Title: Hellaassa
Author: Ivalo, Santeri, 1866-1937
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Hellaassa" ***


HELLAASSA

Kirj.

Santeri Ivalo


Ensimmäisen kerran ilmestynyt
Otavan kustantamana Helsingissä 1890.



HELLAASSA.



Turpea ja kostea oli maa notkossa, ja aina väliin vilahti
vesilätäkkökin mättäiden kolossa. Kellahtava oli koivikko; alemmilta
oksilta varissut, mustunut lehti peitti paikoitellen jo paksulti
nuutuneen nurmikon. Samea oli ilma illan suussa. Oli se päivällä
paistanut, ja kirkkaastikin, mutta kolkoksi kävi, kun taivas pilveili.

»Kaikki harmajata, maa ja taivas», tuumi itsekseen Eljas, kun pyssy
olalla asteli niityn poikki, jossa joka askeleelta maa alla notkahteli
ja roiskutti vettä saapasvarsille. Viemärin syrjää oli tanakampi
kulkea, sinne kääntyi hän, sillä saattoihan siellä vielä joku sorsakin
piillä pensaan juurella, vaikka johan niitä sinä kesänä oli useita
ammuttu. Eikähän tuo enää jänistäkään näkynyt Jalo löytävän.

-- Jalo, Jalo, Jalo, Jalo! Eljas vihelti pitkään ja kimeästi. --
Kotiinpäin taidan painaa. -- Oikealle hän kääntyi, vihelti taaskin
pitkään, nousi aidan yli ja alkoi astella ahon rinnettä. Oli siinä
murros muudan puolilaho, siihen istahti hetkeksi.

-- Pilveen meni taivas, puheli Eljas itsekseen. -- Kirkas se olisi
muutoin vielä ilta ollut, ja hauskempi, kun taas viimeistä kertaa
kotiansa kulki... Niinpä niin! huomenna Helsinkiin päin. Ensi kertaa
sinne outoihin oloihin käsiksi... Äitimuori sitä jo oli sureskellut
hänen näin nuorena lähtöään tuohon Baabeliin, kuten sanoi, jossa jo
niin monta kunnon poikaa oli pilalle mennyt. -- Hm... Ainahan niitä
vaaroja, varsinkin löyhille luonteille, jotka heittäytyvät arvelematta
virtaan. Pahempikin se henki on, joka siellä kuuluu vallitsevan,
mädännyt henki. Oli sitä jo koulukaupunkiin tuntunut jokunen tuulahdus
tuota ajan kuolettavaa myrkkyä, joka uhkaa tuhota maailmasta kaiken
aatteellisuuden, kaiken puhtauden, viedä nuorisolta sen ihanteet ja
jättää jäljelle tiesi minkälaisen »todellisuuden», josta kerskailee.
Oli sitä jo siksi kuulunut, että näki mihin se viepi: sehän se juuri
turmioon viepi monta kelpo poikaa, väkisinkin se... -- Katsos pahuus,
kun koppelo tuosta juuri pörähti; -- sinne menköön, omille teilleen! --
Tullevatko Iikka ja Antti Helsinkiin? Heidän kanssaan sitä usein oli
viime vuonna ollut puhetta, mihin suhteeseen sitä pitäisi asettua
tuohon ajan suuntaan, mitenkä siihen taisteluun olisi ryhdyttävä. He
olivat vakavasti päättäneet sotia tuota ajan myrkkyä vastaan elämänsä
läpi, ensin ylioppilaina, sitten kansalaisina. Se neuvo oli ollut
opettajienkin lähtöeväs, noitten hyvää tarkoittavien, ja sitä oli
poikain velvollisuus seurata. -- Vähänhän he, vähäväkiset, saavat
aikaan, mutta kun itse pysyvät puhtaina ajan tahrasta ja tekevät minkä
voivat, niin turhaa heidän työnsä ei ole. -- Ei ole! Eljas hypähti
pystyyn murrokseltaan. -- Meissä on tahtoa ja uskoa, ja missä on tarmoa
ja luottamusta asian oikeuteen, siellä kestävät ihanteetkin nuorisossa.
-- »Alaston todellisuus», se ei ole muuta kuin omien heikkouksiensa
huono puolustus. Eljas viskasi hartioitaan halveksien.

-- Mutta mihin se Jalo... Jalo, Jalo, Jalo, tule pois! Tainnut on jo
mennä kotiin.

Tikka nakutti siinä petäjän kyljessä, hyppi, kierteli runkoa ja iski
aina voimakkaasti ja tarkasti nokkansa koloon. Eljas päätti ampua
pyssynsä tyhjäksi. Eihän tuota otusta parempaakaan nyt näkynyt saavan;
myöhäiseksi jo kävi ja usva laskeusi. -- Petäjän juurelle putosi
nakuttaja.

Eljas katseli siinä raatoa.

-- »Kirjava kuin tikan siipi», semmoiseksihan sitä tätä maailmaa
sanotaan. On siinä mustaa, mutta on siinä valkoistakin, ja pakkoko on
ryömiä mustia juovia myöten. Jos kukin koettaisi sitä valkaista, niin
se jalostuisi. Mutta kun ei muuta kuin heittäydytään vain -- antaa
mennä, mihin vieneekin. Minäkin heittäydyn elämään ja sen taisteluihin,
mutta tiedän mitä teen.

Vielä vihelti Eljas kerran koiraa ja lähti sitten astelemaan ropsasti
rinnettä pitkin. Kostea oli sammal ja saappaat liukkaat, vaara oli
siinä kompastuakin. Mutta sitä tanakammin, sitä rivakkaammin polki hän
ja ajatteli: suoraan eteenpäin, kompastelematta! Kohta hän saapui
maantielle, laskeusi siitä kohastaan niityn poikki jokiahteelle, kerta
vielä kaunista kosken äyrästä pitkin kulkeakseen. Sieltä katsahti hän
vielä kerran taakseen, heittääkseen jäähyväiset tuttuun männikköön.
Sumu sulki näköalan, ja huurua liiteli koskiaaltojen pinnalla. -- Mutta
vielä se siitä selkeneekin, arveli Eljas. Pilvet vain pois päivän
edestä, niin kirkkaana se paistaa!

Kotona olivat jo enimmät kamssut kokoon sälytettyinä. Äiti paistoi
eväspiirakkaa. Samassa ajoi Juhana serkku pihaan. Hän oli oleva Eljaan
matkatoveri ja Helsingissä huonekumppani, ja tuli nyt kotoaan,
naapuripitäjästä.

Aamulla oli lähdettävä.



I.


Hellas oli kapakka Helsingissä. Vaikka ei se juuri Helsingissäkään
ollut, olihan vain paraiksi sen verran ulkopuolella, että siellä vielä
aamupuoleenkin ja lauantai-iltoina saivat ulko-ovetkin olla auki ja
että siellä vieraat vapaammin ja äänekkäämmin voivat elellä, kuin jos
keskikaupungissa olisi ollut. -- Eikä se Hellas oikeastaan ollut
kapakkakaan; huvila se oli, johon kesäkuumasta kaupungin tomusta
saattoi vapaasti tulla ruumistaan ja sieluaan vilvoittamaan, mutta
jossa tietysti ei kuivin suin tarvinnut istua. Ja sai sinne tulla
talvellakin, ja olikin varsin sopivata, kun ajeli ulos kaupungista,
pyöräyttää pieni mutka Hellaaseenkin päin, tai syksyisin ja keväisin
tehdä tuonne pieni kävelymatka, -- hyvinhän se on terveellistä, -- ja
vain sivumennen poiketa sisään lämpimikseen juomaan lasillisen kuumaa
totia... Isot oli suojat ja paljon väkeä mahtui.

Siis varsin mukava, oikein mainio talo tuo Hellas. Kummako siis jos
N.S:kin vietti vuosipäiväänsä tässä syrjäisessä, hauskassa paikassa. --
Mikäkö N.S. on? Niistä ei saa oikein selvää, kaikista noista
kirjaimista, joita ehtimiseen, milloin mihinkin kapakkaan Helsingissä
kutsutaan kokoon. Seura kai se oli jonkinlainen: Nouseva Sukupolvi,
Nuoret Suomalaiset, -- mikä lie ollut. Ylioppilaita siihen vain kuului,
sen saattoi päättää eräänä syysiltana Hellaan etehisessä niistä
lyyryotsa-samettilakeista, joita siellä tungoksessa kipperästi riippui
täyteen ahdetuista naulapuista. Sillä siksi illaksi oli N.S. kutsuttu
kokoon Hellaaseen.

-- Puoliska punssia, laupias neiti!

-- Kaksi kuudenkymmenen pennin tuutinkia...

-- Lisää olutta!

Semmoisia ääniä kuului tiheään alakerran isommasta salista.
Pitkä pöytä oli siellä keskellä lattiaa. Sen päällä oli asetteja,
vesikannuja, sokeriastioita, laseja, kuppeja, pikareita, sikaarin
pätkiä ja paperossin poroa kirjavassa epäjärjestyksessä; värinsä
olivat muuttaneet ennen valkoiset pöytäliinat. Ympärillä istui
nelisenkymmenlukuinen nuorukaisjoukko.

-- Kulta Anni, vesi on kuivunut kannusta, virkkoi muudan pöydän päästä,
ojentaen kirkasta haarikkoa, ja muikeasti hymyili hän neitoselle,
sivellen tuskin näkyviä viiksiään.

-- Kippis, pannaan pohjaan, törähti eräs paksu silmälasiniekka
vastapäätään istuvalle, ja siemasi lasista loput. -- Kas niin, nyt
uutta, armas Annuskani.

-- Anni, tule tänne, tänne näin, viereeni, minulla on salaisia
sanottavia, houkutteli toinen keikari ja yritti kierasta käsivartensa
neidon solakan vartalon ympäri; mutta sukkelasti pyörähti tämä syrjään.
Äänekkään naurun esineeksi joutui keikarin onnistumaton yritys. --

Virallinen puoli N.S.:ssä oli lopussa, ainoastaan maininkeja siitä vain
enää tuntui kahdenkeskisissä keskusteluissa siellä täällä pöydän
kupeilla. Kysymyksenä oli ollut valmistava keskustelu erääseen vaaliin,
josta voittoa pidettiin hyvin epävarmana, elleivät kaikki sen puolueen
miehet yksimielisesti, yksimiehisesti käyneet asiaan käsiksi. Ei ollut
kysymystäkään, että kellään yksityisellä siinä seurassa olisi saanut
olla asiasta eri mielipidettä. Jos joku semmoisen toi esiin, arveltiin
hänen tahtovan loistaa itsenäiseksi tekeytymällä -- eikä se arvelu
useinkaan sattunut harhaan. Sillä kysymys ei ollut henkilöistä eikä
yksityisasioista, vaan periaatteista. Ja sillä neuvoin ne asiat saatiin
jullilleen kulkemaan.

Agitationitoimikunta oli valittu ja sille määrätty kovat ohjesäännöt:
joka mies oli saatava valitsemaan, muuten... Niin, ja kehoitus
painettuihin vaalilippuihin oli laadittu: tietäköön jokainen, mitä hän
on velvollinen puolueelleen, tietäköön, että tästä vaalista ei riipu
ainoastaan sen hetken voitto, siitä tulee näkymään, mille kannalle
asiat kallistuvat yleensä ylioppilaspiireissä ja samalla koko maassa.
Niin laillista syytä ei ole, että se oikeuttaisi vaalitilaisuudesta
poissaolemaan.

Tämmöiseksi se kehoitus oli laadittu, ja tiedettiin, että vastapuolue
oli painattanut yhtä jyrkän -- mutta keltaiselle paperille. Ja tuohan
se mieliä oli kiihoittanut. »Meidän täytyy voittaa!»

Mutta nyt oli se virallinen puoli jo lopussa, kaikki oli selväksi
suoritettu, puhevalta oli heitetty vapaaksi. Illan parempi puoli oli
alkanut. Jo oli maljoja esitetty, puheita pidetty seuran perustajille,
isänmaalle, tulevaisuudelle ja naisille, oli muokattu vanhoja
lauseparsia, huudettu »eläköön» julmasti ja kipattu tiheään. Ja
veljellinen innostus alkoi vallita.

Taas vaadittiin äänettömyyttä, ja kun se vihdoin pääsi vallalle
rähisevissä riveissä, kääntyivät kaikkien silmät pöydän alapäähän.
Siellä seisoi nuori, hoikkanen, punakkaposki poika lasi kädessä, heitti
taapäin silmille valahtaneen, ruskean kiharan ja alkoi puhua. Se oli
Eljas.

»Toverit, veljet», sanoi hän, ja vakavaksi muuttui alusta ujo
katseensa. -- »Vaikka nuorimpia joukossamme, en epäile pyytää hetkeksi
huomiotanne esittäessäni maljan sille, mikä ei nuorison, innokkaiden,
raitisten, elinvoimasta uhkuvien nuorukaisten seurasta koskaan voi eikä
saa jäädä unhotuksiin...»

-- Hentulleen kuuluu puhuvan keltanokka, huomautti hiljaa
vieruskumppanilleen pöydän toisessa päässä eräs vanhempi civis ja
ryyppäsi, pilkan hymy huulillaan.

-- Olisiko niin järkevä. Minä pelkään, että sieltä tulee vielä
paksumpaa.

»Muistuttaakseni muutamin sanoin mieleemme ihanteitamme. Ohdakkeiseksi
sanotaan elämän tietä. Tosin ei täällä aina kukkavainioita poljeta,
usein on kuljettavana pudottavia suomaita, usein kivikkokankaita, usein
syviä nietoksia.»

-- Mutta kun on sukset, ilveili joku.

-- Ja hyvät saappaat, kuiskaili toinen.

»Toiveemme murtuvat tiheään, hankalat esteet katkaisevat usein
pyrintömme ja laihalta tuntuu väliin vaivaimme palkkio. Mutta tuosta ei
tarvis nuoren surra. Pankaamme ideaalimme korkeammas, kaukaisena mutta
kirkkaana tulena loistakoon se aina silmiemme edessä, sitä kohden
suorin tein kulkekaamme murtaen esteet kuin kosken tulva tokeensa.
Pitäkäämme ihanteemme puhtaina, kauniina, suurina, antakaamme niitten
aina elähdyttää mieliämme silloinkin, kun paheen tahra niitä pyrkii
lannistamaan, ja silloin eivät ohdakkeet teillämme tunnu.»

-- Puhuu syvästä elämänkokemuksesta.

-- Milloin lie vieroitettu. Mutta hyvästi puhuu. Kun vain lopettaisi.

»Aatteiden palveluksessa jalostumme, puhdistumme. Antakaamme toivon,
uskon, rakkauden vienojen hengetärten aina puhaltaa sieluihimme uutta
virikettä, antakaamme tuoreet sydämemme täysin innoin ihanteiden
jalostettaviksi. Eläkööt meissä nämä ideaalit, versokoot, kasvakoot
jaloja hedelmiä vastaisten päiviemme iloksi jälkeistenkin ihailtaviksi.
Eläkööt nuorison ihanteet, eläkööt...»

Eläkööt, eläkööt, -kööt, -kööt, -kööt!

Hän oli puhunut, ja ääneen pääsi taas seura. Savun, ummehtuneen ilman
ja katkerain huuruin seassa virtasi salin seinäin henkirei'istä ulos
syksyn yöhön lasien kilinän ja terve-huutojen ääniä.

-- Hei, veli Juhana, virkkoi Eljas istahtaen kilistysten jälkeen taas
serkkunsa viereen, siinä sinä istut vain ja mökötät. Mitä arvelet
puheestani?

-- No niin, Eljas, johan sinä saarnaat kuin pappi kartoista.

-- Entäpä sisältö?

-- Näethän arvostelun, kun ympärillesi silmäilet.

Näkihän sen siitä. Toiset katsoivat sääliväisesti tuota nuorta, tulista
miestä, jota maailma ei vielä ollut kouluuttanut, toiset laskivat
puheesta puoliääneen pilkkasanoja, useat sille nauroivat, useimmat sen
olivat unohtaneet, jos olivat kuullakaan viitsineet.

-- Monessako näet innostustasi, kysyi Juhana, yhä alas katsellen, ja
ahkerasti lasiaan hämmentäen.

-- Mikä sitten? -- Minä puhun vakaumuksestani, ja se ei voi...

-- Laulua! Laulua! Laulamaan pojat! Eräs nykäisi Eljaankin käsivarresta
pois kesken lauseen.

Ja sitten sitä laulettiin. Ja aina väliin oli joku puhetta pitävinään,
mutta ei sitä moni enää viitsinyt kuunnella. Jo heti alusta huudettiin
eläköön, ja siihen sai puhuja tyytyä. Yhä useammin tyhjenivät lasit,
yhä sukkelammin sai Anni juosta niitä täyttämässä. Ja sitten sitä
syötiin ja syötyä taas laulettiin ja ryypättiin, ja ilta kului yöhön.

Pian olivat käsissä kahvin ja liköörin ja niitä seuraavien »yhteisten»
laulujen suotuisat hetket. Tuoli oli nostettu pöydälle, siihen oli
miesvoimin haalattu istumaan Aatu Kustavi, tuo iloinen veitikka, joka
osasi loppumattomin määrin hauskoja viisuja. Taajasti tunkivat muut
ympärille. Aatu Kustavi veteli, ja käheä kööri säesti.

Siitä laulun rähäkästä hetkeksi levähtääkseen oli Eljas joutunut
istumaan vähän syrjemmälle, pienen pöydän ääreen. Istui siinä jo
muitakin leikkiä laskien kapakkatytön kanssa, kun tämä aina ohi
viiletti juomiskuormaa kantaen, ja aina se hänkin siihen hetkeksi
pysähtyi pilan puhuntaan, kun milloin siksi sai henkilomaa.

-- Hemmetin siro röökynä, ja vielä suomea puhuu, ihmetteli Lassi,
rikkaan lohiporvarin poika. -- Annin olivat taas isoon pöytään
huutaneet.

-- Varsi hänellä on notkea kuin nurmiheinä. -- Eljas se aina tapaili
runollisia vertauksia.

-- Ja viisaannäköiset silmät, lisäsi Juhanakin, joka muuten ei paljon
ottanut naisväkeä katsellakseen.

-- Katsoppas Juhanaakin, kun lämpiää. Älä sinä vain paljon katsele
niitä silmiä, muuten... Kuulkaas Anni, meillä tulee kaksintaistelu
tämän vakavan herran kanssa.

-- Mitä vielä. Te nyt ette uskaltaisi. -- Vähän se olikin aran näköinen
Lassi, kun myötään asetteli rillejään, jotka eivät ottaneet
nykerönenällä pysyäkseen, ja koetteli, oliko sileäksi suittu tukka
pysynyt sievänä.

-- Mutta teidän takianne. Eihän silloin pelko pääse kysymykseen,
puuttui Eljas puheeseen.

-- Niin, puhetta tekin uskallatte pitää.

-- Mutta eikö hän puhunut koreasti äsken tuossa, kysyi Lassi.

-- Ihan minun täytyi jäädä seisomaan ja kuuntelemaan, -- ja katsomaan,
lisäsi tyttö vielä veitikkamaisen näköisenä. Eljas joutui tuosta hiukan
hämilleen, taisipa punastuakin, mutta huomasi samassa itse, että
kovinhan se oli lapsellista.

-- Saakeli! Nyt minulle tulee kaksintaistelu hänenkin kanssaan!

-- Tarpeetonta. Eihän tässä olla Saksassa, jossa kauniitkin kasvot
arvilla rumennetaan.

-- Niin, jos te vain...

-- Ja näettehän, kuinka mies tuossa istuu ja muistelee kotoista
henttuaan.

-- Minäkö? Mitä henttua? Eihän minulla ole, ennenkuin saan. -- Pitihän
siihen Eljaankin taas jo jotakin tokaista.

-- Eihän vain. Kuuluipa tuo puheesta äsken, kaikista noista ideaaleista
ja...

Mutta lähtö siitä tuli röökynälle. Paha metakka alkoi kuulua isosta
pöydästä.

-- Ju-juuttaan holofernesta! Kun kaataa punssipikarinsa toisen uusille
housuille. Tuossa veli velkasi.

-- Hitto! Mitä sinä sen mokoma minua oluellasi valelet? Perhanan
penikka, keltanokka, uutispottu, tulee tässä päissään holvailemaan.

-- Mitä sinä sitten sen tuhannen tolvana, mätänokka, punssillasi toisen
vaatteita virutat? Suuhusikin tilkkasi tarvitsisit.

-- Ja sinä et tarvitse muuta kuin korville hyvästi.

-- Entä sinä...

-- No mutta herrat! huusi Anni ja koetti riitaa ehkäistä. Mutta hyvä ei
ollut siihen enää mennä. Käsiksi olivat jo hyökänneet ja vaatteet
tippuen märkyydestä he lattialla kähisten kamppailivat. Tuolit
romahtelivat, pöydät heilahtelivat, pikarit sinkoilivat valaen
sisältönsä pitkin pöytäliinoja ja ympärillä istuvien vaatteita.
Toisetkin sekaantuivat vähitellen sovittelijoista asianomaisiksi ja
tömisten aaltoili mieskasa lattialla; Aatu Kustavi takoi tahtia
särkyneellä tuolinjalalla.

Turhaan Anni kielteli, turhaan muutamat siivommat puhuivat järkeä.
Vasta kun kapakan isännän mahtavan leveä muoto ilmestyi ovelle ja
uupumus raukaisi voimat, tyyntyi meteli, ja hajaantui joukko. Mutta
armahda sitä siivoa ja hävitystä! Hiestä läähättäen, tukat pöyryssä,
silmät tuijollaan, kaulustat irti ja vaatteet auki olivat sankarit
vaipuneet mikä minnekin, katsellen lattiaa, jossa kalvostimia, nappeja,
huiveja, silmälasin puoliskoja ja kellon periä oli omistajiaan vailla.
Mutta ketterästi korjasi Anni pois pahimman hävityksen, ja kun muutamia
laseja taas oli saatu täyteen ja muudan esittänyt, että sovitaan pois
ne vanhat vihat, niin paiskattiin kättä ja kipattiin sovintoryypyt.
Helläksi se sentään tekee mielen tuo viina, vaikka se nuorta verta
vähän hurjistaakin. -- Aatu Kustavi aloitti hauskan laulun, ja käheä
kööri säesti.

Kiire siinä oli Annilla tyydyttää kaikkien tarpeita. Taas kun hän
kantoi kaksin käsin lasikuormaa pöydälle rikkonaisten sijaan, niin
siinä ovella juuri hoiperteli eräs pitkä partaniekka häntä
hätyyttämään. Leuasta tarttui tyttöä kiinni ja suudella loiskautti.
Minkäs se teki tyttö siihen, kädet kun olivat kiinni. Mutta niin se
näytti hänen kasvoistaan päättäen, että itku oli herkässä herahtamaan.

-- Tuo on sikamaista, huusi Eljas kiukusta kuohuen. Niin oli hävitöntä
hänestä tuo vastuksettoman ahdistaminen. Oli siitä vähällä syntyä uusi
riita, ja vaivoin olisi Juhana saanut serkkunsa hillityksi, ellei
Annikin olisi katseellaan häntä kehoittanut tyyntymään.

-- Sinä heittäyt naurettavaksi, Eljas, tuolla kiihkoisuudellasi.

-- Puolustatko sinäkin, Juhana, moista hävittömyyttä?

-- En puolusta, mutta mitä se sinuunkaan kuuluu?

-- Eihän tuo kuulukaan, ilettää vain ja suututtaa. Oikein minua
säälittää tuo tyttöparka. Millaista elämistä sillä on aamusta iltaan ja
yöhön myöhäiseen! Juoksua ja kuormia kuin kyytihevosella, ja sitten
vielä tuommoista kohtelua.

-- Onhan tuo vähän surullista. Eikä tyttö näytä olevan vielä kuin
tuskin 17-vuotias.

-- Tuskin 17, ja noin jo mierolle joutunut. Eikäpä taida parata siitään
hänen elämisensä vanhemmuutenkaan.

-- Eihän se kehuttavaa ole kapakkatytön eläminen.

-- Tupakan ja viinan katkussa saapi raukka viettää päivänsä.
Minkähänlaiseksi tuo ajatellee tulevaisuutensa.

-- Toivoneeko tuon parempaa, jos ajattelee vähääkään. Tyytyy siihen
ehkä kernaastikin.

-- Enpä usko. Tuoko muka miellyttäisi! Iätikö pitäisi sitten tuon
sorjan vartalon olla joka juopporentun syleiltävänä ja hänen puhtaitten
huuliensa kaikkien karvanaamojen nuoleskeltavina. Tyttö polo!

-- No älähän tuota itke. Minkä sille välttämättömyydelle mahtaa?

-- Välttämättömyydelle!

-- Niin. Miksi kerran rupesi kapakkaenkeliksi?

-- Miksi lie ruvennut. Mutta säälittää hän minua kumminkin.

Mutta Anni juoksi pöydästä pöytään, mihin häntä milloinkin huudettiin,
ja sulatti ääneti kaikkia niitä kompia, joita yön kuluessa yhä
raaempina laskettiin. Hänen velvollisuutensa oli palvella ja
miellyttää. Hän oli näet se syötti, joka paljon veti vieraita
Hellaaseen ja suurensi siten kapakan tuloja, mutta sentähden häneen
pitikin kaikilla luonnollisesti olla yhtäläiset oikeudet. Toisinaan hän
kumminkin aina pyörähti ikäänkuin levähtämään Juhanan ja Eljaan pöytään
ja siinä haastettiin yhtä ja toista. Ja hellytti hän siinä niin Eljaan
nuoren sydämen, että tämä kohta ei enää tyttöä ainoastaan säälinyt.
Mutta kateellisina toiset tiheään komensivat Annia muualle, ja ivaa ei
säästetty enkelin pakopaikasta.

-- Jokohan noustaan, sanoi Juhani katsellen kelloaan. Kahta se jo kävi.
-- Hennotko lähteä?

Tuntuihan se vähän vastenmieliseltä Eljaasta nyt näin lämpimiltään
paeta pois. Mutta kun muutamia muitakin jo nousi lähteäkseen, ryyppäsi
Eljaskin lasinsa pohjaan, heitti hyvästit ja ehätti toisten jälkeen.

-- Käykää pian taas, huusi tyttö silmää iskien.

Kun joukko pääsi raittiiseen ulkoilmaan, hengitettiin täysin keuhkoin
ja kaupunkiin alettiin astella leikkiä laskien.

-- Pyörällepä taisi tyttö kiertää Eljaalta pään, ilveili vanhemmista
yksi.

-- Niin, niin. Eljas on hyvissä kirjoissa Hellaassa. Kun sattuu matti
taskuun, niin lyöttäydytään vain Eljaan seuraan, kyllä lohkeaa
velaksikin jos mitä.

-- Ja kun se ei vielä ihastuksesta päihinsäkään päässyt. Aivan on kuin
olisi maitoa särpinyt koko illan.

-- Se näettesen juontikin unohtui, kun siinä yksistä tuumin sivupöydän
ääressä lerkutettiin. Ja olihan siinä vakava Juhanakin.

-- Mutta kolmantena miesnä, se nähtiin. Niinhän se oli siinä Eljaan ja
Annin välissä kuin liika naula reen jalaksessa.

-- Taisinpa olla, naureli Jussi. -- Mutta varohan Eljas, ettet rupea
kovin usein sääliskelemään -- kapakkatyttöjä.

Siten ilveili kävellessään ensi joukko, joka palasi N.S:n vuosipäivän
vietosta Hellaasta. Enemmistö siellä vielä jatkoi äänekästä iloaan.
Savun, kitkerän ilman ja lasien kilinän seassa tulvaili alakerran
isomman salin henkirei'istä ulos Aatu Kustavin laulu ja käheän köörin
säestys, ja etäälle taisi erottaa sanat:

    Älä sinä tyttö vielä itke
    itke sinä sitten vasta,
    kun toisella jalalla rukkia poljet
    ja toisella liekutat lasta.



II.


Yrjönkadun yläpäässä asuivat serkukset, Juhana ja Eljas. Kivimuurin
kolmannessa kerroksessa oli pihalle päin heidän kaksi-ikkunainen
huoneensa. Toisen edustaisella pöydällä oli auki Ruotsin valtakunnan
laki, vieressä ylen tuttu »Schrevelius» ja vielä kaikenlaisten kaarien
kopioituja luentovihkoja. Se pöytä oli Juhanan, juristin. Pöydällä
toisen ikkunan edessä oli sekaisin kaikenlaista: kreikan kielioppi ja
Shakespearin draamoja, Suomen kielen rakennus ja Johtavat aatteet,
Kantin kritiikki ja almanakka, Giftas ja rukouskirja. Oli siinä vara
valita.

Eljas viskasi sinne toisten joukkoon muutaman Suomi-kirjan, josta oli
iltahämärässä katsellut suomalaisten kansojen sukupuuta ja haaroja, ja
heittäysi takanojaan keinutuoliinsa. Hän oli suuren Suomen sillan suuri
intoilija.

-- No on niitä noita suomalaisiakin kansoja jos minkä nimellisiä, ja
useimmat ne vielä elävät syvässä tiedottomuudessa, kolkossa pimeydessä.

-- Pimeyteen tästä taidamme jäädä kohta mekin, jos ei matami tuo
lamppuja, virkkoi hetkisen kuluttua Juhana ja nosti säärensäkin
sohvalle.

-- Ja niin ne ovat hajallaankin, silvotut ja heitetyt kuin akanat
tuuleen. »Ei Aunus, Vepsä tunne, kusta Eestein kulkevi tie...»

-- Mutta minä tunnen, että minun tieni kohta kulkee tupakan hakuun,
mistä häntä saaneekin näin pyhäpäivänä.

-- Sinulla ne on aina nuo tupakkisi!

-- Kuinkas muuten. Lähdetäänkö kävelemään?

-- Kävelemään. Siinä lanttastessa se aika tärväypi.

-- Aika se sultakin! Haaveiletko siinä sunnuntai-iltana Aunustasi vai
et, -- ykskaikki! Ei se sinua kauas potkaise.

-- Hyvä se on niitäkin tuntea, ja välttämätön.

-- Välttämätönkö sinun on hapuilla sieltä täältä ja sotkea yhteen
tukkuun hebreat, virot, filosofiat ja Aunukset? Mikä niistä sitten
syntyy? Lue sinä Eljas kreikan kielioppiasi arkipäivinä, käännä
Homerosta ja mene tentteeraamaan. Hapuilee kuin sokea!

-- Pitäähän toki ensin saada vähän yleissilmäystä, laajempaa näköalaa.

-- Näkö... Lukea poruuttele kurssejasi vain ja ota sitten yleissilmäys.

-- Kursseja! Siinäkö se sitten onkin koko ylioppilaan vapaa tutkiminen,
että muutamia kirjoja pannaan päähän ja tentteerataan? Kurjaksipa sen
sinä käsität.

-- Niin se pitää sinunkin käsittää, ja varo ettet sitä käsitä liian
myöhään.

-- Ja sitenkö kehitän henkeni vapaaksi elämän taisteluihin ryhtyäkseni?

-- Kuule Eljas! Sinun pitää kehittää itseäsi ruunun rasvaista pullaa
eikä mitään muuta varten. Elämän taistelusi on siitä kilpailla ja
koettaa saada se niin pian kuin mahdollista ja niin suuri kuin suinkin.
Sitten vasta saat alkaa Aunuksia hourailemaan, kun tyytyväisenä voit
taputella paisuvaa vatsaasi ja odotella palkankorotuksia.

-- Syö sinä rasvapullaasi. Minä katson elämäni kutsumusta vähän
ihanteellisemmalta kannalta, välipä tästä, jos vähän laihemmaksi
jäänkin.

-- Sinä kuolet nälkään. Hampaasi kolahtavat pian naulaan, ja haudallasi
kiroilevat velkamiehet nimeäsi. Mies se, joka ensiksi pääsee kirjansa
loppukanteen ja saa tutkintonsa taakseen!

-- Ja semmoinenko sinun elämäsi pyrintö on? Ei muuta kuin iankaikkista
kissanhännän vetoa.

-- Justiin! Sillä erotuksella vain, että täällä kartun sijasta
koetetaan vetää puoleensa mikä mitäkin: kerjäläinen lihakkainta
luupalaa, talonpoika viljavinta peltotilkkua ja pienintä
maantieosuutta, virkamies vähintä työtä ja suurinta palkkaa... Mutta
ota jo takki päällesi, lähdetään.

-- Kun tapaisin eheimmät kalossit vähimmällä vaivalla!

-- Kavahda vilppiä, mutta pidä puolesi. -- Ota avaimesi taskuun.

Siitä laskeusivat serkukset väitellen keskikaupunkia kohden ja
hämmentyivät pian siihen ihmisvirtaan, joka siellä aina ja
sunnuntai-iltoina etenkin tulvailee.

Juhana oli serkkuaan paria vuotta vanhempi ja vuotta vanhempi
ylioppilaana. Yhdessä olivat he lapsuutensa ajat viettäneet, vuoroin
leikkineet kummankin kodissa, naapuripitäjissä kaukana pohjan perillä,
onkineet harria koskista ja saloilla ampuneet metsän viljaa.
Muokkautuneet sitten koulukaupungissa ja miehistyneet. Erilaiset olivat
heidän luonteensa, mutta hyvin he silti yhteen sopivat. Juhana oli
vakava, miettiväinen, hitaampi mies, joten oli aina ollut sieluna
leikissä ja todessa Eljaan tulisempi luonne ja elävämpi mielikuvitus.
Jospa toverit toisinaan pilkkasivatkin hidaskielisen, jäykän Juhon
juroutta, niin yhtä usein joutui Eljaan ajattelemattomuus saman naurun
alaiseksi.

Lahjakkaampi tosin ja vilkkaampi oli Eljas, puhua parpatti paljon,
puuta jos heinääkin, aikoi suuria ja haaveksi kaikenlaista, jota
18-vuotiaaseen, toivorikkaaseen päähän mahtuu. Juhana taas kun milloin
sai sanoneeksi sanan, niin se sattui paikalleen.

Ja niin he astelivat nyt pitkin esplanaadia, jonne tunkeutumisen halu
aina on viekoitellut taajan joukon joutilaita. Siinä heidän edellään
luovivat juuri Lassi ja Antti, ja pian he nämä ehättivät.

Lassi, joka, vaikka ensivuotias hänkin, jo hyvin oli ottanut oloihin
perehtyäkseen, selitti juuri Antille, hiljaiselle miehelle,
eilisiltaista retkeään, asetellen ehtimiseen rillejään, jotka eivät
tahtoneet koskaan pysyä siinä nykerönenällä eikä suojella punoittavia
silmiä.

-- Kun minä eilen illalla palasin labbiksesta, tapasin aasiksen
kohdalla Supiksen, ja niin me laskeusimme tänne espikselle, jossa oli
mahoton hyvä piikis. Mutta me mentiin studikselle suoraan Hudista
tapaamaan ja jäimme sinne pariksi tunniksi, kunnes ajoimme
Kaisikseen...

-- Mitä se Lassi valehtelee siinä? Eljas löi Lassia olalle, niin että
rillit taaskin tipahtivat.

-- So! enkä valehtele. Ka terve, tekö siinä olette?

-- Mihin ne serkukset semmoista kyytiä viiltää joukkojen halki? kysyi
Antti.

-- Tupakan ostoon vain. No, kääntykää tänne, kävelemään.

-- En minä viitsi. Kotiin pitäisi jo joutua lukemaan, selitti Lassi.

-- Hillitse sinäkin jo tuo lukuintosi, lähteehän se henki
vähemmälläkin. -- Eljas otti häntä käsikynkästä, ja niin sitä mentiin.
-- Eihän tässä katuakaan saa sulkea.

-- Eipä sitä joutaisi. Tupakkaa sitä pitäisi sentään minunkin saada.
Mutta sitten me painamme kotiin suoraan Antin kanssa.

-- Tietenkin, vakuutti tämä.

Hiukan tyhmänä olivat koulutoverit pitäneet Lassia, vaikka ei hän itse
sitä suinkaan uskonut. Sekavat ja omituiset olivat hänen tuumansa aina
olleet, ja hauska oli toisten usein ollut käyttää hyväkseen hänen
herkkätuntoisuuttaan ja helposti syttyvää innostustaan. Mutta
Helsingissä häntä olisi luullut ihan toiseksi mieheksi, semmoisella
varmuudella ja ainakin näennäisellä itsenäisyydellä hän käyttäytyi.
Rahaa oli hänellä paljon, ja se hänet pian saattoi vanhempain
tuttavuuteen, sillä ei se Lassista niin tarkkaa ollut, vaikka hän
joskus saikin maksaa muutaman markan enemmän kuin toiset -- hienossa
seurassa. Olihan sitä, ja toista tuli. Mutta seuraavana päivänä oli hän
pennistä kitsas.

-- Eipä sitä nyt tupakkaa taida saada muualta kuin ylioppilashuoneelta,
virkkoi Juhana, kun Aleksanterinkadulle laskeuduttiin.

-- Hiisi, siellä maksaa puntti kymmentä penniä enemmän kuin muualla,
valitti Lassi. Hän muisti eilistä iltaa.

Mutta kun tultiin siihen kadun käänteeseen, joka ikäänkuin väkisin
vetää mukaansa, niin pistäydyttiin »taloon».

-- Hyvästi. Pitää lähteä kotiin lukemaan. -- Lassi pysähtyi portaille.

-- Älähän nyt hätäile. Katsotaan, onko kirjeitä. Entä sinun tupakkasi?

Ja ylös rappusia kapusi Lassikin. Eihän siellä ollut kirjeitä. Pari
miestä siellä seisoi etehisessä ja haukotteli, kädet housuntaskussa.
Tarkoin he tähystelivät kaikkia sisään tulijoita, tutkiskellakseen
tulisiko joku, jolla olisi jokunen viitonen liikaa matkassa. Kapakan
puolelle meni Juhana tupakkia ostamaan, ja Lassi seurasi. Mutta sieltä
ulos tullessaan oli heti kirous hänen huulillaan.

-- No kehtaa ne nylkeä ihmisiä! Viisikymmentä penniä tuommoisesta
tyngästä. -- Sikaari oli hänellä hampaissa, sen hän oli muka
säästääkseen ostanut. -- Kokonaisen paperossipuntin olisi sillä
hinnalla saanut!

-- Mutta miksi sinä pyhä veli ostit niin kalliin?

-- Viisi penniä luulin maksavan, eli kymmenen. Eivät sanoneet
edeltäkäsin, sitten vasta, kun jo oli suussa, eivätkä enää takaisin
huolineet.

-- No onhan sillä Lassin ukolla varaa, vaikka ostaisi kuorman
tuommoisia, lohdutti Eljas. -- Kolme taloa ja kasat arkun pohjalla.

-- Kasat! Mutta mihin tästä nyt lähdetään?

-- Onko se Eljas käynyt Hellaassa, tuttavuutta jatkamassa, kysyi Antti.

-- Eihän se vielä. Lyhyeenhän se sinun säälimisesi jäikin. Eikö sinua
enää huoletakaan tuon tyttöparan tulevaisuus, vaikka lie ikäväänsä jo
kuihtunut? -- Juhana oli pitkin viikkoa tuolleen kiusaillut Eljasta,
kun tämä sanoi Hellaan Annin kohtaloa aina mielihaikealla
muistelevansa.

-- Veistele sinä vain. Jospa olisin vähän toisessa asemassa, niin
näyttäisin, että todella säälin hänen synkkiä päiviään.

-- Käyhän toki lohduttamassa, johan tuo lie onnettomuuteensa
kuollutkin.

-- Tekisipä mieleni. Lähdetäänkö Hellaaseen päin kävelemään?

-- En ainakaan minä. Minä tunnen sen kapakoissa juoksun. -- Lassi oli
hyvin jäykkänä ja päättäväisenä.

-- Eihän tästä nyt juomaan. Kävellään vain.

-- Kyllä minä tiedän ne kävelyt. Tuletko Antti kotiin?

-- Entäpä jos sentään illallisen alle vähän kävelisimme. Ei siitä
työstä sitä ennen kumminkaan mitään tule.

-- Voisihan sitä kävellä, mutta sisään en... Vai eikö se Juhana
tulekaan?

-- Eihän se jouda. Se näet kulkee joka sunnuntai katselemassa erästä
laihaa kirjurimamsellia, minkä siitä hyötynee. Aiotko tänäänkin mennä
sinne arkkitehdille, Juhana?

-- Enpä tuota tiedä. Käyn ensin täällä lukusalissa.

-- Terveeksi sitten. Me menemme Hellaaseen.

Lukusalissa oli kamalan hiljaista. Parikymmentä miestä siellä istui
pitkin sohvia, millä kädessään mikin sanoma, jota ainakin oli
lukevinaan. Mutta vuoron päältä he haukottelivat. Pari himmeätä
kaasuliekkiä valaisi tuota isoa huonetta, jossa vain joku rykäisy tahi
käännetyn lehden kahina katkaisi äänettömyyden.

Juhana sieppasi sieltä pöydältä lehden käteensä ja alkoi lukea. Mutta
kuivilta ne tuntuivat nyt nuo Fliegende Blätterinkin sukkeluudet, kuvat
rumia, eikä hän viitsinyt seurata tekstiä, että mistä siinä oikeastaan
puhuttiin ja ilveiltiin. Hän sytytti tupakan, veteli siitä sakeita
haikuja ja tuumaili.

-- Olisikohan pitänyt lähteä poikain kanssa Hellaaseen? Kovin tuo on
täälläkin kuivaa. Mutta joutavaa se on, jos sielläkin juonti tulee:
rahaa menee ja aikaa. Lähtisikö tästä teatteriin? Vai pitäisiköhän sitä
käydä tädin talossa; eihän siihen kyllä pakkoa ole, vaan saisihan
tuolla käydä, kun ne kumminkin odottavat. Siellä kai se on taas
Juliakin; sukuja miten lie isännälle, koska tuo siellä on aina
sunnuntaisin. -- Laihaksi kirjurimamselliksi sitä Eljas sätti: mikäs se
onkaan muu! Mutta koreanlaiset sillä on silmät. -- Kun sille olisi
koskaan mitä sanomista, -- ja yhtä tuppisuuna se on hänkin. -- Hiisi
kun haukotuttaa! Saisihan tuonne lähteä arkkitehdille, mitäpä
täälläkään viisastuu.

Kello kävi seitsemättä. Se alkoi olla jo sopiva aika lähteä, -- jos
lähteä viitsisi. Juhana katseli vielä pöydälle, että olisiko tuolla
ollut jokin lehti, jota olisi kannattanut silmäillä. Eikä ollut. Vielä
tähysteli hän miehiä, jotka siinä loikoilivat lehtiään lukien, olisiko
sattunut tuttavaa, jonka seuraan lyöttäytyisi. Ei ollut. Kaikki olivat
ne juron ja pahantuulisen näköisiä, ja Juhana jo arveli, jotta ei
niillä kaikilla toki taida olla tätiäkään kaupungissa, eikä tädin luona
kirjurimamsellia, laihaakaan.

Juhana viskasi takin ylleen ja läksi. Kiireenlaisesti hän asteli,
suoraan tunki kansanvirran halki esplanaadille ja alkoi nousta
vastamaata Kasarminkadulle. -- Se oli aika jo lähteä, jos ensinkään
mieli, -- ja saattoihan tuolla käydä.

Arkkitehdissä oli eräitä muitakin vieraita, ja Juhana vetäytyi,
käteltyään kaikkia järjestään, nurkkaan istumaan. Täti häntä siinä
vähän puhutteli, kysyi oliko kirjettä tullut kotoa ja miten siellä
jaksettiin. Arkkitehti tarjosi tupakkaa, kehoitti ottamaan ja kääntyi
taas toisia vieraita puhuttelemaan. Poika, kuusivuotias, perheen
esikoinen, pinkeissä pöksyissä ja tukka silmille kammattuna,
komennettiin tervehtimään, ja komeasti hän jalalla raapasikin.

Siinä toisessa nurkassa se istui Julia, selaillen albumia, jota Juhana
oli ennen nähnyt hänen jo ainakin kymmenen kertaa selailevan. -- Eihän
tuo nyt ollut niin hemmetin laiha. -- Juhanasta oli hän tavallisessa
lihassa, ja minkä se sille osasi, että täytyi kirjoittelemisella
tienata, konttoristina olla, -- köyhä tyttö.

Silleen olivat he arkkitehdissä jo useana pyhäiltana istuneet, -- eri
nurkissa. Mutta nyt Juhanalle pisti päähän, että mitähän jos menisi
tyttöä kerran puhuttelemaan, kun hänkin noin yksin istui muista
erillään. Ei taida viitsiä, ajatteli hän toisakseen, mitäpä tuolle
olisi sanomistakaan. Mutta siinä mietittyään hyvän aikaa nousi hän
äkkiä, kulki poikki lattian pitkin askelin ja asettui tytön tuolin
taakse. Siinä se yhä albumista katseli kukkaiskortteja.

-- Voisipa tuo olla niinkuin minunkin antamani, sanoi hän eräästä, jota
Julia juuri piti kädessään.

-- Miten se voisi olla, kun se on minun antamani?

-- Ilman vain noista alkukirjaimista päättäen. J.K. kun on näettesen.

-- Ovatko teidänkin alkukirjaimenne J.K.?

Olivathan ne. Kovin se olikin hullusti sattunut. Ja siitä sitä
vähitellen puhetta punousi. Juhana löysi tuolinkin siitä lähitienoilta,
ja kun siihen teevettä kannettiin, niin oikein se hyvältä tuntui. Aina
hetken kuluttua toinen virkahti jotakin ja siihen taas toinen.
Syysloasta, teattereista, mistä lie puhuttu, mutta sen verran siinä
Juhana lämpesi, että olisi paikalla tahtonut Eljaalle todistaa, ettei
Julia ollut vähääkään liian laiha. Ja siltä se näytti kuin olisi
tyttökin jo hyvillä mielin silmäillyt Juhanan rehelliseen naamaan.

Ilta kului paljoa pikemmin kuin tavallisesti. Kun poislähdön aika tuli,
tarjousi Juhana saattamaan Juliaa kotiin. Tuommoista ei ollut koskaan
ennen tapahtunut, ja oikein ihmeellä katseli arkkitehdin rouva, että
mikä nyt oli mennyt hänen sisarensa poikaan, kun kohteliaaksi rupesi.

Ja hän saattoi Julian kotiin, Malminkadulle, ja siinä kättä
paiskattiin. Eikä nyt Juhanan tehnyt mieli yksin kotiin kävellä. Tuntui
niin keveältä, raitis oli ilmakin. Harmitti vain, ettei ollut ennen
tullut puhelluksi tuon tytön kanssa, olisi monesti ollut hauskempi
tädin luona. -- Niin, mihinkä hän nyt astelisikaan. Ei Eljas tietenkään
vielä ole Hellaasta palannut, -- mitenhän olisi, jos lähtisi noutamaan
pojan sieltä. -- Ja sinnepäin kääntyi Juhana, se Malminkatu kun olikin
vähän tullin puolessa.

Siellä Hellaassa ne istuivat, Eljas, Antti ja aivan etupäässä Lassi,
joka ei ollut aikonut sisään mennä.

Iloiseksi oli mennyt Annin katse, kun heidän tulevan näki. Sydän se
näet on kapakkatytölläkin, nuorella varsinkin; Eljas oli pulska poika,
ja häntä oli Anni muistellut N.S:n vuosipäivästä asti. Heti viivähtikin
Anni sen pöydän tienoilla, johon vastatulijat olivat istahtaneet, ja
alkoi juttelun.

Mutta muitakin istui siinä Hellaan salissa, juomispuuhissa. Ja
kummakos, että istui. Useat näet juovat syyttäkin, mutta niitä on
paljon syitäkin juomiseen, ja tuskinpa mikään maailmassa on niin
monipuolista kuin viina. Iloinen juopi ilostaan, murheinen
unhottaakseen surujaan. Rikas juopi -- onhan sillä, mistä juoda, köyhä
juopi osattomuutensa harmista. Terve juopi, koska jaksaa, sairas juopi
päästäkseen hetkeksi kivuistaan. Vanha juopi nuortuakseen, nuori juopi
-- eihän hänkään ole Pekkoja pahempi. -- Niinpä niitä oli nytkin
Hellaassa miehiä, ylioppilaita, jotka jo toista vuorokautta joivat, ja
aivan eri syistä. Toiset joivat, kun olivat läpäisseet tutkinnossa,
toiset, koska olivat saaneet reput: syytä oli kumpaisillakin, ja yhtä
reippaita olivat kaikki, sillä saman verta kuohui heidän kallossaan.
Sitä he vain eivät voineet yksikään suvaita, että tyttö asettui
tulokkaiden pöytään, ja riitaa he rupesivat näiden kanssa rakentamaan.
Mutta kun toisista, siivommista eivät vastustaan löytäneet,
pyöräyttivät toisaalle päin ja alkoivat heittäytyä tutuiksi. Saman
hengen lapsia olivat olevinaan, kohta jo veljenmaljaa esittivät ja
kuinka lie ollutkaan, -- aiottuun puoleen olutpulloon ei Lassiltakaan
juonti jäänyt. Pian kippaili hän syvässä ystävyydessä uusien veljien
kanssa yksissä tuumin. Antti ei ollut sen luontoinen, että vastaan
olisi pannut, ja Eljaalla oli niin mahdottoman paljon asioita tytön
kanssa selvitettävinä, ettei joutanut toisten tuumiin paljon
puuttumaan; siinä pöydän nurkalla he puhua parpattivat pitkin iltaa, ja
kun Anni milloin toisaalle juoksuihinsa joudutti, seurasivat Eljaan
silmät mielihyvällä hänen keveää sipsutustaan, kunnes tyttö taas tuli
hänen tuolinsa viereen lirkuttamaan.

Tiheään toiset kilistelivät, ja yhäti se Eljaskin lämpeni. Jo oli tyttö
saanut kertoneeksi hänelle historiansa, mutkattoman, lyhyen.
Käsityöläisen tytär sanoi olevansa pienestä rantakaupungista. Laivaan
oli siellä joutunut pari vuotta sitten ja kesällä jäänyt Helsinkiin,
jossa oli ruvennut Hellaan kyökkiin ensiksi ja sitten tiskin taakse. Ei
sanonut kapakkaelämän miellyttävän, mutta minkäpä sille teki. Ja oli se
siinä Eljas näkevinään kyyneleenkin hänen kauniissa silmässään, ja
silloin alkoi hän hautoa mielessään erästä tuumaa.

Samassa tuli Juhana, astui reippaana ja iloisena serkkunsa luo tämän
huomaamatta.

-- Soo, Eljas, joko sinä kuinka pitkälle olet päässyt?

-- Ka Juhana! Niin missä suhteessa pitkälle?

-- Juonnissa ja säälisi suhteen. Missä tyttösi on?

-- Vastahan tuo pääsi tästä pyörähtämään, selitti Antti, joka iltaa
suurimman osan oli äänetönnä itsekseen istunut ja kuunnellut vuoroin
Eljaan ja tytön pakinaa, vuoroin toisien porinata. -- Eljashan sitä on
tuossa koko illan hakkaillut semmoisella innolla, että tuskin on parin
ryypyn vanhaksi ehtinyt päästä.

-- No sittenhän se alkaa valmistua.

-- Luulisipa kylläkin. Mutta mikä sinut tänne lennätti? Olitko tätisi
luona ja sen mamsellin kimpussa?

-- Olinpa tietenkin ja nyt tulin teitä pois hakemaan. Mutta Lassihan
näyttää jo melko pitkälle päässeen.

Yhä useammin oli Lassi kilistellyt. Poskensa punoitti, ja vähän alkoi
jo kielensä sammaltaa, kun hän uusille veljilleen ystävyytensä tunteita
selitti. Ja hyvin osasivatkin nuo hänen tunteitaan virittää: eipä
arvellut Lassi enää rahalla sielua olevan.

-- Kaunis röökynä, huusi hän muikeimmalla äänellään, kun Anni taas
sisälle tuli, -- jos toisitte meille paraita sikaarejanne kymmenkunnan,
niin olisitte erinomaisen kil-kiltti.

-- Näitäkö 50 pennin?

-- Ei, rakas neiti, tule kysymykseen pennit eikä mar-markat, kunhan te
tuotte, noilla hienoilla käsillänne.

Mutta kyllä siltä luistaa tuo tyttöjen mielistely, tuolta
Lassiveljeltä! mairittelivat toiset. -- Semmoisen sen pitää olla
gentlemannin...

-- Ja jos vielä saisin vaivata -- kaksi punssia lisää. Se on teidän
tuomananne kuin hunajaa.

-- Alvanhan sinä panet tytön pyörälle. Kas kun punastuu. Sinulla on
täällä mainiot paperit, veli Lassi!

-- Ja armaani, käskekää valmistaa vähän suu-suussa purtavaa. Saanko
ruokalistan.

-- Älähän toki Lassi enää, johan tässä nyt kerraksi, esteli Antti, joka
sääliskeli huonetoverinsa huomispäivää.

-- Enkö minä saa tilata mitä tahdon, veljet, omilla rahoillani?

-- Sitä minä tahtoisin nähdä, joka voipi kieltää veli Lassia...

-- Semmoiset holhoojat...! -- Toiset pitivät näet Lassin puolta hyvin
ymmärrettävistä syistä.

-- Niin, kulta Anni, kuudelle te-teirinpaistia.

Täytyihän Annin kantaa sinne, mitä tilattiin, mutta ei hän näyttänyt
paljon välittävän niistä Lassin mairittelusanoista. Semmoisia sai hän
vieraitten suista kuulla joka ilta ja yö, eikä niillä hänelle ollut
merkitystä. Toista oli hänen ohikulkiessaan aina katsahtaa Eljaan
silmään ja panna poika vähän punehtumaan, ja omaa vertakin ne
liikuttivat nuo kaksipuoliset katseet, hellänlaiset. Nuori tuo oli
tyttökin, eikä vielä pahasti paatunut. -- Juhana, joka janoihinsa oli
jäänyt olutlasin juomaan, huomasi hyvin nuo väreet, mutta ei hän ollut
milläänkään siitä: antaapa pojan heitellä silmäyksiä, ajatteli hän,
koska ne näkyvät lankeavan noin hedelmälliseen maahan, viatontahan tuo
vielä on. Kyllä se siitä herkiääkin, ja sitenhän tuo maailmaan tutustuu
hänkin, ja maailman ranta se kouluttaa. Mutta huomisesta sitä täytyy
työn tekoon...

-- Huomennahan me Eljas alamme lukea uutta vauhtia.

-- Huomisaamusta. Ja siitä tulee julma pänttäileminen tutkintoja
varten. Mitä lyhimmässä ajassa niin paljon kuin suinkin!

-- Kas niin, oletpa jo järki-ihmiseksi tullut yhtenä iltapuolena. Kuka
sinut on niin vakuuttanut?

-- Tuo tyttö.

-- Kylläpä on viisas tyttö! Hänen luo pitäisi lähettää koko liuta
ensivuotiaita.

-- Ei se muille auta.

-- No, no, älä kerskaile. -- Mutta eiköhän jo lähdetä, että aamulla
jaksetaan noustakin lukemaan.

Parasta se oli Eljaastakin, ja Antti olisi jo aikoja lähtenyt. Eljas
meni tiskin puoleen, maksamaan ja tytölle hyvästit heittämään. Siinä
sitä taas pakinoitiin muudan hetki. »Luottamisesta» ja »odottamisesta»
kuuli Juhana, ihmeekseen siinä puhuttavan, mutta arveli, että tokiko
tuo lie niin vaarallista. Sillävälin koetteli hän houkutella Lassiakin
lähtemään, piloillaan vain, sillä näkihän sen, kuinka tämä siihen
uuteen seuraansa oli kiintynyt.

-- Tulethan Lassi pois yhtä matkaa.

-- En vielä, en raski vielä kunnon veljistäni...

-- Ei me vielä Lassin kanssa kohtaikoihinkaan aiota, todisti näistä
muudan ja jatkoi puhettaan. -- Niinkuin sanoin, se on niin erinomaisen
hauskaa nähdä näissä piireissä jo kansan lapsia, oikeutettuja edustajia
rahvaan ennen sorretuista, syvistä riveistä. -- Kuule, olisiko sinulla
joku kymmeninen liikaa?

-- Pyh! Ei siitä kysymystä; kaksi, ota tuosta.

-- Niin kyllähän minä huomenna ... ei sattunut matkaan.

-- Ei puhettakaan, ei sanaakaan niistä.

-- No, no, kiitos! -- Jaa, niin sen täytyy tulla olemaankin, että ei
kellekään etuoikeutetulle, vaan kaikille, niin torpan kuin palatsin
pojille, pitää tie olla auki tieteiden Parnassolle. Ja etenkin on
tulevaisuus nähtävästi oleva rahvaan elinvoimaisten, tuoreitten
jäsenien; se voipi ja sen täytyy kohota, ja sinä Lassi-veli juuri
osoitat sen kykyä sivistymään ja edistymään...

-- Minä nyt olen vain tämmöinen...

-- Sinä juuri osoitat, kuinka kansan lapset ovat sivistyksen
kiitollisimpia aineksia. -- Kuulehan, jos sinulla on liikaa vielä joku
seteli -- minulla on huomenna pieni maksu, nyt vasta muistin.

-- Onhan niitä, -- tuossa, -- ja toista tulee. Paljasta paperiahan se
on.

-- Sydämellinen kiitos! Ja kättä he puristivat kauan. -- Semmoinen
jalomielisyys juuri osoittaa kansamme parhaita ominaisuuksia, jotka
sinussa niin kauniina näyttäytyvät. --

Inhotti se vähän Juhanaa kuulla tuommoista puhetta, kun vielä tunsi
miehet ylpeiksi herraskeikareiksi, ruotsalaisiksi nokiksi.
Lirkutellakseen rahoja herkkämieliseltä tyhmyriltä he luonnollisesti
tuolleen heittäytyivät, ja toiset siinä nauraa virnistelivätkin selän
takana, kun yksi aina Lassille puhetta piti. -- Mutta kynikööt nyt,
arveli Juhana, rahainsa vuoksihan tuo aina onkin niin lenko.

Jo se joutui vihdoin tiskin luota Eljaskin punottavan ja liikutetun
näköisenä. Antti ja Juhanakin maksoivat, saivat takit päälleen ja
kolmenkesken siitä lähdettiin. Mutta vielä jäi Eljas etehiseen tytölle
lämmintä kättä paiskaamaan ja kuuluivat he siellä kuiskailevan:

-- Mutta siihen asti ei suukkoakaan.

-- Ei suukkoakaan.



III.


»Lyhytvokaalisen tai lyhytdiftongisen tavun alussa oleva kova
konsonantti k, t, p pehmenee...»

-- Mutta sittenkin -- neljä vuotta! -- vähintäin se menee. -- Taisipa
olla liian äkkituuma. Kenties murtuu kumminkin kesken päätökseni,
ehk'en sittenkään voi sitä täyttää. Neljä vuotta! Siinä ajassa voipi
maailma jo kymmenesti pyörähtää nurin. -- Ei niin! Minun täytyy olla
luja, jäykkä, horjumaton. Minun täytyy tykkänään karaista itseni,
ehdottomasti heittäytyä sen yrityksen palvelukseen, jonka täyttäminen
kerran on tuova ikuista tyytyväisyyttä mieleeni -- ja onnea toiselle,
onnettomalle. Minä tahdon näyttää maailmalle, että löytyy siinä vielä
jaloa alttiiksiantavaisuutta, puhtautta pyrinnöissä... Minä tahdon
tehdä työtä...

»Lyhytvokaalisen tai lyhytdiftongisen...»

Eljas istui nojautuneena kirjansa yli, suorieli rauhatonna sormin
pitkiä suortuviaan ja antoi sitten käden jäädä lepäämään tuuheassa
tukassa. Hartaasti hän näytti lukevan. Mutta kirjassa eivät ajatukset
ottaneet pysyäkseen; vallattomina ne harhailivat, milloin kaukana
tulevaisuudessa, milloin Hellaan huoneistoissa. Sunnuntai-iltaista
kohtaustaan hän harkitsi, punnitsi tekemäänsä päätöstä.

Silloin se oli hänessä näet herännyt tuo ajatus, että pitäisi saada
tyttö pois menehtymästä tuossa ummehtuneessa kapakkailmassa.
Turmioonsahan se siellä varmasti kulki, -- tunnettuahan se on
semmoisten välttämätön kiertokulku ja loppupää. Vielä se ei ollut
raukka pahasti paatunut, nuori oli vielä, ja -- varmasti uskoi sen
Eljas -- viaton. Ja viehättävän kaunis hän oli. Hiukan lapsekkaat
olivat vielä muodot, mutta jo hyvin pyörevät ja naiselliset. Käynti
kepeä kuin keijukaisen, ei tuntunut siinä ensinkään kapakkanaisen
tavallista, töksähtelevää väsymystä, ja varsi notkuili lanteiden
paikoilta kuin tuulessa vesa. Ja voi niitä kasvoja, kun hän hymyili!
Niinhän ne olivat kuin itse viattomin, puhtain sulous: veitikka vain
asusti verevän posken kuopassa. -- Eljas huokasi. -- Juuri
kauneutensahan oli Annin pahin vaara, sehän se juuri oli saattava hänet
niin suuriin kiusauksiin, ettei niitä lapsiparka kauan jaksaisi
vastustaa. Arka oli hän vielä hyvin, liiankin isäntäväen mielestä,
mutta kauaksiko siitä apua. Tummahtava surumielisyys sielukkaan silmän
nurkassa näyttikin todistavan, että tyttö itse kohtalonsa arvasi ja
sitä suri.

Tuo se oli jo heti säälittänyt Eljaan hellää sydäntä; helppohan on
tunteita painaa yhdeksäntoista vuotiaaseen. Ja säälin lisäksi tuli
rakkaus: kauanko sen semmoisen sietää kaunista tyttöä silmästä silmään
katsella! Tulisesti oli hänen tunteensa kiintyneet Anniin, ja hän
vakuutti itselleen, että ne tunteet olivat puhtaimman lemmen. --
»Mitäpä niistä», oli hän ensiksi ajatellut; kun rikas olisi, korjaisi
pois tytön -- nyt ei voi. Mutta miten lie puheltu ja keskusteltu siinä
sunnuntai-iltana, -- Eljas pikeysi yhä enemmän, ja päätti koettaa.
Yhdeksäntoista vuotias, varaton ylioppilas, naurattihan se häntä
itseäänkin. Mutta toisakseen ei naurattanut. Eikä hän yrittänytkään
muuta, kuin saada tytön tuumaan suostumaan, luottamaan, häntä
odottamaan, muuten pysyköön entisellään, vapaudessaan, -- jos luopua
tahtoo, niin menköön! Hän tahtoi vain koettaa, aikoi tehdä ankarasti
työtä saadakseen pian jos kuin niukan toimeentulon -- mutta silloin
tyttö pois kapakasta! Eihän Eljas tahtonut sitoa itseään eikä muita sen
kovemmin, -- johan yrityskin tehdä jotakin hyvää on jalostava.

Anni oli ensi hetkestä Eljasta lempien silmäillyt. Mutta kun Eljas
suoraan ja rohkeasti teki esityksensä, niin oli hän ensiksi pettyneen
näköisenä naurahtanut, sitten katsellut epäilevästi, että saattoiko
tuollakin olla viekkaat aikomukset, noin vilpittömän näköisellä. Mutta
eihän hänellä voinut olla rumia aikeita, arveli hän toisakseen, kovin
oli poika rehellinen ja viaton koko olennoltaan.

-- Ja esitykseen se oli Anni suostunut, vaikka ei paljon sen
toteutumiseen uskonut, siksi oli hänen järkensä liian terve. Mutta
lystihän tuota oli haaveilla hänenkin. Eljas oli kaunis poika ja niin
totinen tuumissaan; eihän sitä tiennyt, mitä hyvää se vielä saisi
toimeen.

Ja Eljaalla oli täysi tosi. Hän tahtoi tukahduttaa mielestään kaikki
epäilyksen viekotukset, ja niitä vastaan hän nyt kamppaili.
Suunnitelmansa hän jo oli tehnyt: hän aikoi lukea ahkerasti,
säännöllisesti, perustuksia myöten...

»Jos tavun taivutuksen, typistyksen tai johtumisen kautta...» -- Entä
sitten? Olenko minä humalassa? Enkö järkevästi pysty ajattelemaan?
Toverit minulle tietysti kaikki nauravat. Anni ehkä ivaa
kokemattomuuttani; itse olen liian herkkä -- 19-vuotias... Ei: minun
pitää voittaa kaikki, kaikki! Eljas viskasi kirjan pöydälle ja alkoi
mitellä lattiata pitkin askelin. -- Anniin luotan ja halveksia aion
toisten ivaa. Suora tie vain ja päämaali kirkkaana edessä, siten kyllä
vaikeudet häipyvät.

Taas istui hän, avasi kirjan ja iski nyrkit pöytään, että eikö ne
ajatukset pysy koossa, epäilykset kaikkoa...

-- Niin, vielä kerran: »Lyhytvokaalisen ja lyhyt...»

Ulko-ovea liikuteltiin. -- Juhana kuului tulevan, koska omalla
avaimella kulki. Sekin se on ensimmäinen nauraja.

-- Asemalla tapasin Lassin, puhui Juhana, pyyhkien silmälasejaan ja
tiiristellen ympärilleen, silmät pikkuisina.

Eljas luki.

-- Häneltä kuuluu sunnuntai-iltana menneen yli yhdeksänkymmenen markan.

Yhä luki Eljas, päätä kääntämättä.

-- Kovissa oli mies asessoreissa. Aikoi mennä raittiusseuraan.

-- »K toisen k:n jäljestä katoo».

-- Siihen nähden ne jäivätkin sinne jatkamaan, ja sen tytön kanssa
pelehtimään. -- Juhana muutti tohvelit jalkaansa ja asettui Suometarta
lukemaan.

-- Tytön! Hänen kanssaan eivät paljon pelehdi! -- Eljaskin heräsi.

Nyt luki Juhana sanomalehteä.

Eljas oli kahden vaiheilla, puhuisiko hän Juhanalle suoraan, vai eikö.
Eihän se kumminkaan usko, eikähän Eljas vielä itsekään ollut asiasta
aivan selvillä. Väärin se tietenkin käsittää. -- Mutta sen pitää tulla
ratkaistuksi kerran ja kerrassaan. Ensi voitto oli saatava itsestänsä
ja heti...

-- Niin, se tyttö on minun.

-- Niinpä näytti -- sen aikaa kun olit kapakassa.

-- Ei. Hän ei suvaitse kenenkään hyväilyjä, hän on luvannut...

-- Ahaa! Vai itseäsi varten olet tilannut...

-- Minä aion pelastaa tuon tyttöparan ihmiskunnan hylkylapseksi
joutumasta.

-- Oho! -- Tänäänhän ne on arpajaiset, ensiksi edeltäpuolisen...

-- Niin, minulla on todet aikeet. Kerran olen tuova hänet pois Hellaan
savuisista saleista ja antava hänelle aseman yhteiskunnassa. Siihen
menee vuosia, ja paljon pilkkaa saan kärsiä, mutta minä olen...

-- Sinä olet höperö Eljas, pähkähullu, Lapviikin hullu! -- Pitkäksi oli
venähtänyt Juhanan naama, kun hän sen nosti näkyviin sanomalehden
takaa. Haaveilijana hän aina oli Eljasta pitänyt, mutta moista
mielettömyyttä! Puuska tuo toki vain lienee.

-- Onko aikeeni sinusta niin rohkea? -- Eljas oli odottanutkin jotakin
tuommoista hämmästystä.

-- Pane nukkumaan.

-- Saadaanpa nähdä. Minä teen työtä.

-- Se olisi hyvä asia. Vähemmin hourailisit. Lunta jo kuuluu olevan
pohjan puolessa. Reellä ajavat.

-- Ja nyt teen työtä mielelläni, kun minulla on selvä päämäärä, johon
pyrin, kun minulla on ihanne, jota palvelen, jolle työni uhraan.

-- Sinä näet unta, tahi olet eksynyt kapakkatytön viekkaisiin
pauloihin, joka sinun nuoruuttasi ja houreitasi tahtoo...

-- Ei. Hän on puhdas kuin pulmunen lumella. Ja minä aion pysyttää hänet
siinä viattomuudessaan.

-- Sinä Eljas pystyttelet vaahtopatsaita etkä ota lukuun omiasi etkä
muitten heikkouksia. Ja kun patsaasi pyllähtää, tuntuu kolaus sinusta
sitä katkerammalta, -- parempi jos et olisi ruvennutkaan rakentamaan.
Sinä näet kangastuksia, ja ne muuttuvat irvikuviksi, kun ilma selkiää.

-- Lempemme on kuin Koin ja Videvikun, iäti uusi ja iäti nuori. --
Eljas rupesi lukemaan kielioppiaan.

-- Vide...! Eikö matami einettä annakaan? Suoliani kurnii. Sähkösanoma:
Saksan keisari sairastaa -- tietysti. Tuossa on lehti.

-- En minä jouda.

-- Höpsis! Juhanakin asettui lakikirjansa ääreen. Mutta eihän se
tahtonut luku edistyä kummaltakaan.

Eljaalla ne oli omat leuhkat tuumansa ja päätöksensä ja siksi kai hän
niin rauhatonna siristeli jalkojaan ja muutteli asentoaan
keinutuolissa. Kun vielä toiselle tulee latelemaan lapsellisuuksiaan,
sehän se Juhanaa suututti. Usein se oli tosin Juhanastakin tuntunut,
että kun saisi leivän, jos kuin pienen, ja pääsisi omilleen, -- mutta
toiselle hän niitä nyt ei koskaan puhuisi. Viime aikoina varsinkin oli
niin tuntunut, eivätkä ne ajatukset ottaneet oikein aisoissa pysyäkseen
hänelläkään. Ei hän ollut itseensä aivan tyytyväinen, vaan ei
tyytymätönkään. Sillä välillä nakkeli sunnuntaista asti. Ja mikä se
hänet oli taas tänäkin aamuna lykännyt sinne asemalle, ja mikä sinne
senkin kirjurimamsellin satutti. Ja kun kerran oli sunnuntaina tullut
sana vaihdetuksi, niin eihän sitä nytkään ollut aivan ääneti saattanut
olla, kun kirjeluukulle juuri vierekkäin osui, ja yhtä matkaa takaisin
tuli kävellä. Ihmeen iloinen se oli ollut, naureskellut mille lie...
Aikoi arpajaisiin. Pitäisihän sinne illalla lähteä, katselemaan suuren
maailman meininkejä, muun vuoksi ei.

-- Herrat on hyvät ja tulevat suurukselle, kuului matamin ääni oven
raosta.

-- Joko vihdoinkin! Juhana nousi ja lähti. Ohimennen katsahti peiliin:
kovinpa oli törkeän näköinen parta, pitkällä sängellä, -- ja
semmoisella sitä oli vielä ilennyt mennä asemalle, ihmisten pariin! --
Sillekö lie nauranut. -- Saisihan tuo leuka edes olla vähän siistimpi.

Iltasella oli suuret arpajaiset, jonkin jalon seuran toimeenpanemat
vielä jalompaa tarkoitusta varten. Puoli vuotta olivat jo voittoja
keräilleet kaupungin hienoimmat naiset ja jotkut vähemmänkin hienot
käsityöläisluokkaan kuuluvat, mutta sopivathan ne siinä yhteen, kun oli
yhteishyöty kysymyksessä, kaunis tarkoitus. Kuukauden ajan oli siitä jo
soitettu sanomalehdissä, lupailtu monenmoisia surpriisejä, korteeseja,
-- mene tiedä kaikki! Lihavilla kirjaimilla oli kuulutettu. Olipa vielä
ilmoitettu, että aamupäivällä saattoi käydä arpoja ostelemassa,
katselemassa ja kuuntelemassa yhdellä markalla tavallisissa
arkipuvuissa. Se oli tarkoitettu niinkuin alempaa kansaa varten. Mutta
yötä vasten se oli oikeastaan päähomma asetettu. Silloin keräytykööt
paremmat ihmiset frakeissa ja silkeissä -- isommasta hinnasta. Ja useat
ne olivat, jotka jälkimmäiseen joukkoon itsensä lukivat.

Lassi tuli hämärän koitteessa puulaakimiesten luo. Ei ollut hän enää
olevinaan milläänkään sunnuntai-iltaisesta hurmasta. Hyvin lystin sanoi
olleen, pöyhkeästi oli eletty, ja jos menikin vähän rahoja, -- mitä
noista -- kun antaa kerrassaan mutta harvoin luistaa vähän enemmälti,
niin sillävälin sen tarkkuudella korvaa, eikä tee mielikään taas
hurjistelemaan pitkiin aikoihin. Nytkin oli hän päättänyt jäädä
arpajaisista pois. Eikä niissä toki ole hauskaakaan -- tuommoisissa
koko maailman keräyspaikoissa.

-- Tuumaatteko te mennä?

-- Kyllä siitä minulta ainakin lähtö tulee. Pistä tupakka! -- Juhana
sytytti lampun, ja vielä kynttilän, että partaa kerran oikein näkisi
ajaa.

-- Entä Eljas?

-- Enpä häntä tiedä. Olen tässä lueskellut pitkin päivää, olisiko
tuonne lähteä vähäksi aikaa.

-- Jo kaiketi Hellaan Annia katselemaan, siellä kai se sekin on.

-- Liekö tuo. -- Suututti se Eljasta, kun Lassi niin muka pilkallisesti
Annista hänelle mainitsi -- mokoma roivaaja!

-- Eiköpä se Lassikin sentään tule, puhui Juhana, sivellen saippuata
toiselle poskipäälle. -- Onhan hyvä tutustua isoistenkin laitoksiin.

-- Hyvin komeata siellä kuuluu olevan, sähkövalot ja muut, lisäsi
Eljas, jotakin sanoakseen. -- Ja monensadan markan voittoja.

-- Arpoja minä nyt en kumminkaan ostaisi, jos tulisinkin. Mutta mitäpä
siellä? Olisi minulla kyllä jo mustat housutkin jalassa. --
Arkihousunsa oli Lassi lähettänyt räätäliin, puhdistumaan enimmästä
ryönästä, jota niihin oli sunnuntai-iltana tarttunut.

-- Siistit housut.

-- Ja tärkkipaidankin muutin tänaamuna. Lassi näytti.

Jo rupesi Juhana frakkiaan harjaamaan. Pieni se oli ja vanhaa kuosia,
lyhyet typihaarukat takana, ettei rinnalta nappiin yltänyt. Eljas
tuumasi, että siistimpi olisi toinen mustatakki, vaikka siinä vielä oli
etupuoletkin, kuin tuo lyhythäntäinen, joka vielä noin huonosti istui
ja näytti vanhalta.

-- Mutta frakissapa siellä kuuluu pitävän olla, ilmoitti Lassi, -- niin
oli vasiten sanomissa.

-- Eikä oltu pantu, kuinka pitkät haarukat pitää olla, kunhan se frakki
on, lohduttelihe Juhana.

Kun Eljaskin ryhtyi juhlavaatteitaan katselemaan -- hänellä ei ollut
vielä parrasta vastusta, -- niin rupesi Lassinkin yhä enemmän mieli
tekemään. Paljon siellä kaiketi on muutakin hienoa väkeä.

-- Olisikohan teillä kahta valkoista huivia, jos minäkin sentään
lähtisin?

-- Onhan niitä. Mutta tuossako takissa?

-- Eikö! Pianhan minä tästä vierestä räätälistä hännystakin lainaan,
kolmella markalla.

Toiset eivät kieltäneet, eivät käskeneet, mutta räätäliin juoksi Lassi,
heitti oman takkinsa panttiin ja tulla vohkaisi häntäniekkanutussa
takaisin. Eljaalta sai puhtaan kaulustankin -- mansetit unohtuivat --
ja herrasmies oli valmis.

Kahdeksalta ne ilot alkoivat, mutta myöhemmin vasta tuli väkeä, ja
paljon sitä tulikin. Tungoksessa aaltoili; hienoja parvia maneesin
tilapäisellä sillalla. Arvat olivat lopussa, mutta paljon sitä oli
vielä nähtävää ja kuultavaa ja tehtävää. Joka puolella oli jotakin
lystiä, olutkuoppia, tappuran syöjiä, noita-akkoja -- oli niitä. Ja
ihmettelevä ihmisvirta valui päästä toiseen ja taas toiseen.

Juhana, Lassi ja Eljas virtasivat mukana, katselivat kummia ja
katselivat ihmisiä. Ei ollut tuttua monta. Mutta eräässä nurkassa oli
Eljas näkevinään Annin, -- niin Annihan se oli. Hän pyörähti sinnepäin,
tervehtimään ja kyselemään, miten tyttö oli siksi irti päässyt, että
sinne jouti. -- Kummako oli joutaissa, sillä eihän nyt paljon ketään
kapakassa ollut, kaikki huveissa. Mutta aran näköinen se oli Anni,
silmäili rauhatonna ympärilleen ja kääntelihe syrjin. Eljas arveli,
että ihmisjoukkoa kai se ujostelee, yksin kun on, ja jatkoi pakinaa,
huomaamatta ohikulkevien katseita ja pistopuheita.

Ei kuolemakseen olisi hän arvannut, että niillä oli hänestä niin paljon
sanomista.

-- Ylioppilaskohan se on tuokin, joka mokoman kanssa siinä kauppaa
tekee?

-- Siltä näyttää. Muistaakseni tuon naisen olen nähnyt jossakin
ravintolassa.

-- Kapakkaenkeli! Kauas se jo menee nykyajan nuorison häpeämättömyys ja
törkeys. Ei nyt välitetä enää siitä, mikä sopii, mikä ei. Peittelemättä
noin ylioppilaat yleisissä seuroissa käyttäytyvät! -- Se on se samainen
kirottu ajan suunta...

Keskustelijat olivat ikävoiton herrasmiehiä, jotka eivät mistään niin
innostuneet, kuin ylistellessään entistä kulta-aikaa, jolloin he olivat
nuoria, ja sättiessään nykyistä mätää ja turmelusta.

Kaksi rouvasihmistä asteli näiden jäljessä, keski-ikäistä jo, mutta
hyvin kuristettua ja pöyhistettyä.

-- Kas tuonne! Noin nuori ja niin jo turmeltunut!

-- Sanokaas muuta! Varmaankin ensivuotias ylioppilas! Mutta kuinka
tänne päästetäänkin kaikenlaisia naisia oikeitten ihmisten seuraan.

-- Ei välitetä. Siten ne nuorukaiset, usein toivorikkaat, vanhempainsa
ilot ja onnet, syöksyvät auttamattomaan häviöön. Mutta siitä ei olla
tietääkseenkään, peittelemättä suvaitaan ruminta ilkeyttä.

Mistä ne lienevät kaikki Annin tunteneetkin kapakkatytöksi, vaikka oli
se yhtä siro kuin joku muukin; mutta tunsivat ne.

Parvi nuoria tyttöjä käveli käsikynkässä. Uteliaasti katselivat he
etäämpää tuota kaunista paria, joka niin kaikkea huomaamatta, mutta
kaikkien huomaamana, näytti keskusteluun vaipuneelta. Kohdalle tultuaan
viskasivat ylenkatseellisesti niskaa ja kohauttivat olkapäitä,
toisaalle silmäillen. Mutta sivu päästyään he painoivat päät sukkelasti
alaspäin ja vastakkain, ja hienoa kuisketta ja naurun tirskunaa kuului
joukosta.

Heti heidän vanavedessään purjehti joukko hännysniekkoja nuoria miehiä
ihaillen edellä astuvien hienosia hartioita ja kaarevia selkiä, joita
eivät syvälle uurretut, pitsireunaiset silkkipuvut paljon kätkeneet
ahnailta katseilta. Ei jäänyt etupuoleltakaan mielikuvitukselle paljon
varaa.

-- Eikö se ole Eljas tuo, joka noin väylän paikalle on laivansa
laskenut. Pulskanpa se löysikin.

-- Mutta hiukan syrjempään olisi hänen soveliaampi löytönsä laittaa.
Tuossa hän aivan sikaneeraa...

-- Niin, sehän on Hellaan Anni.

-- Toki hänet kaikki ihmiset tuntevat. Pitäisi käydä Eljasta
nykäisemässä, ei näytä älyävän mitään.

Lassi oli joukossa. Sivumennen oli hän somassa saksalaisessa
»biiri-tuvassa» siemannut -- sorjan tarjoojattaren houkutuksesta --
pari seideliä, ja oli siis jo hyvin mies puolestaan. Heti pyörähti hän,
arvonsa tuntien, Eljaan viereen, tapasi häntä käsivarresta ja sanoi:

-- Tule pois Eljas, eihän tuo sovi. Etkö näe, että sinua kaikki ihmiset
katselevat.

Veret kohosivat äkkiä Annin poskille, mutta katosivat taas joka pisara.
Kalpeana vetäysi hän syrjään ja hämmentyi ihmistungokseen.

-- Mitä? Ihmiset? Mikä ei sovi? -- Suuttumuksen tulta iskivät Eljaan
silmät Lassia kohtaan. Hän halveksi sydäntään myöten mokomaa
varoittajaa. Juuri kuin hänet olisi pahanteosta tavannut -- moukka!

-- No kun sinä tuon kanssa... Nuokin tytöt nauroivat.

-- Naurakoot minusta nähden vaikka ikänsä. Tyttärien soppityrskyt ja
sinun varoituksesi, ne ovat minusta yhden arvoisia. Saat mennä. --
Eljas kääntyi selin, tytön puoleen muka, mutta tämä oli jo hävinnyt.
Häntä hakemaan hän käveli, mutta eihän siinä vilinässä enää häntä
tavannut, vaikka kuinka olisi haluttanut tytön mielestä saada
poistetuksi sen ilkeän vaikutuksen, minkä tuon tomppelin sanat näkyivät
häneen tehneen. No, ehkäpä sen illan pitkään vielä yhytti.

Mutta Juhanan hän tapasi seisomasta vinosti erästä
virvoitusmyynti-kojua vastaan. Hän näytti tarkastelevan seinälle
maukkaasti ripustettuja kauniita ja kalliita voittoja, tarkastelevan
kauan ja arvostelevan niinkuin tuntija ainakin. Oli siinä keskellä
muudan mahdottoman suuri ja kaunis kangas, jossa oli ompeleita
sisätysten ja päälletysten jos minkä värisiä ja mutkaisia --
suomalaisten kuosien tapaan oli muka olevinaan neulottu. Siihenhän ne
Juhanan silmät varsinkin näyttivät kiinnitetyiltä, ikään kuin olisi hän
arvellut, että tuoppas tänne Sotkamon eukko, niin tuntisiko tuo sitä
kotimaiseksi. -- Mutta semmoisia se Juhana ei nyt arvellut. Toisella
nurkkasilmällä vilkaisi hän usein oikealle, jossa pari naista -- Julia
oli toinen -- ihmettelivät pitsikuoseja, toisella taasen vasemmalle,
viinimyymälän ovea kohden, ja niitä katseita se näytti ajatuskin
seuraavan.

-- Viinilasiako persoilet, kysyi Eljas, serkkunsa rinnalle astuen.

-- Enpä sitäkään, muuten vain tässä katselen.

-- Siinähän tuo on sinun mamsellisikin. -- Juhanan katseet ne Eljaankin
silmiä ohjasivat. -- Ahaa! Häntäkö sinä tuonne putkaan tuumaat pyytää?

-- Arvelin vähän, mutta ei taida maksaa.

-- Onhan se koko näppärä tuossa vaaleassa puvussaan samettireunuksilla.
Koreat silmätkin.

-- Laihanlainen. -- Juhana muisti Eljaan omat sanat.

-- Ei mikään erin mehevä, mutta menettelee. Kuka tuo toinen lie?

-- Konttoristi sekin, mikä lie. -- Hyvin oli taas Juhana välinpitämätön
tytöistä, ainakin näöltään. Mitäpä hän niistä. Eikä hän toisekseen
koskaan niin hullu ollut, että olisi näyttänyt heistä perustavansa,
vaikka olisi perustanutkin. Suututti häntä kumminkin vähän, että Eljaan
juuri piti sattua siihen, kun hän oli aikeessa mennä tytöille
ehdottamaan, että maistaisivat viinilasin, mutta yhdenpä tuo teki,
mitäpä noista olisi kostunut. -- Minnekkäpäin sitä kävellään,
joutavaahan tässäkin on seisoa, sanoi hän serkulleen.

Siitä lähtivät he luovimaan joukkojen keskitse vastapäistä seinustaa
kohti, jossa jonkinlaista teatteria ilveiltiin. Mennessään Juhana
silmäsi vielä taakseen, että katselikohan Julia heitä sattumalta.
Katselihan se. Eljaskin sen huomasi.

-- Mikset mennyt tyttöjä puhuttelemaan; vai etkö toista tuntenut?

-- Tunsinhan minä, mutta minkäpä heistä hyötynee.

Jo alkoivat tanssia puuhata. Kaikista pulskimmat nuoret herrat, pitkät
ja leveät sinivalkoiset silkkinauhat sidottuina frakin ympäri ja
latuskainen lakinmalli kädessä, koettivat keskelle siltaa raivata
pientäkään pyörimistilaa tanssivaisia varten, mutta ei se tahtonut
luonnistaa. Kun miltä kolkalta olivat kohteliaasti pukkineet ihmiset
syrjään, niin toiselta kolkalta tunkivat nämä taas. Vasta kun
mahtavaääniset vaskitorvet olivat töräyttäneet esiin komean valssin ja
eräitä pareja oli lähtenyt kiertelemään, vasta silloin aukesi sijaa. Ja
sitten sitä tanssittiin, tungettiin, töykittiin ja pyydettiin anteeksi.
Ja kun vähän ruvettiin lämpiämään, niin siirryttiin seinemmäs viileihin
virvoitusputkiin ja uudistettiin voimia vaahtoavalla samppanjalla, jota
pitkistä ja hoikista laseista ryypittiin. Auta kuin sitä meni
samppanjaa, vaikka kaksi markkaa lasilta ottivat! Mutta kuka siitä
välitti: se vilkastutti ja se innostutti, se kiihoitti.

Juhana seisoi siinä syrjässä katsellen, ja arveli että jospa olisi
tanssimiehiä, niin jo vain hänkin muutaman kierroksen pyöräyttäisi ja
veisi sitten tyttönsä noinikään käsikynkästä tuonne putkaan ja
juottaisi lasin, jospa nyt ei juuri samppanjaakaan. Kerta oli hän
nähnyt Julian sivu viilettävän, ei useampaa. Eljastakin hän katseli,
että käskisi tämän käydä tyttöä jonkin kerran pyöräyttämässä, --
tanssimies kun nyt kerran on.

Eljas käveli ja etsiskeli Annia. Ei ollut sen koommin häntä nähnyt koko
iltana. Ei hän olisi viisistäkään varoituksista säikähtänyt
tanssiessaan hänen kanssaan vaikka minkälaisessa seurassa. Yhtä hyvä se
oli kuin joku muukin läsnäolevista naisihmisistä, ja parempi kuin moni.
-- Mutta ei näkynyt. Olisiko Lassin sanat niin pahakseen pannut, että
pois olisi mennyt? Hyvin se on arkatuntoinen.

Samassa näki hän Lassin kumartelevan erästä naista ja pyytävän
tanssiin. Eräs Lassin Hellaan sunnuntaisista veljistä -- toisella
kymmenellä näkyi jo taaskin olevan -- esitti häntä muutamalle hienolle
ryökynälle. Tämä levitti nenäliinan valkoisen pukunsa päälle, kun ei
Lassilla ollut hansikkaita, ja niin sitä mentiin joukkoon töykkimään.
Urotyöstään ylpeänä tuli Lassi tanssin jälkeen suoraan Eljaan viereen,
pyyhki hikeä otsaltaan ja valitti kuumuutta. Paljon sanoi tanssineensa.

-- Oletko sinä vähääkään käynyt yrittelemässä?

-- Enpä ole. Ei ole tyttöjäkään tuttavia.

-- Saahan niitä vaikka tusinan. Tule, minä esitän tuolle valkoiselle.

-- Älä näe vaivaa.

-- Ka kun et... Tiedätkö, miten Hellaan Annin kävi?

-- En. No miten?

-- Äsken tuossa ovella näin, kun eräs marsalkoista häntä talutti ulos.

-- Ulos? Miksi? Käyttäytyikö hän sopimattomasti?

-- Eikö mitä, mutta parempain ihmisten joukosta... Monta niitä on
kyörätty. Olisivat tulleet edeltäpuolisen.

-- Vai niin. -- Synkäksi menivät Eljaan kasvot, ja katkeruus täytti
hänen mielensä. Hän ajatteli, että sentähdenkö, että Anni on joutunut
ravintolan tiskin taakse, ja senkötähden ettei hänellä ole kotia eikä
sukulaisia, voidaan häntä tuolleen kohdella, ajaa syyttä pois
julkisista huveista, polkea maine kuin rikolliselta, saastaiselta!
Tiesi mitä kaikkia ajatuksia silloin hänen päähänsä nousi; ei hän ollut
niistä itsekään selvillä, mutta sen hän vain selvästi tajusi, että
jotakin siinä on vinossa. Ytelältä maistui hänestä nyt kaikki. Tuo
teeskennelty ilo ja ihastus hienojen seurassa häntä tympäisi.

Pikkuista myöhemmin he siis Juhanan kanssa lähtivät pois. Ei se Juhana
olisi pitänyt mitään erityistä kiirettä, katsella olisi vieläkin
voinut, mutta mitäpä toisaalta hänkään siellä yksin teki. --

Kun Eljas sitten kävi ensi kertaa Hellaassa ja tapasi Annin, oli tämä
hyvin ujona ja vakuutti, ettei hän ollut sentähden arpajaisiin mennyt,
jotta Eljaan panisi koetteelle; muuten vain oli mennyt, kun aikaa oli,
mitään ajattelematta -- tyhmästi kyllä. Eihän Eljas ollutkaan häntä
mistään epäillyt eikä moittinut. Oli vain suutuksissaan, kun siellä
Annia pahasti kohdeltiin. Mutta niistä hän puolestaan ei vähääkään
säikähtäisi. Ja siihen nuottiin sitä puheltiin.

Tuon tuostaankin kävi Eljas Hellaassa. Juonnin tähden ei, vaikka
ainahan sitä piti maistellakin. Konsa oli Juhana matkassa, konsa joku
muu. Väliin hän kävi yksinkin.

Eräänä iltana siellä Eljaalla oli mieli mennä pahaksi. Kun hän näet
tuli ovesta ääneti sisään, havaitsi hän tiskin luona erään upseerin
seisomassa Annin vieressä. Selin olivat häneen. Upseeri kiersi
käsivartensa Annin ympäri, ja niin se Eljaasta tuntui, että se
käsivarsi sai levätä siinä vartalon ympäri estelemättä ja liian kauan.
Kauan se tosin ei ollut, sillä kun tyttö Eljaan huomasi, heitti hän
upseerin ja tuli pakinoimaan. Eikä Eljaskaan puhunut mitään. Saattoihan
se olla erehdyskin hänen puoleltaan; eihän se käsivarsi kenties
ollutkaan niin hellästi tytön varrella kuin se hänestä näytti. Mutta
hyvin tuo häntä sentäänkin karmasi, että jos se tyttö vietävä kumminkin
on viekas ja heittiö ja hän tässä aisankannattajana turhia hapuilee.
Mutta toisakseen: hyvinhän hän oli vapaa; jos jotain epäluuloista näki,
niin mikäpäs hänen oli tyttöä heittäessään. Katkeranlaista se tosin
noin oli ajatella ja toisinaan mieli epäilyttämään; mutta eipä se Eljas
sitä paljon ajatellutkaan, ja kaikki jäi entiselleen.

Paljon ne ivailivat toverit häntä noista Hellaan retkistä, mies kun ei
vielä ollut älynnyt itsekseen pitää tuumiaan. Kysyivät, eikö siellä jo
kohta alkanut jotakin kypsyä, monesko numero hänellä oli ym. Lassi se
varsinkin oli kärkäs Eljasta pistelemään, ja vaikk'eivät ne pistokset
aina niin syvältä tuntuneetkaan, niin se kumminkin suututti Eljasta.
Hänellähän oli rehelliset aikeet.

Mutta Juhana ei puhunut sanaakaan. Eljas kun luki ahkerasti, jotta oli
oikein ihme ensivuotiaaksi, niin Juhana arveli, että antaapa hänen
haaveksiakin sekaan, eihän siitä juuri haittaakaan ole. Kun se noin
työtä tekee, niin ehkä siitä mies paisuu. -- Itse hän säännöllisesti
kulki tätinsä luona joka sunnuntai, säännöllisesti tapasi siellä
Julian, jonka kanssa milloin sanan vaihtoi, milloin oli vaihtamatta.
Toisinaan saattoi tytön kotiin Malminkadulle ja käveli sen jälkeen
vielä muutaman mutkan kaupungin ympäri -- oli sää mikä tahansa, -- ja
mietti, mitä lie miettinyt.

Ja niin se kului syksy ja vuosi lopulleen.



IV.


Harvakseen sateli lunta, märkää vitiä. Leijaillen ja vitkastellen
laskeusivat lumihiutaleet alaspäin isoina, löyhinä tähtinä toisiaan
pakoon. Mieli ei näkynyt lumien tekevän paneutua katukiville, sinne
lokahyhmään tallattaviksi -- puhtauttaan kai säälivät, -- ja
kierrellen, paikkaa valiten pyörähtelivät ne vielä hetkisen ilmassa,
ryöttäisen maapinnan rajalla. Mutta sinne vei väkisinkin heidän tiensä
-- maan vetovoima näet vei.

Enimmät pysähtyivät kumminkin jo katoille, mutta kauaksi eivät. Märkä
sohju sulatti siellä pisaraksi pienen tähtösen ja yhdisti sen muihin,
saman kohtalon kärsineihin. Yhä uudet lumihiutaleet taivaalta
laskeusivat, kauniina ja täydellisen säännöllisinä, mutta tuhonsa
löysivät raukat, vesihyyhmään sekautuivat, häipyivät. Luisua
katonrinnettä pitkin virtasi kiihtyvä vuo, keräsi matkalla räntää ja
märkyyttä joukkoonsa ja valahti viimein räystäältä ränniin. Yltyen
vauhdissaan syöksyi sieltä virta koskena johtotorveen, joka kuljetti
kohisevat vedet alas kadulle, likaiselle kadulle. Verkalleen lipui
virta siellä hyyhmänsekaisena pitkin kivien lomia ja uurteita, kunnes
monen mutkan takaa saapui katunotkon vierteisiin, jotka säälittä
ohjasivat saaliinsa mustaan, syvään, pimeään lokaviemäriin.

Sakea oli pimeys. Himmeästi kuin harson läpi valaisivat kulkuväyliä
katukulmissa lyhdyt. Valoisaa näytti huoneissa olevan, mutta ahnaasti
pidättivät tummat uutimet ikkunoista ulospyrkivää heijastetta.
Toisinaan häiritsivät ajurin rattaat rantaveden yksitoikkoista lorinaa;
väliin kuului kalossien ilkeä loksutus hyyhmäkössä.

Varjopari laskeusi alas katua. Lähemmäs lyhtyä tullen saattoi siinä jo
erottaa kaksi sateensuojaa, kaksi kauluspystyistä päällystakkia ja
kahdet ylös käärityt housunlahkeet. Kulmassa, lampun alla, pysähtyivät
kulkijat.

-- Et siis tule tädin luo, virkkoi toinen, lyhyempi ja paksumpi.

-- Enpä häntä. Oikeinko sinne käskemällä käskettiin?

-- Pakkoa tietysti ei ole. Sanoihan vain täti, että jos sinäkin haluat
joulupuurolle tulla, niin on lusikkakin varalla.

-- Mitäpä minä siellä vierasten parissa?

-- Sinnekö Hellaaseen sinä todella tuumaat lähteä? Kapakkaan
jouluaatoksi?

-- Tiedäthän, mistä syystä. En kapakan takia.

-- Vaan kapakkatytön takia. -- Eiköhän jo ole aika, Eljas, sinun heretä
hourailemasta? Muisteleppas vähän kotiasi ja jouluilojasi siellä...

-- Älä, Juhana, kajoa noihin. Minä olen jo ajatellut kaikkia, ja minä
olen jo edeltäpäin katunut, mutta lähden kumminkin. Minä tiedän, että
minulle tulee vaikea ilta, mutta jäljestäpäin olen oleva tyytyväinen,
kun olen voittanut heikkouteni.

-- Minkä sanon tädille poisjäämisesi syyksi?

-- Olen kutsuttu muualle.

-- Kapakkaan ihanteitasi palvelemaan?

-- Ystävän luo. Vie terveiset. Huh, kun on märkää!

-- Ja sinä kahlaat Hellaaseen! Hauskaa iltaa!

-- Ei pistele. Terve! -- Ajuri!

Se oli siihen aikaan, jolloin eivät rautaiset langat vielä liittäneet
»peräpohjaa emäsuomeen». Ei sopinut ylioppilaan lähteä aina
joulunajaksi kotiseuduilleen, sillä tukalaksi kävi ajaa yli puolensadan
peninkulman kyytipelillä varsinkin kelirikon aikana. Syystäpä olivatkin
Eljas ja Juhana jääneet Helsinkiin, vaikka tiesivät vanhusten ja
sisarparvien maailmalla olevia muistelevan kaipauksella, ja vaikka
itsekin olisivat heidän luonaan mielellään pistäytyneet. Jo olivat he
eilisessä postissa saaneet joulumyttyjä, -- sukkia, vanttuita ja
villahuiveja ja niiden välissä muutamia rusentuneita torttuja. Kirjeitä
oli tullut pitkiä ja paksuja, suurilla ja pienillä kirjaimilla, kun
näet joka nassakan oli pitänyt itsensä saada veikolle töhrästää. Helliä
siunauksia, varoituksia ja kaipauksia oli niissä viljalti kaikissa
muodoissa.

Sehän se oli heistä vähän joululta tuntunut. Muuten siitä ei olisi
tiennytkään. Aatoksi oli Juhanan täti kutsunut molemmat serkukset
luokseen. Sinne menikin Juhana, mutta Eljas ajoi Hellaaseen.

Tapa on näet kaunis semmoinen, että ravintolat kutsuvat vakinaisia
vieraitaan jouluaatoksikin iltasta syömään, eikä silloin ole tarvis
maksusta välittää. Harva se kumminkin on, joka kutsumusta noudattaa,
nuoremmista ainakin, sillä mitkähän ennakkoluulot lienevätkään siihen
syynä, -- sen illan he mieluummin viettävät jossakin muualla kuin
kapakassa. Monenlaisia ristiriitaisia tunteita oli Eljaankin rinnassa,
kun hän rämisevillä rattailla ajoi ulos tullista.

Väkisinkin täytyi hänen taaskin käydä arvostelemaan tekojaan ja
aikeitaan. Väkisinkin palasivat mieleen vanhat epäilykset: tokkohan
hänen puuhillaan oli sitä pontta ja perää, että ne maaliinsa veivät;
eiköhän sittenkin kaikki ollut tuulenpieksämistä. Muistoon palasi vielä
kotikin, jossa aina rauha ja tyytyväisyys oli tunteita tuudittanut
lepoon. -- Ja nyt kapakkaan! -- Hetkisen tuumasi hän jo pyöräyttää
hevosen kesken tietä, paeta pois, pois niiltä tienoilta, katkaista koko
unelma, hylätä koko tuuma, unhottaa kaikki jalot aikomukset ja
päätökset. Mutta silloinhan hän olisi myöntänyt voimattomuutensa,
eikähän siihen nyt mitään syytä ollut. Hetkiseksi hän vain aikoi mennä
sinne Annin mieliksi ja sitten palata kotiin, nukkumaan. -- Jo häpesi
hän äskeistä horjuvaisuuttaan ja epävakaisuuttaan. Silleenkö hän voisi
hetkisten epäilyksien vaikutuksesta heittää tytön, jota rakasti, jonka
tahtoi pelastaa, heittää hänet hylyksi happanemaan? Vakavin päätöksin
astui hän Hellaan eteiseen.

Tukalata oli Eljaan olla tuossa, joskin harvalukuisessa seurassa.
Anniakaan ei saanut nähdä kuin sivu suhahtelevan. Isäntä, tiirosilmä
ihranaama, jutteli kaikenlaisia kertomuksia vieraitten huviksi, mutta
tavallistakaan rattoisuutta ei hän saanut meneilleen, eivätkä lasitkaan
tiheään tyhjentyneet, vaikka niissä oli parasta tavaraa. Syötiin sitten
makeata ja rasvaista, mutta Eljaalle se ei maistanut. Pitkäksi hänelle
kävi aika, raskaammaksi yhä olo.

Tuonko lie Anni huomannut vai muuko häntä kiirehti, mutta tavattoman
sukkelasti korjasi hän ruoat pois, laittoi vanhoille herroille liköörit
ja kiepsahti Eljaan viereen istumaan. Hyvin hän oli juttutuulella ja
iloisena. Puheli puuta heinää, naureskeli raikkaasti ja puheli yhä.
Kantoi siihen heidän pöydälleen viiniäkin lasin pari, jota aina väliin
maistettiin. Vähitellen siinä katosivat kaikki tukalat tunteet
Eljaankin mielestä, katosi ikävä, kaipaus, epäilykset -- kaikki. Annin
ilo tarttui häneenkin ja karttui yhä, kun siinä juteltiin ja
naurettiin; he alituisesti ikäänkuin lähenivät toisiaan. Onni, toivo,
luottamus tulevaisuuteen ja sen ihaniin unelmiin viekotti heidät pois
todellisuuden mailta.

Ainakin Eljaan. Ensi kertaa hän nyt pitemmän aikaa puheli Annin kera
kahden kesken kenenkään häiritsemättä, ja sanomaton oli se viehätys. Ei
hän huomannut, kuinka ilta kului myöhäiseksi, ei että muut vieraat
vähitellen hajautuivat ja että he jäivät itsekseen. Tytön silmiin oli
kiintyneenä koko hänen sielunsa ja sen tajunnat. Ja tuo vartalo hänen
vieressään, kuinka se sentään olikin solakka, hurmaava! Se oli kerta
oleva hänen omansa, koko tuo otus, joka nauraa kikatti siinä
sohvannurkalla. Hän oli onnellinen, voi kuinka onnellinen, -- kun vain
ne vuodet pian kuluisivat!

Mistä he lienevät pakinoineetkin, ei sitä Eljas jäljestäpäin muistanut.
Olivat he pilanpäiten aikoneet matkustaa ulkomaille, pois kaikista
Suomen ahtaista oloista ja katsantotavoista, -- vapauteen! Niin,
Espanjaan he menisivät. Siellä laittaisivat kodin, jos kuin pienen,
mutta Eljas ei saisi rakastua yhteenkään tummatukkaiseen
espanjattareen, sen vannotti Anni. -- Semmoisissa pakinoissa se yö
tuli, eikä Eljas arvannutkaan, niin jo kaasua väänsivät pienemmäksi.

Havahtuen ihanista unelmistaan nousi Eljas.

-- Joko nyt on niin myöhäinen? -- Ei mitenkään olisi hennonut lähteä.

-- Onhan se, mutta ei nyt ajeta pois, lupaili Anni, ja veitikkamaisesti
hän hymyili, kun täytti lasit. -- Istu!

-- Lähteä täytyy kumminkin. -- Järki käski, tunne pidätti.

-- Poispahan tekee mielesi -- ilkiö! -- Anni mutruili suullaan. Sekös
hurmasi.

-- Tulenhan minä kohta taas.

-- Tulet, kun ovat huoneet täynnä ihmisiä, että tuskin ehtii kättä
pistämään. -- Mutta seisopas siinä ... noin, liikkumatta. Nyt sinä olet
juuri saman näköinen kuin silloin ensi kerralla, silloin kun puhetta
pidit. Samallalailla posket palavat, ja tuo tukka tunkee silmille
kiertämään, -- niinkuin silloin.

-- Muistatko vielä sen puhe-illan?

-- Muistanpa hyvinkin, -- aina muistan, niinkauan kuin sinua.

-- Veitikka! Samoin minäkin. Mutta lähteä täytyy.

Eljas pakotti itsensä päättäväiseksi ja ojensi kättä. Tyttö tarttui
siihen, mutta miten lie ollutkaan, samassa oli huuli huulta vasten.
Yht'aikaa olivat syliksi kiepsahtaneet, -- ei ollut syy toisen eikä
toisen.

Mutta lupaus oli rikottu. --

Kun Eljas vähää myöhemmin tullista asteli kaupunkiin, oli mielensä yhtä
musta kuin pimeä, sateinen joulukuun yö. Samea oli rinnan sisusta yksin
astujan. Yhden asian hän nyt käsitti selvästi: hän oli surkeasti
pettynyt Annin suhteen, joka ei ollut se, joksi hän oli häntä luullut.
Mutta vielä surkeammin oli hän pettynyt itsensä suhteen; hän oli
mihinkään kauniiseen tekoon kykenemätön, katala petturi, joka valehteli
itselleen ja muille, heittiö, joka tekeysi pyhäksi ja oli rietas. Hän
oli pettynyt koko maailman suhteen. Hän muisti Juhanan sanat, että kun
hän heräisi unelmistaan, niin todellisuus tuntuisi sitä katkerammalta.
Nyt oli hän herännyt.

Mutta kovin hereillään olevalta hän ei näyttänyt siinä kulkiessaan.
Ulkomaailmaa hän ei huomannut; kaikki oli usvassa. Kuin tajuntaa vailla
siirteli hän jalkojaan eikä aina kuivimmissa paikoin. Ei nyt tuntunut
povessa kansallista ylpeyttä, kun hän astui Arkadian koruttoman
temppelin ohi, ei hän inhonnut saapasvoiteen eikä kaalin katkua, kun
Kampin kasarmin seinitse tallusti, eikä muistanut nostaa silmiään
pimeässä etsiäkseen ylioppilastalon harjalta latinaisia kultalauseita.
Sivu astui vain, kunnes muutamassa kadunkolkassa näki suljetun puodin
silatut kiviportaat -- ne miten lie väsyneelle silmiin pistäneet -- ja
niille hän istumaan vaipui. Ei hän siinä paljon ajatellut, sillä ajatus
ei juossut; mutta kaikki tuntui niin raskaalta.

Aikaa oli Eljas siinä kappaleen kököttänyt, kun poliisimies sadetakkiin
käärittynä verkalleen astuen saapui hänen kohdalleen ja hänen eteensä
asettui seisomaan. -- Olipahan toinenkin ihminen yön selässä
liikkeellä, toinenkin, joka ei jouluyönä sulatellut silavaa ja puuroa
lämpöisellä vuoteellaan, vaan joka silti ei huollut, ei huokaillut.
Hyvin viehätti Eljaan silloista mielentilaa tuo poliisin varma tyyneys
ja tyytyväisyys.

-- Hei! Sinä olet minun miehiäni, virkahti hän toverillisesti, kun
kotvan aikaa olivat siinä ääneti toisiaan ihmetelleet.

-- Mutta jos sinä olet minun miehiäni, niin siirrytään jo tältä
portaalta poikemmas.

-- Ihan niin, miksipä tässä yksillä portailla. Sinä mukaan.

-- Tietysti. Mutta minnekkäpäin tästä käännytään?

-- Tänne tai tuonne, samapa se minulle.

-- Samapa se. Missä sitä aiotaan yötä viettää?

-- Yötä... Kotona tietysti. -- Niin, yöhän nyt on.

-- Eli aamu. Jouluaamu.

-- Jouluaamu, joulu... -- Mitä se Eljas silloin kadulla teki pimeässä,
poliisin parissa? Pian selveni kaikki. -- Toisesta välittämättä lähti
Eljas kiirein askelin viilettämään katua ylös, kotiinsa päin. Poliisi
seurasi kymmenen sylen päässä katsoen, että osaisiko tuo kotiinsa.

Osasi se. Vanhaa uraa nousi hän rappusia ylös, totuttuun tapaan pisti
avaimen reikäänsä ja sulki taas oven sisältäpäin, tottunut oli hän
löytämään takinnaulankin pimeässä, -- ei siihen ajatuksen apua
tarvittu. Vanhaa uulaa riisui hän vaatteetkin päältään ja kapusi
sänkyyn.

Vanhaan malliinko lie heti nukahtanutkin, mutta entiseen tapaansa ei
hän nukkunut. Rauhatonta oli hänen unensa, levottomana hän kääntelihe
ja siirtelihe vuoteellaan, jotta Juhanakin heräsi ja arveli, että
uniahan se näkee kai Eljas.

Unia se näkikin; kaikenlaisia hajanaisia, kummallisia unenhoureita
synnytti mielikuvitus makaavan kiihtyneessä sielussa. Sukat olivat
maatapannessa unehtuneet jalkaan märkinä, ja siitä se lähti.

Hän oli seisovinaan kylmänlaisessa vedessä kotilammen rannalla
silmustamassa haukia. Suikale, semmoinen korttelin pituinen mustaselkä,
makaili päivänpaisteessa ruohikon rinnalla, ja varovasti työnsi hän
pajunsilmukkaa sen nokkaa kohti; oli juuri nykäisemässä, -- niin,
läpihän se luiskahti ja ui selälle. Eljas jälkeen,-- Annin jälkeen,
jota virta vei koskea kohden; selvästi hän erotti tytön vaalean tukan,
viekkaannäköiset silmät ja solakan varren; suu oli vähän mutrullaan.
Eljas syöksyi jälkeen, pelastaakseen häntä, sai kiinni ja kiersi käden
varren ympäri. Koski rupesi nielemään; huih kuin se meni huimaavaa
vauhtia, ja lystiä oli siinä luikua Annin rinnalla -- autuaallista!
Mutta Anni erosi hänestä. Hän istui sohvannurkassa ja katsoi, kuinka
Anni painui aaltoihin, juuri kuin kaivoon, maan alle. Ja joku huusi:
sinä hukkasit hänet, työnsit turmioon! Eljas se työnsi... -- Kuka se
huusi? Tuoko poliisi?

Äänetihän se seisoi sadetakissa siinä märän kiviportaan edessä, jossa
hän istui. Jo lähti verkalleen kävelemään, ja hänen piti seurata
mukana. Kampin porttikäytävään he menivät, suureen huoneeseen, -- niin,
Hellaan salihan se olikin. Kaasu oli väännetty pieneksi. Siinä istui
pitkän pöydän ympärillä miehiä, siinä oli upseereja, siinä Lassi
veljineen ja Eljas; Anni kulki sylistä syliin, nakkelehti, eikä päässyt
pois. Ja kun se suuri karvanaama häntä suuteli, niin itki tyttö ja
huusi: Eljaan syy, Eljaan syy! Eljas koetti väittää vastaan, mutta ei
saanut sanaa suustaan, vaikka miten koetti, ja sisältä ja ulkoa
huusivat kaikki: Eljaan syy!

Kuulivatkohan ne äiti ja sisaretkin sen huudon. Eiväthän ne kuulleet.
Siinä ne istuivat niin iloisina ja rauhallisina valoisan joulupuun
ympärillä, ja hänkin istui siinä, ja oli sukkia ja vanttuita sylissä.
Mutta miksikä se tuo kapakan ihranaama isäntä siellä oli, -- Eljasta
hävetti. Nyt se antoi hänelle mytyn. Hän kehitti sitä auki, kehitti,
kehitti -- Annin viekkaat silmät sieltä puljahtivat esiin ja koko tyttö
lensi hänelle syliksi ja suuteli -- voi kun se suuteli kauan ja
kuumasti. Ja äiti seisoi vieressä ja katsoi, katsoi pitkään ja
surevasti, -- niitä silmiä, voi niitä silmiä, pois, pois ne silmät...
Ei, nyt ne tulivat lähemmäs, käsi laskeusi olkapäälle...

-- Mitä se tempoilee siinä. Makaa oikealla lailla, että toinenkin saapi
nukkua. -- Juhana oli taasen herännyt, kun Eljas rauhatonna reuhtoili,
ja oli olkapäästä nykäissyt, herättääkseen. -- Katso, peittosi, missä
on.

-- Kenen silmät... -- Pimeä oli. Eljas ei oikein herännyt,
puolitajuntaan vain.

-- Silmät! Vedä peitto päällesi ja nuku!

Niin teki Eljas kuin käskettiin. Juhanan hän tunsi. -- Niin, Juhanan
kanssahan hän olikin, yhdessä kävelivät ihmistungoksessa siellä
maneesin lattialla ja hakivat, -- kolmantena se pitkänhoikka marsalkki,
sinivalkoinen vaate ympärillään ja litteä lakin latuska kädessään. --
Eihän sitä löydy, kun sinä pois ajoit, sanoi Juhana Eljaalle, mutta hän
ei uskonut. Yhä he kävelivät ja hakivat siinä isossa huoneessa. Muut
tanssivat -- ja hakivat, hekin samassa tanssivat ja hakivat, ja kaikki
meni ympäriinsä. --

Eljas nukkui sikeästi, unia näkemättä.

Iso päivä oli, kun hän heräsi; kun matami kahvia oli tuonut, ei hän
ollut herännyt -- siksi siki oli nukkunut. Paljon se oli kai jo kello,
koska joulupäivä ei valkene pohjolassa aivan aikaiseen. Pää tuntui
raskaalta, ruumista raukaisi: oliko hän ollut illalla juomingeissa?
Sukat vielä jalassa... Siitä hän lähti muistamaan koko sen eilisen
illan, muisti yksityiskohdissaan, mutta unia sekausi muistoihin, eikä
hän heti voinut erottaa, mitä myöten se oli unta, mitä totta. -- Juhana
kulki ovessa; siitähän hän oli herännytkin, kun kylmän henki vastasi.

-- Hei, siitä mies vasta heräilee. Minä olin jo Saksan kirkossa tyttöjä
katselemassa.

-- Tyttöjä, -- kyyn sikiöitä! Kaikki yhdenlaisia!

-- Minusta nähden! Taisipa mies joutua rämäviftille jouluaattona. Ja
mitä sinä yökauden reuhtoilit ja ukisit?

-- Minäkö? Unia taisin nähdä pahoja; eikä ne toki unet kaikista
pahimpia olleet.

-- Märät sukat jalassa poika nukkunut! Pane nyt edes kuivat.

-- Sama se sukille!

-- Entä housunlahkeet! Reisiä myöten ravassa!

-- Tämä maailma on aivan samanlainen kuin minun housunlahkeeni. Yhtä
rapaa. Se vain erotus, että näissä on rapa päälläpäin, mutta maailmassa
sisällä -- ja ylt'yleensä. -- Eljaalle teki hyvää purkaa täysinäistä
sisustaansa.

-- Vaikka lienee. Mutta noita älä vedä jalkaasi tässä huoneessa. -- Ja
missä se on kahlannut, kontinut!

-- Missäpä täällä pääsnee kahlaamatta, kun on rapaa kiireeseen asti,
yhtä lokaa. -- Eljas viskasi nurkkaan ne likaiset ja haki esiin toiset,
hienot mustat housut. -- Hei! Nyt on mies kohta taasen siro ja siisti,
ei pölyn hiukkaakaan tahrana, ei moitteen sijaa! Sisältäkin viaton kuin
lampaan karitsa. Hiuh!

-- Jopa sinä olet oikein joulutuulella. Mustat lasit lienet laittanut
eilen Hellaassa.

-- Tähän nyt laseja tarvitaan. Näkeehän sen tuppisokea, että tämä
maailma on musta ja sakea kuin terva. -- Eljas peseytyi ja pyyhkiytyi
ja katsoi peiliin. -- Mutta poika kun on puhdas ja valkoinen, -- jos
puhtaampi niin pilassa.

-- Jo ovat tainneet viekotella sinulta tytön, koska noin intoilet. --
Juhana istui koko ajan hiljaa keinutuolissa ja katseli, kuinka Eljas
puuhaili ja puhkuili. Hänestä oli aina lysti nähdä serkkunsa
intoilevan, kun tämä oli saanut uuden piston päähänsä, nähnyt tai
kokenut jotakin uutta, joka sillä kertaa täydelleen vallitsi hänessä.
Jo ensi puuskista arvaili hän tavallisesti, mistä milloinkin oli
kysymys, mille puolelle sitä kallistuttiin, eikä hänen silloin
tarvinnut muuta kuin parilla sanalla vähän pistää puita uuniin, --
kyllä Eljas jatkoi.

-- Viekotelkoot! Viekotella lehmää laihoa syömään!

-- Ja kuka viekotellut? Kuka muu kuin minä itse, minä,
maailmanparantaja ja hän itse, -- puhdas enkeli!

-- Soo! Entä ne jalot pyrinnöt ja päätökset?

-- Täyttäkööt päätöksiään muut, tyhmemmät. Ja ne pyrinnöt! No, jotakin
sen sairaan mieli tekee; kiikuttelee itseään taivaan ja maan välillä,
jossa ei ole pohjaa jalalle eikä varaa kädelle. Arkailee rypeä loassa,
-- itse savimukura.

-- He, he, he! -- Nyt Juhanaa jo nauratti tosissaan.

-- Sic transit! Siinä oli minun uneni! Milloin Hellaaseen ensi kertaa
menet?

-- Ei se päivä valkene. -- Eli menen, menen kiusallakin. Miks'en
menisi? Siellähän se minun paikkani onkin. Sinne juomaan, rylläämään,
viekottelemaan, halailemaan, suutelemaan, tietysti, -- niinkuin
muutkin. Siihen minäkin kelpaan, muuhun en. Kun tässä loassa kerta on,
niin pitäähän siinä rypeä. Tämä maailma on hapannut, ja minä olen siinä
samassa happamessa -- siitä ei pääse erilleen.

-- Hellaan lasitpa sinulla on kumminkin silmillä. Ota järjen päästä
kiinni taaskin poika! Ja nyt tule syömään, matami äsken jo käski.

-- Läskiä ja puuroa -- söinhän sitä eilenkin.



V.


Kevätaika se on huvitusten aikaa. Iloisampaa puoltansa tarjoaa luonto
ja elämä, ja ilomielin käypi ihminenkin tähän tarjottuun, valoisampaan
puoleen käsiksi. Etelämailta, Niilin rannoilta rientävät laululintuset,
leivot ja peipposet pohjolaan, ja etelästä kai, ehk'ei juuri Niilin
rannoilta, saapuvat posetiivitkin pihamaillemme uudella vauhdilla
vääntelemään vinkuvia säveleitään. Nämä säveleet ja keskipäivän
heloittava paiste ajavat ihmiset ulos huoneistaan nauttimaan
unestaan heräävän luonnon nuorteutta ja turmelemaan jalkineensa
likavesilätäköissä. Kevät tekee lopun talven pitkistä, ikävistä
puhteista, säästää kaasua ja kynttilöitä, sulkee luistinradat ja
pakottaa nuorison nousemaan ylös aamulla ani varain hankiretkille
lähteäkseen. --

Arkadiateatterin edustalle sitä piti kokouduttaman jo kuuden aikana,
täsmälleen. Kelkkoja mukaan, mutta ei evästä; siitä on niin paljon
puuhaa ja sotkua, teelusikat ja veitset katoavat ja vaihtuvat, ja se on
sitäpaitsi niin epärunollista, maalaismaista.

Vähitellen siihen alettiinkin keräytyä pienissä joukoissa. Uni oli
vielä useammassa silmässä; eivät ne silmät tahtoneet oikein auki
päästä, mutta arastelivat lumen kirkasta kiloa. Ääni oli karkea ja
herkkä katkeamaan öiseltään, ja vilun väreitä risteili ruumiissa, kun
ne suoraan lämpöisen peiton alta tulivat ulos aamukylmään.

Ensiksi siinä käteltiin ja haukuttiin toisia, jotka viipyivät. Kaikki
he olivatkin tuttavia jo vanhastaan, lapsuudesta saakka, sillä he
olivat kaikki kotoisin samasta kaukaisesta pienestä koulukaupungista,
josta ajan pitkään olivat Helsinkiin soluneet, -- sinnehän useimpien
sivistyneiden pitää päästä jos mitä varten, vähäksikään aikaa. Mutta
paljon he olivat vierautuneet toisistaan myöhempinä aikoina, kun
harvoin olivat yhteen yhtyneet ja kun eri oloihin olivat joutuneet.
Siksi nyt olikin moinen yhteinen retki koetettu saada toimeen, jotta
vielä virkoaisivat entisten aikojen hauskat muistot.

Useimmat siihen samassa kokoontuivatkin, ja seura lähti luikumaan
kaupungista ulos, -- parikymmentä henkeä, ylioppilaita kymmenkunta ja
neitosia joku harvempi, opiskelevia nekin, mikä musiikkia, mikä
käsitöitä, mikä lukujen jatkoja; elämisen murheet näet heitäkin
pakottivat työhön. -- Mutta olipa heidän joukossaan semmoisiakin, jotka
eivät elämän huolien tähden Helsingissä oleskelleet. Oli kamreeri
Hallmanin molemmat tyttäret Sylvia ja Alma, nuoret ja kauniit, ja --
myöntää se täytyy -- oikeastaan näiden tähden se retki olikin
toimeenpantu. Sillä kun kamreeri oli äsken saanut tuottavan ja
arvokkaan viran eräässä ylihallituksessa ja muuttanut pohjanperiltä,
pikkukaupungista, Helsinkiin, oli perhe luonnollisesti seurannut
suureen maailmaan. Tyttäret olivat ihastuneet tavatessaan tuonaan
eräissä tanssiaisissa kotipuolen tuttuja, kahden puolen oli ihastuttu
ja siellä oli päätetty koota seurue vanhoja ystäviä ja lähteä hangelle.

Saattoi sen kyllä jo itse retkestäkin huomata, että nuo sisarukset
siinä olivat etummaisina, niinkuin pääasiana. Heidän ympärillään oli
aina useimpia nuoria miehiä, ja heidän sanojaan ja toiveitaan oltiin
aina auliita noudattamaan.

Eljas käveli Sylvian rinnalla, ja oli tältä saanut kannettavakseen
muhvin, joka kelkkaa vetäessä oli esteenä. -- Täällä se näet jo Eljas
oli -- missäs harakka, jos ei sian tappajaisissa! Hän oli jouluaaton
jälkeen ensiksi heittäynyt maailman vihaajaksi, mutta vähitellen, kun
haihtui mielihaikea, jätti hän omaan arvoonsa Hellaat, Annit ja muut
houreet, rupesi järkimieheksi. Opiksi se vain tuo Annin juttu oli
hänelle ollut. Hän oli oppinut katselemaan maailmaa toiselta kannalta;
hän oli antautunut ihan vastakkaisia periaatteita harrastamaan kuin
ennen, hän nauroi entisille lapsekkaille, maailmaa parantaville
tuumilleen, nauroi, mutta kaipauksella muistellen entisiä aikeitaan,
nauroi, mutta uskomatta omaa nauruaan. Hän ei ollut aivan selvillä
itsestään. Toisinaan hänestä tuntui kuin olisi hän taasen voinut sopia
maailman kanssa, tuntui siltä, ettei se sentään ehkä ollutkaan niin
peräti hapannut kuin miksi hän sitä tuonaan oli kuvaillut. Niin se nyt
taas varsinkin tuntui, kun hän siinä päivänpaisteisella hangella,
raittiissa aamuilmassa käveli miellyttävän Sylvian rinnalla ja haasteli
entisistä ajoista.

-- Olihan se sekin muudan retki, kun te Lummejoen rannalla olitte mäkeä
laskemassa, pikkuiset tytöt.

-- Niin suksilla, muistanhan sen. Se oli eräänä laskiaisena, minä olin
pieni vielä, vähän yli kymmenen vuoden.

-- Ja muistatte kenties, että oli syvälti lunta silloin.

-- Oliko se silloin! Tehän kai juuri silloin olittekin matkassa, kun
minut kaivettiin ylös kinoksesta. Oi, nyt muistan, ha, ha, ha!

-- Ihan kaivamalla minä sain kaivaakin, sillä teitä ei näkynyt
vähääkään lumen seasta, ei muuta kuin sompasauvaa hiukan; ja toiset
tytöt kaahloivat ympärillä ja itkivät ja huusivat apua, kun meitä
sattui muutamia ohi hiihtämään.

-- Hi-hi-hi! Siinä kai oli korkeampi mäki kuin luulin, koska lankesin.
Muistan aivan selvään vielä, kuinka kotona toruivat, he-he-he!

-- Nyt te nauratte, mutta silloin itkitte, niin että kyyneleet valuivat
pitkin lumisia poskia, ja seisoitte kädet suorallaan, kun vanttuutkin
olivat lunta täynnä.

-- Ja te, kohtelias ritari, heititte minut siihen seisomaan.

-- Tietysti, minulla oli omat matkani ja toiset jättivät.
Mustalaispojan kokoinenhan olin minäkin, vähän suurempi.

-- Ei silloin arasteltu.

He kävelivät ensimmäisinä ja jäljestä seurasivat toiset kaksin, kolmin
tahi nelin joukoissa. Viimeisenä tyyräsi Juhana ja kummasteli itsekin,
että mitenkä se hänkin tässä joukossa kulkee. Mutta luonto se
tikanpojankin puuhun vetää, ilveilivät toiset hänelle salavihkaa, kun
hän siellä Julian rinnalla tanakasti tallusti, vaikka puhelematta ja
naureskelematta kuten muut; käveli vain ja veteli vankasti tupakkia.

Lassi ja Antti olivat myöskin matkassa, ja Lassi koetti etenkin pitää
Antin sisarta lämpimänä, puhellen puuta heinää. Mutta samalla nauratti
hän koko tyttöliutaa; väliin nämä nauroivat ihan katketakseen, vaikka
eivät oikein tienneet nauroivatko Lassin sukkeluuksille vaiko
tyhmyyksille. Lassi kumminkin piti edellisen arvelun varmana ja tuli
yhä rohkeammaksi. -- Ja niin siinä soluttiin Hesperian ohi ja
vilahtelipa syrjempätä rakennusten ja puitten lomitse Hellaan
huvilakin.

-- Eljas, lähettäisiinkö Hellaaseen? -- Tytöt eivät ymmärtäneet, mikä
Lassin sukkeluus se siinä oli, koska pojat nyt vuorostaan nauroivat.

-- Mene, jos mielesi tekee! -- Eljas ei ollut joulusta asti Hellaassa
käynyt, ja paljon muistoja virkosi hänen mieleensä, kun siitä
nostettiin puhe. Mutta vastenmielisiä muistoja, jotka hän tahtoi
karkoittaa varsinkin sillä hetkellä.

-- Ei tee, ehkä nyt sinulla sattuisi sinne asiaa.

-- Kas, siellä seisoo joku balkongilla, huomautti neitosista eräs.

-- Niin, eräs naishenkilö. Kas kun hän meitä tähystelee, jatkoi Sylvia,
joka jo myös oli toisten puheeseen puuttunut.

-- Niinpä näkyy.-- Ei ollut Eljas katsellut sinnepäinkään, mutta nyt
piti hän velvollisuutenaan tarkata seurattavansa neidon puhetta. --
Siellä seisoi Anni Hellaan parvella puistelemassa pöytäliinoja; hento,
notkea vartalo kuvastui selvästi tuttavana kirkkaassa päivänvalossa, ja
käsi oli nostettu silmille varjostamaan niitä paisteelta. Tarkasti hän
tähysteli, ja kun Eljas nosti sinnepäin silmänsä ja katseet osuivat
vastakkain, punastui poika. Tuon liekö Sylvia huomannut, koska kysäisi:

-- Tunnetteko hänet?

-- En... Mikä lie palvelija eli myyjätär. -- Välinpitämättömästi koetti
hän vastata, mutta kovin siinä olisi hänellä ollut kiusallinen asema,
ellei samassa olisi rakennuksien suojaan siirtynyt Hellas ja ellei
Lassi uudella hulluttelullaan olisi kääntänyt kaikkien huomiota
toisaalle.

Kohta oli joukko päässyt lasitehtaan luo ja siitä suoraan poikettiin
metsään, juostiin kilpaa, hypittiin, telmittiin; hanki kantoi mainiosti
ja ilma tuntui niin raittiilta ja kepeältä, että eivät jalat tahtoneet
maassa pysytellä. Mäkeä laskettiin, vedettiin toisiaan ja kaadettiin
kelkat tahallaan ja naurettiin, juostiin kukkulata ylös, toista alas
pitkin kenttiä ja harjanteita, ohi Alppilan viiletettiin, ja vasta
metsän sydämessä etäällä istahdettiin hangelle, kiville tai kannoille
levähtämään. Posket punottivat ja keuhkot läähättivät, rinnat
kohoilivat ja silmät paloivat iloa. Ja kun Antti tarjosi vastoin
kieltoa mukaan otettuja leivoksia seurueelle, niin ne syötiin
semmoisella maulla, jotta olisipa ollut enemmän!

Siinä levähdettiin ja levähtäessä leikittiin. Leikkien pääasiallinen
tarkoitus ja niitten huvittavainen ominaisuus lienee se, että ne ovat
jonkinlaisia esikuvia elämästä. Ja varsinkin eräs elämän tärkeistä
pykälistä, avioliitto, otetaan niissä mielellään kuvaannollisesti
esiteltäväksi. Niissä näet monessakin yhdistellään parittain ihmisiä;
mutta usein niissäkin sattuu, etteivät parit oikein »passaa», --
eivätkä ne muuten olisikaan elämän todellisia kuvia. Niinpä nytkin.
Juhana joutui istumaan kannon nokkaan hienoisen Sylvian viereen ja oli
hyvin onnettoman näköisenä, kun ei tiennyt mitä hänen siinä oli
tehtävä, joten luonnollisesti tekikin kaikki nurin. Ykstotinen Julia
osui Lassille pariksi, ja tähän vaikutti se niin masentavasti, ettei
Lassi koko leikin aikana hoksannut yhtään sukkeluutta, ei edes
tyhmyyttäkään. Antille tuli sisar neitoseksi. Ja päällepäätteeksi jäi
Eljas ihan parittomaksi, vaikka monikin häntä olisi rinnalleen
halunnut, ja hän itse kiroili Juhanan onnea.

Hän käveli siis hiukan pahantuulisena männikköön, asteli siellä
yksikseen verkalleen kukkulan etelärinnettä. Paikotellen oli jo
lumettomia täpliä, ja muutaman kiven kupeelta löysi Eljas sinivuokon,
kevään ensimmäisen, pienen tosin ja kalpeaksi jääneen, kun oli liian
aikaisin uskaltanut nousta kinosten sekaan kasvamaan. Sen hän poimi ja
pari muuta, useampaa ei löytänyt, vaikka haki tarkasti ja laajalta.
Mutta tyytyväinen oli hän siihenkin, ja kun hän iloisena taas kävi
toisten seuraan, jotka jo olivat uuteen leikkiin ryhtyneet, mihin
hänkin pääsi osalliseksi, tarjosi hän hymyillen kukkasensa Sylvialle,
joka oli häntä kiiruhtanut parikseen pyytämään -- parittain näet
taaskin oltiin, eipähän ilman. Tyttö kiitti ihastuneena ja uuden
innostuksen valtaamana riensi koko seura, unohtaen leikit, vuokkojen
hakuun. Mutta useampaa ei löytynyt: Sylvia oli ainoa kukkarinta ja
ylpeä siitä.

Mutta jo oli aika palata, sillä hanki uhkasi pudottaa. Pitkänsillan
kautta mentiin takaisin ja retkeen tyytyväisinä saavuttiin kaupunkiin;
kävellessä tuumattiin panna toimeen jotakin uutta yhteistä hauskuutta.
Ennenkuin kuitenkaan ohjelmasta päästiin selville, oltiin jo
Fabianinkadulla kamreerin talon edustalla. Sylvia juoksi ensin yksin
sisälle ja käski toisten odottaa, hän ei viipyisi kuin minuutin, kunnes
tulisi takaisin hyvästelemään. Meni niitä minuutteja kymmenenkin, mutta
ilosta säteilevänä hän hyppäsikin portaita alas ja julisti
sanomattomalla riemulla, että isä ja äiti olivat käskeneet hänen pyytää
huomisillaksi heille kaikki retkeläiset teetä juomaan.

-- Ja pienen polskankin lupasivat, mutta minä uskallan vakuuttaa, että
ei se tule olemaan niin aivan pienikään.

-- Ihmeen hauskaa! Siitäkös lystit tulee! Kiitosta monta!

-- Tulkaakin ajoissa, ja välttämättä kaikki.

Ihastus oli yleinen. Nuorimmat se hurmasi kerrassaan ja valtasipa
vanhemmat muassa olleet neitosetkin, jotka jo pitivät itseään ja joita
etenkin muut pitivät palovakuutettuina liikanaista huvituksen ja
tanssin kiihkoa vastaan. Melkeinpä tanssien siinä erottiin. Yksin juro
Juhanakin kynsiskeli korvallistaan arvellen, että joko peeteli pitänee
lähteä tanssikouluun vielä vanhoilla päivillä ja jäykillä säärillä.

Nyt piti valmistautua »paaleihin». Lassi meni suoraan hienoimmalle
räätälille ja osti valmiiltaan uudet ja aivan uusmuotiset vaatteet ja
kirjoitti kotiin, että rahaa pitäisi tulla viljemmälti, sillä kun hän
nyt oli tullut seurustelleeksi kamreeri Hallmanin perheessä ja muissa
pääkaupungin hienoimmissa piireissä, niin sitä vaatteisiin ynnä muihin
tarpeihin kului runsaammalti. -- Ja hän tiesi, että rahaa piti tuleman.
-- Eljas osti harmajat hansikkaat, ja Juhana ajatti partansa
parturilla, että kerrankin ihmeeksi tulisi hyvä. Ja niin täydessä
tällingissä astelivat he illan suussa kaikki kolme kamreerin eteiseen,
yhdessä Antin sisaren kanssa, joka Sylvian luona muutoinkin seurusteli
ja tiet tunsi.

Retkeläiset olivat luulleet, että kutsut olivat yksin heitä varten.
Pettyivätpä he siis, kun tapasivat muitakin vieraita, outoja ja
komeita, ylpeitä isoisia, joiden seurassa tuntui äkiksestään tukalalta
olla, kun ei niin tarkalleen tiennyt, miten pitäisi istua ja seisoa ja
yleensä käyttäytyä.

Siellä oli neitosia, joiden hienous ja korkea suku jo ihon läpi kuulti,
oli herroja, joiden pukimille ainoastaan Lassin uudet vetivät vertoja.
Tuli jo pari upseeriakin helisevin kannuksin ja vahatuin viiksin ja
kielet sukkelina ruotsiksi lirkuttamaan. Nepä tiesivät miten olla piti.
Emännän kättä he suutelivat, isännälle osasivat mieliksi puhella,
tyttöjä naurattaa ja pikku veljeä nostivat kattoa kohti; kaikki he
voittivat. Mutta toisia vieraita eivät olleet näkevinäänkään, ennenkuin
isäntä esitteli, jolloin kilauttivat kannuksia. Toisen tunsi Eljas,
Lendau nimisen; se oli sama mies, jonka käsivarsi silloin yhtenä iltana
oli näyttänyt kiertyneeltä Hellaan Annin varrelle.

Kovin se aluksi tuntui juhlalliselta, mutta mukiin meni sentään illan
pitkään. Tanssimaan kun ruvettiin, niin pyörittiin oikein sydämen
halusta, -- olihan siellä kotipuolen tuttavia ja välipä muista.
Upseerit ja muut oudommat herrat eivät käyneet kuin väliin aina
pyöräyttämässä talon neitosia ja Helsingin ryökkynöitä; se muka ei
ollut aivan hienoa tuo tuommoinen innokas tanssi hikeen asti, eikä
terveellistäkään, ja sentähden he ovelta usein arvostelivat hienolla
pilkalla maalaiskeltanokkien innostusta. Ja isännän huoneessa oli
juotavia valita.

Eljas ja Sylvia olivat jo ensi valssissa sopineet toisesta
»franseesista»; sehän se onkin loistokohtana aina tanssiaisissa.
Vastapäätä tanssi Lassi Antin sisaren kanssa eivätkä he muusta seurasta
paljon tienneetkään. Sylvia kertoi Eljaalle panneensa painoon ne vuokot
säilytettäviksi; niihin näet yhtyi niin monta hauskaa muistoa
hupaisasta retkestä. Eljas kehui tätä iltaa vielä hauskemmaksi, ja kun
Sylvian rintakukkavihosta muudan oksa sattui taittumaan, sai Eljas
pitää sen omanaan. Ja taas muistelivat he entisiä aikoja -- niitä on
aina niin lämpöistä palautella mieleen, -- muistelivat, kuinka he ensi
kertaa yhdessä olivat tanssineet lapsina vielä, kuinka Eljas ei ollut
osannut muuta kuin polkkaa hyvin niukasti, niin että hänen tahdissa
pysyäkseen oli täytynyt laskea yks, kaks, kolm, ha-ha-haha... Pahuus
kuin se meni tuo aika! Tanssi oli lopussa. Mutta vielä oli kevättä
pitkälti, vielä saisivat he monet hypyt hyppiä, monet lystit yhdessä
pitää, ja Sylvia esitti, että he pian taas tekisivät hankiretken ja
että he kotipuolen tuttavat tiheämmin seurustelisivat, -- hän
puolestaan ei paljon välittänyt noista pääkaupunkilaisista, joita isä
ja äiti olivat pitäneet velvollisuutenaan pyytää tanssiaisiin.

Sen jälkeen syötiin, ja syötettiin, ja syönnin päälle taas tanssittiin
-- kauan. Eikä sitä olisi kukaan hennonut katkaista, elleivät nuo
vanhemmat neitoset vihdoin olisi, huomaten isäntäväen hienoja
viittauksia, päättäväisesti nousseet ja jyrkästi vaatineet poislähtöä.
Täytyi siis lopettaa. Mutta ensin piti vilvoitella pikkuisen, ja
sentähden, sillävälin kuin toiset lopettelivat lasejaan isännän
kamarissa, kävelivät hankiretkeläiset verkalleen salin lattiata. Siinä
mietittiin uutta hankiretkeä ilojen jatkoksi.

-- Tällä viikolla meidän vielä pitää saada se toimeen, puhui Sylvia,
joka varsinkin oli asiasta innostunut.

-- Niin, mutta pitäisi saada toimeen semmoinen, jossa voitaisiin
tanssia, jatkoi hänen nuorempi sisarensa, joka ei läheskään ollut
saanut tanssinhaluaan tyydytetyksi.

-- Hei, minä tiedän, virkkoi Eljas ja napsautti sormiaan. -- Me
kävelemme Oulunkylään asti hankea pitkin, tanssimme siellä ja syömme
aamiaista ja tulemme junalla takaisin.

-- Se kyllä sopii, helppo siellä on saada huone, tiesi toinen.

-- Se on mainiota, niin meidän täytyykin tehdä. -- Tytöt olivat kaikki
hyvin mielissään keksinnöstä.

-- Mutta kuka ottaa hankkiakseen huoneet Oulunkylässä, sillä tilata ne
täytynee, huomautti joku.

-- Kyllä minä, tokaisi Lassi, minä ajan sinne junalla vaikka
huomispäivänä, -- me ajamme, Antti.

-- Ja voipihan sen tehdä telefonillakin.

-- Entä musiikki... Onko siellä pianoa?

-- Ei liene... Sepä oli hankalampaa.

-- Mutta Antti soittaa viulua, soitathan veli kun osaat, pyysi sisar
veljeensä kääntyen.

-- Niin, te soitatte, soitattehan, rukoilivat tytöt kauniisti.

-- Kyllä kernaasti sen verran kuin osaan.

-- Kiitoksia, kiitoksia. -- Alma ryökkynä innostui niin, että itsekseen
jo valssin pyöräytti.

-- Mutta silloinhan te ette saa itse ensinkään tanssia, surkutteli
neitosista eräs sääliväinen.

-- Hauskuutta on, kun voi olla uhraavainenkin muitten iloksi, ja sen
Antti kyllä tekee, kehui sisar.

-- Ja jonkin valssin minäkin osaan avuksi vinguttaa, ilmoitti Eljas.

-- Todellakin! Hauska kyllä olisi osata. -- No nythän selviää kaikki.
-- Sylvia jo rupesi selvittelemään asioita, mutta näki samassa, että
vanhukset tulivat uudesta viivytyksestä taas levottomiksi.

-- Mutta milloinka me sitten lähdemme? Päätetäänhän se. -- Ei ollut
kaikki selvillä.

-- Jo tällä viikolla.

-- Eiköhän jätetä ensi viikoksi? Tällä viikolla on jo ollut niin paljon
huvitusta -- pitää säästää. Eikähän sitä joudakaan. -- On hyvin
tarpeellista, että kaikissa seuroissa ja kaikissa tuumissa on
jonkinvertainen hillitsevä, konservatiivinen elementti mukana
vaikuttamassa. Semmoinen tehtävä oli nyt elähtäneiden neitosten.

-- Niin, Almakaan ei pääse koulusta.

-- Mutta maanantaina on lupa.

-- No sovitaan sitten maanantaista, jolloin kaikki joutanevat.

-- Ja Lassi tiedustelee Oulunkylässä huonetta ja ilmoittaa sitten
kaikille, jos on onnistunut saamaan.

-- Niin, niin, sovitaan siten.

Isäntä tuli ottamaan osaa puheeseen, mutta samalla tekemään lopun
pitkistä keskusteluista.

-- Mitä te nyt sovitte täällä Oulunkylästä?

-- Me, isä, aiomme tehdä hankiretken sinne ja tulla junassa takaisin,
ja siellä tanssia viulun mukaan, selitti Alma, käyden isänsä kaulaan
kiinni.

-- Junassako tanssia, tyttöseni! Hillitse toki tanssi-intosi viulun
mukaan. Jaa, hyvästi, puhui hän vieraille, jotka ryhtyivät kättelemään;
ei kestä kiittää, muistakaa käydä vastakin. Niin, hauskahan teillä
näyttää olleen, en ole tyttöjäni nähnyt noin iloisena ennen koskaan.
Almakin aikoo junassa tanssia, hupakko! -- Jaa, -- hyvästi!

Juhana oli jo takki päällä lähtemässä, odotti vain Eljasta, joka vielä
viipyi Sylviaa hyvästelemässä. Vihdoin hänkin irtausi.

-- Maanantaina siis, ja aikaisin, puhui vielä tyttö.

-- Aikaisin, ei kuitenkaan ennen päivän nousua! Kunhan ilma olisi
kaunis.

-- Sen täytyy olla. Hyvästi siksi.

Taaskin oli Eljas hurmaantunut, eikä salannut sitä ensinkään, kun
Juhanan ja Julian kera kolmissakesken poispäin kävelivät. Juhana oli
iltaa isoimman osan istunut itsekseen nurkassa, eikä ollut sieltä
jaksanut pysyä toisten innostuksen matkassa, ja Juliakin oli aina
vakava ja harvapuheinen. Mutta Eljas ei voinut käsittää, etteivät he
olleet iloisia, ja väitti heidän tekeytyvän. Kun Juhana vielä empi
lähtöään koko maanantaiselle hankiretkelle, arvellen, ettei ne
semmoiset olleet häntä varten, ja Julia selitti, ettei hän
konttoristaan mitenkään pääsisi, oli Eljas vihdoin yskän ymmärtävinään.

-- Te ette viihdy muiden ihmisten joukossa iloisissa seuroissa -- no,
no kenties te viihdytte paremmin kahdenkesken sunnuntai-iltoina
arkkitehdissä, kun istutte kukin nurkassanne ettekä puhu mitään.

-- Eljas on hävitön, mutta tottavieköön, monta vertaa paremmin minä
siellä viihdyn, ajatteli Juhana, mutta ei virkkanut mitään.

-- Mitä se häneen kuuluu, ajatteli puolestaan Julia, hänkin ihan
äänetönnä. -- Mutta minuun nähden lausui hän kerrankin toden sanan...

-- Minäpä viihdyn ihmisten seurassa, jatkoi Eljas, kun toiset vaiti
mököttivät. -- Ja minä lähden maanantaina hankiretkelle.



VI.


Mutta Eljas ei mennyt hankiretkelle maanantaina, eivätkä sinne menneet
muutkaan. Ilma oli kyllä kaunis, raitis ja puhdas, nariseva hanki
kannatti kyllä kulkijan, huoneita oli kyllin Oulunkylässä, mutta lähtöä
ei tullut. Niin se oli päätetty ylemmissä ilmoissa.

Eli se riippui oikeastaan kamreeri Hallmanin nykyisestä asemasta
yhteiskunnassa. -- Tällä oli uudesta arvostaan paljon vastuksia ja
paljon velvollisuuksia. Ei siinä kyllin, että piti itsensä osata
asettua semmoiselle kannalle, että olisi sekä ylempäinsä että
alempainsa ja vielä yleisönkin mieliksi -- jo se oli helkkarin vaikeaa,
-- mutta hänen täytyi vielä lisäksi asettaa perheolonsa ja
seurustelupiirinsä asianomaiseen järjestykseen, nimittäin semmoiseen,
että se samalla vastasi hänen asemaansa yhteiskunnan johtavien
henkilöjen joukossa ja oli hänelle itselleen niin edullinen kuin
suinkin. -- Tuosta kaikesta oli kamreerille paljon huolta.

Ylellisyyttä hän periaatteesta vihasi; hänestä oli väärin ja loukkaavan
julkeata elää niinkuin useat hänenkin asemassaan sen pahempi elivät,
uhkeasti kuin ruhtinaat maassa semmoisessa, jossa kansan suurin osa
vuotensa läpi tuskin jaksoi pitää itseään leivässä ja piimässä. Ei.
Kamreeri oli milloin tahansa valmis jyrkästi moittimaan sellaista
uhkaylellisyyttä. -- Mutta toisakseen, pitihän kaiken olla
asianmukaisen hyvästi asetettuna, niinkuin hänen nykyinen asemansa
yhteiskunnassa sen vaati, -- ei muhkeasti, ei palvovasti, mutta siltä
väliltä. Sillä eihän sitä nyt taasen, Herra Jumala, voinut
liikanaisella ja huomiota herättävällä ahnaudentapaisella
menettelylläkään suorastaan asettua ulkopuolelle niitä piirejä,
joihin nyt kerta kumminkin kuului.

Semmoisten periaatteiden mukaan se oli kamreeri asettanut elämisensä.
Sen mukaan oli hän, perheen saavuttua uuteen kotiin, myös valinnut
seurustelupiirinsä niiden kesken, jotka olivat yhtäläisessä asemassa
yhteiskunnassa kuin hänkin. Tulijaispidot oli pidetty, mutta mitään
lähempää seurapiiriä ei ollut vielä keräytynyt, -- lähimpinä olivat
vielä ne, joita oli vanhan kotipuolen tuttavia.

Tyttölapsille, jotka pikkukaupungissa olivat tottuneet iloiseen
seuraelämään, leikkeihin ja tansseihin, oli tuo erikoisasema hyvin
kiusallinen, eikä taas kamreerin mieleen ollut oikein se, että he yhä
enemmän seurustelivat entisten tuttaviensa kanssa. Mutta minkäpä sille
teki, ja kun nämä, -- enimmäkseen opiskelevaa nuorisoa kumpaakin
sukupuolta -- panivat hankiretket toimeen, niin eihän hän ollut voinut
kieltää lapsiltaan tuota viatonta huvitusta. Hyvin häntä tosin oli
epäilyttänyt tuo kotiin kutsuminen, mutta pitihän rukouksiin vihdoin
suostua, kun niitä rouvakin kannatti. Jäljestäkäsin tuo kuitenkin yhä
enemmän häntä mietitytti ja kadutti, ja hän päätti kutsua »lasten
paaleihin» muitakin -- uudesta seurapiiristään. Se oli syy, miksi
luutnantteja ja muita outoja naamoja oli näkynyt retkeläisten
tansseissa. Mutta kamreeri huomasi illan kuluessa hyvin, että tämä
seura ei sovi yhteen. Toinen tai toinen aines pois, -- ei auta! Ja kun
tyttöset taas alkoivat puhua uusista hankiretkistä ja tansseista, niin
ukko kävi levottomaksi ja närkästyneeksi. »Antakaa nyt jo olla, en minä
viitsi enää kuulla», tuumaili hän. Huolettava siinä oli pulma.

Silloin tuli kamarineuvos P:ltä kutsut tansseihin sunnuntai-illaksi. Se
teki selvän asiasta, lopun hankiretkistä. Niiden lopettamiseen tuli
lisäksi muita syitä, jotka kauhistivat kamreeria.

Kun luutnantti Lendau, se samainen Hellaan sankari, samana iltapäivänä
kävi kamreerin luona muutaman paperin kanssa -- luutnantin isä oli
arvoltaan kamreeria korkeampi ja tämä oli siis melkein velvollinen
siihen paperiin kirjoittamaan, -- niin siellä tuli puhe äskeisistä
lastentansseista ja niistä monista talonpoikaisista keltanokista, joita
siellä oli ollut. Kamreeri selitti, että kun nämä olivat perheessä
tuttuja vanhastaan pikkukaupungin ajoilta, niin oli hän katsonut
sopivaksi ja kohteliaaksi kerran kutsua heitä taloonsa, vaikkei ollut
aikomus niitä useammin seurapiiriin vetää.

Luutnantti sanoi sen kyllä ymmärtäneensä. Muutoin hän heistä yhden
tunsikin jo entuudestaan, ehk'ei paraalta puolen, sen näet pitkän,
ruskeakiharaisen. Usein oli hänet nähnyt Hellaan ravintolassa ym.
yhdessä jonkun huonompiin kerroksiin kuuluvan naisen seurassa;
muutamassa julkisessa tilaisuudessa se pariskunta oli erittäinkin
yleistä huomiota herättänyt, ja oli täytynyt viimein ohjata ulos
molemmat.

-- Soo! Vai moinen heittiö!

-- Niin, muutoin en tunne, vaikka lie kelpo mieskin, muistui vain
mieleeni, kun hänet täällä näin niinkuin etumaisena herrastelevan.

-- Se hävitön! Olisitpa silloin sanonut, niin eiköhän olisi taas
löytynyt reikä ulos. --

Ja kun tytöt illallispöydässä puhuivat hankiretken lykkäämisestä
tiistaiaamuksi sunnuntaisen tanssin tähden, niin isä suuttui. Hän
suuttui hyvin harvoin, mutta nyt hän löi kahvelin päätä pöytään, niin
että teekupit läikähtivät.

-- Sen minä sanon kerrassaan, että niistä on tullut loppu,
hankiretkistä ja teidän seurustelemisistanne kaikenlaisten renttujen
kanssa. Minkälaisia ihmisiä vedätte te minun huoneisiini, ja vielä
muitten ihmisten pariin! Täytyyhän minun hävetä silmät päästäni. Ja
luuletteko oikeitten ihmisten enää huolivan meitä joukkoonsa, kun
täällä näkevät kaikkea liekoa. Tiedättekö, mikä mies sekin teidän
Eljaanne on, joka täällä muka kukkona pöyhisteli toisten vertaistensa
parissa? Tiedättekö, että koko kaupunki tuntee hänet irstaaksi
heittiöksi, jolla ei edes ole häpyä peitellä siivottomuuttaan?

Ja kamreeri kertoi, mitä oli luutnantilta kuullut, eikä suinkaan
valkaissut tämän sivelemää pohjaväriä.

-- Ja samanlaisia ovat kaikki. Onko se sopiva seura... No, no älkäähän
nyt itkekö, tehän ette tienneet, eikähän se vielä niin vaarallista
ollut. Mutta pitää olla arka nimestään ja arvostaan, kun kerta on asema
yhteiskunnassa. -- Lauhtuneena ja tyytyväisenä päätökseen sytytti isä
sikaarin ja käveli huoneeseensa.

Tytöt itkasivat pikkuisen rauenneita toiveitaan, kun kaikki uneksitut
keväthuvit kuivuivat, mutta lohduttausivat pian kiirehtiessään
valmistautumaan tansseihin sunnuntai-illaksi. Sylvia suri sentään
kauemmin aikaa, itki vielä sängyssä maata pantuaan ja oli alakuloisena
kokonaista pari päivää, sekä haaveksi saaneensa jo tuntea palasen
elämän todellisuutta. Pirstoihin oli mennyt hänen ideaalinsa, -- hän
oli jo melkein Eljasta rakastanut. Mutta nyt hän päätti karkoittaa
tykkänään mielestään Eljaan kuvan, tuon kurjan, joka ei ollut sen
arvoinen, että häntä ajattelikaan. Nyt hän ymmärsi, miksi toiset olivat
hänen Hellaaseen menemistään ilveilleet, nyt tiesi hän, kuka se nainen
oli ollut Hellaan parvella, nyt tajusi hän koko sen ruman kavaluuden.
Sentähden, kun hän eräänä päivänä näki Eljaan tulevan vastaansa
kadulla, hymyssä suin ja nähtävästi aikeessa puhutella, hän tuskin
silmän liikkeellä kylmästi vastasi tervehdykseen, niin että mies jäi
naama pitkänä takaapäin töllistelemään.

Lassi tuli sopimuksen mukaan sunnuntaina ilmoittamaan, että
Oulunkylässä huoneet oli tilattu, että Antti oli ostanut viuluunsa
varakielet ja että siis aamulla oli kokouduttava Arkadian portaille
puoli kuusi. Mutta kohta hän jo äimistyi ja sanattomaksi jäi siitä
kohtelusta. Tyttöjä ei näkynyt, ei kuulunut -- Lassi oli toivonut
hupaista illanviettoa perheen keskuudessa -- ja isännän kamarissa,
johon hänet käskettiin istumaan, oli kovin tukalata. Ei kamreeri eikä
hän tiennyt mitä sanoa, istuskelivat vain siinä vastakkain.

-- Ne on jo huoneet tilattuna Oulunkylässä, sopersi Lassi vihdoin.

-- Vai niin, vai niin. Pankaa tupakka. Me olemme tästä lähdössä
kamarineuvos P:lle tanssiaisiin... Me lähdemme jo kohta. -- Kello ei
ollut kuuttakaan.

-- Ohoo. Ja tekö sanotte neitosille, että aamulla...

-- Minä sanon, että ne eivät lähde mihinkään aamulla eikä illalla.
Niin, se tahtoo sanoa, he lähtevät illalla kamarineuvos P:n luo
tanssiaisiin ... jo kohta.

-- Yhy.

-- Niin, täällä oli luutnantti Lendau, ja minä olen kuullut ...
kerrotaan koko kaupungissa että te, eli se herra, se pitkä
ruskeatukkainen, se...

-- Eljasko?

-- Niin, kuuluu käyttäytyneen monella lailla pahasti, eli rumasti,
seurustelleen kadulla ja yleisissä paikoin, teattereissa ja
arpajaisissa pahamaineisten naisten kanssa, ymmärrättekö?

-- Joo. Vai puhuivatko ne minustakin?

-- Eivät, eivät suinkaan, mutta kuten te sen näette, enhän minä voi
antaa tyttäreni seurustella sellaisten kanssa, näette sen, siihen
asemaan katsoen, joka minulla on yhteiskunnassa -- te ymmärrätte itse.

-- Joo. Mutta tarkoitatteko te minuakin?

-- En, en mitenkään. Enkähän minä sitä usko, mutta kun puhuvat, ja sitä
täytyy näettesen mukautua oloihinsa -- te ymmärrätte.

-- Joo. Mutta minä en ymmärrä, mitä se kuuluu hankiretkeen.

-- Herra Jumala, kuinka te olette tyhmä. Kun miehet yhtenä päivänä
esiintyvät kapakkaenkelin seurassa arpajaisissa ja toisena tulevat
minun tyttäriäni pyytämään retkille, semmoisessa asemassa kuin minä
olen, niin enhän siihen voi suostua, te voitte muuten olla jos kuinka
kunnollisia, mutta kun kerrotaan -- ymmärrättehän?

-- Joo. Mutta kerrotaanko sitä _minustakin_?

-- Ei, ei suinkaan.

-- Se on hyvä se. Hyvästi!

-- Hyvästi. Käykäähän pian taas ... niin, käykäähän joskus.

Lassi oli ymmärtänyt senverran, ettei heidän retkestään tullut mitään
nyt eikä vasta ja juuri Eljaan typeryyden takia. Ja häneenkin oli
varjoa langennut. -- Kalman kalpeana syöksyi hän portaita alas ja mennä
vouhki katua pitkin juuri kuin höyryn voimalla, takki leuhtoen auki ja
lakki päässä vinossa. Ihmiset syrjäytyivät pelokkaina, kun hän
esplanaadin poikki viiletti ja ylös Yrjönkadulle. Kun hän soitti Eljaan
ja Juhanan ovelle, niin kajahti koko kerros, ja matami säikähti niin,
ettei tahtonut kiireessä löytää avainta eikä avaimenreikää ovea
avatakseen.

-- Enkö minä jo sanonut sinulle, ettei se passannut ja että sinä
turmelisit kaikki, puhui Lassi jo ennenkuin sisään pääsi. -- Niin,
miten on nyt käynyt? Kenen syy? -- Hän puhkui hengästyneenä.

-- No miten? Ja kenen ne syyt? Ja missä asiassa? Istu Lassi ja ryyppää
vettä, äläkä puraise kieltäsi. -- Eljas harjasi juuri pyhätakkiaan, oli
aikeessa mennä teatteriin. Hän oli iloisella mielellä, oli päiväntyönsä
tehnyt, päivä paistoi huoneeseen ja koko maailma näytti hymyilevältä,
eikä hän siis ensinkään voinut ymmärtää Lassin suuttumusta eikä
kiihoittunutta mielentilaa.

-- Kenenkö syyt? Oliko se siivoa kävellä hienoissa arpajaisissa
kapakkatytön vieressä koko illan, ja kadulla ja teattereissa, -- missä
kaikissa kuulut kulkeneen?

-- Kuule Lassi! Mitä hemmettiä sinulla on aina siitä tytöstä puhumista?
Minä sanon sen sinulle kerrassaan ja viimeisen kerran, että se on minun
asiani, eikä kenenkään muun. Ja sinä saat...

-- Vai ei kenenkään muun. Eivätkö ne siat jo olleet sotkeneet minuakin
siihen juttuun, niin että hädintuskin pelastin oman kunniani.

-- Oman kunniasi -- sen olet syönyt monesti. Mutta pura suustasi, mitä
sinulla on purkamista. Mitä tietää tuo kaikki puuskuminen?

-- Hitto hänet tiesi! Senverran vain tiedän, että juuri sinun
tökeryytesi takia ei tule meidän hankiretkestämme mitään, ei huomenna
eikä koskaan. Mene nyt Oulunkylään peruuttamaan huoneita ja mene itse
kamreerilta kuulemaan.

-- Kamreerissako nyt olet ollut? -- Eljas päätti lypsää tiedot
Lassilta.

-- Olen ollut. Ja olisitpa sinä siellä ollut minun housuissani, niin
etköhän olisi lähtöä saanut. Mutta minun käskettiin käydä vastakin.

-- Ja mitä siellä sanottiin? Mitä ihmeitä ne ovat sinulle näyttäneet?

-- Mitä! Ovella jo piika hampaita näytti, tyttöjä ei näytetty ollenkaan
ja isäntä näytti kuin olisi vasta saanut selkäänsä ja lisää odottaisi.
Sanoi menevänsä erään kamariherran luo tanssimaan ja sanoi, ettei hän
päästä tyttöjään semmoisten pariin.

-- Niin mimmoisten?

-- Semmoisten kuin sinä. Minun suhteeni peruutti toki sanansa ja käski
käydä talossa. -- Pitääkin olla mies tökerö, kun menee Hellaan Annin
pariin oikeissa paikoissa. Kaikki ihmiset kuuluvat kertoneen, ja muuan
luutnantti.

-- Ahaa! Vai niin! -- Eljaalle alkoi asia vähitellen selvitä, vaikk'ei
Lassin sanoissa paljon tolkkua ollut. Mutta pääasian hän käsitti.

-- Vai niin, vai niin! Juokse nyt ympäri kaupunkia ja ilmoita
retkeläisille, ettei retkestä tule mitään. Minä en juokse. Eikä sitä
toki tarvitsekaan, jo sen tietää koko maailma. Hyh! se on miestä. Kun
minä en olisi jo siellä varoittanut. -- Ja missä se on Juhanakin ja
hänen tupakkansa?

Mutta Eljas ei enää kuunnellut Lassin porinata. Seisoi vain takki
kädessä ja mietti. -- Hän oli merkitty mies, hylyksi merkitty. Ja
minkätähden? Sentähden, että hän kerran oli ajatellut hyvää ihmisistä
ja maailmasta, oli uneksinut voivansa joskin pienessä muodossa saada
aikaan jotakin hyvää, kaunista, jaloa, sentähden että hän oli
haaveksinut löytyvän viattomuutta, puhtautta, lujaa tahtoa, sentähden
että hän oli ollut mieletön ja luullut suoruudella ja rehellisyydellä
mihinkään päästävän. Sentähden oli hän nyt potkaistu pois niistä
seuroista, joihin pääsi mikä roivaaja tahansa, kun vain ymmärsi
peitellä törkeytensä, sen tähden oli hän vielä tuottanut mielipahaa ja
ikävyyksiä muillekin. Niitä hän nyt siinä mietti yhä takkiaan
harjatessaan eikä kuullut Lassin porinaa.

-- Ja mitä se tuosta takistaan hankaa, pakisi yhä Lassi. -- Kukahan
sieltä nyt soittaa -- kas Antti. Joko olet kylliksi harjautunut viulua
viiltämään? Hehehe! Huomenna me emme, Antti, lähdekään mihinkään, ja
tiedätkö miksi?

Tiesihän se jo Antti. Oli kuullut sisareltaan, jolle Sylvia oli
kertonut, ettei heitä haluttanut seurustella kaikenlaisten kanssa, ja
oli lausunut ihmettelynsä Eljaan julkeudesta ja röyhkeydestä. Ja niistä
ikävistä asioista se oli nyt Antti tullut juttelemaan.

Kolmissa miehin he nyt istuivat siinä ja miettivät kovaa kohtaloaan.
Kovin oli heille nolosti käynyt. Lassi varsinkin tempoili ja haukuskeli
etenkin Eljasta, muistellen hyvin tarkkaan, kuinka hän oli maneesissa
varoittanut. Antti ei Eljasta ahdistanut, oli vain kummissaan
äkkinäisestä käänteestä ja pahoitteli hukkaan menneitä humaloita. Eljas
istui äänetönnä, tuijotti maahan ja mietti. Äkkiä kavahti hän, tempasi
lakkinsa ja virkahti:

-- Pojat, lähdetään Hellaaseen.

-- Eikö lie selvintä, tuumasi Lassikin, joka jo moneen kertaan oli
purkanut sisuansa.

-- Niin lähdetään, kehoitti Anttikin. Mitäpäs se istumalla ja
hautomalla paranee. Kun ei meidän seurastamme huolita, niin haetaan
itse seuramme.

-- Hellaan Anni, vanha tuttu, hyvä juttu. Hänhän se on Eljaalta paperit
pilannut, lohduttakoon nyt vuorostaan.

-- Hyvin olet sinäkin, Lassi, lohdutuksen tarpeessa. Mutta viina se
huuhtovi huolet pois...

Niin lähdettiin siis! -- Eljas työnsi toiset ulos ja tuli itse
jäljestä.

Paljon sitä viinaa käytetään suruja ja huolia hetkeksi karsimaan
mielestä. Sillä vaikkakin ne kohta taasen uudella vauhdilla palaavat,
niin on suloista, lohduttavaa kumminkin, jos kuin lyhyeksi ajaksi
päästä vapaaksi ajatuksesta, joka muutoin herkeämättä kaivelee mieltä
ja kummituksena sielussa pyörii nukkuessa ja valveilla.

Sitävarten ei Eljas kumminkaan nyt ehdottanut Hellaaseen menoa. Hänessä
heräsi vain äkkiä halu mennä katselemaan, minkälaista siellä nyt Annin
eläminen oli, vieläkö tuo muisteli häntä ja heidän menneitä houreitaan
ja teeskentelikö tuo vielä viatonta pelastettavaa. Ennen oli hän
kammonut ajatustakin uudistaa tuota tuttavuutta, nyt hänestä tuntui,
että hänellähän ei ollut enää mitään peitettävää tai hävettävää omissa
eikä maailman silmissä. Hänet oli ajettu pois muista piireistä ja
juurikuin karkoitettu Annin luo. -- Kun he kävelivät maantietä ja
Hellas alkoi pilkistää puitten lomitse, muisti Eljas, kuinka hän siinä
viikko sitten oli kieltänyt tuntevansa Annia, ja muisti silloin
punastuneensa. Oli hän nyt siitä palkkansa saanut!

Vanhassa tutussa salissa istahtivat vieraat erään pöydän ympärille ja
heläyttivät tiukua. Mutta Anni ei tullut, toinen tuli, vanhempi ja
rumempi. Vasta myöhemmin saapui Anni -- kaupungilla oli ollut, -- ja
Eljaasta näytti, että hän oli reippaampi ja iloisempi kuin ennen, mutta
myös vapaampi. Tuttavallisesti tervehti hän vieraita, taputti muuatta
herraa paljaalle päälaelle, toiselle pisti kättä ja nyökäytti päätä,
kun tämä kohotti lasinsa juodakseen hänen maljansa.

Samassa havaitsi hän tuttavamme nurkkapöydässä ... mutta ei, hän ei
hämmästynyt, ei punastunut, tuli vain rohkeasti kohti.

-- Oo! Harvinaisiakin vieraitahan täällä on. Mistäpäin nyt tuuli
puhaltaa, kun herratkin ovat kerran taas tänne osanneet?

-- Pohjoisesta tuulee, kylmästi ja kolkosti. Sehän se ajoi, selitti
Antti!

-- Niin, tännekö lämmittelemään? Eihän sitä näy tarvitun talvenkaan
pakkasissa.

-- Talvella on lämmitelty muualla. Ettekö tosiaan ole nähneet meitä
koko tällä vuosiluvulla, kysäisi Eljas, silmiin katsoen.

-- Olenpa kyllä nähnyt teidän lämmittelevän täällä Hellaan puolessakin.
Saako teistä ketä onnitella?

-- Saahan meitä kaikkia. Hahaha! Lassi nauroi. -- Eljasta varsinkin,
sillä hän on eniten jäähdytetty.

-- Vai niin. No hän tulistuu kai taas huomenna! Pahempi se on, kun
vähitellen, mutta myötään, hyytymistään hyytyy, -- silloin ei sula
koskaan.

Eljas ymmärsi, että tyttö tuolla tarkoitti itseään. Muut jatkoivat yhä
juttua, kertoilivat, laskivat pilaa ja nauroivat, ja Eljas nauroi myös
toisin vuoroin, toisin oli vallan vakava. -- Mutta kesken kaiken
kysäisi Antti, että kenellä heistä oikeastaan rahoja oli maksaa kaikki
nuo juomiset, joita runsaanlaisesti kului. Kevätpuoli oli köyhin aika,
jolloin kaikkien ylioppilaiden taskut asustivat tyhjinä. Neljä markkaa
oli yhteensä miehillä. Keltä nyt lainaisi; päiväkaudet näki
ylioppilaita juoksevan tuttavan luota toisen luo uudistamaan samaa
pyyntöä, »vippaapa minulle kymmeninen», ja epäiltävää oli, olivatko he
illalla rahakkaammat kuin aamulla. Keneltä siis saisi nyt iltapuhteella
Hellaassa? Mutta Lassi hoksasi, että eiköhän Eljaan sana käy täällä
rahasta, hänelle niin tutussa paikassa. Kovin oli Eljaan vastenmielistä
mennä kysäisemään, mutta täytyihän, ja velaksi olisi saatu vaikka
paljonkin. Uutta tilattiin. Vähitellen keräysi tuttavia muitakin heidän
seuraansa, -- teattereista ja vieraisilta kun palasivat. Niin tuli
sinne Juhanakin; hän oli taas saattanut Julian Malminkadulle ja sieltä
lähtenyt kävelemään Hellasta kohti niinkuin kerran ennenkin, vaikk'ei
hän nyt ainakaan tiennyt tulla Eljasta sieltä hakemaan.

Muut vieraat olivat vähitellen menneet pois tai siirtyneet toisiin
suojiin, ja kun siinä vielä istuttiin hetkinen ja tunteet kiihtyivät,
niin alkoi jo tuntua juhlalliselta, kohtapa puheitakin pidettiin. Ne
näet ovat aina välttämättömiä seurauksia veljellisesti innostuneesta
mielentilasta. Kohta nousi Eljaskin puhetta pitämään.

Hän oli kerran ennenkin siinä samassa huoneessa puhunut, puolta vuotta
aikaisemmin, hän muisti sen hyvin. Samoin kuin silloinkin kilautti hän
nytkin lasia ja pyyhkäsi tukan silmiltään, ja niinkuin silloinkin
seisoi Anni ovella ja kuunteli. Mutta eroa oli niitten puheitten
välillä. Silloin oli hän hehkunut innostuksesta ja toiveista;
katkeroita sanoja, pettymyksen, halveksimisen sanoja tulvi nyt hänen
huuliltaan -- luonnollisesti, sillä kovin oli hän nyt ärtyneessä
mielentilassa. -- Keskustelu oli illan kuluessa tietysti liikkunut
äskeisen häneen kohdistuneen häväistyksen tienoilla, eikä siis
kummakaan, jos Eljas puhui siitä ja itsestään. Nuoren mieli näet on
semmoinen, että jos mitä hetken tuntee, niin se pitää heti saada
toisille puhutuksi. Eljas kertoi toiveistaan, niiden raukenemisista ja
tunteistaan. Hän oli muka taistellut -- pieksänyt ilmaa, hän oli ollut
kuin tuulimylly. Taistelu alkoikin nyt vasta; hän aikoi nyt taistella
kahta kovemmin, tuhatta tulisemmin, mutta vastapuolueen riveissä,
aukaistakseen omia silmiään ja muitten. »Ja jos arkana vetäydyn
syrjään», huudahti hän, »jos kätkeydyn suojaan maailman mainingeista,
silloin saatte majani ovelle ripustaa taulun: Tässä lepää Eljas...» --
Samassa pyysi hän myös sanoa joksikin ajaksi jäähyväiset hyville
veljilleen. Hän oli näet päättänyt parin päivän perästä lähteä pois
Helsingistä, paeta maalle piiloon yksinäisyydessä oppimaan, miettimään,
vakautumaan.

Näin hän hehkuen puhui ja eläköötä huudettiin julmasti. Toinen vastasi,
ja taas huudettiin ja juotiin. Eikä siinä kohta oltu surkeita eikä
menehtyneitä, ei köyhiä eikä kipeitä. Tyttökin, Anni, tuli siihen
istumaan ja joipa likööriä kuin mies. Eljaan vieressä hän pysytteli,
naureskeli vain, ja kun Eljas hänet veti polvelleen, niin istuipa
siinäkin arastelematta oikein rakkaasti käsi kaulassa ja penkoili
Eljaan tuuheata tukkaa!

-- Se on tuolle Eljaalle nähtävästi yhdentekevää, olipa polvella Sylvia
vai Anni.

-- Olipa kamreerin tyttö vai Hellaan tyttö, ykskaikki!

-- Kunhan on tyttö ja rakas.

-- Kippis Anni, juodaanpa sitä vanhaa rakkautta muistellen, hei!

-- Hei! Kapakkatyttö juopi kun juotetaan ja rakastaa kun rakastutetaan,
virkkoi Anni ja kiskaisi lasin pohjaan.

Aamupuoli oli jo, kun he Hellaasta irtausivat. Mutta ei tehnyt
silloinkaan mieli vielä kaupunkiin lähteä, ja kun yö oli kaunis, ilma
raitis ja puhdas, päättivät he yksimielisesti astella hiukan metsään
päin vilvoittelemaan ja raitistelemaan. Siellä kävelivät he kauan,
milloin jutellen, milloin ääneti, enimmäkseen ääneti; hetkisen ilo oli
hervahtanut, kullakin oli nyt omat mietteensä harkittavina. Tuumaa oli
seassa vakavampaakin. Ja kun he vihdoin takaisin palasivat, alkoi
keväinen päivä jo sarastaa; kohtahan lähestyi se aika, jolloin heidän
oli ollut määrä mennä hankiretkelle. Nyt he menivät kotiin nukkumaan.
-- Mikaelin kadulla tuli joukko ihmisiä vastaan, palasivat
kamarineuvoksesta, praasnikoista, tanssiaisista. Siinä tuli kamreerikin
rouvineen ja heti jäljestä Sylvia ja Alma. Kohteliaasti nostivat
nuorukaiset lakkia, joskin ilveen hymy saattoi pilkistellä jostakin
silmännurkasta. Mutta Eljas katsoi Sylviaa rohkeasti silmiin, juurikuin
olisi tahtonut sanoa: »niin, niin, tämmöisiä hävyttömiä yönkulkijoita
me olemme, -- ovatko muut parempia?»

Siinä olivat syyt, miks'ei maanantaiaamuisesta hankiretkestä
Oulunkylään tullut mitään. Mutta se ei vaikuttanut mullistavasti
mihinkään piireihin, ei vaikuttanut muuta, kuin että Juhana jäi yksin
asumaan huoneeseen kivitalon kolmannessa kerroksessa Yrjönkadun
varrella. Sillä eräänä päivänä ajoi Eljas rautatietä pohjoiseen päin ja
nousi junasta muutamalla pienellä asemalla Hämeessä. Siellä maalla
aikoi hän nyt lukea; tahtoi viihdyttää mieltään, joka oli monesta
syystä kiihtynyt, tahtoi vakautua, ja sinne jäi hän kesään asti.
Silloin tuli kotoa kirje, että isä oli sairastunut, tuli kohta toinen,
mustalla lakalla, että isä oli kuollut, perhe jäänyt vähiin varoihin.
Eljaan täytyi ruveta elämisestään itse huolta pitämään, ja hän hankki
sentähden aluksi itselleen kotiopettajan paikan eräässä varakkaassa
perheessä, johon hän jäikin vuodeksi.



VII.


Juhana istui keinutuolissaan, pää taapäin vaipuneena. Hyvin hän tuntui
uupuneelta, väsyneeltä, kyllästyneeltä. Jäsenet roikkuivat
hervottomina, sieluttomina tuijottivat silmät ulos ikkunasta, --
ajatuskaan ei juossut. Poroa karisi sammuneesta sikaarista
housunpolvelle, mutta sitäkään ei hän viitsinyt pyyhkäistä pois, tuskin
katsettaan siihen kääntää. Jähmettyneeltä tuntuivat sielu ja ruumis.

-- Rasvaiset liharuoat ja monet jälkiruoat ... nehän ne raukaisevat,
tuumi hän vihdoin, jännittäen vähän voimiaan. Tätinsä luona hän oli
ollut päivällisellä. -- Ihan kuin olisi painajainen! Juhana huokaisi
syvään ja haukotteli. -- Vai liekö tuo yksin ruokakaan, joka painostaa,
ytelältäpä tuo tuntuu koko maailman meininki. Mikä lieneekin, jotakin
tässä on vinossa.

Juhana oli äsken suorittanut oikeustutkintonsa ja oli nyt ylimääräisenä
kirjoitettu senaattiin. Semmoinen hän oli laukkukainaloinen, joutilas
herra, jommoisia jo ennestään oli kylliksi vetelehtinyt Helsingin
kaduilla. Vähän oli työtä, vielä vähemmin palkkaa, -- ja semmoista kai
se tulisi olemaan pidemmät ajat. Ne sitten ovat elämän toiveita!
Kyllähän ne muutamat pikemminkin pääsevät kiinni ruunun kannikkaan,
varsinkin jos sattuu olemaan joku setä tai eno virastossa, mutta ei
Juhanasta mielestään ollut siihen kissanhännän vetoon. No, eihän niitä
velkojakaan vielä ollut hyvin paljon, mutta taival edessäpäin tuntui
niin mustalta, niin suljetulta, niin yksitoikkoiselta. Se ajatushan se
mieltä piti myötään nolona. Huoneensakin näytti hänestä ikävältä ja
raskaalta, vaikka olihan se nyt verrattain siisti ja hyvin sisustettu,
maksoikin 65 markkaa kuussa ilman päivällistä. Mutta ilotonta oli aina
siinä yksin istua, yksin kävellä, yksin lukea, yksin tuumailla, jättää
se sinne autioksi lähtiessään virastoon ja virastosta palata sinne
takaisin autioon yksinäisyyteen. Kolkolta tuntui. -- Menee kapakkaan.
Inhotti ajan pitkään. -- Ottaa eukon. Tekihän ne senkin muutamat --
hullut. Tappelemista tässä on kyllin markoista ja penneistä itse
puolestaankin, hiiteen se veisi akoittuminen keskinkertaisen neron. Ja
mitäpä siitä naisväestä sitten...!

Juhana käännähti, pyyhkäisi karstan vaatteiltaan ja työnsi keinutuolin
liikkeelle. Olisi sytyttänyt tupakankin, mutta ei nähnyt tulitikkuja --
eikähän tuo maistanut sekään.

Hittojako hän välitti niistä naikkosista! Mutta aina se palaili mieleen
vain tuo vanha ajatus perheellisestä onnesta, josta hän usein oli
uneksinut, ehk'ei tahtonut sitä itsekään tunnustaa. Hänkö tässä
uneksimaan, täysi mies selvillä päin -- pyhyttis! -- Niin, olihan hän
luvannut lähteä teatteriin illalla arkkitehtiläisten seurassa, ja Julia
tulisi mukaan. -- Vasta viisi kello, -- puoli kahdeksan kai sinne
mennään. Julia mukaan; hm -- eivät nuo mahda kovin iloisia olla
hänenkään päivänsä. Istuu konttorissaan kesät talvet, viikot umpeensa,
kahdeksasta aamulla kahdeksaan illalla kirjoittaen laskuja ja numeroita
ja viettää sitten vähät loma-aikansa parsimalla sukkiaan tai kutomalla
pitsejä, jotka sitten sunnuntaina pukee päälleen, kun käypi
arkkitehdissä istumassa.

Eikähän tuo hyvin vanha hänkään vielä saata olla, olisiko
kahdenkolmatta, -- mutta murhaavina luulisi hänenkin toiveittensa
kajastavan. Jo kolmisen vuotta oli Juhana harva se pyhä ollut yhdessä
hänen kanssaan, ja aina oli tyttö yhdenlainen: hiljainen ja koruton
käytökseltään, puvultaan sievä ja miellyttävä, tasainen ja ystävällinen
luonteeltaan. Kauan oli hänestä jo Juhana pitänyt, ja vaikk'ei hän
ollut mikään ihmistuntija, vaikk'eivät he paljon olleet sanoja
tuhlanneet, niin oli sen jo nähnyt, ettei tyttökään... Hm! Juhanaa
nauratti itseäänkin ja pisteli. -- Tuotako laihaa nykerönenää hän siinä
taas oli istunut ja muistellut. -- Kaikkia! Hiidessäkö ne tulitikut? --
Ylös hän vihdoin nousi, haki eteisestä päällystakin taskusta tikut ja
sytytti sikaarin.

-- Ihmeppä, kun ei jo Eljasta näy. Ainapa se näihin aikoihin on
ilmestynyt. Mikä tullee siitäkin pojasta: terävä mies, mutta liian
tulinen ja epätasainen. Tiukassa sillä on raha-asiat, mutta luvuistaan
ei silti pidä täyttä huolta, ahmii vain noita uusia ulkomaalaisia
lorukirjoja, juoksee seuroissa ja kokouksissa ja pitää puheita uusista
aatteista. Ihmisten ennakkoluuloja, suvaitsemattomuutta,
teeskentelemistä vastaan hän saarnaa yksityisesti ja yleisesti, ja
paljon sillä jo onkin kannatusta ja paljon puolta tuumissaan
esimerkiksi miehen ja naisen keskinäisestä suhteesta. Nyt, jos et ole
rikas, niin älä ajattelekaan avio-onnea, ennenkuin ikävoiton miehenä,
ja kumminkin semmoisella kuin minullakin pitäisi olla joku, jota saisi
rakastaa.

Juhana lämpeni oikein tuota ajatellessaan, hymyili taas omille
tuumilleen, sytytti sikaarin pätkän uudelleen ja vaipui taas
ajattelemaan teatteriin lähtöä, Juliaa, Eljasta tuumineen, omaa
sulotonta asemaansa, maailman tylyyttä ja viheliäisyyttä.

Ovelle soitettiin, piika avasi, ja Eljas tuli sisään takki päällä, --
kalossit tuskin riisui.

-- No mitäs se härassötinki siinä tuumailee? Itsekseen mököttää
niinkuin tavallisesti.

-- Kenen kanssapa tässä... Minä mietiskelin juuri, jotta on kai se
sittenkin joku mutka tässä maailmassa vähän vinossa.

-- Vinossa! Nurin se on koko laitos. Vai jo vihdoinkin vähän vinossa!
Et siis ole oloosi oikein tyytyväinen?

-- Hm. -- Eljaan kanssa puhellessaan oli Juhana tottunut ensiksi
panemaan puheen alulle. Sitten hänen ei tarvinnut vastata kuin väliin
no, niin, tai hm, -- kyllä Eljas jatkoi.

-- Ymmärrettävästi. Tuntuu kolkolta toisinaan syysiltoina. Ei vastaa
lämmin eikä maista tupakka. Marssi kapakkaan! Eikö miellytä?

-- Eikä kannata. -- Häntä iljetti pitempää kapakkaelämää ajatellakin.

-- Eli mene naimisiin. Kolakalta kai tuntuu koti. Johan olet
neljänkolmatta iässä, eikä miehellä vielä eukosta tietoa. Mene
naimisiin!

-- Hm, mene!

-- Niin. Vastahan kuuluu maisteri Erälä, medisiinari, menneen
naimisiin. Köyhä kuin rotta, tytölläkin velkoja. Arvaa sen, mihin se
viepi, jos kohta eivät lapsia saisikaan: kahden hampaat kalahtaa
naulaan. Mutta viis siitä -- rakkaus näet, ja rakastaa ei saa ilman
avioliittoa. -- Mietippäs sitä autuutta, jos sinäkin saman tekisit.
Kihloissa olisit ensiksi jonkin aikaa -- hurmaava aika, -- sitten
kuulutettaisiin kolmesti, toverit pitävät sinulle eropidot ja tytöt
pirakat, pitävät puheita ja lausuvat ja juovat maljoja. Sitten tulee
häät, itketään pikkuisen, veisataan, vihitään ja vannotaan, kättä
paiskataan, puheita pidetään, kipataan, syödään, juodaan ja tanssitaan
ja viimeksi saatetaan nuori pari nurkkakamariin, josta syrjäisellekin
oven raosta vilahtelee silkkiset takit ja lumivalkoiset vuodeliinat...
Autuaallista! -- Kaikki ne temput, metkut ja juhlallisuudet tarvitaan,
ennenkuin saat henttuasi rakastaa ja omanasi pitää. Ja jos niihin et
uskalla ryhtyä, ennenkuin sinulla on kohtalaiset tulot ja vakava asema,
niin odota. Ja jos odotatkin neljänkymmenen ikäiseksi, niin eihän se
haittaa, silloin _saat_ naida, jos silloin enää haluttaa. -- Onko
se maailma vähän vinossa? -- Mutta tule ulos, lähdetään Kappeliin
istumaan.

-- Minä olen aikonut mennä teatteriin.

-- Kenen kanssa? Julianko? Vieläkö se teidän äänetön, vanha
ystävyytenne kestää? Entiselläänkö hän on?

-- Mikäpä hänet olisi muuttanut?

-- Puolessatoista vuodessa olisi jokin muutos voinut tapahtua. Yhä te
siis siellä arkkitehdissä istutte sunnuntaisin yhdessä ja huokaatte
kumpainenkin rakkaudesta. Mutta älä koske! Se on kielletty. Ei ole lupa
mennä naimisiin, ennenkuin jaksaa vaimonsakin elättää.

-- Kaikenlaisia sinä Eljas hourit kokoon. Kuka tässä nyt naimista
ajattelee!

-- Niin, niin, kyllä minä tiedän. Tulehan nyt kävelemään, minä kerron
sinulle muutaman jutun. Olin toisiltana Hellaassa.

-- Yhy. Vieläkö se tyttö on siellä?

-- Anniko? Eikö mitä. Sanoivat hänen menneen Tukholmaan, mutta kyllä
minä ne Tukholmat jo tunnen. Se ei ollut kukaan muu kuin hän, joka
tässä eräänä iltana ajoi vastaani, -- harso kyllä oli silmillä. Ja
niinhän tuo tuntui Lassikin tietävän, että sen on »hyyrännyt»
luutnantti Lendau, se sama, joka minua panetteli kerran kamreerin
luona, -- muistatko? Mutta niinhän sen pitikin mennä, ihan luonnollinen
kulku. Ja minä kun niitä pelastustuumia silloin hourailin! Muistatko,
kuinka minä luin sen syksyä! Olisipa Kiesus auttanut, jotta sitä olisi
riittänyt niin kauan, että olisin tentteeratuksi saanut!

-- Joko sinulla nyt pääaineesi alkaa valmistua, kysyi Juhana. Mutta
silloin Eljas meni äänettömäksi, katsella tuijotti ulos ja rupesi
ikkunalasille rummuttamaan Vaasan marssia. Sitten katsoi kelloaan.

-- No, lähdetään nyt. Onhan vielä toista tuntia aikaa teatteriin
menoon. Sattuu, niin minäkin tulen.

-- Mitä sinä lupasit jutella Hellaasta, kysyi Juhana pukien takkia
päälleen.

-- Niin, siellä oli Puhujayhdistyksen vuosijuhla, sen seuran, johon
minäkin ennen muinoin kuuluin. Sinne oli parhaat puhujat valittu
puhetta pitämään, joten sen arvaat, mikä määrä koreita sanoja ja
sananparsia siellä tulvi. Ja jokaisen puheen johdosta juotiin tietysti,
eikä siinä kapakkatyttö päässyt vähillä juoksuilla, mutta ei se
nykyinen niin sukkela olekaan kuin Anni ennen vanhaan. Tavalliset
puheet tietysti seuralle, perustajille, isänmaalle, puheenjohtajille ja
naisille. Ja vihoviimein nousi siellä muudan vanhempi oratori
tilapäiselle puhujalavalle ja alkoi sanella sitä puhetta, jonka Kossuth
piti Unkarin pienessä kaupungissa yllyttääkseen kansaa sotaan
sikäläisen vapaustaistelun aikana. -- Hän oli olevinaan Kossuth, me
Unkarin kansaa. -- Siinä puheessa sitä vasta oli tulta ja intoa
toiseksikin kerraksi. Siinä ihminen ja yksilö arvosteltiin kärpästäkin
halvemmaksi, ja isänmaa, isänmaa se vain oli pelastettava, maineella
verhottava, vaikkei siihen mainehikkaaseen isänmaahan jäisi tervettä
koiraakaan raatojen sekaan ulvomaan. Ja aina hetken kuluttua piti
meidän kuuntelijain köörissä vastata siihen puheeseen: vannomme!
uhraamme! tai kuolemme! Minäkin tietysti innostuin niinkuin muutkin,
huusin »vannomme» niin että kurkkua kähisti ja lopussa »eläköön» ihan
henkihieveriini. Ja jos joku olisi tullut teurastajapuukko kädessä
minua pistämään, niin varmaan olisin silmiä räpäyttämättä antanut
pistää niinkuin vierasta sikaa. -- Silloin piti lähetettämän
Kossuthille sähkösanoma, ei auttanut, -- vanhalle ukkorahjalle, joka
vieraassa maassa mökön turkkia paikkailee. Se kyhättiin niin koreaksi
kuin suinkin, Unkarin kieltä tietysti pantiin parasta ja virstan
pituiselta -- arvaat sen, mitä semmoinen maksaa -- ja lähetettiin
sitten issikalla eläköön-huutojen kaikuessa. -- Mutta niinpä luulen,
että eilen monikin päätään pidellen kiroili, jotta siihenkin
sähkösanomaan meni kolmisen markkaa muitten virallisten ja
ylimääräisten juontien lisäksi. Niin ainakin minä tein.

-- Ohoo. Ja etkö sinä siellä puhetta pitänytkään?

-- Kuinkas muuten. Koetin tietysti vastapainona olla, mutta kaduttaa,
että menin koko juhlaan.

-- Rahoja meni -- paljonko?

-- Kymmenkunta juhlaan, ja sitten Hellaan isäntä karhusi minua vielä
vanhasta 20 markan velasta. Mikä sekin lienee ollut, mutta maksaa piti.
Mutta eivätpä nuo raha-asiat sen huonommiksi päässe muutaman kymmenisen
kautta, kun tuhansia kaipaan.

-- Kohtahan on N.S:n vuosipäivä taas. Aiotko tulla Hellaaseen silloin?

-- Eiköpä pitäne. -- Vasta on siis kaksi vuotta kulunut siitä, kun
siellä ensi kertaa olin. Tuntuu ihmisiältä.

Niin jutellen kävelivät serkukset Kruununhaasta, jossa Juhana nykyjään
asusti, keskikaupunkia kohden.

Eljas oli vuoden ollut maalla, syrjässä kaikista ajan virran kuohuista
ja vaihdoksista, kotiopettajana. Hänen isäntänsä siellä oli harvinaisen
sivistynyt mies, paljon lukenut, paljon ajatellut; mutta julma
vanhoillaanolija hän oli mielipiteiltään, moitti ja epäili kaikkia
uusia rientoja ja pyrintöjä, joita milloin milläkin alalla alkoi
pilkistää esiin meidänkin maassamme. Ja kaikenlaisia niitä oli
keksittykin: uskon vapautta, yhteiskasvatusta, naisliikkeitä, uusia
suuntia kirjallisuudessa, taiteessa -- mene tiedä kaikki! Kaikkia näitä
hän tuomitsi hunningolle vievinä, vaarallisina, turmiollisina
yrityksinä. Mutta halukas hän oli niistä keskustelemaan, ja kun Eljas
rupesi uusia aatteita vähin puolustelemaan -- aluksi vain, jotta
väittelyä syntyisi, -- soimaili ukko niitä sitä tuimemmin. Siten Eljas
niihin yhä enemmän innostui, muuttui miedosta puolustajasta lämpimäksi
kannattajaksi.

Pitääkseen väittelyssä puoliaan täytyi hänen oikein perehtyä noihin
kysymyksiin ja tilasi sentähden Helsingistä tuon tuostakin
ulkomaalaista, noita asioita koskevaa kirjallisuutta ja ahmi sitä. Ja
ne vähät kokemukset, joita hän itse oli ehtinyt saada, hänen
erehdyksensä Helsingissä ja muitten esimerkit kävivät hänestä selviksi,
luonnollisiksi. Se maailmankatsanto, johon hän vähitellen oli alkanut
kallistua, selvisi hänelle nyt lukemisen ja väittelyn kautta ainoaksi
järkeväksi. Nyt hän vasta huomasi tai oli huomaavinaan ne erehdykset,
ne puutteet, ne valheet, jotka maailmaa vallitsevat ja joita hän ei
ennen ollut nähnyt.

Ja niinpä, tullessaan pääkaupunkiin pitkän poissaolon jälkeen, esiintyi
hän kaikissa asioissa, kaikissa seuroissa jyrkkänä uusien aatteiden
miehenä; sillä hänen tulinen luonteensa pakotti hänet aina seisomaan
äärimmäisten, kiihkeimpien riveissä. Ja kun hänellä oli sujuva
puhelahja eikä hän sitä koskaan säästänyt, herätti hän piankin
jonkinverran huomiota.

-- Kas, tuossahan se istuu Eljaskin, hän jonka kanssa tuonaan
väittelimme uskonvapaudesta ylioppilastalossa.

-- Sekö sama, josta tässä toissa keväänä niin paljon puhuttiin, kun oli
kapakkatytön seurassa julkisesti esiintynyt?

-- Taisivat ne olla juoruja vain. Mutta eikö hän ole suuri idealisti,
muistan, kun hän keltanokkana kerran N.S:n vuosipäivänä piti hyvin
innokkaan, joskin samalla lystikkään puheen. Hyvänlainen puhelahja...

-- Sama mies, mutta nykyjään on hän aivan »ympäriinskäännetty».

-- Niin, toisiltanakin Hellaassa piti hän P.Y:n vuosiklubissa oikein
jyrkän puheen, sättien valheeksi koko maailmaa, -- nähtävästi oli
Nordau'ta vasta lukenut. Omanvoitonpyynnin, egoismin ja intohimojen
sanoi olevan ainoan yllyttimen ihmisellä, kaikki muut periaatteet ja
ihanteet muka sulaa lörpötystä. Ja vähältä oli siitä syttyä riita, kun
seura hajausi kahteen puolueeseen.

-- Sitäpä olisi pitänyt olla kuulemassa. Hän puhuu, sen verran mitä
olen kuullut, vakaumuksesta, ja hänen puheissaan on paljon totta.

-- Onhan niissä. Mutta kuulisitpa hänen esittävän grisette-systeemin
tarpeellisuutta ja välttämättömyyttä meilläkin, niin sitten kai sinä
häneen vasta mielistyisit!

-- Sinä lyöt asian leikiksi, mutta minä pidän suuressa arvossa Eljasta
ja hänen mielipiteitään, sen sanon suoraan.

-- Lukisi kurssikirjojaan mies ja puhuisi vähemmän, niin olisi paljon
parempi. Ja hoitaisi raha-asioitaan, nekin kuuluvat olevan hiidessä.

-- Sehän on hänen oma asiansa. --

Näin juttelivat muutamat ylioppilaat, jotka istuivat Kappelissa
oluthaarikot edessään ja kuuntelivat soittoa. Kappelissa oli näet
soittoa ja mahdoton ihmistungos -- niinkuin ainakin ja pyhinä
varsinkin. Suomen kaartia suuri osa oli siellä esplanaadilla
kävelemässä kynkitysten naispuolisten kanssa, ja iso prosentti
pääkaupungin piikoja ja renkejä seisoi tiukalle ahdetussa läjässä
soittokomeron edustalla ja ympärillä. Mutta itse kappelissa, sen
portailla ja lähimmällä edustalla, istui pienien pyöreitten pöytien
ympärillä »parempia» ihmisiä eri joukoissa juoden olutta ja viiniä.
Siellä oli miehiä ja naisia, oli arvokkaita silkkihattuherroja,
pullevia rouvia, nuoria poikia, oli neitosia, oli ylioppilaita.
Pienissä parvissa he istuivat, puhelivat, tekivät toisistaan havaintoja
ja pilkkaa, -- ja joivat.

Vastamainittujen ylioppilaitten läheistössä istuivat Juhana ja Eljas ja
tekivät havaintojaan, eli Juhana istui ja Eljas teki havaintoja.

-- Tuommoista miestä minä sanoisin onnelliseksi, puhui Eljas, -- kuin
tuo lihavahko herra tuossa, maanviljelijä arvoltaan, mutta Helsingissä
hän elää koroillaan ja tuloillaan. Hänellä on melkein kuin jalansija
ulkopuolella tätä ahdasta yhteiskuntaa, hän on riippumaton maailman
meiningeistä, ei tarvitse kumarrella ketään, ei kuunnella ketään. Mutta
myöskään hän ei ole mikään ruhtinas, ei valta- eikä raharuhtinas, jolla
olisi velvollisuuksia muita kohtaan ja asioita heidän kanssaan. Elelee
vain missä tahtoo, kenen seurassa miellyttää, yhtyy mihin puolueeseen,
mihin rientoihin näkee järkevimmäksi yhtyä, toimii niiden eduksi
kykynsä mukaan -- eikä kellään ole oikeutta tulla häntä komentelemaan.

-- No mikäs tekee juuri hänet noin riippumattomaksi?

-- Mikäs, kuin raha? Sattuu mies perimään eräitä tuhansia -- niillä on
hän onneensa autettu; toinen vaikka tekisi pikku ihmeitä saapi
kumminkin kaiken ikänsä veloissa nuhertaa ja tiukennella suolivyötään
ja kumarrella jokaista tusinaporvaria, joka on saanut keplotelluksi
itselleen pikkuisen rahoja. Onko se kohtuus?

-- Onhan se siitäkin kohden maailma vähän vinossa. Minkälaisia
vastauksia olet saanut takuupyyntöihisi? -- Juhana arvasi, mistä kohden
se taas Eljasta kipeimmästi nipisti.

-- Minkälaisia! Yksi on vasta saanut maksaa tuhansia eikä koskaan enää
mene takuuseen, toista ei rouvansa lupaa, -- akkavalta näet, -- kolmas
kirjoittaa, että niin epävarmaa asiaa kuin tasautumattoman nuoren
miehen tulevaisuutta hän ei voi taata. Voivat ne olla oikeassakin,
mutta jos niihin kahteen kirjeeseen, jotka minulla taasen on
maailmalla, tulee samanlaiset vastaukset, en tiedä muuta neuvoa kuin
ruveta hampuusiksi eli pap... -- Ka, hitto, Lassia! No tuo nyt on
naurettavaa!

Lassi käveli sinne taluttaen käsivarresta Antin sisarta. Kihloissa
siis! Oli siitä tosin puhuttu, ja itse oli Lassi siitä varsinkin
puhunut, että niin tulisi käymään, mutta naurettu oli sille puheelle
eikä todeksi uskottu. Lassi kyllä oli vanhastaan tunnettu
ajattelemattomaksi, mutta mikäpä tyttö voisi olla niin typerä, että
menisi kihloihin ylioppilaan kanssa, nulikan, josta ei vielä tiennyt,
tulisiko siitä miestä koskaan? Mutta siinä sen nyt näki! Lassi käveli
siinä uljaasti selkä suorana ja pää pystyssä taluttaen morsiantaan, ja
sehän se Eljaalta kirouksen päästi. Mutta hän nousi kumminkin
kohteliaasti, tervehti ja toivotti onnea.

-- Onpa se tyttökin höperö, puhui Eljas, kun kihlatut olivat siirtyneet
ohi. -- Mennä nyt kihloihin vuodeksi tai puoleksi ja sitten purkaa,
sillä ei suinkaan Lassista ole naimaan, jos lie koskaan, mutta ei
ainakaan kymmeneen vuoteen. Lääkäriksi mies aikoo ja nyt kihlaa! --
Isää sanovat tosin talonpojat pohataksi, mutta kauaksiko ne
arkunpohjalta rahat riittävät, kun niitä kovin paljon menee, eikähän se
toki ukkokaan viimeisiään anna. -- Kas kuinka rakkaina! Lassiksi tuo ei
ole kumma, mutta kun tyttökin...

-- Rakkaus, näet, Eljas, ei ole mikään potaatti.

-- Rakkaus -- höpsis! Vai aiotko sinäkin rakkaudesta kihlata Julian,
ehkä jo tänä iltana teatterissa, -- ja sinuksi tuo sentään olisi
toista.

-- Ne ovat asioita, joita sinä et ymmärrä. Juodaan pukit pohjaan ja
lähdetään.

-- Minäkö ymmärrä? Minulla oli sielläkin maalla kolme henttua
peräkkäin, joihin kaikkiin olin pikeytynyt kuin tervaan, -- ei vain
ollut yhtään kyllin rikasta.

Juhana meni arkkitehtiläisiä noutamaan, ja Eljas käveli hetken kuluttua
Arkadiaan suoraan Lassin ja hänen morsiamensa kera. Rakkaina nämä
kuhertelivat ja puhua lirkuttelivat kuin lintuset, niin että Eljasta,
joka siinä kolmantena oli, melkein tympäisi, ja hän ajatteli, että
parempi olisi itsellenne kuta vähemmin kuhertaisitte, -- vieläpä sen
näette.

Heidän viereiseen aitioon osuivat teatterissa Juhana ja Julia istumaan,
ja usein kääntyivät Juhanan silmät kihlattujen puoleen. Onnellisia he
näyttivät olevan, puhtaasti onnellisia. Ja taas kääntyivät Juhanan
silmät Juliaan päin, ja hän ajatteli, että miksei voisi hänkin
olla yhtä onnellinen; Eljaskin oli sanonut, että häneksi se ei
niinkään kumma olisi, jos kihlaisikin. Ja mitä se siitään paranee
viivyttelemällä, jos siitä milloinkaan on tolkkua tuleva. Ei ollut
heidän välillään tytön kanssa tosin koskaan puhuttu viittaustakaan
sinnepäin, vaan sen tiesi Juhana kumminkin, että hänen menestyksensä
olisi varma. Miksei hän voisi jo tänä iltana puhua puhtaaksi suunsa ja
sydämensä? Puhuttavaa tuntui olevan niin paljon.

Näyttämöllä juuri esitettiin, kuinka kaksi rakastavaista heitti
viimeiset, sydäntä särkevät jäähyväiset toisilleen -- -- iäksi
päiväksi. Heidän ei sallittu mennä yhteen; ylpeys esti, säätyerotus
esti, vanhemmat estivät. -- Niistä Juhana viisi välitti. Mutta siihen
se loppuikin toinen näytös. Suurin osa yleisöä meni ravintolapuolelle
teetä eli muuta juomaan. Ovella oli Eljas jysähtää puhki muutamaan
lihavaan herraan, -- niin, kamreeri Hallmanhan se olikin, ja perhe oli
muassa. Eljas tervehti kohteliaasti ja sai ystävälliset vastaukset; ei
hän mennyt siinä vähääkään hämilleen muistaessaan entisiä aikoja ja
minkätähden hän kerran oli joutunut heidän seurastaan pois, sillä hän
oli jo oppinut, että ainoastaan rohkeudella ja hävyttömyydellä tässä
maailmassa eteenpäin päästään. Ja kun hän siinä ahdingossa joutui
Sylvin rinnalle seisomaan, aloitti hän heti keskustelun vapaalla,
sujuvalla tavallaan.

-- Suomalaisessa teatterissahan olette, miten se on ymmärrettävä?

-- Miksi niin, me käymme täällä aina toisinaan.

-- Todellakin, en olisi luullut teidän täällä viihtyvän.

-- Näytteleväthän täällä paremmin kuin ruotsalaisessa, ja kieli ei tee
vaikeutta entiselle maalaiselle. Voisin vaikka huomauttaa vikoja heidän
lausumistavassaan.

-- Sepä harvinaisen ilahduttavaa... -- Näyttelemisestä ja teattereista
he sitten jatkoivat puhettaan hetkisen. Mutta syyt kamreerin ja hänen
perheensä oloon suomalaisessa teatterissa olivat kyllä haettavat
syvemmältä kuin Sylvia sanoi, eli ne riippuivat nekin kamreerin
valtiollisesta ohjelmasta. Ei ollut hyvä suututtaa jyrkkyydellä tai
halveksimisella mitään puoluetta, parempi oli niitä mielistelemällä
tehdä kaikki suopeiksi itselleen ja keikkua sillä välillä. Oli taas
suuri etu olla suomalaisuuteen kallistuvien luvussa, ja sitä asemaa
tahtoi kamreeri ylläpitää. Siksi piti väliin esiintyä sen puolueenkin
piireissä.

-- Milloin Leopold tulee sinua täältä noutamaan, kysyi Alma, kääntyen
sisarensa ja Eljaan puoleen.

-- Anteeksi tietämättömyyteni, kiiruhti Eljas sanomaan. -- Saan siis
toivottaa onnea kihloissa olevalle.

-- Paljon kiitoksia. Sulhaseni ei joutanut tänne mukaan kanssamme,
mutta lupasi tulla noutamaan minua täältä yhdeksän aikaan.

Hetkisen kuluttua näkikin Eljas vanhan tuttavansa, luutnantti Lendaun
tulevan ja tervehtivän ja kohta vievän hymyilevän Sylvian
käsikoukussaan pois. Alma seurasi mukana, mutta kamreeri rouvineen jäi
vielä kolmanneksi näytökseksi istumaan. Silloin oli hänkin jo
mielestään täyttänyt kaiken vanhurskauden, ja lähti.

Viimeisellä väliajalla istui Eljas itsekseen paikoillaan, viitsimättä
lähteä ravintolaan tungeskelemaan. Eivät häntä nyt miellyttäneet
teatterit eivät muut; kaikki tuntui niin tyhjältä ja teeskennellyltä.
Kiikarilla katseli hän pitkin melkein tyhjiä rivejä ja luki sitten
kattoon maalattuja kirjailijain nimiä. Silloin sattui hän laskemaan
putken ylimmäistä riviä kohden, paratiisiin päin, ja samassa kohtasivat
hänen katsettaan tutut silmät, tutut kasvot ja pää, joka nyökäytti
hänelle tervehdykseksi; siihen tervehdykseen hän vastasi, vaikka se oli
tuiki sopimatonta. Niin -- Hellaan Annihan se oli tuo, joka
paratiisista tervehti. -- Tukholmassa! tiesinhän minä, sopersi
itsekseen Eljas. Ja vasta meni täältä se luutnantti Lendau, taluttaen
autuasta morsiantaan. Tuommoista pesäkuntaa minä kerran haaveksin
parantavani, tuotakin tyttöä pelastavani! Höpsis!

Jo ennen näytelmän loppua, pikkuista ennen kuin siellä nuoret
rakastavaiset olivat vihdoinkin saaneet toisensa ja kaikki oli
päättynyt onnellisesti, nousi Eljas ja hiipi teatterista pois yksin.
Kotiinsa hän aikoi mennä, mutta pistäysi kumminkin ohimennen
ylioppilastalon eteisessä katsoakseen olisiko siellä kirjeitä. -- Kas,
oli kerran ihmeeksi, oli kirje oudolla käsialalla. Keltähän tuo...
Jaha, entiseltä isännältä ... ja mitä se vastaa? Eljas luki: »-- -- --
Kaunista ja mieluistakin olisi auttaa eteenpäin pyrkiviä nuoria ja
toivorikkaita, mutta perheellisenä ja jo vanhana miehenä olisi ihan
kevytmielistä minun sitoutua takuisiin siksi suurista summista aivan
epävarmalla vakuudella, varsinkin kun minulle on kerrottu, että sinä et
luvuistasi ole tarpeellistakaan huolta pitänyt, vaan enemmin muihin
joutaviin aikaasi tuhlaat...»

Eljas rutisti kirjeen kokoon, tukki sen taskuunsa, painoi lakin
syvemmälle päähänsä -- kolakka oli syksyinen ilta, -- pisti kädet
taskuihin ja lähti niin ulos jatkamaan matkaansa. Käveli katua alas,
toista takaisin vetäen verkalleen jalkojaan perässään ja miettien
asioitaan mieli täynnänsä katkeruutta. --

Sillävälin päättyi näytäntö teatterissa, ja ihmisiä lappoi ulos oven
täydeltä. Juhana ja Julia tulivat myös siinä virrassa, joka Heikinkatua
pitkin vieri kaupunkiin. Ääneti he kulkivat, -- eihän siinä joukossa
juuri sopinutkaan puhua, mutta Juhana arveli, että kun he poikkikadulle
kääntyisivät, niin silloin se paremmin sopisi. Ja ylöspäin he pian
kääntyivätkin Simonkatua, mutta senkin kävelivät kokonaan ääneti. Vasta
siinä mutkassa, jonka katu nakkaa vasemmalle, sai Juhana virketyksi:

-- Siellä päättyi kaikki onnellisesti, nimittäin näyttämöllä.

-- Niin, he pääsivät kuitenkin vastusten jälkeen yhteen.

Valtavasti sykähti Juhanan povi, ja jo oli hänellä ääni vähällä
tunkeutua kurkusta, sanat solahtaa kieleltä: eikö sopisi näin
todellisuudessakin, että kaksi rakastavaista kerran pääsisivät yhteen.
Ja paljon muuta olisi siinä silloin tullut jäljestä. Mutta sanaakaan
hän ei sanonut; ainoastaan hieno, huokauksen tapainen ääni lähti
kurkusta, kieleltä ei hiiskaustakaan lohennut. »Olethan sinä hullu,
Juhana, ja lapsellinen! Kosimaan nyt tässä, velkainen rotta, jolla ei
ole palkkaa eikä palkasta toivoa! Sinun pitää hillitä itsesi.» Näin
puhui hän itsekseen. Ja hän hillitsi itsensä. Kalpealta hän näytti
siinä lyhdyn valossa, ja kalpeana kulki tyttökin hänen rinnallaan.
Samassa sitä oltiinkin Julian kotiportilla.

-- Hyvää yötä, sanoi tyttö, vain hieno värähdys äänessään.

-- Hyvää yötä, vastasi Juhana, ja hänen äänensä värähti vähän
tuntuvammin.

Julia meni huoneeseensa nukkumaan, noustakseen aamulla aikaisin
konttoritöihinsä. Ja Juhana painoi lakin syvemmälle päähänsä, kun
kolakka oli syksyinen ilta, pisti kädet takin taskuihin ja lähti
patikoimaan katua alas Eljaan äskeisiä jälkiä, ja mietti -- mitä lie
miettinytkin.



VIII.


Helsingissä elettiin syksyä edelleen kukin omaa elämistään ja omissa
harrastuksissaan, omissa huolissaan, omissa huvituksissaan. Musiikki
vaikeni kappelissa, mutta vallassäätyläisille tarjosivat siitä runsaan
korvauksen säännölliset soittajaiset »sosieteetin» muhkeassa salissa,
ja alempi rahvas sai itse hakea hyvitystään. Mutta huoneisiin ajoi
vilu, tuuli ja sade kaikki, niin ylemmät kuin alemmatkin.

Syksyisin on paras työaika ainakin ylioppilaalla. Kotonaan maalla on
hän lepäillyt pitkän kesän ja taas tullut työpajoille »jatkamaan»
lukujaan. Mutta useinkin huomaa hän, että ei ole mitä jatkaa, ja
pahalla omallatunnolla, katuen entisiä laiskottelemisiaan, alkaa hän
siis alusta vakavilla päätöksillä. Ja uutuuden halusta istuukin hän
huoneessaan ja lukee vahvasti koko päivät; sillä kadulla vetelehtiminen
ei miellytä, huveista on hän päättänyt pysyä erillään niin paljon kuin
suinkin ja kapakoita vältellä kerrassaan, -- pitää säästää aikaa ja
rahaa. Ja niin se työ edistyy aluksi joltisestikin.

Se on vakava aika.

Lassikin luki, niin että silmät muljottivat rillien alta, kun hän
milloin kadulla näyttäytyi. Hänhän oli kihloissa oleva mies, piti siis
saada jo jotakin käsistään tehdyksi, vähän sitä tähän mennessä vielä
olikin tullut tehdyksi. Nyt hänen piti näyttää, mihin kykenee. Ja nyt
piti vakautua, heittää kerrassaan pois kaikki toveripiirit ja niiden
viekotukset, -- nyt ei ollut leikki käsissä.

Maalla, Keravalla, asui Antti, luki ahkerasti ja kävi väliin vain
kaupungissa kirjoja ym. asioita toimittamassa, aloittipa jo
tenttaminatkin. Pian häneltä luvut suoriutuivat.

Mutta Eljaalta ne eivät paljon edistyneet. Väliin hän tosin suuttui
julmastikin lukemaan, aikoi heti ja äkkiä tiukalla työllä korvata
laiminlyömisensä, ja sitä semmoista lukua kesti päivän ja pari, tai
viikonkin. Mutta puuskia ne vain olivat, joista ei jäänyt näkyväistä
jälkeä, sillä muita asioita ja puuhia tuli keskeyttämään ja
häiritsemään. Tuli kokouksia, juhlia, seuroja, joista ei malttanut eikä
voinut olla poissa, tuli vielä muita yksityisempiä tai yleisempiä
harrastuksia. Etenkin raha-asiat häntä häiritsivät, hidastivat ja
huolestuttivat; nehän ne juuri alituisesti pitivät mielen haluttomana
ja raskaana, pitivät koko miehen kykenemättömänä, nolona.

»Nuori mies on paljasta rahaa», sanotaan, ja ensivuotias ylioppilas
sitä tavallisesti saapikin suuremmitta vaikeuksitta; -- hänestähän
voipi toivoa kaikkea hyvää, pitää siis auttaa. Mutta miehen, joka
useampia vuosia jo on yliopistossa »maannut» eikä näkyviä jälkiä
jättänyt tutkinnoissa, hänen asemansa on surkeampi, varsinkin jos
hänellä on näyttänyt olevan muita harrastuksia kuin tutkintonsa. Sen
sai Eljas kyllin kokea. Yritellyt hän kyllä oli pitkin syksyä
suullisesti ja kirjallisesti, kaupungissa ja maalla hankkia varoja
kaikkien mahdollisten sukulaisten ja tuttavien luona, mutta turhaan: ei
saanut takuita, siis ei rahoja. Ihmiset olivat tulleet varovaisiksi.
Elää piti kuitenkin hänenkin, pysyä ruoassa ja vaatteissa. Jo oli
Eljas kiinni jos jossakin kassassa -- niitä on ylioppilaitten
yhdistyksissäkin monta, joista tovereiden takuulla lainataan pieniä
summia pariksi kuukaudeksi, -- ja kun yhdestä lankesi velka
maksettavaksi, piti haalia laina toisesta omalla nimellä tai muitten
tahi viime hädässä yksityisiltä tovereilta kerätä summa kokoon ja
näille maksuksi taas »vipata» muilta tai kassoista. Semmoisissa
lainaamisjuoksuissa, alituisissa uudistamisissa ja vaihtamisissa, meni
aikaa, meni rahaa, ja mikä pahinta, meni luottamus. Ja silleen ne pikku
velat ihmeen sukkelasti kasvoivat, eikä niistä erilleen päässyt
mitenkään, kun suurempaa lainaa oli mahdoton saada. Ja elää piti.
Kummako, jos luvut pysähtyivät.

Niissä puuhissa meni Eljaalta syksy, tuli joulu ja meni sekin ja uusi
vuosi alkoi. Eräänä lauantai-iltana helmikuun alussa tulla torvesi
Eljas epätoivoisen ja uupuneen näköisenä Juhanan luo. Kalpea oli hän
kasvoiltaan ja hiki valui ohimoilta, kun hän voipuneena heittäytyi
sohvaan, suori tukkaansa kaksin käsin ja tuijotti sanatonna eteensä.

Juhana oli vasta tullut kotiin päivällisen syönnistä -- hän söi näet
ravintolassa --, oli muuttanut tohvelit jalkaansa ja niin
valmistautunut levossa ja rauhassa ryhtyäkseen kirjoittelemaan. Hänen
oli nimittäin onnistunut saada vähän syrjätyötä, hidastekoista tosin ja
vähäpalkkaista, mutta pitihän sitä tienestin tähden nuhertaa, jotta
jotakin vähää ilmestyisi tulon puolelle. Kovin vähäksi työnteko
kumminkin aina päivän osalle jäi, suututtavan vähäksi. Aina oli jotakin
estettä, johonkin menoa, joitakin asioita. Ja nyt taas tuli Eljas,
peijakas, sama jos heittäisi paperit pois huomiseen. Tulipa taas
pahalla ajalla, hemmetin...

-- No mitä sinulle nyt taas on tapahtunut, kysyi hän serkultaan
rypistellen otsaansa.

-- Sitä on enää mahdoton auttaa. Tunnin perästä valssaavat kolmen miehen
nimet minun paperissani. Rahoja en saa kokoon, en jos ulvoisin. --
»Valssaaminen» on tuttu sana ja asia ylioppilaspiireissä. Kun
laiminlyödään »velan määräaikainen takaisinmaksaminen», niin kadotetaan
oikeus siitä kassasta vasta lainata, silloin nimet »valssaavat».

-- Vai jo alkavat tanssia. Suuriko summa?

-- Ei kuin satanen, mutta viimelauantaiseen puolentoista sadan paperiin
näkyvät loppuneen minun mahdollisuuteni hoitaa asioitani. Lujassa oli
silloin, nyt on ihan mahdotonta. Ei saa nimiä eikä rahoja, ja kaikilta
loppuu kärsivällisyyskin, kun niitä myötään käy ahdistamassa. Olen
juossut koko viikon, tänään syömätönnä. Turhaan. Ja emäntäkin mankuu
joka päivä vuokrasta, ja pyykitkin on maksamatta...

-- Se on siis sitä, että jos tänään saisitkin velkasi maksetuksi, niin
jo viikon perästä olisi sama juttu edessä, ja emännät ja pyykit
olisivat siltä ennallaan.

-- Joka voittaa aikaa, voittaa kaikkia. Tähän asti olen hoitanut
kaiken, mutta nyt: kolmen kelpo miehen nimet ja viimeinenkin luottamus!

-- Onko sinulla toivoa saada mistään päin rahoja -- ensi viikolla?

-- Ensi viikolla? Ei vähintäkään, jos ei tule taivaasta. Yksi olisi
tosin takuumies, mutta hänkin ainoastaan sillä ehdolla, että kolme
takaa. Mistä ne ottaa meikäläinen?

-- No miten hornassa sinä täällä aiot jatkaa lukujasi semmoisilla
toiveilla?

-- Minä en aiokaan mitään, en voi mitään, en kykene mihinkään. Kaikki
aikani menee raha-asioihin, joita en jaksa hoitaa.

-- Eihän sinun lukuhommistasi siis tule koskaan mitään. Miksi et ole jo
aikoja heittänyt kaikkea ja antautunut jollekulle käytännölliselle
alalle?

-- Antautunut käytännölliselle! Mihin sinä luulet kelpaavan
ylioppilaan, joka ei ole muuta oppinut kuin kirjoja lukemaan, -- eikä
sitäkään? Olen pyrkinyt konttoristiksi ja muuksi kirjuriksi, mutta
nauravat. Ja sepän oppiin on myöhäistä lähteä elähtäneenä ja
velkaisena.

Juhana käveli muutamia kertoja lattian poikki edestakaisin. Aina kun
tuli uunin puoleiseen nurkkaan, sylkäisi hän, ja pöydän ääressä sytytti
hän yhä uudelleen jo ennestään palavan paperossinsa. Sitten pysähtyi
hän suoraan Eljaan eteen.

-- Sinun olisi, Eljas, pitänyt jo aikoja lähteä pois Helsingistä, sinun
täytyy nyt heti paeta, kuta pikemmin, sen parempi. Tännehän et voi
jäädä, näethän sen, muuten olet mennyttä miestä.

-- Niin olenkin jo, tunnin perästä. -- Pois! Mitenkä minä lähden, kun
en pääse. Ja jos pääsisinkin, niin minne? Onko minulla isänkotia, johon
voin huoletta ajaa seljälläni loikoilemaan, sulattamaan lohta ja viiliä
ja odottamaan parempia aikoja, niinkuin moni muu? Minulla on ja syntyy
karhuja kaikkialla. -- Isän kuoltua oli Eljaan äiti nuorempien lasten
kouluttamista varten muuttanut maakuntakaupunkiin, jossa eli niukkaa
elämää.

-- Hyh! -- Juhana käveli yhä Eljaan kertoessa siltaa edestakaisin ja
rypisteli otsaansa. Hänellä oli hyvin hellä sydän, ja varsinkin
serkkunsa eduksi olisi hän ollut valmis tekemään mitä suinkin hänen
mahdissaan oli. Mutta mitä tuommoisista sotkuista saattoi tehdä? Jos
kerraksi olisi kyennytkin auttamaan, niin siitä asiat vain pahenivat,
eikä se miestä auttanut vähääkään. Tuo asiain epätoivoinen tila ja
hyvän neuvon puute kävi Juhanastakin sietämättömäksi, hän ei
ymmärtänyt, mitä hän sanoisi ja neuvoisi -- ja se tuskastutti.

-- Ei tuntiakaan enää ja nimet ovat menneet, ja muilta en saa sitten
koskaan, puheli Eljas huoaten ja vaipui hervotonna sohvan nurkkaan.

-- Ja minulleko sinä tulit tuota viheliäisyyttäsi kertomaan, juurikuin
minä siihen olisin syypää. Minkä Herran nimessä minä sille teen? Omat
asiani eivät ole paljoa paremmat, niistä minulle on kyllin huolta.
Miksi minulle tulet kurjuuttasi purkamaan? -- Juhanan kärsivällisyys
oli lopussa ja näin häneltä pääsivät nuo huudahdukset.

Eljas katseli serkkuaan pitkään ja kauan, vavahti sitten hiukan.
Juhanakin oli siis häneen kyllästynyt, suuttunut; hän oli jo
rasitukseksi kaikille, kiusaksi, ja enin itselleen. -- Eljas nousi ylös
ääneti, tapasi lakkinsa ja lähti sanaa sanomatta.

Portailla ehätti hänet kumminkin Juhana leppyneenä jo ja katuen
äskeistä kiivastumistaan. Hän tarttui serkkuaan käsivarresta, ja niin
he yhdessä kävelivät ulos.

-- No, no, älähän pahastu, vaikka minä siinä tarpeettomasti tuskausin.
Koetetaanhan nyt asetella asioita jollakin tapaa. Vielä on puoli tuntia
aikaa, minä pistäyn ohimennessä arkkitehdissä lainaamassa satasen --
sitä ei ollut Juhana ennen koskaan tehnyt, -- ja muut velat voitaneehan
järjestää nekin vähän vakavammalle kannalle.

-- Vaikea sinun taitaa olla sieltä lainata, ja takaisinhan se on sekin
maksettava. Ja pitäähän minun elääkin. -- Hiiteenhän se kumminkin minut
viepi, samapa jos jo tänään taikka viikon perästä. Mutta vielä elää
juutalainen.

-- Juut... Syö jo äimiä Eljas, sinäkö proosikseen?

-- Sinne se tulee meno ennemmin tai myöhemmin.

-- Mitä vielä, tätilästä kyllä saadaan, eikä ole sinne niin hoppu
takaisin maksaa, ja muutkin asiat kyllä asetellaan. Mutta on se
toisakseen aivan tarpeellista, että sinä nyt siirryt tästä maalle,
aluksi ainakin. Minä kirjoitan huomisaamuna kotiini, että sinä tulet
sinne joksikin aikaa.

-- Sinun kotiisi -- ei veli, niistä ei tule mitään.

-- Ole huoletta, kyllähän sinä siellä sentään toimeen tulet,
vaikk'eivät siellä liiat prameudet haittaa. Vanhuksista minä vastaan.
Siellä voit ehkä tehdä jotakin kirjoitustyötä, ja sieltä voit paremmin
koettaa saada rahojakin; ja jos et saa, niin antaudut rautatielle tai
lääninhallitukseen tai muualle. Eihän nyt vielä ole epätoivon syytä.

-- Eihän tässä ole, siltä se on näyttänyt tämänkin viikkoa! Ja miten
sinä luulet täältä päästävän?

-- Jokin satanen, neljä, viisi, nyt aina saadaan, ei se kalahda
kumpaiseenkaan laitaan.

Silleen lohdutteli Juhana Eljasta, ja serkukset tunsivat toisensa.
Juhana häpesi, kun oli syyttä suotta ottanut närkästyäkseen
huolestuneelle serkulleen, jota hänen juuri oli velvollisuus auttaa
koronkiskojien kynsiin joutumasta, ja Eljas häpesi, että oli hetkeäkään
luullut Juhanan häneen todella suuttuneen.

Ja Juhanan ehdotuksen mukaan asiat järjestettiin siten, että Eljas jo
ensi viikolla pääsi lähtemään Helsingistä. Huononlaista oli Juhanankin
taloudellinen toimeentulo, ja kun hän nyt vielä serkkunsa eduksi
sitoutui kaikenlaisiin asioihin, kävi se yhä enemmän huolestuttavaksi.
Ja Eljasta pitivät jo useimmat huonon jäljelle joutuneena, menneenä
miehenä, haaksirikkoutuneena, joka jo ennen pitkää kai jossakin maan
nurkassa tulisi alituisissa puutteissa ja huolissa elää kitkuttamaan
surkeata elämätä, niinkuin monet muut hukkaan joutuneet nerot. Kun se
kerta noin oli lähtenyt vierimään, niin ei se ennen pysähtyisi, kuin
mies ryysyissä kulkisi ryyppylanttia kerjäämässä. Sitä oli nähty
ennenkin, oireet olivat samat. Semmoista ajatteli jo vähin Juhanakin,
mutta toivoi kumminkin, ja oli iloinen, kun sai serkkunsa ajoissa pois.

Hyvillä mielin hän siis samana päivänä, jona oli saattanut Eljaan
asemalle, meni tätinsä nimipäiville. Harvemmin oli hän viime aikoina
siellä käynyt. Sen teatteri-illan jälkeen oli kulunut kuukausi, niin
ettei hän ollut näyttäytynytkään, -- Juliata näet ei tahtonut tavata,
-- ja Julia oli pysynyt saman verran aikaa poissa. Mutta sitten eräänä
pyhänä tulivat he kumpainenkin ja sopertelivat rouvalle kumpikin
erikseen saman syyn, että näet olivat sattuneet olemaan muualla. Mutta
sen jälkeen kävivät he arkkitehdissä niinkuin ainakin, tapasivat
toisensa, puhelivatkin joskus ja olivat niinkuin ennenkin. Mutta tyttöä
ei Juhana sen koommin kotiin saattanut -- ei! Arkkitehdissä olivat
tavallistakin ystävällisempiä; kyselivät Eljaasta ja hänen aikeistaan
ja tuli sitten puhe Juhanankin toiveista ja tulevaisuudesta. Arkkitehti
kehoitti Juhanata toimeliaammin leipäpaikkaa hankkimaan, kehoitti häntä
puuhaamaan sitä varten suoranaisemmin ja innokkaammin, käymään
asianomaisten, vaikuttavien henkilöiden luona kumartelemassa. Käski
empimättä vain hakea virkoja, joita saattoi hakea, jos kohta ei
olisikaan toivoa niitä saada, sillä siitä on aina etua, kun
yritteleekin ja tekeytyy huomatuksi.

-- Mutta kun on niin paljon muita, soperteli vastaan Juhana.

-- Paljon on, mutta ei auta. Jos sinä siellä ylimääräisenä istut
äänetönnä ja unhotettuna, niin saat kai semmoisena pysyä kymmenen
vuotta, eikä kukaan tule sinulle sittenkään paikkaa tarjoamaan. Onko
sinulla ketään tuttavia ylempäin virkamiesten joukossa?

-- Ei ketään. Ketäpä minulla olisi?

-- Se on vahinko, mutta ei se sentään tee mitään. Käyt vain esittämässä
itsesi, pyytämässä puoltosanaa. Niitä on aina toisinaan auki joitakin
sijaispaikkoja ja pikkuvirkoja, mitättömiä tosin. Mutta kun
semmoisenkin kerran onnistuisit saamaan, niin se olisi jo suuri askel
eteenpäin, -- niin, sillä olisi jo melkein kaikki voitettu, mitä nyt
voi toivoa. Kun kerran on portailla, niin kyllä sitten aina sisälle
pääsee. Sinulla kai ei nykyjään ole mitään tuloja?

-- Ei muuta kuin mitä vähän syrjätöistä, kirjoituksista.

-- Niistä on vain haittaa, heitä ne jo ajoissa. Vakinainen paikka, jos
pienikin aluksi, se olisi toista. Ja sellaisia nyt tavallisesti saapi,
kun oikein koettaa, eihän se mikä mahdottomuus ole. Ja silloin olisi
asemasi vakaisempi, silloin voisit jo omaa kotiakin ruveta
ajattelemaan.

Kun arkkitehti mainitsi oman kodin, käänsi Juhana tahtomattaankin
katseensa Julian puoleen, joka, vaikka istui syrjässä käsityönsä
ääressä, kuitenkin heidän puhettaan kuunteli, ja myöskin samassa nosti
silmänsä ylös, niin että heidän katseensa osuivat vastakkain. Ja ne
katseet käsittivät toisensa, vaikka eivät silmänräpäystäkään vastakkain
olleet. Välähti tuokion vain, mutta tulta ja toivoa! -- Juhana soimasi
itseään tyhmyri-pöllöksi, kun ei ennen ollut tehnyt kaikkea mahdollista
saadakseen asemansa vakaisemmaksi. Nyt hän päätti koettaa kaikkia
keinoja, kaikkia kiertoteitä, voidakseen tulevaisuudessa, niin
läheisessä kuin suinkin, perustaa oman kodin. Vielä oli aikaa. Hän
päätti lähteä kumarruksille, kamreeri Hallmanille ensiksi, hänhän oli
ainoa, joka oli vähääkään tuttu.

Tuo päätös häntä innostutti, eikä hän voinut olla sitä Julialle
kertomatta, kun he taas vierekkäin sattuivat istumaan. Ja tyttökin
kehoitti hymyillen häntä toimimaan, -- sillä tukalatahan se kai on elää
pitemmän aikaa noin epävarmalla kannalla. Mutta silmiin ei uskaltanut
katsoa, ne olisivat puhuneet paljon enemmän, -- liiaksi.

Kun siis arkkitehti vielä hyvästellessä neuvoi häntä kaikkialla
katsomaan eteensä ja sanoi, että maailmassa pitää rientää ja reistailla
maailman mukaan, niin oli Juhana ihan samaa mieltä -- vaikka tuo
kumartelemisaate häntä tosin vähän tympäisi. Jo huomispäivänä aikoi hän
harjata hännystakkinsa ja opettelipa jo ruotsiksi puheen, minkä
kamreerille sanoisi. --

Mutta tekemättä ne jäivät kumminkin Juhanalta sillä kertaa aiotut
kumarrukset. Muutamia päiviä myöhemmin makasi hän näet klinikassa,
houri kuumeessa.

Taudin teitä, niitä ei osaa arvata. Kaupungissa oli lavantauti
liikkeellä ja pieni vilustuminenko kylmässä huoneessa sille lie
valmistanut sijaa vai mikä. Aamulla Juhana tunsi pahoinvointia,
iltapäivällä pani jo pitkälleen ja parin päivän perästä tuli lähtö
klinikkaan.

Siellä makasi Juhana kauan ja huonona. Ja kun viimein tauti hellitti ja
hän alkoi toipua, olivat sittenkin surkeanlaiset hänen päivänsä. Maata
piti siellä toisten kituvaisten seurassa, hoitokin oli kehnonlaista ja
epäystävällistä, harvoin uskalsi joku toveri tulla häntä tapaamaan.
Täti kävi pari kertaa, sittenkuin vihdoin sai tiedon hänen
sairastumisestaan.

Mutta Juhana oli niinkin tyytyväinen ilottomaan potilaana olemiseen.
Sillä joka sunnuntaiaamu tuotiin tuolille hänen vuoteensa ääreen
vihkonen tuoreita, kauniita, tuoksuvia kukkia, ja Juhana tiesi, mistä
ne tulivat. Juhana tiesi, kuka se häntäkin muisteli, ja ajatteli, että
moni on häntäkin onnettomampi. Ohi ne menevät vielä nämä kovat päivät,
ja iloisemmat koittavat. Ja kun hän siksi oli toipunut, että jo pääsi
kävelemään, tuli Julia itse kerran tädin seurassa kukkia tuomaan.
Silloin kohosi hieno puna kalvakalle poskelle ja likeltä piteli, ettei
kyynel kimaltanut silmän nurkassa; tauti oli näet miehen pehmentänyt.

Kotoaan toi hänelle täti taas pitkät kirjeet. Niissä pyydettiin häntä
tulemaan kotiin voimistumaan niin pian kuin jaksaisi. Eljas, joka
siellä oli voittanut kaikkien suosion, kuului lähtevän pian takaisin
Helsinkiin papiksi lukemaan.

-- Takaisin ... papiksi... Juhana luki sen kolmeen kertaan. Hyvin se
häntä ihmetytti, kun sitä ei tarkemmin selitetty. Juhanan vanhemmat
olivat vanhoillisia ihmisiä, ankaran uskonnollisia, jyrkkiä
puhdaskirkollisilta mielipiteiltään, oikein »vanhan testamentin
ihmisiä», kuten Eljaan oli ollut tapa sanoa. Kaikki uudet ilmiöt, eivät
ainoastaan liikkeet ja aatteet, joista he tuskin olivat kuulleet
puhuttavankaan, vaan myös kaikenlaiset keksinnöt, ajanmukaiset
parannukset ja muutokset olivat heistä maailmanlopun enteitä. Juhanaa
oli hyvin epäilyttänyt lähettää serkkuaan kaikkine vapaamielisine
aatteineen tuohon ahdasmieliseen, joskin ystävälliseen kotiin. Hän oli
pelännyt, että kun niin vastakkaiset ainekset jysähtäisivät yhteen,
niin hyvä sopu pian pilautuisi, ja oli katsonut tarpeelliseksi oikein
kirjeessä pyytää vanhuksia olemaan pitkämielisiä. Ja nyt sai hän
tietää, että Eljas oli siellä kaikkien suosiossa ja tulee pian
Helsinkiin papiksi lukemaan. Kummallinen käänne!

Eljas itse ei koko talvena ollut kirjoittanut kellekään, ei Juhanalle
eikä muille. Huhuna vain kerrottiin, että hän olisi puuttunut
kotipuolessaan vallitseviin uskonnollisiin rientoihin, kerrottiin, että
hän olisi liittynyt hihhulilaisuuteen, ruvennut tuon laajalle levinneen
lahkolaisuuden varsinaiseksi pääapostoliksi. Tuota nyt eivät toverit
Helsingissä uskoneet, he nauroivat koko sille huhulle. Ja toiselta
puolen kuuluikin, että hän juuri oli esiintynyt mainitun lahkolaisuuden
ankarana vastustajana, saarnannut kirkossa ja seuroissa sitä vastaan ja
innokkailla ja hartailla puheillaan saavuttanut suurta kansansuosiota.

Tuollaisia suupuheita niitä oli kulkenut, tietysti löyhiä huhuja,
joihin ei paljon voinut luottaa, kun Eljaalta itseltään ei mitään
kuulunut. Mutta jotakin peräähän niissä nyt kai täytyi olla, ja
tovereista arvelivat muutamat Eljaan pahanlaisesti ilveilleen, toiset
hänen joutuneen mielenvikaan.

Mutta eräänä iltana, kun jonkin kokouksen jälkeen ylioppilastalon
kapakan puolella istui joitakuita ukkosia juttelemassa tuutingin
ääressä, sattui joku taas mainitsemaan Eljaan nimen.

-- Nyt minä tiedän sen varmasti, on niissä puheissa sittenkin perää,
huudahti muudan, katkaisten entisen keskustelun.

-- Ettäkö hän olisi hihhuliksi ruvennut?

-- Ei, muuten vain yhtynyt siihen kirkolliseen herännäisyyteen, joka
niillä paikoin nykyjään on hyvin valtava ja johon hänen setänsäkin
kuuluu, -- ruvennut uskovaiseksi.

-- Liekö jo körtitkin laittanut. Ja mistä sinä nyt sen niin varmasti
tiedät?

-- Minä sain kirjeen velimieheltäni, joka siellä oli käynyt. Eljas
kuuluu siellä seuroissa kulkeneen ja seuroja pitäneen, saarnanneen,
puhuneen, lukeneen ja veisanneen. Sanalla sanoen: tehnyt parannuksen ja
parantanut muita.

-- Loruja! Eljas, joka aina oli niin vapaamielinen ja järkevä.

-- Eihän se mikään mahdottomuus ole, puolusti joukossa muudan. -- Eljas
oli hyvin tunteellinen ja vaikutuksille herkkä, hän koetti ja rientoili
jos jonnekin päin, yhdestä tuumasta nakkautui toiseen, -- miksei siis
uskonnonkin helmoihin, jolla on niin suuri vaikutus ihmisiin?

-- Ja kun hän vielä viime aikoina oli joutunut ahtaalle ja maailma
kaikilta puolin tuntui sulkeutuvan hänelle, kun hän jo alkoi kyllästyä
jokapäiväisiin, joutaviin riitoihin, niin onpa luonnollistakin, että
hän siihen tuli turvautuneeksi. Kenties hän, niinkuin moni muu, näki
turhuudeksi kaikki nämä maailman riennot ja haki rauhan satamaan. --
Näin puhuja oli teologi.

-- Minä olen Tuomas, jos niinkuin jatketaan puhetta vertauksissa. Minä
en usko koko herännäisjuttua. Mikä se nyt miehen parissa kuukaudessa
olisi kääntänyt!

-- Saatpahan nähdä, kun hän itse tulee tänne jonkin ajan perästä.

-- Tänne? Mitä varten?

-- Papiksi lukemaan tietysti.

-- Papiksi! Ja millä rahoilla? Aikooko hän maksaa velkansakin, ja
sitten vielä lukea täällä papiksi? Mistä Eljaalle ne rahat?

-- Sitä en tiedä, tulevan vain kuuluu.

Mutta joukosta eräs napsautti sormiaan ja päästi naurun:

-- Nyt se peijoonin poika on hoksannut viimeisen hätäkeinon. Eli ei
juuri hoksannut, sillä johan sitä on ennenkin käytetty.

-- Ettäkö olisi heittäytynyt?

-- Heittäynyt uskonnolliseksi tietysti, pitänyt saarnoja ja veisannut
sionia, veitikka. Poikennut tositeologisille poluille. Siten puijannut
herännäisyydellään ukkoloilta rahoja, -- siellä on ukkoja semmoisia
kyllin, jotka mieluiselle papinkisällille kaivelevat setelejä arkun
pohjalta, kunhan mies itkettää heidän eukkojaan! -- Sitä keinoa on
ennenkin käytetty.

-- Liekö käytetty, mutta Eljas ei semmoisiin keinoihin kajoa. Hän on
puhdasluonteinen, tervesydäminen mies, eikä ryhdy mihinkään vastoin
vakaumustaan. Kevyt on hän kyllä, mutta petosta ja valetta hän
vähimmässäkin inhoaa, saatikka sitten tunteen arimmissa asioissa.

-- Hätä kun käskee, niin la-la-la -- hiiteen vakaumukset. --
Minkätähden sitten papiksi, ja mistä ne rahat?

-- Ehkäpä on saanut rahat sieltä maalta ja ehkä rupeaa papiksi, mutta
miks'ei vakaumuksesta?

-- Ei Eljas mikään tyhmä mies ole koskaan ollut. Henki raiska on kallis
ja papin pala lihava -- vakaumusta kylliksi! Eivätkä ne sen kauniimpia
ole monen muunkaan vaikuttimet. -- Hän puhui teologille.

-- Kaikiksi se tosin ei näyttäisi kumma olevan, mutta Eljas oli aina,
vaikka vapaamielinen, kumminkin suora luonteeltaan, -- jota ei
monestakaan muusta voisi sanoa.

Keskustelu oli livahtanut arkaluontoisille paikoille, ja sentähden
ryhtyi eräs vanhempi jäsen sovittelemaan.

-- Älkäähän riidelkö. Pääasia nyt on, että Eljas on saanut rahoja ja
rupeaa papiksi. Syyt ja vaikuttimet olkoot hänen asianaan. --
Puhutaanpa jo muistakin. --

Vaikea sitä olikin syrjäisen arvostella, oliko Eljas pyörähtänyt elämän
uudelle polulle halusta vaiko pakosta. Kenties sovittelemalla
kumpaisetkin vaikuttimet mahtuisivat samaan päätökseen, ei
kokonaisuudessaan, mutta osaksi, noin vähän muodostelemalla. Ei enemmän
toinen kuin toinenkaan, mutta kumpainenkin saattoi siihen vaikuttaa.

Eikä Eljaskaan ruvennut lähempiin selvityksiin, kun hän huhtikuun viime
päivinä saapui Helsinkiin ja kirjoitutti itsensä jumaluusopilliseen
tiedekuntaan, -- ei ruvennut selvittämään Juhanallekaan, vaikka hän
tälle muuten oli hyvin ystävällinen ja kiitollinen. Eikä tämä taas
kysynytkään. Juhana oli vasta päässyt sairashuoneelta pois, oli
voimaton vielä ja työhön kykenemätön. Eljas koetti auttaa ja huvittaa
häntä kaikin keinoin, teki hänen seurassaan kävelymatkoja, istui illoin
hänen luonaan juttelemassa, avittelipa kirjoitustoimissakin, kun Juhana
vähitellen rupesi virastossa käymään. Ja Juhanan raha-asiat, jotka
taudin aikana olivat ihan häiriölle joutuneet, järjesti nyt Eljas
vuorostaan. Sillä rahoja hänellä oli; vaikka kaikki entiset
pikkuvelkansa maksoi pois, niin riitti vielä Juhanatakin autella. Mutta
rahalähteitäänkään ei Eljas sen tarkemmin kertonut.

-- Kävithän sinä kaupungissa omaisiasi katsomassa sieltä maalta, kysyi
kerran Juhana.

-- Ei tullut käyntiä. Ei tuo himottanut mennä äitimuorin näkyviin,
ennenkuin vähän ovat puhdistuneet entiset jäljet.

-- Etkö sinä sieltä sitten käynyt lainaasi ottamassa?

-- Enhän minä sieltä mitä lainaa ole ottanut.

-- Vai sieltä maaltako sinä kaikki sait?

-- Sieltä, setäkin auttoi. -- Voih, kun pääsisi pois tästä pahasta
pesästä -- pois, pois maalle! Täällä pelkään, että alan taas tuntea
erään, jota en koskaan enää tahdo tuntea, entisen itseni.

Juhana ymmärsi jo, ettei Eljas halunnut raha-asioistaan puhella,
ymmärsi sen, vaikkei hän muuten serkkuaan enää täysin ymmärtänyt eikä
tuntenut.

Ja muuttunut se olikin Eljas kokonaan miehekseen: luonne ja käytös oli
ihan toinen. Siitä Eljaasta, joka vastuksissakin kantoi päätään
rohkeasti pystyssä, siitä innokkaasta Eljaasta, joka aina oli valmis
väittelemään hetkisenkin harrastuksensa puolesta, siitä avomielisestä
Eljaasta, joka pienimpiäkään aikeitaan, tuumiaan, tunteitaan ei voinut
olla heti toiselle kertomatta, siitä, joka aatteittensa ja rientojensa
palveluksessa aina oli tulena ja leimauksena, -- siitä Eljaasta ei
ollut merkkiäkään jäljellä. Allapäin ja vakavana asteli hän nyt,
milloin ihmisten seurassa esiintyi, ja jokin surunvoittoinen leima
näytti lepäävän hänen kasvoillaan. Hänen puheensa oli hiljaista,
väsynyttä, hänen luonteensa umpinaista, suljettua. Vanhoja tovereitaan
hän ei suorastaan juuri vältellyt, vaan ei hakenutkaan. Toverit
paremminkin hakivat häntä, ja niinä päivinä ne juuri sattuivat olemaan
Antin kandidaattipidot. Tapa on näet vanha ja kaunis, että sen, joka on
jonkin julkisen tutkinnon suorittanut, täytyy tämän johdosta juoda itse
ja juottaa muita. Ja kyllähän sitä silloin mielellään ryypätäänkin
hyvien tovereiden seurassa, kun on takanapäin kaikki tenttituskat,
jännitykset, kuristukset ja vavistukset, kun vihdoin saapi heittää
inhottavaksi käyneen frakin kaappiin tomuttumaan, saapi ruveta
unhottamaan niitä kiusallisia pikkuasioita, joita on pitkät ajat
päähänsä ahtamalla ahtanut. Niille määrin se oli nyt Antti päässyt, ja
hänen kekkereihinsä piti saada Eljaskin mukaan vaikka väkisin, --
kaikki luokkatoverithan toki koulun ajoilta piti olla koossa. Eljas
empi ensin, vaan lupasi sitten kumminkin tulla Hellaaseen.

Muut olivat jo koolla, kun Eljas saapui. Jo ulkona hän kuuli »hip»- ja
»hurraa»-ääniä. Anttia, päivän sankaria, hurrattiin, nostettiin,
viskottiin kattoa kohden, -- sen tiesi Eljas, ja ennen olisi hän ollut
siinä ensimmäinen mies. Mutta nyt hän ei kiirehtinyt. Ja kun hän
porstuassa kuuli tutun laulunpätkän:

    Eikä ne surut paljon paina
    Tällä kymmenellä,

niin hän jo vakavasti tuumasi palata: mitä hän tuossa joukossa teki?
Meni kumminkin sisälle.

-- Kas Eljas! -- Yleinen oli riemastus. -- Yksi konjakkari jo ovella,
muutoin et tähän seuraan pääse. Ka siinä!

Pitihän se nielaista. Mutta syrjäpuoleen vetäysi Eljas heti
hiljaisuudessa.

Pitkä pöytä oli taaskin asetettu keskelle Hellaan salia, ja sen
ympärillä istui miehiä pariinkymmentä juoden, puhellen, laulaen ja
rähisten, ihan niinkuin silloin, jolloin Eljas ensi kertaa siinä
huoneessa oli. Samoin kuin silloin komennettiin kapakkatyttöä ja
kisailtiin hänen kanssaan, samoin kuin silloin pidettiin puheita,
kilistettiin ja huudettiin »eläköön».

Kaikki oli vanhoillaan, Eljas vain ei. Ensi miesnä hän nyt ei johtanut
keskusteluja, ei ehdottanut lauluja, ei noussut lasiaan kilistellen
pitämään puheita, joihin toverit niin usein jo olivat tottuneet
mielistymään. Miettiväisenä istui hän siinä pöydän alapäässä jutellen
kahdenkesken, jos ken tuli hänen pakinoilleen, ja maisteli lasistaan
tuskin nimeksi. -- Lassin kanssa puheli hän kauan, toisten laulellessa
ja kaskutessa. Sillä Lassi oli aluksi myöskin vakavatuulisena, vähän
niinkuin lannistettuna. Vasta oli kihlat purettu. Antin välityksellä se
oli tehty kaikessa sovussa ja hiljaisuudessa molemminpuolisella
suostumuksella, sillä he olivat vihdoinkin kumpainenkin tulleet
ajatelleeksi, ettei niillä kihloilla ollut mitään merkitystä, kun
naimista ei kumminkaan voinut ajatella, varsinkin koska Lassin jo oli
täytynyt ruveta velkautumaan, kun isäukko kävi tiukaksi. Ei se
Lassi sitä sentään juuri surrut, mutta vähän oli noin toverien
keskuudessa häpeissään, kun nämä eivät malttaneet olla pientä pilaa
laskettelematta.

Niistä he puhelivat, ja tuli sitten puhe Eljaastakin, vaikka tämä itse
koetti sitä vältellä.

-- Aiotko tulla syksyksi Helsinkiin, kysyi Lassi.

-- Luultavasti en.

-- Olisithan jo syksyllä saanut kandidaattisi sinäkin, ja sitten voinut
kääntyä teoloogiksi. Miksi noin äkkiä pyörähdit?

-- Siitä ei ollut tietoa minun kandidaatistani. Ja mitäpä minä sillä?
Joutava koristus.

-- Hyvähän se olisi ollut olemassa. Nyt lukea poruutat teologiaa?

-- Niin. Hankin täällä nyt kirjat ja menen kohta taas takaisin
kotipuoleen lukemaan. Helsingissä aion olla vain sen verran kuin on
välttämätöntä.

-- Joko niin olet Helsinkiin kyllästynyt?

-- Olen jo saanut siitä tarpeekseni, olen leikkinyt kylliksi.

Joku siinä sillävälin piti leikillistä puhetta. Sille taputettiin
käsiä, naurettiin ja huudettiin »eläköön». -- Ja Antti oli hyvä isäntä.

-- Soo! Kolmas lasi pojat! -- Eikö Lassi juokaan; entä Eljas. Kippis!
Pankaa pohjaan ja tehkää uutta. Vielä yksi ehditään siemata ennen
iltasta.

Iltasen jälkeen olivat taas kahvin ja liköörin ja yhteisten laulujen
mieluisat hetket käsissä. Silloin Eljas hiljaa ja huomaamatta vetäysi
pois. Sivumennen hän nykäisi Lassia, joka myös oli aikaisin luvannut
lähteä, mutta tämä oli nyt vasta päässyt makuun, oli juuri
lystimmillään ja poislähdön tuumat olivat hävinneet. Eljas läksi siis
yksin tiehensä Hellaasta: hänen paikkansa ei ollut enää siellä,
iloisissa seuroissa, niistä oli hän jo erillään. Hän oli reuhtoillut ja
tempoillut aikansa, nyt olivat todet edessä, työalat toisilla
vainioilla. -- Niitä hän mietti kävellessään tuota tietä Hellaasta
kaupunkiin, jota hän niin usein ennen oli kävellyt, eikä hän voinut
olla muistelematta, mitä hän milloinkin oli aikonut, millä mielellä
ollut ennen kulkiessaan näitä polkuja. Ne olivat menneitä aikoja! Nyt
hän käveli Hellaasta viimeistä kertaa.

-- Eljas!

Ajatuksistaan hän havahtui, kun äkkiä kuuli nimeään mainittavan, ja
kääntyessään taapäin katsomaan tunsikin hän huutajan, Annin, entisen
Hellaan Annin. Olisihan Eljas voinut jatkaa matkaansa tytöstä
välittämättä -- pakkoko niitä on tuntea kaikkia, jotka kadulla
huutelevat, -- mutta hänessä heräsi äkkiä halu puhutella Annia,
tiedustella, kysellä hänen nykyistä elämistään, menneitä kohtaloltaan.
Kuihtuneilta näyttivät illan hämärässä ennen niin sirot kasvot, arka
oli katse, puku huoleton, huonohko. Kiusallista oli Eljaasta viipyäkin.
Mutta hän tahtoikin kiusata itseään, sillä kenties oli juuri hänkin
tavallaan kiirehtinyt tuon tytön turmiota. Tuota naista oli hän kerta
säälinyt, oli häntä rakastanut, lämpöisestikin, oli tahtonut korjata
hänet hylyksi joutumasta, -- niin, oli häntä ajatuksissaan ja
unelmissaan jo omanaan lempinyt. Se oli siihen aikaan, kun hän
itsestään luuli voivansa jotakin, uskoi tahdon voimaan ihmisessä. Hän
ansaitsi kurituksensa. Hän päätti nyt samalta naiselta kuulla, kuinka
tämä oli vajonnut vajoamistaan, laskeunut ihmisarvossa myötään maailman
ja omissa silmissään, kuulla, että tämä ei enää surrutkaan elämänsä
haaskiota, halunnutkaan pois mieronsa tieltä. Sen verran oli hän omasta
voimastaan toimittanut! -- Ja semmoista hän saikin kuulla kylliksensä.
Nykyjään oli tyttö myyjättärenä syrjäisessä, pahamaineisessa
olutkapakassa, ja jonkin ajan kuluttua luultavasti vielä syrjäisemmässä
-- niinhän se meni, ja yhden teki!

Katkeroilta tuntuivat Eljaasta nuo kertomukset, vaikka hän ne kyllä jo
saattoi ennestään arvata. Ja hän mietti, olisiko tuota ollut mikään
mahdollisuus pelastaa siihen aikaan, kuin hän sitä haaveksi. Mutta hän
tuli siihen päätökseen, että ei olisi ollut. Tyttö oli silloin jo
määrätty ihmiskunnan hylyksi; se oli jo laki, jota ei voinut muuttaa.
Ihmisen pyrinnöt siinä olivat turhuutta.

-- Ja etkö nyt halua mitään parempaa, etkö toivokaan pois tuosta
kapakkamaailman viheliäisyydestäsi, kysyi vielä Eljas, vaikka tyttö jo
siihen kerran oli vastannut.

-- En. Muistatko ehkä, kun kaksi vuotta sitten viimeistä kertaa
tavattiin, että minä silloin sanoin: kun ihminen vähitellen
hyytymistään hyytyy, niin hän ei enää koskaan sula? Ymmärsitkö silloin,
mitä tarkoitin?

-- Niin, ymmärsin.

-- Silloin olit sinäkin sattumalta vähän jäähdytetty jostakin
tuumastasi. Olet kai siitä jo lämminnyt?

-- Lämminnyt ja jäähtynyt moneen kertaan.

-- Tiesinhän sen. Ja mikä sinusta sitten on oikeastaan tullut?

-- Ei mikään -- vielä.

-- Ja mikä sinusta sitten tehdään?

Eljas vitkasteli pikkuisen aikaa, vastasi sitten vakavasti, melkeinpä
juhlallisesti:

-- Pappi.

-- Pa-pappi! No niin, miks'ei? Puhumaan kyllä olet ovela ja mieliä
sulattamaan ja sydämiä valloittamaan. Ja taidatpa olla taitava
teeskentelemäänkin ja valehtelemaan.

-- Älä ivaile vakavista asioista.

-- Ohoo! Ja mistä se pappi tulee tähän aikaan vuorokautta?

-- Minä kävelen Hellaasta.

-- Vai Hellaasta, tutusta paikasta. Vieläkö siellä pappinakin
kuljetaan? Ja vieläkö siellä on kaikki entisellään? Vieläkö siellä
seisotaan tiskin luona puhuttelemassa kapakkatyttöä, josta nyt kai
aiotaan tehdä papin rouva. Vieläkö siellä eteisessä puristetaan
lämpöistä kättä ja vannotaan että: ei suukkoakaan -- ha-ha-ha-ha!

-- Kuule...

-- Ei. Tästä kääntyy minun tieni syrjäpoluilleni, olutputkaani,
tännepäin ei papin sovi kääntyä; tänne laskeudutaan. Hyvästi!

Puhellessaan olivat he yösydännä verkalleen kävelleet kaupungin halki
siihen torinkolkkaan, josta Robertinkatu lähtee ohjaamaan kaupungin
laiteille. Siinä se Anni hyvästit sanoi ja lähti viiltämään alaspäin
hämäränlaista katua ja katosi ensi nurkasta vasemmalle. Eljas seisoi
siinä hetken ja asteli hänkin sitten päinvastaiseen suuntaan, nousi
Korkeavuorenkatua, jossa hänellä oli asunto.

Ja yksin kävellessään hän mietti tuota kohtausta.

Oli se Anni häntä pilkannut ja soimaillutkin, mutta ne soimaukset eivät
häneen sattuneet, ne sinkoilivat ohi, kalahtivat jotakin tuntematonta
vastaan, jonka Eljas oli entisyyteensä haudannut. Sillä hän oli itse
pettynyt; se oli ollut erehdystä, unelmaa kaikki, mitä hän oli luullut
ja luottanut saavansa toimeen -- omin voimin. Se oli ollut turhuutta,
valetta. Hän oli hapuillut kuin sokea, yritellyt ja kierrellyt kaikilla
suunnilla, juossut joukon matkassa ja vasten joukkoa, -- aina muka
vakuutettuna asiansa oikeudesta. Ja aina se oli ollut turhuutta,
valetta! Nyt oli hän vasta oikealle polulle päässyt, nyt oli hän
löytänyt sen vaikutusalan, jota oli hakenut, nyt oli hän vasta
vakuutettu.

Vai oliko hän todella nytkään oikein vakuutettu! -- pieni epäilys pisti
semmoisena kiilana varmuuden väliin. Oliko se hänen oikea
vaikutusalansa? Oliko se hänen kutsumuksensa? Eiköhän nytkin ollut
teeskentelemistä, valetta seassa; eikö hän nyt valehdellut
itselleenkin? Eiköhän ehkä kaikki hänen nykyinen vakaumuksensa ollutkin
petosta?

-- Ei, tuumi Eljas päättäväisesti, kääntyen sisään kotiportistaan. --
Ei, nyt minä vasta tunnen sen, että olen löytänyt tieni ja työni; minä
olen siitä vakuutettu, minä tunnen sen!

Ja noustessaan ylös portaita hän vielä puoliääneen toistelihe: minä
olen siitä vakuutettu, ikäänkuin joku olisi tahtonut väittää vastaan.

Mutta yksin hän oli, ei kukaan voinut väittää vastaan, -- ellei
hienoinen, moittiva ääni hänen omassa povessaan.



IX.


Kaksi vuotta oli »vierähtänyt iankaikkisuuden mereen» -- syksyyn asti
kolmatta.

Eljaasta oli keväällä tehty pappi, ja apulaisena hän nyt oli
kotiseudullaan. Häntä sanottiin hyväksi papiksi, ja useinpa heltyivät
itkuun sydämet hänen saarnatessaan ja puhuessaan. Sillä hyvät olivat
hänen luonnonlahjansa, hänen puheensa oli selvää ja äänensä helisevä,
kaunis. -- Ja häntä sanottiin myös oikeaksi papiksi: vakava oli ryhti
ja varmaa vakaumusta todisti koko hänen levollinen, harras, tyyni
olentonsa, ja lämpöisestä sydämestä tuntuivat hänen sanansa lähtevän.

Ja niin hän vakuutti usein itselleenkin, että siellä syrjässä, poissa
maailman metelistä, oli hän nyt löytänyt oikean paikkansa, voittanut
epäilyksensä ja houreensa, voittanut itsensä.

Ja hän oli jo kihloissa. Sehän on niin luonnollista kulkua tuo, että
apulainen maalla naipi rovastin tyttären, ja sitä luonnollisempaa vielä
Eljaan suhteen, kun hän jo lapsuudestaan oli morsiamensa tuttava ja jo
ennen poikana maalla ollessaan oli häntä väliin hentukseen kutsunut, --
nimikoksi tosin vain, sillä ainahan se pitää joku henttu olla, jos ei
muu niin nimikko.

Kaikki oli nyt niin luonnollista ja selvää. Rauha ja onni näytti
vihdoinkin saaneen varman asuntopaikan Eljaan ennen rauhattomassa
mielessä. -- Joulun alla ne häät oli pidettävä.

Syksy se näet taaskin oli, kolakka, harmaja syksy, jolloin pakkanen jo
on iskenyt roudan maahan, kelmentänyt luonnon ja riitoittanut rannat,
jolloin alaston maa peitteekseen odottaa puhdasta, talvista lunta ja
hallava taivas odottaa kirkasta, talvista tähtikoristettaan.
Sunnuntaipäivä oli jo ikäpuolelleen kulunut. Eljas oli saarnannut
aamupuolella, syönyt päivällisensä ja lepäili nyt hiukan lämpöisessä
huoneessaan, loikoili suloisesti sohvallaan silmäillen ulos syksyiseen
luontoon.

Elämä tuntui Eljaasta nyt niin levolliselta, niin varmalta. Oli
hänelläkin ollut tuommoinen kiihkoaikansa, jolloin hän katsoi elämätä
ainaiseksi taisteluksi, jolloin hän koko innollaan oli heittäytynyt sen
taisteluun, oli tahtonut siihen vaikuttavana ottaa osaa, taistella ja
voittaa, edistää yhteishyvää, niittää kunniaa. Silloin oli hän
sydämensä pohjasta halveksinut semmoista syrjään vetäytymistä, mokomata
pakolaisasemata, joka hänestä nyt jo oli käynyt niin suloiseksi. --
Nuoruuden unelmia! -- Se aika oli ohi. Mutta hän olikin jo koulut
käynyt, oppinut näkemään nuo taistelut kaikki turhuudeksi ja valheeksi.
Hän oli voittanut itsensä. --

Postin tulo nostatti Eljaan levoltaan. Harvoin sitä muutenkin tulee
postia maalle, syrjään valtateiltä, ja kelirikko sitä oli sitä nyt
vielä viivyttänytkin, joten se oli mieluisa vieras päivällislepoakin
häiritsemään. -- Sanomalehtiä tuli koko tukku, päivälehtiä ja
uskonnollisia aikakauskirjoja; ne pantiin syrjään, viikon varaksi.
Kuulutukset, kirjeet ja paperit pastorin kansliaan tuomiokapitulista ja
maaherralta joutivat myös jäädä avaamatta myöhäisempään; Yksityisten
kirjeitten kimppuun ensiksi käytiin.

Ja Eljaallekin oli kirje. Harvoin niitä tuli, sillä hän ei ollut
kirjeenvaihdossa paljon kenenkään kanssa. Hän oli katkaissut entiset
houreitten aikuiset tuttavuutensa eikä paljon rakentanut uusia. Kukapa
siis olisi kirjoittanut? Tämä kirje oli Juhanalta; Eljas oli hänelle
lähettänyt ilmoituksen kihloihinmenostaan, ja onnitellakseen kai se nyt
Juhana niin pian vastasi. -- Niinpähän olikin. Eljas luki:

    Helsingissä lokakuun 16 p:nä 18--.

    Rakas serkkuni.

    Kiitosta monta kirjeestäsi ja kihlakortista. Arvasin semmoisen
    kyllä tulevan, vaikka en vielä tiennyt odottaa. Mutta mitäpä siinä
    onkaan vitkastelemista, kun kerran on tilaisuus naimispuuhiin
    ryhtyä. Onnea siis, paljon onnea toivon sinulle täydestä, sulasta
    sydämestäni! Vaalisi onnistumista en ensinkään epäile, sillä
    vaikkakaan en Selmaasi tunne, -- en ole nähnyt sittenkuin
    kymmenvuotiasna, -- niin on kai molemminpuolinen taipumuksenne
    kyllin takeena onnenne kestäväisyydestä.

    Sano siis Selmallesikin minun onnentoivotukseni. Jospa voisin,
    niin mielellänihän tulisin hääjuhlaanne, samalla kotonakin taas
    kerran käydäkseni, mutta pelkäänpä, että en täältä pääse
    irtautumaan.

    Tänne olen näet pikeytynyt pääkaupunkiin, ja samaa jatkutusta
    on elämiseni kuin jo vuosia sitten. Aamupäivät virastossa,
    illat ulkona missä milloinkin, aina sen mukaan kuin massi lupaa.
    Onhan se minulla nyt jo muka viran nimellinenkin, ja hyvähän se
    on sekin, vaikka ei sillä vielä kauas potkita noin taloudelliselta
    kannalta minun oloissani. Sillä siitä minulla on monet vaikeudet
    ollut, huolet ja harmit, kun olen tullut kirjoittaneeksi nimeni
    muitten papereihin. Mutta eihän siitä saa nurkua, kun olen itsekin
    taas apua tarvinnut. Huonompi se on Lassin laita, joka on tullut
    kirjoittaneeksi muitten nimiä omiin papereihinsa. Nyt on mies
    kesästä asti kateessa, Amerikkaan lie mennyt.

    Kysyt, enkö minäkin jo kohta lähetä korttia, jossa olisi omani
    ja Julian nimi. Yllämainituista rahallisista syistä jo huomaat
    minulle tuiki mahdottomaksi omaa kotia ajatella. Ja sitäpaitsi
    ne unelmani, joista sinäkin tiesit, ovat jo häipyneet. Kivulloinen
    oli Julia jo koko menneen talvea, kesällä sai hän kovan
    rintataudin, ja lääkärit selvittävät, että keuhkot ovat lopussa.
    Nyt he ovat lähettäneet hänet maalle, jonkun sukulaisen luo muka
    virkoamaan, mutta itse asiassa, niinkuin kaikki sen tietävät --
    kuolemaan. Sinä ehkä arvelet niinkuin moni muukin, että eipä
    tuossa köyhässä, laihassa kirjurinmamsellissa ollut paljon
    kadottamistakaan; eihän siinä ollut, mutta minusta se tuntuu
    usein raskaammalta kuin voit luullakaan. --

    Uutisiapa en tiedä paljon mitä kertoisin, tärkeimmät tapahtumat
    näet sanomalehdistä. -- Äskenhän oli taas, kuten tiedät, N.S:n
    vuosijuhla Hellaassa vanhaan tapaan, ja minä olin siellä nytkin,
    kuten edellisinä vuosina. Samanlaista hurakkaa siellä oli kuin
    ennen vanhaan, jolloin me nuorina ensikertalaisina siellä
    innostuimme; useimmat vanhat vain olivat poissa, uusia nuoria
    paljon sijassa. Antti, joka oleskelee Helsingissä käytännöllisiä
    opettajakokeita suorittelemassa, oli vanhemmista melkein ainoa
    saapuvilla olija. Hänen kanssaan me muistelimme entisiä aikoja ja
    iloja Hellaassa, kuinka sinäkin siellä nuorena maailmanparantajana
    ensimmäisen tulisen puheesi pidit ja sittemmin monesti elämän
    taisteluista innostuneena. Leikillään uhkasi Antti joskus tulla
    naulaamaan sinun ovellesi lapun: »Tässä lepää Eljas...», johon
    kerran puheessasi luvan annoit, jos muka joskus maailman taisteluja
    pakoon ja syrjään vetäytyisit. Mutta samanlaisen lapunhan
    tarvitsisi ovelleen hän itse ja me kaikki.

    Siellä Hellaassa kuulin muitten kaskujen joukossa senkin, että
    se Anni, se Hellaan entinen bufettityttö, se sama, jota ehkä
    muistanet aikoinasi aikoneesi »pelastaa» ja haaveilleesi korjata
    hylyksi joutumasta, hän kuuluu nyt olevan jossakin Punavuoren
    puolessa, talossa, johon issikat yönaikaan opastavat nousevaa
    sukupolvea... --

Eljas pysäytti lukemisen. Hän oli jo siitä saanut niin paljon
mietittävää, niin paljon sulatettavaa, että enempää ei yhteen otteeseen
mahtunut. Juhanan sanat synnyttivät hänessä paljon ristiriitaisia
tunteita, herättivät monta jo aikoja sitten uinahtanutta muistoa,
tapausta, tuumaa ja aietta. Hän muisti tuon illan Hellaassa, jolloin
hän innosta hehkuen teki päätöksensä uhrautua jalon aikeen
palvelukseen, miten hän oli ollut vakuutettu onnistumisestaan, miten
hän sitä varten oli tehnyt työtä. Hän muisti monta muutakin iltaa, hän
muisti pettymisiään ja yrittelyjään taas uudelleen voimakkaana astua
elämän taisteluihin, -- ja muisti, kuinka hän siitä oli luopunut. Koko
hänen nuoruutensa, sen unelmat ja toiveet palasivat hänen mieleensä, ja
hän tuli ajatelleeksi, että kenties hän ei ollutkaan taistellut
kylliksi. Kenties hän velttoudesta oli vetäytynyt pois, niinkuin etana
kuoreensa vaaraa pakoon, tuudittanut itsensä väärään unelmaan, että
entiset yrityksensä olivat olleet turhuutta ja nykyinen vakautumista.
Ja istuessaan siinä pöytäänsä nojautuneena tunsi hän kaipausta
mielessään; hänestä tuntui juuri kuin tuo kirje, jota hän piti
kädessään, olisi syyttänyt häntä siitä, että hän oli pettänyt
nuoruutensa unelmat, pettänyt itsensä. Sillä hän tunsi, että siten kuin
hän silloin oli lämmennyt rohkeimmistakin toiveistaan, siten ei hän
enää voisi lämmetä koskaan.

Pehmoinen käsi peitti silloin äkkiä takaapäin hänen silmänsä ja raikas
nauru helähti. Hän ei ollut huomannutkaan, kun hänen morsiamensa hiljaa
hiipi huoneeseen.

Eljas käännähti, mutta kummallisen surun voittoinen oli katse, jonka
hän nyt tyttöön loi. Sillä hänen silmäinsä edessä olivat juuri
kuvastaneet toiset kasvot, joita hän kerran oli rakastanut hellemmin,
puhtaammin kuin nyt.

-- Oletko surullinen, armaani, kysyi Selma hämmästyen ja istui
sulhasensa viereen. -- Ja mistä syystä? Tuoko kirje?

-- Niin, sekin...

-- Keneltä se on? Annas kun luen.

-- Ei. Se on Juhana-serkultani. Hän onnittelee meitä.

-- Onnittelee, ilkiö! Kun sinut panee noin pahalle tuulelle.

-- Ei se ole Juhanan syy. Muistatko häntä ensinkään?

-- Hyvin vähän. Mutta millä lailla hän on voinut saattaa sinut noin
murheelliseksi?

-- Hän kertoo eräästä...

-- Kenestä? Ystävästäkö? Onko hän kuollut?

-- Ystävästä, niin... Ei, hän ei ole kuollut. Kunpa hän vain olisikin
kuollut!

-- Huih! kun toivot toisen ihmisen kuolemaa, ja vielä ystäväsi! Oliko
se hyväkin ystävä?

-- Oli ennen, mutta siitä on aikoja. -- Ja ne ajat ovat menneet.

Eljasta tympäisi tytön läsnäolo ja hänen utelemisensa. Hän olisi nyt
tahtonut olla yksin muistoissaan, olisi tahtonut kuin tuomarina yksin
tutkia sisintänsä. -- Mutta parempi ehkä on näin. Hän ei ehkä olisi
uskaltanutkaan käydä pohjaa myöten sydämensä kammioita katselemaan, hän
ei ehkä olisikaan kestänyt sellaista tutkintoa. Parempi oli näin,
nykyisyydessä hän eli, häipyköön kerrassaan se, joka ei voi konsanaan
palata.

-- Voi, unohda se nyt jo, Eljas, ja tule ulos vähän kävelemään ennen
illan tuloa. Raitis on ilma, se karsii pahat muistosi. Ilkeä Juhana,
kun...

Ulos he lähtivät ja kävelivät käsikkäin pitkin polkua joen ahteella,
astelivat äänettöminä siihen lepikkoniemeen, kosken alle, jossa kuohut
jo alkavat lannistua ja tyyntyä, mutta vielä kiertasevat eräitä
vihaisia pyörteitä, ennenkuin ihan kesyttyvät ja suvannossa asettuvat
lauhkeina lepoon.

Siihen niemen törmälle he seisattuivat hetkeksi, katselivat vettä ja
katselivat taivasta. Sillä pilvet, jotka koko päivän olivat sakeina
peittäneet laen, olivat nyt illan suussa häipyneet pois, ja taivas oli
selkeän sinervä.

Mutta päivä oli jo ehtinyt laskea, ennenkuin pilvet edestä väistyivät.
Helakan ruskon loi se vain enää taivaan rannalle, osoittaakseen, kuinka
kirkkaana se olisi paistanut, elleivät sitä pilvet olisi peittäneet.

Tuota se Eljas katseli. Hän näki, miten jo ruskokin vähitellen kelmeni,
varjot tummenivat ja hämärä laskeusi.

-- Tule, armaani, sanoi hän ja tarttui tyttönsä käteen. -- Täällä käy
kolakaksi, päivä on jo laskenut. Lähdetään kotiin, suojaan, lämpimään!

Pois he kääntyivät ja kävelivät käsikkäin kiirein askelin kotiin päin.

1889.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Hellaassa" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.