Title: Alkuperäisiä suomalaisia uuteloita II-III
Author: Gummerus, K. J. (Kaarle Jaakko), 1840-1898
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Alkuperäisiä suomalaisia uuteloita II-III" ***


ALKUPERÄISIÄ SUOMALAISIA UUTELOITA II-III

Kirj.

K. J. Gummerus



K. J. Gummerus, Jyväskylä, 1901.



SISÄLLYS:

Kaksi jouluaattoa:

  Ensimmäinen.
  Toinen

Takaus:

    I. Poika, joka puhuu rakkaudesta, ja tyttö, joka puhuu kuolemasta.
   II. Kolme nuorukaista lähtee Pohjanmaalta Helsinkiin.
  III. Pohjalaisten vuosijuhlassa.
   IV. Rotherin herrasväki Helsingissä.
    V. Nimeksi vaan.
   VI. Ihmeellinen asia, joka saa Rotherin herrasväen tuota pikaa
       lähtemään Helsingistä.
  VII. Vilhelmin syntymäpäivä.
 VIII. Minkälainen mies Löf oikeastaan oli.
   IX. Odottamaton tapaus.
    X. Patroni Rother toistamiseen Helsingissä.
   XI. Ylkä ja morsian.
  XII. Takaus maksetaan.
 XIII. Löfin vehkeet ja viimeinen yritys.
  XIV. Loppu.



KAKSI JOULUAATTOA.



ENSIMMÄINEN.


Ulkona oli pakkanen ja myrsky, mutta leskirouva Burgin vähäisessä
huoneessa oli lämmin. Valkea paloi takassa, jonka edessä asukkaat
istuivat. Näitä asukkaita oli kolme: vanha rouva itse sekä hänen
tyttärensä tytär ja poika.

Varallisuus -- sen sanoi jo ensi silmäys -- ei vallinnut suuressa
määrässä tässä huoneessa. Vasemmalla ovesta seisoi pituusseinällä vanha
vuode, joka oli peitetty kirjavalla raanulla. Vastapäätä ovea seisoi
pöytä ja oikealla seinällä molempain huoneessa olevain vähäisten
akkunain välillä ijäkäs, korkea, lähes kattoon saakka ulottuva suuri
kaappi. Joitakuita tuoleja löytyi kamarissa ja vieläpä keinutuoli
keskellä lattiaa, joka melkein umpeen oli peitetty matoilla. Molemmin
puolin takkaa nähtiin muutamia keitinastioita ja joitakuita
ruoanlaitokseen kuuluvia kaluja.

Kaikki kapineet, mitä huoneessa löytyi, olivat vanhoja ja todistivat
aikakaudesta, jona olivat olleet talossa, missä rikkaus oli asunut.
Vanhan kaapin liisteet olivat kerran olleet kullatut, samatenpa vuoteen
päätykin. Tuolien istuimet olivat kerran olleet pehmeät, ja etenkin
keinutuoli, ainoa kalu, mikä paremmin oli aikojen vaiheita kestänyt,
viittasi aikoihin, jolloin kaikki oli ollut toisin kuin nyt. Matot
lattialla olivat samaten kuin huonekalut vanhat; mitä ainetta ne
alkuaan olivat olleet, sitä oli nyt mahdoton eroittaa; useissa kohden
olivat ne myös rikkinäiset. Sanalla sanoen: kaikki, mitä huoneessa
löytyi, todisti kuluneita parempia päiviä. Mutta vaikka huoneessa
kaikki muistutti onnellisempia aikoja, asui kumminkin siellä järjestys
ja siisteys, ja ken asukkaita silmäili, hänen olisi ollut vaikea
päättää sitä aikaa, josta huonekalut muistuttivat, onnellisemmaksi
nykyistä.

Leskirouva Burg istui takan edessä, tyttö toisella, poika toisella
puolellaan. Hän oli vanha ja hänen hiuksensa olivat harmaat. Hänen
vaatteensakin vähän viittasivat niihin aikoihin, joista huonekalut
muistuttivat. Siinä istuessaan oli hänen käsissänsä vanha, suuri
Raamattu, jota hän polveansa vastaan nojasi ja luki hiljaisella, mutta
vakavalla äänellä.

Leskirouva Burgin tyttärentytär, joka suurilla, ajattelevilla
silmillään katseli liekkien leikkiä takassa olevain puitten ympärillä,
oli nuori. Hän oli pitkä ja suora vartaloltaan. Hänen kasvojensa muoto
oli kauniinta, mitä nähdä saattaa. Hänen päätään ei peittänyt huivi;
mustat hiukset sitä kaunistivat, mustat silkinhienoiset hiukset, jotka
paksuun, pitkään palmikkoon pantuina valuivat alas hänen hartioilleen.
Hänen pienet kätensä olivat ristissä; hän kuunteli hartaana, mitä hänen
vanha äitinsä äiti luki. Vanha rouva luki kertomusta Kristuksen
syntymästä; sillä nyt oli jouluaatto.

Rouvan toisella puolella istui poika. Hän oli sisartaan nuorempi, sen
heti huomasi. Sisarensa näköinen oli hän, ja samaten kuin tämä, istui
hänkin kädet ristissä hartaasti kuunnellen, mitä vanhus luki.

Tämä kolmipolvinen perhe, vaikka siitä keskimmäinen polvi -- nuorten
äiti -- oli poissa, näkyi olevan onnellinen, sillä sitä osoitti sekä
vanhan että nuorten silmäykset, nyt kun rouva herkesi lukemasta ja
laski helmaansa suuren painavan kirjan. Mutta vaikka vanhan rouvankin
silmät, kun hän lapsensa lapsia silmäili, osoittivat sitä hiljaista
onnellisuutta, joka syntyy ainoastaan puhtaassa sydämessä, sanoivat
kuitenkin ne rypyt, joita oli vanhuksen korkeassa otsassa, että tämä
nykyinen tyytyväisyys ei aina ollut vallinnut hänessä; sillä nämä
rypyt; jotka olivat syvään kaivetut, saattoi olla ainoastaan surun
työtä -- aika yksinään ei semmoisia kaiva. Mutta että ne surut, jotka
tuon korkean ja kerran sileän otsan olivat rypyille saaneet, eivät
voineet kukistaa eikä masentaa hänen sieluaan, sen näytti koko hänen
olentonsa nyt, kun hän nousi ja laski pyhän kirjan pöydälle. Hän oli
näet suora vielä; ei suru eikä aika, kuten usein molemmilla on tapana,
olleet saaneet hänen korkeaa vartaloaan kukistumaan. Hänen
askeleensakin olivat vakaiset eivätkä ensinkään sallineet aavistaa,
että se, jonka ne olivat, jo oli nähnyt enemmän kuin seitsemänkymmentä
vuotta kuluneen siitä päivästä, jona hän rikkaassa kodissaan ensi
kerran, silloin hoiperrellen, äitinsä sylistä isänsä luo kulki.

Pöydällä seisoi kolmihaarainen kynttilä suuressa, korkeassa, vaskisessa
kynttiläjalassa. Vanha rouva laski kirjan sen viereen. Sitten sanoi
hän:

»Päivä on jo ehtoolle kulumaisillaan. Sytytä kynttilät, Maurits, ja
sinä, Ellen, katso kelloa, eikö jo ole aika, että viet lahjasi
kauppaneuvokselle!» -- Kun vanhus viimeisiä sanoja lausui, värähti
hänen äänensä kummallisesti, niin että nuoretkin sen huomasivat ja
katselivat ihmetellen vanhaa isoäitiä.

Kaunis tyttö nousi ja avasi oven, joka vei vieressä olevaan vähäiseen
kamariin. Tämä kamari oli varsin vähäinen. Siinä oli, jos mahdollista,
vielä vanhanaikuisempia huonekaluja kuin suuremmassa etuhuoneessa.
Siellä oli vanha sohva, vanha seinäkello, semmoinen kuin rikkaitten
seinäkellot olivat kahdeksannentoista vuosisadan keskivaiheilla. Siellä
nähtiin seinällä kaksi kuvaa, jotka johtivat huomion kuluneesen
vuosisataan. Siellä nähtiin piironki, jonka nurkat olivat olleet
hopeoitut ja jonka jalat olivat leijonan jalkain muotoiset. Tähän
kamariin pistäysi tyttö, palava päre kädessä.

»Kello on vasta kuusi», lausui hän suloisella äänellä; »vasta
puolentoista tunnin kuluttua on minulla käsky lahja antaa».

Vanha rouva huokasi. »Kello kuusi! Sillä tavalla ei jouluaattoa minun
nuoruudessani vietetty, kuin sitä nyt vietetään. Kun kello löi kuusi,
oli jouluaatto jo loppumaisillaan ja ruokapöytä valmis. Mutta nyt...
Nyt saa minun tyttäreni tytär valmistaa joululahjoja, jotka vasta kello
kuuden aikana tulevat valmiiksi, valmistaa muille, rahan edestä! Mikä
aika!»

Hiljaa, tuskin kuultavasti oli vanha rouva puhunut. Molemmat, sekä
Ellen että Maurits, olivat kumminkin kuulleet joitakuita sanoja ja
siitä ymmärtäneet, että heidän ainoa turvansa maailmassa, heidän
isoäitinsä, oli murheellinen. He kiiruhtivat molemmat hänen luokseen ia
silittivät vuorotellen hänen harmaita hiuksiaan.

»Se on hyvä, lapset!» sanoi vanhus, johon nuorien rakkaus vaikutti.
»Tänään on jouluaatto. Kadotkoot muistot entisistä ajoista! Sytytä,
niinkuin sanoin, kynttilä, ja sinä, Ellen, pane pata tulelle sekä
lipeäkala!»

Vähän ajan kuluttua olivat vanhuksen käskyt täytetyt. Vähäisessä
pannussa lämpeni lipeäkala ja padassa jo aamulla keitetty
riisiryynipuuro. Köyhä oli tämä perhe; säästöillä olivat he
jouluillaksi saaneet aikaan semmoista ruokaa, joka vallassäätyläisissä
on tavallista. Mutta miten köyhiä he olivat ja kuinka säästäväisesti he
saivat elää, se näkyi siitä, että he jo aamulla, samalla kuin huoneensa
lämmittivät, olivat puuronsa keittäneet; sillä heillä ei ollut varoja
puita tuhlata erittäin ruoan keittoa varten.

Se musta muisto, joka äkkiarvaamatta oli tunkeunut vanhan rouvan
mieleen, oli vähitellen kadonnut, ja nyt loisti entinen hiljainen
onnellisuus hänen silmistään taasen. Kiikkutuolista, jossa hän istui,
katseli hän rakkauden silmäyksillä nuoria, jotka toisiaan auttoivat.
Huoneessa oli nyt valoa. Haarakynttilä paloi kauniisti.

Silloin pistäysi Ellen pikaisesti kamariin. Kun hän sieltä palasi, oli
hänellä jotakin vyöliinansa alla kätkettynä. Hän lähestyi hiljaa
vanhusta, ja kätköstään laski hän vanhuksen helmaan paperiin käärityn
vähäisen mytyn. Sitten meni hän veljensä luo, ja hänenkin syliinsä oli
neidolla panna jotakin. Ujona vetäysi hän sitten jälleen takan luo,
uskaltamatta luoda silmiään niihin, joita tämä hänen käytöksensä oli
kummastuttanut.

Rouva ja nuori poika avasivat kiireesti, sanaa sanomatta, kumpikin
käärynsä. Sitten nousivat he yht'aikaa. Vanhuksen silmissä välkkyi
kyynel. Hiljaa lähestyi hän Elleniä ja suuteli lempeästi hänen
valkoista otsaansa. Vanhus ei tätä tehdessään sanonut mitään, mutta
tarttuen Elleniä käteen lausui Maurits: »Oma, rakas sisareni!»

Ellen oli palkittu. Armaittensa ilo ja rakkaus oli hänen palkkansa.
Hiljaa ja ujosti sanoi hän: »Antakaa anteeksi, etteivät lahjani ole
mistään arvosta!»

»Oi Ellen!» virkkoi silloin Maurits. »Kuinka paljon parempi minua sinä
olet! Kuinka monta yötä olet saanut valvoa, ennenkuin tämän aikaan
sait!» Ja nyt vei nuori poika vanhuksen nähtäväksi ihka uuden,
huolellisesti ommellun päällystakin.

»Älä ole siitä milläsikään!» vastasi tyttö. »Sääliksi minun kävi sinua,
veli, kun kylmässä juoksit tuon pitkän matkan kouluun saakka».

»Mutta minua ei koskaan kylmä haitannut», väitti poika.

»Eikö silloinkaan, kun minun puolestani kävit voudin luona tuon
silkkihameen tähden, joka tänä iltana on annettava kauppaneuvoksen
tyttärelle? Eikö silloinkaan kylmä haitannut?»

»Minähän heti paranin; kaksi päivää vaan sairastin».

»Jumalan kiitos, ettei siitä pahempaa seurannut», vastasi tyttö.

Vanhus ei nuorten väitellessä ollut sanonut mitään. Hän istui suorana,
korkeana kiikkutuolissaan, ja hänen silmissään välkkyi nyt ylevä
loiste; rypytkään hänen otsassaan eivät nyt näkyneet. Nyt hänen siinä
istuessaan, kaunis valkoinen päähine kädessä, semmoinen, jota vanhat
rouvat siihen aikaan pitivät, näkyi paremmin kuin ennen, että hän oli
ylhäistä sukua, semmoista, joka oli tottunut käskemään. Hänen
tietämättänsä oli hänen ulkomuotonsa muuttunut semmoiseksi, kuin se oli
ollut hänen onnensa päivinä, joina hän ei tiennyt vielä surua
maailmassa aavistaa ja jona myötäkäyminen aina oli seurannut häntä.
Ellen loi silmänsä häneen, ja vaikka tyttö oli tottunutkin aina väliin
näkemään muistelmia vanhuksen kuluneista ajoista kuvautuvan hänen
muodossaan, katseli hän nyt ujosti maahan ja meni hitaasti ja hämillään
vanhuksen luo. Hän luuli isoäidin halveksivan lahjaa. Hän olisi
tahtonut antaa jotakin arvokasta, jotakin kallista, mutta puolen vuoden
ahkeralla säästöllä ei hän ollut saanut toimeen muuta, kuin mitä hän
nyt oli antanut.

»Oi äiti! Älä pidä halpana lahjaani!» rukoili hän.

»Lahjasi itsessään ei ole kallisarvoinen», sanoi vanhus oudolla
äänellä; »mutta minulle se on kalliimpi kaikkia niitä tuhannenkin
riksin arvoisia lahjoja, joita ennen olen saanut. Ne antoi rikkaus
vaivatta; tämän lahjan, samoin kuin veljesi lahjan, antoi rakkaus
työllä ja vaivalla. Ellen, minä olen ylpeä sinusta».

»Oi äitini!» oli ainoa, mitä Ellen osasi sanoa; sillä vaikka vanhuksen
sanat herättivät hänessä suurinta iloa, häpesi hän kumminkin mielestään
ansaitsematonta ylistystä.

Ellen oli kätkenyt kasvonsa vanhuksen helmaan. Hän ei nostanut
päätänsä, ennenkuin vanhus, joka lempeästi oli tytön mustia hiuksia
silitellyt ja tätä tehdessään taasen muuttunut, nousi ja siirsi
kiikkutuolin lähemmäksi takkaa, jossa puut nyt olivat puoleksi
palaneet. Silloin kohotti hän päätänsä. Hänen poskensa olivat nyt
punaiset, ilo hohti hänen suurista silmistänsä, ja sanomattoman kaunis
oli hän tuossa.

Mutta vanhus alkoi äänellä, joka nyt oli ihan toisellainen kuin ennen:
»Lapset! Joululahjaa minulla e: enää ole antaa; aikanani minäkin niitä
olen antanut. Kumminkin on minulla vielä jäljellä yksi lahja, jonka
voin teille antaa. Sen antaminen maksaa minulle kentiesi yhtä paljon
työtä kuin sinulle sinun antamasi. Ellen -- Älä katkaise puhettani»,
lausui hän, kun tyttö aikoi jotakin sanoa. »Minun lahjani on näkymätön,
mutta kumminkin voi se olla teille hyödyksi. Minun lahjani on kertomus
elämäni vaiheista. Siitä ehkä voitte elämänne kuluessa käyttää yhtä ja
toista hyödyksenne».

Kun Ellen ja Maurits kuulivat, mistä lahjasta tässä nyt oli kysymys,
eivät he enää vastustelleet. He olivat usein pyytäneet vanhusta
kertomaan heidän isästänsä ja äidistänsä, joita Maurits ei ollut
koskaan nähnyt ja joita Ellen ainoastaan himmeästi muisti. Mutta vanha
rouva oli aina tästä kieltäytynyt. Nyt siirsivät he tuolinsa lähemmäksi
kertojaa, iloisina ja uteliaina.

Vanha rouva huokasi syvään, ennenkuin alkoi. Nuoret eivät ymmärtäneet
tämän huokauksen syytä eivätkä osanneet ajatella, että vanha rouva
taisteli oman itsensä kanssa. He odottivat vaan uteliaasti.

»Että minun elämäni aamu oli toisellainen, kuin sen ilta on» -- alkoi
vanhus viimein -- »sen te jo tiedätte. Rikkaassa, suurisukuisessa,
uljaassa perheessä minä synnyin. Isäni oli korkea-arvoinen virkamies
Ruotsissa. Hän oli aatelista sukua, vapaaherran kruunu oli hänen
vaakunassaan. Kreivinnaksi mainittiin minun äitiäni. Jo elämäni aamusta
alkaen opin saamaan kaikki, mitä halusin, ja kuta isommaksi kasvoin,
sitä enemmän halusin, ja sitä enemmän myös sain. Sydämeni oli kova; jos
mitään vastenmielistä minulle tapahtui, suutuin hirmuisesti ja annoin
palkollisten ja muitten, joiden kanssa tulin tekemisiin, tuta sitä.
Monta kohtaa, nurjaa kohtaa lapsuudestani muistuu vielä nytkin
mieleeni; monta tapausta, joissa käyttäydyin, kuten se käyttäytyy, joka
maailmassa ei näe muuta kuin itsensä, ja joka luulee, että kaikki ovat
luodut vain häntä varten. Niin kasvoin minä itseeni rakastuneena, ja
samaa rakkautta vanhempani ja koko kotoväkeni sekä vieraat yhä vaan
kiihoittivat, kun he kiittivät kaikkia töitäni. Olin siihen aikaan
kaunis, ja mikä pahin oli, minä tiesin sen itse ja sain myöskin
alinomaa siitä kuulla. Kun jouduin sinun ikääsi, Ellen, olin minä täysi
keikailia, tunsin maailmaa ja annoin sydämeni oven olla ihka avoinna
sen turmeluksille. Tunsin maailmaa, sanoin. Minä näin siinä petosta,
kavaluutta, viekkautta, mutta kaikki, mikä minua itseäni kohtasi, otin
vastaan täytenä totena. Tansseissa ja muissa juhla-iltamissa olin minä
illan ruhtinatar. Suurimmat, ylhäisimmät ikävöivät minun suosiotani.
Minä annoin heidän kiittää itseäni, sillä se hyväili minun
itserakkauttani; mutta itse olin kylmä ja viekas ja halusin yhä vaan
uusia kiittäjöitä, ja niitä sainkin kosolta. Tähän aikaan oli minulla
paljon kosioita, mutta niistä en huolinut kenestäkään. Tein vaan
pilkkaa heistä. Yhä uusia tuli, mutta saivat mennä pilkattuina, samaten
kuin edelliset. Vihdoin oli pahuuteni mitta täysi. Eräs nuori upseeri,
Suomesta kotoisin, esitettiin minulle. Odotin tämänkin suusta saavani
kuulla kiitostani, vaan hän ei sanonut mitään. Minä suutuin. Useita
kertoja olin hänen parissaan; hän vaan katseli minua. Minä suutuin yhä
enemmän. Eräänä päivänä tuli hän isäni kamarista, juuri kun olin
lähdössä ulos. Hän oli vaalea; hän tervehti syvästi kumartaen. Hänen
nimensä oli Burg; hän oli upseeri, mutta ei kapteinia korkeampi. 'Ah!
Herra Burg!' sanoin ivallisesti, 'mikä kunnia meille, teidän
käyntinne!' -- Hän katseli minua pitkään ja kumarsi uudelleen, mumisten
hiljaa, mutta kumminkin niin kovaa, että luulin kuulleeni sanat: 'Minä
olen hullu!' Nämä sanat saivat minun uteliaaksi. 'Te tulitte isäni
tyköä?' kysyin minä. 'Niin!' vastasi hän, ja hänen huulensa vetäysivät
pilkkahymyyn -- 'ja siellä pyysin minä elämäni seurakumppaliksi
maailman suurinta keikailiaa. Mutta' -- lisäsi hän -- 'teidän aikanne
on tärkeä, minun on myös'. Ja kiireesti sekä hyvästi sanomatta läksi
hän. Minä jäin seisomaan. En ymmärtänyt häntä; mutta tämän pienen
kohtauksen jälkeen en halunnut lähteä ulos. Kun palasin sisälle, tuli
isäni minua vastaan hymysuin. 'Tiedätkös vereksimpiä uutisia?' kysyi
hän, ja kun en mitään vastannut, lisäsi hän: 'Sinulla on uusi kosia,
herra Burg, tunnetko häntä?' -- Kun en sittenkään mitään vastannut,
jatkoi isäni: 'Minä käskin hänen olla käyntiänsä täällä meillä
uudistamatta. Totta puhuen' -- lisäsi isäni sitten -- 'ell'et pian
valitse jotakuta kosioistasi, uskaltavat sinuun nostaa silmänsä vielä
luutnantit ja ehkäpä vänrikitkin'. -- En vastannut mitään, nyykäytin
vaan ylpeästi päätäni. Mutta tämä nuori kapteini ei mennyt mielestäni.
Aina muistin häntä ja kuljin niissä paikoissa, missä ennen olin
tavannut hänen, saadakseni kostaa. Mutta en tavannut häntä missään.
Suutuin häneen yhä julmemmasti, ja kun meillä sitten oli suuret pidot,
pyysin isääni kutsumaan häntäkin. Isäni kummastui pyyntöäni, mutta niin
itsevaltias minä olin, että sain tahtoni täytetyksi. Vaan kuinka petyin
ja vihastuin, kun vierasten seassa en nähnytkään Burgia. Minä olin
haleta vihasta. Pari kuukautta oli kulunut siitä, kun hän meillä kävi,
ja aina vaan asui hän minun muistossani. Hän oli ollut ainoa, jonka
suusta en ollut saanut kuulla kiitostani, ja sitä minä en voinut
unohtaa. Itserakkauteni oli kovasti loukattu. Kyselin häntä, ensin
salaisesti, sitten julkisesti, vaan turhaan meni kaikki toivoni tavata
häntä. Vuosi kului umpeen, ja yhä vaan muistelin häntä. 'Mokomakin
tuhma; niinkuin isälläni olisi ollut mitään sanomista!' -- lausuin
itsekseni. -- 'Miksi ei hän suoraan kääntynyt minun puoleeni, niin
olisin saanut hänelle vastata'. Sillä tämä, etten minä saanut hänelle
vastata, se juuri poltti minua.

»Jo oli kaksi vuotta kulunut siitä, kun Burg meillä kävi. Vielä muistin
naisen loukatulla itserakkaudella usein häntä, kun eräänä päivänä äkkiä
luulin näkeväni hänen. Hän oli vaalea, kuten viimeinkin, ja hänen
huulilleen näytti tuo iva- ja pilkkahymy hyytyneen kiinni. Nytkin hän
katseli minua pitkään ja kääntyi sitten naurahtaen poispäin. Entinen
tulinen vihani syttyi uudestaan palamaan minussa. En ollut näkevinäni
häntä, enkä kumminkaan ketään muuta katsellut kuin häntä. Ilta kului
pian; sen kuluessa en ensinkään tanssinut. Vähää ennen lähtöäni astui
hän minun luokseni ja kumarsi nöyrästi. Minä iloitsin. Vihdoin ja
viimein oli hän tullut: minä saisin nyt kostaa. Teeskentelin kuten aina
ennenkin; tahdoin saada hänet ansaan, ennenkuin kostoon ryhtyisin.
Hänen muotonsa oli surullinen ja ajattelevainen. Tuo ilkeä iva oli
kadonnut hänen huuliltaan. Minun mielestäni oli hän paljon muuttunut.
Minä puhelin hänen kanssansa, ja tätä tehdessäni oli minulla mielessäni
aina tarkoitus, minkä tähden puhuin. Hän ei nytkään minua kiitellyt,
mutta koko hänen käytöksessään oli niin paljon kunnioitusta, että minä
jo aloin tuntea kostoni suloisuutta. Ja kun hän pyysi lupaa tullaksensa
seuraavana päivänä minua tervehtimään, sykki sydämeni ilosta, vaikka
ainoastaan vähäisellä, kylmällä pään nyykähdyksellä hänelle
suostumukseni ilmoitin.

»Siitä alkaen oli hän meillä jokapäiväinen vieras. Me olimme alussa
molemmat ilvenäytelmää näytelleet, mutta miten olikaan, tämä näytelmä
jäi toisipuoliseksi. Hän ilveili, teeskenteli, ja minä, joka hänelle
olin ansan solminnut, minä tartuin hänen ansaansa. Minä olin unohtanut
kostoni, tai paremmin, minä ajattelin hänen vaimonansa kostaa. Hänen
silmänsä, hänen käytöksensä olivat minulle sanoneet, että hän minua
rakasti, vaikka hänen kielensä ei ollut sitä virkannut. Minä rakastin
häntä, minä odotin tuota tunnustuksen sanaa häneltä, ja minä iloitsin
ajatellessani saavani kiusata häntä, ennenkuin myöntävän sanani hänelle
lausuisin. Silloin tuli hän eräänä päivänä luokseni. Hän oli vaalea,
koko hänen muotonsa osoitti jotakin kauhistavaa. Minä hämmästyin; mutta
ennenkuin olin ehtinyt mitään sanoa, oli hän langennut polvilleen minun
eteeni. 'Minun pitää lähteä jo tänään, ja minä rakastan sinua kuolemaan
saakka!' huusi hän. -- Minun kostotuumani sammuivat, minä vaan näin
hänen siksi, jota minä rakastin. Myöntösanani oli luiskahtanut
huuliltani, ennenkuin siitä itse tiesinkään.

»Minä olin lyöty omilla aseillani» -- jatkoi vanha rouva kotvan ääneti
oltuaan. -- »Minä tartuin armaani käteen ja vein hänen isäni luo. Jo
ovella seisoessamme näin, miten vanhan isäni kasvot synkistyivät, ja,
kun Burg hiljaisella, mutta hätäisellä äänellä häneltä minua
morsiamekseen pyysi, soi vastaani isäni ääni kamalana ja kolkkona:
'Hänkö se sitten sinun valittusi on!' Sen sanottuansa jätti hän meidät
kamariinsa ja meni ulos. Siinä seisoimme, ja siinä isäni kamarissa
vannoin minä Burgille ikuisen rakkauden. Olin kyllä huomannut, että
kihlaukseni oli vastoin isäni tahtoa, mutta tästä tahdosta en ollut
ennenkään koskaan välittänyt. Minä tunsin voimani, enkä nytkään entistä
enemmän isästäni pitänyt.

»Isääni en nähnyt, ennenkuin ylkäni oli poissa, ja hän lähti pian.
Onnellisena vetäysin minä kamariini. Burg oli luvannut palata niin pian
kuin hänelle oli mahdollista. 'Pari viikkoa kuluu pian, ja sitten olet
sinä minun', oli hän sanonut. Äkkinäiseen lähtöönsä Ruotsista oli
hänellä erinomaisen tärkeitä syitä, sukuasioita, joiden hoitamisessa
hänen läsnäolonsa oli välttämättömästi tarpeellinen.

»Istuin kamarissani ja luulin vielä näkeväni hänet kadulla, kun isäni
ja äitini, vanhat, kivuloiset vanhempani, astuivat huoneeseen. 'Onneton
tyttäreni!' oli isäni ensimmäinen sana. 'Onneton tyttäreni!' oli myös
äitini ensimmäinen onnentoivotus. 'Minkälaiseen mieheen olet sitounut!'
He tiesivät, mitä minä en tiennyt, että minun sulhaseni oli irstainen,
pahanjuoninen, viekas petturi; he tiesivät kertoa monta häväisevää
seikkaa hänen elämästään. Mutta minä en mitään uskonut. 'Kavaluutta,
valhetta!' -- sanoin ja ajattelin sekä puhkesin vihdoin itkemään.
Syytinpä vielä kovilla sanoilla vanhempiani siitä, etteivät he enää
minua rakastaneet. Kyyneleeni, joilla aina olin saanut isäni ja äitini
suopeiksi, kun ei muu mikään auttanut -- ja ani harvoin oli minun ollut
tarvis niihin turvautua -- kyyneleeni nyt vaikuttivat ainoastaan
äitiini. 'Älä itke, oma tyttäreni!' koetti hän lohduttaa. Mutta kun nyt
ensi kerran eläessäni kyyneleeni eivät isäni tunteita hellittäneet,
itkin yhä vaan katkerammasti. Vaan ensi kerran eläessäni minä nyt
turhaan itkin. Isäni silmät olivat auenneet. Nyt vasta näki hän, minkä
perikadon partaalle olin joutunut. -- 'Jos et luovu kunnottomasta
rakkaudestasi, niin hylkään minä sinut, ainoan lapseni'. Nämä olivat
hänen viimeiset sanansa, kun hän minun kamaristani läksi. Hän ei ollut
tätä ennen osannut aavistaa, mitkä tunteet minussa elivät kapteinia
kohtaan, ja vasta liian myöhään, vasta päivällä, ennen kuin Burg
minulle rakkautensa tunnusti, oli isäni saanut tietää, mimmoinen se
mies oli, joka hänen luonansa oli jokapäiväinen vieras.

»Se päivä oli surun päivä, se, jona isä hylkäsi ainoan lapsensa. Minä
kuulin hänen sanansa, mutta en niitä ymmärtänyt; ne tuntuivat minulle
mahdottomilta. Kun isäni läksi luotani, vaivuin minä äitini syliin, ja
ne kyyneleet, jotka nyt vuotivat silmistäni, olivat, niin ainakin
tahtoisin uskoa, oikeat sydämeni tuskan puristamat. Mutta kauan en
saanut tässä äitini helmaan niitä vuodattaa. Kolinaa ja melskettä
kuului läheisistä huoneista ja huutoja, jotka säikähdyttivät minua.
Yhtäkkiä avattiin kamarini ovi, ja eräs palvelia riensi kiireesti
sisään. 'Tulkaa, Jumalan tähden! Parooni on pyörtynyt!' huusi hän.
Äitini lähti horjuen kamarista, ja minun kyyneleeni kuivuivat.
Kiireesti riensimme me, äiti rakastetun miehensä, minä kylmästi
kohdellun isäni luo. Hän oli pöytänsä viereen tuolille istunut, vaan
siitä oli hän kaatunut lattialle. Nyt makasi hän sohvalla -- samalla,
joka nyt on tuossa pienoisessa kamarissa; -- kamaripalveliat olivat
hänen siihen nostaneet. -- Ja hän oli kuollut ... kuollut!

»Kamala päivä, hirvittävä muisto vielä vuosikymmenienkin kuluttua», --
jatkoi rouva hiljaisella äänellä. »Jumala, anna minulle anteeksi, jos
anteeksi antamista semmoiselle, kuin minä olen, on sallittu!» -- Ja
vanha rouva laski kätensä ristiin, puhumatta mitään pitkään aikaan.
Vihdoin heräsi hän ajatuksistaan ja jatkoi:

»Isäni oli saanut sydänhalvauksen. Hän oli istuutunut pöytänsä ääreen
ja alkanut kirjoittaa. Muutamia sanoja oli hän ehtinyt saada
kirjoitetuiksi, ennenkuin kuolema hänen saavutti. 'Siinä tapauksessa,
että tyttäreni, vasten minun' ... oli paperilla; ne oli hän kalmalta
saanut kirjoitetuiksi. Minä ymmärsin, mitä näitä sanoja olisi
seurannut, jos hän olisi voinut jatkaa. Hän oli vaarani nähnyt; hän,
joka minua niin sanomattomasti rakasti, oli koettanut tällä rikkoa
minun liittoni, mutta tässä koetuksessa oli hänen sydämensä murtunut.
Oi, jos hän olisi ennättänyt saada kirjoituksensa valmiiksi, olisi hän
minun elämäni surusta vapauttanut, sillä hän tunsi Burgin! Mutta minä,
minä itse olin kylvänyt, ja Jumala soi minun niittää».

Vanha rouva painoi kasvonsa käsiään vastaan; hän itki, ja nyt ainakin
olivat kyyneleet todelliset. Mutta äkkiä kohotti hän päänsä, ikäänkuin
olisi hän kyyneleitään hävennyt, ja alkoi uudestaan:

»Minä olin syypää isäni kuolemaan, ja äitini kuolemaan myöskin; sillä
isäni äkillinen kuolema vaikutti niin voimallisesti heikkoon äiti
parkaani, että hän kahden kuukauden kuluttua lepäsi samassa haudassa,
missä isäni oli viimeisen leponsa saanut. Mutta ennenkuin hän kuoli,
oli hän suostunut minun ja Burgin avioliittoon. Minun sukulaiseni eivät
voineet siihen mitään. Ja niin vangittuna olin Burgin ansoissa, että
minä hänen tahdostaan ja pyynnöstään otin kuulutuskirjan kolme viikkoa
isäni kuoleman jälkeen. Kahdesti olimme kuulutetut, kun äitini kuoli.
Olin nyt yksin maailmassa. Kaipauksen ja surun, mikä minua alati
kalvoi, koetin saada katoomaan sillä, että liitin kaiken onneni toivon
Burgiin. Hiljaisuudessa vietimme häämme, ja tuskin olivat ne olleet,
kun jo muutimme kaupungista, missä minua ja minun miestäni yleisesti
soimattiin. Sitä ennen muutettiin suurin osa vanhempaini omaisuudesta
rahaksi. Ainoastaan vähäinen osa, ne huonekalut, jotka täällä näette ja
joita en sallinut myydä, jäivät minulle muistoksi lapsuuteni ajoista.

»Me olimme rikkaita. Mieheni otti eron sotapalveluksesta. Lähdimme
ulkomaille. Paikasta paikkaan kuljimme siellä. Minä rakastin miestäni,
ja hänkin näkyi minua rakastavan; alussa luulin ainakin niin. Mutta
vähitellen heräsin unestani, ja kun nyt silmäni aukenivat, näin minäkin
Burgin samallaiseksi kuin isänikin oli hänet nähnyt, petturiksi ja
kavaltajaksi. Kun hän huomasi, että minä hänen sieluunsa olin silmäni
luonut ja sen nähnyt semmoisena kuin se oli, ilkeänä, pahana, mustana,
heitti hän yltään peitteen, joka oli hänen todellisen olentonsa
peittänyt, ja ilmestyi minulle oikeassa muodossaan. Nyt alkoivat
kärsimiseni! Mitä kaikkia sain minä kärsiä! Mutta peittäköön se musta
huntu, jonka verhossa mieheni makaa vieraan maan mustassa mullassa,
peittäköön se kärsimisteni muistot! Se oli minun rangaistukseni, vaikka
en silloin sitä aikaa siksi tiennyt. Minä panin katkeruutta katkeruutta
vastaan, kovuutta ja kovaa kovaa vastaan. Minä sain vaan yhä enemmän
kärsiä. Neljä vuotta olin ollut sidottuna tähän mieheen. Yksi tytär,
teidän äitinne, oli meidän onnettoman avioliittomme yhdysside; mutta se
side ei voinut yhdistää meitä. Minä rakastin tytärtäni, hän vihasi
häntä samaten kuin minua. -- Eräänä päivänä katosi hän. Minä odotin
hänen palaamistansa; vaan hän ei tullut. Kaiken omaisuuteni oli hän
tuhlannut. Jo oli minulle tulossa se vieras, jota en siihen asti ollut
tiennyt peljätä -- puute. Me olimme, minä ja tyttäreni, vieraassa
maassa, kaukana Ruotsista. Mutta sinne, sinne kuolemaan, synnyinmaahani
takaisin halusin minä. Minä möin sormukseni ja kaikki muut, mitä
arvokasta minulla oli, ja läksin matkalle. Tulin Tukholmaan takaisin,
isäni taloon, syntymätalooni. Neljä vuotta oli kulunut siitä ajasta,
jolloin sieltä läksin. Nyt tulin takaisin. Pehmennyt ei ollut sydämeni;
viha kaikkia kohtaan oli saanut vallan siinä. Ajattelin uudestaan
ruveta elämään Ruotsin pääkaupungissa, niinkuin siellä ennen olin
elänyt; mutta nyt, kun tulin vanhaan kotiini, nyt vasta heräsin
näkemään kaiken onnettomuuteni. Kunnoton mieheni oli myynyt minun
syntymätaloni. Nauraen ottivat minut vastaan ne, jotka nyt siinä
elivät. Minä sain nyt tuntea sitä kylmää itsekkäisyyttä ja kovuutta,
jolla olin ennen kaikkia muita kohdellut. Hävyn ja surun kyyneliä itkin
minä nyt. 'Pois, pois täältä!' -- huusin itsekseni, ja pian, ennenkuin
päivänsä-syöjäin kielekkäät huulet ennättivät liikkeelle päästä,
ennenkuin saivat tietoa minun tulostani, olin minä astunut
kauppalaivaan, joka oli Suomeen lähdössä.

»Nyt kääntyivät elämäni vaiheet toiselle uralle. Tähän saakka olivat
minun varani riittäneet. Mutta nyt, kun Turkuun tulin, olivat ne pian
lopussa, ja puute irvisteli minulle. Sen voimaa en vieläkään tuntenut.
Mutta jo ensi päivinä sain tuta sitä. Minä möin mitä saatoin, mutta
varat, jotka myydyistä tavaroista sain, eivät kauan riittäneet. Kaksi
päivää olin ruoatta; sillä kerjätä en voinut. Nyt minä kärsin, mutta
vieläkään en pehmennyt. Ajattelin surmata itseni ja viattoman lapseni,
joka nälkäisenä itki. Koetin lohduttaa häntä. Aurajoen rantaa pitkin
aloin astua ylöspäin, kun äkkiä outo upseeri seisahtui eteeni. --
'Taivaan Jumala!' huusi hän. Minäkin olin seisahtunut ja häneen luonut
silmäni. Se oli Burg, mutta ei se kuitenkaan ollut Burg. Kaikki
tunteeni vetäysivät minussa yhteen, vihaksi. Häiritsisikö hän minua
vielä viimeisessä työssäni maailmassa! Minä koetin väistää häntä.
'Neiti... Rouva!' sanoi hän. Hänen äänensä ei ollut Burgin. 'Mitä te
tahdotte!' vastasin minä. 'Te olette heikko, te ette voi hyvin', sanoi
hän ja tarjosi minulle käsivartensa. Minä en nyt tiennyt mitä tein. Hän
talutti minut sanaa sanomatta omaan kotiinsa. Siellä menin tainnoksiin.
Kuinka kauan tunnotonna makasin, sitä en tiedä; mutta kun heräsin, oli
virvoittava ruoka ensimmäistä, mitä minulle tarjottiin. Pieni tyttäreni
oli itkusuin ruokaa pyytänyt ja sillä tavalla ilmoittanut salaisuuteni,
jonka Aurajokeen olin aikonut upottaa.

»Upseeri astui huoneesen. Minä tarkistelin häntä. Kaikki hänessä
muistutti miestäni, mutta kumminkaan ei hän ollut mieheni. Hän näki
hämmästykseni ja hymyili surullisesti. 'Minä olen Burg', sanoi hän
ikäänkuin vastaukseksi minun kysyville silmäyksilleni -- 'sama Burg,
joka kerran, seitsemättä vuotta takaperin, kävin teidän isänne luona;
mutta en ole se Burg, jonka nimeä te kannatte, jonka puoliso te olette
ja joka teidät petti'.

»Nyt sain salaisuuden avaimen. Oli kaksi Burg nimistä veljestä,
kaksoiset. He olivat nuoruudessaan olleet varsin yhdennäköiset, mutta
heidän kasvaessaan jo ruvettiin vähitellen havaitsemaan eroitusta
heidän välillään, niin sisäisten avujen kuin ulkomuodonkin suhteen.
Vanhemman veljen olin ensin nähnyt, nuorempaan olin rakastunut, ja
nuorempi minun petti. Vanhempi oli pian sen jälkeen, kun hänen tapasin
isäni huoneessa, palannut Suomeen; ja täällä oli hän minusta kertonut.
Nuorempi oli silloin nauranut ja vannonut, että hän voittaisi minun ja
kostaisi minulle kaiken sen, mitä pahuudellani olin matkaansaanut. Hän
oli onnistunut, hän oli kostanut; mutta minun kova sydämeni ei vielä
ollut pehmennyt. Eikä se pehmennyt silloinkaan vielä, kun minä
ymmärsin, miten pitkällisillä juonilla olin petetty. -- Vanhempi Burg
oli ollut naimisissa. Vuoden kuluttua siitä, kun hän Tukholmasta
Turkuun palasi, oli hän sitounut köyhään tyttöön, joka jätti hänelle
perinnöksi pojan, kun hän kahden vuoden kuluttua kuoli. Hän, minun
lankoni, oli nyt leski. Tämän kaiken kertoi hän yhtä tietä. Sitten
kutsui hän minua tarkemmin katsomaan asuntoansa. Hän avasi salin oven.
Oi, mitä näin siellä! Näin ne kotini huonekalut, jotka olin saanut
pelastetuiksi, ettei niitä ensi huutokaupassa ulkomaille lähtiessämme
myyty. Ne oli hän ostanut samalla kertaa, jolloin kunnoton mieheni möi
isäni talon. Ne oli hän ostanut sen vuoksi, että ne olivat minun. Nyt
alkoi sydämeni jää sulaa, mutta pehmenemättä oli vielä syvyydenpohja.

»Minä jäin hänen luokseen asumaan. En kehdannut, en voinut, en tahtonut
palata ylpeäin sukulaisteni luo Ruotsiin. Kovan taistelun taistelin
itseäni vastaan, ennenkuin Burg sai minun hänen luoksensa jäämään. Ja
vielä tulisempi oli taistelu sydämessäni, ennenkuin suostuin rupeamaan
hänelle puolisoksi, hänen pojallensa äidiksi. Mutta minä suostuin
viimein, kun olin varman vakuutuksen saanut ensimmäisen mieheni
kuolemasta. Ja se aika, jonka elin toisen mieheni kanssa, oli minun
onnellisin aikani. Rikkaita emme olleet, mutta meillä oli kumminkin sen
verran kuin tarvitsimme. Jo alkoivat haihtua ne mustat haamut, jotka
isäni ja äitini kuolinvuoteelta olivat minua seuranneet; jo alkoi
sydämeni pohjaa myöten sulaa ja katumus tulla sen sijaan, kun mieheni
sairastui. Kaksi pitkää vuotta kitui hän, -- ja toistamiseen olin
leskenä. Minun pojintimani ja tyttäreni olivat kasvaneet, mutta
elatusta niille ja itselleni oli minun nyt hankkiminen, se vähäinen
palkka, mikä miehelläni oli ollut, loppui nyt, ja taasen alkoi puute
tunkeutua huoneeseni. Mutta minä olin jo oppinut sitä vastaan ottamaan
toisella tavalla kuin edellisellä kerralla. Minä osasin tehdä työtä. --
Päivät kuluivat; puutetta kärsimme usein, mutta oikeata hätää ei
koskaan. Pojintimalleni opetin itse sen minkä osasin, ja kun taitoni ei
enää siihen riittänyt, sai hän kolme vuotta käydä kaupungin koulussa
ilman maksua. 17 vuotisena elätti hän jo itsensä. Hän oli hyvä, hellä
poika ja isänsä kuva. Onni seurasi häntä. Hänen onnistui saada monta
pienempää virkaa, joilla hän ja me elimme jotenkin hyvästi. Kun hän
vähän vanhemmaksi kasvaneena pyysi minulta tytärtäni vaimoksi, en minä
voinut kieltää, en myöskään tietänyt parempaa, jolle olisin voinut
lapseni tulevaisuuden uskoa. Kaikki menestyi hänelle, ja pehmenneellä
sydämellä, josta viha ja kateus ihmiskuntaa kohtaan oli kadonnut,
istuin minä, sinä Ellen sylissäni, sinua uneen vaavutellen. Minä jo
tunsin ja tunnustin rikokseni, ja niitä hyviä päiviä, mitkä minulla nyt
olivat, pidin minä armolahjana Jumalalta. Väliin silloin, kuten vielä
nytkin, kohosi sydämessäni muisto loistavuuteni ajoilta; mutta pian
sain kukistetuksi sen katkeruuden, minkä tämä muisto mukanansa toi.
Minä nöyryytin itseni ja olin kiitollinen siitä onnesta, joka osalleni
oli tullut ja jota en ollut ansainnut.

»Mutta koettelemukseni ei ollut vielä loppunut. Minun surmayritykseni
ei ollut anteeksi annettu. Kuinka paljon sillä olin rikkonut, se tuli
minun havaita. Aurajokeen olin aikonut upottaa itseni ja tyttäreni.
Aurajokeen upposi minun pojintimani, minun tyttäreni mies, kun hän
koetti pelastaa erästä pienoista, joka sinne oli pudonnut. Minä näin
tässä Jumalan käden; mutta vieläkään ei ollut aiottu rikokseni
sovitettu. Sinä, Maurits, synnyit samana päivänä, ja isäsi onneton
kuolema vaikutti niin voimallisesti äitiisi, että se hauta, joka
isällesi oli kaivettu, sulki helmaansa myöskin äitisi, ennenkuin se
umpeen luotiin. Niin oli yhdessä päivässä kaikki maallinen onnemme
kadonnut! Siinä seisoin minä yksin, kaksi pienoista sylissäni. Ja samaa
rataa, mitä olin käynyt mieheni kuolemasta alkaen, sain taasen astua
uudestaan. Kuten silloin, oli minulla nytkin kaksi pienoista
hoidettavana. Minä tartuin työhöni; minä en uupunut. Suora oli selkäni,
mutta lunta oli surun pyryilma rakkaitteni haudoilta pyryttänyt minun
nokimustiin hiuksiini.

»Mutta itserakkauteni kovin rangaistus oli vielä kärsimättä. Minä
sairastuin enkä voinut työtä tehdä. Isänne jättämät vähät varat
kuluivat pian. Irvivä puute uhkasi. Makasin vuoteellani, kun viimeinen
äyri oli huoneesta eronnut, ja minä tutkin ankarasti omaa sydäntäni.
Isäni huonekalut olivat minulla tallella; ne olin päättänyt teille
jättää muistokseni. Ne olivat minulle pyhät. Nyt kumminkin olisi minun
niistä luopuminen. Mutta en sitä tehnyt. Kirjoitin vapisevalla kädellä
rikkaille sukulaisilleni Ruotsiin. Oi, se päätös, se maksoi, se sai
minulle äärettömiä tuskia, ennenkuin se oli täytetty. Minä kirjoitin ja
odotin vastausta, odotin kauan, mutta sanaakaan en vastaukseksi saanut,
vielä vähemmin apua, jota odotin hartaammin kuin sanoja. Sukuni oli
hyljännyt minun; se ei tahtonut minusta mitään tietää! -- Jo olivat
useat huonekaluista pantatut, kun vihdoin viimein tautivuoteeltani
nousin, ja nyt ... nyt en säästänyt itseäni, ennenkuin olin lunastanut
takaisin, mitä oli pantattu. Sinä muistat, Ellen, ja sinäkin, Maurits,
sen päivän, jona piironki tuotiin takaisin, vaikka hopeakiskot sen
nurkista olivat poissa.

»Tässä on kertomus elämäni vaiheista», lopetti vanhus. »Tämä kertomus
on teidän joululahjanne; muuta minulla ei ole antaa. Sanokaa, oletteko
siitä oppineet jotakin!»

Vanha rouva oli kertonut kertomuksensa, oli kertonut sen melkein yhteen
jaksoon. Ainoastaan pari kolme kertaa muisto siitä, mitä hän oli
tuntenut, kun kipeimmät kohdat hänen elämänsä vaiheista häntä
kohtasivat, oli saanut hänen vähäksi ajaksi vaikenemaan. Valkea takassa
oli loppuun palanut, jouluaaton illallinen oli valmis; mutta nyt, kun
kertomus loppui, ei näkynyt kukaan muistavan ruokaa. Ellenin ja
Mauritsin sydämissä olivat tunteet toinen toistaan ajaneet vanhukset
kertoessa. Erilaiset olivat nämä tunteet olleet kumminkin. Ellenin
naissydän oli ymmärtänyt, mitä hänen isoäitinsä oli kärsinyt. Maurits
sitä vastaan oli usein kummastellen silmäillyt kertojaa, ikäänkuin
olisi hän epäillyt olisiko todellakin sama vanhus, joka tässä kertoi,
itse kaikissa niissä ollut, joista hän kertoi. Mutta kun kertomus
loppui ja vanhus kysymyksensä teki, nousivat he molemmat ja syleilivät
rakasta isoäitiä. Ja hänen kysymykseensä vastasi Ellen:

»Tämä joululahja oli parempi kuin minun antamani, parempi kuin kalliin
joululahja, sillä tällä te, isoäiti, olette antanut itsenne meille.
Totuutta, vilpittömyyttä, kärsivällisyyttä olemme teiltä oppineet».

Ne vakavat ajatukset, jotka vanhuksen kertomus oli herättänyt sekä
hänessä itsessä että hänen lapsenlapsissaan, olisivat ehkä saaneet
heidän kokonaan unhottamaan illan kulun, ellei vanha seinäkello
lyönnillään olisi heitä siitä muistuttanut. Ellen hypähti äkkiä ylös.
Hän muisti nyt, että hänellä oli tehtävää vielä tänä iltana. Määrätty
aika oli jo kulunut. Kello oli lyönyt 8. Milloin se oli lyönyt, sitä ei
kukaan heistä tiennyt, ei ollut ainakaan kukaan sitä lyöntiä kuullut.

»Oi, minä olen puolen tuntia myöhästynyt!» -- huusi Ellen, kun hän
huomasi kellon olevan kahdeksan, ja hän meni kiireesti kaapin luo.
Sieltä otti hän esiin vähäisen vakan, jonka kanteen oli kirjoitettu
suurilla kirjaimilla: »Neiti Loviisa Loo». Sitten puki hän päällensä ja
läksi joutuisasti, sanoen: »minä olen paikalla takaisin».

»Anna minun mennä», pyysi Maurits, »niin saan koettaa uutta takkiani».

»Minä olen luvannut itse viedä lahjan», sanoi Ellen. »Ihanpa tässä
likellä kauppaneuvos asuu».

Ellenin mentyä asetti vanha rouva pöydälle ruo'an. Hän oli saanut
takaisin entisen muotonsa. Ei olisi kukaan siitä voinut arvata, mitkä
tunnustukset hän vasta oli tehnyt. Ainoa, joka siitä muistutti, oli
puuro, joka oli jotenkin kuivunut tuon pitkän kertomuksen kestäessä.
Kun vanha rouva tämän huomasi, hymyili hän ja kertoi Ellenin sanat:
»Mekin olemme puolen tuntia myöhästyneet».

Maurits koetti takkiansa. Se sopi hänelle varsin hyvin. Iloisena
huudahti hän: »Sanokaa, isoäiti, eikö Ellen ole enkeli?»

»Jumala suokoon, että hän semmoisena pysyisi!» huokasi vanhus.

»Ja semmoinen kuin hän nyt on, semmoisena hän pysyy», lausui Maurits
vakavasti.

»Rukoile sitä Jumalalta!»

Maurits ei sanonut mitään; hän ei ollut tottunut vastustamaan vanhusta,
mutta ettei hän ymmärtänyt, miksi tähän mitään rukousta tarvittaisiin,
se näkyi hänen silmäyksistään, jotka eivät osoittaneet myöntymystä
vanhuksen lauseesen.

Sitten eivät he enää sanoja vaihtaneet. He odottivat Ellenin tuloa.
Aika jo olikin hänen palata. Mutta Elleniä ei kuulunut.

»Hän on luultavasti kutsuttu kauppaneuvoksella sisään», sanoi vihdoin
Maurits; »muuten hän jo olisi ehtinyt tämän välin kuudestikin
edestakaisin kulkea».

»Jos häntä olisi kutsuttu sisään, ei hän olisi mennyt. Nyt on
jouluaatto, ja tänä iltana ei kukaan omaisistansa vapaaehtoisesti
luovu. Ja jos joku muu niin tekisikin, Ellen ei sitä tee. -- Mene
katsomaan, Maurits! Kun hän vaan ei olisi joutunut vaaraan!»

Kun Maurits tämän käskyn kuuli, ei hän muistanut uutta takkiansa.
Semmoisena kuin oli riensi hän matkalle; mutta ennenkuin hän ovelle
pääsi, avautui se, ja Ellen astui huoneeseen.

»Missä, Jumalan nimeen, sinä olet ollut?» kysyi vanhus. »Kello on kohta
9. Koko tunnin olet ollut poissa; ruokakin on varmaan ihan jäähtynyt.
Mutta mitä tämä on, mitä kummaa? Ethän ole sittenkään saanut
joululahjaa jätetyksi kauppaneuvokselle?»

Rouva oli oikeassa. Sama vakka, minkä Ellen oli kaapista ottanut
viedäkseen kauppaneuvoksen luo, sama vakka oli hänellä kädessä nyt, kun
hän palasi.

Ellen oli punainen. Hän laski vakan vanhuksen eteen. »Kummia olen tänä
iltana nähnyt, kummempia kuullut, ja kummallisimpia on minulle
itselleni tapahtunut. Sen valkoisen silkkihameen, joka vakassa on, olen
saanut omakseni, jos sen voin ottaa. Minä tahdoin ensin kysellä tätä
teiltä; tällä ehdolla suostuin viimein sen ottamaan. Kuulkaa nyt,
isoäiti, ja neuvokaa!»

Mutta ennenkuin Ellenin kertomusta ja vanhuksen neuvoa kuuntelemme, on
meidän kääntyminen toiseen perheesen, jossa toisenlaista jouluaattoa
vietetään.

       *       *       *       *       *

Vähän matkaa siitä, missä leskirouva Burg asui, oli komea, suuri
kaksikerroksinen kivirakennus. Siinä asui kauppaneuvos Loo. Alikerrassa
oli hänellä tässä rakennuksessaan kaksi kauppapuotia, joissa väkeä
lainehti aamusta iltaan. Nämä puodit olivatkin tavaraa kaikenlaista
täynnä. Puotien vieressä oli kamareita, joissa myöskin paljon tavaraa
oli nähtävissä. Näissä kamareissa istuivat kauppaneuvoksen kirjurit,
kukin kirjansa ääressä. Niissä pantiin myös kääryihin ja laatikoihin,
mitä oli lähetettävää tilaajoille muihin kaupunkeihin ja maalle.
Ylikerrassa asui kauppaneuvos itse perheineen; ja mitä kalliimpia
huonekaluihin kuuluvia alikerrassa oli ollut, ne olivat ylikerrassa
saaneet sijansa huoneiden koristuksina.

Kauppaneuvos Loon perheesen kuului hän itse, hänen rouvansa ja hänen
tyttärensä Lovisa.

Kauppaneuvos oli vanhanpuolinen mies. Pitkä ja laiha oli hän kuin aidan
seiväs. Hänen ihonsa oli keltainen ja muistutti suuresti kuivaa
parkkia. Hänen tukkansa oli musta ja kiheräinen: hänen pitkä
leukapartansa oli harmaa. Suuret kultasankaiset silmälasit oli hänellä
nenällään, joka oli korkea ja vähän viistoinen. Näiden silmälasien läpi
tuijottivat hänen pienet, harmaat, terävät silmänsä. Hänen kaulansa oli
pitkä, ja aina kesän, talven oli sen ympärille käärittynä valkoinen
valkkihuivi. Kun sanomme lopuksi, että hän aina kulki jamaikkakahvin
värisessä hännystakissa, siniseen menevässä liivissä ja mustissa
kaitaisissa housuissa -- niin, hyvä lukiani, jos sinulla mielikuvitusta
on, voit ajatella kauppaneuvoksen elävänä eteesi.

Mutta miehen kuva ei ole vielä ihan täysi. Lisätkäämme, että hänen
huulensa olivat ohuet, värittömät ja niin tiiviisti hänen valkoisiin
hampaisiinsa puristetut, että olisi luullut edellämainittujen repeävän,
jos olisi kauppaneuvos naurahtanut. Hymyilyäkään, joko vasta sanotusta
tai muista syistä, ei muistanut kukaan nähneensä näillä huulilla, jotka
ympäröivät hänen pientä suutansa. Hän ei myöskään puhunut muuta kuin
mitä hänen välttämättömästi tarvitsi puhua. Hän puhui käsivarsiaan ja
sormiansa liikutellen. Kun hän kirjureinsa luona oli, tarkasteli hän
heidän laskujaan, ja hänen terävät silmänsä huomasivat paikalla, jos
virheitä löytyi; ja jos semmoisia löytyi, tuikkasi hän laihan sormensa
virheen kohdalle ja iski silmänsä onnettomaan laskuntekiään. Hän oli
itse kassansa hoitaja, ja kun hän siitä maksoi ostettuja tavaroita tahi
alamaisilleen palkan, punnitsi hän aina joka rahan käsissänsä,
ennenkuin hän sen antoi. Jos joku hänen kirjureistaan tarvitsi ennen
määräaikaa rahaa ja tätä kauppaneuvokselta pyysi, tarkasti hän
konttorikalenteria, joka seinällä riippui, ja seurasi sitä tuolla
laihalla sormellaan kulumassa olevasta päivästä maksun määräpäivään
saakka; siinä pysähtyi sonni, ja se pysähdys oli kauppaneuvoksen
vastaus. Aina, kun illalla kello löi 8, pyyhkäsi hän itse
konttorikalenterista kulumassa olevan päivän pois, sillä kello 8
illalla suljettiin aina hänen konttorinsa. -- Tämmöinen oli
kauppaneuvos tavoiltaan, mutta kumminkin pitivät ne, jotka häntä
tunsivat, häntä suuressa kunniassa; sillä hän oli samallainen itseänsä
kuin muitakin kohtaan: jäykkä, vakava ja suora. »Järjestys!» oli sana,
joka kuului useimmiten, kun ei hän voinut puhumatta olla, ja ankara
järjestys vallitsi hänen huoneessaan.

Jouluaatto oli kulumassa. Kauppaneuvoksella itsellä ja kaikilla hänen
alamaisillaan oli tänä päivänä suunnattomasti työtä. Ukko Loo hyöri ja
pyöri paikasta paikkaan, jokaisen töitä tarkastellen, jottei erehdystä
tulisi missään. Ostajia meni ja toisia tuli. Jokaisessa huoneessa oli
vähäiset markkinat. Mutta kumminkaan ei ollut kauppaneuvos hyvällä
tuulella. Jo aamulla oli hän suuttunut, sillä järjestys hänen talossaan
oli rikottu. Järjestykseen tietysti kuuluu, että jokainen maksaa saadun
tavaran, ennenkuin sen mukaansa vie. Aamupäivällä oli puodissa tuo
järjestys rikottu. Kauppaneuvos oli näet nähnyt, miten eräs eukko oli
esiliinansa alle pistänyt lankakääryn ja oli sitä vieden hiipimässä
ulos. Tämän huomattuansa samosi kauppaneuvos eukon kimppuun, korjasi
aika kiireesti lankansa talteen, talutti sitten eukon ovelle, työnsi
hänen ulos ja antoi hänelle lisäksi aika potkun. »Järjestys, järjestys
kaikissa!» huusi hän silloin. Tästä järjestyksen pidosta oli puodissa
syntynyt kaikuva nauru, mutta se ei kauppaneuvosta harmittanut.
Harmissaan hän oli vain siitä, että järjestys oli rikottu. Mutta tähän
harmiin liittyi toinenkin, josta kohta saamme tilaisuuden kertoa.

Että kauppaneuvos ei kuitenkaan ollut saituri, vaikka sitä
ylläsanotusta voisi päättää, näkyi siitäkin, miten hän perhettään
kohteli. Mitä ikänä hänen rouvansa ja tyttärensä tahtoivat, sen he
kyllä saivat vastustamatta, mutta ainoastaan sillä ehdolla, että he
kauppaneuvokselta sitä pyysivät. Hän, hän itse eikä kukaan muu, sai
antaa, ei kukaan, ei edes hänen oma rouvansakaan saanut ottaa.
Jouluaaton edellisinä päivinä oli sekä rouvalla että tyttärellä ollut
hirmuisen paljon tarpeita. Lista kädessä kulki kauppaneuvos kahden
puotipojan kanssa huoneesta huoneesen, kooten ylikertaan meneviä
tavaroita, ja aina vaan oli milloin rouvalla, milloin tyttärellä uusia
tarpeita. Vakavana täytti kauppaneuvos heidän vaatimuksiaan. Kello
7:stä aamulla puolipäivään asti toimitti hän väsymättä näitä ja muita
töitään. Nyt kumminkin kuultiin hänen entistä useimmin huutavan syvällä
äänellä: »Järjestys!» vaikka hänellä tähän ei näkynyt olevan mitään
erityistä syytä. Aina tuon tuostakin vilkasi hän ulos akkunasta, ja
silloin aina kuultiin tuo: »Järjestys!» Puotipojat tätä kummaksuivat,
sillä ei koskaan ennen ollut kauppaneuvos pitänyt lukua siitä, mitä
ulkona kadulla tapahtui. Vihdoin arvasivat he, että kauppaneuvos odotti
jotakin.

Päivä oli puolessa. Kauppias oli juuri menossa ylikertaan
päivälliselle, jota hänen talossaan aina syötiin kello 1. Järjestystä
noudatettiin siinäkin. Joka ei heti, kun kello löi 1, istunut pöydässä,
hän jäi päivällisettä.

Juuri kun hän oli menossa ruoalle, tuli postipoika tuoden koko joukon
kirjeitä. Kauppaneuvos silmäsi päällekirjoituksia pikaisesti. Ne olivat
näöltään kauppakirjeitä. Mutta niiden seassa oli yksi, joka ei
näyttänyt kauppakirjeeltä. Sen avasi hän heti ja luki sen kiireesti.
»Järjestys! Järjestys!» huusi hän ja mumisi sitten: »Vahinko ...
ilma ... myrsky ... Hän tulee kumminkin tänään!»

Sitten riensi hän kiireesti ylös ja ennätti juuri sijallensa pöytään,
kun kello löi. Että hän nyt oli hyvillänsä, sen näki jokainen, ken
hänen tunsi. Joku, jota hän odotti, oli tulossa. Hän oli jo päättänyt,
että tämä odotettu oli järjestyksen rikkoja, ja siitä oli hän ollut
harmissaan; mutta nyt oli harmi kadonnut. Pöydässä, jossa hänen
kirjurinsakin istuivat, ei puhuttu sanaakaan. Semmoinen oli järjestys.
Pöydästä noustua kirjurit heti palasivat alikertaan. Kauppaneuvos,
kuten hänen tapansa oli, jäi nytkin rouvansa ja tyttärensä luo kello
kolmeen saakka.

Rouva Loo oli samassa määrässä lihava kuin hänen miehensä kauppaneuvos
oli laiha. Se oli jotakin, se! Muuten oli hän varsin tavallinen,
jokapäiväinen, vähän kärtyinen ja kielekäs. Akkunassa viistopeilinsä
edessä istui hän uteliaana, kuten vanhat rouvat ainakin, silmäillen
siihen, nähdäksensä keitä kadulla kulki. Tänään ei hänellä kumminkaan
ollut sanottavasti aikaa tähän. Läähättäen oli hän työskennellyt
joulupuuhissa; ja että joulua oli aikomus viettää juhlallisesti ja
suuresti, sen huomasi jokainen, ken näki ylikerran huoneet. Siellä oli
vielä puolisen aikana kaikki melkein ylösalaisin. Mutta tähän
tämmöiseen epäjärjestykseen ei kauppaneuvos suuttunut. Hän tiesi, että
epäjärjestys aina tällaisissa asioissa käy järjestyksen edellä.

Kun kirjurit olivat lähteneet, lähestyi ukko rouvaansa ja sanoi: »Tulee
pian!»

»No, taivas olkoon kiitetty! Minä jo ajattelin ... minä jo pelkäsin...
Kuule, Lovisa!... Hän tulee pian! Mutta sano, Loo, miksi on hän
viipynyt, miksi ei hän tullut eilen... Eilen olisi hänen pitänyt tulla,
niinhän oli päätetty ... mikä esti?»

»Tuli vahinko. Oli paha ilma, myrsky. Ei uskaltanut lähteä... Odotti
toista laivaa».

»Ja tänään tulee hän! Lovisa! Huuda pian piiat ja palvelijat! Sali on
kuntoon asetettava. Hän tulee, Lovisa, kuulitko, hän tulee, tyttö! Etkö
ole iloinen, Lovisa?»

Tyttö, jota lihava rouva iloitsemaan kehoitti, oli nuori, 24 tahi 25
vuotinen. Hän oli pitkä ja siten siinä isänsä kuva; mutta mikään muu
hänessä ei muistuttanut isästä. Hänen kasvoistaan olisi myös turhaan
haettu jotakin, josta olisi häntä äitinsä kaltaiseksi voitu sanoa.
Äidin kasvot olivat säännölliset, vaikka niitä rumensi liikanainen
lihavuus. Lovisan kasvot olivat rumat. Hänen silmänsä olivat pienet ja
aina vetiset; hänen poskensa olivat valkeankeltaiset, hänen suunsa
suuri, ja hampaansa, mitkä aina näkyivät, olivat mustat, arvattavasti
liiallisesta herkkujen syömisestä.

Äitinsä puhetta ja kysymystä kuullessaan punastui Lovisa, jos voi sitä
punastumiseksi sanoa, että hänen valkeankeltaisista poskistaan
valkoinen väri katosi. Hänen pienet, vetiset silmänsä katselivat
maahan, ja ainoa sana, minkä hän sai sanotuksi, oli: »Mamma!» Siinä
sanassa ja äänessä, millä se sanottiin, oli muka olevinaan naisellista
ujoutta ja nuhdetta, mutta oikeastaan niissä ei ollut mitään.

»Niin, niin; rakas Lovisani!» lörpötteli rouva. »Nyt jätät sinä kohta
vanhat vanhempasi!» Ja rouvan ääni värähteli, kun hän sen sanoi.
Nenäliinaan tarttui hän liikutettuna ja pyyhkäsi silmiänsä. »Älä unohda
meitä! Muista niitä neuvoja, joita isältäsi ja minulta olet saanut. Ota
minut esikuvaksesi kaikissa seikoissa, mihin maailmassa voit joutua,
niin tulet onnelliseksi ja teet miehesi asunnon paratiisiksi, niinkuin
minä olen tehnyt Loon... Eikö se ole totta, Loo?»

»Hm!» mumisi kauppaneuvos... »Järjestys, järjestys kaikissa, sanon
minä!»

»Sinä kuulet sen nyt itse, Lovisa», jatkoi rouva, joka tällä välin oli
vetäytynyt tavalliselle vahtijapaikalleen akkunan viereen. »Sinä kuulet
sen, sinä siunattu lapsi... Mutta siinäpä sinä seisoa töllöttelet kuin
mieletön! Etkö kuule, Lovisa! Hän tulee, ylkäsi tulee!»

»Mutta minä en ole häntä koskaan nähnyt!» muistutti siihen Lovisa.
Tässä lauseessa piti oleman jonkinlaista vastustusta, mutta sitä ei
siinä ollut.

»Hm, hm, järjestys!» lausui kauppaneuvos. »Jos minä kalliita tavaroita
ulkomaalta ostan, olenko minä niitä nähnyt, ennenkuin ne tänne tulevat
ja ovat minun? Jos minä luotan siihen kauppahuoneeseen, jolta tavarat
ostan, olen minä vakuutettu tavaran hyvyydestä. Järjestys kaikissa!
Minä tahdon uskoa, että sinä luotat minuun ja pidät hyvänä sen yljän,
jonka sinulle olen hankkinut ... poh! Vaikka et ole häntä nähnyt...
Poh! Järjestys!»

Kauppapojat ja kirjurit olisivat jääneet suu auki, jos olisivat tämän
kauppaneuvoksen puheen kuulleet, sillä kuukauden kuluessa ei ollut
kauppaneuvos niin monta sanaa lausunut, jos ei lukuun oteta tuota
alinomaista muistutusta: »Järjestys!» Rouvakin jäi aluksi vastaamatta,
sillä niin hämmästyi hänkin. Mutta pian tointui hän taasen.

»Sinä kuulet, Lovisa! Sinä kuulet», huusi hän, »mitä isäsi on tehnyt.
Suutele isän kättä ja kiitä! Oi, Jumala paratkoon!» jatkoi rouva ja vei
nenäliinan taasen silmillensä. »Jumala paratkoon! Ei ole kaikilla, ei
monella, tuskin ainoallakaan niin helliä vanhempia kuin sinulla!
Huomenna! Taivaan isä! Jo huomenna olet sinä, Lovisa, antanut rakkautta
uhkuvan sydämesi pois. Sinun ei enää tarvitse totella isääsi ja
äitiäsi, ainoastaan häntä, jota sinun tulee miehenäsi kunnioittaa
ja...»

»Ppruuuu! Järjestys! Vasta ylihuomenna!» pisti kauppaneuvos väliin.

»Jaa ... niin, ylihuomenna! Jumalan kiitos! Vasta ylihuomenna!»
tulvasivat sanat rouvan suusta. »Ylihuomenna, isäsi syntymä- ja
nimipäivänä, kun tänne kokoontuu koko kaupunki, silloinpa, silloinpa
aukenevat kaikkein silmät, kun isäsi sinut kihlaa nuorelle, kauniille
Hirtsille... Mutta tässä sinä vielä töllistelet, niinkuin et tietäisi,
mitä kihlatun naisen tulee tehdä, joka ylkäänsä odottaa... Pian
pukemaan päällesi paremmat vaatteet, ettei ylkäsi tarvitse sinua
hävetä!»

Kun Lovisa tämän käskyn kuuli, lähti hän pian kamarista. Isä ja äiti
jäivät sinne kahden. Rouvan kieli kävi entistä vauhtiansa. Ukko Loo
käveli edestakaisin lattialla. Kuunteliko hän rouvansa lörpötyksiä, on
vaikea sanoa.

Vihdoin seisahtui hän ja katseli kelloaan. Hänen oli aika lähteä
konttoriin. Hän vetäysi ovelle.

»Minä onneton ihminen!» huusi rouva, kun hän tämän huomasi. --
»Löytyykö maailmassa onnettomampaa ihmistä kuin minä olen! Tässä olen
puhunut tyttäremme tulevaisuudesta, ja mieheni ei edes viitsi
kuunnella, mitä puhun. Oi, minä olen onnettomin kaikista, jotka
alttarin edessä ovat miehen valtaan antauneet!» Ja taasen pyyhkäsi
rouva nenäliinalla silmiään.

Mutta samalla pudotti hän nenäliinan ja hypähti ylös. Hän oli katsellut
akkunapeiliin ja siellä nähnyt jotakin outoa.

»No, kaikki taivaan pyhät!» huusi hän. »Tässä me puhumme, niinkuin ei
olisi muuta tehtävää, ja tuossa tulee odotettu! Minä sanon, Loo, mene
pian häntä vastaan, hän jo ajaa pihaan!»

Kauppaneuvos oli jo avannut oven, kun hän tämän kuuli. Kiireemmästi
kuin ennen puikahti hän siitä nyt ulos, ja vasta rapuista kuului hänen
vastauksensa: »Järjestys!»

Mutta ennenkuin seuraamme kauppaneuvosta odotetun kosian luo, käykäämme
tätä katsomassa. Meidän on palaaminen ajassa pari päivää takaperin
tullaksemme tuntemaan häntä sekä niitä seikkoja, jotka ovat saaneet
hänet kosiana esiintymään.

       *       *       *       *       *

Pari päivää ennen jouluaattoa oli kaupungin kestikievaritaloon tullut
tuntematon vieras. Että hän oli Ruotsista kotoisin, sen huomasi hänen
puheensa murteesta. Hän oli kaunis, nuori mies, silmät elävät,
välkkyvät, »Minä olen kauppias, kuljen kauppa-asioilla ja tulen täällä
viipymään pari päivää», sanoi hän kestikievarin isännälle, joka
kohteliaasti otti häntä vastaan. »Nimeni on Troberg, jos joku tahtoisi
minua tavata».

Kestikievarin isäntä ei tuossa vieraassa nähnyt mitään kummaa. Vieras
tuli ja meni, meni ja tuli näiden kahden päivän kuluessa. Harvoin oli
hän kotona. Mutta missä hän kävi, sitä ei saanut isäntä tietää.
Jouluaaton aamuna kutsutti hän luoksensa isännän. »Onko teillä ketään,
jonka voisi lähettää kruununvouti Trobergin luo? Hän on vähän sukua
minulle, ja minä tahtoisin häntä tavata ennenkuin lähden», puhui hän.
Kestikievari myöntyi tähän, ja vähää ennen puolta päivää tuli tuo
kaivattu vieras.

»No, sen sanon!» huusi vouti, istuessaan kamarissa kahdenkesken
ruotsalaisen kanssa. »Sinä täällä, täällä Suomessa, etkä tule minun
luokseni asumaan! Ja mitä tämä nimen salaaminen tietää, vai soiko nimi
Troberg paremmalle korvissasi kuin oma nimesi Hirts?»

»Anna anteeksi, veli», sanoi vieras nauraen, »etten luoksesi kohta
tullut. Sen sijaan saat minulle tänä iltana, huomenna ja ehkäpä vielä
ylihuomennakin osoittaa vierasvaraisuuttasi. 'Järjestys!' niinkuin
kauppaneuvos Loo sanoo. Miten on, onko silkkihame valmis ja
salaisuuteni tallessa?» kysyi hän yhä nauraen.

»On; mutta mitä varten tämä ilvenäytelmä? Mitä, Herran nimessä, sinä
silkkihameella teet ja mitä varten on se neiti Loolle annettava? Jos
olisit ollut täällä ennen tahi jos olisit nähnyt tuon neitiviirin,
luulisinpä, että sinä kosiana ilmestyisit!»

»Kuka sanoo, etten ole häntä nähnyt?» kysyi viekkaasti nuori herra.

»Sinä et ole täällä ennen käynyt eikä hänkään Ruotsissa».

»Mutta jos sinulle sanon, että minä ja hän Tapaninpäivänä vietämme
kihlajaisiamme, niin mitä sinulla on siihen sanomista?»

»En tietysti voisi muuta kuin syvään kumartaa ja toivottaa onnea...
Mutta älä sano minua Trobergiksi, jos minä sitä uskon tahi jos tästä
vähintäkään ymmärrän».

»Ei sinun ole suuresti tarvis mitään ymmärtääkään, kunhan vain ymmärrän
minä, jota asia koskee. Olkoon kumminkin järkesi valaistukseksi
sanottu, että minä olen tullut tänne viedäkseni täältä muassani
kaupunkinne kauniimman kaunottaren».

»'Järjestyksen' tyttären!... Kauniimman!» -- Ja vouti purskahti nauruun
täyttä kurkkuansa.

»Älä naura! Minäkö tulen kihlauttamaan itseäni ja lähtisin
pitkänokkaisena! Mutta kokkapuheet hiiteen... Kuule, viinuri! Pullo
punssia!» huudahti nuori herra ovea avaten.

Kun oli haluttu makujuoma saatu, täytti herra Hirts lasit, nousi
vakavana ja lausui: »Ei sanaakaan, ennenkuin olen lopettanut, ja jollet
silloin ymmärrä enempää kuin nyt, niin sanonpa sinua tuhmaksi. Nyt
puheen aluksi: neiti Lovisa Loon malja, minun morsiameni malja, ja se
pohjaan!»

Ystävät joivat maljan pohjaan, vouti kumartuen ja vaiti ollen, mutta
uteliaana.

»Ja nyt kuule ja kummastele!» jatkoi vieras. »Sinä muistat, miten ja
milloin me Marstrandin kylpylaitoksessa tutustuimme, miten siellä
ystävyytemme alkoi. Siitä ei ole sen enempää puhumista, paitsi että
minä tämän ystävyyden nojassa uskalsin sinuun turvata tuossa
silkkihame-asiassa. Sinä täytit pyyntöni, ja minä kiitän sinua. Kun
Marstrandista tulin kotiin, oli minun maallinen onneni seppäin kynsistä
juuri päässyt. Isäni ja kauppaneuvos Loo olivat sitä takoneet, ja minun
onneni oli valmiina ahjosta lähtenyt neiti Lovisa Loon muodossa. Sinä
tiedät, että kauppahuoneet Hirts ja Loo ovat jo kymmeniä vuosia olleet
keskinäisissä kaupoissa. Ukkojen välillä oli ystävyys syntynyt, vaikka
mahdotonta on minun ymmärtää, mihin tämä ystävyys nojautuu,
kummallisia, itsepäisiä ja omituisia kun ovat ukot molemmat. Sinä näit
isäni. Hän on kunnon ukko, ja vaikka kummallinen, niin ei kumminkaan
niin kummallinen kuin Loo, jos oikein häntä käsitin. No niin! Minä
tulen Marstrandista, olen tuskin saanut tervehdykset sanotuksi,
ennenkuin minut kutsutaan isäni luo. Kuule ja hämmästy! 'Albert!' --
sanoo isäni -- 'sinä olet nyt kohta siinä ijässä, että sinun sopii
mennä naimisiin. Kuule loppuun! Minä en siedä, että puhettani
katkaistaan, ennenkuin loppuun olen puhunut, sen tiedät', ärjäsi hän,
kun minä tahdoin avata suuni. -- 'Sinä olet nyt 21 vuotinen ja valmis
ja vapaa avioliittoon. Asian näin ollen olen hakenut ja löytänyt
sinulle morsiamen. Sinun ikäisesi on hän; hyvässä perheessä on hän
kasvanut, oppinut järjestystä ja, siisteyttä, Albert. Sinun morsiamesi
on neiti Lovisa Loo Suomesta. Varoissa vetää kauppahuone Loo vertoja
meidän huoneellemme. Kun ovat häät vietetyt, saat itse valita, tahdotko
täällä vai Suomessa ruveta asumaan. Nyt olen kaikki puhunut.
Kauppaneuvos Loo on täällä. Hän rakastaa järjestystä ja tiedät siis,
mitä sinun nyt on tehtävä'. -- 'Tiedän' -- vastasin minä. 'Minun tulee
pyytää kauppaneuvokselta morsiamekseni neiti Lovisa Loo, ja sen teen
minä heti. Tulkaa, isä!' -- Olisit nähnyt, miten iloiseksi isäni kävi,
kun hän tämän kuuli. Hän, joka ei koskaan näytä, mitä hänen
rintakuorensa sisällä asuu, huusi nyt: 'Ne sanat, Albert, ne tuottavat,
sinulle 10,000 riksiä. Käy konttorissa, niin saat ne. Huvittele niillä
vuoden loppuun saakka. Sitten vietät hääsi. Mutta hääpäivänä pistät
sinä hulivilisuuden säkkiin, jonka minä suljen sinetilläni'. -- Minä
olin juuri silloin, niinkuin tiedät, suuressa rahapulassa. Tämä Lovisa
Loo ja 10,000 riksiä tulivat niinkuin taivaasta. Kiireesti riensin ukko
Loon luo, syleilin häntä ja suutelin hänen pergamenttihuuliansa, ja
paikalla, ennenkuin hän ennätti tokaista järjestystään, olin minä
pyytänyt siveän ja kauniin neiti Lovisan aviovaimokseni, rakastaakseni
häntä myötä- ja vastoinkäymisissä. Nytpä nousi ilo! Ukko Loo näki
järjestyksen vaativan, että hänkin puolestansa syleilisi ja suutelisi
minua. Jolleivät nuo 10,000 riksiä olisi eläneet mielessäni, olisin
purskahtanut nauruun ja nauranut itseni kuoliaaksi, kun tämän syleilyn
ja suutelon sain. Ojentaen pitkiä käsiänsä, joita voi paremmin
ankkuritouviin verrata kuin elävän ihmisen jäseninä pitää, tuli hän
minua kohti marssien suorana, vakavana, kuten kenraali armeijansa
etupäässä, ja kun hän minun saavutti, teki hän ... näin ja näin!»

Vouti oli kummastellen ja hymyillen kuunnellut ystävänsä kertomusta.
»Sinä riivattu!» huusi hän, kun nuori Hirts syleillen ja suudellen
näytti, miten ukko Loo oli häntä syleillyt ja suudellut. »Sinä
riivattu!» Ja hän purskahti nauruun, joka ei tahtonut loppua saada.

»Appeni malja, ja pohjaan sekin!» esitti Hirts. Trobergilla ei ollut
mitään tätä maljaa vastaan. Se juotiin siis, ja nuori Hirts jatkoi
naurettavalla vakavuudella: »Niin olin minä kihlattu, sillä neiti
Lovisan suostumusta ei muka tarvittukaan. Minä kumminkin olin toista
mieltä, mutta olin liian viisas sitä ilmoittamaan. Minä kutsuin ukko
Loota rakkaaksi apekseni, mutta tämä soti järjestystä vastaan; vaikka
tahtoisin panna nuo 10,000 riksiä äyristä menemään, että tämä
järjestyksen rikkominen oli ukolle varsin mieluinen. 'Vasta häitten
jäljestä appi!' sanoi hän. 'Järjestys, järjestys kaikissa!' Sitten
tuotiin sampanjaa. Kolmen miehen siinä juotiin niin, että jo pelkäsin
järjestyksen menevän hiiteen. Mutta eipä niinkään, vaikka meni se
ainakin minulta: sillä kun ukot huomasivat saaneensa tarpeeksi eivätkä
uusia pulloja tuottaneet, kiiruhdin minä konttoriin, sain rahat ja
teurastin kurkkuni ja tulevan aviosäätyni terveydeksi koko joukon
hopeakauloja. Voit arvata, että aikani nyt oli hauska ja iloinen.
Päivät kuluivat, niin etten tahtonut uskoa itseäni, kun huomasin syksyn
tulleeksi. Mutta nyt, kun lähestyi aika, jona minun tuli täyttää
lupaukseni, alkoi väliin vähän arveluttaa. Olisin kirjoittanut sinulle
ja ilmoittanut tämän kummallisen seikan, mutta ukkojen kehoituksen ja
päätöksen mukaan olin pakoitettu olemaan vaiti. Asia oli näet jäävä
meidän kolmen salaisuudeksi aina siihen päivään saakka, jolloin kihlaus
tulisi julkisesti tapahtumaan. Kuten sanoin, päivät kuluivat, ja pian
oli leikistä tuleva tosi. Silloin tuli ukko Loolta kirje, jossa hän
määräsi kihlauksen tapahtuvaksi Tapaninpäivänä. Minun tulisi pari
päivää ennen joulua saapua hänen luoksensa. Kun isäni tämän kirjeen
sai, kehoitti hän minua antamaan jonkun kalliin joululahjan neiti
Loolle. Ostin valkoista silkkiä, parasta mitä sain, ja kuu en ollut
ikinä morsiantani nähnyt, enkä siis osannut toimittaa sitä sopivasti
ommelluksi, lähetin pakan sinun luoksesi, kuten muistat, pyytäin, että
jollakin lailla toimittaisit hameen valmiiksi ja morsiamelleni
sopivaksi. Minä olin valinnut juuri tällaisen lahjan hyväilläkseni
ukkovaariani. Se onnistuikin, vaikkei enää rahoja lähtenyt. Ukko kiitti
minua, kun ilmoitin tahtovani kihlauspäivänäni nähdä morsiameni siinä
puvussa, minkä rakkauteni oli hänelle valinnut. -- Joko nyt ymmärrät
salaisuuden?»

»En, totta maar, vieläkään ymmärrä», vastasi ystävä. »Sinä olet täällä,
et asu appesi luona, etkä lupaa jouluasikaan siellä viettää!»

»Kuule siis loppuun, kuule ja kummastele! Mutta sitä ennen neiti
Lovisan malja, neiti Lovisan, josta ei ikinä tule rouva Hirtsiä. Vapaa
on neiti Lovisa, hurraa!»

»Niin se oli» -- jatkoi Hirts, kun oli malja juotu. »Aika kului, ja
minun oli lähteminen vaihettamaan onneni aviosäädyn kahleiksi. En
voinut, en kehdannut sotia vastaan. Minäpä vielä kiiruhdin lähtöäni.
Vaivaloinen oli kulku Ahvenanmeren yli joulukuun pakkasessa; mutta
saavutin kumminkin vahingotta kaupungin, missä nuori mies oli
kahleisiin pantava. Olin tiellä paljon miettinyt, miten pääsisin tuosta
pulastani, ja vihdoin oli minussa syntynyt päätös. Oliko mielestäsi
siinä mitään kummaa, etten tänne tultuani paikalla rientänyt
kauppaneuvoksen luo, että ensin tahdoin nähdä sen olennon, jolle olin
määrätty? Oikeata nimeäni ilmaisematta olen nyt täällä ollut kolmatta
päivää, olen tarkastellut, nähnyt ja ymmärtänyt, ettei neiti Lovisa Loo
sovi Albert Hirts'ille. Se on totinen tosi!»

»Mutta kuinka arvelet päästä vapaaksi hänestä?» kysyi vouti. »Veli
parka! Luulenpa, että olet kutsunut tänne minun jostakusta tärkeämmästä
syystä, kuin vielä osaan arvata».

»Aivan niin! Ja kaikkein ensiksi, laita että nämä kirjeet tulevat
kauppaneuvos Loolle. Ne ovat kauppa-asioita koskevia» -- lisäsi hän
nauraen -- »ja jos ne eivät saa arvoani laskeumaan, niin en ymmärrä
järjestystä ... vähintäin 80 prosentilla! Muuta en nyt pyydä sinulta,
mutta huomenna ja ylihuomenna voit ystävääsi auttaa».

»Eikö muuta nyt? Vähälläpä pääsen, alussa ainakin» -- sanoi vouti.
»Kirjeet saat uskoa minulle. Mutta sano, oletko neitiä nähnyt, ja
mimmoinen oli hän mielestäsi? Tahtoisinpa vielä lopuksi kuulla, mitä
nyt mietit ja mitkä keinot olet keksinyt vapaussodassasi?»

»Neidin olen kolmasti nähnyt. Jos hänen itkeneistä silmistänsä voi
hänen sisällisiä avujansa päättää, niin on hän todellakin verrattava
tuohon syntejään surevaan Magdaleenaan j.n.e., j.n.e. Mutta minun
käsitykseni on aivan kykenemätön, jotta voisin hänen kuvansa maalata
niin kummallisella värisekoituksella kuin pitäisi. Siis päätökseksi:
Häneen sidottuna uhkaa minua onni niin suuri, niin taivaallinen, että
minä, joka halpuuteni tunnen, en ensinkään ole siihen mahdollinen. Mitä
viimeiseen kysymykseesi tulee, niin milloin olet kuullut tahi nähnyt,
että ilvenäytelmissä viimeisellä näytöksellä aletaan? Hillitse siis
uteliaisuutesi!»

Vielä vähän aikaa juttelivat ystävät, sitten erosivat he. Vouti otti
ollaksensa rakkauden jumalan sanansaattaja, niin kuin hän tointansa
nimitti, kun kirjeet taskussa matkaansa lähti.

Ne kirjeet, mitkä kauppaneuvos Loo sai juuri silloin, kun hän
puoliselle meni ... mistä postikonttorista ne tulivat, sen arvannee
lukija.

Kauppaneuvos Loo oli ennättänyt konttorinsa ovelle, kun odotettu vieras
tuli häntä vastaan, kiireesti ja iloisesti. »Järjestys, Jumalan nimeen,
järjestys!» huusi ukko tervetuliaisiksi, kun hänen tuleva vävynsä oli
hellyyttä osoittavalla syleilyksellään kaataa hänet. Nuori herra
silloin tasaantui, ja nyt, jos olisi vouti ollut näkemässä, mimmoiselta
hänen ystävänsä näytti, kun hän siinä seisoen piti kädessään
kauppaneuvoksen laihaa, luista kättä, ei hän olisi saattanut nauruaan
hillitä. Jos olisi Hirts parka saanut kaikessa järjestyksessä
heitetyn kauhallisen kylmää vettä vasten naamaansa, ei olisi hän
hämmästyneemmältä näyttänyt. Hän oli näet luullut saavansa lähtökäskyn
paikalla, oikein ankaran, ja nyt ... nyt otettiin hän vastaan niinkuin
rakas vävy ainakin.

»Tämä maa on, hitto vie, noitien ... tahi on minut Troberg pettänyt»,
ajatteli hän. Mutta ajatuksiaan ei hän saattanut näyttää. Hän oli siinä
verrattava kortinlyöjään, joka koko onnensa yhdelle kortille panee ja
näkee tapanneensa. Vähitellen tointui hän kumminkin, ja kun nyt ukko
Loo saattoi hänet ylikertaan, oli hän jälleen sama mies kuin ennenkin.
Ukko Loo näytti iloiselta, sen verran kuin sitä hänessä voi näkyä. Hän
olisi tosin tahtonut ottaa vastaan tulevan vävynsä konttorissaan; mutta
eipä hän näyttänyt panevan suuresti pahaksi, että järjestys tällä
kohdalla tuli vähän rikotuksi.

Nuori herra Hirts saatettiin kamareihin, jotka häntä varten olivat
määrätyt. Sill'aikaa kuin hänen kapusäkkiään kannettiin ylös, kertoi
hän nyt täällä terveisiä vanhalta Hirts'iltä, puhui, kuten kunnollisen
kauppiaan tulee, hinnoista ja tavaroista ja miellytti vanhaa
kauppaneuvosta etenkin mainitsemalla joitakuita kauppa-asioita, joissa
kauppahuone Hirts oli voittanut summattomasti. »Se oli minun ensi
työni, ensimäinen askeleeni kauppa-alalla», lopetti hän. »Isäni
suostumuksella tosin panin onnen vaiheelle melkein koko kauppahuoneen
omaisuuden; mutta se onnistui, ja onnistui niin hyvin, etten osannut
sitä todeksi uskoa ennenkuin itse näin onneni».

»Järjestys, ennen kaikkia järjestys!» lausui siihen kauppaneuvos.
»Mutta vähäinen varovaisuuskaan noissa asioissa ei haittaa!»

»Aivan oikein!» vastasi Hirts. »Ja vastaisuudessa en panekaan kaikkia
onnen nojaan niin kuin nyt. Mutta» -- keskeytti hän -- »ettekö tästä jo
entisestään tiedä? Kumminkin kirjoitettiin teille siitä jo pari viikkoa
ennen lähtöäni».

»En ole saanut!... Ah! Posti tuli äsken, enkä ole vielä ennättänyt
lukea muuta kuin sinun kirjeesi».

»Jumalan kiitos!» huokasi nuori Hirts.

»Mutta järjestys!» lisäsi kauppaneuvos. »Menen toimiini. Pue
päällesi!» --

Kauppaneuvos meni lähemmin silmäilemään noita kirjeitä. Mutta kun hän
tuli konttoriinsa, oli hänellä siellä toista toimitettavaa. Posti oli
lähtevä kello 6, ja järjestys vaati, että postiin pantavat kirjeet sitä
ennen olivat sinne jätetyt. Kauppaneuvoksella oli tapana lukea läpi
kaikki kirjureittensa kirjoittamat kauppakirjeet, ennenkuin ne
lähetettiin. Tästä syystä jäivät äsken tulleet kirjeet vieläkin
avaamatta.

Sillä aikaa nuori Hirts pukeusi kosia-pukuun. Valkoinen huivi kaulassa,
yllään uusi hännystakki, joka tuli hajuvedeltä, astui hän sitten
saliin. Siellä häntä jo kauan oli vanha kielekäs rouva odottanut. Tosin
tämä saliin astuminen vähän loukkasi järjestystä, sillä tietysti olisi
kauppaneuvoksen tullut esittää Hirts rouvalleen. Mutta mitäpä siitä;
Hirts sen teki itse.

»Te, armollinen rouva, ehkä tiedätte kuka minä olen, nimittäin kauppias
Hirts Ruotsista; samaten minä arvaan edessäni näkeväni kauppaneuvos
Loon puolison», puhui hän nöyrästi kumarrellen.

»Te arvaatte oikein», vastasi lihava rouva ja katseli ihastellen
kaunista, nuorta herraa. »Minä olen rouva Loo... Te olette kauan
viipynyt, hyvä herra; matka meren ylitse ei liene hupaista tällä aikaa
vuodesta. Jäät ja myrskyt! Huu! Minua hirvittää, kun niitä ajattelen».

»Aivan niin! Mutta sille, joka kulkee semmoisissa asioissa kuin minä,
ei ole mitään hirvittävää». -- Ja taasen kumarteli nuori herra syvään.

»Minä tiedän nämä asiat», vastasi rouva. »Meillä, miehelläni ja
minulla, ei ole minkäänlaisia salaisuuksia. Hän osaa lukea minun
silmistäni, mitä minä ajattelen, ja minä myös hänen silmistään hänen
ajatuksensa».

»Sitä en, hitto vie, minä osaa!» ajatteli Albertimme. Mutta kovaa sanoi
hän: »Ken teidät, armollinen rouva, näkee, osaa heti, jos vähäsenkin
tavallista järkeä on, nähdä, että teissä asuu kaikki ne avut, jotka
kaunista sukupuolta kaunistavat. Ja minä olen onnellinen, tämänkin
tähden suuresti onnellinen, jos asiani täällä onnistuu».

Nuori herra Hirts, -- voimme sen kohta sanoa -- oli voittanut rouvan
suosion suurimmassa mitassa, ja tämä hänen viimeinen lauseensa teki sen
niin taatuksi, että Hirts varmaankin olisi hämmästynyt, jos olisi
arvannut sen.

»Mieheni on teitä kiittänyt, ja nyt minäkin voin sanoa, että tämä
kiitos ei ole ylellinen», lausui rouva, »vaikka te, kuten näen, vähän
osaatte imarrella. Minä, niinkuin sanoin, tiedän asianne, ja
heittäkäämme siis pois kaikki liikanainen kursasteleminen. Te tulette
tänne ... älkää punastuko, herra ... te tulette tänne meidän tyttäremme
tähden!»

»Niin!» vastasi Hirts hiljaa teeskennellyllä äänellä ja loi silmänsä
ujosti alas. »Punastuinko? Se on yhtä suuri valhe, kuin se totuus, että
sinä, eukko, painat vähintäinkin neljä sentneriä», ajatteli hän
itsekseen.

»Emme tahdo tehdä mitään tyttäremme tahtoa vastaan tässä asiassa. Hän
valitkoon tulevan tukensa itse. Mutta, niinkuin rakastetun äidin tulee,
tiedän minä, että jalon tyttäreni sydän on vapaa, ja voinpa, sillä minä
tunnen tyttäreni, voinpa hänen puolestaan vakuuttaa, että semmoinen
mies kuin te olette, on vaarallinen naissydänten rauhalle».

Nuori Hirts kumarsi. »Jos, mitä tyttäreenne tulee, minä tässä asiassa
todellakin onnistuisin, niin olisin onnellisin maailmassa».

Nyt aukeni ovi, ja saliin astui tuo onnellisuutta tuottava neito Lovisa
Loo. Hän oli joko äitinsä tahdosta tahi oman itsensä halusta pukeutunut
kauniimpaan pukuun. Hänkin oli saanut tiedon siitä, että heillä oli
vieraana outo herra, jota ei kukaan tuntenut. Hän arvasi, kuka tämä
oli. Mutta ennenkuin hän astui saliin, oli hän avaimen reijästä
kurkistellut saliin ja nähnyt nuoren kosiansa, ja tämä näky sai hänen
sydämensä sykkimään. Hän pyyhkäsi hienolla nenäliinalla silmiään, jotta
ei niiden vetisyyttä heti havaittaisi. Ja nyt seisoi hän siinä ujona.

»Kah! Tässä hän on, josta puhumme!» huusi vanha rouva, kun hän
tyttärensä huomasi. -- »Tyttäreni Lovisa ja kauppias Hirts, isäsi
ystävän poika», esitteli rouva Loo.

Nuori herra astui kiireesti neidin luo ja puristi hellästi hänen
kättään. Mutta niinkuin nuorukaisen tuossa tilaisuudessa tulee, ei hän
sanonut mitään.

Neiti Lovisa Loo loi maahan katseensa. Sanaakaan ei hänellä ollut
sanoa.

Vanha lihava rouva hymyili ja pyyhkäsi liikutettuna silmiänsä. Niinkuin
hän sittemmin monisesti kertoi, muisti hän tuossa nyt sitä hetkeä,
jolloin Loo oli hänen kättään ensi kerran pidellyt. Yhtä ujona oli
hänkin silloin seisonut, kuin nyt hänen tyttärensä tässä. Rouva muisti
myöskin, että tällaisissa tapauksissa on parasta jättää asianomaiset
kahden kesken. Kun hän siis oli alun nähnyt, nousi hän ja sanoi emännän
äänellä: »Mutta, herra Hirts! Suokaa anteeksi! En muistanutkaan, että
tulette pitkältä matkalta ja että teillä luultavasti on sekä nälkä että
jano». -- Tämän sanottuaan hän astua kämpyröitsi salista, vähät huolien
siitä, ettei Albert sanonut nälkää eikä janoa kärsivänsä.

»Sen minä uskon! Joka armaansa vieressä seisoo, ei muista nälkää eikä
janoa», mumisi rouva mielihyvillään itseksensä.

Siinä seisoi nyt nuori mies ja nuori nainen, ja mikä pahinta oli,
molemmat tiesivät, mitä varten he siinä seisoivat. Mutta samallainen
mieli ei heissä vallinnut, ja se oli kyllä paha. Albert olisi
mieluummin häilynyt vähäisessä aluksessa keskellä myrskyistä Ahvenan
merta. Lovisa sitä vastaan tunsi taivaallisen esimaun tulevasta
onnestaan. Albert mietti, miten puhetta alkaa, ja Lovisa mitä ja miten
vastata kysymykseen, jonka tuo nuori herra tässä varmaankin pian
tekisi. Ja tätä miettiessään seisoivat he näin pari pitkää minuuttia.

Vihdoin oli nuori Hirts päässyt selville. »Se tyttö», ajatteli hän,
»joka näin ilman mitään antaupi tuntemattomalle, ei ole minkään
arvoinen, eikä siis luettane minulle syyksi, että minä tämän
ilvenäytelmän päätän niinkuin olen alkanutkin».

»Neiti Lovisa!» alkoi hän hiljaisella, vapisevalla äänellä. »Te ehkä
tiedätte, mitä vanhempamme ovat meistä päättäneet. Vähän minä tässä
kumminkin kysyn vanhempaini tahtoa. Olen nähnyt teidät, ja ensi silmäys
sanoi minulle, että ilman teidän rakkauttanne onneni maailmassa aina on
oleva vaillinainen. Tässä, tämmöinen olen, nuori, kokematon! Sanokaa,
voitteko tulevaisuudessa, sillä nyt en voi sitä vielä pyytääkään,
voitteko tahi luuletteko voivanne tulla onnelliseksi minun
puolisonani?» -- Ja vielä entistä hellemmästi puristi Albert Lovisan
kättä.

Lovisa oli miettinyt, mitä tuohon kysymykseen vastata; mutta nyt, kun
tuli aika vastata, eipä hänellä ollut muuta sanomista kuin hiljainen,
mutta pitkään vedetty »jaa ... a!»

Temppu oli niin muodoin tehty, ja Albert ja Lovisa olivat kihloissa.
Lovisa mietti, miten naapuri, hänen tyttärensä ja kaikki tuttavat häntä
kadehtisivat, miten nuoret herrat, jotka suurimmaksi osaksi olivat
häntä halveksineet, suuttuisivat häneen, kun näkisivät, minkä kauniin
ja uljaan sulhon hän oli saanut, ja Lovisa paran sydän paisui enemmän
kostonhimosta kuin rakkaudesta. Albert taasen puolestansa ajatteli:
»Mitä hittoa sanon hänelle?» Ja hän mietti vielä lisäksi, pitikö liitto
vahvistettaman tuolla tavallisella kosimasuutelolla!

»Enpä siitä voine päästä ... mutta jääköön se niin kauvaksi kuin
mahdollista», lopetti hän keskustelun oman itsensä kanssa.

Hän olisi siinä ollut kumminkin pahassa pulassa, ellei Lovisa itse
olisi häntä vapauttanut. »Ylihuomenna on isäni syntymä- ja nimipäivä»,
sanoi hän. »Isäni ja äitini tahtovat, ettei kukaan tästä meidän
kihlauksestamme saa vähintäkään vihiä, ennenkuin ylihuomenna, jolloin
meillä pidetään suuret pidot. Olkaamme siis varuillamme, ettei kukaan
huomaa mitään, ei edes palkollisetkaan!»

»Oi armaani, miten voin niin kauvan salata, mitä sydämessäni asuu! Jos
saisin tehdä, mitä sydämeni vaatii, niin tahtoisin koko maailmalle
huutaa onneani. Mutta minä jo näen sen, että sinun vähinkin tahtosi on
oleva minun lakini, ja minä koitan osoittaa sinulle tänä odotuksen ja
toivon aikana saman verran kylmyyttä, kuin lempeä asuu sydämessäni.
Suudelman, lempisuudelman vaadin palkakseni».

»Niin, niin silloin! Ylihuomenna!», vastasi morsian. Mutta tuskinpa
olisi ollut hänellä mitään vastaan antaa palkinto paikalla, jos olisi
ylkä sitä vaatinut. »Kumminkaan» -- lisäsi hän -- »ei sinun tarvitse
liikanaista kylmyyttä osoittaa, sillä varmaankaan ei kukaan saata
aavistaa, mitä näin vähässä ajassa on tapahtunut».

»Se nyt oli totta!» ajatteli Albert, joka töin tuskin uskoi todeksi,
mitä neljännestunnissa oli kuullut. Myönnytykseksi hän vaan puristi
Lovisan kättä. Sen keinon oli hän keksinyt muka tunteidensa tulkiksi,
ja se riitti; sillä neiti Lovisa oli nyt niin vakuutettu tulevasta
rouvuudestaan kuin neito saattaa olla.

Salissa oli jo Albertin sinne astuessa ollut jotenkin hämärä; nyt oli
hämärä muuttunut pimeäksi, mutta kumminkaan ei ollut hän eikä
myöskään Lovisa sitä huomaavinaan. Tuollainen puolipimeys on aina
rakastavaisille tervetullut. Ja vaikka se nyt tällä kerralla ei
ollutkaan Albertin mieleen, oli se kumminkin mieluista toisesta, jota
ei meidän tarvinne kertoa.

Kauan aikaa saivat nuoret tässä kahden kesken istua, ennenkuin kukaan
heitä häiritsi. Vihdoin lienee rouvalle aika hänen askareissaan tullut
tukalaksi, sillä yhtäkkiä avasi hän oven. Lovisa silloin heti hypähti
sohvalta, missä hän oli armaansa vieressä istunut, ja teeskennellyllä
täyssydämisyydellä juoksi hän äitinsä luo ja painoi kasvonsa hänen
rintaansa vasten.

»Joko se on tapahtunut?» kysyi rouva kuiskuttaen Lovisan korvaan, mutta
kumminkin niin kovalla äänellä, että Albert sen kuuli.

»Jo!» ennätti Lovisa vastata, kun samassa nuori kosia tarttui rouvan
käteen ja lausui: »Lovisa on minun; suokaa, äiti, meille siunauksenne!»

Vanha rouva levitti sylinsä, sulki siihen molemmat nuoret ja iski
läiskäyksen, joka oli muka suudelma olevinaan, sekä Lovisan että
Albertin huulille.

Mitä Albert siitä piti, sen annamme lukiaimme arvata. Hyväpä oli --
voimme sen sanoa -- että salissa oli pimeä, muuten ehkä olisi hänen
virnistyksensä kenties osoittanut hänen rakkautensa oikean laadun.

Saliin tuotiin nyt kynttilöitä. Jouluaaton iltaa valmistautuivat kaikki
viettämään. Miten Albert talonväen puuhatessa saatettiin ruokasaliin ja
miten häntä siellä hyvänä pidettiin, se jääköön kertomatta, samaten
kuin miten suuri, kauniisti koristettu ja sadoilla kynttilöillä
varustettu kuusi kannettiin suureen saliin,

Sillaikaa, kun tätä kaikkea ylikerrassa valmistetaan, on meidän
käyminen alikerrassa katsomassa, mitä siellä kauppaneuvos on
toimittanut ja toimittaa, kosk'ei häntä kuulu ylikertaan tulevaksi,
vaikka häntä rouva ja Lovisa levottomina odottavat.

Kauppaneuvos on vähässä ajassa saanut kirjureinsa kirjeet luetuiksi.
Nyt, kun hän siitä toimesta on päässyt, käy hän pikimältään katsomassa,
miten puotipojat täyttävät velvollisuuksiaan. Hän on erittäin hyvällä
tuulella, jota hän sillä osoittaa, että hän aina tuon tuostakin hieroo
käsiään.

Kirjeet ovat avattavat. Tämä työ on kauppaneuvoksen mielestä varsin
tärkeä. Hän pyyhkii silmälasiansa ja istuu konttorin perällä olevalle
sohvalle, asettaen kirjeet viereensä.

Pari, kolme on hän jo avannut; ne eivät sisällä muuta kuin ilmoituksia
kauppaneuvoksen kirjoittamain kirjeitten perilletulosta. Nyt avaa hän
neljännen ja lukee sen.

Koko hänen olentonsa muuttuu: hän pyyhkii uudestaan silmälasia,
ikäänkuin epäillen tokko hän on nähnyt oikein, ja lukee taasen. Hänen
vartalonsa käy suoremmaksi; hänen silmänsä säihkyvät; hän nousee ja käy
kiireesti pari kertaa lattian poikki sanaa sanomatta; järjestyksen
huutokaan ei nyt pääse hänen suustaan. Sitte istuu hän taasen, avaa
jäljellä olevat kaksi kirjettä; mutta niiden lukeminen näkyy vaan yhä
enemmän häntä suututtavan. Sillä kun hän ne on lukenut, puristaa hän ne
kaikki kolme yhteen kokoon ja pistää ne taskuunsa, pukeutuu kiireesti
turkkiinsa, valjastuttaa pikaisesti hevosensa ja lähtee ajamaan.

Kirjurit olivat kummastellen nähneet, minkä vaikutuksen viimeksi luetut
kirjeet isännässä tekivät. He halusivat uteliaasti tietoa, minne
kauppaneuvos aikoi. He saivatkin tietää sen, sillä kovasti huusi
kauppaneuvos ajomiehelle: »Aja kestikievaritaloon!»

»Siellä on luultavasti joku matkustavainen kauppias!» sanoivat kirjurit
toisilleen.

Antakaamme kauppaneuvoksen ajaa omia matkojaan ja käykäämme katsomaan,
mitä nuo kummat kirjeet sisälsivät. Kaksi niistä on Ruotsista, kolmas
kauppaneuvoksen omasta kaupungista. Kirjeet, jotka Ruotsista ovat,
kuuluvat näin. Ensimmäinen:

   »Herra Kauppaneuvos Loo! Surulla täytyy minun ilmoittaa, että
    Kauppahuone Hirts nyt on perikadon partaalla. Nuori kauppias
    Albert Hirts, huoneen johtajan poika, on joko isänsä
    suostumuksella tahi tämän tietämättä antautunut asioihin, jotka
    ovat syöneet kauppahuoneen kaikki varat, jotta ennen joulua on
    Kauppahuone konkurssiin menevä. -- Lähempiä tietoja vasta. Nyt
    vaan päätteeksi ilmoitan, että eilen kolme vekseliä, yhteensä
    10,000 riksiä, protesteerattiin Hirtsin Kauppahuonetta vastaan.
    Kunnioittaen

                                                      -- --».

Toinen:

    »Herra Kauppias Loo! Kun oli viime kirjeeni jo postiin pantu,
    tapasin nuoren kauppiaan A. Hirtsin. Hän kehui olevansa kihloissa
    Teidän tyttärenne kanssa ja valmiina lähtemään Suomeen häitänsä
    viettämään. Teidän varoillanne aikoo hän asemaansa parantaa. Hänen
    velkansa ovat niin suuret, että olen katsonut velvollisuudekseni
    varoittaa teitä liittymästä häneen. Muutenkin hoetaan hänestä
    kaikenlaisia asioita, joista jokainen häpäisee häntä ja anastaa
    häneltä kaikkein rehellisten ihmisten kunnioituksen. Joku näistä
    jutuista saattaa olla valhe; mutta pelkäänpä, että hän on
    syyllinen mokiin niihin seikkoihin, joista ei vielä tarkemmin
    tiedetä.

                                          Kunnioittaen -- --».

Kolmas, joka oli samasta kaupungista, missä kauppaneuvos asui, kuului:

    »Herra Kauppaneuvos! Ystäväni ---- kehoituksesta ilmoitan täten,
    että nuori kauppias A. Hirts 21 p:nä tätä Joulukuuta saapui tänne
    ja asettui Troberg nimisenä asumaan kestikievarissa. Sekä eilen
    että toissapäivänä on hän enimmät ajat ollut ulkona, missä, sitä
    en ole saanut tietää. Minulta on hän teidän maksettavaksenne
    lainannut 400 riksiä. Kun olen valmiina lähtemään Poriin, en ole
    voinut suusanallisesti näitä Teille ilmoittaa.

                                             Kunnioittaen N----».

Näin kuuluivat ne kirjeet, jotka saivat kauppaneuvoksen jouluaattona
ulos lähtemään. Kello oli puoli kahdeksan, kun hän palasi. Hän oli
käynyt kestikievarissa ja kruununvouti Trobergin luona, ja nyt,
kun hän tuli takaisin, oli hän jotenkin vakautunut kirjeiden
todenperäisyydestä, vaikka ei hän ensinkään tuota -- -- ja N----ää
tuntenut. Kruununvouti, jolle kauppaneuvos oli näyttänyt vastasaadut
kirjeet, oli heti ymmärtänyt asian laidan; oli sanonut varsin vähän
tuntevansa Hirtsiä, ainoastaan kerran nähneensä hänen eräässä
kylpylaitoksessa Ruotsissa ennenkuin nyt kestikievarissa, missä hän oli
nuhdellut häntä siitä, että hän ei käyttänyt omaa nimeänsä, vieläpä
uhannut häntä, kun kuuli hänen ottaneen nimen Troberg. -- »Rahaa hän
minultakin halusi lainata», lisäsi vouti, jonka vähän kävi sääliksi
kauppaneuvoksen tuska, mutta joka kumminkaan ei tahtonut ilmoittaa
ystävänsä salaisuutta, vaikka hänen kyllä mielensä teki.

Näillä tiedoilla tuli kauppaneuvos kotiinsa, tuli vihan vimmassa ja
ennätti tuskin konttorissa saada turkit yltään, ennenkuin hän kiiruhti
ylikertaan. Puoti oli kello 6 suljettu, ja useammat kirjurit, joilla ei
ollut kotoa kaupungissa ja jotka tämän tähden olivat kauppaneuvoksen
perheeseen joulua viettämään kutsutut, olivat jo suureen saliin
saapuneet.

Isän astuessa sisään istui neiti Lovisa pianon ääressä, soitti ja
lauloi äänellä, joka todellakin oli kauniimpi kuin olisi voinut luulla.
Albert, joka seisoi laulajan vieressä, ei siis varsin liikaa sanonut,
kun hän morsiantansa ylisti ja kiitteli. -- Lovisa lauloi juuri
ukko Loon tullessa erinomaisen liikuttavaa romansia kahdesta
rakastavaisesta, jotka molemmat surmasivat itsensä, kun eivät toisiansa
saaneet.

    »Voik' ihanampaa olla
    Kuin kuolla kanssa armaansa,
    Ja yhtyä taas tuolla
    Ijäisen ilon taivaassa!»

lauloi hän.

»No, vihdoin viimein olet täällä!» huusi lihava rouva, kun hän miehensä
huomasi. »Missä, Jumalan nimessä, olet ollut? Mikä tärkeä syy sai sinun
tämmöisenä iltana ulos kaupungille, varsinkin kun meillä on niin
harvinainen vieras, ystäväsi poika Ruotsista».

Kauppaneuvos ei siihen vastannut mitään, silmäili vaan pikaisesti
ympärilleen ja lähestyi pianoa, jonka vieressä Albert seisoi. Albert
oli ennättänyt mennä häntä vastaan muutamia askeleita. Lovisa taasen
innostuneena jatkoi isästään huolimatta:

    »Ei loista lempi täällä.
    Tääll' yksin suru vallitsee...»

»Hm!» ärjäsi isä. »Lopeta siihen! -- Minulla on vähän sanomista
Teille», lausui hän, kääntyen Hirtsiin. »Seuratkaa minua!» Ja ukko Loo
meni Albertin kamariin.

»Korvat auki nyt, Albert!» ajatteli nuori herra itsekseen, kun hän
kauppaneuvosta seurasi.

Mitä he kamarissa puhuivat, tulisi liian pitkäksi sanasta sanaan
kertoa. Vaikka viha ilman mitään järjestystä kiehui kauppaneuvoksen
sydämessä, ei hän kuitenkaan heti tätä vihaansa näyttänyt. Hän vaan
tarttui siihen keskusteluun, joka heillä oli ollut ennenkuin hän
iltapäivällä oli palannut konttoriinsa. Hän rupesi tiedustelemaan
tuosta summattomasta voitosta, joka oli saatu nuoren Hirtsin toimella,
ja kun Albert nyt suoraan tunnusti, ettei hän vielä ollut siihen asiaan
ryhtynyt, mutta että hän heti naimisensa jäljestä olisi siihen ryhtyvä,
sittenkuin olisi saanut kuulla appensa neuvoja, ja että hän nyt vaan
ilmanaikojaan huvikseen oli kertonut kauppa-asian jo tehdyksi sekä että
hän näin kyllä voi hyvin tehdä, koska asia oli niin varmaan onnistuva,
että rahat olivat jo saatuina pidettävät -- niin kauppaneuvos äkkiä
keskeytti häntä huutaen: »Niin olet sinä valehtelia, petturi, konna! Ja
kaikki on totta, mitä sinusta tiedän... Naimisesi jäljestä!... Siitä
naimisesta ei tule mitään, ei tässä eikä tulevassa maailmassa!»

Albert oli kummastellen katsovinansa kauppaneuvosta. »Ja miks'ei?»
väitti hän. »Minähän olen voittanut neiti Lovisan sydämen. Ettehän toki
peruuta sanojanne tuon pienen, viattoman valheen tähden, joka kumminkin
kohta on todeksi kääntyvä. Itsehän te minua vävyksenne olette
pyytänyt... Mitä järjestystä tämä on?»

»Järjestys! Vaiti! Lue nämät ja vastaa sitten!» ärjäsi ukko.

Värisemistä teeskennellen otti Albert vastaan kirjeet. Niitä lukiessaan
koitti hän ikäänkuin hämmästyneenä purra huuliansa. Sitten iski hän
silmänsä kauppaneuvokseen; mutta kun hän tämän silmät havaitsi itseensä
käännetyiksi, käänsi hän omat silmänsä heti toisaalle. Näin
teeskennellen sai hän kauppaneuvoksen yhä varmemmin uskomaan kirjeiden
totuutta. Ja mitä voikaan kauppaneuvos muuta uskoa, kun Albert kirjeet
luettuansa siinä seisoi niinkuin ainakin kukistunut, joka ilkitöistä on
tavattu. Kauppaneuvos ei enää epäillyt rahtuakaan. Nuori Hirts oli
suurin konna maailmassa, ja semmoiselleko isä antaisi tyttärensä?

Kauppaneuvos hymyili -- jota hänen ei kukaan muistanut ennen tehneen --
hymyili, niinkuin se hymyilee, joka on ollut joutumaisillaan uhkaavaan
vaaraan, mutta omalla nerollaan on tullut vaaran suuruuden tietämään ja
on osannut sitä välttää -- hymyili ja katsoi nyt sanaa sanomatta
kukistunutta uhriansa. Albert siinä vähän aikaa seisoi sanaa
virkkamatta hänkään. Mutta yhtäkkiä ojensi hän vartaloaan ja sanoi:
»Herra kauppaneuvos! Uskokaa minua, tämä kaikki, mitä näissä kirjeissä
luette, on sulaa valhetta alusta loppuun!» Mutta tämän sanoi hän
äänellä, joka myönsi kaikki todeksi. Kauppaneuvos ainakin piti tämän
puolustuksen kokeena päästä vapaaksi kanteesta, jonka selvimmät
todistukset olivat todeksi näyttäneet.

»Jos et olisi ystäväni Hirtsin poika, ystävän, jonka tämä käytöksesi ja
rikoksesi varmaankin hautaan vie, panettaisin minä sinut kiinni ja
lähettäisin takaisin ... mutta nyt, mene, kunnoton, mene minne tahdot,
kunhan vaan paikalla siirryt minun huoneestani...» Kauppaneuvos lausui
tämän hänelle kyllä pitkän lauseen niin liikutettuna, että se koski
Albertin sydäntä.

»Te niinmuodoin ajatte minun ulos jouluaattona huoneestanne, ja syynä
siihen on, että uskotte jonkun kadehtivan valehtelian nimettömiä
kirjeitä enemmän kuin minua. Minä en voi tätä estää, mutta kun on
ehtinyt joku viikko kulua, kadutte varmaan, mitä nyt vihassa teette».
Kun Albert tämän sanoi, oli hän itse liikutettu ja olisi nyt aivan
mielellään tunnustanut, että hän itse, eikä kukaan muu, oli
kirjoittanut nuo valheelliset kirjeet. Mutta silloin olisi hänen
täytynyt mainita, mitkä syyt hänen olivat siihen saaneet, ja silloin...
Jumala tiennee, miten silloin olisi käynyt. Hän vähän mietti tunnustaa
kaikki, vaan neiti Lovisa muistui samassa hänen mieleensä ja: »ennen
kuolema, kuin elää sidottuna siihen kyöpeliin», oli hänen päätöksensä.

»Minua on pahasti loukattu» -- lisäsi hän, kun kauppaneuvos ei mitään
vastannut. »Ja uskokaa minua! Tämä loukkaus on niin suuri, etten ikinä
enää ottaisi neiti Lovisaa, vaikka se teille kuinkakin mieleen olisi».

»Mieleen! Järjestys, poika!» huusi kauppaneuvos, joka nyt oli päässyt
entiselleen takaisin.

»Järjestys, sanon minä! Kauniilla puheilla ei minua petetä. Ulos
huoneestani paikalla tahi... Järjestys!»

»Sanokaa vihanne ja sokeutenne syyksi, että minä menen äskeiselle
morsiamelleni jäähyväisiä sanomatta» -- virkkoi Hirts ja alkoi sitoa
kiinni kapusäkkiään. -- »Entisen ystävyytenne nojassa pyydän, että
suotte minulle hevosen kestikievariin».

»Se odottaa teitä jo kadulla», oli kauppaneuvoksen vastaus.

Albert päätti nyt näyttäytyä närkästyneeltä. Kapusäkkiään kiinni
sitoessaan ei hän enää puhunut mitään, ja kun tämä työ oli tehty, lähti
hän, kapusäkkiä kädessään kantaen, jäähyväisiä saamatta.

»Jumalan kiitos, että se on loppunut!» -- huokasi hän ovesta
etuhuoneesen päästyään. »En toiste rupea tämmöisiin. En!» -- Pari kolme
askelta oli hän etuhuoneessa astunut eteenpäin, niin jo seisahtui hän
äkkiä. Salin oven edessä porstuassa näki hän naisen, joka tämän
seisahduksen sai aikaan, naisen, joka juuri aukaisi salin oven ja
heitti sisälle vähäisen vakan.

Tämä nainen oli nuori neito, niin kaunis, niin ihana, ettei ollut
Albert ennen ikinä semmoista nähnyt. Kun neitonen kuuli avattavan
kamarin ovea, joka vei porstuaan, käänsi hän kasvonsa Albertin puoleen,
ja heidän silmäyksensä kohtasivat toisiaan. Tämä silmänluonti kesti
vain sekunnin.

»Kuulutteko taloon?» kysyi Albert astuessaan neitosen luo, joka samaten
kuin hän itsekin oli valmis kulkemaan rappusia alikertaan.

»En!» vastasi neito, jonka olisi tehnyt mieli nuorelta herralta samaa
kysyä, mutta tuota tekemästä kumminkin ujoutensa hänet esti.

»Te siis omasta puolestanne annatte joululahjoja kauppaneuvokselle?»

Neitonen ei ennättänyt vastata, sillä ihan samassa aukaistiin salin ovi
sisäpuolelta, ja nyt näkivät Albert ja neitonen, jotka porstuassa
seisoivat, vanhan kauppaneuvoksen, joka vakka kädessä astui heidän
luoksensa.

»Kunnoton! Vieläkö uskallat sinä huonettani häväistä! Tuossa lahjasi,
tyttäreni ei siitä huoli!» huusi hän ja vetäysi kiireesti saliin
takaisin, temmaten oven jäljessänsä kiinni.

Molemmat, sekä Albert että Ellen Burg -- lukiani on jo luultavasti
neitosen arvannut häneksi -- pitivät kauppaneuvoksen lauseen heille
itsellensä sanotuksi. Ellen ei tätä lausetta ymmärtänyt. Albert sen
ymmärsi. -- Hän ei ollut muistanut, että hänen omasta käskystään
vakkaan oli silkkihameen päälle pantu hänen oma kirjoittamansa suljettu
kirje, johon seuraava runo oli kirjoitettu:

    »Jos sa kuljet repaleissa
    Tahi silkkiin puettuna,
    Mulle rakas olet aina.
    Onneni ja kunniani
    Päivänä sä tätä kanna;
    Niinpä tietää antajaki,
    Ettei ole halpa sulle».

Tämän runon oli kauppaneuvos lukenut ja siitä nähnyt, keneltä lahja
oli. Hän ei ruvennut vakan sisustaa sen enemmän tarkastamaan. Kaikkien
salissa olevain kummaksi heitti hän sen ulos takaisin.

»Ottakaa vakkanne, se ei enää tähän taloon ole tuleva!» sanoi Albert
yhä vielä kummastelevalle neitolle. »Lähtekäämme; minä tahdon teille
selvittää asian, sillä lahja, vakassa oleva silkkihame, on minulta».

Ellen siinä vähän aikaa seisoi tietämättä mitä tehdä. Vihdoin, kun
nuori herra, joka Ellenin kummaksi tiesi, mitä vakassa oli, kertoi
lähtökehoituksensa, ei nuorella tytöllä ollut muuta neuvoa kuin
totella.

Kun Albert kadulle tuli, heitti hän kapusäkkinsä rekeen ja käski rengin
viedä se kestikievariin. Itse otti hän seuratakseen Elleniä. Hänelle
kertoi hän todenmukaisesti, miten hän oli hyljätty, miten perättömät
jutut olivat hänet jouluyönä kadulle heittäneet, mutta että hän itse
siihen oli syypää, siitä hän ei virkkanut sanaakaan. Hän sanoi myöskin,
kuka hän oli, että hänen nimensä oli Albert Hirts. Ja tämän kaiken
kerrottuaan kysyi hän nuorelta seurakumppaliltaan, kuka tämä oli.
Ellenillä ei ollut syytä sitä salata. Hän kertoi mitä tiesi
vanhemmistaan, ja mainitsipa nyt veljensä kanssa elävänsä vanhan
isoäitinsä luona, joka oli kotoisin Ruotsista. -- Ellenin kodin edessä,
johon he pian olivat tulleet, olivat he nämä kaikki puhuneet. Albert
olisi voinut siinä seisoa koko yön; mutta Ellen muisti vanhusta ja teki
kiirettä. Mutta ennenkuin hän meni, oli hänen täytynyt ottaa vastaan,
ainakin aamuksi, tuo lahja, joka oli neiti Lovisa Loolle aiottu, sekä
luvata herra Hirtsille, että tämä seuraavana päivänä saisi käydä vanhan
rouva Burgin luona tiedustelemassa, suostuisiko vanhus siihen, että
Ellen saisi pitää lahjan.

Ellenin mentyä seisoi Albert vielä kotvasen aikaa siinä liikkumatta.
Mitä hän siinä arveli, on vaikea sanoa. Hän siinä muun muassa vertaili
Elleniä Lovisaan, ja vähitellen katosi tämä viimeksi mainittu hänen
ajatuksistaan, jotka Ellen yksinään nyt anasti. Jos olisi hän tutkinut
omaa itseänsä, olisi hänen täytynyt tunnustaa, että Ellen oli suuresti
vaikuttanut häneen. Mutta tällaista tutkimusta hän ei pitänyt.
Kohtaukset kauppaneuvoksen porstuassa, kadulla ja Ellenin kodin edessä
olivat niin vasta tapahtuneet, että Albertimme vielä niissä eli. »Ellen
Burg! Burg!» kertoi hän itsekseen, kun hän vihdoin rupesi kulkemaan
kestikievariin päin; tuon sukunimen oli hän joskus ennen kuullut, mutta
missä, sitä hän ei voinut muistaa.

Kestikievarin taloon päästyänsä tilasi hän heti hevosen ja joutui pian
kruununvouti Trobergin luo, joka asui vähän matkaa kaupungista. Siellä
ystävänsä luona vietti hän iloisen joulu-illan kertoen, kun kahden
kesken pääsivät, mitä kaikkia hänelle oli tapahtunut kauppaneuvoksen
luona.

Seuraavana aamuna nähtiin nuori Hirts kruununvoudin kanssa kirkossa.
Vouti oli samaa luonnetta kuin nuori sankarimme, vaikka oli häntä
kymmenen vuotta vanhempi. Tämä samanluontoisuus oli rakentanut
ystävyyden heidän välillänsä. Tosin oli vouti vähän nuhdellut
ystäväänsä, joka, niin arveli vouti, oli pilaansa liian pitkälle
jatkanut. Mutta kun asia kumminkin näkyi onnellisesti päättyvän, ei hän
saattanut olla pilalle nauramatta. Toinen seikka astui myös voudin
huomioon jo illalla ja vielä enemmän jouluaamuna, nimittäin se, että
hänen mielestänsä suuri muutos oli nuoressa herrassa tapahtunut. Tämä,
joka ennen tuskin voi sanaa sanoa siihen pilaa laskematta, oli nyt
miettiväinen ja totisempi kuin ennen. Vouti ei arvannut siihen oikeaa
syytä, sillä Albert oli vaan sivumennen kertonut yhteensattumisestaan
neiti Ellenin kanssa. Vouti koetti kaikin tavoin huvittaa vierastaan,
mutta se ei tahtonut onnistua, ja hän rupesi jo arvelemaan, että Hirts
katui tekojansa. Jos olisi vouti arvannut, mikä muutoksen Albertissa
oli vaikuttanut, olisi Albert parka joutunut samallaisen pilan
esineeksi, jota hän itse oli niin suuressa määrin harjoittanut.

Kirkossa oli nuori herramme tarkastellut joka ainoaa naista, jota sopi
näkemään, löytääkseen eilisen tuttavansa neidon, mutta se ei hänelle
onnistunut. Kirkosta lähtiessään tunkeusi hän väkijoukkoon ja pääsi
siten, kuten tahtoikin, kruununvoudin nähtävistä. Kruununvouti odotti
kauvan häntä, mutta kun ei häntä näkynyt eikä kuulunut, palasi hän
yksin kotiin mumisten: »Mitä hullua hänellä taasen onkaan mielessä!»

       *       *       *       *       *

Kuten lukia muistanee, astui Ellen vanhan lesken, rouva Burgin, saliin
juuri silloin, kun jo Maurits oli lähdössä häntä hakemaan. Vanhuksen
kysymykseen, missä Ellen oli viipynyt ja miksi hän toi joululahjan
takaisin, nuori tyttö kertoi kaikki todenmukaisesti. Rouva ja Maurits
kuuntelivat kummastellen tytön kertomusta. Heidän oli mahdoton
ymmärtää, miksi kauppaneuvos ei sallinut Lovisan ottaa vastaan kallista
lahjaa. Mutta kun sittemmin Ellen puhui nuoresta herrasta ja mainitsi
hänen Albert Hirtsiksi, nousi vanha rouva äkkiä, ja hänen kasvonsa
punastuivat.

»Hän oli Ruotsista? Niinhän sanoit. Kauppias? Kysyitkö hänen isänsä
nimeä...? Mutta, se on tosi, sitä et sinä tiennyt kysyä. Kerro,
mimmoinen oli hän muodoltaan?

»Hän on ehkä teille tuttu?» kysyi Ellen kummastellen, kun huomasi
vanhuksen innon.

»Minä tunsin nuoruudessani erään kauppiaan, jonka nimi oli Hirts» --
vastasi rouva. -- »Mutta kerro, mimmoiselta hän näytti, tämä, joka
sinulle silkkihameen antoi?»

Ujostelematta vastasi Ellen: »Hän on kaunis. Hänen silmänsä ovat suuret
ja mustat, ja kun hän ne johonkin iskee, luulisi hänen silmäyksensä
menevän läpitse. Aivan pitkä hän ei ole, noin tavallinen. Hänen otsansa
on korkea, hänen poskensa punaiset. Mutta, äiti, en minä osaa»... Ja
hämärä, selittämätön tunne keskeytti Ellenin kertomuksen.

»Mustat, suuret, läpitunkevat silmät!» mumisi vanhus. Kuultavasti
lisäsi hän: »Sinun ei sitä tarvitsekaan. Minä tunnen hänen ... en häntä,
vaan hänen isänsä. Hän, tämä Albert, on minun serkkuni Aksel Hirtsin
poika, ... tahi pojan poika! Ellen, se suku on hyljännyt isoäitisi!
Aksel Hirtsille minä kirjoitin, kun hätäni suurin oli; mutta hän,
äitini sisarenpoika, ei vastannut. Voitko sinä tältä nuorelta Hirtsiltä
ottaa vastaan lahjaa, jota sinulle tarjotaan siitä syystä, ettei neiti
Loo siitä huolinut? Voitko nyt, kun jotenkin toimeen tulemme, ottaa
vastaan lahjan siltä, jonka isä ei äyrilläkään lievittänyt isoäitisi
hätää?»

»En ymmärrä, rakas äiti», vastasi Ellen, »mitä yhteyttä on isän
kovuudella ja pojan anteliaisuudella. Tosin minua kummastuttaa, että
hän lahjaa minulle tarjosi, mutta ehkä hän nimen kuultuaan tiesi, että
me olemme sukulaisia... En vielä hänen lahjaansa vastaanottanut, vaan
tahdoin kysyä siihen teidän lupaanne. Ja huomenna tulee hän tänne sitä
kuulustamaan!»

»Hän tulee tänne!» mumisi taasen vanhus, ja mitä vielä kukistamatonta
hänessä eli, kohosi tätä ajatusta vastaan. »Hän tulee tänne pilkkaamaan
meidän köyhyyttämme, tulee tarjoomaan minulle armolahjoja. Ei ... ei
koskaan!»

»Sitä hän ei tee, äiti!» väitti Ellen vakavasti. »Hän ei käyttäynyt
minua kohtaan kuten tavallisesti kaupungin herrat. Minä takaan, että
hän on hyvä, vaikka hänen isänsä olisi ollut kuinka paha tahansa. Olipa
isoisäni hyvä, vaikka hänen veljensä oli paha!»

Rouva istui kauan aikaa ääneti. »Sinä olet oikeassa, Ellen!» sanoi hän
vihdoin. »Sinun nuori sydämesi osaa tuomita paremmin kuin minun, johon
viha ja intohimot ovat vaikuttaneet. -- -- Mutta, lapset, ruoka on jo
jähtynyt. Käykäämme nyt jo syömään ja sitte levolle, jotta huomenna
jaksamme kirkkoon mennä!»

Lapset tottelivat vanhuksen käskyä. Kun he pöydästä nousivat, ei enää
sanaakaan puhuttu päivän tapauksista. Vanha rouva alotti jouluvirren,
johon nuoret yhtyivät.

Seuraavana päivänä, joulupäivänä, kun kirkosta väki tulvasi, nähtiin
nuoren miehen seisovan rouva Burgin huoneen edessä. Hän oli kahdesti
koittanut ovea avata, mutta molempina kertoina huomannut, että ovi oli
lukittu. Hän ei kumminkaan siirtynyt pois, vaan seisoi siinä odottaen.

Varsin kauan ei tarvinnut hänen siinä seisoa, sillä pian näki hän katua
pitkin niiden tulevan, joita hän odotti. Hän meni kulmaan saakka heitä
vastaan, ja kun hän pian odotettuja tapasi, huomasi hän myöskin
kauppaneuvoksen, jota hän tervehti; mutta tämä meni suorana kuten
ainakin matkaansa tervehdykseen vastaamatta.

»Tässä on hän, josta minä eilen puhuin, äiti!» sanoi Ellen, kun hän
nuoren herran huomasi. Mutta vanha rouva oli jo nähnyt Albertin, ja
tämä näkö sai hänen nojaumaan Ellenin käsivartta vastaan raskaammasti
kuin ennen. Albert tervehti Elleniä kuten ainakin ja kertoi sitten
kohteliaasti, miten hän tältä nuorelta tytöltä illalla oli saanut luvan
käydä vanhaa rouvaa tervehtimässä.

»Tervetullut, hyvä herra!» vastasi vanhus. »Tervetullut köyhän
asuntoon!»

Jos olisi joku voinut nähdä näiden molempain, vanhan rouvan ja nuoren
herran, sydämiin tässä, olisi hän niissä kummia havainnut. Taistelu
vanhan rouvan sydämessä loukatun ylpeyden ja nöyryyden välillä ei ollut
sammunut, Muisto siitä häväistyksestä, jonka Albertin isä oli tehnyt
häntä vastaan, kun ei edes vastannut hänen kirjeesensä, hämmensi
hetkeksi kaikki vanhuksen hyvät päätökset, semmenkin kun hän tässä
luuli näkevänsä isän pojan muodossa. Sillä tämmöinen ulkonäöltään,
aivan tällainen oli isä nuorena ollut. Mutta kuta enemmän rouva
tarkasteli Albertia, sitä enemmän katosi katkeruus hänen sydämestään.
Isä oli ollut juro, vakava ja jo nuorenakin vähän kummallinen; hänen
poikansa oli iloinen ja suora. Vanha rouva vertaili isää ja poikaa, ja
voitto vaa'assa kallistui pojan puolelle.

Vähän tiesi Albert näistä vanhan rouvan ajatuksista. Albert ei rouvaa
suuresti muistanutkaan. Hän katseli ainoastaan Elleniä. Jo illalla oli
neidon kauneus häneen sattunut; mutta nyt päivän valossa, kun hän näki
Ellenin, jonka poskille jouluaamun raitis ilma oli nostanut kauniit
ruusut, nyt ei hänellä olisi ollut sanoja, joilla kertoa, kuinka ihana
Ellen oli, jos hänen olisi pitänyt Elleniä ylistämään ryhtymän. Kun hän
sen lisäksi pian huomasi, kuinka teeskentelemätön ja yksinkertaisesti
kasvatettu Ellen oli, kietautui hän pääsemättömästi niihin pauloihin,
joita rakkauden ja lemmen kutomiksi sanotaan.

Hän oli rouvan huoneesen tultuaan kummeksinut niitä vanhanaikuisia
huonekaluja, joita hän siellä näki. Hän alkoi puhua niistä, jotta voisi
viipyä niin kauan kuin suinkin mahdollista olisi. Vanha rouva lausui,
että nämä huonekalut kerran olivat olleet hänen lapsuutensa kodissa.
Siihen keskeytyi vanhan rouvan selitys, ja siinä nyt seisoi Albert,
tietämättä mitä ottaa edelleen puheensa aineeksi.

Vihdoin sanoi hän: »Teidän nimenne on Burg; minusta on kuin olisin
kuullut tämän nimen ennenkin, mutta missä, se on minun mahdoton sanoa».

»Te olette siis kuullut minusta puhuttavan» -- vastasi siihen vanhus,
ja entiset liikutukset, jotka hänessä olivat heränneet, kun hän Hirtsin
nimen kuuli, saivat taasen vallan hänessä. Hän piti Albertia
halveksianansa, ja tämä tunne sai hänen ääneensä jotakin katkeraa, kun
hän lisäsi: »Mutta siitä ajasta, jona isänne minusta puhui, on
luultavasti monia vuosikausia kulunut».

»Isäni!» kertoi Albert ja katseli pitkään rouvaa. »Niin oikein! Isäni
olen kuullut sitä nimeä mainitsevan; mutta jos hän teistä puhui, niin
tuntee hän teidät ja te tunnette hänet».

Vanha rouva huomasi nyt sanoneensa jotakin, jota hän ei olisi tahtonut
sanoa. Mutta kun hän samassa huomasi, ettei Albert tiennyt hänen ja
isänsä sukulaisuudesta, voi hän pian saada tämän ajatuksen
nuorukaisessa unohtumaan.

Yhtä ja toista päivän asioista puhuivat he sitten, mutta tämä puhe kävi
puoliväkisin, ja pian huomasi Albert yhä selvemmin, että hänen olonsa
siellä ei ollut rouvalle mieleen. Mutta ei hän kumminkaan tahtonut
lähteä; hän ei vielä ollut saanut puhua sanottavasti mitään Ellenin
kanssa, ja Ellenin tähden hän juuri oli tullut. Vihdoin oli hän pakosta
valmis lähtemään; mutta silloin esti häntä vanha rouva.

»Te olette antanut minun tyttärentyttärelle», sanoi hän,
»kallisarvoisen lahjan, jota hän ei voi vastaanottaa ja jota hän
ainakaan ei voi käyttää, sillä ei se hänelle sovi. Mutta sanokaa, mikä
sai teidän antamaan sen hänelle, kun se toiselle oli määrätty?»

»Se, jolle se oli määrätty, ei huolinut siitä» -- vastasi Albert. --
»Minä en siis mitään sillä tee, ja niin ollen kenelle se paremmin
sopii kuin juuri neiti Ellenille?» Albertin äänessä oli jotakin
rukoilevaista, ja hänen silmistänsä loisti valo, joka sanoi, että hän
loukkautuisi, ellei Ellen ottaisi lahjaa vastaan. Samassa huomasi hän
myöskin ilokseen, että Ellen rukoilevin silmin katseli vanhusta, ja kun
hän tämän huomasi ilokseen, näki hän, että he, Ellen ja hän, olivat
tässä liittolaisia vanhaa rouvaa vastaan.

Vanha rouva pudisti päätään ja katseli Elleniä. Mutta Ellen ei sanonut
mitään. Silloin lausui vanhus: »Vastaa itse, Ellen, voitko vieraalta,
jonka ensi kerran näet, ottaa tämän lahjan vastaan?»

»Jos ei se ole teidän tahtoanne vastaan» -- vastasi Ellen ujosti.

»Pidä se sitte!» sanoi rouva ja jatkoi Albertiin kääntyen: »Minä kiitän
teitä!»

Ellen ei nytkään sanonut mitään, mutta selvästi näkyi, että hän oli
iloinen vanhuksen lupauksesta. Vaikka Ellen oli kaikkea ylpeyttä
vailla, vaikka tuo lahja oli niin kallis, että hän hyvin ymmärsi ei
voivansa sitä koskaan käyttää, oli se kumminkin hänelle suuresti
mieluinen. Hän oli itse ommellut sen, ja sitä tehdessään oli hän
ajatellut: »Tuleeko koskaan aika, jolloin itse saan tällaisen». Tässä
ajatuksessa oli lapsellisuutta; sen juuret eivät tuota etemmäksi
ulottuneet. Mutta nyt, kun tämä kallis joululahja oli hänen omansa, oli
hän siitä iloinen, niin kuin lapsi, joka on saanut nuken. Että antaja
oli outo vieras, se ei ensinkään häntä arveluttanut. Teeskennellä hän
ei osannut; siis ei hän salannut, että hän mielellänsä otti vastaan,
mitä vieras tarjosi.

Nyt ei enää Albertilla ollut syytä viipyä, vaikka hän mielellänsä olisi
viipynyt. Ja kun hän nyt jäähyväisensä sanoi, ei pyytänyt kukaan häntä
viipymään. Ellenin silmistä loisti ujo kiitollisuus, kun hän
jäähyväiset sanoi; vanhan rouvan käsi vapisi vähän, kun se puristi
Albertin tarjottua kättä.

Hän lähti. Mutta kun hän kadulle tuli ja sieltä katseli tuota vähäistä
huonetta, missä Ellen asui, lupasi hän itsekseen, ettei tämä hänen
käyntinsä olisi viimeinen. Ellenin kuva, hänen lapsellisuutensa, hänen
teeskentelemättömyytensä oli syvästi vaikuttanut Albertiin, ja hän oli
suutuksissansa itselleen siitä, että hän mielestänsä niin tylysti oli
käyttäinyt Ellenin luona.

Albertilla oli ollut mielessä kohta palata Ruotsiin, kun hän oli saanut
naimiskauppansa ukko Loon tyttären kanssa tyhjään raukeemaan. Mutta
nyt, kun hän oli Ellenin nähnyt, ei hän enää lähtöä ajatellut. Hänen
ystävänsä Troberg oli miettiväinen, kun hän ei tiennyt, mikä Hirtsiin
oli mennyt; hän näki hänen aivan muuttuvan ihan toiseksi mieheksi.
Albert ei myöskään sanonut muutoksen syytä. Tuskinpa tiesi hän
itsekään, että hän oli muuttunut. Hän kulki usein ulkona, mutta missä
hän kulki, sen hän salasi.

Miten olikaan, oli kaupungissa päässyt kiertämään uutinen, että neiti
Lovisalla oli ollut kosia, ja tiedettiinpä vielä sekin, kuka tämä kosia
oli. Mutta miten tämä kosiminen oli päättynyt, siitä puhuttiin eri
tavoilla. Kaupungin herrat tahtoivat lyödä veikkaa, että Hirts oli
antanut Lovisalle rukkaset, semmenkin kun joulusta saakka ei
kauppaneuvoksen tytärtä missään nähty, ja vieläpä siitäkin syystä, että
kauppaneuvos oli entistä kärtyisempi. Puotipojat kauppaneuvoksen luona
olisivat voineet siihen kertoa kertomuksen, miten kauppaneuvos, kun hän
joulupäivänä tuli kotiinsa, oli siellä tavallista kiivaammin huutanut
»järjestystä» huomattuaan, että hän eilen oli unohtanut pyyhkiä
kuluneen päivän konttorialmanakasta. Tällaista seikkaa ei ollut
tapahtunut ukolle koskaan ennen. -- Kaupungin naiset pitivät Lovisan
puolta, vaikka ei kukaan heistä voinut kehua olevansa läheisemmässä
tuttavuudessa kauppaneuvoksen tyttären kanssa.

Joulun ja uudenvuoden välillä oleva viikko oli kulunut. Vielä oleskeli
Hirts kaupungissa. Joka päivä nähtiin hänen kadulla kulkevan. Hän oli
herättänyt kaupunkilaisten huomion. Hänestä puhuttiin paljon, mutta ei
hänestä kumminkaan varmasti mitään tiedetty. Eräänä päivänä -- hän oli
jo silloin ollut kolmatta viikkoa kaupungissa -- tuli hän kiireesti
ystävänsä Trobergin kamariin, ja nyt loisti entinen viekas ilo hänen
silmistänsä.

»Minä kiitän sinua hyvästä toveruudesta ja sanon sinulle jäähyväiset»
-- alkoi hän. »Mutta minä palaan tänne pikemmin kuin ehkä luulet.
Toivota minulle onnea: minä olen kihloissa!»

Ystävä katseli kummastellen ystäväänsä. »Kihloissa! Neiti Loon kanssa?
Minä toivotan onnea!»

»Neiti Loo? Kuka lempo hänestä puhuu! Ei, ystäväni, ei! Minun
morsiameni on neiti Ellen Burg».

»Vai niin!» -- huusi vouti. »Sekö se sitten oli se vetonuora, jota
meidän tulee kiittää sinun täällä viipymisestäsi. Mutta miten ja kuinka
sinä olet tullut tutuksi hänen kanssansa, sitä en ymmärrä. Totta
puhuen: jos hänen olet voittanut, toivotan sinulle sydämestäni onnea.
Minä ajattelin», jatkoi vouti, kun Albert ei mitään vastannut, mutta
ainoastaan hymyhuulin häntä katseli -- »minä ajattelin, että
viipymisesi syynä oli pelko, ettet muka uskaltanut lähteä isäsi luo,
kun juttu Lovisan kanssa niin onnettomasti loppui. Mutta kerro, kerro,
ystäväni; sillä taasen vaivaa uteliaisuus minua!»

»Tässä ei ole paljon kerrottavaa» -- vastasi Albert -- »minä tulin,
näin ja voitin. Vaikka totta puhuen voitto istui lujassa ja vaikea oli
minun se saada».

Ja nyt kertoi hän, mitä jo lukia tietää. Ja sitten kertoi hän, mitä
lukia ei vielä tiedä, miten hän toisena joulupäivänä oli mennyt Ellenin
kotiin, miten vanha rouva oli kylmästi hänet vastaanottanut. Hän ei
ollut tuosta kumminkaan mitään huolinut. Hän oli esittänyt, että
Maurits lähtisi hänen kanssansa Ruotsiin ja rupeisi siellä kirjuriksi
kauppahuone Hirtsin konttorissa. Tuohon esitykseen ei ollut rouva ensin
vastannut mitään. Se oli hänessä taasen herättänyt noita katkeroita
ajatuksia. Maurits, Ellenin veli, oli ilomielisenä heti tarttunut
esitykseen. Asiaa ei voitu kumminkaan niin paikalla ratkaista. Se
olikin juuri mitä Albert toivoi, sillä nyt sai hän tilaisuutta ja syytä
käydä rouva Burgin luona. Hän kävi siellä nyt joka päivä ja voitti,
vaikka vähitellen, vanhan rouvan suosion ja, vaikka hän sitä silloin ei
vielä tiennyt, Ellenin sydämen. Niin oli Albert parin viikon kuluessa
ollut jokapäiväinen vieras rouva Burgin luona, kun hän eräänä päivänä
satunnaisesti tapasi Ellenin yksinään kotona. Tällaista hetkeä oli
Albert kauan toivonut; nyt oli semmoinen hetki tullut, ja hyväkseen
tiesi Albert sitä käyttää. Miten ja kuinka hän Ellenille avasi
sydämensä, mitä hän puhui, minkä vastauksen hän tältä nuorelta,
teeskentelemättömältä lapselta sai, heittäkäämme se kertomatta, koska
Albert itsekin, kun hän tästä ystävälleen kertoi, aivan sivumennen vaan
tästä mainitsi.

»Minä olin voittanut» -- kertoi Albert, jos nyt hänen omilla sanoillaan
puhumme -- »minä olin voittanut; Ellen oli minun. Hänen huulillansa
lepäsi minun suudelmani, hänen ujoudesta punastuneet poskensa minun
onnesta tykyttävää sydäntäni vastaan. Onnellisuudessamme ei ollut
kumpikaan meistä huomannut, että vanha rouva oli tullut sisälle. Me
istuimme, näet, tuossa pienemmässä kamarissa. Vanha rouva oli nähnyt,
oli ymmärtänyt. Suorana, kunnioitusta vaativana seisoi hän siinä ja
tarkasteli meitä silmäyksillä, joista minä turhaan koetin lukea, mitä
hänen mielessänsä liikkui. Kun Ellen hänen näki, vaaleni hän. Hän
muisti tuossa nyt vaan, kuinka pian, kuinka vastustamatta hän oli
seurannut nuoren, viattoman sydämensä halua, ja hän pelkäsi vanhuksen
suuttumusta.

»Minäkin pelkäsin» -- jatkoi nuori kauppias -- »minäkin pelkäsin, mitä
tähän vanhus sanoisi; sillä minä tiesin, että Ellen oli häneen
liittynyt rakkauden siteillä, jotka olivat lujemmat kuin ne lemmen
siteet, joihin minä olin hänet kietonut. Minä lähestyin vanhusta
hiljaa, ja hän antoi minun lähestyä sanaa sanomatta. Hänen kasvoissansa
kuvastui nyt, mitä hänen sydämessään liikkui; mutta minä en ymmärtänyt
lukea näitä kuvauksia. Hänen silmänsä synkistyivät, hänen kasvonsa
näyttivät kovilta, ja minä jo luulin niistä näkeväni tuomioni; mutta
synkkyys katosi vähitellen, lempeys ja hellyys voitti, ja vihdoin
ojensi hän kätensä ja sanoi: 'Sovitus etsii vihdoin minuakin! Herra
Hirts! Mitä olette tehnyt? Te olette salaisesti vietellyt minun
lapsellisen Ellenini sydämen. Ellen rakastaa teitä, minä tiedän sen
paremmin kuin hän sitä itse tietää. Te rakastatte häntä, minä ainakin
toivon sitä. Siinä on Ellen; hän on teidän. -- Nyt on sydämeni
pehmennyt, viha on siinä sammunut?' -- Ja vanha rouva tarttui punastuen
Ellenin käteen ja toi tämän minun käteeni. 'Serkkuni pojalle, Aksel
Hirtsin pojalle, annan minä tyttärentyttären'. -- Ja nyt vähän ajan
takaa kertoi hän, että me olimme jotenkin läheisiä sukulaisia. -- --
Ellen on minun, ja huomenna lähden minä Ruotsiin viedäkseni tämän
odottamattoman uutisen vanhalle isälleni».

Kun vouti kuuli tämän ystävänsä kertomuksen, oli hänellä mielessä
käyttää tätä ivaksi, ja hän olikin juuri hymysuin sanoa jonkin
lystilauseen; mutta kun Albert oli puheensa lopettanut ja vouti näki,
miten ilosta loistavana ystävänsä siinä seisoi, ei hän hennonut
sanoihin pukea, mitä hänen mielessänsä liikkui. Albertin rakkaus oli
saanut kokonaan entisen lapsellisen, ajattelemattoman nuorukaisen
toiseksi ihmiseksi. Ellenin tähden eli hän.

Tämä tyttö oli hänelle kaikki, sen huomasi vouti, ja sen sanoivat
Albertin ilosta loistavat silmät.

Kauan istuivat tänä iltana ystävät kahden kesken puhellen. Pari kertaa
oli vouti ottanut puheeksi kauppaneuvoksen; mutta nuori kauppias oli
aina kääntänyt puheen toisaalle. »Älä puhu hänestä; minä luulen, että
ajattelemattomuudessani tein pahasti, vaikka minun tulee kiittää tätä
ajattelemattomuutta siitä, että nyt olen onnellinen» -- lausui hän
viimein. Mutta ennen kuin he erkanivat, sanoi hän itse: »Jos isäni saa
tietää, miten minä Lovisasta pääsin, niin pelkäänpä, mitä siitä
seuraa».

Leskirouva Burgin köyhässä asunnossa oli myöskin muutos tapahtunut.
Ellen, tuo nuori, kukoistava ruusu, joka vasta ikään on lapsi, oli
ijäksi jättänyt taaksensa lapsuuden ajan. Ennen oli koti hänen koko
maailmansa, vanhan äitinsä äidin suosio hänen arvoisin palkkansa.
Pienuudesta saakka oli työ ollut hänelle rakas, sillä vanha rouva häntä
kiitti, kun hän oli uuttera. Joskus, kun hän vanhemmaksi tultuaan
itselleen salli jonkun lomahetken, käytti hän sen samalla tavalla kuin
tällainen lomahetki häneltä pienenä ollessa oli kulunut: lapsellisissa
leikeissä veljensä kanssa. Mitään suurta maailmassa ei hän ollut
oppinut. Mutta hänen nerokas sielunsa käsitti pian, ja aavistuksena eli
hänessä se tieto, josta hän ei ollut osalliseksi päässyt. Hellyys
voitti hänessä kaikki. Tällainen oli hän, kuten vasta puhjennut ruusu,
joka päivän kevätsäteille kukkansa avaa. Tällainen oli hän, kun nuori
kauppias astui hänen kotiinsa. Tosin oli hän ennenkin nuoria miehiä
nähnyt, nuorten miesten parissakin ollut, mutta kukaan niistä ei ollut
hänessä mitään vaikuttanut; ei ollut myös kukaan niin kohdellut häntä
kuin tämä muukalainen. Tämä oli näiden kahden viikkokauden kuluessa
vanhan rouvan kuullen selittänyt hänelle asioita, jotka hänelle olivat
olleet tuntemattomat, kertonut kansoista ja ihmisistä kertomuksia,
jotka olivat laajentaneet nuoren neidon katsantoalaa. Nuori kauppias
oli sen lisäksi uskaltanut jättää valitullensa lainaksi koko joukon
kirjoja, joita hän ei enää vaatinut takaisin. Näinä päivinä oli Ellen
Albertin parissa ollut onnellisempi kuin ennen. Hän huomasi sen siitä,
että hän, kun Albert oli lähtenyt, kaipasi häntä, vieläpä ikävystyi
aikojaan, jos Albert joskus viipyi; vieläpä siitäkin, että hän iloitsi,
jos Albert, niinkuin tavallisesti tapahtui, tuli varemmin. Ellen ei
itse tiennyt, mitä hänessä tapahtui; vasta silloin, kun hän Albertin
sylissä lepäsi, ymmärsi hän, miten hänen laitansa oli. Koko rikkaan,
nuoren sydämensä oli hän antanut pois, ennenkuin hän sen huomasi; ja
poissa oli annettu, sen tunsi hän nyt, poissa ikuisesti.

Sanoimme jo, että Albert aina yhä enemmän voitti vanhan rouvan suosion.
Jo ensi päivänä Albertin ollessa vanhan rouvan luona näki tämä, että
eroitus oli Albertin ja hänen isänsä välillä. Hän olisi halusta
kumminkin sulkenut nuorelta herralta huoneensa, mutta kun esitys, että
Maurits lähtisi Tukholmaan, oli päättynyt suostumuksella vanhan
rouvankin puolelta, olisi tällainen teko ollut varsin sopimaton. Vanha
rouva näki pian, mitä Albertin käynnit tarkoittivat, ja hän huomasi
yhtä pian, minkä puolustajan Albert oli voittanut Ellenin sydämessä.
Hän oli tästä havainnostaan kahdella päällä; mutta samassa kuin hän
kuvaili itselleen nuorta Hirtsiä semmoisena kuin hän oli oppinut
tuntemaan häntä, välähti kummallinen ajatus hänen mieleensä, ajatus,
jota hän ensin koetti karkoittaa, mutta joka yhä useimmin pistäysi
esiin ja vihdoin oli anastanut vanhan rouvan mielen kokonaan. Hän
päätti silloin olla äänettömänä katsojana, joka ei ryhtyisi näihin
asioihin, vaan antaisi niiden muodostua, kuten sallimus säätäisi, mutta
kumminkin tarkkana katsojana. Vaan tuskin oli hän tähän päätökseen
tullut, kun jo sallimus ryhtyi asiaan ja kerrassaan sai selville sen.
Vanha rouva synkistyi, kun hän näki Ellenin nojaavan päätänsä Albertin
sydäntä vastaan. Solmu oli selviytynyt äkkiarvaamatta; mitä rouva oli
ajatellut tapahtuvaksi, se oli tapahtunut, mutta niin pian, niin lyhyen
ajan kuluttua, että vanha rouva ei olisi tahtonut uskoa sitä todeksi,
ellei hän itse olisi ollut läsnäoleva todistaja. Siinä hän silloin,
kuten kuulimme Albertin kertomuksesta, seisoi kauan miettiväisenä,
ennenkuin hän oikein kiihkosta vapautettuna pääsi asemaa käsittämään.
Mutta kun hän omasta itsestään oli tämän voiton saavuttanut, oli
myöskin Albert voittanut. Vanha rouva näki tässä tapahtumassa taivaan
tahdon, näki surujensa lopun, näki sukusovinnon, ja nämä mietteet
saivat ensimäisinä sanat »sovitus etsii vihdoin minuakin!» hänen
sydämestänsä puhkeamaan.

Seuraavana päivänä lähti Albert Ruotsiin.

       *       *       *       *       *

Useita viikkoja oli kulunut. Kaupungissa oltiin ja elettiin kuten
ennenkin. Leskirouva Burgin asunnossa ei nähty mitään ulkonaista
muutosta. Ellen toimitti askareitaan kuten ennenkin, Maurits kävi
koulussa, ja vanha rouva istui keinutuolissaan. Uusi puheen aine oli
kumminkin Albertin mentyä tullut perheesen. Ja, kuten arvannette, oli
Albert tämä puheen aine. Hän oli luvannut kirjoittaa. Ellen ja vieläpä
toisetkin olivat sitä odottaneet, mutta kirjettä ei kuulunut. Kukaan
kumminkaan ei pahaa aavistanut, vaikka vilkkaan Mauritsin aika väliin
tuli pitkäksi, hän kun toivoi piankin pääsevänsä uuteen ammattiinsa.

Vihdoin viimein tuli kirje. Vouti, Albertin ystävä, joka jo useita
kertoja ennen oli vanhan rouvan luona käynyt, toi sen. Se oli
kirjoitettu Ellenille. Se sisälsi rakkautta ja toivoa; se ilmoitti
Albertin takaisin tulon keväimen ensi päiviksi; se sisälsi terveisiä
vanhalta Hirtsiltä vanhalle rouvalle ja nuorille. Mutta vaikka kirjeen
henki oli hellä, piili kumminkin siinä murhetta ja huolta, joka sai
aikaan sen, ettei se vaikuttanut sitä iloa, jota etenkin Ellen siitä
oli toivonut. Kaikki, mitä kirje sisälsi, oli hellää, hyvää, mutta
kumminkin ... Troberg, joka oli kirjeen tuonut, sai tässä astua
lohduttajan virkaan, vaikkei kirjeessä ollut mitään, joka olisi
lohdutusta vaatinut.

»Vanhalla Hirtsillä on mietteensä, joista hän ei hevillä luovu; ei siis
kumma, kun asia päättyi hänelle odottamattomalla tavalla, että hän ei
heti voi entisistä ajatuksistaan luopua» -- puhui vouti ja oli
mielissänsä siitä, että vanha rouva myönsi asian aivan niin olevan.

Ellen ei näistä selityksistä pitänyt suurta lukua; hän luki armaansa
kirjeen useampia kertoja ja luki sen semmoisella mielellä, jolla se
lukee, joka ensi kerran lempeä sisältävän kirjeen saa. Mutta kumminkin
aina, kun hän loppuun pääsi, tunkeusi hänen mieleensä joku pistävä
tunne, jota hän ei ymmärtänyt ja joka vihdoin sai kyyneleet nousemaan
hänen silmiinsä.

Useinpa sattuu, että erityistä syytä tietämättä mieli raskastuu, ja
alakuloisuus astuu rintaamme -- samaten tässäkin. Vouti huomasi pian,
että jos hän enemmän puhuisi, hän vaan saisi aseman yhä tukalammaksi.
Hän siis jätti vanhan rouvan asunnon, luvaten toiste tuoda uutisia
semmoisia, jotka eivät antaisi salattujakaan syitä alakuloisuuteen.
Mutta kun hän oli lähtenyt ja kadulle päässyt, pudisti hän päätänsä ja
arveli: »Saas nähdä, miten tämä seikka päättyy! Minä soisin, että
Albert olisi vähemmän rakastunut, kuin hän todella on». Tällaiseen
mietteesen oli voudilla syytä, sillä hänkin oli saanut kirjeen
Albertilta, ja tämä kirje sisälsi enemmän kuin Ellenille kirjoitettu.
Se kuului:

    »Vanha Ystäväni! Ensiksi tulee minun kiittää sinua kaikesta
    hyvästä, jota minulle olet osoittanut, ja toiseksi ilmoittaa, että
    lempo on päässyt irti. Kuule minua tyynesti! -- Pitkän ja
    vaivaloisen matkan kulettuani pääsin kotiini. Isäni oli
    konttorissa; minä heti riensin hänen luokseen. Ensi katseeni jo
    sanoi minulle, että hän tiesi enemmän, kuin osasin ajatella. Hän
    ei sanonut mitään, vaan vei minun heti omaan kamariinsa, ja siellä
    kului useita minuutteja, joina hän minua vaan silmäili mitään
    sanomatta. Vihdoin sai hän puhumaan, ja hänen ensimäkien lauseensa
    oli: 'Minä toivon, että olet saanut selville, kuka meidän
    huonettamme on häväissyt; sillä muuten et olisi siellä niin kauan
    viipynyt!' -- Tässä hänen lauseessaan oli ivaa. Minä en tiennyt
    mitä ajatella. Mitä tiesi hän?... Siinä seisoin, kuten poika, joka
    huonosti on läksynsä lukenut ja luottaa onneen, ettei joutuisi
    kuulusteltavaksi. Minä en vastannut mitään, tirkistelin maahan
    vaan. Siinä tein pahasti, sillä se suututti ukkoa. Hän hyppäsi
    koholle ja huusi: 'Poika, eikö ole sinulla sanaa suussa!' -- 'Ei
    nyt, kun ette voi tyynellä mielellä minua kuulla' -- oli
    vastaukseni. -- 'Ole sitten vaiti!' huusi hän ja jätti minun
    kamariin. Siinä seisoin tietämättä mitä tehdä. Useita päiviä kului
    sitten. Silloin tällöin näin isäni, mutta hän ei mitään puhunut
    minulle, ei ollut minua näkevinänsäkään. Salaisuuteni poltti
    minua. Mutta miten ottaa se puheeksi? Se oli asiain näin ollen
    mahdotonta. Minä olin luvannut kohta kirjoittaa Ellenille, mutta
    mitä oli minulla kirjoittaa. Sinä tunnet isäni! -- Viikko kului,
    eikä minulle tullut tilaisuutta kertoa hänelle, mikä mieltäni
    rasitti. Öillä en saanut unta, päivin kuljin kuin olisi kuume
    vaivannut minua.

    »Silloin eräänä päivänä tein päätöksen; sillä sanomattoman
    tukalaksi tuli minulle tämä tällainen elämä. Minä päätin kertoa
    isälleni totuuden alusta loppuun saakka salaamatta mitään, kävi
    sitten miten kävi. Tässä mielessä menin konttoriin. Siellä ei
    ollut ketään. Se oli minulle vähän helpotukseksi tuskassani.
    Istuin entiselle paikalleni ja avasin ajattelematta erään
    pulpettilaatikon. Kuten ennenkin oli siellä papereita, laskuja ja
    kirjeitä. Yksi näistä sai koko olentoni liikkeelle. Osaatko
    arvata? Se oli kirje kauppaneuvokselta ja kirjoitettu jo
    kolmantena joulupäivänä. Minä luin, mitä itse olin tehnyt.
    Lyhyesti, mutta todenmukaisesti oli ukko Loo kaikki kertonut. Ja
    lopuksi nuhteli hän isääni jotenkin röyhkeästi, josta minä päätin,
    että tällä kohdalla oli joku toinen ukolle antanut sanat. Tästä
    kirjeestä siis sain tietää, mitä isäni tiesi, ja minä päätin nyt
    kertomuksessani hänelle salata oman rikokseni. Tätä ajatellessani
    otin käsiini joitakuita toisia kirjeitä laatikosta, kunnes taasen
    yksi ukko Loon kirjoittama sattui käsiini. Se oli kirjoitettu
    samaan aikaan, jolloin minä Suomesta läksin. Siinä oli
    toisellaisia uutisia. Ukko Loo puhuu siinä minun vielä olevan
    siellä ja käyttäytyväni häpeällisesti. Mutta millä lailla minä
    olisin häpeällisesti käyttänyt itseäni, sitä hän ei mainitse. Hän
    sanoo myös kuulustelleensa isäni asioita ja kuulleensa ne hyviksi,
    josta syystä hän pelkää valheita uskoneensa. Jos niin on, että
    isäni asiat tosiaan ovat niinkuin ennen, niin on hän, Loo, valmis
    pyytämään 'järjestyksen vuoksi' anteeksi isältäni ja antamaan
    minulle tyttärensä. Tähän pyytää hän pikaista vastausta. -- Tämän
    sain minä tietää ukko Loon toisesta kirjeestä. Ellen tuntisi
    kauppaneuvoksen käsialaa, luulisin olevani jonkun juonen esineenä,
    samallaisen kuin ukko Loo oli joulu-aattona; sillä mitään hänen
    tapaistaan ei löydy kirjeessä, jos luemme pois tuon ainoan
    _järjestyksen_. Käy, veli, tiedustelemassa, miltä kannalta
    tuuli puhaltaa kauppaneuvoksella.

    »Kotvan aikaa olin istunut konttorissa ja tarkastellut kaikki
    laatikossa löytyvät kirjeet -- joissa ei kolmatta
    kauppaneuvokselta löytynyt -- kun isäni tuli kotia. Nytkään hän ei
    sanonut mitään, mutta että hän vieläkin oli minulle suutuksissa,
    sen huomasin minä, joka nyt en vielä ollut päättänyt mitä sanoa,
    mitä salata. Hän kulki pari kertaa lattian poikki ja seisahtui
    taasen eteeni, iskien silmänsä minuun. Minä olin juuri valmis
    alkamaan kertomukseni, kun hän taskustaan veti esiin kirjeen. --
    'Kauniita uutisia!' -- huusi hän. -- 'Minä panen ainoan poikani
    kosioretkelle, morsian on sanonut 'jaa' sanansa, kihlauspidot ovat
    valmiit. Poika oleskelee kolme, neljä päivää kaupungissa, missä
    hänen morsiamensa asuu, käymättä häntä katsomassa. Vihdoin menee
    hän; kuulee valheellisia puheita itsestään ja lähtee tipotiehensä.
    Mutta palaako hän kotia? Ei. Hän löytää erään kevytmielisen,
    irstaisen tytön, ja hänen luonansa viipyy hän viikkokausia. Onko
    kertomus tosi? Sinä näet, että minä tiedän kaikki.

    »Isäni vaikeni. Että hän kaikki tiesi, vaikka varsin vääristetyllä
    tavalla, sen huomasin. Mutta hänen viimeinen sanansa, kun hän
    Ellenistä puhui, sai minun vimmaan. Minä en enää isääni pelännyt.
    Pelko oli kadonnut. Siitä ymmärrät, mitä seurasi. -- 'Aivan
    oikein, isä, te tiedätte kaikki', sanoin minä vapisevalla äänellä.
    'Mutta vähän puuttuu. Kauppatavarana minä myytiin. Ennenkuin
    kaupaksi menin, tahdoin ostajani nähdä; siitä syystä oleskelin
    minä Turussa kolme päivää, ennenkuin Loon perheesen menin.
    Omanvoiton pyyntö tahi väärä käsitys meidän nuorten, minun ja
    Lovisan, tahi ainakin minun onnestani on hieronut tämän
    kummallisen kaupan. Minä tulin Loon luo, minä näin pitkän
    kyöpelin, joka kohta oli valmis sitoumaan tuntemattomaan
    nuorukaiseen. Silloin kirjoitin nuo kirjeet, jotka häväisevät
    kauppahuone Hirtsin kunniaa; _minä_ kirjoitin ne itse, sillä
    ainoastaan _tällä tavalla_ oli minun mahdollista rikkoa se
    liitto, jonka kaksi itsekästä isää oli rakentanut. Ja, Jumalan
    kiitos, minä onnistuin. Nyt, isä, tiedätte kaikki; sillä syytös
    _minun morsiantani_ vastaan laugetkoon teille ikuisesti
    rikokseksi; minulla ei ole semmoiseen vastausta.

    »Niin puhuin minä isälleni. Arvaapas, mitä puheeeni vaikutti! Sitä
    et voi. Isäni seisoi suu auki vähän aikaa tirkistellen minua.
    Sitten purskahti hän nauruun ja nauroi kauan. Mutta kun minä tästä
    hänen naurustaan en pitänyt mitään, vaikka se kyllä minua sekä
    kummastutti että suututti, niin, kun en ainakaan ollut pitävinäni
    siitä mitään, vaan katselin ulos kadulle ja tervehdykseksi eräälle
    tuttavalle, jonka näin, nyykähytin päätäni, herkesi isäni
    nauramasta. Viha voitti hänessä. Hän oli nauranut, niinkuin
    jollekulle mahdottomalle nauretaan. -- 'Vai niin!' sanoi hän
    sitten ja jätti minun yksikseni, heittäen kamarin oven kiinni niin
    kovasti, että kajahti koko huoneessa. Minä annoin hänen mennä...
    Ja nyt kaksi tuntia tästä kummallisesta yhtymyksestä istun minä
    omassa kamarissani kirjoittaen. Anna myötäseuraava kirje
    omistajalle!

    »Veli! Ota vielä asia toimittaaksesi. Käy kauppaneuvoksen luona ja
    tiedustele, mitä tekeillä on; käy myöskin silloin tällöin ... sinä
    tiedät kenen luona! Tee se, voi hyvin ja lennätä minulle pikaisia
    ja täydellisiä tietoja, sillä itse en tiedä, mitä minun nyt tulee
    tehdä, enkä ymmärrä aavistaa, mitä isäni aikoo, en myös, mitä
    tuleva tunti muassaan tuo. Sinun todellinen ystäväsi

                                                   Albert Hirts».

Näin kuului kirje, jonka vouti oli ystävältään saanut. Yhden pyynnön
oli hän täyttänyt; hän oli käynyt rouva Burgin luona. Toinen oli
hänellä vielä täytettävänä, ja se oli vaikeampi. Miten hän tämän
pyynnön täytti, sen näemme kirjeestä, jonka hän viikon kuluttua
lähettää ystävälleen Ruotsiin.

    »Veljeni!

    »Sinun kirjeesi sai minun alakuloiseksi, sillä vastahakoisuudet
    ovat kohdanneet sinua. Mutta onpa aina tahi ainakin tavallisesti
    tällaiset seikat, joissa sinä nyt olet, muilta loppuneet
    onnellisesti, miksi siis ei sinulta! Toivo, sillä sinun Ellenisi
    on niitä, joita ei ole kaikille suotu! Hän voi hyvin ja, mikä
    sinulle ehkä paremmalta vieläkin soi, hän kaipaa sinua, ja hän
    rakastaa sinua, niinkuin nähnet hänen kirjeestään, joka tässä
    seuraa. Minä en puhu tämän enempää hänestä, sillä hän tietysti
    puhuu sinulle sointuvammalla kielellä itse. Siis ryhdyn heti
    kertomaan, mitä kauppaneuvoksen talossa on tapahtunut. Vaivaa
    saada tietää, mitä tästä tiedän kertoa, vaivaa maksoi se, mutta
    olkoot tiedot nyt sinulle sitä paremmat, ja minä olen palkittu.

    »Kuten itse arvasit, ei ole ukko Loota suuresti syyttäminen siitä,
    mikä sinua on kohdannut. Hän itse, ukko parka, on tähän aikaan
    kaikkea järjestystä vailla. Kaikki, mitä tehdään ja toimitetaan,
    koko valta on nyt Lovisan hallussa. Tämä tyttöparka tahtoo
    väkisinkin voittaa sinun. Hän on itkenyt ja parkunut siitä saakka,
    kun sinä läksit. Tuo jouluaatto oli kauppaneuvoksen talossa surun
    aatto. Lovisa on huutanut ja parkunut, että hän kuolee, jos ei
    isänsä saa sinua palaamaan takaisin. Vanha Loo on melkein
    epäilyksen alainen. Siihen tulee lisäksi, että hän on saanut
    ankaran kirjeen isältäsi, että hän kiroo ja katuu
    herkkäuskoisuuttaan tuossa asiassa, jonka häneen istutit. Sekä
    isäsi että Lovisa vaativat jäykästi häntä ottamaan selvää tuosta
    valhekirjeiden tekijästä. Ukko koettaakin parastaan, mutta aina,
    kun hän tulee kotiin, on häntä vastassa neiti Lovisa, joka huutaa
    kuin riivattu, kun isä ei enempää tiedä. Näkisit nyt neiti
    Lovisan! Minä olen hänen kerran nähnyt. Hän on laihtunut; hänen
    pienet silmänsä ovat painuneet syvälle hänen päähänsä ja ovatpa
    luullakseni kohta kuiville vetensä juosseet. Tässä hänen
    epäilyksessään ja surussaan ei ole kumminkaan rakkautta sinuun,
    senpä voin sinulle vakuuttaa. Neiti Lovisa on niitä, joihin ei
    todellinen rakkaus pysty. Se olkoon sinulle lohdutukseksi! Mutta
    viha ja vimma hänessä riehuu, ja hän syyttää isäänsä siitä, ettei
    hän sinua saanut. Sillä arvatakseni elää hän itse siinä uskossa,
    että sinä häntä rakastit, että nyt olisit hänen, ellei hänen
    isänsä typeryys sitä olisi estänyt. Entäs vanha rouva! Hän on, jos
    suinkin, vielä pahempi. Kaikille kielii hän, mikä oiva vävy heille
    oli tulossa, mutta miten hänen miehensä tyhmyys teki aikeen
    tyhjäksi. Täten on tapaus jouluaattona kauppaneuvoksen huoneessa
    ja sen seuraukset nyt pian jokaisen suussa täällä. Ja kuinka
    onnelliseksi tämä saa vanhan neuvoksen, voit itse arvata. --
    Eräänä aamuna -- puhui minulle nuori puotipoika -- oli ukko jo
    varahin, tuntia ennen tavallista aikaa, samonnut ylikerrasta
    konttoriinsa ja huutanut, tukkien sormilla korviaan: 'järjestys,
    järjestys!' Rouvan ja Lovisan äänet ja huudot olivat silloin
    ylikerrasta kaikuneet aina puotiin saakka. -- Niin ovat asiat
    kauppaneuvoksella. Pahin kaikista kumminkin on, että sekä rouva
    että Lovisa tietävät sinun käyneen vanhan leskirouva Burgin luona
    ja siellä neiti Elleniin rakastuneen. Mutta kaikeksi onneksi tässä
    luulee Lovisa sinun epäilyksen alaisena vihassa tahtoneen täten
    kostaa ukko Loolle. Tämä hänen luulonsa, että sinä vaan
    ajanvietteeksi siellä rupesit käymään, on estänyt häntä
    kääntämästä kostoansa syytöntä Elleniä vastaan, semmenkin kun
    hänellä on isä, jota voipi syyttää. Sillä ei rouva Loon eikä hänen
    tyttärensä päähän pysty ensinkään ajatus, että sinä todella olisit
    Lovisan hylännyt ja valinnut köyhän Ellenin. -- Olisipa yksityisiä
    seikkoja joitakuita, joita tähän vielä sopisi piirtää; mutta minä
    luulen sinun jo tästäkin ymmärtävän aseman täällä. Mitä teetkin,
    niin kiiruhda, sillä kuta enemmän aikaa asia saa olla päättymättä,
    sitä sotkuisemmaksi se joutuu. --

                                               Ystäväsi Troberg».

Yksinään istui eräänä päivänä vanha kauppias Hirts kamarissaan. Hänen
muotonsa oli kylmä. Mitä hän siinä ajatteli, olisi ollut vaikea sanoa.
Ainakaan ei olisi kukaan voinut aavistaa, mitä hänellä nyt oli
tekeillä. Hänen edessänsä pöydällä makasi koko joukko vanhoja kirjeitä
ja sohvalla hänen vieressänsä vasta kirjoitettu paperi. Näitä vanhoja
kirjeitä hän oli jo osittain lukenut, osittain silmäillyt, mutta suuri
läjä oli, johon hän ei vielä ollut kajonnut. Hiljaisesti tarttui hän
toiseen kirjeesen toisen jäljestä. Tekikö hän tätä ainoastaan ajan
vietteeksi, vai hakiko hän jotakin, sitä eivät ilmaisseet hänen
kasvonsa. Silloin aukeni ovi, ja nuori poika astui sisään.

»Notarius tulee puolen tunnin kuluttua» -- lausui poika.

»Hyvä!» sanoi vastaukseksi vanha kauppias katsahtamatta sanantuojaa, ja
pitkitti yhä entistä työtään.

Näin askaroitsi hän pitkän aikaa. Yht'äkkiä leimahtivat hänen silmänsä
kummallisesti; hän piti kädessänsä kirjettä, jonka sinetti oli
rikkomatta. Hän katseli sitä kauan ihmetellen. »Miten tämä on tänne
tullut!» mumisi hän itsekseen. Toiset kirjeet, mitkä hänellä oli
edessänsä, näkyi hän tuntevan; tämä oli hänelle tuntematon. »Olisiko se
voinut olla liitettynä johonkuhun toiseen kirjeesen ja epähuomiossa
jäänyt aukaisematta?» lisäsi hän kirjeen pienuutta miettien. Vilahtipa
tässä vähän siihen, kuin olisi kauppias ollut tietämätön, mitä tälle
kirjeelle oli tehtävä. Kirjeet sisälsivät kauppiaan salaisen yksityisen
kirjevaihdon; olisiko joku päässyt niihin käsiksi ja salaa sulkenut
tämän kirjeen muitten joukkoon? Vihdoin aukasi kauppias sinetin, ja
ensi silmäys kirjeesen sai hänen kasvonsa kummallisesti muuttumaan.
Hitaasti luki hän ne muutamat rivit, jotka kirje sisälsi, ja kun hän ne
oli lukenut, pani hän kirjeen pöydälle. »Miten, Jumalan nimessä, on
tämä kirje tänne tullut?» puhui hän hiljaa... »Missä on hän nyt?
Kuollut kaiketi! Vuosikymmeniä on kulunut siitä, kun tämä on
kirjoitettu... Mutta jos hän elää vielä, niin tahdonpa kostaa, kostaa
niinkuin tapani on. Hän murtui kumminkin, tuo ylpeä olento!... Hänen
täytyi katuvaisena tulla minun tyköni... Minä voitin siis!»

Näin puheli kauppamies itsekseen. Hän eli kaukana nykyisyydestä; hän
eli nähtävästi muistoissansa, sillä hän ei huomannut, että ovi aukeni
ja eräs kirjureista astui sisälle. Vasta silloin, kun tämä yskimisellä
ilmoitti läsnäolonsa, kavahti kauppias ja näki tulian.

»Tässä on päivän posti!» sanoi kirjuri ja pani pöydälle kauppiaan eteen
muutamia kirjeitä.

»Hyvä!» vastasi kauppias ja nyykähytti päätään ilmoittaen, että kirjuri
saisi mennä.

Pikaisesti silmäsi kauppias kirjurin mentyä näitä uusia kirjeitä. Yksi
niistä veti hänen huomionsa puoleensa, vaikka päällekirjoitus oli hänen
pojallensa. Tähän kirjeesen tarttui isä äkkiä, ja kursailematta hän
rikkoi sinetin ja avasi kirjeen. Hän luki sen, luki kahdesti; kirjeessä
oli vielä toinenkin vähempi. Kauppias luki senkin. Katsoja olisi
nähnyt, että, kun hän tämän viimeisen pani pöydälle, hänen huulensa
vähän vapisivat.

Hän nousi nyt sohvalta ja kulki huoneen poikki useita kertoja. Aina
tuon tuostakin katseli hän vasta luettuja kirjeitä. Yht'äkkiä tarttui
hän pöydällä olevaan kelloon ja soitti sitä voimallisesti. »Käske
Albert paikalla tänne!» huusi hän palvelialle, joka kellon kutsumusta
totellen astui huoneesen. Sitten kulki hän taasen kiireesti
edestakaisin kamarissaan.

Ei tarvinnut hänen kauan odottaa, ennenkuin poika, jota hän ei viikon
päiviin ollut nähnyt, astui huoneesen. Mutta kun tämä oli tullut, kulki
ukko vielä pari kertaa huoneen poikki, ennenkuin seisahtui Albertin
eteen.

»Junkkari!» alkoi hän.

Albert ei vastannut mitään. Hän vaan katseli isäänsä. Sisälliset riidat
ja rakkaus oli vienyt kukoistuksen hänen poskiltaan, mutta luja päätös
leimusi hänen silmistänsä, kun hän ne isäänsä loi.

»Junkkari!» kertoi isä. »Milloin vietät häitäsi?»

Tämä kysymys tuli Albertille äkkiarvaamatta. Mutta se ei häneltä
vastausta vienyt. »Keväimen tullessa», vastasi hän jäykästi.

»Ja mihin muutat asumaan?» kysyi isä tarjoten hänelle paperin, joka
sohvalla oli ollut.

Albertin ensi silmäys sanoi hänelle, mitä tämä paperi sisälsi. Mutta se
ei näkynyt vaikuttavan mitään hänessä. Hän antoi sen takaisin ja
vastasi: »Maailma on suuri ja avara!» Sitten lisäsi hän: »Tuon voitte
minulle tehdä, hylätä minun, tehdä minun perinnöttömäksi, mitäpä siitä!
Minä olen teitä tähän saakka kaikissa totellut; tässä asiassa en sitä
voi. Te teette minun perinnöttömäksi, mutta sillä voitan minä onneni.
Me olemme siis kuitit».

Vanhassa kauppiaassa näkyi tämä vakava ja ilman mitään kiukkua lausuttu
vastaus herättäneen erinäisiä tunteita. Hänen silmänsä väliin
välähtivät tyytyväisyydestä, väliin taasen vihasta. Hänessä soti kaksi
eri tunnetta, nousten ja laskeutuen, kuten vaa'assa molemmat kupit,
ennenkuin ovat tasapainoon päässeet. Tätä sotaa ei hän tahtonut
pojallensa näyttää. Siis oli hänen vastauksensa nyt Albertille sama
kuin entinen:

»Saat mennä!»

Tämä puhe isän ja pojan välillä oli kumminkin saanut vaa'an toisen
kupin painumaan toista syvemmälle -- sekä pojassa että isässä. Albert
meni. Hän oli sanonut, mitä hän aikoi, sanonut häveliäästi; ja se antoi
hänelle luottamusta. Hän luuli uskalletun lauseensa vaikuttaneen isään;
sillä jos ei niin olisi ollut, olisi isä toisin, kiivaammasti,
kohdellut häntä. Niin luuli hän. Hän oli nyt oman onnensa seppä, ja
toisin kuin ennen katseli hän nyt asemaansa, nyt kun hänen ja isänsä
väli oli rikottu. Hän ei ensinkään epäillyt isänsä tekevän, mitä tämä
oli uhannut. Mutta kumminkin astui Albert nyt iloisemmalla mielellä
kuin koskaan ennen kamariinsa. Hän oli näyttänyt, että hänen
rakkautensa oli todellinen, ja palkkaa tästä nautti hän jo.

Vanha kauppias kulki poikansa mentyä useat kerrat kamarinsa lattian
poikki. Väliin seisahtui hän ja katseli kirjeitään. Viha ja
tyytyväisyys sotivat vielä hänessä. Vihdoin voitti tyytyväisyys, ja hän
lausui itsekseen: »Albert on mies tekemään, mitä hän uhkaa; hän ei
muuten olisi minun poikani».

»Ja siinä tekee hän oikein; sillä niin minäkin olisin tehnyt, jos sillä
olisin päässyt onneni perille» -- jatkoi hän kovemmalla äänellä. »Hän
on, semmoisena kuin hän on, minun poikani».

Tämän sanoi hän, pitäen kädessään sitä kirjettä, jonka tulosta hän ei
ollut tiennyt ja joka oli vuosikymmeniä avaamatta hänen hallussaan
ollut. Tämä kirje kuului näin:

    »Serkkuni Aksel! En tiedä, muistatko enää minua, vaikka on ollut
    aika, jona minua muistit. Näitä vanhoja muistoja en pyydä Sinussa
    herättää. Olkoot unohduksen, mitkä unohduksen ovat. Tuntemattomana
    siis lähestyn Sinua. Semmoisena kohtele minua! _Hätä_ asuu
    huoneessani, _köyhyys_ istuu taudinalaisen vuoteen vieressä.
    Sinulla on tilaisuutta auttaa, jos tahdot. En kahdesti pyydä.
    Minun vastaukseni kerran Sinun kukisti, nyt voit kostaa. Sillä
    salata en tahdo, mitä itse hyvin arvaat, että kukistettu tämän
    kirjoittaa. Kirjoitettu ... päivänä...

                                            Serkkusi Eva Burg».

Näin kuului se kirje, joka kauppiaan mielen oli kääntänyt ylösalaisin.
-- Eva, hänen serkkunsa, oli hylännyt hänen. Hirts olisi voinut
armolahjan antamalla kostaa, jos olisi saanut kirjeen oikeaan aikaan.
Eva oli kukistettu. Hirts oli sitä hänelle ennustanut. Ylpeän, itseensä
rakastuneen oli täytynyt itse tämä tunnustaa.

Ne ajatukset, mitkä tämä kirje oli vanhassa kauppiaassa herättänyt,
olivat kääntyneet toisaalle, kun hän oli avannut postissa pojallensa
tulleen kirjeen. Tämän kirjeen sisällön tunnemme jo. Se ei ollut mikään
muu kuin Trobergin vastaus Albertille. Ja tämä kirje selittää vanhalle
isälle asioita, joita hän ei ollut viitsinyt pojaltansa kysyä ja joita
poika ei ollut muistanut kertoa, selittää, että Albertin rakastettu oli
Eva Burgin tyttärentytär.

Mitään tällaista ei ollut ukko Hirts osannut aavistaa...

Poikansa vakavuus oli saanut vanhan ukon vihaiseksi; mutta tyytyväinen
oli hän siitä, että Albertin morsian oli hänen sukulaisensa, oli Eva
Burgin tyttärentytär. Kun vihdoin viha katosi ja tyytyväisyys sai
vallan ukon rinnassa, laskeusi hymy hänen huulilleen. Pojallensa kosti
ukko hänen itsepintaisuutensa siten, ettei hän huolinut ilmoittaa,
miten hänen oma mielensä oli taipunut pojan puoleen, siten, että hän
antoi Albert paran elää siinä uskossa, että hänen ja isän väli oli
ijäksi päiväksi rikottu. Tätä mietti hän hymyhuulin. Hänessä oli tässä
jotakin, joka muistutti hänen nuoruutensa aikoja, oli jotakin, jota
vanha rouva Burg olisi tuntenut, jos nyt olisi siinä saapuvilla ollut.
Mutta tämä muisto kauppiaan iloisesta nuoruudesta katosi pian, ja
taasen oli hän sama kummallinen, omituinen mies kuin vast'ikään ennen
kirjeiden tuloa. Rouva Burg ei nyt enää olisi häntä tuntenut
serkuksensa, jonka luonne juuri hänen tähtensä oli näin kummalliseksi
muuttunut, silloin kun vanha rouva hänen hylkäsi ja mieluummin antoi
sydämensä tuolle tuntemattomalle, joka Suomesta tuli. Mutta kumminkin
olivat nuo äskeiset tunteet jättäneet jälkeensä ukon sydämeen
hyökylaineita, jotka saivat hänen mielensä tasapainoon, jotta hän
tyynesti voi ajatella ja muistaa sitäkin poikansa tekoa, joka
etukynnessä oli saanut isän kyhäämään kokoon tuon kirjeen, minkä hän
Albertille oli näyttänyt -- sitä poikansa tekoa, joka valheellisesti
häpäisi kauppahuone Hirtsin kunniaa.

Rangaistukseksi pojallensa päätti vanha kauppias itse tarttua kynään ja
ylimmäisenä johtajana johtaa asiat. Vähän ajan kuluttua vietiin vanhan
kauppiaan kamarista muiden kirjeiden seassa postiin yksi, jolla oli
päällekirjoitus: »Kruununvouti Troberg».

Mitä tämä kirje sisälsi ja kuinka julmasti isä aikoi pojallensa kostaa,
saamme pian nähdä. Mutta kun likimäärin vuosi kuluu, ennenkuin ukon
kosto on täysi, ja me jo olemme ehtineet ensimäisestä jouluaatosta
toista kuukautta eteenpäin -- saanemme tähän lopettaa edellisen osan
kertomuksestamme, joka jouluaattona alkoi, ja ryhtyä jälkimäiseen, joka
seuraavana jouluaattona loppuu. Ja koska kertomuksellamme kahdesta
jouluaatosta tähän saakka on ollut nimi »Ensimäinen» -- seuraa siis
nyt:



TOINEN.


Alhaisessa, matalassa kodissaan elelee kaunis Ellen. Talvi ja kevät
ovat ohitse menneet; kesän ensimäiset päivät ovat kulumassa. Aika, joka
on kulunut siitä hetkestä, jona viimeksi kauniin neitosen parissa
olimme, on häneen kummallisesti vaikuttanut. Hän, tämä lapsellinen
olento, on lapsuutensa ihanasta unelmasta herännyt elämän
varsinaisuuteen; mutta tämä varsinaisuus, vaikka se ajattelevammaksikin
on saanut Ellenin, on kumminkin viime aikoina ollut niin ihana, niin
suloisia toiveita täynnä, että Ellen mieluummin luo silmänsä päiviin,
mitkä ovat tulemassa, kuin viattomaan, suruttomaan yksitoikkoiseen
lapsuuteensa takaisin. Hänen ulkonainen kauneutensa loistaa nyt
täydellisenä. Koko hänen olentonsa suloisuus vaikuttaa nyt kaikkiin,
jotka hänen näkevät, mutta vaikuttaa toisin kuin ennen. Ei hänessä enää
ihailla kaunista lasta, nyt hänessä ihaillaan suloisinta neitoa.
Rakkaus, joka vallitsee hänen nuoressa sydämessään, on saanut aikaan
tämän äkillisen muutoksen.

Kauan on Ellen talvella saanut odottaa tietoja sulholtaan. Kun ne
viipyivät, oli hän alakuloinen; hän itki tähän aikaan usein
ikävyydessään ja hänen poskensa vaalistuivat. Mutta tämä aika oli
kulunut, kun lempi lemmelle vastasi, ja silloin katosi kyynel ja
vaaleus; ja kun ne katosivat, otti neidon muodossa asuntonsa onnellinen
suloisuus, semmoinen kuin kukassa havaitsemme, kun se myrskyn ohitse
mentyä taasen hymyilee tyynellä, pilvettömällä säällä auringolle.

Kesä on tullut. Ellen on onnellinen. Hän tietää, että Albert häntä
rakastaa; Albertin rakkaus on hänen elämänsä. Hän tietää -- ja se tieto
saa hänen väliin nytkin surulliseksi -- tietää syyn, miksi hän niin
kauan on saanut olla tietämättömyydessä Albertista. Hän tietää, että
tähän on syypäänä ollut vanhan Hirtsin kovuus. Hän tietää, että sama
kovuus vieläkin vallitsee vanhan Hirtsin sydämessä, vaikka kirjeet,
jotka lempeä lausuvat, salaisesti kulkevat Albertin ja Ellenin välillä.
Vanha Hirts ei salli nuorten rakastavaisten tavata toisiaan, ei salli
heidän vaihtaa kirjeitäkään. Jää on vasta sulanut, kulku Ruotsista
Suomeen on vielä vaivaloinen. Albert ei siis ole vielä toteen
näyttänyt, että hänen jäykissä sanoissaan on perää, mutta kirjeet sen
sijaan kertovat, mitä hän ajattelee, ja näitä kirjeitä tulemasta ei voi
vanha Hirts estää, semmenkin kun hän ei niistä mitään tiedä. -- Tähän
lisäksi on Albert kirjoittanut Ellenille, että isänsä viime aikoina on
häntä kohdellut ystävällisemmästi kuin ennen, että Albert toivoo
saavansa isän vapaaehtoisen suostumuksen siihen avioliittoon, josta
hänen onnensa riippuu. Albert on kirjoittanut, että vanhassa Hirtsissä
on muutos tapahtunut, että hän usein hymyilee ja oudolla viehkeydellä
puhuu kuluneista ajoista. Nämä Albertin kirjeet ovat saaneet Ellenin
yhä iloisemmaksi, ovat saaneet viimeisenkin suruvarjon hänessä
vaalenemaan. Hän toivoo.

Vanha rouva Burg on ulkomuodoltaan samanlainen kuin ennenkin; mutta
hänenkin sydämessään on muutos tapahtunut. Hän on sovitettu. Hän ei
enää vihaa sukuansa. Ellenin onni on vaikuttanut tämän, vaikka vanhus
usein huokaa syvästi, kun kuulee Ellenin puhuvan vanhan Hirtsin
kovuudesta.

Näin ovat asiat, kun eräänä päivänä vouti Troberg, joka nyt on
orpoperheen paras ja todellinen ystävä, kiireesti astuu matalaan
asuntoon. Että hänellä on jotakin tärkeää lausua, sitä ei hänen
ulkomuotonsa voi salata. Hän ei uutisiaan salaakaan. Hänen ensimäiset
sanansa ovat: »Vanha kauppias Hirts tulee tänne!»

Kovemmasti tykytti Ellenin sydän, kun hän tämän kuuli. Nyt olisi hänen
tulevaisuutensa ratkaistava. Hän laski kätensä vanhan rouvan kaulalle
ja lausui rukoilevasti: »Me otamme hänen vastaan Albertin isänä, äiti,
eikö niin?»

Vanhassa rouvassa näkyi tämä uutinen vaikuttaneen kummallisesti. Hänen
vanha ruumiinsa vapisi. Hänen ajatuksensa palausi kuluneisiin aikoihin.
Hän muisti vanhaa Hirtsiä nuorena, muisti, miten kylmästi hän oli häntä
kohdellut, ja hän vastasi liikutettuna: »niin, Ellen!»

»Ja tämä hänen tulonsa ennustaa, että minä kohta saan sanoa jäähyväiset
teille» -- puhui vouti. »Minä olen varma siitä, että vanha Hirts jo
aikoja sitten on sydämessään suostunut Albertin ja Ellenin rakkauteen,
vaikka hän jäykkänä ja itsepintaisena ei ole tahtonut ennen tunnustaa
tappiotaan».

Lapsellinen Ellen puristi voudin kättä. Tämä osoitti, kuinka likeisessä
ystävyydessä vouti oli ystävänsä morsiamen kanssa.

Voudin viimeinen lause oli totuuden mukainen. Vanha Hirts oli voitettu,
oli yksinäisyydessään suostunut hyväksymään nuoruutensa rakastetun
tyttärentyttären poikansa morsiameksi. Mutta hän ei ollut voinut tätä
Albertille tunnustaa. Kun hän oli kovana olevinansa, hymyili hän
itsekseen. »Albert on saava onnensa» -- ajatteli hän. Hän ei osannut
aavistaa, että Ellen, Albert ja Troberg olivat jo talvesta saakka
olleet liittolaisia häntä vastaan. Jos hän sen olisi tiennyt, olisi hän
suuttunut. Nyt vaikutti hänen sukkeluutensa -- sillä semmoisena piti
hän käytöstään -- että hänen luonteensa karkeus usein lieventyi, ja
tätä muutosta hänessä selitti Albert hyväksensä. Vanha ukko häpesi
sanainsa peruuttamista. Hän tahtoi kostaa Albertille, ja tämä kosto oli
siinä, että hän antoi ajan kulua antamatta suostumustaan. Ukko oli
tässä tekevinänsä oikein. »Jos Albert todella rakastaa neitoa» --
ajatteli hän -- »kypsyy rakkaus koetuksessa. Jos hänen rakkautensa on
löysälle perustukselle rakennettu, niin unhottaa hän sen». Tällaisilla
mietteillä puolusti ukko käytöstään; mutta näihin mietteisiin olisi
sopinut lisätä: »eikä minun tarvitse myöntyä» -- joka ajatus olikin
ukon vastustuksen pääasiallinen perustus.

Albert Hirts oli tämän ajan kuluessa alituisessa kirjevaihdossa voudin
ja Ellenin kanssa. Albert tiesi, että vouti oli hänen todellinen
ystävänsä ja Ellen hänen rakastettava morsiamensa. Kun hän muutoksen
isässään havaitsi, iloitsi hän ja luuli hyvällä vihdoin voittavansa,
mitä hän vastoin isänsä tahtoa oli uhannut. Tästä syystä pysyi hänkin
levollisena, semmenkin kun isä, kuta enemmän aikaa kului, yhä muuttui
ystävällisemmäksi. Vanha Hirts piti tarkoin silmällä Albertia, jottei
tämä saisi minkäänlaista tietoa Ellenistä. Albert havaitsi tämänkin ja
piti yhä paremmin salassa kirjevaihtonsa. Kun jää suli ja laivat
rupesivat kulkemaan, oli vanhan Hirtsin mielestä Albert täydellisesti
koeteltu. Mutta miten Albert oli tässä koetuksessa kestänyt, sitä ei
vanha Hirts osannut sanoa. Kun Albert ei hänen kuultensa Ellenistä
sanaakaan puhunut, luuli hän Albertin jo ehkä unhottaneen hänen, ja
samalla kun hän tämän luulon sai päähänsä, päätti hän yhdistää Ellenin
ja Albertin. Hän oli niin takertunut tähän ajatukseen, että se oli
muuttunut hänen hartaammaksi toiveeksensa. Mutta kumminkin, jos Albert
nyt olisi ottanut puheeksi rakkautensa Elleniin, olisi ukko kovasti
pannut sitä vastaan. Semmoinen oli hän. Ei saisi rahtukaan osoittaa,
että ukko oli tappiolle joutunut.

Eräänä päivänä, kesän ensimäisinä, astui ukko Hirts hymyhuulin
konttoriin, missä Albert paraikaa oli työssä. Että jotakin oli
tapahtunut tahi oli tapahtuva, näki poika isän kasvoista. Hymyssä
olivat vanhan Hirtsin huulet, ja virkku valo loisti hänen silmistänsä.
Albert katseli häntä pitkään ja uteliaasti.

»Järjestys! kuten ukko Loo sanoo!» huusi hän Albertille. »Poika, etkö
ole isääsi ennen nähnyt? Mitä kurkistelet? Vai onko minun otsallani
kirjoitettuna, että minä huomenna lähden Suomeen? Häh! Vihdoin on aika,
että täytän sanani ja yhdistän sinun ja Lovisan».

»Aivan niin! Vihdoin viimein! Minä en parempaa pyydä ja olen valmis
seuraamaan teitä», oli Albertin vastaus.

Isän naama piteni. »Mitä, häh?» huusi hän. »Ei, munsööri, nokkaviisas!
Sinä istut täällä; sinun lähdöstäsi ei tule tällä kertaa mitään. Kun
asia on kypsä, kolmasti kuulutettu, niin silloin on sinun aikasi
lähteä».

Nyt oli Albertin vuoro ällistyä, mutta hän ei ennättänyt mitään sanoa,
ennenkuin isä jo oli poissa, ja poika istui siinä ajatuksissansa, jotka
sinne tänne hyörivät. »Olisiko isä todellakin vielä samaa mieltä kuin
ennenkin... Jos hän todellakin lähtee, joudun parhaaksi kirjoittamaan
muutaman rivin Trobergille».

Seuraavana päivänä lähti vanha Hirts, ja samassa laivassa kulki myöskin
kirje, jossa isän ja pojan viime keskustelu oli kerrottu. Että Albert
tässä kirjeessä uskoi onnensa ystävänsä käsiin, jonka tulisi tehdä
tyhjäksi kaikki yritykset, mitä sovinnon tekemiseen kauppaneuvoksen
kanssa tulee, emme tarvitse sanoa. -- -- --

Kirje Trobergilta ystävälleen Albert Hirtsille:

    »Vanha ystäväni! Nyt saat kummia kuulla. Neljä päivää takaperin
    sain kirjeesi, ja samana päivänä sain minä tietää, että isäsi
    oli tullut kaupunkiin. Älä nyt pahoin hämmästy, kun suoraan
    sanon, että eilen ehtoolla hänet tapasin ja että hän silloin
    sanoi sinun katuvan tuhmuuttasi, kun rikoit Loon ja ukon kesken
    tehdyn välipuheen naimiskaupastasi. Hän itse, ukko vaarisi,
    lausui siihen lisäksi muutamia viittauksia, joita minä selitin
    niin, että sinä Ellenistä saat ... ei puolisoa, vaan äitipuolen.
    Ukko on hurjapäisesti rakastunut ja näkee parhaaksi itse korjata
    keijukaisesi sekä siunata sinun ja Lovisan yhdistystä. Oliko
    näissä viittauksissa todellista perää, se on minun vaikea sanoa;
    sen sanon kumminkin varmasti, että siltä näyttää; sen sanon ja
    tiedän myöskin varmasti, että ukko vaarisi kanssa on järjestys
    palannut kauppaneuvoksen perheesen, jonka selvään näkee Loo
    vanhuksen kaikesta käytöksestä. Jotakin, jota en vielä tiedä,
    on tapahtunut ukkojen välillä kohta sen jälkeen, kun isäsi oli
    nähnyt Ellenin. -- Vasta enemmän.

                                            Ystäväsi Troberg».

Mitä tämä kirje Albertissa vaikutti, saamme vasta nähdä. Käykäämme
katsomaan, miten asian todellinen laita on, onko vouti oikein
selittänyt vanhan Hirtsin viittauksia.

Vanha Hirts on tullut Suomeen. Hän on tullut aikeissa, jotka jo
tiedämme. Hän kävi heti seuraavana päivänä asiaansa käsiksi. Kun hän
astui rouva Burgin alhaiseen huoneesen, oli siellä kaunis Ellen
yksinään kotona. Vanhan Hirtsin täytyi heti, kun hän näki Ellenin,
tunnustaa, että Ellen oli ihanin neito, minkä hän oli nähnyt. Hän
muuttui monta kymmentä vuotta nuoremmaksi, kun hän Ellenin silmiin oli
katsonut. Hän luuli hänessä näkevänsä nuoruutensa rakastetun elävänä
edessään. Vanha Hirts oli ollut utelias; hänen uteliaisuutensa oli
tyydytetty nyt. Kun hän Ellenin näki, ei hän enää muistanut, miksi hän
oli tullut; hänen ajatuksensa palasivat aikoihin, joina hän oli ollut
Albertin ikäinen, joina hän oli rakastanut. Ellen tunsi ja arvasi hänet
kohta Albertin isäksi ja otti hänet semmoisena vastaan, ystävällisesti,
lempeästi, niinkuin olisi hän ensi hetkellä tahtonut anastaa ukon
sydämen. Mitä vanhan Hirtsin sydämessä liikkui, ei Ellen osannut
arvata, yhtä vähän kuin hän tiesi, mikä side oli nuorena sitonut vanhan
Hirtsin rouva Burgiin. Vanha rouva oli tämän kohdan elämästänsä
salannut Elleniltä.

»Ah! Eva! Olenko siirtynyt nuoruuteni aikaan takaisin!» olivat ukon
ensimäiset sanat, kun hän Ellenin näki. »Sinäkö se olet, sinä itse,
sano! Vai oletko hänen haahmonsa?»

»Minun nimeni on Ellen» -- vastasi tyttö ujosti. »Minä arvaan, että te
olette isoäitini sukulainen, kauppias Hirts. Olkaa tervetullut meidän
alhaiseen kotiimme! Minun isoäitini ei ole kaukana, sallikaa, että käyn
häntä käskemässä».

»Ei! Jää tänne, lapsi!» -- lausui ukko kiireesti. Sillä samassa kuin
hän kuuli isoäidistä puhuttavan, heräsi hän unelmistaan, joihin ensi
silmänräpäys oli hänet saanut; mutta hän vaipui niihin heti jälleen.
»Tule likemmäksi, anna minun katsella sinua!» sanoi hän ja laski
molemmat kätensä Ellenin olkapäille ja katseli lempeästi neidon
kauniisiin silmiin. Hän ei huomannut mitään kummaa siinä, että Ellen
hänet paikalla oli tuntenut. Hän ei osannut aavistaa, että vanha rouva
muutamia minuutteja tätä ennen oli hänestä ja hänen tulostaan puhunut,
eikä että hänen tulonsa, samalla kuin hän laivasta maalle astui, oli
näitten hänen sukulaistensa tiedossa. Hänen sydämensä oli heltynyt.
Kyynele oli nousta hänen silmäänsä.

Ellen, joka vähin kummeksui, miten tuttuna ukko kohteli häntä, seisoi
siinä punastuneena hänen edessään. Hän katseli ensin ukon silmiin,
mutta pian loi hän silmänsä alas, ja hänen poskensa punastuivat yhä
enemmän ujoudesta. Hän ei tiennyt mitä sanoa.

Niin seisoivat he kauan vastatusten. Vanha ukko eleli taasen
unelmissaan, joiden varsinaisuus jo oli aikoja sitten kulunut,
tunteissa, joiden yli talvet olivat vetäneet paksun, sydämen pohjaan
saakka käyvän jään. Nämä tunteet, ennenkuin ne jäätyivät, olivat
jättäneet ukon luonteeseen katkeruutta; tämä katkeruus oli nyt
kadonnut; jää oli sulanut. Kauan olisi hän voinut tässä näin seisoa,
vaipuneena nuoruutensa ihaniin toiveisiin, joista yksikään ei ollut
toteutunut -- ellei Ellen hiljaa olisi vetäynyt takaisin, ja ukon kädet
hervonneina hänen huomaamattaan pudonneet alas. Hän silloin heräsi;
nuoruutensa päivistä oli hän taasen siirtynyt vanhuuteen. Hänen
sydämensä tunteet, nuoruuden tunteet, jotka vasta lainehtivat,
laskeusivat; kylmä viima kävi niiden yli. Ukko huokasi syvään.

Ei ymmärtänyt Ellen tätä huokausta, mutta hän tunsi itsessään jotakin
outoa hänkin. Ukon viehkeys oli tarttunut häneen. Hänestä oli kuin
olisi hän elämänsä aamusta asti elänyt tämän vanhuksen kanssa. Hän
näki, hän tunsi hänet Albertin isäksi, ja tämä ajatus sai hänen hiljaa
lausumaan: »Minun Albertini isä!»

Kuten kylmänä, tyynenä, pilvetönnä syysiltana järven pinta, joka vielä
päivällä lainehti, mutta nyt on sileä kuin peili, vähitellen hyytyy ja
saa hienon jääriitteen päällensä, samaten vaikutti tämä Ellenin lause
vanhaan kauppiaasen. Hän nyt muisti, mitä varten hän oli tullut. Hän
huomasi, että se lempeys, jolla Ellen oli häntä vastaanottanut, oli
tapahtunut Albertin tähden, että hän itse oli Ellenille vento vieras.
Tämä huomio koski kipeästi vanhukseen. Hän tunsi itsensä syrjälle
lykätyksi, -- niinkuin aina ennenkin. Hän muisti, miten eräs Ellenin
muotoinen oli hänet hänen nuoruudessaan hylännyt, ja tämä ajatus sai
hänen kasvonsa synkistymään, sai hänen mielensä katkeraksi. Ellen
huomasi tämän muutoksen, johon hän ei syytä tiennyt. Hän katseli
kummastellen kauppiasta.

Mutta tänä päivänä oli kauppiaan sallittu tuntea tunteita, joita hän ei
olisi uskonut enää itsessänsä löytyvän, oli sallittu elää elävissä
muistoissa elämänsä nuoruus uudelleen. Tuskin olivat Ellenin sanat:
»Minun Albertini isä», saaneet hänen viehkeät ajatuksensa kylmenemään,
ennenkuin vanha rouva astui huoneesen ja pelasti Ellenin siitä pulasta,
johon hän syyttä oli joutunut. Vanha rouva ei tiennyt kauppiaan täällä
olevan; hän ei ollut valmistunut häntä kohtaamaan. Kauppiaskaan ei nyt
ollut semmoisella tuulella, jotta sovitettuna entisten aikojen kanssa
olisi voinut niitä muistaa katkeruudetta.

Mutta tällaisissa äkkinäisissä, odottamattomissa tapauksissa on
tavallisesti aina nainen se, joka ensin käsittää ja ymmärtää aseman.
Niin tässä Ellenin sanat vaikuttivat vielä kauppiaassa, kun hän vasta
tulleen kuuli nimeänsä mainitsevan: »Aksel!»

Oli kuin olisi kylmä käsi laskeunut kauppiaan äskeisille viehkeille
tunteille, kun hän tämän äänen kuuli ja vanhan leskirouvan tunsi
nuoruutensa rakastetuksi. »Eva!» vastasi hän äänellä, joka ilmaisi
suurinta kummastusta. Viimeksi oli hän nähnyt tämän naisen nuorena,
kauniina ja semmoisena aina sitten muistanut häntä. Nyt seisoi hänen
edessänsä vanha, ijäkäs rouva, jonka kauneuden viimeisetkin jäännökset
aika oli korjannut. »Eva!» huusi hän toistamiseen. »Herra siunatkoon,
mimmoinen sinusta on tullut!»

»Me olemme molemmat vanhenneet» -- vastasi rouva vakavasti.

Tämä lause sai kauppiaan muistamaan omaa itseänsä. Hän huokasi taasen,
kun hän vastasi: »Niin se on!» Mutta hänen ajatuksensa sai tämä kohtaus
selkenemään ja pani tarpeelliseen tasapainoon hänen jo kyllin
ajellehtuneen mielensä.

Vanha rouva oli nuorena hyvin tuntenut kauppiaan. Hän osasi tämän
tuntemisensa nyt käyttää hyväkseen, samalla kuin hän itse käytti
itseänsä ihan toisella tavalla kuin silloin. Tämä vaikutti
kummallisesti vanhassa Hirtsissä. Ei aikaakaan, ennenkuin vanhukset
olivat vaipuneet niihin yhteisiin muistoihin, joita heillä nuoruutensa
päivistä oli. Tosin koski tämä usein kipeästi vanhaan rouvaan; mutta
kumminkin oli näissä kuluneiden aikojen muistelmissa hänelle jotakin
viehättävää. Kauppiaan kunniaksi taasen voimme sanoa, että hän nyt, kun
hän nuoruutensa rakastetun kanssa puheli, ei ensinkään muistanut sitä
kostoa, joka häntä oli vähän aikaa sitten ilahuttanut. Hän oli
sovitettu, ja kun hän kuuli, mitkä kärsimykset vanha rouva oli
kestänyt, nousi kyynele hänen silmiinsä, ja hän huusi: »Miksi et,
Jumalan nimessä, kääntynyt minun puoleeni?» Tässä tuli nyt puheeksi tuo
kauan kateissa ollut kirje, ja vanha rouva iloitsi, kun hän kuuli,
minkä murheen sen kateissa oleminen oli tuottanut Hirtsille.

Kauan oli Ellen ollut läsnä vanhusten puhuessa. Vihdoin, kun hän
huomasi, että vanhukset eivät häntä havainneet, vetäysi hän pienempään
kamariin. Kun vanha rouva hänen menneeksi huomasi, rupesi hän
tyttärensätyttären tulevaisuudesta puhumaan.

»Minä arvaan, että nuorten, sinun poikasi ja minun tyttärentyttären
tulevaisuus on pääsyy sinun oloosi täällä», sanoi hän.

»Niin! Se hulivili, se junkkari on sitoutunut omia aikojansa sinun
tyttäresityttäreen, silloin kun hänen olisi tullut viettää häitä
kauppaneuvos Loon tyttären kanssa», sanoi vanha Hirts. »Mutta Albert
poikani ei niin pian sinun Elleniäsi saa, kuin hän itse luulee... Mitä
sanoisit, Eva, jos minä itse rupeisin hänen kilpakosiaksensa?»

Vanha rouva hymyili vastaamatta mitään. Tämä vähän närkästytti ukkoa.
»Mitä luulet? Totta kyllä on, että poikani on minua nuorempi, mutta
mitäpä siitä; etkö luule minunkin sydämeni vielä voivan rakastaa; vai
luuletko sen palaneen poroksi erään itsepintaisen naisen tähden
vuosikymmeniä takaperin?»

Vanha rouva hymyili vielä ja lausui: »Heitä leikkipuheet! Me seisomme
haudan partaalla; nuoret astuvat meidän sijaamme».

Jo tunnemme vanhan Hirtsin. Tämä rouvan lause suututti häntä.

»Vanhat olemme!» huusi hän. »Mutta, Jumalan kiitos, vielä olen reipas
ja terve ja voisin tehdä nuorenkin naisen onnelliseksi. Poikani on
suuri hulivili, ja luulenpa todella, että Ellenisi onni olisi
paremmassa tallessa minun huostassani».

»Heitä jo nämä hullutukset!» -- kertoi edelleen vanha rouva.

»Hullutukset!» huusi vanha Hirts ja hypähti ylös kiikkutuolista, jossa
hän oli istunut. »Hullutukset! Jumal' avita, olenpa puhunut
viisaammasti kuin itse osasin aavistaakaan».

Vanha rouva, joka tunsi Hirtsin nuorena, ei tiennyt, että hänessä siitä
ajasta suuri muutos oli tapahtunut, että hänen kipeä luonteensa ei
sallinut vastaansanomista. Hän siis nyt katseli pitkään lapsuutensa
toveria, ymmärtämättä todeksi, mitä hän kuuli, ja samalla voimatta
leikkipuheena pitää kauppiaan lausetta.

»Jaa, jaa! Katsele sinä vaan!» sanoi vanha kauppias. »Asia on kumminkin
niinkuin sanon. Sen lisäksi voin sanoa, että Albert tietää pitää
arvossa isäänsä ja tottelee häntä».

Vanha rouva ei voinut pysyä vakavana, kun hän huomasi ukon innon. Tämä
yhä enemmän suututti ukkoa.

»Sinä naurat!» huusi hän. »Minä voin sinulle ilmoittaa, että Albert
suostuu neiti Lovisa Loohon, ja että hän sen tekee vapaaehtoisesti».

Hymy katosi rouvan huulilta. Hän ei ensinkään ymmärtänyt kauppiasta.
Koko tämä tapaus oli hänelle arvoitus.

»Jumalan nimessä!» ... huusi hän...

Vanha Hirts ei antanut hänen jatkaa. Vanha kauppias oli joutunut
vimmaan. »Niin se on! Niin se on!» huusi hän. »Ja sen saat itse todeksi
todistaa». Ja tapansa mukaan, kun hän oli itsensä vimmaan ärsyttänyt,
otti hän kiireesti lakkinsa ja läksi pois jäähyväisiäkään sanomatta.

»Onko tuo mies tullut riivatuksi?» oli ainoa, mitä vanha rouva osasi
sanoa. Sitten sai hän työkseen lohduttaa Elleniä, joka pienessä
kamarissa oli kaikki kuullut ja nyt itkussa silmin astui isoäidin luo.

Kauppias Hirts oli itsensä ärsyttänyt vihaan. Vihapäissään lähti hän,
vihan vimmassa meni hän suoraa tietä kauppaneuvos Loon luokse.

Katselkaamme, miten tämä kunnon perhe jaksaa.

Miten voi vanha kauppaneuvos? -- Ei huonosti, ei hyvästi, noin
keskinkertaisesti. Aina viime joulusta saakka on hän ollut
kiirastulessa, ja kaikki hänen uhrinsa, hänen rukouksensa eivät ole
vaikuttaneet mitään hänen poispääsemiseksensä. Hän on onneton.
Rouvaltaan ja tyttäreltään, joka viimeksi mainittu yhä vielä kulkee
kihlasormuksetta, on hän joka päivä saanut kuulla pistäviä sanoja,
väliin koviakin. Totta on, että ukko Loo parka on tehnyt mitä ihminen
voi saadaksensa sekaisin sotkeutuneet avioliitto-hommat Albertin ja
Lovisan välillä selville jälleen, mutta kaikki hänen aikeensa ovat
menneet tyhjään. Lovisan pakoitus oli ollut vähällä saada ukon matkalle
Ruotsiin; mutta kun tämä matkustus tuli puheeksi, huusi ukko:
»Järjestys!» -- niin kovasti, että Lovisa ei sitten enää ottanut tätä
matkaa puheeksi, semmenkin kun ukko sitä mainitsi sulhasen
kerjäämiseksi. Ukko parka oli tämän ajan kuluessa, jona hänen rauhansa
oli ihan kateissa, saanut järjestykseensä uuden sananparren -- »Lovisa
kulta» ... »kulta» ja aina »kulta» kuului, kun hän rouvallensa ja
tyttärellensä puhui, ja vieläpä väliin »järjestyskultakin».

Hän oli samana päivänä, jona vanha Hirts kävi rouva Burgin luona, ollut
kovassa kiistassa rouvansa ja tyttärensä kanssa. Tuon alituisen laulun:
»Sinua tulee meidän kiittää lapsemme onnettomuudesta», oli rouva taasen
laulanut, ja Lovisan silmistä oli juossut vettä entistä enemmän. Ukko
parka oli rukoillut: »Rouva kultani, Lovisa kultani! Minä olen tehnyt
pahasti ... mutta, järjestys, asia ei enää parane; te saatte minun
hautaan, uh!»

»Mutta sinun tulee parantaa asia! Kuka sanoo, ett'ei se vielä voi
parantua?» intti rouva.

»Kaikki hylkivät minua nyt, ei uskalla kukaan kosia ilmaantua, kun te
sen arvoisimman, mikä minulla on ollut, niin ilman kaikkia järjestystä
ajoitte ulos», löpisi Lovisa.

»Lovisa kultani...! Sen arvoisimman, mikä sinulla on ollut ... kuinka
monta niitä sinulla on ollutkaan?» kysyi hiljaa kauppaneuvos.

»Siinä se nähdään, siinä se nähdään!» huusi rouva. »Hän häpäisee omaa
lastansa, hän häpäisee puolisoaan! Oi, minä vaivainen, mitä olen saanut
kuulla! Sinun tähtesi, sanon minä, sinun tähtesi, luonnoton isä, ei
tyttäresi avut pääse näkyviin; sinä niitä kadehdit, sanon minä. Sinulla
on tytär, jonka kättä et ole ansiollinen suutelemaan. Taivaan Jumala!
Pelasta minut elämästä tämmöisen luonnottoman miehen orjana! Meitä hän
sortaa, tallaa jalkainsa alla, syöksee pois tyttäremme onnen, juuri
kuin mädänneen niinimaton. Lovisa, tuo minulle hajuvettä, minä
näännyn!»

Kauppaneuvos hikoili ja oli juuri aikeissa pistää sormet korviinsa ja
juosta konttoriin, joka oli hänen ainoa pelastuskeinonsa, kun ovi
aukeni ja kauppias Hirts astui sisään. Jos olisi taivas auvennut, ei
olisi se ollut suotuisampi kauppaneuvokselle kuin tämä arvaamaton
tapaus.

»Veli Hirts, veli Hirts!» huusi kauppaneuvos ja riensi iloisena häntä
vastaan. »Veli Hirts täällä!» Kun rouva ja Lovisa tämän nimen kuulivat,
ällistyivät he. Hajuvettä ei rouvalle nyt tarvittu. Lovisa pyyhki salaa
vuotavat silmänsä.

»Niin, veli Loo, minä olen täällä!» vastasi ukko Hirts... »Arvattavasti
sinun rouvasi ja tyttäresi», lisäsi hän kääntyen naisiin. Itsekseen
lisäsi hän: »Hyi pyöveli! Rumat kuin lemmot!»

Rouva Loo oli, kuten sanottiin, vähän hämmästynyt, kun kauppias Hirts
niin äkkiarvaamatta astui sisään. Mutta pitkiä aikoja hän ei tarvinnut,
ennenkuin tointui. Ja kun hän tointui, oli hän ihan entisellään taasen.
Hän lörpötti ja löpisi, niin että jo alussa ukko Hirts, joka ei ollut
juuri hyvällä tuulella ennestäänkään, yhä enemmän tuskautui ja olisi
mielellänsä sanonut: suu kiinni, ämmä! -- tahi: pönkitse sanatulvasi,
sido leukasi! Vaan hänen ei sopinut. Hän vaan ihmetteli, miten ukko Loo
voi sietää, että rouva aina vastasi antamatta kauppaneuvoksen sanoa
mitään. Hän ei tiennyt, Hirts vanhus, että rouva Loo täten tahtoi
parantaa, mitä hänen miehensä oli rikkonut. Vihdoin kyllästyi
kauppias ja sanoi jotenkin kiivaasti: »Minulla on jotakin sinun
kanssasi puhumista, veli Loo». -- Ja tämän sanottuaan vetäysi hän
kauppaneuvoksen kanssa kamariin, missä Albert viime jouluaattona oli
saanut asuntonsa.

»Hän on raaka ihminen» -- mumisi rouva tyttärelleen, kun hän tämän
kanssa kahden kesken jäi. Tytär ei kauppiaan raakuudesta tiennyt
mainita mitään. Hän vaan ajatteli ja lausui vihdoin ajatuksensa: »Hei,
mitähän kauppias Hirts täällä tekee? Mitä on hänellä isälleni
sanomista?»

»Luultavasti tahtoo hän lainata rahoja», vastasi rouva Loo. »Ken
tietää, eikö isä sittenkin ollut oikeassa ja että sinä olisit joutunut
kerjäläisen vaimoksi».

»Mitäpä siitä!» vastasi hiljaa neiti Lovisa.

»Siinä se nähdään ... siinä se nähdään! Sinä saatat
kiittämättömyydelläsi vanhat vanhempasi hautaan. Voi minua, mimmoinen
tytär minulla pitää oleman!» Ja rouvan sanatulva oli taasen päässyt
juoksemaan; mutta nyt oli Lovisa parka esine, jota kohti tulva ryntäsi.

Vaan Lovisa tunsi äitinsä eikä ollut millänsäkään tämän lörpötyksistä.
Hän oli niin utelias kuin ikään nainen saattaa olla. Hän kulki edes
takaisin aina yhä lähestyen likemmäksi ja likemmäksi kamarin ovea,
saadaksensa kuulla sieltä jotakin, ja rouvan lörpötellessä kuulikin hän
sanoja, jotka saivat hänen sydämensä tykyttämään. Hän kuuli nimen
Lovisa, nimen Albert.

»Oi, minä vaivainen!» -- jatkoi rouva. »Hän, minun tyttäreni, halveksii
minua -- hän ei viitsi kuulla edes mitä minä puhun. Hän...»

»Äiti, äiti!» lausui nyt Lovisa, tullen kiireesti äitinsä luo, jonka
puheen hän täten katkaisi. »Ne puhuvat minusta ja Albert Hirtsistä».

»Mitä, voiko kuulla, mitä ne puhuvat!» huusi rouva ja nousi äkisti,
vaikka vaivaloisesti keinutuolistaan. Kaikki entiset hän oli
unhottanut. Uteliaisuus oli hänen vallannut, ja lihavuuttansa puhaltaen
lähestyi hän kamarin ovea. Siellä kamarin oven edessä seisoivat he
kauan korvat oveen painettuina; mutta jos he jotakin tahtoivat kuulla,
niin pettyivätpä melkein. Joitakuita sanoja kuulivat he, ja nämä saivat
heidän uteliaisuutensa yhä korkeammalle. Mutta mitään järjellistä
lausetta eivät he kuulleet.

Rouva oli tästä vihoissansa ja purki hiljaisella äänellä petettyä
toivoaan, kun yhtäkkiä kauppaneuvos avasi oven. Ovi oli aukaistava
saliin päin. Kauppaneuvos ei tiennyt rouvaansa varoa; tämä sai siis
aika tärähdyksen vasten naamaansa, jotta kaatua kolahti takaperin.
Kauppaneuvos, joka oli kaatua hänkin, jäi seisomaan. »Jär ... järj...!»
huusi hän hämmästyksissään. Me ymmärrämme, että hän oli aikeissa
huutaa: »Järjestys!»

Kaikeksi onneksi ei rouvan käynyt pahoin, vaikka hän kaatui, ja kun
kauppaneuvos näki, ettei sanottavaa vahinkoa tapahtunut, tointui hän ja
vetäysi kiireesti kamariinsa takaisin. Hän tunsi rouvansa, ukko parka,
ja tiesi, että jos hän saliin olisi jäänyt, olisi hän saanut kuulla
enemmän kuin hänen mielensä teki. Seuratkaamme häntä, sillä varmaankaan
ei lukia huoli jäädä kuulemaan, miten Lovisa raukka saa syyn rouvan
onnettomuudesta, nyt kun ei ukko itse ole saapuvilla, ja miten rouva
häpeissänsä ja vihoissansa vuodattaa kyyneleitä.

Ukko Hirts oli tullut kauppaneuvoksen luo närkästyksensä innossa. Mitä
hänellä oikeastaan oli asiana, sitä ei hän itse tiennyt, ja kun hän
kauppaneuvoksen kanssa kahden kamariin tuli, alkoi hän puhua
tietämättä, mitä lopuksi sanoa. Poikansa tähden oli hän tullut;
pojastansa rupesi hän nyt puhumaan, ja ukko Loo kuunteli häntä
uteliaasti, arvaten kauppias Hirtsin häpeevän suoraan sanoa, että hän
tahtoi rikottua liittoa uudistaa. Kauppaneuvos oli tästä mielissänsä,
mutta, kuten viisas ainakin, ei hän sanonut mitään, odottaen yhä, että
Hirts ukko lopettaisi puheensa pyytämällä Lovisaa pojallensa. Ukko
Hirts lopettikin puheensa, mutta odotettua pyyntöä ei kuulunut. Tämä
kummastutti kauppaneuvosta, joka ei oikein tiennyt mitä ajatella.
Päästäksensä tästä pulasta, huudahti hän: »Järjestys! Täällä puhumme
suunavaustakaan saamatta!» Ja hän kiiruhti saliin, saaden siten aikaan
onnettomuuden, jonka jo tunnemme.

Kun hän tuli kamariin takaisin, oli hän häpeissänsä. Hän oli kumminkin
ennättänyt antaa käskynsä Lovisalle, ja vähän ajan kuluttua olisi hän
unohtanut koko äskeisen onnettomuuden, ellei vanha Hirts tuon tuostakin
olisi purskahtanut nauruun, jota hän ei voinut salata.

Tämä kauppaneuvoksen rouvan tapaturma oli saanut Hirtsin unhottamaan
riidan, joka hänen ja rouva Burgin välillä oli ollut, ja ihan hyvälle
tuulelle saanut hänen. Lovisasta ja Albertista ei nyt enää puhuttu.
Kauppa-asioihin olivat ukot takertuneet, niin ettei kauppaneuvoskaan
enää muistanut odottaa, mitä äsken oli kaivannut. Vasta silloin, kun
ukko Hirts lähti, juohtui tuo äskeinen keskeytynyt puhe kauppaneuvoksen
mieleen, ja nyt sai hän puheen kääntymään nuoriin takaisin.

Ukko Hirts tuskin muisti, mistä oli ollut kysymys, eikä hän siis nyt
sen kovemmin pitänyt siitä lukua: mutta kun ukko Loo, jonka mieleen nyt
pisti, mitä hänen vaimonsa ja Lovisa sanoisivat, jos hänellä ei olisi
mitään heille ilmoittamista, yhä jatkoi puhettaan Lovisasta ja
Albertista ja vihdoin kaikessa järjestyksessä sai sydämensä ajatuksen
ilmi, ymmärsi ukko Hirts, mikä tarkoitus hänen käynnilleen oli annettu.
Hän muisti nyt myös syyn, miksi hän oli kauppaneuvoksen luo tullut, ja
vastasi: »Niin, niin, veli Loo; se on minun toivoni, se, että saadaan
asia entiselleen, mutta puhellaan toiste enemmän tästä».

Ukko Loo oli tällä tyydytetty. Hänellä oli nyt tyydyttäväisiä uutisia
antaa rouvallensa ja tyttärelleen.

Kauppias Hirts palasi hyvällä tuulella kauppaneuvoksen tyköä. Hän oli
nyt entistä varmemmin päättänyt saada Ellenistä miniän; mutta hän oli
samalla takertunut asiaan, josta hän ei ymmärtänyt, miten päästä
kunniaansa loukkaamatta -- asiaan rouva Burgin kanssa. Mitä hänen
lupaukseensa kauppaneuvokselle tuli, ei hän siitä pitänyt mitään. »Sen
asian kyllä Albert ajaa», ajatteli hän. Ja kun hän muisti Lovisaa,
puhui hän itsekseen: »En ihmettele! Sillä Albert on minun poikani, ja
hän on minulta perinyt muutamia avuja, niiden seassa senkin, ettei hän
semmoiseen viiriin voi rakastua».

Illalla myöhemmin ajatteli hän asemaansa ja miten voisi yhdistää
Albertin ja Ellenin, näyttämättä että tämä oli hänen hartain toivonsa
-- peräytyväisyyttä hän ei tahtonut näyttää. Kuta enemmän hän tätä
ajatteli, sitä enemmän vastuksia hän näki. Miten onkaan mahdollista
toivoa jotakin tapahtuvaksi, toivoa niin hartaasti kuin ukko Hirts, ja
kumminkin olla olevinaan asiaa vastaan. Tätä mietti ukko kauan, ja tämä
miete aivoissansa nukkui hän.

Varhain seuraavana aamuna hän heräsi. Hän oli nähnyt kauniin unen.
Ellenin ja itsensä oli hän nähnyt morsiusparina. Ukko tälle unelle
hymyili, sillä mitään tähän vastaavaa todellista ajatusta ei hänen
sydämessään ollut. Mutta jos olisi joku toinen tälle unelmalle
nauranut, olisi ukko suuttunut ja sanonut siinä ei olevan mitään
naurettavaa. Mutta, joko sitten tästä unelmasta tahi aamun
raittiudesta, joka aina sielun voimat saa terveimmiksi -- ukon aivoihin
lensi ajatus. »Niin, niin minä teen!» huusi hän. »Unelmat ovat hyvät,
sanottakoon niistä mitä tahansa».

Tämä ukon keksintö oli melkein kummallinen. Ukko ei itse huomannut,
että jos kaikki olisikin käynyt niinkuin hän itsekseen asiain
menestyksen kuvaili, olisi hän ollut juuri samassa asemassa kuin
ennenkin, ja hänen myöntyväisyytensä olisi tullut kumminkin ilmi. Tätä
ei ukko ajatellut, eikä myöskään, että niiden vehkeiden onnistumiseen,
joihin hän nyt aikoi antautua, tarvittiin erään toisenkin suostumus.
Hän näki vaan keksintönsä lopun, Ellenin ja Albertin onnen, ja koska
nämä eivät muuta kuin onneansa pyytäneet, piti ukko onnistumisensa
varmana. Että hän käyttäisi petollisuutta niissä toimissa, joilla hän
aikoi asiaansa ajaa, se ei johtunut ukon mieleenkään.

Näissä ajatuksissa kului häneltä tämä päivä. Hän ei sen kuluessa käynyt
rouva Burgin eikä myöskään kauppaneuvoksen luona. »Odottakoot!» nauroi
hän itsekseen. Hän tervehti useita tuttuja kauppamiehiä ja oli varsin
hyvällä tuulella. Iltapäivällä tapasi hän vouti Trobergin, ja tälle,
jonka hän Albertin ystäväksi tiesi, puhui hän Albertista ja Ellenistä.
Mitä vouti tästä puheesta ymmärsi, sen olemme nähneet hänen kirjeestään
Albertille. Kun vanha Hirts myöhemmin erkani voudista, oli hän iloa
täynnä; hän oli keksinyt entiseen keksintöönsä toisen sukkeluuden; hän
oli saanut voudin uskomaan ja nyt varmaankin Albertille kirjoittamaan,
että ukko Hirts pyysi omakseen poikansa morsianta.

Seuraavana päivänä meni hän hännystakkiin puettuna, valkoinen huivi
kaulassa, ranskalaiset hansikkaat käsissä rouva Burgin luo. Hän ei
tällä matkallaan saattanut olla itsekseen nauramatta. »Vai sinä, vanha
narri!» mumisi hän hymyillen itsekseen. Hän tunsi itsensä niin
iloiseksi, hän oli kuten nuori poika mielestänsä. Hän kulki kiireesti
-- ja astui jo vanhan rouvan alhaiseen huoneesen.

Sattui olemaan pyhäpäivä. Vanha rouva, Ellen ja Maurits istuivat
isommassa huoneessa, jossa rouva luki päivän saarnaa. Kaikki olivat
pyhävaatteisiin puetut, kaikki niin vakavat, ja Ellenin suurissa,
kauniissa silmissä välkkyi kyyneleitä. Hän tiesi ja hän uskoi todeksi,
mitä kauppias eilen oli puhunut itsepäisyydessään. Siitä hänen surunsa,
jota rouva turhaan oli koettanut poistaa. Nyt, kun kauppias astui
sisään, säpsähti nuori tyttö. Hän ei nyt kauppiasta katsellut
Albertinsa isänä; hän katseli häntä onnensa surmaajana.

Kauppias ei huomannut sitä surua, joka kuvastui Ellenin kasvoissa. Hän,
kuten vanha itsekäs ainakin, eleli vaan omissa mietteissään. Hän astui
häveliäästi vanhan rouvan luo, suuteli häveliäästi kuten ennenkin
vanhan rouvan kättä. Sitten lähestyi hän Elleniä, puristi hellästi
hänenkin kättään ja sanoi: »Sallikaa minun puhua muutamia sanoja kahden
kesken teidän kanssanne!»

Ellen luuli tietävänsä, mitä ukolla oli sanomista. »Minulle voitte
äidin läsnä ollen sanoa kaikki, -- minulla ei ole salaisuuksia» --
vastasi hän.

»Tule, tule toiseen huoneeseen; et osaa arvatakaan, mitä minulla on
sanomista!» -- puhui ukko.

»Jos serkulla on sanomista jotakin samaan suuntaan kuin viimeksi
minulle, niin on kaikki puhe turhaa» -- lausui vanha rouva vakavasti.

»Mutta jos minulla on jotakin muuta sanomista!» virkkoi kauppias vähän
kiivaasti. Hän oli vähällä suuttua, kun vanha rouva tunkeusi hänen ja
hänen mietteittensä väliin.

Ellenin silmistä loisti toivon valo. »Mitä saattaisi hänellä olla
puhumista, ellei hän Albertista puhuisi?» ajatteli tyttö ja loi
pyytävät silmänluontinsa rouvaan. Vanhan rouvankin ajatuksiin oli sama
kysymys välähtänyt. Hän ei siis nyt kieltänyt sitä kahdenkeskeisyyttä.
jota ukko pyysi. Ja pieneen kamariin vetäysivät vanha Hirts ja nuori
Ellen.

Hiljaa puhuivat he siellä kauan. Vanha rouva istui keinutuolissaan
odottaen heidän tulemistaan. Se viipyi. Hän sitä kummasteli. Hän luuli
ukon tahtovan, kahden kesken Ellenin kanssa ollen, tiedustella Ellenin
todellisia tunteita. Vihdoin aukeni ovi, ja kauppias astui vihaisena,
suuttuneena, mutta Ellen vaaleana ja kyynelsilmin ulos.

Samana päivänä iltapuolella, jona kauppaneuvos Loo odotti häntä
luoksensa ja Lovisan sydän taasenkin sykki toivosta, lähti kauppias
Ruotsiin. Laivaan astuessaan oli hänen kuultu kiroilevan kaikkea
naisväkeä, nuoria ja vanhoja.

Mitä oli tapahtunut kauppiaan ja Ellenin välillä? Me saamme tietää sen
Ellenin kertomuksesta isoäidilleen. Kauppias oli ensin sanonut
hyväksyvänsä sen lemmen, joka sitoi Ellenin ja Albertin. Kun Ellen
tämän kuuli, oli hän iloissansa syleillyt kauppiasta. Mutta tämä oli
lisännyt: »Yhdellä ainoalla, mutta järkähtämättömällä ehdolla, sillä,
että tämä suostumukseni pidetään salassa minun ja sinun välilläsi
siihen saakka, kun minä totuuden ilmoitan». Tähän ehtoon oli Ellen
iloisesti suostunut; mutta kauppias oli vielä lisännyt: »Sen minä kyllä
uskon; mutta nyt vasta tulee ehto: se, että sinä tunnustat olevasi
minun morsiameni siihen saakka, kun minä panen kätesi Albertin käteen,
ja ettet tästä ehdostani puhu sanaakaan, et isoäidillesikään. Albert on
suuri junkkari; minä tahdon hänelle kostaa, ja samalla saat nähdä,
rakastaako hän sinua todellisesti».

Kun Ellen ehdon kuuli, hämmästyi hän. Hän rakasti isoäitiänsä, hän
rakasti Albertia. Nyt tulisi hänen laskea leikkiä heidän kanssaan,
suostua pilaan, jonka esineenä olivat hänen rakkaimpansa. Ellen oli
viaton lapsi. Hän ei tahtonut pilankaan tähden murehduttaa niitä, jotka
olivat hänelle kalliimmat maailmassa. Tämä mieli Ellenissä antoi ukolle
kieltävän vastauksen. Ei auttanut, että ukko parastansa pani, ei että
hän vihastui ja vihdoin vihansa vimmassa sanoi ijäksi kieltävänsä
Albertin ja Ellenin yhtymisen. »Parempi sekin kuin hetkeksikään
herättää murhetta isoäidissäni», vastasi hiljaa ja kainosti Ellen,
jonka lapsellinen tunne ei sallinut hänen ryhtyä kujeisiin vanhaa
rouvaa vastaan. Tämä Ellenin kielto, joka sai tyhjäksi kaikki kauppiaan
tuumat, suututti niin häntä, että hän vasta merellä laivassa, matkalla
Ruotsiin, siitä tointui ja silloin kirosi omaa pikapäisyyttään.

Siitä päivästä, jona kauppias Hirts lähti -- ja tämä hänen lähtönsä
tuli pian rouvan ja Ellenin tietoon, -- siitä päivästä oli Ellen parka
taasen levoton. Vouti Troberg, joka pian sai tietää, mitä oli
tapahtunut ja miten hän itse oli petetty, nuhteli samaten kuin vanha
rouvakin Elleniä siitä, ettei hän suostunut ukon ehtoihin. Ellenillä ei
ollut juuri millä puolustaa itseään, muuta kuin kyyneleensä ja
lapsellinen rakkautensa, joka ilmausi sanoissa: »Minun olisi pitänyt
salata asian oikea laita, te olisitte minua siitä nuhdelleet, ja ken
tietää, kuinka kauan vanha kauppias olisi pilaansa pitkittänyt».

»Oi, sinä viaton lapsi!» oli vanhan rouvan vastaus; sillä tässä Ellenin
käytöksessä ilmausi hänen hellä rakkautensa vanhaan rouvaan.

Kolmantena päivänä vanhan kauppiaan lähdöstä oli Ellen Mauritsin kanssa
kahden kesken suuremmassa huoneessa. Ellen ompeli; neula kulki
kiireesti, ikäänkuin olisi Ellen tahtonut työllänsä tukehduttaa ne
tuskalliset tunteet, jotka lainehtivat hänen sydämessänsä. Maurits
seisoi sisarensa vieressä ja silitteli hänen hienoja hiuksiaan,
koettaen siten lohduttaa häntä, jonka huolellista surua hän ei voinut
ymmärtää. Hän itse, Maurits, oli näitten joutavain seikkojen kestäessä
huomannut toivonsa päästä kauppias Hirtsin luo turhaksi. Kun tästä oli
ollut kysymys isän ja pojan välillä Ruotsissa, oli isä suoraan sanonut:
»Meillä on kyllin konttorikirjureita vetämättä poikanulikoita Suomesta
saakka». Vanhan kauppiaan ollessa rouva Burgin luona ei sattunut
Maurits olemaan kotona, ja rouvalla oli muuta mielessä, jotta ei
muistanut Mauritsista puhua nyt, kun vanha Hirts tiesi, että
poikanulikka Suomesta oli hänen omaa sukuansa.

»Älä sure, sisar kulta!» lohdutti Maurits. »Saat nähdä, että kaikki
vielä päättyy paremmin kuin osaat arvatakaan».

Ellen ei vastannut mitään, hän vaan huokasi syvään. »Puhu hiljemmin,
ettei äiti herää» -- lausui hän sitten. Vanha rouva lepäsi pienemmässä
kamarissa.

Silloin aukeni ovi hiljaa, ja kadulta astui huoneesen vieras. Hiljaa
oli ovi avattu. Maurits kuuli sen kumminkin, ja ensi silmäys oveen päin
ilmaisi hänelle, että tullut ei ollut mikään vieras. »Albert!» huusi
hän.

Ellen oli tuskin kuullut nimen, tuskin ennättänyt kääntyä, ennenkuin
hän oli Albertinsa sylissä. Hetkeksi oli kaikki unohdettu. Valo,
kirkas, semmoinen kuin auringon päivänä, jona lumiselta taivaalta
pilvet ovat kadonneet, loisti hänen silmistänsä, rakkautta, iloa
täynnä! Vanhan rouvan uni oli nyt mennyt. Ellenin ilo, joka huutoon
»Albert!» oli puhjennut, oli herättänyt hänen.

Ensimäisen yhteensattumisen ilo antoi vähitellen järjellekin sijaa.
Albert tiesi, että hänen isänsä oli lähtenyt, mutta missä mielessä,
sitä hän ei tiennyt. Hän oli samana päivänä, jona hän sai Trobergin
kirjeen, lähtenyt Suomeen. Hänen sydämensä oli pakahtua silloin. Isänsä
oli hänen mielestänsä viime aikoina ollut niin kummallinen. Hän ei
uskonut todeksi, mitä hän Trobergin kirjeestä luki, ja kumminkin täytyi
hänen luottaa tähän ystäväänsä. Hän ei huolinut isänsä kiellosta; hänen
täytyi tavata Elleniään, voittamaton tuli paloi hänessä. Merellä olivat
laivat, missä toisessa isä, toisessa poika matkustivat, tulleet toinen
toistansa vastaan; mutta isä ja poika eivät ensinkään aavistaneet, että
he niin likellä olivat toisiaan.

Albert sai pian tietää, millä ehdolla ukko olisi ollut suostuvainen
hänen ja Ellenin yhtymiseen. Tämä herätti hänessä kummallisia tunteita,
sillä hän ei ensinkään osannut aavistaa, mitkä syyt isällänsä oli ollut
tähän ehtoon. Hän laski kätensä Ellenin kaulan ympärille ja lausui ei
ikänänsä enää hänestä luopuvansa.

Nuorten rakastavaisten ilo ja onni, vanhan rouvan järjelliset mietteet,
Mauritsin toivo, että hän vihdoin viimeinkin pääsisi Ruotsiin --
jättäkäämme siihen kaikki. Jokaisessa asui vakaa toivo, että vanha
kauppias vihdoinkin ehdoitta peräytyisi, ja tämä elähytti etenkin
nuoria. Vielä samana päivänä kirjoitti Albert isällensä pitkän kirjeen,
missä hän todellisesti kertoi romaaninsa alusta loppuun saakka, ja
tämän kirjeen päätti hän sillä, ettei hän sanonut tulevansa takaisin,
ennenkuin isä suostuisi siihen, että Ellen seuraisi häntä hänen
vaimonansa.

Viikon päivät kuluivat siitä, kun Albert oli tämän kirjeensä
lähettänyt. Hän oli asuvinansa voudin luona, mutta suurimmat osat
päivästä vietti hän ... missä, sen arvaamme. Hän oli nyt onnellinen,
sillä hän luuli isänsä juonet nyt varmaankin loppuneiksi. Silloin hänen
onnensa paratiisin keskelle ilmausi vanhan kauppiaan vastaus. Tässä
vastauksessa hylkäsi isä poikansa.

Olivatpa nyt hyvät neuvot kalliit. Albert suri, vaikka hän koetti
suruansa salata. Ellen suri, sillä hänen armaansa onnettomuus oli hänen
omansa; vanha rouva suri, sillä sovinnon ja hänen välillensä kohosi
korkeana muurina vanhan Hirtsin itsepintainen viha; nuori Maurits suri,
sillä hänen toiveensa raukesivat nyt tyhjään, ja voutikin suri, sillä
hänen ystävyytensä oli todellinen. Vanhan Hirtsin sanat, joilla hän
hylkäsi Albertin, kuuluivat: »Ellet kymmenen päivän kuluessa ole täällä
takaisin, olet ijäksi hyljätty».

»Käyköön miten käy, minä en enää palaa!» oli Albertin päätös, ja tämän
päätöksensä kirjoitti hän isällensä, saamatta siihen minkäänlaista
vastausta. »Isänkin vallalla on rajansa» -- sanoi hän tässä
kirjeessään, »semmenkin kun tämän vallan vaikutin on suora itsekkäisyys
ja itsepintaisuus. Minä olen saanut paikan, missä aluksi voin elättää
itseni» -- lopetti hän kirjeensä -- »minä olen tästä päivästä alkaen
kirjuri ystäväni Trobergin konttorissa».

Päivät, viikot ja kuukaudet kuluivat sitten, eikä mitään erinomaista
tapahtunut. Mutta että nuorten iloon ja onneen koiruohon nestettä oli
vuotanut, se näkyi ja sen tunsivat nuoret. Usein rukoili Ellen
kyynelsilmin, että Albert lähtisi Ruotsiin isänsä luo, että hän siellä
rukoilisi anteeksi hänen tottelemattomuuttaan. »Ehkä on isäsi sydän
pehmennyt», puhui hän.

»Ei, ei!» vastasi Albert. »Isäni itsekkäisyys iloitsisi voitostaan, ja
ainoa ehto, jolla hän minun jälleen pojaksensa tunnustaisi, olisi nyt,
että minä sinusta luopuisin. Ja pitäisikö minun siihen suostuman?»

Kun Ellen tämän kuuli, painoi hän päänsä Albertin rintaa vastaan ja
itki.

Syksy oli tullut. Marraskuu oli loppumaisillaan. Albert oli havainnut,
että hänen työnsä, jolla hän tahtoi rakentaa majan itsellensä ja
Ellenille, ei käynytkään niinkuin hän oli ajatellut. Köyhään kotiin,
missä puutos irvistäisi joka seinänraosta, ei hän tahtonut viedä
Elleniä, ja hän huomasi nyt surulla, että kuluisi paljon pitempi aika,
ennenkuin hän voisi tarjota jommoisenkaan kodin Ellenille, paljon
pitempi aika, kuin hän oli aavistanutkaan. Tämä huomio sai hänen
alakuloiseksi, mutta se ei kukistanut hänen päätöstään. Kun Ellen
sulhasensa huolellisen muodon havaitsi, kehoitteli hän nyt useimmin
kuin ennen häntä palaamaan armoa pyytäväisenä isänsä luo. Vanha rouva
ei pitänyt kummankaan puolta. »Molemmat ovat oikeassa» -- sanoi hän
Trobergille.

Mutta kun ei Albert ensinkään ajatellut muuta kuin kulkea alotettua
rataa: työllä ansaita, mitä isän itsekkäisyys ei antanut hänelle -- kun
vähinkin toivo isän mielen muutoksesta oli sammunut, silloin tuli
eräänä päivänä vouti hänen luoksensa iloisena. »Kirje Ruotsista, kirje
isältäsi!» huusi hän.

»Missä! Anna tänne!» huusi Albert, joka tässä kirjeessä luuli tuomionsa
näkevänsä.

»Se ei ole sinulle, se on minulle» -- vastasi vouti. »Vielä voit päästä
onnen satamaan neiti Lovisa Loon aviomiehenä».

»Sinullapa on sydän, joka vielä voi minua pilkata!» sanoi Albert
nuhdellen. Tästä hänen lauseestaan näemme, että toinen on nyt se
Albert, joka voudin kirjurina työskentelee, toinen se, jonka parissa
olimme tämän kertomuksen alussa. -- »Jollei sinulla ole muuta
sanomista» -- pitkitti Albert -- »niin pidä kirjeesi; se on jo saanut
matkaan vahingon; sinä olet sekoittanut minun laskussani».

»Mutta se koskee sinua ja Elleniä» -- vastasi vouti. »Tuossa on kirje;
lue itse!»

Albert luki kirjeen pikaisesti. »Viktoria!» huusi hän, ja ilonsa
ensimmäisessä innossa syleili hän ystävätään. »Nyt pian kaupunkiin!»

»Mutta ehto... Hiljaa, hiljaa, hyvä herra!»

»Ehdoista minä vähät! Kaikkiin, kaikkiin suostun», huusi nuorukainen.

»Sekö sitten oli koko este!» puhui vakavasti vouti. »Ja tuon mitättömän
asian tähden, vanhan ukon mielihuvituksen tähden on kaksi sydäntä
saanut häälyä toivon ja toivottomuuden välillä koko pitkän vuoden.
Albert! Sinun isäsi on itsepintainen kuin vanha kanto, joka tulessa
ratisee eikä tahdo palaa».

»Ken tietää, eikö tämä koetusvuosi ole tehnyt minulle ja Ellenille
enemmän hyvää kuin ymmärtää osaamme?» --

»Se nyt oli viisain lause, minkä olen suustasi kuullut», -- sanoi
vouti.

»Ja nyt Ellenin luo!»

»Mene, sinä onnellinen!» -- puhui Troberg, kun näki ystävänsä
kartanolla. »Sinä todellakin olet Ellenisi tähden työskennellyt,
niinkuin muinoin Jaakoppi Raakelinsa tähden».

Mitä sisälsi vanhan kauppiaan kirje?

Se sisälsi suostumuksen, että Albert saisi Ellenin, jos tämä taipuisi
siihen ehtoon, jonka ukko oli Ellenille pannut. Vanhan Hirtsin
morsiamena pitäisi, tämän ehdon mukaan, Ellenin kohta tuleman Ruotsiin.
Vanha rouva, Albert ja Maurits seuraisivat häntä. Albertin tulisi koko
matkalla kohdella Elleniä äitipuolenaan.

Albert ei ollut niin hellätuntoinen kuin Ellen oli ollut. Hän siis piti
koko ehtoa mitättömänä, semmoisena kuin se todellakin oli pidettävä.
Vanha rouva ja vouti päättivät, että ukko oli vanhuuttaan lapseksi
muuttumaisillaan tahi jo muuttunutkin. Niin narrimainen oli heistä tämä
ehto.

Mutta ennenkuin seuraamme Elleniä ja Albertia, joka onnellisuudessaan
todellakin seuraa isänsä narrimaista ehtoa niin tarkoin, että hän
punastunutta Elleniä äidikseen nimittää -- ennenkuin heitä Ruotsiin
seuraamme, ottakaamme ensiksi jäähyväiset asianomaisilta Suomessa.

Edellisenä päivänä kuin siirtolaisjoukko lähti vaivaloiselle
merimatkalle, sai kauppaneuvos Loo konttorissaan vähäisen kirjeen,
jossa ilmoitettiin, että kauppias _Aksel Hirts_ ja neiti _Ellen
Burg_ olivat kihloissa. Kun ukko tämän tiedon sai, jäi hän istumaan
suu auki; sitten löi hän hämmästyksissään nyrkkinsä pöytään, niin että
kajahti. »Järjestys, lempo vie, järjestys!» huusi hän. -- Hänestäkin
näkyi tämä hänen ystävänsä kihlaus niin järjettömältä, että hän sitten
purskahti nauruun ja kiirehti ylikertaan kertomaan uutisen omillensa.

Vanha kauppaneuvos ei enää ollut varsin niin pahassa pulassa kuin hänet
viimeksi tavatessamme. Lovisa on saanut toisen kosian, ja kaikki
ennustaa, että tämän kosiminen päättyy paremmin kuin entisen. Eräs
kauppaneuvoksen kirjureista, joka tiesi, mitä viime vuoden kuluessa oli
kauppaneuvoksen perheessä tapahtunut, on uskaltanut _nostaa
silmänsä_ isäntänsä tyttäreen. Kauppaneuvos ei tosin ole tähän
suostuvainen, mutta hän on nytkin joutunut vastatuuleen, ja arvattavaa
on, että hänen täytyy järjestyksen ja etenkin rauhan tähden myöntyä.
Kosia on hyvä poika, ahkera ja toimellinen, mutta hän on -- ja se on
suuri vika kauppaneuvoksen mielestä -- hän on köyhä.

Kauppaneuvos kiiruhti Lovisan ja rouvansa luo. Mutta hän tuli liian
myöhään uutistansa kertomaan; uutinen oli jo tunnettu. Lovisa itki
vihasta, eikä hän voinut sanaakaan sanoa. Vaikka hänelläkin oli kosia,
pisti häneen kipeästi, että Albert oli saattanut valita köyhän
ompeluneidon ja hylätä rikkaan kauppaneuvoksen tyttären. Tosin oli
Lovisalle kerrottu, että isä -- ei poika -- oli kihloissa neiti Ellenin
kanssa -- mutta järjen nimessä päätti hän tämän erehdykseksi ja
päätteli sulhasen Albertiksi. Kuinka julmasti hän suuttui viattomalle
Ellenille ja uhkasi kostaa -- jääköön sanomatta. Kun kauppaneuvos tuli
huoneesen, ei hän ennättänyt sanaakaan sanoa, ennenkuin rouvan
sanantulva jo oli täydessä vauhdissa. Kaikki ukon väitökset, että
sulhanen oli isä Hirts eikä poika eivät auttaneet. »Sinä olet väärässä,
ystäväni!» huusi rouva. »Sinä et ymmärrä näitä asioita, ja kehtaatko
seisoa tässä ja valehdella! Minä vaivainen ihminen, jolla pitää oleman
semmoinen mies!»

Vihdoin sai Lovisakin suunvuoron. »Että sulhanen on minun Albertini, se
on varma» -- sanoi hän. »Mutta isä, minä tahdon kostaa ... kostaa! En
sillä, että minä mitään Albertista välitän, en. Hän olkoon ja jääköön
hylätyksi ja pysyköön voudin konttoripoikana. Mutta minä tahdon hänelle
näyttää, että minua odottaa loistavampi, onnellisempi tulevaisuus kuin
häntä. Minä tahdon lähettää hänelle kirjeen, jossa minun kihlaukseni
_Bartolomeus Mullin_ kanssa julaistaan».

»Järjestys! Pyhäin nimessä...» huusi onneton kauppaneuvos.

Hän ei saanut jatkaa, sillä nyt oli rouvan vuoro. »Aivan oikein! Oi,
Loo! Etkö huomaa, kuinka paljon neroa tyttärelläsi on! Kuka olisi
voinut keksiä jotakin niin sukkelaa! Sen minä sanon, Loo, että sinä et
kelpaa hänelle isäksi; sinä olet yhtä tuhma kuin hän viisas. Oi Jumala!
Tekisipä mieleni nähdä, mitä tuo Albert sanoo, kuinka hän vihastuu, kun
saa tietää Lovisan kihlauksen. Miks'et tuota ennen keksinyt,
Lovisa...?»

»Mutta, mutta...» intti kauppaneuvos.

»Mutta sinä menet heti kirjapainoon ja tilaat ilmoituskortit, etkä
palaa ennenkuin semmoisia sinulla on».

»Mutta rakas...!»

»Ja huomenna on sunnuntai, ja huomenna kuulutetaan ensi kerta», päätti
Lovisa.

Kauppaneuvos ei enää voinut viipyä omiensa kanssa. Hän pisti sormet
korviinsa ja juoksi ylös. »Järjestys! Järjestys!» huusi hän. »Perhana
vie! Niissä on ihmisiä laittamaan häitä talooni jo maanantaiksi!»

Kun kauppaneuvos oli mennyt, kutsuttiin konttoristi Bartolomeus Mulli
ylikertaan kuulemaan onneansa.

       *       *       *       *       *

Jouluaaton ilta oli tullut. Suuressa salissa kauppias Hirtsin talossa
paloi kynttilät kristallikruunuissa. Sali oli juhlapuvussa, mutta
vieraita ei salissa nähty monta. Täällä vallitsi kummallinen
hiljaisuus.

Joitakuita täällä kumminkin tapaamme, joita emme ennen ole kauppias
Hirtsin huoneissa nähneet. Vanha rouva Burg, neiti Ellen ja nuorukainen
Maurits ovat täällä. Voudin myöskin siellä näemme.

Keskellä salin lattiaa on vihkimätuoli; pienissä polvityynyissä olevat
kolot näyttävät, että jotkut ovat polvillansa vihkimätuolin edessä
olleet; papista, joka kirjansa laskee mahonkipöydälle, päättelemme,
että vihkiminen on vasta tapahtunut.

Ja niin onkin. Albertin ja Ellenin liitto on nyt siunattu.

Vanha rouva Burg astui hiljaa, vakavasti nuorten luo ja syleili heitä
hellästi. Kyyneleet valuivat vanhuksen silmistä. Hän oli syvästi
liikutettu. -- Tässä samassa huoneessa oli hän nuorena iloinnut, täällä
oli hän ensi kerran rakastunut -- täällä tavannut Burgin, sen oikean,
saman jonka kanssa hänen elämänsä onnellisimmat päivät kuluivat. Nyt
oli rouva vanha, elämän myrskyissä oli hän paljon kokenut. Niissä oli
hän paljon oppinut. Opin aikana oli hän vihannut ihmiskuntaa, omaa
sukuansakin. Nyt, nyt vihdoin oli hän sovitettu. Ja tämä näkyi selvästi
siitä hellyydestä, syleilystä, jolla hän sulki syliinsä nuoren
avioparin.

Lähellä tuon vihkimätuolin paikkaa, joka nyt salista korjataan pois,
seisoo nojatuoli. Siinä istuu vanha kauppias Hirts. Hän ei jaksa käydä
nuorten luo; nuoret tulevat hänen tykönsä. Hän hymyilee tyytyväisenä.
Hän on saanut tahtonsa täytetyksi; _hän ei ole peräytynyt_.

»Vanhuus haittaa» -- oli ukko Hirts sanonut kaikille, jotka nyt
kysyivät, mitenkä hän jaksoi. »Vanhuus haittaa» -- siinä oli hän
oikeassa. Mutta asian oikeampi laita on kumminkin vähän toisin kuin
ukko uskottaa ihmisiä.

Kun hän tuli takaisin matkaltansa Suomesta ja sai tietää poikansa
lähdön, suuttui hän ankarasti ja päätti ei kuuna päivänä suostua
Albertin ja Ellenin liittoon. Hän vannoi ja kirosi. Mutta kun Albertin
kirje tuli, luuli hän siinä lukevansa Albertin katumuksen, vaikka poika
jäykästikin siinä väitti järkähtämättömyyttään. Vaan kun hän sittemmin
huomasi, että Albertin päätös todellakin oli järkähtämätön, että Albert
kymmenen päivän kuluessa ei palannutkaan hänen luoksensa, silloin itki
ukko vihasta, johon etukynnessä oli syynä se, että Albert oli ruvennut
voudin konttorikirjuriksi. »Olisihan poika raiska minulta saanut, mitä
olisi tarvinnut, jos olisi pyytänyt» -- mumisi ukko, joka kumminkin,
jos poika olisi pyytänyt, olisi -- siten myöntymättömyyttään ilmoittaen
-- vastannut: »Palaa takaisin, luovu Ellenistä, niin saat mitä pyydät».

Kun sitten aikaa kului eikä Albert kumminkaan, niinkuin ukko salaisesti
toivoi, palannut, murti viha, suru ja kaipaus hänet kokonaan. »Vanhuus
haittaa!» -- sanoi hän; mutta haittana oli se, ettei Albertista mitään
kuulunut. Ukon selkä koukistui, hänen mielensä kukistui; hän muuttui
vapisevaksi vanhukseksi. Hänen jäsenensä kangistuivat, hänen terävät
silmänsä kadottivat teränsä; hän muuttui muuttumistaan lapseksi
jälleen. Hän huusi väliin Albertia, ja kun hän muisti, että Albert oli
kaukana poissa, vaipui hän välinpitämättömyyteen, josta ei mikään
voinut herättää häntä. Ainoa keino hänen parantamisekseen on Albertin
palaaminen -- sanoivat lääkärit; mutta kun tahdottiin saada ukkoa tätä
pojallensa kirjoittamaan, ei hän ottanut sitä korviinsakaan. »Minäkö
peräytyisin, söisin sanani! En!» huusi hän. Mutta kun aikaa kului,
nousi ukon halu tavata Albertia, saada hän luoksensa, yhä suuremmaksi.
Lääkärit olivat nyt hänen omasta suustaan kuulleet, minkä tähden hän
oli poikansa hylännyt, ja nähneet siihen syyksi ainoastaan ukon
itsekkäisyyden. He keksivät keinon, johon ukko tarttui. Vanhan Hirtsin
ei tarvitsisi peräytyä. Ellen olisi varmaankin tuleva Ruotsiin vanhan
Hirtsin morsiamena, jos ukko vielä kirjoittaisi joko Albertille tahi
voudille. Tähän suostui ukko heti, ja iloisesti, ja jo ennenkuin
lääkäri oli saanut ehdotuksen sanotuksi, huusi ukko paperia ja kynää.
Hän kirjoitti, mutta hänen kirjeesensä liitti lääkäri lausunnon ukon
tilasta. Ja että kirje teki tehtävänsä, sen olemme jo nähneet.

Ukko odotti sitten siirtolaisjoukon tulemista, kuten lapsi jouluaattoa
odottaa. Ne, joita hän kaipasi, ne tulivat, ja tuskin oli ukko nähnyt
Albertin ja Ellenin, ennenkuin hän yhdisti näiden kädet ja suuteli
neitoa poikansa morsiamena. Mutta »vanhuus haittaa». -- Ukon voimakas
aika oli ijäksi kulunut. Hänen voimansa olivat murtuneet. Kuten lapsi
iloitsi hän siitä, ettei hänen sittenkään tarvinnut peräytyä. Ja
nuoret, kun tämän ukon viattoman mielihyvän havaitsivat, eivät sitä
tyhjäksi tehneet. Se varsinkin oli ukolle mieleen, että voudin toimesta
oli lähetetty tieto kauppaneuvokselle Ellenin ja hänen kihlauksestaan.
Sitä nauroi hän ja taputti käsiänsä.

Mielihyvissänsä siunasi ukko nuorta paria, jonka tuttavuus juuri tänä
päivänä vuosi takaperin niin kummallisesti oli alkanut. Ukko olisi
tahtonut pitää oikein komeat häät; mutta vouti, joka tiesi, etteivät
nuoret eikä etenkään vanha rouva semmoisia tahtoneet, osasi niin
muuttaa ukon mielen, että _hänen tahdostansa_ häät vietettiin
kaikessa hiljaisuudessa _juuri samana päivänä, jona Albert ensi
kerran oli nähnyt Ellenin_.

Lapsellisessa mielessään iloitsi vanha Hirts. Vanha rouva Burg ei
puhunut sanottavasti mitään tänä iltana. Muistot kuluneista ajoista
elivät hänessä. Nuori Maurits, joka nyt oli astunut uuteen maailmaan,
oli niin onnellinen kuin ihminen hänen ijässänsä voi olla. Hän oli jo
useita viikkoja työskennellyt kauppahuone Hirtsin konttorissa.

»Järjestys! Muistakaa, että maailmassa löytyy toisiakin ihmisiä kuin te
kaksi» -- sanoi vouti nuorelle parikunnalle, joka onnellisuudessaan ei
häntä suuresti huomannut.

Mutta vanha rouva lausui nuorille: »Te astutte tielle; minä olen kohta
tien päähän ehtinyt. Sallikoon Luoja, että päähän päästessänne
sydämenne olisi niin rauhaa täynnä kuin minun nyt on!»

»Minä en peräytynyt! Saattaako kukaan sitä sanoa, että minä peräydyin?»
-- lörpötteli vanha Hirts.

»Ei, sitä ei voi kukaan sanoa» -- vastasi Albert. Ja vanha ukko
hymyili.



TAKAUS.



I.

Poika, joka puhuu rakkaudesta, ja tyttö, joka puhuu kuolemasta.


V-järven rannalla Pohjanmaalla on Katajalahden kartano. Matkustavainen,
joka sinne on matkalla, huomaa jo kaukaa, että hän herrastaloa
lähestyy. Virstan levyinen metsä, jonka läpi tie käy, ennenkuin kartano
Katajavuoren törmältä näkyy, on puhdistettu -- on täydellinen
metsäpuisto. Katajavuoren törmältä näkyy kartano. Korkea,
kaksikertainen on asuinhuone järven rannalla. Ihana koivikko sitä
ympäröi. Taempana koivikon takana ovat muut kartanoon kuuluvat
rakennukset.

Kartanon ja järven välillä käy koivujen varjostamia käytäviä. Siellä
täällä on istuimia, puusohvia tahi turpeista tehtyjä.

On kesä-ilta. Kaukaa kuuluu laulua. Työmiehet kartanon suurella
ruisvainiolla ovat päivätyönsä päättäneet. Leikattu on pelto, ja
leikattu vilja on kuhilaille korjattu. Työmiehet ovat paluumatkalla
pellolta. Heidän on se laulu, joka kartanoon kuuluu.

Sama laulu kuuluu myöskin käytävälle, kartanon ja järven välillä.

Siellä, eräällä vähäisellä sohvalla, istuu kaksi nuorta, nuori poika
ja nuori tyttö. He ovat jo siellä vähän aikaa istuneet, mutta
harvasanainen on heidän puheensa ollut. Nyt, kun laulua kaukaa kuuluu,
luo poika ylös silmänsä, jotka tähän saakka ovat maahan tirkistelleet.

»Kuuletko?» kysyi hän.

»Kuulen» -- vastasi tyttö. -- »Väki palaa pellolta kotiin».

Ja heidän mielensä on rauhallinen, on iloinen, on tyyni kuten
iltakin...

»Anna! Huomenna en ole enää täällä; milloin tänne jälleen palaan, sitä
en tiedä. Tämä hetki on ainakin pitkäksi ajaksi viimeinen, jona kahden
kesken saan sinun kanssasi puhua». Näin puhui nuorukainen.

Tytön silmäykset tapasivat pojan. Pojan silmät paloivat kirkkaasti,
ruusut nousivat hänen poskilleen. Itse siitä tietämättä tarttui hän
tytön käteen, hänen suunsa lähestyi tytön poskea, ja tyttö ynnä
hiljainen lännen tuuli kuuli kuiskauksen:

»Anna! Minä rakastan sinua!»

Sana oli sanottu; salaisuus, joka oli asunut pojan sydämen syvimmässä
pohjassa, oli ilmaistu. Ja samassa kuin pojan salaisuus pääsi ilmi,
tunsi tyttö, kuinka pojan käsi kummallisesti vapisi.

Punainen hohde nousi Annankin poskille, hän loi alas silmänsä; hän ei
vastannut mitään. Mutta kättänsä ei hän pojan kädestä vetänyt pois.

»Niin, Anna! Minä rakastan sinua» -- jatkoi poika. »Sana on nyt
sanottu; sinä tiedät nyt salaisuuden, joka pitkät ajat _on minun_
ollut. Sinä tiedät sen nyt; se ei ole enää minun omani, se on nyt
myöskin _sinun_».

»Vilhelmi!» sanoi tyttö ujosti ja hiljaisella äänellä.

»Anna! Sano, vastaa...» Ja kummallisen väristyksen tunsi tyttö pojan
kädessä. Poika -- hän tunsi, että tytön vastauksesta riippui hänen
onnensa tai onnettomuutensa.

»Vilhelmi! Minä olen vielä niin nuori... Minä en tiedä, mitä minun
pitää vastaaman» -- oli tytön vastaus.

»Sinä siis et voi tunteisiini vastata!» -- lausui poika hiljaa. »Minun
unelmani on siis ollut turha; aamunkoitto, jonka valossa minä
tulevaisuuttani olen katsellut, on siis ollut valhetta...»

Hiljainen, mutta surullinen, sanomattoman surullinen oli pojan ääni,
kun hän tämän sanoi.

Tyttö loi häneen silmänsä. »Vilhelmi!» -- sanoi hän -- »Minä en ole
mitään vastannut; sinun tunnustuksesi tuli niin äkkiarvaamatta, minä en
tiennyt sitä odottaa, en edes aavistaakaan. Minä en tiedä, mitä rakkaus
on. Minä olen vielä niin nuori».

»_Voisiko siis tulla_ päivä, jona sinä minua rakastaisit?» kysyi
Vilhelmi, ja toivon säde leimahti hänen silmistänsä.

»En tiedä...» vastasi tyttö tuskin kuultavasti.

»Oi, vastaa minulle, Anna! Millä tunteilla katselet minua? -- --
Pitkään aikaan en saa sinua tavata. Nyt, nyt ... sano ... onko minulla
mitään toivomista!»

»En tiedä, Vilhelmi! Anna vuosien kulua! Ken tietää, eikö niiden
kuluessa selkene, mitä nyt minulle on hämärää ja pimeää».

Vilhelmi istui kauan siinä ääneti. Mitkä tunteet hänessä liikkuivat, on
mahdotonta sanoa. Vihdoin loi hän silmänsä tyttöön ja puristi tämän
kättä kovasti.

»Olkoon niin! Kulukoot vuodet», sanoi hän nousten. »Sinä tiedät
salaisuuteni; pidä se salassa! Lupaa minulle vaan se, että saan sinulle
kirjoittaa ja että kirjeisiini vastaat».

»Sinun kirjeesi ovat minulle mieluiset; mutta älä pahaksi pane, jos en
aina vastaisikaan. Mitä on minulla sinulle kirjoittamista täältä?
Täällä kuluvat kaikki päivät yhtäläisesti».

»En vaadi lupausta, en tahdo pakoittaa. Mutta jos itse tahdot
kirjoittaa, niin tiedät, että kirjeesi ovat minulle kalleimpia
kalleimmat».

»Olenko tehnyt pahasti?» kysyi tyttö. »Sinun äänesi on niin
kummallinen. Olisiko minun pitänyt sanoman toista kuin minkä tiedän
totta olevan?» Ja tyttö katseli vakavasti pojan silmiin.

»Ei, ei, Jumalan tähden» -- vastasi poika. »Sinä et ymmärrä minua.
Mutta tullee päivä, jona ymmärrät, mitä nyt minun sydämessäni liikkuu;
sillä et sinä ole toisellainen tässä asiassa kuin muutkaan naiset.
Silloin, kun sen ymmärrät, lienee aika uudestaan puhua tästä. Siihen
saakka tahdon olla vaiti. Suo minulle anteeksi, jos olen sinussa
herättänyt ajatuksia, mitkä tähän asti ovat nukkuneet».

»Tule!» -- jatkoi poika. »Käykäämme vielä kerta järven rantoja pitkin.
Soutakaamme saarelle, jossa ennen leikkiä löimme; minä tahtoisin vielä
nähdä ne paikat, missä ikäni onnellisimmat, huolettomimmat päivät ovat
kuluneet. En tiedä, miksi mieleni nyt on niin kummallinen. Minussa on
jotakin, joka sanoo, että kun toiste näitä paikkoja näen, kaikki on
toisin kuin nyt».

»Kun ei meitä vaan kaivattaisi», vastasi tyttö.

»Tule, se on pian tehty!»

Nyt ei tyttö enää vastustanut. Pojan rinnalla kulki hän käytävää alas
järven rannalle. Rantaa myöten kulkivat he paikkaan, missä kartanon
veneet olivat. Yhteen niistä he astuivat.

Vähän matkaa rannalta oli pieni saari. Sinne he soutivat. Siellä
astuivat he maalle.

»Tässä pelastit sinä henkeni» -- sanoi tyttö -- »kun ensi kerran meille
tulit».

»Sinä olit silloin 12 vuotinen. Neljä vuotta on siitä kulunut. Mutta
aina, kun täällä olen käynyt, on mieleeni muistunut, miten sinä
taintuneena, vaaleana makasit minun sylissäni, kun sinun maalle
kannoin».

»Ja jos olisit vähän myöhemmin tullut, makaisin minä nyt maan povessa.
Tuossa on kivi, johon veneen laita koski, ennenkuin se kaatui. Oi, minä
muistan vielä Elsan surullisen huudon, kun hän upposi. Sitten en muista
mitään, kunnes minun silmäni tapasivat sinun».

»Se oli surun päivä, se, jona ensikerran sinun näin. Elsaa, sinun
sisartasi, en voinut pelastaa».

»Jumala tiennee, eikö olisi ollut parempi, että olisi Elsa tullut
pelastetuksi ja minä hänen sijassansa kuollut!» -- puhui hiljaa tyttö.

»Älä puhu niin!» lausui äkkiä poika.

»Se ajatus juontuu usein minun mieleeni» -- sanoi tyttö. »Minä olin
syypää nuoren sisareni kuolemaan. Minä kehoitin häntä astumaan
veneesen; en huolinut hänen pyynnöstään, kun hän esitti, että
otettaisiin Ville tahi Antero soutajaksi. Minä soudin kivelle. Vene
kaatui; hän upposi».

Ja kirkas kyynele nousi tytön silmään.

»Oi Anna! Älä viritä muistoosi sitä päivää! Jumala oli sen niin
sallinut. Sanoakseni jäähyväiseni tälle paikalle tahdoin minä täällä
käydä, en herättääkseni sinussa muistoja, tuollaisia muistoja».

»Hänen kuolemansa oli kumminkin helppo» -- jatkoi tyttö. »Sen päätän
minä siitä, mitä itse tunsin ollessani aaltojen vallassa. Ja se tieto
lohduttaa minua, jos mikään voi minua lohduttaa, Luuletko sinä, että
hän taivaassa tietää, miten minä häntä suren?»

»Hän on onnellinen, eikä varmaankaan onnellinen katso muulla kuin
lemmen silmällä sitä, joka häntä rakastaa. Mutta lähdetään pois
täältä!»

»Sinä olet oikeassa! Kun tänne tulen, unohdan kaikki. Luultavasti
kaipaavat meitä jo äiti ja veljet».

Nuoret astuivat veneesen jälleen. Mitään ei puhuttu, ennenkuin maalle
ehdittiin. Kumpikin heistä oli ajatuksissaan; mutta ihan päinvastaiset
olivat nämä ajatukset. Toinen ajatteli elämää, toinen kuolemaa.

Kun he maalle olivat astuneet ja käytävää pitkin kartanoon päin
kulkivat, sanoi poika:

»Anna, muistatko äskeistä puhettamme?»

»Saarellako, Elsasta?» kysyi tyttö, jonka ajatuksessa vielä sisarensa
kuolema eli.

Poika ei vastannut; mutta hänen poskensa vetäysivät vaaleiksi. Hän
tarttui tytön käteen ja puristi sitä.

»Kun olen poissa, muista minua!» -- sanoi hän vihdoin.

Puna nousi Annan poskelle. Hän oli niin takertunut entisiin muistoihin,
että hän oli kokonaan unohtanut sen tunnustuksen, minkä Vilhelmi
vast'ikään oli tehnyt. Tämä unohdus oli saanut pojan vaalenemaan, sillä
se todisti, että tytön sydän oli ihan vapaa siitä tunteesta, joka
raivosi ja paloi hänen omassa sydämessään. Mutta nyt muisti Anna, minkä
tunnustuksen Vilhelmi oli tehnyt. Tämä sai vainajan muodon poistumaan
hänen mielestänsä, sai hänen nykyisyyteen takaisin.

»Voisinko sinua unohtaa!» vastasi hän.

Se vastaus sai toivon säteen taasen loistamaan Vilhelmin silmistä.

»Ja kun minua muistat, muista myös, mitä äsken sinulle ilmaisin:
muista, että minä elän sinun tähtesi!»

»Senkin minä lupaan. Mutta muuta älä nyt pyydä!»

Nuoret olivat tulleet käytävän päähän. Ennenkuin he astuivat
kartanolle, ojensi poika tytölle kätensä. »Suo minulle vakuutus, että
sinä sen teet».

»Minkä?»

»Laske kätesi minun käteeni!»

Tyttö teki, mitä poika pyysi, vaikka ujosti. Annan käsi oli nyt
Vilhelmin kädessä. Vilhelmi sitä puristi hellästi.

»Tämän omistaminen on minun elämäni onnen päämaali» -- sanoi hän.



II.

Yleisiä tietoja.

Kolme nuorukaista lähtee Pohjanmaalta Helsinkiin.


Kun Vilhelmi ja Anna tulivat kartanolle, tuli heitä vastaan vanha
lihava rouva.

»Missä, Jumalan nimeen, olette viipyneet?» -- kuului tämän tervehdys
heille. »Tee jo jähtyy. Isä on sinua jo useita kertoja kysellyt,
Vilhelmi, ja minullakin olisi sinulle yhtä ja toista sanomista tänä
iltana, sillä huomenna on minulla tuskin enää aikaa. Siis ensiksi
sisälle teetä juomaan».

Rouva, joka näin puhui, oli Katajalahden toimelias emäntä, patronessa
Rother, Annan äiti. Hän oli nuorena ollut kuuluisa kaunotar, josta
syystä, kun hän meni naimisiin patroni Rotherin kanssa, arveltiin tämän
kyllä kerran katuvan kauppaansa, sillä silloin ihmeteltiin: »Miten
olisi mahdollista, että rouva Rother saattaisi tyytyä maaelämän
yksinkertaisiin tapoihin, hän kun on oppinut suuressa maailmassa
elämään. Vannaankin hän saisi miehensä maantielle». -- Näin sanottiin
ja arveltiin, mutta tässä asiassa petti arvelu, sillä nuoresta
kaunottaresta tuli toimelias emäntä, joka kaikissa itse oli saapuvilla.
Ainoa asia, missä rouvan olisi tullut olla toisellainen, oli lastensa
kasvattaminen. Tässä oli rouva liian laimea. Hän rakasti lapsiansa,
mutta hän ei osannut heitä kasvattaa. Pojat, Ville ja Antero, tulivat
pian kouluun ja joutuivat siten koulun kasvatettaviksi, mutta koulussa
ja vieläpä lukiossakin saivat he paljon kärsiä äitinsä hemmottelemisen
tähden, joka oli sallinut heidän kaikissa seurata heidän omaa tahtoaan.
Kun Elsa, patronessan toinen tytär, hukkui veteen, oli äiti pitkät ajat
melkein lohduttamaton. Vihdoin tointui hän kumminkin tuosta, ja
Annaansa hän jumaloitsi -- tämä tytär kun nyt oli hänen ainoansa. Annaa
ei äiti raaskinut päästää tyköänsä. Mitä äiti itse osasi, sen opetti
hän Annalle. Mutta Anna oli luonteeltaan varsin mukautuva ja nöyrä.
Kaikissa koetti hän olla äidillensä mieleen. Äidin ja tytön väli oli
siis niin hyvä kuin vanhempain ja lasten väli saattaa olla. Anna oli
vielä lapsi, vaikka hän jo oli 16 vuotinen. Anna oli luonnonlapsi;
luonnon helmassa oli hän kasvanut. Avoinna äidille, vieläpä kaikille
oli Annan sydän. Ja kun tähän lisäämme, että Anna oli äitinsä kuva,
semmoinen kuin tämä nuorena oli ollut -- siis kaunis ja ihana lapsi --
niin ymmärrämme, kuinka Vilhelmi oli rakastunut häneen.

Niin, Anna oli kaunis. Hänen suurista, suloisista silmistänsä loisti
sielun puhtaus ja viattomuuden ilo, joka ainoastaan silloin katosi, kun
hän Elsaa, sisartaan, muisti. Mutta neljä vuotta oli jo siitä päivästä
kulunut, jona Elsa tapaturmaisesti kuoli, ja neljän vuoden kuluessa
unohtaa lapsi paljon. Aina yllä harvemmin muistui Annan mieleen Elsa.
Ainoastaan silloin, kun hän tuolla saarella oli tahi rannalta saaren
näki, kävi pistävä tunne neidon sydämeen. Neljä vuotta oli hän tuntenut
Vilhelmin, serkkunsa, joka hänen kuolemasta pelasti. Vilhelmi oli aina
kesällä näinä vuosina asunut kolme, väliin neljäkin kuukautta setänsä
luona ja ollut jokapäiväisessä seurustelussa Annan kanssa. Mutta että
tämä seurustelu ei ollut vaikuttanut Annassa sitä, minkä Vilhelmissä,
olemme jo nähneet. Anna ei ollut vielä herännyt lapsen viattomasta
unesta.

Vilhelmi! -- Mainitkaamme sananen hänestäkin, kun hän rouvan ja Annan
rinnalla astuu ylös suureen asuntohuoneesen. Vilhelmi Rother on
kappalaisen poika. Hän on 23 vuotinen, vakava nuorukainen, joka
kumminkin nuoremmalta näyttää. 19 vuotisena tuli hän yliopistoon;
samana vuonna kuoli hänen isänsä, ja kohta sen jälkeen hänen äitinsä,
jonka ainoa lapsi hän oli. Kun hänen maallisen turvansa oli hauta
korjannut, silloin seurasi Vilhelmi mielellään setänsä kutsumusta ja
tuli Katajalahdelle, jossa hän veljenpoikana otettiin vastaan, ja heti
hän voitti korkeimmassa määrässä rouvan suosion, kun hän jo ensi
päivänä pelasti Annan.

Vilhelmi ei ollut kaunis. Hän oli lyhyt kasvultaan ja vähän
kyyryselkäinen, johon oli syynä hänen ahkera työnsä kirjain ääressä.
Hänen poskensa olivat vaaleat, ja se hieno puna, joka niillä niin
alinomaa hehkui, todisti, että hänen rintansa ei ollut niin terve kuin
hänen ikäisensä nuorukaisen tavallisesti on. Hän oli nyt valmis
lähtemään Helsinkiin, missä hänen kohta oli kandidaattitutkinto
suoritettava.

»Kas siinä on karkurimme!» -- huusi patroni Rother, kun näki
veljensäpojan astuvan saliin. --

Tämä ukko, Katajalahden suuren kartanon rakastettu isäntä, oli noin 50
vuotinen. Mitään yhtäläisyyttä veljenpojassa ja hänessä ei voinut
nähdä. Hän oli iloinen ja leikkipuheinen, mutta, suoraan sanoen,
jotenkin laiska, joka salli kaikkein olla rauhassa, kun hän vaan itse
sai olla rauhassa ja vastustamatta seurata niitä tapoja, joihin hän oli
tottunut. Hän nukkui kauan aamulla, oli varsin ahnas kahville ja
tupakalle; kahvi ja sikaari olivat hänen paraat herkkunsa. Liikkua ei
hän suuresti huolinut. Useimmiten tavattiin hän keinutuolissaan
puoleksi istumassa, puoleksi makaamassa, tahi piippu hampaissa sohvalla
järven rannalla, kun oli päivä kaunis. Hänen kannatti näin huoletta
elää, sillä hän oli hyvin rikas, ja hänen talonsa toimia hoiti
etukynnessä hänen rouvansa ja pehtorinsa, joka viimeksi mainittu oli
kaikin puolin luotettava mies. Patronessa Rother oli talon todellinen
isäntä, ja patronin ainoa toimi oli ottaa vastaan rahoja ja antaa niitä
pois. Ja tämä oli hänelle mieluista työtä, etenkin ensiksi mainittu;
sillä miten olikaan, huomasi jokainen, joka hänen parissaan pitemmän
aikaa eli, että ukossa oli vähän saiturin vikaa. Suurimmasta osasta
omaisuuttaan tuli hänen kiittää rouvaansa, joka oli ollut rikas.
Vuosien kuluessa oli tämä rikkaus enennyt, ja patroni Rother oli
kertomuksemme alkaessa Pohjanmaan varakkaimpia maanomistajia. Hän oli
kumminkin tyhjin käsin alkanut ja ennen naimistaan ollut jotenkin
toimelias kauppamies, jolla oli hyvä kyky, mutta jonka vitkallisuus,
kun se välistä voitti hänen toimeliaisuutensa, oli hänelle tehnyt
tuntuvia vahingoita. Juuri tämä vitkallisuus, joka ei sallinut hänen
teeskennellä, oli kiinnittänyt nuoren kaunottaren huomion häneen, ja
kun hän kosiana häntä lähestyi, voitti hän tämän ihanan ja rikkaan
neidon.

Kohta sen jälkeen erosi hän kauppatoimistansa ja muutti Katajalahden
kartanoon, joka kuului hänen vaimonsa myötäjäisiin. Ja täällä
Katajalahdella eli nyt patroni, niinkuin hän itse halusi elää. --

Mutta salissa, johon rouva, Vilhelmi ja Anna astuvat, on muitakin kuin
patroni. Siellä nähdään kaksi nuorukaista, patronin kaksi poikaa, Ville
ja Antero. Molemmat ovat vasta lukiosta päässeet. Ville on 19 vuotinen,
Antero veljeänsä vuotta nuorempi. Pulskat ja kauniit ovat nämä pojat.
Villen muodossa on jotakin jäykkää, jotakin itsepintaista -- kentiesi
perintö hänen kasvatuksestansa kodissa. Antero sitä vastaan on enemmän
Annan muotoinen. Hänen silmänsä ainakin muistuttavat Annaa, sillä
niistä loistaa sama sielunpuhtaus kuin sisarenkin. Anteron luonnekin on
suora, vaikka viehkeä ja hellä. Tähän nähden etenkin eroavat veljet
toisistaan, sillä hellyyttä ei Ville ollut koskaan näyttänyt. Mutta
keskinäisessä rakkaudessa ovat veljekset aina eläneet. Anterolla on
veljeänsä kohtaan melkein samallaiset tunteet kuin Annalla
sisarvainajaansa kohtaan -- sydämen rakkauden. Ja tämä nuoremman veljen
rakkaus on tarttunut vanhempaankin, joka jo poikain nuorina ollessa
osoitti itsensä siinä, että Ville aina, kun oli heillä jotakin
jaettavaa, antoi paremman puolen Anterolle, minkä tämän, usein
mielipahoillaan, täytyi vastaanottaa. Mutta Villen suurin rakkaus
veljeänsä kohtaan oli näyttäynyt siinä, että hän vapaaehtoisesti
vuodeksi jäi lukioon, josta he sitten samana keväänä molemmat, Ville
ensimäisenä, Antero toisena, pääsivät. Nyt, kun heidät salissa isänsä
kanssa tapaamme, viettävät he viimeistä iltaa kotonansa. Huomispäivänä
on heidän lähteminen Helsinkiin ylioppilastutkintoa suorittamaan.

Se matka ilahuttaa heitä ja saa heidät samalla vähän ajattelevaisiksi.
Tämä ajattelevaisuus tulee hellän äidin surusta. Sillä aina väliin, kun
äiti rakastettuinsa vaatteita latoi kapusäkkiin, riensi hän poikain luo
ja syleili heitä. Matka oli niin pitkä! Se maailma, johon pojat nyt
olivat valmiit astumaan, oli äidille ihan outo! Siitä äidin suru.

Teetä juotiin ja matkasta puhuttiin. Kaikki oli valmiiksi varustettu
huomiseksi. Anterolla ei ollut paljon puhumista, mutta sitä enemmän
Villellä, joka nyt tunsi itsensä vapaaksi ihmiseksi. Vilhelmi hymyili
serkkunsa innokkaille toiveille, mutta hän ei vastustanut niitä. Ukko
Rother hymyili myös, mutta minkä tähden, sitä hän ei itsekään olisi
osannut sanoa.

Iltaa oli jo kulunut likimääriin kello 12:teen, kun ukko Rother, joka
usein haukotuksillansa oli näyttänyt, että maatapanon aika oli tullut,
vihdoin nousi. Hän puristi poikainsa käsiä hyvän yön toivotukseksi,
mutta Vilhelmin kutsui hän kamariinsa.

Vaikkei ukko Rother ollut niitä, joihin tunteet liiaksi syvälle
pystyvät, oli hänen käytöksensä Vilhelmiä kohtaan nyt vakavampi kuin
ennen. Vilhelmin käsiin uskoi hän poikansa ja kehoitti häntä tarkasti
pitämään silmällä niitä, joiden seuraan pojat joutuisivat.

»Pidä etenkin tarkasti silmällä Villeä! Hän on innokas ja antaa usein
hetken tuoman tunteen hallita itseään. Anteroa en niinkään pelkää». --
Näin varoitti isä.

Mutta rouva, joka myöskin oli kamariin tullut, sanoi: »Ville on
jäykempi; hänellä on tarkka silmä, joka pian eroittaa oikean väärästä.
Jos hän innossaan joskus väärälle tielle antaupi, palaa hän pian
oikealle, kun erehdyksensä huomaa. Mutta Antero, minun helläsydäminen,
hyvä poikani! Hän on heikompi. Koeta saada häntä väistämään kaikkia
semmoisia tilaisuuksia ja semmoisia seuroja, missä hänen puhdas
sydämensä saattaisi tulla saastutetuksi. Sinun huostaasi, Vilhelmi,
uskon minä poikani» -- lisäsi hellä äiti kyynelsilmin. »Sinulta vaadin
ne puhtaina takaisin».

»Minä teen, minkä minä voin» -- vastasi Vilhelmi hiljaa. »Minä olen
heille vanhempi veli, ja sen mukaan, minkä minä ymmärrän, tahdon olla
heille oppaana».

»Tässä on rahaa sinulle ja heille» -- sanoi patroni. »Samasta kodista
kun te lähdette, tulee teillä myöskin olla sama kassa, jonka hoitajaksi
minä sinun määrään».

Ja neljäsataa ruplaa antoi patroni tätä sanoessaan veljensäpojalle.
Poikiansa kohtaan hän ei ollut saituri.

Sitten lisäsi hän: »Nyt on levon aika. Hyvää yötä nyt!»

Vilhelmi puristi setänsä kättä ja kiitti häntä. Hän tunsi nyt paremmin
ja selvemmin kuin ennen, että setä hänelle oli isä, ja se hyvyys, jota
tämä häntä kohtaan oli näyttänyt ja nytkin niin runsaassa määrässä
osoitti, sai hänen tekemään itsekseen lupauksen palkita Villelle ja
Anterolle sedän kaikki hyvät työt.

Hän lähti setänsä kamarista. Mutta salissa istui hän vielä kauan aikaa
rouvan kanssa, joka sydämen sanoilla vielä kehoitti häntä pitämään
huolta Villestä ja Anterosta.

Vilhelmillä oli usein mielessä tunnustaa rouvalle, mitkä tunteet ja
toiveet hänellä oli Annaa kohtaan. Mutta se jäi häneltä kumminkin
sanomatta. Hän ei itse ymmärtänyt syytä, miksi hän ei sitä voinut.
Kerran oli salaisuus päästä ilmi kolmannenkin tiettäväksi, mutta se
pysähtyi seuraavaan lauseesen:

»Minun hartain toivoni on, että voisin olla tädille ja sedälle mieleen
ja että aina hyvää ajattelisitte minusta».

»Meillä ei ole koskaan ollut syytä katua, että sinun tänne kutsuimme;
päin vastoin tulee meidän sinua kiittää paljosta, etenkin siitä, että
Annamme vielä elää», vastasi rouva.

Kun äiti tämän sanoi, katseli hän vakavasti Vilhelmiä. Tämä tunsi
punastuvansa.

»Osaako hän aavistaa tunteitani?» kysyi nuorukainen itsekseen. Ja nyt
oli salaisuus julkisuuden rajoja niin lähellä kuin se saattoi olla ilmi
pääsemättä. Mutta ennenkuin se sulun yli pääsi vuotamaan, nousi rouva
ja sanoi Vilhelmille hyvää yötä, syleillen häntä.

Kello 9 seuraavana aamuna lähtivät Vilhelmi, Ville ja Antero
Helsinkiin. Patroni, rouva ja Anna seurasivat heitä vähän matkaa käyden
rattaiden vieressä. Vilhelmin silmät tällä matkalla tapasivat usein
Annan. Vilhelmi näki, että Anna oli liikutettu, että jotakin outoa
hänessä oli. Kuka oli tähän liikutukseen syypää? -- Ville, jonka
vieressä Vilhelmi istui, löi ruoskalla hevosta. Tie samalla kääntyi
sakeaan metsään. Viimeiset jäähyväiset huudettiin, ja Katajalahteen
jäävät katosivat näkyvistä.



III.

Pohjalaisten vuosijuhlassa.


Eräänä iltana noin 6 aikana nähtiin vähäisessä kamarissa Antinkadun
varrella Helsingissä kaksi nuorta ylioppilasta. He eivät nyt istuneet
kirjainsa ääressä; kirjat olivat siirretyt pöydältä kirjakaappiin.
Puuhassa, liikkuvammassa kuin ennen, olivat kumminkin nyt nuorukaiset.
Molemmat pukivat yllensä mitä parasta heillä oli.

Tänä iltana olivat nuorukaiset menossa johonkin juhlaan.

»Kummaa, missä Vilhelmi niin kauan viipyy!» -- sanoi Ville Rother
veljelleen -- sillä täällä Helsingissä ylioppilaina nyt tapaamme
veljekset. »Kello jo käy seitsemättä, eikä häntä vieläkään kuulu.
Olisiko hän onnistunut huonosti tutkinnossa?»

»Sitä en usko» -- vastasi Antero, joka solmisi kauniiseen ruusuun uuden
juhlahuivinsa.

»Hänen on malja esitettävä tänä iltana, eikä hän ole laisinkaan vielä
valmistaunut siihen».

»Eikä hänen sitä tarvitsekaan» -- vastasi Antero. »Olisi Vilhelmin
puheenlahja, niin ei hätää silloin!»

»Mutta sinä tiedät, ettei hän käytä ainoatakaan Jumalan hänelle
antamista lahjoista, ellei hän ensinnä tarkoin mieti, mitä on puheessa
sanottavaa, mitä työssä tehtävää».

»Se on kyllä totta; mutta sanansa Vilhelmi pitää, ja maljan hän
esittää. Kentiesi menee hän suoraa päätä tutkinnosta juhlaan; täydessä
puvussapa hän on?»

»Olisi kumminkin ollut hupaista, jos hän sitä ennen olisi kotona
käynyt, että olisimme saaneet häntä onnitella».

»Emme häntä tarvitse odottaa... Saas nähdä, tuleeko isän tännetulosta
mitään», lausui Ville, kun oli kynttilä sammutettu ja nuorukaiset
valmiit astumaan ulos.

»Hupaista se kyllä olisi. Silloin ehkä tulisi Vilhelmikin vähän
iloisemmaksi. Minä en ymmärrä, mikä häneen viime aikoina on mennyt.
Ennen oli hän iloinen, nyt on hän kuten vanhus vakava».

»Jos ei hän tänäkään iltana ole iloinen, niin minä en ymmärrä häntä» --
vastasi Antero. -- »Tutkintohuolet ovat ehkä tähän saakka saaneet hänen
miettiväiseksi; mutta nyt ovat hänen tutkintonsa loppuneet. Hupaista
olisi, jos isä tulisi tänne siksi, kun Vilhelmi julkisen tutkintonsa
suorittaa».

»Ja vielä hupaisempi, jos Anna ja äiti seuraisivat häntä».

»Me saisimme silloin näyttää heille kaikki, mitä täällä merkillistä on,
jota he eivät nyt osaa aavistaakaan» -- jatkoi Antero innokkaasti.

Näin puhellen Vilhelmistä, jonka viipymistä he kummaksuivat, sekä
kodistansa, tulivat veljekset Kaisaniemen puistoon. Juhla, mihin he nyt
olivat menossa, oli pohjalaisten vuosijuhla 9 p. Marraskuuta.

Pohjanmaan ylioppilaat, samaten kuin ylioppilaat ylimalkaan, olivat
tähän aikaan vähän toisellaisia kuin nykyään. Silloin heille kelpasi
tuo vanha Kaisaniemen ravintola, mikä nyt jo useampia vuosia on ollut
liiaksi ahdas nuorille. Heitä olikin silloin vähempi luvulta kuin nyt;
mutta ahtaus, joka Villen ja Anteron tullessa salissa vallitsi, oli
nytkin suuri; mutta tässä toteutui kumminkin vanha sananparsi: Hyvä
sopu sijaa antaa.

Ville ja Antero ovat nyt ylioppilaita. He ovat tutkintonsa hyvällä
arvolauseella suorittaneet. Se päivä, jona tämä tapahtui, vietettiin
suurella ilolla ja riemujuhlalla. Siitä on nyt jo pian kaksi kuukautta
kulunut, ja näinä kuukausina ovat veljekset varsin vähän lukeneet.
Suuremmat osat päivää olivat he olleet ulkona, tovereinsa luona sekä
huvittelemassa teaatterissa ja missä kulloinkin. Vilhelmi ei ole heitä
työhön kehoittanut. Ensimäisenä lukukautena yliopistossa tulee varsin
vähän tehdyksi. Vilhelmi tiesi ja oli havainnut sen, vaikka hän itse
tällä kohdalla oli poikennut tavallisuudesta. Mutta aina illoin, kun
veljekset tulivat kotiin, kertoivat he Vilhelmille, missä he olivat
olleet ja mitä tehneet, ja nämä hetket käytti Vilhelmi hyvään
tarkoitukseen. Nuorten siitä tietämättä istutti hän heihin yleviä
aatteita, ja nuorukaisilla oli hyötyä näistä iltapuheista. -- Niin oli
aika kulunut päivään, jolloin pohjalaisten vuosijuhla -- Porthanin
päivä -- tuli.

Muutamia päiviä sitä ennen oli veljeksille tullut kirje kotoa. Vaikka
ukko Rother olikin tottunut elämään rouvansa ja tyttärensä kanssa
maalla, poikain ollessa lukiossa, kirjoitti hän nyt, että hän vähin oli
aikeissa tulla heitä katsomaan. Ja vanha rouva lisäsi kirjeessä, että
tämä tulo melkein oli jo päätetty. Tämä ajatus oli syntynyt ukon omassa
päässä, ja vaikka ukko ei juuri ollut matkoihin rakastunut, vaan niitä
hän päinvastoin kammosi, niin oli ikävyys nyt voittanut. Ville ja
Antero saisivat siis odottaa isäänsä.

Tämä kirje oli miellyttänyt sekä Vilhelmiä että veljeksiä; ja nyt
juhlaan mennessä puhuivat veljekset siitä.

Ken on tällaisissa vuosijuhlissa ollut, hän ei niitä ikinä voi unohtaa,
varsinkaan eivät ne, jotka olivat yliopistossa silloin ja osallisina
niihin, kun niitä Kaisaniemellä vietettiin. Ulkona on jo sumuinen syksy
vallannut luonnon; puut ovat kadottaneet lehtensä; yksitoikkoisesti ja
surullisesti loiskuvat laineet rannalle; -- niin ulkona. Mutta sisällä,
salissa ja kamareissa, asuu kevät, asuu ilo, ja ne vanhuksetkin, jotka
ijän syksyä muistuttavat, tuntevat nuorten parissa vielä keväimen
etelätuulen lämpimyyden rinnassansa. Salin vasemmalla puolella olevaan
kamariin ovat he vetäyneet; siellä istuvat he hymyhuulin, eläen
muistoissansa uudestaan niitä aikoja, joina he nuorten parissa itse
alkoivat ylioppilaselämänsä, tahi kangastaa heille tuo mennyt aika
kuluneen elämänsä taivaan rannalta niin elävänä, että ne vielä uskovat
olevansa, mitä silloin olivat -- nuoria, vasta elämään astuvaisia.
Sinne, kamariin, missä nämä kunniavieraat istuvat, sinne vilahtaa usein
nuorten silmäys, ja moni nuorukainen näkee heissä esikuvansa, jonka
kaltaiseksi päättää pyrkiä.

Salin oikealla puolella on kaksi kamaria; näissä ja salissa lainehtii
väkeä -- ihan nuorukaisia, joita Helsinkiin on kaukaa heidän
kotiseuduiltaan Pohjanmaalta seurannut vanhempain, sisarusten,
sukulaisten ja koko maakunnan siunaus. Ei ajattele kukaan heistä, mitä
tulevaisuus mukanaan tuo. Se päivä, joka on kulumassa, on heidän
maailmansa, sitä etemmäksi ei juokse nyt heidän ajatuksensa. Hymy, joka
asuu heidän huulillansa, ei salli aavistaa mitään surua; otsain
kirkkaus ja puhtaus ei osoita, että vuosien kuluessa huoli ehkä niihin
kaivaa syviä juovia. Täällä Kaisaniemen valoisassa salissa asuu nyt
kevät, ja keväimen auringon kirkkaus paistaa. -- Pimeään syksyyn, joka
ulkona vallitsee, peittyy näitten nuorten tulevaisuus.

Toverit ja tuttavat ovat tervehtineet toisiaan, ja tovereita ja
tuttavia ovat he kaikki. Edestakaisin kulkevat he, odottaen juhlan
alkamista. Kauan ei heidän tarvitsekaan tätä odottaa.

Eräs juhlan isännistä taputtaa käsiään. Tämä on merkki, jonka kaikki
ymmärtävät. Vanhat ja nuoret kokoontuvat saliin. Tuoleja tuodaan sinne
sen verran kuin niitä on. Mutta vielä ei kukaan istu. Hiljaisuus
vallitsee salissa.

Silloin astuu vanhanpuolinen, jäntevä mies esille. Hän silmäilee
ympärilleen ystävällisesti. Hän on omituinen, tämä vanhus, ja jo
ennenkuin hän esille astuu, on hän vetänyt puoleensa nuorten huomion.
Ville ja Antero olivat molemmat tiedustelleet, kuka hän oli, sillä he
näkivät hänen nyt ensikerran. Vastaukseksi kysymykseensä olivat he
saaneet nimen, jonka he tuntevat ja joka saa heidät yhä enemmän häntä
tarkastelemaan, nimen _Fredrik Cygnaeus_.

Hän avaa juhlan muutamilla ystävällisillä sanoilla ja kehoittaa sitten
läsnäolevia kuuntelemaan sitä esitelmää, jonka ylioppilas ------ nyt on
alkava.

Salin vasemmalla puolen olevan kamarin oven lähellä on vähäinen pöytä,
jolla palaa kaksi kynttilää. Tämän pöydän luo vetäytyy esitelmänpitäjä.
Kuuliat istuvat, kellä tuoli on, ja -- nyt alkaa illan vakavampi puoli.
Mistä aineesta esitteliä puhelee, emme huoli mainita; sanomme vaan,
että esitelmä on hupainen ja viehättävä ja että sitä mielihyvällä
kuullaan. Tunnin verran se kestää.

Mutta oli nuorten parissa niitä, joille aine oli outo ja jotka eivät
sitä seuranneet. Näiden seassa oli Ville ja Antero. Heillä oli muuta
ajattelemista. Kaikki täällä oli heille outoa, mutta samalla erittäin
mieluista. Heidän silmänsä kulkivat kunniavieraasta toiseen. He
kyselivät hiljaa vanhemmilta tovereiltaan, keitä nämä kunniavieraat
olivat. Siinä kuultiin silloin hiljaa nimiä semmoisia kuin _Johan
Vilhelm Snellman, Sakari Topelius, vuorimestari Tengström, senaattori
Bergbom, asessori Chydenius, tohtori Fahlander_ y.m. Useat nimet
olivat veljeksille tutut, ja he pitivät nuoruutensa innossa itseänsä
onnellisina, kun nyt saivat katsella näitä miehiä, joista olivat
kuulleet kaukana Pohjan erämaassakin puhuttavan. Tieteellisen esitelmän
kestäessä saivat veljet tietää, keitä nämä kunniavieraat olivat, ja
näiden läsnäolo vaikutti kummallisesti heihin.

Esitelmä loppui. Istujat nousivat. Tuolit kannettiin pois, mutta niiden
sijaan tuotiin nyt suuri kaksilaitainen pöytä. Teetä tarjottaessa
asettivat ravintolan tarjoojapojat tälle pöydälle kaksi suurta maljaa
ynnä tarpeeksi laseja, jotka he kohta täyttivät. -- Juhlan toinen osa
oli alkanut.

Edeltäkäsin päätetyt maljat juotiin nyt: vainajain muistomalja,
kunniavierasten malja, johon eräs näistä viimemainituista kauniilla
puheella vastasi. Nyt oli viimeinen varsinainen malja -- isänmaan --
vielä esitettävä. Sen esittäjäksi oli Vilhelmi määrätty, ja hän oli
itse tähän suostunut. Mutta missä oli hän? Ihmetellen olivat veljekset
häntä kauan kaivanneet ymmärtämättä syytä hänen viipymiseensä. Nyt, kun
häntä haettiin, voivat he sen vaan sanoa, että hän kello 5 oli mennyt
tutkintoon, josta itse oli luullut ehtivänsä piankin.

Jo etsittiin poissa olevan sijaan toista esittämään tätä maljaa. »Esitä
sinä, ei sinun tarvitse pitkää puhetta pitää» -- »Ei, esitä itse» --
kuului; eikä ollut kukaan juuri halukas tähän työhön, kun muka heillä
ei ollut valmistusaikaa. Vaikea on tietää, eikö kuitenkin tämän maljan
esittäjäksi olisi joutunut joku toinen kuin Vilhelmi, ellei tämä juuri
silloin, kun riita maljan esittäjästä oli suurin, olisi astunut
sisälle.

Häneen kääntyivät nyt kaikki, toiset huutaen: »missä, Herran nimeen,
olet viipynyt?» -- toiset taasen, jotka tiesivät hänen tutkinnossa
olleen, huusivat: »onnea, onnea!» Ja näitten seassa oli Ville ja Antero
ensimäisiä.

Vaalea hohde leimusi nuorukaisen poskilla, kun hän saliin astui. Siitä
päivästä alkaen, jona hän Katajalahdelta läksi, oli hän ollut
surullinen -- sen kuulimme veljesten puheesta. Mutta nyt! Nyt luuli
Antero ymmärtävänsä, että tämä Vilhelmin synkkämielisyys oli riippunut
tutkinnosta, sillä nyt oli Vilhelmin koko muodossa niin rauhallista
iloa ja sydämen riemua, että se kohta tarttui kaikkiin, jotka häntä
lähestyivät. Yltympäri kuultiinkin kohta syy tähän hänen iloonsa, johon
kaikki ottivat osaa, ja samalla selvisi, missä hän niin kauan oli
viipynyt. Hän oli viimeisessä tutkinnossa, josta hän nyt tuli, saanut
korkeimman arvolauseen. Tätä arvolausetta ei hän ollut osannut
toivoakaan. Professori oli viisi tuntia yhteen mittaan tehnyt
alituisesti kysymyksiä, ja Vilhelmi oli jo peräti väsynyt sekä
suuttunut professoriin, jonka luuli suotta kiusaavan häntä. Mutta
vihdoin oli professori noussut, tarjonnut hänelle kätensä ja sanonut ei
voivansa antaa vähempää kuin korkeimman arvolauseen. Mitään tällaista
ei ollut Vilhelmi, niinkuin jo sanottiin, osannut toivoakaan. Tämä
toivotus tässä muodossa oli saanut nuorukaisen sydämen paisumaan; tämä
palkitsi kaiken hänen työnsä. Hän oli kovasti puristanut professorin
tarjottua kättä, ja nimi Anna, Anna, joka kaikui hänen sydämessään, oli
luiskahtaa hänen huultensa yli. Nyt tällaisen tutkinnon jäljestä seisoi
hän ystäviensä parissa iloisena ja valmiina ottamaan osaa päivän tahi
paremmin illan juhlallisuuteen. Tuon tuostakin nyt nähtiin hänen
painavan kättään rintaansa vastaan. Mitä lähinnä hänen rintaansa
tallentui, sitä ei osannut kukaan aavistaa. Siitä, mitä siellä hänen
rinnassansa oli, mitä vastaan hänen sydämensä tykytti, siitä tuli hänen
ilonsa.

Hän oli luvannut esittää maljan isänmaalle. Tämän oli hän kokonaan
unohtanut. Vähän hämmästyi hän, kun häntä tästä muistutettiin; mutta
hän oli tottunut selvästi ajattelemaan ja ajateltua selvästi lausumaan.
Hän mietti pari minuuttia ja esitti sitten kauniilla puheella maljan
isänmaalle.

Juhlan vakavampi puoli oli tällä maljalla päättynyt; iloisempi, jos
sitä siksi sopii kutsua, alkoi nyt. Totipöytä valmistettiin
kunniavieraitten ja taempana olevaan nuorten kamariin. Uusi, suuri
punssimalja tuotiin salin pöydälle. Juominki alkoi, ilolaulut alkoivat.

Ville ja Antero olivat onnelliset siitä kunniasta, joka oli tullut
heidän serkkunsa osalle; mutta hänellä ei nyt ollut suuresti aikaa
heidän kanssansa keskustella. He olivat vielä niin nuoret. Vilhelmin
veivät hänen ikäisensä toverit pian totipöydän ääreen takakamariin,
missä häneltä ne, joiden oli kohta käyminen sama tutkinto,
tiedustelivat, mitä kaikkia professori oli kysynyt. Siinä sai nyt
Vilhelmi kertoa. Ville ja Antero seisoivat kuuliain seassa.

Mutta eivät tutkinnot eivätkä muistotkaan semmoisista kuuluneet
illan juhlallisuuteen. Vielä Vilhelmin kertoessa kaikui laulu,
karkeasointuinen, johon kaikki ottivat osaa, nekin, joilla ei
nimeksikään ollut laulunlahjaa. Tällä lailla, laulellen, jutellen,
maljaa maistellen, kului aika, kunnes illallinen valmistettiin.

Vanhat kunniavieraat olivat istuneet kamarissansa jutellen ja
muistutellen entisiä aikoja. Sinne oli silloin tällöin joku vanhempi
toveri vetänyt väliin nuorempiakin -- kuuntelemaan. Kun tuo
karkeasointuinen laulu alkoi, hymyilivät he, ja kun laulu meni oikein
päin seiniä, niin silloinpa eräs vanhemmista nauraen lausui: »Nyt
sopisi ukko Paciuksen olla täällä». Väsymys ei näkynyt heitä suuresti
haittaavan, vaikka puoliyö jo oli kulunut. Mutta kun viimein ruokapöytä
oli valmis, astuivat he mieluisasti sen luo, sillä väsymys venytti
kumminkin jo heidän jäseniään jonkun verran.

Miten tämmöinen illallinen syötiin, se oli mukavaa nähdä. Kaikki
törmäsivät yhtaikaa saliin, missä kukin koetti saada tilaa pöydän
ympärillä ja sitten ruokaa lautaselleen. Ketkä eivät pöydän ympärille
mahtuneet, he hiipivät sieltä täältä istujain välistä pöydän luo
saadaksensa osansa.

Noin puolen tunnin aikaa kesti syönti. Vihdoin, kun olivat kaikki
saaneet kylliksensä ja sillaikaa kun ruokapöytää tyhjennettiin, alkoi
kunniavieraista toinen toisensa perästä vetäydä pois. Moni heistä
kumminkin jäi vielä muutamaksi ajaksi. Nuorten parissa olivat he itse
tulleet nuoriksi, ja vaikea oli heidän erota. Ilma ulkona ehkä
muistutti heitä heidän ikänsä syksystä; täällä sisällä nuorten parissa
asui kevät, ja se sai heidän unohtamaan vuosien kulut. Mutta viimein
tuntui niiden paino, ja kunniavieraat olivat kaikki jäähyväisensä
sanoneet nuorille isännilleen.

Kunniavieraiden mentyä näemme Vilhelmin heidän kamarissansa, sillaikaa
kun laulut kaikuvat salissa. Hän on asettunut oven suojaan, niin ettei
salissa olevain häntä sovi nähdä. Siellä yksinäisyydessä ottaa hän
esiin sen taikakalun, joka oli hänen iloiseksi muuttanut. Tämä
taikakalu on vähäinen kirje, joka on avattu. Vilhelmi katselee sitä
kauan lempeillä silmillä; vihdoin lukee hän sen, ja hänen tunteensa
kuvautuvat hänen kasvoissaan. Kaksi kirjettä on hän Annalle
kirjoittanut siitä lukien, kun hän Katajalahdelta lähti. Tässä lukee
hän nyt Annan vastauksen, Annan ensimäisen kirjeen hänelle. Tämä kirje
on karkoittanut surun hänestä ja herättänyt toivon. Vähällä on Vilhelmi
tyydytetty. Annan kirje ei sisällä rakkautta, mutta lapsellinen, viaton
henki huokuu Vilhelmiä vastaan kirjeestä, ja Annan sanat, ettei sitä
päivää mene, jolloin hän ei Vilhelmiä muistaisi, ne -- ne sanat saavat
Vilhelmin sydämen tykyttämään kahta kovemmasti.

Vilhelmi oli juuri ehtinyt lukea kirjeensä, kun nuorukaisia törmäsi
kamariin. He eivät häntä heti nähneet, jotta hänellä oli aikaa kätkeä
kirje entiseen talteensa. Tämän oli hän juuri ehtinyt tehdä, kun eräs
nuorista huusi:

»Kas Rother! Täällä hän on piilosilla... Tänne punssia! Ja kaikkein
uskollisten morsianten malja!»

Jos olisi joku muu esittänyt tämän maljan, olisi Vilhelmi ollut
paikalla ja ilolla valmis sitä juomaan. Mutta Löf -- tämä oli
nuorukaisen nimi -- ei ollut Vilhelmin ystäviä. Samaa lukiota olivat he
käyneet, mutta Vilhelmi ei ollut koskaan saattanut kärsiä tätä
kumppaliaan. Erityistä syytä hän tähän ei tietänyt, ellei syynä siihen
ollut Löfin salaviekkaus, joka monessa pienessä seikassa oli tullut
ilmi, tahi aavistus, joka tuleviin aikoihin viittasi. Löf oli
itsekkäinen, joka kaikissa vaan omaa etuansa etsi. Tästä syystä ei
ollut hänellä ainoatakaan todellista ystävää. Mutta Löf oli sukkela
poika, jonka pilalauseilla usein sai nauraa; hänellä oli hyvä
lauluääni, ja muutenkin oli hän iloinen. Näistä syistä oli hän
mieluinen kaikille, vaikkei kukaan hänestä erittäin pitänyt. Vilhelmi
oli ainoa, joka usein oli näyttänyt kylmyyttä häntä kohtaan; sillä
Vilhelmin suora luonne ei sallinut hänen teeskennellä. Ja Löf, joka
tämän kylmyyden oli huomannut, ei säästänyt Vilhelmiä, joka usein sai
olla hänen pilkkansa esineenä.

Löfin ääni ja malja, jonka hän nyt esitti, laski kummallisen painon
Vilhelmin sydämelle. Se karkoitti silmänräpäyksessä hänestä ne
onnellisuuden tunteet, joita Annan kirje oli herättänyt. Hänen muotonsa
synkistyi, kun hän kuuli kaikkein ilohuudoilla ottavan osaa esitettyyn
maljaan, ja varsinkin kun hän kuuli Löfin lauseen: »Tulevan morsiameni
maljat minä juon -- juon pohjaan! Ensimäisen hänen kauneudellensa --
näin! Ja toisen hänen rikkaudellensa -- näin!» Ja kaksi lasia
perätysten tyhjensi maljan esittäjä.

Vilhelmi ei sanonut mitään, mutta hänen sisimmäiset tunteensa olivat
loukatut. Löf pilkkasi hänen mielestänsä mitä pyhintä maailmassa on.
Hän antoi Löfin ja tämän seurueen nauraa, pilkata ja juoda maljojaan
sen kuin tahtoivat; hän ajatteli Annaa ja teki mielestänsä väärin
siinä, että hän tässä pilkkaajain pilapuheita kuunteli. Anna oli
hänelle pyhä. Mitä sanoisi tämä, jos Vilhelmin tässä pilkkaajain seassa
näkisi? -- Ja hiljaa vetäysi hän pois ovelta, jossa hän oli ollut
todistajana kumppaleinsa ilveelle.

»Sinun ilosi on kadonnut, Rother», kuuli hän silloin jonkun vieressänsä
sanovan.

»Todellakin, Rönneqvist, minä en voi tällaista ilvettä kärsiä» --
vastasi Vilhelmi.

»Sinä ajattelet samaa kuin minäkin. Mutta anna heidän nauraa; kyllä
tulee aika, jona nauru lakkaa. Vaan tule ja juttele minulle, mitä nyt
aiot. Mille tielle olet päättänyt kääntyä?»

»Sitä en vielä varmaan tiedä. Papiksi on aikomukseni ollut ruveta;
mutta nyt, kun papillisia toimia mietin, en ole varma kelpaanko
siihen». -- Ja hiljalleen vetäysivät nuorukaiset naurajain parista,
joihin nyt suurin osa juhlanpitäjistä oli yhdistynyt.

Taempaan kamariin oikealle kädelle vetäysivät Rönneqvist ja Rother.
Kamarissa ei ollut ketään, sillä kaikki sieltä olivat lähteneet saliin
nähdäkseen syyn tuohon äkilliseen iloon. Täällä istuivat he pöydän
ääreen.

»Jos en pety» -- sanoi siinä Rönneqvist -- »on sinulla joku syvempi
syy, joka ei salli sinun ottaa osaa kumppaleimme iloiseen ilveesen.
Kentiesi on sinulla joku, jota sinä...»

Vilhelmi loi silmänsä puhujaan. »Entä sinulla» -- katkasi hän tämän
kysymyksen -- »minkätähden sinä et tuota ilvettä voi kärsiä?»

Aksel Rönneqvist ei heti vastannut. »Minä en saata kärsiä Löfiä»,
vastasi hän. -- »Hänessä on jotakin, joka ei ole oikeaa; hänen koko
olentonsa on minusta teeskenneltyä, ja hänen puheessaan on aina
ikäänkuin jotakin salattua, jotakin viekasta».

»Ei pitäisi toveria tuomita» -- vastasi Vilhelmi. -- »Mutta tuonlaisiin
tunteisin, jotka itse siitä tietämättämme meidät toiseen sitovat,
toisesta taasen vieroittavat, emme mitään voi. En saata kieltää, että
sinun lauseessasi Löfistä on ajatus, jonka minäkin sydämessäni tunnen».

»Hän on minusta tuollaisia, jotka saattavat tehdä kaikkea, jos vaan
huomaavat siitä rahtuakaan hyötyä itselleen. Jo lukiossa ollessaan
tiesi hän kätkeä kaiken pahuutensa ja useinkin soimaamalla
kumppaleitaan saada opettajat hänestä uskomaan mitä parahinta».

»Mitä lukiossa tapahtui, sen muistan minä hyvin. Mutta silloin oli Löf,
niinkuin me muutkin, lapsellinen, ja meissä oli kentiesi vikoja yhtä
suuressa määrässä kuin hänessäkin».

»Vaan hänen luonteensa ei ole siitä ajasta muuttunut. Hän ei nyt ole
samallainen kuin silloin ollessaan alituisesti parissamme, se on tosi.
Hän ei lukiossa voinut salata kaikkia kujeitansa, vaikka hän sitä
koetti ja epäilemättä monessa kohden onnistuikin. Nyt tapaamme häntä
harvoin, mutta aina, kun hänen näen ja kuulen hänen puhuvan, on hän
minulle vastenmielisempi, ja yhä syvemmälle juurtuu minussa se ajatus,
että hän olisi valmis myymään meidät kaikki, jos vaan ostajan saisi».

»Minusta ei ole oikein, että tässä istumme ja soimaamme poissa olevaa,
jolle emme viaksi voi lukea muuta, kuin että emme ole häneen
mieltyneet» -- sanoi Vilhelmi.

»En tahdo häntä soimata» -- vastasi nopeasti toinen. »Minä sanoin vaan,
mitä hänestä ajattelen. Käyköön hän tietänsä, kuten parhaiten voi!»

Vilhelmin äskeinen ilo ja rauha oli tullut loukatuksi. Hänen kätensä,
joka, kun hän kamariin astui, oli ollut painettuna hänen rintaansa
vastaan, oli hiljalleen vaipunut alas. Soimaamalla poissa olevaa
toveria saastutti hän mielestänsä Annansa muistoa, ja nyt koetti hän
saada puheen kääntymään toisiin asioihin. Aksel Rönneqvist oli hänen
ystävänsä, eikä Vilhelmillä ollut mitään, jota hän olisi ystävältään
Akselilta salannut -- aina viimeiseen vuoteen saakka, jolloin rakkauden
salaisuus oli kaivanut vähäisen pienen juovan ystäväin välille. Aksel
oli Vilhelmiä vuotta nuorempi. Samallaiset pyrinnöt yhdistivät heitä.
Mutta Aksel oli luonteeltaan löysempi kuin Vilhelmi, mutta oli taasen
toiselta puolelta helläsydämisempi kuin tämä. Ystävät olivat näistä
syistä usein olleet riidassa; mutta Aksel, joka aina, kun he olivat
väitelleet ja hän oli huomannut Vilhelmillä olleen oikein, oli heti
rientänyt tätä tunnustamaan, ja ystävällisyys oli tuosta yhä vaan
kasvanut nuorukaisten välillä. Aksel oli varakkaampi kuin Vilhelmi,
mutta Aksel oli kumminkin aina velassa, jota tekemään Vilhelmi ei
ryhtynyt, ellei välttämätön tarvis häntä siihen pakoittanut. Ja tätä
tällaista tarvista ei ollut usein ilmaantunut.

Löf, josta nuorukaiset olivat puhuneet ja jolla tässä kertomuksessa on
huomattava osansa, oli käsityöläisen poika, joka nuorena oli kerjännyt
ja jo silloin oppinut kaikenlaisia keinoja, mitkä sitten, kun hänen
palava halunsa loi tilaisuuden päästä kouluun ja sieltä aikaa voittain
lukioon ja yliopistoon, olivat muodostuneet aina sen mukaan, miten
hänen asemansa kunakin aikana vaati. Hän oli hyväpäinen, teräväjärkinen
ja kaikin puolin lahjakas nuorukainen; mutta toiselta puolen pisti
usein esiin raakuus ja ylpeys sekä itsekkäisyys, joka sai aikaan sen,
että hän aina piti silmällä omaa hyötyään, huolimatta siitä, tuliko
muiden etu sillä loukatuksi. Hän oli uuttera ja ahkera työssään, mutta
töitänsä ei hän tehnyt rakkaudesta tieteesen. Hänestä oli työ pidettävä
yksin ja ainoastaan tikapuina, jotka saivat hänen ylhäiseksi. Ja kun
sanomme, että hänen pyrintöjensä tikapuut, joita myöten hän ylöspäin
kiipi, ulottuivat pilviin saakka, niin ymmärrämme, mikä rajaton
kunnianhimo hänessä eli ja vaikutti.

Vilhelmin ja Akselin välillä oli juuri tulla kiista siitä, mitä
toverista saisi puhua tämän poissa-ollessa, mitä ei, kun Ville ja
Antero tulivat huoneesen.

»Saas nähdä, eikö isä ole tullut sillaikaa, kun täällä olemme olleet»
-- sanoi Ville ja keskeytti siten alkavan kiistan Vilhelmin ja Akselin
välillä.

Vilhelmi nousi. Hän katsahti kelloa. »Kohta puoli kolme» -- sanoi hän.
»Aika on lähteä kotiin».

Silloin kaikui salista yleinen nauru. Kun nuorukaiset kamarista sinne
tulivat, seisoi eräs tovereista pöydällä ja piti ympärillä seisoville
hullunkurista puhetta, jota kuuliain nauru tuon tuostakin katkaisi.
Puhe oli viaton, mutta sisälti sukkeluutta ja huumoria niin paljon,
että vakava Vilhelmikin oli pakahtua naurusta.

Kun tämä puhe vihdoin loppui ja laulu taasen alkoi kaikua, vetäysivät
Vilhelmi, Ville ja Antero kenenkään huomaamatta pois.

»Onko teillä ollut hupaista tänä iltana?» -- kysyi Vilhelmi tiellä
serkuiltaan.

»On» -- vastasivat veljekset, ja Antero lisäsi: »Minä sain monta uutta
veljeä tänä iltana. Mutta se täytyy myöntää, että Löf on hupaisin ja
miellyttävin kaikista».

Oli kuin olisi terävä ase koskenut Vilhelmin sydämeen. Hänen oli
mahdoton ymmärtää, miksi Löfin kiitos Annan veljen suusta kuului niin
kauhealta. Hän ei voinut hillitä äänensä katkeruutta, kun hän vastasi:
»Antero! Älä oleskele Löfin seurassa, hän ei ole hyvä mies».

Anteron olisi suuresti tehnyt mieli kysyä selitystä tähän Vilhelmin
lauseesen, mutta samassa kuin hän tätä aikoi, saavutti heidät Aksel
Rönneqvist ja pari muuta, jotka myöskin olivat lähteneet juhlasta.

Anteron kysymys jäi sen tähden tällä kertaa sikseen.



IV.

Rotherin herrasväki Helsingissä.


Kotiin tultuansa istui Vilhelmi kauvan miettien. Annan kirje oli
pöydällä hänen edessänsä. Sitä oli hän lukenut, niin että hän sen jo
ulkoakin osasi. Joka riviin, joka sanaan, joka kirjaimeen Annan
kirjeessä pani Vilhelmi arveluitaan. -- Mitä ajatteli hän; mitkä
tunteet elivät hänessä, kun hän tämän kirjoitti? -- kyseli hän
itseltään. Sitten muisti hän illan tapauksia pidoissa, ja kun Löfin
kuva asettausi hänen ajatustensa eteen, tunsi hän uudestaan
vastenmielisyyden tunteen sydämessään.

Aamurusko levesi jo taivaalle, kun hän vihdoin laskeusi levolle. Nyt
unessaan näki hän Annan, joka hänelle hymyili. Vilhelmi oli unessansa
onnellinen.

Toisessa kamarissa uneksivat samaten Ville ja Antero pidoista, joiden
kaltaisia he eivät ennen olleet nähneet. Ville näki itsensä esitelmän
pitäjänä, kuuli miten siihen kaikki olivat mieltyneet! -- Antero! Hän
iloitsi vielä unessakin kunniavierasten läsnäolosta. Unelmissakin
ilmaantuivat poikain eri luonteet eri tavalla.

Kello löi 9. Unen helmassa olivat he kaikki vielä. Vilhelmi oli jo
tosin tunti takaperin herännyt, mutta samassa muistanut, ettei nyt
mikään häntä kirjain ääreen kutsunut. Matammi oli käynyt heidän
huoneissaan; mutta kun hän näki nuorukaisten makean unen, oli hän
hymyillen taasen lähtenyt.

Mutta nyt, kun oli kello lyönyt 9, samosi matammi kiireesti jälleen
sisään. Sääliväisesti herätti hän nyt nuoret isäntänsä. »Vaunut
seisahtuivat juuri pihalle» -- huusi hän. »Eräs vanha herra kysyy
Rotheria».

Silmänräpäyksessä olivat nuoret jalkeilla. »Isä, isä! Se ei saata olla
kukaan muu kuin isä» -- huusivat veljekset.

Tuon olivat he tuskin ennättäneet huutaa, ennenkuin ovi avattiin, ja
sisään astui patroni Rother.

»Hyvää huomenta, unikeot! Oh, vielä makuulla; kello on 9! Oo, sen
sanon! Amanda, äitinne, sanoo minua uneliaaksi; mutta tässä näet nyt
itse, Amanda, eivätkö pojat ja Vilhelmi astu minun jälkiäni».

Tämä viimeinen lause oli sanottu rouvalle, joka samassa astui sisään.
Oli siinä kolmaskin tulia; mutta tämä kun näki, miten kaikki oli
ylösalaisin nuorukaisten kamareissa ja missä öisessä asussa asukkaat
olivat, vetäysi hän äkkiä takaisin.

»Anna! Annakin!» huusi Antero.

»Niin, Annakin, joka ei uskalla astua sisään», nauroi ukko.

Nyt tuli nuorukaisille kiire, etenkin Vilhelmille. Kiivaasti käski hän
matammia siivoamaan etukamarin. Itse vetäysi hän veljesten kanssa
toiseen, jossa kiireesti valmisti itsensä sukulaisiansa
vastaanottamaan.

Patroni Rother perheineen oli niin muodoin Helsingissä. Ukko oli, kuten
jo mainitsimme, pitkästynyt aikojaan, kun hänen poikansa olivat
lähteneet. Miten olikaan, heräsi hänessä ajatus lähteä heitä katsomaan.
Rouva oli tälle ukon mietteelle ensin nauranut; mutta kun ukko lähdöstä
alinomaa puhui, heräsi hänessäkin halu lähteä katsomaan poikiansa,
jotka nyt olivat yliopistolaisia. Kun siis maanviljelystoimet sen
sallivat, lähti Katajalahden herrasväki matkalle. Usein oli tiellä
patroni valittanut ja voivottanut, varsinkin viime ehtoona, ennenkuin
Helsinkiin tulivat, hänen kun oli täytynyt teitten huonouden tähden
jäädä yöksi lähimpään kestikievariin. Mutta nyt, kun ukko oli perillä,
oli hän iloinen. Oli ollut tiellä vähän kysymystä, että vieraat
rupeisivat asumaan jossakussa ravintolassa; mutta siihen oli patroni
sanonut: »Ei, enpä silloin saisi olla poikaini kanssa».

Lyhyessä ajassa oli matammi siivonnut etukamarin, ja vielä lyhyemmässä
ajassa olivat nuorukaiset valmiit sinne astumaan. Rakkaus ja ilo asui
Vilhelmin pienen lukupöydän ympärillä, missä perhe pian istui, nauttien
matammin keittämää kahvia, jota etenkin ukko mielihyvillään joi. Antero
oli heti saanut lähteä asialle. »Käy noutamaan minulle laatikko
sikaareja, mitä parhaimpia voit saada! Nyt, kun ollaan pääkaupungissa,
eletään isosti».

Vastapäätä Annaa istui Vilhelmi. Hänen sydämensä oli iloa täynnä. Hänen
silmäyksensä olivat tavanneet Annan, ja tämä oli silloin vähän
punastunut. Hellästi oli Anna puristanut tervehdykseksi Vilhelmin kättä
ja sydämellisesti toivottanut hänelle onnea, kun sai kuulla, että
Vilhelmin tutkinnot olivat loppuneet.

Tästä viimeksi mainitusta asiasta oli etenkin patroni ihastunut. »Sepä
oikein hyvä!» sanoi hän. »Nyt ei meidän tarvitse varpaisin kulkea eikä
hiljaa kuiskutella peläten, että häiritsisimme herra ylioppilasta hänen
luvuissaan».

Tämä perhe oli onnellinen. Kaikki siinä oli nytkin suoraa,
yksinkertaista, kuten ennen Katajalahdella, jotta patronikin yhtäkkiä
huusi: »Jos en kuulisi tuota alinomaista hälinää kadulta, luulisin
totta mari vielä olevani kotona -- vai mitä sinä sanot, Amanda?»

Samana päivänä jo nähtiin Helsingin esplanaateilla Katajalahden koko
perhe. Kaikki pian huomasivat, että tämä perhe oli maalta. Patroni
käydä kompsutteli hiljakseen, niinkuin kotonansa, kun hän joskus kävi
vainioitansa katselemassa. Sen lisäksi hän aina, kun joku tuli vastaan,
heti kysyi Vilhelmiltä tahi pojiltaan: »Kuka tuo oli?» Sitten näytti
hän tyytymättömältä, jos sai vastaukseksi: »En tiedä, en tunne». Päälle
päätteeksi puhui hän niin kovalla äänellä, että moni seisahtui häntä
kuuntelemaan.

Nuorukaisilla oli täysi tekeminen näyttäessään vieraillensa, mitä
Helsingissä oli nähtävää. Tämä oli heille hupaista ja -- tarvinnemmeko
sanoa -- etenkin Vilhelmille, joka tavallisesti aina kulki Annan
vieressä. Vilhelmi koetti Annan silmistä lukea, mitä tämä ajatteli.
Siitä asiasta, josta hän Katajasaarella oli puhunut, ei hän nyt
virkannut sanaakaan -- ei hänen suunsa, mutta kyllä hänen sydämensä ja
hänen silmänsä.

Kaduilla kulkeissansa setänsä ja Annan kanssa tapasi hän usein
tuttaviaan. Nämä katselivat pitkään Rother herrasväkeä. Sedällensä voi
Vilhelmi näitä tuttaviaan nimittää, ja setä tunsi monen Vilhelmin
toverin isän. Moniaat sekä Vilhelmin että veljesten tovereista kävivät
nuorukaisten kodissa heitä tervehtimässä. Jos silloin setä sattui
olemaan kotona, esitti Vilhelmi nämä tuttavansa hänelle, ja ukko
Rotherilla oli maalaisen tavalla paljon heidän kanssansa juttelemista.
Tästä tulikin Vilhelmin tovereiden keskuudessa se mieli ukko Rotherista
yleiseksi, että hän oli kaikin puolin kunnon ukko.

Illat vietettiin teaatterissa, soittajaisissa ja milloin missäkin
huvitilaisuudessa. Mutta jo muutaman päivän perästä väsyi ukko kaikkiin
näihin ja salli mielellänsä nuorten huvitella, kun vaan joku jäi kotiin
hänelle seuraa pitämään. Tapahtuipa silloin se kumma, että kun Anna jäi
kotiin ukon kanssa, niin halutti Vilhelmiäkin aina jäädä, ja päin
vastoin. Vilhelmi siis aina nähtiin Annan parissa. Tämän huomasivat
pian hänen toverinsa, ja monta pistosanaa olisi Vilhelmi saanut kuulla,
jos olisi joutunut olemaan näiden tovereinsa parissa.

Neljä päivää oli Rotherin herrasväki ollut Helsingissä, kun Vilhelmi
sai kutsumuksen tulla julkiseen kandidaattitutkintoon. Kun patroni
tämän kuuli ja sai tietää, että tutkinnon suorittaneet tavallisesti
tutkinnon jäljestä pitivät ystävillensä pidot, lausui hän heti: »Niistä
ei sinun tarvitse huolta pitää, ne otan minä osalleni, kunhan vaan
nimität, ketkä pitoihin ovat kutsuttavat. Kutsu kaikki tuttavasi;
hupaista on nähdä, mimmoisia nykyajan nuorukaiset ovat».

Vilhelmi olisi mieluummin viettänyt tämän illan kaikessa hiljaisuudessa
Annan kanssa kotona. Mutta se ei nyt käynyt laatuun. Hän teki siis
luettelon, jotenkin pitkän, jonka hän sitten näytti sedällensä. Yhden
nimen olisi hän luettelosta mielellään heittänyt pois, mutta koska hän
oli kutsunut kaikki muut lukiokumppalinsa, ei hän tahtonut olla Löfiä
kutsumatta.

»Tässä on luettelo. Kuusitoista nimeä siinä on. Onko liiaksi monta?»
kysyi hän, näyttäen luetteloa sedällensä.

»Kuusitoista vaan! Kun minä olin sinun ijässäsi, tunsin minä koko
maailman». -- Ja ukko silmäili pikimältään luetteloa.

»Mitä!» huusi hän äkkiä -- »Björk! Mistä hän on kotoisin? Kuka on hänen
isänsä?»

»Hänen isänsä» -- vastasi Vilhelmi -- »oli ennen kauppamies ------
kaupungissa. Sieltä muutti hän tänne, ja on hän nyt rikas ja mahtava
herra ja varsin suuri asioitsia».

»Israel Björk! Minun vanha toverini! Kuules, Vilhelmi! Koska minä aijon
olla saapuvilla sinun pidoissasi, niin saat sinä minulle seuraksi
kutsua isän -- pojan saat itse pitää... Sano, missä hän asuu; minä
tahdon käydä häntä jo tänään tapaamassa. Vai saan minä vielä elävin
silmin nähdä ystäväni Israelin! -- Tiedä ... että ------ kaupungissa
ennen muinen oli Abrahami, Iisakki ja Jaakoppi, jonka oikea nimi oli
Israeli, tämä, joka nyt täällä on. Abrahami ja Iisakki ovat kuolleet.
Me olimme kaikki neljä ennen hyviä ystäviä, vaikka nyt en ole kuullut
niin sanaakaan moneen vuoteen Israelista».

Ukko Rother ei nyt ollut vitkallinen. Hän tarttui hattuunsa. »Minä
tahdon lähteä heti» -- sanoi hän. »Huomenna sinulla on tutkinto,
Vilhelmi; ethän siihen tarvinne mitään valmistusta. Siis voit tulla
näyttämään minulle, missä Björk asuu».

»Jos minä lähden, niin jää Anna yksin kotiin» -- vastasi Vilhelmi;
sillä rouva ja pojat olivat ulkona kaupungilla.

»Anna saa seurata meitä», päätti ukko. »Ja sitten jääköön hän sinun
haltuusi».

Vilhelmin silmistä leimahti ilon säde. Hän ei ollut saanut Annan kanssa
kahden kesken puhua sanaakaan vielä; nyt hän saisi. Hän oli siis heti
valmis. Anna tosin vähän vastusteli; mutta kun ukko sanoi: »Tule pois
vaan; hupaisempi sinulla on ulkona» -- niin ei vastustanut Anna enää.

Tiellä tapasivat he Löfin. Tämä tervehti Vilhelmiä ystävällisesti ja
katseli pitkään Annaa. Vielä silloinkin, kun Rotherit olivat hänen
ohitsensa kulkeneet, katseli hän taaksensa. Jos nyt Vilhelmi olisi
seisonut hänen vieressään, olisi hän kuullut Löfin hiljaa mumisevan:
»Rikas ja kaunis! Rotherilla on liiaksi menestystä, jos hän tuon neidon
voittaa; mutta sitä en tahdo uskoa». Näissä sanoissa olisi Vilhelmi
varmaankin huomannut kateutta.

»Kuka se oli?» kysyi tapansa mukaan vanha Rother.

Vilhelmi mainitsi Löfin nimen.

»Aikooko hänkin maisteriksi!» kysyi Anna.

»Ei, hän lukee laki- ja kameraalitiedettä!» -- vastasi Vilhelmi.

Ensi kerran puhuivat nyt Vilhelmi ja Anna Löfistä. Tämän silmäys,
vaikka hänen tervehdyksensä oli ystävällinen, oli saanut Vilhelmin
alakuloiseksi, vaikka hän ei ymmärtänyt miksi. Hän kulki nyt sanaakaan
puhumatta ja yksisanaisesti vastaten patronin kysymyksiin, kunnes he
tulivat sen talon luo, missä Björk asui.

Vanha Rother astui kiireesti huoneesen.

»Mihin nyt menemme?» kysyi Vilhelmi, kun he Annan kanssa kahden kesken
seisoivat kadulla.

»Sinä sen parhaiten tiedät» -- vastasi Anna.

»Ehkä menisimme Kaisaniemen puistoon. Siellä et ole vielä käynyt. Ilma
nyt on selkeä ja maa jotenkin kuiva. Mitä arvelet?»

»Mutta» -- lausui tyttö -- »eikö olisi parasta, että menisimme kotiin?
Kentiesi ovat jo äiti ja veljet palanneet».

»Eivät he vielä ole kotona. Et ole nähnyt Kaisanientä! Se on ihan tässä
lähellä».

Anna ei enää vastustanut. Kaisaniemen puistoon he menivät. Siellä
kulkivat he käytäviä kahden kesken. Syksyinen ilma ei ollut houkutellut
ketään kaupunkilaista sinne nyt.

Vilhelmi oli luvannut Annalle vasta vuosien kuluttua jatkaa sitä
puhetta, jonka Annan vastaus Katajasaarella oli katkaissut. Kuinka
tässä nyt kävi, sen jätämme sanomatta. Pitkää askelta eteenpäin Annan
rakkaudessa ei ollut Vilhelmi astunut. Mutta kumminkin oli Annan
sanoissa nyt jotakin, joka yhä viritti toivoa Vilhelmin sydämessä.

Kauan aikaa kulkivat he siellä. Kun he vihdoin palasivat, tuli heitä
vastaan taasen Löf, jonka huulet olivat tuskin huomattavaan
pilkkahymyyn vedetyt, kun hän Vilhelmin ja Annan kahden kesken tapasi.
Nytkin silmäili hän heidän jälkeensä, ja nyt mumisi hän: »Mitä! Olisiko
Vilhelmi jo voittanut?»

»Tuossa tapasimme taasen ystäväsi Löfin» -- sanoi Anna, kun ylioppilas
oli mennyt heidän ohitsensa.

»Minun ystäviäni hän ei ole» -- vastasi Vilhelmi. Luultavasti oli hänen
äänessään jotakin outoa, sillä Anna silmäsi häntä ja kysyi: »Ja minkä
tähden ei? Tunnettehan te toisenne, ja olipa hänen nimensä sinun
luettelossasi».

»Sinulla on hyvä muisti, jos sinä kaikkein nimet muistat, mitkä
luettelossani oli» -- vastasi Vilhelmi. »Minä kutsuin häntä siitä
syystä, että olemme samaa koulua käyneet ja samassa lukiossa olemme
olleet. Ystäviä emme koskaan ole olleet sanan oikeassa merkityksessä;
meidän luonteemme eivät sovi yhteen».

Kun Vilhelmi ja Anna tulivat kotiin, olivat kaikki muut jo siellä.
Vanha Rother oli entistä paremmalla tuulella. Hän oli tavannut vanhan
ystävänsä Israeli Björkin.

»Sama mies kuin ennenkin, tuo Israeli, ihan sama!» -- kertoi patroni.
»Mutta suuresti hän elää, vaikka en saanut niin kahvitilkkaa suuhuni.
Huomenna saanen sitä enemmän, sillä huomenna olemme kaikki kutsutut
Israelin luo päivällistä syömään. Pitkä kuin kuusi tuo hänen
poikansa... No, on koivukin pitkä, ha, haa!»

Rouva vähän nuhteli ukkoa siitä, ettei tämä kieltäytynyt päivällisiltä.
Ukko sanoi aluksi kyllä niin tehneensä, mutta vihdoin täytyneensä
suostua, kun ei Israeli vähemmällä tyytynyt. »Sitä paitsi» -- lisäsi
ukko -- »tulee hän tänä iltana tänne, jotta saat häntä tervehtiä.
Muistathan Israelia entisistä ajoista, mamma?»

»Muistan kyllä», vastasi rouva. »Sinä olet aina hänestä pitänyt, minun
on ollut varsin vaikea häntä kärsiä».

»Aivan niin, mamma! Sinulla on hyvä muisti. Israeli oli syypää
ensimäiseen sotaamme, mamma! Minä tahdoin häntä kummiksi Villelle, sinä
et... Muistatko, miten riita loppui?... Olkoon se sinulle opetukseksi,
Ville, jos joskus sinäkin vaimon saat. Kun ei mamma tahtonut myöntyä,
löin minä nyrkkiäni pöytään ja kysyin: Kuka on lapsen isä, minäkö vai
sinä, mamma? Minä tietysti, ja koska niin on, niin kutsun minä kummit».

»Herra Björk siis on minun kummini?» kysyi Ville. »Sitäpä en tiennyt.
Hänen nimeänsä ei ollut kastetodistuksessani».

»Ei, sillä hän ei ole sinun kummisi» -- vastasi äiti. Ja hymy hänen
huulillansa näytti, miten ensimäinen sota herra ja rouva Rotherin
välillä oli loppunut,

»Hm, hm!» mumisi patroni.

»Mutta koska sinä silloin voitit, niinkuin aina olet voittanut», --
lausui rouva -- »niin saamme me nyt puolestamme myöntyä ja seurata
ystäväsi kutsumusta, Muuten kentiesi löisit taasen nyrkkiäsi pöytään!»

Vilhelmi oli ainoa, joka ei sanonut voivansa heitä Björkin luo seurata.
»Minun tutkintoni alkaa kello viisi iltapäivällä. En ymmärrä, miksi se
niin myöhäiseen on lykätty, kun tutkinnot tavallisesti suoritetaan
aamupäivällä».

»No, tee niinkuin tahdot» -- vastasi patroni. -- »Huomenna saat
pidoissasi kumminkin tavata Björkin».

Päivän ennen Vilhelmin julkista tutkintoa vietti Rotherin herrasväki
kotona. Lupauksensa mukaan tuli sinne Björk, ja aika kului ukkojen
juodessa totia ja rouvan sekä nuorten teetä nauttiessa. Ukoilla oli
paljon puhumista entisistä ajoista. Mutta miten olikaan, tulivat
kauppa-asiat puheeksi, ja patronissa leimahti tuon tuostakin
kauppa-into ilmituleen, kun hän kuuli ystävänsä kertovan jostakin
onnistuneesta kauppayrityksestä. Siinä nyt kertoivat vanhat ystävät,
miten oli heitä menestys seurannut. Rother sai tietää, että Björk oli
aika rikas mies, ja Björk samaten, että Rother eli varsin hyvissä
varoissa.

Nuoret eivät ottaneet osaa ukkojen puheesen. He keskustelivat siitä,
mitä Helsingissä olivat nähneet, ja yhtä hupaisesti kului heiltäkin
ilta, kunnes herra Björk nousi ja sai rouvankin lupaamaan, että hän
seuraavana päivänä söisi päivällistä Björkin luona.

Vanhalle pariskunnalle oli saatu asuinhuoneeksi sali Villen ja Anteron
kamarin vieressä, niin kauvaksi aikaa kuin he Helsingissä viipyivät.
Veljekset olivat muuttaneet Vilhelmin kamariin, ja Anna oli saanut
asunnokseen veljiensä kamarin.

Kaikki lepäsivät jo sikeässä unessa, kun patroni äkkiä heräsi.

»Mitä lempoa!» huusi hän.

Kadulta kuului ihanaa laulua. Patroni, joka ei ollut mikään laulun
rakastaja, suuttui. Hän kuunteli vähän aikaa. Vihdoin, kun ei laulu
loppunut, nousi hän ja kurkisteli ulos akkunasta. Kadulla näki hän noin
kymmenkunta tulisoihtua ja niiden loistossa unensa häiritsiät.
»Ylioppilaskujeita!» mumisi hän vihoissaan. »Pitäisi toki Suomen
pääkaupungissa olla parempi järjestys!» -- Ja yhä enemmän suuttuneena
meni hän poikain kamariin.

Laulu kadulla oli herättänyt rouvan ja Annan, ja patroni ravisteli
poikia, kunnes valveille ne sai. Kummastellen kuuli Anna isänsä äänen
Vilhelmin kamarista. »Nouskaa heti ja ajakaa pois nuo roistot, jotka
eivät salli ihmisille yörauhaa! Saattavat polttaa koko kaupungin».

Pojat olivat heränneet. Ville ja Antero kuuntelivat laulua ymmärtämättä
sen tarkoitusta. Mutta Vilhelmi, joka paremmin tunsi tavat Helsingissä,
älysi heti, ketä varten ja mistä syystä laulettiin.

»Serenaati Annalle!» sanoi hän ja koetti tyydyttää ja lepyttää ukkoa
sillä, että serenaati oli suurin kunnia, mikä naisen osalle voi tulla.

»Kunnia sinne, kunnia tänne! Sen sanon, jos siinä mitään kunniaa on,
että ihmisiä keskiyönä herätetään, niin en minä kunniaa ymmärrä»,
mumisi ukko, joka kumminkin, kun sai tietää mitä varten laulettiin, oli
häpeissään, vaikkei hän tahtonut sitä näyttää.

»Tapa vaatii, että Anna sytyttää kynttilät ja asettaa ne akkunalle» --
sanoi Vilhelmi, jota setänsä viha nauratti.

»Jahaa! Aivan niin! Että viimeinenkin unen tiukka silmistäni katoisi!»
-- Mutta hän oli tuskin tuon ennättänyt sanoa, ennenkuin hänen
rouvansa, joka paremmin tiesi, miten tällaisissa tilaisuuksissa
käyttäidään, jo oli sytyttänyt kynttilät. Vanha Rother ei silloin enää
sanonut mitään. Niinkauan kuin laulua kesti, istui hän poikain
kamarissa itsekseen manaillen.

Seuraavana päivänä ei hän tahtonut kuulla koko asiasta. Hän häpesi.

Mutta oli toinenkin, joka ei siitä tahtonut tietää. Tämä toinen oli
aamulla kumminkin ollut iloinen ja kertonut Annalle, miten
ylioppilailla oli tapana kunnioittaa sitä, jolle tahtovat kunniaa
osoittaa. Mutta pian sen jälkeen oli hän saanut tietää, että Löf oli
toimittanut serenaatin. Tämä tieto halvensi koko kunnian-osoituksen, ja
vieläpä suututtikin Vilhelmiä. Sillä mikä oikeus oli Löfillä tähän?
Rönneqvist, joka tästä Vilhelmille oli puhunut ja joka serenaatissa oli
ollut saapuvilla, oli sanonut tahtoneensa ensin kysyä Vilhelmiltä lupaa
serenaatiin, mutta tätä oli Löf estänyt lausuen: »Vilhelmi suorittaa
tänään julkisen kandidaattitutkinnon. Serenaati olkoon osaksi
hänellekin!» -- Ja tämä mieli oli laulajissa päässyt voitolle. Miten
olikaan, oli kumminkin se iloinen mieli, jolla Vilhelmi oli herännyt,
nyt kadonnut; mutta mistä syystä, siihen ei osannut Vilhelmi vastata.



V.

Nimeksi vaan.


Oli päiviä muutamia kulunut siitä päivästä, jona Vilhelmi oli
julkisen kandidaattitutkinnon suorittanut. Näiden päiväin kuluessa ei
ollut mitään erinomaista tapahtunut. Vilhelmi oli julkisessa
tutkintoarvostelussa saanut korkean arvolauseen. Hän oli siitä iloinen,
varsinkin setänsä ja Annan tähden. Illalla oli patroni, niinkuin oli
luvannut, pitänyt Kaisaniemellä kandidaattipidot Vilhelmille, ja näihin
pitoihin olivat vanhat tulleet suoraa päätä Björkin tyköä, jossa, kuten
tiedämme, Rotherin herrasväki samana päivänä oli ollut päivällisillä.

Patroni Rotherille tuli aika Helsingissä pitkäksi. Ukko ei tietänyt
mitä tehdä. Kaikki paikat, joissa oli jotakin katsottavaa, olivat
katsotut, ja ukko halusi jo päästä entiseen lepoonsa, Katajalahdelle,
semmenkin kun kahvi Helsingissä oli huonoa ukon mielestä ja häntä sen
lisäksi häiritsi ajaminen kadulla, joka usein herätti ukon hänen
unestansa. Ukolla oli kumminkin ollut aikomus viipyä Helsingissä,
kunnes talvikelillä pääsisi takaisin. Mutta nyt oli hän tuskin kahta
viikkoa ollut Helsingissä, ennenkuin jo kuultiin hänen aina tuon
tuostakin puhuvan takaisinlähdöstä. Björkin luona oli hän useasti
ollut. Ystävyydellä ja erinomaisella kunnioituksella oli häntä siellä
kohdeltu, mutta olivatko ukon tunteet kylmenneet, vai mikä lienee ollut
syynä, hän vaan ei enää ystävänsäkään luona viihtynyt.

Silloin eräänä päivänä sai hän kutsun tulla Björkin luo. Ilma oli
sateinen, ja ukko oli siitäkin syystä pahalla tuulella. Hän lupasi
kumminkin lähteä ja arveli rouvallensa, kun kutsuja oli lähtenyt: »No,
samalla kertaa saan sanoa jäähyväiseni Björkille».

Puettuna vanhaan hännystakkiin, valkea huivi kaulassa -- »sillä
Björkillä saattaa olla muitakin vieraita» -- lähti patroni.

Ukko Björk, pienisilmäinen pirteä ukko, tuli ystäväänsä vastaan ovelle
ja talutti hänet kiireesti saliin, jossa esitti patroni Rotherille
kauppias Sultin ja Kåhrströmin.

»Minä olen kutsunut sinua luokseni, veli Rother, juttelemaan yhtä ja
toista syksy-illan ikävyydessä, ja sen lisäksi on minulla pyyntö, johon
et kieltäen vastanne».

Täällä ystävänsä parissa nyt sai patroni illan kuluessa takaisin
iloisen mielensä, varsinkin kun hän täällä tapasi kaksi miestä, joista
hän oli kuullut Björkin ennen paljon puhuvan. Kaikki olivat he
yhdenikäisiä ja samaa mielialaa. Rother tunsi heti, että hän hyvästi
viihtyi heidän seurassaan.

Kauppa-asioista puhuttiin paljon, ja ukko Rother osasi näihin puheisin
ottaa osaa, kun hän oli vanha kauppias. Hyviä sikaareja poltettiin,
hyviä viiniä juotiin. Kokkapuheita ja vanhoja juttuja kerrottiin, ja
niille oli Katajalahden herra aina ensimäinen nauramaan.

»Kuules, veli Rother!» -- sanoi vihdoin kauppias Björk. »Olenko
pettynyt, kun olen uskaltanut luottaa sinuun, niinkuin vanhaan toveriin
ainakin. Sinä olet vetäynyt pois asioista, mutta minä elän niissä
vielä. Minä olen nyt aikeissa rakentaa suurenlaisen rautatehtaan. Se
kannattaa, se asia; minä olen tarkoin laskenut sen. Ja kuta pikemmin
saan tehtaani valmiiksi, sitä paremmin se kannattaa; se tuottaa
vähintäin 25 prosenttia jo ensi vuonna. Mutta kun minun rahani ovat
kiini muissa asioissa, olen aikonut ottaa suuremman lainan, ja tässä
pyydän sinun olemaan minulle avullisena».

»Takauksessako?» kysyi ukko Rother, ja hänen naamansa piteni. »Älä
pahaksu veli, etten mielelläni mihinkään enää sitoudu. Minä tiedän
tuloni ja menoni, ja jos jotakin sattuisi, joka...»

»Veli!» keskeytti häntä Björk. »En tahdo sinua vietellä; voin kyllä
täältäkin tarvittavat takaukset saada. Jos pelkäät...»

»En, en pelkää, mutta...»

»Mutta pelkäät kumminkin. No, en siihen sano mitään. Sult ja Kåhrström
ovat minulla jo takausmiehinä; kolmas nimi vielä olisi tarpeesen,
nimeksi vaan. Ja kolmanneksi uskalsin pyytää sinua».

Rother, joka näki ilvehymyn toisten huulilla, ei tiennyt minne katsoa,
mitä vastata. Hän häpesi, sillä olihan Björk varakas ja rikas mies,
jonka puolesta varmaankaan Sult ja Kåhrström eivät olisi menneet
takaukseen, elleivät häntä semmoiseksi olisi tienneet. Päästäksensä
tästä pulasta kysyi Rother summan suuruutta, kuinka pitkäksi ajaksi
laina oli otettava ja keneltä, sekä millä ehdoilla ja muuta semmoista.

»Ellet tahdo nimeäsi kirjoittaa, niin on turha vaiva tätä sinulle
kertoa. Miten luulette, hyvät herrat, että ystäväni Rother olisi minua
kohdellut, jos köyhänä ja kurjana olisin hänen apuansa pyytänyt, kun
hän nyt, kun olen 400,000 ruplan omistaja, kieltää minulta nimensä,
joka tietysti velkakirjassa olisi oleva ainoastaan kyltti, ilman mitään
merkitystä?»

»400,000 ruplan omistaja!» kertoi Rother itsekseen. »No, no, veli!»
puhui hän kovaa, »enhän ole vielä mitään vastannut. Sanoin vaan,
etten ole tahtonut mihinkään asiaan ryhtyä, sittenkun erosin
kauppatoimistani. Mutta ei sääntöä poikkeuksitta. Älä kummeksi, että
vanha mies, joka asioista on vieraantunut, miettii ensin. Sinun
kysymyksesi tuli niin äkkipikaa».

»En minä tiennyt, että 50,000 ruplan asiassa suuria mietintöaikoja
tarvittaisiin», vastasi Björk. »Mutta sinulla on oikein. Minä
arvostelin sinua vielä kauppamiehenä; sillä en muistanut, että sinä nyt
olet rikas rusthollari».

»Eikö mietintöaikaa 50,000 ruplan asiassa!» huusi Rother hämmästyen...

»Ei, kun en muuta pyydä kuin nimeäsi nimeksi vaan».

Rother kulki pari kertaa lattian poikki. Mitä hän näinä minuuttina
ajatteli, on vaikea sanoa. Nähtävästi oli hänen povessansa kova sota;
ja vaikea on tietää, eikö kiellon puoli olisi voittanut, ellei Björk
olisi Sultin kanssa puhuen sanonut, että laina viimeistäänkin 3 vuoden
kuluessa olisi maksettu, ja ellei Sult olisi sanonut: »Luuletko, että
minä olisin siihen nimeäni pannut, ellen tuntisi asioitasi melkein
paremmin kuin ne itse tunnet».

Ne sanat saivat Rotherin päättämään. »Minä joudun häpeän alaiseksi» --
ajatteli hän -- »jos kiellän. Veli Björk» -- sanoi hän kääntyen häneen
päin. »Minä ajattelin vaan asiaa, enkä ollenkaan kuka se oli, joka
nimeäni pyytää. Ole varma siitä, että jos heti olisin tuota ajatellut,
olisi jo nimeni kuivunut paperilla... Onko sinulla paperi käsillä
täällä?»

»Oi!» vastasi Björk. »Siitä tunnen entisen ystäväni. Mutta, niinkuin
sanoin, korkeintaan kolmen vuoden kuluttua saat nimesi takaisin, ja
saat silloin nähdä, että se oli annettu nimeksi vaan. Mutta onko
sinulla sinetti muassasi?»

»Semmoinen minulla aina on» -- ja ukko Rother näytti kantasormustaan,
jonka kannassa oli hänen nimensä ensimäiset kirjaimet.

Muutaman minuutin kuluttua oli pöydällä velkakirja, jonka viimeiset
rivit kuuluivat näin:

    _Yllä seisovan summan, 50,000 ruplan, takaisin maksamisesta
    ynnä koron kanssa, 5 sadalta vuosittain, menevät allekirjoittaneet
    yhteiseen takaukseen niinkuin olisi velka heidän omansa, yksi
    kaikkein ja kaikki yhden edestä, joka vakuutetaan. Helsinki, 17 p.
    Marraskuuta 18--.

            Evert Sult.                    Anders Kåhrström.
    Kauppias ja tehtaan isäntä.         Kauppias ja tehtaan isäntä.
            (Sinetti).                         (Sinetti).

                          Vilhelm Rother.
                    Kauppias ja maanomistaja.
                            (Sinetti)._

»Oikein on!» sanoi Björk silmäillen velkakirjaa. »Kiitoksia nyt! Juotte
kaiketi minun uuden tehtaani menestykseksi!»

Se malja juotiin pohjaan saakka.

Tämä takausasia oli keskeyttänyt ukkojen hauskat keskustelut. Björk
pani talteensa velkakirjan, ja koko asia jäi sillä unohdukseen; sillä
sitten ei enää sanaakaan puhuttu siitä. Vanhanaikuisia juttuja tuli
taasen esille, ja monen semmoisenkin malja, joka jo kauan sitten oli
kuollut, juotiin nyt.

Ukko Rother, joka alussa, kun hän nyt tiesi nimensä olevan tuossa
talteen pannussa velkakirjassa, ei niin ilomielin nauranut kuin äsken,
sai illan kuluessa vähitellen takaisin entisen hupaisuutensa, eikä
aikaakaan, niin oli hänkin unhottanut koko takauksen. Hän otti osaa
esiteltyihin maljoihin, sama hänelle tunsiko niitä, joille maljat
esiteltiin, vai ei. Hänkin kertoi lystillisiä juttuja ja oli ensimäinen
niille nauramaan.

Ilta kului. Herkullinen illallinen syötiin, ja ruokapöydässä jatkettiin
entistä puhetta sekä juominkia. Mutta miten olikaan, rupesi ukko
Rotheria, joka, kuten tiedämme, oli jotenkin unelias, uni painamaan. Se
näkyi selvästi siitä, että hän tuon tuostakin suuresti haukotteli ja
ettei nauru enää kaikunut niin raittiina kuin äsken. Vihdoin katsahti
hän kelloaan, ja kun hän havaitsi puoliyön jo kuluneeksi, koetti hän
nousta. Mutta huomasipa silloin, että uni painoi jotenkin raskaasti;
sillä nousemisesta ei tahtonut tulla mitään. Mutta koska toisillekin
oli nouseminen yhtä vaivaloista, niin saanemme arvata, että tähän oli
syitä toisiakin, ei ainoastaan uni.

Kun Björk kuuli, että Rother oli lähdön puuhassa, avasi hän vielä yhden
pullon.

»Vielä malja!» -- sanoi hän. »Sitten en enää tahdo teidän lähtöänne
viivyttää. Minä olenkin käskenyt varustaa vaununi, jotka teidät vievät
kunkin kotiinne. Vielä malja, sanon, ystäväni Rotherin malja! Vanha
toverisuus ei ole hänessä sammunut, sen on hän tänään näyttänyt.
Eläköön Rother, eläköön todellinen ystävyys!»

Ukko Rother oli liikutettu. »Minä kiitän sinua!» -- vastasi hän.
»Vahinko vaan, etten saattanut sitä tärkeämmässä kohdassa näyttää kuin
tällaisessa vähäpätöisessä. Eläköön isäntämme!»

Malja, joka nyt juotiin, sekä puhe oli kokonansa väsyttänyt Rotherin,
joka ei vuosikausiin ollut näin kauan valvonut. Hän vaipui jälleen
tuolilleen ja puoleksi uneksien kuuli hän vähän ajan takaa Björkin
sanovan, että vaunut odottavat, milloin vaan herroja haluttaa lähteä.
Tämän puheen ymmärsi Rother, ja entistä vaivaloisemmasti hän nousi;
entistä ystävällisemmästi sanoi hän unen horroksissa jäähyväiset
vanhalle toverilleen ja kulki varovasti sitten Sultin ja Kåhrströmin
kanssa vaunuihin.

Pehmeälle istuimelle vaipui ukko Rother. Puoliunissansa kuuli hän
Sultin ja Kåhrströmin lausuvan ajomiehelle, mihin hänen tuli ajaa. Hän
itse ei virkannut mitään; hän istui hyvästi, niin hyvästi, että tuskin
olivat vaunut lähteneet liikkeelle, niin hän jo nukkui sikeässä unessa,
josta nyt ei herättänyt häntä kolina kadullakaan.

Hän oli jättänyt Björkin luo nimensä, mutta nimeksi vaan.



VI.

Ihmeellinen asia, joka saa Rotherin herrasväen tuota pikaa lähtemään
Helsingistä.


Illan, jonka patroni Rother vietti ystävänsä Björkin luona, viettivät
muut Rotherin perheen jäsenet kotona. Vilhelmi siellä luki Tegnérin
Aksel ja Maria nimisen runoelman, jonka rouva hyvin tunsi, mutta jota
Anna ei ollut kuullut. Siellä sitten puhuttiin siitä, ja Vilhelmi osasi
tehdä illan hupaiseksi kertomalla kertomuksia siitä aikakaudesta, josta
Tegnérin runoelman aihe oli otettu. Vilhelmi oli onnellinen, kun hän
näki, miten mielellänsä Anna kuunteli hänen kertomuksiaan. Vilhelmi
tyytyi vähään, sillä hän nyt hyvin huomasi, että Annassa vallitsi
ainoastaan ystävyyttä häntä kohtaan, mutta hän tiesi myöskin, että
Annan sydän oli vapaa rakkaudesta, ja sen rakkauden toivoi hän viimein
voittavansa. Anna näki ja havaitsi aina, että Vilhelmi oli hänen
ritarinsa, joka täytti kaikki hänen toiveensa. Mutta Annasta ei ollut
siinä mitään kummaa. »Kiitoksia, rakas Vilhelmi!» oli Annalla usein
tapana sanoa, mutta sana _rakas_ oli tässä sana vaan; se tunne,
joka sanassa asui, ei löytänyt vastinetta Annan sydämessä, vaikka se
kauniilta soi Vilhelmin korvissa ja aina sai Vilhelmin sydämen
tykyttämään.

Ville ja Antero olivat innostuneet kertomuksesta, jonka Vilhelmi oli
lukenut. Etenkin oli tuo Tegnérin viehättävä runoelma vaikuttanut
Anteroon, ja kun Vilhelmi oli lopettanut, huusi hän: »Se mahtaa olla
Tegnérin paras teos, sillä mielestäni ei vedä hänen runoelmansa
Frithiofista vertoja tälle».

Rouva hymyili. »Tegnérin runoelma on kaunis» -- sanoi hän -- »mutta
luuletko, että sille maailmassa löytyy mitään vastaavata?»

»Varmaankin useasti» -- vastasi Vilhelmi.

»Ainakin käy usein toteen, mitä Aksel epäilyksessään naisista lausuu»
-- väitti Ville. »Ensimäinen ajatus, mikä Lokella oli, oli valhe, ja
neidon muodossa hän sen lähetti miesten luo... Mustin valhe on se, joka
enkelin pukuun oli puetettu».

»Minä en ole tiennyt, että Ville jo maailmassa on niin paljon kokenut»
-- sanoi Anna hymyillen.

»Katso vaan, sisar kultani!» -- vastasi Ville -- »ettet itse näytä
toteen tätä Akselin lausetta».

Näin jutteli rouva ja nuoret, ja ilta kului heidän jutellessaan.

Vilhelmi olisi tahtonut vielä lukea heille Oelenschlägerin runoelman
»Aksel ja Valborg», mutta rouvan mielestä oli se toistaiseksi
jätettävä, sillä pian olisi Rother kotona.

»Tuleekin paljoksi kaksi niin kaunista runoelmaa samana iltana» --
myönsi Vilhelmi.

Vilhelmi parka! Hän valitsi lukeakseen juuri sellaisia runoelmia, missä
todellista rakkautta kuvataan. Emme tarvitse sanoa, että mitä hän luki,
sen hän luki Annan tähden.

»Mutta missä, Jumalan nimessä, viipyy isä?» sanoi rouva äkkiä, kun
kello löi 12. »Hänellä on mahtanut olla hupainen ilta, sillä muuten ei
hän untansa unohtaisi».

Aina siitä ajasta, jolloin rouva ja patroni olivat muuttaneet
kaupungista Katajalahdelle, ei ollut tapahtunut, että ukko olisi ilman
rouvaansa viipynyt ulkona näin kauan. Ei kummaa siis, että rouva, joka
varsin hyvin tunsi kaikki miehensä tavat, rupesi pelkäämään hänen
viipymistään ja aina yhä enemmän, kuta enemmän aikaa kului häntä
kuulumatta. Pojat eivät olleet millänsäkään, eikä Annakaan; mutta kun
aikaa yhä kului eikä patronia näkynyt, ei kuulunut, rupesivat hekin
miettimään, mikä saattaisi olla syynä hänen viipymiseensä. Kello löi 1,
löi 2, löi 3, eikä patronia kuulunut.

»Joku onnettomuus on varmaankin hänelle tapahtunut» -- valitti rouva.
»Mene, Vilhelmi kulta, tiedustelemaan!» Ja levotonna, pelkääväisenä
kulki nyt rouva edestakaisin lattialla.

Nuoret eivät olleet tahtoneet mennä levolle ennen ukon tuloa. He
odottivat, mutta yhtä nopeasti ja iloisesti kuin olivat hetket
puoliyöhön asti kuluneet, yhtä hitaasti ja ilotta kuluivat ne nyt. Joku
vahinko oli ukolle tapahtunut, niin päätteli Vilhelmikin nyt; sillä
eihän setä viipynyt hänen kandidaattipidoissansakaan kahteentoista,
vaikka ei suvainnut kenenkään pidoista hänen kanssansa lähtevän. Kun
Vilhelmi sai rouvan käskyn, oli hän heti valmis lähtemään.

Pimeä oli yö. Vettä satoi taivaan täydeltä. Ei ainoatakaan ihmistä
kadulla näkynyt. Vilhelmi ja Antero, joka häntä seurasi, kiiruhtivat
Björkin luo. Mutta kun he sinne tulivat, huomasivat he kaikkein jo
levolla olevan, josta syystä he seisahtuivat vähän miettimään mitä
tehdä.

»Mennään pihaan, jos portti on auki» -- sanoi Antero.

Portti olikin auki. Kun ajomies vaunuineen oli tullut takaisin, ei hän
ollut huolinut sitä panna kiini. Mutta kun he kartanon puoleltakin
akkunoita katselivat, huomasivat he, että kaikki talossa olivat levolle
laskeuneet.

»Mitä nyt teemme!» -- kysyi Antero. »Jos olisi jotakin isälle täällä
tapahtunut, niin olisi kumminkin joku akkuna valaistu. Eikö kävisi
sinun meneminen nuoren Björkin luo? Kentiesi tietäisi hän jotakin».

Vilhelmi oli itse tätä ajatellut. »Mutta miten päästä nuoren
ylioppilaan kamariin herättämättä muita, jotka huoneissa nukkuivat? Jos
uskaltaisin heittää hänen kamarinsa akkunaan pienellä kivellä ... mutta
mitkä näistä akkunoista kuuluvat hänen kamariinsa? Pimeässä en sitä
erota, ja tuskinpa sitä päivänvalossakaan varmasti osaisin sanoa».

Näin olivat Vilhelmi ja Antero kahdella päällä mitä tehdä, kun äkkiä
huomasivat kaksi olentoa astuvan kartanolle. Kaikeksi onneksi oli
toinen näistä juuri se, jonka luo he olivat halunneet päästä. Vilhelmi
tunsi äänestä nuoren Björkin.

»Kun nyt vaan en olisi pudottanut avaintani! Perhana, kun sataa!
Mutta... Keitä täällä on?» huusi nuori Björk, kun hän Vilhelmin ja
Anteron huomasi.

»Käy varoin! Luultavasti rosvoja» -- kuuli Vilhelmi Björkin toverin
lausuvan.

»Älkää peljätkö, Björk ja Löf! Tuttuja ollaan» -- sanoi Vilhelmi ja
astui esiin.

»No niin, aivan oikein! Lempo vie! Vilhelmi Rother ja ... kukas toinen?
Ah, serkkusi! No terveeksi! Käykää ylös minun kamariini! Mitä hittoa te
nyt kulussa olette? Ette seurahuoneella olleet, sen kyllä huomasin».

»Kullakin on salaisuutensa ja semmenkin Vilhelmi Rotherilla» -- pisti
siihen Löf -- »sillä hänestäpä ei ole niin milloinkaan kuulunut mitään,
joka ei päivän valoa sietäisi».

Pilkka ilmaantui Löfin sanoissa. Vilhelmi kyllä älysi sen.

»Oikein sanot!» -- vastasi hän --. »Ja olisipa hyvä, jos loistaisi
nytkin päivän valo. Björk, tiedätkö, onko setäni vielä teillä? Hän ei
ole kotiin tullut. Me pelkäämme hänen joutuneen vahinkoon?»

»Setäsi, meillä! Enpä tiedä hänestä mitään. Lähdin jo eilen aikaisin
päivällä ulos, ja silloin ei ainakaan häntä meillä näkynyt. Mutta
käydään sisälle; minä olen kuten vedestä vedetty».

Tämän oli nuori Björk tuskin saanut sanotuksi, kun kaikki kääntyivät
ulkohuoneisin päin. »Mitä lempoa! Kuka siellä?» huusi Löf. --
»Sielläkin on joku tahi joitakuita».

Tallista päin kuului kolinaa ja melskettä. Ovelle kolkutettiin kovasti.

»Pelkäänpä, että luulossasi on perää, Löf» -- sanoi Björk -- »Kun ei
vaan siellä olisi varkaita».

»Onko siellä ihmisiä? Avatkaa ovi!» -- kuulivat nuorukaiset jonkun
tallista huutavan.

Nuorukaiset kulkivat kiireesti sinnepäin, mistä ääni kuului. Löf
esitti, että olisi ehkä paras käydä kutsumassa poliisia avuksi; mutta
sitä pani vastaan Björk, joka oli urhoollisempi. »Onhan meitä neljä»,
sanoi hän.

»Ääni ei tule tallista. Liiterissä on huutaja», lausui Björk, ja
liiterin luo kulkivat nuorukaiset nopeasti.

»Kuka siellä?» kysyi Löf.

»Kuka! Minä se olen, te tolvanat! Ettekö kuule, että minä se olen!»

»Kuka minä?» kysyi Björk.

»Jumala nähköön!» huusi Antero ihmetellen. »Se on isäni ääni. Miten,
herran tähden, on hän sinne joutunut?»

»Kukako olen?» huusi hän liiteristä. »Minä, minä olen! Minä olen
patroni Rother! No, avatkaa pian ovi! Missä hiidessä minä olen?»

Nuorukaiset seisoivat liikkumatta, kuten paikalle istutetut; niin oli
kummastus saanut vallan heissä.

»Patroni Rother!» huusi vihdoin Löf. -- »Miten te sinne olette
joutunut? Mitä te siellä teette, patroni?»

»Avaa ovi, lurjus, kuka oletkin, äläkä siellä käytä kieltäsi! Minä
palellun täällä».

Vilhelmi oli kohta rientänyt oven luo avataksensa sitä. »Ovi on
lukossa, setä; odottakaa, kunnes saadaan avain!»

»Vilhelmi! Sinäkö siellä olet! Laita että pian pääsen täältä pois!
Missä hiidessä minä olen?»

»Te olette, setä, kauppias Björkin vaunuliiterissä».

»Vaunuliiterissä! Ah, nyt selkenee muistini! Se lurjus, se lemmon
ajomies on minun jättänyt vaunuihin ja lukinnut oven. No, etkö voi sitä
pirstaksi lyödä? Keitä siellä on toisia? Kuka siellä nauraa? Lempo
teidät korjaa, kun täältä pääsen».

»Pääsemisenne ei ole niin helppo kuin sinne jäämisenne, herra patroni!
Luukas, ajomies, ei ole kotona, ja avaimen on hän luultavasti vienyt
mukanansa, koska sitä ei ole missään» -- vastasi nuori Björk, joka oli
käynyt ajomiestä hakemassa.

Löf ei voinut nauruansa hillitä. »Suokaa anteeksi, herra patroni!»
rukoili hän. »Jos tilaanne mietitte, niin ette voi itsekään nauramatta
olla».

Mutta patronin ei tehnyt mieli nauraa. Päin vastoin suuttui hän nyt.
»Vilhelmi, oletko riivattu, poika, kun et minua päästä täältä?»

»Odottakaa, isä!» -- lepytteli Antero.

»Sinäkin siellä, Antero!» huusi ukko, joka tunsi poikansa äänen.

»Mitä, Jumalan tähden, teemme?» kysyi Vilhelmi. »Ovi on luja, sitä ei
voi saada rikotuksi, ja mies, jolla avain on, on poikessa».

»Lyö se pirstaksi, olen minä sanonut!» huusi patroni.

»Oletteko yksin, herra patroni!» -- kysyi Löf.

»Kuka perhana olisi minua tänne seurannut, tolvana?» ärjäsi patroni ja
koetti voimainsa takaa puskea oveen.

Se yritys oli turha, niinkuin edellisetkin.

»Koetetaan eikö olisi mahdollista saada ovi saranoilta pois» -- esitti
Vilhelmi --. »Ovessa on kissanreikä. Jos saataisiin kanki, ehkä
onnistuisimme».

»Niin, koettakaa, koettakaa!» -- rukoili patroni.

»Keitä siellä kartanolla on?» -- kuului samalla ääni taempaa.

Eräs vahtimestari, joka asui viereisessä talossa ja jonka huone oli
ihan seinitysten liiterin vieressä, oli kuullut kolinan ja huudot ja
avasi ikkunansa Björkin kartanolle päin, kuullakseen mitä naapurissa
tapahtui. »Keitä siellä kartanolla on?» kysyi hän.

»Sanokaa, jos tiedätte neuvoa!» --- vastasi Löf. »Patroni Rother on
luultavasti nukkunut vaunuihin ja ajomies on siitä tietämättä salvannut
hänen kauppias Björkin liiteriin».

»No, herättäkää ajomies ja kysykää avainta!» -- vastasi vahtimestari.

»Mutta ajomies on hiidessä, hän ei ole kotona» -- huusi nuori Björk.

»Se on tosi. Luukas meni illalla tai oikeammin yöllä, kun oli vienyt
kotiin kauppias Björkin vieraat, nimipäiviä viettämään. Sen kuulin
hänen sanovan. -- Odottakaa aamuun, kunnes hän tulee kotiin!»

»Minäkään en parempaa neuvoa tiedä» -- sanoi Löf toisella äänellä.

»Siis pitää minun uudestaan kiivetä ylös vaunuihin»: -- lausui patroni
epätoivoisesti. »Kuinka pitkältä on vielä aamuun, Vilhelmi?»

»Kello lyö kohta 4» -- vastasi Vilhelmi. -- »Mene kotiin, Antero!» --
jatkoi hän -- »ja puhu tädille, mitä on tapahtunut, jotta hän ei
pelkää».

»Älkää jättäkö minua!» -- rukoili patroni. »Hullu, hullu se, joka
Helsinkiin tulee! Jos olisi minulla sikaarikaan!»

»Sen voin minä teille hankkia» -- sanoi Löf. »Anna tänne kamarisi
avain, Björk; kamarissa kait niitä on».

Kissanreijästä tarjottiin patronille sikaareita, ja kun hän tunsi savun
suussansa, niin kärsi hän filosoofin tavalla kärsittävänsä. Vilhelmi
tosin koetti, kuten oli esittänyt, saada ovea saranoilta, mutta senkin
yrityksen huomasi hän pian turhaksi. Hän oli esittänyt, että
haettaisiin kirves ja hakattaisiin ovi palasiksi; mutta hänen täytyi
myöntää, että ennenkuin saataisiin kirves ja ovi sillä olisi rikki
saatu, olisi jo aamukin tullut. -- »Parempi on», arveli hän, »että
lähetämme jonkun sepän luo, joka voi vääntää auki lukon».

»Se käy päinsä» -- sanoi vahtimestari, joka nyt oli pukenut yllensä ja
tullut naapurinsa kartanolle. »Ihan tässä likisyydessä asuu seppä, ja
minä käyn häntä kutsumaan».

»Tee niin!» huusivat kaikki, ja liiteristäkin kuului sointuva: »tee
niin!»

Kuluipa jotenkin pitkä aika, ennenkuin seppä saapui. Mutta kun tämä
viimein tuli, niin olipa patronikin pelastettu.

Vahtimestari ja Vilhelmi sekä seppä seisoivat yhdellä puolella ovea,
nuori Björk, Löf, Ville ja Antero, -- jotka molemmat viimeksi mainitut
olivat kiiruhtaneet isänsä vankihuoneen luo, kun oli Antero kotona
saanut uutisen kerrotuksi, -- toisella puolella, kun patroni astui
ulos. Ukko parka ei puhunut muuta kuin: »Nyt kotiin, pojat!» ja lähti
aika kiireesti astumaan.

Tämä tapaus tuli pian tunnetuksi kaupungissa ja antoi runsaita aiheita
nauruun. Kun kauppias Björk aamulla sai kuulla, mikä hänen ystäväänsä
oli kohdannut, läksi hän kiireesti tämän luo muka sääliänsä
ilmoittamaan. Hän tapasi Rotherin herrasväen lähtöpuuhissa.

»Sitä sanon tuhmaksi, joka viipyy hetkeäkään enää Helsingissä tällaisen
tapauksen perästä», sanoi Rother. Ja vaikka laiskuus häntä suuresti
vaivasi, oli hän nyt kumminkin rouvallensa apuna, kun tämä
matkalaukkuihin vaatteita lateli.

Björk oli tavannut ajomiehen, ja hän tiesi kertoa syyn patronin
onnettomuuteen. Ajomies oli jo kotonansa alkanut viettää nimipäiväänsä
eikä ollut ensinkään katsonut, keitä vaunuihin astui. Seurahuoneen
edustalla oli hän pysähtänyt. Sult ja Kåhrström olivat siellä astuneet
pois, ja kun ajomies ei mitään kuullut vaunuista, oli hän luullut ne
tyhjiksi ja vienyt ne ynnä nukkuvan patronin vaunuliiteriin, jonka
jälkeen hän oli kiiruhtanut kaupungille tovereinsa luo, vieden liiterin
avaimen mukanaan.

Mutta patroni ei tahtonut kuulla sanaakaan koko asiasta. Hän oli
nähtävästi häpeissänsä. Hän yhä vaan lähtöä kiirehti. Rouva kyllä
koetti kaikkia saadaksensa patronia pitämään tuota tapausta
hullunkurisena naurun asiana; mutta kaikki rouvan yritykset olivat
turhat, ja nyt lyömättä nyrkkiänsä pöytään sai patroni tahtonsa
täytetyksi. Kun rouva huomasi, miltä kannalta hänen miehensä asiaa
katseli, ei hän enää kiireistä lähtöä vastustanut.

Patronin viimeinen onnettomuus oli ollut naurettavan hullunkurinen.
Ville tuon tuostakin purskahti nauruun, kun hän sitä ajatteli. Ukko sen
hyvin huomasi, mutta -- hän ei sanonut mitään. Oli hyvin huomattava,
että jos tällainen seikka olisi tapahtunut jollekin toiselle, olisi
patroni ollut valmis kurkkunsa täydeltä sillä nauramaan; mutta nyt, kun
oli onnettomuus tavannut häntä itseään, -- se oli jotakin ihan toista.

Ainoa Helsingissä olevista Katajalahden asukkaista, joka ei, ei
ainakaan näin äkkipikaa, olisi tahtonut lähteä, oli Anna. Hän viihtyi
Helsingissä, eikä hän tätä salannut, vaikka kuulikin äitinsä usein
sanovan: »Se on isän tahto; isä tahtoo niin!»

Vilhelmi oli pahoillansa siitä onnettomuudesta, joka setää oli
kohdannut -- ja niin pahoillansa, ettei hän ollenkaan nähnyt asiassa
mitään naurettavaa. Olihan ukko Rother hänen setänsä ja Annan isä. Ja
sen lisäksi oli irvihammas Löf sattunut näkemään koko tapauksen. Ja
Löfiä kohtaan ei ollut Vilhelmin ystävyys lisääntynyt. Vilhelmi oli
ollut Annan seurassa niin onnellinen, kuin nuorukainen hänen tilassaan
saattaa olla. Hän oli isoimmat osat päivistä oleskellut Annan parissa,
mutta mitään erittäin tärkeää ei ollut Vilhelmi saanut Annan kanssa
puhua -- tahi hän olisi kyllä saanut, siitä ei häntä kukaan estänyt,
mutta mitään merkillisempää ei ollut tullut puhutuksi. Ja nyt oli Anna
valmis lähtemään! Vilhelmi oli toivonut saavansa olla hänen kanssansa
yksissä vielä joitakuita viikkoja; tämä toivo raukesi nyt tyhjään.

Kun oli päivällinen syöty, olivat vieraat valmiit lähtemään. Vilhelmi
tunsi, että hänellä nyt olisi ollut paljon sanomista Annalle, mutta
kaikki se jäi nyt sanomatta. Ukko Rother oli, kun oli lähdön aika ihan
likellä, vähän leppynyt, ja merkkinä siitä oli se, että ukko itse puhui
onnettomuudestaan. Vilhelmi uskalsi toivoa, että koko lähtö
lykättäisiin ainakin joitakuita päiviä eteenpäin; mutta kun hän tämän
toivonsa lausui, vastasi ukko:

»Sen sanon minä! En ikinä enää tule Helsinkiin, ja tuskinpa soisin
pahimmalle vihamiehellenikään semmoista rasitusta kuin minulla täällä
on ollut. Ei! Katajalahti! Kas se on toista kuin tämä riivattu kylä,
missä yöt tehdään päiviksi, päivät öiksi, ja missä ihmiset saavat
makuusijansa vaunuissa». -- Takauksesta, johon hän oli Björkin luona
sitoutunut, ei hän puhunut mitään. Ei ole tiettyä, muistiko ukko koko
asiaa nyt.

Vaunut seisoivat pihalla. Hevoset olivat valjastetut. Lähtevä
herrasväki oli valmiina vaunuihin astumaan. Ihan juuri silloin tuli
kartanolle Löf ja hänen kanssansa pari nuorta toveria. Ukko Rotherin
lähtö oli Vilhelmin ja veljeksien kumppaleille tullut tiedoksi, ja Löf
oli houkutellut muutamia kanssansa »katsomaan tuota päivän urosta».

Kun Löf patronin näki, nosti hän lakkiansa ja tervehti syvällä
kumarruksella ja sitten vielä syvemmällä Annaa, kun hän hänen näki.
Hänellä oli muka asiana käydä Vilhelmiä tervehtimässä, ja hän oli näin
muka sattumalta tullut katsomaan herrasväen lähtöä. Kun hän näki
Vilhelmin puuhailevan matkatavaroita järjestelemässä, seisahtui hän
pihalle. Ukko Rother vastasi hänen tervehdykseensä myöskin lakkia
nostamalla. Eikäpä tainnut hän Löfiä tuntea siksi, joka aamulla oli
hänelle sikaareja tarjonnut. Annakin vastasi Löfin tervehdykseen,
ja surullisilla silmäyksillä katseli hän häntä. Näistä hänen
silmäyksistään luki Löf ajatuksen: »En minä tahtoisi lähteä Helsingistä
vielä».

Pikaisesti sanoi ukko Rother jäähyväiset Vilhelmille ja pojilleen,
joita rouva hellästi syleili ja suuteli. Vilhelmi puristi hellästi
Annan kättä; mitään hellempää hyvästijättöä ei myöntänyt aika. Mutta
Vilhelmin mielestä vastasi Anna hänen jäähyväisiinsä jotenkin kylmästi.
Annan silmät olivat, kun hän vaunuihin astui, kääntyneet Löfiin. Oliko
se sattumus vaan?

»Vielä ei ole Vilhelmi voittanut» -- ajatteli Löf.

Kohta sen jälkeen lähtivät vaunut, joissa patroni nyt vapaasti
hengitti.



VII.

Vilhelmin syntymäpäivä.


»Aika kuluu arvellessa, päivä päätä käännellessä», sanoo sananlasku.

Kolme vuotta on kulunut niistä päivistä, joina näimme Helsingissä
patroni Rotherin perheineen. -- Kolmessa vuodessa ennättää ihminen
paljon ajatella ja useita kertoja päätänsä kääntää, jos sitä ainoana
työnään pitää. Mutta ennättääpä kolmessa vuodessa paljon tehdäkin, jos
vasituiseen työhön ryhtyy. Kolmessa vuodessa muuttuu paljon; mutta
kuluupa väliin ihmis-elämästä tämän verran vuosia niinkin, ettei niiden
kuluessa mitään sanottavaa tapahdu; päivä toista seuraa, tuomatta
mitään sanottavaa uutta mukanansa. Mutta josko vuosia väliin näin
kuluukin, tuomatta mitään uutta muassansa, niin kypsyypä kumminkin
niiden kuluessa jotakin uutta, joka sitten salaman nopeudella saa
aikaan muutoksia.

Paljon oli Vilhelmi näiden kolmen vuoden kuluessa ajatellut; mutta hän
oli myöskin tehnyt paljon. Me tiedämme, mikä toivo hänessä eli ja mikä
häntä elähytti. Ajatuksissa oli hänellä aina Anna, ja Annan tähden teki
hän työtä. Näin oli aika kulunut. Vilhelmin työ on hänelle palkan
antanut. Vilhelmi on syntymäpäivänään suorittanut jumaluusopin
kandidaattitutkinnon. Mutta toivo, joka Vilhelmiä on elähyttänyt, ei
ole toivoa etemmäksi päässyt; sillä Annan ja Vilhelmin väli on vielä
samalla kannalla kuin se oli kolme vuotta takaperin.

Usein on Vilhelmi näiden vuosien kuluessa Annalle kirjoittanut, ja Anna
on aina väliin vastannut. Mutta semmoista mieltä, semmoista henkeä,
joka huokuu rakastavan naisen kirjeissä, semmoista ei ole huokunut
niistä kirjeistä, joita Vilhelmi Annalta on saanut. Kaikkiin, mitä
Vilhelmi rakkaudestaan on kirjoittanut, on Anna vastannut joko
vaitiolemalla tahi kiertämällä niitä kysymyksiä, joita Vilhelmi on
tehnyt. Mutta joka toivossa elää, se ei tahdo toivostaan luopua,
niinkauan kuin rahtukaan löytyy, johon toivovainen voi nojata,
semmenkin jos toivon toteentumisesta riippuu niin paljon, kuin
Vilhelmin; sillä tästä hänen toivostaan riippui koko hänen
tulevaisuutensa onni. Vilhelmi ei tahtonut tästä toivostaan luopua,
vaikka hänellä Annan kirjeistä oli varsin vähän eläkettä toivolleen.
Hän sai tyytyä siihen, että Anna oli vapaa, että kenties se aika
tulisi, jolloin Annan kylmyys sulaisi rakkaudeksi. -- Kirjeet, jotka
tätä tällaista sisältivät, eivät tehneet Vilhelmiä onnelliseksi, sen
ymmärrämme. Mutta ne myöskään eivät sammuttaneet hänen toiveitaan.
Todellinen rakkaus aina voittaa, oli Vilhelmillä tapana ajatella
yksinäisyydessään. Miksi ei minun voittaisi? Vetäneehän rakkauteni
väsymättömyys vihdoin Annan sydämen minun puoleeni, sillä nainenhan
Annakin on. Mutta toinen tunne Vilhelmissä nousi usein sotaan näitä
tällaisia ajatuksia vastaan. Minä olen kerjäläinen, sanoi tämä tunne.
Minä kerjään rakkautta. Jo ennenkuin Anna osasi aavistaakaan rakkautta,
olin minä hänelle tuttu; nyt on hän siinä ijässä, jolloin naisen sydän
on avoinna vastaanottamaan rakkauden tunteita, mutta Annan sydän on
ollut suljettu, on ollut kylmä minua kohtaan. Hän voi vihdoin ruveta
säälimään minua ja säälistä liittäytyä minuun. Se oli tämä ajatus, joka
nousi sotaan Vilhelmin rakkautta vastaan, ja se oli vähitellen saanut
hänessä syntymään päätöksen, jonka hän pani toimeen, vaikka koko hänen
olentonsa vapisi toivon ja pelon välillä.

Hän kirjoitti Annalle. Hän pyysi viimeistä vastausta. Hän avasi Annalle
sydämensä; hän ei salannut mitään. Ja sitten kirjoitti hän: »Minä olen
väsynyt odottamaan. Minä _tahdon_ varmuutta. Jos sinä vielä
kieltäen vastaat, niin se on tuomioni; minä sen semmoisena pidän. Siis
ole suora sanoissasi! Suostutko liittymään minuun? Kahdesta lauseesta
voit valita toisen: Suostun -- tai en suostu! Niissä on minun
tulevaisuuteni onni tahi onnettomuus. Mutta ennenkuin näistä toisen
valitset, vastaa itseksesi kysymykseen: Rakastanko minä Vilhelmiä? Ja
sen mukaan, miten sydämesi tähän kysymykseen vastaa, sen mukainen
olkoon vastauksesi minulle! Nyt painukoon vaaka toiselle tahi toiselle
puolelle! Ratkaisun aika on tullut».

Näin oli Vilhelmi kirjoittanut pari viikkoa ennen syntymäpäiväänsä. Nyt
odotti hän tähän kirjeesensä vastausta, ja hän oli lujasti päättänyt
kuolettaa rakkautensa sen mukaan kuin se hänelle oli mahdollista,
jos -- -- -- Hän vaaleni, kun hän itsekseen ajatteli tämän alkulauseen
loppua.

Kun Vilhelmi oli filosofian kandidaattitutkintonsa suorittanut, oli hän
kauan miettinyt miksi ruveta. Kaikki virkatiet olivat hänelle avoinna.
Ja kuten näimme, on hän valinnut papillisen ammatin. Mutta tavallinen
pappi on Annan mielestä halpa. Tämän ajatuksen oli Anna Vilhelmille
lausunut, ja tämä lause oli vaikuttanut, että Vilhelmi oppineeksi
papiksi pyrki.

Joitakuita kertoja oli Vilhelmi näiden vuosien kuluessa tavannut Annan.
Joitakuita kertoja oli hän käynyt Katajalahdella. Aina, kun hän sinne
lähti, oli hän toivonut vihdoin viimeinkin Annan ylkänä palaavansa;
mutta aina oli hän palannut alakuloisena, sillä samaa kuuli hän Annan
suusta Katajalahdella, minkä hän hänen kirjeistään sai lukea
Helsingissä. Helsingissä oli hän enimmät ajat oleskellut, sillä siellä
oli hänellä vähäinen apulaisvirka hoidettavana. Ville ja Antero olivat
hänellä yhä vielä asuinkumppalina. Ville oli aikeissa ruveta
lakimieheksi, Antero luki filosofian kandidaattitutkintoa varten.

Näin oli Vilhelmin asiat, kun hän 26 vuotisena suoritti jumaluusopin
kandidaattitutkintonsa. Kirjettä Annalta, Annan päättävää vastausta
odotti hän nyt. Pelon ja toivon välillä oli Vilhelmi syntymäpäivänään
käynyt yliopistoon, pelon ja toivon välillä oli hän tutkinnon
suoritettuaan sieltä palannut. Mitään tutkintopitoja, semmoisia,
joita ukko Rother oli hänelle pitänyt, kun hän filosofian
kandidaattitutkintonsa oli käynyt, ei hänellä nyt ollut aikeitakaan
pitää. Kaikki hänen vanhat kumppalinsa olivat hänestä vieraantuneet, ja
enin osa niistä oli jo yliopistosta eronnut. Aksel Rönneqvist oli pian
ainoa, joka silloin tällöin kävi hänen luonansa.

Syntymäpäivänsä ehtoopuolella istui Vilhelmi tapansa mukaan kotona.
Ville ja Antero olivat molemmat poissa. Ville kulki keräjillä, ja
Antero oleskeli kotonansa Katajalahdella. Vilhelmi oli niin muodoin
ihan yksin. Synkät ajatukset asuivat Vilhelmissä. Tämä synkkämielisyys,
joka jo kauan oli hänessä vallinnut, oli saanut hänen ihmisvihaajan
kaltaiseksi, sillä se ei antanut hänelle hupaisuutta semmoisissakaan
tilaisuuksissa, missä iloisia oli koossa. Kun Vilhelmi tuossa istui,
ajatteli hän Annaa ja minkä vastauksen tämä oli hänelle antava. Jo
olisi vastauksen pitänyt ehtiä. Kun Vilhelmi oli tutkintopuuhissaan
ollut, ei hän ollut huomannut, miten nopeasti päivät kuluivat; nyt
muisti hän, että jo pian kaksi viikkoa oli kulunut siitä, kun hän
kirjeen Annalle lähetti. Näissä ajatuksissa istui hän, kun hänen
ystävänsä Rönneqvist astui hänen huoneesensa. Tämä oli ainoa Vilhelmin
lukiokumppaleista, joka vielä oleskeli Helsingissä. Rönneqvist oli
heittänyt lukemisen ja käynyt käytännöllisiin toimiin, ollen nyt
alhainen virkamies pankissa. Ystävällisesti toivotti Rönneqvist onnea
Vilhelmille. joka hymyillen hänelle vastasi: »Niin on; askele on
otettu, ja niin pian kuin täältä joudun, lähden Turkuun, papiksi
vihkimistä varten».

»Minä siis jään ihan yksin. Sinä olet viimeinen koulu- ja
lukiokumppaleistani, joka täältä nyt lähtee. Kaikista meistä, jotka
yhdessä nuoruudessamme olimme, on tullut miehiä».

»Et ole vielä nähnyt kaikkien loppua, ja sitä ennen ei ole takaamista»
-- vastasi Vilhelmi.

»Aina sinä olet synkkämielinen» -- vastasi ystävä. »Totta on, että moni
meistä ei ole toteuttanut niitä toiveita, joita meistä lukiossa
ollessamme oli, mutta heittiöksi ei ole kukaan joutunut. Löfistäkään ei
tullut muuta kuin tavallinen henkikirjoittaja. -- Kuules, oletko mitään
kuullut hänestä. Eikö hän asu lähellä setäsi asuntoa, lähellä
Katajalahtea?»

»En ole hänestä mitään kuullut, sitten kun hän Katajalahden
likitienoihin muutti. Kolme kuukautta on nyt siitä. Tiedän vaan, että
hän pari kertaa on käynyt setäni luona, joka häneen on ihastunut, kuten
Antero viimeksi kirjoitti».

»Että setäsi on häneen ihastunut, se ei minua kummastuta. Löf on niitä,
jotka voivat lumota ihmisiä, tarkkasilmäisempiäkin kuin setäsi on».

»Ja kumminkin on hänessä jotakin ihan tyhjää. Hänen puheensa jonkun
ajan miellyttää, mutta se jättää jälkeensä kuuliaan tyhjyyttä. Sinä
tiedät, Akseli, etten koskaan ole voinut ystävän tunteilla kohdata
Löfiä; saattaa siis olla, että minä puolueellisilla silmillä olen häntä
katsellut».

»Minä en ole kuullut Löfillä olleen ainoatakaan todellista ystävää» --
vastasi Rönneqvist. »Mutta siinä oli Löf omituinen, että hän itse osasi
seuransa valita. Jos hän olisi tahtonut, olisi hän itseensä voinut
sitoa kenen tahansa; mutta aina, kun hän oli jotakuta miellyttänyt,
työnsi hän jollakulla puheella tahi käytöksellä tyköään tämän. Sinä
muistat, kuinka ihastunut Antero Rother alussa oli häneen».

»Ja olisi ehkä vielä, ellet sinä olisi häneen vaikuttanut».

»Minäkö! En ensinkään! Siihen, että ystävyys Anteron ja Löfin välillä
loppui, siihen olet sinä syypää, Vilhelmi! Tätä en sano soimatakseni
sinua; päin vastoin. Sillä monessa nuoressa on Löf pahaa vaikuttanut».

Vilhelmi nousi. »Olkoon miten tahansa!» -- sanoi hän. »Löf on ainoa,
jota en voi kärsiä. Syytä siihen en ymmärrä, sillä mitään pahaa Löf ei
ole minulle tehnyt. Mutta aina on hän ilmestynyt tielleni silloin, kun
en ensinkään olisi häntä sinne halunnut. Ja jos olen joskus iloinen,
niin kun häntä muistan, katoo iloni, ja kummallista tyhjyyttä tuntuu
sydämessäni. Syytä tuohon en ymmärrä, ja se minua sekä kummastuttaa
että huolestuttaa».

»Älkäämme hänestä puhuko... Ah, sinä, joka näin yksinäisyydessä elät,
et tiedä, että Björk parka on kaupungissa. Hän oli suuri hulivili,
mutta nyt saa hän siitä kärsiä».

»Mitä! Onko hänelle tapahtunut mikään onnettomuus?»

»Onnettomuus tahi onni, miksi sitä luettanee. Hän on saanut rukkaset.
Sinä tiedät, että hän oli isänsä rautatehtaan hoitaja. Siellä lienee
hän elänyt liiaksi isäntänä, ja seurauksena siitä on, että hänen
morsiamensa peruutti kauppansa».

»Minä jo luulin hänen viettäneen häänsä».

»Hän ei niitä vietä entisen morsiamensa kanssa, se on varmaa. Nyt on
hän aikeissa lähteä ulkomaille. Rukkaset eivät näytä häntä painavan».

Näin juttelivat ystävät entisistä tovereistaan. Rönneqvist koetti
päivän vähäisillä uutisilla poistaa surumielen Vilhelmistä, ja hän
onnistuikin sen verran, että Vilhelmin ajatukset hetkeksi kääntyivät
hänestä itsestään.

Ilta oli osaksi kulunut. Rönneqvist oli valmis lähtemään, mutta sitä
ennen sanoi hän:

»Mitä, jos menisimme johonkin ravintolaan syömään? Ruoan eteen tässä
maailmassa kumminkin aina työtä tehdään».

Usein ennen oli Rönneqvist koettanut houkutella Vilhelmiä ulos, mutta
Vilhelmi oli enimmiten aina vastannut kieltäen. Nyt odotti Rönneqvist
samallaista kieltävää vastausta; mutta sen sijaan vastasi nyt Vilhelmi:

»Niin, mennään! Minä en täällä voi tarjota sinulle lasiakaan, niinkuin
velvollisuuteni olisi ollut syntymä- ja tutkintopäivänäni».

»Ah, suo anteeksi, etten tiennyt tänään syntymäpäiväsi olevan! No
onnea! Olkoon sinulla tulevana syntymäpäivänäsi oma koto, oma leipä ja
ennen kaikkea oma ... rouva».

Rönneqvist oli juuri saanut tämän sanotuksi, kun Vilhelmin vanha
matammi astui sisään vähäinen kirje kädessä. Vilhelmi, jolle hän
kirjeen antoi, silmäsi sitä hätäisesti. Käsi, jolla hän kirjettä piti,
vapisi, ja hänen vaaleilla poskillansa leimusi vaalea ja punaruskoinen
hohde. Kirje, joka hänellä oli kädessä, oli Annalta. Annan käsialan
tunsi hän. Hän hengitti syvään, kun hän sen pisti taskuunsa.

»Sen ennätän sitten lukea» -- sanoi hän. »Jos se mitään onnellista
sisältää, niin on onni tallella; jos mitään surullista, niin aina se
ehdittävänsä ehtii».

Aina ennen, kun Vilhelmi oli saanut kirjeen Annalta, oli hän kiireesti
rientänyt yksinäisyyteen, saadaksensa kenenkään häiritsemättä sen
lukea. Hänen ensimmäinen ajatuksensa oli nytkin kiirehtiä toiseen
kamariin kirjettä lukemaan; mutta nyt muisti hän, että se vähäinen
paperi, jota hän kädessänsä piti, sisälti hänen hartaamman toiveensa
toteentumisen tahi sen lopun. Hän oli tätä kirjettä odottanut; nyt, kun
se oli hänellä, ei hän sitä uskaltanut avata.

»Lähtekäämme!» -- sanoi hän.

Tiellä ravintolaan oli Vilhelmi hajamielinen, niin että hän usein
vastasi päin seiniä ystävänsä kysymyksiin. Rönneqvist hyvin huomasi sen
ja arvasi siitä, että kirje sisälsi jotakin tärkeää. Kun he ravintolaan
tulivat, löi hän Vilhelmiä olalle ja sanoi:

»Ennenkuin maljaasi maistan, tulee sinun lukea tuo kirjeesi, muuten en
saa sinulta kunnon vastausta. Että se jotakin tärkeää mahtaa sisältää,
sen kyllä näen».

Vilhelmi loi silmänsä ystävään. »Olkoon niin!» -- sanoi hän hiljaa --
»Ollos sinä todistaja iloon tahi suruun». -- Ja Vilhelmi taittoi
sinetin, avasi kirjeen ja luki ne muutamat rivit, jotka kirje sisälsi.

Sitte huusi hän tarjoiliaa: »Pullo punssia ja kaksi lasia!» -- käski
hän.

Mutta ennenkuin kuulemme, mitä Vilhelmi ystävällensä puhuu, käykäämme
Katajalahdella katsomassa, mitä siellä samaan aikaan on tapahtunut.

Siitä ajasta, jona viimeksi Rotherin herrasväen näimme, ei ole heissä
mitään erinomaista muutosta tapahtunut. Vanhennut on tosin ukko:
Annasta on tullut 19 vuotinen neito ja Anterosta 24 vuotinen
nuorukainen. Rouva, Anteron ja Annan äiti, on melkein entisellään; hän
on siinä ijässä, jolloin nuoruus taistelee vanhuutta vastaan -- se on:
ihmisen parhaassa ijässä. Hän on yhtä toimelias, ehkäpä toimeliaampikin
kuin ennen, ja tämä hänen toimeliaisuutensa näkyy enenevän samassa
määrässä kuin ukon laiskuus.

Mutta vähäinen muutos on kumminkin tapahtunut, vaikkei sitä ensi
silmäyksellä huomaa. Se muutos alkoi herrasväen Helsingin matkalla,
mutta mistä se oikeastaan riippuu, sitä ei osaa yksikään Katajalahden
herrasväestä sanoa. He vaan tuntevat, että kaikki ei ole niinkuin ennen
oli. Rouva on ainoa, joka osaksi näkee syyn tähän muutokseen, mikä tuon
tuostakin on häirinnyt ja aina väliin häiritsee sitä rauhallista
kotielämää, mitä ennen Katajalahdella vietettiin. Rouva näkee, että
Anna on tähän syypää; mutta hellempää äitiä ei löydy kuin Katajalahden
emäntä on, ja hän antaa yhä vielä tyttärellensä täyden vallan olla ja
tehdä, miten tytär paraaksi näkee.

Helsingin matka ei ole vaikuttanut Annassa hyvää. Annan herätti tämä
matkustus lapsuuden viattomasta unesta, ja se hemmottelu, jolla Annaa
oli kasvatettu, alkoi kantaa hedelmiä. Eläminen Helsingissä miellytti
Annaa, ja samalla alkoi hänestä oleminen ja asuminen Katajalahdella
tuntua ikäväksi. Mikä häntä ennen ilahutti, se ei nyt enää häntä
ilahuttanut. Ennen juoksi hän laulaen ja riemuiten käytäviä; nyt, kun
hän niitä kulkee, huokaa hän usein syvään. Pari kuukautta on hän joka
vuosi oleskellut lähimmässä kaupungissa -- se oli ensimäinen seuraus
Helsingin matkasta. -- Anna ikävystyy aikojaan Katajalahdella, ja siitä
tuo vähäinen muutos.

Näin oli pian kolme vuotta kulunut, kun eräänä päivänä Katajalahdelle
tuli vieras. Tämä ei ollut varsin tavallista, sillä sen, joka
Katajalahdella kävi, piti tuleman asian alkain, ja monta tuttavaa, joka
sellaista vaivaa olisi nähnyt, ei Rotherin herrasväellä ollut. Kun siis
kääsit seisahtuivat pihalle, luultiin ensinnä Anteron, joka oli
lähtenyt kaupunkiin, palanneeksi; mutta pianpa huomattiin, että ihan
outo oli se vieras, joka nyt Katajalahdelle tuli.

Ukko Rother ei tuntenut vierasta, ei myöskään rouva, joka kumminkin
muisteli jossakin ennen nähneensä hänet. Mutta Anna! Hän tiesi kuiskua
äitinsä korvaan: »Se on herra Löf, uusi henkikirjoittaja».

Ja Löf se olikin, joka kihlakunnan henkikirjoittajana nyt ensikerran
kävi Katajalahdella. Hän oli saman näköinen kuin silloin, jolloin Anna
ja Vilhelmi hänen tapasivat Kaisaniemen puistossa; mutta se pilkkahymy,
joka siihen aikaan oli asunut hänen huulillaan, se oli poissa nyt tahi
osasi hän sitä kätkeä. Sama rohkeus kuin ennenkin oli hänellä vielä,
ja tämän avulla tunsi hän pian olevansa ikäänkuin kotonansa
Katajalahdella, jossa hän otettiin vastaan Pohjanmaan tunnetulla
vieraanvaraisuudella. Hän voitti pian ukon suosion, ja voimme kohta
sanoa sen: hän voitti Annankin jo ensi käynnillään, vaikka hän Annaa
kohtaan osoitti kylmyyttä. Rouvan suosiota hän ei voittanut. Rouvalla
oli jotakin häntä vastaan, johon hän ei itse syytä tiennyt, ihan
samaten kuin olemme nähneet Vilhelmin tunnustavan. Mutta rouva ei
puhunut mitään, ei silloinkaan, kun Anna Löfiä kiitti.

Samaan pitäjään, missä Katajalahti oli, ja lähelle tätä asettui Löf
asumaan, ja pian oli hän jokapäiväinen vieras Rotherin talossa. Yhä
suuremmassa mitassa osasi hän näillä käynneillään voittaa ukon
ystävyyttä, joka niin kasvoi, että ukko oli pahoillaan, jos Löf
jonakuna päivänä ei käynyt häntä tervehtimässä. He pelasivat
lautapeliä, ja kun he siihen kyllästyivät, osasi Löf kertoa kertomuksia
ja juttuja, joille patroni sai nauraa täydestä sydämestään. Kun ukko
lepäsi tahi nukkui, joka nyt tapahtui kahdesti päivän kuluessa -- vähän
ennen puolista sekä puolisen jälkeen -- oleskeli Löf Annan ja Anteron
kanssa.

Omituinen oli Löfin käytös Annaa kohtaan. Oli kuin olisi hän varsin
vähän huolinut Annasta, ja usein kuultiin heidän olevan riidassa. Jos
Anna jotakin tahtoi, vastusti häntä usein Löf, ja väliin meni tämä
vastustaminen niin pitkälle, että Anna oli pian itkemäisillään.
Siitäkään ei ollut Löf olevinaan millänsäkään, ja aina tiesi hän
laittaa niin, että hän voitolle tuli. Tällaisen käytöksen olisi luullut
rikkovan Annan ja Löfin keskinäisen välin, mutta niin ei asia koskaan
päättynyt. Päin vastoin tunsi Anna, kun Löf oli poissa, häntä
kaipaavansa. Hänen oli muka hupaista taistella nuoren henkikirjoittajan
kanssa.

Omituista oli myöskin Löfin käytös poissaolevaa Vilhelmiä kohtaan, kun
hänestä, niinkuin usein tapahtui, tuli puhetta. Löf kiitti Vilhelmiä ja
ylisti häntä sekä näkyi mielellään puhuvan hänestä. Varsinkin kun hän
Annan kanssa puistossa kulki järven rannalla tai souteli Katajasaaren
likisyydessä, rupesi Löf usein kenenkään muistuttamatta puhumaan
Vilhelmistä, ja usein kuultiin hänen lausuvan: »Lienee toki neiti Anna
ystävyyden lujimmilla siteillä sidottu Vilhelmiin; eikä se kummakaan.
Onhan Vilhelmi henkenne pelastaja. Minä en luule erehtyväni, kun sanon,
että Vilhelmi odottaa tästä työstään jotakin kallisarvoista palkintoa.
Sehän on luonnollista». -- Anna usein punastui, kun hän näitä tällaisia
viittauksia kuuli. Tästäkin asiasta oli riita usein nousta Löfin ja
Annan välillä. Kun Löf ylisti Vilhelmiä, herätti tämä soimauksen hengen
Annassa nyt niinkuin aina ennenkin, mutta harvoin se sentään hänessä
niin valloille pääsi, että hän sitä sanoissa olisi näyttänyt.

Jotakin omituista tunsi Anna sydämessään, kun hän nyt Löfin ollessa
jokapäiväisenä vieraana sai kirjeitä Vilhelmiltä. Näistä kirjeistä
henki häntä vastaan syvä rakkaus. Vilhelmin sanat ja lauseet olivat
ihan toisenlaisia kuin Löfin. Itse siitä tietämättään vertaili Anna
näitä molempia nuorukaisia toisiinsa, ja päättyipä aina vertailu niin,
että Vilhelmi jäi takapajulle. Vilhelmin alituiset lauseet rakkaudesta
väsyttivät Annaa; hän ei niitä ymmärtänyt. Annan sydämessä ei löytynyt
niille vastinetta; mutta samalla miellyttivät ne häntä. Löfin
väittelyissä oli jotakin kiihoittavaa, joka neitoa lumosi. Ja itsekin
huomasi hän, kun hän Vilhelmille vastasi, että hänen kirjeensä nyt
olivat toisellaiset kuin ennen, että näissä ilmaantui samallainen
vastustushenki, joka hänessä nousi, kun hän Löfin kanssa puheli, ja
etteivät sanat enää vuotaneet hänen sydämestään. Tämä sai aikaan sen,
että Anna tästä alkaen vastahakoisesti kirjoitti Vilhelmille, ja että
hän usein vasta pitkän ajan kuluttua vastasi.

Näin oli asiain laita, kun eräänä kauniina Toukokuun päivänä Anna sai
kirjeen Vilhelmiltä. Kun posti tuli, istui Anna puistossa. Patroni ja
Löf olivat lautapelin ääressä salissa. Patroni nousi vastahakoisesti
laukkua avaamaan. -- »Ei muuta kuin kirje Vilhelmiltä Annalle» -- sanoi
hän.

Löf hypähti ylös. Hän oli kuullut jotakin. Hän ei tiennyt, että
Vilhelmi ja Anna olivat kirjevaihdossa. Anna ei ollut siitä hänelle
puhunut mitään.

»No, istu alas; eihän tuo ole mitään outoa!» sanoi patroni, kun Löf
kiireesti oli kulkenut kirjeen luo.

Löf teki niinkuin ukko käski; mutta nyt ei enää peli käynyt Löfiltä.
Hän pelasi väärin, ja varsinkin sen jälkeen, kun ukko oli antanut
Vilhelmin kirjeen erään piian vietäväksi Annalle. Ukko voitti ja oli
siitä hyvillään.

Tällaikaa oli Anna lukenut puistossa Vilhelmin kirjeen.

Kirjeen sisällön me jo tunnemme. Mitä vaikutti se Annassa?

Sanat kirjeessä olivat niin lempeitä, niin Vilhelmin sydämestä
vuotaneet, että Annan mieli heltyi. Anna muisti lapsuuttansa, muisti
miten hellästi Vilhelmi oli häntä kohdellut hamasta siitä päivästä,
jona hän hänen kuolemasta pelasti. Mutta samassa herätti Vilhelmin
vaatimus, että hän lopullisen vastauksen antaisi, hänessä taasen tuon
vanhan riitahalun. Hän luki kirjeen vielä kerran, ja hellyyden henki,
joka Annassa oli ollut heräämäisillään, pakeni yhä enemmän syrjälle.
»Kuka on Vilhelmille antanut luvan näin kirjoittaa? Osaanko minä näin
paikalla vastata: mikä oikeus on hänellä sitä vaatia?» -- kysyi hän
itseltään.

Peli salissa oli loppunut. Patroni oli mennyt levähtämään. Löf kiiruhti
Annan luo puistoon. Hän koetti levottomuuttaan salata, koetti painaa
alas ajatusta, joka yhä vaan nousi, ajatusta: »Kentiesi olen erehtynyt,
kentiesi en olekaan käyttäynyt viisaasti. Kentiesi Anna vaan on
pilkannut minua».

Lukia! Sinä olet jo arvannut, mitä varten Löf kulkee Katajalahdella ja
minkä hyödyn hän vierailuistaan toivoo voittavansa. Onko siis kummaa,
että Löf on levoton saatuansa tietää, että sillaikaa, kun hän on
luullut ymmärtävänsä, miten Annan sydän paraiten voitetaan, ja luullut
jo avanneensa Annan sydämen, -- niin ihan sillä aikaa on Anna ollut
salaisessa kirjevaihdossa toisen nuoren miehen kanssa.

Kiireesti tuli hän Annan luo. Hänen ulkomuotonsa ei näyttänyt, mitä
hänessä liikkui. Kun hän Annan näki, päätti hän jatkaa entistä
käytöstään, kävi sitten miten kävi. Hän tiesi, millä kannalla hän oli
Annan kanssa, mutta ei mille kannalle hänen asiansa kallistuisi, jos
hän äkkiä muuttaisi käytöstään.

»Saako toivottaa onnea?» -- kysyi hän, ja tuo entinen pilkkahymy oli
taasen laskeunut hänen huulilleen.

»Ja mihin, jos on lupa kysyä?» -- sanoi Anna, vastaukseksi päätään
nyykäyttäen nuoren miehen tervehdykseen.

»Minä olen varma siitä, että tuo kirje, jonka vasta saitte...»

Anna punastui. »Oli Vilhelmiltä! Aivan oikein, herra henkikirjoittaja.
Jos siitä olette varma, niin ette pety».

»Minä siis saan toivottaa onnea!» -- jatkoi Löf äänellä, jossa asui
ivaa ja pilkkaa.

»Jos niin olisi, niin olisitte te viimeinen, jolle se kunnia tulisi».

»Mutta nyt satunnaisesti olen minä ensimäinen».

»Ensimäinen tahi viimeinen, se on minulle yhden tekevä».

»Nyt olette, neiti Anna, paha; nyt puhutte toista kuin ajattelette».

»Ja tekö olette hyvä? Kuka on antanut teille luvan tunkeutua minun
salaisuuksiini?»

»Kuka on sitä kieltänyt? Ei kukaan. Älkää pahastuko, jos uskallan käydä
vielä pitemmälle, Anna! Te ette rakasta Vilhelmiä; te ette koskaan tule
hänen omakseen. Teillä on toinen rakkaus sydämessä».

»Ja kuka se toinen on, jota rakastaisin?»

»Minä!» -- vastasi Löf hiljaa, ja hänen silmäyksensä olivat
läpitunkevat. Hän hämmästyi itse rohkeuttaan.

»Te! Ette koskaan! Minäkö rakastaisin teitä, joka yhä vaan minua
kiusaatte».

»Juuri sentähden. Jos Vilhelmi teitä rakastaa, jota en tiedä, niin
rakastaa hän teitä kuten mieto rakastaa, joka yhä kyyneleet silmissä
rakastettuansa lähestyy; --mutta _jos_ minä teitä rakastaisin,
niin rakastaisin miehen rakkaudella. Teidän sydämenne tuntee
eroituksen: sillä juuri sen tähden, etten minä rakkautta kerjää, vaan
sitä vaadin, rakastatte te minua».

Anna koetti nauraa. Nauru kuului teeskennellyltä. »Minäkö rakastaisin
teitä?» -- vastasi hän. -- »Kas sitä itserakkautta, joka on ääretön!
Minä olen suvainnut teitä, sillä te olette hullunkurinen tyhjänpuhuja.
-- Siinä koko asia».

Kun Anna tämän sanoi, oli hän suuttunut. Ennen olivat he kiistelleet
jokapäiväisistä asioista; nyt vedettiin kiistanalaisiksi asioita, jotka
sydämiä koskivat. Ja Löf, joka nämä asiat esiin veti, puhui niistä,
kuten olisi hän puhunut jokapäiväisistä seikoista -- ja se suututti
Annaa.

»Tottako puhutte vai leikkiä?» kysyi nuori henkikirjoittaja ja katsoi
kauan Annaa.

»Tottako? Niin totta se on kuin että te tässä narrina seisotte. Minulla
ei ole tapana valehdella».

»Eikä minullakaan» -- vastasi Löf hiljaisella, murtuneella äänellä.
»Minulla ei ole tämän vakuutuksenne perästä syytä sanoa teitä
valehteliaksi. Minä uskon, että niin on, kuin sanotte, ja siinä
tapauksessa tiedän minä, mitä minun tulee tehdä».

»Ja mitä?» kysyi Anna, joka itsekseen riemuitsi, kun hän nyt
mielestänsä oli kiistassa täyden voiton voittanut.

»Sanoa teille jäähyväiseni ja toivottaa teille onnea Vilhelmin
morsiamena; sillä minä näen nyt, että te olette laskenut leikkiä minun
kanssani -- tekin niinkuin... Jääkää hyvästi!»

Ja yhtä kiireesti, kuin hän oli tullut, erosi hän Annasta. Viimeisen
lauseensa oli hän koettanut sanoa semmoisella äänellä, joka olisi
samalla ilmoittanut, miten suuresti hän oli pettynyt, ja samalla, miten
miehuullisesti hän vastoinkäymisensä kärsi.

Taaksensa katsomatta meni hän kiireesti huoneesen. Vähän ajan takaa
näki Anna hänen tulevan sieltä ja puistoon päin katsahtamatta menevän
maantielle päin.

Henkikirjoittaja oli menossa kotiin.

Kun Anna näki hänen menevän, ei hän häntä menemästä kieltänyt. Hän
riemuitsi yhä vielä voitostaan. Mutta kun Löf ei palannut ja kun Anna
näki hänen kiiruhtavan pois Katajalahdelta, katosi vähitellen
voitonriemu. Hän istui siinä kauan ja, miten olikaan, nousivat
kyyneleet hänen silmiinsä -- -- ensiksi vihan, sitten ... sitten jonkun
toisen tunteen. Hän otti esiin Vilhelmin kirjeen, ja sille valuivat
hänen kyyneleensä. Hän puristi Vilhelmin kirjeen ruttuun ja heitti sen
kauas ruohikolle. Hän käyttäytyi kuten huonosti kasvatettu lapsi, joka
jollakin tavalla on tullut loukatuksi.

Vihdoin hän nousi. Hänen vihansa oli kääntynyt syyttömään Vilhelmiin.
Hän juoksi kiireesti kamariinsa, ja siellä kirjoitti hän vähäiselle
paperilipulle:

    »Vilhelmi! Sinä pyydät lopullista vastausta. Minä en ole sinua
    koskaan rakastanut, en koskaan, enkä saata sinua koskaan rakastaa.
    Sinä et tiedä, kuinka paljon pahaa sinä rakkaudellasi olet
    minulle tehnyt. Voi hyvin ja unohda onneton Anna!»

Hän sytytti kynttilän, pani kirjeen kuoreen ja sulki sen sinetillä.
Sitten juoksi hän saliin, jossa vielä postilaukku oli. Siihen pisti hän
kirjeen.

Anna oli vastannut Vilhelmin kirjeesen. Sen tehtyään vetäysi hän
jälleen puistoon, jossa hän istui samalle paikalle, missä hän
äsken Löfin kanssa puhellessaan oli istunut. Sieltä näki hän
postinkuljettajan, kun tämä Katajalahdelta lähti. Ja silloin valuivat
uudestaan kyyneleet hänen silmistään.

Vähän aikaa tämän jälkeen nähtiin toisesta päästä Katajalahden puistoa
nuoren herran astuvan maantielle. »Voitto on minun!» sanoi tämä.

Henkikirjoittaja se oli. Hän oli salaa hiipinyt takaisin puistoon Annan
lähelle ja sieltä nähnyt Annan kyyneleet. »Voitto on minun!» oli hän
silloinkin sanonut. »Voitto on minun!» sanoi hän toistamiseen, kun hän
pisti taskuunsa Vilhelmin kirjeen, jonka Anna oli ruohikolle heittänyt.

Nyt kului muutamia päiviä, joina ei Katajalahdella mitään kummempaa
tapahtunut, kuin ettei Löfiä siellä nähty. Mutta että jotakin oli
tapahtunut, se nähtiin Annan käytöksestä. Annan ilo oli loppunut. Hän
ei saanut lepoa, ei yöllä eikä päivällä. Alinomaa muisti hän Löfiä,
alinomaa ajatteli hän häntä, ja usein hän itki. »Löf kyllä tulee
takaisin» -- toivoi Anna ensimäisenä päivänä ja toisena; mutta Löf ei
tullut. Viisi päivää oli kulunut -- Löfiä ei näkynyt. Silloin muisti
Anna katkeralla mielellä Löfin sanat: »Minullakaan ei ole tapana
peruuttaa sanojani. Jääkää hyvästi!» -- Ja Anna rupesi miettimään
mahdolliseksi, ettei Löf palaisikaan enää Katajalahdelle. Kun tämä
ajatus neidossa heräsi, vapisi hän, ja sanomattoman tuskan tunsi hän
sydämessään. Hän muisti hätäisesti Vilhelmiä ja mitä hän tälle oli
kirjoittanut, mutta heti oli hänellä jälleen henkikirjoittaja
mielessään. Ja katkerammasti kuin ennen itki Anna.

Seitsemäs aamuaurinko nousi siitä päivästä lukien, jona Anna viimeksi
Löfin näki. Anna heräsi levottomasta unesta. Hänen palavat silmänsä
tuijottivat ulos puistoon; hänen poskillansa oli talven vaaleus.
Tänäänkin -- hän tiesi sen -- saisi hän kuulla isänsä kysymyksen: »Mikä
hiisi on vienyt henkikirjoittajamme? Anna, osaatko sanoa, miksi hän ei
enää meillä käy?» -- Nämä kysymykset, ne koskisivat kipeästi nytkin
Annan sydäntä; ne olivat kipeästi siihen koskeneet edellisinäkin
päivinä. Anna tiesi kysymykseen vastauksen, vaan hänen täytyi se muilta
salata.

Anna istui tänä aamuna kauan kamarissansa. Päivä kului; kello löi 7,
löi 8, löi 9, ja yhä vielä istui Anna siellä. Hän ajatteli, mitä tehdä
ja miten saada jälleen Löf käymään Katajalahdella. Hän jo ajatteli
hänelle kirjoittaa; mutta tämä ajatus oli tuskin tullut hänelle
selväksi, ennenkuin hän sen hylkäsi. »Ei!» huusi hän. »Silloin olisi
voitto hänen, ja minun heikkouteni olisi ilmi päässyt».

Mutta saisiko hän uskoa silmiänsä? Oliko se totta? Oliko se todellakin
Löf, jonka Anna näki, kun sattui ulos katsomaan? Usein ennenkin oli hän
jo luullut näkevänsä tämän lumoojansa. Eikö hänen luulonsa ja toivonsa
taaskin häntä pettänyt?

Ei, -- tiellä tuli todellakin Löf hiljaa käyden Katajalahdelle päin.

Kummallinen naissydän! Seitsemättä päivää oli Anna odottanut ja itkenyt
Löfiä, olipa jo aikonut alentua kirjoittamaan hänelle. Nyt tuli sama
Löf käskemättä. Mitä vaikutti tämä hänen tulonsa Annassa?

Hän hypähti ylös ilosta. Ruusut nousivat taasen hänen poskilleen. »Hän
tulee!» Tämä ajatus täytti Annan sydämen. Mutta tätä ajatusta seurasi
kohta toinen: »Miten kohtelen minä häntä?»

Hän oli usein tätä ajatellut. Hän oli jo edellisinä päivinä päättänyt.
Nyt ajatteli hän tätä uudestaan, ja riemuhymyllä pysähtyi hän entiseen
päätökseensä.

»Minä en ole häntä näkevinäni. Hän tulee luultavasti pyytämään minulta
anteeksi. Hän saa pyytää kymmenen, niin -- sata kertaa, ennenkuin
hänelle anteeksi annan». -- Tässä mielessä meni Anna alas ikään kuin
satunnalta henkikirjoittajaa vastaan.

Tämä tuli.

Anna istui portaalla, kun Löf pihaan astui. Tuskin näkyväisesti
nyykäytti hän päätään, kun Löf syvään kumarsi. -- Uteliaisuudesta ei
Anna kuitenkaan voinut olla luomatta silmiänsä vieraasen. Löfin silmät
tapasivat hänen. Silmäykset olivat oudon. Löfin koko käytös oli kuin
vieraan, joka ei koskaan ennen ollut Annaa nähnyt. -- Ilvenäytelmä oli
siis molemminpuolinen. Se vaan oli eroitus, että Löf tiesi Annan
teeskentelevän.

»Onko patroni kotona?» kysyi henkikirjoittaja kylmästi.

»On. Tiedättehän, että isä ei kulje missään» -- vastasi Anna.

Sanaa sanomatta meni Löf sisälle jättäen Annan portaalle istumaan.
Mutta salin ovea avatessaan heitti hän ikään kuin salaa silmäyksen
Annaan, ja siinä silmäyksessä ilmaantui kylmyyttä.

Annan riemuhymy oli ollut liian aikainen. Hän tunsi, että hän ennen
aikojaan oli iloinnut. Hän tunsi itsensä voitetuksi. Löf ei tullut
anteeksi pyytämään. Into ja viha taistelivat Annan sydämessä, ja
niinkuin ennenkin päättyi tämä taistelu kyyneleihin. Kun Anna tunsi,
että nämä kuumina valuivat hänen poskilleen, kiirehti hän puistoon,
saadakseen siellä yksinänsä itkeä.

Ja siinä itkiessä murtui hänen sydämensä. Hän oli voitettu. Hän oli
valmis tekemään kaikki saadaksensa takaisin Löfin. Hän pyyhki
kyyneleensä; hän odotti Löfiä. Hän oli päättänyt lähestyä häntä.

Kauan istui hän siinä. Vihdoin näki hän henkikirjoittajan astuvan ulos,
niinkuin ennenkin onnellisempina päivinä. Vilahdukselta pisti Annan
aivoihin ajatus: »Ehkä sopisi minun vieläkin kylmyyttä häntä kohtaan
osoittaa». Mutta kun hän näki, ettei Löf edes luonut silmiänsä sinne
päin puistoon, missä Anna istui, katosi tämä ajatus, ja hän kiiruhti
Löfin luo.

Anna oli tässä tavoiltaan kuten huonosti kasvatettu lapsi. Kaikkia,
mitä hän oli tahtonut, oli hän oppinut saamaan. Ja kun hän sai jotakin,
mitä hän oli halunnut, piti hän sitä varsin vähässä arvossa. Tässä
kohtauksessa Löfin kanssa tapasi Annaa ensikerran vastoinkäyminen.
Huonosti kasvatetun lapsen innolla ikävöitsi hän Löfiä. Ja kun tämä nyt
taasen oli valmis lähtemään Katajalahdelta, ei osannut Anna ikävyyttään
hillitä. Neidollisen ujouden antoi hän alttiiksi, kun hän Löfiä
lähestyi. Hän kiirehti sille käytävälle, jota Löf kulki. Hän antoi
kyyneleittensä vapaasti valua alas poskiansa myöten. Ja kun hän Löfiä
vastaan ehti, seisahtui hän.

Mutta kun Löf nytkin tervehti häntä yhtä kylmästi kuin tullessaan, ei
tiennyt Anna enää mitä hän teki.

»Te ette saa mennä, ette saa noin mennä!» huusi hän.

Löf seisahtui. »Te itkette, neiti Anna!» -- sanoi hän, ikäänkuin hän
nyt vasta sen olisi huomannut. »Miksi te itkette?»

Anna pyyhkäsi pois virtailevat kyyneleensä.

»Ja sitä kysytte te!» sanoi hän. »Te olette ollut varsin paha minua
kohtaan».

»Minä paha teitä kohtaan!» kertoi nuori herra. »Jumala tietää, että
minä olen syytön teidän kyyneliinne».

Anna ei vastannut mitään, mutta hänen kyyneleensä valuivat alas
runsaammasti. Hän tarttui innokkaasti Löfin käteen ja puristi sitä.

Nuori henkikirjoittaja huokasi syvästi. »Se on siis totta! Anna, minä
olin oikeassa, kun sanoin, että te minua rakastatte».

»Minä rakastan teitä!» vastasi Anna kiivaasti.

Nuori henkikirjoittaja syleili häntä hellästi. »Anna! Anna! Sinä olet
minun!» sanoi hän hiljaa.

»Minä olen sinun» -- vastasi neiti innokkaasti -- »ijäti sinun!»

Tämä tapahtui samana päivänä, samana hetkenä, jona Vilhelmi suoritti
tutkintonsa.

Miten erilainen olikaan se Anna, joka kolme vuotta takaperin kuuli
Vilhelmin hiljaisen tunnustuksen, ja se Anna, joka nyt itse on
rakkautensa tunnustanut!

Kun näemme toukan, joka koteloonsa sulkeutuu, ken osaa sanoa,
mimmoisena lentävänä se sieltä jälleen ilmaantuu! Ei osaa ainakaan
tottumattoman silmä sitä eroittaa. -- Ken olisi osannut aavistaa, että
Anna, joka vasta oli lapsi ja semmoisena avosydäminen, hellä ja
myöntyväinen, ken olisi osannut aavistaa, että hänen silloin nukkuvassa
sydämessään voisi piillä tuollaisia intoja, tuollainen kiivaus, joka ei
mistään muusta tiedä, kuin päästä tarkoituksensa perille? Se on totta
ja pysyy totena, että neito, joka lapsuuden unesta herää ja ensi kerran
tuntee lemmenliekin sydämessään, ei muuta tiedä, ei muuta tunne kuin
lempensä -- mutta yhtä totta on, että tämä ensimäinen lempi, jonka
suloutta runoiliat kiittävät ja yli kaiken ylistävät, että se usein,
jopa useimmasti, asuu tunteiden hurmiossa ja innoissa, jotka eivät
salli mitään muuta vieressään. Aika on näyttävä, onko se, jota
ensimäiseksi rakkaudeksi sanotaan, oikeata rakkautta; sillä todellinen
rakkaus on hiljainen, myöntyväinen, lempivä, koko olentoa vallitseva,
eikä tuollainen kiivas, joka hetkeksi saa kaikki innot liikkeelle, joka
jännittää ja pingoittaa tunteet -- ja sitten, kun on voitto voitettu,
kun intojen esine samallaisilla, yhtä kiivailla innoilla vastaa --
laimistuu.

Että Annassa tällaiset kiivaat tunteet olivat voittaneet, sen olemme
nähneet. Jos olisi Löf puistossa, josta hän seitsemän päivää takaperin
noin kiireesti lähti, käyttäytynyt samaten kuin Vilhelmi kerran oli
käyttäytynyt, jos olisi hän tunnustanut rakkautensa, niinkuin Vilhelmi
sen teki, mitä olisi Anna hänelle vastannut. Siihenpä on vaikea
vastata. Kentiesi olisi Anna kohdellut Löfiä kuten ennen Vilhelmiä.
Mutta Löf ei niin käyttäytynyt. Löf herätti myrskyn tyynessä.
Jommankumman, Löfin tahi Annan, oli voittaminen. Kaikki oli yhdelle
kortille pantu. Anna luuli voittavansa; hän vastasi, vaikka toisilla,
kovemmilla sanoilla, samaten kuin hän oli vastannut Vilhelmille. Mutta
Anna ei huomannut, että Löf oli toinen kuin Vilhelmi; että Vilhelmin
tunnustus oli toisellainen kuin Löfin. Anna luuli voittavansa juuri
siinä, missä hän tappasi -- ja tähän perustui Annan rakkaus. Tämä
synnytti ne tunteet, ne innot, mitkä vallitsivat Annan koko olennon ja
saivat hänen alentumaan siihen määrään, että hän Löfin rakkautta
kerjäsi. Oliko tämä Annan rakkaus todellista rakkautta? Sitä nimeä emme
voi Annan rakkaudelle antaa. Vilhelmin rakkaus, se oli toista laatua.
Anna sen tallasi jalkojensa alle. Hän ei nyt muistanutkaan, että
Vilhelmiä olikaan, eikä sitäkään, miten tunnottomasti hän oli
katkaissut kaikki ne toiveet, joita hän tiesi Vilhelmillä olevan.

Anna oli voittanut, Löf rakasti häntä.

Onnellisissa tunteissa istui Anna kauan puistossa armaansa vieressä.
Paljon ei siinä puhuttu; mutta kumminkin kului aika kiireesti.
Ensimäiset rakkauden suudelmat olivat Annan ruusuisilla huulilla;
ikuista rakkautta oli hänelle vannottu, ikuista rakkautta oli hän
vannonut.

Oliko Anna onnellinen?

Vihdoin heräsivät rakastavaiset todellisuuteen. Löf muisti, että
Annalla oli isä ja äiti. Lempeästi laski hän kätensä Annan hoikan
vartalon ympäri.

»Tule vanhempaisi luo!» -- sanoi hän. Anna heräsi niinkuin unesta. Hän
ei ollut muistanut, että hänellä vanhempia olikaan. Hän tunsi nyt, että
hän oli sidottu. Ne tunteet, joita todellisen rakkauden tunnustaminen
vanhemmille herättää, kun kaksi nuorta näitä lähestyy ja heidän
siunaustaan pyytää, ne tunteet, jotka, jos niin saamme sanoa,
kruunaavat nuorten rakkauden -- ne tunteet tunkeusivat kummallisessa
muodossa Annaan. Hän nousi -- ja nyt huomasi hän, nyt vasta, miten hän
oli antanut viekkaalle sydämellensä äkkinäisen voiton; nyt tunsi hän,
että hänen kohtalonsa oli sidottu Löfiin.

Käsi kädessä astuivat he puistosta huoneesen. Kovasti tykytti Annan
sydän. Mitä sanoisivat hänen äitinsä ja isänsä.

Tämä ajatus oli nyt vuorostaan niin vanginnut Annan, että hän tuskin
muisti, mitä asiaa varten hän isäänsä ja äitiänsä lähestyi.

Ukko Rother oli, kun henkikirjoittaja hänestä erosi, laskeunut
tavalliselle levolleen ennen puolista. Hän oli jo ehtinyt nousta. Hän
oli kutsunut Löfin kokopäiväiseksi vieraaksi ja kummasteli nyt, missä
tämä viipyi. Hän oli juuri valmis lähtemään puistoon häntä etsimään,
kun sisään hänen tykönsä astui kaivattu ja Anna.

Anna ei ollut silloin vapissut, kun hän rakkautensa tunnusti, eikä
silloinkaan, kun hän rakkauden ensi suudelman huulillaan tunsi; mutta
nyt Anna vapisi. Hän olisi nyt mielellänsä vetäynyt takaisin, mutta nyt
oli askele otettu, nyt oli takaisin astuminen myöhäistä.

»Suokaa anteeksi», sanoi Löf hiljaa, »että minä olen
vieraanvaraisuuttanne omaksi onnekseni käyttänyt».

Ukko ei ymmärtänyt ensinkään, että jotakin erinomaisempaa oli
tapahtunut. Häntä tosin vähän kummastutti, että nuoret näin käsitysten
hänen kamariinsa astuivat, mutta se hänen mielestänsä ei ansainnut
sanaakaan.

»Tule joutuun! Ehkä vielä ennätämme lautapelin, ennenkuin mamma käskee
meidät puoliselle», lausui hän.

»Lautapeli saa nyt odottaa. Hyvä setä! Annan sydämen olen voittanut,
sitä pyydän nyt teiltä».

»Mitä hittoa sinä olet voittanut!» -- huusi ukko, joka ei vieläkään
ymmärtänyt, ja katseli pitkään pelitoveriaan.

»Aikaa on kulunut paljon siitä päivästä, jona te olitte nuori», --
sanoi Löf -- »koska ette enää lauluni nuottia tunne. Suorasanaisessa
puheessa kuuluu asiani näin: Minä rakastan Annaa, Anna rakastaa minua.
Minä pyydän häntä teiltä».

Suu auki tirkistellen Löfiä ja Annaa seisoi patroni. Hän ei ollut
ajatellut vähäistäkään tännepäin. Uutinen siis hämmästytti häntä.

»Sinä siis tahdot häntä vaimoksesi» -- sanoi hän vihdoin.

»Minä pyydän teidän siunaustanne» -- vastasi henkikirjoittaja.

»No, jollet muuta pyydä, niin se olkoon sinulle koko sydämestäni suotu»
-- sanoi patroni, joka nyt oli hämmästyksestään tointunut. »Mutta Annaa
vaimoksesi ... se on toinen asia. Totta puhuen on aikomuksemme, minun
ja mamman, ollut antaa Anna eräälle toiselle. Vaan koska tässä on
kysymys Annan onnesta, niin vastatkoon hän itse. Anna, rakas lapseni,
mitä vastaat sinä; onko niin, kuin ystäväni Löf tässä sanoo?»

Kun patroni tämän kysymyksen teki, oli hänen äänensä hellä ja
isällinen. Hän itse oli liikutettu.

Kun Anna kysymyksen kuuli, riensi hän isänsä syliin ja kätki kasvonsa
hänen rintaansa vasten. Hellästi syleili ukko häntä. »No, no!» sanoi
hän. »Minäkin vähän tällaista ymmärrän. Olen ollut nuori, niinkuin
ystäväni Löf äsken sanoi. Aikoja on kulunut sitten kun tunsin, mitä te
nyt tunnette; mutta muistanpa niitä kumminkin vielä. Minä ymmärrän
sanattoman vastauksesi, Anna. Jumala siunatkoon sinua, lapseni!»

Ja hiljaa lähestyi ukko Rother Löfiä, jonka syliin hän laski Annan.
»Hän olkoon sinun! Suokoon Luoja teille sen onnen, minkä hän minulle ja
Amandalle on suonut!»

Kun Anna ymmärsi isän sanoista, että hän jollekin toiselle oli aiottu,
vilahti Vilhelmin kuva hänen silmäinsä edessä. Hänen sydämensä tunsi
kummallisen tyhjyyden tunteen, mutta heti katosi tämä tunne, ja kun hän
Löfin syliin oli suljettu, voittivat äskeiset innot, ja näissä oli hän
onnellinen.

Patronilla oli siis vävy tiedossa. Anna oli valinnut. Tosin oli, kuten
patroni sanoi, Anna toiselle aiottu, ja että tämä toinen ei ollut
kukaan muu kuin Vilhelmi, sen arvannee lukia. Patronin päässä tämä
ajatus ei ollut syntynyt; rouvasta oli se lähtenyt. Katajalahden
isäntäväki oli väliin Annan tulevaisuudesta puhunut; -- tahi paremmin
sanoaksemme rouva oli siitä puhunut, ja ukko oli rouvan puheesen
suostunut. Rouva oli kauan aikaa takaperin huomannut, että Vilhelmin ja
Annan välillä oli jotakin, ja hän oli arvannut, mitä tämä oli. Rouva
tunsi Vilhelmin ja oli toivonut kerran saavansa nähdä Annan Vilhelmin
omana. Tämä toivo oli jo pari vuotta vallinnut hänessä. Hän oli äidin
silmillä tosin nähnyt, että Löf usein haki Annan seuraa; hän oli
aikonut tästä puhua Annan kanssa ja samalla tutkia, millä kannalla
Annan ja Vilhelmin väli oli, mutta hän oli tämän tutkimisen päivä
päivältä yhä tuonnemmaksi lykännyt. -- Niinä päivinä, jotka kuluivat
Löfin poissa ollessa, oli rouva huomannut, että Annaa jokin vaivasi;
mutta kun rouva tätä tyttäreltään kysyi, oli Anna syyttänyt milloin
päänkipua, milloin hammastautia, ja kun äiti näki, ettei Anna tahtonut
oikeaa syytä sanoa, ei hän koettanutkaan vasten Annan tahtoa saada sitä
tietää. Nyt kun hän äkkiarvaamatta kuuli uutisen, että Anna oli Löfin
morsian, hämmästyi hän, niinkuin äsken hänen miehensä. Mutta
myöntyväisenä nyt, niinkuin aina ennenkin, kun hän kuuli, että tästä
pitäjääsen äsken tulleesta herrasta Annan onni riippui, ei hän sanonut
mitään muuta kuin: »Jumala siunatkoon teitä ja suokoon teille onnea!»
Rouvalle oli tämä kihlaus kumminkin vastenmielinen; vaan sen mielensä
hän salasi.

Löf viipyi koko päivän Katajalahdella, ja suurimman osan päivästä
saivat nuoret rakastavaiset olla kahden kesken. Anna oli näinä hetkinä
innoissaan tunnustanut kaikki, mitä hän viime viikon kuluessa oli
ajatellut. Yhden vaan salasi hän. Hän ei puhunut mitään Vilhelmin
kirjeestä, eikä myöskään siitä vastauksesta, minkä hän oli Vilhelmille
lähettänyt. Ja Löf puoleltaan tunnusti, että hän oli rakastanut Annaa
siitä hetkestä, jona hän hänen Helsingissä näki, ja että hän oli jo
silloin päättänyt voittaa hänen. Yhden vaan salasi hänkin, sen että hän
Vilhelmin rakkaudesta tiesi, että hän puistosta oli löytänyt Vilhelmin
kirjeen ja että se hänellä vieläkin oli.

»Jos minä olisin tietänyt, mitä nyt tiedän» -- sanoi Anna, kuu oli
kuullut Löfin tunnustuksen, -- »niin ... ken tietää, olisitko näin
kauas nyt ehtinyt. Sinua, pahankurinen, olisi minun pitänyt kiusata
enemmän».

»Anna!» vastasi henkikirjoittaja. »Sinä et tunne minua, et tiedä kuinka
voimallinen minun rakkauteni on; sitä saat ainoastaan aavistaa. Mutta
usko minua, kun sanon, että ellet sinä olisi ottanut ensimäistä askelta
lähestyäksesi minua, en olisi koskaan lähestynyt sinua. Minä olen
oppinut hallitsemaan omaa itseäni, ja vaikka taistelussa rakkauteni
kanssa olisin kuollutkin, et olisi koskaan saanut siitä tietää».

Löfin äänessä, kun hän tämän sanoi, oli jotakin niin miehuullista,
mutta samalla jotakin, joka todisti, että Anna oli hänelle kallein
maailmassa. Semmoinen vastaus, kuin nyt tässä Löfin, se löysi tien
Annan sydämen pohjaan. Annan omaa tahtoa ei ollut kukaan, ei mikään
maailmassa tätä ennen rajoittanut. Nyt tuli voimakas, väkevä, joka
tälle omalle tahdolle rajoja pani, ja tämän voimakkaamman edessä tunsi
Anna voimattomuutensa. Hän näki ja tunsi hänessä tukeen, jota vastaan
hän saattaisi ja saisi nojautua, ja tällä tunteella oli Annan oma tahto
kukistettu ja hän itse kokonaan Löfin vallassa.

Iltapuolella päivää astui rouva nuorten luo. Silloin hän puheli kauan
heidän kanssansa, ja Löf tiesi niin laatia lauseensa, että rouva rupesi
tulevasta vävystään saamaan parempia ajatuksia. Vihdoin käänsi rouva
puheensa toisiin asioihin ja kysyi äkkiä:

»Oletko onnentoivotuksella, Anna, muistanut Vilhelmiä? Tänään on hänen
26 syntymäpäivänsä».

»Tänäänkö?» kysyi Anna hiljaa ja kummallisen hellällä äänellä. -- »Sitä
en ole muistanut». Ukko Rother naurahti. »Miten saatat, mamma, vaatia,
että Anna nyt semmoista muistaisi; eipä hän suuresti näy muistavan
mitään muuta kuin tuota, joka tuli kuin taivaasta pudoten ja vei meidän
tyttäremme».

Rouva ei vastannut mitään; hän vaan pudisti päätään, vaikka tuskin
näkyväisesti.

Mitä Anna illalla myöhemmin yksinäisyydessä ajatteli, mitä hän tunsi
samana aikana, jolloin Vilhelmi ravintolassa avasi ja luki hänen
kirjeensä -- sen saamme vasta nähdä. Jätämme siis patronin
kuorsaamaan ja Annan ja hänen äitinsä miettimään, sillä molempain
viimeksimainittujen silmistä on uni karannut; Löfin jätämme myös
kulkemaan edestakaisin kamarissansa, jonka lattiata hän pitkillä
askeleilla mittaa, omituinen pilkkahymy huulillaan, -- ja käymme
Vilhelmin luona.

       *       *       *       *       *

Ravintolassa, johon Vilhelmin ja hänen toverinsa jätimme, ei ollut
paljon väkeä. Vähäisen pöydän ääressä, kaukana toisista, istuivat
ystävät. Kun Vilhelmi oli Annan kirjeen lukenut, oli hän käskenyt
tuomaan punssia. Tarjoojapoika oli tätä tuonut ja täyttänyt lasit.

Vilhelmi oli vaalea kuin kuollut; hänen kätensä vapisi niin, että hän
töin tuskin sai lasin huultensa luo. »Maljasi, ystäväni!» -- sanoi hän
äänellä, joka toverin korvissa soi, niinkuin olisi se tullut kaukaa ja
ollut tuntemattoman.

»Vilhelmi! Mikä sinua vaivaa!» huusi Rönneqvist. »Mitä sisälsi kirje?»

»Eipä paljon mitään» -- vastasi Vilhelmi kummallisella äänellä. »Se
sisälsi vaan sanoja, jotka murtivat erään nuorukaisen sydämen».

»Minä en ymmärrä vielä mitään muuta, kuin että sinua on kohdannut joku
kauhea sanoma».

»Maljasi! Tämä juoma on mietoa, kuin olisi se paljasta vettä» -- lausui
Vilhelmi kuulematta ystäväänsä.

Rönneqvist tarttui Vilhelmin käteen. Se oli kylmä. Hän katseli häntä
tarkemmin. Suuria hikihelmiä oli noussut Vilhelmin vaalealle otsalle.

»Sinä olet sairas, Vilhelmi!» -- huusi hän.

»En, minä nyt olen terveempi kuin ennen koskaan. Mutta minä olen ollut
sairas».

»Sinä olet niin kummallinen. Jos minua ystävänäsi pidät ja voit sanoa,
miten sinua on tuo kirje koskenut, niin sano!»

Vilhelmi katseli äänetönnä kotvan aikaa ystäväänsä. »Miksi en voisi
sitä sanoa. Jos yhden sydän musertuu, vähäinenhän asia se on». -- Ja
ystävällensä antoi Vilhelmi äsken saadun kirjeen. -- »Siinä uutinen: se
ei ole suurenarvoinen» -- sanoi hän.

Rönneqvist katseli uudestaan toveriansa. Hän ei nyt ensinkään häntä
tuntenut Vilhelmiksi. Tämä, joka aina ennen oli itseensä sulkeunut,
uskoi nyt toiselle salaisuutensa -- luultavasti salaisimpansa.
Rönneqvist otti kirjeen ja luki:

    »Vilhelmi! Sinä pyydät lopullista vastausta. Minä en ole sinua
    koskaan rakastanut, en koskaan; enkä saata sinua koskaan rakastaa!
    Sinä et tiedä, kuinka paljon pahaa sinä rakkaudellasi olet minulle
    tehnyt. Voi hyvin ja unohda onneton Anna!»

Rönneqvist ei ollut tiennyt aavistaakaan, että syynä Vilhelmin
alakuloisuuteen olisi ollut rakkaus. Hän oli päin vastoin luullut
ystäväänsä sellaiseksi, johon ei mikään hellempi lemmen tunne voisi
pystyä. Nyt selkeni hänelle kaikki, ja nyt huomasi hän, kuinka vähän
hän oli ystäväänsä tuntenut. Hänellä ei ollut mitään sanomista, kun hän
kirjeen Vilhelmille takaisin antoi, sillä hän ei tiennyt, mitä olisi
sanonut. Vilhelmin silmät olivat häntä tirkistelleet, kun hän luki, ja
kun hän kirjeen takaisin antoi eikä mitään sanonut, sanoi Vilhelmi:

»No, siinä uutinen!»

»Ystävä parkani!» -- virkkoi silloin hiljaa toveri.

»Älä sano paraksi, sano onnelliseksi! Minäkin uskalsin toivoa; olen
vuosikausia sitä uskaltanut. Toivoessani on aikani kulunut. Sano minua
onnelliseksi; sillä nyt minä tiedän, ettei ole minulla mitään
toivomista».

»Joka on kadottanut toivon ja sen voiman, minkä toivo antaa, hän on
kadottanut itsensä» -- väitti Rönneqvist.

»Olkoon niin! Minusta on kumminkin toivottomuuden tila parempi kuin
turha toivo. Minä olen onnellinen».

Vilhelmin puhe, hänen äänensä, kaikki hänessä oli niin kummallista,
että Rönneqvist pelästyi. Hän ei tiennyt mitä sanoa, millä lohduttaa
ystävätään. Hän istui ääneti. Vilhelmikin oli vaiti. Hän tirkisteli
lasiaan, jota hän sormillansa tuon tuostakin kosketteli. Vihdoin kuuli
Rönneqvist hänen hiljaa mumisevan:

»Ei koskaan, ei koskaan...» ja taasen: »ei koskaan!»

Sillaikaa kun Vilhelmi ja Rönneqvist keskustelivat, oli ihmisiä tullut
huoneesen. Toverukset eivät heidän tuloansa huomanneet. Mutta nyt
lähestyi pöytää, minkä ääressä he istuivat, koko joukko vanhempia
ylioppilaita. Onnea siinä toivotettiin Vilhelmille ja hänen kylmää
kättänsä puristettiin. Vilhelmillä ei ollut mitään vastata
onnentoivotuksiin; mutta hänen vastaustaan ei suuresti kaivattukaan,
sillä vastatulleilla oli paljon puhumista.

Pöydän ääressä, missä Vilhelmi ja Rönneqvist äsken kahden istuivat,
istui pian koko joukko. Siellä kuultiin nyt päivän uutiset ja mitä
muuten kuullaan semmoisissa tilaisuuksissa, joissa lauma ylioppilaita
on koolla. Siellä puhuttiin tutkinnoista, siellä juteltiin Kilpisen
venykkeistä, jotka nyt olivat saavuttaneet korkeimman maineensa, ja
muista päivän asioista.

»Oletteko kuulleet, että Sult ja Kåhrström ovat karanneet?» kysyi äkkiä
eräs tovereista. »Hyvänmakuisen ja sakean liemen ovat he jälkeensä
jättäneet!»

»Vai karanneet! Eipä kummaa, että ukko Björk, jonka äsken kadulla näin,
oli mielestäni jotenkin alakuloinen. Hän oli, kuten olen kuullut,
suurissa asioissa Sultin ja Kåhrströmin kanssa».

»Minä jo aamulla kuulin tuosta karkaamisesta, ja kuulinpa arveltavan,
että Björkin täytyy tehdä konkurssi sen tähden».

»Ah! Sepä lienee syy, miksi ei nuorta Björkiä tänään täällä nähdä. Saas
nähdä, miten nyt käy hänen ulkomaanmatkansa!»

»Isä Björkiähän on pidetty varakkaana, jopa rikkaanakin miehenä. Sen
lisäksi hän aina on ollut varovainen; on mahdotonta, että hän
umpisilmäisesti olisi luottanut Sultiin ja Kåhrströmiin».

»Ja hänen uusi rautatehtaansa! Sehän antaa 40 prosenttia, jos saa poika
Björkiä uskoa».

»Häntä en suuresti usko muissakaan asioissa, saati sitten, kun hän
omistansa puhuu. Kummallista, kuinka hän on muuttunut. Ennen oli hän
suorapuheinen, mutta siitä saakka, kun hän Löfin kanssa rupesi
seurustelemaan, tuli hänestä ihan toinen mies».

»Minun mielestäni ansaitsee hän täydellä syyllä ne rukkaset, jotka hän
on saanut».

»Hän ei ole niistä millänsäkään».

»Siltä näyttää. Mutta, jos nyt hänen isänsä menee konkurssiin, niin...
En sano muuta kuin että nuoren Björkin morsian oli rikas. Hyvä olisi
hänellä nyt semmoinen».

»Onko kukaan teistä kuullut Löfistä? Kummallista, miten pian hän
kameraalitutkintonsa suoritti, kun hän sille tielle oli päättänyt
antautua, ja miten pian hänen onnistui saada virka».

»Häntä ei ollut helppo ymmärtää. Hän oli hupainen toveri, sitä ei voi
kieltää. Mutta ne, joiden seurassa hän hupaisuuttaan näytti, ovat kyllä
saaneet siitä maksaa. Hän osasi erinomaisen hyvästi elää toisten
kustannuksella».

»Sen kyllä Björk tietää».

»Ja Antero Rotherkin, vaikka tämä ymmärsi aikanaan päästä hänestä
erilleen».

»Minä luulen, että kaikki, mitä Löf teki, oli syvästi ajateltua. Eipä
hänelle koskaan kelvannut ystäväksi se, jolla ei ollut hyvästi rahaa».

»No, jos hän, niinkuin minäkin luulen, aina katsoi omaa hyötyänsä ja
etuansa, niin lienee hänellä ollut joku salainen syy, joka niin äkkiä
sai hänen kääntymään ihan toiselle radalle. Sillä korkeammalle kuin
henkikirjoittajaksi pyrki hän alussa varmaankin».

»Etkö sinä tiedä mitään hänestä?» -- kysyi eräs tovereista kääntyen
Vilhelmiin.

Vilhelmi ei ollut kumppaleinsa jutellessa puhunut sanaakaan. Kun
Sultista ja Kåhrströmistä kerrottiin, kuuli hän tuskin mitä puhuttiin.
Hänen hiljaisuutensa ei käynyt tovereille kummaksi, sillä viime vuosina
oli hän aina ollut tällainen. Mutta kun Löfistä ruvettiin puhumaan,
heräsi hän, ja että hän nyt puhetta seurasi, näkyi siitä, että hänen
silmänsä aina olivat luodut puhujaan. Kun nyt kysymys hänelle tehtiin,
säpsähti hän ja vastasi:

»En tiedä muuta, kuin että hän asuu kotipitäjäässäni».

Vierimmäisen pöydän luo, jossa istui kaupungin kauppamiehiä, tuli nyt
raatimies X. Ylioppilaitten silmät kääntyivät häneen, niinkuin tuliaan
ainakin, ja kun tämä toveriensa pariin istui, kuulivat ylioppilaat
hänen sanovan:

»Kauppias Björk jätti äsken konkurssianomuksen. Ja sen mukaan on hän
melkein häviön oma. 150,000 omaisuutta, 130,000 velkaa».

»Sitäpä tässä jo aavistettiin» -- sanoi eräs kauppias. »Tiedetäänkö
syytä konkurssiin? Luultavasti Sult ja Kåhrström?»

»Siltäpä näyttää; mutta vaikea on vielä päättää, miten asian todellinen
laita on».

»Ja tiedetäänkö varmaan, minne Sult ja Kåhrström ovat paenneet?»

»Ei varmaan, mutta arvattavasti Englantiin».

»Tiedetäänkö, kuka tämän konkurssin kautta tulee enimmän kärsimään?» --
kysyi eräs ylioppilaista, joka näkyi olevan tuttu raatimiehelle.

»Ei varmasti; mutta näyttääpä siltä, kuin tulisi koko joukko yksityisiä
konkurssiin sekaantumaan», vastasi raatimies.

Mutta ne asiat, jotka kauppamiehiä huvittavat, eivät huvita
ylioppilaita. Nämä eivät huolineet ruveta asiaa punnitsemaan, niinkuin
kauppiaat tekivät. Kun olivat uutisen kuulleet, olivat he tyydytetyt,
ja pian sen jälkeen kuultiin heidän juttelevan ihan toisista asioista.

Aksel Rönneqvist, joka oli ottanut vilkkaasti osaa toveriensa
jutteluihin, oli tuon tuostakin luonut silmänsä Vilhelmiin ja nähnyt,
että tämä, kun ei enää Löf ollut puheen esineenä, taasen oli vaipunut
entisiin mietteisiinsä. Kun Vilhelmi ennen oli joskus poissa kodistaan
viettänyt iltaansa, joka kumminkin ani harvoin tapahtui, ei hän koskaan
kauan ollut viipynyt. Nyt hän näkyi unohtaneen ajan juoksun, sillä
kello oli jo jotenkin paljon, eikä vielä Vilhelmi lähtöä tehnyt.
Rönneqvist näki, ettei Vilhelmi ensinkään tietänyt, mitä hänen
ympärillään tapahtui. Hän koetti nyt huomauttaa häntä, missä paikassa
he nyt olivat, ja kysyi:

»Eikö tilata ruokaa? Kello on jo kohta 12».

»Ei minun ole nälkä», vastasi Vilhelmi.

Mutta tämä kysymys oli kumminkin herättänyt Vilhelmin. -- Vastaukseensa
liitti hän heti: »Mutta voimmehan kumminkin syödä».

Toverukset tilasivat ruokaa. Rönneqvist söi mielihalulla, mutta
Vilhelmi tuskin sitä maistoikaan.

Nyt vasta huomasivat toverukset, että Vilhelmi oli toisellainen kuin
ennen, ja eräs heistä lausui:

»Mikä hitto nyt Vilhelmiä vaivaa? Totta on kyllä, että jumaluusoppi
miehensä elättää, mutta ruoka ei kumminkaan syömättä vatsaan pääse».

Toiset nauroivat. Mutta Vilhelmi työnsi tyköään lautasen ja lausui: »Ei
minun ole nälkä». Sitten nousi hän äkkiä, ja noustessaan kuultiin hänen
hiljaa mumisevan:

»Ei koskaan!... Ei koskaan!... Ei koskaan!»

Akseli Rönneqvistin kanssa erosi hän seurasta. Hänen syntymäpäivänsä
oli mennyt. Kello löi 12.

»Kummallista, miten tuo jumaluusoppi saa ihmisen riivatuksi» -- sanoi
eräs tovereista, joka pitemmän aikaa oli Vilhelmin tuntenut. -- Ennen
oli hän, ellei juuri iloinen, niin kumminkin hupainen poika; mutta niin
pian kuin hän jumaluusoppia rupesi lukemaan, muuttui hän ihan toiseksi
ihmiseksi.



VIII.

Minkälainen mies Löf oikeastaan oli.


Puolen toista virstaa Katajalahdelta oli talo, jossa kihlakunnan uusi
henkikirjoittaja oli asumassa, ja kummallista kyllä, miksi juuri tässä;
sillä talo oli köyhimpiä, eikä sanottavan kauniilla paikallakaan,
vaikka Löf väitti, että paikka oli yhtä kaunis kuin Katajalahti, joka
näkyi niemelle, missä talo oli. Tässä talossa oli henkikirjoittajalla
kolme huonetta, tupa, joka saliksi oli laitettu, ja kaksi kamaria.
Mutta siitä päivästä saakka, jona henkikirjoittaja oli tänne muuttanut,
ei häntä oltu usein kotonansa nähty muulloin kuin öisin, aamuin ja
illoin; ja silloin istui hän miltei aina työtä tehden. Kuten tiedämme,
oleskeli hän suurimmat osat päivistä Katajalahdella.

Näin oli hänen tulostaan kolme kuukautta kulunut, ja mitä näiden
kuukausien kuluessa oli tapahtunut, sen jo tiedämme. Henkikirjoittaja
oli kosinut, ja hänellä oli nyt morsian.

Päivänä, jona tämä tapahtui, tuli henkikirjoittaja myöhään illalla
kotiinsa. Hän palasi nyt Katajalahdelta voittajana. Viime viikon
kuluessa ei hän ollut missään käynyt. Alituisessa työssä oli hän sen
aikaa ollut. Nyt, kun hän taasen Katajalahdella kävi ja voittajana
sieltä palasi, oli hän vähän toisellainen kuin ennen. Hän ei nyt,
niinkuin hänen tapansa muuten oli, kun hän herrastalosta palasi,
istunut työpöytänsä ääreen. Hän käveli edestakaisin kamarissansa ja
mietti.

Me tiedämme, mitä sukua Löf oli ja että hän nuoruudessansa oli ollut
kerjäläinen. Tästä alhaisesta tilasta olivat hänen luonteensa
ominaisuudet hänet nostaneet, ja samalla kuin hän siitä nousi, samalla
kun hän yhden pyrintönsä perille oli päässyt, asetti hän itselleen
toisen päämaalin, jonka perille hän sitten koetti päästä. Näin
askelittain oli hän päämaalista toiseen kulkenut. Tällä matkallaan, jos
sitä siksi voimme kutsua, oli hän jo nuoruudestansa oppinut aina vaan
itseänsä katselemaan ja pitämään muita ihmisiä ainoastaan
välikappaleina, joita hän sai käyttää, jos olivat hänelle hyödyksi,
tahi jättää sikseen, jos hän huomasi, ettei hän niitä tarvinnut.
Löfissä oli niin muodoin jo alusta saakka itsekkäisyyden henki
herännyt, ja tämä henki oli hänen niin kokonaan voittanut, että hänellä
oli oma itsensä aina silmäinsä edessä. Toisten onni ja hyöty koski
häneen ainoastaan sen mukaan, kuin hän siitä näki itselleen olevan
hyötyä. Mutta tämä hänen luonteensa pääominaisuus ei päässyt kaikkien
nähtäväksi; sillä kaikessa, mitä Löf teki, kysyi hän järkeään, ja tämä
sekä kokemus oli hänelle näyttänyt, että ihmisistä, jopa niistäkin,
joilta hän ei aluksi luullut voivansa odottaa mitään, kumminkin
saattaisi olla jotakin hyötyä hänelle. Tämä sai aikaan sen, että hän
varovaisesti kaikkia kohteli, jotta aina voisi heitä lähestyä, jos hän
sittemmin näki, että semmoinen lähestyminen voisi häntä hyödyttää.
Koulussa ja lukiossa ei rakastanut häntä kukaan, sillä aisti sanoi
lapsille, ettei Löfissä hyvää asunut. Mutta häntä ei kukaan
vihannutkaan, sillä Löf ei näyttänyt vihaa ketään kohtaan. Lasten
silmät ovat tarkat, eivätkä kumppaleitten viat heiltä jää
tuntemattomiksi. Löf tiesi sen ja käyttäytyi sen tähden aina varsin
varovaisesti. Kumminkaan ei hän aina voinut salata, mitä hän olisi
tahtonut salassa pitää. Hänen toverinsa siis pian huomasivat, että hän
oli kaksimielinen, eikä tämä lisännyt heidän rakkauttaan häneen. Mutta
Löf tiesi aina käyttäidä niin viisaasti, etteivät hänen toverinsa
koskaan tulleet täyden totuuden perille. He katselivat häntä aina
epäluuloisesti, mutta siitä etemmäksi pääsemästä tiesi Löf heidät
estää. Näin oli hän koulu- ja lukioaikansa purjehtinut opettajain ja
oppilaiden välistä vettä, ja vaikka eivät edelliset enemmän kuin
viimeksimainitutkaan häntä kaikissa aina uskoneet, ei häntä voitu
valehteliaksikaan sanoa. Kun hän ylioppilaaksi pääsi, sitten tiesi hän
vapauttaan käyttää. Hänestä ei silloin kuulunut muuta kuin hyvää,
vaikka ei juuri voitu sanoa, että hän hyvissä seuroissa oli. Nyt oli
hänellä parempi tilaisuus valita toverikseen semmoisia, joista hän
tiesi olevan hyötyä itselleen. Useat näistä menivät jo ylioppilaina
perikatoon; mutta ennenkuin se tapahtui, oli Löf irtautunut heidän
seurastaan.

Löfissä oli aina vallinnut tavaton kunnianhimo. Kunniaa olisi hän
nerollaan ja hupaisuudellaan varsin hyvin voinut saada niiltä, joiden
kanssa hän seurusteli; mutta tällaista kunniaa piti Löf mitättömänä.
Hän pyrki ylemmäksi; hän pyrki korkeammalle. Ja tämä hänen
pyrkimisensä, jonka tuli aina paloi hänessä, ei antanut hänelle rauhaa.
Hän tiesi, että ainoastaan työ kruunaa semmoista pyrintöä, ja tämän
tähden teki Löf uutterasti ja väsymättömästi työtä. Hänen terävä
järkensä, hänen vilkas ja pikainen käsityksensä teki työn hänelle
helpoksi. Kun hän ylioppilaaksi tuli, oli hänellä maalina voittaa
tohtorin hattu. Sitten kun se olisi voitettu, sitten olisi aika toinen
päämaali asettaa -- ajatteli hän. Askele kerrassaan, tämä oli hänen
ohjenuoransa.

Kuten siis näemme, oli Löf itsekäs, ja itsekäs suurimmassa määrässä.
Itsekkäisyydessä on monta kohtaa, jotka siihen kiinteästi liittyvät.
Näistä on kateus tavallisimpia. Itsekkäinen, joka kaikkea hyvää suo
ainoastaan itsellensä, ei saata hyvillä silmillä nähdä, että toiselle
käy yhtä hyvästi, vielä vähemmin, että heille käy paremmin kuin hänelle
itselleen. Kateus herää hänessä. Ja kateuden ensimäinen tunnusmerkki
on, että se kaikissa koettaa kadehdittua halventaa. Tällainen kateus
vallitsi Löfissä. Hän kadehti kaikkia, joissa hän näki löytyvän
todellisia pyrintöjä, ja varsinkin, jos nämä pyrkiät olivat varustetut
hyvillä luonnonlahjoilla. Mutta Löf tiesi kateuttaankin salata. Hän oli
siinä toisista, tavallisista kadehtioista eroava, että hän ei
kadehdittujansa julkisesti halventanut -- ja syynä siihen oli tuo jo
yllämainittu varovaisuus, joka ei sallinut hänen loukata ketään; sillä
niistäkin voisi hänelle olla hyötyä. Mutta jos hän salaa, kenenkään
tietämättä, voi heitä vahingoittaa, niin silloin hän ei heitä
säästänyt, ja hänen salainen ilonsa oli suuri, jos hän tässä onnistui.
Jumala varjelkoon minua ystävistäni, vihamiesteni kanssa minä kyllä
toimeen tulen, näin olisivat ne Löfin kumppaleista, joita hän enin
suosi, saaneet sanoa, jos olisivat nähneet, mitä Löfin sydämessä
liikkui, kun hän heitä imarteli.

Mutta taidollisimmasti kaikista vioistaan osasi Löf kumminkin salata
suurimman vikansa. Hän oli saituri sanan lujimmassa merkityksessä. Raha
oli hänen epäjumalansa. Hän tiesi, miten yleisesti saitureita
halveksitaan, ja sentähden aina, kun hän epäjumalaansa kunnioitti, ja
kuinka suuressa määrässä hän sitä tekikään -- tiesi hän tarkalla
varovaisuudellaan sen salassa pitää. Jo nuorimmasta ijästään saakka oli
hän rahan arvon tiennyt. Köyhällä sitä tietysti ei paljon olekaan.
Köyhyys oli siis tällä kohdalla hänen onnensa. Ylioppilaana ollessaan
tiesi hän niin elää, ettei hänen elämänsä sanottavasti mitään maksanut.
Hänellä oli jo synnynnästään erinomainen lahja elää toisten
kustannuksella. Ja tämänkin osasi hän nyt niin salata, että ne, jotka
häntä olivat elättäneet, vasta jälestäpäin sen huomasivat. Väliin
kumminkin, kun hän näki, että hänen oma etunsa sitä vaati, oli hän
tuhlaajakin -- jos ei muiden, niin ainakin omasta mielestään.

Niitä, joita Löf kadehti ja joita hän samalla ystävällisesti kohteli,
oli Vilhelmi Rother. Hän kadehti Vilhelmin vakavia pyrinnöitä ja
Vilhelmin luonnonlahjoja; hän kadehti sitä yleistä, vaikkapa hiljaista
arvoa, joka Vilhelmille kaikissa annettiin. Me näimme, että Vilhelmi
puolestaan ei voinut Löfiä kärsiä, ja lisäksi vielä sekin, että Löf
pelkäsi Vilhelmiä, viritti yhä hänen kateuttaan. Löf pelkäsi Vilhelmiä,
sillä tämä kohteli häntä aina kylmästi, ikäänkuin olisi hän tiennyt,
mitkä vaikuttimet elivät ja liikkuivat Löfissä. Mutta samassa määrässä
kuin Löfissä pelko ja kateus kasvoi, samassa määrässä teeskenteli hän
ystävyyttä, samalla kuin hän salaa koetti Vilhelmiä vahingoittaa, missä
vaan voi, ja siihen hän aina tilaisuutta etsi.

Tällainen oli Vilhelmin ja Löfin keskinäinen väli, kuu ukko Rother
perheineen tuli Helsinkiin. Ukko Rother oli Löfille nimeksi tuttu. Löf
tiesi, että Rother oli rikas, ja tästä syystä oli hän jo koettanut
päästä Villen ja Anteron tuttavuuteen ja olisi siinä onnistunutkin,
ellei Vilhelmi olisi tätä tuttavuutta estänyt liian kauaksi
kehittymästä. Ensimäinen tunne, mikä Löfissä heräsi, kun hän Vilhelmin
näki Annan kanssa, oli kateus, semmenkin kun Annan puhdas, lapsellinen
olento häneen vaikutti. Kateus hänessä laati nuo sanat, joita kuulimme
hänen esplanaatilla mumisevan: »Vielä ei ole voitto Vilhelmin». Mutta
toisesta tunteesta kävi ajatus: »Vielä ei ole Vilhelmi voittanut» --
kun Löf oli todistaja Rotherin herrasväen lähtöön, jolloin Annan
silmäys hänet tapasi. Annan kuva oli siitä hetkestä asti asunut Löfin
mielessä, ja turhaan koetti hän sitä unohtaa. Samassa määrässä kuin
kateus Vilhelmiä kohtaan kohoni Löfissä, syntyi hänessä halu voittaa
Anna, ja jos hän Annan voittaisi, olisihan silloin hänen kateutensakin
tyydytetty. Tämä oli ajatus, jota ei Löf voinut eikä tahtonutkaan
poistaa mielestään. Päinvastoin juurtui se hänessä, ja juuret
kasvoivat, sillä Löf päätti ja oli, kuten tiedämme, siinä oikeassa --
että joku hellempi tunne asui Vilhelmissä Annaa kohtaan. Totta on, että
kateus oli ensimäinen tunne, joka hänessä vallitsi; mutta rakkauskin
oli häneen vaikuttanut, ja hänen ilonsa oli ajatella Vilhelmiä
onnettomana, samalla kuin hän itse, Löf, olisi onnellinen ja rakkaan
Annan omistaja.

Jos Anna olisi ollut köyhä, ei olisi Löf koko asiaa ajatellut. Löf oli
jo aikoja sitten päättänyt, että ainoastaan semmoinen tyttö, joka voisi
hänelle varoja tuottaa, saisi kantaa hänen nimeänsä. Tavarat pani hän
ensimäiseen sijaan, rakkauden toiseen. Mutta Anna oli rikas, rikkaus ja
rakkaus tässä yhtyivät. Sitä parempi!

Löf oli mies, joka tiesi päätöksensä pitää, kun hän jotakin oli
päättänyt. Hän oli päättänyt voittaa Annan, ja hän ryhtyi kohta
keinoihin. Ensimäinen työ oli päästä Annan tuttavuuteen. Hän ajatteli
sinne ja tänne. Hän otti tarkan tiedon ukko Rotherin rikkaudesta, hänen
kartanostaan, asukkaista pitäjäässä, johon Katajalahti kuului --
sanalla sanoen kaikesta, joka oli vähäisessäkään yhteydessä hänen
aikeensa kanssa, ja tämä hänen tiedustuksensa loppui niin, että hän
ensikerran eläessään poikkesi tehdystä päätöksestään. Hän oli pyrkinyt
tohtoriksi -- nyt luopui hän tästä pyrinnöstään.

Useimmat virkamiehet kihlakunnassa ja pitäjäässä, johon Katajalahti
kuului, olivat vanhoja, etenkin henkikirjoittaja ja kruununvouti. Löf
päätti kääntyä semmoiselle tielle, jolla voisi tulla kelvolliseksi
näihin virkoihin. Hän tosin pelkäsi, että Vilhelmi ehtisi ennen häntä
voittaa Annan. Mutta hän päätti samalla pitää tarkasti silmällä heitä.
Löf kyllä tiesi, kuinka epävarma hänen yrityksensä oli, mutta hän tiesi
samalla, että uskaltamatta ei mitään voiteta, ja -- hän uskalsi, eikä
seitsemäs kuukausi ollut vielä umpeen kulunut, ennenkuin hän oli
tarvittavat tutkinnot suorittanut.

Kolmatta vuotta palveli hän senaatissa; silloin kuoli toinen niistä
virkamiestä, joiden jälkeiseksi kelvatakseen Löf oli valmistaunut, ja
että hän henkikirjoittajan viran sai, olemme jo nähneet.

Kaikki on hänelle tähän saakka onnistunut, ja että hän
päätarkoituksessaan onnistuisi, sitä hän ei enää epäillyt. Hän
muutti pitäjääsen, johon Katajalahti kuului, ja hänen ensimäinen
työnsä siellä oli tutkia sitä tannerta, jolla hän alkoi taisteluun
antautua. Nyt, sen tiesi hän, tulisi hänen käyttäidä viisaasti. Kaiken
entisen varovaisuutensa kutsui hän avukseen, ja sitten ryhtyi hän
päätarkoitustansa toteuttamaan. Annan luonteen oppi hän pian tuntemaan.
Hän näki hänet luonnon muodostamaksi lapseksi, joka ei ollut koskaan
mitään vastustusta maailmassa kohdannut; hän näki, että Annassa asui
intoja, joita hänen vaan tulisi herättää -- ja voitto olisi hänen.
Annaa ei ollut mikään vielä kukistanut; jos Löf Annassa voisi synnyttää
rakkautta, olisi Anna kukistettu. Me olemme nähneet, että Löf tässäkin
asiassa onnistui, vieläpä miten hän onnistui. Itse piti hän tällä aikaa
varsin tarkalla silmällä Annaa. Joka ainoata hänen sanaansa, hänen
käytöstänsä, jokaista hänen silmäystänsä piti Löf tarkalla silmällä.
Vähimmätkin väreelliset muutokset Annassa äkkäsi hän, ja kaikkia käytti
hän hyväksensä.

Vähän vastenmielistä oli Löfille aluksi Anteron kotonaolo: mutta hän
huomasi pian, että Antero oli hänelle enemmän hyödyksi kuin haitaksi.
Antero, joka jo nuoruudesta oli hellä ja hyväluontoinen, oli kasvanut
viehkeäksi nuorukaiseksi, jonka sydän oli varsin tunteellinen ja tyyni
sekä vapaa kaikesta epäluulosta. Kun siis Löf rupesi sydämellistä
ystävyyttä hänelle teeskentelemään, voitti hän Anteron pian
ystäväkseen, joka itsekseen katui entistä kylmyyttään häntä kohtaan. --
Se herätys, jonka Antero Pohjalaisten vuosijuhlassa oli saanut, kun hän
siellä ensikerran maamme etevimpiä miehiä näki, se herätys ei jäänyt
hänessä vaikuttamatta. Kaiken aikansa käytti Antero lukemiseen, ja kun
hän väliin sekaantui Annan ja Löfin välisiin keskusteluihin, lausui hän
aina ajatuksia, jotka antoivat pitkäksi aikaa kiista-aineita Annalle ja
Löfille. Anterolta sai Löf tietää paljon Annasta, vaikkei Antero
ensinkään aavistanut syytä, miksi Löf aina Annasta jotakin tiedusteli.

Onnellisena, siinä määrässä kuin itsekkäinen saattaa onnellinen olla,
palasi Löf kotiinsa Katajalahdelta, kun hän oli viimeisen ryntäyksensä
Annan sydäntä vastaan tehnyt ja siinä ryntäyksessä onnistunut. Iltaa
oli jo pitkältä kulunut, mutta uni ei vaivannut sankariamme. Hän käveli
edestakaisin kamarissansa.

Hän oli voittanut. Voittoansa hän mietti. Hän tiesi, että hänellä oli
kiistaveli, joka, samaten kuin hän, oli pyytänyt Annan rakkautta.
Vilhelmin kirje Annalle sanoi hänelle sen. Tämä tieto teki hänen
voittonsa kahdenkertaisen makeaksi. Hän oli saavuttanut tarkoituksensa,
ja hän oli saanut kostaa!

Tätä mietti hän, ja hän mietti myös tulevaisuuttaan. Hän tiesi tarkoin,
kuinka varakas patroni oli, ja hän laski itsekseen, paljonko tästä
omaisuudesta tulisi hänelle kuulumaan. Se summa, joka nyt pyöri hänen
ajatuksissaan, ei tosin täydelleen tyydyttänyt hänen ahneuttaan, sillä
mikä määrä voi ahnetta tyydyttää, mutta, kuten tiedämme, oli Löf
oppinut elämään ja tulemaan toimeen melkein vähällä. Hän mietti siis,
miten Annan myötäjäiset kasvaisivat vuosi vuodelta, miten hän omasta
palkastansakin voisi vuosittain tätä pääomaa lisätä, ja miten hänen
varansa näin vuosittain lisääntyisivät. Nämä ajatukset, jotka
nykyisyydestä alkoivat ja tulevaisuuden tuonnempiin aikoihin saakka
ulottuivat, ne häiritsivät hänen untansa.

Vihdoin, kun jo aamuaurinko rupesi valaisemaan, laskeusi hän levolle ja
vaipui haaveksiviin unelmiin. Näissä näki hän Annan ja rikkauksia
yltäkylläisiä. Unessakin antoi hän ensimäisen sijan rikkauksille,
toisen, tuonnimmaisen, Annalle. Hopea ympäröitsi häntä; se eneni, se
kasvoi. Annakin muuttui hopeapatsaaksi. Löf oli onnellinen; hänen
sydämensä oli onnesta haleta. Ruoho pihalla, huoneet -- kaikki, mitä
hän unessaan näki, oli hopeaa, joka vähitellen kellastui ja muuttui
kullaksi. -- »Ja tämä kaikki on minun!» huusi hän unessansa. »Minun,
eikä kenenkään muun!» -- Hän tarttui siihen, hän piteli sitä, mutta
kumma! Kaikki, mihin hän tarttui, muuttui. Kun hän kultaan koski,
hienoni se hienonemistaan ja haihtui vihdoin ilmaan. Hän hämmästyi, hän
riensi tarttumaan kiini toisiin kultalevyihin, mutta mihin hän tarttui,
siinä katosi kulta. Hän kiiruhti yhä kovemmilla kourilla sitä kiini
pitämään. Se oli turhaa! Kylmä hiki alkoi nousta hänen otsalleen; yhä
kylmempi, kuta vähemmäksi kulta katosi. Hän tunsi sanomattoman tuskan
sydämessään. Hän väänteli ja käänteli itseään vuoteella. Hän näki
Vilhelmin, joka kiireesti riensi Annan luo ja sulki hänet syliinsä. Hän
näki, miten Anna Vilhelmiä vastaan kohotti käsiään ja miten Anna
samassa muuttui eläväksi olennoksi jälleen. Hän riensi eroittamaan
Annaa ja Vilhelmiä, mutta samassa katosivat ne. Löf näki unessaan,
miten ne linnuiksi muuttuivat ja lensivät ylös taivasta kohden. Hän
huusi vihasta ja tuskasta, mutta hänen huutoonsa vastasi kamala kaiku
maasta. Sorea, kaunis, rusoittava jälki näkyi siinä, mistä Anna ja
Vilhelmi olivat kadonneet. Hän silmäili ympärilleen. Kulta oli
kadonnut. Musta, kolkko yö ympäröitsi häntä, mutta kaukana hänestä
taivaan rannalla näki hän auringon kultaavassa valossa Vilhelmin ja
Annan, samalla kuin hän tunsi hiljaa vaipuvansa alas maahan. Hän koetti
tarttua ympärillänsä oleviin esineihin. Mutta kaikki, mihin hän koski,
muuttui madoiksi ja suuriksi käärmeiksi, jotka häntä vastaan
irvistelivät. Hän hypähti hirmustuneena vuoteeltaan ja heräsi.

»Hyi, se oli jumalaton uni!» -- huudahti hän.

Valvominen ja tuo julma uni olivat saaneet hänet vaaleaksi. Hän koetti
poistaa itsestään sitä synkkämielisyyttä, joka nyt oli hänen vallannut.
Mutta se ei tahtonut onnistua. Hän käveli taasen edestakaisin
huoneessansa, ja miten päivä kului, siten katosi myöskin se kauhu,
johon uni oli hänen saanut, ja eilis-iltainen mielihyvä pääsi jälleen
hänessä voitolle.

»Katajalahti on kaunis kartano» -- mietti hän. »Oikean miehen hallussa,
semmoisen kuin minun, tulee tämä kartano antamaan tuloja semmoisia,
joita ei nyt patroni eikä hänen hiljainen rouvansa osaa aavistaa. Tämä
kartano on tuleva minulle; se on päätetty!... Anna on liian hellästi
kasvatettu; hän on tottunut saamaan kaikki, mitä hän haluaa. Tässä on
muutos tapahtuva. Annasta kyllä tulee, minun ollessani hänen
miehenänsä, säästävä ja toimelias emäntä, -- siksi minussa miestä on».

Näissä ajatuksissa, joissa hänen sisimmät aikeensa ilmitulivat, puki
henkikirjoittaja Löf ylleen ja oli sitten valmis lähtemään morsiamensa
luo. Öisestä kauhistuksesta olivat vielä hänen kasvonsa vaaleat, mutta
kun hän sen huomasi, hymyili hän vaan. »Tuohan sopii vallan hyvin
minulle nyt», sanoi hän itsekseen. »Minä olen tulevaisuuttamme
miettinyt!»



IX.

Odottamaton tapaus.


Päivät kuluivat. Löf oli niinkuin ennenkin jokapäiväinen
vieras Katajalahdella, ja samaten kuin ennenkin osasi hän
teeskenteleväisyydellään salata, mitä hänen ajatuksissaan liikkui.
Annaa rakasti hän niin paljon kuin hänen kaltaisensa mies voi rakastaa,
ja tämä sai hänen olentoonsa, hänen käytökseensä jotakin todellista,
joka petti Annan ja vieläpä vanhan rouvankin, ukosta ei puhumistakaan.

Mutta rakastiko Anna häntä?

Siitä päivästä, jona Anna niin ajattelemattomasti antausi Löfille, oli
hän muuttunut. Häntä vaivasi jokin, josta hän ei tiennyt, mitä se oli.
Rauha oli hänestä kadonnut. Kun hän tulevaisuuteen loi silmänsä,
pelästyi hän. Kun hän ajatteli aikaa, jona hän eläisi Löfin kanssa,
emäntänä talossa, missä tämä oli isäntä, vetäysi hänen sydämensä
kokoon, ja hänestä tuntui kuin olisi kylmä, kova käsi puristanut ja
litistänyt maahan koko hänen olentonsa. Kun Löf tämän Annan
alakuloisuuden huomasi, koetti hän rakkaudella poistaa niitä kolkkoja
ajatuksia, joita tämä aavistus Annassa synnytti. Mutta silloin tapahtui
se kumma, että kuta enemmän Löf rakkautta osoitti, sitä tukalammaksi
tunsi Anna tilansa. Löf koetti silloin toista keinoa. Hän oli
olevinansa närkästyksissään ja kohteli häntä kylmästi. Eipä muuta
tarvittu; sillä kun Anna Löfin kylmänä näki, muuttui hän lempeäksi ja
koetti nyt, hänkin puolestaan, karkoittaa Löfistä sitä alakuloisuutta,
jonka hän luuli Löfin käytöksestä osaavansa aavistaa. -- Näin oli
nuorten väli kummallinen. Tasapainossa ei ollut vaaka koskaan muulloin
kuin niinä hetkinä, joina milloin toisessa, milloin toisessa lempi
muuttui kylmyydeksi tahi kylmyys lemmeksi. Kun Löf tämän huomasi, osasi
hän niin käyttäidä, että voitto hänen puolelleen kallistui, että
Annalla aina oli täysi tekeminen karkoittaa hänestä kylmyyden henkeä,
jotta hän ei ennättänyt itse alakuloisuuteen vaipua.

Anna oli osalleen saanut tällaisen kummallisen lohduttajanviran. Hän ei
itse ymmärtänyt, mikä häntä Löfiin veti, sillä harvoin ajatteli hän
Löfiä, kun tämä Katajalahdelta oli poissa. Hän muisti päinvastoin usein
yksinäisyydessänsä Vilhelmiä ja niitä aikoja, joina Vilhelmi oli
oleskellut Katajalahdella. Ja hänen mielensä muuttui aina silloin niin
kummalliseksi, niin viehkeäksi -- ja kuta enemmän hän Vilhelmiä ja
näitä aikoja muisti, -- aina yhä tuskallisemmaksi. Mutta kun Löf tuli,
kun Anna hänen näki ja näki hänen otsansa ryppyisenä, kun hän luuli
hänen harvasanaisesta puheestansa voivansa aavistaa, että joku salainen
suru häntä vaivasi -- niin silloin ei hän enää muistanut, mikä
vast'ikään ennen oli häntä itseänsä vaivannut. Hän riensi silloin
henkikirjoittajaa vastaan ja koetti houkutella häntä nauramaan.

Näin olivat viikon päivät kuluneet. Pyhäpäivä oli tullut, ja Löfin ja
Annan kihlaus oli julkaistava ja päivä juhlallisesti vietettävä. Rouva
oli kaikessa hiljaisuudessa valmistanut kaikki, mitä suurissa pidoissa
maalla tarvitaan. Naapuriseurakunnista oli vieraita kutsuttu, vieläpä
kaupungistakin.

Pyhäpäivä tuli.

Eri mielillä heräsivät tänä aamuna ne, joille pidot olivat valmistetut.
Löf heräsi iloisena. Hän oli tarkoitustensa perille päässyt. Mutta kun
Anna heräsi ja heti muisti, että hänen nyt oli julkisesti tunnustaminen
Löf sulhasekseen, tunsi hän taasen tuota entistä tuskaansa ja vielä nyt
suuremmassa määrässä kuin koskaan ennen. Hän muisti nyt Vilhelmiä.
Vilhelmi oli hänen ensimäinen ajatuksensa; Vilhelmi, joka ei edes
tiennyt, että Anna nyt oli valmis julkisesti tunnustamaan olevansa
erään toisen kuin hänen omansa ... tunnustamaan Löfin sulhasekseen. Jo
varhain aamulla oli Anna herännyt. Unessa oli hän nähnyt Vilhelmin, ja
Vilhelmin näkö seurasi nyt häntä hänen valveillakin ollessaan. Anna
mietti, että olisi hänen toki pitänyt kertoa Vilhelmille, minkä
askeleen hän oli ottanut. Hän oli viime viikon kuluessa sitä miettinyt,
mutta tuska hänessä oli enentynyt aina, kun hän sitä oli ajatellut.
Vaaleana ja kokonaan toisellaisena kuin ennen odotti nyt Anna
sulhasensa tuloa. Tuskansa olisi hän tahtonut purkaa jollekulle
ystävälle; mutta tällaista ystävää ei hänellä ollut. Äidilleen ei hän
voinut kertoa, mikä kumma häntä rasitti; sillä Annalla ei ollut
äitiänsä kohtaan sellaista lapsen sydäntä, joka kaikki ilmoittaa.
Sanoimme tämän kertomuksen alussa, että puhtaus loisti Annan silmistä.
Puhtaus niistä kyllä loisti, niin kauan kuin ei hänellä ollut mitään
salattavaa. Mutta kun hänen sydämessään syntyi salaisia ajatuksia,
outoja ajatuksia, jotka eivät enää olleet lapsen, niin -- silloin tosin
loisti vieläkin puhtaus Annan silmistä, mutta hänen sydämensä
avonaisuuden oli nyt ympäröinyt musta huntu, joka ei enää päästänyt
näkyviin mitä sydämessä asui. Anna sai siis kärsiä tuskaansa, voimatta
sitä kenellekään ilmoittaa, ja sen päivän aamuna, jona hänen
kihlauksensa oli julkaistava, tunsi hän itsensä varsin onnettomaksi.

Päivän kuluessa tuli Löf. Nyt oli hänen vuoronsa Annaa huvittaa ja
Annan sydämestä poistaa ne surulliset ja synkät ajatukset, jotka siellä
asuivat. Mutta Löf ei sitä voinut, ja hän koetti taas samoja keinoja
kuin ennenkin. Ne eivät tahtoneet auttaa. Äänetönnä hän istui, maata
tirkistellen, otsa täynnä suuria ryppyjä. Äänetönnä istui Anna, ja aina
väliin nousi hänen silmiinsä kyynel. Nyt ei ollut nuorten välillä
riidan aihetta, joka heitä taisteluun olisi saanut. Näin olivat he
salin viereisessä kamarissa kauan istuneet kahden kesken, kun vieraita
alkoi tulla.

»Tämä ei käy päinsä», ajatteli henkikirjoittaja. »Mikä hitto nyt on
tyttöön mennyt? Olisiko Vilhelmi kirjoittanut? Tämä ei käy päinsä?» Ja
mustasukkaisuuden jumalatar pisti terävällä aseella henkikirjoittajan
sydämeen haavan, joka aina isoni, kuta enemmän hänestä näkyi
mahdolliseksi se ajatus, että Vilhelmi olisi jonkunkaan verran Annan
suosiota voittanut.

»Tämä ei käy laatuun!» -- ajatteli hän ja astui mitään sanomatta
akkunan luo, josta hän tirkisteli ulos puistoon. Siinä seisoessaan
huokasi hän syvään, mutta hänen huokauksensa ei vaikuttanut sitä, mitä
hän oli odottanut. Hän oli toivonut, että Anna taas, niinkuin useita
kertoja ennen, astuisi hän luoksensa ja laskisi kätensä hänen
hartioilleen. Anna ei sitä nyt tehnyt. -- Anna ei tiennyt, mikä häntä
vaivasi; sen hän vaan tunsi, että hänen sydämensä ikäänkuin vetäysi
kokoon, kun hän ajatteli, että hänen kihlauksensa julkaistaisiin.

Patroni ja rouva olivat aikoneet suurilla päivällisillä viettää
tyttärensä kihlauksen julkaisua. Löf oli tahtonut, että heidät jo
samana päivänä olisi kuulutettu, mutta siihen ei suostunut patroni,
vaikka hän kyllä myönsi oikeaksi Löfin tuuman, että kuulutuspäivänä
olisi sitten uudelleen pidot pidettävät. Löfin täytyi odottaa; eikä hän
ollut aivan kiinteästi tätä pikaista kuulutusta vaatinutkaan, kun hän
oli varma siitä, että Anna oli hänen. Mutta nyt tuossa akkunan edessä
seisoessaan ajatteli hän, että olisi kumminkin ollut hyvä asia, jos
olisi kuulutus jo tapahtunut. Niin ajatteli hän, mutta kuultavasti hän
vaan huokaili.

Nuorten keskinäinen väli muuttui yhä tukalammaksi, ja luultavasti olisi
Löf saanut keksiä jonkun uuden keinon, jos hänessä uusiin keksintöihin
olisi miestä ollut, ellei patroni olisi astunut kamariin, missä hän
Annan kanssa oli.

»Vieraita huoneet täynnä» -- sanoi hän -- »ja te täällä kahden kesken,
niinkuin ei teitä muualla tarvittaisi!» Ja hän lähestyi nyt Annaa
tarttuakseen hänen käteensä.

Ukko oli todellakin unohtanut ajan, jolloin hän itse oli kosinut, sillä
jos hän sitä olisi muistanut, olisi hän heti huomannut, ettei nuorten
väli ollut semmoinen kuin kihloissa olevien tavallisesti. Kun hän
Annalle ojensi kättänsä, nousi tyttö ja heittäysi ukon syliin, kätkien
kasvonsa ukon rintaa vastaan. Ukko kyllä tästä huomasi, että Anna oli
liikutettu, mutta tämän liikutuksen syytä ei hän ensinkään osannut
aavistaa. Hän luuli kumminkin ymmärtävänsä syyn. Tytärtänsä hän syleili
ja sanoi hiljaa hymyillen:

»Minä ymmärrän ... minä ymmärrän! Rakkauden kyyneleitä!? No, noh! Hyvä
se! Mutta pyyhi pois ne, ja seuratkaa minua! Teitä on jo moni kysynyt».

Anna olisi nyt tahtonut purkaa sydämensä ja olisi kentiesi sanonut,
mikä häntä vaivasi, sen mukaan kuin hän tämän itse tiesi, jos olisi hän
nyt ollut kahden kesken isänsä kanssa. Mutta kamarissa oli myöskin Löf,
ja Annan tuska, joka oli ollut paisumaisillaan partaittensa yli,
vetäysi jälleen hänen sydämensä pohjaan. Hän ei vastannut mitään.
Niinkuin isänsä käski, teki hän. Hän pyyhkäsi pois kyyneleet
silmistänsä. Hän antoi vastustamatta Löfin tarttua hänen käteensä, ja
vastustamatta antautui hän hänen talutettavakseen.

Anna oli Löfin kanssa julkikihloissa. Hän otti vastaan niitä
onnentoivotuksia, joita vierailla oli antaa runsaassa määrässä. Hän
salpasi tuskan, joka yhä eneni, syvään rintaansa. Hän koetti nauraa,
mutta että hänen naurussaan ja ilossaan oli jotakin teeskenneltyä, sen
huomasi äiti ja sulhanenkin, jossa mustasukkaisuus oli herännyt.

Päivä kului, kuten pidoissa maalla ainakin, mitään eriskummallista
tapahtumatta. Rouvat istuivat salissa jutellen. Nuoret laskivat
leikkiä, ja vanhemmat herrat polttivat tupakkaa, joivat punssia,
juttelivat tahi pelasivat »lautaa». Maalla, missä isompia pitoja
harvemmin pidetään, ovat ne sitä hupaisemmat, eivätkä ne kestä niin
kauan kuin kaupungeissa, missä yö aina ennättää kulua puoleen ja
enemmänkin, ennen kuin pidot loppuvat. Jos olisivat vieraat olleet
kaupungissa, olisivat pidot silloin ehkä olleet vasta puolitiessä, kuin
ne jo Katajalahdella olivat loppumaisillaan. Se näkyi siitä, että jo 8
aikana moni vanhemmista näytti haluavan lähtöä tehdä.

Vieraat olisivatkin kentiesi lähteneet, ellei heitä olisi postintulo
vähän viivyttänyt. Patroni Rother oli ollut, vähää ennen kuin
postilaukku hänelle tuotiin, kiivaassa kiistassa muutamien vanhempain
herrain ja tulevan vävynsä kanssa raha-asioista ja takauksista. Löf
vastusti jäykästi kaikkia takauksia; sitä vastaan väitti patroni ja
pari hänen ikäisistään, että kumminkin joskus, aina asianhaarain
mukaan, on takaukseen meneminen, vaikka olisikin laiksi ottanut ei
koskaan takaukseen mennä. Ja eräs herroista arveli, että jos takaus
kokonaan kiellettäisiin, olisi seuraus, että moni työ, moni yritys ja
hyödyttävä toimi raukeisi tyhjään, vahingoksi ei ainoastaan
yksityiselle, mutta myöskin maakunnalle.

»Mutta» -- arveli Löf -- »jos moni hyödyttävä työ ja yritys tuleekin
toimeen, onko oikein, että moni yksityinen syytön sen tähden joutuu
turmioon? Useinpa nähdään, että tällaiset yritykset, jotka aikaa
voittain hyödyttävät, vasta kolmannessa tahi neljännessä kädessä
kannattavat, sitten kun ovat saaneet sekä perustajansa että työn
ensimäiset omistajat häviöön. Tavallisesti ei riitä yksityisten varat
suurempiin laitoksiin; he nojautuvat silloin muihin, joilla ei ole
asian kanssa mitään tekemistä, ja menevät usein itse perikatoon ja
vievät samassa takaajansakin. Minun mielestä tulisi jokaisen
puolestansa tarkasti seurata raamatun neuvoa: Ennenkuin sotaan menee,
tulee kunkin miettiä, voiko hän mennä sitä vastaan, joka tuhannella
tulee, eli toisin sanoen: ei ryhtyä asioihin, joissa ei kestä».

»Mutta» -- vastusti eräs herroista -- »jos teidän ajatuksianne
seurattaisiin, miten kävisi silloin nuorten ylioppilaitten, jotka
köyhistä kodeista ovat lähteneet ja hankkivat lainoilla varoja
edistymiseensä. Te olette nykyään, herra Löf, itse ollut yliopistossa
ja tiedätte paremmin kuin minä, mihin ne nojautuvat, joilla ei mitään
ole ja kumminkin uskaltavat ottaa lainoja. Te sanotte kaiketi, että he
nojautuvat tulevaisuuteen ... mutta siihenhän luottavat nekin, jotka
suurempiin töihin ryhtyessään toisten apuja tarvitsevat?»

»Ylioppilaiden laita on vähän toisenlainen» -- vastasi Löf. »Kun he
lainoja ottavat, luottavat he ei ainoastaan tulevaisuuteen, vaan
myöskin ja samassa itseensä. Sen lisäksi ovat ne lainat, joita
ylioppilaat ottavat, tavallisesti pieniä, eivätkä ne vie perikatoon
takaajoitansa, vaikkapa nämä saisivatkin takauksensa maksaa. Sanonpa
vielä senkin, että ylioppilaidenkin lainanotto on vahingollinen, sillä
moni heistä ottaa usein velaksi rahoja, joita ei osaa käyttää, ja
käyttää siis väärin ja joutuu kahdenkertaiseen vahinkoon: ensiksi
tuhlaa hän vieraat rahat, jotka kumminkin kerran ovat takaisin
maksettavat, ja toiseksi tuhlaa hän aikansa, samalla kuin hän
lainarahojansa väärin käyttää. Olenpa nähnyt monta köyhää, jotka lainan
saatuansa ovat siitä ilosta pitäneet suuriakin pitoja rahoilla, joita
parempiin tarpeisiin olisi kyllä tarvinnut. Rahat loppuvat ja uusiin
lainoihin on turvauminen. Jos jotakin lakia tällä kohdalla, mitä
ylioppilaisiin tulee, voitaisiin laatia, niin -- mieluummin olisi
lainanotto kiellettävä kuin siihen suostuttava. Joka tiedettä rakastaa,
se kyllä työllä tietää keinoja keksiä edistymiseensä».

»Te mielestäni sekoitatte» -- vastasi herra -- »totuutta ja valhetta
toisiinsa. Siitä, että lainarahoja voidaan väärin käyttää, tuomitsette
te kaiken lainanoton vääräksi. Löytyykö mitään, jota ei voitaisi
käyttää väärin?»

»Riitamme tässä asiassa eivät pääse päätökseen» -- vastasi Löf
huolettomasti -- »mutta lainanottamisesta emme alkaneetkaan; takaukseen
menemisestä oli kysymys, ja siinä kaiketi olette samaa mieltä kuin
minä, että se, joka takaukseen menee, heikontaa samalla omaa luottoaan
ja saa elää epävakaisuudessa aina siihen saakka, kun laina on
maksettu».

»Minä myönnän, että meillä mennään varsin usein ajattelemattomasi
takaukseen, sen sijaan kuin tässä asiassa olisi suurin varovaisuus
tarpeen. Etenkin sanon minä sen tekevän väärin, joka takaa suurempia
summia, kuin hän voi maksaa. Mutta teidän mietteesenne en voi
kumminkaan suostua. -- Saattaahan olla, että minä tahtoisin auttaa
jotakuta ja tekisin sen yksinänikin, jos minulla siihen olisi varoja.
Mutta kun nyt en tätä voi, lupaan minä hänelle nimeni sillä ehdolla,
että hän takaukseen hankkii jonkun tahi joitakuita toisia, niin monta,
että me, jos se tulisi meidän takausmiesten maksettavaksi, jakamalla
summan voisimme osuutemme maksaa. Ymmärrettävää on, että minulla
takaukseen mennessäni on täysi luottamus lainan ottajaan».

»Olkoon niin -- mutta ajatellaanpa, että teidän luotettunne pettää
teidät!»

»Se voi tapahtua; mutta jos yksi pettää, tuleeko minun kaikkia siitä
syystä pitää pettureina?»

»Tässäkin asiassa seisomme, näen minä, eri pohjalla. Tahdon vaan kysyä:
mikä on enemmän vihaa, katkeruutta ja eripuraisuutta saattanut aikaan
ystäväin välillä kuin juuri se, että toinen on toisen edestä saanut
maksaa takauksen. Eikö hätä usein saa kunnollisintakin miestä
petturiksi, ja hädän päivinä annetaan usein ystävyys alttiiksi».

»Jokapäiväisessä elämässä nähdään, sen pahemmin, että niin käy; minä
siis en tässä asiassa voi enkä tahdokaan teitä vastustaa. Mutta mitä
äsken sanoin, sen kerron nytkin. Asian väärinkäyttämisen tähden
tuomitsette te itse asian vääräksi, ja mikä pahempi on -- siitä, että
pettureita löytyy, luulette te kaikkien olevan pettureita. Esimerkiksi
jos tuleva appenne pyytäisi teidän nimeänne, mitä hänelle vastaisitte?»

»Kun puhumme yleisistä asioista, älkäämme yksityisiin menkö!» --
vastasi Löf. »Mutta jos tahdotte tietää, mitä siinä tapauksessa
tekisin, niin voin sen sanoa. Minä tiedustelisin, millä kannalla appeni
asiat ovat, ja jos huomaisin, että ne lainalla voisi parantaa, en
nimeäni kieltäisi; mutta jos taasen näkisin, että lainan ottamisella
perikatoa ainoastaan viivytettäisiin, silloin en antaisi nimeäni. Ja
toista onkin niihin nähden, jotka niin sanoakseni kuuluvat samaan
perheesen».

»Tässä teette heti poikkeuksen omista lauseistanne. Asian laita onkin
niin, että yleiset päätökset eivät pidä paikkaansa yksityisissä
asioissa, joissa aina on tehtävä asianhaarain mukaan».

»Tuleva appeni ei koskaan minun nimeäni tarvitse» -- vastasi Löf.
»Esimerkeistä, jotka eivät ole mahdollisia, ei voi mitään päättää».

Keskustelu, joka oli ollut jotenkin vilkasta, keskeytyi tähän, kun,
kuten sanoimme, muutamat vieraista alkoivat lähtöä tehdä. Nyt ihan
samassa tuli posti, ja kaikki kokoontuivat patronin ympärille, kun tämä
laukun avasi. Uteliaisuus on maalla yhtä suuri kuin kaupungissa, ja
uutiset miellyttävät aina.

Patroni, joka edelliseen keskusteluun oli varsin vähän ottanut osaa ja
siinäkin vähässä, minkä hän oli lausunut, ollut tulevan vävynsä
puolella, avasi kiireesti laukun ja pani pöydälle Katajalahteen
kuuluvat sanomalehdet. Sitten veti hän esiin isomman kirjeen, jonka
päällekirjoitus oli hänelle itselleen.

Sillaikaa, kun vieraat katselivat ja lukivat sanomalehtiä, tarkasteli
patroni kirjeensä ulkopuolia ja sinettiä sekä arveli, mistä se
saattaisi olla. Mutta kun hänen arvelunsa ei häntä tyydyttänyt, avasi
hän vihdoin kirjeen ja alkoi, silmälasit järjestykseen saatuansa, sitä
lukea. Vieraat eivät tienneet olla uteliaita, mutta Löfin silmät
seurasivat tarkasti patronia hänen lukiessaan. Että kirje sisälsi
jotakin eriskummallista, sen huomasi hän patronin ulkomuodosta, sillä
patronin kasvot vaalenivat, hänen kätensä vapisi, ja hikihelmi toisensa
jälkeen nousi hänen otsalleen. Löfin uteliaisuus oli tästä herännyt;
mutta hän ei mitään kysynyt, kun hän näki, ettei patroni mitään
sanonut, vaan että hän äänettä pisti kirjeen taskuunsa.

»Se sisälsi jotain tärkeää» -- sanoi Löf itsekseen -- »se on varmaa; ja
kun vieraat ovat lähteneet, saanen minä tietää, mitä siinä on».

»No, veli patroni, mitä uutisia sinä sait?» -- kysyi vanha
kruununvouti, joka oli unohtanut silmälasinsa kotiin eikä siitä syystä
voinut sanomalehtiä lukea».

»Kas tässä!» -- huusi samassa herra, joka Löfin kanssa oli väitellyt.
-- »Eräs maamme suurimpia liikemiehiä on mennyt konkurssiin; Israel
Björk, sama, joka muutamia vuosia takaperin perusti suuren
rautatehtaan».

»Mitä!» -- huusi patroni. -- »Joko se on sanomissa?»

»Te siis tiedätte sen?»

»Sain kirjeen Helsingistä ... Vi ... Vilhelmiltä, ja hän mainitsee,
että kauppiaat Sult ja Kåhrström ovat karanneet ja että Björk on
konkurssin tehnyt».

»Vai karanneet!» vastasi herra yhä sanomalehtiä silmäillen. »Mutta
koska teillä oli kirje Vilhelmiltä, niin tiedätte kaiketi myöskin että
hän onnellisesti on suorittanut jumaluusopin kandidaattitutkinnon, niin
kuin tässä kerrotaan».

»Mitä! Vilhelmi suorittanut tutkinnon... Siitä en minä tiedä mitään...»

»Minä luulin hänen juuri tämän tähden kirjoittaneen teille! -- Hänestä
on teillä ollut iloa ja on yhä vieläkin, herra patroni!»

»On! Minun velivainajani poika on hyvä poika», mumisi patroni.

Tämä Vilhelmin ylistys kuului nyt Löfin korvissa pahalta. Vilhelmi oli
suorittanut tutkinnon, joka todisti hänen suurta oppiaan. Se koski
kipeästi henkikirjoittajan kadehtivaa sydäntä.

»Mitä muuta uutta sanomalehdissä?» kysyi hän saadaksensa puheen
Vilhelmistä raukenemaan.

»Eipä mitään sanottavaa» -- vastasi Löfin kiistaveli.

Mutta jos henkikirjoittaja oli luullut saavansa puheen Vilhelmistä
herkenemään, pettyi hän, sillä patroni lähti nyt kulkemaan saliin päin.
»Tämä uutinen Vilhelmistä varmaankin ilahuttaa Amandaa, Annaa ja
Anteroa» -- sanoi hän.

Kun Löf näki hänen menevän, ei hän voinut muuta kuin seurata häntä,
vaikka viha ja kateus kuohui hänen sydämessään. Hän tuli saliin
kuullakseen, miten patroni uutisen kertoi, ja nähdäkseen miten iloisena
rouva, Anna ja Antero sen kuulivat. Varsinkin tarkasti silmäili hän nyt
Annaa, morsiantaan, ja tulisemmasti kuin ennen ahdisti häntä
mustasukkaisuus, kun hän näki, miten Annan poskille, jotka tähän saakka
olivat olleet vaaleat, nyt ruusut nousivat. Hän meni morsiamensa
viereen, hän kukisti kuohuvan sydämensä innot, ja hän puristi muka
hellästi Annan kättä. Kun nyt Anna entistä iloisemmasti loi silmänsä
häneen ja sanoi: »Kuulethan, että Vilhelmi nyt on jumaluusopin
kandidaatti; kun hän vielä askeleen ottaa -- ja varmaankaan hän ei
puolitiehen seisahdu -- on hän tohtori...» -- Kun Löf tämän kuuli,
puristi hän vielä hellemmästi Annan kättä, mutta itsekseen päätti hän
sopivalla ajalla kostaa Annalle tämän hetken katkeruuden.

»Vilhelmi tulee edistymään kauas tieteen tiellä» -- sanoi Antero, »ja
enpä pettyne, jos luulen saavamme nähdä hänen piankin istuvan
professorina. Mutta hän ansaitseekin tällaista menestystä».

Löfin silmät iskivät tulta, mutta hän sammutti tulen, ja heti ja
sydämellisesti hän lausui: »Sitä olen minä aina sanonut; Vilhelmissä on
neroa ja älyä, jos hän tietää molempia käyttää».

Ja kun hän tämän sanoi, tunsi hän, että Anna puristi hänen kättään.

Vilhelmistä puhuttiin vielä kotvan aikaa, ja Anna otti tähän puheesen
osaa vilkkaammasti kuin ennen. Mutta puhe raukeni vihdoin, ja vieraat
rupesivat sanomaan jäähyväisiä, semmenkin kun patroni vankoilla
haukotuksillaan näytti, että hän odotti lepoa.

Katajalahdelta olivat kaikki vieraat lähteneet. Mutta tuskin oli
viimeinen ennättänyt poistua pihalta, kun patroni sanoi vakavasti
perheensä jäsenille:

»Laittakaa valmiiksi kaikki huomiseksi, minun on lähteminen
Helsinkiin».

Kahdesti sai patroni kertoa tämä käskyn, ennen kuin hänen rouvansa
käsitti, mistä asiasta kysymys oli. -- Mutta kun hän ei sittenkään
saattanut uskoa todeksi, mitä hän kuuli, hymyili hän vaan kummastellen.

Mutta silloin närkästyi patroni. Hän, joka vihaan oli -- kuten hän itse
väliin kerskaili -- yhtä hidas kuin meidän Herramme, suuttui viimein.
»Mitä naurat! Enkö minä ole isäntä, eikö minulla ole oikeus lähteä
mihin tahdon!» -- huusi hän.

»Mutta, Jumalan nimeen!» -- vastasi rouva. »Mikä syy sinua nyt
pakoittaa Helsinkiin lähtemään, ja näin äkkiä?»

»Se on yksinään minun asiani. Laita sinä vaan, että minä huomenna, mitä
varemmin sitä parempi, pääsen lähtemään». -- Ja kun patroni näin
kovilla sanoilla oli rouvaansa puhutellut, vetäysi hän kiireesti
kamariinsa jälleen.

Siinä seisoivat nyt rouva, Löf, Anna ja Antero ymmärtämättä patronin
kummallisen käytöksen syytä. Jotakin oli tapahtunut, sen huomasivat he,
jotakin varsin omituista; sillä näin kuin nyt ei ollut patroni
käyttäytynyt koskaan ennen. Mutta mitä oli tapahtunut?

»Ah!» huusi äkkiä Löf. »Kirje, jonka patroni sai, oli Helsingistä.
Siellä on tapahtunut jotakin, joka vaatii patronin matkustamaan sinne».

»Eihän vaan Vilhelmi ole sairas?» sanoi Anna hiljaa.

»Vilhelmi, ja aina vaan Vilhelmi!» huusi Löf. »Sinä olet koko päivän
puhunut Vilhelmistä. Luuletko sinä, että se minun korvissani hyvältä
kuuluu? Vilhelmi! Mitä voisi isäsi hänelle, jos niinkin olisi, että hän
olisi sairas?»

»Viktori! Kuinka saatat noin puhua!» -- sanoi Anna nuhtelevalla
äänellä. »Eikö minun, meidän kaikkien ja sinunkin, tule Vilhelmiä
kiittää siitä, että minä elän?»

»Sehän nyt onkin ijäti kiitettävä ja ylönluonnollinen, se työ, jonka
hän silloin teki! Senhän olisi kuka tahansa voinut tehdä» -- mumisi
henkikirjoittaja pilkallisesti.

»Viktori! Sinä et rakasta Annaa» -- sanoi rouva hiljaisella ja
murheellisella äänellä. »Sitä ei ainakaan todista sinun puheesi. Ellei
Vilhelmiä olisi ollut, et sinä nyt tässä seisoisi Annan ylkänä». --
Itsekseen lisäsi hän: »Ken tietää, eikö olisi ollut parasta, että»
-- -- -- mutta siihen keskeytyivät hänen ajatuksensa, ja häntä
kauhistutti, mitä hän oli ajatellut.

Löf huomasi, että hän oli ollut liian suora puheessaan. »Suokaa
anteeksi!» sanoi hän tarttuen rouvan käteen -- »Mutta minun
katkeruuteni tulee juuri siitä, että minä niin äärettömästi rakastan
Annaa. Minä en tahtoisi, että hänen ajatuksissaan asuisi kukaan muu
kuin minä, ja -- -- -- Vilhelmiä on Anna muistanut tänä päivänä enemmän
kuin minua».

Rouva pudisti epäilevästi päätään. Annassakaan eivät henkikirjoittajan
sanat suuria vaikuttaneet. Kun ei kukaan vastannut, lisäsi Löf:

»Jos tietäisitte, kuinka kipeästi minuun koskee syytöksenne, olisi
teillä lohdutuksen sana antaa minulle. Mutta -- -- minä näen sen -- --
te ette ymmärrä minua vielä ... minä menen patronin luo, ehkä saan
tietää häneltä syyn hänen äkkinäiseen lähtöönsä».

Kun henkikirjoittaja oli mennyt, täyttyivät Annan silmät kyynelillä.
Äiti näki sen ja sulki syliinsä hänen. »Sinä et ole onnellinen» --
sanoi hän. -- »Minä olen sen nähnyt. Sinä salaat jotakin. Avaa minulle
sydämesi; sillä ei rakasta sinua maailmassa kukaan niin kuin oma
äitisi».

Ja Antero lisäsi: »Minä pelkään, että Vilhelmi oli oikeassa, kun hän
sanoi, että Löf on -- konna».

Mutta tällä aikaa oli Löf joutunut tulevan appensa kamariin. Tämä -- ja
se oli jotakin tavatonta tähän aikaan päivästä -- käveli nyt
kamarissansa edestakaisin, ajatuksiinsa niin vaipuneena, että hän
tuskin huomasikaan henkikirjoittajan tuloa. Kun Löf hänen näki,
seisahtui hän ja katseli häntä kauan. Vihdoin lähestyi hän patronia ja
sanoi:

»Kirje, jonka Helsingistä saitte, sisältää jotakin eriskummallista.
Voisinko minä olla teille miksikään avuksi?»

Patroni seisahtui ja katseli vakavasti henkikirjoittajaa -- -- »Jotakin
eriskummallista, sanoit! Niinpä kyllä! Arvaatko, mitä kirje sisältää?»

»Kuinka sitä osaisin arvata?»

Patroni kulki taasen pari kertaa kamarinsa poikki ja seisahtui sitten
Löfin eteen. »Minusta ja Amandasta ei ole kysymystä; me olemme vanhoja.
Antero ja Ville voivat pian itsestänsä huolen pitää; Annan luonnollinen
holhoja olet sinä, siis -- --».

»Minä en ymmärrä!» -- vastasi Löf, jonka aivoissa välähti ajatus, että
joku onnettomuus oli tapahtunut.

»Sinä rakastat Annaa ja tahdot tehdä hänet onnelliseksi?»

»Niin, niin -- -- mutta...»

»Mutta mitä?»

»Mutta minä en ymmärrä, mitä nämä mietteet ja kysymykset tarkoittavat».

»Parasta ollee, että minä sen sinulle ilmoitan: se kyllä pian tiedoksi
tulee... Kirje, jonka äsken sain Helsingistä, ei ollut Vilhelmiltä
-- -- se ilmoittaa, että minä olen maantiellä».

»Maantiellä!» -- huusi henkikirjoittaja ja kävi lumivaaleaksi. Hän
tunsi nyt, mitä hän oli tuntenut siinä unelmassaan, jossa katosi kulta
ja hopea, milloin hän oli niihin kiini tarttunut. »Maantiellä! Kuinka,
miten ... te hourailette!»

»Kunpa sitä tekisin! -- -- Muutama vuosi takaperin, kun olin
Helsingissä, menin ajattelemattomasti takaukseen vanhan ystäväni
Israeli Björkin puolesta. Hän on nyt tehnyt konkurssin. Sult ja
Kåhrström, toiset takausmiehet, ovat karanneet ja luultavasti vieneet
muassaan mitä heillä on; siis on Björkin velka minun maksettavani».

»Ja kuinka suuri on velka?» kysyi Löf vapisevalla äänellä.

»Viisikymmentä tuhatta ruplaa ynnä korko puoleltatoista vuodelta».

»50,000 ruplaa!» huusi Löf hirmustuen. »Mutta siihenhän menee koko
omaisuutenne!»

»Hyvä, jos piisaa!» -- vastasi patroni vakavasti.

Löf seisoi siinä kuten kuolemaan tuomittu. Hänellä ei ollut mitään
sanomista. Mutta ajatuksia monellaisia juoksi hänen aivojensa läpi.
Pääajatus oli: »Siinä tapauksessa kiitän minä Jumalaa, ettei minua ja
Annaa vielä ole vihitty».

»Asiain näin ollen olen luullut parhaaksi, että paikalla lähden
Helsinkiin tiedustelemaan, miten asiat oikein ovat. Ja jos ne ovat
semmoiset, että varmaankin saan, niinkuin pelkään, takaussumman maksaa,
niin saanen uudestaan ruveta hylättyyn ammattiin taasen ...
kauppamieheksi -- --».

»Asiain näin ollen», mietti itsekseen henkikirjoittaja -- »en minä
vielä päätä mitään, ennenkuin näen, mitä todellakin saat maksaa». Kun
hän kuuli patronin puhuvan kauppamieheksi rupeemisesta, voi hän tuskin
nauruansa pidättää.

»No, onko sinulla antaa mitään neuvoa?» kysyi patroni vihdoin, kun Löf
ei mitään puhunut.

»Asiahan on selvä. Joka takaukseen menee, se saa sen maksaa. Minä en
ymmärrä, kuinka te, joka olette niin varovainen, saatoitte mennä
semmoiseen takaukseen ja vielä lisäksi niin suureen».

»Minä en tahtonutkaan; minä tein sen vastenmielisesti».

»Ja minkä tähden te olette sen salannut?»

Patroni närkästyi tästä kysymyksestä. »Minkä tähden olisi minun pitänyt
se ilmoittaa. Eihän se koskenut muita kuin minua itseäni».

»Ja perhettänne».

»Mikä perhettäni koskee, se koskee etukynnessä minua!» vastasi hän.
»Asia on nyt kerran tapahtunut, ja mitä on tapahtunut, se ei puheella
tule tapahtumattomaksi. Kysymys on, miten parhaiten siitä selkenen».

Löf tunsi, ettei hän nyt voinut olla patronia kunnioittamatta. Vahinko
uhkasi, perikato, konkurssi oli edessä, mutta patroni ei vaipunut
epäilykseen. Päin vastoin rupesi hän miettimään, miten pulasta päästä;
ja Löfin täytyi myöntää, että patronissa oli miestä rupeamaan uudelleen
pikkuporvariksi, jos niin kävisi kuin kaikki uhkasi. Mutta miten
patroni tässä kestäisi, se oli toinen asia, josta henkikirjoittaja oli
epävakainen. -- Hän ei näitä asioita suuresti ajatellutkaan, sillä hän
oli itsekseen päättänyt luopua aiotusta naimiskaupastaan, jos patronin
vahinko olisi niin suuri, kuin hän luuli. Ja Löf kiitti nyt
toistamiseen onneansa siitä, että Anna oli tänä päivänä häntä kohtaan
ollut niin kummallinen. Löf jo itsekseen haki syitä, joita sopisi esiin
tuoda, jos asia päättyisi niin, että hänen hyötynsä vaatisi kihlauksen
rikkomista. Mutta patronille tietysti hän sallisi, mitä hän itse tahtoi
ajatella.

»Toivokaamme, ettei asia ole niin paha kuin se ensi silmäyksellä
näyttää» -- sanoi hän.

»Ja jos olisikin, niin riittänee omaisuuteni kumminkin kunnialla
lunastamaan nimeni», huusi patroni. »Katajalahti menee; Anteron, Villen
ja Annan perintö menee -- ja pojat sekä sinä saatte meidän -- minun ja,
Amandan -- niskoillenne, ellen jaksaisi kauppaliikettä hoitaa. Se on
kumminkin lohdutukseni tässä ikävässä asiassa».

Patroni oli liikutettu. Löf huomasi sen nyt vasta. Vanhuksen posket
olivat vaaleat ja punaiset, aina tuon tuostakin vaihdellen.

»Vai miten?» kysyi patroni, kun Löf nytkään ei mitään vastannut.

»Se on tietty, se on tietty, että te meihin voitte turvata sen mukaan
kuin me turvaa voimme teille antaa» -- kiiruhti hän vastaamaan.

Itsekseen lisäsi hän; »Tässä lienee kumminkin minun toimeni kohta
loppunut».

»Ja nyt, kun olet kuullut, mikä minua odottaa, mene! Minä tahdon
levähtää, että huomenna jaksan lähteä vaivaloiselle matkalle».

Henkikirjoittaja teki syvän kumarruksen ja meni. Rouvalle, joka oli
alkanut valmistaa patronia matkalle, sanoi hän kylmät jäähyväiset. Yhtä
kylmät oli hän aikonut sanoa Annallekin; mutta kun hän morsiamensa
näki, näki miten tämä itkevin silmin häntä katseli, tunsi hän jotakin
outoa rinnassansa! Henkikirjoittaja ei koskaan ennen ollut ottanut
lukuun rakkautta, ja nyt tunsi hän, että hän rakasti Annaa.

»Mitä sait tietää? Mitä sanoi isäni?»

Löf koetti vastustaa sitä tunnetta, joka hänessä nyt niin äkkiä tuleen
leimahti, ja tätä koettaen vastasi hän Annan kysymykseen: »Vilhelmi ei
ole sairas».

»Viktori!», lausui Anna äänellä, joka ilmaisi nuhdetta.

Tämä ääni koski henkikirjoittajan sydämeen. Ihan toisellainen oli se
Anna, joka nyt tässä seisoi; ihan toisellainen kuin se juonikas tyttö,
joka aina ennen oli häntä vastustanut. »No, no!» vastasi hän. »Minä
luulin, että sanomani sinua ilahuttaisi... Isäsi lähtee Helsinkiin
tärkeiden asiain tähden -- raha-asiain, joita sinun on vaikea
ymmärtää... Mutta, Anna! Miksi sinä olet niin surullinen?»

»En sitä itsekään tiedä» -- vastasi Anna hiljaa. Ja kun hän nyt Löfiin
loi silmänsä, tunsi hän kummallisen väristyksen ruumiissansa.

Monta sanaa ei enää tänä iltana ylkä ja morsian vaihtaneet.
Henkikirjoittaja lähti pian, luvaten aikaisin seuraavana aamuna palata
Katajalahdelle.

»Tämä on pirullinen asia!» -- ajatteli hän mennessään. »Jos patroni
menee häviöön, en minä voi hänen perheesensä sitoutua, se on
luonnollinen ja ymmärrettävä asia. Mutta luopua Annasta -- -- sitä en
voi; se on myöskin luonnollinen ja ymmärrettävä asia...»

Ja kotonansa ajatteli henkikirjoittaja aamunkoittoon saakka näitä
luonnollisia ja ymmärrettäviä asioita, ymmärtämättä kuitenkaan mitä
tehdä. Ahneus ja rakkaus taistelivat kovaa taistelua hänessä.

Kummalleko puolelle oli voitto kallistuva?



X.

Patroni Rother toistamiseen Helsingissä.


Vilhelmi Rother oli aikonut heti tutkintonsa suoritettuaan lähteä
Turkuun papiksi vihkimistä varten. Hän oli suorittanut tutkinnon, mutta
hän viipyi vielä Helsingissä. Hänen toivonsa oli sammunut. Pimeä,
kolkko erämaa oli hänen mielestään nyt maailma. Hänen tuli nyt oppia
jotakin ihan uutta. Ennen oli koko hänen aikansa kulunut tietojen
hankkimisessa -- nyt koetti hän kaikin voiminsa oppia unhottamaan,
unhottamaan ensimäistä rakkauttaan. Mutta niin hänen sydämeensä oli
tämä rakkaus juurtunut, että hän pian huomasi unhottamisen
mahdottomaksi. Haava sydämessä, josta Annan kuva oli reväistävä, ei
mennyt umpeen. Joka ajatus oli Anna ja joka ajatus kaasi kihelmöitsevää
voidetta haavaan.

Hänen ystävänsä Aksel Rönneqvist kävi näinä ensimäisinä päivinä usein
hänen luonansa. Hän pelkäsi sitä tilaa, johon hänen ystävänsä oli
joutunut, sillä kummallinen oli Vilhelmi Akselin mielestä. Vilhelmi
vastasi, kun häneltä kysyttiin, mutta itse ei hän puhetta alkanut. Hän
astuskeli öin päivin edestakaisin kamarissaan, ja turhat olivat nyt
Akselin koetukset saada häntä ravintoloihin. Yksitavuisella »en»
sanalla vastasi Vilhelmi kaikkiin kehoituksiin. Vilhelmin muoto oli
näitten päiväin kuluessa muuttunut. Hänen vaaleat poskensa olivat
kellastuneet; hän oli muutamain päiväin kuluessa kymmeniä vuosia
vanhentunut. Väliin oli hän koettanut lukea, kertoi matammi Akselille;
mutta kohta oli hän pannut pois kirjan ja uudestaan alkanut ikuista
astuntaansa. Ulkona nähtiin hän ainoastaan silloin, kun hän kävi
apulaisvirkaansa hoitamassa; ja tätäkin tointa hoiti hän niin, että hän
nähtävästi ei tiennyt, mitä hänellä oli tehtävänä.

Toivottomuuden omana, huolimatonna kaikista, kylmään epäilykseen
vaipuneena oli Vilhelmi, kun eräänä päivänä patroni Rother astui hänen
kamariinsa.

Katajalahden patronin matkustuksesta Helsinkiin oli siis tullut täysi
tosi. Hän tuli, mutta toisin oli nyt hänen laitansa kuin hänen viimeksi
käydessänsä. Kun Vilhelmi hänen näki astuvan huoneesensa, vetäysi hän
takaperin, ja punainen hohde leimahti hänen kasvoillensa. Hän
tirkisteli ovea, ikäänkuin olisi hän odottanut jonkun toisen astuvan
sisään patronin jälestä, ja vasta silloin, kun hän huomasi, että ovi
pysyi kiinni, aukenematta uudestaan, kääntyi hän patroniin.

»Uh! Täällä olen minä taasen, Vilhelmi hyvä», lausui ukko riisuen
yltään päällystakit. -- »Hyvä, että sinun täällä tapaan; terveisiä
Katajalahdelta!»

Vilhelmi tervehti ukkoa, aina tuon tuostakin silmäillen ovea.

»Yksin, ihan yksin olen» -- sanoi patroni, joka huomasi, minnepäin
Vilhelmin silmäykset lensivät. »Kuka olisikaan joutanut minua
seuraamaan nyt, kun jo olin peninkulman päässä ennenkuin oikein tiesin
edes lähteneeni matkalle. Anna olisi tosin joutanut, mutta tietysti
tahtoi hän mieluummin viserrellä sulhasensa kanssa».

»Sulhasensa kanssa!» kertoi Vilhelm ja kävi lumivaaleaksi. »Sulhasensa
kanssa!» kertoi hän vielä nyt äänellä, joka vapisi.

»Niin, sulhasensa kanssa», vastasi ukko. »Mutta se on totta, sinä et
siitä vielä tiedä. Anna on kihloissa henkikirjoittaja Löfin kanssa,
sinun ystäväsi kanssa».

»Kihloissa!» kertoi Vilhelmi ja ääni kuului kuin olisi se haudasta
tullut.

Patroni oli niitä, jotka eivät mitään huomaa äänestä eikä
ihmismuodosta. Hän vaan vähän kummasteli, ettei Vilhelmi enempää
uutisia tiedustellut; mutta vähän vaan, niin vähän, että hän heti
kummastelemisensa unhotti ja käänsi kohta puheen toisaalle.

»Mutta mitä lempoa täällä on tapahtunut?» kysyi hän. »Sult ja Kåhrström
ovat siis todellakin karanneet?»

Vilhelmi ei patronin kysymystä kuullut. »Kihloissa!» mumisi hän.

»Kihloissa!» huusi patroni. »Mitä hittoa! Minulle kirjoitettiin, että
he ovat karanneet».

»Kihloissa!» kertoi Vilhelmi vielä. Hän, poika parka, ei näkynyt nyt
ymmärtävän, mitä se sana merkitsi.

»Kihloissa! No, sitten he ovat täällä, ja kirje oli sulaa valhetta,
Jumalan kiitos! Eikö Björk ole mennyt konkurssiin!»

»Konkurssiin? Kuka on mennyt konkurssiin?» kysyi nyt Vilhelmi, joka
kuuli patronin viimeiset sanat.

»Jumalan kiitos, Vilhelmi, sinä nostit tuntuvan painon rinnaltani.
Mutta konnamaista on narrata vanhaa miestä tekemään tällaista matkaa
suotta ja syyttä!» Ja patroni vimmastui nyt tästä hirmuisesti, kun hän
luuli, että häntä oli vaan petollisesti ja pilalla pelätetty. -- »Mutta
sen sanon minä, sitä ei ole kukaan ilmaiseksi tehnyt!»

Vilhelmi katseli pitkään patronia. Katajalahden isännän viha herätti
Vilhelmin hänen unelmistaan. Hän silitti kädellänsä vaaleita kasvojaan,
ikäänkuin poistaakseen jonkun pahan unen.

»Mitä sanoitte?» -- kysyi hän. -- »On kuin olisin kuullut teidän
lausuvan, että Anna on kihloissa Löfin kanssa -- se ei suinkaan ole
mahdollista!»

»Ja miksi ei, mitä kummaa siinä? Viime pyhänä julkaistiin kihlaus, kun
meillä silloin oli paljon vieraita. Tämä kihlaus jo minua lohdutti,
sillä jos minä perikatoon olisin mennyt, olisi Annalla ollut turva
maailmassa. Mutta hyvä on, että koko juttu Björkin konkurssista oli
pelkkää valhetta ... vaikkapa se olikin kovin konnamaista».

Vilhelmi kuuli nyt, mitä ukko puhui, mutta tästä puheesta hän ei
mitään ymmärtänyt. Hän muisti kuulleensa Björkin konkurssista, ja
huolimattomasti, kuten ainakin, kun vieraista asioista puhutaan, sanoi
hän: »Se on siis valhetta, että Björk on mennyt konkurssiin?»

»Valhetta!» -- vastasi patroni. -- »Sinäpä sen valheeksi sanoit!»

»Minäkö?»

»No, mitä hittoa! Vastahan juuri sinä sen sanoit? Ja myöskin, että Sult
ja Kåhrström ovat täällä ja ovat menneet kihloihin».

»Olenko minä sitä sanonut! En suinkaan. Sult ja Kåhrström ovat
karanneet ... sen...»

»Poika, puhutko pilaa vanhan setäsi kanssa! Siitä on sinulle ikuinen
häpeä. Sano, mitä tiedät Björkistä ja noista toisista?» Ja patroni oli
taas peloissaan, ikäänkuin kuulisi hän nyt vasta uutisen.

Kaikeksi onneksi Vilhelmille astui nyt huoneesen Akseli Rönneqvist. Kun
tervehdykset olivat sanotut, tiesi hän paremmin kuin Vilhelmi tyydyttää
ukkoa tiedoilla, jotka saivat hänen ymmärtämään, että hänen tulonsa
Helsinkiin ei ollut valheen vaikutusta.

Puheessa oli perää. Björk oli todellakin tehnyt konkurssin ja
semmoisen, että, niinkuin Rönneqvist kertoi, kaikki ihmettelivät, miten
hän niin kauan oli voinut huonot asiansa salata. »Hyvä on, jos hänen
omaisuutensa voi kahdella prosentilla korvata sitä, mitä hänen tähtensä
tullaan kärsimään. Moni ei sitäkään saa» -- puhui hän. -- »Mutta onko
teillä asioita Björkin kanssa, vai kysyttekö sitä vain ystävyydestä?»

»Asioita! Minä olen hänellä takauksessa».

»Sepä paha! Siinä tapauksessa saatte maksaa osanne. Toivon kumminkin,
ettei takaus ole suuri?»

»Ei suurempi kuin että sen voin maksaa» -- vastasi patroni. »Olleeko
Björk kotona?» -- lisäsi hän. »Minä tahdon häntä heti mennä tapaamaan».

Tämän sanottuaan puki patroni kiireesti yllensä ja läksi, jättäen
nuoret kahden kesken.

Äskeinen keskustelu oli vähäksi aikaa herättänyt Vilhelmin. Mutta kun
patroni oli mennyt, vaipui hän jälleen entiseen tilaansa, jossa
ollessaan hän ei tiennyt mitään ympäristöstänsä. Rönneqvist sai puhua
mitä tahansa. Yksitavuisesti vastasi Vilhelmi, tietämättä että hän
vastasi taikka mitä hän vastasi. Vasta silloin, kun Rönneqvist rupesi
Annasta puhumaan, heräsi Vilhelmi taasen.

»Sinä et tiedä, minkä uutisen setä on tuonut» -- sanoi hän kiivaasti --
»Anna on kihloissa Löfin kanssa!»

»Löfin kanssa!» huudahti nyt vuorostaan Rönneqvist. »Eipä kummaa, ettet
häntä koskaan ole voinut kärsiä. Mutta siitä nyt näet, kuinka vähän
Anna ansaitsee sinun rakkauttasi».

Vilhelmi hymyili surullisesti. Oli siitä aikoja kulunut, kun hän
viimeksi oli hymyillyt.

»Ja siitä syystä» -- jatkoi Rönneqvist -- »toivon minä, että luovut
turhasta surustasi».

Vilhelmi ei vastannut mitään. Hän vaan kummastelevin silmäyksin
ystävätään katseli.

Yhtä ja toista puhui Rönneqvist vielä, muka lohdutuksen sanoja, joihin
Vilhelmi ei sanaakaan vastaan virkannut. Vihdoin laski hän kätensä
Vilhelmin olalle. »Sinä olet aina ollut minun ystäväni» -- sanoi hän,
»ja voit nyt ystävyyttäsi näyttää sillä, että tähän kirjoitat nimesi.
Minun palkkani on vielä niin vähäinen, ettei se ensinkään riitä, ja
tästä syystä täytyy minun lainata».

-- Ja pöydälle Vilhelmin eteen pani Rönneqvist valmiiksi kirjoitetun
velkakirjan.

»Jos tahdot minua auttaa, niin kirjoita tähän nimesi!»

Vilhelmi katseli paperia ja ystäväänsä vuorotellen. Yhtäkkiä sanaa
sanomatta tarttui hän kynään, ja lukematta, mitä velkakirja sisälsi,
piirsi hän siihen nimensä. Velka, jonka takaukseen hän sitousi, oli
2,000 markan suuruinen.

»Kiitoksia!» -- sanoi Rönneqvist. -- »Olisi minulla nyt toiset
takausmiehet!... Mutta kello on jo kohta 11; sinun tulee mennä
virkahuoneesesi! Minun olisi pitänyt olla paikallani jo kello 10».

       *       *       *       *       *

Kun Vilhelmi kello 2 aikana palasi kotiinsa, näki hän ukko Rotherin
kiiruhtavan edellänsä. Mahtavasti ja hiljaa, niin kuin viimeksi
ollessansa Helsingissä, ei nyt ukko kulkenut; päin vastoin muistutti
nyt hänen kiireensä niitä aikoja, joina hän vielä oli puotipoika.
Vilhelmi ei saavuttanut häntä ennenkuin kotonansa. Siellä jo käveli
patroni huoneessa edestakaisin kiivain askelin.

»Se lurjus, se konna!» huusi hän ehtimiseen.

»Mikä teitä on kohdannut?» kysyi Vilhelmi, joka näki, että ukko oli
tulisessa vihassa.

»Se lurjus, se konna! Hän syytti ensinnä Sultia ja Kåhrströmiä, mutta
vihdoin oli hän hävytön minulle ja nimitti minua vanhaksi narriksi.
Narri, minä! Kuka on narri? Björk on lurjus, on narri, on suurin konna
maailmassa... Ja kun minä hänelle tämän sanoin, käski hän minun olla
vaiti, uhkasi ajaa minun ulos huoneestansa ja salvata minut
vaunuliiteriin! Tuhat tulimmaista! Ja semmoisen konnan edestä täytyy
minun maksaa 50,000 ruplaa, 200,000 markkaa! Myydä Katajalahti, joutua
vanhoilla päivilläni kerjuulle, maantielle, -- minä kysyn, kuka on
konna?! Puh! Et ole tiennyt keitättää kahviakaan! Minä luulin Björkillä
sitä saavani! Hän! Mitä sain? Lempo enää takaukseen menköön, en minä
vaan!»

Ukon puhe oli sitä laatua, että sen nyt Vilhelmikin ymmärsi, ja se
vaikutti hänessä kummallisesti. Hänen silmänsä leimusivat taasen; hänen
ruumiinsa suoreni. Oli ikään kuin olisi joku sisällinen muutos hänessä
tapahtunut.

»Tietääkö Löf tästä?» kysyi hän.

»Tietää, tietää; mutta mitä hän siihen voi? Hänelle en minä voi Annan
myötäjäisiksi antaa äyriäkään. Muonamiehenä tyttäreni ja vävyni luona
saan vanhat päiväni elää, minä ja mamma myös. Oletko sinä eläissäsi
tällaista kuullut?»

Ja vihoissaan ja harmissaan mittasi ukko pitkillä askelilla Vilhelmin
kamaria. -- »Mutta sano, sano jotakin!» huusi hän, kun Vilhelmi ääneti
hänen kulkuansa katseli.

»Jos niin pahasti käy, että perikatoon joudutte, niin on teidän
kotonne, setä, -- ei Löfin, mutta veljennepojan tykönä. Sallikaa minun
palkita teille kaikki se hyvä, minkä minulle olette osoittaneet!»

Patroni seisahtui äkkiä ja katseli kauan Vilhelmiä. »No, noh!» -- sanoi
hän vihdoin. »Maantiellä en vielä ole. Mutta miten onkaan, ne sanasi
tahdon panna mieleeni. Ja totta tosiaan, et ole niitä turhaan sanonut».

Maantiellä ukko Rother tosiaan ei vielä ollut; mutta monta päivää ei
ollut kulunut, ennenkuin hän tiesi, että hän oli köyhempi kuin ennen
naimisiin menemistään. Hän tuli tietämään, että Björkin omaisuudesta ei
hänelle riittäisi mitään. Etuoikeudella oli se kokonaan menevä muille;
ja takaussummasta, kun hän sen oli maksanut, ei hän saisi äyriäkään
takaisin. Hän oli nyt kahden vaiheilla mitä tehdä, joko panna
konkurssihakemus tai koettaa muilla keinoin itse saada tuo takaus
maksetuksi. Että tämä tapaus häneen kipeästi sattui, kipeämmästi kuin
hän sitä kenellekään näytti, on ymmärrettävä, ja se näkyikin siitä,
mitä ei ukko voinut estää -- siitä, että hänen hiuksensa muutaman
viikon kuluessa olivat muuttuneet lumivalkoisiksi.

»Jos muulla keinoin voin saada takauksen maksetuksi, en
konkurssihakemukseen ryhdy» -- sanoi hän eräänä iltana Vilhelmille.
»Konkurssi on aina ollut minulle kauhistus. Katajalahti on 100,000
markan arvoinen. Toinen puoli takaussummaa on minulla rahoissa ja
velkakirjoissa. Mutta mistä saan ostajan Katajalahdelle? Jos se
huutokaupalla myydään, nousee hinta tuskin sanottuun summaan. Aikaa
minulla on, jos riidanalaiseksi asian teen, vuosi tahi vähän toista --
ja riidanalaiseksi minun täytynee asia tehdä. Maksamattoman koron olen
täällä suorittanut -- koko summa sekin, 15,000 markkaa. Toivon
kumminkin, että asianomaiset odottavat jonkun aikaa, ja ehkäpä voisin
asian niinkin saada menemään, että puolen takaussummasta maksan ja
toisesta puolesta panen Katajalahden pantiksi. Tuo juontui minulle
mieleen aamulla, sillä asianomaiset näkyvät säälivän minua yhtä
suuressa määrässä kuin ne Björkiä vihaavat».

Vilhelmi kuunteli ukon mietteitä, ja hänkin ihmetteli, kuinka setä voi
puhua noin kylmästi vahingostaan kuten ihan vieraasta asiasta. Tämä
hänen setänsä kohtalo oli kokonansa muuttanut Vilhelmin mielialan. Ukko
itse sitä ei huomannut, mutta Rönneqvist sen huomasi, ja kun hän
suoraan tästä asiasta rupesi Vilhelmin kanssa puhumaan, vastasi tämä
surullisesti hymyillen:

»Niin on, kuin sanoit. Minä olen toisellainen nyt kuin joitakuita
aikoja takaperin. Kaikesta hyvästä, mikä minua on kohdannut maailmassa,
tulee minun suurimmaksi osaksi kiittää setääni. Nyt uhkaa häntä vahinko
semmoinen, ettei hän, ei ainakaan pitkiä aikoja, voi sitä kantaa; mikä
on luonnollisempaa, kuin että minä hänelle palkitsen sen hyvän, minkä
hän minulle on osoittanut. Jos nyt nääntyisin toimettomuuteen, mitä
hyvää hänelle minusta olisi! Ei, minä tahdon elää hänen ja hänen
perheensä tähden!»

»Ensimäinen ja luonnollinen auttaja on Löf» -- sanoi Rönneqvist.

»Löf!» kertoi Vilhelmi halveksien. »Sinä et häntä tunne, sen näen. Minä
pelkään, että takaus ei ole mitään sen vahingon rinnalla, minkä Löf
vielä tuottaa».

»Setäsi vahinko oli siis sinun onnesi» -- arveli ystävä. -- »Ainakin on
se tähän saakka sinulle onneksi ollut. Sillä kauan et sinä olisi
kärsinyt elää semmoista elämää kuin elit hulluksi tulematta».

Vilhelmi vastasi vaan: »Minulla on nyt jotakin, jonka eteen kannattaa
elää -- sitä ei minulla tätä ennen ollut».

Kolmatta viikkoa viipyi Katajalahden isäntä Helsingissä. Hän oli sillä
aikaa saanut asiansa niin hyvälle kannalle kuin oli hänelle
mahdollista. Hän oli uskonut eräälle asiamiehelle Katajalahden kartanon
kauppaamisen, jos siitä tarjottaisiin hinta semmoinen, että se
kannattaisi myydä. Muussa tapauksessa koettaisi hän sitä itse pitää
pantattuna 100,000 markasta, vaikka hän itse tiesi ja Vilhelmikin
tunnusti, ettei kartano antanut vuotuista tuloa täyteen niin paljon
kuin tämän summan korko teki. »Mutta» -- sanoi patroni -- »aikaa
kumminkin on voitettu, ja sekin on jotakin».

Samana päivänä, jona patroni Rother läksi Helsingistä, läksi maisteri
Rother Turkuun papiksi vihittäväksi. Toimettomuuden henki oli hänestä
kadonnut. Hänelle kangasti tulevaisuus, ei juuri onnellinen, sillä
onnea hän ei enää maailmassa toivonut, mutta kumminkin tulevaisuus,
jossa hän velvollisuuksiensa täyttämisessä luuli löytävänsä hiljaisen
tyytyväisyyden.



XI.

Ylkä ja morsian.


Katajalahdella kuluivat päivät patronin lähdettyä yhtäläisesti kuin
ennenkin. Ei rouva, ei Anna eikä edes Anterokaan tiennyt, missä
vaarassa isän ja heidän kaikkien maalliset tavaransa olivat. Löf
siitä ei ilmaissut sanaakaan. Että jotakin kummaa ja outoa oli
tapahtunut tahi oli tapahtumaisillaan, sen luulivat he huomaavansa
henkikirjoittajan käytöksestä. Rouva etenkin huomasi tulevassa
vävyssään suuren muutoksen tapahtuneeksi ja hän osasi mainita
tyttärensä kihlauspäivän siksi päiväksi, jona tämä muutos oli alkunsa
saanut. Löf tuli niinkuin aina ennenkin joka päivä Katajalahdelle,
mutta se tapa, millä hän kaikkia siellä kohteli, oli rouvan mielestä
varsin eriskummallinen. Väliin saatti hän olla iloinen ja hupainen,
väliin taasen oli hän hiljainen ja kylmä. Rouva, joka ei tiennyt muuta
syytä tähän hänen käytökseensä, luuli häntä vaihemieliseksi, ja kun hän
tähän luuloon oli joutunut, niin eneni hänessä yhä vastahakoisuus Löfiä
vastaan. Annaakin kohtaan oli henkikirjoittajan käytös varsin
omituinen. Milloin osoitti hän hellintä lempeä, joka koki Annan
silmistä lukea, mitä Anna ajatteli; milloin taasen oli hän kylmä ja
kohteli morsiantaan niinkuin outoa, vierasta olentoa. Riitaisuuksia,
semmoisia kuin ennen, ei nyt koskaan tapahtunut nuorten välillä.
Väliin, kun henkikirjoittaja oli lempituulella, suostui hän aina ja
paikalla Annan ajatuksiin ja tuumiin; mutta väliin taasen, kun hän oli
kylmällä tuulella, katkaisi hän Annan lauseen kovalla, karkealla
huudolla: »Se ei ole niin!» tahi lauseella: »Sinä et tätä ymmärrä!»

Mutta eninnä kaikista oli Anna muuttunut, ja niin vähässä ajassa! Tuon
entisen juonikkaan, ilvehtivän, mutta samalla iloisen neidon sijaan oli
astunut hiljainen, totinen ja surusilmäinen olento, joka ei
vähäistäkään muistuttanut tuota entistä. Anna oli joutunut morsiameksi;
itse ei hän tiennyt miten. Hän heräsi lapsuuden unelmista vasta
silloin, kun hän jo oli antanut tahi ainakin luvannut sydämensä. Hän
oli luvannut sen, ennenkuin hän oli tutkinut, mitä se itse sanoi. Ja
nyt, kun lupaus oli tehty, nyt tuntui tässä sydämessä niin kummallisia
tunteita, joita Anna ei itse vielä ymmärtänyt, mutta jotka usein saivat
hänen murheelliseksi ja nostivat kyyneleet hänen silmiinsä, Usein hän
semmoisina hetkinä ajatteli, kun hän muisti, miten hän henkikirjurin
morsiameksi oli joutunut: »Olinpa minä viisas silloin?» -- Kun hän
taasen sulhasensa näki, oli hänessä jotakin, joka veti häntä hänen
puoleensa; mutta kun hän häntä lähestyi, tuntui kuin olisi hänen
sydämensä läpi käynyt kylmä viima -- ja varsinkin silloin, kun Löf
lempeä häntä kohtaan osoitti. Ainoastaan silloin, kun hän Vilhelmiä
muisti, oli kuin olisi kylmä jääriite, joka jähdytti hänen sydäntänsä,
alkanut sulaa; mutta tämä sulattava päiväpaiste katosi heti, kun hän
kuuli Löfin äänen.

Vilhelmin muisto ja Anteron läsnäolo, ne ilahuttivat Annaa. Antero, tuo
viehkeä nuorukainen, ei kumminkaan pitkiä aikoja kerrallaan sisarensa
kanssa seurustellut. Anterolla oli oma työnsä. Hän luki ja oli usein
koko päivän yksikseen työssänsä. Hänen kamariinsa meni Anna aina
silloin tällöin, ja siellä he keskustelivat -- ei enää päivän turhista
asioista, mutta hengen suurista ja korkeista. Vaan Antero ei tiennyt
Annan sydämen tilaa, eikä Anna sitä Anterolle ilmaissut. Antero, joka
hiljaisissa, yksinäisissä mietinnöissään oli onnellinen, luuli että
Annan laita oli samallainen. Antero ei tiennyt aavistaakaan muuta. Veli
luuli sisarensa olevan onnellisen, ja vaikkei hän Löfiä kärsinyt, ei
hän sitä kenellekään näyttänyt; päin vastoin ei hän tässä asiassa
hyväksynyt itseään, sillä hän luuli tässä tekevänsä väärin Löfiä
vastaan, josta hän ei mitään pahaa tiennyt. Antero oli siinä varmassa
uskossa, että Anna rakasti Löfiä ja että Löf rakasti Annaa, ja hän oli
usein suutuksissaan itselleen siitä, ettei hän saattanut ajatella niin
paljon hyvää tulevasta langostaan, kuin hän olisi tahtonut.

Tällä kannalla olivat asiat Katajalahdella, kun patroni Rother tuli
kotia Helsingistä.

Huoli ja murhe kuvastui hänen otsallaan, kun hän omiansa tervehti.
Rouva, Anna ja vieläpä Anterokin huomasivat sen, ja tervehdys oli
tuskin sanottu, ennenkuin he tämän ottivat puheeksi.

Patroni tiesi nyt, mikä häntä odotti. Salata sitä omaisiltaan ei hän
enää tahtonut, eikä sitä enää voinutkaan. Mutta miten ilmoittaa
surullinen uutinen?

Hän ei siinä kauan kainostellut. Kuta pikemmin se on sanottu, ajatteli
hän, sitä parempi, ja tuskin oli tunti kulunut hänen kotiintulostaan,
ennenkuin rouva, Anna ja Antero tiesivät, mikä oli tulossa. -- »Kaikki,
mitä minulla on, menee» -- lopetti patroni, ja sen sanottuansa riensi
hän kiireesti kamariinsa.

Hän ei voinut nähdä, mitä hänen kova uutisensa vaikutti.

Rouva ja lapset katselivat toisiaan. Vaikeapa oli heidän alussa mitään
ymmärtää patronin kertomuksesta. Mutta vihdoin he sen ymmärsivät.

Rouva oli vaalea. Hän ei pitkään aikaan sanonut mitään, ja kun hän
vihdoin rupesi puhumaan, oli hän voittanut sen tuskan, minkä uutinen
hänessä oli herättänyt.

»Myötäkäyminen on meitä tähän saakka kaikissa seurannut» -- sanoi hän.
-- »Nyt koetuksen päivinä tulee meidän kärsiä valittamatta».

»Ja meidän on velvollisuutemme tehdä tämä vastoinkäyminen niin helpoksi
kuin voimme» -- lausui Antero. Annalla ei ollut mitään sanomista, mutta
veljensä puheesen nyykähytti hän päätään, näyttäen hänkin siihen
suostuvansa.

Jos olisi patroni malttanut jäädä kuulemaan, mitä hänen uutisensa
vaikutti, olisi hän siitä saanut lohdutuksensa; nyt sen sijaan hän
käveli edestakaisin kamarissansa ja hänen tuskansa oli nähtävänä hänen
kasvoissansa. Hän ei nyt muistanut kahvikultaakaan. Hän tunsi, että hän
häpesi omiansa kohdata, sillä tähän onnettomuuteen oli syypää hän itse,
ja yksin hän.

Tässä tuskassansa hän, kuten sanottiin, käveli edestakaisin lattialla,
kun hänen kamariinsa astui hänen hellä puolisonsa. Ukko ei ollut häntä
näkevinään, ei silloinkaan, kun rouva jäi seisomaan häntä katsellen.
Vihdoin tuli tämä käytös hänelle tukalaksi, ja rouvansa eteen
seisahtuen sanoi hän hiljaa: »Me olemme nyt köyhät».

Oli kuin olisi rouva odottanut patronin jotakin sanovan, sillä nyt
laski hän käsivartensa miehensä kaulan ympäri. »Mutta kantakaamme
vastoinkäymistämme niinkuin myötäkäymistämme olemme kantaneet!» --
sanoi hän. »Jos olisit ennen tästä puhunut, olisimme voineet
säästäväisemmästi elää».

Patronin sydämeltä putosi raskas paino. Hän oli liikutettu. Hän tunsi
silmissänsä jotakin outoa, ja rouva näki, että niissä kimalteli kaksi
kirkasta kyyneltä.

»Minä olen ollut kiittämätön» -- sanoi ukko. »Amanda, nyt vasta minä
tunnen sinua!»

Kauan istuivat sitten patroni ja rouva puhellen. Mitä he puhuivat,
jääköön kertomatta. Tietysti eivät he iloisista asioista puhuneet;
mutta kumminkin, kun he nuorten luo saliin tulivat, olivat he melkein
iloisia. Heillä oli täysi luottamus toisiinsa, ja niinhän on asia
laita, että ilomme ei ole täydellinen, ellei joku toinen, jota
rakastamme, ole siitä osallinen -- -- mutta surun laita on
päinvastainen. Se on täydellinen se suru, jota olemme tuomitut
yksinämme kantamaan. Jos joku, johon luotamme, jota rakastamme, ottaa
siihen osaa, niin tuntuu ikäänkuin jakautuisi se kahtia, ja kuorma on
puolta helpompi meidän kantaa. Surun katkeruus kadottaa terävän
nuolensa, kun saamme sen purkaa ystävän helmaan.

Kun patroni tuli saliin, jossa Antero ja Anna olivat päättäneet tehdä
minkä ikinä voisivat onnettomuuden lieventämiseksi, ei enää tuota
onnettomuutta edes mainittu. Patroni rupesi puhumaan Helsingistä, mitä
uutta sieltä kuului, ja ainoastaan sivumennen koski hän tuohon kipeään
asiaan, kun hän Vilhelmistä puhui. Häntä ei osannut patroni kyllin
kiittää.

Juuri silloin, kun patroni puhui Helsingistä ja mikä siellä oli häntä
kohdannut, astui Löf saliin. Rauhattomassa tilassa oli tämä mies parka
viimeiset viikot elänyt, taistellen kovaa taistelua ahneuden ja
rakkauden välillä. Hän tuli nyt kuulemaan, mitä uutisia patroni toi.
»Jos niin on, että patroni omaisuutensa menettää -- hyvästi silloin
Anna!» -- tähän päätökseen oli itsekäs nuori mies tullut. Hän kyllä
tunsi, että hän paljosta luopuisi, kun hän Annan jättäisi -- mutta
jompikumpi, rikkaus tai Anna, oli hänen jättäminen, ja hän arveli:
»Rikkaudesta minä aina löydän onneni; ja ken on sanonut, että Anna voi
minulle palkita, mitä minä hylkään, jos hänen otan». Ahneus oli niin
muodoin voittanut hänen päättäessään.

»Ja oliko Vilhelmi onnellinen?» kysyi Anna, kun Löf astui sisälle.

»Oli» -- vastasi patroni ja meni tulevaa vävyänsä vastaan, jota hän
ystävällisesti kätteli. »Minä tässä kerron, mitä matkallani olen saanut
tietää» -- sanoi hän hänelle.

»Uhkaava vaara on mennyt ohitse» -- oli ensimäinen ajatus, joka
juolahti henkikirjoittajan mieleen. »Muuten ei patroni jonninjoutavia
kertoisi eikä niin iloiselta näyttäisi». Ja tämä ajatus sai
henkikirjoittajan niin iloiseksi, kuin olisi hän suuren rahasumman
voittanut.

»Me puhuimme tässä Vilhelmistä; voin sanoa terveisiä häneltä. Vilhelmi
on nyt Turussa ja vihitään piakkoin papiksi».

Löf oli istunut Annan viereen, jota hän nyt oli tervehtinyt hellemmästi
kuin ennen ja jonka kättä hän nyt hellästi puristi.

Anna oli juuri kysyä jotakin muuta Vilhelmistä, kun henkikirjoittaja
kääntyen patroniin ennätti lausua:

»No, miten teidän matkanne onnistui? Joko tietää perheenne teidän
matkanne syyn?»

»Minun matkani onnistui niin hyvin kuin semmoinen matka saattaa
onnistua, enkä sitä ole enää omaisiltani salannut!» -- vastasi patroni.

Löfin kasvoista loisti ilo. »Sepäs oli onni!» sanoi hän. »Sillä totta
sanoen minä olin murheellinen, suuresti murheellinen teidän tähtenne».

»Semmoinen ei sinun tarvitse olla» -- vastasi patroni. »Sinä näet,
miten me onnettomuuttamme kannamme, eikä se asia murheesta parane.
Sääli minun on kumminkin sinua; sillä jos sinä toivoit Annan
myötäjäisiksi saavasi jotakin, niin petyit. Mutta minä olen vakuutettu
siitä, ettet sinä tavaroita katsonut».

»Minä en teitä ymmärrä!» huusi Löf. -- »Sanokaa kerrassaan kaikki!»

»No ... pitääkö minun se vielä kertoman! Minun tulee yksin maksaa koko
takaus, ja siihen menee koko omaisuuteni».

Löfin käsi, jossa Annan käsi oli ollut, aukesi ja vaipui hiljaa alas.
-- »Teidän on siis maksaminen koko takaus?»

»Ihan joka ainoa äyri!» vastasi patroni.

Löf tunsi, että kylmä hiki nousi hänen otsalleen. »200,000 markkaa?»
kysyi hän hiljaa.

»Niin, sinä mainitsit summan» -- vastasi patroni.

»Ja Jumala, joka meistä on tähän saakka huolta pitänyt, kyllä niin
vieläkin tekee, jos emme epäilykseen vaivu» -- lisäsi rouva.

Löf ei tiennyt mitä sanoa. Hänen rakkautensa Annaan oli uudestaan
leimahtanut ilmituleen, kun hän patronin ensimäisistä sanoista luuli
tämän jollakulla tavalla päässeen takauksesta vahingotta. Nyt, kun hän
huomasi tässä luulossaan pettyneensä, heräsi uuteen taisteluun ahneus
ja rakkaus hänessä, ja kova oli tämä taistelu; sillä Annaa ei hän ollut
koskaan ennen nähnyt niin suloisena kuin nyt. Mutta kumminkin kääntyi
voitto ahneuden puolelle, kun hän kuuli Annan lisäävän äidin sanoihin:

»Tästä päivästä alkaen tahdomme me ruveta elämään nykyisten varojemme
mukaan».

Löf oli semmoisessa mielentilassa, ettei hän nyt kauan Katajalahdella
menestynyt. Kun patroni taputti häntä olkapäälle ja kutsui häntä
kamariinsa lautapelille niinkuin ennenkin, nousi hän ja syyttäen
kiireitä, tärkeitä töitä sanoi hän jäähyväiset. »Te tiedätte, että
virkatoimet käyvät esinnä» -- lausui hän, tuo entinen pilkkahymy
huulillaan.

»Tietty se! Ikävä vaan, etten saanut pitää sinua täällä tänään»,
vastasi patroni. »Olisimme pelanneet koko päivän; sillä isossa
maailmassa ei pidetä mitään niin halvasta pelistä kuin lautapeli on».

»Mutta kaiketi palaat pian tänne, kun olet työsi tehnyt?» -- lausui
Anna hiljaa.

»Se on tietty» -- vastasi henkikirjoittaja. -- »Et tiedä, kuinka minun
on yksinäisyydessäni ikävä sinua» -- ja hän hymyili uudestaan
pilkkahymyään. Anna sen huomasi, ja hän tunsi taasen, miten ikäänkuin
kylmä käsi olisi laskeunut hänen sydämelleen.

Löfin mentyä sanoi Antero, joka tapansa mukaan oli ääneti istunut:
»Hyvä olisi, jos hänen työnsä ijäti pidättäisi häntä täältä. Minä
pelkään, että hänen rakkautensa Annaan on kadonnut meidän rikkautemme
mukaan».

»Antero! Mitkä sanat!» huusi patroni. »Mistä sinä ne sanat otit?»

»Hänen käytöksestään ja omasta suustaan. Hänellä ei ole nyt mitään
tekemistä, sen sanoi hän minulle itse toissa päivänä. Minä katselin
häntä tarkasti, kun te, isäni, kerroitte onnettomuuden, ja minä näin,
että hänen kätensä kirposi Annan kädestä, kun hän sen ymmärsi».

Anna vaaleni, nousi kiireisesti ja läksi ulos. Hän meni kamariinsa,
josta hän ennen oli tietä tarkastellut Löfin tuloa odottaen. Anteron
sanat olivat selvittäneet hänelle sen salaisuuden, jonka laatua hän ei
ollut ymmärtänyt. Annan silmät aukenivat. Löfin kummallinen käytös
häntä kohtaan patronin poissa ollessa oli nyt saanut selityksensä. Ja
samalla kuin Anna luuli ymmärtävänsä tämän, samalla katosi se lumous,
joka oli hänet sitonut henkikirjoittajaan. »Varmaan ei hän rakasta
minua, enkä minä häntä», ajatteli tyttö, ja tämä hänen ajatuksensa yhä
selveni ja varmeni, kun hän rupesi miettimään tulevaisuuttaan Löfin
puolisona.

Silloin kauhistui hän tilaansa, ja nyt samalla oli hänelle selvänä,
ettei hän ollut koskaan rakastanut henkikirjoittajaa. Mikä häntä oli
hänen puoleensa vetänyt sitä hän ei ymmärtänyt.

Mutta samalla kuin Annalle selkeni, ettei hän koskaan ollut
todellisesti rakastanut Löfiä, samalla pistäysi esiin kuva, joka usein
silloinkin, kun hän luuli henkikirjoittajaa rakastavansa, oli hänelle
mieleen muistunut -- Vilhelmin kuva.

Se side, joka sitoi henkikirjoittajaa ja Annaa, oli molemmista päistä
löyhtynyt. Vähän vielä tarvittiin, ja he olivat irtauneet toisistaan.
Mutta vielä ei tiennyt toinen toisensa ajatuksia.



XII.

Takaus maksetaan.


Päivät kuluivat kuten ennenkin, kaikki oli niinkuin ennen; ainakaan ei
huomannut Katajalahden ulkopuolella oleva mitään eroitusta. Mutta
kumminkin, vaikka ei vielä mitään huomattu, tiedettiin jo kaikkialla,
mikä Katajalahden herrasväkeä odotti. Useasti tällaisessa tapauksessa
syntyy kanteita, kylmenee ystävyys ja unohtuu tuttavuus. Osaksi tämä
tässäkin kävi toteen. Patronia soimattiin kovasti siitä, että hän oli
takaukseen mennyt. »Eihän hänellä itsellään ollut mitään» -- sanottiin.
»Kaikki, mitä hänellä oli, oli hänen rouvansa, joka nyt miehensä
tuhmuuden tähden joutuu maantielle». Mutta oli toisia, jotka samalla
kuin he soimasivat patronia ajattelemattomuudesta, samalla häntä
säälivät. Hän oli ollut hyvänsuopa kaikille. Mutta jos olisi patroni
tahtonut ystävistään hakea apua, olisi hän huomannut, että ystäväin
kukkarot nyt olivat ummessa, että avaimet olivat joutuneet hukkaan.
Vaan patroni ei pyytänyt ystäviltään apua, eikä hänen siis tarvinnut
kärsiä sitä häpeää, joka kerjääjää kohtaa.

Kolme kuukautta oli kulunut patronin kotiintulosta. Löf oli näitten
kuluessa ensi viikolla käynyt Katajalahdella silloin tällöin. Mutta kun
aika kului, harvenivat myös hänen käyntinsä, ja kahteen viikkoon ei
oltu häntä nyt nähty Katajalahdella. Löf tahtoi nyt kaikin mokomin
päästä vapaaksi Annasta. Mutta hän ei tahtonut millään muotoa, että
kihlauksen purkautumisen syy tulisi ilmi. Sentähden viivytteli hän ja
eli siinä toivossa, että hänen kylmyytensä vihdoin saisi Annan antamaan
rukkaset. Hän oli tässä antanut viittauksia, jotka olivat tulleet,
niinkuin aikomuskin oli, Annan korville. Mutta olipa silloin ikäänkuin
olisi Anna saanut takaisin entisen luontonsa. Kun Löf Katajalahdella
kävi, kohteli Anna häntä niinkuin morsian ylkää ainakin, ja tästä
syystä näki Löf vihdoin parhaaksi pysyä poissa Katajalahdelta. Mutta
jos olisi Anna ennen tuntenut Löfiä kohtaan jotakin rakkauden tapaista,
niin nyt vähitellen tuli halveksiminen tämän tunteen sijaan. Antero,
joka nyt tarkemmilla silmillä seurasi, mitä hänen ympärillään tapahtui,
näki tämän muutoksen Annassa, ja hän oli siitä iloinen. Löf taasen
puoleltaan päätti ahneutensa mukaan, että Katajalahtelaiset tahtoivat
häntä menemään naimisiin Annan kanssa. »He tahtoisivat, että minä
sitten elättäisin heidät» -- oli hän sanonut. -- »Mutta siitä ei kuuna
päivänä tule mitään!» -- Nämä tällaiset puheet, jotka pian tulivat
Katajalahdella tiedoksi, herättivät patronissa vihaa, mutta näyttivät
hänelle, joka viimeiseen saakka oli Löfiä puolustanut, mimmoinen
henkikirjoittaja todellakin oli.

Puolen takaussummaa oli patroni maksanut, toinen puoli oli hänen nyt
pian maksettava. Hänellä ei ollut koko omaisuudestaan nyt muuta jälellä
kuin Katajalahti. Tälle oli hän hakenut ostajaa, mutta semmoista ei
ilmestynyt. Tiedossa oli, että patronin oli täytymys se myydä, ja siitä
syystä eivät ne, jotka halusivat hyvää kartanoa, tarjonneet mitä
patroni vaati, kun luulivat saavansa kartanon huutokaupalla
huokeammasta. Kartanoa oli käyty tarkastamassa, ja asianomaiset
tarkastajat olivat arvanneet sen ainoastaan 80,000 markan arvoiseksi.
Jos olisi patronilla ollut maksaa 20,000 markkaa, olisi hän saanut
kartanonsa pitää pantattuna ennen mainitusta summasta, mutta patronilla
ei ollut 20,000 markkaa. Yhä enemmän ja enemmän totutti hän itseään
ajattelemaan, että hänen siitä oli luopuminen. Jos olisivat kelvolliset
takausmiehet taanneet hänen puolestaan nuo puuttuvat 20,000 markkaa,
olisi hän saanut kartanoaan edelleen pitää, mutta ettei hän tällaisia
saisi, siitä oli hän pian vakuutettu. -- Asiain näin ollen oli patroni
päättänyt tehdä konkurssin, ennenkuin kartano otettaisiin
takavarikkoon.

Kolme kuukautta oli, kuten sanoimme, kulunut näissä hankkeissa, kun
eräänä päivänä vieraita tuli Katajalahdelle. Vieraiden tulo oli nyt
vielä oudompaa kuin ennen. Ompelus kädessä istui Anna puistossa, kun
hän näki vieraita tulevan. Hän nousi ja tarkasteli niitä. Nepä eivät
olleetkaan outoja. Annalle olivat ne hyvin tuttuja. Anna tunsi veljensä
Villen ja serkkunsa Vilhelmin.

Hän ei juossut heitä vastaan, vaan jäi seisomaan. Hän tunsi sydämensä
tykyttävän niin rajusti, että hänen ruumiinsa vapisi. Sillä kun hän
Vilhelmin näki, muisti hän, minkälaisen kirjeen hän niinä päivinä,
joita hän itsekseen nimitti raivonsa päiviksi, oli hänelle
kirjoittanut. Muuttunut oli hän siitä ajasta, mutta hänen tekonsa
seuraus vaivasi nyt häntä. Puitten välistä hän näki nuorten astuvan
huoneesen, ja yhä seisoi hän liikkumatta. Hänen ajatuksensa juoksivat
sinne tänne; ja vasta pitkän ajan kuluttua sai hän ne tasaantumaan.
Silloin, vasta silloin lähestyi hän huonetta, ja kuta likemmäksi hän
sitä lähestyi, yhä sitä kovemmin tunsi hän sydämensä tykyttävän.

Kummallinen oli serkkujen tervehdys. Anna ei uskaltanut luoda
katsettaan Vilhelmiin. Hän tunsi kätensä vapisevan Vilhelmin kädessä,
ja hän osasi tuskin vastata Vilhelmin kysymyksiin. Mutta tästä pahasta
pääsi hän, kun Ville astui saliin patronin kanssa. Ilo loisti patronin
silmistä, ja usein kuultiin hänen sanovan: »Jumala siunatkoon teitä!»

Vilhelmi ja Ville olivat tuoneet jonkun iloisen uutisen, sen huomasi
Anna hyvin, eikä hänen tarvinnut kauan odottaa, ennenkuin hän sai sen
tietää. Patroni saisi pitää Katajalahden 80,000 markasta, jos hän
vuotisesti ottaisi maksaakseen 4 prosenttia korkoa ja 2 prosenttia
pääomaa. Ne 20,000 markkaa, joita korkeammalle velka nousi, saisi hän
anteeksi. Tämän kaiken olivat Ville ja Vilhelmi yhdessä toimineet, ja
avullinen heille oli tässä ollut etenkin se tuomari, jonka luona Ville
oli ollut. Eikä heillä suuria puuhia tässä ollutkaan. He olivat
näyttäneet, ettei missään tapauksessa, jos patroni konkurssiin menisi,
voitaisi saada toista, maksamatonta puolta takauksesta kokonaan
maksetuksi, koska kartano oli arvattu 80,000 markaksi, minkä summan
patronikin vähitellen voisi maksaa. He olivat näyttäneet, miten
viattomasti patroni oli joutunut vahinkoon, joka uhkasi häntä
suurimmalla kurjuudella. -- Kaikki tähän kuuluvat asiakirjat olivat he
kirjoittaneet; nyt tulisi vaan patronin suostua heidän toimiinsa.

»Ja sen teen minä sydämestäni!» huusi patroni. »Katajalahti on aina
100,000 markan arvoinen. Minä en ymmärrä, miksi se niin vähäksi
arvattiin...»

»Mutta minä ymmärrän ja tiedän sen» -- sanoi Antero, joka juuri oli
saliin tullut ja tulleita ehtinyt tervehtiä. »Minä ymmärrän sen. Joka
toiselle kuopan kaivaa, hän putoaa siihen itse. Niin on nyt
henkikirjoittajan käynyt. Vaikka ei hän tarkastajain seuraan kuulunut,
oli hän kuitenkin juuri se, joka arvasi Katajalahden ainoastaan 80,000
markaksi ja sai tarkastajat meitä kohtaan nurjamielisiksi ... millä
keinoin, sen heitän sanomatta. Hän toivoi saada nähdä isäni ja äitini
-- meidät kaikki -- suurimmassa köyhyydessä... Hän on nyt pahalla
aikomuksellaan tehnyt meille hyväntyön. Hänellä oli kentiesi aikomus
itse ostaa tämä kartano; nyt on hän alentamalla tämän arvon saanut
aikaan sen, että me voimme sen pitää».

Kun Vilhelmi nämä Anteron syytökset kuuli, loi hän silmänsä Annaan.
Anna oli Anteron tullessa uskaltanut katsella Vilhelmiä; nyt loi hän
taas kiireesti silmänsä alas. Olihan se sama mies, josta Antero puhui,
ollut hänen ylkänsä -- oli vieläkin. Anna tunsi, että hän punastui ja
vaaleni vuorotellen. Hän ei olisi voinut nyt sanoa mitään. Vilhelmi
yritti jotakin sanoa, mutta ennenkuin hän sitä ehti, oli Antero
lausunut:

»Se ilvenäytelmä, jota täällä ainakin viime viikolla on näytelty,
loppukoon nyt! Anna on ollut Löfin kanssa kihloissa. Miten tämä kihlaus
Annan puolelta tuli toimeen, sitä on minun aina ollut ja on vieläkin
mahdoton ymmärtää. Onko Anna rakastanut Löfiä, sitä en minä tiedä; nyt
tiedän minä varmaan, ettei hän sitä tee. Siis, Anna, anna minulle
sormuksesi, minä toimitan sen henkikirjoittajalle takaisin!»

»Olisiko Löfin työtä se, että minä maantielle joutuisin!» -- mumisi
patroni. »Se on mahdotonta! Mitä pahaa olen minä hänelle tehnyt?»

Kun Anna kuuli veljensä sanat, loi hän silmänsä ylös, ja ensikerran
pitkän ajan kuluttua tapasivat hänen silmänsä nyt Vilhelmin. Hiljaa
veti hän sormuksen sormestaan ja antoi sen sanaa sanomatta Anterolle.

»Se on oikein tehty, sisareni!» sanoi Ville. »Sinun kihlaustasi en ole
ikinä hyväksynyt; Löfiä en ole koskaan voinut kärsiä; mutta että hän
näin kauas pahuudessa on ehtinyt, sitä en olisi koskaan uskonut. Jos
hän olisi toinen mies, tahtoisin uskoa, että hän meidän parastamme
tarkoitti, kun hän halvensi kartanon arvon».

»Sinä et tunne häntä», vastasi Antero. »Minä olen viimeisinä aikoina
pitänyt häntä silmällä, ja minä tiedän nyt, että ahneus ja kateus
vallitsevat hänessä. Hän on viekkaasti kauan aikaa osannut salata
oikean luonteensa; mutta tulipa tämä ilmi, ennenkuin se Annan sai
ikuisesti onnettomaksi».

Patroni ei pitkään aikaan osannut mitään sanoa.

Vihdoin lausui hän:

»Tämä päivä on onnen päivä. Ville ja Vilhelmi ovat säilyttäneet minulle
Katajalahden. Antero on poistanut meiltä vielä tuntuvamman
onnettomuuden».

Kyynelsilmin syleili rouva itkevää tytärtään.

»Ellen pety» -- lausui Ville -- »lähtee posti täältä tänään. Parasta
siis on, että heti laitamme velkakirjan valmiiksi, niin voidaan se jo
tänään lähettää. -- Kuu se on tehty, sitten saa Antero kertoa, millä
tavalla ja miten hän on saanut tietää kaiken sen, mitä hän nyt on
kertonut».

Ja isänsä sekä Vilhelmin kanssa vetäysi Ville patronin kamariin. Rouva
ja Anna jäivät saliin, kun Anterokin läksi kamariinsa lausuen:

»Tehkäätte te, mitä voitte, minä en sitä ymmärrä. Mutta tämä
Annan sormus on niin pian kuin on mahdollista lähetettävä
henkikirjoittajalle».

       *       *       *       *       *

Kun Antero kertoi Löfistä asioita, joita ei patroni tahtonut uskoa, ei
hän pannut omiansa. -- Samalla kuin Löf päätti rikkoa aiotun
naimiskauppansa, oli hän ottanut uuden askeleen pahuuden tiellä.
Ajattelematta mitä siitä seuraisi, oli hän niille, jotka Katajalahtea
kävivät tarkastamassa, kertonut yhtä ja toista halveksivaa. Mutta kun
hän huomasi, minkä vaikutuksen hänen halventavat lauseensa tekivät,
älysi hän heti, mitä siitä seuraisi.

Vaikeata on sanoa, mistä pahuus syntyy, pahuus, josta ei meille itselle
ole mitään hyötyä, mutta josta toiselle on usein suurtakin vahinkoa.
Tällaiseen pahuuteen oli Löf useinkin tullut syylliseksi. Ja se on
juuri pahuuden paras tuntomerkki, että se saa vahingoita aikaan ilman
hyötyä kenellekään. Oikealla pahuudella ei ole rajoja; se saattaa
ulottua niin kauas, että on mahdotonta sanoa, mitä ei se voisi tehdä.
Mutta jos Löf suotta ja syyttä tahtoi saattaa vahinkoa Katajalahden
herrasväelle, samalla kuin häntä erääsen sen jäsenistä rakkaus sitoi --
niin silloinpa olisi Löf ollut pahuuden kuningas. Sillä jos Löfissä
löytyi rakkautta Annaan, niin samallahan hän, kun Annan kotiperhettä
saattoi vahinkoon, vahingoitti itseään. Syyttä siis ei Löf tällä kertaa
voinut antautua pahuuden palveliaksi. Jotakin oli hänellä nähtävästi
mielessä, kun hän Katajalahden kartanon arvoa alensi. Ja kun sanomme,
että hän itse toivoi saavansa kartanon ja mahdollisesti vielä
halvemmasta hinnasta kuin siitä, johon se nyt oli arvattu -- niin
olemme samalla sanoneet, mihin määrään hänen ahneutensa voitti
rakkauden. Millä hän kartanon hinnan maksaisi, sitä hän ei aluksi niin
tarkalleen ajatellut. Osa hinnasta oli hänellä maksaa, ja puuttuvat
rahat toivoi hän saavansa kiinnittämällä sitten tuon kartanon. Kun Löf
tätä sittemmin ajatteli, taputti hän ilosta käsiään. »Viisaasti olen
minä käyttäynyt» -- sanoi hän itsekseen.

Kihlakunnan asukkaat eivät vielä yleensä tunteneet
henkikirjoittajaansa; mutta ne, jotka hänen tunsivat, olivat jo
oppineet häntä vihaamaan. Mutta se on yleinen laki, ettei maailmassa
löydy niin pahaa ihmistä, jolla ei olisi yhtään ystävää, ja se laki
kävi tässä toteen. Kihlakunnassa löytyi joitakuita rikkaita sekä
herroja että talonpoikia. Näiden ystävyyteen oli Löf pyrkinyt, ja miten
hän tässä pyrinnössään onnistui, olemme jo nähneet Katajalahdella.
Hänelle, joka niin taitavasti osasi salata todellisen luonteensa, ei
ollut vaikea lumota ketä hän tahtoi. Hän, joka osasi antaa ahneutensa
alttiiksi, kun jotakin hyötyä itselleen etsi, oli rikkaissa kiitetty.
Hän, joka suurella vieraanvaraisuudella kohteli milloin sitä, milloin
tätä, miten olisi mahdollista, että hän olisi saituri? Mutta eipä vielä
huomattu, että samassa määrässä, kuin hän vieraanvaraisuutta
ystävilleen osoitti, samassa määrässä kiskoi hän -- oikeudella tahi
vääryydellä -- köyhiltä.

Iltapuoleen samana päivänä, jona Vilhelmi ja Ville tulivat
Katajalahteen, oli Löfin luona pari naapuripitäjään pohattaa. Näillä
oli vuokralla kirkkoherran tulot pitäjäässä, ja ken voi sanoa näitä
syyllisiksi, kun he nyt Löfin kanssa juttelivat, miten olisi äskettäin
tapahtunut kirkkoherran vaali voitu tehdä riidanalaiseksi, jotta
saisivat vielä pitää kirkkoherran tulot vuokralla vuoden tai pari.
Riidan ja valituksen syitä oli vaikea löytää; uusi kirkkoherra oli
melkein yksimielisesti valittu; mutta kumminkin keksi Löf joitakuita
kohtia, joihin sopisi tarttua, vaikkapa vähäpätöisiäkin olivat. Löf
neuvoi, miten riita olisi aljettava, ja lausui ikäänkuin itseään
puolustaen: »Minun ei pitäisi tähän asiaan ryhtymän, mutta kun voin
ystäviäni niin vähällä auttaa, eikä vahinkoa tapahdu kenellekään, niin
miksi en rupeisi asiamieheksenne, jos minua siksi haluatte». -- Tätäpä
olivat miehet juuri halunneetkin. Ja siinä nyt luvattiin suuria summia
henkikirjoittajalle, jos tämä voisi saada aikaan, että vuokrakauppa
vielä pysyisi entisellään, mitä kauemmin sitä parempi. Tietysti kuului
lupaus henkikirjoittajan korvissa hyvältä, mutta hän vaan vastasi: »No,
noh! Minä en niin juuri palkinnon tähden tätä tee, mutta pitäähän
ystäviään auttaa ja varsinkin näin pienessä asiassa. Kunhan kulungit
saan, olen tyydytetty ja samalla varmaankin vakuutettu, että te
puolestanne autatte minua, jos joskus teitä tarvitsen».

Liitto oli tehty. Henkikirjoittaja tarjosi viiniä ja tupakkaa, ja siinä
nyt sitten juteltiin ja jaariteltiin yhtä ja toista, ja Löf osasi, kun
hän tahtoi, olla isäntä semmoinen, ettei paremmasta apua. Miehet
olisivatkin, jos siksi olisi tullut, tehneet valansa, ettei
likitienoissa löytynyt niin hyvää ja kohteliasta toista, kuin
henkikirjoittaja. Mutta kaiken tämän ohessa tiedusteli Löf yhtä ja
toista, eikä puhe hänen puoleltaan ollut tyhjän turhaa. Miehet eivät
tienneet sanojaan punnita, ja nyt, niinkuin ainakin tällaisissa
tilaisuuksissa, osasi hän hankkia semmoisia tietoja kuin hän halusi.

Päivä oli iltaan kulunut. Kädellä ja suulla oli lupauksia molemmin
puolin tehty, ja vieraat olivat valmiit lähtemään. Silloin juuri astui
nuori tyttö sisään ja antoi henkikirjoittajalle vähäisen rasian, jossa
oli päällekirjoitus: »Henkikirjoittaja V. Löf».

»Mistä tämä on?» kysyi Löf tytöltä, tarkastellen rasiaa..

»Katajalahden Sannan tapasin tiellä äsken. Hän antoi sen minulle ja
sanoi, ettei vastausta tarvita».

Löf avasi rasian. Ensimäinen silmäys selitti hänelle kaikki. Hänellä
oli kädessänsä Annalle antamansa kihlasormus. Hän ymmärsi -- -- hän
vaaleni. Sormuksen ympärillä oli paperi. Löf luki:

    »Sisareni puolesta lähetän teille takaisin sormuksenne
    pyytäen, ettette tästä lähtein häntä läsnäolollanne vaivaisi.
    Kunnioittaen Antero Rother».

Ensi kerran eläessään oli nyt henkikirjoittaja siinä tilassa, ettei hän
tiennyt mitä teki. Talonpojat katselivat häntä pitkään, kun hän
kiivaasti astui edestakaisin kamarissaan. He huomasivat, että jotakin
tärkeätä oli hänen tiedokseen tullut. Mutta he eivät sanoneet mitään.

Löf oli kyllä jo päättänyt luopua Annasta. Mutta nyt kun Anna luopui
hänestä, tunsi hän sydämessään jotakin, jota hän ei ennen ollut
tuntenut. Niinkauan kuin hänen vallassansa oli ollut tehdä kumman
tahtoi, pitää Anna tahi luopua hänestä, oli hän ollut levollinen. Mutta
nyt, kun päätös asiassa oli annettu häneltä kysymättä, nyt pääsivät
pahat henget hänessä valloilleen. Tuhannet ajatukset ajoivat toisiansa
hänen aivoissaan, tuhannet kysymykset, joihin hän ei voinut vastata.
»Olisiko patroni voinut maksaa velan, olisiko Vilhelmi, jonka hän nyt
muisti tulleen, voinut saada Annan mielen muuttumaan?» Näihin
kysymyksiin supistuivat vihdoin henkikirjoittajan kaikki ajatukset, ja
samassa alkoi hänessä päätöksiä kypsyä.

Vielä äskettäin ei hänellä olisi ollut mitään vastaan, jos Anna olisi
hänelle antanut rukkaset, jos hän vaan olisi ollut varma siitä, että
Anna oli ne antanut omasta tahdostansa. Nyt oli hänen itserakkautensa
loukattu, ja hän päätti kostaa. Hän tunsi, että hän Annaa rakasti
enemmän kuin hän oli uskonutkaan; mutta tähän hänen rakkauteensa
sekaantui niin paljon vihaa, että vaikea on sanoa, kumpiko puoli oli
hänessä voitolla.

»Kuka sanoo minulle, mitä Katajalahdella on tapahtunut?» -- kysyi hän
itsekseen.

Yhtäkkiä hän kääntyi talonpoikiin, jotka vielä salissa istuivat. Hän
oli nyt sen verran hillinnyt itseänsä, että hän tiesi mitä teki. Hän
lähestyi heitä. »Löytyy kumminkin maailmassa paljon surkeutta» -- alkoi
hän. »Tänään on kaikki hyvin, huomispäivää ei takaa kukaan. Te tunnette
Katajalahden patronin ja olette ehkä kuulleet, mihin onnettomuuteen tuo
kunnon perhe on joutuva... Minä en tiedä, tuleeko minun moittia vai
kiittää heitä, sillä heidän käytökseensä minua kohtaan saattaa
yhtähyvin olla syynä ylpeys kuin rehellisyys. Te tiedätte, että minä
olin kihloissa patronin tyttären kanssa?»

»Tuon kaiken tiedämme. Neiti Anna on siivo tyttö».

»Mutta nyt on tämä kihlaus purettu. Onko syynä siihen ylpeys, kun nyt
perhe on melkein maantien oma, vai liikanainen rehellisyys, sitä en
osaa sanoa. Minä tahdon kostaa heille sen häpeän, sen surun, minkä he
ovat minulle tuottaneet. Minä tahdon kostaa mieleni mukaan. Katajalahti
on hyvä kartano. Minä tahdon ostaa sen, ja -- lahjoittaa sen
uskottomalle morsiamelleni. Minä pyydän, että kun Katajalahti myydään
huutokaupassa, tulette minulle täytetakaukseen, sillä varani eivät
vielä riitä koko summan maksamiseen. Jos sen teette, lupaan ajaa asian
teidän puolestanne, niin että vielä pari vuotta saatte tulot
pitäjäästä. Muuta palkintoa en pyydä. Tällä ette tee hyvää minulle,
vaan patronille».

»Te olette liian hyvä, herra henkikirjoittaja» -- sanoi toinen
talonpojista. »Sitä, mitä te aijotte tehdä, tekisi tuskin toinen
maailmassa. Mutta asia on teidän, ja mielellämme teemme teidän
hyväksenne minkä voimme. Eikö niin, Jaakko?»

»Se on ymmärrettävä asia», vastasi toinen.

»Sopimus on se siis tehty. Tässä käteni» -- jatkoi henkikirjoittaja.

Kättä siinä nyt puristettiin, ja talonpojat katselivat kummastelevin
silmin henkikirjoittajaa. He eivät voineet ymmärtää, miten ihminen
saattaa niin suuressa määrässä hyvällä pahaa palkita. Mutta
henkikirjoittaja yhä ajatteli. »Kuka sanoo minulle, mitä Katajalahdella
on tapahtunut?»

Vähän ajan kuluttua tämän jälkeen nähtiin henkikirjoittaja yksinään
salissa. Hän istui kirjoituspöytänsä ääressä ja kirjoitti väliin
kiireesti, väliin istui hän pitkät ajat ajatellen. »Patroni ja Anna
saavat tietää tästä aikomuksestani; he siitä näkevät, ettei Löf ole
semmoinen, miksi häntä luulivat, Heidän täytyy kunnioittaa minua» -- ja
henkikirjoittaja nauroi ilkeästi tätä ajatellessaan.

Onko se kummaa, että riettainkin ihminen on hyvillään, kun hänelle
kunnioitusta osoitetaan; vielä kummempaa, että hänkin tahtoo olla
kunnioitettu. Löf päätteli oikein, kun hän arveli tästä vastasanotusta
aikeestaan saavansa yleisen kunnioituksen. Se sai hänen hyvälle
mielelle. Mutta kuinka hän oikeastaan oli aikonut menetellä, jos hän
Katajalahden kartanon saisi, sitä emme tarvinne sanoakaan.

Hän oli kirjoittanut Helsinkiin tiedustellakseen miten Katajalahden
kartanon asian laita oikein oli, sillä hän ymmärsi, ettei hän kartanon
asukkailta saisi tätä tietää. Hän oli myöskin päättänyt olla
Katajalahdella käymättä, päättänyt näyttäytyä surullisena, sanalla
sanoen: hän oli päättänyt olla olevinansa ylevämielinen.

Hän oli myöskin päättänyt laittaa niin, ettei Vilhelmi ikinä saisi
Annaa. Mutta miten hän tämän estäisi, sitä hän ei nyt vielä osannut
sanoa. Tässä asiassa tyytyi hän sananlaskuun: »Aika tuopi tyynen meren,
aika vuotavan venehen».

Kului tästä nyt muutamia päiviä. Löf oli niiden kuluessa levoton. Hän
oli tiedustellut, miten Katajalahdella elettiin; hän oli tiedustellut,
mikä oli ollut syynä siihen, että hänen sormuksensa niin äkkiarvaamatta
lähetettiin takaisin; -- mutta hän oli vielä kaikkia tietoja vailla, ja
se piti häntä levottomana. Monelta haaralta oli hän kuullut puhuttavan
aikomuksestaan ostaa Katajalahti ja lahjoittaa se Rotherin perheelle.
Talonpojat olivat henkikirjoittajaa kiitellen tätä kertoneet. Sitä ei
kumminkaan moni uskonut.

Sorvarilla oli ristiäiset. Henkikirjoittaja oli sinne kummiksi
kutsuttu. Hän tiesi, että Katajalahden herrasväki myöskin oli kutsuttu,
mutta kun hän sinne meni, ei ollut hän sitä tietävinään. »Jotakin saan
minä siellä tietää» -- ajatteli hän. Ja sen tähden meni hän. Perille
päästyään näki hän vanhan patronin ja Anteron. Sorvarin isännältä sai
hän kuulla, että neiti Annakin oli kummiksi kutsuttu, mutta ettei hän
tulisi, »josta syystä henkikirjoittajan ei pitäisi panna pahaksi, että
täytymyksestä neiti Annan sija oli talonpoikaisella tytöllä
täytettävä».

Henkikirjoittaja teki jäykän kumarruksen patronille. Patroni ei oikein
tiennyt miten käyttäidä. Mutta tämä epävakaisuus oli pian voitettu. Hän
lähestyi ystävällisesti ja tarjosi Löfille kättä. Hän ei vielä
saattanut uskoa, mitä Antero oli kertonut.

»Tytöillä on oma päänsä» -- sanoi hän. »Mutta saatammehan olla ystäviä
niinkuin ennenkin, vaikkei sukulaisuuskaan meitä sido».

Antero vetäysi vähän taemmaksi. Löf huokasi: »Ette usko, kuinka tämä
käytöksenne on minun murehduttanut! Minä olen tutkinut itseäni, mutta
mahdotonta on minun ymmärtää syytä».

»Minäkin olen vakuutettu, että tässä on tapahtunut joku erehdys...»

»Ja siitä hyvästä aikomuksestanne, jonka huhu tietää kertoa, saamme
teitä sydämellisesti kiittää», kiiruhti Antero äkkiä sanomaan. »Mutta
jott'ette turhaa vaivaa näkisi, voin teille ilmoittaa, että takaussumma
on jo maksettu».

Löf oli nyt saanut tietää, mitä hän tietää tahtoi. Hän kiristeli
hampaitaan vihasta, mutta ääneen sanoi hän: »Minä en tiedä, Antero,
mitä sinulle olen tehnyt, että sinä minua vihaat ja halveksit. Jos
näkisit, miten sinun uutisesi ilahuttaa minun sydäntäni, huomaisit
samalla, että minä aina olen sinun todellinen ystäväsi».

Antero katseli kauan ja pitkään henkikirjoittajaa. Vihdoin kääntyi hän
sanaa sanomatta häneen selin.

»Sinä vihaat minua», kertoi henkikirjoittaja, ja hänen äänensä vapisi.
-- »No, olkoon sitten niin!»



XIII.

Löfin vehkeet ja viimeinen yritys.


Kauan ei voinut Vilhelmi eikä Ville viipyä Katajalahdella. Vilhelmi oli
astuva papilliseen virkaan, ja Villeä odotti tuomari, jonka kanssa hän
käräjillä kulki. Mutta Vilhelmin ja Villen tulo Katajalahdelle oli
sinne tuonut takaisin onnellisuuden. Tosin koski kärsitty vahinko
kovasti patroniin; mutta hän oli kumminkin iloinen tietäessään, että
Katajalahti oli hänen, vaikka kohtakin velkana. Häntä elähytti toivo,
että kerran olisi velka maksettu. Hän ei tiennyt, että päinvastainen
toivo elähytti henkikirjoittajaa.

Löf tiesi nyt kaikki, mitä Katajalahdella oli tapahtunut, ja hän sai
myös pian tietää, miten takaus oli maksettu. Mutta kaikki, mitä hän sai
tietää, suututti häntä. Aina silloin tällöin tuli illoin hänen
luoksensa eräs nuori renki Katajalahdelta ja kertoi, mitä siellä
tehtiin, mitä siellä puhuttiin. Löf palkitsi renkiä näistä hänen
antamistansa tiedoista ja näki pian, että hän voi luottaa
asiamieheensä. Matti Ränni oli tämä nuori onneton mies, jonka
ensimäinen askele pahuuden tiellä oli petos omaa isäntäväkeänsä
kohtaan.

Ensimäisiä tietoja, joita Matti henkikirjoittajalle toi, oli uutinen,
että Vilhelmi ja Anna olivat kihloissa. Tämän kuullessaan Löf kiristi
hampaitaan ja oli ensi vihassaan valmis tekemään tästä kihlauksesta
riita-asian. »Sillä» -- ajatteli hän -- »minun kihlaukseni on
julkinen». Mutta pian hylkäsi hän tämän aikeen. Matti toi sitten
lisää tietoja, miten kaikki nuoret herrat olivat puhuneet pahaa
henkikirjoittajasta; miten neiti Anna kerran palkollisten kuullen oli
sanonut: »Jumalan kiitos, että minun silmäni ovat avatut; minä olin
joutua pedon saaliiksi!»

Nämä tiedot karkoittivat unen henkikirjoittajan silmistä ja saivat
hänen yhä miettimään, miten saattaa Katajalahden herrasväki vahinkoon.
Ja näissä tällaisissa ajatuksissa vietti hän nyt yöt päivät. Mutta
vielä osasi hän teeskennellä, eikä hänen puheessaan ilmaantunut mitään,
josta olisi voitu aavistaa, mitä hän ajatteli.

Vilhelmi ja Anna olivat onnelliset. Vilhelmille oli Anna avannut
sydämensä. Hän oli kertonut kaikki, salaamatta mitään, ja iloksensa
huomasi Vilhelmi, ettei Anna ollut koskaan henkikirjoittajaa
rakastanut, vaikka hänen oli vaikea ymmärtää Annan käytöstä. Mutta eipä
sitä Anna itsekään ymmärtänyt. Vilhelmille oli Anna kertonut, miten
hänen tuskansa oli ollut hirmuinen sen päivän aamuna, jona hän
julkisesti sulhasekseen tunnusti Löfin, miten hän silloin oli muistanut
serkkuansa, miten hän oli itkenyt ja surrut. Ja kaikki nämä kertomukset
vaikuttivat Vilhelmissä kuten parantava palsami pantuna syvälle,
avonaiselle haavalle. Anna tunnusti nyt, että hän Vilhelmiä rakasti, ja
ilosta vapisevalla sydämellä vaipui hän Vilhelmin syliin, kun tämä
puhui ajasta, jona hän saisi emäntänä viedä armaansa pieneen, mutta
iloiseen pappilaan.

»Jonkun kuukauden kuluttua olen minä taasen täällä, ja silloin vien
minä Katajalahden kalliimman helmen muassani pois», oli Vilhelmi
sanonut.

Ja entä vanha Rother, rouva ja nuorukaiset? Heidän silmistänsä loisti
ilo ja onnittelu. Varsinkin rouva, Annan äiti, oli tyytyväinen.

Vilhelmi, Ville ja Anterokin olivat lähteneet. Antero oli ainoa, joka
oli osannut luoda silmäyksen henkikirjoittajan todelliseen luonteesen.
Hän oli tarkastanut hänen tekojaan, jotka kyllä kauniille näyttivät, ja
hän oli huomannut, että kaikissa piili omanvoiton, kunnian tahi
kiitoksen pyyntö. Hän oli ensiksi epäselvästi, sitte yhä selvemmin
huomannut, mikä ajatus piili siinä lauseessa, jonka Löf oli lausunut,
kun hän Katajalahden arvon alensi. Hän oli nähnyt, miten kylmästi ja
kovasti henkikirjoittaja kohteli niitä, joista hän ei osannut mitään
hyötyä itselleen toivoa. Ja kun Antero näitä havaintojansa yhdessä
punnitsi, tuli hän siihen päätökseen, että Löf oli liukastelia ja
silmäinpalvelia, joka oli valmis kaikkiin. Näitä havainnoitaan ei
Antero ilmaissut, mutta että hän viimein asiaan ryhtyi ja siinä silloin
näytti, mitä hän henkikirjoittajasta ajatteli, olemme nähneet. Tämä
koski sitä kovemmin Löfiin, kuta vähemmän hän oli tiennyt Anteroa
pelätä.

Kun nuorukaiset sanoivat vanhemmillensa ja Annalle jäähyväiset, oli
Antero ainoa, joka muisti henkikirjoittajaa. »Luvatkaa minulle, ettei
Löf saa poissaollessamme astua Katajalahden huoneisiin!» -- pyysi hän
hiljaisesti.

»Kuinka olisi mahdollista, että hän enää tänne tulisi?» -- sanoi Ville.
»Semmoista ei voi ajatellakaan».

»Luvatkaa kumminkin; sillä tuo mies tekee semmoistakin, jota ei voi
ajatellakaan», -- sanoi Antero. Ja vasta silloin, kun oli tämä lupaus
annettu, oli Antero tyytyväinen.

»Nyt lähden iloisena», sanoi hän. »Ja nyt voin minä tehtäväni tehdä
paremmalla mielellä, kun en tarvitse häntä pelätä».

»Ja syksyn alussa tulet sinä kotia ... sinä tiedät ... minun häihini!»
sanoi Vilhelmi.

Penikulman matkaa olivat nuoret miehet kulkeneet, kun Löf tuli heitä
vastaan. »Onnea matkalle!» -- huusi hän ja tervehti heitä niinkuin
tuttuja ainakin.

»Kiitoksia?» huusivat Vilhelmi ja Ville. Antero ei ollut
näkevinänsäkään henkikirjoittajaa, ja Löfin mentyä ohitse nuhteli hän
tovereitaan: »Kuinka saatoitte kiittää onnittelusta, joka minun
korvissani soi kuin toivotus: Paholainen vieköön teidät!»

Jos olisivat toverit silmäilleet taaksensa, olisivat he nähneet, että
Löfin katse heitä seurasi, ja he olisivat nähneet, ettei siinä
katseessa ollut ystävyyttä.

Kului nyt moniaita viikkoja kaikessa hiljaisuudessa. Ukko Rother sai
nukkua ja juoda kahviaan niinkuin ennenkin. Rouva ja Anna olivat
puuhassa, mutta iloisessa. Annalle valmistettiin, mitä nuori emäntä
talossa tarvitsee. Lautapeli seisoi salissa, ja kun ukko sitä katseli,
huokasi hän. Nuorukaisten lähdettyä ei ollut hän saanut ainoatakaan
peliä pelata. Rännin Matilla ei ollut paljon mitään Löfille kertomista
näiltä päiviltä.

Mutta eräänä päivänä, neljä viikkoa nuorten miesten lähdöstä, tiesi
Matti sanoa Löfille: »Huomenna lähtee patroni kaupunkiin, luultavasti
vanhan voudin hautajaisiin».

Löf ei vastannut mitään, mutta ajatteli: »Silloinhan saan minä häntä
tavata».

Seuraavana päivänä, kun oli Löf nähnyt, että patroni todellakin oli
matkassa kaupunkiin, lähti hänkin. Tiellä mietti hän asioitaan. Hän ei
ollut kädet ristissä istunut viimeisinä aikoina. Hän oli ollut
ahkerassa kirjevaihdossa asianomaisten kanssa Helsingissä. Hän oli
tarjonnut Katajalahdesta koko summan, mikä puuttui patronilta takausta
maksaessaan. Hän oli saanut siihen vastauksen, että niin kauan kuin
patroni vuotuiset maksettavansa suorittaa, ei olisi hänellä mitään
toivomista; mutta jos niin olisi, ettei patroni voisi maksettavaansa
suorittaa -- silloin... Tätä ajatteli Löf, ja hänen sydämessään kuohui
viha sitä kiehuvammaksi, kuta enemmän hän epäili saavansa tilaisuutta
kostaa syytöntä häpeätänsä, joksi hän kihlauksensa rikkomista nimitti.
Hän mietti nyt myöskin, miten turhaan hän oli etsinyt tilaisuutta
päästä kahden kesken patronin kanssa. Ja tätä miettiessään loi hän
silmänsä tien molemmilla puolilla oleville pelloille. »Jospa halla
korjaisi syötävän Katajalahden pelloilta!» -- ajatteli hän.

Kruununvoudin peijaisissa tapasi patroni Löfin. Ukko Rother ei ollut
Anteron silmillä osannut katsella henkikirjoittajaa; sillä ei hän
Anteron tavalla häntä kohdellutkaan. Mutta hänen tervehdyksensä oli
kumminkin kylmä. Monta sanaa he eivät toistensa kanssa puhuneet. --
Huhu oli tiennyt kertoa kummia syitä kihlauksen rikkoumiseen, ja
vierasten silmät seurasivat tarkasti kaikkia, mitä tapahtui
henkikirjoittajan ja patronin välillä. Mutta mitään sanottavaa ei
nähty.

Kummapa kyllä, että pari päivää peijaisten jälestä kaupungissa
tiedettiin, että henkikirjoittaja samaten kuin ennenkin oli
jokapäiväinen vieras Katajalahdella. Ja kun tämä tuli tiedoksi,
sanottiin yleensä: »Saas nähdä, eikö ensimäinen rakkaus voita; eikö
henkikirjoittaja vie Katajalahden neitosta sittenkin?»

Eipä juuri huolittu suuresti kysyä syytä, minkätähden kartanon ovet
taasen olivat henkikirjoittajalle avatut, vaikka syyttä ei se suinkaan
tapahtunut.

Syy siihen löytyi, ja ihan luonnollinenkin. Peijaisista palatessaan oli
ukko patroni ajanut kumoon juuri lähellä taloa, missä henkikirjoittaja
asui. Ystävän säälillä oli henkikirjoittaja kantanut vanhan pahasti
loukkaantuneen ukon asuntoonsa. Sana onnettomuudesta oli lähetetty
Katajalahdelle, ja henkikirjoittaja sai kohta sen jälkeen ilokseen
nähdä luonaan entisen morsiamensa ja Katajalahden rouvan, sai kuulla
rouvan kiittävänkin häntä. -- Patroni ei kumminkaan ollut niin pahasti
loukkautunut, kuin Löf olisi toivonut; jo kolmantena päivänä oli hän
sen verran parantunut, että voi lähteä kotiinsa. Mutta näiden päiväin
kuluessa oli henkikirjoittaja nähnyt Annan, ja nyt tunsi hän, että hän
Annaa rakasti, rakasti enemmän kuin kaikkia maailman tavaroita, Annan
kanssa ei hän nyt kumminkaan uskaltanut puhua; Annakaan ei puhutellut
häntä. Löf eli kuin houreissa. Nyt näki hän, kenen hän oli kadottanut
-- mutta vasta silloin, kun Katajalahden herrasväki oli talosta
lähtenyt, tunsi hän sen.

Tämä seikka oli kumminkin antanut Löfille tilaisuuden käydä
Katajalahdella, ensi kerran muka tiedustellakseen patronin terveyttä.
Sitten kävi hän siellä joka päivä. Mutta hän oli nyt ihan toisellainen
kuin ennen. Hän ei näkynyt nyt mitään muuta haluavan kuin olla Annan
parissa. Mutta kumminkaan ei hänellä ollut mitään Annalle sanomista.

Näin oli pari viikkoa kulunut.

Silloin eräänä päivänä, kun henkikirjoittaja lautapeliä pelasi patronin
kanssa, odottaen hetkeä, jolloin Anna astuisi saliin, astui tämä
sisälle, ja ilo loisti hänen kasvoistansa. »Vilhelmi tulee kohta
tänne!» puhui hän huomaamatta Löfin olevan siellä.

»Semmoisia ovat tytöt» -- nauroi patroni. »Ne eivät muuta ajattele kuin
ylkäänsä. Sopisi sinun tervehtiä entistäkin ylkääsi». -- Patroni ei
näet nimeksikään ollut hienotunteinen.

Kun Löf näki Annan loistavan muodon ja kuuli hänen iloiset sanansa,
vaaleni hän. Hänen sydämensä oli puhjeta. Rakkauden jumalatar kosti.
Henkikirjoittaja ei tiennyt, mitä hän teki; toisen kerran eläessään oli
hän nyt semmoisessa tilassa. »Oi Anna! Anna!» -- huusi hän. -- »Mitä on
Vilhelmin rakkaus minun rakkauteeni verrattuna!... Vielä on aika! Minä
olen huono ihminen, mutta sinun rakkautesi voisi minun parantaa». -- Ja
polvilleen Annan eteen vaipui henkikirjoittaja. Annan käteen oli hän
tarttunut; hänen silmänsä, joilla hän Annaa katseli, olivat palavat...
»Anna! Anna! -- Sinun täytyy minua rakastan; minun kanssani tulet sinä
onnelliseksi; käsivarsillani tahdon minä kantaa sinua...» Näin rukoili
hän.

Henkikirjoittajan kiihkoisa rakkaus pelästytti Annaa. Hän koetti
vetäydä pois, mutta henkikirjoittaja ei häntä päästänyt. »Ei, ei! Sinä
et saa mennä!» -- huusi hän, ja vielä kovemmin puristi hän Annan kättä.

»Isä, isä, auttakaa minua!» -- huusi tyttö. -- »Hän on hullu!»

Hämmästynyt ukko patroni ei ollut tiennyt mitä sanoa. Nyt lähestyi hän
Löfiä. -- »Älä ole narri!» -- sanoi hän. -- »Tule, pelataan peli
loppuun...»

Löf hypähti ylös. Hän oli jälleen tointunut. Hirmuinen tuli raivosi
hänessä. Koko hänen ruumiinsa värisi. »Mi -- -- minä olin hullu!» --
änkytti hän.

»Hullupa piisalle asti, kun tahdot houkutella toisen morsianta» --
sanoi patroni. -- Anna oli kiireesti paennut salista. -- »Heitä hiiteen
nuo tuumat ja tule lopettamaan peli!» jatkoi patroni.

Mutta Löf ei lopettanut peliä; se jäi, ja jäi ijäksi lopettamatta.
Kiireesti riensi hän ulos; kyyneleet juoksivat hänen silmistänsä nyt
ensi kerran hänen eläessään. Hän tunsi nyt hylätyn rakkauden
hirmusurun. Sillä näytti hän, että hänkin oli ihminen, että hänessäkin
tunteita asui.

Kotimatkalla ja kotonansa kuultiin hänen lausuvan hirmuisia kirouksia.
Annaa ja Vilhelmiä ja itseään kirosi hän. Hänen itsekkäisyytensä oli
saanut haavan ihan sydämen keskelle. Nyt olisi hän uhrannut henkensä
Annan tähden, -- mutta semmoinenkin uhri olisi ollut turha. Hän huomasi
sen ja kiristeli hampaitaan.

Tästä päivästä alkaen oli Löf muuttunut. Hän eli nyt vaan yhtä asiaa
varten -- kostoa.



XIV.

Loppu.


On kolme vuotta kulunut. Löfin toivomus, minkä hän voudin peijaisiin
mennessään lausui, on käynyt toteen. Koko Suomi on kärsinyt kaksi kovaa
katovuotta. Löf itse on puoli toista vuotta takaperin päässyt
voutivainajan virkaan, ja tässä virassa on hän näyttänyt oikean
luonteensa. Katovuodet ovat tehneet hänen rikkaaksi. Mutta rikkaus ei
nyt tyydytä häntä. Koston into on voittanut ahneuden; mutta Löfillä ei
vielä ole ollut tilaisuutta kostaa. Hän on tässä innossa elänyt, yöt
päivät sitä miettinyt; mutta kaikki hänen yrityksensä ovat rauenneet
tyhjään.

Unettomia öitä, jolloin mustasukkaisuus ja kostonpyyntö on häntä
vaivannut, on hänellä ollut monta. Varsinkin sinä yönä, jolloin
Katajalahdella Annan ja Vilhelmin häitä vietettiin, tunsi hän, että
hänellä oli tunteita. Pari kertaa oli hän sittemmin nähnyt Vilhelmin ja
Annan ja nähnyt ja arvannut, miten onnellisia he olivat. Silloin oli
hänen sydämensä ollut puhjeta vihasta. Mutta vähäisen lohdutusta oli
hänen kadehtiva, vihaa kuohuva sydämensä kumminkin saanut. Vilhelmi oli
kivuloinen ja sairasti usein. Paremman puutteessa se ilahutti
voutia.

Mutta käykäämme Katajalahdella!

Kolme vuotta on kulunut, kuten sanoimme. Kevätaamu on kaunis. Linnut
laulavat korkean, sinisen taivaan alla; kukat kentällä tuoksuvat.
Kaikki sykkii keväistä iloa.

Kello on 7 aamulla. Yhden-istuttavissa kääseissään lähestyy herra
Katajalahtea. Ilo loistaa herrankin silmistä; mutta se loiste on
samalla niin kummallisen synkkää. Hän ajaa käyden; hänellä ei ole
kiirettä, sillä vasta kello 8 on huutokauppa alkava.

Katajalahti ja kaikki, mitä kartanossa löytyy, on myytäväksi
kuulutettu. Patroni on vapaaehtoisesti luopunut kaikista. Hän on
nähnyt, että kartanoa pitämällä hänen velkansa yhä vaan lisääntyi.
Rouvansa, poikaansa ja vävynsä kanssa on hän tämän päätöksen tehnyt.
Ukko patroni on nyt vanha, ja surut ja murheet ovat koukistaneet hänen
selkäänsä; rouvakin on vanhentunut; mutta ikänsä loistavimmassa
kauneudessa on Anna. Koko perhekunta on huutokauppapäiväksi kokoontunut
Katajalahdelle. Patroni ja rouva ovat pari kuukautta jo asuneet
vävynsä, kappalaisen Vilhelmi Rotherin luona, mutta mahdotonta oli
ollut patronia estää olemasta saapuvilla huutokaupassa.

Samaan aikaan, jolloin vouti hiljaa lähestyy kartanoa, istuu Rotherin
perhe salissa. Hetki on kummallisen juhlallinen. Rouvan ja Annan
silmissä välkkyy kyyneleitä. Anuansa vieressä istuu Vilhelmi ja
silittelee hiljaa hänen päätänsä. Varatuomari Ville Rother ja
kandidaatti Antero Rother kulkevat edestakaisin lattialla.

Vähän on puhuttu. Anna on valinnut yhtä ja toista huonekaluista ja
sanonut: »Tämän minä tahtoisin», ja Vilhelmi on taskukirjaansa
kirjoittanut niiden nimet.

Patroni oli tänä aamuna ollut varsin pahalla tuulella, luultavasti
siitä syystä, ettei hän ollut saanut tahi oikeimmin sanoaksemme, ettei
hän ollut voinut nukkua. Hän ei ollut puhunut mitään, kerta vaan
kysynyt: »eikö tänä aamuna kahvia tarjotakaan?»

Yht'äkkiä heräsi hän nyt ikäänkuin unesta. »Tuhat tulimmaista! Minä
hullu, minä höperö, kun menin takaukseen! Siitä kaikki tämä!»

»Ja minun tekisi mieli juuri siitä siunata teitä, sillä ilman sitä ei
olisi nyt Anna minun», -- sanoi Vilhelmi.

Patroni katseli pitkään Vilhelmiä. Hän ei hänen lausettaan ymmärtänyt.
Mutta rouva, vanha rouva ymmärsi sen. Hän hymyili surullisesti, ja Anna
nojasi päätänsä Vilhelmin rintaa vastaan.

»Tämä on olevinaan onnettomuus» -- sanoi Antero hiljaa -- »mutta jos
tarkoin asiaa mietimme, olemme kumminkin onnellisia. Vilhelmillä on
varmaankin siinä oikein, että ellei isä olisi tähän takaukseen mennyt,
olisi Anna nyt Löfin vaimo; ja Jumala yksin tietää, eikö se olisi ollut
vielä suurempi onnettomuus. Parasta on mitä tapahtuu!»

Näin jutteli patronin perhe. Onnettomuus ei ollut voinut sitä masentaa.
Sitä kumminkin toivoi yksinäinen matkustaja, joka nyt Katajalahden
pihalle ajoi. Anna hänen ensiksi huomasi. Moneen aikaan ei ollut Anna
häntä nähnyt. Kummallinen tunne leimahti hänen sydämensä läpi. »Löf!
Mitä on hänellä täällä tekemistä!» sanoi hän akkunasta ulos katsellen.

Vilhelmi lähestyi akkunaa. Hän laski kätensä Annan kaulalle ja katsoi
ulos. Hän näki voudin, ja vouti näki pariskunnan, näki sen onnellisena.
Mitä Löf ajatteli, sitäpä on vaikea sanoa. Hän oli toivonut saavansa
nähdä koko perheen syvimmässä murheessa, ja nyt, kun hän sisään astui
ja syvästi kumartaen tervehti, näki hän, että Katajalahden entiset
omistajat eivät olleet enemmän murheellisia kuin jos olisi asia, jota
varten vouti oli täällä, koskenut ihan outoja ihmisiä. Hän oli tullut
aikaisin ilahuttaakseen itseään näkemällä kyyneleitä ja kuulemalla
valituksia; hän näki tosin vakavia, mutta onnettomuudessaankin
onnellisia ihmisiä. Hän ei voinut sanoa mitään; pettyneestä toivosta,
pirullisesta mustasukkaisuudesta ja vihasta värisi hänen ruumiinsa, ja
hänen kätensä vapisi, kun hän jotakin tehdäkseen rupesi vetämään esiin
papereita laukustaan.

Kukaan ei hänelle sanaakaan sanonut. Hänen asemansa oli tässä ihan
päinvastainen kuin hän oli ajatellut. Hän ei viihtynyt huoneessa; hän
kysyi siltavoutia, jonka tuli olla vasaramies huutokaupassa, ja meni
ulos. Mutta mennessään näkyi hänen pettynyt toivonsa siinä, että hän
huultansa puri, niin että siitä verta tihkui.

Katajalahti oli myyty; kruununvouti Löf oli huutanut sen 75,000
markasta. Huonekalut, eläimet ja muu irtain myytiin sen jälkeen.
Siinäkin näytti Löf ilkeää vihaansa. Jos Vilhelmi rupesi huutamaan
jotakin, jonka hän tiesi kalliiksi Annalle, niin kuuluipa silloin aina
Löfinkin ääni. Moni esine, jonka Anna olisi muistoksi lapsuutensa
ajasta halunnut saada, lyötiin Löfille. Anna ei saanut ainoatakaan
niistä, jotka Vilhelmi oli muistikirjaansa kirjoittanut, ja Vilhelmin
täytyi pyytää joku vieras huutamaan, kun hän Löfin ilkeyden huomasi.

Huutokauppa kesti kolme päivää; vihdoin oli se loppunut. Onneton takaus
oli vienyt kaikki tyyni, mitä rikkaalla Rotherilla oli ollut; eikä
hänen tavaransa ollut oikein piisannutkaan. Se patronia murehdutti,
vaikka ei hän mitään sanonut.

Löf oli näinä päivinä ollut vimmattuna. Hän oli yöt päivät ajatellut
keinoa, jolla voisi ulottua Annaan ja Vilhelmiin; mutta semmoista
keinoa ei hän löytänyt. Kuume raivosi hänen jäsenissään, kokka- ja
pistosanoja tulvasi hänen suustaan.

Kolmannen päivän iltapuolella näki hän kolmet kääsit ja hevoset
aisoissa portaiden edessä. Hän kuuli, että Rotherin herrasväki oli
aikeissa lähteä. Silloin hypähti hän kohoksi vihasta. »Eikö löydy
heissä paikkaa, johon vihani terä voisi pystyä?» huusi hän.

Mustasukkaisuus ja viha oli syönyt voudin sydäntä näinä päivinä ja
masentanut hänen ruumiinsa voimat.

Hän oli kulkenut houreissa. Nyt, kun hän näki kaikki pahat ajatuksensa
turhiksi, loppuivat hänen voimansa. Hänen kasvonsa vaalenivat, silmät
tuijottivat hänen päässään, kylmä hiki nousi hänen otsalleen. Hän
painoi äkkiä ja kovasti kättänsä rintaansa vastaan ja kaatui sanaa
sanomatta suoraksi kuin ranka lattialle. Hän oli tullut halvatuksi.

Puistossa järven rannalla kulki Vilhelmi ja Anna. He sanoivat
jäähyväiset lapsuutensa leikkipaikoille. He soutelivat sillekin
kohdalle, missä Anna kerran oli hengenvaarassa ollut. Tätä heidän
hiljaista kulkuaan häiritsi äkkiä huuto pihalta. -- »Pian kaupunkiin
lääkäriä noutamaan» -- kuulivat he Anteron huutavan. -- He kiiruhtivat
nyt takaisin.

Voudin ympärillä seisoi Rotherin perhe. Hän oli vuoteelle kannettu. Hän
eli vielä. Vanha rouva Rother voiteli hänen päätään halvausvedellä. He
olisivat olleet valmiit lähtemään, mutta nyt lykättiin lähtö
huomiseksi.

Iltapuolella päivää tuli lääkäri. Vouti heräsi tainnoksistaan.
Ensimäiset, jotka hän näki, oli patroni ja hänen rouvansa. Hän tahtoi
nostaa oikeaa kättänsä, mutta käsi ei nyt tahtoa totellut; hän tahtoi
puhua, mutta sanojen asemesta kuultiin nyt vaan ilkeätä mölinää. Hänen
ruumiinsa oikea puoli oli halvattu, oli hervoton; halvaus oli häneltä
vienyt puheenlahjan. Mutta mitä hänen ympärillään tapahtui, sen näkyi
hän ymmärtävän.

Seuraavana päivänä lähti Rotherin herrasväki Katajalahdelta viimeisen
kerran. Jos vouti nyt olisi Annan nähnyt, olisi hän saanut ilokseen
nähdä hänen silmänsä uivan kyynelissä. Mutta vouti ei sitä nähnyt. Hän
makasi vuoteellaan uudessa kartanossaan. Mitä hän siinä ajatteli, ken
voi sitä tietää! Mahtoi kait hän nyt olla onnellinen! Pyrinnöissään oli
hän kumminkin niin onnistunut, että Annan koti nyt oli hänen omanansa.

       *       *       *       *       *

Muutamia vuosia on kulunut siitä päivästä, jolloin Katajalahti joutui
vouti Löfin omaisuudeksi. Siinä kartanossaan elää hän vielä. Mutta
millaista elämää! Puheenlahjansa on hän saanut takaisin, vaikka puhe
häneltä käy varsin kankeasti. Hänen ruumiinsa oikea puoli on vielä ja
pysyy halvattuna, jotta hän ainoastaan vaivoin pääsee kulkemaan.
Kruununvouti-virastaan on hänen täytynyt ottaa ero. Hänen luonansa ei
käy kukaan; eikä hän käy missään. Hän kokoilee rahoja, jotka päivä
päivältä kasvavat.

V----n seurakunnassa asuu Vilhelmi Rother Annan kanssa onnellisena.
Hänestä ei tullut sen kuuluisampaa miestä kuin kappalainen. Vanha
patroni Rother on kuollut. Hänen onnettomuutensa oli kukistanut hänen.
Hän suri Katajalahteansa, vaikka hän siitä ei puhunut mitään. Kahvi ja
lautapeli olivat hänen ilonsa viimeiseen saakka.

Rouva Rother asuu milloin Annan, milloin Villen, milloin Anteron luona,
jotka molemmat viimeksimainitut ovat kunnollisia virkamiehiä. Harvoin
puhuvat he siitä syystä, joka sai heidän isänsä köyhäksi. Mutta kun
takauksista puhutaan, kyllä he muistavat, että takauksesta meni
Katajalahti.

Aksel Rönneqvist ei ole vielä saanut maksetuksi velkaansa, josta
Vilhelmi meni takaukseen. Se on muutamia vuosia takaperin uudistettu.
Vilhelmi arvaa, että hän vielä saa osansa takauksesta maksaa, ja hän
säästää rahoja sitä varten. »Olisi siihen takaukseen saanut jättää
menemättä» -- sanoo hän väliin.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Alkuperäisiä suomalaisia uuteloita II-III" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.