Title: Vanhan pastorin muistelmia
Author: Gummerus, K. J. (Kaarle Jaakko), 1840-1898
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Vanhan pastorin muistelmia" ***


VANHAN PASTORIN MUISTELMIA

Kirj.

K. J. GUMMERUS



K. J. Gummerus, Jyväskylä, 1898.

K. J. Gummeruksen kirjapainossa.



SISÄLLYS:

 Rikkaampi kuin Kroiso, köyhempi kuin kerjäläinen.
 Ystäväni Jaakkola.
 Vanha virsikirja.
 Isä ja poika.
 Uhalla.
 Kaksi valaa.
 »Meidän pikku Jaakkomme.»
 Viina!
 Kauneutensa tähden.
 Tämä olen minä. -- Tämä on Jumala.
 Kauhea hetki.
 Kuinka vähän ihminen kumminkin tietää!
 Vastakohtaisia kyyneleitä.
 Sääli mielipuolta, älä häntä pilkkaa, hänen kostajansa on Jumala.
 »Isää viedään!»
 Entisen vanhan palvelian salaisuus.
 Veljekset.
 Poikani, minun poikani!



Rikkaampi kuin Kroiso, köyhempi kuin kerjäläinen.


»Tuolla tuuhean lehdistön sisässä on paikka, missä hän muinoin asui.»
-- Näillä sanoilla olen monta, monituista kertaa alkanut kertomukseni,
kun vanhoilla päivin vävyni ja armaan tyttäreni luokse matkustaessani
olen saapunut ylängölle, missä maantieltä vähäinen polku vie
niemekkeelle, joka pistäiksen S----veteen. Näin olen monta, monituista
kertaa alkanut kertomukseni hänestä, josta nyt aion puhua: ja
matkatoverini -- milloin joku lapsistani, milloin joku vieras -- on
aina uteliaisuudella kertomustani kuunnellut, kentiesi siitä jotakin
oppinutkin.

Olen nyt vanha mies, mutta aina vieläkin, kun tuolle ylängölle saavun,
tykyttääpä sydämeni tavallista kovemmin, ja etäältä, oi, aina yhä
etäämmältä kangastaa silmiini kuvia, mitkä saavat minut unohtamaan,
että hivukseni ovat harmaat, että aika 75 ikävuoteni kuluessa on
raskaan kuorman hartioilleni laskenut. Tuolta ylängöltä siintää,
näetten, silmiini pieni lahdelma, jonka rannalla lapsuuteni koto
seisoi. Siinä, tuon pienen lahdelman toisella puolella, vastapäätä
silloista pappilaa, on kirkko, jossa isäni -- ja siitä on ajassa
enemmän kuin 60 vuotta takaperin -- rakastetulle seurakunnallensa
saarnasi. Siinä seisoo se vielä, sama kuin silloinkin, mutta kumminkin
kuinka toisellainen! Autio on se nyt; ei vuosikymmeniin ole sen sisästä
muitten ylistysvirsiä kuultu kuin lintujen, mitkä katottomassa
rauniossa ovat pesän sijoja löytäneet. Aika on kirkon kukistanut.
Herran temppeliäkään ei aika säästä; mutta Herran sana pysyy.

Aikoihin menneisiin, joina ei vielä uutta, komeaa Herran temppeliä edes
ajateltu, joina isäni pappila, pieni, matala mutta hupaisa, ei
vielä tietänyt uneksiakaan tuosta uudesta pappilasta, joka nyt
kaksikertaisena kohoaa vanhan pappilan puistoksi muokatun paikan
likisyydessä -- aikoihin menneisiin palaa mieleni, kun näitä viattoman
lapsuuteni seutuja näen... Minä näen siellä itseni lahdelman rannalla
leikkivänä poikana, näen suuren lapsilauman joukossa pojan, jonka
silmät kiiluvat niin kummallisesti, joka väliin on iloinen kuin ilo
itse, väliin taasen synkkä kuin ukkosenpilvi. Näen hänet sieluni
silmillä vieläkin niin selvästi kuin seisoisi hän edessäni, ja
korvissani soivat vieläkin hänen sanansa, joita en ymmärtänyt, kun ne
ensikerran kuulin, sanat, joiden salaperäisestä lähteestä sittemmin
olen nähnyt vaikuttimet pulppuavan niin monen, monen ihmisen
onnettomuuteen, sanat: »_miksi pitää muutamain ihmisten kitua
köyhyydessä koko elämänsä, kun toiset saavat elää rikkaudessa ja
ylellisyydessä_?»

Maunu Lakla oli tämän pojan nimi. Hänen isänsä oli seurakuntamme
suntio. Hän asui »Niemellä», noin neljänneksen peninkulmaa pappilasta.
Hän oli minua kolme vuotta vanhempi, mutta minä olin häntä voimissa
vahvempi. Kymmen-vuotiaana minä hänet painissa voitin, mutta hänellä
oli ani harvoin halua painimiseen, ja harvoin otti hän leikkeihimme
osaa. Hän istui enimmäkseen itseksensä synkkämielisenä, kun ei hän
meille satujansa kertonut. Hän oli lapseksi kummallisen haaveksiva.
Puhua noidista, mitkä kullassa ja hopeassa lumotuissa linnoissansa
asuivat, osasi hän; ja kun hän meille maan-alisista rikkauksista
kertoi, äärettömän suurista saleista, joiden seinät loistivat kuin
aurinko, joiden katto oli tehty ainoasta, suuresta kultalevystä, josta
äärettömän kalliita hohtokiviä taivahan tähtien lukuisina tuikki, niin
seisoimme me siinä suut auki ja kuuntelimme ja osasimme töin tuskin
hänen ajatusjuoksuansa seurata. Mistä hän oli nämä satunsa saanut emme
kysyneet; me pidimme tosina jok'ainoan sanan ja halusimme hartahasti
päästä näitä maan-alaisia saleja katsomaan.

Erinomaisen vaikutuksen teki Laklan Maunu minuun -- niin erinomaisen,
jotta isäni koppinansa kielsi minun seurustelemasta hänen kanssaan. Ja
isälläni oli syytä kieltoonsa. Sillä aina kun olin Maunun parissa
ollut, eipä minulta lukeminen sujunut; mieleni eli noissa lumotuissa
linnoissa, ja latinan kieli-oppi -- se makasi pöydällä, mutta sen
viisaus ei minulle nyt ensinkään maistunut. Monta kertaa hiivin salaa
kirjani tyköä Maunun luo ja monta kertaa sain kuria lennoistani
maan-alaisten linnoihin.

Isäni kuoli, kun olin 12 vanha; äitini seurasi häntä pian samaan
hautaan, ja pesän orvot hajosivat maailmaan. Minä jouduin erään
sukulaiseni luo noin 5 penikulmaa isäni seurakunnasta.

Kun lapsuutemme kodille jäähyväiset sanoimme, kuinka me itkimme! Tuon
vanhan kirkon vieressä makasi maalliset tukemme; mutta Jumala eli.

Päivänä ennen kuin ainaiseksi kodistani lähdin, kävin vanhempaini
haudalla. Sieltä kun palasin, tapasin Laklan Maunun. Hän oli
15-vuotinen nyt. Harvoin olin häntä viime vuotena nähnyt. Isäni kielto
johtui mieleeni, ja aioinkin jo mennä hänen ohitsensa, hänelle sanaa
sanomatta, kun muistin äitini varoituksen: »ole ystävällinen kaikkia
kohtaan.» Lähestyin Maunua hänelle jäähyväiseni sanoakseni.

Hän oli mielestäni entistänsä synkempi. Hän ei noidista enää puhunut,
ei maan-alisista rikkauksista mitään maininnut. Mutta kysymyksensä
kertoi hän: »_Miksi on tässä maailmassa toinen rikas, toinen
köyhä_?»

»Jumala on sen sallinut», osasin minä vastata.

Hän nauroi luonnottomasti, mutta ei virkkanut mitään. --

Mistä oli nuori poika saanut tuon kysymyksensä, jossa synkkä, kadehtiva
mieli kätkeysi? En sitä silloin tiennyt; nyt tiedän sen, olen jo kauan
tietänyt; isältään oli Maunu parka katsantotapansa perinyt. Suntio oli
taikauskoinen mies; hän näki aaveita ja kummituksia varsinkin
jouluöinä, kun hän kirkossa kynttilöitä sytytti; hän uskoi
aarniohautoja ja metsien ja vetten haltioita. Hän oli tyytymätön
oloonsa, asemaansa, jota hän ei koettanutkaan parantaa; hän eli
köyhyydessä, eli päiväkseen, aina valittaen onnettomuuttansa. Ei
auttanut että hänen oiva vaimonsa teki työtä kuin mies; aivan usein oli
leipävarras tyhjä. Ja silloin oli suntiolla tapana sanoa: »nyt syövät
rikkaat vehnää», ja tätä sanoessaan, nauroi hän katkerasti.

Kyynelet virtasivat silmistäni, kun setäni seurassa kotini jätin,
virtasivat vielä, kun ylängölle saavuimme. Siinä, mistä polku Niemelle
vei, siinä seisoi suntion muori. Hänellä oli kädessään suuri voileipä;
hän tarjosi sen minulle. Se oli rakkauden osotus, jota en ikinä voi
unohtaa. Hän taputti minua olkapäälle ja itki. -- --

       *       *       *       *       *

Vuosia vieri. Hellässä sukulaisessani olin löytänyt toisen isän, hänen
kodissansa toisen kodin, vaikka omaa isää, omaa kotiani en voinut
unhottaa. Maan-alaisista rikkauksista en enää uneksinut: olin jo
oppinut ymmärtämään, että latina ja opetus, jota setäni luona sain, oli
minua enemmän hyödyttävä kuin kaikki kullatut linnat maailmassa.

Niin oli viisi vuotta kulunut.

Oli kuuma kesäpäivä. Olin lähtenyt ulos katsomaan heinäntekoa
kotikedolla. Odotin hartahasti syksyä, jolloin pääsin Turkuun
suorittamaan ylioppilas-tutkintoani. Tuo ja tulevaisuus mielessäni,
joka minusta oli niin rikkaita lupauksia täynnä, kuljin hiljaan
maantietä, kun nuori, pulskea mies tuli vastaani. Loin häneen silmäni
ja tuskin uskoin niitä, kun ne sanoivat, että Laklan Maunu seisoi
edessäni.

Hänessä oli suuri muutos tapahtunut. Hänen kasvonsa olivat niin
iloiset, koko hänen olennossaan jotakin niin raitista, tervettä ja
eloisaa, jotta aivan ihmeissäni huudahin: »Kah, Maunuko? Todellakin!»

Hänellä oli suuri, tuohinen kontti selässään. Hän oli nähtävästi
pitemmälle kululle antaumaisillaan. Hän tervehti minua iloisesti ja
sanoi aikoneensa käydä minua tapaamassa, nyt kun oli jättämäisillään
Suomen.

»Suomen!» huudahdin minä.

»Niin, ettekö muista unelmiani? Olen huomannut, että köyhyys ja kurjuus
minunkin osalleni tulisi, jos tänne jäisin. Noista aarniohaudoista nyt
ei ole mitään: ja mitä hyödyttävät meitä maan-alaiset rikkaudet, jotka
vaan meidän mielikuvituksissamme asuvat? Ei!» huudahti hän ja hänen
silmänsä leimusivat; »kaukana, kaukaisissa maissa on se rikkaus, jota
olen uneksinut: sieltä tahdon käydä sen perimässä.» Sitten kertoi hän
tavanneensa vanhan merimiehen, joka hänelle oli puhunut Intian
rikkauksista, ja Intia, se se oli hänen matkansa määrä. Hän oli nyt
menossa kaupunkiin päästäksensä laivamieheksi johonkin kaukaiseen
maahan purjehtivaan laivaan. Jos minulle kangasti loistoisa tulevaisuus
opin tiellä, niin rikkaammatpa olivat hänen tulevaisuutensa kuvitukset;
koko maailma oli oleva hänen toimiensa alana! Innollisuudella, joka
näytti, että hän näihin kuvituksiin oli sieluinensa ruumiinensa
eläytynyt, puhui hän aikeistansa, ja minä unohdin siinä kokonaan, että
suomalainen talonpoika seisoi edessäni.

Sitten kertoi hän, että hänen isänsä kaksi vuotta takaperin oli
kuollut, että äitinsä tuli paremmin toimeen nyt kuin ennen ja että hän
vielä Niemellä asui. Ja kun minä olin ottamaisillani puheeksi, eikö hän
tehnyt pahasti siinä että vanhan äitinsä jätti, uskoi hän minulle,
että hän, Maunu, oli kihloissa, että lukkarin Saara, entinen
leikkikumppanimme, oli hänen morsiamensa ja että hän häntä koko
sydämestänsä rakasti. Kun hän tämän salaisuuden tunnusti, hehkuivat
hänen poskensa ja hän näytti niin onnelliselta, jotta minä tuskin
tiesin, tulisiko minun hänelle edes onnea toivottaa.

»Äitini muuttaa ensi keväänä lukkarin tykö asumaan», lisäsi hän.
»Mitään hätää ei hänellä tule olemaan. Muutamia vuosia -- korkeintain 3
tahi 4 -- ja minä palaan _rikkaana_ armaan äitini ja armaan
morsiameni luo.» Ja vielä lisäsi hän: »Minäkö köyhänä työmiehenä
leipäkannikkaani jyrsisin! Ei, ei! Ennen kuolen!» Ja hänen silmänsä
iskivät tulta, kun hän tämän sanoi.

Minä vein hänen setäni luo, ja siellä koettelimme tyynesti punnita
hänen aikomuksiansa. Mutta tyyneksi emme häntä saaneet. Ihmeissänsä
huudahtikin setäni monta kertaa ruotsin kielellä minulle: »kummallinen,
aivan kummallinen nuorukainen suomalaiseksi!» Ja Maunun innollisuus oli
vähän vailla tarttua meihinkin. Maunu ei tahtonut kuulla sanaakaan,
joka ei hänen unelmiinsa soveltunut. Hänen kasvonsa synkistyivät, kun
setäni lausui: »Tuo innollisuutesi olisi kiitettävä ja epäilemättä
onnea tuova maallemmekin, jos vaan sen perustus olisi toinen.» Ja vielä
enemmän synkistyivät ne, kun setäni lisäsi: »Jos sinä kaikki Intian
aarteet voittaisit, nuori mies, mitä sinä niillä tekisit? Luuletko
todella, että onni asuu rikkaudessa?»

Mutta niin suuri oli Maunun innollisuus, niin loistavalta kimalteli
hänelle hänen tulevaisuutensa, jotta hän kohta unohti nuhteen ja
varoituksen, jota setäni lause sisälsi. Ja kokonaan poistuneet olivat
pilvet hänen otsaltansa, kun hän vastaukseksi huudahti: »Kunhan vaan
olen aikeeni perille päässyt, niin saammepa nähdä...»

Hän oli kulkenut tänä päivänä jo viisi peninkulmaa -- aina kodistansa
asti: mutta kumminkin tahtoi hän, vähän levähdettyänsä, matkaansa
jatkaa. Innollisuutensa ei antanut hänelle rauhaa, ei sallinut hänen
väsymystä tuta. Setäni pudisti päätänsä ja arveli, ettei Maunun laita
ollut oikea: mutta hän ei enää hänen lähtöänsä vastustanut.

Minä seurasin Maunua vähän matkaa. Hän kulki kiiruhusti kuin olisi hän
peljännyt, että onnensa häneltä pakoon pääsisi, ellei hän pian sitä
saavuttaisi. Hän puhui tiellä yhä vaan loistavasta tulevaisuudestaan.
Ja kun me viimein erosimme, puristi hän kovasti minun kättäni ja sanoi:
»Viisi vuotta, ja minä riennän takaisin morsiameni luo! Viisi vuotta
vaan! Pian se aika kuluu.» --

Minä seisoin ja katselin kauan hänen jälkeensä. Hän riensi rientämällä
eteenpäin: olipa kuin olisi hän ollut huolissansa siitä, että niin
kauan oli luonani viipynyt.

»Maunusi on nyt rikkaampi kuin Kroiso.» sanoi minulle setäni, kun
kotiini olin palannut; »mutta», lisäsi hän miettien, »kun hän
palaa -- -- --?»

       *       *       *       *       *

Hiljalleen kuluvat päivät: päivästä karttuu viikkoja, kuukausia,
vuosia.

Hiljaista elämää viettivät Laklan Anna, Maunun äiti, ja Lukkarin Saara,
Maunun morsian, ensin Niemellä ja sitten lukkarin, Saaran isän,
pienessä talossa. He odottivat kotiintulevaksi ainokaistansa, odottivat
yhä suuremmalla ikävällä, kuta likemmäksi aika ehti, minkä Maunu oli
määrännyt kotiintulo-ajaksensa.

Vuodet kuluivat ... kolme, neljä, viisi -- mutta odotettua ei kuulunut.
Sitten kului toiset viisi, ja yhä vieläkin viisi, vaan poissa oli äidin
toivo, morsiamen rakastettu.

Näin oli kaksikymmentä vuotta vierinyt kaipauksen kaltevuutta menneiden
aikojen yöhön. Laklan Anna oli jo hyvin vanha, hänen silmänsä hämärät
ja hänen voimansa loppuneet. Hän ei nyt enää lukkarin luona asunut.
Lukkari oli jo aikoja sitten kuollut. Toinen oli astunut hänen
virkaansa. Kun tämä tapahtui, muutti entiseen kotiinsa, Niemelle,
suntiovainajan vanha leski. Saara seurasi häntä sinne -- ei enää
kukoistavana neitona, vaan keski-ikäisenä naisena, jonka kauneus oli
kadonnut turhaan toivoon ja odotukseen. Vaan Saara toivoi vielä, hän
odotti yhä; ja tämä toivo, tämä odotus, se oli hänen elämänsä. Kun
päivä loppuun kului, eikä odotettua kuulunut, lohdutti hän itseänsä
sillä, että armas varmaan seuraavana päivänä tulisi. Seurakuntalaiset
auttoivat Niemen asukkaita: mitään puutetta he eivät kärsineet. He
voivat siis huoleti elää kaipauksessaan.

Ja tämä kaipaus vaikutti kummallisesti heihin. Vanhuuttansa houraili
vanha mummo; toivo, joka Saarassa yhä vaan kiihtyi, oli lukkarin
tyttärestä tehnyt hiljaisen, nöyräpäisen olennon, joka nyt vaan
häitänsä, hääpukuansa ajatteli ja kesä-iltojen tyynessä usein lauleli
iloisia häälaulujansa. Jos Niemen asukkaille sanottiin, että Maunu
varmaankin jo aikoja silloin oli kuollut, heräsi vanhus houreistansa
hetkeksi ja pudisti päätään: Saara kavahti seisomaan ja huusi
läpitunkeevalla äänellä: »Maunuko kuollut! Ei, ei! hän tulee, hän
tulee!» ja sitte vaipui hän jälleen surumielisiin toiveisiinsa. --

Että vanhuksen elinlanka loppuansa lähestyi, että turha toivo oli
morsiamen elin-ytimen tuhaksi polttanut ja että hauta hänelle rauhansa
kohta oli antava -- sen näin minä, kun kotiseurakunnassani käydessäni
heidän luonansa pistäysin. Vanhus oli nyt vuoteen oma. Hän eli --
niinkuin hänen ikäisensä niin usein -- menneissä ajoissa: nykyisyydestä
hän ei tietänyt muuta kuin poikaansa odottaa. Saara istui pienen,
matalan majansa portailla, sitoi kukkaisseppelettä ja laulaa hyräili
häälaulua. Kun he minun tunsivat, huudahtivat he molemmat ilosta, ja
varmaa oli, että he nyt vihdoin luulivat saavansa kuulla Maunun
palanneeksi. Mutta kun en voinut heidän toiveitansa tyydyttää, kun
päinvastoin koetin varovasti kääntää heidän mielensä pois Maunusta,
niin olipa kuin olisi paksu verho laskeunut meidän välillemme. Äiti
alkoi jutella parikymmentä vuotta takaperin tapahtuneita asioita, kuin
olisivat ne eilen tapahtuneet, ja morsian ryhtyi kiiruummasti kuin
ennen kukkiansa järjestämään. He eivät ymmärtäneet mahdolliseksi, että
Maunu voisi olla kuolleitten joukossa!

Kauan en nyt Niemellä viipynyt. Mitä siellä näin, oli aivan surullista.
Se tieto minua kumminkin tyydytti, etteivät Niemen asukkaat puutetta
kärsineet, että Saara hoiti sulhonsa äitiä, niinkuin lapsi äitiänsä
ainakin.

Minä olin nyt armovuoden saarnaajana naapuriseurakunnassa.
Tulevaisuuden toiveet olivat varsinaisuuden jokapäiväiseen pukuun
pukeuneet, Lapsuuteni, nuoruuteni unelmat kangastivat kaukaa takanani.
Mutta kummallista, mikä viehätys nuoruuden muistoilla on, miten
jäykkäkin heltyy, kun hänen ajatuksensa lapsuuden, nuoruuden aikoihin
palaa! Minä muistin usein Maunua ja hänen kultaisia, maan-alaisia
linnojansa, ja omituisella mielen liikutuksella ajattelin, että näiden
linnojen oloa olin muinen varmana pitänyt, Tuollaisina muiston hetkinä
tein usein kysymyksen, johon ei kukaan vastannut, kysymyksen:
Mimmoinenkahan on Maunun kohtalo ollut? Sillä olinpa melkein varma
siitä, että lapsuuteni leikkikumppali jo aikoja sitten oli elävitten
joukosta kadonnut.

Niin istuin eräänä kesäisenä lauantai-iltana ja ajattelin tulevan
päivän saarnani johdosta, miten kummallisesti Jumala kaikista
luoduistansa muretta pitää, kun pienelle kartanopihalleni suuret,
komeat vaunut pysähtyivät. Niissä istui vanha herra, jonka minä hänen
mustanruskeista kasvoistansa muukalaiseksi päätin. Minä kiiruhdin häntä
vastaanottamaan ja saavuin pihalle juuri kun hän vaivaloisesti
palveliansa avulla vaunuistansa astui.

Hän oli, kuten sanoin, näköänsä vanha mies. Hänen laihuutensa, hänen
syvällä makaavat silmänsä, hänen harvat, harmaat hivuksensa -- koko
hänen olentonsa osotti, että hän maailmassa oli paljon kokenut ja
kärsinyt. Hän lähestyi minua hiljaan, ikäänkuin olisi jokainen liikunto
vaivannut häntä. Sitten puristi hän kovasti minun kättäni ja äänellä,
joka oli niin sortunut, jotta tuskin kuulin hänen sanojansa, kuiskasi
hän:

»Te ette tunne minua?»

»Ei ole minulla sitä kunniaa», vastasin aivan ihmeissäni.

Hän hymyili niin kummallisesti ja samalla oli hänen kasvoissansa
jotakin sydäntä särkevää, mikä muistutti ihmistä, joka tahtoisi itkeä,
mutta ei tuskiltansa sitä voi.

Minä saatoin hänet huoneeseeni. Hän heittäysi puusohvalleni istumaan.

»Minä tulen Niemeltä», sanoi hän; »minä ... myöhästyin.»

»Laklan Maunu!» huudahdin minä ylön ihmeissäni.

Hän nyykähytti päätään. »Niin», vastasi hän soinnuttomalla äänellään,
»nuorukainen, joka lähti rikkautta etsimään.» Ja taasen hymyili hän
sydäntä särkevää hymyilyänsä. Kun minä hämmästyksessäni en saanut sanaa
sanoneeksi, lisäsi hän: »Rikkautta olen löytänyt: rikkautta yltäkyllin.
Intia avasi minulle aarteensa. Minä olen asunut satujeni kultaisissa
linnoissa. Ja nyt ... kun aarteeni tulen tarjoomaan niille, joita
rakastin, tapaan minä -- toisen kuolleena, toisen mielipuolisena. --
Ottakaa kaikki, mitä minulla on, mutta antakaa minulle nuoruuteni
takaisin!» huudahti hän sitten epäilyksen äänellä.

Minä koetin häntä tyynnyttää, mutta kaikki koetukseni olivat turhat.

»Enemmän, enemmän tahdoin minä koota», mumisi hän. »Ajan kulkua en
huomannut... Enemmän ... enemmän ... ja kun vihdoin kyllikseni sain,
oli nuoruuteni kulunut, voimani kadonnut, intoni minut poroksi
polttanut; ja ne, joiden kanssa tahdoin aarteitani jakaa ... toinen
haudassa, toinen mielipuoli!»

Minä koetin puhua, kuinka rakastettu hän oli ollut, ettei hänen äitinsä
eikä morsiamensa koskaan puutetta kärsinyt, että he aina olivat häntä
muistaneet, että Saara vielä voisi parantua. Hän kuunteli minua ääneti,
kunnes Saaran parantumisella koetin toivon sammunutta tulta hänen
sydämessänsä virittää; mutta silloin keskeytti hän minua huudolla:
»Voisiko kuollut eloon herätä!»

Saara siis oli kuollut! Nyt en tiennyt mitä sanoa.

»Te näette, kuinka turhat puheenne ovat!» jatkoi hän. »Saara makaa
haudassansa... Minä ehdin kirkkomäelle, nähdäkseni kuinka hänen
hautansa täytettiin... Äiti ei poikaansa tuntenut... Turhaa, tyhjyyttä
kaikki! Ja minä olen rikas, äärettömän rikas!»

Hän peitti käsillään kasvonsa.

»Mutta Jumala elää!» sanoin hiljaan.

Hän loi polttavan silmäilyn minuun. »Jos Jumala eläisi, antaisi hän
minulle takaisin kymmenen vuotta elämästäni ... viisi ... kolme ...
yhden ainoankaan vuoden!... Turhaa, tyhjyyttä kaikki!» --

Hän visersi pienellä viserryspiipulla. Palvelia astui huoneeseen. Hän
sanoi hänelle muutamia sanoja muukalaisella kielellä. Palvelia tarttui
hänen käsivarteensa ja auttoi hänet nousemaan. Nyt vasta näin minä,
kuinka riutunut hän oli, kuinka lamautunut mammonan palveluksessa! Näin
palkitsi se kumartajaansa!

Hän heitti kullalla täytetyn kukkaron puusohvalle. »Hoitakaa äitini
viimeiset päivät», sanoi hän. Siinä siis hänen asiansa minulle. Sitten
tarttui hän käteeni, puristi sitä ja lisäsi: »Unohtakaa että olette
minut nähnyt!»

Turhaan koetin hänen lähtöänsä estää; turhaan vakuutin hänelle, että
jos missään maailmassa hän rauhaa toivoi, niin syntymämaansa yksin
voisi sen hänelle antaa. Hän pudisti vaan päätään sanaa sanomatta.
Minne hän lähti, mitä hän aikoi -- -- ei mitään hän ilmaissut.

Työläästi, varsin työläästi pääsi hän komeisin vaunuihinsa. Ajomiehensä
löi ruoskalla hevosia. Vaunut katosivat pian näkyvistäni. --

Siinä seisoin kauan ja katselin hänen jälkeensä. Mieleeni muistuivat
setävainajani sanat: »Hän on nyt rikkaampi kuin Kroiso, mutta kun hän
palaa -- -- --!»

Hän oli palannut -- kaikessa rikkaudessaan köyhempänä kuin kerjäläinen.



Ystäväni Jaakkola.


Matti Jaakkola oli seurakuntani etevimpiä miehiä. Hän oli köyhästä
kerjäläispojasta alkanut ja sitten rengin tietä kohonnut varakkaan
talon isännäksi. Niin, hän oli seurakuntani etevimpiä miehiä, vieläpä,
-- miksi en voisi sitä suoraan tunnustaa -- etevin: sillä hän oli
ottanut oppiakseen kaikesta, mikä häntä maailmassa oli kohdannut, eikä
hän ensinkään ylvästellyt siitä, että onni oli häntä seurannut. Hän oli
taidollinen ja ymmärtäväinen ja samalla nöyrä ja hiljainen, jotta minä
hänen seurassansa erinomaisen hyvin viihdyin, sainpa vielä usein hänen
hiljaisista puheistaan syviä opetuksiakin. Minä kunnioitin häntä
sydämestäni, enkä ollut ainoa joka tätä teki; sillä hiljaisilla
avuillaan oli hän voittanut koko seurakuntani luottamuksen, jotta,
jos mikään uusi asia tuli kysymykseen, aivan usein kuultiin
seurakuntalaisten kysyvän, ennenkuin he ehdotukseen mitään vastasivat:
»mitä Jaakkola sanoo?» Ja enimmäkseen yhtyivät he sitten hänen
lauseeseensa. Tuo oli kuvernööri R:n mielestä niin omituista, että hän
kerran, pidettyänsä kokouksen seurakuntalaisteni kanssa, nauraen
lausui: »Jos minä tahtoisin toista ja Jaakkola toista, niin varmaankin
seurakunta tahtoisi, mitä Jaakkola tahtoo.» -- »niinpä niinkin, herra
kuvernööri», vastasi muuan isäntä: »sillä me tiedämme että Jaakkola
tahtoo, mitä hyvää on, eikä tyhjiä lörpöttele.» -- »Siinä sain minä:»
kuiskasi kuvernööri hiljaan minulle. »Suotava vaan, että jokaisessa
seurakunnassa olisi yksikään Jaakkola.»

Kun Jaakkola -- Matti oli hänen ristimänimensä -- kolmenkymmenen
vanhana nai köyhän torpparin tyttären, oli hän vielä renki, eikä hänen
avujansa silloin tuntenut kukaan muu, kuin hänen isäntänsä, joka kaikin
mokomin koetti houkutella häntä pysymään luonansa. Mutta Matti, joka
kaikessa hiljaisuudessa oli säästänyt suurimman osan verrattain
pienestä renkipalkastaan, halusi omaa kotoa ja osti suuremmoisen, mutta
aivan rappiolla olevan talon. Tämän sai hän tosin polkuhinnasta, mutta
säästetyt rahansa eivät kumminkaan siihen riittäneet. Hän, joka renkinä
oli ollut rikas, oli talon-isäntänä velallinen -- niinkuin niin moni
muu! Mutta Matti oli tarkoin ajatellut asiaa, ennenkuin hän
velalliseksi rupesi. Hän oli laskenut, mitä maa ahkeralla työllä voisi
antaa -- laskenut tarkkaan; ja tulevaisuus näytti että hän oli laskenut
oikein -- jota niin harva tekee! Velka huoletti suuresti Mattia, ja sen
tähden asetti hän suunsa säkkiä myöten, eikä siihen aikaan vieraita
Jaakkolassa kahviteltu. Hän teki uutterasti työtä -- aamusta iltaan --
mutta tämä työ ei olisi saanut häntä niin pian velattomaksi, ellei
kaikki, mihin hän ryhtyi, olisi ollut tarkoin ajateltua. Minä muistan
esim. että, kun ensimäiset lukukinkerit olivat pidettävät Jaakkolassa,
Matin oli täytynyt sitä varten pyytää naapurinsa tupaa, sillä hänen
omansa oli niin huono, ettei se mihinkään kelvannut. Se oli melkein
kokonaan kattoa vailla ja muutenkin niin rappiolla, »ettei siellä
hiiretkään viihtyneet», sanoi naapuri, joka, kun hänen talossaan näitä
eläviä paljo oli, valitti että Jaakkolan kaikki rotat olivat hänen
luokseen muuttaneet. Matti hymyili tämän kuullessaan, mutta lausui
sitten vakavasti: »Rupla liikaa velkaa on monta turhaa päivätyötä, ja
aika on rahaa kalliimpi.» Tässä rappioisessa huoneessa asui hän itse
perheinensä, kunnes viimeinen velkakopeekka oli maksettu, ja vieläpä
kaksi vuotta sen jälkeenkin, sillä: »ensinnä tarvis, sitten hupi.»
Mutta samaan aikaan, kun tupansa huononemistaan huononi, nähtiin hänen
peltonsa yhä paremmin kasvavan. »Ei ole koiraa karvoista katsominen»,
sanoivat naapurit, kun tämän näkivät.

Tavallisuudesta poikkeeva oli järjestys, jota Matti seurasi, kun hän
vihdoin rupesi talonsa huoneita korjaamaan. Ensimäiseksi laitti hän
uuden navetan, sitten tallin, sitten aitan ja sitten vasta alkoi hän
puuhata uutta asuntoa itselleen. »Ei Roomaa päivässä rakennettu, mutta
eipä Jaakkolan tupaakaan», sanoivat naapurit. Vaan kun talo vihdoin oli
rakennettu, niin eipä Jaakkolaa tuntenut kukaan enää entiseksi
Jaakkolaksi.

»Peijakas!» sanoi moni, joka ei paremmin Mattia tuntenut; »hän on
salarikas, sillä tuollainen hovi maksaa rahaa!» Matin asunto ei
kumminkaan mikään hovi ollut, mutta se sisälsi, mikä siihen aikaan
seurakunnassa oli tavatonta, paitsi tupaa kolme suurta kamaria: kaksi
tuvan päässä ja kolmanteen kävi ovi, niinkuin tupaankin, porstuasta.
Matti ei myöskään ollut salarikas -- me tiedämme sen jo; mutta hän oli
velaton, ja hän oli tarkoin laskenut mimmoisen rakennuksen hän jaksoi
laittaa, »Olisin vähemmälläkin toimeen tullut», sanoi hän minulle, kun
tuosta oli puhe, »mutta minä tiedän että valoisat, suuret huoneet
raitistavat mielen, ja sitä paitsi olen muistanut jälkeisiäni.» Matti
oli liika ujo tunnustamaan, että hän etupäässä oman itsensä tähden oli
kamarin laittanut: sillä jo nuoruudesta saakka oli hän yksinäisyyttä
rakastanut. Kamariinsa, kun hän tämän valmiiksi sai, vetäysi hän nyt,
milloin hänellä vaan vähänkin aikaa oli, ja siellä -- sepä vielä
tavattomampaa tähän aikaan -- luki hän muitakin kirjoja kuin
hengellisiä. Tiedon halu tarvitsee väliin aivan vähän syttyäkseen,
väliin ei syty se parhaimmilla sytykkeilläkään. Matti tiesi todistaa
edellisen kohdan todeksi. Renkinä ollessaan oli hän, joka siihen aikaan
oli varsin kehno lukia, saanut käsiinsä kirjan: »Neuvo ja johdatus
maanviljelemisen ja huomen hallituxen parandamiseen, Oulunborin ja
Cajanin läänissä yhteisen kansan hyväxi. Suomeksi kääntty Samuel
Bohmilda. Turusa Frenckellin kirjanprändisä 1793.» Hän luki tätä vanhaa
kirjaa, ja hän heräsi huolimattomuuden unesta, jota tähän saakka
makeasti oli nukkunut. »Miksi en minäkin voisi saada taloa itselleni?»
ajatteli hän. Siitä se alku. Sittemmin, kun hänen varansa paremmin
kannattivat, hankki hän itselleen uusia kirjoja; ja kirjoja olisi voitu
löytää Matin arkusta enemmän kuin koko seurakunnasta, jo siihen aikaan,
jona hän vielä rappioisessa mökissään asui. Mutta että Matin näkyala
kirjojen kautta laajeni, sitäpä ei moni tiennyt, sillä hän ei
tiedostaan koskaan kerskannut.

Minä kävin usein hänen luonansa, vaikka hän asui puolen peninkulmaa
pappilasta. Ja kuta enemmän opin häntä tuntemaan, sitä enemmän täytyi
minun kunnioittaa häntä. Kun seurakuntaan tulin, oli hän jo »koulunsa
käynyt» -- niinkuin hänen oli tapa sanoa; hän asui jo silloin
»hovissaan.» Hänellä oli suuri perhe: viisi poikaa ja kolme tytärtä,
jotka kaikki kulkivat isän ja äidin jälkiä, sillä Leenakin, Matin
vaimo, oli ammatissaan yhtä toimellinen kuin miehensä. Jaakkolan
varallisuutta ei nyt enään ihmetellyt kukaan, joka tiesi, että isäntä
niin sanoakseni »tyhjin käsin» oli toimeen tullut ja nyt näki hänen
viiden pojan ja kahden tyttären kanssa työssä (nuorin tytär oli vielä
ala-ikäinen) sekä kuuli hänen mielipiteensä: »ei löydy mitään niin
halpaa, ettei sitä voisi saada rahasta käymään, eikä mitään niin
suurta, ettei se voisi meitä pahentaa, ellei Jumala sitä estä.» Asiain
näin ollen ei siis ensinkään kumma, että Jaakkolan perheellinen elämä
ihan tykkänään erosi tavallisuudesta. Nuorten sydämissä oli tiedon halu
päässyt itämään, ja aivan usein kuultiin Jaakkolassa isän ja poikain
keskustelevan asioita, joita ei kukaan seurakunnassa osannut
aavistaakaan. Rakkaus sitoi vanhemmat lapsiin -- siinä nyt ei juuri
mitään kummaa; mutta ihmeellisempi oli, että sama rakkaus myös mitä
hellimmillä siteillä sitoi lapset vanhempiin ja toisiinsa. Isä antoi
lasten nähdä, mitä hänen sydämessänsä liikkui, kysyi heidän
mielipiteitänsä ja punnitsi ne tarkasti, ennenkuin hän ne hylkäsi,
osottamalla aina syyn, minkä tähden hän sen teki. Tämä vaikutti
lapsiin, ja avosydämisempiä, rehellisempiä nuorukaisia kuin Jaakkolan
lienee harvassa tavattavina. Mutta nämä nuorukaiset eivät olleetkaan
nähneet isän eikä äidin missään poikkeavan pois niistä säännöistä,
jotta olivat seurattavikseen ottaneet; -- ei siis ihmettä, että lasten
rakkaus lepäsi kunnioituksen pohjalla.

Minä olen jo kentiesi liian paljon puhunut Jaakkolasta ja hänen
avullisuudestaan; suokaa se minulle anteeksi! Muistoni viipyy sitä
mieluummin tämän kunnon miehen luona, kuta harvemmassa hänen
vertaisiaan tavataan. Minulla olisi vieläkin paljon hänen
perhe-elämästään sanottavaa, mutta kun pelkään, että »pitkillä
puheilla» enemmän väsytän kuin hyödytän, menen kertomaan pari pientä
kohtausta Matin elämästä.

Eräänä kesäpäivänä kävelyllä ollessani pistäysin Jaakkolassa. Oli
kiireinen työaika, kevätkynnön. Kun Jaakkolan vainiolle tulin, näin
suurimmaksi kummakseni viisi auraa, kukin sarallansa, seisovan, hevoset
aisoissa; mutta kyntäjiä en nähnyt missään. Kiiruhdin kulkuani ja
tapasin koko Jaakkolan perheen kokoontuneena ukon kamarissa. Kaikki
istuivat, niinkuin neuvostossa ainakin, ja minä ajattelin jo että
sopimattomaan aikaan olin tullut, kun isäntä herttaisesti tuli minua
tervehtimään.

»Istukaa!» sanoi hän sitten hiljaisella äänellään, »ette tänä vuonna
kuole: niinhän on tapana sanoa miehelle, joka ilmaantuu juuri kun
hänestä puhutaan. Niin, herra pastori, me puhuimme juuri teistä, ja
ennen iltaa olisitte nähnyt minun luonanne, ellette olisi sattunut
tänne tulemaan.» Hän vaikeni ja silmäsi lattiaa, ja selvästi näkyi,
että hän jotakin tärkeää asiaa mietti. Mutta että se minua koski,
kuinka olisin voinut sitä ajatellakaan? Minä siis mitä suurimmasti
hämmästyin, kun Matti äkkiä loi silmänsä minuun ja sanoi ujosti:

»Älkää pahastuko kysymystä, pastori, suoraa kysymystä! Uskaltaisitteko
ruveta takaukseen minulle?»

Olinko kuullut oikein? »Ta ... kaukseen!» kerroin minä hämmästyneenä ja
ihmeissäni.

Nyt on asian laita semmoinen, että takaus on varsin vaarallinen, se kun
aivan useasti saa aikaan tappioita ja, mikä minun mielestäni vielä
pahempi on, mieliharmia ja vihaa, semminkin kun meillä Suomessa
takaukseen niin ajattelemattomasti mennään. Me olemme tässä kohden
varsin velttoja. Kielto on, näet, niin vaikea; eihän takaukseen
meneminen maksa nimipiirrosta enempää! Lainanottaja vakuuttaa niin
varmaan, että koko sitoumus vaan on -- nimeksi, ja me tunnemme
itsessämme, että hän suuresti pahaksuisi, jos kieltämällä näyttäisimme
epäluottamusta: me ajattelemme: »kenties voi hän velkansa maksaa», ja
miten on -- hän selvittää asiansa niin kauniisti -- me menemme
takaukseen. Hän kiittää meitä ja lähtee, mutta jättää jälkeensä meihin
useimmasti huolen ja ajatuksen: »tyhmä olin!» joka ajatus aina, kun
sitoumuksemme muistamme, kiusaa meitä, kunnes »odottamattomat
tapaukset» tekevät lainanottajalle mahdottomaksi suorittaa velkansa,
jonka me nyt saamme maksaa tahi -- me kuvernöörin kautta saamme vielä
suoremman käskyn: »maksa pois takaus, mies!» Tämän kokemuksen luulen
jok'ainoan takaukseen menneen joskus tehneen; mutta näistä kaikista
lienee suurin osa sittenkin valmis uudistamaan samaa kokemusta, jos
vaan heitä »oikein osataan pyytää.». Kuinka suuria hämmennyksiä tämä on
saanut aikaan ja saa, sen näkee joka päivä. Moni rehellinen mies on
takauksen kautta joutunut mieron tielle. Minun ajatukseni on, että
ajattelemattomalla takaukseen menemisellä teemme väärin itseämme,
perhettämme ja isänmaatamme vastaan, vieläpä että sillä teemme
syntiäkin. Huomatkaa, että sanon »ajattelemattomalla»: ja
ajattelemattomaksi nimitän jokaista takaukseen meniää, joka ei ole
valmis mieliharmitta uhraamaan ta'attua summaansa. Mutta -- jääkööt
likemmät mietteeni tästä asiasta toistaiseksi, kunnes joudun kertomaan
pienen muistelman, minkä sana »takaus» aina herättää minussa.

»Takaukseen!» olin huudahtanut vastaukseksi Jaakkolan kysymykseen.

»Niin, pastori», jatkoi Matti. »Tämä pyyntö teitä kummastuttaa, minä
näen ja tunnen sen. Itse olen minä takauslaitosta vastaan, sen te hyvin
tiedätte. Mutta kuulkaahan, mistä syystä minä muita takaukseen
pyytämällä poikkeen pois omista mielipiteistäni, ja jos syyni teistä
ovat väärät, niin luovun koko aikomuksestani --  sen tärkeämpi ei asia
ole, josta perheeni kanssa äsken neuvottelua pidin. -- Te tiedätte jo,
mitä aion pastorille kertoa», lisäsi hän, kääntyen poikiinsa. »En
muistanut, että hevoset ovat valjaissa pellolla; menkää kyntämään;
päätöksemme ehditte sitten kuulla.»

Pojat kiiruhtivat ulos, isän käskyä totellen, ja kun Leena ja tytötkin
vetäysivät tupaan, jäin minä Matin kanssa kahden kesken.

»Salmela myydään huutokaupalla Heinäkuussa», alkoi Matti. »Minä olen
miettinyt ostaa sen.»

»Salmela!» kerroin minä, ihmeissäni. »Mitä mietit, Matti: oletko
viisas?»

Matti hymyili. »Te kummastutte aikomustamme, sen minä edeltäkäsin
tiesin. Salmela maksaa vähintäin 15 tuhatta ruplaa. Se on herrashovi,
kahden manttaalin kartano, johon verraten Jaakkola on mitätön torppa.
Mutta kuinka paljon luulette Jaakkolan tuottaneen minulle niinä 28
vuotena, joina se minun hallussani on ollut?» Että Matilla oli rahoja
lainassa, sen tiesin minä, vaan kuinka paljon, sitä en tiennyt, eikä
hän koskaan ollut siitä puhunut, yhtä vähän kuin minä olin sitä
kysynyt. Minulle oli tämä päivä todellakin kummastuksen, ja
kummastellen hiljaisen Matin viimeistä kysymystä, hänen, joka ei
koskaan tahtonut omasta itsestään puhua, katselin häntä mitään
vastaamatta.

Mutta Matti ei nyt minun herännyttä uteliaisuuttani tyydyttänyt. Sen
sijaan näkyi hänen ajatuksensa juoksu käyneen toisaalle, sillä hänen
kasvonsa, jotka tähän saakka olivat osottaneet hiljaista tyydytystä,
muuttuivat surullisiksi.

»Kuinka kummallisia olentoja me ihmiset kumminkin olemme», sanoi hän
hiljaa. »Kuinka ylpeys ja koston himo meitä kiihoittaa, vaikkemme sitä
tiedäkään! Kuulkaa, herra pastori, pieni tapaus nuoruudestani, ja kun
sitten sen valossa tuomitsette minun nykyisiä aikeitani, sanokaa,
selittäkää minulle, mikä se oikeastaan on, joka minua näihin aikeisiin
ajaa?»

»Olen kerjäläispoika alkuani, sen te tiedätte. Isäni oli juoppo, hylky
mies -- olen kuullut puhuttavan, sillä hän kuoli, ennenkuin minun
ymmärrykseni heräsi. Äitini oli köyhä ja kivulloinen, mutta hellä,
ainakin minua kohtaan. Parhaimmat palat, mitkä hän kerjäämällä sai,
antoi hän minulle. Mutta hän kuoli, ja minä olin suojatta maailmassa,
seitsenvuotinen, ajattelematon lapsi! Me olimme silloin N. kaupungissa.
Äitini oli väsyneenä istunut levähtämään erääseen kadunkulmaan. Minä
ihmettelin suuria huoneita ympärilläni. Siinä oli kaksikertainen
kivirakennus meitä vastapäätä: minä muistan sen kuin seisoisin vieläkin
sen edustalla. Suu auki tirkistelin sitä ja ajattelin, ettei
varmaankaan Jumalalla taivaassa voinut kauniimpaa asumusta olla. 'Oi,
äiti, kuinka rikkaita mahtavat ne olla, mitkä tuossa huoneessa asuvat;
mennään sinne, varmaankin saamme siellä leipää ja lihaa!' Lihaa
herkullisempaa en tähän aikaan tiennyt. Äiti ei mitään vastannut, mutta
kuuma kyynel vieri hänen poskiansa alas minun kädelleni, ja kun silmäni
häneen loin, näin, että hänen päänsä nojausi niin kummallisesti
kivijalkaa vastaan, jonka vieressä istuimme. 'Matti armaani!' kuiskasi
hän hiljaa -- ja minusta on usein, kuin kuulisin vienon tuulen
huminassa tämän kuiskauksen -- 'Matti armaani! Äitisi on kohta lakannut
kerjäämästä täällä maan päällä; hän menee nyt kerjäämään armoa
Jumalalta... Sinä, poikani, lupaa aina pysyä rehellisenä -- lupaatko
sen?'

»En ehtinyt mitään vastata, ennenkuin joukko nuoria herroja suurella
hälinällä, laulaen ja huutaen samosi ulos tuosta suuresta, kauniista
kaksikertaisesta kivirakennuksesta. He kulkivat kadun poikki, meidän
sivutsemme. Eräällä näistä herroista oli hieno rottinkikeppi kädessään,
ja kun hän meidän luokse tuli, löi hän minua sillä selkään ja huusi
kiroten: 'Jos minnepäin silmänsä kääntää, joka paikassa tapaa noita
perkeleen kerjäläisiä!' Minä rupesin katkerasti itkemään; isku oli
kipeää, niin kipeää käynyt. Mutta raaka herra huusi: 'Ellet lakkaa
huutamasta, penikka, saat tästä lisää', ja hän kohotti uudelleen
keppiänsä. -- 'Älä lyö häntä, Arvid', kielsi toinen herroista. Minä
ristin käteni ja käänsin kyyneleiset silmäni puolustajaani, mutta tämä
kait suututti yhä enemmän kiukkuista herraa, sillä hän potkasi minua
jalallansa niin, että minä kaaduin äitini syliin. Herrat etääntyivät
nyt, vetäysivät toiselle kadulle. Minä nousin äitini helmasta. 'Olenko
loukannut teitä, äiti?' kysyin. 'Et, lapsi!' vastasi hän ja lisäsi:
'Sen Herra hänelle kostakoon!'

»Mitä äitini näillä sanoilla tarkotti, en silloin ymmärtänyt. En
ehtinyt niitä silloin ajatella, sillä tuskin oli hän ne saanut
sanotuksi, niin vaipui hän hiljaa alas, ja kirkas veritulva juoksi
hänen suustaan. Ihmisiä kokoontui meidän ympärillemme. Äitini
vietiin erääseen kummalliseen huoneeseen; mustaan puettu mies piteli
hänen kättänsä, pani korvansa hänen sydämelleen ja sanoi sitten
huolimattomasti: 'tässä ei ole enää mitään tehtävää; hän on kuollut?'»

Matti pyyhkäsi pois ahavettuneella kädellään kirkkaan vesihelmen, joka
kiilui hänen silmäripsissään. Minä tunsin, että silmäni kävivät
kosteiksi.

»Niin olit sinä yksin maailmassa», sanoin hiljaa.

»Niin olin yksin maailmassa», kertasi Matti. »Mutta vastauksen äitini
viimeiseen kysymykseen, jota vastausta eivät hänen korvansa saaneet
kuulla, päätin minä elämälläni antaa. Hänen viimeiset sanansa unhotin,
kunnes ne johtuivat mieleeni, kunnes mieron tietä kulkiessani näin sen
herran, joka minua löi.»

»Kuka oli hän?» kysyin, kun Matti vaikeni.

»En ole hänen nimeänsä kenellekään maininnut, en edes omaisilleni ...
mutta teille täytyy minun se sanoa. Nuori herra, joka viatonta poikaa
niin pahasti kohteli, oli -- Salmelan luutnantti.»

»Wellman!» huudahdin minä. »Ah. nyt ymmärrän, miksi tahdot Salmelan
ostaa.»

»Niin, pastori!» sanoi Matti, »minä olen paljon tätä asiaa miettinyt.
Minulla on kahdeksan lasta. Vanhin poikani on, niinkuin tiedätte,
kihloissa; toiset seuraavat hänen jälkiään. Jaakkola on kaikille
yhteisesti pieni. Huolenani on ollut hankkia jokaiselle lapselle oma
talonsa. Sitä varten olen minä säästänyt, mitä Luoja on minulle antanut
yli tarpeemme. Ja minun täytyy tunnustaa, että Hänen siunauksensa on
ollut ylönpalttinen. Kerjäläispoika on voinut lyöjällensäkin lainata
3 tuhatta hopearuplaa.»

»Mitä sanot? Oletko asioissakin Wellmanin kanssa?»

»Olen. Minulla on toinen kiinnitys Salmelaan. Luutnantti ei ole kolmeen
vuoteen maksanut mitään korkoa. Sen saa hän anteeksi iskunsa tähden,
ajattelin, vaikka se ajatus ei päässyt taistelutta voitolle. Nyt sain
nykyjään kuulla, että luutnantti on tehnyt konkurssin, että ryöstö
häntä uhkaa, että pankki 10 tuhannen ruplan saamisesta on vaatinut
Salmelan myytäväksi. Tämä herätti minussa kaikenmoisia ajatuksia. 'Niin
ovat äitini viimeiset sanat käyneet toteen', sanoin itselleni, 'Jumala
on kostanut; rikas on tullut kerjäläiseksi'. Minulla on, kuten sanoin,
toinen kiinnitys Salmelaan; minun tulee siis oikeuttani huutokaupassa
valvoa. Tämä on saanut minun miettimään Salmelan ostoa. Se riittäisi
jakaa niin, että kaikki poikani osallansa hyvin toimeen tulisivat.
Mutta minun rahavarani eivät kauppaan riitä. Salmela on kiinnitetty
kaikkiaan 15 tuhannesta ruplasta. -- Näissä aikeissa kävin äsken
kaupungissa ja sain kuulla, että voisin saada pankin lainan Salmelassa
pysymään kiinnikettä ja täytetakausta vastaan. Oma kiinnitykseni
vastaa 3 tuhatta ruplaa; loput kaksi tuhatta on minulla itselläni.
Viisituhatta voisin siis maksaa, 10 tuhatta jäisin velkaa. Olen käynyt
Salmelan tiluksia tarkoin arvostelemassa ja olen varma siitä, että
kunnollisella hoidolla saisin tuon velan vuosi vuodelta lyhenemään, jos
vaan Herra olisi mukana työtä johtamassa, niinkuin hän tähän asti on
ollut. Salmela on erittäin hyvä maa. Olen poikaini kanssa asiasta
puhunut, ja he ovat varsin taipuvaiset kauppaan. Vanhin, Antti, saisi
isännän nimen, ja kaikki tekisivät työtä niinkuin tähän asti ovat
kodissansa tehneet yhteisen hyvän eteen... Mutta tämä kumoo entiset
mietteeni -- olin, näette, aikonut ostaa kullekin pojalle oman,
erityisen talon, niin pian kuin naivat. Onko tämä uusi ajatukseni
oikea? Eikö siihen liity omaa rakkautta, eikö mieleni salaa paisuisi
tiedosta, että minun poikani omivat sen miehen kartanon, joka
syyttömästi löi heidän isäänsä; eikö siihen liity kostonpyyntöä, eikö
mieleni salaa iloitse siitä, että hän, joka äitiäni ja minua perkeleen
kerjäläisiksi kutsui, nyt itse joutuu mieron tielle? Tutkikaa minua,
herra pastori, ja jos luulette uudet aikomukseni vääriksi, niin valvon
vaan saatavani ja annan kenen tahansa huutaa Salmelan.»

Ukko oli herttainen tuossa... Mitä taisin hänelle vastata? Minä tiesin,
ettei vihaa, ei kostonhimoa löytynyt hänen sydämessään.

»Ethän sinä itse aio Salmelaan muuttaa?» kysyin.

»En. sitä en ole silmänräpäystäkään ajatellut. Tämä paikka on minulle
kalliin maailmassa.»

»No, sitten ei sinusta kysymystäkään. Mutta mietitäänpä, olisiko
pojillesi tästä kaupasta hyötyä.»

Matti tunsi poikainsa luonteen perinpohjaisesti. Me puhuimme heistä
jokaisesta erikseen. Antista, Matista ja Eerosta -- vanhemmista --
ei meillä ollut paljon sanomista; he olivat tyyniluontoisia,
ajattelevaisia ja uutteroita; mutta Sakari ja Jaakko, nuorimmat --
niiden luonto ei ollut niin tasainen. Isä kumminkaan ei epäillyt, ettei
poikansa yhdessä viihtyisi; hän tiesi että he rakastivat toisiansa.
Mutta vaimo voi paljon talossa; ken sanoo että kaikki pojat saisivat
semmoiset vaimot kuin Antin morsian oli... Miten siinä puhuimme, ukon
kauppatuumat alkoivat häntä epäilyttää, ja viimein päätti hän jättää
koko talonkaupan sikseen ja palata takaisin vanhaan aikomukseensa:
sillä hän oli varma Salmelasta saavansa, mitä hän oli luutnantille
lainannut. Matti oli koko keskustelumme kestäessä ollut vaaka, jonka
kupit nousevat ja laskeuvat, aina sen mukaan kuin niihin painoja
pannaan. »Siis raukee takauksenpyyntökin», sanoi hän, kun asia oli
päätetty. »Minä kiitän teitä, pastori; te olette näyttänyt minulle,
mitä minun tulee tässä pulassa tehdä. Se on kummaa» -- lisäsi hän --
»kuinka huonot silmäni ovat, kun niiden tulee omaa itseänsä katsella.»

Tuota kiitostani en minä ansainnut: enhän itsekään ymmärtänyt, mikä
tässä asiassa parempi oli.

»Leena!» huusi Matti nyt vaimolleen, »käy käskemään pojat tänne: asia
on päätetty.» Sitten kääntyi hän minuun ja sanoi: »Mutta jos niin
olisi, että minun täytyy huutaa Salmela, ja pankki vaatii
täytetakauksen, uskaltaisitteko ruveta siihen? Toiseksi takaajaksi saan
minä Malmin, kauppias Dalléni vainajan vävyn. -- Mutta», lisäsi hän,
»kentiesi ei takausta 8 tuhannen ruplan velasta vaaditakaan kun annan
kiinnityksen sekä Salmelaan että Jaakkolaan?»

»Varmaankaan ei», vastasin minä. »Vaan jos takausta vaadittaisiin, ja
minä toiseksi kelpaan, niin olen valmis siihen sitoumaan.» Tämä vastaus
tuli sydämestäni.

       *       *       *       *       *

Eräänä iltana Heinäkuussa astui Jaakkola minun kamariini. Hän oli
matkapuvussa ja iloisen näköinen, Hän tuli Salmelasta. Varhain
edellisen päivän aamulla oli hän sinne lähtenyt, sillä Salmelaan oli
meiltä neljättä peninkulmaa. Hän oli ollut varustettuna minun
täytetakauksellani.

Nyt palasi hän huutokaupasta.

»No, miten kävi?» kysyin -- uuteliaana! minun täytyy se tunnustaa.

»Tässä on takauskirja, herra pastori», vastasi hän. Sitä ei tarvittu.»

»Kuka sai onnettoman Wellmanin kartanon?»

»Luutnantti saa sen vielä pitää», vastasi Jaakola iloisesti.

»Kuinka se on mahdollista? Kenen avulla?»

»Minun», vastasi hän ujosti. »Ennenkuin huutokauppaan ryhdyttiin,
käskettiin kaikki Luutnantin saamamiehet erityiseen huoneesen, ja siinä
ilmoitettiin, että pankki oli saanut korkonsa ja täytetakauksen ja nyt
suostuisi odottamaan, jos vaan konkurssin muut saamamiehet samallaiseen
suostumukseen menisivät. Kolmannen kiinnityksen omistaja, joka pelkäsi
täytyvänsä huutaa kartano, suostui niin ikään, ja luutnantti katseli
nyt rukoilevin silmin minua. 'Herra hänelle kostakoon!' -- äitini
viimeiset sanat soivat korvissani, ja minä suostuin. Huutokaupasta näin
muodoin ei tullut mitään. Luutnantti saa vastaiseksi pitää maansa.»

»No entäs sinun korkosaatavasi?»

»Ne pitäköön hän, siitä, että hän minua löi eikä äitiäni -- jos ei hän
jaksa niitä maksaa», vastasi Matti huolettomasti. »Mutta», lisäsi hän,
»minulla on vielä toinen uutinen kerrottava, joka jotenni likeltä
koskee minua itseäni. Saas nähdä, mitä Antti siitä sanoo. Minä olen,
näetten, ostanut hänelle maan. Tarkastaessani Salmelaa viime keväänä,
näin järven rannalla ihmeen hyvän viljamaan, joka nyt metsää kasvaa.
'Tähän tulisi mainio talo', ajattelin silloin, ja se on nyt minun.
Sinne muuttakoon Antti. Tosin saa uutis-asutus vaan torpan nimen, mutta
vähät siitä. Hänen ei tarvitse 50 vuoteen mitään kartanoon maksaa. Sen
ajan kuluttua hoitakoon hänen jälkeisensä itsensä. Kauppasumma oli vaan
500 ruplaa -- sama hinta, minkä minä Jaakkolasta maksoin.»

»Ja sinä sait siten korkosi?»

»En: luutnantti tarvitsee rahoja. Minä maksan hänelle summan paikalla,
kun kauppa on laissa vahvistettu.»

       *       *       *       *       *

Vuosia on siitä kulunut, kun tämä viimeksi mainittu tapaus tapahtui.
Ihminen neuvottelee, Jumala päättää. Matti on kuollut. Leena on
kuollut. Heidän kahdeksasta lapsestaan makaa neljä vanhempainsa
vieressä kirkkomaassa. Jälellä olevat ovat kaikki kunnon ihmisiä. Antti
on Salmelan omistaja, Sakari isännöitsee Jaakkolassa; tyttäret, ne
kaksi, mitkä elävät, ovat onnellisissa naimisissa.

Aina kun vanhaa Mattia muistan, juohtuu mieleeni kysymys: Kuinka moni
tekisi, mitä hän teki? Kuinka moni talonpoika tyytyisi torpan maahan,
kun voisi saada suuren kartanon? Nyt voin sen varmaan sanoa: Matti ei
ollut ylpeä, eikä kostonhimoinen -- hän oli kunnon mies.



Vanha virsikirja.


Eräänä sunnuntaina, noin 28 vuotta takaperin, oli minulla vaikea työ
tehtävänä. Minun tuli näet julkisesti ottaa kirkon ja seurakunnan
yhteyteen mies, jonka maallinen laki kovalla, rautaisella kourallaan
oli rangaissut murtovarkaudesta ja murhayrityksestä. En ollut ikinä
ennen tällaista papillista tointa toimittanut. Mutta vaikeuspa nyt ei
ollut siinä; sillä ilohan olisi ollut ottaa seurakunnan yhteyteen
katuva, syntejänsä tunnustava pahantekiä. Vaan vaikeus oli siinä, ettei
tässä miehessä katumuksen rahtuakaan löytynyt. Ainakaan en minä mitään
semmoista hänessä huomannut, kun lauantai-iltana hänen kanssansa
puhelin. Viha ja kostonhimo vallitsi hänen sydämessään, ja sitä hän ei
edes salannut. »Minä tiedän, mitä teillä on minulle sanomista», vastasi
hän varotuksiini, puhettani keskeyttäen: »mutta turha on saarnanne.
Ellei teillä ole muuta sanottavaa, voitte yhtä hyvin olla vaiti. Minua,
näette, ette koskaan saa katumaan muuta, kuin etten voimallisemmasti
iskenyt puukkoani Antin rintaan.» Ja hän kiristi hampaitaan.

»Ja tuollaisella tunnustuksella aiot sinä huomenna astua Herran eteen?»
kysyin minä surullisesti.

»Olkaa minusta huoleti! Tehkää tehtävänne! Minä tiedän, mitä minun
tulee vastata.»

Muuta vastausta en häneltä saanut. Maallisen lain kova rangaistus ei
ollut voinut hänen kovaa sydäntänsä pehmittää; päin vastoin näkyi se
tehneen tämän sydämen vielä kovemmaksi.

Olin kuullut paljon puhuttavan Lauvilan Jussista -- se hänen nimensä
oli. Mutta en ollut häntä koskaan ennen nähnyt, vaikka hän oli
seurakuntani lapsia. Hän oli näet jo ennen minun tuloani seurakuntaan
tuomittu ilkitöistään monivuotiseen vankeuteen. Nyt oli hän kärsinyt
rangaistuksensa; nyt oli hän jälleen seurakunnan yhteyteen otettava.

Hän oli kookas, kaunis mies. Terävät olivat hänen luonnonlahjansa.
Helläsydäminen oli hän lapsena ollut. Hän oli varakkaan, suuressa
arvossa pidetyn talonisännän poika. Hänellä oli hellä äiti, jonka
kasvatuksen päämaali oli ollut lapsien saattaminen totuuteen ja Jumalan
sanan rakkauteen, ja joka usein illoin oli istunut lastensa vuoteen
vieressä ja siinä rukoillut Jumalaa heidän edestään. -- -- Ja nyt on
poika, äidin lempilapsi, mitä julmimpana pahantekiänä kärsinyt
rangaistuksen rikoksesta, joka oli ollut vähällä syöstä hänet ikuiseksi
Siperian syviin kaivoksiin!

Kun Jussi ensikerran Herran pyhällä ehtoollisella kävi, oli hän vielä
hyvä poika. Lapsellinen oli silloin vielä hänen sydämensä ja vakaat ne
lupaukset, mitkä hän Jumalan alttarin edessä teki. Ja äidin rukoukset
silloin! Herran huostaan oli hän, niinkuin muinen Hanna, uskonut
esikoisensa. Siitä päivästä oli nyt 18 vuotta kulunut. Äiti makaa
haudassa; poika -- niin -- raudoissa on hän suurimman osan tästä ajasta
istunut.

»Mikä sai hänet lankeemaan?» kysyin häneltä, joka ensikerran minulle
Lauvilan Jussista puhui.

»Irstaiset toverit, korttipeli ja viina», sain vastaukseksi. »Jussi oli
ilomielinen ja huikentelevainen. Nuorten parissa oli hän muita enemmän
suosittu. Pastorin, teidän edeltäjänne, luona oli hän saanut oppia
kirjoittamaan, ja olipa vanha seksmanni, hänen isänsä, ollut aikeessa
kouluttaa häntä papiksikin. Mutta Jussi rakasti tanssia ja muita
huvituksia mieluummin kuin kirjaa, ja tämä huvien halu hänessä yhä
eneni, kun hän mieheksi oli varttumaisillaan. Silloin kääntyi hänen
mielensä yhä enemmän pois hellän äidin varoituksista; huvitukset
hehkuivat hänen silmäinsä edessä ja vetivät hänet luoksensa yhä
lujemmilla siteillä. Mitään pahaa hänestä ei kumminkaan tietty,
ennenkuin hän eräältä markkinamatkalta tuli kotia pahasti piestynä ja
tappelusta ja juopumuksesta sakoitettuna. Tämä vaikutti häneen enemmän
kuin äidin varoitukset. Hän häpesi ja olikin muutamia kuukausia aivan
nuhteeton. Mutta eipä aikaakaan, niin takertui hän jälleen vanhain
ystäväinsä seuraan: ja nyt olivat siteet, mitkä hänet näihin sitoi,
vielä entistäkin lujemmat. Arkipäivinä teki hän työtä kuin mies,
mutta niin pian kuin lauvantai-ilta oli tullut, oli kuin olisi perkele
häneen mennyt. Ensinnä hiipi hän salaa ulos, kun isänsä ja äitinsä
olivat levolle laskeuneet; mutta vähitellen hylkäsi hän tämän valheen,
ja samassa määrässä kuin poikkeukset avujen tieltä kävivät suuremmiksi,
samassa määrässä kasvoi hänessä röyhkeyskin. Kirkonkylässä oli siihen
aikaan pahaksi tunnettu torppa, missä salaa myytiin viinaa ja mihin
illoin seurakunnan heittiöt tulivat juomaan ja korttia lyömään. Näiden
joukkoon antausi Jussi, Mitä elämää siellä pidettiin, voi hyvin arvata.
Viina vei järjen; korttipeli kiihoitti voitonhimoa. Kiihkein kaikista
oli kapakoitsija itse, Takalan Antti, joka nyt hyvissä varoissa elää
täten kootuilla tavaroillaan Takalan isäntänä. Hän ei juonut, ja
siitäpä syystä osasi hän kukkaroonsa houkutella kaikki vieraittensa
rahat. Pari kertaa oli hän saanut sakkoa kapakoimisestaan, ja viime
kerralla olivat miltei kaikki hänen vieraansakin joutuneet kiinni
tappelusta. Mutta tuo häntä ei parantanut. Voitto oli liian suuri hänen
jättääksensä ilkeää ammattiaan. Mimmoiseksi mieheksi Jussi tällaisessa
seurassa muuttui, ei ole vaikea ymmärtää; mutta vaikeampi oli alussa
tietää, mistä hän rahoja sai korttipeliin, jossa hän usein kadotti
suuriakin summia. Tulipa tuokin pian tiedoksi. Korttipöydän ääressä
riitaantui Jussi ja Antti, ja tämä viimeksi mainittu ilmaisi nyt
vihansa vimmassa varomattomasti, että Jussi kauan aikaa oli myynyt
hänelle polkuhinnasta milloin mitäkin isänsä tavaraa. Kun tuo tuli
kuuluksi -- ja tieto siitä levisi pian -- eipä kehdannut Jussi enää
mennä kotiinsa. Hän häpesi, ja hän päätti ankarasti kostaa Antille.
Seuraavan päivän aamulla, kun roistoväki, niinkuin tavallisesti, oli
lähtenyt kapakoitsijan tyköä, murtausi Jussi tämän huoneesen, löi
puukon hänen rintaansa ja vei, mitä torpan rahoista sai käsiinsä. 'Tämä
on vaan vähäinen osa siitä, mitä olen sinulle tuonut', sanotaan hänen
jäähyväisiksi Antille sanoneen. Hän karkasi nyt, mutta joutui muutaman
päivän perästä kiinni ja tuomittiin raippoihin ja pitkälliseen
vankeuteen. Hänen hellä äitinsä kuoli samana päivänä, jona poika
kuritushuoneesen vietiin -- surusta kaiketi.»

Tuommoinen oli, lyhyesti, kertojani sanoilla kerrottuna, sen miehen
elämäkerta, joka nyt oli seurakunnan yhteyteen jälleen otettava.

Raskaalla mielellä olin pyhäaamuna juuri lähtemäisilläni kirkkoon, kun
Jussin isä, Lauvilan vanha seksmanni astui huoneeseni. Hän eli vielä;
toisen nuoremman poikansa, Lauvilan nykyisen, kunnollisen ja varakkaan
isännän luona asui hän, mutta ikä oli kyyristänyt hänen kookasta
vartaloaan, ja suru oli ennen aikojaan tätä ikää monilla vuosilla
enentänyt. Suuret, kirkkaat kyyneleet valuivat alas vanhuksen
rypistyneitä, ajan ja huolen puremia kasvoja. Enkä tuota kummaksi
pannut. Olinhan itse isä ja ymmärsin aivan hyvin, mitä ukon sydämessä
liikkui.

Kului pitkä aika, ennenkuin vanhus nyyhkimisiltään sai sanan sanotuksi.
Vihdoin pani hän kätensä ristiin, vaipui alas polvilleen ja huusi:
»Herra pastori... Jussi ... minun poikani...!»

Minä nostin hänet ylös, asetin hänet istumaan ja sanoin: »Toivokaamme,
että ankara kurituksensa on hänet parantanut. Oletteko tavannut häntä?»

»Olen kuullut hänen äänensä, mutta en ole häntä nähnyt», änkytti
vanhus. »Minä menin häntä tapaamaan Korvelan vanginvartian luo: mutta
kun eteiseen seisahdin ja vapisevalla kädelläni tahdoin avata oven
kuulin poikani tuvassa julmasti kiroovan ja uhkaavan ... murhalla ...
tulipalolla. En voinut ovea avata, en voinut mennä esikoistani
tapaamaan... Hän menee kadotukseen... Oi, herra pastori, neuvokaa ...
eikö hänelle mitään pelastusta löydy?»

Niin valitti vanhus epäilyksissään. Mitä osasin hänelle vastata?
»Rukoilkaamme, että Herra sokean silmät avaisi! Turvatkaamme Jumalaan!»

Vanhus tarttui käteeni, ja toivon valo välkkyi hänen silmistään: »Oi,
rukoilkaa tekin Herraa, että Hän antaisi minulle takaisin kadotetun
esikoiseni katuvaisena!» --

Jumalanpalvelus alkoi.

Mustalla tuolillaan kirkon suuren käytävän keskellä istui vanki. Vuosia
oli kulunut siitä, kun hän viimeksi tässä Herran temppelissä nähtiin.
Muistiko hän nyt lupauksia, joita hän tässä Herran huoneessa oli
Luojallensa tehnyt? Kaikki tunsivat Lauvilan seksmannin Jussin;
kaikkein silmät olivat häneen päin kääntyneet. Häpesikö hän? Ei, siltä
ei hän näyttänyt. Hänen kasvonsa juonteet olivat kovat, ja katkeruutta
ja vihaa asui niissä silmäyksissä, joita hän katsojiinsa heitti.

Kirkko oli täpösen täynnä väkeä. Huhu päivän merkillisyydestä oli
levinnyt, en tiedä miten. Mutta Jussin sukulaisista ei siellä ollut
muita kuin vanha seksmanni, isä, joka oli asettaunut istumaan vankia
likinnä olevan penkin toiseen päähän, josta hänen sopi poikaansa
katsella, tämän sitä huomaamatta, ja seksmannin pojan poika, vangin
veljen poika, nuori kymmenvuotias, joka istui saman penkin suussa,
aivan mustan tuolin vieressä.

Loin silmäni vankiin, synnintunnustusta kun luin. Se ei näkynyt häntä
ensinkään liikuttavan. Ivahymy lepäsi hänen huulillaan.

Jumalanpalvelus kävi tavallista menoaan. Saarnavirsi oli veisattu ja
saarnastuoliin nousin. Silmäni loin nyt uudelleen vankiin. En voinut
olla mitä suurimmasti kummastelematta, mitä nyt näin. Suuri muutos oli
seurakunnan yhteyteen otettavassa tapahtunut. Hän oli kyyristynyt
luokoon ja peittänyt käsillään kasvonsa: hänen ruumiinsa värisi. Tämä
liikutus eneni hänessä yhä enenemistään saarnatessani. Ja viimein, kun
saarnani oli loppunut, ja minä nyt rupesin puhumaan hänelle
yksityisesti, alkaen puhettani raamatunlauseella: »_Vaikka syntinne
veriruskiat olisi, pitää niiden lumivalkeiksi muuttuman_» -- nousi
hän ylös, laskeusi polvilleen ja kumartui niin, että päänsä koski
lattiaan. Mikä oli hänessä tapahtunut? Vaikuttiko hänessä Herran henki?
Näkikö hän nyt syntinsä?

Hetki oli tullut, jona hän oli syntinsä tunnustava seurakunnan kuullen.
Minä astuin alas saarnastuolista ja lähestyin häntä kirkkokäsikirja
kädessäni.

Kun toimeni aloin kirkkokäsikirjan sanoilla: »Rakkaat kristityt! Te
tiedätte, että tämä eteen asetettu ihminen j.n.e.», kohotti hän päänsä
ja silmäili minua silmillä, mitkä uivat kyynelissä. Viimeinenkin ynseys
oli niistä kadonnut. Hänen kasvonsa olivat lumivalkeat, ja vapisevalla
äänellä, tuskin kuultavasti vastasi hän kysymykseeni: »Tunnustatko,
että rikoksillasi 5:ttä ja 7:ttä käskyä vastaan olet suuresti tehnyt
syntiä Jumalaa vastaan ja, Hänen seurakunnassansa tehnyt suuren
pahennuksen?» -- »Tunnustan!» -- Toiseen kysymykseen: »kadutko sitä
sydämestäs ja rukoiletko rikostas anteeksi Kristuksen tähden?» --
vastasi hän yhtä hiljaisella äänellä: »kadun ja rukoilen.» Nyt seurasi
kolmas kysymys: »Lupaatko täst'edes Jumalan armon kautta sekä tätä että
muita rikoksia karttaa ja ahkeroida kristillistä elämää?» Syvin
hiljaisuus vallitsi kirkossa. Kaikki olivat nousseet ylös kuullakseen,
nähdäkseen. Näkyvissä oli Tunnustaja, mutta tähän kysymykseen ei hän
vastannut. Kyyneleet lakkasivat vuotamasta, hänen poskensa punottuivat
ja vaalenivat vuorotellen. En tiennyt, mitä ajatella. Kovemmalla
äänellä kerroin kysymykseni.

Silloin nousi hän seisaalle, loi silmänsä kädessänsä olevaan vanhaan,
kansipuoliseen virsikirjaan, jota hän rintaansa vastaan puristi, ja nyt
soivat kaikuvasti hänen suustansa sanat: »Lupaan, Jumalan nimeen!»

Tämä kaikki oli minulle jotakin aivan odottamatonta. Tunnustukset ja
lupaukset tulivat nähtävästi hänen sydämestään, sillä mahdotonta oli,
että ihminen näin saattaisi teeskennellä. --

»Mene rauhaan ja älä täst'edes syntiä tee; siihen Jumala Pyhän Henkensä
armon sinulle antakoon! Amen.» -- Näillä sanoilla lopetin toimituksen.

»Amen!» kuului hiljainen ääni vierimäisestä penkistä.

Synnintunnustuksensa tehnyt kuuli sen, kääntyi sinne päin, mistä ääni
kuului, tunsi -- isänsä ja peitti käsillään kasvonsa. --

Kun kirkosta astuin ulos, kotiin palatakseni, näin Jussin, hänen isänsä
ja tuon kymmenvuotisen pojan käyvän vanhan petäjän varjossa olevalle
haudalle. Kirkkoväki oli uteliaisuudesta jäänyt seisomaan Lauvilan
Jussia ja hänen isäänsä katsomaan. Minuakin vaivasi uteliaisuus, ehkä
se kentiesi oli vähän toista laatua kuin kirkkoväen. Minä lähestyin
vanhusta ja hänen poikaansa, juuri kun tämä viimeksi mainittu heittäysi
polvilleen haudalle, lausuen äänellä, joka ei ikinä muististani katoa:
»Oi äitini!» --

Ääneti seisoin siinä, ääneti vanhus, jonka kasvot nyt olivat valoisat
ja riemulliset, ääneti väki, joka odotti kunnes vihdoin kadonnut lapsi
äitinsä haudalta nousi.

Kauan saimme odottaa.

Vihdoin nousi hän, astui isänsä eteen ja rukoili; »Isä! Voitteko
minulle anteeksi antaa pahat tekoni?» Vanhus sulki hänet syliinsä. Hän
ei voinut sanoilla mitään vastata.

Sitten kääntyi Jussi pieneen kymmenvuotiseen poikaan. »Kuka olet sinä?
Mistä oli sinulla antaa minulle minun oma virsikirjani?» kysyi hän.

Ja nyt saimme viimein tietää, mikä paatuneessa pahantekiässä oli
muutoksen tehnyt, mitä neuvoa Herra oli pitänyt vetääkseen puoleensa
miehen, joka tähän päivään saakka ei ollut muuta kuin kostoa ajatellut.

Penkissä pienokaisen edessä oli ollut vanha virsikirja, josta toinen
kansi oli poissa, vieläpä useita lehtiäkin. Kirja oli ollut noita
kirjanjäännöksiä, joilla ei omistajaa ole, jotka makaavat kirkon
penkissä, kenenkään niistä huolimatta. Pojalla oli oma virsikirjansa,
josta hän veisasi. Kun hän näki, ettei hänen sedällänsä kirjaa ollut,
tarjosi hän hänelle vanhan kirjanjäännöksen, osottaen samalla virttä,
mitä veisattiin. Jussi oli ajattelemattomasti ottanut vastaan kirjan,
ja sanat, joita seurakunta veisasi, sattuivat samassa hänen silmiinsä:
»Yks lammas eksyi laumastas.» Hän katseli likemmin kirjaa. Hän tunsi
sen. Se oli kerran ollut hänen omansa. Kun hän ensikerran Herran
pyhällä ehtoollisella kävi, oli hänen hellä äitinsä juuri hänen
kirkkoon astuessaan sen hänelle antanut. Kirja herätti nyt Jussissa
muiston tuosta hetkestä, muiston äidistä, muiston äidin rukouksista.
Tulen salamana kävivät hänen sielunsa läpi autuaalliset tunteet, mitkä
häntä elähyttivät silloin, kun hän kirjan sai, ja tunne siitä, mikä hän
nyt oli. Ja kun hän sitten kirjan jälellä olevassa kannessa luki äidin
varoituksen, minkä tämä, oli antanut pastorin kirjoittaa, luki sanat:
»Tänäpänä, jos kuulet Herran äänen, niin älä paaduta sydänkäsi
(Ps. 95:8), pyytää hellin ystäväsi» -- oli hän kukistettu. Eletty
elämänsä seisoi hänen edessään julmassa tosimuodossaan. Mitä hänelle
sitten oli tapahtunut, ei hän osannut selittää. Vasta silloin, kun minä
hänelle kolmannen kysymyksen tein, oli hän muistanut, missä hän oli, ja
kostonpyyntö oli kuiskuttanut hänelle neuvoansa. Mutta silloin oli
hänen sielussaan kajahtanut virsikirjan kanteen kirjoitettu äidillinen
pyyntö, ja kuolettaakseen kiusaajan ääntä oli hän noussut ja lujalla,
vakavalla äänellä luvannut muuttaa elämänsä.

Siinä siis koko salaisuus. Vanha virsikirjahylky, jolla ei mitään arvoa
ollut, josta ei kukaan tiennyt, milloin taikka miten se oli kirkkoon
joutunut, oli vaikuttanut, mitä kaikki minun kauniit varoitukseni ja
puheeni edellisenä päivänä eivät olleet vaikuttaneet. Mutta -- eipä tuo
enää ollut kumma minusta: äidin antama virsikirja sisälsi äidillisen
siunauksen; äidin kaikki rukoukset olivat yhdistetyt tuohon kannessa
olevaan pyyntöön. Ja se oli siemen, jonka _täytyi_ itää, ja Herra
itse kylvi sen ajalla, jonka Hän soveliaimmaksi näki. --

Vuosia on kulunut siitä, kun tämä tapahtui. Vanha seksmanni on jo
aikoja maassa maannut. Pieni kymmenvuotias on nyt talonisäntä, ja hänen
luonansa elää setä Jussi.

Ilolla lopetan minä tämän muistiinpanon siinä tiedossa, että vanha
virsikirja on tähän päivään asti pysynyt Jussin kalliimpana aarteena
maailmassa, ja että äidin pyynnön täyttäminen on hänen elämänsä
päätarkoitus.



Isä ja poika.


Kauppias Dallén oli jo vanhanpuoleinen mies. Hän oli ympäristöllään ja
vieläpä sen ulkopuolellakin tunnettu erinomaisen rikkaaksi; ja lienee
siinä ollut perääkin, sillä kauppamies oli jo muutamia vuosia takaperin
lopettanut kauppansa ja ostanut likellä sitä kaupunkia, missä hän
neljättäkymmentä vuotta oli kauppaa pitänyt, suuren maatalon. Siellä
eli hän onnellista elämää -- ainakin siltä näytti -- kolmen tyttärensä
kanssa, joista Sanna, nuorin sisarista, oli kihlattu maanviljeliä
Malmille, nuorelle, reippaalle miehelle, minkä tilukset ulottuivat
Rauhalan, kauppamiehen tilan, rajoihin asti. Oli kauppamiehellä
poikakin, mutta hän ei enää kuulunut Rauhalan perheeseen, hän kun oli
perinyt isänsä kaupan N----n kaupungissa.

»Hän on rikas», on mainesana, joka maailmassa tuottaa sille, josta se
lausutaan, suurta kunnioitusta -- olkoonpa sitten tämä rikas tavoiltaan
kuinka rietas ja inhottava tahansa. Rikkaus on maailman jumala, ja tätä
jumalaa kumartavat jäykimmätkin selät, vaikkapa rikkauden omistajan
sydämessä piiloutuisikin vaan ahneutta ja pahuutta. »Hän on rikas»,
sanottiin kauppamiehestämme, ja häntä kumarrettiin siitä syystä; mutta
-- eipä ohjetta, josta ei olisi poikkeuksia. Löytyi, näet, niitä, jotka
eivät kumartaneet kauppamiestä hänen rikkautensa tähden, vaan sen
kunnioituksen tähden, jota hän heissä oli herättänyt. Näitä tällaisia
ei tosin ollut monta; mutta nuo harvat tiesivät, ettei rehellisempää
sydäntä Suomessa tykyttänyt, ja sen tähden kunnioittivat he häntä,
muistamatta hänen rikkauttaan. Mutta suuri yleisö -- se kumarsi vaan
kauppamiehen rikkautta, ja senpätähden olikin sillä kauppamiehen selän
takana kerrottavana juoruja ja kertomuksia, jotka eivät suuresti
hänelle kunniaa tuottaneet.

Kauppamiehen rehellisyyteen yhtyi, näet, suoruus semmoinen, »joka ei
valetta, ei teeskentelemistä eikä kujeita kärsinyt.» Maailman koulussa
oli häntä -- varsinkin nuorempana -- lukemattomia kertoja petetty,
semminkin, kun hänellä oli sananpartena: »Usko jokaista, kunnes hän
sinut pettää!» Tuo sananparsi oli ollut ukon ohjenuora, ja hän oli sitä
koko elinaikansa seurannut, Mutta tällä sananparrella oli myöskin
vastakohtansa, jota kauppias yhtä tarkasti seurasi, ja se kuului:
»Pettäjääsi älä usko koskaan!» Kun nyt lisäämme, että kauppamies
käsitti sanat _petos ja pettäjä_ jotenkin laajalta, ja että
maailmassa suurin osa ihmisiä koettaa, missä vaan taitaa, selityksillä
ja syillä, jotka ovat kaukaa tuotuja, antaa milloin millekin työlle,
joka ei niin aivan rehelliseltä näytä, rehellisyyden ulkomuodon, niin
ymmärrämme myös, minkätähden kauppias ei ollut kaikkein suosiossa.
»Rehellisyys maan perii», oli kauppiaan kolmas tunnussana: ja hänessä
itsessään näkyi se toteutuvan. Hän oli köyhästä alkanut, mutta
järkähtämätön rehellisyytensä oli antanut hänelle luottamusta,
jonka vertaista ei monella kauppiaalla ole ollut. Mutta tällä
rehellisyydellään ja suoruudellaan oli hän -- varsinkin kun hänellä
aina oli vakinaiset hinnat, jotka olivat määrätyn prosenttivoiton
mukaan lasketut ja aina halvemmat kuin muitten -- närkästyttänyt
kaupungin muita kauppiaita siihen määrään, että nämä olivat kaksi
kertaa koettaneet saada hänet häviöön, he kun olivat luulotelleet
niitä, jotka kauppiaamme asioita kysyivät ja jotka olivat hänelle
luottamuksensa antaneet, että Dallénin asiat olivat aivan rappiolla ja
että hän helpompaan kuin muut möi tavaransa, voidaksensa ne rahaksi
muuttaa ja sitten kentiesi -- karata. Ensikerralla, kun tätä keinoa
hänen sortamisekseen koetettiin -- se oli keisarikesänä 1819 -- oli
Dallénin täytynyt suin päin matkustaa Saksaan. Täällä oli hän osannut
selvästi näyttää juorujen perättömyyden ja vieläpä lujentaa entistä
luottamustaan. Toisella kerralla, noin 10 vuotta edellisen jälkeen,
horjui hänen kauppahuoneensa, hän kun sai maksaa mahdottoman
takaussumman erään ystävän edestä, »joka ei minun ystäväni ollut» --
oli Dallén'illa sittemmin tapa sanoa. Epäiltävä onkin, miten silloin
olisi käynyt, ellei Dallén jo olisi ollut tunnettu ulkomailla.
Saamamiehet säälivät häntä ja suostuivat mielellään hänen esitykseensä,
että hän takaussummansa neljän vuoden kuluessa maksaisi -- 25
prosenttia vuosittain. Sitoumuksensa suoritti Dallén kuin mies. Mutta
siitä päivästä, jona hän tämän suostumuksen teki, ei hän enää mihinkään
takaukseen mennyt panematta milloin mihinkin talteen sitoumuksensa
suuruisen rahasumman mahdollista maksua varten. Jos sitä vastoin summa,
jota häntä vaadittiin takaamaan, oli hänen varojansa suurempi, antoi
hän takauksen pyytäjälle suoran kiellon. Hänen jäykkyytensä semmoisissa
tapauksissa oli sitä laatua, että toiset sitä kiittivät, toiset taasen
tunsivat itsensä suuresti loukatuiksi. Ukko näyttikin silloin hyvin
omituiselta siinä, missä istui, rahaa tahi takausta pyytävä edessänsä.
Silmälasit nenähuipullansa kuunteli hän esitystä, »syöden pyytäjää
pienillä, harmailla silmillään» sanaakaan sanomatta, kunnes pyytäjä oli
puheensa lopettanut. Silloin, kun ukko oli esityksen kuullut, sanoi hän
vaan: »minä luotan teihin;» ja se oli sama kuin myönnytys, tahi:
»menkää muualle, herra!» ja se oli jotenkin selvä kielto. Ja ukon
päätökset tällaisissa asioissa olivat järkähtämättömät. Syytä
kieltoonsa ei hän sen likemmin selvittänyt, ja mitä tuollainen kielto
pyytäjässä vaikutti, sitäpä ei ole juuri vaikea ymmärtää.

N----n kaupungissa oli tuskin ainoatakaan, joka ei ollut ukon apua
tarvinnut, ja useimmat olivatkin tätä apua saaneet. Mutta ukon suoruus
ja yksitoikkoisuus teki sen, että hänen luokseen vasta viimeksi
mentiin.

Sopii tässä vielä mainita, että Dallén asioimistoimensa aikana oli
oppinut ihmisiä tuntemaan. Mutta sittenkin, vaikka hän luuli
avunpyytäjän kasvoista voivansa lukea, ettei tähän ollut luottamista,
seurasi hän vanhaa sananparttansa: »Usko jokaista, kunnes hän sinut
pettää!» Tästä voitaisiin päättää, että kaikki, mitkä ensikerran
tulivat kauppiaan luo, saivat apua; niin ei kumminkaan ollut laita.
Ukko tunsi, niinkuin jo sanoin, ihmisiä, ja sattuipa usein, hyvinkin
usein niin, että avun-pyytäjä jo pyyntöönsä pani valeita ja -- oli
samalla sanonut oman tuomionsa; sillä »joka yhdessä valehtelee, voi
toisessakin valehdella.»

Ja samallainen kuin ukko kauppiaana oli ollut, oli hän
maanviljeliänäkin. Omituista vaan, että hänen kuntalaisensa,
palkollisensa ja torpparinsa hänestä pitivät paljon enemmän kuin hänen
kauppatoverinsa. Lieneekö sitten asia semmoinen, että maanviljeliät
ovat rehellisempiä kuin kauppiaat. --

Vielä ukon luonteen kuvaukseen lisättäköön, että hän oli harvapuheinen.
Liikoja sanoja, varsinkin jos niillä tahdottiin jotakin asiaa
kaunistaa, inhosi hän, ja senpätähden kuultiin hänen usein parilla
kolmella sanalla lausuvan, mitä toinen olisi pitkällä puheella
kertonut.

Ukko Dallén'in poika, Ernst, oli jo isän eläessä perinyt hänen
kartanonsa kaupungissa, hänen kauppansa ja hänen luottamuksensa. Poika
oli kasvatettu »ukon sananparsiin», mutta -- niinkuin usein nähdään --
pojasta ei tullut isän kaltaista. Ensinnäkin olivat heidän luonteensa
aivan erilaiset. Aika oli siihen lisäksi aivan toinen kuin ukon
nuoruudessa. Nyt käytiin kauppakoulua ja pidettiin suuria, mutkaisia
kauppa-kirjoja, jommoisista ei vanha Dallén tietänyt mitään; hän
halveksi sekä kauppakouluja että asioimiskirjoja. »Kauppa kauppiaan
opettaa, rehellisyys on paras kirja», oli hänellä tapana sanoa. Hän
myönsi kumminkin, että kauppiaan on hyvä osata kieliä; mutta »niitä
oppii paremmin ulkomaalla kuin kouluissa.» Ernst Dallén oli tästä
syystä saanut oleskella kokonaisen vuoden Saksassa.

Jo lapsuudesta saakka oli Ernst oppinut pitämään isäänsä mitä
suurimmassa kunniassa; vanhemmaksi kun tuli, liittyi tähän
kunnioitukseen vähän pelkoakin, jonka laatua Ernst ei voinut itselleen
selittää. Ernst oli virkku -- yhtä virkku kuin ukko jäykkä -- elävä ja
innokas, mutta isän läsnäollessa meni häneen -- hän ei tiennyt mikä,
joka sai hänen totiseksi, hiljaiseksi, jöröksi. Ikäistensä kanssa oli
hän aivan toinen.

Ukko oli helläsydäminen. Hänen ilonsa oli auttaa, vaikka hänen
suoruutensa kielsi auttamasta semmoisia, jotka itse olivat puutteesensa
syypäät. Ernst oli isän helläsydämisyyden perinyt, mutta ei sitä
mielenmalttia, joka ohjasi ukkoa kaikissa hänen töissään. Ernst uskoi
jokaista ihmistä, vieläpä niitäkin, jotka olivat häntä pettäneet. Suuri
erotus oli siis nykyisen kauppias Dallénin ja entisen välillä. Entisen
luona käytiin harvoin ja tuskin koskaan asiatta. Ernstin luona nähtiin
sitä vastoin usein herroja, jotka vilkkaasti keskustelivat milloin
mistäkin. Ja seurauksena tästä oli, että kauppa Ernstin luona kävi,
ainakin ulkopuolisesti päättäen, vilkkaammasti, kuin muinen hänen
isänsä luona.

Isä kun oli antanut kaupan pojallensa, ei tämän asioihin vähintäkään
sekaantunut. »Niinkuin kylvät, niin saat niittää», sanoi hän; »mutta
jos neuvoja tarvitset ja niitä minulla on antaa, tule luokseni!» Isä ei
myöskään koskaan tiedustellut, miten Ernstin asiat edistyivät, ellei
tämä itse ruvennut niistä puhumaan. Tämä tapahtui alussa hyvinkin
usein, sitten aina yhä harvemmin eikä ukko ollut sitä huomaavinaan.

Näytti kumminkin väliin siltä, kuin olisi ukko odottanut, että Ernst
hänelle puhuisi asioitaan. Tuo tapahtui siitä syystä, että Ernst oli
ruvennut osalliseksi erityisiin yhtiöihin, ja yhtiöt eivät olleet ukon
mieleen. Mutta kun Ernst ei ottanut niitä puheeksi, ei isäkään niistä
mitään maininnut.

N----n kaupungissa oli Ernstin ikäinen nuori kauppamies, jotenkin
Ernstin luonteinenkin. He olivat yhdessä oleskelleet Saksassa ja siellä
nähneet kauppaa toisellaista kuin heidän pienessä kaupungissaan.
Innokkaat kun olivat, olivat he tuumailleet jos jotakin keinoa kaupan
kohottamiseksi. Mutta suurempiin kauppoihin ja yrityksiin tarvittiin
suuria varoja, ja varoja ei ollut Hahlgrénilla ollenkaan, hän kun vielä
oli isänsä kauppapalvelia, ja Ernstilläkin oli niitä suhteellisesti
vähän, hän kun vaan oli saanut isänsä kauppavaraston semmoisena kuin se
oli, kun merikulku syksyllä 18-- loppui. Mutta nyt kuoli vanha
Hahlgrén, ja poika, seitsemän nuoremman sisaruksen veli, vastaanotti
isänsä kaupan. Ei sitten aikaakaan, ennenkuin nuoret kauppiaat jo
jatkoivat kauppatuumailujaan, joita Saksassa olivat alkaneet. He
kävivät liittoon, ja jotta tuuma paremmin voisi edistyä, tehtiin
semmoinen sopimus, että yhteiset asiat aluksi kävisivät Hahlgrénin
nimessä, joka tästä syystä lisäsi kauppanimeensä: »ja kumppani.»

Minä olin tähän aikaan kappalaisena siinä pienessä kappelissa,
jossa se tapaus tapahtui, minkä näissä muistelmissa »_Vanhaksi
virsikirjaksi_» olen nimittänyt. Kauppatavaraa, mitä tarvitsin
ostaa, ostin Dallénilta, ensinnä isältä, sitten pojalta. Ja ottamatta
lukuun, että rouva Dallén, Ernstin äiti, ja minun äitini olivat
serkukset, oli minulla syytä pysyä tässä kauppahuoneessa, sillä
parempia tavaroita ei saatu mistään eikä niin huokealla hinnalla --
tullen tähän vielä lisäksi sekin, että pienoiseni kotona aina saivat
runsaita tuliaisia, jotka eivät isälle olleet maksaneet mitään. Minä
tunsin siis »setä Dallénin ja Ernsti-serkun» aivan hyvin, samaten kuin
Sannan, Lauran ja Marian, Ernstin sisaret; ja minulla oli syytä olla
ylpeä tästä sukulaisuudesta sekä erittäin kiitollinen vanhukselle, joka
monta kertaa oli pienillä raha-avuilla minua auttanut koulu- ja
yliopisto-aikanani. Mutta vaikka setää kunnioitin, enemmän rakastin
kumminkin Ernstiä, jossa ukon hyvät avut paremmin astui näkyviin.

Eräänä päivänä kolisivat puiset rattaani N----n kaupungin katuja
pitkin. Olin, näette, tavallisella joulumatkallani kaupungissa. Ernst
Dallénin luona kävin kortteriin, niinkuin aina ennenkin. Olin aina
ollut tervetullut, sen tiesin; mutta niin iloisesti, kuin nyt, ei ollut
Ernst minua koskaan vastaanottanut. Syyn sain pian tietää, Muuan
jyväkauppa, »oikein suuri», sanoi Ernst, oli hänelle onnistunut
paremmin kuin hän oli osannut ajatellakaan. Hän oli muutamia päiviä
takaperin saanut tiedon siitä. Tuo oli hänen ensimäinen suurempi
kauppayrityksensä, vaikka jo viisi vuotta oli kulunut siitä, kun hän
oman kauppansa sai. »Minä tiedän», lisäsi hän, »että isä olisi ollut
koppinaan vastaan tätä kauppaa, se kun olisi voinut viedä minut
häviöön, jos ei se olisi onnistunut; mutta nyt -- -- kun palatessasi
käyt Rauhalassa, voit isälle siitä puhua.» Ja sitten pani hän samaan
hengähdykseen toisen uutisen, joka minusta oli edellistä paljoa
tärkeämpi ja joka ilmaisi, että hän aivan nykyään oli saanut --
morsiamen, neiti Hanna Hahlgrénin.

Kun näin tämän nuoren miehen tässä, näin hänen onnensa ja kuulin hänen
loistavat mietteensä tulevaisuudesta, eipä ollut paljoa vailla, etten
kadehtinut häntä, Hän ansaitsi päivässä enemmän kuin minä vuodessa. --
No, tuo oli saiturisuutta, Aatamin koukkuja, ja todisti vaan, kuinka
heikko minäkin olin, vaikka minulle oli uskottu kalliin virka
maailmassa. --

Ernstin luona näin minä Hahlgrénin, joka oli yhtä innokas kuin
serkkuni. He puhuivat vaan kauppa-asioista, joista minä sangen vähän
ymmärsin, mutta sen vain, että he niin olivat asioissansa kiinni,
jottei heillä mihinkään muuhun aikaa ollut. Ja miten oli -- mieleeni
johtui raamatun lause: »Joka lihassa kylvää, se lihastansa turmeluksen
niittää.»

»Mutta mitä aiot sinä tehdä noilla äärettömillä rikkauksilla, joita
toivot voittavasi?» kysyin illalla, kun Hahlgrén oli lähtenyt.

»Laajentaa kauppaani -- yhä laajentaa», vastasi hän innokkaasti.

»Entäs sitten, kun olet miljoonaan päässyt -- jos pääset?»

»Sitten ... en tiedä; mutta kauppa on minun elämäni.»

»Mutta muista toki, että elämäsi ei ole ikuinen.»

»Älä nyt rupea saarnaamaan!» sanoi hän, ja selvästi näkyi, ettei hän
tahtonut kuulla mitään semmoista kuin kuolemaa edes mainittavan. Hänen
intonsa oli kumminkin minun muistutuksistani vähän asettunut. Hän sanoi
nyt äkkiä hyvää yötä ja jätti minun.

Seuraavana päivänä lähdin minä, ja Ernst kiitti minua »hyväntahtoisista
varoituksistani», täytti kärryni kaikenmoisilla pusseilla ja
paperikääryillä -- »tuliaisia pienille pastoreille» -- ja käski minun
viedä terveisiä Rauhalaan, johon hän jouluksi saapuisi.

Vanha setä otti minut vastaan yhtä sydämellisesti kuin Ernst edellisenä
päivänä, mutta toisella tavailla. Hän puristi kättäni, taputti olkaani
ja koetti vetää kankeat huulensa hymyilyyn. Minä tiesin että ukko piti
minusta.

Me puhelimme kaikenmoisista asioista, ja kun vihdoin kerroin Ernstin
onnistuneesta kaupasta, avautuivat ukon pienet silmät niin suuriksi
kuin taisivat, ja hänen kasvonsa kovettuivat: »Hm! hm!» mumisi hän
vaan. Muuta hän ei sanonut. Näytti kuin ei ukko olisi vieraan kanssa
tahtonut puhua poikansa asioista, vaikka tämä vieras olikin sukulainen.

Kului sitten muutamia kuukausia. Pienessä kappelissani työskentelin
hiljaisuudessa, tietämättä mitään maailman riennoista ja melskeistä.
Pari kertaa olin kuullut Ernstistä. Hän oli käskenyt sanoa minulle
terveisiä. Hänen kauppansa suuresta edistymisestä puhuivat kaikki,
jotka N----ssä kävivät.

Seuraavana syksynä tuli minun pitää käräjäsaarna emäkirkolla, johon
kappelistani oli kolme penikulmaa. Hyvästi sopi minulle tämä, sillä
seuraavana keskiviikkona oli Sanna Dallénin häät. ja ukko oli
ystävyyden ja sukulaisuuden vuoksi kutsunut minut nuoria vihkimään.
Tultuani käräjätaloon, josta oli kaksi penikulmaa Rauhalaan kuulin
varsin odottamattomia puhuttavan. Sanottiin, että Dallén oli saanut
halvauksen, että Ernst oli sitä ennen siellä käynyt ja kiiruusti sieltä
lähtenyt. Mitä tuo tiesi? Oliko puheessa perää? Asiain näin ollen
olivat Sannan häät aivan epätietoiset.

Käräjäsaarnan saarnasin maanantaina, ja huolimatta tuomarin
puolipäiväis-tarjoumuksesta lähdin kiiruusti Rauhalaan.

Sanna tuli itkusilmin minua vastaan etuhuoneessa. »Jumalan kiitos, että
tulit», sanoi hän; »en tiedä, mikä isän on. Hän ei ole kohta kahteen
vuorokauteen mitään syönyt; hän kulkee yöt päivät edestakaisin, ja
hänen hiuksensa ovat käyneet aivan valkeiksi.» Sitten kertoi Sanna,
että Ernst viime perjantaina oli heillä käynyt. Hänellä oli ollut
jotakin salaista ukolle sanottavaa, jota ei saanut kukaan muu kuulla.
Tuntikauden olivat he kahden kesken olleet ukon kamarissa; sitten oli
Ernst hirveän näköisenä törmännyt sieltä ulos. Ukko oli -- niin
luultiin -- tullut halvatuksi. Hän oli pudonnut tuoliltaan lattialle,
ja lattialla makasi hän vielä, kun tyttäret Ernstin huudosta riensivät
sisään. »Mutta, Jumalan kiitos», lisäsi Sanna; »se ei ollutkaan
halvausta; isä oli vaan pyörtynyt. Hän tointui ja puhui sitten taasen
vähän aikaa kahden kesken Ernstin kanssa; mutta siitä saakka ei hän ole
sanaakaan sanonut, ei mitään syönyt, ei silmänräpäystä istunut. Me
olemme arvanneet, että tähän kaikkeen on syypää Ernstin uutinen; mutta
mikä tämä uutinen on, sitä emme ole saaneet tietää. Ernst, joka vielä
samana päivänä kiiruusti lähti pois, ei sitä sanonut, ja lähtiessään
oli hän kalpea kuin ruumis.»

Minä menin ukon kamariin.

Sanna oli oikeassa. Minun oli vaikea tuntea vanhaa setääni, niin
muuttunut oli hän. Hän kiiruusti kulki edestakaisin huoneessansa, mutta
ei niin jäykästi nyt kuin ennen; ei, ruumiillinen väsymys ja sielun
tuska olivat lannistaneet hänet. Hän kulki kuin houreissa, ja hänen
askeleensa olivat epävakaiset. Hän ei ollut minua huomannut; hän ei
kuullut tervehdystäni; hän kulki vaan kulkuansa.

Minä seisoin vähän aikaa häntä katsellen. Jokin jänne oli katkennut,
jollekin salakarille oli laiva törmännyt...

Minä astuin hänen eteensä. Hän seisahtui ja silmäili minua -- kuinka
omituisesti! Sitten pudisti hän päätään ja tahtoi taasen lähteä
ijankaikkiselle kululleen. »Setä!» sanoin minä kovalla äänellä. Hän
seisahtui taasen; hän iski silmänsä uudelleen minuun, ja sitten alkoi
hän hoiperrella, kuten juopunut, Minä tartuin kiinni häneen. Hän vaipui
hiljaa alas lattialle, ennenkuin olin ehtinyt hänet sohvalle taluttaa.

Sannan ja Lauran avulla kannoin vanhuksen sohvalle, ja ensimäinen
toimemme oli lähettää kaupunkiin lääkäriä ja Ernstiä noutamaan. Me
pelkäsimme, että uni, johon vanhus nyt näkyi vaipuneen, olisi kuoleman.
-- Kaupunkiin oli Rauhalasta kaksi penikulmaa; kului siis jommoinenkin
aika, ennenkuin voimme lääkäriä odottaa ja lääkärin kanssa Ernstiä.

Pitkä oli yö, joka nyt seurasi ja jonka me vietimme vanhuksen vuoteen
vieressä. Maria, vanhin kauppiaan lapsista, tuo hiljainen olento, josta
toisten tahdon enemmän kertoa, valmisti minulle illallisen. Mutta
syömättä jäi se. Aamupuoleen yötä palasi kaupunkiin lähetetty takaisin,
ja hänen kanssaan Akseli Malm, Sannan sulhanen. Mutta suruksemme ei
lääkäri häntä seurannut. Hän oli ennen Akselin tuloa kaupunkiin muualle
viety.

»Miten on Ernstin laita?» kysyimme yksin suin, Sanna ja minä, ennenkuin
Akseli vielä oli ehtinyt meitä tervehtiä.

»Sen tietää yksin Jumala», vastasi Sannan sulhanen, morsiantansa
lähestyen. »Hän on salvannut itsensä kamariinsa Hahlgrénin kanssa.
Minun kanssani puhui hän ainoastaan pari sanaa. Mutta hän lupasi tulla
tänne tänään ennen aamiaista.»

Vanhus nukkui; mutta oliko tämä uni luonnollinen? Aamiais-aika tuli;
Ernstiä ei kuulunut, ja yhä nukkui ukko. Päivä kului kulumistaan; ilta
oli tulossa. Ernstiä odotimme turhaan, eikä vanhuskaan herännyt
unestaan. Uudelleen oli Akseli lähtenyt kaupunkiin. --

Syksyinen päivä oli mailleen mennyt. Me istuimme, kuten ennenkin,
vanhuksen vuoteen vieressä. Silloin juuri, kun salin kello löi 10,
avasi hän äkki-arvaamatta silmänsä ja katseli meitä kummastellen.
Sitten lienevät hänen muistinsa heränneet, sillä ihmeellisesti
muuttuivat hänen kasvonsa, ja hän huudahti: »Se ei siis ole unta...»
Kun me kysyimme hänen vointiansa ja eikö hän halunnut ruokaa? kohousi
hän istumaan. Hän näkyi miettivän. Kylmät hikihelmet nousivat hänen
otsallensa. Sitten käski hän tyttärensä mennä ulos, ja kun nämä
vastahakoisesti olivat hänen käskynsä täyttäneet, loi hän silmänsä
minuun, ja sanomaton tuska paloi niissä.

»Hän on häväissyt minun nimeäni!» huokasi ukko vihdoin. »Hän on minulle
valehdellut, _hän -- minun poikani_!»

Sitten, oltuansa vähän aikaa ääneti, viittasi hän suureen, Kaarle
XII:nen Raamattuun, joka vähäisessä kirjakaapissa oli etevimmän sijan
saanut -- ja nyt välkkyi suuri, kirkas kyynele silmässä, joka ukon
nuoruudesta saakka ei ollut itkenyt. »Tuo minulle tuo kirja!» sanoi
hän.

Minä kiiruhdin ilolla ukon käskyä täyttämään. »Näinkö, Herra, olet
tämän jäykän miehen sydämen murtanut?» puhuin itselleni. Ukko ei
jaksanut kirjaa kädessään pitää; hän pani sen vuoteeseen viereensä ja
avasi kannen.

»Ja nyt -- tuo minulle mustetta ja kynä!» käski hän, ja hänen äänensä
oli aivan soinnuton.

Kirjan alussa oli niinkuin tavallisesti tyhjä lehti. Se oli täyteen
kirjoitettu. Sukuraamattuihin oli ennen muinen isällä tapana kirjottaa
lasten nimet siinä järjestyksessä kuin lapset syntyivät, syntymä- ja
ristimäpäivät ynnä lasten kummit. Vanha Dallén oli tätä tapaa
noudattanut. Marian, Ernstin, Lauran ja Sannan nimet olivat ukon
raamattuun kirjoitetut, ja kunkin nimen jälkeen oli herttainen toivon
sana piirretty.

Hiljaa luki ukko, mitä hän tähän alkulehteen muinen oli kirjoittanut.
Hänen väsynyt, vanha ruumiinsa vapisi. Kyyneliä valui hänen silmistään;
ne putosivat alas ja kastivat lehden kirjoituksen.

Kauan itki hän siinä kuin lapsi. Sitten tarttui hän hiljaa kynään, ja
kädellä, joka ylönarmottomasti vapisi, pyyhkäsi hän poikansa nimen
suurella, paksuviivaisella ristillä. Sen tehtyään työnsi hän tyköään
raamatun, joka putosi lattialle.

Liikuttavampaa hetkeä kuin tätä tässä en ole koskaan elänyt. -- Isä
hylkäsi poikansa!

Ukko vaipui takaisin vuoteeseensa. Vapisevilla käsillään peitti hän
kasvonsa. Minä kiiruhdin nostamaan ylös raamatun, ja kun sen pöydälle
panin, näin minä että Ernstistä kirjoitetun kirjoituksen alla oli
piirretty sanat: _minun toivoni_! Mutta pois pyyhityt olivat ne
sanat nyt. Mitä tällainen teko isälle on maksanut, sen olen minä
nähnyt; mutta en hänen sydämensä sotaa. --

Vuoteen vieressä seisoen laskin käteni kasvojansa yhä peittävän
vanhuksen päälaelle ja sanoin hiljaa; »Anna meille anteeksi meidän
syntimme, niinkuin mekin ne anteeksi annamme niille, jotka ovat meitä
vastaan rikkoneet.» Ja näyttipä siltä kuin olisi ukko nyt vasta
huomannut, että vieras silmä oli nähnyt hänen tuskansa, hänen tekonsa.
Hän katseli minua kauan, ääneti, silmäilyksillä, jotka osoittivat,
miten hänen tunteensa vaihtelivat. Sitten tarttui hän minun käteeni ja
puhui: »Lähde entisen poikani luo ja sano hänelle, etten tahdo muistaa,
mitä hän on tehnyt; käske hänen lähteä Amerikaan ja palata vasta
sitten, kun hän rehellisesti on ansainnut sen summan, jonka -- -- --
hän kyllä itse tietää, minkä. Sano että minä uudelleen tahdon ruveta
kauppatoimiin, että otan vastaan hänen asiansa semmoisina kuin ne nyt
ovat. Käske -- lisäsi ukko, ja minä näin, että isällinen rakkaus ja
vanhat ennakkoluulot nyt kävivät hänen sydämessään kovaa sotaa --
käske ... minun nimessäni hänen palata, kun hän voi astua eteeni ja
sanoa: 'isä, minä olen täyttänyt ehtosi.' Mutta sitä ennen ... en tahdo
kuulla hänen nimeänsä mainittavan, en nähdä häntä... Vie tämä sana
hänelle, mitä pikemmin sitä parempi! Ja nyt kaikesta, mitä on
tapahtunut ei puolta sanaa enää -- ei kenellekään -- ymmärrätkös?» --
lisäsi ukko äänellä, josta tunsin entisen vanhan setäni.

»Mitä on Ernst tehnyt?» uskalsin hiljaa kysyä.

»Näinkö vähän sinä käskyistäni pidät!» huudahti ukko ja iski minuun
kovan silmäilyn. Minä siis en nyt saanut Ernstin rikosta tietää.

»Anna minulle minun vaatteeni, ja kiitos siitä, että olet minua
hoitanut», sanoi vanhus sitten. Ja suurimmaksi ihmeekseni nousi hän --
hän, jonka heikkoutta vastikään olin nähnyt, jonka loppua olin
odottanut.

Tyttäriensä luo meni hän. Hän koetti käydä reippaasti; mutta selvästi
näkyi, että hän tähän ponnistukseen viimeiset voimansa pani. »Sanna!»
huudahti hän, kun nuorimman tyttärensä näki, »missä on sinun ylkäsi,
häntä en ole kaukaan aikaan nähnyt... Eipä uskoisi, että sinun häitäsi
huomenna vietetään, ei siltä näytä.»

Tytöt tuskin uskoivat silmiänsä, kun isänsä näkivät, ja suuri oli
heidän ilonsa, kun huomasivat, että ukko oli parantunut -- varsinkin
Sannan, kun hän kuuli, että häät huomenna todellakin vietettäisiin.

Puoliyön aikaan tulivat Akseli ja Ernst Rauhalaan, ja heillä oli nyt
tohtori mukanansa. Tämä viimeksi mainittu pudisti päätään, kun minä
kerroin ukon sairauden ja lopuksi ilmoitin, että ukko pienen aterian
syötyänsä oli mennyt levolle ja nyt nukkui makeasti. Hän ei tahtonut
kertomustani uskoa ja halusi mennä vanhusta katsomaan.

Sillaikaa kutsuin minä Ernstin kamariini ja kerroin hänelle ukon
tervehdyksen. Ernst oli lunta vaaleampi. Hän seisoi siinä kuten
tuomittu.

»Sanoiko isä minun rikokseni sinulle?» kysyi hän viimein hiljaa.

»Ei», vastasin minä.

»Niin, se on hänen tapojansa; minun olisi se pitänyt tietämän», mumisi
hän. Sitten lisäsi hän: »Mutta sinä kaiketi tahdot sen tietää. Minä
kirjoitin hänen nimensä hänen tietämättänsä... Siinä ei vaaraa...
Meillä oli suuri, suuri asia tehtävänä, varma voitto ... minä en
tahtonut isälle siitä mitään puhua ... asia ei onnistunut... Vekseli
oli maksettava... Minun täytyi kaikki isälle tunnustaa... Nyt tiedät
minun rikokseni, jota en ajattelemattomuudessani rikoksena pitänyt;
tiedät minun rangaistukseni... Minä tahdon isää vielä kerran nähdä
ja ... huomenna, kun hääväki minua kysyy, voit valehtelematta sanoa,
että minun on täytynyt äkkiarvaamatta lähteä pitkälle asiamatkalle.» --
Sen sanottuaan syleili hän minua, kuiskasi sanat: »koeta lohduttaa
vanhusta ja poistaa hänestä rikokseni katkeruus!» hiipi sitten hiljaa
ovelle, jonka takana vanhus makasi, avasi sen, katseli muutamia
minuuttia isää, uskaltamatta huoneeseen astua, ja -- oli valmis
lähtemään.

Sisarilleen hän ei mitään sanonut; sen jätti hän minun huolekseni. Ja
kun Sanna, Laura ja Maria luulivat hänen nukkuvan syvää unta, oli hän
isälliselle asumalle sanonut pitkät jäähyväiset ja oli kaukana
kodistaan, matkalla tuntemattomia kohtaloita kohden.

Suurta hämmästystä ja kummastusta herätti Ernstin katoaminen; ei vaan
kaupunkilaisissa, vaan koko ympäristössä. Mietteitä, selittäviä syitä
-- jos jonkunlaisia -- ei puuttunut, mutta vanhuksen ja minun ilokseni
ei mikään näistä oikeaa suuntaa käynyt. Suurta ihmettelemistä herätti
sekin, että ukko Dallén uudelleen ryhtyi kauppa-asioihin, että hän
kaupunkiin muutti ja antoi Rauhalan vävylleen. »Ukko on niin kauppaansa
piintynyt, ettei hän voi siitä erillänsä toimeen tulla» -- sanottiin.
Kului sitten muutamia vuosia, joina ei mitään erityistä tapahtunut.
Vanhasta Dallénista ja hänen kadonneesta pojastaan, jonka muutamat
merimiehet olivat nähneet kauppamiehenä New-Yorkissa, puhuttiin aina
väliin ja ihmeteltiin suuresti, varsinkin, että ukko, kuta vanhemmaksi
hän eli, näkyi ikäänkuin nuoremmaksi muuttuvan. Tuossa ihmeessä olikin
tavallansa perää, sillä ukko oli todellakin kauppa-asioissaan entistä
virkumpi.

Taasen lähestyi joulu, ja taasen kolisivat kelirikosta rattaani N----n
katuja pitkin. Vanhan kortteeripaikan pihalla pysäytin ne; mutta nyt ei
vanha setä tullut minua vastaanottamaan. Sen sijaan tuli Sanna minun
luokse ääneensä itkien: »Isä on tullut halvatuksi», oli hänen
tervehdyksensä.

Minä menin vanhuksen kamariin. Siinä makasi hän vuoteellansa. Hän
ojensi vasemman kätensä minulle, kun minut tunsi. »Nyt on vanhuksesta
vaan puoli jälellä», sanoi hän tervehdykseksi. Hänen äänensä oli
iloinen, hänen sanansa leikilliset.

Viikko takaperin oli hän saanut ulkomaalta kirjeen. Kun hän sen oli
lukenut, oli hän pannut ristiin kätensä, huudahtanut kovasti ja
kaatunut, aivan niinkuin kerta ennen -- Rauhalassa. Mutta tästä
kaatumisestaan ei vanha Dallén enää noussut. Kun hän tunnottomuudestaan
heräsi, oli koko hänen oikea puolensa hervoton -- halvattu.

Mutta ukko näytti minusta kumminkin iloisemmalta nyt kuin koskaan
ennen. Eikä se näky pettänyt, sen sain pian tietää. Tuolilla hänen
vuoteensa vieressä oli hänen suuri raamattunsa. Hän viittasi siihen.
Minä avasin sen. Siinä oli kannen ja nimiluettelolehden välissä kirje
ja avattu kynäveitsi, ja mitä tämä viimeksi mainittu tiesi, sen
sanoivat minulle kohta nuo viivat, joilla isä muutamia vuosia takaperin
oli pyyhkäissyt pois poikansa nimen, mutta jotka hän nyt oli melkein
näkymättömiksi pois raapinut. »Tätä työtä teen minä joka päivä», sanoi
hän iloisesti, tarttui terveellä kädellään kynäveitseen ja alkoi hiljaa
ja varovasti viivoja raapia. Sitten tarjosi hän minulle paperin, joka
kynäveitsen vieressä oli ollut, ja sanoi: »lue se minulle!»

Se oli kirje -- kirje Ernstiltä. Jo arvasin syyn ukon iloon. Se oli
pitkä kirje. Ernst tunnusti siinä mutkistelematta rikoksensa. Sitten
kertoi hän käynnistänsä Rauhalassa, puhui kaikista, mitä häntä oli
kohdannut, puutteista, joita hän oli kärsinyt, vaaroista, joissa hän
oli ollut, miten hän oli päättänyt ansaita isänsä anteeksiantamisen,
ansaita rehellisesti; miten hän monissa kiusauksissa oli ollut, mutta
miten hän Jumalan avulla oli ne voittanut. Sitten kertoi hän, miten
hän erään kauppamiehen luona New-Yorkissa oli saanut pienen
tavaranpakkaajan ammatin, miten hän vähitellen oli voittanut isäntänsä
luottamuksen, miten hän tälle isännälle, jota hän toiseksi isäkseen
kutsui, oli koko elämänsä kertonut ja sillä saavuttanut hänen
täydellisen ystävyytensä ja luottamuksensa, ja miten hän nyt oli tämän
isäntänsä ensimäinen kassööri. Sitten kertoi hän, kuinka säästävästi
hän eli, kuinka hän vuosittain pani suurimman osan palkastansa
isäntänsä liikkeeseen, kunnes summa, johon hän väärin oli isänsä nimen
käyttänyt, alkoi vähitellen täyttyä -- kertoi koti-ikävästään ja kuinka
raskaana kuormana isän viha painoi häntä. Viimein pyysi hän Jumalan
laupeuden tähden, että isä katuvaisen pojan jälleen pojaksensa ottaisi.

Kirje oli niin liikuttava, että minun oli mahdoton pidättää
kyyneleitäni. Ukon ilon käsitin nyt täydellisesti. Ja että hän
pojalleen oli kaikki anteeksi antanut, sen sanoi sanoja paremmin
Ernstin nimi Raamatussa, jossa sanoihin: _minun toivoni_ oli
liitetty sanat ja _iloni_ ja jota eivät enää viivat mustanneet.

»Ja nyt, pastori», sanoi ukko, kun kirje oli loppuun luettu, »avaa nyt
raamattu ja lue minulle kertomus tuhlaajapojasta. Näet sinä, semmoisia
heittiöitä kuin Ernst kerran oli, olemme me kaikki Jumalan edessä; me
väärennämme hänen nimeänsä joka päivä. -- --»

Kun ukon mieliksi olin lukenut kertomuksen tuhlaajapojasta, makasi
vanhus vähän aikaa ääneti. Hänen pienistä silmistään loisti autuaan
ilo.

»Minä olen melkein vakuutettu siitä, etten tässä maailmassa saa nähdä
Ernstiä; mutta sano sinä hänelle, kun hän palaa, että minä olen hänelle
kaikki, kaikki anteeksi antanut... Minun pöytälaatikossani on kirje
hänelle ... kun hän tulee...» --

Kului sitten muutamia viikkoja.

Puolipaaston pyhänä kun kirkosta kotiin tulin, oli minun vastassani
kirje -- surukirje. Jo aavistin, mitä se tiesi, siinä kun ei
postimerkkiä ollut. Aavistukseni toteutui. Vanha Dallén oli nukkunut
viimeiseen uneensa. Kirjeessä, joka vaan sisälsi muutamia sanoja, pyysi
Akseli minun tulla vanhusta hautaamaan. Vanhus oli itse sitä toivonut.
Ja minä kiiruhdin tätä vainajan toivoa täyttämään.

Sanna tuli minua vastaanottamaan, kyyneleet silmissä nytkin. Mutta nyt
tiesin minä syyn niihin. Ukko oli rauhallisesti tästä maailmasta
eronnut. Mutta että ilo oli likeisin syy hänen kuolemaansa, sitä en
tiennyt, ja siitä kertoi minulle Sanna.

Kolme päivää ennen kuolemaansa oli ukko saanut kirjeen herra Clarkilta,
Ernstin isännältä New-Yorkissa. Hän ilmoitti siinä, että Ernst
lyhytaikaiseen kuumeeseen oli kuollut; että hän sitä ennen oli
kirjoittanut isälleen kirjeen, minkä kauppias nyt tähän kuolonsanomaan
liitti. Sitten lausui kauppias muutamia lohdutuksen sanoja, kiittäen
Ernstiä kaikin puolin hyväksi ja kunnolliseksi. »Uskollisempaa
palveliaa ei minulla koskaan ole ollut», kirjoitti hän muun muassa, »ja
hänen sydämensä helleyttä todistaa sanoja paremmin rakkaus, joka sitoi
häntä hänen isäänsä, jonka anteeksi antamista hän viimeistä hengenvetoa
vetäissään käski minun pyytää. Onnellinen te, jolla semmoinen poika
oli» -- lopetti herra Clark. Sitten seurasi luettelo Ernstin
omaisuudesta, minkä herra Clark oli rahaksi muuttanut ja nyt lähetti
Hampurissa maksettavassa vekselissä. Omaisuus nousi ummelleen siihen
summaan, minkä Ernst oli isänsä ehdon mukaan velkapää kokoomaan. --
Ernstin kirje oli kirjoitettu samana päivänä, jona hän tunsi tautinsa
olevan kuolemaksi. Se sisälsi vaan muutamia riviä; mutta niissä
ilmautui hänen rakkautensa isään, jolta hän nyt, kun isän tahto oli
täytetty, toivoi saavansa paremmassa elämässä kuulla anteeksi annon
sanan. »Isä, pahoitettu isä; siunaa poikaasi, ennenkuin kuolet!» olivat
Ernstin viimeiset sanat.

Vanha Dallén oli kirjeet luettuansa kauan tirkistellyt vekseliä. »Ja
rehellisesti on hän tämän summan ansainnut!» oli hän sitten sanonut,
ummistanut silmänsä, laskenut vasemman kätensä hervottomaan oikeaan
käteensä ristiin, ja huulien liike oli näyttänyt, että hän hiljaa
rukoili. Maria oli kumartunut häneen ja kuuli hänen hiljaan lausuvan
sanat: -- -- »oli kuollut virkosi jälleen ... oli kadonnut ja on taas
löytty.» Sitten eivät enää hänen huulensa olleet liikkuneet; oikea käsi
oli irtaunut vasemmasta, ja -- uusi halvaus oli uuvuttanut vanhuksen
kuoleman pitkään uneen. --

Kaukana, kaukana merentakaisessa maassa makaa poika, kotimaan armaassa
povessa isä. Mutta heidän tulo- ja menolaskunsa on se tarkastaja
tutkinut, joka kaikki tietää, ja minä olen varma siitä, että he ovat
saaneet ijankaikkisen tilivapauden.



Uhalla.


Miksi pelkäämme vainajien ruumiita? Eihän ruumis mitään voi; siinä
makaa se ja maatuu. Elävää ihmistä on usein syytä pelätä, ruumista ei
koskaan, sanoo järkemmekin. Luonnollista on, että ihmisessä, kun hän
ruumiin vieressä seisoo, herää vakavia tunteita. Kuollut puhuu, näet,
äänettömällä kielellä; sen näkö sanoo elävälle: »näin olet sinäkin
makaava.» Mutta mistä tulee pelko, joka tavallisen ihmisen valtaa, kun
hän esim. äkkiarvaamatta astuu huoneesen, missä äsken kuollut makaa?
Kaiketikin -- niin arvelen -- on siihen syynä jyrkkä vastakohtaisuus,
mikä on elämän ja kuoleman välillä; en voi asiaa lyhykäisyydessä
paremmin selittää. Tavallisesti poistuu pelko, kun sen syy on selville
saatu. Kuollutta ei kenenkään tarvitse pelätä, ja kumminkin pelkää
tavallinen ihminen kuollutta, pelkää suotta. Ihminen ei tiedä pelkonsa
syytä, sentähden pelkää hän. Kuolema salaa syyn, sentähden ei sen
perille päästä.

Mäellä tuolla seisoo kirkkomme. Ken uskaltaa sinne yksin yön pimeydessä
mennä? Ja kumminkin on kirkko Jumalan huone, jota ihmisen vähimmän
kaikista pitäisi pelkäämän. Miksi pelkää hän? Kasvatuksessa on usein
syy haettava tähän luonnottomuuteen; tarut aaveista, männinkäisistä ja
kirkonväestä, joita lapsina ollessamme kuulimme, joita vanhat kertoivat
ja joita he itse uskoivat, painuivat lapsen taipuvaan mieleen --
painuivat niin syvälle, ettei niiden vaikutus siitä häviä, ennenkuin
häntä itseä, joka äsken elävänä kuollutta pelkäsi, ruumiina pelätään.
Suotava olisi sentähden, ettei lapsiin istutettaisi tällaisia ja muita
heidän mieliänsä kiihottavia lorujuttuja, mitkä heidän elävän
kuvitusvoimansa ohjaavat peräti väärään.

Paljon olisi tästä asiasta sanottavaa; mutta sielutieteelliset
tutkimukset eivät kuulu näihin muistelmiin. Olen tullut yllä olevia,
eri suunnille vivahtavia mietteitä lausuneeksi erään tapauksen
johdosta, joka kuudetta kymmentä vuotta takaperin herätti yleistä
kauhistusta siinä seurakunnassa, missä silloin nuorena pappina
palvelin, ja joka, vaikuttaen päinvastaiseen suuntaan kuin sen olisi
pitänyt vaikuttaman, monissa sanankuulioissani lujeni uskon
kirkonväkeen.

Vielä neljättäkymmentä vuotta takaperin käytiin kaukaa, aina
Etelä-Savosta ja Karjalasta, Kokkolan talvimarkkinoilla. Savon ukkojen
tie kävi pappilani ohitse. Noin puolen virstaa pappilasta oli suntion
asunto, ja hänen talossaan oli markkinamiehillä tapana syöttää
hevosiaan. Aamusta iltaan oli sentähden päivinä ennen ja jälkeen
markkinoita suntion piha täynnä hevosia ja tupa täynnä ihmisiä.
Suurissa eri parvissa matkusti tämä ihmispaljous. Ajasta vaarinpitävät
palasivat markkinoilta ensimäisinä; löysä väki ja ne, mitkä
markkinoille olivat lähteneet »huvitusta» etsimään, tulivat usein monta
päivää ensimäisten jälkeen.

Oli lauantai-ilta. Akkunani ohitse oli torstaista saakka matkustanut
väkeä, likempää ja kauempaa, kaksi-, kolme- ja neljäkymmentä hevosta
parvessa. Perjantaipäivän ehtoopuolella alkoi ohitse kulkevien luku
vähetä, ja lauantaina oli seurueissa ainoastaan joitakuita matkustavia.
Suntion emäntä aikoi jo ryhtyä tuvan siivoamiseen, joka kylläkin oli
tarpeeseen; sillä olkikuvot lattialla muistuttivat paremmin karsinan
pahnoja kuin ihmisten makuusijoja. Silloin illan hämärtäessä saapuivat
pihaan viimeiset markkinoilta palaajat: kaksi viipurilaista -- isä ja
poika -- ja pari kolme seurakuntaani kuuluvaa henkilöä. Hevoset
riisuttiin ja kylmästä tulleille viritettiin aika tuli tuvan suuressa
takassa. Se olikin sangen tarpeeseen, sillä viime päivät olivat olleet
erinomaisen kylmiä. Tulleet toivat eväs-arkkunsa tupaan ja istuivat
takan ääreen, missä sulattivat jäätynyttä leipäänsä ja mitä muuta
heillä arkuissansa syötävää oli.

Samaan aikaan, jona matkustajat suntion luona söivät ateriaansa,
saapui pappilaan vieras, pitäjän nimismies. Minä tervehdin häntä
ystävällisesti, mutta hän, pikapäinen ja vilkas luonteeltaan, ei nyt
ensinkään malttanut mieltänsä. Riisuessaan turkkia yltään, kirosi hän
markkinoita eikä sanonut ymmärtävänsä, mitä hyvää niistä on.
Kysymykseeni, mikä hänet oli näin äkäiseksi saanut, vastasi hän:
»Oletko koskaan kuullut mainittavan markkinoita, joihin ei liittyisi
jotakin onnettomuutta? Varmaan et: eivätkä nämä viimeiset tee tässä
suhteessa edellisistä mitään poikkeusta. Tapulisi on taasen saanut
asukkaan.»

»Tapulini, asukkaan!» huudahdin minä hämmästyen.

»Niin, ruumiin!» vastasi nimismies kolkosti. »Minä tulen juuri
tapulista. Aamupäivällä, noin kello 10, sain sanan, että Riutan
kankaalla mies on tapettu. Tietysti lähdin kohta asiasta selkoa
saamaan. Malkolan lautamiehen luona poikkesin; hän tuli mukaani.
Salomaan Tapani osoitti meille paikan. Niin oikein! Keskellä Riutan
kangasta makasi noin pari kyynärää tieltä mies kuolleena ja
jääseipääksi jo kangistuneena. Kuka oli hän? Emme häntä tunteneet.
Mistä oli hän? Emme sitä tienneet. Milloin oli hän kuollut, mitenkä
tuonne tien syrjään joutunut? Siihen ei osannut kukaan mitään vastata.
Varmaa vaan, että hän siinä jo jonkun aikaa oli maannut, sillä jälkiä
ei tieltä hänen luokseen näkynyt. Kummaa, sangen kummaa, ettei häntä
ollut kukaan tätä ennen huomannut! Minä annoin kantaa ruumiin
Salomaahan. Siinäkös vastusta, ennenkuin Tapani antoi riihensä kuolleen
maata! Läksin tietoja hankkimaan kaupunkiin päin olevista kylistä.
Mutta turhat olivat tiedustelemiseni. Miestä, sellaista kuin hangesta
löydetty, ei ollut kukaan nähnyt. Palattuani Salomaahan oli sinne väkeä
kosolta kokoontunut, mutta ei yksikään sanonut ennen nähneensä
vainajaa. Muuta siinä ei saatu selville, kuin että hän ei ollut meidän
seurakuntalaisiamme ja tuskinpa minkään naapuriseurakunnankaan miehiä.
Hänen pitkä partansa ja outo vaatepukunsa osoittivat, näet, kaukana
meidän paikoiltamme asuvaa. Ei näkynyt hänessä haavaa, ei edes
mustelmaa, jotta mahdotonta on sanoa, onko hän tapettu vaiko tautiin
tai viluun kuollut. Pinspakkikuorinen kello ja retuinen kukkaro, joka
sisälsi muutamia rossia, ynnä piippupahanen löydettiin hänen
taskuistansa, muuta ei mitään... Anna minulle paperia, niin kirjoitan
paikalla ilmoitukseni asianomaisille!»

»Oliko mies vanhakin?» kysyin, surkumielin kuunneltuani, mitä ystäväni
kertoi.

»Noin viiden- tahi kuudenkymmenen vaiheilla, kukapa sen niin tarkoin
tietää», vastasi nimismies ja lisäsi sitten, kirjoituspöytään
istuessansa: »Voit sanoa suntiollesi, että hän toiste jättää tapulin
avaimen kotiinsa, eikä ota sitä mukaansa, kun kylään menee. Siinä
saimme tapulin edustalla puolen tuntia odottaa häntä. Hän oli ottanut
avaimen mukaansa, sanoen lähtevänsä pyhää soittamaan, mutta olikin sitä
ennen poikennut Väyrilän taloihin. Muuten en tiedä», mumisi pahalla
tuulella oleva nimismies, »eikö tapulin niinkuin kirkonkin avaimet
sietäisi olla pappilassa.»

»Luuletko täältä avaimen pikemmin saavasi?» vastasin minä, hymyillen
ystäväni kiukulle. »Suntio asuu ihan likellä kirkkoa, ja täältä on
sinne toista neljännestä.» -- Kun nimismies viimein oli saanut
ilmoituksensa kirjoitetuksi, oli jo ilta myöhäinen. Hän ei sentähden
pannut vastaan, kun minä kehoitin häntä yöksi jäämään pappilaan. Hänen
»paha tuulensa» oli mennyt ohitse, ja puoleen yöhön istuimme jutellen
maailman asioita, ennenkuin viimein menimme levolle.

Mutta siitäpä levosta ei sanottavaa tullut! Tuskin olin ehtinyt
ensimäiseen uneeni päästä, kun ovelleni kovasti kolkutettiin. Luullen
että minua sairaan luo vaadittiin, nousin ja avasin oven kolkuttajalle.
Mutta sairaan luo ei minua nyt vaadittukaan... Kaikissa turvautuu
maalainen pappiinsa. --

»Mikäs on hätänä?» kysyin, kun näin Männistön Sakarin, erään
seurakuntani hiljaisimpia miehiä, astuvan sisään.

Sakari näytti perin säikähtyneeltä. Hän hieroi lakkiansa ja pyyhkäsi
pois härmän turkkinsa hihoista, ennenkuin hän sai puhumaan. Sillaikaa,
kun nimismies ja minä maailman asioita tuumailimme, oli jotakin toista
tuumailtu suntion mökissä.

       *       *       *       *       *

Uutinen vieraan, tuntemattoman miehen kuolemasta oli levinnyt yltä
ympäri kirkonkylässä. Totta on, niinkuin nimismies sen jo oli
sanonutkin, että markkinat aina saavat aikaan onnettomuuksia; mutta
tällaiset onnettomuudet olivat harvoin kaupunkia etemmäksi ulottuneet.
Viinaa oli tähän aikaan viljalta. Sitä oli joka talossa, ja paljon
pahennusta se synnytti. Mutta eipä minun seurakunnassani markkina-aika
ollut tähän nähden muita aikoja pahempi. Ne, jotka olivat viinaan
meneviä, olivat markkinoilta palatessansa tavallisesti joko kohmelossa
tahi monipäiväisestä juomisesta niin riutuneita, etteivät halunneet
torailla eikä tapella. Tuntemattoman miehen kuolema herätti sentähden
erinomaisen suurta huomiota. Kaikkialla, minne tieto siitä ehti,
puhuttiin ja keskusteltiin siitä, ja olletikin suntion mökissä, johon
iltasella yövieraiden luku oli lisääntynyt ja johon naapuristakin
joukko ihmisiä, olletikin eukkoja, oli kokoontunut kuulemaan, mitä
suntio asiasta tiesi, hän kun Malkolan lautamiehen ja Salomaan Tapanin
kanssa oli kantanut ruumiin tapuliin.

Siinä puhuttiin jos jotakin, ja erinomattain vanhempi viipurilainen,
isä, tiesi tapauksia, mitkä saivat tuvassa olevan väkijoukon
kauhistumaan. Kummia juttuja kummituksista ja kummittelevista
kuolleista siinä kuultiin; aaveista, jotka ilmaisivat salaisia asioita;
kirkonväestä, joka pakoitti varkaita tuomaan takaisin, mitä olivat
varastaneet -- ja kuulijain jännitys kiihtyi yhä, kauhistuksen
kohotessa. Vireä valkea ratisi takassa, ja puita ja risuja syydettiin
sinne yhä; pelottavaa olisi, näet, hämärässä ollut kauhistuttavia
juttuja kuulla.

Kuten jo mainitsin, oli viipurilaisten seurassa suntion tupaan saapunut
muutamia seurakuntaani kuuluvia miehiä, näiden joukossa Saralan isäntä,
nuori, pöyhkeilevä ja itseään rakastava mies, jolle, hänen omasta
mielestään, ei kukaan vertoja vetänyt. Tämä, riisuttuaan hevosensa, oli
lähtenyt asialle johonkin naapuriin ja oli sillä matkallaan viipynyt
iltaan saakka. Ei hän juuri ollut mikään juomari, mutta ajan tavan
mukaan olivat häntä hänen tuttavansa ja ystävänsä siihen määrään
kestinneet, että hän palatessaan majataloonsa oli jotenkin »hyvällä
päällä», jommoisessa tilassa ollen hänen lempisyntinsä, ylpeys ja
kerskaileminen, yhä selvemmin tulivat ilmi. Viipurilainen oli juuri,
Saralan astuessa tupaan, kertomaisillaan hirvittävän jutun eräästä
Suomenveden Pohjaan hukkuneesta miehestä, joka öisin, vieläpä joskus
päivälläkin oli käynyt entisiä omaisiansa ja naapureitaan
häiritsemässä, uhaten mitä pahinta niille, elleivät pian toimittaisi
hänen ruumistansa siunattuun maahan. Ruumista oli kyllä etsitty,
etsitty suurimmalla huolella; koko kylä oli ollut sitä etsimässä, mutta
vesi piti saaliinsa; turha oli etsiminen ollut. Ruumista ei löydetty.
»Huolimatta tästä» -- kertoi viipurilainen -- »kummitteli hukkunut yhä,
kulki talosta taloon, rauhatonna uhkasi yhä ankarammin ja alkoikin pian
uhkauksiansa täyttää.»

»Kuka kulki, kuka uhkasi?» huusi Sarala, joka hetken aikaa oli
viipurilaisen juttua kuunnellut. »Veteen hukkunutko kulkee?! Ole
horisematta, vanhus! Suoriu jo oljille ja jätä hukkunut rauhaan! Ei se
kuollut mitänä voi!»

»Kah, en minä horise», vastasi viipurilainen närkästyneenä. »Kuulin
hänen valittavan. Näin hänen kostonsa. Tuli rutto kylään, tappoi viisi
lehmää, hevosia kaksi. Kuoli ruttoon Pietikäinen, kuoli Kiljutar, vanha
vaimo, kuoli kolme Hyttisen lasta. Paloi Miettisen pirtti. Silloin
pappi siunasi veden, johon rauhaton oli hukkunut, ja rauhaton sai
rauhan.»

»Ole turhia pakisematta!» huudahti Sarala. »Hukkunut kummitteli yhtä
vähän kuin kuollut partasuu, joka tapulissa makaa.»

Viipurilainen teki ristinmerkin. »Älä, veli kulta, puhu tapulissa
makaavasta!» rukoili hän.

»Ja minkätähden ei hänestä saisi puhua? Tiedätkö kuka hän on? Olisiko
hän tuo hukkunut, joka taasen kummittelee?» lisäsi hän ääneensä
nauraen.

Viipurilainen, joka näkyi kauhistuvan Saralan herjausta, risti
uudelleen kasvojansa ja heitti nuoreen isäntään pelkäävän silmäyksen.

Samassa kuului tuvan perältä kova jyskäys. Takan ympärillä olevat
hypähtivät ylös. »Mikä se?» kuultiin muutamien huutavan.

Nuori isäntä, joka jyskäyksestä myös oli säpsähtänyt, rohkaisi
mieltänsä ja meni tuvan perälle, paikalle, mistä jyskäys oli kuulunut.
»Tässä se kummitus on!» sanoi hän ja nosti lattialta kaljahaarikon,
joka oli pöydältä pudota kolahtanut.

Kaiketi oli haarikko ollut pöydän äärimmäisellä laidalla ja jonkun
liikunnosta, aivan luonnollisista syistä, pudonnut maahan. Mutta sepä
selitys ei mennyt kenenkään päähän. Kummituksia uskova väki ei
ensinkään tahtonut tässä tapauksessa mitään luonnollista nähdä. Että
kuollut heille merkin antoi, se oli heidän mielestänsä silmin nähtävä,
korvin kuultava. Sanoipa vanha Lassin Liisa, että haarikko oli seisonut
keskellä pöytää.

»Ja kun minä äsken join, oli se melkein täynnä kaljaa», sanoi
viipurilaisen poika; »nyt on se typö tyhjä, eikä pisaraa lattialla!»

»Kai on kuollut kaljan suuhunsa särpinyt», ilveili Sarala, jonka päähän
naapurissa otetut lähtöryypyt alkoivat -- tupa kun oli kuuma -- yhä
enemmän nousta.

Sanoja siinä vaihdettiin, ja kaikki pitivät viipurilaisen puolta, joka
tiesi, ettei kuollut häväistystä kärsi ja ettei tuvassa olijat aaveelta
rauhaa saisi, ennenkuin herjaaja oli häntä lepyttänyt. »Katso vaan,
miten sinun käy!» mumisi vanha Lassin Liisa tarkistellen Saralaa.

Saralan isäntä nauroi ääneensä vanhuksen varotusta. Ylpeän öykkärin oli
viina yhä ylimielisemmäksi tehnyt. Tuvan perässä olevan kammarin
seinällä oli hän nähnyt tapulin avaimen riippuvan, kun hän haarikon
lattialta nosti. Hän tunsi sen aivan hyvästi. Hän oli vuoropyhinänsä
kelloja soittanut ja sitä varten usein itse noutanut avaimen suntion
luota. Näyttääksensä, mitä miehiä hän oli, pistäysi hän kammariin,
jossa suntio jo makasi, sieppasi avaimen seinältä, heilutti sitä
kädessä ja huusi röyhkeällä äänellä: »Onko kukaan, joka uskaltaa tulla
tapuliin katsomaan, eikö partasuu makaa paikoillansa?»

Takan ympärillä istuvat kalpenivat. Sellainen ajatuskin jo väristytti
heitä. Viipurilainen risti ristimistään kasvojansa.

Olisi luullut, että pelko ja kauhistus, mikä kuvautui kaikkien
läsnäolijain kasvoilla, olisi jotakin nuoressa isännässä vaikuttanut.
Päinvastoin. Tämä pelko, tämä kauhistus näkyi yhä enemmän yllyttävän
häntä. Hänellä oli tässä erinomainen tilaisuus näyttää, mikä verraton
mies hän oli. Hän katsoi ylpeästi ympärilleen, ja kun kaikki
ihmetyksellä katselivat häntä, sai hänen itserakkautensa siitä yhä
enemmän aihetta ylvästelemiseen.

»Niin, tämä mies ei pelkää!» jatkoi hän ja aikoi juuri panna tapulin
avaimen pöydälle. Mutta silloin muuttuivat asiat vähän toiselle
kannalle, kuin hän oli osannut ajatellakaan.

Tuvan ja kammarin välillä oleva ovi oli ollut auki, ja suntio, joka
vähää ennen Saralan tuloa naapurista oli maata pannut, oli kuullut
kaikki, mitä tuvassa puhuttiin -- sen verran kuin hän huoli sitä
kuulla, sillä markkina-aikoina puhetta kyllä piisasi hänen asunnossaan.
Suntion muori sitä vastoin istui tuvassa tulen vieressä, ja hän se
tulen vireillä pitikin. Kertomukset ja jutut, semmoiset kuin tänä
iltana tiedettiin, olivat eukon mieleen, ja olipa hänkin tietänyt yhtä
ja toista kertoa.

Saralan ylimielisyys oli suututtanut suntiota, joka hyvin tunsi nuoren
isännän. Suntio oli järkevä mies ja siihen lisäksi vielä pieni
veitikka; mutta, pahapa kyllä, hän ei ollut ihan vapaa aikansa
taika-uskosta. Kun hän kuuli Saralan pöyhkeän kysymyksen, juohtui hänen
mieleensä tuuma, jolla hän luuli saattavansa öykkärin häpeään ja
osottavansa, että nuoren isännän koko urhous ei hänen sanojansa
etemmäksi ulottunut.

»Vai niin, vai et sinä, mies, pelkää!» huudahti hän vuoteeltansa.
»Kyllin kyllä nyt, Vilppu! Kehua itseäsi, kerskata osaat, sen olemme
kuulleet. Pane avain seinälle paikallensa ja anna ihmisten nukkua! Vai
sinä uskaltaisit sydänyönä tapuliin mennä!» Ja suntio naurahti.

Jos suntio, niinkuin arvata sopii, tällä ivallaan mitään tarkoitti,
niin voitti hän tarkoituksensa. Iva kiihoitti nuorta isäntää, lienee
vähän käynyt hänen sapellensakin. »Mitäs annat, jos tuon kammariisi
tapulilaisen?» kysyi hän.

»Sen hän kyllä on mies tekemään sillä päällä kuin hän nyt on», mumisi
Männistön Sakari, Saralan naapuri, joka markkinoilla oli myynyt
hevosensa ja nuoren isännän rekitoverina palasi.

Saralainen kuuli sanat, ja ne yhä enemmän yllyttivät häntä.

»Viisi kolikkaa, suntio, kun annat ja hyvät lähtö- ja tuloryypyt, niin
saat nähdä, minkä veroinen tämä mies on», huudahti hän.

»Olkoon menneeksi!» sanoi outo vieras, joka tähän saakka oli ääneti
tuvan perimmäisellä penkillä maannut. »Uskomme sinun tapulissa käyneen,
kun tuot sieltä tänne vainajan partaa kourallisen ja naulaat toisen
puolen tapulin lattiaan.»

Vakavuus, jolla vieras sanansa lausui, pani Saralan arvelemaan. Viisi
ruplaa oli siihen aikaan koko raha, ja hän oli ollut varma, ettei
suntio hänen ehdotukseensa suostuisi.

»Ja viisi ruplaa saan, kun palaan?» kysyi hän.

»Tässä on:» ja vieras otti esiin ja näytti uuden viiden ruplan setelin.
»Kun palaat, on tämä sinun.»

Saralaa rupesi yhä enemmän arveluttamaan. Hän oli tahtonut ylpeillä
pelkäämättömyydestään; hän oli tahtonut herättää ihmetystä -- muuta ei
mitään. Että asiasta voisi tosi tulla, sitä hän ei ollut ajatellutkaan.
»Joko Vilppua jänistää?» ilveili suntio, joka samassa astui kamaristaan
tupaan.

Ihmisen luonto on todellakin kummallinen! Saralan röyhkeä uhkarohkeus
oli vastikään saanut aikaan yleistä hämmästystä. Nyt näyttivät kaikki
oikein kiihkossa toivovan, että hän täyttäisi, mitä oli luvannut.
Saralaa kun rupesi arveluttamaan, alkoi ilvelauseita kuulua. Öykkäri
huomasi olevansa kadottamaisillaan luullun suuren maineensa, olevansa
joutumaisillaan pilan ja pilkan alaiseksi. Hänessä taisteli ylpeys ja,
sanokaamme se suoraan, pelko -- sillä hänen urhoutensa, josta hän
kehui, oli melkein vähäinen. Hän huomasi, että hän joutuisi koko
seurakunnan naurettavaksi, jollei hän täyttäisi lupaustansa. Pelko ja
ylpeys taisteli. Ylpeys voitti.

»Anna Männistön Sakarille raha talteen!» sanoi hän. »Ja kaada minulle
ryyppy, niin saat partasi!»

Pilapuheet hiljentyivät. Vieras nousi ja antoi Sakarille setelin. Tulen
ääressä sitä tarkasteltiin ja huomattiin oikeaksi.

Vieras, joka sillä välin oli eväslaukkunsa avannut ja sieltä ottanut
esiin ja pöydälle asettanut viinapullon, kääntyi nyt Vilpun puoleen:
»Tästä ota lähtöryyppy, nauki määräsi!» kehoitti hän.

Sarala otti aika kulauksen, otti toisen ja sitten, jotakin sanoakseen
ja viivyttääksensä aikaa, kysyi hän, oliko tapulin lukko kylläkin
kankea -- niinkuin hän ei sitä olisi tiennyt.

»Eikä ole; kaksi pyöräystä vaan, ja ovi aukeaa», vastasi suntio, jonka
huulet vetäysivät hymyyn. Hän huomasi, näet, varsin hyvin, mitä
nuorukaisen miehuus iällä haavaa maksoi. »Mutta ethän sinä vielä tiedä,
missä kuollut makaakaan», lisäsi hän. »Kirkkomaalle vievän oven
vasemmalla puolella olevassa kommakossa -- sieltä tapaat
tavattavasi...»

»Ja parran», tuumaili joku tulen vieressä istuja.

Kulaukset, mitkä Sarala oli vieraan pullosta ottanut, alkoivat
vaikuttaa. Röyhkeydestään haki hän tukea ylpeydelleen.

»Aivan niin!» huudahti hän. »Mutta millä minä parran lattiaan isken?
Suntio, lainaa minulle vasara ja pari naulaa! Huomenna voit ne itse
käydä perimässä.»

»Kovassa istuu», ajatteli suntio; »mutta älähän huoli, kyllä polvesi
vielä tutisevat, ennenkuin tapulissa olet!» Sitten meni hän kammarissa
olevan arkkunsa luo, avasi sen ja toi tuvan pöydälle vasaran ja pari
kolme kolmituumaista naulaa.

Sarala pisti katsomatta vasaran ja naulat taskuunsa. Hän koetti tehdä
tuon urhokkaasti, mutta hikipisara, joka kiilui hänen otsallansa, kyllä
ilmaisi, ettei viina nyt tahtonut antaa tarpeellista urhoutta. Hän
hypisteli tuppeansa, joka riippui vyössä hänen vasemmalla sivullansa.

»Kaiketi arvelet, että sakset parran ajossa voittavat puukon», ivaili
suntio, joka hypistelemisen oli huomannut.

»Kaiketikin», vastasi nuori isäntä, veti esiin puukon tupestaan ja
näytti sen suntiolle. »Ei tämä puukko vielä ole partaa ajanut.»

Sillaikaa kun suntio haki esiin pahaiset lammassakset ja sitten
kiisteli vaimonsa kanssa, joka ei ensinkään olisi niitä tahtonut
lainata semmoiseen toimeen kuin nyt oli kysymyksessä, kallisti Sarala
vielä kerran vieraan pulloa. Ja kun hän sen takaisin pöydälle pani, oli
se tyhjä. Lieneekö tämä kulaus antanut hänelle enemmän miehuutta vaiko
ajanut hänen aivoonsa jonkun sukkelan ajatuksen... Miten olikaan, kun
suntio viimein oli sopinut vaimonsa kanssa ja antanut Vilpulle sakset,
säntäsi tämä ovelle, huutaen mennessään: »Nyt sitä lähdetään!»

»Menee kuin meneekin», mumisi vieras. »Joi toista korttelia viinaa»,
lisäsi hän silmäiltyään pulloansa.

»Älä ole milläsikään», sanoi suntio; »kyllä minä hänen tunnen. Ei
suuret sanat suuta halkaise.»

Viipurilainen, joka silmiänsä yhäti ristiellen oli ääneti istunut aina
siitä saakka, kun suntio tupaan astui, mumisi nyt itsekseen: »Upotti se
ennen uhka, surmaan sulloi suuremmankin; ei Tuoni piloa piä, kalma
kompia käsitä.»

Ulkona oli kova pakkanen. Tähdet tuikkivat taivaalla. Harmaassa
hämärässä seisoi mäellä kirkko ja tapuli; lumen valkoisen vaipan alla
lepäsivät kirkkomaassa kuolleet. Yön hiljaisuutta ei häirinnyt muu,
kuin yksinäisen miehen narisevat askeleet, joka kulki maantietä
kirkolle päin, äkkiä seisahtui ja sitten verkalleen poikkesi kirkolle
vievälle tielle, jossa reen ja kolmen tahi neljän ihmisen jäljet olivat
nähtävinä.

Suntion tuvassa paloi yhäti vireä valkea. Hämmästyneenä istui
väkijoukko sen ympärillä. Suntio yksin hymyili vielä. Vieras oli
kylmäkiskoisesti laskeunut penkillensä uudelleen.

Oli kotvan aikaa kulunut sen jälkeen, kun Sarala kauhistuneen seuransa
jätti.

»Käy pihalla katsomassa, eikö Saralaa näy!» käski suntio Männistön
Sakaria.

Sakari nousi, avasi oven, jonka jätti raolle, ja astui ulos pihalle.
»Ei näy», lausui hän tuvassa oleville. »Mutta jollen erehdy, niin on
tapulin ovi auki.»

Suntio ei enää hymyillyt. Hän alkoi katua, että hän tähän sopimattomaan
ilveilyyn oli antautunut. Hän ei ollut ottanut lukuun viinan
vaikutusta.

»Viina sen teki», mumisi hän ja meni pihalle Sakarin luo. Suntion
esimerkkiä seurasivat muut paitse vieras, joka, valittaen ovesta
tulevaa kylmää, kääriytyi turkkiinsa.

»Onko todella tapulin ovi auki?» kysyi Lassin Liisa, jolta ikä oli näön
jotenkin vähään vienyt ja joka oli ensimäisiä, mitkä suntiota olivat
seuranneet.

Suntio katseli tapulia. »On kuin onkin auki! Suokoon Jumala, ettei
Saralalle mitään pahaa tapahdu!» mumisi hän.

Samassa luulivat pihalla seisovat kuulevansa kamalan huudon. He
kuuntelivat tarkemmin. Mitään sen enempää he eivät kuulleet; mutta
tähtilennon he näkivät.

»Ei auta!» huudahti suntio. »Meidän täytyy lähteä tapuliin. Asiat eivät
ole oikealla kannalla.»

Hyvä oli sanoa: »meidän täytyy lähteä tapuliin.» Mutta väen, jota
kamala huuto oli kauheasti säikäyttänyt, ei tehnyt mieli sinne lähteä
-- ei ainoankaan, turhaan rukoili suntio. Yksinään ei hän nyt
uskaltanut tapuliin mennä, vaikka hän muulloin niin usein oli siellä
yksinään käynyt. Tapulin ovesta irvi kauhea musta, ja kun hän sitä
kauemmin tirkisteli, luuli hän näkevänsä jotakin tapulin sisässä
liikkuvan.

Kauan seisoi väki pihalla. Kylmä pakoitti heitä viimein palaamaan
sisälle. Suntio vaati vierasta lähtemään kanssansa. Hän syytti häntä
kaikesta, mitä voisi Saralalle tapahtua. Vieras oli nukkuvinaan eikä
vastannut mitään. Kohta sen jälkeen kuulivat tuvassa olevat, että joku
ovesta kävi, ja heidän kauhistuksensa yltyi hirmuksi, kun he eivät
ketään nähneet.

Viipurilainen, joka oli ottanut esiin pyhimyksen kuvan ja heittäynyt
polvilleen sen eteen, ristieli silmiänsä ja mumisi rukouksia. Tämä näky
ei myöskään väkeä rauhoittanut.

»Ei, tämä ei käy päinsä», sanoi viimein Männistön Sakari, johon
viipurilaisen temput olivat omituisella tavalla vaikuttaneet. »Minä
lähden kanssasi, suntio, ja vieras lähtee kolmanneksi. On jo varmaan
pari tuntia kulunut, sitten kun Vilppu läksi.»

Pari tuntia! Aika käy hitaasti tilassa semmoisessa, missä nyt suntion
tuvassa oltiin. Tuskin oli puolen tuntia Saralan lähdöstä kulunut.

Suntio meni herättämään vierasta pöydän takana olevalta penkiltä.
Vieraan paikka oli tyhjä. Tämä sai kauhistuksen nousemaan partaittensa
yli.

»Kaikki pyhät meitä auttaakoot!» huusi viipurilainen. Vähänäköinen
Lassin Liisa sytytti päresoihdun ja tarkasteli sen valossa paikkaa,
missä vieras oli maannut. Siinä ei ollut jälellä muuta kuin tulukset.

»Kuka se vieras oli?» kysyi Männistön Sakari. Niin, kuka oli hän? -- Ei
sitä kukaan tiennyt.

»Kaikki pyhät meitä auttakoot! Vainajan henki se oli!» huudahti
viipurilainen. »Hän on kostanut häpäisiälleen!»

Tämä selitys lukitsi pitkäksi aikaa kaikkien kielet. Kalpeina
tirkistelivät he toisiansa ja paikkaa, missä kadonnut oli maannut.

»Pannaan pastoria noutamaan», uskalsi viimein joku seurasta ehdottaa.

»Niin, pannaan pastoria noutamaan!» säestivät toiset. »Hän lukee pois
kaikki pahat.»

Ja siinä seisoi nyt kammarissani lähettiläs, Männistön Sakari, joka oli
»pantu pastoria noutamaan.» Siinä seisoi hän, katseli ympärilleen,
käänteli ja väänteli lakkiaan, niin kuin ainakin, ennenkuin hän sai
puhumaan. Mutta tavallista nopeammin toimitti hän kumminkin tällä
kertaa asiansa. Kauhistus, joka oli hänet vallannut, pani sanat hänen
suuhunsa, ja suureksi hämmästyksekseni sain minä viimein selville, mitä
suntion talossa oli tapahtunut ja mitä varten minua oli noutamaan
pantu.

Sakarin kertoessa olin kiireesti pukeunut. Olin valmis häntä
seuraamaan. Vaimoni, joka illalla oli tavallista kauemmin valvonut,
nukkui sikeää unta. En huolinut häntä herättää. Jos hän olisi saanut
tietää mimmoiselle oudolle toimelle nyt olin matkalla, ei hän olisi
enää koko yönä voinut ummistaa silmiänsä. Nimismiestä, joka
vierashuoneessa makasi, en myöskään tahtonut herättää; hän ehtisi kyllä
aamulla kuulla, mitä hänen nukkuessaan oli tapahtunut.

Saralan Vilpun hevonen seisoi asuinhuoneeni tikapuihin sidottuna.
Sakari ei ollut tulomatkallaan sitä säästänyt, sen näki. Me istuimme
Vilpun rekeen, ja ettei Sakari nytkään Vilpun hevosta säästänyt, lienee
minun tarpeetonta vakuuttaa. Rientäessämme kirkollepäin semmoista
vauhtia, jommoista en ijässäni muista kulkeneeni, emme sanaakaan
puhuneet. Kauhistus, joka ajomiehessäni vallitsi, oli minuunkin
tarttunut, en tahdo olla sitä tunnustamatta. Mutta aivan toiselta
kannalta, kuin Sakari ja väki suntion talossa, katsoin minä tapausta.
Tunsin sen verran ihmisluontoa, että tiesin, mitä taikauskoinen pelko
voi aikaansaada. Sen tähden en ruvennutkaan nyt vakuuttamaan Sakarille,
että jos oli tapulissa Saralaa jokin kohdannut, joka ylönluonnolliselta
näytti, niin siihen ei ollut syynä muu, kuin hänen oma pelkonsa.
Semmoinen vakuuttaminen olisi ollut turha. Taikauskoinen näkee
kaikissa, jota hän ei käsitä, ylönluonnollisuutta, vieläpä
semmoisessakin, jota hänen järkensä on taipuvainen aivan
luonnonmukaiseksi selittämään. Joka tahtoo taikauskoiseen vaikuttaa,
älköön hänen ennakkoluulojansa loukatko, ennenkuin voi selityksiään
toteen näyttää.

Arvaamattoman vähässä ajassa saavuimme suntion taloon. Vaahtoisena
seisahtui hevonen asuinhuoneen edustalle. Kaiketi oli väki kuullut
tulomme, sillä se oli rappusille kokoontunut. Kauhistus oli luettavana
jokaisen kasvoista. Tuloni näkyi heitä kumminkin rauhoittavan. Minä
hypähdin kiireesti reestä.

»No, nytpä täällä kummia kuuluu!» oli tervehdykseni.

»Älkäähän muuta sanoko, pastori!» vastasi suntio. »Saralan Vilppu meni
uhalla tapuliin kylmettynyttä vainajaa katsomaan, ja siellä on hän
vielä.»

»Niin, siellä on hän vielä!» säesti Lassin Liisa.

»Kuinka voit olla niin tyhmä, että hänet sinne laskit menemään?»
huudahdin minä suntiolle. »Enemmän mieltä olisin toki toivonut sinussa
löytävän. Kenenkä on syy, jos jotakin onnettomuutta on Saralalle
tapahtunut?»

Suntio mumisi jotakin vieraasta, joka oli houkutellut Saralaa rahalla.

»Nyt ei ole aikaa selityksiin», katkaisin minä hänen puolustuksensa.
»Hanki vaan heti lyhty ja seuraa minua tapuliin!»

Vakava käytös on kaikissa hätätiloissa vaikuttava. Niinpä tässäkin.
Väki tointui. Oli kuin olisi se pahasta unennäöstä herännyt. Tullessani
oli se liikkumattomana, äänettömänä rappusilla seisonut; käskyni sai
sen suuhun sanoja, sen jäseniin vireyttä. Suntion muori kiiruhti tupaan
lyhtyä hakemaan.

Sill'aikaa loin silmäni tapuliinpäin ja luulin huomaavani -- sen verran
kuin hämärässä voin esineitä erottaa -- että sen ovi oli auki. Sakari
ei siis ollut kertomuksessaan erehtynyt. Sarala oli todellakin
tapulissa. Mutta miksi viipyi hän siellä, miksi ei hän ollut jo aikoja
palannut -- --? Näihin kysymyksiin oli vastaus mitä pikemmin saatava.

Vihdoin viimeinkin oli suntion muori löytänyt lyhdyn ja saanut siinä
olevan vähäisen kynttilänpätkän sytytetyksi. Ei sillä lyhdyllä tosin
suurta virkaa ollut. Sen lasit olivat pienistä kappaleista yhdistetyt,
ja vaikka särkyneet kohdat olivat päreillä paikatut, oli jokaisen
kulmalla niin paljon reikiä, että, jos hiukkasenkaan tuulen henkeä
olisi käynyt, olisi kynttilä paikalla sammunut. Ja sen lisäksi oli se
kovin likainen. Ainoastaan hyvin himmeästi pääsi kynttilän niukka valo
hohtamaan tahrattujen ja talisien lasipalasien läpi. Mutta parempaa
lyhtyä kun ei suntion talossa ollut, täytyi meidän tyytyä siihen.
Varalta otimme kumminkin mukaamme päreitä tulisoihduksi, kun ei
muorilla ollut kynttilää muuta kuin mikä lyhdyssä paloi.

Lähdimme matkalle tapuliin.

Oli se kulkumme kirkolle tällä kertaa hyvin omituista! Etupäässä kuljin
minä, suntion muorin lyhty kädessä. Minua seurasi suntio ja Männistön
Sakari, häntä taasen muu väki. Uteliaisuus oli yhtynyt kauhistukseen
ja vallannut jokaisen. Ei jäänyt yksikään suntion tupaan, eivät
viipurilaisetkaan; matkajoukon viimeisinä astuskelivat he, vanhempi
avopäisenä, pyhimyksen kuva kädessänsä ja yhä ristiellen silmiänsä.

En ole pelkuri. Olen kuolleita nähnyt satoja, kentiesi tuhansia. Ne
ovat aina herättäneet minussa vakavia tunteita, ei pelkoa koskaan. Olen
oppinut heitä pitämään asuinhuoneina, joista asukkaat ovat muuttaneet
pois. Mitä olisikaan ruumiissa pelättävää? Maa on hän, maaksi muuttuva!
Mutta tunnetta, sellaista kuin nyt tapulia lähestyessäni, en ole
tuntenut koskaan, sen tunnustan. En osaa sitä selittää. Pelkoa se ei
ollut, ja kumminkin... Kaiketi vaikutti minuun hiljaisuus, joka meitä
ympäröitsi, tähtien valaiseman yön omituinen hämärä, vakava toimi,
jossa olimme, ja epäilemättä ennen kaikkea tietämättömyys, mikä
uhkamielistä nuorukaista oli kuolleen luona kohdannut.

Tapulin ovelle veivät korkeat, kiviset rappuset. Niiden alapuolelle jäi
väki seisomaan; se ei uskaltanut etemmäksi seurata minua ja suntiota.
Ovi oli selällään. Seisahduin sen eteen; huomasin, näet, ettei lyhdystä
tapulin pimeydessä suurta apua olisi, ja käskin sentähden suntion
sytyttää päreet, jotka olivat hänen huostassansa. Mutta kauhistus oli
suntion vallannut! Hänen kätensä vapisivat, jotta hän vähällä oli
lyhdyssä palavan kynttilän sammuttaa. Minä tempasin päreet hänen
kädestänsä ja sytytin ne. Suntiolle annoin lyhdyn.

Tulisoihtu kädessä astuin sitten avoimesta ovesta sisään. Tapulin joka
kulmassa oli -- ja on vielä nytkin -- kamari, kammio, mikä mitäkin
tarkoitusta varten. Ulko-oven molemmilla puolilla olevissa kammioissa
tallennettiin kaikenlaista kirkon omaisuutta, niinkuin köysiä,
rautakankia, lapioita y.m.; kirkkopihalle vievän oven oikeanpuoleisesta
kammarista kävivät rappuset ylös kelloihin; vasemmalla puolella
olevassa kammarissa säilytettiin taasen ruumiit, jotka sunnuntaisin
olivat haudattavat. Raskaat, puisevat kantopaarit seisoivat oikealla
puolella kelloihin vievän ja toisen kalustokammarin välillä; vastapäätä
paareja, toisen kalustokammarin ja ruumiskammarin välillä taasen
jalkapuut, joita vielä tähän aikaan jolloin kulloin käytettiin.
Näiden takana seinään kiinnitetyllä orrellansa riippuivat mustat,
hopeaharsovaatteesta ommellulla ristillä varustetut paarivaatteet.
Kirkkopihalle vievän oven oikeanpuoleisen oviseinän ja kellokammarin
muodostamassa nurkassa olivat kantoliinat ja niiden vieressä
hautausneuvot: multa-astia ja lapiot. -- Päresoihtuni kirkkaassa
valossa näin ensi silmäyksellä, että kaikki kapineet olivat
tavallisessa järjestyksessä. Se pieni seikka vaan, että ovi, joka vei
ruumiskammariin, oli auki, veti heti huomioni puoleensa, sillä
tavallisesti pidettiin tämä ovi suljettuna. Sinne, ruumishuoneeseen,
käänsin nyt askeleeni.

Lyhty kädessä oli suntio jäänyt tapulin ulkokynnykselle seisomaan minun
sisään astuessani. Hänen luokseen saapuivat Männistön Sakari ja Lassin
Liisa, kun minä ruumiskammarin ovelle seisahduin ja kammariin ojensin
päresoihdun. -- --

Siellä, ruumiskammarissa, makasi hän, Saralan nuori isäntä! Riutan
kankaalta löydetyn ruumiin vieressä makasi hän liikkumattomana.

Minä astuin ruumiskammariin. Päresoihtuni valaisi kirkkaalla valolla
pienen huoneen. Niin, siinä makasi Saralan Vilppu Riutan kankaalta
löydetyn oikealla puolella, kasvot maahan päin, rinta ruumiin
kasvoilla, hänen vasemman kätensä sormet kouristivat vainajan tuuheaa
partaa. Oikea käsi oli ojennettu; lammassakset olivat lattialla sen
vieressä.

»Vilppu!» huudahdin minä.

Ei vastausta, ei liikahdusta.

Minä kumarruin hänen puoleensa ja koitin irroittaa hänen kättänsä
ruumiin parrasta. Hänen sormensa olivat kuni partaan kiinni kasvaneet.
Minä koittelin vasemman käden valtasuonta. Tykytystä en huomannut,
mutta käsivarsi ei ollut kylmä.

Minä riensin ovelle ja huusin suntiota ja Sakaria avukseni. Onneton
nuorukainen oli niin pian kuin mahdollista saatava tästä kamalasta
asemastaan, saatava lämpimään suojaan.

»Joutukaa, joutukaa! Hänessä on vielä henkeä», huusin, vaikka itsessäni
olin jotenkin varma siitä, että Saralan Vilppu jo oli Tuonelan majoille
muuttanut.

»Hän elää vielä!» huudahti vuorostaan suntio, ja väki tapulin
rappusilla kertoi hänen sanansa: »hän elää vielä!»

Nämät sanat antoivat heille uskallusta. He unhottivat kokonaan Riutan
kankaalla kuolleen ja riensivät kaikki tapuliin, paitsi viipurilaiset,
jotka jäivät kynnykselle seisomaan.

Lassin Liisa piti päresoihtua. Suntio, Sakari ja minä yritimme nostaa
Vilppua ulos kamalasta ruumishuoneesta. Tämä onnistui meille vasta
sitten, kun olimme käyttäneet lammassaksia, se on leikanneet poikki
ruumiin parran, josta Vilpun käsi niin jäykästi piti kiini, ettei se
muulla tavalla voinut irtautua. Tuon tehtyämme kannoimme onnettoman
tapuliin, ja sieltä sitten suntion taloon.

Oli sekin kulkumme kummallinen! Kantoliinoilla kannoimme Vilppua.
Niillä varmaankaan ei ole ketään ennen eikä sitten kannettu tapulista
muuanne kuin -- hautaan.

»Tapulilainen on kostanut -- -- on kostanut», mumisi vanhempi
viipurilainen, ja samaa mieltä oli väki. Me koetimme kumminkin kaikkia
keinoja, mitä osasimme, saadaksemme Vilppua henkiin. Suntio iski
suonta; Lassin Liisa hieroi viinalla hänen ohimoitaan ja sydänalaansa
Turha vaiva! Saralan nuori isäntä ei enää henkiin palannut.

»Hän on kuollut!» sanoin minä viimein. »Turhaan koetamme häntä henkiin
saada. Pelko, säikähdys ja kauhistus on hänet tappanut!» -- Olin, näet,
nähnyt, että Vilpun vasemman peukalon päässä oli syvä, avoin haava, ja
minä pidin aivan varmana, että ryhtyessänsä leikkaamaan ruumiin partaa
onneton uhkailia kauhistuksensa huomaamattomuudessa oli lammassaksilla
omaa peukaloaan leikannut ja tästä niin säikähtynyt, että sai
sydänhalvauksen. Tätä koetin väelle selittää, ja se olikin alussa samaa
mieltä; mutta viipurilaisen väite, että kuollut oli häpäisiälleen
kostanut, soveltui paremmin sen käsitystapaan, ja siitä saivat alkunsa
ne kauheat jutut, mitkä sittemmin tästä kuolemantapauksesta levisivät.

       *       *       *       *       *

Männistön Sakari, joka Vilppu-vainajan hevosella noin kello kuuden
aikana aamulla oli minut kotiin kyydinnyt, saattoi kohta sen jälkeen
suntion taloon nimismiehen, joka, samaten kuin vaimoni, suuresti oli
hämmästynyt saadessansa tietää, mitä hänen nukkuessansa oli tapahtunut.
Puolentoista tunnin kuluttua hän takaisin pappilaan palasi ja oli samaa
mieltä kuin minä Vilpun kuoleman syystä. Nimismies oli niinikään käynyt
tapulissa ja siellä, tutkiessansa asemaa, huomannut, mitä me emme
olleet nähneet, nimittäin että ruumiskammarin oveen oli terävällä
aseella piirretty risti. Tämän oli varmaankin Vilppu tehnyt, ennenkuin
hän oven avasi. -- Mitä varten? -- Tietysti, jottei kammarissa makaava
ruumis hänelle mitään voisi! Vilppu oli siis ollut aivan täydellä
järjellä, mutta itse kauhistunut ai'ettansa -- jos siinä mitään järkeä
oli!

       *       *       *       *       *

Oli pari vuotta yllä mainitun yön tapahtumista kulunut. Nämäpä
tapahtumat olivat antaneet aihetta kielille! Mitään luonnollista syytä
Saralan isännän kuolemaan ei enää ensinkään uskottu. Ei, viipurilainen
oli ollut oikeassa: kuollut oli kostanut häpäisiälleen. Se oli miltei
koko seurakuntani varma vakaumus. Sanottiin: »Eihän kukaan kuole
pienestä haavasta, minkä peukaloonsa saa!» Kysyttiin: »Mihin oli vieras
kadonnut, joka tuluksensa makuupaikalleen jätti? Ja tuo viiden ruplan
raha sitten! Eihän sitäkään enää ollut olemassa, kun Männistön Sakari
sitä taskustansa tavoitteli! -- Mutta vieras ei ollutkaan oikea
ihminen, ja seteli -- niin, ken voi sanoa, mitä pirun ainetta se oli!»

Turhaan olin minä vedonnut lääkäriin, joka pari viikkoa Vilpun kuoleman
jälestä oli käynyt molempia ruumiita tutkimassa ja jonka lausunto
ilmaisi, että Riutan kankaalta löydetty oli kuollut viluun ja että
Saralan isäntä oli kauhistuksesta heittänyt henkensä. »Sanokoon pastori
mitä tahansa» -- sanottiin; »kyllä ne aaveet eivät häväistystä kärsi!
-- Riutan kankaalta löydetty oli kentiesi viluun kuollut; mutta että
hän vei muassaan Saralan Vilpun, siitä nyt ei mihinkään pääse!» --
Tavallansa olivatkin he kyllä oikeassa!

Oli, kuten jo sanoin, kaksi vuotta Vilpun kuolemasta kulunut, kun
eräänä päivänä kammariini astui tuntematon mies. Hän sulki oven
huolellisesti takaansa ja pyysi minua kahden kesken puhutella asiasta,
joka ei hänelle rauhaa antanut. Tämän esipuheen jälkeen puhui hän
puhuttavansa, eikä minun ollut vaikea ymmärtää hänen omantuntonsa
vaivojen syytä, kun hän ilmaisi itsensä mieheksi, joka suntion tuvassa
oli Saralalle tuon viiden ruplan setelin tarjonnut, mikä likinnä oli
saanut aikaan onnettoman tapuliinmenon. Mies ei sanonut ajatelleensa,
mitä hän teki, kun rahan tarjosi; hän oli vaan tahtonut saattaa nuoren,
uhkamielisen isännän häpeään. Mutta kun hän näki, että tämä todellakin
meni tapuliin, ja sitten suntion puheesta rupesi aavistamaan, että
uhkailialle oli pahoin käynyt, niin oli hän, eväslaukku kainalossaan,
kenenkään näkemättä hiipinyt ulos tuvasta, hiljaisuudessa valjastanut
hevosensa ja kiireesti jatkanut matkaansa. -- Hän siis oli tuo
»vainajan henki», joka makuupaikaltansa oli kadonnut, kun suntio häntä
tapuliin vaati! Mies parka sanoi itsensä syypääksi Saralan kuolemaan ja
katui ajattelemattomuuttaan niin katkerasti, etten tahtonut hänen
mieltänsä kovilla sanoilla enemmän pahoittaa. Koetin päinvastoin häntä
lohduttaa, mutta vaadin sen ohessa, että hän poikkeisi suntion luona ja
siellä kertoisi kuka hän oli ja että hän oli salavihkaa tuvasta pakoon
pötkinyt, kun häntä rupesi arveluttamaan Vilpun kohtalo. Vieras, joka
oli toistakymmentä peninkulmaa kulkenut, asian alkaen tehdäksensä
minulle tunnustuksensa, suostui vaatimukseeni.

Oli ilta, kun hän suntion tupaan astui. Suntio oli kotona ja tunsi ensi
silmäilyllä miehen.

Kysymys, mihin »vainajani henki» oli kadonnut, oli siis vastauksensa
saanut. Lassin Liisa, joka sattui tuvassa olemaan, kävi kättelemään
vierasta ja tiesi sittemmin vakuuttaa, että »kadonnut mies oli oikea
ihminen, lihaa ja luuta, niinkuin muutkin Jumalan luomat kappaleet.»

Mitä kaikkea vieras ja suntio, joka myös oli tunnonvaivoissa Vilpun
kuoleman johdosta, keskustelivat, sitä en osaa sanoa; mutta siitä, mitä
suntio sittemmin minulle tästä keskustelusta kertoi, luulen heidän
tulleen siihen oikeaan päätökseen, ettei uhalla ole hyvä mihinkään
toimeen ryhtyä, saatikka sitten kuolleitten rauhaa häiritsemään.
Ihminen kauhistuu kuolemaa, ja tällainen kauhistus se oli ollut Vilpun
onnettomuuden syynä. Suotta pelkäsi hän kuollutta, ei se mitään voinut;
mutta mitä ei kuollut voinut, sen voi kauhistus, ja tämä valtasi Vilpun
kun hän tunsi sormessansa kivun, jonka hän kaiketikin kuolleen
aikaansaattamaksi luuli.

Sekä suntio että vieras olivat vakuutetut siitä, että kauhistus ja
säikähdys oli Vilpun tuonelan tuville temmannut. Mutta luuletteko
niiden, jotka jotakin ylönluonnollista tässä kuolemantapauksessa
tahtoivat nähdä, tyytyneen tähän selitykseen? Ei ensinkään! Ei
sittenkään, kun tuo kadonnut viiden ruplan setelikin jonkun ajan
kuluttua löytyi Männistön Sakarin turkkien rikkinäisestä povitaskusta,
turkkien nahkoja vällyiksi leikattaessa. Ja vielä nytkin, monen
kymmenen vuoden vierittyä, tiedetään paikkakunnalla kertoa Riutan
kankaalla kuolleesta, joka uhkaa ei kärsinyt.



Kaksi valaa.


Kuusi vuotta ennen kuin konsistorio määräsi minut armovuoden
saarnaajaksi L----n seurakuntaan, oli siellä tapahtunut murha, joka
kauhistutti koko pitäjästä. Surmansa saanut ei ollut mikään kuuluisan
mainio, eipä edes pitäjään omia asukkaitakaan; olihan vaan ollut
kulkukauppias, »reppuryssä» Andrej Tschaskin eli »Tasku-Antti», joksi
häntä oli tavallisesti sanottu.

Tasku-Antti! Kyllä vieläkin muistan hänet. Kun olin lapsi, kävi hän
minunkin vanhempaini luona. Hän ei ollut mikään mainio mies, jo sanoin
sen, eipä minkään puolesta merkillinenkään; mutta hän oli sävyisä,
ystävällinen ja aina iloinen. Kuinka ihastuin, kun näin hänen tulla
könkyttävän! Hänen laukussansa, näet, oli makeisia, joita lapset
haluavat: lakeria, rintasokuria ja renikoita. Mutta sanoivatpa
aikaihmisetkin Tasku-Anttia tervetulleeksi, etenkin naiset; sillä Antin
laukussa oli jos jonkinlaista pientä rihkamaa, jota naiset tarvitsevat;
olipa siellä semmoistakin, mitä naiset eivät tarvitse, mutta mitä he
kuitenkin suuresti rakastavat: kauniita korvarenkaita ja muita
koristeita, silkkihuiveja, mustia ja kirjavia, niin, vieläpä
samettiakin -- puhumattakaan kukkonuppisista neuloista, sormuksista,
renkaista ja »koorluista» eli helmistä. Antti sanoi aina, kun taloon
tuli, ystävällisesti hyvää päivää, nauroi ja jutteli uutisia, avasi
laukkunsa ja antoi talonväen maksutta ihaella sen monipuolista
sisällystä. Eikä hän kaupoissaan mikään petturi ollut, jos vaan hänen
tapojaan tunsi. Jokaisen tavaransa hinnan sanoi hän, vaikka ei kukaan
sitä kysynyt, ja sitten lisäsi hän ikäänkuin itsekseen: »taasen
häviän.»

Mutta tästä hänen määräämästänsä hinnasta voi ostaja kumminkin tinkiä
pois puolet ja vielä enemmänkin -- jos vaan oikein osasi tinkiä; ja
sitäpä osasivat melkein kaikki. Vieläpä, jos muuten kauppa ei tahtonut
luonnistua tahi jos Antti näki, ettei ostajalla ollut riittäviä rahoja,
tiesi hän keinoja. Viimeksi mainitussa tapauksessa antoi hän tavaransa
velaksi; edellä mainitussa tyytyi hän ostajan tarjoumukseen, jos vaan
sai -- harjakaisia! Ja harjakaisiksi sanottiin siihen aikaan, niinkuin
vielä nytkin -- viinaa. Sitä vaati Antti milloin korttelin, milloin
puolen tuoppia -- aina kaupan suuruuden mukaan. Antti parka oli hyvin
perso viinalle. Mutta hän ei viinaa kumminkaan koskaan ostanut, siksi
oli hän liian saita. Nuo harjakaiset ne riittivät; ja kotipolton aikana
riitti viinaa; ei siitä silloin puutetta ollut.

Tällaatuinen mies oli Tasku-Antti. Olisi luullut hänen näin eläen
tekevän huonoja asioita; mutta eipä niinkään. Humalassa ollessaan oli
hän hyvin herttainen, nauroi ja itki vuorotellen. Mutta laukkuunsa hän
ei semmoisissa tilaisuuksissa kajonnut, ja turhaan koetettiin häntä
kaupantekoon silloin houkutella. Antti näkyi humalapäisenäkin tietävän,
että kauppa-asioihin on vaan selvin päin ryhdyttävä.

No niin! Tasku-Antista pidettiin, ja laajalta Suomessamme hän oli
tuttu, kunnes hän yhtäkkiä katosi. Mutta kun ei hänellä vartonaista
kotoa ollut, ei tiennyt kukaan häntä kaivata. Vielä vähemmän osasi
kukaan hänen kauheata kohtaloaan aavistaa, ennenkuin hänen ruumiinsa
eräänä päivänä löydettiin Parmaalan talon kotiniityltä pienen risuläjän
alta, pahanpäiväiseksi hakattuna. Kopsan muori oli sen sieltä tavannut,
ollessansa karpaloita poimimassa. Siinä oli Antti maannut, toinen jalka
näkyvissä, laukutta ja -- mikä monen mielestä pahinta oli -- rahatta;
sillä vaikka Antti halvasta oli myynyt tavaroitaan, oli hän ollut
rikas, se tiedettiin, ja se tuli ilmi käräjissä, missä murha-asiaa
tutkittiin. Käräjissä vakuutti, näet, moni nähneensä Antin lompakossa
sadan, viidenkymmenen ja kymmenen ruplan seteleitä kosolta. Selvää siis
oli, että Antti parka oli joutunut rosvon tahi rosvojen käsiin ja että
hänen oli täytynyt rakastettujen rahojensa tähden heittää henkensä.

Kaksissa käräjissä tutkittiin asiaa, mutta mitään varmaa ei selville
saatu. Kopsan mökissä oli Antti viimeksi nähty. Siellä oli hän myynyt
kaksi naskalia ja vähän harjaksia. Puolenpäivän aikana oli hän sieltä
lähtenyt. Muuta eivät tietäneet Kopsan asukkaat kertoa, eikä Parmaalan
Jaska, joka tuntia myöhemmin oli Kopsan ohitse heinäkuormaa
kuljettanut, tiennyt mitään murhaa koskevata ilmaista. Sanottuna
päivänä oli tosin Jaska tavallista myöhemmin tullut kotiin, mutta
siihen oli ollut syynä se, että hänen heinäkuormansa oli kaatunut hänen
kulkiessaan ryhmyistä kotiniittyä. Päivääkään, jolloin Antti oli Kopsan
mökissä käynyt, ei saatu selville; se vaan tuli ilmi, että päivä oli
ollut joulukuu; ensimmäisiä, sillä siihen aikaan oli lumikeli ollut
alullaan. Tuomari oli tarkoin tiedustellut Jaskalta, mitä tämä sanotun
päivän tapahtumista muisti. Jaska oli ollut kalpea ja oudon näköinen
siinä oikeuden edessä seisoessaan; mutta hän oli vastannut suoraan ja
mutkistelematta tuomarin kysymyksiin; eikä häntä voitu epäillä, sillä
hän oli kunnon mieheksi tunnettu, ja sitä paitsi oli hän varakas,
vieläpä rikaskin.

Onnettoman kulkukauppiaan ruumis haudattiin, ja hänen surkea loppunsa
joutui aikojen kuluessa vähitellen unohduksiin. Neljän, viiden vuoden
kuluttua ei hänestä puhuneet muut kuin silloin tällöin joku mummo,
jonka äimä katkesi, tahi joku sulhanen, jonka nyt täytyi kaupungista
hakea morsiuslahjat armaallensa. --

Samaan aikaan kuin Antti murhattiin, tahi vähän sitä ennen, oli
seurakunnassa hyvin tunnettu -- vaikka ei juuri hyväksi tunnettu --
mies, Harholan Lassi nimeltään, äkki-arvaamatta lähtenyt Etelä-Suomeen
työansiota etsimään. Marraskuun viimeisenä päivänä oli hän käynyt
pappilassa papinkirjaa hakemassa. Ja sen oli hän saanut. Häntä ei tosin
kaivattu, sillä hän oli tuollaisia tyhjäntoimittajia, jommoisia joka
seurakunnassa on ja jotka eivät näytä olevan muuksi kuin haitaksi ja
pahennukseksi. Lassista kyllä ei mitään rikoksellista tiedetty, mutta
kumminkin lausuttiin käräjissä sanoja, jotka tahtoivat panna johonkin
yhteyteen hänen äkkipikaisen katoomisensa ja Antin murhan, kunnes
monien todistajien kautta tuli jotenkin selville, että Lassi oli
lähtenyt ennen, kuin Antti murhattiin. Ja nuo todistukset vaikuttivat
sen, ettei nimismies häntä ja hänen olopaikkaansa tiedustellut. Tästä
huolimatta kuultiin, semminkin ensi aikoina, hyvin usein Lassin nimeä
mainittavan, kun Antin murhasta puhuttiin. Aikojen kuluessa jäi hänkin
unohduksiin, ja kun minä seurakuntaan tulin ja kuulin Antin murhasta
juteltavan, ei Lassin nimeä enää mainittu.

Mutta sen sijaan mainittiin Parmaalan Jaskan nimeä sitä useammin.
Muutosta, mikä hänessä oli tapahtunut, ei voitu ymmärtää. Jaska,
Parmaalan nuori isäntä, oli ennen aina ollut iloinen ja ystävällinen.
Sen lisäksi oli hän ollut sangen älykäs, ja kummana mainittiin, että
hän tilasi itselleen ainoata, siihen aikaan ilmestyvää suomenkielistä
sanomalehteä. Myöskin tiedettiin, että hän mielellään puheli yleisistä
asioista ja että hän aina käytti oppiakseen tilaisuutta, jos missä
semmoista ilmautui. Kaikki, jotka joutuivat hänen kanssaan tekemiseen,
kiittivät häntä, joskin muutamat pudistivat päätään hänen »uusille
tuumilleen.» Samana talvena, jona Antti murhattiin, oli hän ollut
kihloihin menemäisillään, niin ainakin juteltiin; sillä pyhä-illoin oli
hän hyvin usein siihen aikaan käynyt Toppolan lautamiehen luona, jonka
ainoaan tyttäreen hänen sanottiin rakastuneen. Varmana asiana puhuttiin
myös, että lautamies mielellään olisi antanut hänelle tyttärensä. Mutta
juuri silloin tapahtui nuoressa isännässä tuo kummallinen muutos. Hän
lakkasi käymässä Toppolassa; eikä hän missään muuallakaan enää käynyt.
Pitäjään yhteiset asiat, jotka ennen olivat häntä huvittaneet, saivat
nyt mennä menojaan. Hänen kukoistavat poskensa kalpenivat; hänen
iloinen silmänsä kadotti loistonsa; hänen puheliaisuutensa oli
vaitioloksi muuttunut ja hänen ystävällisyytensä jörömäiseksi. Hän ei
enää kirjoista pitänyt, ja Suomen ainoa suomenkielinen sanomalehti oli
kadottanut yhden harvoista tilaajistaan. Mutta sittenkin nähtiin,
samoinkuin ennenkin, illoin myöhään, vieläpä öisinkin, tulta hänen
kammaristaan, ja tapahtuipa väliin, että aamulla hänen vuoteensa oli
koskematon. Kauan aikaa pelättiin hänen joutuvan mielenvikaan; mutta se
pelko ei kumminkaan käynyt toteen, sillä Jaska hoiti kunnollisesti
talouttaan ja taloaan.

Kun keväällä Antin ruumis löydettiin, oli Jaska käynyt sitä katsomassa.
Hän, joka ei kuukausiin ollut kotoansa liikkunut, oli kauan aikaa
seisonut vainajan runneltujen jäännösten vieressä ja valittavalla
äänellä viimein puhjennut sanomaan: »näinkö sinun piti kuoleman, Antti
parka!»

       *       *       *       *       *

Kuten jo tämän muistelmani alussa sanoin, oli kuusi vuotta Antin
murhasta kulunut, kun minä sain määräyksen armovuoden saarnaajana
muuttaa L----n seurakuntaan.

Aika kaikki kuluttaa. Edellisten vuosien kauhistukset eivät enää
kauhistuta, umpeen mennyttä haavaa ei enää särje, eilisen sateen on maa
imenyt -- kuka niitä muistaisi!

Niin, kukapa kuuden vuoden kuluttua enää Anttia muisti, hän kun vielä
lisäksi oli ollut muukalainen, ilman tiettyjä omaisia. Ja hänen
nimensäkin olisi varmaan jäänyt ainiaksi unohduksiin, ellei hänen
murhansa olisi ollut niitä, jotka salaperäisyytensä tähden pitävät
ihmisellistä uteliaisuutta valveilla.

Jo ensi pyhänä, kun palasin pappilaan kirkosta, jossa olin tulosaarnani
pitänyt, veti Parmaalan Jaska, jota en silloin vielä tuntenut,
huomiotani puoleensa. Hän oli noin kolmenkymmenen vanha, mutta
viidenkymmenen vuotiselta hän näytti. Hän kulki vähän matkaa edelläni
hitaisin askelin; oli kuin olisi hän syviä asioita miettinyt. Älköön
kummeksiko kukaan, että minä, nuori kun olin, luulin hänen miettivän
saarnaani. Ettei hän sitä miettinyt, sen tulin jälestäpäin tietämään.

Seuraavana pyhänä näin hänet uudelleen kirkossa. Hän istui ihan
lukkarin penkin vieressä. Hän näytti yhtä alakuloiselta kuin viime
pyhänäkin. Saarnatessani huomasin hänen pari kertaa luovan silmänsä
minuun; muuten istui hän lattiaa tirkistellen. Kirkonmenon jälkeen
pidettiin kokous; oli seurakunnan puolesta mies valittava jotakin
selitystä antamaan, en muista enää, missä asiassa. Mutta lienee asia
tärkeän laatuinen ollut, sillä sen muistan, että lukkari sanoi: »Jos
olisi Parmaalan Jaska vielä sama kuin ennen, niin aprikoimatta hänestä
miehemme saisimme.» -- Jaska ei kokouksessa ollut, hän oli jo sitä
ennen kirkosta lähtenyt.

Kului viikkoja. Joka pyhä näin Jaskan kirkossa, ja aina väliin kuulin
hänen nimeänsä mainittavan; kuulin kerrottavan, mimmoinen hän ennen oli
ollut ja mimmoiseksi hän oli muuttunut; näin, että hän ennen
muuttumistaan oli seurakunnan yleistä kunnioitusta nauttinut, sillä
muuten ei häntä olisi voinut kohdata tuo omituinen sääli, joka
talonpojissa, sen mukaan kuin heitä olen tullut tuntemaan, on niin
harvinainen. Mutta mikä vaivasi häntä? Joku ruumiillinen, sisällinen
tauti, vaiko joku salainen murhe, joka hirvitti hänen omaatuntoaan? --
Tästä puhelin kerran lukkarin kanssa, joka ennen Jaskan muuttumista oli
ollut hänen paras ystävänsä: mutta lukkari vaan pudisti päätään ja
vastasi: »Jumala tiennee!»

Ja Jumala sen kyllä tiesi.

Lieneekö Jaska huomannut, että minä yhä enemmän häntä silmällä pidin ja
että tahdoin häntä lähestyä, sitä en tiedä. Mutta selvään näin, että
hän vältti minua. Hän tuli kirkkoon, kun jo olin alttarilla, ja lähti
kirkosta vähää ennen, kuin jumalanpalvelus loppui. Arkipäivinä ei hän
talonsa tiluksia etemmäksi liikkunut. Jos häntä tahdoin puhutella, oli
minun meneminen hänen luokseen.

Ja minä menin. Eräänä kauniina Toukokuun päivänä, kun sairaan luona
käydessäni matkustin Parmaalan ohitse, pistäysin Jaskaa katsomaan.

Pirtissä hänet tapasin. Hän korjaili rikkunutta aatraa. Hän säpsähti,
kun näki minun huoneesen astuvan. Mutta säpsäys ei ollut pelkoa, sen
näin hänen silmäyksistään; ne osoittivat iloa. Ainakin oli minusta,
kuin olisi ilon hohde valaissut hänen kasvojaan. Hän tuli kohteliaasti
minua vastaan.

»Ohitse kulkiessani teki mieleni käydä teitä katsomassa», sanoin.

»Olette tervetullut, maisteri!» vastasi hän. »Olette säätyänne
ensimmäinen, joka kuuteen vuoteen on luonani käynyt.»

Hän vei minut omaan kammariinsa, mutta läksi sieltä heti, jättäen minut
yksin. Kammari oli pienenläntä, mutta siisti. Kirjahylly, jossa
järjestetyissä riveissä oli kolme- tahi neljäkymmentä kirjaa -- suuri
kirjasto siihen aikaan -- sanoi sanoja paremmin, että niiden omistaja
ei ollut aivan tavallinen talonpoika.

Minä katselin kirjoja. Enimmät niistä olivat tomuisia; näki, ettei
niihin oltu moniin aikoihin katsottu. Erillänsä muista kirjoista oli
Wegeliuksen postilla, ja kun sen avasin, näin, että sitä oli uutterasti
käytetty; erittäin oli yhtä kohtaa, jossa puhutaan valasta, ahkeraan
luettu, sen osoittivat lehtien tahrautuneet kulmat.

Mutta missä viipyi isäntä? Aikaa kului, häntä ei kuulunut. Kauan
odotettuani palasin pirttiin. Jaskaa ei siellä ollut. Emännöitsiä,
Jaskan vanha täti, joka takan ääressä kahvia puuhasi, sanoi hänen
menneen aitaa korjaamaan. Tuommoinen käytös oli minusta hyvin
odottamatonta. Suurempaa kohteliaisuutta olisin Jaskan kaltaiselta
mieheltä odottanut. -- Olin nuori vielä, olin kärkäs närkästymään; en
tullut ajatelleeksi, että Jaskan epäkohteliaisuuteen varmaankin oli
jokin syy, joka perustui hänen luonteensa muutokseen.

Varmaankin näki vanha täti, että minä närkästyin; mutta arvasiko hän
syyn närkästymiseeni, sitä en tiedä. Hän hommaili kahviansa ja luuli
kaiketi, että minä pitkästyin sen valmistumista, sillä hän vakuutti,
että vesi paikalla kiehuisi ja että kahvi tulisi oikein oivallista.
Toppolan isäntä oli sitä itse puolentoista naulaa kaupungista tuonut
siihen aikaan, jolloin vielä oli toivoa, että Parmaala saisi emännän.

Epäilemättä olisin kielevältä mummolta saanut kuulla paljon Jaskasta,
jos olisin malttanut mieltäni; mutta, niinkuin sanoin, olin nuori ja
pikaluontoinen. Närkästykseni vaikutuksesta vastasin sentähden: »tulin
tänne isäntää puhuttelemaan; mutta koska aidanpano on niin kiireinen,
ettei hän jouda kanssani seurustella, pyydän, että hänelle
tervehdykseni sanotte.» Ja sen sanottuani lähdin.

Jaskan käytös minua kummastutti ja suututti, sitä en tahdo kieltää.
Kotimatkallani ja vielä kauan sen jälkeen se minua ihmetytti.
»Niin, semmoinen on hän nyt», sanoi lukkari, kun hänelle Jaskan
kohteliaisuuden kerroin; »mutta hänen puolustuksekseen saanen sanoa,
ettei hän voi seurustella kenenkään kanssa. Toinen mies oli hän ennen;
hän silloin hakemalla haki seuraa, olletikin semmoista, jossa sai
jotakin oppia. Nyt hän ei kulje missään muualla kuin kirkossa, eikä lue
muita kirjoja kuin raamattua ja Wegeliuksen postillaa.»

»Vai niin», vastasin. Lukkarin selitys ei minua tyydyttänyt. Pidin
Jaskaa itsepäisenä jörönä, enkä sen enempää hänestä huolinut. --

Kului joitakuita viikkoja. Kesätouko oli tehty.

Pappilan ryytimaahan kaivettiin kaivoa. Eräänä iltana seisoin siinä
vieressä työtä katsellen, kun näin miehen kulkevan pihan poikki ja
lähestyvän asuntoani.

»Luulenpa todella, että Parmaalan Jaska on liikkeellä», sanoi muuan
kaivajista, joka juuri oli syvyydestä nostettu.

»Parmaalan Jaska! Varmaankaan hänellä ei ole minulle asiaa», ajattelin.

Mutta juuri minua Parmaalan Jaska haki. Astuessaan huoneeni etehiseen,
seisahtui hän. Hän oli nähnyt minun.

Kauan hän siinä seisoi. Vihdoin lähestyi hän meitä. Hän oli kovin
alakuloisen näköinen. Ja kun hän luoksemme ehti, katsoa tirkisteli hän
kauan kaivoon, mitään sanomatta. Vihdoin loi hän silmänsä minuun ja
sanoi hiljaisella äänellä: »Jos maisterilla olisi aikaa, soisin saavani
puhua teidän kanssanne.»

Minä ajattelin itsekseni, että hänen olisi sopinut puhua kanssani
kotonaan, kun siellä kävin; mutta nyykähytin kumminkin päätäni
myönnytykseksi, ja me aloimme astua huoneeseeni päin.

»Jokohan Jaska tulee entiselleen?» miettivät kaivonkaivajat.

Ehdittyämme pienoiseen kammariini, kehoitin Jaskaa painamaan puuta ja
lisäsin: »Varmaan on Parmaalalla hyvin tärkeätä puhuttavaa, koska ette
malttanut silloin puhua mitään, kun luonanne olin!»

Hän ymmärsi sopimattoman ivani, ja syvään huoattuansa sanoi hän:
»Syystä närkästyitte minuun, maisteri, kun luonani käydessänne teidät
yksin jätin. Minä pyydän, antakaa epäkohteliaisuuteni anteeksi! Minulla
olisi jo silloin ollut hyvin tärkeätä teille puhuttavaa, olisi ollut jo
vuosikausia sitten, mutta minä en tiennyt, miten puhua. Te tulitte
luokseni niin odottamatta. Minä iloitsin, mutta tahdoin asiaani
ajatella, ja sentähden jätin teidät ... saadakseni itsekseni vielä
kerta tuota asiaani miettiä.»

Hän puhui hiljaisella, murheen sortamalla äänellä. Minä näin, että olin
häntä väärin tuominnut: näin, että edessäni oli mies, jonka mieli oli
särkynyt; ja minä häpesin käytöstäni ja tuittupäisyyttäni.

»Sitä minä en voinut aavistaa», vastasin. Sitten menin hänen luokseen
ja sanoin niin ystävällisesti kuin minun oli mahdollista: »No, nyt on
se asia selvillä; nyt olen valmis kuulemaan, mitä teillä on minulle
sanottavaa.»

Levottomasti käänteli Jaska lakkiaan siinä ovensuussa tuolillaan
istuessaan. Kauan tirkisteli hän lattiaa, ikäänkuin ajatellen, miten
hän puhettansa alkaisi. Vihdoin kysyi hän hiljaa:

»Mihinkä sitoo vala ihmisen?»

»Totuuteen», vastasin, kummastellen kysymystä; »pyhänä pitämään sitä,
mihin valalla olemme sitoutuneet.»

»Mutta jos ei sitä voi; jos totuudessa pysymällä rikomme toisen valan;
jos vaitiolollamme rikomme valan, joka velvoittaa meitä puhumaan, mitä
toinen vala velvoittaa meitä salaamaan...?» Ja hän loi silmänsä minuun,
ikäänkuin olisi hän tahtonut sydämeeni katsoa.

»En ymmärrä teitä. Pysykäämme tosi-asioissa, sillä varmaankin perustuu
kysymyksenne todellisiin tapahtumiin.»

Hikihelmiä nousi isännän otsaan. Sanomaton tuska näkyi vallanneen
hänet. »En tiedä, en ymmärrä, voinko ... saanko...» änkytti hän. Sitten
vähän ajan kuluttua kysyi hän: »Velvoittaahan papillinen vala pappia
pitämään salassa, mitä hänelle uskotaan?»

Tuon hän kyllä tiesi, mutta kaiketi tahtoi hän kuulla vastauksen minun
suustani, rohkaistakseen mieltänsä.

»Velvoittaa», vastasin. »Sitähän varten pappi on pappi, että särjetty
sydän voi hänelle huolensa, murheensa uskoa.»

Vielä jonkun aikaa istui Jaska siinä liikkumattomana. Viimein,
ikäänkuin päästäkseen väkivoimalla vapaaksi sisällisestä taistelustaan,
hypähti hän tuoliltaan, tuli minun luokseni ja sanoi kuiskaavalla
äänellä: »Pelkään, että olen tehnyt väärän valan, että olen ajassa ja
ijankaikkisuudessa tuomittu.»

Hänen ilmiantonsa oli minulle aivan odottamaton; en voinut sitä
kuullessani olla kauhistumatta. Kaiketi näki hän sen, ja se lisäsi
hänen tuskaansa. Hän, vahva, roteva mies, lankesi polvilleen, ja
väännellen käsiänsä mumisi hän uudelleen nuo kauheat sanat: »ajassa ja
ijankaikkisuudessa kadotettu!»

»Ei, isäntä!» huudahdin, sydämeni pohjasta liikutettuna. »Aika on
parannuksen; sydämemme katumuksesta riippuu ijankaikkisuutemme; se
riippuu siitä, kadummeko sydämestämme ja katsommeko nöyrinä syntisinä
uskossa Häneen, joka meidän syntimme kantoi ja meidän rangaistuksemme
kärsi. Aika on armon... Mutta en vieläkään teitä ymmärrä. Nouskaa,
kertokaa, mikä teidät on tuskalliseen, runneltuun tilaanne saanut!»
Minä autoin häntä nousemaan ja asetin hänet istumaan viereeni sohvalle.

Siinä peitti hän käsillään kasvonsa ja itki. Jää oli sulanut, jää, joka
vuosikausia oli hänen sydäntänsä ympäröinyt; tuska oli sen viimeinkin
murtanut, ja kyynelten virta ennusti kevään tuloa.

Hän itki kuin lapsi, itki kauan. Nämä kyyneleet, kuinka katkerasti
olivatkaan ne hänen omaatuntoansa polttaneet, ennenkuin viimein avautui
sulku, joka esti niitä vapaasti virtaamasta.

En ollut silloin mikään ihmistuntia, jos en nytkään voi kerskata
enemmästä ihmistuntemisesta, kuin minkä aika ja ihmisten katseleminen
ovat minua opettaneet. Mutta minä ymmärsin kuitenkin, ettei minun
sopinut häntä häiritä. Annoin hänen olla kahdenkesken kuormineen, joka
nyt oli -- minä aavistin sen -- putoamaisillaan hänen hartioiltansa.
Minä istuin ääneti hänen vieressänsä ja odotin.

Vihdoin viimeinkin!

»Minä tunnen sen», nyyhki Jaska; »minun täytyy kaikki puhua, vaikka
sieluni autuuden kadottaisin.» Ja hän puhui purkaen sydämensä
salaisuuden.

Alussa oli minun vaikea häntä ymmärtää...

Samana päivänä, jona Tasku-Antti murhattiin, oli Jaska varhain aamulla
lähtenyt etäisimmältä niityltään heiniä noutamaan. Ladolle ehdittyään
oli hän laulellen heinäkuormaansa tehnyt. Ja kun häkki oli kovaan
poljettu, oli hän maailman menoja mietiskellen lähtenyt kotimatkalle.
Oli puolipäivän aika, kun hän Kopsan mökille saapui. Siellä oli hän
käynyt juomassa ja siellä kuullut, että Tasku-Antti vähää ennen oli
Parmaalaan päin lähtenyt. Tuota sen enempää ajattelematta oli hän
jatkanut matkaansa. Hän oli jo heinäkuormansa päällä maaten lähestynyt
kotiniittynsä viidakkoa, kun sieltä äkki-arvaamatta hätähuuto oli
kuulunut. Hän oli pysähdyttänyt hevosensa, kuunnellut ja uudelleen
kuullut hätähuudon. Hän oli silloin hypännyt kuormaltansa maahan ja
rientänyt katsomaan huudon syytä. Pitkän matkaa juostuaan oli hän
saapunut paikalle, mistä hätähuuto oli kuulunut. Siinä hän oli lumessa,
joka yltäympäriinsä oli verestä punainen, nähnyt miehen makaavan, ja
siinä vieressä kaksi rosvoa, jotka paraikaa suurta laukkua kantaen
olivat valmiit lähtemään. Hän oli toisen näistä rosvoista tuntenut
rippikoulukumppanikseen ja lapsuutensa toveriksi, Harholan Lassiksi, ja
maassa makaavan oli hän tuntenut Tasku-Antiksi, kulkukauppiaaksi.
Toista rosvoa hän ei ollut tuntenut. Hän oli hämmästyksestä jäänyt
seisomaan ja kamalaa näkyä tirkistelemään, ja siinä oli hän kuullut
tuon tuntemattoman miehen Lassille sanovan: »Käyhän vielä kerta ja
työnnä varmuudeksi puukkosi reppuryssän sydämeen!» Sitten oli hän
kuullut Lassin vastaavan: »Kyllä Antti ei enää kauppaa kulje: mutta
saapa tuota katsoa, onko hänessä vielä miten paljon henkeä.» Lassi
oli jättänyt laukun ja lähestynyt maassa makaavaa, »Kah, vielä
hievahtelee.» oli hän Antin luo tultuaan lausunut; »mutta kylläpä siitä
pääset!» Ja puukkoansa oli hän kohottanut, antaaksensa onnettomalle
viimeisen iskun. Mutta silloin oli Jaska hyökännyt esiin ja
huudahtanut: »Lassi, Jumalan nimessä, mitä aiot tehdä?» -- Vieraan tulo
oli ensinnä kauheasti hämmästyttänyt rosvoja, mutta sitten, kun he
näkivät, että Jaska oli yksin, olivat he yht'aikaa törmänneet häntä
vastaan. Parmaalan isäntä oli kyllä siihen aikaan ollut väkevä mies,
mutta kahta raivoisaa rosvoa vastaan eivät hänen voimansa olleet
riittäneet. Muutamassa silmänräpäyksessä oli hänkin maassa maannut, ja
tuntematon oli jo kohottanut veristä puukkoansa hänen sydämensä
varalle, kun Lassi häntä pidätti. »Maltas!» oli hän toverilleen
sanonut. »Jaska on aina minua kohtaan ollut hyvä mies; en soisi hänen
tänne jäävän.» -- »Oletko riivattu, Lassi?» oli tuntematon huutanut.
»Jos hänet hengissä päästämme, olemme suotta reppuryssän tappaneet;
siirry tieltäni, mies!» Mutta sitä ei Lassi ollut tehnyt. Hän oli
puolustanut Jaskaa ja vaatinut, ettei tälle mitään pahaa tehtäisi.
Rosvojen kesken oli jo riita ollut syntymäisillään; ja se olisi
epäilemättä loppunut siten, että Jaska ja Lassi olisivat yksissä
neuvoin kääntyneet kolmatta vastaan. Mutta kaiketikin oli tuommoinen
käänne arveluttanut Lassia. Hänen päähänsä oli pölähtänyt neuvo,
johon tuntematon mies jonkun aikaa mietittyään suostui, vaikka
vastahakoisesti, kun ei muu auttanut. »Jaska on sanassansa pysyvä
mies», oli Lassi sanonut; »jos hän kautta Jumalan ja sielunsa
ijankaikkisen autuuden vannoo, ettei hän puhu kenellekään, mitä hän
tässä on nähnyt ja kuullut, niin voimme olla varmat, että hän sanansa
pitää.»

»Ja minä», jatkoi Jaska hiljaisella äänellä kertomustaan, »minä makasin
siinä maassa tietämättä, osaamatta muuta ajatella, kuin että viimeinen
hetkeni oli tullut. Tuntematon rosvo istui minun rinnallani kahden
reisin ja piti kiinni molemmista käsistäni. Henkeänsä koettaa ihminen
viimeiseen saakka suojella, ja sentähden, kun Lassi minulta kysyi,
suostuisinko valantekoon, tartuin minä hänen ehdotukseensa, niinkuin
hukkuvainen oljenkorteen. Ei ollut minussa miestä asiaa siinä tarkemmin
punnitsemaan. Minä vastasin suostuvani valalla vannomaan, etten
puolella sanalla, en ainoalla viittauksellakaan ilmaisisi mitä tiesin
ja olin nähnyt. Oli se valanteko siinä kummallinen! Yhä vielä makasin
maassa. Lassi hellitti oikeaa kättäni, joka tuntemattoman miehen
puserruksesta oli melkein hervoton, nosti sitä taivasta kohden ja
saneli valan sanat minulle. Ja minä vannoin siinä lumessa maaten kautta
Jumalan ja sieluni autuuden, etten kenellekään ilmaisisi, mitä Antin
murhasta tiesin: minä vannoin, etten tämän hetken tapahtumista
salaperäisimmälläkään viittauksella ilmaisisi kenellekään tietojani. Ja
kun olin vannonut valani, hellitti Lassi vasemmankin käteni, huolimatta
toverinsa äreydestä, ja sanoi: 'Teit hyvin, Jaska, että vannoit; muuten
makaisit sinä niinkuin hän, tuolla' -- ja hän viittasi Anttia. 'Nouse
nyt ja muista, että sinun on minua kiittäminen siitä, että hengissä
kotiisi palaat!' -- Mitä sitten tapahtui, kuinka minä jälleen kuormani
luo tulin, sitä en tiedä. Vasta tielle ehdittyäni ja nähtyäni, että
heinähäkkini oli kaatunut, toinnuin minä tällaiseksi vaivaiseksi!
Kuinka kauan olin murhaajien parissa ollut, en myöskään tiedä. Lienen
siellä viipynyt enemmän aikaa kuin osaan ajatellakaan; sillä kun
heinäkuormineni viimein ennätin kotiin, oli jo ilta.»

»Yöllä en saanut unta silmiini», jatkoi Jaska kertomustaan. »Valani
sanat ja Lassin lause: muista, että sinun on minua kiittäminen siitä,
että hengissä kotiin pääset, soivat korvissani. Aamulla jo ennen päivän
valkenemista läksin katsomaan, eikö toki kaikki ollut unennäköä; niin
kummalta, niin mahdottomalta tuntui minusta edellisen päivän
tapahtumat. Aamupuoleen yötä oli lunta satanut. Kun tulin paikalle,
missä kuormani oli kaatunut, näin siinä vielä vähän heiniä; mutta
viidakko, missä kuolemaani niin likellä olin ollut, oli lumen
peittämänä tasankona, niinkuin ainakin talvella koskematon pinta ...
oli jo täysi päivä, kun retkeltäni palasin, ja valonsäteenä ensi
aivoihini ajatus, että ehkä kaikki sittenkin oli unennäköä, elikä olin
pudonnut maahan heinäkuormani kaatuessa ja tyrmistynyt. Mutta juuri
siinä aukkopaikalla, missä niittytie maantiehen yhtyy, tuli Lassi
vastaani. 'Muista eilistä valaasi!' sanoi hän. 'Ja jos ken sinulta
kysyy, mihin olen kadonnut, niin et sinä saa sitä tietää. Hain sinua
kodistasi, sanoakseni, ettet kostotta valaasi riko. Hyvä, että sinut
tapasin. Muista, että minä henkesi pelastin!'»

»Oi Lassi...» yritin puhumaan; mutta hän keskeytti puheeni. »Tiedän,
mitä aiot sanoa», sanoi hän. »Se oli roskainen työ, minä sen myönnän;
mutta se on tehty; Antti ei vapaaehtoisesti luopunut kukkarostaan.» --
Mitä muuta hän siinä minulle puhui, sitä en enää muista, sen vaan
muistan, että hän ennen eroamme lausui: »Anttia ei kaipaa kukaan. Jos
sattumalta hänen ruumiinsa joskus löytyy, muista silloin valaasi! Minä
luultavasti palaan tänne takaisin jonkun vuoden kuluttua.»

»Me erosimme, ja siitä hetkestä olen ollut toinen mies kuin ennen. Oli
kuin olisi kallio sydämelleni vyörynyt. Jos minne käännyn, aina tunnen
sen painon: en voi sen alta päästä. Alati soivat valani sanat
korvissani, ja alati kehoittaa minua sisällinen ääni ilmaisemaan
murhan. Kun keväällä Antin ruumis löydettiin, kun menin sitä katsomaan,
saadakseni vakuutusta onnettomassa epävarmuudessani, kun käräjissä
minua tutkittiin ja kun minun piti vannoa, että totuutta puhuisin ...
oi, ette ymmärrä, mikä tuli rinnassani riehui. Olin jo tuomarin edessä
tunnustaa mitä tiesin; mutta silloin soi korvissani tavallista kovemmin
Lassin huuto: 'vanno kautta Jumalan ja sielusi autuuden, ettet
_kenellekään_ ilmaise, mitä olet nähnyt ja kuullut; muista, että
sinun on minua hengestäsi kiittäminen!' Enkä minä mitään ilmaissut.
Olin oikeuden edessä tehnyt väärän valan, pitääkseni rikkomatta
edellisen valani... Ja nyt tiedätte, maisteri, miten laitani on. Yöt
päivät kalvaa minua tieto, että jos mitä ikään teen, en voi kadotusta
välttää. Rukous ... katumus ... minun runneltu sieluni seisoo niiden
ulkopuolella. Olen rukoillut, mutta rukoukseni ei ole voinut kohota
armo-istuimen luo; olen katunut, etten antanut murhaajien mieluummin
tappaa itseni, kuin heille vaitioloa vannoa; olen katunut, etten
edellistä valaani rikkonut tuomarin edessä, etten ilmaissut murhaajia.
Minusta on kuin olisin Antin murhaan osallinen, ellen hänen murhaajiaan
ilmaise; mutta jos sen teen, olen sieluni autuudesta luopunut ja sen
lisäksi osoittanut mustaa kiittämättömyyttä Lassia kohtaan, joka
pelasti minun henkeni... Tuskani ovat väliin olleet niin suuret, että
niistä päästäkseni olen ajatellut tappaa itseni.»

Hän vaikeni. Hän oli puhunut viimeiset sanansa tuskin kuultavalla
äänellä. Ja nyt loi hän syvintä tuskaa kuvastavat silmänsä minuun, joka
hämmästyksellä olin hänen sydämensä tunnustusta kuunnellut. Olin nuori,
olin tottumaton likeltä katsomaan ihmissydänten haavoja, vielä
tottumattomampi niitä parantamaan. Koetin muistutella, mitä siveyden
opista olin lukenut velvollisuuksien ristiriitaisuudesta, mutta ei
sopinut minusta mikään sen yleisistä ohjeista Jaskan kohtaloon. Jaska
oli luvannut pitää salassa henkensä pelastajan rikoksen; jos hän sen
lupauksensa rikkoisi, jos hän saattaisi tämän pelastajansa ikuiseen
vankeuteen, Sipiriaan, olisi hän konna; niin sanoi yliopistosta peritty
toveritunteeni. Mutta toiselta puolen: väärä vala oikeuden istuimen
edessä! Mihin joutuisi valtio, mitä arvoa olisi oikeudella, jos
jokainen yksityinen saisi oman mielensä ja omien oikkujensa mukaan
punnita, mitä on lainvalvojan edessä tunnustettava mitä ei? --

Kuta enemmän tätä ajattelin, sitä selvemmäksi tuli minulle, että Jaska
todella oli väärän valan tehnyt, kun hän oikeuden edessä salasi, mitä
hän olisi ollut velvollinen tunnustamaan. Ja tämän vakuutukseni
vaikutuksesta kysyin viimein, itse tarkoin tietämättäni, mitä
kysymykselläni tarkoitin: »Jaska, kumpi on suurempi: Lassi, joka murhan
teki, vaiko Jumala, jonka viidettä käskyä vastaan hän rikkoi? Kumpi
sinun tekemistäsi valoista on todellisempi: sekö, jonka teit Lassille,
jotta esivallan käsi ei häntä saavuttaisi, vaiko valeellinen vala,
jonka teit Jumalan säätämän oikeuden edessä, jolla rikoit
Kaikkivaltiaan toista ja seitsemättä käskyä vastaan ja jonka johdosta
murhaaja vielä on vapaa ja nauttii verisen työnsä etuja?»

Jaska ei pitkään aikaan vastannut mitään. Mutta hänen silmäyksissänsä
ei enää ollut tuota äskeistä kuumeenpolttoa; hänen kasvoistansa katosi
katoomistaan nuo epäilyksen mustat juonteet, jotka vuosikausia olivat
niitä synkistyttäneet. Viimein nousi hän, loi minuun kummallisen oudon
silmäyksen ja sanoi, puristaen kättäni »Jo tiedän tehtäväni!» Ja sen
sanottuaan riensi hän ulos.

Taaskin hämmästytti minua hänen käytöksensä. Mitä oli kysymykseni
hänessä vaikuttanut?

Minä kiiruhdin ulos hänen jälkeensä ja näin, ettei hän kotiinsa
palannut. Päinvastoin hän kääntyi vastaista suuntaa kulkemaan. Ja hän
kulki kiireesti, kuten kulkee se, jolla on tärkeä toimi tehtävänä.

Minä seurasin häntä silmäyksilläni, niin kauan kuin hän oli näkyvissä.
Viimein, kun hän näkyvistäni katosi, palasin kaivonkaivajien luo,
käsittämättä, ymmärtämättä, mitä Jaskalla oli mielessä.

»Mitä oli Parmaalan isännällä asiana?» kysyi muudan kaivonkaivajista.

En ollut hänen kysymystään kuulevinani.

       *       *       *       *       *

Jaskan kertomus ja omituinen kohtalo ei mennyt mielestäni. Koko päivän
ajattelin sitä. Siinä ilmausi noita ristiriitaisuuksia, joissa ihminen
on kahden vaiheella, mikä on oikeaa, mikä väärää. Kun likemmin mietin
kysymyksessäni tarkoitettua neuvoa, oli se minusta ainoa oikea. Totuus
on ja pysyy totuutena; ei sitä voi kumota mikään vala, olkoon se kuinka
ankara tahansa. Jaskan olisi pitänyt oikeuden edessä tunnustaa, mitä
hän tiesi; sitä ennen ei hän ollut velvollinen tätä tekemään, koska ei
hänen vaitiolonsa saattanut ketään viatonta kärsimään -- niin
ajattelin. Epäilemättä olivat kysymykseni avanneet Jaskan silmät
näkemään asiaa samalta kannalta kuin minä; epäilemättä oli hän minun
tyköäni rientänyt asianomaisen luo tunnustuksensa tekemään, --
mihinkään muuhun selitykseen ei hänen pikainen lähtönsä minun
mielestäni aihetta antanut.

Ja arveluni oli oikea. Vähän aikaa puolipäivän jälkeen kuulin, että
nimismies oli pappilan ohitse kulkenut; ja illalla, kun hän palasi,
poikkesi hän minun luokseni, Toppolan lautamies seurassaan. Molemmat
näkyivät olevan hyvin äreällä tuulella, ja hevonen oli vaahtoon ajettu.

»No, mikäs nyt on hätänä?» kysyin nimismieheltä, jota sanoin sedäksi,
vaikka emme sukua olleet; hän oli näet vähintäin kolmekymmentä vuotta
minua vanhempi. »Niin, kysy sitä!» vastasi hän kammariini astuttuansa.
»Oletko kummempaa juttua koskaan kuullut? Vähää ennen puoltapäivää
tulee luokseni Parmaalan Jaska hengästyneenä ja kertoo minulle miltei
uskomattoman historian Tasku-Antin, reppuryssän, murhasta. Hän
ilmoittaa, että jo kuusi vuotta takaperin seurakunnasta poistunut
tyhjäntoimittaja, Harholan Lassiksi sanottu, ynnä muudan toinen, jota
hän ei tunne, ovat Antin murhanneet. Sitten mainitsee hän, että Lassi
on seurakuntaan palannut, eilen illalla käynyt hänen luonaan ja
vaatinut asuaksensa torpanmaata Parmaalan tiluksilla. Sanoo käyneensä
tänä aamuna sinun luonasi ja sinulta saaneensa neuvon viimeinkin
ilmaista murhaajat, joiden verityön hän erään toisen, Lassille muka
tehdyn valan takia on tähän asti salassa pitänyt. Toppolan lautamies
sattuu olemaan luonani, ja hänen kuullen uudistaa Jaska syytöksensä
Lassia vastaan, sekä sanoo Lassin olevan Parmaalassa... Olin tuhma, kun
en paikalla Jaskaa seurannut. Jos sen olisin tehnyt, olisivat asiat nyt
toisin kuin ovat. Mutta postimies odotti; ja minä tahdoin ensinnä pari
virkakirjettä kirjoittaa. Annoin sen tähden Jaskan mennä, luvattuani
jonkun tunnin kuluttua ilmautua Parmaalassa. Minä vanha hupakko! Pyy
olisi nyt pivossa, ja ränstynyttä ruumistani olisin paljolta
vaivannäöltä säästänyt!... Mutta asiaan! Puoli kahden aikaan lähdemme,
minä ja Toppolan lautamies, vahvat käsiraudat kääseissämme -- Lassin
varalle, ymmärrät! Tulemme Parmaalaan kolmatta käydessä. Lassia, jota
etsimme -- luuletko, että hänet tapaamme? Vielä mitä! Mutta sen sijaan
tapaamme isännän, Jaskan, vuoteen omana, suuri puukonhaava rinnassansa.
Ja Jaska kertoo meille, että Lassi on karannut! Onko hän pahaa
aavistanut? Eikö mitä! Mutta Jaska on hänelle ilmoittanut käyntinsä
minun luonani, varoittanut ja kehoittanut häntä tuota pikaa korjaamaan
luunsa, jos tahtoi päästä oikeuden kynsiin joutumasta. Ja tuota kaikkia
ei Jaska häpeä suoraan vasten silmiäni kertoa!... Palkinnoksi
huvittavasta uutisesta iskee Lassi puukkonsa Jaskan rintaan ja pötkii
käpälämäkeen, jolla tiellä hän vieläkin on. Siinä tämän päivän tapaus;
ja minä tahdon kysyä, oletko kummempaa kuullut? -- Jaskan haava näkyy
olevan vaarallista laatua; mutta vaikka luultavaa on, että hän menee
samaa tietä kuin Tasku-Antti, panin minä kumminkin lukkaria noutamaan,
ennenkuin lähdin Lassia takaa-ajamaan.»

Suurimmalla hämmästyksellä olin kuullut nimismiehen kertomuksen.
Kysymykseni oli siis todellakin vaikuttanut sen, että Jaska suoraa
päätä oli rientänyt toistamiseen kertomaan saman, mitä hän kuusi pitkää
vuotta oli salannut! Mutta ... miksi ei ollut Jaska ilmoittanut mitään
Lassin palaamisesta ... olisiko hän tuntonsa vaivoissa voinut sen
unhottaa?

Vanhan nimismiehen tuumailuista ja aprikoimisista en enää puoltakaan
malttanut kuulla. Jaskan kohtalo veti koko huomioni puoleensa. Ja nyt
makasi hän pahasti haavoitettuna! Luulin käsittäväni syyn, joka oli
saanut hänen ilmaisemaan Lassille, että hän oli nimismiehen luona
käynyt, sekä vaaran, joka murhaajaa uhkasi. Kaiketi oli hän tahtonut
siten palkita hyvän työn, minkä Lassi oli hänelle tehnyt... Kuta
enemmän asiaa ajattelin, sitä palavammaksi yltyi minussa halu Jaskaa
tavata. Tämän lausuin nimismiehelle, ja nyykähyttäen päätään vastasi
hän: »Tee sinä vaan tehtäväsi meistä huolimatta! Hevonen on kaiketi
kohta sen verran puhaltanut, että jaksaa meidät kotiini viedä. Sieltä
lähden kohdakkoin uudelleen Lassia etsimään, ... minä, vanha hupakko,
kun en... No niin; arvaan, että mies on salotietä kiertänyt kirkonkylän
ja tahtoo meitä narrinaan pitää. Mutta saathan nähdä, junkkari, ettet
minua kahdesti samana päivänä petä.»

Oli jo iltaa joku määrä kulunut, kun saavuin Parmaalaan. Että jotakin
outoa siellä oli tapahtunut, sen ilmaisi jo pihalla ja tuvassa oleva
väkijoukko. Tapa on semmoinen Suomessamme. Jos jossakin on
jokapäiväisyydestä poikkeavaa nähdä tai kuulla, sinne kokoonnutaan.

Jaskan kammarissa ei ollut muita kuin haavoitettu ja lukkari, joka
istui edellisen vuoteen vieressä. Kun minä astuin sisään, kohotti Jaska
kättänsä, ja hänen huulensa vetäysivät hienoon hymyyn. Hän oli kalpea
kuin lumi, maatessaan siinä vuoteellansa. Tässä vuoteessa oli hän
ruumiinsa terveyden aikana monen vuoden yöt kitunut omantuntonsa
vaivoja; nyt, kun hänen ruumiinsa sairasti, oli hänen omatuntonsa
terve. Rauhan leima kasvoillaan makasi hän siinä. Herra, joka oli
kuorman hänen päällensä pannut, oli sen ottanut pois. Verenvuoto oli
hänen voimansa vienyt, ja hän näkyi olevan kuolemastaan varma. Hyvin
heikko ja matala oli hänen äänensä, kun hän puhui; eikä hän monta sanaa
kerrallaan puhunut, sillä puhe näkyi saattavan hänelle ruumiillista
tuskaa.

»Nyt se on tehty», olivat hänen ensimäiset sanansa minulle. »Nimismies
tosin torui minua ja sanoi minun tehneen väärin, kun Lassille hänen
tulonsa ilmoitin; mutta omatuntoni sanoo, että tein oikein... Olin
sokea, olin omiin aprikoimisiini niin takertunut, etten ymmärtänyt
tilaani enkä mikä oikeaa on. Teidän kysymyksenne oli valaiseva säde,
joka näytti, mitä minun jo oikeuden edessä olisi pitänyt tehdä? Ja nyt
on se tehty. Jumalan kiitos!... Lassin kanssa en olisi voinut elää, en
nähdä häntä joka päivä... Se olisi ollut mahdotonta... Minä en syytä
häntä, että hänen puukkonsa iskusta kuolen; minä olen sen iskun
ansainnut.»

En ollut ensinkään siitä varma, oliko hän tehnyt oikein, kun hän Lassia
varoitti; mutta en tahtonut epäilyilläni haavoitetun rauhaa häiritä.
Ainakin oli jalo se perussyy, joka oli saanut hänen sitä tekemään:
muuta en voi sanoa. Oli kuin olisi hän ymmärtänyt ajatuksiani, sillä
hiljaisella, mutta sisällistä vakaumusta ilmaisevalla äänellä hän
lisäsi: »Eikä Lassi voi syyttää minua petoksesta!»

Lukkari oli monta kertaa kieltänyt häntä puhumasta, muistuttaen, että
verenvuoto pienimmästäkin liikutuksesta saattaisi jälleen alkaa. Jaska
kyllä koetti hänen ohjeitaan seurata; mutta veripisarat, jotka siteen
alta hiljaa vuotivat, sanoivat, ettei vuoto ollut lakannut. Ja
luonnollinen seuraus siitä oli, että haavoitettu yhä heikkeni. --

Toista tuntia olin istunut hänen kammarissaan, kun minulle selvisi,
ettei hänellä enää ollut monta tuntia elonaikaa jälellä. Pitkään aikaan
ei ollut kukaan puhunut mitään. Lukkari oli vaan vähän väliä koettanut
sidettä parantaa. Silloin, juuri kun kevätauringon viime hohde pistäysi
kuolevan kammariin suloisella loisteellaan sitä valaisten, sanoi Jaska
tuskin kuultavalla äänellä:

»Oi, jos uskaltaisin... Herran pyhää ehtoollista!» Kaikeksi onneksi
olin kotoa lähtiessäni ottanut rippineuvot mukaani. Kun kuolemaisillaan
oleva ne näki, kuvautui sanomaton ilo hänen kalpeissa kasvoissaan...

Niin tuli outoa kohtaloa kokenut mies vielä kerran täällä maan päällä
osalliseksi Herran pyhästä ruumiista ja verestä...

Kun pyhä toimitus oli loppunut, olivat myös hänen voimansa loppuneet.
Lukkari ei enää sanonut uskaltavansa haavan siteisiin koskea.

Mutta kuoleva puhui itselleen: »Tiedän, ettei Herra valaansa riko,
vaikka minä olen sen rikkonut... Hänen laupeuteensa minä turvaan, hänen
laupeuteensa yksin.»

Kohta sen jälkeen alkoivat kuolemantuskat. Verrattain vähän aikaa ne
kestivät.

Ja tähän loppuu muistelmani kaksi valaa tehneestä...

       *       *       *       *       *

Jos vielä joku tahtoo tietää, miten nimismies onnistui Lassin
takaa-ajossa, niin saanen mainita, että »vanha hupakko» oli ihan
oikeassa, kun hän vakuutti, ettei Lassi häntä samana päivänä kahdesti
pettäisi. Jo samaan aikaan, jona Jaska kuoli, joutui kaksi murhaa
tehnyt oikeuden käsiin, ja niinikään pari kuukautta sen jälkeen
Tasku-Antin toinen murhaaja -- sama, joka olisi Parmaalan isännänkin
surmannut, jos ei Lassi olisi estänyt.



»Meidän pikku Jaakkomme.»


»Se on siis tosi, Jumalan kiitos; mutta varmaan, sanon minä, Tiina, --
anna minulle anteeksi, -- minä en saata sitä uskoa!»

»Niin, nuori herra, minäkin jo epäilin; minä en enää osannut toivoakaan
hänen parantumistaan; minä olin jo valmis lähtemään pois tilaltamme.
Mutta nyt, Jumalalle suuresti kiitos, minun ei tarvitse sitä tehdä.
Sakari on kokonaan toinen mies nyt. Tulkaa pian meille, saatte itse
nähdä!» --

Näin juttelin minä lukiosta kesäksi kotiin tultuani naapurin emännän
kanssa. Me juttelimme hänen miehestään, joka nuoruudesta saakka oli
ollut irstainen ihminen, juomari, valehtelia, konna ja rehellisten
kammoksuma. Tiina oli mennyt hänelle vaimoksi vastoin vanhempainsa
tahtoa. Me emme juuri voineet Tiinaa siitä syyttää, sillä Tiina oli
köyhä piika, Sakari taasen aikaantuleva talonisäntä, ja sen lisäksi oli
Sakari kaunis mies. Me tiesimme myös, että moni tyttö, paremmissakin
varoissa kuin Tiina oli, olisi mielellään ottanut Sakarin; me tiesimme
myös, että Tiina olisi saattanut saada huonommankin miehen, yhtä
huonotapaisen, mutta vielä köyhemmän, -- nimittäin jos paljaassa
varallisuudessa on mitään onnea -- sillä siihen aikaan oli harvassa
miehiä, jotka eivät olisi olleet viinaan meneviä.

Tiina, kun otti Sakarin, ei kuvaillut itselleen hyviä päiviä; mutta
oltuaan naimisissa kuukauden päivät, havaitsi hän, ettei kukaan voi
kuvata, ei voi aavistaa, mitä irstaan juomarin vaimo saa kärsiä. Vaan
Tiina tuon salasi kaikilta; hän kärsi semmoisena, joka tietää, että hän
on onnettomuuteensa itse syypää, sillä -- kuka käski hänen ottaa
Sakarin? Minä olin yksi niitä, joka aavistin, ettei se kultaa ollut,
joka Tiinan kodissa kiilsi, ettei elämä Selkämaalla ollut niin
kaksista, kuin sen Tiinan puheesta olisi luullut. Minä sanoin
aavistukseni suoraan hänelle enkä päästänyt häntä, ennenkuin hän
minulle oli kaikki tunnustanut. Me olimme, näet, saman vuoden lapsia,
Tiina ja minä; me olimme monesti onnellisimpina päivinä leikkineet
yksissä, silloin kun Tiina vielä eli vanhempainsa torpassa eikä minua
»keppi» pitänyt latinan kieliopin ääressä. Nämä lapsuuden ajat menivät
ohitse. Tiinasta tuli emäntä, ja viiksi rupesi jo näkymään minun
huulillani. --

Niin, Tiina tunnusti minulle kaikki; tunnusti että hänen päivänsä
aamusta iltaan saakka oli surun, että hänen yönsä oli levoton, sillä
öin päivin kuuli ja näki hän miehensä irstaisuutta: saipa usein tutakin
sitä. -- Mutta nyt, nytpä oli kaikki muuttunut. Sakari oli lakannut
juomasta, hänestä oli tullut hyvä ja hellä puoliso. Hän, joka ei vuoden
pitkään työasetta ollut pitänyt kädessään, oli nyt ensimäinen työssä
aamuin, viimeinen illoin. Olipa se minusta varsin kummallista; -- --
mikä teki muutoksen? --

En siinä kauan miettinyt; seurasin Tiinaa. Tuskin muistin Sakaria ennen
koskaan nähneeni selvänä; hyvää sanaa olin harvoin kuullut hänen
sanovan.

»Mutta, Tiina, sano, mikä sai miehessäsi aikaan muutoksen?» -- kysyin
minä tiellä.

»Sitäpä en sano, saatte itse nähdä» -- vastasi hän iloisesti.

Me tulimme Selkämaalle. Päivä oli puolessa, aurinko loisti kauniisti.
Jo lähestyessämme taloa kuulimme iloisesti veisattavan virsikirjan
suvivirttä: »Jo joutuu armas aika.» Tiina tätä kuullessaan seisahtui.
-- »Kuulkaa!» -- sanoi hän. -- »Ette tiedä, kuka veisaa!» -- Ja
iloisesti silmäsi Tiina minua. -- »Enkö nyt ole onnellinen? Se on
mieheni, joka veisaa.» --

Me tulimme pihalle. Tiina oli oikeassa. Hihasillaan istui Sakari
ruohikossa ja vuoleskeli kirvesvartta. Meidät nähdessänsä hän hypähti
ylös ja ... tosiaan, -- toinen oli se Sakari, jonka tässä näin, --
toinen se, joka vuosi takaperin juopumuksesta sakotettiin.

Minä havaitsin, että Sakari, kun nousi ylös, silmäili viereensä
ruoholle, jossa oli vähäinen vaatekääry. Minä näin että hän sitä
silmäsi, kun olimme tervehtineet toinen toistamme.

»Mikä siinä on?» -- kysyin lähestyen kääryä.

»Meidän pikku Jaakkomme», vastasi Sakari. »Minä toin hänen tänne ulos
Jumalan kesäpäivää katsomaan, ja hän nukkui tähän.»

»Mitä, Tiina, onko sinulla lapsi?» -- kysyin kummastellen. »Sitä et ole
minulle sanonut.»

»En, kun ette kysynyt. Meidän pikku Jaakkomme on jo kolme kuukautta
ollut maailmassa. Jos olisitte ollut silloin kotona, kun hän
ristittiin, olisimme pyytäneet teidät kummiksi.» --

Tiina meni huoneesen panemaan kahvipannun tulelle. Minä jäin Sakarin ja
»meidän pikku Jaakkomme» kanssa pihalle. Me juttelimme paljon, ja kuta
enemmän juttelimme, sitä enemmän tuli minulle selväksi, että Sakarissa
oli ihme tapahtunut. Me puhuimme entisistä ajoista. Sakari ei salannut
mitään. Hän sanoi itse, ujosti katsellen alas: »Minä olin kadotuksen
tiellä. Minä olisin pian pahalla elämälläni saanut itseni ja Tiinan
maantielle. Uskokaa minua, herra, semmoista vaimoa kuin Tiina on, ei
saa mies usein.» --

Minä iloitsin tätä kuullessani. Tunsinhan minä Tiinan. Hän oli hyvä ja
hellä, ja minä ihastuin kuullessani, että Sakari oli tämän huomannut.
-- »Te olette onnelliset nyt, ja mikä parempi on, onnenne on
todellinen, sillä te olette sen myöhään saavuttaneet. Pahat päivät
tulevat usein vasta aikojen kuluttua. Teille tulivat ne kohta alusta;
ja ken pahaa on koettanut ja siitä päässyt, ei sen alaiseksi enää
rupea.» -- Näin puhuin minä. Minä luulin tuntevani ihmisen luonteen,
minäkin!

Sakari ei tähän vastannut mitään, mutta minä näin, että hän samaa
ajatteli. Ääneti istuimme nyt vähän aikaa. Minä odotin, että Sakari
juttelisi minulle, mikä väkevä voima se oli ollut, joka hänessä oli
muutoksen vaikuttanut. Vihdoin, kun hän ei mitään sanonut, kysyin sitä
häneltä.

»Ettekö jo huomaa», vastasi Tiina, joka nyt tuvan ovelta kutsui meitä
kahville; »ettekö jo huomaa? Vähäksi sanon minä viisautenne, kun ette
sitä jo näe. Muutosta Sakarissa ei tehnyt muu kuin meidän pikku
Jaakkomme.»

Ja niin olikin. Siitä päivästä, jona pikku Jaakko ensikerran silmäsi
isäänsä, oli isä muuttunut. Pienoinen kapalolapsi vaikutti muutoksen.
Tätä lasta rakasti Sakari sanomattomasti. Sitä oli hän tähän saakka yöt
päivät hoitanut. Se oli hänelle kaikki maailmassa.

»Jos noin vähäinen kappale voi saada aikaan näin suuria -- mitä
viisaimmat miehet saarnoilla, nuhteilla ja kirjoilla eivät saa -- mitä
sitten suuremmat?» ajattelin itsekseni. Minä en silloin tiennyt, että
vähäisimmillä välikappaleilla suurimmat asiat matkaan saadaan.

Me menimme tupaan. Sakari kantoi pikku Jaakkoa, joka nyt heräsi ja
hymyili isälleen. Tiinan keittämän kahvin me joimme. Minä olin sitten
valmis lähtemään. Silloin otti Tiina miehensä sylistä pikku Jaakon ja
laski hänet minun syliini. -- »Jos kuolisimme lapsen nuorra ollessa ja
te näkisitte hänen joutuvan huonolle tielle, kertokaa hänelle ... hänen
isästään ja äidistään.»

Lapsi hymyili minulle. Se oli ihana lapsi, tämä »meidän pikku
Jaakkomme.» Jo aloin ymmärtää, miten hänen sinisistä silmistään saattoi
tulvata säteitä, jotka olivat voimalliset muuttamaan juomarin; minä
luulin ymmärtäväni, että viattomuus, vaikka se ei osaa neuvoa, on
väkevä, voimakas.

»Minä lupaan sen», vastasin minä Tiinalle, jonka tarkoituksen ymmärsin.
Minä lupasin sen, muistamatta, että itselleni alkoi elämän polku päivä
päivältä käydä yhä vaarallisemmaksi ja liukkaammaksi.

       *       *       *       *       *

Vuosia oli kulunut. Elämäni alusta oli aikojen tuuli kulettanut kauas
ulos maailmaan. Ennenkuin läksin ja viimeiset jäähyväiset sanoin niille
seuduille, joilla Tiina oli leikkikumppalini ollut, kävin Selkämaalla
onnellisia katsomassa. »Meidän pikku Jaakkomme» oli kolmivuotinen. Hän
käydä tallusteli isänsä ilona ympäri tuvassa. Tiinalla oli jo toinen
lapsi, nuori tyttö, jonka kummina olin ollut. Kaipauksella sanoin
Selkämaan onnellisille asukkaille jäähyväiset ja läksin.

Niin, aikoja oli siitä kulunut. Entinen kotoni oli muistossani kuin
merimiehellä kaunis, viheriöitsevä saari, joka taivaan rannalta
vähitellen katoaa. Minulla oli toiset ystävät, toiset ajatukset, toiset
pyrinnöt. Mikä oli ollut, se oli ollut. Rakkaassa muistossa oli tosin
minulle lapsuuteni päivät, lapsuuteni leikkikumppanit ... oli, ... kun
niitä muistin; mutta ne lapsuuteni päivät, kun aika kului, katosivat
aina taemmaksi ja taemmaksi. Onko siinä kummaa? Niin on maailman meno.

Silloin vei sattumus minun niille seuduille, joilla ennen muinen
poikana olin iloisesti hyppinyt. Mieleni kävi viehkeäksi, kun näin
punaisen kirkon seisovan vakaana mäenkukkulalla, kun näin sen ympärillä
talot, jotka kaikki olivat minulle tutut. Alas rattailta hyppäsin.
Tahdoin vielä kerta painaa jälkiäni siihen hietaiseen maantiehen, jota
olin niin useasti ennen juossut. Kulkiessani sai joka askel uusia
muistoja mieleeni. Siinä oli tien syrjässä pappilan torppa, missä olin
ollut jokapäiväinen vieras; siellä seisoivat koivut ja kuuset, isompina
tosin nyt, mutta samat kumminkin. Mutta siinä! Tuo torppa
metsänrinteessä ... sitä ei siinä ennen ollut. Minä seisahduin. --
»Kuka tuossa torpassa asuu?» -- kysyin kyytipojalta.

»Siinä! Siinä asuu äitini ja minä» -- vastasi poika. »Ja kuka olet
sinä, kuka äitisi?» -- »Minun nimeni on Sakari ja äitini nimi on Tiina.
Meillä oli talo ennen, mutta nyt asumme tuossa torpassa.»

»Tiina!... Mikä talo oli teillä ennen?»

»Selkämaa!» -- vastasi poika.

»Mitä!» -- huusin minä. »Sinä siis olet Selkämaan Sakarin poika?»

»Niin olen! Mistä herra isäni nimen tietää?» kysyi poika ja katsoi
pitkään minua.

»Mitä!» -- kerroin vieläkin -- »Sinä Tiinan poika! Sinä meidän pikku
Jaakkomme!»

»Ei, ei! Pikku Jaakko, josta äitini aina puhuu, on kuollut; minä olen
hänen nuorempi veljensä.» --

Tiina ei enää asu Selkämaalla! Pikku Jaakko on kuollut ... en kysynyt
pojalta mitään enää. Tahdoin kuulla Tiinan omasta suusta kaikki. »Vie
hevonen pappilaan ja sano nimeni» -- minä mainitsin hänelle sen -- »ja
kun olet sen tehnyt, niin tule kotiasi, siellä tapaat -- minun. Minä
olin äitisi ystävä ennen.»

Poika seisoi liikkumatta ja silmäili minua kummastellen. -- »Tekö se
olette, herra, josta äitini aina puhuu?» -- sanoi hän. Sitten hypähti
hän rattaille ja ajoi pappilaan.

»Miksi ei Tiina enää asu Selkämaalla?» kysyin itsekseni lähestyessäni
torppaa.

Matalasta ovesta astuin sisälle. Vähäisen akkunan vieressä, joka oli
paikattu päreillä ja tuohella, istui vaimoihminen kehräten. Kun hän
kuuli ovea avattavan, pysäytti hän kehruuvokkiaan ja kysyi: »Sakariko
se on?»

»Ei, Tiina! Ettekö minua tunne?»

»Herra Jumala! Vieläkö kerran saan teitä tavata!» -- huusi hän ja nousi
kiireesti ylös.

»Vielä kerran!» -- Minä tarjosin hänelle kättäni, vaan hän ei tarttunut
siihen: hän haparoitsi ympäriinsä, kunnes sai käsivarteeni kiinni.

»Minä olen sokea», sanoi hän hiljaa.

»Sokea!» huusin minä. Sangen kipeästi pisti minuun lapsuuteni ystävän
onnettomuus. Hänen pimeistä silmistänsä tippui alas kyyneleitä,
katkeria kyyneleitä. Hänen kätensä vapisi kädessäni.

»Minä olen ollut sokea, umpi sokea kahdeksan vuotta. Oi herra! Te
ennustitte minulle onnea, minä luotin itsekin onneeni. Mutta ... onneni
oli lyhyt, oli kavala.»

»Tiina, Tiina parka!» -- oli ainoa, jota osasin sanoa.

»Pikku Jaakko on kuollut» -- jatkoi hän suruisesti. -- »Hän oli enkeli
taivaasta. Neljä vuotta asui hän meidän tykönämme. Neljä vuotta kesti
onnemme. Pian kuluivat ne vuodet. Pikku Jaakko kuoli, ja onnemme sammui
hänen hautaansa.»

»Jo ymmärrän! Sakari muuttui jälleen entiselleen pikku Jaakon kuoltua.»

»Entiselleen! Ei, herra! Viikon suri hän, suri niin, että minä luulin
hänen hulluksi tulevan. Kun se viikko oli kulunut, kun pikku Jaakko oli
maan poveen laskettu ... silloin alkoi Selkämaalla toinen elämä.
Sakari, tuo hyvä, tuo lempeä Sakari, oli pikku Jaakon kanssa maailmasta
kadonnut... Sakari joi, joi niin että kuoli. Viisi kuukautta joi hän,
joi yöt päivät, ja kuudennen kuukauden alussa pidimme hänen
hautajaisensa. Ainoan päivän oli hän selvänä näiden kuukausien
kuluessa; päivän, jona nuorimman poikani sain. 'Se ei ole meidän pikku
Jaakkomme; meidän pikku Jaakkomme on kuollut!' huusi hän nähdessään
vastasyntyneen, ja karkasi ulos. Ruumiina tuotiin hän takaisin. Te ette
ymmärrä, kuinka kova tämä aika oli minulle.»

Kyyneleet juoksivat Tiinan silmistä virtanaan, kun hän puhui. Itkien
jatkoi hän: »Selkämaan talo, jota hoitamaan olin liian heikko, meni
mitättömästä polkuhinnasta Sakarin velkoihin. Me olimme maantiellä.
Kerjätä minun ei kumminkaan tarvinnut. Tosin olivat voimani huonot, ja
kaksi pientä lasta oli minun elättäminen; mutta työlläni ansaitsin
kumminkin elatuksemme. Näin kului vuosia. Silloin tulivat kovimmat
kohdat eteen. Minut pantiin sairasvuoteelle, josta sokeana nousin.
Sakari oli liian nuori työhön, ja tyttöni -- kummityttärenne -- oli
lähtenyt kerjäämään. Mihin hän läksi, sitä en tiedä; hänestä en ole
kuullut mitään siitä saakka. Se särkee sydäntäni. Kerjääminen olisi
minunkin osalleni tullut, ellei pastori olisi antanut minulle tätä
mökkiä, jossa hiljaisuudessa olen kehruulla ansainnut elatukseni.» --

Tällainen oli Tiinan kertomus. Tällaisia vaiheita oli hän käynyt. On
tosiaan niissäkin ihmisen kärsiä! Mutta Tiina oli sydämmeltään sama
kuin ennen, yhtä nöyrä ja tyytyväinen tilaansa nyt kuin ennen onnensa
päivinä.

»Paljon olet sinä kärsinyt», sanoin minä hiljaa ja puristin hänen
kättänsä.

»Paljon!» vastasi hän. »Jumala ohjatkoon kärsimykseni omaksi
hyödykseni! Minä olen kumminkin kerran ollut onnellinen, ja sitä eivät
saata kaikki ihmiset sanoa. Onnellinen olisin minä nytkin, sillä Sakari
on hyvä poika: mutta katkera on mieleni, kun ajattelen tytärtäni...
Missä, oi missä on hän!»

Sakari tuli samassa kotiin. Häntä katselin nyt tarkemmin. Sakari oli
kaunis poika. Minä huomasin pian, kun äiti häntä hyväksi kiitti, että
äidillä oli oikein. Tahdoin kumminkin koetella häntä. »Luovu äidistäsi
ja seuraa minua!» lausuin hänelle. »Minä annan sinulle suuren palkan ja
sen voit sinä lähettää äidillesi.» Sakari mietti vähän. -- »Ei», --
sanoi hän viimein. »Täällä me tulemme hyvästi aikaan. Ei, ei, äitiäni
ei osaa kukkaan hoitaa niinkuin minä.»

»Kurjuudessasi olet sinä kumminkin onnellinen, Tiina; onnellisempi kuin
moni, joka ylöllisyydessä ja rikkaudessa elää» -- oli vastaukseni.

»Minä tiedän sen ja kiitän siitä Jumalaa. Tämä Sakari on 'minun pikku
Jaakkoni.' Jos hänkin kuolisi niin...»

»Tyytyisit sinä sittenkin Jumalan tahtoon.» -- sanoin minä vakavasti.

Tiina ei vastannut mitään. Hän huokasi syvään ja hänen ajatuksensa
näkyivät kääntyvän toisaalle.

»Te matkustatte paljon», sanoi hän vihdoin. »Jos kulkiessanne
sattuisitte kuulemaan mitään tytöstäni, armaasta, kadonneesta
tyttärestäni, niin pankaa minulle sana! Jos Anna, tyttäreni, on
oikealla tiellä, enpä enempää pyydä maailmassa. Onnellisena odotan vaan
hetkeä, jona pääsen siihen taivaasen, missä meidän pikku Jaakkomme on.»

Minä lupasin täyttää hänen tahtonsa.

En osannut silloin aavistaa, että minun tulisi täyttää tämä lupaukseni
jo seuraavana syksynä.

Jäähyväiset sanoin Tiinalle. Ne jäähyväiset olivat viimeiset. Sillä kun
kirjeeni, jossa kerroin hänen tyttärestään, kummityttärestäni, perille
tuli, oli Tiina jo muutamia päiviä maannut »meidän pikku Jaakkomme»
vieressä kirkkomaassa.



Viina!


Minä tunsin hänen nuorena. Hän oli silloin kiltti, oi, niin kiltti
poika, isänsä toivo, äitinsä lempi, naapuriensa ja tuttaviensa ilo.
Hänen suuret, siniset silmänsä olivat kirkkaat kuin taivaan laki kesän
pilvetönnä päivänä; hänen mielensä oli iloinen kuin kylämme keskeä
lirisevän puron vesi; hänen luontonsa lempeä, mutta -- tulinen. Pikku
Aatto!...

On viisikolmatta vuotta kulunut siitä, kun hän oli pieni. Kai on nyt
isän toivo käynyt toteen, äidin lempi kantanut hedelmiä, kai on nyt
naapurien ilo kansan riemu? -- kysynet.

Koskelan talossa näin hänen vuosi takaperin. Pikku Aatosta on tullut
kookas, roteva mies. Kun hän minut tunsi, loi hän alas silmänsä; en
ehtinyt nähdä olivatko ne säilyttäneet sinisen kirkkautensa; mutta
kyyneleen huomasin, mikä valui alas hänen kalpeita poskiaan.

Miksi tämä kyynele?

Voinko sitä sanoin lausuakaan!... Hänen pukunsa jo näyttää sen.

Puku on ... rautainen. Rautakahleissa istuu Aatto Koskelan vankivartian
tuvassa ja odottaa, kunnes valjastetaan hevonen, jonka tulee viedä
hänet toisen vanginvartian luo.

Oli kuin olisi miekan terä viiltänyt sydäntäni, kun hänet tuossa
näin... En tiennyt mitä ajatella... Hän istui penkillä ääneti. Silmänsä
tuijottivat lattiaa. Mitä ajatteli hän?

Hän liikahti nyt. Raudat kolisivat. Ne herättivät hänet todellisuuteen.
Hänen ruumiinsa värisi. Hän loi nyt silmänsä minuun. Siniset, suuret ne
olivat; mutta niiden kirkkaus ... ikuiseen sumuun se oli sammunut.

»Aatto!» -- huudahdin minä.

Hän käänsi pois kasvonsa, ja raudat kolisivat taasen.

»Aatto! Jumalan tähden ... mitä olet tehnyt?... Mikä on sinun tuohon
asemaan saattanut?»

»Viina!» vastasi ääni, niin synkeä, niin kolkko, kuin olisi se maan
sisästä tullut. -- Maan sisästä se kumminkaan ei tullut; se tuli
runnellun, epäilykseen nääntyvän miehen sydämestä.

»Viina?» kerroin minä.

»Viina!» vastasi hän, kasvot yhä seinäänpäin käännettyinä.

»Hän murhasi viime viikolla humalapäissä vaimonsa», sanoi vanginvartia,
joka oli hänet Koskelaan tuonut.

Aaton ruumis värisi taasen, värisi niin, että hän tuskin pysyi
penkillään. Hän käänsi kalpeat kasvonsa vanginvartiaan, joka oli nuo
hirmuiset sanat sanonut, loi häneen silmäyksen, jossa kuvastui ääretön
tuska. --

Hän tiesi, mitä hän oli tehnyt; hän tunsi hirmuisen rikoksensa
suuruuden; hän ymmärsi kadottaneensa kaikki -- -- _kaikki_, mikä
elämän elämäksi tekee. Vielä muutamia päiviä takaperin oli hän ollut
niin iloinen. Hänellä oli vaimo, joka rakasti häntä ja jota hän
rakasti. Toivon kirkkaassa valossa kasvatti hän lapsiansa. Maallinen
myötäkäyminen oli koonnut aarteitaan hänen kirstuunsa... Ja nyt ...
kuinka on kaikki muutamien päivien kuluessa muuttunut!

Aatto ei ollut varsinainen juomari. Mutta iloisien naapurien kanssa oli
hän veljensäpojan häissä liiaksi pikaria kallistellut. Aaton luonto oli
pikainen. Jostakin pienestä asiasta oli hän närkästynyt. Hän oli
kiivastumistaan kiivastunut, ja humalapäisenä villin vimmassa, teostaan
tietämätönnä, oli hän tarttunut vaimoonsa, kun tämä koki hänen vihaansa
hillitä, väkevillä käsillänsä nostanut hänet ylös ja heittänyt pää
edellä lattiaan. Siinä hänen työnsä. Silmänräpäyksen oli se. Kaksi
vuorokautta eli vaimo kuoleman horroksesta selkiämättä, kuoli
jäähyväissanaa sanomatta. --

»Pitkät vuodet saavat kärsiä, mitä hetki rikkoi» -- laulaa runoilia.
Näiden sanojen hirvittävää totuutta on Aatto jo tuntenut. Ainoa,
pikainen, silmänräpäyksen työ on syössyt hänet äärettömään
onnettomuuteen; onnettomuuteen, jossa ei valon pilkkua näy, jossa ei
toivon kipinää löydy; synkkään, pimeään, mustaan yöhön -- hänen
väkevimmässä miehuudessaan, hänen ikänsä keskikesässä!

Minä koetin puhua hänelle lohdutuksen sanoja, puhua Vapahtajasta
Jesuksesta. Hän ei vastannut mitään. Kun sitten vanginvartia ilmoitti,
että hevonen oli valjaissa, nousi hän. Raudat kolisivat. Hän tuli minun
luokseni, tarttui molempiin käsiini, puristi niitä kauvan ja
voimallisesti; sitten loi hän minuun silmäyksen, jossa kadotetun
helvetintuska, epäilys ja toivottomuus kuvastuivat.

Ainoan sanan oli hän sanonut, sanan: »Viina!» Mutta kuinka äärettömän
paljon oli hän tällä yhdellä, tällä ainoalla sanalla sanonut! --

Jonkun ajan kuluttua sai hän tuomionsa. Sitten en ole hänestä mitään
kuullut. --



Kauneutensa tähden.


Hän oli varakkaan talollisen tytär, tuo Suosalon Anna.

Onko kukaan kuullut puhuttavan hänestä? En tiedä; tuskinpa vaan! Joka
hänen näki nuorena ollessaan, ei voi häntä unhottaa. Erinomaisen kaunis
oli hän. Nämä silmät, joista taivaan sini hohti, tämä puhdas, valkea
otsa; nämä viehättävät, kukoistavat posket... Suosalo on kolme virstaa
kaupungista. Jo lassa ollessaan sai Anna kaupunkilaisilta lahjoja,
sokerikaakkuja, rusinoita ja muita herkkuja _kauneutensa tähden_.

Kun hän isommaksi kasvoi, tiesi hän, että häntä ihailtiin. Hän rakastui
omaan itseensä -- _kauneutensa tähden_.

Kuudentoista vanhana oli hänellä kosioita kymmeniä, herroja ja
talollisia; kaikki kosivat häntä hänen _kauneutensa tähden_.

Isä sanoi: »ole viisas, Anna! Ota rikkain!» Anna hymyili. »Tietty se!»
-- vastasi hän. Hänen sydämensä oli pilaantunut hänen kasvojensa
_kauneuden tähden_.

Kahdeksantoista vanhana oli Anna morsian. Hääpäivänään loisti hän kuin
aamunkoi. Se vertaus ei ole minun; sen lausui pappi juhlapuheessaan
Annan hääpäivänä. Ylkämies oli pastorin oma poika. Tämä hymyili ilosta
ja puristi hiljaa Annan kättä.

»Kahdenpuolinen ei ole näitten nuorten rakkaus», sanoi eräs vanha
rouva. -- »Eipä Anna näytä pitävän mitään sulhostaan.» --

Ja rouva oli ihan oikeassa. Annan sydän ei tietänyt rakkaudesta sen
nimeä enempää. Hän oli tosin yhteen aikaan muita hellemmästi kohdellut
naapurin Mattia, köyhän itsellisvaimon poikaa, jolla oli avoin,
tunteellinen sydän; mutta kun herrat rupesivat Annaa imartelemaan,
unhotti tyttö parka pian köyhän ja valitsi kosioistaan Esa K----n,
pastorin pojan, joka 10 vuotta oli käynyt koulua, mutta sitten
lopettanut mitättömän kurssinsa ja päättänyt ruveta maanviljeliäksi.
Pastori oli hänelle ostanut Kärsävaaran rälssikartanon. Tämä kartano
oli suuri ja komea; se pani Annan pään pyörälle, ja silloin, muuta
miettimättä, otti hän Esan sulhokseen.

Minä olin heidän häissään. Satoja muita oli siellä, ja kaikki
myönsivät, ettei ihanampaa morsianta voi nähdä missään. »Hän onkin
herrastavalla kasvatettu», sanoi Suosalon ruotimuori, joka hääpäiviksi
oli ajettu saunaan asumaan.

Naapurin Matti oli minua kyyditsemässä hää-iltana Suosalosta
kaupunkiin. Hän oli kalman vaalea, tämä nuori poika.

»Poika, oletko kauniimpaa morsianta nähnyt?» -- kysyin minä häneltä
tiellä jotakin puhuakseni.

»Kuin Annako?» -- kysyi hän hiljaa vapisevalla äänellä. -- »Olen,
herra! Minun morsiameni oli kauniimpi, -- oli!»

Minä nauroin. »Kukin rokkaansa kiittää», sanoin; -- »mutta kuka oli
sinun morsiamesi?»

Tähän kysymykseen ei vastannut poika mitään. Hän löi hevosta ruoskalla,
ja samassapa oltiinkin kaupungissa. Kuka Matin morsian oli ollut, en
silloin saanut tietää.

       *       *       *       *       *

Vuodet kuluivat. Kun ihanista naisista puhuttiin ja minä satuin
muistamaan Suosalon Annaa, kiitin aina häntä kauniimmaksi naiseksi,
minkä nähnyt olin. »Olisitte vaan nähneet hänet morsiamena!» oli tapani
lopettaa.

»Olisit nähnyt hänet morsiamena, veli!» -- sanoin toverilleni, kun
viisitoista vuotta Annan naimisen perästä lähestyimme ----n kaupunkia.

»Suosalon Anna! Minä luulen, että joskus maailmassa olet tätä suon ja
salon keijuista rakastanut» -- nauroi ystäväni. -- »Anna, Anna ja aina
Anna, niinkuin ei muita kauniita maailmassa löytyisi!» --

Kyytimiehemme kääntyi nyt meihin.

»Tahdotteko nähdä Suosalon Annaa?» kysyi hän.

»Sinä tunnet hänen! Kärsävaaralle on penikulma; meillä ei nyt ole
aikaa», vastasin minä. -- »Mutta jos tiedät mitään hänestä, kerro! Onko
Anna vielä vanhempana yhtä kaunis kuin oli nuorena?»

»Kauniimpi, kauniimpi!» ... vastasi kyytimies. »Mutta hän ei nyt enää
asu Kärsävaaralla.» Ja hän käänsi hevosen tielle, joka vei vähäiseen,
mutta siistiin taloon.

»Mihin nyt?» -- huusi ystäväni.

»Te tahdotte nähdä Suosalon Annaa. Hän asuu tässä talossa» -- lausui
kyytimiehemme.

»Mitä hullutusta tämä on!» -- ärjäsi toverini.

»Mennään taloon!» lausuin minä. »Hupaista on nähdä, onko Annan kauneus
säilynyt, niinkuin kyytimiehemme tässä vakuuttaa.»

Kyytimies ei vastannut mitään, vaan seisautti hevosen pihalle ja käski
meidän astua sisälle hänen asuntoonsa. --

»Tämä ei ole tavallinen kyytimies», kuiskasi ystäväni, kun huoneesen
astuimme.

Kangaspuissa istui noin kolmenneljättä vuotinen vaimo, penkillä hänen
vieressään kolme poikaa katkismus kädessä. Järjestys ja rauha asui
tässä perheessä, sen kohta huomasi, ja vaimoa katsellen näin minä Annan
kauniimpana nyt kuin morsiamena, ehkä hänen nykyinen kauneutensa oli
toisellainen kuin entisen Suosalon Annan.

»Anna, saamme vieraita!» sanoi kyytimiehemme. Minä silmäsin toveriani.
Hän seisoi paikallaan kuin lumottu. Minä näin, että ensi silmäyksellä
Anna oli voittanut hänen sydämensä.

»Tunnetko tätä herraa?» kysyi kyytimiehemme vaimolta. »Minä tunnen
hänen.» --

Anna pudisti päätään.

»Minä olin 15 vuotta takaperin teidän häissänne: vaan missä on Esa K.,
teidän miehenne?» -- kysyin minä.

Annan kasvoille lensi vaalea hohde. Hän ei vastannut mitään.

»Vaan te, herra! Tunnetteko te minua?» -- kysyi nyt kyytimies. »Minä
olen sama Matti poika, joka hääiltana Suosalosta kaupunkiin teitä
kyyditsin. Nyt kysyn _minä_, oletteko ihanampaa olentoa nähnyt,
kun minun Annani, minun vaimoni tässä? -- Anna on näette nyt
_minun_.» --

Tämä oli minulle varsin odottamatonta. Minä kyselin Matilta, minä
kysyin Annalta heidän kohtaloaan. He silmäsivät toinen toistaan, ja
vihdoin vastasi Anna:

»Te tunsitte minun nuorena. Minä olin tyhmä, hullu tyttö silloin;
itseeni olin minä rakastunut. Vikojani minulle ei ilmaissut kukaan. Se
oli maailman, ihmisten syy, sillä he eivät lakanneet minun kauneuttani
kiittämästä. Minun sydämeni turmeltui. Minä menin Esalle vaimoksi hänen
_rikkautensa tähden_; hän otti minun _kauneuteni tähden_, ja
tämän _kauneuteni tähden_...

»Sait sinä kärsiä, mitä tuskin kukaan on kärsinyt» -- jatkoi Matti --
»Kärsit hengellisesti, kärsit ruumiillisesti, kunnes opit kärsimään. --
Esa -- --»

Annan silmiin nousivat kyyneleet. Matti havaitsi tämän. -- »Ei tästä
asiasta enää» -- katkasi hän puheensa. -- »Esa on kuollut, Anna on nyt
minun. Siinä kaikki.» --

Kaksi tuntia me istuimme Lehdistössä, Matin ja Annan talossa. Lapsista,
mitkä siivosti istuivat paikoillaan, oli vanhin Esan, toiset Matin.

Kun taasen tielle läksimme, kysyin minä Matilta, mitä tietää halusin.

»Minä en Annan kuullen sitä tahtonut puhua», sanoi hän. »Esalla oli
jääkylmä, kiven kova sydän. Hän kyllästyi pian Annaan. Hän joi ja
pelasi, kunnes oli menettänyt kaikki omat tavaransa, vieläpä
appensakin, jonka hän oli viekkaudella saanut takaukseen. Vihdoin
karkasi hän; mihin, sitäpä ei varmaan tiedetä. Kolme vuotta odotti
häntä Anna, sitten astui hän emäntänä minun talooni. --»

Enempää emme saaneet Matilta kuulla. Mutta kaupungissa tiedettiin
kertoa paljon Esan ja Annan avioliitosta. Palveluspiikaa pahemmasti oli
Esa pitänyt Annaa, rääkännyt häntä kaikin tavoin, semminkin kun oli
omaisuus loppunut ja köyhyys astunut rikkauden sijaan. Kun sitten
Suosalo ja Kärsävaara myytiin ja Esa pian sen jälkeen karkasi, jäi Anna
mierontielle. Lapsi sylissä huoneesta huoneesen kulki nyt Anna, haamuna
entisestä Annasta, kerjäten, kunnes Matti, joka tämän aikaa oli
palvellen kaukana kotitiloiltaan kokoillut vähän varoja, ikävöiden
kotipitäjätään sinne palasi. Hän sai pian kuulla, miten oli Annalle
käynyt. Annaa oli hän nuorena rakastanut; ei siis ihmettä, että hän
tarjosi itsensä ja omaisuutensa nuoruutensa ystävälle. Anna otti nämä
vastaan, ja Matti saattoi hänen tilaan, jota Anna ei ollut osannut
aavistaakaan -- onneen, rakkauteen ja rauhaan.

»Silloin oli Anna kärsinyt rangaistuksen _kauneutensa tähden_ --
ja onnellisempaa pariskuntaa, kuin Matti ja Anna ovat, ei nähdä
missään», lopetti kertoja.



Tämä olen minä. -- Tämä on Jumala.


Eräässä tärkeässä asiassa käydessäni pääkaupungissa näin minä
majahuoneeni pöydällä, kun päivällisen aikana kotiin tulin,
käyntikortin. Aatelismiestä, sillä semmoinen oli hän, joka oli käynyt
minua hakemassa -- tunsin aivan vähän. Hänellä oli maatila lähellä
pääkaupunkia, ja minä ihmettelin suuresti hänen kohteliaisuuttaan, hän
kun sinne pyysi minua tulemaan. Minä seurasin hänen kutsumustaan;
astuin seuraavana päivänä pieneen höyryveneesen ja saavuin muutaman
tunnin kuluttua perille. Rannalla oli minua vastassa palvelia. Hän
saattoi minun tuon kohteliaan kutsujan asuntoon, jossa hän otti minun
ystävällisesti vastaan.

Hän esitti minulle vaimonsa, joka näytti olevan iloinen ja täydellinen
-- maailman mielen kannalta katsoen. Hänen kasvonsa osottivat
helleyttä, hänen käytöksensä oli viehättävä ja veti puoleensa
huomiotani. Hän oli kaunis vanhus; hänen tuuheat, harmaat hiuksensa,
mitkä olivat jotenkin valkoiset, muistuttivat minua eräästä
ranskalaisesta kuningattaresta, jonka kuvan jossakin olin nähnyt.

Ruokapöydän ääressä puhuttiin kahta kieltä: mutta kun rouva
yksinomaisesti puhui ranskaa, luulin minä hänen olevan ranskalaista
sukuperää.

Puolisen jälkeen vetäysimme vierashuoneesen, missä tapasimme rouvan.
Hän teki jotakin käsityötä, ja kun nyt hänen miehensä kutsuttiin ulos
huoneesta, jäin minä kahden kesken rouvan kanssa.

Vähän aikaa olimme ääneti, kunnes rouva kysyi, olinko minä suomalainen.
Minä vastasin, että olin syntynyt suomalaisessa pitäjäässä, ja hän
kertoi nyt, että hänkin oli semmoisessa pitäjäässä syntynyt. Sitten
ehdotteli hän että käyttäisimme puhekielenämme suomea, siksi kuin hänen
miehensä palaisi. Hän lausui samassa, ettei hänen miehensä osannut
suomea, että hän itse nuoruudessansa oli oppinut ranskaa, jota kieltä
hänen miehensä perheessä tavallisesti puhuttiin.

Me puhuimme nyt suomenkielellä asioista, joista molemmat pidimme, ja
minä huomasin nyt, että rouva oli aivan toisellainen kuin olin
ajatellut -- että hän oli syvästi tunteellinen.

Muutaman minuutin kuluttua tuli hauen miehensä takaisin ja nauroi, kun
hän kuuli meidän puhuvan suomea; sanoi meidän jo varmaankin saaneemme
kylliksemme sitä. --

Höyryveneen vihellys kutsui minut pois. Minä sanoin heille jäähyväiseni
itsekseni ajatellen tokko koskaan enää saisin tavata tätä rouvaa, joka
vielä niin selvästi puhui lapsuutensa kieltä; sillä hän seurusteli
korkeissa perheissä, mitkä eivät olleet minun tuttaviani ja missä --
sitä pelkäsin -- Kristus ja Hänen evankeliuminsa ei ollut tunnettu.

Seuraavana kesänä näin minä hänen taasen, juuri kun hän eräästä
hotellista astui vaunuihinsa. Hän oli kalliissa puvussa ja nojausi
miehensä käsivartta vastaan. Epäilemättä olivat he matkalla johonkin
huviin. He matkustivat paljon, ja kun minä sanomalehdestä näin niiden
joukossa, jotka aikoivat lähteä ulkomaille, myöskin hänen nimensä,
lakkasin minä ajattelemasta häntä, vaikka hän oli ainoa korkeasukuinen,
jonka olin kuullut puhuvan kansan halveksittua kieltä.

Kesä kului; sydäntalvi oli tullut -- kylmin, mitä moniin aikoihin oli
ollut. Minä olin nyt virkaatekevänä pappina likellä pääkaupunkia.

Lyhyt talvipäivä oli loppumaisillaan, kun reki pysähtyi minun
pihalleni. Kohta sen jälkeen astui aatelismies minun huoneeseni. Hän ei
riisunut yltään vankkoja turkkejaan, joihin hän oli pukeutunut, tarttui
vaan minun käsiini ja sanoi: »antakaa anteeksi, älkää kiellolla
vastatko pyyntööni, ja minä olen teille aina kiitollinen! Vaimoni on
kuolemaisillaan; hän tahtoo välttämättömästi nähdä teitä, en tiedä
miksi; minä olen nyt tehnyt, mitä olen voinut, täyttääkseni hänen
tahtonsa.»

Hänen ei tarvinnut kauan pyytää minua. Olisin mielelläni matkustanut
montakin penikulmaa saadakseni tavata rouvaa. Minä pukeusin turkkiini
ja istuin sitten aatelismiehen mukavaan rekeen.

Me ajoimme kiivaasti. Pian olimme Helsingissä, missä vielä huoneet ja
kadut olivat valaistut. Aatelismies ei paljon puhunut, ja minä rukoilin
hiljaisuudessa Herraa, että hän siunaisi sanat, mitkä sairaalle
puhuisin.

Perheellä oli talo kaupungissa, ja pian olimme perillä. Kulimme komeita
suuria huoneita. Suuret seinäpeilit ja kalliit akkunauutimet, pehmeät
matot ja loistavat kynttiläkruunut olivat minusta siinä ruumiinarkun
koristuksina; sillä kuolema majaili tässä talossa, verhoten kaikki
siimeksellään ja katoovaisuudella.

Minut johdettiin suureen makuuhuoneesen, ja sairaanhoitaja lähti ulos
minun sisäänastuessani.

Kuolemaisillaan oleva rouva ojensi minulle kätensä kun lähestyin hänen
vuodettansa. Hän oli kaunis, niin kuin ainakin; hänen hivuksensa olivat
vähän epäjärjestyksessä, hänen kasvonsa vaaleat, mutta hänen silmänsä
olivat pimeässäkin huoneessa yhtä loistavat kuin hänen terveenä
ollessaan.

Minä ilmaisin ikäväni nähdessäni hänen näin huonona, ja hän vastasi
heti: »minä olen kuoleman oma; minulla ei ole monta päivää jälellä ja
olen niin onneton!» -- Minä sanoin usein muistaneeni häntä, kun tiesin
hänen maailman pauhussa olevan ja elävän kaukana Herrasta.

»Oi, pastori, ette tiedä, miten on laitani», vastasi hän; »muuten ette
säälisi minua. Minulla oli jumalaapelkäävä äiti ja minä istuin hänen
vuoteensa vieressä, kun hän kuoli. Hän rukoili usein minun edestäni, ja
hänen viimeiset sanansa olivat kehoitus minulle etsimään Herraa. Minä
hoidin rakasta sisartani, joka eli ja kuoli enkelinä. Minä tiedän, että
moni sydän on rukoillut minun puolestani. He valitsivat Kristuksen,
minä valitsin maailman. Olen nauttinut sitä, sen iloa ja hekumaa.
Äitini ja sisareni ovat Jumalan tykönä, -- kaikki paitsi minä; minä
olen syösty pois heidän paristansa. Älkää säälikö minua, minä en sitä
ansaitse! Minä rakastin maailmaa, halveksin Kristusta ja hänen
armolupauksiansa ja olen nyt kadotettu.»

Minä kuuntelin häntä, enkä tahtonut katkaista puhetta, joka tulvasi
hänen lämpimästä, onnettomasta, raskautetusta sydämestään, ja tunsin
että hän puhui totta. Nyt tiesin minä, mitä varten hän oli kutsunut
minua. Hän oli hädässä, suuressa hädässä; ja minä -- tunsin itseni
voimattomaksi lausumaan hänelle lohdutuksen sanaa. Hän ei huolinut
minun säälistäni, sillä hän tiesi itsensä tuomituksi; hän tuomitsi
itsensä, ja minä olin vaiti. Hän oli asettaunut Jumalan tuomioistuimen
eteen, oli todistanut syntinsä, oli tunnustanut Jumalan vanhurskaaksi,
jos Hän hänen tuomitsisi. Minä seisoin katsojana, miten tämä loppuisi.
Minun ja hänen toivonsa oli: löytyikö vielä laupeutta? Rupeisiko
tuomari hänen Vapahtajaksensa?

Raamattu oli pöydällä. Minä otin sen käteeni. Kääntelin lehtiä siinä,
sillä en tiennyt, mitä minun pitäisi lukeman. Vihdoin luin minä
Luukkaan 15 luvun. Luin paimenesta, joka jätti yhdeksänkymmentä
yhdeksän lammasta etsiäksensä sitä, joka kadonnut oli, kuinka hän nosti
sen olallensa ja ilolla kantoi sen kotiin. Sitten luin minä kadonneesta
penningistä, kuinka sitä etsittiin, kuinka kynttilä sytytettiin, kuinka
huone lakaistiin, kuinka penninki löydettiin, ja ilosta, minkä
löytäminen herätti. Siten luin minä tuhlaajapojasta, joka matkusti
vieraasen maahan ja siellä näki hätää ja kurjuutta; »sillä minä kuolen
nälkään.»

Minä loin silmäni rouvaan ja näin, että hän oli syvästi liikutettu.
Suuret olivat kyyneleet, joita valui hänen silmistään; hän ei huolinut
pyyhkiä pois niitä, vaan sanoi hiljaa:

    _Tämä olen minä_.

Minä jatkoin lukemistani: kuinka tuhlaajapoika malttoi mieltänsä,
kuinka hän palasi isän luo, luin isän rakkaudesta, syleilystä,
suutelosta, uusista vaatteista, sormuksesta, ateriasta ja isän ilosta
ja lopetin lukuni sanoen:

    _Tämä on Jumala_.

Sitten laskeusin minä polvilleni ja tunnustin hänen kanssansa, että
Jumalan vanhurskauden täytyy rangaista syntiä, että me olemme
ansainneet ijankaikkisen pimeyden, ijankaikkisen kadotuksen; mutta minä
kiitin Häntä hänen rakkaudestaan, jonka hän oli osottanut lähettämällä
ainoan poikansa maailmaan pelastamaan kadotettuja ja saattamaan heitä
uskon kautta Jumalan tykö.

Sitten tunsin itsessäni, että minun nyt piti lähteä; sillä paimen ja
kadonnut lammas olivat tavanneet toisensa. Voisinhan sittemmin palata
ja ottaa osaa heidän iloonsa. --

Vielä kerran -- viimeisen -- näin hänen tässä elämässä. Hän oli nyt
kauniimpi kuin ennen, sillä taivaallinen rauha lepäsi hänen otsallaan
ikäänkuin hohteena siitä rauhasta, joka vallitsi hänen sydämessään.
Hänellä oli takanansa pahasti eletty elämä, edessänsä taivas. Hän oli
hänen kanssansa, Hän, joka hänessä kaikki oli vaikuttanut, kaikki
tehnyt ja kaikki anteeksi antanut.

Hänen rauhansa oli suuren, syvän virran kaltainen, joka hiljaa
laskeutuu ijankaikkisuuteen, ja hän meni kotiinsa ilman pelkoa. Hän
nojautui siihen rakkauteen, joka oli hänen syntinsä päällensä ottanut.
Hän turvautui Häneen, joka oli kärsinyt hänen pilkkaansa ja vihaansa,
mutta joka kumminkaan ei koskaan ollut lakannut rakastamasta häntä.
Hänessä toteutuivat virren sanat:

    Kun lammas eksyy laumasta
    Ja joutuu korpeen kauvas,
    Siit' ompi paimen murheissa,
    Hän nousee, ottaa sauvans,
    Käy hakemaan
    Pelastamaan,
    Sit' ettei pedot söisi;
    Ja olallaan
    Vie kotiaan,
    Iloiten, kun sen löysi.



Kauhea hetki.


Helmikuun 4:ttä päivää vastaan yöllä vuonna 18-- kolkutettiin kovasti
ovelleni. Oli kova pakkanen, Illalla olin sairaan tyköä väsyneenä ja
vilustuneena palannut. Ensimmäinen ajatukseni, kun nyt kolkutuksesta
heräsin, oli pelko, että minua taasen kylmään pakkaseen vaadittaisiin.
Vastenmielisesti ja hitaasti nousin ja tunsin, että papillinen virkani
nyt oli raskas, vaikka se velvoitti minua ilolla täyttämään
kutsumustani.

Olin oikeassa; minua kutsuttiin sairaan luo. Vanha eukko, joka oli
lähetetty minua noutamaan, astui kamariini.

»Kuka on sairas?» kysyin jotenkin äreällä äänellä, luomatta silmiäni
eukkoon.

»Minun poikani, Ylistön Jaakko!» vastasi eukko suruisesti.

»Se juoppo!» huudahdin. En muistanut ensinkään, että huolellinen äiti
oli puolentoista pitkää virstaa poikansa tähden pakkasessa kulkenut.
Omat vaivani olivat vaan mielessäni.

»Niin, se onneton!» huokasi äiti, ja suuret, kirkkaat kyyneleet
valuivat alas hänen kylmettyneille poskilleen. Sitten lisäsi hän
sydäntä särkevällä äänellä: »Poikani tuli tänään iltahämärässä Takalan
Matin tyköä, jonka seurassa hän koko päivän oli juonut. Kotimatkalla
väsyi hän, nukkui tienviereen ja olisi varmaan siihen kuollut, ellei
Sakari, mieheni, kun hän heiniä kelkalla kotiin toi, olisi hangesta
häntä tavannut... Nyt makaa onneton lapseni hirmuisissa tuskissa
vuoteellansa... Hänen kätensä, jalkansa ja kasvonsa ovat
paleltuneet...»

»Hän on siis viinantaudissa», vastasin. »En minä mitään siihen voi!
Huomenna, kun hän on selvinnyt, tahdon hänen luonansa käydä.»

Mutta äiti valitti: »Hän sanoo kuolevansa, hän on raivoissansa,
paholaiset ympäröivät häntä. Hän huutaa teitä, pastori. Huomenna on hän
kentiesi jo loppunut. Oi, Herran Jumalan tähden, Kristuksen tähden,
joka ryöväriä hirsipuussa armahti, tulkaa nyt hänen tykönsä!»

Se _oli äiti_, joka rukoili. Hänen miehensä ja poikansa olivat
juomareita, mutta kumminkin rakasti hän heitä. Minä en voinut kieltää,
vaikka kyllä arvelin itsekseni, ettei käynnistäni sairaaan luona nyt
mitään hyötyä olisi. Mieleeni olivat johtuneet apostolin sanat:
»pitäkää päälle sopivalla ja sopimattomalla ajalla!»

Sillä aikaa, kun hevostani valjastettiin, istui äiti kamarin oven
vieressä ja itki, kasvot käsiin kätkettyinä. --

Me tulimme Ylistön torppaan. Köyhyys irvi jokaisesta seinänraosta minua
vastaan. Huoneen ainoasta rikkinäisestä akkunasta kävi kylmä viima.
Takassa paloi vireä valkea. Ryysyisellä vuoteella makasi kolmenkolmatta
vanha nuorukainen.

Äiti oli oikeassa: pojan jalat, kädet ja kasvot olivat paleltuneet.
Lumivalkoiset ne olivat.

Kun huoneeseen astuimme, olivat pojan tuskat loppuneet, kauheat näöt
kadonneet. Hän makasi liikkumattomana siinä, sanomaton sieluntuska
loisti hänen silmistään. Siitä saakka, kun hän riehumasta lakkasi, ei
ollut hän sanaakaan puhunut. Isä istui hänen vuoteensa vieressä ja --
kummallista! -- tämänkin kovasydämisen hylkymiehen sydämessä näkyi
tunteita löytyvän -- sen sanoivat kyyneleet, mitkä virtasivat hänen
silmistään. Niin, onnettoman tuskat olivat loppuneet, mutta että hänen
elämänsä loppu oli lähellä, sen sanoi minulle ensi silmäys. Minä
lähestyin hänen vuodettansa. Hän loi silmänsä minuun; liikkua hän ei
voinut. Hän koetti sanoa jotakin, mutta mitä hän sanoi, sitä oli minun
mahdoton ymmärtää. Että hän oli täydessä tajussaan ja että viinan
vaikutus oli hänestä poistunut, sen näin. Minä rupesin puhumaan hänelle
syntisten ystävästä. Hänen silmänsä loistivat niin kummasti. Polvilleen
vuoteen viereen olivat isä ja äiti laskeuneet. Ristissä käsin
kuuntelivat he minun sanojani.

Vihdoin kysyin Jaakolta, tahtoiko hän Herran pyhästä Ehtoollisesta
osalliseksi tulla? Hän antoi silmillänsä kysymykseeni myöntävän
vastauksen -- siksi ymmärsin minä sen; sillä niinkuin jo sanoin, hän ei
voinut ainoatakaan jäsentään liikuttaa. Minä kiiruhdin toimitusta,
sillä selvästi näin, että kuolema jo oli kätensä hänen sydämelleen
laskenut. Siunatun leivän olin hänen suuhunsa pannut. Sitten kohotin
hänen päätänsä, jotta hän myös Herran pyhästä verestä osalliseksi
tulisi. Mutta silloin hypähti hän itse istumaan. »Ei, ei! Minä olen
arvoton!» huusi hän ja loi silmäyksen isäänsä -- silmäyksen niin
kauhean, jotta se sai ruumiini vapisemaan, ja sanoen: »_Isä, sinun
pöydässäsi minä ensimäisen lasini join, sinä minulle ensimäisen pikarin
kaasit_», kaatui hän takaisin vuoteelleen, ja siinä makasi nyt --
ruumis.

       *       *       *       *       *

Siitä päivästä ei ole Ylistön Sakari viinaa maistanut. Kauheat tuskansa
eivät anna hänelle missään lepoa. Poikansa sanat soivat yöt, päivät
hänen korvissaan. Hänen sydämensä ei voi mitään lohdutusta ottaa
vastaan. Herra on häntä hirmuisesti rangaissut.



Kuinka vähän ihminen kumminkin tietää!


Olin vasta muuttanut pieneen kappeliini. Olin omassa kodissani. _Oma
koti_! Kuinka suloiselle se sana soi! Mutta vielä paljoa suloisempaa
oli minusta nyt _omassa_ kodissa asuminen, minä kun pitkiä aikoja
apulaisena kulettuani paikasta paikkaan, »konsistorion kyytihevosena»
muka, vihdoinkin olin katoksen alla huoneessa, mitä oikein omakseni
voin kutsua. Pieni ja matala oli tämä koti, se on tosi; mutta enpä
usko, että ruhtinas on suureen linnaansa niin ihastuneella, niin
läpeensä tyytyväisellä mielellä astunut, kuin minä pieneen, matalaan
kappalais-virkatalooni.

Pari päivää olin tässä omassa kodissani asunut. Oli ilta, kaunis
Toukokuun ilta. Minä istuin armaan vaimoni kanssa pienessä
kyökkikammarissa, josta näky järvellepäin oli erinomaisen kaunis. Me
juttelimme siinä ryytimaan perustamisesta, _oman kotimme_
kaunistamisesta oikeaksi paratiisiksi, jossa sitten eläisimme
rakkaudessa ja rauhassa elämämme iltaan saakka. Minä rakastin
seurakuntaani ja olin vakuutettu siitä, että jos ei seurakuntani minua
nyt vielä rakastanut, se kumminkin _tulisi_ minua rakastamaan,
sillä olinhan minä luvannut Jumalan edessä, Hänen voimansa ja apunsa
kautta paimentaa sanankuulioitani ijankaikkisen rauhan majoihin. Asuin
tuttavien likisyydessä, joilla tiesin olevan samoja mielipiteitä
hengellisissä ja maallisissa asioissa kuin minulla -- mitä puuttui siis
minun onnestani? Ei mitään! Olin onnellinen ja vaimoni onni -- se
loisti hänen silmistänsä.

Aurinko, Toukokuun kaunis, keväinen aurinko, oli mailleen
menemäisillään. Se loisti niin lempeästi pieneen kammariimme, ikäänkuin
olisi se meidän ylitsemme tahtonut vuodattaa taivaan siunausta. Vaimoni
nojasi päätänsä minun rintaani vastaan ja sanoi hiljaisella äänellä:
»kuinka voisimme oikein kiittää Jumalaa kaikesta hyvästä, minkä Hän
meille on antanut?» -- Minä muistan, että hänen kättänsä puristin, että
hänen silmiinsä katsoin, että se lempi, mikä niistä minua vastaan
säteili, täytti sydämeni tunteilla, joita en ikänä ollut tuntenut --
tunteilla, jotka sanoivat minulle, kuinka arvoton olin kaikkeen siihen
hyvään, mitä kaiken hyvän antaja oli minulle niin ylönpalttisen
suuressa määrässä jakanut. Noitten tunteitteni voimasta panin käteni
ristiin, ja harras huokaus nousi sydämestäni taivaallisen Isän luo.

Emme olleet siinä istuessamme huomanneet, että kääsit, vaahtoinen
hevonen edessä, olivat pienelle pihallemme pysähtyneet ja että nuori
poika kiireesti kääseista hyppäsi; emme nähneet kenenkään huoneesen
tulevan, ennenkuin tullut seisoi meidän edessämme.

»Julius S.!» huudahdin minä ihmeissäni ja nousin nuorta poikaa
tervehtimään. Silloin näin, että hänen silmänsä olivat kyyneleiset,
ettei hän liikutuksesta tahtonut saada sanaa sanotuksi.

Hämmästyneihin sanoihin: »Julius, mikä sinun on? supistui
tervehdykseni.

»Setä, tulkaa Jumalan tähden heti isäni luo, ennenkuin hän kuolee!»
änkytti nuori poika.

»Isäsi! Onko hän sairas?» huusin pelästyneenä. --

Julius S----, tämän nuoren, tuskin viidentoista vuotisen pojan isä ja
minä olimme muinen olleet koulutovereita ja hyviä ystäviä, kunnes hän
äkkiä lopetti koulunkäyntinsä ja rupesi kirjuriksi. Nyt oli hän
nimismies naapuriseurakunnassa. Pariinkymmeneen vuoteen en ollut häntä
nähnyt, kun vaalisaarna-matkallani hänen luokseen poikkesin häntä
tervehtimään. Tosin oli hän minua kahta vuotta vanhempi, mutta enpä
olisi hänessä voinut vanhaa toveriani tuta, ellen olisi tiennyt, että
hän edessäni seisoi; niin muuttunut oli hän. Hän näytti ainakin
viidenkymmenen vanhalta, ja kumminkaan ei ollut hän vielä
neljääkymmentä täyttänyt. Hän otti minua ystävällisesti vastaan, ja
minä iloitsin suuresti tavatessani hänessä Jumalata pelkäävän miehen,
jommoisia hänen virassansa niin harvoin tapaa.

Ihastuksella ajattelin tuossa, että hänen kanssansa tulisin hyvin
viihtymään. En siinä kumminkaan voinut olla itseäni häpeemättä, sillä
aina kuulin hänen ottavan puheeksi ainoata tarpeellista, alati
muistettavaa sielun asiaa, kun minä taasen halusin tietoja kaikellaisia
seurakunnasta, johon olin vaalissa. Hän oli leskimies. Kolme vuotta oli
hän naimisissa ollut, kun kuolema hänen hellän puolisonsa tempasi. Se
kuolemankohtaus oli ollut kova, se oli murtanut hänen. Kolme vuotta oli
hän jo silloin nimismiehenä ollut. Vaimonsa kuolemaan saakka oli hän
elänyt isosti, asunut komeasti, niinkuin tavallansa vielä nytkin. Mutta
puolisonsa hautaan oli hänen ilonsa kadonnut, eikä maailman nautinto
häntä enää viehättänyt. Hän näki, että maailmallisuus on mullan omaa,
hän tunsi, että kuolevaisessa ihmisessä asuu kuolematon sielu ja hänen
silmänsä aukenivat älyämään, että sielun kiduttaminen, että
kuolemattoman hengen kuolettaminen matojen saaliin kostuttamiseksi on
-- suoraa hulluutta. Tähän saakka ei ollut hänen harrastuksensa
tietänyt muusta kuin maallisesta tavarasta ja hekumallisista
nautinnoista; nyt näki ja tunsi hän, että maallinen omaisuus jää, että
se ilveilevän kiitoksen kokoojallensa sanoo, kun ruumis sametillakin
verhotussa arkussaan mullaksi muuttumaan lasketaan. Ihmiset, jotka
olivat häntä kironneet ja joitten suussa hänen ahneutensa oli ollut
sananpartena -- ihmiset alkoivat nyt häneen luottaa: häntä siunasi nyt
köyhä, häntä kunnioitti rehellinen. Tämän kaiken kertoi hän minulle.
»Ja minä olisin nyt onnellinen» -- lopetti hän -- »ellei vaan yksi
tapaus minun elämässäni alati kohoisi minua vastaan.» Tämän sanoi hän
hiljaisella äänellä ja ikäänkuin vaan sivumennen, jotten tullut sitä
likemmin tarkkaamaan. Kun sitten lähdin, saatuani aivan vähän niitä
tietoja, joita halusin, lausui hän toivovansa, että minä saisin viran,
johon vaalissa olin, ja että usein yhtyisimme. --

Vaalipäivä tuli, ja minä sain kaikki äänet. Olimme muuttaneet pieneen
pappilaan; olimme aikoneet, kun hiukan ehtisimme uudessa kodissamme
perehtyä, käydä nimismiestä tervehtimässä, ja nyt -- vaadittiin minua
tulemaan hänen kuolinvuoteellensa! --

»Isäsi! Onko isäsi sairas?» olin minä huudahtanut. -- Hellä vaimoni,
joka minun kertomuksistani tunsi nimismiehen perheen, hypähti ylös.
Hänen naisellinen aistinsa sanoi hänelle, ettei tässä ollut kysymys
tavallisesta taudista. Hän tarttui nuorukaisen käteen ja lausui: »Sano,
mitä on tapahtunut!»

Ja poika kertoi nyyhkien: »Pastori tietää, missä tuulimyllymme on. Isä
meni sinne varhain aamulla. Myllyn vierestä tapasimme hänen
ehtoopäivällä makaamasta. Myllyn siipi oli häneen tarttunut. Tuulen
tietä oli hän kulkenut myllyn siipien mukana. Kun hänet löysimme, oli
hän hengetön; mutta kun hänen sisään kannoimme, näimme, että hän vielä
eli. Minä haudoin hänen päätänsä kylmällä vedellä, ja hän avasi viimein
silmänsä, Hän koetti puhua, mutta kauan turhaan. Vihdoin sai hän teidän
nimenne sanotuksi. Ja kun häneltä kysyin, lähtisinkö teitä noutamaan,
niin kertoi hän kertomistaan teidän nimeänne ja tyyntyi vasta silloin,
kun minä kiireesti lähtöä tein.»

Pienestä pappilastani oli suureen hoviin, missä nimismies asui, noin
puolentoista penikulmaa. Matkalla sinne ajattelin itsekseni Jumalan
kummallisia teitä: kuinka hän aivan usein kärsii syyllistä ja rankaisee
viatonta. Minä muistelin aikaa, jona nyt kuolemaisillaan oleva oli
nuori poika, aikaa, jona yhdessä koulua kävimme. Minä ajattelin hänen
onnensa vaiheita; mitenkä hän köyhästä kodista oli kouluun tullut;
mitenkä hänen oli täytynyt sieltä varattomuuden tähden erota; sitten
muistelin, mitä olin kuullut hänestä puhuttavan: kuinka hän oli
kruununvouti S----n luona saanut hyvän kirjurinpaikan: kuinka hän tämän
voudin onnettoman kuoleman jälkeen oli hänen jälkeisensä toimesta aivan
nuorena päässyt siihen virkaan, missä hän vieläkin oli; kuinka Jumala
oli häntä maallisilla tavaroilla siunannut ja ennen kaikkia, kuinka
Herra oli kovan koetuksen kautta saanut hänen hurskasten tielle.
Sydämeni oli surullinen, mutta samalla iloitsin minä, sillä minä
toivoin nyt saavani nähdä miehen, joka on valmis astumaan Herransa
iloon. Sitten koetin minä lohduttaa nuorta Juliusta, jonka suru kävi
minulle sääliksi. Koetin saada häntä toivomaan, ettei hänen isänsä
vaara niin suuri olisi; että tämä isä, jos kuolisi, olisi onnellinen.
En nyt enää muista, mitä kaikkia siinä puhuin, mutta eipä mene
mielestäni, kuinka poika vihdoin tarttui minun käteeni, puristi sitä
suonenvedontapaisesti ja hiljaa nyyhkien rukoili: »saakaa, oi saakaa
hänet tunnustamaan!»

»Kuka, isäsikö?» kysyin kummastellen.

»Niin!» vastasi poika.

»Tunnustamaan, mitä? Mitä on hän tehnyt, jota hänen pitäisi tunnustaa?»

»En tiedä...» nyyhki poika, »en tiedä onko oikein, että teille tätä
puhun, mutta en voi siitä puhumatta olla... En tiedä, mitä isä on
tehnyt; mutta sen tiedän, että raskas kuorma painaa hänen omaatuntoaan.
Usein nousee hän öisin ja alkaa kulkea edestakaisin kammarissansa.
Usein olen kuullut hänen siellä yön hiljaisuudessa ääneensä itkevän ja
rukoilevan, usein huutavan: 'minä onneton!' ja kamalasti kiristävän
hampaitansa. Minä puhuin kerran hänelle tästä, mutta silloin loi hän
minuun silmäyksen niin hirveän, että ytimiini saakka koski, ja kysyi,
mitä olin kuullut hänen sanovan. Minä kerroin hänelle, mitä nyt teille
olen kertonut. Hän katsoi kauan ja kysyi sitten: 'Oletko nyt kaikki,
kaikki sanonut?' Ja kun minä sen vakuutin, tyyntyi hän ja kielsi minua
kenellekään puhumasta tästä asiasta. 'Kentiesi saat vasta tietää, mikä
isääsi vaivaa', sanoi hän; 'nyt en voi sitä kertoa. Jos isäsi rauha on
sinulle kallis, niin älä enää koskaan tästä minua muistuta!' -- En ole
sen enempää häneltä hänen huolensa syytä kysynyt; mutta se on
pelottanut minua -- pelottanut yhä enemmän siitä päivästä, jona te
meillä talvella kävitte; sillä siitä saakka on aina kynttilä palanut
isäni kamarissa illasta aamuun, ja aamuin olen aivan hyvin osannut
nähdä, että isäni oli yönsä valvonut. En tiedä» -- lopetti poika
nyyhkien -- »mistä olen päähäni saanut, että isäni on tehnyt jotakin --
pahaa.»

Tämä oli minusta aivan mahdotonta. Mutta vaikka siitä koetin poikaa
vakuuttaa, täytyi minun tunnustaa itselleni, että hänen kertomuksensa
oli minuun kummallisesti vaikuttanut. --

Aurinko oli jo laskenut, kun perille pääsimme. Vastaukseksi
kysymykseemme, miten nimismiehen laita oli, saimme kuulla, että hän
vielä eli, ettei tohtoria, jota isäntärenki kohta oli lähtenyt
hakemaan, vielä ollut kuulunut. Me kiiruhdimme sairaan luo. Siinä
makasi hän kalpeana; verilätäkkö lattialla hänen vuoteensa vieressä
sanoi, että jokin kohta hänen rinnassansa oli vahingoittunut. Kun hän
meidät näki, valaisi himmeä ilon hohde hänen kasvojansa. Me näimme että
hän oli tajullansa. Hän viittasi kädellänsä meitä lähemmäksi; sitten
sanoi hän hiljaisella äänellä: »Julius, mene vähäksi aikaa ulos, minä
tahtoisin kahden kesken puhua pastorin kanssa.» Poika loi minuun
tuskallisen silmäyksen, ikäänkuin olisi hän tahtonut sanoa: »enkö ollut
oikeassa?»

Minä istuin sairaan vuoteen viereen. Hän tarttui käteeni ja puristi
sitä; sitten katsahti hän minuun pelkäävästi, ja kylmä hikipisara nousi
hänen otsallensa. Se puhui sisällisestä tuskasta.

»Ei, ei! Minä en saa sitä kauemmin salata», alkoi hän tuskin kuuluvalla
äänellä; »olen sitä jo liiaksi kauan salannut... Minä olen syypää
ihmisen kuolemaan; ensimäisen isäntäni, hyväntekiäni surma painaa
minua.»

Hän peitti käsillään kasvonsa; koko hänen ruumiinsa vapisi. Minä --
minä hämmästyksestä en voinut mitään sanoa.

Hän lisäsi: »Se oli hirveä hetki, kun minä kuulin, että vouti S---- oli
surmannut itsensä, sillä minä hänen oikea surmaajansa olin... Minä
asuin hänen luonansa; hän rakasti minua niinkuin isä lastaan... Eräänä
iltana tuli hän kotiin veronkannosta, suuri rahasumma mukanansa. Minä
näin rahat... Perkeleellinen ajatus heräsi minussa. 'Jos sinulla olisi
tuo summa, olisit onnellinen', kuiskasi saatana minulle... Minä
tuudittelin tuota ajatusta sydämessäni ... ja ... kun himo on
siittänyt, synnyttää se synnin...»

»Onneton!» huudahdin minä ajattelematta, että kuolemaisillaan oleva
makasi edessäni; »sinä varastit rahat?»

»Niin ... minä varastin», jatkoi hän vitkallisesti. »Minä varastin ja
kätkin rahat, ja vähän ennen kuin voudin piti lähteä vuotuiselle
tilinteolleen ... kaipasi hän niitä. Oi! Minä näen hänen kalpeat
kasvonsa, kun hän minulle kertoi onnettomuutensa -- _minulle_!...
Ja minä! -- Minä olin hirmuisesti hämmästyvinäni. Hän ei vahinkoaan
kellekään muulle ilmaissut kuin ... _minulle_; ei edes omalle
vaimollensa... Hän ei osannut aavistaa, kuka varas oli, ei millä
tavalla eikä milloin varkaus oli tapahtunut... Hän muuttui
synkkämieliseksi -- hän, jalo hyväntekiäni! Hän mietti ... päänsä
puhki, ketä hän varkaaksi syyttäisi... Hän suri puhtaan nimensä
häpeätä, rangaistusta, joka häntä odotti... Ja minä olin ääneti,
kunnes samana päivänä, jona hänen ... viimeistään piti lähteä
lääninkaupunkiin ... pitäjäältä kotiin palattuani sain sanoman, että
hän oli ... hirttänyt itsensä! Silloin äänsi omatuntoni! -- -- --
Hyväntekiäni perhe joutui maantielle... Minä koetin sitä auttaa niin
paljon kuin taisin, näyttämättä että minulla suuria varoja oli. Tästä
sain -- kiitosta ... kiitosta, joka poltti kuin tuli; tällä
käytökselläni hyväntekiäni leskeä kohtaan voitin isällisen ystäväni
jälkeisen suosion... Siten sain minä virkani, menin naimisiin ja
rupesin vähitellen varojani käyttämään. Autin nyt runsaammilla varoilla
onnetonta leskeä ja elätin häntä vihdoin kokonaan hänen kuolemaansa
saakka. Omantuntoni soimauksia koetin saada vähenemään ahneudella ja
kovuudella, mutta ... kuolleen haamu ei antanut minulle rauhaa. Sitten
kuoli vaimoni... Tämä tapaus masensi minun... Minä olin antaa ilmi
pahantekoni, mutta ei ollut minulla uskallusta. Niin kätkin minä
salaisuuteni syvälle sydämeeni ja koetin jumalisella elämällä tyydyttää
sieluni huutavaa ääntä... Turhaan -- turhaan! Hyväntekiäni haamu ei
antanut minulle lepoa päivin, ei unta öin... Ja nyt pitää minun mennä
häntä tapaamaan Jumalan edessä...!»

Hän väänteli itseänsä vuoteessansa kuin kuumille hiilille heitetty
mato, ja minä istuin siinä kauhistuksesta mykkänä. Olen monen
kuolinvuoteen vieressä istunut, mutta tuskinpa koskaan niin
kauhistuneena kuin tässä.

Kauan istuin siinä ääneti: olisin kentiesi vielä kauemmin istunut,
sillä minusta oli kuin olisi veri suonissani lakannut juoksemasta.
Mutta äkkiarvaamatta ruiskahti onnettoman suusta kirkas, kuohuva
verivirta. Minä hypähdin ylös ja muistin nyt vasta tehtäväni pappina ja
ihmisenä.

Epäilemättä olin huudahtanut, kun näin sairaan verikohtauksen, sillä
kamariin ryntäsi nyt Julius ja heittäysi kauhistuneena isänsä syliin.
Ja isä syleili ainokaistansa. Sitten uupuivat hänen voimansa, hänen
päänsä vaipui raskaasti päänalukselle. Hän viittasi kaappiansa ja
kuiskasi: »kolmannen laatikon takakomerossa»; huudahti sitten ääneensä:
»Jumala, ole minulle armollinen Jesuksen Kristuksen tähden...» Uusi
verikohtaus esti hänen enempää puhumasta. Ja samassa näimme, että hänen
silmänsä sammuivat kuolemaan.

En ota selittääkseni, mitä tunsin tuossa ystäväni ruumiin vieressä,
enkä puhuakseni nuoren, äidittömän ja isättömän pojan surusta. -- Aika
on vyörynyt eteenpäin, vuosikymmeniä kulunut; mutta elävänä pysyy
minussa yhä tämän kauhean hetken muisto.

Juliuksen pyynnöstä jäin seuraavan päivän iltaan hänen luokseen.
Pojan kysymyksiin, mitä isä oli minulle uskonut, en voinut vastata
muuta kuin että raskas salaisuus oli hänen sieluansa vaivannut. Ennen
lähtöäni avasimme vainajan kaapin, saadaksemme selville, mitä hän
»salakomero»-huudollansa oli tarkottanut. Saimme etsiä kauan, ennenkuin
tämän salakomeron löysimme.

Siinä oli suuria paperikääryjä. Siinä oli kirjeitä, joita vainaja oli
sulhasmiehenä saanut morsiameltaan. Siinä oli kuitteja ja muita
tärkeitä asiakirjoja, ja sitten oli siinä viidellä sinetillä suljettu
kääry, jonka takapuolelle oli kirjoitettu: »Minun viimeinen tahtoni on,
että tämä kääry lasketaan avaamatta pääni alle siihen arkkuun, joka on
tallentava ruumiilliset jäännökseni, Julius, armas poikani, se on isäsi
-- pyyntö.» Minä kun ääneen olin tämän kirjoituksen lukenut, loin
silmän; Juliukseen.

Siinä seisoi nuori poika, toisessa kädessään kirjeet, mitkä hänen
isänsä sulhasena oli morsiameltaan saanut ja mitkä epäilemättä puhuivat
nuoren neidin hellistä lemmentunteista, toisessa kädessänsä taasen
isänsä testamentti, joka varmaankin sisälsi ne julmat salaisuudet,
jotka poika halusi tietää -- testamentti, joka oli määrätty maatuvaksi
tekiänsä kanssa. Siinä seisoi nuori poika kauan ja katseli, kyyneleet
silmissä, vuorotellen kääryjä. Viimein lausui hän hiljaa: »Isä! sinun
viimeinen tahtosi on tapahtuva.» --

»Kuinka vähän ihminen kumminkin tietää!» lausuin minä itsekseni, kun
onnelliseen, pieneen kotiini palasin. »Niin, niin se on. Ihminen näkee
vaan, mitä hänen silmäinsä edessä on, Jumala sydämet tutkii!» --

»Mimmoisesta sydämestä lähti nimismiehen tunnustus?» olen usein
itseltäni kysynyt. »Heittäysikö hän vihdoin viimeinkin syntikuorminensa
Auttajan jalkain juureen, vai pakoittiko häntä tunnustukseen ainoastaan
tekonsa kauhistus, jota hän ei teeskennellyllä jumalisuudellaan ollut
saanut mielestänsä?» -- --

Eräänä päivänä, monta vuotta nimismiehen kuoleman jälkeen, sain kirjeen
Juliukselta. Kirje ilahutti minua. Se puhui miehestä, joka hurskaitten
teitä käy. Se puhui onnellisesta ihmisestä, jota Herra on siunannut.
Minun mieleeni muistui, mitä Herra itse sanassansa sanoo: »_Minä
Herra_ sinun Jumalas olen kiivas Jumala, joka etsiskelen isäin pahat
teot lasten päälle kolmanteen ja neljänteen polveen, jotka minua
vihaavat, ja teen laupeuden monelle tuhannelle, jotka minua rakastavat
ja pitävät minun käskyni.» Ja kun tämän muistin, ajattelin itsekseni:
»Varmaankin oli Juliuksen isän katumus ollut Herralle otollinen.»



Vastakohtaisia kyyneleitä.


Oli kaunis kesäinen ilta. Aurinko oli juuri laskemaisillaan. Punainen
hohde taivaan rannalla osotti tietä, jota se kohta oli katoava.
Yksinäisessä, yksinkertaisessa kammarissani istuin ja ajattelin
iloisella, hartaalla mielellä patroona L----iä, jota aamulla olin
käynyt ripittämässä ja joka kohta oli eroava tästä katoovaisuuden
maailmasta ja muuttava siihen maahan, missä ei aurinko koskaan laske.
Kun hänen vuoteensa vieressä istuin, ei voinut hän enää puhua; mutta
hän ymmärsi minua; hän vastasi kättensä liikunnalla minun kysymyksiini,
ja minä ymmärsin sekä siitä että siitä autuaallisesta valosta, joka
loisti hänen silmistänsä, kun hän Jesuksen ruumiista ja verestä
osalliseksi tuli, että hän oli syntinsä anteeksi saanut. Tuolilla hänen
päänsä vieressä oli kauniisiin kansiin sidottu, sangen monesta kohden
paikattu Uusi Testamentti. Ripityksen päätyttyä viittasi hän sitä. Minä
ymmärsin, että hän tahtoi Herran testamenttia kuulla. Siitä pisti
lehtien välistä näkyviin paperitilkku, ja juuri siltä kohdalta avasin
minä kirjan. Edessäni oli tuhlaajapojan historia. Minä luin sen
hänelle; hän kuunteli sitä kädet ristissä, ja kun tulin siihen
paikkaan, missä poika sanoo isälleen: »Isä, minä olen syntiä tehnyt
taivasta vastaan ja sinun edessäsi, enkä ole mahdollinen tästedes sinun
pojaksesi kutsuttaa», liikkuivat sairaan huulet. Ja kun luin Isän
sanat: »Tämä minun poikani oli kuollut ja virkosi jälleen; hän oli
kadonnut ja on taas löytty», liikkuivat hänen huulensa uudelleen, ja
sanomaton kirkkaus loisti hänen silmistänsä.

»Tämä luku on aina ollut isäni rakkahin», sanoi hiljaisella,
nyyhkivällä äänellä sairaan kuusitoistavuotinen tytär, joka toimituksen
ja lukemisen aikana oli isänsä vuoteen toisella puolella istunut.

Pannessani kiini kirjan, loin silmäni sattumalta paperiin, joka oli
lehtien välissä ollut. Ensimmäiset sanat siinä herättivät minussa halun
lukea kaikki, mitä siihen oli kirjoitettu. Sairas oli, kun luku oli
loppunut, ummistanut silmänsä, -- mutta avasi ne ja viittasi
sormellansa myönnytyksen, kun tytär, joka oli arvannut uteliaisuuteni,
tuli luokseni ja kuiskasi: »Se on isäni elämäkerta; saa sen lukea.» Ja
minä luin sen. Se oli lyhyt, mutta kuinka äärettömän paljon sisälsikään
sen joka ainoa rivi, joka ainoa lause!

       *       *       *       *       *

»Oi kuinka lapsena olin paha!» -- alkoi se. »Äitini itki usein minun
pahuuttani. Ne kyyneleet, surunko ne olivat? Ei, ne eivät olleet surun,
mutta huolen.

»Kasvoin, edistyin. En enää ollut paha; ainakaan eivät ihmiset sitä
huomanneet. Mutta -- äitini itki.

»Edistyin yhä; minusta tuli mies. Sain kiitosta ja mainetta. Mutta --
kyynelissä silmin katsoi äitini minua.

»Usein on hellä äitini itkenyt. Surun kyyneleitä on hän itkenyt minun
tähteni, sillä hän tiesi, mitä eivät muut huolineet kysyä; hän tiesi
että poikansa vaelsi jumalattomien neuvoissa, seisoi syntisten tiellä
ja istui kussa pilkkaajat istuivat.

»Äitini vanheni. Harmaan hapsen sai hän mustiin hivuksiinsa minun
tähteni; sillä hän tiesi minun vääryyteni, jota hän ei ilmoittanut
kenellekään muulle, kuin Jumalallensa. -- --

»Kerta on äitini kumminkin itkenyt ilon kyyneleitä minun tähteni. Ne
itki hän, kun minä itkin surun, kun minä tunnustin syntini. Silloin
itki hän ilon kyyneleitä.

»Sitten itki hän taasen; mutta ne kyyneleet eivät enää olleet ilon.
Minä -- minä olin lakannut syntejäni itkemästä.

Ȁitini kuoli. -- --

»Nyt, kun minä tahtoisin itkeä, ovat silmäni kuivat -- -- --»

       *       *       *       *       *

»Vuosia oli kulunut; minä olin vanhentunut niiden kuluessa. Minulla oli
kaikkia, mitä maailma voi antaa: mutta kumminkin -- olinko onnellinen?
En. Rauhaa, todellista rauhaa ei rinnassani ollut.

»Eräänä päivänä tuli työhuoneeseni pikku tyttäreni, pieni revitty kirja
kädessänsä.

»'Isä', sanoi hän, 'saanko minä tämän kirjan?'

»'Onhan sinulla kauniimpiakin kirjoja; mitä sinä, pikku Liisini, tuolla
teet?' kysyin häneltä hymyillen. 'Näytähän kumminkin, minkä kirjan olet
löytänyt!'

»Hän antoi minulle kirjan. Minä avasin sen revittyä kantta...

»Kaksiteräinen miekka kävi sydämeni läpi. Oli kuin olisin muuttunut
takaisin lapsuuteni aikaan. Minusta oli kuin äitini olisi seisonut
vieressäni; minä näin hänen suloiset silmänsä silmäilevän minua,
niinkuin hän minua katseli, kun hän tämän, _juuri tämän_ kirjan
minulle antoi. Kirja oli Uusi Testamentti. Sen oli äitini käteeni
pannut, kun minä ensikerran kotoa läksin. Se oli sitten kadonnut; en
ollut vuosikymmeniin muistanut, että minulla semmoista kirjaa oli
ollutkaan. Nyt oli se löytynyt! Missä oli se piilounut?... Revitty oli
se: mutta ensimmäinen sivu oli eheä, ja siinä seisoivat vielä äitini
kirjoittamat sanat:

»'_Kuinka nuorukainen tiensä puhdistais? Koska hän itsensä käyttää
sinun sanas jälkeen_.'

»Kummastellen katsoi minua pikku tyttäreni. 'Mikä sinun on, isä?' kysyi
hän. 'Onko pikku Liisi pahoin tehnyt?'

»En voi sanoa, mitä sydämessäni liikkui... Kyynelten lähteet eivät
olleetkaan kuivuneet. Äitini kyyneleet olivat voimalliset
vuosikymmenien takaa; hänen rukouksensa kantoivat viimeinkin --
yhdennellätoista hetkellä -- hedelmänsä. Oi, varmaankin olisi hän, jos
hän elänyt olisi, itkenyt ilon kyyneleitä...

»Revitty kirja on nyt minun kallein aarteeni. Se on antanut minulle,
mitä maailma ei voi antaa -- rauhaa.»

       *       *       *       *       *

Aurinko oli laskeunut; punainen hohde taivaan rannalla osotti tietä,
jota se oli kadonnut. Minä istuin vielä kauan ajatellen häntä, joka
rauhan oli löytänyt äitinsä kirjasta; ajattelin hänen »elämäkertaansa»,
joka viittauksillansa puhui paljoa enemmän kuin pitkät, painetut
ruumissaarnat. -- -- --

Seuraavana aamuna sain pienen kirjeen hänen tyttäreltänsä. Se sisälsi
vaan muutamia sanoja:

»Armas, rakas isäni kuoli illalla, juuri kun aurinko mailleen meni.
Tuntia ennen kuolemaansa sai hän puheenlahjan takaisin. 'Kadotettu,
löydetty!' olivat hänen viimeiset sanansa.»



Sääli mielipuolta, älä häntä pilkkaa, hänen kostajansa on Jumala.


Kaistalon kestikievaritalossa nauroivat ja juttelivat kyytipojat, kuten
tavallisesti kyydittäviä odottaessaan. Heillä oli kumminkin nyt enemmän
kuin muulloin naurunaihetta, sillä Kala-Jussi, puolihullu muonamies,
istui takan edessä lämmitellen konttuneita jäseniään.

Olipa syytä nauruun ja ilveilyyn! Kala-Jussi oli ollut hyvän talon
isäntä, oli viinaan menettänyt talonsa -- Kaistalon -- ja järkensä. Nyt
puhui hän hulluja, tyhmiä, kuten vähämielinen ainakin. Hullu on tyhmä
-- se on tietty, -- mutta tyhmempi se, joka hullun tyhmyyksille nauraa
ja onnetonta pilkkaa.

Tuota tekivät kyytipojat. He pilkkasivat, he nauroivat, ja vihdoin, kun
eivät enää Kala-Jussin yhä yhtäläiset pakinat antaneet riittävästi
naurun aihetta, rupesivat he nipistelemään ja repimään häntä. Jussi
irvisteli heille, vetäysi takkaa lähemmä ja kirosi hiljaa itsekseen.

    »Jussi, Jussi Juutalainen,
    Viinaväen viallinen!»

lauloivat pojat; toivat vesikauhan onnettoman eteen! »Viinuskaa, veli!»
-- huusivat he.

Pilkka -- ilkein ilkeintä -- oli kestänyt jo kotvasen aikaa. Jussi oli
yhä kiroillut itsekseen ja uhannut nyrkillään; mutta vihdoin, kun pojat
rupesivat häntä kovemmasti jyskyttämään, purskahti hän itkuun.

»Olkaa siivolla, pojat! Minähän olen hullu, onneton!» rukoili hän.

»Jo kohta Jussi saarnaa!» -- nauroivat pojat, huolimatta hänen
rukouksistaan.

Jussilla oli tapana, näette, kun häntä kauan suututettiin, ensin itkeä,
sitten rukoilla, vihdoin viimein vimmaantua; mutta vimmapäissään oli
hän poikain mielestä etenkin hupainen ilta-iloksi. Hän hyökkäsi silloin
lähimpään poikaan kiinni, alkoi litistää tätä kämmenissään, ja hulluus
ja vimma antoivat hänelle tavattomia voimia. Toiset tulivat
kiinniotetulle apuun, ja sitten alettiin Jussia töytiskellä miehestä
mieheen, kunnes onnettoman voimat loppuivat ja hän taasen kyynelsilmin
rupesi rukoilemaan.

Tämä ilkeä leikki, jota kutsuttiin Jussin »saarnaksi», kesti
tavallisesti siihen saakka, että miesparka joko väsyneenä nääntyi tahi
pääsi ulos pihalle, jossa sitten sai -- talvellakin -- pitkät ajat
odottaa, ennenkuin joku talonväestä meni häntä sisääntuomaan.

Tätä leikkiä leikittiin aina, kun ei ollut isäntä huoneessa. Tänään oli
taasen isäntä poissa; siitä ilo tunnottomilla pojilla.

Onnettoman partaa revittiin, hänen harmaita hiuksiansa ei säästetty;
nuppineuloilla pisteltiin häntä.

»Jumalan tähden, antakaa minun olla!» -- rukoili hän turhaan. --
»Ettekö näe, ettekö tiedä, että minä olen hullu? Oi, olkaa rauhassa,
hyvät pojat!» --

Turhaan koetti vanha emäntä saada poikia asettumaan; ei paljon
puuttunut, ettei eukko itse joutunut samaan pulaan. Hänen täytyi olla
ääneti, nähdä miten hänen _veljeänsä_ pahana pidettiin.

»Etkö rupea saarnaamaan, Jussi?» huusivat pojat. »Tänään on teksti
lujassa», nauroivat he.

Teksti olikin lujassa. Jussi sai odottamatta puolen tuntia olla
rauhassa.

»Kiitoksia pojat!» puhua jupisi hän. -- »Kiitoksia! Tiesinhän minä,
että osaatte olla siivollakin, kun vaan teitä oikein pyytää: teidän käy
kumminkin sääliksi köyhää, onnetonta.»

Mutta Jussin pakinasta ei huolinut nyt kukaan. Jo pari tuntia oli kolme
matkamiestä pöydän päässä istunut hiljaa keskustellen. Viimein nousi
heistä yksi. -- »Kelpaako, pojat, kukaan teistä todistajaksi?» kysyi
hän. -- »Tämä Matti Nastola saa nyt lainaksi Kustaa Kartanolta tuhannen
markkaa.» -- Kysymys vapautti Jussin, joka taasen istahti takan eteen
mumisten itsekseen; »Tuhannen markkaa, tuhannen markkaa!»

Kolmas mies pöydän päässä -- se, joka todistajaa kysyi -- otti
lakkaristaan karttapaperin ja kirjoitti velkakirjan, josta itse meni
takaukseen. Nastolan Matti sai rahat, Kustaa Kartano sai velkakirjan.

»Sepä varsin hyvä, että satuin tapaamaan teidät, Kartano, ja että
tunsitte Äimälän kelvolliseksi takausmieheksi. Nyt minä voin maksaa
Saaralan maan hinnan määrä-ajalla» -- niin puhui lainanottaja, Matti
Nastola.

Harjakannut juotiin; Matti maksoi.

»Nyt saarnaa Jussi!» huusivat pojat, ja entinen ilkeä leikki alkoi
taasen. Jussi, kun tunsi viinanhajun, oli lähestynyt pöytää, oli saanut
ryypyn Kartanolta hänkin. Jussi itki ilosta, nuoli huuliaan kuten
koira.

»Nyt saarnaa Jussi!» huusivat pojat nauraen. Ja mieletöntä alettiin
taasen töyttiä edestakaisin. Hän olikin surkeudessaan naurettava; hän
siunasi ryypyn antajaa; hän kirosi vainoojiaan: hän lipoi kieltänsä ja
löi samassa ympärilleen. Yhdestä ryypystä oli vanha juomari tullut
humalaan. -- --

Hän oli aikeissa istua ruhmolle. Ruhmo heitettiin kumoon. Vähämielisen
kävi pahoin langetessaan. Hän nostettiin ylös. Nyt itki hän vihoissaan,
rukoili ja kirosi vuorottain. Mutta armeliaisuutta ei hän löytänyt
pahanilkisissä. Hullun vimma yhä innostutti heitä, heidän riemunsa oli
sitä suurempi, kuta enemmän saivat Jussin tulistumaan. Vaahto valui
onnettoman suusta, hänen silmänsä olivat veripunaiset. Töytittäessä hän
teki kaikenmoisia kummallisia hyppyjä päästäksensä pihalle vainoojainsa
käsistä. Nämät hypyt olivat poikain mielestä hupaisia nähdä. --

Vanha emäntä oli keittänyt puuroa illaksi; puuro oli valmis ja pata
tulelta otettu. Se kiehui vielä entistä kuumuuttaan.

Nastolan Matti, nyt vähän juopuneena, nauraa hymyili Jussin tempuille.
-- »Antakaa hänelle puuroa syödä!» sanoi hän, kun emäntä laski
kädestään härkkimen ja lähestyi pöytää noutaaksensa astioita, joihin
puuroa kaataisi; »antakaa hänelle puuroa, että sitten jaksaa paremmin!»
-- Ja Matti otti taskustaan rahat, laski setelipakan pöydälle ja alkoi
taasen aarteitaan lukea. Hän ei pitkälle ennättänyt.

Eräs pieni, pahanilkinen poikanen, jolle Jussin hyppelyt erinomaisesti
olivat olleet mieleen, kuuli Matin kehotuksen. Sanaa sanomatta kiiruhti
hän tulikuuman puuropadan luo, sivalti siitä kauhallisen puuroa ja --
ennenkuin kukaan osasi aavistaakaan, mitä poika aikoi, oli hän kauhalla
lyönyt Jussia vasten suuta.

Jussi päästi hirmuisen mölinän ja katseli tulta iskevillä silmillä
ympärilleen. -- »Sinä neuvon annoit», huusi hän Matille, joka, kuten
muutkin, nauroi kurkkunsa täydeltä. -- »Sinä neuvon annoit! _Tulet
itse kerran minun tilaani_!... Sinä, poika, tottelit!»

Hänen äänensä ei enää ollut hullun; se kuului, kuten olisi se
korkeudesta tullut. Nauru oli lakannut paikalla; kumminkaan ei Jussin
puheesta.

Ei -- sillä sanansa sanottuaan oli hän rynnännyt poikaa kohden,
tarttunut häneen, ja ennenkuin kukaan ennätti estää vimmattua,
mieletöntä, oli hän ylenluonnollisella voimalla heittänyt pojan
tuliseen pesään. Minne oli leikki, nauru ja pila kadonneet? Hullua ei
enää töytitty, hän sai nyt olla rauhassa. Kaikki riensivät pojalle
avuksi.

Mutta Jussi ei kahta silmänräpäystä samalla paikalla seisonut. Voiton
loistavilla silmillä katsahti hän sen kertansa ympärilleen, kiljasi
iloisesti, teki kummallisen hypyn ja taaskin, ennenkuin kukaan ennätti
aavistaa, mitä hänellä nyt oli mielessä, seisoi hän, harmaapäinen,
harmaapartainen, pitkä, mahtavana kuten kuningas, Matin setelipakka
kädessä keskellä lattiaa. Kummallisella hypyllään oli hän päässyt
pöydän ääreen, oli -- kun Matti nousi katsomaan, miten tyrmistynyt
poika pesästä vedettiin ja sillä välin unohti rahansa -- saanut joka
ainoan setelin kouraansa.

»Hoosianna! Halleluijaa!» karjasi hullu, huiskuttaen käsiään. --
»Tuhannen! Tuhannen markkaa!»

»Minun rahani!» huusi Matti, paikalla selvenneenä. »Ottakaa rahani pois
Jussilta -- Jumalan tähden!»

Kartanon Kustaa, lainan antaja, oli nähnyt Jussin viime työn. Hän
karkasi Jussiin; mutta tämä oli jo päässyt pesätantariin kiinni, oli
samalle sijalle pesässä, missä poika vasta oli maannut, saanut
setelipakan heitetyksi.

Paloivatko rahat?

Ne eivät olisi palaneet, ne olisi saatu pois eheinä, mutta hullu Jussi
peitti ne kämmenellään. Sitä ei voitu irroittaa. Toinen käsi
tantarissa kiinni, toinen pesässä rahojen päällä, seisoi hän huutaen
»Halleluijaa!» Turhaan koetettiin saada hänet irtaumaan; hän oli
paikallaan kuin siihen istutettu. Tulta ajettiin hänen kädelleen; hän
ei siitä ollut millänsäkään. Vihdoin sieppasi Matti puukon tupestaan,
sivalti sillä Jussin sormet poikki. Silloin otti hullu kätensä pesästä,
mutta käden sijalla nähtiin nyt vaan mustia, palaneita papereita.

Kun väki tointui, havaittiin ettei Jussia enää huoneessa ollut. Matti,
joka näki aarteensa tuhkana, huusi häntä, huusi turhaan ja säntäsi
puukko kädessä ovesta kuutamaan pakkaseen. --

Seuraavana yönä ei Kaistalon kestikievarissa nukuttu. Jussia ja Mattia
haettiin. Vasta seuraavana päivänä ne metsästä löydettiin: Jussi
kuolleena, murhattuna; Matti kylmettyneenä -- hulluna.

Poika, joka puurokauhalla oli Jussia lyönyt, palasi henkiin, mutta
tulimatkallaan oli hän menettänyt toisen silmänsä.

Kartanon Kustaa kiskoi Matin perheeltä lainasumman. Matin perhe joutui
mierontielle. Äimäiä sai maksaa runsaan takaussumman.

       *       *       *       *       *

_Kun näet mielipuolisen, älä häntä pilkkaa -- sääli häntä! Hän on
onnetonta onnettomampi. Ja hänellä on kostaja, kaikkivaltias
Jumala_.



»Isää viedään.»


Oli kesä. Oli kaunis Heinäkuun päivä. Luonto oli juhlapuvussaan. Pieni,
kuusien ja honkien ympäröimä järvi oli sileä kuin peili; siellä täällä
seisoi rannoilla yksinäisiä riippakoivuja, mitkä kastelivat hienojen
oksiensa huippuja kirkkaaseen veteen. Rivakoiden soutajien soutamana
kulki vene kiireesti tyyntä pintaa. Veneen perässä istui sälli Maunu
Tarponen ja Kreeta, hänen kihlattu morsiamensa.

Heidän sydämissään oli kirkas, pilvetön päivä. He olivat matkalla
kirkkoon. Tänään oli heidän hääpäivänsä. He olivat kauan pitäneet
toisistansa, niin -- aina lapsuuden leikeistä asti, vaikka he eivät
sitä oikein itse tienneet. Kun he suuremmiksi kasvoivat, olivat he
eronneet. Maunu oli isänsä kanssa muuttanut suureen kaupunkiin. Siellä
oli hän sepän ammattiin antaunut ja siellä oli hän muutaman vuoden
kuluttua tehty sälliksi. Siellä oli hänellä paljon huvituksia tarjona;
mutta olipa se kummaa: hän ei niistä paljon pitänyt; hän muisti aina
yhä paremmin, kuta vanhemmaksi hän tuli, lapsuutensa leikkitoveria,
Kreetaa. Ja kun hän sälliksi tehtiin, huomasi hän, että Kreeta puuttui
hänen onnestansa, ja kotipitäjääsen riensi hän tiedustelemaan elikö
Kreeta vielä -- sillä hän ei ollut hänestä mitään kuullut siitä saakka,
kun hän läksi -- ja pitikö Kreeta hänestä. Kreeta eli, oli kasvanut
kauniiksi kukkaseksi tuolla pienen järven rannalla, ja monta kosiaa oli
hänellä ollut, mutta, kummapa kyllä, hän ei ollut voinut keneenkään
mieltyä; hän muisti Maunua, ja hänestä oli kuin olisi sisällinen ääni
hänessä sanonut: »Kyllä Maunu vielä palajaa.» Ja Maunu palasi, ja
molemmat osasivat heti toisensa silmistä lukea, että he toisistansa
pitivät -- ja nyt ovat he matkalla kirkkoon, jossa papin siunaus oli
heidät heidän elinajaksensa yhdistävä. Maunu katsoi niin lempeästi
kihlattunsa kirkkaisiin, sinisiin silmiin, ja niissä kuvautui morsiamen
sydän, joka onnesta puhui.

Kirkkorantaan pysähtyi vene, ja ylkä ja morsian kulkivat Jumalan
huoneesen. Sukulaiset ja ystävät seurasivat heitä sinne. Minun
esimieheni, vanha, lempeä kirkkoherra S---- saarnasi, ja kaunis ja
ylentävä oli saarna. Jumalan kallista sanaa laski hän painavalla
vakuudella sanankuuliainsa sydämiin.

Kun jumalanpalvelus oli loppunut, tapahtui kaksi vihkimistä. Minä sain
toimittaa toisen; minä sain vihkiä Maunun ja Kreetan. Sitten, kun nämä
onnelliset olivat luvanneet toisillensa ikuista rakkautta myötä- ja
vastoinkäymisessä, vihki kirkkoherra uuden kirkkomaan.

Hetki oli juhlallinen. Taivaan kirkas aurinko katsoi niin lempeästi
meitä, tomun lapsia, kun me itsellemme ja jälkeisillemme valmistimme
vuodetta sitä yötä varten, jonka toisella puolella ei enää yötä ole.
S----n puhe kävi kaikkien sydämiin, ja useitten silmissä välkkyivät
kyyneleet. Minä näin, että Kreeta jotakin kuiskasi miehensä korvaan, ja
melkeinpä arvasin, mitä hän sanoi, kun pulskan nuorukaisen silmässä
kyynele kiilui hänen hellästi puristaessansa Kreetan kättä. Kaiketi oli
nuori vaimo kuiskannut: »meitä ei erota muu kuin kuolema!» Oi, hän ei
muistanut -- syntiä.

Kului sitten muutamia vuosia, joina Maunusta ja Kreetasta ei paljon
kuulunut. He asuivat suuressa kaupungissa, missä sepänsälli ahkeralla
työllä kokoili varoja voidaksensa saada oman pajan itselleen. Sen tiesi
Kreetan äiti kertoa, ja hän tiesi myös lisätä, että Maunu ja hänen
vaimonsa olivat hyvin onnellisia. Sitten, ajan kuluessa, tiesi eukko
puhua tyttärensä perheen lisääntymisestä, ja että Maunu kohta oli
pääsevä mestariksi.

Mutta...

Tietääkö lukiani, mikä laitos krouvi, kapakka ja varsinkin salakapakka
on? Jollei, niin tahdon sen sanoa. Se on perkeleen keksimä maneitti,
joka vetää luoksensa kaikkia, jotka ovat maistaneet sähkömyrkkyä, jota
se tarjoo. Se on rakennettu kirouksista, mitkä ovat verellä ja
kyynelillä kostutetut. Se seisoo likeisimmässä yhteydessä helvetin
kanssa, josta se alinomaa hurmaavan ilon aineksia imee. Riettaus on sen
riemu, saastaisuus sen sulo, köyhän ropo sen rikkaus, ihmisyyden
turmelus sen määrä. Kuta useimpia se voi turmella, sitä enemmän paisuu
se; ja kun se avaa ovensa ensikertaiselle, niin riemuitsee kadotus, ja
viinan näkymättömät henget tanssivat ilosta pulloissansa. Ja kuta
enemmän näitä henkiä vapauteen pääsee, sitä kiiltoisammiksi, sitä
viehättävämmiksi tietävät he kuvata veljiänsä, mitkä vielä eivät ole
vapauttansa saaneet, mitkä vavisten innosta vapautensa hetkeä
odottavat. Ja sitten ... kun heidän uhrinsa on ihmisyytensä kadottanut,
kun se järjetönnä riehuu ja vihdoin kirous huulillansa uupuu -- silloin
kajahtaa läpi kadotuksen käsien pauke ja hurmaava huuto: eläköön,
eläköön kapakka! Semmoinen on se.

Maunu ei ollut juomari sanan pahimmassa merkityksessä. Hän maistoi
aniharvoin väkeviä, ja vielä harvemmin nähtiin hän humalassa. Ja eihän
»joku ainoa kerta» ole edes kerraksi luettava -- oli hänellä silloin
tapana sanoa.

Ja niin sanoi hän muutamana pyhä-iltana, kun hän muutamien toverien
kanssa istui eräässä kapakkamaisessa ravintolassa. Muuan oppipoika oli
tänään kisällikirjansa saanut, ja tietysti oli se kostutettava. Maunu
olisi mieluummin näistä kemuista ollut poissa, sillä hän tiesi aivan
hyvin, että oppipojan sälliksipääsyä usein mitä hurjimmalla tavalla
vietetään. Hän muisti väliin Kreetaa, joka pienessä kodissansa, tuossa
suuren kivihuoneen kellarikerroksessa, häntä odotti; hän muisti, miten
hän aamulla, kun he kirkkoon lähtivät, oli ystävällisesti vaimoaan
poskelle taputtanut ja sanonut, että he kohta voisivat vaihettaa pienen
asuntonsa toiseen parempaan; hän muisti pienokaisiansa, jotka olivat
hänelle niin iloisesti hymyilleet, kun hän äsken kotoa lähti. Hän
muisti -- ainakin olisi hänen pitänyt kaikkea tätä muistaman, sillä hän
oli luvannut olla poikessa ainoastaan pikkuisen aikaa, hän kun pitoihin
lähti ainoastaan sentähden, »ettei hän tahtonut toveriansa loukata.»

Uusi sälli oli tilannut ravintolan perimmäisen kammarin, »jotta
saisivat rauhassa olla», sanoi hän. Oikea syy lienee kumminkin ollut
se, ettei tällä ravintolalla ollut oikeutta antaa vieraillensa väkeviä
juomia, jonka tähden niitä oli salaa nauttiminen. Siinä oli pari pulloa
pöydällä ja piippuja ja sikarejakin, ja siinä istui pöydän ympärillä
viisi miestä ja niiden joukossa Maunu. Kestinä istui siinä myös
erinomaisen hauska nuorukainen, leipurin sälli Olli Suorsanen, joka
osasi kertoa mitä hullunkurisimpia juttuja.

Oli hauskaa, niin tuhat tulimaisen hauskaa! Ollin juttuja kesti, ja
juotavaa oli yltäkyllin, sitä kun entisen loppuessa aina uutta
tuotiin... Niin juotiin ja juteltiin ja naurettiin, kunnes järki
vähitellen alkoi jättää iloisen seuran. Iltaa kului. Maunu ei enää
omaisiansa muistanut; mutta yhä uusia juttuja muisti tuo iloinen sälli.
Ja kun jutut viimeinkin alkoivat loppua, tiesipä hän muulla tavalla
iloa yllä pitää. Hän rupesi milloin minkin toverin kustannuksella
toisia naurattamaan. Ja soveliain esine hänen pilallensa oli Maunu,
tämä kun ei ensinkään mieltynyt siihen, että hänelle naurettiin. Siinä
syntyi sanakiista, johon nauruja yhä Maunun kustannuksella sekausi. Ei
ole meidän tarvis kertoa pitemmälle, kuinka asema vähitellen muuttui
aina sen mukaan, kuta enemmän näkymättömiä henkiä pääsi pulloista
vapauteen.

»Jos sanankaan enään virkkaat», Imusi Maunu vihasta ja viinasta
punastuneena, »niin sinun käy pahoin!»

Mutta mitä huoli iloinen sälli? Hän yhä jatkoi, ja kun Maunu raivoisena
nousi tuoliltaan, lupasi Olli lopettaa ivansa; mutta samalla töyttäsi
hän jalallaan Maunun tuolia vähän syrjälle, jotta Maunu, kun hän jällen
aikoi istua, istui tuolin viereen ja keikahti pitkälleen lattialle --
toisten hillitsemättömäksi huviksi.

Tätä ei Maunu kestänyt. Hän nousi, kiristi hampaitansa, ja ennenkuin
iloinen sälli osasi olla varuillansa, kaatua kolahti hän itse
vuorostaan lattialle. Maunu oli voimansa takaa iskenyt häntä pullolla
päähän.

Miten Maunu tänä yönä tuli kotiinsa, sitä ei hän tiennyt, eikä hän
aamulla, kun vuoteessansa heräsi, sitä muistanut. Kun hän avasi
silmänsä, näki hän pienessä kammarissaan kaksi outoa miestä, jotka
olivat poliisin virkapukuun puetut. Hän loi silmänsä kysyväisesti
Kreetaan, joka takan vieressä istui ja itki, pienin lapsista
sylissänsä. Ja silloinpa lensi muisto eilispäivän tapauksesta Maunun
mieleen. Poliisimiesten näkeminen selvitti hänelle kaikki.

Hän hypähti ylös. »Onko hän kuollut?» kysyi hän äänellä, joka soi niin
soinnuttomasti kuin olisi se maan sisästä tullut.

»Ei vielä, mutta lääkäri pelkää pahinta», vastasi toinen poliiseista.
»Teidän täytyy nyt meitä seurata.»

»Herra Jumala, mitä olen tehnyt!» valitti epäilyksen äänellä onneton.
»Oi Kreeta, Kreeta!»

Mutta Kreeta ei voinut häntä lohduttaa. Vaimo parka nyyhki niin, jotta
ei sanaa sanotuksi saanut. Poliisimiehet olivat hänelle ennen Maunun
heräämistä ilmoittaneet, mitä hänen miehensä oli tehnyt.

Ei ollut siinä pitkää aikaa miettimisiin. Maunun täytyi lainpalvelioita
seurata. Mutta ennenkuin hän lähti, lähestyi hän Kreetaa ja ojensi
hänelle kätensä, ja Kreeta sulkeusi, pieni lapsi sylissänsä, hänen
syliinsä. Ja Maunu kuiskasi: »Rukoile, Kreeta, minun edestäni Herraa!»
Sitten syleili hän pikku Anttia ja pikku Kreetaa, jotka eivät mitään
tästä kaikesta ymmärtäneet, ja sanoi vihdoin sortuneella äänellä
poliisimiehille: »Nyt olen valmis!» Kreeta kuuli niinkuin unissansa
ovea avattavan, ja kun se taasen suljettiin, ei isää enää kodissa
ollut. Pieni Antti juoksi akkunan luo ja hänen huutoonsa: »Isää
viedään!» heräsi onneton vaimo todellisuuteen. Hän peitti käsin
kasvojansa, silmäili ulos lumisateesen, ja hänen ääretön tuskansa
puhkeusi sydämen syvyydestä käyvään huokaukseen, kun hänen silmänsä
näkivät katoavan sen, joka oli hänen kaikkensa maailmassa.

       *       *       *       *       *

Oli kolkko talvinen aamu, yhtä kolkko kuin se, jona »isää vietiin.»
Kammariini, missä takan edessä istuin, astui vanha vaimo ja nuori,
vaalea nainen. Kreetan äidiksi minä mummon heti tunsin, mutta
mahdotonta olisi minun ollut vaaleata naista tuntea entiseksi
punaposkiseksi Kreetaksi.

Ja hän, tämä vaalea nainen, oli kumminkin Kreeta! Hän tuli papilta
pyytämään lohdutusta. Minä -- mitä lohdutusta voin hänelle antaa? En
muuta kuin neuvoa häntä turvaamaan häneen, joka yksin voi murheellisia
lohduttaa.

Iloinen sälli ei ollut kuollut; mutta hän oli -- ja sepä miltei
kuolemaa pahempi -- Maunun voimallisesta iskusta tullut mielenvikaan.
Maunu istuu vankeudessa, ja Kreeta ja hänen lapsensa ovat vanhan äidin
luo muuttaneet. Synti on miehen ja vaimon erottanut. Mutta minä toivon,
että he kerran yhtyvät, jos ei tässä maailmassa, niin siellä, missä ei
syntiä ole. Ainakin osottavat Maunun kirjeet, että hänen sielunsa
Herraa etsii, ja Kreeta on kovassa koulussa oppinut antamaan itsensä ja
lapsensa Herran käteen.



»Entisen vanhan palvelian salaisuus.»


Itsekkäisyys hallitsee maailmaa. Tulevaisuuden luultu onnellisuus
huikaisee mielet; mutta tämä luultu, kuvailtu onnellisuus riippuu
useimmiten vaan -- suuresta varallisuudesta, ulkonaisesta kunniasta
tahi maailman kiitoksesta.

Kun kuljen kirkkomaalla, minkä rauhallisuudessa tuhannet lepäävät, onpa
minusta kuin kulkisin tappelukentällä, missä hiljaisuus vihdoin
viimeinkin on voiton saanut. Jokainen tähän kaatunut on aikanaan vienyt
tuleen pataljoonansa ja taistellut ja tapellut sen edestä, minkä hän
korkeimpana maailmassa piti. Sotasankareita, jotka uljuudellansa ovat
maailmaa kummastuttaneet, muistetaan; heidän tekonsa, aina sen mukaan,
kuinka jalot heidän työnsä ovat olleet, kuinka paljon se on hyödyttänyt
ihmiskuntaa, elävät kansojen kiitollisuudessa. Siinä heidän
jälkimaineensa. Entäs näiden sotilasvainajien, jotka heidän
tautivuoteeltansa kalma korjasi, joiden muisto jonkun aikaa elää
muutamien yksityisten mielessä -- elää niin kauan kuin kentiesi puinen
risti haudalla osottaa paikkaa, missä taistelia on viimeisen
levon löytänyt -- harvoinpa niinkään kauan --; missä on heidän
jälkimaineensa? Haudan syvyys sen nielasi. Ja kumminkin on moni heistä
syvimmän rauhan aikana taistellut taisteluja, tapellut tappeluita,
joille ei voi vertoja vetää uljainkaan urostyö sotaisimman aikakauden
verisimmällä tappelukentällä. Näissä taisteluissa, joita ei maailman
silmä ole nähnyt, joita ei historia ole muistilehtiinsä tulevien
sukupolvien ihmeteltäväksi kirjoittanut, näissä taisteluissa, joiden
tappelupaikka on ihmisruumiin kuoren sisään, ihmisen omaan sydämeen
ollut supistuneena -- näissä taisteluissa ovat lukuisimmat tosin
joutuneet tappiolle; mutta ihmiskunnan kunnaksi saamme myöntää, että
jotkut -- tuhansista kenties yksi -- ovat taistelunsa voitolla
päättäneet. Sentähden, kun kirkkomaalla kuljen, on minusta kuin
kulkisin tappelukentällä, missä taistelu äsken on loppunut, missä
rauhallisuus viimeinkin vallitsee. Hauta on helmaansa sulkenut voitetut
ja voittajat. Mutta ken joutui tappiolle, ken sai voiton? Hänkö voiton
sai, jonka nimi elää, jonka viimeiselle lepopaikalle marmoripatsas on
pystytetty -- hänkö, vaiko kentiesi hän, jonka tomuksi muuttuneet luut
heitetään tuulen haltuun, kun niiden entiselle sijalle maailman suuren
ruumis haudataan? Ken osaa tähän vastata?

Helsingin suuressa kirkkomaassa, -- missä niin monta ylhäistä ja jaloa,
niin monta isänmaan todellista ystävää, niin monta, jota kansamme ijäti
on kiitollisuudella muistava, rasittavasta päivätyöstänsä lepää -- on
pääkäytävän vasemmalla puolella tuuhea puu, jota ei ihmiskäsi ole
istuttanut. Ei vedä se huomiota puoleensa, niinkuin nuo kuusikot,
joiden siloitetut, neliskulmaiset graniitti- ja marmorikivet maailman
kuuluisien vainajien ruumiillisia jäännöksiä peittävät. Mutta vaikka
yksinäisen puun tuuheat oksat suhisevat vienon iltatuulen puhaltaessa
lepokammion yli, jonka kattoa ainoastaan vihreä ruoho verhoo, niin
luulenpa, että sen ryhmyiset juuret lempeämmästi syleilevät turvissansa
makaavaa kuin noiden puutarhurin hoitamien kuusien, mitkä kiertävät
ylhäisten kivisiä hautaholveja. »Maasta olet sinä tullut ja maaksi
pitää sinun jälleen tuleman», lausuttiin kerta tämän yksinäisenkin puun
vieressä, kun sen oksien alle kaivettuun hautaan laskettiin kimröökillä
mustattu arkku, jossa taistelunsa päättänyt lepäsi. Ken oli hän -- sitä
ei enää maailma tiedä. S----n seurakunnan vanhoissa kirkonkirjoissa
vaalenee hänen nimensä aikojen vaikutuksesta, mutta sitä nimeä ei kysy
enää kukaan. Ja kirkkomaalla sitten -- ken kysyisi hänen yksinäistä
hautaansa, joka ruohoa kasvavana viheriöi ylhäisten, suurten, kalliilla
muistomerkeillä koristettujen hautojen ympäröimänä? Ja kumminkin eli
hän näiden ylhäisten likisyydessä, joiden haudat nyt vetävät puoleensa
kaikkien huomion, eli koko elinaikansa; mutta -- silloinkin huomattuna
yhtä vähän kuin hänen hautaansa nyt huomataan. Kirkonkirjoissa nähdään
hänen nimensä samalla sivulla kuin sen ylhäisen herran, joka aikanaan
hänen henkirahansa maksoi; vaan kun kirkonkirjat uudistettiin ja hänen
ylhäinen isäntänsä niistä jätettiin pois, kuolleiden kirjoihin
muutettuna, siirrettiin halvan nimi uusiin, uusiin ja aina yhä uusiin
kirjoihin, kunnes viimein risti pantiin kirjaan hänen nimensä eteen
ilmoittamaan, että hänkin oli vaelluksensa lopettanut. Se risti on
hänen ainoa muistopatsaansa. Ken haluaa, voi tämän ristin kirjasta
nähdä; mutta sen ristin, mitä hän pitkän elämänsä ajan kantoi -- kätkee
ristittä oleva hauta. Ja ristitön hauta -- niin olen aprikoinut --
osottaa, että siinä makaava on vapautettu, että risti, mikä häntä
elämässä painoi, kuolemassa hänen hartioiltaan putosi... Ja jos niin
on, niin luulen minä, että hän yksinkertaisessa haudassansa lepää
makeammassa unessa kuin hänen ylhäinen isäntänsä, jonka jäännöksiä
raskaat patsaat painavat -- muistomerkkinä taakasta, jolla hän
omaatuntoansa elinaikanansa kuormitti.

Ylioppilaana, kotiopettajana ollessani näin hänen usein. Hän oli
silloin vanha, kahdeksankymmenen vuotias ukko. Mutta vielä oli hän
suora kuin metsän honka. Tosin peitti hänen päälakeansa ajan satama
lumi, mutta hänen suurista, kirkkaista silmistänsä loisti lapsen
viattomuus, ja hymy, joka lepäsi hänen huulillansa, levollisuus, joka
loisti hänen kasvoistansa -- koko hänen olentonsa puhui sisällisestä
rauhasta ja tyytyväisyydestä. Ja kumminkin oli hän ollut syytetty,
tuomittu ja rangaistu hirveästä rikoksesta, ja hän oli itse tämän
rikoksensa tuomioistuimen edessä tunnustanut. Olin kuullut siitä
puhuttavan; tiesin että hän oli murhaaja. Ja kumminkin, kun hänet näin,
oli minun varsin vaikea sitä uskoa. Tämäkö kirkas, viaton silmä olisi
nähnyt verta vuotavan! Tämä käsi, joka hiljaisesti nosti madon tieltä,
jottei sitä jalka surmaisi -- tämäkö käsi olisi verta vuodattanut!
Minusta oli se mahdotonta. Ja kumminkin oli niin! Tämä suora,
murtumaton ukko oli kahdeksantoista vuotta elämästänsä istunut
rautakahleissa kruunun vankilassa! Olisin mielelläni häneltä näitä
vastakohtia kysynyt, mutta minun kävi niinkuin olin kuullut monen
muunkin käyneen. Minä en sitä voinut; oli kuin olisi rikoksista
puhuminenkin hänen läsnäollessansa ollut synnintekoa, saatikka sitten
rikoksesta, minkä hän itse olisi tehnyt!

»Hän ei ole tavallisia ihmisiä», kuului lauseeni, kun hänestä tuli
puhe.

Hän elätti itseään juurivasujen tekemisellä, ja kumminkin olisi hän
voinut herrana elää, jos hän olisi tahtonut. Muuan rikas, kuuluisa suku
piti häntä silmällä, tarjosi hänelle usein apua; mutta hän ei tältä
suvulta mitään vastaanottanut. Vanhoilla päivillänsä hän oli
vähäisimmästäkin lahjasta kiitollinen; mutta jos hänessä vähäisintäkään
epäluuloa syntyi, joka kuvaili hänelle, että lahja tämän suvun
jäseneltä tuli, niin sumustuivat hänen silmänsä, ja hän lähetti lahjan
takaisin. Ja tätä kuuluisaa sukua oli hän kumminkin palvellut ...
palvellut siihen päivään saakka, jona hän murhasta joutui oikeuden
käsiin! Häpesikö hän rikostansa, vai miksi vetäysi hän, kun hän
vankeudesta pääsi, yksinäisyyteen; miksi ei hän voinut kuulla tämän
suvun nimeä mainittavankaan -- vaalenematta? Ja kun kerran nuori,
uljas, tähän sukuun kuuluva herra astui hänen alhaiseen majaansa,
siellä kauan kahden kesken puheli hänen kanssansa ja viimein syvästi
liikutettuna sieltä palasi, miksi salpasi ukko itsensä moneksi päiväksi
asuntoonsa, sallimatta kenenkään käydä häntä katsomassa?

Kun minä hänen näin, oli pitkä aika kulunut siitä päivästä, jona hänen
onnettomuutensa tapahtui. Harvat muistivat enää sitä aikaa. Kammo,
minkä hänen rikoksensa oli herättänyt, oli vuosien kuluessa kadonnut,
ja jälkeiset polvet korvasivat ystävyydellänsä, mitä vanhuksen oma
polvi kentiesi kovuudellansa oli rikkonut. Sekö hänen jälleen
ihmiskunnan kanssa sovitti? -- Rikos, josta hän oli tuomittu, oli
tapahtunut kaukana siitä paikkakunnasta, missä hänen herransa hovi oli.
Hän, palvelia, oli silloin elämänsä keväimessä, niinkuin hänen
herransakin. He olivat lähteneet kaukaiselle matkalle. Kumpikin
jättivät he kotiseutuunsa morsiamen. Herra palasi, palkollinen myös:
mutta kun hän palasi, oli yhdeksäntoista vuotta kulunut ja hänen
morsiamensa oli toisen miehen kanssa synnyttänyt lapsia, mitkä olivat
ensimäisiä inhoomaan äitinsä entistä sulhasta. Että tämä oli murhaaja,
se tiedettiin; että hän herransa avulla oli saanut kuolematuomionsa
muutetuksi elinkautiseen vankeuteen, se tiedettiin; mutta mistä syystä
ja kuinka helläsydäminen, puhdas nuorukainen oli murhaajaksi joutunut,
sitä ei tiedetty. Tyydyttiin kulkujuttuihin, jotka murhan ohessa
puhuivat rosvoamisesta, ja nämä puheet tietysti maalasivat
rikoksentekiän vielä inhottavammaksi. Kun sentähden murhaaja ja rosvo
armosta pääsi vapaaksi ikuisesta vankeudestansa ja kotiinsa palasi, oli
hän ihmiskunnan hylky. Hän tuli omaistensa luo; hänellä ei enää omaisia
ollut. Hänen isänsä, joka aikansa uskollisesti oli palvellut samaa
sukua, minkä palvelukseen poika oli astunut, oli suruun uupunut, ja
samaan hautaan oli hellä äitikin laskettu. Tällä haudalla oli
rikoksentekiä itkenyt ja rukoillut; mutta katumuksen syvää surua, jota
kääntyneen pahantekiän kasvot kuvastavat, kun hän murtuneella mielellä
katsoo takaisin pahoja töitänsä, ei tämän miehen kasvoissa kuvastunut.
Päinvastoin olivat hänen silmänsä niin kirkkaat kuin sininen taivas,
joka pientä sadepilveä ympäröi, kun tämä auringon paisteessa lämpimiä
pisaroita vuodattaa. Kerrottiin hänen sanoneen vanhempainsa haudalla:
»minä olen tehnyt velvollisuuteni.» Ja nämä sanat -- nehän osottivat
paatunutta, läpeensä paatunutta sydäntä ja sammuttivat viimeisenkin
sääliväisyyden tunteen, millä kentiesi joku helläsydäminen häntä oli
katsellut. Rikoksentekiä ei siitä huolinut. Mutta, mitä ei vanhempain
kuolema häneen vaikuttanut, sen vaikutti morsiamen uskottomuus. Kun
rikoksentekiä näki nuoruutensa rakastetun sidottuna toiseen, silloin ei
hän itkenyt, silloin ei hän puhunut velvollisuudestansa. Hän raivosi.
Hän puristi voimatonna kättänsä ja uhkasi taivasta. Ja hänen päänsä
mustat kiharat kävivät valkoisiksi kuin lumi. Ja hänen kirkkaat
silmänsä leimusivat kuin taivas salamoissa. Mutta sitä aikaa, jolloin
mieli oli hänet jättää, ei kestänyt kauan. Kirkkaus palasi jälleen
hänen silmiinsä, kirkkaampana kuin koskaan ennen. Otsan rypyt ja
vanhuutta puhuvat hivukset -- ne sai hän tosin muistoksi siitä, mitä
hän oli kärsinyt, kun katkesi viimeinen side, joka häntä maailman
kanssa yhdisti. Siinä ei mitään kummaa; mutta kummaa oli todellakin,
että sittemmin, kuta vanhemmaksi hän eli, hänen mielensä muuttui sitä
tyynemmäksi, niin että hän alati etsi ihmisiä, että hän kummallisesti
vaikutti niihin. Hän puhui katoomattomuudesta, siitä elämästä, missä
ijankaikkinen valkeus vallitsee. Ja tätä valkeutta muistutti hän itse.
»Älkäät tuomitko!» kuultiin hänen usein varottavan, kun kovia sanoja
lähimmäisestä lausuttiin, ja hänen äänensä värähti niin kummallisesti,
kun hän tämän varotuksen sanoi. Siinä oli jotakin, joka viittasi hänen
omaan itseensä. -- --- --

Hän oli jo kauvan tuntemattomassa haudassansa levännyt, ja minä olin
hänen jo aikoja sitten unhottanut, kun eräänä päivänä joku aika
takaperin sain muutamalta nuoruuteni ystävältä kirjeen, joka elävästi
muistutti minua »vanhasta pahantekiästä.»

    »Omituinen, voinpa sanoa ihmeellinen tapaus tapahtui täällä viime
    pyhänä» -- kirjoitti ystäväni. »Sinä ehkä vielä muistat tuota
    omituista ukkoa, joka lempeänä ja viattomana kuin lapsi kulki
    meidän parissamme, kun nuoria olimme, ja joka kumminkin
    toistakymmentä vuotta oli vankihuoneen katkeraa leipää syönyt.
    Että kaikki meidän seuduillamme hänestä pitivät, sen sinä kentiesi
    muistat, kentiesi myös, ettei kukaan tahtonut vanhuksen mieltä
    pahoittaa, ottamalla puheeksi hänen rikostansa. Muistat kaiketi
    vielä kummastusta, jota ukon käytös B---- suvun jäseniä kohtaan
    meissä kaikissa herätti. Hän, joka näkyi kaikkia ihmisiä
    rakastavan, ei voinut tyynellä mielellä kuulla tämän suvun nimeä
    mainittavankaan. Ja jos hän jonkun tästä suvusta tapasi, värisi
    hänen ruumiinsa vielä vanhanakin kummallisesti, ja hänen suuret,
    kirkkaat silmänsä täyttyivät kyynelillä. Ellei muistoni petä,
    muutti hän Helsinkiin pari vuotta sen jälkeen, kun sinä
    kotiopettajatoimesi täällä päätit. Me emme voineet aavistaa muuton
    syytä silloin. Paljon oli ukon käytöksessä salaperäistä, mutta
    oikullista mitään ei hänessä ollut. Hän ja hän yksin tiesi syyt,
    minkätähden hän oli semmoinen kuin hän oli. Oi, kuinka vähän
    osasimme häntä ymmärtää! Emme aavistaneet, emme edes kaukaa, mitä
    hänen sisässänsä liikkui, kun hän väliin äkkiarvaamatta vaaleni,
    vetäysi takaisin pieneen asuntoonsa ja siellä yksinäisyydessä
    vietti monta päivää sallimatta kenenkään tulla hänen luoksensa.
    Muistimme, kun tuon kumman näimme, hänen rikostansa... Nyt on
    arvoitus selityksensä saanut, ja tämä selitys on hyvin
    yksinkertainen. Se kuuluu: _Hän oli viaton; hän kärsi, mitä
    toisen olisi tullut kärsiä_.

    »Olet lukenut, kentiesi kuullut puhuttavan palvelioista, mitkä
    polvesta polveen ovat palvelleet samaa sukua ja ovat tähän sukuun
    niin sanoakseni kiini kasvaneet. Semmoisia uskollisia palvelioita
    oli tämä jalo ukko, oli viimeiseen hetkeensä saakka, vaikka hänen
    vartonainen palvelusaikansa ainoastaan kolme vuotta kesti. Sama
    lähde, joka vihdoin viimeinkin hänen maineensa puhdistaa, sanoo
    erään hänen esi-isistänsä kapteeni B----n kanssa, Kustaa 10:nen
    aikana, palanneet Puolasta ja ruvenneen entisen sotaherransa
    palvelukseen. Siitä saakka ovat palvelian ja herran suku olleet
    eriämättömät, aina häneen saakka, joka, uljaana kuin Kaarle 12:nen
    uljain sankari, otti päällensä herransa rikoksen ja uhrasi hänen
    edestänsä -- ei henkeänsä, sillä sitä ei hän olisi minään uhrina
    pitänyt, vaan -- pitkän elämänsä, onnensa ja maineensa. Muistanet
    vielä L---- kartanon 'vanhaa paronia', tuota jäykkää, ylpeää
    ukkoa, joka Jumalan huoneesta palasi, kun punainen sametti oli
    hänen istuimeltaan kuorissa varastettu, häntä, joka oli niin ylön
    mahtava 'puhtaasta aatelisesta kilvestään.' Muistanet hänen
    sukuhautansa S----n kirkkomaalla, kuinka se eräänä yönä mullistui
    ja 'kehtasi särkeä B---- suvun aateliset vainajat', ja kuinka
    'vanha paroni' ylpeästi sanoi tahtovansa antaa 'jalon isänsä'
    alkaa 'uutta sukua', kun hän uuden sukuhauta-paikan lunasti
    pääkaupungin kirkkomaalla ja sinne muutti sukuhautansa maatuneet
    asukkaat. Mitä olisi hän sanonut, jos olisi hän tiennyt, että
    samassa kartanossa, missä hän kuninkaana hallitsi ja
    kuninkaallista kunnioitusta vaati, piilousi pieni kirjoitus, joka
    maalasi tervaa mustemmaksi hänen 'aatelisen kilpensä' ja teki
    hänen 'jalosta isästään' kunnottoman pelkurin? Se kirjoitus ehkä
    olisi hänelle ilmaissut syyn, minkä tähden 'jalo isä'
    kuolinvuoteellaan määräsi, 'ettei hänen entinen vanha palveliansa
    koskaan saisi puutetta kärsiä, ja että tämä oli B---- suvun
    sukuhautaan haudattava.' Tämä oli 'vanhan paronin' mielestä niin
    'aatelisen jaloa', ettei tuo entinen palvelia, tuo tyhmä aasi
    voinut ymmärtää, kuinka ansaitsematonta kunniaa hänelle kaikella
    tällä osotettiin... Anna anteeksi, veli, että poikkean pois
    asiasta, mutta en voi olla sinulle muistuttamatta 'vanhaa
    paronia', semminkin kun ajattelen, mitä mielipiteitä meillä ja
    kaikilla S----n seurakuntalaisilla oli hänen isävainajastaan.

    »Sinä tiedät, että vanha paroni on kuollut ja että hänen poikansa,
    joka pitää suurimpana kunnianaan elää 'kunnon miehenä ja kunnon
    rusthollarina', nyt omistaa L----n kartanon. Hän onkin isänsä
    todellinen vastakohta. En muista, olenko edellisissä kirjeissäni
    sinulle maininnut, että hänen toimestansa 'tuo entinen vanha
    palvelia' vanhan paronin elinaikana sai viimeisen leposijansa
    B---- suvun uudessa sukuhaudassa, kumminkaan ei saman hautaholvin
    sisässä, missä B. suvun 'uusi polvi' oli lepäävä, vaan
    sukuhaudaksi ostetun maaneliön äärimmäisessä kulmassa. Vanha
    palvelia ei ole millänsäkään, siitä olen melkein varma, vaan se
    todistaa, että 'vanha paroni' epäilemättä luuli tulevassakin
    elämässä pysyvänsä herrana ja vanhan palvelian yhä -- palveliana.
    Minä sitä vastoin uskallan luulla, että heidän asemansa siellä on
    käynyt vaihdoksiin.

    »Viime pyhänä, kun kirkosta tulin kotiin, oli minua vastassa pieni
    kirje L----n kartanon herralta. Se kutsui minua hänen luoksensa.
    Oli iltahämärä, kun hänen huoneesensa astuin. Hän istui
    keinutuolissaan pöydän ääressä. Että häntä jokin vaivasi, sen
    sanoi ensimäinen silmäluontini häneen. Terveeltä ei ole hän
    koskaan näyttänyt, mutta vaaleus, joka nyt näkyi hänen
    kasvoillansa, oli luonnoton. Hän tervehti minua ystävällisesti ja
    osotti minulle tuolin. Sitten, kauan aikaa ääneti istuttuaan.
    huokasi hän syvään. 'Olette, pastori, usein kysynyt vointiani ja
    arvellut, että olen sairas' -- alkoi hän. -- 'Minä olen sairas,
    olen kauan sairastanut, vaikka tautini ei ole ollut ruumiillista
    laatua. Mieltäni kalvaa alati; ja kuta vanhemmaksi elän, aina vaan
    yhä polttavammin salaisuus, joka, jos se ilmi tulisi, häpäisisi
    sukuani, mutta puhdistaisi samassa erään julmasta rikoksesta
    tuomitun maineen. Tämä tuomittu on vuosia takaperin kuollut,
    hänellä ei jälkeisiä ole, ja niitä alkaa olla harvassa, jotka
    muistavat että hän on ollutkaan. Mitä hän syyttömästi on kärsinyt,
    sen on hän kärsinyt; jos hänen syyttömyytensä nyt tulisi ilmi, ei
    se häntä enää auttaisi, mutta, niinkuin sanoin, minun sukuani se
    häpäisisi. Tuon olen sanonut itselleni, mutta kalvavaa tuntoani se
    ei tyydytä. Sanokaa te, joka ijankaikkisen totuuden sanaa
    saarnaatte, teenkö väärin siinä, etten syyttömästi kärsineen
    syyttömyyttä julkisuuteen saata.' -- Hän vaikeni ja loi kiihkeän
    silmäyksensä minuun.

    »Asia oli mielestäni selvä, vaikka en vielä tiennyt, mitä hän
    tarkotti. 'Rehellisyys maan perii', vastasin; 'kunnia, mikä
    syyttömän häpeällä on voitettu, on häpeä, ainakin hänen edessänsä,
    joka sydämet tutkii. Taivas ei tyydy verukkeisin, se vaatii
    totuutta.'

    »'Siis pitäisi minun maailmalle ilmaista, että muuan minun
    suvustani...' Hän ei jatkanut. Suuret hikihelmet nousivat hänen
    kalpealle otsallensa. Hän katseli tuijottavin silmin erästä
    paperia, joka pöydällä makasi. 'Tuossa', sanoi hän, 'lukekaa se, ja
    salaisuuteni on teidän hallussanne.' Ja hän työnsi minulle
    nelisivuiseksi käännetyn kirjoituksen, karkean paperin, minkä aika
    oli kellastuttanut ja missä muutamissa paikoin näkyi vaalenneita
    kohtia, joista vieras neste melkein kokonaan oli syönyt, mitä
    niihin oli kirjoitettu. Käsiala oli huonoa; vaivalla sain selville
    seuraavat sanat:

    »Korkeasukuinen herra paroni! Kun minut tuomittiin mestattavaksi,
    olisin mielelläni kuollut. Minä vannoin isälleni, että olisin
    teille kuolemaan asti uskollinen. Mutta nyt on tuomioni muutettu
    ikuiseksi vankeudeksi, ja vahtimies sanoo, että minun tulee teitä
    siitä kiittää. Mutta minä en voi teitä siitä kiittää. Te ette ole
    puhunut mitä lupasitte minun rakkaalle morsiamelleni; muuten olisi
    hän tullut tänne vankihuoneesen minua katsomaan. Jos te, niinkuin
    olen kuullut, esivallalta olette rukoillut, että minä vapaaksi
    pääsisin, niin mitä hyvää minulla siitä on, jos ei Eeva usko
    minua. Minä rukoilen ja pyydän, että hänelle puhutte minusta
    kaikki, sillä minun on täällä hyvin ikävä olla.»

    »Olin ääneeni lukenut nuo lauseet. Kun loppurivejä -- joista oli
    mahdotonta mitään tolkkua saada -- rupesin tavailemaan, keskeytti
    minut paroni hiljaisella muistutuksella: 'Ja hän, minun iso-isäni,
    ei sitä tehnyt!' Sitten katsoi hän minuun, ikäänkuin odottaen,
    että minä jotakin sanoisin. Mutta kun minun täytyi tunnustaa,
    etten vielä mitään ymmärtänyt, käski hän minun kääntää lehden.
    Siinä karkean paperin sisäsivujen välissä oli toinen kirje, jos
    mahdollista, vielä huonommasti kirjoitettu. Minä luin:

    »Korkeasukuinen herra paroni! Tänään on 25 vuotta kulunut siitä
    illasta, jolloin te, unohtaen, että teillä täällä kotonanne oli
    kaunis, kihlattu morsian, himojenne vallassa luihulla kavaluudella
    surmasitte ... sulhasen ja saatoitte viattoman naisen
    onnettomaksi. Häpeän ja rangaistuksen sain minä kantaa. Olen ne
    kantanut. Minua, murhaajaa, kammoovat kaikki, itse viattomat
    lapsetkin. Olen kärsinyt, olen ollut ääneti, vaikka sydämeni on
    huutanut. Olinhan pantu teitä palvelemaan, teidän
    turvallisuuttanne vartioimaan. Isävainajani sanoi, kun pitkälle
    ulkomaan matkalle lähdimme: 'mene kuolemaan herrasi edestä, jos
    niin vaaditaan: uskollisuus on ollut meidän korkein kunniamme!'
    Niin sanoi isäni. Ja minä olin uskollinen, sen te tiedätte ja
    taivaan Jumala. Kukaan muu ei sitä niin hyvin tiedä. Mutta minä
    olin silloin ymmärtämätön, sillä minä tein väärin, kun itseni
    uhrasin; minulla ei ollut syytä siihen. Minä silloin,
    uskollisuuteni innossa, en muistanut muuta, kuin isäni sanoja:
    'mene kuolemaan herrasi edestä, jos niin vaaditaan!' Ja minä
    menin. Mutta en silloin tiennyt, että se kuolema, joka minua
    uhkasi, kestäisi koko pitkän ihmis-ijän. En kumminkaan vaihtaisi
    asemaa teidän kanssanne; sillä ääni rinnassani sanoo, ettette voi
    saada Jumalalta armoa, ennenkuin saatatte syyttömyyteni ilmi. Te
    voitte sen tehdä. Minun suuni on lukittu. Mutta joka päivä
    rukoilen minä teidän edestänne. Mitä hyvää on teille siitä, että
    koko maailman kunnian voitatte, kun kumminkin sielunne vahinkoon
    jää? Tekään ette voi kahta herraa palvella. Rakas paroni! Minä
    rukoilen teitä, saattakaa salaisuutemme ilmi! Minä en puhu itse
    tähteni, vaan teidän, sillä te ette muuten saa rauhaa. Ja vielä
    pyydän minä yhtä. Älkää minulle lahjoja lähettäkö!
    Kiitollisuudella minä ne vastaanottaisin, mutta minusta tuntuu,
    kun rupean niitä nauttimaan, kuin olisin minä sieluni myynyt rahan
    edestä, kärsinyt rahan edestä, mitä vaan rakkaudesta kärsin. Älkää
    sen tähden minulle lahjoja lähettäkö, ne vaan kaatavat kuumaa
    öljyä sydämeni haavaan, ja minun täytyy ne lähettää takaisin.
    Jumala teitä auttakoon!»

    »Mitä sanot sinä, veljeni, tästä kirjeestä? Sinä jo aavistat, kuka
    sen oli kirjoittanut, sillä sen alla ei mitään nimeä ollut. Minuun
    vaikutti se, en voi sanoin sitä sanoa. Tuo vanha kirkassilmäinen
    ukko, 'tuo entinen vanha palvelia' oli siis viaton, oli monta,
    monta vuosikymmmentä murhaajan nimeä kantanut ja oli -- syytön.
    Oletko moista uhria kuullut?

    »Kun kirjeen olin loppuun lukenut, loin kummastuksella silmäni
    paroniin ja näin uudelleen hänen silmänsä, niinkuin äskenkin,
    tuijottavan minuun. Mutta kun toisiemme silmiin olimme näin pari
    sekuntia tirkistelleet, käänsi hän silmänsä toisaalle, ikäänkuin
    olisi hän hävennyt minun silmiini katsella, ja oudolla äänellä
    kysyi hän: 'Joko nyt ymmärrätte?' Sitten lausui hän: 'tämän
    kirjeen kirjoitti syytön iso-isälleni, -- palvelia isännällensä --
    ja odotti sitten neljäkymmentä viisi vuotta, että hänen
    syyttömyytensä tulisi ilmi. Mitä iso-isäni kirjeesen vastasi,
    vastasiko hän edes -- sitä en tiedä. Te, joka olette minua
    vanhempi, muistatte paremmin kuin minä, kuinka kummallinen
    iso-isäni varsinkin viimeisinä vuosinaan oli; epäilemättä sotivat
    hänessä tunteet, joista toinen tuomitsi häntä ja vaati häntä
    tunnustamaan syyllisyytensä ja syyttömän viattomuuden, toinen
    taasen kuvasi hänelle häpeää, ylönkatsetta ja rangaistusta, johon
    tunnustus hänen saattaisi. Ja tämä viimeksi mainittu tunne voitti.
    Mutta se voitto mursi hänen. Iso-isäni riutui ja kuoli, ja syytön
    jäi syylliseksi ja salasi, mitä hän oli luvannut salata. Isäni ei
    tästä kaikesta tiennyt mitään, hän kuoli siinä varmassa
    vakaumuksessa, että hänen sukunsa aatelinen kilpi oli puhdas kuin
    kirkas päivä. Ja tästä ylpeili hän. Mutta minuun, hänen poikaansa,
    koski tämä ylpeys kovin kipeästi; sillä minä tiesin, että
    kilpeämme ruostutti veripilkku, joka puhui rikoksesta ja viattoman
    vuosikautisista kärsimisistä. Minä olin iloinen nuorukainen, kun
    tämä tieto ukkosen lyömänä iski sieluuni ja synkillä pilvillään
    teki elämäni valoisasta aamusta sumuisen, kolkon päivän. Eräänä
    ehtoona tyhjensi isäni minun läsnäollessani suuren, kaikenlaisia
    papereita sisältävän lippaan, jonka kannen sisäpuolelle iso-isäni
    oli piirtänyt sanat: 'Arvottomia papereita, jotka ovat
    poltettavat.' Isäni oli juuri ehtinyt syytää ne takkaan, niitä
    likemmin katsomatta, kun vouti astui huoneesen. En muista mitä
    asiaa hänellä oli, mutta isäni seurasi häntä ja antoi minulle
    sivumennen käskyn, joka vieläkin soi korvissani: 'sytytä nuo
    roskat!' Jos sen olisin kohta tehnyt, olisin säästänyt itseltäni
    monta unetonta yötä. Mutta sitä en tehnyt. Kaiketi tapahtui se
    Kaikkivaltiaan sallimuksesta, että minä rupesin poltettavia
    papereita tarkastamaan. Ja niiden joukosta löysin kirjeet, jotka
    vasta olette lukenut. Tottumaton käsiala sai minun uteliaaksi.
    Iso-isäni lause vanhasta palveliasta, kun tästä inholla puhuttiin:
    'hän on parempi kuin kukaan voi ajatella', soi minun sielussani.
    Mistä tuli se ääni juuri siinä silmänräpäyksessä? Siinä seisoi
    lattialla lipas, kansi oli auki ja kirjoitus: 'Arvottomia
    papereita, jotka ovat poltettavat', sattui silmääni. Minä katselin
    kannen kirjoitusta, katselin kirjeitä; ne minusta eivät arvottomia
    olleet. Kuka oli hän, joka syyttömästi oli kärsinyt, joka rukoili
    onnensa sortajan edestä? Kuka sulhanen, joka kavalasti surmattiin,
    kuka nainen, joka joutui onnettomaksi, ja ennen kaikkia: kuka on
    tuo korkeasukuinen paroni, joka yksin oli syypää? Minä tarkastelin
    huolellisesti kaikki muut paperit. Niissä oli laskuja, kuitteja ja
    kirjeitä -- kaikki arvottomia. Mutta niiden joukossa oli kumminkin
    yksi, joka minua hämmästytti. Sen oli iso-isäni kirjoittanut
    isällensä. Minä tunsin hänen käsialansa. Siitä oli toinen puoli
    reväisty pois, mutta jälellä olevat rivit riittivät herättämään
    epäluuloni, joka, surkeata ajatella, pian minussa muuttui
    vakaumukseksi. Iso-isäni puhui siinä kauheasta rikoksesta,
    murhasta, minkä hänen palveliansa oli tehnyt... Synkkämielinen,
    mutta hellä iso-isäni, joka salaa niin paljon hyvää teki, hänkö
    olisi ollut tuo korkeasukuinen paroni, ja 'entinen vanha
    palvelia', jonka ylpeys oli tikku isäni silmässä -- hän kirjeiden
    kirjoittaja?! Miksi ei ollut iso-isäni niitä polttanut, miksi
    määräsi hän ne poikansa poltettaviksi?... Kuinka kauan siinä
    kirjeet kädessäni istuin, sitä en tiedä. Kuulin isäni palaavan,
    nousin kiireesti ja riensin kammariini, ja siellä vietin
    ensimmäisen unettoman yön. Seuraavana päivänä menin 'vanhan
    palvelian' luo. Mitä siellä meidän välillämme tapahtui, sitä
    koettaisin turhaan kertoa. Minun täytyi näyttää hänelle kirjeet ja
    kertoa, miten olin ne saanut, ennenkuin hän minulle mitään
    ilmoitti. 'Jumalan käsi!' huudahti hän, ja hän seisoi siinä
    edessäni viattomuudessansa kuin olento korkeudesta. Ei rahtuakaan
    vihaa piiloutunut hänen sydämessänsä sitä vastaan, jonka tähden
    hän syyttömästi oli kärsinyt. Hän puolustikin vielä maallisen
    onnensa hävittäjää, sanoi katuvansa niitä uhkaavia sanoja, joita
    hän kirjeessänsä oli käyttänyt. 'Mitä hyötyä olisi minulla ollut
    siitä, että häväistys olisi iso-isäänne kohdannut, kun minä jo
    olin rangaistuksen kärsinyt?' kysyi hän. 'Ihmiset ovat minua
    tuominneet', lisäsi hän sitten väräjävällä äänellä: 'heidän
    tuomionsa on koskenut minuun kovasti, en sitä voi kieltää; olenhan
    minäkin ihminen. Aikaisimmasta nuoruudestani opetti minua isäni ja
    äitini pitämään kunniastani enemmän kuin hengestäni: mutta
    maallista kunniaa korkeampi on kumminkin puhdas omatunto, sen on
    pitkä elämäni minulle opettanut. Minä olin itsekkäinen ja ylpeä.
    Herra kukisti minun, mutta Hän tietää, että minä olen syytön
    siihen rikokseen, jonka tähden olen kärsinyt... Kauan nuhteli
    minua herännyt omatuntoni siitä, että minä salassa pidin
    syyllisen, että siten ikäänkuin annoin anteeksi pahanteon, josta
    Jumalan sana sanoo: Joka verta vuodattaa, hänen verensä pitää
    myös vuodatettaman. Mutta sitten ajattelin minä: Herra on
    kaikkivaltias, Hän kyllä tietää, mitä Hän tekee, Hän kyllä saa
    totuuden ilmi, jos Hän sen minulle ja _Hänelle_ parhaaksi
    näkee. Ja Herra on sen nyt ilmi saanut.» Sitten tarttui hän käteeni,
    käski minun istua hänen viereensä, katseli minua suurilla
    kirkkailla silmillänsä, jotka vähitellen täyttyivät kyynelillä ja
    äänellä, joka taasen liikutuksesta värähteli, puhui hän: »Kuinka
    te minua hänestä muistutatte! Semmoinen oli hän, kun minä hänen
    palvelukseensa tulin. Kuinka minä hänestä pidin! Ei tarvittu
    siihen valaa, minkä isälleni olin vannonut; uskollisuuttani häntä
    kohtaan ei olisi kaiken maailman rikkaus voinut saada
    järkähtämään.' Sitten vaikeni vanha palvelia hetkeksi; hänen
    silmänsä saivat kiihkeän valon, joka puhui sisällisestä tuskasta.
    Hän veti äkkiä kätensä minun kädestäni. Minä kaiketi nyt muistutin
    häntä hänen kymmenvuotisista kärsimisistään, niistä sodista, joita
    hän oman itsensä kanssa oli sotinut. Taasen loi hän silmänsä
    minuun, mutta se silmäys, mikä minua nyt kohtasi, oli oudon,
    vieraan kylmä silmäys, oli vielä enemmän -- oli kova ja uhkaava.
    Oli kuin olisi hänessä herännyt uudelleen eloon ne tunteet, mitkä
    epäilemättä vallitsivat hänessä silloin, kun hän ikuiseksi luullun
    vankeutensa hitaasti kuluvia päiviä luki... Äkkiä täyttyivät
    uudelleen hänen silmänsä kyynelillä, uudelleen puristi hän minun
    kättäni, ja minusta oli kuin olisi hän näinä muutamina minuutteina
    toistamiseen elänyt koko pitkän elinaikansa ja toistamiseen
    voittanut rauhan. Vihdoin, kauan ääneti istuttuamme, uskalsin minä
    ottaa puheeksi tuon onnettoman illan, joka erotti isännän ja
    palvelian. 'Oi, älkää sitä kysykö!' vastasi hän hiljaisella,
    rukoilevalla äänellä. Mutta ikäänkuin olisi hän aavistanut minun
    ajatukseni, lisäsi hän: 'Vaan miksi salaisin syyn, kun te jo
    seuraukset tunnette? Varmaankin uneksisitte te siitä koko
    elinaikanne ja unelmanne vaihtuisivat joka hetki'...

    »Me lähdimme Tukholmaan. Iso-isänne oli astuva sotapalvelukseen.
    Kuuluisa nimensä ja uljas muotonsa on pian raivaava hänelle tietä
    kunnian kukkuloille asti, sanoin itsekseni ja iloitsin, niinkuin
    iso-isäni aina kymmenennen Kaarlen ajoista olivat iloinneet
    isäntiensä onnesta. Sota Ruotsin ja Venäjän välillä oli juuri
    julistettu. Herrani otettiin mielihyvällä vastaan. Hän oli iloinen
    ja kaunis. Hän rakasti seuraelämää ja häntä kaivattiin pian, jos
    hän jostakin iloisesta seurasta oli poissa. Ylhäiset naiset
    mieltyivät häneen, niinkuin heidän naispalveliansa minuun. Me
    nauroimme molemmat tälle kummalle, sillä meillä oli kumpaisellakin
    kotonamme kihlattu morsian. Me olimme nuoria, herrani
    yhdeksäntoista, minä yhdenkolmatta vanha. Me vietimme iloisia
    päiviä, kunnes...»

    Vanha palvelia peitti käsillään kasvonsa ja purskahti itkuun, niin
    katkeraan, että se puistutti koko hänen ruumistansa, ja
    katkonaisella äänellä jatkoi hän:

    »Eräänä aamuna ani varhain tuli herrani kotiin kemuista, joita
    jossakin ulkoravintolassa oli vietetty. Oi taivaan Jumala, minkä
    näköinen hän oli! Kuolema ei ole paljoa kalpeampi! Hänen silmänsä
    pyörivät kuopissaan. Hänen vaatteensa olivat likaiset, ja miekka,
    minkä hän huotrasta veti, oli verinen. Kuolemantuska vapisutti
    minua, kun hänet näin. En ollut tänä yönä hänen seurassansa ollut.
    Iloisesti oli hän illalla lähteissään minulle sanonut: 'Huvittele
    tänään, miten parhaiten osaat, en sinua nyt tarvitse!' Minä olin
    koettanut huvitella: mutta lieneekö lähenevä onnettomuus laskenut
    aavistuksensa sydämeeni: outo ikävä, kodin kaipaus, vanhempieni ja
    rakkaan morsiameni muisto saivat minun jo varhain kotiin
    palaamaan. Taivaallisia, ylön ihania unelmia näin. Ja kun heräsin,
    seisoi kauhea näky vuoteeni vieressä ... muuksi kuin näyksi en
    voinut ensinnä herraani uskoa. Ja tämä näky huusi minulle
    kolkolla, kauhealla äänellä: 'Ja sinä voit nukkua!' Minä hypähdin
    vuoteestani. Kauan koetin turhaan saada paronia sen verran
    rauhoitetuksi, että ymmärsin, mitä oli tapahtunut. Mutta kun sen
    ymmärsin, niin jähmettyi sydämeni. 'Viini ja iva sen teki!'
    kuulin. 'Eläintarhassa tapasin hänen; mistä hän tuli, sitä en
    tiedä. Hän pilkkasi suomalaisia ja kutsui meidän neitojamme
    noidiksi, ja minun morsiantani häpäisi hän. Minä pistin miekkani
    hänen sydämeensä.' Luulin ensinnä, että hän houraili; koetin saada
    hänet lepäämään. Noudin kylmää vettä, haudoin hänen päätänsä ja
    ohimoitansa. Se virkistytti häntä. Mutta tehtyä tekoa se ei voinut
    huuhtoa pois. Hän tointui sen verran, että voi tapauksesta
    tyynemmästi puhua. Hän oli surmannut nuorukaisen, jonka kanssa hän
    usein oli seurustellut ja jonka minäkin joskus olin nähnyt hänen
    luonansa. Me keskustelimme kauan siitä, mitä nyt olisi tehtävä ...
    mutta mimmoisella mielellä me keskustelimme, sen voitte
    ymmärtää!... Rikosta ei ollut kukaan nähnyt. Surmattu ja surmaaja
    olivat olleet kahdenkesken. Tuosta johtui päätöksemme, joka
    kuului: salassa on pidettävä, kuka murhan on tehnyt... Minä
    vannoin kautta korkeimman, etten sitä ilmoittaisi... Sitten läksin
    kaupungille kuulemaan, mitä ulkona tiedettiin...»

    »Entinen vanha palvelia vaikeni isoksi aikaa pyyhkien ehtimiseen
    pois kylmän hien, joka suuria vesihelmiä kokoili hänen otsallensa.
    Kaikesta näin, että hän puhui vastenmielisesti, vastoin omaa
    haluansa. Vihdoin jatkoi hän kolkolla kysymyksellä ja loi
    katseensa taivaasen päin: 'Mutta milloin on murha jäänyt
    rangaistuksetta?' Ei ollut aurinko vielä taivaalle määräänsä
    kohonnut, niin jo kuulin kaupungilla murhaajan nimeä
    kuiskattavan... Vähän matkaa siitä paikasta, missä murhattu
    makasi, oli löydetty kirje, minkä herra raukkani oli pudottanut,
    epäilemättä ottaessansa esiin nenäliinansa, kuumaa otsaansa sillä
    pyyhkiäkseen. Aukaisematon oli kirje ollut -- kuulin sanottavan.
    Sen kuorella, jonka toinen kulma oli verinen, seisoi herrani nimi,
    ja luonnollista oli, että jonkinmoinen epäluulo herraani kääntyi.
    En osaa sanoa, kuinka tämä sanoma minua hämmästytti. Herraani oli
    varoitettava; hän oli pelastettava, maksoi mitä maksoi! Minä
    riensin kotia. Salaperäisyys ei enää auttanut, se oli minusta
    päivän selvä, kun asuntomme likisyydessä näin poliisimiehen
    kävelevän. Pelkäävä pelkää kaikkia. Kiireesti, niin kiireesti kuin
    huomiota herättämättä voin, riensin herrani luo, ja päätös, millä
    tavalla hän oli pelastettava, syntyi ja kypsyi ainoassa
    silmänräpäyksessä minussa... Paroni istui kirjoituspöydän
    vieressä; puoleksi valmis kirje oli hänellä edessänsä. Vaaleat
    kasvonsa käänsi hän minuun, kun kuuli oven aukenevan: mutta
    ennenkuin ehdin hänelle kertoa, mitä retkelläni oli tietooni
    tullut, ilmoitti hän minulle, että hän oli päättänyt -- paeta.
    Totuus voisi tavalla tai toisella tulla ilmi, arveli hän, ja se
    saisi hänen vanhan isänsä hautaan. Sitten mainitsi hän jonkun
    maan, jossa paraikaa sodittiin; sinne sanoi hän aikovansa lähteä
    ... kunniaa etsimään!... Ja siitä oli hän isällensä kirjoittanut.
    Sitten tuli minun vuoroni. Minä sanoin hänelle, että pako oli
    myöhäinen, että se yhä enentäisi epäluuloa: kerroin, mitä olin
    nähnyt ja kuullut. Hän nousi, vaaleni ja vapisi. 'Mitä on
    tehtävä!' huudahti hän ja väänteli epätoivossa käsiänsä. Minä
    sanoin hänelle päätökseni, joka muutama silmänräpäys takaperin oli
    mielessäni herännyt, sanoin tahtovani ottaa syyn päälleni ja
    tunnustaa itseni murhaajaksi. Punoin langan tapauksista, mitkä
    eivät olleet tapahtuneet, ja tarjosin sen herrani käytettäväksi.
    Vähät minusta, jos vaan hän pelastuisi! Kummallinen valo leimusi
    hänen silmistänsä, kun hän ehdotukseni ymmärsi. Hän seisoi siinä
    kauan ääneti katsellen minua. Hän punastui ja vaaleni vuorotellen.
    En ole koskaan saanut selville, mitä hän siinä ajatteli. Samassa
    kuulin jonkun lähestyvän ulkoa. Tietämättä mitä tein, sieppasin
    minä pöydältä puoleksi valmiin kirjeen, revin sen palasiksi ja
    heittäysin maahan herrani eteen. Ja juuri kun ovi avattiin,
    huudahdin minä epätoivon äänellä: 'Pelastakaa minut, Jumalan
    tähden!...' Hän, joka paronin kammariin astui, oli poliisien
    päällikkö... Tarvitseeko minun enää jatkaa! Mitä sitten seurasi,
    sen tietää koko maailma, ja tutkimuspöytäkirjat kertovat
    täydellisesti, kuinka ja miten minä häväistynä ja loukattuna
    epähuomiossa jouduin murhan tekiäksi... Tuo juttu häväistyksestä
    ja loukkauksesta oli paronin punoma lisä lankavyhtiini...
    Mutta se aika on ollut ja mennyt, en tahdo sitä enää muistaa.
    Iso-isänne lepää kammiossansa. Hän tarkoitti hyvää, rauha hänen
    tomullensa!» --

    »Oli» -- lopetti paroni vihdoin pitkän kertomuksensa -- »oli jo
    myöhäinen ilta, kun vanhan palvelian tyköä läksin, turhaan
    koetettuani häneltä urkkia likempiä tietoja -- vaikka ne
    vaillinaisetkin, mitkä olin saanut, olivat kylläksi tekemään koko
    elämäni levottomaksi... Ja nyt tiedätte te, pastori, sukumme ja
    entisen vanhan palvelian salaisuuden; sanokaa te, joka
    ijankaikkisen totuuden sanaa saarnaatte, teenkö väärin siinä,
    etten syyttömästi kärsineen syyttömyyttä julkisuuteen saata?...
    Sanokaa, pitääkö minun se tekemän!» -- Hän vaikeni ja loi
    kiihkeästi, niinkuin äskenkin, katseensa minuun.

    »Mitä olisit sinä, vanha ystäväni, hänelle vastannut? Minä olin --
    sen tunnustan -- kahdella päällä. Mitä hyvää siitä, että vanha
    asia, josta ei kukaan enää tiedä mitään, uudelleen tulee kaikkien
    suuhun, kysyin itseltäni. Mutta taasen toiselta puolen: paronin
    levottomuus oli kypsynyt; häntä oli vanhan palvelian eläessä ja
    kauan hänen kuolemansakin jälkeen kaivellut salaisuus, mitä hänen
    omatuntonsa alituisesti vaati hänen ilmaisemaan. Nyt oli
    sisällinen rauhattomuus voittanut ylpeyden. Ennenkuin hän minun
    kutsui luoksensa, oli hän kovan taistelun taistellut. Hän oli nyt
    voittanut oman itsensä, ja salaisuutensa ilmoittamalla
    tunnustanut, että omantunnon rauhan tähden on kaikki uhrattava. --
    'Jos ette muuten omaltatunnoltanne rauhaa saa', -- vastasin minä
    viimein -- 'niin en minä muuta neuvoa tiedä, kuin että saatatte
    vanhan palvelian syyttömyyden ilmi.'

    »Hän nousi, tarttui käteeni, puristi sitä ja sanoi: 'Kiitoksia,
    pastori, neuvostanne! Minä tahdon sitä noudattaa. Minä olen jo
    liiaksi kauan salaisuuttani salannut; olen vuosikausia tuntenut,
    mitä Kaikkivaltias tarkoitti, kun hän lausui: 'Minä olen Herra
    sinun Jumalas, väkevä ja kiivas kostaja, joka etsin isäin pahat
    teot lasten päälle kolmanteen ja neljänteen polveen...' Te
    tiedätte nyt salaisuuteni; tehkää nyt, mitä tahdotte; minä
    tunnustan teille ja maailmalle, että vanha palvelia oli syytön,
    että hän kärsi, mitä iso-isäni ja koko meidän sukumme olisi
    pitänyt kärsimän: iso-isäni kuoleman, meidän hänen jälkeistensä
    hänen häpeänsä.'

    »Kaikenmoisia ajatuksia pyöri päässäni, kun viimein paronin tyköä
    läksin. Millä tavalla ilmoittaa hän vanhan palvelian salaisuuden
    maailmalle? kysyin itseltäni, ja sitten; onko tämä ilmisaattaminen
    todellakin tarpeesen. Ovathan ne, joita tämä salaisuus koskee, jo
    aikoja sitte mullaksi muuttuneet. Ja vielä: paraneeko maailma
    siitä, että se saa totuuden tietää? Mutta toiselta puolen: eikö
    tämänkin salaisuuden myöhäinen ilmitulo todista todeksi Herramme
    sanaa: 'Ei ole mitään salattu, joka ei ilmi tule, eikä peitetty,
    joka ei tiettäväksi ja julki tule?' Eikö Herra itse ole pitänyt
    huolta siitä, että tämäkin asia, joka pimeydessä peitetty oli, on
    valkeuteen saatettu? -- Mitä arvelet sinä, minkä neuvon antaisit
    sinä? Mutta ota lukuun ja muista, että minä todellakin pelkään,
    ettei paroni jaksa kantaa sitä häpeää, minkä vanhan palvelian
    jalous, kun se ilmi tulee, tuottaa B. suvulle, eikä sitä moitetta
    ja vihaa, minkä paroni tämän suvun muilta jäseniltä vetää
    päällensä. -- --

    »'Käyttäkää salaisuuttani, miten tahdotte!' sanoi paroni minulle.
    Tästä kirjeestä näet, mitenkä olen hänen lupaustaan käyttänyt.
    Sinä tunsit vanhan palvelian, sen tähden olen sinulle hänen
    salaisuutensa ilmoittanut. Mutta sinä puolestasi olet velvollinen
    niissä kysymyksissä, mitkä olen tehnyt, ilmaisemaan mielipiteesi
    ystävällesi ----»

Näin kuului ystäväni kirje. Se vei minun takaisin siihen aikaan, jona
kotiopettajana oleskelin S----n seurakunnassa. Kuinka selvästi muistin
nyt entistä vanhaa palveliaa, »vanhaa pahantekiää», joka oli viaton
kuin lapsi ja joka kumminkin oli kärsinyt, mitä en tiedä maailmassa
toisen synnissä syntyneen kärsineen. Nuoruutensa innossa uhrasi hän
itsensä, ajattelematta uhrinsa suuruutta; miehenä kärsi hän nuoruutensa
ajattelemattomuutta, sanallakaan viittaamatta, että hän uhrautumistansa
katui; vanhana antoi hän anteeksi hänelle ja rukoili hänen edestään,
joka oli hänen elämänsä myrkyttänyt ja häneltä kunnian ja ihmisarvon
riistänyt. Ja kun hän vihdoin sai laskea vanhan päänsä viimeiseen
lepoon -- missä löysi hän lepokammionsa? »Hauta kaikki sovittaa»,
ajatteli kaiketi hänen kunnoton isäntänsä, määrätessänsä sille, joka
oli hänen tähtensä uhrannut, mitä ihminen voi uhrata, oman hautansa
viimeiseksi leposijaksi! Luuliko hän tällä täyttäneensä kaiken
vanhurskauden, sovittaneensa kuolemassa, mitä hän elämässä oli
rikkonut? Sitä en tiedä. Inhottavalta ivalta tuo määräys minusta
tuntui. Ja sentähden, kun ystäväni kysymyksiin ryhdyin vastaamaan, en
ensinkään säälinyt murhaajan pojanpoikaa. Jaksaisiko hän kantaa
_iso-isänsä_ häpeää vai ei, sitä en ensinkään lukuun ottanut enkä
edes muistanut, kun kynääni tartuin ja ystävälleni piirsin Syrakin
sanat:

_Tunnustuksen kautta totuus ja oikeus ilmi tulee_.



Veljekset.


Kaksi asui veljestä Toimiston kylässä, Toimin kartanossa; kaksoiset
olivat he; yksimielisiä ja ystäviä, Esko ja Jaska -- Esau ja Jaakoppi,
kuten ennen Iisakin pojat. Vanhempainsa iloksi, kyläläisten kunniaksi
kasvoivat he. Toisen tietä kävi toisen tie, toisen mieli asui toisen
mielessä. Jo heidän nuoruudessaan havaittiin tämä, ja jo heidän lassa
ollessaan sanottiin: niin kauniit kuin heidän kasvonsa ovat, niin
kauniit ovat myöskin heidän sydämensä. Mitä toinen teki, teki toinen;
mitä osasi toinen, sen osasi toinenkin. -- Niin yksiluontoisia ei ole
nähty -- sanottiin, ja sanottiin totuuden nojassa.

Minä, heidän kumminsa, kun heidät Toimin kartanossa olin ristinyt,
istutin kevätkesän ehtoolla kaksi pihlajaa, nimitin ne _Eskon ja
Jaskan_ puiksi. Pihlajat kasvoivat toinen toisensa näköisinä, kunnes
pojat itse rupesivat niitä hoitamaan. Eskon pihlaja alkoi versoa,
Jaskan pyrki yhä vaan ylöspäin. Tätä eivät huomanneet muut kuin
veljekset. Eskon mieli meni pahaksi, hän leikkasi pois oksat, jotta
hänen pihlajansa kasvaisi kuten Jaskan. Jaska väänteli pihlajansa
koukkuiseksi, jotta se ei kohoaisi korkeammalle kuin Eskon.

Olipa siinä ennustus pojille; mutta he eivät sitä ymmärtäneet.

Kahdenkymmenen vuotiseksi olivat pojat kasvaneet. Toisen tie kävi vielä
mistä toisenkin, mutta heidän luonteensa alkoivat jo vähän erkaantua
eri teille, vaan niin vähitellen, ettei sitä kukaan heidän
tuttavistansa havainnut.

Silloin kuolivat Eskon ja Jaskan vanhemmat. Pojat itkivät heitä,
hautasivat heidät ja lausuivat haudalla toivonsa saada kerran kuolla
kuten isä ja äiti yht'aikaa, saada leposijansa samassa kammiossa,
vanhempainsa vieressä. He alkoivat nyt kahden asua maatansa. Se heille
menestyy -- sanottiin -- he kun ovat yksimielisiä. Heidän ei tarvitse
jakaa maatansa.

Mutta milloin on ihmisten tuomio, kun ennustamaan ruvetaan, käynyt ihan
toteen? Ani harvoin. Mikä näkyy, siitä puhutaan; tuomitaan: »niin se
on!»

Ihmisten tuomio näkyi käyvän toteen kumminkin tässä. Veljekset olivat
eläneet, molemmat isäntinä, molemmat renkinä maallaan kymmenen vuotta;
ja mitkä kymmenen vuotta sopivat, sopinevat ne myöskin ijäti.

Niin, Eskon ja Jaskan väliä ei näkynyt mikään voivan rikkoa.
Intohimoista kokonaan vapaina elivät he; toinen kiitti toistaan, ei
koskaan soimannut. -- Heitä ei voi pirukaan saada riitaisiksi --
sanottiin.

He olivat jo kauan olleet naimisijässä; mutta he eivät menneet
naimisiin. -- Heidän maineensa oli niin puhdas, että jos olisi heillä
vihamiehiä ollut, nämä eivät olisi kaiken päivää hakemallakaan voineet
löytää vähintäkään soimattavaa. He ovat pyhät -- sanottiin.

Mutta toinen pihlaja versoi, toinen nousi yhä korkeuteen.

Esko oli asioilla käynyt Pohjanmaalla. Hänen matkansa tapahtui siihen
aikaan, jona sanotussa maakunnassa hengelliset liikutukset rikkoivat
isän ja pojan, äidin ja tyttären, veljen ja sisaren välin. Esko kävi
Oulussa saakka. Menomatkalla, paluumatkalla, joka paikassa kuuli hän
kummia. Hänen sydämensä heltyi; hän kysyi, sai neuvoja; hän haki, hän
löysi; ja kun hän tuli kotiinsa, oli hän Jaskan kummaksi uuteen pukuun
puettu. Hän oli kerettiläinen.

Hän puhui Jaskalle, mitä hän oli kuullut; hän puhui kaikille, kutka
kuulla tahtoivat. Toimiston kylässä pääsi tuli valloilleen, sen liekkiä
ei enää sammuttanut mikään.

Kummallista! Pyhä-illoin ennen olivat Esko ja Jaska lukeneet Raamattua
iloisella mielellä; nyt luki Esko arkinakin, käski Jaskan kuuntelemaan.
Jaska ei tahtonut.

Kolmenneljättä vuoden vanhana riitaantuivat veljekset ensikerran
elämässään. -- »Kuuntele Jumalan sanaa!» -- sanoi Esko. -- »Pane pois
yltäsi tuo riivattu kerettiläispuku!» -- sanoi Jaska.

Viikkokauden riitelivät he. Vanha ystävyys asui kyllä vielä heidän
sydämissään; mutta ystävyyden juurella makasi jo mahtava mato.
Juurilangat katkesivat toinen toisensa jälestä; emäjuuri sitoi heitä
vielä.

»Tämä elämä on tukalaa!» sanoi Jaska. »Tämä elämä on surullista!» puhui
Esko. -- »Kuka sanoi, ettei pirukaan voi Eskon ja Jaskan väliä rikkoa,
se valehteli kuin paholainen», pakisi Toimiston väki. »Piru on mennyt
Eskoon», sanoivat toiset, »ei, Jaskassa on vika» -- toiset.

Eskon ja Jaskan väli oli rikkoontunut, Toimiston kyläläisissä kapina
päässyt valloilleen. »Kuka käski Eskon käydä Pohjanmaalla -- noitia
siellä on ainakin ollut?»

Noitia, mutta mimmoisia! Esko, ennen hyväntahtoinen, hyväntapainen, oli
muuttunut yhä edukseen; Jaska samaten muuttunut, mutta päinvastaiseksi.
Esko kylvi. Kylvö kasvoi, versoi kuten pihlaja pihalla. Jaska kylvi,
mutta hänen kylvönsä, kuten hänen pihlajansakin, nousi korkeuteen,
hedelmöitsi -- ylpeyttä.

Vuoden oli tätä tämmöistä oloa kestänyt, kun Jaska eräänä päivänä
sanoi: »Esko! Nyt on paras, että erkanemme; jaetaan maa!» -- Esko
suostui siihen; kyyneleet virtailivat hänen silmistään.

Jaskan silmät olivat kuivat.

Toimin maa jaettiin. Jaska katsoi omaa etuansa; otti parhaimmat
kaikista; sai, kun ei Esko sanonut mitään vastaan. Jaska jäi isänsä
huoneesen asumaan: Esko muutti Kytöjärven rannalle.

       *       *       *       *       *

Oli kulunut vuosia. Jaska ei ollut kertaakaan käynyt Eskon luona, Esko
ei Jaskan, sitten kun sieltä, useita kertoja veljensä luona
kuljettuaan, vihdoin oli ajettu häpeällisesti pois. Veljekset olivat
näiden vuosien kuluessa molemmat menneet naimisiin. Eskolla oli jo
kuusi. Jaskalla elossa kaksi lasta, poika ja tyttö, kaksoiset, kuten
veljensä ja hän.

Oli vuosia kulunut siitä, kun veljekset erkausivat. Jaskan päivät
olivat ikävät, eripuraisuus vallitsi hänen ja hänen vaimonsa välillä.
Työt jäivät usein tekemättä. Vaimo tuhlasi vähät tulot turhiin.

Eräänä päivänä seisoi Jaska, entisten aikojen muistoihin vaipuneena,
silmäillen pihlajia pihalla. Kyynele nousi hänen silmäänsä. Hän pyhki
pois sen, nouti kirveen ja -- Eskon pihlaja oli maata myöten poikki
hakattu. Jaska silmäili omaa pihlajaansa; se seisoi suorana, kauniina.
Vielä ei ole onneni hukassa -- sanoi Jaska.

Kului taasen vuosia. Jaskalla oli kahdesti käynyt ryöstö, nyt oli hänen
maansa myytäväksi kuulutettu. Hän istui eräänä iltana kodissaan, missä
onni ennen oli hänelle hymyillyt, missä hänen tulevaisuutensa nyt näkyi
mustalle, kuten musta lattia, johon hänen silmänsä olivat luodut. Hän
kirosi velkojiaan, hän kirosi Eskoa ja vaimovainajatansa; hän kirosi
koko maailmaa.

»Mitä isä miettii?» -- kysyi kymmenvuotinen poika.

»Miksi isä on niin surullinen?» -- kysyi kymmenvuotinen tyttö.

Jaska heräsi unelmistaan. »Suutele sisartasi, poika!» käski hän
karkealla äänellä, -- poika totteli kummastellen.

»Lyö sisartasi, poika!» -- karjasi Jaska.

»Miksi?» -- kysyi poika.

»Siksi, että minä käsken. Lyö, lyö kovaa, tahi minä pieksen sinun
veriseksi!»

Poika itki. -- »Lyökää, pieskää, isä, minua, minä en koske sisareeni!
Hän ei ole mitään pahaa tehnyt!»

Jaska nousi, hän ojensi kätensä, pitkä tanko siinä. »Lyö!» -- huusi
hän.

»Lyö minua, veli!» -- rukoili tyttö.

Silloin vaipui isän käsi alas hervotonna. -- »Niin, lapseni», sanoi
hän. »Nyt rakastatte toinen toistanne; vuosia kuluu, te kirootte
toisianne, niinkuin minä Eskoa. -- Me olemme mierontiellä, lapseni, ja
siihen on Esko syynä. Kirottu, kirottu olkoon hän!»

Olipa silloin kuin olisi askeleita kuulunut etuhuoneesta. Jaska meni
katsomaan. Hän ei nähnyt ketään etuhuoneessa. Pihalta kiirehti mies
tielle. Jaska ei häntä huomannut.

»Eskon askelten tapaisia!» mumisi Jaska. --

Kului kolme viikkoa. Ihmisiä oli kokoontunut Toimin kartano täyteen.
Jaskan maa oli tänään myytävä. Isäntä itse kulki edestakaisin, hiljaa
itsekseen kiroillen, huolimatta ihmisistä, jotka vaan odottivat
nimismiehen tuloa. Väki oli odottanut kauan. Vihdoin nähtiin
nimismieskin tulevan, vaan hän ei astunut kääseistään. -- »Antakaa
anteeksi», sanoi hän, »että olette saaneet tänne turhaan kokoontua.
Jaskan velka on maksettu; hänen maatansa ei myydä.»

Jaska ei tätä kuullut; hän istui huoneessaan. Hän kuuli sohinaa ulkoa.
-- »Nyt alkaa huutokauppa» -- sanoi hän itsekseen; »kumma, ettei Eskoa
näy. Mutta hänellä ei ole varoja ostaa maatani; se hyvä!»

Väki syöksyi huoneesen. -- »Joko on myyty, kuka sai?» -- kysyi Jaska.

»Sinä sait sen, lurjus!» -- huusi väki. »Neljä tuntia olemme
odottaneet; olisit voinut, roisto, sanoa, että olet velkasi maksanut!»

Jaska ei tätä ymmärtänyt. »Velkani maksettu!» -- mumisi hän -- »se on
mahdotonta!»

       *       *       *       *       *

Kolmen päivän perästä kulkee yksinäinen mies Kytöjärvelle päin. Hän on
koukkuselkäinen; hän tirkistelee maata. Hän tulee hiljaa; seisahtuu
Eskon oven takana. Hän vapisee.

»Jumala! Käännä puoleesi hänen sydämensä!» -- kuulee mies tuvasta
rukoiltavan -- »Vai sallitko Sinä käyvän toteen, mitä hän ennusti
lapsistaan? Sallitko Sinä heidänkin rakkautensa niinkuin meidän
jäätyvän, muuttuvan vihaksi? Jumala, tuo Jaska sovitettuna minun
syliini!»

Jaskan silmiin nousevat kyyneleet; hän kolkuttaa hiljaa ovelle, avaa
sen, ja -- kahdentoista vuoden perästä lepää taasen nyt veli veljensä
sylissä.

       *       *       *       *       *

Nyt elävät veljet Toimin maalla entisessä kodissaan. Rakkaus, rauha,
sovinto ja siunaus asuu heidän majassaan. Eskon pihlaja kasvaa taasen,
Jaskankin on ruvennut versomaan.



Poikani, minun poikani!


Vesalan kylän kunnollisimpia isäntiä oli Pietari Lamekinpoika,
nuoruudestansa saakka suora ja rehellinen puheissaan ja töissään.
Kolmenkymmenen vanhana vei hän vihille Salon Matiltan, rikkaaksi
mainitun ahkeran tytön, joka kaikissa noudatti hänen mieltänsä.
Puolentoista vuoden kuluttua sai nuori pariskunta perillisen, joka
kasteessa tehtiin isänsä kaimaksi.

Onnellista elämää vietettiin hiljaisessa kodissa, kunnes poika, »pikku
Pietari», alkoi kasvaa suuremmaksi. Hän sai surua vanhemmillensa, sillä
hän ei tullut isäänsä eikä äitiinsä. Sanotaan ettei hedelmä kauas
puusta putoa; mutta kokemus näyttää kumminkin, että tuulen vihuri
väliin vie hedelmän mukaansa ja istuttaa sen aivan toisellaiseen maahan
-- toisellaiseen kuin se maa, missä emäpuu kasvoi. Tämän kokemuksen sai
Ala-Vesan isäntäväki kokea. Jo aikaisemmassa nuoruudessa huomattiin,
näet, pienessä Pietarissa oikkuja, joita vakavat vanhemmat koettivat
poistaa kovuudella, sillä Raamatusta oli isä ottanut kasvatusohjeensa:
»Te isät, kasvattakaat lapsianne kurituksessa ja Herran nuhteessa!»
Mutta kovuus ei ollut semmoinen kaste, joka olisi voinut kehittää
pojassa niitä henkisiä lahjoja, mitkä hänen kasvaessaan pistivät esiin.
Nuori Pietari oli, näet, erinomaisen älykäs, mutta vilkas ja elävä,
kuten elohopea, alati liikkuva, ja -- milloin missäkin vahinkoa
aikaansaamassa. Vanhemmat eivät tätä vilkkautta käsittäneet, ja kun
nuori Pietari usein luonteensa vilkkauden ajattelemattomuudessa teki
tekoja, mitkä vanhempain mielestä osoittivat pahankurisuutta, niin
rangaistiin häntä niistä sillä tavalla, mikä olisi ollut paikoillansa,
jos ne todellakin olisivat pahan sydämen purkauksia olleet. Tämä
tämmöinen -- hyvää tarkoittava, mutta ankaran kylmä -- kovuus kylvi
rikkaruohoja nuoren Pietarin sydämeen, ja näiden ensimmäinen hedelmä
oli valhe. Puoltava valhe, missä sopii, pelastaa rangaistuksesta, sen
oppi Pietari jo hyvin nuorena; mutta valheen tuli olla viisaasti
kokoonkyhätyn, muuten -- vaivainen hän, jos hän valheesta tavattiin!
Kaksinkertainen oli silloin hänen rangaistuksensa. Valheen jäljissä
kulkee kavala petos. Valhe opettaa petturiksi. Ja niin oli jo »pikku
Pietarin» älyisyydellä tarkoitusperänsä ennenkuin häntä kymmenvuotiaana
kohtasi tapaus, joka hänen elämässään sittemmin oli oleva erinomaisen
tärkeä ja joka kentiesi jo paikalla olisi perannut rikkaruohot pois
hänen sydämestään, ellei kovuus taaskin olisi niitä siihen yhä
lujempaan juurruttanut.

Eräänä kesäkuun päivänä oli isä pajassansa. Hän oli hyvä käsitöiden
tekiä, niinpä jommoinen seppäkin. Lähestyvä heinänteko vaati
viikatteita. Pikku Pietari liehtoi, liehtoi voimansa perästä; oli niin
hauskaa nähdä palje täynnä ilmaa. Isä hymyili itsekseen pojan innolle.
Kolme viikatetta oli isä jo valmiiksi saanut, kun jälellä olevaa
rautapalaa katsellessaan hänen mieleensä muistui, että ruuna tarvitsi
kengän. Siihen semmoiseen voisi rautapala parhaaksi riittää. Hän pisti
sen ahjoon. Hehkuvaa ainesta takoi hän sitten.

Silloin, juuri kun kenkä oli valmiiksi tulemaisillaan, kuului pihalta
äidin ääni, joka kutsui isäntää pitäjään vallesmannin puheille. Vähän
vastenmielisesti jätti seppä työnsä, jätti tulikuuman kengän
multalattialle, ja kiellettyään poikaansa koskemasta mihinkään pajassa
olevaan kapineesen, lähti hän nimismiestä tapaamaan. Pikku Pietari
seurasi etääntyvää isää silmillään, kunnes tämä asuinhuoneesen katosi,
liehtoi sitten voimainsa takaa ja katseli ilokseen, miten puuskaukset
lakaisivat hehkuvan ahjon pohjaa. Mitähän, jos...? Sanottu ja tehty!

Pietari liehtoi palkeen niin täyteen ilmaa kuin voi, nousi kiireesti
alasimelle ja hyppäsi siitä täyttä voimaansa palkeelle nähdäksensä,
mitä se semmoinen lietsominen vaikuttaisi. Se vaikutti, mutta jotakin
aivan toista kuin Pietari oli aavistanut. Lammasnahkaiset palkeenlaidat
olivat vanhat ja hauraat, ne eivät voineet pojan painoa kestää, ne
halkesivat pauhinalla, ja poika kaatua kolahti takaperin, ensinnä
alasimelle ja sieltä maahan. Hänen takaraivonsa oli niin pahasti
alasimeen käynyt, että hän meni tunnottomaksi. Siinä makasi pikku
keksiä selällään multaisella lattialla; veri valui suuresta haavasta,
minkä hänen päänsä oli saanut. Mutta ei hän siinä kauan maannut, tuskin
minuuttia kauemmin. Äkkiä tointui hän ja hypähti, päästäen kauhean
huudon, joka kuului asuinhuoneesen asti. »Mitä se riivattu poika
taaskin on tehnyt!» huudahti isä ja riensi pajaan. Mutta sieltä säntäsi
häntä vastaan pikku Pietari, huutaen ja riehuen kuin mieletön, koko
ruumis verissä. Turhaan koetti pelästynyt isä saada häntä asettumaan,
turhaan valoi äiti kylmällä vedellä hänen päätänsä: kurkkunsa täydeltä
poika huusi yhäti. Hätääntyneet vanhemmat eivät tienneet, mitä tehdä,
kunnes nimismies, mahtava herra, huomasi, että pojan paita selästä oli
palanut. Hän osotti paikan äidille, joka paikalla repäsi pois retuisen
arkipaidan ja hämmästyksekseen näki pojan lapaluuhun hevosenkengän
kuvan palaneeksi. Siinä syy pikku Pietarin tuskaan! Alasimelta oli hän
kaatunut isän puolitekoisen hevosenkengän päälle, joka vielä oli siksi
kuuma, että se voi kuvansa jättää pikku Pietarin selkään ja hänet hänen
tunnottomuudestansa herättää. Hellyys, minkä vanhemmat tässä
tilaisuudessa osottivat poikaa kohtaan, kohtasi kuin auringon
lämmittävä paiste pienoisen sydäntä. Itkien tunnusti hän pahoin
tehneensä, kun ei hän isän kieltoa totellut. Hän pelkäsi rangaistusta
rikotun palkeen tähden, ja raskas kuorma putosi hänen sydämeltään, kun
isä sanoi: »vähät palkeesta, se oli ikivanha.» Hän tunnusti -- selkänsä
vielä kihelmöidessä -- monta valetta ja pahaa työtä, mitkä hän oli
tehnyt, ja hänen tunnollinen sydämensä puhkesi sanoihin: »kuinka hyvä
te olette, äiti!» kun tämä antoi hänelle suuren voileivän -- herkun,
jommoisesta hän ani harvoin oli saanut iloita, sillä »voi ei ole lasten
ruokaa», oli hän usein kuullut isänsä sanovan.

Hellyys, mikä Pietaria hänen onnettomuudessaan oli kohdannut ja joka
häneen niin terveellisesti oli vaikuttanut, muutti muotonsa, kun hänen
haavansa paranivat. Hän oli kituessaan luvannut parannusta äidilleen,
joka hänelle koki selvittää, että paha työ aina palkkansa saa; mutta
vilkasluontoinen kun oli, ei hän aina muistanut ajatella tekojaan, ja
seurauksena siitä oli, että hän taasen sai isän kuria pelätä. Ei
aikaakaan, niin oli isän ankara kovuus mustilla pilvillä peittänyt
auringon, mikä jo oli pehmittänyt pojan sydämen. Ja näiden pilvien
peitossa alkoivat jälleen rikkaruohot kasvaa. Valhe ja petos tukivat
pelkoa, keksivät pelastuksen keinoja. Eikä siinä kyllä: isän kova
kohtelu synnytti, kuta kiinteämmin hän raamatun antamaa kasvatusohjetta
noudatti, pojassa mielialan, joka vihaksi kasvoi. Oi, isä ei ollut
tullut ajatelleeksi raamatullisen ohjeensa alkusanoja: »Te isät, älkäät
yllyttäkö teidän lapsianne vihaan!» Hän luuli tekevänsä oikein, mutta
hän ei koskaan koettanut asettua lapsensa kannalle. Hän näyttäytyi aina
uhkaavana lakina, ja että _tälläkin tavalla_ voidaan lapsia vihaan
yllyttää, se ei ensinkään juontunut hänen mieleensä.

Tällaisissa oloissa kasvoi pikku Pietari aikamieheksi. Hän oli
kadottanut isän luottamuksen. Isä ei voinut häntä missään uskoa, ja se
kaiveli isän sydäntä, se pusersi äidin silmistä kyyneleitä. He surivat,
sillä poika oli kumminkin heidän silmäteränsä. Mutta he erehtyivät, kun
he luulivat, että poika yksin oli syyllinen. He eivät huomanneet, että
kuta selvemmin he tämän näyttivät pojalleen, sitä nurjemmaksi kääntyi
tämän mieli heitä kohtaan. Ja, kauheaa sanoa, tämä nurjamielisyys meni
niin pitkälle, että »pikku Pietari» viimein teki isällensä tahallista
mieliharmia -- salassa tietysti -- missä vaan voi: saattoipa hänelle
tahallista vahinkoakin ja iloitsi isän valituksista. Merkki, minkä
pikku Pietari oli saanut selkäänsä ja mitä ei millään saatu pois, näkyi
kihlanneen hänet pahuudelle, semminkin hänen äitinsä kuoleman jälkeen.

Pietari oli saanut hyviä ystäviä -- helposti niitä saa -- ja näiden
parissa oleminen huvitti häntä enemmän kuin isän kylmä silmä ja
ryppyinen otsa. Isä oli kurilla koettanut temmata poikansa pahuuden
tieltä; poika oli vihdoin kasvanut mieheksi, jota isä ei enää voinut
»patukoida.» Ääneti näki isä tästä lähtien, mitä hänen poikansa teki.
Hän, joka ei ennen ollut helleyttä osottanut, ei sitä nytkään voinut.
Lauantai-illoin alkoi poika kulkea kylässä, alkoi yhä kauemmin siellä
viipyä, -- alkoi juoda. Viimein, miten olikaan, nähtiin pikku Pietaria
»ikävässä kodissa» yhä harvemmin. Isä tiesi, millä jäljillä hänen
poikansa oli, mutta hän -- oli ääneti. Poika rupesi vaativammaksi; isä
ei ollut hänestä tietävinään. Tämä yhä enemmän suututti »pikku
Pietaria.» »Jahka minä tulen lailliseen ikään, että saan äitini
perinnön!» ajatteli hän. Ja kun se päivä koitti, jona »pikku Pietari»
täytti 21 vuotensa, sanoi hän isälleen: »minä vaadin äitini perinnön!»

Isän sydän oli murtua. Huoli, suru ja viha siinä riehui. Hän loi
pitkän, tuiman silmäyksen poikaansa, ja tämä tästä vihastuneena uskalsi
ensikerran eläissänsä suoraan vastustaa isäänsä. »Mitä te siinä
tirkistelette? Antakaa tänne, mitä minun on!» huudahti hän; »muuten...»
-- »Muuten?» kertoi isä, ja hänen vihansa voitti huolen ja surun, ja
hänen kysyvää sanaansa seurasi isku, korvapuusti, joka vähällä oli
kaataa maahan voimallisen nuorukaisen. Tämä oli Pietarista
liikaa. Kohmelopäissä oleva poika ei voinut sitä kärsiä. Vihasta
vaaleana törmäsi hän isää vastaan. Hänen nyrkkinsä kohtasi isän
kasvoja voimallisesti; veri ruiskusi isän suusta ja sieramista.
Silmänräpäykseksi asettui poika: kaiketi kuuli hän jonkun kaukaisen
äänen huutavan: »mitä olet sinä tehnyt?» Mutta hän ummisti korvansa
tälle äänelle, hän rohkaisi mielensä ja, kohottaen uudelleen nyrkkiään,
huusi hän: »Koetahan kerta vielä, sen mokoma!»

Mitä teki isä? Tuimuus hänen silmistään oli poistunut, viha, joka vasta
ikään niin voimallisesti hänessä riehui, oli kadonnut. Huoli ja suru
oli sen voittanut. Suru! Niin, hänen sielunsa läpi lensi aavistus
poikansa kohtalosta maailmassa, ja Herran sanat: »Joka lyö isäänsä
taikka äitiänsä, sen pitää totisesti kuoleman», seisoivat hänen
edessänsä hänen ainoan poikansa muodossa. Poika oli kasvanut hänen
kuristaan; hän oli tästä alkaen Kaikkivaltiaan rangaistuksen alainen.

Vähän aikaa seisoi onneton isä siinä sanaa virkkaamatta,
liikkumattomana. Veren antoi hän vuotaa, koettamatta sen juoksua
hillitä. Viimein, luoden poikaan pitkän, pitkän silmäyksen, joka puhui
kieltä, millä ei sanoja ole, meni hän hiljaisilla askelilla ulos
huoneesta.

Tämä isän käytös vaikutti pikku Pietariin, mitä ei kovinkaan kuritus
olisi voinut vaikuttaa. Se tunkeusi voimallisesti hänen luonteesensa;
se jyskytti voimallisesti hänen omaatuntoansa; mutta pahuuden henget
olivat varuillansa. He kuiskasivat: »sinä teit oikein, sinulla on
oikeus puolellasi; isähän sinua ensinnä löi, kun sinä pyysit häneltä,
mikä sinun on.» Ja kun Pietari vähän ajan perästä näki isänsä, näki
hänen kasvonsa ajettuneina, kuiskasivat he uudelleen: »se oli hänen oma
syynsä; nyt hän tietää, että sinäkin olet mies.»

Omantunnon murheet, vaiko pahat henget -- jommatkummat tai molemmat
yhteisesti -- ajoivat pois syyllisen hänen lapsuutensa kodista, ajoivat
avaraan maailmaan. Hän oli saanut äitinsä perinnön. Se ei ensinkään
ollut niin suuri, kuin hän oli luullut. Hän oli siitä harmissansa,
mutta isäänsä ei hän voinut vääryydestä syyttää. Hän tiesi, että hänen
isäänsä rehellisempää tuskin voisi maailmassa löytyä. Viisikymmentä
riksiä kukkarossansa, vanhempain loukkaus sydämellänsä läksi hän, omaan
itseensä luottaen, jäähyväisiä isällensä sanomatta, »suurta onneansa»
tavoittamaan.

Olen tässä lyhyesti koettanut viitata syihin, mitkä isän ja pojan välin
alusta rikkoivat ja sittemmin saivat jälkimäisen suurimman rikoksen
tekiäksi. Jumalan laki sanoo: »Kunnioita isääsi!» Poika oli isäänsä
lyönyt, ja samalla oli hän joutunut kovan tuomion alaiseksi. »Sinä et
menesty etkä elä kauan maan päällä» on neljännen käskyn kielteinen
puoli, ja että sekin pitää paikkansa, sen sai poika tuta. En ole
huolinut ottaa selkoa hänen irstaisesta elämästään, hänen pahoista
töistään, mitkä kihlakunnan tuomiokirjoissa vuodesta 1824 vuoteen 1840
saakka kyllä olisivat olleet tarjona; sillä jo itsestään käy selväksi,
mihin päättyy sellainen tie, jota »pikku Pietari» oli alkanut kulkea.
Kiiruhdan mieluummin siihen _varkaan, rosvon ja murhaajan_
elämänhetkeen, joka osottaa, että Herran armo vielä viimeiselläkin
hetkellä voi »kuolleesen» vaikuttaa, että Hänen lupauksensa: »hädässäsi
huuda minua, ja minä tahdon sinua auttaa!» vielä täydessä voimassa
ovat.

       *       *       *       *       *

Oli kylmä, kolkko Tammikuun päivä. Jokelan vankivartian talossa istui
rautoihin puettu mies, synkillä silmillä tuijottaen takassa palavaa
valkeaa. Tupa oli täynnä väkeä: koko kylä oli tullut rosvoa katsomaan.
Hän oli tuomittu julmaan raipparangaistukseen ja -- Siperiaan. Hänen
koko elämänsä oli ollut pitkällinen rikos; hänen viimeinen ilkityönsä
oli ollut kirkonvarkaus ja murha. Kylmässä oli hän kuljetettu siihen
seurakuntaan, missä hän oli nämä viimeksi mainitut rikoksensa tehnyt,
siellä kärsimään rangaistuksensa ja sen kirkossa tunnustamaan syntinsä;
sitten oli hän Siperian kaivoksiin ijäksi katoova.

Pahantekiä ei näkynyt näkevän eikä kuulevan, mitä hänen ympärillään
tapahtui. Hänen kasvonsa eivät minkäänlaista tunnetta osottaneet; hänen
silmänsä olivat lasin kaltaiset. Hän ei vastannut kysymyksiin. Mutta
väliin, kun hän ruumistansa liikutti ja raudat kovasti kolisivat,
näytti kuin olisi hän tahtonut hypähtää rahilta seisaalleen: silloin
iskivät hänen silmänsä tulta, ja hänen ruskeissa kasvoissaan kuvautui
viha, joka ympärillä olevia säikähdytti. Tietämättänsä puri hän
huuliansa, jotta hienoja vesipisareita putosi hänen rautaiselle
vyölleen. Sitten -- sitten sai koko hänen olentonsa taasen
tunnottomuuden muodon, kasvot kävivät jälleen kylmiksi, ja silmien
luonnissa ei enää leimua ollut.

Tuvassa oleva seinäkello alkoi lyödä kymmentä. Ovi aukeni, ja rättäri
astui sisään, viedäkseen syyllisen rangaistuspaikalle, jolle nimismies
kohta oli saapuva. Pahantekiä, kun tämän kuuli, hymyili inhottavalla
tavalla ja lausui äänellä, joka kuulioita väristytti: »tulkaa kummia
katsomaan! Pikku Pietari saa kruunun kuria, mutta -- kuriin on hän
tottunut.»

Sitten seurasi hän välinpitämättömänä rättäriä.

       *       *       *       *       *

Jumalan kiitos! Ihmisrääkkäys on Suomen uudesta Rikoslaista poistettu;
ei enää ketään tuomita kauheaan raipparangaistukseen, mikä muinen oli
kovasydämisten katsojain silmänherkkuna; ruumiin ei enää tarvitse siinä
muodossa kärsiä, mitä ihminen rikkoi. Nyt koetetaan toisella tavalla
vaikuttaa -- itse ihmiseen. Voi olla, että ankaran ruumiinrangaistuksen
pelosta _joku_ hillitsi pahoja aikeitaan; _monta_ ei niitä
ollut. Pahantekiä luulee aina voivansa peittää jälkensä ja siten
välttävänsä rangaistusta. Mutta kun hän tuli ilmi, kun raipat repivät
hänen selkäänsä, ja veri haavoista tulvaili -- oliko tämä pahantekiälle
parannukseksi? Ja sitten: kun hän oli rangaistuksensa kärsinyt,
kun hän jälleen yhteiskuntaan palasi, oliko maineessa: »_hän on
piiskattu_», mikä varjona kaikkialla seurasi onnetonta -- oliko
siinä mitään sovittavaa, mitään, joka olisi hänen ja hänen loukkaamansa
yhteiskunnan välisen juovan täyttänyt? Ei! Muinainen rangaistus oli
yhtä ankara, kuin Ala-Vesan vanhan Pietarin rangaistustapa, yhtä
lemmetön. Mainitsin Ala-Vesan vanhan Pietarin.

Kalvava suru sydämessään oli hän poikansa katoamisen jälkeen toiminut
talossansa; palkattujen avulla oli hän hoitanut viljelyksiään. Pojan
käytös oli koskenut hänen sydänjuureensa, oli tehnyt hänen yhä enemmän
itseensä sulkeutuneeksi, mutta samalla yhä ärtyisemmäksi ja kovemmaksi.
Kauemman aikaa hänen luonaan ei sentähden kukaan viihtynyt. Ja kun
»pikku Pietari» tuli puheeksi ja silloin joku väliin rohkeni hänen
onnettomuudestaan syyttää itse isää -- »sillä mahdotontahan oli
kenenkään Ala-Vesan Pekka ukon kanssa toimeen tulla» -- olisi luullut
vanhan Pietarin tuollaisesta puheesta tulistuvan, mutta -- omituista --
Pietari ei suuttunut; hän joko heitti puhujaan samallaisen silmäyksen,
kuin hän kerran oli heittänyt pikku Pietariin, tahi hän kääntyi pois
puhujasta. Ei osannut kukaan aavistaa, mitä vanhan miehen mielessä
liikkui; ei tietänyt kukaan, että hän useita kertoja oli matkustanut
kaupunkiin nähdäksensä poikaansa, että hän tuntikausia oli kulkenut
vankilan edustalla, jonka muurien takana hänen ainoa lapsensa
hengitti. Ja kun poika vuosi vuodelta aina syvemmälle vajosi, sitä
levottomammaksi muuttui isä, sitä enemmän kyyristyi hänen muinen niin
suora vartalonsa. Jo aikoja sitten olivat hänen mustat hiuksensa
harmaiksi käyneet, ja viimein ottivat ne värin talven lumelta.

Hän asui likemmä penikulman pappilasta. Ani harvoin näin minä hänen
muulloin kuin pyhäpäivinä. Uutterampaa kirkonkäviää ei, näetsen,
löytynyt. Hänestä itsestään ei paljon puhuttu. Harvasanaisesta,
äreäluontoisesta vanhuksesta eivät välittäneet muut kuin ne, jotka
hänen työssään olivat; ja ne kyllä eivät häntä kiittäneet. Hän eleli
enimmät ajat ihan yksin. Maailman menoista hän ei tiennyt. Viimeisinä
vuosina ei hänen pojastaan ollut kuulunut mitään; »pikku Pietari» näkyi
peräti kadonneen teille tietämättömille. Hänestä ei enään paljon
puhuttukaan. Tuoko sen teki, vai vanhuus, vaiko mikä -- sitä lienee
vaikea sanoa -- mutta jälkeenpäin on otettu varteen, että vanha Pietari
näinä vuosina oli hiukan toisellainen kuin ennen. Pari kertaa oli hän
tähän aikaan käynyt pappilassa; ja kun nyt näitä hänen käyntiänsä
ajattelen, näyttää minusta kuin olisi hänellä ollut vielä _muutakin
asiaa_ niiden näennäisten ohessa, joita varten hän oli tullut.

Silloin kauhistutti kamala rikos seurakuntaa. Eräänä lauantai-aamuna
oli kirkossamme murtovarkaus tapahtunut, ja, mikä vielä kamalampaa,
kirkon vieressä asuva suntio oli murhattu. Hän tavattiin tapulin
edustalta henkitoreissansa. Hänen päänsä oli jollakin jykevällä aseella
muserrettu. Kaiketi oli hän huomannut varkaan ja taistelussa tämän
kanssa saanut surmansa. Kuka oli nämä rikokset tehnyt? Muutaman päivän
perästä tuli pahantekiä ilmi -- »pikku Pietari!» Hän, josta moniin
aikoihin ei ollut mitään kuulunut, oli kotiseurakuntaansa palannut --
tehdäksensä viimeisen työnsä. Missä hän oli viimeiset vuotensa
viettänyt, siitä ei täyttä tolkkua saatu. Oikeuden edessä osotti hän
täydellistä paatumusta. Hän tiesi jo edeltäpäin hyvin tuomionsa; mutta
se ei saanut häntä hämmästymään. Hän oli täydellisesti välinpitämätön
kaikesta. Kaksi kertaa kävin minä hänen luonansa; mutta kaikki minun
puheeni -- tuuleen hajosivat ne; häneen ei näkynyt mikään vaikuttavan.
Ainoastaan silloin, kun minä hänen vanhasta isästään puhuin, luulin
kerran nähneeni jonkinmoista väräystä hänen kasvoissaan; mutta sitten
kovettuivat ne taasen, eikä isän nimi niitä enää saanut muuttumaan.
Tämän luullun huomioni johdosta kävin kuitenkin Ala-Vesan vanhuksen
luona, kehoittaakseni häntä menemään poikansa puheille. Siitä saakka,
kun pikku Pietarin viimeinen työ tuli ilmi, ei ukkoa oltu nähty, ei
kirkossakaan. Turhaan koetin minä häneen vaikuttaa. Hän oli tutiseva
vanhus; mutta entinen jäykkä voima asui hänen sielussaan. Omituista
vaan, että kun ensikerran mainitsin onnettoman pikku Pietarin nimen,
isänkin kasvoissa luulin nähneeni samallaisen väräyksen kuin pari
päivää ennen pojan kasvoissa. Mutta siinä se olikin kaikki...
Erehdyinkö? Lähtiessäni oli minusta kuin olisi ukko aikonut sanoa
jotakin. Hän seisoi keskellä lattiaa ja tähysteli vastapäätä olevaa
seinää, johon pieni kaappi oli naulattu. Minä odotin. Mutta kun hän ei
mitään virkkanut, kysyin viimein: »Enkö saa sanoa edes terveisiä teiltä
-- hänelle?» Silloin tärisytti joku sisällinen tunne vanhusta -- siltä
ainakin minusta näytti. -- Mutta kohta sen jälkeen oikoi hän itseään ja
vastasi äreällä äänellä: »Sanokaa, mitä tahdotte, minulla ei poikaa
ole!» Nuo sanat ilmaisivat minulle viimeinkin, että ylipääsemätön juova
oli kaivautunut isän ja pojan välille. Poika ei tahtonut tietää
isästään; isä oli hyljännyt poikansa. Ja kumminkin ... ihminen näkee
sen, mitä silmäin edessä on, mutta Herra katsoo sydämeen. Raskaalla
mielellä erosin minä vanhuksesta.

       *       *       *       *       *

Tuona kylmänä Tammikuun päivänä, josta edellä mainitsin, istuin
työpöytäni ääressä ja ajattelin pikku Pietaria, jonka tiesin edellisenä
päivänä tuodun seurakuntaani kärsimään raippa-rangaistuksensa.
Ajattelin vielä kerran mennä hänen luokseen häntä puhuttelemaan; mutta
muistaessani tylyä käytöstä, jota hän oli osottanut, kun viimein olin
hänen luonaan, en luullut siitä mitään apua olevan. Istuin päivän
hämärtäessä ja ajattelin onnetonta, kun Jokelan vankivartian poika
astui huoneeseni ja pyysi minun paikalla tulemaan »sairaan» luo.

»Kuka on sairas?» kysyin.

»Ala-Vesan vanha Pietari», vastasi hän.

»Pietari? Mistä hän on saanut sinut lähettilääkseen?»

»Hän on meillä, meidän pirtissämme... Ja siellä on myös pikku
Pietari...»

»Isä on siis mennyt poikaansa katsomaan», huudahdin, ja ajattelin:
»Isän sydän ei voinut poikaansa hyljätä!»

»Ei hän meille tullut sitä varten», vastasi noutajani; »eikä hänellä
liene ollut aikomustakaan käydä meillä, koska hän jo talon ohi oli
ajanut. Se on muuten omituinen juttu... Pietari sai puolipäivän aikana
rangaistuksensa, jota hän alussa kesti kuin mies, nauroi vaan ja
kirosi, jotta oli kamalaa kuulla, käskipä piiskurin lyödä vielä
kovemminkin. Mutta hän lienee toki malttanut mielensä, kun oli saunansa
puolitiehen päässyt. Piiskuri, Takalan Jussi, huomasi, näette, silloin
hänen lapaluussaan kummallisen merkin, hevosenkengän muotoisen, ja
sanoi tuon johdosta nimismiehelle: 'samapa lienee, jos taon raippani
palasiksi metsän pölkkyihin, ei ne tähän riivattuun pysty; pikku
Pietari on käynyt liittoon paholaisen kanssa. Katsokaa: tuossa on
hänellä merkki -- oikea hevosenkenkä!' Kun Pietari nuo sanat kuuli,
taukosi hän nauramasta eikä hän virkannut enää sanaakaan. Nimismies ei
ollut kuulevinansa Jussin muistutusta, käski vaan jatkaa. Ja Jussi teki
tehtävänsä kuin mies, sen saa sanoa. Mutta vaikka hän koki hautoa tuota
pirunmerkkiä oikein aika tavalla, ei siitä verenpisaraakaan lähtenyt.
Se oli meistä kummaa, semminkin kun kengän kuva vaan mielestämme isoni
ja kävi tulipunaiseksi. Kaikki meni kumminkin menojaan, kunnes Jussin
kuluttaessa viimeisiä vitsojansa kamala huuto kuului takanamme.
Käännyimme kaikki. Siinä seisoi liistereessään tiellä vanha Pietari, ja
kalpea kuin lumi oli hän. 'Poikani, minun poikani!' huudahti hän, ja
samassa kaatua kolahti hän rekeensä. Pikku Pietari sai juuri silloin
viimeiset iskunsa. Kai katosi nyt lumouksen voima, sillä hevosenkengän
kuvasta ruiskahti verta, ja Pikku Pietari itse meni tunnottomaksi. Oli
onneksi, että vanha Pekka oli sattunut paikalle. Liisterekeen kannoimme
pyörtyneen ja asetimme hänet hänen isänsä viereen. Siinä makasivat he,
isä ja poika, tietämättä tästä maailmasta mitään. Nimismies heitti
loimen pikku Pietarin selkään ja käski meidän hieroa hänen päätään ja
ohimoitaan lumella sekä kiireesti viedä hänen ja vanhan Pietarin
pirttiimme. Siellä iski Ruoti-Liisa nimismiehen käskystä vanhan
Pietarin suonta, ja tunti takaperin tointui tämä, avasi silmänsä ja
huudahti uudelleen: 'Poikani, minun poikani!' Sitten katsoi hän meihin
ja käski jonkun mennä kutsumaan teitä, pastori.»

»Entäs pikku Pietari, onko hän tointunut?»

»On. Hän makaa selällään ja tuijottaa pirttimme mustaa kattoa; kai
tahtoo hän estää hevosenkenkää näkymästä. Hän läähöttää ja puhkii,
mutta sanaakaan ei hän ole puhunut.»

Minä lähdin noutajani kanssa Jokelaan. --

Siellä oli minua jo kauan odotettu, vaikka pappilasta vankivartian
taloon tuskin oli neljännes peninkulmaa.

Tuvassa oli paljon väkeä; mutta turhaan etsivät silmäni siellä niitä,
joita varten olin tullut. Molemmat, isä ja poika, olivat kannetut tuvan
perässä olevaan kammariin. Vanhaa Pietaria oli kansan paljous
rasittanut, hän oli pyytänyt yksinäisyyttä, ja Jokelan isäntä oli
noudattanut hänen pyyntöään.

Niin, siinä tapasin minä heidät, isän ja pojan. Oli aikoja kulunut,
sittenkuin nämä viimeksi saman katon alla olivat yhdessä olleet. Vanha
Pietari makasi vuoteella, pikku Pietari oli polvillaan tämän vuoteen
vieressä. Ensimäinen näky, joka minua kohtasi, kun huoneesen astuin,
oli hänen verinen selkänsä, joka nyt ei vaatetta, ei edes paitaa
kärsinyt.

Mutta tämä heidän asemansa sanoi, että heidän sydämensä olivat
lähestyneet toisiaan.

Kun poika kuuli, että ovea avattiin ja kaiketi arvasi minun tulleeksi,
painoi hän kasvonsa alas vuodetta vastaan. Minä kuulin että hän nyyhki.

Isän käsi laskeusi hiljaa hänen päälaelleen, ja sanat: »poikani, minun
poikani!» puristuivat hänen sydämestään. Pitkään aikaan ei hän näkynyt
huomaavan minun läsnäoloani tahi ei pitävän siitä mitään.

Minä en tahtonut hänen mietteitään, hänen tunteitaan häiritä.

Vihdoin loi hän minuun silmänsä ja sanoi vapisevalla äänellä: »Tässä on
minun poikani ... joka kadonnut oli.»

Minä istuuduin vuoteen laidalle. Pikku Pietari liikahti. Raudat
kolisivat.

Mitä me siinä puhuimme -- kaiketi tahtoisi lukiani sanasta sanaan sen
tietää. Mutta minä luulen, että jokainen, joka näitä riviä silmää, itse
aavistaa, mitä semmoisessa tilassa puhutaan. Tunnustus -- katumus --
anteeksipyyntö -- anteeksianto.

Pojan, pikku Pietarin, paatunut, kivettynyt sydän oli saanut salaman
iskun, kun hän kuuli ruoskiansa puheen hevosenkengän kuvasta. Hän ei
tuntenut enää rääkkäyksen kauheaa kipua, jota vastaan hän vielä vähää
ennen oli hakenut apua lujan voimansa ja tahtonsa viimeisten kipinäin
ponnistuksista; hänen sisällinen ihmisensä siirtyi kerrassaan siihen
hetkeen, jona tuo kuva painettiin hänen selkäänsä; hän muisti sitä
muutosta, joka silloin oli ollut hänessä tapahtumaisillaan, niitä
päätöksiä, joita hän silloin oli tehnyt. -- Hän näki koko elämänsä
semmoisena, kuin se todellisuudessa oli, ja silloin -- -- kuuli hän
isänsä huudon: »poikani, minun poikani!» samassa kuin kadotus kangasti
hänen sielunsa edessä. Herran armo oli etsinyt häntä, etsinyt
kaikkialla, etsinyt koko hänen elinaikansa; hän näki, hän tunsi sen --
nyt. Ja paatunut, kivettynyt sydän suli, kuten pakkasten lumi ja jää
sulaa kevään auringon voimasta: ja Jumalan halveksia, joka ei ollut
mitään peljännyt, ei mistään välittänyt, peljästyi vanhurskasta,
kauhistui itseänsä. Herran kuritus, armonkuritus, rikoksissa tuhlattu
elämä -- ja tätä kaikkea, mikä väkevänä virtana, kuohuvina aaltoina
ryntäsi hänen päällensä, ei hänen runneltu ruumiinsa voinut kestää.
Raivoisan mielettömyyden musta yö avasi syvän kitansa hänelle, ja
silloin hän meni tunnottomaksi.

Vankivartian pirtissä heräsi hän. Salamoita risteili hänen sydämessään.
Kovaa taistelua siellä taisteltiin. Paatumuksen henki koetti yhä vielä
heiluttaa valtikkaansa. Se kutsui kokoon liittolaisiaan. Armonenkelin
tulisoihtu valaisi tappelukentän. Sotaa kävi kaksi mahtavaa valtaa.
Likainen, jäinen loimi, jonka päällä onneton makasi ja joka vähitellen
suli ... pikku Pietari oli taaskin taintua. Mutta silloin näki hän
vanhan isänsä, ja sanat: »poikani, minun poikani», tuo äsken herännyt
lapsuuden muisto, hänen nykyinen tilansa -- kaikki ryntäsivät yksin
voimin paatumuksen henkeä vastaan, ja uudelleen suli yhä kovemmaksi
paatumaisillaan oleva sydän. Ja kun isä pyysi yksinäisyyttä, pyysi
poika: »viekää minut isän luo!»

Entäs isä! Jo edellä mainitsin, kuinka hän jo vuosia takaperin, kun
poika linnassa istui, oli tämän linnan ohitse kulkenut, oli poikansa
vankilan edessä tuntikausia seisonut; kuinka hän, kun pojasta ei
vuosikausiin mitään kuulunut, oli yhä enemmän itseensä sulkeunut.
Rakkaus sen teki. Yhäti oli hänellä pikku Pietari mielessä. Hän olisi
tahtonut purkaa sydämensä, mutta tuli, joka leimusi hänen rinnassansa,
paloi niin syvän kuoren sisässä, ettei hän voinut sitä tehdä. Hän ei
kuunnellut, mitä hänen pojastaan puhuttiin, ja kumminkin kuuli hän; hän
ei tahtonut tietää tästä pojastaan mitään, ja kumminkin tiesi hän
enemmän kuin kukaan muu. Ja kun sitten viimein murtovarkaus ja surma
kruunasi pojan työt, silloin oli tuo kova kuori sisällisen tulen
polttamana puhjeta, mutta -- se ei puhjennut vielä silloinkaan. Se
puhkesi vasta silloin, kun vanha isä näki poikansa paalussa. Silloin
murtui isä, silloin pukeutui hänen salattu rakkautensa sanoihin, mitkä
tämän rakkauden voimaa ilmaisivat, ja silloin -- silloin oli tuo kova,
kiven kova, väärälle suunnalle mennyt voima kukistettu; mutta tätä
sisällistä, valtaavaa muutosta ei vanha ruumis voinut kestää. Vanha
Pietari ei voinut taipua, mutta taittua hän voi. Sama armo, joka kiven
sulatti, sama armo taittoi jähmettyneen puun.

Kun Herra näin itse ryhtyy asiaansa, hyvin vähän voi silloin ihminen
tehdä. Olinhan kumminkin tuossa se, johon molemmat katsoivat, jonka
sanoja he kuuntelivat; olin näkyväinen välittäjä heidän ja sen Herran
välillä, joka itse oli kaikki tehnyt.

Yö oli jo tullut, kun heistä erkanin. Isä oli löytänyt poikansa, poika
isänsä. Kuori, joka oli verhonnut heidän sydäntänsä, oli poissa. Ja
mikä parempi oli: molemmat olivat löytäneet sen isän, joka isä on yli
kaiken sen, mitä me osaamme ajatella. --

Seuraavana aamuna kello 7:ttä käydessä tuli Jokelan isäntä itse minua
noutamaan -- heitä ripittämään. Ruoti-Liisan suonenisku ei ollut
pitkälle auttanut. Vanha Pietari oli puhumaton, mutta tajullansa.
Äänetönnä otti hän vastaan Herran ruumiin ja veren; Jumala parhaiten
tietää, missä mielessä. Pikku Pietari -- hänen rikoksensa, hänen pahat
tekonsa -- niin, niistä tietää käräjäkunnan pöytäkirjat, niinkuin jo
edellä mainitsin, mutta yhtä ne eivät tiedä, sitä, mitä Jumala ja
minä. --

Seuraavana pyhänä teki Pikku Pietari seurakunnan kirkossa julkisen
synnintunnustuksensa. Koko sen päivän iltapuolen olin minä hänen
luonansa Jokelassa. Maanantai-aamuna lähti Jokelan vankivartia häntä
viemään. Pikku Pietari itki. Kahleet kolisivat. Siperia!...

Kynttilänpäivänä sain kirkossa pyynnön käydä vanhan Pietarin luona. Hän
makasi vuoteellaan mykkänä, mutta täydellä järjellä. Vasemmalla
kädellään voi hän viittauksia tehdä. Vaikea oli minun häntä ymmärtää.
Sain toki viimein selville, että hän halusi kuulla jotakin Uudesta
testamentista. Jo aavistin, mitä hän tarkotti. Minä luin kertomuksen
tuhlaajapojasta. Kahdesti sain kertoa värsyn: »Tämä minun poikani oli
kuollut ja virkosi jälleen: hän oli kadonnut ja on taas löytty.» Vanhus
puristi kättäni. -- --

Kun pääsiäispäivän aamukellot soivat, sain sanan, että Ala-Vesan vanha
Pietari oli kuollut. Uusi halvauskohtaus oli katkaissut hänen elämänsä
langan.

Hänen pojastaan, pikku Pietarista, en ole mitään tietoa saanut. Elääkö
hän, onko hän kuollut -- yhden tekevä se, jos hän vaan pysyy Hänessä,
joka syntisen vanhurskaaksi tekee.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Vanhan pastorin muistelmia" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.