Title: Raskaan syytöksen alla; Kun on olevinaan liian ovela - Kaksi kertomusta
Author: Anzengruber, Ludwig, 1839-1889
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Raskaan syytöksen alla; Kun on olevinaan liian ovela - Kaksi kertomusta" ***


RASKAAN SYYTÖKSEN ALLA; KUN ON OLEVINAAN LIIAN OVELA

Kaksi kertomusta


Kirj.

LUDWIG ANZENGRUBER


Suom. L. Soininen [Lauri Soini]


Kirjallisia pikkuhelmiä X.



Arvi A. Karisto, Hämeenlinna, 1909.
O. Y. Hämeenlinnan Uusi Kirjapaino.



_Ludvig Anzengruber_ (s. Wienissä 1839, k. 1889) oli jo yli 30 v.
elänyt, kun hän kansannäytelmällään "Kirchfeldin pastori" saavutti
ensimäisen, kauvas yli maansa rajojen kantavan kuuluisuuden. Köyhäin
vanhempain lapsena oli hän saanut käydä alemman realikoulun, oli
sitte parisen vuotta oppilaana kirjakaupassa. Mutta halu paloi
kirjalliselle alalle ja -- näyttelemään. Monet vuodet näki hän nälkää
näyttelijänä eikä onnistunut. Vihdoin haki hän turvaa huonopalkkaisesta
kirjurinvirasta poliisilaitoksessa. Sitte vihdoin "Kirchfeldin pastori"
vapautti hänet kirjalliseen toimintaan. Ja silloin alkoi tulla kuin
tuiskua näytelmiä, romaaneja (parhaimpia "Häpeäpilkku") kertomuksia,
runoja, kunnes hän kuusikymmenvuotiaana kuoli verenmyrkytykseen. Kansan
pohjakerroksiin, laajalle Amerikaa myöten ovat hänen teoksensa
levinneet. Monissa hänen teoksissaan, kuten tässäkin julaistussa
mestarillisessa pikkukertomuksessa näkyvät jäljet hänen toiminnastaan
poliisilaitoksen kirjurina.



RASKAAN SYYTÖKSEN ALLA


Niin, rakkaus ei yksistään riitä, kun kaksi ihmistä iäksi liittyvät
yhteen; lempikööt he toisiaan niin lämpimästi kuin ikinä voivat, niin
ihmisellä on valitettavasti myös vatsa, ja se ei siitä täyty, vaikka
rakastavaiset molemmin puolin mielellään söisivät toisensa, ja se ei
kaipaa mitään hyväilyä, korkeintaan se sietää mielellään, kun se on
kauniisti täynnä, että sitä miellyttävästi sivelee kämmenellään.

Se täytyi uskoa myös palstatilallisen Peter Kirningerin ja hänen
vaimonsa Rosalian. Heidät oli vihitty puolikolmatta vuotta sitte.
Peterillä oli mökkinsä perintönä vanhemmiltaan eikä muuta mitään,
Rosalialla ei ollut yleensä mitään ja toikin sentähden, paitsi mitä
hänellä oli yllään, vain sangen vaatimattoman nyytin mukanaan.
Molempain nuorten aviopuolisojen täytyi kovasti tehdä päivätyötä
elatuksekseen, ja he tunnustivat pian kaikessa hiljaisuudessa, että
olisi parempi, jos he yksin huolehtisivat kumpikin puolestaan.

Kun avioriitapiru tahtoo saada köyhän kansan keskuuteen toraa ja
eripuraisuutta, lähettää se edeltäpäin kaksi kokenutta veitikkaa niiden
luo, jotka tahtoo erottaa: yksi niistä on liehakoiva viettelijä, joka
on olevinaan valoisain ihmisystävällisten toiveiden lähin heimolainen,
-- hän lupaa kultaisia vuoria, -- arpajaisista toisensa jälkeen,
houkuttelee vaimoparat viemään niukat kolikkonsa arpajaisiin. Mutta
miesten luo saapuu ilkeä paholainen, joka kuiskuttaa hänen korvaansa:
"Vaimosi kantaa kaikki rahasi typösen tyhjiin, tuhma arpajaispeli on
hänen intohimonsa, älä annakaan viedä rahojasi, ja kun niistä ei kotona
voi olla varma, niin käytä niitä hyväksesi ja koeta unhottaa sitä
harmia, jonka vaimosi saa matkaan, lähde hyvään veljesseuraan!" Se on
juoppous- ja viinapiru. Kun molemmat kerran ovat käyneet uhriensa
kimppuun, eivät ne kuunaan hellitä, yksi riuhtoo uhriaan yhtäälle,
toinen taasen toista omalle taholleen, ja nyt on riitapirulla tilaa
ajautua väliin ja erottaa ne, jotka luulivat olevansa yhdistetyt
eliniäkseen.

Vielä arpoi mökin emäntä vain vähin erin, säästäen asioistaan sen mitä
arpajaisiin uskalsi panna, samoin hillitsi isäntä itseään, hän nipisti
omastaan sen minkä kantoi kapakkaan, mutta pelin ja juopottelun mukana
kasvaa intohimo ja jano, ja molemmat puolisot olisivat lopulta varmaan
lopettaneet kuten muutkin oman tuhonsa häikäisemät, jollei väliin olisi
tullut jotakin, joka sai vaimon unhottamaan Wienin, Linzin, Grazin,
Pragin ja kaiken maailman arpajaiset ja miehen kompuroimaan aivan
toisten kynnysten eikä kapakan kynnysten ylitse.

Kirningerillä oli serkku, hänen isänsä sisaren poika; vanha Kirninger
oli kahdestatoista sisaruksesta nuorin, mainittu sisar oli vanhin;
sisar meni naimisiin kahdenkymmenen iässä, veli vasta kahdeksankolmatta
vanhana, niin että hän yhdeksännellä vuodellaan jo oli eno, ja kun
hänen poikansa tuli maailmaan, oli tällä jo kaksikymmenvuotias serkku.
Tästä, Vinzenz Kallinger oli hän nimeltään, oli tullut kuleksija, hän
oli hävittänyt kotinsa ja kontunsa ja haihaili nyt iäkkäänä ja
rappiolle joutuneena miehenä ympärinsä, autteli ihmisiä ja kulki heidän
asioillaan, joissa heillä ei ollut mitään kuntoa, mutta hän ymmärsi
niitä aivan hyvin; hän osasi asettaa kelloja, osasi sirosti koverrella
aita- ja päätylautoja, jotta ne antoivat puutarhalle ja talolle
kunnioitettavan ulkonäön, puoskaroi ihmisiä ja eläimiä, lyhyesti,
elätti itseään milloin askarrellen, milloin kerjäten, oikein ja väärin,
enimmäkseen kyllä viimeksi mainitulla tavalla, sillä hän oli nyt kerran
maankiertäjä. Hän oli myöskin arpajaisveikko ja sellaisena suuri
tietäjä ja arvossa pidetty unien selittäjä, ja sentähden Kirningerin
majassa vaimo tervehti hänen tuloaan paljo mieluisemmin kuin mies; kun
hän tätä harmitti käynneillään, teki hän sen pilan vuoksi, ja nuori
isäntä ajatteli jo ensi kerralla käännyttää hänet kynnykseltä, sillä he
olivat jo useamman kerran joutuneet kovaan riitaan keskenään.

Mutta asia ei päässyt silleen. Äkkiä katosi Vinzenz tienoilta. Aluksi
ei se voinut lainkaan pistää silmiin, sillä mies näyttäytyi milloin
siellä, milloin täällä, kulki muutaman seudun lävitse, yöpyi toiseen,
mutta jonkun ajan jälkeen pantiin merkille, ettei häntä enää näkynyt
missään; ihmiset alkoivat enemmän uteliaisuudesta kuin osanotosta
kysellä, mihin hän oli joutunut.

Seuraava kevät toi selityksen, mutta se oli sellainen, että sai koko
seudun ihmiset kuohuksiin ja kauhistuksiin.

Vielä oli rinteillä ja metsäniityillä ohut lumikohva, joka vitkaan suli
pois; yksinäisten talojen ja erillään sijaitsevain taloryhmien lasten
täytyi kulkea metsän lävitse kyläkouluun, tämä yhä hälisevä joukko
suureni suurenemistaan kouluun mennessään ja pieneni palatessaan,
jolloin lapsi toisensa jälkeen erosi vanhempainsa kotiin.

Lopuksi jäi aina kolme, kaksi poikaa ja tyttö, jotka asuivat
viimeisessä suuressa talossa. Oli päiväpaisteinen aamupäivä, ilma
henkäili leudosti, sulava lumi virtaili lukemattomina vesipuroina
rinteitä ja notkelmia myöten seuraten maanpinnan uurteita, linnut
ilmottivat liverrellen läsnäoloaan, ja tämä sai kolme pientä
taivaltajaa iloiselle tuulelle, he lauloivat ja kirkuivat kilvan.
Erääseen tienmutkaan näkyi metsäaukon lävitse pieni piiloutunut
metsäniitty, ja sen keskeltä pisti sulavan lumen alta esiin jokin tumma
esine. Tarkoin katsoen saattoi erottaa parin saappaita, ja lapset
nauroivat keksinnölleen, että tänne oli jonkun täytynyt jättää
jalkineensa lumeen, tai mahtoivatko ne olla perin rikkinäiset
tallukkaat? Rohkein näistä kolmesta uskalsi lähteä niitä hilaamaan
tielle, hänen toveriensa varotellessa; saattoihan siinä piillä joku
taika ja tallukkaat muuttua käärmeeksi, jos niihin tarttui. Mutta
uskalikko tunkeutui tiheikön lävitse ja meni esineen luo, joka oli
herättänyt heidän uteliaisuutensa, todistajat näkivät hänen tarttuvan
toiseen saappaaseen, sitte kuulivat he leikkitoverinsa äkkiä päästävän
huudon ja juoksevan takaisin tielle kuin koirien ajamana.

Siellä makasi joku!

Nyt oli aikailu lopussa; lapset pakenivat päätäpahkaa kotiin.

Ei kestänyt tuntiakaan, kun koko seutu jo tiesi, että joku makasi
metsässä, ettei hän ollut kukaan muu kuin Vinzenz Kallinger ja että
tämä, kuten murskattu pääkallokin osotti, oli murhattu.

Hän oli maannut siellä talven ylitse. Siitä hetkestä alkaen,
jona tämä tieto tuli ilmoille, eivät seutulaiset voineet tyyntyä
kiihtymyksestään. Nähtiin oikeuden toimimiesten, jotka nopeasti oli
paikalle sähkötetty, ajavan metsään, silmäiltiin arkoina ja
vilunväreitä tuntien palaavien vaunujen jälkeen, joille ruumis oli
nostettu ja karkean hevosloimen alta pistivät jalat ja nyrkkiin
puristettu käsi näkyviin, kierreltiin ympäri ruumishuonetta, johon
murhattu oli toistaiseksi viety, ei puhuttu mistään muusta kuin tästä
hirmuteosta koko iltapäivänä ja yöllä nähtiin pahoja unia ja pelättiin
jotakin pahaa -- tietämättä mitä -- ja samoin jatkettiin aamulla. Siitä
kuiskailtiin kotona ja meluttiin kylän kapakassa tai kuiskailtiin
kapakan pöydän ääressä ja huudettiin kotona, aina sen mukaan miten
urhoisalla tuulella seura oli tai tunsi pelkoa -- kentiesi istuessaan
tuntemattoman tihutyön tekijän rinnalla.

Kuka sen oli tehnyt?

Ja miksi se oli tapahtunut?

Mutta sen tutkiminen oli virkamiesten tehtävä, ja koko kylä odotti
kuumeisella kärsimättömyydellä, että herrat pian näyttäisivät
kekseliäisyyttään, sillä eihän ollut mikään pieni asia tietää, että
mailla liikkui murhaaja, jonka edessä ei "puolikerjäläinenkään" ollut
turvassa.

Jos olisi käynyt ihmisten mielen mukaan, olisivat he mieluimmin
kuulleet edeltäpäin vastauksen kysymykseen: Kuka sen on tehnyt? Kun
kerran tunsi rikollisen, niin saattoihan häneltä helposti kysyä: Miksi
olet siihen ryhtynyt ja kuinka olet siinä menetellyt?

Mutta oikeusherrat käsittivät asian vähemmän keveästi: vaikkapa olisi
saanutkin vangituksi jonkun, joka oli suurimmassa määrin epäilyksen
alainen, niin tämä epäilemättä valehtelisi kuten lurjus ja heittiö,
joka hän olikin. Jollei siis tahtonut joutua siihen kiusalliseen
asemaan, että täytyi pistää ihmisiä tyrmään ja päästää jälleen
tiehensä, niiden joukossa taitavasti tekonsa kieltävän rikollisenkin,
ei ollut mitään muuta keinoa kuin kerätä omiin käsiinsä niin paljo
todistuksia, että rikollinen ne nähdessään tulisi viheriäksi ja
keltaiseksi eikä voisi niihin lisätä muuta kuin sanoa: "Minä sen olen
tehnyt!" Sentähden pitivät oikeusherrat ensimäisenä ja kaikkia muita
tärkeämpänä kysymyksen: Miksi se on tapahtunut?

Niin alettiin tässäkin silmukka silmukalta kutoa verkkoa, johon
syyllinen oli pääsemättömästi takertuva. Tutkimusta suoritti muuan
sangen innokas, nuori piirioikeuden virkamies, joka jo oli antanut
monta näytettä rikosasiallisista lahjoistaan, ja hänen avukseen oli
annettu santarmipäällikkö, jolla oli monivuotinen kokemus. Nämä
molemmat tekivät työtä suurella innolla, saattoipa -- se oli nyt kerran
heidän virkansa -- melkein sanoa, eräänlaisella ilolla tämän surullisen
tapauksen paljastamiseksi.

Tärkein, mitä metsästä tarkastettaessa löydettiin, oli ase, jolla murha
oli tehty; se oli tavallinen kirves, jollaista käytetään halkojen
hakkuussa.

Vanhukselta ei löydetty mitään, joka olisi antanut jonkunlaista
ohjaavaa viittausta; hänen takintaskustaan pisti esiin niinkutsuttu
egyptiläinen unikirja ja kirjava nenäliina, ja liivintaskussa, jossa
muut kantavat kelloa, säilytti hän kokoonrutistettua paperilappua,
johon omin käsin oli raapustanut viisi numeroa, ja erään kuitin, jonka
päivänmäärästä saattoi päättää, ettei Vinzenz Kallinger ollut lähtenyt
elämästä ilman arpajaisvoiton toivoa.

Ettei tällä "puolikerjäläisellä" ollut mitään rahoja mukanaan, näytti
aivan luonnolliselta; heräsi siis ensiksi kysymys, elikö hän kenenkään
kera epäsovussa, ilmivihollisuudessa? Siitä ei kukaan tiennyt mitään
tarkempaa sanoa, miten paljo lie kyseltykin. Vanhusta eivät ketkään,
jotka hänet tunsivat, "erikoisesti suosineet", tavallisesti ei hänestä
välitetty mitään. Riitaa ja jupakkaa hänen kanssaan oli siellä ja
täällä ollut, mutta se oli vain "sellaista pientä kinaa", jota ei
huomenna enää muistettukaan. Korkeintaan saattoi olla niin, ettei hänen
sukulaisensa, palstatilallinen Kirninger, saattanut häntä sietää, koska
tämän vaimo veljensä viekottelusta antautui arpajaishumuun, joka ei
Kirningeriä oikein "miellyttänyt".

Sitä vastoin saatiin mitä tarkimmasti selville, milloin Vinzenz
Kallinger oli nähty kylässä viimeisen kerran. Se tapahtui puoliviidettä
kuukautta takaperin, viime marraskuun loppupuolella, ja tarvitsi vain
selailla viime vuoden allakkaa, niin tiesi sen päivälleen, sillä se oli
ensimäinen keskiviikko viidennentoista päivän jälkeen, päivä, jolloin
vanha arvanvetäjä aina tallusteli piirikaupunkiin ottaakseen selvän,
mille numeroille voitot olivat langenneet. Löydetylle kuitille merkitty
lähimmän arvanvedon määräpäivä oli sama, jona murhattu katosi.

Erittäin tärkeän ilmotuksen teki "Kotkan" emäntä: Kallinger oli juuri
samana keskiviikkona, mahtoi olla tuossa kahdentoista korvilla, tullut
kapakkaan ja ryyppyjään maksaessaan vetänyt taskustaan kätensä, jossa
oli "kimppu" rypistyneitä seteleitä, ja hän oli sanonut ne edellisessä
arvanvedossa voittaneensa.

Oikeusvirkamies sähkötti heti arpatoimistoon; sieltä saapui kohta
tieto, että siellä tunnettu Kallinger oli tosiaankin saanut ja nostanut
arpajaisvoiton. Sen kera taasen kävi yhteen toinen seikka, joka ensin
oli viranomaisia hämmästyttänyt, nimittäin löydettyyn kuittiin merkityn
panoksen suuruus; mutta nyt oli selvää, kuinka mies saattoi uskaltaa
peliin kokonaista viisikymmentä kreutseria, hän kai ajatteli tulleen
ajan, jolloin onni oli hänelle suotuisa, hän toivoi voittavansa vielä
kerran ja tällä toisella kertaa enemmän, ja tämän tähden uskalsi
hän kouraista syvemmälle taskuaan, kun sitäpaitsi saattoi ottaa
voittorahoista; kun nyt löydettäessä hänen taskunsa olivat tyhjät, niin
oli häneltä otettu rahat, joita hän vielä oli "Kotkan" ravintolassa
näytellyt ominaan, ja kysymyksessä oli siis ryöstömurha.

Nyt oli saatava selville: kenen seurassa Kallinger oli viimeksi nähty?
Tohtori Haidenreich, se oli nuoren oikeusvirkamiehen nimi, sai
santarmipäälliköltä mitä parhainta apua. Viimeksi mainittu esitti jo
aamulla anivarhain ruumiinlöydön jälkeisenä päivänä tärkeän todistajan,
jonka tiedot olivat painavat. Hän oli vanha kokoonkuivanut vaimo,
joka tuona kohtalokkaana keskiviikkona oli ollut metsässä puita
keräilemässä. Hän tiesi kertoa, että Kirninger oli mennyt metsään päin
ja kohdattuaan Vinzenzin olivat he vaihtaneet jokseenkin kovia sanoja
ja kadonneet metsään. Kotvan jälkeen oli vaimo palannut risukimppuineen
ja näki kylän kadulta, että toinen heistä palasi yksikseen metsätietä
takaisin.

"Kallinger", tuumi hän, "oli tietysti aikonut piirikaupunkiin, mutta
herra Jehus, nythän tiedettiin mihin hän oli joutunut. Ei, ei voi
lainkaan aavistaa, miten perin kehnoa väkeä sitä metsässä liikkuu."

Tohtori Haidenreich lähetti puheliaan vanhuksen jokseenkin tuikeasti
tiehensä ja kielsi ilmottamasta mitään siitä mitä häneltä oli kyselty.
Kun ovi hänen jälkeensä sulkeutui, nyökkäsi tohtori tyytyväisesti
santarmipäällikölle. "Korb, nyt hän on kiinni. Tapaus on niin selvä
kuin olisimme itse olleet paikalla. Todistukset liittyvät niin
kauniisti toisiinsa, että kieltäminen oikeastaan jää syytetyn
makuasiaksi; voimme olla välittämättä hänen tunnustuksestaan."

"Kuten käskette, herra tohtori", sanoi Korb. "Emme välitä siitä."

"Ajattelen", jatkoi nuori tutkintotuomari, "asiain näin ollen teemme
jutusta lopun lyhyeen. Meidän ei tarvitse jäädä tänne kauvemmaksi.
Sanokaa, että vaununi laitetaan valmiiksi ja hankkikaa ajoneuvot vangin
viemiseksi piirioikeuden vankilaan. Tuokaa sitte mies luokseni ja
kuulustelun jälkeen lähdemme matkalle. Menkää nyt."

Korb laski kätensä sulkahatulleen, teki käännöksen ja meni. Kun hänen
askeleensa lakkasivat kuulumasta, saapui huoneeseen melkein kammottava
hiljaisuus, tohtori Haidenreich nousi tuoliltaan ja alkoi astuskella
edestakaisin. Hän hierasi tuontuostakin käsiään. Hänellä oli onnea.
Siitä työstä, jonka hän oli tehnyt, tullaan kyllä puhumaan. Vaikkakin
sattuma oli hänelle suotuisa, niin ansaitsi hän ylistystä siitä
varovaisuudesta, jolla oli sattumaa käyttänyt hyväkseen.

Mutta tämä väliaika, joka seurasi kiihdyttävän toimeliaisuuden jälkeen,
oli hänestä kiusallinen. Mikä äärettömän pitkä aika, ennenkuin ovi
tuolla aukeaa ja hänen miehensä päästetään sisään!

Hän heitti juuri kärsimättömän katseen oveen, kun sille samassa
koputettiin.

Tohtorin kehotettua astumaan sisään, työntäytyi pieni, kömpelö ihminen
kynnyksen ylitse; hänellä oli jokseenkin kookas kyttyrä, mutta mikä
hänen selkärankansa pituudesta puuttui, oli käsien jatkona. Hänen
kasvonsa esiinpistävine poskiluineen ja terävine leukoineen näyttivät
melkein kolmikulmiolta, jonka keskellä oli koukkunenä; se oli samassa
paikassa kuin muillakin, mutta paitsi käyrää muotoaan, erotti sen
tavallisista jokapäiväisnenistä väri, hieno, heleä viininpuna; sen
molemmin puolin vilkkui pieni tumma silmäpari, joiden yllä tuuhottivat
vienosti pensasmaiset kulmakarvat.

Tätä ihmistä ei voinut sanoa kauniiksi eikä miellyttäväksi, mutta
tohtori oli kyllin ennakkoluuloton, ettei päättänyt ulkonaisten
vaikutelmain mukaan, vaan tutki esiintyviä sisäisiä ansioita.

Kyttyräselkä sanoi olevansa nimeltään Zacharias Zach, nykyään
ajorenkinä rakennusmestari ja puukauppias Buchbergerillä
paikkakunnalla. Eipä siksi, että hän olisi tahtonut ketään saattaa
onnettomuuteen -- ei, Jumalan nimessä -- mutta totuutta täytyi jokaisen
pitää kunniassa, ja kun hän oli tiellä kuullut Birkhoferin muorilta,
kehen epäluulo lankesi Vinzenzin jutussa, niin tuli hänkin kertomaan
tietämänsä.

Birkhoferin muori oli äsken kuulustelusta lähtenyt puunkerääjätär, joka
ilmeisesti oli vaikenemiskäskyä noudattanut siten kuin vanhalta akalta
saattoi odottaakin. Tohtori kirosi ensin häntä sydämessään, mutta
sitte, kun hänen loruamisensa ei enää kuitenkaan voinut asiaa pahentaa,
täytyi tohtorin hymyillä omalle kiellolleen, joka oli niin naisen
luontoa vastaan, sillä jo nuorin ja samalla vanhin nainen mitä
maailmassa on ollut, nimittäin Eva, ei voinut olla käärmeelle
lörpottelemättä, mitä isä Jumala oli sanonut, jonka lörpöttelyn
seurauksena kaikki kurjuus ja hätä on, kuten tietty, tullut maailmaan.

Zacharias Zachilla näytti raajarikkoisessa rintakehässään asustavan
hyvä sydän, sillä hän toi sangen epäröiden esiin sen, mitä hänellä oli
sanottavaa.

Hän oli samaisena keskiviikkona aamupäivällä -- "Kotkan" emäntä saattoi
sen todistaa -- istunut ravintolassa ja nähnyt hänkin, kuinka Kallinger
Vinzenz oli näytellyt rahojaan. Silloin oli hän -- Zacharias -- vielä
palvellut myllärillä ajorenkinä ja juuri tuona päivänä vedättänyt
jauhoja piirikaupunkiin; se oli muutamia tunteja sen jälkeen kuin hän
oli ravintolassa nähnyt arpajaisveikon. Nyt saattoi hän, kun juttu
jälkeenpäin oli tällaiseksi kääntynyt, vaikka vannoa, että Vinzenz
vielä kerran tuli hänen näkyviinsä. Asian laita oli näin: hän oli
ajanut verkalleen metsätietä, rinnettä ylöspäin. -- Birkhoferin muori
oli hänet nähnyt, hän saattoi sen todistaa...

Tohtori sanoi vaimon siitä jo kertoneen.

Kyttyräselkä jatkoi kertomustaan: kaksi ihmistä oli pitemmän aikaa
kulkenut keskellä tietä kaukana hänen edellään; muutamassa käänteessä
olivat puut peittäneet heidät näkyvistä ja juuri kun hän oli ajanut sen
paikan ohitse, jossa he olivat kadonneet, oli hän kuullut huudon
syrjästä päin -- vain yhden -- sitte kuului kuin joku vetäisi jotakin
raskasta vesakon lävitse, ja kotvan kuluttua, kun jälleen oli kaikki
hiljaista, kuului takaa päin risahdus pensaikosta, ja tuli vain yksi,
toinen heistä, etukumarassa ja juoksi kuin vimmattu alaspäin kylää
kohden. Silloin, kun kellään ei voinut olla aavistustakaan siitä, mitä
siellä oli tapahtunut, ei Zachariaksellekaan johtunut mieleen mitään
epäillä, vaan arveli hän sitä tavalliseksi tappelujutuksi ja ajoi
huoletonna tietänsä eteenpäin.

Tohtori kysyi ajorengiltä, oliko hän valmis vahvistamaan sanansa
valalla ja toistamaan ne syytetyn kasvojen edessä.

Kysytty selitti heti olevansa valmis valalle ja -- ensin hieman
kynsittyään korvallistaan lupasi hän tehdä toisenkin, vaikkakin se
murhaajan edessä saattoi olla arveluttavaa.

Tohtori käski hänen mennä viereiseen kamariin, pysymään levollisena ja
astumaan esiin heti kun hän kutsuisi.

       *       *       *       *       *

Pikkutilallisen Kirningerin majassa oli jälleen jokseenkin äänekästä,
mutta naapurit eivät enää panneet sitä merkille, se tapahtui kovin
useaan.

Molemmat aviopuolisot olivat juuri paraimmassa epäsovussa nousseet
ruokapöydästään.

Mies oli varhaisesta aamusta puolipäivään saakka kierrellyt ympäri
kylää, sillä murhatun sukulaisena piti hän hyvänä oikeutenaan kuulla
ihmisten lausuvan osanottonsa. Ja kuinka kaikki nyt yhtäkkiä
kerääntyivät hänen ympärilleen eikä kysymyksistä tullut loppua kuunaan!
Niin, hän oli yhden yön kuluessa tullut paikkakunnan merkkihenkilöksi!
Ihmiset, jotka muuten olivat häntä katsoneet yli olkansa eivätkä
suoneet ainoaakaan ystävällistä katsetta, pakottivat hänet nyt istumaan
pöytäänsä ja kertomaan, mitä hän tiesi kertoa sukulaisvainajastaan, ja
he pitivät kyllä huolen, ettei hänen kielensä päässyt kuivamaan.

Ja kun hän niin istui viinimaljan, savustetun suolalihan, makkaran ja
tupakkakukkaron ääressä, liivinnapit auki, käyttäen kaikkea hyväkseen,
valtasi hänet eräänlainen kiitollisuuden tunne tämän kaiken
herkullisuuden aiheuttajaa kohtaan, ja hän alkoi liioitella kuvatessaan
hyviä ominaisuuksia, joita hän ei uskonut vanhuksella olevan lainkaan,
ja hän puhui vesissä silmin, aivan kuin hänellä olisi ollut nuha,
sydämellisistä väleistään vainajan kera.

Ja nyt istui hän vihdoin kotona höyryävän kupin ääressä, mutta pani
lusikan pois ja heittäysi raskaasti hengittäen tuolilleen takakenoon.

Hänen vaimonsa, reipas Rosl, joka istui häntä vastapäätä ja pisteli
hyvällä ruokahalulla, silmäili häntä ivallisesti. "Olitko taas
sellaisten seurassa, jotka mieluummin näkevät tyhjän lasin kuin täyden
kupin?"

Silloin nousi Peter pöydästä ja sanoi: "Tämänpäiväistä ravintolassa
istumistani et tarvitse torua, kun se ei minulle ole maksanut puolta
penniäkään ja olen siellä viipynytkin vain sukulaistani Vinzenziä --
Jumala olkoon hänen sieluparalleen armollinen -- kaikin tavoin
ylistääkseni hänen kuoltuaan."

"Kauniisti tehty, eläessään et hänelle sanonutkaan ainoatakaan hyvää
sanaa."

"Miksikäs hän houkutteli sinun ainoat kolikkosikin menettämään
arpajaisiin."

Silloin hypähti myös Rosl pystyyn. "Älä vaadi minun säästämään omiani,
kun sinäkin kannat omasi ravintolaan."

"Minä saankin sieltä jotakin."

"Jaa, humalan ja seuraavana päivänä pökeröpään!"

"Sinulla on pökeröpää niin monta kertaa kuin viikkoja vuodessa,
arvanvedosta toiseen, mutta muuta ei mitään."

"Näytäpäs se toteen! Kiesus, jos autuaalle sukulaisellemme ei olisi
niin käynyt, varmaankin hän olisi antanut egyptiläisen unikirjansa
minulle perinnöksi, josta olisin voinut löytää oikean numeron; mutta
toivon sentään, että hänen avullaan vielä osuu oikeaan, hän oli minulle
aina niin hyvä."

"Niin, kaunista! En sano että soisin hänelle, mitä hänelle on
tapahtunut, mutta se minun pitää sanoa, että kun ajattelen, kuinka tuo
vanha lurjus -- Jumala antakoon hänelle iankaikkisen rauhan -- on
sinusta tehnyt arpajaishupsun, jolla pyhäinkuvien ja rukouskirjain
sijasta on kuitteja kaikki paikat täynnä, kevytmielisen rahojen
kylväjän ja unien selittäjän, niin silloin en voi olla ajattelematta,
että se on ollut hänelle Jumalan rangaistus. Hän oli eläessään sinun
turmiosi, jottas sen tiedät!"

"Voi sinuas, vainajain haukkuja! Sinun pitäisi hävetä sydämesi
soppia myöten, kun pidät hänelle sellaisia muistopuheita! Eikö sinua
nyt hänen tähtensä ravintolassa kestitetä? Elä huuhdokaan hänen
nimessään kurkkuasi, kun kerran käytät ruokotonta turpaa häntä
kohtaan. Mutta näenhän jo, että meidän herramme on sen niin säätänyt,
että sinun täytyy kärsiä rangaistuksesi siitä, mitä olet rikkonut
sukulaisparkaamme vastaan! Opit nyt vain yhä enemmän juopottelemaan, ja
kun sanot, että serkkusi olisi ollut turmiosi elämässään, niin katso,
ettei hän tule turmioksesi kuoltuaan!"

Hyvällä emännällä ei ollut aavistustakaan, minkä mustan pirun hän oli
seinälle maalannut.

Mitä Kirningeriin tulee, oli häntä uhkaus serkkuvainajaan nähden niin
suututtanut, että hän selitti huutaen täyttä kurkkua, ettei hän
sallinut elävän eikä kuolleen serkun estää itseään hakkaamasta
arpapaholaista pois vaimonsa luista, ja eukko sitä vastoin parkui, että
hän pöllyyttäisi juoppouspaholaisen ukkonsa tukasta, ja molemmat
aviopuolisot alkoivat tosiaankin käydä tositoimiin molemminpuoliseksi
siveelliseksi parannuksekseen; vaimo oli jo parilla kimakalla
kirkaisulla kuitannut saamansa kolhut, mies taasen päästi monta
kirousta sen johdosta, että hänen tukkansa pahasti pörhöttyi ilman
hänen omaa myötävaikutustaan. Silloin tuli tämä omituinen paholaisten
karkottaminen keskeytetyksi siten, että santarmipäällikkö Korb astui
sisään.

"Asuuko täällä palstatilallinen Peter Kirninger?" kysyi päällikkö.

Rosl suori mekkoaan kuntoon, sipasi esiliinan sileäksi ja sanoi:
"Kyllä".

Peter siveli pörröistä tukkaansa kasvoiltaan, muristen muijalleen:
"Oletpa laittanut minut kauniiksi, mitä ihmiset siitä ajattelevatkaan!"
Sitte kysyi hän santarmilta, mitä hän täältä haki.

Vastaus oli lyhyt; Häntä, jos hän oli Kirninger! Häntä oli käsketty
tuomaan hänet kuulusteluun tutkintotuomarin luo.

Silloin ei ollut muuta tehtävää kuin lähteä.

Rosl antoi lähtijälle mukaan sen erojaistervehdyksen, ettei hän olisi
pahoillaan, jos herrat pistäisivät ukon pariksi kolmeksi päiväksi
telkien taa.

Peter kiitti, luvaten maksaa nämä sanat heti kotiin palattuaan.

Näiden hellyyden ilmausten jälkeen asteli mies santarmin rinnalla
pitkin tietä ja vaimo astui ulos oven eteen ja katseli molempain
jälkeen.

       *       *       *       *       *

Kunnanhuone, johon tutkintotuomari oli asettunut niin kauvaksi kuin
hänen tarvitsi viipyä paikkakunnalla, sijaitsi torilla keskellä kylää.
Matka sinne oli pian tehty.

Kirninger olisi kyllä mielellään tietänyt, mitä häneltä tahdottiin
kuulustella, ja oli, tullen uteliaaksi santarmin vähäpuheisuuden
tähden, alkanut lujasti ja pyhästi vakuuttaa, että jos kysymys oli
hänen serkkuvainajastaan, ei hän tiennyt mitään merkitsevää, mutta
silloin oli Korb häntä sangen vakavasti huomauttanut, että hän jättäisi
lörpöttelyt ja puhuisi ainoastaan kysyttäessä.

Äänetönnä ja alakuloisena seurasi hän saattajaansa. Se antoi hänen
nousta edeltä kunnantalon portaista, ylhäällä eteisessä astuskeli
edestakaisin vielä pari sotilasta, joista toinen päällikkönsä
nähtyään meni eräälle ovelle ja avasi sen, jolloin Kirninger joutui
oikeusherrain eteen. Heitä oli kaksi. Suuren, vihreällä liinalla
peitetyn pöydän takana seisoi varatuomari, tohtori Haidenreich, ja
hänen oikealla puolellaan istui muuan vanhempi herra, joka kohotti
katseensa vain vilkaisemalla, sitte kohta laittoi paperinsa reilaan,
kastoi kynänsä mustepullossa ja käänsi päätänsä hieman syrjään, kuten
kuunnellen.

Tohtori Haidenreich katseli miestään. Hetkisen oli niin hiljaista, että
kuului selvään schwarzwaldilaisen seinäkellon naksutus. Herra, joka
piti kastettua kynää kädessään, keskeytti hiljaisuuden rykäsemällä.

"Astukaa lähemmäksi", sanoi tohtori Haidenreich. "Nimenne on
Peter Kirninger, asutte täällä omalla maapalstallanne, talonne
järjestysnumero on 108, olette täällä syntynyt -- kuinka vanha?"

"Kahdeksanviidettä vuotta", vastasi Peter, samalla huoaten tietämättä
oikeastaan miksi.

"Olette katolinen, nainut -- onko teillä lapsia?"

"Ei", vastasi Peter. Hän sanoi tämän eräänlaisella tyytyväisyydellä,
sillä kysymys oli tehty sellaisella äänensävyllä kuin hänelle olisi
pantu pahaksi, jos hänellä olisi ollut lapsia.

"Olette pienuudestanne pitäen seurustellut serkkunne Vinzenz
Kallingerin kera?"

Kirninger nyökkäsi.

"Millaisessa suhteessa olitte häneen? Tarkotan, kuinka sovitte hänen
kanssansa yhteen?"

"No, sillä asialla on omat oikkunsa; ennen naimistani näin häntä vain
aniharvoin, mutta sen jälkeen -- suoraan sanoen -- useammin kuin olisin
suonut, sillä hän pani vaimoni pään aivan pyörälle arpajaishommillaan;
oli onnettomuutemme, että vaimoni pani arpajaisiin kaiken mikä hengestä
irti oli, ja minä -- eihän yksinään säästäminen olisi taloamme
paljokaan nostanut pönkilleen -- minä vein omat ansioni kapakkaan.
Niin!"

Tohtori kumartui hieman eteenpäin ja sanoi kehottavalla äänellä:

"Serkkunne ei siis juuri ollut kasvanut sydämeenne kiinni?"

"Valetta olisi niin sanoa", hymyili Kirninger. "Suoraan sanoen, en
häntä voinut sietää hetkeäkään." Samalla hän ajatteli: oikein mainio
herra, tuo herra tuomari, hän ymmärtää heti asian.

"Milloin olette nähnyt viimeksi serkkunne?"

"Eräänä keskiviikkona viime marraskuussa."

Tohtori mainitsi päivän.

Kirninger vakuutti, että se oli oikein.

"Mihin aikaan siis mainittuna päivänä kohtasitte hänet ja missä?"

"Jaa, no, antakaas, jahka hieman muistelen! -- Niin, jo johtuu
mieleeni, olin tuona samaisena päivänä aika tavalla harmissani ja
läksin kohta syötyäni, tuossa yhdentoista tienoissa, metsään kuivia
puita keräilemään. Noin puolisen tuntia mahtoi kulua ennenkuin jouduin
työpaikoilleni, siellä olin kentiesi tunnin verran, palausmatkan kera
saattoi kulua parisen tuntia; sanokaamme, että kello oli yhden
korvilla, kun saavuin kotiin ja näin Kallinger Vinzenzin juuri tulevan
ovesta ulos, hän oli taasen syöttänyt vaimolleni arpajaissyöttejään ja
unenselityksiään. Minua suututti se, ja minä käännyin hänen mukaansa ja
kuljin hänen kanssaan kappaleen matkaa metsään takaisin, sanoakseni
hänelle mielipiteeni."

"Tiesittekö, että hän vähää ennen oli voittanut arpajaisissa ja oli
rahoissaan?"

"Hän sanoi sen minulle, kun olimme vasta muutaman askeleen päässä
kotoani, kun hänelle torailin, ettei arpajaisista hyödy mitään. Silloin
pöyhisteli hän samaisella voitollaan."

"Metsän lävitse kulkiessanne tiesitte siis, että hänellä oli rahaa?"

"Niin, tiesin kyllä. Riitelimmekin sen johdosta, kun pyysin häneltä
hieman lainata."

"Tarvitsitte siis silloin rahaa."

"Välttämättä, herra, kuten leipää. Vietävän rihkamasaksa aikoi minut
viiden guldenin tähden pistää velkavankeuteen."

"Kuinka kauvan tämä velka oli teillä ollut?"

"No, mahtoi olla yli vuoden."

"Ja te pelkäsitte joutuvanne vankeuteen?"

"Niin, ja sentähden pyysin Kallingerilta rahaa; sanoin hänelle, ettei
hän ole tuonut talooni muuta kuin onnettomuutta, joten voisi kerran
saada jotain hyvääkin aikaan. Siinä oli minulle vaivaa yllinkyllin..."

"Olette kauppiaalle maksanut?"

"Niin, seuraavana päivänä."

"Ja myönnätte, että rahat, joilla suorititte vuoden vanhan veikanne,
olivat peräisin Vinzenz Kallingerilta?"

"Niin, hän ne minulle lainasi. En voi muuten sanoa."

"Olette kertonut, että mahtoi olla yhden aikaan, kun tapasitte
Kallingerin kotinne luona ja palasitte hänen kanssaan metsään.
Kuinkahan kauvan olitte hänen kanssaan yksissä?"

"No, luulenpa, että noin kolme neljännestä, koska olin jälleen kotona
ennen puoli kolmea."

"Siis yhden ja kahden välillä. Nyt sanoitte olleenne metsässä kuivia
puita keräilemässä. Oliko teillä mitään työkalua mukananne?"

"Oli kirveeni."

"Ja veittekö tämän ja keräämänne puut takaisin metsään, kun läksitte
serkkuanne saattamaan?"

"Oh, ei puhettakaan; puukuorman heitin aitani ylitse."

"Ja kirves?"

"Se oli housuvyöni alla, enkä muistanut sitä jättää kotiin,"

"Ja mihin se on joutunut?"

"Jaa, herra, sitä en tiedä."

"Muistelkaas, Kirninger!"

"Pyydän, herra tuomari, tarkotan vain, etten tiedä, missä se nyt
mahtanee olla, sillä annoin sen silloin serkkuni mukaan. Sen terä oli
sangen lovinen, ettei sitä sieralla enää saanut tasottumaan ja
terottumaan, ja se täytyi terotuttaa tahkoojalla kaupungissa. Kun hän
oli sen pistänyt vyöhönsä, en sitä ole nähnyt senkoommin."

Tohtori Haidenreich päästi pienen pitkäveteisen vihellyksen, sitte
nyökkäsi hän kuten se, joka ajattelee: eipä hullumpaa! Ei niinkään
harvoin tapahdu, että oikeushenkilöt tuntevat eräänlaista
hyväntahtoisuutta monia onnettomia ihmisiä kohtaan, jotka pimeillä
teoilla koettavat tutkijainsa teräväpäisyyttä, ja erittäinkin niitä
kohtaan, jotka eivät heti lankea polvilleen, vaan asettuvat koottuja
todistuksia vastaan ja siten osottavat, ettei heidän teräväpäisyyttään
suotta kustanneta. Se on eräänlaista henkistä kamppailua, jossa
syyttäjä edeltäpäin on voitosta varma ja vastustajalle, joka ei tee
voittoa ylen huokeaksi, siitä on kiitollinen ja sentähden sävyisällä
menettelyllä pyrkii tämän ehdotonta kukistusta lieventämään.

Oli jälleen tullut täysi hiljaisuus, jälleen kuului kellon heilurin
naksutus ja rattaiden natina. Varatuomari oli, ensin tähysteltyään
Kirningeriin terävällä katseella rypistettyjen kulmiensa alta,
kumartunut pöytäkirjurin puoleen ja kuiskannut hänelle jotakin, josta
Kirninger kuuli vain ensimäiset sanat, jotka kuuluivat sinnepäin, että
"kun hän näkee..." Nyt vasta huomasi hän, että kaikki hänen lausuntonsa
pantiin kirjaan, ja hänet valtasi rasittava levottomuus.

"Tulkaahan tänne, Kirninger", sanoi varatuomari, ja pyyhkäisten
muutaman pitkän paperin syrjään, veti hän esiin kirveen, jonka ojensi
Kirningerille. "Katsokaas tätä, kentiesi se on tämä?"

Kirninger selitti niin olevan.

"Ettehän vain erehdy?"

"En", sanoi Peter. "Se on sama, jonka annoin serkkuni mukaan
terotettavaksi; tunnen sen polttomerkistä varressa."

"Aivan oikein. Siinä on: P. K. 1878. Tällä kirveellä murhattiin Vinzenz
Kallinger juuri tuona samana keskiviikkona."

Raskaan syytöksen alla.

"Jesus, Maria, Josef!" huudahti Kirninger. Hän oli tullut
kalmankalpeaksi ja tuijotti murhakaluun silminnähtävällä kauhulla.

"No, Kirninger, mitä teillä on siihen sanottavaa?"

"Minulla? Herra? Sanon vain -- Jumalani, että sitä on sääli kuulla --".

"Mitä on sääli kuulla?"

"Sitä mitä kirveellä on tehty -- niin -- eihän sitä rohkea enää ottaa
käteensäkään -- ja se on vahinko."

"Älkää tekeytykö niin typeräksi, Kirninger! sillä ette selviä. Kuulkaa
nyt rauhallisesti ja tarkkaavaisesti mitä sanon, ja sitte voitte tehdä
kuten hyväksi katsotte, teillä on vapaa tahtonne; eikä teitä voida
pakottaa mihinkään minkä asemassanne pidätte vältettävänä. Mutta jos
olette sitä, minä teitä pidin -- mies, niin lopettakaa asia lyhyeen ja
mukautukaa välttämättömyyteen. Tapahtunutta ei voi tehdä
tapahtumattomaksi."

"Herra oikeusneuvos, pyydän --".

"Tahdotteko kentiesi heti tunnustaa?"

"Tunnustaa? Enhän kuitenkaan tietäisi niin mitään tunnustaa! Herra,
tehän puhutte aivan kuin juuri minä olisin ottanut serkkuni
päiviltä!" Hänen näin sanoessaan Kirningerin hampaat pureutuivat yhteen
ja kun hän koetti hymyillä kummissaan ja uskomattomasti, tuli siitä
irvistys.

"Sen epäluulon alaisena olette!" sanoi varatuomari.

Silloin horjahti Kirninger takaperin kuten näkymätön nyrkki olisi
lyönyt vasten hänen kasvojaan.

"Korb, antakaa hänelle tuoli", käski tohtori Haidenreich. "Vettä myös,
jos hän sitä haluaa."

Santarmipäällikkö riensi heikontuneen luo. Tämä istui kotvan tuijottaen
eteensä, pyyhkien moneen kertaan takkinsa hihalla kasvojaan, joita
myöten virtaili kyyneleet ja hiki.

"No, Kirninger, siinä ei auta itkut, asia on nyt kerran, kuten on",
sanoi nuori lakimies, ja vaiettuaan viitisen minuuttia, kysyi hän
leppeällä äänellä: "Oletteko siinä määrin tyyntynyt, Kirninger, että
voitte kuulla, mitä teitä vastaan on ilmennyt?"

Kysytty kohotti päänsä, katsoi ilmeettömin silmin ja laski ikäänkuin
myöntäen jälleen päänsä alas.

"Tahdomme siis, kuten itsekin olette suostunut, koota yhteen
todistajain lausunnot ja mitä on huomattu ruumiin löytöpaikalla.
Serkkunne, Vinzenz Kallinger, oli kateissa viime marraskuusta lähtien,
ja tiedetään päivälleen ja tunnilleen, milloin hänet nähtiin viimeksi
kylässä. Eilen löydettiin metsäniityltä hänen ruumiinsa, pääkallo
ruhjottuna, hänet oli siis väkivaltaisesti saatettu pois päiviltä, ja
kun hän vielä vähää ennen oli kylän ravintolassa näytellyt rahoja,
vaikkei ruumista tutkittaessa häneltä löytynyt mitään, niin on
otaksuttavaa, että murhaaja on ottanut rahat ja siis tehnyt
ryöstömurhan.

"Edelleen on varmasti otaksuttavaa, että hänen viimeinen taivalluksensa
oli kylästä mainitulle metsäniitylle, ja hänet nähtiinkin viimeisen
kerran tällä taipaleella yhden ja kahden välillä, hänet näkivät siellä
ajorenki Zacharias Zach, joka rattaillaan ajoi metsän lävitse, ja vanha
Birkhoferin muori, joka siellä keräili puita, eikä ainoastaan heidän
yhtäpitäväin todistustensa, vaan myös teidänkin, Kirninger,
tunnustuksenne kautta on varmistettu, ettei hän ollut yksin, vaan
teidän seurassanne.

"Te myönnätte, Kirninger, ettette ollut serkkunne kera ystävällisissä
suhteissa, ette voi kieltää, että olitte kovassa ahdingossa ja että
pienen summan takia oli ulosotto ovenne edessä, te tunnustatte jo
metsään mennessänne tietäneenne, että Kallingerilla oli rahaa mukanaan,
sanotte itse, että rahojen tähden jouduitte hänen kanssansa riitaan, ja
Birkhoferin muori on valmis valalle siitä, että te olitte sanonut:
'Sinulle olisi oikein, visukinttu, jos joku löisi kallosi murskaksi ja
tyhjentäisi taskusi!' Mahdoitte ottaa kirveen huomaamattanne mukaan,
mutta nyt se oli käsillä, ainoastaan teidän nähtiin metsästä palaavan,
vanha mies, kuten nyt on selvinnyt, oli jäänyt sinne kuoliaana, hänen
rahansa oli ryövätty, eikä ainoastaan täkäläisen kauppiaan kirjoista
käy selville, että murhan jälkeisenä päivänä olette maksanut veikanne
hänelle, te itse myönnätte sen, vieläpä kaikkia kaunistelevia
verukkeita epäillen myönnätte rahojen olevan Kallingerilta peräisin.
Murhapaikalta löydettiin kirves, jolla teko oli tehty, ja teidän täytyy
se tunnustaa omaksenne. Se on tämä sama kirves", -- näin sanoen nosti
hän sen pystyyn -- "se on tosin ruosteesta hieman kärsinyt, mutta siinä
ei ole mitään pykälöitä, ja tarvitsee vain pyyhkästä peukalollaan terää
huomatakseen, että se oli terävä, kun sitä käytettiin tekoon!"

Oli tullut jälleen hiljaisuus ja siinä kuului syytetyn raskas, ähkyvä
hengitys.

"No, Kirninger, mitä teillä on siihen sanottavaa?"

Koristen, ikäänkuin hän olisi omaan kuoloonsa tukehtumaisillaan,
tulivat sanat hänen suustaan: "Olen syytön".

Ihmisystävällisellä laupeudellakin on rajansa ja kun tuomari on
syytetyn kera päässyt niin pitkälle, että vaivojen kauneimpana palkkana
on enää odotettavissa katuvainen tunnustus, niin muuttuu kieltäminen
loukkaavaksi mielettömyydeksi. Tohtori Haidenreich ojentautui pystyyn
ja sanoi tuimemmalla äänellä kuin ennen: "Korb, kutsukaa Zach sisään".

Santarmipäällikkö meni sivuovelle ja päästi ajorengin kamarista.

"Zach, katsokaa tarkoin tätä miestä, tunnettehan hänet?"

Kyttyräselkä piti ilmeisesti tarpeettomana täyttää tätä oikeudellista
vaatimusta, sillä hän ei katsonut ensinkään syytettyä, vaan sanoi:
"Kyllä tunnen hänet, hän on Kirninger!"

"Toistakaa lausuntonne hänen läsnäollessaan!"

"Kyllä, kyllä, älä ole vihainen, Kirninger, en tahdo sinun
onnettomuuttasi --".

"Jättäkää moiset, sanokaa vain mitä ennen olette ilmottanut ja
selittänyt olevanne valmis vahvistamaan valallanne."

"Kyllä, kyllä, tuntuu vain vaikealta, kuinka alottaisin." Ajorenki
raapasi korvansa taustaa, mutta astui sitte jokseenkin lähelle
Kirningeriä ja sanoi lyhyeen katkonaiseen tapaan, josta kuului
ikäänkuin luottavaa rohkeutta: "Niin, eihän siinä auta mikään. Olen
nähnyt sinut, Kirninger, tiedäthän, silloin metsässä. Kulit serkkusi,
Kallingerin kera. Ajoin perästänne. Kerran peityitte näkyvistäni,
molemmat. Kohta sen jälkeen kuulin huudon. Yhden vain. Sitte oli aivan
kuin joku vetäisi jotakin vesakon lävitse. Sitte oli hiljaista, ja
kotvan jälkeen juoksit kylää kohden kuten mieletön. Joo, siinä kaikki."

"Ja minusta siinä on kylliksi", sanoi tohtori Haidenreich. "Mitä teillä
on siihen sanottavaa, Kirninger?"

Puhuteltu tuijotteli lasittunein silmin ympärilleen. Hän pudisti
päätään. "Ei mitään", änkytti hän käheällä äänellä. "Kaikki on
mennyttä! Tehkää minulle mitä tahdotte."

Kun Korb tuomarin viittauksesta vei hänet ulos huoneesta, seurasi hän
tahdotonna.

       *       *       *       *       *

Lähdettyään tutkintotuomarin luota, tallusteli ajorenki kylän lävitse;
muuten häntä puhuttelivat aniharvat, sillä hänen oli havaittu ihmisille
puhuvan vasten kasvoja aivan toista kuin selän takana ja että hän yhden
kera päästäkseen hyviin väleihin puhui pahaa puolesta tusinasta, mutta
kun kyläläisten keskuuteen oli levinnyt sanoma, että Zach oli niin
kauvan viipynyt herra oikeustohtorin luona, että hänellä oli ollut niin
paljo tärkeää sanottavaa, tiesipä melkein tarkoin ilmottaa miten
murhatyö oli tapahtunut, niin juoksivat ihmiset aivan hänen perästään,
eikä hän väsynyt, kun vain jokin utelias vilkasi häneen, merkitsevästi
ojentelemaan oikeaa käsivarttaan ja pitkäveteisellä äänellä alottamaan:
"Joo -- hyvät ihmiset, jopa teki tekosen -- jopa teki tekosen se, joka
vanhan Kallingerin pani pois päiviltä! Joo, ja kenen luulette hänen
olevan? Hyvä isä, ei kukaan muu kuin hänen lihallinen serkkunsa,
Kirninger! Joo! Mitäs siitä sanotte?"

Enimmäkseen olivat ihmiset niin rehellisiä, että aluksi tunnustivat,
etteivät mitään sellaista olleet osanneet ajatellakaan, mutta
keskustelun jatkuessa vakuutti melkein jokainen, että hän oli sitä jo
heti ajatellut. No niin, mies menettää kaikkensa juopotteluun, vaimo
arpajaisiin! Mihin se vie? Eihän muuta ole odotettavissakaan.

Zachin saapuessa Kirningerin majan lähelle, seisoi siellä jo rypäs
ihmisiä, jotka keskustelivat puoliääneen tehden vilkkaita eleitä.
Hänelle viitattiin, mutta hän pudisti päätänsä ja jatkoi kulkuaan
ovelle saakka, jossa hän asetti toisen jalkansa kynnykselle ja katsoi
kyökkiin. Rosl askaroi lieden ääressä.

"Hyvää iltaa, Kirningerin emäntä", sanoi ajorenki. Hän sanoi sen sangen
pehmeällä äänellä, josta helähti ystävällistä osanottoa.

Mutta emäntä puolestaan mahtoi tuntea vähemmän ystävyyttä häntä
kohtaan, sillä hän vastasi mitä ynseimmin: "Hyvää iltaa!"

"Vaimoparka", jatkoi kyttyräselkä, osanottavasti. "Aivan käy sinua
sääliksi."

"Rikas en ole", vastasi vaimo, "mutta en toki niin köyhäkään, että
tarvitsisin sinun säälittelyjäsi."

"Et tosin vielä tiedä siitä mitään, mutta kokoa voimasi, Kirningerin
vaimo, kokoa voimasi, että jaksat sen kuulla! Miehesi ovat oikeusherrat
pidättäneet ja antavat tuskin häntä takaisin; vievät vielä tänään hänet
pois."

"Niin sitä pitää, enemmänpähän saat, kunhan mieheni tulee."

"Älä laske leikkiä, Kirningerin vaimo; olethan vielä nuori sievä vaimo,
joka yhden miehen menetettyään voi lohduttautua sillä, että löytää
kyllä helposti uuden, ja jollet ketään löytäisi, tiedän kyllä neuvoa
oikean, sillä minun mieltäni painaa, että olen täytynyt todistaa
Peteriäsi vastaan, ja nyt joutuu hän hirsipuuhun --."

"Mitä sinä horiset, mokomakin hullu rähjä, sinä?" huusi Rosl juosten
häntä kohden kapusta pystyssä.

"Enkä horise, Rosl", sanoi Zach, pannen kätensä ristiin rinnalleen.
"Jospa Jumala sen soisi! Mutta se ei ole lorua. Peter on tappanut
Kallingerin."

Rosl purskahti nauruun, ja ajorengin pään ylitse puhui hän ihmisille,
jotka sillä välin olivat tulleet lähemmäksi: "Oletteko kuullut mitä tuo
miekkonen puhuu? Mitä sanotte siihen?"

Silloin kohosi joukosta häntä kohden opettajan hopeahapsinen pää,
ja hän sanoi pehmeällä ja nyt omituisesti väräjävällä äänellään:
"Kirningerin vaimo, hän sanoo vain kuten asia on, oikeuden herrat ovat
vakuutetut..."

Silloin heitti vaimo puukapustan taakseen ja sellaisena kuin oli,
pörröisin päin, avojaloin, ainoastaan paita ja hame yllään, syöksähti
hän tielle ja riensi juoksujalkaa kunnantaloa kohden.

Tohtori Haidenreichille, joka juuri oli aterialla, ilmotettiin, että
Kirningerin vaimo pyysi lupaa saada puhutella miestään. Tohtori lausui,
ettei hänellä ole mitään sitä vastaan.

Rosl tapasi Peterinsä eräässä huoneessa, jossa oli ainoastaan neljä
kylmää seinää. Kalmankalpeana hän pikemmin riippui kuin istui tuolilla
ja häntä vartioi kaksi santarmia. Huolimatta heidän läsnäolostaan
heittäytyi hän miehensä kaulaan, ja vaikka huoneessa olisi kahden
vieraan miehen sijasta ollut niin monta kuin sinne mahtui, ei hän olisi
niitä ujostellut.

"Peterini!" huusi hän. "Tässä olen! Mitään eivät he saa sinulle tehdä,
Peterini! Tahdoin tulla ensin sinun luoksesi, ennenkuin puhuttelen
tohtoria. Eikös niin, Peterini, ettet ole sitä tehnyt? Et ole voinut
sitä tehdä!"

Kirninger pudisti päätään. "Mutta mitä se auttaa?" alkoi hän hiljaa.
"Hyvä, rakas Roslini, saat nähdä, että he hirttävät minut kuitenkin tai
sulkevat eliniäksi linnaan. Oikeuden herrat ovat niin ankarat, jos vain
puhuu toisin kuin he ajattelevat -- ja koko juttu on ihan hurja, jos
sinulle sanon. Kaikki on niin vellottu ja hämmennetty, että se vähä
minkä tiedän sanoa, näyttää valheelta ja todelta se, minkä joku toinen
valehtelee; siinä ei auta mikään! Ajattelen enemmän, mistä kaikesta
tämä kurjuus johtuu; Kallinger tahtoo jonkun viedä mukanaan hautaan ja
siihen valitsee hän minut. On niin sen miehen tapaista -- Jumala
antakoon hänelle rauhan, että hän todellisen roiston päästää juoksemaan
matkoihinsa ja siihen sijaan ottaa minut. Emmehän elinpäivänämme
voineetkaan sietää toisiamme."

"Ah, ei, Peterini, heidän täytyy etsiä edelleen ja tutkia sitä, joka
hänet on tappanut! Oikeuden täytyy vielä elää!"

Ja nyt pakotti Rosl miehensä hiuskarvalleen kertomaan, mitä häneltä oli
kysytty, mitä hän siihen oli vastannut, mitä hänen sanojaan ei uskottu,
mitä pidettiin valheena, ja kun mies oli päässyt loppuun, sanoi Rosl
punakkana tuohtumuksesta ja tyytymättömyydestä: "Mikä jänishousu
oletkaan, kun et, vaikka sinun kaulukseesi käydään kiinni, osaa muuta
sanoa kuin: 'Tehkää minulle mitä tahdotte'!? Aivan täytyy minun sinun
tähtesi hävetä, kun menen herra tohtorin luo."

"Jätä mieluummin menemättä, Rosl", huokasi Kirninger. "Akkaväen
sekaantuminen ei siinä auta mitään."

Mutta Rosl oli jo ulkona.

Tohtori Haidenreich oli, kuten hänen aikaisemmastakin esiintymisestään
on ilmennyt, ihmisystävällinen nuori mies, ja vaikkakin hänestä tuntui
sangen epämieluiselta nousta pöydästään ja kuulla talonpoikaisvaimon
ulvontaa, niin päätti Kirningerin vaimon päästää puheilleen. Täytyihän
hänen sääliä naisparkaa, jonka elämä oli kytketty toiseen olentoon,
joka niin kammottavalla tavalla oli joutunut perikatoon! Hän ei
tahtonut vaimolta evätä lohdutustaan, sillä saattoi tällaisella
neuvottelulla koettaa kaiken, mitä vielä oli koetettavissa.

Rosl seisoi sangen kunnioittavasti virkahuoneessa, hän ei näyttänyt
vieläkään lainkaan käsittävän asian vakavuutta, muuten olisi hän
kummastuneena tuijottanut varatuomariin, joka nyt astui sisään ja
oikeuspöydän edessä päästeli ja pani pois serviettinsä, jonka hän oli
unhottanut eteensä. Että joku saattoikin syödä hyvällä ruokahalulla
juuri tuomittuaan toisen hirsipuuhun -- ja vieläpä hänen Peterinsä?! --
Mutta kuten sanottu, hän ei ajatellut sitä. Valkoinen liina teki hänet
vain luottavammaksi, hän niijasi ja sanoi: "Toivon, että olette hyvin
syönyt, herra tohtori! Älkääkä olko vihainen, että olen teitä kutsunut,
älkääkä panko miehellenikään pahaksi, että olette hänen kanssaan suotta
nähnyt vaivaa. Hän oli äsken, kun niin ankarasti kävitte hänen
kimppuunsa, aivan kuin puulla päähän lyöty, mutta se ei ole ihmekään,
herra, sillä meillä ei ole milloinkaan ollut oikeuden kanssa mitään
tekemistä, ja hän on aivan poissa nahoistaan moisen unikuvan johdosta;
nyt on hän uudestaan käskenyt sanomaan ja oikein kauniisti pyytämään,
että sen ennen kirjotetun lisäksi kirjotettaisiin, että hän pysyy
lausunnossaan, joka on totta, että hän on serkultaan lainannut
viisi guldenia ja että tämä on ottanut hänen kirveensä mukaansa
terotettavaksi. Hän voi tehdä valan ristinkuvan ja palavain kynttiläin
edessä, että hänen serkkunsa on elävänä ja terveenä hänestä eronnut!
Hän ei tosin voi käsittää, miten kirves nyt yhtäkkiä on terotettu,
oikeuden herrat ottakoot sen asian selville; mutta sen hän voi sanoa,
että Zach on valehdellut, kun sanoo kuulleensa huudon ja että muka
jotakin on vedetty pensaikon lävitse, sillä mieheni ei ole kuullut
siitä mitään, vaikka oli lähempänä paikalla."

Tohtori oli valmistautunut epätoivoista vaimoa lohduttamaan,
mutta ei vastaamaan puheliaalle lörpöttelijälle, joka näytti asian
ottavan keveästi yli olkansa; niinpä sanoi hän enemmän painolla kuin
lempeydellä: "On ymmärrettävää, että te syytetyn vaimona uskotte kaiken
mitä hän olettaa ja uskottelee, mutta siten eivät muiden mielestä tule
miehenne lausunnot sen uskottavammiksi; ei tuomari eikä lautakunta tule
tuohon rahanlainaamiseen eikä kirveen antamiseen uskomaan, ja silloin
on asia niin, että voimme luopuakin hyvin Zachin todistuksesta, vaikka
hän muuten on valmis valalle. Jos häntä kuulustellaan, tulee siitä vain
kukkura ennestään täyteen mittaan."

Rosl katsoi virkamieheen pelästyneenä. Nyt alkoi hänelle selvitä, ettei
täällä merkinnyt mitään pyhinkään viattomuuden vakuutus ja että täällä
voi saada luottamusta oman käsityksensä totuuteen ainoastaan silloin,
jos muiden käsityksen voi todistaa vääräksi; nyt näytti asia aivan
toisennäköiseltä, ja Roslilta oli kaikki rohkeus pettämäisillään. Hän
pyyhki tukkaansa pois otsaltaan ja kostutti kätensä hiestä, joka
otsalle oli kihonnut, ennenkuin pani ne ristiin rukoillen: "Herra,
älkää tehkö väärin."

Tohtori heitti häneen ankaran katseen.

"Älkää iskekö harhaan, tahdoin sanoa", sammalsi Rosl.

"Voin tässä, kuten yleensä, menetellä vain siten kuin velvollisuuteni
vaatii. Asian päätöksestä ei minun ole huolehdittava, se riippuu
oikeuden käsittelystä, ja jos Kirninger luulee kieltämällä jotakin
hyötyvänsä, niin tehköön niin, hän voi hankkia taitavan puolustajan, ja
tämän tehtävä on kanteen kumoaminen, ja hänen -- ei oikeuden, joka on
toisella kannalla -- on huolehdittava myös siitä, kuinka hän tekee
tylsästä kirveestä terävän." Viime sanoja lausuessaan viittasi hän
murha-aseeseen, joka vielä lepäsi pöydällä.

Rosl seurasi aralla katseella virkamiehen valkosen sormen osottamaan
suuntaan. Äkkiä pysähtyi hänen katseensa jäykkänä esineeseen, joka
häntä juuri oli pelästyttänyt. Kirveen varrella lepäsi kuitti ja
numerolippu, johon viimeksi mainittuun vaimo tarttui ja kysyi
änkyttäen: "Pyydän -- onko tämä lippu vainajan?"

"Se löydettiin häneltä", sanoi tohtori Haidenreich, ja kun hän, tuntien
vaimon intohimon, saattoi tämän mielenkiinnolle löytää vain yhden syyn,
lisäsi hän halveksivasti: "Tahdotteko kentiesi tällä numerolla koettaa
onneanne? Voittehan sitä katsoa." Hän sieppasi paperin ja nakkasi sen
vaimolle.

Tämä tarttui siihen ja seuraavana silmänräpäyksenä kajahti huoneessa
hurja huuto, jossa kuitenkin helähti rajaton riemu. Sitte heittäytyi
Rosl pöydän viereen polvilleen, ja tarttuen molemmin käsin pöydän
jalkaan, alkoi hän vuoronperään nauraa ja itkeä, samalla silmäili hän
kyyneleisin, riemusta säkenöivin silmin virkamieheen ja huusi kerta
toisensa perään: "En ole hullu, herra! -- Vaikkei se olisi mikään ihme!
-- Vain hetkinen antakaa aikaa, herra. Puhun pian enemmän!"

Tutkintatuomarin sai tämä kohtaus levottomaksi. Hän nosti vaimon
lattialta ja sanoi hartaasti: "Taivaan tähden, malttakaa mieltänne!
Teidän täytyy puhua, muuten en voi ymmärtää, mikä teidän on."

"Jaa", sanoi vaimo hiljaa, ja sitte seisoi hän kotvan painaen molempia
käsiään rintaansa vasten, ja nyt ojensi hän äkkiä kätensä ja piteli
lippua kaikilla kymmenellä sormellaan. "Tuollaisia lippuja on hän
tuonut minulle satoja kotiin, ja tämä on _se_, jonka hän lupasi minulle
tuoda viimeksi, ja se todistaa mieheni syyttömyyden! Sillä -- herra --
jos mieheni olisi serkkunsa tappanut, silloin ei häneltä olisi voinut
löytyä lippua numeroineen, jotka samaan aikaan, kun heidät molemmat
nähtiin metsässä, olivat vielä kirjottamatta ja kirjotettiin vasta
monien tuntien jälkeen piirikaupungissa, monen peninkulman päässä
murhapaikalta."

Nuoren tohtorin kasvoilla olivat nopeasti värit vaihdelleet; ensin oli
hän kalvennut, sitte punastunut aina tukanjuureen asti, mutta pian
saavutti hän entisen malttinsa, nyökkäsi äänetönnä nuorelle vaimolle,
asteli sitte nopeasti huoneessa edestakaisin, sivellen otsaansa oikean
kätensä sormilla.

Kuinka nyt oli asian laita? Kallinger oli siis ollut piirikaupungissa,
sen todisti epäämättömästi lippu -- joka, harmillista kyllä, oli jäänyt
aivan huomioon ottamatta --, sen todisti myös kirves, jonka vanhus oli
siellä terotuttanut ja jolla hänet joko seuraavana aamuna tai samana
iltana oli lyöty kuoliaaksi; jos otaksui, että hänet oli murhattu
samana iltana, ei hän mitenkään voinut tätä verrattain pitkää matkaa
tehdä jalkaisin niin lyhyessä ajassa, hänen täytyi siis -- ajaa
hevosella! Ketään ei ilmottautunut sanomaan, että olisi ottanut hänet
rattailleen, ja tällaisesta vaikenemisesta saattoi olla hyötyä
ainoastaan murhantekijälle, ja ainoastaan hänelle oli etua myös
viranomaisten saattamisesta väärille jälille; mutta ajomies Zach oli
valehdellut Kirningeriin nähden; huudon ja ainoastaan yhden, oli hän
mahtanut kuulla silloin, kun itse löi vainajaa, ja samaten oli hän itse
mahtanut vetää ruumista pensaston lävitse.

Tohtori Haidenreich tempasi kellonnuoraa. "Korb", sanoi hän
sisäänastuvalle santarmipäällikölle, "Kirninger saa mennä vapaana."

Korbin silmät suurenivat, mutta kyseleminen ei ollut hänen asiansa,
muuten se ei tässä asiassa ollut lainkaan tarpeellistakaan, sillä
tohtori jatkoi kuiskaavalla äänellä: "Mutta ilman vankia emme
kuitenkaan lähde täältä. Vangitkaa siis heti ajomies Zach." Sitte
kääntyi hän palstatilallisen vaimoon: "Menkää vain päällikön mukana,
hän antaa teille miehenne takaisin."

Rosl syöksähti virkamiehen luo: "Jumala palkitkoon sen teille, herra!"
Hän painoi hänen kätensä huuliinsa, ja herra tunsi kätensä kyynelistä
kostuvan. Hän katsoi avutonna ja hämillään Korbiin.

"Tulkaa, Kirningerin vaimo, iloitkaa ulkona", kehotti päällikkö.

Sotilas meni edellä tanakoin askelin, Rosl seurasi kompastellen, sillä
hänen polvensa vapisivat mielenliikutuksesta; kun ovi oli sulkeutunut
heidän jälkeensä, alkoi tohtori jälleen kävellä huoneessa edestakaisin.
Hän pyyhki taskuliinallaan kättään, jolle vaimon kyyneleet olivat
vuotaneet, jollei hän olisi liiaksi kiintynyt ajattelemaan esillä
olevaa asiaa, olisi hänen silmäänsä kentiesi pistänyt, kuinka
rajattoman kiitollisia ihmisiä vähäväkisten keskuudesta esiintyy, jos
heille vain vähänkin tapahtuu oikeuden mukaan.

Tohtori Haidenreichillä oli kuitenkin niukasti aikaa antautuakseen
minkäänlaisiin mietelmiin, sillä Korbin ei tarvinnut kauvan ajorenkiä
etsiä, hän tapasi tämän läheltä kunnantaloa muiden vetelehtijäin
joukossa, jotka tahtoivat nähdä, kun Kirningeriä vietiin. Häntä
tarvitsi siis vain kohteliaasti kutsua sisään, hän astui portista
pihaan, portaista ylös saliin.

Suotta ei sanota, että syyllisen selkäpiitä karmii; kyttyräselästä
tuntui sangen ahdistavalta vielä kerran astua oikeusvirkamiehen
eteen, ja kun hänelle oli esitetty väärä todistuksensa ja siitä
häneltä vähemmän kyselty, mutta paljo enemmän hänelle selitetty,
millaisia asioita ja mihin tapaan oli tapahtunut, kävi hänelle yhä
ahdistavammaksi. Tosin oli hän aluksi näyttävinään siltä kuin ei mitään
ymmärtäisi koko syytöksestä, ja kotvan aikaa koetti hän päätään
pudistellen, vakuutellen ja surkein elein kieltää sen, johon tosin
kaikki perustuikin, että hän nimittäin oli ollut yksissä Kallingerin
kera. Mutta kun tuomari hänelle tiuskasi, ettei hänen pitänyt olla niin
tuhma, sillä näkymättömiksi eivät he molemmat voineet itseään tehdä, ja
olihan heidät siis täytynyt nähdä yksissä leipurin, jolle hän jauhot
oli toimittanut, isännän, jonka luona he olivat olleet sisällä,
tullinkantajan, jonka ohitse he olivat ajaneet tullen mennen -- silloin
jätti hän kaiken silleen; maassa maaten, ruskeanpunaisena kasvoiltaan,
ahmi hän ilmaa niin, että Korb riensi hänen kaulaliinansa solmuja
aukomaan.

Kun hänet oli jälleen nostettu pönkilleen, teki hän tunnustuksensa,
hänellä olikin vain vähän lisää sanottavaa. Hän tapasi Kallingerin
metsässä ja tämä pyysi saada istua hänen kuormalleen. Silloin ei hän
vielä lainkaan ajatellut vanhusta ryövätä, se ajatus tuli hänen
päähänsä vasta palausmatkalla, kun he kulkivat perätysten, Kirninger
edellä, rinnettä alaspäin rattaiden vierellä. Rattaiden istuinlaudalla
lepäsi kirves, joka oli kaupungissa majapaikan isännän tahkolla
yhdessä terotettu, jotta siten ansaittiin tahkoamispalkka; hän
otti sen oikealla kädellään, samalla kuin vasemmalla tarttui
ohjaksiin ja pysähdytti hevosen. "Uskotellen, että joku nuora oli
epäkunnossa sain vanhuksen kyykistymään sitä katsomaan, ja niin hänen
kyykistäessään hutasin minä. Ruumiin vedin pensaikon lävitse läheiselle
metsäniitylle." Seuraavana yönä oli suuri lumisade, joka hävitti kaikki
jäljet. Rahat oli hän seuraavan karnevaalin aikaan tuhlannut.

       *       *       *       *       *

Kirningin aviopari oli mitä mieluisimmin suostunut siihen, että heidät
huomion välttämisen vuoksi päästettiin eräästä kunnantalon takaportista
menemään, eivätkä he ollenkaan arastelleet pitkää mutkatietä kylän
ympäri; kuten kaksi lasta juoksivat he käsi kädessä kotiinsa.

Oli jo jokseenkin myöhäinen yö, kun heidän majansa edustalla kuului
rattaiden kolinaa; Rosl astui ikkunan ääreen, jonka toinen puolisko oli
auki, ja näki "Kotkan" ravintolan vaunujen kulkevan ohitse, niillä
istui tohtori Haidenreich, joka oli painanut hattunsa reunukset syvälle
otsalleen; vaunut kääntyivät nurkan ympäri, metsätielle, jälestä
tulivat ajorattaat, joilla istui useampia ihmisiä, pistimet salamoivat
kuutamossa. -- Rosl vetäsi nopeasti ikkunan puolikkaan kiinni ja astui
arasti takaperin. Matkue kulki nopeasti ohitse, ja jälleen vallitsi
ulkona yön hiljaisuus.

Rosl oli painautunut Peteriin kiinni. Oi, kuinka iloisia he olivat, kun
jälleen saivat olla kahden! He olivat ensin yhdessä rukoilleet, nyt
tekivät he toisilleen pyhiä lupauksia, Peter lupasi, ettei koskaan enää
juopottele, Rosl, ettei enää välitä arpojen vedosta; heidän silmiinsä
ei tahtonut uni tulla lainkaan, koittava aamu tapasi vielä onnellisen
avioparin valveella. Sitä vain en voi sanoa, olivatko he koko yön
rukoilleet ja tehneet lupauksia, sillä minä en ollut saapuvilla.



KUN ON OLEVINAAN LIIAN OVELA

Leikillinen kertomus


Oberndorfilaisen "Sinitähden" leskiemännän suruvuosi oli lopussa,
hänellä oli miehensä kuoleman jälkeen kaksi lasta, poika ja tyttö,
kasvatettavana ja suuri, yleisesti käytetty ravintola hoidettavana;
siinä oli kylläkin liikaa yksinäiselle rouvalle ja paikkakuntalaiset
olivat vakuutettuja, ettei hän tästä kaikesta voisi suoriutua, ja että
hänen pian olisi pakko katsella ympärilleen kuinka pääsisi uusiin
naimisiin, eikä kukaan epäillyt, että hänen tarvitseisi kosijoista
hätäillä, sillä hänen muhkea kolmikymmeninen persoonansa oli aivan kuin
luotu houkuttelemaan useampiakin jakamaan kaikkia taakkoja hänen
kanssaan.

Oli luonnollista, ettei kukaan, jolla oli mielitekoja pulskaan emäntään
tai hyvään liikkeeseen nähden, antanut koko suruajan kulua vihjaamatta
leskelle, kuinka hän hänestä piti ja kuinka mieluista hänestä olisi,
jos tämä vastaisi samalla mitalla. Vähän jälkeen kuolemantapauksen,
joka emännästä tekin "Sinitähden" isännän, menettivät molemmat
toiset paikkakunnan ravintoloitsijat surukseen aivan äkkiä monta
kantavieraistaan, mutta he tiesivät aivan hyvin, missä nämä olivat
tavattavissa; pian kuitenkin palasivat nämä uskottomat takaisin
aikalailla tuohduksissaan siitä vastaanotosta, jonka olivat saaneet
surevalta leskeltä, sillä tämä oli häikäilemättömään tapaan antanut
ymmärtää, että jääköön vaan kukin sinne, missä oli autuaan vainajan
elinpäivinäkin oleskellut, hän ei anna mitään "moisille liehtareille".
Hän myönsi vain kantavierailleen oikeuden itseään lohduttaa ja neuvoa;
sentähden sai hän kahdelta kilpailijaltaan kunniarouvan tittelin, eikä
heillä ollut mitään häntä vastaan muistutettavaa. Lohduttamaan
ja neuvomaan ei jokainen pysty yhtä hyvin, ja sentähden lankesi
luonnostaan, että muutamat hänen kantavieraistaan luovuttivat toisille
etusijan. Vaivannäkö, josta ei saa mitään kiitosta, alkaa pian maistaa
puulle kenestä tahansa, ja niin jättivät muutamien viikkojen jälkeen
kaikki ne, joiden puheneuvot eivät olleet oikein "käyttökunnossa",
kentän etevämmilleen. Oikeastaan oli vanhan hyvän luvun mukaan
ainoastaan kolme, joiden osanoton ilmauksia emäntä kuunteli
ystävällisellä ilmeellä; ensimäinen oli "Ryöväri-Ferdl", mutta häntä
kohtaan ei ollut lainkaan epäluuloja, että hän viettäisi ryövärin
vapaata elämää ja ainoastaan harvinaisissa poikkeustapauksissa, kun hän
hyvin myöhään palasi ravintolasta kotiin, "oli kuu hänen aurinkonaan";
oikeastaan hänen nimensä olikin Ferdinand Räuber [Ryöväri], hän oli
viininviljelijä ja lapseton leskimies; hänellä oli lempeä sydän,
sentähden onnistui hän parhaiten niinä hetkinä, joina hyljätty leski
valitti yksinäisyyttään, puhumaan tämän sydämelle; lohduttamaan oli hän
kaikkia muita etevämpi, koituihan hänen hyväkseen se myötätuntoa
herättävä seikka, että hän oli kokenut samallaista surua. Sanottiin
tosin, että hän oli hieman viiniinmenevä, mutta niin väittivät
ainoastaan sellaiset naapurit, jotka sanoivat sen kuulleensa hänen
vaimovainajaltaan ja joiden mielestä hän liian usein meni kellariin ja
viipyi siellä liian kauvan; ken ei itse ole viinimäen mies, eihän
hänellä ole aavistustakaan siitä, kuinka viini vielä tynnyreissäkin
vaatii hoitamista ja vaalimista ja kuinka ei ainoastaan ihminen
tarvitse viiniä, vaan myöskin viini ihmistä! Ravintolassa ja ylipäätään
ihmisten nähden ei "Ryöväri-Ferdl" ollut koskaan esiintynyt juopuneena.

Toinen oli paikkakunnan teurastajan poika, aika viekas veitikka, kuten
hänen ammattiinsa kuuluikin, sillä hän kierteli vuodet läpeensä maan
kaikilla neljällä kolkalla härkiä ja vasikoita ostelemassa. Hän kyllä
tuli toimeen maailmassa ja osasi ihmisten kera seurustella, eikä hän
tässäkään jäänyt teerenpojan osalle. Kun leskeä painoivat talous- tai
liikehuolet, osasi hän puhua tämän mieltä myöten ja oli siten paras
neuvoja. Paikkakunnalla ei hänestä tietty puhua hyvää eikä pahaa,
sillä, kuten sanottu, hän vietti aikansa enemmän liikeliepehillä kuin
kotosalla, ostellessaan elukoita ei ainoastaan isälleen, vaan muillekin
ihmisille. Vain muutamat ilkeäkieliset, jotka melkein kenestä tahansa
löytävät jotakin juoruttavaa, olivat tietävinään, että "Liha-Vostl" ei
matkoillaan levännyt tehdyn työn jälkeen, vaan kaupoista sovittuaan
ryhtyi korttia pelaamaan ja sitä harjotti niin jumalattomasti, että oli
monet kerrat juuri ostamansa härän hävinnyt pelissä, voittanut jälleen
ja taasen hävinnyt. Mutta nähnyt sitä ei ollut kukaan, ja jos Vostl
"Sinitähdessä" tai muualla kotosalla "pistikin kortiksi", teki hän sen
seuran vuoksi ja muutamista lanteista.

Ei voi kieltää, että rouva emäntä oli jo kauvan hiljaisuudessa
ajatellut samaa, mitä kaikki seudun ihmiset ajattelivat, nimittäin,
että niin hyvin lohduttaja kuin neuvojakin katselivat häntä hyvällä
silmällä. Toisekseen ei voi kieltää, että hän oli katsellut heitä
molempia samalla silmällä ja mielessään pohti kysymystä: kummanko
ottaisi? Kuitenkaan ei valinnassa ollut mitään erinäistä vaaraa
tarjolla, sillä henkilönä ei Ferdl eikä Vostl jäänyt "allekynsin", ja
liikkeeseen sopi yhtä hyvin viininviljelyä kuin teurastajakin. Silloin
ei hän voinut iskeä kovin paljo vikaan, minnepäin mahtoi kallistuakin
ja saattoi purjehtia aivan tuulen mukaan.

Niin selvä ja sivakka olisi asia ollut, jos hänellä olisi ollut vain
noiden kahden kera tekemistä. Mutta nyt oli vielä kolmaskin,
"Pyökkipellon Dieter", joka teki asian hieman mutkikkaammaksi. Hän oli
vasta vähän "Sinitähden" isännän kuoleman jälkeen tullut Oberndorfiin
ja oli muuten erään vanhemman, kivuloisen apilasviljelijän
tilanhoitaja. Hän oli palvellut ratsuväessä ja saanut eron
vahtimestarina, hänen vanhemmillaan piti "jossakin ylämaassa" olla
suurempi maatila; tämä Dieter oli nyt sangen pulska mies ja huolimatta
hieman vakaantuneesta ijästään aika velikulta ja osasi saada ihmiset
nauramaan, halusivatpa tai eivät. Lyhyesti, Dieter oli heilurina
vaa'assa Ferdlin ja Vostlin välillä, ja jos vaaka seisoi tasapainossa,
oli hän yläpuolella! Se oli järkähtämätön totuus: rahaa, jos hänellä
oli sitä laisinkaan, ei hänellä ollut yhtä paljo kuin molemmilla
toisilla, mutta taloutta -- sen sanoi hänestä isäntänsä -- ymmärsi hän
kyllä, ja verrattomasti hauskempaa toki oli Ferdlin sääliväisten
eleiden ja kaikenäänisten lohdutusten sijaan antaa näin lystikkään
ihmisen nauraa huolet tiposen tiehensä, jotka samat silmät, jotka
aluksi olivat surusta kosteat, lopulta kostuivat naurun kyynelistä, ja
miellyttävämpää kuin kuulla Vostlin loistelevan nokkeluudellaan oli
päästä suruistaan ikäänkuin leikillään tehdyllä tepposella ja
kepposella. Mikä hauska isäntä tämä mies olisikaan? Ja lopuksi oli hän
siistimpikin kuin Ferdl ja Vostl!

Siitä huolimatta ei vaaka päässyt asettumaan, Ferdlin ja Vostlin
vaakakuppi kiikkui alituiseen, vaa'an heiluri tuli silloin aina
seisomaan vinossa, sillä teurastajan poika ei hoitanut vain
liikeasioita, vaan teki muitakin palveluksia, viininviljelyä ei hänkään
tullut tyhjin käsin ja hänellä olivat täydet kellarit ja tuottavat
viinitarhat; emäntä vältti yksin omissa ajatuksissakin ratkaisua ja
lykkäsi sen aikaan, jolloin sitä ei enää voisi välttää, silloin saisi
sattuma ratkaista, kenen hän kolmesta asettaisi etusijaan, olihan hän
kuitenkin varma, että he kaikki olivat yhtä kelvollisia! Niin esiintyi
hän yhtä ystävällisesti kaikkia kohtaan.

Mutta tämä emännän käytös teki kolmelle kantavieraalle täysin selväksi,
kuinka asianlaita oli heille kaikille. Kukaan ei voinut ajatellakaan,
että hän voisi saattaa emännän kilpailijoille vastenmieliseksi, sillä
jokaisen täytyi puhua hänestä yksinomaan hyvää ja olla valmis vakavasti
suuttumaan, jos hänestä mainittiin vain kaksimielinen sana; niinpä ei
ollut muuta keinoa jälellä kuin tehdä kilpakosijat emännälle
vastenmieliseksi, ja kun viisas nainen ei aikonut ennen aikojaan
turmella välejään heistä kenenkään kanssa, niin oli se kova tehtävä.

Kaikki kolme vakoilivat toisiaan; he olivat alituiseen jälillä, kuten
puheenparren mukaan poliisit rikollisten jälillä, ja aina tarrasivat
toistensa hattuun, kuten valitettavasti veijarit tekevät poliisille.
Jos yksi heistä astui vierastupaan, niin kääntyi toinen jo lähimmän
kulman ympäri, ja kolmas -- istui jo pöydässä. He istuivat joka ilta
yhdessä. Jos kaksi heistä sattumalta, joka tosin tapahtui tavattoman
harvoin, olivat aikaisemmin yhdessä, olisi joku hurskas kristitty,
jolla olisi ollut onni kuunnella heidän keskusteluaan emännän kanssa,
voinut tehdä sen ylentävän ja lohdullisen havainnon, että Jumala
viisaudessaan osasi niin asettaa, että ihmissydämen täytyi paheissaan
ja heikkoudessaankin pyrkiä siihen, mitä siveys käski; sillä niin usein
kuin kolmesta kilpakosijasta kaksi tapasivat toisensa, niin yksistään
vihamielisyys kolmatta kohtaan sai heidät voittamaan ynseytensä
toisiaan kohtaan ja solmimaan ystävyyden, ja vaikkapa he silloin
poissaolevaa parjasivatkin oikein olan takaa, pyrkivät he lopultakin
täyttämään käskyä: "rakasta lähimmäistäsi", sillä tämä lähimmäinen oli
emäntä, joka seisoi pöydän vieressä.

Vahinko vain, että tämä liittyi aina poissaolevaan sellaisilla
puheenparsilla kuin: "Selän takana puhutaan usein niin paljo" ja
"kaikkea ei voi uskoa, mitä ihmiset puhuvat". Näin vitkastellen kului
aika, ja lopulta oli sangen ymmärrettävää, että kolmea toverusta alkoi
aika tavalla ahdistaa takeissaan, kun emäntä eräänä iltana sulki
kellarinsa aikaisemmin kuin tavallisesti ja lähti vierastuvasta
sanottuaan: "Tänään on mieheni kuoleman ensimäinen muistopäivä. Sen
tähden on paikallaan, että muistan rukouksissani hänen sieluparkaansa
ja neuvon siihen lapsiakin. Kuinka aika kuluukaan! En olisi uskonut,
että vuosi surussa menee niin nopeasti kuin muutkin vuodet. Olen vain
utelias, mitä minulle tämä vuosi tuo mukanaan. No, kuten Jumala tahtoo.
Hyvää yötä, pojat!"

"Helkkarissa, nyt voi jo puhua selvemminkin!" ajattelivat Ferdl ja
Vostl ja Dieter. Aikaisemmin ei se olisi ollut sopivaa ja olisi se
voitu käsittää pahoin päin, mutta huomenna on se jo luvallista, ja
kiirehtiminen on parempi kuin myöhästyminen!

Ja jokainen ajatteli: "Huomenna minä puhun, on vain noustava varemmin
kuin toiset kaksi."

Ferdl ja Vostl vetivät kiireesti rahakukkaronsa ja kutsuivat
tarjoilijattaren suorittaakseen laskunsa, mutta Dieter tilasi pullon
"parasta" ja ojentautuen mukavasti istuimelleen, sanoi hän: "Pojat,
niin tuhmia emme kai ole kukaan, ettemme tietäisi, kuinka meidän
jokaisen on laitamme, tarkotan suhteessamme perin siveään ja
kaikinpuolin kunnolliseen emäntäämme. Niin nuorina kuin tänään emme
enää koskaan tule yhteen emmekä myös niin ystävällisinä ja
kateettomina, sillä nythän kuitenkin täytyy pian näyttäytyä, kuka se on
kukkona tunkiolla. Juokaamme siis enemmän viiniä yhdessä -- minä kyllä
maksan -- emännän onneksi ja samoin 'Sinitähden' tulevan isännän; vielä
emme tiedä, kuka isännäksi tulee, ja jokainen voi siksi ajatella
pääsevänsä ja siis huutaa eläköötä itselleen!"

Kun pullo oli tyhjä eikä Dieter ollut niinä miehinäänkään, että hän
aikoisi lähteä kotiin, vaan kutsui toisen täyden viinipullon,
silloinkos vasta Ferdl ja Vostl ällistyivät, ja kun entinen
vahtimestari kuiskasi neitoselle, joka toi viiniä, niin kovaan, että
vierustoveritkin sen kyllä kuulivat: "Eikös niin, Nandl, että ken ei
laisinkaan pane maata, hänen ei tarvitse nousta ylös, ja ken jää nyt jo
paikalle, häneltä säästyvät kävelemisen vaivat?" Silloin oli hän
molemmat toisetkin naulannut kiinni istuimiinsa eikä kukaan ajatellut
enää nousta ja lähteä.

Sitä juuri Dieter tahtoikin! Hän oli tehnyt heille lähdön
vastenmieliseksi, ja jäämisen aikoi hän niin sotkea, että he kyllä
muistomaljan jälkeen häpeäisivät.

Kuka "Sinitähden" ravintolan isännäksi olisi tullut, jollei Dieter tänä
iltana olisi keksinyt mitään kepposta kilpailijoilleen, sitä ei
tietenkään kukaan voi sanoa, mutta jälkeenpäin saattoi jokainen kuulla
emännän vakuuttavan, että "Pyökkipellon Dieter" oli tällä kertaa tehnyt
hänelle suuren palveluksen.

       *       *       *       *       *

Kun seuraavana aamuna emäntä laskeutui alas portaita ja tapansa mukaan
ensiksi piti katsastuksen pihalla, silloin oli hänen kirkkaissa,
ruskeissa silmissään ja täyteläillä punahuulillaan veitikkamainen hymy,
sillä tämä jumalaton nainen ajatteli juuri sitä, että hän eilisillä
sanoillaan oli kolme mieshenkilöä syössyt kaikkeen siihen
levottomuuteen, mustasukkaisuuteen ja häikäilemiseen, jonka moinen
kilpakosinta tuo mukanaan.

Vanha karjapiika, joka parhaallaan pesi maitokiuluaan, huusi kaivolta
aamutervehdyksensä.

Rouva emäntä kiitti ystävällisesti nyökäten päätänsä ja huusi sitte
heleällä, kaikuvalla äänellä tarjoilijatarta, Nandlia.

"Hän ei kuule sitä tänään, emäntä", sanoi vanhus. "Saanet hänet itse
pöyhiä pystyyn."

"No, eipä hullumpaa", tuumi nuori rouva.

"Luulenpa", sanoi vanha palvelijatar, "että tarvitset vain tietää,
etteivät he eilisillasta aina tähän aamuun hievahtaneet paikaltaan,
vaan istuivat istumistaan, ja söivät kaikkea, mitä ennen eivät ole
syöneet, ja joivat, mitä eivät ole juoneet."

"No, ketkä sitte?"

"Ka, Ryöväri-Ferdl, Liha-Vostl ja Pyökkipellon Dieter."

"Niinkö?" sanoi emäntä rypistäen kulmiaan. "Niinkö?" kertasi hän.
"Täytyyhän minun sitte toki Nandlilta edes kysyä."

Hän meni nopsasti vierastupaan ja suoraa päätä sen poikki tytön
makuukamariin ja sai suurella vaivalla tämän hereille ja järkevästi
puhumaan. Silloin kuuli hän, että samainen korea kolmiapilas oli vasta
puolentoista tuntia sitte lähtenyt tiehensä, mutta Dieter ei vieläkään
ollut kotonaan, vaan oli lähtenyt hetkiseksi ulkosalle, palatakseen
emännälle, jahka tämä heräisi, tekemään selvää yön tapahtumista.

Emäntä pudisti päätänsä, mutta tyytymättömyys hälveni hänen
kasvoiltaan: hän astui ikkunan ääreen ja silmäili lasin lävitse
torille. Siellä näkikin hän Dieterin kuin minkäkin henkivartijan
kulkevan pitkin talorivin seinävartta. Mutta kun hän tuli lähemmäksi ja
älysi emännän, silloin tuli hän muutamalla loikkauksella kadun ylitse,
helisteli ikkunaa ja koputti ovelle. Kun ovi hänelle avattiin, astui
hän sisään ja sanoi: "Hyvää huomenta, yhtä ihanaa kuin itse olet,
emäntä, ja jos sinulle varhainen vierailuni on mieliin, niin toisit
minulle tölkin marjamehua."

Silloin silmäsi emäntä jo jälleen hieman epäystävällisemmin ja tuotatti
unisella Nandlilla pyydetyn mehun.

"Olisi ollut minulle mieluisempaa", sanoi Dieter, "jos olisit itse
kaatanut, maistuisi silloin kolme kertaa paremmalta! Olet kai minulle
nyreissäsi, kun en viime yönä lainkaan löytänyt tietä kotiin! Oi,
emäntäkulta, olisi ihanin elämäni unelma, ettei minun koskaan
tarvitsisi poistua tästä talosta, vaan saisin ainaiseksi jäädä tänne."

"No, kukapa tietää, mitä tapahtuu", sanoi emäntä.

Dieterin kasvot kävivät tämän kuullessaan niin pyöreiksi ja loistaviksi
kuin kuun vuoren takaa noustessaan. "Näin yksin kuin nyt olen", jatkoi
emäntä, "en voi suoriutua ravintolan hoidosta, ja jos sen jätän, niin
voittehan te sen ostaa."

Dieter painoi epätoivoissaan päänsä alas ja vilkuili sivulleen.
"Tarvitseeko sinun myydä? Tarvitseeko sinun jäädä yksin?" jupisi hän.
Siitä keinosta päättäen, mihin hän ryhtyi murhettaan lieventääkseen, ei
tämä kuitenkaan näyttänyt olevan kovin vakavaa laatua, sillä hän valeli
sitä marjamehulla. "Onneksesi, emäntä!"

"Kiitos paljo! Tarkotatko siis, että minun pitäisi koettaa uusiin
naimisiin?"

"Tietysti! Sellaisen naisen kuin sinun, emäntä, tarvitsee vain ojentaa
kätensä, kun hänellä jo riippuu pari kosijaa jokaisessa sormessaan!
Sellaiselle naiselle kuin sinä olisi yksin jääminen oikea synti!"

"Ole nyt! Mutta jos niin luulet ja koska olet ystäväni, niin sanopas
myös, kummanko puoleen tahtoisit minua neuvoa, Ryöväri-Ferdlin vai
Liha-Vostlin?" ilvehti emäntä.

Dieter nojasi päänsä oikeaan käteensä ja veti otsansa sangen vakaviin
ryppyihin, joiden ainoastaan hullunkurisesti vilkkuvat silmät
ilmaisivat valehtelevan.

"Koska tarkotan parastasi, tarkotat?" sanoi Dieter. "Jaa, tosiaan, niin
helppo sitä ei ole sanoa, sitä täytyy harkita -- tuota Ryöväri-Ferdliä,
sitä tuskin tahdotkaan."

"No, miksei sitte?" kysäsi emäntä.

Mutta Dieter jatkoi juttuaan kysymyksestä välittämättä. "Mutta jos
sinua Liha-Vostl miellyttää, niin tuskinpa voin toivoa parempaa."

Emännän silmät suurenivat, sitte sanoi hän ivallisesti: "Onko hän sinut
tilannut puhemiehekseen ja saatko pulskankin paidan palkaksesi?"

"Emäntä, oi, emäntäkultaseni!" huudahti Dieter hilpeästi. "Kuinka voit
moista kysyäkään? Ennen annan kiskaista hampaan suustani, vieläpä
leikata kielenikin, ennenkuin rupean kenenkään toisen puolesta sinua
kosimaan, vaikkapa saisin niin suuren puhemiespaidan, että peittäisi
kapanalan maata ja vaikkapa paita olisi kultakolikoita täytenään!"

"Sinä veijari!" nauroi emäntä. "Sen voit helposti luvata, sillä eihän
ole ketään hölmöä, joka sinulle sellaisen paidan tarjoaisi. Mutta sanos
vakavasti -- sillä olet minut tehnyt kyllin uteliaaksi -- kuinka et
toivoisi minulle parempaa kuin että ottaisin Liha-Vostlin? Ja miksi en
tahtoisi Ryöväri-Ferdliä! Siihen olet vielä velkapää vastaamaan."

Silloin alkoi "Pyökkipellon Dieter" sangen miellyttävästi puhua
ladella, sillä hänellä oli lahja pukea puheensa loppusointuihin:
"Siksi, emäntä, tee minulle mieliksi, -- paina puuta ja kallista
minulle korvasi, -- selitän sinulle jullilleen, -- mitä eilen sattui
suunnilleen, -- ja sitte suo mun puhua -- ihan sydämeni pohjasta! --
Olen itseni narriksi luullunna, -- kun sult' olen vuodesta kuullunna,
-- joka on surussa kulunna, -- nyt pari siis ota rinnalles, -- joka
luotu on sinulle turvakses; -- lemmestä aivan sairaana, en penkiltä
saata mä kohota, ei tahtonut yö multa kulua, -- niin kova on ahdistus
rinnassa, että joku ehtisi ennemmin, -- ja kysyisi sinulta hellimmin,
-- ja sanoisi sanan syvän, -- se ei olis minusta hyvä!"

"Mikä lempo sinua riivaa?" nauroi emäntä ääneen. "Voinethan toki puhua,
kuten järkevä ihminen!"

"Oi, emäntä, et tiedä, kuin järkevä puhe vaikea on, -- kun ihminen
sulasta rakkaudesta hulluna on, -- mutta koska vaara väärään valoon
joutua tarjona on, -- no, säästän muun ja puhun vain mikä totta on."

"Ja minä juoksen heti luotasi, jos se vielä kauvan piilossa on",
sepitti leikkisästi emäntä "loppusoinnun" puolestaan.

"Mutta jos puheen ymmärrät, mitä silloin teet mieluimmin?"

"No, en mitään silloin. Annas kuulla säällisesti, mitä oikeastaan on
kysymyksessä."

"No, kuule sitte, emäntä, -- oi, emäntäkultaseni, kun sinua näin
katselen, tuntuu minusta, etten voi puhua sinun kanssasi, kuten muiden
ihmisten, vaan että siihen tarvitaan toinen kieli ja aivan soittoa
äänessä -- mutta ällös minulle vihastu, minä alotan jo! Minua eilen
tosiaankin pelotti, että Ferdl ja Vostl ehtisivät minua ennen, ja
silloin ajattelin, että jos jään istumaan, niin eivät toisetkaan mene
pois, ja kun he niin kyyröttävät ravintolassa, onnistun kentiesi
saamaan aikaan tilan, jossa yökkyrit eivät ennen auringon pilkistämistä
ikkunasta sisään löydä takistaan hihoja.

"Siitä tulikin paljo parempaa kuin odotin, ja Nandl voi sanoa, että
puhun silkkoja tosia, sillä hän oli saapuvilla, vaan ettet sinä ollut,
oli sangen hyvä, sillä sinun ollessasi mailla eivät he olisikaan
uskaltaneet niin juoda, kuten ovat juoneet, -- kaikkea sekaisin, --
ensin valkosta, sitte punaista, sitte kellertävää, jotta nyrkit
savessa, -- ja Ryöväri-Ferdl ei jäänyt ryyppyäkään jälelle, minulle
tuli aivan kuuma! Sivumennen huomasin myös, miten ovelaksi Vostl
heittäytyi ja silmän välttäessä läikytti viinilasin pohjan toisensa
jälkeen lattialle. Yksi kerrallaan, ajattelin minä, sinut jätän
viimeiseksi, tiedän kyllä miten sinut pyydystän!

"Keskellä kulauttelua ja pullon pulputusta vilkasee Ferdl minua
äkkisestään syrjästä päin ja sitte naurahtaa vasten kasvoja. 'Veijari',
sanoo hän minulle, 'luuletko, etten huomaa, mihin tähtäät, tahdot juoda
minut pöydän alle. Mutta siihen et pysty eikä kukaan teistä kestä niin
paljoa kuin minä juon joka ilta maata mennessäni!' Sen jälkeen joi hän
edelleen kuin kaivoon kaataen, ja minä tein samoin, vaikka minulla jo
olikin sydän kintaan peukalossa, että lopultakin voisi kaikki mennä
vinoon. Hetkistä myöhemmin sanoo hän meille kahdelle, Vostlille ja
minulle: 'Olette narreja, kun ette suo minulle emäntää! Jos minä olisin
täällä herrana, voisimme joka päivä istua täällä yhdessä yhtä hauskasti
kuin tänään, saisimme vain parempia tilkkoja. Eikös pätisi? Vai ha?'
Vostl pudisteli päätään ja minä sanoin, -- noin vain sanoakseni --
sanoin siis: 'Siitä kaupasta ei tule mitään, Ferdl, sillä emäntä ei
varmaankaan suvaitse, että yökaudet istutaan juopotellen.' -- 'Mitä
ajattelet?' sanoi hän siihen. Älkää olko vihainen, vaikka otankin hänen
jumalattomat sanansa suuhuni, mutta Nandl voi todistaa, että hän sanoi:
'Loruja', sanoi hän, 'minua ei vaimo saa estetyksi juomasta, ei saanut
ensimäinen eikä saa toinenkaan! Niin kauvan kuin naista kositaan, on
hänen edessään vielä salaisuuksia, mutta kun kerran on hänen miehensä,
lakkaavat ne. Jahkahan pääsen isännäksi, rykäsee emäntä viimeisen
rykäyksensä!' Silloin Vostl nauroi ja viittasi Nandliin, joka seisoi
vieressä. Silloin karahti Ferdl vielä punaisemmaksi, hänen kasvonsa
helottivat kuin niiden sikarien leimapaperit, joita lapset myyvät
kirkkomäellä. Parisen kertaa naurahti hän kuten hölmö ja koetti lyödä
asian leikiksi, ja sitte tarttui hän äkkiä lasiin ja alkoi kulautella
viiniä alas. Hän ajoi sisäänsä kulauksen toisensa jälkeen, ja vihdoin
sai pullonsa pohjaan. Silloin hän yhtäkkiä kömpii istuimeltaan pystyyn
ja pitelee pöydän nurkasta. Vakaannuttuaan vähän tasapainoon,
syöksähtää hän vaivoin pönkilleen ja seista törröttää pää eteenpäin
riipuksissa, hartiat koholla ja kädet lerpallaan. Vähitellen alkoi hän
siitä sitte kuivautua, eikä ole hänen syynsä, että talon nurkat
pysyivät pystyssä eikä hän niistä yhtään tunkenut sisään. No, ja kun
hän katosi yöhön, ajattelin minä, että hänen on paras jäädä kotiin,
sillä emäntää hän ei saa."

Emäntä katsoi jokseenkin vakavasti hilpeään kertojaan ja kysyi: "No, ja
kuinka sitte oli Vostlin laita?"

"Kuinkako Vostlin laita? Sitäkö kysyt?" kysäsi Dieter loruten kuin
papukaija; sillä tapa, jolla emäntä otti hänen kertomuksensa, ei häntä
miellyttänyt ja hän tuumi juuri: Miksei tämä helkkarin vaimo naura?
"Niin, oikein", sanoi hän sivellen molemmin käsin pörröistä tukkaansa,
"sehän minun piti vielä kertoa. No niin, kun olimme Ferdlistä päässeet,
silloin tuotan pakan pelikortteja; ajatellen, että juoneet olemme jo
enemmän kuin liian paljo ja Vostlille täytyy olla ajanvietettä,
ajatellen, sillä en voinut aavistaakaan, että Vostl on sellainen
pelipukari kuin sittemmin näyttäytyi, emäntä! No, hyvä, hän oli heti
valmis, ja me pelasimme, ensin juomia, mutta minä huomasin
vastapelurini heti sellaiseksi, jota voitto kiihdyttää ja jonka häviö
tekee aivan mielettömäksi; niinpä annan ystävälleni tilaisuuden nylkeä
itseäni mielin määrin, kun minulle huonot kortit nousevat, mutta kun
saan ensimäiset hyvät kortit käteeni, silloin kohotan panoksen
kaksinkertaiseksi, voitan kerran, toisen ja kolmannenkin. Nyt olisi
sinun pitänyt Vostl nähdä! Kiihkoissaan ja raivoissaan on hän aivan
poissa suunniltaan, korteille, joissa ei ole yhtään pistolehteä, panee
hän kaksinkertaisen panoksen, ja vihdoin istuu hän typityhjänä,
pelattuaan vanhuksiltaan katon pään päältä ja lattian jalkojen
alta ja lehmät navetasta ja itseltään lakin päästä, takin yltä ja
kengät jalastaan, jotta olisin voinut ajaa hänet ulos avopäin,
paitahihasillaan ja sukkasillaan. Valkonen hän oli kuin kalkkiseinä,
hiki virtaili hänen otsastaan, hampaat narskuivat hänen niitä
purressaan vastakkain, ja hän näytti aivan hirmuiselta, mutta vieläkään
hän ei saanut rauhaa. 'Kaikki tai ei mitään!' huusi hän. -- 'Jaa',
sanoin minä, 'mutta mikä on panoksesi?' -- Hän sanoo: 'Dieter, kun piru
vie housut, tarvitsen enää vain vyön, jolla käärin ruumiini kasaan.
Minä panen emännän peliin.' -- No, no, emäntä, älä suotta katso niin
synkin silmin. Nyt kai ymmärrät, miksi sanoin, että jos Vostlin otat,
ei voi toivoa parempaa, sillä minä olen voittanut häneltä sinutkin,
mutta olen sydämestäni tyytyväinen, jollet tahdo tietää mitään heistä
kummastakaan..."

Emäntä oli tämän proosallisen selonteon jälkeen noussut nopeasti
tuoliltaan, johon hän oli Dieterin runollista kehotusta noudattaen
istuutunut. "Hyvä on jo", sanoi hän ynseästi ja ankarasti, "en tahdo
kuulla enää mitään enempää. Olen tosin sinulle kiitollinen siitä, että
olet minulle osottanut, mihin kurjuuteen joutuisin niin yhden kuin
toisenkin kera noista kahdesta --."

"No, näetkös, näetkös", sanoi Dieter mulkoillen aivan suunniltaan,
"kiitoksella juuri saat muistaakin!"

"Mutta totta puhuen täytyy minun sanoa", jatkoi emäntä, "että sinäkin
olet viime yön juopottelullasi ja peluullasi menettänyt kaikki toiveet
minuun nähden."

"No, ole järkevä, emäntä! Miksi niin?" Entinen ratsusotilas huitoi
neuvotonna käsivarsillaan ympärilleen. "Hehän ne olivat -- en minä --
he vain!"

Emäntä astui aivan hänen luoksensa. "Jaa, kysytkö oikein tosissasi,
miksi? Etkö sitte ole osottautunut heitä molempia etevämmäksi? Etkö ole
osottanut, että osaat juoda ja pelata vielä paremmin kuin nuo kaksi?"
Näin sanottuaan käänsi hän miekkoselle selkänsä ja lähti huoneesta
odottamatta vastausta tähän sangen kireään kysymykseen, ja koskei hän
tahtonut tuhlata aikaa, teki hän siinä sangen oikein, sillä
Pyökkipellon Dieteriin oli isku sattunut.

Hän seisoi kauvan kuin ukkosen lyömänä, vasta Nandlin helakka nauru sai
hänet jälleen tolalleen. "Kirkas tuli ja leimaus!" puuskahti hän. "Mitä
naurat? Antaisin sinulle halusta pari korvapuustia, ilkeä ihminen! --
Sellaisia tuhmuukisia! Nyt tiedän, ken tahtoo olla ovelaa ovelampi, hän
ei enää olekaan ovela!"

Mutta ennen kuin hän -- ja muuten ainaiseksi -- lähti "Sinitähden"
ravintolasta tiehensä, muisti hän, mihin oli arvonsa tähden
velvollinen, ja teki kaikessa kiireessä, kuten hän myöhemmin usein
tunnusti, ennen tehtyjen lisäksi uuden -- tyhmyyden.

"Nandl", sanoi hän, "salli minun sanoa, uskoppa tai älä, mutta
oikeastaan minä en emännästä paljoakaan välittänyt."

"Vaikka kosisit nyt jo minua", vastasi tyttö pisteliäästi, "niin en
usko sittekään."

"Salli minun sanoa", jatkoi Dieter painolla, "sinäkin olet minulle
rakkaampi kuin tuo pystynenä, kiemaileva naisolento. Näes, jos pidät
suusi viime yöhön nähden, -- siitä ei pääse mitään ihmisten hampaisiin,
sillä toiset kaksi varovat kyllä siitä puhumasta -- niin otan sinut
kultasekseni."

"Ai, metsämies, mitäs minä sellaisista välitän. -- Kultasista olen
saanut kyllikseni!"

"Menen kanssasi naimisiin. Se saa emännänkin eksyksiin luuloissaan ja
vie häneltä halun asiasta jutella."

"Todellako?!"

"Niin, jos olet vaiti!"

"Hyvä, Dieter, minun suustani ei niin kristisielu kuule koko jutusta
halaistua sanaa. Ja emäntä kyllä vaikenee, kun sanon, että olemme jo
aikoja sitte sopineet kaupoista. Mutta jollet pidä sanaasi, Dieter,
niin silloin on leikki kaukana, silloin huudan koko jutun ilmoille
kaduilla ja toreilla!"

Hiljainen väristys karsi Dieterin selkäpiitä, kun hän uudelleen
vakuutti aikeensa vilpittömyyttä, sitte lähti hän vatvoen viinin
raskauttamassa päässänsä tätä ristiriitaista ajatusta: oliko hän
menetellyt "ovelasti", kun varoakseen, ettei muilla olisi naurun syytä,
oli antanut jonkun naisen, josta oli leikki kaukana, saattaa itsensä
asemaan, ettei hänellä ollut lainkaan syytä nauramiseen?

       *       *       *       *       *

Tässä oikeastaan olisi tämä pilajuttu lopussa, mutta kun suosiollisissa
lukijoissa varmaankin on monia, jotka tuntevat sääliä kovinkoeteltua
leskiemäntää kohtaan, joka yhdellä iskulla menetti kaikki kolme
kosijaansa, niin täytyy minun vielä kaikessa lyhykäisyydessä kertoa,
millä reippaalla päätöksellä tämä ymmärtäväinen nainen turvautui
kaikkia enempiä ikäviä kokemuksia vastaan.

Vielä samana päivänä päivällisen jälkeen istui hän pitkän kirjelmän
ääressä muutamalle kaukaiselle sukulaiselleen, joka eleli kaukana
pienellä maatilalla kaksivuotisen tytön kanssa, jonka äiti oli kuollut
hänet synnyttäessään.

Emäntä kutsui tämän leskimiehen luokseen lohduttajaksi ja neuvojaksi,
"Sinitähden" liikkeenhoitajaksi.

Ja hänen niin verkkaan kirjottaessaan paperille rivin toisensa jälkeen,
ilmestyi hänen silmiensä eteen yhä elävämpänä kuva siitä henkilöstä,
jolle hänen kirjeensä oli osotettu. -- -- He olivat kasvaneet samassa
kylässä, tyttöriehakkona oli hän maleksinut kaikkialla hieman
ujostelevan, avuttoman poikasen kanssa, mutta naimaikäisenä tyttönä
tunsi hän pojan etevämmyyden, pojan, joka häneen vaikutti kunnollaan
ja vakavilla ajatuksillaan, mutta tämän tunnon alkuperäinen
vastenmielisyys katosi, kun hän huomasi, miten hyvä poika hänelle oli,
ja lopulta tämä hiljainen taipumus tyydytti hänen ylpeyttään, kun hän
näki, miten poika piti häntä arvossa ja suojeli hänen kunniataan.

Vielä muisti hän hyvin, kuinka tämä seisoi hänen edessään, kun hän
"Sinitähden" isännän kanssa meni alttarilta odottaviin vaunuihin,
jättääkseen kotiseutunsa ikipäiviksi. Kuinka uskollisesti ja
vilpittömästi ja kelpo pojan tavoin tämä hänelle toivotti kaikkea
hyvää, ja kuinka tämä ei kenellekään näyttänyt niitä kyyneliä, jotka,
kun hän kääntyi poispäin, juoksivat hänen poskilleen, ei kenellekään,
paitsi äidilleen, joka vasta vuosien jälkeen, kun poika itse piti
häitään, niistä kertoi.

Mutta tämä ei ollut nuoren leskiemännän viimeinen muisto lapsuutensa
toverista. -- Emäntä hymyili, kun hän ajatteli sinnepäin, että hän
vielä voisi nähdä tämän kiharatukkana, punaposkisena nuorukaisena. Ei,
pari vuotta sitte oli tämä parisen päivää vieraillut hänen kotonaan,
jäntevä, kentiesi hieman liian vakava mies, jolleivät hänen tuiki
rehelliset silmänsä olisi niin kirkkaan ystävällisesti tähystelleet.
Siitä pitäen oli hän kai sangen vähän muuttunut.

Oi, hän oli kyllä jo ennenkin ajatellut kutsua hänet. Mutta oliko juuri
hänen kutsuttava! Jos miestä pidätti ylpeys ottamasta ensimäistä
askelta, koska häntä silloin olisi saattanut epäillä oman hyödyn
etsinnästä, niin eikö häntä naisena täytynyt pidättää pelon, että hän
näyttäisi "jälestäjuoksijalta". Hänen täytyi jälleen hymyillä
ajatellessaan, että nyt, kun hän oli voittanut arkuutensa, mies
kentiesi ylpeydessään jäisi tulematta.

Ja silloin emäntä pyyhkäisee otsaansa, sillä hälinä, jota kaksi tuvassa
leikkivää lasta pitävät, muistuttaa häntä pienokaisista. "No, Hansl ja
Mirzl", sanoi hän, "tahtoisitteko saada taasen hyvän isän?"

Hansl seisoo miettivänä ja pienempi Mirzl pistää kypsemmän harkinnan
vuoksi sormen suuhunsa. Mutta luultavasti oli kysymys tehty niin
houkuttelevalla äänellä, että "hyvä isä" näytti sangen toivottavalta
olennolta, ja niin lopettivat lapset pian mietintänsä ja sanoivat
molemmat: "Jaa!"

"No, kentiesi saatte sitte Loisi-serkun."

Silloin näkivät lapset mielikuvituksessaan kuvan suuresta miehestä,
jolla olivat niin ystävälliset silmät, joka osasi kertoa niin kauniita
juttuja ja oli heille jopa rakkaampi kuin äitikin, joka heidän
melutessaan tahtoi heidät heti lähettää ulos, mutta Loisi-serkku piti
silloin aina heidän puoltaan eikä päästänyt heitä pois.

Kun kirje oli suljettu, meni emäntä taluttaen molempia lapsiaan kädestä
torin ylitse; pieni Mirzl kantoi kirjettä ja kurotti sen postilaatikon
raosta sisään.

"Jumala siunatkoon!" sanoi emäntä,

Missä ihminen puhtaalla mielellä ja täydestä sydämestä ryhtyy johonkin,
siellä on jo siunaus suotu edeltä päin. Vuoden kuluttua oli
"Sinitähden" emännän lapsilla Loisi-serkku hyvänä isänä.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Raskaan syytöksen alla; Kun on olevinaan liian ovela - Kaksi kertomusta" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.