Title: Tukkijunkkari - Kertomus Karjalasta
Author: Ahrenberg, Jac.
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Tukkijunkkari - Kertomus Karjalasta" ***


TUKKIJUNKKARI

Kertomus Karjalasta


Kirj.

JAC. AHRENBERG


Suomennos



Churberg ja Kumpp., Wiipuri, 1894.

Lappeenraannan Kirjapainossa.



     Kenraali Julius af Lindfors.

     R. Y.

     Vastaanota nämät lehdet kiitollisuuden osoitteeksi monivuotisesta
     ystävyydestä.

     J. A:lta.



I.


Keisarikatua myöten Viipurissa vieri verkalleen ja arvokkaasti mustan
hevosparin vetämät kuomivaunut. Hevoset olivat vanhoja, uskollisia ja
yhdessä hölkyttelemään, vanhoihin vaunuihinsa sekä ijäkkääseen
ajuriinsa tottuneita palvelijoita. Nuo kolme, hevoset, vaunut ja
ajaja, näyttivät kaikki hiukan kuluneilta, mutta kokonaisuudessaan
tekivät ne kumminkin arvokkaan vaikutuksen. Talutellen saapuivat
vaunut tuolle aukolle noissa vanhoissa valleissa, jonka tsaari Pietari
kerran sata kuusikymmentä vuotta sitte ammutti, ja josta hän kulki
sisään tuohon antautuneeseen kaupunkiin. Täällä kääntyivät vaunut
laivasillalle vasemmalle.

Sirosti, viimeisen lyypekiläisen kuosin mukaan puettu konttoriherra
riensi avaamaan vaununovea ja auttoi maahan astumaan ensin nuorta,
sievän, mutta jäykän ja tylyn näköistä naista ja sitte vanhempaa
lihavaa naista, jotka kumpikin olivat syvässä surupuvussa. Vanha
pullea nainen nojausi tuon hienon herrasmiehen käsivarteen.

-- Herra Schönfeld, kysyi hän saksankielellä, joko laiva näkyy?

-- Valitettavasti ei, rouva kauppaneuvoksetar, mutta jo se on kulkenut
Uuraan ohi, -- vastasi puhuteltu melkein nöyrästi. -- Tahtooko rouva
kauppaneuvoksetar istahtaa tuonne penkille?

Puhuteltu ei väitellyt tätä ehdotusta vastaan, ja herra Schönfeld,
kauppahuone Blumen ensimmäinen kirjanpitäjä vei vanhan naisen tyhjälle
penkille; hänen nuorempi seuraajansa neiti Helene Blume seurasi heitä.
Missä nuo kolme kulkivat, vetäytyi tiheä, odottava ihmisjoukko
kunnioittavasti syrjään. Olihan kauppaneuvoksetar Blume kaupungin
mahtavimpia rouvia, ja surupuku, jossa hän sekä hänen tyttärensä,
korkeasti kunnioitetun, neljä päivää sitten kuolleen perheenisän
vuoksi kävivät, vaikutti, että yleisö, ahdingosta huolimatta, oli
tavallista alttiimpi tilaa antamaan.

Naiset kävivät matalalle penkille istumaan ja ympäristöstään
huolimatta alkoivat he puhella matalaäänisesti saksankielellä.

-- Kauvanko nyt siitä on, kun Emil viimeksi matkusti ulkomaille, kysyi
äiti. Sehän oli samaan aikaan kuin nytkin, kesäkuulla, vuonna...

-- Etkö sitä muista, äiti. Sehän oli heti tädin kuoleman jälkeen,
syksyllä tulee neljä ja puoli vuotta siitä.

-- Oh, joko siitä on niin pitkä aika kulunut, kas, miten sukkelaan
vuodet kuluvat. Olisin toivonut tuon rakkaan pojan kotiin tulevan
iloisempiin ja onnellisempiin oloihin kuin hautajaisiin. Ja
kauppaneuvoksetar painoi nenäliinansa kyyneltyviin silmiinsä. -- Ja
isä raukka, joka ei saanut nähdä...

-- Kas niin, äiti kulta, älä nyt puhu siitä asiasta, hillitse itseäsi
nyt siksi, ole niin hyvä. Sinun ei olisi pitänyt tulla tänäpäivänä
tänne. Muuten olisi Emilin pitänyt hiukan kiirehtiä. Kaksi vuotta
yhtenänsä on hän luvannut palata kotio, eikä hänen viipymistään nyt
voi puolustaa.

-- Mutta, Lilli, miten voit noin puhua ainoasta veljestäsi? keskeytti
rouva Blume tytärtään.

-- Jo näkyy laiva, sanoi herra Schönfeld, kiirehtien naisten luo. --
Se on jo Keihäsniemen kohdalla.

-- Ja onko herra Schönfeld aivan varma siitä, että Emil herra on
mukana?

-- Aivan varma. Emil herra pyysi sähkötietä rahoja ja sanoi lähtevänsä
Hampurista viime tiistaina, matkustavansa ensimäisessä laivassa
Lyypekiin, eikä ole epäilemistäkään, että hän nyt vihdoinkin palaa
kotio.

Sana "vihdoinkin" vaikutti pahasti rouva Blumeen. Hän käänsi kalpeat,
täyteläiset kasvonsa tyttärensä puoleen ja sanoi niin ääneen, että
herra Schönfeldkin saattoi sitä kuulla:

-- Jos Emil olisi kuinkin kiirehtinyt, niin, tiedäthän sen, ei hän
mitenkään olisi ehtinyt kotiin ennenkuin loppu tuli. Paitsi sitä
viipyi hän ulkomailla rakkaan isänsä luvalla.

Herra Schönfeld ymmärsi yskän ja vetäytyi syrjälle. Neiti Helenen
jäykät piirteet jäykkenivät vielä enemmän; hän näytti silmänräpäyksen
taistelevan sisällistä taistelua, tuliko hänen ruveta tuohon arkaan
asiaan, puhelemaan veljestänsä, vai eikö -- hän piti parempana olla
vaiti.

Oltuansa kauan aikaa vaiti rupesi rouva Blume jälleen puhumaan
pojastaan. Harrasta lempeyttä ja myötätuntoisuutta osoittavalla
äänellä sanoi hän: tiedätkö että Emil kuuluu suuresti muuttuneen viime
vuosina, niin sanoo ainakin Doris Hanemann, joka hiljakkoin näki hänet
Hampurissa.

-- Niin, hän kuuluu todellakin suuresti muuttuneen. Tiedäthän, äiti,
että hän muun muassa on kovin laihtunut ja menettänyt muhkean
tukkansa.

-- Niin, hänen tukkansa on aina ollut heikkokasvuinen, ja mitä siihen
tulee, että hän on laiha, niin...

Nyt vihelsi höyrylaiva. Syntyi kova liike väkijoukossa, joka tunkeutui
sille kohdalle, missä höyrylaiva tavallisesti laski rantalaudat. Parin
minuutin perästä läheni tuo iso höyrylaiva verkkaan ja mahtavasti.
Katteinin käskysanat, koneen pörinä, potkuri, joka loiskutteli virran
vettä, ja höyry, joka sihisten hyökkäsi ulos, voittivat rantajätkien
huudot ja vilkkaan puhelun, johon laivan matkustajat ja yleisö
rannalla ryhtyivät. Rantalaudat laskettiin, ja odotteleva yleisö
valloitti laivan, kuni piiritetyn kaupungin.

Rouva Blume ja hänen tyttärensä istuivat vielä rahilla odottamassa,
kunnes nuori, varreltaan naisentapainen, vaalakka ja laiha mies, jonka
kaunismuotoisiin kasvoihin elämänkyllästys oli piirtänyt jälkiään,
tuli rantalaudalle ja epäröiden katseli ympärilleen. Nyt juoksi herra
Schönfeld esille, vapautti kumarrellen ja tervehtien nuoren miehen
hänen matkakamsuistaan ja osoitti näytännöllisellä liikehdyksellä
noita kahta naista.

Herra Emil, sillä hän se oli, kiirehti sinne, sulki ensin äitinsä ja
sitten sisarensa syliinsä. Molemmat naiset hillitsivät uljaasti
liikutuksensa. Herra Emil näytti vaivatulta ja raukealta; hän antoi
käsivartensa äidilleen ja vei hänet vaunuille, auttoi häntä siihen,
nousi itse sisään ja nyökäten hyvää päivää Antti ajajalle käski hän
tämän kiireesti ajaa kotiinpäin.

Kun vaunun ovi oli suljettu, purskahtivat molemmat naiset äkkiä
itkuun.

-- Isä sanoi terveisiä, kuiskasi äiti. Huomenna on hautajaiset.

Herra Emil oli kuin tulisilla hiilillä. Hän puristi naisten käsiä
lausumatta sanaakaan. Tuo hillitön itku, nuo kasvot, jotka hän nyt
näki muuttuneina monen vuoden vaikutuksesta ja tempovaisen itkun
vääntäminä, tekivät häneen ikävän vaikutuksen, joka poisti hänen
surunsa,

Blumen talo mustaveljesmunkkien kadun varrella oli vanha, ruma
kaksikertainen kivirakennus. Alikerta, joka oli rakennettu
hakkaamattomista harmaakivijärkäleistä ja sisustettu kellareiksi ja
varastohuoneiksi, oli varustettu ainoastaan parilla ristikollisella
aukolla kadulle päin sekä suurella holvikkaalla, melkein aina
suljetulla portilla. Ihan portin viereen oli joku Blumen pohattasuvun
jäsen asettanut vankan tammioven, jossa oli suuressa messinkilevyssä
kauppahuoneen nimi. Kokonaisuudessaan muodosti kaikki tämä
rakennustaiteellisen osaseikan, joka oli mitä jyrkimmässä
ristiriidassa rakennuksen ruman etusivun kanssa. Ylikerrassa, joka oli
tiilistä ja huonosti kalkittu, olivat asuin- ja konttorisuojat. Tässä
huoneessa oli Blumen suku polvi polvelta elänyt ja asunut melkein sata
vuotta.

Nyt aukeni raskas portti narisevilla sarannoillaan, ja vanhan, kavioin
kopseesta ja vaunujen ratinasta humisevan portin läpi ajoi Blumen
perhe pihalle. Jos kadunpuolinen rakennus oli kolkko, mitätön ja ruma,
niin oli piha sitävastoin päiväpaisteinen ja mieluinen paikka. Se
kohosi pengerrellen korkealle, niin että rakennus pihanpuolelta oli
ainoastaan yksinkertainen. Taimpana korkeimmalla penkereellä kasvoi
kymmenkunta ikivanhoja vaahteria ja lehmuksia vanhanaikuisen
patsas-sivustaisen paviljongin ympärillä. Siellä täällä
seisoi pihamaalla joukko mitä erilaisimpia puu-, irtokivi- ja
tiili-ulkohuoneita ilman järjestyksettä ja erisuuntaisia, joitten
jyrkät päädyt kohosivat rehevien selja-, sireeni- ja akaasiapuitten
sekä muutamien koivujen väliltä.

Blumen perheeläiset astuivat sisään vanhaan asuntoonsa. Herra Emil
katsoi ympärilleen. Kaikki oli näissä suojissa näköisensä, jommoisina
hän ne lapsuudestaan saakka oli nähnyt, valkoiset seinäverhot,
jouhivaatteella päällystetyt mahonkihuonekalut, Liverpoolin kello
yksitoikkoisine soittokoneineen ja vanhat perhekuvat kapeissa, melkein
pyöreissä kehyksissään. Ikkunain välillä oli pandanus-kasvi, johon
hänen mielestään ei ollut kasvanut lehteäkään lisää, siitä kuin sen
lehtioat häntä poikana pistivät. Ja hänen äitinsä ja sisarensa
muuttumattomina, kuten kaikki elostelevat ihmiset, kuten kaikki, jotka
kuluttavat aikaansa pianon ja koruompeluksen ääressä, joitten
pontevuutta ei milloinkaan ole tarvittu koetella, ja jotka eivät
koskaan ole tunteneet täydellistä kärsimystä eivätkä täydellistä iloa.

Yksi ainoa oli muuttunut, ja tämä oli hän itse. Valtaavan ahdistuksen
ja alakuloisuuden tunteen alaisena, joka tunne ei antanut vähintäkään
tilaa sille surulle, jota, kuten hän kyllä tajusi, hänen olisi pitänyt
tuntea isänsä äsken tapahtuneen kuoleman johdosta, ajatteli hän
tulevaisuutta, elämää tässä vanhanaikuisessa rumassa kodissa, tässä
pienessä yksitoikkoisessa kaupungissa. Hän ajatteli vaivaa, huolta ja
taistelua tämän ijäkkään kauppahuoneen puolesta, joka oli elänyt
melkein sata vuotta ja joka nyt taisteli suuria vaikeuksia vastaan,
jotka hänen tuli selvittää.

Suuressa vierashuoneessa makasi vanha Blume ruumiinarkussaan, jonka
ympärillä seisoi kaksi riviä suoria, tummia kypressejä; arkun
jalkopäässä oli komea parvi valkoisia jaapanin liljoja, joitten tuoksu
taisteli voittoisaa taistelua kalmanhajua vastaan. Blumen perhe astui
sisään sanoaksensa vielä kerran viimeiset jäähyväisensä vainajalle.
Tuolla lepäsi vanhus, katoavaisuuden leima vielä voimakkaissa ja
päättäväisissä kasvoissaan. Se kovuus, joka hänen eläessänsä oli
leimannut hänen kasvonsa, oli haihtunut, ja tavaton suopeuden sävy
painoi niihin melkein oudon ilmeen.

Kauppaneuvoksen puoliso seisoi poikansa vieressä. Ei ole mahdollista
kertoa sitä sanatonta levottomuutta ja hellyyttä, jolla hän katseli
poikansa kasvoja, jotka, vieläpä kuolleenkin rinnalla näyttivät
hivuneilta ja kuihtuneilta.

Emil katseli isäänsä unessakävijän tavalla, tuntematta alussa mitään
varsinaista tunnetta.

Vanha Liverpoolin kello tuolla kakluunin sivulla alkoi soida
määräperäisiä lyöntejään: yksi -- kaksi -- kolme -- neljä -- viisi
luki hän koneentapaisesti. Hän muisteli mitenkä hänen isänsä oli
tapana täsmälleen viiden lyönnillä sanoa: "kas niin, poikani, nyt
menemme konttoriin", ja tätä sanoessaan hymyili hän ystävällisesti ja
kehoittavaisesti. Ei isä nyt milloinkaan enää hymyilisi hänelle eikä
laskisi kättänsä hänen olalleen.

Tämä kellonlyönti ja tämä muisto herättivät äkkiä Emilin hänen
unteluudestaan. Raju epätoivo hänet äkiltä yllätti. Hän heittäysi
kuolleen viimeisen vuoteen viereen; kyyneleet virtasivat hillittömästi
hänen silmistään. Yhdessä silmänräpäyksessä näki hän selvästi sielunsa
sisuksen; häntä huimasi nähdessään pohjattomuutta siellä. Hän suri
yhtä paljon itseään kuin kuollutta vanhusta.

Herra Emil oli hekumoitsija taipumuksen, kasvatuksen ja miettimisen
kautta. Itsekkäänä synnyltään, kuten me kaikki, äitinsä
hemmottelemana, opettajansa hempimänä, naisten ihailemana ja ankaran
isänsä erillään pidättämänä kaikesta varsinaisesta osanotosta
kauppa-asioihin, ei hän koskaan ollut oppinut vakaisesti
ponnistelemaan, todellisesti taistelemaan taipumuksiaan ja halujaan
vastaan. Hänelle olivat huvit aikaiseen tulleet elämän määräpääksi. Ja
kun raihnas ruumis, riutunut hermosto eivät enää sallineet elämän
kiehuvien nestetten helmeillä ja vaahdota hänen sisässään, oli hän
koettanut keinollisesti verestää unteluuttaan ja tylsyyttään. Askel
askelelta oli hän joutunut viimeisen ja kavalimman ystävän, morfiinin,
haltuun. Jo aikoja sitten oli hänelle tullut se hetki, jolloin
huvitusten varasto oli loppuneena ja ilon loriseva puro kuivuneena.
Pitomalja oli tyhjennetty pohjaan, ja nyt oli hänen ympärillään
jälellä ainoastaan tuo määrätön tyhjyys, joka on itsekkäisyyden
rangaistus -- tuo tyhjyys, joka on elämänkyllästyksen ja inhon äiti,
tuon epikuurolaisuuden pohjalla aina olevan elämänhaluttomuuden ja
kuolonhaluisuuden äiti. Tuosta määrättömästä tyhjyydestä ympärillänsä
näki hän yhden ainoan tien -- kuoleman -- kuoleman, sen oven, joka
aina on peräytymistä varten niille avoinna, jotka tahtovat välttää
elämän ikävyydet ja sen kärsimykset.

Ja Emil katseli ihmetellen, liikutettuna, kauhistuneena, mutta
salaisen huumauksen valtaamana kuolleen rauhallisia piirteitä.

Tuo hiljainen nukkuminen, tuo rauha, joka kuvautui tuossa
kangistuneitten piirteitten onnellisessa hymyilyssä, olihan
se kuolema, tuo suuri tuntematon, joka vapauttaa meidät
katumuksesta ja tuskista, elämän inhosta, sen kyllästyksestä ja
sen yksitoikkoisuudesta.

Häntä huimasi, sillä tuo suuri hävintö kuvastui hänen eteensä
houkuttelevin valoin. Tämä kaikki ei haamottanut hänen sielunsa
silmissä ajatuksen loogillisen johdonmukaisuuden muodossa, ei, vaan
tuskin tajuttuna sisällisenä silmäilynä, kuten aavistuksen
kuvalaitelma, valtasivat hänet menneisyys ja se, mikä oli tulossa.

-- Emil, Emil, sanoi hänen äitinsä kovasti liikutettuna, mutta
onnellisena siitä mielen syvyydestä ja siitä voimakkaasta tunteesta
kuollutta kohtaan, jotka hänen poikansa silminnähtävästi osoitti. --
Emil, hillitse kyyneleesi. Sinä olet väsyksissä matkasta; tule,
poikani, astu vierashuoneeseen. Kas tässä, lasi vettä. Helene, joudu,
joudu, anna veljellesi lasi vettä!

Ja rakkaalla väkivallalla vei hän poikansa pois huoneesta.

Helene teki, niinkuin äiti oli sanonut, luoden samalla kummastelevan
katseen veljeensä. Hän oli kasvanut hänen kanssansa lapsesta alkain,
hän oli tuntenut itsensä syrjään sysätyksi kodissa, hän tunsi veljensä
perinpohjin; hän ei ollut odottanut tätä ankaraa surun puuskaa. Hän
tiesi isän ja pojan välin jo monta vuotta olleen kalsea, ja että tämä
keskinäinen kalseus ei perustunut satunnaiseen tyytymättömyyteen
toisen tahi toisen menetykseen, vaan syvälle käypiin syihin,
erilaiseen elämänkäsitykseen ja elämänmäärään.

Vähitellen hillitsi Emil itsensä; hän istuutui äitinsä ja sisarensa
väliin. Hetki hetken perästä kului hiljaiseen puheluun vainajasta,
hänen viimeisistä sanoistaan, mistä hän oli puhunut, ja mikä oli
kiinnittänyt hänen mielensä viimeisinä aikoina, hänen tautinsa kulusta
ja siitä myötätuntoisuudesta, jota perheen ystävät olivat osoittaneet
heille kaikille.

Täällä mainittiin nimiä, jotka Emil herrassa herättivät muistoja
aikoja sitten kuluneista onnellisista päivistä, -- nimiä, jotka soivat
kuin hiljainen, suloinen laulu kaukaisessa, ihanassa etäisyydessä.
Vähitellen, lempeästi ja hiljaisesti solmeusivat uudestaan ne siteet,
jotka ennen olivat sitoneet Emil herraa tähän kotiin, tähän maahan,
jota hän ei ollut moneen aikaan nähnyt. Kuinka oli hän voinut itsensä
niistä irroittaa, kuinka vuosikausia elää kaukana suuressa mailmassa?
Mitä oli hän siellä käynyt etsimässä ja mitä oli hän löytänyt, joka ei
hänellä jo ollut? Oliko siellä käsi, joka yhtä hellästi pusersi hänen
kättänsä, kuin näitten kahden?

Ja kesän hämy laskeutui, ja lehmukset tuolla penkereellä hajoittelivat
suloisimpia tuoksujaan ja täyttivät huoneen hyvällä hajulla. Ulkona
ikkunapeltillä kuhersivat vielä kyyhkyset. Kaukana kohosi Pyhän Olavin
torni ruskottavaa taivasta kohti, kuten jättiläinen satujen maasta.
Puheet ja kyyneleet, itkut ja huokaukset vajosivat luonnon suureen,
hiljaiseen pyhään rauhaan ja vienot muistot muinaisista päivistä
nousivat vanhan kodin jokaisesta nurkasta.

Ei se nyt enää ollut kylmää ja rumaa, ei, se oli kaunista ja rikasta,
täynnänsä lapsuuden ja nuoruuden muistoja, unelmia ja toiveita. Monen
vuoden perästä oli Emil jälleen viruttanut sielunsa kotimaan ilmassa,
puhdistanut ajatuksensa kodin ilmanalassa. Ja sanottuaan viimein hyvää
yötä äidilleen ja sisarelleen ja tultuansa ylös huoneeseensa, tuohon
huoneeseen, missä hän oli elänyt onnellisimmat päivänsä, tunsi hän
olevansa parempi, vahvempi, onnellisempi, tunsi elämänhalua ja
uljuutta värehtivän väsyneessä sielussansa.

Hän teki mitä parhaimmat päätökset, hän tahtoi tarmolla ryhtyä työhön.
Hän havaitsi edenneensä vartiopaikalle, jota hänen isänsä
kolmekymmentä vuotta oli uskollisesti puolustanut, jonka hänen
isänisänsä ja isänisän isänsä kukin vuorostaan olivat jättäneet
perinnöksi vanhimmalle pojallensa.

Nyt oli hänen vuoronsa tullut. Hän oli kaikkea elämässä koettanut
paitsi työntekoa. Entä jos työnteko vapauttaisi hänet väsymyksestä ja
elämänhaluttomuudesta. Hän nousi päättäväisesti ja otti esille
kalukotelonsa, haki siitä ja tapasi pienen pullosen. Senjälkeen
astuskeli hän viivyttelevin askelein ikkunalle, avasi sen
arvelevaisesti ja vastahakoisesti. Epäröiden viimeiseen saakka, päästi
hän pullosen kädestään, se putosi kilisten katuojalle tuolla alhaalla
ja kilahti tuhansiin palasiin. Hän vetäisi huojennus-henkäyksen ja
tuijotti alas hämärään syvyyteen.

Minun täytyy koettaa, ajatteli hän. Ja sitte hän tähysteli ruusuista
iltataivasta, jossa jokunen linnapääsky vielä lenteli vanhan linnan
ympärillä pyytäessään hyttysiä ja hyönteisiä. Tummansininen viiru
taivaanrannalla ennusti myrskyisää päivää, mutta Emil herra ajatteli:
tulkoon myrsky, työ minua auttaa.

Silloin liikkuivat äkkiä hänen sieraimensa, hänen poskilihaksensa
vavahtivat, hän alkoi haistella, hieno, mutta läpitunkeva haju nousi
alhaalta; sekoittuen lehmuksen tuoksuun se tunkeusi iltatuulen
siivillä sisään huoneeseen. Oh, miten hyvin hän tunsi tuon viettelevän
hajun! Kiivaasti sulki hän ikkunan ja pakeni, mutta hänen kaunis
unelmansa oli jo vaalennut, ja hänen lujimmat päätöksensä tuntuivat
hänestä jo järkähtyvän.



II.


Pari kuukautta sen jälkeen, kuin Emil herra oli isänsä liikkeen hoidon
ottanut haltuunsa, makasi kauppahuone Blumen Vellamo niminen proomu
Viipurin sisemmän rantasillan kyljellä vastapäätä vanhaa linnaa.
Proomu oli paluumatkalla Uuraasta, jätettyään Blumen "lapaaseen"
(varastoon) kallisarvoisen kantamuksensa leveitä honkalankkuja.

Kastarissa taisteli aluksen päällikkö tilasta ja unesta, tilasta,
sillä kastari oli ahdas, ja Matti oli jättiläiskokoinen mies, jolla
oli suhteettoman iso pää ja jykeät raajat. Nämät eivät millään muotoa
tahtoneet ottaa mahtuakseen kojuun, joka oli rakennettu tavalliselle
kuuden jalan pituiselle miehelle; unesta, sillä hänellä oli paljon
miettimistä, mutta ajatteleminen ei juuri ollut hänen asiansa.
Sentähden hän olikin nainut koulutetun naisen Virolahdesta, joka
ajatteli, luki, kirjoitti, jopa puhuikin hänen, hänen poikansa Antin
ja hänen pienen tyttärensä Ellin puolesta. Nyt oli, paha kyllä, hänen
vaimonsa "yhdeksän järven ja yhdeksän virran takana", heidän
vähäisellä tilallaan Korpilanjoen varrella Pielisjärven takana, ja
siitäpä syystä täytyi Matin ajatella itse --tahi kääntyä kojutoverinsa
Israeli Veikkoliinin puoleen. Mutta sitä hän ei tahtonut. Hän kyllä
taisi puhua hänen kanssansa, mutta ei noudattaa hänen neuvoansa; ei,
parempaahan sitte oli tässä asiassa olla häntä kuulemattakin, niin oli
hänen vaimonsa Maija sanonut -- ja hänpä oli viisas nainen, vaikka
olikin nainen vain.

Asia oli näet se, että Matti aikoi ruveta kauppoihin, myydä metsää, ja
Veikkoliini, joka oli sukkela peijakas, oikea tukkijunkkari, aikoi
ostaa sitä. Jos Veikkoliini tarjosi kaksi markkaa puulta, luuli Matti
pitävänsä pyytää neljä markkaa, jos Veikkoliini olisi tarjennut neljä
markkaa, olisi Matti luullut pitävänsä vaatia vähintäkin viisi
markkaa. Sillä varmana hän piti, että häntä joka tapauksessa
peijattaisiin. Ja kauanpa oli tätä kauppaa hierottukin: viikkokausia;
saattavathan vähemmätkin puuhat ihmisen päätä pyörryttää. Näin olivat
Matin asiat tätä nykyä.

Oliko siis kummaa, että hänen oli vaikea nukkua lyhyessä kojussaan,
kuumassa kastarissaan, joka oli täynnänsä vihaisia kärpäsiä, jotka
eivät ottaneet tyytyäksensä Matin ja Veikkoliinin halvan illallisen
tähteisiin, vaan uskalsivat käydä itse katteinin ja hänen toverinsa
kimppuun. Matti nousi istualleen kojussa, ja hänen rehellisissä
ruskettuneissa viilikehlon levyisillä kasvoillaan oli kuin pilvi
murheita ja levottomuutta. Miten helkkari hän tästä pulmasta
suoriutuisi?

Tuo kuuden jalan ja kahdeksan tuuman pituinen kolho oikasihe koko
pitkään pituuteensa, työntäen noustessaan kastarin luukkua päällään,
niin että se vauhdilla ammahti auki. Raitis aamu-ilma vilvoitti hänen
kuuman päänsä; hän päätti nousta kannelle. Vaivalla hän sinne pääsi,
sillä mies oli pyöreä, ja aukko oli neliskulmainen ja ahdas.

Tuolla ulkona peitti maidonkarvainen, käärinvaatteiden pehmuinen sumu
sataman ja kaupungin. Aamuaurinko säteili sumun läpi himmeällä
valolla. Linnan mahtavat muurit, vanhat kaupungin vallit ja alukset
Pitkänsillan varrella näkyivät epäselvinä piirteinä. Jotkut
satamajätkät seisoivat hajareisin rannalla, sanoivat silloin tällöin
jonkun sanan, jotka vahingotta olisivat saattaneet jäädä sanomatta, ja
syljeskelivät välillä virtaan. Satama oli, kuten aina sumun
vallitessa, hiljaisena ja äänetönnä; tuskin kuultiin lainetten
loiskinaa Vellamon leveätä keulankylkeä vasten.

Matti käyskeli ahtaalla kannellaan. Jotain pyrki hänen aivoissaan
pukeutumaan selvään muotoon, aate, ajatus, joka hänen mielestään tuli
ylhäältä, valon kodista tahi hänen vaimonsa terävästä päästä. Se aate
hänet valtasi oikein väkisin. Hän meni kastarin aukolle ja kumartui
sen yli.

-- Veikkoliini, huusi hän; Veikkoliini, tule tänne, minulla on ajatus.

-- Ei muuta, eikö sinulla ole kahvia, se olisi paljoa parempaa,
vastasi ääni, joka oli tarmokas ja sointuva kuin torventoitotus.

-- Tule ylös, Veikkoliini! Nyt minulla metsäkauppa on selvillä.

-- Empä sitä viitsi enää kuullakkaan, vastasi puhuteltu. Kahden
kuukauden aikaa olet vetänyt sitä köyden päätä, enkä vielä ole nähnyt
sitä sisään lapetuksi ja kapelkattiin vyhdityksi.

-- Tule nyt vain ylös, nyt on asia selvillä. Ja Matin ruskeihin
ahavoittuneihin kasvoihin levisi hymy, voittajan, keksijän oikeutettu,
itseensä tyytyväinen hymy. Hänen vaimonsa tyytyisi varmaankin häneen.

Aukosta pyrki nyt äsken pesty, siro ja kovin laiha mies. Hän oli
puvultaan kuin herrasmies, paitsi että lakki oli maalaiskuosia, ja
housut olivat pitkävarsisissa saappaissa, Muutoin hänellä oli tärkätty
kaulus ja musta kaulahinen, kello, sateenvarjo ja kalossit --
karjalaisen katsantotavan mukaan, keikarimaisuuden ja uhkeuden korkein
määrä. Merkillisin seikka oli kuitenkin miehen kasvot. Ne olivat kovin
laihat, vaikka terveennäköiset -- intohimot ja ponnistukset olivat
niihin jälkiään jättäneet. Posket olivat onttoja, niinkuin olisivat
takahampaat pudonneet pois; kaikki lihakset ja koko yhdyskudelma
näyttivät kuivettuneen. Sanalla sanoen, kasvot olivat semmoisia, että
niitten laihuuskin jo teki henkilön sielunliikutuksien ja intohimojen
selittämistä mahdottomaksi. Ja kun siihen lisäksi hänen silmänsä
olivat isot, mutta tottumuksesta aina tirkistivät, teki puheena oleva
henkilö sisäänpäin kääntyneen, varovaisen ja umpimielisen luonteen
vaikutuksen. Leuka oli luja ja isohko.

-- Noh, sanoi Veikkoliini haukotellen, -- mitä nyt! Mikä aate sinulla
on?

-- Minä puhun itse Blumen kanssa, sanoi Matti epäröiden. Minä tarjoon
metsän hänelle.

Veikkoliinin viisas silmä säkenöitsi häijysti:

-- Metsän, josta minä olen hieronut kauppaa! -- tee niin, mutta älä
sitte turvaudu minuun tässä asiassa äläkä missään muussakaan.

-- Hm, hm, yski Matti hämillään.

-- Etkö älyä minun jäävän siten myymäprosenttiani saamatta, etkä sinä
siltä saa sen enempää.

-- Noh, katsokaa, sanoi Matti ujostellen, katsokaa, vaimoni tahtoo
asian ratkaistuksi, ja niin minä ajattelin, että hän olisi ikäänkuin
tyytyväisempi, jos hän saisi tietää puhuneeni Blumen kanssa itse.
Pitäähän hänen tietää säntilleen mitä puutavara tätä nykyä maksaa,
hänellä kun on sahamylly jokaisen sadan virstan päässä Iisalmen ja
Uuraan välillä, ja joka on niin rikas, että hänellä on kamari
täynnänsä hopearahoja ja toinen kuparirahoja. Ettehän te siltä jää
prosenttianne saamatta, ette suinkaan.

Veikkoliini silitti kerta kerralta leukaansa, katsoi arvelevaisesti
eteensä ja sanoi viimein: Noh, Matti tietää että vanha Blume on
kuollut; miten tuo poikansa ymmärtää näitä asioita, en tiedä. Mutta
niinkuin tahdotte, olkoon menneeksi! Aion tänään tuonne konttoriin;
tulkaa silloin mukaani, mutta muistakaa, että minä se olen, joka myyn
metsän.

Matti oli luullut ehdotuksensa hyvinkin sukkelaksi; vaan huomatessaan
että Veikkoliini noin ilman muuta siihen suostui, tuntui se hänestä
varsin typerältä. Hän koitti Veikkoliinin kasvoista urkkia mitä tämä
oikeastaan ajatteli asiasta. Mutta hän oli kuin kiinni pantu kirja,
hänen kasvojensa piirteet olivat kuin kiveen hakatut. Jos hän ei itse
siihen myöntynyt, ei kenkään osannut selittää ryppyjä hänen
kasvoissaan, ja kaikkein vähimmin Matti sitä osasi.

Noitten kahden miehen Vellamo proomussa keskustellessa metsäkaupasta,
oli sumu harventunut. Aamutuuli oli herännyt, reväissyt sumun rikki ja
ajeli nyt viimeisiä ohuita hahtuvia kuni keveitä hattaroita veden
kalvoa myöten. Säteilevä syyskesän aurinko valaisi tuota kaunista
taulua. Kaukana rautatienpenkereen takaa kohosivat Myllysaaren lepät
näkyviin; vasemmalla näkyi Hiekan laivaveistämö ja pyhän Annan
linnoituksen ihantavat ja mustuneet muurit, oikealla vanhan
kauppakaupungin vanhimmat rakennukset. Pienet veneet ja höyryveneet
piirsivät milloin mustia, milloin valkoisia viiruja lahden veteen ja
kajavat liitelivät ilmassa välkkyvän valkoisilla siivillä kaikenlaisia
jätteitä haeskellessaan.

Linna kuvastui virtaan, joka vipevän sinisen silkkinauhan näköisenä
välkkyi tummien muurien ja sataman rantalaiturin välillä.

Veikkoliini ja Kiiskilän Matti keittivät sikurikahvinsa ruhvissa
syödessään aamiaistaan hitaasti ja ääneti, kuten kansan on tapana.

-- Noh, sanoi Matti, kun olivat lopettaneet, menemmekö nyt?

-- Minne siis?

-- Blumelle, tietysti.

-- Oletko järjeltäsi? Luuletko asiain nyt olevan niinkuin vanhan
herran eläessä. Eipähän, nuori herra Blume makaa vielä höyhenpatjoilla
silkkipeitteen alla. Hetken päästä juo hän kalliinta kahvia
jamaikarommeineen kultakupista. Etkö luule minun tuntevan, miten
herrain on tapana elää. Ohhoo, jos kello kahdeksan tahi puoliyhdeksän
saavumme sinne, niin tulemme kyllä aikaisin. Katsos, Amerikassa,
jatkoi Veikkoliini, siellä oli toista, siellä olivat herrasmiehet
ylhäällä jo kello kuusi aamulla ja täydessä työssä; katsos siellä,
sielläpä vasta osattiin rahoja ansaita.

-- Noh, minkätähden tulitte sitte kotiin, jos siellä oli niin hyvä
olla?

-- Se on minun oma asiani, se, sanoi Veikkoliini töykeästi. Pitkän
äänettömyyden jälkeen lisäsi hän: tahtoisitko, Matti, tietää,
minkätähden en viihtynyt tuolla, vai mitä? -- Aikaa meillä on
kyllältä.

Matti nyökäytti myöntäen päätään.

Veikkoliini tuijotti kolkosti veteen, joka pieninä pyörteinä nopeasti
juoksi mereenpäin, ja kertoi sitte lyhyin katkonaisin lausein
elämänkertansa. Alussa oli hänen kylmä, ikäänkuin murtunut puheensa
pontista ja harvaa, niinkuin hän olisi tahtonut tarkoin miettiä
sanojaan; mutta jota edemmäksi hän joutui, sitä enemmän suli jää hänen
sydämmensä ympäriltä, ja tuon umpimielisen, harvasanaisen miehen
suusta valui puheen virta ensikerran monen vuoden kuluessa lämpimänä
ja hehkuvana,

-- Vanhempani olivat kotoisin eräästä pitäjästä tuolla Pielisjärven
seudulla. Äitini oli Kiiskilän kylästä. Minä itse olen syntynyt täällä
kaupungissa. Vanhempani olivat köyhiä, ja varhain täytyi minun lähteä
ulos mailmaan omiin hoteisiini. Sain paikan Blumella, ensin täällä
kaupungissa, ja sitten Uuraassa heidän lautatarhoissaan.

-- Heidän kirjanpitäjänsä siellä oli nimeltään Luukkonen, tarkka mies,
kun häntä pidettiin kurissa, ja sitä kyllä vanha Blume ja hänen oma
vaimonsa tekivät. Ja olipa se akkaa, se. Hän lienee aikoinansa ollut
jotain tuommoista -- ennen. Hänellä oli hiukan rahaa, hän kävi
sormuksissa ja kultaisessa rintaneulassa, hatussa ja silkissä
arkipäivinkin, puhui Tukholman ruotsia, oli äreä kuin kissa, mutta
myöskin puhdas ja säällinen kuin se, paitsi kun hän juopotteli; sillä
näethän, sitä hänen oli tapana tehdä pari kertaa vuodessa, noin
syys- ja kevät-päiväntasauksen aikana. Silloin hän ryvetti itsensä kuin
sika, kirosi ja puhui rivoja, joita hän ei muutoin tahtonut kuulla --
iski kuin haukka ihmisiin, tuttuihin ja tuntemattomiin, ja käänsi koko
entisen likaisen elämänsä nähtäväksi. Kun puuska oli ohi, oli hän yhtä
hieno, kiiltävä ja tärkätty kuin ennen, ja jumal'armahtakoon, jos joku
uskalsi sanallakaan viitata edellisen päivän tapahtumiin.

-- Luukkosella oli tytär, Emma, lieneekö vain ollut hänen omansa; en
luule sitä. Hän oli muukalaisnaisen näköinen, mustatukkainen ja
mustasilmäinen. Näin monta sellaista Amerikassa. Hän oli
lämminverinen, kuin hänen äitinsä, reipas ja kaunis. Noh, minäkin olin
siihen aikaan nuori. Kesäisin hän minua vaivasi rääkittämällä
englantia ja espanjaa kaikkien mustapintaisten ja punatukkaisten
katteinien kanssa, jotka toivat Uuraaseen suolaa ja kivihiiliä,
valkoista ja mustaa, kuten sanoimme. Mutta talvisin hänellä ei ollut
ketään muuta, kuin minä, jonka kanssa hän saisi puhella. Se oli minun
kesäni se, silloin paistoi minun päiväni, silloin elvyin minä eloon.
Hän opetti minua lukemaan ja kirjoittamaan, vähän ruotsia puhumaan,
mitä vain hän tahtoi. Hänen kietoessaan pyöreän käsivartensa niskani
ympäri, en voinut kieltää häneltä mitään. Olisin vaikka sytyttänyt
tuleen kaikki Blumen lankkuläjät, jos hän olisi sitä pyytänyt.

-- Tahdoin rehellisesti naida hänet, mutta äiti vastasi pyyntööni
lyönneillä ja iskuilla: -- hän oli rajulla tuulellaan. Hän uneksi
tyttärelleen rikkaita katteineja, kauniita perämiehiä.

-- Mutta sitten kävi siksi, että täytyi tulla häät. En eläessäni
unhota sitä suorituspäivää. Ei edes Luukkosen eukko, "rouva", joksi
hän vaati itseään kutsuttavan, kestänyt sitä, vaikka hän olikin yhteen
ja toiseen tottunut. Hän kuoli siihen paikkaan vihasta, konjakista ja
kiihtymyksestä. Ja sitte tulivat häät ja ristijäiset, ja poika
ristittiin Karl Oskariksi, muka Ruotsin kuninkaan jälkeen.

-- Vaimoni oli kelpo ihminen, oiva ihminen, sisimmältä sisukseltaan
hyvä ihminen. Niin, olihan oikein vaikeata käsittää että semmoinen
pääsky oli kasvanut pöllönpesässä.

-- Alussa menestyi kaikki hyvin. Mutta kun ei enää ollut pitkinä
talvina ketään appivaaria katsomassa, niin alkoi hänen käydä alaspäin.
Ja niin tapahtui eräänä päivänä, että täydellinen loppu tuli; hän meni
jäihin Uuraan ja Ravansaaren välillä. Jok'ainoan äyrin oli hän
tuhlannut. Noh, sattuipa amerikankulkija, petrolilaiva, olemaan
siellä. Miehet puhuivat Amerikasta, kuin kultamaasta. Me tahdoimme
joutua tuuleen mailmassa, tulla herrasväeksi, ja kotona kun olivat
ansiolähteet kuivillaan, niin päätimme, että menisin sinne, tuohon
uuteen maahan. Niin pian kuin voisin ansaita matkalipun hänelle ja
pojalle, piti heidän tulla perästä.

-- Olihan tuo hyvästijättö surullinen, ja surullinen oli matkakin.
Olin tuskin päässyt meren yli, kun sairastuin, minut otettiin
sairaalaan, jossa viikkokausia makasin tunnotonna, ja ennenkuin
saatoin kirjoittaa, oli puoli vuosi kulunut siitä, kuin läksin kotoa.
Omaisista en ollut kuullut mitään. Vielä heikkona ja kurjana sain
paikan ja ensimäisen dollarin kappaleen lähetin kotiin. Kuukauden
perästä saatoin jo lähettää kymmenen, sitte kaksikymmentä ja vieläkin
kolmekymmentä dollaria. Mutta vastausta ei kuultu. Kuinka odottelin
kirjettä, kuinka ikävöitsin ja kärsin tuolla kaukana uudisasukkaitten
mökissä äärettömissä metsissä maatessani tulen rätinää savipermannolla
ja myrskyn vinkua mahtavien honkien latvoissa kuuntelemassa, sitä en
voi kertoa. Luulinpa käyväni mielipuoleksi.

-- Viimeinkin tuli kirje Suomesta. Voi! tuossa oli viisidollarini,
joka palasi takaisin, taaskin kirje -- ja taaskin, niissä oli
kaksikymmentä-, kolmekymmentä-, ja satadollarini, jotka palasivat
Suomesta. Nuo kirotut rahat, ne polttivat sormiani, ne kertoivat minun
kadottaneen kaikki. Nyt en enää kestänyt, tunsin että kotimaa kyllä
voi olla ilman meitä, mutta ei kenkään meistä voi olla ilman
kotimaata. Kokosin omaisuuteni, eipä tuota ollut ihan vähän, ja läksin
kotiin. Kaksitoista vuotta on kulunut siitä, kun läksin Suomesta,
mutta ei ole vaimoani eikä lastani kuulunut. Alussa luulin hänen
muuttaneen Ruotsiin, mutta sitte sain tietää, että hän oli muuttanut
tuonne ylämaahan Kiiskilään, synnyinkotiini. Kävin siellä
pastorinvirastossa, ja selailipa pastori kaikkia kirjojansa
läpikotaisin. Turhaa! Ei hän niissä ollutkaan. Kirkkoherra sanoi
apumiehensä, erään Hultila nimisen herran, juopotelleen ja
hutiloineen, niin ettei viimevuotisiin kirjoihin ollut luottamista.
Varmaa vain on, että ne poissa ovat.

Veikkoliini oli lopettanut surullisen kertomuksensa. Vellamo proomulla
syntyi hiljaisuus, hiljaisuus semmoinen, että kuultiin lainetten
loiskinaa sen kahnaantunutta keulalaitaa vasten. Veikkoliini tuijotti
luopumatta alas veteen; näytti siltä, kuin olisi koko hänen huomionsa
kääntynyt noihin rasvaisiin vaihteleviin koneöljyleveihin, jotka
pyörivät ja hyppelivät virrassa pysyen aina pinnalla, vaikka laineet
ja virta niitä kuljetti. Kovin liikutettuna istui Matti, nojaten
leveätä leukaansa takkuiseen isoon käteensä; hän oli kokonaan
unhottanut piippunysänsä. Hänen päätänsä painoi pohjalasti, joka ei
ollut tavallista -- ajatuksia.

-- Ota vastaan -- kuka perkele on aluksessa päällikkönä, ota vastaan,
saakelin myyrät, makaatko, huusi samassa käheä vihastunut ääni. Eräs
kanavahöyry oli juuri siltauntumaisillaan, ja virta ajoi sitä
alaspäin, Vellamon peräkeulaa kohti, vaikka kone pani takaperin täyttä
väkeänsä. Vaan nyt oli Matti varuillaan, otti mahtavilla kämmenillään
ja karhunvoimillaan vastaan höyrylaivan keulaa, niin että hänen
jäntevät pohkeensa vapisivat ja leveä selkänsä narskui, mutta höyry
seisahtui kuni käskystä ja Vellamo jäi vahingoittumatta.

-- Olipa tuo väkevä veikele, huusi katteinin käheä ääni
komennussillalta. Sepä miehen kouraus, semmoista voimannäytettä ei
usein nähdä.

Veikkoliini istui ääneti ja umpinaisena, huolimatta parjauksista ja
kiitoksista. Kuten haukka iskee kyntensä kyyhkyseen, iski suru hänen
sydämmeensä joka kerta, kun hän tuli puhuneeksi menneestä elämästään.
Hän oli kadottanut poikansa ja vaimonsa, hän oli kovettunut elämän
koulussa, hän oli tullut synkkämieliseksi, tunteettomaksi,
itsekkääksi, mutta nyt hän taas monen vuoden perästä koki tuota
tunnetta, joka on kaikkia muita katkerampi, suru kadonneesta onnesta.
Mitä apua siitä, että hän pyrkii eteenpäin, ylöspäin. Hänen elämänsä
suuri tarkoitusperä, nousta herrassäätyyn, oli saavuttamatta. Ja
joskin hänen onnistui päästä tuohon huimaavaan korkeuteen, johon hän
lapsuudesta asti oli pyrkinyt, mitä se häntä nyt enään hyödyttäisi.
Jäisi hän sittekin yksinäiseksi. Ei kenkään perisi hänen vaivansa
palkkaa; perheetönnä, ystävätönnä vaeltaisi hän maailman läpi. Mutta
ei, vaikka veikatenkin! ja hän puri yhteen laihat poskipielensä.

-- Kas niin, menkäämme, Matti, sanoi hän ja nousi varovaisesti mutta
päättäväisesti seisaalle.

Molemmat toverit kulkivat verkalleen Kalarantaa ylöspäin, kojujen ohi,
joissa riippui kaikenlaista kirjavaa tavaraa, kääntyivät sitte ylös
tuota ahdasta ja pimeätä Mustaveljesmunkkien katua myöten ja seisoivat
ennen pitkää tuon jykeän ja korean tammioven edessä. Suureen
messinkilevyyn oli koukeroisin gootilaisin kirjaimin piirretty:
Heinrich Friedrich Blume, kauppaneuvos.

Ovi oli suljettu. Matti ja Veikkoliini vetäytyivät syrjään ja
istuutuivat liikakasvuisen ja huonossa hoidossa olevan puutarhan
aidakkeen jalustalle. Puoleksi kuihtunut seljapensas ulotti pisimmät
oksansa aidakkeen yli, levittäen kukkaisloistoaan kadun yleisölle,
kujan likaisille, isoäänisille lapsille. Toinen neljännestunti
toisensa perästä kului. Veikkoliini tuijotti äänetönnä eteensä, kuten
aamun yllättämä huuhkaaja. Mattia alkoi odottaminen väsyttää, hän
haukotteli vähän väliä ja ihmetteli, kuinka herrasmiehet saattavat
vetää unta, vaikka aurinko jo on korkealla taivaan laella.

Viimein herätti joku esine Matin huomiota. Seljapensaan oksissa oli
pieni risti-hämähäkki kutonut verkkonsa. Nyt se keskellä verkkoa,
pieneksi palleroksi kipertyneenä, istui odottamassa, eikö tuo
pitkäkoipinen, laiha vaaksiainen, joka lenteli hitaasti seljapensaan
lehtien ja hedelmäumppujen välillä, tarttuisi viritettyihin satimiin.
Matti seurasi tarkkaavaisesti vaaksiaisen liikkeitä. Eipäs aikaakaan,
kun se jo oli tarttunut verkkoon. Kuta enemmin se sätkytteli, sitä
pahemmin se seikkasi pitkät koipensa verkkoon. Hämähäkki oli
varuillaan hyökkäsi esille oikealla hetkellä, sitoi sitkeän, hienon
langan siellä, silmukan täällä, teki solmun toisessa paikassa, veti
lujemmaksi toisessa, ja sitte se rohkeasti hyökkäsi ison kömpelön
vastustajansa kimppuun. Ja vasta silloin kun vaaksiainen oli oikein
sidottu ja pauloitettu lopetti se hengen uhriltaan.

-- Kas niin, sanoi Veikkoliini, menkäämme sisään nyt, konsuli on
tullut.



III.


Molemmat asioitsijat astuivat etehiseen. Ilma siellä oli kaupungin
vanhassa osassa tavallisen Viipurin-ilman mehua. Haisi homeelle ja
kostealle, kuten ainakin kolmannentoista vuosisadan linnassa. Laveata,
kohtalaisen siistiä porraskäytävää myöten astuttiin ylös isoon
konttorisuojaan, jonka pitkäpuoli oli varustettu useilla ikkunoilla,
jotka kaikki kääntyivät pohjoiseen. Kuusi isoa kalttopöytää seisoi,
kuten percheron hevoset hinkaloissaan, suojan pitkällä seinällä,
kiilloitettujen mahonkipuisten ristikkojen välillä. Pöytien selkämät
olivat sanomalehtien ja lukemattomien kirjetten peittäminä. Jotkut
yksinäiset kärpäset huvensivat aikaansa ja karkoittivat nälänpuremat
surisemalla ja hyppimällä harsoverhoisesta kaasuvarresta riippuvan
paperipalasen ympärillä.

Konttorihuoneisto oli tyhjä, paitsi prokuuran kirjoittajan sija.
Tuolla ylhäällä, korkealla istuimellaan ratsasti tuo väsymätön
laskukone Schönfeld, selaillen isoja mollinahkaan sidottuja
folianttejaan, verraten hintaluetteloja ja kirjeitä, huomioonsa
ottamatta noita kahta sisään astuvaa. Matti ja Veikkoliini saivat
häiritsemättä odottaa ovella hyvän aikaa.

Viimein kuultiin askeleita, ja tuskin sai Veikkoliini sanotuksi: "hän
se on", ennenkuin ovi aukeni ja sisään astui Emil herra, laihana ja
kalpeana, puettuna siniseen "pitsakki" nuttuun, jonka povitaskusta
surureunainen nenäliina älykkäästi pisti ulos. Nyt karkasi herra
Schönfeld seisaalle, muodosti sileäksi ajetun naamansa simaiseen
hymyyn ja lausui murtevalla ruotsinkielellä:

-- Kuinka herra konsuli voi?

Tuo niin sanottu konsuli näytti levottomalta.

-- Valitettavasti en oikein hyvin, vastasi hän. Mutta mitenkä on,
Schönfeld, oletteko ehtinyt katsella kirjoja, ja minkälainen on
tulos...?

-- Herra konsuli, tulos ei ole hyvä, vastasi toinen vakavasti ja
matalalla äänellä. Mutta täällä on ihmisiä konttorissa.

Emil Blume käännähti itsensä. Hänen raukeat silmänsä ja veltot
piirteensä elehtyivät äkkiä.

-- Mitä miehiä nuo on? kysyi hän.

-- Toinen on meidän vanha asioimisystävämme, tukkienostelija
Veikkoliini, vastasi Schönfeld hymyillen ja pannen erityistä painoa
määräyssanalle. Toista en tunne. Parasta olisi kai, jos herra konsuli
itse puhuisi heidän kanssansa.

Emil herra teki niinkuin neuvottiin. Hän puhutteli Veikkoliiniä
samalla alentuvaisesti ja ammattiveljellisesti, ojensipa vielä hänelle
valkoisen kapean kätensäkin.

-- Minä olen Emil Blume, uusi isäntä, koetan täyttää isäni sijan
asiain hoidossa. Se on kyllä vaikeata, mutta luotan hänen vanhoihin
apulaisiinsa. Kuinka Veikkoliini jaksaa, ja kuka on toverinne?

-- Kiitoksia kysymästä, kyllähän terveenä nyt ollaan; tämä täällä on
muutoin se Matti Kiiskilä Pielisjärveltä.

-- Mikä mies Kiiskilä on? kysyi herra Emil kääntyen jättiläisen
puoleen.

Matti hämmästyi tämmöisestä kysymyksestä. Koko ikänsä oli hän ollut
Blumen väkeä. Neljätoista kesää oli hän kuljettanut Luumen, Pluumen
eli Spluumen --minkä nimisenä tämä kauppahuone oli tunnettu koko
Karjalassa -- neljätoista vuotta oli hän kuljettanut heidän lauttojaan
ja lossejaan, maksanut metsänmyyjille ja uittajille kauppahuoneen
rahoja kymmeniä tuhansia, nostanut palkkansa, ja nyt tämä herra Blume
ei tietänyt, kuka hän oli.

Matin tätä itsekseen kummastellessa, vastasi Veikkoliini:

-- Hän on Vellamon kuljettaja.

-- Minkä Vellamon?

Matin alaleuka painui velttona alas. Blume ei tuntenut omaa, tammista,
tasasaumaista, haaksirikkoutuneesta venäläisestä kruununaluksesta
rakennettua Vellamoaan. Paljaalta kummastukselta ei hän nytkään
ehtinyt vastata ennen Veikkoliiniä.

-- Vellamo on yksi teidän, kauppahuoneen losseja. Kiiskilä on
kuljettanut sen sekä tusinan muitakin lankuilla lastattuja losseja
Uuraaseen. Hän on nyt paluumatkalla Suikkilan sahalle. Hän se on, joka
ensi talvena tulee johtamaan tuota isoa metsänhakkausta Pallasvaaran
ja Naulamaan erämaissa.

-- Vai niin! Mitä muuta kuuluu sahalta, mitenkä metsänostot
sukeutuvat?

Veikkoliinin laihat kasvot, jotka aamullisesta mielenliikutuksesta
saakka olivat näyttäneet väsyneiltä ja veltoilta, elehtyivät nyt, ja
valppaan tarkkaavaisuuden ilme kuvautui niihin.

-- Hinnat ovat nykyjään ulkomailla alhaalla, sanoi Veikkoliini
tutkien, mutta tietäähän herra, herra ... herra sen paremmin kuin
minä.

-- Niin, kyllä sen tiedän, sanoi nuori Blume miettiväisestä. Mutta
niiden ei pitäisi enään aleta, sanoo herra Schönfeld. Ja luoden apua
pyytävän katseen herra Schönfeldiin lisäsi hän:

-- Miten on, luulenpa uskaltavamme ostaa metsää taas, vai mitä
ajattelette, herra Schönfeld? Kruunu on hakattavaksi leimauttanut
kaksikymmentä tuhatta puuta jossain Pielisjärven takana; eikö
Veikkoliini tahtoisi tavallisesta palkkiosta ottaa selkoa, minkä
arvoinen se metsä on?

Ennenkuin herra Schönfeld ehti sekaantua keskusteluun, sanoi
Veikkoliini:

-- Tämä mies on juuri siltä seudulta, missä metsähuutokauppa on
pidettävä; hänellä itselläänkin on vähäinen metsä tuolla Pielisjärven
seudulla, ja hän aikoo juuri kysyä, mitä herra Blume voisi siitä
tarjota.

-- Niin, herra Schönfeld, mitähän nyt sopii tarjota? kysyi nuori
Blume.

Herra Schönfeld, kynä korvansa takana, tuli nyt aidakkeelle. Molemmat
herrat kumartuivat konttoripöytää vasten ja alkoivat ahkerasti
laskemaan, josta Veikkoliini saattoi päättää, että Schönfeld tahtoi
maksaa niin vähän, kuin suinkin oli mahdollista, tahi melkeinpä ei
mitään. Puutavaran hinnat olivat alenneet Englannissa, ruotsalaiset ja
norjalaiset tarjosivat kaikkien mahdollisten hintojen alle.

Lopputuloksena oli se, että Veikkoliini otti tutkiaksensa minkälainen
metsän asema oli, minkä arvoinen metsä oli, ja lopullisesti
sopiaksensa hinnasta ei puulta vaan koko metsästä, ja sen mukaan
voitaisiin sitte toimia.

-- Onko Veikkoliinilla muuta sanottavaa?

-- Olisihan kyllä sitäkin, vastasi hän arvelevaisesti, silittäen kerta
kerralta leukaansa. Kysyisin nöyrimmästi, voinko saada mitä minulla on
Teiltä saatavana.

Blume loi pikaisen levottoman silmäyksen herra Schönfeldiin.

Veikkoliini huomasi hänen levottomuutensa, mutta näytti itse tyyneltä
ja selittämättömältä tavallisuutensa mukaan.

-- Katsokaa, sanoi hän, olen aikonut ostaa vähän maata nyt, kun hinnat
ovat halvat, ja tahtoisin sentähden -- -- --

-- Niin, tietysti, herra Schönfeld -- ja nuori Blume kääntyi
ensimmäisen konttorimiehensä puoleen, -- laske selville Veikkoliinin
saatava.

Veikkoliini otti esille kuluneen muistiinpanokirjansa.

-- Se on 7,800 markkaa, sanoi hän vitkaan, pannen korkoa summalle.

-- Niin, se käy yhteen, sanoi konttorinpäällikkö. Rahat ovat kyllä
pantuina liikkeeseemme ilman irtisanomisaikaa, mutta eihän suinkaan
Veikkoliini niitä heti tarvitse?

-- Kyllähän minä ne tarvitsisin niin pian kuin mahdollista.

-- No niin, siinä tapauksessa maksetaan ne teille kahden kuukauden
perästä, sanoi herra Schönfeld päättäväisesti.

Veikkoliini näytti arvelevaiselta ja silitti taas leukaansa monta
kertaa. Hän oli nähtävästi kahdella päällä.

-- Vai niin, kahden kuukauden perästä siis. Maksetaanko rahat
Suikkilan sahalla, vai kuinka?

-- Tietysti Suikkilan sahalla, tahi missä vain tahdotte. Ja Blume
laski molemmat miehet menemään jotenkin jyrkästi hirsienostelijan
mielestä.

Veikkoliini ja Kiiskilä menivät ulos. Kahta tuntia myöhemmin
lähdettiin matkalle pohjaanpäin. Mutta näinä kahtena tuntina
kuljeskeli Veikkoliini huolestuneena. Olisiko kuitenkin jotain perää
siinä, ettei kauppahuone Blume enään ollut niin vankka kuin ennen.
Varmistuakseen asiasta kävi hän etsimässä vanhaa ystäväänsä Sergei
Feodorovitschia, mutta tämä ei ollut kotona.

Matka Kiiskilään oli pitkällinen. Saimaan kanavaa ylöspäin vetivät
hevoset heidän proomujaan. Avaroilla vesillä olivat kauppahuoneen
hinausvenheet käytettävinä, mutta ei aina. Suuria varastoja piti vielä
muutaman viikon kuluessa kuljetettaman alas Uuraaseen, ja höyryt
olivat alinomaisessa työssä. Paikoittain täytyi sentähden
varppaamalla, purjehtimalla tahi soutamalla päästä eteenpäin, taikka
maattiin paikoillaan. Tällä ajalla ei Veikkoliini sanallakaan kajonnut
metsäkauppaan. Ei Mattikaan puhunut asiasta, koska hän ei tahtonut
näyttää liian hetaalta; hän muisti vaimonsa neuvoa.

Veikkoliini istui joka päivä tuntimääriä proomun ahtaassa kastarissa
laskemassa ja kirjoittamassa.

Istuen oikein taidepajan valossa, joka kirkkaana ja puhtaana lankesi
hänen kasvoillensa, käsillensä, toimi- ja konttorikirjoihinsa, jättäen
muut esineet puolihämärään, olisi hän näin ollut oivallinen kaava
hollantilaiselle laatumaalarille. Hänen kovat, ikäänkuin vaskeen
piirretyt kasvonsa, vaaleat selittämättömät silmänsä, jäntevät
kätensä, kaikki esitti sisällisen voiman ja valppaan älyllisyyden
kuvan. Hän vertasi muistiinpanojaan, laski ja arvioitsi. Ja ennenkuin
sahalle tultiin, oli hänellä asia selvillä. Jos niitä hintoja, joita
nyt maksettiin Englannissa, Ranskassa ja Hollannissa, verrattiin
siihen, mitä kauppahuone Blume viime aikoina oli maksanut metsästään
ja sahoistaan, niin oli päivän selkeää, että liike ei voinut kauan
kannattaa. Ja jos hinnat ensi keväänä vielä enemmän alenisivat, piti
kauppahuoneen olla vankka pysyäksensä pystyssä.

Mutta oliko kauppahuone vankka? Syitä oli kyllä vastata tähän
kysymykseen kieltämällä. Kun Veikkoliini liitti toisen toiseen ja
muistellessaan ettei hänen rahojaan heti hänelle maksettu, kävi hän
levottomaksi. Olivatko hänen työnsä hedelmät siis epävarmat? -- Mutta
toiselta puolelta, voisiko kauppahuone Blume olla epävakaa? Ei, se ei
voinut olla mahdollista, satavuotinen, vankka, arvossa pidetty,
luotettava kauppahuone -- ja kuitenkin? Mitenkä hän saisi varman
tiedon siitä, täydellisesti, selvästi, luotettavasti varman tiedon?
Hänen täytyi se saada, maksakoon mitä tahansa.

Eräänä iltana, kun syksytuuli oli kovasti ravistellut proomua, sanoi
hän "Vahvalle Matille": tänä-yönä makaamme Puumalan kylässä, minä
tahdon nukkua kylläkseni yhden yön. En kauemmin kestä tätä jyskytystä
proomussa.

-- Niinkuin Veikkoliini tahtoo, vastasi Matti.

Puumalassa laskettiin siis ankkuriin, ja matkustajat menivät maihin
levätäksensä ison kylän tilavassa keskievarissa. Veikkoliini käveli
synkkänä kylässä koittaen varovaisesti kylän kauppiailta ja
liikemiehiltä urkkia, olivatko hänen epäilyksensä mielikuvituksen
luomia, tyhjiä houreita, vai oliko niissä perää. Hänen kysymyksensä
olivat kuitenkin niin hienoja, ettei kenkään niitä käsittänytkään. Ja
koska tavallisesti on niin, että luulemme mitä mielellämme tahdomme
luulla, tunsi Veikkoliini itsensä levollisemmaksi, ja hiukan
häpeissään itsestään, epäilyksistään ja mielikuvituksistaan, meni hän
levolle.

Hänen maattuaan sikeästi ja tuskaisia unia näkemättä, herätti hänet
auringon noustessa epäselvä, yksitoikkoinen jupina. Hän ei laisinkaan
muistanut missä hän oli, nosti varovaisesti päätään ja katseli
tähystellen ympärilleen.

Ja katsos, ikkunan edessä, mihin aurinko heitti jyrkeäpiirteisen,
kellervän valoneliön tupaan, makasi mies kyykistyneenä vanhalla
kuluneella viheliäisellä matolla. Hänen vieressään oli laattialla
kirjaeltu lakki. Hän taivutteli kaljua päätään, joka oli paljaaksi
ajettu, niin että iho tummansinisenä näkyi, ja korvat loistivat
punaisina auringonvalossa, seitsemän kertaa laattialle, ja nousi sitte
taas aamun valon vallassa. Hänen mustat silmänsä tuijottivat itäänpäin
harrasta intoa hehkuvina. Näytti siltä, kuin katsoisivat ne kaukaiseen
etäisyyteen, sadan maan ja sadan järven taakse, missä onnen ja
autuuden kruunu oli saavutettavissa. Kummallisia sanoja, "Medsjid ei
kooran, Medinet en Neebe" läksi kuiskinana hänen terävähuulisesta
suustaan.

Yhä nopeammin liikkui hänen huulensa, yhä innokkaammin mies kumarteli.
Nyt nosti hän kätensä, pani ne, täynnänsä kunnioitusta, rinnalleen,
seisoi hetkisen äänetönnä, loi silmänsä taivaaseen, niin että
silmänvalkeainen näkyi. Sen jälkeen otti hän laattialta pyöreän
lakkinsa, kääri yhteen viheliäisen mattonsa, pisti sen suureen
nahkapussiin ottaen samalla esille vähän sipulia, suolaa ja leipää
sekä alkoi aamustella.

Nyt nousi Veikkoliini, haukotteli ja liikutti jäseniään; toinen ei
näyttänyt edes huomaavan häntä.

-- Hyvää huomenta, vieras, kuinka asiat käyvät?

-- Kiitoksi, vastasi tataarilainen, ei paljo hyvin. Olen tämä vuosi
lähteny liikkeelle aikaisemmin, kuin olisi pitäny. Sianteurastus ei
olla vielä alkanu, harjakset tahto pysyy korkeassa hinnassa.

-- Vai niin, te olette harjaksenostelija! Kuinka voitte saada kaikki
harjakset myydyiksi. Ompa teillä kauhea määrä niitä, kun ajatte niitä
haltuunne näin pitkin koko Karjalaa. Ja minkätähden ette osta
harjaksia Venäjällä.

-- Niin, jupisi tataarilainen, asia olla se, että kaikki tehtaat
Tallinnassa ja Pietarissa tahto suomalaisi harjaksi. Sergei
Feodorovitsch Viipuris osta minult kaikki harjakset.

-- Vai niin, te tunnette siis Sergei Feodorovitschin, kuinka hän
jaksaa?

-- Minu vanha ystävä ja tuttava Sergei Feodorovitsch voi hyvin, olla
vain levoton, ku minä viime kerta näin häne; olla kaupas nuore Blume
kans, se olla huono kauppa, Blumen kauppa.

Veikkoliini karkasi äkisti seisaalle. Hän ei voinut hillitä itseään,
vaan vaaleni kovasti. Siis hänkin, Sergei Feodorovitschkin aavisti
pahaa. Ja Sergei Feodorovitschilla oli hyvät haistimet, hän vainusi
paremmin kuin karhukoira.

-- Jäättekö kauaksi aikaa tänne, kysyi Veikkoliini nopeasti.

-- Minä mene pois tämä päivä, mutta tule takasi ensi viikko.

-- Kuulkaa, sanoi Veikkoliini epäillen ja kuiskaten, luotuansa
silmäyksen Mattiin, joka makasi rahilla; tahdotteko luvata minulle
yhden asian -- -- --olla puhumatta tuosta asiasta tänään tässä
kylässä, tarkoitan tuosta Blumesta.

Tataarilainen näytti kummastuneelta.

-- Niin, ei minu tarvite puhu se, ei se minu koske, Jumala kiitos.

-- Kiitoksia, sanoi Veikkoliini, meni pois Matin luo, herätti hänet ja
sanoi: nouse heti ja lähtekäämme matkaan.

Matti heräsi, katsoi kummastuneena ympärilleen ja teki niinkuin
Veikkoliini oli sanonut.

Veikkoliini meni suurimman levottomuuden vallassa alas proomulle.
Hänen täytyi olla yksin, ihan yksin saadaksensa miettiä tätä asiata.
Matin häärätessä köysien ja kaapelien kanssa meni Veikkoliini alas
ahtaaseen kastariin. Olihan siis perää kuitenkin siinä, ettei Blume
ollut luotettava, ja hän, hänpä oli pannut kaikki vaivalla ansaitut
rahansa siihen liikkeeseen! Hiki tihkui hänen otsallensa, koko hänen
sisuksensa hehkui, oli kapinassa. Hän ei tuntenut nälkää, hän ei
kuullut hinauslaivan räikeitä vihellyksiä, hän ei huomannut, että
proomu leiskui kuin täydessä myrskyssä, hän ei kuullut että sade
hakkasi proomun kantta. Mikä onneton kohtalo vainosi häntä? Pitikö
hänen siis menettää vaimonsa, lapsensa ja nyt omaisuutensa, kalliin
säästörahansa, kaikki mitä hän oli haalinut kokoon monen pitkän
vaivalloisen vuoden ajalla.

Kun myrsky hänen sisässään viimein oli tyyntynyt, alkoi aprikoiminen
päästä oikeuteensa. Mitä tuli hänen tehdä? Ainoastaan yksi keino
tarjountui. Mutta oliko oikeaa, oliko kunnollista valita se? Hän
ikäänkuin tunsi, että se päätös, jonka hän oli tekevä, jo valmiina
asui hänen sisässään. Se oli siinä siemenenä, se paisui, itui, kehitti
lehtensä, ja oli kyllä aikanansa puhkeava kukkaan, toimeen, toimeen,
joka hänet pelastaisi.

Mutta hän ei tahtonut jouduttaa tätä päätöstä, sen piti tulla noin
itsestään, hänen tahtomattaan, hän oli toimiva ikäänkuin
tarkoittamatta. Jos siis se, mitä hän oli tekevä, olisi pahaa, niin
oli siinä puolustusta itse tapauksessa. Ken ei ole hairahduksen ja
pikaistumisen alainen! Hän mietti miettimistään, ja jota enemmän hän
mietti, sitä vahvemmaksi ja päättäväisemmäksi hän tunsi itsensä.
Viimein sai hän kiinni oikeasta näkökohdasta. Olihan hänen
velvollisuutensa pelastaa omansa, valvoa omia etujansa; hänen piti
niin tehdä. Ja sen hän olikin tekevä. Jos siksi tuli, niin kyllähän
hän pelastuisi kuivalle maalle; kuinka toisten kävi, niin, se oli
heidän asiansa.

Tätä hän istui hautomassa monta tuntia. Vihdoin viimeinkin, kun jo
alkoi olla iltapuoli, nousi hän kannelle. Oli nyt tultu Pyhäselän yli
ja lähestyttiin verraten tasaista maata. Tuolla vasemmalla oli Joensuu
vinoine taloineen, mataloine aidakkeineen, jotka kävivät aaltoihin,
kaupunki kun on rakennettu ohuelle maakerrokselle, jonka alla on
kahdenkymmenen jalan paksuinen liejupohja.

Hinausvene vihelsi. Pielisen kanavan sulku avasi mustan, mahtavan
kitansa ja nielaisi hämärään pimeyteensä sekä Vellamon että sen
hinaajan. Nyt nousi vedenpinta tuossa mustassa syvyydessä. Sulun ovet
avattiin, ja höyryvene oli jälleen vapaa.

Joensuussa oli Veikkoliiniä odottamassa sähkösanoma, joka peräytti
aiotun metsäkaupan. Hän tuli iloiselle mielelle, sillä tämä helpotti
suuresti hänen omia tuumiansa.

Seuraavana päivänä jatkettiin matkaa pitkin kanavoitettua jokea,
kolkkojen vesiperäisten nevojen ja autioiden hietakankaitten välillä.
Kun yö saavutti, loikoi proomu ankkurissa syvässä lahdessa korkeain
Kolinvuorien jyrkkien haaraketten välillä.

Oli tultu mahtavalle Pielisjärvelle, joka seuraten harjujen suuntaa
luoteesta kaakkoon levittää vesipintaansa kymmenen peninkulman
pituuteen. Ankara länsimyrsky vinkui ja raivosi ylhäällä ilmassa,
mutta vedenpinta oli verraten tyyni. Matkustajat höyrysivät näet
eteenpäin niitten valtavien vuorien ja harjujen suojassa, jotka
kohoavat järven länsipuolella jopa kahdeksansadan viidenkymmenen jalan
korkeuteen vedenpinnasta. Vasta silloin, kun oli sivuttu Marttilan
niemeke, alettiin tuntea Pielisjärven huikentelevaa vettä, sillä tähän
päättyivät harjut. Ja nyt, nyt nuokkui ja survoi proomu, kuten lastu
vedellä. Ja kuitenkin, sanoi Matti, ei tämä ole mitään verrattuna
siihen, kun myrsky tulee pohjasta tahi etelästä puuskuen pitkin koko
pitkää järveä saarien ja rannan harjujen välitse. Jumal'armahtakoon
sitä lauttaajaa, joka silloin ei suojaan sopivaan paikkaan ehdi.
Myrsky repii hänen lauttansa rikki ja hän itse musertuu pirstaleitten
välille.



IV.


Seuraavana päivänä, eräänä pimeänä syksypäivänä, myrskyn vielä
vinkuessa ja sateen vihaisena iskiessä kastarin pieniä ikkunoita,
tulivat matkustajat myöhään illalla porille. Oli vaarallista kulkua
tämä, sillä väylä ei ollut viitattuna, mutta Matin paikantunto auttoi
häntä saarilla ja luodoilla palavien tulien avulla löytämään tietä;
hän sai nyt olla höyryaluksen oppaana.

Näitä tulia, jotka valaisivat heidän tietänsä, polttivat kalastajat.
Syksymyöhällä, kun myrsky vyöryy, kun luonto vanhana, väsyneenä
kuolemantautia sairastaa, silloin herää rakkaudenvietti muikussa,
Pielisjärven aarteessa, silloin se viettyy kutemaan raskaissa
harmaissa aalloissa vaahtovien rantojen likellä. Ja silloin jättävät
kalastajat kotinsa maatakseen vuorokausittain tuolla ulkona autioilla
saarilla ja luodoilla, laskeakseen pyydyksiänsä ja suolatakseen
saaliistaan. Näitten tulien avulla päästiin saarien, luotojen ja
karien välitse perille kylän satamapaikkaan.

Kiiskilän kylä sijaitsee joen varrella, joka Suomen rajan takana
olevasta järvestä lampien ja soitten läpi pyrkii Pielisjärveen.
Pantuaan proomun ankkuriin joen suuhun ja tarkoin lukittuaan kastarin
oven, astui Matti maalle. Tyytyväisyyttä ilmaiseva hymy levisi hänen
leveille uskollisille kasvoillensa hänen ajatellessaan, että hän nyt,
oltuaan poissa koko pitkän kuukauden, saisi jälleen nähdä kotinsa ja
omaisensa.

Äänetönnä meni hän Veikkoliinin kanssa keskievariin, hankki tälle
asunnon ja pestasi jotenkin renttumaisen näköisen mieshenkilön,
Iisakki Hultilan, joka yksin tylsänä istui tyhjässä huoneessa
kaljahaarikan ääressä, seuraavana päivänä saattamaan metsänostajaa
Kiiskilän metsään. Sitte sanottiin toisilleen hyvästi pariksi
päiväksi, jonka ajan kuluttua Matti saisi tiedot metsästään ja sen
hinnasta.

Herätessään varhain seuraavana aamuna, katsoi Veikkoliini ulos
keskievarin pienistä akkunoista. Hän oli ennen ollut näillä seuduilla,
mutta silloin toisissa asioissa ja ajatuksissa. Nyt kääntyi hänen
tähystelevä silmänsä ensin metsään. Tuolla se seisoi kauimpana
taivaanrannalla, kuten avaran ja valoisan taulun loistava, siintävä
kehys. Avara oli taulu, sillä keskievari sijaitsi ylhäällä
Lieksavaaran viimeisellä mäenkunnaalla Pielisjärven rannalla, ja
valoisa se oli, sillä rajuilma oli tauonnut ja syksyinen aurinko vielä
kerran noussut taivaalle säteilevän kirkkaana, niinkuin ei sumua eikä
pilviä milloinkaan olisi ollut.

Veikkoliini katseli seutua, joka näytti hyvin viljellyltä. Ompa se
onni, ajatteli hän itseksensä, saahan työvoimia täältä, joilla hongat
kaadetaan; jos vain metsä kelpaa, kyllä täällä on käsivarsia ja
kirveitä. Hän pukeutui nopeasti, sytytti piippunsa ja meni etehiseen
kestikievarilta tiedustelemaan, oliko hänen oppaansa jo valmis.
Hultila istui etehis-kuistissa laukku selässä, pitkävartiset,
nahkahihnoilla sidotut pieksusaappaat jalassa ja sauva kädessä,
valmiina milloin hyvänsä ottamaan osaa retkeen. Hänen ulkoasunsa oli
hiukan siistitty, hän ei näyttänyt tänään niin täydellisesti
kurjuuteen vajonneelta kuin eilen.

-- Kaikki on valmiina, sanoi hän tervehtien. Emäntä on laittanut
evään, tässä se on, ja viinaa on hän myöskin pannut mukaan.

Viinaa mainitessa ilmaantui hetkeksi miehen vaaleille elottomille
kasvoille elonväre, joka tavallansa kuvasi tuota suloista sanaa,
Veikkoliini tätä huomatessaan, katsoi terävästi Hultilaan ja sanoi:

-- Vai niin, onko viinaa mukana, siinä tapauksessa lienee parasta,
että minä itse otan purakon hoitaakseni.

Puolen tunnin kuluttua olivat matkamiehemme matkalla. Ensin kulkivat
he kylän läpi, joka oli oikeata karjalaismallia. Rakennukset, jotka
kuuluivat yhdelle perheelle ja suvulle, olivat rakennetut kunnaiden
kukkuloille yhteen kasaan pienin ryhmin. Metsä oli hakattu pois.
Ainoastaan muutama niveräpahkojen vaivaama koivu tahi joku vanha
pihlaja näkyi aittojen ja ulkohuoneitten ahtaissa lomissa. Pellot
ympäröivät taloja. Lähinnä navettaa, maanviljelyksen emoa, kaiken
kasvuvoiman antajaa, sijaitsi se vähäinen peltopala, jossa pellava
kesällä kasvoi pitkänä, sinisilmäisenä ja nuorteana, jossa lantut ja
muutamat tupakanvarret, ylellisyys-kasveja talonpojan talossa, imivät
maan hienointa mehua.

Kun kulkijamme olivat kulkeneet talojen ja peltojen ohitse, saapuivat
he yhteiseen hakaan. Kaikkialta kuului kulkusten ja kellojen ääntä;
kyläkunnan karja kävi täällä leppien ja pihlajien, koivujen ja pajujen
alla laitumella, etsien viimeisiä, pehmeitä heinänkorsia, joita kesän
aurinko ei vielä ollut kellastanut ja kovettanut.

Ha'an sivuttuaan tulivat he metsään, joka tällä kohdalla viettää
itäänpäin; kauempana oli suo, jonka kautta joki juoksi; lavean, hallaa
synnyttävän ja viljelykseen kelpaamattoman suon takana, alkaa
uudestaan metsä, jatkuen luullakseni -- Arkankeliin saakka! Täällä
jossain, pari peninkulmaa etäämmällä kulkenee tsaarinmaan raja.
Nähkääs, tämä on juuri satujen seitsenpeninkulmainen metsä.

Ja nyt mentiin yhä edelleen. Kestävyydellä, joka ei näyttänyt tietävän
mistään väsymyksestä, ravinnokseen käyttäen vettä, suolattuja muikkuja
ja leipää, kulkivat nämä kaksi miestä kompassin avulla metsän läpi.

Yöllä lepäsivät he jonkun kaatuneen kuusen alla tahi jossakin
rappeutuneessa ladossa autiolla rohkalla. Kolme vuorokautta ristiin
rastiin metsää kaikille suunnille kuljettuansa, saatiin työ vihdoinkin
valmiiksi; metsä oli erinomaista ja, mikä oli vielä tärkeämpää, se
sijaitsi hyvin.

Kolmantena päivänä saapuivat miehet takaisin kylään, menivät
keskievariin, tilasivat saunan, lämmittivät kylmettyneet ja jäykenneet
jäsenensä ja istuivat nyt iltasilla keskievarissa höyryävän rommitodin
ääressä.

Puheltaessa kysyi Veikkoliini Iisakki Hultilalta, miten hän niin hyvin
tunsi metsän ja seudun.

Tämä ei kumminkaan näyttänyt kuulevan tahi käsittävän koko kysymystä.
Hänen ajatuksensa olivat muualla. Hänen silmänsä loistivat ja
välkkyivät, hänen sieraintensa laiteet liikkuivat ja hänen veltot
kasvonsa kokonaan olivat saaneet ryhtiä ja eloa, Hän näet rakensi
uutta totia, ja tätä toimittaessaan ei hänellä ollut aikaa, halua eikä
mieltä mihinkään muuhun. Kun hän oli saanut väkevän laitoksensa
valmiiksi, tyhjensi hän sen yhdellä kertaa ja sekotti taaskin toisen.
Sen hän vei mukaansa takkavalkean ääreen, joka iloisesti leimusi
suuressa pesässään, niin että tervaskannot ratisivat ja paukkuivat.
Hän istuutui niin lähelle tulta kuin mahdollista, hieroi jänteisiä,
laihoja jäseniänsä ja nautti, nautti tulesta kuin märkä koira,
lämpimästä alkoholista kuin nuori jumala. -- Veikkoliinin uudestaan
kysymättä sanoi hän vähän ajan kuluttua:

-- Niin, nähkääs, minä olen syntynyt täällä. Puhun kaikki teille. --
Sitten vaikeni hän.

-- En ole milloinkaan puhunut elämästäni kenellekään. Taaskin pitkä
äänettömyys. Tehkää hyvin, istukaa tähän, tässä tulen ääressä on niin
hyvä, tässä on sijaa. Olkaa niin hyvä, mutta maljanne ensiksi,
maljanne!

-- Nähkääs, olen ollut ylioppilaanakin ja vieläpä papinsällinä. Te
ihmettelette, miten olen joutunut siksi, mitä olen, sikunasihteeriksi,
maamittarin-apulaiseksi, kylänkirjuriksi, niin -- minä kerron sen
teille. Se on oma vikani, ihan kokonansa minun oma vikani. Ja vikani!
-- niin! Sen voin teille kertoa, sillä nähkääs, te ymmärrätte minua.

-- Nähkääs, ei pidä milloinkaan muuttaa säätyänsä, ei milloinkaan
pyrkiä toiseen säätyyn.

Veikkoliini kääntyi puhujaan päin:

-- Mitä sanotte?

-- Ei milloinkaan saa muuttaa säätyänsä, toisti hän uudestaan.

-- Eikö parempaankaan?

-- Ei milloinkaan! Se ei ole koskaan onneksi. Silloin pukeudutaan
uuteen pukuun, joka ei sovellu, sillä se on joko liian laaja tahi
liian ahdas.

Veikkoliini katsoi toveriinsa, joka oli kovin kumarruksissaan;
kyynärpäät lepäsivät polvilla ja leuka oli vaipunut käsien nojaan.
Kuparipuna valaisi hänen kasvojansa. Hän katsoi suoraan tuleen ja
näytti kuuntelevan hiilten rätinätä ja luikertamista yhteen kasaan.
Hän näytti niin vanhalta, väsyneeltä ja kuluneelta.

-- Nähkääs, alotti hän vähän ajan kuluttua, näettekö miten ututuhka
lankeaa hehkuville hiilille, ensin kepeästi kuin untuva, sitten yhä
raskaampana kunnes vihdoin hiilet, jotka vielä silloin tällöin
kipenöivät ja liekehtivät, ovat melkein peittyneet utuisen, harmaan
peitteen alle, nähkääs, tuo on minun kuvani. Minäkin olen kerran
räiskynyt ja leimunnut. Ne olivat hauskoja liekkejä, jotka nousivat
korkealle ja jotka tahtoivat lämmittää ja valaista. Mutta sitten
vaihdoin kaiken tuon pois, josta jo olen sanonut, ettei saa sitä
vaihtaa pois, ja siitä pitäin sammun minä itse aina yhä enemmän,
ututuhka lankeaa yhä raskaampana päälleni.

-- Niin, katsokaas, minä olen talonpoikaissukua. Minusta piti tulla,
jumala paratkoon, jotain parempaa, sillä lukeminen kävi kuin huihai.
Äiti työnsi ja isä auttoi, sisar ja veli kantoivat minua käsillään.
Pappi ja ruununvouti ottivat minun huostaansa. Olin pitäjän kunnia ja
ylpeys. Isä puhui kaikissa kokouksissa, että luin latinata. Äiti laski
ja tuumi, kuinka paljon ansaitsen, kuin kerran pääsen rovastiksi.
Veljeni ja sisareni kunnioittivat oppiani siihen määrään, että he
sanoivat minua "herraksi."

-- Puutteita kärsittyäni pääsin kuin pääsinkin ylioppilaaksi. Nyt olin
vaihtanut talonpoikaissäätyni herrasmiehen säätyyn. Olin jättänyt
lämpöisen, vahvan takin ja ottanut ylleni avaran, mutta jäykän puvun,
joka minua kylmi. Olin kasvanut pois omaisteni piiristä, sydämmestä ja
rakkaudesta. He eivät minua enää ymmärtäneet, minua ihmeteltiin
ainoastaan. Toinen, jonka jätin pois, oli äidinkieleni. Oli niinkuin
pienen kultaisen pikarin vaihtaminen isoon kullattuun haarikkaan. Ja
kuitenkaan en oppinut ruotsia niin, että olisin voinut sitä
virheettömästi puhua. Mutta kaikkein hulluimmasti kävi, kun rupesin
vaihtamaan perittyjä talonpojan mielipiteitäni.

Hän joi loppuun, teki uutta totia ja ottaessaan kulauksen toisen
perästä, jatkoi hän puhettansa.

-- Nähkääs, kun tulin yliopistoon, hyökyi vapamielisyys korkeana
aallokkona, pitkältä oli maihin, ja taivas oli kirkas. Koko mailma oli
vapaamielinen. Minun talonpoikais-vanhoillisuuteni suori tiehensä ja
sen seurassa viimeinen ankkuri, joka minua vielä pidätti. Nyt oli
kaikki ulkoa opittua, ei mitään elämästä saatua, kaikki siteet minun
ja omaisten välillä olivat katkaistut. Ja nyt piti minun lukea
papiksi.

Hän vaikeni.

Halot olivat nyt hajonneet pieniksi, punaisiksi, hehkuviksi
palasiksi, jotka tasaisesti ja kuumasti valaisivat ilman liekkiä,
yhtämittaisesti. Pimeä ja hiljaisuus täyttivät ison huoneen, joka
epävarmassa valossaan näytti vielä suuremmalta ja kolkommalta.
Hulttila istui piirtelemässä sormellaan kuvioita ilmaan. Veikkoliini
luuli hänen näkevän näkyjä. Mutta kohta alkoi tuo entinen ylioppilas
taaskin kertomuksensa. Vaikka hän välillä sokkaroi, piti hän
ajatuksensa kuitenkin hyvin ko'olla.

-- Kun ajattelen että tämä kaikki on tapahtunut kahdenkymmenen vuoden
kuluessa, niin näyttää se minusta käsittämättömältä. Tuntuu kuin
olisin Metusalemin ikäinen ja kuin vuosisatoja olisi jo kulunut siitä,
kuin ajattelin niitä asioita, joista teille olen kertonut. Tunnen
itseni niin vanhaksi ja tyhjäksi kuin tyhjä näkinkenkä järven
rannalla. Nähkääs, asianlaita on se, että olen oikeastaan lakannut jo
aikoja sitten elämästä, kaikesta olen nykyjään välinpitämätön, elän
vanhasta tottumuksesta, samoin kuin juonkin. Nähkääs, oikeastaan ei
juominen enää minusta maista. Mutta mitä minun piti puhuakaan, ja hän
alkoi änkyttää. Niin, miten minä luin papiksi. Aloin jumaluusopintoni
vapaamielisestä päästä. Tutkinnossa huomattiin että osasin paremmin
uskonnon vastustamista kuin kristinuskon puolustusoppia, olin lukenut
noita vapaamielisiä kirjoja ihan liiaksi. Ja siten sain kerta toisensa
perästä siipeeni, sillä huomattiin minut sudeksi lammasten vaatteissa,
palkkapaimeneksi, valkoiseksi maalatuksi haudaksi. Sitä paitse, totta
puhuakseni, join jo silloin. Ja niin jouduin köyhyyteen ja kurjuuteen,
nälkään ja likaan sekä kylmään. Eräänä päivänä yksin istuessani,
kurjassa majassani Punavuorilla Helsingissä, tuli luokseni eräs
toveri.

-- Nyt on minulla jotain sinulle, sanoi hän. Nouse ylös, vanha poika!
Sinä saat taaskin maata haahkan-untuvissa, syödä ruokaa joka päivä ja
tuntea itsesi ihmiseksi. Sinä tulet suomalaiseksi painoasiamieheksi
Viipuriin. Lukea sanomalehtiä, ainoastaan lukea, kuuletko, ja nostaa
2000 markkaa vuodessa. Tule huomenna luokseni. Saat lainaksi takkini
ja saapas-parin. Sitten menet painoasiain Ylihallitukseen ja sitten on
asia valmis, sitäpaitsi kaikki on jo päätetty. Minä tulen itse sinua
hakemaan, kuuletko. Niinhän se on, tätä teikäläiset ette kyllä
ymmärrä, mutta yhdentekevähän se on.

-- En muista enää mitä toverilleni vastasin, mutta senlaiseksi en
vielä ollut muuttunut, että olisin suostunut ehdotukseen. Minä
pakenin.

-- Seuraavana päivänä olin höyryn voimalla matkalla ja neljäntoista
päivän perästä olin kotona. Isä, äiti, sisar, veli, pappi ja
ruununvouti saivat ainoastaan häpeätä kaikesta toimestaan. Ja minä
sain kalliisti maksaa perustuslain mukaisesti määrätyn uskon
epäilemistä. Sen jälkeen olen elänyt kauheita vuosia. Jokaisesta
syömästäni leipäpalasta sain tietää, mitä se oli maksanut. Kaikki,
joka ennen oli ollut minulle ja omilleni kunniaksi, muuttui minulle ja
heille häpeäksi. Siitä ajasta saakka kannan nimeä, jonka jokainen
henkilö pitäjässä tuntee; olette varmaankin kuullut että minua
kutsutaan lutikaksi. Vietin surkeata elämää. Häpesin kerjätä ja ojaa
kaivaa en jaksanut. Elin jonkun aikaa papin kirjojen pitämisellä,
mutta...

Ja Hultilan mieliala pikaisesti muuttui; vakavasta muuttui hän
yht'äkkiä lystilliseksi ja nauraa kikersi.

-- Sittenkuin huomattiin, että kirjoista olin jättänyt pois kauhean
joukon lapsia, antanut poikain muuttua tytöiksi ja päinvastoin,
sallinut muutamain elää toista sataa vuotta ja toisten kuolla liian
aikaiseen, niin sain eron myöskin siitä toimesta.

-- Monta vuotta on nyt kulunut siitä ajasta, vanhempani ovat menneet
manalan majoille.

Hänen puheensa kävi yhä heikommaksi ja hitaammaksi sekä sekavammaksi,
sanat olivat kuin tervassa, ja pikaisesti, niinkuin vanhain juoppoin
käy, sai humala vallan.

-- Jos minä olisin jäänyt talonpojaksi. -- Jääkää talonpojaksi,
Veikkoliini, jääkää siksi mitä olette, on samaa kuin vaihtaa kultainen
pikari. --- -- --Nähkääs, ruotsalaiset sanovat: talonpoika ei lähde
kolmannessa polvessa --nähkääs, jos teillä olisi poika, no no, niin --
nyt kaula sanoi seis, ja hän vaikeni äkkiä, hänen jänteensä tulivat
veltoiksi. Onnellisena ja tyytyväisenä vaipui hän sijallensa, hän oli
saavuttanut tarkoituksensa, humalan unohduksen.

Veikkoliini katseli häntä.

-- Hänen ei ole onnistunut, sentähden on hän katkeramielinen. Ja
sitäpaitsi hän valehtelee, kaikki juopot valehtelevat. Jokin syy
surmalla pitää olla. Aina on se jokin muu, vaan ei milloinkaan viina.
-- Turhaa puhetta se on, ainoastaan lorua.



V.


Seuraavana päivänä tapasivat Veikkoliini ja Matti toisensa sopimuksen
mukaan Kiiskilän keskievarissa.

Veikkoliini oli levoton; hän oli pyytänyt Hultilaa olemaan
kiijoitusmiehenä ja todistajana. Toinen vierasmies oli Jaakko Trast,
vanha kaartilainen, Vahvan Matin hyvä ystävä ja nykyinen ammattiveli.
Mutta toistaiseksi ainoastaan vanha sotamies oli saapunut. Veikkoliini
oli päättänyt tänään tehdä kaupan lopullisesti millä keinolla hyvänsä.
Ja vaikka Matti rapisteli kuin kala Veikkoliinin nuotassa ja vieläpä
lisäksi kuin vaikeasti suomustettava kala, niin veti Veikkoliini
saaliinsa lopulta maihin, ja paljoa ennen, kuin Matti itse
huomasikaan, olivat kaikki määräykset välikirjassa selvillä.

Yhdessä asiassa oli Matti kuitenkin peräytymätön. Veikkoliini tahtoi
että jättiläinen ottaisi koko hakkauksen ja tukkien kulettamisen
Veikkoliinin puolesta. Mutta Matti oli luvannut kuolleelle Blumelle
hoitaa kauppahuoneen metsän hakkausta, joka oli ainoastaan muutaman
peninkulman päässä pohjoiseen päin tästä; hän oli luvannut vielä
enemmänkin: kaikki tukit uitettaisiin hänen omalla peräänkatsannollaan
Pielisjärveä ja virtaista Pielisjokea myöten Suikkilan sahalle.

-- Ja sen käsitätte, Veikkoliini, sanoi hän, että kun on luvannut niin
täytyy pitää -- "sanasta miestä, sarvesta härkää".

-- Mutta, intti Veikkoliini, vanha Blumehan on kuollut ja...

-- Niin on, mutta minä elän, vastasi Matti vihaisesti, ja minä pidän
mitä olen luvannut.

Veikkoliini ei uskaltanut kauvemmin pysyä ehdotuksessaan, peläten
menettävänsä kaikki. Tässä jättiläisessä löytyi omituinen sekoitus;
kesyttämätöntä voimaa ja taipuvaista lapsellisuutta, joka näyttäytyi
arvostelemattomassa luottamuksessa ja myöntyväisyydessä. Tämä
myöntyväisyys saattoi kuitenkin, sen tiesi Veikkoliini, joskus loppua,
etenkin jos Matti oli tyhjentänyt muutamia laseja liiaksi tahi tullut
suututetuksi. Ja pikaisesti, ennenkuin aavistikaan, saattoi tuo
myöntyväinen mielenlaatu kääntyä vastustavaksi yksipäisyydeksi, jota
ei kukaan, ei edes Matin vaimokaan, joka muutoin kääri hänet sormensa
ympärille, saanut taipumaan.

Veikkoliini antoi sentähden, viisaasti kyllä, viimeisen ehdotuksensa
raueta, ollen tyytyväinen siihen, mitä hän oli voittanut. Kun hän
kerran saisi metsänoston päätetyksi, niin kyllä hän saisi miehiä puita
kaatamaan ja kuljettamaan. Ehkä Jaakko Trastin voisi taivuttaa siihen.

Jaakko Trast oli tavattoman ruma mies, mutta vartaloltaan oikea
sotilas. Monta vuotta oli hän ollut sotamiehenä Suomen kaartissa,
ollut Bulgarian vapauttamis-sodassa, ottanut osaa moniin tappeluihin,
tullut haavoitetuksi Filippopolin luona ja maannut San Stefanon
lasaretissa pitkiä kuukausia sen jälkeen, kuin pataljoona oli palannut
isänmaahan. Mies, jonka nom de guerre oli Trast --oikeastaan
nimeltänsä Torvikoski -- oli pitkäkasvuinen vartaloltaan, varustettuna
hyvin kippuralla nenällä, älykkäillä, harmailla silmillä ja pitkillä,
riippuvilla, mongolilaisilla viiksillä, joiden väliin piippunykä oli
kasvettunut ikuisiksi ajoiksi. Vaikeata oli ollut harjoitussääntöjen
opettaminen hänelle, mutta sittenkuin hän ne kerran oli oppinut, niin
ne olivat, samoin kuin piippukin, kasvettuneet häneen koko ijäksi.
Sotilasmaisuus oli muuttunut hänen toiseksi luonteekseen. Hän liikkui
itseliikkujan säntillisyydellä, niinkuin plutoona komennon mukaan.
Sopivassa ja sopimattomassa tilaisuudessa käytti hän "smirnaansa" ja
tervehti, niinkuin ihmiset sanoivat, paljaasta kopeudesta
sotilastavalla, kättä nostaen lakin laitaan. Lakki taaskin oli aina
vanha väritön, vaalennut kappale, joka, ostipa hän sen sitte mistä
tahansa, pian sai jonkunlaisen sotilasmaisen muodon.

Kaikki Veikkoliinin esitykset ja lupaukset Trastille olivat kuitenkin
turhat.

-- Sotamies ei jätä toveriansa milloinkaan pulaan, oli hänen
säännönmukainen vastauksensa kaikkiin Veikkoliinin loistaviin
tarjouksiin. Matti ja minä olemme vanhoja tovereita, hän tarvitsee
minua nyt, oli kaikki, mitä Veikkoliini sai vastaukseksi.

Aamiaisenaika oli jo kumminkin aikoja sitten mennyt ohi; ei Hultilaa
eikä todistajaa vieläkään kuulunut. Veikkoliini oli kuin kuumilla
kivillä. Kunhan ei vaan jotain tapahtuisi ja koko asia raukeaisi
taaskin. Hänen levottomuuttaan lisäsi vielä keskievarin yhtämittainen
vaatiminen, että vieraiden piti mennä pois. Puolen tunnin kuluttua
kokoontuu köyhäinhoidon johtokunta, johon kuuluu pappi ja siltavouti.
Ja sitä ennen pitäisi kaupan olla päätetty; muutoin voisivat molemmat,
siltavouti ja kirkkoherra sekaantua asiaan, ja kirkkoherran kanssa ei
ollut leikittelemistä. Jumala tiesi miten vielä koko oston käyneekään.

Ja taaskin tuli keskievari muistuttamaan, että toimitus alkaa kohta.

Näitä kolmea vierasta ei ollutkaan niin helppo lähettää pois. Jaakko
Trast ja Matti olivat tulleet keskievariin liikutettuina ja iloisella
tuulella ja siitä asti nauttineet Veikkoliinin laskuun koko joukon
olutta ja rommia. Nyt istuivat he penkillä ja istuivat lujina. Etenkin
jättiläiskokoinen Matti näytti olevan oikein kiinnikasvettuneena. Hän
piti nyrkkinsä, raskaat kuin paljat, pöydällä. Kun hän tahtoi
vahvistaa puhettaan, löi hän pöydän honkalautaan niin että haarikat ja
kipat tanssivat ja hyppivät. Räätäliukko ja hänen muorinsa, jotka
pitivät keskievaria, hypähtivät pelosta joka lyönniltä.

Paitsi kestikievarin isäntää ja emäntää sekä mainittua kolmea vierasta
istui loitompana takan vierellä valko-ihoinen poika, jolla oli kaksi
niin suurta, pyöreätä ja kirkasta silmää, että jokaisen täytyi hänet
huomata. Hän kuunteli erinomaisen ahmivalla halulla vieraiden koko
joukon liioiteltua keskustelua sodasta ja urostöistä, metsistä ja
metsänostoista, kävelymatkoista ja metsästyksistä suurissa erämaissa,
tukkilautoista kovasti virtaavissa jokiloissa ja kuohuvissa koskissa,
aavoilla selillä myrskyssä, sumussa ja tyynessä; metsänostoista,
joilla tuhansia ja monia tuhansia markkoja oli ansaittu; metsän
ostajista, jotka olivat alkaneet uransa köyhinä kuin lappalainen ja
nyt elelivät Helsingissä kauppaneuvoksina, kassakaapit täynnä.

Keskievaria ei näyttänyt ollenkaan miellyttävän että poika kuunteli
keskustelua. Aika-ajoin torui hän poikaa ja lähetti hänet ulos milloin
millekin asialle. Näytti siltä, kuin hän ei olisi tahtonut näyttää
poikaa kenellekään.

Kello oli jo lähes kaksitoista, Hultila ei tullut. Veikkoliini ei
voinut nyt enää hillitä itseänsä, vaan nousi istualtaan ja läksi
etsimään luotettavaa kirjuria. Keskievari ja hänen vaimonsa tulivat
yhä levottomammiksi. Trast oli äsken jutellut jättiläiselle
kertomuksen, miten hän oli peijannut erään turkkilaisen etuvartijan
Pinskin vuorella Bulgariassa, kun keskievari-räätäli tuli jättiläisen
luo, asetti Matin lakin hänen viereensä ja liehakkaasti ja
mairittelevasti hymyillen kehoitti häntä ajattelemaan vaimoansa ja
lapsiansa, sillä päivällisaika oli jo aikoja sitten tullut.

Vahva Matti ei antanut itseänsä häiritä, hän työnsi räätälin
sävyisästi pois vasemmalla kädellään, samalla hartaasti kuunnellen
Jaakko Trastin jutelman loppua. Mutta kun räätäli rupesi häntä yhä
kiihkeämmin muistuttamaan, suuttui Matti, löi nyrkkiään pöytään, niin
että kaikki mitä honkalaudalla oli, lensi lattialle. Ja kääntyen
rauhanhäiritsijään, sanoi hän maltittomasti:

-- Onko tämä keskievari, vai onko se sinun räätäliverstaasi?

-- Keskievari luonnollisesti, sanoi räätäli pahoin peljästyneenä,

-- Mene hiiteen sitte! Minä istun täällä niin kauan kuin tahdon. Kerää
ylös lekkeet laattialta. Köyhäinhoitohallitusta en tule häiritsemään.
Tahdon olla läsnä huutokaupassa. Siihenhän saanen luvan?

-- Kyllä varmaan, lisäsi Trast säistäen, luoden kiusaavan silmäyksen
keskievariin. Huutokauppa on julkisesti pidettävä, niin on laissa
määrätty.

Jättiläinen tuli taas hyvälle tuulelle ja nauroi niin, että valkoiset
hampaat kiilsivät.

Samassa astuivat, siltavouti etunenässä, huutolaiset horjuvin askelin
korkean kynnyksen yli tupaan. Siinä oli vanhuksia, voimattomia miehiä
sauvansa nojassa, jotka taistellessaan henkensä elättämiseksi olivat
käyneet kumaraisiksi, köyhiä raukkoja ilman muuta suojatta kuin se,
minkä köyhäinhoito saattoi tarjota. Siinä oli pieniä lapsia,
puolikasvuisia poikia ja tyttöjä, jotka olivat jääneet turvattomiksi,
hoidottomiksi mailmaan. Kaikki nämät olivat annetavat huutokaupassa
vähimmän vaativalle, joka sitountuisi pienimmästä kunnan maksusta
elättämään ja vaatettamaan heitä.

Tuolla poikien joukossa seisoi nyt myöskin tuo isoilla, kirkkailla
silmillä varustettu poika, jota keskievari oli yhtämittaa ajanut pois
tuvasta.

Vahva Matti, joka tovereinensa oli vetäyntynyt ison tuvan nurkkaan,
oli huomannut pojan. Hän tuijotti poikaan siksi kunnes, väkijuomien
huumaamana, liikutettuna ja hellänä, luuli tuntevansa nuo silmät.
Olihan se ihan kuin hänen oma Erikkinsä, joka neljä vuotta takaperin,
kun Vahva Matti kuljetti tuota suurta tukkilauttaa Pielisjokea myöten,
putosi hirsilautan tukkien väliin, ja jonka virta vei alas kuohuvaan
koskeen.

-- Kuules Jaakko, sanoi hän vihdoinkin änkyttäen ja liikutettuna.
Näetkö tuota poikaa tuolla ... häntä, jolla on nuo silmät?

-- Kjllähän minä pojan näen. Hän on varmaankin herrassukua --
tuonlainen hieno, valkoinen iho ja tuollaiset mustat silmät eivät tule
talonpoikaisverestä.

-- Minä luulen että hän olisi hyödyksi tuolla kaukana metsässä, jos
kaupat syntyy Veikkoliinin kanssa.

-- Mitä hän siellä voisi toimittaa?

-- Kantaa ruokaa tukinhakkaajille, katsoa hevosia ruoka-aikana ja
sitten olla kokkipoikana tukkilautalla.

-- Hän näyttää liian heikolta niihin toimiin... Ehken, jos sinä
kunnollisesti vaatetat ja hyvin hoidat poikaa. Mutta mitä vaimosi
sanoo? Hän ei varmaankaan ole tyytyväinen, jos sinä otat pojan ilman
hänen tietämättään.

-- Hm, mutisi jättiläinen miettiväisesti. Kyllä siinä oli perää. Hän
raapi päätänsä, sylkäisi miettiväisesti ja oli nähtävästi
ristiriidassa itsensä kanssa.

-- Kenen tuo poika lienee? Myytäneenkö hänkin huutokaupalla?

-- En tiedä, mutta sopiihan kysyä häneltä.

Trast viittasi poikaa luoksensa; punastuen ja empien sekä päätänsä
heittäen, poistaaksensa pitkät hiuksensa silmiltänsä, meni poika sille
puolelle tupaa, jossa vieraat istuivat.

-- Myydäänkö sinutkin tänään?

-- Kyllä, myydään -- luullakseni.

-- Oliko hyvä olla entisessä paikassa?

-- Eihän, vastasi poika arasti.

-- Mitä tointa sinulla siellä oli?

-- Katsoa lapsia.

Keskievari, joka levottomuudella oli seurannut keskustelua, tunkeutui
esille köyhäin joukon lävitse. Hän koetti näyttää välinpitämättömältä,
mutta ei voinut vanhalta sotamieheltä salata kiihoitettua
mielentilaansa.

-- Älkää, Vahva Matti, välittäkö tuosta lurjuksesta. Hän ei kelpaa
juuri mihinkään. Katsokaa miten luisut hänen olkapäänsä ovat, rinnan
kohdalta on hän yhtä paksu kuin kananpoika, ja miten paljon hän
kuluttaa vaatteita, se on kokonaan käsittämätöntä. Työtä ei hän jaksa
tehdä ja heikko on hän ymmärryksenkin puolesta...

-- Luisut olkapäät hänellä todella on, mutta hän on varmaankin saanut
kantaa entisessä paikassa kaikki lapset järjestään -- se kyllä tuntuu
tuollaiselle. --Niin, ja huonolla ruualla on hän myöskin ollut, lisäsi
Vahva Matti, katsoen samalla viattomasti räätäliin. Koettele
käsivarsia, senlaiset tikut, oikein kurjat tikut...

Keskievari hillitsi vihaansa, mutta hänen vaimonsa turmeli kaikkityyni
puuttumalla pikaisesti Matin puheeseen.

-- Huonolla ruualla -- siitä minä kiitän. Minä manuutan teidät
herjauksesta. Huonolla ruualla, kun hän on ollut minun itseni luona ja
syönyt samaa ruokaa kuin me muutkin.

-- No no, jos se on sillä tavalla, räätäli, niin sitä en tietänyt
ollenkaan. Vai niin, hän ei siis kelpaa mihinkään. Noh, siinä
tapauksessa otan minä hänet, niin pääsette te siitä kelvottomasta,
sanoi jättiläinen.

Ilon leimaus loisti lapsen silmissä hänen näitä sanoja kuullessaan,
leimaus, joka ei jäänyt huomaamatta väkevän Matin talittuneilta
silmiltä.

-- Vai niin, te tahdotte ottaa hänet. Täällä ei oteta ketään, täällä
tarjotaan puhdasta rahaa, ja minä aion pitää pojan, väitti suuttunut
keskievari.

-- Kuule nyt Jaakko, sanoi Matti, räätäliä kuulematta. Minä tarvitsen
aina jonkun, joka voi täyttää päivätyölistat, minä olen huono
kirjoittamisessa, ja jos poika osaisi kirjoittaa, niin...

-- Kyllä minä osaan kirjoittaa ja laskea myöskin, sanoi poika
innokkaasti.

Mutta nyt tuli räätäli oikein vihaiseksi.

-- Kirjoittaa, niin, sinä osaat kirjoittaa kuin varis, mene tiehesi.
Minä opetan sinua puhumaan vanhojen ihmisten läsnäollessa... Ja hän
nosti kätensä läimäyttääksensä poikaa, mutta Vahva Matti otti kiinni
räätälin nyrkistä niin että rystyset rutisivat ja niiden omistaja
vaaleni tuskasta.

Enempää väittelemistä eivät vastustajat ehtineet vaihtaa, sillä nyt
tulivat sisään köyhäinhoitohallituksen jäsenet. Etunenässä astui
pastori;

-- "Smirna", sanoi Jaakko Trast, nousi ylös ja teki kunniaa papille.
Vahva Matti nousi myöskin seisomaan ja tervehti kunnioituksella.
Molemmat vetäysivät syrjäisemmälle puolelle tupaa.

Köyhäinhoitolautakunnan puheenjohtaja, eräs maakauppias ja jotkut
pitäjän luottamusmiehistä tulivat esille ja istuutuivat kaikki pöydän
ääreen, jossa Vahva Matti ja hänen toverinsa äskettäin olivat
istuneet. Suuri vihko papereita ja pöytäkirjoja pantiin pöydälle.
Puheenjohtaja alkoi selailla luetteloita, silloin tällöin kuiskaten
pari sanaa pastorille, ja niin tapahtui huuto. Siltavouti hoiti
vasarata.

Ensin myytiin vanha Leena. Hän nousi kalliiksi, häntä ei enää voitu
käytti niinkuin ennen, kylän lasten kaitsijaksi.

Vielä kalliimmaksi nousi eräs vanha suutari, sillä vanha mummo saattaa
monessa kohdassa olla hyödyksi, mutta vanha mies ei kelpaa muuhun,
kuin nuuskaamaan ja polttamaan tupakkaa.

Niin menivät suuret ja pienet sekaisin, hinnat olivat ylipäätään
alhaammalla, kuin edellisenä vuotena. Pastori sovitteli niin paljon
kuin voi, että jokainen köyhä sai jäädä vanhaan paikkaan, jos hän
siinä viihtyi.

Nyt tuli kirkassilmäisen pojan vuoro. Rukoilevasti katsoi hän
nurkkaan, jossa Vahva Matti istui. Oi! Vahva Matti oli nukkunut, ja
pää riippui niin, että niska oli sijoiltansa pois mennä. Siltavouti
huusi: kuinka paljon tahdotaan? Keskievari sanoi matalalla äänellä
hintansa, ettei herättäisi vastustajaansa.

-- Ensimäinen kerta, 60 markkaa. Eikö kukaan tarjoo vähempää? Toinen
kerta, 60 markkaa.

Kolmas kerta, ja hän korotti äänensä ja odotti hetkisen.

Räätäli seisoi kuin neulojen kärjillä.

Nyt heräsi Vahva Matti syntyneestä hiljaisuudesta, katsahti
ympärillensä sekä poikaan, joka vaaleana ja pelästyneenä seisoi esinnä
rivissä.

-- Tuon pojan, sanoi hän, mennen pikaisesti yli laattian, niin että
laattiapalkit notkuivat; hänen otan minä -- ilmaiseksi. Lyökää
pöytään, siltavouti, kuuletteko, ilmaiseksi, -- kolmas kerta,

-- Ilmaiseksi, huusi keskievari. Hän on hullu, hän on juovuksissa,
minulla on poika ollut kaksi vuotta, olen pitänyt häntä kansakoulussa,
elättänyt häntä ja vaatettanut häntä ja, ja...

-- Ole vaiti, keskievari, sanoi pappi. Elättämisestä ja vaatteista en
tahdo kanssasi riidellä, ne ovat maksetut, ja ne olisivat voineet olla
paremmat, mutta katsokaa, mitä kansakouluun tulee, niin kyllä minä se
olin, joka pakotin sinua poikaa sinne lähettämään.

Ja kääntyen jättiläiseen, lisäsi hän: Mitä Matti Kiiskilä pojalla
tekee, sinullahan on lapsia kylläksi, sinä muutat talveksi salolle,
tulet karhun hyyryläiseksi ja suden huonetoveriksi.

Matti seisoi pönäkkänä pöydän ääressä.

-- Eiköhän hänestä liene jotakin hyötyä! Kerrotaan hänen osaavan sekä
kirjoittaa että laskea.

Samassa huomasi hän keskievarin, joka seisoi siinä kuin elävä
kysymysmerkki.

-- Eihän keskievarin sovi sanoa, että minä olen juovuksissa, kun olen
juonut hänen omaa rommiansa. Olen kyllä hieman iloinen, niin olenkin,
mutta sitäpaitsi meneväthän siltavouti ja Trast minua takaamaan, vai
kuinka?

-- Kyllä, kyllä, vastasivat molemmat.

Asia oli selvä, eikä ollut mitään syytä tehdä vastaväitteitä.

       *       *       *       *       *

Kun kello lähestyi 8, tuli Matti Kiiskilä, syyspimeässä astuen
kotiansa päin. Hänen jälestään tallusteli äsken huutamansa poika, joka
niinmuodoin jätti räätälin talon. Matilla oli aavistus, että hän
kenties oli tehnyt tyhmyyden, vaikka ei voinut itse sitä selvittää,
missä se oli. Että hänen vaimonsa ottaisi asian käsitelläkseen ja
laskisi mitä poika maksoi ja minkä arvoinen hän oli, sitä ei hän
hetkeäkään epäillyt; hänellä oli sokea luottamus vaimonsa hyvään
päähän. Jos hän nyt olisikin pannut maata! Vaan niin hyvin se ei
kaiketi ollut. Ja niinkuin rikoksellinen koulupoika tuli Matti
vitkastellen kotia päin. Pelännyt hän tosin ei, mutta vastenmielistä
se oli kaikessa tapauksessa. Vihdoin viimeinkin saavutti hän tupansa,
aukasi oven varovasti, köyristyi ja astui sisään. Hän hengitti
helpommin, vaimo ei ollut kotona, tilinteon hetki oli toistaiseksi
lykätty.

-- No niin, jahah, pane maata, vetäydy tilallesi tuolla ja nuku niin
pian kuin voit.

Kymmenen minuttia sen jälkeen makasi poika penkillä lammasnahkaturkin
päällä suloisimmassa unessa. Poissa olivat kaikki räätälin likaiset
lapset, kirkuna ja nariseva kehto olivat vaienneet, hän sai maata
yönsä rauhassa. Ohitse oli tuo ikävystyttävä elämä räätälin pöydän
ääressä, neuloineen vahoineen, rihmoineen ja saksineen. Hän uneksi
paremmista ajoista, uusi päivä koitti pirteine oloineen vapaassa
metsässä. Siellä hän Vahvan Matin kanssa, joka oli seudun väkevin
mies, virittäisi ketunrautoja ja pyytäisi ansoilla metsäkanoja,
metsästäisi suksilla ja taistelisi karhun taljasta sekä suden turkista
niin että valkoinen lumi tupruaisi tummien honkien juurella.



VI.


Vahva Matti istui tuvassansa sangen miettiväisenä pöydän ääressä. Mitä
hän oli tehnyt, mitä herran nimessä hän vastaa, kun vaimonsa kysyy
häneltä, miksikä hän oli myönyt metsän ja lisännyt perheen vielä
yhdellä kuluttavalla jäsenellä. Ja mitenkähän mahtaneekaan vaimo
kysymyksensä asettaa. Jospahan edes tietäisi aavistaakkaan sinnepäin,
niin...

Kun hänen suuressa epäselvässä päässänsä pyörivät nämä arveluttavat
kysymykset, ja juuri kun hän haeskeli sovelijasta vastausta niihin,
astui hänen vaimonsa Maija ravakkana ja vakavana sisään. Hän oli
soreakasvuinen, sinisilmäinen nainen, miellyttävällä ulkomuodolla.
Hänen äänessänsä oli miellyttävä alttosointu. Tarkkaavaisesti silmäten
miestänsä, sanoi hän: "hyvää iltaa, sinä olet kauan ollut
huutokaupassa", jonka jälkeen hän ääneti astui lieden ääreen ja alkoi
askaroida.

Maija oli aikoinansa käynyt tulen ja veden lävitse, kokenut hyvää ja
pahaa, myötä- ja vastoinkäymistä, ja näytti kaikki yhtä helposti
läpikäyneen, niin helposti kuin pääskynen lentää läikkyvän lammen tahi
löyhkyävän lammikon ylitse. Syntyisin Suursaarelta periköyhästä
kalastajakodista, oli hänet kahdentoista vanhana ottanut huostaansa
eräs hyvinvoipa merikatteini, joka kantoi Virolahdessa tavallista,
vaan merimiehelle vallan sopimatonta Kyckling-nimeä. Alussa oli tämä
kaunis lapsi, lähinnä koiraa ja kissaa, lapsittomalle herrasväelle
rakkaimpana leluna. Tyttö sai oppia kaikkea, joka oli hänen
asemallensa elämässä turhaa. Siten kasvoi hän ja tuli kauniiksi
immeksi, pää terävä kuin partaveitsi, näppäräsorminen, työtelijäs,
selvä ja piti hyvän järjestyksen kaikessa, jota hän toimitteli.

Kun katteenin rouva, joka oli kapteenia kymmenen vuotta vanhempi,
eräänä päivänä jätti tämän maallisen elämän, jäi Maria, tuskin
kaksikymmenvuotiaana talon hallitsijattareksi, rajattomalla vallalla
hallitsemaan aittoja ja ruokakammioita, sekä sukulaisten suureksi
harmiksi, itse katteeniakin; mutta hän hallitsi hyvin. Katteeni oli
hänelle tiheään tehnyt naimatarjouksia, mutta Maria oli aina asian
toistaiseksi lykännyt, vastaamatta suoraan "jaa" tahi "ei". Ja niin se
yhä jäi tekemättä vuosi vuodelta, huolimatta katteini Kycklingin
uutterista rakkauden ilmoituksista ja naapurien panettelusta.

Tultuansa katteinin talon emännäksi, heitti tyttö pois huivin ja
esiliinan, pukeutui hattuun ja käyttäytyi niinkuin hän koko elämänsä
ajan olisi kuulunut siihen luokkaan, johonka hän niin säännöttömästi
oli tullut. Sanalla sanoen, hän oli kuin kala vedessä. Hän tuli
kauniimmaksi päivä päivältä, hänen ihonsa tuli maitovalkeaksi ja hänen
kasvonsa kuin kiulakan kukka.

Pari vuotta kesti tämä autuaallisuus; silloin se sai katalan lopun.
Katteini Kycklingillä oli eräs hyvä ystävä, joka oli katteini hänkin.
Pienellä likaisella Toivo-soimallansa palasi hän eräänä syyspäivänä
Cagliarista, jossa hän oli ottanut sisään suolaa. Hän laski ankkuriin
ulkopuolelle Haminan satamansuuta. Mukanansa hänellä oli kahviruskeata
malagaa, keltaista xeresiä ja veripunaista portviiniä useampaa lajia,
ja hän pyysi Kycklingin alukseensa viiniä maistelemaan. Sen tekikin
katteini Kyckling niin perinpohjaisesti, että hän kotimatkallansa
purjehti kumoon ja katosi ikipäiviksi.

Testamenttia ei ollut; Kycklingin sukulaiset ottivat siis kaikki
haltuunsa, Nyt tuli tilinteon päivä, vaan tämänkin kohtalon iskun
kesti Maria. Hän pani syrjään "hatun ja laahusvaatteet", pukeutui
uudestaan huiviin ja talonpoikais-vaatteisiin, sekä nurisematta otti
vastaan sallimuksen kaikki iskut. Koska hän tunsi katteinin kaikki
asiat, tiesi osakkeiden arvon, tiesi paljonko mikin kappale oli
maksanut, oli pitänyt katteinin kirjoja, niin saattoi hän tarkoin ja
rehellisesti antaa kaikki tarpeelliset tiedot pesän varoista.
Selvitysmiehet ja sukulaiset, jotka olivat odottaneet toisenlaista
käytöstä hänen puoleltaan, eivät voineet olla häntä ihmettelemättä ja
tahtoivat nyt tietysti näyttää kiitollisuuttaan. Hän ei kuitenkaan
pyytänyt mitään itsellensä. Köyhänä, kuin oli tullut, oli hän valmis
jättämään kaikki. Sukulaiset, jotka todellisuudessa olivat
hyväsydämmisiä ihmisiä ja, kuten tavallisesti ne, jotka odottamatta
rikastuvat, antelijaita, heittivät sotakantansa ja antoivat hänelle
kunnon hyväntekijäiset.

Hän sai muutamia tuhansia markkoja sekä kolme neljä naimatarjousta;
hän otti vastaan rahat, mutta hylkäsi jälkimäiset.

Nämät tuhannet markat, ruotsinkielen taito ja "matamin" arvonimi oli
kaikki, mitä hän oli tämän ajan kuluessa saavuttanut. Hän palveli nyt
suurissa aateliskartanoissa ja Kymin sahoilla. Siellä hän ensikerran
näki Matti Kiiskilän, joka jo silloin oli Blumen palveluksessa.
Jättiläiskokoisena ja ketteränä, kuin orava, pysyi hän tasapainossa
tukeilla, joita uitettiin jokea alas, heilutti lakkiaan kylän
nuorisolle, hurrasi ja huusi "antaa mennä vaan" kun hän huristi
kallioisten rantain ohitse. Uskalijaana, pelkäämättömänä ja varmana,
hyppeli hän pyörivillä puilla, milloin oli hän keskellä koskea, jossa
vaahdot tyrskyivät hänen vyötäisilleen saakka, milloin rannan
kallioilla. Usein seurasivat häntä Marian ihailevat silmäykset.
Ihailusta rakkauteen on askel pian otettu, ja eräänä päivänä menivät
he naimisiin ja vetäysivät kauvas Karjalaan, jossa he Matin
naimattomalta veljeltä olivat perineet pienen tilan, joka oli kulkenut
Matin suvussa monta miespolvea.

Ihmiset kyllä ihmettelivät, että Maria oli ottanut senlaisen miehen.
Mutta naisilla on omat kummalliset tuumansa ja kukapa tiesi, joshan
vaan ei se vaahto, johon koski kääri Matin jättiläisvartalon, Mariassa
herättänyt mielikuvia, jotka hänelle epäselvästi muistuttivat
lapsuuden runollista mailmaa, Suursaaren vaahtoverhoisia kallioita,
synnyinkotia meren partaalla; vai tunsiko hän ehkä vaistomaisesti,
että tässä olisi hänellä tilaisuus ilman vastustusta käyttää rikkaita
luonnonlahjojaan johtamaan ja järjestämään, vallitsemaan ja
hallitsemaan hyvin.

Kun Matti kahdeksankymmenen markan palkasta kuukaudelta kesällä uitti
kauppahuone Blumen tukkeja ja talvella hoiti hakkausta kauppahuoneen
metsissä, hoiti Maria maanviljelystä.

Näin oli hän joutunut Karjalaan ja oli täällä ainoa matamin niminen
sekä, paitse tytärtänsä ja papin perhettä, ainoa ruotsia puhuva
henkilö koko paikkakunnalla. Kolme lasta oli heillä ollut: poika
Eerikki, joka neljä vuotta sitten oli hukkunut koskimatkalla,
kivuloinen, mutta aikaiseen kehittynyt tyttö Elli ja poika Antti.

Maria käveli ääneti edestakaisin huoneessa ja toimitti iltaruuan
pöydälle. Jos hän olisi sanonut jotain, vaikkapa riidellä pauhannut,
jota hän kuitenkaan ei milloinkaan tehnyt, olisi se Matista kuitenkin
ollut parempi, kuin tämä hiljaisuus, joka häntä vaivasi kuin
painajainen; se kuristi hänen omaa kurkkuansa niin, ettei hän luullut
voivansa sanaakaan sanoa.

Vihdoin oli ruoka valmis, ja nyt vasta näki Maria hyväksi alkaa
keskustelun.

-- Noh, sinä olet myynyt metsän?

-- Niin, sen olen.

-- No, sait hyvän hinnan?

-- Eiköhän. Tiedäthän että Blume peruutti kaupan viimeisellä hetkellä.
Puutavarain hinnat taitavat aleta taaskin, sanotaan. -- Tulleehan
siitä kaikessa tapauksessa ainakin tuhat markkaa.

-- No niin, se ei ehken ollut vallan hullua, mutta sen sijaan olet
tehnyt suuren tyhmyyden.

Matti söi ja nieli, voimatta sanaakaan sanoa.

-- Minkä linnun sinä taaskin olet saanut, mikä on pojan nimi?

-- Hm, virkkoi Matti kummastellen. Niin hän aina teki, kun hänen
vaimonsa asettautui korkeammalle kannalle. Mikä hänen nimensä on!
Niin, kukapa muistaisi kaikkien mailman poikien nimet?

-- Niin, mutta minä tiedän, hänen nimensä on Bergelin.

-- No kaikkea muuta, sehän on oikein herrasväen nimi.

-- Niin, kenenkä on poika sitten?

-- Kenenkä! Kenenkä hän nyt olisi, minun, sinun...

-- Ei, kiitoksia paljon, sitä hän ei toki ole. Meillä on lapsia
kylläksi. Ei, hänen äitinsä hukutti itsensä yhdeksän, kymmenen vuotta
sitten.

-- Herra varjelkoon meitä, sanoi jättiläinen, ihmisraukka, mikä
hänelle tuli.

-- Hän ei liene ollut naimisissa, hänen oli vaikea, ja niin...

-- No kaikkia nyt saa kuullakkin. Vaan mitä se tähän kuuluu ja kuinka
sinä tiedät kaiken tuon? Pidäthän sinä kumminkin pojan?

-- Maksuttako, en kiitoksia... Huomenna otat pojan mukaasi
vaivaishoitohallitukseen ja sanot: kiitoksia paljon, mutta meille hän
ei sovellu.

Matti sylki ja raapi päätänsä. Asia oli kääntynyt huonoon päin. Tuhat
tulimmaista, mikä hänen oli ollut, kun hän noin hankki itsellensä
ventovieraan lapsen. Myöntäisikö hän nyt keskievarille tehneensä
tyhmyyden? ei koskaan. Hän oli juuri ennättänyt sävyisästi lausua:
niin, mutta käyneekö se päinsä, kun ovi avautui ja Veikkoliini astui
sisään.

Vaimon kasvot synkistyivät, hänen viisaat siniset silmänsä alkoivat
säkenöidä, hänen pieni vartalonsa suoristautui.

Vastoin kansan tapaa, ensin pitää pitempi sovelijas vaitiolo, sanoi
hän lyhyesti ja karkeasti:

-- Mitä tahdotte? Tänään on jo kylläksi juotu.

-- Niin, emäntä, todella sekä kylläksi että liiankin, vastasi
Veikkoliini, samalla astuen rohkeasti ja ujostelematta sisään
huoneeseen. Älkää muutoin pahaksi panko, että tulen näin myöhään,
puoli yhdeksän iltasella, mutta minulla on tärkeä asia, joka ei salli
lykkäystä, ja minun täytyy matkustaa viimeistään huomisiltana. Olen
saanut toimekseni ostaa muutaman kymmenen tuhatta kuutiojalkaa
tukkeja, jotka kruunu täällä Rakkolan kylässä myy, ja sinne täytyy
minun matkustaa.

-- No, mikä asiana?

-- Eikö miehenne ole teille kertonut haluavani ostaa teidän tilaanne?

-- Mitä! meidän osuutemme täällä kylässä? Ei, sitä hän ei ole sanonut!

--- Jahah, hän lupasi minulle puhua teille asiasta, ja minä aivan
mielelläni tahtoisin saada vastauksen huomenna.

Veikkoliini pani tupakkaa piippuunsa, otti paljaalla kädellä hiilen
uunin liedeltä, sytytti piipun, istuutui pöydän ääreen ja alkoi
esittää kaupan kaikki erikoiskohdat, Maria kuunteli tarkkaavaisesti,
kyseli, aprikoitsi, punnitsi kaupan kaikki hyvät ja huonot puolet,
mahdolliset edut ja tappiot. Veikkoliini huomasi pian ihmeekseen ja
ihastuksekseen, miten selvä ja tarkka hän oli. Tässä oli parasta
menetellä niin suoraan kuin asianhaarat myönnyttivät; muutoin hän
varoisi petosta, ja kauppa jäisi kesken. Ihastuksissaan emännän
terävästä mielestä löi hän molemmilla käsillään polviansa, ajatellen
itsekseen, että tuommoinen vaimo olisi hänelle sopinut -- jospa olisin
tietänyt emännän ymmärtävän kauppoja, en suinkaan olisi kuluttanut
aikaani kapakassa. Ja Veikkoliini esitti kaupan mehuvin häivein,
huomauttaen myymisen kaikki edut.

-- Talo on hinnoitettu kuuteentuhanteen kahdeksaansataan, minä annan
tuhat enemmin, jos asia tulee selville pian. Tuonne naapurin koskeen
rakennan sahan, ja Matti jää asumaan tähän tupaan ja hoitamaan sahaa
kaikeksi ijäkseen, lopetti hän ehdotuksensa.

Emäntä katsoi mieheensä, vaan Matilla ei ollut mitään sanomista.

-- Niin, katsokaa, sanoi hän epäillen, asia on se, että hänen on
hiukan vaikea laskea lukua ja hoitaa päivätyölistoja ja semmoista,
niin etten tiedä, voiko hän hoitaa sahaa.

-- Mutta te sitte! Varmaan luette kuin pappi ja laskette lukua kuin
ruununvouti, sanoi Veikkoliini. Ja jollette te jouda, lisäsi hän, niin
tuo poika tuossa, jonka Matti siepasi itselleen, kuuluu olevan oikea
"tsjotta lauta".

-- Kuules Matti, sanoi Maria, tunnethan koko tämän kaupan nyt.

-- Sen tunnen, sanoi Matti.

-- No niin, olet varmaan tänään saanut enemmän kuin hyvin jaksat
kantaa, paneppas sinä nyt maata, niin minä puhun Veikkoliinin kanssa,
kuulen hänen ehdotuksensa, ja huomenna saat sitte itse määrätä, miten
tahdot.

Ja Matti peräytyi, sotakunnia säilytettynä. Hänhän se kumminkin oli,
joka asian ratkaisi. Sen vaan sanon, lisäsi hän, Blumesta en eroa,
ennenkuin viimeinen hirsi on uitettu Suikkilaan.

-- No niin, onhan siis asia selvillä, sanoi Veikkoliini, ja hänen
äänensä värähteli.

-- Niin, tietysti, jos Matti...

-- Matti! Veikkoliini hymyili, Matti, niin tietysti, niin!... Muutoin
olisi tämä asia paperille pantava, ja sitten olisi kauppasopimuskirja
kaikista, talosta metsineen, tehtävä.

Nyt syntyi kaupanhieronta ja tinkiminen, joka kesti tuntimääriä.
Veikkoliini tarjosi seitsemäntuhatta kahdeksansataa markkaa koko
talosta: kolmesataa puhdasta rahaa, loput ostosummasta jäisivät vielä
kuukaudeksi Blumelle ja kulkisivat viiden prosentin korolla.

-- Eipä, puhdasta rahaa pitää olla, sanoi emäntä.

-- Ottakaa toki syitä korviinne, emäntä; kysykää Matilta, itse hän
kuuli, kun nuori Blume määräsi ajan, jolloin rahat maksetaan, ja tässä
näette talletuskuitin, ja povitaskusta haki hän esille saksankielisen
talletuskirjan.

-- Kuinka on, Matti, kuulitko? sanoi emäntä kääntyen tupaan päin. Ei
sentähden, lisäsi hän puolustellen, etten uskoisi Veikkoliiniä.

-- Kuulin kuin kuulinkin, vakuutti Matti unisena, mutta juhlallisena.
Ja Suikkilan konttorista olivat rahat maksettavat, se on aivan oikein.

Mutta varovainen Maria ei niin hevillä antautunut, hän teki uuden
kysymyksen, joka enensi Veikkoliinin ihastuksen häneen vielä enemmän,
kysymyksen, joka häntä melkein hämmästytti ja ällistytti.

-- Noh, luuletteko myöskin rahain olevan hyvässä säilyssä Blumella?

Matti, joka vielä istui sängyn laidalla, näytti ensi kerran; eläessään
hävehtyneeltä vaimonsa puolesta.

Veikkoliini katsahti ylös, punehtui hiukan eikä vastannut muuta kuin:
säilyssä Blumella! No vielä hän kysyy!

Emäntäkin punehtui. Niin, niin, semmoista on kyllä kuultu ennen
mailmassa, sanoi hän.

Veikkoliini katsoi nyt kaupan melkein tehdyksi. Vitkaan hän nousi,
pudisti emännän kättä ja meni. Seuraavana päivänä oli sopimuskirja
allekirjoitettava.

Unehtumattoman muiston tästä kaupanteosta otti Veikkoliini mukaansa:
vilpittömän ihastuksen Matin vaimoon. Olipa hänellä selvin, tarkin ja
terävin pää, mitä hän oli tavannut. Kysyä, josko Blume oli luotettava,
sekin jo osoitti suuren määrän arvostelukykyä ja ymmärrystä, ja sitte
vielä tuo uutteruus ja ulkomuoto. Tosin kyllä hän ei ollut semmoinen
kuin hänen surtunsa kerran, mutta herra jumala... Ihan semmoisen
vaimon, kuin Maria, tarvitsisi hän.

Jos jotain tapahtuisi Blumelle, niin olisihan se todellakin ikävä
emännän tähden. Mutta muutoin, ehkä hän oli väärin laskenut, ehkä sekä
tataarilainen että Feodor Sergejevitsch erehtyvät. Tuon puheen Blumen
epäluotettavaisuudesta ovat ehkä kauppahuoneen kilpailijat keksineet
ja levittäneet. Kun kaikki selvenee, on ehkä Blume yhtä vankka kuin
ennen. Se vaara, joka hänestä näytti niin uhkaavalta, niin lähellä
olevalta, kun hänen omaa nahkaansa kysyttiin, se eteni nyt kaukaiseen
etäisyyteen, haihtui ja himmentyi, niinkuin hän oli nähnyt höyryn
höyrylaivan torvesta haihtuvan mitättömiin. Kihisevän kuumana nousi
höyry vinkuen kattilahuoneen synkästä, pimeästä sisuksesta, se uhkasi
polttaa, hävittää ja kaltata kaikki edessään, vaan tuskin ehti se
piirtäytyä selkeää sinitaivasta vasten, ennenkuin se jo oli poissa,
haihtuneena, tyhjän avaruuden imemällä. Ihan niin saattoi olla tuon
huhun kanssa Blumen huonosta varain tilasta.



VII.


Seuraavana päivänä tulivat Veikkoliini ja Hultila, joka näytti
uniselta, ja sumuiselta, ja heidän seurassaan vielä kolmaskin henkilö.
Nyt oli kauppa Matin kanssa tehtävä.

Maria oli siivonnut tupansa. Kahvipannu savusi ja porisi. Hän itse
käveli totisena ja suopeana askareissaan. Elli tytär, pieni, solakka,
tavattoman henkevännäköinen olento, juoksi edestakaisin tuvan ja aitan
välillä. Matti itse istui pöydän ääressä perä-istuimella, edessään
karttoja, saantikirjoja, jakokirjoja, kihlakunnanoikeuden päätöksiä
y.m., näyttäen kovin miettiväiseltä. Hänen vieressään istui hänen
ystävänsä Jaakko Trast.

Veikkoliini ja hänen apulaisensa astuivat tupaan; heidän
tervehtiessään isäntää ja emäntää, haisteli tarkoin heitä
kiperähäntäinen karhukoira Halli. Käytiin istumaan, juotiin kahvia ja
juteltiin muista asioista, niinkuin kohtelijaisuus vaati, vaan ei
siitä, jota kaikki kuitenkin enimmän ajattelivat. Vasta sitten, kun
oli puhuttu korjuusta ja kalastuksesta, johti Veikkoliini puheen
kauppa-asiaan. Tätä oli kumminkin perhe jo kuukausia keskustellut,
kylässä sitä oli käännelty ja väännelty, moitittu ja kehuttu, niin
ettei siihen ollut paljon lisäämistä; siitä syystä saatiinkin kauppa
nyt verraten lyhyessä ajassa valmiiksi. Tunnin kuluttua oli kaikki
selvillä.

Seitsemällätuhannella kahdeksallasadalla markalla saisi Veikkoliini
koko talon metsineen lainoineen. Rahat jäisivät kauppahuone Blumen
haltuun, paitsi kolmesataa markkaa, mikä summa oli maksettava
puhtaassa rahassa. Matti ja hänen perheensä saisivat toistaiseksi
jäädä asumaan vanhassa asunnossaan. Nuo olivat kaupan pääpykälät.

Hultila luki ääneen kauppakirjan hitaalla, pitkäveteisellä ja
tekopyhällä äänellä, joka siihen määrään Matin mieleen muistutti
kirkkoa ja lukusia, että hän tahtomatta, tietämättä pani kädet ristiin
ja alkoi haukotella.

-- Hm, sanoi hän, kun lukeminen oli loppunut; kyllähän ne rahat ovat
ihmeellisiä kalusia. Tuollahan ne nyt loikovat Blumen arkussa
sikiämässä.

-- Niin, kyllähän se niin on, arveli Veikkoliini. Ja nyt olette
herrasväen kaltaisia, asutte ilmaiseksi, juotte kahvia joka päivä,
elätte kuin taivaan linnut kesäpäivänä, iloisina, kylvämättä,
kyntämättä. Kahdesti vuoteensa lentävät rahat Viipurista taskuunne; ja
suopeimmalla äänellään lisäsi hän: no, kirjoita alle nyt vain.

Matti otti kynän, kasti sen musteastiaan ja pusersi sen sormiensa
lomaan, niin että kynnet valkenivat, mutta juuri kun hän oli nimensä
kirjoittamaisillaan, sillä sen hän osasi kirjoittaa, sanoi "matami"
äkkiä: ei kaikki vielä ole selvillä.

Veikkoliinin koko ruumista vihlaisutti, oliko vieläkin joku este?

-- No, mitä sitte? sanoivat hän ja Matti yhtä haavaa.

-- Erikoisoikeus! Niin, erikoisoikeus! sanoi emäntä. Katsokaa,
Veikkoliini, Matilla on isänäidin äiti, hän on niin vanha, ettei
kenkään enää tiedä, milloin hän on syntynyt, hän on varmaankin jo sata
vuotta. Hänellä on erikoisoikeus talossa. Aina kun talo on ostettu, on
se pysynyt voimassa, ja se on nytkin huomioon otettava ja
noudatettava. Hän asuu tuolla niityn äärellä saunassa, joka on yhtä
vanha kuin hän itsekin. Muutoin on hän vielä kepeä ja reipas iäkseen,
itse hän kävelee, pitää huolta omastaan ja muistaa kaikki, mitä
tapahtui kaksikymmentä tahi kolmekymmentä vuotta sitte. Hänelle pitää
asia ilmoittaa, nuo hänen ehtonsa täytyy panna kirjaan.

-- Kuules, Elli, mene sinä vanhuksen luo, te olette hyviä ystäviä, ja
kysy häneltä, tahtoisiko hän tulla tänne, vai tulemmeko me sinne
keskustelemaan asiasta.

Elli meni, nopeana kuin västäräkki, vanhuksen luo. -- Luulempa
parhaaksi, että ilmoitan hänelle, mikä on puheena, sanoi tyttö
nokkaviisaasti, muutoin hän suuttuu.

Veikkoliini istuutui taas, sytytti tupakkansa ja odotti.

-- Mikä on mummon nimi, onko hänen kanssansa vaikea tulla toimeen?

-- Kaisu on hänen nimensä, kyllä hän vaikea on, tuskin hän ketään
muuta, kuin Elliä, pihalla kärsii. Elliä mummo rakastaa silmittömästi,
kuten narttu penikkaansa. Se ei ole minulle mieleen tuo, hän opettaa
tytölle kaikenlaiset jumalattomat loihturunonsa ja kertomuksensa
Väinämöisestä ja kaikki nuot.

-- Loihtiiko hän?

-- Sitäkin hän tekee. Hänen saunassaan käy vähintäkin seitsemän
pitäjän ihmisiä; loihduillaan hän poistaa taudit. Mutta vait,
tuossahan he tulevat..

Kuultiin vanhuksen sauvan polunmukaisesti kolkkuvan lattiaan. Nyt
avasi tyttö oven, tuki vanhusta, kun tämä vaivalla kapusi korkean
kynnyksen yli. Hän kävi kumarassa, kasvot olivat mullankarvaisia, iho
leuan alla riippui tuhatkurttuisena. Hänen pienet vetiset silmänsä
katsoivat häijysti ympärilleen. Vuodet olivat hänestä mehun ja voiman
imeneet, näytti siltä kuin peittäisi iho ainoastaan luurangon. Ei hän
paljon viimeisinä vuosina ollut puhunut. Sitä aikaa, jossa hän nyt
eli, ei hän ymmärtänyt, hänen päässänsä pyöri puoliselviä ajatuksia,
hämäriä unia elämästä, joka oli eletty jo ennenkuin se sukupolvi, joka
nyt oli toiminnassa, oli syntynyt.

Kun Matin vaimo ja Elli olivat saaneet hänelle selitetyksi, mikä oli
puheena, syttyi hän yhtä järjettömään kuin ankaraan vihaan. Tämä viha
leimahti kuni liekki hiilissä, jotka hänen sisuksessaan eivät vielä
olleet sammuksiin palaneet. Hän avasi hampaattoman suunsa, josta
pulppusi vihaisia, kiukkuisia sanoja, sanoja, jotka tulivat
puuskittain, ajatuksia, jotka olivat särkyneet ja murtuneet, ennenkuin
ne sydämmen pohjasta ja aivojen kätköltä ehtivät sammaltavalle
kielelle ja vapiseville suupielille. Mutta mikäli viha lämmitti hänen
turtunutta sieluansa, heräsivät muistot jälleen, ja jotain, jota hän
kauvan oli hautonut, -- jotain, jota hän nuorena oli runona kuullut,
-- sillä toinen sana oli ikäänkuin kasvettunut toiseen, kun toinen
suusta suoltui, seurasi toinen mukaan, kuni rengas ketjuissa -- kasvoi
hänen puheestaan.

-- Sinä olet metsän myynyt, sanoi hän, olet myynyt, olet myynyt...

     Turvan parhaan talokkahan,
     Linnan lujan meikäläisten,
     Talon suojan voimakkahan
     Kodin vahvan varjeluksen.
     Miksi niitty, miksi laidun,
     Miksi pellot, vainiotkin,
     Jollei kasva honka hoikka,
     Kohoavi kuusi kaunis?
     Mistä suoja jyväselle,
     Varjo, veikko, kultaselle,
     Tähässä kun piilelevi,
     Viherjänä lymyilevi?
     Metsä ompi viljan suoja,
     Metsä hallan tuhot torjuu,
     Metsä lämmön pidättävi,
     Kätköissänsä säilyttävi.
     Jospa halla kaikitenkin
     Kauniit laihot hävittäisi,
     Pellon lahjat turmelisi,
     Elon ehdot tuhoaisi,
     Mistä silloin pettu saadaan,
     Leivän sijainempa syntyy?
     Metsä antaa kaskimaita,
     Missä ohra kaunis kasvaa,
     Tuhassapa tuleentuvi.
     Metsä asunnonkin antaa,
     Varjon kesän helteheltä,
     Suojan talven pakkaselta.
     Metsässä on hauska hiihtää,
     Suksin salolla sujahtaa
     Ilvestä ajettaessa,
     Pesää karhun etsiessä,
     Kutsuu tetren seuratessa.
     Laulun sulon, marjain mehun,
     Männyn mäihän, koivun mahlan,
     Kaikki meille metsä antaa,
     Ilmaiseksi tarjoavi.
     Metsä ompi turvapaikka,
     Lymypaikka sodan tullen,
     Kumpa ryssä partasuinen,
     Vihollinen julki julma,
     Lähestyvi taloamme.

     Metsättä ei taida kenkään
     Suomessamme eleskellä.
     Joka metsän hongat myypi,
     Kuuset kaikki luovuttavi,
     Mi kaiken tavaransa,
     Luopuu ihan onnestansa,
     Hävittävä rikkautensa.

Hän löi sauvansa laattiaan, ikäänkuin runon poljennon ilmoittamisella
teroittaakseen sen sanoja kuulijainsa mieleen oikein vahvasti.
Hävittävi rikkautensa -- rikkautensa -- rikkautensa. Mutta
satavuotiaan muisti petti hänet runon loppuessa. Sanat olivat
kannattaneet ajatukset, kun sanat ja poljento loppuivat, loppuivat
ajatuksetkin. Hän ei enää tietänyt, minkä tähden hän täällä seisoi,
kuten houkkio näitten kaikkien vierasten ihmisten keskellä, jotka
eivät olleet vielä syntyneinäkään, kun hän jo oli vanha kulunut eukko,
hän katsoi harhailevin silmin ympärillensä, avuttomuuden ja
kummastuksen ilme kuvastuneena tuhatkurttuisissa kasvoissansa.
Hitaasti hän kääntyi, ja sauvansa sekä Ellin käden nojalla läksi hän
taas horjuvin askelin ulos tuvasta.

Kun hän oli joutunut kynnykselle, lienee hänessä herännyt joku muisto
siitä, minkätähden hän oli täällä, sillä äkkiä kääntyi hän taas tupaan
päin ja kolahutti voimakkaasti sauvansa kynnykseen. -- Minä en koskaan
tästä talosta lähde, en koskaan -- sanoi hän sähisevällä äänellä.

-- Eihän teidän tarvitsekaan lähteä talosta, vastasi Veikkoliini
kärsimättömänä. Vanha mummo on täällä pysyvä kaikessa hyvässään
täydellisesti, kuten ennen, niin totta kuin nimeni on Veikkoliini.

Vanhus näytti taaskin käsittävän, mitä hän sanoi. -- Minä en koskaan
lähde, sanoi hän vieläkin kerran, ollen jo ulkona pihalla.

Matti, joka kaiken tämän tapahtuessa oli seisonut pöydän takana, ja
joka syvästi kunnioitti esi-isien syntysanoja ja hämärästi pelkäsi
runojen loihtuvoimaa, kuunteli vavisten hänen puhettaan. Hänen otsansa
oli hiessä, tuskauttava ahdistus valtasi hänen mielensä, ja
kuiskaavalla äänellä sanoi hän vaimolleen: vanhus oli ehkä sittenkin
oikeassa.

Veikkoliini oli istunut, tyynenä, kuten näytti, piippuansa imemässä.
Silloin tällöin sylki hän tarkkana kuni oravanampuja oksanreikään,
joka oli laattiassa noin puulentoista sylen päässä hänestä. Mielessään
hän kuitenkin oli yhtä kauhistuneena kuin Matti, hänen paha
omatuntonsa soimasi häntä, mutta hän käsitti tilaisuuden tärkeyden.
Yksi ainoa silmäys Mattiin oli hänelle ilmoittanut kaiken taas
riippuvan hiuskarvasta. Istuessaan, onneksi hänelle, selkä vasten
päivää, niin ettei kasvoja selvästi voitu erottaa, sanoi hän lyhyesti
ja mahtavasti:

-- Mitäs vielä, ämmäin loruja, semmoisia miehiä me emme ole, että
meitä ämmäin lörpötys pelottaisi purkamaan sanamme ja lupauksemme. Nyt
menemme ryyppyä ottamaan kaupantekijäisiksi, vai kuinka Matti? Ja
verkalleen hän rupesi kokoamaan kaikki kapineensa, kartat,
saantikirjat, piippunsa ja kirjoitusvehkeensä.

-- No, kirjoitatteko alle, vai ettekö kirjoita? sanoi hän
välinpitämättömällä äänellä.

Jos Matin vaimo nyt olisi lausunut yhden ainoan sanan, niin on hyvin
mahdollista, että Matti olisi purkanut koko kaupan. Mutta edelliseen,
joka ei voinut tuota vanhaa häijyä "noita-akkaa", joksi hän häntä
sanoi, kärsiä, ei tuo kohtaus ollut vaikuttanut melkein mitään,
erittäin kun hän ei täysin käsittänyt runon sisällystä, ja paitsi sitä
oli hän luonteeltaan epärunollinen, kuten usein on niitten laita,
jotka ovat eläneet monenlaisissa sivistysoloissa. Vanhuksen
itsepintaisuus ainoastaan suututti häntä, ja tämä suuttumus kuten
myöskin hänen miehensä liikutus, jota hän piti heikkoutena, viekotteli
häntä lausumaan:

-- Veikkoliini puhuu kuin mies.

Veikkoliinin silmät säkenöitsivät, hän katseli kaunista, vielä
nuorekasta naista. Tämän rohkeus, hänen selvyytensä herätti hänessä
ihmettelyä, oikeammin, hän oli semmoisen tunteen vallassa, että mitä
tahansa Maria nyt olisi sanonut, olisi se hänessä ihastusta
herättänyt.

Matti kirjoitti alle, otti talletuskirjan vastaan, kuittasi
ostosumman, sai kolmesataa markkaa ja kauppa oli selvillä. Ei, ei
aivan selvillä vielä, sillä juuri nyt tuli Matin poika Antti ja
vaivaishoitopoika Kaarlo sisään. Kun Antti sai kuulla, että talo oli
myyty, päästi hän kovan vaikerruksen. Kyllähän isä ja äiti saivat
myydä, mitä vain tahtoivat, mutta Hurjaa eivät, se oli hänen
hevosensa, sen hän jo pienenä poikapätkänä oli isältään saanut, eikä
Hurjaa saatu myydä, ei milloinkaan eläessään, ei milloinkaan!

Niin syvä oli pojan suru, niin äänekäs hänen vastalauseensa ja
voivotuksensa, että Veikkoliini palauttaaksensa rauhaa perheesen,
suostui vähästä korvauksesta, josta heti sovittiin, antamaan Hurjan
takaisin nuorelle isännälleen. Nyt pyhki Antti pois kyyneleensä ja
meni tyytyväisenä talliin, viettääksensä, vaitelijaana kuin ainakin,
aikansa nelijalkaisen toverinsa kanssa.

Vasta nyt oli kauppa selvillä.

       *       *       *       *       *

Kun Elli vanhuksen kanssa meni pihan yli eukon saunaan, seisahti
runonlaulajatar äkkiä.

-- Kuuleppas, Elli, kuinka hän sanoi nimensä olevankaan, tuo mies
tuolla.

-- Veikkoliini!

-- Jahah, niin se oli, Veikkoliini. Näytti siltä, kuin olisi hänen
hitaissa aivoissaan muodostunut ammoisten aikojen kuvia ja nimiä. Hän
puhui itseksensä jotakin punakeltaisesta silkkiliinasta. Useampia
kertoja mainitsi hän Veikkoliinin nimeä. Näytti siltä, kuin joku
muisto muinaisuudesta olisi pujahtanut esille. Äkkiä sanoi hän
saattajalleen:

-- Muistatko Elli, mikä se olikaan sen naisen nimi, joka eräänä
päivänä kevät-talvella, koivun jo mahlalla ollessa, ja mustan kanan jo
munia aloiteltua, tavattiin poikinensa tuolla avannolla? Hän
kannettiin minun luokseni. Hänelle luin luvut kylmän vikoja vastaan
ja...

-- En, mummo, siitä en koskaan ole kuullut puhuttavankaan.

-- Etkö sinä muista sitä, sanoi vanhus. Hänellä oli kolmivuotias poika
mukanaan, josta oli semmoinen puuha, ei kukaan tahtonut poikaa, kun
hän oli ulkopitäjäläinen. Se oli mennä vuonna, tahi ehken se oli
ennen.

-- Ei, mummo, ei tässä talossa ole kenkään kuollut, niin kauan kuin
minä muistan, vastasi tyttö. Eerikki, hän putosi lautalta ja hukkui
koskeen.

Samassa huomasi vanhus emäsian, joka oli tunkeutunut hänen asuntoonsa.
Eukko kiukustui, hoiperteli ovelle, herjaili, rähisi ja hosui
sauvallansa ympärilleen. Se pikainen mielikuva, joka hänen muistissaan
oli herännyt eloon, oli haihtunut pois.

Kun Elli palasi tupaan, oli Veikkoliini mennyt.



VIII.


Veikkoliinista tuntui, ikäänkuin olisi leivonen ollut suljettuna hänen
rintaansa, suljettuna pieneen ahtaaseen häkkiin, jossa se ei voinut
liikuttaa siipiänsä, eikä päästää riemuääntä. Hänen täytyi hakea
yksinäisyyttä oikein antaaksensa vapautta ilollensa, aukaista leivon
häkkiä. Hän oli pelastettu, pelastettu joka tapauksessa, tuon suuren
romauksen tapahtuessa, jos se tapahtuisi, oli hän pinnalla uiva. Niin,
kukatiesi ... ja aavistavalla ilolla katsoi hän kauas tulevaisuuteen.
Tuo pelätty rojahdus toisi ehkä mukanaan hänen onnensa ja
menestyksensä. Kun kaikki hajoaisi ja menisi palasiksi, olisi
helpompaa poimia yksi ja toinen herkkupala, kuin nyt, kun
kauppahuonetta vielä pidettiin vankkana ja kaikkein kohtausten
tapaamattomana.

Hän käveli niin kiiruusti, kuin hän sen suinkin sovelijaaksi katsoi,
keskievariin, otti vielä kerran tuon kallisarvoisen paperin
tarkastettavakseen ja luki sitä tarkkaavaisesti. Entäs jos siinä
olisikin joku aukko. Ei, paperi oli oikea; ehyt oli verkko, jolla hän
saaliinsa aikanansa vetäisi maalle.

Hänen iloonsa sekaantui kumminkin jonkinlainen katkera sivumaku. Jos
jotakin tapahtuisi kauppahuoneelle, niin olisi kaikessa tapauksessa
sääli Mattia; se tahtoo sanoa hänen vaimoaan. Hän se oli nainen, jolla
oli pää oikealla paikallaan, ja niin sievä hän oli. Sen minä
mielelläni naisin. Hän punastui hieman ja hymyili itse omille
sanoilleen ja unelmilleen voimatta kumminkaan niitä karkoittaa.

Siten istui hän kauan vajonneena ajatuksiinsa. Vihdoinkin malttoi hän
mielensä, kääri kokoon paperinsa ja istuutui kirjoittamaan valtakirjaa
Hultilalle, hankkimaan ensi viikolla oikeudessa laillisen vahvistuksen
kaupalle.

Nyt alkoi Veikkoliinille työn ja ponnistusten aika. Tämä oli semmoinen
aika, josta hän saattoi sanoa: silloin kun se parhaana ollut on, on se
työtä ja vaivaa ollut. Hän oli alituiseen matkoilla Kiiskilän kylän ja
Saimaan rannoilla olevien kaupunkien välillä. Hän oli ryhtynyt suureen
tuumaan, tuumaan, jota hän kauan oli miettinyt, hän aikoi ruveta
sahan-isännäksi. Etempänä Kiiskilän kylässä oli koski, ja siinä vanha
ravistunut mylly. Halvalla hinnalla oli hän ostanut koko romun.
Vedenvoima, putouksen korkeus ja myllynratas eivät olleet missään
sopivassa suhteessa myllynkiviin ja rakennukseen, jossa ne olivat.
Veikkoliinin kokenut ja käytännöllinen järki heti huomasi, että tässä
oli sovelijas sahan paikka. Ja sen hän aikoi rakentaa, ja sen avulla
vaihtuisi hänen harhaileva, epävarma elämäntapansa pysyväiseksi,
varmaksi ja tuottavaiseksi. Hän tulisi tukkijunkkarista patruunaksi,
sahan-isännäksi, liikemieheksi sanan täydessä ja todellisessa
mielessä.

Sitkeällä kestäväisyydellään ja erään kokeneen rakentelijan avulla,
joka oli ollut entisessä tie- ja vesirakennusten koulussa, sai hän
sahansa lyhyessä ajassa valmiiksi. Vähitellen oli hän hankkinut
itsellensä melkein koko kylän ulkopalstat, sillä kun Matti Kiiskilä
oli myynyt tilansa ja kylässä tuli tunnetuksi, minkä suunnattoman
summan hän oli saanut tilastansa, valtasi myyntikiihko talonpojat.
Tuli muotiasiaksi, taloudelliseksi opiksi, josta kaikki olivat
yksimieliset, että parasta, minkä talonomistaja Kiiskilässä saattoi
tehdä, oli myydä vähintäkin metsänsä ja aloittaa maakauppa tahi
pahimmassa tapauksessa panna rahansa pankkiin ja itse antautua
tukinhakkaajaksi, uittajaksi ja sahantyömieheksi. Onneksi olivat ajat
yhäti vielä huonot, kylä loittona ja melkein huomaamaton; muutoin
olisi useampi kuin yksi myynyt tilansa polkuhintaan. Veikkoliini oli
kuitenkin ruvennut aavistamaan seudun tilaa, hän tiesi mitä hänellä
oli tehtävänä. Hätäilemättä ja kiirettä tekemättä osti hän mitä
hänelle tarjottiin, hän antoi hedelmän pudota ales valmiina ja
kypsenä, ravistamatta puuta. Ei vielä ollut montakaan kuukautta
kulunut, kun hän jo oli anastanut itsellensä kaikki, mitä hän voi,
ennenkuin joku toinen ennätti tulla tähän kultalaan, jossa jokainen
tuntui olevan valmis häntä auttamaan perustuksen laskemisessa hänen
uneksitulle varallisuudellensa, hänen toivettensa kultalinnaan.

Kun rahat loppuivat, rupesi hän yhteyteen erään sisämaankaupungin
kauppiaan kanssa. Kiiskilän kosken läheisyyteen rakennettiin nyt
suurimmalla kiireellä uusi tupa. Siinä avasi yhtiö maakaupan ja
olutmyymälän. Mitä hän maksoi metsästä sekä työpalkoista sahalla, sen
hän otti puodilla ja kapakalla takasin. Veikkoliini antoi työtä
puolelle kylän väelle, korjautti teitä ja rumpuja tulevia
tukinkuljetuksia varten ja antoi vielä samana syksynä puhdistaa jokea,
joka juoksi metsän ja suon välillä. Hän mietti kaikkea, ennätti joka
paikkaan, vaan sitä paitsi oli hänellä aikaa tuntikausittain istua
Matin tuvassa ihmettelemässä ja ihaelemassa hänen komeata vaimoansa,
kuuntelemassa emännän viisaita neuvoja, kyselemässä häneltä neuvoa ja
hän löysi huonosti peitetyllä ihastuksella tässä voimakkaassa ja
viisaassa naisessa itsellensä sisaren sielun; yhden, joka antoi kaiun
hänen puheelleen, antoi selvyyden hänen ajatuksilleen, synnytti uusia
ajatuksia hänen sielussansa, antoi hänelle rohkeutta, kun hän oli
pelkuri, varoitti häntä, kun hän oli liian rohkea. Sanalla sanoen, hän
huomasi nyt, että hän vähitellen unhotti surunsa, kadonneen onnensa,
niin, vieläpä poikansakin, ja lopuksi täytyi hänen myöntää itsellensä
rakastavansa Matin vaimoa.

Rakkaus on tauti, ovat filosofit sanoneet, omituinen sairaallinen tila
ruumiissa ja sielussa. Se iskee uhriinsa niinkuin haukka kananpoikaan,
sitä vastaan ei ole muuta parannetta kuin aika, eikä edes aikakaan ole
ehdoton parannuskeino. Runoilijat ovat profeetoita ja totuuden
julistajia; he ovat verranneet rakkauden kahleeksi. Ja kahle se onkin.
Rakkaudessa on toinen orjana, toinen käskijänä, rakkaus on kahle, ja
nelikymmenvuotiaalle kaikista raskain. Sen tunti nyt Veikkoliini.
Huolimatta hänen ponnistuksistansa sitä vastaan ... se hänet mukanaan
tempasi kuin mahtava aalto. Hän luonnollisesti ei ollut rakastunut,
kuten koulupoika, hän ei ollut hurmaantunut muutamiin heikkoihin
mielenliikutuksiin; hän tiesi täysin, mitä hän tahtoi ja mihin hän
pyrki. Mutta saada se esiin, ilmaista tunteensa, siihen tarvittiin
rohkeutta.

Paitsi Marian kirkkaita silmiä, jotka eivät koskaan antaneet
pienintäkään aihetta otaksumaan, että tämä tiesi, mitä liikkui hänen
sisällään, oli vielä pari silmiä, jotka ihmeellisellä, miltei
hirveällä selvänäköisyydellä tarkkailivat häntä. Ne olivat pikku Ellin
silmät.

Niinkuin rinnehorsma kylvettää hyvinmuodostunutta punaista
kukkakruunuaan auringonvalossa, samalla kun se osa vartta ja lehtiä,
joka tunkeutuu esiin mustaksipalaneista kannoista ja kivistä, on
keltainen, sairaalloinen ja lakastunut, niin oli Ellin hennossa,
sairaalloisessa, huonosti kasvaneessa ruumiissa miellyttävät,
sielukkaat kasvot suurine, verhottuine silmineen, joiden lämmin,
tietoinen ja viisas ilme oli peräisin äidiltä. Lapsuudessaan oli Elli
useita vuosia ollut sängyn oma. Sairaus, lukeminen, mielikuvat ja
unelmat, keskustelut ja vanhemmat henkilöt, etenkin runo- ja
loihtutaitoinen isänäidin äiti, olivat jo aikaisin saaneet hänen
ymmärryksensä kypsymään, ja vaikka vielä vain viisitoistavuotias,
tiesi ja ymmärsi hän paljon enemmän kuin seudun nuoret tytöt.

Kerran oli piirilääkäri käynyt kylässä. Hän oli hyväntahtoinen ja
hieman kyyninen herra, joka oli oppinut ensin kirjoistaan ja sitten
talonpojilta kutsumaan kaikkia asioita niiden oikealla nimellä. Hän
oli tutkinut Ellin, ja paljon muun kirjoitettavaksi sopimattoman
ohella sanonut: kunhan tyttö vain menee naimisiin, niin tulee hän
kyllä terveeksi. Eloisa ja mielikuvitusrikas, kuten Elli oli, oli hän
kovin punastunut tällaisesta puheesta. Ja nyt hän piti kiinni koko
sairaan tytön haaveilulla siitä, mikä oli voimakasta, tervettä ja
raikasta, ja odotti sitä, joka tarjoaisi hänelle sydämmensä ja
kätensä.

Siitä päivästä, jolloin vaivaishoitopoika Kaarlo terveine, punaisine
poskineen ja vilkkaine liikkeineen tuli taloon ja katseli Elliä,
lähetti hänen katseensa välittömästi lämpöisen verivirran Ellin
sydämeen. Siitä päivästä alkaen oli hän satujen maailmassa, jossa
lempi oli yhtä luonnollinen kuin aallon kuohu ja lintujen laulu; siitä
päivästä ilmestyi hänen silmiinsä syvempi loiste, hän näytti kasvavan,
ja hänen pieni, hauras ruumiinsa ei näyttänyt niin kuihtuneelta ja
surkealta kuin ennen.

Pikku Elli arvasi enemmän kuin tiesi, enemmän aavisti kuin ymmärsi,
mitä liikkui Veikkoliinin sielussa. Utelijaisuuden huomaavaisuudella
ihmetellen ja udellen, tutki hän tietämättänsä nelikymmenvuotiaassa,
mitä liikkui hänen omassa sydämmessään. Sentähden olikin Veikkoliini
varma siitä, että hän puhuessaan Marian kanssa, aina löysi kiiltävän
avonaisen silmäparin, joka, hänen korottaessaan ääntään, hänen
liikkuessaan tahi kysyessään jotain Marialta, silmäili häntä
eriskummallisella, kysyväisellä ilmeellä, ilmeellä, joka
huutolaispojan sisääntullessa, pikaisesti muuttui lempeäksi,
naisellisen hienoksi hymyksi.

Eräänä päivänä istui Veikkoliini, niinkuin hänen tapansa oli, tuvassa,
äänetönnä ja umpimielisenä. Hän mietti katkeruudella, kuinka väärin
elämän osat jakauntuvat, kuinka toisenlaista kaikki olisi, jos hän,
joka paremmin kuin hänen miehensä, ymmärsi ja arvosteli Mariaa, jos
hän olisi saanut hänet vaimoksensa. Eikö hänen olisi ollut paljoa
helpompaa Marian sivulla taistella kohotaksensa? Hän oli niin
kummallisessa kahtalaisessa, onnen ja apeuden, ilon ja levottomuuden
mielentilassa, hän tunsi surumielisyyttä ja vihaa kohtaloa vastaan,
joka oli niin julmasti häntä kohdellut. Vähinkin ulkonainen syy olisi
nyt saattanut sysätä hänet mielenmaltistansa, ja tuo kauan sulkeissa
ollut hellyyden ja lempeyden, halun ja toiveitten kevättulva olisi
päässyt paisumaan äyräittensä yli.

Veikkoliinin mietteet keskeytti emännän kirkas, tyyni ääni.

-- Tahtooko Veikkoliini kupin kahvia, kysyi hän.

-- Tahdon, vastasi hän semmoisella äänen ilmeellä ja intohimolla, kuin
olisi Maria kysynyt, tahtooko hän hänen silmänsä.

Mitä Veikkoliinin sisällä liikkui, ymmärsi Maria liiankin hyvin.
Veikkoliinin ihailu miellytti häntä, eikä hän edes voinut olla tätä
kehoittamatta. Niin, vielä enemmänkin, Maria vertaili mielessään
Mattia ja tätä ihailijaa toisiinsa, ja tämä vertailu ei aina päättynyt
Matin eduksi.

Veikkoliinin intoinen vastaus ja palava katse peloitti häntä
kumminkin. Hän pelästyi omasta puolestaan ja sanoi äkkiä ja painolla:

-- No, tänään tulee Matti kotio, hän on ollut Suikkilassa Blumelta
rahoja perimässä.

Tätä nimeä mainittaessa selvisi Veikkoliini heti huimauksestansa.
Rahat, niin, nyt sitä ratkaistiin, kykenikö kauppahuone maksamaan
summan vai ei. Kyllä kai, miksikä se ei kykenisi, ahtaassa tilassa se
kyllä oli, sen tiesi hän nyt melkein varmaan, mutta joka tapauksessa,
8,000 markkaa...

-- Kuules nyt, Maria, sanoi hän, mitä Matti tekee niin paljolla
rahalla, eikö hän voisi lainata sitä minulle?

Ennenkuin Maria ennätti vastata, kuului Ellin ääni, joka tuolla
valittavalla äänensävyllä, jolla kansa tavallisesti lukee jumalisia
kirjoja, jupisi erästä kertomusta piplian historiasta.

"Huomeneltain kirjoitti David Joabille kirjan ja lähetti sen Urian
mukana. Ja hän kirjoitti kirjaan sanoen: pankaa Uria kovimpaan
sotarintaan, ja kääntykää hänen tyköänsä takaperin, että hän
lyötäisiin ja kuolisi.

"Koska Joab oli kaupungin edessä, asetti hän Urian siihen paikkaan,
kussa mieshukka oli suurin. Ja Uria kaatui, ja David otti Batseban
emännäksensä".

Tämä ilkeä kertomus vanhasta testamentista teki kummallisen
vaikutuksen Veikkoliiniin. Hänen sydämmensä alkoi ankarasti tykyttää.
Hänen ja Marian silmät kohtasivat toisensa, ja ällistyneenä kysäsi
Veikkoliini:

-- Mitä tuossa luet, tyttö?

-- Jumalan sanaa, vastasi Elli viattomasti ja luottavaisesti.

-- Jumalan sanaa, niin, ompa tuokin Jumalan sanaa, ja päästäen kovan,
ilkeän ivanaurun katsoi Veikkoliini Mariaan, joka, kuten hänestä
näytti, kovasti punastui. Hän nousi nopeasti, pisti piippunsa
saapasvarteen, jätti kahvinsa juomatta ja meni alas koskelle, jossa
työskenneltiin aika vauhtia. Mutta siitä päivästä alkaen ei hän voinut
unhottaa kuningas Davidin tekoa.

Sehän oli ihan niin, kuin jos Matti olisi ollut hänen palveluksessaan,
ja hän itse olisi käskenyt häntä seisomaan alhaalla kallion partaalla
koskessa juuri siinä, jossa osaksi jäiset tukit tanssien tulivat alas
ruskeassa, jymisevässä suovedessä, ja niin luiskahtaisi Matti kerran,
yhden ainoan kerran, tukkien väliin, kun hän pitäisi väylää selvänä,
siellä -- kuinka sitä nyt sanottiin? --"jossa mieshukka oli suurin",
ja silloin, -- mutta hän ei uskaltanut ajatella ajatustaan loppuun, se
oli liian houkutteleva. Ja kumminkin toiselta puolen, kun onnettomuus
oli tapahtunut ilman hänen syyttään. Ah! hän tunsi sydämmensä
laajenevan ... tuntui ikäänkuin esirippu olisi nostettu hänen
silmiensä edestä ja etäältä olisi näkynyt säteileviä kuvia. Ei
auttanut taistella näitä mielikuvituksen ilvekuvia vastaan; ne tulivat
uudestaan ja uudestaan, vaikka kuinkakin hän koetti niitä vastustaa.

Niin, hän huomasi nyt kummastuksekseen, että vaikka hän oli useita
kertoja käynyt kirkonkylässä, ei hän ollenkaan, niinkuin hänen
aikomuksensa alkujaan oli ollut, kysynyt sukulaisiansa eikä edes
koettanutkaan ottaa selkoa pojastansa ja vaimostansa. Mikä syy tähän
välinpitämättömyyteen? Lymyilikö hänen sydämmessään joku ennen tehty
päätös, jotakin, joka aikanansa toteutuisi? Hän rupesi pelkäämään
itseäänkin. Ei, pois tämmöiset unelmat, oliko hänellä aikaa ja varaa
uneksia rakkautta ja perhettä? Hänellä, jolla juuri nyt oli niin
paljon työtä, niin paljon rahoja liikkeessä, hänellä, jonka täytyi
pitää silmällä koko liikkeensä, katsoa ettei mikään rengas hänen
laskujensa pitkässä ketjussa heikontuisi tahi katkeaisi. Ei, hänellä
ei saisi olla enempää kuin yksi rauta kerrassaan ahjossa. Tästä täytyi
tulla loppu.

Eräänä päivänä, kun hän istui kosken partaalla työtä katselemassa,
hautoen ajatuksiansa ja suunnitelmiansa, kuuli hän hyvin tutun
piipittävän äänen päänsä päällä. Hän kääntyi ympäri ja näki, kuinka
joukko pihlajia hänen vierellänsä oli tilhiparven ympäröimänä. Nämä
pienet, ahmivaiset, koreahöyheniset eläimet olivat laskeutuneet
punaisille marjoille. -- Ahah, ovatko ne jo täällä, nyt on meillä
talvi jo oven edessä.

Mutta hän tuli nähneeksi enemmän kuin nuo koreat, tyhmät linnut.
Pihlajan alla seisoivat Elli ja Kaarlo, heillä oli juoksusolmu vavan
nenässä; mutta nähtävästi vapa ei ylettynyt lintujen vangitsemiseen,
vaikka kuinka ne molemmat nuorukaiset kurottautuivatkin. Nyt
kuiskasivat he jotakin hiljaa toinen toisellensa, sitte otti poika
Ellistä kiinni ja nosti hänet varovasti ylös. Nojautuen pihlajaan,
kiipesi Elli pojan olkapäälle, ja nyt piti pyytämisen alkaa. Tuo
hento, kivulloinen tyttö syvine, selittämättömine silmineen näytti
itse pieneltä linnunpojalta, joka oli pudonnut pesästänsä isokasvuisen
pojan käsiin.

Ja nuo silmät, ne eivät enää etsineet noita kirjavia lintuja, niitä
vangitaksensa, ne pyrkivät suorastaan Kaarlon sydämmeen. Ja ne
löysivätkin tien sinne. Kaarlo heitti vapansa ja unhotti koko pyynnin
tytön tähden.

Nyt kävi Veikkoliinille liian vaikeaksi. Kuinka rikkaita, kuinka
onnellisia ne olivat nuo kaksi, mitä kaikkea he omasivatkin, jonka hän
oli kadottanut jo kauan aikaa sitten.

Pikaisesti kääntyi hänen huomionsa pojan säihkyviin silmiin. Missä
herran nimessä oli hän nähnyt nämä mustat silmät; sillä hän oli ne
nähnyt. Ei, hän ei voinut kärsiä näitä tuskauttavia ajatuksia, hänen
täytyi tehdä loppu niistä. Hän nousi pikaisesti. Tilhit, Elli ja
huutolaispoika, jotka kaikki huomasivat hänet samalla kertaa, olivat
nyt pakosalla ja pois näköpiiristä.

Ja Veikkoliini meni pois, huoaten jo helpommin, sahallensa katsomaan
mitenkä työ joutui. Mutta ensikerran oli hän nyt välinpitämätön
työstä. Hän näki, kuinka tuo suuri vesiratas liikkui eteenpäin, kuinka
vesirattaan siivet väistyivät valkean vaahdon ja mustan veden tieltä,
kuinka nuo pienet rattaat pantiin yhä kiivaampaan liikkeeseen ja
surisivat ja lopottivat kuin nopeat, puhuvat kielet, ja joka pyörä
kuiskasi hänelle: ensi vuonna me jauhamme sinulle kultaa, rahoja,
paljon rahoja, Ja hän hymyili itseänsä, surumielisen hymyn, hän, joka
seisoi täällä kuuntelemassa tätä aaltojen ja koneiden melua.
Ensikerran monen ajan perästä oli perussävelenä hänen mielialassaan ja
hänen ajatuksissaan toistakin, kuin ansio ja voitto.

Mitä minua tämä hyödyttää, minullahan ei ole ketään, jollenka kokoan,
sanoi hän itseksensä. Yö tuli jo, kun hän alakuloisena vihdoinkin meni
tupaan.

Hän astui kylmästä ja pimeästä lämpimään ja valoon, tervehti ja
istuutui yksinään ja äänetönnä huoneen perälle akkunan viereen,
syrjäisimpään nurkkaan. Kaikki muut, yksin Halli-koirakin, etsivät
valoa ja liikkuivat suuressa huoneessa lähempänä tuli-sijaa, jossa iso
mäntyvalkea räiski ja valaisi.

Katkera tunne valtasi Veikkoliinin; hän yksinään oli täällä vieraana.
Hänestä tuntui, kuin seisoisi hän ulkopuolella syyspimeässä ja
katsoisi tänne sisään. Hänestä näytti niin valoisalta ja iloisalta
siellä sisällä. Liedellä paloi iloinen tuli, joka selvästi valaisi
Mariaa, Elliä, joka puoliääneen luki kirjaansa, ja poikia, jotka
liehuvan päretulen valossa kiskoivat päreitä, Hänen muistinsa
menneiden vuosien onnesta ja rakkaudesta, joille tunteille aika antoi
uuden kiillon ja värin, valtasi hänet raivolla. Hän ikävöitsi sitä
nuoruuden aikaa takaisin, joka oli ollut, sitä onnea, joka oli mennyt.
Samanlainen onni houkutteli häntä juuri täällä sisässä jälleen, siinä
lämpimässä valoisassa huoneessa ja kumminkin -- hän seisoi
ulkopuolella syksyisessä pimeässä.

Hän meni alakuloisena huoneeseensa, joka oli toisella puolella
porstuata, kömpi tilallensa ja nukkui. Hänen unestansa tuli jatkoa
hänen ajatuksillensa: hän luuli olevansa mahtava kuningas; edessään
näki hän kuningattaren, joka oli puettu kuten piplian naiset
pitkäliepeiseen hameeseen. Se oli Batseba. Hän seisoi valoisalla
peräalalla ja käänti kasvonsa pois. Hän näki ne ainoastaan puoliskona,
niinkuin hän äsken oli nähnyt Marian tulen luona uunin edessä. Hän
kulki vitkalleen tietä myöten, joka oli vievinään sisään
äärettömyyteen. Hän tahtoi seurata sitä, vaan niinkuin usein unissa,
oli tämä nyt hänellekin mahdotonta, hän oli ikäänkuin juurtuneena
maahan. Hän rukoili, hän tahtoi toiselle huomauttaa läsnäolonsa, mutta
mikään ei auttanut. Eipäs ollakaan, kun jo Matti seisoi siellä
kirveinensä hakkaamassa pilvienkorkuista honkaa, joka jyskien kaatui
molempain päälle. Veikkoliini havahtui, märkänä hiestä, ja näki
iloksensa aamun valon pilkistävän tummien, pitkien, juovukkaiden
pilvien välistä.



IX.


Syksyn loppu läheni. Tilhi oli saapunut, hävittänyt pihlajan marjat ja
mennyt takaisin erämaahan. Harakka oli palannut kesäiseltä
huvimatkaltaan ja korppi ryöstöretkiltään. Kumpikin haki nyt, kun
talvi oli tulemaisillaan, ihmisasuntojen läheisyyttä, samoin kuin
köyhät nälkävuosina menevät kaupunkeihin. Varikset pitivät käräjöitä
aumojen päällä ja miettivät, mitä pitäisi nyt tehdä, kun vesi jäätyi
pellon vakoloissa, etanat olivat kuin jääpalaset, kastemadot
piilountuivat maan sisään ja kaikki lyhteet olivat aumassa. Eräs vanha
viisas varis, jonka päälaen höyhenet olivat harvenneet ja
kaulahöyhenet olivat pörröllään, ja joka oli nähnyt mailmata, ratkaisi
asian. Pari kertaa se vaakkahutti, kuin poika äänenmurroksen aikana;
luultavasti kertoi hän, että muikkujen kalastus Pielisjärven rannoilla
saatettiin pitää alkaneena. Sillä ei aikaakaan, niin läksivät kaikki
varikset riemuvaakunnalla lentoon mennäkseen tuulen auttamina
matkoihinsa, verkkaisesti, mutta varmasti lentäen lounasta kohti,
järven toiselle rannalle.

Israel Veikkoliini seisoi sahassaan ja katseli luukusta seutua, pannen
erinäistä huomiota varisten toimiin. Kun varisparvi näytti pieniltä
mustilta pilkuilta ilmassa, kääntyi hän pois luukulta miettien:
peijakkaan viisaita lintuja nuo varikset. Minun pitäisi tehdä samoin
kuin ne, mennä tieheni.

Israel Veikkoliinissa asui kaksi yhtä väkevätä voimaa, jotka kumpikin
veti eri suunnalle. Toinen niistä, rakkaus Matin vaimoon, käski häntä
jäämään; toinen, hänen halunsa päästä eteenpäin mailmassa, käski häntä
matkustamaan. Kun hän, niinkuin usein on intohimoisten luonnetten
tapa, oli kylmäverinen ja lisäksi viisas, oli hän tarkoin miettinyt
asiata ja tullut samaan johtopäätökseen kuin varikset. Paras, mitä hän
saattoi tehdä, oli lähteä tiehensä. Hän ei tahtonut jättää kumpaakaan
päämäärää tekemättä; hänen piti odottaa. Kärsivällisyys voittaa
kaikki.

Tähän lisäksi tuli vielä kaksi asianhaaraa, Matti oli piakkoin
palaava, ja jos hän ei olisi saanut rahoja Suikkilan sahalta, niin
siinä tapauksessa olisi parasta olla perhettä näkemättä joksikin
ajaksi. Ei, hänen täytyi ensi tilaisuudessa mennä Joensuuhun.

Toinen syy oli, että metsänhakkauksen piti hyvinkin pian alkaa. Mutta
minne hän lähettäisi puutavaransa? Tätä rengasta vielä puuttui siitä
pitkästä ketjusta, joka nostaisi hänen kultaisen aarteensa metsän
syvyydestä. Kun hän oli päässyt asiasta täysin selville, tuntui lähtö
vastahakoiselta, mutta pois täytyi hänen mennä. Ja hän matkusti vielä
samana päivänä.

Näytti siltä, kuin olisi tämä viisas päätös itse itsensä palkinnut.
Kun Veikkoliini saapui Joensuuhun, tapasi hän erään henkilön,
joka turhaan oli tarjonnut palvelustaan yhdelle ja toiselle
tukkipatruunalle; turhaan, sillä ajat olivat huonoja. Siten saapui hän
myöskin Veikkoliinin luo, ja nyt oli hänellä kaikki, mitä hän
tarvitsi, yhdistysside itsensä ja ulkomailman välillä. Miehellä oli
ollut paikka kauppahuone Blumella, mutta kun kauppahuone nyt alkoi
hiljaisuudessa vähentää menojansa, oli hän saanut mennä pois. Hän joi
jotenkin paljon, oli silloin raju ja puhelijas ja puhui entisistä
isännistänsä pahaa, mutta hän tunsi englantilaiset kauppahuoneet,
joilla oli tapana ostaa tavaransa Suomesta, ja niin sai epätasainen
käydä tasaisesta.

Uudelta kirjanpitäjältään sai Veikkoliini tietää että Blumen
kauppahuoneella oli vaikeuksia. Ei edes Matti Kiiskilä olisi voinut
saamistansa päivälleen saada, jos hän sitä olisi vaatinut. Mutta
onneksi oli Matti sokeassa luottamuksessaan, vaikeuksia tekemättä,
suostunut jättämään rahansa kauppahuoneelle. Tätä kuullessansa henkäsi
Veikkoliini syvään. Hän oli nähnyt selvästi tulevaisuuteen, hän oli
arvostellut asioita oikein, ja nyt täytti tyytyväisyyden tunne koko
hänen olentonsa. Nyt oli ensimmäinen ansa koettu. Hän saattoi nyt
lähteä takaisin kotia virittämään toisia pauloja. Ja niin hän teki.
Mutta kun hän saapui kotia, niin tuo suuri työ odotti häntä. Vielä
kerran oli hän pakoitettu elämään koko talven metsässä, elämään siellä
yötä ja päivää, kuin villipeto kurjan pesänsä pohjassa; mutta sitten,
sitten loppuisi se ainaiseksi, sitten saattoi hän palkata toisen
henkilön sijaansa. Nyt, kun kaikki riippui hiuskarvasta, ei hän voinut
luottaa kehenkään muuhun kuin itseensä, sillä itsehän sitä on paras
renki.

Matti oli Jaakko Trastin ja tavallisen metsänhakkaajajoukkonsa kanssa
matkustanut Blumen metsiin.

Kaarlo oli jäänyt kotio vaimoväen avuksi. Joulun jälkeen vaihtaisi hän
Antin kanssa, joka nyt oli seurannut isäänsä.

Maria oli paljon muuttunut. Ennen oli hän sillä ihailun saavuttamisen
halulla, joka on naisellisen kauneuden ominaisuutena, ilman muuta
vastaanottanut Veikkoliinin selvästi osoitetun ihailemisen, hänen
maalaismaisen kohtelijaisuutensa. Mutta nyt hän häntä silminnähtävästi
karttoi. Veikkoliinillä taaskin oli paljon toimittamista; hänellä ei
ollut aikaa mietiskellä syytä tähän muutokseen. Hiljaisuudessa oli hän
kuitenkin hyvillään siitä. Hän päätti siitä, ett'ei Maria ollut
välinpitämätön hänestä; sentähden pelkäsi Maria häntä. Veikkoliini
tunsi itsensä kymmenen vuotta nuoremmaksi, veri virtasi nopeammin kuin
moneen vuoteen hänen suonissansa, hänet valtasi nuorellinen halu
tarttua vaikeimpiin tehtäviin, hän muuttui rohkeammaksi ja
yritteleväisemmäksi kuin ennen. Innolla ja halulla alotti hän suurta
tehtävätään. Ja sittenkuin hänen väkensä, niinkuin tavallista on ennen
metsätyön alkua, olivat käynyt ripillä, lähti hän kaikkine miehinensä
metsään, ikäänkuin juhlaan.

Tukinhakkaaja viettää metsän sydämmessä koiran elämätä. Aikaiseen
aamulla on hän ylhäällä, lumessa ja pakkasessa. Hongat kaadetaan,
karsitaan, ja pienet villakarvaiset hevoset vetävät ne tapulipaikoille
joen rantaan. Lumi pyryää miesten ja hevosten ympärillä, hiki valuu
kädestä tuossa raskaassa työssä. Vähän kylmää ruokaa ja kuppi kuumaa
kahvia, ei muuta. Jos onni on myötäinen, ja jos niin toimitetaan, että
joku entinen kokkipoika tahi joku asevelvollinen, joka on palvellut
kyökki-osastossa, on työmiesten joukossa, voi kuuma soppa silloin
tällöin keskeyttää tuota yksitoikkoista ruokajärjestystä. Ja illan
tullen viedään hevoset jonkun pilviä tavoittelevan kuusen alle, siellä
seisovat ne taajassa niin, että lämmittävät toisiansa, ja saavat
yöruokansa ja loimensa, kun miehet kömpivät kojuunsa nukkumaan.

Kolmella seinällä ja vesikatolla varustetussa kojussa makaavat
tukkimiehet lavoilla, jalat kojun neljättä avonaista sivua kohti.
Kojun ulkopuolella leimuaa tuli, joka palaa koko yön, osaksi petojen
hätäämistä, osaksi miesten jalkojen lämpiminä pitämistä varten.
Vesisateessa, leutoilmassa, kun lumipyry riehuu honkien oksissa, kun
pakkanen on niin tuima, että pikkulinnut putoavat kuolleina
oksiltansa, kun revontulet leimuavat, tähdet säkenöivät ja linnunradan
miljoonat tähtiä kiiluvat, on tämä koju kaikki kaikessaan, mitä metsän
ravakkaat pojat tarvitsevat, voidaksensa levätä päivän tallaamisesta
kyynäränkorkuisessa lumessa ja monesta sadasta kirveeniskusta hongan
kovaan puuhun.

Jos matka kotiin on, niinkuin nyt, useita peninkulmia, niin
rajoittuvat kotonakäynnit mahdollisimman harvoiksi, pari kertaa
kuukaudessa, ja nekin vasta sitten kun lunta on tullut ja suksimies
voi oikaista soiden ja rahkojen yli.

Paljon ei puhuta metsässä työnaikana. Kirveeniskujen kaikuessa,
kaatuvien runkojen jyskyessä kuulee tuskin muuta kuin äänekkäästi
lausuttu: "pois tieltä". Aamukylmä ajaa työhön, illan pimeä ja väsymys
päivän vaivoista nukkumaan.

Talvipakkasen tuimuuden, kyynärän paksuisen lumen, myrskytuulen
huminan metsässä, päivän lyhyyden ja hämäryyden, yön pituuden ja
kylmyyden -- kaikki nämät kärsii tukinhakkaaja tyynellä mielin. Mutta
on jotakin, joka tekee hänen elämänsä vaikeaksi, mielen raskaaksi, vie
häneltä halun ja terveyden. Se on vesisade. Sade on hänen pahin
vihollisensa, vetinen syksy ja sateinen kevät on hänelle sama, kuin
ukonilma kalastajalle ja halla maanviljelijälle, se on hänen häviönsä.

Veikkoliini oli työssä aamusta iltaan. Tunteille ja unelmille ei ollut
hänellä paljon aikaa. Missä karhu makaa pesässään, siinä ilmaisee
ainoastaan kellahtava värinvivahdus lumessa, että omituinen elo, joka
elää itsestänsä, piilee lumipeitteen alla. Samoin oli Veikkoliininkin
laita.

Ainoastaan silloin tällöin heräsi hänen kuvittelunsa eloon. Ainoastaan
harvoin näki hän unta kauniista Batsebasta ja hänen kuninkaallisesta
rakastajastaan. Silloin hänen, työväkensä ihmeeksi, oli tapana
kuleksia muutamia tunteja vaaleana ja synkkänä; mutta sitten työ taas
pääsi voitolle. Hän tunsi, että tämä kaikki lepäisi kätkettynä
kevääseen saakka hänessä itsessään, kuin siemen jyvämaassa, että
kaikki heräisi uudestaan kesän auringon lämmössä eloon ja voimaan, ja
silloin selvenisi kaikki tämä, joka nyt oli sekaannuksiin joutunut.

Miten tuo tulisi suoriutumaan, sitä hän ei tiennyt, eikä hän huolinut
sitä tutkia -- "se on sallittu". Tämä tuon suuren luontaisuskonnon
ilmaus, jota uskontoa kaikissa mailman kansoissa useimmat tunnustavat,
on se, joka antaa kestämisvoimaa itämaan fellahille yhtä hyvin kuin
turkkilaiselle talonpojalle heidän työskennellessään polttavassa
auringonpaahteessa, veronkiskojan ruoska päänsä päällä; venäläiselle,
joka viljelee maatansa toivottomassa yhteisviljelyksessä; köyhälle
maanviljelijälle, joka pohjolassa taistelee yöhallain hävityksiä
vastaan, se antaa kaikille tuon kaikkivoittavan henkisen sitkeyden,
alistuvaisen uskalluksen. Toivoton uskallus. Tämä: "se on sallittu",
tuo roomalaisten fatum, "se on sanottu", ja kreikkalaisten
traagillinen sallimus on tulos mailmankatsannosta, joka ilmaisee
alemman kehitysasteen, ahtaamman ilmeitten käsittämisen, mutta joka ei
siltä estä tämän opin tunnustajia osoittamasta urhollisuutta, joka
mailmaa useamman kuin yhden kerran on ihmetyttänyt.

Nyt oltiin jo koko joukko maaliskuussa. Päivät pitenivät, aurinko
hehkui aamuin ja illoin honkien mustuneiden runkojen lävitse. Lumi
kimalteli, niinkuin olisi tuhansia pieniä tähtiä satanut sen pinnalle.

Tukinhakkaajan työ kävi raskaammaksi. Kun kirves isku iskulta sattui
vapisevaan runkoon, karisi lunta ja vettä oksilta, karisi työmiesten
päähän ja niskaan ja tunkeutui vaatteiden läpi, olipa ne sitten
minkälaisia hyvänsä. Itse työkin muuttui vaikeammaksi, sillä kun joka
kirveenisku talvikuukausien aikana kärkkyi helposti petäjän kovaan,
mutta hauraaseen kylkeen, paneutui nyt keväällä puu ikäänkuin
vastarintaan teräkselle. Puu oli muuttunut sitkeäksi ja kimmoavaksi,
sen kuuli jo iskujen äänestäkin.

Ja eräänä kirkkaana, kauniina maaliskuun päivänä, kun lumikiteet
kimaltelivat, kuni pienet välkkyvät tähdet, kun koirasteerit olivat
kokoontuneet aukeaksi hakatulle paikalle, ja luikersivat kauniimmat
kevätlaulunsa ihastuneille kuunteleville naarasteerille, komensi
Israel Veikkoliini "seis". Hakkaus oli loppunut täksi vuodeksi. Talvi
oli mennyt. Syvällä lumen ja roudan alla olivat salatut voimat
alkaneet liikkua. Ne nousivat yhä ylemmäksi puun ja kuoren välisiä
hienoja syitä myöten puun soluihin ja suoniin. Nyt ei puu kelvannut
enää ainepuuksi, sillä vetelät nesteet rupeavat pian happanemaan. Puu
mätänee pian, on vähemmin pysyväinen eikä kestä pitkää uittamista
vedessä, vaan painuu pohjaan matkalla jokiloissa ja järvissä.

Mutta nyt tuli tukinuittajille kiire. Viimeisellä lumella täytyi tukit
vetää aarniometsän sydämmestä lähimpään jokeen, sitä myöten
kuljetettavaksi sahalle. Tämä oli raskasta työtä miehille ja
hevosille. Tukkien molemmat päät sidottiin pienille, lyhyille
kelkoille, jotka olivat niin korkeat, että jalasten upotessa tukki ei
kuitenkaan koskenut nietokseen. Jokaisen kelkkaparin eteen
valjastettiin yksi tahi kaksi hevosta, aina tien hyvyyden tahi
huonouden mukaan.

Koko päivät vetivät hevoset läähöttäen metsästä mäkien ja
lumikinosten, risujen ja oksien ylitse, rytöjen ja kantojen välitse
tukkeja, toisen toisensa perästä. Mahtavia honkia, jotka olivat
seisoneet vuosisatoja, kuljetettiin pois metsästänsä, metsästä, johon
ihmisjalka ei ollut milloinkaan astunut ainoatakaan jälkeä, ei lumeen
eikä sammaleeseen; nuo pienet, mutta väkevät ja kestävät hevoset
vetivät, miesten iloisesti hoilatessa ja kehoittavasti huutaessa,
metsän jättiläiset sen pienen ojan partaalle, joka vielä jään ja lumen
peittämänä juoksi Kiiskilän kylän ohitse Pielisjärveen.

Eikä sittenkään, kun lämpö sulatti nietokset, ja kaikki purot
paisuivat yli äyräittensä ja joet muuttuivat kiitäviksi virroiksi, kun
tukit huimaavalla nopeudella riensivät järviä kohti, ei silloinkaan
työ käynyt helpommaksi. Kylpy virran pyörteissä jäälohkareiden välissä
ei ollut niin erittäin harvinaista. Sillä nyt, juuri nyt, tällä
lyhyellä vaihdeajalla, jolloin pohjolan talvi muuttuu pohjolan
kevääksi, oli mahdollisen suurin määrä työtä suoritettava mahdollisen
lyhyimmässä ajassa.

Veikkoliini oli nyt oikein oleissansa, hän pakotti, hän kiihotti
työhön. Mutta hänen parhaassa vauhdissa ollessaan, toi sanansaattaja
soiden ja rahkojen yli hänelle merkillisen kirjeen Blumen
kauppahuoneelta. Hän jätti kaikki erään luotettavan miehen haltuun ja
matkusti vielä samana päivänä.



X.


Kevät oli. Leivo oli ensimmäisenä tuonut tämän sanoman, sitten oli
västäräkki saapunut ja antanut todisteensa samasta asiasta, ja nyt
meni pääsky takaukseen, että niin todellakin oli, ja kuitenkin oli
vaikea sitä uskoa ja siitä vakuuttua. Kevät, jolla ei ollut aurinkoa,
vaan ainoastaan harmaita sumuja, jotka kastelivat ja lokasivat kaikki,
laskematta lämpöä maahan, tämä ei ollut mikään todellinen kevät.
Kaikki näytti kolkolta ja synkältä. Pajupensaissa ja ojan laiteissa
lepäsi lumi likaisena ja vetisenä; niityillä oli vielä routaa, joka
kylmän peitteensä lävitse päästi ainoastaan voikukan ja koiranputken
nousemaan. Lämpöä ei ollut vielä tullut, höyryä ei ollut vielä
tarpeeksi, luonto työskenteli puolella höyryllä.

Suikkilan iso saha, kauppahuone Blumen suurin laitos, työskenteli
sekin puolella voimalla. Vaikka sahanterät joka päivä surisivat ja
vinkuivat, kuin vihoissaan ja raivoissaan, repivät hirsien syyt
esille, tekivät sahajauhoja, pintalautoja ja lankkuja kosolta, huomasi
jokainen kuitenkin työn käyvän ponnetta ja vauhditta.

Tuo edeltäpäin tietämätön jokin, jota kutsutaan mailmanmarkkinoiksi,
oli lamassa. Minkätähden ja kuinka kauvaksi, sitä ei voinut kukaan
tietää. Mutta että se oli lamassa, sen huomasi parhaiten noista
mahtavista varastoista, joita oli ylt'yleensä. Tapulit ulottuivat
kaikkialle, pihamaalta ja ojanlaiteilta muratille ja pelloille. Ne
kasvoivat teiden varsille korkeiksi rakennuksiksi, muodostivat katuja,
kujia ja kortteleja tuohon elottomaan ja liikkeettömään
tapulikaupunkiin, kaupunkiin, missä ei kukaan asunut noissa
täyteläisissä huoneissa, eikä kukaan liikkunut ahtailla kaduilla, ei
mitään jyskettä kuulunut noilta pieniltä aukeilta paikoilta, eikä
vaunuja kulkea suristanut raitioteillä, jotka puoleksi sahajauhojen ja
nokkoisten peittäminä luikkivat autioita katuja myöten.

Saha työskenteli puolella voimalla, sen huomasi myöskin nuorisosta.
Tuolla 6X1 tuumaisten tapulien välissä seisoi vanha naarmuinen ja
haavallinen pihlaja melkein kantona. Se oli kuitenkin kiiruhtanut
koristautumaan lehdillä ja nupuilla, vielä kerran, ennenkuin sen
päivät olivat loppuneet, viettääksensä nuoren kevään leikkejä. Sen
oksilla lauleli leppälintupari, eikä tarvinnut, kuni Bagdadin kaliifi,
seitsemää vuotta tutkia lintujen kieltä, ymmärtääksensä että
onnellisen rakkauden kieltä ne visertelivät nuo kaksi. Pihlajan
juurella istui nuori tyttö ja nuori mies. Mitä leppälintu lauloi
allegrossa, sen puhui mies adagiossa; voi, ei mitään työtä sahalla, ei
omaa kotia eikä häitä! Kainot unelmat uudesta onnesta ja nuoresta
rakkaudesta hukkuivat kyyneliin ja tukahtuivat huokauksiin.

Sen huomasi vanhoissakin. Tapuloitsija Mäkelä seisoi siinä
korttelissa, josta 3X9 tuumaiset alkoivat, käsivarret ristissä
rinnalla. Vastapäätä katua hienoimmassa korttelissa, jossa 3X12
tuumaiset olivat lateissa, istui kirjakaupustelija Johansson
koettamassa hengen innolla ja uskon voimalla hankkia itsellensä ja
raittiudelle käännykkäitä. Leveällä, lempeällä, jumalisella katseella
toisteli hän toistelemistaan autuuttamisen toivoa ja elämän kruunua.
"Herra vihaa mahtavia, Israelin ylimmäisiä, ja niitä, jotka
ylvästelevät, hän vihaa ylpeitä ja kopeat kiihoittavat hänen
vihaansa".

Ja Antti Mäkelä katseli synkästi edessään olevaan 3X12 tuuman tapuliin
ja ajatteli himmeitä, epäselviä ajatuksia kaikkien katoavaisuudesta ja
pysymättömyydestä. Kun ei nyt enää Blumeen, ei edes tuohon rikkaaseen
Blumeen, jota hän oli koko elinaikansa palvellut, ollut luottamista,
kun tämä jätti työmiehensä maksamatta neljäksitoista päiväksi, niin
silloin täytyi alkaa hakea turvaa kauppahuoneen ulkopuolelta, ja
Johansson oli ehkä oikeassa: paloviina ja herrain ylpeys oli Jumalalle
vastenmielistä.

Sitä huomattiin kirkossakin, jossa optimistit, helposti liikutettuina
ja herkkäverisinä, rakensivat toivonsa rukoukseen ja avuksihuutamiseen
tällä hädän ajalla. Sitä huomasi pienissä työmieskodeissakin, jossa
pessimistit istuivat alakuloisina ja synkkinä, kun äiti varpaisillaan
käveli askareissaan ja lapset arkoina hiipivät köyhän kodin
ulkokulmilla.

Sitä huomattiin kapakassa, jossa opportunistit istuivat hyväksensä ja
huviksensa käyttämässä odottamatonta joutilaisuuttaan, kuiskaamalla
esittäen yhteiskuntaa parantavia oppejaan ja ratkaisemassa
työväenkysymyksen kuin sirkkeli tasoittaa lankun päät. Mutta kauempana
huoneessa, myymispöydän takana, meluttiin kovalla äänellä. Siihen
olivat nuorimmat rauhanhäiritsijät asettautuneet, ja samoin kuin
ensimmäiset lumihiuteet pyörivät ja lentelevät vielä kylmenemättömässä
syysilmassa, samaten kuultiin kapakkatuvan kuumassa ilmassa suuria
sanoja ja hurjia kirouksia satelevan, törmäävän yhteen tunkeilevan
tilasta, sanoja, jotka uhkasivat Suikkilan sahalle ja sen ympäristölle
tulta ja hävitystä.

Melun siinä sisällä ylimmillään ollessa, aukeni ovi ja sisään astui
kiiruusti vanha tapuloitsija naisen seuraamana. Heillä näkyi olevan
jotain tärkeää ilmoitettavana, sen huomasi heti. Lähinnä seisovat
vaikenivatkin heti; huoneessa syntyi ikäänkuin ontto eli aukko
keskelle, johon hälinä kukistui, ja noin minuutin kuluttua kuultiin
ainoastaan yksityisiä: noh! noh! mikä nyt on? Tapuloitsija ilmoitti
höyrylaivan äskettäin laskeneen laituriin, ja että herra Emil Blume
oli laivassa.

-- Hän sen penikka, joka on syypää kaikkeen tähän kurjuuteen, kuultiin
nyt joukosta. Hän, joka muutamia vuosia sitten loikoi täällä koko
kesän riippakoikussa eikä edes viitsinyt päätänsä nostaa, jos ei joku
naisihminen kulkenut sivutse.

-- Menkäämme hänen luoksensa ja kysykäämme, aikooko hän maksaa
työmiehillensä vai ei.

Syntyi yleinen meteli kapakassa.

-- Ei, seis nyt! odottakaa vähäsen, huusi nyt tapuloitsija hälinän
voittavalla äänellä, hän ei ole yksinään. Veikkoliini on hänen
kanssansa, Israel Veikkoliini.

Nyt kääntyi puhe toisaanne. Tuo äsken niin synkkä ja kiihottunut
mieliala muuttui päinvastaiseksi. -- Vai hän. Niin, jos joku voipi
tässä auttaa, niin ei sitä tee englantilainen eikä ranskalainen, vaan
kyllä Veikkoliini se on, joka sen tekee. Se on mies se, joka on
pitänyt huolta itsestään, hänellä on rahaa, Kiiskilässä saha ja metsiä
vielä. Me menemme miehissä konttoriin.

Ja synkimmästä epätoivosta ja toivottomasta alakuloisuudesta muuttui
mieliala pikaisesti toivorikkaaksi parempien aikojen odottamiseksi,
aiheettomaksi luottamukseksi kauppahuoneen maksukykyisyyteen.

Kiireimmiten maksettiin ryypyt ja olutpuolikkaat, ja nyt
lähti liikkeelle tänä kevätiltana pitkä epäsäännöllinen jono
konttorirakennukselle.

Tämä sijaitsi alhaalla kosken partaalla, niin lähellä putousta, että
tyrsky joskus räiskyi sen huvisillalle. Rakennusta ympäröitsi kaunis,
hyvin hoidettu puutarha, jossa kevättyöt nyt tehtiin suurella
uutteruudella. Rappujen edessä olevalla suurella kukkaispenkereellä
kukoisti lukemattomia punasinerviä crocus'ia ja muita valkoisia ja
kirjavia kukkia, ja siellä täällä loisti tulpaani kuin punainen
veripilkku mustalla mullalla. Aurikkelit olivat nupulla, ja punaisiksi
paleltunein sormin kömpivät pioonit ylös maasta.

Nuori suoravartaloinen nainen, jolla oli pieni, kaunis pää ja
raskasmielinen, älykäs sävy somamuotoisissa kasvoissaan, työskenteli
muutamien äsken paljastettujen ruusupensaiden ruokkimisessa ja
ampelopsis-köynnösten sitomisessa verannan ristikon ympärille. Kun hän
kuuli raskasta nassuttavaa astumista märällä tiellä, katsahti hän
pikaisesti ylös. Hänen kasvonsa vaalenivat, ja säikähtyneenä katsoi
hän ympärilleen. Sitten kääri hän nopeasti helmansa ja juoksi keveästi
kuin hirvi konttoriin. Silmänräpäyksen perästä tuli hän ulos miehensä
kanssa, joka oli sahanhoitaja Paulsson. Tämä oli voimakas,
lyhyenvanttera henkilö, jonka silmät katselivat terävästi, pistävästi.
Miehellä oli revolveri kädessään. Tuo kaunis rouva koetti hillitä
levottomuuttaan ja kuiskasi: Kaarlo, älä pikaistu, Kaarlo, Kaarlo. Nyt
seisoivat työmiehet jo pnutarhanaidakkeen sisäpuolella.

-- Mitä te tahdotte? sanoi Paulsson vihaisesti.

Yleinen hiljaisuus.

-- Mitä te tahdotte? kysyi sahanhoitaja korkealla äänellä.

-- Puhua herra Blumen ja Veikkoliinin kanssa, vastasivat pari
rohkeinta.

-- He eivät ole vielä täällä, vastasi sahanhoitaja karmeasti. Olenhan
sen jo sanonut; ja nyt te jätätte heti puutarhan. Mutta heti ...
kuuletteko te -- ja nuo terävät silmät alkoivat säihkyä.

Yleinen liike syntyi nyt työmiesten joukossa.

-- He ovat tulleet ... he ovat täällä, vastasivat muutamat.

-- Niin, täällä minä olen, vastasi nyt eräs ääni, ja polulla alhaalta
kosken luota tuli herra Emil ylös puutarhaan. Veikkoliini on vielä
tuolla alhaalla, laiturilla. -- Onko jo tultu näin pitkälle, sanoi hän
kuiskaten Paulssonille? Hän oli vaalennut nähdessään levottoman
ihmisjoukon puutarhassa.

-- Täällä me olemme, sanoi hän jälleen, kääntyen joukkoon päin. Hyvää
iltaa, hyvää iltaa, menkää nyt kukin kotiinsa. Tunnin perästä saamme
puhua ja selvittää koko asian.

Lakit lensivät pois kansan päästä. Eräs vanha mies astui esille,
pudisti Emil herran kättä ja sanoi nöyränä: -- Älkää pahaks' panko,
älkää pahaks' panko, nuori herra, minä olen ollut täällä aina Teidän
isänisänne ajoilta, ollaan vähän niinkuin levottomia täällä tehtaassa,
älkää pahaks' panko, -- ja niin vetäyntyi joukko hiljakseen
puutarhasta.

Herra Paulsson ja hänen isäntänsä menivät verannalle päin. Emil herra
tervehti kohtelijaasti tuota kaunista rouvaa, jonka kasvoille
pikaisesti ilmauntui polttava punehdus, punehdus, joka peitti hänen
poskensa, otsansa ja kaulansa, punehdus, joka tuotti uhkaavan ilmeen
sahanhoitajan teräviin silmiin, joka muutti hänen piirteensä vielä
tuimemmaksi ja ihonsa vielä keltaisemmaksi. Tuskin yhtäkään lausetta
nämä kolme toisillensa lausui. Ujostuksissaan astuttiin
konttori-rakennukseen. Sahanhoitaja pani revolverin kirjoituspöydälle.
Rouva Paulsson katosi äkisti sisähuoneisiin teetä laittamaan. Myöskin
Paulsson oli mennyt ulos huoneesta, ja hetkiseksi jätettiin herra Emil
yksikseen.

Oli aikoja kulunut siitä -- kohta Paulssonin tultua sahan hoitajaksi
-- kun herra Emil oli tässä huoneessa, joka ennen oli ollut salonkina
hänen vanhempiensa kesäasunnossa; silloin se oli koristettu kukilla ja
vanhoilla perhemuotokuvilla. Nyt se oli alennettu konttorihuoneeksi ja
täynnänsä näytteitä reunuspuista ja läpileikkauksista, hintaluetteloja
kaikkialla, seinillä ja katossakin.

Ei, ei kaikkialla, eräs suuri valokuva vanhanaikuisine aaltomaisine
puitteineen riippui huoneen yhdessä nurkassa. Se oli hänen ja
sahanhoitajan, hänen, nuoruutensa ystävän, valokuva. Kuinka hyvin hän
muistikin sitä hauskaa juomapäivää, jolloin he molemmat ylioppilaina,
molemmat laulajoita, valokuvattiin tämä malja välillänsä. Oi, paljon
oli senjälkeen tapahtunut, joka oli toisistaan eroittanut nämät
molemmat ystävät. Vuosia oli kulunut siitä ajasta, ja kumminkin puhui
tuon kauniin rouvan polttava punehdus herra Emilin nuoruuden
urostöistä. Paulsson, ystävä Kokko, joksi häntä sanottiin, oli saanut
sahanhoitajan paikan, palkan ja asunnon kauppahuoneelta sekä vielä
lahjojakin. Mutta siitä ajasta alkaen oli Kokon entiset pyöreät,
avonaiset ja iloiset silmät muuttuneet noiksi pistäviksi, teräviksi,
jotka nyt herättivät pelkoa työmiehissä.

Herra Emil ei ennättänyt kumminkaan, onneksi kyllä, vaipua
ylioppilasmuistoihin; ovi aukeni ja sisään astui Paulsson ja
Veikkoliini. Näytti siltä, kun Paulsson ei tahtoisi olla yksinänsä
herra Emilin kanssa, ja jonkinmoisella innolla ryhdyttiin
liikeasioihin, ikäänkuin ainoalle puolueettomalle alueelle, jolla
voitiin yhtyä.

Herra Emil veti esille Schönfeldin siististi kuni kaunokirjoittajan
kädellä kirjoitettuja ja viivattuja tapelleja, hänen anomuksensa
ulkomaalaisille saamamiehille maksuajan pidentämisestä, esitti asian
semmoisena, kuin hän itse Schönfeldin innostuttamana sen käsitti, ja
niinkuin kirjeessä Paulssonille oli ilmoitettu.

Herra Emil oli synnynnäisen hyvän älynsä, rikkaan kuvitusvoimansa
avulla melkoisesti kehittänyt asioimis-älynsä. Joll'eivät ajat olisi
olleet niin huonoja, jollei hän olisi koko aikaa työskennellyt
edellisen velkakuorman raskauttamana, melkein ilman toivoa ja
luottamusta, niin olisi hän ehken työskennellyt voimalla ja innolla.
Blumen kauppahuoneelle oli se välttämättömänä elinehtona, Paulssonille
suureksi eduksi, jos Schönfeldin tekemä ehdotus voisi mennä lävitse,
ja tämä ehdotus oli se, että muodostettaisiin yhtiö, niin että muun
muassa Paulsson, joka perinpohjin tunsi liikkeen, ja Veikkoliini, joka
omasi halpahintaisia metsiä, yhtyisi kauppahuoneeseen. Herra Emil
esitti kaikki edut tästä loistavalla todistusvoimalla. Edut olivat
kieltämättömiä, vaikeudet tosin melkoisia, mutta tiettyjä ja
mahdollisia voittaa.

Veikkoliini kuunteli suurimmalla tarkkuudella. Kaksi punaista,
jyrkkäpiirteistä pilkkua ilmauntni hänen laihoille poskillensa, kun
tämä ehdotus hänelle tehtiin. Hänen muutoin umpinainen luonteensa,
joka tuon jonkin takana, jota me sanomme talonpojan levollisuudeksi --
kansassa kasvatuksen kautta saavutettu arvokkaisuus, eikä mikään
luonnonlahja -- kätki koko mailman ajatuksia ja tunteita, jätti hänen
hetkiseksi. Hän hymyili niin, että lukemattomia ryppyjä muodostui
tuolle ruskealle iholle. Hänen silmänsä loistivat siitä
tyytyväisyydestä, jota hän tunsi. Hänen koko olentonsa ikäänkuin
laajentui, hän tunsi nousevansa ylöspäin, tunsi että hän oli
saavuttamaisillaan päämaalia, joka kauan unissa oli hänelle
kangastanut.

Paulsson'in terävä silmä huomasi voiton, hän nousi ylös hillitäksensä
oman mielenliikutuksensa.

-- Minä tuon sisään vähän konjakkia ja vettä, sanoi hän, ja hieno hymy
kohosi hänen omiin suupieliinsä mutta katosi samassa, Tämä oli jotakin
niin tavatonta hänen katkerissa kasvoissaan ja muutti siihen määrään
koko niiden mielenilmeen, että Veikkoliini havahtui humauksestansa ja
heti jälleen tunsi seisovansa lujalla maalla.

-- Me olemme aikoneet muuttaa firman nimen "Blume et Komp'ksi", sanoi
herra Emil pitkäveteisesti ja katsoi tarkastaen Veikkoliiniin.
Veikkoliini hymyili hiljaisen pidätetyn hymyn, kumartui syvään ales
paperien yli salataksensa mielenliikutustansa, selaili niitä ja sanoi
päättävästi:

-- Minunhan kumminkin ensin pitää saada osa näistä asiakirjoista
täällä.

-- Kyllä, ne te saatte Paulssonin tahi hänen konttoriapulaisensa
kanssa tutkia täällä konttorissa tänä iltana. Huomenna pitäisi minun
saada teidän vastauksenne. Se on hyvä tarjous, jonka teille teen,
siitä voitte olla vakuutettu. Ja herra Emil antoi Veikkoliinille
johtavan katsauksen kaikkiin tapelleihin ja papereihin.

Nyt tuli Paulsson tuoden konjakkia ja vettä. Juotiin "saat täst", ja
päätettiin, että sillä aikaa kuin Veikkoliini tutkii tapelleja, ne
toiset kaksi menevät alas sahalle maksamaan työmiehille, sillä Blume
oli tuonut rahoja mukanaan.

Veikkoliini jäi yksikseen huoneeseen. Hän tirkisteli varovasti
kummastakin akkunasta, heittäytyi hillitönnä konttorituolille, ja
antaen vapautta riemuitsevalle ilollensa, joka täytti hänen
sydämmensä, päästi hän lyhyen röhänaurun. Hän levitti käsivartensa,
huitoi niillä; hän tunsi ikäänkuin hän olisi vuosimääriä istunut
vankeudessa ja nyt, nyt ensikerran äkisti saanut vapauden. Hän muisti
kuinka hän kerran Viipurissa oli nähnyt erään vangitun mustalaisen
päästettävän lääninvankilasta, kuinka tämä rajattomasta vapaudenilosta
oli laskeutunut maahan, suudellut sitä ja vannonut, että hän ei
koskaan enää, vaikka mitä rikosta hyvänsä tulisikin tekemään, elävänä
antautuisi vangiksi.

Vapisevin käsin tarttui Veikkoliini papereihin ja hillitsi ilonsa,
kuten olisi siinä ollut vaara. Hän muisti ne tuskalliset tunnit, jotka
hän joku aika sitten oli viettänyt proomu Vellamon kastarissa, kun hän
ensikerran sai kuulla kauppahuone Blumen rappiotilan; hän muisti
kauheat päivät, pelvon ja toivon päivät, ja epäilyksen, ennättäisikö
hän ostaa Matti Kiiskilän talon ja metsän, ennenkuin tuo odotettu
mullistus tapahtuisi. Toista kertaa ei hän tahtonut tulla samaan
tilaan, ja hän muuttui äkisti kovaksi kuin valurauta -- hän karkoitti
kaiken turhamielisyyden, kaikki tyhjät unelmat, kaiken laupeuden,
kaikki; --ainoastaan hänen järkensä, hänen vaaran teroittama
arvostelukykynsä, hänen peruuttamattomasti päättäväinen tahtonsa
ratkaisisi tuon suuren kysymyksen: herrako -- vai palvelija?

Hän tutki esillä olevia tapelleja tarkkaan, ajattelevaisesti. Kului
tunti tunnilta -- sitten kutsuttiin hän illalliselle.

Iltaruokaa syötäessä oli mieliala raskaana. Veikkoliini ei vielä
tahtonut antaa ratkaisevaa vastausta asiasta. Rouvaa ei näkynyt,
Paulsson ja Blume eivät tahtoneet puhua ruotsia, jota Veikkoliini
huonosti ymmärsi, jott'eivät herättäisi hänessä epäluuloa, ja kun he
puhuivat huonosti suomea, ei siinä tullut paljon puhutuksi.

Illallisen kestäessä muuttui Blume äkisti huomattavan levottomaksi.
Hän tuskin saattoi pakottaa itseänsä istumaan hiljaa, hänen salainen
paheensa alkoi häntä muistuttaa läsnäolostansa, noita veltostuneita
piirteitä nytkäytti, huulet vapisivat silloin tällöin vavahtaen,
silmäterät laajenivat, hän nähtävästi näki kaksia, sillä aika-ajoin
tavoitti hän sivuin niitä esineitä, joita hän tahtoi ottaa.

Kun illallinen vihdoinkin oli lopussa, kiiruhti hän huoneeseensa,
mutta siellä oli talon naisväki vielä parhaillaan siivoamassa,
vuoteita tekemässä ja lämmittämässä. Puoli-vimmoissaan juoksi hän ulos
kevätyöhön ja käveli edestakaisin puistossa ja pihalla. Hän otti
liivintaskusta erään pienen kotelon, jota hän hermostuneena aukaisi
kerta toisensa perästä.

Ilma oli muuttunut, sumu ja kosteus oli poissa, tuo raaka kevättuuli
oli lauhkea ja lämpöinen, taivas kirkas, kuu valaisi seutua. Koivu
levitti tuoksuansa, koski pauhasi ja heitti pisaroita ympärillensä,
jotka muodostivat liikkuvia, monivärisiä vesikaaria yli tuon valkoisen
vaahdon. Ilma oli lieveä, pikkulinnut sirisivät silloin tällöin
pesissänsä, ruisrääkkä antoi kuulla narskutustansa, luonto varustautui
auringonpaisteiseen ja lämpimään päivään, juhlaan ja iloon.

Mutta niinkuin kirottu samoili herra Emil puutarhan käytävillä
tuskallisesti odottaen, että hänen huoneensa tulisi kuntoon.
Vihdoinkin, vihdoinkin katosivat valot tuolta ylhäältä, hän riemuitsi
tuskissansa, riensi ylös, sytytti vapisevilla käsillä kynttilänsä,
kiskoi auki soman, englantilaisen matkalaukkunsa ja etsi kaikista sen
koloista ja säilyistä tuota huumaavaa myrkkyä, ikäänkuin hän olisi
etsinyt sielunsa autuutta. Hän ei löytänyt sitä. Mahdotonta! Hän oli
kuitenkin kätkenyt sen huolellisesti siihen. Hän malttoi äkisti
mielensä, vaistomaisesti, voidaksensa ajatella, kuinka se oli
hävinnyt, minnekä hän oli sen pannut, ja oliko hän sen matkalla
kätkenyt. Jahah, nyt muisti hän sen, hän oli pannut sen
matkalaukkuunsa. Hänen huulensa vetäyntyivät kankeaan
suonenvedontapaiseen hymyyn, hän ikäänkuin havaitsi jotakin kiiltävää
punaista, jota hän mielessään kuvaili edessänsä; hiki juoksi hänen
otsastansa. Se lievensi hänen tuskansa ja taistelemalla saavutetulla
levollisuudella, vakavuuden ja varmuuden tunteella meni hän alas
konttoriin tuodaksensa sieltä matkalaukkunsa.

Pimeässä korridoorissa kuuli hän hiljaisen soinnukkaan äänen; "Emil,
seisahdu, Emil minä pyydän", hän tunsi pehmeän pienoisen käden, mutta
hän meni muissa ajatuksissa, toisessa teossa. Hän oli hurjimman halun
painon alaisena. Törkeästi huutaen: "pois tieltä", meni hän eteenpäin
rappuja myöten ja astui konttoriin. Hän ei edes huomannut nyyhkimisen
ääntä, joka kuului rappusista.

Konttorissa oli pimeä, hän sytytti kynttilän, silloin näki hän erään
paperin pöydällä, johonka oli jotakin kirjoitettu suurilla, jäykillä
kirjaimilla. Hän haki ensiksi matkalaukkunsa ja aukaisi sen
pikaisesti. Täällä, täällä sisässä se oli, tuo tuskallisesti etsitty,
eräässä sievässä kristallipullossa. Taaskin vilahti värinläike hänen
silmiensä edessä. Noh, nyt saattoi hän heittää pikaisen silmäyksen
paperiin. Mitähän se mahtoi sisältää? Hän luki koneellisesti seuraavat
sanat suomeksi:

     "En koskaan yhdy kauppahuoneeseen.

                  "Israel Veikkoliini."

Herra Emil vavahti. Kristallipullo putosi kilisten muutamille
rautanäytteille, jotka olivat laattialla, ja meni tuhanneksi muruksi.

Hämmästyneenä tuijotti hän laattiaan.

Nyt valtasi hänet raivo ja epätoivo. Yhdessä sekunnissa selvisi kaikki
hänelle: että hän tuolla ulkona jälleen luotansa oli sysännyt
pehmoisen, sievän käden, lämpöisen, rakastavan sydämmen; että
Veikkoliini oli jättänyt hänet pulaan; että kauppahuone oli joutunut
häviöön ja, mikä oli kauheinta kaikista, että pullo makasi särkyneenä,
hänen jalkansa juuressa, levittäen hienoa karvasmantelin tuoksua
ympärillensä.

Melkein tunnotonna tuskasta hapuili hän tulta. Hän tapasi jotain
kovaa, kylmää, kiiltävää, katsoi lähemmin sitä, ymmärtämättä ensin
mitä se oli. Häntä värisytti, se oli Paulssonin revolveri.

-- Oikein, sanoi hän, se tulee kuin kutsuttu.

Kuului muutamia napsauksia ... laukaus, ja kauppahuone Blumen
viimeinen edustaja oli mennyt tuntemattomiin.



XI.


Kun Veikkoliini oli lopettanut herra Emilin tapellien tarkastamisen,
pakeni hän huoneesta. Hän pakeni itseänsä. Kunnia kuulua Blumen
kauppahuoneeseen oli hänelle liian houkutteleva. Jos herra Emil olisi
vielä kerran asettanut hänen eteensä tämän loistavan numerosarjakuvan,
joka alkoi muutamalla pennillä kuutiojalalta ja loppui miljoonilla,
komeilla kuvilla koreista arvopapereista paksuina tukkuina,
kultaläjistä ja ennen kaikkea yrityksistä, suurista yrityksistä:
tuhansittain työmiehiä pantaisiin liikkeelle pitkin koko Karjalan
vesistöä, satoja hevosia ja höyrykoneita pakotettaisiin kuljettamaan
tavaroita kauppahuoneen mahtavaan varastoon, joukottain ostajia ja
turvatteja, liikeystäviä, asiamiehiä tulisi alituiseen tuomaan uusia
tilauksia, toisi sterlinkipuntia, frangeja ja guldenia noihin tilaviin
kassaholveihin -- kuka tiesi, ehkä hän lopulta olisi antanut
houkutella itsensä kauppahuoneeseen, ja se olisi ollut tyhmää,
varsinkin, kuten hän nyt asian käsitti. Ja hänen käsityksensä oli
varmaankin oikea, sen hän tunsi, sen hän tiesi. Sentähden tahtoi hän
ennen paeta kuin huonosti vastustaa. Ei, herra Emil, ei! Oljet voivat
kyllä olla pehmeitä, mutta niistä tulee kova vuode.

Veikkoliini luuli itse, sen loppupäätöksen jälkeen, jonka hän oli
saanut herra Emilin laskuista, ja sen päätöksen jälkeen, jonka hän oli
tehnyt, oppineensa enemmän kuin ennen vuosikausiin. Hän oli tullut
tarkkanäköiseksi, oli oppinut tuntemaan itsensä. Hän luuli
näköpiirinsä tästä hetkestä laajentuneen entistään paljoa laveammaksi.

Aamulla heräsi Veikkoliini aikaisemmin, kuin tavallisesti, juuri kun
höyrylaiva vihelsi ensikerran. Kooten pikaisesti kapineensa hiipi hän
kesäpäivän auringon valaiseman verannan ohi, tulpaanien ohi, jotka
sadoittain loistivat, kuin veripisarat, tuolla mustalla mullalla, alas
rantaan, tuolle pienelle höyryvenheelle. Peläten tulevansa huomatuksi
ja että herra Emil tavoittaisi häntä, kiiruhti hän huomaamatta
rantaan. Hän astui laivaan, ja nyt hengitti hän jo helpommin. Vasta
sittenkuin propelli oli alkanut pyöriä, säikäyttäen salakat, jotka
leikkivät auringonpaisteessa, tunsi hän itsensä varmaksi ja
levolliseksi, ja mielihyvällä nautti hän nyt tuosta ihanasta
kesä-ilmasta, sillä kesä oli tullut, lämpimänä ja toivorikkaana,
äkillisesti, odottamatta, kerrassaan.

Aurinko lähetti valoansa sisäjärvien selille, niemille ja saarille.
Leppä oli vielä ruskea, ikäänkuin pakkanen olisi polttanut sen lehdet.
Haapa oli jo ennättänyt askeleen edemmäksi, sen lehdet välähtelivät
kauneimmassa kullanpunaisessa värissä, ja koivun hiirenkorvat
näyttivät matkan päähän hienosti vivahtavalta harsolta, joka verhosi
lehdot ja metsäkielekkeet. Lahtiloissa rääkitti tavi, ja raskaana
lenteli kuikka selkien yli hakiessaan alituisesti huutavien,
alituisesti nälkäisten lokkien ja tiirojen hävityksiltä suojeltua
soidinpaikkaa.

Veikkoliini, ollen ainoa matkustaja, heittäytyi pitkälleen eräälle
laivankannella olevalle sohvalle ja katseli ajatuksissaan miettivänä
ääretöntä sinistä taivasta. Tuo määrätön, tuo muodoton, ilman tukea
silmälle, tämä taivaan avaruus ja kauneus tekivät häneen syvän
vaikutuksen, hän tuli surumieliseksi. Oh, nuo kirotut numerot, niitä
oli hän eilen laskenut tuntimäärin. Voitto tuntui olevan häntä niin
lähellä, niin tiettyä, onni niin varma. Hän kuuli jo sen siipien
suhinaa. Se oli hänen päällänsä, hänen ympärillänsä, hänen luonansa,
ja juuri kuin hänen piti se tavoittaa, silloin se pakeni. Muutaman
silmänräpäyksen oli hän luullut jättäneensä kauas taaksensa entisen
halvan itsensä, olevansa kauppahuone Blumen jäsenenä, rikkaana ja
riippumatonna. Ja kuitenkin, tämä viimeinen vuosi, minkälaista oli se
ollut? joka päivä lupauksia, lupauksia, lupauksia, hämäriä unelmia
onnellisuudesta, joka kangasti, ja joka päivä täytyi hänen kuitenkin
antaa itsellensä se neuvo -- odota. Oliko hänellä aikaa odottaa, hän,
joka oli ennättänyt elämän keskipäivänhetkelle? Kuinka hän vihasikaan
tuota sanaa: odota.

Tavallisella itsepäisyydellään ei hän huomannut, että hän jo kauan
sitten oli saavuttanut rohkeimpienkin toiveittensa määrän, semmoisina
kuin ne olivat olleet pari vuotta sitten. Hän ei huomannut tahi ei
tahtonut huomata, että hän alati oli jännittänyt jousen kireemmälle ja
alati asettanut määräpään kauemmaksi, pyytänyt enemmän ja enemmän.
Sittenkuin hän oli pelastanut säästönsä Blumelta, olihan hänestä
tullut kauneimpien metsien omaaja, hän oli saanut kumppanin ja
rakentanut sahan, sahan, joka nyt jo tänä kevännä alottaisi tehdä
työtä.

Perhettänsä ei hän tosin ollut löytänyt takaisin, mutta oliko hän edes
kertaakaan todenperään sitä etsinyt? Ei, päinvastoin oli häntä
useammin kuin kerran viehättänyt toivo, että...

Mutta se oli asia, joka ei koskenut häneen. Hän ei ollut
huomaavinansa, että, jollei kaikki menisi nurin ja ihan vastoin
odottamista, olisi hän muutaman vuoden kuluttua rikas mies, ei yhtä
rikas, kuin Blume oli ollut, mutta kuitenkin...

Niin, Blume, ja ajatukset kääntyivät toiselle suunnalle. -- Nyt se
rymähtää, ja Matti ja Maria, mitähän he sanovat, kun kaikki heidän
omaisuutensa menee mukana. -- Niin, hänen vikansa se todellakaan ei
ollut. -- Matti olisi voinut ottaa rahansa pois Blumelta, ja
kuitenkin, hänen omatuntonsa ei antanut hänelle rauhaa. Hänen täytyi
myöntää, että oli tapahtunut juuri niin, kuin hän oli laskenut ja
toivonut. Rauhoittaakseen itseänsä ja omaatuntoansa päätti hän nyt
tulevaisuudessa, kun kaikki välttämättömät tapahtumat olivat
tapahtuneet, ottaa nuo hyvät ihmiset palvelukseensa. Hänen sahallaan
löytyisi kyllä työtä, ja hyvin hän heille maksaisi -- ja kuitenkin,
ehkä olisi parasta jättää heidät oman onnensa nojaan. Tuo Batseban
juttu ei milloinkaan tulisi tapahtumaan. Mutta olihan lapsellista
ajatella sitä, eihän se milloinkaan voisi tapahtua todellisuudessa, ei
voisi milloinkaan tapahtua, ei, ei milloinkaan elettäessä.

Sitä paitse, mitä hänellä oli katumista? Jos hän ei olisi ajoissa
kiiruhtanut, niin olisi hänelle itsellensä käynyt samoin kuin Matille
nyt. Ja hänen omatuntonsa paatui, hänen sydämensä kylmeni. Ei,
rahojansa hän ei milloinkaan heittäisi. Hän luuli seisovansa
vihollisten keskellä, jotka tahtoivat häneltä riistää hänen kultansa,
ja hän tappeli ja varjeli itseänsä vimmatusti. Oli onnettomuus, että
tuo kohtasi Vahvaa Mattia ja hänen kaunista vaimoansa, mutta hänen
vikansa se ei ollut, onnettomuus se oli.

Ehkä olisi parasta aluksi matkustaa pois, kunnes hurjin myrsky olisi
ehtinyt lakata raivoamasta. Kunhan sitten tulisi takaisin, olisi asia
tunnettu, keskusteltu ja pahin aika ohitse.

Veikkoliinin näitä mietteitä hautoessa, kulki höyrylaiva Saimaan
autioilla vesillä harmaiden, kallioisten, aaltojen sylistä kohoavien
saarien ohitse, joilla laihoja mäntyjä kasvoi.

Ei missään näkynyt aaltoilevata peltoa, viheliäistä niittyä: raskas,
synkkä, kolkko luonto, peninkulmittain joka suunnalle. Ainoastaan
siellä täällä loitommalla ilmaisi muutamista kaukana olevista tuvista
suoraan sinistä kevättaivasta kohti valkoisena nouseva savu, että
täälläkin asui ihmisiä.

Äkisti, jyrkässä käänteessä niemen ympäri näkyi erämaan keskeltä
kallioiden ja mäntyjen välistä kolme mahtavaa keskiajan tornia, joita
toisiinsa yhdisti paksu muuri. Se oli vanha Olavinlinna, jonka
ijäkkäät kiviläjät kohosivat kallioluodolta keskellä nopeasti
rientävää virtaa. Pikku höyry kulki vauhdilla salmea ihan linnan
vieritse, teki äkkikäänteen oikealle ja laski pian Savonlinnan
laituriin. Rannalla oli tavaton liike. Miten ovat asiat Suikkilassa,
oli ensimmäinen kysymys, jonka kymmenkunta henkilöä teki höyryn
katteinille ja sen ainoalle matkustajalle Veikkoliinille.

-- Suikkilassa? Suikkilassa? Mitäs siellä olisi tapahtunut? Siellä oli
kuin tavallisesti.

Kaikki näyttivät hämmästyneiltä ja ihmetteleviltä. -- No, mutta Blume,
Emil herra, ettekö ole kuulleet, että Emil herra on kuollut? Hän on
ampunut itsensä. -- Ja nyt sai Veikkoliini tietää, että kun herra
Paulsson saman päivän aamuna tuli konttoriin ja toi sähkösanoman
Englannista, joka ilmoitti että maksunlykkäys oli myönnetty, että
englantilainen kauppahuone lähetti kokeneen henkilön avuksi
selvittämään asioita, makasi Emil herra verissään konttorin
laattialla,

Nuolen nopeudella, höyryn ja sähkön avulla, oli tuo synkkä sanoma Emil
herran kuolemasta levinnyt yli koko Suomen.

Emil herra oli tosin vielä nuori ja vähemmän tunnettu, häntä ei niin
paljon ajateltu. Mutta kauppahuone, tuo vanha kauppahuone, joka
miespolvia oli hallinnut Karjalan taloudellista elämää, ja jota
pidettiin niin varmana, niin pysyväisenä, tuo komea rakennus, joka,
kuni Pyhän Olavin linna tuolla kohosi monien satojen pienien
kauppahuoneiden ja toiminimien yli, jotka kaikki viettivät enemmän
tahi vähemmän kituvaista elämätä, pitäisikö senkin maksaa veronsa
huonoille ajoille. Kukahan nyt olikaan varma, kysyttiin joka paikassa,
minne surusanoma saapui. Ja tunteelliset ihmiset ajattelivat kaikkia
niitä päivätyömiehiä, tukkijunkkareita ja sahatyömiehiä, joita
satamäärin oli kauppahuoneen palveluksessa, kaikkia köyhiä, joilla oli
panoksia kauppahuoneen tallella. Ja sitten nuo isot saamamiehet ...
kuinka monta heistä voisi pystyssä pysyä?

Tieto Emil herran kuolemasta tuli Veikkoliinille odottamatta, ja teki
se häneen syvän vaikutuksen. Kun hän oli saanut ajatuksensa
selvitetyksi, nousi hänessä vihan vimma kuollutta kohtaan. Vielä eilen
oli hän kuvaillut kaikki niin valoisaksi ja toivokkaaksi, oli
kauniilla puheella houkutellut Veikkoliiniä panemaan alttiiksi
tuskalla ja levottomuudella ansaitut omaisuutensa ja rahansa, ja heti
sen jälkeen on hän epätoivossa aseman pysymättömyyden tähden tehnyt
lopputilin elämän kanssa. Mutta hänen katseensa selkeni uudestaan, ja
hän ajatteli itseksensä: Israel Veikkoliini oli heitä viisaampi, häntä
ei kukaan enää petä, hän tietää olla varoillansa. Ja nyt oli Blume
poissa, hävinnyt maan päältä. No, kun se kerran oli tapahtunut, niin
olihan parasta, niinkuin oli. Kilpailija, joka on pakotettu myymään
mihin hintaan tahansa, on ikävä toveri, joka ainoastaan tuottaa
onnettomuutta.

Ei, tuo Blumen juttu, se oli kuin ukkosilma, se puhdistaa ilman. Vielä
pari senlaista seikkaa, ja nuoret, jotka ovat alhaalla laaksossa
olleet varjossa eivätkä milloinkaan ole saaneet suoranaista
valonsädettä kultaisesta auringosta, ne tulevat nyt nousemaan. Nyt on
nuorien kevät. Veikkoliinista tuntui ikäänkuin hän olisi vapautettu
jostakin painajaisesta, joka oli häntä kauan vaivannut ja usein
estänyt hengittämästä. Hän tunsi itsensä vapautuneeksi, tunsi että hän
kohosi entisestä yhteiskunnallisesta asemastaan, kohosi ylemmäksi,
tuli herrasmieheksi.

Ei, pois nyt epäilykset, loppurohjaus oli niin mahtava, niin suuri,
ettei hänen tarvinnut pelätä kotiintuloa.

Hän otti siis ensiluokan piletin laivassa, ensi kerran eläessään,
astui laivaan koko rohkeasti ja koetti olla koteutuneena muiden
matkustajain, matkustavien liikemiesten, matkailijain ja ylioppilaiden
seurassa. Mutta vaikka hän koettikin liikkua ujostelematta toisten
joukossa, tunsi hän kuitenkin juovan olevan itsensä ja heidän
välillänsä. Hän meni salonkiin, pani oven tarkasti kiinni ja alkoi
vetää housunsa lahkeet saappaanvarsista. Tämä olisi viimeinen muutos
hänen kanssaan, ennenkuin hän kotelosta lentäisi, niinkuin perhonen,
säteilevään päivänvaloon. Suorat, tasaiset, pitkät housut olisivat
todistuksena, että hän oli jättänyt aliluokan, että hänellä oli sija
ja äänivalta noiden kymmenentuhannen yliluokkalaisen joukossa. Mutta
vaikka miten hän olisi oikonut housujansa, jotka olivat kaiket päivät
rypistyneet saappaanvarsissa, niin ei hän niille mahtanut mitään.
Hänen terve järkensä sanoi hänelle, että ne, senlaisina kuin nyt,
eivät soveltuneet aiottuun muutokseen. Vähän häpeissään ja
alakuloisena pani hän lahkeet takaisin varsiin ja meni kannelle.

Mikä ihana kevätkesäpäivä! Virta paisui, aallot kohisivat. Pyhän
Olavin tornien ja viirujen ympärillä kirkuivat naakat. Hanhikki ja
voikukka kukkivat rauniolinnan onkaloissa ja sorassa, kalalokki
leijaili linnoituksen ympäri, ja auringon valaisemien vallien laiteita
pitkin kiiti tornipääskynen nuolen nopeudella.

Auringonvalo, kesänlämpö ja joutenolo vaikuttivat, että Veikkoliini
oli onnellinen, niin onnellinen, että hän unohti pukeutumisharminsa ja
tuon Mattia koskevan...

Mutta kun hän muutamien päivien perästä oli saapunut Kiiskilään, oli
hänen onnensa loppunut. Vasta illan tullen saapui Veikkoliini omaan,
entiseen Matin tupaan. Aurinko oli laskeutunut pari tuntia sitten,
kesäyön vaalea pimeä levittäysi seudun yli, ja nyt tulivat nuo synkät
ajatukset takaisin. Veikkoliinista tuntui raskaalta mennä vastamäkeä
tupaan. Miten alottaisi hän puheensa, miten sovitteleisi hän sanomansa
Blumen konkurssista? Miten tuoda esille tuo asia? Eivätköhän he jo
koko asiata tietäne? Ja Maria, tuo viisas, selväpäinen Maria, kun hän
kirkkailla silmillään katsoisi häneen miellyttävästi ja liikuttavalla
äänellä alkaisi tiedustella asiasta, miten hän suoriutusi? Ja tuo
kummallinen tyttö sitten ja hänen isot käsittämättömät silmänsä, jotka
näkevät suorastaan ihmisen läpi? Parasta on mennä nyt hämärässä sinne
ja heti kertoa kaikki, niinkuin se paraiten soveltuisi.

Mutta epäilemättä tiesivät he jo, ettei heillä nyt enää ollut muuta
kuin Hurja hevonen, kirves ja omat työvoimansa. Miten muutoin tämä
äänettömyys, tämä kamala hiljaisuus talon ympärillä? Talo oli kuin
kuollut. -- Hallin iloista haukuntaa, joka aina iltasilla auringon
laskun jälkeen houkutteli naapurien koirat haukkumaan tuntikausittain,
ei kuulunut. Hurja ei kuopinut tallissa, kanat olivat hävinneet.
Anttia ja huutolaispoikaa, joilla oli tapana joka ilta pelata ainaista
"linnaansa", ei näkynyt. Ei mitään kissaa rappusilla, ja kuitenkin oli
ovi auki.

Samassa lensi yöleilakka suristen, kuni juovuksissa, ihan Veikkoliinin
ohitse. Hän säpsähti tuota onnettomuutta ennustavaa lintua ... ja
silloin juolahti mieleen: ehkä joku onnettomuus... Ei, hän ei voinut
kestää tätä epätietoisuutta, ja loppumatkan astui hän päättäväisenä,
kylmänä ja päättämällä uskalijaana kiiruusti ylös rakennusta kohti.

Nyt oli hän perillä, hän aukaisi tuvan oven. Tupa oli tyhjä. Hän
kuunteli, ei mitään ääntä, ei mitään liikettä. Hän henkäsi syvään ja
meni epäröiden ovelle, joka vei perimmäiseen huoneesen. Siellä oli
melkein pimeä, yhdessä nurkassa näki hän erään henkilön, joka
käsivarret hajallaan istui pää kumartuneena pöydälle, ikään kuin
kuollut...

Veikkoliini ravisteli häntä, se oli Lutikka, joka yksinään ja
juovuksissa istui siinä, olut- ja viinapulloja ympärillään.

-- Missä ovat muut, missä on Matti, Maria ja lapset?

-- Poissa!

-- Poissa, missä, missä? Vastaa kuitenkin, ihminen!

-- Poissa tietääkseni, ja Hultilan pää painui taaskin raskaasti
pöydälle. Hän nukkui sikeään uneensa. Oli mahdotonta saada enää
sanaakaan häneltä...

Veikkoliini tiesi tarpeeksi. Hän taaskin jäisi yksikseen,
kotiliedettömäksi, yksin itseksensä, puuhiensa, toimiensa ja, kun
päivä oli päätynyt, pahan omantuntonsa kanssa uneksimaan kuningas
Taavetista ja Batsebasta. Hän huokasi syvään ja meni.



XII.


Seuraavana päivänä -- se oli sunnuntai -- satoi aikaisesta aamusta
myöhäiseen iltaan. Satoi rajusti kuin kaatamalla, taivas lepäsi
umpiharmaana ja raskaana maan yli. Kun Veikkoliini nousi ylös aamulla,
oli talo tyhjä. Ei mitään tulta pesässä, ei kukaan häärinyt lieden
ääressä, ei mitään kahvia valmista. Alhaalla olevasta ikkunasta tuli
valoa sisään, vaaleana ja väritönnä, näyttäen Veikkoliinille tuvan
kaikessa alastomuudessaan. Katon mustuneet hirret olivat tyhjinä,
kaikki talouskapineet olivat poissa. Liesi, kodin alttari, joka näytti
niin miellyttävältä ja puoleensa vetävältä, kun sitä talon naiset
ympäröivät, kun tuli sen arinalla iloisesti leimusi, seisoi siinä nyt
isona, jönkeänä, mustuneena ja kylmänä, täynnänsä halkeamia, jotka
kätkivät mustaan varjoonsa muistoja synkistä päivistä, surullisista,
yksinäisistä hetkistä, pitkistä, pimeistä talvi-illoista.
Veikkoliinista tuntui kolkolta ja vastenmieliseltä, yksinäisyys ja
äänettömyys kiusasivat häntä. Hän aikoi juuri lähteä ulos Hultilaa
etsimään, kun joku huoneessa liikahtamisellaan häiritsi häntä. Nyt hän
pimeässä näki erään haamun epäselvät piirteet. Oven suussa ikkunan
pielisen varjossa istui Hultila, vaaleankeltaisena kuin valo ulkona,
unen pöppelössä, ränstyneen näköisenä. Veikkoliini tuli iloiseksi,
joksi hän ei ollut uskonut milloinkaan tulevansa, tavatessaan tuota
surkeata olentoa.

-- No, tuollahan oletkin. Kun sutta ajattelee, on se jo etehisessä!

Ei mitään vastausta.

-- Missä on väki? Täällähän on autiota, kuin kirkossa arkena. Mitä
teet yksin täällä koko talossa? Missä on väki?

Korisevalla ja käheällä äänellä vastasi Hultila pimeästä:

-- Lautalla tietääkseni, Blumen lautalla. He tulevat muuttamaan
Suikkilan sahalle. He ovat pyytäneet minua jäämään tänne katsomaan
taloa ja vanhusta saunassa.

Niin, nyt muisti Veikkoliini Vahvan Matin tuumat. Hän muuttaisi
Suikkilan sahalle perheinensä ja tavaroinensa: siellä tulisi Matista
tapuloitsija, ja hän menisi ainaiseksi Blumen palvelukseen, ja Maria
saisi tyttärensä koulutetuksi ja tehtaan lääkärin hoidettavaksi.
Blumen kuolemasta ja siitä, mitä tapahtunut oli, eivät he siis
tienneet mitään... Se oli hänelle epäsuotuista. Mitä ennemmin he siitä
saisivat tiedon, sitä parempi. Silloin ei tarvitsisi hänen itsensä
puhua asiasta.

Veikkoliini istui ikkunan luona, tupakkaa polttelemassa ja
katselemassa miten vesi lätisten putosi pihalle ja juoksi leveinä
puroina mukulakiven lohkareiden välitse viettomaata alas. Hänet
yllätti syvä raskasmielisyys yksinäisyyden tähden. Hän tahtoi
tarkoittaa tätä ikävän ja väsymyksen tunnetta ajattelemalla
liikeasioitaan. Ajatteleminen yhä kasvavaa omaisuuttaan, eteenpäin
menevätä sahaliikettään, oli aina ollut hänelle lohdutuksen ja ilon
lähteenä.

Tänään ei kuitenkaan mikään auttanut. Pyhäpäivän hiljaisuus ja
yksinäisyys ahdistivat häntä. Näiden mukana tulivat hänelle surulliset
ajatukset ja huolet. Mitä hyötyä hänen työstään? Kenelle kokosi hän?
Hänellä ei ollut vaimoa eikä yhtään lasta! Viime aikoina oli hänen
vaimonsa kuvan hävittänyt eräs toinen... Mutta poika, poikani, sen hän
katsoi taivaan velkapääksi hänelle takaisin antamaan. Kokoaminen,
hankkimishalu saisivat vasta silloin oikean arvonsa, kun hän tietäisi,
ett'eivät vieraat ihmiset jonakuna päivänä veisi kaikkea sitä, mitä
hän jättäisi jälkeensä, kun löytyisi joku, joka ottaisi kiinni siitä,
mihin hän itse lopettaisi, ja joka yhäti lisäisi kulta-aarretta, alati
veisi taloa eteenpäin. Mutta hän ... niin, hän oli lapseton... Hän
huokasi ääneensä ja syvään.

Hultila seurasi raukeilla silmillään Veikkoliinin liikkeitä, näki
miten tupakan savu pyörehtien nousi hänen piipustansa, näki hänen
surullisen, alakuloisen katseensa ja, niinkuin hän olisi huomannut
hänen ajatuksensa, sanoi hän äkisti korpin-äänellänsä:

-- Veikkoliinin pitäisi mennä naimisiin.

Veikkoliini ei pitänyt siitä, että joku luki hänen ajatuksiansa. Hän
tunsi tuon nenäkkään neuvon tavanneen häntä, ilkeästi koskeneen
häneen. Hän otti piipun suustansa pikaisesti, sylkäsi tarmokkaasti ja
vastasi kuivasti:

-- No, mutta jos minulla jo olisi vaimo.

Tähän odottamattomaan vastaukseen, jonka olisi pitänyt hämmästyttää
Lutikkaa, ei hän vastannut mitään. Taaskin seurasi pitkä äänettömyys,
kuului ainoastaan sateen lotina katolta ja ikkunasta.

Tämä äänettömyys suututti Veikkoliiniä.

-- Saanen kiittää juuri Teitä siitä ett'ei kukaan tiedä missä vaimoni
nyt on, sanoi hän pikaisesti.

Hän tunsi tarpeen purkaa sisuansa, tunteaksensa, että hän eli ja että
elämätä oli hänen ympärillään.

-- Minua, kuinka niin?

-- Niin, juuri Teitä ja Teidän hutiloimallanne tehtyjä kirkonkirjoja.
Kappalainen on sanonut Teidän toimittaneen kauniin sekasotkun tässä
pitäjässä.

Kun tuli puheeksi kirkonkirjat, valtasi tuon kurjan Lutikan
vastustamaton naurunhalu. Luoja tiesi, minkä ajatusyhdistyksen lienee
tämä keskustelu herättänyt hänen tylsissä aivoissaan, mutta jotakin
hauskaa ja naurettavaa oli hänestä aina tämä asia. Nytkään hän ei
voinut pidättäytyä, istuessaan yksin tuolla pimeässä, hänen suunsa
vetäytyi hymyyn ja hän nauraa kikotti ääneensä.

Mutta nyt suuttui Veikkoliini todentekoon. Hän ei ollut syönyt koko
päivään, hän oli ollut monenmoisissa tunnevirtauksissa, ja nyt hän
näki lisäksi itsensä tarkoin oivalletuksi. Hän kirosi ja melusi ja
käski Lutikan hävetä ja olla vaiti seinänraossaan tahi mennä niin
kauvas kuin tietä riittää. Mutta eivät mitkään uhkaukset vaikuttaneet
Hultilaan mitään, hän antoi haukkumisen mennä menojaan. Kun
Veikkoliini vihdoin lopetti vastasi hän niinkuin ei mitään pahaa sanaa
heidän välillänsä olisi vaihdettu:

-- Minä neuvon teitä puhumaan tuon noitanaisen kanssa, hän voi varmaan
antaa teille hyvän neuvon. Hän tuntee kaikki suvut pitäjässä; kaikki
mitä hän on kuullut kaksikymmentä vuotta sitten, muistaa hän vielä.
Kun vanha pastori tahtoo jotain tietoa perhesuhteista eikä saa selvää
kirkonkirjoista, niin menee hän puhumaan mummon kanssa...

Veikkoliini kuunteli hänen puhettaan ja meni suurilla askeleilla
tuvasta, samalla sulkien oven perästään, niin että nurkat tärisivät.

-- Hm ... sanoi hän itseksensä, Lutikka saattaa olla oikeassa.

Hän meni sahallensa, se oli tyhjä.

Tuskin yhtään sielua näkyi kylässä. Niin monta kuin voivat, olivat
menneet kirkkoon. Veikkoliini koetti kuluttaa päiväänsä parhaansa
mukaan, mutta se tuntui hänestä kärsimättömältä ja loppumattomalta.
Vihdoin päätti hän seurata annettua neuvoa.

Rahvaalla ei ole monta terveysopillista sääntöä, mutta yksi niistä,
jota Hankoniemestä Lappiin saakka seurataan poikkeamatta, on metsän
kaataminen ihmisasuntojen läheisyydestä. Puut tuottavat varjoa ja
epäterveyttä huoneisiin, sanotaan. Kun siis joku asunto on puiden
ympäröimänä, on se tavallisesti rappiolla ja melkein aina asumaton.

Niin ei kuitenkaan nyt ollut. Monihaaraisten kukkivien pihlajain ja
kauniin, huolellisesti hoidetun humaliston puoleksi peittämässä
vanhassa tuvassa, asui vanhus, Noita-Kaisun nimellä koko
paikkakunnassa tunnettu nainen. Pitkä horsma, joka ei ollut vielä
avannut nuppujaan, ja koiranputki, joka kasvoi miehen korkuisena
valkoisine haaraisine kukkineen huoneen ympärillä, suojelivat
sisäänkäytävää. Pieni kaita käytävä oli tallattuna korkeaan heinään,
ja se johti tupaan, joka näytti erittäin rappeutuneelta.
Ammattimiehenä huomasi Veikkoliini heti, että saunan seinähirret,
jotka olivat pyöreät ja ristikko-nurkilla, olivat viidestätoista
kahteenkymmeneen tuumaisia läpimitaten. Hirret olivat mustuneet
auringon paahteesta, pihkasta ja vanhuuttaan, mutta näyttivät
kuitenkin tervesisuisilta. Katto oli taidokkaasti yhteenliitetty:
tuohet ilman ainoatakaan naulaa, käyräksi kasvaneet parrut, jotka
pitivät kattolaudat, ja tuet, joiden päät pistivät koko joukon
katonharjaa ylemmäksi, niin että tupa kokonaisuudessaan näytti
siililtä, kun se pörröttää piikkisen turkkinsa.

Kun Veikkoliini aikoi aukaista oven, kummastui hän huomatessaan sen
lukituksi, sillä tämä ei ole tavallista näillä seuduilla. Hän kolkutti
kuitenkin ja odotti sateessa kärsimättömyydellä oven aukaisemista.
Vihdoin kuuli hän vanhuksen hoipertelevat askeleet ja miten hän löi
sauvallansa laattiaan. Ovi aukeni selkoselälleen.

Veikkoliini astui sisään. Hän tuli pieneen etehiseen, jonka laattia
oli tehty kolhituista hirsistä. Hirsikerroksen korkuinen aukko ja
ransean lieden tuli valaisivat huoneen pikimustia seiniä. Vanhusta
harmaissa riekaleissaan tuskin näkyi, kun hän kävellä lyllersi
hämärässä.

-- Hyvä päivä, alotti Veikkoliini.

-- Jumala antakoon.

-- Vanha äitiseni tarvitsisi uuden tuvan, sanoi Veikkoliini katsellen
huonossa kunnossa olevaa huonetta.

-- Onko nyt tähän aikaan tavallista, että vieras, kynnyksen yli
tultuaan, moittii isännän taloa ja kotoa, häh? vastasi vanhus.

-- Anteeksi, anteeksi, mutta minä ajattelin, että...

-- Minä ajattelen, että kun olen asunut tässä kolmekymmentä vuotta,
talvea ja kesää, niin kyllä kestän myöskin loppuikäni. -- Mitä muutoin
käyntinne tarkoittaa, oletteko kipeä?

-- En, Jumalan kiitos, kipeä en ole.

Vanhus istuutui penkille, aukon viereen. Kun Veikkoliini nyt näki nuo
tuhatryppyiset kasvot, nuo punaiset, vesiset silmät tylsine
katseineen, ajatteli hän: tuo saakelin Lutikka, mitä minulla on täällä
tekemistä, mitä hän tietää, tuo vanha noita, mutta kun kerran täällä
olen, täytyyhän minun...

-- No, suoraan sanoakseni. -- Ja Veikkoliini kertoi koko perheensä
historian, senlaisena kuin sen olemme jo kuulleet, ja lopetti
pyytämällä vanhukselta tietoja, josko hän jotain tiesi noista
kadonneista.

Vanhus kuunteli tarkkavaisesti Veikkoliiniä.

-- Josko tunnen ketään Veikkoliiniä, sanoi hän, tarkasti miettien ja
näyttäen haeskelevan muistonsa piilopaikoista. Tunsin monta sen
nimellistä.

Ja Kaisu luetteli kaikki Veikkolaisen perheen jäsenet, milloin he
olivat eläneet ja kenen kanssa he olivat olleet naimisissa. Ja nyt,
lopetti hän, ei ole yhtään, ei koko kylässä eikä koko pitäjässä
sennimellistä. Viimeinen Malakias niminen muutti nimensä
Veikkoliiniksi ja muutti Viipuriin. He olivat väkeä, jolla oli tulta
veressä, he eivät kauan pysyneet yhdessä paikassa.

-- Niin, kaiken tuon tiedän, sanoi Veikkoliini melkein maltittomasti,
mutta ettekö muista erästä mustaveristä vaimoa ja erästä pientä lasta,
sennimistä poikaa. He läksivät Viipurista noin kymmenen vuotta sitten;
heitä lienee nähty tällä paikkakunnalla.

Vanhus iski silmänsä Veikkoliiniin, hänen lauhtuneet kasvonsa
välähtivät, samoin kuin auringonvilahdus lentää kanervikon yli.

-- Tule saunaan, tule saunaan, sanoi hän innokkaasti. Hän nousi
vaivalla penkiltänsä, aukaisi pienen oven ja meni korkean kynnyksen
yli sisään saunaan. Tämä oli savutuvan aikainen huone, vaikka reppana
oli vaihdettu savettuun puutorveen. Vanhus ryömi lavan alle, toimi
siellä pimeässä, jumala tiesi mitä, ja tuli hetkisen perästä sieltä
pois.

-- Katsokaa tänne, sanoi eukko, minun käteni vapisevat, mutta ottakaa
te ja asettakaa vati penkille tänne ikkunan viereen ja kaatakaa siihen
yksi jumpru paloviinaa. Lyökää sitten rikki tämä muna, ja
räiskyttämättä tippaakaan valkuaisesta pitää teidän kaataa se
paloviinaan, otettuanne ensin ruskuaisen pois.

Veikkoliini teki niin, kuin eukko sanoi.

Nyt nojasi vanhus ruskeat ryppyiset kätensä vasten penkkiä ja katsahti
tuohon kirkkaaseen nesteeseen, joka poreillen levisi vadissa. Ämmä
yski, pyyhki silmiänsä huivinsa nipukalla.

-- Älä minua nyt keskeytä, sen sanon sinulle!

Sitten mumisi ämmä pitkän manauksen vadin yli ja pitkän hiljaisuuden
perästä alkoi hän kuiskata:

-- Näen tuon saksalaisen kaupungin, suuri kaupunki se onkin satoine
huoneineen, torneineen, kultaisine lipputankoineen ja lippuineen. Näen
suuria aluksia ja paljon ihmisiä; on talvi, lumi on likaista, ja
raskasta on siinä astua. Kaupungin pohjoisesta portista astuu
ruskeasilmäinen nainen, hän taluttaa kädestä pientä poikaa, hän kantaa
keltaiseen ja tummanpunaiseen, monilla kummallisilla eläimillä ja
kuvilla koristettuun huiviin käärittyä myttyä.

Veikkoliini vaaleni kovin. -- Se on hän, se on hän, kuiskasi hän
puoliääneen, sen silkkihuivin sai hän espanjalaiselta katteinilta. Oh,
kuinka minä riitelinkään hänen kanssansa, raukan, kun hän otti sen
vastaan. Minkä näköinen hän on?

-- Olkaa ääneti, älkääkä keskeyttäkö minua -- kuvat sekoittuvat --
hänellä on tummat silmät ja melkein musta tukka; sievä ja hoikka hän
on, mutta vahvalta hän semminkin näyttää. Hän astuu hangella kantaen
lastansa käsivarrella.

-- Oi, se on hän, se on hän, sanoi Veikkoliini itseksensä.

Ja kaikki mitä hän pitkänä elinaikanaan sekä kotimaassaan että
Amerikassa oli oppinut noituuden ja taikauskon vääryydestä, kaikki
epäilys, kaikki mitä pappi oli opettanut ja mitä hän itse oli
ajatellut siitä asiasta, masentui. Hän alkoi pelätä tuota akkaa, ja
hänen lapsuutensa usko loihturunojen voimaan heräsi hetkiseksi jälleen
eloon. Hän uskoi; tällä hetkellä olisi hän uskonut mitä hyvänsä,
tietäjiä, loihtijoita, niitä, jotka näkivät kauas menneisyyteen ja
vielä kauemmaksi tulevaisuuteen.

-- Nyt näen pitkän, suoran tien, jatkoi vanhus matalalla äänellä, tien
lumessa ja kinoksissa, lehdettömien puiden ja tummien honkien välitse.
Armelijaat ihmiset ovat korjanneet vaimon ja lapsen, he ajavat
kiireesti pohjantähden seutuja kohden.

-- Nyt käy tie jäätä myöten, sataa lumiräntää, lumi on nuoskea, ja
raskasta on astuminen siinä. Taaskin kulkee hän lapsi povella. Tuo
pienoinen itkee, on väsynyt ja nälkäinen, tie on pitkä, taivas
pimenee, tähdet sammuvat, raskas, kostea etelämyrsky yllättää heidät.
Hän tupertuu tuohon märkään lumeen, hän rukoilee ja itkee. Susi ulvoo
kevätyönä, hän pelkää, hän nousee jälleen ylös, koettaa astua, mutta
voimat pettävät, vaivaloisesti laahaa hän itseänsä eteenpäin
viimevuotisessa ruohostossa, joka hauraana ja heikkona seisoo selän
rannan edessä.

-- Hän haluaa kylään tuolla mäellä, se on Kiiskilän kylä. Valo
kimaltelee jo ikkunassa, koiran haukunta kuuluu vallan läheltä; mutta
nyt hän vaipuu alas kinokselle, hän ei jaksa enempää.

Hengetönnä tuskasta kuunteli Veikkoliini tätä puhetta. Pari raskasta
kyyneltä vierähti hänen ahavoittuneille kasvoilleen.

-- Onko hän kuollut?

-- Vaiti, sanon minä, sähisi eukko ankaralla äänellä. Älä mua
keskeytä, kuvat pimenevät ja samenevat. Päivä valkenee, on kirkas
maaliskuun päivä. Eräs vanha vaimo menee alas rantaan avannolle, hän
löytää nuo onnettomat. Väkeä tulee avuksi. Heidät viedään saunaan,
luetaan loihtuja heidän puolestaan, heille annetaan lämmintä
juotavaksi. Nainen avaa silmänsä, hän puhuu, hän kertoo pitkän ja
surullisen jutun. Viikon kuluttua on hän kuollut.

Veikkoliini kuiskasi: -- ja poika, kuinka on pojan laita?

-- No niin, nyt sinä keskeytit minua kolmannen kerran, nyt ovat kuvat
juosseet yhteen, minä en enää näe mitään.

-- Mutta poika, poika, sano mitä hänestä tuli, sanoi Veikkoliini
suurimman jännityksen vallassa.

-- Niin, mitä pojasta tuli, kysy papilta. Pitäjälle tulevat semmoiset
lapset, vastasi eukko hajamielisenä; tylsyys ja väsymys alkoivat
taaskin saada häntä valtoihinsa. Hän oli sanonut kaikki, mitä hän
tiesi, ja vajosi jälleen entiseen välinpitämättömyyteensä.

-- Pitäjälle, niin... Ja Veikkoliini nousi pikaisesti ylös, hän oli
kovin liikutettu. -- Pitäjälle joutuvat ne, ja niin heidät jätetään
sille, joka vähimmän vaatii heidän elatuksestansa. Ja mitään muuta te
ette voi minulle sanoa?

-- En mitään muuta, sanoi vanhus. Tehän itse keskeytitte minua, vaikka
minä teitä varoitin.

Veikkoliini jätti hyvästi, antoi akalle viiden markan setelin, ja,
vaikka vielä oli rankkasade, hankki hän kylästä hevosen ja rattaat
matkustaaksensa kirkolle. Hän oli saanut alun, mistä lähteä, nyt
tahtoi hän ajaa asiansa perille.

Hän tapasi kappalaisen, tuon vanhan, hyväntahtoisen ja puhelijaan
miehen, esitti vielä kerran asiansa, kertoi mitä hän oli kuullut,
ilmoittamatta kumminkaan lähdettä.

Ja vihdoinkin, monivuotisen etsimisen perästä sai hän varmuutta.
Kansliassa oli hyvin kääritty mytty, mytyssä oli vanha ruotsalainen
virsikirja, siinä oli tuo punakeltainen silkkihuivikin ja
muutamia kuluneita lapsenvaatteita; kaikki tämä oli varustettu
päällekirjoituksella, joka ilmoitti minkä asianhaarain ollessa tavarat
oli löydetty. Tärkein kaikista oli se, että virsikirjassa oli hänen
vaimonsa tyttönimi, Emilia Bergelin, ja tämän nimiseksi oli Hultila
todellakin merkinnyt vaimon ja hänen poikansa kirkonkirjoihin, niin,
olipa vielä kirjoittanut muistiin tapaukset ja päivät niin, kuin tuo
vanhus oli ne kertonut.

Kaikki kävi nyt yhteen. Asia oli selvä. Heti saatuansa täyden
varmuuden, matkusti Veikkoliini kotiansa. Hänen näin sateessa ajaa
täristessään, antaen ajatuksiensa vapaasti liidellä, välähti äkisti
kuva hänen sielunsa silmälle. Hän näki pihlajaa Kiiskilän pihalla,
jossa oli parvi ahmivia tilhejä, näki Ellin ja Kaarlon, joka
palavalla, intohimoisella silmäyksellä katseli ylöspäin. Nuo tummat
silmät sinertävine valkuaisineen, ne olivat hänen vaimonsa silmät.
Kummaa, kun hän ei niitä heti tuntenut? Noh, sen hän kyllä tiesi, hän
tiesi missä hänen muistinsa ja ajatuksensa olivat olleet...

Huutolaispoika, jonka hän oli luullut Matin rengiksi, ja jonka hän
ainoastaan silloin tällöin oli nähnyt talossa, se oli hänen poikansa,
siitä ei ollut enää epäilemistäkään.



XIII.


Pääkonttorista Viipurissa oli talven ja kesän kuluessa tullut sanoma
sanoman perästä Vahvalle Matille käskien häntä koettamaan parastaan
saadaksensa tukkilautan perille kuljetetuksi. Kauppahuone oli näet
vastaanottanut melkoisia tilauksia hollannin hirsiä hankittavakseen
ennen syksyä. Tämä hirsivarasto oli vielä pinoissa Pielisjärven
rannalla, kun tilaus tehtiin. Kovalle otti, jos tahdottiin ennen
syksyä ehtiä kuljettaa nämät hirret alas Uuraansalmelle.

Vahva Matti ei saanut aikaa pannakseen kunnollista lauttaa kokoon.
Semmoisen tekeminen oli paitsi sitä vaikeata, sillä vesi täällä joen
suulla virtasi kovasti, ja hirret olisi sitä varten pitänyt ensin
viedä syvemmälle vedelle.

Pitempiä matkoja ja syvää vettä varten pannaan lautta tavallisesti
siten kokoon, että hirret pannaan ristiin päälletysten. Koko lautta
näyttää silloin suunnattomalta halstariraudalta. Jos vesi on syvä ja
matka pitkä, niin ett'ei lauttaa tarvitse purkaa kapeitten salmien,
virtojen ja koskien tähden, voipi tämmöinen lautta olla jopa
kuusikerroksinenkin. Siinä, missä hirret ovat ristissä toistensa
päällä, sidotaan ne yhteen köydellä sillä tavoin, että mitä nopeammin
lauttaa vetää eteenpäin höyry tahi miehet köydellä, sitä tiukemmalle
köysi vetäyntyy. Tavallisinta ja mukavinta on kuitenkin kuljettaa
hirsiä n.s. puomilautassa, s.o. useista toisiinsa yhdistetyistä
hirsistä muodostetaan sulku, jonka sisällä hirret vapaasti kelluvat.
Semmoista lauttaa voidaan salmissa kaventaa, tarvitsematta sitä
hajoittaa, voidaan virroissa ja koskissa helposti purkaa, laskea alas
ja taaskin ko'ota. Sitä vastoin oli sillä vähäinen vastustusvoima
myrskyä ja aaltoja vastaan. Syvillä vesillä ja avaroilla selillä
käytetään tätä tapaa ainoastaan silloin, kun ilma on pysyväisesti
kaunis, matkat lyhyet, ja kun kuljetusolot muutoin ovat suotuisia.

Matti tunsi Pielisjärven epävakaan veden perinpohjin. Hän tiesi, minä
aikoina tuuli tavallisesti käy etelästä tai pohjoisesta. Hän tunsi
virrat ja vedet, luodot ja karit. Kaikki Pielisen oikut ja temput oli
hän kokenut. Hän oli mitannut sen syvyyden ja tiesi, missä pohja oli
liejuinen tahi sorainen. Sumussa, myrskyssä, tyynessä oli hän kulkenut
sitä myöten venheellä, lautalla ja proomulla. Sentähden pelkäsi hän
tätä järveä.

Se oli arvaamaton, kuni oikullinen nainen. Kuten leikkivä lapsi lepäsi
se tuolla auringon paisteessa pehmoisena kuin niittyvilla,
aamunkoitteessa ruusuisena, teräskiiltoisena päivän kuluessa,
iltasella tutkimaton kuin kuvastimen pinta, ja yht'äkkiä vääntyivät
sen armaat kasvot. Tuo pieni jokeltava lapsi muuttui vihastuneeksi
jättiläisimmeksi, joka ympärinsä löi, löi ilman tarkoitusta,
hillittömän vihaisena. Sokeassa raivossaan ruhjoi se venheitä, repi
lauttoja rikki, musersi miehiä. Niin, Pielinen oli petollinen ja
julma. Matti ei luottanut siihen enemmän kuin yksiöiseen jäähän.

Ja kumminkin täytyi hänen nyt, ehtiäkseen perille, vastatakseen
kauppahuoneen monivuotista luottamusta, juuri nyt, kun näytti niin
tärkeältä, täytyi hänen uskaltaa sulkulauttana kuljettaa nuo
neljäkymmentä tuhatta hirttä perille, ainakin tuolle suurelle selälle
saakka, jossa kauppahuoneen hinaajahöyryn piti tulla vastaan. Hän
yhdisti siis hirtensä kolmeen pienempään lauttaan; yhteen lauttaan
pani hän kaikki ne hirret, jotka saatettiin katsoa kelvollisiksi
hollannin hirsiksi, ja sitä hän itse johti. Kuhunkin lauttaan oli hän
kumminkin laittanut tukevamman keskuksen hirsistä, jotka hän oli
pannut päälletysten ja sidottanut nuorilla, vitjoiksi väännetyillä
kuusilla.

Joka lautalle pantiin lautoja permannoksi ja rakennettiin koju
ruokatavarasäiliöksi ja makuusuojaksi väelle. Vanha haljennut,
isonlainen pata toimitti tulisijan virkaa. Vintturi, neljä miestä ja
kaksi hevosta pantiin joka lautalle, ja niin oltiin valmiina tuohon
kuukausia kestävään matkaan.

Oli sateinen toukokuun päivä, kun Vahva Matti ensikerran viritti
köytensä suurine, raskaine ankkureineen. Kun tämä köysi koko
pituudelleen oli ojaistu, valjasti Antti ja Kaarlo vanhan Hurjan ja
toisen vinosilmäisen, mustan, Lento nimisen hevosen, vintturin eteen.
Köysi kelattiin ylös natisevan akselinsa ympäri, ja lautta lähti
matkalle hitaasti ja verkalleen tuota kaukaista määräpäätänsä kohden.
Laivaksi se oli raskas; se oli jykevä ja kömpelö, sen kuljetusvoima
heikko: kaksi hevosvoimaa sanan varsinaisessa mielessä. Ja kumminkin
oli lautan matka sata peninkulmaa pitkä, täynnänsä vaiheita, vaaroja.
Mutta ne henkiset voimat, jotka ohjasivat sen kulkua ja johtivat sen
tietä, olivat sitkeitä, kulumattomia, taipumattomia: tuo suomalaisen
uskollisuus, tuo suomalaisen kärsivällisyys. Niin kauan kuin nämät
voimat olivat lautalla, ei Blumen kauppahuoneen tarvinnut pelätä sitä,
ettei lautta aikanansa saapuisi Suikkilan sahan satamaan.

Viikkokausi oli kulunut eikä Matti vieläkään ollut kauas ennättänyt,
sillä herkeämättömät etelätuulet vaikuttivat sen, että matka kävi
tavallista hitaammin. Noin kesäkuun keskipalkoilla oli Vahva Matti
ennättänyt Kiiskilän kylän kohdalle; mutta hinaaja-alusta hän ei vielä
ollut nähnyt. Hän ei saanut käsitetyksi, mitä asiain johtajat
ajattelivatkaan.

Täällä lepäsivät lautat pari päivää; sillä Maria ja Elli talon
tärkeimpien irtonaisten tavarain kanssa muuttivat nyt lautoille; nyt
toteuntuisi tuo aiottu suuri muutos Suikkilan sahalle. Marian seurassa
tuli eräs nilkka suutari pikineen ja nastoineen, kaikkine
työkapineineen. Hän aikoi matkan aikana tehdä uittomiehille työtä. Ja
niin lähdettiin.

Tällä lautalla elettiin erillänsä maailman puuhista ja turhuudesta.
Mitä mailmassa muualla tapahtui, siitä ei tiedetty täällä mitään.
Ainoastaan jonkun kalastajan laskiessa venheensä lautan laidalle,
antaaksensa sen kulkea lautan mukana, tahi kun pojat lähetettiin
lähimpään kylään hankkimaan hevosille ruokaa, saattoi yksi tahi toinen
huhu ulkomailmasta saapua tälle lelluvalle saarelle.

Kun auringonvalo säteli taivaalta ja heijasti järven pinnalta, niin
että silmiä pakoitti, vaikka kuinkakin tirrotti ja väänti heidän
kasvonsa ryppyihin, kuin kuivunut omena, kun aurinko poltti niin, että
se veti rakoille ja näppylöille lasten ja naisten ranteet ja ahvetutti
miehet mustiksi kuin murjaanit, kun kuivuus aivoja huimasi, niin ei
ollut muuta suojaa, kuin tuo pieni hökkeli lautalla. Kun yötuuli
kylmänä ja jähmettävänä toi kostean vilun, kun sade virtasi alas, kun
sumu, pehmeänä, valkoisena ja kauniina petti silmät, muuttaen kaikki
muodot ja etäisyydet, niin koju oli ainoa suojelus, mitä Matti saattoi
tarjota perheellensä ja väellensä. Mutta älköön kumminkaan luultako
että Matti tahi väki olisivat siitä olleet murheissaan.

Ei, vanhoilla uittomiehillä on tapana sanoa, että mieli virkistyy ja
sielu ilostuu ajateltaessa hillitöntä elämää tukkilautoilla. Matin
miehet olivat, paitsi Jaakko Trast, nuorta väkeä parhaassa ijässään.
He olivat kuleksineet kaikkia Suomen vesistöjä; ei mikään
kouluvoimistelija voinut jälitellä heidän temppujansa, kun he
jäntevillä ja tottelevilla, ikäänkuin vaskesta valetuilla jäsenillään,
mennä pyyhkisivät riemuitsevaa vauhtia alas koskista parin pyöreän
hirren päällä. Ja kun hirsi keikkui vaahdossa, niin että kylän tytöt
ja pesijämuijat rannalla pelosta kauhistuen päästivät hätähuudon,
silloin nauttivat koskenlaskijat oikein sydämmensä pohjasta. Seudun
nuorison hyväksyvän hymyn edestä leikkivät he rajusti sillä reunalla,
joka on elämän rajana, missä kuolema aukaisee sylensä. Niinkuin
kaikki, jotka joka päivä heittävät arpaa elämästä, elivät he
hauskasti, melkein raivoisasti. Paloviina ja korttipeli, tanssit ja
pojankujeet, sukkelat pilapuheet, jotka eivät aina olleet ihan
säädyllisiä, helpottivat raskasta työtä ja niukkaa unta. Matin koko
velvollisuudentunne, hänen jättiläisvoimansa ja isäntävaltansa olivat
kyllä tarpeen pitääksensä väkeä sopivien rajojen sisällä, kun veri
oikein kuohui.

Ja pitkinä kesä-iltoina, kun varpattiin lautalla, silloin laulettiin
lauluja ja kerrottiin satuja ja tarinoita kaikilta Suomen seuduilta.
Niin, Puolasta ja Krimistäkin, sillä Jaakko Trast, joka oli
ensimmäinen mies lautalla lähinnä Mattia, osasi kertoa tarinoita
loppumattomiin, vaikka hän muutoin olikin vähäsanainen ja
harvapuheinen.

Ei, tukkipojan elämä, se on ihanaa, viikkokausittain laiskurin työtä
ja sitten, kun on kyllikseen levätty ja ollaan väsyksissään paljaasta
joutenolosta, ylimääräistä ponnistusta ja hengenvaaraa.

Oli ilta heinäkuun alussa. Oli sivuttu Korkiavaaran suuri tunnushonka,
oli ennätetty Pallasmaan saarien ohitse ja suoritettu osa
Ristisaartakin, ja edessä oli yksi Pielisjärven suurimpia selkiä.

Kesäyön taivas purppurapunaisena lännessä, vaaleine tähtineen,
keveine, äärettömyydessä häilyvine pilvineen kuvastui selän
hopea-häiveiseen pintaan, ja kehyksenä seisoivat rannan lepät, kummut
ja kukkulat ylösalasin käännettyinä sen ympärillä. Oli kuin mahtava,
ääretön pallo, jonka keskessä lautta, jumala ties minkä voiman
kannattamana, häilyi tuossa äärettömyydessä syvyyden ja korkeuden
välillä. Silloin tällöin kajahutti huiluäänensä joku valvova
laulurastas, joka ei vielä ollut kevätlaulujansa unhottanut, ja
sävelaallot toi laulun järven yli.

Illan suloisuus ja hiljaisuus sekä luonnon kauneus olivat saattaneet
lautan koko väestön ylevään mielentilaan.

Vahva Matti istui vaimonsa kanssa kojun vieressä puhuen matalalla
äänellä ja pitkäveteisesti siitä onnesta ja huolettomasta
tulevaisuudesta, joka heitä odotti.

Suutari ratkaisi ajatuksissansa kristillis-yhteiskunnallisia
kysymyksiä ja hyräili sillä aikaa Sankeyn riemuvirsiä uskovaisten
autuuden toivosta.

Jaakko Trast, sotilas, ja Nestor Rönni loikoivat selällään lautalla,
vetivät iltasavujaan, nauttivat viileydestä ja katselivat
tupakansavua, kun se tuprusi ylös ja katosi illan utupilviä kohti.

Kojun takana istui Halli koira, kieli riipuksissa ja häntä vedessä.
Hänen vierellään istuivat Elli ja Kaarlo keskellä elämän onnea ja
iloa, Elli ruusunpunaisena, Kaarlo kovin kalpeana. Ellin terveet
huulet olivat puoleksi auki, hänen silmänsä haaveksivat. Katseella,
joka ilmaisi sekä lapsellista turvattomuutta että itsetietoista
neitsyllisyyttä katseli hän Kaarloa silmiin. Oli noissa hänen
silmäyksissänsä kainoutta ja iloa, oli mitä hellinti lempeyttä. Kaikki
sanoivat nuot nuoret toisillensa, suullista sanaakaan lausumatta.
Heidän sydämmensä kohtasivat toisensa ja sulivat yhteen, kuten
salaiset lähteet, näkymättömästi, hiljaisuudessa, vastustamattomasti.
Ja Kaarlon tarttuessa Ellin hentoon käteen, jonka hieno rakennus ja
kalpea iho ilmaisivat pitkällistä sairautta, vavahutti näitten
molempain nuorten ruumiita suloinen tuska, joka seisatti heidän
sydämmensä tykytystä. Enkeli paljaine lyövine miekkoineen oli jättänyt
vartiopaikkansa paratiisin portilla; he olivat astuneet sisään
ensimäisen rakkauden pyhään puistoon.

Hiljaisuus, juhlallinen mieliala ja tuo nuoren rakkauden onni olisivat
kyllä vielä kauemmin kestäneet, joll'ei Antti, joka monta tuntia oli
istunut onkimassa, yht'äkkiä olisi tuntenut itseänsä nälkäiseksi ja
pyytänyt ruokaa. Maria pani ruuan esille. Päivän sietämättömän
kuumuuden perästä virvottiin jälleen uuteen eloon. Ruokahalu oli hyvä,
ja nuoriso kyllä piti siitä huolta, että keskustelu pysyi vireillä.
Puhuttiin sitä ja tätä.

-- Puhu jotakin, Nestor Rönni, sanoi Antti, sinä olet jo kauan sitten
luvannut kertoa meille jonkun sadun.

-- Minä kerron sadun, sanoi suutari, jonka minä olen itse tänään
sepittänyt.

-- Älkää te, kertokoon Rönni, sanoi Antti, hän osaa niin hyviä
tarinoita kertoa.

-- Annetaan nyt suutarin kertoa, sovitti Maria, koska hän itse on
sepittänyt satunsa.

Ja suutari alkoi pitkällä johdatuksella, kuinka hän oli ollut
herännäinen, baptilainen, metodilainen ja kaikkia mahdollisia -laisia,
jälleen yhtynyt valtiokirkkoon, ja nyt, naulatessaan ja naputtaessaan,
pijetessään ja vetäessään, oli alkanut miettiä joitakuita tärkeitä
opin pykäliä, muun muassa helvetin oppia. Hän ei ollut saavuttanut
rauhaa eikä lujaa ja varmaa vakaumusta, jonka tähden hän oli ko'onnut
kaiken omaisuutensa ja oli nyt matkalla erään suuren hihhulipapin ja
profeetan luokse Rantasalmelle keskustellaksensa tästä tärkeästä
asiasta.

-- Niin, mutta kertomus, satu, sanoivat toiset.

-- Kyllä, näin se kuulun, se kertoo tekopyhästä räätälistä:

-- Oli kerran räätäli, joka oli kaikkien muitten räätälien kaltainen:
vaikka hänelle olisi antanut kymmenen kyynärää sarkaa pukuun, aina
leikkasi hän sen niin, että vaate juuri hädin tuskin riitti, eikä
mitään jäänyt liikaa omaajalle. Sitä paitsi eli hän salassa syntistä
elämää, mutta oli niin tekopyhä, ett'ei pappi eikä lukkarikaan voinut
häntä läpikatsoa, vaan luulivat kaiken olevan niinkuin olla pitikin.

-- No niin, eräänä päivänä kuoli hän, ja hänen sielunsa yritti sisään
taivaaseen.

-- Kuka sinä olet, sanoi Pietari, joka seisoi taivaan valtakunnan
ovella.

-- Minä olon räätäli, minä, ja tahtoisin taivaan valtakuntaan.

-- Vai niin, odota vähän, odota vähän.

-- Hyvä herra apostoli, sanoi räätäli levottomasti, älkää olko ankara
minulle, en minä ole toisiakaan räätäleitä huonompi, sen minä voin
vakuuttaa, ja kaikkia suutareita paljoa parempi.

-- No, no, mene siis sisään.

Pietari raotti ovea ja räätäli luikahti taivaan valtakuntaan.

Ja tyytyväinen hän nyt oli. Hän ihmetteli kuinka niin helposti
ylipäänsä kävi kirkkauden valtakuntaan pääseminen.

Ja kuinka kaunis tämä taivas oli, johon hän oli tullut, ja kuinka
säteilevä valo täällä olikin, ja mikä kaunis soitto sitten, ja kaikki
kulkivat autuaina loistavissa valkeissa vaatteissaan.

Vaan ei aikaakaan, niin alkoi jo räätälistä täällä sisällä tuntua
liian valoisalta; hänen silmiänsä häikäisi, ja soiton helinä vaivasi
hänen korviansa. Urhollisesti kesti hän kumminkin hetkisen koettaen
olla onnellinen, kuni toisetkin. Lopuksi tunsi hän kumminkin, että
hänen kävi mahdottomaksi tätä kärsiä. Hänen aivoissaan suhisi ja hänen
silmiään pakotti. Ei käynyt, hänen täytyi päästä pois täältä, täällä
ei hän voinut kestää.

-- Räätäli kulta, sanoi Pietari, sinä näytät taivaaseen
kelpaamattomalta, sinä. Kuinka on laitasi? Pysy hiljaa ja ole
tyytyväinen täällä.

Mutta räätäli seisoi oven pielessä Pietaria kurnuttamassa,
rakoilemassa ja kiusaamassa: -- laske minut pois täältä, tämä on
minulle mahdotonta kärsiä.

Viimein, kun Pietari ei enää edes vastannutkaan hänen rukouksiinsa,
kuiskasi hän hiljaa: minä olen syntinen, vaivainen, viheliäinen
räätäli, olen petoksella tunkeutunut taivaaseen. En minä sovellu
tähän, täällä kärsin kauheaa tuskaa; päästä minut sinne, jonnekka
kuulun.

-- Minnekkä sitten, sanoi Pietari?

-- Sinne, oi, sinne, sinä tiedät, ja sana ei tahtonut tulla hänen
huuliltansa; sinne helvettiin, sai hän vihdoinkin kuiskatuksi.

-- Räätäli parka, sanoi Pietari, minun käy sääliksi sinua, mutta
mitään semmoista paikkaa ei olekkaan. Taivas itse on sinun helvettisi.
Hurskaat ovat täällä autuaat, pahat saavat täällä kärsiä tuskaa,
Semmoinen on tekopyhän rangaistus.

-- Oi, herra jumala, huusi räätäli. Se on kauheinta, mitä koskaan olen
kuullut.

Hänen huutonsa, hänen huokauksensa, hänen valituksensa ja itkunsa, ne
kaikuivat sekaantuessaan autuaitten ylistysvirsiin juuri niin, kuin
niiden piti kaikua. Miljooniin toisiin ääniin sointuivat ne yhteen
sopusoinnuksi, karitsan ylistykseksi, ja ijankaikkisesti tulisi autuus
olemaan hänen rangaistuksenansa, ja hänen valitushuutonsa tulisi
Herran ylistykseksi.

       *       *       *       *       *

Kun satu oli lopussa, sanoi Maria: -- Hyi, tuo on ilkeä satu, mitäs
kristillisyyttä se olisi, että ei olisi helvettiä. -- Ei tuo sovi
lapsille, mene sinä, Elli, sisään, sinä: yökylmä alkaa jo tulla, olit
kipeä eilen.

Ei, hän, hän oli terve, mikäs häntä vaivaisi. Ja todellakin, tämä
hento vartalo ei näyttänyt koskaan väsyvän, ei koskaan vilustuvan,
hänen sisällinen elämänsä oli niin keskeyntynyt, niin vahva, että hän
kesti siinä, missä moni vahvempi olisi vikaantunut ainaiseksi.

-- En, minä tahdon kuulla Rönnin sadun Uukuniemen pajarista. Enkö
pääse menemästä tuohon kuumaan kojuun?

Elli ei vielä ollut milloinkaan rukousta tehnyt, jonka hänen äitinsä
olisi jättänyt kuulematta. Nytkin sai hän tahtonsa täytetyksi.

Kesäyön hämärässä painui Elli lähemmäksi Kaarloa, otti salassa hänen
kätensä omaansa ja kuunteli suurimmalla tarkkaavaisuudella Rönnin
satua.

Ja Rönni, jonka puhe tavallisesti kuului kuin oven narina, muuttui
nyt, kun hän kertoi satua, kaunopuheiseksi. Hänessä oli vähän
runoilijaa, hänen puheensa juoksi selvänä ja poljennollisena kuin
varstan iskut riihessä. Kuten jokainen varstan isku irroittaa
kultaisen jyvän ruumenista ja oljista, niin antoi jokainen Rönnin sana
oikean kuvan ja teki oikean vaikutuksen kuulijoihin.

-- Näin kuuluu satu Uukuniemen pajarista:

Oli kerran, kauan, kauan aikaa sitten, rikas pajari, jolla oli kaunis
tytär, vaikka hän itse oli kovin ilkeä ja ruma. Pajari asui komeassa
hovissaan Hoviharjun selänteellä Pyhäjärven rannalla; hän oli varsin
mahtava ja rikas. Hän omasi koko Sortavalan, Ruskealan ja Jaakkiman
pitäjät läänityksenä Pihkovan ruhtinaalta, joka oli Moskovan tsaarin,
Ivana julman läänitysmies.

Pajari kiusasi ja rääkkäsi talonpoikiansa monella tavalla, niin että
häntä koko seudussa sanottiin talonpojanrääkkääjäksi. Julmuuden
harjoittaminen oli hänen huvinsa ja ajanviettonsa.

Siihen aikaan olivat tämän seudun asukkaat venäjän uskontoa. Heidän
pappinsa ja lukkarinsa tulivat kaikki Valamon luostarista. Pajarin ja
luostarin välillä oli alituinen riita, sillä papit ottivat
suojellakseen kansaa hänen omavaltaisilta teoiltaan ja nuhtelivat
häntä hänen julmuudestaan.

Pajari vaati talonpojilta korkeita veroja ja kaksinkertaisia
päivätöitä sekä pakotti heitä juhtien puutteessa vetämään auraa. Tätä
he kärsivät napisematta; mutta kun hän omatekoisten oikeuksiensa
perusteella, pitäjien omaajana ja kansan herrana, rupesi vaatimaan,
että joka morsian vihkimisen jälkeen palvelisi kolme päivää ja kolme
yötä hänen talossansa, silloin talonpojat vimmastuivat.

Ja pyhän Vapun päivänä kokountuivat he hiljaisuudessa eräälle
korkealle vuorelle, jossa he valittivat ja vaikeroivat niin, että
vuorta vielä tänäkin päivänä sanotaan Itkevien kallioksi; täällä he
sopivat, ett'eivät enää kauemman kärsisi pajarin sortoa ja julmuutta.

He valitsivat sentähden kolme kertaa kolme viisasta ja kokenutta
miestä puhumaan puolestansa.

Kolme miestä sai tehtäväksensä viedä lahjoja ja antimia mahtavalle
ruotsalaiselle herralle, joka hallitsi Inkerinmaata, ja jonka nimi oli
Jaakko Pontus de la Gardie. Hänelle piti heidän antaa 12 mustaa ahman
nahkaa, sillä hän söi ja kalusi ympäriltään kuin ahma, valloitti
kaupunkeja, kyliä ja pitäjiä, toisen toisensa perästä, vaan ei
kuitenkaan koskaan ollut tyytyväinen siihen, mitä hän jo oli
anastanut.

-- Herra ja kreivi! Tule tänne meidän luoksemme, piti heidän sanoa
hänelle, auta meitä rankaisemaan sitä jumalatonta pajaria, ja me
tottelemme sinua ja maksamme sinulle veroa, niin kauan kuin sinä
sallit meidän uhrata pyhälle Hermanille ja annat meidän tyttäriemme
olla rauhassa.

Kolmen miehen piti mennä Pihkovan ruhtinaan luo, antaa hänelle
kaksikymmentä punaista ketunnahkaa, sillä hän oli viekas ja
pelkurimainen kuin kettu, ja sanoa hänelle:

-- Herra ja ruhtinas, tule meitä auttamaan sitä jumalatonta pajaria
vastaan, ja me tottelemme sinua ja maksamme sinulle veroa, niin kauan
kuin sallit meidän uhrata pyhälle Antrealle, kaikkien slavilaisten ja
karjalaisten suojeluspyhimykselle, ja niin kauan kuin varjelet
tyttäriemme kunniaa.

Kolmen miehen tuli mennä suureen Moskovan kaupunkiin tsaarin luokse,
antaa hänelle kolme kertaa 24 kärpännahkaa lahjaksi, sillä hän oli
herra ja hallitsija, ja heidän tuli hänelle sanoa:

-- Tsaari ja itsevaltijas, auta meitä sitä kunniapattoista pajaria
vastaan, sillä hän pilaa kaikki meidän nuoret naisemme.

Ja nuo kolme ensimäistä menivät Käkisalmeen. Siellä he tapasivat tuon
suuren ruotsalaisen Pontus kreivin; hänellä oli tuhatmiehinen
sotajoukko ja talonpoikia ympärillänsä, ja ne kaikki rakensivat teitä
ja siltoja eri suunnille; sentähden nimitetään vieläkin metsäpolkuja
ja telasiltoja itä-Suomessa "ponnuksiksi". Nuo kolme kokenutta miestä
esittivät asiansa kreiville. Näin vastasi tuo suuri kreivi Jaakko
Pontus de la Gardie:

-- Menkäät ja sanokaat talonpojille teidän kotiseudullanne, että kun
tie Vuokselta Pyhäjärvelle valmistuu, niin minä tulen hirttämään
pajarin hirsipuuhun, joka on yhtä korkea, kuin Hamanin hirsipuu.

Ja ne toiset kolme menivät Pihkovaan ja tapasivat Pihkovan ruhtinaan,
joka oli villisikoja metsästämässä. Heidän annettuaan lahjansa ja
esitettyään asiansa, vastasi ruhtinas:

-- Menkäät ja sanokaat niille, jotka ovat teidät lähettäneet, että
voitettuani ruotsalaiset ja valloitettuani Marianlinnan, tulen minä
luoksenne ja elävältä poltan pajarin.

Ja kun ne viimeiset kolme tulivat Moskovaan ja oprinnikit [tsaari
Ivana III:nen henkivartijat] eivät tahtoneet laskea heitä sisään Ivana
julman luokse, niin saivat he kauan odottaa Kremlinin porttien
ulkopuolella. Mutta eräänä päivänä kun tsaari oli kipeä, eikä kukaan,
ei edes hänen italialainen lääkärinsä, voinut häntä auttaa, muistuivat
eräälle hovimiehelle nuo Suomen noitamiehet mieleen, sillä semmoisia
heidän luultiin olevan. Hän puhui itsevaltiaalle heistä, ja he tuotiin
tuon julman tsaarin luokse.

Tsaari Ivana makasi kultaisessa vuoteessaan, tsaarikruunu vieressänsä
ja valtikka kuumeenkipeässä, vapisevassa kädessään. Hänen ympärillänsä
seisoi hänen henkivartijansa ja useita mahtavia pajareja. Nuo kolme
lähettilästä tarjosivat lahjansa ja esittivät pyyntönsä.

-- Menkäät, vastasi tsaari Ivana, sanokaat niille, jotka teidät
lähettivät, että tultuani terveeksi, tulen minä Karjalaan, ja pajari
on, sakramentitonna ja voitelematonna, saapa semmoisen kuoleman, jota
eivät koskaan pajarini unhota.

Mutta vanhin lähettilästen joukosta katsoi häntä pelkäämättä silmiin
ja sanoi:

-- Herra ja tsaari, minä näen sinun silmistäsi, että sinä et enää
koskaan parane; kolmen päivän perästä olet sinä kuoleman oma; anna
meille itsellemme oikeus rangaista naisten ryövääjää.

[Tämän tapauksen on suuri historiamaalari Jacoby kuvannut "suomalaiset
noidat ennustavat tsaarin kuoleman" nimisessä taulussaan.]

Silloin putosi valtikka tsaarin kädestä, hänen huulensa vapisivat.

-- Menkäät jumalan haltuun, sanoi hän, ja hakekaat itse oikeutta
itsellenne.

Nuo kolme lähettilästä menivät kotiansa, mutta tuskin oli kolme päivää
kulunut, ennenkuin tsaari kuoli, niinkuin Suomen noidat olivat
ennustaneet.

Niukkilan kylässä Pyhäjärven rannalla oli siihen aikaan tyttö, jonka
nimi oli Maria. Hänen hiuksensa olivat keltaiset, kuin kypsynyt olki,
ja silmänsä elävät ja mustat, kuin oravan. Hoikka ja soreakasvuinon,
kaunis ja hyvä hän oli; ei hänen vertaistansa koko Karjalassa ollut.

Kauan oli jo pajari maltitonna odottanut hänen hääpäiväänsä. Mutta
kaunis Maria oli aina toistaiseksi lykännyt myöntäväisen vastauksen
antamisen kenellekään monesta kosijoistansa; hän odotti noitten kolmen
kolmemiehisen lähettiläskunnan sanomaa.

Vihdoinkin palasivat nuo lähettiläät kotia. He kutsuivat heti kaikki
talonpojat Itkevien vuorelle ja esittivät jokainen vuorostaan ne
vastaukset, jotka he olivat saaneet. Kun talonpojat kuulivat tsaarin
vastauksen, tulivat he iloisiksi ja päättivät kostaa pajarille mutta
säästää hänen tytärtänsä, joka oli hyvä ja jalo neiti.

Pyhän Antrean päivänä, kun viljat olivat kootut ja kirkko oli
koristettu lehdillä ja kukilla, kun pappi messusi ja Sortavalan
luostarin laulajat lauloivat pyhiä laulujansa, tuli pajari ratsastaen
mustalla hevosellaan, kymmenen hurjan arokoiran ja monen jääkärin
kanssa, kirkkoon, niinkuin hänen tapansa oli, katsomaan vihittäisiinkö
sinä päivänä joitakuita morsiuspareja.

Hän jätti hevosensa erään sotamiehen hoidettavaksi ja astui itse
sisään Herran huoneeseen. Hän oli puettu nahkareunaiseen silkkipukuun
ja kupeellansa oli hänellä kultaisessa kantimessa pitkä, paljas
miekka. Nähdessään tuon kauniin Marian vihdoinkin seisovan morsiamena
kirkossa, kävi hän iloiseksi. Hän oli julmannäköinen, kun nuo lihavat
kasvot pienine, pirullisine silmineen ja tuo iso suu hymyilivät
tyytyväisyydestä. Mutta mitä iloisemmaksi pajari tuli, mitä enemmän
hän hymyili, sitä katkerammaksi tuli Marian suru.

Pajari aikoi juuri antaa käskyn jääkäreillensä tarkasti vartioitsemaan
kirkon ovea, että ei kukaan morsian pääsisi ulos, kun papit ja nuo
kolme lähettilästä, jotka olivat käyneet tsaarin luona Moskovassa,
tulivat sisään siitä ovesta, joka vei kaikkein pyhimpään.

-- Katsokaa tuolla, huusi pappi niin kovasti, että koko seurakunta sen
kuuli, tuolla on pajari, se Belialinmies, vaatikaa oikeuttanne,
talonpojat, niin sanoo Moskovan tsaari teille.

Nyt pääsi meteli valloilleeen. Talonpojat hyökkäsivät kiusaajansa ja
hänen sotamiestensä kimppuun. Sotamiehet ennättivät tuskin nousta
vastarintaan, ennenkuin he tapettiin, mutta pajari ennätti paeta
kirkosta, hypätä hevosen selkään ja ratsastaa pois hurjinta vauhtia,
talonpoikien häntä takaa ajaessa.

Koko päivän ratsasti pajari mitä hevonen jaksoi. Iltapuoleen saavutti
hän erään niemen, joka kuusi- ja mäntymetsää kasvavana pistäiksen
Pyhäjärveen. Pajarin hevonen oli väsynyt tuosta tulisesta
ratsastuksesta; se puhalsi ja pärskyi kovasti. Hän pelkäsi, että hänen
takaa-ajajansa huomaisivat häntä, ja kun hän ei voinut edemmäksi
paeta, pisti hän miekalla kuolijaaksi hevosensa, väänsi sen järveen ja
kätkeytyi itse erääseen ketunluolaan. Tuskin oli hän ehtinyt ryömiä
kivien alle, ennenkuin vainoojat jo olivat paikalla. Vaikka
talonpojat, jotka olivat nähneet hänen ratsastavan niemelle, etsivät
koko illan, eivät he voineet pajaria löytää.

Kaunis Maria, joka myöskin oli niiden joukossa, jotka etsivät tuota
julmuria, oli väsynyt ja istahtui nyt kivelle levätäksensä.

Marian istuessa siellä katselemassa kuinka kuuvalo kimalteli vedessä,
huomasi hän sen kiven, jonka päällä hän istui, liikkuvan, ikäänkuin
joku olisi hiljaan takonut sitä; se oli pajarin sydän, joka kovasti
tykki pelosta, sillä juuri sen kiven alla hän makasi luolaan
kätkeytyneenä. Hän kumartui alas nähdäksensä, mitä siellä mahtoi olla,
joka kolkutti kiveen. Silloin näki hän kuuvalossa pajarin ilkeäin
silmäin kiiluvan ja loistavan pimeässä, kuten pöllön silmät syksyllä.
Maria kutsui sinne talonpojat, jotka miehissä tulivatkin. Nähdessään,
että siellä oli heidän vihollisensa, kiljuivat he vihasta ja mättivät
kiviä luolan suulle, niin että siihen syntyi suuri kiviraunio, ja
asettivat vartion raunion luokse, ettei kukaan voisi auttaa pajaria.
Neljä vuorokautta kuultiin pajarin valittavan ja vaikeroivan luolassa;
sitten hän vihdoinkin kuoli. Kiviraunio seisoo siellä vielä tänäänkin
koskematta. Mutta se niemi, jonne pajarin hevonen uupui, nimitettiin
sitten Uupuniemeksi, ja siitä sai koko pitäjä nimensä, Uupuniemen
pitäjä; tämän nimen ovat sittemmin ruotsalaiset ja venäläiset herrat
vääntäneet Uukuniemeksi.

[Eräs toisinto tästä kansansadusta sanoo "pajarin" kuolleen
Kuolemajärveen, josta sen pitäjän nimi olisi alkujaan.]

       *       *       *       *       *

-- Noh, virkkoi sotilas Trast tulisesti. Noh, jumalan kiitos, nyt
meillä on toiset ajat Suomessa, ei mikään pajari uskalla nyt
hiiskuakaan meillä, sillä kaikki ovat lain alaisina ja sille, joka nyt
koskettaa talonpojan oikeutta, huutaa se semmoista "smirnaa", ett'ei
sen kanssa ole leikkimistä.

-- Niin, niin, se on kyllä totta, sanoi Vahva Matti. Laki on meidän
herramme ja turvamme. Mutta nyt me mennään sisään ja pannaan maata.
Kuuleppas, Jaakko Trast, me olemme keskellä kulkuväylää. Yö on kyllä
valoisa, mutta siitä huolimatta, menepäs nostamaan lyhty mastoon.

Trast nousi ylös ja teki niinkuin käsketty oli. Sillä aikaa kuin hän
työskenteli lyhdyn kanssa, joka ei millään tavalla tahtonut ottaa
pysyäkseen paikoillansa tuolla ylhäällä väliaikaisessa mastossa,
huolimatta Trastin alituisista venäläisistä komentosanoista, kuuli hän
pienen höyryvenheen nopeita potkuriniskuja, joka halkaisten sisäjärven
läikkyvää pintaa, suhisi lautan ohitse. Hän tirkisti kesäyön hämärässä
ja näki järvellä lepäävän kaskensavun läpi pienen höyryn piirteet,
joka hänestä tuntui olevan Blumen "Leimu".

-- Wer da? (kuka siellä) huusi hän sotilaan tavalla. Silloin näki hän
tuossa eteenpäin rientävässä höyrylaivassa haamun, joka kumartuen
laivanpartaan yli, asetti kätensä suunsa ympäri ja päästi yöhön
huudon: "kauppahuone Blume on joutunut vararikkoon".

Trast päästi kädestään lyhdyn, joka putosi tukkien väliin, sihahti ja
katosi syvyyteen. Samassa astuivat Matti ja hänen vaimonsa ulos
kojusta.

Maria oli vaalea ja kauhistuksissaan. Matti sanoi hillityllä äänellä:
Kuka se oli, mitä herran nimessä hän jutteli?

-- Kyllä kaiketi isäntä kuuli, mitä hän sanoi, vastasi Jaakko Trast
vakavasti.

Höyryvenhe oli kadonnut, potkuriniskut olivat vaijenneet, kesäyön
rauha levisi yli seudun, ainoastaan aaltojen loiskeen kuultiin
polisevan ja läiskyvän vasten lautan laitoja. Kesäkuun hämärä oli
tullut.



XIV.


Vahva Matti ja hänen vaimonsa menivät kojuun ja panivat maata
tuoreista vastaniitetyistä heinistä tehdylle vuoteellensa sanaakaan
toisillensa virkkamatta.

Tämä ääni, joka samoin kuin myrskylinnun huuto aaltojen yli ilmoitti
onnettomuutta, tämä ääni, joka yön pimeydestä lähetti sanoja, jotka
heidät pelvolla ja tuskalla masensi, mistä se tuli, kenenkä se oli?
Blume on tehnyt vararikon, Blume on mennyt kumoon, oli se sanonut;
mutta sehän oli mahdotonta. Tuo rikas Blume... Ei, se oli ilkeää ivaa.
Ja kumminkin, jos se olikin totta!

Matin aivot, jotka työskentelivät hitaasti, alkoivat tehdä
johtopäätöksiä näistä sanoista, ja kun hän oli ne saanut selville, oli
kuin salaman pimeänä yönä äkisti valaistessa isoja aloja. Silloin näki
hän yhdellä silmäyksellä kauas tulevaisuuteen, näki itsensä koditonna,
majatonna, ja kaikki rakkaat omaisensa riippuvaisina hänen,
päivämiehen työstä. Hän oli ollut itsenäisenä talonpoikana lähes
kaksikymmentä vuotta. Hän oli eläessään nähnyt kylläksi tietääksensä,
miltä tuntui riippuminen jokapäiväisestä työstä. Matti oli vahva mies,
vakava mies, ja hänen hermonsa eivät olleet vielä koskaan pettäneet
häntä, mutta nyt, tämä kuva silmäinsä edessä, hän vapisi. Sama
ahdistus, joka valtasi hänet vanhuksen laulaessa:

     Metsättä ei taida kenkään
     Suomessamme eleskellä.
     Joka metsän hongat myypi,
     Kuuset kaikki luovuttavi,
     Myypi kaiken tavaransa
     Luopuu ihan onnestansa,
     Hävittävi rikkautensa.

Sama ahdistus valtasi hänet nytkin kaikella epäilyksen voimalla. Nuo
karvaiset kädet, muodottomat kuin taiteilijan ensimäinen suunnitelma,
puristuivat hänen tahtomattansa ristiin tuon leveän rinnan yli.
Taistelussaan hän ne kovasti painoi yhteen, silloin tunsi hän
yht'äkkiä -- lompakon, kauppahuoneen rahat. Vielä oli hänellä
neljätuhatta markkaa luonansa, melkein sama summa, jonka hän oli
saanut nyt autiona olevasta kodistaan, ja tuskin puolet siitä
summasta, joka hänellä oli saatavana Blumen pesästä.

Mitä minulla luonani on, on minun, minun rahojani, äjähti hänen
päähänsä. Ota ne, pidä ne, älä anna niitä pois kenellekään, pidä ne,
ja taaskin voit sinä saada talon, kodin, laihoja leikattavaksi ja
riihen, jossa puidaan. Nuot omaisesi eivät tule sysätyiksi mieron
tielle, ja Elli, tuo hento, kivulloinen, hieno olento, joka ilman
hoidotta kalpenisi ja kuihtuisi, tulee pelastetuksi.

Hetken, yhden hetken vain ajatteli Matti tällä tavoin. Mutta hetken
perästä oli kaikki ohitse. Eikö hän ollut luvannut vanhalle Blumelle,
jota hän koko ikänsä oli palvellut, eikö hän ollut luvannut suorittaa
maksua näistä tarvepuista, viedä Suikkilaan tätä lauttaa, josta hän
erittäinkin oli huolta pitänyt, mikäli vain hänen voimassaan oli. Ja
nyt, kun kauppahuone oli hädässä, nyt hän vielä varastaisi sen
rahoja... Ei, ei koskaan! Ja sanat: "älä johdata meitä kiusaukseen,
vaan päästä meitä pahasta" nousivat voimallisina ja lämpiminä hänen
tuskanalaisesta rinnastaan.

Maria, joka heti oli käsittänyt aseman, ei katsonut eteenpäin, vaan
taappäin. Tämä äkillinen huuto tuolla ulkona yöllä, tällä oli oma
historiansa ja sen perille hän tahtoi päästä. Kauppahuoneen asema oli
varmaankin jo kauan ollut heikolla ja horjuvalla kannalla, sillä
sellaistahan ei voi niinkään äkisti tulla. Ei, ja hän muisti
kaupanteon. Hän muisti myös Veikkoliinin innon ja väsymättömyyden,
hänen ehdottoman vaatimuksensa, että kauppahinta suoritettaisiin
talletustodistuksella. Hän arveli yhtä ja toista, mutta vihdoinkin
selveni hänelle, että Veikkoliini oli ainakin aavistanut sen
loppurohjauksen, joka nyt oli tapahtunut.

Niin, hän ei ainoastaan päässyt sen asian perille, hän sai avaimen
tähän umpinaiseen luonteeseen. Ja hänen puheensa, hänen sanansa, hänen
katseensa. Hän oli liiaksi nainen, ett'ei hän jo kauan sitte olisi
ymmärtänyt, mitä ne sisälsivät. Niin, jos hän oikein tutki itseään,
niin... Hän häpesi niin, että hän tunsi kuinka hän punastui pimeässä.
hänen korvanlehtiänsä poltti ja hänen ohimojaan survoi. Hän muisti
Veikkoliinin rakastuneet silmäykset, hänen syvän, yhäti ilmestyvän
ihailunsa.

Ja, jos hän vielä syvemmin tutkisteli itseään niin ... mikä
ilkeäjuoninen kappale ihmissydän on! Hän ei suinkaan ollut sitä
ajatellut, se oli lentänyt hänen aivojensa läpi, ikäänkuin pienen
linnun lentäessä pimeydestä pimeyteen valaistun huoneen läpi. Se
näyttää siellä hetkisen räpistelevän, peläten että sitä nähdään, ja
niin on se jälleen ainaiseksi kadonnut. -- Kuka voi torjua luotansa
ajatuksiansa. Mutta kun Elli tyttö tuolla Kiiskilässä oli lukenut
kertomuksen kuningas Taavetista ja Uriasta, niin -- ei auttanut, hän
oli ajatellut samaa, kuin tuo Veikkoliini, hetkisen vain. Ja hän tiesi
sen, tuo Veikkoliini ... ja tämä oli melkein kauheinta kaikista. Hän
joutui vastustamattoman tuskan valtaan.

Silloin kuulee hän äkkiä Matin rukoilevan vapisevalla äänellä: "älä
johdata meitä kiusaukseen, vaan päästä meitä pahasta." Ja ääneen
nyyhkien heittäysi hän hänen rinnallensa yhtyen hänen rukoukseensa.

Joskin elämän surut kaikkine katkeruuksineen ja kipuineen asettuivat
Matin ja hänen vaimonsa vuoteen ympärille, niin toi onni kaikki
lahjansa Ellille, vieden hänet autuuden seitsemänteen taivaaseen. Hän
ei katsonut eteenpäin eikä taakseppäin, hän eli nykyisyydessä, nautti
unissaan niitä iloja, joita hän päivällä oli kokenut. Hän näki Kaarlon
ruskeain silmien liekkivän lämpöä, tunsi hänen äskeisten suuteloinsa
polttavan tulisia huuliaan. Hän luuli olevansa pulpukka, joka syvyyden
liejusta oli noussut lammen tummalle, himmeälle pinnalle. Se oli niin
loistavan valkoinen ja kaunis. Sen näköisenä olisi hänkin, kun hän
kerran seisoisi morsiamena. Vaan uni muuttui. Hän tuli yhdeksi noista
vedenneidoista, joista isoäidin äidillä oli tapana puhua, yhdeksi
noista, joita nuorukainen voi houkutella esiin kosken kuohuista, jos
hän piti pientä punaista, kosken sydämenmuotoiseksi tahkoamaa kiveä
suussaan ja lauloi:

     Impi armas, veden neito,
     Haltijatar rannan kaunis,
     Kiharasi tummat näytä,
     Silmäsi aalloista kohota,
     Mustat kuni uuninliesi,
     Kuumat kuni hehkuhiili.
     Tullos pojan ainaiseksi
     Ystäväksi mieluiseksi.
     Lepää liki sydäntäni,
     Vakavalla rinnallani,
     Käyös elinkumppaniksi,
     Kodin sulokaunisteeksi.

Ja kun tahdottiin päästä tuosta kauniista vedenneidosta, viskattiin
punainen kivi olkapään yli ja sanottiin nopeasti: "siinä saat minun
petollisen sydämmeni." Silloin katosi neito ainaiseksi koskeen,
muuttui vaahdoksi ja loisti kuin sateenkaari kosken päällä. Ja Kaarlo
seisoi joen rannalla houkuttelemassa häntä loihtusanoillaan. Ja sanat
vetivät hänet puoleensa, mutta hän ei voinut liikahtaa paikaltaan,
hänen suonensa tykyttivät, ja veri virtasi kuumana, kuin tuli, hänen
suonissaan.

Nyt hän herää -- ja kuulee kuinka Kaarlo, joka makaa heinissä vähän
matkan päässä hänestä, hiljaan kuiskaten suloisimmalla äänellään
houkuttelee häntä luoksensa. Hänen sydämmensä sykkii kiivaasti.
Pitäisikö hänen mennä, vai ei? Silloin tulevat isä ja äiti sisään,
kaikki on nyt hiljaista. Kaarlon rukoukset sammuvat huokaukseen.
Samassa kuulee hän isänsä äänen: "ja älä johdata meitä kiusaukseen,
vaan päästä meitä pahasta." Hän kuulee äitinsä itkun, ja hän itkee
muassa, josko onnesta, häpeästä, ikävöitsemisestä vai lausumattomasta
hellyydestä, sitä hän ei itsekään tiedä.

Myöhään päästiin nukuksiin sinä yönä Blumen hollanninhirsilautalla.

       *       *       *       *       *

Aurinko oli jo useita tunteja lämmitellyt ja valaissut, niin että
pihka juoksi pitkin kojun seiniä ja seinän ohuimmat oksaisimmat paikat
loistivat läpikuultavina ja punaisina kuin tiili. Väki heräsi. Tuntui
että kuumuus jo oli painava, vaikka katkera kaskensavu, joka tähän
vuoden aikaan on niin omituinen Karjalalle, peitti auringon kehän
opaalinkarvaisella vaipalla.

Oltiin nyt myötäisten tuulien avulla ehditty jotensakin pitkälle
eteenpäin. Tuulen puolella oli vielä suuren Palosaaren viimeinen
kärki. Tämä saari on suurin Pielisjärvessä. Vasemmalla puolen näkyi
Ristisaaren takaa Vedenselän maa tummine leppineen. Kauimpana keulan
puolella olisi, jos vaan savu ei olisi estänyt, voinut nähdä
Kolivuorien mahtavat, synkät möhkäleet. Lautan edessä oli Pielisjärven
suurin ja syvin selkä. Täällä viimeinkin olisi hinaajahöyryn pitänyt
näkyä. Mutta ei!

Mitä edemmäksi päivä kului, sitä lämpimämmäksi se tuli, vesi oli
haaleaa ja raskasta, mieliala nulo ja painuksissa. Antti, Elli ja
Kaarlo istuivat purjeen varjossa, jalat vedessä. Kaksi heistä onki
vuorottain, sillä aikaa kuin kolmas pitkällä pihlajavavalla muistutti
vanhaa Hurjaa sen velvollisuudesta vivuta ylös hinausköyttä. Hurja
kävi loppumatonta kiertokulkuaan. Silloin tällöin se pysähtyi, mutta,
viisaasti kyllä, niin pitkän matkan päähän ukittajastaan, että se
näistä nuorukaisista, jonka vuoro oli pitää konetta käymässä, ei
voinut tavata sitä vavalla, nousematta seisomaan ja joutumatta
paahtavaan auringonpaisteesen. Kun kukin vältti tätä, sai vanha Hurja
sinä päivänä useasti pitkiä ylimääräisiä levähdyksiä hyväkseen, ja
tämä tietysti hidastutti lautan eteenpäin kulkemista.

Mutta vielä enemmän kuin kuumuus kiusasi väkeä järven heijastus.
Samoinkuin hylkeenpyytäjät Pohjanlahdella eivät tunne pahempaa
vihollista, kuin kevät-jään lumenkiiltoa, joka, jos he eivät siltä
suojele itseään, saattaa heidän silmänsä verittyneiksi ja tuottaa
heille kovia kärsimyksiä, samoin on uittoväenkin laita. Suurilla
selillä kiduttaa heitä tyvenellä ja auringonvalossa se kiiltävä
loiste, joka taivaalta, valkoisista pilvistä ja järvestä säteillen
heitä joka puolelta ympäröitsee.

Matille oli aamupuolen kuluessa juolahtanut päähän ajatus: entäs jos
kaikki tämä, mitä tuo ääni oli yöllä huutanut ja mikä oli tuskauttanut
ja kiusannut heitä, ei olisikaan totta. Hän ilmoitti epäilyksensä
vaimolleen ja he tulivat siihen päätökseen, että Maria ja Elli, joka
oli hyvin alakuloinen ja savun sekä kuumuuden kiduttamana, lähtisivät
Nestori Rönnin kanssa erääseen kylään Ristisaarella. Siellä asui
paljon ihmisiä, jotka olivat asioissa Blumen kanssa. Siellä ehkä
tiedettiin jotain varmaa asiasta, joka nyt heidät kaikki teki
levottomiksi. Siellä asui myös eräs kauppahuoneen saarnamies, eräs
metsänostelija ja maakauppias. Hänelle piti nyt Marin viedä pari
tuhatta markkaa, jotka hänen miehensä kaiveli esille monella nyörillä
ja nauhalla huolellisesti kääritystä lompakosta, jota hän alinomaa
kantoi riippuvana kaulastaan.

Kun naiset olivat lähteneet matkalle, niin Matti ja Jaakko istuutuivat
kojun suojaan selkä järveä kohti, täyttivät piippunsa ja tupakoivat
hartaasti, ahkerasti ja hiljaisina.

-- No, mitä luulet, Jaakko, tästä vararikosta, luuletko siinä olevan
perää, sanoi Matti vihdoin.

Jaakko veteli pitkiä viiksiään, sanoi hm, sylkäsi ja vastasi vihdoin:

-- Muistatteko, Matti, tuota Nisulainen nimistä leipuria Joensuussa,
häntä, joka sanottiin olevan niin rikas, jolla oli kaksi taloa ja
puotia täynnä tavaroita, osa myllyssä ja jumala tiesi mitä... No, mitä
hänellä sitte lopulla oli? Ei niin mitään. Kuka sen tietää mitä
kauppiailla onkaan?

-- Minä luulen, sanoi Matti, puheen todeksi, Jaakko. Sillä muutoin
meitä ei olisi jätetty Pielisjärvelle neljänkymmenen tuhannen hirren
kanssa ilman hinaajahöyryä. Jotain on joutunut epäkuntoon
kauppahuoneen asioissa.

Keskustelu päättyi tähän. Lauttamiehet torkkuivat lämpimässä.
Yht'äkkiä hyppäsi Trast seisaalle: "smirnaa"! huusi hän, piru on
merrassa. Lokit ja pääskyset ovat vaijenneet.

-- Missä nyt olemme?

-- Pikkusyrjän ja Ahvenan karien välillä.

-- Onko köysi pitkä, pojat, kysyi Matti.

-- Se on järvessä koko köysi, vastasi Kaarlo.

-- Pentele, jos tästä tulee raju-ilma, niin heilumme nyt pitkästä
köydestä luotojen välillä, juuri niin kuin lossi Leppävirroilla.
Jumalan kiitos, että naisväki on poissa...

Samassa kuului tohiseva suhina, joka karttumistansa karttui. Mahdoton
kuumuus ja tyyni olivat jo viikkokausia täyttäneet ilmaa sähköllä.
Auteren ja kaskensavun yli kohosi tummia sinipunervareunaisia
pilvijoukkoja; ne kohosivat keskitaivasta kohden mahtaviksi pyöreiksi
joukoiksi, kun alempi osa taas yhtyi kellervänpunaiseen savuun.

Ja taas kuului tohiseva suhina kaukaisuudesta siltä suunnalta, jossa
Kolivuoret kohoutuivat, ja Juukaan metsäisiltä harjanteilta. Tuon
tuostakin tuli pyöriellen yksinäisiä tuulenpuuskia, jotka
laikahuttivat veden pieniin, vaahtoisiin, vallattomiin laineisiin.

Sitte tyyntyi järvi taas muutamaksi silmänräpäykseksi, -- syntyi
odottava äänettömyys.

Kuni avaruudesta singahutettuina ilmestyivät äkkiä, myrskyn
sanansaattajina, lokit ja tiirat, lentää liehaten pitkänä jonona
aaltojen huippuja myöten. Ne riensivät pakoon tuolla vesilintujen
omituisella tuskanilmeisellä, pahaenteisellä huudolla. Ja heti heitä
seurasikin myrsky suhisevin siivin kaikessa raivossaan. Hurjana
hyökkäsivät aallot lauttaa vasten, lakaisten jo ensi hyökkäyksellä
mukanansa kaikki, mikä kannella irtonaista oli. Kuni lukemattomat
pedot häkeissään kohottivat hirret selkänsä, jyskyttivät puomia,
repivät ja kiskoivat sulkuaan; näytti siltä, kuin olisi äkkiä vapauden
vimma heidät vallannut, kuin olisivat he väkisinkin vaatineet päästä
ulos avaraan mailmaan.

-- Miehet kaikki keulapuolelle, jossa hevoset ovat, huusi Matti
myrskyn keskeltä. -- Hakkaa sulkupuut irti, Jaakko Trast, köysi
katkeaa muuten. Naisväki on, Jumalan kiitos, poissa.

Kolmella kirveeniskulla teki Trast tehtävänsä. Sulkupuut aukenivat, ja
tuhansittain syöksyi hirsiä vapauteen, kuin olisivat ne tahtoneet
palata takaisin metsiinsä.

Tuo äsken piukea köysi heltyi hiukan ja nyt jyski ja heilui tuo
huolellisemmin rakennettu lautan keskus aalloissa. Silmänräpäykseksi
oltiin pelastuneet.

-- Ompa noitten kaikkien kokoilemisessa työtä, sanoi Matti.

-- No niin, ainahan se parempaa on, kuin ajautua karille ja musertua
hirsien väliin, vastasi Jaakko Trast.

Sillä välin hämärtyi hämärtymistään, ukkospilvet ajoivat tykistönsä
esille, ja nyt paukahti. Huikaiseva salama halkaisi taivaankannen
kahtia ja tätä seurasi välittömästi huumaava ukkosenpauke.

Kun aallot alkoivat hyökätä lautan permannon ylitse, valtasi kauhu
suutarin, joka aina myrskyn puhkeamisesta saakka oli polvillaan
hartaasti rukoillut, ja kömpyräjalastaan huolimatta syöksyi hän
ainoaan heillä olevaan veneeseen, joka vihaisesti kiskoi pestiään.

-- Varo itseäsi, suutari, huusivat miehet lautalla.

Mutta suutari syöksyi päistikkaa ulos vaahtopäisiin laineisiin. Miehet
näkivät salaman leimauksessa, miten hän taisteli myrskyä vastaan.

-- Jumala armahtakoon hänen syntistä sieluaan, sanoi Jaakko Trast.
Tämä on pahempaa, kuin Gornii Dubniakissa.

Suutari oli kuoleman oma: parin sylen päässä lautasta hyökkäsivät
irtanaiset hirret hänen veneensä kimppuun, joka silmänräpäyksessä
musertui, ja epätoivon huudolla vajosi suutari syvyyteen hakeakseen
tuolta puolen vastausta niihin kysymyksiin, jotka olivat hänen
sieluaan vaivanneet.

Kun sulkuhirret olivat päässeet irti, heilui lautta pitkästä
köydestään, kuni kellonheiluri, tuulen puuskien ajelemana molempain
karien, Ahvenan ja Pikkusyrjän välillä, josta laivat kulkivat. Alussa
eivät miehet eivätkä pojat huomanneet, että kalliot kiskoivat
alimmaiset hirsikerrokset irti toisen toisensa jälestä. Mutta pian
kyllä he käsittivät, mitä tapahtui, sillä lautta vajosi nähtävästi
vähitellen. Ja yhäti vain tuuli vihaisin siivin raivosi. Lauttamiehet
huomasivat jo siitäkin sen kiihtyneen, että se vei mukanaan lehdet ja
oksat, karkoitti siellä täällä pesistään pikkulinnut, jotka ruikuttaen
vietiin sen mukana, ja siitäkin, että laineet alkoivat kohota yhä
korkeammalle lautan yli.

Hevoset tömistivät levottomasti ja pöristelivät. Kaarlo piteli vanhaa
Hurjaa kaulasta ja vuodatti kyyneleitä sen vanukkeiseen harjaan. Antti
seisoi vieressä ja pyyhki kyyneleet pois nutunhihalla, ja Halli koira,
jonka rypistynyt naama ilmaisi pelkoa, kuunteli tarkkaan ihmisten
puhetta. Matti ja Jaakko Trast seisoivat äänettöminä, kuni
vartijajoukko tuonelan portilla, kummallakin keksi kädessään.
Ainoastaan silloin tällöin, kun joku mahtava aalto löi valtavasti
kojua vasten, huusi Jaakko Trast ikuista "smirnaansa".

Äkkiä syöksyi yksi hevosista järveen. Hurja seurasi heti jälestä ja
veti äkisti mukaansa Kaarlonkin, joka suonenvedontapaisesti riippui
kiinni hevosen harjasta. Nyt Hallikin pakeni. Näytti siltä kuin
olisivat elukat aavistaneet onnettomuutta, sillä tuskin nähtiin niiden
kuorskuen uiskentelevan, turpa korkealla aaltojen yli, ennenkuin
lautta romahti kahtia.

Matti ja hänen poikansa painuivat vaistomaisesti toisiinsa. Tuolla,
lautan toisessa päässä nähtiin vanhan sotamiehen kunniaa tekevän.
Jäykkänä, suorana ja koreana, kuten ennen paraateissa ja
tappotantereella, seisoi hän siinä heiluvilla hirsillä, valmiina
odottaen viimeistä.

Nyt kadotti hän jalansijansa. Käsi ei ollut enään lakilla, mutta
"kuoleman kunniaksi" kaikui hänen äänensä, kuin ukkosen jyrinä
aaltojen kuohussa, ja tuossa tuokiossa vajosi hän syvyyteen. Aallot
sulkivat voimalla kiinni hänen lepokammionsa, tuuli soitteli
mahtavin sävelin hänen kuolinvirttänsä, ukkosen jyrinä suoritti
kunnialaukauksen, ja muistosanana urhollisen miehen haudalla oli Matin
sydämmestä lähtevä "Jumala siunatkoon sinua, Jaakko Trast". Vanha
urho, Jaakko Trast, oli päästetty vartiolta, hän oli mennyt ystäviensä
luo, jotka kerran tykkien pauhatessa ja kivärien leimahtaessa, eivät
räpyttäneet silmiään kuoleman edessä enemmän kuin hänkään.

Koko tuosta suuresta lautasta oli tuskin jälkeäkään jälellä, ja nyt
kysyttiin, miten voitaisiin pitää koossa sitä, mikä vielä, ikäänkuin
sattumalta, pysyi yhdessä. Matti kietoi mahtavat käpälänsä hirsitukun
ympäri, jota, lähinnä sitä paikkaa, missä vipusin vielä seisoi, piti
koossa hevoskulkua varten kyhätty lattia. Hän aikoi viskata nuoran
hirsien ympäri, voidaksensa, sen tehtyään, hakata köyden poikki, jotta
myrsky saisi ajella häntä lähimmäiseen rantaan.

Siinä nyt syntyi raju taistelu jättiläisen ja vapauteen pyrkivien,
vastarintaa tekevien hirsien välillä. Tässä taistelussa menivät hänen
vaatteensa repaleiksi, hänen jäsenensä hieraantuivat verille,
jäntereet pöhöttyivät, ja tukka riippui hassallaan hänen kasvoillaan.
Mutta voittajana hän taistelusta suoriutui. Hän sai nuoran kiedotuksi
hirsien ympäri; hän oli pelastettu.

Silloin kuului läpi aaltojen loiskeen ja myrskyn pauhinan,
pitkäveteinen, kimakka vihellys. Kuni höyhen kavahti Matti pystyyn ja
huusi yli järven: Tänne! Avuksi!

       *       *       *       *       *

Israel Veikkoliinin halu saada tavata poikaansa kiihtyi samojen lakien
mukaan kuin esineen putoomisnopeus. Oli kulunut aikoja, ennenkuin hän
oli saanut kaikki ne asiapaperit, jotka täydellisesti todistivat pojan
oikeaksi, ja nyt, kuta likemmäksi päämäärää hän joutui, sitä enemmän
kiihtyi hänen halunsa. Hän oli, saadakseen takaisin poikaansa Matilta,
matkustanut pohjoiseenpäin, sillä hän ei saattanut uskoa, että Vahva
Matti parin kuukauden ajalla olisi ennättänyt ohi Palosaaren. Siellä
kuuli hän, että lautta aikoja sitte oli kulkenut ohi. Hän palasi nyt
takaisin Blumen hinauslaivassa, Leimussa, joka vihdoin viimeinkin oli
valmis hinaamaan tuota isoa tukkilauttaa. Siinä häntä sitte yllätti
tuo äkillinen hirmumyrsky.

Nyt kävi Veikkoliini levottomaksi. Kun hän mielenkuohuksissaan seisoi
siinä pystyssä pysytteleimässä aaltojen heiluttelemassa höyryssä tutki
hän itseänsä, ja hänen täytyi myöntää, että, jos hän nyt liian myöhään
saapuisi lapsensa luo, oli se hänen oma vikansa. Hän oli vältellyt
tapaamasta Mattia ja hänen vaimoaan; hän tahtoi odottaa viimeiseen,
kunnekka hän saattoi otaksua heidän jo tuntevan onnettomuutensa.

Kuta enemmän myrsky kiihtyi, sitä levottomammaksi hän kävi, ja kun
höyry törmäsi vasten ensimäisiä irtonaisia hirsiä, oli hän
kadottamaisillaan kaiken kylmäverisyytensä, joka ei muuten milloinkaan
häntä pettänyt. Hän malttoi kuitenkin mieltänsä ja käski
koneenkäyttäjän lisätä höyryä, vauhdin enentämiseksi. Itse meni hän
laivan keulaan, siinä hän seisoi, kuni merikotka kallion-niemekkeellä,
tähystämässä ympärilleen. Hän rupesi höyryn oppaaksi. Perämies totteli
hänen kätensä pienintäkin viittausta. Hän ohjasi Leimun kulkua ja
määräsi sen vauhtia. Kaikki hänen elonsa näytti keskeyntyneen silmiin,
jotka terävinä ja selki seljällänsä koettivat tunkea tuon valkoisen
hämärän läpi. Mutta nähtyään särkyneen veneromun aaltojen ajelemana,
oli hän joutua epätoivoon. Nuot laihat kasvot vavahtivat
mielenliikutuksesta. Hän horjui; tuntui siltä, kuin menisi hän
tainnuksiin. Samassa kuului kirkunaa ja huutoa läpi myrskyn. Uudelleen
elpyi hän toivoon.

-- Hiljennä vauhtia, komensi hän. Vene. yksi noita pitkiä, tanakoita
kirkkoveneitä, jotka sunnuntaisin höyryveneen nopeudella halkaisevat
vesiämme, sukelsi kuohuista esiin. Siinä oli Maria, joka veneellä oli
lähtenyt etsimään omiaan.

-- Onko Kaarlo siellä? Ovatko Matti ja Antti siellä? kysyttiin
toisesta ja toisesta aluksesta.

"On" ja "ei" kuului heti perätysten, toista seurasi huojennuksen
huokaus, aivan kun olisi taakka rinnasta vieritetty, toiseen liittyi
surun huokaus, aivan kuin olisi tämä taakka pudonnut toisen rinnalle.

Nähdessään myrskyn olevan tulossa, oli Maria, Rönnin ja Ellin, sekä
muutaman Ristisaarelaisen kanssa, kiirehtinyt rannalle. Yksi noita
isoja kirkkoveneitä työnnettiin vesille, ja murhaavan levottomuuden ja
tuskan valtaamina sousivat he Ahvenankarille. Myrskyssä, vastatuulessa
ja pimeässä oli menty harhaan, jouduttu pakenevain hirsien väliin ja
taaskin päästy vapaiksi, mutta missä oltiin, sitä ei yksikään
varmuudella saattanut sanoa. Soudettuaan edes takaisin, ristiin
rastiin, tavattiin korskuva Hurja Kaarlo poika riippuvana harjasta.
Kaarlo otettiin veneeseen, ja sitte taaskin soudettiin, kunnekka
höyryvene tavattiin.

Ainoastaan suurimmalla hankaluudella saatiin laivaan Maria,
väsymyksestä puolikuollut Kaarlo, Elli ja Rönni. Kun Veikkoliini sai
läpikastuneen ja värisevän poikansa höyryveneeseen, vei hän hänet
konekoppiin ja jätti hänet lämmittäjän huostaan.

Maria katseli inholla hänen hoitavan poikaa, ja vaati ankarasti, että
riennettäisiin hänen miehelleen ja pojalleen avuksi. Ja taaskin seisoi
Veikkoliini höyryveneen keulassa, taaskin alkoi myrsky hänen
sielussaan... Jospa he tulisivatkin myöhään, jospa Matti olisi
sortunut, kuten Uria taistelussa, silloin olisi Maria vapaa. Silloin
ei mikään Natan saattaisi häntä nuhdella. Hänen syynsä se ei silloin
olisi. Hän antaisi Marialle takaisin kaikki, mitä he olivat
kadottaneet. Tätä miettiessään valtasi hänet hurja päättäväisyys,
hänestä tuntui, kun olisi se myrsky, jota hän nyt kesti järvellä,
oikeastaan raivonnut hänessä itsessään. Hänessä pauhasivat intohimojen
hyökylaineet, hänessä leimahtivat ajatukset; hän se oli, joka
eteenpäin syöksyi kohti määrättyä määräpäätä, jota hän ei tahtonut,
jota hänen ei tarvinnut nimittää eikä ajatella, mutta jota hän kauan
oli hautonut, ja jonka hän hämärästi tunsi toteuntuvan tavalla tai
toisella.

Kylmänä ja tyynenä seisoi hän siinä, taaskin tähysteli ja etsi hänen
silmänsä. Hän tunsi olevansa ikäänkuin onneansa takaa ajamassa. Hän
oli sen nyt löytänyt, eikä kenkään voisi sitä häneltä riistää,
henkensä kaupalla olisi hän puolustava sitä -- kunhan vain ei kukaan
sekoittaisi hänen peliään.

Äkkiä värähti koko hänen ruumiinsa; aivan kuin jännitetty kieli, jota
kosketetaan. Suunnattoman levottomuuden valtaamana oli Maria tarttunut
höyryviheltimeen, joka päästi kimeän huudon.

Veikkoliinin veri kuohahti vihasta; hän tunsi äkillisen halun väkisin
karkoittaa Marian höyrytorven luota. Mikä oikeus hänellä oli
asettautua, juuri nyt, hänen ja tuon ratkaisevan silmänräpäyksen
väliin? Keskellä näitä epäselviä, hämäriä ajatuksia, näitä
vaihtelevaisia onnen, ikävöimisen ja raivoisan vihan tunteita,
keskellä tätä kaksinaista elämää, myrskyä ulkona ja myrskyä sisällä,
hillitsi hän kuitenkin ulkonaisesti itsensä.

Hän kuuli selvästi avunhuudon, hän näki matkan päässä, jonka pituutta
hän ei kuitenkaan räiskeeltä ja rankkasateelta saattanut tarkoin
arvostella, jättiläishaamun, joka vaahdon ja aaltojen keskellä
heilutti käsivarsiaan. Laiva ohjasi kulkuaan suoraan haaksirikkoisia
kohti. Veikkoliini tunsi, että hänen velvollisuutensa oli varoittaa
perämiestä. Mutta joko hän nyt jo oli liian lähellä, taikka kadotti
hän mielenmalttinsa, hänen kielensä ja käsivartensa olivat kuni
rampaantuneet.

Ensi silmäyksessä jo ryskähti, hän näki kuin unessa, mitenkä Matti
vajosi alas syvyyteen.

Mikä oli hervaissut Veikkoliinin tahdon? Eläessänsä hän ei voinut
ratkaista, josko ja mihin määrin hänen tahtonsa oli syynä siihen, mikä
tapahtui.

Ja mikä tapahtui ja tapahtui salaman nopeudella, oli se, että laiva
silmänräpäyksessä musersi jätteet siitä lautasta, joka Matin oli
onnistunut viimeisillä voimillaan sitoa kokoon. Nyt komennettiin seis
ja takaperin, köysiä viskattiin ulos. Laivan partaan yli ojennettiin
jänteviä, auttavaisia käsivarsia apuaan tarjoomaan. Mutta raukean,
vertavuotavan nuorukaisen solakka ruumis oli kaikki, mikä käsiin
saatiin.

Vahva Matti ei milloinkaan ollut itseään asettanut etusijalle. Aina
oli hän ajatellut muita, hänen viimeinen taistelunsa elämässä ei ollut
itsensä, vaan poikansa edestä. Ja kun tämä viimeinkin oli pelastettu,
lepäsi jo Matin voimakas ruumis raadeltuna ja muserrettuna syvällä
Pielisjärven vihaisten aaltojen alla.

Leimu kierteli vielä hetken turmapaikkaa, kuten lokki kuohujen yli,
mutta täällä ei enään ollut mitään tehtävää. Kun Antti jälleen tointui
tainnuksistaan ja Rönni häneltä kysyi suutaria ja Jaakko Trastia,
vastasi hän ainoastaan: Tuolla alhaalla isäni kanssa! Laiva kääntyi
takaisin pohjoiseenpäin.

Marian siinä ääneensä nyyhkiessä poikansa vieressä, kuuli hän tämän
surullisen vastauksen. Hän katsahti ylös ja hänen silmänsä kohtasivat
sattumalta Veikkoliinin silmiä, jotka lakkaamatta olivat häneen
kiintyneinä.

Syvemmin loukkaantuneena tästä katseesta, kuin röyhkeimmästä
puhuttelusta, kävi Maria kalpeaksi, pyyhki äkkiä kyyneleet silmistään,
astui hitaasti pari askeletta Veikkoliiniä kohti, ja luoden häneen
kylmän, murhaavan katseen, sanoi hän hiljaan:

-- Taavetti olet sinä, etkä Israel.

Veikkoliini peräytyi taakseppäin. Hän oli neljänkymmenen vuoden
vanhana jälleen alkanut kuunnella noita säveleitä, jotka tavallisesti
ainoastaan kerran ihmiselämässä kajahtavat. Hän oli uneksinut ja niin
paljon ajatellut tätä Mariata. Maria, hän lahjoittaisi hänelle jälleen
ne monet vuodet, jotka hän oli elänyt kesättä ja keväättä, hän
lahjoittaisi ne jälleen päivänpaisteisina ja kukkaisina. Oi, kuinka
paljon hän olikaan valmis uhraamaan tälle unelmalle. Ja nyt...
Olivatko nuo myrkylliset katseet, nuo onnettomuudesta ja tuskasta
vanhentuneet ja kuihtuneet kasvot vastauksina hänen unelmilleen? Tätä
vastaustako saadakseen olivat hänen ajatuksensa herkutelleet
luvattomia, hänen sielunsa koskettanut rikosta? Oliko Maria sitte
syytön? Ja hänen sydämmessään tuntui kuin jos, lumen sataessa palavaan
koskeen, liikkuva vesi äkkiä muuttuisi lujaksi jääksi; hän aavisti,
että kaikki, mitä hän nyt oli kokenut, oli muuttava hänen rakkautensa
ikuiseksi vihaksi. Maria taaskin, hän tiesi, että Veikkoliini oli
heiltä ryöstänyt kaikki, ja uskoi, tahi tahtoi uskoa, että äskeinen
tapaus oli enemmän kuin onnettomuuden kohtaus. Siitä päivästä alkaen
oli näiden molempain välillä salainen, mutta leppymätön viha.

Maria meni lastensa ja Kaarlon kanssa keulaan lämmittäjän luokse, hän
istuutui siihen ja alkoi hoidella poikansa haavaa ja kuivata hänen
vaatteitaan. Hänen sydämmensä oli niin täynnänsä surua ja katkeruutta,
vihaa ja inhoa Veikkoliiniin, että hän ei löytänyt sanoja
tunteillensa. Hän ei pudottanut kyyneleitä, hän ei raivonnut eikä
itkenyt, mutta Veikkoliinin puheesta ja kysymyksistä ei hän pitänyt
lukua, vielä vähemmän vastasi hän niihin. Epävarmaa oli, kuuliko Maria
ensinkään, mitä hän puhui.

Syvästi loukkauntuneena ja kiihtyneenä istuutui Veikkoliini syrjälle,
niin että hän näkymättömänä saattoi katsella poikaansa, joka piteli
Elliä kädestä ja lämmitteli tulen ääressä. Helakka valkean valo antoi
pojan kalpeille kasvoille raittiin, punakan värin, ja Veikkoliini
tunsi yhä karttuvalla liikutuksella joka piirteen näissä nuorissa
kasvoissa.. Hän käsitti kuitenkin, että oli parasta olla vaiti tänä
iltana, jott'ei hän joutuisi pahaan valoon poikansa silmissä, sillä
Maria, sen hän näki, oli semmoisessa mielentilassa, ettei ollut
mahdollista edeltäkäsin arvata, mitä hän saattoi tehdä, ja Jumala
tiesi, mitä tämä olisi sanonut, jos hän olisi tahtonut poikaansa
vaatia takaisin.

Vähitellen hiljeni myrsky, sade taukosi, pilvet pakenivat. Kesäyön
tähdet pilkistivät unisesti. Taivaan rannalla kumotti kuu isona,
levittäen loisteensa selän maininkien yli. Pielinen oli nyt laannut
raivoamasta ja lepäsi taas tyynenä pohjolan yön salaperäisessä
valossa, Hinausvenhe oli laskenut ankkuriin lähelle noita kahta muuta
lauttaa, jotka olivat Ristisaaren salmessa. Saarien ja luotojen
suojassa ollen eivät nämät tietäneet paljon mitään aaltojen pauhusta
ja myrskyn raivosta.

Seuraavana päivänä löydettiin uutterasti etsittyä Matin ja Jaakon
ruumiit. Molemmat kuolleet lepäsivät melkein vedenpinnan tasalla
Ahvenankarin litteiden paasien välillä.

Kun Maria palasi surullisen kuormansa kanssa hinauslaivalle, oli
Veikkoliini poikineen jättänyt sen. Yksi lautan miehistä oli veneellä
vienyt heidät sille laivalle, joka kulki Nurmeksen ja Joensuun
välillä. Kaarlo oli itkenyt ja vastustellut viimeiseen asti, Elli oli
surusta kuin lamaantuneena. Enkeli paljaine lyövine miekkoinensa
seisoi taas vartiolla karkoitettuaan nuoret paratiisista.

Neljätoista päivää myöhemmin oli Nestor Rönni lujaksi lautaksi koonnut
kaikille selän rannoille hajalleen ajautuneet hirret, ja hinausvenheen
avulla vietiin ne jälleen määräpäätänsä kohti.

Maria muutti tyttärensä Ellin kanssa Joensuuhun, mutta Antti jatkoi
Nestor Rönnin johdolla isältään perittyä ammattia.



XV.


Kun maalla käy jonkun virkamiehen puheilla, ruununvoudin, nimismiehen,
henkikirjurin tai lääkärin, niin saattaa jo edeltäpäin jotakuinkin
hyvin arvata, miten hän kotonansa elelee; mutta millainen
maalaispappila on, sitä ei koskaan voi edeltäpäin tietää.

Rovastin ympärillä saattaa pyöriskellä tyttäriä, jotka asiantuntijoina
puhuvat viimeisestä ranskalaisesta romaanista, järjestelevät
pronssimaljakkoja, tauluja ja mattoja kodissa, jossa pitäjän
herrasväet liikkuvat kuin kotonaan, mutta talonpoika pysytteleikse
kansliahuoneessa lähellä ovensuuta. Saatamme tavata pappilan, jossa
tyttäret tunnetuissa puuvillapuvuissaan rientävät maitokamarin ja
kyökin väliä, jossa puhtaus ja hauska kodikkaisuus joka paikassa
pistävät esiin, jossa Martti Luteruksen tai ristinnaulitun
öljypainokuva tahikka "mater dolorosa" ovat ainoana seinäkoristeena,
mutta jossa kaikkia vieraita muotoon katsomatta kohdellaan samalla
tavalla.

Saatamme tavata herra pastorin, joka, ollen omaa juurtaan talonpoika,
on nainut arvokkaamman talonpoikaistytön ja joka ei koskaan ole
ajatellut komeampata kotia kuin entisen ylioppilasasuntonsa -- eikä
hän enempiä mukavuuksia tarvitse eikä niihin mielellään
heittäytyisikään, mutta tekee sen kumminkin kunnioituksesta omaa
säätyään kohtaan. Huoneet hänen kotonaan ovat autioita, näivettyneitä
draseenoja ikkunoissa, kaikkialla tupakansavua, huonekalut eri mallia
ja eri ikää, nyt kohtalon yhteen heittäminä, ikäänkuin puusta
pudonneina ja häveten toisiansa, kuten tavallista sekalaisissa
seuroissa.

Ja syy tähän papillisten kotien suureen erilaisuuteen on se, että
kaikki muut virkamiesluokat maassamme ovat enemmän yhtäsäätyisiä, kuin
pappisluokka. Pappisvirkoihin astuu alituisesti uusia miehiä syvistä
riveistä, mutta muilla viroilla on niin sanoaksemme sukutilan luonto,
ne kun ovat kautta vuosisatojen olleet saman säädyn hallussa.

Kun astui kirkkoherra Emanuel Högfeltin luo, jonka seurakuntaan
Kiiskilän kylä kuului, niin kohtasi tulijaa odottamaton hauskuus.
Kodikkaisuus ja ilo asustivat pappilan matalain huoneitten joka
kolkassa. Kanarianlintu viserteli keskellä kukkivia ruusuja auringon
valaisemassa akkunassa sydämmen pohjasta iloisimpia liverryksiään.
Lapset heläyttivät sekaköörissä "Mä oksalla ylimmällä oon Harjulan
selänteen" ja lastenlapset, tallustellen nukkinensa lattialla,
jokeltivat Z. Topeliuksen lastensatuja ja lauluja. Kieli, jota
puhuttiin, oli puhdasta ruotsia, ilman murteellisuuksia ja tupasanoja.

Valkeat vanhanaikaiset huonekalut sileine raitaisine
päällysvaatteineen, pitkät ikivanhat kaistasohvat, pyöreä
hoikkajalkainen salinpöytä, seinillä lyyrynmuotoiset lamput ja
kirkkoherran isän isoisän muotokuva mahtava käherretty valetukka
päässä ja solmuhuivi kaulassa, kaikki tämä antoi salille
muinaisaikaisen leiman, joka hyvin oli sopusoinnussa talon asukkaitten
yksinkertaisten tapojen ja sydämmellisen ystävyyden kanssa.

Sillekin, joka ei voisikaan ymmärtää äänetöntä runoutta ja sopusointua
noissa huoneissa ja lasten viatonta leikkiä, sille jäisi kumminkin
pastorin rouva lempeine kasvoinpiirteineen, lämpimine katseineen ja
harmahtavine hapsineen kotoisen onnen ja pyhyyden eläväksi kuvaksi.

Ja kirkkoherran omassa huoneessa, siellä istuttiin niin mukavasti
vanhanaikaisella nahkasohvalla sileiksi kuluneine messinkiheloineen.
Jos olit alakuloisena, niin pastori kyllä osasi panna sydämmesi kielet
sopusointuun. Ja jos mitä taipumusta ihmisessä oli, niin siitä kyllä
kirkkoherra otti selon. Hänen käsissään juroinkin, ikävinkin jöröttäjä
muuttui ihmiseksi. Hän oli sen ajan innostuksen lapsia, jota suuret
nimet kannattivat, nimet joita me kaikki kunnioituksella mainitsemme.
Hän oli ollut Lönnrotin ystävä, oli tuntenut Runebergin, torannut
Snellmanin kanssa, ja Paciuksen kanssa hän oli veli. Vielä hänen
elämänsä ehtoollakin huomattiin hänessä tuulonen tuota hänen aikansa
jaloutta ja suuruutta, -- tuota elämänhalua ja leikillistä luonnetta.

Hän oli 40-luvun täysin kypsää henkistä satoa, joka aina, missä vain
näemme siitä jäännöksenkään maassamme, herättää meissä turvallisuuden
ja luottamuksen tunteen ja johduttaa mieleen runoilijan ennustuksen:
"Viel' koittaa päivä, viel' poistuu yö". Kirkkoherran isoisä, joka
17:nen vuosisadan keskipaikoilla muutti Suomeen, oli ollut
ruotsalainen ja aatelismies, mutta se ei suinkaan estänyt pojanpoikaa
olemasta puhdasrotuinen suomalainen kansanvaltalainen ja
suomenmielinen, vaikkakin vähän maltillinen. Pastori Emanuel Högfeldt
piti fysiikkaa ja luonnontietoa lähinnä jumaluusoppia pääaineenaan;
hänellä oli tapana kehua itseään Hällströmin oppilaaksi, ja vielä 74
vuoden vanhanakin hän tutki innokkaasti näitä aineita käsitteleviä
teoksia ja oli nyt lähes 20 vuotta valmistellut kirjoitusta metsien
arvosta ilmastolle.

Tänään oli juhla pappilassa. Lämmin syyskesä oli houkutellut näkyviin
tuhansittain sieniä, maaemon viimeisiä monivärisiä lahjoja, joita se
jakaa, ennenkuin se talveksi levolle rupeaa. Nyt piti miltei joka
kynnen talosta lähteä metsään, sieneen. Se oli oleva kesän viimeinen
huviretki, sillä seuraavana päivänä piti poikain, miniän ja tytärten,
lasten ja lastenlasten taas lähteä mailmalle, kunkin toimialalleen.
Hetken huvilla ja ilolla oli sen tähden alustanaan alakuloisuus ja
kaipaus: syksyn alakuloisuus. Lähestyvä ero antoi ilolle erityisen
lisän lämpöä, jokainen ystävällinen sana, joka lausuttiin, olit kuin
alleviivattu, jokaista pikkupalvelusta seurasi kaksinkertainen
vastapalvelus.

Neljät rattaat, niin yksinkertaiset kuin vain maalla voi olla, olivat
tulleet pihalle. Nauraen ja melakoiden asettuivat vanhemmat niihin
niin hyvin, kuin osasivat; lapset pistettiin väliin. Ukko tuli itse
mukaan pyssy kädessä. Kukaan ei kyllä muistanut hänen ampuneen
sorkkaakaan moneen vuoteen, mutta tapa nyt oli semmoinen, että pyssyn
piti olla mukana.

Isoäiti jäi kotiin pienimpien kuopuksien kanssa. Ja niin sitä
lähdettiin, naurettiin niin, että helisi paikat, vanhoja talviteitä,
hakoja ja takamaita metsään. Rattaat tärisivät kauheasti, olivat
toisinaan kaatuakin, Lento ja Liina, Hellä ja Ruuna eivät välistä
tienneet minne kavionsa painoivat mättäiden, kivien ja rytöjen väliin.
Mutta perille tultiin tunnin ajettua loistavalla tuulella, koivuharjun
juurella olevaan viidakkoon. Siellä hevoset riisuttiin valjaista,
vasut otettiin rattaista, ja niinkuin teeren poikue vähimmänkin vaaran
uhatessa hajoaa ja piiloittuu uskomattoman kiireesti risujen ja
lehtien sekaan, niin lapset hajosivat mikä minnekin.

Miten kaunis päivä oli täällä syyskesän kirjavaan ja komeaan pukuun
verhottujen puiden juurella. Tikka pärrytteli kuivan hongan runkoa,
orava maiskutteli käpyjään, tuuli kahisi risuissa ja lehdissä,
viimeinen mehiläinen lenteli huristen syksyn niukassa kukistossa.
Metsän humina oli tuota pitkäveteistä, surunvoittoista, joka ilmoittaa
syksyn tuloa, eikä kesätuulen kevyttä, leikkivää suhinaa lehdissä ja
havuissa. Ja kaiken tämän yllä syystaivas niin äärettömän korkealla ja
niin kirkkaana.

Kuivain kellastuneiden koivulehtien seasta, jotka kahisivat jalan
alla, poimivat pikkuset ahkerat lapsenkädet valkoisia, herkullisia
voiteroisia, kauniita pehmiätakkuisia karvalaukkuja. Punamaitoisia
lepperoisia etsittiin sananjalkain mustuneiden ja taittuneitten
lehvien seasta, ja karun kallion niukasta maaperästä poimittiin
tummankeltasia, suppilomaisia rouskuja. Yhtäkkiä kirkaisi joku, joka
oli säikähtänyt pakoon pujahtavaa sisiliskoa tahi tarhakäärmettä,
sitten taas kaikki oli hiljaa, kunnes kimakka lapsen ääni huusi
"isoisä hoo-oi" niin että metsä kaikui. Isoisän syvä basso,
tenoriäänen säestämänä, sopraano ja äänenmurros, kaikki huhui sekaisin
läpi metsän. Tiettiin oltavan lähellä toisiaan, tiettiin ettei kukaan
ollut eksyksissä, ja sitten sienen etsintä taas alkoi.

Haapasieni sai harmaan sinertävine lakkineen tulla mukaan, mutta
korallinpunainen, valkotäpläinen kärpässieni sai pieneltä
nykerökengältä potkun, niin että sen kirjava koristus lensi ilmaan
kuin räjähtävä pommi. Kun koppa vihdoin oli täynnä, tuijoteltiin alas,
katseltiin keltasia lehtiä, punaisia puolukoita, monivärisiä sieniä,
niin että silmät alkoivat valehdella, ja viimain luuli näkevänsä
sieniä joka paikassa. Ja sitten taas kaikui "isoisä hoo-oi", ja metso
luuli hurjan ajon alkaneen ja pakeni suhajavin siivin. Niin juostiin
sitten variksenmarikkoa ja kanervikkoa, yli pursujen ja kastikasten
vanhuksen luo, sillä isoisän talteen kopan aarre tyhjennettiin.

Mutta yhtäkkiä kuului läpi metsän kummastuksen ja levottomuuden huuto
ja sitten taas uudestaan ja uudestaan. Dondo oli joutunut särkän
harjalle, huusi Bibiä ja Vevaa, Mettaa ja Tittiä, äitiä ja isää, ja
"isoisä" kaikui nyt yhteen ääneen metsässä. Kun vanhus vihdoin pahan
louhikon kautta pääsi särkän harjalle, sai hän nähdä metsän notkossa
palavan.

Hongissa humisi onnettomuutta ennustavalla tavalla, risut ja oksat
ratisivat. Hyvänkin kilometrin levyisenä kulo läheni hurjaa vauhtia,
Milloin kohosi liekki patsaana ilmaan, milloin se kyyristyi kuin salaa
väijyvä peto sammalikkoon, toisen kerran se puhalsiin tuliliekin
nuolemaan puiden partaa, toisen kerran taas näytti tyyten sammuvan
seuraavassa silmänräpäyksessä uhatakseen kaikkea, mitä edessä oli.
Ilman huoku työnsi tervassavua loitolle ja kiidätti kipunoita kauvas.
Pikku linnut karkasivat pelästyneinä edestä ja miljoonittain
hyönteisiä syöksyi tuleen, tuulen kuljettamina.

Jumala armahtakoon! Tuli on päässyt valloilleen tässä kuivuudessa!
sanoi vanhus. Ja taas kaikuivat hooi-huudot pelon ja kiireen
värähdyttäminä läpi metsän. Äsken niin iloisa joukko riensi nopein
askelin, äänetönnä ja alakuloisena viidakkoon, jossa hevoset
odottivat. Kiireesti kuljettiin kotia kohti. Kaikki se, mikä metsään
mennessä oli niin sanomattomasti ilahuttanut, se ei ollut enää
huvittavaa, sillä isoisän kasvot olivat hyvin huolestuneet. Ja niin
tultiin kotiin, ja väki soitettiin kokoon. Miehet tulivat tuoden
kirveitä ja lapioita, sankkoja ja kuokkia, ja lähetettiin metsään
poikain johdolla hakkaamaan paloteitä ja kaivamaan ojia
kaikenhävittäjän kukistamiseksi. Ennenkuin kaikki viimeinkin oli
valmiina, alkoi jo hämärtää.

-- Rakas Emanuel, mene lepäämään huoneeseesi; siellä on muuten kaksi
miestä odottamassa sinua, sanoi kirkkoherran rouva miehelleen,
levottomana tämän innosta ja rauhattomuudesta.

Kirkkoherra meni kamariinsa. Siellä istui ovensuussa keski-ikäinen
mies, ja poika seisoi oven pieleen nojaten ja hypisteli hattuaan. Mies
nousi, kun pastori astui sisään.

-- Kuka olette, mitä teillä on asiata, hän kysyi odottajilta, lamppua
sytyttäessään.

-- Nimeni on Israel Veikkoliini; tämä on minun poikani Kalle Oskar.

Pastorin kasvot synkistyivät kovasti. -- Vai niin. Teidän poikanne.
Niin, minä olen jo kappalaiselta kuullut sen merkillisen jutun
pojastanne. Mitäs teillä muuten on asiaa.

-- Minä en olisi vaivannut kirkkoherraa näin myöhään, mutta
kappalainen on kinkereillä ja minun asiani on vähän kiireenlainen eikä
siedä pitkää viivytystä. Minä tahtoisin saada pojan paperit selviksi.
Aijon asettua Joensuuhun. Tässä on kaikki ne paperit, jotka
kappalainen oli käskenyt hankkia.

Kirkkoherra meni lampun ääreen ja silmäsi papereita.

-- Kaikki näyttää olevan hyvin. No niin, muutamain päiväin päästä saa
Veikkoliini hakea paperinsa. Vai tahdotteko että ne lähetetään suoraan
Joensuuhun?

-- Olisihan se minulle parasta.

Emanuel Högfeldt kääntyi sitte poikaan, katseli häntä tarkkaan ja
sanoi:

-- Kuuleppas poika, ensiksi minä toivotan sinulle onnea, että olet
isäsi löytänyt. Ole hänelle aina hyvä poika, niinkuin neljännessä
käskyssä sanotaan. Sitten minä pyydän sinua menemään ulos ja
odottamaan eteisessä, minulla on vähän puhuttavaa isäsi kanssa kahden
kesken.

Poika meni kumarrettuaan monta kertaa. Huoneessa oltiin ääneti.
Högfeldt käveli pari kertaa huoneen päästä päähän.

-- Niin, -- hän alotti -- niin, minun pitäisi oikeastaan --, minun on
vain kiitettävä, kiitettävä teitä.

-- Minua, sanoi Veikkoliini kummissaan.

-- Niin, teitä juuri. Kun vuoden toisensa perästä tekee työtä Herran
viinamäessä, niinkuin minä nyt olen tehnyt kunnollisten virkatovereini
avulla, eikä vuosikausiin tapahdu mitään, jota voisi pitää
todistuksena siitä, että vihollinen on kylvänyt rikkaruohoa
viinamäkeen, te ymmärrätte mitä minä tarkoitan, että se seurakunta,
jonka Herra on uskonut minun hoitooni, olisi alhaisella siveellisellä
kannalla, niin tulee itsekylläiseksi. Jumalan avulla, sanoo silloin
itselleen, olen voinut jotakuinkin pitää tämän lauman niiden rajain
sisällä kuin oikeata on. Luulee tehneensä jotakin, voittaneensa
jotakin, ollaan valmiit arvaamaan itseänsä liian korkealle.

No niin, niin oli minunkin laitani. Tuomitkaa itse. Minkälainen tämä
seurakunta oli vielä vuosi sitten? Muistatteko minkänäköinen Kiiskilän
kylä oli, kun te vuosi takaperin tulitte tänne. Valtava metsä ympäröi
kylää, kuin vihreä muuri, ja eroitti sen muusta mailmasta. No niin, te
tunnette sen metsän muuten paremmin kuin minä. Ja miten siellä itse
kylässä elettiin, ääneti ja hiljaan, jokainen oli osaansa tyytyväinen.

Mutta miltä siellä nyt näyttää? Te tulitte tänne omine rahoinenne ja
muiden, noin vuosi sitten luullakseni. Metsä on hakattu pois, oksia,
latvuksia ja tuulenkaatoja on virstottain ympärillä. Kolme
vuorokautta, sanottiin minulle äsken, on jo tuli tehnyt tuhojaan
kuivissa jätteissä ja polttaa kamaraa myöten kaiken ruokamullan.
Katsokaa itse!

Ja hän näytti ulos, missä kamala punainen loimu valaisi öisen taivaan
rannan. Mustia savupilviä kohosi raskaasti taivaalle ja kätki sen
tähdet mustaan suruharsoon.

-- Ja näin on käynyt yhdessä vuodessa. Mitenhän sitten vastedes? Kun
metsä on poissa, hävittää yöhalla armotta kaikki kylän pellot. Sillä
te tiedätte hyvin, että metsän takana on suuri Nälkäsuo, josta nousee
pakkasta ja sumua ylt'ympäri.

Veikkoliinin kasvot kovettuivat kovettumistaan, uhkamielisen näköisenä
hän istautui lähimmälle tuolille, kyynärpäät polvissa. Vanhus käveli
edestakaisin huoneessa. Hän puhui nähtävästi kauvan kyteneitä tuumia,
hän innostui.

-- Kun metsä on hävitetty, ovat kylän tilukset pilalla koko
miesijäksi, ja mistä syystä. Te olette antanut talonpojille
luultavasti hyvinkin vähät rahat ja nekin te olette ottanut taas pois.
Puodissa, joka väärin kantaa tätä nimeä, sillä oikeastaan se on
kapakka, olette viinalla houkutellut pois ne rahat, jotka olette
maksanut puista. Harvat ihmiset osaavat oikein käyttää yht'äkkiä
saatuja rikkauksia. Tämän kylän ihmiset ovat isoja lapsia; he eivät
ole panneet rahoja mihinkään, joka korvaisi sellaisen hävityksen,
eivät parempaan karjastoon, niityn-viljelykseen, ojitukseen, parempiin
maanviljelyskaluihin. Eivät, vaan kahvia, sokeria ja, ennen kaikkea,
rommia he ovat hankkineet; sinne ne ovat menneet. Ymmärrättekö te,
mitä olette tehnyt! Te olette raa'asti tehneet väkivaltaa äidillenne,
Suomen maalle, ja kansan puhtaille tavoille.

Veikkoliini liikahti äkisti ja virkkoi kiivaasti: "ja siitä
kirkkoherra kiittää minua."

-- Odottakaa, odottakaa vähän. Kun sanomista luin niistä suurista
synneistä, juoppoudesta, haureudesta, petoksista, tapoista ja
murhista, joita tavan takaa, surkeata kyllä, tehdään maassamme,
ajattelin: no jumalan kiitos, täällä tämän puhtaan, ja hurskaan väen
keskuudessa sellaista tuskin voisi tapahtua. Minua hävettää, kun
täytyy tunnustaa nämät itserakkaat ajatukseni. Ihmisen ei pidä
kerskata. Kaikki mitä en ole luullut mahdolliseksi täällä, on
tapahtunut yhden ainoan vuoden kuluessa. Vaikka kuinka olisin puhunut
ja varoittanut, opettanut ja rukoillut, ovat rahanne kuitenkin
voittaneet. Te olette antanut minun itsekylläisyydelleni, minun
henkiselle ylpeydelleni hyvästi ansaitut nuhteet. Sentähden minä
kiitän teitä, Veikkoliini.

Hän vaikeni ja seisattui tukkijunkkarin eteen.

Veikkoliini ei ollut niitä miehiä, jotka kiivastuvat. Hän oli elämän
kovassa koulussa oppinut pidättämään turhan itsepuolustuksen, puremaan
hammasta ja kärsimään loukkauksiakin. Mutta nyt hän ei jaksanut
hallita itseänsä.

Hän ponnahti tuoliltaan ja korotti äänensä.

--- Minä olen rehellisesti maksanut rahat. Minä olen...

-- Kuka tässä puhuu rehellisyydestä -- ja 74 vuotensa, hopeanharmaiden
hiustensa ja moitteettoman elämänsä koko painolla kirkkoherra kääntyi
Veikkoliinin puoleen. Hänen olentonsa laajeni, tuli mahtavaksi.

-- Mitä Vahvan Matin leski on saanut kodistaan, raiskatusta
onnestaan ... ja muut sitten? Te olette tukkimies, kukaan ei voi
paremmin kuin te vastata siihen kysymykseen: ovatko he kaikki saaneet
tavarastaan kohtuullisen palkinnon? Vastatkaa omantunnon mukaan, mies!

Hän seisoi siinä mahtavana ja käskevänä, viisaat silmät tuuheain
valkoisten kulmakarvain alta katsoivat terävästi ja tutkien
Veikkoliiniä.

Veikkoliinin huulet värähtelivät, hän tahtoi vastata, mutta ääntä ei
lähtenyt. Sanaakaan virkkamatta kumarsi hän papille ja lähti hitaasti
pois.

Kirkkoherra meni kirjoituspöytänsä ääreen, huokasi syvään ja etsi
paksun käsikirjoituksensa, jossa puhuttiin metsäin vaikutuksesta
ilmanalaan. Hän tuskin kerkesi syventyä työhönsä, ennenkuin jo lapset
ja lapsenlapset tulivat sisään.

-- Sataa, sataa kuin korvosta kaataen, huusi iloinen joukko; ja
ukkonen jyrisee. Kyllä kulo nyt sammuu. Nyt pitää isoisän tulla
iloiseksi, pyysi Dondo. -- Ja täällä on sanomalehtiä, aivan tuoreita
sanomalehtiä, sanoi valkoverinen Bibi. --Saamme sienipaistia ja
hapanta kermaa, huusi herkkusuinen Veevi, pieni lihava nelivuotias,
jolla aina oli erinomainen ruokahalu.

Mutta isoisä oli murheissaan. Eräs elämän suuria kysymyksiä, joka
hänen mielestään oli äärettömän tärkeä ja painava tälle maalle, jota
hän, koskaan pettämättä, rakasti, oli yht'äkkiä taas tunkeutunut hänen
ajatustensa etunenään. Hänen paha tuulensa oli kaikille selvä.

-- Rakas isoisä, sanoi vanhin miniä, jota perheen piirissä pidettiin
hänen suosikkinaan, metsäkö se taas teitä vaivaa? Olkaa nyt iloinen,
siihen kyllä kasvaa uusi sijaan!

-- Kasvaa uusi! sanoi vanhus miettiväisesti. Rakas lapsi, Lapin
harjanteilla on aikoinaan ollut mahtava metsä. Milloinka se on
hävitetty, ei tiedetä, vaan jättiläishonkien kantoja on siellä
vieläkin sammaleen ja peuranjäkälän peitossa. Juutinmaan arot ovat
vielä historian aikana olleet komeiden tammimetsäin varjostamina.
Hiekasta löytyy vielä nytkin niiden puisevia vahvoja juuria. Ihmiskäsi
ja ajattelematon haaskaus ovat ne hävittäneet. Nyt siellä kasvaa
tammien haudalla miehen korkuinen kanervikko. Lüneburgin nummi,
Landesin aavikot Ranskan lounaisosassa, Peloponneesoksen ja Itaalian
vuoret, kaikki ovat ennen olleet metsän peitossa, jota huolimattomasti
on raiskattu. Ja nyt, nyt menee miespolvien työ ja miljoonia markkoja,
ennenkuin metsä taas juurtuu noihin nummiin, eikä koko maailman
kullalla saada kasvamaan metsää kerran hävitetyille vuorille ja
tuntureille, ei Hellaaseen eikä Lapinmaahan. Kun luonnollinen metsän
ja viljelemättömän metsättömän maan välinen suhde on hävitetty, on
tehty väkivaltaa luonnolle, väkivaltaa, joka kostaa vuorostaan.

-- Mutta rakas isoisä, mitäpä sille nyt voi, ettehän tahtone kieltää
yksityisiä hakkaamasta metsäänsä oman halunsa mukaan?

--- Juuri sitä minä tahdon, ja tahdon sitä ennenkuin vielä on liian
myöhä. -- Ja asialla on vielä toinenkin puoli. 30,000 henkeä,
suojattomampina kuin taivaan linnut, ilman omaa kotia ja asuntoa
kiertää mieroa Karjalassa. Viiden vuoden päästä siihen joukkoon
liittyy kolme neljännestä Kiiskilän kyläläisistä, velkaista ja
tavoiltaan turmeltunutta sekin.

Silloin talon emäntä soitti ruokasalissa, illallinen oli valmis.
Lapset työntyivät sinne, nuori väki pani pois sanomalehdet, ja
patriarkan tavoin vanha Emanuel Högfeldt istuutui isännän paikalle
pöydän päähän lastensa ja lastenlastensa joukkoon ja oli osallisena
vaihtelevassa keskustelussa. Puheltiin kesän menneistä iloista ja
tuumailtiin toisia tulevaksi talveksi. Vasta myöhään sammutettiin
kynttilät ja vielä kotvan sen perästä, kun toiset jo olivat menneet
levolle, vanhus istui kirjoittamassa teostaan metsien merkityksestä
maan ilmanalaan.



XV.


Atkinilaiset olivat Jaavan pääkaupungin Surabajan läheisillä vesillä
upottaneet hollantilaisen fregatin ja tappaneet laivaväen, joka
veneillä koetti pelastua maihin. Hollannin kunnia oli loukattu ja
loppumattomasti huutaen: "Eläköön kuningas, eläköön Hollanti,"
myönnytti kamari keskustelematta kaksi miljoonaa dukaattia uusien
pansarilaivain rakentamiseen Jaavan huimien asukasten kurittamista
varten.

Tonkinilaiset merirosvot olivat hallituksensa suosiollisella luvalla
polttaneet ranskalaisia lähetysasemia ja viimeiseen mieheen tappaneet
ranskalaisen komppanian. Myrskyisillä huudoilla: "Vive la republique"
(eläköön tasavalta) myönnytti edustajakamari useita miljoonia frankia,
merirosvojen kukistamista ja Tonkinin valloittamista varten.

Loordi Randolph Churchill oli alihuoneessa pitänyt pauhaavan puheen
Englannin laivaston rappiotilasta, puheen, joka oli höystetty
pistävillä viittauksilla amiraaliviraston hallintotoimiin. John Bull
oli herännyt unestaan, ja "cheers" (eläköön) sekä "England for ever"
(Englanti ainaiseksi) huutojen kaikuessa annettiin 20 miljoonaa puntaa
Britannian laivaston vahvistamiseksi.

Newyorkissa oli rohkea pörssiperkele hajoittanut hopearenkaan,
tuhansittain ihmisiä oli joutunut häviöön, mutta kullanvirta juoksi
jälleen vapaana maailmaan, Amsterdamista, Parisista, Lontoosta ja
Newyorkista. Se juoksi eteenpäin tuo välkkyvä kultainen virta, ottaen
haaroja vastaan kaikista pienistä pörsseistä ja pankkilaitoksista,
jotka nyt kaikki pelasivat "haussea" (kohottivat hinnat); virta paisui
reunoihin saakka.

Ja mihin vain ojanne tästä virrasta saapui, siellä vaikutti kultainen
metalli kuten verenruiskutus verettömään ihmiseen, kuten rauta
kälvetystautiseen. Sydän sykki voimakkaasti, valtimot paisuivat,
sairas elpyi uuteen eloon ja uuteen rohkeuteen. Skotlannin ja Belgian
kivihiilikaivoksissa kaikuivat jälleen kaivosmiesten vasaraniskut, ja
narisevat koneet vipusivat siteissä olevan lämmön mustina kiiltävinä
kappaleina maan syvyydestä; sulatusuunien sisus hehkui ja rauta kitisi
levyiksi valssattaessa.

Norjan tunturilaaksoissa, Ruotsin jokien varsilla ja Suomen järvien
rannoilla hakkasi kirves jälleen voimakkaita iskuja. Metsien
sydämmessä jyrisi ja ryskyi, karhu pakeni unen horroksessa
talvipesästään, ja kettu pyrki pelonalaisena luolaansa, honkien
kaatuessa puunhakkaajien kirveestä. Höyrysaha leikkasi vinkuen
pihkaisia hirsiä, ja Uuraan, Kotkan, Turun ja Oulun satamilla kuultiin
laivansälyttäjien iloista puhetta ja huutoa heidän kantaessaan
notkuvia taakkojaan suurien höyrylaivojen kyljelle, jotka tarumaisen
hornansuun tavalla nielivät harjujemme kaunistuksen, salojemme ytimen,
yhäti viheriät metsämme.

Patruunat, nuot vanhat, jotka olivat pysyneet pystyssä myrskyssä,
oikaisivat itsensä, sillä nyt oli kova aika mennyt ohitse. Uskalluksen
henki valtasi kaikki, konttorin päälliköstä alkaen nuorimpaan
harjoittelijaan saakka, kaikki he luottamuksella uskoivat
kauppahuoneensa vakavuutta ja tulevaisuutta. Ja uudet, tuntemattomat
kauppanimet asettivat siniset ja kultaiset toimikilpensä nähtäväksi,
uusia miehiä, joista ei kenkään ollut kuullut puhuttavan, tunkeutui
esille siinä, missä vanhat raihnaat olivat kumoutuneet.

Uusia sahoja rakennettiin, ja tukkijunkkarit matkustelivat ristiin
rastiin Karjalan metsiä, ja kaikki, jotka olivat tehneet arvionsa
baissen (sortohintojen) nojalla, olivat kuin poispyyhityt. Nyt oli
vuoksi, nyt oli hausse. Europan mahtavasta kultavirrasta oli pieni
ojanne ylettynyt tänne saakka.

Joka kovan ajan kuluessa oli ostellut metsiä, joskin ne sijaitsivat
kovin sopimattomasti, joka oli jaksanut jatkaa vekselihuijausta
toivottomasta tilastaan huolimatta, joka vielä eilen oli köyhä raukka,
hän oli tänään pelastunut, hän oli varakas mies, ja huomenna saattoi
hän ehkä kuulua ylimpään tuhatlukuun.

Tällä iloisten toiveitten ja kultaisten lupausten ajalla pani
Veikkoliini toimituskilpensä ylös. Hän oli asettautunut kauppamieheksi
pieneen Joensuuhun, noitten Karjalan kahden suuren järven välisen
kulkuväylän varrelle.

Israel Veikkoliini, niin oli suurilla kultaisilla kirjaimilla maalattu
uuteen välkkyvään kilpeen. Veikkoliini oli elänyt odotuksen,
jännityksen ja levottomuuden ajalla. Hänen hermonsa olivat tämän ajan
kestäessä olleet kiihotuksen alaisina, hän oli ollut liiallisen työn
rasittamana ja oli sentähden pysynyt laihana. Nyt olivat elämän
päivänpaisteiset päivät tulleet hänellekin. Olisi luullut, että se
intohimo, joka häntä oli vallassaan pitänyt, ajan kuluessa malttuisi,
tasoittuisi, mutta niin ei käynyt; päinvastoin, hän oli ottanut
ensimäisen suuren askeleen: toisesta säätyluokasta oli hän
järkähtämättömän pontevuutensa avulla noussut korkeampaan säätyyn. Hän
oli seisoessaan tuolla alhaalla tuhansien tuntemattomien joukossa
luullut saavuttavansa kaikki, jos hän vain pääsisi sille kukkulalle,
joka oli häntä likinnä. Nyt hän oli sille päässyt, ja sinne tultuaan
näki hän edessään laveita näköaloja, toisia saavutettavia kukkuloita.

Ja hän yritti niille nousemaan, se on, hän oli siihen pakotettu. Hän
ei ollut enään omassa vallassaan. Ne voimat, jotka hän oli pannut
liikkeelle, nostivat häntä vastustamattomasti mukanansa.

Semmoisissakin henkilöissä, jotka ovat aikansa tietojen ja sivistyksen
kukkuloilla, ja jotka nopeasti ovat nousseet onnen hohtavaa uraa
myöten, huomataan pian, että he ovat muuttuneet, he eivät enää ole
samat kuin ennen. Ja vielä paljoa enemmän huomattiin tätä tässä
nousukkaassa, joka tosin oli runsaslahjainen, mutta kuitenkin oli
kaikkien nousukkaan vikojen alaisena. Hän oli suuressa määrin
rahanhimoinen, hän oli kovettunut taistelussa kultamarkan edestä.
Henkisessä elämässä on yhtä vähän seisahdusta kuin ruumiillisessakin.
Veikkoliini ei ollut mennyt eteenpäin, hän oli sentähden ruvennut
soljumaan alaspäin. Luonnollista oli, että hän piti itsensä suuressa
arvossa. Mistä hänen tulikaan kiittää entisyyttä? Eikö hän ollut itse
taistelemalla saavuttanut sitä, mikä hänellä nyt oli? Että lait olivat
tehneet hänet vapaaksi mieheksi ja suojelleet hänen oikeuttansa, että
vallassa olevat säädyt olivat monta kovaa ottelua kestäneet hänen
valtiollisen oikeutensa puolesta, että herrasmiehet ja ainoastaan
herrasmiehet olivat taistelleet hänen kielensä ja sivistyksensä
puolesta, kaikki tämä oli tosiasia, joka, joskin hän joskus sen
huomasi, pysyi epäselvänä ja sen sanomalehdistön sanatulvan
peitteessä, joka työskenteli hänen etujensa puolesta.

Tätä hän ei paljon ymmärtänyt, mutta selvästi hän ymmärsi sen, että
hän itse oli kohonnut näkymättömistä. Hän oli siellä ylhäällä monen
vanhan kauppahuoneen harmiksi ja ihmeeksi, hän oli tullut
kaupallisvallaksi, jota täytyi ottaa lukuun. Ja ketä hänen oli siitä
kiittäminen? Itseään, sanoi hän oikeutetulla ylpeydellä.

Nyt istui hän konttorissaan tutkimassa kauppakirjojaan. Syysaurinko
vilkaisi silloin tällöin isoista akuttimettomista ikkunoista, pari
alakuloista kärpästä surisi ruudulla pyrkien ulos vaaleaan
päivänpaisteeseen. Hän oli kuin kärpäset, hänkin tahtoi ulos, mutta
vähäinen tapaturma lautatarhassa pakotti häntä pysymään sisällä. Hän
oli edellisenä päivänä vahingoittanut jalkaansa ja oli nyt potilaana.
Ja tuo juuri tänään, juuri tänään, jolloin hän halusi olla vapaana ja
terveenä, jos milloinkaan.

Tänään oli pormestari lausunut hänelle pari tärkeätä sanaa;
kaupungissa ei ollut kauppaneuvosta, oli hän lausunut.

Tänään piti hänen poikansa, oltuaan kolme vuotta Englannissa, tulla
kotiin, tulla tänään viimeisellä höyrylaivalla, joka vielä uskalsi
kulkea syyskylmästä ja pimeydestä huolimatta. Ikkunastaan hän saattoi
nähdä höyrylaivan, oman höyrylaivansa, kun se kiersi niemen, jolla
valkoinen merimerkki seisoi, kun se täydellä höyryllä ponnisteli
virtaa vastaan, kuinka se läheni rantaa. Siellä, rannassa, estivät
valitettavasti tavara-aitat häntä näkemästä laivan valia; ainoastaan
mastot ja tupruttava savutorvi näkyivät.

Herra Veikkoliini katsoi kelloaan, hänen laskunsa mukaan pitäisi hänen
Kaarlo Oskarinsa neljänneksen kuluessa ehtiä tulla hänen luoksensa.
Mielessään kuvaili hän pojan kuvaa. Lieneekö hän vielä äitinsä
näköinen.

Neljännestunti kului, toinenkin neljännestunti, mutta Kaarlo Oskaria
ei näkynyt, ei kuulunut. Veikkoliiniä alkoi huolestuttaa. Olisiko
jotain tapahtunut. Hän nousi kiivaasti seisaalleen mennäkseen ulos,
mutta tuska jalassa pidätti hänet. Silloin kuului nopeita askeleita
portailta. Siinä hän on! Ja tuska poistui, hän hymyili jo edeltäkäsin,
ovi avautui, ja sisään astui herra Clarke, hänen englantilainen
konttorimiehensä.

-- Oliko poikani höyrylaivassa, mr Lark, kysyi Veikkoliini pakotetulla
mielenmaltilla.

-- Yes, sir. [Oli, herra.]

-- Onko hän terve? Miltä hän näytti?

-- Very english [kovin englantilaiselta], sanoi mr Clarke hymyillen ja
vedellen hyvin hoidettujen lampaankotlettien näköisiä poskipartojaan.

-- Mistä syystä hän ei tule ylös tänne?

Mr Clarke nosti silmänsä, katsoi kelloa, loi silmänsä höyrylaivaan
päin...

-- Niin, mistä syystä hän ei tule ylös tänne, toisti hän ihmeissään.

-- Tehkää hyvin ja hakekaa hänet, sanoi Veikkoliini kärsimättömänä.

-- Yes, sir, vastasi englantilainen ja meni.

Taas kului puolen tuntia. Mitä tuskallisimman levottomuuden alaisena
makasi Veikkoliini sohvallaan. Hän ei ollut ainoastaan levoton, hän
oli pahastunut, sydämmessään kovasti loukkauntunut siitä
epäkunnioituksesta, jolla hänen poikansa häntä kohteli. Olihan se
kuulumatonta, kolme vuotta oli hän ollut poissa kotoa, ja nyt kotiin
tultuaan hän ei kiirehtinyt isänsä luo.

       *       *       *       *       *

Tuon suuren kovan onnen kohtauksen jälkeen oli Maria Kiiskilä ihan
tyhjänä leskenä muuttanut Joensuuhun. Alussa täytyi hänen taistella
kovimpia vaikeuksia vastaan. Hänen tavaransa menivät toinen toisensa
perästä teille tietymättömille; pian hän sairaine masentuneine
tyttärineen seisoi siinä välttämättömimmänkin puutteessa. Hän taisteli
toivotonta, hurjaa taistelua olemassa-olostaan.

Viimein hänellekin päivä alkoi valjeta, vaan ainoastaan vähitellen.

Hän sai paikan erään kaupungin paremman leipurin luona. Kun tämä
kuului niinsanottuihin heränneisiin, niin perheenemäntä, jonka
suosiota Maria mitä suurimmassa määrässä oli saavuttanut, suositteli
häntä muille uskonsisarilleen, niin että Maria tietämättään,
huomaamattaan joutui pyhien yhteyteen. Hän kävi yhtäläisissä
vaatteissa, kuin hekin, tuossa koko Karjalassa tunnetussa tummassa
kerettiläispuvussa, ja otti osaa heränneitten kokouksiin.

Tuo kova onnettomuus, joka oli kohdannut Mariaa, oli hänet masentanut,
mutta siitäkin huolimatta oli hän taipunut heränneitten oppiin ja
elämään. Hän veisasi kokouksissa ja kuunteli veljien ja sisarien
puheita antautuen kaikenlaisten mielenliikutusten valtaan. Mutta kun
piti antaa vihamiehillensä ja velallisillensa anteeksi, silloin hän ei
enää ollut mukana. Syvällä hänen sydämmessään oli haava, paranematon
haava, ja sen oli Veikkoliini iskenyt.

Hän taisi kyllä kaikille muille antaa anteeksi, mutta hänelle ei.
Hänen suhteensa hän teki poikkeuksen, ja kaikki hänen vihansa
kohdistui häneen. Tämä oli häntä pettänyt, riistänyt häneltä kaikki,
hän oli -- ja hän tiesi kyllä mistä syystä -- purjehtinut hänen
miehensä upoksiin, ja nämät kaikki oli hän tieten taiten
tehnyt, se oli Marian varma luulo. Hän oli heiltä ottanut pois
vaivaishuonelaisen, Kaarlo pojan, hän oli jyrkästi kieltänyt häntä
käymästä heidän luonaan, ja kun tämä ei auttanut, oli hän lähettänyt
poikansa Englantiin. Hän oli tehnyt kaikki katkeroittaakseen Marian
tyttären, hänen Ellinsä elämää.

Eikä siinäkään ollut kaikki: Kiiskilän kylässä, jossa hänen sukunsa ja
tuttavansa elivät, oli jokainen talollinen velkaa hänelle; hän oli
oikea verenimijä; missä hän vaan liikkui, siellä talonpojat ensiksi
velkaantuivat, sitte joutuivat kodittomiksi ja viskattiin, kuten Maria
itse, pois oikealta uraltaan avaraan mailmaan. -- Tällekö miehelle
pitäisi hänen antaa anteeksi! Ei, Jumalan täytyi olla armollinen
hänelle, niin itsensäkieltäväinen hän ei voinut olla.

Ja Elli sitten... Kun hän ensin erkani Kaarlosta, oli hän kuin
kivettynyt. Hänelle oli naiminen yhtä kuin terveys, niin, yhtä kuin
elämä, niinhän lääkäri oli lausunut. Ja totta se olikin, sen hän itse
tunsi. Tämän rakkauden helmassa oli hän kehittynyt, tämän tunteen
avulla oli hän ruumiillisesti pysynyt vahvan, liian aikaisin kypsyneen
henkensä rinnalla. Joka tämän rakkauden häneltä otti, hän otti hänen
henkensä. Siitä tuo tuska, nuot vaivat, jotka hänen kurkkunsa yhteen
puristivat, niin ettei ainoakaan huokaus päässyt hänen huuliltaan,
jotka sulkivat hänen kyyneltulvansa, niin ettei ainoakaan pisara
päässyt hänen silmäluomiensa alta. Vaaleana, melkein liikkumattomana
oli hän jäänyt lautalle seisomaan, kun hänen Kaarlonsa häneltä pois
otettiin.

Tämän kohtauksen jälkeen hän sairastui, joutui vuoteen omaksi. Se oli
tahdon, sielun sairautta; hän makasi vuoteellaan kuumeetonna,
tuskatonna, liikkumatonna ja halutonna.

Joensuussa ottivat heränneet hartaasti osaa nuoren, melkein
hervottoman naisen kohtaloon. "Veljet" lukivat ja rukoilivat hänen
puolestansa. "Sisaret" kertoivat hänelle hengellisestä kokemuksestaan,
vanhimmat tahtoivat parantaa häntä rukouksilla ja käsien
päällepanemisella. Kaikki oli turhaa. Lempeänä, hurskaana, surullisena
ja, ennen kaikkea, kauniina makasi hän vuoteellaan päivän toisensa
perästä kellekään uskoutumatta. Kun "veljet" luulivat hänen tummien
verhottujen silmäinsä katselevan Herran autuuteen, uneksi hän
Kaarlosta; kun hän makasi hiljaa liikuttaen ainoastaan huuliaan,
luulivat "veljet" hänen rukoilevan. Mutta hän haaveksi, sepitti omia
runojaan tahi kertasi runoja ja lauluja, joita isoäiti oli lukenut,
runoja ja lauluja, joittenka pääaineksena ja loppusävelenä rakkaus
oli. Äänettömin äänin, kuten kaislakerttu virran rannalla, lauleli hän
rakkautensa korkeata veisua. Kun hänen kyyneleensä valituksitta,
huokauksitta, nyyhkytyksittä juoksivat hänen vaaleita poskiansa
myöten, silloin luulivat "sisaret" hänen makaavan koetusten alaisena:
hän vain suri sydämmensä ystävää.

Mutta eräänä päivänä tapahtui jotain merkillistä, jotain oikein
ihmeellistä. Yksi "veljistä" oli Marian luona pitänyt kokousta; siellä
kuultiin rukouksia ja avuksihuutoja, virrenveisuuta ja herätyshuutoja;
sairas oli maannut äänetönnä ja hiljaisena sekä kiittänyt tavallista
suuremmalla lempeydellä ja ystävällisyydellä heitä kaikkia, kun he
hämärässä poistuivat vahvistettuina ja iloisina siitä, mitä olivat
sanoneet ja kuulleet.

Seuraavana päivänä levisi kuni kulovalkea uskovaisten riveissä puhe,
että Elli oli noussut tautivuoteeltaan, oli itse äitiinsä nojautuen
kävellyt huoneessa. Ja veljien ja sisarten ilo oli suuri. Tuo lempeä,
kaunis nainen oli voittanut kaikkien sydämmet. Mitä oli sitte
tapahtunut siellä, Marian luona?

Veikkoliini oli muuttanut kaupunkiin, ja hänen poikansa oli edellisenä
iltana, äidin poissa ollessa, hiipinyt sairaan luo. Kaikki, mikä oli
jäänyt sanomatta kevään ja kesän onnellisina päivinä, se puhkesi nyt
äkkiä, syyshämärässä ilmi, niin monen surun ja kaipauksen jälestä.
Kaarlo oli vakuuttanut, että, vaikka hänen isänsä sanoisi mitä
tahansa, niin hän, Elli, eikä milloinkaan, ei milloinkaan kukaan muu
tulisi hänen omaksensa.

Siitä päivästä oli tyttö muuttunut. Kalpeissa kasvoissa alkoi veri
liikkua, silmät loistivat, huulet tulivat punaisiksi, hiljainen onni
ja alttius loisti hänen silmistään. Koko talven kulkivat nuoret
autuuden huumeessa, enkeli paratiisin portilla oli nukahtanut, he
olivat taaskin hänen huvitarhassaan.

Mutta keväällä Veikkoliini urkki selville poikansa salaisuuden ja
lähetti hänet äkkiä ensimmäisen konttorimiehensä, erään nuoren
englantilaisen kanssa, Englantiin. Siellä oli hän kolme vuotta. Mutta,
joka kerralta kuin isä sai yhden kuivan, lyhyen, liikemiehentapaisen
kirjeen, oli Elli saanut kolme. Ja nyt, monivuotisen odottamisen
jälestä oli aika tullut; hän oli palannut.

Laiva "Yrjö Koskinen" laski Joensuun laivasillan kylkeen. Kaarlo Oskar
Veikkoliini, varsin komeannäköisenä, puettuna englantilaiseen kuosiin,
jakaus niskassa, meloninmuotoinen hattu päässä, ryhmysauva, keltaiset
hansikkaat kädessä, kirjava puku yllänsä, astui maalle, ihmeissään,
kun ei tavannut isäänsä alhaalla venheessä. Hän katsoi sen Luojan
viittaukseksi ja läksi semmoisenaan, niin nopeasti kuin vain saattoi,
rakasta, tunnettua tietä pieneen yksinkertaiseen kotiin.

Ellin ilo ei ollut meluava eikä myrskyisä. Tuo hiljainen, nöyrä ja
vähäpuheinen Elli oli onnessaan sama kuin surun aikana. Silmissä oli
vain lämpöisempi loiste; veri virtaili nopeammin poskissa.

Kaarlo yksin ymmärsi, miten iloinen hän oli.

       *       *       *       *       *

Ulkona oli syysaurinko piiloutunut tummien, hajanaisten pilvien
taakse, jotka toivat pakkasta, lunta ja epähauskuutta muassaan.
Kärpäset olivat laanneet surisemasta Israel Veikkoliinin ikkunaruutuja
vasten. Hän itse istui synkkämielisenä odottamassa. Kolmeneljännestä
oli jo kulunut siitä, kuin laiva oli laskenut sillalle, eikä Kaarlo
Oskaria näkynyt vielä.

Mutta vait! Nyt kuulee hän portailla tassuttelevia askeleita. Jospa se
olisi hän.

Ovi aukeni ja sisään astui Kaarlo Oskari koko englantilaisessa
loistossaan taluttaen kädestä tyttöä valkeassa ja indigosinisessä
herännäispuvussa.

Veikkoliinin ennen niin sapekas mieli kuohahti reunojensa yli tästä
näöstä.

Kiivaasti sanoi hän: mitä tämä merkitsee, missä olet viipynyt?

-- Jos sanon sinulle, että tyttö tässä on Elli, niin tulisi sinun,
rakas isä, kyllä käsittää, missä olen ollut, ja mitä tämä merkitsee.

Veikkoliini oli vaiti hillitäkseen vihaansa. Kiiskilän Marian Elli,
tuon Marian tytär, sen, jota hän kerran oli ihaillut ja rakastanut ja
nyt vihasi, sen Marian, joka kosti hänen vihansa kaksinkertaisesti,
hänen, joka oli vieroittanut hänen poikansa sydämmen isästään, joka
häntä, Veikkoliiniä, oli panetellut Kaarlo Oskarille, joka kalvoi
hänen maineensa juuria, joka hänestä juoruili ja puheli kaikissa
hartauskokouksissa, hänenkö tytär tulisi hänen poikansa vaimoksi.
Oliko tuossa tytössä sopiva naimiskauppa hänen pojalleen,
Veikkoliinille, joka oli tuleva kaupungin rikkaimmaksi mieheksi.

-- Vie kotiin tyttö tuossa, sanoi hän karkeasti, ja tule sitte tiliä
tekemään itsestäsi.

Epäilemättä olisi Kaarlo Oskar tehnyt viisaammin noudattamalla isänsä
neuvoa, vaikka se annettiinkin sekä tuimalla että epäkohtelijaalla
äänellä. Mutta Kaarlo oli vasta täyttänyt kaksikymmentä yksi vuotta,
oli oppinut kolmessa vuodessa englantilaista itsenäisyyttä ja nyt
tunsi hän sekä rakkautensa että arvonsa loukatuksi Ellin läsnäollessa.
Hän punastui ja vastasi kiivaasti: Sinä et siis tahdo tietää mitään
Ellistä, minun...?

-- En.

-- Hyvä, sitte sanon sinulle jäähyväiset.

Ja hän läksi. Vuosia vieri, ennenkuin hän palasi siihen taloon...
Mutta mitenkä Kaarlon ja Ellin naimisasian kävi, ei kuulu
tukkijunkkarin historiaan.

       *       *       *       *       *

Veikkoliini istui taaskin yksin, ja katkera hymy levisi hänen
kasvoilleen. Se poika, jota hän niin kauan oli kaivannut, jonka hän
vihdoinkin oli löytänyt, ja johon hän oli suuresti kiintynyt, kuinka
kylmäksi, vieläpä vihamieliseksi olikaan se poika aina osottautunut
isäänsä kohtaan. Ja nyt, nyt oli hän jättänyt hänet, jättänyt isänsä
kodin, vastaisen suuren perintönsä, jättänyt toimensa tässä
loistavassa liikkeessä, kaikki, ja minkä tähden? Tuon tytön tähden.

Hän tunsi, että jotain ikäänkuin kuoli pois hänessä, jotain, joka oli
itänyt ja kasvanut, mutta joka ei milloinkaan päässyt kukoistukseen;
tuntui kun olisi mahdollisuus johonkin parempaan ja korkeampaan
hänessä hävinnyt. Hän kärsi siitä tätä nykyä, aivan kuin haavasta
kärsitään -- mutta haava oli arvettuva ja arpi koveneva. Ja hän vannoi
itselleen valan, että tämä olisi hänen viimeinen hairahduksensa. Ei
kukaan olisi enää koskettava hänen sydämmensä kieliä, ei kukaan tuleva
osalliseksi hänen hellyydestään ja rakkaudestaan, hän oli oleva
kylläksi itselleen.

Kiihtyneenä ja synkkänä meni Veikkoliini vaivoin ikkunalle, katseli
ulos autiolle kadulle, jossa syystuuli ajeli joukottain edellänsä
haapain kuihtuneita lehtiä kaupungin istutuksessa. Silloin luuli hän
kuulevansa askeleita ulkoa.

Entä jos Kaarlo Oskar olisi malttanut mielensä ja kääntynyt takaisin.
Mutta ei, hän lienee erehtynyt, ei ainoatakaan ihmistä näkynyt siellä.
Veikkoliini seisoi kauan ikkunan luona, rummutteli ikkunanruutua, ja
tuijotti ulos, milloin alas likaiseen katuun, milloin ylös tummaan
taivaaseen. Hajanaiset pilvet levenivät yhä vain laajemmiksi, ja kun
ne vihdoin peittivät suurimman osan taivasta, alkoi lumi pudota
raskaina, leveinä jääkristalleina, ensiksi yksinäisinä hiuteina, sitte
yhä tiheämpinä parvina.

Kylmä tunne valtasi Israel Veikkoliinin, häntä vilutti, vilutti aina
ytimiin asti. Hitaasti vetäytyi hän takaisin paikoillensa, soitti
kärsimättömänä kelloa ja käski sisääntulijan, vanhan palvelijattaren
tehdä tulta huoneeseen.

-- Niin, nyt tulee kylmä, sanoi vanhus, tehdessään tulta. Metsähanhi
on muuttanut, talitijanen on tullut, talvi pakkasineen, pimeyksineen
on saavuttanut meidät.

-- Ja yksinäisyyksineen, lisäsi Veikkoliini syvästi huoahtaen.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Tukkijunkkari - Kertomus Karjalasta" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.