Title: Hihhuleita - Kuvauksia Itä-Suomesta
Author: Ahrenberg, Jac. (Johan Jacob), 1847-1914
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Hihhuleita - Kuvauksia Itä-Suomesta" ***


HIHHULEITA

Kuvauksia Itä-Suomesta

Kirj.

JAC. AHRENBERG

Suomensi Aatto S.



Werner Söderström, Porvoo, 1890.



Esilause.


Valtion rakennuksien johtajana Itä-Suomessa joutui allekirjoittanut
usein ja eri seuduissa sillä maan kulmalla yhteyteen lahkolaisten
kanssa, joita Hihhulien nimellä on levinnyt yli koko maamme ja jonka
lahkon oppia täältä lähetetyt lahkon jäsenet ovat saarnanneet omille
maanmiehille Venäjällä, Amerikassa ja Norjassa. Hihhulien raittius ja
puhtaus, heidän omituiset kokouksensa ja kiihkoinen intonsa julistamaan
opinkappaleitansa vetivät puoleensa huomiotani. Seuraavasta
kuvauksesta, joka niin hyvin yleisiltä piirteiltään kuin myöskin
kertomuksen kokoon panoon katsoen on otettu luonnosta, saa lukija
lyhyen esityksen tästä lahkosta sekä sen elämästä ja opista.

Vaikka lahkolla on suomalainen nimi, on se kuitenkin alkuisin
Ruotsista; se on näet lähtenyt Ruotsin Lapista. Sen etevimmäksi
patriarkaksi sanovat hihhulit itse Lauri Laestadiusta. Tämä merkillinen
mies oli ensin kirkkoherrana Kaaressuvannon ja sitte provastina Pajalan
seurakunnassa. Häneen oli vaikuttanut Grundtvig, jolla oli suuri
vaikutusvalta koko Pohjolan uskonnolliseen elämään. Saavuttuaan
Lapinmaahan Laestadius omain sanainsa mukaan huomasi seurakunnassa
täydellisen uskonnottomuuden vallitsevan. "He eivät edes tienneet
yksijumaluuden oppiakaan." Laestadius ryhtyi työhön voimakkaasti,
saarnasi, opetti ja kulki usein monta päivää paimentolaisten seurassa.
Hän kasvatti saarnaajia niistä, jotka olivat yhtyneet hänen oppiinsa,
lähetti heidät etäisiin kyliin saarnaamaan ja vaikutti yleensä niin,
että täydellinen muutos parempaan päin yleisessä siveydessä tuli julki
näkyviin muutamien vuosien kuluessa. Näistä lähetyssaarnaajista ja
tämän hengellisen herätyksen ajalta on hihhulilaisuus alkuisin.

Hihhulilais-nimelle on käynyt samoin kuin Geusi-nimelle hollantilaisten
vapaussodan aikana ja Birkebeiniläis-nimelle Norjan valtaistuinsotien
aikana; haukkumanimestä on se muuttunut historialliseksi. Se on nyt
tavallinen nimitys, jota yleisö käyttää tämän uskon tunnustajista ja
jota he itse monin paikoin pitävät kunnianimenä. Nimi on muuten saanut
alkunsa siitä, että lahkon jäsenet, päästyään korkeimman uskonnollisen
kiihtymyksen tilaan, lausuvat epäselviä ääniä, joista heidän
vastustajansa ovat luulleet erottavansa hih- ja huu-tavuja, joista
sitte nimi on muodostettu. Itse he sanoivat itseään alussa "pikaa
uskovaisiksi", joka nimitys on otettava huomioon, koska se osoittaa
jonkinlaista sukulaisuutta tämän lahkon ja metodistein välillä.

Tämän lahkon omituisuuksista lienee valtiokirkon pappeja varsinkin
loukannut elämän ulkonaisen puhtauden suuri (liioiteltu) tärkeys ja
maallikko-saarnatoimen tärkeys. Aina siitä asti kuin Laestadius lähetti
apostolinsa ja parannussaarnaajansa, ovat näet hihhulit tärkeimmäksi
opinkappaleekseen asettaneet sen lauseen, että jokainen, jota henki
kehoittaa, sitte, kuin hänet on seurakuntaan otettu, puhukoon ja
todistakoon sekä, jos hän tuntee sisällistä kehoitusta, "menköön ulos
maailmaan ja opettakoon kaikkea kansaa". Ainoastaan puhuttu sana on
elävää Jumalan sanaa; painettu, kirjoitettu sana on vain kuolleita
kirjaimia. Tämä maallikko-saarnatoimi se on enemmän kuin mikään muu
vaikuttanut lahkon nopeaa ja suunnatonta leviämistä.

Helsingissä Joulukuussa 1889.

J. A.



I.


Oli satanut lunta lauantaista aamupuolelta asti. Ensin oli lumi
pohjoistuulella tullut pyöreinä, kovina jyvinä. Torstaina kääntyi tuuli
itäiseksi ja lumi muutti muotoa. Komeita, täydellisiksi kehittyneitä
jääkristalleja putoili väristen alas harmaalta taivaalta, joka raskaana
ja synkkänä ikään kuin painui litteäksi maata vasten. Mutta kuin
etelätuuli alkoi puhallella perjantaiaamuna, silloin tuli lumi alas
suurina liuskareina kuin pehmeät untuvat, ja tiheään, yhä tiheämpään
putoili lumihöytäleitä niin, että kylät, metsät, pellot ja niityt,
kaikki peittyivät valkoiseen pimeään. Suuret höytäleet asettuivat alas
pehmeästi kuin  niittyvilla, kuin äsken munasta päässeen linnun
untuvat. Etelätuuli puserteli ja liotti niitä niin, että ne nyt, vaikka
olivat tulleet alas pehmeinä kuin untuvat, sulloutuivat kokoon
kinoksiksi, raskaiksi kuin lyijy. Kaikki katosi niiden kuolettavan
painon alle. Vanhat männyt seisoivat kuin mahtavan suuret sateenvarjot
lumiaavikolla. Nuoret puut sitä vastoin olivat lumen painosta joko
taipuneet taikka katkenneet latvasta, ja mäntymetsää oli siten monen
tuhannen markan edestä turmeltunut. Mutta sitkeät kuuset, sekä vanhat
että nuoret, notkistivat oksiansa ja pistivät menneenkesäisiä
latvojansa rohkeasti esiin kinoksesta. Kaikki tiet olivat lumen
vallassa ja ihan tukossa. Ainoastaan aidan seipäät seisoa törröttivät
yhtenä valkoisena ja yhtenä mustana rivinä pitkin kujosia, osoittaen,
missä polku oli haudattuna.

Lauantaiaamu valkeni, ja silloin taas puhalsi raikas pohjatuuli,
laisten pois raskaat, harmaat pilvet ja paljastaen säteilevän, kirkkaan
taivaan.

Tervolan kylässä oli nyt iloa ja elämää aamuhetkenä. Tuvat seisoivat
puoli ikkunoihin asti lumessa. Kansakoulu tuolla alhaalla mäenrinteessä
oli melkein kokonaan lumen sisässä. Pihoissa ja poluilla kaaleli ja
rehmi nyt ukkoja, miehiä ja poikia lumikinoksissa, ahkerasti
lapioimassa pois enintä tuiskulunta. Kaikki iloitsivat, että viimeinkin
taas näkivät aurinkoa, joka oli niin kauan ollut sumujen ja pilvien
peitossa. Miehet ja naiset pääsivät nyt jälleen ulos tuvan pimeydestä
ja pojat ummehtuneesta koulusalista.

Erittäin voimakkaasti ja pontevasti tehtiin lumenlapioismistyötä
maakauppias Tobias Pullisella. Tuskin sai piha jotakuinkin puhtaaksi
lumesta ja tiet luoduksi talliin, lääviin ja aittoihin, kuin emäntä
astui ulos tuvan rappusille ja käski poikia ja miehiä lapioimaan pois
lunta kauppapuodin rappusien edestä, puhdistamaan kylttiä ja avaamaan
tavarahuoneen ikkunanluukkuja. Sillä emännällä, Leena Pullisella, oli,
paitsi kestkievarin hoidon ja emännyyden velvollisuuksia, myöskin
velvollisuus hoitaa miehensä Tobiaan kauppapuotia, milloin Tobias oli
-- ja se olikin hyvin tavallista -- kauppamatkoillaan ja kilpa-ajoissa
lähikaupungeissa.

Vanha loisukko, Matti Viskari, ruskea ja vakoinen kuin patvimalja, vaan
vilkkaat silmät nelikulmaisessa, omituisesti kaavaillussa muodossa,
meni nyt parin nuoren miehen kanssa asuinkartanon toiselle puolelle,
josta maantie kulki ihan ohitse, ja ryhtyi käskettyyn työhön. Matti
lakasi ensin kyltin puhtaaksi lumesta, niin että jokainen taas voi
lukea siitä kirjoituksen: "Tobias Pullisen kauppapuoti". Nimen alla
näkyi sokuritoppa ja sen toisella puolella Tollander ja Klärichin La
Ferme-puntteja, tarkasti kuvattuina tulipunaisiksi, kuten ovatkin.
Toiselle puolelle oli maalaistaiteilija jostakin äkillisestä mieleen
johtumuksesta kuvannut kukon kirjavimmassa väriloistossaan. Kuin puodin
rappuset olivat puhtaat lumesta ja ikkunanluukut auki, astui Leena
Pullinen alas. Siinä hän seisoi, yllä yksinkertainen pummulimekko,
hykistellen ja vähän väristen, mutta näytti sittekin olevan hyvin
tyytyväinen.

"No, Matti Viskari, mitä luulet: tuleeko vielä lunta vai eikö?"

Vanhus katsoi miettivästi ensin taivaalle, sitte alas taivaan rantaan.

"Lumi luikon siiven alla, talvi joutsenen takana, ja pakkanen pyryn
perästä, pohjatuuli sitä paitsi", sanoi hän, "niin kyllä siitä
pysyväinen kylmä tulee. Jumala armahtakoon metsälintuja silloin, koska
kaikki ruoka on hangen alla."

"Matti, voit mennä naapureihin ja kutsua hevosia lumireen eteen ja
miehiä lapioimaan teitä. Vie kappa kauroja teyreille koivikkoon. Se
tekee hyvää heille ja meille."

"No, sepä oli kelpo teko; kiitoksia emäntä; kyllähän metsäkanat itse
tulevat tänne kiittämään kestityksestä. Mutta mitä kutsuntaan tulee,
niin minä jo aamuhämärissä kävin naapurissa, sillä katsokaas, aamusta
päivä jatkuu, ja tuollahan tulee jo Rouhiainen ruunansa kanssa.
Kallonen on jo täällä liinakkotammansa kanssa ja..."

"Hyvä, hyvä", keskeytti emäntä, "oppia ikä kaikki; sitähän minä aina
olen sanonut, että vanha on aina viisas. Hyvä, niin saamme maantien
auki kirkkoajaksi eikä kenenkään tarvitse sanoa, että Tervolan
kyläläiset eivät tee tehtäväänsä. Mutta kuulehan nyt, ukko; kuin väkeä
tulee, niin katso poikaa, nuorta Tobiasta; tiedäthän, hän on vallaton
ja pikainen luonnostaan ja..."

"Niin, sitä on helpompi sanoa kuin tehdä, sen kyllä tiedätte, hyvä
emäntä. Kuin nuori Tobias pääsee hevosten ja ruoskien pariin, silloin
hän on kuin noiduttu; mitä voin minä, vanha talonvahti, tehdä hänelle.
Vanhan Tobiaan pitäisi kohta palata kotiin; häntä kyllä tarvitaan.
Sillä isännän askeleet pellon lihoittaa, ja sitä paitsi nuori herra ei
tottele ketään meitä, ja kohta kyllä kasvaa hän isäntääkin ylpeämmäksi.
Joka kuritta kasvaa, se kunniatta kuolee."

Leena Pullinen huokasi; hänen kasvonsa synkistyivät ja hän vastasi
hiljaa: "Niin, kyllä isän pitäisi tulla kotiin, mutta mitä sille voi;
kauppamatkat ... no, talvikeräjiin hän kyllä on kotona." Ja Leena meni
kiireesti sisään, päästäkseen puhelemasta asiasta, joka näytti koskevan
häneen vastenmielisesti.

Viskari ukon ajatukset kulkivat nyt sitä uraa eikä vanhuksen ollut
helppo päästä toiselle suunnalle. Hän lakasi lakasemistaan ja vielä
kauan sen jälkeen mutisi hän puoliääneen itsekseen: "No, no, ei vesa
kauas kannosta kasva... Keräjiin -- tietysti hän silloin tulee;
keräjäasiatpa ne yksin pitävätkin häntä Tervolassa, kiinni talossa ja
kodissa -- mutta kas viisaus ja viekkaus, ne eivät ole sama asia. Vaan
mitä ne minuun koskevat!" Ukko lakasi ja loi lunta, ja vähitellen
kääntyivät ajatukset toisaalle, sillä viimein kirkastui hänen synkkä
muotonsa, ja kuin puodin edusta oli puhdas lumesta, pisti hän
tyytyväisesti lapion kinokseen ja sytytti piippunsa.

Tuskin ehti vanhus saada lunta luoduksi ja piippuansa sytytetyksi, kuin
jo Tervolan nuoria miehiä ja hevosia oli koko joukko koolla Pullisen
puodin rappusten edessä.

Siinä puheltiin ja loruttiin kaikista mahdollisista hupaisista
onnettomuuksista, joita oli suunnattoman lumentulon tähden tapahtunut
sekä tuvissa että karjotoissa; miten sepän katto oli pudonnut pajaan,
miten Jussi ja -- tiedättehän kyllä, kuka -- olivat lumen vankeina
karjotassa. Siinä oli iloa ja laverrusta, kunnes nuori Tobias,
kahdeksantoista ikäinen nuorukainen, talutti sinne isänsä mustanruskean
oriin, koko paikkakunnassa ja läänissä kuuluisan Jalon. Kaunis hepo
kaarsi kaulaa, pudisti päätä, nousi pystyyn ja nosti nuoren Tobiaan
korkealle ilmaan kuin lapasen. Mutta poika oli sitkeä, itsepäinen ja
vahva, ja hiljaista juoksua riensivät hevonen ja kesyttäjä takaisin
pihaan, molemmat muhkeat katsella nuoruuden ja voiman kukoistuksessa.
Sillä Tobias oli tosiaan muhkea velikulta, kähärätukka ja sinisilmä,
lanteet hoikat ja solakat ja hartiat leveät.

"No, oletko sinä ihan hulluna?" sanoi ukko Viskari; "aiotko oritta
lumireen eteen; onko se sopiva ajopeli sellaiselle elukalle? Ja vielä
päälliseksi nyt maaliskuussa ja kaikki tammat ympärillä."

"Mitä se teihin koskee, orit on minun. Isä antoi sen minulle
syntymäpäivänäni ja ulos sen pitää päästä. Etkö näe, että se tulee
vääräsääreksi ainaisesta tallissa seisomisesta. Tuokaas tänne lumireki,
pojat!"

"Sinun -- kyllä kai. Jospa isäntä sen kuulisi. Mutta kyllä minä kerron
emännälle."

"Tarpeetonta, vanhus. Äiti tietää sen, jo minä itse kerroin hänelle."

"Niinpä hän itse vastatkoonkin siitä isännälle, sillä kyllä minä
tiedän, että hän aivan raivostuu."

Ja "latinan A", joksi lumirekeä välistä leikillä sanotaan, kaivettiin
ylös lumesta ja eteen valjastettiin ensin neljä hevosta, niiden eteen
kolme, sitte kaksi ja etupäässä ylvästeli Jalo yksinään. Poikia nousi
hevosten selkään. Vanhemmat miehet istuivat lumireellä, piippunysät
suussa. Matti Viskari, Leena Pullisen kaikki kaikissa, antoi miehille
lapioita; nuoraa ja pari kirvestä otettiin mukaan.

"No, joko kaikki ovat valmiit?" huusi Tobias etupäästä, jossa hän kuin
ruhtinas istui Jalonsa seljässä. "Ole varoillasi, Jussi, minä
tarkoitan: varo tammaasi; vie pois se varahevosten joukkoon!"

Tobias, rikkaan maakauppiaan ja lautamiehen poika, koetti itse
anastamallaan oikeudella johtaa koko retkeä. Se suututti vanhusta niin,
että hän istuinpaikaltansa lumireeltä huusi:

"Vaiti, penikka, ja odota, kunnes aikaihmiset pääsevät järjestykseen.
Missä on varahevoset? Kuka niitä ratsastaa?"

"Täällä", kuului vastauksia eri tahoilta.

Viimein oli kaikki järjestyksessä. Pojat maiskauttivat suullansa ja
nostivat piiskojaan; lumireki nytkähti; liikkeelle lähdettiin halki
avaraa lumilakeutta huudellen ja nauraen, kulkusia helisemässä ja
kaikuva aisakello. Se oli kirjava taulu; tummankarvaiset hevoset, pojat
lammasnahkaturkkeineen ja turkkilakkeineen, sekä vanhat ukot,
sudennahkalakit alas vedettyinä pakkasesta punakoille mutta
tyytyväisille kasvoille; sillä vaikka lumireen veto saattoi, kuten nyt,
olla hyvin raskastakin työtä, niin oli se sentään miellyttävänä
vaihteena talvitöiden yksitoikkoisuudessa. Siinä istuivat nyt miehet
"latinan A":lla, lapiot pystyssä, kuin merimiehet osoittamassa kunniaa
airoilla. Koko jonon edellä juoksivat ja hyppivät villahäntäinen Musti,
sepelikaula Nopa ja Vahti kovasti haukkuen! Missä lunta oli paksulta,
niin että hevoset kaaloivat mahaa myöten, siellä kulki lumireki
raskaasti kuin vieru savisella pellolla; mutta missä ylävämmillä tai
muuten tuulen käyvillä paikoilla lunta oli ohuelti, siellä huutaen ja
hoilaten laskettiin neliseen, niin että lumi ryöppysi ja kietoi
läpinäkyvään verhoon sekä ihmiset että hevoset. Auringon säteet
taittuivat tuossa valkosauhussa välkkyviksi kimalluksiksi, ja kehyksenä
seisoivat mäntyjen tummat rungot valoisan, väririkkaan taulun
ympärillä.

Niin tekivät miehet matkaa lumireellä virstan toisensa perästä. Tobias
ja Jalo olivat sekä lämpöiset että hikiset; oriin karva oli tullut
vielä tummemmaksi ja kiiltävämmäksi, vaahto valui sen suusta, kuin se
pureksi kuolaimia. Tobiaan posket hehkuivat innosta ja huvista. Mutta
juuri silloin, kuin lumireki oli kovimmassa vauhdissaan, kuului matkan
päästä kirkasta, yksitoikkoista kellon kalahtelemista, osoittaen, että
joku matkustavainen astuttain kaalatti pitkin tietä.

"Seis!" huusi vanha Matti, "tulee vastaan matkustavaisia; tie on
kaita."

"Ei, ajetaan vielä vähä matkaa, matkustaja on vielä kaukana",
vastasivat Tobias ja pojat, kiiruhtaen huohottavia hevosia. Vanhuksen
vastusteleminen ei kuulunut siinä hälinässä. Nyt olivat hevoset
vauhdissa. Yhä likemmäksi lähestyi lumireki sitä paikkaa, jossa
matkustaja näytti tien polvekkeessa olevan kiini lumessa. Nyt ei enää
ollut aikaa pysäyttää hevosia. Ei ollut muuta keinoa kuin kääntää
syrjään niin hyvin, kuin kävi päinsä. "Pois tieltä, kirottu vetelys,
pois tieltä, jaarikka", huusi nuori Tobias ensin suutuksissaan, sitte
peloissaan, "pois tieltä, maantieveijarit!" Mahdotonta, matkustaja
raskaine, niinimatoilla peitettyine kuomuineen ei päässyt mihinkään,
eikä aikaakaan, niin lumireki jo törmäsi kuomurekeen. Kuomureki
sysäytyi ylös hangelle, siivet ja aisat katkeilivat ja matkustajan
hevonen vahingoittui rinnasta. Siinä oli selviämätön sekasotku hevosia,
ajokaluja ja miehiä, kaikkia ryöppyävän lumen vallassa. Keskellä
sekamelskaa alkoi Jalo tulla levottomaksi. Kuin kuomureen ovi viimein
saatiin auki ja neuvoton kuski veti matkustajan sieltä ulos, oli hän
puoli tukeuksissa suuttumuksesta ja ilman puutteesta. Hänet huomattiin
itse kirkkoherraksi. Saatuaan viimein kyllin hengitetyksi alkoi hän:

"Vai niin, kirottu vetelys, sanotko sinä vetelys minulle,
kirkkoherralle. Kirottu juttupukarin sikiö, vai niin, olenko minä
maantieveijari, kyllä minä sinut opetan, Tobias. Sinä olet ihan isäsi
kaltainen!" Nyt hän näki hevosestansa verta vuotavan: "Tämä kyllä tulee
maksamaan isällesi"; ja kirkkoherra veti ahnaasti ilmaa, ollen
tukehtumaisillaan suuttumuksesta ja mielenliikutuksesta. "Ja sinä,
Viskarin Matti, tietäjäksi sinua muka pitää sanoa; kyllä kai sinä olet
viisas mukamas..." Samassa riuhtasi Jalo, kirkkoherra kaatui lumeen
eikä siinä enää ollut aikaa haukkumisiin, neuvomisiin eikä uhkaamisiin.
Hevoset riisuttiin, kuomureki nostettiin tielle, käsikirja,
ehtoolliskalkki ja lautanen, jotka olivat vierähtäneet pois
laatikostansa, etsittiin lumesta, kuivattiin huolellisesti ja pantiin
takaisin paikoilleen. Kirkkoherran vahingoittunut hevonen siirrettiin
varahevosten joukkoon ja hän sai lainaksi Kallosen ruunan. Moneen
kertaan vakuuttaen kyllä pitävänsä muistissaan Pullisen sikiötä läksi
kirkkoherra viimein jatkamaan matkaansa.

Nuori Tobias oli hämillään; hän ja Jalo joutuivat varaväkeen. Hyvin
arvelutti tuo kaikki, että oli kohdellut pahoin kirkkoherraa juuri nyt,
kuin isällä oli niin monta juttua vireillä häntä vastaan, juuri nyt,
kuin rippikoulu oli päättymäisillään, ja että hän vielä oli sanonut
kirkkoherraa kirotuksi vetelykseksi. Mitähän Elsa sanoisi asiasta, jos
rippikoulun käynnin täytyisi keskeytyä. Vanha Matti lausui nyt ilmi
viisautensa, supistettuna sananlaskun muotoon ja höystettynä
voimasanoilla nykyajan nuorisosta. Paitsi sananlaskua: "ei hoppu
hyväksi liene eikä kiire kunniaksi" tuiskutteli hän niin paljon sekä
neuvoja että nuhteita nuorelle Tobiaalle vasten silmiä, että hän
häpeissään ja suutuksissaan jäi kauas jäljelle hevosista ja ihmisistä.
Paluumatka tehtiin paljon vähemmällä vauhdilla ja ilolla. Sekä ihmiset
että eläimet olivat väsyksissä raskaasta työstä ja pakkasesta. Kotiin
päin nyt pyrittiin noin peninkulman pituiselta matkalta. Kuin ehdittiin
suurten koivujen kohdalle, jotka täynnä patvipahkuroita, myhkyräisinä,
alastomina, vitsaisina ja paimenpoikain veitsen jäljistä arpisina
seisoivat lumessa, pysähtyi jono. Viskari nousi ylös, kaaloi hangessa
metsikköön ja ripoitteli kauroja teyreille, jotka siellä joka kevät
joukottain kuhertelivat rakkautensa aamulaulua, taistelivat
kaksintaisteluja odotellun kumppanin tähden ja vuodattivat sydänverensä
lumeen.

Sitte taas jatkettiin matkaa. Pakkanen alkoi kiristyä kovemmaksi.
Variksia tuli suuret parvet metsästä kyliin päin. Harakat lentelivät
etujoukkona lumireen edellä, räkättivät, istahtivat keikailevasti,
naurettavan teeskentelevästi, pursto myötätuuleen, välkyttivät
mielistellen metallivärejänsä auringon paisteessa, hypähtivät ja
lensivät vähän matkaa, aina pysyen pyssyn kantaman päässä edellä
lumireestä. Mutta sen jäljelle leveään vakoon, jonka lumireki avaa
valkoiseen kenttään, miesten poltellen ja lörpötellen rientäessä kotiin
päin, kokoutuu joukko pieniä, puoli paleltuneita sirkku ja varpus
raukkoja. Tuossa sirisee pulmunen, muuten arka, kaino ja kaukana
pysyvä; nyt hän nälissään lentää räpyttelee pitoihin; hänen siipensä
välkkyvät kuin jääsirpale auringon valossa. Toiselta taholta tulee
keltasirkku, salon lapsi; tsitsitsi, kuuluu hänen suruinen laulunsa ja
joka tsi-ääntä seuraa siipien rävähdys, joka häntä vie yhä likemmäksi
matkan päätä. Tilhi tunkeutuu esiin. Varmana kuin viina-asiamies
laskeutuu hän alas paikallensa. Pienet, viluiset jalat potkivat ja
raapivat ahkerasti; pikku kuvut täyttyvät, mutta juuri, kuin ruoka
maistuu paraiten, tulee eräs kerskaileva vieras, ahne ja väkevä,
talvella oleskeleva valtateiden varsilla, kesällä saloilla. Pois
tieltä, pikku elävät: hohkanärhi itse, sinivalkoiset koristeet
olkapäillä, raapii ravintoa ja lämmittää jalkojaan lämpöisessä hevosen
sonnassa. Luonnon suuressa taloudessa, joka ei tiedä jätetuotteita, ei
mitään joudu hukkaan; kaikella on oma tarkoituksensa.



II.


Kirkkoherra Brandt oli viimein palannut kotiinsa matkaltaan. Vielä
hänessä kiehui viha äskeisestä kohtelusta, jota oli saanut kärsiä.
Niinimatoilla päällystetty kuomureki oli rikki, hevonen vahingoittunut,
ehkäpä pahastikin, ja ajokalut turmiolla. Lisäksi oli vielä
kahdekstoista-vuotinen nuorukainen sanonut häntä "kirotuksi
vetelykseksi". Miten kovasti se pojan haukkuminen pastori Brandtia
suututti, voidaan arvata, kuin tiedetään hänen olleen ylämaassa jonkun
yläalkeiskoulun rehtorina siihen onnelliseen aikaan, jolloin herrat
opettajat saivat kenenkään estämättä mielin määrin käyttää patukkaa.
Rehtorina hän oli heilutellut vitsoja rautakädellä; kaikki pojan
nimelliset olivat hänen mielestään olemassakin ainoastaan patukkaa
varten, ja poikia olivat kaikki niin kauan, kuin rehtorilla oli valtaa
heidän ylitsensä. "Rahjus" oli alkusanana joka kuritukseen.
Rehellisesti oli hän antanut ruumiin kärsiä sielun kykenemättömyydestä
ja "Rahjus"-nimellä tunsi häntä useampi kuin yksi suomittu ja
tukisteltu koulupoikaparvi. "Rahjus" oli alkuaan ollut Venäjän kielen
ja historian opettaja. Eräässä niistä lukemattomista opetussuunnitelman
muutoksista ja koulun rääkkäyksistä, jotka maamme on jaksanut kestää,
täytyi Rahjuksen ottaa osakseen katkismuksen ja biblian-historian
opetus. Samaan aikaan hän peri Tervolan kylästä pienen maatilan, ja
silloin sen pitäjän, jossa Tervola oli, kirkkoherra Blom jo oli vanha
ja halvattu. Se kaikki näytti rehtorista sallimuksen viittaukselta ja
hän päätti antautua pappisuralle, aikoen ajan tullen hakea vanhan Blomin
paikkaa hänen kuoltuaan. Silloin oli puute papeista ja Rahjus saattoi
tutkinnoistaan lausua samaa kuin eräs hänen edelläkävijänsä: "Tosin
minä häpesin tuomiokapitulin edessä tunnin tai pari, mutta siitä
minulla on koko ikäni kunniaa ja hyötyä." Koko ihmiselämän uuttera
pyrintö, jos se ei tavoittele ihan mahdottomia, kantaa ehdottomasti
hedelmää, varsinkin jos pyrintöä kannattamassa on hyvä luonnollinen
ymmärrys, säännöllisyys, säästäväisyys ja mahtavia ystäviä. Kaikkea
sitä oli tässä, ja ennen, kuin kymmenen vuotta ehti loppuun kulua, oli
Brandt kirkkoherrana siinä seurakunnassa, jossa hänellä oli maatilansa,
Honkasyrjä, ainoastaan niukan peninkulman päässä pappilasta.
Koulupatukkaa hän ei ottanut mukaansa ainoastaan kuvaannollisessa
merkityksessä. Hän oli pitäjän hirmu, järjestyspiru, jonka vertaista
tuskin löytyi muualta. Kirkonkirjat eivät olleet koskaan ennen
paremmassa kunnossa. Puoli väkisin sai hän toimeen kansakoulun, joka
sitte oli parempi kaikkea kiitosta. Lahkolaisten opin levittelyt esti
hän armottomasti. Jos hän kuuli sanankaan jostain nuorten vehkeilystä,
matkusti hän heti sinne, piti ankaraa tutkintoa syyllisten kanssa ja
tuota pikaa olivat käsillä kuulutus, käsikirja ja Herran siunaus, jos
vähintäkään epäilyttävää oli tapahtunut. Tietysti kirkon johtajat,
asiain näin ollen, lämpimästi suosivat tätä voittoisan seurakunnan
edustajaa. Mutta kirkkoherra Brandtin ansioluettelo ei vielä ole
lopussa. Enemmin kuin kirkkoherra, enemmin kuin ennen rehtori oli hän
maanviljelijä. Kiihkoisa rakkaus maahan, maanviljelykseen oli
houkutellut hänet pappisuralle. Samoin kuin hän oli muokannut
koulupoikia ja seurakuntalaisia, samoin hän oli myöskin muokannut
isiltä perittyä maata. Suot ja rämeet olivat kuivina, hietapellot
savitettuina, ojitettuina ja salaojitettuina, kuohusavi seoitettuna
suomudalla, niityt ja pellot tiukkuivat lihavuudesta; kaikki, mitä
pontevuus, työ ja taito voivat tehdä taistelussa kovaa luontoa,
oikullista ilmanalaa ja koleita kivikkoja, soita ja hietikkoja vastaan,
sen oli kirkkoherra Brandt rehellisesti tehnyt. Sen hän tiesi itsekin,
eikä mikään maan päällä eikä taivaassa häntä ilahuttanut niin kuin
hänen hyvin hoidetun talonsa kiitteleminen. Vaikka hän olikin pappi,
niin hän kuumana elokuun päivänä vaarallisten öiden aikoihin
kävellessään niityillänsä ja nauttiessaan kukoistavan apilaan imelää
tuoksua, humaliston maustinhajua ja sitä tuoksua, joka raskaana,
täyteläisenä ja suloisena kuin jalon viinin höyry liiteli
tattarivainioiden päällä, tavallisimmin lausui: "Jos vain Herra pysyy
puolueettomana, niin kyllä minä elän maanviljelykselläni."

Mutta vaikka kirkkoherra Brandt piti kurissa laumansa ja maansa, niin
oli sentään jotakin, jota hän ei ollut koskaan saanut kukistetuksi:
konjakki ja Tobias Pullinen. Kuin alkoi lähestyä kello kahdeksan aika,
nousi hänen sielussaan himo, jonka hän kaksi kolmekymmentä vuotta sitte
luuli milloin hyvänsä voivansa kukistaa vain tahtonsa pontevuudella.
Kymmenen viisitoista vuotta myöhemmin, vaimonsa kuoltua, huomasi hän,
että se himo ei antanutkaan itseänsä kukistaa, että se oli tullut
vahvaksi ja vaativaksi. Hän tahtoi järjestellä sitä puhelemalla
"tavallisesta iltatotista ja yhdestä päivällisryypystä". Ei mikään
auttanut. Viisi vuotta sitte huomasi hän joutuneensa taistelussa yhä
taa päin. Himo yllätti hänet kuin rehtori syypään yliluokkalaisen:
"rahjus", sanoi se, otti häntä kiinni korvasta ja talutti konjakin luo.
Oltuaan päivällä ankara ja jäykkä tuli hän kello kahdeksan suutuksiinsa
ja oli äkeissään kaikkiin ja itseensäkin, kunnes hän kello yhdeksän jo
oli voimaton raukka, jolla vain oli yksi asia selvillä: että ei
kenenkään ihmisen, ei edes vanhan emännöitsijänkään, joka oli niin
monta vuotta ollut hänen palveluksessaan, pitänyt näkemän häntä siinä
alennuksen tilassa. Hän istui siellä yksinään lukittujen ovien takana,
joi konjakkiansa ja kauhukseen näki konjakkipullon kauniin kuvaleiman
kulkevan kiinalaisena väriloistona veristyneiden silmien editse.
Keskeltä tuota värien leikittelyä, joka tanssivan hyttysparven tavalla
milloin liiteli ylös, milloin pois iltatuulen mukaan, milloin taas
palasi heiluen ja häilyen ylös alas, näki hän välistä kalpeat naisen
kasvot, joiden syvistä silmäkuopista tummat silmät pelkäävästi
katselivat häneen. Voi niitä lempeitä, hirmuisia silmiä! Hellittämätön
uutteruus, pontevuus ja työ olivat kauan pitäneet poissa niitä muistoja
ja näkyjä, sitte oli konjakki ajanut niitä pakoon monta vuotta ja nyt,
nyt olivat ne tuossa taas.

Tobias Pullinen, hänen naapurinsa, oli toinen, joka ei taipunut
kirkkoherran alammaisuuteen. Se oli ehkä pahaksi Tobiaalle itselleen,
mutta niin se kuitenkin oli.

Kirkkoherra Brandt astui tampuriinsa, mielessä luja päätös manuuttaa
ilman mitään keräjiin nuori Tobias haukkumisesta ja huolimattomasta
ajosta maantiellä. Etehisessä oli vastassa vanha emännöitsijä ja kertoi
kappalaisen Helmin olevan sisällä odottamassa kirkkoherraa. Se ei ollut
mikään tervetullut uutinen, sillä Brandtin kappalainen oli mies ihan
toista tekoa. Vanha Rahjus ei koskaan voinut vetää yhtä köyttä eikä
tasan hänen kanssansa, tämän, kuten Brandt tavallisesti häntä nimitti,
Kristuksen kavaljeerin kanssa, sillä hän oli hieno ja siisti mies ja
sitä paitsi, mikä Brandtin mielestä oli vieläkin pahempi,
"lahkolainen", hän kun näet ajatteli itse. Brandt kuitenkin meni
kansliaansa, suureen, aution näköiseen, tupakan savusta mustuneesen
huoneesen. Neljä mustaa kaappia, kaikki eri muotoiset ja eri korkuiset,
seisoi toista sivuseinää vasten, yksinkertainen honkapöytä ikkunan
edessä, muutamia tuoleja ja tavattoman pitkä nahkasohva hienojen,
laihain jalkojen päällä, siinä koko kalusto. Ei mitään kartiineja, ei
yhtään peiliä, ei yhtään taitotekoista koristusta, niin että tulijassa
ei mikään laimentanu autiuden vaikuttamaa kammon tunnetta.
Tyytymättömänä ja ärtyisenä astui kirkkoherra Brandt huoneesen ja sai
töin tuskin hillityksi mieltänsä, jota ponnistusta sentään helpotti se
varma tieto, että kappalainen Helm oli jo seuraavana päivänä lähtevä
pois pitäjästä ja nykyisestä virastaan.

"Terve tuloa, terve tuloa", mutisi hän epäselvästi. "No veli", lisäsi
hän sitte, "nyt olet päättänyt rippikoulun tässä pitäjässä, no,
millaisiksi olet huomannut rippikoululapsesi?"

Pehmoisella, miellyttävällä äänellä vastasi Helm kirkkoherran
kysymykseen luonnollisella kielellä, jossa ei ollut mitään mehukkaita,
raamatusta lainattuja ja jokapäiväisen elämän toimiin sovitettuja
lauseita eikä sanoja:

"Kuten, setä, tiedätte, ovat mielipiteemme tästä asiasta perin
erilaiset. Kuin minä nyt luultavasti viimeistä kertaa puhun tästä
teidän kanssanne, niin täytyy minun sanoa, että ainoastaan vähäisessä
osassa lapsista on herännyt syvempää käsitystä meidän uskonoppimme
perustotuuksista. Kun täällä on niin mainio kansakoulu, ovat nämä
rippikoululapset muodollisesti paremmin valmistuneita, kuin minä
missään muualla olen tavannut, mutta ehkä myöskin sen kansakoulun
tähden on tieto eli ulkonainen taito hidastuttanut heidän sisällistä
kehitystänsä."

"Tieto on voima", vastasi kirkkoherra lyhyesti ja jyrkästi.

"Niin kyllä", vastasi Helm, "mutta se ei kuulu tähän. Minä tahdoin vain
sanoa, että uusi syntyminen, sydämmen kääntyminen, joka yksin oikeuttaa
nauttimaan pyhää ehtoollista, näyttää tapahtuneen vain ani harvoissa
rippikoululapsissa, ja minä olen onnellinen, että te, setä, päästätte
ne nuoret enkä minä. Tämä on ensimmäinen rippikoulu, kuin olen pitänyt,
ja minun täytyy tunnustaa, että se olisi minulle sielun-kilvoittelu,
ankara sisällinen taistelu, jota minä en pakene, jos se pannaan minun
kannettavakseni, mutta minä kiitän Jumalaa, joka ei vielä ole pannut
sitä minulle; ehkä minä vast'edes varmemmasti ja siis levollisemmin
hoidan tätä tointani, josta on suuri edesvastaus."

Nyt toi emännöitsijä totivettä, konjakkia ja sokuria. Kirkkoherra,
vanha ja virkaansa tottunut, hymyili vain pilkallisesti, mutta ei
vastannut mitään kappalaisen puheesen.

"Tahdotko totia?" kysyi hän. Samaa oli hän kysynyt jo ennenkin joka
ilta niin kauan, kuin oli tätä kappalaistansa tavannut eli lähes neljä
kuukautta. Ja hän oli aina saanut saman vastauksen: "Kiitoksia, setä,
minä en nauti väkeviä juomia."

"Sinä olet yhä kuin hihhulit; etkö muista, miten kävi häissä Kaanaassa?
Mutta palataksemme aineesemme", sanoi kirkkoherra tehdessään totia,
"siis sinä luulet, että ainoastaan harvat ovat sellaisessa sielun
tilassa, kuin sinä vaadit voidaksesi heitä hyväksyä."

"Niin."

"Kuten jo itse sanoit, ovat meidän mielipiteemme tästä asiasta perin
erilaiset. Ihmisen sielun elämä on salattu, se on seitsemällä sinetillä
lukittu kirja, et sinä enkä minä voi sitä tuomita" -- kirkkoherra juoda
kulautti lasista -- "ainoastaan autuuden ehtojen tietoa ja taitoa me
voimme arvostella, vaan mikä menee sen ylitse, ei ole ihmisen vallassa.
Muuten se nuorison tunnetulva, jota enimmät hihhulipapit osaavat saada
aikaan oppilaissansa" -- kirkkoherra rykäsi paljon sanovasti -- "yhtä
helposti herää, kuin nopeasti haihtuukin, ja se on vaarallinen, jopa
ihan epäsiveellinenkin."

Kirkkoherra puhuessaan astuskeli hitaasti edes takaisin pitkin lattiaa,
joi totilasinsa loppuun ja teki uutta. "No hyvä, veli, kutka sinusta
ovat ne valitut lampaat, jotka otat oikealle puolellesi?"

Helm punastui vähän vertauksesta, joka hänestä tuntui Jumalan pilkalta;
hän luetteli muutamia rippikoululapsia.

"No, entä vuohet?"

Taaskin punastui Helm ja luetteli koko joukon nimiä.

"Mutta jos otat taidon mittakepiksi, kutka silloin seisovat vasemmalla
puolellasi?"

Taas luetteli Helm muutamia.

"Hyvä, pane vuohien joukkoon lisäksi vielä nuori Tobias Pullinen."

"Tobias", vastasi Helm, "hän on pään puolesta lahjakkain, eikä
ainoastaan pään puolesta, hänellä on myöskin pohjaltaan lämmin ja,
kuten maailma sanoo, hyvä sydän, mutta hän on lellitelty ja ylpeä. Hän
osaa biblian-historiansa ja katkismuksensa kannesta kanteen. Jos tieto
on koskaan oikeuttanut sen kalliin armon-välikappaleen käyttämiseen,
josta nyt on puhe, niin hänellä on siihen varma oikeus."

"Siirrä sinne Tobias Pullinen", sanoi Brandt nyt jo hyvin
suutuksissaan, "se on paatunut poika. Mitä sinä olet kylvänyt, on
hänessä joutunut kivistöön. Ylpeys ja talonpoikaiskopeus ovat hänessä
paisuksissa, häntä täytyy masentaa." Ja kaikki kirkkoherran
rehtorikiihkot joutuivat kuohuksiin muistellessa rekeä, hevosta ja
kaluja. Toti teki myöskin tehtäväänsä ja yhä kiukustuneempana lateli
hän kovia sanoja Tobiaasta ja hänen isästään, siitä vanhasta
juttupukarista ja riitasankarista.

"Minä en voi", vastasi Helm, "tehkää se itse, tutkikaa itse lapsia,
arvostelkaa, minkä verran minä olen työtä tehnyt ja minkä verran armoa
Herra on antanut tulla minun vähäiselle työlleni; käyttäkää mitä
mittakeppiä hyvänsä, minä pesen käteni. Jos ainoastaan tietoa
arvostellaan, silloin on Pullinen ensimmäinen, ja tietoahan te olette
puolustaneet. Muuten on teillä ja vanhalla Pullisella, kuten minulle on
kerrottu, asioita keskoisina kihlakunnan- ja hovioikeudessa. Pelkäänpä
seurakuntalaisten katsovan kostoksi, jos Tobias hyljätään ja muita
hyväksytään, ja se saa aikaan suuttumusta, ehkä valituksiakin."

"Niinpä valittakoot", sanoi kirkkoherra äkeissään, "minä pysyn
sanoissani. Enkö minä ihan äskettäin tavannut sitä poikaa maantiellä
kiroilemassa ja haukkumassa kuin oikea hevoshuijari ja maantieveijari
ihan kuin isänsäkin. Eikö hän sanonut minua 'kirotuksi vetelykseksi',
rikkonut hevoskalujani, turmellut hevostani, särkenyt rekeäni ja..."

"Siispä, setä, kuitenkin arvostelette häntä sieluntilansa,
mielenlaatunsa mukaan."

"Minä teen niin", sanoi kirkkoherra, nyt vuorostaan hän vähän
punastuen, "minä teen niin tämän kerran, minulla on omat syyni ja minä
vastaan niistä."

"Ruoka jäähtyy", sanoi nyt kirkkoherran emännöitsijä, vanhan puolinen
vaimo, silmissä kova ja ankara katse.

"Tahdotko syödä illallista minun kanssani?"

"En, tiedättehän, setä, miten meillä on kotona, kaikki jo kokoon
pantuna, ehkä jo huomenna lähdemme Viipuriin. Vaimoni tulisi
levottomaksi, jos nyt viipyisin poissa. Minä saan sen tähden vielä
viimeisen kerran kiittää ja sanoa, hyvästi."

"No hyvästi, hyvästi sitte, kiitos itsellesi." Ja herrat erosivat,
kylmäkiskoisesti kättä antaen, ilman mitään "älä unhota".



III.


Oli ensimmäinen kova katovuosi, kuin Suomi sai viisikymmen-luvun
koskipaikoilla kärsiä. Pitkä, säälittävä ihmisjono virtasi pohjoisesta
päin. Köyhiä tuli kuin varpusia talvella, viluissaan ja nälissään kuin
susi salolla. Silmät kuopallaan ja kasvot kalpeina tulivat ihmiset
etelään päin sitä suuremmin joukoin, mitä etelämmäksi ehtivät. Kuin
nämä pohjoisen, idän ja lännen nälkäiset matkalaiset saapuivat
isänmaansa portille, Viipuriin, menossa suureen leipämaahan, Venäjälle,
silloin teitä oli paljo kuin Egyptin heinäsirkkoja. Ja vanha kaupunki
avasi porttinsa selki seljalleen; joka talossa, sekä rikkaan
tukkukauppiaan että köyhimmän porvarin tykönä oli yksi tai useampiakin
syömässä armeliaisuuden katkeria paloja. Eräänä päivänä tuli koulun
rehtorin kyökkiin vaimo, kantaen kolme- tai viisivuotista lasta
käsivarrellaan.

"Mistä sinä olet?" kysyi rehtorin rouva.

"Pohjanmaalta."

"Mikä on nimesi?"

"Anni."

"Missä on miehesi?"

"Hän jäi jäljelle vai lieneekö mennyt edelle, en tiedä. Oli kylmä
talvipäivä kolme viikkoa sitte, tuli tuisku ja myrsky pohjatuulella. Me
astuimme järven jäätä, mieheni edeltä, minä lapsen kanssa perästä;
jompikumpi meistä eksyi talvimyrskyssä. Minä astuin, astuin koko
päivän, ja yön tullen saavuin mökkiin. Armeliaat ihmiset hoitelivat
meitä. Siitä asti en ole nähnyt miestäni. Nyt en tiedä, elääkö hän
vielä vai onko jo kuollut."

Vaimo puhui levollisesti niin kuin sellainen, joka on lakannut jo
toivomasta; hänen kyyneliensä lähde oli kuivanut. Kuoleman koura oli
painanut merkkinsä häneen.

Rehtorin rouva käski antaa lämmintä keittoa vaimolle. Hän ainoastaan
maistoi sitä, ruoka häntä oksetti. Lämmiteltyään itseänsä ja pikku
tyttöänsä, saatuaan tavallisen antimen läksi hän kiittäen ja Jumalan
siunausta toivottaen jälleen ulos. Tuskin ehdittyään pihalle vaipui hän
lapsineen kinokseen. Kuin ihmisiä riensi häntä auttamaan, oli hän jo
kuollut. Samassa talossa asui venäläinen pappi, köyhä tämän maailman
tavaroista, vaan rikas armeliaisuudesta. Hän ja hänen vaimonsa ottivat
lapsen hoitoonsa. Ei kukaan tiennyt, mistä lapsi oli. Oliko hän
kastettu? Mikä hänen nimensä oli? Kuinka vanha hän oli? Ei mitään
paperia ollut äiti vainajalla, joka olisi ilmaissut, mistä ja kuka hän
oli. Ja pappi otti tyttöä kädestä ja meni hänen ja vaimonsa kanssa
kirkkoon, kutsui lukkarin, kellonsoittajan ja tuohusten myöjän
kummeiksi; lapsi sai astua suureen kasteammeesen, pappi piti kiinni
hänen suutansa ja nenäänsä ja painoi häntä kolme kertaa kasteveden
pinnan alle, ja kuin hän nousi ylös, oli hänen niemensä Helena Ivanovna
ja hän oli oikeauskoinen "pravaslava".

Pienokainen, siinnyt kurjuudessa ja syntynyt köyhyydessä, kasvoi
kauniiksi, vaan raskas- ja synkkämieliseksi lapseksi. Harvoin näkyi
hänen suunsa vetäytyvän hymyyn, ja jo lapsena osoitti hän
ominaisuuksia, jotka oikeastaan kuuluvat vaurastunempaan ikään. Muun
muassa oli hän erittäin säästäväinen. Kuin Leena, joksi tyttöä
sanottiin, kasvoi nuoruuden ikään, tuli hänestä hoikka, mustasilmä
tyttö, ja kuin hän rupesi rakentamaan avioliittoa, valitsi hän
miehekseen iloisimman, sukkelasanaisimman ja veitikkamaisimman
velikullan, kuin hänen vertaistensa joukosta oli saatavana vanhassa
kauppakaupungissa, ja se oli Tobias Pullinen.

Tobias palveli siihen aikaan linnan päälliköllä. Hänen pyöreä, punainen
ja valkoinen muotonsa, hänen siniset, iloiset ja veitikkamaiset
silmänsä, hänen leikinlaskunsa, laulunsa, hullunkuriset puheenpartensa
ja iloiset arvoituksensa sekä lihavat, pehmoiset lihakset suun
ympärillä, jotka, kuin hän vähänkin nauroi, tekivät, muodon niin
hyvänluontoisen ja hupaisen näköiseksi, kaikki se oli lumonnut Helenan.
Kuin Tobiaalla sitä paitsi oli yllä vähävenäläinen, pitkä kauhtana,
punainen vyö vatsan kohdalla, litteä kuskinhattu päässä ja suuri joukko
riikinkukon höyheniä törröttämässä sen päälaella, niin se kaikki
kokonaan voitti pikku Leenan, ja siitä tuli häät kaksine vihkimisineen
ja kaikkine juhlallisuuksineen ja taikuuksineen, kuin venäläiset ja
suomalaiset kansantavat sellaisissa juhlatiloissa käyttävät. Kohta
häiden jälkeen -- Leena oli silloin vasta 17 vuoden ijässä -- peri
Tobias ihan äkkiarvaamatta pienen tilan Tervolasta ja muutti sinne.
Kuin tila oli pieni, ainoastaan neljän tynnyrin kylvö, avasi hän
maakaupan. Se menestyi hyvin, hän kun oli siihen aikaan ainoa kaupan
harjoittaja koko pitäjässä. Muutamissa vuosissa pääsi hän varakkaaksi
mieheksi, josta suurin kiitos tuli Leenan säästäväisyydelle tai
ahneudelle, kuten naapurit sanoivat. Jos Tobias olisi hoitanut
puotiansa ja pientä maanviljelystänsä kunnollisesti, olisi hän
epäilemättä ollut oikein rikaskin, mutta hän oli joutunut erään kiihkon
valtaan, jota kyllä käy käsittää vanhassa kuskissa. Hän oli
hevoskauppias. Hän osti, möi ja huijasi hevosia, oli kaikissa
kilpa-ajoissa Kuopiossa, Viipurissa, Hämeenlinnassa, jopa Vaasassakin.
Jokainen urheilija koko maassa tunsi iloisen hevoskauppiaan Tobias
Pullisen, ja monta sukkelaa kujetta kerrottiin hänestä, miten hän osti
huokeasta ja möi kalliista sekä petteli venäläisiä hevoskauppiaita ja
suomalaisia urheilijoita. Niin ihan eheä hänen hyvä nimensä ja
maineensa ei ollut, vaikka kukaan ei juuri tiennyt mitään erittäin
pahaakaan rikosta, mutta maljojen ja konjakin ääressä vilkkaan
kilpa-ajon jälkeen ei pidetty niin tarkkaa lukua, ja kuin Tobias itse,
milloin joku viittasi sinne päin, ei ollut lainkaan arkaluontoinen,
niin sai kaikki mennä kaupalleen.

Näin ollen jätti hän kotinsa ja talonsa kaikkineen oman onnensa nojaan,
ja onnipa oli, että hänen vaimonsa kovin kourin piti kiinni vaivalla
ansaituista markoista eikä oikeastaan koskaan ilmaissut Tobiaalle,
minkä verran hän oli pannut talteen arkun pohjalle.

Siellä istui Helena eli Leena, kuten häntä sanottiin, eräänä
maanantaina aamupäivällä puotikammarissaan tuvan ja puodin välillä.
Pieni huone se oli, täpö täynnä tavaraa: suuri joukko vesirinkelejä
(barashki), yksi säkki kahvia ja yksi laatikko teetä, jotka arat
tavarat olivat imeneet itseensä hajua ja makua Kurkijoen piiskoista,
venäläisistä hevoskaluista, valkoisista saappaista ja muista
juhtinahalta hajuavista tavaroista. Vaikka Leena oli tullut
lihavammaksi ja pulleammaksi kuin ennen, olkapäiltään ja rinnoiltaan
pyöreämmäksi, hänen mielensä ei siltä ollut tullut keveämmäksi,
pikemmin päin vastoin: hän oli epätasainen ja levoton. Hän sitä paitsi
kärsi kiusallista yksinäisyyden ikävää. Mies poissa, poika melkein
täys'kasvuinen, kasvanut pois hänen hoidostaan vaikka ei siltä hänen
ajatuksistaan. Vaikka hän hyvin lämpimästi rakastakin poikaansa, niin
hän kuitenkin tunsi hänelle siipien jo siksi kasvaneen, että hän kohta
kyllä oli kyllin voimakas lentämään ulos maailmaan. Yhtään tytärtä ei
ollut eikä ketään sukulaisia. Vaimolleen seuraksi oli kyllä Tobias
ottanut taloon sisarensa tyttären Annin, reippaan ja kauniin tytön,
mutta Leena ei niin pian kiintynytkään uusiin henkilöihin. Monta vuotta
kului ennen kuin hän oppi katsomaan tyttöä sukuun kuuluvaksi. Mutta
olipa hänellä muunkin kuin vain sukulaisten ja seuran puutetta, sillä
hänellä, kun oli kasvatettu Venäjän uskoon, ei ollut pappia eikä
kirkkoa likimailla. "Sinun Jumalasi" ja "meidän Jumalamme", kuten
tavallisessa puheessa sanottiin ja vielä tavallisemmin Suomen ja
Venäjän Jumala, olivat kumpikin saaneet sijaa hänen sydämmessänsä. Hän
ei voinut uskonlauseiden ja jumalanpalvelus-menojen eikä inhimillisten
lisien takaa nähdä ainoaa, ijankaikkista Jumalaa; hänen sydämmensä oli
runneltunut äärettömässä ja hyödyttömässä taistelussa ja pelossa.
Säästäväisyys ja työnkiihko johtivat hänet huomaamattansa alamäen
rintaan, joka oli nimeltä rahan hankinta. Kuin kaikki muu petti taikka
oli mahdoton arvata ja mahdoton selittää, kuin kaikki uskon ja
uskottomuuden tutkistelut näyttivät hänestä hetteeltä, johon hän sitä
syvemmälle vaipui, mitä kovemmin ponnisteli vastaan, silloinkin oli
olemassa yksi, joka oli todellinen ja selvä, ja se oli hopeamarkka.
Sillä oli lumoava loiste, siinä oli heleä ääni sekä kotona että ulkona
maailmassa. Kokoomishimo oli hänessä tuollainen syvään juurtunut
kiihko, jota ei mitkään rukoukset, ei mikään katumus eikä parannus
voinut koskaan karkoittaa.

Leena istui, kuten edellä mainittiin, puotikammarissaan maanantaina
aamupäivällä, Marian ilmestyspäivän aattona. Työ oli jo melkein
lopetettu. Leena mietiskeli kauppaliikkeen tilaa. Kuten useimmilla
maakauppiaillamme, salli Leena Pullisenkin harjautunut muisti, jota
mitkään hyödyttömät ja tarpeettomat koulutiedot eivät haitanneet, hänen
ilman mitään kirjoja saada tuota pikaa selon asiain tilasta. Hän muisti
kaikki ostohinnat pennilleen, muisti päivät, milloin mikin tavara oli
tuotu, ja osasi ihan paikoilleen sanoa, minkä verran hän oli voittanut
siloista, kulkusista, nuorasta ja tupakasta. Ei mitään kassakirjaa, ei
muistikirjaa eikä päiväkirjaa tarvittu, kaikki oli kuin vaskeen
piirrettynä tuohon suunnattomaan muistiin, joka usein hämmästyttää ja
kummastuttaa tuomaria ja pappia maalla. Kuin liikkeen tarkastus
päättyi, muuttui Leenan pyöreä muoto tyytyväisen näköiseksi; hän oli
hyvillään voitosta. Palveltuaan täten mammonaansa otti hän vanhan
suomalaisen virsikirjansa ja luki hyvin hartaasti puoliääneen erään
noista vanhoista suomalaisista virsistä, joissa on pahimpia
kielivirheitä vääräin vertausten, ajatuksettoman sekamelskan ja rumain
sanojen kanssa sekaisin. Saatuaan virren loppuun meni Leena tupaan
etsimään kälynsä tytärtä Annia, apulaistansa taloustoimissa. Suuri tupa
oli tyhjä ja siistitty pyhäksi. Ainoastaan kissa istui siellä, pesi
silmiänsä ja ennusti vieraita, ja Musti uunin vieressä uneksi
metsästysaikojen iloja. Uunin päältä näkyi kaksi suurta raudoitettua
saappaan kantaa, ja pohjaa. Matti Viskari se siellä ylhäällä maaten
piti pyhää.

"Matti, oletko nähnyt Annia?" kysyi Leena. "Missä on Anni, ja Tobias
sitte? Minä mielelläni lukisin heille postillasta."

"Kussa kipu, siinä käsi, siinä silmä, kussa armas", vastasi Matti.

"Onko tuo mikään vastaus!"

"Kun on oikein kylmä, lentää pyy välistä lääväänkin."

"Niin niin, hyvä Matti, se on totta. Minun olisi pitänyt arvata tämä
ennen, kuin otin Annin taloon. Onko siinä nyt vaimo Tobiaalle, joka ei
ole vielä päässyt ripillekään, ja tyttö köyhä kuin kirkonhiiri!"

"Ei haittaa, emäntä. Köyhästä naimaan, pohatasta hevosen ostoon. Kust'
on mieli muuttununna, sieltä hoiva huolittava. Kaikkea katua saapi,
vaan ei nuorra naimistansa, ja tarves on talossa vaimo, vaikka vettä
keittäkähän."

"Voi niitä lapsia, niitä lapsia."

"Niin, se on kyllä totta. Huoli linnun pojistansa, vaiva vaimon
lapsistansa."

"Minun pitää tehdä loppu tästä, jos vain saisin puhella mieheni kanssa
ja kysyä, mitä hän arvelee asiasta."

Kun Matti nyt ainoastaan mörähtämällä ilmasi kyllä kuullensa emännän
sanat, mutta ei katsonut saattavansa enää mitään lisätä, läksi Leena
karjottaan etsimään Annia.

Tuskin ehti Leena poistua, kuin ovi aukesi ja sisään astui varovasti
kyynärän korkuisen kynnyksen yli vanha jäykkäsääri mies, yllä musta,
pitkä nuttu, päässä nahkalakki, joka, kuten mies itsekin, näytti vähän
herrasluokkaan kuuluvalta. Se oli lukkari Jäppinen. Hänen käytöksessään
oli vähän ahdistusta ja arkuutta. Häntä oli monta Herran vuotta
komentanut kirkkoherra, joka ei voinut sietää hänen herrasmaisuuttansa.
Lukkari oli siitä kasvatuksesta saanut ihan omituisen käytöksen, jossa
näkyi sekaisin pelkoa ja teeskenneltyä varmuutta. Hän oli kyllä vanha
tuttu talossa, mutta, koska hänen luonteessaan ei ollut itsenäisyyttä,
uskalsi hän kirkkoherralta ainoastaan salaa hiipien käydä Pullisessa.
Nähtyään tuvan tyhjäksi kysyi hän puoli ääneen:

"Onko siellä ketään uunilla?"

"Hyvää tekee lämmin vanhoille luille", vastasi Matti Viskari.

"Sinua minä juuri etsin. Tule alas, tietäjä Matti, minulla on jotakin
ilmoitettavaa sinulle, jotain hyvin tärkeää."

Ukko laskeutui varovasti alas porraspuuta myöten, jona oli
kaksituumainen lankku ja siinä sydämmen muotoisia reikiä läpi
sahattuina.

"No, mitä nyt?" sanoi hän, pudistaen lukkarin kättä ja pistäen sitte
nuuskaa nenäänsä.

"Niin, kas se on siten, että -- niin, kurjamaista se on, että mitään
sellaista voi tapahtua, mutta niin se on -- että meidän kirkkoherra --
niin, mitäpä siitä maksaa suuttua. --"

"No, puhu suusi puhtaaksi, lukkari!" sanoi Matti, viisailla silmillään
tarkkaan tähystellen kirkon palvelijaa. "Puhu vain suoraan. Me emme
odota mitään hyvää siltä taholta."

"Niin, suoraan sanoen, kirkkoherra Brandt ei aio päästää Tobiasta
ripille."

"No, mitä lempoa sitte!"

"Hän sanoo nuoren Tobiaan viime lauantaina kiroilleen ja pauhanneen ja
näyttäneen pahaa sydäntänsä ihan kirkkoherralle itselleen. Tahdotko
nuuskaa, Matti?"

Matti veti nuuskaa hitaasti pahkuraiseen ja kulmikkaasen nenäänsä ja
kiroili niin, että lukkari vanhus, muistaen virka-asemansa, katsoi
olevansa velvollinen ojentamaan häntä.

"Ole vaiti, lukkari", sanoi Matti jyrkästi. "Mitä nyt on tehtävä? Anna
nyt hyvä neuvo, tämä on sinun asiasi, tässä pitää sinun osata neuvoa."
Ja Matti kynsi korvansa taustaa.

Lukkari ei ollut millänsäkään ukon pauhaamisesta, sanoi vain: "Ei ole
muuta kuin yksi keino. Tobias tänä päivänä menköön kappalaisen Helmin
luo, kuuletko, tänä iltana vielä, sillä kappalainen lähtee pois
huomeisaamuna aikaisin, paha kyllä. Jos hän rupee puolustamaan teidän
Tobiastanne, niin se ehkä auttaa, sillä näetkös, minä olen huomannut,
että kirkkoherra ikään kuin vähän pelkää häntä, vaikka muuten ei näytä
pelkäävän itse paholaistakaan."

"Kiitoksia, lukkari, minä kyllä kerron nuorelle Tobiaalle, mitä sinä
olet sanonut, ja täällä tehdään mitä suinkin voidaan. Hyvästi nyt. Minä
pidän pyhää tänään, näetkös." Ja Matti kiipesi jälleen ylös uunille,
paneutui syrjälleen ja oli jo suloisen unen helmoissa, kuin Leena
lasten kanssa ehti takaisin tupaan. Leena vei kammariinsa nuoret ja
kohta kuului sieltä yksitoikkoista, juhlallista, puoleksi laulavaa
ääntä, joka on niin tavallinen kansassa, kuin se lukee hengellisiä
kirjoja.



IV.


Alkoi hämärtää. Lyhyt talvipäivä tuskin ehti sammua, niin kuu jo
levitti kylmää valoansa valkoisille kinoksille ja mustille tuville.
Kuin kuun valo hiipi ikkunasta tupaan, ryömi Matti makuultaan uunin
laidalle, laskeutui varovasti maahan ja kävi piippu suussa istumaan
uunin viereen.

Hänen siinä istuessaan ja katsellessaan, mitenkä kuunvaloinen ikkunan
kuva hitaasti siirtyi pitkin lattian rakoa, tuli Anni tupaan, otti
lampun hyllyltä ovensuu-seinältä ja sytytti sen. Anni oli
yhdeksäntoista ikäinen tyttö, ei erittäin kaunis, vaan muuten
muodoltaan hyvin miellyttävä. Hänen silmäyksessään, kuin hän
hyväntahtoisesti katsoi kehen hyvänsä, oli syvällisyyttä ja lämpöä,
jota harvoin tavataan vaaleissa sinisilmissä. Hitaasti, vaan varmasti,
teeskentelemättömällä, luonnollisella suloudella, jota on jokaisessa
nuoressa ja terveessä ruumiissa, teki hän askareitansa, puhalteli
hiillosta, pani laulaa hyräillen enemmän puita uuniin ja läksi jälleen
ulos.

Lamppu valasi kirkkaasti suuren tuvan mustuneita seiniä, pitkiä
penkkejä ja valkoista pöytää. Orsilla riippui pitkissä vartaissa
reikäleipiä, niiden päällä oli tarvepuita kuivamassa sekä pari nurin
käännettyä, äskettäin nyljettyä vasikannahkaa, joiden hännät heiluivat
ilman vedossa; muutamia paria suksia sekä oljista, helmistä ja
kirjavista tilkuista tehty leikkikalu, kruunu nimeltään, jollainen
usein jouluna ripustetaan kattoon koristukseksi. Lyhyesti sanoen: talon
varasto kaikkea, joka lähinnä tarvitsi emännän katsomista ja tuvan
lämpöä, oli kasattu ylös orsille. Nurkassa, mustuneessa hirressä
riippui myöskin uusi petroleumilamppu.

Vanha Matti katsoi itsekseen ihmetellen valon lähdettä. Hän mietiskeli
mielessään suurta mullistusta, jonka sellainen pieni kalu kuin lamppu
oli saanut aikaan. Matti oli vanha, kokenut mies, joka oli nähnyt
paljon maailmassa. Hän oli kuten enimmät paremmista talollisistamme
monipuolinen ja tietorikas mies. Hän tiesi, mihin kaski oli kaadettava,
hän tiesi, milloin se oli poltettava, kynnettävä, kylvettävä ja
korjattava. Eikä hän sitä ainoastaan tiennyt, vaan hän osasi tehdäkin
sen omin käsin. Hän tiesi, missä maassa ruis, vehnä, tattari, herneet
paraiten menestyivät ja mitä ne tarvitsivat viihtyäkseen. Hän osasi
nikkaroida pyttyjä, tynnyrejä, korvoja, rekiä ja keveitä kärryjä. Jos
siksi tuli, osasi hän kengittää hevosenkin yhtä hyvin, kuin hoitaa
veneensä, kutoa nuottaa, verkkoja, rysiä ja laittaa katiskoita,
mertoja. Hän oli suuri metsämies, joka syksyin keväin tappoi teyrejä,
metsoja ja sorsia joukottain. Hän tunsi kukat, sienet, puut ja tiesi
mihin niitä voitiin käyttää. Hänen ryppyiset, muhkuraiset, ruskettuneet
kätensä osasivat tehdä melkein mitä hyvänsä, ja sittekin hän
kuusikymmen-vuotisen, toimeliaan elämään jälkeen oli vain loinen. Hän
oli kuullut kerrottavan suuresta maasta kaukana lännessä päin, jossa
osattiin pitää paremmassa arvossa, mitä hyvä, terve järki ja vahvat
kädet voivat saada aikaan. Mutta hän sekä oli liian vanha että siksi
kirjan taitamaton ottamaan sanomalehdistä ja kirjoista tarkkaa selkoa
siitä asiasta, joten niin kauas lähtö oli jäänyt tekemättä. Niinpä hän
nyt oli loisena, Leena Pullisen kaikki kaikissa ja neuvonantaja, isä
Tobiaan kuljeksiessa matkoillansa.

Mutta Matti Viskari osasi paljon enemmänkin, kuin tässä on lueteltu,
enemmän kuin hänen kaltaisensa yleensä. Häntä ei suotta sanottu
tietäjäksi. Hän paranteli hevosia ja ihmisiä voiteilla, ja kuin ne
eivät auttaneet, runoilla ja loitsuilla, joita hän oli oppinut
äidiltään, koko kihlakunnassa laajalti kuuluisalta runojen laulajalta.

Mitä hän uskoi? Kuten enimmät talonpojat, jotka eivät ole minkään
erityisen ajatussuunnan vallassa jonkin lahkon tai eläväuskoisen
valtion papin johdolla, oli hän sallimuksen palvelija. "Se on sallittu"
oli hänen suuri uskon- ja vapahduskaavansa. Se antoi hänelle
horjumattoman tyyneyden kaikissa elämän vaiheissa.

Siinä hän nyt istui ja pöllytteli keveitä, sinisiä savupilviä ja
katseli niiden harmahtavien utujen lävitse, ihmetellen ja iloiten
lampun valon kirkkautta. Hän muisti, mitenkä hän poikana ison uunitulen
valossa lohkoi ja kiskoi pihkaisia männyn pölkäreitä, joita kesällä
huolellisesti valikoitiin välttämättömäksi talvivaloksi: päreiksi.
Miten päre savusi ja leimusi, sammui ja jälleen sytytettiin, miten
hiilet putosivat sihisten ja savuten alas vesiastiaan. Kolmekymmentä,
viisikymmentä kertaa illassa täytyi sytyttää päre valasemaan
äidin kehruuta ja isän veistelyä. Sitte muisteli hän ratisevia
talikynttilöitä, hyvin harvinaisia vieraita; ne ratisivat suolaisesta
talista ja levittivät talin haikua joka kerran, kuin niitä niistettiin.
Kuin päivä sammui lumipilviin jo kello kahden aikaan, ei ollut
iltapuhteeksi muuta kuin vähä kylän juoruja ja välttämättömimpiä
käsitöitä. Hänellä sitä paitsi oli äidin suuri varasto loitsurunoja,
jotka hän oppi jo lapsena ja sitte unta, tuota pitkää talvityötä, jonka
valon puute oli tehnyt välttämättömäksi. Mutta nyt! Ja Matti ajatteli
sitä nousevaa nuorisoa, joka nyt sai lukea ja opiskella iltapuhteina.
"Hoh hoo", huokasi hän, "kuudenkymmenen vuoden perästä kyllä Tervolan
kylä, on taas toisen näköinen."

Nyt Matti heräsi unelmistaan. Sisään astui nuori Tobias ja hänen
ainainen kumppaninsa ja vihamiehensä, oikeammin kilpakosijansa Matti
Reijonen. Missä vain Anni oli ulkotöissä, siellä myöskin nämä molemmat
nuorukaiset olivat lähellä häntä ja toinen toistansa, kateellisesti
pitäen toisiaan silmällä. Kilpaveikkojen jäljestä tuli muutamia muitakin
sekä nuorempia että vanhempia tyttöjä ja poikia aattoa viettämään.
Annikin tuli nyt tupaan, seisattui lieden luo ja ryhtyi illallisen
puuhiin. Muut istuivat ääneti penkeillä, ainoastaan hiljaista puhetta
kuului silloin tällöin suuressa tuvassa, sillä tupakammarissa kuului
Leena Pullinen veisaavan virttä, eikä nuoriso, varsinkaan nuori Tobias
ollut ihan varma, eikö ilta ilon ja huvin sijasta ehkä päättyisi
jollakin peljätyllä postillalla. Mutta nyt Anton, joka äskettäin oli
suorittanut asevelvollisuus-palveluksensa loppuun, astui tupaan,
nauraen, nosti kaksi sormea ohaukselle tervehdykseksi ja lausui
kovasti: "Jumala varjelkoon." Hänet otettiin ilolla vastaan ja nyt piti
hänen kyllä jo kymmenennen kerran tehdä selko kasarmielämästä,
päälliköistä, herroista, Viipurin loistosta ja komeudesta sekä
palvelustytöistä. Hänen havaintojensa tulos oli, että kyllähän
muuten kasarmielämää sietäisi, mutta se siisteys se on ihan tappaa
ihmiset. Juuri kuin oltiin paraassa puheen vauhdissa, tuli Leena
virsikirjoineen, tervehti ääneti ja vakavasti, astui Annin luo ja sanoi
puoliääneen: "keitä nuorille kahvia -- paljo sikuria", lisäsi hän
kuiskaamalla.

"Vai niin, saadaanko kahvia; no, kuulehan vain!" virkkoi Tobias, ollen
kiihkeä torjumaan ehkä uhkaavaa virsien lukemista, sillä äiti Leenalla
oli kuten sanottu virsikirja kädessä; "rupeemmeko arvuuttelemaan? Onko
ketään, joka tahtoo lähteä Hymylään?"

"Sinä, Anton, rupeet arvaamaan, taikka Anni, tahdotko?" virkkoi hän
hidastellen.

"Niin, ruvetkaamme arvuuttamaan, mutta ei Annia arvaamaan, hän arvaa
kaikki, ei siitä tule mitään Hymylään menoa."

"Viskari ukko, teidän pitää kysyä", vaadittiin nyt. "Niin, ukon pitää
kysyä. Sinä Tobias, kun olet isäntä, arvaa sinä ensin."

"Olkoon menneeksi, minä arvaan", sanoi Tobias, "mutta vasta
kolmannelta, kuin en arvaa, lähden minä Hymylään."

Kaikki kokoutuivat hyvin innoissaan ukon ympäri. Hän istui kumarassa,
vasen kyynyspää polvella, poltellen ja syljeksien ahkerasti.

Ukko mietti hetkisen ja lausui sitte arvoituksen.

"Herrain herkku, pappein paras ruoka, ei vadilla kanneta eikä pöydälle
panna."

Kaikki näyttivät miettivän, kunnes joku tytöistä hihitti: "minä tiedän;
minä myös", sanoi kohta toinen nauraen.

"Minä myös", sanoi nuori Tobias tyynesti, "se on rintamaito."

"Oikein, pikku Toppi, et sinä olekaan niin tyhmä, kuin näytät. No mutta
mikäs tämä on:

"Tulinen mies, tamminen turkki, toran tuottaa tupaan, tappelon talon
pihalle."

"Se on viina, viinalekkeri", sanoi Tobias. "Niin, viina se on;
kelvottoman taitava panemaan arvoituksia tuo Matti."

"No mutta", jatkoi Matti, lyöden kovasti polveensa, "mikäs tämä on:

"Nauraa, nauraa, pitkin seinää ojennaksen."

Nyt loppui Tobiaan viisaus.

"Kas niin, joko alkaa Topin silmät Hymylään päin pyöriä. Saadaanpahan
vielä nähdä. Mitähän Matti nyt keksii koetellakseen sinun järkeäsi."

Niin pantiin arvoitus toisensa perästä, ja tuota pikaa olikin Tobiaalla
jo kolme arvoitusta arvaamatta. "Hymylään, hyys, hyys Hymylään!" huusi
nyt iloinen nuorisojoukko.

Nauraen ja hälisten vietiin Tobias tuvan nurkkaan ja puettiin siellä
niin hullunkurisesti kuin mahdollista. Hatuksi pantin kiulu alas suin,
esiliina sidottiin selkään nutuksi, virsut pistettiin käsiin kintaiksi,
tukaksi ja parraksi soviteltiin tappuroita kuontalosta. Sill'aikaa kuin
Matti ja Anni täten koristelivat Tobiasta, peräytyivät kaikki muut
toiseen nurkkaan, joka muka oli Hymylä. Sotilas Anton lausui nyt
seuraavat säkeet, jotka muuten aina vaihtelevat puvun mukaan, joka
Hymylään menijällä on yllä:

    Käykää, lapset, katsomaan,
    Mitä Halli haukkuu
    Luppakorva lupsottaa.
    Sitä Halli haukkuu,
    Luppakorva lupsottaa:
    Tuolta tulee Tolvasen repukka;
    Kiulu on hattuna,
    Virsut kintaina,
    Kapusta korjana,
    Hiiri hevosena,
    Koiranhäntä ruoskana,
    Kissa kyytijänä,
    Pysy ei tiellä, soilla rehmää,
    Mudassa on yltä päältä.
    Pian, pian ovi kiinni
    Ennen kuin hän tänne ehtii!

Anton oli panevinaan oven salpaan. Nyt Tobias tuli naurettavassa
puvussaan, tömisti lattiaa ja huusi kovasti: avatkaa, hölmöläiset,
matkamies on tulossa. Kuin hän sitte kertoi matkansa vaikeuksia ja mitä
hänellä oli asiaa, avasivat hymyläiset viimein oven.

"Vai niin, sinä tahdot vastausta kolmeen arvoitukseen; no, ovatko ne
sitte niin vaikeat, annas kuulla. Vaan tiedä, että täällä Hymylässä
ollaan viisaita, ei maksa vaivaa tulla täältä joutavia kyselemään,
muuten ajetaan kerrassaan ulos häpeämään."

"Niin", sanoi Tobias, "mikä se on, joka: nauraa, nauraa, pitkin seinää
ojennaksen?"

"No mutta, hyvä matkamies", vastaavat hymyläiset yhteen suuhun. "Sehän
on ihan yksinkertaisin asia maailmassa; se on seinänrako. Etkö näe,
miten se nauraa?"

"Kyllähän tuon näen", sanoi Tobias nauraen. "Entä ne toiset
arvoitukset?" Ja Tobias luetteli ne.

Nyt hymyläiset ihmeestä löivät kätensä yhteen ja päivittelivät niin
suurta tietämättömyyttä. He ääneensä julistivat, että Tobias oli tyhmin
ihminen maan päällä, kun ei osannut vastata niin yksinkertaisiin
arvoituksiin. Hän on ihan paranematon, sanottiin, ja ulos hänet pitää
ajaa. Ja Tobias ajettiin aika vauhtia ulos tuvasta. "Mene kotiisi
Tervolaan ja sano, että heidän ei pidä liiaksi vaivata sinun järkeäsi,
se on pääsi päällä ja irtaallaan siinäkin."

Nyt kuuluu leikkiin, että kuin vieras on ajettu tuvasta, hänen pitää
palata tavallisessa puvussaan, tuoda terveisiä Hymylästä ja kertoa,
mitä kaikkea hän on kokenut matkallaan. Kostaakseen hymyläisille pitää
hänen hullunkurisesti kuvata niiden henkilöiden luonteita, vikoja ja
omituisuuksia, jotka äsken hymyläisinä pilkkasivat häntä.

Kun nuori Tobias oli sukkelasanainen ja säälimätön poika, selväjärkinen
ja sukkelaälyinen, odottivat kaikki suurta huvia hänen kertomuksestaan.
Mutta Tobias ei pitänytkään kiirettä takaisin. "Juoksepas katsomaan,
missä nuori isäntä viipyy", sanoi joku tytöistä; "ja Viskari ukko,
missä hän sitte on?" Anni riensi etsimään heitä. Hän tiesi serkkunsa
mielenlaadun ja luuli hänen pahastuneen pilan teosta ja poistuneen koko
leikistä. Sen tähden hän tahtoi houkutella häntä jälleen sisään. Turha
vaiva, porstua oli tyhjä, pieni tupa samoin, ja Anni palasi suureen,
lämpöiseen tupaan sumupilvessä, joka hänen edeltään ja jäljestään
vyöryi sisään. Kädet käärittyinä pummuliseen esiliinaan sanoi hän
väristen:

"Siellä yhä pakastuu ulkona. Merkillistä kuitenkin, ei siellä näkynyt
mitään Tobiasta. Mutta minusta ikään kuin kuuluu kulkusien helinää, ne
on meidän kulkuset." Ja hän juoksi ikkunan luo, huokui siihen, kunnes
sai pienen reiän jäähän lasiin asti ja katsoi siitä ulos pitkin lumista
lakeutta, näkemättä kuitenkaan mitään. "Ei siellä ketään näy", sanoi
hän; "no, tulkaa nyt kahville, lapset; pahin sille, joka jää ilman."

"Olkoon hän missä hyvänsä", sanoi Matti Reijonen iloissaan, että oli
päässyt kilpaveljestään ainakin vähäksi aikaa. "Kylläpähän pian palaa,
kuin kylmä aikaa puristella. Kas niin, kuka nyt rupee arvaamaan? Sinä
Anton. Kuka arvuuttaa? Sinä Anni." Ja kohta oli taas leikki
meneillään. Naurua ja iloa keskeyttivät ainoastaan silloin tällöin
korkeimmat sävelet Leena Pullisen veisatessa virsiä viereisessä
huoneessa. Mutta Tobias oli poissa eikä ollenkaan palannut.

       *       *       *       *       *

Kuin Tobias ajettiin aika vauhtia ulos tuvasta pimeään porstuaan, hän
oli vähällä juosta suoraa päätä vanhan Matin syliin.

"No, no, ei kiireellä kauas juosta", mutisi vanhus, "tule nyt tänne
pieneen tupaan, minulla on tärkeätä sanottavaa sinulle."

"Eihän tuolla niin kiire liene", sanoi Tobias iloisena leikistä, "minun
pitää palata sisään, kuin vain saan nämä koristukset pois yltäni." Ja
hän aluksi viskasi virsut käsistään nurkkaan. "Tulehan sisään, niin
saat kuulla, miten minä löylytän Matti Reijosta. Saat kuulla, että hän
kyllä saa omansa takaisin; minä nyt tunnen olevani oikein sillä päällä,
tule pois tupaan." Ja innoissaan tempasi hän poikki esiliinan nauhan.

"Ei, pikku Toppi, kullakin asialla on oma aikansa; nyt on leikki
lopussa ja tosi alkaa."

"Olethan sinä juhlallinen kuin pappi pyhäaamuna", sanoi Tobias, vähän
oudostuen Matin vakavaa ääntä. "Mitä se nyt sitte on?"

Matti ja Tobias astuivat kyynärän korkuisen kynnyksen ylitse pieneen
tupaan. Siellä oli pimeä kuin säkissä, paitsi juuri uunin edessä, josta
hiilistä levisi milloin enempi, milloin vähempi veripunaista valoa
lähimmille esineille, ja tuvan perällä ikkunan edessä, josta sinertävää
hämärää, kylmää kuin jää, vähän tuli muuten pimeään huoneesen.

"No, kuulehan nyt. Provasti Brandt huomenna ei hyväksy sinua ripille.
Sinä et pääse ollenkaan tänä vuonna."

"Mitä sinä lörpöttelet!" sanoi Tobias äkäisesti.

"Minä lörpöttelen, mitä tiedän. Lukkari kävi täällä tänään." Ja Matti
kertoi nyt nuorukaiselle kaikki, mitä lukkari oli sanonut.

Tobias suuttui niin, että kalpeni; hän tahtoi puhua mutta kieli ei
totellut. Niinpä hän purskahti kovasti itkemään. Nyyhkytysten välillä
mutisi hän:

"Ja Matti ja Anni. Ja Matti pääsee myöskin ja ... ja provasti, se
vanha..."

"Ei sinun vielä pidä uskoa, että kaikki on ihan hukassa. Lukkari neuvoi
kuten sanottu sinua puhuttelemaan provastia ja kappalaista",
rauhoitteli Matti.

"Provastia en koskaan. Minä lähden kappalaisen luo, sen minä teen. Minä
ajan heti Helmin luo."

"Ihan niin, kärsi pahaa, toivo parempaa. Minä jo valjastin valmiiksi
hevosen. Kello on nyt seitsemän paikoilla. Aja sinä heti apupapin luo,
hän kyllä tekee, mitä voi. Hevonen odottaa. Riennä vain pois, ennenkuin
toiset tulevat sinua etsimään."

Tobias puki tuota pikaa päällysvaatteet yllensä, juoksi ulos, hyppäsi
rekeen, läjäytti hepoa ja katosi.

Kuin Matti ehti porstuaan, oli hän jo poissa.

Ja Matti meni talliin illastamaan hevosia.

Suuressa tuvassa kesti leikkiä vielä kotvasen. Mutta kuin ei Mattia
eikä Tobiasta näkynyt, vaan Leenan veisuuta yhä kuului viereisestä
huoneesta, alkoivat nuoret toinen toisensa perästä erota pois leikistä.
Matti Reijonen oli saanut käsiinsä harmonikan, tuon julman soittimen,
joka karkoittaa viulun niin, kuin viulu on karkoittanut kanteleen
kaikista näistä seuduista, ja päästeli oven suussa palkeestansa
suloisimpia pianissimo-ääniä, mutta ilman menestystä. Anni ei kuullut
koko soittoa. Hän ja pari muuta tyttöä olivat pitkässä puheessa
pukeutumisesta huomenna kirkkoon; he väittelivät kiivaasti, mikä sopisi
pukuun, mikä ei. Viimein hävisi Matti Reijonen oven suusta ja heti
läksivät muutkin. Anni väänsi lamppua alemmaksi ja sammutti sen, joten
tupa tuli pimeäksi, paitsi minkä kuun valo ja uunin punottava hiillos
sitä valasivat. Hän alkoi riisuutua, kampasi tukkansa ja ihmetteli
itsekseen koko ajan, missähän Matti ja Tobias olivat. Laitettuaan
vuoteensa sänkyyn, joka seisoi korkeilla jaloilla tuvan nurkassa,
pistäytyi hän ryijyn alle. Nyt tuli Mattikin alusvaatteisillaan
pienestä tuvasta ja kiipesi uunille.

"Missä ihmeellä Tobias on?" sanoi Anni. "Minä en ole nähnyt häntä siitä
asti, kuin hänet ajettiin ulos Hymylästä."

Matti oli jo nukkunut eikä kuullut enää sanaakaan.

Silloin aukesi kammarin ovi ja Leena astui tupaan, yllä topattu hame ja
paita.

"Oletteko sammuttaneet tulen ja panneet pellin kiinni?"

"Oh en", sanoi Anni, hyppäsi ylös kuin orava, kaatoi kauhallisen vettä
hiilille, livahti takaisin sänkyynsä ja nukkui ajatellessaan, missä
ihmeellä se Tobias niin kauan viipyi.

       *       *       *       *       *

Nuori Tobias oli synkissä mietteissä lähtenyt ajamaan pastori Helmin
luo. Hänellä oli aina lapsuudesta asti ollut kauas pyrkivä
mielikuvitus. Onnet ja onnettomuudet, ilot ja vastoinkäymiset
suurenteli hän mielikuvituksessaan semmoisiksi, että niillä ei ollut
vastaavaisuutta todellisuudessa. Sen tähden hän aina ajelehti
luonnottomuuksien välillä, ilo oli hänellä ylellinen ja alakuloisuus,
milloin se hänet tapasi, teki hänet tosiaan surkuteltavaksi ihmiseksi.
Nyt tämä oli arveluttava tapaus; olihan hänelle suuri vastoinkäyminen,
jos häntä ei päästetty keväällä ripille. Anni oli häntä vanhempi ja
olipa jo montakin häntä tähystelemässä; ehtoollispakko rasitti Tobiasta
kuin lyijykuorma. Ja sitä raskaammalta se vielä tuntui, kuin hänen
täytyi omassatunnossaan myöntää, että hän, kuten pastori Helm oli
selittänyt, ei ollut käyttänyt hyväkseen rippikouluansa. Hän tunsi
mielessään milloin katkeraa omantunnon vaivaa, milloin uhkaa ja
suuttumusta. Nyt hänelle johtui mieleen kaikki lapsuutensa aikaiset
kärsimiset. Hän muisti, miten häntä kuuden, seitsemän vuoden ikäisenä
äitinsä pitkät aamu- ja iltarukoukset, virren veisuut ja saarnat olivat
kiduttaneet. Vilkkaalle pojalle oli vaivaksi, sietämättömäksi
rangaistukseksi tuo istuminen kuulemassa raskautetun ja etsivän
sydämmen kysymyksiä ja huudahduksia, jotka eivät tavanneet mitään
kaikua hänen sielunsa pohjalla. Ja tätä uskoa, josta kaikki ne kirjat
puhuivat, hän ei ollenkaan tarvinnut, sillä ken elää vain hetkeksensä,
kuten suvenkorento, hän ei tarvitse mitään uskoa, ja juuri sellaista
elämää lapsi elää. Sydämmensä syvyydessä tunsi hän inhoa ja vihaa tuota
sanaa kohtaan, joka oli orjuuttanut hänen lapsuutensa ja joka nyt
painajaisena rasitti hänen nuoruuttansa. Siten hän saapui apulaisen
pappilaan. Tobias sitoi hevosensa kiinni vajaan ja astui levottomana,
ahdistuksissaan kyökkiin. Hän seisoi hyvän aikaa, kenenkään juuri
huomaamatta ja itse esittämättä asiaansa. Sisäpiika, hienopukuinen ja
viehkeilevä helsinkiläisneiti, joka huonosti osasi suomea, kysyi
viimein äreästi, mitä hän tahtoi.

"Puhutella pastoria."

"Pastori ei ole kotona, hän on matkustanut pois."

"Milloin hän palaa?"

"Milloinko hän palaa?" Ja piika nauroi mahtavasti. "Hänkö palaa. Niin
hullu hän toki ei liene koskaan. Hän läksi Helsinkiin ja siellä hän
pysyy, toivon minä, ainakin niin kauan, kuin minä palvelen tätä
herrasväkeä."

Siitä odottamattomasta vastauksesta Tobias tosiaankin ällistyi.

"Katsohan tuota talonpoikaa", sanoi tyttö hihittäen, "ihanhan hän
töllistelee kuin hassu."

Tobias oli jo väsyksissä levottomuudesta, jota oli kärsinyt. Saamansa
vastaus ja pilkka lisäksi lopetti kerrassaan hänen rohkeutensa ja
kärsivällisyytensä. Häpeissään, neuvottomana, suruissaan ja katkeralla
mielellä pujahti hän ulos ovesta, heittäytyi tenhottomasti rekeen ja
läksi ajamaan hurjaa vauhtia kappalaistalosta kotia kohti. Päästyään
ensimmäiseen tiehaaraan pysäytti hän; tienviitta osoitti toisella
haarallaan Tervolan kylään ja toisella suureen pappilaan. Hetkisen hän
oli epätietoinen, vaan mitenkä olikaan, niin hän käänsi hevosen
pappilan tielle. Hänen alakuloisuutensa oli alkanut paisua salaiseksi,
kuohuvaksi vihaksi. Maksoi mitä hyvänsä, hänen piti puhutella itse
Brandtiakin. Hän rohkasihe, läjäytti hevosta ja kohta hän oli pappilan
rappujen edessä. Kuin hän tarttui oveen, putosi hänen rohkeutensa alas
saappaanvarteen. Hän rohkasihe kuitenkin uudestaan ja seisoi heti
kyökissä. Kuin Tobias astui sisään, nousi kirkkoherran emännöitsijä
kehräämästä, varjosti kädellään ja katsoi terävillä, kylmillä
silmillään tulijaa.

"Mitä on asiana?"

"Minä tahtoisin päästä kirkkoherran puheille!"

"Ei hän ota ketään vastaan näin myöhään, senhän tiedätte vanhastaankin.
Jos olette hakemassa sairaan luo, niin menkään pyytämään kappalaista."

"Hän on matkustanut pois", sanoi Tobias, katsoen neuvottomasti alas.
"Minun täytyy saada puhutella kirkkoherraa."

Emännöitsijä nousi levottomasti ylös. Hän kyllä tiesi kappalaisen pois
matkustaneen; mutta nyt päästää ketään kirkkoherran luo, siitä ei
voinut olla puhettakaan. Toiselta puolen loukata noin vain Pullista,
kylän mahtavinta miestä, saattoi ehkä tuottaa arveluttavia ikävyyksiä.
No, voi hän nyt ehkä tämän kerran; vaan ei, ja kiivaasti sanoi hän:

"Ei, kirkkoherran puheille ei kukaan pääse tänä iltana; menkää vain
takaisin samaa tietänne ja jättäkää meidät rauhaan."

Samassa aukesi sisemmän huoneen ovi ja vanha Brandt katsoi, silmät
veristyneinä ja harhailevina, kyökkiin ja kysyi sammaltaen:

"Mitä täällä pauhataan näin juhlan aattoiltana?"

Kuin hänen vavahtelevat silmänsä viimein huomasivat Tobiaan, näkyi
niissä vilahdukselta tahdon ponnistusta ja ryhdin tavoittelemista. Hän
ojensihe suoremmaksi ja sanoi tylysti:

"Mitä sinä tahdot?"

"Puhua kirkkoherralle huomeisesta ripille menosta."

"Turha vaiva sinulle; tule tänne tulevana vuonna, niin saatamme puhella
siitä asiasta."

Viha, joka Tobiaassa jo oli lauhtunut, heräsi tästä pilkallisesta
puheesta jälleen. Vanha kunnioitus oli kuitenkin syvällä ja se pidätti
jonkun verran kiihkoa ja kiivautta; jurosti vastasi hän, että hän ei
aikonut palata vuoden päästä, että hän osasi osattavansa yhtä hyvin
kuin muut; jos tahdottiin käyttää oikeutta, niin piti hänet hyväksyä,
jos ei, niin hän kyllä tiesi, mihin kääntyi, päästäkseen kaikista
selkkauksista.

"No, mihin sitte?" kysyi Brandt mahtavasti.

"Menen vaikka Venäjän papin luo!"

Siitä röyhkeästä vastauksesta oli kirkkoherra ihan selvitä konjakin
sumuistansa, niin hän suuttui. Sillä totta puhuaksemme, hän, provasti
Brandt, rehtori, joka oli kukistanut lukemattomia poikia, seisoi
voimattomana tämän "joko tahi" edessä. Raivoissaan valitsi hän ainoan
keinon, kuin hänellä nyt oli jäljellä. Hän ajoi Tobiaan ulos aika
vauhtia.



V.


Oli enempi elämää ja hälinää kuin tavallisesti Viipurin
suurella kadulla. Vilkas ihmisjoukko aaltoili matalain yksin- ja
kaksinkertaisten kartanoiden välitse, pyrkien ylös jyrkkää "suurta
katua" ja sitte alas Saunalahden esikaupunkiin, jossa oli päivän suuri
tapaus, kaikkein hevosmiesten ikävöity vuosijuhla, kilpa-ajo tapahtuva.
Tällä kertaa oli viimeinkin taivas ollut armollinen urheilijoille, sitä
ennen tuon tuostakin kukistettuaan heidän toiveensa. Ilma oli kylmä ja
taivas kirkas. Ainoastaan muutamia pieniä, höyhenen kaltaisia pilven
repaleita uiskenteli ilmassa. Heikko vaikka näpistelevä pohjainen
tuulenhenki pudotteli tummista havupuista muutamia välkkyviä
lumiuntuvia, jotka hiljaa liitelivät ilmameressä ja puuteroitsivat
montakin jäistä partaa ja punakkaa nenää ja poskea.

Tuossa tuli reki, edessä kaksi suurta mustaa oritta, ajaen katua ylös.
Se oli hevosystäväin seuran puheenjohtaja, joka, säännöllinen kuten
aina, määrähetkelleen läksi radalle, ja ihmiset ihastellen katselivat
hänen orlovilaisiansa, jotka innosta pärskyen pitkillä tanssiaskelilla
lennättivät herraansa ylös jyrkästä mäestä, roiskuttaen möhjäistä lunta
molemmilla jalkakaduilla kävelijäin päälle. Sitte tuli sihteeri,
papereja kädessä, hätiköiden ihan viime silmänräpäyksessä, ja kiirehti
ajuria, joka oli päivän kunniaksi ottanut yllensä uuden poimuisen
kauhtanan. Väkijoukko kiiruhti askeliansa, ehtiäkseen ajoissa perille,
mutta sai vielä kerran mieluisen aiheen pysähtyä töllistelemään, sillä
Cloubergin kirjakaupan kulmasta kääntyi juuri Tobias Pullinen suurelle
kadulle kuuluisalla juoksijallansa Jalolla. Orit ylvästihe, heilautti
pari kertaa päätänsä ylös alas, hirnahti ja läksi huimaavaa vauhtia
ylös mäestä ja alas toiselle puolen, yli pitkän sillan ja ulos jäälle.

Siellä alhaalla jäällä oli jo koko toimikunta ynnä palkintotuomarit,
kruunun asiamies ja eläinlääkäri, kaikki koossa yksinkertaisella
lavalla. Se oli tehty höyläämättömistä laudoista radan toiselle
sivulle. Ympäröitynä matalaisilla käsipuilla ja koristettuna joka
kulmasta lipuilla sekä muutamilla havuköynnöksillä näytti se varsin
sievältä, vaikka sen lautalattia narisi ja paukkui asianomaisten
gummi- ja huopasaappaisten, tömisteleväin jalkojen alla. Lähelle lavaa
oli laitettu lautakoju piittinän, teen, lämmitetyn viinin ja muiden
lämmittäväin juomain anniskelua varten. Ympärillä joka taholla lainehti
elävä joukko hevoshuijareja, ajureja, parisniekkoja, asianharrastajia,
sanomalehtien uutisurkkijoita ja varsinkin paljo poikia, jotka eivät
suinkaan olleet vähimmin innokkaat tässä urheilujuhlassa. Kielten
seoitus oli suurenmoinen. Venättä, saksaa, suomea, ruotsia ja
mustalaista kuului sekaisin, kaikkia väärin, mutta kuitenkin
ymmärrettiin toinen toistansa niin käsittämättömän hyvin. Juoksijain
entisiä urhotöitä seliteltiin, niiden nykyisistä toiveista väiteltiin
kiihkeästi, kirouksia eri kielillä, hirnumisia ja tuhannen laista
hälinää levisi ilmaan, niin että olisi voitu luulla yht'äkkiä
joutuneensa ihan toisten ihmisten joukkoon kuin tyynimielisten,
hiljaisten suomalaisten, mutta nythän oltiinkin Viipurissa ja se on
sentään vielä tänäkin päivänä ihan toista kuin muussa Suomessa.

Yksin hevosetkin olivat vilkkaammat kuin tavallisesti, pärskyivät,
kuopivat lunta, huiskuttivat päätään ylös alas ja näyttivät melkein
tietävän, että tänään oli hankittava kunniaa ja mainetta itselleen ja
markkoja isännilleen.

"Tuossa tulee Jalo, Pullisen Jalo, ja se on hyvässä kunnossa; saas
nähdä, eikö Jalo pääse tänään ensimmäiseksi; nyt on kylmä ilma ja
silloin se on vaarallisempi kuin muuten", kuului sanoja ihmisjoukosta,
kuin Pullinen tyynesti ja varmasti ajoi lavan luo saamaan
numerolippuansa. Yleisö tunkeutui ihmetellen kauniin hevon ympärille,
muutamat tuntijat lausuivat mielipiteensä sen ansioista ja tohtori,
n.s. "hevosfennomaani", innokas kuten aina, selitti, että juuri siltä
pitää suomalaisen hevosen näyttääkin. Siinä on sekä jaloutta että
voimaa, kylliksi kokoa ja kaunis muoto. Kun sellaisia siitoseläimiä on
omassa maassa, niin on ihan väärin turmella rotua seoituksilla j.n.e.
Johtokunnan vanhin jäsen, ratsumestari, ilmoitti kuitenkin, että Jalo
suorassa polvessa johtui Haapaniemen rodusta "ja siinähän oli myöskin
seassa jaloa verta". Tohtori väitti vastaan ja luetteli Jalon isät ja
isoisät, äidit ja isoäidit, mutta ratsumestari ei antanut perää, vaan
väitteli kiihkeästi, ja niin molemmat herrat peräytyivät jälleen ylös
parvekkeelle, jossa, vilkkaista viuhtomisista päättäen, kiistaa
jatkettiin yhtä suurella innolla.

Ivan Ivanovitsh Bitshok, vanha Putshka, kuten suomalaiset häntä
nimittivät, pietarilainen hevosten ostaja ja parisniekka, pitkä,
punertava parta ja punaiset sorvan silmät, tuli Pullisen luo ja
tervehti vanhaa kauppaystäväänsä. Ainoastaan parta ja silmäin punainen
väri olivat perintönä venäläiseltä isältä. Korkeat sasupäät,
kuoppaposket, vinosilmät ja nelikulmaiset kädet, joiden lyhyet sormet
näyttivät kuin poikki leikatuilta, oli hän perinyt tatarilaiselta
äidiltään. Molemmat yhteensä olivat hänelle antaneet viekkautta sen
verran, että hän kykeni kenen rinnalle hyvänsä, jos oli tehtävä jokin
kuje hevoskaupassa. Bitshokia seurasi hänen ainainen lisäkkeensä
tatarilainen Kuffein Holam, hänen seurakumppaninsa, apulaisensa,
käskyläisensä ja kauppakumppaninsa.

"No, veliseni", sanoi Bitshok, "kuinka sinä voit ja hevosesi sitte? Myö
pois se nyt, veliseni! Minä maksan hyvästi, tarvitsen sitä pariksi
toiselle shvetkalle,[1] joka on kotona Pietarissa. Viis' sataa ruplaa,
ota pois rahat, kuin kerran tarjotaan. Harjakaiset minä annan, olutta
ja viinaa niin paljon, kuin sydämmesi haluaa." Ja Ivan Ivanovitsh veti
esiin paksun, rasvaisen lompakkonsa, vielä enemmän kiusatakseen
taivaankaaren värisillä sataruplaisilla ystävää Tobiasta.

"Älä lörpöttele turhia", vastasi Tobias tyynesti, veti kintaan pois
oikeasta käpälästään ja pudisti säveästi venäläisen ojennettua kättä,
yhä ahkeraan maiskuttaen ja imien sikariansa. Hän ei muuten ollut
tottunut sellaisiin kapineihin, vaan poltteli mieluimmin
piippunysällään Venäjän lehtiä, mutta nyt hän oli päivän kunniaksi
tuhlannut viisi penniä Villmannin prima-sikariin, ja se ei ollut,
varsinkaan vast'alkajalle, helppo pitää tulessa.

Hevosystäväin seuran puheenjohtaja ja neuvosmies Holm tulivat nyt
katselemaan Jaloa ja tervehtimään sen isäntää. Tobias ojensi känsäisen
käpälänsä kreiville, joka ylhäisesti pudisti sitä, samalla lausuen pari
huomiota Jalon kunnollisuudesta ja hyvin luultavista toiveista
kilpailussa.

Pullinen oli kreivin ja neuvosmiehen ruotsalaisesta keskustelusta
kuullut sanan tai pikemmin nimen, joka ihan sähkötti hänet. Neuvosmies
oli maininnut Vilpasta ja kreivikin oli toistanut sen nimen. Tobias
tunsi ilmasta, että Jaloa punnittiin Vilpasta vastaan; sillä jos oli
yhtään, joka voi kiistellä voitosta Jalon kanssa, niin oli se juuri
Vilpas. Aina varsasta asti oli Tobias tuntenut ja pitänyt arvossa
naapurinsa Vainikan paljon lupaavaa nuorta oritta, ja monta ja kiivasta
väittelyä olivat nämä molemmat naapurit ja vihamiehet kiistelleet
lemmikkiensä ansioista. Jalolla oli tosin puolellaan suurempi kokemus,
saavutettu monivuotisessa ajossa, mutta Vilppaalla oli sen sijaan
pontevuutta, niin että se kykeni panemaan parastansa ihan viime
henkäykseen asti. Niin kauan, kuin Vainikka itse ajoi Vilpasta, ei
ollut mitään vaaraa, koska Vainikka aina kadotti malttinsa ja ajoi
hevosensa neliseen, joka turmeli kaikki tyyni. Mutta tällä kertaa oli
hän jättänyt ohjat Tyllylän Kustaalle, joka oli kaikkein paraimpia
hevostuntijoita ja taitavimpia ajajia tuossa suurista hevoshuijareista
ja taitavista ajajista niin rikkaassa Mäntyharjussa, ja se asia se
saattoi Tobiasta vähän arvelemaan.

"Varo Vilpasta", oli kreivi sanonut mennessään takaisin lavalle, ja
vaikka Tobias näytti levolliselta kuten tavallisesti, oli hänellä
kuitenkin vastenmielistä epävarmuuden tunnetta. Hän pureksi sikariansa,
katseli sitä pari kertaa, sylkäsi pontevasti ja jätti Jalon ohjat erään
vieressä seisojan käteen, samalla kääntyen Bitshokin puoleen, joka yhä
vielä seisoi katselemassa oritta.

"Tule, Ivan, mennään katsomaan Vilpasta", sanoi hän iskien silmää
venäläiselle. Ivan iski silmää vastaan ja niin he menivät vähän matkaa
lavan ohitse siihen paikkaan, jossa ihaileva ihmisjoukko oli Vilppaan
ympärillä piirinä, vielä tiheämpänä kuin Jalon ympärillä jos
mahdollista.

Vilpas näytti olevan kaikkein paraimmalla pyhätuulellaan. Se päristeli,
kuopi kiihkeästi kavioillaan ja hieroi silloin tällöin päätänsä
Tyllylän Kustaan turkin hihaan. Kustaa seisoi levollisena, ohjakset
huolettomasti kädessä, taputti välistä Vilpasta kaulalle ja piti koko
ajan piippunykäänsä uskollisesti suupielessä.

Nyt tunkeutuivat Tobias ja venäläinen esiin ihmisjoukon lävitse.
Venäläinen antoi heti kättä Tyllylän Kustaalle, jota hän nyt jo oli
monta vuotta tavannut jok'ainoilla markkinoilla, missä vain itse oli
ollut, ja alkoi vilkkaasti puhella, johon ajaja kuitenkin aina vastasi
jotenkin yksikantaan. Hänen huomionsa oli näet kiintynyt Pulliseen,
joka tarkkaan tutki Vilpasta, silloin tällöin vilaisten sen ajajaan.

"Tules tänne, Tobias", sanoi Bitshok. "Ottakaamme yhdessä ryyppy ennen,
kuin lähdette ajamaan. Se on Tervolan isäntä", esitti hän sitte.
"Hyvää päivää", sanoi Kustaa, veti kintaan pois ja ojensi kankeasti
kättänsä Tobiaalle, joka myöskin kohteliaisuudesta paljasti kätensä
revonnahka-rukkasesta ja sitte veltoin sormin tarttui tarjottuun
käteen. "Hyvää päivää", vastasi Tobias, syljettyään pois pari tupakan
sirpaletta, jotka olivat eronneet suuhun tuosta kiusallisesta ja
kulumattomasta sikarista. "Me kaksi tänään joutunemme kilpailemaan",
sanoi hän vähän ajan päästä.

"Niin taidamme joutua", sanoi Tyllylän Kustaa, oltuaan niin kauan
vaiti, kuin hänen arvonsa vaati, "ehkä otamme ensin vähän väkevää; ei
se haittaa pakkasessa." Ja hän pisti kätensä turkin alle ja veti sieltä
esiin vihreän pullon. Hän pyöristi suunsa O:ksi, kaatoi kulauksen O:hon
ja kuivasi sitte kätensä selkämällä harjaksista suutansa, maiskautti
kieltään kerran ja antoi sitte pullon Tobiaalle. Hän, käyttäen
hyväkseen hetkeä, jolloin tuo vastustaja purasi punasipulia palaksi
ryypyn päälle, niuhasteli ryypätessään. Viimeksi joutui pullo Ivanille,
jolla ei ollut mitään syytä paheksia viinaa; hän pitikin pulloa
suullansa niin kauan kuin mahdollista.

"No, veliseni", sanoi Ivan, "mitä luulet Vilppaasta, juokseeko se
hyvin?"

"Sepähän kohta saadaan nähdä", vastasi Tyllylän Kustaa. "Enhän minä
liene suotta tullut Viipuriin asti ajamaan sitä."

"Kyllä se lempo juoksee", sanoi Tobias Pullinen, "ja kyllä minä saanen
tänään vihellellä ensimmäistä palkintoa, mutta eipä maksa vaivaa olla
levoton ennen aikojaan. Tule nyt ottamaan lasi lämmintä punssia tai
rommia, Tervolan isäntä se tarjoaa nyt tämän kerran."

Vilppaan ohjakset jätettiin moneen kertaan varoitellen toiselle
miehelle, ja hevosmiehet menivät vajaan, jossa juomatavaroita
anniskeltiin. Kolme lasia täytettiin höyryävällä lämpöisellä punssilla
ja tyhjennettiin heti.

Lämmintä se oli ja hyvää myöskin, mutta hyi, niin lemmon imelää! sanoi
savolainen, ja toiset yhtyivät lausuntoon.

Ivan toimitti tuota pikaa esiin kolme uutta lasia, jotka kaadettiin
täyteen konjakkia.

Tyllylän Kustaa arveli siitä tulevan jo melkein liian paljo näin
aamupäivällä, mutta Tobias kannatti Ivanin ajatusta, että raukka se
oli, joka ei sietänyt kolmea lasia. Sitenpä katosi laseista
konjakkikin, jonka jälkeen vielä tuli rommia ja viinaa ja viimein
virvoitukseksi vähä olutta. Silloinpa jo soi kellokin lavalla merkiksi,
että kilpailu oli alkava; jokainen riensi paikallensa.

Ensimmäinen pari, kuin läksi kilpailemaan, ei saanut aikaan mitään
innostusta. Ne olivat kaksi jotenkin hyvää ja jotenkin yhtä nopeaa
tammaa. Sitte tulivat Poku ja Valtti. Yleisö polki yhä kovemmin
jalkojaan pysyäkseen lämpöisenä ja palkintotuomarit seurasivat
esimerkkiä, jota paitsi he kaksitellen vielä kävivät pienessä
lautakojussakin, jossa kaikki kädet olivat ahkerassa anniskelutyössä ja
lämmitetyllä viinillä oli hyvä menekki. Yht'äkkiä tuli vaja tyhjäksi.
"Jalo ja Vilpas!" huudeltiin kaikkialla. "Nyt sitä koetellaan." Kaikki
tunkeutuivat aitausta vasten, niin että poliisin täytyi tulla pitämään
tietä auki lähtöpaikoissa. Tuossa ne jo tulivat. Ensin Vilpas
jäntevillä tanssiaskelilla, harmaan täplikäs karva loistavana auringon
paisteessa. Vilkas, kirkas katse, kauniisti kaareva kaula, kuivat,
kaunisasentoiset jalat, kaikki osoitti pontevuutta ja kestävyyttä.
Ihmetteleviä huudahduksia kuului joka taholta Tyllylän Kustaan ajaessa
radan toiselle puolelle melkoista punakampana kasvoiltaan, kuin
pakkasesta yksinään olisi voinut tulla.

Sitte Tobias ajoi määräpaikkaan Jalollansa, jonka leveä rinta, kookas
runko, vahvat jalat ja sysimusta, välkkyvä karva tekivät erittäin
edullisen vaikutuksen katsojiin. Jalo seisoi tyynenä, katsellen
ympärilleen, nähtävästi tajuten, mitä oli tuleva. Ainoastaan, maltiton
kuolaimien pureksiminen ilmasi, että hänkin halusi lähteä, ja kuin
ensimmäinen soitto kuului lavalta, hörkisti se korviaan, nähtävästi
valmiina heti paikalla panemaan parastansa.

Toinen soitto. Heti sitte kolmas, ja samassa oltiin jo menossa. Jalo
lensi ensi askeleesta asti kaunista juoksua ja uskomatonta vauhtia.
Vilpas sitä vastoin koetti syöksyä tielle jo toisen soiton perästä,
nousi ajajan pidättäessä pystyyn ja menetti siten jo lähtöpaikassa pari
sekuntia. Toivon pettymyksen murinaa kuului yleisön joukosta eikä
ensimmäinen puoli virstaa myöskään korottanut Vilppaan toiveita, sillä
Tyllylän Kustaa, käsittäen, että kaikki nyt riippui siitä, jos sai
oriin jälleen rauhoitetuksi, pidätti sitä ja lisäsi vain vähitellen
vauhtia. Jalo enemmän lensi kuin juoksi. Ilman yhtään harha-askelta,
ilman yhtään yritystä nelistämään kului ensimmäinen virsta 1 minuutissa
52 sekunnissa. Kaikuva hurraa palkitsi Pullista, joka vain kouristi
lujemmin ohjaksia mennä suhahtaessaan lavan ohitse. Vilpas tarvitsi
tasan kaksi minuuttia ensimmäiselle virstalleen, mutta sen vauhti
nähtävästi kiihtyi, eikä tyyni mäntyharjulainen sen takana vähääkään
hätiköinyt, vaikka vastustaja olikin niin paljon voitolla.

Toinenkin virsta sujui paremmin Jalolta, vaikka erotus nyt oli
melkoista pienempi. Tobias oli jo päästänyt muutamia varoitushuutoja,
joihin Jalo oli vastannut hännän heilautuksella ja joka kerran vähän
enentänyt vauhtia, mutta eipä sen juoksussa enää ollut ihan yhtä suurta
jäntevyyttä, niin että Tobias tuon tuostakin vilkasi radan toiselle
puolelle, jossa hänen vastustajansa lensi yhä parempaa vauhtia, mitä
pitemmälle ehdittiin.

Katsojain kiihko oli nähtävästi ylimmillään. Päät kurkottuivat eteen
päin, vetoja lyötiin, kehoitushuutoja kuului, kuin hevoset vuorotellen
syöksyivät lavan ohitse, ja mitä enempi kului kolmatta virstaa, sitä
vilkkaammiksi tulivat viittaukset, sitä kovemmaksi hälinä.

Vilpas oli nähtävästi korvannut koko sen ajan, jonka oli jäänyt
jäljelle ensimmäisellä virstalla, eikä vielä näkynyt mitään vähenemistä
sen vauhdissa. Tyllylän Kustaa istui vielä yhtä tyynenä, vaikka,
melkoista punakampana, mutta ei uskaltanut kiirehtiä hevostansa, vaikka
hänellä olikin siihen hyvä halu. Tobias Pullisella sitä vastoin sekä
oli halua että uskallusta sitä tyydyttääkin. Hän nyki ohjaksilla, ärjyi
kovasti ja piti siten Jaloansa sellaisessa vauhdissa, että, kuin
ainoastaan viimeinen puoli virstaa oli jäljellä, Vilpas vielä oli pari
hevosen pituutta jäljempänä. Kukapa tietää, miten tämä kilpailu olisi
päättynytkään, jos hänen vastustajansa olisi ottanut hiukan vähemmän
juoksevaa painolastia. Kuten nyt oli, alkoivat juomatavarat vaikuttaa
Tyllylän Kustaasen. Hän ärjäsi kerran Vilppaalle, ja hepo syöksyi
muutamia sekunteja melkoista tulisemmalla vauhdilla eteen päin. Ajaja
näki jo voiton häilyvän lähellä, kiirehti vielä orittansa ja -- se oli
liiaksi. Se hypähti neliseen, ja paha nelistäminen se olikin, sekunti
toisensa perästä kului hukkaan, niin että sen loistava vauhti
viimeisten parin sadan sylen matkalla ei enää voinut tehdä mitään
muutosta. Jalo pääsi matkan päähän ensimmäisenä juuri kaksi sekuntia
ennen kilpaveikkoansa, ja katsojat tervehtivät sitä pauhuisella
riemulla.

Mutta Tobias Pullinen pyyhki hikeä otsastaan ja päätti tavalla tai
toisella saada haltuunsa Vilppaan, sillä hän käsitti, että korkeintaan
yhdessä vuodessa oli Vainikan orit ehdottomasti kehittyvä etevämmäksi
Jaloa.

Mielten kiihko laimeni nyt nähtävästi, varsinkin kuin pohjatuuli alkoi
yhä pahemmin näpistellä ja pudistaa lumihiutuvia pilvettyneeltä
taivaalta. Palkintotuomarit ottivat vähä väliä lämmikettä ylhäällä
lavallansa ja kääriytyivät väristen yhä paremmin kukin varainsa mukaan
supi-, saukon-, näädän- tai bisami-turkkeihin. Osa ajajista sitä paitsi
luopui ihan viime hetkenä, niin että kilpa-ajot loppuivat paljon
lyhemmässä ajassa, kuin alussa oli luultu.

Pullinen ja Ivan Ivanovitsh palasivat yhdessä kaupunkiin ja tekivät
sotajuonen. Ivan oli saava Jalon 650 ruplasta, jos hän niin huokeasta
kuin mahdollista, enintään 300 ruplasta osti ja Pulliselle luovutti
Vilppaan. Molempain kauppaystäväin tuli myöhemmin iltasella saapua
Imatran ravintolaan; nyt oli Tobias kutsuttu johtokunnan päivällisille
seurahuoneelle.

Pullisen kunnianhimoa ja turhamaisuutta tyydytti tuo, että sai
vertaisena istua herrain pöydässä, mutta mikään huvi se tosiaan ei
ollut. Syömään veitsellä ja kahvelilla, jopa kahvelilla yksinäänkin
ruokaa, jota olisi paras ollut syödä lusikalla, siihen hän kyllä olisi
sentään taipunut, mutta häntä kainostutti, että ei ollut muiden
vertainen siinä vaikeassa taidossa. Istua vakavan penkin sijasta
horjuvalla Wienin-tuolilla, joka uhkasi joka hetki pudottaa lattiaan,
syödä kuusi seitsemän ruokalajia, jotka eivät oikeastaan maistuneet
ollenkaan ruualta ja juoda monta lajia joutavaa viiniä, heikompaa kuin
kalja, toista toisensa perästä ja lyhyessä ajassa, eikä, kuten
talonpojilla on pidoissaan tapana, aina parin tunnin päästä kutakin, se
tosiaan ei ollut hauskaa. Sitä paitsi häntä vaivasi tuo enemmän tai
vähemmän teeskennelty veljellinen ja vertainen puhetapa, jota
herrasmiehet seurustellessaan alempisäätyisten henkilöiden kanssa
tavallisesti käyttävät. Tobiaalla oli tarkka silmä huomaamaan; hän näki
kaikki ja oli itsekseen äkeissään tuosta pintapuolisesta
veljellisyydestä. Viimein vielä yksi asia teki seurustelun
herrasmiesten kanssa hänelle vaikeaksi ja vastenmieliseksi. Hän oli
omissa asioissaan, maa- ja hevoskaupassa sekä maanviljelyksessä,
taitava mies. Niistä asioista hän puhui hyvästi ja perinpohjaisesti;
mutta hän ei osannut herrain tavalla ilman mitään vaikeuksia vaihtaa
lakkaamatta puheen ainetta, keskustella jostakin asiasta, heti
seuraavana silmänräpäyksenä laskea leikkiä toisesta, muutella puhetavan
luonnetta eikä äkisti löytää vastausta tai sen tapaista mitä
kirjavimpiin kysymyksiin. Hänen järkensä oli kyllä valpas ja terävä,
mutta tottumusta sitä käyttämään hänellä ei ollut. Siitä hänelle tuli
tunne, että häntä ehkä katsottiin tyhmäksi, tietämättömäksi ja
taitamattomaksi. Kuitenkin oli, kuten sanottu, hänen turhamaisuutensa
tyydytetty, mutta kuin hänen maljansa oli juotu, puhevalta julistettu
vapaaksi ja eräs johtokunnan jäsen neljännen ruoka- ja viinilajin
jälkeen fanfarin sijasta hirnui ja muka leikillisillä sanoilla esitti
naisten maljan, katosi Tobias täältä Imatran ravintolaan.

Tobias astui ravintolan petollisia puurappusia ylös toiseen kertaan ja
saapui pieneen, ahtaasen huoneesen, joka oli sekä anniskeluhuoneena
että etehisenä. Hän tervehti isäntää kättä pudistellen, sillä hän oli
täällä kuin kotonaan, ja kysyi Bitshokia; hevoskauppias ei ollut vielä
tullut. Ravintosali oli jotenkin pitkä, mutta matala nurkkahuone.
Kilpa-ajon johdosta oli sinne kokoutunut koko joukko miehiä, jotka
haamujen tavalla liikkuivat huonosta tupakasta ja vielä huonommasta
väkiviinasta löyhkävässä ilmassa. Tobias astua heilutteli sisään ja
tarkasteli häliseviä vieraita. Etimpänä ikkunan vieressä tapasi hän
miehensä, Karl Napoleon Jurvelinin, joka poltellen ja tuolilla kiikkuen
istui väkevän rommitotin ääressä. Pöydän laitaa vasten makasi toinen
mies. Tobias ei kuitenkaan voinut makaajasta nähdä muuta kuin
vanukkeisen, pellavatukkaisen pään, joka lepäsi kymmenen
kirjoitusmusteisen sormen päällä. Makaajankin edessä oli pöydällä suuri
lasi höyryävää rommitotia.

"No viimeinkin saa nähdä Tervolan isäntää, palkinnon saajaa, voittajaa
Tobias Pullista", sanoi Karl Napoleon Jurvelin mielistellen ja
silmillään tirkistellen. "Juommekos yhdessä jonkun lasin -- kuules,
kyyppäri, tuo lasi -- suuri -- jotakin väkevää -- rommitotia, eikö niin
-- entä tupakkaa -- onko Pullisella tupakkaa; ehkä sikareja. Kuten
näette, poltan minä piippua." Ja Jurvelin pisti piippuun, maistoi
lasistansa, imeskeli puolipitkää luu- ja sahviaani-vartista piippuansa
ja tirkisteli kumppaniaan viekastelevasti ja ystävällisesti.

"Kiitoksia kysymästä, kyllä toti ja tupakka tarpeen ovat, mutta, herra
tuomari, mitenkähän meidän juttumme luistavat?" sanoi Tobias, käyden
pöydän viereen hajasäärin tuolille istumaan, kädet selkänojan varaan.
"Se juttu kalavedestä meidän provastimme, sen kirotun Brandtin kanssa
tulee nyt takaisin kihlakunnan-oikeuteen. Sitä toista juttua rajasta
olemme jatkaneet senaattiin, vaikka te niin varmaan luulitte sen
päättyvän meidän eduksemme hovioikeudessa."

Tämä niin sanottu tuomari, entinen keräjäkirjuri, sittemmin
lääninkanslisti ja nimismies, erotettu kaikenlaisten kujeiden tähden,
ja nyt viinaviskaali, punastui vähän; hän huomasi Tobiaan kuulustelleen
asioitansa muilta "tuomareilta", ehkäpä oikealtakin tuomarilta, ja hän
alkoi pehmoisella ja mielistelevällä, mutta sentään arvokkaalla
puhetulvalla torjua vaaraa ihan alussa. Taputtaen Tobiasta leveälle
polvelle ja voimakkaille olkapäille sanoi hän:

"Voi, hyvä isäntä, nyt te olette ihan eksyksissä, joku lienee teitä
petellyt. No, juokaahan, juokaa pohjaan asti, ketä te nyt olette
tavanneet?"

"Syöteriä itseään."

"Häntäkö!" sanoi Jurvelin tirkistellen ja nauraen lyhyesti ja
mahtavasti, "no, se juuri onkin oikea mies tähän asiaan, hän kyllä
maalaa asiat teille niin mustiksi kuin mahdollista, hänhän se on koko
ajan neuvonut hyvää ystäväänsä, papin asiamiestä, mikä sen nimi nyt
onkaan, sen pienen tuomarin, jolla on kultasankaiset silmälasit? No,
samapa se nyt on. Ne kaksi oikein sopivat yhteen."

Tobiasta ei ollut niin helppo pettää. Jos pellavapää ei olisi alkanut
liikkua eikä johtaa puhetta toisaalle, niin olisi Karl Napoleon
Jurvelin luultavasti jo nyt saanut tehdä loppusuorituksen. Pellavapää
oli tällä välin herännyt, horjuen noussut kapeiden, sisään painuneiden
olkapäiden varaan, ja katseli kalpeilla, uneliailla silmillä, joita
osaksi vielä peittivät raskaat, punaiset silmäluomet, joka olikin ainoa
puna hänen olutkeiton karvaisissa kasvoissaan.

Jurvelin, käyttäen tilaisuutta hyväkseen, esitti ystävänsä,
sanomalehden toimittajan, maisteri Valkosen. "Te puhuitte Brandtista,
kuulin minä", sanoi Valkonen, nyykäyttäen päätään ja kursailematta.
"Katsokaas, tämän paikan tukisti hän minulta paljaaksi -- katsokaa." Ja
Valkonen käänsi syrjään pellavapivoansa ja näytti ohaukseltaan
kymmenpennisen suuruista paljasta paikkaa. "Rahjus, sanoi hän vain ja
niin jauhoi juuri tuosta ja otti koko tukun hiuksia ja siitä asti ne on
poissa. Se oli perhanan väkevä mies. Minä en osannut kristinuskoani, en
tiennyt, miten pitkä ja leveä Noakin arkki oli."

"Niin, se Brandt", pisti väliin Jurvelin ja alkoi tehdä hänen
ansioluetteloansa.

"Emmeköhän kirjoita häntä mustaan kirjaan", sanoi uutisten urkkija,
entinen ylioppilas, sillä siksi tosiaankin supistui sanomalehden
toimittaja ja maisteri. Hän otti käsille pienen muistikirjan ja
kirjoitti talteen minkä mitäkin, käytettäväksi joskus Tervolan
kirjeesen.

"No, mihinkä te isäntä nyt aiotte kilpa-ajoihin, Hämeenlinnaan, arvaan
minä", sanoi Jurvelin.

"Eipäs", vastasi Tobias, jolle rommi, kuumuus ja jutut jo alkoivat
nousta päähän. "Minä lähden kotiin, pistäytymään postillani luona --
niin totisesti, kotiin minä lähden -- piru on siellä merrassa. Minä
sain kirjeen eukoltani, oikean epistolan. Brandt ei ole päästänyt
poikaani ripille tänä vuonna. Poika on raivoissaan ja tahtoo lähteä
kotoa rajan toiselle puolen, ja katsokaa, mitä hän kirjoittaa." Ja
Tobias löi likaisen, monin tavoin taitellun kirjeen pöytään. "Hän menee
venäjän uskoon, äitinsä uskoon."

"Kas sitä pahusta. Luopua isäinsä uskosta. No, te kaiketi pidätte hänet
kurissa, toivon minä. Kyllä minä pudistelen hänestä ne ajatukset --
kyllä minä hänet opetan. Jospa hän vielä -- Ja se Brandt sitte, se se
vasta on Herran palvelija, se on kaikki hänen syynsä."

Päästäkseen onnettomain juttujen selityksistä kiihotteli Jurvelin
Pullista Brandtilla ja rommitotilla, ja ennen kuin Tobias nousi pois
pöydästä, oli viinaviskaalilla kädessään ylimääräisenä hyvikkeenä
viisikolmatta markkaa.

Pullinen oli hyvin varovainen juomingeissa, vaan tällä kertaa hän
Jurvelinin yllytyksestä oli ottanut lasin liiaksi. Vaan kuin viimein
Bitshokin sorvansilmät loistivat tupakan savun lävitse salin toisesta
päästä ja venäläinen alkoi puhella hevoskaupoista, selvisi Tobias
kerrassaan, ja kuin nämä hevosmiehet viimein erosivat, oli Tobias
tehnyt hyvän kaupan. Jalo oli myöty, mutta tulevaisuudesta kajasteli
uusia voittoja, sillä Vilpas oli hänen.

       *       *       *       *       *

Seuraavana päivänä sanoi Tobias jäähyväset Bitshokille, Tyllylän
Kustaalle, Karl Napoleon Jurvelinille ja varsinkin Jalolle, sovitteli
Leenalle ostamansa kahvit reenpohjaan, valjasti Vilppaan ja läksi
viimeinkin ajamaan kotia kohti. Oli jo pimeä, kuin hän ajoi omaan
pihaansa. Ei ketään ollut ottamassa isäntää vastaan, ei koiraa eikä
renkiä. Hän sen tähden itse riisui Vilppaan, vei sen talliin ja meni
tupaan. Sekin oli pimeä, ainoastaan hiillos liedessä levitti epävarmaa
valoa suureen tupaan.

"Mitähän täällä lienee tapahtunut, koska koko talo on kuin kuollut",
mutisi Pullinen itsekseen, sytytti piippunsa ja lämmitteli käsiään.

Viimein tuli vanha Viskari. "No, kas isäntä, no sepä nyt, emme me vielä
tänään odottaneet teitä."

"Sen kyllä näen. Mitä tämä on, missä on Leena ja missä kaikki ihmiset?
Tässä minä olen jo odotellut hyvän hetken."

"Reijosessa, naapurissamme on koko kylä koolla, naiset ja lapset. Vanha
Reijonen ja hänen vaimonsa ovat kuolemaisillaan."

"Kuolemaisillaan, mitä sinä sanot, mitä on tapahtunut?"

"He ovat rokossa."

"No, eivätkö he ole rokotetut."

"Mitä rokotetut!" ja vanhus nauroi ylenkatseellisesti; "tietysti ne on
rokotetut, mutta mitä se auttaa, kun sallimus kerran on määrännyt, että
heidän pitää kuolla rokkoon, ja sen tähden he kuolevat rokkoon, ei
siinä auta mikään rokotus eikä tohtoritkaan."

Nyt kuului kovaa töminää ja puhetta porstuasta, tupaan astui Leena ja
muu kotiväki.

Lamppu sytytettiin, tervehdittiin toisiansa, Tobias kertoi kilpa-ajon
päätöksen, Leena ja nuori Tobias hyvin harmissaan kertoivat, mitenkä
provasti, haettuna vanhan Reijosen kuolinvuoteelle, juuri äsken oli
ankarimmasti ajanut pois kaikki, jotka olivat kokoutuneet ripitystä ja
ehtoollisen jakoa katsomaan, ja sen tähden vain, että muka tauti oli
tarttuvainen. Mitä kullakin oli lähinnä mieltä painamassa, ei ollenkaan
puhuttu. Vasta sitte, kuin illallinen oli syöty ja isäntäväki joutui
omaan huoneesensa, puheltiin siitä asiasta. Ja Leena se saattoi
tahtonsa hyväksytyksi. Nuori Matti Reijonen oli ehkä jo huomenna saava
haltuunsa isänsä tilan ja epäilemättä hankkiva vaimon niin pian kuin
mahdollista, ja Anni olisi juuri sopiva vaimo hänelle. Se olisi
kaikissa tapauksissa paras myöskin Tobiaalle, joka näytti mieltyneen
tyttöön; hän toki voi saada ihan toisenlaisen morsiamen, tuoda kotiin
kylän rikkaimman perinnöttären, tytön, joka oli yhtä rikas kuin
kelvollinenkin, ja Leena kyllä tiesi, että tytön puolelta ei ollut
mitään estettä. Tobias nyt kävellä turjotti uhkamielisenä, nolona ja
alakuloisena kodissa, hänen pitäisi päästä jonnekin muuanne unhottamaan
rippikoulussa tapahtunutta häpeää ja... Leena oli suunninnut kaikki
selväksi, niin että vanhan Tobiaan väitteet, joita ei ollutkaan monta
eikä nekään pitäviä, raukesivat kerrassaan, ja niin päätettiin, että
pojan piti jo huomenna lähteä joksikin ajaksi palvelukseen etäisen
sukulaisen ja vanhan tutun luo, joka oli kestkievarina jossakin
Pietarin puolisessa rajapitäjässä, sitäkin mieluisemmin sinne, koska
Tervolan kyläläisten oli käytävä kyydissä juuri siellä.

Seuraavana päivänä lähetettiin Tobias ulos maailmaan sanallakaan
mainitsematta tuon pikaisen matkan syytä, jonka sentään tiesivät
kaikki, joihin se lähimmin koski. Kuin hän sanoi jäähyväset äidilleen,
Annille, vanhalle Viskarille ja jo istui reessä, sanoi hänen isänsä
kovaan: "hoida hevosta, sanon minä sinulle, ja pidä hyvä käytös," ja
lisäsi sitte hiljempaan: "jos menet Venäjän papin luo, niin piru sinut
perii." Katkeralla mielellä läksi Tobias ajamaan ja viimeksi näki Annin
itkuiset kasvot. Hän oli liian nuori, tunteakseen tässä elämänsä
käänteessä kyllästystä, hän toivoi vielä siksi paljon, että muutos
olisi tuntunut edes raskaaltakaan, mutta hän tunsi sydämmensä
syvyydessä, että suuri vääryys oli tehty hänelle. Se oli ensimmäinen
hallayö, kuin nyt kylmi ja kärvensi hänen sielunsa runsasta orasta.



VI.


Vammeljoki on pieni mitätön puro, mutta juuri ennen pääsöänsä mereen
paisuu se leveäksi ja syväksi ja voimakkaasti murtautuu harjanteen
poikki, joka on Äyräpäänseljän viimeisiä jyrkkiä ja korkeita haaroja.
Vammeljoki tekee täällä pitkän, virtapaikalta syvän lahden, joka on
väärän sarven muotoinen. Suun kummallakin puolella on korkeilla
rannoilla kauniita huviloita raittiin ja runsaan vihreyden keskellä.
Kuin Vammelsuusta -- se on lahden nimi joen suun paikoilla --
matkustetaan kaakkoon päin pitkin hyvästi hoidettua vierutietä, on
kuljettava kymmenen tai kahdentoista virstan matka pitkin meren rantaa
viiden sadan tai enintään parin tuhannen askeleen päässä siitä. Tällä
rannikolla on pietarilaisten suosittu huvilakaupunki ja kylpypaikka
Terijoki, parin virstan päässä saman nimisestä asemasta. Meren ja
maantien välinen maa on jaettu pikku palstoihin. Niiden omistajilla on
siellä huvila toisensa vieressä, joista enimmät ovat rakennetut siihen
omituiseen puumalliin, jota sanotaan venäläiseksi, vaan joka on
suureksi osaksi saanut koristeitansa muun muassa suomalaisten kansain
ompelus- ja kangaskaavoista. Siellä on hakaristi, kaksoisristi,
nelikulma ja tähti, eli lyhyesti sanoen kaikki ne muodot, jotka
ennen muinoin pronssikaudella ja sitä ennen ovat olleet enimpäin
kansakuntain yhteisenä koristusaarteena. Toisellakin puolen tiestä on
huviloita, mutta toistaiseksi ei niin paljo eikä yhtä komeita kuin
uutisrakennukset merenrannalla. Sillä kaikki nämä huvilat ovat
uutisrakennuksia. Kymmenen vuotta sitte kasvoi rantavehnä
häiritsemättömän rehevänä hiekassa meren rannalla ja suikertelevat
variksenvarvut menestyivät hyvin mäntyjen keskellä. Urosteyrit pitivät
ritaritaistelujansa pienillä aukeilla, joita metsänhakkuu oli tehnyt,
ja oratuomien ja sanajalkojen välissä pyyteli tarhakäärme sisiliskoja
ja hiiriä. Nyt siellä kyllä on satakin komeaa huvilaa ynnä kasino eli
ravintola. Onpa sinne syntynyt pieni kesäteaatterikin tekemään
paikkakuntaa viehättävämmäksi. Mutta Terijoen suurin viehätys ja
kauneus on meri ja merenranta, tämä komea ranta ilman mitään kallioita
ja saaria, joka hienohiekkaisena ja loivana ulottuu Suomenlahdelle päin
ja muutaman sadan sylen leveydeltä seuraa merenpintaa ainoastaan
muutaman kyynärän syvyydessä, kunnes se äkkijyrkästi painuu
Suomenlahden pohjaa kohti. Se on siis oikea uimaranta, sellainen kuin
Ostendessa ja Trouvillessa. Näköala rantaäyräältä on viehättävä.
Etelästä päin näkyy tornirikas Kronstadt kuin varjokuva opaalin
karvaista taivasta vasten, ja sen takaa hieno savun karvainen juomu: se
on Inkerinmaa. Pohjoiseen päin tekee jyrkkä hietaranta viehättävän
kaaren nientä kohti, jossa Vammelsuun tullipaikka on yksinään äärimpänä
ulkona kuin kalalokki kuohuissa. Lännessä meri, ei koskaan
yhdennäköinen, aina uusimuotoinen, milloin välkkyvän kirkas kuin
juokseva metalli, milloin aaltojen ja kuohun vallassa.

Siinä on lavein näköala, kuin missään on Suomen manterelta. Saaria ja
luotoja tapaamatta voi tästä purjehtia Nargön ja Vironmaan välitse ihan
suoraa suuntaa Itägötinmaan rikkaalle rannalle.

Nyt oli ranta autiona, huvilat tyhjinä, ikkunat ja ovet lukittuina.
Villiviini kuistien ympärillä oli kääritty oljilla ja niinimatoilla;
kaprifolium makasi havujen ja lumen peitossa, nähden unta kesätuulista
ja linnun laulusta, auringon valosta ja helteisistä heinäkuun päivistä.
Ruusupensaat seisoivat okaisina, varret yhteen sidottuina. Mutta kuin
kesä tulee ja Pietarin kaunis maailma levittelee suurten humisevain
honkain alla riikinkukon-purstoansa harsopuvussa, kevyessä kuin
hämähäkin verkko, karttuunissa, kirjavassa kuin meissen-poslini,
suojana japanilaisia päivänvarjoja, suuria kuin jättiläistulpaanit,
omituisia Trouvillen hattuja, sekä kuka missäkin tallipojan puvussa
kuin hieno-ihoisia, mustasilmäisiä naisia ja hoikkia, kaunisvartaloisia
nuoria miehiä kävelee huolellisesti puhdistetuilla käytävillä ja
harvaruohoisilla nurmikoilla; silloin antaa viiniköynnös varjoa,
kaprifolium suloisinta tuoksuansa ja ruusupensas koreilee kauneimmassa
kukoistuksessaan. Mutta siihen oli vielä pitkä aika, sillä nyt oli
vasta aikainen kevät, niin aikainen, että vielä ei ollut kuulunut
leivoakaan.

Vielä oli meri jäässä, kuin nuori Tobias Pullinen tuli tänne hevosineen
isänsä vanhalta ystävältä etsimään työtä. Ja työtä täällä oli
enimmäkseen talvet päästään, sillä useampia kuin yksi huvila kasvoi
lumeen meren rannalle tai maantien varrelle. Siellä oli aina kelpo
miehelle ja kestävälle hevoselle rahan ansiota puun, kiven tai muiden
rakennustarpeiden vedossa. Se huvilan (eli datshan, kuten niitä sillä
paikkakunnalla sanotaan) rakennus, jossa Tobias sai työtä, oli lähellä
Vammelsuuta, korkealla mäellä, josta oli laaja näköala meren jäälle.
Työmiesten joukossa oli kirvesmies, joka sanoi itseään Adamiksi, ja
sitä paitsi hänellä oli korea nimi Pihlhjerta, niin että hän varmaankin
oli jonkin vanhan aatelissuvun[2] jälkeläinen. Hän oli luonteeltaan
kummallinen, umpimielinen, jollaisia ei monta tavata näillä seuduin.
Hän oli enimmäkseen ääneti, ei oikeastaan sen tähden, että se olisi
ollut hänen luonteensa mukaista, vaan koska hänen koko sielunsa oli
kiintynyt yhteen ainoaan asiaan: uskonnon mietiskelemiseen. Huomaava
tarkastaja saattoi nähdä hänen usein työssäkin ajattelevan ihan toisia
asioita, kuin hänen kätensä tekivät. Hän enimmäkseen mietiskeli
vaikeimpia uskonnollisia asioita, ja jos joku alkoi puhetta mistään
sille alalle kuuluvasta kysymyksestä, silloin Adam Pihlhjerta puhui,
puhui niin, että lihava kestkievari, jonka talossa hän asui, hänen
vesitautinen vaimonsa ja heidän pyöreä, punakka tyttärensä Kaisu,
joilla kaikilla oli tavattoman sukkela kieli, ihan peloissaan
pakenivat. Adam oli paljon kuljeksinut maailmassa; Pietarissa hän oli
kuullut metodisteja, Ruotsin Pohjanmaalla laestadilaisia, Vaasassa ja
Lohtajalla hihhuleja. Kaikilla näillä lahkoilla, jotka koskettelemalla
ihmisen tuntoa tärisyttävät koko hermostoa, saadakseen aikaan
herätystä, on suunnaton valta yksinkertaisten luonteiden yli.
Adamiinkin olivat nämä opit vaikuttaneet ihan sydämmen pohjaan asti.
Heräys oli eräässä rukouskokouksessa tullut hänelle sellaisella hengen
voimalla, että hän oli mielenliikutuksen kiihkossa huutanut veljille:
minä näen Jumalan pyhyydessänsä. Vaahto oli juossut häneltä suusta, ja
tunnottomana oli hänet kannettu pois huoneesta. Sittemmin hän oli ollut
vanhimpain hihhulien luona opissa, tutkinut Laestadiuksen postillaa ja
raamatusta varsinkin vanhan testamentin profeettoja ja ilmestyskirjaa.
Hänellä kun luonnostaan oli terävä järki, vilkas mielikuvitus ja
tunteellisuus, niin hän tuota pikaa oli ylennyt etevimmäksi sen lahkon
saarnamiehistä. Veljien lähettiläänä ja apostolina oli hän kulkenut
pitämässä rukouskokouksia, antanut anteeksi syntejä ja kätten päälle
panemisella vuodattanut pyhän hengen moneen sataan innokkaasen
uudesti-syntyneesen.

Adam oli suurikasvuinen, vahvaruumiinen mies ja pinnalta
karkeatekoinen, mutta sisältä ihan toista lajia. Hänellä oli sukkela
ymmärrys ja kekseliäs kieli, paljo raamatun taitoa sekä kykyä käyttää
ajatusvoimaansa johtopäätöksiin yhtä viisaasti kuin kuudennentoista
vuosisadan skolastikot. Väitellessä uskosta, sen olemuksesta,
herätyksestä, vanhurskauttamisesta ja muista sellaisista asioista pani
hän usein varmimmatkin papit ahtaalle. Hän oli peljättävä vastustaja,
oikea perustusten järkyttelijä, mutta verraten mitätön, milloin hänen
tuli tyynesti vaikuttaa hengen palveluksessa, kehoittaa, rohkaista,
virvoittaa ja lohduttaa; sillä hänen sielunsa oli niin täynnä mietteitä
uskosta, oikeasta uskosta ja uskon oikeasta olemuksesta, että siihen
tuskin jäi mitään tilaa rakkaudelle.

Tämän apostolin kanssa sai Tobias yhdessä asua renkituvan vieressä
pienessä huoneessa, joka oli täynnä metsästys- ja kalastuskaluja,
verkkoja ja rysiä, sampanjapullon kaltaisia kapeita ja tiheitä
nahkiaismertoja sekä linnustuskuvia. Siinä oli telkkäin, kuikkain,
koskeloiden, metsähanhien, lokkien, allien, heinäsorsien ja kaikkein
merilintujen kuvia, monta kappaletta kutakin seinillä, orsilla, uunin
reunuksella ja ikkunanlaudoilla. Niitä vourattiin kesät päästänsä
pietarilaisille huvilinnustajille.

Tottunut tutkimaan sydämmiä, tarkastamaan ihmisten puheita ja niistä
tekemään johtopäätöksiänsä heidän sisällisestä sielun elämästään,
käsitti Adam Pihlhjerta heti, että hänen nuori kumppaninsa Tobias
Pullinen ei suinkaan ollut säännöllisessä mielen tilassa. Eräänä iltana
hihhuli katsoi sopivaksi tehdä rynnäkköä muutamilla raamatun lauseilla:
"katso, nyt on otollinen aika, nyt on autuuden päivä"; "kolkuttakaa,
niin teille avataan" j.n.e.

Mutta häntä kohtasi vastustus, niin kiivas, että Adam vähäksi ajaksi
ihan ällistyi. Monivuotiset kärsimykset ja orjuus ikeen alla,
kirkkoherra Brandtin vääryys, Anni, jonka hän katsoi ainiaaksi
kadottaneensa, mustasukkaisuus, aiottu meno Venäjän uskoon, kaikki nyt
kokoutui Tobiaan ja sanan välille, jota kohtaan nuorukaisessa paloi
oikea viha.

Adam hymyili itsekseen tyytyväisesti. Sellaisen raivokkaan vastustuksen
syynä täytyi olla syvä sydämmen suru. Sellaisia hehkuvia ja tulisia
luonteita kuin Tobias ei ollut vaikea koota Herran viinamäkeen.
Kylmäin, hiljaisten luonteiden oli vaikein löytää ahdasta porttia, joka
vie elämään. Hän antoi Tobiaan olla rauhassa pari päivää, mutta alkoi
rynnäkön toisesta kohdasta, josta oli huomannut Tobiaan syttyvän kuin
sähkökipinästä, ja se kohta oli valtionkirkon papit.

Kuin Adam ryhtyi siihen asiaan ja luki kaikki kammottavat sanat, kuin
profeetat olivat lausuneet Baalin papeista, ja niitä nyt sovitti Herran
viattomiin palvelijoihin, silloin Tobiasta värisytti; Adamin puheen
kammottava hehku ja raamatun mahtavat sanat pakottivat hänet
äänettömäksi, sillä hän tunsi, että tämän miehen kanssa ei käynyt
leikitellä, ja huomaamattansa hän alkoi kartella häntä.

Talvi oli vähitellen kulunut, päivät oli tulleet pitemmiksi, ihanat
auringonlaskut hehkuvain punapilvien taa ja purpuraliekkejä ylös
keskitaivaalle asti, se kaikki ennusti kevään tuloa. Talvi oli ollut
vähäluminen. Huhtikuun aurinko oli sulattanut pois senkin vähän. Jää
oli hauras ja vanhuudesta heikko, rannoilta täynnä suuria, mustia
reikiä. Varikset olivat nyt enää ainoat, kuin uskalsivat mennä jäälle
kalastelemaan avannoista. Etempänä kuohuivat jo vapaina aallot
korkeaksi kasautunutta ajojääreunaa vasten, joka välkkyi auringon
paisteessa niin, että silmiin koski sitä katsella. Siellä täällä
suojapaikoissa, joihin aurinko paahtoi kuumimmasti, olivat katinnauris,
nokkoset, kevätsipulit ja muutamat muut kylmää pelkäämättömät kasvit
uskaltaneet pistäytyä esiin.

Adam oli joka ilta ja joka pyhä, välistä arkipäivinäkin saarnannut ja
puhunut milloin missäkin, milloin työmiehille salvoksella, milloin
kalastajille rantakylässä, milloin rautatien-väestölle asemalla. Yksin
lihavalle, puhlakalle kestkievarillekin ja hänen vesitautiselle
vaimollensa oli hän esittänyt uskonoppiansa. Vaimo, joka jo oli ehtinyt
elämän siimesrinteelle, oli liiallisesta kahvinjuonnista ja muusta
hyväin päiväin pidosta heikko, niin että häntä kuljeteltiin tuvassa
yksinkertaisessa pyörätuolissa. Lihava tytärnahjus Kaisu, joka näytti
kerran tulevan äitinsä vertaiseksi äsken mainitussa kohdassa, ei
myöskään päässyt kuulematta hänen puheitansa. Vaan Adamin sanat alussa
olivat kuin kivistöön kylvetyt. Näytti ihan siltä, kuin tämä
vastahakoinen suku ei ollenkaan olisi kyennyt ottamaan vastaan hänen
kylvöänsä. Myöhemmin kevättalvella, varsinkin sitte, kuin hän oli
asemamiehien joukosta saanut hartaan liittolaisen, Ivar Lehtisen, oli
kuitenkin aina joku tuntenut Herran sanan voimaa. Mutta suurta
kokousta, jota hän innokkaimmin toivoi ja joka hänelle olisi ollut
erittäin tärkeä, hän ei ollut saanut aikaan. Hän ei ollut voinut tehdä
suurta rynnäkköä, ei isoa hengellistä valloitusta. Nämä kaupustelevat
maanviljelijät olivat nähneet minkä mitäkin ja liikkuneet kuka
missäkin, niin että heistä ei ollut niin helppo saada selkoa kuin
yksinkertaisemmasta ja luonnollisemmasta sisämaan kansasta.

Oli lauantai-ilta. Työväki oli kokoutunut kestkievariin, sillä sen
isäntä oli jonkinlainen asiamies. Hän oli suostunut maksamaan
päiväpalkat työväelle, ja puolen tunnin päästä oli se maksu tapahtuva.
Paitsi työväkeä oli sinne kokoutunut joukko muitakin, sillä ilta oli
kaunis ja kestkievaritalo kyläläisten kokouspaikka kävelyillä joutavina
iltoina. Oli sinne tullut paljo vaimoväkeäkin, toivoen saavansa jo
kauan luvattua tilapäistä tanssia. Kestkievarin suuressa tuvassa istui
nyt kuitenkin vain viisi kuusi henkilöä. Etimpänä ikkunan edessä istui
vesitautinen pyörätuolissaan, jota vastoin Adam seisoi uunin edessä,
tirkistellen tuleen ja tuon tuostakin sivellen tuuheaa, pörhöistä
tukkaansa niskasta ylös päin. Kestkievari järjesteli pöydällä
kopeekoita, ruplia ja joitakuita sekaan eksyneitä markkoja yhtä
korkeihin kasoihin ja samalla lörpötellen minkä mitäkin joutavaa. Muuta
ääntä ei kuulunut tuvassa. Uunituli ja ilta-aurinko taistelivat
vallasta suuressa huoneessa, ja nähtävästi oli tuli pian voittava,
sillä ilta-auringon valo väheni, mutta tulen hehku kasvoi kasvamistaan.

Kestkievarin yhä ladellessa ajatuksettomia, mitään tarkoittamattomia
sanoja tuli lihava ja rehevä Kaisu, kantaen pienessä kupissa äsken
siivilöityä maitoa. Hän meni uunin luo, jossa Adam seisoi, ja pani
maitokupin uunin alle komeroon. Kotoinen tarhakäärme oli taas alkanut
kesäelämäänsä. Se oli jo viikon päivät joka ilta madellut esiin
tavallisesta reiästään uunin alta ja oli epäilemättä tuleva tänäkin
iltana. Toiset eivät tuota huomanneet miksikään, mutta Adam, joka
käärmettä katsoi perkeleen, maailman ja meidän oman lihamme kuvaksi,
lohikäärmeeksi, kiusaajaksi paratiisin yrttitarhassa, hän, joka oli
raamatusta oppinut koko semiläiskansan kiihkeällä vihalla vainoomaan
tuota ihan viatonta ja hyödyllistä eläintä, kiihtyi kovin, että voitiin
kärsiä sellaista petoa, vieläpä elättääkin sitä.

Kestkievari hymyili mahtavasti ja alkoi uutta lorua käärmeistä ja
tarhakäärmeistä.

"Niin, kussakin maassa on omat tapansa; eikö teidän pitäjässänne ole
tarhakäärmeitä? Me uskomme käärmeen tuovan onnea taloon. Ettekö te,
Adam Pihlhjerta, ole kuullut puhuttavan käärmeiden kuninkaasta ja
valtakunnasta? Vai ette!

"No, olkaa nyt hiljaa pari minuuttia, niin saatte kuulla sen tarinan,
ja jos olette oikein hiljaa, niin saatte nähdä käärmeen itsensäkin;
kyllä se tulee, aurinko on jo laskeutunut.

"Niin, nähkääs, siellä käärmeiden valtakunnassa asuu käärmeiden
kuningas.[3] Hänellä on päässä jalokivistä säteilevä kultakruunu. Jos
uudenkuun aikaan mennään ulos koiran kanssa, jolla on ruskeat pilkut
silmäin päällä, niin välistä se näyttäytyy. Käärmekuningas on
onnettomuuksien, kipujen ja kuolemantautien valtias. Kuin hän syksyllä
kutsuu kokoon suomuksiset alammaisensa ja jokukaan niistä jää
tulematta, niin hän ottaa selon, onko sitä pahoin kohdeltu siinä
talossa, jossa se on asunut, ja jos niin on, lähettää hän tauteja ja
onnettomuutta siihen taloon. Sen tähden, kun käärme on kerran tullut
meille, syötämme me häntä hyvin, varsinkin rieskamaidolla, jota joka
ilta pannaan sen reiän luo. Kahdeksantoista vuotta on meidän
kotikäärmeemme juuri auringon lasketessa, jos vain on hiljaista, tullut
tuosta reiästä. Kahdeksantoista vuotta on minulla ollut onnea ja
menestystä ja -- mutta kas, tuossahan tuo onkin meidän pikku
kotikäärmeemme. Terve tuloa, terve tuloa käärmehinen, kotitonttu ja
onnen tuoja." -- Ihan oikein, kestkievarin hiljaa puhellessa ja
kaikkein hiljaa kuunnellessa hänen taikauskoista tarinaansa, hänen
pitkiä lauseitaan, monia sanojaan ja laveita toistelujaan oli
tarhakäärme tullut esiin kolostaan. Pieni pää, kuun muotoiset pilkut
silmäin takana, liikkui edes takaisin ikään kuin tähystellen. Käärme
matoi hitaasti ja rapisten, sillä nyt oli sillä ensimmäinen nahan
vaihdosaika; nahka oli jo repaleina vatsapuolelta. Se asettui kiemuraan
ja siten nosti noin kolmannen osan pääpuoltansa ylös ja taivutti sen
maitokupin laidan ylitse. Kaksihaarainen kieli liikkui koko ajan kuin
kellon heiluri taikka haparoivan hyönteiset tuntosarvet. Käärme painoi
osan päästänsä maitoon ja alkoi imeä sitä. Adam, joka seisoi ihan uunin
vieressä ja oli hyvin liikutettuna kuunnellut kestkievarin kertomusta
ja nyt inhokseen nähnyt tuon matelevaisen, polkasi yht'äkkiä kenkänsä
kannan käärmeen reikään, sieppasi nopeasti kuin leimaus peljästynyttä
ja sihisevää petoa niskasta ja kiroten sinkautti sen palavaan tuleen.

Julmissa tuskissa väännähti elukka pari kertaa, sitte oli kaikki
lopussa, ainoastaan musta, haikuava juomu hehkuvilla hiilillä osoitti
paikkaa, jossa yksi elämä oli tuskiinsa sulanut.

Vihan puna nousi kestkievarin lihavalle, kiiltävälle otsalle. Hän
yritti juuri niin pontevasti, kuin saattoi, ojentamaan onnensa merkin
tuhoajaa, kuin Adam kovalla äänellä huusi hänelle: "Sinä, Belialin
poika! Herran Jumalasi olet sinä unhottanut; mutta kuten Baalin papit
palvelet sinä huoneessasi käärmettä, sitä vanhaa perkelettä, jonka
vaimon siemen on rikki polkeva. Kuinka sanoo Herra: 'Ei sinun pidä
tekemän sinulles kuvaa eikä minkään muotoa, niitten, kuin ylhäällä
taivaassa ovat, eli niitten, jotka alhaalla ovat maan päällä, eikä
niitten, jotka vesissä maan alla ovat. Ei sinun pidä kumartaman eikä
myös palveleman niitä; sillä minä Herra, sinun Jumalas, olen kiivas
Jumala.' 'Katso, minä annan tulla pahuuden sinun päälles, ja otan sinun
sukukuntas pois, ja teen sinun huonees niin kuin Jerobeaminkin huoneen
ja niin kuin Besan, Ahian pojan huoneen sen vihoittamisen tähden, kuin
sinä vihoittanut olet. Ja minä lähetän sinulle rangaistuksen ja sinun
palvelijais ja sinun kansas päälle, ja minä lyön sitä ruttotaudilla,
että sen täytyy hukkua maan päältä.'"

Nämä hirvittävät sanat, noukitut kirous- ja uhkausrikkaista Israelin
kansan historiakertomuksista, vaikuttivat yhtä hyvin nyt kuin
muinoinkin.

Kestkievari oli vaiti; hänen lihava ihonsa muuttui talin karvaiseksi.
Hänen vesitautinen vaimonsa katsoa tuijotti peljästyksissään
lainsaarnaajaan. Mutta lihava Kaisu, jonka veltot hermot olivat
upoksissa kalpean lihan sisässä, parahti säikäyksestä ja painui
hysteerisen itkun voimasta penkille uunin viereen. Toisia se itku vielä
enemmän säikytti ja vavisten sanoivat muutamat: "Adam on oikeassa, Adam
on oikeassa."

Hyväksyminen innostutti hihhulia. Hän sivalsi kädellään pörhöistä
tukkaansa niskasta ylös päin, astui keskelle lattiaa, ummisti silmänsä
puoleksi ja sinkautteli tottuneella kielellä Herran rangaistuksia kuin
tulisia nuolia syntistä kansaa vastaan. Kova puhe ja parahdus
houkutteli sisään nekin naiset ja työmiehet, jotka olivat seisoneet
ulkona.

"Mitä varten te tulitte tänne?" jatkoi hän. "Te olette tulleet
tanssimaan ja elämään haureudessa, juomaan tuota perkeleen polttavaa
juomaa, joka nyt kutittaa teidän kitaanne ja kurkkuanne, mutta joka
viimeisenä päivänä polttaa teitä kuin tuliset käärmeet korvessa, kuin
helvetin kuumin hehku. Te tulette tänne palvelemaan Babelin Beliä, sitä
suurta porttoa, kumartamaan käärmeitä ja kaikkea kuin matelee synnin
liassa ja loassa. Mutta mitä olette löytäneet täällä? Jumalan
palvelijan, Herran profeetan olette löytäneet niin, kuin Ahab muinoin
kerran löysi Jumalan-miehen Eliaan. Sillä Jumalasta minun puheeni on;
hänen sanaansa minä perustun. En minä puhu itsestäni, vaan Herra on
käskenyt. Eikö sanota Psaltarissa (116:10): niinä uskon, sen tähden
minä puhun; ja eikö Herra itse sanonut: menkää ulos kaikkeen maailmaan
ja saarnatkaa minun evankeliumiani! Ja kuinka sanoo apostoli (Room.
10:8): Se sana on juuri sinun tykönäs, nimittäin sinun suussas ja
sydämmessäs; tämä on se sana uskosta, jota me saarnaamme. Kelle antoi
Jesus pyhän Hengen? Antoiko hän sen leviitoille, antoiko hän sen
kirjanoppineille? Ei, ja tuhat kertaa ei, vaan hän antoi sen meille
uskovaisille, meille, jotka tunnustamme häntä. Meillä on pyhä Henki,
minulla, sinulla, teillä kaikilla, jos te vain uskotte. Ei hän sitä
antanut farisealaisille, ei kirjanoppineille, noille ylpeille
virkapapeille, joita Helsinki nyt, kuten muinoin Jerusalem, sulloo
meille. Ne ovat palkkapaimenia, valkeiksi siveltyjä hautoja, ne ovat
sammakoita, jotka tulevat suuren lohikäärmeen suusta, uskottomia
paimenia, jotka näyttävät sitä tietä, joka vie kadotukseen, he ovat
astioita, täynnä saastaisuutta, mutta ulkoa kiiltävät ja kirkkaat. Ja
niin kuin minä viskasin käärmeen tuleen, niin Herran käsi heidät
viimeisenä päivänä heittää ijankaikkiseen pätsiin, ja siellä he
sulamistaan yhä sulavat eivätkä kuitenkaan kuole, sillä heidän vaivansa
elävät ijankaikkisesta ijankaikkiseen. Sinne hän lähettää teidätkin, te
kaikki uskottomat, jotka ette tunnusta, mitä minä nyt opetan."

Hänen äänensä jyrinä hiljeni ja pyhä kiivaus lauhtui. Hän pyyhki hikeä,
jota mielenliikutus oli nostanut hänen kasvoilleen, ja sanoi
lempeämmällä äänellä: "Niinpä tunnustakaa nyt syntinne, ripittäkää
itsenne ja tulkaa minun tyköni; minä, joka olen armoitettu ja täytetty
pyhällä Hengellä, annan teille anteeksi teidän syntinne. Mutta älkää
langetko polvillenne, sillä se on pakanain ja publikaanien tapa.
Seisokaa suorana ja kovalla äänellä tunnustakaa syntinne minulle,
Herran valitulle!"

Nyt eräs ratavartia, Adamin innokkaimpia oppilaita, astui profeetan
eteen ja ihmisjoukon sanomattomaksi hämmästykseksi lausui:

"Minä tunnustan syntini seurakunnan edessä. Herra, katso, palvelijasi
on rikkonut sinua vastaan. Kaksi vuotta sitte minä petollisesti anastin
tältä kestkievariltamme kahdeksan markkaa ja yhden ruplan. Kas, tässä
minä maksan ne sinulle takaisin."

Adam otti rahat, antoi ne kestkievarille, laski kätensä syntisen pään
päälle ja lausui:

"Mateus sanoo 9:nen luvun 6:ssa värsyssä: Teidän pitää tietämän ihmisen
pojalla olevan valta maan päällä synnit anteeksi antaa. Minä olen
ihmisen poika, isästä siinnyt ja vaimosta syntynyt, ja minä todistan,
että sinun syntisi ovat anteeksi annetut; ja katso, koska sinä olet
uskossa omistanut syntein anteeksi antamisen, vuodatan minä sinun
sieluusi pyhän Hengen; hän olkoon sinun kanssasi nyt ja aina.

"Tulkaa, tulkaa", jatkoi hän, "te eksyneet lampaat Israelin
sukukunnasta, tulkaa yhä useampia, sillä nyt on otollinen aika, katso,
nyt on autuuden päivä." Ja vesitautinen, jonka ei kukaan ollut moneen
vuoteen nähnyt liikahtavan tuolistansa omin voimin, sanoi nyyhkyttäen:
"minä tahtoisin tulla, mutta minun ruumiini on kuin pois kuihtunut."

Profeetta kääntyi häneen päin ja sanoi juhlallisen vakavasti: "nouse
ylös, tyttäreni, sinun uskos on tehnyt sinut terveeksi."

Ja sairas nousi varovasti paisuneiden jalkainsa varaan ja hoiperteli
väkijoukon kauhuksi lattialle.

"Ihme, katso ihmettä!" kuului ääniä, ja naiset panivat vavistuksissaan
kätensä ristiin. Adam astui ylevästi ja voittoisasti hänelle vastaan,
otti häntä kannattaen kainaloista ja sitte, kuin hän tunnusti myöneensä
miehensä tietämättä talon tavaroita ja laiminlyöneensä Jumalan sanaa,
antoi hänelle anteeksi ja talutti hänet takaisin paikalleen.

"Ihme, ihmetyö! Eikö hän totisesti ole Herran profeetta!" Ja liikutus
levisi kuin taudin rutto läsnäolijoihin. Yhä ylemmäksi nousivat laineet
sairaissa omissatunnoissa ja kuohuvissa sieluissa. Siitä tuli kauhun
juhla. Ahdistus jo ammoin sitte tehdyistä synneistä nosti hien otsalle
ja tunnustuksen huulille, ja siellä tunnustettiin syntejä, joita
tuntikausi sitte ei kukaan olisi ilmaissut, vaikka olisi uhattu kiskoa
kieli suusta. Synnit, jotka äsken näyttivät niin mitättömiltä, niin
ihan joutavilta, kaikki ne nyt nousivat ylös ajan pimeydestä ja
tomustuneen unhotuksen peitosta. Jokainen muisti nyt pelolla,
joka melkein näytti mielipuolisuudelta, noita syntejä, jotka ennen
olivat olleet keveät kuin untuvat voikukan siemenkoterossa, kuin
hiirenherneet lasten helminauhassa. Nyt, nyt olivat ne tästä hirveästä
kuritussaarnasta kasvaneet suuriksi, raskaiksi kivenmöhkäleiksi, jotka
painoivat ja rasittivat syntisen sielua. Ja runsaasti vuodattaen
katkeria kyyneleitä täytyi heidän tunnustaa ja saada syntiselle
sydämmelleen helpotusta anteeksiantamisen voimasta. Sill'aikaa kuin
muutamat itkien polvillansa vääntelivät käsiään, kiiruhti jo toisia
Adamin luo, joka liekitsevänä uskoninnosta sekä valtansa ja asemansa
tuntevana valtaavan levollisesti jakeli anteeksi antamisen suloista
palsamia murheellisille sieluille ja sairaille omilletunnoille. Ei
kukaan olisi tänä hetkenä voinut olla tunnustamatta tämän lahjakkaan
hengen arvokasta vakavuutta eikä hänen katseensa voimaa, joka kukisti
kaikki.

"Herran rauha olkoon teidän kanssanne! Autuas se ihminen, jolle Herra
ei lue hänen pahoja tekojansa, jonka hengessä ei mitään vilppiä ole.
Herran ääni käy voimassa. Hänen äänensä särkee Libanonin sedripuut ja
hyppyyttää niitä kuin vasikkaa sekä Libanonin ja Sirionin niin kuin
nuorta yksisarvista.

"Ja sinä, ylpeä Tobias!" Hän kääntyi, täynnä pyhää kiivautta, häneen
päin, osoitti häntä ja sanoi: "älä paaduta sydäntäsi tänään, vaan
muista, että helvetin koura on tarttunut sinuun ja kuoleman paula
pudonnut sinun päällesi!"

Tobiaan kasvot sävähtivät kalpeiksi kuin haamun, hän horjahti ja kaatui
kuin salaman lyömänä maahan, ryömi vavisten hihhulin luo ja sanoi
kuiskaamalla:

"Totisesti, minä olen suurin kaikista syntisistä; minä olen pettänyt
herran Sebaotin." Ja nyt hän kertoi, minkä vääryyden hän oli kärsinyt
kirkkoherra Brandtilta, että hän oli aikonut luopua lapsuutensa
uskonnosta, että ainoastaan isän uhkaus oli pidättänyt häntä siitä, ja
nyt -- Siinä keskeyttivät häntä nyyhkytykset, niin hillittömät, että
hänen oli mahdoton puhua enää sanaakaan. Kaikki mitä hän oli kärsinyt
ja rikkonut näinä viikkoina, kaikki, mitä hän oli kadottanut, lapsuuden
usko, äiti, Anni, kaikki tuli nyt yht'äkkiä hänen päällensä. Kaikkea
näkemään aukesivat kerrassaan hänen silmänsä.

Adam seisoi hetkisen hämmästyksissään, siinä oli tunnustus, jollaista
hän ei vielä koskaan ollut saanut keltään armon etsijältä. Hän vähään
aikaan ei tiennyt itsekään, mitenkä käsittäisi Tobiasta, mitenkä
antaisi hänelle anteeksi. Hetkisen hän oli epätietoinen, mutta hän
huomasi, miten kaikki ihmiset hehkuvin katsein tähystelivät hänen
kasvojansa; jos hän nyt oli neuvoton, niin heti meni hukkaan kaikki,
mitä hän oli voittanut taivaalle.

"Nouse ylös, poikani", sanoi hän hitaasti; "sinä olet lähempänä
vapahdustasi, kuin itse luuletkaan. Sillä autuas on se, joka ei vaella
jumalattomain neuvossa, eikä seiso syntisten tiellä, eikä istu, kussa
pilkkaajat istuvat. Siitä nyt näet, mitä ne ovat nuo valtionkirkon
papit? Susia lammasvaatteissa he ovat. He antavat kiviä leivän sijasta.
Sinä olet eronnut nyt heistä kaikista. Tule nyt Herrasi laumaan; me
yksin olemme oikeat uskovaiset. Täällä kuohuu Herran armon lähde. Sinun
syntisi annetaan sinulle anteeksi."

Ja ihastuksissaan, onnellisena nyt jo kuukausia kestäneiden
hengellisten tuskain jälkeen syleili nuorukainen Adamia.

"Autuus, autuus, armo ja vapahdus!" kuului ihmisjoukosta. Riemuiten
uskon kiivaudesta ja palavuudesta huutelivat he halleluja! ja hosianna!
jota paitsi kuului lyhyitä, kimakoita, hysteerisiä älähdyksiä ja
huokauksia sekä noita hih! ja hu! joista tämä lahko on saanut nimensä.
Huutaen Sebaot, Sebaot, ylkä tulee! alkoivat he veisata virttä, jossa
miesten passo-ääni jymisi kuin meren kohina, keskenkasvuisten poikain
terävät äänet kuin kalalokin kirkuna tuulella ja naisten kimakat
sopraanot kuin rantaraukan valitus. Monilla lirityksillä ja
hidastuksilla nousivat pyhät sanat ylös kohti kevätyön vaaleaa
taivasta:

    Jumala ompi turvamme
    Ja apu tuskissamme,
    Siis hänehen me luotamme
    Eläissä, kuollessamme;
    Maa, meri, ilma pauhatkoot,
    Maan alle vuoret vaipukoot,
    Ei peljätä se meitä.

    Maan perustukset tärisee,
    Kun Herran ääni kaikuu,
    Kuninkaat, vallat värisee,
    Päämiehet maahan vaipuu;
    Mutt' meill' on Herra Jumala,
    Kuin vartioitsee laumaansa,
    Päältämme vaarat torjuu.

Tuntikausi toisensa perästä kului rukoillessa, veisatessa ja sanaa
selittäessä. Myöhään sytytettiin viimeinkin kynttilät ja pyhiä
lupauksia otettiin ja annettiin. Moni oli ainoastaan peljästynyt, mutta
moni myöskin lämminnyt. Moni juomari palasi kotiinsa, mielessä luja
päätös lakata juomasta. Moni, joka oli luullut itseään valkoiseksi ja
puhtaaksi, näki, että hänessä olikin syntiä ja viheliäisyyttä, ja
monivuotiset vihat ja riidat sovittiin käden lyönnillä ja rauhan
suuteloilla. Onnellisina, tyytyväisinä ja paremmin varustettuina synnin
kiusauksia ja perkeleen viettelyksiä vastaan läksivät veljet ja sisaret
pois kukin kotiinsa. Yö levitti hämäräänsä ja uni vuodatti rauhaa
näihin sydämmiin, jotka äsken vapisivat Herran vitsan alla.

Hihhulisaarnaaja mennessään levolle sanoi iloisena ja tyytyväisenä:
"pyhä Henki on tehnyt tänään suuria ihmeitä."



VII.


Pari viikkoa oli kulunut siitä merkillisestä kääntymyspäivästä; Adam
Pihlhjerta oli ahkerasti käyttänyt tätä aikaa herätyssaarnain ja
rukousten pitoon sekä veisuusen. Laestadiuksen postillasta oli hän
lukenut voimakkaimmat kappaleet. Vähitellen oli hän alkanut
kuulijoillensa istutella hihhulien opin uskonkappaleita ja ilokseen
huomannut heidän yhä enemmän vakaantuvan opissa. Tosin oli sellaisiakin
pilkkaajia, joihin mitkään vakuutukset eivät pystyneet, mutta kuin enin
osa sentään oli Adamin uskolaisia, niin hän ei pitänyt lukua heistä.
Päin vastoin oli se toiselta kannalta katsoen helpompikin hänelle. Hän
saattoi nyt oikein persoonallisesti kääntyä muutamien harvain puoleen,
oikein maalata heidän syntinsä ja kauhistuttaa uskovaisia. Tobias oli
melkein hurjan haaveksivasti kiintynyt tämän lahkon oppiin. Hänellä kun
oli kevyt mieli, niin jotenkin vähä voi hänet herättää ja vetää
mukaansa, ja se usein auttoi hänet pahimpain vaikeuksien yli. Tosin
pienetkin ikävyydet samasta syystä tekivät hänelle elämän
tukalammaksi, kuin olisi ollut tarpeen. Nyt kuitenkin pitkän
levottomuus-, kärsimys-ja ahdistusajan jälkeen Adamin sanat olivat
saattaneet hänet sellaiseen tilaan, että elämä hymyili hänelle,
levottomuus oli karkoitettu ja rauha asui taas hänen sielussansa. Sen
sopusoinnun tunnossa kirjoitti hän äidilleen kirjeen, pyytäen, kuten
Adam oli neuvonut yleisin sanoin, hartaasti anteeksi, luvaten parantua
sekä kuvaten mielensä muutoksen ja uskonsa ja luvaten kohta palata
kotiin. Hän tahtoi ainoastaan saada loppuun työnsä, jonka oli alkanut,
kuulla Adamin saarnoja ja selityksiä ja sitte kevätpuoleen palata. Hän
pyysi myöskin kertomaan terveisiä isälle.

Yksi, johon hengen voima ei vähääkään koskenut, oli lihava kestkievari.
Hänen hitaassa sielussaan ei ollut mitään pohjaa, johon sana olisi
voinut sattua, ei ollut mahdollinen karvaimmillakaan sanoilla,
järkevimmilläkään syillä herättää häntä, lyödä kipunoita hänen
sielustansa. Se oli samaa kuin lyödä puuvillaan tai untuviin, ei siitä
ollut mitään hyötyä, siinä ei näkynyt edes lyönnin merkkejäkään. Hän ei
ruvennut edes vastustamaankaan tätä liikettä ennen, kuin kuukauden
lopulla, kuin hän suureksi peljästyksekseen huomasi oluen ja viinan
menekin melkoisesti vähenneen. Ei kukaan tahtonut juoda hänen
houkuttelevia tavaroitansa, kaikkein vähimmin, kuin profeetta itse asui
hänen tykönänsä. Se oli toki liikaa. Nyt hän vähitellen kuohutti
mielensä suutuksiin. Se viha kohtasi ensin vesitautista vaimoa ja
Kaisua, jotka molemmat olivat sydämmestään ja sielustaan suostuneet
Adamin oppiin. Kaksikymmenvuotisen rauhallisen elämän jälkeen alkoivat
nyt vanhoilla päivillä avioriidat. Vaimo puolusti Adamin korkeaa
lähetystä ihmetyöllä, jonka Hän oli tehnyt, kuin antoi hänelle voimaa
käydä.

"Älä lörpöttele", tiuskasi kestkievari, "kyllä sinä voit astua, kuin
vain viitsit; mutta sinä et viitsi; älä hulluttelekaan ihmeistä."

Kuitenkaan ei hänellä ollut ryhtiä eikä voimaa estää rukous-,
veisuu- ja ripityskokousten pitoa kolmekin kertaa viikossa hänen
tuvassaan. Adamilla kun oli suuri kyky hallita ja vallita, niin hän
olisi tuota pikaa ottanut koko isännyyden häneltä, jos hän ei olisi
Kaisun ja vesitautisen tähden ja Tobiaan hartaasta pyynnöstä viimein
päättänyt muuttaa pois kestkievaritalosta kalastajan mökkiin joen
suuhun.

Muutamien päiväin kuluttua siitä, kuin Tobias muutti pois
kestkievarista, tuli mies anniskelutupaan, joka oli suuri huone,
sievistetty helakan sinisillä seinäpapereilla ja koristettu muutamilla
Iljinin kivipainon tuotteilla sekä asetuksilla ja hintaluetteloilla.
Tämän kaiken päälle olivat kärpäset, savu ja ruuan katku levittäneet
keltaharmaata ja siten hiukan himmentäneet muuten kirkasta väriä. Mies
kävi hyvin varmasti ja arvonsa tuntevasti istumaan paraasen paikkaan ja
esitti itseään isännälle Viipurin läänin kuvernöörin määräyksellä.
Juodessaan väkevää rommitotiansa aukoi hän ja silitti kiiltäväksi
kulunutta polveaan vasten erään paperin, katsoa tirkisteli ja luki
hyvin arvokkaasti näin:

    "Sitten kuin nimismies ... piirissä Viipurin lääniä on Kuvernöörin
    virastolle ilmoittanut, että niin suuri joukko irtainta väkeä,
    veijareita y.m. on kokoutunut ... aseman seuduille, että hänen on
    mahdoton yksinään yllä pitää järjestystä siinä laajan piirinsä
    osassa, Kuvernöörin virasto täten määrää entisen lääninkanslistin
    Karl Napoleon Jurvelinin auttamaan piirin vakinaista nimismiestä
    pitämään yllä järjestystä varsinkin siinä sanotun piirin osassa,
    joka on huvilanomistajille palstoitettu, ja saa Karl Napoleon
    Jurvelin" j.n.e., j.n.e.

Karl Napoleon Jurvelin nuolasi ohuita huuliansa, tirkisteli, kuten
hänellä oli tapana, imi voimakkaasti piippuaan, käänsi kokoon
määräyksensä ja katsoi mahtavasti kestkievariin; siitä katseesta voi
kuka hyvänsä nähdä "katsos minua, sellainen mies minä olen".

Kestkievari kumarsi ja moneen kertaan toistelluilla korusanoilla lausui
olevansa vakuutettu, että herra Karl Napoleon Jurvelin juuri oli sopiva
mies siihen hankalaan toimeen ja että hän saattaisi koko kunnan
kiitollisuuden velkaan, jos hän voisi toimittaa, paitsi muita, erään
Adam Pihlhjertan, irtolaisen ja veijarin, kiinni vahingoittamasta
ihmisiä.

"No, sille me kyllä opetamme, mistä David olutta osti", sanoi Jurvelin
päättäväisesti, heilautti polvensa ristiin toisen päälle ja koetti
näyttää uhkaavalta ja arvokkaalta. "Vai on hän niin häijy. Pohjalainen!
niinkö? tappelee ja pauhaa, vai onko hän uusmaalainen, itsepintainen ja
kiukkuinen, vai ehkä Kuopiosta, juoppo ja kavala!"

Kestkievari tuskin ehti vastata, kuin kyytimies äkisti syöksyi sisään,
huutaen: "isäntä, isäntä sauna palaa, tulkaa kaikin mokomin ulos!"

"No, ijankaikkinen isä, sauna, voi minua onnetonta, sauna, minun uusi
saunani!"

"Ei uusi, vaan vanha."

"No mutta, sinä kirottu, sano sitte heti, vanha sauna; palakoon se, ei
se minuun koske. Mutta kuulepas, kuka on tehnyt tulta siihen
harakanpesään? eihän siellä ole kukaan kylpenyt kuukausiin."

"Adam, se saarnaaja, hänhän se aina kylpee yksinään."

"Kas niin, joko se taas on hän vehkeilemässä. Piru vieköön sen
vitsauksen; mutta miksi hän ei kylve yhdessä kuten muut ihmiset. Siinä
nyt kuulette, herra nimismies."

"Kylpee yksinään, kylpee yksinään, nyt ei ole oikein asiat", mutisi
Jurvelin.

Nimismies ja kestkievari riensivät tulipalon paikalle. Sauna oli pieni
rakennus, jo ihan hajoamassa, katto tuohista ja risuista, joita
alhaalla tukemassa oli räystäslauta. Harjalla riu'ut ulottuivat yksi
tai kaksi jalkaa ylemmäksi kattoa, joten se näytti kyhmyselkäiseltä
eläimeltä, jolla oli harja pystyssä. Mustaa savua tulla tuprueli
porstuasta, liekit jo pyrkivät ylös ja koettivat nuoleskella
kattotuohia. Koko joukko ihmisiä oli saapunut katsomaan paloa, mutta
ryhtymättä vielä mihinkään tulen sammutustoimeen. Koko sauna oli ihan
rappiolla, joten siitä ei ollut mitään vahinkoa, jos se paloikin.
Nimismies kuitenkin ajatteli toisin. "Pian toimittakaa vettä!" huusi
hän, "tuuli puhaltelee kylään päin, ja jos se kiihtyy, niin tulee tästä
kokkoa enempikin." Hitaasti lähdettiin vettä noutamaan, saatiin
muutamia kiuluja ja korvoja, ja nuoremmat miehet alkoivat laimeasti
sotia tulta vastaan.

"Mutta missä on Adam?" kysyi kestkievari.

"Hän on saunassa."

"No hänpä on lämmittänyt itselleen saunan kuumaksi", sanoi kestkievari
vastahakoisesti. "Adam, missä sinä olet? tule pois, Adam!"

Adam pisti päätänsä ulos ikkunasta ja näytti hyvin peljästyneeltä.
"Porstua on tulessa, minun vaatteeni ovat jo palaneet ja ikkuna on
liian pieni, minä en mahdu ulos; paras on minun olla täällä, missä
olen", mutisi hän vielä hitaasti ja veti päänsä pois. Tobias juoksi
heti esiin, siepattuaan jostakin käsillä olevan kirveen, rikkoi ikkunan
kehyksen ja, savun tuprutessa yhä mustemmin sekä kipunain lennellessä
kuin ilotulituksesta taivasta kohti, paukutteli pihtipieliä, jotka, jo
vanhat ja hauraat, helposti murtuivat ja putosivat rymähtäen sisään.
"Tule nyt ulos, Adam!" huusi hän. Liekki leimusi jo katolla, mutta ei
mitään Adamia näkynyt. Tobias ja kaksi rohkeinta nuorta miestä ryömi
ikkunasta sisään, ja heti nostettiin voimaton, puoleksi tukehtunut Adam
ulos; mutta tuskin saatiin Adamin leveä, alaston ruumis lasketuksi
maahan, kuin ihmetyksen ja peljästyksen huuto sai jokaisen unhottamaan
tulipalon ja katselemaan alastonta, puoli kuollutta miestä. Hänen
leveässä, vahvalihaksisessa seljassaan oli veripunalla kirjoitettuina,
että hän oli tehnyt jonkin häpeällisen rikoksen. Selkä oli kirjavanaan
punaisia ja sinipunaisia naarmuja ja arpia haavoista, joita piiskarin
raipat olivat siihen piirrelleet. Nyt, kuin kuumuus oli vetänyt enemmän
verta ihoon, näytti melkein siltä, kuin vanhat haavat olisivat jälleen
auenneet ja tiukkuneet verta.

"Ahaa, poikaseni!" sanoi Jurvelin tyytyväisesti, "niinkö sinun asiasi
ovatkin; no, nyt minä kyllä näen, minkä tähden mies kylpee yksinään
ihan kuin herroiksi. Mutta toimittakaa nyt pian vettä!"

Mitään veden tuontia ei siitä tullut, sillä nyt oli katto jo tulen
vallassa, ja levitellen sysimustia savupilviä käpristyivät tuohet
torvelle, rätisten kuin rasva tulessa, ja mahtavat tulikielet nousivat
kohti taivasta. Kaikki peräytyivät etemmäksi ja Adam Pihlhjerta heräsi
täyteen tajuunsa. Yksi silmäys vain, yksi katsaus Tobiaasen, joka
seisoi vieressä, kasvot välinpitämättöminä, jopa halveksivankin
näköisinä, niin Adamille selvisi kaikki ja hän käsitti, että kaikki nyt
oli hukassa. "Miksi ette antaneet minun kuolla ja palaa? se olisi ollut
paljon parempi", mutisi Adam.

"Mitä hän sanoo?" tiedusti v.t. nimismies. "Kas niin, toimittakaa
miehelle vaatteita, niin saamme hänet sinne, jonne hän kuuluukin." Adam
istui nurmikolla, kädet silmäin edessä. Kaksi polttavaa kyyneltä
vierähti alas hänen punaisilta, paisuneilta poskiltansa, hänen
ohauksensa sykkivät kuin vasaroilla kalkutellen, ja korvansa suhisivat,
kuin ennen sinä hirmuisena päivänä, jolloin piiskarin raipat turmelivat
hänen ruumiinsa. Liekin leimutessa kohti taivasta ja rätisten
heitellessä kipunoita astui Adam, muutamia lainavaatteita yllään,
nimismiehen ja eräiden pahimpain vihamiestensä saattamana rantaan päin
pukeutumaan asunnossansa, kalastajan majassa.

Jo oli ilta ja kyläläiset palasivat töistään. Jokainen sai nähdä Adamin
hänen horjuen astuessaan joen suuta kohti jäljessä koko joukko
uteliaita. Hänen häpeänsä oli tietty kaikille, yksin lapsetkin
osoittelivat häntä. Lehmät, jotka märehtien seisoivat tarhoissaan,
käänsivät hitaasti päitään ja pitkään katsoivat pahantekijää. Kanat,
jotka jo olivat kokoutuneet yöksi porraspuille, kuuntelivat tämän
surullisen jonon kulkua ohitse, karitsat ja lampaat hymähtivät
peloissaan pakoon makuultansa tien varrelta ja koirat, jotka eivät
kärsi mitään tavatonta, haukkuivat raivoisasti. Siinä astui Adam
toivottomuudesta ja kalvavasta surusta raskain askelin, mutta enimmän
hän kuitenkin suri rakkaan opetuslapsensa kovaa ja halveksivaa
käytöstä. Adamin ja hänen vartiainsa siten astuessa yhä edelleen levisi
tuli leviämistään. Nyt vasta alkoivat talonpojat ajatella tulen
sammuttamista ja kiiruhtivat huimaa vauhtia palopaikalle, niin että
kuin Adam viimein saapui asunnollensa, oli häntä saattamassa ainoastaan
v.t. nimismies yksinään. Nimismiehelle, joka ei tuntenut Adamia, oli
perin vastenmielinen tämä olo kahdenkesken tuon toivottomuuteen
saatetun pahantekijän kanssa, jonka paksut, vahvat käsivarret ja
rintalihakset osoittivat hänellä olevan karhun voiman. Tuskaisella
mielellä katsahti hän omiin heikkoihin käsivarsiinsa, jotka eivät
olleet koskaan pidelleet muita aseita kuin myrkkyistä kynää. Päästyä
kalastajan majalle sanoi nimismies sen tähden ihan siivosti ja
säveästi: "minä menen sisään ja annan sinulle vaatteesi tänne ulos."
Hän näet viisaasti arvikoitsi, että alaston mies ei voisi paeta eikä
tällä tavalla myöskään tuvasta ottaa hyökkäysaseita. Mutta Adam oli
murtunut, isku oli sattunut liian kovasti, hänen ylpeytensä oli
kukistunut ja sydämmensä haavoittunut; häntä nimismiehen ei tarvinnut
peljätä. Hän ääneti puki yllensä välttämättömimmät vaatteet, jotka Karl
Napoleon Jurvelin heitti hänelle ulos puoli avoimesta ovesta, ja
seurasi vartiaansa takaisin läpi kylän. Kuin he nyt astuivat
kestkievarin ohitse, seisoi lihava isäntä tyttärensä Kaisun kanssa
pihalla, repi pitkää ohutta tukkaansa, itki, kiroili ja rukoili. Hänen
kattonsa harjalla oli leikittelemässä sinipunaisia tulia, ne
hypiskelivät yli päreiden ja lautain kuin varpuset, tarttuivat kiinni
milloin mihinkin loistaviin pikku pisteihin, jotka kasvoivat nopeasti
punaisiksi, suhiseviksi liekeiksi. Ilman palokaluja, ilman vettä ei
siinä voitu mitään tehdä. Kuin kestkievari huomasi Adamin ja
nimismiehen, leimahti hänen vihansakin ilmi tuleen; raivosta kalpeana
juoksi hän hihhulin luo, pui nyrkkiä hänen silmäinsä edessä ja huusi
kovemmin kuin liekkien kohina ja rätinä: "Kirottu, kirottu sinä
valeprofeetta, sinä hylkiö, Siperian asukas. Katso, mitä olet tehnyt.
Sinä tapoit minun kotikäärmeeni, minun kotitonttuni." Ja nyyhkyttäen
vaipui hän maahan, mutisten: "minun onneni, minun onneni on ainiaaksi
hävinnyt, nyt kostaa käärmekuningas."

Ja samassa ikään kuin vahvistaakseen hänen sanojansa tuli Tobias ynnä
pari muuta miestä ulos palavasta tuvasta, kantaen raskasta taakkaa. Se
oli vesitautinen. Kauhistuen tulipalosta oli hän pudonnut tuolistaan
alas, ja kuin ihmisiä sitte tuli auttamaan häntä, makasi hän suorana
lattialla; hänen leukansa riippui velttona ja muoto oli tummansininen;
hän oli kuollut.

"No hyvä kestkievari, mitä te siinä loruatte käärmeistä, ei teidän pidä
huolia sellaisista taikatempuista", sanoi v.t. nimismies lohdutellen.
"Ja teidän vaimonne sitte, sitä tietähän meidän kaikkein pitää käydä;
jospa vain kaikki pääsisimme niin nopeasti tästä murheen laaksosta",
selitteli hän. Sairashan se vaimonne kuitenkin oli jo monta vuotta,
niin että paras olikin, että Herra korjasi hänet. Mutta mitenkä,
tottahan kaikki on palovakuutettu?"

"Vakuutettu! Minulla oli kaikki vakuutettuna kymmenen vuotta; sitte
tuli tuo Belialin mies, ja mitä luulette hänen sanoneen? Synti on
vakuuttaa, sanoi hän, uskovaiset vakuuttavat Jumalan tykönä. Tulee
ottaa vastaan niin onni kuin onnettomuuskin, Herra suojelee omiansa.
Niin, hiisi tietköön, mitä kaikkea hän sanoi. Ja minä taivuin vaimoni
tahtoon, ja nyt, niin nyt on Herra..." Sanoja puuttui sukkelapuheiselta
mieheltä ehkä nyt ensi kerran elämässään. Adam kuunteli synkkänä hänen
puhettansa ja astui hitaasti ja vaiti eteen päin. Samassa hypähti
kestkievari ylös, sieppasi suuren kiven maasta ja kiroten heitti
profeettaa, jolle se sattuikin selkään. Mutta Adam kuiskasi hiljaa:
"Herra, anna heille anteeksi."

Kymmenen minuutin kuluttua istui hän jo vankeudessansa.

Miten oli kaikki muuttunut niin lyhyessä ajassa! Vielä tuntikausi sitte
astuskeli hän vapaana ja toimi Jumalan valittuna miehenä, suosittuna ja
kunnioitettuna näiden ihmisten keskellä, jotka kaksi tai kolme
kuukautta sitte eivät tienneet hänen nimeänsä, ja nyt -- vankeudessa.
Kuka oli syynä, missä oli vika? Eikö hän ollut vilpittömästi palvellut
Jumalaa, eikö hän ollut katunut rikoksiansa, rakastanut sanaa enemmän
kuin muut, puhunut parannuksesta ja uskosta, puhtaista tavoista ja
velvollisuuden täyttämisestä. Missä sitte oli syy, että Jumala nyt
vihastui häneen ja sysäsi hänet niin syvälle. Ja Adam kävi istumaan,
mietti ja ajatteli, lujasti päättäen saada selkoa niiden tapausten
syystä, kuin hän äsken oli kokenut. Hän muuttui nyt ankaraksi ja
lahjomattomaksi tuomariksi itseänsä kohtaan. Kaikki hänen omantuntonsa
väärä ja vilpillinen viisasteleminen saatettiin heti vaikenemaan. No
niin, nuoruutensa rikosta, pikastuksissa tehtyä murhaa taikka vain
murhaa, kuten tuomari sitä sanoi, hän oli katunut monta pitkää,
tuskallista vuotta. Sen tähden oli hän elänyt vankeudessa ja
millaisessa vankeudessa, varkaiden, kunniattomain konnain kanssa, joka
seura olisi voinut kokonaan turmella hänet. Kahdesti oli hän paennut
vankeudesta tuon jumalattoman seuran tähden. Kumpaisenkin kerran oli
hänet saatu kiinni, hän oli saanut raippoja, hän oli ainiaaksi
häväisty, hän ei voinut kuten muut näyttää ruumistansa toisille
ihmisille, sen hän oli tietänyt jo ennen ja nyt katkerasti kokenut.
Sitte hän oli anonut siirtoa Siperiaan ja tavannut siellä uskonveljiä,
joiden oppiin hän oli kiintynyt kauan pidätetyn sielun-elämän koko
voimalla. Eräänä soveliaana hetkenä oli hän karannut, vapaus, tuo
vapaus oli houkutellut häntä liian kovasti ja Jumalahan oli antanut
hänelle anteeksi, miksipä eivät ihmisetkin antaisi. No niin, olihan
kaikki siihen asti selvää; mutta mitenkä ihmiset antaisivat hänelle
anteeksi, hehän eivät tienneet hänen rikostansa eikä rangaistustansa,
hän ei ollut ilmaissut kumpaakaan. Kas, siinäpä se olikin kipeä kohta.
Tunnustakaa seurakunnalle, oli hän itse julistanut. Eikö varsin moni
ollut tunnustanut hirmuisia tekoja hänelle, mutta hän itse, hän oli
ollut vaiti. Nyt tuli rangaistus. Ja Adamin omatunto huusi kovasti ja
saarnasi hänelle: Mitä sinä olet tehnyt, sinä omatekoinen pappi, sinä
saastaisia aseita käyttänyt sotamies. Mitenkä nyt käypi kaikille niille
tunnustajille, jotka sinä olet kääntänyt oppiisi. Nyt he kaikki
luopuvat ja paatuvat yhä enemmän, ja tämä Tobias, sinun rakkain
opetuslapsesi, minkä vaikutuksen hänen nuori mielensä saa sinun
valheellisuudestasi, sinun ulkokultaisuudestasi. Sinä olet rakastanut
vapautta, valtaa sielujen ylitse enemmän kuin totuutta. Adam oli
sortunut, hänen voimakas sielunsa maahan lyöty kuin viljavainio ankaran
raesateen perästä, hänen hengellinen ylpeytensä oli kukistunut. Hän oli
seisonut ihmisjoukon keskellä kuin yksinäinen mänty kallion raossa. Nyt
tuli myrsky ja mänty murtui. Kuinka olikaan hän voinut olla niin sokea,
niin heikko ja niin yksinkertainen. Mitäpä siitä olisi ollut, mitä se
olisi vahingoittanut häntä, jos hän olisi uskovaisilleen tunnustanut
vikansa. Ei ainoakaan heistä olisi pettänyt häntä. Vaan hän ei ollut
uskaltanut, hän ei ollut tohtinut. Ja Adamissa syttyi sellainen inho
itseänsä vastaan, että hän hetkisen ajatteli itsemurhaa. Mutta vain
lyhyen hetken, sitte hän laskeutui polvilleen ja kilvoitteli kovan
kilvoituksen. Tuntikausia kuului hänen huokauksiaan ja valitustaan,
mutta kuin nuori päivä nousi punakkana ja ruusuisena ja katsahti hänen
vankeuteensa, silloin oli taistelu lopussa. Levollisesti kuin lapsi
laskeutui hän vuoteelleen, päättäen rohkeasti ja kärsivällisesti ottaa
vastaan kaikki, mitä Herra oli lähettävä hänelle. Hänen viimeiset
sanansa ennen nukkumista olivat: Siperiaan, takaisin Siperiaan, sen
rangaistuksen minä olen rehellisesti ansainnut.

       *       *       *       *       *

Kuin kestkievaritalo oli pohjaa myöten palanut ja tuli hyvästi
sammutettu, istui Karl Napoleon Jurvelin tilapäisessä asunnossa ja
kirjoitti kuumeen tapaisella kiireellä kaksi kirjettä, virkakirjeen ja
toisen yksityisemmän. Viimemainittu oli edellisen avain ja kuului näin:

    P. V. Etpä usko, miten onnellisena hetkenä minä saavuin tänne.
    Kuten tiedät, määrättiin minut, huolimatta vihamiesteni
    selkkauksista ja vehkeistä kuvernöörin virastossa tänne pitämään
    kurissa kaikkia niitä veijareja ja konnia, joita vanhalla herra
    nimismies M:llä ei ole aikaa eikä halua hoidella. Samana päivänä,
    kuin saavun kestkievariin juomaan tavallista iltatotiani
    (ohimennen sanoen, miten kelvotonta talonpoikaisrommia niillä
    täällä on, väkevää kuin hiisi, mutta paljon sokurin ja vähän veden
    kanssa käy sitä sentään juoda), niin minulla on onni nipistää
    kiinni eräs pahimpia veijareja, kuin koskaan on ollut liikkeellä.
    Täällä on hän ihan vanhan herra M:n nenän edessä liikkunut
    vapaasti kuukausia ja vehkeillyt aika lailla; ollut olevinaan
    pyhä, saarnannut ja pitänyt hyviä päiviä uskonveljiensä ja
    kestkievarin kustannuksella. Tietääksesi, millainen lintu hän on,
    panen tähän hänen ansioluettelonsa, jonka suurella vaivalla ja
    viekkaudella sain kiristetyksi hänestä esiin. Kotoisin Alavudelta,
    vaikka sanoen olevansa Pyhtäältä tai Virolahdelta, nimeltään
    Aleksander Ylistalo, nyt liikkunut Adam Pihlhjertan nimellä
    (mukama viisastelija), syytetty ja tuomittu murhasta
    kuokkavieras-tappelussa arvoisassa kotiseuduissaan, saanut
    raippoja karkaamisesta (monta kertaa), itse pyytänyt siirtoa
    Siperiaan, sieltä palaamassa karkulaana, mutta monen kujeen ja
    paljon tekopyhyyden jälkeen joutunut ystäväsi ja veljesi v.t.
    nimismiehen Karl Napoleon Jurvelinin kynsiin. Ensimmäisenä
    päivänä, kuin sanottu K.N.J. oli virkansa toimituksessa. No,
    mitäs arvelet? Jos siitä et voi keittää hyvää pääkirjoitusta tai
    romaania sanomalehteesi, niin olet ihan kelpaamaton kirjailijaksi.

    Sinä saatat juuri käyttää tilaisuutta hyväksesi ja kehua minun
    uutteruuttani tai kirjoittaa jotain muuta kaunista, niin siitä
    ehkä tulisi lahjapalkkio minulle ja totia viljalti sinulle. Se
    tekisi kelvottoman hyvää kaikille minun vihamiehilleni, jotka ovat
    vehkeilleet minua vastaan aina siitä takavarikko-jutusta asti.
    Ikään kuin ei yhdeksänkymmentä yhdeksän sadasta olisi tehnyt
    samoin kuin minä, myöskin itse ukko M.; mutta sen asian tiedät
    sinä yhtä hyvin pohjaa myöten kuin sinun totinen ja uskollinen
    ystäväsikin

    Karl Napoleon Jurvelin, v.t. nimismies.

    J. K. Jos kuulet jotain lääninkansliassa lausuttavan minun
    käytöksestäni, niin ilmoita se parilla rivillä minulle.

       *       *       *       *       *

Kevät oli kulunut edelleen. Meri oli sulana paitsi rannoista.
Metsistä ja maista alkoi hajuta voimain kuohuntaa, jotka nyt heräsivät
kesätyöhön. Muuttolinnut olivat tulleet suurin parvin, kuten niitä joka
vuosi lentää Itä-Suomen vanhan pääkaupungin ja sen läheisen saariston
ylitse pohjoista kohti. Tästä kautta kulkevat tuhannen tuhannet, jotka
Afrikasta pitkin Rhônen ja Rhenin laaksoja, Helgolannin ja Ruotsin
ylitse sekä pitkin Suomenlahden rantoja tulevat synnyinpaikoilleen,
Saimaan ja Päijänteen vesistöjen rannoille. Tästä kautta kulkevat
nekin, jotka Ayräpäänseljän poikki ja Laatokkaa pitkin pyrkivät
Vienanjoen varsille, Vienanmeren rannoille ja Novaja Semljan jäisille
harjuille. Tästä ne kulkevat laulaen ja viserrellen, kevättä ja kesää
siipien alla. Kurki tunnetaan kiilan muotoisista parvista, joutsen
vaihtelevista sävelistä ja metsähanhi siitä, että ne lentävät alempana
kuin muut, jota vastoin ylimpänä sinitaivasta vasten leivot liitelevät
pohjoista kohti.

Kuin luikko matkallansa laskeutuu illan suussa aalloille haurasten
jäälauttojen viereen ja kajuttelee soinnukkaita viuluääniään pitkin
meren pintaa, silloin hylkeet, soitannollisimmat kaikista
imettäväisistä, tulevat lähelle. Vihellellen ja laverrellen, ikään kuin
matkiakseen muhkean linnun ääntä, sukeltelevat ne lepäävän lintujoukon
lähellä ja hyvillään kuuntelevat niiden ihmeellisiä, samalla uhkaavia
ja sulavia ääniä.

"Nälkäinen kuin muuttolintu", on saaristossa puheenpartena, sillä
linnut pitkällä matkallaan syövät tuskin mitään ja näyttävät
lepäävänkin ainoastaan sen verran, kuin on ihan välttämätöntä. Ne
tulevat myöhään illalla ja lentävät taas pois heti auringon nousun
jälkeen.

       *       *       *       *       *

Ankarain mielenliikutusten jälkeen, joita Tobias nyt oli kokenut, hänen
oli vaikea saada selville ajatuksiansa. Väsyksissä omista ajatuksistaan
ja tulipalon sammutusponnistuksista oli hän käynyt levolle aikaisin ja
heti nukkunut. Auringon noustessa hän heräsi ja synkät ajatukset,
joista hän illalla oli päässyt unen helmoihin, heräsivät hänen
kanssansa ja alkoivat taas vaivata häntä kysymyksillä, jotka
lakkaamatta kieppuivat samassa piirissä. Adam Pihlhjerta -- kuinka se
oli mahdollista -- pahantekijä -- rangaistu, törkeä pahantekijä! Hän
heittelehti vuoteellaan, mutta viimein, kuin uni yhä etemmäksi pakeni
auringon säteitä ja ulkoa kuuluvaa lintujen laulua, nousi hän ylös,
pukeutui ja meni alas rantaan. Tuuli uinaili vielä, mutta merellä
vieriskeli edellisten päiväin kevätmyrskyjen jäljeltä pitkiä, heikkoja
maininkeja, jotka ikään kuin uteliaasti etsiskellen kiipesivät pitkin
hiekka- ja kivisärkkiä. Noin puolen virstan päässä näkyi kaksi suurta
parvea muuttolintuja, villijoutsenia ja hanhia, jotka kumpaisetkin
erikseen uivat kuin suuret valkoiset untuvat teräskirkkaassa vedessä;
jotkut makasivat, nokka siiven alla, toiset puhdistelivat
höyhenpukuansa, vaan enin osa uiskenteli levottomasti edes takaisin,
kutoen tummia juovia meren kirkkaasen, välkkyvään pintaan. Lähempänä
rantaa uiskentelivat vilkkaammat allit ja telkät, välistä nousten ylös
vedestä, räpytellen ja roiskuttaen suolaisia vesihelmiä ylt'ympäri.
Joutsenet, hanhet ja telkät olivat hiljaa kuin sopimuksesta; vaikka ne
ahkerasti liikkuivat, ei kuitenkaan kuulunut mitään ääntä. Tobias
laskeutui kulolle ja nojasillaan katseli harvinaista näytelmää,
välkkyvää auringon valoa, leikkiviä laineita ja vilkasta elämää, vaan
ei mikään voinut hajoittaa hänen synkkiä ajatuksiansa. Tämä suuresti
armoitettu sielu, kuinka häpeällisesti hän oli pettänyt heitä kaikkia,
hän, joka vaati syntien tunnustusta, miksi hän itse oli ollut vaiti? Ja
Tobias tunsi, miten usko ja luottamus, joka hänessä oli leimahtanut
ilmi kuin tuli oljissa, kasvanut kuin koivun lehti kevätyönä, kuin
tuomen kukka toukokuun sateen jälkeen, miten se sammui, lakastui,
kuihtui, ja hän taas jäi yksin, ilman uskoa ja vakuutusta. Miten jonni
joutavalta ja kurjalta näytti hänestä elämä nyt, ja sen tunteen
vaikutuksesta heitti hän kiven liuskareen, jolla oli leikitellyt, kauas
mereen. Se lenti suhisten ilmassa ja putosi lähelle allien ja telkkäin
parvea, jotka olivat uineet lähemmäksi rantaa. Heti paikalla kuului
heidän varoitushuutonsa ja hanhien etuvartiat sitä toistelivat.
Siivekäs joukko nousi vedestä, hanhet ja joutsenet juosten vähän matkaa
pitkin pintaa ja räpytellen valkosiivillään. Saatuaan ilmaa allensa
nousivat ne kaikki purjehtivaan pakoon, ja suhisten kuin myrsky
metsässä katosivat kaukaiset matkustajat pois näkyvistä pohjoista
kohti.

"Perkele!" kuului kirous Tobiaan takaa. Kuin hän hitaasti nousi ja
kääntyi katsomaan, seisoi v.t. kruununnimismies Karl Napoleon Jurvelin
siinä täysissä metsästystamineissa, pyssy kädessä ja koko joukko kuvia
Adamin ja Tobiaan entisestä asunnosta.

Jurvelin, niin äkkiarvaamatta tavattuna luvattomasta linnustuksesta,
ensin hämmästyi, mutta kohta jälleen selvisi ja näytteli ihan
sotkeutumatta ilveilyä, joka osoitti hänen olevan tottunut
selvittäytymään pahimmistakin pulista.

"Kuka sinä olet? arvattavasti myöskin veijari samaa lajia, kuin se,
jonka nipistin kiinni eilen. Sinä olet kaiketi myöskin linnustamassa,
yhden samanlaisen minä jo sain kiinni. Missä sinun pyssysi on? Puhu
heti totta."

Tobias teki selon itsestään.

"Vai Pullinen, Tervolan Tobias Pullisen poika. Vai niin, kyllä minä
tiedän. No, mitä sinä täällä teet? Ah, nyt jo johtui mieleeni.
Kuulepas, Toppi, lähde sinä täältä kotiisi ja sukkelammin kuin
tavallista."

Kotiin, niin kotiin, ja Tobias tunsi lämpöistä koti-ikävää ruumiissansa
virtailevan. "Kyllä, vastasi hän, minä lähden jo tänä päivänä."



VIII.


Niinpä hän viimeinkin oli kotona. Kuin juureton pajun vesa, jota heinää
korjatessa harava heittelee sinne tänne, paikasta toiseen, oli hänkin
ajelehtanut milloin minnekin. Hetkisen hän oli luullut löytäneensä
sellaista maata, johon olisi voinut juurtua ja jossa olisi tuntenut
jälleen kasvavansa kiinni maassa eikä enää olevansa tuul'ajolla
myrskyissä. Se oli ollut lyhyt aika ja rajusti oli hänet temmattu pois
siitä harhauksesta. Hänen tarvitsi panna vain silmänsä kiinni,
nähdäkseen Adam Pihlhjertan kammottavan kuvan, miten hän istui alasti,
selkä veripunaisena, miten hän siinä istui pilkattuna, häpeissään ja
katsoa tuijottaen häneen kankeilla, loistottomilla silmillä. Nyt hän
oli kotona, ja ankarat taistelut, jotka hän oli kestänyt, viha ja
kiukku, kaikki oli laskeutunut levolle, kuin hän jälleen astui
kotikynnyksen ylitse. Mutta ei hän sittekään tuntenut rauhaa, se oli
vain lepoa kuin kuumeen jälkeen, äänetöntä, kuollutta, hiljaista.
Värittömänä kului elämä päivän toisensa jälkeen. Siinä ei ollut mitään
katkeruutta, mutta ei mitään suloakaan, kaikki tuntui ummehtuneelta, ja
välistä kalvoi häntä halu saada kaikki kerrassaan loppuun.

Äiti, joka oli hänen kirjeestään luullut pojassaan tapaavansa hartaan
uskovaisen, otti hänet vastaan kauan pidätetyn rakkauden koko
kiivaudella. Hänen rakkautensa ja jälleen näkemisilonsa pohjalla oli
tunto, että poika nyt oli enemmin hänen kuin koskaan ennen. Nyt poika
saattoi ymmärtää häntä ja nyt hän puolestaan saattoi ilmaista
ajatuksiansa pojalleen.

Oliko sitte mikään ihme, että hän talonpoikais-naisissa, yksin
äideissäkin harvinaisella lämmöllä sulki hänet syliinsä, kuin he
joutuivat hänen huoneesensa. Tuvassa oli hän ainoastaan pudistanut
pojan kättä ja toivottanut hänelle tervetuloa. Vaan kohtapa Leena
Pullinen kuitenkin ihmeekseen ja kauhukseen huomasi, että hänen
Tobiaansa oli jääkylmä siihen katsoen, joka äidin mielestä yksin oli
tarpeellinen. Hän ei voinut sitä selittää eikä uskaltanut kysyä.
Haihtuneet olivat kaikki hänen unelmansa saada joku, joka ymmärtäisi
häntä, ottaisi osaa hänen ajatuksistaan ja huolistaan. Hän turvautui
taas postilloihinsa ja rukouskirjoihinsa, mutta se suola oli Tobiaasta
tullut mauttomaksi. Tobias kummasteli itsekin, että tämä sana, joka
Adamin suussa oli ollut kuin jyrinä pilvissä ja toisin ajoin kuin
aaltojen hiljainen loiske kukkarantaa vasten, että se sana nyt täällä
hänen äitinsä suussa oli niin tyhjä, niin viaton, niin ihan mitätön.

Hän oli tottunut työntekoon, vaan nyt olivat enimmät ulkotyöt
pienellä tilalla jo tehdyt, niin että jäljellä oli vain puotityötä,
ja se ei suinkaan ollut houkuttelevaa. Tinkiä penni penniltä
talonpoikais-ukkojen ja -ämmäin kanssa oli sekä vaikeaa että
vastenmielistä. Sitä paitsi istui äiti vanhus siellä seuraten
silmillään kaikkia poikansa liikkeitä ja ikään kuin tahtoen tunkeutua
hänen salaisimpain ajatustensa perille. Äiti suri, sen näki poika. Hän
suri, että pojan vallaton, raitis, uhkamielinen nuori tahto oli tullut
välinpitämättömäksi, väsyneeksi; ja tuo äänettömyys sitte, tuo toivoton
äänettömyys se rasitti äitiä enimmän.

Vanhempi Tobias oli kuten tavallista poissa, tällä kertaa Pietarissa
koettamassa jos mahdollista saada kumppaninsa Bitshokin avulla
venäläisiä ratsuväen hevosia kesälaitumelle hoidettavaksi Tervolaan.

Nuori Tobias oli ensin kotiin tultuaan vähän kainostellut Annia ja
Viskari ukkoa. Mitä Anniin koskee, muuttui se tunne tuota pikaa
toiseksi vahvemmaksi: suruksi. Sillä pian hän kaikesta huomasi, että
Anni oli mennyttä häneltä.

Kylässä oli näet suuri muutos tapahtunut Tobiaan poissa ollessa.
Seurakunta oli ollut kuin umpi lammikko, joka taholta korkean metsän
suojassa, joka ei päästänyt pienintäkään tuulen henkäystä värisyttämään
sen pintaa. Brandt oli aivan vainonnut kaikkia hengellisen elämän
ilmauksia, jotka eivät liikkuneet oikeauskoisuuden hengessä. Nyt olivat
pastori Helmin opetukset ensin herättäneet jonkinlaista mielenkiihkoa,
ja jonkun ajan kuluttua oli huomattu joidenkuiden raittiiden
tuulahdusten silloin tällöin väräyttäneen lammikon pintaa ja panneen
sen peilikirkkautta aaltoilemaan. Muutamat hihhulisaarnaajat olivat
matkalla pitäneet pari hengellistä esitelmää paikkakunnassa ja siitä
oli tullut levottomuutta sekä heikkoja elämän ja liikkeen merkkejä.
Anni oli niitä, joihin herätys oli syvimmin koskenut. Tobias näki hänen
nyt olevan samassa hengellisen heräämisen tilassa, kuin hän itse oli
kokenut, mutta hän katseli sitä ikään kuin vuorelta alas laaksoon.
Kaikki oli niin pientä ja pikkumaista. Mitäpä siitä olisi apua, mitä
oli hän itse voittanut sillä kaikella, kuin oli kokenut? Ei niin
mitään, ainoastaan kyllästystä. Anni kartteli häntä, hän kun nähtävästi
sitä paitsi oli vakuutettu, että äiti Leena ei suopein silmin katsellut
heidän avioliittoansa.

Eräänä iltana vähän ennen Juhannusta Tobias istuessaan puodin
rappusilla ja mitään ajattelematta heitellessään jyviä äitinsä
kaakottaville kanoille ja odottaessaan ostajia näki vanhan vihamiehensä
Matti Reijosen auttelevan Annia kaivolla. Matilla näytti olevan paljo
sanomista tytölle. Silloin tällöin pysähtyi häneltä vesikiulu puoli
tiehen kaivoon, hän kuiskaeli kiireesti ja näytti tahtovan taivuttaa
häntä. He seisoivat kaivolla mäen rinteessä kuin varjokuvat kirkkaan
keltaista iltataivasta vasten. Hän ei nähnyt heidän kasvojansa, vaan
ainoastaan heidän kuvansa ja liikkeensä tarkkapiirteisinä taivasta
vasten; silloin tällöin kantoi tuuli jonkun epäselvän äänen puheesta
hänen luoksensa. Tuntui ikään kuin pistosta, niin että Tobias kädellään
koski rintaansa. Viikkokausia kestäneen henkisen tyynen jälkeen raivosi
nyt mustasukkaisuus hänessä, ajoi ylös hänen elämänsä henget ja sytytti
liekitsevän tulen hänen rintaansa. Hän nousi äkisti ylös ja äitinsä
kummastukseksi liikkui sukkelammin kuin pitkään aikaan; hänessä näytti
nyt olevan enempi elämää ja vilkkautta. Kuin hän kuuli tuvan ovessa
käytävän, juoksi hän ihan juoksemalla puotikammarista tupaan.

"Anni", sillä hän se oli, "Anni", sanoi hän, "minun pitää saada puhella
sinun kanssasi; tule tänä iltana ... tiedäthän, sinne pellolle."

Paljopa kuitenkin tarvittiin nähdä vaivaa ja käyttää paljo houkuttelua
ja monta hellää sanaa, ennenkuin Anni viimein taipui tulemaan.

Oli Juhannuksen aaton aatto. Aurinko oli laskeutunut, päivä lopussa ja
kesäyö levitti salaperäistä hämyänsä yli maiden ja metsäin. Harvain
koivujen alla ja yli heleän vihreiden ketojen liiteli kevättuuli
lauhkeana ja mielistelevänä keveillä siivillä ja kuljetti kanssansa
tuoksua, joka herätti helliä muistoja kuluneista keväistä ja uljaita
unelmia urhakoista ja voimakkaista ajoista. Tobias käveli yksin ja
kärsimättömänä pellon pientarella. Tänä iltana tahtoi hän lopettaa
taistelun, jota oli niin kauan kestänyt hänen sisällänsä. Hän oli
kyllästynyt omaan horjuvaisuuteensa, nyt se piti tulla ratkaistuksi:
joko, taikka. Varovasti astui hän pellon poikki, pitkin ojan reunaa
kiviraunion luo, jossa kasvoi vaapukisto vanhan yksinäisen tuomen
vieressä. Sinne hän kävi istumaan voikukille ja mintuille ja istui niin
hiljaa ja ääneti, että ruisrääkkä, joka oli vaiennut hetkiseksi,
jälleen alkoi vetää rumaa virttänsä. Nyt kuului rapinaa: se on hän,
ajatteli Tobias. Ei, se oli vain tarhakäärme, joka tulla livahti
rauniosta ja sukkelaan kuin leimaus sieppasi sammakon sekä yhtä
kiireesti jälleen katosi kivien alle. Mutta nyt kuuluu hiipiviä
askelia, astua heilutellen tuli Anni häpeissään ja hidastellen pitkin
ojan vartta. Viimein seisoi hän siinä hänen edessään ja itsepäisesti
maahan katsoen kävi istumaan vähän matkan päähän ja sanoi kiireisesti:

"Täti odottaa minua, minun täytyy joutua. Sano pian, Tobias, mitä
tahdoit sanoa; luulenpa, että vanhus minut jo näki, kuin nousin
veräjästä."

"Oh, rakas Anni, mitä sinä huolit vanhuksesta. Älä nyt ole yhtään
peloissasi. Oletko jo unhottanut, että me olemme täällä tavanneet
toisiamme useammasti kuin yhden kerran? Ja oletko unhottanut, mitä
olemme luvanneet toinen toisellemme juuri täällä?"

"Älä sinä niitä", vastasi Anni hätäisesti ja siirtyi vielä etemmäksi
pois. "Mikä on ollut, se on mennyt. Sinun lähdettyäsi on täällä paljon
muuttunut. Minä olen puhunut veljien ja vanhimpain kanssa. Heidän
sanansa ovat polttaneet minun omaatuntoani kuin nuolet. Minä olen
katunut ja tunnustanut, minä olen kuunnellut sanaa..."

Siitä Tobias kiivastui. Sana -- pitikö sitte tuon sanan aina olla hänen
ja hänen onnensa välillä? Hän oli tehnyt vain kierroksen ja seisoi nyt
taas siinä, josta oli lähtenyt.

Katkeraa puhetta tulvi hänen suustansa. Anni kuunteli, vaan eivät hänen
katkerat eikä hellät sanansa näyttäneet mitään vaikuttavan häneen. Kuin
Tobias viimein vähän rauhoittui, vastasi hän sentään hiukan lempeämmin:

"Sitä paitsi ei äitisi koskaan suostu siihen, jota sinä nyt ehdotat.
Samoin isäsikin ajattelee, että minä olen liian mitätön ja köyhä
rikkaan Tobiaan pojalle. Mitä varten sitte sotia vastaan, kärsiä häpeää
ja pilkkaa, kantaa surua ja..."

"Anni, Anni!" huusi samassa äiti Leena pihasta.

Anni hypähti ylös, oli sitte hetkisen epätietoinen, viimein kiersi
kätensä Tobiaalle kaulaan, suuteli häntä kerran tulisesti ja riensi
pitkin ojaa viljan suojassa pihaan päin.

Tobias oli yksin, ympärillä yhtä hiljaista kuin äsken. Siten istui hän
tuntikausia unteloisena ja välinpitämättömänä, mutta kuin päivän ensi
vilauksesta leivo lensi korkealle kirkkaan keltaiselle taivaalle ja
herätti uinahtavan maailman iloisen kevätpäivän tuhansiin toimiin,
silloin hän toivottomana heittäytyi pitkäkseen ruohokkoon ja itki,
kuten itketään parasta nuoruuden unelmaansa. Kyyneleet vähitellen
helpottivat hänen mieltänsä, hän nousi hitaasti ylös ja astui
väsyksissä kotiin, jossa päivän elämä jo oli alkanut. Musti haukahteli
ja tuuhealla hännällään hyväili vanhaa Mattia, joka juuri tuli ulos
rappusille, ojenteli ruumistaan, haukoitteli ja meni talliin ruokkimaan
hevosia. Tobias hiipi niin salaa kuin mahdollista tallin ylisille ja
paneutui pitkäkseen ummehtuneille menneenkesäisille heinille. Mutta
tuskin hän ehti saada kiinni laiminlyödyn yöunen päästä, kuin hänet jo
herätti kovaääninen puhelu ja hälinä.

Vanha Tobias Pullinen oli palannut kotiin ja hänen kanssansa oli tullut
hevoskauppias Ivan Bitshok, harjaksien ostaja, tatarilainen Kuffein
Holam ja yksi rakuuna. Kuin Bitshokilla oli tuttuja ratsumestareja,
tallimestareja, eläinlääkärejä ja tavallisia sotamiehiä Pietarin
ratsurykmenteissä, oli Tobiaan onnistunut saada kuusitoista
rakuunahevosta kesälaitumelle. Se ei ollut minkään mitätön asia, maksu
oli melkoinen ja hän itse sai käyttää hevosia koko kolme kuukautta.
Muutamat niistä olivat valjaiden lyöttämiä, toiset olivat saaneet
kavionsa rikki Pietarin kivikaduilla ja niiden piti nyt kengättöminä
kävellä koko kesä pehmoisilla nurmikoilla; toiset olivat kipeinä
kosteista talleista ja niiden piti hengitellä raitista ilmaa kankailla
ja ylävissä aituuksissa. Se oli rahanansio ihan Tobiaan mielen mukaan.
Vahinko vain, että Bitshokin ja tatarilaisen ei käynyt kauan viipyä
Tervolassa. Jo seuraavana päivänä aikoivat he lähteä pohjoiseen päin
hevosrikkaasen Karjalaan ja Savoon.

Mutta jos heidän vierailunsa olikin lyhyt, niin piti sen tulla sitä
iloisemmaksi. Anni sai pitää kahvia yhtä päätä lämpöisenä ja nuoren
Tobiaan käskettiin toimittaa oikein kunnollinen juhannuskokko meren
rannalle. Siinä puheltiin ja laskettiin leikkiä, muisteltiin vanhoja
hevoshistorioita, koristellen niitä uusilla mahtisanoilla ja
sukkeluuksilla, ja väliin aina ryypättiin sekakuppeja rommista,
airakista ja viinasta; "vinterska" ja "tuvantakainen" tuoksuttivat
sakeaa savua, ilo oli korkeimmillaan. Vielä suuremmaksi oli se kasvava.
Karl Napoleon Jurvelin ajoi pihaan, huiskuttaen jo matkan päästä paksua
protokolla-tukkua. Senaatin päätös rajariidassa oli tullut ja Pullisen
eduksi. Oikeastaan ei siitä mitään voittoa ollut, sillä keräjöiminen on
kallista ja asia itsessään oli arvoton, mutta olihan kuitenkin
näytetty, että oltiin oikeassa ja Brandt oli kukistettu ainakin tässä
asiassa, ja se maksoi tietysti jotain sekin.

Nuori Tobias oli hyvästi tehnyt tehtävänsä, suuri kokko oli kasattu
vuorelle järven rannalle ja ylimpänä komeili siinä pari tervatynnyriä;
nyt vain odoteltiin hämärää, jolloin se voitaisiin uhrata liekeille.
Heti kuin aurinko oli laskeutunut; kokoutui seudun nuoriso sinne.
Tobias ja hänen vieraansa tulivat ensinnä kovaäänisinä ja iloisina,
edeltä astumassa rakuuna, soittaen harmonikalla, ja Jurvelin, yhä vielä
pitäen protokolleja kädessään ja laulaen renkutuksia. Bitshok tarjosi
olutta, Pullinen ja Reijonen samoin. Ilo oli yleinen. Kokon sytytettyä
ammuttiin tuon tuostakin, kaksi viulua ja harmonikkaa koetti nuorison
toivon mukaan pitää yllä tanssimusiikkia. Leena äiti, joka oli koko
ajan näyttänyt hyvin totiselta, sai myöskin osansa yleisestä ilosta.
Matti Reijonen oli puhemiehen kautta kosinut Annia, ja nyt, kuin olut
irroitteli kielet, tuli asia kaikille tietyksi ja siitä innokkaasti
puhelivat sekä nuoret että vanhat.

Leenaa oli pitänyt hyvin levottomana se ajatus, miten hänen poikansa
ottaisi vastaan sen uutisen, mutta suureksi ihmeekseen hän ei huomannut
mitään; asia ei näyttänyt poikaan koskevan ollenkaan; vastoin äitinsä
luuloa oli hän iloinen kuin kärppä, myöhemmin illalla pauhaavakin, jopa
vähän tunkeileva.

"Kas tuoss' on poika, jossa on vilkkautta", sanoi Ivan Bitshok nuoresta
Tobiaasta. "Se on oikea vikurivarsa. Anna hänet minulle oppiin, minä
tarvitsen sukkelaa ja teräväpäistä miestä, joka voi puhella
talonpoikain kanssa siellä ylämaassa. Minä osaan opettaa hänelle,
millainen hevosen pitää olla ja mihin mikin kelpaa, niin että viekkain
kalmukkikaan ei sitte voi pettää häntä."

"Jos hän tahtoo lähteä", vastasi Pullinen ilostuneena, "niin ei minusta
vastusta. Hän vetelehtii täällä kotona, kun on liian vähä tekemistä;
ota hänet vain, niin saa hän oppia jotain kunnollisesti."

Vilkkaasti ja iloisella mielellä keskusteltiin asiaa, Jurvelin
tarjoutui tekemään välikirjaa, mutta sen jyrkästi esti venäläinen, joka
pelkäsi kaikkia "suomalaisia papereja" enemmän kuin mitään räkätautia,
köhää, pattia tai hevosruttoa.

"Ehei. Ei tarvita mitään paperia; sanasta miestä, sarvesta härkää. Minä
annan viisitoista markkaa kuussa, kaksi paria saappaita, kahdet
rukkaset, kaiken ylöspidon ja kaksi prosenttia voitosta. No, lyö tuohon
käteen!"

Tobias löi, otti pestin ja niin se asia oli päätetty.

Tobias hengitti helpommin. Siten kuin asiat nyt olivat kääntyneet
kotona, hänen olikin paras päästä pois kokonaan. Iloissansa maisteli
hän olutta ja sekakuppeja enemmän, kuin hän oikeastaan sieti, ja uuden
toimensa alkoi hän siten ensimmäisellä päihtymyksellä. Niin päättyi
juhannusaatto Tervolan talossa.

Seuraava päivä oli lähtöpäivä. Vanha Tobias oli juro ja surumielinen.
Näytti ihan siltä, kuin hän olisi mieluisimmin tahtonut vaihtaa
poikansa kanssa ja vaihtaa hiljaisen Tervolan kokonansa tuohon
matkustelevan kauppiaan ammattiin. Leena itki eikä ollut tointua
ollenkaan; hän otti pitkät ja kyyneliset jäähyväset pojalta ja antoi
hänelle virsikirjan, muutamia markkoja ja monta varoitusta ja hyvää
neuvoa. Anni näytti karttelevan serkkuansa niin paljon kuin
mahdollista, ero oli kylmä, melkein vihamielinen. Niinpä istuttiin
kärryihin. Jurvelin läksi mukaan. Tatarilainen tarttui ohjaksiin, vielä
yksi "jääkää hyvästi" ja yksi piiskaryyppy, ja Tervola katosi
ensimmäisen mäen taa.



IX.


Kesä kului ja talvi tuli, ja sitte taas kevät ja kesä, mutta yhä vielä
Tobias kuljeksi niiden kahden hevosten ostajan kanssa. Milloin hän oli
Savossa, milloin Hämeessä, milloin Itä-Karjalassa taikka kaukana
Kuopion pohjoispuolella. Ei laiminlyöty yksiäkään markkinoita, joilta
oli toivoa saada hevosia, huonompia tai parempia, kohtuullisesta
hinnasta. Kuin oli saatu ostetuksi pari kolmekymmentä, käännyttiin
etelää kohti Pietariin, ja siellä sitte oli kalleimmasta mahdollisesta
hinnasta kaupittava, mitä oli ostettu. Siellä, Pietarin suurella
hevostorilla, oli Bitshok ihan kuin kotonaan. Hevoset siistittiin ja
harjattiin, kaviot mustattiin, häntä ja harja käherrettiin, ja jos
hevosissa oli vähäkään muotoa, niin kyllä Bitshok osasi saada ne
kaupaksi sellaisillekin, joilla ei ollut halua ostaakaan. Pienimmät
suomalaiset hevoset menivät "puoli ponyn" nimellä etelään päin, muut
kaupattiin ratsurykmentteihin ja ajureille. Kuin varasto loppui,
riennettiin taas kiireimmiten pohjoista kohti. Niillä matkoilla ja
paluumatkoilla näki Tobias kotiaan ja vanhempiaan useinkin, mutta
viihtyi joka kerran yhä huonommin kotona. Huono seura, viina, ainaiset
kujeet ja pettelemiset olivat turmelleet Tobiasta, hän oli lakkaamatta
siveellisesti vaipumassa, jota lankeemistaan vastaan hän silloin
tällöin katuen ja surren taisteli muutamia päiviä, sitte jälleen
jättäytyen turhan taistelun jälkeen toivottomuuteen. Ja epäilemättä
hän, kuten niin moni muukin, jotka tulevat temmatuksi pois oikeasta
paikastaan, luonnollisesta vaikutuspiiristään, olisi kokonaan joutunut
häviöön tuossa kuljeksijan elämässä, ell'ei eräs tapaus olisi yht'äkkiä
temmannut häntä pois noiden kumppanien parista ja tuonut takaisin
kotiin.

Oli jo myöhään syksyllä. Kaksi vuotta oli Tobias jo ollut hevoskauppias
Ivan Bitshokin palveluksessa. Ivan palasi Kuopion markkinoilta kahden
apulaisensa, Tobiaan ja tatarilaisen Kuffein Holamin kanssa. Kuffein
Holam oli ennen ollut piiskarina Viipurissa, mutta luopunut siitä
ammatista ja lähtenyt hevoskauppiaana kuljeksimaan Ivanin kanssa.
Samalla hän omaksi edukseen harjoitti hyvin tuotteliasta sianharjasten
ostelua Pietarin tehtaihin. Heitä seurasi ylämaasta Malakias Hanhineva.
Hänellä oli Pietariin tukinuitto-asioita, ja hän oli yhtynyt
hevoskauppiasten seuraan, koska heillä oli sama tie. Ivan ja nämä
kumppanit ajoivat kahdessa reessä, jota paitsi heillä oli viisitoista
tai parikymmentä parempaa ja huonompaa hevosta, ostettuja mikä mistäkin
Karjalasta. Tämä matkue oli kulkenut Kuopiosta Joensuun ja Sortavalan
kautta; nyt kävi matka pitkin Laatokan rantaa milloin "kesä-" milloin
"talvitietä" jäätyneiden salmien ja selkien ylitse. Helposti kuohuva
Laatokka levisi itään ja etelään päin ylinäkymättömäksi mereksi.
Laatokka on meren tytär ja moni kohta sen luonnossa ja eläinkunnassa
muistuttaa sen mahtavaa alkuperää. Siinä elää syvällä kuoriaisia, joita
muuten on ainoastaan merien eläinkunnassa. Siellä elää monta lajia
suurta hopealohta. Hylje leikittelee ja viheltelee kuten meressä, ja
kuin myrsky levittää siipensä, pauhaavat Laatokan aallot kuten
merenkin. Matkamiehemme näkivät sieltä täältä etäältä aukeaa merta ja
kuulivat, kuinka laineet pauhasivat ja jymisivät. Ne eivät tahtoneet
millään tavalla taipua talven vallan alammaisuuteen. Ne söivät jään
laitaa, repivät ja katkoivat kovaa peitettä, joka joka yö valloitti
muutamia neliövirstoja niiden vapaiden veitikkain alueesta. Mutta
aaltojen vastustus muuttui yhä laimeammaksi; raskaina kuin sula lyijy
nostivat ne myrskyssä väsyneitä harjojansa ilman kuohua, ilman
vilkkautta ja elämää, ja kuitenkin se oli samaa vettä, kuin kesällä
nousi ja kuohui vähimmästäkin tuulen puhalluksesta ja loisti ja välkkyi
taivaan siniseltä ja vihreältä. Nyt aallot ainoastaan lyhyeen
jyskyttivät jäätynyttä pintaa.

Hevoskauppiaamme olivat jo ehtineet Käkisalmen eteläpuolelle. Täytyi
kiiruhtaa, ehtiäkseen Slyyssinään hevosmarkkinoille ja sieltä vielä
Pietariin ennen talven varsinaista tuloa. Vielä oli yksi suuri selkä
ajan voittamiseksi kuljettava, ja sitte aikoivat he pitkin
yksitoikkoista hietaseljännettä, joka ainoastaan noin 60 jalkaa
korkealla meren pinnasta lukien on Laatokan länsirantana, ajaa pitkin
päivämatkoin Slyyssinään ja sieltä Nevan suuhun, suureen
maailmankaupunkiin. Viimeisessä talossa rannalla, josta tie kääntyi
Laatokalle, varoittivat ihmiset lähtemästä jäälle. Jää on kyllä vahva,
sanoivat he, mutta tie ei vielä ole viitottu: ja muutenkin, Laatokkaan
ei ole luottamista niin kauan, kuin alli oleskelee jään reunalla.

"Joutavia", vastasi Tobias, "tämän kolme neljännestuntia jää kyllä
kestää; lumi valkasee; taivas on kirkas, ja vähintään puoli tuntia on
vielä hämärää." Ja miehet hevosineen läksivät matkaan. Vaan tuskin
ehtivät he muutamien pyssyn kantamien päähän, kuin tuuli kääntyi
eteläiseksi. Tuntui kosteita puhalluksia, jotka koskivat vielä
kylmemmästi kuin pohjatuuli ja ajoivat edellään sakeata lumi- ja
utupeittoa. "Kääntykäämme pois", sanoi tatarilainen. Bitshok makasi ja
kuorsasi reen pohjalla. Hanhineva oli jäänyt toisessa reessä jäljelle
muutamain hevosien kanssa. Tobias, nuori ja uskalias, arveli, että
eihän siinä ollut mitään hätää, kyllähän hevoset pysyivät tiellä.
Ajettiin sumussa ja lumirännässä vaiti edelleen hyvä hetki; jokainen
koetti suojella itseään kylmänkostealta pakkaselta niin hyvin, kuin
taisi. Tobias piti tarkasti silmällä tietä, joka rupesi yhä huonommin
näkymään hämärässä. Yht'äkkiä hirnahti eräs hevonen, joka oli
juoksemassa jäljestä. Se oli lyhyt, kimakka hirnahdus. Bitshok heräsi
heti.

"Mitä nyt, pelkääkö hevoset?"

Ihan oikein, kaikki hevoset, paitsi ne, jotka olivat valjaissa,
hörkistivät korviaan, tuhahtelivat, vavahtelivat ja näyttivät
levottomilta. Nyt jo valjashevosetkin huomasivat, että kaikki ei ollut
oikein. Ne hiljensivät vauhtiaan ja nuuskivat ilmaa. Bitshok istahti
reen laidalle. "Seisauta vähän", sanoi hän Tobiaalle. Kaikki
kuuntelivat. "Susia siellä vain on", virkkoi tatarilainen
ylenkatseellisesti. "Anna ruoskaa", sanoi Bitshok ja heittäytyi taas
rekensä pohjalle. Tobias teki, kuten isäntä käski, mutta äkisti hevoset
vavahtivat, syöksähtivät syrjään ja läksivät hurjasti laukkaamaan.
Hanhineva seurasi vastahakoisesti jäljestä. Harmaassa pimeässä näki
Tobias joukon pörhöisiä susia, jotka välistä näkyivät, välistä
peittyivät sumuun, mutta tietä ei Tobias enää nähnyt. Hevosten
levottomuus yhä kiihtyi. Miehet koettivat niitä rauhoittaa ja
vähitellen se onnistuikin. Bitshok nousi äkeissään, piiska kädessä,
valmiina kurittamaan, jos tarve tuli. Heti jäälle päästyään huomasi
hän, että oltiin poissa tien jäljeltä. Raivostuen alkoi hän haukkua
Tobiasta ja toivottaa perkeleitä ja pahoja henkiä viemään häntä
nahkoineen päivineen. Epäilemättä olisi hän jo käyttänyt ruoskaakin,
jos Hanhineva juuri silloin, kuin Bitshok nosti sen, ei olisi temmannut
sitä häneltä, tyynesti ja kylmäkiskoisesti sanoen: "Hiljaa, Ivan
Ivanovitsh, te olette vielä Suomessa; laki ei ole leikin tekoa. Nyt on
etsittävä tietä, taikka ollaan hengen vaarassa." Ivan kutistui kokoon
kuin märkä rukkanen. Henki vaarassa! Ja venäläisen helposti liikkuva
luonne heti kääntyi päinvastaiselle taholle. "No, Tobias, en minä
tarkoittanut niin pahaa, älä tuosta nyt suutu." Tatarilainen tuli
myöskin luo ja kaikki neljä miestä nyt neuvottelivat, mitä oli tehtävä.
Tobias Pullinen ja Hanhineva tahtoivat antaa hevosten kulkea omin
neuvoin ja itse valita tiensä, sillä hevoset useimmiten heti menevät
suorinta tietä maalle. Tatarilainen kyllä yleensä arveli samaa, mutta
pelkäsi hevosten nyt susista säikäyksissään ei antavan itseään
luonnollisen vaistonsa ohjata eikä pyrkivän maalle päin, vaan ensin
susia pakoon. Bitshok puolestaan oli huomannut, että suomalaisilla
ylämaan hevosilla ei ollut ollenkaan tuota aistia kulkea pimeässä ja
lumipyryssä aukeilla tasangoilla maata tai kotia kohti. Vaan koska
tuliasetten puutteessa susilta ei uskallettu yksitellen lähteä eri
tahoilta etsimään tietä eikä myöskään jättää niin monta peljästynyttä
ja levotonta hevosta yhden miehen hoitoon siksi aikaa, kuin toiset
kiertelisivät tien haussa, niin ei ollut muuta keinoa kuin luottaa
hevosten vaistoon. Tatarilainen, joka oli aroilla ollut samanlaisessa
seikkailussa, vastusti hyvin kiihkeästi. Hänen mielestään oli parasta
koota hevoset piiriin, tehdä valli niukasta lumesta, jota siellä täällä
vähän oli jään koloissa, ja aamuun asti olla siinä, jossa oltiin.
Bitshokilla oli vilu, Tobias oli kärsimätön, Hanhineva ei luullut maan
olevan varsin kaukana, ja enemmistö siis voitti. Käytiin istumaan
rekiin. "Jumalan nimeen", sanoi venäläinen. Hevoset läksivät ja tuulen
vauhdilla lennettiin kohti tuntematonta pimeää. Kohta matkustajamme
ilokseen huomasivat susien ulvonnan kuuluvan yhä heikommin. Kuin
hevoset sitä paitsi olivat rauhoittuneet ja juoksivat ripeästi eteen
päin ilman mitään levottomuutta, hengittivät miehet jo helpommin;
ainoastaan tatarilainen ei luottanut tähän koetukseen, hän mutisi tuon
tuostakin: "Allah, akbar." Huolettomasti ajettiin vielä muutamia
minuutteja. Mutta yht'äkkiä sanoi Hanhineva kuiskaten, melkein kuin
tukehtuvalla äänellä: "seisata, Tobias, seisata Herran tähden."

Sydän vavahti matkamiehillä.

"No, mitä nyt sitte?" sanoi Tobias äreästi.

"Kuuntele, kuuntele tarkkaan! Mitä kuulet?" sanoi Hanhineva vakavasti.

"En minä kuule mitään."

"Minä kuulen koiran haukuntaa etäältä, hyvin etäältä", sanoi
tatarilainen. "Ei, se on linnun ääntä, merilinnun; allit huutelevat
jään reunalla, me olemme ajaneet ulos Laatokalle kohti aukeata merta."
Nyt kuului ihan selvästi allien soinnukas, tarmokas ääni.

Bitshok heittäytyi alas ja kuunteli, korva jäätä vasten. "Ganginjeva on
oikeassa, minä kuulen selvään, miten jää narisee ja aallot jyskyttävät;
meidän olisi pitänyt noudattaa tatarilaisen neuvoa. Jumala meitä
armahtakoon!" Samassa halkesi jäähän vana paukahtaen kuin pyssy ja
selvään kuului, miten se halkeama kiristen ja paukahdellen eteni kuin
nuoli maata kohti.

"Sinne päin, sinne päin!" sanoi Hanhineva, "siellä on maa. Vapahtajamme
Jesuksen Kristuksen nimessä kääntykäämme nyt heti!"

Käännyttiin, mutta turhaan; tietä ei enää löytynyt. Lumipyry kiihtyi,
jääpuikot tulivat teräviksi ja koviksi, myrsky ulvoi, jää paukkoi ja
pakkanen, hirvittävä pakkanen laskeutui Pohjolasta kaikkine kipuinensa
matkustajain päälle, joilla ei edes ollut kylliksi vaatteitakaan, niitä
kestääksensä, kaikkein vähimmin tatarilaisella, jonka pitkä viitta oli
ohuesta kankaasta, ja Hanhinevalla, joka aikoi ostaa vaatteita
Pietarista. Vilusta väristen riisuttiin hevoset valjaista, käännettiin
reet syrjälleen tuulta vasten ja asetuttiin niiden siimekseen, vaikka
sekään ei paljon auttanut, kun reet olivat harvat. Myrsky oli vähän
ennen temmannut pois kaksi lammasnahkavällyä, jotka olivat
suunnattomien yölepakkojen tavalla räpytellen lähteneet lentämään
pitkin jäätä. Nyt myrsky poimi rekien raoista pois heinät korsi
korrelta. Hevosista ei tarvinnut olla huolissaan; vaikka ihan vapaina,
ne eivät edes yrittäneetkään karkaamaan, vaan asettuivat yhteen
ryhmään, päät kiinni toisiinsa, siten saaden toinen toisestaan suojaa
sekä pakkasta että lumipyryä vastaan; silloin tällöin tunkeutui joku
taimmainen sisemmäksi ryhmään. Tatarilaista ja Hanhinevaa paleli
hirveästi. Välistä he hypähtivät ylös ja juoksivat tämän tilapäisen
leirin ympäri, pysyäkseen lämpöisinä, ja väsyttyään asettuivat taas
hyvin kiinni toisiinsa reen suojaan ja käärivät ympärilleen niinimaton,
jota myrsky ei ollut heiltä riistänyt. Kohtapa liike ei enää riittänyt
pitämään notkeina heidän kangistuvia jäseniään; he väsyivät ennen, kuin
ehtivät lämmitä. Tobias ja Ivan koettivat hieromalla pitää heitä
hengissä, mutta jäätävän pakkasen tähden ei sekään kauan ollut
mahdollinen, kun heidän kätensä kylmettyivät niin, että niitä alkoi
kirveliä. Kuin Bitshok tatarilaisen ja Hanhinevan änkyttävästä,
tavoittelevasta puheesta huomasi, että he eivät enää kauemmin jaksaneet
kärsiä, koetti hän tarjota heille pullosta viinaa, jota hän ja Tobias
olivat säästävästi ja varovasti nauttineet. Turha tarjous, sillä
Malakias Hanhineva sanoi yksinkertaisesti ja luottavasti: "Minä olen
kristitty eli, kuten maailma sanoo, hihhuli; minulla on suuri
seurakunta, jonka Herra armossaan on minun opetusteni ja rukousteni
kautta auttanut pois viinan kirouksesta; ei kenenkään pidä sanoa, että
Malakias Hanhineva on kuolemassa pettänyt, mitä on opettanut elämässä;
jos Herra tahtoo ottaa minun henkeni, niin minä olen valmis menemään
hänen autuuteensa."

Tatarilainen Kuffein Holam vitkasteli, otti sitte pullon, mutta: "ei",
sanoi hän, "kuolema on jo purrut hampaansa kiinni minun sydämmeeni.
Kuffein Holam on suuri syntinen, kristittyjen viina on usein saanut
minut rikkomaan profeetan käskyjä, mutta jos Monkir ja Nekir, kuoleman
ja tuomion enkelit, tulevat tänä yönä, niin heidän ei tarvitse tuntea
minun henkeni lähtevän ruumiistani saastaiselta haisevana. Asrael,
paratiisin vartia, ei suinkaan kiellä minua pääsemästä sen iloihin.
Jumala on suuri ja Muhammed on hänen profeettansa!"

Bitshok teki ristinmerkin. "Herra kaikkiarmias, armon jakaja, armahda
meitä!" Ja Tobias, kenenkä puoleen hän olisi kääntynyt näinä tuskan
hetkinä, hän, joka oli hyljännyt kaikki, mitä kerran oli elänyt ja
liikkunut hänessä. Hän istui synkkänä, uhkamielisenä vaiti ja katsoi
kumppaneihinsa. Kuten Belsazar näki "mene tekel'insä" kuninkaallisen
asuntonsa seinällä, niin Tobiaskin näki edessään syntisen elämänsä
leimuavilla kirjaimilla kirjoitettuna. Hän muisti joka vikansa, joka
syntinsä, muisti laiminlyödyn rippikouluaikansa, suloiset liikutukset,
joita kerran oli kuohunut hänen mielessään, ja hengellisen uupumuksen
ja unen, joka sitte oli vaivuttanut hänen sielunsa niin syvälle, että
tuo muhamettilainen oli paljon korkeammalla häntä. Hän muisti Adam
Pihlhjertan opetukset, hihhulien rukous- ja veisuukokoukset, ja mitä
hänestä nyt oli tullut, hevoshuijari, joka joi köyhäin talonpoikain
kanssa, voidakseen sitte pettää heitä kaupoissa.

Tatarilainen laskeutui polvilleen, pani kätensä ryntäilleen ristiin,
laski karvalakkinsa viereensä, kumarsi paljasta päätään alas jäähän
saakka ja Allahin ja Muhammedin nimet nousivat kangistuneilta huulilta
hartaassa rukouksessa talviyön kovassa pakkasessa lumimyrskyn
kohisevilla siivillä Jumalan, ainoan ja laupiaan Jumalan taivaasen.
Lopetettuaan rukouksensa pani Kuffein lakin päähänsä, ryömi Bitshokin
luo, otti häntä kädestä ja sanoi: "kiitos, Ivan, sinä olit hyvä
isäntä." Hän laskeutui pitkäkseen jäälle, veti niinimaton yllensä ja
nukkui ijankaikkiseen lepoon. Kuollessaan uneksi hän ihanasta keväästä,
sinitaivaasta ja miljoonista kukista äärettömillä aroilla bashkiirein
maassa, kotimaassansa, ja sitte nousi hänen uupuva sielunsa maan
keväimistä taivaan alati kukoistavaan kesään ja Asrael vei hänen
vapautuneen henkensä paratiisin iloihin, jossa taivaan sulottaret
kuivasivat hänen jäätyneet kyyneleensä ja lämmittivät hänen sielunsa
uuteen ijankaikkiseen eloon autuaassa yhteydessä kaikkein
oikeauskoisten ja heidän profeettansa kanssa.

Kuin tatarilainen oli lopettanut rukouksensa ja kiittänyt isäntäänsä,
kuului heikko, sammuva ääni yön pimeydessä; Hanhineva se kankealla,
sopertavalla kielellä veisasi virttä. Silloin tällöin myrskyn kohinan
seasta kuulivat Tobias ja Bitshok hihhulin puoleksi puhumalla, puoleksi
veisaamalla sanelevan:

    Mä että täältä erkanen,
    Sen katson voitokseni,
    Sill' ilon Jesus ijäisen
    Suot luonas sielulleni.

    Mä pääsen tyyneen rantahan
    Myrskyistä, jotka pauhaa,
    Kiusauksista maailman
    Saan ijäks kaikeks rauhaa.

Yhä heikommin kuuluivat virren ja rukouksen sanat, kunnes ne kuolivat
äänettömäksi, hartaaksi rauhan ikävöitsemiseksi; hihhuli ja
sielunpaimen Hanhineva meni Herransa rauhaan ja vähäinen torppa kosken
partaalla salolla, johon hihhulilahkoon kuuluvat tukinuittajat usein
kokoutuivat ilolla ja riemulla ylistämään Herraa, kajasti vielä
kuolemassakin hänen sammuvan silmänsä edessä. Hänestä tuntui, että hän
kosken kuohuvilla aalloilla riemuiten uiskenteli huimaavaa vauhtia pois
elämän merestä ijankaikkisuuden ihanoille rannoille.

Tobias ja Bitshok katsahtivat toisiinsa. "Luulenpa Jumalan ottaneen
heidät luoksensa, Herran rauha olkoon heidän kanssansa", kuiskasi
Bitshok. "Jos Jumala pelastaa meidät tästä hädästä, panen minä
kynttilöitä palamaan kasanilaisen pyhän emon alttarille. Niin minä teen
ja lupaan Jumalan kautta."

"Ja minä", sanoi Tobias, "alan uutta elämää."

He eivät enää muuta puhelleet, tunkeutuivat vain lähemmäksi toisiansa;
heidän ajatuksensa sammuivat pois, he eivät olleet liikutetut, eivät
peljänneet kuolemaa eivätkä olleet ahdistuksissaan, sielun kielet eivät
enää väräjäneet; ruumiin hermot vetivät puoleensa koko heidän
huomionsa, heitä vain paleli.

Myrsky liiteli leveillä siivillä heidän ylitsensä ja ajoi lunta
suuriksi kinoksiksi heitä vasten ja, ennenkuin aavistivatkaan,
nukkuivat he sekä kaikista vilun tunteista että kaikista suruista pois
hiljaiseen uneen. Jos lunta ei olisi tullut suurin joukoin alas
taivaasta, niin he eivät olisi enää nähneet aamun valoa. Mutta kuin he
heräsivät, tunsivat he elähyttävää lämpöä ruumiissansa. He sysivät
syrjään lumipeitteen ja hieroivat silmiänsä. Hevoset olivat kadonneet;
itse olivat he olleet suuren lumikerroksen peitossa, joka oli pitänyt
yllä heidän ruumiinsa lämpöä ja pelastanut heidän henkensä. Ilosta
vavisten näkivät he nyt ihan edessään tuskin puolen virstan päässä
tummain honkien keskellä Konevitsan punaisten muurien, kultakupujen ja
ristien välkkyvän aamun sinertävässä valossa. Savu nousi opaalin ja
ruusun karvaisena hiljaa ja suoraan taivasta kohti, joka säteilevän
teräskumun kaltaisena peitti pyhää saarta, jäälakeutta ja Laatokkaa.
Vaivalla nousivat he ylös ja alkoivat astuskella luostaria kohti.

Heti, kuin myrsky oli asettunut, olivat hevoset nuuskineet hetkisen ja
iloisesti hirnuen rientäneet maalle. Munkit, nähtyään hevosten tulevan,
aavistivat jonkin onnettomuuden tapahtuneen ja läksivät hevosten jälkiä
myöten etsimään. Kuolleet kaivettiin ylös lumesta, mutta kuin
tatarilaisen lakki putosi päästä ja hänen paljaaksi ajeltu päälakensa
munkeille ilmasi, mitä uskoa hän oli eläessään tunnustanut, tekivät he
kauhuissaan ristinmerkkejä, että heidän kätensä oli koskenut
uskottomaan, pakanaan, muhamettilaiskoiraan. He eivät antaneet Kuffein
Holamille hautaa eivätpä edes lupaakaan haudata hänen ruumistansa
mihinkään koko sille pyhälle saarelle.

Hänet nostettiin Bitshokin rekeen, joka jätettiin jäälle, ja niinimatto
levitettiin päälle. Hanhineva vainaja olisi kyllä kristittynä
saanut sijaa saaren pyhässä maassa, mutta äkeissään munkkien
suvaitsemattomuudesta nosti Tobias hihhulin ruumiin rekeen
muhamettilaisen viereen ja sitte molemmat pelastuneet riensivät
luostarin kyökkiin, jossa lämmin ruoka pian uudisti heidän väsyneet
voimansa.

Bitshok, päästyään kylläiseksi, kääntyi Tobiaan puoleen ja sanoi:
"Kuulitko viimeyönä, että minä lupasin panna kynttilöitä palamaan
kasanilaiselle pyhälle emolle; kuulitko sinä, sanoinko minä meneväni
Moskovaan sytyttämään niitä kynttilöitä?"

"En, sitä minä en kuullut."

"No, slavo tebjä hospodi. Sepä nyt oli hyvä. Täällä luostarissa
varmaankin on kasanilaisen pyhän emon kuva ja hänen pitää saaman
kynttilänsä ja heti paikalla."

Bitshok meni kirkkoon, sytytti kynttilän, laskeutui polvilleen, risti
silmiänsä ja rukoili, ja hänen punaiset, viekkaat sorvan silmänsä
katsoivat hartaalla uskolla vahakeltaiseen byzantinilaiseen madonnaan,
joka, ohuet huulet kiinni, silmät ankarasti tuijottavina, sulki rumaa
Kristus-lasta helmillä ja timanteilla koristettuun litteään syliinsä.
Bitshok oli täyttänyt lupauksensa.

       *       *       *       *       *

Kuin hevoset oli syötetty, menivät miehet, munkkeja seurassansa, reen
luo, joka oli jäällä. Tamma valjastettiin vanhan taikauskoisen tavan
mukaan vainajain reen eteen. Bitshok tarttui ohjaksiin; "letjitje
golubtshiki", sanoi hän maiskauttaen suullansa, ja täyttä laukkaa
lähdettiin säkenöivässä auringon paisteessa mannermaata kohti, suoraa
tietä nimismiehen luo. Tämä järjestyksen vartia piti lyhyen, mutta
ankaran kuulustelun, kysellen ristiin rastiin hevoskauppiasta ja hänen
apulaistansa, katsoi heidän paperinsa, kirjoitti muistiin heidän
nimensä ja siten oli asia selvillä. Molemmat ruumiit nostettiin
nimismiehen puuliiteriin. Bitshok oli jo noussut rekeen. "Odotahan",
sanoi Tobias ja juoksi liiteriin, paljasti päänsä, laskeutui polvilleen
molempain ruumisten viereen ja rukoili lyhyen rukouksen: "Herran rauha
olkoon teidän kanssanne nyt ja ijankaikkisesti, amen!" Palatessaan
sieltä oli hänellä mielessä luja päätös luopua hevoskauppiaan toimesta,
palata kotiin ja alkaa uutta elämää.



X.


Bitshokin sanomattomaksi mielipahaksi Tobias tuon onnettoman retken
jälkeen Laatokalla erosi hänen ammatistaan ja läksi kotiinsa. Äitinsä
iloksi ja isänsä ihmeeksi palasi hän kotiin katuvaisena kuin
tuhlaajapoika.

Ehkä hänen hyvät aikeensa olisivat nyt kuten niin monesti ennenkin
rauenneet tyhjiin, mutta hän heti etsi uskovaisia ja yhtyi heihin. Hän
kertoi heille, mitä hän äskettäin oli kokenut, hihhulin ja tatarilaisen
levollisuuden kuolemassa, kertoi Adam Pihlhjertasta, jota hän nyt vasta
alkoi käsittää. Adamin sanat ja opetukset olivat olleet kätkettyinä
kuin viljan jyvä talvisen lumen alla. Ne olivat pitkät ajat olleet kuin
pois haihtuneina, kuin niitä ei olisi koskaan ollut lausuttukaan, ja
kuitenkin näyttivät ne nyt alkavan elää mustassa mullassa ja itäen
ennustaa uutta kevättä.

Vanhan Tobiaan luonne ei voinut sietää maanviljelijän tointa, jossa oli
ainiaan raskasta työtä ja voitto, vaikkapa välistä runsaskin, niin
hankala liikutella ja säilytellä aitoissa. Elämä yksinäisessä
Tervolassa oli sellaisissa oloissa ainakin ollut hänestä vähän
vastenmielinen, vaan nyt, kuin hänen suureksi harmikseen poika luopui
kauppakumppani Bitshokista ja antautui hengellisten valtaan, tuli se
hänelle ihan sietämättömäksi. Hän oli kärsivällisesti kuunnellut
vaimonsa laulavalla nenä-äänellä lukemista postilloitansa, virsiänsä ja
rukouksiansa. Se oli ihan oikein, sillä hän suuresti kunnioitti sanaa,
niin suuresti, että sitä kunnioitusta eivät voineet horjutella edes nuo
monivuotiset keräjöimisetkään kirkkoherra Brandtin kanssa. Paljo
taikuutta kuitenkin oli siinä perityssä kunnioituksessa mukana, sillä
hän melkein yhtä paljon kunnioitti vanhan Matti Viskarin runoja.
Jumalan sanaa piti talossa viljeltämän ja koska hänen vaimonsa sitä
teki niin perinpohjaisesti, niin hän ikään kuin katolilaiseen tapaan
käsitti hänet sijaiseksensa. Tulihan se koko talolle hyväksi ja hän
itse pääsi siitä vaivasta. Mutta kuin hänen ainoa poikansa Tobias, tämä
ripeä poika, joka kahdenkymmenen ja parin vuoden ijässä osasi
markalleen ja pennilleen sanoa, minkä arvoinen mikin hevonen oli, kuin
hän, josta olisi voinut tulla -- niin, miksipä ei kauppaneuvos
(olisihan kauppaneuvos Pullinen yhtä sievä lausua kuin kauppaneuvos
Mustonen tai kauppaneuvos Parviainen), kuin tämä poika luopui kaikesta
ja sen sijaan rupesi vanhan, typerän hihhulirahjuksen apulaisena
pitämään rukouskokouksia ja saamaan aikaan hämminkiä pitäjässä, se oli
toki jo liikaa. Ja mitä kaikkea olivat nuo kaksi saarnaajaa saaneet
aikaan neljässä viidessä kuukaudessa. Pelattiinko siellä korttia tai
saskaa,[4] ei. Viina ja rommi olivat monestakin paikasta hävinneet, ja
eivätkö he totta tosiaan alkaneet oikeaa vainoa yksin tupakkaakin
vastaan. Ja Tobias yleenkatseellisesti sylki kauas lattialle. Ja mitä
ilvettä he olivat tehneet vanhalle Brandtillekin, itse provastille. Hän
oli kutsunut heitä kirkkoneuvoston eteen ja siellä he olivat puhuneet,
vastanneet ja väitelleet itse provasti ukon kanssa herätyksestä,
pyhityksestä ja kutsumuksesta. Ja vaikka, iloista kyllä, Brandt
kaikkine oppineen lienee joutunut ihan hemmettiin, niin pahasti olivat
nuo omatekoiset papit häntä ahdistaneet, -- senhän olivat kaikki
kuulijat sanoneet paitsi Matti -- niin oli kirkkoneuvosto antanut
heränneille ankaran varoituksen ja luvannut valittaa tuomiokapitulille
ja piispalle ja kahdenkymmenen markan sakon uhalla kieltänyt pitämästä
uskovaisten kokouksia.

Mutta ei siinä vielä kaikki. Täällä kotona oli rukouksia ja
postilloita, virsiä ja raamattua aamusta iltaan ja illasta aamuun. Jos
hän hiukankaan kirosi tai kertoi jonkun jutun, miten hän oli Bitshokin
kanssa pettänyt jotakuta tatarilaista tai mustalaista, puijannut
vauhkohevosen jollekin kaartilaiselle taikka hiukan vetänyt nenästä
ylpeätä hevostohtoria, tuollaisen vain oikein hupaisen jutun, jolle
saattoi nauraa hengästyksiinsä asti, nauraa niin, että vatsassa
pulpahteli, niin silloin kaikki kotiväki katsoivat häneen, kuin hän
olisi kuumetaudissa taikka tylsämielinen, jopa ihan mielipuolikin. Ei,
nyt siitä piti tulla loppu, ja vanha Tobias istahti peilin eteen,
sieppasi veitsensä ja raaputteli ilman mitään pois harvat sänget
poskiltansa ja läksi etsimään sopivia kumppaneja, sillä suuri tupa oli
täksi päiväksi taas muutettu rukoushuoneeksi ja nyt jo toisen kerran
yhden viikon kuluessa, ja se oli liiaksi. Ennen kuin hän isäntänä sulki
ovensa näiltä pyhiltä, tahtoi hän kuitenkin keskustella yhtämielisten
ystäväinsä kanssa, varsinkin Matti Reijosen, jolla kyllä oli syytä
katsoa karsaasti hihhulien kokouksia, jos muuten oli totta, mitä
kerrottiin.

Puotikammarissa istui Leena, joka nyt oli seurakunnan vanhimpia, ja
hänen poikansa. Tobiaan muoto oli muuttunut vakavaksi, melkein
kuihtuneeksi. Huomaava tarkastelija kyllä näki hänen katseestaan ja
kasvoistaan, että hän oli ankarassa sisällisessä työssä, että hän
mietiskeli asioita, jotka hänestä tätä nykyä näyttivät perin tärkeiltä.
Mietiskely ja raskasmielisyys olivat hänessä muutenkin äidin perintöä,
joka ennemmin tai myöhemmin oli otollisissa oloissa tuleva ilmi. Toinen
saarnaaja Heikki Kangas oli mies, jonka typeryys näkyi jo kasvoista.
Hänen ruumiinsa oli tavattoman köntyskäinen. Kädet suuret ja paksut
näyttivät pölkäreiltä, joista hänellä näkyi olevan suuri vastus.
Milloin ne eivät olleet lepäämässä leveillä polvilla, veteli hän
sormiansa, kuten talonpoikaisissa on tapana, niin että nivelet
paukkoivat. Veljien kesken hän oli kohonnut vanhimman ja matkustavan
apostolin arvoon puhetulvansa, hyvän sydämmensä ja suuren raamatun
taitonsa tähden. Hän tiesi, jos kuka hyvänsä lausui raamatun lauseen,
miten pienen hyvänsä, melkein heti paikalla sanoa, mistä evankeliumista
tai mistä profeetasta se oli. Hän oli yhtä heikko väittelyssä kuin
jyrkkä ja taipumaton lausunnoissaan.

Nämä kolme neuvottelivat nyt rukouskokouksesta. Leena Pullinen, jossa
ei mikään, ei edes uskontokaan voinut kuolettaa rahan hankintahimoa,
ehdotti, että kokoukseen tulijoilta otettaisiin vapaaehtoinen
pääsymakso, että, jos joku ilmoittaisi kokouksen, niillä tuloilla
voitaisiin kuitata sakko; vaan sekä Heikki että Tobias sitä
vastustivat.

Pullisen tupaan kokoutuivat illempana veljet ja sisaret: soturi Anton,
Anni, Matti Reijosen nuori vaimo, joka oli nyt kuten niin usein
ennenkin vastoin miehensä nimenomaista kieltoa salaa hiipinyt tänne,
sekä kaikki kylän uskovaiset ja muutamia muitakin, joita vain
uteliaisuus oli houkutellut tulemaan kokoukseen. Lämmin alkoi tuvassa
tulla kiusoittavaksi, varsinkin kuin Leena oli paistanut leipää
aamupäivällä. Ikkunoita, tämän maakunnan tavan mukaan, ei käynyt avata
eikä siitä olisi ollut apuakaan, sillä ilma oli ollut rasittava ja
ukkosta ennustava, niin että se vieläkin oli helteinen ja kuuma, vaikka
jo oli myöhäinen iltapäivä. Mustia pilviä seisoa törrötti kuin torneja
taivaan rannalla, ikään kuin pyrkien piirittämään keskitaivasta. Niitä
nousi milloin etelästä, milloin idästä ylös päin, mutta juuri kuin ne
olivat uhkaavimmillaan, ylhäältä mustat, alhaalta metsän rajasta
sinipunervat, valmiina purkamaan leimauksiansa ja jyminäänsä
odottelevan luonnon päälle, silloin aina tuli raitis puhallus, levitti
vilpoisuutta ja hajoitti uhkaavat rynnäköt. Illan suussa olivat
kuitenkin tuulet kuolleet ja yhä korkeammalle kasautuivat paksut pilvet
yli metsäin ja maiden.

Kuin viimeiset myöhästyneet seurakunnan jäsenet saapuivat, alettiin
kokous virrellä, jota Tobias alkoi veisata ja johon muut vähitellen
yhtyivät. Virren päätyttyä tuli Heikin vuoro, joka perimpänä tuvassa
seisoi Tobiaan ja Leenan keskessä. Puheessa, niin epäselvässä, että
asioihin perehtyneenkin oli vaikea hänen lakkaamattomista sanain
taistelemisistaan löytää puheen johtavaa ajatusta, esitti hän lahkon
uskonoppia. Jumaluudesta sanoi hän, että kaikki, mitä Augsburgin
tunnustus sanoo, on oikein, paitsi että Jesus astui alas helvettiin,
sillä siitä ei raamattu sano mitään, ja että Kristus on Jumalan poika,
mutta ihminen, joka ainakin kerran lankesi syntiin, silloin, kuin häh
ristissä huusi: Jumalani, Jumalani, miksis minun ylönannoit? sillä
Jumala ei hylkää ketään. Jumalan asuinpaikka on yksinomaan siellä
taivaan loistossa, jonne ei kukaan, eivät edes uskovaisetkaan pääse;
täällä alhaalla hän ei ole, kuten profeetta jo on sanonut: luuletko,
että Jumala vuorilla asuu. Taivaasta käsin hallitsee hän maailman
kohtaloita lähettiensä, Pojan ja pyhän Hengen, kautta, joille hän
valmistaa pääsyn oikeain uskovaisten joukkoon. Oikeita uskovaisia on
ainoastaan hihhulien ja muiden heidän kanssansa yksimielisten joukossa,
eli siis pyhä Henki on varsinkin meidän sydämmessämme, niin kuin
Kristus meidän lihassamme. Me olemme kaikki Jumalan poikia ja tyttäriä,
me olemme niin kuin Kristus, kuten apostolikin on sanonut. Jumalan
sanasta hän opetti, että pyhä raamattu on kuollut kirjain, jos niitä
kirjaimia ei uskovainen suu lausu, sillä hänessä asuu Kristus ja
silloin Kristus itse puhuu. Paavali sanoo roomalais-epistolan 10:nen
luvun 17:ssä värsyssä: "niin tulee siis usko kuulosta." Lapsellisella
nöyryydellä tulee kuunnella tätä opetusta, jonka pyhä Henki puhuu
opettajan suun kautta. Juuri näistä opettajista herra sanoi profeetta
Jeremiaalle 1:sen luvun 9;ssä värsyssä: "katso, minä panen minun sanani
sinun suuhus." Ja Kristus sanoo: "joka teitä kuulee, hän kuulee minua,
ja joka teihin turvaa, hän turvaa minuun." Mitä hyvänsä valtionkirkon
pappi, tämä Brandt sanoo, se on kaikki paljasta lörpötystä, kun pyhä
Henki ei puhu hänen suunsa kautta. "Sydämmen uskolla me tulemme
vanhurskaiksi ja suun tunnustuksella saamme autuuden kruunun." Eukoilla
Jumalalta ei ole välttämätön, hänhän tietää ilmankin kaikki, mitä me
tarvitsemme, eikä muuttane päätöksiänsä meidän rukouksistamme, mutta
meidän tulee rukoilla toisiltamme anteeksi rukouksiamme ja vikojamme.
Se onkin paljon vaikeampi, sillä kukapa tahtoisikaan salata vikojansa
Herralta, mutta niiden tunnustaminen seurakunnan edessä, veljien
edessä, ja pyytäminen niitä anteeksi on paljon vaikeampi.

Kasteesta ei ole mitään vahinkoa, mutta se on vain ulkonainen kirkkoon
pääsemisen merkki. Ehtoollinen on pyhä sakramentti, jota on ahkerasti
käytettävä, mutta rippi on tarpeeton, sillä Herra kyllä tietää meidän
syntimme, ja niiden tunnustaminen yleensä papille, joka niitä sitte
anteeksi antaa, vaikka hänellä ei olekaan pyhää Henkeä, se on Jumalan
pilkkaa. Saarnaamista harjoittakoon jokainen, jota pyhä Henki pakottaa
puhumaan, mutta vasta sitte, kuin hän seurakunnan edessä on tunnustanut
syntinsä, eikä ainoastaan sanoilla "minä vaivainen syntinen ihminen",
vaan nimittämällä joka synnin, kuin rasittaa hänen omaatuntoansa; vasta
sitte, kuin hän loukatuilta veljiltä ja sisarilta on saanut anteeksi
annon ja vanhimmat ovat kätten päälle panemisella ottaneet hänet
seurakuntaan ja hän on tuntenut, että pyhä Henki on vuodutettu hänen
sieluunsa, tuntenut esimakua taivaan armosta ja autuudesta, joka
pakottaa häntä ylistämään Herraa.

Anni istui lähinnä Tobiasta ja kuunteli hyvin tarkkaavasti, kasvot
hehkuvina, opettajan sanoja, ja kuin hän puhui vainosta, "sillä
niitähän pitää tuleman", teki hän sydämmessään lupauksen, että,
sanokoonpa hänen Mattinsa mitä hyvänsä, hän ei huoli mistään
väkivallasta eikä mahtikäskystä, vaan pitää kiinni opista ja sanasta.
Silloin tällöin tapasi hän Tobiaan katseen, ja hänestä näyttivät ne
sinisilmät loistavan kuin välkkyvät tuulastulet pimeänä syysyönä. Oli
loistoa ja syvyyttä hänen silmissään, sellaista, että hän ei ollut
koskaan ennen nähnyt.

Nyt olivat ukkospilvet ehtineet nousta ylös keskitaivaalle ja niiden
alle valui laskeutuvan auringon paiste onnettomuutta ennustavana,
vasken karvaisena valona, joka hiukan siveli pilvien laiteita ja teki
syvemmät paikat vain sitä mustemman ja uhkaavamman näköisiksi. Tupaan
tämä valo levitti kamalan kajastuksen kuuntelevien ja rukoilevien
päälle, niin että toiset paikat hehkuivat, toiset olivat pimeinä,
mustansinisinä; kaikki näytti, kuin olisi oltu keskellä tulipaloa,
kunnes Anni hiljaa nousi ja sytytti lampun. Ukkonen jymisi melkein
lakkaamatta. Saarnaaja, innostuneena hetken juhlallisuudesta,
mahtavista sanoista ja luonnon suurista voimista, jotka nyt
valmistautuivat taisteluun, oli juuri lopettanut puheensa ja kääntynyt
seurakunnan puoleen, kysyen, kuten hihhuleilla on tapana, eikö
kukaan tuntenut itsessään pyhän Hengen voimaa, eikö se henki ketään
pakottanut ... silloin yht'äkkiä kiskaistiin ovi voimakkaasti auki ja
leimauksen ja jyrinän väliajalla astui sisään vanha kirkkoherra Brandt,
lakki päässä.

"Onkoko kellään mitään sanomista?" sanoi hän äänellä, joka kuului
jyrinääkin kovemmin; "kyllä minulla on jotakin sanomista teille, te
luopuneet lapset", ja suutuksissaan heristi hän nyrkillänsä. "Vai tässä
se luola on, johon te piilottaudutte, te ketut, mutta kyllä minä sidon
teidät hännistänne kiinni, kuten Simson kerran teki. Te luopuneet
perkeleet, te antikristuksen palvelijat. Vai täällä te sen vanhan
juttupukarin luona saarnaatte eksytystänne ja villitsette kansaa
petollisella puheellanne ja perkeleen taidolla. Vai täällä te
rukoilette vääriä rukouksianne. Mutta odottakaahan, kyllä minä teidät
opetan."

Kirkkoherran ilmestyminen yht'äkkiä, hänen suuttumuksensa ja loukkaava
puheensa vaikutti suuresti ihmisiin. Vanha itsevaltias ei ollut turhaan
vuosikausia pitänyt seurakuntalaisiansa asianmukaisessa kurissa; hänen
papinvirkansa, hänen säätynsä vaikutti, että vastatulleet, ja
pelkurimmat laumassa alkoivat tuntea ahdistusta ja olisivat mieluimmin
toivoneet olevansa poissa koko kokouksesta, varsinkin kuin se vanhin,
jonka olisi ensinnä pitänyt hoidella hajautuneita lampaita, kuin susi
syöksyi niiden keskelle, seisoi hämillään ja keksimättä ainoatakaan
sanaa vastaukseksi kirkkoherran koviin sanoihin ja ankaraan puheesen.

Kuin Tobias näki, että asiat alkoivat kääntyä pahanne päin, että
pelkurimaisuus kuin mansikan taimi kasvoi sekä köynnöksiä että juuria
sydämmissä ja aivoissa ja kohta oli suuren mansikiston tavalla peittävä
koko palon, joka oli raivattu tähän kirkon salolle, nousi hän rohkeasti
ylös, tunkeutui pelkäävän vanhimman eteen ja sanoi mielenliikutuksesta
vavisten:

"Petollista puhetta, perkeleen taitoa ja vääriä rukouksia, mistä te sen
tiedätte, herra kirkkoherra? Ettehän te ole olleet kuulemassa meidän
rukouksiamme."

Tämä yksinkertainen kysymys, johon kirkkoherra ei ollut valmistanut
mitään vastausta, saattoi vihastuneen sielunpaimenen hetkiseksi
hämilleen, sillä tosiaan oli siinä kysymyksessä tuollainen
yksinkertainen totuus, jollaiset kerrassaan valtaavat levottoman
ihmisjoukon ja Tobias ilokseen näki arkuuden vähitellen muuttuvan
luottamukseksi, vieläpä huomasi sieltä täältä pilkallisestikin
katseltavan kirkkoherraa.

Samassa hän tunsi kättänsä jonkun kovasti pusertavan. Hän katsahti
sinne päin ja näki lämpöisen, liikutetun silmäyksen; se oli Anni, joka
istui hänen vieressään ja loistavin silmin katseli häneen. Miten kaunis
hän on, oli ensimmäinen ajatus, kuin välähti Tobiaan mielessä; miksi
hän ei tullut minun omakseni, oli toinen. Niin, miksi? Tuossa seisoi se
"miksi" ihan ilmielävänä, tuo mies, sen kirkon edustaja, joka Tobiaan
käsityksen mukaan oli yksin anastanut haltuunsa Herran armon ja
siunauksen, joka sen tunnustuksen rajain ulkopuolella ei tunnusta
olemassa olon oikeutta muille ajatuksille eikä tunteille, joka tahtoo
pakottaa kaikkia etsiväisiä sieluja astumaan kirkon laveaa tietä
armonistuimen eteen. Kuten leimaus, joka juuri nyt välähti ulkona,
silmänräpäykseksi valasi taivaan ja maan, valkeni yht'äkkiä se ajatus
Tobiaassa, että tuo hengen mies oli vanhasta vihasta hänen isäänsä
kohtaan ja kukistumattomasta vallanhimosta tallannut hänet jalkainsa
alle ja ihan armotta estänyt hänet pääsemästä ripille, jota
yhteiskunnallinen laki vaatii. Tuo mies oli karkoittanut hänet pois
isänkodista, karkoittanut tästä sydämmestä, joka oli kerran sykkinyt
hänelle. Ja juuri, kuin kirkkoherra valmistautui puhumaan ja niin
hyvin, kuin osasi, vastaamaan tuohon yksinkertaiseen kysymykseen,
johtuivat Adam Pihlhjertan hehkuvat sanat ja hurjat kiroilemiset
valtionkirkon pappeja Tobiaalle mieleen; nyt ymmärsi hän häntä, vanhaa
mestariansa. Vaikka hänen luonteensa oli ihan toisenlainen, tunsi hän
hetkisen, mitä oli liikkunut Adamin kuohuvan sydämmen pohjalla. Niin,
hän ymmärsi Adamia itseään ja sanoi kuuluvasti:

"Kuka antoi teille oikeuden tunkeutua tänne kiroilemaan ja näyttämään
törkeitä heristyksiänne? Kuka antoi teille oikeuden ensin
mielivaltaisesti sulkea minut ulos seurakunnasta, johon nyt tahdotte
väkisin jälleen kiskoa minua. Te palkkapaimenet, jotka ette rakasta
lampaita muuta kuin palkan tähden, kuka antoi teille oikeuden tuomita
meitä. Tuomitkaa puita hedelmien mukaan; ei ohdakkeista saada viikunia
eikä orjantappuroista viinirypäleitä. Me emme nauti tuota perkeleen
saastaisuutta, jota sanotaan viinaksi, me elämme siveästi, me autamme
köyhiä, me emme saastuta suutamme kirouksilla, ei kukaan meistä etsi
oikeutta keräjistä eikä tuomioistuimista, me emme tyrkytä
tunnustustamme kellekään. Kuka vain tahtoo, saa tulla meidän
seurakuntaamme ja siitä erota, me emme sorra ketään, emme vainoa
ketään. No niin, sinä kiroileva valtionpappi, joka sen sijaan, että
rukouksessa kääntyisit Jumalasi puoleen, palvelet konjakkipulloasi,
miksi vainoot Herran valituita? Mene pois täältä, että Herra vihassaan
ei lyö sinua ennen, kuin ehdit majaasi. Voi sitä, joka saa aikaan
pahennusta."

Paitsi lampun valon piirissä oli melkein pimeä tuvassa; ainoastaan
hiilituli levitti punertavaa valoa liedestä. Niinpä ei kukaan nähnyt,
miten kirkkoherra Brandt kalpeni mielenliikutuksesta ja suuttumuksesta;
hän tahtoi vastata, mutta hänen huulensa olivat kuin yhteen liimatut,
hän nosti ja laski silmiään kuin ampiainen sarviansa. Viimein se
puhkesi, ei kuitenkaan yhtä voimakkaasti kuin ensin, hän oli
sisällisesti sortunut. Siis oli se kuitenkin levinnyt tietoon tuo
konjakin kirous, vaikka hän oli kaikin tavoin koettanut sitä salata.
Uhaten piispankeräjillä ja lainrangaistuksella läksi hän viimein pois
harhauskoisten kokouksesta.

Hänen tuskin ehdittyään ulos ovesta ukkonen, joka oli kauan pauhannut
vähän etempänä, purkautui koko rajuudessaan ja yht'äkkiä kova jysäys
täräytti tupaa ihan pohjaa myöten, niin että yksi ikkuna särkyi ilman
painosta.

"Kas, tuossa Herran vahvistus tuomiolle, jonka lausuimme",
sanoi Tobias; "jyminällä ja tulen leimauksilla uhkaa hän pyhäin
vainoojia." Siitä kerrassaan haihtui paino, joka raskautti kaikkein
mieliä tuon kiivaan puheen sekä majesteetillisen rajuilman tähden.
Ulkona oli rajuilma purkautunut, tuli oli syöksynyt läpi pilvien, ilma
oli taas puhdas. Sisällä oli Tobias lausunut vapahdussanan, Jumala itse
käänsi vihansa jumalatonta miestä vastaan, joka pimeässä rehmi
rankkasateessa ja myrskyssä, jota vastoin pyhät istuivat täällä
huoneen katon suojassa ja ystävällisen lampun valossa nöyrinä Jumalan
edessä kuunnellen ukkokosen jyrinää ja sateen ropinaa. Kuin innostus
oli korkeimillaan, nousi Tobias ylös; hän oli pelastanut Herran
valitut, hän oli koonnut hajaantuneet lampaat, uskon kilvellä
pidättänyt pahimman rynnäkön; tästä hetkestä asti oli hän, vaikka
nuorempi, seurakunnan tuki, sen väkevyyden pylväs. Ja valtaavasti
saarnasi hän nyt hihhulien oppia, ja mitä hän sanoi, se tuli välittömän
luonnonvoiman väkevyydellä. Se tuli sydämmestä ja valloitti sydämmet
kerrassaan. Monivuotiset epäselvät ajatukset, joita oli tunkeillut
hänessä, tunteet, jotka tuskin huomattavina olivat virtailleet hänen
sielussansa, kuohuivat nyt esiin kuin raikkaat lähteet. Jumalan
kirkkaus näytti tulleen hänelle, hän tunsi nöyryydessä, että hän
vallitsi tätä joukkoa, joka ihan hengittämättä ja hämmästyksissään
näytti kysyvän, eikö tämä mies ole Tobias Pullisen poika, mistä tulee
hänen viisautensa. Yhä ylemmäksi nousivat tunnelaineet seurakunnassa,
yhä kovemmin kuului sydämmen huokaus, ja kuin Tobias jakoi syntein
anteeksi antamista, nousi hengellinen kiihko korkeimmilleen, ja
sotamies Anton hypähti ylös ja nostaen voimakkaan kätensä huusi
kaikuvasti: "Voi teitä, te valtion papit, jotka tahdotte sammuttaa
hengen tulta. Itse te puhutte ilman pyhää Henkeä ja tahdotte myöskin
pakottaa meitä olemaan vaiti kirkossa. Kuin kirkko on tullut
vankeudeksi, niin lähtekäämme pois siitä paikasta, jossa pyhän Hengen
ei anneta rauhassa puhua jokaisen suusta. Yhtykäämme yhteen ja
tehkäämme pyhän Hengen liitto ja seurakunta."

Antonin sanat vaikuttivat kuin olisi ukonnuoli sytyttänyt kasken
tuleen.

"Niin, iloitkaamme ja ylistäkäämme Herraa!" Ja ylös nousi joka mies ja
nainen, hyppien ja tanssien syöksyivät he toistensa syliin, vaihtoivat
rauhan suuteloja ja kovasti huudahtellen pyöri koko joukko hengen
huumauksessa, joka melkein näytti mielipuolisuudelta.

Ulkona jymisi ukkonen etäällä, tummansiniset leimaukset tuon tuostakin
valasivat taivaan rantaa ja silloin tällöin putoili vielä suuria
sadepisaroita ikään kuin raskaita kyyneliä maan päälle. Mutta hiljaa
aukesi tuvan ovi, ja pimeästä porstuasta katselivat vanha Tobias ja
Matti Reijonen pauhaavaa joukkoa, ja suuttumuksesta säihkyvin silmin
näki Matti vaimonsa Annin ihastuneena ja onnellisena Tobiaan sylissä.
Hänen silmissään leimahti vihaa ja kateutta ja hän kirota täräytti,
joka kerrassaan tempasi uskovaiset heidän uneksitusta autuudestaan
takaisin maan päälle. Mielikuvituksen ja sielun harhailemisten jälkeen
tulee tavallisesti velttoutta ja tylsyyttä, ja ääneti läksivät
rukouskokouksesta ihmiset kukin kotiinsa.



XI.


Edellisen illan tapausten jälkeen oli Tobiaalla ihan itsestään ensi
sija veljien joukossa, hänen tykönsä tulivat kaikki, jotka tahtoivat
kuulla lohdutuksen ja vapahduksen sanaa, häneen pani seurakunta
toivonsa; mutta ensimmäisenä hän myöskin sai ottaa vastaan kovimmat
iskut ja kestää pahimmat myrskyt. Ei kukaan loukannut, vielä vähemmin
kurittanut vanhaa Brandtia rankasematta. Hänellä oli valtaa, kykyä,
jopa hyvää tahtoakin oikein esimerkiksi rangaista sellaisia hutiluksia,
nurkkasaarnaajia ja rahjuksia kuin nuori Tobias. Hän kirjoitti
piispalle ja tuomiokapitulille, joka määräsi pidettäväksi kuulustelun
ja annettavaksi varoituksen, jos voitiin todistaa olevan väärää oppia.
Kuulustelu tuli oikeaksi väittelyksi, josta molemmat vastapuolueet
tietysti läksivät saamatta kumotuksi toinen toistansa. Mitä toiseen
puolueesen, vanhaan Brandtiin koskee, oli hän väittelyn jälkeen vielä
enemmän suutuksissaan kuin ennen, ja toinen puolue, Tobias, vielä
suuremmassa arvossa uskonveljiensä kesken. Tuli sitte varoitus. Uusia
rikkomisia, kiihkoisia saarnoja ja kiihkoisia selityksiä rakkaudesta,
joka käy yli kaiken ymmärryksen, kokouksia, jotka päättyivät
veljessuuteloihin, syleilyksiin ja innostukseen. Uusia valituksia ja
uusia toimenpiteitä. Pitämättä lukua mistään vangitutti Brandt
pahantekijän, vietäväksi vanginkyydillä tutkintoon. Mutta silloin
"vapaamieliset sanomalehdet" tarttuivat asiaan kovin kourin.
Sanomalehdet rupesivat ahdistamaan vanhaa Brandtia, sanomalehtien
mukaan ryhtyi asiaan prokuraattori ja kuvernööri, ja kuin kerran oli
asiaan ryhdytty ylhäältä päin, täytyi tuomiokapitulinkin jotain tehdä.
Tobias Pullisen asiasta väiteltiin kuin hyvinkin tärkeästä tapauksesta
sekä pääkaupungin että maaseudun sanomalehdissä. Vanki päästettiin
vapaaksi, ja uskonveljensä ottivat hänet vastaan virren veisuulla ja
pidoilla. Vaino vain edisti yhä enemmän hänen oppinsa leviämistä ja
ihmisjoukon huomion kiintymistä häneen. Paitsi kirkkoneuvostoa sekä
niitä, jotka kaikissa tapauksissa olivat välinpitämättömät ja
oikeauskoiset, kiintyi kaikki muu kansa siihen opettajaan, joka oli
lähtenyt sen omista riveistä, veljesrakkauden koko lämmöllä ja
uskonkiihkon sokeudella.

Eräs, joka yhtä kiihkoisesti liittyi provasti Brandtiin, oli Matti
Reijonen, Tobiaan vanha kilpa- ja riitaveli. Vaimoansa Annia hän
ankarimmasti kielsi käymästä kokouksissa, hän ei kärsinyt kuulla
puhuttavankaan noista "matkustavista kristuksista", joita yhä
laajemmissa piireissä tutuksi tullut Tobias veti Tervolan kylään. Kuin
vaimo ei sittekään totellut hänen kieltoansa, rääkkäsi hän häntä ja
sulki hänet tupaan, josta vaimo niin pian kuin mahdollista karkasi,
lujasti päättänyt kun oli kärsiä vaikka martyrikuoleman pyhän opin
tähden ja -- Tobiaan tähden, olisi hän saattanut lisätä. Hänestä olivat
oppi ja Tobias yksi asia. Vanha rakkaus ei ruostu, nuoruuden rakkaus
leimahti jälleen ilmi tuleen ja kuunnellessaan nuorta, innokasta
saarnamiestä hän ei kysellyt itseltään, miten suuri osa henkilöllä oli
hänen mieltymyksessänsä uuteen oppiin. Hän ei tahtonut eikä uskaltanut
tutkistella; ottamatta lukuun kaikkia asianhaaroja antautui hän,
kuulematta varoitusta ja herätystä, koko sydämmestään ja sielustaan sen
tunteen valtaan, joka oli anastanut hänet. Joka hetki, kuin hän vain
jouti kotiaskareilta, meni hän miehensä huomaamatta vanhan Tobiaan
tupaan.



XII.


Siten kului kuukausi toisensa perästä, taistelevain puolueiden
antamatta hiuksenkaan vertaa perää toisillensa. Lumivalkoinen talvi
alkoi jo kadottaa värinsä puhtautta, harmaat jäät ja tummat pilkut
pelloilla ja niityillä ennustivat kevään koittoa. Erään rukouskokouksen
jälkeen, josta Anni oli palannut kotiin enemmän liikutettuna kuin
tavallisesti, oli Matti ankarasti kohdellut häntä ja viimein
käsinkoskevastikin sekä uhannut aivan tuntuvasti rangaista, jos hän
vielä kerran uskalsi rikkoa hänen selvää kieltoansa. Häpeissään,
haluttomana, tyytymättömänä itseensä ja onnettomana kuten aina näiden
oikeutetun mustasukkaisuuden ja suuttumuksen kohtausten jälkeen oli hän
lähtenyt pariksi päiväksi metsälle virkistämään mieltänsä. Hän rakasti
kiihkeästi metsästystä. Kaakkois-Suomessa on muuten vähä metsästäjiä
enimmäkseen siitä syystä, että kaikki metsästys on ollut ankarasti
kiellettynä lahjoitusmaiden herrain aikana. Joitakuita innokkaita
linnustajia oli kuitenkin, ja niistä oli Reijonen yksi. Hän läksi nyt
aikaisin aamulla ennen auringon nousua. Ensin hän kuitenkin meni
huviksensa lintuaittaansa, vanhaan, jo kaatumaisillaan olevaan
huoneesen, joka lähellä pihaa seisoi yksinään ikivanhan koivikon
suojassa. Siellä hän valmistihe metsästyksen viehätykseen ja itsekseen
iloitsi mieshukasta, jota hän oli saanut aikaan teyrien, metsäkanain,
metsojen ja pyiden joukossa. Matti oli näet lintukauppias, hän ampui,
pyyteli ansoilla, osti ja möi lintuja Pietarin herkkukauppiaille.
Siellä riippui hänen aitassaan sadoittain teyrejä, teräkseltä
kiiltävässä puvussa, kuusenhavuja avonaisessa nokassa. Purpuranpunainen
pilkku silmäin päällä näytti kuolettavalta haavalta. Muhkea urosmetso
riippui siinä, pitkät kaulahöyhenet viimeisen kerran pöyristettynä; ei
se kurkku ollut koskaan enää saava aikaan niitä kellonääniä, jotka
viehättävät rakastuneita naaraksia. Teyrimetso, syntynyt sekasuvusta,
riippui kankeana ja kylmänä emonsa naarasmetson ja isonsa urosteyrin
välillä. Metsäkana, valkoiset housut jalassa, ja töyhtöpää pyy, kaikki
olivat uhranneet henkensä kylmällä kinoksella, että sitte Pietarin
paraimmissa ravintoloissa kiihottaisivat jonkun herkkusuun ruokahalua.
Kirkasvärisiä sirkkusia ja tilhejä riippui siinä, kaikki kankeiksi
jäätyneinä ja valmiina vietäväksi johonkin muotikauppaan tai
turkkurille, Mutta kiusojen ja ikävyyksien unhottamisen sijasta sai
Matti yhden huolen lisäksi. Nyt oli näet talvipakkanen lopussa ja
linnut täytyi tukuttain muuttaa rahaksi, ett'eivät pahenisi.
Tyytymättömänä lukitsi hän aittansa ja läksi teyrivajaansa. Se oli
vanhan, visapahkaisen koivuryhmän juuressa, jotka pilviä tavoittelevina
ja yksinään seisoivat hoitamattomassa vesakossa. Neljän- tai
viidenkymmenen askeleen päässä oli aukea paikka, jossa teyrit
tavallisesti leikittelivät ja tanssivat. Oli aikaisin aamulla. Tuuli
vielä uinueli, kuin aurinko nousi metsän yli keveiden, untuvaisten,
pitkäjuovaisten pilvien keskellä. Heti muuttui kaikki aikaisen kevään
karvaiseksi. Ilmaisena, vienon punasinervän karvaisena seisoi koivikko
ja haavikko, silmikot paisuvina. Vesakon tiheikköihin painuivat
syreenin karvaiset varjot yhä alemmaksi, mikäli aamuvalo hajoitti
opaalin väristä utua. Lumikinokset olivat huvenneina, vesojen ja
kantojen lävistäminä, ohuina peitteinä soilla ja niityillä; ainoastaan
siellä täällä välkkyi joitakuita jääkristalleja. Nyt kajahti palokärjen
metallilta helisevä, surumielinen ääni aamusoittona läpi kirkkaan
ilman. Nuori varisparikunta heräsi heti ja ryhtyi innokkaasti pesäänsä
rakentamaan, miettivästi ja raskaasti lentäen läpi vesakon. Teyrikukot
heräsivät koivujen korkeimmissa latvoissa, ojensivat kaulojansa ja
räpyttivät tummia, terässinisiä, valkojuovasia siipiään. Sitte alkoi
vanhin kukko leikin, päästäen hienon vihellysäänen, monimutkaisen ja
erilaisessa tahdissa, sitte tuon puhalluksen, joka viehättää
metsämiestä, sillä nyt hän tietää leikin todella alkavan. Tätä
puhallusta muut kukot eivät voi vastustaa, he levittävät purstonsa
viuhkan muotoon, pörhistävät kaulahöyhenensä ja alkavat kuhertaa.
Silloin lentää vanha kukko päättävästi alas koivusta ja laskeutuu
aukealle paikalle maahan. Yksitellen lentävät toiset kukot alas, nuorin
viimeksi. Silloin alkaa leikki tanssineen ja lauluineen, kukko toisensa
perästä lentää kokouspaikkaan, ne poljeksivat ohutta lunta niin, että
se roiskuu ylös ilmaan, pyörivät, siivet vähän ylhäällä, hierovat
nokkaa ja kaulaa maahan niin, että höyhenet pölisevät, kuhertavat ja
viheltävät rakkautensa aamulaulua, Kuin joku nuori kukko kiihtyy
liiaksi, ottaa vanha sitä niskasta, laahaa pois ja palaa kujerrellen ja
voitostaan ylpeänä, mitä hullunkurisimmasti tepastellen leikkipaikkaan,
ja mitä kauemmin leikkiä kestää, sitä enemmän nämä muhkeat linnut
kiihtyvät.

Matti ei voinut olla vertailematta näitä kiihtyneitä lintuja ja
hihhuleja toisiinsa. Rukouksesta ja veisuusta päihtyneinä, tunteet
kiihottuneina mielipuolisuuden rajalle asti, pitivät nekin tanssejansa.
Katkerasti hymyillen nosti hän pyssynsä kaataakseen yhden teyrin,
hänellä oli jo sormi liipasinta vasten, kuin eläin, koiran kokoinen,
yht'äkkiä kuin nuoli viskautui pitkällä hyppäyksellä joltakin vanhan
koivun oksalta alas, sieppasi kiinni kurkusta juuri sen teyrin, jonka
Matti oli valinnut saalikseen, ja ennen, kuin hämmästynyt metsämies
ehti tointua, levittivät teyrit, sekä kukot että kanat, siipensä ja
läksivät humisten pakoon, vaan ilves hitaasti käveli pois saaliinensa.
Tajuttomasti välähti Matti Reijosen mielessä yksi ajatus, hänen
voimattansa tehdä siitä selkoa: noin pitäisi minunkin tehdä
teyrikukolleni kotona, kerran vain puristaa kurkusta, niin olisi se
leikki lopussa. Matti kauhistui itse tuota ajatusta ja koetti niin pian
kuin mahdollista karkoittaa sitä mielestään. Hän katsoi ilvestä, tuossa
se vielä seisoi pajupensaan alla syömässä aamiaistansa. Hän tuiskautti
rohkealle ryövärille haulipanoksen, voimatta sillä juuri mitään
vaikuttaa, sillä ilves yhdellä hyppäyksellä katosi vesakkoon. Tästä
paikasta oli teyrin pyynti loppunut pitkäksi ajaksi, sillä missä ilves
liikkuu, siinä teyrit eivät suinkaan ryhdy leikkiinsä, vaan etsivät
rauhallisempia paikkoja.

Äkeissään tästä uudesta vastoinkäymisestä läksi Matti astuskelemaan
kotiin päin. Puoli matkassa tapasi hän erään tuttunsa, joka oli menossa
lähimmälle rautatien-asemalle. Reijonen läksi mukaan tekemään
lintukauppaa. Mutta tämä päivä oli kerrassaan onnettomuuden päivä, hän
sai kuulla ruplan kurssien alenneen yht'äkkiä uskomattomasti. Hän
joutui huonoon seuraan, ja kuin hän viimein myöhään illalla läksi
kotiinsa päin, oli hän jotenkin juovuksissa ja suutuksissa itseensä ja
koko maailmaan.



XIII.


Samana päivänä, kuin Matti läksi edellisessä luvussa kerrotulle
metsästysretkelle, oli Tobias Pullinen tuttavien kautta saanut
pappilasta kirjeen, joka oli maannut pappilan kansliassa vähintään pari
viikkoa. Tobias oli viime aikoina saanut paljonkin kirjeitä
uskonveljiltä ja -sisarilta, jotka pyysivät neuvoa, asianajajaltansa,
kirkkoherran virastolta, jopa tuomiokapituliltakin, mutta tämä kirje
oli ihan toisenlainen, perin kummallisen näköinen. Se oli täynnä
postimerkkejä, joissa kotkankuva levitti laihoja jäseniään. Siinä oli
ruotsalaisia, suomalaisia ja venäläisiä sanoja kuoressa ja ylinnä nimi
Tobolsk. Tobias käänteli ja katseli kirjettä moneen kertaan ennen
aukasemista, ja avattuaan katsoi hän heti allekirjoitusta, joka oli
Aleksander Ylistalo. Tobiaan käsi vapisi, kuin hän huomasi sen miehen
nimen, joka oli niin voimakkaasti, niin kovakouraisesti koskenut hänen
elämäänsä, sen miehen, jota hän oli ihmetellyt, vihannut ja nyt vasta
käsittänyt. Kirje oli tällainen:

    Tobolskista, vankein parannuslaitoksesta.

    Terveyttä ja veljeyttä Tobias Pulliselle ynnä rauhaa, anteeksi
    antamista ja sovintoa vapahtajamme Jesuksen Kristuksen tähden.
    Jos sinä, rakas veli Kristuksessa, tiedät itsestäsi jotain pahaa,
    niin älä tee kuten sinun kelvoton viheliäinen veljesi Adam
    Pihlhjerta, älä salaa sitä seurakunnalta, vaan tunnusta se elävän
    Jumalan ja kanssaveljiesi edessä, niin että et sorru synnistä,
    kuten pahantekijä opettajasi Aleksander Ylistalo

                                                   entinen
                                               Adam Pihlhjerta.

Tämä tervehdys, kuvaannollisesti sanoen, haudan toiselta puolen
vaikutti niin Tobiaasen, että hän tuskin voi hillitä liikkeitänsä.

Samassa astui Anni tupaan. Hänen käyntinsä ja liikkeensä olivat
viehättävät ja vapaat. Hänen katseensa oli levollinen ja kiihkoton niin
kuin sen, joka levähtää kovan mielenjännityksen tai suuren onnen
jälkeen. Hän kantoi hyvin sulavasti naitujen vaimoin pukua, päässä
pieni myssy pahvista, päällystettynä silkillä, ja myssystä riippui
rimpsu, joka hänen astuessaan heilui edes takaisin kauniissa,
valkoisessa niskassa. Paksu tukka oli sileäksi kammattu otsalta,
kirkkaat, vaaleat silmät loistivat hiljaisesta onnesta.

Leena äiti, joka ajatuksissaan istui kankaansa edessä, katsahti oveen
päin ja alkoi heti, kuin hänen hämärät silmänsä käsittivät, kuka tulija
oli, kiivaasti polkea, kutoa tulipunaisia lankoja loimiin ja kalistella
sukkulaa. Ei kukaan sanonut sanaakaan pitkään aikaan. Anni seisoi ja
katsoi liikuttavan mieltyneesti Tobiaasen. Tobias katsomatta sinne
päinkään tunsi sen katseen. Viimein hän virkkoi puoliääneen: "Anni",
sipasi kädellään otsaansa, "Anni", ja näytti ihan siltä, kuin hänen
olisi ollut vaikea saada sanoja suustansa tulemaan. "Anni", kuiskasi
hän vielä kolmannen kerran. Nyt lakkasivat kaiteet paukkumasta. Tobias
antoi Aleksanderin kirjeen Annille ja sanoi: "minun täytyy tunnustaa
syntini seurakunnalle, Adam pakottaa minua siihen."

Leena viskasi valkoista lankaa loimien väliin niin kiivaasti, että
sukkula lensi seinään. Annin kasvoissa väri tuskin yhtään muuttui,
kaikki muu oli hänestä nyt mitätöntä, niin hänen mielensä oli täynnä
onnellista rakkautta. Hän tuskin katsoikaan kirjeesen, sanoi vain
lempeällä, hiljaisella äänellä: "sinä tietysti teet oikein, kuin
seuraat hengen kehoitusta, muuten", virkkoi hän sitte puoli ääneen,
"minä puolestani teen sinun tahtosi mukaan." Sukkula singahteli yhä
kiivaammin ja Leena paukutti kaksi mustaa, paksua lankaa kiinni
kirkasväriseen kankaasensa.

"Missä on Matti?" kysyi vanhus kuivakiskoisesti.

"Metsällä, hän palaa vasta huomenna", sanoi Anni Tobiaasen katsoen.

Tumma puna nousi äkisti Tobiaan kasvoille, hän tempasi Adamin kirjeen
ja sanoi takertuvalla äänellä: "niin on tehtävä, kuin sanoin; toimita
veljille ja sisarille sana, että me tänä iltana kokoudumme..."

"Minun luokseni", sanoi Anni, tietämättänsä tähystellen Leenaa, ja
astui hitaasti ulos ovesta.

Leena yhä paukutteli kangastansa, kutoi punaisia, valkoisia ja mustia
lankoja juoviksi, kunnes hänen silmänsä alkoivat välkkyä ja raskaita
pisaroita putoili pitkin poskia. Äkisti kääntyi hän, katsoi poikaansa
pitkään, nousi pois istuinlaudaltansa, meni Tobiaan luo ja sanoi
vapisevalla äänellä:

"Parempi olisi, jos kokoonnuttaisiin tänne meille."

"Ehkä, äiti, mutta nyt se jo on liian myöhä."

Pitkä kevätpäivä sammui kullan hehkuna. Lamppu sytytettiin Reijosen
tuvassa, ja hämärissä kokoutuivat veljet ja sisaret ahtaalta tuntuvaan
huoneesen. Kuin kaikki olivat koossa, suljettiin ovi huolellisesti.
Tavaton aika ja paikka, Reijosen tupa, hänen, joka oli päämiehenä
vastustamassa pyhiä, teki kokouksen erittäin juhlalliseksi. Nuori
saarnaaja ja hänen vanha äitinsä istuivat tuvan perällä uunin
vastapäätä. Tobias puhui vapaasti, jopa innokkaastikin, mutta hänen
käytöksessään oli jotakin, joka muuten on tavallista kaikilla, joiden
mielessä vallitsee yksi ainoa ajatus, yksi tunne: hän näytti
miettivältä, hajamieliseltä. Silloin tällöin katsahti hän Anniin, joka
yhä vain selaili virsikirjaa. Äiti Leena seurasi tarkkaan poikansa
sielun liikettä.

"Kas niin, poikani", sanoi hän viimein.

Tobias kalpeni ja nousi. Vaikealta se tuntui, hänen kurkkunsa oli kuin
kiinni puserrettu, hän nieli moneen kertaan ja viimein lyhyen vait'olon
jälkeen alkoi puhua vähän vapisevalla äänellä:

"Veljet ja sisaret. Minä tunnen syvällistä pakotusta tunnustamaan
suurta syntiä, johon me, johon minä..."

Hänen puhettaan keskeytti kova jyskytys oveen. Anni hypähti ylös kuin
peljästynyt pyy, juoksi Tobiaan luo ja asettui hänen eteensä. Nyt
kuului Matti Reijonen kiroten ja uhaten jyskyttävän ovea. "Ovi auki,
minä käsken. Etkö kuule, Anni, minä se olen, sinun isäntäsi", ja hän
paukutteli koko voimallaan. "Oletteko hullut vai kuurot. Jos ette avaa
ovea, lyön minä sen pirstaleiksi ja tapan jok'ainoan teistä."

"Matti Reijonen se on ja juovuksissa, se kuuluu puheesta", sanoivat
muutamat naiset. Tobias seisoi kalpeana ja ääneti; "avatkaa ovi!" käski
hän kovalla äänellä, mutta ei kukaan totellut häntä.

"Vai niin, oletko sinä siellä, Tobias, no nyt minä kyllä ymmärrän,
minkä tähden vaimoni pitää ovea kiinni. Sinä tekopyhä kettu, sinä käki
varpusen pesässä, kirottu haaskaaja."

"Olkoon ovi kiinni", sanoi Anni jyrkästi, "hänellä on pyssy kanssansa,
minä tunnen hänet; kuin hän puhuu tuolla tavalla, tapahtuu tässä
onnettomuus."

Mutta Matti Reijosen vihastus oli kasvanut äärettömästi, hän raivosi
hurjasti. Hänen omassa tuvassaan, mikä häpeä, mikä häväistys. Kuin ovea
ei avattu kyllin sukkelaan, juoksi hän ulos, löi rikki ruudun ja
kalpeana kuin palttina, suu puristettuna kokoon, niin että se oli vain
kapeana viivana, seisoi hän siinä ikkunan takana, pyssy ojennettuna.
"Missä hän on, se hävytön ryöväri, ilves, joka on siepannut minun
kanaseni, astu esiin, jos uskallat." Mutta vaikeroiden ja itkien
hyppäsivät miehet ja naiset ylös ja juoksivat opettajansa ympärille.
Pyssyn suu liikkui uhkaavasti, etsien, mihin laueta, mutta löytämättä.
Ihmispiirin sisällä seisoi Tobias ja Anni oli hädissään tarttunut
häneen sylin. Nyt katosi Matti yht'äkkiä, oli ihan hiljaista,
ainoastaan nyyhkytyksiä ja huokauksia kuului tuvassa. Tobias veti
syvään henkeä.

"Minä olen syyllinen", sanoi hän, "Matti Reijosella on oikeus vaatia
minulta tilintekoa, minä pyydän seurakuntaa kuulemaan minun
tunnustustani ja antamaan minulle anteeksi..."

Silloin juuri kuului kolinaa katolta, kaikki katsahtivat ylös,
välikatosta oli lauta työnnetty syrjään ja raosta näkyi taas pyssyn
piippu ja sen takaa kaksi hirmuista, veristynyttä silmää. Matti oli
juossut tupansa vinnille, työntänyt syrjään ohuen sammalkerroksen ja
kattolaudan.

"Nyt minä olen ilves", kuului kiukkuinen ääni, "eikä teyrikukko pääse
kynsistäni." Pamaus vain ja Tobias Pullinen makasi kuolettavasti
haavoitettuna äitinsä ja Annin jaloissa.

Hiljaa ja hätäyksissään katosivat enimmät tuon kamalan teon näkijät.
Pari miestä riensi kuolemaisillaan olevan luo.

"Kotiin, kotiin", kuiskasi hän sammuvalla äänellä, "minä tahdon kuolla
kotona."

Häntä lähdettiin kantamaan. Leena ja Anni astuivat jäljestä hirveästi
liikutettuina, mutta ei yhtään kyyneltä tullut heidän silmistänsä.
Aurinko oli jo aikaa sitte laskeutunut keveäin pilvenjuomujen taakse.
Kuu liiteli taivaalla hienona sirpin muotoisena kaarena, levittämättä
mitään valoa. Ainoastaan suurimmat tähdet levittivät väräjävää valoansa
valoisaan kevätyöhön. Otava seisoi, pursto kohti keskitaivasta,
ehtootähti loisti keltapunaisena ja pohjantähti levitti kylmää valoansa
maan päälle, saman tapaista kuin revontulien liekit. Lumi ja jäät
sulivat niin, että vesi ikään kuin raskaat kyyneleet tippui maahan.
Kuin kantajat raskaan taakkansa kanssa saapuivat Pullisen pihaan,
kuului kuoleva Paavalin sanoilla kuiskaavan: "totisesti minä olen
suurin syntisistä." He laskivat hänet varovasti alas rappusille. Hän
oli kuollut. Onnellinen hymy leikitteli kalpeilla kasvoilla ja
tuskainen juonne suun ympäriltä oli ensi kerran moneen vuoteen poissa.
Matti Viskari tuli vanhana ja kyyryisenä ulos tuvasta ja katsoi hyvin
pitkään tutkivaisesti kuollutta. "Katsokaa", sanoi hän, "hänestä ei ole
juossut pisaraakaan verta; tiedättekö, mitä se merkitsee." Kaikki
katsoivat vanhuksen suuhun. "Se merkitsee, että hän oikein ansaitsi
luotinsa."

Yö kului ja päivä tuli, ruumis pestiin ja vietiin aittaan; nimismies
tuli ja teki protokollansa; lääkäri tuli, avasi ruumiin ja kirjoitti
lausuntonsa: kuollut keuhkoihin menneestä luodista; Reijonen vangittiin
ja vietiin pois; vanha Tobias palasi joltakin markkinamatkalta ja ollen
pehmytmielinen tuli, nähtyänsä ruumiin, niin suruihinsa, että oli ihan
menehtyä; vanha Leena haaveksien istui yöt päivät poikansa ruumiin
vieressä, mutta Anni inhimillisesti puhuen, oli ihan kylmänä, niin kuin
ei olisi ollenkaan kuulunut häneen, mitä tapahtui ja oli tapahtunut.
Hautajaispäivä tuli, vieraita kokoutui läheltä ja kaukaa, kaikki
tahtoivat ottaa jäähyväset vainajalta hänen maatessaan tuossa mustassa
arkussa aitassa. Arkun vieressä istui Leena, leuka käden varassa. Aitan
ovi oli auki. Kevätaurinko paistoi lämpimästi, taivas oli
kirkkaansininen ja leivo puhalteli laulurintansa syvyydestä elämänilon
säveliä. Anni meni viimeisen kerran aittaan. Suuri, tummansininen
kärpänen, ensimmäinen, kuin kevätaurinko oli eloon herättänyt, surisi
auringon paahteessa avoimen arkun vieressä. Se lenteli huimasti sinne
tänne, kunnes viimein laskeutui ruumiin vahan karvaisille kasvoille,
ikään kuin anastaen hänet omakseen. Häviämisen ensimmäinen enne. Suuri
suru ja toivottomuus valtasivat Annin, kuin hän näki sen. Hän vaipui
vanhan Leenan eteen ja itkien lausui niin kovasti, että kaikki
kuulivat: "viekää pois hänet, viekää pois, minä se olen surmannut
hänet. Antakaa anteeksi, äiti Leena, anteeksi, kaikki on minun syyni."

Leena nousi hitaasti. "Lapsi parka, sinun syysi, ehkäpä niinkin, mutta
mitä minä sitte sanon, vanha syntinen." Ja nämä molemmat naiset olivat
tästä hetkestä lähtein ihan eroamattomat.



Viiteselitykset:


[1] Shvetkaksi (ruotsalaiseksi) sanotaan kaikkialla Venäjällä
suomalaista hevosrotua. Suomen hevosilla on muuten kestäväisyytensä ja
vähään tyytyväisyytensä tähden hyvä maine Venäjällä.

[2] Monta sellaista aatelissukua, jotka ovat joutuneet takaisin
huomaamattomuuden peittoon, on maamme kaakkoisosassa; mainittakoon
Pihlhjerta, Fingerros, Falkenberg, Husgafvel, Brandstake y.m.m.

[3] Tarina käärmeiden valtakunnasta, kuten vampyyristäkin, on
itämaista, luultavasti slaavilaista perua.

[4] Jonkinlaista dammia, jota pelataan shakkilaudalla eri värisillä
kivillä.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Hihhuleita - Kuvauksia Itä-Suomesta" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.