Title: Aikojen yöstä - Historiallisia kertomuksia IV
Author: Wilkuna, Kyösti, 1879-1922
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Aikojen yöstä - Historiallisia kertomuksia IV" ***


AIKOJEN YÖSTÄ

Historiallisia kertomuksia IV


Kirj.

KYÖSTI WILKUNA


WSOY, Porvoo, 1914.



SISÄLLYS:

 Viikinkikuninkaan näky.
 Päälliköntytär.
 Kristuksen kantaja.
 Kohtalon kourissa.
 Uusi sielunpaimen.
 Pitkä suomalainen.
 Kerrankin oikea mies.
 Sotilaan kunnia.
 Veljekset.
 Viimeinen varustus.
 Totinen fennofiili.
 Nyrkki.
 Syysiltana.
 Siteet katkeavat.



Viikinkikuninkaan näky.


Suurin joukoin olivat hämäläiset kerääntyneet kesäkalastukseen
Vironniemelle, missä he päivänseisauksen aikana viettivät iloista
Ukonjuhlaa. Kuuluisa tietäjä ja uhripappi Tapo oli keväällä saanut
toimeen rauhan hämäläisten ja karjalaisten kesken, ja näille juhlille
oli nyt saapunut vieraiksi joukko itäisen heimokansan edustajia.

Kun uhriateria oli syöty ja kokkotulet piti sytytettämän, saapui
sanoma, että lännestä päin lähenee pitkin rannikkoa suuri
viikinkilaivue.

Kuin salama iski viesti juhlakansan sekaan. Kyläkuntain päälliköt
kokoontuivat neuvottelemaan, ja kun koolla oli niin runsaasti
asekuntoista väkeä, päätettiin heti rannalla ryhtyä taisteluun
viikinkejä vastaan, jos he Vironniemellä yrittäisivät maallenousua.
Naiset ja alaikäiset saatettiin taaemmas metsien suojaan, itäänkäsin
lähetettiin pikaviestejä, että rantakylissä tietäisivät olla varuillaan
ja lopuksi pantiin toimeen yleinen aseiden tarkastus.

Mutta missä oli Tapo, heimokunnan suuri tietäjä? Nyt jos koskaan olivat
tarpeen hänen viisautensa ja suuret kokemuksensa.

Ryhdyttiin etsimään Tapoa ja lopuksi hänet löydettiin eräästä
kallionkourusta merenrannalta, missä hän arpakannus polvellaan oli
vaipunut syviin mietteisiin.

Hän seurasi etsijöitään päälliköiden neuvotteluun.

Tapo oli pitkä ja luiseva ukko, jonka valkoinen parta edestä peitti
uumavyön vaskiset soljet. Hänen sanottiin olevan kainulaista syntyperää
eikä hänen ikäänsä kukaan tiennyt tarkalleen. Vanhimmatkin miehet
väittivät lapsina ollessaan nähneensä hänet jo yhtä vanhana. Siitä
syystä sekä hänen suuren viisautensa vuoksi uskoivat toiset hänen
olevan itse Ukon, joka muinaisina aikoina oli heimolaisensa meren takaa
johtanut tähän maahan, toiset taasen sankariajan suuren tietäjän
Väinämöisen, jonka virsiä juhlissa laulettiin. Varmuudella tiedettiin
Taposta vain, että hän oli aikoinaan retkeillyt kaukana lappalaisten
maassa sekä ollut kerran viikinkien sotavankina. Näillä retkillään oli
hän saavuttanut suuren viisautensa sekä oppinut monenlaisia taitoja,
joita hän sittemmin oli levittänyt heimonsa keskuuteen. Mutta ennen
kaikkea oli hänen pyrintönään ollut koota keskenään vihamieliset
heimot, ja monta tuimaa veljessotaa oli hänen toimestaan vältetty.

»Miksi laulut ovat vaienneet ja miksi miehet seisovat aseissa?» kysyi
hän luokse ehdittyään.

»Etkö tiedä, että lännestä lähenee suuri viikinkilaivue?» kysyttiin
häneltä vastaan.

»Sen minä tiesin jo aamulla unesta havattuani», vastasi Tapo, »mutta
sen vuoksi teidän ei tarvitse varuillanne olla. Heidän matkansa määränä
ovat kaukaisemmat maat tuolla idässä.»

Samassa tuli luotojen välistä näkyviin useita kymmeniä aluksia
käsittävä laivue ja kaikkien katseet suuntautuivat merelle.
Kirjoraitaiset sarkapurjeet ja punaisiksi maalatut kilvet pitkin
alusten reunoja, miesten teräskypärit ja johtaja-aluksen kokasta
ylenevä kullattu lohikäärmeen pää kimmelsivät laskevan auringon
säteissä. Tasaisessa tahdissa liikehtivät airot ja hiljalleen eteni
laivue, kunnes se kokonaan pysähtyi parin jousenkantaman päähän niemen
uloimmasta nokasta. Ankkurit heitettiin mereen ja viikingit
varustausivat yötä viettämään.

Erilleen muista ja lähemmäs maata ankkuroitsi lohikäärmeen muotoon
rakennettu johtaja-alus, jonka keulapakalla seisoi kullattuun kypäriin
ja haarniskaan puettu mies. Se oli Iivari Avarasyli, Upsalan kuningas
ja voimallinen viikinki, jonka valtakunta käsitti koko Ruotsin,
Tanskan, vendien maan, osia saksilaisten maasta ja Englannista. Suuren
laivueensa kanssa oli hän nyt matkalla Gardariikiin kurittamaan
venäläisten ruhtinasta Radbjartia, joka oli ottanut suojiinsa sekä
puolisokseen hänen kapinallisen sisarensa.

Tapon sanoihin luottaen rauhottuivat taisteluun valmistautuneet
hämäläiset. Aseensa jättäen ryhtyivät he juhlaa jatkamaan ja pitkin
kallioita leimahtivat kokkotulet palamaan.

Mutta teltassa laivansa keulakannella lepäsi Iivari Avarasyli ja
ajatteli entisiä sekä vasta edessä olevia vallotuksiaan. Vaivuttuaan
vihdoin uneen näki hän seuraavan näyn:

Meren yli lännestä itään lensi suuri lohikäärme, josta sinkoili
yltympäri loistavia kultakipunoita kuin sepän ahjosta. Ja suuri paljous
lintuja kaikista pohjan ääristä seurasi lohikäärmeen perässä. Mutta kun
se oli lennossaan ehtinyt itäisen maan kohdalle, nousi sieltä musta ja
sakea pilvi, joka jyristen ja meuruten nieli itseensä lohikäärmeen
seuralaisineen, niin että niitä ei sen koommin näkynyt.

Herättyään tunsi Iivari-kuningas itsensä sangen levottomaksi unensa
johdosta ja hän ryhtyi kohta tiedustelemaan sille selitystä vanhimmilta
ja viisaimmilta päälliköiltään. Mutta kukaan heistä ei sanonut
kykenevänsä sitä selittämään, vaan he neuvoivat häntä rauhan merkkien
suojassa lähtemään rannalle suomalaisten luokse, sillä heidän
keskuudessaan tapaa aina olla suuria tietäjiä. Neuvo näytti kuninkaasta
otolliselta ja hän soudatti itsensä rannalle.

Nyt oli niin, että Tapo oli omissa näkemyksissään eläen viettänyt yönsä
samassa kallionkourussa, missä hän oli eilenkin ollut, kun sanoma
saapui viikinkien lähenemisestä. Ja siellä hän oli avoimin silmin
nähnyt saman näyn kuin kuningas Iivari unissaan.

Kun nyt siis Iivari-kuningas saatettiin hänen luokseen, lausui hän:

»Sinun unesi, kuningas, on niin yksinkertainen, ettei se tarvitse
mitään selitystä».

Suuresti hämmästyneenä vastasi kuningas:

»Näen, että olet tietäjä. Mutta sano kuitenkin, millainen tuo minun
unennäköni oli?»

Silloin maalasi Tapo hänen eteensä unen sellaisena kuin he molemmat
olivat sen nähneet.

»Mutta salli minun nyt kuulla sen merkityskin», pyysi Iivari-kuningas.

»Onhan se selvää», lausui Tapo, »että lohikäärme tarkottaa voimallista
ruhtinasta, jonka sankarimaine on levinnyt ympäri maailmaa, kuten
lohikäärmeestä sinkoili joka suunnalle kultaisia kipunoita. Mutta kun
tämä mainio sankari joukkoineen tulee venäläisten maahan, joutuu hän
perikatoon.»

»Mitä, tarkottaisiko tämä minua?» huudahti Iivari-kuningas ikävästi
hämmästyneenä.

»Ei, vaan toista kuningasta, joka on hallitseva sinun valtakunnassasi
vasta pitkien aikojen jälkeen.»

»Se on hyvä», lausui siihen Iivari-kuningas, »minä teen siis retkeni
onnellisesti ja kun minä perinpohjin hävitän ruhtinas Radbjartin maan,
niin silloinpa ei minun jälkeläisenikään voi siellä perikatoon joutua.»

»Sinä selität asian kovin omavaltaisesti», vastasi tähän Tapo. »Sinä
itse et lainkaan tule perille Radbjartin maahan.»

»Enkö tulisi perille!» huudahti kuningas vihastuneena. »Sen sinä,
houkka, olet näkevä ennen tämän suven loppua. Mitä muuta varten jumalat
olisivat tuon näyn minulle lähettäneet kuin että minä osaisin paremmin
olla varuillani sekä estää jälkeläistäni uhkaavan vaaran.»

»Niin kyllä», lausui Tapo, »varotukseksi ovat taivaan haltiat meille
tämän näyn lähettäneet. Tuonne itään on aikojen vieriessä syntyvä
mahtava valtakunta, joka uhkaa tuhoa niin teille Svean maan asukkaille
kuin meillekin meren tällä puolen. Sen vuoksi minusta näyttäisi
viisaimmalta, että meidän väliltämme lakkaisivat vihollisuudet ja me
esiintyisimme liittolaisina itää vastaan.»

Tähän Tapon puheeseen vastasi kuningas, jonka äskeinen suuttumus ei
vielä ollut asettunut, ylimielisesti:

»Miksi ei, kyllä me svealaiset olemme valmiit lakkauttamaan
sotaretkemme näille rannoille, jos te suomalaiset alistutte maksamaan
meille veroa.»

»Me olemme vapaa heimo emmekä sellaiseen suostu», vastasi Tapo. »Ja jos
meidät siihen joskus ylivoimalla pakotettaisiinkin, niin, tietäös se,
kuningas Iivari, näille kallioille on kuitenkin kerran kohoava mahtava
kaupunki, josta käsin yhtyneet suomalaiset hallitsevat itse itseään.»

Tätä sanoessaan viittasi hän kädellään ympäri kuin tulevaisuudessa
ylenevän kaupungin piiriä osottaen sekä näytti tuuheiden kulmien
suojasta hehkuvine silmineen niin juhlalliselta, että ympärillä
seisovat kunnioituksesta vaikenivat.

Mutta kuningas Iivari tempausi irti vanhuksen sanojen luomasta
lumouksesta ja päästi vihansa uudestaan valloilleen.

»Minä tahdon vielä ennen auringon laskemaa näyttää, kuka näillä
rannoilla hallitsee!» huudahti hän uhaten ja soudatti itsensä takaisin
laivalleen.

Kiiruusti varustausivat nyt hämäläiset taisteluun, mutta siitä ei
tullut mitään, sillä kuningas Iivarin hetket olivat jo luetut.
Noustuaan lohikäärmelaivansa keulakannelle, näki hän kalliosärkällä,
jonka viereen hänen aluksensa oli ankkuroitu, vanhan kasvatusisänsä
Horderin seisomassa.

»Tule ja selitä minulle uneni, sillä suomalaisten tietäjä ei sitä
osannut!» huusi hän vanhukselle.

»Sinun unesi on selvä ja sinä itse olet kohta astuva Helin, manalan
jumalattaren, kartanoihin», vastasi Horder.

Kun he vielä olivat vaihettaneet muutamia kiivaita sanoja, julmistui
kuningas siinä määrin Horderille, että hän syöksyi laivan reunan yli
veteen päästäkseen mitä pikimmin kasvattajansa kimppuun. Horder syöksyi
myöskin alas kalliolta ja molemmat he upposivat siihen paikkaan.

Silloin antoivat viikinkien päälliköt puhaltaa torviin ja kuningas
Iivarin kuolema julistettiin koko sotajoukolle. Ja kun nyt ei enää
ollut mitään syytä jatkaa matkaa Radbjartin maahan, varustausi laivasto
palaamaan takaisin kotimaahan.

Tämän jälkeen kului lähemmäs kaksisataa vuotta, ennenkuin viikingit
svealaisten kuninkaan Erik Emundinpojan johdolla jälleen ilmestyivät
Suomen rannoille. Silloin oli Tapo jo miespolvia maannut nurmen alla,
mutta lukuisten tarujen sekä hänen opettamainsa taitojen kautta eli
hänen muistonsa vielä hämäläisten keskuudessa.



Päälliköntytär.


Hämäläisten ja suomalaisten keskuuteen oli levinnyt tieto, että
karjalaiset ovat ruvenneet liittoon Uudenlinnan venäläisten kanssa,
jotka tunnustivat uutta, ristiinnaulittua jumalaa. Tätä piti
suomalaisten päällikkö, Toivia Lietolainen, riittävänä syynä ruveta
puuhaamaan sotaretkeä karjalaisten maahan. Hän sai käräjillä tahtonsa
läpi, kun pohjoisten hämäläisten nuori heimopäällikkö, Hari
Teljäläinen, joka oli saapuvilla käräjävuorella, ilmotti heimolaisineen
lähtevänsä mukaan. Sotaretkelle päätettiin lähteä heti touonteon
päätyttyä, että jouduttaisiin takaisin elonkorjuuseen.

Mutta Toivialla oli sotaretkeen yllyttäessään ainoastaan tekosyynä se,
että karjalaiset olivat yhtyneet liittoon venäläisten kanssa.
Yksinomaisena vaikkakin salaisena yllyttimenä hänellä oli toisaalta
himo uusilla saaliilla kartuttaa entisiä rikkauksiaan, toisaalta toivo
saada itselleen miehinen perillinen. Vanha tietäjä Tero oli näet
uskotellut hänelle, ettei hänelle synny poikaa, ennenkuin hänen
miekkaansa on kostuttanut kolmentoista vihollisen veri.

Tästä luvusta oli enää jälellä puolet, sillä kolme oli hän kaatanut
silloin, kun suomalaiset lakkasivat maksamasta veroa svealaisten
kuninkaalle Olaville ja surmasivat hänen veronkantajansa. Toiset kolme
vihollista oli hänen miekkaansa langennut edellisellä sotaretkellä
Uudenlinnan maahan, joten hänen siis vielä piti surmata kokonaista
seitsemän. Sitten vasta hän oli saapa pojan, sillä hän ei tiennyt, että
Tero oli hänen salainen ja katkera vihamiehensä, joka pelkästä
pahansuopuudesta oli näin ennustanut, toivoen päällikön itse saavan
surmansa ennenkuin oli ehtinyt kolmanteentoista.

Hari Teljäläisellä, liittyessään sotaretkeen, oli taasen vaikuttimena
se, että hän oli saapunut kosimaan Toivia Lietolaisen tytärtä ja Toivia
oli kallisten lunnaiden lisäksi vaatinut hänen koetustyökseen lähtemään
mukaan karjalaisia vastaan. Ja saadakseen heimolaisensa paremmin
taivutetuksi sotaretkeen oli Toivia vaatinut tulevan vävynsä jäämään
heidän käräjilleen sekä siellä julkisesti ilmottamaan liittyvänsä
miehineen suomalaisten yritykseen.

Toivia Lietolaisella oli yksi ainoa, kahdeksantoistavuotias tytär.
Hänen maailmaantulostaan oli isä suuresti harmistunut sekä tulkinnut
ylenkatseensa esikoisensa sukupuolta kohtaan sananlaskulla: »Tytär
syntyi, tyhjä syntyi.» Siitä syystä ei hän ollut huolinut antaa
lapselleen nimeäkään. Vasta isompana oli päällikön tytär saanut sen
naapureilta, jotka olivat alkaneet kutsua häntä pukunsa mukaan
Siniveraksi.

Siniverka ei ollut missään suhteessa toisten tyttöjen kaltainen ja
sen vuoksi kylän vanhat vaimot ennustivat hänelle tavallista
eriskummallisempaa kohtaloa. Hän oli luonteeltaan tulinen ja päättävä
sekä vartaloltaan solakka ja notkea. Katkerana siitä, että oli syntynyt
tyttönä, jota isä halveksi ja joka ajan tullen myytiin miehelle kuin
kauppatavara, oli häneen aikaisiin juurtunut viha vahvempaa sukupuolta
kohtaan. Hän tahtoi olla yhtä etevä kuin hekin, ja kaksitoista
vuotiaana ratsasti hän aitojen ja ojien yli ja ampui jousella niin
hyvin, ettei yksikään kylän pojista kyennyt hänelle vertoja vetämään.

Jo aikaisin oli alkanut ilmestyä kosijoita. Hänen ei ollut kuitenkaan
tarvinnut piitata niistä mitään, sillä isä oli hänen puolestaan jakanut
niille rukkasia, niistä kun ei yksikään ollut isän mielestä ollut
kyllin suurisukuinen ja rikas. Mutta nyt oli Teljän kaupungista tullut
sikäläisen vanhan heimopäällikön poika samalle asialle ja hänet oli isä
hyväksynyt edellämainitulla ehdolla. Isä oli ilmottanut asian
tyttärelleen sekä käskenyt hänen ryhtyä myötäjäisiään valmistamaan,
sillä häät piti vietettämän heti sotaretkeltä palattua.

Siniverka oli heti ensi näkemältä saanut syvän vastenmielisyyden Hari
Teljäläistä kohtaan, sillä hän oli huomannut tämän silmissä salakavalan
ja luihun ilmeen. Hän antoi Harin tuomat soljet ja rannerenkaat
orjattarilleen ja sanoi uhmaten isälle, että hän ei ikinä lähde Hari
Teljäläisen paremmin kuin kenenkään muunkaan vaimoksi.

»Vai niin, kanaseni», sanoi isä kylmän halveksivasti. »Sepähän
nähdään».

       *       *       *       *       *

Siniverka ei pannut rikkaa ristiin myötäjäisten valmistamiseksi. Hän
vaan ratsasteli päiväkaudet jousi selässään ja esiintyi päällikkönä
kylissä, joihin oli jäänyt ainoastaan naisia ja lapsia sekä vanhoja
paimenukkoja, joilla oli orjanmerkit otsassaan. Kaiken aikaa mietti hän
keinoja, miten tehdä tyhjäksi aiottu naimiskauppansa. Viimeisenä
keinona hänellä oli karata kotoa, mennä joko Ahvenanmaalle
ruotsalaisten luo tai Koroisten niemellä olevien kauppakestien kanssa
vieläkin kauemmas. Mutta sitä ennen tahtoi hän yrittää jotakin muuta.

Kaksikymmentä päivää sen jälkeen kun isä oli joukkoineen lähtenyt
Karjalaan, päätti Siniverka mennä Tero-tietäjän puheille, saadakseen
häneltä jonkun hyvän neuvon. Tero oli ikivanha, vaahtopartainen ja äreä
äijä, joka asui erillään muista ihmisistä, pimeän korven keskellä
Linnavuoren takana. Siniverka ei ollut koskaan käynyt hänen töllissään,
sillä kukaan ei mennyt hänen luokseen muuta kuin suurimman tarpeen
ajamana.

Pelotonna astui Siniverka jousi selässään ikihämärän kuusikon halki
luikertelevaa polkua tietäjän tuvalle. Rohkeasti astui hän noesta
kiiltävään pirttiin, jossa hänen katseensa kohtasi ensimäiseksi
lattialla kiemurassa makaavan käärmeen. Se nosti päätään ja nähdessään
tulijan oudoksi oikasi se kiemuransa ja luikersi nopeasti
multapenkkiin.

Tietäjää ei näkynyt missään ja uteliaana alkoi Siniverka tarkastella
pirtin omituista kalustoa arpakannuksineen, yökönsiipineen ja
moninaisine yrttikimppuineen, joita riippui katonlaessa. Lopuksi
kiintyi hänen huomionsa kannelliseen tiinuun tuvannurkassa. Kun hän
kurkisti sen sisälle, huomasi hän siinä olevan omituista, vihreälle
vivahtavaa nestettä. Hänen teki kovin mielensä päästä tarkemmin senkin
perille, ja niinpä otti hän pankolta kauhan ja täytti sen nesteellä.
Mutta juuri kun hän kohotti kauhan tunnustellakseen nesteen hajua,
ärähti hänen takanaan vihainen ja hätääntynyt ääni:

»Kuka onneton sinä olet, joka kajoat myrkkyyn!»

Siniverka pudotti kauhan kädestään ja kääntyi ovea kohti. Siinä seisoi
Tero, pienet silmät kipinöiden linnunsiipiä muistuttavain kulmakarvain
alla. Mutta tunnettuaan vieraan päälliköntyttäreksi kuvastui hänen
moniryppyisillä kasvoillaan pahanilkinen vahingonilo.

»Ähää, saitkos tarpeesi, Toivian pentu!» sähisi hän. »Tiedäpäs, että se
oli myrkkyä, jossa sotaanlähtijät käyvät nuoliaan kastamassa, ja kohta
sinun rusoposkesi ovat valkeat kuin palttina, sillä pieninkin tippa
siitä riittää ottamaan hengen vaikka itse Hiideltä, saati sitte
sinunlaiseltasi simapiialta. Mutta siihen sanoo vain Tero, että kutti
parahiksi. Isän isäsi vääryydet alkavat tulla kostetuiksi. Hän riisti
minulta nuorena naiseni ja myöhemmin hän Lapinretkellä työnsi ainoan
poikani oman päänsä lunnaaksi. Mutta hänen poikansa, rikas Toivia, ei
ole palaava Karjalasta, jonne minä hänet, houkan, olen usuttanut
surmattavaksi. Ja se on hänelle parahiksi senkin vuoksi, että hän
tarpeeksi rikkautta ja valtaa saatuaan tahtoisi kohota meidän kaikkien
kuninkaaksi ja valtiaaksi. Mutta nyt on Tero tehnyt tyhjäksi hänen
salaiset aikeensa. Hän ei palaa Karjalasta! Eikä sieltä palaa sinun
sulhosikaan sinua hautaamaan. Sinä olisit äitinesi voinut minun
vuokseni säästyäkin, mutta koska olet itse mennyt myrkkyäni
maistelemaan, niin oli menneeksi. Sitä täydellisemmäksi muuttuu Teron
kosto!»

»Tuki jo suusi, vanha korppi!» huusi hänelle Siniverka nauraen, niin
että valkoiset hampaat välkkyivät. »Minä en ole huulilleni ottanut
sinun myrkkyjäsi ja mitä ennustukseesi tulee, että Hari Teljäläinen ei
palaa Karjalan retkeltä, niin siitä hyvästä minä vain kiitän sinua. Ja
nyt pois siitä kynnykseltä tai saat vasaman sappirakkoosi!»

Hän ojensi jousensa Teroa kohti, joka kiiruusti hävisi ovelta. Nopeasti
pujahti nyt Siniverka ulos ja polulle tultuaan uhkasi hän jousellaan
vielä kerran Teroa, joka pirttinsä nurkalta syyti kirouksia hänen
jälkeensä. Iloisesti nauraen hävisi hän sitten kuusten suojaan.

       *       *       *       *       *

Toista sataa vuotta olivat suomalaiset eläneet rauhassa lännen
viikinkien kanssa. Silloin oli nimittäin Erik Emundinpoika, Upsalan
kuningas, tullut suuren sotajoukon kanssa Suomeen ja jouduttuaan
taistelussa hänen kanssaan tappiolle, olivat suomalaiset suostuneet
maksamaan veroa. Mutta alun kolmattakymmentä vuotta sitten oli Norjan
kuningas Olavi, joka oli ottanut ristiinnaulitun jumalan ja jota
kuolemansa jälkeen oli ruvettu kutsumaan pyhäksi, tullut
viikinkijoukkoineen Suomen rannalle. Lähes koko päivän kestäneessä
taistelussa olivat suomalaiset kuitenkin voittaneet ja ajaneet hänet
takaisin rannoiltaan. Tästä voitostaan innostuneina olivat he sitten
surmanneet tai karkottaneet Upsalan kuninkaan veronkantajat.

Keväällä pidetyillä käräjillä olivat muutamat vanhimmista vastustaneet
Toivia Lietolaisen tuumia sillä syyllä, että svealaiset saattaisivat
milloin hyvänsä tulla kostamaan sekä uudistamaan Erik Emundinpojan
vallotuksia, joten oli vaarallista viedä asekuntoiset miehet koko
kesäksi Karjalaan saakka. Toivia oli kuitenkin väittänyt, että koska he
eivät ole kahteenkymmeneen vuoteen yrittäneet kostoa, niin eivät he nyt
enää sitä ajattele.

Mutta kävi, kuten vanhat miehet olivat ennustaneet. Svean maata
hallitsi tähän aikaan Emund Vanha ja hänen poikansa Anund lähti nyt
suurelle viikinkiretkelle Suomeen, uudistaakseen meren tällä puolen ne
vallotukset, jotka hänen isoisänsä, Olavi Sylikuningas, oli
huolettomuudessaan menettänyt. Toista kuukautta sen jälkeen kun
suomalaiset olivat lähteneet Karjalaan, saapui hän kesän kuumimpana
aikana laivastoineen Aurajoen suuhun ja ryösti ensimäiseksi Turun
kauppapaikan Koroisten niemellä.

Siniverka ratsasti huoletonna Lietolan kylien väliä ylempänä Aurajoen
varrella, kun alhaalta saapui joukko hätääntyneitä pakolaisia, tuoden
sanoman viikinkien saapumisesta.

»Kuinka suuri joukko heitä on?» tiedusti Siniverka mielenmalttiaan
kadottamatta.

»Paljon, paljon heitä on!» huusivat pakolaiset, »ja kohta he ehtivät
tännekin.»

Siniverka otti nyt isänsä suuren vaskitorven, jolla kansaa kutsuttiin
koolle, ja puhalsi siihen. Pian täyttyi Toivian piha peljästyneistä
naisista ja lapsista, ja kun Siniverka oli ilmottanut heille viikinkien
tulosta, syntyi siinä suuri hätä, itku ja käsien väänteleminen. Mutta
Siniverka käski heidän vaieta, ja kun he olivat jo tottuneet katsomaan
häntä valtiattarekseen, tottelivat he ja kuuntelivat hiljaa, kun hän
sanoi:

»Nyt ei ole aikaa itkemiseen! Meidän on pelastettava kotimme ja
tuhottava viikingit!»

Tämän kuultuaan alkoivat kaikki jälleen parkua, pitäen hänen sanojaan
mielettöminä. Mutta Siniverka komensi heidät uudelleen vaikenemaan.

»Tietysti me emme voi heitä tuhota avoimessa taistelussa, koska te
kerran olette naisia», sanoi hän tavalla, kuin ei hän itse olisi heihin
lainkaan kuulunut. »Mutta minulla on toisellainen keino, joka iski
mieleeni kohta kun olin kuullut heidän tulostaan. Kuulkaa siis! Nyt on
kuuma ja kuiva aika. Kuljettuaan Koroisista tänne saakka ovat viikingit
luonnollisesti janoon nääntymäisillään. Kyläämme tultuaan ehättävät he
siis ensimäiseksi kaivojen ja lähteiden luo janoansa sammuttamaan.
Mutta me myrkytämme kaikkien vesipaikkain vedet ja heistä ei yksikään
ole jäävä henkiin. Itse menemme linnavuorelle ja katsomme sieltä,
kuinka kaivojemme ympärystät täyttyvät kuolevilla viikingeillä.»

»Myrkytämme, myrkytämme! Mutta mistä me tähän hätään saamme niin paljon
myrkkyä kuin siihen tarvitaan?» huusivat naiset.

»Kyllä minä pidän siitä huolen, jos te lupaatte kaikessa totella
minua», vakuutti Siniverka.

Kun naiset lupasivat noudattaa hänen käskyjään, jatkoi hän:

»Menkää nyt kiiruusti ja ottakaa kotoanne kaiken varalta arvokkaimmat
kalleutenne sekä hiukan syötävää ja rientäkää sitten linnavuorelle. Ne
teistä, jotka pystyvät hiukankaan aseita käyttämään, ottakoot mukaansa
jousia ja keihäitä. Minä pidän orjattarineni kyllä muusta huolen. Ja
nyt kiiruusti toimeen, sillä viholliset voivat olla milloin hyvänsä
täällä!»

Kun naiset olivat hajaantuneet, lähetti Siniverka yhden orjatytöistä
houkuttelemaan Teroa kylälle, lukemaan muka loitsuja eräälle sairaalle.
Toisen tytön lähetti hän metsiin ilmottamaan paimenille, että heidän
oli karjoineen pysyttävä toistaiseksi pois kylästä. Sitten rupesi hän
äidin ja jälellä olevien tyttöjen kanssa keräämään talon kulta- ja
hopeakalleuksia, jotka lippaisiin sullottuina vietiin linnavuorelle.

Mutta kun hän arvasi Teron ehtineen jo pois töllistään, lähti hän sinne
nopeasti, seurassaan kaksi vantteraa tyttöä. He tapasivat tietäjän
pirtin tyhjänä ja nurkassa seisoi entisellä paikallaan tuo tuhoisa
tiinu. Siniveran käskystä tarttuivat siihen molemmat tytöt ja niin
lähdettiin vitkastelematta takaisin kylää kohti.

Kaikki olivat jo rientäneet linnavuorelle ja koko kylä oli kuin
kuollut. Omin käsin jakoi Siniverka tiinun sisällyksen kaikkiin
kaivoihin ja lähteisiin. Niiden lähelle asetettiin korvoja ja vesikapat
jätettiin paikoilleen.

Kun kaikki oli valmiina, riensivät tytöt muiden luo linnavuorelle, joka
jyrkkärinteisenä kohosi taampana kylästä. Sen laki oli ympäröity
korkeilla kivivalleilla, joiden sisäpuolelle päästiin kapean aukon
kautta. Tänne olivat nyt sulloutuneet kaikki kylän naiset, lapset ja
vanhukset sekä alempaa jokivarrelta tulleet pakolaiset, pelon ja
jännityksen vallassa odottaen, mitä tuleman piti.

Mutta tuskin oli Siniverka seuralaisineen ehtinyt varustuksen sisään,
kun ensimäiset vihollisjoukot tulivat näkyviin. Kypärit, keihäät ja
terässilmikkopaidat välkkyen päiväpaisteessa marssivat he väsyneesti
laapustaen kylää kohti. Ja kaikki kävi, kuten Siniverka oli sanonut.
Varmistuttuaan siitä, ettei heitä miltään suunnalta ollut vaara
uhkaamassa, hajaantuivat viholliset ja riensivät kaivojen luo sekä
alkoivat vettä ammentaa. Linnavuorella piilevien pakolaisten jännitys
nousi korkeimmilleen, kun he henkeään pidättäen kurkistelivat
vallituksen yli alas kylää kohti.

Hetken kuluttua seurasi kylän tanhuilla omituinen näytelmä. Viholliset
alkoivat hoippua ja meluta kuin juopuneet. Mutta sitä ei kestänyt
kauan. Yksi toisensa jälkeen kaatuivat he maahan, kierien ja väännellen
tuskissaan, kunnes kangistuivat liikkumattomiksi. Hämmästyneinä ja
avuttomina seisoivat kuolevien toveriensa keskellä ne muutaman kymmentä
miestä, jotka eivät olleet veteen kajonneet.

»Nyt ne teistä, jotka uskaltavat jousta jännittää, ottakoot aseensa ja
seuratkoot minua!» huusi Siniverka.

Parikymmentä henkeä puolikasvuisia poikia, ukkoja ja vantteria tyttöjä
liittyi Siniverkaan, lähtien viidakoiden suojassa hiipimään kylää
kohti. Talojen huoneet tarjosivat heille edelleen suojaa, niin että he
pääsivät huomaamatta lähelle eloonjääneitä viikinkejä, jotka
odottamattaan saivat nuolituiskun päällensä. Ne heistä, jotka hengissä
pelastuivat tästä ryöpystä, lähtivät suinpäin pakoon, luullen
suomalaisten koko voiman karanneen heidän kimppuunsa. Katsomatta enää
taakseen tähän kammon ja kuoleman kylään, riensivät he viimeiset
voimansa jännittäen Aurajoen suuhun, tuoden turman sanoman laivoja
vartioimaan jääneille tovereilleen. Viivyttelemättä nostivat he purjeet
ja lähtivät näiltä kovan onnen rannoilta takaisin kotimaahansa.

Kun viholliset olivat lähteneet kylästä, puhalsi Siniverka jälleen
vaskitorvea. Silloin riensivät kyläläiset alas linnavuorelta ja
tunkeilivat ylistyksin ja ilohuudoin Siniveran ympärillä. Mutta hän
lausui heille:

»Yhden asian minä vielä vaadin teiltä. Kun miehet palaavat
sotaretkeltä, on teidän kaikkien mentävä heitä vastaan ja ilmotettava,
että minä olen sillä aikaa tuhonnut suuren viikinkijoukon sekä
pelastanut kotimme. Sitten teidän on esitettävä isälleni
palkintovaatimus, ja se on, ettei hän pakottaisi minua Hari Teljäläisen
vaimoksi. Sillä minä en kärsi häntä. Lupaatteko tämän?»

Yhteen ääneen lupasivat kaikki täyttää Siniveran tahdon.

»Nyt teidän on viipymättä ryhdyttävä työhön», jatkoi Siniverka, »ja
hävitettävä ruumiit ilmaa saastuttamasta. Mutta sitä ennen teidän on
riisuttava kuolleilta heidän aseensa, kypärinsä ja rautapaitansa sekä
kannettava ne kotiini. Niistä näkee isäni, ettemme me ole häntä
tyhjillä puheilla pettäneet.»

He hajaantuivat riisumaan ja korjaamaan kuolleita. Mutta Siniverka etsi
näiden joukosta Anundin, kuninkaanpojan, ruumiin ja otti itselleen
hänen kultaisen kypärinsä.

       *       *       *       *       *

Kului vielä toista kuukautta, ennenkuin suomalaiset palasivat Karjalan
retkeltä. He olivat tulleet lyödyiksi ja palasivat ilman saalista ja
päällikköä. Toivia Lietolainen ja Hari Teljäläinen olivat kumpikin
saaneet taisteluissa surmansa, kuten Tero oli Siniveralle ennustanut.
Kotiin heidät oli johtanut eräs vanhempi soturi.

Päällikkökylän naiset olivat lupauksensa mukaan rientäneet palaavia
vastaan ja ilmottaneet heille, mitä suuria asioita kotona oli sillä
aikaa tapahtunut. Kun he olivat kerääntyneet Toivian pihaan ja
Siniverka ilmestyi kuistille, päässään viikinkipäällikön kultainen
kypäri, seisoivat miehet hämmästyneinä, sillä Siniverka oli yhtäkkiä
kohonnut heidän silmissään ruhtinattareksi. He neuvottelivat hiljaa
keskenään ja sen jälkeen lausui joukon vanhin Siniverkaan kääntyen:

»Me olemme kuulleet, kuinka sinä meidän poissa ollessamme olet
viisaudellasi ja rohkeudellasi tuhonnut suuren vihollisjoukon ja
pelastanut kotimme häviöstä. Ja koska isäsi kaatui sotaretkellämme ja
me siis tällä haavaa olemme ilman päällikköä, niin olemme me tässä nyt
päättäneet, että sinä saat olla meidän suomalaisten päällikkönä siksi
kunnes valitset itsellesi miehen, jolloin me valitsemme hänet
päälliköksemme. Suostutko siis rupeamaan päälliköksemme?»

Rinta aaltoillen ja ilosta punastuen antoi Siniverka suostumuksensa ja
äänekkäästi tervehti häntä väkijoukko valtiaakseen. Mutta itsekseen
päätti Siniverka, ettei hän mene koskaan naimisiin, vaan tahtoo itse
olla koko ikänsä päällikkönä.



Kristuksen kantaja.


Kun turkulainen porvari Anterus Kaukoi keskikesällä v. 1310 palasi
Lyypeksistä, koristi hänen aluksensa kokkaa Pyhän Kristoforoksen puinen
veistokuva, jonka hän matkallaan oli hankkinut laivansa suojelijaksi.
Sellaista ei oltu ennen Turussa nähty ja suuri joukko kansaa seuraili
pitkin rantaa sikäli kuin Kaukoin alus hiljalleen luovi Aurajokea ylös.
Silloin tapahtui ihme ja kansan joukosta kuului hämmästyksen huutoja.
Puusta veistetty pyhimys alkoi näet hymyillä ja nyökytellä päätään
ikäänkuin tervehtien kummallakin joen rannalla liikehtiviä ihmisiä.

Tämän ihmeen näki myöskin kolme munkkia, jotka työskentelivät luostarin
puutarhassa Samppalinnan kupeella.

»Mitä tämä tietää?» huudahtivat yhteen ääneen ja huolestuneina kaksi
nuorempaa munkkia, tehden kolme kertaa ristinmerkin ja kääntyen
kysyvinä kolmannen puoleen, joka oli viisaan näköinen, valkopartainen
ukko.

Isä Petrus nojasi tyynesti lapioonsa, katse luotuna alas joelle, missä
puinen Pyhä Kristoforos yhä hymyili ja nyökäytteli päätään, sekä
lausui:

»Tuhannen vuoden kuluttua palaa nyt Pyhä Kristoforos ensi kerran
syntymämaahansa ja sen vuoksi hän hymyilee ja tervehtii meitä,
myöhäsyntyisiä heimolaisiaan.»

»Salve tibi, sanctissime!» lisäsi hän ja teki pyhimyksen kuvaa kohti
ojennetulla kädellään ristinmerkin.

Mutta hänen nuoret munkkitoverinsa joutuivat hänen sanoistaan yhtä
ymmälle kuin hetki sitten laivan kokassa tapahtuneesta ihmeestä.
Vanhus, joka oli kuulu viisaudestaan ja opistaan, antoi kuitenkin vasta
illalla selityksen sanoilleen.

Kun munkit olivat kerääntyneet illallisaterialle luostarin
ruokahuoneeseen ja keskusteluaiheena oli päivällä tapahtunut ihme,
kysyi isä Petrukselta toinen niistä nuorista luostariveljistä, jotka
hänen kanssaan olivat päivällä ryytimaassa työskennelleet:

»Olisiko siis totta, että Pyhä Kristoforos on syntynyt tässä maassa?»

»Ja kuinka se ei voisi olla totta?» lausui isä Petrus.

»Mutta eikös hän ollut kotoisin Kanaanin maasta?» huomautti priiori.

»Hm, myöhemmin syntyneissä legendoissa sanotaan kyllä niin, mutta,
mikäli minä olen asiaa tutkinut, on se nimien sekottamisesta johtunut
harhakäsitys», vastasi isä Petrus. »Esimerkiksi Pyhän Ansgariuksen
elämäkerran kirjottaja, piispa Rimbertus, sanoo nimenomaan, että Pyhä
Kristoforos oli kotoisin kaukaisesta saaresta Pohjolassa, kynokefalein
eli caninaein kansasta. Ja ihan samanlaisen tiedonannon muistelen
joskus nuoruudessani lukeneeni varhaisemmistakin Pyhän Kristoforoksen
legendoista.»

»Tarkottaisivatko sitte nämä kynokefalit tai caninaeit suomalaisia?»
kysyi priiori.

»Selvästikin!» vastasi isä Petrus. »Kutsutaanhan tämän maan muinaisia
asukkaita vielä nytkin pohjoisempana nimellä kainulaiset eli latinaksi
caninaei. Mutta tämä latinalainen nimenmuoto toi mieleen sanan canis,
koira, ja siitä sai etelämaalaisten parissa alkunsa usko, että täällä
asui koiranpäällä varustettuja ihmisiä eli kreikkalaisella nimellä
kynokefaleja. Näitä nimiä käyttävät suomalaisista Aithikos Istrialainen
ynnä muut varhaisemman ajan scriptores. Myöhemmin hämmennettiin nimi
caninaei yhteen kananealais-nimen kanssa ja alettiin niin muodoin
uskoa, että Pyhä Kristoforos olisi ollut kotoisin Kanaanin maasta eli
Palestiinasta, jossa meidän Herramme eli ja opetti.»

Tämä isä Petruksen sitova todistelu sai munkit täysin vakuutetuiksi ja
ihastuneena huudahti priiori:

»Mikä suuri kunnia meille, että tämä jalo pyhimys on kotoisin meidän
maastamme. Kun me sen nyt tiedämme, niin meidän on kiiruusti hankittava
luostariimme hänen veistokuvansa.»

Hetken kuluttua jatkoi hän:

»Isä Petrus, sinä joka olet niin perillä pyhän kirkkomme opissa ja
kirjotuksissa, kerro meille nyt illan kuluksi ja ylösrakennukseksi
Pyhän Kristoforoksen elämän juoksu, sillä meillä toisilla on hänestä
sangen vajanaiset tiedot, kuten juuri nähtiin.»

       *       *       *       *       *

-- Hänen isänsä oli voimallinen metsästäjä, joka ensimäisten
perhekuntien joukossa oli idästä saapunut tähän maahan, -- alotti isä
Petrus kertomuksensa. Syntyessään oli hän itse jo yhtä vahva kuin
tavalliset lapset kolmivuotiaina. Kun äiti kantoi tämän jättiläislapsen
isän nähtäväksi, joka oli kauan ollut nyreissään siitä, että heille
siihen saakka oli syntynyt pelkkiä tyttäriä, huudahti tämä
äskensyntyneen käteen tarttuen: »Vihdoinkin mies!»

Ja siitä hetkestä oli hänellä nimenä Mies, jota hän kantoi aina siihen
saakka kunnes Herramme itse antoi hänelle uuden nimen. Kahdentoista
vuotiaana oli hän jo täyden miehen mittainen ja taisteli isänsä
rinnalla nahkapukimia ja kiviaseita käyttäviä jotuneita vastaan. Mutta
ennenkuin hän ehti saavuttaa viidettätoista ikävuottaan, tuhoutui hänen
ympäriltään koko perhe näissä taisteluissa ja Mies joutui yksin
maailmalle.

Käyden seikkailusta seikkailuun ja taistelusta taisteluun kulkeusi hän
vähitellen eteläisille maille, missä siihen aikaan hallitsivat
mahtavimmat ruhtinaat. Hänestä, joka oli siinnyt ja kasvanut
taistelussa jättiläisiä vastaan ja jolle hänen pakanallinen isänsä oli
lapsena syöttänyt karhun sydämen, oli itsestäänkin paisunut niin väkevä
jättiläinen, ettei häntä kyennyt voimain mittelyssä kukaan voittamaan.
Sen vuoksi ei hän suostunut palvelemaan muita kuin maailman
voimallisinta kuningasta.

Kun hän siis seikkailevien heimolaistensa ja varjaagien parissa tuli
kerran Konstantinopoliin, jonka keisaria kaikki sanoivat maailman
mahtavimmaksi hallitsijaksi, palkkautui Mies hänen henkivartiakseen ja
palveli häntä järkkymättömällä uskollisuudella.

Kun keisari oli eräänä päivänä miehineen vuoristossa metsästämässä,
juoksi hänen editseen ihmeellinen sysimusta hirvi. Viitaten Miehen
seuraamaan itseään kannusti keisari hevostaan ja lähti ajamaan sitä
takaa. Koko päivän seurasivat he tuon merkillisen eläimen kintereillä.
Ja kun he vihdoin auringon laskiessa saavuttivat sen vuoriston
jylhimmässä osassa, muuttui se yhtäkkiä heidän silmäinsä edessä
paholaiseksi. Silloin kalpeni keisari, horjahti satulassaan ja tehden
hätäisen ristinmerkin käänsi hevosensa pakoon.

Tämän nähdessään huusi Mies ihmeissään:

»Mitä, pelkäätkö sinä, valtias, tuota?»

Mutta pelästynyt keisari huusi hänelle ainoastaan:

»Pois, joutuin pois täältä!»

Silloin sanoi Mies:

»Sinä et siis olekaan mahtavin mies maailmassa, koska pelkäät tuota?
Hyvä, saatettuani sinut seuralaistesi luokse luovun minä oitis
palveluksestasi ja palaan hänen luokseen.»

Ja kauhistunut keisari kuuli takaansa paholaisen pilkallisen
voittonaurun.

Saatettuaan keisarin muun metsästysseurueen luokse, luopui Mies
sanojensa mukaan hänen palveluksestaan ja palasi vuoristoon etsimään
paholaista. Hän löysi hänet äskeiseltä paikalta ja tarjoutui kohta
hänen palvelukseensa. Mielihyvin otti paholainen hänen tarjouksensa
vastaan ja kontrahti tehtiin. Mies sai tehtäväkseen hävittää kirkkoja
ja tuhota luostareita.

Samalla järkkymättömällä uskollisuudella kuin ennen keisaria, palveli
hän nyt paholaista. Suurilla kallionlohkareilla pommitti hän väsymättä
kirkkoja ja hätä ja valitus täytti laaksot, sillä luhistuneet
kirkonmuurit ja raiskatut luostaripuutarhat osottivat, missä
jättiläinen Mies oli liikkunut.

Välistä, kun hän yksinään kiipeili vuorilla ja antoi silmäinsä liukua
yli äärettömäin metsien, joiden keskellä pilkotti järviä tai luikerteli
virtoja hopeisina nauhoina, hiipi hänen sydämeensä murheellinen kaiho
ja hän ikävöitsi kaukaisen syntymämaansa metsiä. Mutta hän oli
luonteeltaan uskollinen ja lupauksensa pitäen palveli hän edelleen
paholaista.

Kun he eräänä päivänä, uusia hävityksiä suunnitellen, kulkivat
paholaisen kanssa pitkin vuoripolkua, kohtasivat he tienoheen
pystytetyn pylvään, johon paimenten suojaksi oli kiinnitetty
yksinkertainen ristiinnaulitunkuva. Sen nähdessään kalpeni paholainen,
vetäytyi säikähtyneenä takaisin ja poikkesi syrjään polulta.

»Mitä nyt, valtias, pelkäätkö sinä tuota?» huudahti hämmästynyt Mies.
»Kuka hän sitten on?»

»Etkö tiedä, sehän on ristiinnaulittu Kristus, minun pahin
vihamieheni!» huusi paholainen hampaitaan kiristellen.

»Hän on siis sinua mahtavampi, koska sinä pelkäät häntä», lausui Mies.

Mutta vältellen vastasi paholainen:

»Hän on juuri se, jonka vahingoksi me hävitämme kirkkoja ja
luostareita.»

»Hyvä, minä luovun tästä hetkestä lähtien sinun palveluksestasi ja
lähden etsimään Kristusta, jota sinä pelkäät», ilmotti Mies, »sillä
minä tahdon palvella ainoastaan kaikista mahtavinta.»

Ja kontrahdin rikkoen jätti hän siihen paholaisen palvelemisen sekä
lähti etsimään Kristusta.

Kauan kierteli hän maita ja kyseli ihmisiltä Kristusta. Kukaan ei
tiennyt neuvoa, missä Kristus oli, mutta Mies jatkoi yhä etsintäänsä,
sillä hän oli luonteeltansa myöskin sangen itsepintainen.

Kerran hän sitten, laajan metsäisen tienoon halki vaeltaessaan, osui
uupuneena yksinäisen erakon majalle.

»Voitko sinä, vanhus, joka näytät niin viisaalta ja paljon kokeneelta,
neuvoa minulle missä saa tavata Kristuksen?» kysyi hän erakolta.

»Kyllä, sillä minä olen yksi hänen vähäisimmistä palvelijoistaan»,
vastasi erakko.

Tämän kuultuaan ihastui Mies suuresti ja tiedusteli edelleen, mistä hän
löytäisi Kristuksen.

»Häntä löytääksesi ei sinun, poikani, tarvitse ottaa askeltakaan, sillä
hän on kaikkialla läsnäoleva», sanoi erakko.

Tätä ei Mies kuitenkaan käsittänyt, vaan kysyi epäröiden:

»Mutta onhan hän mahtavin ruhtinas maan päällä?»

»On kyllä, sillä hän on maan ja taivaan herra», vastasi erakko.

»Niin, minä uskon sen, sillä minä olen nähnyt paholaisen peljästyvän
hänen kuvansa edessä», sanoi Mies. »Ja nyt minä tahtoisin päästä hänen
palvelukseensa.»

Nähdessään hänen yksinkertaisen ja lujan uskonsa, opetti erakko
vieraalleen enemmän Kristuksesta ja vei hänet sitten lähteen luokse
sekä kastoi.

»Neuvo nyt minulle, kuinka minun on palveltava uutta herraani», pyysi
Mies kasteen jälkeen.

»Aivan kuten minäkin», vastasi erakko, »paastoten, rukoillen ja
valvoen.»

Silloin ojensi Mies suoraksi kahdentoista jalan mittaisen vartensa ja
huudahti:

»Mutta katsohan minua ja päätä itse, voinko minä mitenkään paastota --
minä, joka tarvitsen nälkääni kokonaisen lampaan. Ja valvominen on
minulle aivan yhtä työlästä enkä minä myöskään pysty rukoilemaan. Ei,
neuvo minulle jotakin muuta.»

Tämän kuullessaan tuli erakko murheelliseksi opetuslapsensa tähden ja
vaipui mietteisiinsä. Mutta muistaessaan hänen lujan uskonsa ja hartaan
halunsa palvella Kristusta, kirkastui hänen katseensa jälleen ja hän
lausui:

»Niin, eiväthän kaikki perheen palvelijat palvele isäntäänsä samaa
työtä tehden. Nyt, poikani, tiedän työn, joka soveltuu sinulle ja on
samalla otollinen herrallemme Kristukselle. Tule ja seuraa minua.»

Erakko vaelsi Miehen edellä, kunnes tie päättyi leveän ja vuolaan
virran äyräälle.

»Katsohan», lausui erakko, »tätä tietä myöten kulkee paljon hurskaita
pyhiinvaeltajia ja heidän on sangen työlästä päästä tämän vaarallisen
virran yli ja monta heistä on saanut surmansa sen vuolteissa. Asetu
sinä tähän asumaan ja auta heitä virran yli. Siten tulevat sinun
jättiläisvoimasi parhaiten käytetyiksi Kristuksen palvelukseen.»

Mies suostui erakon esitykseen ja jäi lautturiksi virralle.
Uskollisesti palveli hän näkymätöntä herraansa, kantaen vuodesta
vuoteen jättiläishartioillaan köyhiä pyhiinvaeltajia yli virran.

Mutta kun toisinaan ei päiväkausiin ilmestynyt ketään ylitse autettavia
ja Mies istui yksinään virran äyräällä, tuijottaen laineisiin, jotka
kaukaa tullen vierivät toiseen kaukaisuuteen, hiipi jälleen hänen
sydämeensä raskas kaiho ja ikävä kaukaiseen syntymämaahansa, jossa
hänen varhaisin kotinsa oli ollut samanlaisen virran äyräällä. Mutta
uskollisena pysyi hän nytkin kutsumiselleen ja odotti vielä kerran
saavansa nähdä herran, jota hän palveli.

Eräänä päivänä ilmestyi sitten rannalle hänen edellinen herransa,
paholainen, ja aikoi pilkata hänen nykyistä tointansa.

»Kuinka sinä palvelet olentoa, jota et ole koskaan nähnyt ja joka ei
kertaakaan saavu luoksesi maksamaan sinulle palkkaasi» puhui se.
»Töistähän sinun oli minun palveluksessani, jolloin sinulla oli
tilaisuus saada kultaa ja mainetta niin paljon kuin halusit.»

»Nykyiseltä herraltani saan minä palkan kuoltuani», vastasi Mies, »ja
sitäpaitsi hentoisin minä palvella häntä ilman palkkaakin, koska hän on
maailman voimallisin ruhtinas.»

»Voimallisin ruhtinasko sellainen, jota ei koskaan eikä missään näe?»
jatkoi paholainen. »Minä uskon, ettei häntä niin ollen ole lainkaan
olemassa, vaan kaikki tyyni on tuon hupsun erakon aivoissa syntynyttä
houretta.»

»Kyllä hän on olemassa, sillä minä olen nähnyt sinun itsesi kalpenevan
jo hänen pelkän kuvansa edessä», vastasi Mies vakaisesti.

Tämän kuultuaan suuttui paholainen hirveästi ja lähti kirouksia syytäen
hänen luotaan.

Mutta kohta hänen mentyään ilmestyi rannalle vähäinen lapsi, joka
tahtoi päästä toiselle rannalle. Hellävaroen asetti Mies hänet
olkapäälleen ja lähti sauvallaan itseään tukien kahlaamaan virran yli.
Mutta joka askeleella lisääntyi lapsen paino ja keskivirralle
ehdittyään painui Mies kumaraan hänen allaan. Kuta lähemmäs toista
rantaa hän pääsi, sitä raskaammaksi kävi lapsukainen hänen
hartioillaan. Lähelle vedenpintaa painuneena ponnisteli hän läähättäen
eteenpäin ja kerran luuli hän jo vaipuvansa virran vuolteisiin.
Viimeiset voimansa ponnistaen pääsi hän vihdoin lopen uupuneena
rannalle.

»Mikä ihmeellinen paino sinussa, lapsukainen, on, kun kokonaan uuvutit
minut, jättiläisen?» huoahti hän taakkansa rannalle laskien.

Silloin lausui lapsi hämmästyneelle saattajalleen:

»Miksi ihmettelet minun painoani, sillä maailman syntitaakka lepää
minun hartioillani. Minä olen se, jota sinä nämä vuodet olet niin
uskollisesti palvellut.»

Samassa muuttui lapsi täysikasvuiseksi mieheksi, jonka käsissä ja
jaloissa oli naulanreiät sekä kylessä avoin haava.

»Ja tästä lähin», jatkoi Kristus, »ei sinua enää pidä kutsuttaman
Mieheksi, vaan sinun nimesi olkoon Kristoforos, se on niin paljon kuin
Kristuksen kantaja.»

Ja siunaten ojensi hän kätensä polvistuneen Kristoforoksen yli sekä
häipyi näkyvistä.

Mutta suuri onni ja autuus täyttivät Kristoforoksen sydämen ja entistä
suuremmalla uskollisuudella ja hartaudella palveli hän sen jälkeen
herraansa ja laajalle levisi maine hänen hurskaudestaan.

Niihin aikoihin hallitsi siinä maakunnassa jumalaton maaherra nimeltä
Dagnus. Hän alkoi kadehtia Kristoforosta, jonka nuhteettomuutta kaikki
ylistivät ja tekosyytösten nojalla otatti hän hänet kiinni sekä sulki
tyrmään. Saadakseen hänet suistetuksi siveyden tieltä, lähetti hän
vankihuoneeseen toinen toistaan kauniimpia neitoja viettelemään
Kristoforosta. Mutta vanki ei horjunut, vaan käännytti sen sijaan
hurskaudellaan viettelijänsäkin totiseen Kristuksen tuntemiseen.

Tästä kiihtyi Dagnuksen viha entistä suurempaan vimmaan. Hän ruoskitti
Kristoforosta hehkuvilla rautaraipoilla ja istutti hänet tuliseksi
kuumennettuun rautatuoliin, mutta mikään ei saanut hänen uskoaan
horjumaan. Päinvastoin kääntyivät hänen piinaajansa toinen toisena
jälkeen, päästäkseen osallisiksi samasta uskosta.

Silloin tuotatti Dagnus Kristoforoksen huvilinnansa puistoon, jossa hän
piti juhlaa jumalattomain vierastensa kanssa, aikoen häntä rääkätä
kaikkien näiden läsnäollessa. Kristoforos sidottiin puuhun ja Dagnus
käski taitavimman jousimiehensä nuolilla naulita vangin jäsen jäseneltä
puuhun. Mutta Kristoforoksen rinnalla seisoi muille näkymätönnä pyhä
äiti ja ensimäinen nuoli, jonka jousimies ampui, kilpistyi vankia
vahingoittamatta takaisin ja puhkasi Dagnukselta silmän. Tämän
nähdessään tarjosi Kristoforos päänsä, että hänen verellään
parannettaisiin maaherran silmä. Hänet mestattiin ja kohta kun hänen
verellään siveltiin puhjennutta silmää, parani se ennalleen.

Niin kärsi ensimäinen kristitty suomalainen marttyyrikuoleman. Hänet
otettiin pyhimysten joukkoon ja varsinkin merimiehet ja sepät pitävät
häntä suojelijanaan ja esirukoilijanaan.

Hetken vaiti oltuaan lopetti isä Petrus kertomuksensa näin:

Nyt on Pyhä Kristoforos veistokuvan muodossa palannut takaisin
synnyinmaahansa ja nähdessään, että tännekin on jo pystytetty
Kristuksen kirkkoja, kirkasti hymy kuvapatsaan kasvoja.



Kohtalon kourissa.


Heikin messuksi v. 1351 saapui Turkuun muun muassa eräs hollantilainen
laiva. Kohta kun se oli asettunut Aurajokeen, kuoli muuan
laivamiehistä, joka tulomatkalla oli sairastunut. Laivuri salasi hänen
kuolemansa ja heitätti ruumiin yöllä virtaan. Mutta seuraavana päivänä
kohosi se pinnalle ja kellui joella kaikkien nähtävänä. Se oli pahasti
turvonnut ja se oli täynnä paiseita ja mustia pilkkuja.

Samana päivänä sairastui eräs porvarinrenki, joka isäntänsä puolesta
oli ollut hakemassa tavaroita hollantilaisesta laivasta. Hän sai
ankaroita ylenannatuskohtauksia, kainaloihin ja polviin nousi kipeitä
paisumia ja kaikkialle ihoon ilmestyi samanlaisia mustia pilkkuja kuin
joessa nähdyllä ruumiilla. Parin päivän kuluttua hän kuoli, mutta sitä
ennen oli naapuritalossa ilmestynyt samanlaisia taudinoireita.

Musta surma oli siis saapunut Suomeen ja ihmiset valtasi hätä ja
kauhistus.

Siitä oli jo paljon aikaisemmin saapunut viestejä Suomeen. Sillä vuosia
sitten se oli tullut Aasiasta Etelä-Europaan ja sanansaattajinaan
maanjäristykset ja katovuodet oli se kulkenut maasta maahan, siirtyen
hiljalleen mutta varmasti pohjoista kohti. Viimeisinä vuosina se oli
raivonnut Saksassa, Norjassa ja Ruotsissa. Kolmella neljänneksellä
olivat ihmiset vähentyneet kaikissa maissa missä se oli vieraillut ja
kokonaisia pitäjiä kerrottiin Ruotsissakin tulleen autioiksi, niin että
kirkkojen kynnysten edessä rehottivat jo pajupensaat.

Ja nyt tuo hirveä vieras oli vuorostaan saapunut Suomeen!

Tähän aikaan oli Pyhän Olavin luostarissa Turussa saarnaajaveli nimeltä
Tuomas. Hän oli ollut aina hiljainen ja itseensäsulkeutunut mies. Kun
ulkomailta oli saapunut viestejä suurista vitsauksista, oli hän
pukeutunut karvapaitaan, alkanut paastota ja ruoskia itseään sekä
julistaa viimeisen ajan tulemista. Tätä hän oli tehnyt jo vuosikausia,
antaen tukkansa ja partansa kasvaa pitkäksi ja muuttuen alituisesta
paastoamisesta laihaksi kuin luuranko. Toiset pitivät häntä
heikkomielisenä, mutta toiset hurskaana Jumalan miehenä.

Kun toinen mustan surman uhri oli kuollut ja säikähtynyt markkinakansa
varustausi kiiruusti hajaantumaan tästä kovanonnen kaupungista,
ilmestyi Tuomas Luostarimäen korkeimmalle kukkulalle ja kädet kaupungin
yli ojennettuna huusi:

»Neljäs sinetti on avattu ja katso, hiirenkarvainen orhi on lähtenyt
maata kiertämään, ja joka sen päällä istuu, sen nimi on kuolema, ja
helvetti noudattaa häntä ja hänelle on annettu voima tappaa neljättä
osaa maan päältä. Sillä se suuri hänen vihansa päivä on tullut ja kuka
voi pysyä!»

Kauhistuneina löivät ihmiset rintoihinsa, ja toisten kiiruhtaessa pois
kaupungista, riensivät toiset kirkkoon, jossa Pyhän Henrikin luut oli
asetettu kansan suudeltavaksi ja jossa itse piispa suoritti
esirukouksia.

Mutta Tuomas jätti tämän jälkeen luostarin ja lähti maakuntaan
julistamaan viimeisen ajan saapumista. Mustaan dominikaanikaapuun
verhottuna kulki tuo pörröinen, luurangoksi laihtunut munkki, jonka
sisään painuneet silmät hehkuivat kuin hiilet, mustan surman
edelläkävijänä kylästä kylään, saarnaten noiden ilmestyskirjan sanojen
johdosta ja kehottaen ihmisiä pikaiseen katumukseen ja parannukseen. Ja
kaikkialla valtasi ihmiset suuri hätä ja joukottain riensivät he
pappien luokse tunnustamaan syntejään sekä kantoivat uhrikynttilöitä
Pyhälle Henrikille, Pyhälle Uotille ja Erikille. Toiset tekivät suuria
uhri- ja pyhiinvaelluslupauksia, toiset turvautuivat samalla kertaa
sekä pyhimyksiin että vanhoihin esi-isäin taikoihin ja muutamat
pakenivat perheineen erämaihin, jättäen talonsa autioiksi.

       *       *       *       *       *

Dominus Henricus, Hauhon seurakunnan kirkkoherra, oli juuri lopettanut
iltamessun ja astui ulos kirkosta kanttorin seurassa, sillä muita
kuulijoita ei hänellä arkipäiväin iltamessussa tavallisesti ollut.
Taivaalle oli kohoamassa synkkä ukkospilvi, josta leimahteli
monipolvisia salamoita. Kirkkoherra hyvästeli kanttorin ja riensi
nopeasti pappilaan. Suljettuaan ikkunaluukut sytytti hän kynttilän ja
perhe asettui illallispöytään, samalla kun ulkona puhkesi valtavan
jyrinän säestämä rankkasade.

Mutta kuta ankarammin myrsky pauhasi ulkopuolella, sitä kotoisemmalta
ja viihdykkäämmältä tuntui sisällä papin tuvassa.

Kynttilä valaisi siistiä huonetta jykevine uuneineen, avarine
uudinsänkyineen, astiahyllyineen ja nurkkaan ripustettuine
ristiinnaulitunkuvineen. Herra Henrik oli vasta kolmekymmenviisivuotias
mies, joka eli onnellisena perheensä keskellä ja sovussa seurakuntansa
kanssa. Hänellä oli kaksi kirkassilmäistä poikaa ja pieni tyttö, joista
oli vaikea sanoa, olivatko he enemmän isän vai äidin näköisiä, sillä
molemmat vanhemmat muistuttivat siinä määrin toisiaan, että heitä olisi
outo luullut sisaruksiksi -- seikka, jonka ihmiset sanoivat todistavan
heidän avioliittonsa onnellisuutta.

»Hyvä Jumala, minkälainen ilma siellä nousi!» sanoi vaimo ja teki
ristinmerkin.

»Onkin ollut koko kesän niin tukala helle», huomautti siihen
kirkkoherra. »Mutta hyvän vuoden me saamme, elleivät rukiit nyt mene
kovin pahasti lakoon.»

»Suokoon Jumala, että tulisi leipää, sillä onhan meillä ollut peräkkäin
kaksi huonoa vuotta. Viime kesänä turmelivat loppumattomat sateet
viljan ja sitä edellisenä pani halla. Mutta mitä tuo on, eihän sinua
vain tultane tällaisella ilmalla jonkun kuolevan luokse hakemaan?»
keskeytti vaimo puhelunsa, kun oven takaa kuului voimakas kolkutus.

Kirkkoherra meni avaamaan ovea ja tupaan astui läpimärkä
saarnaajamunkki, jonka kaapu oli vyötetty nuoranpätkällä ja jonka vettä
valuva tukka ulottui harteille.

Se oli veli Tuomas, joka kiertomatkallaan oli nyt saapunut Hauholle.

»Pax tecum, frater!» tervehti hän käheällä äänellä, herra Henrikin
toivottaessa hänelle Jumalan rauhaa.

Tultuaan kynttilän valopiiriin pysähtyi munkki ja tuijotti hetken
ääneti perheenäitiä ja lapsia, joista nuorin valmistausi purskahtamaan
itkuun, nähdessään tuon kummitusmaisen vieraan. Sitten viittasi munkki
luisevalla ja koukkuisella sormellaan äitiä ja kysyi kirkkoherralta:

»Onko tuo sinun vaimosi?»

Hämilleen joutuen nyökkäsi herra Henrik myöntävästi, minkä jälkeen
munkki osotti sormellaan lapsia ja kysyi:

»Ja nuo sinun lapsiasi?»

Herra Henrik teki jälleen myöntävän eleen, minkä jälkeen munkki ojensi
kätensä ylös ja äänensä korottaen lausui:

»Voi sinua, sinä Belialin pappi, joka elät saastaisessa liitossa Eevan
tyttären kanssa, vaikka tiedät, että se on kielletty kirkon
palvelijalta. Sinun uppiniskaisuutesi takia on tätäkin seurakuntaa nyt
kohtaava Jumalan viha. Sillä tiedä, että minun jälessäni kulkee se,
joka ratsastaa hiiren karvaisella orhilla ja jonka nimi on kuolema.
Musta surma liikkuu Suomessa ja jumalattomain suiden pitää parkumaan.
Aja nopeasti pois ne, joiden kanssa sinulla ei ole lupa elää yhdessä ja
tee pikainen parannus, että sielusi pelastettaisiin!»

Tämän sanottuaan kääntyi munkki ja palasi myrskyiseen yöhön.

»Pyhä Jumalan äiti, siinä me nyt taas olemme!» huudahti vaimo
epätoivoisesti ja purskahti itkuun.

Lapset katsoivat hätääntyneinä toisesta toiseen ja alkoivat sitten
omalla itkullaan säestää äitiä.

Herra Henrik oli munkin sanoista tyrmistynyt aivan sanattomaksi. Mutta
nähdessään vaimonsa ja lastensa itkevän, koetti hän ryhdistää itseään
ja huolettomuutta tavotellen lausui hän:

»Mitä varten, äitiseni, otat noin vakavasti tuon maankiertäjän sanat!
Näithän, ettei hän ollut täysijärkinen, vaan ylettömäin paastojen ja
itsekidutusten hullaannuttama poloinen. Mitä sellaisen puheista!»

»Niin, mutta tiedäthän hyvin, ettei tuo höperö ole ainoa, joka
tuomitsee meidän yhdyselämämme», nyyhkytti vaimo. »Olen huomannut samaa
monen seurakuntalaisemmekin käytöksessä, vaikk'eivät he olekaan mitään
puhuneet.»

»Hm, sinä liiottelet varmaankin, sillä en minä ainakaan ole mitään
huomannut», koetti kirkkoherra tyynnyttää vaimoaan, vaikka hän itsekin
oli kyllä ollut seurakuntalaistensa käytöksessä samaa huomaavinaan.

»Ja eikö hän puhunut jotakin mustasta surmasta, että se liikkuu jo
täällä meidänkin maassa?» jatkoi vaimo.

»Taisipa puhua, mutta siitä tuskin on meille mitään vaaraa, jos se nyt
solisikin Suomeen tullut, sillä elämmehän me täällä siksi syrjässä»,
vastasi kirkkoherra.

Itse asiassa häntä ei musta surma huolettanut siinä määrin kuin heidän
avioliittoasiansa. Aina viime vuoteen saakka oli hän elänyt onnellisena
perheensä keskellä, mutta sitten oli yhtäkkiä hänen kuten muidenkin
pappien kotoinen elämä tullut perustuksiaan myöten järkytetyksi. Sen
olivat saaneet aikaan piispan julkaisemat, pappien naimattomuutta
koskevat statuutit.

Jo satakunta vuotta sitten, Skeningen kirkolliskokouksessa, oli
säädetty selibaatti eli pappien naimattomuus pohjoismaissa. Kauan oli
sitä vastustettu Ruotsissa, ja Suomessa olivat papit näihin saakka
eläneet vanhan tavan mukaan avioliitossa. Niin oli herra Henrikkin
papinvirkaan päästyään nainut nuoruutensa rakastetun ja viettänyt hänen
kanssaan onnellista yhteiselämää. Mutta nyt oli piispa Hemming ryhtynyt
tarmokkaasti toteuttamaan näihin saakka laiminlyötyä selibaattia. Viime
vuonna oli hän antanut ulos statuuttinsa ja ympäri maan oli hänen
puolestaan kiertänyt kaksi kaniikkia ilmottamassa papeille, että
niiden, jotka olivat naimisissa, tuli ennen vuoden loppua erota
perheistään ja toimittaa ne pitäjän alueelta pois, jottei kirkon
omaisuus tulisi heidän kauttaan haaskatuksi. Poikkeusta ei sallittu
kenenkään suhteen ja kaniikit olivat lisäksi ilmottaneet, että he
seuraavan vuoden alussa käyvät tarkastamassa, onko määräys pantu
toimeen.

Kuin salama oli tämä toimenpide iskenyt moneen rauhaisaan pappilaan,
aiheuttaen kaikkialla surua ja epätoivoa. Mutta käskyä oli viran
menettämisen uhalla noudatettava. Vuoden loppuun oli herra Henrik
pitänyt perheensä kotona ja vienyt sitten vaimonsa ja lapsensa
Viipuriin vanhempainsa luo. Haikea oli ollut ero ja isä oli luvannut
käydä heitä tervehtimässä niin usein kuin siihen tilaisuutta tarjoutui.
Sitten hän oli palannut Hauholle autioksi jääneeseen pappilaansa,
hoitaakseen paimenvirkaansa.

Se oli ollut onnetonta aikaa. Koti, jossa nyt askaroi vieras
emännöitsijä, oli tuntunut kylmältä ja kolkolta. Poissa oli kodin
viihdyttäjä, hellä puoliso, ja vaienneet olivat lasten äänet ja tästä
kaikesta olivat hänen voimakkaat perhevaistonsa suunnattomasti
kärsineet. Hän oli viettänyt unettomia öitä, laihtunut ja kalvistunut.
Lopulta oli hänen ikävöimisensä käynyt ihan sietämättömäksi, ja silloin
hän oli päättänyt noutaa perheensä takaisin, tuli mitä tuli. Hän oli
kuullut toistenkin virkaveljiensä tavalla tai toisella rikkoneen
piispan ankaria määräyksiä ja se oli rohkaissut häntä päätöksessään.
Eliväthän he sitä paitsi täällä Hauholla siksi syrjässä, että hänen
selibaatinrikkomuksensa saattoi hyvinkin jäädä huomaamatta. Ja jos
piispa tai tuomiokapitulin jäseniä milloin tulisi tarkastusmatkalle,
niin saattoihan hän siksi aikaa toimittaa perheensä syrjään.

Kevättalvella hän oli tuonut perheensä takaisin. Sen jälkeen oli hän
elänyt taas tyytyväisenä ja koti oli tuntunut jälleen kodilta, kun sen
piirissä liikkui kaikesta huolehtiva perheenäiti ja kun huoneet
kaikuivat raikkaista lasten äänistä. Hän oli nukkunut yönsä
rauhallisesti ja väri oli jälleen palannut hänen kasvoilleen.

Kuitenkaan ei hän tuntenut perheonneaan enää täysin eheäksi. Piispan
statuutit olivat edelleen olemassa ja niiden noudattamista valvoi
kirkon esimiehen ankara silmä. Se heitti alati uhkaavan varjon hänen
kotielämänsä yli. Sen lisäksi oli seurakuntalaisissakin alkanut ilmetä
nyreämielisyyttä. He olivat tietysti saaneet hekin tietoonsa, mitä
piispa oli säätänyt pappien naimattomuudesta. Piispa oli heille Jumalan
sijainen ja sen rikkominen mitä hän sääti, oli raskas synti. Heidän
pappinsa oli nyt asettunut piispan säätämisiä vastaan ja siitä saattoi
koitua Jumalan rangaistus ei ainoastaan papille, vaan koko
seurakunnallekin.

       *       *       *       *       *

Herra Henrik oli nukkunut yönsä huonosti ja vielä enemmän olivat hänen
vaimoaan vaivanneet huolettavat ajatukset ja kaiken karvaiset
levottomat unet. Ainoastaan lapset olivat iloisia ja virkkuja, kuten
tavallista, eivätkä näyttäneet enää muistavankaan illallista ikävää
kohtausta. He kirmailivat pihanurmella, yhtä huolettomina kuin
pääskyset, jotka sirosti kaarrellen tuijailivat pihan yllä. Tänään
olikin harvinaisen herttainen ja raikas ilma, kuten aina ukkossateen
jälkeen.

Herra Henrik oli aamiaisen syötyään käynyt katsomassa ruispeltoaan ja
istui nyt päiväpaisteessa kuistilla, seuraten alakuloisin ilmein
lastensa leikkiä. Hänen vaimonsa ruokki kanoja pihatossa ja kaikki oli
siis näköjään niin kesäisen leppeätä ja rauhallista kuin koskaan.

Mutta kun hän hetkisen kuluttua irrotti katseensa tästä kotoisesta
taulusta ja antoi sen kiertää ympäristöä, näki hän kirkon luona
miesjoukon, joka läheni pappilaa. Ikävät aavistukset täyttivät hänen
mielensä, kun hän näköjään rauhallisena istui paikallaan ja odotti
tulijoita.

Miehiä oli parisenkymmentä. He olivat uhkaavan ja synkän näköisiä ja
useimmat heistä olivat asestettuja. Pihaan tultuaan pysähtyivät he
tiheänä ryhmänä lähelle kuistia ja joukosta astui esiin pitkäpartainen
ja iäkäs talonpoika. Keihääseensä nojautuen puhui hän:

»Koska sinä, kirkkoherra, vastoin piispan määräystä asut yhdessä
perheesi kanssa, niin olemme me tulleet tänne vaatimaan, että sinun on
toteltava piispaa ja erottava perheestäsi. Me olemme kuulleet, että
musta surma on jo meidänkin maassamme liikkeessä ja me emme tahdo, että
Jumala tuhoaa pitäjämme sinun uppiniskaisuutesi takia. Toimita siis
heti perhe pois luotasi, jos mielit elää rauhassa kanssamme.»

»Muutoin poltamme me pappilan perustuksiaan myöten», lisäsi johtajan
sanoihin uhkaava ääni miesjoukosta.

Herra Henrik nousi paikaltaan ja ääni kiihtymyksestä väristen vastasi:

»Miltä teistä itsestänne tuntuisi, jos teitä kotinne polttamisen uhalla
käskettäisiin eroamaan vaimostanne ja lapsistanne? Minun avioliittoni
on solmittu Jumalan edessä ja mitä Jumala on yhteen liittänyt, sitä ei
ihmisten pidä erottaman, sanoo pyhä kirja. Kuinka te siis uskallatte
sekaantua Jumalan tuomiovaltaan ja tulla sielunpaimenenne luo
esittämään niin julmia vaatimuksia?»

Kun kukaan miehistä ei pitänyt kiirettä tähän vastaamaan, jatkoi hän:

»Enkö minä ole aina elänyt sovinnossa teidän kanssanne ja ollut valmis
yöllä ja päivällä täyttämään paimenvirkani vaatimukset? Olenko minä
kieltänyt keneltäkään sakramenttia, sortanut köyhiä tai kiskonut
liikoja kymmenyksiä?»

Näiden kysymysten johdosta nolostuivat miehet huomattavasti, kunnes
joukon johtaja otti jälleen puheenvuoron ja lausui:

»Se on kyllä totta, että sinä olet aina menetellyt kohtuullisesti
meidän kanssamme, emmekä me sinua muusta syytäkään kuin siitä, että
sinä et ole totellut piispan käskyä. Emme me yksinkertaiset miehet
tunne pyhää kirjaa, vaan pidämme kiinni siitä, että mitä piispa sanoo
tai päättää, se on oikein. Siinä me pysymme ja vaadimme sinua
kiiruimmiten tekemään, mitä piispa on käskenyt, sillä muutoin meitä
kaikkia uhkaa perikato.»

Piispan määräykseen vetoaminen sai kirkkoherran sanattomaksi.
Masentuneena ja vaieten loi hän katseensa alas, minkä johdosta
miesjoukon uhka kohosi ennalleen. Johtaja lausui vielä:

»Ylihuomenna me tulemme takaisin ja jos silloin tapaamme täällä vielä
kaikki ennallaan, niin silloin ryhdymme me enempään.»

»Poltamme pappilan perustuksiaan myöten!» lisäsi äskeinen uhkaava ääni.

Tämän jälkeen lähti miesjoukko pihasta.

Herra Henrik tirkisteli sekavin tuntein heidän jälkeensä ja astui
sitten tupaan, jonne hänen vaimonsa oli lasten kanssa vetäytynyt. Vaimo
oli kuullut kaikki ja jakkaralle vaipuneena itki hän ääneensä.

»Tämä on kaikki sen munkki-hullun työtä!» virkahti Herra Henrik jotakin
sanoakseen ja istui neuvotonna vaimonsa viereen.

»Tyynnyhän nyt, äitiseni, en minä jätä. teitä kenen hyvänsä
uhkauksista», koetti hän tätä lohduttaa.

»Mutta nehän uhkasivat polttaa kotimme», vaikeroi vaimo.

»Sitä he toki varovat tekemästä!» vastasi mies.

Sen hän sanoi ainoastaan vaimoaan tyynnyttääkseen, sillä miesten
uhkaavasta käytöksestä tiesi hän, että he lähenevän mustan surman
pelottamina olivat valmiit mihin tahansa.

Hetken kuluttua kohotti hän painuneen päänsä ja lausui:

»Meidän on viisainta väistyä, ainakin toistaiseksi. Lähdemme jälleen
Viipuriin, ja ellemme enää voi yhdessä elää täällä Hauholla, niin
jätämme sen kokonaan. Minä opettelen isäni ammatin ja rupean porvariksi
Viipurissa. Silloin meitä ei voi kukaan enää pakottaa erilleen.»

Nämä kirkkoherran sanat tyynnyttivät ja rohkaisivat vaimoa. Hän kuivasi
kyyneleensä ja vastasi:

»Lähtekäämme jo huomispäivän kuluessa, sillä minä en voi täällä enää
viettää levollista hetkeä.»

       *       *       *       *       *

Hyvissä ajoin seuraavana päivänä oli perhe matkavalmiina. Pappilassa
oli kaksi hevosta ja niistä seurasi toinen matkalle lähtijöitä. Sen
selkään sälytettiin tarpeellisimmat mukaan otettavat tavarat sekä kaksi
nuorinta lasta. Isä ja äiti sekä vanhin poika saivat suorittaa matkan
jalkaisin. Renki ja palvelijatar jäivät pappilaan pitämään huolta
karjasta sekä korjaamaan eloja. Talvikelillä aikoi sitten kirkkoherra
käydä hakemassa muun omaisuutensa Viipuriin.

Niin lähti tämä aikakauden tylyn katsantokannan vainoama, kodistaan
häädetty perhe vaivaloiselle matkalleen, isän taluttaessa hevosta ja
äidin sekä vanhimman pojan astellessa hänen rinnallaan.

Kaikkialle olivat jo viestit levinneet mustan surman tulosta ja
peljästyneinä kyselivät ihmiset toisiltaan, mitä heidän tuli tehdä
henkensä pelastaakseen. Pari päivää matkalla oltuaan yöpyivät
pakolaisemme myöhään illalla erääseen taloon Hollolassa. Kun aamulla
noustiin levolta, jäi yksi talon miehistä vuoteelleen valittaen ja
vääntelehtien. Hänen ihossaan näkyi tummia pilkkuja: mustan surman
kaameat merkit.

Peljästyneinä kiiruhtivat silloin matkalaisemme taipaleelle.

Mutta ennenkuin he ehtivät seuraavaan yöpaikkaan, sai nuorin lapsi
ylenannatuskohtauksen, valittaen kipua sisällään sekä pyörrytystä
päässään. Heille ei sen takia annettu yösijaa ja vihdoin täytyi heidän
sairaan lapsensa kanssa tunkeutua omin lupinsa erään talon saunaan.
Lapsukainen valitti tuskiaan koko yön ja aamulla oli hänen ruumiinsa
mustien pilkkujen peittämä. Iltapäivällä hän matkalla oltaessa huokasi
viimeisen henkäyksensä. Epätoivoiset vanhemmat hautasivat hänet omin
käsin Valkealan kalmistoon, jatkaen sen jälkeen kiiruusti matkaansa.

Onnellisesti pääsivät he moniaan päivän kuluttua Viipuriin ja
asettuivat herra Henrikin vanhempain luo. Mutta kun he olivat kolme
päivää olleet perillä, valtasi ihmiset Viipurissa kauhistus, sillä
musta surma oli kaupungista vienyt ensimäisen uhrin.

»Se seuraa meidän kantapäillämme», sanoi herra Henrikin vaimo, joka
nuorimman lapsensa kuoleman johdosta oli vaipunut lohduttomaan suruun.
»Kunpa taivaan pyhät varjelisivat edes toisia lapsiamme!»

Hän kävi siitä lähtien joka päivä kirkossa rukoilemassa pyhää neitsyttä
varjelemaan lapsiaan, paastosi ja uhrasi kynttilöitä pyhimyksille.
Mutta kaikista näistä varokeinoista huolimatta sairastui toinen heidän
pojistaan ruttoon ja kuoli parin päivän kuluttua. He tulivat silloin
olleeksi kaksi viikkoa Viipurissa. Musta surma levisi nopeasti
kaupungissa. Porvarit sulkivat porttinsa ja ikkunaluukkunsa ja koko
kaupunki oli kuin kuollut. Portinpieliin liidulla vedetyt ristit
osottivat taloja, joissa rutto parhaillaan vieraili. Ruumiita
kuljettavat vankkurit olivat ainoat, jotka kolisivat autioilla
kaduilla. Ilma oli seisova ja helteinen, vesi meressä oli ellottavan
viheriää ja kaikki tuntui olevan mätänemistilassa. Porvarit savustivat
talojaan katajanhavuilla ja kaikista lakeisista pöllysi musta, kitkerä
savu, joka laajeni liikkumattomaksi pilveksi kaupungin päälle.

Herra Henrik taisteli synkkämielisyyttä vastaan, joka uhkasi riistää
häneltä kaiken toimintatarmon. Pelastaakseen vaimonsa ja ainoan jälellä
olevan lapsensa päätti hän kiiruusti paeta tästä turman pesästä. Hänen
vaimonsa oli epätoivoon menehtymäisillään ja hän piti turhana
pakenemista.

»Tämä on Jumalan rangaistusta siitä, että me olemme eläneet yhdessä
senkin jälkeen, kun piispa sen meiltä kielsi», vaikeroi hän.

»Ei Jumala voi olla julma, vaikka piispa onkin», väitti herra Henrik.

Mutta kaikesta huolimatta oli häneen itseensäkin alkanut juurtua usko,
että Jumala tuon ruttotaudin kautta tavottelee erikoisesti häntä. Mutta
hän tahtoi viimeiseen saakka taistella sellaista käsitystä vastaan. Hän
sai vaimonsa taivutetuksi pakoon ja niin he eräänä päivänä kolmisin
lähtivät ruton saastuttamasta kaupungista, matkansa määränä aluksi
Jääski, jossa herra Henrikin äidillä oli sukulaisia.

Mutta kohta kun he olivat päässeet perille sukulaistaloon, oli poika
laskettava sairaana vuoteelle. Musta surma oli tullut heidän matkassaan
Jääskeenkin. Ihmiset valtasi täällä kuten muuallakin kauhistus.
Talonväki jätti kotinsa ja yks kaks huomasi herra Henrik olevansa
vaimonsa ja sairaan poikansa kanssa yksin autiossa talossa.

»Jätä meidät yksin, rakas Henrik, ja pelasta itsesi, sillä Jumala on
päättänyt meidän kuolemamme», sanoi vaimo nöyrällä alistuvaisuudella.
»Minä näin viime yönä unissani pyhän neitsyen, joka näytti minulle
kuolleita lapsiamme. Siitä minä tiedän, että minä itsekin pian seuraan
heitä.»

Mutta herra Henrik ei tahtonut kuullakaan sellaista, että hän jättäisi
rakkaimpansa yksin kuolemaan. Vuorotellen valvoi hän vaimonsa kanssa
pojan vuoteen ääressä ja kun äitiin toisen päivän iltana ilmestyivät
ensimäiset ruton oireet, hoiti hän yksinään heitä kumpaakin. Kun pojan
valitukset olivat ainaiseksi vaienneet, oli äidin iho jo täynnä noita
pelottavia pilkkuja ja hänen tuskansa korkeimmillaan. Syömättömyydestä
ja valvomisesta nääntyneenä istui herra Henrik hänen vuoteensa reunalla
ja koetti tehdä voitavansa tuskien lievittämiseksi. Kaikki oli hänestä
kuin pahaa unennäköä ja hän toivoi ainoastaan, että rutto mitä pikimmin
iskisi häneenkin.

Pian vaikenivat vaimonkin valitukset ja herra Henrik oli yksinään
kahden kuolleensa kera autiossa kylässä. Konemaisesti toimitti hän
vainajansa maan poveen ja laskeusi sitten tylsän horroksen vallassa
vuoteeseen odottamaan kuolemaa.

Mutta kuolema ei huolinut hänestä ja hän heräsi jälleen, nukuttuaan
kokonaisen päivän ja yön. Hän tajusi ainoastaan hämärästi, missä hän
oli ja mitä viime päivinä oli tapahtunut. Hänen ymmärryksensä yli oli
laskeutunut tumma verho, joka esti häntä tajuamasta onnettomuutensa
suuruutta. Jonkunlainen vaisto pakotti hänet kuitenkin lähtemään pois
tuosta kylästä, jota painosti kuoleman autius.

       *       *       *       *       *

Syksy oli jo myöhälle kulunut, kun herra Henrik eräänä päivänä ilmestyi
jälleen Hauholle, istuen laihan ja takkuisen hevosen selässä. Itse hän
oli vieläkin laihempi, silmät syvälle painuneet, iho kellertävä ja
tukka ja parta ruokkoamattomat. Häntä olisi ollut vaikea tuntea
entiseksi nuorteaksi ja vereväksi kirkkoherraksi, jos kylässä olisi
ollutkin joku hänen tuloansa näkemässä. Mutta kaikki talot olivat
autioina, sillä toisista oli musta surma korjannut asukkaat, toisista
olivat väet taas paenneet etäisiin metsäsaunoihin, välttyäkseen siellä
korven kätköissä hirmukuoleman kynsistä.

Autio oli pappilakin, jonka pihalla herra Henrik laskeusi hevosen
selästä. Kiireisin askelin kuin jotakin kauan ikävöityä tavatakseen
riensi hän sisälle ja tavatessaan huoneet tyhjinä, kuvastui hänen
harhailevassa katseessaan ikävä pettymys. Hän otti kirkon avaimet
käteensä ja lähti temppeliä kohti, joka kylän keskellä kohotti jyrkän
harjansa taivasta kohti. Hän polvistui alttarin eteen ja rukoili kauan
ja hartaasti, että Herra Jumala auttaisi häntä löytämään jälleen
vaimonsa ja lapsensa. Päätettyään vihdoin rukouksensa kiipesi hän
kellokastariin ja alkoi soittaa kelloja. Sitä teki hän myöhäiseen
iltaan saakka, pistäytyen aina välistä luukun ääressä tähyämässä
autioon ympäristöön.

Seuraavana päivänä jatkoi hän samalla tavoin soittamista. Puolen päivän
seuduissa läheni kirkkoa muutamia ihmisiä, jotka taukoamaton
kellonsoitto oli houkutellut metsän kätköstä kylälle. Kun he arkaillen
pysähtyivät kirkkotarhan portille, ilmestyi kellokastarin luukkuun
herra Henrik, joka ensin heitä ääneti tähysteltyään huusi:

»Rakkaat seurakuntalaiset, ettekö tiedä, missä minun vaimoni ja lapseni
ovat? Ellette tiedä, niin tulkaa minun kanssani kirkkoon rukoilemaan,
että Jumala auttaisi minua löytämään heidät!»

Mutta tuntiessaan tuon haamun kaltaisen olennon omaksi kirkkoherrakseen
tekivät seurakuntalaiset kammoksuen ristinmerkkejä ja vetäytyivät
kiiruusti takaisin metsiin.

Huomatessaan kylän jälleen autioksi ja äänettömäksi jatkoi herra Henrik
kellojen soittamista. Aamusta iltaan kaikui siten kellonsoitto. Ja kun
metsissä piileskelevät seurakuntalaiset myöhäisinä myrskyiltoina
kuulivat kellojen kumeasti moikuvan, tekivät he kammoksuen
ristinmerkkejä ja rukoilivat pyhää Henrikkiä suojakseen.

Mutta vihdoin lakkasivat kellot soimasta ja kun asukkaat talven tullen
palasivat kylään, ei herra Henrikiä näkynyt missään. Eivätkä he sen
koommin kuulleet kirkkoherrastaan. Hän oli lähtenyt jälleen
harhailemaan ja häipynyt niiden onnettomien joukkoon, jotka itseään
kiduttavina katumuksen tekijöinä ja suurten onnettomuuksien ruhjomina
mielipuolina kiertelivät maata.



Uusi sielunpaimen.


Herran vuonna 1530 tekivät Kalajoen pitäjän miehet sangen pakanallisen
teon: he surmasivat oman sielunpaimenensa. Vaikka elettiinkin
uskonnollisessa murroskaudessa, eivät tähän papinmurhaan olleet
kumminkaan syynä mitkään uskonnolliset seikat, vaan aiheutti sen varsin
tavallinen ja arkipäiväinen riita.

Kalajokelaisilla oli muutamia vuosia ollut pappina herra Mikael, joka
kuului Tavastien ylimyssukuun. Aatelisvaistojaan noudattaen sorti hän
kansaa ja pyrki kiskomaan liikoja veroja. Mutta tällöin jo piti
paikkansa sananlasku, että aateliset ja kravut eivät menesty
Pohjanmaalla. Ja niinpä tapahtui eräänä päivänä, että pappilan rannassa
Hylkikiven luona, jossa mereltä palaavain pyyntimiesten oli tapana
maihin laskea, syntyi kiivas riita hylkeenpyytäjäin ja herra Mikaelin
kesken, joka miehineen oli laskeutunut rantaan periäkseen kymmenykset
saaliista. Riita kehittyi lopulta käsirysyksi ja siinä tappelun
tiimellyksessä sai herra Mikael surmansa.

Nyt saivat kalajokelaiset olla joitakin aikoja ilman pappia. Mutta kun
tieto tapahtumasta ennätti kuninkaan korville, suuttui hän kovin ja
käski Martti-piispan lähettää Tavastin sijalle sellaisen papin, joka
pystyisi pitämään villit kalajokelaiset terveellisessä kurissa.
Kuninkaan oli kuitenkin helpompi antaa käskynsä kuin piispan panna se
toimeen, sillä yksikään pappismies ei ollut juuri halukas lähtemään
sielunpaimeneksi mokomaan seurakuntaan. Mutta joku täytyi lopultakin
saada edustamaan kirkon arvovaltaa Kalajoella, sillä muutoin sen
asukkaat uhkasivat painua takaisin pakanuuden pimeyteen.

Vihdoin ilmestyi eräs tarjokas. Se oli Turussa yleisesti tunnettu teini
Gregorius Henrici Keiraskius. Hän ei suinkaan ollut enää mikään
poikanulikka, sillä iäkkäänä kouluun tultuaan oli hän siellä venynyt
kohta kymmenisen vuotta. Hänen täysipartainen, hartiakas ja täyteläinen
muotonsa osotti, että hän viihtyi paljon mieluummin olutkrouveissa kuin
kirjan ääressä ja että hänestä oli hauskempaa mellastaa öisissä
katutappeluissa tai tehdä kaikenlaisia kepposia kunnon porvareille kuin
istua koulutuvassa raamatun alkukieliä tutkimassa. Rauhaa rakastavat
porvarit olivat senkin seitsemän kertaa mananneet tämän oluenkarvaisen
Apollon pojan sinne missä pippuri kasvaa, mutta siitä huolimatta oli
hän vuodenajan säännöllisyydellä palannut joka syksy Turkuun.

Nyt tarjoutui hän siis villien kalajokelaisten sielunpaimeneksi.
Piispaa ja kapitulin jäseniä tosin hieman arvelutti ottaa vastaan tämän
kunnianarvoisan papinehdokkaan tarjousta, mutta kun valinnan varaa ei
ollut ja kun koulunjohtaja, päästäkseen viimeinkin tästä iäisestä
oppilastaan ja niistä valituksista, joita porvarit yhtämittaa juoksivat
hänestä tekemässä, selitti hänet kutakuinkin kypsäksi pääsemään
koulusta, päättivät he hyväksyä hänet kysymyksen alaiseen virkaan.
Olihan sitäpaitsi syytä toivoa, että hän tuohon vastuunalaiseen
virkaan astuttuaan jättäisi ilkivaltaiset tapansa ja muuttuisi
elämänvaelluksessaan vakaammaksi. Sellaistahan oli usein ennenkin
tapahtunut.

Papinkokelas Gregorius Henrikinpoika Keiraskius laskettiin siis
koulusta, vihittiin papiksi ja valtuutettiin hoitamaan Kalajoen
kirkkoherran virkaa. Porvarit mielissään siitä, että kaupunki
vihdoinkin pääsi hänestä ainaiseksi, keräsivät keskuudestaan hänelle
joltisenkin rahasumman matkavaroiksi. Niillä hankki dominus Gregorius
tuliluikun, puolikymmentä suurta ja äkäistä susikoiraa, palkkasi
hartevan rengin ja lähti niin matkalle etäiseen seurakuntaansa.

       *       *       *       *       *

Tietämättömänä näistä seurakunnassa sattuneista muutoksista ja yleensä
aikakauden suurista mullistuksista viljeli Junno Junnonpoika isältä
perittyä uutistaloaan pienen Ypyänjärven rannalla, noin seitsemisen
penikulmaa Kalajoen suusta ylöspäin. Täällä saakka oli asutus vielä ani
harvaa. Hänen isänsä oli ollut ensimäinen asukas penikulmain
laajuisella alueella. Eräretkillään oli hän kulkenut jokivartta
ylöspäin, poikennut sitten seurailemaan pienen sivujoen varsia, kunnes
oli saapunut sen alkulähteelle. Paikka oli tuntunut hänestä
miellyttävältä, hän oli kaatanut kasken järveen viettävälle rinteelle
ja asettunut sinne myöhemmin vakinaisesti asumaan, jättäen kuollessaan
talon pojalleen.

Junno Junnonpoika eleli siis täällä mitä täydellisimmässä erämaan
rauhassa. Ainoastaan harvoin, milloin tarvitsi myydä kertyneet
turkikset sekä uudistaa suolavarastoa, tuli hänellä käydyksi jokisuulla
tai Salon markkinoilla. Silloin kävi hän aina myöskin kirkossa. Sillä
pakana hän ei suinkaan ollut, vaan oli hänet poikasena -- hän muisti
sen itsekin -- kastettu kolmiyhteisen Jumalan nimeen. Mutta muutoin
hänellä oli tästä kolmiyhteisestä Jumalasta sangen hämärä käsitys. Se
olikin yhdessä pyhimysten kanssa sekaantunut hänen mielikuvituksessaan
esi-isäin vanhoihin haltioihin, niin että esimerkiksi Neitsyt Maaria ja
Mielikki Metsänemäntä hyvin saattoivat vaihtaa paikkaa keskenään. Hän
palvelikin sekaisin näitä kaikkia, mikäli hän pyyntitoimissaan tunsi
tarvetta turvautua jumalallisiin voimiin.

Hänen vaimoonsa oli ristinusko juurtunut nähtävästi syvempään, sillä
hän oli jo jonkun aikaa ollut levoton heidän nuorimmasta pojastaan,
jota ei oltu vielä ristillä käytetty, vaikka se alottikin jo neljättä
ikävuottaan. Vaimo oli viime aikoina huomannut, että poika nukkui hyvin
levottomasti ja arveli sitä paholaisen ahdistelevan, kun se oli vielä
kastamaton.

»Mitäpä se paholainen sitä kummemmin hätyyttäisi kuin minuakaan, sillä
olinhan minäkin jo kuusvuotias, ennenkun ristille vietiin», lohdutti
häntä Junno. »Viedään sitte ristille kun ilmestyy muutakin asiaa
jokisuulle. Kyllä kai se niin kauan nahoissaan pysyy.»

»Mutta suolatkinhan alkavat olla jo lopussa», väitti vaimo.

Tämä oli Junno Junnonpojasta paljon painavampi seikka kuin pojan
ristille vieminen. Kun hän vielä lisäksi otti huomioon sen, että nyt
touonteon jälkeen oli varsin joutilas aika, niin suostui hän lopulta
vaimonsa ehdotukseen.

Iloisena ryhtyi tämä lähtövalmistuksiin, säälien konttiin viikon eväät.
Junno Junnonpoika puolestaan täytti toisen kontin, jossa sai sijansa
pari ketunnahkaa sekä hyvänpäiväinen kimppu oravannahkoja. Niillä oli
vaihdettava suoloja turkulaisesta laivasta, joita pitkin kesää tapasi
jokisuussa kauppaa tekemässä. Niin asettuivat he, ristilapsi
kolmantena, pieneen ruuheen ja lähtivät korpien halki luikertelevaa
jokea lipumaan alas merenrannikolle.

       *       *       *       *       *

Puolen päivän aikaan he seuraavana päivänä saapuivat jokisuulle ja
nousivat maalle pappilan rannassa. Taloa lähestyessään kohtasivat he
ensimäiseksi pitkäselkäisen rengin, joka seisoi päiväpaisteessa
piha-aidan nojalla ja leuka nojattuna nyrkkeihin unisin silmin katsoa
maurotti tulijoita.

Junno Junnonpoika tervehti ja kysyi, oliko pappi kotosalla.

»Mitäs teillä hänelle on asiaa?» kysyi vuorostaan renki, jonka
lausumatapa ilmaisi hänet etelänpuolen mieheksi.

»Lapsi olisi kastettava», vastasi Junno Junnonpoika.

»Tuoko tuossa?» kysyi renki laiskasti ja kipristi toista silmäänsä
poikaa kohti, joka seisoi isän ja äidin välissä.

»Se juuri.»

»No mikä kiire tuolla nyt on ristille? Olisitte antaneet olla siksi kun
hän itse olisi tullut kastettavaksi, niin hän olisi voinut samalla
päästä ripillekin», vällötti renki pilkallisesti.

Tämä suututti jo Junno Junnonpoikaa ja hän uudisti nyt kysymyksensä
paljon vaativammassa äänilajissa.

Renki oli hetken aikaa vaiti, sylkäistä tirskautti sitten hammastensa
välitse ja sanoi:

»Kirkkoherra on päivällislevolla ja jos sinua haluttaa, niin mene
herättämään.»

Tätä sanoessaan virnisteli hän häijynkurisesti aivankuin tahtoen sanoa,
että menehän, kyllä siellä korvasi kuumennetaan.

Mutta Junno Junnonpoika otti asian vakavasti ja läheni porttia
astuakseen pihaan. Renki pidätti hänet kuitenkin puolitiessä ja sanoi:

»Ei kirkkoherra täällä ole, hän nukkuu tuolla», ja samalla osotti renki
avonaiselle kentälle, jossa muutaman kymmenen sylen päässä talosta oli
noin viiden tai kuuden kyynärän korkuisten tolppien nenään rakennettu
aittaa muistuttava pienoinen huone.

Junno Junnonpoika oli kyllä joelta noustessaan pannut sen merkille ja
ihmetellyt itsekseen, että mikähän harakanpesä siihen on rakennettu.
Epäillen kysyi hän:

»Ettäkö kirkkoherra olisi tuolla nukkumassa?»

»Sielläpä niin», vakuutti renki. »Missäpäs täällä Kalajoella
muuallakaan uskaltaisi pappi nukkumaan heittäytyä!»

Junno Junnonpoika uskoi rengin laskevan häijynilkistä pilaa, mutta
saadakseen lähempää katsella tuota omituista rakennusta alkoi hän
hiljalleen astella sitä kohti. Vaimo seurasi ristilapsen kanssa
perässä.

Vasta lähemmäs tultuaan huomasi Junno Junnonpoika, että huoneen alla
tolppien välissä lojui päivää paistattaen puolikymmentä suurta koiraa.
Tulijain askeleet kuullessaan kohosivat ne jalkeille, paljastaen
kymmenen uhkaavaa hammasriviä. Toiset haukahtelivat äksysti, toisten
kumeasti muristessa.

Junno Junnonpoika pysähtyi ehdottomasti ja oli juuri aikeissa palata
takaisin portille, jossa renki nauraa virnotti hänen pelästykselleen,
kun ilmaan rakennetun huoneen ovi samalla rämähti auki. Siitä pisti
esille avarareikäinen tuliluikku, minkä jälkeen sieltä tuli näkyviin
dominus Keiraskiuksen pyöreä ja karvainen pää. Tähysteltyään varovasti
ympäristöä ja tultuaan vakuutetuksi, ettei mitään vaaraa ollut
uhkaamassa, laski hän pyssyn kädestään ja komensi rämeällä äänellä
koirat vaikenemaan. Tämän jälkeen tarttui hän nuoraan, jolla tikapuut
oli nostettu ylös, avasi solmun ja laskea hurautti ne alas, alkaen
sitte perä edellä ähkien kömpiä maahan.

Saatuaan jalkansa tukevasti maanpinnalle venytteli hän perusteellisesti
jäseniään ja haukotteli unenjäännökset ruumiistaan. Vasta sen tehtyään
läheni hän vieraita ja ärähti:

»Mitä tekemistä teillä on täällä?»

Junno Junnonpojan oli vieläkin vaikea uskoa olevansa papin kanssa
tekemisissä. Kuitenkin vastasi hän tuoneensa lapsen kastettavaksi.

»Noin iso poika!» ärähti kirkkoherra. »Miksei sitä aikanaan ole tuotu
kastettavaksi?»

Junno Junnonpoika selitti sen johtuvan siitä, että hän asuu niin
kaukana kirkolta. Siihen ei kirkkoherra väittänyt enää mitään, kysyen
sen sijaan:

»Mutta onko sinulla maksaa lapsesi ristiminen?»

»Tuota, pitääkös se maksaakin?» ihmetteli Junno Junnonpoika.

»Vieläkö sitä kysytkin?» tiuskasi kirkkoherra. »Vai pitäisi teille
papinmurhaajille ilmaiseksi toimittaa niin tärkeät ja kallisarvoiset
asiat kuin ihmissielun ottaminen kristillisen seurakunnan jäsenyyteen!
Ettes häpeä!»

»En minä tosiaankaan arvannut sitä varten varata mitään maksua»,
päivitteli Junno Junnonpoika neuvotonna. »Eikö kirkkoherran sopisi
vartoa siksi kun minä uudelleen tulen täällä jokisuulla käymään?»

»Vai vartoa? Ei niistä mitään!» ärjäsi herra Gregorius.

Junno Junnonpoika vaihtoi kuiskaten jonkun sanan vaimonsa kanssa ja
lausui sen jälkeen:

»Täytynee sitten koko kastaminen jättää sikseen», ja hän varustausi
lähtemään.

Mutta herra Gregorius oli tällä välin kiinnittänyt katseensa hänen
konttiinsa, jonka kielen alta pisti näkyviin ketunhäntä. Hän pysäytti
nyt Junno Junnonpojan kysymällä:

»Mutta mitäs sinulla on tuolla kontissasi?»

»Pari ketunnahkaa vain sekä lisäksi nippu oravannahkoja.»

»Olkoon menneeksi, kyllä minä suostun niidenkin hinnasta toimittamaan
kasteen», ehätti herra Gregorius sanomaan.

»Mutta eivät ne nyt joutaisi siihen tarkotukseen», selitti Junno
Junnonpoika hämillään. »Niillä piti meidän vaihettaa suoloja, kun
entiset ovat aivan lopussa.»

Hän neuvotteli jälleen hiljaa vaimonsa kanssa ja jatkoi sitten:

»Niin että kyllä se pojan kastaminen saa nyt jäädä sikseen.»

Sen sanottuaan kääntyi hän lähteäkseen. Mutta tuskin oli hän ehtinyt
ottaa kahta askelta, kun hänet tällä kertaa pysäytti koiralauma, joka
isäntänsä viittauksesta vihaisesti muristen ja hampaitaan näytellen
ympäröitsi hänet vaimoineen ja poikineen.

»Vai niin, että sinä aiot jättää lapsesi pakanaksi?» ärjyi herra
Gregorius. »Mutta sitä minä en aio sallia! Minut ovat kuninkaallinen
majesteetti ja piispa asettaneet teitä kaitsemaan ja minun on
vastattava heille siitä, ettei seurakunnassa löydy pakanoita. Suorita
siis siekailematta ulostekosi ja anna lapsesi kastettavaksi!»

Kun Junno Junnonpoika näytti vieläkin empivän, antoi herra Gregorius
vihjauksen koirilleen, jotka yhä äkäisemmin muristen siirtyivät pari
askelta lähemmäs. Tällä välin oli renkikin jättänyt portinpielen ja
asettui nyt isäntänsä rinnalle, kädessään heinähanko. Aseman muuttuessa
näin uhkaavaksi, harkitsi Junno Junnonpoika viisaimmaksi laskea kontin
selästään sekä tyhjentää sen sisällön herra Gregoriukselle. Tämä osotti
huomattavia lauhtumisen merkkejä ja komentaen koirat poistumaan ojensi
hän turkikset rengille sekä lausui:

»Vie nuo aittaan ja hae karjakko käsiisi. Saatte molemmat tulla
kirkkoon kummeiksi.»

       *       *       *       *       *

»Vei kun veikin, mokoma, ne nahat!» päivitteli Junno Junnonpoika
äkeissään, asettuessaan vaimoineen ja poikineen jälleen ruuheen ja
lähtiessään sauvomaan virtaa ylös. »Ilman suolan murenetta saamme nyt
palata kotiin, sillä eipä uskonut laivuri tavaraansa velaksi. Hukkaan
meni koko matka!»

»Mutta tulihan tuo nyt edes poika kastetuksi», koetti vaimo lohduttaa.

»Siitä minä viis!» vastasi mies. »Ja paljonko sinä sitte luulet
tuollaisen papin toimittaman kasteen merkitsevän? Ihan yhtä, vaikka
minä itse olisin sen tehnyt siellä Ypyänjärvellä», ja äkeissään
työnteli hän ruuhta pitkin lykkäyksin ylös virtaa.

Illan tullen yöpyivät he Jutila-nimiseen uutistaloon, joka oli virran
äyräällä parin penikulman päässä jokisuulta. Talon oli joku aika sitten
perustanut yksi edellisen kirkkoherran surmaajista, sillä rintakylillä
joensuussa ei hän ollut sen jälkeen uskaltanut asua.

Kun matkamiehet olivat ehtineet kotiutua avaraan pirttiin, jonka
valkeita seinähirsiä ei savu ollut vielä ehtinyt perinpohjaisemmin
kiillottaa, tuli isäntä kyselemään jokisuun kuulumisia, sillä itse ei
hän ollut siellä sen koommin käynyt.

»Eipä meillä ole mitään hupaista kerrottavaa», vastasi Junno
Junnonpoika alakuloisesti. »Suoloja meidän piti sieltä vaihettaa, mutta
pappi kerkesi koirineen tulla väliin ja riistää suolain hinnan.»

Isännän mielenkiinto virisi ja hän tiedusti asiaa tarkemmin.
Ilahtuneena toisen myötätunnosta kertoi nyt Junno Junnonpoika
yksityiskohtaisesti, kuinka kaikki oli tapahtunut.

Isäntä tiesi jo yhtä ja toista uuden papin tavoista. Hän kertoi
puolestaan kuulemansa ja lausui lopuksi:

»Melkoinen oli jo se entinenkin, mutta tuhatta paremman me näymme
saaneen tästä uudesta!»

Erikoisesti näytti häntä harmittavan se, että pappi oli Junno
Junnonpojalta niin julkeasti riistänyt suolan ostoon aiotut turkikset.
Hän oli tovin aikaa ääneti, nojautuneena kyynärpäihinsä, kunnes hän
kohotti päänsä ja lausui:

»Mutta otetaan takaisin ne sinun nahkasi!»

»Kävisiköhän tuo laatuun?» epäili Junno Junnonpoika.

»Kyllä se käy!» vakuutti isäntä. »Minulla on tässä myös muutaman
kuukauden vanha perillinen, joka pitäisi viedä ristille. Minä käyn
kylillä keräämässä miehiä ja sitten lähdetään joukolla papin puheille
ja katsotaan, eikö lapsi saa ilmaiseksi kastetta. Samalla kovistetaan
takaisin ne sinun nahkasi, ettei sinun ilman suoloja tarvitse kotiisi
palata sekä opetetaan häntä muutenkin ihmisiksi elämään.»

Junno Junnonpojalla ei ollut mitään tätä järkevätä ehdotusta vastaan,
varsinkin kun se antoi hänelle toiveita suolain saannista. Hän siis jäi
Jutilaan odottamaan, kunnes isäntä ehti saada kokoon toiset kummit,
kuten hän sanoi.

Seuraavan päivän illaksi kerääntyikin Jutilaan kokonaista kahdeksan
miestä, joilla kaikilla oli jotakin hampaan kolossa uutta
sielunpaimenta kohtaan. Kenenkä kinttusuonia olivat herra Gregoriuksen
koirat tunnustelleet, keneltä taas ne olivat lampaan ahmanneet ja
toiset valittivat kymmenysten suorituksessa joutuneensa vääryyttä
kärsimään. Varsinkin harmittivat kaikkia papin koirat, ja niistä
päätettiin yksimielisesti tehdä loppu. Papin etelästä tuodun rengin
piti niinikään saada tuntuva läksytys.

Yötä vasten lähtivät miehet soutamaan virtaa alas, sillä heidän
suunnitelmaansa kuului tulla perille aamuaikaisella, jolloin pappi
koirainsa vartioimana nukkui vielä paaluaitassaan. Mukana seurasi
Jutilan vaimo ristilapsen kanssa ja miehet olivat asestautuneet
jousilla ja kirveillä.

Joki ja läheiset niityt olivat vielä usvan peitossa, kun ristisaattue
saapui pappilan rantaan. Jutila antoi viimeiset ohjeet ja jouset
valmiiksi viritettyinä alkoi tuo kymmenmiehinen joukko hiipien lähestyä
herra Gregoriuksen korkeata makuusuojaa.

Kun he olivat päässeet siitä kymmenisen sylen päähän, niin että koirat
alkoivat usvan keskeltä häämöttää, nostivat nämä päätään, ja toiset jo
uhkaavasti murahtelivat. Mutta samassa halkasivat nuolet viuhuen ilmaa
ja siinä tuokiossa kierivät koirat ulvahdellen maassa.

»Nyt jouset pois ja kirveet käteen!» komensi Jutila.

Samassa asettui mies kunkin paalun juurelle ja kumeat kirveeniskut
alkoivat paukkua. Kauan eivät he kuitenkaan saaneet rauhassa jatkaa,
kun karhea ääni heidän päittensä yläpuolella huusi:

»Ketä riivatun roistoja siellä on elämöimässä? Korjatkaa luunne tai
paukkuu!»

Samalla ojentui ovenraosta pyssynpiippu. Jutila oli kuitenkin
varustautunut tätä varten ja tarttuen tuliluikkuun riuhtasi hän sen
alas, ennenkun se ehti mitään tuhoa matkaan saattaa. Sen tehtyään sanoi
Jutila:

»Pysykää koreasti siellä sisällä ja pidelkää seinistä kiinni, sillä
harakanpesänne romahtaa kohta alas.»

Iskut kaikuivat edelleen ja herra Gregorius ärjyi:

»Tästä te, konnat, saatte vastata kuninkaalliselle majesteetille, ja
ennen ensi lumen tuloa roikkuu teistä jokainen hirsipuussa. Yhden papin
te olette jo surmanneet, mutta pitemmälle ei esivalta salli teidän
häijyydessänne mennä!»

Rauhallisesti vastasi Jutila:

»Emme me ole tulleet ketään surmaamaan, vaan toimme lapsen
kastettavaksi. Ensinnä päätimme kuitenkin kaataa tämän tapulin, koska
se mielestämme on sopimaton asuinmaja näin ison pitäjän kirkkoherralle
ja koska me aikoinamme olemme sitä varten rakentaneet uhkean
pappilankin. Myöskin vapautimme teidät noista susista, koska ne ovat
omiaan synnyttämään pahennusta seurakunnassa. Ja nyt olkaa varuillanne
ja asettakaa jalkanne peräseinää vasten, sillä me kaadamme tapulin
juuri sille suunnalle.»

Miehet työnsivät poikki hakattuja tolppia ja romahtaen sortui herra
Gregoriuksen makuusuoja kenttään. Vinoon vääntyneestä ovesta, joka nyt
aukeni taivasta kohti, kohosi hetken kuluttua näkyviin herra
Gregoriuksen pörröinen pää raivon vääristämine kasvoineen.

»Ja mitä te tahdotte minusta, senkin hirtehiset?» huusi hän kiukusta
käheällä äänellä ja vilkuili noita ympärillään seisovia, asestettuja
miehiä.

»Sanoinhan minä jo, että me toimme tänne lapsen kastettavaksi», vastasi
Jutila. »Ja sitten me vaadimme takaisin ne ketun- ja oravannahkat,
jotka te tältä Junno Junnonpojalta toissa päivänä omavaltaisesti
riistitte muka ristimispalkaksi.»

»Ja minä aioin vaatia sen lampaan hinnan, jonka teidän koiranne tässä
tuonnoin repivät kuoliaaksi», lisäsi eräs miehistä, »mutta minä jätän
sen nyt sikseen, kun kerran olemme niistä koirapedoista päässeet.»

»Mutta tämähän on ilmeistä kapinaa esivaltaa vastaan!» huusi herra
Gregorius. »Luuletteko minun niin vain suostuvan luovuttamaan teille
takaisin laillista palkkaani? Siinä asiassa saa kuningas tuomita ja
siihen saakka minä kieltäydyn kaikista papillisista toimista!»

»Sitä näkyy pitävän vähän pehmittää», sanoi Jutila miehille.
»Tarttukaapas kiinni ja nostakaa se tuohon mökin seinälle ja toiset
menkää sillä aikaa hakemaan se renkikin samaan löylyyn.»

Tukevat kourat tarttuivat nyt herra Gregoriukseen ja asettivat hänet
pitkälleen entisen makuukammionsa päällimmäiselle seinälle, samalla kun
Jutila veti nuttunsa alta esiin tervatun köydenpätkän, jonka hän oli
tätä mahdollisuutta ajatellen mukaansa varannut.

Herra Gregorius ärjyi ja uhkaili, mutta kun pamppu oli Jutilan vakavan
käden hoitelemana hetken aikaa leiskunut hänen selkäpuolellaan,
hiljensi hän uhkauksensa ja heittäysi nopeasti armoille, luvaten
täyttää miesten vaatimukset. Kun Jutila oli vielä ottanut häneltä
vakuutuksen, että hän vastaisuudessa eläisi ihmisiksi heidän kanssaan
eikä ryhtyisi mihinkään kostotuumiin, hellittivät miehet otteensa ja
hän pääsi jälleen omille jaloilleen.

Tällä välin olivat toiset miehet löytäneet rengin tallinparvelta ja
taluttivat hänet nyt esiin. Hänkin sai hyvänpäiväisen voitelun
pampusta, minkä jälkeen Jutila lausui:

»Tämä olkoon sinulle opiksi! Ja jollet vielä siitä saanut tarpeeksi
ymmärrystä elääksesi ihmisittäin, niin ensi kerralla saat
kaksinkertaisen mitan mukaan.»

Nyt pääsi renki pintehistä ja sai isäntänsä käskyn mukaan mennä
hakemaan Junno Junnonpojan turkikset aitasta, jonne hän pari päivää
sitten oli ne vienyt. Tämän jälkeen lähdettiin miehissä kirkkoon, jossa
lapsen kastaminen toimitettiin asianmukaisine menoineen.

Kun kirkosta tultua piti erottaman, lausui Jutila herra Gregoriukselle:

»Ei meidän kanssamme ole mikään hätä eläessä, kun vaan elää oikeuden ja
kohtuuden jälkeen. Jos te mielitte uudistaa entiset tapanne ja koirain
avulla hoitaa paimenvirkaanne, niin me myöskin aiomme uudistaa tämän
päiväisen tempun ja vieläkin tuntuvammin. Mutta jos taas esiinnytte
rauhan ja oikeuden miehenä, niin meiltä saatte myös rauhan sekä
lailliset saatavanne. Jääkää Herran haltuun ja kiitoksia
kastetoimituksesta!»

Miehet lähtivät omille tahoilleen, herra Gregoriuksen kulkiessa
muristen ja takapuoliaan tunnustellen pappilaa kohti. Nolona asteli
hänen perässään renki, joka tarkoin jäljitteli isäntänsä eleitä.

Junno Junnonpoika vaihtoi turkiksensa suoloihin ja lähti sitten
tyytyväisenä pyrkimään takaisin omien salojensa rauhaan.



Pitkä suomalainen.


    Kasvatti emo kanoja,
    suuren joukon joutsenia.
    Tuli haukka, niin hajotti,
    siipilintu niin sirotti:
    Yhen vei Venäehelle,
    toisen kantoi Karjalahan,
    kolmannen kotihin heitti.


Uole Hakkarainen heräsi siihen, että lattia hänen allaan oli ruvennut
keinahtelemaan ja hän oli kyljeltään kierahtanut vatsalleen. Hän avasi
verestävät silmänsä, vääntäysi istualleen ja tapaili molemmin käsin
päätään, jota porotti niin hirveästi kuin olisivat kaiken maailman
kuparisepät valinneet sen työpajakseen.

Eilispäivän ja viime yön vaiheista oli hänellä ainoastaan hämärä ja
katkonainen muisto. Laivahaminassa oli hän yhyttänyt muutamia
suomalaisia merimiehiä, joiden kanssa hän oli eri krouveissa ryypännyt
paloviinaa ja olutta. Sitten oli jossakin syntynyt ankara tappelun
rytäkkä: akkunoita ja huonekaluja oli rytisten pirstoutunut ja
hämärästi muisteli hän lopuksi olleensa käsirysyssä parin kolmen
kivalterin kanssa. Mitä sitten oli tapahtunut, missä hän oli yönsä
viettänyt ja missä hän nyt oli, sitä hänen oli mahdoton millään
aivoponnistuksilla tehdä itselleen selväksi.

Lattia hänen allaan keinahteli yhä ja silmiään hierottuaan alkoi Uole
tirkistellä ympärilleen, päästäkseen parempaan selvyyteen
olinpaikastaan. Se oli avara, soikulainen huone, jonka kaltevilla ja
aukottomilla seinillä oli makuulavereita useammassa kerroksessa. Valoa
huoneeseen pääsi katossa olevasta luukusta, joka nähtävästäkin samalla
toimitti oven virkaa, koska sinne nousi tukevat tikapuut. Ei siis
epäilystäkään, että hän istui laivan ruumassa.

Mutta kuinka hitossa hän oli sinne joutunut? Olisiko hän sittenkin
matkalla Suomeen? Hänhän oli eilen maleksinut satamassa löytääkseen
suomalaisen aluksen, joka paluumatkalle lähtiessään ottaisi hänetkin
mukaansa. Ehkä hän oli puhunut asioistaan merimiehille, joiden kanssa
hän oli istunut krouveissa, ja nämät sitten yöllä raahanneet hänet
omaan laivaansa. Tappelukin, josta hänellä oli hämäriä muistoja, oli
kenties syntynyt juuri sen johdosta.

Ruuman perällä huomasi hän joukon miehiä sekä muutamia naisia, jotka
kirstujen ja tavarasäkkien päällä istuen ääneti aterioivat. Hänen teki
mieli lähestyä heitä ja ottaa selkoa näistä omituisista olosuhteista,
joihin hän tietämättään oli joutunut. Mutta häpeä esti häntä
paljastamasta oudoille ihmisille noloa asemaansa ja lisäksi esti häntä
lähestymästä pelko, että ne olisivat hänen katkerasti vihaamiaan
ruotsalaisia. Sen sijaan päätti hän kavuta tikapuita kannelle ja
koettaa sieltä saada jotain valkeutta tähän pimeyteen.

Tikapuihin tarttuessaan tunsi hän vasta, että hänen vahvat ranteensa
olivat ylen hellät ja lähemmin tarkastaessaan huomasi hän niissä
punottavat nuorien jälet. Pohkeissaan tunsi hän samanlaista kivistystä
ja älysi nyt, että hän oli ollut sidottuna köysiin. No, nyt hänen
raajansa kuitenkin olivat vapaat ja hampaansa yhteen purren alkoi hän
kiivetä kannelle.

Hän oli hyvän joukon yli kuusi jalkaa pitkä sekä muutoin jäntevä,
viisikolmattavuotias uros, puettuna Vermlannin metsäsuomalaisten
tavalliseen asuun sarkamekkoineen, lapikkaineen ja vaskihelavöineen.
Kasvojen pohjasävy oli avoin ja rehellinen, mutta suun ympärillä oli
aikaisin herännyttä katkeramielisyyttä osottavat piirteet sekä silmissä
epäluuloinen ja tuima ilme. Hän oli syntynyt Vermlannin vuorisilla
sydänmailla, jonne hänen isänsä oli Kaarle-kuninkaan aikana Suomesta
muuttanut.

Isä oli laajoilla kaskiviljelyksillä vaurastunut hyvin ja häntä oli
kutsuttu rikkaaksi Hakkaraiseksi. Ruotsalaisetkin olivat huonoina
vuosina tulleet heiltä kaskirukiita ostamaan. Mutta sitten olivat olot
muuttuneet. Kaarle-kuningas, jonka toimesta suomalaiset olivat tulleet
karuja ylänkömaita asuttamaan, oli kuollut ja hänen seuraajainsa Kustaa
Aadolfin ja varsinkin Kristiina-kuningattaren aikana sai ruotsalaisten
talonpoikain kateus ja viha ensinnä maaherrat ja lopulta maan ylimmän
hallituksenkin yllytetyksi suomalaisia vastaan. He joutuivat kokonaan
lain suojaa vaille ja elämä suomalaismetsissä muuttui alituiseksi
sissisodaksi. Murhaten ja polttaen kävivät ruotsalaiset noiden
rauhallisten uutisasukasten kimppuun ja katkeroituneina maksoivat
suomalaiset samalla mitalla.

Tällaisissa oloissa kasvoi Uole. Kuinka hän kymmenvuotiaana, johon
ikään saakka hän oli käynyt hurstikolttuun puettuna, sai ensimäiset
housut, oli hyvin oloja kuvaavaa. Eräänä syysiltana istui hän pirtin
ikkuna-aukon ääressä ja tirkisteli pimentyvälle pihalle. Silloin
huomasi hän miehen, täysinäinen säkki selässään, hiipivän tanhuan
halki. Luullen sitä varkaissa kähmiväksi ruotsalaiseksi, sieppasi hän
seinältä isänsä luodikon ja ampui miestä, joka kellahti nurin. Mutta se
sattuikin olemaan hänen oma isänsä. Kiukustuneena kampi tämä pirttiin,
sillä kuula oli sattunut toiseen jalkaan. Mutta kuultuaan, että poika
oli luullut häntä ruotsalaiseksi, sanoi hän tyytyväisenä äidille:

»Pojasta näkyy vääntyvän mies, pitää laittaa sille jo housut.»

Suomalaisten tila kävi vainojen kautta yhä tukalammaksi. Heitä
häädettiin ilman mitään syytä raivaamiltaan tiloilta, ja jotka eivät
totelleet, ne tuomittiin ankariin rangaistuksiin. Kun Uolen isä
käräjillä sai häätötuomion, lausui hän:

»Tuomitkoot mitä tuomitsevat, mutta minä kumminkin jään paikoilleni.»

Ja hän jäi paikalleen. Mutta kun hän nyt oli kaikkea lainsuojelusta
vailla, käyttivät ruotsalaiset talonpojat tilaisuutta omalla tavallaan
hyväkseen. Eräänä iltana, perheen ollessa saunassa, saapui heitä
joukkokunta taloon, ympäröivät saunan ja sytyttivät sen tuleen. Niin
kohtasi Hakkaraisen perhe tuhonsa.

Uole ei ollut silloin kotona ja siten pelastui hän tuosta kaameasta
kuolemasta. Koditonna harhaili hän sitten ympäri suomalaisalueita ja
kosti ruotsalaisille, missä suinkin joutui heidän kanssaan tekemisiin.
Pitkän Suomalaisen nimellä tuli hän laajalti tunnetuksi ja peljätyksi.
Hänet julistettiin henkipatoksi ja kaikkialla uhkasi häntä tuho. Kun
maa siten kävi kovin polttavaksi hänen jalkainsa alla, päätti hän
muuttaa takaisin isäinsä maahan ja sitä varten hän pitkiä kiertoteitä
myöten oli saapunut Tukholmaan, päästäkseen jonkun suomalaisen laivan
mukana isänsä syntymämaahan.

Kannelle päästyään nojausi Uole laivanparrasta vasten ja antoi raikkaan
tuulen jäähdytellä porottavia ohimoitaan. Laiva oli kookas fregatti,
nimeltä »Aarnihaukka». Täysin purjein eteni se Tukholmasta, joka oli jo
hävinnyt saarten suojaan.

Lähellä Uolea oli ryhmä tupakoivia miehiä. Yhtäkkiä havahtui Uole
siihen, että hän kuuli heidän juttelevan suomeksi.

»No saakeli! Suomalaisiahan ne ovat!» pääsi Uolelta ja ilostuneena
lähestyi hän miehiä.

Hän sai kuulla nyt, että »Aarnihaukka» oli matkalla Uuteen Ruotsiin
Delaware-joen suussa Pohjois-Amerikassa. Laivassa oli kolmisensataa
suomalaista, joista suurin osa oli ollut rauhattomiksi julistettuja,
kuten Uolekin ja jotka kahleissa oli tuotu laivaan vietäviksi sinne
kaukaiseen siirtolaan. Osa oli vapaaehtoisesti lähteneitä, jotka siellä
lännen äärillä toivoivat vihdoinkin löytävänsä siedettävät olot sekä
saavansa rauhassa viljellä maankamaraa.

Uolen oli nyt helppo tajuta oma laivalle joutumisensa. Hänen tultuaan
yöllisillä retkillään tekemisiin kaupungin järjestyksenvalvojain
kanssa, olivat nämä, huomatessaan hänet salosuomalaiseksi sekä
tietäessään satamassa olevan lähtövalmiina kruunun laivan, joka vei
suomalaisia Amerikaan, kulettaneet hänet muitta mutkitta sidottuna
laivaan. Tämän seikan vahvisti todeksi toisten suomalaisten ilmotus.
Laivan lähdettyä satamasta oli kaikilta väkisin tuoduilta poistettu
kahleet, niin että he saivat vapaasti liikkua laivalla. Mutta kaikki
heidän aseensa oli visusti piilotettu lukkojen taakse, jottei laivaväen
tarvinnut mitään kapinanyritystä pelätä.

Uole ei tuntenut suurtakaan harmia tästä väkisin tapahtuneesta matkan
muutoksesta. Eihän hänellä Suomessakaan ollut mitään omaisia eikä
rakkaita lapsuusmuistoja ja olihan Amerikassa väljät liikkumatilat.
Uuden Ruotsin asukkaat olivat etupäässä suomalaisia, joten hän
sielläkin joutuisi omien kansalaistensa pariin. Samalta kannalta
ottivat asian muutkin laivalla olevat suomalaiset. Muutamat
vapaaehtoisesti lähteneistä olivat saaneet kirjeitä aikaisemmin
muuttaneilta sukulaisiltaan, jotka kiittivät uuden maailman oloja
hyviksi. Tämä rauhotti pakkosiirtolaisten mieltä ja sai heidät
tyytymään kohtaloonsa.

Uole tapasi suomalaisten parissa useita tuttuja, joiden kanssa hän
harharetkillään oli joutunut tekemisiin. Kiinteimmin liittyi hän
erääseen Taalain suomalaisperheeseen, mihin kuului isä, poika ja
kahdenkymmenen vuotias tytär, joka kuningattaren kunniaksi oli saanut
nimen Kristiina. Tämä verevä ja avokatseinen neito herätti piankin
Uolessa tunteita, joille hän siihen saakka oli pysynyt kokonaan
vieraana. »Aarnihaukka» ei ollut ehtinyt vielä Pohjanmeren laineita
loppuun kyntää, kun he jo suunnittelivat yhteisen pesän perustamista
valtameren taakse. Mutta tämän nuorten vaatimattoman päämäärän tielle
oli sallima runsaalla kädellä varannut raskaita vaikeuksia.

Atlantin merelle tultua otti »Aarnihaukka» suunnakseen etelälounaan,
lähinnä päämääränään Kanarian saaret, josta pasaatituulta hyväkseen
käyttäen oli mukavin ja vaarattomin purjehtia valtameren yli
Länsi-Intian saarille sekä sieltä Pohjois-Amerikan rannikkoa pitkin
Delaware-joen suuhun.

Kun Kanarian saaret erottuivat taivaanrannasta, kohosi samalla
valtameren helmasta näkyviin kolme laivaa, joiden suunta oli
»Aarnihaukkaa» kohti. Lähemmäs ehdittyään nostivat ne suurmastojensa
huippuun lipun, jossa näkyi puolikuu ja sen alla pääkallo. Ne olivat
siis turkkilaisia merirosvolaivoja, jotka olivat uhrikseen valinneet
»Aarnihaukan».

Pakoa oli mahdoton yrittää, täytyi siis ryhtyä vastarintaan. Mutta jos
sen mieli muodostua menestykselliseksi, täytyi suomalaiset saada mukaan
ja antaa heille siis aseensa takaisin. Koska heitä kaikkia uhkasi
turkkilaisten orjuus, suostuivat suomalaiset luonnollisesti ottamaan
osaa taisteluun.

Tuskin oli »Aarnihaukalla» saatu tärkeimmät taisteluvalmistukset
suoritetuksi, kun merirosvolaivoista jyrähti kolme kanuunanlaukausta.
Ruotsalainen fregatti vastasi voimallisesti vihollisen tuleen
ja pian peittyi valtameren pinta kitkerään ruudinsavuun. Yhtäkkiä
sukelsi sen keskestä näkyviin yhden rosvolaivan taklaasi, ja
ennenkuin »Aarnihaukka» oli ehtinyt asentoaan muuttaa, viuhuivat
enträyshaat ilmassa ja rosvolaiva tarrautui kiinni fregatin
kylkeen. Rajuin sotahuudoin hyökkäsivät hampaisiin saakka asestetut
merirosvot »Aarnihaukan» kannelle. Mutta siellä oli heitä vastassa
suomalaiskarhujen tiheä joukko -- miehiä, joiden kanssa he eivät
koskaan ennen olleet tekemisiin joutuneet ja joiden taistelukunnon he
piankin tulivat katkerasti tuntemaan. Verissä päin ajettiin heidät
takaisin omaan laivaansa, mutta ennenkuin he kerkesivät enträyshakoja
irrottaa, syöksyivät heidän perässään suomalaiset, joiden etupäässä
muita kookkaampi nuorukainen heilutti veristä ja raskasta kirvestään.

Taistelua turkkilaislaivan kannella ei kestänyt kauan. Armoa antamatta
hakkasivat suomalaiset maahan joka ainoan merirosvon. Se ratkaisi
samalla koko taistelun. Toiset kaksi laivaa, nähtyään toverinsa
perikadon ja saatuaan »Aarnihaukan» kanuunatulesta tuntuvia vaurioita,
kääntyivät pakoon ja hävisivät ennen pitkää taivaanrannan taakse. Mutta
saaliinaan rikas merirosvolaiva ohjasi »Aarnihaukka» kulkunsa Kanarian
saarille, korjatakseen vaurionsa ja haudatakseen kuolleensa.

Tämä tapaus vaikutti vapauttavasti ja kohottavasti siihen mielialaan,
mikä »Aarnihaukan» pakkosiirtolaisten keskuudessa oli siihen saakka
vallinnut. Uolenkin katseesta hälveni kyräilevä epäluuloisuus hänen
saadessaan laivaväen puolelta julkista arvonantoa urhoollisuudestaan.
Sopuisin mielin ja hyvin toivein lähdettiin Kanarian saarilta kohti
suurta länttä, kun laivan vauriot oli korjattu ja vesi- sekä
muonavaroja uudistettu.

Viikon päivät purjehtivat myötäisten olosuhteiden vallitessa, nämä
pohjanperäläiset korvenraatajat samoja vesiä, jotka toista sataa vuotta
aikaisemmin olivat Columbusta kantaneet kohti tuntemattomia maita.
Öisin, kun hehkuva aurinko oli kohtisuoraan vajonnut valtameren
helmaan, kaareutui heidän yllään tähtikirkas etelän taivas ja päivisin
puuskuivat laivan ympärillä valaskalat vesisuihkuja ilmaan ja
välkähtelevät lentokalat hyppelivät aallon harjalta toiselle.

Kun vihdoin kohosi maata näkyviin, puhkesi valtameri, joka siihen
saakka oli pysynyt tyynenä ja suopeana, ankaraan raivoon. Lähenevän
rannikon edessä risteillessään syöksähti »Aarnihaukka» vedenalaiselle
riutalle, niin että mastot risahtivat kuin kortteet poikki ja kanuunat
vierivät jyskien alustoiltaan. Silloin turvauduttiin laivaveneisiin ja
suurin ponnistuksin pelastuivat haaksirikkoiset rannalle.

Siirtolaisemme olivat nyt Puertoricon saarella. Mutta niin pian kun he
pääsivät ihmisten ilmoille, saarsi heidät saaren espanjalainen
varusväki ja käskynhaltija julisti heidät vangituiksi, koska heitä
epäiltiin seikkaileviksi merirosvoiksi. Viikkokausia saivat he nyt olla
vapauttaan vailla ja monta heistä ehti kuuma ilmanala surmata,
ennenkuin emämaasta saapui käsky laskea heidät vapaalle jalalle.
Haaksihylystä pelastetun omaisuuden jätteillä saivat he ostetuksi
vanhan, puolimädän aluksen, jolla he nyt lähtivät pyrkimään matkansa
päämäärään.

Mutta selviydyttyään tästä Karybdiistä, odotti heitä toisaalla jo ahnas
Skylla. Heidän pyrkiessään St. Croix-saaren sivuitse, alkoi heidän
haurasta alustaan kohti lähetellä kuumia tervehdyksiään muuan
sotalaiva, jonka mastonhuipussa liehui Ranskan lippu. Kun he ilman
kanuunoita olivat vallan kykenemättömät vastarintaan, oli heidän pakko
antautua vangeiksi ja heidät kuletettiin nyt saaren pääpaikkaan.
Ranskalainen kuvernööri, jonka alkuaankin tyly luonne oli hänen täällä
alkuasukasten parissa mellastaessaan entistä enemmän villiintynyt,
kohteli vankejaan kuin julkisia pahantekijöitä. Kidutuksilla koetti hän
pusertaa heiltä tietoja, missä tarkotuksissa he näillä vesillä
liikkuivat, ja pelkäksi huvikseen surmasi hän heistä useita.
Lopuksi möi hän heidät huutokaupalla orjiksi ranskalaisille
maatilanomistajille.

Kun orjiksi myytyjen oli hajaannuttava myyntipaikalta ja kunkin
seurattava omistajaansa, katsahti Uole Kristiinaan, joka uskollisesti
oli tähän saakka kestänyt hänen sivullaan, ja lausui äänellä, mistä
kajahti raudanluja päättäväisyys:

»Koeta kestää siihen saakka, kun minä saavun sinua noutamaan, sillä
minä olen varmasti saapuva!»

Näitä kahta rakastavaista lukuunottamatta erkanivat tämän jälkeen
suomalaiset ja ruotsalaiset kohtalotoverit iäksi toisistaan. Useimmat
heistä olivat jo sortuneet kuumetauteihin ja orjuuden rasituksiin, kun
Kristiina muutamien kuukausien kuluttua heräsi yösydännä kopissaan
siihen, että joku päästeli hänen kahleitaan. Se oli Uole, jonka monien
ponnistusten jälkeen oli onnistunut karata ja joka nyt lupauksensa
mukaan oli saapunut häntä vapauttamaan.

Verikoirain vainoamina piileskelivät he sitten saaren aarniometsissä,
osuen seuraavan yön aikana meren rannalle. Täältä saivat he käsiinsä
veneen, jonka varassa he jättäysivät valtameren huostaan, päättäen
mieluummin kuolla aaltoihin kuin uudelleen antautua kiduttajainsa
valtaan.

Kärsien kaikkia helteen, nälän ja janon hirmuja ajelehtivat he kaksi
vuorokautta merellä, kunnes eräs hollantilainen kauppalaiva löysi
heidät lopen nääntyneinä ja vei heidät Delaware-joen suuhun. Nyt oli
heille enää vähäinen vaiva päästä kansalaistensa luokse Uuden Ruotsin
Suomi-kylään ylempänä jokivarrella.

Nyt alkoi kovia kokeneille nuorille muutamia vuosia kestävä rauhan ja
onnen aika. Kansalaistensa puolelta saivat he kokea lämmintä osanottoa
ja yhteisvoimin auttoivat Suomi-kylän asukkaat heitä uuden elämän
alkuun. Ja niin toteutui vihdoin heidän vaatimaton oman kodin
haaveensa.

Tyytyväisenä eleli täällä valtameren takana, kuulumattomissa vanhan
maailman melskeistä, pirstale Kalevan kansaa. Heillä oli mielinmäärin
käytettävänään laajat alat viljavata maata sekä äärettömät
metsästysalueet, eivätkä heitä rasittaneet verot ja päivätyöt.
Ruotsalaisetkaan eivät vähälukuisuutensa takia kyenneet täällä heitä
sortamaan ja punanahkaisten alkuasukasten kanssa elivät he mitä
parhaimmassa sovussa.

»Täällähän me elämme kuin luvatussa maassa, verrattuna Ruotsin
sydänmaihin», lausui Kristiina eräänä syyskesän iltana, kun Uole oli
juuri palannut uutisraivauksiltaan ja he yhdessä istuivat majansa
portailla. »Tännehän heidän pitäisi kaikkien muuttaa.»

»Saaneeko sitten täälläkään ikäänsä rauhassa elää», arveli siihen Uole,
johon katkerat kokemukset olivat jättäneet siksi syviä jälkiä, ettei
hän uskaltanut tulevaisuuden toiveitaan kovin korkealle asettaa.

Eikä näitä onnen päiviä pitkälle kestänytkään. Vaikka Uole ei ollutkaan
syntynyt Kullervon olosuhteissa, oli kohtalo hänelle kuitenkin varannut
Kullervon osan.

Uuden Ruotsin siirtokunta oli alusta aikain ollut hollantilaisten
silmätikkuna, he kun olivat aikaisemmin asettuneet Delaware-joen suulle
ja katsoivat lähimaita omikseen. Toista vuotta sen jälkeen kun Uole oli
päässyt kansalaistensa pariin Suomi-kylään, joutui Uusi Ruotsi
hollantilaisten alamaisuuteen ja kaikki yhteys emämaan kanssa katkesi.
Nyt alkoi siirtokunnalle ankara orjuuden aika, mikä jonkun ajan
kuluttua muuttui vieläkin tukalammaksi, kun toinen kaupuskansa,
englantilaiset, vuorostaan anasti siirtokunnan haltuunsa.

Suomalaisen kärsivällisyys kestää ankarintakin koettelemista niin kauan
kun hänen persoonallinen rauhansa ei ole tullut häirityksi.
Hollantilaisten isännöidessä pysyivät suomalaiset vielä alallaan, niin
tyytymättömiä kuin uuteen esivaltaansa olivatkin. Mutta englantilaiset
menivät sorrossaan äärimmäisenkin siedettävyyden rajan yli ja silloin
alkoi siirtokunnassa kuohua.

Eräänä elokuun iltana kokoontui muutamaan Delaware-joen niemekkeeseen
siirtolan ulkopuolelle joukko synkeitä miehiä. Heistä oli sinä
päivänä ollut viisi miestä kylän hirsilinnotuksessa suomittavina
jäykkäniskaisuutensa takia. Uole, pitkä Finn, kaikista itsepintaisin
kyrääjä, oli ollut heidän joukossaan. Jäytävän vihan tuli silmissään
puhui hän tovereilleen:

»Tällaista me emme enää voi sietää! Meidän isämme muuttivat
synnyinmaastaan voutien ja muiden kruunun susien ahdistamina Ruotsiin,
koska he siellä kuninkaan läheisyydessä luulivat saavansa rauhassa
viljellä kaskiaan. Mutta kuinkas kävi? Kaikkihan me olemme saaneet
omassa nahassamme tuntea, kuinka ruotsalaiset kävivät joka puolelta
kimppuumme kuin villipedot. Ja täällä maailman laidalla, täällä ovat
taas uudet kiusanhenget niskassamme. Ja kuitenkaan me emme ole ketään
häirinneet emmekä muuta tahtoneet kuin saada rauhassa viljellä
peltojamme! Mutta rauhaa me emme näy missään saavan, ellemme sitä itse
hanki. Miksi kärsisimme englantilaisia kauemmin niskassamme! Onhan
meitä yhtä paljon kuin heitäkin. Jos me yksimielisesti ja lujin kourin
ryhdymme pyssyinemme ja kirveinemme asiaan, niin me olemme pian vapaita
painajaisestamme. Ja jos he palaavat ylivoimaisina ja me emme vapaina
voisi pitää tähänastisia kontujamme, niin mikä estää meitä siirtymästä
lännemmäksi. Siellä on yhtä hyvää maata äärettömät alat ja intiaanien
kanssa me olemme aina eläneet rauhassa. Siis, jos te olette miehiä,
niin isketään, niin kauan kun rauta on kuumana!»

Hänen voimallinen vihansa ja palava vapauden kaipuunsa tarttui
hitaimpiin ja malttavaisimpiinkin, ja suostumuksen huudoilla otettiin
vastaan kapinaan nousun ehdotus. Varovaisimmat tahtoivat ainoastaan,
että aseisiin tarttuminen lykättäisiin hiukan tuonnemmaksi, jolloin
tiedettiin osan englantilaisesta sotilasvartiosta siirtyvän toisiin
siirtokunnan osiin. Lyhyen neuvottelun jälkeen tuli tämä yleiseksi
päätökseksi ja miehet hajaantuivat kukin taholleen odottamaan ratkaisun
hetkeä.

Oliko salaliittolaisten joukossa kavaltaja vai muutenko englantilaiset
pääsivät kapinahankkeiden perille, siitä ei jälkimaailmalle ole tietoja
säilynyt, seikka vain on se, että pari päivää edellä kerrotun jälkeen
vangittiin yhtäkkiä Uole sekä muutamia muita salaliiton johtavimpia
miehiä, samalla kun kaikilta otettiin ampuma-aseet takavarikkoon.
Seurasi nyt joukko tutkintoja ja kidutuksia sekä sitten nopea tuomio.
Toiset pääsivät pakkotyöhön siirtokunnan linnotuksiin, mutta Uole, jota
pidettiin pääsyyllisenä, tuomittiin kuolemaan. Kun Länsi-Intian
saaristoon kuuluva Barbados-saari näihin aikoihin oli joutunut
portugalilaisilta englantilaisten haltuun, ruvettiin Pohjois-Amerikan
siirtokunnista lähettämään kuolemaantuomittuja orjiksi mainitulle
saarelle. Se tuli Uolenkin kohtaloksi. Poltinraudalla merkittynä ja
kahleisiin lyötynä vietiin hänet Barbados-saarelle.

Kun hän poisvietäessä näki viimeisen kerran epätoivoon nääntyvän
vaimonsa ja itkevät lapsensa, huusi hän heille:

»Odottakaa, vielä minä kerran palaan!»

Mutta hänen sanoistaan ja äänestään kajahti enemmän kolkkoa uhkaa
pyöveleitänsä kohtaan kuin sitä tulevaisuuden luottamusta, joka
vaimossa olisi voinut pitää vireillä elämän uskallusta, kuten kerran
ennen St. Croix-saarella. Ja niinpä hän muutamien aikojen kuluttua
nääntyikin suruun ja puutteisiin, näkemättä enää miestään.

Sillä aikaa sai Pitkä Suomalainen tropiikin hehkuvan auringon alla
yhdessä mustain kahleorjain kanssa raataa rikkaan hasiendan
viljelysmailla. Ainoa, mikä häntä tässä eläimellisessä olotilassa enää
piti yllä, oli hänen suuri vihansa, jolle hän vielä kerran tahtoi saada
tyydytystä. Se ei ollut enää pelkkää loukatun oikeudentunnon
aiheuttamaa vihaa, vaan kaaoksellista ja synkeätä Kullervo-raivoa, joka
suuntautui koko maailmaa vastaan ja joka tahtoi hävittää kaikki
ihmisviljelyksen saavutukset sekä palauttaa maailman alkutyhjyyteensä.
Poltinraudan merkki hänen otsassaan ei lakannut yöllä eikä päivällä
kihelmöimästä ja se piti vireillä hänen vihansa loimua. Mustat orjat
hänen ympärillään raatoivat tylsinä ja mistään piittaamattomina ja
olivat valmiit vähimpäinkin armonosotusten johdosta nuolemaan
käskijäinsä käsiä. Uole halveksi heitä sydämestään, hän tunsi itsensä
kokonaan yksinäiseksi heidän keskellään eikä antautunut mihinkään
yhteistuumiin heidän kanssansa.

Niin hän äänetönnä raatoi etelän helteisen taivaan alla, elättäen
povessaan valtavata vihaa ja hautoen suunnitelmia sen tyydyttämiseksi.

       *       *       *       *       *

Puolikymmentä vuotta sen jälkeen, kun suomalaisten kapinahanke oli
saatu ilmi ja sen pääsyyllinen viety Barbados-saarelle, huomattiin
Delaware-joen siirtokunnissa outoa levottomuutta lähinnä asuvien
intiaaniheimojen keskuudessa. Mutta kun punaihoisten kanssa oli
pitemmän aikaa eletty sovussa, ei tälle ilmiölle osattu antaa suurempaa
merkitystä eikä myöskään ryhdytty mihinkään huomattavampiin
varokeinoihin. Ja niin joutui siirtokunta odottamatta myrskyn
jalkoihin. Intiaanit olivat nousseet sotajalalle ja suurin joukoin
hyökkäsivät he murhaten ja polttaen siirtolaiskyliin.

Ensimäisinä joutuivat hävityksen jalkoihin hollantilaiset, joiden kylät
hävitettiin maan tasalle. Sitten tuli englantilaisten vuoro ja
hätääntyneiden pakolaisten kintereillä seurasivat kylästä kylään villit
intiaanijoukot.

Varhaisena aamuna hyökkäsi monisatalukuinen mohikaanijoukko Suomi-kylän
hirsivarustukseen, jonka he väkirynnäköllä vallottivat ja sytyttivät
palamaan. Englantilaiset peräytyivät kylään ja ihan heidän
kintereillään seurasivat mohikaanit, joita johti harvinaisen kookas,
sotamaalauksilla ja kotkansulilla koristettu intiaani. Raivoisasti kävi
hän miestensä etupäässä englantilaisten kimppuun, heiluttaen kädessään
tomahawkia, jonka terä punotti kaatuneiden verestä.

Kun kylän suomalaiset riensivät liittymään englantilaisten riveihin,
hämmästytti heitä johtaja-intiaani huutamalla heidän omalla kielellään:

»Suomalaiset, pysykää erillänne englantilaisista, sillä ei teille
mitään pahaa tapahdu. Me olemme tulleet ainoastaan englantilaisia ja
hollantilaisia hävittämään.»

Kun suomalaiset tämän johdosta seisoivat vielä hämmästyksissään ja
empien, sai taistelu äkkiä uuden käänteen. Intiaanien johtaja oli juuri
saapunut Pitkän Suomalaisen aution majan edustalle. Siinä hän pysähtyi,
laski tomahawkinsa ja teki liikkeen ikäänkuin ovea lähestyäkseen. Mutta
samassa putosi verinen ase hänen kädestään, hän horjahti ja raivoisasti
karjahtaen kaatui kynnyksen eteen. Hän oli saanut erään englantilaisen
musketista surmanluodin sydämeensä.

Päällikön kaatuminen pysähytti intiaanit hyökkäyksestään. He olivat
kuitenkin vielä siksi ylivoimaiset, ettei valkoihoisten tappiota olisi
tarvinnut epäillä, ellei samalla olisi intiaanien takana alkanut
räiskyä muskettituli. Se oli englantilainen apujoukko, joka
virransuulta tullen oli juuri noussut maalle Suomi-kylän alla. Heidän
odottamaton ilmestymisensä sai intiaanit, jotka olivat vielä
neuvottomina päällikkönsä menettämisestä, kokonaan häiriöön. Sinne
tänne hajaantuneina hävisivät henkiin jäänet tuota pikaa
taistelutantereelta.

Pian tämän jälkeen lakkasi taistelu muuallakin siirtokunnassa ja
intiaanit vetäytyivät takaisin metsiinsä, jättäen jälkeensä savuavia
kylien raunioita ja skalpeerattuja ruumiita.

Kun Suomi-kylässä korjattiin taistelun jälkiä ja haudattiin
kaatuneita, huudahtivat hämmästyksestä ne miehet, joiden tuli kantaa
intiaanipäällikön ruumis hautaan. He olivat hänen intiaaniasunsa alta
tunteneet Pitkän Suomalaisen. Kaikki kylän väet kerääntyivät nyt
ruumiin ympärille ja kaikki tunsivat hänet Uole Hakkaraiseksi, joka
viisi vuotta sitten oli kuljetettu orjaksi Barbados-saarelle.
Vangituilta intiaaneilta saatiin kuulla, että Pitkä Finn oli noin puoli
vuotta sitten ilmestynyt heidän pariinsa sekä saanut heidät
kiihotetuksi sotaan englantilaisia ja hollantilaisia vastaan. Hänen
tarkotuksenaan oli ollut perin juurin hävittää europalaiset
siirtokunnat, lukuunottamatta suomalaisia, jotka intiaanien veljinä
olisivat saaneet jäädä asumaan lännen mantereelle.

Myöhemmin saatiin Barbados-saarelta kuulla, että Pitkän Suomalaisen oli
eräänä yönä onnistunut vapautua kahleistaan, minkä jälkeen hän oli
polttanut hasiendan isäntineen ja orjineen. Sytytettyään samana yönä
muutamia muitakin maakartanoita palamaan oli hän hävinnyt jäljettömiin.

Siihen päättyi Pitkän Suomalaisen tarina. Hän sai viimeisen leposijansa
kentällä Suomikylän laidassa. Kylän miehet, joita kapinaa
suunniteltaessa hänen väkevä vihansa oli kerran tenhonnut, loivat hänen
haudalleen korkean kummun. Monien miespolvien jälkeen, kun suomenkieli
oli jo lakannut näillä tienoin kaikumasta ja Haltosesta oli tullut
Halton sekä Parkkosesta Parchon, kertoilivat kylän lapset, tällä
kummulla leikkiessään, tarinoita Pitkästä Finnistä, joka kauan sitten
oli tuonut intiaanit siirtokunnan kimppuun.



Kerrankin oikea mies.


Kokemäen Näyhälässä, jonka omisti Suomen suuriruhtinaskunnan
kamariviskaali Antero Äimä, istui talon herran avarassa työhuoneessa
eräänä talvi-iltana 1650 kaksi miestä. Toinen oli kaljupäinen, laiha ja
teräväkatseinen sekä vilkaseleinen mies, jota vastoin hänen toverinsa
oli näköjään alle parinkymmenen sekä puvustaan päättäen teini tai
ylioppilas-beaani.

Pöydällä oli levällään papereita ja kirjotusvehkeitä ja seinähyllyillä
virui paksuja asiakirjapinkkoja. Vanhempi mies siirsi syrjään
paperivihkon, jota hän juuri oli selaillut, ja ryhtyen terottamaan
hanhenkynää lausui nuoremmalle, joka parhaillaan vahataululla suoritti
pitkää yhteenlaskua:

»Aijai, Simo-poikaseni, mikä vääryyden löyhkä näistä papereista
nouseekaan. Tuskin ainoastakaan voudintilistä löytää ainoatakaan sivua,
jossa ei tarkoin vainuamalla keksisi kruunun varojen kähvellystä. Toden
totta oli kuningattaremme isoisä, yhdeksäs Kaarle, oikeassa
lausuessaan, että se joka on ollut viisi vuotta kruununvoutina, on jo
tarpeeksi kypsä hirtettäväksi.»

Puhuja oli entinen lainlukija Hartikka Speitz. Oltuaan pitemmän aikaa
viratonna oli hän elellyt maatilallaan Sääksmäellä suomennellen Ruotsin
lakia sekä riidellen ja käräjöiden eri virkamiesten ja varsinkin Turun
hovioikeuden herrain kanssa, joiden puolelta hän väitti kärsineensä
jumalatonta vääryyttä. Nyt hänellä ei kuitenkaan ollut pariin vuoteen
ollut vireillä yhtään riitajuttua, joten aika oli käynyt hänelle
pitkäksi ja hän oli taas halunnut päästä asioihin käsiksi, kuten hän
sanoi. Siinä tarkotuksessa oli hän tullut kamariviskaali Äimän luokse,
jonka kanssa hän aikoinaan oli Saksan yliopistoissa opiskellut
lakitiedettä, tarjoten palvelustaan entiselle toverilleen. Niin
huonossa huudossa kuin Speitz virkamaailmassa olikin, oli Äimä hänet
kuitenkin ottanut jonkunlaiseen sihteerintoimeen.

»Ja hänen aikanaan olikin hyvin tavallista, että kihlakunnan hirsipuun
vakinaisin asukas oli juuri kihlakunnan oma vouti», jatkoi Speitz.

»Uh, enpä olisi silloin tahtonut olla kruununverojen kantajana», arveli
Simo.

»Onko sinulla sitten niin vahvat taipumukset kähveltämiseen?» kysyi
Speitz.

»Ei, mutta ... kun niitä niin tukuttain hirtettiin, niin kyllä kai
siinä joukossa saattoi mennä välistä syyttömiäkin», koetti Simo päästä
pälkähästä.

»Näkyy, että sinä olet vielä beaani», huomautti Speitz isällisesti. »Ja
muutoin, jos sinulla todellakin on noita edellämainitun kaltaisia
taipumuksia, niin kehitä ja vartuta niitä kaikin mokomin ja kasvata
itseäsi yleensä kaikessa vääryydessä, silloin on ajallinen menestyksesi
taattu.»

»Entä iankaikkinen?» kysyi Simo, joka epäilevästi hymyillen oli
kuunnellut esimiehensä neuvoja.

»Siitä en todellakaan mene takuuseen», vastasi Speitz, »mutta
ajallisesta sitä varmemmin.»

»Niin, niin, totta minä tarkotan!» jatkoi hän miltei tiukasti, kun
huomasi apulaisensa yhä virnistelevän. »Minussa näet siihen oivallisen
esimerkin, vaikka tosin päinvastaisessa mielessä. Sen sijaan, että minä
opintojeni ja ansioitteni pohjalla nyt istuisin kihlakunnan tuomarina
tai hovioikeuden jäsenenä, vuoleskelen minä tässä hanhenkynää toisen
palveluksessa. Ja tämänkin tilapäisen toimen olen saanut ainoastaan
entisen toveruuden nimessä.»

»Ja tämäkö kaikki sen takia, että teillä ei ole ollut taipumuksia
kähveltämään ja että olette lyönyt laimin kasvattaa itseänne
vääryydessä?» kysyi Simo viattomasti.

»Vaiti, keltanokka!» ärähti Speitz. »Minä en puhu mitään
taipumuksistani sinne tai tänne, vaan sanon ainoastaan, että minun
virkaurani on katkaistu sen takia, että minä olen tahtonut noudattaa
oikeutta kaikissa edesottamisissani. Eikä ainoastaan katkaistu
elämänurani, vaan lisäksi vainottu kaikella tavoin -- niin, onpa minut
kerran kuolemaankin tuomittu.»

»Mitä, onko teidät tuomittu kuolemaankin?» huudahti Simo. »Ja kuitenkin
te istutte siinä hanhenkynää terottamassa!»

»Miksi en, vai oletko sinä niin beaani, että luulet minut kerran
mestatunkin? Niin pitkälle ei sentään menty, vaan pääni jätettiin
koreasti paikoilleen ja tuomio lievennettiin kuuden vuoden
vankeusrangaistukseksi.»

»Olette siis istunut vankeudessakin?»

»Ainoastaan vähän päälle vuoden. Selviin lainkohtiin perustuvilla
valituksillani sain tuon väärän tuomion supistetuksi siksikin vähiin.»

»Mutta mistä syystä teidät tuomittiin?» tiedusteli Simo hieman
arastellen.

»Mistäkö? Tietysti oikeuden noudattamisesta, kuten jo sanoin. Syytin
hovioikeuden herroja ja erikoisesti presidentti Kurkea -- tai Kurckia
piti sanomani, sillä tähän aikaanhan pitää kaiken esiintyä
ruotsalaiseksi puleerattuna -- muutamista tuomioista, jotka olin
huomannut selvästi kohtuuttomiksi. Painatinpa erikoisen kirjasenkin
asian johdosta. Siitä sydäntyivät herrat tietysti silmittömiksi,
toimittivat minun syytteeseen ja istuivat sitten tuomareina omassa
asiassaan, tuomiten minut hengiltä. Sen pituinen se!»

Hän oli saanut hanhenkynänsä kuntoon ja siirtäen paperivihkon eteensä
jatkoi:

»Viisainta on ulvoa yhdessä susien kanssa, siten täällä parhaiten
päämaaliin päästään. Niin sanottu omatunto on julistettava pannaan ja
väärinkäytöksille on ummistettava silmänsä. Siten menetellen kiipeät
sinä vielä korkealle, Simo-poikaseni.»

»Mitäs arvelette, jos kuitenkin ensinnä alistaisin nuo varmastikin
hyvää tarkottavat neuvonne yhteisen esimiehemme, kamariviskaalin
hyväksyttäviksi?» kysyi Simo veitikkamaisesti silmiään vilkuttaen.

»Hm, hän on liiaksi yksivakainen mies ymmärtääkseen sellaista», myhähti
Speitz.

»Myönnätte kai, että hän yksivakaisuudessaan on samalla mies, joka
noudattaa toimissaan oikeuden ja rehellisyyden vaatimuksia?» kysyi Simo
viekkaasti.

»Hän on vankkumaton oikeuden mies ja siksipä tuomarit ja veronkantajat
puivatkin hänelle salassa nyrkkiään, kun hän vetelee päivänvaloon
heidän väärinkäytöksiään. No, muutenhan en olisi tullutkaan hänelle
palvelustani tarjoamaan.»

»Nytpäs olette satimessa, herra Hartikka!» julisti Simo.
»Kamariviskaali noudattaa oikeuden ja rehellisyyden vaatimuksia ja
kuitenkin on hän ajallisesti menestynyt ja kohonnut korkealle. Teidän
oppinne ihmisen ajallisesta menestymisestä ei siis pidä paikkaansa.»

»Kyllä se pitää paikkansa, sinä itseviisas vekara, sillä totta kai
sinä, niin keltanokka kuin oletkin, tunnet tuon vanhan säännön: Nulla
regula sine exceptione. Kamariviskaali on siis poikkeus minun
menestymisen säännöistäni, ainoa poikkeus koko Suomen maassa.»

»Mutta jospa minä haluaisin olla toinen poikkeus», arveli Simo.

»Hm, voithan sinä koettaa, mutta luultavinta on siinä tapauksessa,
että saat vanhoilla päivilläsi vuoleskella hanhenkynää toisen
palveluksessa.»

»Kuten te, joka siis myös olette tuollainen epäonnistunut poikkeus
säännöstä.»

»Aivan niin, poikaseni. Huomaan ilokseni, että sinä vähitellen alat
oppia tekemään järkeviä päätelmiä.»

Tämän jälkeen syventyi kumpikin työhönsä ja hiljaisuutta häiritsi
ainoastaan parin talikynttilän ritinä ja se äreä mutina, jolla Speitz
säesti tilikirjain tarkastusta. Mutta saatuaan hetken perästä laskunsa
päätetyksi alotti Simo jälleen keskustelun kysymällä:

»Eikös teillä ollut hovioikeuden kanssa rettelöitä myöskin niiden
sota-artikkelien suomentamisen johdosta?»

»Tietysti, kuinkas se nyt ilman rettelöitä olisi sujunut, onhan se
siksi suuriarvoinen ja hyödyllinen asia. Mutta kerronpa sinulle
tapaukset juurta jaksain, koska olen tässä kerran ruvennut sinulle
opetuksiani jakamaan. Näillä tapauksilla on näet muutamia sangen
opettavaisia puolia. No niin, asian alkuna oli se, että minä kerran --
se oli tietysti siihen aikaan, kun minun vielä sallittiin olla
tuomarintoimissa -- jouduin Turussa istumaan sotaoikeudessa. Syytettynä
oli muuan sotilas, joka oli hiukan kolhaissut päällikköään --
luultavastikin maksuksi paljon useammista kolhuista. Mies oli supi
suomalainen, mutta hänen kuolemantuomionsa luettiin Kustaa Aadolfin
ruotsinkielisistä sota-artikkeleista. Pois vietäessä lausui mies
pilkallisen katkerasti: 'Tästä kaikesta minä en ymmärtänyt muuta kuin
että kuolemaan tässä mennään.' Tapaus vaikutti minuun syvästi enkä
saanut sitä enää mielestäni. Minusta oli siinä olemassa suuri vääryys,
että ihmisiä tuomitaan lain mukaan, josta he eivät sanaakaan ymmärrä.
Ja niin minä päätin toimittaa suomeksi ensinnäkin nuo sota-artikkelit.
Kun kreivi Brahe, joka muuten on kansamme hyväksi tehnyt enemmän kuin
kaikki Suomen omat johtoherrat yhteensä, kannatti puuhaani, ryhdyin
minä työhön. Mutta luuletko, että kirja sai ilmestyä präntistä ilman
rettelöitä? Siinä näet keksittiin jotain tuomarinarvoa loukkaavaa,
johon hovioikeuden herrat heti iskivät kyntensä.»

»Sekö oli tuomareita loukkaavaa, että laki ilmestyi suomenkielellä?»
kysyi Simo.

»No ei juuri varsin se. Minä olin näet suomennokseeni kirjottanut
vähäisen esipuheen, jossa muun muassa sanoin kauhistuksella
huomanneeni, kuinka ruotsinkieltä taitamattomain sotamies-parkain
Suomessa täytyy käydä kuolemaan sota-artikkelien rikkomisesta,
vaikk'eivät ikinä ole saaneet mitään tietoa niiden sisällyksestä. Tämä
se muka sisälsi loukkauksen tuomareita vastaan ja niinpä täytyi kirjan
alkuosa painaa uudestaan, jolloin tämä kerettiläinen kohta jätettiin
pois.»

»Eikä siinä kaikki», jatkoi Speitz hetken kuluttua. »Kirjasta löytyi
pari muutakin pahaa kerettiläisyyttä. Tuossa esipuheessani olin sanonut
myöskin, että minä olen tehnyt tämän työn isänmaan ja erittäin oman
kansani hyväksi. Nuo sanat 'erittäin oman kansani hyväksi' olivat
vaarallista kerettiläisyyttä, niin, suorastaan kapinallisuutta meidän
ruotsalaista esivaltaamme vastaan ja siksi ne oli pyyhittävä pois.
Nimikirjotuksessani olin merkinnyt itseni Hämeen suomalaiseksi sanoilla
Tavast-Finlandus. Taaskin kapinallisuutta! Sillä nythän pitää tietysti
kaiken olla ruotsalaista sen jälkeen kun Ruotsi Saksan sotatanterilla
on noussut niin suureen mahtiin --»

»Suomalaisten hakkapeliittain avulla», pisti Simo väliin.

»Juuri niin, sillä ilman suomalaisten uhrauksia ei Ruotsi nyt olisi
siinä asemassa. Mutta sinähän poikkesit syrjään asiasta.»

»Te sanoitte nimikirjotuksessanne käyttäneenne sanoja
Tavast-Finlandus», auttoi Simo.

»Niin. Mutta niiden häntään oli kirjan präntistä päästessä ilmestynyt
sana -- Svecus! Ajatteles, että minusta niin yks kaks tehtiin svecus,
minusta, joka olen syntynyt ja kasvanut ja suurimman osan ikääni elänyt
Suomen sydämessä! -- Tässä on sinulle siis uusi ja hyödyllinen opetus:
muista kaikissa vaiheissasi olla svecus, muuten nousee tie edessäsi
pystyyn.»

Mutta vastustushalussaan turvautui Simo äskeiseen keinoonsa ja väitti:

»Entäs kamariviskaali? Pitääpä hänkin itseään suomalaisena ja käyttää
isältä perittyä suomalaista nimeäkin.»

»Mutta mehän sovimme jo siitä, että hän on poikkeus säännöstä», ärähti
Speitz. »Ja sitä paitsi, luuletko hänenkään enää kauan kantavan
suomalaista nimeään.»

»Mitä varten hän nyt enää ikämiehenä ottaisi uutta nimeä», epäili Simo.

»Ahaa, sinä et näy tietävänkään», selitti Speitz, »että hän vähää ennen
matkalle lähtöään sai Turusta vapaaherra Creutziltä kirjeen, jossa
ilmotettiin, että kuningatar läänittäessään kamariviskaalille muutamia
uusia tiloja, on päättänyt samalla korottaa hänet aatelissäätyyn
nimellä Ljusenstjerna. Luultavasti hänellä Turusta palatessaan on jo
aateliskirja taskussaan.»

»Vai aatelismies hänestä tulee ja nimeksi Ljusenstjerna!» ihastui Simo.

»Ähää, jokos rupesivat silmäsi kiilumaan!» ivasi Speitz. »Mutta
maltahan, kyllä sinä itsekin innostasi päättäen pääset vielä niin
pitkälle ja saat nimesi töyhdöksi stjernan, hjelmin tai sköldin. Niin
sitä tähän aikaan tehdään supi suomalaisista jalleista töyhtöpää
svecuksia. Sitten ei puutu muuta kuin että pojat johtavat sukunsa
suoraan Valhallan jumalista, kun itse asiassa ovat parin kolmen
napanuoran päässä suomalaisen talonpojan pirtistä.»

Äreänä kumartui Speitz työhönsä eikä Simo uskaltanut häntä
vastauksellaan häiritä, niin mielellään kuin hän olisikin ukkoa
ärsyttänyt. Kuului taas tovin ajan ainoastaan kellon naksutus ja
kynttiläin ritinä, kunnes sen keskeytti pihalta raikuva kulkusten ääni
ja reen ratina.

»Sieltä tulee nyt Ljusenstjerna!» virkahti Speitz päätään nostamatta.

»Tosiaankin, minä tunnen kulkusten äänen», lisäsi Simo.

Eteisestä kuului askelten töminää ja ovien käyntiä ja muutaman hetken
mentyä astui työhuoneeseen tukevarakenteinen ja korkeaotsainen mies,
jonka kaikki piirteet osottivat raskasta vakavuutta ja luonteen
järkähtämättömyyttä. Hän oli Suomen maan kamariviskaali, lukuisten
maatilain omistaja ja kahdentoista lapsen isä, herra Antero Äimä, jonka
tarkastuksen alaisia olivat kaikki tuomarit, kruununvoudit ja
veronkantajat.

Tervehdittyään kirjureitaan laski hän pöydälle paksun paperivihkon ja
lausui:

»Tässä on Mynämäen ja Korpoon kihlakunnan maakirjat. Jahka niitä on
vertailtu voutien ja nimismiesten tileihin, niin luulenpa saavamme taas
melkoisen apajan manttaalista poisjätettyjä henkilöitä.»

»No, se merkitsee vain niin ja niin monen taalarin odottamatonta
tulojen lisäystä kruunulle», lausui Speitz.

»Ja minulle, ajattelit kai mielessäsi, vaikket sitä ääneesi sanonut»,
lisäsi kamariviskaali, jonka osalle lankesi kolmannes saaliista.

»Olkoon menneeksi, koska niin tahdot», naurahti Speitz. »Muuten kai
minä saan tervehtiä sinua nyt Ljusenstjernana?»

»Et vainenkaan, sillä minun nimeni on Äimä kuten ennenkin», vastasi
kamariviskaali.

»Et siis vielä saanut aateliskirjaasi?»

»Hm, kyllä se oli jo Turussa minulle tarjona, mutta minä jätin sen
sinne.»

Speitz rävähytti silmänsä selkosen selälleen ja huudahti:

»Mitä, etkö aio ottaa vastaan aateluutta?»

»Mitäpä minä sillä tekisin», vastasi kamariviskaali tyynesti. »Eikö
sinustakin nimi Ljusenstjerna tunnu hieman imelältä. Äimä on paljon
tuimempi ja sitä ovat kruunun varkaat tottuneet jo pelkäämään.
Sitäpaitsi se nimi on minulle rakas, koska isäni ovat sitä kantaneet.»

»No, kerrankin oikea mies!» huudahti Speitz, kohoten seisomaan.
»Annahan kun puristan kättäsi, vanha veikko! Tiedätkö, minkä minä
ehdottaisin sinulle valiolauseeksi?»

»_Justum et tenacem propositi virum_...» lausui kamariviskaali.

»Kas ihmettä, minulla kun olivat juuri samat säkeet mielessäni!»
ihmetteli Speitz.

»Se on aina ollut minun mielirunoni ja silti tulin sen sanoneeksi»,
naurahti kamariviskaali.

»No niin, sitä parempi.»

»Ja nyt lopettakaa päivän työ ja käykäämme illalliselle. Marketta
odottaa siellä lasten kanssa. Pöydässä kerron sitten Turun kuulumiset»,
ja kamariviskaali lähti edellä toisiin huoneisiin.

Seuratessaan hänen jälessään kääntyi Speitz sanomaan Simolle:

»Minä peruutan osan äskeisistä puheistani, sillä olen nyttemmin tullut
huomaamaan, että kaikki suomalaiset eivät sentään ole samanlaisia
hännänheiluttajia.»



Sotilaan kunnia.


    »Kuolo onni sotilaan.»

Kylmä tuuli puhalteli Liettuan alastomilta kentiltä, kun
rykmentinsaarnaaja Henrik Salvius levotonna ja huolissaan astui ulos
linnan suojista ja kiipesi ulkovallitukselle, saadakseen hengittää
puhdasta ilmaa. Vinhasti kiitävien pilvien lomasta pilkisti väliin
täysikuu ja silloin aukeni hänen eteensä lohduton maisema, jonka halki
Narev-joki lyijynvärisenä nauhakkeena kiemurteli. Joka puolella linnan
ympärillä pilkotti kanuunan kantaman ulkopuolella tulia. Ne olivat
linnaa piirittävän liettualaisen sotajoukon nuotiotulia.

Vuoden ensi päivänä oli puolalainen kenraali Gonsievsky suurella
sotajoukolla saartanut Tycoczin linnan, jonka varusväkenä syksystä
saakka oli ollut viisisataa suomalaista rakuunaa eversti Didrik von
Rosenin johdolla. Kaksi viikkoa oli tuo pieni joukko tähän iltaan
mennessä kestänyt suuren vihollisarmeijan hyökkäyksiä, odottaen turhaan
avukseen läntisessä Puolassa taistelevaa kuningasta.

Rykmentin upseerit olivat parasta aikaa koolla eräässä linnan
suojamassa, josta herra Henrik oli juuri lähtenyt. Eversti oli tällöin
lausunut:

»Viikon olemme nyt eläneet puolilla ruoka-annoksilla, jotka meidän on
vähennettävä neljänneksiksi, jos aiomme edelleen puolustaa linnaa.
Mutta sitä paitsi ovat nämä rappeutuneet varustukset vihollisen
ammunnasta jo siihen määrin sortuneet, että me emme niiden suojassa
enää kestä ensimäistä väkirynnäkköä. Ja ellen erehdy, varustelee
vihollinen huomiseksi sellaista. Antautumisehdotusta meille ei ole
tehty ja sitä paitsi olen luvannut kuninkaalle olla jättämättä tätä
linnaa viholliselle. Jälellä ei siis ole muuta mahdollisuutta kuin
tulla viimeiseen mieheen maahan hakatuksi, sillä tiedättehän hyvin,
että vihollinen ei tule meitä armahtamaan, siksi silmitön viha heillä
on meitä kohtaan.»

»Mutta voimmehan myöskin koettaa raivautua vihollisen läpi ja päästä
yhtymään kuninkaan armeijaan», oli tähän komentajan puheeseen
huomauttanut eräs upseereista.

»Mikä olisi myöskin samaa kuin tulla armotta maahan hakatuksi», oli
siihen eversti vastannut, »sillä vihollisten tavattomaan ylivoimaan
nähden meillä ei olisi toivoa läpi päästä. Ja jos jotkut harvat
pääsisivätkin, niin heillä olisi kuljettavana kymmeniä penikulmia
sellaisen seudun halki, joka ihan kuhisee puolalaisista partiojoukoista
ja aseellisista talonpojista. Niin että ystävien luokse meistä ei
yksikään pääsisi.»

»Mutta minusta olisi sittenkin jalompaa kaatua ase kädessä avonaisella
kentällä, surmattuaan sitä ennen mahdollisimman monta vihollista», oli
upseeri edelleen väittänyt.

»Minulla on kuitenkin mielessäni keino», oli tähän komentaja sanonut,
»jota noudattaen meidän ei tarvitse jättää linnaa viholliselle, samalla
kun surmaamme heitä paljon suuremman joukon kuin koettaessamme läpi
raivautua. Te kai arvaatte jo ajatukseni. Linnan kellarissa on vielä
jälellä toistakymmentä tynnyriä ruutia. Jos vihollinen huomisessa
rynnäkössään onnistuu valtaamaan linnan, kuten pidän varmana, niin me
räjähytämme sen ilmaan --»

»Ja tapamme siten kuollessamme enemmän vihollisia kuin eläissämme,
kuten Simson», oli näihin everstin sanoihin liittänyt muuan nuoremmista
upseereista.

Komentajan ehdotukseen olivat yhtyneet useimmat upseerit. Jotkut olivat
ainoastaan vaatineet, että ehdotus tästä olisi tehtävä myöskin
miehistölle ja annettava heidän ratkaista, tahtoivatko he yrittää
vihollisen läpi raivautumista vaiko että linna räjähytettäisiin ilmaan.

Tähän ehdotukseen oli komentajakin lopulta suostunut, ja kun he sen
jälkeen olivat alkaneet keskustella siitä, miten räjähytettäessä olisi
meneteltävä, jotta mahdollisimman suuri joukko vihollisia samalla saisi
surmansa, oli hän, rykmentinsaarnaaja, hiipinyt ulos. Komentajan
ehdotuksen kuullessaan oli kauhistus pusertanut hänen sydäntään ja
pakottanut hänet ulos talvisen taivaan alle, selvittelemään siellä
yksinäisyydessä sekaantuneita ajatuksiaan.

Hän oli vasta viidenkolmatta vuotias mies. Heti papiksi valmistuttuaan
oli hän ottanut vastaan tarjotun rykmentinsaarnaajan viran Puolaan
lähtevissä suomalaisissa joukoissa, saadakseen siten ansioita parempiin
paikkoihin pääsyä varten. Turkuun hän oli jättänyt vasta kihlatun
morsiamen eikä hän mitään toivonut niin hartaasti kuin sodan pikaista
päättymistä, päästäkseen jälleen kotimaahan ja saadakseen ikävöidyn
morsiamensa kanssa asettua oman katon alle.

»Hyvä Jumala!» huokasi hän epätoivossaan. »Pitääkö kaiken loppua nyt
tähän ja minun nuorella iälläni kärsiä sellainen kaamea kuolema täällä
kaukana vieraalla maalla, saamatta edes viimeisiä jäähyväisiä heittää
omaisilleni ja morsiamelleni?»

Tuuli vinkui valittavasti vallikaivannoissa ja taivaalla kiitivät
pilvet kuin paetakseen pois tältä kolkolta seudulta. Mutta hän ei
voinut minnekään paeta, sillä rautavanteena ympäröi linnaa
kostonhimoinen vihollisarmeija. Epätoivossaan mietti hän hetkisen
lähteäkseen vaikuttamaan sotilaisiin, etteivät he hyväksyisi upseerien
päätöstä, vaan koettaisivat edelleen odottaa apujoukon saapumista.
Mutta kohta hylkäsi hän kuitenkin tämän tuuman kunniattomana, jota
paitsi hän oivalsi avun odottamisen toivottomaksi. Joka päivä oli hän
tältä samalta paikalta tähystänyt länttä kohti, turhaan odottaen
apujoukon ilmestyvän metsien suojasta näkyviin. Nyt saattoi jo pitää
varmana, että vihollisjoukot olivat tehneet avunsaannin mahdottomaksi.
He olivat jätetyt tänne vihollismaan sydämeen oman onnensa nojaan kuin
haaksirikkoinen laivaväki kuohuvan meren keskelle. Ellei suoranaista
ihmettä tapahdu, kohtaa heidät huomenna perikato, sillä olihan eversti
ilmottanut, että vihollinen varustelee ratkaisevaa rynnäkköä ja että
linnan varustukset eivät voi heitä enää suojata. Mutta jaksoiko hän
uskoa, että Jumala pelastaisi heidät vielä tästä toivottomasta
asemasta? Hän tunnusteli sisäistä itseään, mutta huomasi, että tämä
kolkko ympäristö talvimyrskyineen ja joka suunnalta näkyvine vihollisen
vartiotulineen, jotka kiiluivat pimeydestä kuin jättiläispedon saalista
vaanivat silmät, ikäänkuin riisui hänet alasti ja masensi voimatonna
maahan.

Morsiamestaan erotessaan oli hän sopinut tämän kanssa, että he joka
ilta määrättynä hetkenä sanoisivat toisilleen hyvää yötä, katse luotuna
kuuhun tai, jollei se ollut näkyvissä, pohjantähteen. Siten voisivat
heidän silmäyksensä tavallaan yhtyä, vaikka he itse olivatkin kaukana
toisistaan. Ne olivat olleet hänelle tähän saakka mieluisia
hartaushetkiä, mutta tänä iltana tunsi hän silmäinsä himmenevän, kun
hän tuskaisin sydämin loi katseensa kuuhun, joka valjuna ja viluisena
juuri kurkisti pilvien raosta.

Kun hän huoaten heitti kuun välityksellä jäähyväissuudelman
morsiamelleen ja kääntyi palatakseen linnan suojiin, huomasi hän
vallinkuvetta pitkin lähenevän kaapuun kääriytyneen miehen. Arvaten sen
tarkastusmatkalla kiertäväksi upseeriksi jäi hän paikoilleen, toivoen
että tulija olisi hänen entinen ylioppilastoverinsa, kornetti Alanus,
joka kepposiensa tähden yliopistosta karkotettuna oli ruvennut
miekkamieheksi ja joutunut hänen kohtalotoverikseen tänne Tycoczin
linnaan.

Hän ei erehtynytkään, sillä luokse ehdittyään laski upseeri kätensä
hänen olalleen ja lausui:

»Sinäkö se olet, Henrice? Kun huomaamattani hävisit sieltä joukostamme,
arvasin sinun tulleen tänne morsiamellesi hyvää yötä toivottamaan ja
lähdin perässäsi, kiertääkseni samalla vartioita tarkastamassa.»

Hän tarkasteli hetkisen ääneti ja kaihomielisen näköisenä kuuta ja
lausui sitten:

»Jospa minäkin olisin lähtiessäni huomannut oman rusoposkeni kanssa
tehdä samanlaisen sopimuksen kuin sinä, niin voisin nyt heittää hänelle
jäähyväiseni tuon kelmeän Helena-rouvan välityksellä. Mutta minullahan
ei sitä paitsi ollut hänen kanssaan niin kiinteätä lemmensuhdetta kuin
sinulla omasi kanssa, ja tällä hetkellä voi hän olla jo toisen oma.»

Toverukset olivat jälleen hetkisen vaiti, kunnes Alanus kysyi hiukan
arastellen:

»Mitäs muutoin arvelet meidän äskeisestä päätöksestämme?»

Kun Salvius ei kiirehtinyt vastaamaan, jatkoi hän:

»Minua ei jää juuri kukaan suremaan, joten minä olen valmis matkaamaan
tulisissa vaunuissa korkeuteen. Se on tällä kertaa sitä paitsi minun
sotilasvelvollisuuteni. Mutta toista on, veliseni, sinun laitasi.
Tulinkin heti neuvottelussa sitä ajatelleeksi.»

»Mutta eihän minulla, Herra paratkoon, voi olla muuta valittavana kuin
teillä toisillakaan», huomautti tähän Salvius.

»Onpa sittenkin», väitti Alanus. »Minulla on mietittynä sinua varten
pelastuskeino, jos tahdot sitä noudattaa. Ja miksi et tahtoisi, sinä,
jota odottaa kotimaassa morsian ja jota ei soturivelvollisuus pakota
paikallesi kaatumaan.»

»Ja minkälainen on se sinun pelastuskeinosi?» kysyi arasti Salvius,
joka tunsi rinnassaan viriävän toivonkipinän.

»Minä tunnen», alotti Alanus, »tämän linnan lähimmän ympäristön kuin
kymmenen sormeani, sillä syksyllä, jolloin emme vielä olleet
saarroksissa, kiertelin siellä joka päivä ja kolusin läpi kaikki
paikat. Vastakkaisella puolella linnaa on, kuten tiedät, noin parin
sadan sylen päässä vallihaudasta jokeen laskeutuva kalliotöyräs. Sen
ulkosyrjältä löysin eräänä päivänä pensasten suojasta ahtaan holvatun
luolan. Se on luultavasti joskus maailmassa tänne linnaan johtaneen
maanalaisen käytävän suu, vaikka itse käytävä onkin aikoja sitten
tukkeutunut. No niin, sinä varustat itsesi eväillä ja minä saatan sinut
tänä yönä ennen päivän valkenemista tuohon kätköpaikkaan, jossa sinä
olet linnan ilmaan lentäessä täydessä turvassa. Seuraavan pimeän tultua
lähdet sitten piilostasi, sillä viholliset, mikäli heitä on jäänyt
jälelle, ovat joutuneet siksi suuren hämmingin valtaan, ettei heistä
ole oleva sinulle minkäänlaista haittaa.»

»Mutta entäpä jos luola luhistuu räjähdyksen voimasta kokoon?» epäili
Salvius.

»En usko sitä, sillä se on siksi jykevästi holvattu», vastasi Alanus.
»Ja jos niin kävisikin, niin silloinhan sinä ainoastaan seuraisit meitä
viimeisellä matkallamme.»

Salviusta puistatti ja hän lausui:

»Mieluummin sitten odotan kohtaloani muiden joukossa täällä linnassa
kuin lähden sinne yksinäni luhistumaan kuin hiiri satimeen.»

»Elä ota sanojani miksikään», rohkaisi häntä Alanus, »sillä on aivan
mahdotonta, että niin ahdas luola sortuisi. Onhan se siksi etäällä
linnasta ja välillä on pehmeätä maata, joten räjähdys ei voi siellä
enää niin valtavasti maapohjaa tärisyttää.»

»Mutta jospa minä nyt räjähdyksestä pelastuisinkin, niin kuinka luulet
minun voivan kunnialla selviytyä niistä tuhansista vaaroista, joita
vihollismaan läpi kulkiessa kohtaisi joka askelella. Protestanttisena
pappina minut surmaisi ensimäinen vastaantulija.»

»Mutta sinä kuljetkin katolilaisena pappina. Olet kai nähnyt linnan
kappelissa täydellisen papin asun. Sen puemme sinun yllesi ja siinä
asussa ei yksikään puolalainen nosta kättään sinua vastaan.»

»Mutta riittääkö puku yksistään? Entäpä minua matkalla vaaditaan
papillisiin toimiin tai joudun tekemisiin oikeiden pappien kanssa?»

»No, ristinmerkin sinä aina osaat tehdä sekä tervehtiä pax tecum, pax
vobiscum. Muutoin et ole heitä ymmärtävinäsi, vaan puhut latinaa.»

»Mutta ollakseni puolalainen pappi täytyisi minun luonnollisesti osata
puolaakin.»

»Mutta mikä pakko sinun on olla puolalainen pappi. Eiväthän ne ole
ainoita katolilaisia. Ole saksalainen, sillä saksaahan sinä hyvin
osaat. Sano olleesi matkoilla Preussissa ja siellä joutuneesi
ruotsalaisten, noiden kirottujen kerettiläisten, vangiksi ja nyt
onnistuneesi karkaamaan heidän käsistään. Ja muutoin, kullakin hetkellä
on suru itsestään ja mielenmalttisi säilyttäen sinä kyllä selviydyt.»

Nyt ei Salvius kyennyt enää tuomaan esiin minkäänlaista vastaväitettä,
minkä vuoksi Alanus otti häntä käsipuolesta ja lausui:

»Ja nyt lähdemme kuulemaan, mitä sotilaat sanovat everstin
ehdotuksesta. Mikäli heitä tunnen, niin eivät he tule siitä
kalpenemaan.»

Heidän laskeutuessaan alas vallilta ja kulkiessaan päälinnaa kohti
puhui Alanus edelleen:

»Everstille en vielä ehtinyt puhua tuumastani, mutta varmasti hän on
suostuva sinun lähtöösi. Sitäkin enemmän, kun hän samoinkuin me muutkin
voi ainoastaan sillä tavoin toimittaa viimeiset terveisensä
omaisillemme. Onhan se meillä pienenä lohdutuksena kuollessamme, että
edes joku joukostamme pääsee vihollisten läpi ja vie meistä viime
viestin kotimaahan.»

Porraskäytävässä he kohtasivat everstin ja toiset upseerit, jotka
olivat menossa alikerran suureen halliin, minne miehistö oli kutsuttu
koolle. Näiden seuraan liittyen astuivat he sisälle.

Mataloita holvikaaria tukevain jykeiden pylvästen välissä seisoskelivat
sotilaat parvissa ja sekava äänten sorina täytti huoneen. Siellä
puhuttiin miltei kaikkia Suomen murteita, sillä tämä rykmentti ei
kuulunut erikoisesti mihinkään lääniin, vaan se oli koottu ympäri
Suomen värvätystä väestä. Heidän joukossaan saattoi erottaa äänekkäitä
ja karskeja pohjalaisia, pyöreämuotoisia savolaisia, solakoita ja
vilkkaita karjalaisia sekä hartiakkaita ja juurevia hämäläisiä, jotka
taistelussa istuivat hevosen selässä kuin kiinni kasvaneina. Monet
heistä olivat olleet mukana jo kolmikymmenvuotisessa sodassa ja kaikki
he olivat lukuisissa taisteluissa karaistuneita sekä ryöstöretkillä
villiintyneitä sällejä. Pylvästen renkaisiin pistetyt tulisoihdut
valaisivat punertavalla hohteellaan ahavan puremia ja arvekkaita
kasvoja, joille pelon ja hentomielisyyden ilmeet olivat kokonaan
vieraat.

Kun upseerien sisään astuessa äänten sorina oli alentunut, astui linnan
komentaja keskelle hallia ja esitti asian suunnilleen samoin sanoin
kuin äsken upseereille sekä kysyi lopuksi, tahtoivatko sotilaat, että
linna räjähytettäisiin sisään tunkeutuneiden vihollisten kera ilmaan
vai yritettäisiinkö raivautua vihollisten läpi, jota komentaja omasta
puolestaan piti turhana yrityksenä. Hänen sanojaan seurasi syvä
hiljaisuus, kunnes eräästä miesryhmästä astui esiin iäkäs kersantti,
jonka kasvoissa iho oli parkkiintunut ja rosoinen kuin petäjän kuori ja
jonka otsan yli kulki viistoon ammottava miekanarpi.

»Kyllä minun mielestäni», lausui kersantti, »on komein loppu tälle
meidän nälkäkuurillemme se, että me miehissä pölähdämme ilmaan ja
teemme samalla nuuskaa piirittäjistämme. Minä olen Lützenin tappelusta
saakka ollut mukana vihollista vatkaamassa, niin että minun saappaani
joutavat kyllä jo kuivamaan.»

»Eipä meitä muitakaan taida moni jäädä suremaan, niin että annetaan
pamahtaa vain», kuului sotamiesten joukosta hyväksymisen sorinaa.

Ihmetellen silmäili Salvius noita miehiä, jotka noin keveästi ja
kylmästi päättivät omasta kuolemastaan. Ainoastaan jotkut harvat
seisoivat äänettöminä ja synkkinä, mutta pelkoa ei hän voinut
heidänkään kasvoistaan lukea.

Alanus keskusteli hetkisen hiljaa everstin kanssa, joka tämän jälkeen
kuuluvalla äänellä ilmotti, että pastori Salvius koettaa pelastautua
ystäväin luokse ja että ne, jotka haluavat hänen kauttaan lähettää
viimeiset terveisensä kotimaahan, saavat ne uskoa hänelle. Tähän
virkkoi äskeinen kersantti:

»Harvallapa meistä lienee enää kotimaassa terveisten odottajaa. Mutta
koska meillä on täällä pappi keskellämme, niin eiköhän pidettäisi
viimeinen jumalanpalvelus ja rippitoimitus, sillä meistä taitaa
itsekunkin omallatunnolla olla sellaista kuonaa, josta nyt olisi hyvä
päästä.»

Tätä oli pastori Salvius jo ajatellutkin ja kun hän oli hakenut
toimituksessa tarvittavat esineet sekä pukenut päälleen papillisen
asun, alkoi jumalanpalvelus, jonka kaikki osanottajat, häntä itseään
lukuunottamatta, olivat kuolemaan meneviä miehiä. Salvius tunsi itsensä
liikutetuksi, mutta samalla saivat hänen sanansa harvinaisen elävyyden,
mikä ei ollut vaikuttamatta hänen karkeapintaisiin kuulijoihinsakin.
Karkein ja särähtelevin äänin, mutta vilpittömällä hartaudella
veisasivat he virttä ja yhden ja toisen silmä kävi kosteaksi, kun tuttu
sävel herätti eloon ammoin häipyneitä kotoisia muistoja ja
lapsuusaikaisia mielikuvia.

Aika oli jo pitkällä sivu puolen yön, kun Alanus tuli Salviuksen
huoneeseen, jossa tämän oli ollut määrä hieman nukahtaa, sillä aikaa
kun upseerit kirjottivat hänen mukaansa tulevia kirjeitä. Uni oli
kuitenkin paennut hänen silmiään ja heti toverinsa tullessa kavahti hän
seisaalleen.

»Alkaa olla jo aika sinun lähteä piilopaikkaasi», sanoi Alanus. »Tässä
on minulla valmiina vähäinen kirje, jossa on viimeiset jäähyväiseni
tytölle, jota näillä retkilläni olen aina muistellut. Jos hän kuitenkin
olisi jo toisen omana, niin siinä tapauksessa hävität tämän kirjeen. Ja
nyt menemme toisten upseerien luo.»

Katolilaisen papin puku oli haettu jo valmiiksi ja siihen kuuluvan
kauhtanan vuorin alle ryhtyi Alanus kiinnittämään kirjeitä. Mukaan tuli
lisäksi kaksi myttyä, joista toinen sisälsi eväitä, toinen
villapeitteitä. Nämä viimemainitut oli tarkotettu ainoastaan
piilopaikkaan asti, että pakolainen niiden turvin tarkenisi odottaa
ratkaisun hetkeä.

»Kas niin, nyt sinä olet täysi katolilainen, ainakin ulkokuorestasi
päättäen», virkkoi Alanus, kun Salvius oli pukeutunut uuteen asuunsa.

Tuli lähdön hetki. Alanus ja eräs toinen upseeri varustausivat
saattamaan pakolaista kätköpaikalle.

»Jos te onnellisesti pääsette meikäläisten luo», lausui eversti von
Rosen, »ja saatte tilaisuuden puhutella kuningasta, niin ilmottakaa
hänelle, että me olemme täyttäneet velvollisuutemme viimeiseen saakka
ja pyytäkää häntä armollisesti muistamaan meidän turvattomiksi jääpiä
perheitämme.»

Salvius lupasi pyhästi täyttää hänelle jätetyt tehtävät sekä sanoi
sitten liikutettuna hyvästi komentajalle ja toisille upseereille, joita
hän ei ollut enää tässä elämässä näkevä.

Yö oli pimeä, kun Salvius seuralaisineen astui ulos, sillä kuu oli jo
laskenut eikä maassa sitäpaitsi ollut juuri nimeksikään lunta. Ilman
lyhtyä täytyi heidän hapuilla eteenpäin ja ryömiä vallihaudan yli
kapeata lankkuporrasta myöten, jonka sotamiehet olivat tilapäisesti
laatineet, sillä kitisevää nostosiltaa ei uskallettu vihollisten tähden
laskea alas.

Alanus tunsi kuitenkin siksi tarkoin linnan lähimmän ympäristön, että
he onnellisesti pääsivät piilopaikalle. Taivuttaen pensaita sivulle
saattoi Alanus toverinsa luolaan ja laskien mytyt maahan lausui:

»Täällä sinä siis hievahtamatta odotat, kunnes kaikki on ohi ja lähdet
heti liikkeelle, ennenkun jälelle jääneet viholliset ehtivät
pökerryksestään tointua. Meidän on palattava linnaan, sillä pian alkaa
itäinen taivaanranta valjeta. Jää Herran haltuun, tervehdi entisiä
tovereitamme, jos pääset heitä kotimaassa tapaamaan ja muista joskus
rukouksissa meitä Tycoczin linnan puolustajia.»

Salvius ei liikutukseltaan kyennyt vastaamaan mitään ja ääneti
syleilivät entiset ylioppilastoverukset toisiaan. Vielä
molemminpuolinen lyhyt »Herran haltuun!» ja Salvius oli yksin pimeässä
piilossaan. Käsillään hapuillen kulki hän luolan perimpään soppeen,
kääri peitteet ympärilleen ja istuutui alas sortuneiden kivien väliin.
Tuuli suhisi haikeasti alastomissa pensaissa ja taampaa kentältä kuului
vihollisen kulkuvahtien huutoja, joihin välistä sekaantui etäistä suden
ulvontaa. Salvius tunsi mielialansa kolkoksi, unta hän ei voinut
ajatellakaan ja suunnattoman hitaasti kuluivat yön hetket.

Vihdoin valkeni aamu. Salviusta oli yön pitkinä hetkinä ruvennut
vaivaamaan ajatus, että koska maanalainen käytävä on voinut
itsestäänkin tai ehkä joskus sattuneen maanjäristyksen vaikutuksesta
sortua ja tukkeutua, niin tietysti nyt sortuu sen jälellä olevakin osa,
sillä siksi valtava tulee varmaankin räjähdys olemaan. Hän riensikin
heti pimeän haihduttua tutkimaan olinpaikkansa seiniä ja kattoa.
Tekemänsä havainnot rauhottivat häntä kuitenkin melkoisesti, sillä
käytävän suupuolen katto oli kiintonaista kalliota, samoin toinen
seinä. Sitäpaitsi oli käytävä siksi kapea, että luhistuminen oli miltei
mahdoton.

Kohta kun oli ehtinyt täysi päivä, alkoivat piirittäjäin kanuunat
jyristä, mihin linnasta vastattiin samalla mitalla. Pienin väliajoin
kesti sitten ammuntaa sivu puolen päivän, jolloin torventoitotukset,
rummunpärinä ja lähenevät huudot ilmaisivat, että vihollinen oli
ryhtynyt rynnäkköön. Valtava taistelun pauhina täytti ilman ja sitä
kesti iltahämärään saakka.

Kuta enemmän melske pimeän lisääntyessä vaikeni, sitä kiivaammin
alkoi Salviuksen sydän lyödä. Kuumeisesti laski hän mielessään, että
nyt ovat viholliset tunkeuneet jo linnan sisäpihaan, nyt käydään
taistelua portaissa, suomalaisten vetäytyessä vähitellen ylempiin
linnankerroksiin, jolloin suunnitelman mukaan ruutikellariin
sulkeutuneen miehen piti iskeä tuli ruutitynnyriin.

Kylmä hiki kihosi hänen otsalleen ja suonet hänen ohimoillaan
jyskyttivät haljetakseen. Hän melkein kadehti linnaan jääneitä
maanmiehiään, jotka taistelun huumeessa eivät varmaankaan tunteneet
sellaista tuskaa kuin hän täällä yksinäisessä piilossaan.

Kun ilta yhä pimeni ja meteli linnassa päin vaimeni, välähti äkkiä
Salviuksen mieleen, että linnan puolustajat ovatkin viime hetkessä
peräytyneet päätöksestään ja antautuneet vangiksi. Hän hengähti jo
helpommin, mutta samalla sai sanoin kuvaamaton, hirveä tärähdys hänet
horjahtamaan alas kiveltä, jossa hän oli istunut. Valtava ilma-aalto
raastoi pensaita käytävän suulla ja suunnaton, punertava tulenleimaus
halkasi hetkeksi pimeyden aivankuin tulivuori olisi syössyt hehkuvan
sisuksensa ilmaan, samalla kun huumaava jyrinä kiiti pitkin kenttiä,
hälveten vähitellen yöhön.

Pian vallitsi jälleen pimeys, joka ensi aluksi tuntui entistäkin
sankemmalta. Mutta sen keskeltä kuuli Salvius yltympäri mäikettä ja
molskahtelua, kun ilmaan singonneita kiviä putoili kentälle ja
läheiseen jokeen. Hänestä tuntui kuin ulkona olisi satanut irti
kiskaistuja ruumiinosia ja kauhu värisytti hänen ruumistaan. Hänen
lumpeutuneissa korvissaan suhisi ja paukkui ja silmissä risteili
tulisia viiruja. Mutta sekaannuksestaan huolimatta muisti hän, että
hänen oli viivyttelemättä riennettävä matkaan tältä kauhun näyttämöltä.
Vapisevin jäsenin ja tuskin seisaallaan pysyen hapuili hän ulos
käytävästä, lähtien pyrkimään eteenpäin.

Kuu teki juuri nousuaan, niin että hän esteisiin kompastelematta pääsi
eteenpäin. Villissä sekamelskassa harhaili kentällä mustia haamuja ja
niiden keskellä laukkasi vauhkoutuneita hevosia. Joka suunnalta kuului
parkunaa ja voihkauksia ja pitkin kenttää kiiri sakeita pölypilviä ja
ilman täytti kitkerä ruudin katku.

Ei yksikään kentällä harhailevista pysähyttänyt tai puhutellut
Salviusta ja onnellisesti pääsi hän Varsovaa kohti johtavalle tielle.
Läähättäen ja kädellä rintaansa painaen kulki hän hoippuen kuin
juopunut ja vasta tultuaan etäämmäs vihollisten leirialueelta pysähtyi
hän hengähtämään ja taakseen katsomaan. Sillä paikalla, missä vielä
äsken olivat kohonneet Tycoczin linnan muurit ja tornit, näkyi nyt
ainoastaan mataloita ja muodottomia rauniokasoja, joiden välissä
hulmahteli tulenliekkejä. Raunioiden päällä vaappui ilmassa sankeita
pöly- ja savupilviä.

Ajatellen niitä viittäsataa kansalaistaan, joiden kanssa hän oli monta
kuukautta viettänyt yhdessä ja joita ei nyt enää ollut olemassa, ojensi
Salvius vaistomaisesti kätensä raunioiden yllä vaaruvaa pilveä kohti ja
lausui vapisevin huulin:

»Jumalani, ole armollinen heidän sieluilleen!»

Tämän sanottuaan kääräsi hän kauhtanan kiinteämmin ympärilleen, kääntyi
ja lähti pitkin askelin jatkamaan matkaansa, hetken kuluttua häviten
viidakon siimekseen.



Veljekset.


Makuulaverinsa eteen polvistuneena lausui vanki puoliääneen ja
palavalla hartaudella psalmin sanoja:

»Kiitetty olkoon Herra joka päivä. Jumala panee kuorman meidän
päällemme, mutta Hän myös auttaa meitä. Sela. Meillä on Jumala, Jumala,
joka auttaa, ja Herra, Herra, joka kuolemasta vapahtaa.»

Talvinen ehtoo pimeni ja katonrajassa oleva jäätynyt ristikkoakkuna
kykeni enää ani vähän välittämään valoa kopin hämäryyteen.
Kun ei vangille oltu suotu minkäänlaista kirjaa eikä valoneuvoja
pitkien pimeän hetkien kuluttamiseksi, päätti hän panna levolle
kohta ehtoohartauden suoritettuaan. Unesta ei kuitenkaan ollut
toiveita, sillä jalkoja ja sivuja särki taas armottomasti. Se oli
seurauksena siitä, että hänen muutamia viikkoja sitten oli täytynyt
tulipalopakkasessa juosta Ilmajoelta tänne Vaasaan saakka. Ensimäiset
päivät oli hän täällä vankilassa maannut aivan menehdyksissään ja
rujona, mutta vähitellen oli hänen vahva ruumiinsa jälleen toipunut,
vaikka säänmuutosten aikana uudistuikin ankara särky.

Vanki oli Ilmajoen kappalainen, Jooseppi Stenbäck.

Kun pakoon lähtevät olivat pyytäneet häntä mukaansa, oli hän sanonut:

»Se on kelvoton paimen, joka vaaran tullen jättää laumansa oman onnensa
nojaan. Menkööt ne, joilla ei ole toisia ihmisiä vastuullaan, mutta
minun velvollisuuteni on jäädä paikalleni.»

Perheensä oli hän toimittanut toisten pakolaisten mukana turvaan
Ruotsin puolelle, mutta itse oli hän jäänyt Ilmajoelle tehdäkseen
voitavansa seurakuntalaisten hyväksi.

Kun vihollinen oli saapunut paikkakunnalle, oli hän koettanut hillitä
sen ryöstön- ja murhanhimoa, mutta siitä olivat vain ärtyneet ja
lopuksi vanginneet hänet. Sitten oli hänet vasta mainitulla tavalla
tuotu Vaasaan, josta hänet ennen pitkää piti toisten vankien kanssa
vietämän Turkuun ja sen jälkeen kenties Venäjälle.

Kun hän oli lopettanut rukouksensa ja nousi ylös riisuutuakseen, aukeni
kopin ovi ja sisälle astui mies, josta hän heti huomasi, ettei se ollut
vartia. Vanki astahti lähemmäs, nähdäkseen paremmin ja huomasi nyt
tulijan rotevaksi talonpojaksi, joka hämillisesti rykäisten toivotti
hyvää iltaa.

»No herra varjelkoon, Tapanihan se on!» huudahti vanki hämmästyneenä,
sillä nyt tunsi hän tulijan omaksi veljekseen.

He puristivat toistensa kättä ja vanki kysyi huolestuneena:

»Onko sinutkin kaapattu kiinni ja tuotu tänne vangiksi?»

»Ei, vaan minä tulin sinua vapauttamaan», vastasi vanhempi veli ujolla
ja matalalla äänellä.

»Hohoi, se on helpommin sanottu kuin tehty», vastasi vanki
hämmästyksissään veljensä sanoista.

Hän veti hänet istumaan lavitsalle akkunan alle, istahti itse rinnalle
ja kysyi:

»Mutta kuinka sinä ensinnäkin pääsit tänne, jos sinä kerran olet omin
neuvoisi tullut?»

»Me keräsimme keskuudestamme rahoja, joilla minä lahjoin vanginvartian,
niin että hän päästi minut vähäksi aikaa tänne sinun koppiisi.
Sanoin olevani sinun seurakuntalaisiasi ja haluavani puhutella
sinua sielunasioissa», selitti velimies. »Mutta nyt sinun olisi
hankkiuduttava lähtöön, sillä vartia voipi pian tulla käskemään minua
pois.»

»Tottako sinä sillä siis tarkotat?» kummaksui pappiveli, »ja miten sinä
olet ajatellut sen käyvän laatuun?»

»Kyllä se käy hyvin laatuun», vakuutti talonpoikaveli. »Me vaihetamme
vaatteita ja kun me olemme jokseenkin samankokoiset ja hyvin toistemme
näköisetkin, niin ei vartia pimeässä huomaa mitään.»

Tuumaansa innostuneena alkoi veli päästellä takkia päältään ja puhui
sitä tehdessään edelleen:

»Meitä asuu kymmenkunta perhekuntaa metsäpirteissä Latvalan
sydänmaalla, sillä kylissä liikkuu vihollisia ja he ovat polttaneet
useimmat talot. Meillä on siellä ankara suolan puute ja minä ajattelin,
että sinä ehkä voisit mennessäsi viedä sinne muutamia kappoja täältä
Vaasasta. Sitä varten otin minä mukaani kontin, joka on lumihangessa
vankilan ulkopuolella. Samassa paikassa ovat myöskin sukset ja
suolarahat sinä löydät tämän takin povitaskusta. Mutta etköhän sinä jo
riisuisi, ettei vartia ehdi kesken tulla.»

Liikutuksesta mykkänä oli vanki kuunnellut veljensä sanoja.

»Mutta entäs sinä itse?» sai hän vihdoin kysyneeksi.

»Minä jään tietysti tänne sinun sijaasi, eihän se muuten käyne»,
vastasi veli viattomasti.

»Mutta oletko ajatellut, että sinä jokseenkin varmasti joutuisit
hirsipuuhun, kun petos huomattaisiin?»

»Jospa nyt niinkin kävisi, niin olenhan minä perheetön mies», vastasi
veli rauhallisesti, »jota vastoin sinulla on perhe ja lisäksi
seurakuntalaiset. Ne kaipaavatkin niin hartaasti sielunpaimenta ja
neuvojaa siellä sydänmailla, sillä sairaita ja epätoivoisia on monta.»

»Kuinka hartaasti minä haluaisinkaan päästä seurakuntalaisteni pariin,
mutta näin se, rakas veli, ei käy», sanoi pappiveli päättävästi ja
liikutuksensa hilliten. »Miten minä esiintyisin lohduttajana hätää
kärsivien keskellä, kun olisin ensinnä vapauteni lunnaiksi jättänyt
oman veljeni. Ei, pue sinä takkisi jälleen päällesi, sillä kyllä minä
jään tänne.»

»Mutta ne niin hartaasti odottavat sinua siellä eikä sinun minusta
tarvitse huolehtia», yritti veli vielä toista taivutella.

»Vie terveiseni seurakuntalaisille, että minä rukouksissa olen alati
heidän keskellään ja että Jumala voi piankin toimittaa niin, että minä
ruumiillisestikin pääsen heidän luokseen. Kohta viedään meidät Turkuun
ja sen jälkeen voin minä piankin päästä takaisin seurakuntaani, sillä
ruhtinas Galitzinia olen kuullut kiitettävän ihmisystävälliseksi ja
oikeutta harrastavaksi mieheksi.»

»Sinä et siis suostu lähtemään?» kysyi veli masentuneena.

»En!» vastasi toinen jyrkästi, vaikka hänen olikin vaikea hillitä
itseään. »Jumala palkitkoon sinun hyvän tarkotuksesi, mutta minun on
mahdoton sitä noudattaa.»

Vastenmielisesti veti talonpoikaveli sarkatakin uudelleen päälleen.
Senjälkeen istui hän käsillä polviinsa nojaten, allapäin ja ääneti
lavitsalla. Katsellessaan syrjästä noita rehellisiä ja avoimia
piirteitä sekä miehekkään jykeitä hartioita, jotka nyt olivat
pettymyksestä painuneet kokoon, valtasi pappiveljen hellä myötätunto,
joka pakotti hänet syleilemään veljeään.

»Lähde sinä Herran nimeen takaisin kotiin, kyllä minäkin Jumalan avulla
aikanani selviän», sanoi hän koettamatta enää liikutustaan salata.
»Sieltä saapuukin jo vartia sinua kiirehtimään.»

»Täytyy kai sitten minun lähteä, koska sinä et siihen suostunut»,
huoahti veli ja nousi lavitsalta, kun ovelle ilmestynyt vartia viittoi
häntä tulemaan.

Veljekset heittivät toisilleen nopeat jäähyväiset, minkä jälkeen ovi
sulkeutui heidän välillään.

Kuunneltuaan poistuvien askelten kaikua tunsi vanki tarvetta uudelleen
polvistua makuulavansa äärelle ja vuodattaa yli tulvehtivaa sydäntään
palavaan rukoukseen veljensä, seurakuntalaistensa ja koko Suomen kansan
puolesta.

       *       *       *       *       *

Seuraavan illan hämärtäessä hiihti Tapani-veli jo Ilmajoen aukeilla,
selässään raskas suolakontti. Hän mietiskeli hukkaan mennyttä
yritystään ja koetti arvailla, miten hänen laitansa tällä hetkellä
olisi, jos veli olisi suostunut vaihtokauppaan.

»Jos he todellakin olisivat minut hirttäneet, vaihdoksen huomattuaan,
niin -- nythän se olisi jo sekin ohitse», lopetti hän ajatusjuoksunsa.

Suolakontti painoi hartiat kumaraan ja muutenkin häntä väsytti jo
armottomasti. Mutta hän päätti kuitenkin ponnistautua perille, sillä
kylille oli vaarallista yöpyä ja talot, mikäli niitä oli enää jälellä,
olivat sitä paitsi autioina.

Ennenkuin hän ehti siihen kohtaan, josta hänen tuli kääntyä metsiin,
ilmestyi tienkäänteessä hänen eteensä yhtäkkiä venäläisjoukko kuin
maasta kohoten. Vaistomaisesti porhalsi hän silloin syrjään ja ponnisti
viimeisetkin voimansa, päästäkseen metsän kätköön. Mutta välimatka
oli liian lyhyt ja hänen kintereilleen ehätti heti puolikymmentä
ärhentelevää kasakkaa. Hän sai ruumiiseensa useampia keihäänpistoja ja
taakkansa painosta sortui hän maahan. Kontista vapauduttuaan koetti hän
nousta ylös ja sukseensa tarttuen puolustaa itseään, mutta surmanpisto
rintaan sai hänet uudelleen vaipumaan hankeen.

Hän ei noussut enää ja pakolaisia muistaen ajatteli hän:

»Nyt ne poloiset jäävät ilman suoloja, sillä minun polkuni päättyi
tähän.»

Sitten juolahti velimiehen kuva hänen himmenevään tajuntaansa ja hän
ajatteli itseään syyttäen:

»Etten minä sittekin pakottanut häntä pakenemaan, sillä nythän minä
kuitenkin kuolen vihollisen käden kautta.»

Hän huokasi muutaman kerran raskaasti ja ojentui sitten kuolleena
hangelle.



Viimeinen varustus.


»Te syytätte minun nuoruuttani, herra rovasti! Mutta muistakaa, että
minä olen seitsentoista vuotiaasta asti kantanut miekkaa, ollut
kymmenessä suuremmassa taistelussa ja lukemattomissa kahakoissa,
haavottunut kolme kertaa, ollut kerran sotavankina kaukana Venäjällä,
josta sanomattomia vaivoja ja vaaroja kokien karannut takaisin
isänmaatani puolustamaan. Jos minä siis vuosiltani olenkin nuori, niin
olen minä vanha kokemuksiltani ja tiedän niin ollen, mihin virkani
minua velvottaa.»

Lausuttuaan nämä sanat rovasti Cajanukselle kääntyi Kajaanin linnan
komentaja, kapteeni Fieandt, vihaisesti ympäri, veti miekankantohihnan
kireämmälle ja astui ulos. Hän kiipesi suoraapäätä linnan ulkomuurille,
jossa hän pysähtyi tarkastelemaan vihollisleiriä.

Oli niin pakkanen, että viikset ja kulmakarvat kohta ulos tultua
jäätyivät ja hengitys muuttui sakeaksi usvaksi. Tähdet teräksen
kylmässä taivaanlaessa vilkkuivat levottomasti ikäänkuin olisivat
kylmän kourissa vikisseet ja viluisena ja orpona riippui kynsistään
kuun kierukka taivaan rannalla. Jylhinä ja valkean hohtavina kohosivat
vaarat eri suunnilla ja tuo kesäisin niin ihana ympäristö oli nyt kuin
ruumisliinoihin kääritty. Kumeasti ja uhkaavasti pauhasi Ämmä tämän
talviöisen autiuden keskellä ja sen pyörteistä nouseva usva vaanii
kuutamossa haaveellisina, alati muotoaan muuttelevina hattaroina.

Niemellä vastapäätä, josta ennen olivat pienen erämaa-kaupungin tulet
vilkkuneet, törröttivät nyt kinosten keskeltä kirkon ja raatihuoneen
sekä useimpain talojen hiiltyneet rauniot. Ainoastaan joitakuita
hökkeleitä oli jälellä ja niiden välissä näkyi pitkät rivit
lumikotuksia, joissa piirittäjät majailivat. Rannempana oli
hirsivallien suojassa joukko kanuunoita, joiden mustat kidat nyt yöksi
vaienneina tuijottivat uhkaavina linnaa kohti. Vahtipatrullit
liikkuivat edestakaisin, valmiina hälyyttämään, jos linnasta
yritettäisiin äkillistä uloshyökkäystä, sekä samalla vaanien linnaan
mahdollisesti vietäviä muonalähetyksiä. Mutta milloin he sattuivat
liiaksi lähenemään virran rantaa, silloin avasi kohmettuneessa
horroksessaan uinuva linna hetkeksi tulisilmänsä ja kumeat
musketinpaukaukset repelivät öistä hiljaisuutta ja moninkertainen kaiku
vastasi etäisistä vaaroista, ikäänkuin ympäröivä erämaakin olisi
ilmaissut olevansa vielä valveilla sekä seuraavansa tämän Suomen
viimeisen varustuksen kamppailua.

Fieandt pysähtyi vanhan silmäpuolen sotilaan luo, joka muskettiinsa
nojautuen seisoi ampuma-aukon ääressä.

»Vieläkö jaksat pidellä muskettia, vanha Skarppi?» kysyi hän.

»Kyllä Skarpin musketista lentää kuula vielä yhtä kauas kuin
nuorempainkin, herra komentantti», vastasi sotavanhus. »Äsken juuri
keikautin tuolla muutaman viheriätakkisen, joka pisti nenänsä musketin
kantomatkan sisäpuolelle. Mutta tarkenemisen laita tässä on hieman niin
ja näin. Sormet kangistuvat väkisinkin muskettia pidellessä ja varpaani
ovat jo ihan turtana. Korvistani sen sijaan ei ole väliä, sillä ne minä
palellutin jo toissa talvena Napuella.»

»Entä oletko muutoin tyytyväinen oloomme linnassa?» kysyi Fieandt.

»Hm, tosinhan sitä mielellään söisi kerrankaan viikossa vatsansa
täyteen», vastasi vanhus avomielisesti, »mutta näkyypä tuota pysyvän
hengissä näinkin -- eikähän tätäkään ikäänsä kestäne.»

Linnankomentajan mieli synkistyi, sillä muonakysymys oli hänelle arka
asia. Hän oli äsken ollut tarkastamassa muonavarastoa ja huomannut sen
huvenneen hämmästyttävän vähiin. Sen johdosta oli hän käskenyt
varusmestarin vieläkin pienentää ruoka-annoksia, varsinkin aseettomalle
väelle. Viimemainitut ne olivatkin syynä ruokavarojen ennenaikaiseen
loppumiseen ja hän soimasi itseään siitä, että vaimonsa rukouksista
heltyneenä oli avannut linnanportit pakolaisille.

Toinen suuri puute oli polttopuista. Linnan kolkkoja suojia ei oltu
enää pariin viikkoon voitu kunnollisesti lämmittää ja siitä kärsivät
olletikin linnassa olevat lukuisat lapset. Pakolaisten joukossa olikin
paljon sairautta ja kuolemantapauksia sattui joka päivä.

Mutta ruutia oli vielä yllinkyllin ja Fieandt tahtoi puolustaa linnaa
viimeiseen saakka. Siitä asiasta hän oli äsken kiistellyt rovasti
Cajanuksen kanssa, joka ehdotti antautumista, jos se vain oli
saatavissa kunniallisilla ehdoilla. Kapteeni tiesi vihollisten joukossa
kärsittävän myöskin puutetta ja taudit riehuivat heidän keskellään
paljon pahemmin kuin linnassa. Tähän luottaen oli hän päättänyt jatkaa
taistelua, mitä uhreja se sitten kysyikin.

»Niin, suolivöitämme meidän on pakko toistaiseksi kiristää», lausui
Fieandt Skarppi-ukon viime sanojen johdosta, »jos mieli säilyttää nämä
muurit omassa hallussamme. Mutta tokkopa noilla viheriätakeillakaan
lienee makeanleivän päivät.»

»Ei vainen olekaan», myönsi Skarppi. »Ja jos siellä ryssänlimppua
liekin vähän varavammin, niin onpa sitä viljemmin sairautta. Ainakin
neljäkymmentä ruumista kantoivat he tämänkin päivän kuluessa leirinsä
ulkopuolelle. Se säästää meidän ruutiamme, ja jos sellaista jatkuu
vielä parin viikon ajan, niin luulenpa, että me jo vapaasti pääsemme
muonaa ja polttopuita hankkimaan.»

Tällainen puhe oli hunajaa Fieandtin sydämelle ja tyytyväisenä virkkoi
hän:

»Niin, varmasti pääsemmekin ja siinä toivossapa me hyvin voimme hieman
paastotakin.»

Hän lähti kiertelemään edelleen muureja, nähdäkseen olivatko vartiat
kaikkialla paikallaan ja oliko vihollinen millään puolen vehkeilemässä.

Tarkastuksen päätettyään laskeusi hän linnanpihalle, jossa kaikenlaisen
rojun ohella oli pari pientä halkopinoa -- ainoat jälellä olevat
polttopuut. Eräs pakolaisista laittoi toisen pinon ääressä itselleen
halkosylyystä.

»Minne niitä?» kysyi Fieandt äreästi.

»Komentantin omaan huoneeseen», vastasi mies. »Rouva pyysi tuomaan.»

»Pienempikin sylyys riittää», sanoi Fieandt ja jatkoi kulkuaan toisen
kylkirakennuksen alakertaan, jonne pakolaiset oli sijotettu.

Se oli avara holvikattoinen halli, johon hän nyt tuli. Pitkin
seinustoja oli olkipahnoja, joilla makaili tai istuskeli sekaisin
miehiä, naisia ja lapsia. Kaikkien kasvoilla oli alakuloinen tai synkkä
ilme ja ainoastaan jotkut naisista kummittelivat jonkunlaista
käsityötä. Paksut kiviseinät olivat monesta kohti kuuran peitossa ja
huoneessa oli niin kylmä, että hengitys muuttui usvaksi. Kenellä oli
turkki tai muu vahvempi päällysvaate, hän oli kietonut sen visusti
ympärilleen. Joka puolelta kuului lasten itkua ja sairasten voihkinaa.

Pelokkaana seurasi jokaisen katse linnankomentajaa, jonka ankaruutta he
olivat saaneet alunpitäin tuntea. Sairaat hiljensivät valituksiaan ja
äidit koettivat tyynnytellä lapsiaan. Ääneti astui Fieandt muutaman
askeleen peremmäs ja pysähtyi sitten ympärilleen tarkastelemaan.

Tätä isoa huonetta valaisi ainoastaan muurinrakoon pistetty päre sekä
pari ratisevaa talikynttilää. Toinen kynttilä oli asetettu lattialle
huoneen perällä ja sen ääressä oli polvillaan rovasti Cajanus, jakaen
herranehtoollista oljilla makaavalle kuolevalle. Hänen sanansa
kuuluivat matalana muminana huoneen etupuolelle.

Nähdessään rovastin kääntyi Fieandt ympäri ja poistui yhtä ääneti kuin
oli tullutkin. Hän meni omaan huoneeseensa läntisessä tornissa, joka
yleni suoraa Ämmän kuohuista. Huonetta valaisi iloinen takkavalkea,
jonka loisteessa hänen nuori vaimonsa puuhasi illallista. Viime suvena
oli näet Fieandt nainut Elisabet Tavaststjernan, joka sitä ennen oli
vähän aikaa ollut naimisissa hänen erään Napuella kaatuneen
upseeritoverinsa kanssa. Nuori rouva oli seurannut miestään armeijan
peräytymismatkalla Perä-Pohjaan sekä sieltä tänne Kajaaninlinnaan.

Synkkänä ja nyreissään istahti Fieandt pesän eteen, nojasi kyynärpäät
polviinsa ja mietti. Se vähän toivorikkaampi tuuli, minkä hän äsken oli
saanut jutellessaan muurilla vanhan sotilaan kanssa, oli hänen
pistäytyessään pakolaisten huoneessa haihtunut. Hän ei voinut eikä
tahtonutkaan salata itseltään aseman toivottomuutta. Ainoastaan viikon
kykeni linna enää puolustautumaan, sitten olisivat ruokavarat ja
polttopuut tyystin lopussa eikä ulkoapäin ollut minkäänlaisia
avuntoiveita. Jollei siis vihollinen tuon viikon kuluessa lähtisi
matkaansa, niin silloin olisi edessä antautuminen.

Antautuminenko? kiihtyivät Fieandtin ajatukset tämän sanan johdosta. Ei
koskaan! päätti hän lujasti, sillä olihan hänellä vielä yksi muukin
keino asian ratkaisemiseksi. Linnan ruutikellarissa oli vielä jälellä
kokonaista kaksitoista tynnyriä ruutia. Se oli riittävä määrä
lennättämään ilmaan linnan sekä puolustajineen että vihollisineen.

Tämä ankara aatos ei ensi kertaa iskenyt hänen mieleensä. Jo muutaman
kerran ennenkin olivat hänen ajatuksensa siihen pysähtyneet. Pelko ei
häntä ainakaan pidättänyt sitä tekemästä, päinvastoin oli hän tuntenut
salaista iloa siitä, että pahimman varalta oli vielä olemassa muukin
keino kuin antautuminen. Jos hän jotakin pelkäsi, niin se oli juuri
antautuminen, ei vihollisen valtaan joutumisen takia, vaan koska se
hänen taipumattomalle kaarlolaisluonteelleen oli itsessään
vastenmielistä.

Hänen vaimonsa oli saanut valmiiksi heidän vaatimattoman illallisensa
ja pysähtyi nyt hänen rinnalleen, laskien kätensä hänen olkapäälleen.
Fieandt nosti päänsä ja hämmästytti hyväilyihin tottumatonta vaimoaan
kietomalla käsivartensa hänen ympärilleen. Tavallista hellemmällä
äänellä kysyi hän sitten:

»Pelkäisitkö sinä kuolla yhdessä minun kanssani, Lisbet?»

»Kuinka sinä sellaista kysyt, Henrik?» vastasi vaimo. »Totta kai minun
on uskallettava seurata sinua kuolemaankin, koska kerran olen seurannut
tänne linnaankin. Olenhan minä sotilaan vaimo.»

»Kiitos niistä sanoista, Lisbet, mutta oletko sinä valmis kanssani
minkälaiseen kuolemaan hyvänsä?» kysyi Fieandt.

»Mitä sinä sillä tarkotat?»

»Oletko sinä sattunut koskaan kuulemaan, kuinka suomalaiset rakuunat
puolisen sataa vuotta sitten tekivät Tycoczin linnassa Puolassa,
huomatessaan etteivät voi kauemmin pitää linnaa hallussaan?» vastasi
Fieandt uudella kysymyksellä ja kun rouva oli vastannut kieltävästi,
jatkoi hän: »He antoivat vihollisten tulla linnaan ja räjähyttivät sen
sitten ilmaan.»

»Mutta ... en ymmärrä vieläkään sinun tarkotustasi», änkytti rouva,
joka kuitenkin aavisti, mihin hänen miehensä tahtoi tulla.

»Meillä on varastossa vielä kaksitoista tynnyriä ruutia ja viikkoa
kauemmin me emme kykene enää linnaa puolustamaan.»

Tätä sanoessaan katsoi Fieandt tutkivasti vaimoonsa, joka huomattavasti
kalpeni. Mitään hän ei kuitenkaan ehtinyt vastata, kun ovelle samalla
koputettiin.

Sisään astui rovasti Erik Cajanus. Hän oli oppinut ja kielitaitoinen
mies sekä etevä saarnaaja, olennoltaan kunnioitusta herättävä ja
harvinaisen kookas. Vaikka olikin vasta jonkun verran yli
viidenkymmenen, oli hän sentään jo harmaatukkainen. Mutta hän oli
ehtinyt kokea jo monta kovaa: suurten nälkävuotten kauhuja, sairautta
ja vihollisen hävityksiä. Jo sarkasodan aikana oli hän menettänyt
isoimman osan omaisuuttaan, ja viime vuonna, jolloin suurempi
vihollisjoukko ensi kerran tuli Kajaanin tienoille, oli hänet perheensä
kanssa ihan alastomaksi ryöstetty sekä pahoin pidelty. Hädin tuskin oli
hän hengissä päässyt vihollisten käsistä sekä paennut senjälkeen
perheensä ja toisten Paltamon pappien ynnä monien muiden
seurakuntalaisten kanssa tänne Kajaanin linnaan.

Nähdessään rovasti Cajanuksen rypisti Fieandt kulmiaan. Mutta tulija
lausui tyynesti:

»Näen, ettette ole hyvillänne minun tulostani ja minä pyydänkin
anteeksi, että näin myöhäisellä hetkellä tulen häiritsemään
yhdessäoloanne. Mutta kun pikainen lähtönne äsken katkaisi
keskustelumme ja kun sydämelleni jäi vielä paljon sanottavaa, niin otin
nyt vapauden tulla sitä jatkamaan.»

»Minusta nähden on turhaa jatkaa äskeistä keskusteluamme, sillä minun
mielipiteeni ei muutu siitä, mitä jo sanoin», vastasi Fieandt.

Välittämättä näistä kylmistä sanoista jatkoi rovasti:

»Olin juuri ripittämässä erästä sairasta, joka kohta ehtoollisen
nautittuaan veti viimeisen henkäyksensä. Kuolevia on tähän saakka ollut
joka päivän osalle ja tästä lähtien niitä tulee vielä useampia.»

»Mutta sehän on asia, jolle minä en, paremmin kuin tekään, mahda
mitään», virkkoi tähän Fieandt.

»Mahdatte kyllä te, kapteeni, jos tahdotte sääliä kurjuuttamme.»

»Palaatte siis siihen entiseen, että minun on jätettävä linna
viholliselle!» huudahti Fieandt kiihtyen. »Mutta sitä minä en ole
tekevä! Minä olin ainoa, joka jäin henkiin majuri Burghausenin joukosta
Lipolassa, kun vihollinen ensi kerran hyökkäsi maamme rajojen sisälle.
Sen jälkeen olen minä saanut nähdä maan pala palalta joutuvan
vihollisen valtaan. Hävityksen aalto on jo huuhtonut yli Suomen, niin
että tämä linna on enää ainoa piste, jota he eivät ole valtaansa
saaneet. Eikä heidän pidä sitä saaman niin kauan kuin päällikkyys on
minun huostassani. Jos kaikki Suomessa eivät olekaan seisoneet
viimeiseen saakka paikallaan kuten Burghausen joukkoineen, niin että
vihollinen on päässyt etenemään aina tänne perimpään pohjaan saakka,
niin aion ainakin minä pitää nyt paikkani.»

»Sittenkin vielä, kun viimeinen leivänkannikka on syöty ja viimeinen
puunkapula poltettu?»

»Sen päivän varalta meillä on kaksitoista tynnyriä ruutia linnan
kellarissa», sanoi Fieandt lyhyesti ja kylmästi.

»Mitä ... aiotteko surmata meidät raunioiden alle?» kysyi Cajanus
kauhistuen.

»Itsemme ja vihollisemme», vastasi Fieandt järkähtämättömästi.

»Ettekö ajattele edes niitä monia äitejä ja lapsia, jotka ovat hakeneet
suojaa täältä linnasta?»

»Heillähän on vapaus lähteä täältä milloin hyvänsä», vastasi Fieandt
kylmästi. »Olenkin katunut, että ollenkaan laskin linnaan aseetonta
väkeä.»

»Mutta tiedättehän yhtä hyvin kuin minäkin, että jos me aseettomat
lähdemme linnasta ilman että linna samalla antautuu, niin me ilman
minkäänlaisia sopimuksia joudumme vihollisen valtaan, joka ärtyneenä
linnan vastustuksesta ei tule meitä säästämään.»

»Siinä tapauksessa minä en tiedä muuta keinoa kuin että te jäätte
linnaan ja alistutte siihen, mitä tuleman pitää.»

Näitä sanoja seurasi kiusallinen äänettömyys, kunnes Cajanus katkaisi
sen sanomalla:

»Teillä on kova sydän, kapteeni. Kehottaisin kuitenkin vielä kerran
teitä menettelemään niin, ettei teidän tilintekonne kerran kävisi ylen
raskaaksi.»

»Kuninkaan tahto on, että kaikki seisovat paikallaan loppuun saakka.
Peräytymistä tai vihollisen armoille heittäytymistä hän ei siedä.»

»Minä tarkotinkin kuningasten kuninkaalle tehtävää tiliä», oikasi
Cajanus.

»Joka uskollisesti täyttää maallisen kuninkaansa antamat tehtävät, voi
hyvällä omallatunnolla astua tilille myöskin kuningasten kuninkaan
eteen», vastasi Fieandt.

»Niin, mikäli kysymys on omantunnon mukaisista teoista. Mutta
voivathan maallisen ja taivaallisen kuninkaan käskyt toisinaan olla
ristiriidassa keskenään ja silloin kai meidän on noudatettava
jälkimäisen käskyjä. Itsensä ilmaan räjähyttäminen on selvä itsemurha
ja sen kieltää jumalallinen laki. Ja epäilenpä suuresti, onko maallisen
kuninkaammekaan tahto sellainen.»

»Mitä hyödyttää sitten jatkaa kituvaa elämää, kun kaikki on kerran
menetetty.»

»Kuka sanoo, että kaikki on menetetty? Ei koskaan ole kaikki menetetty,
vaan uuden elämän itu on aina olemassa. Kaikista vähimmän sopii
sellainen epätoivon oppi niin nuorelle kansalle kuin me suomalaiset.
Kansojen kaitsija on antanut meille oman sijan auringon alla ja tämän
kovan koettelemuksen on hän lähettänyt meille tutkiakseen, kestämmekö
me sen miehuullisesti ja olemmeko siis mahdolliset siihen
historialliseen osaan, jonka hän on meille varannut. En kiellä, etteikö
itsensä ilmaan lennättäminen ole miehuullinen teko ja joissakin
tapauksissa ainoa mahdollinenkin, mutta vieläkin suurempaa miehuutta
vaaditaan elämiseen silloin, kun kaikki näyttää menetetyltä. Uskallus
elämään ei jää koskaan palkinnotta, sillä elämä on Jumalasta, ja niinpä
meillekin on vielä valoisampi päivä koittava. Pyydän siis teitä
vieläkin valitsemaan kunniallisen antautumisen. Tätä en tee
pelkuruudesta, vaan niiden monien linnan turviin paenneiden tähden,
jotka tahtovat kaiken tämän yli vuotavan surkeudenkin uhalla elää.»

Tämän sanottuaan pyysi rovasti Cajanus vielä kerran anteeksi, että oli
näin myöhällä tullut häiritsemään, toivotti hyvää yötä ja lähti
huoneesta.

Fieandt istui ääneti ja jurona paikallaan, kunnes hänen vaimonsa, joka
edellisen kohtauksen aikana oli vetäytynyt huoneen perälle, läheni
häntä jälleen ja muistutti, että ruoka jähtyy.

»Mitä sinä arvelet noista hänen viime sanoistaan?» kysyi rouva, kun he
olivat asettuneet pöytään.

»Hm, siinä oli liiaksi papillista viisautta, että minä, suora sotilas,
voisin sitä omaksua», vastasi Fieandt.

»Mutta olihan se niin selvää mitä hän sanoi ja ... elä pahastu siitä,
mutta kyllä minä olen siinä asiassa samaa mieltä kuin hänkin.»

»Siis sinäkin!» lausui Fieandt synkästi.

»Sillä tiedätkö, Henrik, minä en puhu yksistään oman elämäni puolesta,
jonka minä olen aina valmis uhraamaan sinun rinnallasi, vaan minä olen
vastuussa toisestakin elämästä, joka on minussa vasta syttynyt», sanoi
rouva punastuen.

Näiden sanojen johdosta joutui Fieandt hämilleen ja keskustelu sammui
muutamiin epäselviin sanoihin, joita hän neuvottomuudessaan mutisi.
Lopettaen nopeasti ateriansa lähti hän ulos, tehdäkseen vielä
kierroksen muureilla.

Aamulla, kohta kun päivä hiukan valkeni, alkoivat tykit tavallisen
soittonsa. Se oli jo niin tuttua linnalaisille, että heitä olisi paljoa
enemmän hämmästyttänyt, jos päivä olisi hiljaisuudella alkanut.

Kun Fieandt aamusella lähti ensi kierrokselleen muureilla ja tiedusteli
vartioilta, oliko yön kuluessa tapahtunut mitään erinomaisempaa,
vastasi eräs heistä:

»Minä luulen, että vihollisten leiriin aamuyöstä saapui apujoukko. Kun
kuu oli jo laskenut, en voinut niin tarkoin laskea sen suuruutta, mutta
summittaisesti ottaen täytyi sen olla ainakin tuhannen miehen
suuruinen.»

Toiset vartiat vahvistivat tämän havainnon. Sitä paitsi saattoi nyt
selvästi huomata, että venäläisten kesken vallitsi tavallista
vilkkaampi hyörinä ja että tekeillä oli joukko uusia lumimajoja. Ei
siis epäilystäkään, että he olivat saaneet lisäväkeä. Nämä eivät
tietysti olleet saapuneet aivan tyhjin käsin, vaan tuoneet muassaan
joukon muona- ja ampuma varoja.

Tämä oli paha pettymys Fieandtille. Hän oli toivonut venäläisten
leirissä raivoavan taudin ajavan heidät piankin matkoihinsa. Mutta nyt
he joka tapauksessa kestäisivät kauemmin kuin linnan puolustajat.

Synkkänä ja äreänä toimi hän koko päivän muureilla kanuunain ääressä
ja yöksi suunnitteli hän taas uloshyökkäystä. Hän ei tahtonut
itselleenkään tunnustaa, että hänen päätöksensä linnan ilmaan
räjähyttämisestä oli hänen vaimonsa ilmotuksen johdosta ruvennut
horjumaan. Tietoisuus siitä, että hänellä oli perillinen odotettavissa,
täytti väkisinkin hänen mielensä omituisilla, elämää suosivilla
tunteilla.

Ammuntaa jatkui myöhään illalla loimottavien revontulten valossa.
Kolmenkymmenen miehen etunenässä hiipi Fieandt takaportista ulos ja
toisten pitäessä muureilla tulta vireillä teki hän kiertoteitä
myöten hyökkäyksen vihollisten leiriin. Taistelu oli ankara ja
askel askeleelta täytyi Fieandtin pienine joukkoineen peräytyä
kymmenkertaisen vihollisen edestä, pääsemättä lähellekään
muonavarastoja, joista hän oli toivonut voivansa osan kaapata mukaansa.
Hän menetti useita miehiä ja sai itsekin pari vähäisempää haavaa, mutta
pääsi kuitenkin onnellisesti takaisin linnaan. Portit jymähtivät heidän
takanaan kiinni, sitten vaikenivat vähitellen tykit muureilla ja
yksinään ärjyi taas Ämmä revontulista loimuavan taivaan alla.

Fieandt istui jälleen pesävalkean ääressä huoneessaan. Sidottuaan hänen
haavansa kietoi rouva kätensä hänen kaulaansa ja lausui nyyhkyttävällä
äänellä:

»Mitä hyödyttää tämä enää, sillä muutaman päivän perästä loppuu meiltä
syötävä. Kohta minulla ei ole enää sydäntä mennä tuonne pakolaisten
puolelle, sillä niin suuri on siellä kurjuus. Miksi et voi jättää tätä
hyödytöntä vastarintaa, jos kenraali Tshekin vain tarjoaa kunnolliset
antautumisehdot?»

»Jos hän tarjoaa, siinäpä se!» lausui Fieandt.

Nämä lyhyet sanat olivat kuitenkin omiaan ilahuttamaan rouvaa, sillä
hän huomasi niistä, että hänen miehensä ei puhunut linnan
räjähyttämisestä, vaan saattoi ajatella jo antautumista. Iloissaan
painautui hän häntä lähemmäs ja silloin tunsi Fieandt ensi kerran uuden
ihmisalun liikahtelevan äitinsä povessa. Hänen mielensä valtasi
harvinainen hellyys, elämä veti häntä voimakkaasti puoleensa ja kietoen
kätensä vaimonsa ympärille lausui hän:

»Saammehan nähdä, suostuuko vihollinen antamaan meille kunnolliset
ehdot.»

Hänen olisi nyt tullut lähestyä rovasti Cajanusta, mutta se oli hänelle
kovin työlästä. Seuraavana päivänä tarjoutui siihen kuitenkin hyvä
tilaisuus. Hän kohtasi linnanpihalla rovastin, joka pysähdytti hänet ja
pyysi lupaa saada valkoisen lipun suojassa mennä kenraali Tshekinin luo
tiedustelemaan, saisivatko aseettomat lähteä turvallisesti linnasta.

»Mutta siitähän hän kohta huomaisi, että meillä linnassa on asiat
huonosti», vastasi Fieandt. »Ei se käy päinsä.»

»Tahdotteko sitten haudata meidät kaikki linnan raunioihin?» kysyi
Cajanus.

»Saammehan nähdä», vastasi Fieandt, jonka oli mahdoton myöntää
luopuneensa päätöksestään.

Rovasti Cajanus kääntyi juuri lähteäkseen sisälle, kun muuan sotilaista
tuli ilmottamaan, että eräs vihollisen upseeri on portin takana ja
pyytää päästä komentantin puheille. Fieandt käski tuoda hänet sidotuin
silmin omaan huoneeseensa, jonne hän lähti edeltä, pyytäen rovastin
mukaansa.

Venäläinen upseeri tarjosi päällikkönsä puolesta linnan puolustajille
vapaata lähtöä, jos linna viivyttelemättä jätettäisiin heille. Tähän
vastasi Fieandt, ettei hänellä ollut mitään syytä kiirehtiä linnan
jättämistä, sillä se kestäisi piiritystä vielä kuinka kauan hyvänsä.
Kuitenkin tahtoi hän miettiä asiaa ja lupasi piammiten lähettää
vastauksensa kenraali Tshekinille. Tämän jälkeen sidottiin lähettilään
silmät jälleen ja hänet saatettiin ulos linnasta.

Kahden jäätyään hämmästytti Fieandt Cajanusta sanomalla muitta
mutkitta:

»Ehkä te, rovasti, haluatte lähteä kenraali Tshekinin luo
neuvottelemaan linnan jättämisestä?»

Rovasti ei salannut iloaan tämän kapteenissa tapahtuneen
mielenmuutoksen johdosta. Hän oli valmis lähtemään neuvotteluun, mutta
mitään kiirettä ei kuitenkaan sopinut pitää, jottei näyttäisi siltä,
että he ovat kovin kärkkäitä tarttumaan vihollisen tarjouksiin. Rovasti
Cajanuksen piti sitä paitsi esittää asiat siten kuin ei linnan
puolustajilla olisi mitään hätää paremmin muonavaroihin kuin muuhunkaan
nähden.

Ilosta loistaen palasi rovasti Cajanus vihollisten leiristä. Kenraali
Tshekin oli kiittänyt puolustajain urhoollisuutta ja luvannut heille
vapaan lähdön täysine varustuksineen. Kaikki linnassa olevat pakolaiset
saivat seurata heitä tavaroineen. Ainoastaan kanuunat ja ampumavarat
oli jätettävä linnaan.

»Minä vaadinkin häneltä kirjallista heittäymissopimusta ja sitä hän ei
juljenne rikkoa», ilmotti rovasti Cajanus.

Tämä rauhotti Fieandtia ja nyt ryhdyttiin toimiin kirjallisen
sopimuksen aikaansaamiseksi. Illalla se oli valmiina molempien
päälliköiden allekirjotuksin ja seuraavana aamuna piti linna
luovutettaman.

Niin pian kun päivä oli valjennut, asettuivat venäläiset rintamaan
kosken rannalle. Kohta sen jälkeen avattiin linnan iso portti selkosen
selälleen ja kapteeni Fieandt marssi neljänkymmenen jälellä olevan
miehensä kanssa ulos. Sotilasten univormuista oli ainoastaan rääsyjä
jälellä, useilla oli käsi tai pää kääreissä ja jotkut ontuivat
eteenpäin musketteihinsa nojaten. Heitä seurasi pakolaisten hajanainen
ja paljon suurilukuisempi joukko. Siihen kuului kaiken ikäisiä ja
säätyisiä henkilöitä, naiset kantaen itkeviä lapsia ja miehet raahaten
kaikenlaisia kotoa pelastettuja arvotavaroita. Sairaat kulkivat toisiin
nojautuneina ja muutamia heistä oli sijotettu kelkkoihin.

Kun tämä surullinen kulkue oli saapunut venäläisten rintaman eteen,
seurasi tuo hyvin tunnettu näytös.

Kun vangittuja myöhemmin päivällä sullottiin rekiin, lausui Fieandt
rovasti Cajanukselle:

»Totisesti minulla on nyt syy katua, etten pysynyt lujana
alkuperäisessä päätöksessäni», virkkoi jälleen Fieandt.

»Ei niin, kapteeni, sillä vielä tästäkin uusi päivä selviää», vastasi
Cajanus. »Joka tapauksessa me lähdemme täältä siveellisinä voittajina
ja sellaisina kuuluu tulevaisuus meille.»

»Ja muista, Henrik, että meidän on ajateltava jälkeläisiämmekin»,
lisäsi hänen vaimonsa merkitsevästi.

Kitisten ja rytisten lähtivät täyteen sullotut reet liikkeelle,
painuivat alas Oulujärven jäälle ja hävisivät vähitellen pakkassumuun.



Totinen fennofiili.


    »Minä en huoli muusta kuin että olen suomalainen
    ja vaikka itse tuntematonna, toki saan kuulua
    mainioon kansaan.»

Navakalla länsituulella lasketti kolmimastoinen jaala, jonka
peräpeilissä oli nimi »Lokki» sekä sen alle kotipaikaksi merkittynä
Uusikaupunki, parasta aikaa Kihdistä ulos Itämerelle, sivuuttaen juuri
Kökarin saariston viimeisiä luotoja.

Jaalan omisti Uudenkaupungin pormestari Henrik Juslenius ja se oli
täydessä hamppu- ja tervalastissa matkalla Riiaan.

Ruoria hoiti vanha pien ja merisuolan parkitsema raumalainen merikarhu,
joka omien sanojensa mukaan oli aikoinaan seilannut suuremmissakin
astioissa ja yli parempainkin lätäkköjen kuin Itämeri. Veitikka
kätkettynä tuuheiden kulmakarvojen suojassa oleviin silmiin kertoili
hän merimiesjuttuja parikymmenvuotiaalle hinterälle nuorukaiselle, joka
joutilaana nojaili kajuutan seinään ja joka hennoista käsistään sekä
valkoisesta ihostaan päättäen soveltui huonosti yhteen merimiespukunsa
kanssa. Hän oli jaalan omistajan veli, civis academicus Daniel
Juslenius, joka oli opintorahoja ansaitakseen sekä saadakseen hieman
kurkistaa kotimaan rajojen ulkopuolelle, ruvennut merimieheksi veljensä
alukseen. Jaala oli ensi kertaa sinä suvena matkalla Riiaan, joten
Taneli-herra hengitti meri-ilmaa vasta ensimäisiä päiviä.

»Tuossa meni kymmenkunta vuotta sitten muuan raumalainen laiva
sankkiin», virkkoi merikarhu juttunsa keskeyttäen ja viittasi päällään
Korppikaria kohti, jonka louhuiset rannat kohosivat aalloista tuulen
puolella.

Mutta Taneli-herra ei kiinnittänyt huomiotaan siihen, vaan virkkoi
juuri kuulemansa jutun johdosta:

»Ne ovat siis kaikista väkevimpiä miehiä suomalaiset?»

»No sääkeristi», vahvisti Kyöri.

»Väkevämpiä kuin englantilaisetkin?» jatkoi Taneli, äänessään hiukan
epäilystä.

»No englantilaisethan ne nyt ovat jonkunlaisia miehiä, mutta hottisiksi
sentään jäävät nekin oikean suomalaisen rinnalla.»

»Oletteko koskaan saanut koitella englantilaisten kanssa?»

»Johan toki ja vieläpä senkin seitsemän kertaa», hymähti Kyöri kuin
olisi ollut kysymys tupakkimällin poskeen pistämisestä.

»Kertokaahan!» hoputti Taneli kiiluvin silmin.

»Kerrankin Lyypekin haminassa sain kapteenilta viisi riksiä rahaa ja
kannullisen rommia, kun panin muuatta englantilaista oikein Porvoon
mitalla selkään», virkkoi Kyöri rauhallisesti.

»Mitenkä se kävi, kertokaahan tarkemmin», yllytti Taneli.

»No mitäpähän kummaa tuossa nyt on», arveli Kyöri laiskasti, siten
tahallaan kiihottaen nuoren kuulijansa uteliaisuutta. »Ihan meidän
laivamme rinnalle oli ankkuroinut englantilainen fregatti ja muutamana
iltapäivänä kutsui sen kapteeni meidän kapteenin vieraakseen. Miten
lienevät siinä sitten rommia maistellessaan alkaneet kehuskella
miestensä voimilla ja vikkelyydellä, summa vain se, että he lopuksi
löivät viidenkymmenen riksin veikan ja päättivät huomenaamuna panna
kumpikin vankimman miehensä koittelemaan voimiaan. Kun meidän kapteeni
palasi illalla omaan laivaan, kutsutti hän minut kajuuttaan, antoi
hyvän rommiryypyn ja sanoi: niin ja niin ovat nyt asiat ja jos sinä,
Kyöri, haluat ruveta koittelemaan englantilaisen kanssa ja voitat
hänet, niin saat heti painin päätyttyä viisi riksiä kouraasi. Oli
menneeksi, minä vastasin, mutta sitä ennen minun pitäisi saada
puolikaan kannua viinaa. Ei tippaakaan tämän enempää, kivahti kapteeni,
sillä humalassa sinun ei ole yrittämistäkään, joudut heti tappiolle.
Mutta miten sitä selvilläänkään tappelee, kun ei kerta ennestään ole
mitään vihoja, tivasin minä vastaan, ainakin minun tarvitsee hallin
verran saada, sillä ei mulla luonto muuten nouse. No, kun minä olin
siinä aikani jahnaillut, niin lupasi kapteeni antaa aamulla korttelin
rommia. Sen siemasin heti aamutuimaan ja kun minä sitten tulin ruhvista
kannelle ja kapteeni näki minun päälläni sarkatakin, käski hän minun
kiiruusti riisua sen pois, se kun muka tekee minut kankeaksi ottelussa.
Mistäs sitä muuten toisiaan kiinni pitelee, minä sanoin enkä riisunut
takkia päältäni. Pidä sitten pääsi, mutta katso vain eteesi, sanoi
kapteeni puolisuutuksissaan ja niin sitä sitten lähdettiin
englantilaisen laivan kannelle. Kummankin laivan miehet asettuivat
peräkannelle kehään, jonka keskellä ottelun piti tapahtua. Kun
englantilainen tuli ruhvista ulos, sain minä isot silmät, sillä se oli
riisunut koko yläruumiinsa paljaaksi ja sivellyt suopaa käsivarsiinsa
ja hartioihinsa, niin että se oli liukas kuin ankerias. Mutta minä kun
olin parhaassa nousuhumalassa, otin juurevan asennon ja arvelin, että
tulehan tänne vain senkin suoparyttäri. Silloin se alkoi keriä
nyrkeillään näin (Kyöri jätti hetkeksi ruorirattaan ja näytti miten
englantilainen teki) sekä lähti samalla tulla tuijaamaan minua kohti.
Minä olin ensi reissua merellä enkä tiennyt mitään englantilaisten
tappelutavoista. Siksi minä en osannutkaan olla varuillani, vaan sain
yhtäkkiä vasten tauluani sellaisen nyrkinpuskun, että silmät tulta
iskivät ja minä koko mies olin lentää selälleni. No, tolppieni varassa
minä kuitenkin pysyin, vaikka pahasti heilahdinkin, ja kun
englantilaiset alkoivat hurraata huutaa, kirosin minä ja sanoin, että
tulepas toisen kerran. Ja samalla tavalla se nyrkkejään kerien lähti
uudelleen tulemaan minua kohti. Mutta nytpä minä tiesinkin pitää varani
ja juuri kun se oli parahiksi ehtinyt minun nenäni alle, sylkäsin minä
kouraani ja läimäytin niin, että siltä meni käsivarsi poikki ja koko
mies lensi kerinkantturia peräkannen toiseen laitaan. Ja siihen se
ottelu loppui. Englantilaisten kapteeni ei meinannut tunnustaa minua
voittajaksi, kun minä en ollut muka säännöllisellä tavalla nyrkkiäni
käyttänyt. Mutta meidän kapteeni sanoi, ettei taistelutavasta oltu
ennakolta sovittukaan, vaan kumpikin sai käyttää sitä tapaa, mihin
luuli parhaiten pystyvänsä. Ja niin ei englantilaisen lopuksi auttanut
muu kuin puskea pois viisikymmentä riksiä ja tunnustaa suomalainen
voittajaksi.»

»Mutta notkeampia ia vikkelämpiäpä mahtavat englantilaiset sen sijaan
olla», arveli Taneli sillä sävyllä kuin olisi hän tahtonut Kyöriltä
pusertaa uuden kertomuksen, joka siinäkin suhteessa olisi osottanut
suomalaisten eittämättömän etevyyden.

»Mitäs vielä!» vastasi Kyöri hänen toivomustensa mukaisesti ja
sylkäsi ylenkatseellisesti sivulleen. »Eipäs pärjännyt engelsmanni
kiipeämisessä Knaapin Jullillekaan, vaikka Julli olikin ilmanaikainen
kötys oikean suomalaisen masto-oravan rinnalla.»

»Minkäslainen kilpailu se oli?» innostui Taneli jälleen. »Kertokaahan!»

Sijotettuaan poskeensa uuden mällin jutteli Kyöri:

»Meitä oli kerran miehiä monesta kansasta muutamassa saksalaisessa
fregatissa. Kun oltiin Hampurin satamassa lastia ottamassa, rupesi
muuanna iltana eräs vasta pestattu englantilainen leventelemään
taidollaan ja rohkeudellaan. Hän kiipesi ison maston huippuun ja seisoi
hetken aikaa päällään mastonnupissa. Tehkääpäs toisetkin sama temppu,
jos pystytte, ylvästeli hän alas tultuaan. Silloin Knaapin Julli sanaa
puhumatta sylkäsee kämmeniinsä ja lähtee kiivetä kyömittämään ison
maston toppiin. Pilkallisesti naureskellen katsoi engelsmanni hänen
jälkeensä, mutta perille päästyään alkaa Julli tällätä itseään
päälaelleen mastonnupille. Useamman kerran sai hän yrittää, ennenkun
takapotkurit kohosivat pilviä kohti. Mutta annas olla, juuri kun hän
sai jiikatuksi koipensa, tuli tuulenpuuska ja heilahutti hänet alas.
No, mitäs ollakaan, Julli kahmuilee alastulomatkallaan kiinni touveihin
ja purjeenpoimuihin ja putoaa loppujen lopuksi seisoville jaloin
kannelle. Siinä hän sylkästä ruiskauttaa ja englantilaisen eteen
kävellen sanoo: Teepäs sinä se temppu, jos pystyt! Mutta englantilainen
tuijotti häneen suu auki ja kaikki alkoivat huutaa, että jo vei
suomalainen voiton. Kun se Julli pahus aina osasi pysyä yhtä lunkina,
luulin minäkin ensinnä, että hän oli tahallaan pudottautunut alas,
kunnes hän kahdenkesken ilmotti minulle, että kyllä se alastulo
tapahtui vahingossa. Mutta sen koommin ei englantilainen enemmän kuin
muutkaan uskaltaneet meidän suomalaisten kuullen rohkeudellaan
kerskua.»

»Summa summarum on siis se, että me suomalaiset olemme maailman
etevintä kansaa!» huudahti Taneli ja antaakseen kansallisinnolleen
näkyvämmän muodon veti hän keuhkonsa ilmaa täyteen ja viheltää
huikahutti kouransilmäänsä, minkä jälkeen hän tulista vauhtia kapusi
ylös perämastoon ja asettui kahvelin juureen kahareisin kiikkumaan.

Hänen eteensä aukeni rannaton Itämeren ulappa, jolla loputon sarja
vaahtopää harjanteita ajoi toisiaan takaa. Rajaton vapauden tunne ja
kuohuva nuoruuden riehakkuus pullisti hänen rintaansa ja yhtäkkiä
ällistytti hän Kyöriä ja toisia kannella liikkuvia merimiehiä
huiskuttamalla lakkiaan ja huutamalla täyttä kurkkua:

»Hurraa! hurraa! Pois tieltä! Täällä mennä viilettävät Suomen pojat!
Hurraa!»

       *       *       *       *       *

Studiosus Abraham Frosterus oli pukeutunut juhla-asuunsa ja ripustanut
ylioppilasmiekan kupeelleen, vaikka olikin arkipäivä. Tuimasti
liikkuen, niin että miekanhuotra rämähteli saapasvartta vasten, asteli
hän yli Auran sillan.

»Katsohan Aappoa!» virkahti muuan pohjalainen ylioppilas, joka
toverinsa kanssa seisoi torin kulmalla ja neuvotteli siitä, mennäkö
Mertasen krouviin olutta juomaan vaiko lähteä Multavierun puolelle
sotaväen äksiisiä katsomaan.

»Se on sotaretkellä!» vastasi toveri, kääntäen katseensa Frosterukseen,
joka oli pysähtynyt sillalle ja kaiteeseen nojaten katseli alas joelle,
jossa joukko pikku poikia kävi merisotaa, pärskytellen melalla vettä
toistensa päälle.

Frosteruksen sotaretkellä-olo merkitsi toverien kielellä sitä, että hän
liikkui rahantekohommissa.

»Tässä täytyy taas suuttua ja ottaa päällensä tuima hahmo», oli hänellä
tapa sanoa jouduttuaan äärimmäiseen pulaan ja koetettuaan sitä ennen
selviytyä tavallisella vaatimattomuudellaan. Silloin pukeutui hän aina
parhaimpaan asuunsa, otti sotaista ryhtiä lisätäkseen miekan kupeelleen
ja lähti »rynnäkölle».

»Taneli, tuletko paikalla kotiin!» huusi sillan päästä muuan
puolikasvuinen tyttö jollekin joella temmeltävistä pojista.

Taneli! Hänethän minä olen vallan unhottanut! välähti samalla
Frosteruksen mieleen.

Hänen ikä- ja opintotoverinsa Taneli Juslenius oli nimittäin äskettäin
saapunut kaupunkiin ja Frosterus muisti kuulleensa, että hän oli tullut
Uudestakaupungista istuen rattaille ladottujen kupariplootujen päällä,
jotka hän oli kesän kuluessa ansainnut.

»Lähdenpä oitis hänen luokseen ja siksi aikaa voin sotahaarniskanikin
panna pois», päätti hän ja suuntasi kulkunsa torin halki Vartiavuorelle
päin, jonka kupeella Juslenius asui muutaman porvarinlesken hoidossa.

Kun hän astui matalaan huoneeseen, jonka lattia kallistui peränurkkaa
kohti, istui Juslenius pöydän ääressä ja kiidätti hanhenkynää
paperiarkilla. Pöydän kulmalla oli muutamien kirjojen vieressä
kymmenkunta valmiiksi kirjotettua arkkia.

»_Salve, amice_!» huudahti Juslenius Frosteruksen nähdessään,
kohosi pöydän äärestä ja riensi pudistamaan hänen kättään.

»Terve, sinä Pohjolan poika!» lisäsi hän, työntäen Frosteruksen
istumaan pöydän viereen ja kaivaen arkustaan tupakkakartuusin sekä pari
savipiippua.

»Sinä kirjotat väitöskirjaa?» virkahti Frosterus, kun piiput oli saatu
savuamaan.

»Niin. Se oli minulla jo kesällä merillä ollessani pääpiirteissään
valmiina täällä», vastasi hän etusormella otsaansa naputtaen. »Ja nyt
olen sitten kaupunkiin tuloni kirjottanut sitä yötä päivää.»

Silmät innosta loistaen näytti hän Frosterukselle ensimäistä arkkia,
josta tämä luki nimen: _Aboa vetus et nova_.

»Kuinka vanhan luulet Turkumme olevan?» kysyi Juslenius, kasvoillaan
sellainen ilme kuin hän yksinään olisi toistaiseksi sen suuren
salaisuuden omistaja.

»Hm, kaiketi se on ollut olemassa aina Eerikki Pyhän ristiretkestä
asti», vastasi Frosterus, joka mieluummin olisi suonut keskustelun
kääntyvän hänen sydäntään lähempänä oleviin asioihin.

»Phi-uu, veikkoseni!» vihelsi Juslenius pitkään. »Katsohan tuosta!» ja
hän osotti ystävälleen erästä kohtaa käsikirjotuksessa, jossa
todisteltiin, että Turku juonti alkunsa niiltä ajoin, jolloin
suomalaiset Noan pojanpojan Magogin johdolla siirtyivät tähän maahan.

»Suomalaisten on siis täytynyt heti Babelin sekotuksen jälkeen
matkustaa tänne», innostui nyt Frosteruskin asiasta.

»Niin tietysti», vastasi Juslenius empimättä. »Tornin rakentajain
ydinjoukko sai osakseen suomenkielen ja lähti heti etsimään itselleen
isänmaata. Heidän ensimäinen kuninkaansa oli Magog.»

»Mutta mistä sinä tiedät, että suomalaiset olivat ydinjoukkona
Babelin tornia rakennettaessa?» kysyi Frosterus, osottaakseen
kriitillisyyttään.

»Mistäkö?» otti Juslenius suuret silmät kuin tahtoen kasvonilmeellään
huudahtaa: o, sinä pyhä yksinkertaisuus!

»Mitä kieltä ihmiset puhuivat Babelin sekotukseen saakka?» kysyi hän
sitten, johtaakseen toverinsa oikeille jälille.

»Kaiketi hebreaa», vastasi Frosterus.

»Hyvä. Ja mikä nykyisistä kielistä on hebrean lähin sukulainen?»

Frosterus mietti hetkisen ja muistaessaan muutama vuosi sitten
ilmestyneen Eerik Cajanuksen väitöskirjan suomen ja hebrean kielten
sukulaisuudesta, vastasi hän epäröimättä:

»Suomenkieli.»

Nyt tarvitsi Jusleniuksen vetää vain johtopäätös:

»Hebrea on alkukieli, suomi jäi uusien kielten joukossa lähimmäs sitä,
siis täytyi suomalaisten olla ydinjoukko Babelin tornin rakentajissa.»

Voitettuna painoi Frosterus katseensa alas.

Kättään huitoen käveli Juslenius puoli juoksua edestakaisin huoneessa.
Hetken kuluttua pysähtyi hän kuitenkin toverinsa eteen ja kysyi:

»Mikäs on vanhin sivistyskansa Europassa? Mitä luulet?»

Frosterus katsoa mulautti epäröiden Jusleniukseen, sillä ihan
umpimähkään ei hän tahtonut suomalaisia mainita, vaikka hän aavistikin
toverinsa siihen tähtäävän. Hetkisen mietittyään vastasi hän:

»Ainakin Rudbeckius sanoo Atlanticassaan, että roomalaiset ovat saaneet
sivistyksensä ruotsalaisilta, joten siis ruotsalaiset olisivat nykyään
vanhin Europan sivistyskansa.»

»Elähän tee niin hätäisiä päätelmiä!» tarttui Juslenius. »Etkö muista,
keneltä Rudbeckius sanoo ruotsalaisten vuorostaan saaneen
sivistyksensä?»

»Heitä pohjoisempana asuvilta kimmeriläisiltä.»

»Hyvä, ja mitä ovat nämä kimmeriläiset?»

Vastausta odottamatta penkoi Juslenius papereitaan ja levitti
Frosteruksen eteen Olaus Magnuksen Suomen kartan sekä osotti sormellaan
erääseen kohtaan Pohjanlahden perukassa.

Frosterus luki siitä nimen: Chim.

»Siinä on siis Chim ja Chimin seudun asukkaat olivat tietysti
Chimmeriläisiä. Mutta mikä on tuo Chim?»

»Kaiketi Kemi», vastasi Frosterus.

»Aivan niin, ja chimmeriläiset ovat siis kemiläisiä ja kemiläiset, mitä
muuta ne voisivat olla kuin --»

»Suomalaisia», ehätti Frosterus.

»Juuri niin, ja ruotsalaiset ovat siis saaneet sivistyksensä
suomalaisilta», veti Juslenius loistavin silmin johtopäätöksen.

Frosteruksen katseessa näkyi vielä hiukan epäilyksen merkkejä ja hän
kysyi:

»Mutta onko tämä tapahtunut ennen vai jälkeen kristinuskon maahan
tuontia?»

»Tietysti ennen, paljon ennen, sillä kuinka se muuten olisi ehtinyt
ruotsalaisten välityksellä roomalaisille kulkeutua. Vallottaessaan
maamme hävittivät ruotsalaiset kaikki kirjalliset muistomerkkimme,
masentaakseen siten meidän kansallistuntomme. Siksipä meillä onkin
jälellä niin ani vähäsen muinaisesta sivistyksestämme.»

»Tuleeko tämä sinun väitöskirjaasi?» kysyi Frosterus, joka nyt oli
tullut täysin vakuutetuksi.

»Tietysti se tulee, vaikka en vielä ole ehtinyt niin pitkälle», vastasi
Juslenius.

Hän käyskeli jälleen kiihkeästi edestakaisin, huitoi käsiään ja esitti
katkonaisin lausein väitöskirjansa tulossa olevaa sisällystä. Vasta kun
hän oli selvitellyt toverilleen kaikki sen tärkeimmät kohdat, sai tämä
tilaisuuden arastellen esittää asiansa.

»Hyvä, että ajoissa käännyit puoleeni», lausui Juslenius ja paljasti
nurkasta liinan alta kokonaisen pikku pinon kupariplootuja. »Kuinka
paljon tarvitset?»

»Jos saisin kolme taaleria, niin olisin autettu.»

Hetken päästä lähti Frosterus ystävänsä luota, kainalossaan mainitun
summan arvosta eri suuruisia plootuja. Mutta Juslenius istahti jälleen
työpöydän ääreen ja alkoi lennättää hanhensulkaa paperiarkkien yli.

       *       *       *       *       *

Yliopiston sihteeri Taneli Juslenius havahtui ja hieroi silmiään.
Ajatukset alkoivat toimia ja hänen päässään vilahti kreikkalaisia
sanoja, joita hän viime aikoina oli verrannut suomalaisiin,
todistellessaan näiden kielten läheistä sukulaisuutta.

»Aivan niin, eremos, sehän on suomen erämaa», sai hän kiinni sanasta,
joka viimeksi oli hänen tajuntaansa pysähtynyt. »Ja se kai on
selvästikin suomalainen laina kreikankielessä, koska sitä ei voi johtaa
mistään toisesta kreikkalaisesta sanasta.»

Hän innostui ja kohosi istualleen. Mutta kylmät väreet kulkivat silloin
hänen ruumiinsa yli, sillä nyt vasta huomasi hän maanneensa --
ruumiskirstussa. Hän hieroi silmiään ja koetti ponnistaa ajatuksiaan.

Niin, selvästi se oli kapea ja musta ruumiskirstu, jossa hän oli
maannut. Se oli asettu kahden tuolin varaan ja seinän nojalla pystyssä
oli sen kansi. Talossa vallitsi kuolon hiljaisuus ja ikkunoihin oli
asetettu lakanat.

»Mitä herran nimessä tämä merkitsee!» huudahti hän kauhuissaan ja
kohosi lattialle seisoalleen.

»Rakas Daniel, sinä elät jälleen!» kuului samassa viereisen huoneen
ovelta hellä ääni.

Siinä seisoi hänen nuori vaimonsa Hedvig. Hän riensi miehensä luo ja
tarttui hänen käsiinsä.

»Nyt sinä menet jalleen oikealle vuoteellesi, sillä tauti on sinut
jättänyt. Minä menen kiiruusti valmistamaan sinulle jotakin
virkistystä. Ja tuon kamalan kirstun toimitan minä täältä heti pois.»

Juslenius tunsi voimansa hyvin heikoiksi ja tahdottomasti seurasi hän
vaimoaan vuoteeseen, johon tämä hänet huolellisesti peitti.

Kadulta kuului vankkurien kolinaa ja kun vaimo oli poistanut akkunasta
lakanan, näki Juslenius naamioidun miehen kuljettavan siitä ohitse
ruumiskirstua. Samassa selveni hänelle, että kaupungissa raivosi ankara
rutto, johon hänkin oli muutamia päiviä sitten sairastunut. Estääkseen
tartuntaa leviämästä oli hän haetuttanut ruumiskirstun ja asettunut
siihen valmiiksi makaamaan ja kuolemaa odottamaan. Kokonaisen
vuorokauden oli hän siinä tajutonna maannut, hourien hebrealaisista ja
kreikkalaisista sukulaissanoista, kuten hänen vaimonsa kertoi.
Palvelusväki oli rutonpelosta kaikonnut talosta ja rouva oli yksin,
itkusta ja epätoivosta menehtymäisillään, pitänyt silmällä taudin
kehitystä.

»Nyt, rakkaani, on kuitenkin pahin ohitse», lausui hän vaimolleen, kun
tämä tarjosi hänelle virvotusjuomaa. »Näemme, että Jumala tarvitsee
fennofiilejäkin työmailleen», lisäsi hän raukeasti hymyillen ja silitti
vaimonsa kättä. »Tunnen ruumiissani, että tauti on minut jättänyt.»

Hetken päästä ummisti hän silmänsä ja vaipui virkistävään uneen.

       *       *       *       *       *

Edellä kerrottu tapahtui syksyllä 1710. Rutto tempasi silloin kaksi
tuhatta henkeä Turun kaupungista. Puolen vuoden perästä kohtasi vanhaa
pääkaupunkia uusi vitsaus. Silloin, 16 p. toukokuuta, pääsi vahingon
valkea irti ja hävitti siinä tuokiossa neljännen osan kaupunkia.

Aurajoen rannalla lähellä tuomiokirkkoa oli sanottuna päivänä itkua ja
voivotusta. Siellä oli hajanaisissa kasoissa huone- ja talouskaluja,
joita palavasta kaupunginosasta oli sinne suojaan kiidätetty. Niiden
välissä kierteli naisia ja lapsia, jotka avuttomina yhteen ääneen
itkivät hävityksen surkeutta.

Vaatteet ja niskaan valahtanut peruukki kärventyneinä, hikisenä ja
noessa läheni paikkaa yliopiston sihteeri Taneli Juslenius,
kainalossaan muutamia kirjoja, joiden kannet olivat kuumuudesta
käpristyneet.

»Isä, isä!» kuuli hän valitushuutojen keskeltä vanhimman poikansa
äänen. Sitä lähestyessään löysi hän itkevän vaimonsa, joka istui maassa
hätääntyneiden lasten, neuvottomain palvelustyttöjen ja omaisuuden
rippeiden keskellä sekä koetti tyynnyttää nuorinta pienokaistaan.
Nähdessään miehensä lähestyvän kuivasi hän kyyneleensä ja nosti
katseensa kysyvänä hänen puoleensa.

»Tässä on kaikki, mitä lisäksi saatoin enää pelastaa», lausui Juslenius
synkästi ja osotti kainalossaan olevia kirjoja. »Katto romahti jo alas
ja kohta on kodistamme ainoastaan kasa tuhkaa jälellä.»

Rouva purskahti uudestaan itkuun ja lapset seurasivat hänen
esimerkkiään. Juslenius istahti heidän keskelleen, mutta lohduttamaan
ei hän tällä hetkellä tuntenut pystyvänsä, sillä siksi masennuksissa
oli hänen omakin mielensä.

Eniten koski häneen rakkaan kirjastonsa menetys. Nämä kolme teosta
olivat ainoat, jotka hänen oli onnistunut liekeistä pelastaa.
Apeamielisesti käänteli hän niitä käsissään ja koetti hellävaroin oikoa
käpristyneitä kansia.

Yksi kirjoista oli hänen oma teoksensa, Vindiciae Fennorum --
Suomalaisten puolustus. Ilmanhenki leyhäytti takakannen auki ja hänen
silmänsä sattuivat loppusanoihin, jotka hän kahdeksan vuotta sitten oli
kirjottanut: »Nämä olen kirjottanut isänmaanrakkauden vaatimuksesta,
joka on kaikkea rakkautta ylin. Minä en huoli muusta kuin että olen
suomalainen ja, vaikka itse tuntematonna, toki saan kuulua mainioon
kansaan.»

»Jumala itse avasi kirjan kannen ja osotti nuo sanat eteeni,
muistuttaakseen minulle elämäntehtävääni», ajatteli hän liikutettuna ja
tunsi noiden omien, palavalla nuoruuden innolla kirjotettujen sanojensa
kohottavan hänet hetken surujen ja hävityksen yläpuolelle.

»Rakkaani, paljon me olemme tänään menettäneet, mutta vielä paljon
enemmän me voimme tulevaisuudelta vallottaa», lausui hän keventyneesti
ja ryhtyi kuivaamaan vaimonsa kyyneliä.

       *       *       *       *       *

Keppiinsä nojaten asteli Oulun kappalainen Abraham Frosterus Tukholman
Nygrändenillä ja veti mielihyvin sieramiinsa raikasta ulkoilmaa, jota
vailla hän oli saanut olla jo useita viikkoja. Häntä oli nimittäin
pidättänyt vuoteessa ankara leini, joka jalasta toiseen siirtyen oli
tuottanut hänelle sietämättömiä tuskia ja riistänyt öiden levon.

Pohjanlahden ympäri soljuvan pakolaisvirran mukana oli hänkin
kulkeutunut Tukholmaan, missä hän perheineen melkein tyhjästä eläen oli
asunut pienehkössä huonepahaisessa Nygrändenin varrella.

Viime kulunut yö oli ollut hänelle tavallista tuskallisempi. Mutta
miltei vielä enemmän kuin ruumiillisesta taudistaan oli hän kärsinyt
tietoisuudesta, että perheen ruokavarat sekä yleensä kaikki apulähteet
olivat tyyten lopussa.

Aamun sarastaessa olivat tuskat kuitenkin äkkiä hellittäneet. Hän oli
uinahtanut ja hänen hellä vaimonsa, joka pitkällisestä valvonnasta
uupuneena oli koko yön uskollisesti hoitanut häntä, oli paneutunut
lattialle lepäämään.

Jonkun tunnin kuluttua olivat he havahtuneet hiljaiseen oven käyntiin.
Huoneessa ei kuitenkaan näkynyt ketään vierasta henkilöä, mutta sen
sijaan oli perheen isä keksinyt vuoteensa jalkapäässä kasan suuria
kuparitaalereita. Tuntematon hyväntekijä oli heidän nukkuessaan käynyt
ne siihen asettamassa ja liikutettuina kiittivät avunsaajat Jumalaa.

Nuo kupariplootut johtivat Frosteruksen mieleen erään tapauksen
puolentoistakymmentä vuotta sitten, jolloin hän kovassa hädässä ollen
oli mennyt ystävänsä Taneli Jusleniuksen luo ja tullut samanlaisten
plootujen avulla pulastaan pelastetuksi. Sitä muistellessaan sai hän
äkkiä halun päästä tervehtimään entistä ystäväänsä, jonka hän myöskin
oli kuullut pakolaisena perheineen saapuneen Pohjanlahden ympäri
Tukholmaan. Ihmeekseen tunsi hän voivansa kepin avulla liikkua ja niin
hän lähti ottamaan selkoa Jusleniuksen asunnosta, saadakseen käydä
häntä tervehtimässä.

Professori Juslenius istui kirjotuspöydän ääressä, edessään puoleksi
kirjotettu paperiarkki. Hän nojasi päätään käteen ja kasvoilla oli
alakuloinen ilme.

Taudin kalvamaa entistä ylioppilastoveriaan ei hän tuntenut, ennen kun
tämä oli maininnut nimensä. Liikutettuna nousi hän silloin häntä
tervehtimään, minkä jälkeen hän huudahti:

»Sinussa näen jälleen kuin peilistä, mihin tilaan tämä kova aika on
koko Suomen kansan saattanut!»

Kun he olivat kertoneet viimeaikaiset vaiheensa, huomasivat he ne
ihmeellisen samankaltaisiksi. Jusleniuksen puoliso oli pakomatkalla
synnyttänyt pienokaisen, joka oli kuollut matkan vaivoista.
Frosterukselta vuorostaan oli vaimo sairastunut ankarasti matkalla,
niin että heidän oli suurinta kurjuutta kärsien täytynyt useiksi
kuukausiksi pysähtyä Tornioon. Tukholmassa oli Juslenius samoin kuin
Frosteruskin saanut kärsiä suurinta puutetta, sillä kiireessä ei oltu
ehditty paljoakaan mukaan ottaa.

»Nyt minulle vihdoinkin on hiukan valjennut», kertoi Juslenius lopuksi,
»sillä äskettäin olen saanut valtuuden lehtorinvirkaan Vesteråsin
kimnaasissa. Olen tässä juuri valmistellut virkaanastujaisesitelmääni.»

Hän näytti Frosterukselle ensimäistä käsikirjotusarkkia, jonka
otsikosta tämä luki tittelin »_De miseriis Fennorum_.»

»Niin, toisenlaisen mielialan vallassa ja toisenlaisista asioista minä
silloin kirjotin, kun sinä Turussa toistakymmentä vuotta sitten tulit
luokseni rahaa lainaamaan», lausui Juslenius huoaten ja luki
ystävälleen muutamia kohtia esitelmästään. Se oli synkkää kuvausta
niistä suunnattomista kärsimyksistä, joiden alaiseksi idän raakalaiset
olivat Suomen kansan saattaneet.

Hänen äsken valmiiksi saamansa kohta kuului:

»Kuinka suuri onni onkaan, kuulijani, kuinka suuri kunnia, kuinka
onnellinen asiaintila saada kotimaisen ruhtinaan hallitessa, isänmaan
rajojen rikkomattomina ollessa leikata oman pellon viljaa ja sammuttaa
janonsa omasta lähteestä! Ja tämä oli suomalaisten kohtalo kautta
lukemattomien vuosisatojen, joista meillä ei ole varmoja tietoja
olemassa. Silloin ei niiden rajojen sisäpuolelle, jotka luonto näkyy
Suomelle antaneen, vastoin asukasten tahtoa tullut kukaan muu kuin ehkä
onneton turvanetsijä.»

Nämä ajatukset, jotka hän oli vähää ennen paperille pannut, olivat
Jusleniuksen saattaneet sen alakuloisen kaihomielen valtaan, missä
Frosterus tullessaan hänet tapasi.

»Valkeneeko meille koskaan enää päivä?» virkahti viimemainittu apeasti.

»Sen Jumala yksin tietää,» vastasi Juslenius synkällä äänellä, jossa ei
enää soinnahtanut nuorekkaan fennofiilin täyteläinen luottamus.

       *       *       *       *       *

Vihdoinkin oli rauhan päivä koittanut ja raakalaislaumat
olivat vetäytyneet takaisin itäisen rajan taakse. Monia kokenut
vanha Turku oli siivoutunut siitä liasta ja törystä, jota
moskovalaisten jäliltä kaikkialla kohtasi, ja juhlamielin virtasivat
kaupunkilaiset tuomiokirkkoon, missä tänään vietettiin yliopiston
avajaisjumalanpalvelusta.

Kun alkutoimitukset oli suoritettu, kohosi saarnastuoliin raamatun
alkukielten professori Daniel Juslenius. Syvä liikutus valtasi hänen
mielensä, kun hän silmäili yli avaran kirkon, jota sitäkin olivat
hävityksen laineet huuhtoneet. Mutta hänen äänessään kajahti jälleen
riemukas fennofiilisointu, kun hän lausui saarnatekstin sanat:

»Ylistä, Jerusalem, Herraa; kiitä Zion, sinun Jumalatas! Sillä hän
vahvistaa sinun porttis salvat ja siunaa sinussa sinun lapses. Hän
saattaa rauhan sinun ääriis ja ravitsee sinua parahilla nisuilla. Hän
lähettää puheensa maan päälle: hänen sanansa nopiasti juoksee.»

       *       *       *       *       *

On kulunut lähemmäs parikymmentä vuotta edellisestä.

Porvoon hiippakunnan piispana on Juslenius laajalla tarkastusmatkalla.
Hän on juuri lopettanut kokouksen Liperin seurakuntalaisten kanssa ja
astelee kirkosta pappilaan. Ärtynyt ilme hänen kasvoillaan painostaa
hänen seuralaisiaan ja yhtäkkiä puhkeaa hän puhumaan:

»Tämä Karjalan perukka on pimein kolkka minun hiippakunnassani.
Pimeyttä, petosta ja taikuutta tapaa täällä joka askeleella. Toisinaan
tuntuu ihan toivottomalta taistelu sitä vastaan.»

Varsinkin oli hänen silmätikkunaan kreikanusko, jota hän toisinaan oli
nimittänyt manalaisten uskonnoksi. Siinä määrin olivat isonvihan
kärsimykset syövyttäneet hänen veriinsä sammumattoman vastenmielisyyden
kaikkea venäläistä kohtaan. Väsymättä hän olikin piispautensa ajan
työskennellyt valistuksen kohottamiseksi varsinkin hiippakunnan
itäosassa, mutta uuden kylvön oras näytti tuskallisen hitaasti nousevan
pinnalle.

Pappilaan oli kokouksen aikana saapunut posti, joka Turusta ja
Porvoosta toi virallisia kuulutuksia sekä samalla muutamia kirjeitä
piispalle. Juslenius sulkeutui niiden kera huoneeseensa ja kun hän
muutaman tovin kuluttua palasi muiden seuraan, loistivat hänen kasvonsa
tyytyväisyydestä.

»Niin toivottomalta kuin tämä raataminen usein näyttääkin», lausui hän,
»niin silloin tällöin Jumala suo meidän kuitenkin nauttia töittemme
hedelmistä. Sain nyt juuri kauan odottamani tiedon, että säädyt
Tukholmassa ovat vihdoinkin päättäneet jotakin sen minun valitukseni
johdosta, että virkamiehet täällä Suomessa niin perin huonosti taitavat
kansankieltä. Nyt ovat säädyt päättäneet, että Ruotsin laki sekä ne
kuninkaalliset asetukset ja säännöt, jotka katsotaan Suomen
talonpojille tarpeellisiksi, ovat käännettävät suomeksi. Niinikään
sisältää tuo säätyjen päätös lupauksen siitä, että tuomarin ynnä muita
virkoja Suomessa on etusijassa annettava suomenkieltä taitaville. Tämä
oli minulle, vanhalle fennofiilille, taas mieluisa kosteikko karulla
taipaleellani», lopetti piispa tyytyväisesti myhäillen.

       *       *       *       *       *

On kulunut puolikymmentä vuotta ja Juslenius on nelitoistahenkisine
perheineen jälleen saanut idän raakalaisten edestä paeta Pohjanlahden
taakse. Väsyneenä ja apeana on hän juuri palannut valtiopäiväistunnosta
asuntoonsa. Valtakunnan rikkinäisyys, vimmattu puoluetaistelu ja
vallanpitäjäin saamattomuus ovat jo kauan rasittaneet hänen rehellistä
sydäntään ja järjestykseen tottunutta mieltään. Mutta tänään on hänen
ristiriitaansa lisännyt vielä sanoma, että hän on saanut enimmät äänet
Skaaran hiippakunnan piispanvirkaan.

Mitä tehdä siihen nähden? Kymmenisen vuotta sitten hän oli saanut
enimmät äänet samalla kertaa sekä Turun että Porvoon hiippakunnan
piispanvirkaan. Hän oli valinnut pienemmän ja joka suhteessa
epäedullisemman hiippakunnan. Se oli hänen fennofiilinen intonsa, joka
hänet silloin oli ajanut isänmaansa viljelemättömimpään kolkkaan. Mutta
oliko tuo into nyt sitten väsähtänyt, sillä hän tunsi sydämensä
pohjalla halun valita tällä kertaa turvallisempi ja joka suhteessa
edullisempi Skaaran hiippa?

Hän tiesi ja tunsi kyllä, että se oli väsynyt vanhus, joka häntä tähän
valintaan yllytti. Mutta vielä oli jälellä jotakin entisestä nuoresta
fennofiilistäkin ja se soimasi häntä isänmaan ja oman kansansa
hylkäämisestä.

Kun hän työhuoneessaan istui vaipuneena näihin mietteisiin, saapui
hänen luokseen kirjanpainaja Lars Salvius. Hän toi piispan nähtäväksi
ensimäisen arkin hänen suuresta sanakirjateoksestaan, jonka hän joku
aika sitten oli jättänyt painettavaksi.

Siinä tuokiossa kaikkosivat piispan ikävät mietteet ja hellävaroin
käänteli hän käsissään tuota nelitaitteista korrehtuuriarkkia.
Mielihyvin seurasi hän nimilehden suuria ja koukeroisia kirjaimia:
»Suomalaisen Sana-Lugun Coetus. Jumalan avulla, Suurella työllä,
pitkällä ajalla, monen neuvolla, Suomen Kielen Cunniaxi Coottu Daniel
Jusleniuxelda.»

Se oli hänen elämänsä suurtyö, suoritettu monien vaivaloisten tointen
ohella. Hän oli kerännyt siihen puolentoistakymmentä tuhatta
suomalaista sanaa, selitettyinä sekä latinan että ruotsin kielillä.

»Jos itä hävittäisikin kaiken muun minun kylvöistäni, niin ainakin tämä
jää», ajatteli hän.

Mutta kirjanpainajalle virkkoi hän puoli leikillään:

»Jos minä tahtoisin olla turhamainen, niin lausuisin minä tämän
teokseni johdosta Horatiuksen sanoilla: exegi monumentum aere
perennius!»

       *       *       *       *       *

Hiipan valinnassa oli Jusleniuksessa lopultakin päässyt vanhus
voitolle. Mutta fennofiili hänen sydämessään on kuitenkin kaiken aikaa
häntä soimannut ja pitänyt vireillä kaihoa omien kansalaisten puoleen.
Se on saattanut hänet korkeasta iästään ja hiippakunnan hoidon
vaivoista huolimatta ryhtymään jälleen kirjalliseen työhön rakkaalla
suomenkielellään.

Parisen vuotta edellä kerrotun jälkeen tapaamme hänet myöhäisenä
syysiltana piispantalossaan Skaarassa, kumartuneena työpöydän yli.
Hanhenkynä kitisee tutunomaisesti paperiarkilla ja siihen syntyy
suomalaisia lauseita:

»Minun rakkaimpain maanmiesteni tarpeeksi ja ylösrakennukseksi, heidän
kalliimmassa uskossansa, ja pyhässä vaelluksessansa, annetaan tämä
Ruotsin kielestä käännetty vähäinen, mutta kaikki autuuteen
tarpeelliset kappaleet sisällänsä pitävä kirja ulos. -- -- -- Sillä
ehkä minä asun taampana teistä erotettuna, on Jumala kuitenkin minun
todistajani, että minä sydämen pohjasta kaikkia teitä Jesuksessa
Kristuksessa halajan -- -- --.»

Se oli alkulause Swebiliuksen katekismussuomennokseen, jonka hän äsken
oli saanut valmiiksi. Suurella tyydytyksen tunteella kirjotti hän
loppuun:

    Kirjotin Skaarassa läntisellä Göthein maalla,
    marraskuussa vuonna 1745.

                               Daniel Juslenius.
                          Skaaran hiippakunnan piispa.

Laskettuaan kynän syrjään lausui hän hiljaa psalmin sanat:

»Jos minä unohdan sinun, Jerusalem, niin olkoon minun oikia käteni
unohdettu. Tarttukoon minun kieleni suuni lakeen, ellen minä sinua
muista, ellen minä tee Jerusalemia minun ylimmäiseksi ilokseni.»

       *       *       *       *       *

On kulunut jälleen seitsemän vuotta. Lähemmäs kahdeksankymmenen vuotias
piispa Juslenius makaa kuolemaan valmistuneena Brunsbon pappilassa,
mihin viikatemies oli hänet pysähyttänyt, hänen matkatessaan
valtiopäiviltä takaisin kotiinsa.

»Lapsuudestani asti on minua vaivannut niin suuri isänmaanrakkaus,
etten ole kieltäytynyt sen puolesta kärsimästä mitään», kuulivat
ympärillä seisovat papit piispan kuiskaavan.

Heistä ei yksikään käsittänyt, miksi hän nuo sanat, jotka hän oli
aikoja sitten kirjottanut yhteen nuoruuden fennofiilisistä teoksistaan,
lausui juuri tällaisena hetkenä. Mutta se oli vanhan piispan
itsetiedoton puolustus sitä ääntä vastaan, joka soimasi häntä siitä,
että hän oli tullut vieraalle maalle kuolemaan.

Vähää ennen kuin hän puhalsi ulos viimeisen henkäyksensä, lausui hän
selvästi ja kirkastunein silmin:

»Isonvihan myrskyissä sai minun luottamukseni Suomen tulevaisuuteen
pahan kolauksen. Mutta nyt on Jumala antanut minulle tuon luottamuksen
takaisin. Siksi ummistan minä silmäni onnellisena, vaikkakin minun
epäuskoni rangaistukseksi täytyy se tehdä isänmaani rajojen
ulkopuolella.»



Nyrkki.


Niityllä kylän laidassa loi joukko sotilaita auki tavattoman avaraa
hautaa. Kuin muurahaiset liikkuivat miehet tuon lähes puolen tuhannen
kyynärän pituisen haudan pohjalla, josta lapiollinen multaa toisensa
jälkeen tuiskahti reunalle. Hauta oli jo miehen mitan syvyinen, mutta
yhä vain sitä koverrettiin, sillä ruumiita riitti siihen useampia
kerroksia.

»Kyllä kai tässä jo minun kohdaltani on syvyyttä», virkkoi Hohti, Kymin
komppanian vanhin sotamies, joka oli työskennellyt kylän puoleisessa
haudan päässä ja jonka lapio jo karskui pohjasoraan.

»Riittää hyvinkin, veikko, kapua vain ylös vanhoja raajojasi
lepuuttamaan», sanoi luutnantti Löfving, joka haudan partaalla seisten
oli valvonut sotilasten työtä.

»Olisipa tässä ollut tilaa minunkin varalleni ja hyvinpä tuota olisi jo
joutanut tänne makaamaan, pois näkemästä näitä kurjuuden ja häpeän
päiviä», tuumi Hohti kömpiessään ylös haudasta, Löfvingin häntä kädestä
auttaessa.

Ylös päästyään työnsi hän lapion maahan pystyyn, pudisti enintä multaa
vaatteistaan ja silmäili sitten pitkin hautaa. Ikäänkuin hänen
ajatusjuoksuaan seuraten virkkoi Löfving.

»Tuskinpa ennen olet ollut noin avaraa hautaa luomassa, niin monessa
tulessa kuin oletkin ollut.»

»Sitä juuri mietin, luutnantti, ja ihmettelen tämän nykyisen sodan
menoa. Tuskin me olemme vihollista saaneet nähdäkään, jollei nyt oteta
lukuun sitä surkeata Lappeenrannan päivää, ja kuitenkin tuollainen
hauta!»

»Niin, tämä on nyt sitä hattujen uljasta sodankäyntiä», sanoi Löfving,
äänessään katkeran ivallinen sävy. »Mutta menkäämme tuonne kuusen alle
polttamaan piipullinen tupakkaa sillaikaa kun miehet lopettavat haudan
kaivamisen.»

Tuuhea kuusi tarjosikin heille mukavan suojan märkää lumiräntää
vastaan, jota tuhruinen taivas oli aamusta aikain vuodattanut
lokaiselle maankamaralle. Talvi oli ollut vähäluminen ja vaikka vasta
oltiin maaliskuun alussa, oli maanpinnan peitteenä enää ainoastaan
likaista sohjoa.

Murheellisen näyn tarjosi tämän maiseman keskellä avara hauta sekä
siinä liikkuvat laihat, rääsyiset ja lokaiset sotilaat. Eikä sen
ilahuttavampaa näkyä tarjoutunut silmälle muuallakaan. Niityn laidassa
olivat peltotilkkujensa keskellä Myllykylän talot, jotka matalina ja
harmaina olivat kuin maan ja taivaan väliin litistyneet. Lakeistorvista
tupruava savu ei jaksanut nousta ylös, vaan hajaantui ja painui maata
kohti.

Tänne Myllykylään ja ympäristölle oli hyödyttömän ja naurettavan
Säkkijärven retken jälkeen sijotettu talvikortteeriin suurin osa
suomalaista pääarmeijaa. Ylimmät päälliköt, Lewenhaupt ja Buddenbrock,
majailivat esikuntineen Haminan kaupungissa, kuluttaen aikaansa
politikoimalla ja tekemällä suuria suunnitelmia, joita ei yritettykään
käytännössä toteuttaa. Alempi upseerikunta sitä vastoin asui täällä
Myllykylässä. Kun melkein kaikki talot olivat heidän hallussaan, oli
sotilasten asunnoiksi kyhätty puoleksi maan sisään kaivettuja
turvekotuksia. Vieri vierekkäin näkyi niitä pitkät rivit kylän alla ja
niiden välissä palaa kituutti nuotioita, joiden ääressä seisoskeli
lämmitteleviä sotilaita.

Ne vähäiset muonavarat, jotka isonvihan jäleltä vielä köyhyyttään
potevasta maasta oli sodan alkaessa saatu kokoon raastetuksi, olivat jo
suurimmalta osaltaan tulleet käytetyiksi ja sotamiehet elivät nyt
pääasiallisesti homehtuneella leivällä ja vanhentuneilla nauriilla.
Tämän puutteellisen ravinnon ja terveydellisesti mahdottomien asuntojen
takia oli sotajoukossa, jonka mieliala muutenkin jo alunpitäin oli
ollut kokonaan lamassa, raivonnut tuhoisia kulkutauteja. Ne olivat
tähän saakka ottaneet uhrikseen lähemmäs parituhatta miestä, joiden
ruumiit oli kasattu tyhjiin rehusuojiin niityllä. Tänään piti ne nyt
sullottaman yhteiseen hautaan.

Kuusen alle istuttuaan täytti Löfving piippunsa, tarjosi tupakkamassin
entiselle sissitoverilleen ja piikivestä tulta kalkuttaessaan virkkoi:

»Tämä lehtitupakka onkin tietääkseni ainoa sotasaalis, mitä Säkkijärven
retkellä viholliselta saatiin -- lukuunottamatta niitä tyhjiä
rahakirstuja, joita Lewenhaupt paluumatkalla mukanaan raahasi.»

Hän naurahti lyhyeen tapaansa, mutta Hohti huudahti hämmästyneenä:

»Tyhjiä! Mutta niidenhän piti olla täynnä venäläisiä kolikoita! Mitä
varten ne muuten olisi lukittu monilla munalukoilla ja kuljetettu
tarkasti vartioituina?»

»Silmän lumeiksi sotilaille ja rahvaalle, jotta joku toivonkipinä
pysyisi vireillä», vastasi Löfving, puhaltaen lyhyen ja äkäisen savun.
»Mutta tämä on tietysti sanottu vain meidän kesken.»

Ällistynyt Hohti ei kuulemansa johdosta osannut muuta kuin huudahtaa:

»No on tämä komentoa, on totisesti!»

»Ja kaiken hyvän päälliseksi tällainen rettutalvi», ärähti Löfving.
»Tuskin päivääkään ovat vanhat koipeni saaneet olla leiniltä rauhassa.»

»Te saittekin, luutnantti, viime sodan aikana olla siksi monessa
kylmässä jos kuumassakin kylvyssä», huomautti tähän Hohti. »Tehän sitä
isonvihan loppuvuosina melkein yksinänne pidittekin täällä yllä sodan
nujakkaa.»

»Siksipä minä nyt olenkin saanut armon toimia luutnanttina armeijassa
-- tosin melkein ilman mitään palkkaa ja kärsittyäni ensin nälkää nämä
parikymmentä rauhan vuotta», virkahti Löfving katkerasti.

Kun Hohti ei tämän johdosta uskaltanut lausua mitään, jatkoi Löfving:

»Mutta vähätpä siitä, sillä velvollisuus isänmaata kohtaan
ennenkaikkea. Enkä minä sitäpaitsi ole tällä puolen Pohjanlahtea
suinkaan ainoa, joka vaivainsa palkaksi on esivallan puolelta saanut
pelkän unhotuksen.»

Hetken kuluttua huusi hän sotilaille, jotka juuri kapusivat ylös
valmistuneen haudan pohjalta:

»Karsikaapas nyt, miehet, tuolta metsiköstä havuja haudan pohjalle,
että toveriemme olisi siellä hiukan mukavampi levätä.»

»Eikö se ole liikaa ylellisyyttä!» kuului miesjoukosta ivallinen
huomautus.

Ottamatta sitä miksikään vastasi Löfving sävyisästi:

»Tämä ylellisyys ei ainakaan maksa mitään, joten pöyhkeimmätkään
ruotsalaishatut eivät voi sitä vainajiltamme kadehtia.»

Tämä viimeinen vihjaus otettiin sotilasten joukossa suopeasti vastaan
ja he hajaantuivat täyttämään päällikkönsä käskyä.

»Ei ole henki suomalaisissa sotilaissa enää sama kuin entisinä
aikoina», lausui Hohti, tuijottaen miettiväisenä haudan reunalle
kasaantuneeseen multavalliin.

»Pidätkö suomalaista sotilasta syyllisenä tähän muutokseen?» kysyi
Löfving.

Vastaamatta suoraan tähän kysymykseen virkkoi Hohti huoaten:

»Nykyään hiipii epäilys ja salaiset kuiskeet kaikkialla, ettei lopulta
tiedä mitä uskoa. Toista oli Kaarle-kuninkaan aikana. Silloin oli
armeijalla yksi sydän.»

»Mutta mitäs sanot suomalaistemme käyttäytymisestä Lappeenrannan
taistelussa?» tiukkasi Löfving.

»Häpeällä tahrasivat siellä sotilaamme nimensä, sitä ei voi kieltää»,
vastasi Hohti.

»Jos keneenkään, niin on se minuun, vanhaan karoliiniin, koskenut
katkerasti», puhui Löfving, »enkä ole suinkaan salannut sotilailtamme
mielialaani siinä asiassa. Mutta toisaalta minä sen myöskin niin hyvin
ymmärrän enkä mielihyvin kuule soimauksia vierasten suusta. Tässä
muutama päivä sitten kuumensin Haminassa käydessäni korvat parilta
ruotsalaiselta vänrikiltä, jotka pöyhkeillen parjasivat suomalaisia
suuriksi pelkureiksi, kun he Lappeenrannassa olivat jättäneet
ruotsalaiset yksinään taistelutantereelle. Sanoin heille päin silmiä,
kuinka heikäläiset ovat tämän sodan alottaneet suorastaan
järjettömästi, kun kaikki varustukset olivat tuiki puutteelliset ja
Suomi vielä edellisen hävityksen jäleltä kuin paareilla makaava
haavottunut. Oliko ihme, kysyin minä, jos suomalaisissa onkin epäilys
saanut vallan, kun kaiken tämän lisäksi näkivät, ettei kenraali
Buddenbrock rientänyt pääarmeijan kanssa Lappeenrannan avuksi, jota
uhkasi häviö, ja kun oli saatu kuulla kuinka Lewenhaupt oli
ylimielisesti sanonut, kun häntä sotaan yllyttäessään oli peloteltu
koko Suomen menettämisellä, että välipä noilla erämailla, vaikka ne
menetettäisiinkin. Niin, sanoin niille teikkareille vielä, että Suomi
on kuusi vuosisataa omin voimin puolustanut valtakunnan itäistä rajaa
sekä sen lisäksi ottanut enemmällä kuin puolella osaa kaikkiin Ruotsin
sotiin, saamatta siitä koskaan muuta kuin kiittämättömyyttä
palkakseen.»

»Lukuun ottamatta Kustaa Aadolfia», keskeytti hänet Hohti. »Muistan
aina, kuinka isäni silmät vielä vanhanakin kirkastuivat hänen
kertoessaan sankarikuninkaasta ja miten hän aina asetti suomalaiset
armeijansa ensimäisiksi. Mutta keskeytinhän teidät, luutnantti.»

»Niin, sanoin heille vielä», jatkoi Löfving, »että he saisivat olla
sangen kiitollisia, että suomalaiset näin ollen pysyvät uskollisesti
alallaan eivätkä tartu keisarinnan houkutuksiin ja riistäydy irti
Ruotsista.»

»Se oli arvatenkin katkera pala herroille», arveli Hohti.

»Niinpä luulisin», myönsi Löfving, »sillä heillä ei ollut sen jälkeen
mitään sanomista.»

Kumpikin tarkkasi nyt hetken aikaa ääneti sotilaita, joista toiset
laskivat jäykistyneitä ja sinettyneitä ruumiita hautaan, sillä aikaa
kun toiset useammilla paareilla kantoivat niitä haudan partaalle.

»Hm, kuin silakoita tynnyriin ladotaan sinne maan raavainta miehistöä»,
puhkesi Löfving synkästi lausumaan. »Ja tuollainen paljous, ilman että
vihollisen kanssa on laukaustakaan vaihdettu! Raskas on hatuilla kerran
tilinteko tästä kaikesta.»

Kun viimeisiä ruumiita aseteltiin toisten päälle, saapui haudalle
ruumiita siunaamaan määrätty pappi. Samalla ratsasti paikalle myöskin
eskadroona Karjalan rakuunoita majuri Sprengtportin johdolla. Alas
lasketuin miekoin asettuivat rakuunat kahteen riviin pitkin toista
haudan sivua, osottamaan viimeistä kunnioitusta noille nimettömille
vainajille, jotka köyhistä kodeistaan kevytmielisesti temmattuina nyt
suurena joukkona peittyivät köyhän isänmaansa poveen.

»Maasta olet sinä tullut ja maaksi pitää sinun jälleen tuleman...»
kajahtivat rykmentinsaarnaajan hautaussanat, samalla kun jäätyneet
multakokkareet kumahtelivat päällimmäisten ruumisten kontistuneille
jaloille.

Paljastetuin päin ja kädet ristissä miekankahvan ympärillä seisoi
Löfving haudan partaalla liikkumatonna kuin kuvapatsas, tuijottaen
kulmat rypyssä alas hautaan. Hänen katseensa oli pysähtynyt erääseen
päällimmäisistä ruumiista. Se oli nuorenpuoleinen sotilas ja nähtävästi
oli sillä ollut tuskallinen kuolinkamppaus, sillä hampaat, jotka
näkyivät sinertyneiden huulten välistä, oli lujasti yhteen purtu.

Lasittuneet silmät olivat puoliavoinna ja kasvoilla kuvastui kuin
jähmettynyt kirous. Ruumiinkantajat eivät olleet saaneet hänen
kuolinasentoon kangistunutta ruumistaan oikenemaan, sillä polvet olivat
koukussa ja nyrkkiin puristettu oikea käsi ojentui suoraan ylöspäin
ikäänkuin uhaten haudan partaalla seisovia. Matalana ja tuhruisena
kaareutui taivas haudan yllä, räntää satoi yhä ja allapäin seisoivat
pörröiset ja likaiset sotilaat ikäänkuin jokainen olisi synkkänä
arvaillut hetkeä, milloin hänen tuli seurata noita multaan peittyviä
tovereitaan. Alakuloisesti ja soinnuttomasti kaikuivat hautausvirren
sävelet:

    Mustaan multaan tuhvaks',
    Tomuks' tulemaan
    Minun ruumiin' pantu on;
    Lihan' on lahonn',
    Muoton' kauneus pois kadonn',
    Maan mullast' kyll' luotu lienen.
    -- -- -- -- -- --

Kun toimitus oli päättynyt, ampuivat Sprengtportin rakuunat kolme
yhteislaukausta. Laihat ja takkuiset hevoset nostivat laukausten
pamahtaessa nuupollaan riippuvia päitään ja haudan yli levisi kitkerä
ruudinsavu.

»Ruudinsavussa saavat he edes hautaan peittyä, vaikka eivät saaneetkaan
sen keskellä kuolla», virkahti Löfving Hohdille.

Sotilaat tarttuivat lapioihinsa ja alkoivat peittää vainajia. Majuri
Sprengtport käski luutnanttinsa viedä rakuunat takaisin leiriin,
laskeutui itse satulasta ja lähestyi Löfvingiä. Katkerasti hymähtäen
lausui hän tälle:

»Jahka vielä saamme muutamia tällaisia hautoja luoda, niin --»

»Maa on piankin venäläisten hallussa Viipurista Tornioon saakka»,
keskeytti hänet Löfving.

»Niin, ja sota päättynyt, sillä sotajoukkomme on vajonnut maan alle»,
täydensi Sprengtport.

»Sen sijaan, että sen olisi tullut vallottaa Pietari», lisäsi Löfving.

»No, ovathan hatut sen monta kertaa jo vallottaneet», naurahti
Sprengtport.

»Mielikuvituksessaan ja korskeissa puheissaan», jatkoi Löfving.

»Niin, ja nämä ovat niiden voittojen jälkirääpiäisiä.»

»Mutta, totta puhuen, majuri», alkoi Löfving hetken kuluttua,
»luuletteko tämän onnettomasti aletun sodan saavan enää parempaa
käännettä, kun sotaliikkeet taas kuun tai parin perästä alkavat?»

»Sitä en ollenkaan usko», vastasi Sprengtport totisena. »Sotajoukkomme
kykenisi vielä johonkin ... ja oikeastaan paljoonkin, jos johto olisi
toinen. Mutta hatut ovat nyt yhtä epäröiviä ja neuvottomia kuin he
olivat sodan alussa korskeita ja voiton varmoja.»

Hetken kuluttua lisäsi hän ääntään alentaen:

»Uskokaa minua, Löfving, että ennen kuin ensi kesän kukat ovat ehtineet
kuoleutua, on tämä sota saanut mitä häpeällisimmän lopun. Mutta tämä
vain meidän kesken, ymmärrättehän.»

»Josko ymmärrän. Sotamiehissämme on jo liiaksikin tällaista uskoa,
etten minä suinkaan mene sitä lisäilemään. Niin, väittävätpä he
suorastaan, että ylipäällystö aikoo myydä koko maan venäläisille.»

»Niin, sitä he ovat väittäneet aina Lappeenrannan tapauksista saakka.
Se on tietysti, kuten hyvin tiedätte, kokonaan tuulesta temmattu luulo
ja meidän upseerien velvollisuus on saada sotamiehet siitä
vakuutetuiksi.»

»Olen tehnyt voitavani sotilasten parissa», vastasi Löfving, »mutta jos
heistä yhden nurjan luulon saa nyhdetyksi, ilmestyy kohta sijalle
toinen kahta hullumpi. Luottamus esivaltaan on pahasti järkähtänyt ja
se kai lieneekin tämän sodan huomattavin tulos, ainakin tähän saakka.»

»Se on totta», myönsi Sprengtport. »Ja lisäksi tämä sota on saanut
aikaan sen, että se on entistä selvemmin osottanut meille niiden
kuussatavuotisten siteiden, jotka meitä liittävät Ruotsiin, pahasti
lahonneen.»

Löfving säpsähti ja tuijotti ääneti majuria silmiin. Sitten lausui hän:

»Tekin, majuri, olette siis ajatellut sitä.»

»Hm, luulenpa, että se ajatus on pesiytynyt jo sangen monen suomalaisen
sydämeen», vastasi majuri.

»Se on isonvihan ansiota», lausui siihen Löfving.

»Niin on, ja tämä sota heikontaa yhä enemmän niitä siteitä. Mutta
katsokaahan, Löfving!»

Sprengtport oli jonkun aikaa tuijottanut hautakumpuun, jonka ääreltä
sotilaat olivat jo lapioineen poistuneet. Eräästä kohti pisti mullan
alta näkyviin likainen ja luiseva nyrkki, jota Sprengtport osotti
Löfvingille.

»Se on nähtävästi sen sotilaan käsi, josta minä hautaustoimituksen
aikana en saanut katsettani irrotetuksi ja jonka näkeminen toi mieleeni
niin karmeita ajatuksia», lausui Löfving.

»Hm, minuun tekee sen vaikutuksen, kuin tuo nyrkki olisi koko Suomen
kansan puolesta työntynyt mullan alta esiin», virkkoi Sprengtport.
»Sietäisi olla esikunnan herrain sitä näkemässä.»

»Ja koko hattuhallituksen», lisäsi Löfving.

»Niin, se olisi todellakin esivallalle Tukholmassa varsin terveellinen
memento!» lopetti Sprengtport.

Hän kiipesi jälleen satulaan ja lausui liikkeelle lähtiessään:

»Uutta aikaa kohti me joka tapauksessa kuljemme. Ennen pitkää kääntyy
historian lehti Suomen kansalle, mitä sitten tulevaisuus mukanaan
tuoneekaan?»

»Voiko rehellisyyden ja uskollisuuden palkka olla muuta kuin hyvä?»
kysyi Löfving, joka asteli majurin ratsun rinnalla.

»Niin luulisi», vastasi Sprengtport, »ja parastahan meidän on
toivominen tulevaisuudelta, niin pimeältä kuin nyt kaikki näyttääkin.»

He etääntyivät kylää kohti ja hävisivät hetken kuluttua räntäsateeseen.

Hautakumpu kohosi nyt autiona kentän keskellä ja sen kupeesta piipotti
rannetta myöten lujaan puristunut, luiseva nyrkki. Räntähiutaleita
tippui nyrkille ja valui hiljalleen alas, muodostaen likaisia juomuja
pitkin kämmenselkää.



Syysiltana.


Pari vuotta Turun rauhan jälkeen asteli eräänä syyspäivänä Porvoon
pitäjän Gammelbackan isäntä, Porvoon komppanian majuri Maunu Vilhelm
Sprengtport talonsa pihalla ja haukotteli itsestään päivällisunen
tähteitä.

Hohoi, kuinka pitkiksi ne kävivät nämä alakuloiset syyspäivät miehelle,
joka suurimman osan elämäänsä oli istunut satulassa ja rientänyt
taistelusta taisteluun. Pelikumppania ei ollut läheisyydessä ja
yksitoikkoiseksi kävi katsastaa töiden kulkuakin, varsinkin kun
huolellinen isäntärenki teki sen tarpeettomaksi. Metsästelemäänkään ei
hän enää kyennyt, sillä leini oli tehnyt jalat kankeiksi ja muita
ruumiinosia haittasivat monet vanhat haavat. Kiltisti sai hän
pysyä alallaan piha-aitauksen sisäpuolella ja vartoa viimeistä
marssiin-komentoa.

Kohta täytti hän kuusikymmentä vuotta ja tukka oli jo ohimoilta aivan
valkea. Eikä ihmekään, sillä olipa hän osaltaan kokenut niitä vaivoja,
joita karoliinien osaksi oli niin runsaasti suotu. Kahteen erään oli
hän isonvihan vuosina ollut vankeudessa Siperian äärillä, saaden
toisella kertaa istua rautoihin lyötynä pimeässä tornissa ja elää lähes
pari vuotta pelkällä vedellä ja leivällä. Rauhanteon jälkeen oli hän
perheineen saanut nähdä nälkää sekä myöhemmin elää kituutella
luutnantin palkalla, vaikka olikin majuri arvoltaan. Vasta viime sodan
aikana hän oli saanut arvoaan vastaavan virankin, kun sitä vastoin
monet hänen entisistä tovereistaan, joilla oli suhteita yläilmoissa,
olivat jo aikoja kohonneet eversteiksi ja kenraaleiksi. Mutta mitäpä
siitä. Tasan ei käy onnenlahjat ja pääasiahan oli, että hänellä nyt
vanhoilla päivillään oli katto päänsä päällä ja huoleton, joskin
vaatimaton leipä syötävänä. Ja kaupanpäällisiksi loppumaton varasto
kirjavia muistoja eletyn elämän varrelta, joilla sopi lyhentää pitkiä
talvi-iltoja vanhan toverin tavatessaan.

Hän haukotteli jälleen pitkään ja hartaasti, sytytti sitten suuren
piippunsa ja lähti känsäkeppiinsä nojaten astelemaan riihelle, jonne
rengit ajoivat pellolta kauroja. Sieltä lehahti vastaan kotoinen ja
unettava riihituoksu. Keltaiset kauralyhteet kahahtelivat sisään
syydettäessä ja varpuset räyskyttelivät katonräystäällä, odottaen
pääsevänsä maahan varisseiden jyvien kimppuun.

»Taitaa tulla hyvä kaurasato», sanoi majuri lyhdettä kourien.

»Hyvä tulee», vastasi renki. »Ainakin kaksikymmentä tynnyriä lähtee
alavainiosta.»

»Onpa siinä hevosille rouskuttamista.»

»On, ja vielä myytäväksikin.»

Tähän katkesi tuo arkipäiväinen sananvaihto, rengin lähtiessä uutta
kuormaa hakemaan. Varpuset pyrähtivät räystäältä maahan ja majuri lähti
nousemaan takaisin pihaan.

Ilma oli tuollainen tyynen lakea syysilma, jolloin ei paista päivä,
mutta ei ole varsinaisesti pilvessäkään. Metsät alkoivat jo kellastua
ja tuolla ja täällä liipotteli irtautunut koivunlehti hiljalleen
maahan. Sänkivainiolla vaakkuivat varikset ja ylhäältä vastasi siihen
omalla sävelellään etelää kohti purjehtiva kurkilauma.

Pihaan päästyään silmäili majuri joka ilmansuunnalle, tarkasteli
alallaan pysyvää tuuliviiriä tallinpäädyssä ja seurasi sitten
katseellaan kurkiparvea, kunnes se häipyi näkyvistä. Alakuloinen ikävä
yritti taas purkautua pitkään haukotukseen, mutta se keskeytyi
kuitenkin alkuunsa, kun hän merenrantaan vievää tietä pitkin näki
lähenevän vieraan. Se astui keveästi ja terävään ja näytti
herrasmieheltä. Hyvillään asettui majuri kuistille istumaan ja
odottamaan tulijaa. »Astuu aivankuin Hommanäsiläinen», ajatteli majuri,
»mutta ei suinkaan hän ole vielä ehtinyt Tukholmasta palata.» Mutta kun
vieras oli päässyt pihaan, huomasi hän, että tulija oli kuin olikin
Hommanäsin isäntä, kapteeni Tapani Löfving.

»Katsopas vain!» huudahti majuri ihastuneena ja nousi tulijaa
tervehtimään. »Olen tässä ikävääni haukotellut ja katsellut joka
ilmansuunnalle, eikö mistään näkyisi tulevaksi puhekumppania ja nyt
tulit sinä, veikko, kuin taivaasta pudoten. Mutta kuinka sinä olet
ehtinyt jo Tukholmasta palata?»

»Hm, minä olen jo siksi monesti ja monenlaisella kyydillä kulkenut
Turun ja Tukholman välin, ettei se matka minulta pitkiä aikoja vie»,
vastasi Löfving. »Jo toissa päivänä palasin kotiin ja koska arvelin
veljen täällä kovin kaipaavan shakkitoveria, niin päätin pistäytyä
tuomaan Tukholman terveisiä.»

»Siinä teit sinä sangen veljellisesti, sillä kovin pitkiksi venyvät
nämä syysillat. Terve tulemastas vielä kerran ja käykäämme nyt sisälle
ottamaan tilkkanen vasta käynyttä oluttamme.»

He astuivat majurin omaan huoneeseen, jonka kalustoon kuului melkein
koko seinän pituinen, kulunut nahkasohva, pari keinutuolia, shakkipöytä
ja piippuhylly. Seinällä riippui majurin miekka, pari pistoolia ja
musketti sekä kaksi kuparipiirrosta, joista toinen esitti Kaarle
kahdettatoista rusoposkisena nuorukaisena, päässä tuuhea peruukki.

Saatuaan piiput palamaan istuutuivat he vastapäätä toisiaan ja majuri
kysyi:

»Tokko hyödyit mitään Tukholman matkastasi?»

»En kerrassaan mitään», vastasi Löfving. »Palasin sieltä päinvastoin
matkakulujani köyhempänä.»

Löfving oli myöskin niitä unhotettuja suomalaisia karoliineja, jotka
isonvihan jälkeen saivat nälkää nähdä. Hänet oli kyllä korotettu
kapteeniksi, mutta mitään paikkaa vastaavine tuloineen hänelle ei ollut
löytynyt. Yli puolikymmentä vuotta oli hän elellyt ulkomaillakin, missä
hänen ansionsa paremmin tunnustettiin. Holsteinin herttua oli näet
maksanut hänelle kuutena vuotena eläkettä. Kun Ruotsin hallitus ei
hänen uudistettuihin pyyntöihinsä ollut mitään vastannut, oli
hän lopulta pyytänyt eroa Ruotsin alamaisuudesta, mennäkseen
syntymäkaupunkiinsa Narvaan ja ruvetakseen Venäjän palvelukseen. Tämä
oli vihdoinkin auttanut sen verran, että hänelle oli annettu
elinajakseen Hommanäsin tila Porvoon pitäjässä. Miekkamiehenä kiireestä
kantapäähän oli hän tietysti ottanut osaa viime sotaan, vaikkakin ilman
minkäänlaista palkkaa. Olipa hänet kerran suorapuheisuutensa takia sekä
epäiltynä sotilasten kiihottamisesta vangittukin ja oli hän saanut
viisi kuukautta virua kahleissa Hämeenlinnassa. Sieltä jotenkuten
vapaaksi päästyään sekä Tukholmassa itsensä puhdistettuaan oli hän
ehtinyt vielä mukaan tuon onnettoman sodan loppunäytöksiin, puhdistaen
muun muassa Hailuodon vihollisista. Rauhan tultua oli hän taas elellyt
maatilallaan. Mutta kun tuo pieni ja huonossa kunnossa oleva tila ei
antanut riittävätä leipää hänen perheelleen, oli hän päättänyt vielä
kerran kääntyä vallanpitäjien puoleen, anoen arvoaan vastaavaa
upseerinvirkaa tuloineen tai eläkettä. Paremmin onnistuakseen oli hän
ystävänsä Sprengtportin neuvosta lähtenyt itse persoonallisesti
Tukholmaan.

»Hallitusherroilla on siellä tärkeämpääkin tehtävää kuin muistaa meitä
maan matosia täällä Suomen puolella», jatkoi Löfving. »Siellä käy
muuten kaikki entiseen tapaan. Hatut taistelevat myssyjä ja myssyt
hattuja vastaan ja vastapuoluelaisen kunnia ei siellä paljon paina.
Myssyihin sitä mekin luimme itsemme takavuosina, he kun vastustivat sen
järjettömän viime sodan alkamista, mutta tällä matkallani tulin
huomaamaan, että samanlaisia juonimaakareita ne ovat molemmat, niin
että tästä puolin minä en aio pitää suden paremmin kuin lampaankaan
puolta.»

»Hm, hm, saattaapa niin olla», hymähteli Sprengtport, siivilöiden
savuja tupakasta kellastuneiden viiksiensä läpi. »Mutta etkö kääntynyt
itse hänen majesteettinsa puoleen?»

»Mitäpä se olisi hyödyttänyt, sillä hänen majesteettinsa on kuningas
ilman valtaa. Säätyjen riidellessä ja valtaneuvosten hallitessa ei hän
tee muuta kuin syö ja lihoo. Tukholmalaiset kertoivat hänen kuluttavan
päiviään siten, että hän aamupuolen päivää istuu ikkunan ääressä ja
katsoo torille. Siihen kyllästyttyään siirtyy hän peremmäksi huonetta,
ja kun yksi tuoli liiaksi lämpenee, muuttaa hän toiselle tuolille.
Siihen menee häneltä muu osa päivää. Sitten hänellä on ne omat
naisvehkeensä. Viimeksi kuuluu hän pitäneen yhteyttä muutaman
huonomaineisen kamarineitsyen kanssa ja sanoivat kreivitär Tauben sen
johdosta surreen itsensä kuoliaaksi.»

Löfving ruiskautti pitkän syljen uunin alle ja irvisti halveksivasti.

»Onpas sitä, onpas sitä», sanaili Sprengtport harvakseen. »Suuresti
ovat ajat muuttuneet siitä kun me olimme nuoria.»

He maistoivat olutta, jota vanha palvelijatar oli tuonut, sytyttivät
jälleen pitkävartiset piippunsa ja savurenkaita puhallellen
keinahtelivat hetken ääneti.

»Suuresti ovat muuttuneet ajat ja olot, niin ettei kaikiste tahtoisi
silmiään uskoa», tarttui Löfving ystävänsä sanoihin. »Kuinka mahtava
olikaan Ruotsi meidän lapsuutemme aikana ja mitä siitä on nyt enää
jälellä! Ainoastaan varjo entisestä. Kuinka siellä nyt esimerkiksi
peljätään Venäjää, jota ennen kohdeltiin ylimielisellä halveksunnalla.
Sain muun muassa kuulla, että hallitus, ja varsinkin kruununprinssin
puolue, sillä sellainenkin siellä nykyään on entisten lisäksi, on
liittoaikeissa lähennellyt Preussin kuningasta, mutta kun keisarinna
Elisabet siitä tiedon saatuaan oli lausunut paheksumisensa ja uhannut
uudella sodalla, oli hallitus heti pelästyneenä peräytynyt
aikomuksestaan.»

»Niin, niin, kovin on ränsistynyt Ruotsin leijona», myönsi Sprengtport,
»eikä se kykene enää kauan Suomea käpälissään pitelemään. Kaksi
kaistaletta on kotka jo riistänyt isänmaastamme ja kolmannella kertaa
menee se kokonaan.»

»Usein olen muistanut niitä sanoja, jotka lausuit siellä Myllykylän
haudalla», virkkoi Löfving tovin kuluttua. »Ja yhä enemmän on minulle
alkanut sen jälkeen selvitä, että Suomi kulkee uutta tulevaisuutta
kohti. Mikä se sitten tulleekin olemaan, mutta yhteyttä Ruotsin kanssa
ei voi enää kovin pitkälle jatkua.»

»Miksi eivät suomalaiset valitse itselleen omaa kuningasta?» kuului
samassa kirkkaalla äänellä lausuttu kysymys sohvan nurkasta.

Hämmästyneinä kääntyivät molemmat sotavanhukset puhujaa kohti. Heitä
kohtasivat Sprengtportin nuorimman pojan, pienen Yrjö Maunun kirkkaat
ja totiset silmät. Hän oli edellisen keskustelun aikana hiipinyt
huoneeseen ja sijottunut isän nahkasohvalle, kummankaan kiinnittämättä
häneen mitään huomiota.

»Aijai, sinä pieni politikoitsija, mitä vaarallisia oppeja sinä
julistat!» torui isä hellästi. »Tule tänne nyt tervehtimään setä
Löfvingiä ja sitten saat mennä heti nukkumaan rangaistukseksi siitä,
että sekaannut vanhempain keskusteluun.»

Kun Yrjö Maunu oli lähtenyt huoneesta, virkkoi Löfving:

»Siinä me sen nyt kuulimme. Onhan kirjotettu, että lasten ja imeväisten
suusta olet sinä totuuden valmistanut.»

»Sinä, veikko, olet aina sangen herkkä kaikellaisille ennustuksille ja
unennäöille», naurahti Sprengtport. »Mutta joka tapauksessa saa Yrjö
Maunu, jos hänellä elämän päiviä riittää, nähdä ja kokea paljon
sellaista, josta meillä voi olla ainoastaan omat aavistuksemme. Niin,
niin, tulevan sukupolven tehtäväksi jää uuden Suomen luominen. Me
olemme jo tehtävämme tehneet ja saamme rauhassa odottaa viimeistä
lähtökäskyä. Ja nyt shakkilaudan ääreen.»

He siirsivät tuolinsa lähemmäs pöytää ja alkoivat syysillan hämärtyessä
asetella nappuloita paikoilleen.



Siteet katkeavat


»Hyvät herrat, jos minä olisin alusta alkain saanut olla ylimpänä
määrääjänä, niin me olisimme tällä hetkellä vielä koreasti Suomen
mantereella, niin, sen eteläosassa, ja Ruotsi olisi vielä pitkiksi
ajoiksi pysyttänyt Suomen yhteydessään.»

Nämä sanat lausui maaliskuun 16 päivän iltana v. 1809 kenraalimajuri
v. Döbeln kävellen tuimasti edestakaisin Eckeröön pappilan salissa. Hän
viskasi hansikkaansa vihaisesti pöydälle, kohensi sidettä otsallaan ja
alahuuli yrmysti esiin työntyneenä jatkoi kävelyään. Hänen kuulijansa,
esikuntapäällikkö eversti Schultzenheim sekä armeijaosaston intendentti
eversti Fock hätkähtivät tästä odottamattomasta purkauksesta ja
kumpikin etsi turhaan soveliaita sanoja vastaukseksi tähän päällikkönsä
omituiseen ja arkaluontoiseen väitteeseen.

Viime päivinä olivat tapaukset seuranneet nopeasti toisiaan.
Döbeln oli pienine armeijoineen varustautunut lujaan puolustusasemaan
Ahvenan mantereelle, jota venäläisten uusi ylipäällikkö, kenraali
Knorring, mukanaan itse sotaministeri Araktshejeff, läheni suurine
valtausarmeijoineen. Heidän tarkotuksenaan oli marssia suoraa päätä
Tukholmaan ja pakottaa siellä Ruotsi rauhantekoon. Neljä päivää sitten
oli v. Döbeln, kuultuaan venäläisten lähenevän kolmelta suunnalta,
pitänyt pääkortteerissaan Jomalassa tulisen puheen joukoilleen,
kehottaen heitä puolustautumaan viimeiseen saakka. Mutta pari päivää
sen jälkeen, kun kaikki oli jo valmiina taistelua varten, oli hän
saanut Tukholmasta herttua Kaarlen ja Adlercreutzin allekirjottaman
kirjeen, jossa ilmotettiin, että kuningas oli erotettu valtaistuimelta
sekä käskettiin hänen viipymättä peräyttää joukkonsa Ruotsin
mantereelle. Tästä tiedonannosta oli hän silmittömästi suuttunut, sillä
niin kykenemättömäksi hallitusta hoitamaan kuin hän tiesikin kuninkaan,
oli hän kuitenkin saattanut toivoa sodan pitkittymistä sekä jotakin
onnellista käännettä tapausten kulussa niin kauan kuin itsepäinen
Kustaa Aadolf oli hallituksen ohjaksissa. Mutta nyt seuraisi varmasti
pikainen ja tölppö rauha sekä samalla Suomen luovuttaminen Venäjälle.

Tulistuksissaan tästä odottamattomasta asiain käänteestä oli hän
lähettänyt Tukholmaan eronpyynnin päällikkyydestä. Mutta sitä
odottaessaan täytyi hänen kumminkin totella saamiaan määräyksiä. Niin
katkeraa kuin hänestä olikin miekan lyönnittä jättää tämä viimeinen
kolkka Suomen suuriruhtinaskunnasta, ryhtyi hän kuitenkin järjestämään
peräytymisretkeä. Joukot saivat käskyn kokoontua Eckerööhön, josta
sitten lähdettäisiin tuolle nelipenikulmaiselle taipaleelle
Ahvenanmeren yli.

Mutta venäläiset olivat tällä välin ehtineet uhkaavan lähelle. Suurena
puoliympyränä olivat ne jo astuneet Ahvenan mantereelle ja Döbelnin
pieni armeija oli vaarassa milloin hyvänsä joutua saarroksiin. Näytti
miltei mahdottomalta ehtiä kuormasto, tykistö ja sairaat kuljettaa
Ruotsin puolelle.

Tässä tukalassa asemassa päätti Döbeln käyttää kieltään, kun hänen ei
kerta oltu sallittu miekalla asioitaan hoitaa. Niinpä oli hän tänään
aamusella noussut satulaan ja yhdessä everstiluutnantti Lagerbringin
kanssa ratsastanut Klemetsbyyhyn, missä oli venäläisten pääkortteeri,
saadakseen aikaan muutaman päivän aselevon. Hän olikin onnistunut
taivuttamaan kenraali Knorringin kolmen päivän aselepoon,
jonka kuluessa venäläiset pysyisivät alallaan, mutta Döbelnin
joukkoineen tuli jättää Ahvenanmaa. Mutta juuri kun sopimus piti
allekirjotettamaan, saapui paikalle sotaministeri Araktshejeff, joka
keskustelujen aikana oli ollut ulkona joukkoja tarkastamassa.
Röyhkeästi hän purki tehdyn sopimuksen ja vaati Döbelniä joukkoineen
antautumaan vangiksi. Vimmastuneena tällaisesta häikäilemättömyydestä
joutui Döbeln kiivaaseen sananvaihtoon venäläisten kenraalien kanssa ja
lopuksi, äärimmilleen kiihtyneenä, löi kätensä miekanhuotralle ja
painaen hatun päähänsä lähti muitta mutkitta pois. Pihalla satulaan
noustessaan oli hänellä kuitenkin malttia pyytää Lagerbringia, jolla
oli sujuva ja kohtelias käytös, jäämään venäläisten pääkortteriin sekä
koettamaan kaikenlaisilla keskusteluilla viivyttää venäläisten
etenemistä.

Hevonen vaahdossa oli hän itse äsken saapunut Eckerööhön sekä jakanut
käskyjä liikkeelle lähdöstä. Kun hän sen jälkeen astui pappilan saliin,
näkyi hänen kasvoillaan ja kaikissa eleissään vielä ankara kiihtymys,
minkä syyksi kumpikin saapuvilla oleva upseeri mielessään luki nuo
hänen alussa mainitut kiivaat sanansa.

Lyhyin ja tuimin askelin edestakaisin kävellen sekä kiivaasti
heiluttaen vasenta kättään, jatkoi hän hetken kuluttua:

»Mutta kaikkihan on alusta aikain käynyt päin mäntyyn! Silloin tällöin
joku loistava yritys, joka kuitenkin kohta epäröimisellä ja
saamattomuudella pilattiin. Ja niin paljon miehuutta ja kuntoa kuin
Suomen sotajoukossa olikin! Mutta nyt se on kaikki tuhlattu hukkaan.
Kaikki mainiot tilaisuudet ja kaikki toimintahalusta palavat voimat
jätetty käyttämättä. Saamattomuutta, epäröimistä, hitautta ja -- niin,
suoranaista anteeksiantamatonta tuhmuutta ylimmässä johdossa! Kas,
siinä siemenet niihin hedelmiin, joita me nyt päivä päivältä saamme
poimia. Mutta niinhän se on aina ollut, että milloin kohtalo on nähnyt
hyväksi ahdistaa jonkun valtakunnan vararikkoon, silloin se on
asettanut aasit valtapaikoille.»

Hän pysähtyi, irrotti siteen otsaltaan ja painoi sormin ohimoaan, jossa
puoliavoimena punotti Porrassalmella saatu arpi. Hänen terävissä
silmissään hehkui kuumeenomainen tuli, kun hän matalammalla äänellä,
ikäänkuin itsekseen puhuen, jatkoi:

»Ja meillä ovat asioita johtaneet juuri sellaiset aasit, joiden korvien
läpi eivät edes toisten antamat järjelliset neuvot ole voineet tietä
löytää. Mitä! Emmekö vielä yhdennellätoista hetkellä olisi yhdellä
iskulla voineet muuttaa sodankulkua, jos olisi noudatettu minun
ehdotustani siirtää sotanäyttämö rohkealla vedolla Etelä-Suomeen? Minun
voittoni jälkeen Juuttaalla se olisi käynyt mainiosti päinsä: Silloin
olisi kaksikin tietä Päijänteen seutuville ollut vielä avoinna. Mutta
ei! Tuuma oli tietysti aivan liian uskalias. Varovaisuutta! Niin,
aasien varovaisuus on oikealla nimellään hitautta ja saamattomuutta. Ja
muutoin he ovat minun ehdotuksistani epäilleet aina, että täällä ei
kaikki ole muka oikein reilassa.»

Döbeln viittasi otsaansa sekä naurahti lyhyesti ja katkerasti.

»Mutta miksi kaiken on pitänyt käydä näin?» huudahti hän hetken
kuluttua kiihkeästi ja pysähtyi upseerien eteen. »Miksi yksikään
kykenevämpi käsi ei ole tarttunut tapausten kulkuun? Miksi ei
Viaporissa paremmin kuin maa-armeijassakaan noussut ketään, joka olisi
sanonut: ei niin, mutta näin!»

»Niin, miksi ei esimerkiksi herra kenraali sitä tehnyt?» uskalsi
Schultzenheim hymyillen huomauttaa.

»Tepä sen sanoitte!» huudahti Döbeln ja jäi tuijottamaan intendenttiään
silmiin. -- »Miksi en minä sitä tehnyt, vaikka se lakkaamatta eli
mielessäni ja vaikka minä tunsin niin hyvin omat voimani kuin
ulkonaiset olosuhteet monta kertaa myötäisiksi vallankeikaukselle?
Olihan sille hyvä maaperä siinä katkeruudessa, joka jäyti useimpain
mieltä armeijassa, kun asiain nähtiin menevän päinvastoin kuin niiden
olisi pitänyt. Ja kuitenkaan ei kukaan tehnyt pienintäkään yritystä.
Oliko se saamattomuutta? En tiedä, mutta ainakin minut valtasi
ratkaisevina hetkinä omituinen raukeemus, aivan kuin jotakin
näkymätöntä olisi tullut siihen väliin.»

Syntyi pitempi äänettömyys, minkä kestäessä Döbelnin katse levotonna
harhaili tyhjyydessä, kuin etsien selitystä sille salaperäiselle, joka
oli estänyt häntä ratkaisun hetkinä toimimasta.

»Se oli kohtalo», keskeytti vihdoin Schultzenheim hiljaisuuden.

»Niin juuri, kohtalo se oli, itse Fatum!» huudahti Döbeln, pyörähti
sitten kantapäällään ja jatkoi, äänessään tyyntynyt ja alistuvainen
sävy: »Kohtalon vallat olivat päättäneet erottaa Suomen Ruotsista ja
siihen me, maan matoset, olemme saaneet tyytyä. Kohtaloa vastaan on
itse Bonapartekin voimaton, niin loistava sotapäällikkö kuin hän
onkin.»

Hetken kuluttua oli Döbelnin äänessä sen tavallinen kylmähkö sävy, kun
hän lausui:

»Niin, huomenna meidän, viimeisten ruotsalaisten, on jätettävä tämä
viimeinen lieve Suomen maata. Sitä ennen meille on kuitenkin suotu
yhden yön lepo.»

Hän toivotti hyvää yötä ja enempää puhumatta poistui makuuhuoneeseensa.

       *       *       *       *       *

Kovan lumipyryn ja pakkasen vallitessa lähtivät seuraavana aamuna
viimeiset v. Döbelnin joukot hyvässä järjestyksessä marssimaan länttä
kohti. Kuormasto ja tykistö olivat jo aikasemmin lähteneet liikkeelle.
Itse Döbeln kulki esikuntineen jälkijoukossa.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Aikojen yöstä - Historiallisia kertomuksia IV" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.