Title: Aikakausien vaihteessa - Historiallisia kertomuksia
Author: Wilkuna, Kyösti, 1879-1922
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Aikakausien vaihteessa - Historiallisia kertomuksia" ***


AIKAKAUSIEN VAIHTEESSA

Historiallisia kertomuksia

Kirj.

KYÖSTI WILKUNA



WSOY, Porvoo, 1910.



SISÄLLYS.

 Uuden ajan kynnyksellä.
 Murrosajan mies.
 Aamun miehiä.
 Luopioita.
 Tilipäivän iltana.
 Viimeinen side.



UUDEN AJAN KYNNYKSELLÄ.

Kuvaus Turusta 1500-luvun alussa.


-- Vielä ylemmäs tuuleen, hei-hei! sillä lailla! Jumalan ystävät jäävät
jälelle ja jos tätä tuulenpuuskaa kestää, niin kohta meillä ei ole
hätääkään.

Tuuli vinkui köysissä, pitkä peräsimenvarsi natisi ja korkealle
kaartuvan keulan nipukassa olevan Pyhän Christoferin puisen veistokuvan
kasvoille pärskyi vaahtoa vastaan vyöryvien aaltojen harjoilta.
Ylhäällä märskorilla oli tähystämässä itse laivuri, nuori Hannu
Kimalainen, joka enovainajansa lesken, Gertrud Karvataskun, laivalla
purjehti Danzigista takaisin Turkuun. Kun kaupungin saksalaiset
porvarit, joiden käsissä tähän aikaan ulkomainen kauppa melkein
yksinomaan oli, katselivat nurjamielisesti niitä suomalaisia, jotka
harjottivat vielä omilla aluksillaan kauppaa, ei Hannu Kimalainen ollut
huolinut liittyä heidän laivueihinsa, vaan lähtenyt heinäkuun alussa
yksinään uhkarohkealle retkelle Itämeren taa. Hän oli onnellisesti
päässyt perille, myynyt voilastinsa sekä ostanut tilalle suolaa,
humaloita, saksalaista olutta ja Alamaiden kankaita. Paluumatkakin oli
käynyt onnellisesti, kunnes tunti pari sitten heidän lähestyessään
Rymättylän eteläistä päätä tuli Själön saarten suojasta näkyviin kaksi
epäilyttävää alusta, jotka heti kaikin voimin alkoivat pyrkiä kohti.
Kimalainen miehineen huomasi heti niiden olevan joko vitaliveljeksiä,
noita »Jumalan ystäviä ja kaikkien vihollisia», tai yhtähyvin
tanskalaisia merisissejä, joita keväästä saakka oli näillä vesillä
liikkunut, huolimatta siitä että rauhanneuvottelut Svante Sturen ja
Hannu kuninkaan välillä olivat parasta aikaa käynnissä. Tuuli kävi
länsi-luoteelta ja he olivat purjehtineet siihen saakka hyvällä
laitasella, mutta kun nuo kaikesta päättäen vihollismieliset laivat
ilmestyivät tavalliselle kulkuväylälle, käänsi Kimalainen vastatuuleen
luoviakseen Rymättylän pohjoispäähän ja sieltä myötätuulta laskeakseen
Turkuun.

Karvataskun alus oli aikoinaan vartavasten rakennettu kestämään
kilpailussa merirosvojen kanssa. Se oli hätyyttäjiään sirotekoisempi ja
heti vastaselle jouduttaessa näyttäysivät sen edut. Kun suunta otettiin
niin ylös tuuleen kuin suinkin sieti, alkoivat kömpelötekoisemmat
vihollisalukset huomattavasti jäädä. Tuuli oli täällä saaristossa
kuitenkin puuskittaista ja yhtäkkiä Kimalainen, joka korkealta
asemaltaan jännittyneenä tarkkasi vihollislaivojen liikkeitä, havahtui
siitä, että purjeet hänen allaan alkoivat lepattaa.

-- Hoi, Eerikki, nukutko sinä, peijakkaan körri? -- huusi hän korkeassa
peräkeulassa seisovalle vanhalle merikarhulle, joka peräsintä hoiti, --
laske alemmas tuuleen eläkä kuhnaile!

-- Juurihan minä pääsin ylemmäs kääntämästä ja nyt siinä jo että:
»laske alemmas!» -- murisi perämies, joka hänkin oli kiintynyt
takaa-ajajia tähystämään.

-- Etkö sinä, sen kuhnio, näe, että purje elää ja välimatka taas
lyhenee! -- huusi Kimalainen kärsimättömästi.

Peräsintanko natisi taas ja purjeet täyttyivät uudelleen. Päivä ei
ollut vielä puolessakaan kun he pääsivät Rymättylän pohjoispäähän.
Kaapparit seurasivat vielä itsepintaisesti perässä, vaikka heidän
täytyikin jo huomata takaa-ajonsa turhaksi. Kun nyt Kimalaisen laiva
kääntyi oikealle ja lähti myötätuuleen viilettämään Naantalia kohti,
katosivat ne kokonaan näkyvistä.

-- Niistä ei nyt enää ole vaaraa, kun sinä, Eerikki, vain osaat tämän
väylän karit välttää, -- huusi Kimalainen hyvillä mielin
perämiehelleen, joka ylenkatseellisesti sylkäisten vakuutti vaikka
tynnyrin parasta Lyypekin olutta juotuaan kulettavansa laivan siitä
paikasta eheänä Turkuun.

Hannu jäi edelleen märskorille saadakseen ensimäisenä nähdä
kotikaupunkinsa, josta hän oli ollut ainoastaan kolmisen viikkoa
poissa, mutta jonne hän ikävöitsi aivankuin ei olisi sitä vuosikausiin
nähnyt. Hän oh pitkän solakka kaksikymmenvuotias ja oli hän melkein
lapsuudestaan saakka elänyt enovainajansa perheessä, sillä isä, joka
oli ollut piispa Maunu Särkilahden palveluksessa, oli kaatunut
venäläissodan aikana Viipurin puolustuksessa ja äiti oli seurannut
häntä hautaan vuosi sen jälkeen. Eno, jolla oli vain yksi tytär, Hannua
kahta vuotta nuorempi Kirsti, oli tahtonut kasvattaa hänestä
kauppaliikkeensä jatkajan ja siinä tarkotuksessa oli hän jo varhain
saanut seurata enoaan Saksan ja Tukholman matkoilla. Kuollessaan kaksi
vuotta takaperin oli eno ilmottanut toivonsa olevan, että Hannu ja
Kirsti liittyisivät yhteen. Heitä olikin jo pienestä alkaen katsottu
kuin luonnostaan yhteen kuuluviksi ja siltä kannalta he olivat itsekin
tottuneet asian ottamaan. Mutta varsinaisen rakkaudentunteen oli Hannu
huomannut vasta viime talvena itsessään heräävän. Kirstiä oli alkanut
lähennellä erään saksalaisen poika, suunnilleen Hannun ikäinen Arent
van Asken, ja sikäli kuin Kirsti osotti tälle suopeuttaan, esiintyi hän
kylmäkiskoisesti Hannua kohtaan. Tämä oli ikäänkuin avannut Hannun
silmät näkemään, kuinka kaunis Kirsti oikeastaan olikaan ja mitä
kaikkia hyviä ominaisuuksia hänen suloiseen olemukseensa kuului. Ja
mitä enemmän Kirsti tuntui hänestä etääntyvän, sitä viehättävämmäksi
tyttö kävi Hannun silmissä.

Kun merisisseistä ei enää ollut vaaraa, palasi Kirstin kuva taas Hannun
mieleen. Suloisen tuskallisesti ailahti hänen rinnassaan ja
hetkittäisin saattoi hänestä tuntua, että se on Kirsti, joka
näkymättömin sitein vetää Turkua kohti häntä ja hänen mukanaan koko
laivaa. Hän veti voimakkaasti itseensä meren ja suolan tuoksua ja antoi
katseensa liitää lehtevästä rannikkosaaresta toiseen. Märskori huojui
määrämittaisesti, tuuli suhisi purjeissa ja pani hulmuamaan hänen
pitkän vaalean tukkansa. Pyhä Christofer keulassa nousi ja laski
aivankuin se olisi ääneti kumarrellut joillekin näkymättömille
olennoille aaltojen harjoilla.

Laiva liukui Ruis- ja Hirvisalon väliseen salmeen ja hetken kuluttua
kuului märskorilta Hannun iloinen huuto:

-- Hei, miehet, ollaan jo kotikynnyksellä: linna näkyy!

Kohta näkyivät alas kannellekin linnan harmaat muurit, jotka jykeinä ja
suorasärmäisinä kuvastuivat kuulakkaa taivasta vasten. Tultiin
linnanselälle, jossa hiljainen aallokko keinutti muutamia ankkuroituja
sota-aluksia. Lähempänä Korpolaisvuorta oli taas ankkurissa joukko
hansalaisten laivoja, jotka pyöreine kylkineen ja korkeine keuloineen
muistuttivat jättiläissimpukoita. Tornin huipulta kuului torventörähdys
ja kun laiva liukui linnan eteläiselle sivustalle, ilmestyi
ulkovallille linnan alivouti, joka tiedusteli mitä merelle kuului ja
oliko vihollislaivoja näkynyt. Hannu, joka yhä viipyi märskorilla,
huusi hänelle vastaan ja ilmotti seikkailustaan saaristossa.

Oli sunnuntai, ja tavallinen vilkas hyörinä satamassa ja joen
molemmilla rannoilla oli tauonnut. Tuulimyllyt Kakolanvuorella,
Puolalanmäellä ja Vartiavuorella seisoivat ja niiden harmaat siivet
ojentelivat taivasta kohti. Linnan ulkovarustuksella lojui
päivänpaisteessa muutamia nihtejä ja he huutelivat Hannun laivamiehille
joitakin kompasanoja. Etäämpää Kakolanvuoren juurelta, missä linnan
olkikattoiset tallirakennukset olivat harmaana rykelmänä, kuului
hirnuntaa ja pärskettä, kun huovit juottivat hevosia kaivolla olevasta
suuresta altaasta. Kun laiva oli tullut linnan ja Korpolaisvuoren
väliseen väylään, herpautuivat purjeet aivankuin tuulen valta ei olisi
ulottunut tänne linnotuksen suojaamalle alueelle. Mutta siinä olikin jo
tullitupa rannalla linnan puomin edessä ja sen luo laski laiva
ankkurinsa. Hannu kipusi vikkelästi alas, hyppäsi rannalle ja
ristinmerkin tehden huudahti enemmän iloisesti kuin hartaasti:

-- Kiitetty olkoon Pyhä Christofer ja Henrik!

Hän oikoi ja venytteli itseään aivankuin makuulta nousten, palasi
sitten takaisin laivaan ja pujahti korkeassa peräkeulassa olevaan
kajuttaan. Suuresta arkusta veti hän esiin kolme kääröä. Yksi niistä
oli vietävä arkkiteini Paavali Scheelille, jolle danzigilainen kauppias
Hans Chonnert lähetti siinä Hannun mukana kirjeen ynnä lahjoja.
Toisissa oli tuomisia tädille ja Kirstille. Hän avasi Kirstille
kuuluvan käärön ja mielihyvin tarkasteli vielä kerran sen sisältöä.
Siinä oli punaisen silkkiliinan sisällä pienessä korukantisessa
kotelossa kaulahelmet böhmiläisestä lasista sekä hopeasormus, jonka
leveään kantaan oli lehtikiehkuran keskelle kuvattu pyhä neitsyt, lapsi
sylissä. Käärittyään ne taas kokoon sälytti hän tuomisensa kainaloon ja
lähti astelemaan linnasta kaupunkiin johtavaa tietä. Hänen sininen
verkajakkunsa oli kiristetty vyöllä, josta riippui kauppiaille
tavallinen kukkaro sekä vaarallisella meriretkellä tarpeellinen miekka.
Sen huotra kolahteli hänen vasenta saapastaan vasten ja ikäänkuin
kiihotti hänen verevätä elämänhaluaan. Hän vihelteli, otti väliin
juoksuaskelia ja napsautteli vapaan kätensä sormia. »Onkohan Kirsti
kotona, ja saapa nähdä, kuinka hän ottaa minut vastaan?» mietti
hän käydessään ja silmäili kotoista ympäristöä, joka tyynen
sunnuntaitaivaan alla hymyili hänelle tervetuloa. Vasemmalla, Puolalan
ja Aningaistenmäen välisessä notkossa kohosivat tuleentuneiden
ruispeltojen takaa Pyhänhengentalon ja Pyhän Yrjänän hospitaalin
viheriät turvekatot ja »Pietarin pelloilla» olevista haasioista
tuulahti eltaantuneen heinän tuoksu. Oikealla puolen joen takana
tervehtivät häntä Samppalinnan rinteille sijottuneet Katinhännän
tutunomaiset hökkelit, joiden pitkää nurmea kasvavilla katoilla näkyi
»laitumella» pari vuohta. Katinhännän takaa kohosivat Olavinluostarin
harmaat muurit ja ylhäällä Vartiavuorella temmelsi joukko poikasia,
joiden äänekästä iloa häiritsemään kohosi luostarin puolelta
mustapukuinen munkki.

Tultuaan kapealle ja kaarevalle sillalle, joka Aningaisten puolelta
johti joen yli suoraan kauppatorille, tunsi hän sieramissaan tutun
kalanhajun. Mutta venheet ja jaalat lepäsivät rauhassa pitkin rantoja
ja siellä täällä näkyi vain joku pyhäpukuinen porvari kädet selän
takana käyskelevän rantapuotien välissä. Kapealla torilla, jonka läpi
sillalta raatihuoneelle saakka ulottui kahtena pitkänä rivinä pieniä
kivipuoteja, pyrähteli varpusparvia kaikenlaisten jätteiden ja töryn
kimpussa.

Heti torille tultuaan kääntyi Hannu vasemmalle ja lähti kulkemaan
kapeata Jokikatua, jonka varrella asui lähekkäin sulloutuneena joukko
varakkaampaa porvaristoa. Vastapäätä Pyhän Annan alttarille kuuluvaa
kivitaloa pisti päätynsä kadulle Gertrud Karvataskun puinen tupa, joka
oli rakennettu jykevätekoisen harmaakivikellarin päälle. Paitse
kadunpuoleista asuin- ja vierastupaa kuului siihen myöskin etehisen
erottama keittiötupa.

Ahtaalla pihamaalla tonki kuminan juuria hankokaulainen sika ja lähellä
sitä kuukkaili muutamia kanoja. Sisällä asuintuvassa ei Hannu tavannut
ketään. Molemmat kadulle päin olevat, pienet päärmäakkunat olivat auki
ja toisen kynnyksellä makasi päivän raukaisema kissa. Se raotti
silmiään vain silloin, kun varpusparvi sattui kadulle laskeutumaan.
Keittiössä oli vanha ja puolikuuro palvelijatar, jolta Hannu kuuli
tätinsä ja Kirstin menneen päivämessuun.

Jätettyään tuomiset kotiin ja riisuttuaan miekan vyöltään lähti Hannu
uudelleen ulos. Oltuaan viikon päivät tuulessa ja aaltojen
keinuteltavana tunsi hän täällä mantereen tyynessä ja lämpimässä
ilmassa itsensä kuin huumautuneeksi. Hiljaista katua edetessään tunsi
hän korvissaan vielä tuulen suhinaa ja hiekkainen katu ikäänkuin huojui
hänen allaan. »Kun kulen kirkkoa kohti, voi Kirsti yhtäkkiä tulla
vastaani», ajatteli hän ehtiessään Jokikadun päähän. Siitä kääntyi hän
oikealle ja lähti hiljakseen kulkemaan kadun keskitse juoksevan puron
vartta, joka johti Mätäjärven ja Kupittaan lähteiden vesiä Aurajokeen.

Täällä alkoi kaupungin arvokkain osa, jonka useimmat talot olivat
kivestä ja kuuluivat tuomiokirkolle. Vasemmalla oli Pyhän Ursulan kilta
ja sen rinnalla suuri kivinen _Domus clericorum_, jonne piispa
Maunu Särkilahti oli järjestänyt yhteisen refektoorion eli ruokasalin
kaupungissa oleville papeille. Mentyään Pikkusiltaa myöten puron yli
tuli hän Kirkkokadun päähän ja pysähtyi hetkiseksi tuomiokirkon
viileään porttiholviin. Väkeä palaili yksitellen kirkosta, josta kuului
hiljainen urkujen humina. Tätiä ja Kirstiä ei näkynyt ja hän pistäysi
itsekin kirkkoon. Varsinainen päivämessu oli jo päättynyt, mutta
kirkossa liikkui yhtämittaa hartaudenharjottajia ja sivukappeleista
kuului yksityisten sielumessujen hyminää. Hannu kastoi kätensä
vihkivesiastiaan, pisti hopearahan uhritukkiin ja läheni kirkon perällä
pääkuorin vieressä olevaa Pyhän Henrikin kuoria, jonka sisäänkäytävän
päällä oli avonainen kaappi, missä näkyi Henrik piispa murhaajaansa
polkien. Hän kiitti tuota Turun ja koko Suomen suojeluspyhimystä
onnellisesta matkastaan ja luki hartaasti kolme Ave Mariaa. Takaisin
tullessaan pysähtyi hän hetkeksi Pyhän Laurentiuksen kappelin eteen ja
vaipui katselemaan sen seinällä olevaa vanhaa lapsuudenystäväänsä,
neitsyt Mariaa. Sinisillä silmillään katsoi se suoraan häneen ja
hymyili ja sen kullattu kruunu sekä hopeinen mantteli kimmelsivät
kynttiläin valosta. Se samoinkuin pääkuorin sisäänkäytävän päällä
riippuva suuri krusifiksi, n.s. triumfiristi, olivat lapsena
vaikuttaneet häneen erikoisen valtavasti ja painuneet iäksi hänen
mieleensä.

Silmiään siristäen astui hän hämärästä kirkosta päivänpaisteiselle
kirkkopihalle. Hän kiersi koillispuolelle, jossa kirkon ja
ympärysmuurin välillä oli laajin ala ja josta hän kuuli yksitoikkoisen
saarnaavan äänen. Siellä oli kirkon seinustalla yksinkertainen
saarnastuoli, josta usein sunnuntaisin joku pappi tai munkki saarnasi
suomeksi kirkkopihassa olevalle kansanjoukolle. Saarnastuolissa oli
Hannun hyvä tuttu lapsuuden ajoilta, dominikaaniveli Laurentius, jolla
oli leveä ja omituisesti vasemmalle kääntynyt nenä. »Katsos telkkää!»
hymähti Hannu ja hänen mieleensä muistuivat sanat:

    »Isä Telkkä,
    etkös pelkkä;
    kiirastuleen
    sielus tulee?»

Joku poikaviikari oli kerran ristinyt hänet omituisen nenänsä takia
telkäksi ja sepustanut sitten tuon värssyn, jonka Hannukin oli monesti
huutanut kadulla liikkuvalle isä Laurentiukselle, saadakseen sitten
solien ja »kräntien» kautta henkensä edestä pakoon juosta. Mutta kerran
oli isä Laurentius saanut hänet kiinni Vartiavuoren rinteellä, vienyt
hänet väkisin luostariin ja rangaistukseksi opettanut hänelle aakkoset.
Sen jälkeen heistä oli tullut hyvät ystävät.

Hannu nyökäytti päätään entiselle opettajalleen ja istahti muutamalle
nurmettuneelle hautakummulle. Miehiä ja naisia istui nurmikolla tai
käyskeli hautojen välissä. Toiset juttelivat hiljaa keskenään ja vain
harvat näyttivät seuraavan munkin yksitoikkoista esitystä. Muurissa
olevan kapitulirakennuksen avonaisessa ikkunassa näkyi jonkun
hengellisen isän sileä ja pyöreä pää, joka nyrkkeihin nojautuen silmät
puoli ummessa tarkasteli allansa olevaa väkijoukkoa. Jollei pää
kärpästen hätyyttäessä olisi tavan takaa liikauttanut itseään, olisi
sitä saattanut pitää muurinkoloon sovitettuna seinäkoristuksena.

-- Jumala on myöskin pelikaanin vertainen, -- jutteli isä Laurentius
unettavalla äänellä, -- pelikaanin, joka ravitsee poikasiaan omalla
verellään ja tekee heidät sillä eläviksi sen jälkeen kuin he ovat
tulleet käärmeeltä surmatuiksi. Niin on myöskin Jumala tehnyt meille,
kun paratiisin käärme oli meidät surmannut, sillä sen jälkeen teki hän
meidät eläviksi kalliilla verellään.

Pyhittyään hikeä kaljulta otsaltaan jatkoi hän:

-- Jumala on myöskin salamanterin vertainen, salamanterin, joka asuu
tulessa. On vuoria, jotka palavat alituisessa tulessa, jota kenkään ei
voi sammuttaa. Sellaisessa asuu salamanteri ja kukaan ei voi sinne
tulla. Mutta se, joka tahtoo vangita tämän eläimen, virittää toisen
tulen kauas palavasta vuoresta, ja kun eläin näkee sen tulen, pakenee
se ulos vuoresta ja rientää siihen toiseen tuleen, ja tulee niin
vangituksi. Niin oli myöskin Kristus tulessa, se tahtoo sanoa taivaan
valtakunnassa, taivaallisen isänsä helmassa, eikä kenkään voinut tulla
hänen luoksensa. Mutta neitsyt Maria sytytti täällä maan päällä toisen
tulen, se on palavan rakkautensa, joka hänellä oli sydämessänsä Jumalaa
kohtaan. Kun nyt Herramme huomasi tämän tulen, karkasi hän ulos isänsä
sylistä neitsyt Marian puhtaaseen ruumiiseen, ja niin tuli hän
vangituksi.

Kun yhä harvemmat näyttivät seuraavan dominikaanin saarnaa, vaikeni
tämä ja lausui hetken kuluttua ääntään korottaen:

-- Olipa kerran...

Hän pysähtyi ja tarkasteli väkijoukkoa viekkaasti, jolloin hänen
nenänsä näytti entistä enemmän kääntyvän vasemmalle.

-- Olipa kerran ritari, jonka piti matkustaa vieraalle maalle, ja hän
jätti nuoren ja ihanan vaimonsa anoppinsa huostaan.

Huomatessaan että kuulijakunta höristi korviaan, lausui isä Laurentius
enemmän hyväntuulisesti kuin katkerasti:

-- Kyllä te nyt minua kuuntelisitte, mutta tällä kertaa se saa loppua
siihen, -- jonka jälkeen hän kapusi saarnastuolista alas ja lähti
vikkelästi tiehensä.

Hannun kirkas mieliala oli saarnan aikana käynyt pilveen, sillä
etäämpänä muurin vierustalla oli hän nuorenväen joukossa huomannut
Kirstin Arent van Askenin seurassa. Viimemainittu, jolla oli kallis
Flanderin-verkainen puku, oli huomannut ensiksi Hannun ja nähtävästi
laskenut hänestä jonkun kokkapuheen, koskapa toiset ympärillä olijat
nauraen katsahtivat häneen. Kirsti oli myöskin nauranut, mutta kun
hänen katseensa oli sattunut vastakkain Hannun kanssa, oli hän
punastuen luonut silmänsä alas. Sen jälkeen oli Hannu istunut
alakuloisena ja heinänkortta pureskellen tuiottanut eteensä. Kun hän
viimein nousi, olivat niin munkki kuin suurin osa kuulijoitakin jo
poistuneet. Hengellisen isän pää kapitulirakennuksen ikkunasta oli
kadonnut, siellä ja täällä hautojen välissä käyskeli pyhäpäivän
joutilaisuudessa joku vanhempi porvari ja ylhäällä kirkonkatolla
räpsähtelivät naakkojen siivet.

Hitaasti asteli Hannu ulos kirkkotarhasta. Tultuaan Pikkusillalle tunsi
hän äkkiä vastenmielisyyttä mennä kotiin ja hän lähti ilman päämäärää
käyskelemään puron vartta ylöspäin pitkin Piispan- ja Hämeenkatuja. Hän
aikoi sitä tietä kulkea aina Kupittaalle saakka, mutta tultuaan
tuomiorovastinpellolle näki hän lähteiden luona olevan nuorta väkeä
karkeloimassa. Silloin kääntyi hän oikealle ja lähti kiipeämään ylös
Gertrudinmäen itäistä jyrkännettä. Hänen allaan oikeallapuolen oli
Mätäjärven lampi pesulauttoineen sekä pieniä kaali- ja humalamaita.
Mutta kun hän pääsi mäen päälle, aukeni hänen eteensä vastenmielinen
näky. Mäen länsipäästä, joka oli kukkulan korkein kohta ja jota
nimitettiin Hirsipuumäeksi, irvisti häntä vastaan teilirattaaseen
asetettu pääkallo sekä turvonnut ruumis mädäntyneine kaulansijoineen.
Ne olivat keväällä mestatun murhapolttajan jätteitä ja mereltä tuleva
tuulenhenki toi Hannua kohti inhottavan hajun. Hän laskeusi saman tien
takaisin, kiersi mäen eteläistä juurta myöten Uudenmaantielle, joka
heti Hirsipuumäen alla olevan Pyhän Gertrudin majatalon ohi kulki
kaupunkiin ja yhtyi Karjakatuun.

Kun hän seisoi majatalon edustalla ja hajamielisesti katseli
ovenpielessä olevaa Pyhän Gertrudin puista veistokuvaa, joka piti
oikeassa kädessään palmunlehteä ja vasemmassa pienoiskirkkoa, havahtui
hän siitä että hänen takanaan kuului kavionkapsetta. Kun hän kääntyi,
ennätti ratsastaja kohdalle ja lausui Hannuun vilkaistuaan miehekkäällä
äänellä:

-- Kas, nuori Kimalainen, Jumalan rauha! Milloin olet matkalta palannut
ja onko sinulla mitään tuomisia minulle?

Hannu tervehti nöyrästi muhkeata pappispukuista ratsastajaa, jonka hän
tunsi arkkiteini Scheeliksi ja joka arvatenkin palasi piispan luota
Kuusistosta.

-- Hyvä on, hyvä on, -- nyökäytteli tuo komea prelaatti, kun Hannu
kertoi hänelle matkastaan ja Chonnertin terveisistä.

-- Olen iltamessuun saakka kotona ja sitä ennen voit tuoda minulle
Chonnertin lähetyksen.

Hän nyökäytti päätään ja pani hevosen liikkeelle. Kohta pysäytti hän
sen kuitenkin uudelleen ja kääntyi perässä tulevan Hannun puoleen.

-- Uskaltaisitko tehdä tänä kesänä vielä toisen retken Danzigiin? --
kysyi hän.

-- Miksi ei, jos se olisi tarpeellista, -- vastasi Hannu.

-- Aittani täyttyvät jyvistä ja voi alkaa vanheta. Ne olisi saatava
ajoissa myydyksi. Mutta siitähän saamme lähemmin keskustella enosi
lesken kanssa.

Pölyä tupruttaen lähti hän ratsastamaan kaupunkiin, mutta Hannu alkoi
miettiä, että hän lähteekin uudelleen merelle. »En ole tietävinänikään
Kirstistä ja lähden heti kun lasti on purettu ja uusi saatu tilalle»,
ajatteli hän. Katkeruudella muisti hän, ettei Kirsti ollut
kirkkotarhassa tullut häntä tervetulleeksi toivottamaan ja hän vakuutti
itselleen: »Menen heti taivuttamaan tätiä arkkiteinin tuumaan.»

Kun hän tuli kotiin, kohtasi hän ensimäiseksi juuri Kirstin, joka
seisoi portaalla ja viskeli suurimoita kanoille.

-- Tervetuloa kotiin, Hannu! -- sanoi Kirsti väkinäisen reippaasti.

»Hänellä on uusi puku ja se on tietysti Askenin tähden», ajatteli Hannu
ja tahtoen olla välinpitämätön kysyi hän:

-- Onko täti kotona?

Kirsti myönsi ja pitempään sananvaihtoon pyrkimättä pyörähti Hannu
tupaan.

-- No, siinäkö sinä vihdoinkin olet, -- huudahti täti iloisesti, --
terve tulemaasi ja kiitos Pyhälle Henrikille että tervennä palaat. Käy
pöytään nyt, me olemme syöneet jo, kun sinua ei kuulunut.

Hän mennä lennätti jo keittiötupaan, josta kuului hänen äänekäs
puheensa vähäkuuloiselle Vapulle. Kohta palasi hän takaisin kantaen
suurella tinavadilla paistettua haukea ja täysinäistä oluttuoppia. Hän
oli muhkea ja täyteläinen leski, vähän yli neljänkymmenen, ja hänen
mustissa silmissään välähteli vielä nuorekasta eloisuutta. Hannun
syödessä istui hän vastapäätä, katsoi häntä lempeästi ja jutteli:

-- Niin sinä olet päivettynytkin ja aivan kuin vuosikaupalla
miehistynyt. Ja kunnialla palasit retkeltä. Minä olenkin joka ilta
ennen Mariansoittoa käynyt kirkossa rukoilemassa Pyhää Henrikkiä sinun
puolestasi.

-- Entäs Kirsti, onko hänkin rukoillut minun puolestani? -- pääsi
Hannulta.

-- Kirsti, niin, hän on sellainen lapsi vielä eikä ymmärrä toisesta
huolehtia, -- vastasi äiti vältellen ja jatkoi hetken päästä toisesta
kohti:

-- Aamulla minä jo tiesin, että tänään sinä tulet kotiin, sillä yöllä
näin sellaista unta. Pietari vainaja oli olevinaan vielä elossa ja minä
odotin häntä Lyypekistä palaavaksi. Kun laiva laski rantaan, hyökkäsin
minä kannelle ja Pietaria syliksi, mutta silloin huomaankin, että sehän
oletkin sinä, Hannu, ja että Pietarihan ei enää ole elossakaan.

Hannua alkoi vaivata tädin ystävällisyys ja hän tyhjensi oluttuopin
pohjaan.

-- Tahdotko lisää olutta? -- ehätti täti sen huomatessaan, -- tietysti
sinä tahdot, minä menen hakemaan.

Kun hän palasi ja asetti täyden kannun Hannun eteen, istui hän taas
entiselle paikalleen ja alkoi jutella kuinka hyvin kauppa oli sillä
aikaa luistanut ja kuinka koko entinen suolavarasto oli jo loppuun
myyty. Viimeiset oli vaihetettu näädän nahkoihin eräälle Oulunsuun
kauppiaalle ja ne taas oli myyty hyvästä hinnasta muutamalle Lyypekin
kestille.

-- Saksalaiset ovat meille kateissaan, mutta kyllä me niitä vastaan
keino keksitään, -- lopetti hän merkitsevästi.

Samassa tuli Kirsti sisälle. Hän oli kokonaan äitinsä vastakohta,
hentovartaloinen, vaaleaverinen tyttö, jolla oli siniset, somasti vinot
silmät.

-- Oletko sinä jo veljeäsi tervehtinyt? -- kysyi äiti kuin
pikkulapselta.

»Veljeäsi!» toisti Hannu mielessään ja tunsi että hänen on mahdoton
antaa tuomisiaan, ainakaan nyt.

-- Kuulehan, Kirsti, saat nyt mennä Runsalan nuorten kanssa joelle
soutelemaan, mutta elkää linnalle saakka menkö, -- sanoi äiti, ja Hannu
ajatteli: »Vai niin!»

-- Sinä olet nyt kahdenkymmenen vuotias, Hannu, -- alotti täti, kun
Kirsti oli mennyt. Mutta Hannu, joka oli lopettanut jo syönnin,
keskeytti hänet sanoen:

-- Minun on nyt oitis mentävä arkkiteinin luo viemään Danzigin
terveiset, sillä hän vartoo minua.

Vastausta odottamatta otti hän Scheelille kuuluvan käärön ja lähti
ulos. Tädin avuton katse herätti hänessä sääliä ja ristiriitaisin
tuntein jätti hän huoneen. Arkkiteinin luota tultuaan viivytteli hän
kaupungilla hyvän aikaa senkin jälkeen kun Mariansoitto oli kaikunut
tuomiokirkosta. Sitten kävi hän suoraa levolle.

       *       *       *       *       *

Maanantaiaamuna varhain, kohta kun tuomiokirkosta oli soitettu
aamumessuun ja luostarinkellot Vartiavuoren takaa siihen vastanneet,
alkoi pienessä pääkaupungissa viikon levoton hyörinä. Kilkkavin kelloin
astelivat porvarien lehmät ahtaita katuja ja kokoontuivat eri tahoilta
Karjakadulle häviten sitä myöten laidunmailleen. Vuohia kiipeili jo
pienempäin talojen heinävillä katoilla, joilla kaste vielä kimalteli,
ja siltaa pitkin kulkea tömisti köyhempiä porvareita viikatteet ja
haravat olalla elomailleen Aningaisten puolelle. Joella alkoi liikkua
veneitä ja ranta-aittojen edessä vinkuivat laivojen väkipyörät.
Torilla, kaduilla ja joen rannoilla avattiin pieniä puoteja ja niiden
alas lasketuille luukuille ilmestyi kangaspakkoja, nahkatavaroita,
mausteita ja tinaisia talouskaluja. Taverneissa tyhjentelivät yötä
myöten saapuneet maalaiset oluttuoppeja Pyhän Henrikin ja neitsyt
Marian kunniaksi, ja siellä missä kaloja ja muita vatsantarpeiksi
aiottuja tavaroita liikuteltiin, puikkelehti väkijoukossa säkki
kainalossa keruulle lähtenyt dominikaaniveli, sormien hartaasti
rukousnauhaansa ja heitellen tuimia katseita samoilla asioilla
liikkuvaan risaiseen teiniparkaan. Eri tahoilta kuului pajoista ja
työhuoneista heleätä vasaran kilkettä ja ilmassa tuntui, varsinkin
torin ja sillan seutuvilla, tuoreen heinän, lehmien, kalan ja
nahkatavarain yhtynyt tuoksu. Tuulimyllyt jyräsivät ja longahtelivat
hiljakseen aamunhengessä, Korpolaisvuoren juurella narisi savimylly ja
linnansalmen yli laskeusi kitisten nostosilta, jota pitkin suuret
heinävankkurit lähtivät jyrisemään.

Aamu-aikaisesta oli Hannukin ollut liikkeessä. Laiva oli hinattu
tullituvan luota Karvataskun suuren ranta-aitan eteen, jonne lastia
alettiin tyhjentää. Täti ja Kirsti hoitivat vuorotellen laskupuotia ja
perheen jäsenet tapasivat toisensa kunnollisesti vasta illalla.
Arkkiteini oli päivällä tavannut Gertrud-emännän ja puhunut hänelle
asiastaan, mutta tämä ei ollut suostunut laivaansa vuokraamaan ja
kaikista vähimmän laskemaan kasvattipoikaansa uudelle retkelle,
ennenkuin rauha Tanskan kanssa olisi päätetty. Kun Hannu ei tässä
asiassa kyennyt sen paremmin tätiinsä vaikuttamaan, katkaisi hän
keskustelun lyhyeen ja siirtyi yölevolle.

Hannu alkoi tädin katseista ja erikoisesta ystävällisyydestä aavistaa
jotakin ja vaistomaisesti vältteli hän kahdenkesken joutumista. Mutta
kun laivan purkaminen torstaina iltapäivällä oli päättynyt ja Hannu
tuli kotiin, joutui hän tädin kanssa kahdenkesken asuintupaan. Täti toi
hänelle olutkannun ja kehotti lepäämään loppuosan päivästä. Kirsti oli
laskupuodissa ja täti istui Hannua vastapäätä kutoen sukkaa. Toinen
pienistä peräakkunoista oli työnnetty auki ja ulkoa kuului laitumelta
palaavien lehmien ammuntaa. Etäällä jyrähteli ukkonen.

-- Saksalaiset ovat hyvin kiukussaan siitä sinun Danzigin matkastasi,
-- alotti täti.

-- Mitä se heille kuuluu? -- tokasi Hannu ja tuiotti itsepintaisesti
tinakannun korvaan.

-- Tietääpäs sen, nehän tahtoisivat kaiken suuremman kaupan omaan
haltuunsa.

Tädin sukkapuikot kilahtelivat ja hetken päästä alotti hän vähän
lähempää.

-- On se sentään ikävää elää näin alituisessa riidassa saksalaisten
kanssa. Kyllä sopu somempi olisi, kun kerran saman kaupungin asukkaita
ollaan.

-- Mutta minkäpä sille tekee, kun ne joka paikassa, raadissa jos
muuallakin, tuppaavat suuna päänä määräilemään, senkin pippurisaksat!
-- sanoi nyt Hannu.

-- Voisivathan suomalaisetkin olla sävyisämpiä heitä kohtaan eikä joka
jutussa kiusaa tehdä, ja...

Täti mietti ja jatkoi tuokion kuluttua varovasti:

-- ... ja ennen kaikkea sopisi ryhtyä lähempiin tekemisiin heidän
kanssaan silloin kun tilaisuutta vain ilmestyy.

-- Minkälaista tilaisuutta? -- auttoi nyt Hannu tätiä luovimisessa.

-- No, vaikkapa naimiskaupan tilaisuus.

-- Onko tätiä kosinut joku saksalainen? -- autteli edelleen Hannu, joka
koetti nyt ottaa asiaa leikin kannalta, niin rauhattomaksi kuin hän
itsensä tunsikin.

-- Hyvänen aika, kuka tässä nyt minusta puhuu, vanhasta ihmisestä, --
oli täti kiivastuvinaan, mutta huomasi sanoneensa sellaistakin mikä ei
asiaan sopinut ja alkoi peruutella:

-- Vaikka kertakos sitä nyt neljänkymmenen iässä naimisiin mennään,
mutta minäkö tässä nyt saksalaisille itseäni kaupittelemaan, pyh!

-- No mutta täytyyhän sitä jonkun uhrata itsensä, jos mieli naimisten
kautta rakentaa sovintoa pippuriporvarein kanssa.

-- Eihän sen silti mitään uhraamista tarvitse olla, jos menee naimisiin
varakkaan ja kunniallisen saksalaisen kanssa. Varmasti ei Pietari
vainajallakaan olisi mitään sitä vastaan, vaikka näkisikin esimerkiksi
Kirstin ja nuoren Askenin naimisissa.

Nyt se oli melkein kuin sanottu ja täti hengähti helpotuksesta. Syntyi
lyhyt äänettömyys.

-- Isä Asken on minulta noin kautta rantain tiedustellut Kirstiä
pojalleen, -- ilmotti täti.

-- Miksei hän heti suoraan tiedustellut laivaa ja laskupuotia? --
lausui Hannu katkerasti, joi oluen pohjaan ja löi kannun tavallista
lujemmin pöytään.

Täti katsahti häneen levottomasti ja varustausi siirtymään asian
toiseen puoleen.

-- Kyllähän minä tiedän, että Pietari vainaja toivoi sinusta ja
Kirstistä parin tulevan, ja kyllä se tietysti minullekin aivan yhtä
mieluista olisi, mutta...

Hän pysähtyi ja mietti hetkisen, jatkaen sitten:

-- Mutta minä olen tullut huomaamaan, että Kirstistä ei ole sinulle
vaimoksi. Sinä tarvitset lujemman ja kokeneemman ihmisen kumppaniksesi.

Ikäänkuin välttääkseen sitä myrkyllistä vastausta, joka tuntui Hannun
kielellä pyörivän, sieppasi täti tyhjän olutkannun ja riensi toiseen
tupaan. Hetkisen kuluttua huusi hän porstuasta:

-- Hannu, tulisit auttamaan minua, että saamme kellarista olutta.
Entinen on lopussa ja Vappu on juuri navetassa.

Yhdessä laskeusivat he etehisen perältä alas suureen kellarin, johtavia
portaita. Täti kulki edellä kynttilä kädessä. Oluttynnyrien luo
pysähtyessään virkkoi hän kuin jostakin mieleenjohtumasta:

-- Minunpa pitää, kun kerran olemme paikalla, ilmaista sinulle eräs
asia.

Hän meni kellarin perälle, antoi kynttilän Hannulle ja irrotti seinästä
neliskulmaisen kiven. Sen takaa veti hän esiin pyökkipuisen lujasti
raudotetun lippaan.

-- Täällä säilytti Pietari vainaja liikoja rahoja, -- sanoi hän ja
avasi kannen.

Siellä oli Eerikki pommerilaisen aikuisia pieniä brakteaatteja, jotka
kiiluivat kuin hopeanapit, Turussa ja Tukholmassa lyötyjä, Kaarlo
Knuutinpojan ja Sturein vaakunoilla varustettuja aurtuoita eli
äyrityisiä, muutamia Englannin noobeleita sekä kokonainen kasa rahaksi
lyömättömiä hopeatankoja.

-- Kun sinä olet ainoa miehenpuoli ja ikäänkuin isäntä talossa, niin
pitäähän sinun toki tietää talon asiat, -- puhui täti hiukan hämillään
työntäessään lipasta kätköön.

Hannu tunsi olonsa yhä tukalammaksi ja kun he tulivat ylös ja täti meni
keittiötupaan, pujahti hän ulos. Häntä halutti jotenkin tyhjentää
itseään ja ärtyisesti sormiaan naksutellen lähti hän kulkemaan
Jokikatua torille päin. Kadun päässä kohtasi hän Kirstin, joka yksinään
kulki kotiinpäin. Hannu pysähtyi hänen eteensä ja kasvinsisarukset
silmäilivät ääneti toisiaan. Hannun katseessa oli jotakin ilkeää ja
Kirstin kasvoille levisi heleä puna. »Kuinka hän onkaan kaunis»,
ajatteli Hannu, mutta itseään ärsyttäen virkkoi hän:

-- Pidätkö sinä Kirsti minusta yhtään?

-- Mitä sinä sellaista kysyt? -- vastasi Kirsti hätääntyneenä.

-- Niin vain, että kun Askenin naivat meidän laivan ja kun sinä seuraat
siinä kaupassa mukana, niin puhuisit jonkun hyvän sanan minun
puolestani, että minä saisin edelleenkin laivaa kulettaa.

Kirsti suuttui ja sai vedet silmiinsä. -- Hävytön! -- sanoi hän ja
yritti matkaansa jatkamaan.

Mutta Hannu sulki häneltä tien levittäen molemmat kätensä.

-- Etkö mene siitä, senkin ilkimys! -- tiuskui Kirsti ja nosti pienen
kätensä lyödäkseen. Hannulle muistui mieleen, kuinka hän ennen usein
oli samalla tavoin Kirstiä kiusannut estäen häntä ovesta menemästä ja
kuinka Kirsti oli aina samalla tavoin kohottanut kättään ja uhannut
häntä. Kuta enemmän Kirsti oli suuttunut, sitä kauniimmalta oli hän
näyttänyt ja Hannulle oli aina lopuksi tullut halu kaapata hänet
syliinsä.

-- Entä jos minä rupeankin sinulle isäpuoleksi ja naitankin vain laivan
Askeneille enkä sinua annakaan? -- jatkoi hän.

Kirsti purskahti itkuun ja nojasi kasvonsa seinää vasten. Hannun
valtasi äkkiä sääli ja katumus ja kokonaan toisella äänellä lausui hän,
laskien kätensä Kirstin olkapäälle:

-- Kirsti, ethän suutu minulle, ethän?

Mutta Kirsti riuhtasi itsensä irti ja lähti itkien juoksemaan kotiin.
Hannu seisoi hetken puolipimeällä ahtaalla kadulla ja katsoi hänen
jälkeensä. Sekavin tuntein lähti hän sitten kulkemaan torin halki.
Raatihuoneen eteen tultuaan seisoi hän vähän aikaa kahden vaiheella ja
lähti sitten kulkemaan Raastuvankatua alas luostarikortteliin.
»Menenkin Saunalaan ja, auta armias, jos joku saksalainen minua riitaan
härsyttää!» päätteli hän itsekseen.

Siinä missä Raastuvankatu, tehtyään ensin jyrkän mutkan vasemmalle,
päättyi luostarille johtavaan Yläkatuun, oli oikeanpuoleisessa kulmassa
Pyhän Nikolauksen kiitän kivinen talo. Kaupungin suomalaiset sanoivat
taloa tavallisesti Saunalaksi, sen yhteydessä kun oli suuri kivinen
sauna kaupunkilaisten niinkuin matkustavaistenkin tarpeeksi.
Kiltan avara, holvikattoinen oluttupa oli porvarien mieluinen
kokoontumispaikka. Siellä juteltiin kauppa-asioista ja valtiollisista
tapauksista noina levottomina unionin aikoina. Mutta yhtä usein syntyi
myöskin suomalaisten ja saksalaisten porvarien kesken kiihkeä
sananvaihto, johtaen solvauksiin ja tappeluihin, joista sitten
raastuvanoikeudessa syntyi loppumattomia selkkauksia ja uusien riitojen
aiheita.

Hannun sisälle astuessa istui parin honkapuisen pöydän ääressä joukko
iäkkäämpiä porvareita. Toisessa tunsi hän saksalaiset Grotten, van
Harvenin ja Witten, toisen ympärillä istui suomalaisia: kauppias Mikael
Lappalainen, tynnyrintekijä Niilo Murainen ja Pietari Veranleikkaaja,
jonka nimi ilmaisi hänen ammattinsa. Kaikki kolme olivat he
kunnianarvoisia raadin jäseniä ja keskustelivat sovinnollisesti
saksalaisten kanssa. Hannu katsahti kyräten viimemainittujen pöytään,
mutta kun hän ei tuntenut ilmassa mitään käryä, otti hän siivosti
paikan toisten suomalaisten parissa ja pyysi kannun olutta.

-- Mikä hänen nimensä nyt taas olikaan? -- kysyi Murainen Witteltä,
joka vasta oli ollut Tukholmassa käymässä.

-- Otto Rud, ja kuuluu olevan tunnettu kovaksi mieheksi.

-- Taitaapa olla koko paholainen miehekseen. Eikö liene sama, joka
viime kesänä kiskoi pakkoveroja Ahvenassa ja hävitti Porvoon? Silloin
meillä turkulaisilla on syy pelätä pahinta, jollei rauhaa hetimiten
saada aikaan.

-- Siitä tuskin tämän sulan aikana tulee mitään, -- lausui Witte. --
Kertoivat valtionhoitajan tahallaan pitkittävän sotaa ehtiäkseen
usuttaa lyypekkiläiset tanskalaisten niskaan. Mutta siitä ei tule
mitään, sen verran kuin minä lyypekkiläisiä tunnen, -- lopetti hän
itsetietoisesti.

Sisään oli tullut pari uutta vierasta ja heistä toinen kertoi juuri
tavanneensa erään kökarilaisen kalastajan, joka aamulla oli
Korponvirrassa nähnyt ankkurissa suuren laivaston. Kaikki katsahtivat
toisiinsa ja Murainen virkkoi:

-- Kunhan ei ölantilainen, Rudko se nyt hänen nimensä olikaan, olisi
siellä vaaniskelemassa. Lieköhän linnalaisilla siitä tietoa?

-- On kyllä, -- ilmotti uutisen kertoja, -- ja kyllä he aina jokisuun
vartioivat.

-- Kovat on ajat, -- huoahti Murainen, -- tuskin on venäläisestä
viimeinkin rauhaan päästy, niin silloin alkaa juutilainen entistä
pahemmin kimppuun käydä. Jos tätä menoa jatkuu, niin ei tässä kohta
porvareillakaan ole muuta neuvoa kuin mennä takamaille kalastelemaan ja
kaskea polttamaan.

-- Minusta olisi parasta että tanskalaisen annettaisiin
vastaan häristelemättä kruunu pitää, kun omat miehet, minkä tämä
Svante-herrakin, eivät kerta pysty valtakunnalle rauhaa hankkimaan, --
sanoi Lappalainen ja tyhjensi vihaisesti olutkannunsa.

-- Tiesi häntä, olisiko sekään parempi, -- väitti Murainen vastaan. --
Muistetaanpas vain, mitä vanhat ihmiset ennen juttelivat pommerilaisen
ja Hannu Kröpelinin ajoista. Suo siellä, vetelä täällä. Parasta
kaikista kun olisi oma kuningas ja sellainen, joka kykenisi pitämään
oikeata isännyyttä valtakunnassa, ettei jokainen piispa ja linnanhaltia
tuppautuisi vallasta riitelemään.

-- Huonot on ajat, huonot ja levottomat ja herra ties milloin tässä saa
tanskalaiselle viimeisenkin leipäkannikkansa luovuttaa, -- lopetti
Murainen, joi oluensa loppuun ja varustausi lähtemään.

Häntä seurasivat vähitellen toisetkin vanhemmat miehet. Heidän
sijalleen tuli nuorempaa väkeä, keskustelu kävi äänekkäämmäksi ja
ilmassa alkoi tuntua riidankäryä. Saksalaisten pöytään oli ilmestynyt
myöskin Arent van Asken. Hän oli hakenut esille kiltan vanhan
hopeamaljan ja sitä kohottaen huusi hän:

-- Vanhan Lyypekin malja, pojat!

Kannu lähti kiertämään ympäri pöydän.

-- Olutta, tavernari, -- huusi Hannu, -- mutta oikeaa turkulaista eikä
mitään Lyypekin solkkua!

Kun suomalaiset olivat saaneet tinatuoppinsa täyteen, kohotti Hannu
omaansa ja huusi:

-- Pyhän Henrikin ja Turun malja!

-- Was deiwel, piha Heinrich, was ist's? -- rähähti muuan humalainen
hansalaiskesti.

-- Se on olevinaan heidän suojeluspyhimyksensä, jota he rukoilevat aina
kun saavat saksalaisilta selkäänsä, -- selitti Arent ja kaikki
saksalaiset remahtivat nauramaan.

    »Pippurista, pippurista,
    pippurista silmät
    on hansankestillä,
    nenä inkivääristä
    ja sydän kalmusjuurta»,

alkoi heti sen jälkeen humalainen ääni suomalaisten pöydässä renkuttaa
ja viimeisiä säkeitä hoilasi koko pöytäseura.

-- Mutta tiedättekö, pojat, miksi hansan pippurivänneillä on sydän
kalmusjuurta? -- kysyi laulunalkaja.

-- Minä tiedän, -- huusi Hannu, -- minun mukanani lähetti Chonnert
meidän arkkiteinille kalmusjuurta ja antoi minullekin aikamoisen palan,
kehuen sitä hyväksi kohmelonlääkkeeksi. Siitä minä päättelen, että
saksalaiset...

-- Ovat aina kohmelossa, -- keskeytti toinen, -- ja tarvitsevat
kalmussydämen. Mutta inkiväärinenä, selittäkääpäs se, pojat!

-- Mite sine haastat, perkkele? -- huusi muuan saksalainen.

-- Entä mite sine maistat, teiveli, Liipekin pippuriako?

Läiskis! Suomalainen sai olutkannun vasten silmiään ja paikalla oli
tappelu käynnissä. Tuopit sinkoilivat ilmassa ja pöydät ja lavitsat
kaatuivat kolisten kumoon. Hannu karkasi ensimäisenä saksalaisten
keskelle ja tarttui kurkusta tummaveristä ja liukasliikkeistä Askenia.
Tavernari koetti ärjyen ja jalkaa polkien hillitä tappelua, mutta kun
hänen äänensä hukkui meteliin, ryhtyi hän, vikkelästi tappelijain
välissä puikkelehtien, pelastamaan tinakannujaan, jotka hän keräsi
tynnyrien taakse huoneen perälle. Pari kertaa yritti hän lähenemään
sivuseinässä palavia kynttilöitä sammuttaakseen ne, mutta kun hänet
kummallakin kertaa jotenkin rajusti työnnettiin syrjään, istahti hän
tiskin taa tynnyrin nenään, katseli pää kallellaan tappelun menoa ja
puheli läähättäen.

-- Tapelkaa nyt sen paholaiset, niin, niin, iskekää vaikka pääkallot
mäsäksi toisiltanne, niin vähemmän nahkanne syhyy toisella kertaa. He,
he, mäikyttäkää vain kuin ryssää ja juutilaista, kyllä seinät kestävät!

Suomalaisia oli vähemmän ja he joutuivat alakynteen. Heti kun Hannu oli
käynyt käsiksi Arentiin, oli hän saanut kimppuunsa kaksi muuta
saksalaista. Ahtaalle puserrettuna ei hän voinut käyttää nyrkkejään ja
vastustajansa nujersivat hänet pylvään ja kaatuneen pöydän väliin.
Hänen pitkää tukkaansa kiskottiin ja nyrkiniskuja sateli hänelle vasten
kasvoja.

Mutta tällöin saapui suomalaisille apua. Sisään työntyi kolme rotevaa
tynnyrintekijän sälliä, ukko Muraisen väkeä, ja yhtä monta linnasta
seikkailuille lähtenyttä, puolijuopunutta nihtiä. Hurjasti iskivät he
saksalaisiin takaapäin ja nämä joutuivat nyt kerrassaan ahdinkoon.
Piestyinä ja reveltyinä pujahtelivat he toinen toisensa jälestä ulos
pimeälle kadulle.

-- Hoi, tavernari, olutta voittajille! -- huusi yksi nihdeistä pyyhkien
hihaansa nenästä valuvaa verta.

-- Vai vielä olutta teille, senkin juutilaiset! Ei tippaakaan muuta
kuin menkää koreasti matkaanne! -- ärjyi tavernan vastaan.

-- Kuulkaas tätä pippurisaksaa! Lyödäänpäs, pojat, pohja oluttynnyristä
ja työnnetään se pää edellä sinne likoamaan, niin oppii tekemään
pilkkaa aika miehistä.

Nihti läheni uhkaavana tavernaria ja tämä näki parhaaksi täyttää
tuopit.

-- Mutta kyllä tämän kaiken korvata saatte, jos maassa vielä lakia
ja oikeutta on, -- murisi hän ja meni akkunan luo muka ulos
tirkistelläkseen.

-- Siellä ne vartoovat ja kyllä maarin siellä selkäänne lämmitetään,
senkin könsikät, -- puhui hän kuin itsekseen.

-- Hoi pojat, mennään ja puhdistetaan katu! -- ja huutaen ja meluten
syöksyivät suomalaiset ulos.

Vikkelästi seurasi tavernari viimeisen kintereillä ja paukkuen
lentelivät takasalvat paikoilleen. Sitten sulki hän ikkunaluukut ja
ryhtyi sisäoven kautta saapuneen vaimonsa kanssa siivoamaan huonetta ja
korjaamaan taistelun jälkiä.

Pimeillä kujasilla vastustajiaan etsiväin suomalaisten huudot etenivät
ja vähitellen palasi rauha Saunalan ympäristöön.

       *       *       *       *       *

Hannu kuuli ympäriltään huutoa ja ähellystä. Hän oli likistettynä
ahtaaseen loukkoon, hänen ylleen oli kumartuneena kuumasti hengittäviä
kasvoja turvonneine poskineen ja vihasta kiiluvine silmineen. Toisten
pään yli heristi Arent hänelle nyrkkiään eikä hän voinut itseään
liikauttaakaan. Ulkoa työntyi sisään loppumaton jono nihtejä ja heidän
huutonsa kävi yhä vahvemmaksi. Mutta huudon ja melun läpi kuului
riuhtovien miesjoukkojen takaa yhtäkkiä Kirstin ääni. Se kirkui
hätäisesti ja vihlovasti. Hannu riuhtasihe irti päästäkseen ja heräsi
samassa.

Hän kavahti istualleen ja hieroi silmiään käsittämättä aluksi missä hän
oli. Hänen ympärillään oli pilkkoisen pimeä. Kostea lämmin ja
saunanhaju palauttivat vähitellen hänen mieleensä, että hän oli illalla
kiltan talolta tultuaan ja turvonneita kasvojaan kaivolla valeltuaan
pistäytynyt saunaan ja paneutunut vaate päällä penkille makaamaan.
Mutta jatkuiko unennäkö vieläkin, sillä ulkoa kuului meteli ja pauhina
ja sen keskeltä naisäänen vihlovaa kirkumista? Hän syöksyi pihalle.

Tyrmistyneenä pysähtyi hän kaivon luo. Vieressä oleva Runsalan talo
paloi ja Karvataskun piha oli valoisa kuin päivällä. Mutta mahtavia
tuliloimoja näkyi joka taholta, punaten raskaan ukonpilven, joka lepäsi
kaupungin yllä kuin verinen peite. Portti Karvataskun pihalle oli
murrettu säpäleiksi ja sen ohi näki Hannu pitkin Jokikatua juoksevan
puolialastomia miehiä ja mielipuolisesti kirkuvia naisia lapsi sylissä.
Ihan portin vieressä näytti liikkumattomana makaavan puolialaston mies,
jonka paljaita jalkoja tulenloimo valaisi. Ilman täytti erilaisista
äänistä syntynyt kamala pauhina. Kuului hurjia huutoja, karkeasti
karjuvia miesääniä ja kimeitä, vihlovia naisääniä. Jossakin lähistöllä
riehui ja rapisteli kanalauma kuin ulospääsyä etsien ja sitä säesti
viiltävä sianvingunta. Runsalan palavassa navetassa ammuivat lehmät
epätoivoisesti ja siihen yhtyivät hullaantuneina myöskin naapuritalojen
elukat. Säännöttömästi soiden kumahtelivat kellot tuomiokirkon
tornissa, linnassa päin jymähtelivät bombardat ja kartaunit, ja kaiken
tämän sekavan metelin ja pauhinan läpi kajahtelivat eri tahoilta
pitkät, kumeat torventoitotukset.

Kaivon luo pysähtyessään täytti Hannun yksi ainoa tunne: että viimeinen
päivä kaikessa kaameudessaan oli tullut. Kauhu jäykisti hänen jäseniään
eikä hän tuntenut kykenevänsä mihinkään ryhtymään. Mutta Kirstin ääni
kuului taas tuvasta, hätääntyneenä ja epätoivoisena. Hän vavahti ja
syöksyi portaille. Keittiötuvan ovesta tunkeusi savua ja etehisen
lattialla oli hän kompastua johonkin pehmeään. Siinä makasi vanha Vappu
verisenä ja tukka hajallaan. Ovi asuintupaan oli selkosen selällään ja
sieltä aukeni hänen eteensä seuraava näky: lähellä ovea, selin
etehiseen, seisoi rautaryntäinen ja kypäripäinen mies, oikeassa
kädessään loimottava tuohus ja vasemmassa kiiltävä pertuska.
Peränurkassa olevan leveän perhesängyn uutimet oli revitty siekaleiksi,
patja kiskaistu lattialle ja poikittain sen päällä makasi Gertrud-täti,
kaulassaan ammottava pertuskan haava. Molemmat suuret kirstut oli
murrettu auki ja sisällys syydetty lattialle. Toisen ääressä oli
polvillaan samoin kypäripäinen mies, joka viskeli levitetylle liinalle
hopeaesineitä. Kolmas kypäripää, kookas, punapartainen ja eläimellisen
näköinen mies tapaili nauraen ja toruen Kirstiä, joka tukka hajallaan,
silmät kauhusta jäykistyneinä ja yllään ainoastaan ohut palttinapaita,
laajan pöydän takana vältteli ahdistajaansa. Tuohusta pitelevä mies
nauroi ja huuteli toverilleen raakoja kehotussanoja. Arkun luona
polvillaan askarteleva mies katsahti olkapäänsä yli ja huusi hänkin
jonkun hoputussanan. Puheesta huomasi Hannu heidät tanskalaisiksi.

Yritettyään vuoroin kummankin pöydänpään ympäri päästä Kirstiin
käsiksi, hyökkäsi punapartainen äkkiä pöydän yli. Kirsti kumartui
silloin pöydän alle ja livahti sitä tietä etupuolelle, mutta kompastui
punaparran pertuskaan, joka virui lattialla. Samassa oli ahdistajakin
pöydän etupuolella, kaappasi Kirstin syliinsä ja istui läähättäen
lavitsalle. Vanki riuhtoi itseään ja hänen hennon ruumiinsa
pingottuneet piirteet näkyivät selvästi ohuen paidan läpi.

-- Hannu, Hannu! -- kirkaisi Kirsti samassa, nähdessään etehisessä
savun keskellä kasvinveljensä.

Tuohuksenpitäjä yritti kääntymään oveen päin, mutta samalla iski Hannu
puukkonsa hänen kaulaansa kypärin ja rintahaarniskan väliin ja
tuohuksineen pertuskoineen kaatui mies raskaasti rymähtäen lattiaan.
Arkun luona oleva mies kavahti seisoalleen ja toinen heitti sylistään
Kirstin, joka vierähti äitinsä viereen patjalle. Mutta Hannulla oli jo
kädessään kaatuneen pertuska, jolla hän rajusti survaisi arkun luona
olevaa juutilaista kurkkuun, niin että tämä koristen nujertui seinän ja
uunin väliseen loukkoon. Toinen sai juuri miekkansa tupesta, kun Hannu
iski pertuskan kappaleiksi hänen kypäriään vasten. Täräyksestä
huumautuneena vaipui mies polvilleen ja pudotti miekkansa. Hannu
tempasi sen käteensä, löi ja pisti sillä sokean vimman vallassa
punapartaista, joka ohkuen kaatui taapäin, niin että kypäri rämähti
lavitsan reunaan. Samassa sammui tuohus.

-- Kirsti, Kirsti, missä sinä olet? -- läähätti Hannu.

Lattialta kuului Kirstin valitus ja voihkina. Keittiötuvan puolelta
tunkeutunut savu täytti jo huoneen yläosan. Se laskeusi yhä alemmas ja
kävi jo sietämättömäksi.

-- Tule, rientäkäämme, muutoin palamme tänne! -- hätäili Hannu ja
hapuili eteensä. Hän nosti Kirstin vasemmalle käsivarrelleen ja
tanskalaisen raskas, verinen miekka oikeassa hyökkäsi hän savun läpi
ulos pihalle.

Hän laski Kirstin hetkeksi maahan saadakseen ilmaa keuhkoihinsa. Hän
oli toiminut aivan vaistomaisesti ja koneellisesti eikä hän vieläkään
käsittänyt mitä tämä kaikki merkitsi. Mutta harkitsemisiin ei ollut
aikaa, sillä savu ja liekit alkoivat ahtaalla pihamaalla käydä
sietämättömiksi. Runsalasta oli tuli tarttunut jo Karvataskunkin
ulkohuoneisiin ja navetassa riuhtoivat ja möyrysivät lehmät hermoja
huumaavasti.

Ainoa pelastuksen tie oli portti. Hannu nosti uudelleen käsivarrelleen
Kirstin, joka puoli tajutonna nojasi hänen olkapäälleen ja kietoi
hennot, paljaat käsivartensa hänen kaulaansa. Hän vavahteli ja värisi,
ja hänen hiuksensa hivelivät Hannun kasvoja. Ja Hannusta tuntui
yhtäkkiä pahalta, että hän koskaan oli voinut olla katkera Kirstille.

-- Kuule, Kirsti, Pyhän Henrikin nimessä minä pelastan sinut, --
sopotti hän Kirstin korvaan, tarttui miekkaan ja juoksi kadulle.
Torille päin ei ollut yrittämistäkään. Siellä vilisi tulen ja savun
keskellä kypäripäisiä miehiä. Pertuskat, hilporit ja sotakirveet
välähtelivät, kuului vihlovia hätähuutoja, raakaa karjuntaa ja
pelottavaa ryskettä aivankuin kokonaisia rakennuksia olisi sortunut
maahan. Vastapäätä oleva Pyhän Annan prebendatalo oli pimeä, mutta
portti oli auki murrettu ja sisältä kuului melua ja ovien ryskettä.
Pihalla vilahteli palavia tuohuksia.

Hannu juoksi taakkoineen purolle päin ja yritti sen vierustaa
jokirantaan, mutta vastassa kiiluivat taas pertuskat ja kypärit ja hän
lähti juoksemaan ylös tuomiokirkolle päin. Pikkusillalle tultuaan
katsahti hän pitkin Kirkkokatua torille päin. Eräästä palavasta talosta
karkasi paitasillaan oleva mies lapsi sylissä kadulle, kiskoen kädestä
vaimoaan, jonka paita oli rinnan kohdalta revitty ja jonka avonaista
tukkaa perässä juokseva juutilainen tavotti kouraansa. He juoksivat
Hannua kohti Pikkusillalle päin. Mutta viereisen talon portista tölmäsi
samalla kadulle kypäriniekka ja survasi pertuskallaan miestä rintaan.
Hän lyyhistyi maahan, kierähti muutaman kerran ympäri ja jäi makaamaan
sylen päähän lapsesta, jonka kimeä parkuna hukkui yleiseen pauhinaan.
Perässä tuleva tanskalainen sai nyt vaimoa tukasta kiinni ja alkoi
raahata häntä porttia kohti. Kun hän lyyhistyi maahan, löi toinen
sotilas häntä pertuskan varrella hartioihin, tarttui sitten käsipuoleen
ja riuhtasi hänet seisoalleen. Yhdessä kiskoivat he sitten vaimon
portista pihalle, josta toiset sotilaat meluten vierittelivät
oluttynnyreitä kadulle. Etäämpänä vauhkotteli ja pyöri kadulla joukko
hullaantuneita lehmiä hännät ilmassa, kytkyen tyngät kaulassa, pärskien
ja mylvähdellen. Pari tanskalaista hääteli niitä torille päin töykkien
pertuskoillaan kylkiin. Ilmassa, joka keskiyön ajasta huolimatta oli
käynyt paahtavan kuumaksi, tuntui veren hajua sekä kitkerää savun ja
palaneen lihan käryä.

Kun Hannu yritti sillan yli, näki hän edessään kadun päässä joukon
vihollisia, jotka kulman takaa tullen juoksivat siltaa kohti. Hän
heittäysi nopeasti puroon ja piilottausi sillan alle, ja tömisten
karkasi miesjoukko samassa hänen ylitsensä. Kyyröttäessään siellä
tukalassa asennossa ja polvia myöten liejuun vajonneena valtasi Hannun
hetkeksi raukea neuvottomuus ja tylsä välinpitämättömyys. Mutta sitä ei
kestänyt kauan. Kirsti voihkasi hänen sylissään ja hän ryömi sillan
alta esiin. Vihollisia ei näkynyt kirkon puoleisella kadun osalla,
ainoastaan muutamia pakolaisia hiiviskeli siellä kirkkoa kohti. Hannu
lähti taakkoineen juoksemaan samalle suunnalle. Hänellä välähti mieleen
pyrkiä kirkkoon, sillä sitä paikkaa väistäisi varmaankin vihollinen.
Mutta portin edustalle tultuaan kohtasi häntä julma pettymys. Joukko
lähiseudun asukkaita oli ajatellut yhtä hyvää vihollisesta ja etsinyt
turvaa tuomiokirkon muurien sisällä. _Domus clericorum'ista_ oli
sinne paennut joukko pappeja, avanneet kirkonovet ja ryhtyneet yhdessä
toisten pakolaisten kanssa palavasti rukoilemaan pyhimyksiä. Mutta
silloin hyökkäsi joukko tanskalaisia kirkkoon ja säälimätön verilöyly,
hävitys ja temppelin kalleuksien ryöstö alkoi. Verilöylyä jatkui
parasta aikaa kirkkopihassa, kun Hannu yritti portista sisään. Miesten,
naisten ja lasten ruumiita makasi hautakumpujen välissä ja toiset
kierielivät haavottuneina ja surkeasti valittaen. Eräälle hautakivelle
oli kiivennyt iäkäs pappi, jonka paljaat, laihat sääret näkyivät mustan
kauhtanan alta. Hänen kalju päänsä tutisi, hän ojensi kädessään olevaa
ristiä ja huusi särähtelevällä äänellä: »_Aufer immensam, Deus,
aufer iram_.» [Ota pois, Jumal', päältäm' julma vihas.] Eräs
kirkkotarhassa riehuvista tanskalaisista tyrkkäsi hänet keihäänvarrella
alas kiveltä ja toinen halkaisi hänen päänsä hilporinterällä. Kellot
tornissa soivat yhtä mittaa ja tulipalojen synnyttämä tuulenpyörre
riuhtoi torninhuipussa olevaa tuuliviiriä, joka levottomasti
rämähdellen kieppui edestakaisin kuin lentoon pyrkien.

Kun Hannu pysähtyi kirkonportille, huomasi hänet porttiholvin toisessa
päässä vartijana seisova tanskalainen ja hyökkäsi pertuska ojona häntä
kohti. Hannu kääntyi kiiruusti vasemmalle ja lähti juoksemaan pitkin
muurin vierustaa. Mutta nähdessään vihollisia myöskin edessään
piispantalon ympärillä, pysähtyi hän äkkiä, laski Kirstin maahan ja
hyökkäsi raivostuneena perässään juoksevan tanskalaisen kimppuun.
Tämä hölmistyi vainotun äkillisestä päällekarkauksesta ja ennenkuin hän
ehti tukevata taisteluasentoa ottamaan, oli Hannu lyönyt hänen
pertuskansa sivuun ja survaissut miekkansa hänen nivusiinsa. Ulvahtaen
kyyristyi tanskalainen muurin juurelle ja Hannu nosti Kirstin uudestaan
käsivarrelleen. Mutta minne paeta, sillä piispantalon luona olevat
viholliset olivat jo huomanneet hänet? Napaturun varrella olevat
puutalot paloivat jo ilmitulessa, joten suojelevia pimentoja ei
tälläkään puolen ollut. Piispantalon takaa alkoi maaseutu peltoineen
ja niittyineen ja siellä ammotti palavata kaupunkia vasten
synkkä, läpäisemätön pimeys. Mutta sen helmaan oli Hannun mahdoton
päästä, sillä piispantalolta karkasi häntä kohti karjuen kolme
tanskalaista, jotka sulkivat tien sinne. Vasemmalla kädellä oli ahdas
»Pyhänruumiinkränti», joka johti kirkkotorilta alas jokirantaan. Sen
varrella oli varmaan joku ulkohuone tulessa, sillä kapea kuja oli savua
täynnä. Kirsti kiljaisi ja pusertui lähemmäs Hannua nähdessään
tanskalaisten lähenevän.

-- Parempi vaikka savuun tukehtua kuin jäädä noiden petojen
raadeltavaksi, -- sanoi Hannu ja hyökkäsi kujaan.

Hän puristi silmänsä kiinni ja mahdollisimman alas kumartuneena
harppaili hän eteenpäin.

-- Jeesus Maria, minä tukehdun! -- parkaisi Kirsti.

Hänen kätensä herpausivat Hannun kaulasta ja hänen ruumiinsa nytkähteli
suonenvetoisesti. Miekka kirposi Hannun kädestä, hänen korvissaan
humisi ja räiski ja ohimot jyskivät kuin haletakseen. Hän tunsi tuossa
tuokiossa vaipuvansa maahan, mutta puristi vielä vaistomaisesti Kirstiä
rintaansa vasten ja ryömi eteenpäin.

Viime hetkessä pääsi hän ulos savusta ja näki edessään joen, jonka
tyyni vesi kiilsi pikimustana tulipalojen valossa. Joukko pakenevia
kaupunkilaisia juoksi pitkin rantaa parin ylempänä olevan veneen luo,
joita toiset riuhtoivat irti. Sekavin päin ja kirvelevin silmin lähti
Hannukin taakkoineen tavottelemaan veneitä kohti, mutta ennenkun hän
pääsi luo, tunsi hän takaraivossaan ankaran täräyksen. Kaikki musteni
hänen silmissään ja voihkaisten kaatui hän raskaasti maahan.

       *       *       *       *       *

Ölannissa olevan Borgholman linnan haltija, Otto Rud, oli viikon päivät
väijyskellyt laivastoineen Ahvenan ja Turun saaristossa samaan aikaan
kuin Köpenhaminassa hierottiin rauhaa Hannu kuninkaan ja Svante Sturen
välillä. Hänen laivastoonsa kuuluvat kaksi alusta ne olivat edellisenä
sunnuntaina Karvataskun laivaakin ahdistelleet ja sen saaristossa
oleskelusta olivat kalastajat kulettaneet Turkuun erilaisia ja
ristiriitaisia tietoja. Arvatenkin oli Rud saanut tietoonsa urkituksi,
että linnanpuolustusväki oli verrattain vähissä, että kunnollisia
ampuma-aseita ja varsinkin ruutia puuttui ja että linnan päällikkö,
Josef Pietarinpoika, oli poissa, sillä perjantaita vasten yöllä (2 p.
elok. 1509) laski hän laivoineen linnan ohi ylös Aurajokeen ja päästi
hurjat joukkonsa tulella ja miekalla riehumaan keskiyön rauhassa
lepäävään kaupunkiin.

Viisi vuorokautta viipyivät tanskalaiset kaupungissa jatkaen
hävitystyötään voimattoman linnaväen silmien edessä. Kaikki portit ja
ovet murrettiin, kirstut ja kaapit särettiin ja tyhjennettiin
kalleuksistaan, elukat teurastettiin ja paistettiin suurilla
kokkotulilla, joita oli viritetty torille ja kirkkopihaan ensi yön
tulipaloilta säästyneiden puurakennusten hirsistä. Olut ja viini vuoti
virtanaan ja murhasta säästyneet, vangiksi otetut naiset pakotettiin
ottamaan osaa näihin villeihin orgioihin, joita mässäävät sotilaat
toimeenpanivat heidän kotiensa raunioilla ja omaistensa hautaamattomien
ruumisten äärellä.

Tiistaina sulloivat kylläisiksi mässänneet viholliset ryöstösaaliin
aluksiinsa ja siirtyivät Uudenmaan rannikolle tuhotöitään jatkamaan.
Pilkkanauruja päästellen purjehtivat he linnan ohi, josta muutamilla
voimattomilla laukauksilla koetettiin heidän matkaansa häiritä.
Seuraavina päivinä alkoi sitten sieltä ja täältä ilmestyä pakolaisia,
jotka arkoina ja kauhistuneina hiiviskelivät savuavilla raunioilla.
Perjantaina tuli kaupunkiin myöskin piispa Johannes muutamien hänen
luoksensa turvaan päässeiden kaniikkien ja arkkiteini Scheelin
seurassa.

Moneen kauhunnäytelmään, sodan, ruton ja tulipalojen hävityksiin olivat
tuomiokirkon harmaat muurit olleet todistajina ja sulkeneet sisäänsä
pienen, lohdutusta etsivän joukon, jonka tuli ryhtyä tuhkasta uutta
kaupunkia kohottamaan. Jykevänä ja totisena kohotti tuomiokirkko nytkin
korkeata torniaan suitsevien raunioiden keskeltä, mutta surullisen näyn
tarjosi sen sisusta kauhistuneelle piispalle ja hänen seuralleen. Vanha
katedraali, Hemmingin ja Maunu Tavastin hellän huolenpidon esine, oli
tällä kertaa tullut täydellisesti osalliseksi kaupungin kohtalosta.
Että temppelikään ei ollut säästynyt raa'an ja saaliinhimoisen
vihollisen temmellyksiltä, sen näki jo etäämpääkin. Tuomiokirkon komea
ja kallis kuparikatto, joka vasta pari vuosikymmentä oli
auringonsäteitä heiastellut, oli poissa. Kirkkopihassa oli
nuotionjätteitä, likaa ja eläinten sisälmyksiä. Ruumiit ensi yön
verilöylystä oli viskelty kasaan erääseen muurinloukkoon ja peitetty
verisillä lehmänvuodilla. Kirkko tuntui piispasta ja hänen
seuralaisistaan pimeämmältä ja alakuloisemmalta kuin ennen, sillä
poissa olivat kaikki sen kallisarvoiset ja välkkyvät koristukset.
Hävityksen jälkiä näkyi kaikkialla. Vihkivesiastia oli kumossa ja
sijaltaan työnnetty, uhritukit palasiksi murrettuina. Kuorien ovet oli
väännetty paikoiltaan, useista oli lukot poissa ja seinistä oli
kiskottu rautatankoja. Synkkinä ja kiihtyneinä kulkivat kapitulin
jäsenet kuorista kuoriin tehden masentavia huomioitaan. Pyhän Johannes
Baptistan kuorin lähellä oleva suuri vaskinen kastemalja oli kokonaan
hävinnyt. Poissa olivat alttareilta hopeiset kalkit, kynttilänjalat,
halsterit ja kultaompeleiset alttariliinat. Pyhän Laurentiuksen
kuorista oli neitsyt Marialta riistetty hänen kullattu kruununsa ja
hopeinen manttelinsa ja surullisesti hymyili heitä vastaan alastomaksi
riisuttu pyhä neitsyt. Poissa olivat sen alttarilla parittain seisoneet
hopeiset ristit ja kalkit sekä kallis Pyhän Laurentiuksen halsteri.
Pyhänruumiin kuoriin astuessaan näkivät he kauhistuen, että Maunu
Tavastin marmorikoristeinen hauta oli auki murrettu ja arkunkannesta
kiskottu irti kuparilevyjä. Irti oli myöskin koetettu kiskoa, vaikka
sitten kuitenkin paikalleen jätetty kuorin oikeassa seinässä oleva,
Flanderissa valmistettu kallis kuparitaulu, jonka Maunu Särkilahti
kaksikymmentä vuotta sitten oli toimittanut Maunu Tavastin ja Olavi
Maununpojan muistoksi. Saman hävityksen alaisena oli ollut myöskin
Pyhäinmiesten kuori, jossa piispa Johannes oli valmistanut itselleen
leposijan kahden edeltäjänsä, Maunu Särkilahden ja Laurentius Suurpään
rinnalle. Ja niin edelleen kuori kuorittain aina pääkuoriin saakka.
Sieltä olivat hävinneet suuret kandelaberit ja piispa Hemmingin
kynttilänjalat, joissa olivat ympäri vuorokauden palaneet paksut,
kierteiset vahakynttilät. Puuleikkauksilla ja intarsioilla varustetut
piispan ja kaniikkien tuolit oli siirretty sijoiltaan ja ajelehtivat
ympäri kirkon, toiset rikkoutuneina. Suuret ja kalliit kirkkofoliantit
oli riistetty lukupulpetteihin kiinnitetyistä vitjoistaan ja useat
niistä viety pois. Ja sama hävitystyö ylettyi sakaristoon ja sen
yhteydessä olevaan kirjastoon. Piispan sauva ja hiippa monine
jalokivineen olivat poissa ja paljon muuta kallista kirkon omaisuutta,
mitä piispat vuosisatojen kuluessa olivat hankkineet ja hurskaat
uskovaiset sielunsa autuudeksi lahjotelleet.

Vainajille, joiden ruumiit makasivat muurin juurella tai alastomina ja
runneltuina ajelehtivat kaduilla, kaivettiin yhteinen suuri hauta
kirkkotarhaan. Kun ilta-aurinko punasi kirkontornin tiiliä, nousi
vanha, ontuva kellonsoittaja, joka kirkonlakassa nälänkuoliaana piillen
oli välttänyt surman, torniin ja alkoi soittaa kelloja. Silloin
kerääntyivät kaikki haudalle ja itse piispa ryhtyi siunaamaan vainajia.

Haudan partaalla seisovien joukossa oli myöskin Hannu. Saatuaan iskun
takaraivoonsa oli hän maannut joenrannalla tainnuksissa aamunkoittoon
saakka. Toinnuttuaan ja päästyään asemastaan selville oli hänen
onnistunut vihollisen huomaamatta hiipiä pitkin rantaa piispanvainioon
ja sitten ruispeltojen suojassa edelleen maaseudulle. Niin oli hän
sitten kulkenut aina Marttilaan saakka, missä hän oli viettänyt nämä
päivät muutaman tutun talonpojan luona. Hän oli kuin pimeään rotkoon
pudonnut, missä hän eli tylsänä ja mitään käsittämättä. Kuultuaan
vihollisen poistuneen oli hän kuitenkin lähtenyt kaupunkiin, sillä
perjantaiyölliset kauhunnäyt ja paikka, missä Kirsti oli häneltä
riistetty, ikäänkuin vetivät häntä luokseen. Hän oli kauan istunut
tylsänä jokirannassa ja kun kellot olivat alkaneet soida, oli hän kuin
unissakäyden kulkenut kirkkotarhaan.

Piispan koettaessa puhua lohdutuksen sanoja masentuneelle joukolle,
kiintyi Hannun katse erääseen muurin varjossa seisovaan nuoreen
mieheen. Hän katsoi ja katsoi ja ikäänkuin sumun keskeltä selveni
hänelle Arent van Askenin muoto. Mutta tuo kaunis tummaverinen
nuorukainen oli nyt tuhkanharmaa ja hänen katseensa näytti aralta ja
pälyilevältä. Huomatessaan väkijoukossa Hannun säpsähti hän ja tuiotti
häneen kuin aaveeseen. Oman tilansa unhottaen valtasi Hannun sääli.
Ehkä hänkin oli menettänyt kaikkensa tässä yleisessä häviössä? Vanha
viha suli pois Hannun sydämestä, torstai-iltainen tappelu Saunalassa
kohosi hänen mieleensä kuin paha uni ja hän tunsi tarvetta lähestyä
entistä vihamiestään sekä tarjota hänelle sovinnon kättä.

Kun hautaustoimitus oli loppunut, etsi Hannu silmillään Askenia, mutta
häntä ei näkynyt. Kierrettyään väkijoukossa tuli hän ulos portista ja
pysähtyi Kirkkokadun suuhun tähystellen ihmeissään ympärilleen. Silloin
laski joku kätensä hänen olalleen ja kun hän kääntyi, seisoi siinä ukko
Murainen.

-- Minä näin sinut haudalla enkä ollut silmiäni uskoa, -- sanoi hän
Hannun kättä puristaen, -- sillä minä ja muut, jotka silloin
perjantaina pelastuimme veneisiin kun sinä jäit rannalle makaamaan,
luulimme sinun kuolleen tai joutuneen vihollisen valtaan.

-- Mutta Kirsti, tiedättekö hänestä mitään? -- kysyi Hannu kiiruusti
kuin unesta havahtuen.

-- Kyllä hän on turvassa, vaikka makaakin sairaana ja valittaa äitinsä
ja sinun kohtaloasi.

-- Missä hän sitten on? -- tiukkasi Hannu kärsimättömästi.

-- Naantalissa, ja kyllä luostarisisaret hänestä huolta pitävät. Siellä
on minunkin muorini ja muutamia muita pelastuneita. Päästyämme jokea
myöten turvaan, kulimme silloin yötä myöten Naantaliin ja saimme kaikki
luostarissa katon päämme päälle. Ja kun pelättiin vihollisen sinnekin
tulevan, lähetti abbedissa pari munkkia viemään kaikki käsillä olevat
rahat Turkuun vainolaisen lepyttimiksi. Eikä vihollista sinnepäin
kuulunut, vaikka koko luostari oli yötä päivää pelon ja kauhun
vallassa, kun täältä yhtä menoa kaameat tulipalot loimottivat.

-- Hänet siis joku pelasti, kun minä kaaduin? -- kysyi Hannu, joka
tunsi taivaalleen valonsäteen pilkahtaneen, kuullessaan Kirstin
pelastuneen.

-- Nuori van Asken hänet kantoi venheeseen juuri kun olimme rannasta
lähdössä, -- vastasi vanha tynnyrintekijämestari ja katsoi häneen
omituisesti.

-- Arentko? -- lausui Hannu hitaasti ikäänkuin koettaen palauttaa
muistiinsa jotakin hämärää ja haihtuvaa.

-- Niin. Mutta kuinka sinä oikein kaaduit? Eihän meidän kintereillämme
pitänyt olla tanskalaisia.

-- Minua lyötiin takaapäin päähän. Muuta en muista.

-- Millä sinua lyötiin? Ei kaiketi miekalla eikä hilporilla, sillä
silloin et arvatenkaan siinä seisoisi.

-- Tottakai nyrkillä, koska minulla ei ollut verihaavaakaan päässä.

-- Asken kertoi juutilaisen kaataneen sinut juuri kun hän juoksi
paikalle. Silloin oli hän surmannut juutilaisen ja temmannut Kirstin
syliinsä.

Hannu mietti hetken ja sanoi sitten kuin havahtuen:

-- Mutta silloinhan olisi juutilaisen ruumis maannut minun vieressäni.
Mutta mitään sellaista en nähnyt, kun aamuyöstä tulin tajuihini.

-- Hm, se näyttää siis hyvinkin todenperäiseltä, -- sanoi Murainen kuin
itsekseen.

-- Mikä niin? -- kysyi Hannu silmät suurina ja aavistaen jo puolittain
asianlaidan.

-- Että se olikin Asken, joka sinua löi, -- sanoi Murainen hitaasti. --
Yksi meikäläisistä sen oli ollut veneestä käsin huomaavinaan, mutta ei
puhunut siitä mitään ennenkuin Kirsti itse alkoi Askenia siitä
konnantyöstä syyttää.

-- Kirsti?

-- Niin, merkillistä kyllä, sillä veneeseen tuotaessa hän oli
tainnuksissa ja luostariin tultuamme houraili vielä pari päivää. Ja
houriossaan hän alkoi Askeniakin syyttää eikä sallinut häntä silmiensä
edessäkään. Silloin kertoi tapauksen näkijäkin huomionsa ja kun me
aloimme katsoa karsaasti Askenia, katosi hän pari päivää sitten
kokonaan joukostamme.

-- Minä luulin nähneeni hänet täällä haudalla, -- sanoi Hannu
mietteissään.

-- Kyllähän saksalaiset ovat sinua vihanneet, -- sanoi Murainen, --
mutta tuollaista konnantyötä ei sentään olisi odottanut. Kyllä kai
siihen on täytynyt olla syvempääkin syytä kuin kauppakateus.

He kulkivat äänettöminä Kirkkokatua alas. Useimmista puurakennuksista
oli jälellä vain tuhkaa ja kekäleitä korkeiden kivijalkojen välissä.
Alastomina ojentuivat hävityksen keskellä valkoisiksi kalkitut uunit
taivasta kohti. Kadulla ajelehti halpa-arvoisempia talouskaluja,
vaaterääsyjä, kekäleitä ja tuhkaa. Ilmassa tuntui kydönomainen tuoksu.

-- Olisin minäkin suonut jo levossa kuolevani, mutta alusta täytyy
vielä alkaa, -- sanoi Murainen huoaten. -- Tämä on nyt kolmas kerta,
jolloin talostani ei ole muuta jälellä kuin kivijalka. En ollut paljon
päälle parinkymmenen vuoden, kun Konrad-piispan aikana tällä tavoin
lähes koko kaupunki meni tuhkaksi. Kun siitä oli päästy elämisen
alkuun, tuli rutto ja vei puolet kaupungin asukkaista ja niiden
joukossa oli minun ensimäinen vaimoni. Kahdeksantoista vuotta sitten,
Maunu-piispan aikana, meni taloni samoinkuin suurin osa kaupunkia taas
tuhkaksi ja kun uusi talo oli saatu pystyyn, sai vanhin poikani
surmansa Viipurin pamauksessa. Ja nyt vanhoilla päivillään piti nähdä
vielä tämä kaikista kauhein hävitys. Kuningas, kuningas pitäisi olla,
joka rauhan maahan turvaisi.

Torilla erosi Murainen Hannusta ja meni raatihuoneelle, jonne haudalla
olleet kokoontuivat neuvottelemaan, mistä laidasta ja millä keinoin
elämä oli uudelleen alettava. Mutta Hannu päätti heti suoraa päätä
lähteä Naantaliin.

Kirsti oli vielä sairaana, vaikka ei hourannut enää. Hän oli tavattoman
kalpea ja hänen lapselliset silmänsä olivat kuin suurentuneet.
Sellaisena näytti hän Hannusta entistä kauniimmalta. Kasvinveljen
nähdessään huudahti Kirsti hämmästyksestä samalla kuin heikko puna
kohosi hänen kasvoilleen. Kun Hannu kumartui hänen puoleensa, kietoi
hän kätensä hänen kaulaansa, mutta purskahti sitten itkuun ja sanoi:

-- Annatko sinä, Hannu, minulle koskaan anteeksi, kun minä olen ollut
sinulle niin ilkeä? Sinua minä olen aina rakastanut, mutta kun meitä
pidettiin aina toisillemme kuuluvina, tahdoin minä näyttää, ettei se
niin vain itsestään selvää ole. Arent on konna enkä minä tosissani ole
hänestä koskaan välittänyt, vaikka sinua kiusatakseni olenkin ollut
hänestä pitävinäni. Olen rukoillut sitä Jumalan äidiltä anteeksi ja
sinun ja äidin sielujen puolesta olen rukoillut, sillä luulin sinunkin
saaneen surmasi.

Hannu pyyhki kyyneleitä hänen silmistään ja tunsi rinnassaan
samanlaisen onnen tulvahduksen kuin pari viikkoa sitten märskorilla
seisoessaan ja kotikaupunkia lähestyessään.

-- Älä itke, Kirsti, -- kuiskasi hän, -- alotamme elämän uudestaan ja
kaikki muuttuu vielä hyväksi.

-- Mutta äiti, äiti! -- purskahti taas itkuun Kirsti, jonka mieleen oli
palannut kaamea kuva äidin kuolemasta, -- hän ei päässyt edes
siunattuun maahan lepäämään.

-- Minä kaivan tuhkan seasta hänen jäännöksensä ja toimitan ne hautaan,
-- sanoi Hannu edes jollakin Kirstiä lohduttaakseen.

Samalla juolahti hänen mieleensä jotakin ja hän huudahti:

-- Kuulehan, Kirsti, tiedätkö missä äitisi säilytti liikoja rahoja?

-- En! -- vastasi Kirsti ihmeissään.

-- Kellarin peräseinässä. Minulle näytti hän ne silloin torstai-iltana,
-- sanoi Hannu hieman punastuen. -- Vihollinen ei niitä tietenkään ole
löytänyt eikä tulikaan ole voinut niitä tuhota. Niistä annamme heti
osan luostarille, että sisaret pitävät esirukouksia tätivainajan sielun
puolesta. Ja kun saamme elämän ennalleen, niin annamme lisää, eikö
niin?

Kirsti tyyntyi jonkun verran, sillä häneen vaikutti yhtä paljon Hannun
luottava ja toivorikas mieli kuin hänen ehdotuksensakin. Itse asiassa
olikin Hannussa yhtäkkiä uudelleen herännyt pulppuileva elämänhalu,
joka houkutteli häntä työhön ja toimintaan.

Kirstin käsiä pidellen lausui hän:

-- Lähden heti Turkuun ja ryhdyn puuhaamaan meille uutta asumusta.
Siksi kun se valmistuu, paranet sinäkin. Käyn joka ilta kirkossa
rukoilemassa Pyhää Henrikkiä sinun puolestasi.

Kirsti hymyili raukeasti vastaan ja täynnä elämänintoa palasi Hannu
Turkuun.

Ennen kuukauden loppua alkoi pieni pääkaupunki jälleen nousta
tuhastaan, kuten niin monta kertaa ennenkin nelisatavuotisen
olemassaolonsa ajalla. Tuhosta pelastuneet porvarit, niin suomalaiset
kuin saksalaisetkin, liittyivät toisiinsa ja yhteisvoimin käytiin
työhön käsiksi. Ensinnä korjattiin vilja kaupungin ympärillä olevilla
pelloilla ja sitten ryhdyttiin rakennustöihin. Rohkeutta lisäsi se, kun
Tukholmasta saapui viesti, että rauha Tanskan kanssa oli saatu toimeen.
Ja kun toiset paukuttelivat varstoja riihissä, tupruttelivat toiset
tuhkaa ilmaan, peratessaan palaneiden rakennusten perustuksia. Jokea
pitkin laskettiin alas hirsilauttoja, kirveet ja sahat olivat käynnissä
aamusta iltaan ja porvarien, munkkien, linnannihtien ja lähiseudun
talonpoikain yhteisponnistuksilla alkoi kohota talvensuojia
katottomiksi joutuneille. Mutta moni perhe oli kokonaan joutunut surman
omaksi, toisista pelastunut vain kuin ihmeen kautta joku perheen
nuorimmista jäsenistä, ja siksi moni tuvanuuni jäi vielä vuosikausiksi
entisen kodin raunioilla alastomana törröttämään. Moni kauhun yönä
pakoon päässyt porvari jäi myöskin ainaiseksi maalle, pitäen talonpojan
elämää metsien suojassa turvallisempana kuin oloa kaupungissa, jota
viholliset, rutto ja tulipalot alituisesti etsiskelivät.

Hannu oli todellakin löytänyt kellarinseinästä rahalippaan koskematonna
ja innolla puuhasi hän uutta asuinrakennusta palaneen tilalle.
Sunnuntaisin retkeili hän aina Naantaliin ja iloisena kuvaili
vähitellen toipuvalle Kirstille, kuinka uuden tuvan seinät kohosivat
valkoisina ja puhtaina. Marraskuun lopulla oli se valmis sekä
varustettuna välttämättömimmillä talouskaluilla. Kirsti oli nyt siihen
määrään parantunut, että hän muutti Turkuun ja joulunaattona heidät
sitten vihittiin avioliittoon.

Niin alkoi heidän yhteiselämänsä täynnä valoisaa luottamusta
tulevaisuuteen. Mutta eheää ja pitkäaikaista onnea ei heille oltu
suotu. Kuten niin moni muukin sortuivat he levottoman ja ristiriitaisen
murrosajan myrskyihin, jotka raivasivat tietä uudelle aikakaudelle. Se
syntyi tulen ja veren keskellä ja vaati paljon uhreja. Monet piispoista
ja muista valtaherroista saivat epätoivoista uhkapeliä pelattuaan ja
omantuntonsa kanssa aikansa tingittyään astua toinen toisensa jälkeen
mestauslavalle, ja monet niistäkin, jotka huomaamattomissa elivät,
sortuivat muuten ajan rattaiden alle.

Kirsti ei tuon kauhunyön jälkeen koskaan enää palannut ennalleen.
Kalpeana ja hiljaisena liikkui hän askareissaan, kävi ahkerasti
kirkossa rukoilemassa ja tyrskähti usein ilman näkyvää aihetta
itkemään. Hän näki kaameita unia ja ennusti verisiä aikoja ja toisinaan
yöllä saattoi hän äkkiä kirkaista ja takertua Hannun kaulaan, sillä
lattian alta oli hän kuullut äitinsä valitushuudon. Ja kun Kirsti parin
vuoden kuluttua synnytti tyttären, joka kuitenkin muutaman viikon
vanhana kuoli, kääntyi hänen elämänsä entistä enemmän sisäänpäin.

Hannu koetti toimia tarmonsa takaa ja saada Karvataskun kauppaliikettä
ennalleen. Mutta metelinen aika tuhosi jälestä sen mitä rauhallisella
työllä rakennettiin. Hannu kuninkaan ja Svante Sturen sijalle oli
tullut Kristian II ja Sten Sture nuorempi, jotka uudistivat saman
verisen leikin Ruotsin herruudesta kuin edeltäjänsäkin. Sodan takia
kävi kauppa huonosti ja porvarien asema Turussa oli sitäkin tukalampi,
kun linna sai niin päällikökseen kuin miehistökseen tylyjä muukalaisia,
jotka kaikella tavalla rasittivat kaupunkia. Laiva, jonka Hannu
suurilla ponnistuksilla oli saanut kuntoon, joutui Tukholman retkellä
vihollisen saaliiksi ja kohta sen jälkeen kuoli Kirsti lapsivuoteeseen.
Silloin myi Hannu talonsa ja jakoi rahat tuomiokirkolle sekä Naantalin
luostarille, joissa tuli pitää esirukouksia hänen omaistensa sielujen
autuudeksi. Itse otti hän vastaan laivurintoimen, jota Kuusiston
linnanvouti oli hänelle tarjonnut.

       *       *       *       *       *

Päivä alkoi valeta -- toukokuun 23 päivä 1522. Nukuttuaan vain muutaman
tunnin nousi Hannu laivankannelle, jossa maston juurella seisoi
ainoastaan yövartija liikkumatonna ja sarkakauhtanaansa kääriytyneenä.
Luotoja ja salmia peitti vielä usvainen hämy ja laiva keinui hiljalleen
mainingissa. Ympärillä lenteli kalalokkeja ja triiek! triiek!
huutelivat toisilleen valkorintaiset tiirat. Etäämpää kuului hylkeen
omituinen, surumielinen juorotus. Lähimmällä luodolla näkyi vaalenevaa
taivaanrantaa vasten savupatsas, joka harmaasta kalastajamökistä nousi
kuin suoraan kalliosta. Se kallistui länttä kohti ja siihen hetken
tuiotettuaan sanoi yövartija:

-- Rupeaa idästä tuulemaan. Taidamme tästä piankin päästä liikkeelle,
kun jäätkin ovat yöllä hävinneet näkyvistä.

Hannu ei vastannut mitään. Hän seisoi laivan parrasta vasten ja tuiotti
aaltoihin, jotka hiljaa liputtelivat laitoihin. »Tänään minä siis saan
tulla luoksenne», sanoi hän itsekseen, ajatellen Kirstiä ja lapsiaan
sekä äsken näkemäänsä unta. Kirsti oli keinunut läpikuultavalla
pienellä jäälautalla, pidellen kummallakin käsivarrellaan pientä
äskensyntynyttä, ja kaikki kolme he olivat viittoneet hänelle. Laiva
oli täysin purjein kiitänyt kohti, mutta jäälautta oli paennut edellä,
kunnes laiva oli yhtäkkiä ankarasti tärähtänyt ja alkanut vajota,
jolloin lauttakin oli kadonnut aaltoihin. »Ei minulla täällä enää
mitään olekaan, mielelläni minä jo tulen luoksenne», lopetti Hannu
mietteensä, kun kuuli samassa kannelle johtavien portaiden narisevan
jonkun askelista.

Luukusta kohosi vähitellen näkyviin pitkään, mustaan kaapuun ja mustaan
samettipäähineeseen puettu mies, jonka ikää oli vaikea ulkonäöstä
päättää. Hänen hienopiirteisissä parrattomissa kasvoissaan ja koko
olemuksessaan oli jotakin nuorekasta ja hentoa ja samalla sentään
vanhaa ja väsähtänyttä. Silmät olivat raskaat ja uneksivat ja ohimoilla
näkyvä tukka oli harmaa. Hän oli piispa Arvid Kurki, joka
varhaisimmassa nuoruudessaan oli saanut olla todistajana kamalaan
näytökseen isänsä kartanossa Laukossa ja joka nyt alun toistakymmentä
vuotta oli seisonut Suomen kirkon peräsimessä, koettaen sitä
parhaimpansa mukaan ohjata ajan myrskyissä. Varjellakseen pahemmilta
onnettomuuksilta kirkkoaan ja kansaansa, jonka etujen ensimäinen ja
lähin valvoja hän edeltäjäinsä tavalla tunsi olevansa, oli hän
koettanut osottaa kuuliaisuutta tyrannia kohtaan. Mutta lopulta oli se
tie käynyt mahdottomaksi kulkea ja pari kuukautta sitten oli hän
julkisesti liittynyt kuninkaan vihollisiin ja antanut apuaan Kustaa
Vaasan joukoille, jotka piirittivät Turun linnaa. Mutta kun Söyrinki
Norby lähestyi tanskalaisen laivastonsa kanssa Turkua, silloin oli
piispa tuntenut Kuusiston turvattomaksi ja lähtenyt maitse
Etelä-Pohjanmaalle, mukanaan muutamia kaniikkeja sekä Turun seudun
aateliskartanoista joukko rouvia ja neitoja, jotka eivät tahtoneet
jäädä alttiiksi vihollisen väkivallalle. Hannu oli läpi saariston ja
tanskalaisten nenän ediste tuonut laivan Närpiöön, jossa piispa
seurueineen oli eilen noussut siihen purjehtiakseen Ruotsiin. Sumun ja
ajojäiden takia oli kulkeuduttu Korsnäsin saaristoon ja ankkuroitu
yöksi lähelle Bergötä.

-- Kuinka näyttää, voimmeko tänään jatkaa matkaa paremmalla
menestyksellä? --- kysyi piispa Hannua tervehdittyään.

-- Näyttää rupeavan idästä tuulemaan ja silloin me saamme myötätuulen
tai hyvän laitasen, jos pyrimme Upplannin rannikkoa kohti.

-- Parempi olisi sinne päästä. Mutta luuletteko ennen iltaa voitavan
sitä matkaa suorittaa?

-- Riippuu siitä minkälaisen tuulen saamme ja kuinka paljon ajojäistä
on vastusta.

Piispa käveli muutamaan kertaan ääneti laivan kannen yli ja sanoi
sitten enemmän itsekseen kuin Hannulle:

-- Niinköhän me kunnialla pääsemme toiselle puolen merta? Pahat
aavistukset täyttävät mieleni ja minusta tuntuu väkisinkin kuin näkisin
viimeisen päiväni valkenevan. Jumala ja kaikki pyhät meitä suojelkoot!

Hän laskeusi takaisin kannen alle ja Hannu ajatteli: »Hän tuntee sen
myöskin.»

Kun aurinko alkoi punata kallioilla kasvavia kääkkyräpetäjiä, oli tuuli
paisunut siksi, että saattoi vetää purjeet ylös. Peräkajuttaan
sijotetut naisetkin olivat jo nousseet ja kun piispa itse oli
toimittanut aamurukouksen ja jakanut ehtoollisen kaikille mukana
olijoille, nostettiin ankkuri ja laiva lähti liukumaan ulos
saaristosta.

Ulapalle päästyä kiihtyi tuuli kiihtymistään ja kun jäitäkään ei
pahemmin ollut näkyvissä, näytti matka käyvän mitä suotuisimmin.
Puolenpäivän aikana kiihtyi tuuli myrskyksi ja laiva tuntui kulkevan
kuin lentäen aallon harjalta toiselle. Auringon laskiessa alkoi näkyä
Ruotsin rannikko, mutta samalla ilmestyi myöskin tielle yhä useammin
jäälauttoja, jotka itätuuli oli tälle puolen ajanut. Kuta lähemmäs
saaristoa tultiin, sitä vaivaloisemmaksi kävi kulku. Hannu itse seisoi
peräsimessä ja jännitti korviaan kuullakseen myrskyn ulvonnalta
märskorilla olevan tähystäjän huutoja.

Kun oli juuri onnellisesti kierretty suuri jäälautta, rysähti laiva
äkkiä ja pysähtyi täydessä kulussaan, niin että pari takimmaista
vanttia rusahti poikki. Oli siis ajettu karille. Aallot ja jäälohkareet
pieksivät vasenta laitaa ja laiva kallistui arveluttavasti toiselle
kylelleen. Kajutasta kuului huikeita parkaisuja ja piispa sekä kaniikit
nousivat kalpeina kannelle. Laskettiin nopeasti molemmat veneet
vesille, vaikka pelastuksesta ei suuria toiveita voinut ollakaan.
Toinen vene, johon laskettiin yksitellen kaikki naiset, ja joka ensinnä
lähti neljän laivamiehen soutamana liikkeelle, ajausi muutaman sylen
päässä laivasta jääteliä vasten ja kaatui kumoon. Ainoastaan pari
miehistä pelastui jäälohkareelle, josta he kuitenkin pian kierähtivät
alas ja katosivat näkyvistä.

Toiseen veneeseen laskeusivat piispa miesseuralaisineen, kaksi jälellä
olevaa laivamiestä ja Hannu. Heidän kulkunsa jäätelien välissä ja
kovassa aallokossa onnistui aluksi paremmin. Parin virstan päässä
edessä oli Öregrundin ranta ja sitä kohti ohjasi Hannu venettä.
Aivankuin aamulla lähdettäessä nouseva, punasi nyt laskeva aurinko
edessä olevan saaren kääkkyräpetäjiä. Mutta Hannu, joka tähysti veneen
edessä kelluvia jääteliä, luuli näkevänsä siellä Kirstin keinuvan ja
viittovan häntä luokseen, ja hänellä oli varma tunto siitä, etteivät he
rannalle pääse.

Kun maalle oli enää puolen virstaa, pusersi kaksi raskasta
jäälohkaretta veneen väliinsä. Sen laidat rusahtelivat ja kun jäätönkit
viskausivat erilleen, alkoi vene täyttyä vedellä. Hannu katsahti
piispaan, jonka harmaa tukka liehui tuulessa ja joka alistuvan
näköisenä näytti rukoilevan itsekseen, sillä hänen huulensa liikkuivat
hiljaa.

Hannu tunsi itsensä ihmeen rauhalliseksi ja kun vene muutaman sylen
päässä jääteleistä alkoi upota ja hän joutui veden varaan, katsahti hän
kuin osaveljeensä vielä kerran piispaan, jonka mustan kaavun liepeet
poimuilivat veden pinnalla. Sitten viskasi aallonärjy heidät kauemmas
toisistaan, ja niin vaipui Hannu Kimalainen yhdessä Suomen viimeisen
kirkkoruhtinaan kanssa Pohjanlahden aaltoihin.

       *       *       *       *       *

Samana päivänä tyhjensivät Kuusiston piispanlinnan rikkaista
aarteistaan Söyrinki Norbyn saaliinhimoiset joukot, jotka edellisenä
päivänä olivat riehuneet turvattomaksi jääneessä Turussa. Hannu
Kimalaisen rakentama tupa samoinkuin suurin osa kaupunkia oli kerran
taasen palanut poroksi, ja oli asukkaista tyhjänä. Linnan valleilla
riippui Junker Tuomaan hirtättämiä suomalaisia ja ryöstäen, raiskaten,
polttaen ja murhaten levisivät tanskalaiset maaseudulle.

Verisenä nousi taivaanrannalle uuden ajan aurinko.



MURROSAJAN MIES


Maa oli jo sulana, ilmassa oli lauhkea tuntu ja tuomiokirkon sekä
kapituli- ja koulurakennuksen katoilla räpsähtelivät naakkojen siivet.
Piispantalossa, joka oli koillispuolella parikymmentä askelta
kirkonmuurista, loimotti ilta-auringon säteissä punaiseksi maalattu
porttitorninkatto kuin suuri rovio. Portissa oli vilkas liike, yhtä
menoa kulki siitä sisään ja ulos pappeja, munkkeja, aatelismiehiä ja
talonpoikia. Arastellen puikkelehti muiden kulkijain lomitse rääsyisiä
naisia lapsi käsivarrellaan sekä rampaantuneita miehiä kainalokepein
tai sokeita kalvakan lapsukaisen taluttamina, sillä oli perjantaipäivä
ja silloin jakeli piispa almuja köyhille. He eivät menneet pääovesta
sisälle, kuten muut, vaan kiersivät pihalle odottamaan, kunnes piispa
vanhus tulisi ulos heidän luoksensa.

Piispa Martti Skytte, dominikaanimunkiston entinen ylivikarius, istui
työhuoneessaan raskaassa, korkeaselkäisessä nojatuolissa. Hän oli
puettu dominikaaniveljen yksinkertaiseen mustaan kaapuun, jota hän
arkioloissa vieläkin käytti, ja ainoastaan rinnalla riippuva kultainen
risti osotti hänen korkeata arvoaan. Hänen sileäksi ajetut kasvonsa
kirkkaine sinisine silmineen tekivät lapsenomaisen vaikutuksen, mutta
mustan kalotin alta olkapäille valuva tukka oli läpeensä harmaa.
Ikkunan edessä oli kirjotuspulpetti ja sen ääressä istui iäkäs sihteeri
Johannes Erasmi sekä teinin puvussa oleva nuori Agricola, joka toimi
piispan kirjurina. Uunin luona penkillä istui harmaapartainen
taloudenhoitaja.

-- Hyvä on, hyvä on, kirjotan sitten sen alle yhdessä toisten kirjeiden
kanssa, -- sanoi piispa Agricolalle, joka juuri lopetti vasta
kirjottamansa kirjeen lukemisen. -- Laskekaahan sisään seuraava
odottaja, -- nyökäytti hän taloudenhoitajalle päätään.

Huoneeseen astui keski-ikäinen, köyhästi puettu ja laiha pappismies.
Hän kumartui suutelemaan esimiehensä pientä ja valkoista kättä, jonka
etusormessa kimalteli leveäkantainen, Pyhän Henrikin kuvalla varustettu
piispansormus.

-- Valituksiako, poikani? -- kysyi piispa vanhus ja hänen suunsa
ympärille ilmestyi tuskallinen piirre.

-- Niin, teidän isällisyytenne, -- myönnytti pappi aralla ja
valittavalla äänellä. -- Kymmenysosuuteni viime vuodelta ovat vielä
suurimmaksi osaksi saamatta ja ruokaveron tältä vuodelta olen
ainoastaan kahdesta talosta saanut.

-- Onko seurakunnassa niin suuri köyhyys? -- kysyi piispa jotakin
sanoakseen, vaikka hän arvasikin syyn.

-- Ei läheskään, -- kiiruhti pappi selittämään, -- mitäs vielä, sillä
viime kesänähän saatiin harvinaisen hyvä sato. Mutta talonpojat eivät
tahdo maksaa sen jälkeen kun kuninkaan asiamiehet korjasivat kirkon
hopeat ja toisen kelloista. Sanovat sen olevan kuninkaan tahdon, ettei
papeille enää veroa makseta. Olen heitä pannallakin uhannut...

-- Pannallako? -- keskeytti piispa vakavasti.

-- Niin, teidän isällisyytenne, pelotellut vain olen, mutta ei sekään
ole auttanut.

-- Antakaa sellaisten uhkausten olla, pannan aika on ollut ja mennyt
eikä kuningas, kuten kyllä tiedätte, sellaista hyväksy.

-- Mutta entäs pyhä isä Roomassa? -- uskalsi pappi hiljaa väittää.

-- Hm, kuningas on meitä paljon lähempänä, poikani, -- sanoi piispa
kartteliaasti. -- Ja siksi toiseksi ei kuningas myöskään hyväksy eikä
salli, että talonpojat jättävät pappinsa leivättömiksi. Siitä asiasta
olemme juuri kirjottaneet kuninkaalle ja hän kyllä laittaa niin, että
se asia tulee korjatuksi. Ilmottakaa se ynnä minun varotukseni ohella
seurakunnalle.

Kun pappi viipyi vielä huoneessa, kysyi piispa:

-- Mutta kenties sinua painostaa kovempikin hätä?

-- Kyllä, tai ei niinkään minua itseäni kuin...

Hän vaikeni punastuen.

-- Hm, sinulla on siis perhettäkin?

-- On, -- sanoi pappi maahan katsoen, -- enkä minä suinkaan ole ainoa,
-- yritti hän puolustautua.

-- Kyllä tiedän, kyllä tiedän, -- keskeytti piispa. -- Onko perhe sinun
luonasi pappilassa?

-- Ei, eihän toki, sillä piispa Hemmingin statutithan kieltävät sen, --
ehätti pappi selittämään.

-- Hm, hm, niin kyllä, mutta mitäs kanoninen laki siinä asiassa säätää?

Pappi katsoi vaieten jalkoihinsa.

-- Se kieltää papilta kokonaan yhteyden vaimon kanssa, sekä julkisen
että salaisen, -- sanoi piispa, -- ja Hemmingin statutit ovat vain
hätäkeino, joka koettaa korjata tuon vanhemman määräyksen rikkomisia.
Mutta jos nyt kerran on hankkinut lapsia maailmaan, niin eiköhän
jumalallinen laki, joka on näitä molempia vanhempi, velvota niistä
myöskin huolta pitämään? No niin, jos hätäsi on kova, niin
taloudenhoitajani tuossa saa tehdä hyväksesi niin paljon kuin katsoo
muilta tarvitsijoilta liikenevän.

Hän ojensi kätensä papille, joka yhdessä taloudenhoitajan kanssa jätti
huoneen. Piispa käveli muutaman kerran lattian yli, istui sitten
entiselle paikalleen ja sanoi huoaten isä Johannekselle:

-- Milloinka nämä ristiriidat loppunevat? Tarkastusmatkoillani olen
melkein jokaisella papilla huomannut olevan lapsia, joita he eivät
uskalla luonansa pitää. Mutta ehkä pian tulee se aika, jolloin he
julkisesti saavat mennä avioliittoon ja elää oikeata perhe-elämää.
Minun aikani on vielä puolinaisuuden aikaa eikä Jumala ole minua
asettanut uusia uria avaamaan, sen minä kyllä itsestäni tunnen.

Sisään astui nyt muuan dominikaanimunkki, jolla oli side otsan
ympärillä ja kaapu useammasta kohti repeytynyt. Haikealla äänellä alkoi
hän valittaa, kuinka häntä keruumatkalla ollessaan markkinarahvas
Halikossa oli pahoinpidellyt ja kuinka kuninkaan veronkantaja oli hänet
sen jälkeen väkisin kulettanut Turkuun.

-- Mutta onhan sinulla, poikani, kai tieto siitä, että kuningas on
kieltänyt munkkeja keruulla kulkemasta muuna kuin kymmenenä viikkona
vuodessa? Nyt on luvaton aika ja vouti on siis noudattanut vain
kuninkaan käskyä estäessään sinua toimessasi, -- vastasi piispa.

-- Mutta pitääkö meidän totella enemmän kerettiläiskuningasta kuin
pyhää isää Roomassa? -- sanoi munkki kiivaasti.

-- Siinä ollaan taas, poikani, -- huokasi piispa. -- Mutta voitko sinä,
joka olet minua kolmekymmentä vuotta nuorempi, vakuuttaa minulle että
näissä meidän oloissamme on viisaampaa ja Jumalalle otollisempaa
totella enemmän pyhää isää Roomassa kuin kuningasta?

Munkki pysyi vaiti. Piispa jatkoi:

-- Minä en ymmärrä muuta kuin kehottaa sekä sinua että muita veljiä
pysymään luostarissa ja lähtemään maaseudulle ainoastaan luvallisena
aikana.

-- Mutta luostarihan on typö tyhjä ja jos meidän harvojen, jotka olemme
pysyneet munkkilupauksellemme uskollisina, täytyy siellä värjötellä,
niin kuolemme me nälkään, -- väitti munkki.

-- Hm, sekin on totta, -- myönsi piispa ja katsahti epäröiden
taloudenhoitajaansa, joka sillä välin oli palannut huoneeseen. Tämä
pudisti päätään.

-- Olen itsekin tällä haavaa voimaton teitä aineellisesti auttamaan,
mutta minä kirjotan vieläkin kerran puolestanne kuninkaalle ja jollei
hän suostu teille apua osottamaan, niin ... aina kun minun hinkaloni
täyttyvät, tulen minä teitä muistamaan, sillä Pyhän Dominicuksen
veljeskunta on minulle rakas. Villiintynyttä markkinarahvasta meidän on
mahdoton rangaista, mutta voutia minä olen nuhteleva hänen
käytöksestään. Ja muutoin on teillä jälellä-olevilla tällaisina aikoina
kahta suurempi syy viettää nuhteetonta elämää rukouksessa ja paastossa.

Hän ojensi siunaten kättään ja nöyrästi kumartaen jätti munkki huoneen.
Piispa nojautui tuolinselustaa vasten, peitti käsillä silmänsä ja sanoi
valittaen:

-- Puolinaista, puolinaista kaikki! Minun tulisi auttaa ja minä olen
kuin paaluun sidottu.

Hän antoi isä Johannekselle ohjeet kuninkaalle dominikaanimunkkien
asiassa kirjotettavasta kirjeestä ja huoneeseen astui linnasta saapunut
voudinkirjuri, jolla oli kädessään paperikäärö.

-- Herra Maunu Sveninpoika lähettää minut teidän isällisyytenne luo, --
alkoi hän, kehitellen auki paperikääröä, -- kiirehtimään rästinä olevaa
kruunun osuutta viimevuotisiin piispankymmenyksiin. Täällä rästien
joukossa on ensinnäkin sata taaleria rahaa.

Kuin apua anoen katsahti piispa taloudenhoitajaan, joka virkkoi:

-- Käsillä ei tällä haavaa ole niin paljoa.

-- Rukiita puolitoista lästiä, -- jatkoi kirjuri.

-- Ainakin yksi lästi voidaan maksaa nyt heti, jos se on aivan
välttämätöntä, mutta loput vasta syksyllä.

-- Kaksi lästiä voita, lästi lohta, kolme kippuntaa haukia, -- luetteli
kirjuri rästilistasta.

Kun hän oli merkinnyt paperiinsa mitä taloudenhoitajan ilmotuksen
mukaan saatiin tulla heti perimään, lähti hän tiehensä ja sisään astui
samasta oven avauksesta tuomiorovasti Johannes Pietarinpoika. Hän oli
kookas ja hillitysti esiintyvä mies, jonka olemuksessa oli jotakin
synkkää ja painostavaa. Hän oli Flemingien sukulainen sekä
uskonpuhdistuksen kiivas vastustaja, ja tultuaan piispannimityksessä
sivuutetuksi osotti hän iäkkäälle esimiehelleen mielellään katkeraa
mieltä milloin vain sopi. Tervehdittyään piispaa niukalla arvokkuudella
sanoi hän:

-- Tulin kuulemaan teidän isällisyytenne mielipidettä uuteen
kaniikinvaaliin nähden. Se kai olisi toimitettava viimeistäänkin
Valpurinmessuna?

-- Minä luulen, että meidän on tällä kertaa jätettävä kaniikinvaali,
sillä kuningas on minulle nimenomaan kirjottanut, että kapitulin
jäsenten lukumäärää on vähennettävä, -- vastasi piispa hieman
arastellen.

Tuomiorovastin suun ympärillä näkyi ivallinen piirre, kun hän vastasi:

-- Sen jälkeen jätetään tietysti arkkiteinin, tuomiorovastin ja lopuksi
kai piispankin virka täyttämättä, että kuningas voi korjata heidän
palkkatulonsa.

-- Kuinkas monta kaniikkia oli Hemmingpiispan ja vielä Bero II:sen
aikanakin? -- kysyi piispa.

-- Se oli silloin, ja sadassa vuodessa muuttuu maailma paljon.

-- Mutta jos silloin tultiin toimeen kuudella, tai tuomiorovasti ja
piispa lukuunotettuna, kahdeksalla kapitulin jäsenellä, niin eivät
olomme sentään ole niin muuttuneet, että ihan välttämättä tarvitsisimme
nykyään viisitoista jäsentä kapitulissa. Minun ymmärtääkseni me,
katsoen valtakunnan hädänalaiseen tilaan, voimme jättää ainakin kolme
kaniikin virkaa täyttämättä ja luovuttaa niiden tulot valtakunnan
velkojen maksamiseen.

-- Ja tehdä se pelkästään kuninkaan käskyllä ilman pyhän isän
suostumusta?

-- Lähimpänä miehenäni kysyn teiltä vilpittömästi, mitä te minun
sijassani tekisitte, kun olisi valittava kuninkaan ja pyhän isän
välillä? -- kysyi piispa vuorostaan.

-- Ainoan autuaaksi tekevän kirkon jäsenenä ja katolilaisena pappina
minä ehdottomasti noudattaisin pyhän isän määräyksiä, -- vastasi
tuomiorovasti varmasti.

-- Seurauksiinko katsomatta?

-- Ne minä jättäisin Jumalan huomaan.

-- Hm, mutta jospa me, niin monet esimerkit silmäimme edessä, emme enää
niin ehdottomasti voisikaan luottaa pyhään isään?

-- Enemmänkö sitten kerettiläismieliseen kuninkaaseen ja
kirkonryöstäjään?

Piispa kohotti varottaen sormeaan ja sanoi vakavasti:

-- Muistakaamme, että Jumala on valinnut hänet pelastamaan valtakunnan
muukalaisten sorrosta, ja jos hän yhdessä tai toisessa asiassa onkin
erehtynyt ja mennyt liian pitkälle, niin siitä tuomitkoon Jumala. Että
hän kipeästi tarvitsee rahoja valtakunnan tarpeisiin, sen me kyllä
hyvin tiedämme ja jos me vointimme mukaan häntä autamme, niin tulevat
silloin rahat käytetyiksi paremmin Jumalan mielen mukaan kuin jos
Roomaan lähettäisimme kaikenlaisia lahjuksia.

Tuomiorovasti koetti hillitä itseään ja päästä toiselta suunnalta
esimiehensä kimppuun.

-- Muutoin oli myöskin asianani, -- sanoi hän, -- saattaa teidän
isällisyytenne tietoon eräs uusi kirkonomaisuuden ryöstö. Pari päivää
sitten käydessäni Naantalin luostarissa valitti minulle abbedissa, että
tuo kerettiläisoppeja levittävä maisteri Särkilahti on anastanut erään
luostarille kuuluvan talon Taivassalon Tammistossa.

-- Se on oikeastaan hänelle kuuluvaa perintöä ja on hän sen peruuttanut
itselleen kuninkaan luvalla.

-- Aina vain kuningas! Mutta saanko tiedustella, onko teidän
isällisyytenne tehnyt mitään sitä estääkseen?

-- Maisteri Särkilahti on köyhä perheellinen mies ja Naantalin
luostarilla on tiloja yllin kyllin, -- vastasi piispa vältellen.

-- Se ei puolusta ollenkaan kirkon omaisuuteen kajoamista, kaikista
vähimmän silloin, kun on kysymyksessä luvattoman perheen elättäminen.

-- Mitkä ovat luvattomia perheitä?

-- Teidän isällisyytenne tietänee sen yhtä hyvin kuin minäkin, että
papiksi vihityt eivät saa perheitä perustaa. Ja muutoin oli
tarkotukseni valittaa sitä, että tuon Särkilahden toiminta käy yhä
julkeammaksi. Juuri kouluhuoneen sivu kulkiessani tuli kansaa
kuulemasta hänen saarnaansa ja kauhistuen kuulin minä niitä sanoja,
joita he käyttivät katolilaisesta kirkosta ja sen päämiehestä. Kuinka
kauan häntä on kärsittävä koulun rehtorina?

-- Minä olen muutaman kerran ollut kuulemassa Särkilahden saarnaa,
mutta ainakaan silloin en huomannut hänen puhuvan raamatusta
poikkeavasti.

Tuomiorovastin kasvoilla näkyi terävä ja pilkallinen piirre. Piispa
jatkoi:

-- Katsoen hänen tuliseen luonteeseensa olen häntä kyllä kehottanut
esiintymään maltillisesti, eikähän hän olekaan mitään häiriöitä matkaan
saattanut. Hän hylkää kyllä monet kirkon hyväksymät käsitykset, mutta
hänen oppinsa ydin on raamatunhengen mukainen, ja se se sittenkin on
tärkeintä.

Antamatta tuomiorovastille tilaisuutta vastata nousi piispa ja ojensi
hänelle kätensä. Kylmästi tervehtien lähti prelaatti huoneesta.

-- Nyt menemme köyhien luo, -- sanoi piispa taloudenhoitajalleen ja
yhdessä lähtivät he pihalle. Kaikki sinne kokoontuneet saivat osansa
joko vaatteita, joita viikon varrella oli sitä varten valmistettu, tai
ruokatavaroita ja pieniä hopearahoja. Varsinkin lapsia kohteli piispa
vanhus hellien ja useita orpoja oli hän toimittanut kasvatettaviksi.
Lopuksi hän luki siunauksen ja palasi sitten työhuoneeseensa, jossa hän
kirjotti alle sihteerinsä ja kirjurin kokoonpanemat kirjeet.

Aurinko oli juuri laskemallansa. Pienten pyöreiden ruutujen läpi tullen
loivat sen viimeiset säteet huoneen panelatulle seinälle haikeamielisen
punerruksen. Vanhus näytti väsyneeltä ja raukealta.

-- Päivätyömme on vihdoin lopussa. Huomenna alamme taas Jumalan nimeen
uusin voimin.

Kun sihteeri ja kirjuri olivat lähteneet, pukeusi piispa päällysnuttuun
ja lähti ulos. Hänelle oli tullut tavaksi joka ilta pistäytyä yksinään
rukoilemassa rakkaaksi käyneessä tuomiokirkossa, jossa hän
kolmenakymmenenä miehuusvuotenaan oli alttaripalveluksia toimittanut.

Alkoi jo hämärtää kun piispa astui ulos. Mielihyvin hengitti hän
raikasta kevätillan ilmaa. Kohmettunut hiekka ritisi hänen hitaasti
astellessaan kirkkoa kohti. Vanha kirkonvartija seisoi sakariston
rappusilla kuten muinakin iltoina ja avasi hänelle oven. Hiljaa kuin
omien askeltensa kaikua peläten kulki piispa avaran sakariston läpi
suoraa kirkkoon. Alttarit, jykevät pilarit, ristiinnaulitun ja
pyhimysten kuvat olivat kätkeytyneet puolipimeään. Päivällä näytti
kirkko entiseen verraten kuin alastomaksi riisutulta, sillä Otto Rudin
ja Söyrinki Norbyn ryöstöjen sekä Kustaa kuninkaan anastusten jäleltä
olivat poissa hopea- ja kultakalleudet alttareilta ja kuorien seiniltä.
Mutta näin hämyssä saattoi vanhus kuvitella kaiken olevan ennallaan ja
siksi nämä lyhyet hetket iltaisin tuomiokirkossa olivat hänelle kuin
käyntejä entisyydessä.

Pyhän Pietarin kuorissa paloi vahakynttilä. Se loi himmeän valojuovan
keskilaivan lattian yli vastakkaiselle seinälle, jossa näkyi varjo
miehen hartioista ja kumartuneesta päästä. Kuorista kuului matalalla,
laulavalla äänellä:

-- _Pie Jesu, Domine, dona ei requiem_... [Pyhä Herra Jeesus, anna
hälle rauhas...] ja kun kuorissa messuavaa pappia ei näkynyt
keskilaivaan, tuntui kuin hänen seinällä näkyvä varjonsa olisi nuo
sanat lausunut.

Yksityismessut olivat kielletyt, mutta joku aika sitten oli piispa
erään hurskaan porvarinlesken rukouksista heltyneenä suostunut siihen
että tämän miesvainajan autuudeksi luettaisiin sielumessuja.
Toimituksen suoritti joka päivä iltamessun jälkeen eräs lähes piispan
ikäinen pappi ja tapahtui se puolittain salassa. Tämän messun aikana
saapui piispa tavallisesti kirkkoon ja se oli omiaan tuntuvasti
täydentämään hänen entisyystunnelmaansa.

Hetken pimennossa seisten kuunneltuaan messua astui piispakin kuoriin,
jonka lattian alla lepäsi hänen entinen esimiehensä Konrad Bitz.
Ristinmerkin tehden polvistui hän alttarin ääreen. Kauan ja hartaasti
rukoiltuaan nousi hän ja papin jatkaessa messua lähti hitaasti
kirkosta. Mutta sakaristoon tultuaan tunsi hän suurta väsymystä ja
istahti yhteen pitkin seiniä olevista nojatuoleista. Huoneessa oli jo
hyvin hämärä ja seinällä häntä vastapäätä oleva ristiinnaulitun kuva
häämötti enää mustana, epäselvänä kuviona. Ovi kirkkoon oli raollaan ja
hiljaisena hyminänä kuului sieltä vanhan papin messu.

Piispa painoi päänsä käsiin ja huokasi. Tässä samassa huoneessa olivat
liikkuneet ja näillä samoilla tuoleilla istuneet hänen edeltäjänsä aina
Maunu I:n, ensimäisen suomalaissyntyisen piispan ajoista saakka. Ja
siitä oli jo kolmatta sataa vuotta. Tuolla kirkon lattian alla he
kaikki nyt lepäsivät ja sinne oli hänenkin hartain halunsa jo
päästä....

Mutta miten olikaan? Hämärä tuolien yllä ikäänkuin liikkui ja tiheni ja
sen keskeltä selkeentyi yksi toisensa jälkeen päitä, harteita ja
vähitellen koko vartaloita. Ja niin istui puoliympyrässä pitkin
seinustaa liikkumattomia vanhuksia ummistetuin silmin. Kaikilla oli
yllään piispallinen viitta ja viitanpoimut ympäröivät heidän yhteen
puristettuja polviaan. Vaikka heidän piirteensä sakenevassa hämärässä
näkyivät epäselvinä ja vaikka he istuivat pää kumarassa ja ummistetuin
silmin, tunsi piispa heidät järjestään kuin olisi eilen viimeksi ollut
heidän parissaan, eikä hän tuntenut mitään ihmetystä, että he siinä
istuivat.

Perimpänä ja enimmän pimennossa istui Suomen kirkon perustaja, Pyhä
Henrik, ja hänen rinnallaan molemmat venäläisten vankeudessa kuolleet
käännytystyön jatkajat, Rodulf ja Folkvino. Muista vähän erillään istui
vaskenkarvaisin kasvoin Tuomas ja häntä seurasivat kolme Rantamäen
piispaa sekä niiden rinnalla kuusitoista muuta Suomen piispanhiipan
kantajaa. Lähinnä Skytteä istui viisi hänen lähintä edeltäjäänsä,
joiden kaikkien aikana hän oli kaniikinvirkaa hoitanut. Tuimin piirtein
ja muita ryhdikkäämpänä istui viimeksi mainittujen joukossa unioniajan
sotainen piispa Konrad Bitz, ja hänen piispallisen pukunsa päällä
häämötti rintahaarniska sekä kupeellaan miekanponsi.

Mutta Tuomas piispa kohotti hiukan päätään, avasi hitaasti silmänsä ja
kysyi:

-- Ovatko Häme ja Karjala saatetut jo kirkon kuuliaisuuteen?

-- Ne ovat, mutta onko minun huolehtimani tuomiokirkon rakentaminen
päätetty ja onko kaniikkien lukumäärä pysynyt neljänä, joksi minä sen
järjestin? -- vastasi piispa Katillus.

-- Tuomiokirkko on valmistunut ja minä olen vihkinyt sen toimeensa, --
ilmotti Maunu I.

-- Minun piispauteni aikana hävittivät venäläiset Turun ja polttivat
tuomiokirkon. Onko se korjattu? -- kysyi Ragvald II.

-- Minä olen korjauttanut tuomiokirkon ennalleen ja laajentanut
kapitulia kahdella uudella kaniikinviralla, -- vastasi tarmokas
kirkkovaltias Benediktus. -- Minä järjestin kymmenysverot ja pidin
ensimäisenä piispankäräjiä sekä pappeinkokouksia. Ovatko laitokseni
pysyneet voimassa?

Sananvuoron otti hänen lähin seuraajansa, Hemming piispa, jonka pään
ympärillä näkyi pyhimyskehä. Hän lausui:

-- Ne ovat sekä pysyneet voimassa että lisääntyneet ja kasvaneet.
Huolimatta siitä että minun piispauteni aikana riehui Mustasurma
maassa, olen minä syventänyt ja vahvistanut kirkollista järjestystä.
Minä olen kaunistanut tuomiokirkkoa ja lisännyt siihen uusia kuoreja ja
alttareita, minä olen laajentanut kapitulia ja perustanut
tuomiorovastin viran, toimittanut tuomiokirkolle maatiloja sekä
kallisarvoisia kirjoja ja lujentanut kirkon valtaa. Papiston
velvollisuudet olen minä määritellyt statuteissani sekä saattanut
käytäntöön pappien naimattomuuden. Piispanistuimelle minä olen
toimittanut jalokivillä kaunistetun hiipan ja sauvan, puolustanut
maani etuja kuninkaita vastaan sekä masentanut vastahakoisia
pannakirouksella. Onko nämä kaikki säilytetty ja pidetty voimassaan?

-- Olen koettanut vointini mukaan pitää yllä kirkon valtaa ja käyttänyt
pannaa niskottelijoita vastaan. Tuomiokirkossa panin alulle pääkuorin
rakennuksen, mutta minun sallittiin hoitaa korkeata virkaani ainoastaan
kaksi vuotta, -- ilmotti oppinut Johannes II, joka nuoruudessaan oli
ollut Parisin yliopiston rehtorina.

-- Minä olen sen työn onnellisesti päättänyt. Hiippakuntani rajoista
olin riidassa Upsalan arkkipiispan kanssa, mutta suoriusin siitä
voitolla -- täydensi hänen seuraajansa Johannes III Westfali.

Bero II Balk, joka oli tuomiokapitulin kiiruusti kokoon haalimalla
rahasummalla saanut käydä pyhää isää Avignonissa suostuttelemassa
sekaantumasta piispanvaaliin, lausui hiljaisella äänellä:

-- Minun oli suotu onnettomana aikana kantaa Suomen hiippaa. Merirosvot
ja venäläiset haaskasivat kilvan seurakuntaani, hävittivät Turun ja
ryöstivät sekä tärvelivät tuomiokirkkoa. Voitavani olen tehnyt, mutta
kaikkea en ole ehtinyt ennalleen saada.

Hänen lähin seuraajansa, Maunu II Tavast, jota Suomen aatelisto oli
»palvellut kuin kuninkaallista majesteettia», lausui nyt lempeällä
äänellä:

-- Kaikki on jälleen saatettu siihen kuntoon kuin autuaan Hemming
piispan aikana sekä runsaasti lisätty. Minun suotiin viipyä
piispanistuimella lähes neljäkymmentä ajastaikaa. Minä vahvistin
Kuusiston linnaa piispojen suojaksi, taistelin Ruotsin rauhattomia
ylimyksiä vastaan ja tuin Kaarlo kuningasta hänen horjuvalla
valtaistuimellaan. Minä kiertelin ahkerasti tarkastusretkillä ympäri
maatani, suojelin talonpoikia aatelisten sorrolta ja valvoin pappieni
elämää. Jerusalemin matkaltani toin minä runsaasti kalleuksia
tuomiokirkolle, jota minun toimestani laajennettiin uusilla
kappeleilla. Minä järjestin ja täydensin jumalanpalveluksen, niin että
tuomiokirkossa kaikui messu yli päivän aamuvarhaisesta iltamyöhään.
Kirkon asemaa minä vahvistin ja lisäsin sen tuloja, opetuksesta sekä
köyhien ja sairaiden hoidosta pidin minä huolta ja hurskaiden naisten
olinpaikaksi perustin Armonlaaksoon luostarin. Ovatko nämä kaikki
pysyneet voimassaan?

Konrad Bitz, joka sotajoukkonsa etunenässä oli taistellut Kaarlo
kuningasta vastaan, lausui lyhyesti ja karskisti:

-- Minä olen säilyttänyt edeltäjäini perinnön ja unionikuningasten
avulla lisännyt tuntuvasti Suomen kirkon etuja. Vastahakoiset ja
niskottelijat olen pitänyt terveellisessä kurissa.

Hänen rinnallaan istui Maunu III Särkilahti, joka tuomiorovastina
ollessaan oli Saksan keisarilta saanut Turun tuomiorovasteilla
perintönä kulkevan palatsikreivin arvonimen. Hän lausui:

-- Sotia, nälänhätää ja ruttotauteja on Suomi saanut läpi aikojen
kestää ja mitä edeltäjät ovat rakentaneet, sitä seuraajat ovat saaneet
jo nähdä raastettavan. Vointini mukaan puolustin minä kuitenkin maani
etuja Ruotsin valtionhoitajaa vastaan, menetin varani ja sotajoukkoni
taistelussa vanhaa vihollistamme venäläistä vastaan, jonka käsistä minä
ystäväni Knuutti Possen kanssa pelastin Viipurin. Järjestystä ja kirkon
valtaa olen koettanut ylläpitää ja syventää kristillistä valistusta
määräämällä jumalanpalveluksissa käytettäväksi myöskin kansan omaa
kieltä.

-- Sodan ja sekasorron riehuessa olemme mekin lyhyen piispautemme
aikana vointimme mukaan koettaneet säilyttää edeltäjäimme työtä, --
ilmottivat Lauri Mikaelinpoika Suurpää ja Johannes Olavinpoika.

Viimeisenä lähinnä Skytteä istui Arvid Kurki. Hiljaa ja tasaisesti
sanoi hän;

-- Minä kannoin Suomen hiippaa kahtenatoista onnettomana vuotena. Turku
ja tuomiokirkko olivat piispaksi tullessani raa'an vihollisen
hävittämät ja uudet vielä raskaammat koettelemukset koittivat maalle.
Uutta ei minun oltu suotu rakentaa, mutta entistä koetin minä voimaini
mukaan säilyttää. Varani ja sotavoimani annoin maan puolustukseen,
mutta ennenkuin vihollinen oli karkotettu, kutsui Jumala minut
luokseen. Toivon kuitenkin, että uutta on ruvettu hävitetyn tilalle
rakentamaan.

Nyt kääntyivät kaikkien katseet Skytte vanhukseen. Kolmekolmatta Suomen
kirkon entistä päämiestä, joista useimmat olivat kirjottaneet nimensä:
»Jumalan armosta Turun piispa», katsoi häneen, ja totisina ja kysyvinä
näkyivät hämyn keskeltä heidän silmänsä. Vanhus kohotti kättään ja
liikutti huuliaan, mutta samalla havahtui hän ja näki seinustoilla
häämöttävän tyhjien tuolien. Kirkosta kuului vielä messun hyminä ja hän
kertasi hiljaa:

-- _Pie Jesu, Domine, dona mihi requiem!_

Hän nousi vaivaloisesti seisoalleen ja lähti sakaristosta. Portaille
tullessaan näki hän edessään kirkkopihalla kaksi mustiin kaapuihin
puettua miestä, joista vasta ylennyt kuu loi pitkät varjot. Toinen
miehistä oli pitkä ja hoikka ja piispa tunsi hänet sekä ryhdistä että
äänestä, kun hän hiljaa puheli toverinsa kanssa. Hän viivähti hetkisen
pimennossa portailla ja tunsi kuin vastenmielisyyttä lähetä miehiä,
joiden hän arvasi vartovan häntä. »Mutta sitten lepään kyllikseni, kun
pääsen tuonne kirkon alle», ajatteli hän ja astui alas portailta.

Miehet tervehtivät häntä kunnioittavasti ja pitempi sanoi:

-- Vaikka onkin jo myöhäinen, halusimme teitä, isä, tavata vielä erään
asian takia.

Hän oli maisteri Pietari Särkilahti ja hänen toverinsa oli
dominikaaniluostarin priiori, nuori Mikael Karpalainen.

--- Käykäämme sisälle luokseni, niin saamme hetkisen puhella, -- sanoi
piispa ystävällisesti ja ääneti lähtivät he piispantaloa kohti.

Kun he olivat tulleet huoneeseen ja piispa istahtanut tuoliinsa, sanoi
hän Karpalaiseen kääntyen:

-- No, poikani, oletko jo tehnyt lopullisen päätöksen?

-- Minä olen nyt päättänyt jättää luostarin.

Piispan kasvoilla kuvastui pieni pettymys, kun hän virkkoi:

-- Et siis voi luopua Magdalenastasi?

-- En, -- vastasi Karpalainen alas katsoen.

-- Siitä huolimatta että kanoninen laki kieltää hengelliseen säätyyn
kuuluvaa menemästä naimisiin?

-- Mutta tiedättehän, isä, että paljon vanhempi ja pätevämpi laki
taasen sallii sen, nimittäin pyhässä raamatussa ilmotettu jumalallinen
laki, -- sanoi nyt Särkilahti toverinsa puolesta.

-- Niin, -- sanoi piispa ja loi katseensa alas, -- niin, niin, olette
oikeassa, mutta minä, ukko polo, elän vielä entisissä.

-- Lopullista askelta en kuitenkaan ole tahtonut tehdä, ennenkuin te,
isä, annatte suostumuksenne, -- sanoi Karpalainen. -- Myöskään en tahdo
ottaa sitä Taivassalon kirkkoherran virkaa yksistään kuninkaan
suostumuksella, vaan...

-- Ota se, poikani, ota minunkin suostumuksellani, -- kiirehti piispa
sanomaan, -- ja Jumala askeleesi siunatkoon. Minun vain tulee surku
nähdessäni, että rakkaiden dominikaanieni joukko yhä harvenee, mutta
Jumalan tahdon täytyy tapahtua ja se vaatii uusia teitä kulettavaksi.
Minä näen sen, mutta itse olen juurillani kiinni entisessä. Te voitte
kulkea ehyin sydämin uutta uraa, mutta minun on päivätyöni suoritettava
jaetulla sydämellä. Minun on itsessäni koettava ja tunnettava vanhan
mureneminen ja hajoaminen enkä pääse siitä, että se välistä koskee
kipeästi. Tuolla kirkon sakaristossa äsken hetkisen viivähtäessäni ja
kaikkea mennyttä muistellessani olin näkevinäni kaikki edeltäjäni
piispanvirassa ja minusta tuntui niin vaikealta ajatellessani, etten
ole kyennyt heidän työtään säilyttämään. Mutta teitä nuoria nähdessäni
kirkastuu minulle tulevaisuus ja silloin tuntuu minusta aina, että
vaikken olekaan mitään näkyväistä saanut aikaan, niin sentäänkin on
Jumala minua laupiaasti tuomitseva, kun siirryn sinne edeltäjäini
joukkoon.

Nuoret miehet olivat liikutettuja ja entistä kunnioittavammin
tervehtivät he pois lähtiessään vanhaa esimiestään. Yksin jäätyään otti
piispa kynttilän käteensä ja siirtyi makuuhuoneeseensa. Se oli pieni
kammio valkeaksi kalkituin seinin. Nurkassa oli matala ja kapea sänky
kovine olkipatjoineen ja karkeine villapeitteineen. Lähellä sitä oli
rukoustuoli ja sen päällä seinällä ristiinnaulitunkuva. Rukoiltuaan sen
edessä polvillaan laskeusi piispa levolle, risti kätensä rinnalleen ja
silmänsä ummistaen huokasi:

-- Ah, Herra, päästä jo palvelijasi rauhaan!

       *       *       *       *       *

Kaksikymmentä vuotta sen jälkeen, kun Mikael Karpalainen erosi
luostarin esimiehyydestä, sai Skytte vanhus vielä kantaa päivän kuormaa
ja hellettä ja vasta yhdeksänkymmenvuotiaana pääsi hän lepäämään
edeltäjäinsä seuraan tuomiokirkon alle. Pietari Särkilahti oli jo
paljon ennen iäkästä esimiestään mennyt lepoon. Mutta hänen työnsä
jatkajaksi ja Martti Skytten seuraajaksi oli sillä välin kypsynyt
Mikael Agricola.



AAMUN MIEHIÄ.


Ilma matalassa luentosalissa, jossa oli tungokseen saakka tarkkaavasti
kuuntelevia teologian ylioppilaita, kävi yhä raskaammaksi.
Luennoitsijan muutoin kirkasta ääntä oli yhä vaikeampi erottaa, se
tuntui kuin sammuvan ummehtuneeseen ilmaan. Syksyisen iltapäiväauringon
säteet olivat onnistuneet pujahtamaan eräästä sivuseinän akkunasta
sisään, erottaen näkyviin yli salin ylettyvän sakean pölyjuovan ja
muodostaen sivuseinälle himmeän kuvion nelikulmaisesta,
pyöreäruutuisesta ikkunasta.

Suomalainen ylioppilas Agricola oli hiukan myöhästynyt ja saanut sen
vuoksi paikan ihan oven suussa. Melanchton oli lokakuun alusta
selittänyt Roomalaisepistolaa ja Agricolalla oli edessään Erasmuksen
baselilainen Uusi Testamentti -- hänen arvokkain kirja-aarteensa, jonka
hän edellisenä vuonna Wittenbergiin tultuaan oli ensi töikseen
itselleen hankkinut. Mutta hän oli alakuloisena eikä voinut
tarkkaavasti seurata oppinutta esitystä. Puolisen tuntia turhaan
kamppailtuaan antoi hän kirjan painua polvilleen, sallien ajatustensa
harhailla omia teitään sekä tuiottaen väsyneesti luennoitsijaan, joka
pölyisen valojuovan läpi näytti korkealla katederillaan niin avuttoman
pieneltä, kalpealta ja rasittuneelta. Lähes kaksikymmentä vuotta oli
tuo kuuluisa jumaluusoppinut ja filologi työskennellyt Lutherin
rinnalla Wittenbergissä ja nähnyt noiden vuosien kuluessa auditorionsa
aina yhtä täynnä ympäri Keski- ja Pohjois-Europan kokoontuneita
innostuneita kuulijoita.  Kun Agricola antoi silmäinsä painua puoli
umpeen, näytti pitkän ja kapean luentosalin perällä istuva Melanchton
tavallistakin pienemmältä ja hennommalta. Hänen matala, sointuva
äänensä, jolla hän ikäänkuin hyväillen lausui rakasta kreikkaansa,
tuntui tulevan kuin jostakin hyvin kaukaa ja se vaikutti Agricolan
väsyneihin hermoihin omituisen uinuttavasti. Hän ei seurannut enää
ollenkaan luennon sisällystä, tuiotti vain pölyjuovan läpi
Melanchtoniin ja antoi korviensa omia aikojaan suhtautua hänen
ääneensä, joka ilman saentuessa tuntui etääntymistään etääntyvän,
kunnes se kokonaan sammui.

Melanchton oli keskeyttänyt luentonsa, hän ummisti silmänsä ja siveli
kämmenellä otsaansa. Silloin alkoi Augustiinikirkosta kuulua
kellonsoittoa. Melanchton avasi jälleen silmänsä, painoi kirjan kiinni
ja sanoi hymähtäen:

-- Johan me voimmekin lopettaa. Kovin se onkin tänään rasittavaa.

Hän nousi seisomaan ja auditoriossa syntyi liikkeen kohinaa. Mutta
sitten taas kaikki vaikeni ja Melanchton piti lyhyen rukouksen, sillä
tämä oli viimeinen luento sinä päivänä, Pyhäinmiesten aattona 1537.

Kun rukous oli vaiennut ja sen jälkeen pieni hetki oltu kumarruksissa,
laskeusi Melanchton katederilta alas ja pieni mies katosi kokonaan
kuulijainsa sekaan. Kaikki alkoivat tunkea ovea kohti. Työntäen kirjan
kainaloonsa pyörähti Agricola ensimäisenä ulos jääden portin pieleen
vartomaan suomalaisia tovereitaan. Niitä olivat Martti Teitti, joka
viime vuonna oli yhdessä hänen kanssaan Saksaan tullut, sekä Viipurin
Simo eli Simon Viburgensis niinkuin hänen nimensä virallisesti kuului.

Ennenkuin hän ohitseen rientävästä ylioppilasvirrasta sai näkyviinsä
tovereita, tarttui joku hänen käsipuoleensa. Se oli eräs schwabilainen
ylioppilas, joka oli viime kevännä jonkun aikaa asunut hänen ja Teitin
kanssa yhdessä.

-- _Domine reverendissime, frater Michael finlandensis, ambulemus
paulum_? [Kunnioitettavin herra, suomalainen veli Mikael,
kävelläänkö vähän?] -- sanoi reippaalla äänekkyydellä tuo aina iloinen
saksalainen.

Agricola hymähti vastaukseksi ja käsikkäin lähtivät he kävelemään ylös
kapeata katua, joka kajahteli eri tahoille hajaantuvan ylioppilasjoukon
askelista. Pyhätarpeita kantavia palvelustyttöjä ja perheenäitejä
pujottelihe tuon iloisesti haastelevan nuorisojoukon läpi, ylhäällä
päätyikkunoissa näkyi kadun yli toistensa kanssa juttelevia porvareita,
kasvoilla edessä olevan sunnuntailevon hohde, ja yli kaiken täydensi
lauantaitunnelmaa koko pikku kaupungin täyttävä kellojen humina.

Kirkon ohi kulettaessa pysähtyi schwabilainen äkkiä ja virkkoi:

-- Ah, ollapa että me olisimme saaneet olla täällä tasan kaksikymmentä
vuotta sitten!

Agricola katsoi häneen kysyvästi.

-- Mitä? Pyhäinmiesten aattona silloin, _anno domini_ 1517? --
jatkoi schwabilainen.

Kun Agricola ei vieläkään näyttänyt olevan oikeilla jälillä, alkoi
schwabilainen, jolla oli vilkas mielikuvitus ja eloisa esitystapa,
havainnollistuttaa asiaa seuraavasti:

-- No, ajattelehan: toria pitkin astelee nopein ja päättävin askelin
laiha ja kalpea mies puettuna augustiinimunkin kaapuun. Hän pysähtyy
kirkon ovelle, silmää ympärilleen ja vetää kaapunsa alta paperikäärön,
levittää sen ovelle ja ottaa esille pieniä nauloja...

-- Ahaa, teesit! -- keskeytti Agricola innostuneena. Mutta
schwabilainen oli päässyt vauhtiin ja jatkoi:

-- ... ja vasaran lyönnit kumahtelevat, kumahtelevat, kumahtelevat --
kertasi hän tahdilleen -- ja pelottavana kuuluu niiden kaiku Alppien
yli Roomaan.

Samassa juolahti schwabilaisen mieleen vaaliruhtinaan uni, jonka tämä
oli nähnyt vähää ennen teesien julistamista ja josta aikoinaan oli
kerrottu ympäri Saksan, ja hän jatkoi:

-- Niin, siinä seisoi peloton munkki ja kirjotti kirkon oveen ja kynä
hänen kädessään kasvoi ja kasvoi, kunnes ulottui Roomaan ja puhkasi
korvat siellä istuvalta kruunupäiseltä leijonalta. Ja leijona alkoi
huutaa niin että vuoret vapisivat ja kaikki kuninkaat ja ruhtinaat
riensivät vääntämään kynää munkin kädestä, mutta eivät onnistuneet.

Schwabilainen veti henkeä ja puhui edelleen:

-- Silloin sitä olivat elementit liikkeessä ja silloin meidänkin olisi
pitänyt olla täällä. Olisimme saaneet pertuskamiehinä seurata Martti ja
Fiilippi tohtoreita Leipzigiin eckiläisiä rökittämään. Entä Wormsissa?
Siellä jos missään olisi pitänyt saada mukana olla. Ajatella sitä
hetkeä, kun yksinäinen kalpea munkki astuu keisarin, kuningasten,
ruhtinasten, piispojen ja prelattien täyttämään valtasaliin...

Schwabilaisen isä oli palvellut Yrjö von Freundsbergin kuuluisassa
keihäsmiesjoukossa ja ollut järjestyksen valvojana Wormsin
valtiopäivillä. Lutherin esiintyminen siellä oli tuohon yksinkertaiseen
sotamieheen samoinkuin hänen ritarilliseen päällikköönsäkin tehnyt
syvän vaikutuksen. Poika oli usein kuullut isänsä siitä kertovan ja kun
hän itse puolestaan oli lisäillen ja värittäen kuvaillut lukemattomia
kertoja tovereilleen tuota valtavaa kohtausta, oli se juurtunut niin
hänen mieleensä, että hän toisinaan melkein saattoi uskoa itse olleensa
sitä kaikkea näkemässä. Usein oli Agricolakin sen kuullut, mutta yhtä
tarkkaavasti kuunteli hän nytkin, osaksi hienotunteisuudesta reipasta
toveriaan kohtaan, osaksi yhä uudistuvasta mielenkiinnosta, sillä siksi
eloisasti ja värikkäästi esitti schwabilainen mieliaihettaan. Ja
Agricola mittasi takaisin samalla mitalla, alkaen kuvailla usein
ennenkin kuvailemaansa päivällisilläoloaan Lutherin luona sekä kertoen
kaikki pienimmätkin asiat, mitä reformaattori oli pöydässä istuttaessa
puhunut ja mitä sanoja hänenkin kanssaan vaihettanut. Ja yhtä
tarkkaavasti kuunteli nyt vuorostaan schwabilainen. Näin innostuttuaan
alkoivat he sitten vuorotellen muistutella toistensa mieleen
kummallekin ja koko Wittenbergin ylioppilaskunnalle tuttuja legendoja
uskonpuhdistajasta, joka oppilastensa silmissä oli kohonnut
saavuttamattomaksi sankari-ihanteeksi.

Kun oli oltu hetki ääneti, lopetti schwabilainen:

-- Sen miehen sanaa ei voi vastustaa vaikka hyökkäisi hänen kimppuunsa
filosofian, sofistien, scotistien, albertistien, thomistien ja kaikilla
koko helvetin aseilla!

Viimeisiä sanoja lausuessaan teki hän kädellään suuren, huitasevan
liikkeen, puristi sitten hyvästiksi Agricolan kättä ja lausui:

-- Täytyy tästä lähteä ukko Reuchlinin seuraan. Olen pannut päähäni
vielä tänä iltana kamppailla loppuun Jesajan kolmannentoista luvun.
_Pax tecum, carissime!_

Kun Agricola oli jäänyt yksin ja schwabilaisen rehevä ääni oli hänen
korvissaan sammunut, valtasi hänet entinen alakuloisuus ja hän
ikäänkuin kutistui pienemmäksi. Mitä tehdä ja minne kääntyä, sillä
tovereineen oli hän tällä hetkellä ihan leivätönnä ja ilman tiettävää
leivän saannin mahdollisuuttakaan? Viimeiset viikot he olivat eläneet
melkein yksistään leivällä ja vedellä, mutta tänä aamuna he olivat
saaneet tyhjin vatsoin lähteä luennoille. Jos toimeentulo alunpitäinkin
oli tässä vieraassa yliopistokaupungissa ollut heille vaivaisen
puoleista, niin ei heidän tähän asti ollut tarvinnut sentään yhtään
paastopäivää pitää. Mutta nyt oli suoranainen nälänuhka edessä. Ne
varat, joilla Skytte vanhus oli häntä ja Teittiä matkalle evästänyt,
olivat loppuneet jo viime talvena eikä piispa ollut toistaiseksi voinut
lisää lähettää. Sen jälkeen olivat he ansainneet jonkun verran
opetuksella ja viime aikoina olivat he elätelleet itseään paremmissa
varoissa olevilta tovereilta saaduilla pikku lainoilla. Lisäksi oli
vuokra siitä vaatimattomasta huoneesta, missä he kolmisin asuivat,
parin kuukauden ajalta maksamatta. Elokuun alussa oli Agricola
kirjottanut Kustaa kuninkaalle Ruotsiin, pyytäen heidän suomalaisten
opiskelijain ylläpidoksi jotakin Turun tuomiokirkon prebendaa tahi
muuta avustusta, mutta mitään vastausta ei ollut kuulunut. Tänään
viimeksi oli hän turhaan tiedustellut yliopistolla kirjettä. Ja
puutteesta johtuvan turvattomuuden tunnon lisäksi painosti hänen
mieltään se, ettei kuningas nähtävästi ollut pitänyt hänen kirjettään ja
anomustaan huomion arvoisena.

Alkoi jo hiukan hämärtää ja kaikkialla kuului akkunaluukkujen
sulkemista. Pikkukaupungin porvarit vetäytyivät ystävällisiin
koteihinsa aattoiltaa viettämään. Sen yksinäisemmäksi tunsi Agricola
itsensä lähtiessään hitaasti ja allapäin astelemaan Elben puoleiseen
kaupungin laitaan, missä hän tovereineen asui erään köyhän lasimestarin
luona. Hän näki mielikuvituksessaan toveriensa istuvan alakuloisina
huoneessaan ja salaa odottavan häntä pelastuksen tuojana, sillä aamulla
hajaantuessaan olivat he sopineet, että kukin tahollaan koettaisi tehdä
voitavansa edes lähimpien päivien turvaamiseksi. Mutta hän oli varma,
etteivät toverit olleet onnistuneet paremmin kuin hänkään, sillä ani
harvat heidän tuntemistaan ylioppilaista kykenivät toisia auttamaan ja
niillekin harvoille olivat he jo velassa.

Hänestä tuntui vastenmieliseltä mennä kortteeriin niin tyhjänä ja ilman
avun mahdollisuuttakaan näköpiirissään. Hän jatkoi kävelyään ilman
päämäärää, kulkeusi kaupungin ulkopuolelle joen rannalle ja istahti
väsyneesti lähellä vesirajaa olevalle hirsikasalle. Oli jo joltisenkin
hämärä, vastapäisellä rannalla olevien kenttien ylle oli virrasta
levinnyt valkoinen usvaverho, ja mustina ja raskaina vieritteli Elbe
hänen ohitseen syksyisiä vesiään. Sumun takaa jostakin maalaiskylästä
kuului yksinäisen koiran haukunta ja lännestä, Harzvuoriston takaa,
kohosi täysikuu suurena veripunaisena pyörylänä.

Agricola unhotti nykyisen tukalan tilansa ja nälkänsä ja hänet valtasi
eräänlainen kuulas apeamielisyys. Hän painoi päänsä käsiin, ummisti
silmänsä ja etäinen koti kohosi elävänä mieleen. Sama kuu on sielläkin
kohonnut saariston takaa ja pilkistää päärmäkaistan läpi hänen
kotitupaansa, ja kuten ennenkin kuutamoisina iltoina, kuuluu
Särkilahden kartanosta koiran haukunta. Hän on kuin ainakin entinen
pikku Miika, joka äidin puuhatessa illallista istuu uinaillen penkillä,
kuulee etäisen koiran haukunnan, näkee pienen himmeän akkunakuvion
siirtyvän siltapalkilta toiselle, mutta mieli liitelee kaihoten
muualla, jossakin epämääräisessä utumaailmassa. Ja kun perhe asettuu
levolle ja päre pankonpuussa sammuu, kumartuu äiti vielä hänen
ylitseen, korjaa peitettä ja lukee Ave Marian, ainoan jonka hän on
joskus lapsuudessaan oppinut. Se on kamalasti vääntynyttä latinaa, joka
hänelle teinivuosinaan on tuottanut monta hupia, mutta äiti lukee sen
niin hartaasti, että Jumala varmaankin kuulee sen paljon auliimmin kuin
parhaimmallakin latinalla kuolleesti toistetun rukouksen. Se vuosien
kumartama rakas äitivanhus, kuinka hän iloitsikaan, itki ja iloitsi,
kun hän monen vuoden kuluttua poikkesi kotiin ollessaan piispan mukana
tarkastusmatkalla; kuinka hellävaroen hypisteli hän ryppyisillä
käsillään hänen mustaa barettiaan ja silitteli hänen matkalla
rypistynyttä kauhtanaansa.

Kirja hänen polviltaan luisui maahan ja havahutti hänet todellisuuteen.
Hän otti sen ylös ja käänteli sen vahvoja lehtiä. Sitä tutkiessaan oli
hänessä edellisenä talvena herännyt eräs suuri aate, jota hän siitä
lähtien oli hoitanut ja vaalinut mielessään kuin äiti lempilastaan. Se
oli päivin ja öin kytenyt hänen mielessään, aste asteelta selviten ja
kirkastuen sekä samalla kirkastaen hänelle hänen oman kutsumuksensa ja
suoden voimaa tyynesti kestää taistelussa alati uhkaavaa puutetta
vastaan, vieläpä ylläpitää ja rohkaista tovereitaankin.

Äsken oli kaikki ollut niin pimeää ja toivotonta, mutta nyt hän taas
näki elämäntyönsä selvänä edessään ja se kohotti hänet aineellisten
huolten yläpuolelle. Koko hänen entisyytensäkin oli kuin johdonmukaista
valmistusta siihen, eikä hän voinut olla jo varhaisimmassa elämässään
näkemättä korkeamman käden johtoa. Ensi kerran ilmestyi se hänen
tielleen vanhan ja hurskaan saarnaajamunkin muodossa. Hän,
kahdentoistavuotias poika, on kesäisenä ehtoopäivänä yksin kotona ja
odottaa isää, äitiä ja vanhempia veljiä kalaretkeltä palaaviksi. Hän
istuu pihakivellä ja puhaltelee ilmaan vesilinnun untuvia, joita
pääskyset lennosta kilvan tavottelevat. Silloin laskee joku kätensä
hänen päälaelleen niin hellästi, ettei hän ollenkaan säikähdä, ja kun
hän kääntyy katsomaan, seisoo siinä hymyilevä munkkivanhus. Se istuutuu
pihanurmelle, vapauttaa jalkansa tomuisista virsuista ja alkaa
ystävällisesti jutella hänen kanssaan. Ja kun vanhemmat illan suussa
palaavat kotiin, ehdottaa munkki, että poika seuraisi häntä Viipurin
kouluun ja saisi valmistua hengelliseen säätyyn, sillä hänestä on
Jumala aikonut varmaan jotakin tehdä, selittää vanhus. Äiti tulee
liikutetuksi ja sanoo hartaimman toivonsa olevan nähdä poikansa
pappina. Isä, jäkäläpartainen, harvasanainen Olaviukko, jonka suu on
kuin vaikenemista varten muodostunut, murisee vastaan ja sanoo pojan
kelpaavan elää kalamiehenä niinkuin vanhemmatkin veljet. Mutta munkki
sovittaa sanansa viisaasti, hän puhuu pyhästä Pietarista ja
jumalansanalla kalastamisesta ja paljosta muusta, ja niin tokasee isä
lopuksi: »No jos se on Jumalan tahto, niin menköön!» ja lähtee
liikutusta salatakseen muka jollekin askareelle. Ja niin tapahtuu se
ihme, että vanhemmat uskovat hänet vieraan munkin huomaan, ja että hän
itse on valmis eroamaan rakkaasta kodistaan.

Monta kertaa on hän liikutuksella muistellut tuota ensimäistä kotoa
lähtöä ja yhä ihmeellisemmältä on se hänestä alkanut näyttää.
Munkki-vanhushan tuli kuin suorastaan häntä hakemaan! Ja samanlainen
tapaushan uudistui sitten Viipurissa. Kun hän oli koulunsa päättänyt ja
hänen isällinen opettajansa, Johannes Erasmi, lähti piispan sihteeriksi
kutsuttuna Turkuun, kutsui hän luokseen hänet, parhaimman oppilaansa,
ja kehotti häntä seuraamaan mukana pääkaupunkiin, sillä siellä kyllä
aukenisi hänelle jotakin. Ja hän seurasi ja sai kirjurinpaikan piispan
luona sekä tilaisuuden jatkaa opintojaan. Mutta tärkeintä oli se, mitä
tapahtui hänelle kohta Turkuun tulonsa jälkeen. Hän on ensi kertaa
tuomiokirkossa, jonka mahtavat holvit ja pilarit, komeat kuorit,
rekonditoriot ja pyhimysten kuvat sekä juhlallisessa hämyssä huokuva
urkujen humina tekevät häneen valtavan vaikutuksen. Liikutuksesta
väristen seisoo hän erään pylvään juuressa keskellä kirkkoa. Kun
latinankielinen messu ja kuoripoikien laulu on tauonnut, kajahtaa hänen
päänsä päältä miehekäs ääni, joka kirkkaasti ja läpitunkevasti lausuu
selkeällä suomenkielellä: »Jumalan sana on elävä ja voimallinen ja
terävämpi kuin kaksiteräinen miekka, ja tunkee lävitse siihen asti kuin
se sielun ja hengen erottaa ja jäsenet ja ytimet, ja on ajatusten ja
sydämen aivoitusten tuomari.» -- Säpsähtäen luo hän katseensa ylös ja
näkee saarnastuolissa papintakkiin puetun pitkäkasvuisen, nuorekkaan ja
kalpean miehen, jonka silmissä palaa omituinen tuli ja joka hetken
vaiettuaan sekä kuulijakuntaansa tarkasteltuaan kuin tilille vaatien
alkaa saarnata tuon raamatunlauseen johdolla. Hän ei voi irrottaa
katsettaan saarnaajasta, jonka tuliset sanat kaikuvat temppelin
holveissa. Seuraamatta erikoisesti saarnan sisällystä tuntee hän, että
se on jotakin uutta ja raikasta. Uutta ja samalla vanhaa ja
tutunomaista, joka on ollut kauan unhotuksissa. Samoin on saarnaajan
käyttämä kielikin. Ovathan dominikaanit ja fransiskaanitkin kyllä
kansan kielellä saarnanneet, mutta se on ollut niin konstikasta ja
aivankuin latinaa suomalaisin sanoin, kun tämä sitävastoin puhuu mitä
tavallisinta ja yksinkertaisinta arkisuomea ja kuitenkin niin joka
sanassaan elävää ja luonnonraitista.

Kuin huumautuneena lähtee hän kirkosta, ja ihmetellessään kuka tuo
voimakas saarnaaja oli, kuulee hän ympärillään olevassa ihmisjoukossa
toistettavan nimeä Särkilahti sekä kutsuttavan häntä milloin
kerettiläiseksi, milloin oikeaksi herran papiksi. Särkilahti! Kyllä hän
oli jo Viipurissa sen nimen kuullut, samoinkuin Saksassa vaikuttavan
pääkerettiläisen Lutherinkin, ja Turussakin hän oli jo piispan luona
ehtinyt kuulla kaniikkien harmistuneita puheita maisteri Särkilahden
kerettiläisistä opeista. Mutta sitä mielikuvaa, mikä hänellä oli
kerettiläisestä, oli hänen mahdoton sovittaa tuohon saarnaajaan. Ja
innosta palaen riensi hän joka kerta kuulemaan milloin Särkilahti
saarnasi tuomiokirkossa tai katedralikoulussa ja yhä hartaammaksi kävi
hänessä halu päästä samaa sanaa julistamaan. Onnelliseen aikaan oli hän
tullut Turkuun, sillä ei täyttä vuotta sen jälkeen sairastui Särkilahti
äkkiä ja kuoli. Mutta kun hän sitten seisoi tuomiokirkon pääkuorissa
papiksi vihittävänä ja hänen isällinen suosijansa piispa Skytte asetti
kalkin hänen käteensä vanhoin vihkimyssanoin: »_Accipe potestatem
sacrificandi pro vivis et mortuis_» [Ota voima uhrata elävien ja
kuolleiden puolesta] tunsi hän elävänä mielessään kutsumuksen jatkamaan
ja täydentämään Särkilahden alottamaa työtä. Ja tämä tietoisuus hänessä
yhä vahvistui hänen ollessaan piispan mukana tarkastusmatkoilla ja
nähdessään kuinka suuri valon tarve kaikkialla oli. Hän ikävöitsi vain
Wittenbergiin, uuden opin pääahjoon, ja kun aika oli tullut, aukeni
hänelle pääsy sinnekin.

Oliko nyt sitten kaikki tähdännyt vain siihen, että hän olisi tullut
tänne Wittenbergiin nälkään nääntyäkseen? Sehän oli mahdottomuus, jota
vastaan puhui koko maailmanjärjestys. Hän oli ollut jo epätoivoon
joutumaisillaan, mutta täällä yksinäisyydessä virran rannalla vietetty
hetkinen oli hänelle taas kirkastanut hänen kutsumuksensa ja kohottanut
etualalle hänen valoisan elämänkäsityksensä.

Hän nousi ja lähti nopein askelin kulkemaan takaisin kaupunkiin. Hänen
tullessaan kortteeriin istuivat molemmat toverit loppumaisillaan olevan
talikynttilän valossa, Teitti raapustellen hanhenkynällään jotakin
kuviota hebrean kieliopin kanteen ja Viipurin Simo tutkien Tukydidesta.
Se oli ainoa kirja minkä hän joskus oli onnistunut itselleen hankkimaan
ja tunsi hän sen jo kannesta kanteen, mutta siitä huolimatta seurasi se
aina hänen mukanaan. Simo oli heistä kolmesta vanhin ja oli jo kolme
vuotta heitä aikaisemmin tullut Wittenbergiin. Hän oli köyhän porvarin
poika Viipurista, käynyt sikäläisen koulun ja ollut novisina
fransiskaaniluostarissa, mutta jättäen luostarin ennen novisiaikansa
päättymistä tullut Turkuun, missä sai tilaisuuden matkustaa Saksaan
opiskelemaan. Kapeine hartioineen ja köyristyneine selkineen teki tuo
hiljainen ja itseensä sulkeutunut mies, joka sitäpaitsi oli kivuloinen,
hyvin avuttoman ja säälittävän vaikutuksen. Kreikka oli hänen
mieliaineensa, josta hän sellaisenaan lienee saanut ruumiillisen
ravintonsakin, kuten Teitti kerran oli leikillään sanonut, sillä oli
aivan käsittämätöntä millä hän oli itseään elättänyt niinä neljänä
vuotena, jotka hän oli jo Wittenbergissä oleskellut.

Teitti oli heistä kolmesta nuorin, lyhyen vanttera, ruskeasilmäinen ja
iloinen nuorukainen. Hän oli suomalaista aatelissukua, mutta siitä
huolimatta yhtä varaton kuin toverinsakin. Hän oli kuten Agricolakin
tullut Skytten kustannuksella Wittenbergiin ja valmistui yhtä rintaa
tämän kanssa maisteritutkintoon.

Kumpikin istui synkkänä ja alakuloisena. Ääneti tervehtien katsahtivat
he Agricolaan ja luettuaan hänen sulkeutuneesta muodostaan, ettei
hänkään tuonut mitään iloista sanomaa, painuivat he uudelleen
kirjoihinsa. Agricolan mieli kävi taas apeaksi ja häntä hieman hävetti,
että hän tuli näin tyhjänä toveriensa luo, jotka pitivät häntä
jonkunlaisena johtajanaan. Teittiä kiusasi tämä kolmen miehen
äänettömyys ja raaputustaan jatkaen virkkoi hän:

-- Simo syöpi tuossa monikertaan kaluttua Tukydidestaan ja minä
ravitsen itseäni muistuttelemalla olevani vapaasukuinen mies.

Hän näytti Agricolalle kirjan kantta, jossa oli kirjotus: »Martini
Laurentii Teijthi Liber, duodecim or. Emptus Abo Anno dei Mdxxxii» sekä
sen alla kaksi vasta piirustettua kilven kuvaa, kummankin keskellä
Andreasristi, jota Teitti-suku käytti vaakunanaan.

-- Kävin ruotsalaisten kortteerissa, mutta kaikki he olivat melkein
yhtä täpärällä kuin mekin, -- jatkoi hän ja rupesi piirustamaan
kolmatta vaakunaa.

-- Kun uskaltaisi emännältä pyytää illallista, -- huomautti Simo
arasti.

-- Siten syömällä maksaaksemme vuokravelkamme. Koetappas mennä
esittämään, -- vastasi Teitti ja Simo painoi nolona päänsä kirjaan.

Mutta Teitin halutti kiusata tuota avutonta vanhinta toveriaan ja hän
jatkoi: -- Eikö kaduta, ettet sittekin tehnyt munkkilupausta? Saisit
ihan varmaan nytkin täydellä vatsalla lukea pater nosterisi ja oikaista
itsesi levolle.

Agricola katsoi nuhtelevasti nuorinta toveriaan, nousi seisomaan ja
sanoi:

-- Minä lähden vielä apua etsimään, sillä eihän elämästämme näinkään
mitään tule.

Hän lähti päättävästi ulos ja suuntasi kadulle tultuaan askeleensa
entistä augustiiniluostaria kohti, missä Luther perheineen asui. Joen
rannalta lähtiessään oli hänen mieleensä välähtänyt, että hänen on
mentävä itse uskonpuhdistajan luo omaansa ja toveriensa hätää
valittamaan. Silloin asian ensinnä mieleen iskiessä se oli tuntunut
niin yksinkertaiselta, mutta nyt kuta lähemmäs määräpaikkaa hän tuli,
sitä epävarmemmaksi tunsi hän itsensä. Oliko lainkaan soveliasta hänen
pienine huolineen tunkeutua häiritsemään miestä, jonka harteilla koko
paavin kahleista vapautunut kirkko lepäsi? Eikä hän ollut tullut
ajatelleeksi sitäkään, kuinka sopimaton aikakin nyt oli sellaiselle
käynnille. Kovin myöhäinen nyt ei tosin vielä ollut, mutta ihmiset
olivat sulkeutuneet jo koteihinsa ja kaikkialla valmistauttiin
aattoillalliselle.

Hänen kätensä vaipui portinkolkuttimelta alas ja masentuneena jäi hän
seisomaan autiolle kadulle, tuntien ettei uskaltaisi sisälle pyrkiä.
Silloin kuului portin takaa askelia, salpa lykättiin syrjään ja kadulle
astui nuori palvelustyttö toisessa kädessä lyhty ja toisessa kori.
Lyhtyään kohottaen katsoi hän kummastuneena ja kysyvästi kuluneeseen
pappiskauhtanaan kääriytynyttä nuorta miestä, joka äänetönnä seisoi
portin pielessä.

Agricola tunsi täytyvänsä sanoa jotakin ja hän kysyi tytöltä, saattoiko
tähän aikaan enää tavata tohtoria. Tyttö, jossa Agricolan avonainen
katse nähtävästi herätti luottamusta, ilmotti hänen olevan huoneessaan
ja kirjottavan. Hän piti porttia auki ja odotti vieraan astuvan sisään.
Agricolan täytyi käydä eteenpäin ja hän tunsi kuinka sydämensä äkkiä
alkoi rajusti lyödä. Tyttö jatkoi matkaansa ja hän hapuili yksinään
pimeässä etehisessä. Kun hän oli ennenkin pari kertaa talossa käynyt,
löysi hän pimeästä huolimatta tohtorin huoneeseen johtavan oven.

Hänen koputukseensa ei kuulunut mitään vastausta. Ympärillä oli aivan
hiljaista, jostakin seinän takaa kuului vain kuin aavistuksena lapsen
jokellusta ja oman sydämensä lyönnin kuuli hän selvästi. Hän koputti
toisen kerran, mitään ei kuulunut. Pelonalaisessa jännityksessään luuli
hän koputtaneensa kyllin lujasti, mutta todellisuudessa se oli
tapahtunut siksi hiljaa, ettei se voinut sisälle kuulua. Mitä nyt
tehdä? Tänne asti jouduttuaan tuntui hänestä mahdottomalta takaisinkin
palata. Hetken vielä epäröityään, jolla aikaa hänen levottomuutensa yhä
vain kasvoi, hapuili hän käsiinsä kääkän, veti oven auki ja astui
sisään.

Hän pysähtyi oven luo pimentoon ja räpytti silmiään nähdäkseen huoneen
perälle. Kirjotuspulpetilla paloi kynttilä, joka valasi ainoastaan
valkeaksi kalkitun perä- ja toisen sivuseinän. Muu osa huoneesta jäi
sen leveän selän ja suuren, vahvatukkaisen pään varjoon, joka näkyi
kumarruksissa pulpetin edessä. Ovi viereiseen huoneeseen oli hiukan
raollaan ja sen takaa kuului nyt selvemmin äskeinen lapsen jokellus
sekä varovaista pöytäkalujen asettelua. Hiljainen kärinä ilmotti siellä
olevan tulella jotakin paistia, josta etäinen tuoksu tuntui tänne
saakka ja sai Agricolan tuntemaan huikaisevaa nälkää. Mutta huoneen
perällä rapisi ja kitisi hanhensulka vihaisesti karkealla paperilla.
Välistä se pysähtyi kokonaan ja lihakas pää nojautui vasempaan käteen.
Sitten narahti tuoli äkeästi, hanhenkynä sukelsi tuimasti mustetolppoon
ja entinen kitisevä rapina alkoi kuulua. Tuo pelottava pää muodosti
oikealle sivuseinälle jättiläissuuren, pyöreän varjon, joka synnytti
Agricolassa omituisen ahdistavan tunteen ikäänkuin se olisi uhannut
luhistaa hänet alleen. Hän tunsi itsensä niin tuiki vähäiseksi ja
avuttomaksi. Pelonalaisessa neuvottomuudessaan ei hän uskaltanut ryhtyä
mihinkään keinoon kääntääkseen huomiota itseensä, ja kiihtyneitä
hermoja vihlova hanhenkynän kitinä ikäänkuin hoputti häntä poistumaan
huoneesta, jossa punnittiin kristikunnan kohtaloita vuosisadoiksi.
Pulpetin ääressä kirjottava mies kasvoi hänen silmissään yhä
valtavammaksi jättiläiseksi samalla kuin hän itse tunsi pienenemistään
pienenevänsä.

Ahdistuksessaan läheni hän ovea pujahtaakseen yhtä hiljaa ulos kuin oli
tullutkin. Mutta hän kompastui kynnykseen ja aiheutti pientä kolinaa.
Hanhenkynä huoneen perällä pysähtyi, tuoli narahti uhkaavasti ja
lyhytkaulainen pää kääntyi puolittain ovea kohti.

-- Kuka siellä? -- kuului äreä ääni.

Agricola pysähtyi ja palasi hämmentyneenä äskeiselle paikalleen.

-- Mitä, kuka se siellä hiiviskelee? -- kuului pulpetin luota vieläkin
äreämmin ja samalla nousi kirjottaja ylös sekä läheni raskaskulmaisia
silmiään siristäen ovea, kädessään vasta musteeseen kastettu kynä.

Agricola kumarsi syvään ja sopersi vapisevin äänin jotakin
anteeksipyynnön tapaista. Luther tarkasti häntä hetkisen ääneti kuin
ajatuksiaan kooten ja lausui sitten:

-- Ah, tekö se olette, Agricola? Luulin täällä jo joitakin luvattomia
vieraita hiiviskelevän.

Ystävällinen ääni, millä nuo sanat lausuttiin, melkein oudostutti
Agricolaa, jonka korvissa vielä eli äskeisten sanojen äkäinen sävy.
Mutta samalla tunsi hän ihmeellisesti vapautuvansa pahimmasta
ahdistuksestaan.

-- Käykää lähemmäs valoa, tänne, -- ja ystävällisesti työnsi hän
Agricolan istumaan pulpetin päässä olevalle tuolille, asettuen itse
omalle kirjotusjakkaralleen.

Nähdessään nyt kynttilän valossa selvemmin nuoren oppilaansa kasvot,
huomasi hän heti niillä olevan masentuneen ja tuskallisen ilmeen. Ettei
kysyvällä äänettömyydellä pakottaisi häntä heti asiaansa käymään ja
antaakseen hänelle tilaisuutta rauhottumiseen, alkoi Luther
leikillisesti kertoa, kuinka hänet melkein kammo valtasi, huomatessaan
tuntemattoman miehen siellä ovipimennossa kähmivän. Jonkun aikaa sitten
oli nimittäin hänen illalla istuessaan kirjotuspöytänsä ääressä aivan
samalla tavoin outo mies ilmestynyt hänen huoneeseensa kuin maan alta
kohoten. Mutta se oli paljon pelottavampi vieras, tuo jo viisi vuotta
Sachsenin kauhuna ollut hevoskauppias ja kapinannostaja Hans Kohlhaas,
joka oli tullut häntä välittäjäkseen pyytämään ja uhannut pistoolilla
ampua itsensä siihen paikkaan, jollei uskonpuhdistaja suostuisi häntä
kuulemaan.

Lopetettuaan kertomuksensa kumartui Luther lähemmäs vierastaan ja
sanoi:

-- Te olette avun tarpeessa, rakas ystävä, eikö totta? Näen sen
päältänne ja ymmärrän että teidän on ollut vaikea tulla tänne. Mutta
paljastakaahan nyt sydämenne ja olkaa turvallisella mielellä, kyllä
minä opiskelevaisen ohdakkeisen tien tunnen.

Agricolan valtasi äkkiä lämmin turvallisuuden tunto aivankuin lapsen,
joka yksinään kylmässä väristyään löytää ymmärtävän ja suojaavan
isänsä. Kostunein silmin alkoi hän kertoa omasta ja toveriensa hädästä,
kuinka heidän suosijansa Martti piispan oli ollut mahdoton lähettää
heille apua, kuinka hän oli kirjeellä kääntynyt kuninkaankin puoleen,
mutta ainakin toistaiseksi ilman tulosta, ja kuinka hän viimein ei
ollut tiennyt muuta keinoa kuin tulla tänne.

Luther istui edelleen samassa eteenpäin kumartuneessa asennossa, kädet
polviin tuettuna, ja hänen jykevä leijonanpäänsä tärisi harvaan ja
tasaisesti kuin voimakasten suonenlyöntien liikkeelle saattamana. Hänen
mustan ruskeat, raskaiden luonten puolittain peittämät silmänsä olivat
tarkkaavasti Agricolaan kiintyneet.

-- Niin niin, sellaista se on, -- sanoi hän Agricolan lopetettua ja
lisäsi sitten puolittain leikillään: -- Ansaitsette vain nuhteet siitä,
että vasta niin viime hädässä ja pelolla käännytte minun puoleeni.
Olenhan minä täällä tavallaan isän sijassa teille muukalaisille,
vaikka, Jumala paratkoon, monesti lienenkin teille ynseä ja
velvollisuuteni unohtava isä. Niinhän se on meidän ihmisten laita, että
kun oma itsemme on pahimmasta hädästä päässyt, niin olemme kohta
valmiit ummistamaan silmämme toisten hädälle. Mutta katsokaamme nyt,
mitä voimme tehdä teidän pahimman puutteenne torjumiseksi.

Hän nousi ja meni toiseen huoneeseen. Ovi jäi hiukan raolleen kuten se
oli ollutkin ja Agricola kuuli sieltä matalaa puhetta, sitten avattavan
jonkun kaapin oven ja jotakin metalliastiain kilahtelua. Sen jälkeen
kuului taas keskustelua, josta saattoi erottaa tuikeasti mutta
hillitysti puhuvan naisäänen. Agricolan valtasi taas tuskallinen
mieliala ja häntä ikäänkuin hävetti siellä-olonsa. Hän ei olisi
tahtonut kuulla mitään mitä viereisessä huoneessa tapahtui, mutta hänen
hermonsa olivat taas äkkiä jännittyneet eikä hän voinut olla
kuulematta, kuinka Luther hymyilevällä äänellä sanoi: »Kuulkaahan,
herra Käthe, näinhän me pääsemme yhdestä ylellisyyskapineesta samalla
kun teemme Jumalalle otollisen työn.» Mutta naisen ääni, puhuen
vieläkin kiivaammin vaikka yhä hillitysti, keskeytti hänet. Sen jälkeen
kuuli hän Lutherin pari kertaa toistavan nimen Katharina sekä sitten
puhuvan jotakin vakavalla äänellä. Naisen ääntä ei enää kuulunut,
joku metalliesine vain kilahti hiljaa ikäänkuin kynnellä tai
kantasormuksella olisi siihen lyöty ja kohta sen jälkeen palasi Luther
omaan huoneeseensa.

Hänellä oli kädessä leveäjalkainen hopeapikari. Lyöden sitä valkoista
turpeaa kämmentänsä vasten sanoi hän iloisesti:

-- Kas tässä! On vain muutettava tämä kova ja ynseä metalli leiväksi,
sillä puhdasta rahaa minulla ei tällä haavaa ole teille antaa. Ottakaa
se. Te voitte mennä vielä tänään Fritz-mestarin luo ja vaihettaa sen
rahaksi. Tervehtikää häntä Martti-tohtorilta, hän on rehellinen ja
oikea kristitty, johon voitte luottaa.

Hän ojensi maljan Agricolalle ja nähdessään kuinka vaikea tämän oli
ottaa ja ylimalkaan koko asiaan suhtautua, jatkoi hän lyöden
oppilastaan olkapäälle:

-- Älkää tätä asiaa niin suurena pitäkö ja säästäkää kiitos kaiken
hyvän antajalle. Olkaa rohkea ja tehkää työtä iloisin mielin. Puute ja
vastukset, nehän kuuluvat asiaan, eikä meidän kilvotuksemme kuitenkaan
ole sen miehen, jonka elämä kului työssä ja tuskassa, paljossa
valvomisessa, nälässä ja janossa, paljossa paastossa, vilussa ja
alastomuudessa.

Käsi vielä Agricolan olkapäällä katsoi hän tätä hetkisen ääneti ja
jatkoi sitten:

-- Te olette niin tyynen ja vakavan näköinen mies, joka ei ryöpsähtele
ja sammu, vaan jossa palaa hiljainen mutta kestävä tuli. Minusta tuntuu
että Jumala on juuri teidät kutsunut kansanne valistajaksi. Maisteri
Särkilahdesta, joka kaksikymmentä vuotta sitten oli vähän aikaa
oppilaanani, odotin minä paljon. Hän oli tulinen ja rohkea
kilvottelija, mutta herramme ei nähnyt hyväksi häntä kauemmin
työmaallaan käyttää. Kansanne ja olonne kaipaavat ehkä toisenlaista
menettelyä kuin mihin hän olisi kyennyt. Työaseet tulee olla työn
luonnon mukaan. Jos täällä meillä on Rooman juonia vastaan täytynyt
usein rautaisin kavioin potkia, on taas siellä, missä paavillinen
hapatus ei niin haisevaksi ole käynyt, käytävä perkaustyöhön
hellävaraisemmin käsiksi.

-- Olkaa rohkea, sanon vielä, ja Jumala kanssanne! -- lopetti hän
puristaen Agricolan kättä ja saattaen hänet ovelle.

Tuskin koskaan oli Agricola tuntenut itseään niin huumautuneen
iloiseksi ja omituisen keventyneeksi kuin nyt autiolle ja kuutamoiselle
kadulle tultuaan. Hän oli kuin kohoutunut johonkin kuulaampiin
ilmapiireihin, missä hengittäminen laajensi koko olemusta.

Kiirein, melkein juoksevin askelin harhaili hän ahtaita ja sokkeloisia
katuja ilman päämäärää. Hän hymyili ja huitoi kädellään. Mutta sitten
muisti hän toverinsa, jotka synkkinä ja nälkäisinä odottivat häntä. Hän
pysähtyi ja huomasi kulkeneensa päinvastaiseen suuntaan. Yrittäessään
kotiinpäin rientää muisti hän Fritz-kultasepän ja pysähtyi taas. Mutta
tuliko hänen myydä lahja, jonka arvoista hän ei tulisi koskaan saamaan?
Eihän toki, vaan kalliina muistona tahtoi hän sen säilyttää läpi
elämänsä. Mutta leipä, leipä! Sitä tarvittiin ennen kaikkea ja
kiiruusti tarvittiin. Itse hän tunsi voivansa elää syömättä vielä
vaikka kokonaisen viikon, mutta ne masentuneet toveripoloiset, ne eivät
voineet tulla osallisiksi hänen mielialastaan ja sillä elää.

Hän seisoi siinä naputellen kynnellään pikarin reunaa ja silloin
juolahti hänen mieleensä onnellinen tuuma. Hän ehdottaa kultasepälle,
että hän saisi tilaisuuden sattuessa lunastaa pikarin takaisin. Asia
näytti hänestä mitä luonnollisimmalta ja kiiruusti lähti hän rientämään
määräpaikkaan. Nyt tunsi hän rohkeutta tunkeutua vaikka itse Saksin
vaaliruhtinaan luo, jos niin tarvittaisiin.

Martti-tohtorin terveiset tekivät Fritz-mestarin suopeaksi
ulkomaalaista ylioppilasta kohtaan. Hän otti pikarin pantiksi sen
täydestä raha-arvosta ja kiliseviä florineita taskussaan lähti Agricola
juoksujalkaa kortteeriin, missä hän ensimäiseksi meni emännän puheille,
suoritti hänelle vuokravelan ja pyysi häneltä illallista itselleen ja
tovereilleen, sillä ulkoa ei enää voinut ruokaa saada.

Kun hän astui toveriensa luo, oli siellä pilkko pimeä. Nenään pisti
kitkerä, loppuun palaneen talikynttilän käry.

-- Mihinkähän vankiluolaan minä olenkaan joutunut? -- sanoi Agricola,
sillä hänelle tuli vastustamaton halu hieman leikitellä toveriensa
kustannuksella.

-- Ei, täällä on kaksi vapaata miestä, joita eivät mammonan kahleet
sido, -- kuului pimeydestä Teitin ääni.

-- Ahaa, te istutte siellä yhä kirjojenne ääressä ja luette.

-- Niin, minä luulen että Simo tuossa -- hoi, Simo, oletko vielä
elossa? -- niin, että Simo tuossa juuri lukee Tukydideen viimeistä
sivua. Paasto on näet terottanut hänen katseensa. Minussa se taas on
sytyttänyt mystiläisten sisäisen valon, niin että varmaankin sen avulla
voisin lukea Taulerin kirjotuksia, jos niitä olisi tässä esillä.

-- Mutta luulenpa ettei hiukan enemmän maallista valoakin olisi
haitaksi eikä häiritsisi teitä opinnoissanne. Etköhän menisi sinä,
Simo, joka olet jo viime lehdelle ehtinyt, pyytämään emännältä yhden
kynttilän? -- sanoi Agricola, joka oli hapuillut itsensä uunin kupeelle
lavitsalle istumaan.

Siltä kohtaa, missä Simo oli hänen lähtiessään istunut, kuului
kähmimistä ja hiljaista mutinaa, mutta sitten vaikeni taas kaikki.

-- Simo, onko sinun vaikea kuulla näin niukassa valossa? Hakisit
emännältä kynttilän, sillä omat jalkani ovat paljosta juoksemisesta
niin puutuneet, etten kykene liikkeelle, ja Martti tuossa on
vapaasukuinen mies, niin etten minä talonpojanpoika katso voivani häntä
komentaa.

-- Mutta kuinka häneltä uskaltaa mennä pyytämään? -- kuului nyt Simon
paikalta avuton ääni.

-- Sano että dominus Agricola käski antaa.

Simo kähni taas, mutta jäi paikalleen ja Teitti pisti väliin:

-- Hän ei ole lukenut vielä loppuun eikä henno kesken jättää.

-- Kuulehan, Simo, minä sanon sinulle vielä yhden rohkaisevan sanan.

Agricola pisti kätensä taskuun ja pudisti sitä. Kuului rahojen kilinää
ja samalla häädettyä naurun tapaista kahdelta suunnalta. Simo alkoi
kompuroida ovea kohti.

-- Muistelen tässä jonkun kerskanneen, ettei täällä ole mammonan orjia,
-- sanoi Agricola tyhjentäen hyvän mielensä iloiseen nauruun.

Kohta palasi Simo, suu leveässä hymyssä ja kädessään palava kynttilä,
joka sijotettiin loppuneen tilalle rautajalustaan. Heti jälessä tuli
lasimestarin muorikin kantaen höyryävää soppamaljaa, josta levisi
suloinen tuoksu, saaden jokaisen kolmen sieramet laajenemaan. Hän
asetti pöydälle maljan ja suuren tinalautasen, jossa oli lusikat ja
kolme isoa leivänkimpaletta.

-- Saatte kiittää onneanne, että meillä soppa valmistui tavallista
myöhemmin, sillä olimme koko perhe iltamessussa, -- sanoi muori ja
asettui kädet puuskassa seisomaan keskelle huonetta.

-- Messussa? -- tarttui hänen sanoihinsa Teitti, jonka äänestä nyt oli
kokonaan kadonnut äskeinen kuiva jurous. -- Teissä, muoriseni, taitaa
olla jälellä koko joukko paavillista hapatusta, niin wittenbergiläinen
kuin olettekin.

-- Iltamessussa tai iltajumalanpalveluksessa, se on minusta
samantekevää, -- sanoi muori ja nähdessään millä voimalla soppa veti
nuorukaisia puoleensa, lisäsi hän:

-- Näyttääpä että olette hiukan paastonneet ja se on myös paavia,
tiedän mä.

-- Muori, muori, -- ehätti Teitti saatuaan itseensä muutamia
lusikallisia soppaa, -- tehän ette ole edes lukenut tai kuullut
Martti-tohtorin kirjottamaa katekismusta, missä sanotaan, että paastota
ja ruumiillisesti itsensä valmistaa on hyvä tapa, mutta messua siellä
ei missään mainita.

Muori nyrpisti nenäänsä ja sanoi:

-- Messuksi tuota ennen minun tyttönä ollessani sanottiin ja kyllä se
nimi minulle vieläkin välttää.

Puhelias muori valkoisine esiliinoineen lisäsi nuorten miesten
kodikkuuden tuntoa ja Teitti haluten häntä vielä hetkisen huoneessa
pidättää lausui:

-- Tunnustakaahan, ettekö silloin tyttönä ollessanne uhrannut jotakin
ropoa annekauppiaallekin ja siten kuitannut pieniä ylitsekäymisiänne?

-- En sinä ilmoisna ikänä! -- kiivastui muori, -- vaikka kyllähän ne
täältä Wittenbergistäkin hyökkäsivät syntikuitteja ostamaan jo
ennenkuin se rietas oli arkkuineen kaupunkiinkaan ehtinyt.

-- Silloin täällä varmaankin oli koko markkinat?

-- Oli, oli toki. Mutta vielä pahempi mylläkkä täällä silloin kävi, kun
se Zwickaun haikara pesueineen [Tarkottaa Nicolaus Storch'ia, joka oli
Zwickausta kotoisin oleva kankuri ja uskonnollinen kiihkoilija. Storch
suomeksi haikara.] tuli tänne mellastamaan ja Martti-tohtori oli
Wartburgissa paholaista kurittamassa. Ja tänne kai se paholainen
silloin ryykäsikin kostamaan ja kyllä se monen pään pyörälle saikin. Ei
silloin vähää kun mennäänpäs kirkkoon peliään pitämään ja säretään
siellä kaikki kuvat ja kaunistukset ja itse Carlstadt koluaa
työpajoissa kuin mikähän nokikuono. Piti mukamas jokaisen elättää
itsensä kättensä töillä. Ja jokainen kehui olevansa täynnä pyhää
henkeä. Pyh kaikkia! Sanovatkin Martti tohtorin tultuaan sanoneen, että
hän antaa vasten kuonoa semmoisille hengille ja se minusta oli naulan
päähän sanottu. Eikä tarvinnutkaan Martti tohtorin monta saarnaa pitää,
kun ne Zwickaun nokikuonot täältä tiensä löysivät.

Muori oli puheen alkuun päästyään istunut ja jutteli vielä senkin
jälkeen kuin nuoret miehet olivat lopettaneet ateriansa, kertoillen
sekaisin Lutherin ja Melanchtonin naimisiinmenosta, Kohlhaasin
murhapoltoista ja monesta muusta, sekä kysellen, olivatko he kuulleet
sodan olevan tulossa, sillä hänelle oli tänään kerrottu että keisari
vielä ennen joulua tulee suurella sotajoukolla kurittamaan vanhasta
uskosta luopuneita ruhtinaita. Vihdoin hän sentään huomasi korjata
astiat pöydältä, toivotti hyvää yötä ja poistui huoneesta.

Teitti, joka selkäänsä seinään nojaten ja jalat nostettuna toiselle
lavitsalle oli hymysuin kuunnellut muorin juttuja, virkkoi nyt:

-- Ei tämä maailma sentään ole kaikista pahin asuinsija, vai mitä veli
Simon arvelee?

Vastauksen sijasta ilmaisi Simo tyytyväisyytensä maailmaan hymyllä,
joka oli hänen kellertävillä kasvoillaan loistanut aina siitä saakka
kun hän palasi kynttilää hakemasta.

-- Mutta olemmepa, veli Mikael, tainneet unhottaa kiittää sinua tästä,
-- kääntyi Teitti Agricolaan.

-- Ei minua vaan aivan toista miestä tästä on kiitettävä ja sekin
toinen käski kaikki kiitokset siirtää Jumalalle, -- vastasi Agricola.

Täynnä yli pursuavaa onnellisuutta käveli hän edestakaisin ahdasta
lattiaa ja mietti, eikö hänen olisi nyt kerrottava tovereilleen
käynnistään Lutherin luona. Hän muisteli sana sanalta, mitä
uskonpuhdistaja oli hänelle sanonut ja tultuaan siihen kohtaan missä
Luther puhui Särkilahdesta ja hänestä, juolahti hänen mieleensä toinen
asia. Hän pysähtyi nurkassa olevan pienen kirstunsa eteen ja mietti,
eikö nyt olisi soveliain hetki ilmaista suuri aatteensa tovereille ja
valmistaa heille pieni yllätys. Kaipasihan tämä merkillinen ilta
päättäjäisikseen jotakin erikoisempaa.

Tovereihinsa kääntyen sanoi hän:

-- Nykyään emme ole moneen iltaan lukeneet yhteisesti raamattua.
Haluatteko kuulla, niin minä luen vähäisen?

Hänen huulillaan oli salaperäinen hymy ja hiukan ihmeissään myöntyivät
toverit hänen ehdotukseensa. Mutta hän oli avannut jo kirstun, josta
hän muutamien vaatekappaleiden alta veti esiin joukon kokoon käärittyjä
paperiarkkeja. Hän toi ne pöydälle, selaili ja kehitteli niitä auki ja
silmäsi välistä salaperäisesti tovereihinsa, jotka ääneti ja pyörein
silmin seurasivat hänen toimiaan. Saatuaan paperinsa järjestykseen,
sanoi hän:

-- Jos minä alan Mattheuksen yhdennestäkolmatta luvusta.

Hän silmäsi vielä tovereitaan ja alkoi sitten jännityksestä hieman
värähtävällä äänellä lukea paperista:

-- »Ja quin he lehestuit Jerosolimat ia tulit Bethphagen oliomäen tyge
| silloin Jeesus lehetti caxi Opetuslasta sanoden heille | Menget
kyleen ioca on teiden edhesen | ia cocta te leudhet asintamman
sidhottuna | ia varsan henen cansans | pästeket ne ia tokat minulle. Ja
ios iocu teille iotakin sanopi | niin sanocat | Herra niite taruitze |
ia cocta hen laske heiden.»

Hän pysähtyi ja veti syvään henkeä. Heti hänen ensimäisiä sanoja
lukiessaan oli Teitti pudottanut jalkansa lavitsalta lattiaan ja
yrittänyt kavahtamaan seisoalleen, mutta jäänyt sitten siihen asentoon
ja henkeä pidättäen kuunnellut Agricolan lukemista. Nyt läheni hän
pöytää ja yritti sanomaan jotakin, mutta sai esille vain pari »muttaa»
ja kumartui sen sijaan Agricolan olan yli katsomaan paperiin. Simo
noudatti hänen esimerkkiään ja alkoi toisen olan yli tähystää tuota
merkillistä paperia. Agricola otti hanhenkynän käteensä ja aivan kuin
olisi opastanut tovereitaan kirjalle osotti hän sillä sanoja,
lukiessaan edelleen:

-- »Mutta näme caiki tapacduit | että se teutetäisin | quin sanottu oli
Prophetan cautta ioca sanoi | Sanocat Syonin tytterelle | Catzo sinun
Kuningas tule sinulle sivije istudhen asintamman päle | ia ikeen
alaisen asin varsan päle.»

-- Sinäkö sitä olet siihen kirjottanut? -- keskeytti nyt Teitti ja haki
rahinsa pöydän luo. Hän katseli Agricolaa kuin jotakin outoa
ilmestystä.

-- Minä, -- myönsi Agricola ujosti, -- ja minä olen päättänyt koko
raamatun kirjottaa suomenkielellä.

Hän punastui ja siirsi katseensa papereihin.

-- Mutta miten ... mistä se on sinun mieleesi tullut, taikka ... miten
sinä olet alkuun päässyt? -- sammalsi Teitti, joka ei tahtonut tietää
miten oikeastaan suhtautua tähän uuteen ja käsittämättömään asiaan.

-- Se tapahtui kevätkesällä, kun minä opettajana ollessani asuin
yksinäni. Eräänä iltana luin tohtori Lutherin saksalaista raamattua ja
silloin, juuri kun luin tätä Mattheuksen yhdettäkolmatta lukua, välähti
mieleeni kysymys, että emmekö me suomalaisetkin voisi saada
jumalansanaa omalle kielellemme niinkuin saksalaisetkin. Ensinnä se
tuntui aivan mahdottomalta, mutta se ei kuitenkaan jättänyt minua
rauhaan ja minä päätin edes koettaa. Koetin ensin lukiessani miettiä
mitenkä se oikein tulisi suomenkielellä. Minä etsin ja hapuilin
suomalaisia sanoja ja kun sain ensimäisen lauseen koossa pysymään, tuli
minulle kova kiiru saada se kirjotetuksi. Ja kun se oli paperilla, en
tahtonut aluksi uskoa silmiäni ja minulle tuli niin eriskummallinen
olo, aivankuin olisi samalla kertaa pitänyt itkeä ja nauraa.

Hän oli hiljaisella äänellä ja kostunein silmin kertonut tämän, kun
Teitti sanoi:

-- Kyllä kai minäkin aina lukiessani ajattelen jollakin lailla
omankielisesti sisällystä, mutta ei minulle silti ole koskaan mieleen
tullut, että se voisi olla suomeksi kirjotettukin.

Asia näytti lähemmin miettiessä niin yksinkertaiselta ja kuitenkin
tuntui se samalla heistä kaikista ihmeeltä. Agricola kertoi, kuinka hän
saatuaan muutamia lauseita paperille innostui siihen niin, että ahersi
yökaudet suomentamispuuhassa ja käänsi siten yhtä menoa Mattheuksen
evankeliumin loppuun ja kappaleen Markusta lisäksi. Hän oli ilmottanut
siitä kuninkaallekin lähettäessään hänelle elokuussa kirjeen, mutta
tovereilleen oli hän päättänyt paljastaa aatteensa vasta sitten kun
kuninkaalta olisi tullut vastaus.

-- Etköhän lukisi vieläkin? -- huomautti nyt Simo arasti, ja
liikutettuna siitä hartaudesta, millä toverit ottivat vastaan hänen
uuden aatteensa, jatkoi Agricola lukemistaan. Vaikka he syönnin jälkeen
olivatkin tunteneet itsensä raukeiksi, oli nyt uneliaisuus kaikonnut
kauas ja hievahtamatta kuunteli kumpikin. Simo vain silloin tällöin
ojentausi henkeään pidättäen niistämään ratisevaa kynttilää, että valo
lukijalle pysyisi tasaisena. Luvun toisensa jälkeen luki Agricola
käsikirjotuksestaan, lausuen sanat harvaan ja eräänlaisella
hellävaraisuudella aivankuin olisi pelännyt niiden kosketuksesta
särkyvän. Kun hän jälleen pysähtyi, olivat kaikki pitemmän ajan ääneti
ja antoivat viimeisten sanojen kaikua korvissaan. Sitten otti Teitti
pöydältä suuren saksankielisen raamatun, pyöritti sitä käsissään ja
sanoi:

-- Aiotko sinä saada sen painetuksikin?

-- Kuinkas muuten, -- vastasi Agricola luottavasti, -- vähänhän siitä
ilman olisi Suomen kansalle hyötyä.

-- Ajatelkaahan, meilläkin on sitten omalla kielellämme tällainen
kirja, -- sanoi Teitti saksalaista raamattua yhä käännellen.

Oltiin taas hetkinen ääneti, kunnes Simo virkkoi enemmän itsekseen kuin
toisille tarkotettuna:

-- Se on sitten Biblia fennica. Paremman ilmasukeinon puutteessa tahtoi
hän näillä sanoilla tulkita mielikuvansa siitä, että suomalainen
kansallisuus sen kautta tulee ikäänkuin rajoiltaan selvemmin määrätyksi
ja kohotetuksi esiin jostakin epäselvästä hämystä, ja samalla hekin,
finlandenses, käyvät kaikille selväpiirteisemmiksi eivätkä ole enää
joku epämääräinen heimokunta ruotsalaisten selän takana.

-- Sittenkun meillä on raamattu suomenkielellä, niin ... hm!

Toiset katsoivat kysyvästi Teittiin ja tämä täydensi hämillään
lauseensa:

-- ... niin kukaties syntyy muitakin kirjoja suomeksi.

Kukaan ei vastannut, mutta kaikkien silmät kiilsivät ja näkyi, että
heille noiden sanojen johdosta aukeni uusia ja outoja näköaloja. Heissä
liikkuivat voimakkaina samat tunteet, joita he eivät kuitenkaan
osanneet lähemmin määritellä tai nimittää. Että he olivat suomalaisia,
sehän heille oli tiettyä jo lapsuudesta saakka, mutta tuo tieto oli nyt
jollakin tavoin joutunut käymistilaan ja synnyttänyt heissä uusia
sielunliikkeitä.

-- Luehan, Miika, vielä, on niin omituista sitä kuunnella, -- pyysi
Teitti ja Agricola ryhtyi taas lukemaan ja jatkoi yhtä menoa siksi
kunnes käsikirjotus loppui.

Vaikka oli jo myöhäinen, eivät he kiirehtineet nukkumaan, vaan
jatkoivat keskustelua tuosta suuresta tapauksesta ja kukin koetti
parhaimpansa mukaan saada ulos sen mitä mielessä liikkui. Vasta kun
kynttilä alkoi lopulleen riutua, laittausivat he vaatimattomille ja
koville makuutiloilleen ja huoneessa vallitsi taasen pimeä.

Kun kukaan ei tuntunut vielä nukkuvan, keskeytti hiljaisuuden Simon
ääni, joka ujona kuului sanovan:

-- Miika, etkö ole pater nosteriakin ajatellut suomeksi? Minä rupesin
sitä juuri itsekseni lukemaan, mutta tuntuu kovin oudolta sitä tänä
iltana latinaksi toistaa.

Silloin alkoi Agricola hiljaa ja hartaasti lausua isämeitää suomeksi,
ja kun hän oli sanonut amen, ei hiljaisuutta häirinnyt enää mikään.
Mutta kukin heistä tunsi toisensa vielä pitkän ajan makaavan valppain
silmin ja ikäänkuin toistamiseen kuuntelevan sitä kirjotettua
suomalaista sanaa, joka heidän huoneessaan tänä iltana oli ensi kerran
kaikunut. Ja heistä tuntui kuin tuossa pimeässä hiljaisuudessa olisi
ollut jotakin neitseellistä ja pyhää.



LUOPIOITA.


Ikkuna kollegion pieneen sairashuoneeseen oli hiukan raollaan ja siitä
tuulahti sisälle raikas kevätilma. Nähtävästi vaikutti se virkistävästi
huoneen ainoaan potilaaseen, joka oli noin viidenkolmatta vuotias
kaunismuotoinen nuorimies. Hän lakkasi hourimasta ja rynnistelemästä,
maaten nyt levollisesti ja tirkistellen kuumeesta kiiltävin silmin
vastapäisellä seinällä olevaa ristiinnaulitun kuvaa.

Hänen hoitajansa, vielä nuorempi jesuittaveli, otti kirjan käteensä,
silmäsi sairasta ja ettei etäisenä kohuna kuuluva »ikuisen kaupungin»
melu häiritsisi hänen lukemistaan, siirsi hän pyöreäruutuisen ikkunan
kiinemmäs. Sen tehtyään istui hän lavitsalle seinänviereen ja syventyi
tutkimaan »Pyhimysten kukkasia», jotka sata vuotta aikaisemmin olivat
veljeskunnan perustajan Ignatius Loyolan elämässä saaneet aikaan niin
ihmeellisen käänteen. Mutta tuskin oli hän pari lausetta ehtinyt lukea,
kun sairas keskeytti hänet lausuen kovalla äänellä:

-- _Magna est distantia inter Romani et Finlandiani... Illa me habet,
hanc desidero_. [Pitkälti on Roomasta Suomeen... Edellisessä olen,
jälkimäiseen ikävöin.]

Hoitajaveli katsahti ällistyneenä sairaaseen, luullen nuo sanat hänelle
tarkotetuiksi. Mutta sairaan kasvot olivat taas arveluttavasti
tulehtuneet ja sekavasti tirkisteli hän eteensä. Ojentaen molemmat
kätensä jatkoi hän läähättäen:

-- _O Clara, Clara, mea pulcherrima et carissima Clara! Plenus est
animus meus te videndi, O Clara, virgo benedicta!_ [Oi, Klaara,
Klaara, kaunein ja rakkahin Klaarani, sydämeni halajaa nähdä sinua,
sinä siunattu neito!]

Hoitajaveli, joka oli yrittänyt lukemistaan jatkamaan, höristi
korviaan. Mutta sairas jatkoi hetken kuluttua suomeksi ja melkein
huutamalla:

-- Tahdon nauttia sinun lempesi suloutta, vaikka koko pyhimysten joukko
minua siitä kieltäisi. Tahdon salaa sinua syleillä, jollei minun
sallita julkisesti sinua vaimokseni sanoa.

Hoitajaveljen kasvot ilmaisivat pettymystä ja viekkaasti kysyi hän:

-- _Quid dicis? Cur non latine loqueris_? [Mitä sanot? Mikset puhu
latinaa?]

Ja aivankuin uteliasta kaitsijaansa totellen jatkoi sairas puoleksi
laulavalla äänellä:

    -- _Jam, dulcis amica, venito,
    quam sicut cor meum diligo.
    Intra cubiculum meum
    ornamentis cunctis onustum_.
    -- -- -- -- -- --
    _Sine te non potero vivere;
    jam decet amorem perficere_.

[Jo tulen, armas ystäväni, sa jota lemmin kuin omaa sydäntäni. Käy
sisään makuukammiooni, jonka monet koristukset täyttävät. -- Ilman
sinua en voi elää: on jo aika tehdä tosi lemmestämme.]

Sairas kavahti nyt istumaan, nauroi hurjasti ja alkoi juopuneen äänellä
hoilottaa:

    -- _Magis quam ecclesiam
    diligo tabernam,
    ipsam nullo tempore
    sprevi neque spernam_.

[Enemmän kuin kirkkoa rakastan kapakkaa; sitä en ole koskaan
halveksinut enkä halveksi.]

Hoitajaveli pudotti kirjan lattiaan ja nousi kauhistuneena ylös.

-- _Sile, impie_! [Vaikene, jumalaton!] -- huudahti hän ja teki
ristinmerkin.

Mutta kun sairas nauroi, huitoi käsillään ja jatkoi renkutustaan,
pakeni nuori jesuitta huoneesta. Hetken kuluttua hän kumminkin palasi
mukanaan vanhempi veli. Yhdessä laskivat he hänet pitkälleen ja
vanhempi ryhtyi suonta lyömään nuoremman hillitessä sairasta.
Verenlasku tyynnytti potilasta ja kun hän vielä oli saanut
virvotusjuomaa sekä kääreen päähänsä, ummisti hän raukeana silmänsä ja
alkoi tasaisemmin hengittää. Silmät pyöreinä kertoi nyt nuorempi
kuiskaten, mitä sairas oli puhunut, ja hetkisen tätä ääneti ja huulet
supussa silmäiltyään sanoi vanhempi:

-- _Aliquid heretici in eo, neque mirabile, quod filius episcopi
lutherani. Ora pro eo_.

[Hänessä on vielä jonkun verran kerettiläistä eikä kummakaan kun hän on
lutherilaisen piispan poika. Rukoile hänen puolestaan.]

Sen sanottuaan jätti hän huoneen. Yksin sairaan kanssa jäätyään teki
nuorempi ristinmerkin ja alkoi rukouskirjasta valittavalla äänellä
lukea:

-- _Domine, ne in furore tuo arguas me_... [Herra, elä soimaa
minua vihassas...]

Luettuaan psalmin loppuun sekä kolmasti pater nosterin, teki hän
ristinmerkin sairaan yli ja lähti huoneesta.

Kun hän illalla palasi kynttilä kädessä, nukkui sairas vielä, mutta
heräsi kun valo sattui silmiin. Kuume näytti jättäneen hänet, sillä
hänen katseensa oli selkeä. Hoitajaveli ojensi hänelle kirjeen, jonka
hän oli tuonut mukanaan. Sen kuoressa oli osote: _Reverendiss:o D:no
Erico Ericio juniori de Sorola, Unico et carissimo illio etc. Roma, in
Collegia germanico_.

       *       *       *       *       *

Erik Erikinpoika Sorolainen nuorempi oli nykyään noin viidenkolmatta
vuotias. Käytyään Turun koulun oli hän oleskellut jonkun aikaa
Vesteråsissa tätinsä luona, joutuen lemmensuhteisiin orpanansa Klaran
kanssa, sekä matkustanut sitten isänsä toivomusten mukaan ja rahoilla
runsaasti varustettuna Saksaan, missä hänen tuli Rostockin ja
Wittenbergin yliopistoissa jatkaa opintojaan. Mutta elämä näissä
lutherilaisuuden päämajoissa oli jo kangistunut orthodoxian kaavoihin
ja professorien ärtyneet kiistat siitä, olivatko hyvättyöt ihmisen
autuudelle vahingollisia vai edullisia ja tuliko ehtoollisessa
uskovaisen osaksi Kristuksen totinen ruumis ja veri vaiko ainoastaan
hänestä virtaava hengellinen voima, kuten salakalvinistit väittivät,
eivät voineet kauan nuorta Sorolaista kiinnittää. Hän jätti Rostockin
ja Wittenbergin kuivat pergamenttiukot toistensa tukkaa vanuttamaan ja
lähti miekka vyöllä sekä aatelisjunkkarin samettijakkuun puettuna
ratsastamaan kohti iloista Puolaa, jossa nuoren Sigismund kuninkaan
ympärillä oli paljon muitakin suomalaisia ja ruotsalaisia ja joka
kauniille, nautintoja rakastavalle, kunnianhimoiselle ja lahjakkaalle
nuorukaiselle oli paljon otollisempi oleskelupaikka. Vaikka hänen
isänsä, Erik piispa, ei ollutkaan mikään tunnustettu aatelismies,
esiintyi nuori Erik, joka oli kiihkeä aristokraatti, ulkomailla
aatelisena, sillä hän väitti esi-isäinsä olleen unkarilaisia ritareita
ja linnanpäälliköitä sekä iso-isänsä sedän, erään Petrus Brandinuksen,
Kaarle viidennen aikana kaatuneen taistelussa turkkilaisia vastaan.

Krakovan iloinen ja kirjava elämä aukaisi hänen eteensä mahdollisuudet
kaikkeen siihen, mitä hän poikavuosinaan oli uneksinut ja haaveillut.
Täällä viivähti vielä kuin häipyvänä kangastuksena keskiaikainen
ritarielämä aseleikkeineen ja naisenpalveluksineen, ja täällä oli
myöskin toinen keskiajan laitos, uskonpuhdistuksen iskusta uudelleen
elpynyt katolinen kirkko paavillisine legaatteineen, munkkeineen ja
prelaatteineen loistavasti edustettuna. Kiihkokatoliseksi kasvatetun
Sigismundin ympärillä kehrättiin laajakantoisia suunnitelmia
pohjoismaiden saattamiseksi takaisin katolisen kirkon äidilliseen
helmaan, ja siinä oli työalaa sekä miekan että sanan käyttäjille, ja
nuorelle Sorolaiselle aukeni siis kunnianhimoa kiihottavia näköaloja
kahdellekin suunnalle.

Jonkun aikaa häilyi hän kahden vaiheilla, kuluttaen aikaansa iloisissa
nautinnoissa. Vallotusretken hengelliseksi etujoukoksi valmistuneita,
Braunsbergin, Thornin ja Rooman jesuittakouluissa kasvatuksensa
saaneita suomalaisia, kuten Johannes Jussoila, Petrus Petrosa ja
Valentinus Thomae paistattelihe täällä kuninkaallisen suosion
loisteessa, ja tutustuminen näiden kanssa suuntasi Sorolaisen
kunnianhimoiset unelmat kirkon alalle. Sillä taholla hänellä aina oli
varma menestysmahdollisuus, kun sitä vastoin maallisella alalla saattoi
tuottaa vaikeuksia se seikka, että hänen aatelisessa sukujohdossaan oli
parin kolmen sukupolven mittainen katkein olemassa ja kadehtijat siis
helposti voivat saattaa koko hänen aateluutensa epäilyksen alaiseksi.
Mutta kirkko avasi aateliskirjaa tiedustelematta ovet lahjakkaalle
miehelle vaikka kardinaalin ja paavin istuimille saakka. Sitäpaitsi
veti katolilaisuus häntä jo sinänsäkin puoleensa, sillä sen ulkonainen
loisto ja madonnanpalvelus tarjosivat hänen huikentelevalle ja
aistilliselle mielelleen paljon suurempaa tyydytystä kuin jäykkä ja
alaston protestanttisuus. Ja mikä vetovoima ja houkutus olikaan
sellaisten pyhien miesten kuin Benedictuksen, Fransiskuksen ja Ignatius
Loyolan elämällä. Kun kiinteästi kuvitteli yhtämittaista aistielämän
kieltämistä, huikaisevia paastoja, yövalvontoja ja itsekidutuksia,
joiden vaikutuksesta saattoi ihanissa näyissä nähdä lempeän Kristuksen
kylkihaavoineen ja suloisesti hymyilevän neitsyt Marian, niin silloin
häipyivät kalpeina mitättömyyksinä varjoon maallisen ritarielämän
tarjoamat ilot ja mainetyöt. Sellaisena huumauksen hetkenä hän kerran
sitten lankesi polvilleen neitsyt Marian eteen ja ihanaa liikutusta
tuntien pyysi päästä hänen ritarikseen.

Krakovassa olevista suomalaisista kiintyi hän lähinnä Valentinus
Tuomaanpoikaan, joka oli Sigismundin hovirunoilija sekä lähes
parikymmentä vuotta Sorolaista vanhempi. Hän oli syntynyt
Karjalohjalla, käynyt koulua Turussa sekä sitten aitosuomalaista
seikkailuhaluaan noudattaen kulkeutunut Saksaan ja Braunsbergin
jesuittakollegiossa kääntynyt katolisuuteen. Vilnan yliopistossa
ollessaan oli hän alkanut harrastaa runoutta ja kun vasta Puolan
kuninkaaksi valittu Sigismund, johon eri tahoilla kiinnitettiin niin
suuria toiveita, saapui 1589 mainittuun kaupunkiin, oli Valentinus
Thomae tervehtinyt häntä »suomalaisilla rytmeillä» ja latinankielisillä
distikoneilla. Tällä oli hän saavuttanut kuninkaan suosion sekä päässyt
hoviin kaunopuhujaksi ja runoilijaksi. Hän oli täydellinen tunneihminen
sekä sukulaishenki Sorolaiselle. Heistä tuli pian läheiset ystävät ja
Valentinuksen kehotuksesta päätti Sorolainen lähteä Roomaan opintojaan
jatkamaan sekä valmistumaan hengelliseen säätyyn.

Annettuaan isälleen karttelevia tietoja tarkotusperistään lähti hän
matkaan Ranskan kautta, nähdäkseen samalla maailmaa mahdollisimman
laajalti. Vaikkei hän vielä ollutkaan julkisesti katolisuuteen
kääntynyt, harrasti hän jo sentään katolilaisia menoja paastoten ja
rukoillen taivaallista neitsyttä, jonka hän oli valinnut erikoiseksi
suojelijakseen. Innostuttuaan itsekieltäymyksiin saattoi hän siinä
mennä sangen pitkälle, ollen toisinaan päiväkausia mitään nauttimatta
ja rukoillen yhtenä päivänä läpi satakuusikymmentäviisi helmeä
sisältävän rukousnauhansa. Sellaisten ponnistusten jälkeen tunsi hän
harvinaista kasvamista ja sisäistä voimistumista sekä saattoi silloin
nähdä loistavan päämääränsä aivan käden ulottuvissa. Mutta liian
kireälle pingotettu jousi laukesi ja hymyilevään Provenceen tultuaan
lankesi hän suinpäin aistillisuuteen. Hänen yöpyessään erääseen
luostariin viettivät munkit kuten koko seutukuntakin iloisia
viininkorjuukemuja. Kun iltamessun jälkeen oltiin refektooriossa
illallisaterialla, päästivät munkit etelä-ranskalaisen luonteensa
valloilleen. Yleinen ilo ja keveä mieliala tarttui Sorolaiseen kuin
tuli tappuroihin ja hän tyhjensi maljan toisensa jälkeen kuohuvaa
rypälenestettä. Laskettiin keveitä sukkeluuksia ja yhtäkkiä alkoi
joku laulaa vanhaa renkutusta: »_Magis quam ecclesiam diligo
tabernam_», jota Sorolainen nyt houreissaan oli toistanut. Laulu
seurasi toistaan ja kun kunnianarvoisa apotti oli kannettu omalle
vuoteelleen, pälkähti nuorempien päähän ruveta vanhaa »narrinjuhlaa»
viettämään. Sorolainen telmäsi täydestä sielustaan mukana ja joku
ehdotti tuota iloista pohjoismaalaista piispaksi. Se hyväksyttiin
ilohuudoilla, hänen päähänsä pistettiin paperista kierretty hiippa,
käteen työnnettiin koukkupääsauva, toiseen viinimalja, munkit
järjestyivät kulkueeksi hänen jälkeensä ja iloisesti hoilaten mennä
huojuttiin luostarin kirkkoon. Vallaton joukko sijottui kuoriin,
Sorolainen työnnettiin saarnastuoliin ja häntä huudettiin saarnaamaan.
Ja hän saarnasi, tekstinään sanat: »Minä janoon.» Ihmisten oli määrä
juoda viiniä eikä vettä niinkuin hevoset ja aasit, sillä sanoohan
profeetta: älkäät olko niinkuin hevoset ja aasit. Ja riemuhuutojen
kaikuessa tyhjensi hän viinimaljansa.

Kun hän viimeinkin selvisi Provencen seikkailuista, jatkoi hän kurjana
syntisenä matkaansa Roomaan alkaen katumus- ja kieltäymisharjotukset
aivan alusta. Collegium germanicumiin otettiin hänet, protestanttisen
piispan poika, avosylin vastaan ja innolla antausi hän nyt opinnoihin.
Sikäli kuin viimeinen kuperkeikka jäi ajassa taaksepäin ja hänen
kaikista aistinautinnoista eristynyt elämänsä kollegiossa kohotti hänen
siveellistä tuntoaan, alkoi loistava päämäärä taas kangastaa hänen
edessään ja eräänä sisällisen nousun hetkenä kirjotti hän isälleen
pitkän kirjeen, tunnustaen kääntyneensä katoliseen uskoon, puhuen
kunnianhimoisista unelmistaan ja vieläpä haltioissaan kehottaen vanhaa
paljon kokenutta isäänsäkin palajamaan katolisen kirkon helmaan.
Lisäksi oli hän isäänsä kehottanut muistamaan olevansa vanhaa aatelia,
pitämään arvostaan kiinni ja asettumaan tavallisten aatelismiesten
yläpuolelle, sillä piispoja on Suomessa vain yksi, mutta aatelismiehiä
tusinoittain ja mitä on hänen, piispan, rinnalla »joku Hevonpää tai
Svinhufvud».

Mutta oltuaan pari vuotta kollegiossa alkoi häntä vaivata koti-ikävä ja
toisinaan saattoi hän jo katua koko katolisuuteen kääntymistään.
Kotonahan hän olisi voinut hankkia vahvistuksen sukunsa vanhalle
aateluudelle, ja mennä Kaarlo kuninkaan palvelukseen sekä naida
Klaaran, joka sekin oli hänelle nyt mahdotonta. Mutta sitten hän taas
antausi mitä ankarimpiin katumustöihin, ripitti itsensä, paastosi ja
valvoi ja luuli toisinaan näkevänsä edessään lempeästi hymyilevän
neitsyt Marian. Mutta usein tuo taivaallinen madonna saikin hänen
mielikuvituksessaan yhtäkkiä Klaaran piirteet ja hänen hurmionsa kohosi
silloin huippuunsa, kunnes hän huomasi sen perkeleen kiusaukseksi ja
alkoi entistä ankarammin katumusta harjottaa. Jo Krakovasta lähtiessään
oli hän päättänyt karkottaa sydämestään Klaaran ja katkaista kaiken
yhteyden hänen kanssaan, mutta sen toimeenpano kävi yli hänen voimiensa
ja kerran hän sitten, tulisen kaipuun rintaa polttaessa, kirjotti
Klaaralle pitkän ja kiihkeän kirjeen ilmottaen tahtovansa häntä kerran
vielä syleillä, vaikkapa sen sitten täytyisi luvattomastikin tapahtua.

Kun hän oli päättänyt sekä filosofiset että teologiset opintonsa
kollegiossa, kirjotti hän toisen kerran isälle pyytäen kahtasataa
florinia matkarahoiksi, sillä hän tahtoi tulla nyt kotona käymään. Ja
kaikkia kokemiaan muistaen sekä samalla isän, äidin ja siskojen
muodostamaa piiriä kotoisen takkavalkean ääressä, huudahti hän
kirjeessään intomielin: »_Satis diu vidi, audivi, tacui: visa jam
monstrare, audita referre et loqui tandem utinam in patria liceat!_»
[Tarpeeksi kauan olen nähnyt, kuullut ja vaiennut: oi jospa saisin jo
kotona kertoa näkemiäni ja kuulemiani!]

Rahoja odotellessaan tahtoi hän vielä yhtä ja toista opiskella.
Liittipä hän kirjeen loppuun uhkauksenkin, että jollei hän rahoja saa,
ei hän luultavasti koskaan enää palaa kotiin ja silloin menevät isän
siihenastisetkin uhraukset hukkaan. Kun vastausta ei kuulunut, kirjotti
hän vielä isänsä ystävälle piispa Olaus Stephani Bellinukselle
Vesteråsiin pyytäen tämän välitystä saadakseen isältä mainitun summan,
jonka hän välttämättä tarvitsi. Kaikki kieltäymykset unhottaen huudahti
hän kirjeessään ylpeästi: »_Nec pedes proficisci ullo pacto sustineo,
nec volo, nec decet, nec debeo_.» [Ja jalan minä en kykene millään
mokomin matkustamaan, enkä minä tahdokaan, se ei sovi enkä ole siihen
velvollinen.] Isän vastausta ja rahalähetystä odotellessaan heittäysi
hän taas intohimonsa koko kiihkolla hartaudenharjotuksiin ikäänkuin
päättäen kerta kaikkiaan väkirynnäköllä voittaa pyhyyden maineen.
Useita päiviä paastottuaan vietti hän kokonaisen yön kirkossa
taivaallista suojelijatartaan rukoillen ja oli aamulla lähes
tajuttomassa tilassa. Ankarassa kuumeessa oli hän jo viikonpäivät
maannut, kun nyt hänen houreesta selvitessään saapui viimeinkin isän
vastaus lähes vuosi sen jälkeen kun hän edellisenä pyhän Johannes
Baptistan päivänä 1607 oli lähettänyt rahanpyyntikirjeensä.

       *       *       *       *       *

»Kadonnut, mutta silti rakas, ainokainen poikani», luki hän kirjeen
otsikosta. Sanat olivat suomeksi ja samoin näytti olevan koko kirjekin.
Hänen sydämensä rupesi rajusti lyömään ja hän tunsi päätään huimaavan
äkillisestä veren pakkautumisesta. Laskien kirjeen rintansa päälle
ummisti hän hetkiseksi silmänsä ja koetti koota ajatuksiaan siitä
sekavasta mielikuvien pyörteestä, jonka nuo sanat ja varsinkin niiden
kieli hänessä panivat liikkeeseen. Isä oli aina ennen käyttänyt
kirjeissään latinaa kuten hänkin. Suomenkieli kirjeestä löi niin
omituisesti häntä vastaan ja ikäänkuin väänsi hänen mieltään. Se tuli
kuin vastatuulahduksena hänen katolilaisille unelmilleen ja sellaiseksi
oli isä sen varmaan tarkottanutkin. Sitäpaitsi herätti tuo kotoinen
kieli, jota hän ei ollut vuosikausiin kuullut, joukon unhossa maanneita
mielikuvia.

Hän avasi taas silmänsä ja ryhtyi hitaasti kuin muistelemalla lukemaan
kirjettä. »Turhaan olen sinun kirjeistäsi odottanut katuvaista mieltä»,
kirjotti isä, »sillä olin vasta sitten päättänyt kääntyä sinun
puoleesi. Sinä et näytä edes käsittävänkään mitä sinun uskosta
luopumisesi merkitsee yksin jo meille, maallisille vanhemmillesi.
Meille, sanoin minä, vaikka täällä on enää yksi, nimittäin harmaapäinen
isä, suremassa kadonnutta poikaansa. Tokko lienet kuullut jo, että
äitisi on muuttanut iäisyyden maille? Suru sinun takiasi joudutti hänen
lähtöään -- ja hänen viimeinen huokauksensa Jumalan tykö oli, että hän
armossaan johdattaisi sinut eksyksistäsi kotiin.»

Sanat himmenivät ja särkyivät nuoren Sorolaisen silmissä ja
väkivaltaiseen itkuun purskahtaen pudotti hän kirjeen kädestään.
Hoitajaveli, joka oli jäänyt huoneeseen, kavahti taas seisoalleen ja
katseli häntä neuvotonna.

Äiti kuollut! Hän ei ollut sitä kuullut ja nuo sanat kajahtivat hänelle
kuin tuomiokello. Mitä hän olisikaan nyt antanut, jos kaikki olisi
saanut ennalleen ja hän olisi entisenä »pikku Erikinä» saanut olla
kotona äidin luona. Ottaessaan kaikki asiat kevyesti ja ryhtyessään
ratkaiseviin tekoihin tunnekuohun vallassa, ei hän ollut koskaan tullut
lähemmin ajatelleeksi, miten hänen kääntymisensä ennen kaikkea äitiin
vaikuttaisi. Niinköhän äiti todellakin on eronnut tästä elämästä siinä
vakaumuksessa, että hänen ainoa poikansa on eksyksissä? Hänen mieleensä
kohosi elävänä eräs pikku muisto lapsuuden ajoilta. Hän oli äidin
kanssa kesällä vierailemassa sedän luona Laitilan pappilassa. Muutamana
päivänä juoksenteli hän ruispeltojen välissä kukkia poimimassa. Silloin
kuului rukiin takaa äidin ääni, joka kutsui häntä, Hän kyyristyi
pientarelle ja oli hiljaa. Yhä hätääntyneemmällä äänellä huuteli äiti:
-- Erik, Erik, missä sinä olet? ja hän vain kyyristyi alemmas ja nauraa
hihitti itsekseen, kun äiti ei löydäkään häntä. Viimein löysi äiti
hänet, sulki vapisten syliinsä, suuteli ja torui sekaisin ja oli niin
iloinen kuin olisi hän juuri kuoleman kidasta poikansa pelastanut.

Hän ei saanut ajatuksiaan irti äidistä ja yhä uusi nyyhkytys puistatti
häntä. Kun hoitajaveli viimein puhutteli häntä arasti ja osaaottavasti,
havahtui hän ja pääsi sen verran mielialastaan irtaumaan, että kykeni
kirjeen lukemista jatkamaan.

»Olen siis nyt yksin Birgitta siskosi kanssa», kirjotti isä, »ja
entistä raskaammin painaa edesvastuullinen piispanvirka hartioitani.
Usein olen huoaten valittanut Jumalalle, miksi hän juuri minut,
vähäisimmän ja heikoimman palvelijoistaan, on valinnut tähän raskaaseen
virkaan tänä aikana, jolloin Suomen seurakunnan on ollut purjehdittava
niin monien salakarien läpi. Vaikka Jumala tietää, että vointini olen
tehnyt varjellakseni laumaa susilta, niin pelkkää nurjuutta, epäluuloa
ja vihaa olen osakseni saanut niin ylempäin kuin alempainkin puolelta.
Kuinka hartaasti olenkaan kaivannut uskollista apumiestä raskaassa
työssäni ja siihen olin juuri sinua, rakas poikani, ajatellut ja se oli
äitivainajasikin hartain toivo. Mutta Jumala on nähnyt hyväksi vielä
tämänkin painon päälleni panna, sillä huikentelemisellasi sinä et ole
ainoastaan vanhalta isältä apuasi riistänyt, vaan saattanut hänet
epäluulonalaiseksi vallanpitäjäin silmissä.»

Hän kuuli selvästi korvissaan isän äänen. Se oli särähtelevä ja
katkera. Sillä äänellä puhui hän aina, kun hän äärimmilleen kiusattuna
ja huomatessaan, ettei rauhaa enää kunniallisilla ehdoilla voinut
säilyttää, nousi vastarintaan. Hän muisti nyt elävästi, kuinka isä
kerran sillä tavoin esiintyen oli hämmästyttänyt itse marski Klaus
Flemingin, joka tuli isän luo ja törkeästi käyttäytyen esitti joitakin
papistoa koskevia mahdottomia vaatimuksia. Ja muistaessaan muutamia
ylimielisiä kohtia omista, isälle lähettämistään kirjeistä, rupesi
häntä hävettämään. Kuin omaa tuomiotaan tarkastellen luki hän edelleen:

»Rakas poikani, sinä puhut paljon aatelisesta syntyperästäsi ja neuvot
minua asettamaan itseni lähimmäisteni yläpuolelle. En tiedä, ovatko
silmäni jo niin heikontuneet, mutta mitään kerskaamisen syytä minä en
näe siinä, että jotkut esi-isämme ovat ehkä Unkarissa olleet ritareita
ja linnanpäälliköitä, sillä sellaiset käyttävät niin harvoin valtaansa
Jumalan kunniaksi ja lähimäistensä hyväksi, kuten sen hyvin tiedät
Klaus herrasta ja monesta muusta. Ovatko esi-isäni olleet unkarilaisia
ritareita vai kunniallisia Suomen talonpoikia, sen asian minä jätän
sillensä. Yksi minulle vain on tärkeätä: seisoa uskollisesti sillä
sijalla, johon Jumala on minut määrännyt, ja kantaa vähäinen korteni
siihen kekoon, jonka nuo jalot miehet Agricola ja Juusten ovat alulle
panneet. Siinä tarkotuksessa olen nämä kuluneet vuodet kirjottanut
suomenkielistä postillaa, jonka toivon kansalleni olevan vähäiseksi
lohdutukseksi ja valistukseksi.»

Edelleen kertoi isä hänen orpanansa ja entisen leikkitoverinsa
Laitilan pappilasta, Ericus Gregori'n, valmistuneen papiksi ja
auttelevan häntä vaikeissa virkatehtävissä. Rahaa ei isä sanonut
voivansa lähettää, sillä nykyään oli hän melkein puilla paljailla
saatuaan katolilaisuudesta ja sigismundolaisuudesta aiheettomasti
epäiltynä maksaa vankeuden lisäksi raskaita sakkoja sekä autettuaan
niitä monia suomalaisia perheitä, jotka Kaarlo herttuan verituomioiden
kautta olivat vielä suurempaan hätään joutuneet kuin hän.
Sitäpaitsi oli hänen laajassa hiippakunnassaan monessa paikkaa sekä
sisällisten että ulkonaisten sotien jäleltä suuri köyhyys, ja minkä
piispankymmenyksiä kertyi, oli niitäkin vaikea rauhattoman ajan takia
saada Danzigiin tai Lyypekkiin myytäväksi. Mutta isä toivoi hänen omin
apuinsakin suoriutuvan, muistuttaen kuinka hän itsekin ulkomailla
opiskelemassa ollessaan oli pitkiä matkoja jalkasin kulkenut.

Isän kirjeessä oli jotakin niin masentavaa ja alas repivää. Hän tunsi
kuin kokoon kutistuvansa ja jähmettyvänsä. Vaistomaisesti ojensi hän
kätensä rukousnauhaa kohti, joka riippui sängyntolpassa, mutta laski
sen kiiruusti entiselle sijalleen, kääntyi siihen selin ja vetäen
peitteen korvilleen koetti kuin joltakin piiloutua.

       *       *       *       *       *

Oli iltapäivä elokuun lopulla. Ilma oli painostava ja lenseä,
taivaanrannalla raskaina roukkioina lepäävissä pilvissä välähteli
pitkiä salamoita ja kuului etäistä ukkosen jyminää. Jesuittaveljen
pukuun puettu Ericus Erici junior taivalsi pölyisin jaloin, kumarana ja
väsyneenä likaista maantietä. Ennen rajuilman tuloa piti hänen ehtiä
Krakovaan, jonka tornit näkyivät jo etäältä.

Viikko sen jälkeen kuin isän kirje saapui oli hän noussut
sairasvuoteelta. Palaava terveys ja Italian kevät olivat taas nostaneet
hänet entiseen mielialaansa. Isä pitää minua eksyneenä, mutta voikin
olla niin, että isä on eksyksissä ja minä olen löytänyt totuuden, sillä
katolinen kirkkohan on paljon vanhempi ja protestantit ovat luopioita,
oli hän päätellyt. Äiti oli surrut itsensä kuoliaaksi siinä uskossa,
että hänen poikansa on joutunut harhaan, mutta nyt oli äiti Vapahtajan
ja neitsyt Marian luona, tiesi totuuden ja iloitsi pojastaan. Ja kun
hän oli taas Pietarin kirkossa hartaasti rukoillut pyhää neitsyttä, oli
hänelle äkkiä tullut sellainen tunto, että hänen on matkustettava isän
luo ja taivutettava hänet ainoan autuaaksi tekevän kirkon
kuuliaisuuteen. Samalla saa hän äidin haudalla rakoilla hänen
puolestaan ja sitten palaa hän Puolaan tai Roomaan odottamaan, kunnes
tulee tilaisuus koko Suomen käännyttämiseen. Pyhä neitsyt oli kuin
hyväksyen hymyillyt hänelle ja niin hänestä oli yhtäkkiä alkanut
näyttää varsin mahdolliselta kulkea kotimaahan ilman kahtasataa
florinia. Hän oli vihityttänyt itsensä papiksi ja lähtenyt
jesuittaveljen puvussa taivaltamaan Wienin, Krakovan ja Danzigin kautta
kotimaata kohti. Juhannuksen tienoissa oli hän lähtenyt matkaan ja nyt
läheni hän Krakovata. Vaivaloisesti oli matka kesähelteellä käynyt,
mutta ponnistuksissa ja kieltäymyksissä oli hän taas tuntenut
sisällistä kasvamista ja lujittumista. Hän oli vaeltanut tietään
_fronte serena, lingua parca, mente clausa, omnibus fidus, nemini
fidens_ [Selkein otsin, niukoin kielin ja suletuin mielin, kaikille
ollen luotettava, mutta itse ei kehenkään luottaen.], kuten hän oli
ohjeekseen asettanut. Usein hän ollessaan taipaleella nälästä ja
väsymyksestä uupumaisillaan oli hoputtanut itseään sanoilla: _pati
quam plurima, pati, id tantum magnos efficit viros_. [Kärsi, kärsi,
se ainoastaan tekee suuria miehiä.]

Vasta monien kyselyjen ja etsintöjen jälkeen löysi hän kaupunkiin
tultuaan vihdoinkin Valentinus Tuomaanpojan vaatimattoman asunnon. Hän
ei ollut enää hovissa runoilijana, vaan toimi apulaisopettajana
muutamassa koulussa. Sigismund oli saanut liukaskielisempiä
ylistyspuhujia ja vanhoilla päivillään oli Valentinus saanut
kadehtijain tieltä syrjään vetäytyä.

Sorolaisen sisään astuessa istui hän pöydän ääressä jonkun kirjan yli
kumartuneena. Nähdessään nuoren ystävänsä kuvastui hänen kasvoillaan
liikutus ja hämmästys, ja hämmästyneeksi tunsi Sorolainenkin itsensä
nähdessään kuinka Valentinus oli sitten viime näkemän vanhentunut ja
käynyt kyyryiseksi. Liikutettuina syleilivät he toisiaan.

-- Entisen iloisen hovirunoilijan sijasta löydät sinä täällä hylyksi
joutuneen ukon, -- sanoi Valentinus ystäväänsä tarkastellen. Hän kertoi
hovista pois joutumisensa ja jatkoi:

-- Mutta paljon näytät sinäkin kokeneen. En ollut ensin sinua
tunteakaan tuossa puvussa, kun lisäksi olet vanhentunut ja laihtunut.
Mutta kerrohan matkoistasi ja olostasi Roomassa.

Kun Sorolainen oli tehnyt selkoa omista vaiheistaan, olivat he pitkään
ääneti ja kuuntelivat kuinka raskaat sadepisarat rummuttelivat ikkunaa.
Vihdoin virkkoi Valentinus ikäänkuin arastellen:

-- Etkö sinä koskaan ole mielessäsi soimannut minua?

-- Mistä niin? -- kysyi Sorolainen ihmeissään.

-- Siitä, että minä silloin yllytin sinua katolilaisuuteen kääntymään
ja Roomaan matkustamaan, vaikka minun olisi vanhempana miehenä tullut
neuvoa sinua kotimaahan palaamaan. Usein olen sinua muistaessani
syyttänyt siitä itseäni.

-- Kuinka, luuletko sinä ettei Jumala olisi minua sinuttakin johtanut
katolisen kirkon kuuliaisuuteen? -- kiivastui Sorolainen ja ponnahti
seisomaan.

Mutta Valentinus huomasi kuinka väkinäistä hänen kiivautensa oli ja
jatkoi tyynesti:

-- Ennen kaikkea tuntuu se minusta pahalta kovia kokeneen isäsi takia.
Oletko sitä koskaan ajatellut?

Se sattui arkaan paikkaan, mutta Sorolainen tahtoi kaikin mokomin
säilyttää sen eheydentunnon, jonka voimalla hän oli Roomasta saakka
tänne vaeltanut ja aikoi eteenkinpäin vaeltaa. Hän sanoi:

-- Isäni on minut kyllä vielä käsittävä. Minä olen juuri matkalla häntä
käännyttämään, ja sitten alkaa koko Suomen käännytys. Vai oletko
unhottanut mitä me täällä Krakovassa puolikymmentä vuotta sitten
suunnittelimme?

-- Kyllä ne muistan ... hm! Kyllä me iäkkäät miehet olemme sentään
olleet lapsellisia ... ja vakavan työn sijasta pieksäneet tuulta. Kyllä
ne muistan, ne silloiset, kuinka täällä suunnitelmia tehtiin,
innostuttiin, huudettiin ja huidottiin aivankuin maailman vallotus
olisi ollut kysymyksessä. Ja mitä on saatu aikaan? Ei mitään! Sillä
aikaa kuin me suunnittelimme ja haaveilimme, ovat tapaukset kulkeneet
omia teitään ja kulkeneet päinvastaiseen suuntaan kuin mitä me
uneksimme. Suomea käännyttämään! Etkö sinä sitten tunne viime vuosien
tapauksia, että Sigismundilla ja katolisella kirkolla ei ole enää
mitään tekemistä Suomessa paremmin kuin Ruotsissakaan?

-- Tiedän kyllä, että verikoira Kaarle on anastanut Ruotsin kruunun,
mutta mikä estää sitä takaisin vallottamasta?

-- Takaisin vallottamasta, niinpä kyllä, mutta kuka sen vallottaa
takaisin, minäkö vai sinä?

-- Sigismund, sen oikea omistaja!

-- Sigismund! -- ja Valentinus naurahti ylenkatseellisesti. Hänen
äänessään oli alunpitäin ollut alakuloisuuden alla katkera sävy, joka
nyt pääsi yhä enemmän voitolle, kun hän jatkoi:

-- Se tahdoton vetelyskö, naisten ja munkkien hempu? _Rex
crastinus!_ Kolmattakymmentä vuotta on hän nyt jo kantanut Puolan
kruunua eikä sillä ajalla saanut mitään aikaan, ei pienimmässäkään
asiassa toteuttanut sitä mitä häneltä odotettiin. Sillä aikaa kuin
hänen setänsä on yötä päivää toiminut, on hän vain lojunut patjoilla
naistensa seurassa ja kuunnellut imarteluja. Silloin kuin Suomi vielä
kannatti häntä, ei hän sormeaankaan liikauttanut suomalaisten
auttamiseksi. Ja samoin on hän kaikki puoluelaisensa jättänyt
avuttomina vihollisen haltuun. Oletko esimerkiksi kuullut pater
Jussoilan, Johannes Jussoilan kohtalosta?

Sorolainen pudisti päätään ja Valentinus jatkoi:

-- No niin, hän joutui Pernussa Kaarlen vangiksi ja vietiin Tukholmaan.
Hän olisi päässyt vapaaksi tuhannen taalerin hinnasta, mutta niin
paljon ei kuningas Sigismund saanut aikuiseksi entisen hovisaarnaajansa
hyväksi. Nyt äskettäin olen kuullut, että pater Jussoila on kuollut
vankeudessa.

Kun Sorolainen ei puhunut mitään, jatkoi Valentinus melkein ilkeästi:

-- Entä Petrus Petrosa, oletko hänestä kuullut? No niin, hänet
vangittiin myös ja mestattiin Örebrossa julmalla tavalla. Kerrotaan,
että häneltä kiskottiin sydän rinnasta ja viskattiin suuhun.

Kasvot tuskallisesti väännyksissä tarkasteli hän minkä vaikutuksen
hänen sanansa tekisivät Sorolaiseen. Tämä seisoi ääneti, allapäin ja
kalpeana. Valentinus puhui edelleen:

-- Ja samanlainen kohtalo uhkaa jokaista katolilaista ja
sigismundilaista, joka joutuu Kaarlen käden ulottuviin. Mene sitten ja
vallota Suomi takaisin katoliselle kirkolle! Ja mitä varten vallottaa?
Ettäkö laiskat munkit tulisivat vielä aatelisten lisäksi kansan
niskoille ja kirkoissa alettaisiin suomenkielen sijasta latinaa
höpistä?

-- Mitä, onko se Valentinus Thomae, jonka kanssa minä puhun vai
kerettiläinenkö minun edessäni on? -- keskeytti hänet Sorolainen
kiivaasti.

-- Elähän kiivastu, -- sanoi Valentinus nyt paljon tyynemmin, -- kyllä
minä katolilainen olen ja sellaisena kai kuolenkin, mutta yhtä ja
toista olen viime aikoina yksinäisyydessäni ajatellut ja monessa
asiassa olen silmäni saanut auki. Ja tunnustan sen suoraan, että olen
monesti katunut lutherilaisuudesta luopumistani, jolla katkaisin paluun
isänmaahani. Sinne minä yhä hartaammin ikävöin, mutta täällä minun
täytyy viimeiset vuoteni elää ja täällä kuolla. Ja miksi hyväksi?
Elämäni on kulunut hukkaan tyhjissä haaveissa ja suuruusunelmissa.
Näkyväistä ei ole muuta kuin joukko runoja ja niistäkin useimmat
vetelän patjakuninkaan ja narrin ylistykseksi. Jos olisin pappina
kotipitäjässäni Karjalohjalla, kuten ensimäinen lapsuusunelmani oli, ja
siellä sinun isäsi tavalla tehnyt hiljaista työtä oman kansani hyväksi,
niin tyytyväisenä voisin nyt katsahtaa menneeseen elämääni.

Hän puhui harmaalla äänellä, enemmän itsekseen kuin Sorolaiselle, joka
omituista raukeutta tuntien oli uudelleen vaipunut istumaan.

-- Jos minä aikanani jouduinkin valheellisten unelmain uhriksi, --
jatkoi Valentinus, -- niin se ei ole niinkään ihmeellistä, sillä
näyttihän silloin nuoren Sigismundin mukana alkavan uusi aika, mutta se
minusta on ihme, että yhä vielä joutuu nuoria suomalaisia samoille
harharetkille, vaikka turha olisi pitänyt jo nähdä turhaksi. Ja mitä
isät saavat aikaan, sitä koettavat pojat alas repiä. Sinä et ole ainoa
suomalaisen piispan poika, joka kulet näillä tein. Tiennetkö että
myöskin entisen Viipurin piispan Paavali Juustenin poika, Kaspar, on
kääntynyt katolilaiseksi? Hän on täällä kuningattaren hovikappalaisena.
Hm! Puuttuisi vain että Agricolankin poika olisi täällä Sigismundin
hovia koristamassa ja Suomen käännyttämistä uneksimassa. Mutta onneksi
hän sentään on kulkenut isänsä teitä ja se minulle antaa hitusen toivoa
siitä, etteivät suomalaiset ole aivan häviöön tuomittu heimokunta, joka
kokonaisuudessaan saisi meidän muutamain tavalla kanteleensa vieraalla
rannalla pajunoksiin ripustaa. Mutta sellaista rautapiiskaa kuin
Ruotsin Kaarle he kyllä monestikin vielä tarvitsevat, ennenkuin oppivat
omin jaloin käymään ja käymään oikeita luonnon luomia teitä.

-- Ja sinä julkeat puolustaa sitä kerettiläistä verikoiraa! -- huudahti
yhtäkkiä Sorolainen, joka nyt väkirynnäköllä tahtoi päästä ystävänsä
sanain vaikuttamasta masentuneisuudesta sekä kohota yli särkyneen
mielialan.

-- En häntä puolusta, -- vastasi Valentinus, -- sillä tyly ja julma
mies hän on, mutta sittenkin, en voi olla tuntematta häntä kohtaan
miehenä enemmän kunnioitusta kuin hänen saamatonta veljenpoikaansa
kohtaan. Julma hän on ja Suomelta hän verituomioillaan on lyönyt pään
pois. Kasvaneeko sitten enää uutta tilalle? Mutta jos kasvaakin, ei
sitä Sigismund kasvata...

-- En olisi uskonut sinusta tuollaista kerettiläistä tulevan, -- koetti
Sorolainen itseään kiihdyttää.

Valentinus hymähti surullisesti ja sanoi:

-- Tuskin sinä itsekään uskot noita kerettiläistuomioitasi, tuskin
sittenkään, vaikka minä sanoisin että semmoiset miehet kuin Luther ja
Agricola ovat paljon enemmän kuin kymmenen laiskaa paavia ja yhtä monta
luostarillista irstaita munkkeja.

Sitä sanoessaan kävi hänen äänensä taas hieman ilkeäksi ja
ärsyttäväksi.

-- Jumala sinun sielusi valistakoon, onneton! -- lausui Sorolainen
väkinäisen juhlallisesti, nousi ja poistui huoneesta.

Valentinus Tuomaanpoika painoi päänsä käsiin ja jäi istumaan pimenevään
huoneeseensa, jonka lyijypuitteisia akkunaruutuja sadevesi valeli.

       *       *       *       *       *

Sorolainen tunsi itsessään jotakin katkenneen eikä hän saanut sitä enää
vireeseen. Entiseen intoon ja varmuuteen ei hän enää tuntenut voivansa
kohota. Heti seuraavana aamuna oli hän Krakovasta lähtenyt matkaansa
jatkamaan ja oli nyt puolitaipaleella mainitun kaupungin ja Thornin
välillä. Matka sujui yhä hitaammin. Rahaa hänellä ei ollut enää
ollenkaan ja suurimman osan taivalta oli hän tullutkin toimeen
luostarien ja pappilain vierasvaraisuudella. Nyt hän ei ollut kahteen
päivään syönyt mitään, sillä Krakovasta lähtien oli omituinen arkuus
pidättänyt häntä mihinkään poikkeamasta. Aivan nääntymäisillään
laahusti hän jonkunlaisella tylsällä välinpitämättömyydellä eteenpäin.

Iltapäivällä alkoi rankasti sataa. Hän oli tuotapikaa läpimärkä, vilu
alkoi puistattaa ja päätä pyörrytti. Jalat tahtoivat väkisinkin
kieltäytyä tottelemasta. Eräälle kummulle päästyään näki hän virstan
päässä edessään pienen kaupungin tai kylän, jonka laidassa näytti
olevan jonkunlainen luostari. Mutta hän tunsi, ettei hän jaksa sinne
saakka kävellä. Välinpitämättömästi istui hän kivelle tien viereen,
antoi sateen vapaasti valella itseään ja tunsi kuinka hänessä taas
syttyi kuume. Hän ei ajatellut mitään, tirkisteli vain ruohonkortta
jaloissaan.

Alkoi jo ilta pimetä ja pilvet valuivat yhä vettä. Sorolainen havahtui
siitä, että kaksi ratsastajaa pysähtyi hänen eteensä. Hetkisen heitä
tirkisteltyään tajusi hän hämärästi, että toinen ratsastajista oli
pappispukuinen, nuorenpuoleinen mies. Se tervehti häntä latinaksi ja
kysyi osaaottavasti, oliko hän sairas. Sitten käski hän seuralaisensa,
joka puvustaan päättäen oli palvelija, astua alas satulasta, kehottaen
Sorolaista nousemaan hänen tilalleen, ajaakseen sitten yhdessä
luostariin. Vaikka palvelija auttoi, oli hänen kuitenkin mahdoton
päästä satulaan. Silloin laskeutui pappi maahan ja yhdessä palvelijan
kanssa ohjasivat he käsipuolesta sairasta, taluttaen hevosiaan perässä.
Tahdottomana seurasi Sorolainen mukana ja tunsi rinnassaan jonkunlaista
hämärää turvallisuudentunnetta.

Pilkkoisen pimeässä saapuivat he luostariin, jossa dominikaaniveljet
alkoivat sairasta jesuittaa hoivata ja johon myöskin pappi
seuralaisineen yöpyi. Tilan puutteessa valmistettiin papille ja
Sorolaiselle, joka raukealla äänellä oli avuliasten munkkien
kysymyksiin vain lyhyesti vastannut olevansa matkalla Roomasta
Danzigiin, makuusijat luostarin refektoorioon. Kun priiori viipyi vielä
huoneessa jutellen papin kanssa, hämmästytti Sorolainen häntä äkkiä
pyytämällä päästä kirkkoon rukoilemaan. Kun hän sillä hetkellä näytti
virkeämmältä, ei priiori hetken epäröityään tahtonut kieltää
jesuittaveljeä hartauttaan harjottamasta. Hän opasti hänet luostarin
kirkkoon ja sytytti kynttilän neitsyt Marian kuvan eteen. Kehotettuaan
vierasta, ettei hän liian pitkällä hartaudenharjotuksella jäähdyttäisi
itseään koleassa kirkossa, poistui priiori jättäen hänet yksin.

Sorolainen vaipui polvilleen suojelijattarensa eteen. Hän oli siinä
asemassa kauan, tuiotti vuoroin mitään puhumatta ja ajattelematta
suoraan eteensä, vuoroin taas rukoili kiihkeästi ja sormieli
hermostuneesti rukousnauhan helmiä. Hän ei päässyt siihen
haltioituneeseen mielialaan kuin ennen, pyhä neitsyt ei esiintynyt
selkeänä hänen sisälliselle katseelleen ja hänen näkemystään sumensivat
kaikenlaiset kuumeiset kuvat.

Hänen päätään pyörrytti ja tyydytystä saamatta nousi hän seisoalleen.
Nyt katsahti hän vasta arasti neitsyt Marian kasvoihin. Se oli Lucas
Cranachin maalaus, joka Saksasta oli aikoinaan kulkeutunut tänne
puolalaiseen luostariin. Sillä oli hieman vinot, kylmästi siirottavat
silmät ja Sorolaisesta näytti se katselevan häntä ivallisesti.

-- Portto! -- kiljaisi hän yhtäkkiä vimmastuneena ja ojensi molemmat
nyrkkinsä kuvaa kohti. Mutta samalla musteni kaikki hänen silmissään ja
hän kaatui lattialle. Tajuihinsa tuli hän vasta siitä, että hänen
huonetoverinsa, pappi, auttoi häntä seisoalleen. Auttajaansa nojaten
kulki hän sitten takaisin refektoorioon. Raskaasti vaipui hän
vuoteeseen ja kuin tahtomattaan huokasi hän puoliääneen:

-- Äiti, äiti!

Kuullessaan nuo suomeksi lausutut sanat säpsähti pappi ja kysyi
hätäisesti myöskin suomeksi:

-- Mitä, oletko sinä suomalainen? Kuka sitten ja mistä?

Sorolainen havahti, horroksistaan ja karkaisi vimmastuneena ylös
vuoteesta.

-- Mitä, oletko sinäkin suomalainen? -- huusi hän astuen papin eteen,
joka kauhistuneena peräysi hänen edellään huoneen nurkkaan.

-- Mitä, oletko sinäkin suomalaisen piispan poika? -- huusi Sorolainen
nyrkkiin puserretut kädet kohotettuina.

-- Miksi raivoat, veli? -- änkytti pappi kalpeana, -- minähän olen
hänen majesteettinsa kuningas Sigismundin hovisaarnaaja, Josephus
Jussoila, Johannes Jussoilan nuorin veli.

-- Hovisaarnaaja! -- yltyi Sorolainen, -- hovisaarnaajina ja
tuulenpieksäjinä teitä, kirottuja suomalaisia, on joka paikassa, mutta
ei koskaan siellä, missä teitä tarvittaisiin. Siellä kotona lyö pyöveli
kansalta pään poikki, mutta te olette patjakuninkaan ja narrin
hovisaarnaajina. Miksette pysy kotona ja tee kuningaskuntia? Mutta
siihenpä te hovisaarnaajat ette pysty, siksi teille on Jumala antanut
Ruotsin Kaarlen rautapiiskaksi...

Hänen äänensä tukehtui, hän horjahti ja oli kaatumaisillaan. Pater
Jussoila otti häntä käsipuolesta ja talutti uudelleen vuoteeseen. Hän
riisui hänet hellävaroin ja laittoi peittoon.

Yhtäkkiä alkoi Sorolainen rajusti nyyhkyttää, tarttui Jussoilan käteen
ja kysyi eikö tämä tahtoisi ripittää häntä. Jussoila myöntyi siihen,
mutta hetken kuluttua ja hiukan tyynnyttyään sanoi Sorolainen:

-- Ei, lukekaa minulle vain isämeitä.

Jussoila alkoi lukea, mutta sairas keskeytti hänet kiivaasti:

-- Ei latinaksi, lukekaa se suomeksi!

Hiukan empien ryhtyi Jussoila noudattamaan sairaan tahtoa. Sorolainen
ummisti silmänsä ja silloin hänestä alkoi yhtäkkiä tuntua, että hän on
pikku poikanen ja vuoteen yli kumartuneena lukee äiti hänelle
ehtoorukousta. Hän näki äidin elävänä edessään ja äiti hymyili hänelle.
Silloin alkoi hänkin hymyillä, ja kun Jussoila kuului sanovan amen,
kuiskasi hän: vielä kerran! ja näki yhä edelleen äidin vuoteensa yli
kumartuneena.

Kun pater Jussoila pääsi toistamiseen ameneen, näytti sairas
nukahtaneen. Hän korjasi peitettä ja laittausi itsekin levolle.

       *       *       *       *       *

Aamulla Jussoilan noustessa makasi suomalainen jesuittaveli samassa
asennossa ja sama lapsenomainen hymy huulilla. Mutta hänen piirteissään
oli jotakin jähmettynyttä ja kun Jussoila tarttui hänen käteensä, oli
se kylmä ja kankea.

Saman päivän iltana kätkettiin tuntematon jesuittaveli luostarin
hautausmaahan ja kohta sen jälkeen nousi pater Jussoila hevosen selkään
ja lähti allapäin ratsastamaan Thornia kohti, jonne hän oli matkalla.



TILIPÄIVÄN ILTANA.


Oli lauantaipäivä marraskuun keskivaiheilla 1599. Maa oli roudassa ja
aamulla oli Aurajoki ollut ohuessa jäänriitteessä. Harmaana rykelmänä
lepäsivät matalat talot karjapihoineen kapean ja mutkittelevan
Luostariyläkadun varrella. Suorina patsaina kohosi savu valkeista
torneista ja leveni liikkumattomaksi harsoksi teräksen harmaalle
taivaalle. Joka talossa näkyi ulkohuoneiden seinustoilla kuivamaan
levitettyjä lehmän vuotia ja lampaannahkoja, osottaen että äskettäin
oli pantu toimeen syysteurastukset. Navettain takana Vartiavuoren
rinteellä rähisi jätteiden kimpussa joukko koiria, harakoita ja närhiä.

Siinä missä Yläkatu kääntyi ylös Lyypekinmäelle, oli oikealla
kädellä entisen Olavin luostarin alue. Sen jälkeen kun luostari
kuutisenkymmentä vuotta sitten oli palanut ja Kustaa kuningas sen
muureista kuletuttanut kiviä ja tiiliä Kastelholman vahvistukseksi, oli
siitä nyt enää jälellä vain säännöttömiä raunioita ja jokunen tyhjänä
ammottava ikkuna-aukko. Luostarin portin kohdalta lähti kapea polku
nousemaan ylös Vartiavuoren läntiselle nokalle, jota ammoisista ajoista
oli nimitetty Helvetiksi. Siellä piti Pitkä Sipi krouvia.

Hänen luonaan oli kodikasta ja lämmintä. Tuvan lattialle oli sirotettu
tuoksuvia katajanhavuja ja leveäsuisessa uunissa räiskyi tuli. Akkunan
edessä lähellä tiskiä istuivat myllyä pelaten seppä Markus Hollo sekä
haavuri ja parranajaja Kasper Piikki. Sipi oli rynkämöisillään tiskin
nojalla ja seurasi heidän peliään. Kaikki kolme tähystivät äänettöminä
myllylautaan, johon oli puukolla leikattu neliöt ja poikkiviivat.
»Eipä seppä älyä siirtää», ajatteli Sipi jännittyneenä ja koetti
silmäniskulla antaa merkkejä. Mutta samalla teki Hollo siirron, sai
kolme riviin ja sanoi:

-- Aina sitä seppä saa myllyn lukkoon.

He tyhjensivät oluttuoppinsa ja Piikki, joka oli kolmannen kerran
peräseltään joutunut tappiolle, tilasi hiukan viivytellen uudet tuopit.

-- Annahan vielä sitä viinaa, -- kuului nyt ovensuusta, jossa istui
yksinään synkän näköinen, luiseva ja kumaraharteinen mies.

-- Kolmasko tuopillinen? -- kysyi Sipi vastahakoisesti.

-- Olipa vaikka kuudes, kyllä minä rahan maksan siinä kun muutkin.
Tuossa on, jollei muuten uskota.

Hän pani hopearahan pöydälle ja Sipi täytti hänen tuoppinsa.
Kulautettuaan sen puolilleen sanoi mies:

-- Kyllä sitä ryypyn tarvitsee, kun on toistakymmentä kaulaa yhtenä
päivänä katkaissut. Vai mitä sinä sanot, haavuri, joka liikut vähän
samanlaisissa toimissa kuin minäkin?

-- Pthyi! -- sylkäisi Piikki ja alkoi järjestää puisia kolmikoitaan
uuteen peliin.

Mies ovensuussa rupesi nauramaan.

-- Piruako se siinä nyt itsekseen honottaa? -- sanoi Hollo vihaisesti
ja mies alkoi ikäänkuin itsekseen tuumailla:

-- He, he, näytti niin hiivatin hassulta, kun Reko [Turun kirkkoherra
Gregorius Teitti] talutti Kuitian nuorta herraa mestauspölkylle. Reko
itki ja hoiperteli ja Juhana herra lohdutteli häntä, niin että minä
luulin, että jokohan tässä pitää Rekonkin päätä tasata, he, he.

Miehet tähystivät taas kolmisin myllylautaan, tekivät ääneti siirtojaan
eivätkä olleet kuulevinaan mitä mies ovensuussa lörpötteli. Mutta
aivankuin kiusalla jaamaili tämä:

-- Kyllä oli torilla väkeä tänä päivänä, oli peijakas vie. Oli niitä
katoillekin asti ja Hakolan ja Prinkkalan akkunat naamoja täynnä. Mutta
kelmeni siinä monen aatelishempukan nenänpää, kun minä marski vainajan
pojalta pään litkautin, he, he...

Hän kulautti viinaa, muikisti suutaan ja jatkoi:

-- Mutta silloinkos hyökkää rivistä se marskivainajan äpärä ja tahtoo
muka päästä heti veljensä jälestä taivaaseen, he, he. Minä tyrkkään
hänet pois lavalta ja sanon, että maltahan nyt, kakara, kyllä se
vuorosi sinullekin tulee, jahka tässä ensin Peipotin herraa tasailen.
Ja kun se sitten viidentenä pääsee leikkiin ja nousee lavalle, niin
alapas ensinnä huutaa ja purkaa sisuasi herttuan päälle, he, he. Mutta
silloinpa alkoivat nihdit ympärillä huutaa ja aseitaan rämistää, niin
ettei sitä saarnaa monikaan kuullut, ja minä töykkäsin häntä kylkeen,
että joudupas siitä, velimies siellä taivaanportilla odottaa.

-- Pthyi, paholaista! -- sylkäisi taas Piikki, teki väärän siirron ja
joutui tappiolle.

-- He, he, hee! -- nauroi kaupungin pyöveli, tyhjensi viinatuopin ja
lähti hoipertelemaan ulos.

-- Lähtipäs pakana viimeinkin, -- sanoi Hollo ja työnsi myllylaudan
syrjään. -- On se silläkin miehellä ammatti.

-- Eiköhän sillä ruton haaskalla vain ollut kädetkin vielä verissä? --
huomautti Piikki, samalla kuin Sipi nosti tinatuopin ovipöydältä
nurkkakaapin alimmalle hyllylle.

-- Sillä iletyksellä täytyy olla oma vakituinen tuoppinsa, -- huomautti
hän ikäänkuin anteeksi pyytäen sitä, että hän kunniallisessa
krouvissaan suvaitsi mokomata vierasta.

-- Tuollapa taitaa tulla itse Jaakko herra, -- sanoi nyt Hollo, joka
oli katsellut ikkunasta alas polulle.

-- Sekterikö? Niinpä tosiaan onkin, -- myönsi Piikki silmättyään hänkin
ulos.

-- Häntä ei ole täällä näkynytkään ainakaan viikkoon, -- sanoi Sipi
pesää kohentaessaan. -- Hän on minulle koko lailla velassa, mutta
ryypyn hän tänäpänä sietää saada vaikka ilmaiseksi, sillä yhtä ja
toista sillä koiranleualla on kerrottavana tämän viikon tapauksista.

Hetkisen mentyä astui sisään vilkasliikkeinen, ukkoiässä oleva mies,
jonka kookas nenä ulkoni harmaan parran keskeltä punervana ja
rypyläisenä. Verestävissä silmissä oli terävä ja samalla veitikkamainen
ilme. Puvussa ja koko miehen olemuksessa oli hiukan aatelismiestä,
oppinutta, porvaria ja renttua.

-- Herttuan rauha, ystävät ja naapurit! -- tervehti hän huoneeseen
tultuaan, aivasti sitten kirkkaasti pari kertaa ja meni pesän eteen
käsiään hieromaan.

Hän oli kaupunginkirjuri eli sekteri, kuten Pitkä Sipi häntä nimitti,
paljon nähnyt ja monia kokenut Jaakko Teitti. Nuoruudessaan oli hän
piispa Skytten kustannuksella opiskellut lainoppia Rostockissa ja
Wittenbergissä, ollut sen jälkeen Kustaa kuninkaan palveluksessa ja
ympäri Suomea matkustellen penkonut aatelisten vanhoja vääryyksiä ja
kiskomisia, mitkä hän oli saattanut kuninkaan tietoon paksussa
asiakirjapinkassa. Sen jälkeen oli hän Yrjö Pietarinpojan hyvänä
ystävänä ja puoluelaisena istunut Erik kuninkaan kuuluisassa
lautakunnassa, mutta kääntänyt Erikin kukistuessa nopeasti turkkinsa
nurinpäin ja esiintynyt entisen ystävänsä kiivaimpina syyttäjinä. Siten
oli hän vähitellen päässyt Juhanan suosioon ja ollut muun muassa
kuninkaan asiamiehenä saattamassa Kaarina Maununtytärtä Liuksialaan.
Moninaisia vaiheita ja onnenkeikauksia koettuaan oli hän nyt vanhoilla
päivillään elellyt Turussa kaupunginkirjurin toimessa, ollen laajoine
lainopillisine tietoineen ja terävine kielineen pormestarin ja
raatimiesten alituisena loukkauskivenä.

Sipin vaimo tuli keittiöstä ja toi tiskille laajan puulautasen, jossa
oli muutamia vasta uunista otettuja rasvamakkaroita.

-- Mikä suloinen tuoksu! -- huudahti Teitti sieramiaan levittäen ja
pöytää läheten. -- Mutta kulaus viinaa alle ja nautinto on
kaksinkertainen!

Sipi kaatoi nauraen viinaa, jokainen otti siemauksen ja kävi ahnaasti
makkaroihin käsiksi.

-- Enpä mokomata muista saaneeni sittenkuin poikasena kotona
Pernajassa, -- sanoi Teitti, jolla yks-kaks oli hyppysissään vain tyhjä
makkaratikku. -- Kyllä sinun muijasi, Sipi, osaa makkaroita paistaa,
osaa totisesti.

Sipi ymmärsi yskän ja haki sekterille toisen makkaran.

-- Vietetäänpäs nyt sitten teurastajaisia, -- sanoi tämä käännellen
mielihyvin rasvasta kihoilevaa lämmintä makkaraa. -- On sitä näinä
päivinä verta laskettukin. Tuolla tuli polulla vastaani oikein se
pääteurastaja. Taisi käydä täällä ryypyillä?

-- Niin kävi. Mutta mitäs sekteri luulee, jokohan tässä nyt viimeinkin
asettuu rauha maahan?

-- Mikäpäs on asettuessa, -- vastasi puhuteltu suu täynnä makkaraa. --
Talonpojat ovat tyytyväisiä ja viskelivät lakki reuhkojaan ilmaan, kun
saivat vilahdukselta nähdä herttuan viiksenpäitäkään. Ja nuo taas,
joiden päät keikkuvat virpien nenässä Korpolaisvuorella ja raastuvan
katolla, tuskin enää kenenkään rauhaa häirinnevät. Marskivainajan perut
on selvitetty ja herttua on herrana valtakunnassa.

-- Kai hänestä nyt tulee kuningas? -- arveli Hollo kaivellen
makkaratikulla hampaitaan.

-- Se on selvää, -- vastasi Teitti. -- Ja, uskokaa jos tahdotte, minä
sanoin jo kolmekymmentä vuotta sitten, kun näin hänet ensi kerran
vanhempain veljiensä seurassa Tukholmassa, että tuosta se tulee oikea
isänsä seuraaja.

-- Mistä te sen näitte? -- kysyi Piikki yksinkertaisesti.

-- Mistä? Kaikesta minä sen näin! Koko miehen olemus oli kuin: huuti,
rakkarit, järjestys maassa olla pitää! Sen silmiä esimerkiksi! Luulenpa
että teillä rupeaisi housut lyömään viittätoista, jos joutuisitte
silmäkkäin sen miehen kanssa, ja varsinkin jos omallatunnollanne olisi
jotakin liiempaa törkyä. Polvilleen valahtivat Suomen herratkin toissa
päivänä linnan edustalla, kun tuomiota luettaessa herttua viikset
vihasta tärähdellen astui heidän eteensä vartijajoukon keskelle.
Polvilleen putosi Vuolteen herrakin, putosi niin että paksu niskansa
tärähti, vaikka hän kerran oli vannonut sylkevänsä herttuata vasten
silmiä, kun joutuu vastakkain hänen kanssaan.

-- Hm, sääliksi käy melkein herra polosia, sillä eiväthän he muuta
tehneet kuin tottelivat Sigismundia, jolle olivat uskollisuutta
vannoneet, -- sanoi Sipi.

-- Mhyy, -- äänsi Teitti ja siemasi olutta. -- Se on sen alamaisen
uskollisuudenkin enimmiten niin ja näin. Olivat Sigismundille
uskollisia niin kauan kuin se näytti olevan edullisempaa, mutta kun
hätä tuli ja nahkaa alkoi kärvellä, niin silloin: palttua
uskollisuudelle ja polvilleen herttuan eteen! Suotta puhua kauniita
sanoja uskollisuudesta ja ritarin velvollisuuksista, sillä monet
samoista miehistä olivat aikanaan vannoneet uskollisuudenvalan myöskin
Erik kuninkaalle, mutta yks-kaks kiepahtivat he kapinan puhjetessa
herttuain puolelle.

-- Mutta Erikhän oli mielipuoli, näin sen selvästi itsekin, kun häntä
poikasena ollessani tänne Turkuun toivat, -- huomautti Sipi.

-- Se on sen mielipuolisuudenkin laita miten sen ottaa, -- vastasi
Teitti. -- Joka tapauksessa hän oli lahjakkaampi hallitsija kuin tuo
typerä ja vetelä Sigismund, jolta tässä pelissä olisikin oikeastaan
pitänyt kaula katkaista. En minä silti sano, etteikö ollut paikallaan
erottaa Eerik kuningaskin, kun hän kerta hulluttelemaan rupesi, mutta
miksei nyt ole mitattu samalla mitalla sille puolalaisnahjukselle, kun
on kerta yllinkyllin nähty, ettei hänessä ole miestä valtakunnasta
huolta pitämään?

-- Mutta eikös täällä ole meikäläisten herrojen ollut vapaampi mekastaa
kuin jos Kaarle herttua olisi herruutta pitänyt? -- huomautti Hollo.

-- Niin, siinäpä se puntti onkin! -- sanoi Teitti sormiaan näpsäyttäen.
-- Onhan täällä kohta kymmenisen vuotta eletty kuin omassa
valtakunnassa. Mutta jos marski ajatteli joskus Suomen kuninkaaksi
itsensä kruunauttaa, niin kyllä totisesti hänen olisi pitänyt
viisaammin menetellä. Tilaisuus oli mitä paras, mutta siihen oli
Kuitian nokinenä liian tyhmä.

-- Oliko marski sekterin mielestä tyhmä? -- kysyi Sipi.

-- Tyhmä kuin saapas! -- vahvisti Teitti.

-- Ei muuta kuin raaka sisu ja jäykkä niska koko miehellä. Vaikka sen
jäykkyyden ja vääjäämättömyydenkin saattoi olla niin ja näin kun oikein
kovalle otti. Nähtiinpä se esimerkiksi Upsalassa Sigismundin
kruunauksen aikana. Kun joutui silmäkkäin herttuan kanssa ja herttua
uhkasi jättää hänet säätyjen tuomittavaksi, niin nöyrtyipäs mies,
lasketti minävaivaista niinkuin kuka muu syntinen hyvänsä. Parjanneensa
ja panetelleensa tunnusti herttuata kuninkaan tykönä, rukoili anteeksi
ja parannusta lupasi.

-- Ähää, no saikos anteeksi?

-- Sai sillä kertaa ja kun erilleen pääsi, niin alotti saman
pelin uudelleen. Mutta täytähän, Sipi, tuo tuoppi ja tee niitä
harakanvarpaitasi sinne minun syntirekisteriini. Rahaa minulla ei ole
tällä kertaa, mutta katsotaanhan sitten siinä joulun korvilla.

Saatuaan täyden tuopin eteensä jatkoi hän:

-- Ja mitä siihen marskin viisauteen tulee, niin ... missä se on
näkynyt? Sanokaapas.

Kun miehet eivät löytäneet vastausta, käänsi Hollo toisaalle ja vastasi
kysymyksellä:

-- Kuinkahan tämä rymäkkä olisi mahtanutkaan päättyä, jos marski
vainaja olisi ollut vielä elossa?

-- Kuinkako? Juuri siten kuin se nyt päättyi ja se vain eroa, että
marskin pää keikkuisi nyt ylimpänä tuolla raastuvan katolla.

-- Äläst, niinkö uskotte?

-- Se on selvää. Ja siinäpä se juuri olisi nähty, että marskilta
puuttui viisautta. Ajatellaanpa nyt vain, että marski olisi vielä
elänyt, kun herttua sotajoukkoineen tänne tuli. Talonpojat olisivat
uudestaan tarttuneet nuijiinsa ja herttuan lähettilästen johdolla
kerääntyneet ympäri maan Turkuun ja marski olisi yks-kaks ollut kahden
tulen välissä. Jos hän olisikin linnan puolustusväen kyennyt pitämään
paremmassa kurissa kuin toiset herrat, niin olisipa vihollinenkin
silloin ollut vahvempi ja leikki olisi saanut aivan samanlaisen lopun
kuin nytkin.

-- Olisivatkohan talonpojat enää toista kertaa uskaltaneet nuijiaan
nostaa? Eivätpähän nytkään herttuan tullessa liikahtaneetkaan, --
arveli Sipi.

-- Olisivat varmasti lähteneet liikkeelle, siksi leppymätön viha heissä
oli Noki-Klauta kohtaan. Mutta mitäs nyt, Stålarmhan oli mies kokonaan
toista maata, hänhän lepytteli ja suostutteli talonpoikia kuin ainakin
viisas mies. Mitäs ne häntä vastaan olisivat lähteneet? Niin,
Stålarmilla oli kykyä ja viisautta, mutta niitä marski vainajan peruja
ei olisi seitsemänkään viisasta kunnialla selvittänyt.

Kun ei kukaan väittänyt vastaan, jatkoi hän:

-- Jos hän viisas olisi ollut, marski vainaja, ja jos hän kerta aikoi
täällä omintakeista valtaa pitää, niin kokonaan toisella tavalla hänen
olisi pitänyt menetellä. Vai onko se viisasta, jos minun pitäisi
hevosella ratsastaa täältä esimerkiksi Viipuriin ja minä aina
levähdyspaikoissa sieppaisin ruuan hevosen edestä sekä muutoin sitä
hosuisin ja rääkkäisin? Mutta marskivainajahan teki juuri niin, nylki,
ketti ja rääkkäsi talonpoikaista kansaa kuin pahin vihollinen ja siten
itse hävitti parhaan selkänojansa. Oliko se viisasta, häh? Viisas mies
olisi sovitellut ja tuumitellut, että koetetaan nyt miehissä pahimman
ajan yli kantaa nämä rasitukset, jotka meillä on huovien ja nihtien
ylläpidosta, ja koetetaan olla yksimielisiä ja muuten hiljakseen, niin
me saamme hoitaa täällä itse omat asiamme ja annamme palttua
ruotsalaiselle. Mutta ei, siihen ei marskilla ollut älliä. Onko nyt
surkeampaa peliä, että silloin kun herrat puuhaavat omaa valtaa,
peittoavat he talonpoikia niin että ne karkaavat hätäänsä valittamaan
juuri sille, jota vastaan herrat varustelevat. Jos mitä rakentaa, niin
kyllä pohja pitää ensinnä pitäväksi ja lujaksi laittaa, muuten menee
kaikki myttyyn. Näkeepä sen herttuasta. Hän pitää talonpoikaa hyvänä ja
siksi hänen valtansa lepää lujalla pohjalla ja siksi hänestä tulee
kuningas, vaikka seitsemän marskia ja Sigismundia olisi vastaan
hosumassa. Jos marskikin olisi siitä laidasta alkanut, niin sitten en
sano, kuinka taistelu olisi päättynyt.

Tuvassa alkoi olla jo pimeä. Sipi nouti keittiöstä tikulla valkean ja
sytytti tiskillä sorvatussa puujalassa olevan talikynttilän.

-- Mutta kova sotakarhu se marski vainaja sentään oli, ja kyllä siinä
olisi tainnut herttualle olla kerraksi nujertamista, -- väitti Hollo.

-- Kova, kovapa hyvinkin ja karhupa hyvinkin, mutta mitä kovuudesta
ilman viisautta. Vai missä marski on näyttänyt sotapäällikön viisautta?
Siinäkö, ettei pitänyt sotamiehiään kurissa, vaan antoi heidän ryöstää
ja peuhata minkä ikinä ilkesivät ja kun heitä nyt herttuan tultua
tositoimessa tarvittiin, niin niskottelivat ja karkailivat linnasta
kuin rotat tyhjästä hinkalosta. Se on sotamiehen niinkuin lapsenkin, se
tarvitsee kuria jos sen mieli johonkin kelvata. Entäs näyttikö marski
sotapäällikön viisauttaan seitsemän vuotta sitten Venäjän retkellä?
Suurella sotajoukolla pääsee hän ihan Novgorodin eteen, mutta sen
sijaan että olisi vallottanut sen ja siten pitkäksi aikaa nujertanut
ryssältä niskat, poltti ja ryösteli hän ympäristöllä talonpoikain
hökkeleitä ja Iivanan suolakeittämöitä. Vihollinen luonnollisesti
varustautuu kostoretkelle, mutta tämä ei sitä ajattele, vaan kotiin
palattuaan hajottaa päätä pahkaa sotaväen linnaleiriin. Ota sitten ja
kokoa ne käden käänteessä ympäri maata, kun vihollinen tulee ja riehuu
kuin paholainen Viipurin ympärillä. Niin, entä merisodassa Erikin
aikana? Hän ei saanut miehistöään tottelemaan ja sai Ölannin luona
selkäänsä. Silloin pantiin Joensuun herra, Klaus Horn, hänen sijalleen
ja hän ajoi samalla laivastolla tanskalaiset kolmessa päivässä
Juutinraumaan. Sitten kyllä kelpasi Flemingin taas ottaa amiraaliohjat
käsiinsä. E-hei, elkää luulkokaan, että hän viisauden ja ansioiden
perusteella sellaiseen mahtiin kohosi, vaan siksi että hän osasi pelata
sellaisten vätysten kuin Juhanan ja Sigismundin kanssa. Kun hän kirosi,
puhui törkeyksiä ja pyyhki nenäänsä takinhihaan, pitivät he häntä
suorana ja rehtinä miehenä, johon muka saattoi paremmin luottaa kuin
muihin. Mutta sanokaapas, missä ne hänen työnsä tulokset näkyvät?

-- Ei missään! -- puhui Teitti edelleen, kun toiset pysyivät ääneti. --
Tuskin kolmea vuotta on hänen kuolemastaan kulunut, kun jo kaikki hänen
yrityksensä ja ponnistuksensa ovat -- fiuu! aivankuin tuuli olisi ne
tiehensä pyyhkäissyt! Taikka ei, näkyy hän sentään vielä jotakin
hedelmiä hänen kylvöistään. Nimittäin päät siellä raastuvan katolla,
samoinkuin Helsingissä ja Viipurissakin sekä hautakummut, raiskatut
naiset ja poltettujen talojen rauniot ympäri maata.

-- Pitääkö sekteri sitä marskivainajan syynä, että herrain päät ovat
joutuneet raastuvan katolle? -- kysyi Piikki.

-- Kenenkäs sitten? Herttua ne kyllä poikki lyötti, mutta marski siitä
syyn kantaa. E-hei, kyllä minä asiat tiedän ja tiedän, että moni niistä
älysi, mihin tässä ollaan menossa ja olisi mielellään mennyt Hornien
tavalla herttuan puolelle, mutta eivät uskaltaneet siltä peikolta. Ja
nyt sitä oli myöhäistä tehdä, vaan oli parasta puhua uskollisuudesta
Sigismundia kohtaan. Vaikka omaa soppaansa he ovat kaikki tyyni saaneet
syödä, sillä kyllä he eivät olleet paljon marskia huonommat rahvaan
sortamisessa. Kyllä minä niiden vehkeet tunnen jo Kustaa kuninkaan
ajoilta. Ei puhdasta omaatuntoa muilla kuin Horneilla. Ja aivan yhtä
typeriä vastustustuumissaan kuin marskikin. Jos talonpoikain kapina
olikin kukistettava, niin eihän silti olisi tarvinnut sellaisia
teurastajaisia toimeenpanna kuin Nyystölässä ja Suursavon pappilassa.
Kun talonpojat kerran nöyrtyivät ja aseensa pois laskivat, niin olisi
sanonut, että no, menkää nyt kotiinne ja muistakaa vasta pysyä
alallanne, sillä yhtä kansaahan tässä ollaan. Mutta ei, kun käydään
vain aseettoman joukon kimppuun kuin korpit ja murhataan satalukuisesta
laumasta joka sorkka. Kun raajat sillä tavalla ensin lamaan lyödään,
niin ota sitten ja taistele vierasta valtaa vastaan. Mutta siellä on
Iivari Tavastinkin, Nyystölän pyövelin, pää Viipurin raastuvan
harjalla. Stålarm vain oli toista maata ja hänpä nähtävästi saakin
päänsä pitää.

-- Mutta nuori Juhana Fleming, hänellähän tässä kaikessa ei ollut osaa
eikä arpaa ja kuitenkin menetti hänkin päänsä, -- huomautti Sipi.

-- Niin menetti ja syytönhän hän oli, vasta Puolasta tänne tullut.
Nuori ja lempeäluonteinen mies, kokonaan toista maata kuin isänsä, ja
sittekin: pää poikki vain! Niin se on, että isäin pahat teot lankeavat
lasten päälle kolmanteen ja neljänteen polveen. Jos tämä viimeinen vesa
olikin viaton kuin karitsa, niin kyllä isällä ja isänisällä oli sen
sijaan rekisteri harakanvarpaita täynnä. Kyllä minä Kustaa kuninkaan
aikana tulin tietämään sen suvun asiat. Viis kuus miestä löi Eerikki
herra, Juhanan isoisä, aikanaan omin käsin kuoliaaksi ja niitä, joita
hän muuten rääkkäsi, pieksi ja Kuitian vankikellareissa piinasi, on
kokonainen legio. Ja kun talonpojat uskalsivat mennä kuninkaalle
valittamaan, saivat he tuhatta pahempaa kärsiä. Välistä piileskelivät
koko kyläkuntain väet talvipakkasella metsissä Flemingin väeltä paossa.
Entä miten hän maita ja taloja allensa löi? Talonpojilta riisti hän
niitä joko rangaistukseksi olemattomasta rikoksesta tai osti
pilkkahinnalla, kun ensin oli tehnyt heidän elämänsä mahdottomaksi. Ja
kun joku alempiarvoinen aatelistyttö joutui orvoksi, niin heti oli
Eerikki herra tuppautumassa holhoojaksi. Sitten toimitti hän tytön
naimisiin jonkun palvelijansa tai alustalaisensa kanssa ja kun
perinnöstä tuli kysymys, löi hän lakikirjan auki ja luki
kuninkaankaaresta, että jos vapaasukuinen neito menee naimisiin
talonpoikaisen miehen kanssa, niin menettäköön hän rälssinsä. Tytön
perintötilan otti hän itse haltuunsa ja maksoi, jos sattui hyvällä
tuulella olemaan, taalerin pari korvaukseksi. Entä Knaapevainajan
juttu. Muistatte kai Knaapen Jönssin, joka oli porvarina täällä
Turussa? No niin, hän sai periä tädiltään, joka meni nunnaksi
Naantaliin, muutaman talon Halikossa. Mutta Eerikki herrapa riistikin
sen itselleen. Kun Jönssi vaati omaansa takaisin, pieksätti Fleming
hänet raajarikoksi. Eikä siinä vielä kaikki, vaan kun Jönssi nosti
siitä käräjäjutun, niin toi Hebla-rouva, sillä Eerikki itse oli jo
sillä välin kuollut, oikeuden eteen joukon palvelijoitaan väärällä
valalla todistamaan, että Jönssin syytös oli perätön. Niin, ja
pakottipa vielä uhkauksilla Paimion papinkin antamaan samanlaisen
väärän todistuksen. Pappi itse tunnusti sen minulle, kun minä kuninkaan
käskystä kiertelin niiden vanhoja syntejä penkomassa. Niin että kyllä
Kuitian Flemingeillä oli vääryyksiä yhden suvun osalle ja siksi minä en
ihmettelekään, jos se haara tähän nuorimpaan vesaansa sammuikin.

Hän alkoi vihellellä ja pyöritti kädessään tyhjää oluttuoppia. Kun Sipi
ei ollut huomaavinaan hänen tarkotustaan, sanoi hän:

-- Täytäpäs tuo tuoppi, niin saat kuulla vielä yhden asian.

Hiukan vastahakoisesti täytti Sipi hänen toivomuksensa, sillä muori oli
vasta pistänyt päänsä ovenraosta ja kiirehtinyt häntä saunaan. Saatuaan
tuopin eteensä istui Teitti ääneti kynttilään tuiottaen ja naputti
sormellaan pöytää.

-- No minkä asian? -- kiirehti Sipi.

-- Niin, sitä vain, että jos katsotaan talonpoikiakin, niin eivät
hekään mitään karitsoita ole. Hyi olkoon sitä heidän Nokian
retkeäänkin! Ryöstetään ja reuhataan kuin mitkähän ukulit ja
juopotellaan joka herraskartanon oluilla. Ja kun marski Nokialla
syöttää heille muutamia lupauksia, niin kohta ollaan valmiit hieromaan
kauppaa omien päälliköidensä päistä! Entä mitä minulle keväällä jutteli
Pekka Juusten, joka oli mukana Savon kapinaa kukistamassa? Olavinlinnan
ympäristöllä asuvat talonpojat mielivät liittyä muihin Savon
kapinallisiin, mutta eivät ehtineet, kun sotaväki tuli väliin. Silloin
he lähtivät yhdessä sotaväen kanssa kapinaa kukistamaan ja ryöstivät
toisia talonpoikia paljon pahemmin kuin yksikään huoveista. Ihan
nahatkin lehmien selästä kertoi Juusten heidän riistäneen ja monesti
oli sotamiesten täytynyt mennä väliin heitä hillitsemään. Niin että se
se on sitä oikeata suomalaista peliä!

Hän joi tuoppinsa tyhjäksi, nousi ja hoippui ovea kohti.

-- Äh-häh, kylläpä tässä alkaakin olla jo kypsä saunaan menemään, --
puheli hän nikotellen, -- saunaan ja sitten huomenna kirkkoon kuulemaan
kun veljenpoika rauhanevankeliumia julistaa, ja sitäpä tässä vähitellen
jo tarvitaankin.

-- Onko Reko maisteri sekterin veljenpoika? -- kysyi Hollo, joka
samoinkuin Piikkikin teki lähtöä.

-- O-on, veljenpoika on. Ja pappiahan se Skytte-vainaja minustakin
tarkotti, vaikka minua miellyttivätkin enemmän nämä maalliset toimet.
No, samapa tuo kohta on, oli tässä pappi tai lukkari, sillä ei näillä
minun raajoillani enää pitkälle potkita. Kiitos vain makkaroista ja
muusta kestityksestä ja rauhallista sunnuntaita, Sipi!

Hän huojui ulos. Hollo ja Piikki taluttivat häntä polkua alas
Yläkadulle, josta edellinen poikkesi Kyrön talon nurkitse omaan
pihaansa. Piikki ja Teitti jatkoivat matkaansa katua pitkin. Heidän
askeleensa kumahtelivat jäätyneellä kamaralla ja kuutamossa
heilahtelivat heidän varjonsa kadunreunasta toiseen. Siellä ja täällä
kuului navetoista illastavien lehmäin ynähtelyä, rousketta ja ovien
narinaa. Jossakin pihalla haukahteli koira ja siihen vastasi pitkällä
ulvonnalla toinen Mätäjärven puolelta. Raikkaassa ilmassa tuntui
navetan ja saunan hajua.

He tulivat torille. Täysikuu helotti etelästä ja raatihuoneen varjo
lankesi pitkin tyhjää toria.

-- Siinä se tilinteko tänään päätettiin, -- sanoi Teitti viitaten
pimennossa raastuvan edessä olevaa mestauslavaa kohti.

Tultuaan keskelle toria pysähtyivät he ja loivat silmänsä raatihuoneen
katolle. Kirkkaassa kuunvalossa näkyi harjalla rautaporien nenässä
rivissä viisitoista kelmeätä päätä, joiden pitkähköt varjot näkyivät
selvästi kuuraisella torilla.

-- Kyllä nyt akoilla syntyy taas kummitusjuttuja, -- sanoi Teitti. --
Viipurin raastuvan katollakin kuuluvat päät muutamana sydänyönä
veisanneen erästä Daavidin psalmia. Mutta sääli äijä poloisia! Tuo
tuossa oikealla on Fincke ja sen rinnalla on Vuolteen herra ja sitten
Nuhialan herra. Suomen eturivin miehiä ne ovat olleet, ja usko minua,
välskäri, ei se ole hyväksi kansalle, että sen ensimäisten miesten päät
heitetään noin taivaan linnuille. Kyllä täällä tästä puolin alkaa
paljon ruotsalaisempi komento, sen saat nähdä. Mutta se on juuri
suomalaista, että kieputaan toinen toisensa tukassa, kunnes vieras
tulee ja lyö niskaan, että istuuko pää lujassa.

Torilla erosivat Piikki ja Teitti. Edellinen meni kotiinsa Jokikadulle
ja jälkimäinen lähti Kirkkokatua pitkin Napaturun puolelle, jossa hän
piti asuntoa. Hyvän aikaa kuuluivat autiolla Kirkkokadulla hänen
horjahtelevat askeleensa, mörähtelevä yksinpuhelunsa ja nikottelunsa.



VIIMEINEN SIDE.


Oli niin kuulas, tyyni ja leppeä päivä ikäänkuin luonto olisi,
tuntiessaan synkän lokakuun olevan kynnyksellä, valmistanut pois
hankkiutuvalle kesälle pienen jäähyväisjuhlallisuuden. Taivas oli aivan
pilvetön ja Kirkkojärven pinta niin selkeän tyyni, että pienet
lehtosaaret näyttivät kuin ilmassa keinuvan. Kun tuolla ja täällä
irtausi koivusta tuskin kellastunut lehti, liipotteli se maahan niin
hitaasti ja varovasti kuin olisi se pelännyt häiritä juhlahiljaisuutta.
Mitään arkielämän ääniä ei kuulunut ja järvenpintaa pitkin olisi
tarvinnut vain kirkonkellojen hyminän vieriä, niin sunnuntaituntu olisi
ollut täydellinen.

Mutta mikään pyhäpäivä ei nyt kuitenkaan ollut. Vielä äsken oli
rannassa kartanon alla kaikunut pesukurikkain pauke ja pelloilta
kuulunut kyntäjäin huuto. Vaan sitten oli pihasta tullut rantaan
valkohiuksinen kumara mummo ja puhunut jotakin pesijöille ja nämä
olivat vääntäneet helmansa kuiviksi sekä nousseet peräkkäin pihaan. Ja
kyntäjät olivat hekin päästäneet hevosensa valjaista ja yhdessä
elonkokoojain ja nauriinnostajain kanssa vaeltaneet totisina ylös
kartanoon. Siellä he nyt istuskelivat, Liuksialan lukuisa työväestö,
ryhmissä pihapihlajain alla sekä renki- ja piikatupien portailla.

Oli syyskuun 13 päivä 1612 ja vanha Malina muori oli itkun
hiukaisemalla äänellä saattanut sanan ulos, että kuningatar lähenee
loppuaan ja tahtoo sanoa jäähyväiset uskollisille alustalaisilleen.
Kaikkien katseet olivat suunnattuina niitä kahta parin vaaksan
korkuista ja pienillä värillisillä ruuduilla varustettua päärakennuksen
akkunaa kohti, joiden takana heidän kaikkien äidillinen hyväntekijä,
Kaarina kuningatar, kävi viimeistä taisteluaan. Toinen ikkuna oli auki
ja siihen ilmestyi Malina muorin pää. Hän silmäili väkijoukkoa ja
viittasi voudin luokseen. Tälle hän kuiskaten ilmotti että kuningatar
on taas tiedotonna kuumehoureessa ja että hän äsken tajulla ollessaan
tiedusteli eikö isä Johannesta ole vielä kuulunut. Olisi nyt joku
ratsupalvelijoista lähetettävä vastaan kiirehtimään häntä, sillä ei
tiedä, kuinka lähellä loppu on.

Asiansa toimitettuaan palasi Malina vanhus hiljaa hiipien emäntänsä
vuoteen luo. Se oli laaja, katoksella ja kirjailluilla uutimilla
varustettu sänky, joka matalan huoneen sivuseinälle muodosti kuin
erikoisen pienemmän kammion. Etupuolen uutimet oli työnnetty syrjään ja
siellä lepäsi valkeiden lakanain välissä ummistetuin silmin ja lyhyeen
hengittäen kuudenkymmenenkolmen vuotias Kaarina rouva, joka
seitsentoistavuotiaana oli kolme kuukautta kruunua kantanut ja
lunnaiksi siitä saanut yli neljäkymmentä vuotta täällä Suomen saloilla
särkynyttä perheonneaan itkeä. Syvälle tyynyyn vaipuneena lepäsi hänen
pieni, soreamuotoinen päänsä ja harmaan sileiksi olivat tasaantuneet
hänen muinoin keltaiset kutrinsa, joita Erik kuningas oli niin usein
hyväellen silitellyt, kun he illan hämyssä kaksin istuivat
ikkunakomerossa ja linnan saleissa hymisivät soitonsävelet ja Mälarin
luodoilla paloivat kokkovalkeat. Sinisen suoniverkon risteilemät
silmäluomet värähtelivät ja peitteellä oleva tavattoman pieni,
kuihtunut ja melkein läpikuultava käsi nyppi hermostuneesti lakanan
reunaa. Hiljaa päätään nyökytellen istui rahilla vuoteen vieressä
Malina, joka aikoinaan oli Ruotsista seurannut kymmentä vuotta
nuorempaa emäntäänsä tänne vesien ja salojen taakse. Kuten emäntänsäkin
oli hän jo melkein unhottanut syntymämaansa ja äidinkielensä sekä
juurtunut tänne hiljaisten hämäläisten pariin. Kruunustaan, miehestään
ja pojastaan erotetun kuningattaren surut olivat olleet hänenkin
surujaan, mutta illan varjot olivat pidentymistään pidentyneet ja
melkein huomaamatta olivat neljäkymmentä harmaata vuotta liukuneet ohi.
Iäisyys avasi jo esirippunsa hänen emännälleen ja pian oli hänkin
seuraava perässä.

Kuume tuntui olevan taas laskemassa ja sairas näytti tyynemmältä, mutta
makasi edelleenkin silmät ummessa. Aivankuin kuolevan lyhyttä
hengitystä noudattaen jakoi vastapäisellä seinällä oleva vaakakello
aikaa nopein kilkahduksin. Se oli Henrik Tott vainajan lahja anopilleen
ja sen ainoa, lyhyin hypähdyksin etenevä viisari osotti kolmea. Painona
oleva, hiekalla täytetty nahkasydän, jonka pinnalle Sigrid oli ommellut
äitinsä puolikuuta esittävän vaakunan, oli enää vaaksan päässä
lattiasta. Aurinko oli sivuuttanut jo rakennuksen eteläpäädyn ja sen
säteet ojentuivat vinosti huoneeseen ja värillisten ruutujen läpi
kulkien muodostivat kellon alle lattialle kauniin mosaikkikuvion, joka
siirtyi kuningattaren vuodetta kohti, sikäli kuin kellonpaino läheni
lattiaa.

Malina pisti taas päänsä ikkunasta ja kysyi voudilta, joka nyt oli
asettunut päärakennuksen portaille, eikö kirkkoherraa vielä näkynyt
tulevaksi. Vouti lähti solalle tähystelemään, mutta Malina palasi
entiselle paikalleen. Hän puhutteli hiljaa sairasta tarjotakseen
hänelle virvottavaa juomaa, mutta ei saanut mitään vastausta. Hän näki
kuumeen taas olevan yltymässä. Kuningattaren kasvot värähtelivät
tuskallisesti, mutta sitten ne äkkiä tyyntyivät ja sairas alkoi
hymyillä. Silmät olivat yhä kiinni ja Malina vanhus näki ikäänkuin
kuningattaren omilla silmillä mitä tämä itsekin näki ja kuin
heiastuksena hänenkin ryppyiset kasvonsa milloin tuskasta värähtelivät,
milloin vienosti hymyilivät.

Kuumeisina kuvasarjoina kulki sairaan sisäisen silmän ohi kohtauksia
hänen kirjavasta elämästään, joka nyt viime hetkinä oli kuin uudesta
elettävä. Ohdakkeinen oli taival ollut ja kosteikkoja ani vähän. Yksi
oli ollut erikoisen ihana ja ehyt onnenhetki, jonka hän pitkien ja
yksinäisten talvi-iltojen hämyssä Liuksialan tuvassa tai kesäisin
Kirkkojärvellä soudellessa oli yhä uudelleen mielessään elänyt ja joka
nytkin kuumehoureessa sai hymyn hänen kuihtuneille kasvoilleen.

Hänen päähänsä ei oltu vielä laskettu onnetonta kruunua ja hän, vasta
seitsentoistavuotias, eli sala-avioliitossa Erikin kanssa. Oli kesäinen
ilta ja lähdettiin Mälarille soutelemaan. Erik oli viimeiset päivät
ollut tavattoman lempeä, hyvä ja oikeamielinen sekä hoitanut
miehuudella hallitustoimia. Hän, »pikku Kaarina», oli saanut hänet
pidätetyksi eräästä teosta, jolla olisi voinut olla sangen turmiolliset
seuraukset, ja nyt tahtoi Erik palkita sen lemmitylleen. Kun
kuninkaallinen venhe, jossa oli vain Erik ja hän, sylissään vuoden
vanha Sigrid, sekä kaksi soutajaa, työnnettiin illan hämyssä
peilityynelle järvelle, syttyi luodoissa ja etäisillä rannoilla
kokkotulia kuin itsestään ja vedenpintaa kiirivät soitonsävelet, joita
lehtoihin kätketyt soittajat esiin loihtivat. »Tämä kaikki on sinua
varten, Kaarinaiseni», sanoi Erik, otti käteensä luutun ja alkoi sitä
nappaillen laulaa. Kuningas oli koko iltapäivän ollut huoneeseensa
sulkeutuneena ja siellä oli hän kirjottanut ja säveltänyt Kaarinalle
runon, jonka hän nyt lauloi. Tuo ilta oli kaikkine pikkupiirteineen
painunut lähtemättömästi hänen mieleensä ja milloin hän vain oli
ummistanut silmänsä elääkseen sen uudelleen, oli se harmaiden vuosien
takaa kohonnut hänen eteensä kuin ihana kangastus. Hän näki niin
elävästi Erikin kosteat silmät ja kuuli hänen värähtelevän syvän
äänensä kun hän luutun kieliä nappaillen lauloi:

    »Rikasten oven luo kun kuljen,
    useinkin näen sen lukitun;
    mun tyttön' oveaan ei sulje:
    min' olen hänen ja hän on mun.
    Jokainen mieltään noutakaan,
    minä paimenuistani lemmin vaan.

    Ei kultaa, aarteit' ole hällä,
    mut niitäkö ma pyytäisin!
    Hän sydämellään lämpimällä
    on kallihimpi kultaakin.
    Jokainen mieltään noutakaan,
    minä paimenuistani lemmin vaan.»

Mutta kangastus särkyi ja sairaan kasvoilta hävisi kuumeenomainen
hymynhohde. Kuvat vaihtuivat ja syvä epätoivo ja kauhu kasvoillaan
juoksi hän nyt läpimärkänä ja rikkirevityin helmoin Odensalan metsissä.
Kamalat Sture-murhat olivat kuninkaan saaneet mielipuoleksi ja hän oli
jo kolme päivää ollut teillä tietämättömillä. Ja kun hän, Kaarina,
seuralaisineen hänet vihdoin löysi kurjissa talonpoikaisrepaleissa puun
juurelle kyyristyneenä, tahtoi kuningas kauhusta tuiottavin silmin
paeta heitä kaikkia, huudellen epätoivoisella äänellä hyvää enkeliään
Kaarinaa, jota hän ei tuntenut.

Mutta tuo Erikin särkynyt ääni toi yhtäkkiä näkyviin toisen kuvan.
»Kaarina, Kaarina», kuuli hän Erikin epätoivoisen ja särkyneen äänen,
»Kaarina, kuuletko sinä ääntäni, suutele Kustaata minun puolestani!»
Niin oli Erik huudellut Vesteråsin linnan ahtaassa vankikomerossa sen
jälkeen kun heidät oli vankeutensa viidentenä vuotena toisistaan
erotettu. Poloinen Erik, jolle oli uskoteltu, että Kaarina lasten
kanssa asuu samassa linnassa, vaikka hän onnensa haaksirikossa oli jo
silloin ajautunut Suomen rannoille ja vuodatti kyyneleitään samassa
Turunlinnan huoneessa, missä Erik sitä ennen oli vuoden päivät synkkänä
astellut. Vasta paljon myöhemmin oli hänelle noista Erikin huudoista
kerrottu, mutta silti oli hän usein elävästi kuullut ne milloin
levottomassa unessa, milloin myrskyn ulvonnassa syysiltoina ja samalla
hän aina oli nähnyt Erikin epätoivoisen katseen sellaisena kuin siellä
Odensalan metsässä.

»Kaarina, suutele Kustaata minun puolestani!» Niin, se viskasi näkyviin
kuvan hetkestä, jolloin elämän okaat olivat hänen sydämeensä kaikista
syvimmälle tunkeneet. Tuskin oli hän lapsineen päässyt asettumaan Turun
linnaan, kun sinne saapuivat kruununriistäjän Juhana kuninkaan
asiamiehet ottamaan häneltä pois seitsenvuotiasta poikaansa,
kruununprinssiksi syntynyttä Kustaata. Mielipuolisuutta lähenevällä
epätoivolla oli hän puristanut syliinsä vapisevan pojan, kun kuninkaan
kätyrit aikansa houkuteltuaan olivat alkaneet käydä julkeiksi. Kustaa
itki ja huusi ja pusertui suonenvetoisesti hänen kaulaansa ja kun hän
tainnuksistaan heräsi, oli Kustaa poissa ja hänen kasvojaan silitteli
orvoksi jäänyt Sigrid, joka itkien vakuutteli, ettei hän ikinä äidistä
luovu.

Malina oli ollut kohtauksessa saapuvilla ja monena pitkänä iltana oli
hän yhdessä emäntänsä kanssa, kun puhuttiin maailmalla harhailevasta ja
vallanhimoisten setiensä vainoomasta Kustaa prinssistä, kokenut
uudelleen saman sydäntä kiertävän tuskan. Sairaan vääntyneistä
kasvoista ja kiihkeästä hengityksestä käsitti hän, että kuningattaren
mielessä kuvitteli taas tuo hetki. Se pisti niin kummasti vielä
vuosikymmenten takaa hänenkin sydämeensä ja hiljaa nyyhkyttäen kätki
hän kasvonsa liinaan.

Pihalta kuului kavion kopsetta ja avonaiseen akkunaan ilmestyi voudin
pää. Mutta kun Malina ei huomannut häntä eikä kuullut hänen
kuiskaustaan, poistui hän ja kohta sen jälkeen aukeni arkihuoneesta
kuningattaren makuukammioon johtava ovi ja sisälle astui Kangasalan
iäkäs kirkkoherra, Johannes Henrici Agricola. Hän oli vasta vuoden
paikkeille ollut Kangasalla, mutta heti alunpitäin oli hänestä tullut
Kaarina rouvan isällinen lohduttaja ja ahkera vieras Liuksialassa. Nyt
kuningattaren sairauden aikana oli hän yhtä mittaa oleskellut
Liuksialassa, kunnes pari päivää sitten, kun sairas oli näyttänyt
rupeavan toipumaan, oli lähtenyt kirkolle virkatoimiinsa. Mutta aamulla
oli kuningatar sanonut Malinalle, ettei hän enää iltaa näe, ja silloin
oli mies ratsain lähetetty hakemaan »isä Johannesta», kuten Kaarina
rouva häntä nimitti vanhan katolilaisen tavan mukaan. Ratsurenki ei
ollut kuitenkaan tavannut kirkkoherraa kotona, sillä tämä oli lähtenyt
käymään Anna rouvan luona Vääksyssä. Sinne oli juuri monien vaiheiden
kautta saapunut kirjeitä Novgorodista Anna rouvan mieheltä Hannu
Boijelta ja sisarenpojalta Jaakko de la Gardielta, joka suomalaisella
sotajoukollaan oli jo vuoden päivät pitänyt Venäjää valtansa alla.
Kirjeissä oli ollut uutisia Liuksialan Kaarina rouvallekin ja
kirkkoherra oli ollut juuri lähdössä saattamaan niitä asianomaiselle,
kun hakemaan lähetetty palvelija saapui häntä kiirehtimään.

Kirkkoherra läheni hiljaa sairasvuodetta ja laski hellävaroen kätensä
sairaan otsalle, jolle tuskalliset entisyyden kuvat olivat pusertaneet
hikihelmiä. Vähitellen tyyntyivät kuningattaren kasvot ja hetken
kuluttua avasi hän silmänsä. Hän katsoi kirkkoherraa kuin unesta
heräävä, joka tarvitsee vähän aikaa tajutakseen ympäristöään. Mutta
kuumeen ilme hänen katseestaan häipyi ja tunnettuaan isällisen
ystävänsä sanoi hän raukealla äänellä:

-- Lintu poloinen räpyttää siipiään ja on valmis lentoon, mutta yksi
side sitä vielä pidättää. Te tiedätte, rakas isä, Kustaa, minun
poikani, minun poikani!

Harmaapäinen kirkkoherra kumartui liikutettuna hänen puoleensa ja
sanoi:

-- Herramme on nyt katkaissut senkin siteen ja päästää linnun
vapauteensa.

Sairas katsoi häneen kysyvällä ihmettelyllä ja kirkkoherra jatkoi:

-- Vääksyn Anna rouva on saanut Venäjältä kirjeitä ja Jaakko herra
ilmottaa, että prinssi Kustaa on jo viisi vuotta sitten kuollut. Jaakko
herra on nähnyt hänen hautansakin koivistossa Kashinin kaupungin luona.

-- Jumalan kiitos, nyt minä ilolla erkanen täältä, -- kuiskasi
kuningatar ja ummisti silmänsä.

Hetken kuluttua avasi hän ne uudelleen ja halusi päästä istuvaan
asentoon, voidakseen nähdä vielä päivänpaisteiselle pihalle. Malina
auttoi häntä varovasti istualleen ja työnsi tyynyjä hänen tuekseen.

-- Viisi vuotta sitten, sanoitte te? -- kääntyi hän kirkkoherran
puoleen ja jatkoi, kun tämä oli päätään nyökäyttäen myöntänyt:

-- Sehän ilmotettiin minulle jo silloin ... Kustaa itse ilmotti, vaikka
minä en ole tohtinut siihen luottaa.

Kun kirkkoherra katsoi häneen kysyvästi, kertoi Kaarina hiljaisella ja
katkonaisella äänellä, kuinka hän talvella viisi vuotta sitten istui
yksinään arkihuoneessa ja hämärän tullen työnsi rukin syrjään ja
kuunnellen lumen suihketta akkunaruutuihin antoi ajatustensa kuten
tavallista liitää maailmalle poikaansa etsimään. Silloin vaipui hän
jonkunlaiseen unenhorrokseen ja vavahti siitä, että hänen kasvojaan
sivusi kylmä ilmanhenki. Hämärästä ilmestyi hänen eteensä Kustaa
sellaisena kuin hän oli kerran hänet Tallinnassa tavatessaan nähnyt,
laihana ja kuluneeseen mekkoon puettuna. Kun hän ojensi kätensä
syleilläkseen poikaansa, väistyi tämä kiiruusti ja häneen katsomatta
sekä häipyi näkymättömiin. Silloin oli hänen mieleensä tullut, että
Kustaa on nyt jättänyt tämän elämän.

Kun oli hetkinen oltu ääneti, ilmotti kuningatar haluavansa tulla
herranehtoollisesta osalliseksi. Ja kun kirkkoherra oli asettanut
kalkin hänen huulilleen ja tuli ehtoollisasetuksen loppusanoihin:
»-- -- kätkeköön sinun sielusi ijankaikkiseen elämään», värähti hänen
äänensä ja hänet valtasi ihana liikutus, sillä koskaan ei hän ollut
ennen seisonut kuolevan äärellä, joka olisi ollut kypsyneempi
iankaikkiseen elämään. Liuksialan Kaarina kuningattaren maallinen
majakin oli kuin pitkien kärsimysten sielulliseksi hiuentama ja
kirkastama.

Kun pyhä toimitus oli päättynyt, laski Malina emäntänsä jälleen
pitkälleen. Silmät puoliummessa näytti hän katselevan kuin johonkin
etäisyyteen. Kirkkoherra ja Malina istuivat ääneti. Kellonpaino oli
koskettamaisillaan lattiaan ja mosaikkikuvio kiipesi sängynreunaa ylös.
Hetkisen kuluttua siirtyi se kuningattaren kasvoille, jotka nyt olivat
kuin glorian ympäröiminä. Liikutuksensa unhottaen katsoivat kirkkoherra
ja Malina kaunista näkyä.

Mutta kellon paino oli ehtinyt lattiaan ja se pysähtyi yhtäkkiä.
Viisari osotti viittä. Malina muori havahtui, nousi seisomaan ja
lähestyi vuodetta. Kuningattaren huulilla oli tyyni hymy, silmät
katsoivat yhä etäisyyteen ja kun Malina laski kätensä hiljaa hänen
otsalleen, oli se kylmä.

-- Erinnyt! -- kuiskasi hän hiljaiseen itkuun hyrähtäen ja sulki
emäntänsä silmät. Kirkkoherra kumarsi päänsä alas ja rukoili hiljaa. Ja
hetken kuluttua levisi ulkona ääneti odottaviin väkijoukkoihin kuin
tuntumattoman tuulenhengen levittämä tieto:

-- Kuningatar on kuollut.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Aikakausien vaihteessa - Historiallisia kertomuksia" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.