Title: Eino Leino lyyrikkona
Author: Siljo, Juhani, 1888-1918
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Eino Leino lyyrikkona" ***


EINO LEINO LYYRIKKONA

Kirj.

Juhani Siljo



Otava, Helsinki, 1912.



    Sankarin sopii
    laulaa vaan, miten vaihtuvi vuodet ja viikot,
    miten kipinät syttyy
    ja jälleen sammuu
    ja kuinka kulkee kuolon ja elämän laki.

    Miks laulaisin siis minä, jolle on kantelo suotu,
    riemuja muita
    ja murheita muita?
    Taida en lukea tähtiä taivahan kannen
    en kaloja meren,
    en kukkia nurmen.
    Laulan mä siis, mit' on ihmisen laulaa suotu.



I.


Nämä säkeet, jotka Eino Leino on pannut Väinämöisen suuhun, opastavat
meidät luullakseni oikeimpaan käsitykseen kaikista hänen runoutensa
pyrkimyksistä. Niissä on lausuttu mahdollisimman laaja ja perin
lyyrillinen runoilija-ohjelma, -- laajempi ja lyyrillisempi kuin
Ibsenin: »runoilla on: pitää käräjiä itseään vastaan». Eino Leino on
ainakin käytännössä osoittanut, että hänen ohjelmaansa sisältyy tuokin
suuren runoilijatuomarin vaatimus; mutta hän ei ole sallinut lain
syrjäyttää evankeliumia, eikä myöskään usko lain yksinään tehoavan
evankeliumina, niinkuin kai Ibsen uskoi. Eino Leinon käsitys runoudesta
ei ole yhtä persoonallisesti keskeistävä, mutta se on nuorekkaammin
positiivinen, inhimillisempi: se antaa vapauden ihmismielen kaikille
liikunnoille. Siten lyriikka muuttuu tilapäärunoudeksi sanan
persoonallisessa mielessä, kuten Goethen runous, ja voi sulkea
rajoihinsa inhimillisyyden kaikki vastakohtaisuudet. Milloin sellainen
runoilija käy käräjiin omassa sydämessään, on hänellä aina omat
välittömät todisteensa sekä myötä että vastaan, elettyjen hetkien
todisteet.

Eino Leinon ohjelma oli alkujaan sama kuin J.H. Erkon, hänen jälkeensä
tuotteliaimman suomenkielisen lyyrikon, joka »tiesi siksi laulavansa,
kun sävelehet soivat rinnassansa». Kumpikaan heistä ei kauan pysynyt
tällä älyllisesti naiivin luonnonlaulajan kannalla: Erkko vahingokseen,
Eino Leino voitokseen. Kun Eino Leino runoili ylhäisen lakinsa
laulajalle, oli hän juuri kohoamassa siltä asteelta, jolle Erkko on
jättänyt parhaan osan omaa itseään, mieskohtaisemman runon asteelle.
Niinpä hänen ohjelmansakin on itsetietoisempi, rohkeampi, väkevämpää
elämäntarvetta todistava. Eino Leinon säkeisiin sisältyvät ikuisen,
rohkean nuoruuden lunnassanat, sen nuoruuden, joka voi olla
lapsenmielinen, olematta lapsellinen, joka uskaltaa heittäytyä elämän
aaltojen kannettavaksi ilman sovinnaisuuksien korkkivyötä, joka on joka
hetki valmis käymään tuomiolle oman itsensä kanssa.

Tarkastakaamme, miten hän on toteuttanut ohjelmaansa runsastuotteisen
runoilijakehityksensä aikana, miten hänen lyriikassaan

    »vaihtuvi vuodet ja viikot
    miten kipinät syttyy
    ja jälleen sammuu
    ja kuinka kulkee kuolon ja elämän laki».



II.


Eino Leinon runoudesta yleensä, mutta varsinkin hänen lapsuus- ja
nuoruusrunoistaan voi sanoa, että ne ovat karkausvuoden lapsia: hänen
ei koskaan ole tarvinnut kosia runotarta, runotar itse on tullut
kyllin usein hänen luokseen. Ja hänen ovensa on aina ollut avoin
niille käynneille. Harvoin hänellä nuoruusvuosina surun tahi ilon
tunne ehti tiivistyä mieskohtaiseksi tunnoksi »kuolon ja elämän
laeista», ennenkuin se jo lehahti lentimilleen. Nämä runot
»_Maaliskuun lauluista_» (1896) aina »_Kangastuksiin_» (1902) ja
»_Helkavirsiin_» (1903) asti, ovat ennenkaikkea sointuvia,
musikaalisia laulelmia, kuin tanssin tahdissa syntyneitä. Niillä ei
ole mitään päämäärää, muuta kuin helkkiä vain ja iloita itsekseen.
Tyypillisimmillä niistä ei ole mitään suhdetta paremmin tekijänsä kuin
lukijansakaan yksilöllisiin sieluntarpeisiin. Niissä vaihtuvat viikot
ja vuodet samassa, ajanpitkään sangen yksitoikkoisessa poljennossa,
kuvastaen virkeätä, mutta epäyksilöllistä nuoruutta.

Mutta Eino Leinon inspiratsio on synnynnäinen, kuten Kiven, ei oman
kohtalon tunnon sytyttämä, kuten esim. Kramsun oli. Leinolla oli
verissä runsas sanamusiikki, joka ei tarvinnut syviä mielenliikutuksia,
helähtääkseen soimaan. Niin tyypillistä koulupoikarunoutta kuin ovatkin
sisällöltään, viehättävät esim. »Maaliskuun laulut» sanallisen
inspiratsionsa tuoreudella. Tuollaisia säkeitä kuin esim.:

    Yli metsän koitti jo päivän koi,
    kun nurmella neitonen kulki,
    kukat kukkivat auki jo umput loi
    jotk' eilen illalla sulki,

lukee vieläkin vain sanasoinnun takia. Seitsentoistavuotiaalle
runoilijalle oli onneksi, ettei hän pyrkinyt kätkemään mitään vakavia
ajatuksia keveisiin säkeihinsä. Korkeintaan hän lennättää jonkun
kärkevän komman -- tähdäten etupäässä lahjattomia Parnassolle
pyrkijöitä, kilpaveikkojaan --; ne, kuten myös hänen varhaisempi vaalea
ja haalea lemmenlyriikkansa suurelta osaltaan herättävät ajatuksen,
että Heinellä tuskin missään lienee ollut näppärämpää opetuslasta.
Runon lähtökohta sama kuin Heinellä: mielialan laulava poljento;
sielulliset tuntomerkit samat: vallan vaaraton kaihomielisyys,
leikinhalu, sekä teeskennelty varhaisvanhuus. -- Leinon esikoisteos on
varmaankin kosmopoliittisin hänen runokirjoistaan; vähän siinä on
suomalaista: tuskin muuta kuin puhdas kielituntu, läheinen -- vaikka
vielä ulkopuolinen -- suhde luontoon, jotkut Runebergin idyllejä ja
epigrammeja muistuttavat sirpaleet, joissa on hiukan kotoista sävyä.

Seuraavassa kokoelmassa, »Tarina suuresta tammesta y.m. runoja» (s.v.
1896), ovat suomalaiset ja leinolaiset tuntomerkit jo vahvemmat. Paitsi
sitä ulkonaista seikkaa, että kalevalainen mitta on osittain
syrjäyttänyt tieltään esikoiskokoelman germaaniset mitat, huomaa näissä
runoissa jo rohkeampaa mielikuvitusta sekä näköalojen avartumista. Eikö
ole suomalaista fantasiaa esim. seuraavassa tunnelmakuvassa kansamme
nuoruudenajoilta:

    Kuuhut kulki taivahalla
    kuusten lomitse kurkistain --
    kansa se kasvoi kuusten alla,
    käköset oksilla kukkui vain.

Pari onnistunutta »ajan-runoa» -- »Kun kello seisoo» ja »Vanhoille» --
osoittaa runoilijan nuorekasta tarvetta käydä käsiksi ympäröivään
elämään, tuntea ajan mukana, tukea nuorten aatteitten lippuja, samalla
kuin niissä ilmenee kyky löytää sattuva kuva valaisemaan ajatusta.

Kahden seuraavan vuoden vuolas tuotanto kuljettaa mukanaan samat
sävelet eri vivahduksina. Ilmaisukeinot ovat entistään vaivattomammin
hallitut, sana iskee paikalleen yhä nasevammin ja ajatus alkaa kiertää
päässä aina eloisammin, -- suuri osa Eino Leinon nuoruuslyriikkaa
kantaa nim. pikemmin leikkivän älyn kuin temperamentin leimaa. Näitä
satalauluisia sikermiä lukiessa ehtii kerrankin tuskastua siihen
turhanpäiväisyyteen, joka on kymmenien luritusten ainoa sisällys; mutta
sitten sinkoaa laulaja suustaan runon, joka on valmis ja pyöreä ja
puhdas kuin Hesperian kultainen omena -- ja mielemme herahtaa kohta
hyväksi. Tuollainen runo kuin:

    Hän kulkevi kuin yli kukkien,
    hän käy kuni sävelten siivin,
    niin norjana notkuvi varsi sen,
    kun vastahan vaiti ma hiivin.

    Ja kunis mun voimani kukoistaa
    ja soi minun soittoni täällä,
    sinis laulujen laineilla käydä hän saa
    ja kulkea kukkien päällä!

-- se on jo aitoa leinolaista, se tempaa poljentonsa keväiseen nousuun
penseimmänkin sydämen, se harjoittaa hyväntekeväisyyttä tehokkaammin
kuin suuret yhdistykset. Samantapaista perhoslyriikkaa voisi poimia
»Yökehrääjästä», »Tuonelan joutsenesta», »Sadan ja yhden laulun»
lehdoista paljon: »Marjatan laulu», »Lepän lehdet», »Indiaani»,
»Näkinkengät», -- ne ovat jo sellaisinaan sävellettyä sanaa. Ja
tavallisesti huomaa vielä -- ja pitkältä eteenkinpäin, -- että kuta
heleämpi sävel, sitä luotettavampi runoilijan sydämentunnustus; hän voi
kyllä olla olevinaan kuolemaan saakka onneton, mutta pian hän itsekin
siinä keksii vain »sydämen kepposen»: sydän tahtoo olla omaa kukitettua
hautaansa »ilolla imehtimässä». -- Ei oman kansankaan tulevaisuus,
josta Eino Leino, periaatteellinen individualisti, aina on
vilpittömällä rakkaudella laulanut, ja joka noina vuosina oli omiaan
herättämään yhä vakavampaa huolta, -- ei sekään paina mitään jäytävää
surua hänen sydämeensä. Hän on vielä liian nuorekas luonnonlapsi
osatakseen edes antaa oikeutusta epäilykselle, suven nouseva aurinko
heiastelee silmään liian heleästi, jotta runoilijan kansallinen
uskontunnustus voisi tulla vähääkään ankea tahi jylhä (»Legenda»,
»Nuorten usko»), Milloin todellisuus irvistää rumana hänen edessään,
hän voi kyllä yltyä pistävään huumorinsekaiseen ivaan, kuten
poliittisia kiipeejiä vastaan »Kuvernöörin koirassa».

Joskus sentään Eino Leinon runo jo tähän aikaan saa todellista
mielialaa vastaavan syvän, tumman värityksen, vaikka siitä silloinkin
puhuu yhtä voimakkaasti elämän hurma kuin suru. Silloin hän runoilee
muutamia nuoruutensa komeimpia mieskohtaisia ponsisäkeitä:

    Mitä siitä jos nuorna ma murrunkin
    tai taitun mä talvisäihin,
    moni murtunut ompi jo ennemmin
    ja jäätynyt elämän jäihin.
    -- -- -- -- -- --
    Mitä siitä jos en minä sammukaan
    kuin rauhainen, riutuva liesi,
    jos sammun kuin sammuvat tähdet
    vaan ja vaipuvi merillä miesi.

Taikka hän luo sellaisen tunnelmakylläisen ballaadin kuin »Mieron
nuotioilla», ensimäisen mestarinäytteensä kuvailevan lyriikan alalla.
Se on läpikypsä runo, vaikka ennemmin nerokkaan, täysivaltaisen
inspiratsion kypsyttämä kuin elämänkokemusten. Sen varsin
arkipäiväiseen runomittaan kiinnitetyssä poljennossa, sen kuvakielessä,
sen mielialassa on jotakin jalostettua. Ja aluksi ja lopuksi se on
suomalaista kotitekoista runoutta, aineksiltaan niinkuin
elämäntunnoltaankin, ensimäisiä täysipätöisiä todisteita Eino Leinon
suomalaisuudesta. Kuinka kotoinen tuntu onkaan noissa kuvissa
kodittomien yötulilta:

    -- -- --
    Maantien varteen me yhdyimme yössä,
    siinä oli toiset jo tulenteon työssä.

    Kohta me istuimme veljien lailla
    ympäri valkean, huolia vailla.

    Sanaleikit lensit ja eväsviinat kulki,
    toisen suu jo odotti, kun toinen suunsa sulki.
    -- -- --
    Toisen suu jo odotti, kun toinen suunsa sulki,
    Otava se kääntyi ja yön hetket kulki.

Ja Otavan kääntyessä muuttuu vähitellen mielialakin:

    -- -- --
    Yksi mietti kavaluutta ystävän armaan,
    toinen suri syksyä sydämensä harmaan.

    Orpo itki emoa ja murhamies rauhaa,
    kaikki kaipas kotia ja lapsuutta lauhaa.

    Ei ole apu suuri mieron nuotioista,
    toista puolta polttaa, kun jäätää jo toista.

Koristeellisemmalta vaikuttaa »Tuonelan joutsenen» niin sanoen
metafyysillinen kaihomielisyys, vaikka siinäkin tapaa korvaa moni
puhdas sointu, joka palaa runoilijan myöhemmässä tuotannossa
voimakkaampana, -- voi verrata esim. Lemminkäisen säkeitä siv. 20
»Tumman» (»Helkavirsissä») loppupuoleen, »Tuonen tytön laulua» s. 23
»Niniven lapsiin», j.n.e. -- »Syystunnelma» (»Yökehrääjässä») on myös
täysi herkkää eleegistä mielialaa, vaikka sen ensi säkeistöä ei
tarvinne ottaa ylen vakavasti.

Kun Eino Leino tilapäisesti tulkitsi ajan tunnelmia oikealla hetkellä,
voi hän saada kanteleeseensa voimakkaan äänen, jonka nuorekkuus vain
kaunisti asiaa. Mutta kun hän sitten asettui vartavasten kyhäämään
kokonaista runokirjaa kansan hereillä-pitämiseksi, tuli siitä vain
pateettisuudessaan yksitoikkoista kollektiivista ohjelmarunoutta,
joka kyllä ilmaisee laulajan lahjakkuuden, mutta ei hänen
yksilöllisyyttään. »Ajan aalloilla» on Leinon karuin ja sovinnaisin
runokirja; siellä täällä tuntuu voimakas suonentykintä, kuten esim.
muutamissa säkeistöissä »Nuorten laulua», mutta ajan tunteiden rytmiä
tuskin on muualla tavattu kuin runossa »Helsinki sumussa», jonka
ryhdikäs, raskaasti nouseva ja laskeva poljento todella virittää
alkavain pimeitten vuosien tunnelmaan. Kokoelman ohjelmasuomalaisuus on
väritöntä eikä siinä ole sitä kansallistunnon voimaa, joka tuollaisella
hetkellä olisi kansalle antanut yhteiset tunnussanat.

Muutamista toisen kokoelman -- »Tarina suuresta tammesta y.m.r.» --
runoista voi todeta, että Eino Leinon juuret jo silloin olivat syvällä
kansanrunoudessa. Teos teokselta huomaa tämän juonteen hänen
runoudessaan vahvenevan. Laulaessaan kansainvälisin mitoin hän on usein
perin yksitoikkoinen ja voimaton ja tuon tuostakin sattuu hänelle
kiireessä etsittävän loppusoinnun tai muun muodollisuuden takia hirveä
lapsus calami. Käytellessään kalevalaista muotoa tai tyylitellessään
muita kansanrunouden mittoja hän nähdäkseni sensijaan useimmiten
välttyy ikävyyksistä, tulee raikkaaksi ja eloisaksi taas. Silloin hän
vilkkaimmin elää itse sanoissaan. Pitkäveteisyyttä ei kyllä niistäkään
puutu, ja kuvakieli on usein kansanrunouden yhteisomaisuutta, jota
runoilijamme käyttelee vain onnellisena perillisenä; mutta hän
käyttelee sitä synnynnäisellä taidolla, hän saa siihen väriä ja
kärkevyyttäkin, ja harva se tämänlaatuisista runoista, missä joku
mielikuva ei yllättäisi alkuperäisen välittömän näkemyksen teholla.
Esim. »Ilmarisen vaellus» (»Yökehrääjässä») välähtelee humoristisia
kansansadunomaisia mielikuvia; se on itsessäänkin hauska runo ja
erityisesti huomattava tyylillisenä harjoitelmana »Helkavirsiin».
Sellainen yksinkertainen näkemys kuin seuraava (runosta »Tuijotin
tulehen kauvan»):

    »Vierin maita, vierin soita,
    vierin suuria saloja,
    _salossa savu sininen,
    savun alla armas mökki_»,

sykäyttää mieltä nerokkuudellaan ja todistaa, kuinka välittömästi Eino
Leino antautuu intuitsiolleen. Eiköhän joku reflektiivinen runoilija
olisi tuohonkin maisemaan ensin ajatellut mökin ja sitten savun sen
päälle?

On jo edellä viitattu Runebergin idylleihin ja epigrammeihin näistä
Leinon Kantelettaren-tapaisista laulelmista puhuttaessa. Runebergiin
verraten Leino on subjektiivisempi, puhuu enemmän omissa nimissään
näissä idylleissään ja epigrammeissaan, joista läpi hänen koko
tuotantonsa löytää monta aitoa runohelmeä. Runebergilla on varmempi
artistinen taituruus, ja mainittuunkin sikermään kuuluu muutamia
laatukuvia, joiden kantavuutta Leinon vastaavat runot eivät saavuta.
Sensijaan Leino tehoo jo näinä vuosina väkevämmin tummakuteisella
arkaistisella fantasiallaan, joka luo esim. sellaisen perisuomalaisen
pikku ballaadin kuin »Kuoleman renkinä» (»Hiihtäjän virsissä»).

Sanonnan juureva kansanomaisuus näyttää näinä vuosina saavan yhä
vapaamman pääsyn Eino Leinon runouteen, eikä yksinomaan kansanrunouden
vaikutuksen kautta. »Yökehrääjässä», »Hiihtäjän virsissä», »Pyhässä
keväässä» tapaa korva tuon tuostakin vereksen kansanomaisen
sanakäänteen tai runoon kätevästi pyöristetyn sananlaskun.

Aina »Helkavirsiin» saakka on siten Eino Leinon runoudessa huomattavana
vastakohtaisuus ilmaisukeinoissa, alkuperäisten kotoisten ainesten ja
vierasten muotokaavojen vastakohtaisuus. Onhan tietysti yksi ja toinen
runoaihe, joka sointuu täsmällisesti kansainvälisiin mittoihin, jonka
verhona ulkolaistyylinen puku istuu kuin valettu; mutta verrattain
harvoin aihe, ainekset ja muoto sulavat Leinon tähänastisessa
runoilussa täydellisesti yhteen. Lukemattomia esimerkkejä tällaisesta
tyylittömyydestä voisi poimia, alkaen esim. »Kevätkantaatista» ja
»Suuren tammen tarinasta». Puku valuu höllänä, luomatta mitään ryhtiä
runolle, jonka rakenne kokonaan häviää näkyvistä verhon satunnaisten
laskosten epäjärjestykseen. Tällaiset sepitelmät, olipa niissä ajatus
kuinka »kansallinen» tahansa, eivät kuvasta mitään suomalaisen luonteen
tyypillisyyttä, niinkuin kyllä muodoltaan kosmopoliittinenkin runo voi
kuvastaa, -- siitä on todistuksia myös Leinon runoudessa, varsinkin
myöhemmässä, kun kielelliset ainekset ovat täydellisesti sulatetut
rytmiin ja runomitta noudattaa kiinteästi ja ilmehikkäänä mielialan
sisäistä poljentoa.

Muutamia poikkeuksia lukuunottamatta huomaa Eino Leinon tähänastisten
runojen lähteneen laulavasta rytmistä. Sointu on vielä säkeen
varsinainen teho, ei kuva. Ajatuksen kuvaperäisyyden voi kyllä usein
selvästi todeta, mutta kuva tule säkeeseen ikäänkuin ohimennen, usein
vain alkusoinnun t.m. kielellisen tyylikeinon armosta, --
kansanrunouden herättävästä vaikutuksesta Leinon kuvalliseen
inspiratsioon on jo huomautettu. Luullakseni tästä runon
voittopuolisesta taipumuksesta vapaaseen, helkkkyvään rytmiin johtuu se
sanonnan sovinnaisuus, joka on silmiinpistävä suuressa osassa Leinon
nuoruusrunoutta. Sointuva poljento ei aina vaadi sanonnan
yksilöistämistä, sanallisten ilmaisukeinojen tarkistamista siihen
määrään kuin kuvin puhuva tyyli, varsinkaan niin musikaalisessa
kielessä kuin meidän. -- Havainnollisen esimerkin siitä, kuinka vähän
luonteenomainen Leinolle on yhtä keskeistä kuvaa vaativa runomuoto,
antavat hänen n.s. sonettinsa, joissa sonettia ei ole muuta kuin
säkeitten luku. Ylimyksellisyys niistä on perin vähissä. Rytmi voi olla
tällainen:

    Minä katselen illan taivasta
    ja muistelen tyttölasta.
    Minä tahtoisin, tyttö, sun temmata
    pois turhasta maailmasta.

Ei mikään kuva kokoa näissä »soneteissa» runon neljäätoista säettä
orgaaniseksi kokonaisuudeksi; säkeitä voisi olla yhtähyvin viisi
vähemmän tai enemmän. Leinon kuvallinen inspiratsio, milloin se saa
puhua, tarvitsee tilaa aina kunkin hetken tarpeen mukaan, enkä huomaa
vielä sattuneen, että se olisi tarkalleen sopeutunut neljäntoista
jambisäkeen aristokraattisesti suljettuun tilaan.



III.


Uuden sataluvun alkuvuosina huomaa Eino Leinon runouden vähitellen
muuttavan luonnetta. Aika alkaa olla ankarampi, se herättää jo
väkevämpää elämäntuntoa juuri miehenikään ehtineessä runoilijassa. Sekä
yhä voimistuva osanotto oman kansan kohtaloon että nähtävästi myös
mieskohtaiset elämykset luovat pohjan todellisemmille tunteille,
niinhyvin tummamieliselle murheelle kuin voimantunnon haltioittamalle
riemulle. »Lapsi laulavainen» hän edelleenkin on, mutta laulu saa jo
silloin tällöin herooisen, suuriin luonteenviivoihin nojautuvan ryhdin.
Runoilija alkaa katsoa yli aaltojen, tuntea synteettisesti elämää:
»Hautalaulu» ja »Laulu onnesta» (»Hiihtäjän virsissä») ovat vienompia
alkusäveliä siitä komeasta sinfoniasta, jonka osia ovat »Virta venhettä
vie» ja »Hymni tulelle» (»Pyhässä keväässä») sekä »Väinämöisen laulu»,
»Jumalien keinu», »La tricoteuse» (»Kangastuksissa».) Niissä on katse
avartunut metafyysillisiin näkyihin, niissä on suurta kosmillista
kaihomieltä ja mieskohtaista elämän intohimoa, jollaista Leinon
runoudessa ei ennen tapaa. »Väinämöisen laulun» ja »Jumalien keinun»
kaikuvat poljennot sekä korkeat, yksinkertaiset ääriviivat, joihin
säkeiden äänteellinen yhdenmukaisuus hyvin sointuu; »La tricoteusen»
tummasti hehkuva verenpalo; muodollisesti aivan keskeneräisenäkin
suggestiivisen »Virta venhettä vie»-runon kaihomieliyys -- kaikki se on
uutta. Näiden runojen kautta Eino Leino ikäänkuin kirkastaa itsestään
esiin uusia sielullisia arvoja, jotka hän vähän senjälkeen liittää
uusiin, täysin omaperäisiin aineksiin muodostamaan »Helkavirsien»
sankarirunoutta;

Että runoilijan mielen pohjalla pesiytyvät jo ankaramman laulun
ennuslinnut, sitä todistavat myös seuraavat kalevalaiset säkeet:

    Toista on soitella somasti
    kesken viinin viljelysten
    alla täyden päiväntähden.
    Toista laulella runoja,
    pystyttää pyhätulia,
    kesken kiljuvain kinosten,
    maassa hallan harmajassa.
    -- Tuuman jos sulatit täällä,
    vaaksan pakkanen pakasti.

Ja runoista »Lapin kesä» sekä »Tahtoisin nähdä mä Kartagon naisen»
talven ja kangistumisen kauhu puhuu kauniina paatoksena.

Kiihkeä sisäinen liikunta alkaa vaatia yhä vapaampia ja samalla
sisäisesti kiinteämpiä rytmejä. Runoilija alkaa myös yhä
itsetietoisemmin tehostaa säkeitänsä kuvallisin ilmaisukeinoin. Tosin
hän vieläkin vain erittäin onnellisina hetkinä saavuttaa kuvakielen
loogillisen yhdenmukaisuuden, mutta runolla on kuitenkin selvä
taipumus entistään täsmällisempiin ääriviivoihin, monumentaaliseen
esineellisyyteen. Hänelle alkaa »kangastella» vallan uusia, syntymässä
olevia kuvamaailmoita.



IV.


Huomattava enteellinen seikka »Kangastuksissa» on ballaadien runsaus.
Useimmat, kuten laaja sikermä »Perman taru», ovat tosin köyhällä
mielikuvituksella luodut sekä tyylillisesti perin väljiä. Mutta
joukossa on muutamia runoja, jotka todistavat kuvakielen kasvavaa
voimaa: paitsi »La Tricoteuseä», varsinkin kaksi plastillisella
näkemyskyvyllä suoritettua runotarinaa: »Kimmon kosto» ja »Luojan
leipä». Ne ovat jo verrattomasti itsetietoisempaa taidetta kuin Eino
Leinon aikaisemmat taruaiheiset sepitelmät. Niitä hallitsevat lujat
ääriviivat, jotka eivät salli mielikuvituksen leiskahdella satunnaisten
sana-assosiatsioitten mukaan. »Kimmon kosto» on hiukan koristeellinen
tyyliharjoitelma ja sellaisena, varsinkin draamallisen jäntevyytensä
takia, sangen onnistunut. Sanonnaltaan yhtä täsmällinen, mutta
sävyltään omintakeisempi sekä täydempi sisäistä elämää on »Luojan
leipä»; siinä on samaa seesteistä legendan-hohdetta kuin Edelfeltin
taulussa »Kristus ja Mataleena». -- »Kimmon kosto» on ikäänkuin siltana
siihen eristettyyn maailmaan, johon jälkimäinen ballaadi täydellä
oikeudella jo kuuluu: »Helkavirsien» legenda- ja tarumaailmaan.

Rohkeampaa yritystä ei yhdenkään suomalaisen lyyrikon mielikuvitus ole
suorittanut kuin Eino Leinon hänen »Helkavirsissään» (1903). Luoda niin
vegetatiivisen rehevän mielikuvamaailman kuin kalevalaisen naapuruuteen
kerrassaan uusi, ennen olematon mikrokosmos; herättää edellisestä eloon
nimettömiä henkilötyyppejä, selkeennyttää niitä sisäisesti ja
tyylitellä ulkonaisesti sekä siirtää ne uuteen ilmapiiriin, korkeamman
ja kuulaamman taivaan alle -- siinä teko, joka edellytti sellaista
kalevalaisten laulajien nykyaikaista jälkeläistä kuin Eino Leino on.
Niinkuin nuorallatanssijan täytyy korkealla teräslangallaan vakauttaa
mieleensä värähtämätön tyyneys, jotta ei suistu turmioonsa, niin tuntuu
Eino Leinokin suorittaneen tämän tekonsa yhtenäisellä ja tyynellä
luomistahdon jännityksellä. Ero hänen ja nuorallatanssijan teon välillä
on vain se, että runoilija teki sen kylläisellä sydämellä eikä
näyttääkseen taituruuttaan jumalien leikissä.

Vaarallisin teko houkuttaa voimakasta väkevimmin. Nämä oudot, syvältä
rotumme mystillisimmästä menneisyydestä kumpuilevat näyt avasivat
parhaaseen voimaansa ehtineelle runoilijalle maailman, jonka
valloittamiseen hänen kannatti koota koko henkinen mahtinsa, ei
ainoastaan synnynnäinen alkusuomalainen mielikuvituksensa vaan myös
runsas, elämysten ja runoilijaintuitsion kautta voitettu
elämänviisautensa. Siinä hänelle tarjoutui riemu, joka ei tule monen
runoilijan osaksi: koettaa oman rodun ja omien mieskohtaisten elämysten
läpi avata perspektiivi koko yleisinhimilliseen elämään sekä noita
elämyksiä selvittämään kehittää perinnäisrunouden pohjalta kuvakieli,
joka on sekä omintakeinen että nykyaikaisen taiteellisen viljelyksen
tasalla.

Ja runoilija suoriutui erittäin onnellisesti suuresta yrityksestään.
»Helkavirret» ovat pätevin todiste siihen, että aivan kotoisista
aineksista ja kotona viljeltyihin muotoihin voidaan luoda ei ainoastaan
omintakeisinta, vaan myös persoonallisesti kehittyneintä runoutta.
»Helkavirret» ovat homogeenisimmin suomalaista lyriikkaa, ja samalla
niiden kantavuus nykyaikaiseen henkiseen elämään on voimakkaampi kuin
minkään muun suomalaisen runokokoelman. »Helkavirsillä» on
klassillisuuden tuntomerkit.

       *       *       *       *       *

Eino Leinon ei tarvinnut huolia ajan ja paikan määrittelemisestä,
saadakseen runokertoelmiinsa varman muinaisajan tunnun. Kaksi
luotettavaa opasta teki sen hänelle mahdolliseksi: hänen
mielikuvituksensa alkuperäinen suomalaisuus, joka oli vuosi vuodelta
vahventunut, sekä hänen historiallinen vaistonsa. »Helkavirret» eivät
ole nimenomaan historiallista runoutta, mutta niillä on vuosisatain
henkisen viljelyksen sävy ja niiden sisällyksenä ovat vuosisatain
elämykset, ikäänkuin atavistisesti runoilijallemme periytyneinä. Niiden
takana seisovat menneitten sukupolvien taajat rivit. Harvoin lienee
koko maailman runoudessa niin individualistinen runoilija niin täydellä
antaumuksella joutunut tulkitsemaan kokonaisen rodun kohtaloita.

»Helkavirsissä» Eino Leino -- tai hänen henkilönsä -- eivät nim. puhu
vain omasta puolestaan: heillä on epäilemättä harmaasta muinaisuudesta
nykypäiviin saakka ollut lukemattomia veljiä ja siskoja, joiden
kohtalot, onni ja murhe ovat olleet samat kuin heidän.

Ehkä kauimmas taaksepäin ulottuvat »Tumman» perspektiivit. Siinä on
suomalaisen luonteen elämäntuska ja tyyntymys runoiltu syvemmällä
ymmärtämyksellä kuin ehkä missään muualla.

    »Tuo oli tumma maammon marja
    syntymässä säikähtänyt,
    näki kauhut kaikkialla,
    haltiat pahat havaitsi,
    ei hyviä ensinkänä.»

Mahtavalla kuvausvoimalla runoilija kertoo elämää vierastavan pojan
pelonalaisuudesta, mikä ei antanut hänelle rauhaa ei työhön, ei kisaan.
Hänet pannaan paimeneen, mutta hän palaa pian takaisin »outona»,
haastellen metsän kauhuista:

    »Lempo seisoi suo selällä,
    Hiidet hirnui kankahalla,
    Juuttahat jälestä juoksi,
    maasta maahinen kohosi.»

Kylän kisoilta hän pakenee yhtä säikähtäneenä:

    »Kolkkoja kotona näin mä,
    kamalampia kylässä!
    Veräjällä Vento seisoi,
    Vennon poika portahalla,
    loukossa Vahinko vaani,
    Kouko kohtasi ovella.»

Tämä ei ole kauhu-vaikutusten tavoittelemista, vaan mieskohtaisten
elämysten herättämiä symboolisia mielikuvia. -- Ahdistuksessaan tahtoo
poika »piillä Tuonelan pihoille», eikä äitikään muuta vapahdusta keksi,
vaan neuvoo häntä menemään:

    »tuvan taakse taaton saaman,
    lempeän lepotiloille,
    missä seisoo puut pyhäiset,
    hongat himmeät puhuvat
    ollehista, mennehistä,
    murehessa yön ikuisen.»

Mutta silloin havaa taatto haudassaan, neuvoakseen eksyvää lastaan.
»Säikkyivät isätkin ennen, toki aikansa elivät.» Luonto on lahjoilla
lepytettävä tai kahlittava rohkealla voimalla. Ahdistuksesta ei Manalla
pääse, ellei siitä ole päässyt elämässä.

    »Pirtit on pienet Tuonelassa,
    maan alla kaitaiset kamarit.
    Kuu ei loista, päiv' ei paista,
    yksin istut, yksin astut,
    toukka seuloo seinähirttä,
    itse seulot itseäsi
    ikävässä ainaisessa,
    haikeassa, vaikeassa.»

Hiljaisena miehenä palaa poika tuttuhun tupahan. Nyt hän osaa jo
tyynellä mielellä toimitella talon töitä:

    »meni merelle, metsähänkin,
    vei verkon, asetti ansan,
    niin eli ikänsä kaiken,
    ei iloiten eikä surren,
    pannen päivät päälletyksin,
    niin paremmat kuin pahemmat;
    päällimmäiseksi paremmat.»

Tuollaisessa resignatsiossa on jotakin perin suomalaista uskollisuutta
elämää kohtaan: ei mitään kuohahtamista tuhmiin sanoihin tai tekoihin,
jollaisiin esim. germaanilainen luonne helpommin joutuu; ei myöskään
slaavilaisen alennuksessaan hekumoivaa murjotusta; mistään
vaikertelemisesta puhumattakaan. --

Suuri melankolia liittää »Tuuri»-runon läheisesti »Tummaan», vaikka
molemmat ovatkin sävyltään erilaisia. Tuuri on älyllisesti täysin
kehittynyt mies, sankari, jolla on selvät suhteet kohtalonvaltoihin.
Hän luulee voivansa hyvällä luottamuksella turvautua jumalien suosioon,
jotka ovat hänen ystäviään; mutta hän ei vielä tiedä, ettei hän kestä
juhlan huumausta niinkuin jumalat. Hän »talonpoika taidollinen», juopuu
kesken juhlien, ja hänen nukuttuaan yli kalliin armonajan, odottaa
Tuoni ankarana hänen ovensa edessä. Tuurin juhlallisesta lähtölaulusta
ennen kaikkea voi luullakseni päätellä runoilijamme läheistä
mieskohtaista suhdetta henkilöihinsä, siksi ehdottomalla äänenpainolla
näissä säkeissä on julkilausuttu eletty kokemus:

    »Älköhöt sinä ikänä,
    älköhöt juhliko jumalat
    kera kansan kuolevaisen!
    Jumalill' on juhlat pitkät,
    ikä kerkeä inehmon,
    nopsa niinkuin pyörän kehrä.
    Päivät kultaiset kuluvi,
    aika armas lankeavi,
    köyrtyvi urohon selkä
    noissa pitkissä pidoissa,
    jumalaisten juomingeissa.»

Runo päättyy erinomaisen jylhään tunnelmakuvaan, kun Tuuri

    »istui Kuolon korjasehen,
    kuului kulkusten helinä
    hämärässä talvi-aamun;
    kuului vielä viittatieltä,
    jäälle järvien hävisi.»

Hämärä viittatie yli laajan järven jään -- siinä suomalainen
Tuonen-tie!

Tuurissa on jotakin länsisuomalaista selväpiirteistä aateluutta. --
Aatelismiehen raju suvereniteetin-vaatimus on Ylermissä, »ylpeässä
isännässä», tullut lihaksi ja vereksi.

Nerokkainta tässä ballaadissa on ehkä sen loistava tyylitaide. Tuskin
koskaan on suomenkieltä niin teräksisellä energialla puserrettu
tiukoiksi, draamallisiksi säkeiksi, joissa kukin sana putoaa kuin
vasaranisku naulanpäähän:

    »Ylermi ylpeä isäntä
    ajoi orhin akkunasta
    messurahvahan rakohon;
    tulta tuiski orhin turpa,
    valoi silmät valkeata,
    enemmän ylpeän isännän,
    satulassa seisovaisen.
    Täss' on mies tämänsukuinen,
    ei anele armahdusta,
    itse raudalla rakasti.»

Ja tuskin koskaan on kirkkaammin leikattu runokuvaa materian järeään
alkukallioon:

    »Ylermi ylpeä isäntä
    tunsi lattian lahovan,
    näki lieskan leimahtavan,
    veti miekkansa verisen,
    heitti kintahan kivehen
    käden kanssa poikki lyödyn.
    _Kannusti oritta, liekit
    löi yli kultaisen kypärän_.
    -- Vielä on kivessä kinnas.»

Mutta olisi alentavaa sanoa, että tällainen runo on vain -- tai
etupäässä -- tyylinäyte. Sen kiihkeä sisäinen intensiteetti on muuta
kuin koristeellista tekouhmaa. Eino Leinon sielullinen asteikko on
laajempi kuin ainoankaan suomalaisen lyyrikon; senvuoksi hän voi yhtä
täydellä mieskohtaisella tietoisuudella omaksua itselleen niin
erilaisia kohtaloita kuin Tumman ja Ylermin. Hän voi molemman kautta
puhua jotakin omasta itsestään.

»Helkavirsistä» kohoaa kolme suurta sankarihaahmoa, jotka olemuksensa
perusjuonteiden vetäminä joutuvat Manalle: Ylermi, Kouta ja Pyhä
Yrjänä. Tuuri on kyllä samoja veljeksiä, mutta hän on passiivisempi
eleskelijä kuin nämä. Hänen elämäntuntonsa on yhtä syvä ja
sankarillinen kuin toistenkin, mutta hänellä ei ole määrättyä
lähetystehtävää elämässä, kuten Ylermillä -- täysikäisyyden vaatimus --
Koudalla -- intohimoinen elämänselitys -- sekä Pyhällä Yrjänällä --
uskonsankarin ja uhripapin tehtävä.

Yhtä valtavalla näkemysvoimalla kuin Kalevala Antero Vipusensa, on Eino
Leino runoillut Koudan, suurimman Lapin tietäjistä. Vertailu näiden
kahden tietäjä-kuvan välillä valaisee hyvin Eino Leinon suhdetta
runoutemme peruskirjaan. Kalevala kuvaa Antero Vipusta näin (17:s r.,
v. v. 57-67):

    »Haapa kasvoi hartioilla,
    koivu kulmilla yleni,
    leppä leukaluun nenässä,
    pajupehko parran päällä,
    otsalla oravikuusi.»

Eino Leinon Kouta-kuva on myös alkuperäinen näky; se ei ole
jäljittelyä, vaan tyylittelyä. Se liittyy koko »Helkavirsien» tummaan
perussävyyn. Kalevalan fantasia on idyllisempi, leppeämpi kuin Leinon
jylhä näkemys:

    »Kyyt viherti katsehesta,
    suusta lenti yölepakot,
    jalan alta ahmat nousi,
    käden päällä kärpät juoksi,
    korppi koikkui päälaella,
    haaskalinnut hartioilla».

Samalta kalevalaiselta maapohjalta, mutta toiselta tasolta ja oman
mieskohtaisen mielialan valaistuksessa on nähty myös Koudan
etsintäretki. Sellaiset fantasiat kuin:

    »parahti Lapissa lapset,
    kovin koirat vingahteli,
    meni viima usta myöten,
    hiilos himmeni kodassa;»

ja yhä suurempi mielikuvituksen tehostaminen kauempana:

    »tähdet tippui taivahilta,
    maan alla vainajat vapisi,
    oli tuska Tuonelassa,
    pelko pirteissä jumalten»,

säestävät voimakkaasti tietäjä-titaanin intohimoista kilvoittelua. Ja
kun kilvoittelu tällä puolen Rutimon rotkon on lauennut Ajattaren
kovaan julistukseen, että vain manalla tutkitaan menneen elämän
tarkoitus, silloin rajusti kuohuvat kuvat vaihtuvat toisiin,
juhlallisen verkkaisiin, ja säkeitten poljento laantuu pitkiksi
mainingeiksi:

    »Tuo oli Kouta, kolkko miesi,
    tunsi kaikki tietävänsä,
    astui rotkohon Rutimon,
    kulki kuolon porraspuita,
    niinkuin pitkän pilven lonka,
    niinkuin jäisen kosken kopru;
    ei hän taakse katsahtanut,
    katsoi kohden kalman usta,
    ei hän kilvan kiirehtänyt,
    astui askel askeleelta,
    kun oli tuima Tuonen kulku,
    elo kuoloa kovempi.» 30 33.

Mielikuvituksen vahva arkaistisuus liittää Pyhän Yrjänän ballaadin
Kouta-runoon. Mutta edellisen kuvatyyli on freskomaisempaa ja sen
rakenne tiukemmin draamallinen, kuten »Ylermin». Jo runon lähtö on
draamallisen ponteva, niinkuin jousen viskaaman nuolen. Elementtien
liikkeet on tiivistetty lyhyiden säkeitten rajoihin, siirtyminen
tuokiotilasta toiseen käy nopeasti. Syvä uskonnollinen tunto kohottaa
tämän omituisen, monta assosiatsiota sisältävän legendan erittäin
korkealle.

Niinkuin »Pyhä Yrjänä» liittyy laajaan kansainväliseen tarusarjaan
täysin omintakeisesti uuteen suuntaan kehitettynä muunnoksena, niin
herättää Katrinaisen legenda (»Sininen risti») mielleyhtymän toisesta
maailmanhistoriallisesta sankaritarinasta: Jeanne d'Arcin. Eroitustahan
on runsaasti: Katrinaisella ei ole ranskalaisen sisarensa isänmaallista
paatosta, hänellä on vain uskonnollinen lähetystehtävänsä; hän on
rauhan ja rakkauden hengen apostoli, Jeanne d'Arc sodan. Mutta tämä
eroitus on ulkonainen. Jeanne d'Arc'kin oli varsinaisesti uskonnollinen
sankari. Molemman neidon ainoa voima on sama: uskonhartaus, kuuliaisuus
näkymätöntä käskijää kohtaan. Kumpikin herää pyhään tehtäväänsä samoin:
mystillisten luonnonnäkyjen kautta. Molemman vaellus muuttuu
vastustamattomaksi voittokuluksi, ja kumpikin pelastuu ihmeellisesti
riettaiden seuralaistensa puolelta uhkaavasta turmiosta, vaikka
suomalaisessa legendassa se kohta tulee päämomentiksi.

Sekä »Pyhän Yrjänän» että »Sinisen ristin» fantastiset näyt viittaavat
itäisemmille alueille kuin »Tuuri» ja »Ylermi». Samoin tuntuvat Pyhä
Yrjänä ja Katrinainen luonteensävynsä puolesta kuuluvan itäisempiin
heimoihin. Sekin vahventaa, varsinkin jälkimäisessä ballaadissa,
kuvauksen väkevää keskiaikaista tunnelmaa. -- Kuten Kouta-runossa,
noudattaa ympäristönkuvaus »Sinisessä ristissäkin» tehokkaasti
kertomuksensisäistä kehitystä. Esim. Katrinaisen lähtö oudonlumoavalle
matkalleen:

    »Kulki, kulki korpimaita,
    puut piteni, koti eteni,
    pyhät kasvoi pylvähistöt,
    kaartui kappelit hämärät,
    kuului kaunis kuorolaulu,
    kellot kultaiset kilisi
    Katrinaisen kulkiessa,
    hyvän marjan matkatessa.»

Melkein groteskimainen on kuvaus Katrinaisen saapumisesta
luostarisaarelle, ja hänen alettuaan vaarallisen unissakävijänretkensä
pimitettyjä periä kohti, äskeinen rauhallinen maisema vaihtuu
hillittömien intohimojen näyttämöksi:

    »Salot sakeni, kosket kiihtyi,
    virrat vuoltui, maat yleni,
    jylhistyivät jyrkät vaarat,
    kolkostuivat korpilaaksot,
    kontiot kovin möräsi.»

Viimeisten säkeiden kuulas näky virittää taas kirkkaan, lempeän
loppuakordin.

Yksi idylli on »Helkavirsissä»: Kristus-legenda »Tyyrin tytti». Yhtä
tuoksuva ja valoisa on jumalihmisen kuva siinä kuin »Luojan leivässä».
Nämä Kristus-miniatyyrit, niin vaatimattomat kuin ne ovatkin, ovat
alkuperäisen runoutemme ainoita onnellisesti syntyneitä Kristuksen
luonnekuvia. Molemmassa ballaadissa on hänen rinnalleen asetettu mitä
herkimmällä kädellä piirretty tytönkuva. Toisessa runossa Mestari
esiintyy nöyryyden esikuvana ja sydämen lempeyden palkitsijana,
toisessa hyljätyn ilona. Ei ole mitään teennäistä näissä kuvauksissa;
ne ovat syntyneet synnynnäisen lyyrikon lyyrillisimmillä hetkillä.

Lyyrillisessä mielialassa, ajatuksessa, tarinassa on aina oma
mystiikkansa: näkyväisten asiain ja sisäisten tuntojen salainen
yhteys. Edellisten legendain mystiikka on sydämen välittömällä
ymmärtämyksellä omaksuttavaa. Hämärämpiä tiehyeitä saa ajatus kulkea
»Ihalempi»-runossa, joka taas on Neitsyt Maaria-legenda, uudesta
maanäärestä keksittynä. Siinä kyllä sykäyttää voimakkaasti sydäntä
hyvän Jumalan julistus metsän viemälle immelle:

    »Kun lie pilvi kulkenunna,
    olet tytti pilven tytti,
    kun lie kaste langennunna,
    olet siunattu kaponen,
    kun lie pudonnut tähti,
    olet tähden synnyttävä,
    sankarin sotasukuisen,
    miehen suuren, miekkalemmen.»

Mutta tämä ballaadi jää sittenkin kauniiksi saduksi: pilvi,
kaste, tähti ovat _vain_ pilvi, kaste, tähti, ne eivät kohoa
symbooleiksi, jotka antaisivat kiinnekohtia syvemmälle psykoloogiselle
ymmärrykselle. Ei käy selville, mitä todellista yhteyttä pilvellä,
kasteella, tähdellä on immen sisäiseen tilaan; on kuin runon
rakenteesta puuttuisi joitakuita soluja. Sen vaikutus jää satumystiikan
varaan, -- tai korkeintaan reflektiivisen ajatuksen, joka tähden ja
kastepisaran heiastuksista kutoo hennon sillan sadun ja toden välille.

Samanlainen taipumus liian suppeaan, viittauksittain etenevään
kertomatyyliin on jättänyt »Orjan poika»-ballaadin keskeneräiseksi.
Siinä tämä oraakkelimaisuus on sitä valitettavampaa, kun runo on aivan
loppupuolelle saakka erittäin voimakkaasti ja kirkkaalla inspiratsiolla
kirjoitettu; aihe olisi ollut täydellisen työn arvoinen. Runo tehoaa
kyllä yksityisillä, mahtavilla eepillisillä näyillä, kuten seuraavalla
vainoajan kuvalla:

    »Lappi laajalti savusi,
    kylät jäivät kylmillensä,
    poikaset porossa itki,
    koirat vuorilla vaelti.»

Ja siinä on ripeä tempo, joka laantuu lyyrilliseen väreilyyn orjan
pojan heleässä unennäyssä:

    »Puikoivat punaiset pulkat
    punaisilla kukkuloilla,
    siukoivat siniset petrat
    sinisillä virransuilla,
    jolui joutsenet hopeiset,
    käet kukkui kultahiset,
    käet kukkui, linnut lauloi,
    vihannoivat viidat kaikki
    Lapin suuressa suvessa
    yössä päivän paistamassa.»

Mutta seuraavat säkeet eivät jatka edellä punottuja psykoloogisia
säikeitä, vaan jättävät perspektiivin eteenpäin hämäräksi. Kertomuksen
selvä draamallinen kehitys katkeaa lyyrilliseen tunnelmakuvaan, sillä
loppusäkeissä ei ole sitä impressionistista välähdystä, joka niihin on
koetettu saada.

Pieni, perustunnoltaan hyvin nykyaikainen keskusteludraama
»Merenkylpijä-neidot» on taas luotu yhtenäisellä intuitsiolla.
»Helkavirsissä» on monta kantavampaa runoa, mutta ei monta, jossa niin
muinaisaikainen fantasia herättäisi niin herkästi nykyaikaisen
mielialan; ei myöskään monta niin vähin elein suoritettua draamaa. --
Lippo linnustaja on vanginnut kauneimman öisin kylpevistä
Hiiden-neidoista, varastamalla tämän siivet. Lunnaiksi niistä hän
vaatii hätääntyneeltä immeltä suunantoa. Impi kieltää ja rukoilee, ja
sitä mukaa kuin päivä nousee vuorten takaa, sitä mukaa jännitys kasvaa.
Päivän kohoittaessa päätään neito vihdoin taipuu. Mutta idylli päättyy
syvään traagilliseen tuntoon:

    »Sai pukunsa peilikylki,
    antoi suuta sulhoselle
    linnunluisella nokalla,
    veen suulla verettömällä:
    hymy hyytyi, silmä sammui,
    pois kulki kultainen elämä,
    muuttui mieli miehen nuoren.
    -- Neiti lentohon lehahti
    noustessa kesäisen päivän.»

Tämä allegoria on rakennettu välittömistä havainnoista ja elämyksistä;
asioilla ja henkilöillä on vain symbooliset nimet.

Sekä rakenteeseensa että mielikuvituksensa voimaan nähden alemmalla
asteella on toinen lemmentragedia, »Impi ja pajarin poika». Siitä
puuttuu tiivistys ja sen tyyli on karumpaa, sisäisistä näyistä
köyhempää kuin useimpain »Helkavirsien». Lopussa sen tunnelma kuitenkin
kohoaa sangen voimakkaaksi.

»Oterma» ja »Katerma» on »Helkavirsistä» ainoa, missä eroottiset
intohimot varsinaisesti johtavat elämänsuhteet väkivaltaiseen
taitteeseen. Se on ehkä pikemmin taitavasti sepitetty näytelmä kuin
sydämen syvimmästä puhjennut runo, mutta se on täysivaltaisella
näkemysvoimalla luotu. Luonnonvaistojen herääminen sekä asteettainen
selkeentyminen mieskohtaiseksi intohimoksi veljeksissä on ainakin
erittäin kehittyneellä dramaattisella keksintäkyvyllä esitetty. Ja
varsinkin Oterman manaus herättää ehdottoman draamallisen
päätöstunnelman:

    »Mik' on verta veljessäni,
    painu paatena merehen,
    mikä nuorta naisessani,
    nouse siipenä kajavan,
    etteivät toistansa tavanne,
    eivät syyllistä syliä! -- --»

Näiden eroottisten »virsien» ryhmään kuuluu vielä ballaadi
Kaleva-kuninkaasta. Tässä runossa on vähimmän sydäntä-sykähdyttäviä
momentteja, vähimmän tunteen nousua ja laskua. Sitäpaitsi se on
»Helkavirsien» ainoa sepitelmä, joka aiheeltaan tuntuu olevan selvästi
riippuvainen vieraasta esikuvasta. Tarkoitan »Tannhäuser»-tarua
(T. Venus-vuoressa). Sekä saksalaisen että suomalaisen tarinan sankari
joutuu vuoren haltijattaren viettelemänä rikollisuuteen, jota katuen
lähtee vihdoin sovitusretkelle pyhään paikkaan. Mutta Eino Leino on
käsitellyt tarinaa -- niinkuin tuntuu -- vähällä inspiratsiolla: hänen
runonsa on aivan suoraviivainen juoneltaan, ja se päättyy siihen, mistä
Tannhäuser-tarun sisäinen kohoaminen oikein alkaa (paavin ankaruus T:ia
kohtaan, näkymättömän voiman ihmetyö).

On vielä mainitsematta kaksi kuvausta, joissa inhimillinen ympäristö
elää välittömästi kertomuksen kulun mukana: »Räikkö Räähkä» ja »Mantsin
laulu». Ne ovat molemmat vainoajan-kuvia, kuten »Orjan poika». Joskaan
eivät aatteelliselta kantavuudeltaan, niin kuitenkin elämäntuntonsa ja
kuvauksensa täyteläisyyden takia ne kuuluvat »Helkavirsistä»
voimakkaimpiin. Ne tulvehtivat lyyrillistä paatosta, eepillisiä näkyjä,
niissä draamallinen tunne kohoaa ja kirkastuu väkevästi loppua kohti.

Kuinka inhimillisesti liikuttava onkaan Räikön, kavaltajan,
sielundraama!

    »Tuo turilas, Räikkö räähkä,
    neuvoi tien viholliselle
    kahden kallion lomasta,
    syksy-yönä hiljaisena;
    teki sen henkensä hädässä.»

Kylään palattuaan hän jo kalpenee oman työnsä seurauksia: hän näkee
vanhan vaimon etsivän suitsevista raunioista kullaista kotiaan;
naapurin katselevan veristä veistä: »liekö veikon, liekö langon»;
poikansa itkevän orhia iloista; tyttärensä murehtivan miestä kaunoista,
»syytä syntymättömänsä». Alkaa sisiliskona sihistä salainen kuiske,
epäluulo Räikköä kohtaan; eikä kavaltajan »valkea vaimo» jaksa kauan
salata kalvavaa tietoaan, vaan sanoo julki miehensä teon:

    »Räikkö röyhkeä ärähti:
    'Sen varsin valehtelitkin!
    Vai onko näkijä ollut?'

    Vaimo valkea todisti:
    'On ollut näkijät vankat:
    tähdet katsoi, kuuhut kuuli'.»

Se riittää todistukseksi Räikölle: hänen sydämessään on vielä arasti
tunteva kohta. Hänessä herää ihminen.

    »Vaimo, anna anteheksi,
    kun sen tein, sinua muistin!»

Mutta itse hän ei nyt voi itselleen anteeksi antaa. Hän on itse oma
tuomarinsa ja tuomionsa toimeenpanija.

Mikä traagillisen tunnon kuulaus siirtyykään tästä tarinasta tuohon
syyskesän maisemaan, joka on pattoisen miehen viimeinen näky ihmisten
asuinsijoilta:

    »Näki hän kullaisen kotinsa,
    kuuli hän kesäiset äänet,
    savun saunasta sinisen,
    karjankellojen kilinän,
    kaivonvintin vingahduksen,
    tuvan uksen aukeavan,
    emon aittahan menevän.»

Tätä maisemaa vastaan nähtynä Räikön kohtalo kohoaa suuripiirteiseksi
murhenäytelmäksi:

    »Sydän kiertyi synkän miehen,
    elo kaunis kangastihe,
    askar autuas inehmon
    maan kovalla kannikalla;
    seisoi hetken, katsoi kaksi,
    metsän korpehen katosi.»

Räikön räähkän elämä on syvästi kohtalokas: hänellä oli verissään tuo
ihmiselämän autuain näky ja sen häikäisemänä (ei luonteen alhaisuuden
vetämänä) hän teki tihua työtä. Samat kohtalon vallat, jotka antoivat
lämpöä ja sadetta hänen pellolleen, lähettivät vainon monine
kauhuineen, monine ansoineen hänen maahansa, ja tuo pohjaltaan
rehellinen rauhan mies lankesi niiden salatuimpaan ansaan...

»Mantsin laulu» on eräässä suhteessa erikoisasemassa muihin
»Helkavirsiin» nähden: sen tapahtuma on ajallisesti määritelty. Siinä
nim. kerrotaan Simo Hurtan turmelleen erään nuoren neidon. Sitä
tapausta Mantsi valittaen laulaa, vielä voimakkaammin valittaen, ettei
koko urhojen parvessa ole ollut yhtä kostajaa. -- »Mantsin laulu» on
pateettisempi kuin edellinen ballaadi, ja sen draamallisuus on kuin
vyöryvä virta. Se asteettainen nousu, jonka tuntee Mantsin laulussa
tapahtuvan noiden kysymyssarjojen välityksellä:

    »Hukkako sorean sorti?
    Karhuko kaunihin kadotti?
    -- -- -- -- -- --
    Sotako sorti suuret sulhot?
    Ruttoko väkevät ruhtoi.
    Merikö nieli meidän miehet?»

ja joka vaikuttaa valtavasti miehiin »pirtissä helisevässä», se on sama
teknillinen keino, jolla »Kouta»-runossa kohotetaan draamallista
mielialaa. Ja se impressionistinen teho, jota »Orjan pojan» viime
säkeissä on tavoiteltu, on loistavasti saavutettu »Mantsin laulun»
kirkkaissa loppusäkeissä:

    »itki sankarit väkevät,
    impyet enemmän itki,
    tytöt tyrski Karjalassa;
    helkähtivät miesten miekat,
    vainovalkeat välähti.»

       *       *       *       *       *

»Helkavirsiä» lukiessa selviää, että nämä runot ovat lähtöisin samasia
näkyjen sarjasta. Ne liittyvät toisiinsa monia mielikuvituksen
tiehyeitä myöten. Ja sama elämäntunnon paatos kannattaa niiden
vaihtelevia mielialoja, eri runoissa eri ääniasteelle viritettynä,
mutta useimmiten täyteläisenä ja puhtaana.

Mutta »Helkavirret» kiinnittävät erikoisesti mieltä Eino Leinon
runoudessa, eivät ainoastaan rikkaan ja homogeenisen sisältönsä takia,
vaan myös rohkeana tyylillisenä yrityksenä. Siltäkin puolelta yritys on
kuten nähty, oivallisesti onnistunut. Sanallisen tyylin realistinen
havainnollisuus liittää »Helkavirret» tyylillisestikin elimelliseksi
kokonaisuudeksi. Ja runomuoto on inspiratsion kovan paineen alla
tiivistynyt ja tullut notkeudessaan voimakkaaksi. Eivätkä nämä runot
anna aihetta valittamaan kalevalaisen mitan yksitoikkoisuutta.
»Tumman», »Sinisen ristin», »Orjan pojan» lyyrillinen väreily on toista
kuin »Ylermin» tai »Pyhän Yrjänän» säkeitten kovanloistava tarmo;
»Merenkylpijä-neitojen» draamallinen suppeus toista kuin »Koudan»
majesteetillinen säevyöryntä tai Tuurin joutsenlaulun ja Mantsin virren
paatos.

       *       *       *       *       *

Se tyylikoe, johon Eino Leino antautui »Helkavirsien» jälkeen
historiallisessa ballaadisarjassaan Simo Hurtasta, ei ollut yhtä uusi
eikä yhtä laajakantoinenkaan kuin edellinen. »Simo Hurtan» tasainen,
riimillinen trokee on aivan eepillinen runomitta, ja näissä säkeissä on
runsaasti niitä heikkouksia, joista »Helkavirret» ovat melkein vapaat:
yksitoikkoisuutta ja sanonnan sovinnaisuutta. Myöskin puuttuu aiheiden
käsittelytavasta tiivistystä.

Mutta »Simo Hurtastakin» huomaa, miten vahva suomalainen väritys,
kotoinen tuntu -- varsinkin ajempiin, »kansallisiin» sepitelmiin
verraten -- Eino Leinon tämänaikaisessa runoudessa on. Kielellinen
kansanvaltaisuus on »Simo Hurtassa» kehitetty kenties pitemmälle kuin
missään muussa hänen teoksessaan. Nämä runotarinat eivät ole
intuitsioltaan rikkaita, mutta ne ovat enimmäkseen realistisesti
tukevia, kielitunnultaan niinkuin kertomatavaltaankin. Erittäin
huomattava on se luontevuus, millä sananlaskut ja kansanomaiset
lausetavat pyöristyvät riimirunoon. Ja jos vertaa »Simo Hurttaa»
yleissävyltään »Helkavirsiin», -- vaikka edellinen ei pääasioissa
mitenkään siedä vertailua -- niin se vaikuttaa jonkun verran
leppoisammalta kuin jälkimäinen runoteos: »Simo Hurtassa» on siellä
täällä välähdys huumoria (esim. Erkki Pehrsson, Hovilan pirtti, y.m.).

Parhaita lukuja tässä sarjassa ovat edellisten lisäksi kuvaukset
Hovilan häistä sekä Hurtan matkustuksesta; »Vornan virteen» kuitenkin
kaikki tämän teoksen avut ikäänkuin kokoutuvat yhteistyöhön ja luovat
ballaadin, joka on »Helkavirsien» veroinen. Sitä lukuunottamatta voikin
sanoa »Simo Hurtasta», että se on vähemmän mieskohtaisen inspiratsion
ahjossa tiivistettyä runoutta kuin historiallista ajankuvausta,
kehittyneellä eepillisellä tyylillä suoritettua.



V.


»Helkavirsien» jälkeen Eino Leinon runoilijamahti ei ole kohonnut yhtä
korkeisiin saavutuksiin. Hänen lyyrillinen tuotantonsa on sen jälkeen
ollut yhtä moninaista, vaikka ei läheskään yhtä vuolasta kuin sitä
ennen.

Hän on yhäkin ollut runoutemme harhaileva tuhlaajapoika, usein
kevytmielinen, -- mutta myös syyllisyytensä tunteva. Hän on laulanut
»talviyöstä», mutta talviyö ei ole jäätänyt hänen sydämensä punaista
verta, hän on tunnustellut »hallan» tuloa, mutta halla ei ole pannut
hänen mielikuvituksensa tanhuainkukkeutta. Hänellä on edelleenkin ollut
varaa tuhlata, -- tuhlata rikkaita elämyksiä heikkojen säkeitten
kaaokseen, nerokkaita runonäkemyksiä sekavien ajatusten peitteeksi.

Mutta ehkäpä on niin, että Eino Leinon täytyy aina olla runoilemisen
vauhdissa, voidakseen yleensä jotakin luoda. Tuntuu melkein siltä kuin
häneltä syntyisi hyvä runo ikäänkuin varkain, -- muiden muassa. Huonot
runot voivat hänen mielessään herättää hyviä assosiatsioita. Ehkäpä
hänen ei ole otollista mennä patoamaan tulvehtivaa runovirtaansa:
hyväkin runo voi musertaa niskansa outoja aituuksia vasten... Eino
Leino on kerta kaikkiaan vuolaan inspiratsion mies, eikä harkitseva,
»taiteellisesti hillitty» runoilija.

Joka tapauksessa meidän sopii olla hänelle kiitollisia siitä, mitä hän
on meille hyvää antanut viimeiselläkin kehityskaudellaan. -- Esim.
»Talviyöstä» huomaa, että hänen asemansa on edellisen nousukauden
aikana paljon varmentunut sillä mieskohtaisen runon asteella, jolle hän
»Pyhässä keväässä» ja »Kangastuksissa» oli kohoamassa. Äänenpaino on
täyteläinen, miehinen, poljento ja väritys kiinteä. Runoilija haastaa
omista mieskohtaisista elämyksistään suggestiivisemmalla voimalla kuin
entisessä runoudessaan.

    »Joikuu joutsen jäästä saatu,
    rantaan kuohut kolkot lyö.
    Ankara on laulun laatu,
    tuima talven tähtiyö.
    -- -- --
    Vierii virsi tammikuinen,
    kuulee mykkä metsä, maa.
    Turhaan riennät, tuiretuinen,
    rientos talvi taltuttaa,
    antaa aika jäätä järkeen,
    loihdut synkät sydämeen,
    kuolon kirjat miekan kärkeen,
    haudan hankeen siniseen.»

                 (»Talviyö».)

Runoilija on huomannut elämän ympärillään alkavan autioitua; hän on
joutunut omille taipaleilleen, jotka eivät ole samat kuin ystävien. Hän
huomaa käyvänsä kohti suurta yksinäisyyttä. Mutta koruttomalla
alistuvaisuudella hän tyytyy välttämättömyyteen:

    »Astun nyt asehetonna
    eteesi, elämän Talvi;
    muuta ei suojusta minulla,
    sydämeni sylke yksin:
    muill' on kansa, ei minulla,
    muilla maa, minulla korpi,
    muilla ystävät ylimmät,
    mulla pitkä umpipolku...»

Suurin tuska hänelle ei kuitenkaan ole tämä yksinäistyminen. Suurempi
on toinen kohtalon julmuus: sydämen ikuinen, turha rauhattomuus. Hänen
sydämensä on tuulikannel, joka on tuomittu ikuisesti, hyödyttömästi
helkkymään:

    -- -- --
    »se yössä, päivässä yksinään
    soi ilmahan iäti väräjävään.
    -- -- --
    Ja tuulet taivahan soittelee!
    Kevät saapuu ja syys, suvi pois pakenee,
    sukukunnat kulkevat Tuonelaan,
    jää kantelo jälkehen kaikumaan.

    Kas, pohjoinen, kuinka se myrskyää!
    Taas läntinen lempeä leyhyttää,
    itä ankara itkuja pitkiä tuo,
    ei hetkeä helkkymätöntä ne suo.»

Näissä säkeissä on oikeastaan runoilijan oma luonnemääritelmä. Hän
tuntee herkemmin kuin muut ilmavirtojen kulun, ja hänen elämänsä on
soida taivaan tuulten mukaan. Tai toisin kuvin lausuttuna: hän on
suuren, läikkyvän meren laine. Hän on tahtonut taistella

    »kuin metsäkoski
    yksin halki tiettömän tienoon;»

hän on tahtonut sammua

    »kuin tähdenlento,
    tien viitaten erämaan lampeen.»

Mutta syvimmällä on tunto:

    »Ah, en voi, en saata!
    Ma elämään tulin,
    nyt täytyy mun elon laine olla.»

Mutta »tuulikanteleen» kipein tragedia on, että se soi turhaan. Ne,
jotka ovat sen kuulleet soivan lempeän länsituulen mukana, vaativat
siltä »uskollisuutta»: sen pitää aina soida läntisen säveleitä heille.
Mutta he kuulevat kohta tuulikanteleen itkevän itätuulessa:

    »ah, tuulikantele on se vain,
    ei sielua sillä, ei tuntoa -- -- --.»

Mutta tarkkaava, altis korva olisi pitkin matkaa kuullut säveleitä,
joissa on sielua ja tuntoa. Esim. muutamat Eino Leinon vv. 1904-5
kirjoittamista ajan-lauluista ovat teholtaan Kaarlo Kramsun väkevimpien
samanluontoisten runojen veroisia. Kuinka terveellistä sanan
rieskaa onkaan vielä tänäpänä miestä palleaa myöten pudisteleva
uudenvuodenvirsi »Tottumus» (v:lta 1904), -- jonka runoilija,
sivumennen sanoen, ihmeellisesti on unhoittanut pois »Runokirjastaan»,
ottaessaan siihen joukon mitättömiäkin sepitelmiä! Ja miten
leinolaisilta kaikuvatkaan nuo teräksennotkeat rytmit:

    »Me uskoimme, että ihminen ei voi elää,
    jos latva sen leikattu on, ja irti on juuret.
    Me elämme sentään! Laulut ja kantelet helää,
    kuin ennen, käy kirkossa kansa ja soi sanat suuret.
            Sen tottumus tekee.

    Oli uskomme väärä. Ei jyristen suistuta suolla,
    vaan vitkaan mennään, meltona taipuvi rauta.
    Jumaliste! Tunkiolla ei turhasta kuolla,
    ja ainahan nauraa voi, kun itku ei auta.
            Sen tottumus tekee.

    Nyt uskon mä, että elää voisimme, vaikka
    kyynpihdissä, pitelijällekin anteheks suoden.
    Miss' ihminen lahoo, lieron on leikkimäpaikka,
    ja viikon kun leikkinyt on, niin leikkivi vuoden.
            Sen tottumus tekee.

Ja kun myrskyjen aika kohta saapuu, tervehtii runoilija sitä rohkein,
jäntevin säkein, joissa on kohtalostaan tietoisen nuoruuden koko
uskallus:

    »Hyvästi, haaveet ja kukkaset,
    terve, aika karu!
    Hyvästi nuoret toivehet,
    runous ja taru!
    Terve, taistelo tasapää!
    Pimeys meidät saarti.
    Yöstä Pohjolan välkähtää
    kuolon kamala kaarti.»

    (»Sekasorto», v:lta 1905.)

Sellaisissa säkeissä ei ole »talviyötä», vaan täyteläisen syksyn
elämäntuska ja -hurmio. Ja kuitenkin: sama jylhä uskallus molemmassa
runossa, »Talviyössä» niinkuin »Sekasorrossa». Talviöinen, jäänhelisevä
yksinäisyys sekä raakojen alkuvoimien myrsky, -- vain karaistu veri
ottaa ne omalle osalleen!

Nimestään huolimatta »Talviyö»-kokoelma on Eino Leinon heleimmin
kukkivia kirjoja. Siinä runoilija ikäänkuin tahtoo antaa itselleenkin
todistuksen siitä veren hehkusta, jonka turvin hän uskaltaa käydä
koditonta talvea kohti. Siinä on suven koko tunneasteikko: riemukasta
aistihurmiota (»Niniven lapset», »Bajadeerit», »Atlantica»), tuoksuvan
kesäyön tunnelmaherkkyyttä (»Nocturne»), kesäaamun seesteisyyttä
(»Erotessa», »Kesäaamu»). Talven kovat tunnot ovat sulaneet,
musikaaliset poljennot ottavat taas vallan; kielellinen autosuggestio
nousee usein korkeimmilleen, -- kuvakielen logiikan kustannuksellakin
siellä täällä, --; väritys on tuore ja elävä.

Runoilija elää hetken riemua; hänellä ei ole enää ensimäisen
nuoruutensa kaukolentoista, idyllistä, epämääräistä uskoa tulevaan
»pyhään kevääseen»; mutta hänen hurmiossaan on syvempi väri. »Morituri»
laulavat:

    »On laulanta meille kuin illalle rusko
    me suitsuamme yössä, vaikka sammui jo usko.»

Ja jos suuri usko onkin mennyt, on kuitenkin jäänyt ylpeä tietoisuus
ihmisen menneisyydestä:

    »Aution maan
    antoi Herra meille,
    me teimme sen viinitarhoiksi.

    Myrskyisän meren
    antoi Herra meille,
    me aallot laivoin lannistimme.

    Hehkuvat himot
    antoi Herra meille,
    me valjastimme ne valon varsoiksi.»

Ja elämän suruttomin karkelonilo laukeaa väkevästi keinuviin
poljentoihin »Niniven lapsissa 1 ja 3», »Bajadeereissa»,
»Atlanticassa», »Keijukaisten laulussa», jotka kuuluvat muodoltaan
notkeimpiin kaikista Leinon runoista. Ne vaikuttavat suorastaan
fyysillisesti nostattaen, niinkuin luonteva tanssinäytös. Joskus sattuu
kyllä ikävä onnettomuus; esim. heleässä »Atlantica» runossa on erään
säkeen viime sana »huudat» houkutellut seuraavaan hirvittävät
»tulipuna-horsmien luudat»!

Neutraalisempia runoja ovat koristeellisen kaunis »Karavaanikuoro»,
poljennoltaan aito-leinolainen:

    »Kukka on kasvanut erämaan sannassa,
    punaraakku auennut aavikon rannassa.
    Erälaivat soutaa,
    ihanansa Intian prinssi nyt noutaa»;

sekä ihastuttava, kuulas »Kesäaamu», joka on Runebergin parasten
idyllien veroinen. -- Samassa sikermässä »Punainen neilikka», johon
edellinen kuuluu, on pari palaa, joissa on persoonallista tuntua:
»Tuulinen sija» näyttää O. Mannisen »Orvokki»-runon hauraammalta
kaksoissisarelta; sikermän n:o 7 (»Menevät, murehtisinko»), on
runoilijan silloisen pohjimmaisen elämäntunnon tyyntyneimpiä ilmauksia:

    »Tule tuuli, pohjatuuli,
    tunnen keitahan keväisen,
    luo lunta polulle, talvi,
    tunnen palmun päivälatvan,
    messua jumalan myrsky,
    kuulen kukkuvan käkösen.»

Enemmän talvea on Eino Leinon viimeisessä runokokoelmassa »Halla».
Mutta ei kuollutta talvea sekään. Esim. sellaisessa rakenteeltaan
mahdollisimman yksinkertaisessa jääkukassa kuin runo »Hangen lapsia»,
on kuolematon tunteen kipinä. Siinä elää kokonaisia ihmiskohtaloita:

    »Päämme päällä
    taivahan uhka;
    laulun lippaassa
    tunteen tuhka.

    Yössä, hangella
    yhtyi tiemme.
    Hangen lapsia
    Lapista liemme.»

Tyylin yksinkertaisuus on kehittyneen ylimyksellisyyden tuntomerkkejä.
»Halla» on siihen suuntaan kauimmas kehittynyt tekijänsä riimillisistä
runoteoksista. Sen edustavimmat saavutukset ovat sanonnaltaan melkein
matemaattisen täsmällisiä, säästeliäitä, kuulaita. Niiden rytmeissä on
jotakin ylimyksellistä eleegisyyttä, -- ei liika-kultuurin tuomaa
ikävää, vaan miehen syvää kaihomieltä --, ja niiden musikaalisuus ei
ole enää sanasointujen hurmioista leikkiä, vaan ajatuksen hiljaista
yksinpuhelua.

»Hangen lapsia» on puhtaimpia tämän uuden tyylin luomia jalohelmiä.
Toinen on »Talvilaulu»; sen herkistyneiden sointujen kirkkaus voisi
tyydyttää itse Paul Verlaineä:

    »On aurinko astunut meren,
    meren kattanut jäykkä jää,
    syys siirtynyt sankarin vereen,
    pian talvikin hallapää.

    Ja voittanut on epäusko,
    sydän särkynyt heikosti lyö,
    on sammunut viimeinen rusko,
    ja pitkä on Pohjolan yö.

    Tule vitkaan talvinen huura
    yli maan, yli puun, yli veen,
    sada hiljaa kuoleman kuura
    yli urhon uinahtaneen.»

Musikaalisuus ja runonäyn selkeys yhtyvät onnellisesti myös
tunnelmakuvassa »Meren maininki». »Punahilkka», vaikka muuten
epätasainen, miellyttää jonkunlaisella tasaisen poljentonsa
monotoonisuudella, johon kolmas, riimitön säe tuo vaihtelua. Tämä
runomitta vaikuttaa erittäin hienostuneelta. -- »Luonnon luotteissa»
taas juhlii Eino Leinon sanamusikaalinen inspiratsio täydellä
vapaudella; tämä runosarja, jossa on paikottain vaikuttavaakin
paatosta, on koristeellisena kuva- ja sointumaalailuna vähempiarvoinen
kokoelman puhtaasti mieskohtaisten runojen rinnalla.

»Halla» onkin ehkä subjektiivisesti mieskohtaisin runoilijan teoksista.
Lukuunottamatta eräitä sangen perifeerisiä kuvailevia tai järkeileviä
runosarjoja (»Lepaan neiti», »Lex», »Meren kaupunki», »Luonnon
luotteita»), sen sisällys on runoilijan tilintekoa omasta elämästään.
Ja sangen totista tilintekoa usein. Liian paljon siinä kyllä on
sepitelmiä, jotka tuntuvat pelkästään tyylikokeiluilta tai hämärältä
sanaleikiltä. Mutta Eino Leinoon nähden on luullakseni parasta asettua
positiiviselle kannalle, t.s. olla liikoja huolimatta siitä, mitä hän
on arvotonta jättänyt jälelleen, ja antaa arvo sille, mikä on hyvää.
Olisi liian suuri -- ja turha -- työ selostella perinpohjin hänen
heikkojen tuotteidensa kaikki heikkoudet, sillä ne ovat ainakin
enimmäkseen satunnaisuuksia, runoilijaoikkuja: niistä ei saisi
systeemiä...

On jo edellä esitetty muutamia »Hallan» uustyylisiä runoja, joihin
todella kannattaa luoda huomionsa. -- Runoilijan itsetutkisteluista
herää entistään kipeämpi kohtalontunto, joka rohkeimpana hetkenä
kiteytyy vähäsanaiseksi, tarmokkaaksi päätökseksi murtautua läpi talven
jäiden, kuten yksinäinen laiva yössä (»Railo jäässä»). Ja runoilijan
nähdään yhä uskollisena tälle päätökselleen murtavan jäätä edestään.

Toisina hetkinä hän selittää menneen elämänsä kohtalokkuutta. Hänellä
ei ole ollut »vaalin valtaa», jos muilla liekin ollut; hän kulki tiensä
niinkuin hänen täytyi. Hänen työnsä oli vain totella itseään, vaikka
tulos olikin vain pivo tuhkaa, -- »parhaan laulun», oman elämän tulos:

    »Pankaa patsas haudalleni,
    kiveen tämä kirjoitus:
    'Synkkä niinkuin sydämeni
    oli mulle sallimus.
    Itse iskin piistä tulta,
    sytyin, hehkuin tuokion,
    paloi paras laulu multa,
    tässä tuhka tumma on'.»

Tämä kohtalontietoisuus, tämä murhe kaikuu kauimmas »Elegian»
teräskirkkaista säkeistä:

    »Haihtuvi nuoruus, niinkuin vierivä virta.
    Langat jo harmaat lyö elon kultainen pirta.
    Turhaan, oi turhaan tartun ma hetkehen kiini:
    riemua ei suo rattoisa seura, ei viini.
    -- -- -- -- --
    Upposi mereen unteni kukkivat kunnaat.
    Mies olen köyhä: kalliit on laulujen lunnaat.
    Kaikkeni annoin, hetken mä heilua jaksoin
    haavehen kullat mieleni murheella maksoin.
    -- -- -- -- --
    Toivoton taisto taivaan valtoja vastaan!
    Kaikuvi kannel, lohduta laulu ei lastaan.
    Hallatar haastaa, soi sävel sortuvin siivin.
    Rotkoni rauhaan kuin peto kuoleva hiivin.»

Suuremmalla nöyryydellä, suuremmalla ylpeydellä ei moni runoniekka
taida puhua itsestään.



VI.


On jo edellä viitattu siihen positiiviseen katsantokantaan, jolle tässä
esityksessä on koetettu asettua Eino Leinon lyriikkaan nähden. On
koetettu antaa välitön luonnekuvaus runoilijasta sellaisena kuin hän
esiintyy luomistyönsä parhaina hetkinä. Ei ole etupäässä pyritty
vertaileviin kirjallishistoriallisiin määrityksiin eikä ulkoisista
vaikutteista tai esikuvista -- joita epäilemättä on enempi kuin mitä
tässä on ollut syytä esittää -- huomautettu muuta kuin toisarvoisena
seikkana, sivumennen siellä täällä. Eino Leino on luonnonkyky, jolla
kyllä on ollut kulttuuri-ihmisen erinomainen alttius vaikutuksille,
mutta joka kuitenkin ratkaisevina hetkinä on pudistanut päältään sen,
mitä hänen luontonsa ei ole sulattanut itseensä. Ulkoiset vaikutteet
ovat aina olleet satunnaisuuksia hänen runoudessaan, ne eivät kule
siinä minkään periaatteen johtavana lankana. Ainoat läpikäyvät
vaikutteet ovat kansanrunoutemme, mutta ne eivät ole ulkoiset, vaan
sisäiset: ne liittyvät jo syntyperin runoilijan olemuksen elinehtoihin.
-- Ei ole myöskään ollut tarkoituksena selitellä Eino Leinon vaikutusta
muihin, joka vaikutus on ollut laajempi kuin kenenkään toisen
suomenkielisen lyyrikon, ja näyttää tapahtuneen etupäässä hänen
runouteemme tuomiensa uusien rytmien voimalla.

Synnynnäiset rytmitaipumukset ennen muuta liittävät Eino Leinon Aleksis
Kiveen, jonka lähin runoilijasukulainen hän on. Heille yhteisiä
luonteenpiirteitä on myös laaja inhimillisyys, liikuntavapaus, joka ei
muissa runoilijoissamme ole ilmestynyt niin voimakkaana. Kramsukin on
enemmän paikallaan pysyvä, omia subjektiivisia tuntojaan hautova. Yli
kaiken ratsionalismin tulvehtiva lyyrillisyys eroittaa Eino Leinon
runouden edullisesti J.H. Erkon myöhemmästä mietiskelevästä sekä
Kasimir Leinon kuivahkon artistisesta tuotannosta. Eräät viime aikojen
runoilijoista voivat vaikuttaa syvemmällä intiimisyydellä, ovat
keskitetympiä kuin Eino Leino, mutta yhdenkään runoudessa ei läiky se
elämän intohimo, joka hänen.

Nuorekkaisuus on hänen runoutensa pääperiaate: hän on usein käynyt
siinä tilille elämänsä kanssa, mutta ei koskaan tehnyt sellaista
tilinpäätöstä, joka rajoittaisi hänen liikuntavapauttaan. »Eespäin,
vaikka kuolon kautta!» on hänen viimeisiä ponsilauseitaan. Hän
jaksaa tarpoa umpipolkuja, ei koskaan jää umpikujaan. Hänen
elämänkatsomuksensa on -- Goethen sanoilla määritellen -- »oft
geründet, nie geschlossen» --, usein pyöristelty, ei koskaan päätetty.
Se pysyy aina elimellisessä yhteydessä elämän kanssa, se on aina valmis
sulattamaan itseensä uudet, loppumattomat elämykset. -- Mutta jos
tahtoo merkitä luonteenomaisimman piirteen tästä elämänkatsomuksesta,
sikäli kuin se kuvastuu hänen runoudessaan, niin se on: yksilöllisyyden
vapauttaminen ja tehostaminen. Senkin vuoksi Eino Leino on nuorison
runoilija sanan parhaassa merkityksessä, -- sen nuorison, jossa ovat
idulla inhimillisyyden kaikki todelliset tarpeet. Hän ei päästä meitä
kaikista sisäisistä pulmista, mutta hän voi vapauttaa meidät
elämän pienuuden ahdistuksesta. -- Eino Leino tulee likemmäs
maailmankirjallisuuden suuria runoilijatyyppejä kuin kukaan Kiven
jälkeisistä runoilijoistamme.

»Au destin!» -- salliman varaan --, Napoleonin kilpilause, voisi olla
Eino Leinonkin tunnus. Hänen sallimansa, johon hän onnellisimpina
hetkinään on osannut turvata, on hänen suomalainen runoilijavaistonsa.
Hänen mielikuvituksensa on imenyt ydinvoimansa kotoisesta maaperästä,
hänen runoutensa varsinaiset psykoloogiset tuntomerkit ovat
suomalaiset, hänen kaikkivaltias sanainen mahtinsa on kotiperua. Tämä
vaisto on ohjannut häntä hänen moniin kestäviin saavutuksiinsa läpi
niiden vaikutusten ja houkutusten, joita hänen vuolas lyyrillinen
inspiratsionsa on tuonut mukanaan.

Yksi perin suomalainen ominaisuus kuultaa vain heikosti Eino Leinon
runoudessa: huumori. Taipumuksia siihenkin suuntaan runoilijalta ei
suinkaan puutu, mutta niiden kärjistyminen etupäässä satiiriksi johtuu
kai siitä, että hän on luonut parhaan osan runouttaan sangen nuorella
iällä. Alituisten, monien virtausten ristiaallokossa hänen mieleensä on
jäänyt jonkunlainen ankaran kilvoittelun jännitys, jonkunlainen oman
individualiteetin tehostamisen paatos, josta puuttuu eepillisen
elämäntarkastelijan hymy. Ehkäpä sentään sekin tulee aikanaan.

Mutta Eino Leinolla on sitä, jota J.L. Runebergilla on sanottu olevan
ja josta hänenkin suomalaisuutensa on saanut oikean maun ja värityksen:
»rautaa veressä».





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Eino Leino lyyrikkona" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.