Title: Kenilworth I (of 2)
Author: Scott, Walter, Sir, 1771-1832
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Kenilworth I (of 2)" ***


KENILWORTH I-II

Kirj.

Walter Scott

Englanninkielestä suomentanut Vihtori Lehtonen



WSOY, Porvoo, 1912.



ALKULAUSE.


Harva suuri kirjailija on niin kokonaan sen maaperän tuote, josta hän
on noussut, ja harva on niin täydellisesti pysynyt uskollisena
synnyinseudulleen ja sen muistoille kuin historiallisen romaanin
uudistaja _Walter Scott_.

Hän oli ikivanhaa skotlantilaista rajamaa-heimoa, kuuluisaa
taisteluistaan eteläisiä valloittajanaapureitaan vastaan, kuuluissa
kiivaudestaan, urhoudestaan ja isänmaanrakkaudestaan. Monta sankaria
oli tuo uljas heimo synnyttänyt, ja monet tarinat ja kansanlaulut
kulkivat heidän urotöistään. Tietäjiä ja oppineitakin oli heidän
joukossaan, ja Dantekin panee erään kuuluisan noidan Mikael Scotin
»_Helvettiinsä_» synneistään kärsimään.

Ikänsä kaiken oli Scottien suku asunut maalla, vuoristossa, sotien,
ryöstellen, metsästellen. Walter Scottin isä oli ensimäinen, joka
lakimiehenä muutti kaupunkiin, mutta kahdeksantena kahdestatoista
lapsesta 15 p. elok. 1771 syntynyt Walter lähetetään iso-isänsä luo
maalle virkistymään ja voimistumaan, hänen oikean jalkansa kun halvaus
oli lyönyt rammaksi.

Vaikkei jalalle enään koskaan parannusta löytynytkään, merkitsi
kuitenkin Walterin lapsuusaikainen oleskelu maalla, keskellä sukunsa
linnojen raunioita ja niihin liittyviä tarinoita paljon hänen tulevalle
elämäntehtävälleen. Paimenten kanssa kulki hän metsissä ja kedoilla,
kuunnellen heidän ikivanhoja laulujaan, kiipeillen vuorille ihailemaan
suurenmoisia näköaloja ja saaden linnojen ja luostarien raunioissa
sieluunsa sen muinaisajan värähdyksen, joka hänestä teki historiallisen
romaanin uudistajan ja suurimman edustajan.

Scottin koko vastaisella elämällä ja toiminnalla onkin tästä lähtien
vain kolme läheistä juurta: heimo eli »_clan_», rajamaat eli
Skotlanti! Niiden vanhoja balladeja käy hän innostuneena keräämässä
kansan suusta, risteillen synnyinseutunsa halki ja poikki ja julkaisten
niitä 1802-1803 kolme nidettä nimellä »_The Border Minstrelsy_».
Ja kun hän sitten ryhtyy itsenäiseen säesepittelyyn, ovat hänen
pitempien kertovaisten runoelmiensa aiheina samaiset heimomuistot,
perhetarinat, taistelut ja seikkailut, ja Englannin kuolleeseen
opettavaiseen runouteen pulpahtavat sellaiset raikkaat lähteet kuin
»_The Lay of the Last Minstrel_» (1805), »_Marmion_» (1808),
»_The Lady of the Lake_» (1810), »_Rokeby_» (1812) ynnä monet
muut, herättäen isänmaallisella hartaudellaan, kuvausvoimallaan ja
uutuudellaan rajatonta ihastusta, ja muodostuen aineellisestikin ennen
kuulumattoman tuottaviksi.

Jo v. 1805 oli _Scott_ yrittänyt jättää tämän balladin ja romaanin
välimuodon, kertovaisen runoelman, ja alkaa käsitellä samoja kotoisia
aiheita suorasanaisesti. Kun hän sitten 1813 sattumalta löytää
ensimäisen luonnoksensa, innostuu hän uudelleen, kyhää tavattoman
lyhyessä ajassa kaksi nidettä lisää, ja niin oli melkein Scottin
aavistamatta perustus laskettu uudelle historialliselle romaanille ja
sen luojan ikuiselle maineelle. Waverley-kertomukset julaistaan v.
1814, ja kun menestys on aivan erinomainen kaikissa suhteissa, lähettää
Scott jo seuraavan vuoden markkinoille _Guy Manneringin_, eikä
siitä lähtien Scottin kuolemaan (1832) asti kulu ainoatakaan vuotta,
jolloin ei hän julkaisisi ainakin yhtä, ell'ei paria kolmea romaania,
paisuttaen siten 17 vuodessa 29 eri teoksensa nidosmäärän 74:ään!
Seuraava luettelo, johon on lisättävä Scottin laaja toiminta eri
kirjailijain teosten julkaisijana (Drydenin, Swiftin y.m.) ja heidän
elämäkertojensa kirjoittajana, varsinaisena historiallisena
kirjailijana (Napoleonin elämä 1827, kertomussarja Skotlannin
historiasta j.n.e.), aikakauskirjojen avustajana, laki- ja
virkamiehenä, suuren herraskartanon hoitajana, antaa meille
jonkunlaisen käsityksen siitä aivan harvinaisesta tarmosta ja kyvystä,
jota Scott osoitti niin hyvinä kuin pahoina päivinään:

1814. Waverley-kertomukset.
1815. Guy Mannering.
1816. The Antiquary; Tales of my Landlord, 1 (Black Dwarf,
      Old Mortality).
1817. Rob Roy.
1818. Tales of my Landlord, 2 (The Heart of Midlothian).
1819. Tales of my Landlord, 3. (The Bride of Lammermoor,
      Legend of Montrose); Ivanhoe.
1820. The Monastery; The Abbot.
1821. Kenilworth; The Pirate.
1822. The Fortunes of Nigel.
1823. Peveril of The Peak; Guentin Durward; St. Ronan's Well.
1824. Redgauntlet.
1825. Tales of The Crusaders (The Betrothed, The Talisman).
1826. Woodstock.
1827. Chronicles of the Canongate, 1 (The Two Drovers,
      The Highland Widow, The Surgeon's Daughter).
1828. Chronicles of the Canongate, 2 (The Fair Maid of Perth).
1829. Anne of Geierstein.
1831. Tales of my Landlord, 4 (Count Robert of Paris,
      Castle Dangerous).

Tällainen suunnaton tuotteliaisuus kävi mahdolliseksi vain Scottin
rautaisen tarmon -- »Lammermoorin morsian», ja »Montrosen Tarina» ja
suurin osa »Ivanhoea» on saneltu kamalan vatsataudin kouristuksissa,
keskeltä sydäntä vihlovien tuskahuutojen! -- ja tavattoman muistin
avulla.

Useimmat näistä romaaneista liikkuvat skotlantilaiskansallisella
pohjalla, ja vain harvoin poikkeaa Scott vieraille maille, silloinkin
useimmiten sitoen aiheensa isänmaahansa romaanin skotlantilaisen
sankarin kautta (esim. Quentin Durward). Siten kykeni Scott niihin
luomaan koko hehkuvan isänmaanrakkautensa ja Skottlannin vanhan
historian perusteellisen tuntemuksensa sekä puhaltamaan niihin sekä
sisäisesti että ulkonaisesti elävän hengen. Kun ennen oli historia
historiallisissa romaaneissa ollut vain sivuseikkana, tekee Scott
siitä nyt kaiken keskuksen, niin vapaasti kuin hän sitä muutoin
käsitteleekin, vyörytellen silmiemme eteen muinaisten aikojen elämän,
olot ja ihmiset ja pyrkimykset ja harrastukset värikkäin, vaikuttavin
kuvin. Harrastettuaan jo varhaisesta lapsuudestaan lähtien
muinaistiedettä, ihailtuaan kiihkeästi keski-aikaisten linnojen ja
luostarien raunioita ja haaveiltuaan niiden tarinat ja kammiot
asujineen eläviksi, rakastettuaan kaikesta sydämestään vanhoja
kansantarinoita ja lauluja, pysyessään koko ikänsä horjumattoman
uskollisena Skotlannin vanhoille tavoille ja laitoksille ja
puolustaessaan niitä hurjasti kaikkia uudistuksia vastaan, siten
taipuen ehdottomaan vanhoillisuuteen, oli Walter Scott kuin luotu
muinaisten aikain kuvailijaksi ja niiden hengen tulkiksi. Hän ei
enään edeltäjäinsä tavoin kyhäile vain loppumattomia perhe- ja
kauhuromaaneja, hänellä ei rakkaus enää kohoa kaiken määräksi ja
mitaksi: historiallinen elämä kaikkine ulkonaisine vivahduksineen,
puvut, tavat, luonto, eri säädyt harrastuksineen anastavat nyt
etusijan, ja mitä sielullisessa erittelyssä puuttuu, sen korvaa tämä
elävä ulkonainen havainnollisuus. Yksityisen ihmisen ilot ja surut,
hänen sydämensä kärsimykset ja taistelut eivät enään ole ainoana
silmämääränä, vaan edustavat henkilöt nyt kukin aikaansa ja säätyänsä,
samoin kuin kansa, tuo ennen niin halveksittu tekijä, kohoaa hyvin
huomattavaan asemaan (vrt. esim. »Ivanhoea»). Näin luo Scott syvemmän,
avaramman historiankäsityksen ja kohoaa yleisinhimilliseen
merkitykseen, niin ahtaalla kansallisella alalla kuin hän pysyykin, ja
hänen vaikutuksensa tämän käsityksen levittäjänä ja historiallisen
romaanin isänä on romanttisen kirjallisuuden kaikkein huomattavimpia
saavutuksia. Yli koko Europan leviävät hänen romaaninsa kulovalkeana,
herättäen kaikkialla rajatonta ihastusta, hedelmöittäen ja tukien
vastaavia pyrkimyksiä eri maissa ja valmistaen hänelle, missä ikinä hän
liikkuikin, Lontoossa, Dublinissä, Pariisissa, Italiassa, Saksassa,
ruhtinaalliset suosionosoitukset. Hänen syvä keskiajan ihailunsa,
hänen vieno ritarirunoutensa, hänen romaaninrakennetta edistävät
uudistuksensa (ylevän ja naurettavan sekoitus, vilkas, mehevä, usein
murteellinen vuoropuhelu, elävä paikallisväri, kuvaavain pikkuseikkain
runsaus j.n.e.), kaikki nämä saivat jäljittelijöitä niin Ranskassa kuin
Saksassa, niin pohjoisessa kuin etelässä. Etenkin Ranskan romanttinen
historiallinen romaani syntyy ja elää lyhyen aikansa kokonaan Walter
Scottin merkeissä, ja kantavatpa vielä Sakari Topeliuksenkin meille
kaikille tutut historialliset romaanit selviä jälkiä Walter Scottin
vaikutuksesta, samoin kuin hänen romaaninsa ovat ensimäisiä, joita
varsinaisen suomalaisen kirjallisuutemme luojat haluavat saada
kielellemme käännetyiksi: Suonion kerkeästä kynästä lähtevät m.m.
»Ivanhoe», »Lammermoorin morsian», »Quentin Durward», »Perthin
kaupungin kaunotar» ja »Vanha tarina Montrosesta».

Tämä nyt suomennettu romaani, »_Kenilworth_», joka kolminiteisenä
ilmestyi tammikuun alkupuolella v. 1821, kuuluu niihin harvoihin, jotka
eivät liiku skotlantilaisella maaperällä, vaan englantilaisella. Scottin
kustantaja ja ystävä, Constable oli näet edellisenä vuonna ilmestyneen
Maria Stuartin historiaa käsitelleen »_Apotti_»-romaanin vastineeksi
ehdottanut kuvausta hänen leppymättömän vihollisensa Englannin
Elisabetin hallituskaudelta ja esittänyt »Suuren Armadan» häviötä
sopivaksi lähtökohdaksi.

Mutta Scottin mielessä kangasteli aihe, joka oli viehättänyt häntä jo
nuorukaisena, kun hän ystävänsä John Irvingin kanssa käveli iltaisin,
päivän laki-opinnoista virkistyäkseen, Edinburghin ympäristössä
kuutamomaisemaa ihailemassa ja kun hän ei saattanut väsyä toistelemaan
ihaillun balladirunoilijan William Julius _Micklen_ (1734-1788)
»_Cumnor Hall_»-runon ensi säkeistöä, jonka vieno sointu oli hänet
salaperäisesti lumonnut:

    »The dews of summer night did fall:
    The moon, sweet regent of the sky,
    Silver'd the walls of Cumnor Hall,
    And many an oak that grew thereby.»

    »Yö kastehensa lauhan loi,
    Ja kuuhut kirkkaan taivahan
    Cumnorin tornit hopeoi
    Ja monen tammen mahtavan.»

Micklen muutoin varsin keskinkertainen balladi esitti ylpeän
Leicesterin kreivin murhatuksi väitetyn ensimäisen puolison, Amy
Robsartin, valittamassa synkkää kohtaloaan, ja lopussa viitattiin hänen
kauheaan kuolemaansa.

Välittämättä Constablen vastaväitteistä pysyi Scott uskollisena tälle
»ensi lemmelleen», ja käyttäen hyväkseen useita historiallisia
lähteitä, kirjeitä, häväistyskirjoituksia, muistotarinoita, lauluja,
loi hän lyhyessä ajassa omalla tavallaan romaanin onnettoman Amy
Robsartin kohtalosta, saavuttaen sillä jälleen tavattoman menestyksen.

Sanomme »omalla tavallaan», sillä Scott »käytteli historiaa niinkuin
Turner maalasi luontoa»: hän seuloi ja järjesteli ja yhdisteli
tapauksia ja aikamääriä omien tarkoitustensa mukaisiksi, välittämättä
ehdottomasta historiallisesta totuudesta. Niinpä panee hän
»Woodstock»-romaanissaan Shakespearen kuolemaan kahtakymmentä vuotta
aikaisemmin kuin hän todellisuudessa kuoli, kun hän taas tässä,
»_Kenilworthissa_», esittää Shakespearen jo 1575:n tienoilla
kirjoittaneen »_Myrskyn_» ja »_Kesä-yön unelman_», kun tämä
tuleva suurmies silloin vielä juoksenteli Stratfordin katuja. Amy
Robsart taas kuoli jo syyskuussa v. 1560, paljoa ennen kuin Maria
Stuart pakeni Englantiin, missä hän romaanin mukaan on ollut jo 7
vuotta Elisabetin vankina, ja paljoa ennen kuin Shakespeare yleensä
kykeni kirjoittamaan mitään. Amyn kuoleman syyksi ilmoitettiin
virallisesti putoaminen portaita alas ja salaisesti väitettiin siksi
väkivaltaista pitelyä, kun taas Scott antaa hänen suistua kamalasta
salaluukusta pohjattomaan kuiluun.

Itse asiassa on kysymys Amyn kuoleman tavasta ja Leicesterin ja
Elisabetin osallisuudesta siihen tai heidän tietoisuudestaan siitä
hyvin sekava, eikä sitä ole voitu vielä tyydyttävästi ratkaista. Mutta
Scott, niin ankara Stuart-mielinen ja skotlantilainen kuin hän olikin,
ei anna syytöksen varjonkaan langeta Elisabetiin, vaan esittää hänet
päinvastoin aivan tietämättömäksi Leicesterin koko avioliitosta,
vaikka hän ehdottomasti sen tiesi, jopa näyttävät hänen onnetonta
kilpailijatartaan vastaan suunnitellut murhahankkeetkin olleen hänellä
selvillä.

Poistaen näin kaiken ulkonaisen tahran Elisabetin luonteesta, kuvaa
Scott tämän viisaan, tarmokkaan kuningattaren vaikuttavaksi, milloin
leijonamaisen voimakkaaksi ja kiivaaksi, milloin taas naisellisen
heikoksi kaikkivaltiaan rakkauden orjaksi.

On sanottu, ettei Scott, päinvastoin kuin Goethe, onnistu niin hyvin
naisten kuin miesten kuvailemisessa. Hän kunnioitti niin suuresti
entisaikain naisia ja heidän satuhämäräistä olentoansa, että useimmat
hänen naisistaan ovat kuin keskiaikaisia pienoismaalauksia, kauniita,
liikuttavia, hentoja, mutta vailla yksilöllisyyttä ja voimaa.

Ja tämän »_Kenilworth_»-romaanin Elisabet onnistuukin niin hyvin
ehkä juuri siksi, että hänessä on jonkunlaista miehekästä pontevuutta
ja miehekästä itsensähillitsemiskykyä, mitkä ominaisuudet taas kokonaan
puuttuvat hänen heikkotahtoiselta rakastajaltaan. Onpa onnettomassa
Amyssakin melkoinen määrä tuota samaa rohkeata päättäväisyyttä ja arkaa
kunniantuntoa, jotka syöksevät hänet perikatoon, mutta jotka samalla
hankkivat hänelle meidän sydämellisen myötätuntomme.

Romaanin mieshenkilöistä on Scott Rikhard Varneyn kaltaista tunnotonta,
paatunutta konnaa luodessaan melkein liiaksikin muistellut Shakespearen
Iagoa, kun taas toiset, esim. Tressilian, jäävät vain kalpeiksi,
voimattomiksi haamuiksi, ja kun toiset, esim. Flibbertigibbetin
latinaviisas opettaja ja mestari Mumblazen, ovat vain toisintoja
»_Guy Manneringin_» naurettavanliikuttavasta koti-opettajasta.
Ylen ovela kääpiö Flibbertigibbet kuuluu suorastaan tekotapaan, mutta
luo muutoin paljon elävyyttä ja hauskuutta romaanin raskaanpuoleiseen
rakenteeseen.

Kokonaisuutena on tämä romaani Scottin parhaimpia, erittäinkin
juuri mitä tulee sielullisen huomioinnin terävyyteen, samalla kun
se sisältää mitä oivallisimpia ja jännittävimpiä näyttämöllisiä
kohtauksia -- muistakaamme vain esim. suurta Leicesterin ja Sussexin
sovituskohtausta, Amyn ja Elisabetin kohtausta Kenilworthin puutarhassa
--, eloisia, kerrassaan meheviä ja kansanomaisia vuoropuheluja,
kauniita luonnonkuvauksia, niin kuin koko kertomistapakin on Scottille
ominaisesti viehättävää, hienosti pilailevaa ja notkeata.

Muutoin ei Scott suinkaan laatinut romaanejaan tarkan, kaikin puolin
harkitun ja sopusuhtaisen suunnitelman mukaan -- mikä tavattoman
kiireen takia ehkä olisi ollut mahdotontakin -- vaan lähti
kirjoittamaan hurjaa kyytiä, usein alussa tietämättä, miten lopussa
tulisi käymään. Tätä tapaansa, joka suuresti muistuttaa George Sandin
niin ikään suunnitelmatonta, vain kynän oikuista riippuvaa
romaaninrakennetta, kuvailee Scott seuraavasti:

»Minulla ei ole usein pienintäkään aavistusta, miten johtaisin
tapaukset loppuunsa, vaan olen aivan samassa asemassa kuin muinen
vierailla seuduilla eksyessäni. Minä kiiruhdin aina miellyttävintä
tietä eteenpäin ja joko huomasin sen lyhyimmäksi tai tein sen siksi.
Niin käy minun myös kirjoittaessani. Minä en ole koskaan voinut laatia
suunnitelmaa, enkä, jos sen olen laatinutkin, seurata sitä.
Kirjoittaessa venyivät toiset kohdat pitkiksi, toisia lyhennettiin tai
jätettiin kokonaan pois, ja henkilöistä tehtiin tärkeitä tai
merkityksettömiä, ei suinkaan niiden aseman mukaan teoksen
alkuperäisessä luonnoksessa, vaan sen menestyksen (tai menestyksen
vastakohdan) mukaan, jolla minä havaitsin voivani niitä kuvata. Minä
pyrin vain tekemään viehättäväksi sen, mitä juuri kirjoitin ja jätin
kaiken muun kohtalon huomaan.»

Ja kun vielä lisäksi käsikirjoitus lähetettiin samana päivänä painoon
ja teos valmistui yhtärintaa käsikirjoituksen kanssa, ei ole lainkaan
ihmetteleminen, että romaanit alussa ovat yksinkin hyvin laveita ja
pitkällisiä, sitten lopussa, kun säädetyt kolme nidettä ovat paisuneet
kyllin vahvoiksi, supistuakseen yht'äkkiä ja pudottaakseen ratkaisun
kuin pilvistä. Niinpä tulee kaiketi »_Kenilworthissakin_» Amyn
surullinen kuolema monenkin lukijan mielestä hyvin äkki-arvaamatta ja
valmistelematta, ikäänkuin olisi tekijä, kerran sanottavansa
tyhjennettyään, oikein nauttinut siitä romanttisesta joukkomurhasta,
jonka hän lopussa toimittaa.

Moinen tuotantohelppous olikin Scottille erinomaisen
tarpeellinen, etenkin hänen elämänsä loppu-aikoina, jolloin suunnaton
velkataakka oli hänen kannettavanaan. Hänen keski-aian ihailunsa ja
heimokunnioituksensa ei näet tyytynyt pelkkään romaanihaaveiluun ja
kirjalliseen uudestasynnyttämiseen, vaan halusi hän myöskin käytännössä
toteuttaa unelmansa. Niin kuin hän rajattomasti kunnioitti ja rakasti
»heimonsa» päällikköä ja johtajaa, Buccleuchin herttuaa, halusi hänkin
hartaasti perustaa mahtavan haaran mahtavaan sukuunsa ja hankkia sille
komean sukulinnan ja avarat alueet, jott'ei se hajaantuisi kaikkiin
maailman ääriin. Siinä tarkoituksessa ostaa hän kotiseudultaan
maa-alueen toisensa jälkeen, rakentaa niiden keskustaksi vuosien
mittaan vanhanaikuisen »Abbotsfordiksi» nimittämänsä linnan, keräten
sinne kaikenlaista historiallista muistotavaraa, viettäen siellä
komeata, vieraanvaraista elämää oikein keskiaikaisilla menoilla
harjoitettuine metsästyksineen, kalastuksineen ja elojuhlineen ja
istuttaen intohimoisella hartaudella puita paljaiden vuorenrinteiden
somisteiksi.

Tämä kaikki maksoi paljon, vaikka Scott paljon ansaitsikin, niin
kirjailemisellaan kuin viroillaankin. Ja hän olisi ehkä näistä menoista
omin avuin selvinnytkin, ellei hän yhä enenevässä ansaitsemis- ja
tuhlaamishalussaan olisi ryhtynyt liikeasioihin perehtymättömien ja
huikentelevaisten Ballantyne-veljesten salaiseksi yrityskumppaniksi
kirjainpainamisen ja kustantamisen alalla -- julkisesti ei kuninkaan
lyömän ritarin ja skotlantilaisen aatelismiehen sopinut alentua
liikettä harjoittamaan: salanimillä julkaisi hän enimmät romaaninsakin!
Asioita hoidetaan niin huolimattomasti, ryhdytään niin uhkarohkeihin
yrityksiin ja sitoumuksiin, että Scott 17 p. tammik. 1826 huomaa
kantavansa 3 miljoonan markan velkataakka niskassaan.

Mutta hän ei suostu vararikkoon, vaan oikean ylimyksen tarmolla ja
sitkeydellä, ylimyksen, jolle tahraton maine ja sukuperinnöt ovat
henkeä kalliimmat, alkaa hän nyt epätoivoisen taistelun velkojainsa
tyydyttämiseksi. Entinen iloinen ja uljas elämä lakkaa, Scott istuu
kirjoituspöytänsä ääressä aamusta iltaan, kyhäten herkeämättä
romaaneja ja historiallisia teoksia ja saadenkin jo melkoisen osan
sitoumuksistaan suoritetuksi. Mutta hän oli iskun kohdatessa jo 55
vanha, entinen luomisilo ja ajatuksen kerkeys ovat poissa, ja romaanit
huononevat huononemistaan, kunnes kuolema, vihdoin turhan Italiaan
tehdyn terveysmatkan jälkeen vapauttaa väsyneen raatajan kaikista
vaivoista Abbotsfordissa 21 p. syysk. 1832.

»Vaivat: ovat menneet, mutta kunnia ei kuole.»

_Suomentaja_.



I Luku.


    Majalan isäntänä maani tunnen,
    Ja niitä tutkin; niin, ja tarkoin tutkin.
    Iloiset vieraat aurojani ajaa,
    Viheltäin pojat sadon kotiin korjaa,
    Tai muutoin varstain kalsketta en kuule.

                        _Uusi majatalo_.

Kertojilla on se etu-oikeus, että he saavat sijoittaa tarinansa alun
johonkin majataloon, tuohon kaikkien matkustajain vapaaseen
yhtymäpaikkaan, missä jokainen saa olla ja elää oman luontonsa mukaan,
tapojen kahleista välittämättä. Tämä etu-oikeus on erikoisen mukava
silloin kun tapahtuma on asetettava iloisen Englannin vanhoihin
aikoihin, jolloin vieraat eivät niin sanoaksemme olleet ainoastaan
isännän asuintovereita, vaan hänen pöytäkumppaneitaan ja satunnaisia
seuralaisiaan; isäntä olikin tavallisesti henkilö, joka anasti
itselleen muutamia erikoisvapauksia, jonka käytös oli miellyttävä ja
joka oli aina hyvällä tuulella. Hänen johdossaan joutuivat seurueen
erilaiset luonteet piankin vastakkain, ja ennen pitkää heitti kukin
kuusivanteellista juomahaarikkaa tyhjennellessään kaiken teeskentelyn
tiekseen ja käyttäytyi kumppaneitaan ja isäntäänsä kohtaan vapaasti
kuin vanha tuttava ikään.

Cumnorin kylä, joka oli noin kolmen, neljän peninkulman päässä
Oxfordista, ylpeili kuningatar Elisabetin kahdeksantenatoista
hallitusvuotena mainiosta, vanhan ajan leimaa kantavasta majatalostaan,
jota hoiti, tai pikemminkin halliisi Giles Gosling, hyvänluontoinen,
verrattain pyöreävatsainen mies; ikää oli hänellä viisikymmentä vuotta,
ehkäpä enemmänkin; hän oli kohtuullinen laskuissaan ja nopea
maksuissaan; lisäksi oli hänellä oivallinen viinikellari, terävä äly ja
kaunis tytär. Sitten Southwarkin »Asetakin» isännän, vanhan Harry
Baillien aikojen ei kukaan ollut Giles Goslingia paremmin osannut
miellyttää kaikenlaatuisia vieraita; ja niin suuri oli hänen
kuuluisuutensa, että jokainen, joka kävi Cumnorissa kastamatta
kaulaansa iloisessa »Mustassa Karhussa», osoitti olevansa täydelleen
välinpitämätön matkustajanmaineestaan. Yhtä hyvin olisi joku maalainen
saattanut palata Lontoosta kuningasta tai kuningatarta näkemättä.
Cumnorilaiset olivatkin ylpeitä majatalonsa isännästä, ja heidän
majatalonsa isäntä oli ylpeä talostaan, juomatavaroistaan, tyttärestään
ja itsestään.

Tälle kunnon miehelle kuuluvan majatalon pihassa laskeutui muuan
matkustaja illan hämärtyessä satulasta, antoi hevosensa, joka näytti
kulkeneen pitkän matkan, tallirengin huostaan ja teki erinäisiä
kysymyksiä, jotka herättivät seuraavan keskustelun iloisen »Mustan
Karhun» palvelijain välillä.

»Hohoi! Jussi Juomanlaskija!»

»Entä sitten, Wiljami Varsanharjaaja?» vastasi väljään nuttuun,
palttinakaatioihin ja viheriään esivaatteeseen puettu tappimies,
näyttäytyen puoliksi ovessa, joka ilmeisesti johti johonkin
ulkokellariin.

»Täällä muuan herrasmies tiedustelee, lasketko Sinä hyvää olutta»,
jatkoi tallirenki.

»Peijakaspa minut muutoin perisi», vastasi juomanlaskija, »koska meidän
ja Oxfordin väliä on vain neljä peninkulmaa. -- Totta maarian: ell'ei
minun olueni kajahtaisi ylioppilasten päähän, niin kajahtaisipa pian
minun kallooni heidän tinatuoppinsa.»

»Sanotteko sitä oxfordilaiseksi todistelu-opiksi?» puuttui puheeseen
vieras, joka nyt oli hellittänyt hevosensa suitsista, paraillaan
lähestyen majatalon ovea, missä häntä tuli ottamaan vastaan Giles
Gosling itse kaikessa pyylevyydessään.

»Todistelu-opistako Te täällä puhutte, herra Vieras?» virkkoi isäntä;
»no, jos niin on laita, niin huomatkaapa tämä iskevä johtopäätelmä:

    »Hevonen talliin heinille,
    Herra lieden luo viinille.»

»Amen! kaikesta sydämestäni, hyvä isäntä», vastasi vieras; »pankaapa
pöydälle neljännes parasta kanadalaistanne ja auttakaa minua vahvasti
sen tyhjentämisessä?»

»Näytättepä Te totisesti olevan vasta aapispoikia aivan, herra
Matkustaja, kun kutsutte isäntäänne avuksi sellaisen pikkusiemauksen
voittamiseen kuin neljännes mesiviiniä -- olisipa kysymys kokonaisesta
isosta mitasta, niin saattaisitte ehkä tarvita minun naapurillista
apuani ja kuitenkin käydä vielä aika ryyppymiehestä.»

»Älkäähän siitä huolehtiko», virkahti vieras, »minä olen kyllä tekevä
velvollisuuteni kuten tuleekin miehen, joka on vain viiden peninkulman
päässä Oxfordista; sillä enpä ole tullut Marsin tantereilta joutuakseni
häpeään Minervan opetuslasten joukossa.»

Hänen näin puhuessaan saattoi majatalon isäntä vieraansa runsain
kohteliaisuudenosoituksin erääseen suureen, matalaan huoneeseen, missä
istui ennestään useita henkilöitä eri ryhmissä; nämä joivat, nuo
pelasivat korttia, toiset veistivät juttua ja toiset, joita asiat
vaativat nousemaan varhain seuraavana aamuna, päättelivät illallistansa
ja sopivat huonemiehen kanssa yösijoistaan.

Vieraan astuminen tupaan hankki hänelle sen yleisen ja häikäilemättömän
tarkastelun, joka kuuluu tapoihin moisissa tilaisuuksissa. Tarkastelu
johti seuraaviin tuloksiin: -- Vieras oli niitä miehiä, jotka,
huolimatta siitä, että heidän ruumiissaan ei ole varsinaista vikaa eikä
kasvoissaan mitään erikoisesti epämiellyttävää, eivät kuitenkaan ole
kauniita, niin että joko sitten heidän kasvojensa ilme, heidän äänensä
sointu tai heidän ryhtinsä ja käyttäytymisensä sellaisenaan herättää
vastenmielisyyttä heidän seuraansa. Vieraan esiintyminen oli uljasta,
vaikkeikaan suoraa, ja hän näytti innokkaasti ja hätäillen vaativan
itselleen sitä huomaavaisuuden ja kunnioituksen määrää, jonka hän
pelkäsi unohdettavan, ell'ei hän joka hetki olisi muistuttanut
oikeudestaan. Hänen pukunaan oli ratsastusviitta, joka avattuna päästi
näkyviin hienon, punoksin koristellun ihokkaan; uumenillaan oli hänellä
puhvelinnahkainen vyö, josta riippui lyömämiekka ja pari pistoolia.

»Te kuljette hyvin varustettuna, herra», sanoi isäntä, heittäen
silmäyksen matkustajan aseihin laskiessaan pöydälle tämän tilaaman
höysteviinin.

»Niinpä kyllä, hyvä isäntä; minä olen havainnut ne tarpeellisiksi
vaaran hetkellä, enkä minä nykyaikaisten ylimysten tavoin heitä
seuralaisiani nurkkaan heti kun ne eivät enään ole välttämättömiä.»

»Jopa jotakin, herraseni!» vastasi Giles Gosling; »sitten Te
taidattekin tulla Alankomaista, peitsen ja väkipyssyn pesästä.»

»Minä olen ollut ylhäällä ja alhaalla, ystäväiseni, leveällä ja
lavealla, kaukana ja lähellä; mutta tyhjennänpä nyt tässä lasin
mesiviiniä terveydeksesi -- täytä Sinäkin pikarisi ja vastaa maljaani;
ja jos viinisi on ylivertaisen alapuolella, niin saat juoda sen
sellaisena kuin olet sen laittanut.»

»Ylivertaisen alapuolella?» ihmetteli Giles Gosling, vetäen siemauksen
maljasta ja maiskutellen huuliaan kuvaamattoman nautinnon merkiksi.
»Minä en ymmärrä mitään Teidän ylivertaisistanne, mutta tällaista
viiniä ei minun tietääkseni saa 'Kolmen Kurjen' viinikaupastakaan; ja
jos Te löydätte parempaa tavaraa Xeresistä tai Kanarian saarilta, en
minä enää koskaan halua kajota pikariin enkä penniin. Pitäkääpä vain
sitä valoa vasten ja Te näette pienten poreiden tanssivan kultaisessa
nesteessä kuin tomun auringon valojuovassa. Mutta mieluumminpa
totisesti laskisin viiniä kymmenelle maanmoukalle kuin yhdelle
matkamiehelle. -- Toivon viinin maistuvan Teidän Arvoisuudellenne?»

»Se on puhdasta ja miellyttävää, hyvä isäntä; mutta päästäksenne
tuntemaan oikein hyvän nesteen makua, täytyisi Teidän juoda sitä
siellä, missä viini kasvaa. Uskokaa minua: espanjalaisenne on liian
viisas lähettääkseen Teille itse rypäleen sielun. Tämä juoma
esimerkiksi, jota Te pidätte niin erinomaisena, olisi vain kurjaa
moskaa Corunnassa tai Porto S:ta Mariassa. Teidän pitäisi matkustaa,
hyvä isäntä, jos Teidän mieli tunkeutua syvemmälle tynnyrien ja
juomakannujen salaisuuksiin.»

»Totta tosiaan, herra vieras», penäsi Giles Gosling, »jos minun pitäisi
matkustaman vain tullakseni tyytymättömäksi kotoisiin tavaroihin, niin
tekisinpä luullakseni täydellisen hölmön työn. Muuten takaan minä
Teille, että moni typerä houkko saattaa nyrpistää nenäänsä mitä
parhaimmalle juomalle, vaikkei hän olisi ikänään liikahtanut Vanhan
Englannin savusta; ja niinpä minä yhä kiitän kotipuoleni antimia.»

»Se johtuu vain Teidän alhaisesta katsantokannastanne, hyvä isäntä»,
sanoi vieras; »olen varma siitä, ett'eivät kaikki kyläläisenne ajattele
niin ahdasmielisesti. Teidän joukossanne on, sen rohkenen vakuuttaa,
useita uljaita veikkoja, jotka ovat suorittaneet Virginian matkan tai
ainakin kierrelleet Alankomaissa. Suomikaahan hieman muistianne. Eikö
Teillä ole ulkomailla ketään ystävää, josta Te mielellänne kuulisitte
uutisia?»

»Totta totisesti, herraseni, ei ainoatakaan», vastasi isäntä, »sen
jälkeen kun tuo rehentelevä Drysandfordin Roope ammuttiin hengiltä
Brillin piirityksessä. Vieköön piru sen väkipyssyn, joka kuulan
lähetti, sillä eipä ollut koskaan iloisempi veitikko kallistellut
maljaa keski-yön aikaan! Mutta hän on nyt kuollut ja kuopattu, enkä
minä tunne en sotilasta enkä matkamiestä, sotilaan tositoveria, josta
antaisin kuorittua keitto-omenaakaan.»

»Kautta pyhän messun, sepä on kummallista. Mitä! niin monta uljasta
Englannin miestä harhailee vierailla mailla, eikä Teillä, joka näytätte
olevan arvohenkilöitä, ole ainuttakaan ystävää taikka sukulaista heidän
joukossaan?»

»No, jos Te sukulaisista puhutte», vastasi Gosling, »niin oli minulla
muuan aika rasavilli sukulaiseksi, joka lähti täältä kuningatar Marian
viimeisenä hallitusvuotena; mutta parempi hänen hukkuneena kuin
löytyneenä.»

»Älkää puhuko niin, ystäväiseni, ell'ette ole saanut hänestä huonoja
tietoja viime aikoina. Moni hurja varsa varttuu ajan oloon jaloksi
sotaratsuksi. -- Saanko luvan kysyä hänen nimeänsä?»

»Mikael Lambourne oli hänen nimensä», vastasi »Mustan Karhun» isäntä;
»hän oli sisareni poika -- vaikka yhtä vähänpä tuottaa huvia sen nimen
kuin sen sukulaisuudenkin muisteleminen.»

»Mikael Lambourne!» huudahti vieras, ikäänkuin muistiaan ponnistellen.
»Mitä, Tekö ette haluaisi olla sukulaisuussuhteissa Mikael Lambournen,
sen uljaan soturin kanssa, joka käyttäytyi niin urheasti Venlon
piirityksessä, että kreivi Moritz kiitti häntä koko sotajoukon edessä?
Häntä mainittiin kaikkialla uljaaksi englantilaiseksi soturiksi,
vaikkeikaan hänen tietty olleen suurta sukua.»

»Hän on tuskin voinut olla minun sisareni poika», vastasi Giles
Gosling, »sillä hän oli arka kuin peltokana muuhun paitsi pahantekoon.»

»Oh, monen miehen rohkeus kasvaa sodassa», puolusti vieras.

»Saattaapa olla niinkin», myönsi isäntä, »mutta minun nähdäkseni olisi
meidän Mikkomme sodassa menettänyt senkin vähän uljuuden, mitä hänellä
oli.»

»Se Mikael Lambourne, jonka minä tunsin», jatkoi matkustaja, »oli
reipas veitikka -- kulki aina iloisena ja hyvin puettuna ja iski
silmänsä kuin haukka somiin neitosiin.»

»Meidän Mikkomme», vastasi isäntä, »näytti aina koiralta, jonka häntään
on sidottu kalikka, ja hänen takkinsa repaleet toivottelivat toisilleen
hyvää päivää.»

»Oh, moni mies hankkii itselleen hyvät vehkeet sodassa», vastusti
vieras.

»Meidän Mikkomme», vastasi isäntä, »kykeni paremminkin puhaltamaan
nuttunsa vanhojen vaatteiden myymälästä, omistajan sattuessa
katsahtamaan toisaalle; ja mitä Teidän mainitsemaanne haukan silmään
tulee, niin iski se enimmäkseen minun karkuteille joutuneihin
lusikoihini. Hän oli juomanlaskijan apulaisena tässä siunatussa talossa
neljännesvuoden; ja jos hänen laskuvirheensä, kelvottomuutensa,
erehdyksensä ja koirankurinsa olisivat jatkuneet vielä kolme kuukautta,
olisin minä saanut kiskoa alas osoitekilpeni, sulkea taloni ja uskoa
avaimet paholaisen huostaan.»

»Kaikesta tästä huolimatta tulisitte Te sentään kai surulliseksi»,
jatkoi matkustaja, »jos minä kertoisin Teille Mikko Lambournen saaneen
kuolettavan luodin rykmenttinsä etunenässä valloittaessaan erästä
linnoitusta Maestrichtin lähellä?»

»Surulliseksiko! -- sehän olisi mieluisin uutinen, mitä hänestä koskaan
voisin kuulla, koska näin saisin varmuuden siitä, ett'ei hän ole
joutunut hirsipuuhun. Mutta jättäkäämme hänet Herransa huomaan -- minä
epäilen, ett'ei hänen loppunsa ole koskaan tuottava sellaista kunniaa
hänen ystävilleen: jos niin kävisi, sanoisin minä kaikesta sydämestäni
-- (tässä kulautti hän kurkkuunsa toisen pikarillisen höysteviiniä) --
rauha hänen tomullensa!»

»Vaiti, mies», varoitti matkustaja, »älkää lainkaan pelätkö, ett'ei
sisarenne poika Teille vielä kunniaa tuottaisi, erittäinkään jos hän on
se Mikael Lambourne, jonka minä tunsin ja jota minä rakastin melkein
tai täydelleen niin kuin itseäni. Voisitteko ilmoittaa mitään merkkiä,
josta voisin tuntea, ovatko he tosiaankin yksi ja sama mies?»

»En nyt surmaksenikaan muuta muista», vastasi Giles Gosling, »kuin että
meidän Mikon vasempaan olkapäähän oli poltettu hirsipuun kuva, koska
hän oli varastanut Hogsditchin Snort-muorin hopeaisen viinimaljan.»

»Sen Sinä, eno, valehtelet roiston lailla», karjaisi vieras, työntäen
sivuun kankeata kaulustaan ja vetäen ihokkaansa reunaa niskaltaan ja
olkapäiltään; »tänä jumalan päivänä on minun olkapääni yhtä koskematon
kuin Sinunkin.»

»Mitä, Mikkoko, poika -- Mikkoko!» huudahteli isäntä; -- »oletko Sinä
siinä tosiaankin? No jo minä sitä tämän puolisen tuntia ajattelinkin,
sillä enpä tunne ketään toista ihmistä, joka olisi puoliksikaan niin
paljoa Sinusta välittänyt. Mutta jos, Mikkoseni, olkapääsi on niin
koskematon kuin sanot, niin myönnäppä toki, että serkku Ruoskanen,
teloittaja, käytteli sääliä toimessaan ja merkitsi sinut jäähtyneellä
raudalla.»

»Heretkää jo, enoseni, joutavista pilapuheistanne. Säästäkää ne
happaman oluenne mausteiksi ja näyttäkää, millaisen tervetuliaisjuhlan
Te valmistatte sukulaisellenne, joka on harhaillut maailmaa ristiin
rastiin kahdeksantoista vuotta, joka on nähnyt auringon laskevan sinne
mistä se nousee ja joka on kulkenut niin kauvas, että länsi on
muuttunut idäksi.»

»Oletpa, Mikko, minun nähdäkseni tuonut kotiin retkiltäsi erään
matkustajan ominaisuuden, jota varten sinun kaikkein vähimmin olisi
tarvinnut maailmaa kiertää. Muistanpa Sinun muiden hyvien
ominaisuuksiesi joukkoon kuuluneen senkin, ett'ei sopinut uskoa
ainuttakaan sanaa, joka Sinun suustasi lähti.»

»Tässä on uskomaton pakana silmienne edessä, hyvät herrat!» huusi
Mikael Lambourne, kääntyen tämän omituisen, enon ja sisarenpojan
välille syntyneen kohtauksen näkijöihin, joista muutamat, kylässä
syntyneinä, hyvin tunsivat hänen nuoruutensa kepposet. »Tätäpä sopii
totta maarian sanoa cumnorilaisen syötetyn vasikan teurastamiseksi. --
Mutta en minä, enoseni, tullutkaan ravalta enkä siankaukalolta, enkä
minä välitä siitä, toivotatko minut tervetulleeksi, vaiko et; minulla
on mukanani sellaista ainetta, joka toivottaa minut tervetulleeksi,
menenpä minne tahansa.»

Näin puhuen kiskaisi hän taskustaan verrattain pulleaksi täytetyn
kultakukkaron, jonka näkeminen vaikutti huomattavasti seurueeseen.
Toiset pudistelivat päätänsä ja kuiskuttelivat keskenään, kun taas
pari siekailemattomampaa alkoi äkkiä muistella häntä vanhaksi
koulukumppaniksi, kyläläiseksi ja muuksi sentapaiseksi. Sen sijaan pari
kolme vakavalta näyttävää henkilöä pudisteli yhä päätään ja läksi
vihdoin majatalosta, viittaillen siihen, että jos Giles Gosling yleensä
halusi menestyä siten kuin tähänkin asti, olisi hänen ajettava tuo
jumalaton, tuhlaileva sisarenpoikansa uudelleen maailmalle niin pian
kuin mahdollista. Gosling osoitti käytöksellään olevansa suuresti
heidän mieltään, sillä yksinpä kullan näkeminenkin teki tähän kunnon
mieheen heikomman vaikutuksen kuin yleensä hänen ammattitovereihinsa.

»Sukulainen Mikael», sanoi hän, »pistä pussi taskuusi. Sisareni pojalle
ei pidä minun talossani laskua laitettaman illallisesta eikä yösijasta;
sillä luulenpa ett'et Sinä halua kovin pitkälti viipyä seudulla, missä
Sinut tunnetaan liiankin hyvin.»

»Mitä siihen asiaan tulee, enoseni», vastasi matkustaja, »niin kysyn
minä sen suhteen neuvoa vain omilta tehtäviltäni ja tarpeiltani.
Sillävälin haluan minä tarjota illallisen ja uniryypyt näille kelpo
kyläläisille, jotka eivät olleet liiaksi ylpeitä tuntemaan Mikko
Lambournea, entistä juomanlaskijan apulaista. Jos tahdotte antaa
minulle rahallani mitä minä tarvitsen, niin hyvä se; -- ell'ette, niin
on tästä vain kahden minuutin kävelymatka 'Rumpujäniksen' ravintolaan,
enkä minä usko naapurieni katsovan liian suureksi vaivaksi niin lyhyen
matkan kulkemista minun seurassani.»

»Ei, Mikko», virkkoi hänen enonsa, »koska nyt kahdeksantoista vuotta on
vierinyt pääsi ylitse ja koska minä uskon Sinun johonkin määrin
parantuneen luonteesi puolesta, ei Sinun pidä lähtemän talostani tällä
hetkellä, vaan saat Sinä kaikki, mitä Sinä kohtuudella voit vaatia.
Mutta haluaisinpa olla vakuutettu siitä, että olisit saanut tuon
pussisi, josta niin ylpeilet, yhtä moitteettomasti kuin se on
moitteettomasti täytetty.»

»Katsokaas tuota epäluuloista äijänkörriä, hyvät naapurit!» huudahti
Lambourne, jälleen kääntyen kuulijain puoleen. »Se peijakas haluaisi
kaivaa sukulaisensa yli kaksikymmentä vuotta vanhat hulluttelut
kaikkien nähtäville. -- Ja mitä kultaan tulee, niin olen minä, hyvät
herrat, käynyt siellä, missä sitä kasvaa ja missä sitä voi koota
kahmaloittain. Uudessa Maailmassa olen minä ollut, miehet --
Kultalassa, missä pojanmukulat heittelevät kuoppaa timanteilla, missä
maalaistytöt punovat kaulanauhoja punakivistä, eivätkä mistään
pihlajanmarjoista ja missä kattotiilet ovat puhdasta kultaa ja
katukivet hohtavinta hopeaa.»

»Kautta kunniani, Mikko-ystävä», sanoi nuori Laurentius Goldthred,
Abingdonin rihkamakauppias, »sepä olisi hupaisa maa kauppina
kuljettavaksi. Mitä voittoa tuottaisivatkaan harsot, mustat kankaat ja
nauhat maassa, missä kultaa on niin viljalti!»

»Niinpä niin, hyöty olisi tosiaankin suunnaton», vahvisti Lambourne,
»erittäinkin, jos kaunis nuori kauppias kantaisi tavaramyttyänsä itse;
sillä tämän leveysasteen naiset ovat sangen huikentelevaista laatua, ja
koska he ovat jo hieman auringonpaahtamia, syttyvät he tuleen kuin
taula nähdessään Sinun tuoreen ihonvärisi ja Sinun punertavaan taipuvan
tukkasi.»

»Toivoisinpa pääseväni sinne kauppoja tekemään», sanoi kamasaksa,
nauraa hihittäen.

»Ja miks'et pääsisi», sanoi Mikael; »jos nimittäin olet vielä se sama
reipas veitikka kuin silloinkin kun me yhdessä ryöstelimme luostarin
omenatarhaa -- tarvitaan vain hieman kullantekotaitoa keittääkseen
Sinun talosi ja maasi puhtaaksi rahaksi, ja tämän puhtaan rahan
uljaaksi laivaksi purjeineen, ankkureineen, köysineen kaikkineen;
sitten ei muuta kuin pistä tavarasi lasku-ovien alle, aseta
viisikymmentä reipasta poikaa kannelle ja minut niiden etunenään, nosta
märssypurjeet ja sitten aika kyytiä Uuteen Maailmaan!»

»Opetitpa hänelle, sukulaiseni, salakeinon», sanoi Giles Gosling,
»jonka avulla hän keittää, tätä sanaa käyttääkseni, puntansa penniksi
ja kankaansa rihmaksi. -- Huolisitko hupsun neuvosta, naapuri
Goldthred. Älä uhmaile merta, sillä se on ahnas. Vaikkapa kortit ja
nartut tekisivätkin pahintansa, kestävät isäsi tavaramytyt vielä
vuoden, pari hurjempaakin röykytystä, ennen kuin Sinä joudut sairaalan
omaksi; mutta meren nälkä on pohjaton -- se nielisi koko Lombardian
kadun rikkaudet lyhyenä aamupuhteena yhtä helposti kuin minä voissa
paistetun munan tai pikarillisen salviaviinaa; -- ja mitä sisareni
pojan Kultalaan tulee, niin älä koskaan enään usko minua, ellen minä
ole vakuutettu hänen löytäneen sen sinunlaistesi pässinpäiden
taskuista. -- Mutta älähän tuosta ota nenääsi, vaan käy käsiksi ja ole
tervetullut, koska tuossa on illallinenkin jo valmiina, ja minä tarjoan
siitä sydämellisesti jokaiselle, joka haluaa siihen ottaa osaa,
toivorikkaan sisarenpoikani palaamisen kunniaksi, yhä luottaen siihen,
että hän on tullut kotiin toisena miehenä. -- Totisesti, sukulaiseni,
oletpa Sinä niin suuresti sisarraukkani näköinen kuin suinkin poika voi
tulla äitiinsä.»

»Eipä kuitenkaan niin kovin ukko Benediktus Lambournen, hänen miehensä,
näköinen», tokaisi rihkamakauppias, päätään nyykyttäen ja silmää
iskien. »Muistatko vielä, Mikko, mitä Sinä sanoit, kun koulumestarin
vitsa viuhui seljässäsi, koska olit tuustaissut isäsi kainalosauvat
menemään? olisipa se viisas lapsi, sanoit Sinä, joka tuntisi isänsä.
Mestari Bricham nauroi aivan kyyneltyäkseen, ja hänen kyyneleensä
säästivät Sinulta kyyneleet.»

»Niin, mutta kylläpä hän sen minulle maksoi päiviä jälkeenpäin», sanoi
Lambourne; »ja mitenkä jaksaa nyt tuo arvoisa opettajamme?»

»Kuollut», ilmoitti Giles Gosling, »jo aikoja sitten.»

»Kuollut hän on», vahvisti seurakunnan lukkari; »minä istuin hänen
vuoteensa ääressä silloin -- hänellä oli autuas lähtö -- '_morior --
mortuus sum vel fui -- mori_' -- nämä olivat hänen viimeiset
sanansa, ja siihen lisäsi hän vain tämän: »nyt taivutin viimeisen
teonsanani.»

»Rauha hänelle», sanoi Mikko, »eipä jäänyt hän minulle mitään velkaa.»

»Eipä totisesti», puuttui puheeseen Goldthred; »ja aina tapasikin hän
sanoa, että jokaiselta läimäykseltä, minkä hän Sinulle antoi, säästi
hän teloittajalta yhden vaivannäön.»

»Tekisipä mieli luulla, ett'ei ukko sitten jättänyt toiselle paljoakaan
tekemistä», sanoi lukkari; »ja kuitenkaan ei serkku Ruoskasella ole
mitkään helpot päivät ystävämme takia, ei maarin.»

»_Voto a dios_!» karjaisi Lambourne, jonka kärsivällisyys näytti
loppuneen, sieppasi leveälierisen hattunsa pöydältä ja painoi sen
päähänsä niin syvään että sen varjo antoi hänen silmilleen ja
kasvojensa piirteille, jotka eivät yleensäkään ilmaisseet mitään
miellyttäviä ominaisuuksia, espanjalaisen salamurhaajan kaamean näön.
»Kuulkaa, hyvät herrat -- kaikkeahan saattaa sietää ystävysten kesken
ja vaiteliaisuuden varjossa, ja minä olen jo kotvan aikaa nieleskellyt
arvoisan enoni ja teidän kaikkien pistopuheita nuoruuteni hairauksista.
Mutta minä kannan sivullani miekkaa ja tikaria, hyvät ystävät, ja minä
osaan niitä kerkeästi käyttääkin tilaisuuden tullen -- espanjalaisen
palveluksessa olen minä oppinut ankaraksi kunnian asioissa, enkä minä
haluaisi teidän ärsyttävän minua tekemään tyhmyyksiä.»

»No mitä Te sitten tekisitte?» kysyi lukkari.

»Niinpä niin, herraseni, mitä Sinä sitten tekisit?» uteli vuorostaan
rihkamakauppiaskin, rehennellen pöydän toisella puolella.

»Leikkaisin poikki kurkkunne ja turmelisin sunnuntailurituksenne, herra
lukkari», sanoi Lambourne raivostuneena; »ja suomisin Sinut, arvoisa
kehnojen silkkikankaiden kaupustelija, oman tavaramyttysi sisään.»

»Siivolla, siivolla», sanoi isäntä, astuen väliin. »Tässä ei lainkaan
tarvita rähinää. -- Sisarenpoikani, Sinun olisi parasta olla kovin
kerkeästi suuttumatta; ja te, hyvät herrat, tekisitte hyvin
muistaessanne, että niin kauvan kun te viivytte majatalossa, olette te
sen omistajan vieraita, ja teidän tulee siis pitää vaaria hänen
perheensä kunniasta. -- Paha vain, että Teidän typerät riitanne
saattavat minut yhtä huomaamattomaksi kuin te itsekin olette; sillä
tuolla istuu minun hiljainen vieraani, kuten minä häntä nimitän, joka
jo kaksi päivää on asunut talossani, puhumatta vielä sanaakaan, paitsi
pyytäessään ruokaansa ja laskuansa -- vaatimatta sen suurempia
palveluksia kuin oikea maalainen, mutta maksaen ryyppynsä
kuninkaanpojan tavoin -- katsahtaen vain laskun loppusummaa, eikä hän
vielä tiedä, milloin hän jatkaa matkaansa. Oh, hän on oikea jalokivi
vierasten joukossa! ja kuitenkin olen nyt minä, oikea epäkelpo
hirsipuun ruoka, antanut hänen kurjan heittiön tavoin istua yksikseen
tuolla pimeässä nurkassaan, pyytämättä häntä edes haukkaamaan
paria palaa illallisekseen kanssamme. Olisipa oikea palkinto
epäkohteliaisuudestani, jos hän muuttaisi 'Rumpujänikseen' ennen tämän
illan loppua.»

Heittäen valkean liinansa sirosti vasemmalle käsivarrelleen, ottaen
hetkiseksi samettilakin päästään ja oikeassa kädessään kantaen parasta
hopeatuoppiansa, astui isäntä yksinäisen vieraansa luo, josta hän oli
puhunut ja johon hän siten käänsi koko seurueen katseet.

Vieras oli ikänsä puolesta kahdenkymmenenviiden ja kolmenkymmenen
välillä, hieman keskimittaa pitempi, ja oli hän yksinkertaisesti, mutta
samalla moitteettomasti puettu, koko olennossa melkein arvokkaisuudeksi
kohoavan huolettomuuden leima, joka näytti todistavan, että hänen
pukunsa oli alapuolella hänen säätyänsä. Hänen kasvojensa ilme oli
suljettu ja mietteliäs, hänen tukkansa ja silmänsä tummat -- ja
sädehtivät hänen silmänsä jonkun hetkellisen kiihoituksen sattuessa
tavattoman kirkkaasti, mutta muutoin oli niissä sama miettiväinen,
rauhallinen sävy kuin hänen kasvoissaankin. Pienen kylän toimelias
uteliaisuus oli jo paljon puuhannut hänen nimensä ja arvonsa ja hänen
Cumnorissa-olonsa tarkoituksen selvittämiseksi, mutta mitään sitä
tyydyttävää ei ollut ilmennyt missään suhteessa. Giles Gosling,
kylänvanhimpana ja innokkaana kuningatar Elisabetin ja protestanttisen
uskonnon ystävänä oli jo hetken aikaa ollut taipuvainen luulemaan
vierastansa jesuiitaksi tai seminaaripapiksi, joita Rooma ja Espanja
tähän aikaan niin runsaasti lähetti koristamaan Englannin hirsipuita.
Mutta oli tuskin mahdollista kauvemmin pitää moisia ennakkoluuloja
vieraasta, josta oli niin vähän vaivaa, joka maksoi laskunsa niin
täsmällisesti ja joka nähtävästi aikoi viipyä verrattain kauvan
iloisessa »Mustassa Karhussa».

»Paavilaiset», päätteli Giles Gosling, »ovat itaraa, saiturimaista
joukkoa, ja tämä mies olisi päässyt asumaan Bessellsleyn rikkaan herran
tai Woottonin vanhan ritarin luo tai johonkin muuhun roomalaispesään,
astumatta jalallaankaan tällaiseen yleiseen majataloon, kuten kuitenkin
jokaisen rehellisen miehen ja hyvän kristityn tulisi tehdä. Lisäksi
kävi hän perjantaina suolatun naudanlihan ja porkkanain kimppuun,
vaikka pöydällä olikin niin hyvää paistettua ankeriasta kuin on ikänä
nostettu Isiksestä.»

Kunnon Giles rauhoittikin sentähden mieltään sillä vakaumuksella,
ett'ei hänen vieraansa ollut roomalaiskatolilaisia ja kehoitti kaikella
sirolla kohteliaisuudellaan matkustajaa juomaan molemminpuoliseksi
terveydeksi siemauksen kylmää viiniä ja kunnioittamaan osanotollaan
vaatimatonta ateriaa, jonka hän tarjoaa palanneen, ja -- kuten hän
vahvasti toivoi -- parantuneen sisarenpoikansa kunniaksi. Vieras
pudisti ensin päätään, ikäänkuin eväten kohteliaan kutsun; mutta isäntä
ahdisti häntä ankarasti talonsa kunniaan ja niihin arveluihin, joita
moinen ihmisten seuraan suostumaton murjottaminen ehdottomasti
herättäisi hyvissä cumnorilaisissa, perustuvilla todisteluilla.

»Kautta kunniani, herra», jutteli hän, »koskee mainettani, ovatko
ihmiset iloisia talossani, ja meidän joukossamme täällä Cumnorissa on
pahoja kieliä (missäpä niitä puuttuisi?), mitkä selittäisivät
ilkeämielisesti miesten käytöstä, jotka painavat hatun silmilleen
ikäänkuin katselisivat he vain menneisiin aikoihin eivätkä riemuitsisi
siitä kauniista auringonpaisteesta, jonka Jumala on lähettänyt meille
meidän korkean hallitsijattaremme, kuningatar Elisabetin -- jota taivas
ijäti siunatkoon ja varjelkoon! -- suloisissa katseissa.»

»Mitenkä, hyvä isäntä», vastasi vieras, »enpä luulisi tosiaankaan
olevan rikoksellista omien ajatustensa pohtimisen oman hattunsa
varjossa? Te olette elänyt maailmassa kaksi kertaa kauvemmin kuin minä
ja Teidän täytyy tietää, että on ajatuksia, jotka vaivaavat meitä
tahtomattamme ja joille on aivan turhaa ärjäistä: menkää tiehenne ja
antakaa minun iloita elämästä.»

»Totta toisen kerran», vastasi Giles Gosling, »jos moiset ikävät
ajatukset vaivaavat mieltänne eivätkä halua väistää hyvää
englanninkieltä, täytyy meidän hankkia Oxfordista joku isä Baconin
oppilaita manaamaan niitä tiehensä järkeisopilla ja hebrealla. --
Taikka, mitähän olisi, jalo vieraani, upottaa ne ihanaan, punaiseen
ranskanviinin mereen? Tulkaa pois, herra, ja suokaa anteeksi vapauteni.
Minä olen vanha majatalon isäntä, ja minun kieleni täytyy saada
veronsa. Tuo juro raskasmielisyys sopii huonosti Teille -- kiiltävä
saapas, sievä hattu, uusi viitta ja täysinäinen rahakukkaro puhuvat
sitä vastaan. Hiiteen jo moinen murjotus: antakaa se niiden tehtäväksi,
joiden jalat on kääritty heinätukkoon, joiden päätä kattaa huono
huopahattu, joiden nuttu on ohut kuin hämähäkinverkko ja joiden
taskusta puuttuu sekin ainoa kolikko, joka estäisi pahaa vihollistamme
Raskasmielisyyttä siellä tanssimasta. Naama kirkkaaksi vain, herra! Tai
kautta tämän jalon nesteen, minä karkoitan Teidät rattoisan seurueen
iloista surumielisyyden sumuihin ja pahan-olon maahan. Tässä on joukko
reippaita veitikoita, jotka haluavat pitää hauskaa; älkää nyt enää
murjottako heihin kuin piru Lincolniin.»

»Puhutte oikein, arvoisa isäntä», vastasi vieras surumielisesti
hymyillen, mikä hymy, surumielisyydestään huolimatta, loi hänen
kasvoilleen hyvin kauniin ilmeen -- »puhutte oikein, iloinen ystäväni;
eikä suinkaan niiden, jotka ovat sellaisessa mielentilassa kuin minä,
tulisi häiritä niiden iloa, jotka ovat onnellisia. Minä tyhjennän
varsin kernaasti pari maljaa vieraittenne kanssa paljoa ennemmin kuin
joutuisin illan hauskuuden turmelijaksi.»

Näin puhuen hän nousi istuimeltaan ja liittyi seuraan, joka Mikael
Lambournen kehoitusten ja esimerkin rohkaisemana, siinä kun
pää-asiallisesti oli miehiä, jotka olivat sangen taipuvaisia käyttämään
hyväkseen isännän kustannuksella tapahtuvaa iloista kestitystä, oli jo
ennättänyt tehdä muutamia hyökkäyksiä kohtuullisuuden rajojen tuolle
puolen, kuten saattoi selvään havaita äänestä, millä Mikael kyseli
vanhojen kylätuttujensa vointia, ja naurunrähäkästä, joka säesti
jokaista vastausta. Giles Gosling joutui jo hieman häpeilleenkin heidän
ilonsa räyhäävästä laadusta, etenkin kun hän tahtomattaankin kunnioitti
tuntematonta vierastaan. Hän jäi sentähden hiukan ulohtaammalle näiden
meluavain kemuilijain pöydästä ja alkoi tavallaan puolustella heidän
rähinäänsä.

»Kuunnellessanne näiden junkkarien juttuja», selitti hän, »voisitte Te
luulla heidän kaikkien olevan kasvatettuja maantierosvoiksi; mutta
huomenaamuna jo tapaisitte Te heissä joukon mitä uutterimpia
käsityöläisiä tai muita ammattilaisia, mitkä milloinkaan ovat
leikanneet mitan tuumaa lyhyemmäksi tai kilauttaneet vaihtopaperin
maksuksi laskupöydälle liian keveitä kruunukolikoita. Tuo
rihkamakauppias tuossa pitää hattuaan vinossa takkuisen tukkansa
peittona -- hänen päänsä muistuttaa kiherävillaisen vesikoiran selkää!
-- käy napit auki, kantaa viittaa toisella olallaan ja on olevinaan
senkin tuhat tulimmainen roisto -- kun hän taas myymäkojussaan
Abingdonissa on matalasta lakistaan ja kiiltävistä kengistään alkaen
vaatetettu niinkuin olisi hänestä tulossa pormestari. Hän puhuu
puistoihin murtautumisesta ja maantieryöväyksestä sillä tavalla että
luulisi hänen joka yö väijyskelevän matkustajia Hounslowin ja Lontoon
välillä -- kun hän itse asiassa nukkuukin makeasti untuvavuoteessaan,
kynttilä toisella ja raamattu toisella puolellaan, kummitusten
peloittamiseksi.»

»Entä sisarenne poika, hyvä isäntä, tuo samainen Mikael Lambourne, joka
nyt on juhlan sankarina -- onko hänkin vain tuollainen tekoroisto kuten
toisetkin?»

»Saatattepa minut kysymyksellänne tosiaankin pahaan pulaan», vastasi
isäntä; »sisarenipoika on sisarenipoika, ja vaikka hän olikin toivoton
rasavilli ennen muinoin, niin onhan hän nyt ymmärtääksenne voinut tehdä
parannuksen, kuten niin moni muu. -- Eikä Teidän tule luulla kaikkea
sitä, mitä minä hänestä äsken laskettelin, puhtaaksi jumalansanaksi. --
Minä huomasin hänessä koko ajan koiranhampaan, ja minun teki mieleni
hieman kyniä hänen höyheniään. -- Ja nyt, herraseni, millä nimellä saan
luvan esitellä arvoisan vieraani näille urheille veitikoille?»

»No, jos niin on, hyvä isäntä», vastasi matkustaja, »niin sanokaa minua
vaikka Tressilianiksi.»

»Tressilianiksi?» vastasi »Karhun» isäntä; »sangen arvokas nimi ja
luullakseni Cornwallin perua; sillä näinhän hoetaan etelässä:

    »Penistä, Treestä ja Polista
    Tunnet miehen, joka on Cornwallista.

»Saanko siis esitellä: arvoisa herra Tressilian, kotoisin
Cornwallista?»

»Älkää sanoko enempää kuin Teille ilmoitin, hyvä isäntä, niin voitte
olla varma siitä, ettette puhu muuta kuin mikä on totta. Miehellä
saattaa kylläkin olla nimessään joku mainitsemianne kunnianarvoisia
etutavuja, ja sittenkin voi hän olla syntynyt kaukana Pyhän Mikaelin
vuoresta.»

Isäntä ei ajanut uteliaisuuttaan sen pitemmälle, vaan esitti herra
Tressilianin sisarensapojan seurueelle, joka alkutervehdykset
vaihdettuaan ja juotuaan siemauksen uuden jäsenensä terveydeksi jatkoi
alotettua keskustelua, tuon tuostakin höystäen sitä kelpo kulauksilla.



II Luku.


    Nuorta Lancelot-herraako tarkoitatte?

                 _Venetsian Kauppias_.

Isännän hartaasta kehoituksesta, jota vieraat meluten kannattivat,
ilahutti mestari Goldthred vähän ajan kuluttua seuruetta tämänlaisella
laulunpätkällä:

        »Linnuista puiden ja pensaitten
        Minä pöllön kiitosta laulan;
        Malliksi sopii se parhaiten
        Miehille kuivan kaulan.
    Sillä kun päivää ei lännessä enää näy,
    Kotipuulleen se kiirein ennättäy,
    Sielläpä huuto ja nauru ja ilve käy!
    Kun sade roiskuu ja yö on jo myöhäinen,
    Veikot! Iloinen malja nyt pöllön iloisen!

        Leivonen moukka on linnukseen.
        Kuin tukki se nukkuvi yönsä;
        Vaan pöllö jo illalla aikaiseen
        Alkavi remutyönsä.
    Siis huikea malja nyt käymään, miehet hoi!
    Että uljas pauhu ja melske soi:
    Kuka penkiltä putos, se reippaasti joi!
    Kun sade roiskuu ja yö on jo myöhäinen,
    Veikot! iloinen malja nyt pöllön iloisen!»

»Siinäpä oli pontta ja perää siinä laulussa, hyvät herrat», huusi
Mikael Lambourne kauppiaan lopetettua, »ja Teissä näyttää vielä
säilyneen hiukan entistä sukkeluutta -- olettehan Te ladelleet tässä
minulle aika jonotukset vanhoista tovereista ja liittäneet jokaiseen
nimeen yhden jos toisenkin purevan mietelauseen! Oikeinko siis tosiaan
Wallingfordin Pöyhkö-Wiljami on sanonut meille hyvää yötä?»

»Hän kuoli lihavan metsäkauriin kuoleman», sanoi muuan joukosta, »koska
hänet ampui varsijoutsen nuolella ukko Thatcham, Donnington Castlen
herttuan urhea puistonvartija.»

»Niinpä niin, hänhän piti aina niin kovin metsänriistasta», virkkoi
Mikael, »ja punaviinimaljasta myös -- ja niinpä tyhjennettäköön tässä
yksi hänen muistokseen. Maljanne pohjaan, hyvät herrat!»

Kun tämän kunnon vainajan muistoa oli siten asiaankuuluvasti
kunnioitettu, tiedusteli Lambourne Padworthin uljaan Ranssun kohtaloa.

»Ranssutettu hengiltä -- lähetetty kuolemattomuuteen jo kymmenen vuotta
sitten», sanoi rihkamakauppias; »hitto soikoon, Oxfordin linna, serkku
Ruoskanen ja kymmenenpennin köysi tietävät parhaiten, millä tavalla.»

»Mitä, niinkö ne ripustivat Ranssuraukkamme kuivalle ja korkealle sen
takia vain, että hän niin mielellään käveli kuunvalossa -- pikari
pohjaan hänen muistokseen, hyvät herrat -- kaikki iloiset veikothan
pitävät kuutamosta. Mutta mitä on sitten tullut Sulka-Hannusta? --
samasta, joka asui Yattendenin lähellä ja joka aina käytti pitkää
sulkaa hatussaan -- olen unohtanut hänen nimensä.»

»Kuinka, Hannu Hamppusenko?» kysyi kauppias; »no, Sinähän muistanet
vielä, että hänessä oli niinkuin hieman herrasmiehen vikaa ja että hän
siis halusi sekaantua korkeihin valtio-asioihin, ja niinpä hän joutui
aika pinteeseen Norfolkin herttuan jutun takia pari kolme vuotta
sitten, pakeni maasta takaa-ajajain vangitsemiskäsky kintereillään,
eikä hänestä ole sen koommin mitään kuulunut.»

»Totta toisen kerran», sanoi Mikael Lambourne, »enpä minä kaikkien
näiden onnettomuuksien jälkeen enään uskalla kysyäkään Tony Fosteria;
sillä kun täällä on niin runsaasti liikkunut köysiä ja varsijoutsen
nuolia ja vangitsemiskäskyjä ja muita sellaisia hiton kapineita, niin
ei Tony ainakaan ole voinut niitä välttää.»

»Ketä Tony Fosteria Sinä tarkoitat?» kysyi majatalon isäntä.

»No sitä samaa, jota sanottiin Tony Tulenpistäjäksi, koska hän toi
tulta Latimerin ja Ridleyn rovion sytykkeiksi, tuuli kun oli
sammuttanut Jaakko Ruoskasen soihdun, eikä kukaan muu halunnut antaa
hänelle tulta ei hyvin puhein eikä kolikoin.»

»Se Tony Foster elää ja menestyy», sanoi isäntä. -- Mutta äläpäs,
sukulaiseni, sano häntä enää Tony Tulenpistäjäksi, ell'et tahdo saada
iskua hänen tikaristaan nahkaasi.»

»Kuinka! häpeääkö hän nyt sitä työtään?» ihmetteli Lambourne; »sillä
hänenhän oli aina tapanaan siitä ylpeillä ja sanoa, että hän yhtä
mielellään katseli korvennettua kerettiläistä kuin paistettua härkää.»

»Mutta huomaappas, sukulaiseni, että se oli Marian aikaan se», vastasi
isäntä, »jolloin Tonyn isä oli täällä Abingdonin päämunkin voutina.
Sittemmin on Tony nainut puhtaan puritanilaisnaikkosen ja on nyt yhtä
hyvä protestantti, minä takaan sen, kuin kuka tahansa.»

»Ja pitää niin murheellista naamaa ja kulkee pää pystyssä, halveksien
vanhoja tovereitaan», kivahti rihkamakauppias.

»Onpa häntä sitten totisesti onnestanut», sanoi Lambourne; »sillä
milloin vain miehellä on kultarahaa lakkarissaan, niin pysyypä hän
visusti loitolla sellaisista, joiden aarrekammio hyötyy muiden
ansioista.»

»Onnestanutko, vai!» sanoi rihkamakauppias; »no, muistatko vielä
Cumnorin linnaa, sitä vanhaa herraskartanoa hautuumaan tuolla puolen?»

»Miks'en muistaisi, koska ryöstin sen hedelmätarhankin kolme kertaa --
vaan mitä niistä! -- Siellähän asui vanha päämunkki aina silloin kun
Abingdonissa oli ruttoa tai muuta vitsausta.»

»Niin», tiesi isäntä, »mutta siitä on jo kauvan; nyt on Anton Foster
sen valtijaana ja elää siellä jonkun korkean hovimiehen suosiosta -- se
hovimies on saanut kirkontiluksia kruunulta lahjaksi. Siellä hän nyt
asuu ja koettaa joutua niin vähiin tekemisiin cumnorilaismoukkien
kanssa kuin olisi hän itse mikäkin vyötetty ritari.»

»Eipä kuitenkaan», sanoi rihkamakauppias, »siihen kaikkeen ole Tonyn
ylpeys yksin syynä -- hän pitää siellä häkissä erästä kaunista naista,
eikä soisi auringonkaan häneen pilkistelevän.»

»Kuinka!» huudahti Tressilian, joka nyt ensi kertaa puuttui heidän
keskusteluunsa, »ettekö äsken sanoneet tämän Fosterin olleen
naimisissa, vieläpä puritanilaisnaisen kanssa?»

»Naimisissa hän oli, ja kiukkuisimman puritanilaiseukon kanssa, mikä
ikinä on syönyt lihaa paaston aikana; ja kissan ja koiran tavoin sitä
elettiin, kuten kerrotaan. Mutta nyt on akka kuollut -- rauha hänen
tomullensa -- ja Tonyllä on jäljellä vain sievä tytöntypykkänsä; niin
että luullaan hänen aikovan naida sen vieraan neidon, josta ihmiset
pitävät niin suurta melua.»

»Ja mitenkä niin? -- minä tarkoitan, miksi ne ihmiset hänestä niin
suurta melua pitävät?» uteli Tressilian.

»Mistä minä sen tietäisin», vastasi isäntä; »se vain on varmaa, että
sanotaan hänen olevan kauniin kuin enkelin, ett'ei kukaan tiedä, mistä
hän on sinne tullut ja että kaikki haluaisivat tietää, miksi häntä
pidetään niin tarkasti vartioituna. Minä puolestani en ole häntä
koskaan nähnyt -- ell'ette Te, mestari Goldthred?»

»Olen kuin olenkin, ukkoseni», vastasi rihkamakauppias. »Katsokaas,
minä ratsastin tänne Abingdonista -- minä kuljin vanhan herraskartanon
ohi sen itäisen ulkonevan akkunan alatse, johon on maalattu niitä
kaikkia vanhoja pyhimyksiä ja tarinoita ja sen sellaisia. -- Se ei
ollut tavallinen tie, vaan kulki se puiston läpi; sillä takaportin
säppi oli auki, ja minä arvelin, että sopiihan minun nyt vanhana
toverina ja tuttuna ratsastaa puiden välistä, sekä saadakseni varjoa,
koska päivä oli verrattain kuuma, että välttääkseni pölyä, koska minun
oli juuri silloin päälläni se kultatilkuin koristeltu persikanvärinen
nuttuni.»

»Jota nuttua», ehätti Mikael Lambourne, »Sinä vahvasti halusit
välkähytellä sen ihanan naisen silmien edessä. Ah! lurjus, Sinä et
koskaan näytä aikovan luopua vanhoista kujeistasi.»

»Älähän nyt -- älähän nyt», intti rihkamakauppias, teeskennellyn
kainosti naurahdellen; »eihän siihen lainkaan se syynä ollut --
uteliaisuus vain, arvaathan sen, ja hitunen sääliä -- tuo nuori nainen
kun aamusta iltaan näkee vain Tony Fosterin uhkaavat mustat
kulmakarvat, hänen häränpäänsä ja hänen väärät säärensä.»

»Ja Sinä halusit niin mielelläsi näyttää hänelle silkkinuttuun
nyöritetyn siron vartalon -- pehmeänahkaisiin saappaisiin ahdetut,
lyhytjalkaisen kanan taka-ulottimia muistuttavat sääret ja pyöreän,
pöyhkeäntyperästi virnistelevän naaman, johon kaikkeen niin hyvin sopii
samettilakki, kalkkunansulka ja kullattu solki? Ah! sinä soma
kamasaksani, joilla on hyviä tavaroita, ne niitä kernaasti näyttelevät!
-- Hei, herrat, älkäämme antako pikarin seista joutilaana -- juokaamme
pitkien kannusten, lyhyiden saappaiden, täysinäisten lakkien ja tyhjien
kallojen malja!»

»Kas niin, kas niin, nyt Sinä rupesit minua kadehtimaan, Mikko», sanoi
Goldthred; »eikä minun onneni kuitenkaan ollut sen kummempi kuin että
se olisi voinut sattua Sinulle tai kenelle tahansa.»

»Piru vieköön Sinut hävyttömyyksinesi», paiskasi Lambourne; »ethän vain
halunne verrata makkaranaamaasi ja kangasrääsytapojasi herrasmieheen ja
sotilaaseen?»

»Hyvä herraseni», rauhoitti Tressilian, »sallikaa minun pyytää Teitä,
ett'ette enää keskeyttäisi tämän kunnon porvarin puhetta; minun
mielestäni esittää hän juttunsa niin hyvin, että minä voisin kuunnella
häntä aina sydänyöhön asti.»

»Siitä saan kiittää enemmän Teidän suosiotanne kuin omaa ansiotani»,
vastasi mestari Goldthred; »mutta koska minä voin Teitä jollakin tavoin
huvittaa, kunnioitettava herra Tressilian, niin jatkan minä
kertomustani, huolimatta tuon pöyhkeän sotilaan pilkasta ja
pistopuheista -- moinen suupaltti lieneekin saanut enemmän nyrkiniskuja
kuin kolikoita siellä Alankomaissaan. -- Kun minä siis, hyvä herra,
kuljin sen suuren maalatun akkunan alatse, heittäen ohjat hiljaa
astuvan ratsuni kaulalle, osaksi oman mukavuuteni takia, osaksi
voidakseni sitä paremmin tirkistellä ympärilleni, kuulen minä akkunan
ristikon aukeavan; älkääkä koskaan enää minua uskoko, herra, ell'ei
siinä akkunassa seisonut kaunein nainen, mikä ikänä on joutunut
silmieni ihailtavaksi; ja luulenpa jo ennättäneeni katsella useatakin
kaunista tyttöä ja tietääkseni yhtä suurena asiantuntijana kuin kuka
tahansa.»

»Saanko kysyä hänen näköänsä, herra?» sanoi Tressilian.

»Oh, herra», innostui Goldthred, »minä voin vakuuttaa Teille, että hän
oli täydellisessä aatelisnaisen puvussa -- erinomaisen sievässä ja
miellyttävässä puvussa, joka olisi kelvannut vaikka itselleen
kuningattarelle; sillä hänen päällään oli hihoilla varustettu,
inkiväärinvärisestä paksusta silkkikankaasta tehty pusero, jonka aine
minun arviointini mukaan oli maksanut ainakin kolmekymmentä killinkiä
kyynärä, joka oli reunustettu tummanpunaisella, läikähtelevällä
silkillä ja jota ylhäältä alas asti kiersi kaksi leveätä, kulta- ja
hopealangoista punottua nauhaa. Ja hänen hattunsa, herra, oli totta
tosiaan muodikkain vaatekappale, mitä minä olen näillä seuduin
milloinkaan nähnyt, koska se oli tehty keltaisenruskeasta silkistä,
koska siihen oli neulottu Venetsian kullasta valmistettuja skorpioneja
ja koska sen reunoja koristivat kultatupsut; minä vakuutan Teille,
herra, että se hattu oli mitä täydellisin, voittamattomin luomus. Mitä
taas hänen muihin varustuksiinsa tulee, niin olivat ne jo vanhentunutta
mallia.»

»Minä en kysynyt Teiltä hänen pukuansa, herra», sanoi Tressilian, joka
tämän pitkän selityksen aikana oli näyttänyt hieman kärsimättömältä,
»vaan hänen kasvojensa ja hänen tukkansa väriä ja hänen piirteitään.»

»Mitä hänen hipiänsä väriin tulee», vastasi rihkamakauppias, »niin
siitä en ole niin erikoisen varma; mutta minä huomasin, että hänen
viuhkansa kädensija oli hyvin taitavasti leikattu norsunluusta; -- ja
mitä taas hänen tukkansa väriin tulee, niin saatanpa vakuuttaa, olkoon
sen väri mikä tahansa, että sitä sitoi viheriästä silkistä osaksi
kultalangoin kudottu verkko.»

»Sangen kamasaksamainen muisti», tokaisi Lambourne: »tämä herrasmies
kysyy häneltä naisen kauneutta ja tuo haastelee koko ajan hänen
hienoista vaatteistaan!»

»Minä sanon Sinulle», jatkoi rihkamakauppias, hieman nolostuneena,
»ett'ei minulla ollut suuria aikoja häntä katsella; sillä juuri kun
minä olin toivottamaisillani hänelle hyvää päivää ja siinä
tarkoituksessa valmistin kasvojani hymyyn --»

»Joka oli kuin apinan virnistys kastanjalle», ehätti Mikael Lambourne.

»-- ilmestyi eteeni yht'äkkiä», jatkoi Goldthred, keskeytyksestä
välittämättä, »Tony Foster itse, kädessään kurikka» --

»Jolla hän toivoakseni halkaisi kallosi palkinnoksi hävyttömyydestäsi»,
tokaisi hänen kestittäjänsä.

»Sepä olisi ollut pikemmin sanottu kuin tehty», vastasi Goldthred
harmistuneena; »eipä, eipä siinä ollut kallojen halkaisemisesta
puhettakaan, sen saat uskoa, vaikka hän lähenikin kurikoineen ja
juttelikin jotain selän pehmittämisestä ja kyseli, miks'en minä
kulkenut yleistä tietä, ja muuta siihen suuntaan; ja minä ajattelin jo
sievästi paukautella häntä pääkuoreen vaivoistaan, mutta en sitä
kuitenkaan tehnyt, koska se nainen oli vielä siinä läsnä ja olisi, kuka
ties, vaikka pyörtynyt.»

»No voi yhtä kaikki Sinua kurjaa pelkuria!» pilkkasi Lambourne; »ken
urhea ritari ikänä ajatteli naisensa pelästystä, kun hänen oli
lähteminen hutkimaan jättiläisiä, lohikäärmeitä tai noitia, hänen
silmiensä edessä ja hänen pelastuksekseen? Mutta eipä maksa vaivaa
puhua lohikäärmeistä Sinulle, jonka jo sudenkorentokin ajaisi
käpälämäkeen. Siinä sinä menetit mitä parhaimman tilaisuuden!»

»No käy sitten itse juoneen, Kerskuri-Mikko», tiuskaisi Goldthred. --
»Siellä on lumottu linna ja lohikäärme ja nainen, kaikki Sinun
käytettävissäsi, jos vain uskallat ryhtyä yritykseen.»

»Sen minä tekisin vaikka viinineljänneksestä», kehaisi sotilas. -- »Tai
odotappas -- minulta ovat nyt liinavaatteet tyystin lopussa -- haluatko
panna vetoon pakan Hollannin palttinaa näitä viittä enkelikultarahaa
vastaan, että minä menen huomisaamuna kartanoon ja pakoitan Tony
Fosterin näyttämään minulle ihanan vieraansa?»

»Hyväksyn vetosi», sanoi rihkamakauppias; »ja luulenpa minä voittavani
tässä leikissä, vaikka Sinun hävyttömyytesi onkin pirullinen. Arvoisa
isäntämme ottaa kai pitääkseen molempia panoksia hallussaan, ja minä
maksan tässä rahan pantiksi siksi kunnes ennätän lähettää kankaan.»

»En minä tällaisessa asiassa rupea kenenkään panoksia säilyttämään»,
epäsi Gosling. »Kas niin, sisareni poika, juo viiniäsi rauhassa ja anna
palttua moisille seikkailuille. Minä vakuutan Sinulle, että ukko
Fosterilla on valtaa kylliksi pannakseen Sinut varmaan talteen Oxfordin
linnaan tai pakottaakseen Sinun pakarasi tutustumaan lähemmin tämän
kaupungin keppivarastoihin.»

»Sehän olisi vain vanhan tuttavuuden uudistamista; sillä Mikon
reisilihat ja tämän kaupungin kepakot ovat jo aikoja sitten olleet
hyvin läheisiä tuttuja», ivaili rihkamakauppias; »mutta hän ei saa
peräytyä vedostaan, ei ainakaan maksamatta sakkoja.»

»Sakkoja!» huusi Lambourne; »minua oikein naurattaa. Minä en pidä Tony
Fosterin raivoa sen suuremmassa arvossa kuin tyhjää herneenpalkoa; ja
minä käyn katsomassa hänen Lindabridestään, Pyhän Yrjänän nimessä,
tahtoipa hän sitten tai ei!»

»Minä maksaisin mielelläni puolet panoksestanne», sanoi Tressilian,
»jos vain saisin seurata Teitä retkellenne.»

»Mitä se Teitä hyödyttäisi, herra?» kysyi Lambourne.

»Ei mitään, herraseni», vastasi Tressilian; »saisinpahan vain nähdä sen
taidon ja urheuden, jolla Te käytte yritykseen käsiksi. Minä olen
matkustaja, joka etsii uljaita kahakoita ja eriskummallisia tapauksia,
kuten ritarit muinoin etsivät seikkailuja ja mainetöitä.»

»No, jos Teitä haluttaa nähdä taimenta tavoiteltavan», vastasi
Lambourne, »niin samapa se on minusta, kuinka moni minun taitoni näkee.
Ja niin juon minä tässä yritykseni menestykseksi; ja jokainen, joka ei
vastaa siihen maljaan polvillaan, on ilmetty konna, ja minä katkaisen
hänen säärensä sukkanauhan kohdalta!»

Siemaus, jonka Mikael Lambourne kulautti kurkkuunsa tässä
tilaisuudessa, oli jo saanut niin paljon edeltäjiä, että järki alkoi
horjua valta-istuimellaan. Hän sinkautti vielä pari mieletöntä kirousta
rihkamakauppiaan pään menoksi, koska tämä, kuten luonnollista olikin,
ei vastannut maljaan, joka tarkoitti hänen vetonsa menettämistä.

»Haluatko Sinä ruveta tässä järkeistelemään kanssani», huusi Lambourne,
»Sinä roisto, jolla ei ole älyäkään enemmän kuin hämmentyneessä
silkkivyyhdessä? Taivaan nimessä, minä leikkaan Sinusta viisikymmentä
kyynärää reunusnauhaa!»

Mutta kun hän yritti vetää miekkaansa tämän uljaan aikomuksen
toteuttamiseksi, tarttuivat häneen juomanlaskija ja huonepalvelija ja
kantoivat hänet omaan huoneeseensa, siellä nukkumaan itsensä raittiiksi
jälleen.

Seurue hajosi, ja vieraat heittivät vähitellen hyvästinsä, mikä oli
paljoa enemmän isännän mieleen kuin muutamien vieraiden, jotka eivät
olisi lainkaan halunneet poistua hyvien juomien äärestä, koska niitä
nyt oli ilmaiseksi saatavana, niinkauvan kun he jaksoivat vain istua
pöydässään. Vihdoin täytyi heidänkin sentään poistua; ja lopulta he
lähtivätkin, jättäen Goslingin ja Tressilianin kaksin miehin tyhjään
tupaan.

»Kautta kunniani», pauhasi edellinen, »minua ihmetyttää aika tavalla,
mitä huvia saattaa meidän ylimyksillämme olla siitä, että he tuhlaavat
varansa kestittelyihin ja näyttelevät ravintolan isännän osaa,
lähettämättä laskuansa. Niin teen minä vain harvoin, ja kun minä
sen teen, kautta Pyhän Julianin, kirveltää se sydäntäni niin
sanomattomasti. Jokaisen noista tyhjistä haarikoista, jotka
sisarenpoikani ja hänen päihtyneet kumppaninsa ovat kumonneet
kurkkuihinsa, olisi pitänyt tuottaa minulle voittoa ja ansiota, sen
sijaan kun minun nyt täytyy laskea ne suoraksi tappioksi. Minä en
tosiaankaan voi käsittää tuon rähinän, hulluttelun ja juopuneiden
elkien ja juopuneiden riitojen ja rivojen puheiden ja jumalanpilkan ja
muun tuottamaa iloa, koska kerran niissä vain menettää rahaa, eikä
suinkaan ansaitse. Ja kuitenkin on moni kaunis maatila pantu likoon
sellaisessa jumalattomassa menossa, ja se edistää suuresti
ravintoloitsijain häviötä; sillä kuka hiidessä lähtisi juomaan 'Mustaan
Karhuun' rahallaan, kun hän kerran voi täyttää makonsa ilmaiseksi sen
kreivin tai tämän vapaaherran pöydässä?»

Tressilian huomasi viinin tehneen vaikutuksensa isännänkin tottuneihin
aivoihin, mikä oli erittäin havaittavissa hänen mahtavista saarnoistaan
juopumusta vastaan. Koska hän oli itse huolellisesti välttänyt liian
ahkeraa pullon puhuttelemista, halusi hän nyt käyttää hyväkseen hetken
suorasukaisuutta ja lypsää Goslingilta tarkempia tietoja Anton
Fosterista ja naisesta, jonka rihkamakauppias oli nähnyt hänen
talossaan; mutta hänen utelunsa johtivat vain isännän uuteen aiheeseen,
pauhaamaan kauniimman sukupuolen kavaluutta vastaan, missä hän
loppumattomin kääntein toi koko salomonisen viisauden omansa tueksi.
Lopuksi käänsi hän moniin haukkumisiin yhtyneitten nuhteittensa kärjen
juomanlaskijoihinsa ja tarjoilijoihinsa, jotka paraillaan puuhailivat
kestityksen jätteiden korjaamisessa ja huoneen järjestämisessä,
liittäen teon opetukseen, vaikkakaan menestys ei ollut kovin suuri,
sillä hän pudotti tarjottimen ja kymmenkunnan lasia, yrittäessään
näyttää, miten sellaista palvelusta suoritettiin »Kolmen Kurjen»
viinituvassa, silloisessa Lontoon kuuluisimmassa kapakassa. Tämä
viimeinen tapaturma palautti hänet niin paljon järkiinsä, että hän
hilautui vuoteelleen, nukahti sikeästi ja heräsi aamulla uutena
miehenä.



III Luku.


    Ei, mä vaadin, kuulkaa -- leikki loppuun,
    Ei seisausta, uljas veikka pöytään:
    Mä mitä pelipäällä sanon, miehet,
    Hetkellä tyynimmälläkin sen täytän.

                             _Pelipöytä_.

»Entä mitenkä jaksaa nyt sukulaisenne, hyvä isäntä?» kysyi Tressilian
Giles Goslingin ilmestyessä ravintolatupaan edellisessä luvussa
kuvattujen juominkien jälkeisenä aamuna. »Voiko hän hyvin ja pysyykö
hän yhä vedossaan?»

»Ainakin lähti hän jo kaksi tuntia sitten liikkeelle, tervehtimään
herra ties mitä kelvottomia vanhoja tovereitaan; mutta nyt on hän
jälleen kotona, nauttien tällä hetkellä aamiaisekseen tuoreita
kananmunia ja muskottiviiniä; ja mitä hänen vetoonsa tulee, niin
varoitan minä Teitä ystävällisesti olemaan niin vähän kuin mahdollista
tekemisissä sekä sen että kaiken muunkin kanssa, mitä Mikko saattaisi
ehdottaa. Sensijaan neuvon minä Teitä viipymättä käymään käsiksi
lämpimään aamiaiseen, sillä se on saattava Teidän vatsanne jälleen
oivalliseen kuntoon, ja antakaa sisarenipojan ja mestari Goldthredin
lörpötellä vedostaan niin paljon kuin heitä haluttaa.»

»Minusta näyttää, hyvä isäntä», sanoi Tressilian, »ett'ette Te oikein
tiedä, mitä Teidän tulisi puhua tästä sukulaisestanne sekä ett'ette Te
voi olla häntä moittimatta tai kehumatta ilman omantunnonkärsimyksiä.»

»Lausuittepa oikean sanan, herra Tressilian», myönsi Giles Gosling.
»Luonnollinen rakkaus kuiskuttelee korvaani: 'Giles, Giles, miksi
haluat riistää hyvän nimen oman sisaresi pojalta? Haluatko häväistä
sisaresi poikaa, Giles Gosling? Tahdotko tahrata oman pesäsi ja
häväistä omaa vertasi?' Mutta sitten tulee taas rehellisyys ja sanoo
näin: 'Tuossa on nyt arvokkain vieras, joka ikänä on astunut iloisen
'Mustan Karhun' kynnyksen yli, sellainen, joka ei milloinkaan moittinut
laskua (sitä te ette ole koskaan tehnyt, herra Tressilian, sen voin
sanoa Teille suoraan -- ei silti, että siihen olisi syytäkään ollut),
sellainen, joka ei tiedä, miksi hän tänne tuli, mikäli minä voin
havaita, eikä, milloin hän lähtee; ja tahdotko Sinä nyt, ravintolan
isäntä, joka olet rehellisesti kolmekymmentä vuotta maksanut verosi
tässä Cumnorin kylässä ja joka nyt olet kunnan esimiehenä, tahdotko
Sinä nyt sallia tämän vieraiden vieraan, tämän miesten miehen, tämän
kuusivanteisen juomahaarikan matkustajakseen (tekisi mieleni sanoa)
joutuvan sisaresipojan verkkoihin, hänen, joka on tunnettu
suurisuiseksi kerskuriksi ja toivottomaksi lurjukseksi, kortinpeluriksi
ja nopanheittäjäksi, seitsemän kirotun tieteen ylimmäiseksi oppineeksi,
jos milloinkaan niissä tieteissä on eri oppi-arvoja suoritettu? Et,
taivaan nimessä! Minä voin kyllä ummistaa silmäni ja antaa hänen
pyydystää sellaisen pikku perhosen kuin Goldthredin; mutta Teidän,
arvoisa vieraani, tulee olla ennakolta varoillanne ja varusteissanne,
jos vain haluatte kuulla rehellisen isäntänne neuvoa.»

»Eipä hätää, hyvä isäntä, neuvonne ei ole joutuva hukkaan», vastasi
Tressilian; »mutta täytyy minun kuitenkin suorittaa veto-osani, koska
kerran olen siitä sanani antanut. Mutta suvaitkaahan neuvoa minua vielä
hiukan -- kuka tai mitä on tämä Foster ja miksi yrittää hän niin
visusti pitää piilossa talonsa naisasukasta?»

»Enpä tosiaankaan», vastasi Gosling, »voi paljoa lisätä siihen, mitä
eilen illalla kuulitte. Hän oli ennen kuningatar Marian paavilaisia ja
nyt on hän kuningatar Elisabetin protestantteja; hän oli ennen
Abingdonin päämunkin hartaita puoluelaisia ja nyt elää hän tuon usein
mainitun herraskartanon isäntänä. Lyhyesti: ennen oli hän köyhä ja nyt
on hän rikas. Ihmiset puhuvat tuon vanhan avaran kartanon erinäisistä
huoneista, jotka olisivat kyllin komeita kuningattarellemmekin --
Jumala häntä siunatkoon! -- tarpeiksi. Jotkut arvelevat hänen löytäneen
aarteen puutarhasta, muutamat luulevat taas hänen myyneen sielunsa
paholaiselle siitä aarteesta ja toiset väittävät hänen peijanneen
päämunkilta kirkon hopeakalut, jotka uskonpuhdistuksen alkaessa
kätkettiin siihen vanhaan herraskartanoon. Rikas hän vain on, ja Jumala
ja hänen omatuntonsa, sekä ehkäpä paholainenkin vain tietävät, miten
hän on rikkaaksi tullut. Lisäksi on hän aina juro ja ynseä, eikä pidä
vähintäkään yhteyttä paikkakunnan muiden ihmisten kanssa, aivan kuin
olisi hänellä joku kummallinen salaisuus säilytettävänä tai kuin
pitäisi hän itseään toisenlaisesta tomusta tehtynä kuin me muut. Minun
nähdäkseni on aivan varmaa, että sukulaiseni ja hän heti joutuvat
riitaan, jos Mikko haluaa muistuttaa hänelle entistä tuttavuutta; ja
minä olen pahoillani siitä, että Te yhä, arvoisa herra Tressilian,
aijotte lähteä sisarenpoikani matkaan.»

Tressilian puolestaan vakuutti menettelevänsä hyvin varovasti, niin
ett'ei isännän tarvitsisi hänen puolestaan olla lainkaan huolissaan;
lyhyesti: hän esitteli isännälle kaikki ne tavanmukaiset vakuuttelut,
joilla rohkeaan tekoon vannoutuneet kokevat torjua ystäviensä
varoituksia.

Kuitenkaan ei matkustaja hyljännyt isännän esittelemää aamiaista ja hän
oli juuri lopettanut oivallisen aterian, jonka hänelle ja Goslingille
tarjosi kaunis Cicely, majatalon päivänpaiste, kun edellisen illan
sankari, Mikael Lambourne, astui huoneeseen. Pukeutuminen oli
nähtävästi tuottanut hänelle hieman työtä, sillä hänen vaatteensa,
jotka olivat nyt aivan toiset kuin ne, joita hän piti matkalla, olivat
uusinta kuosia ja sangen huolellisesti sovitellut saattamaan hänet
hyvin edulliseen valoon.

»Kautta kunniani, eno», sanoi urho, »Te laitoitte eilen märän illan,
mutta tunnenpa nyt sitä seuranneen kuivan aamun. Haluaisinpa mielelläni
tyhjentää terveydeksenne pikarillisen huonointa moskaanne. -- Heipä
hei! kaunis serkkuseni Cicely, minä jätin sinut lapseksi kehtoosi,
ja nyt seisot Sinä siinä samettiliiveissäsi niin kauniina
tytönheiskaleena, ett'ei Englannin aurinko ikänä valaissut somempaa.
Tunne ystäväsi ja sukulaisesi, Cicely ja tule tänne, lapsukaiseni,
jotta saan Sinua suudella ja antaa Sinulle siunaukseni.»

»Älähän pidä kovin suurta lukua Cicelystä, sukulaiseni», sanoi Giles
Gosling, »vaan anna hänen mennä menojaan Jumalan nimeen; sillä vaikka
Sinun äitisi olikin hänen isänsä sisar, niin ei se sentään vielä tee
teistä kummankaimoja.»

»Kuinka, eno», vastasi Lambourne, »luuletko Sinä minua sellaiseksi
lurjukseksi, että minä tekisin pahaa omille sukulaisilleni?»

»Kuka tässä nyt pahanteosta puhuu, Mikko?» vastasi eno, »mutta minä
olen nyt sellainen turhan varovainen. Kiilläthän ja kimaltelethan sinä,
koira vieköön, kuin käärme, joka keväällä luo vanhan nahkansa; mutta
etpä Sinä siitä huolimatta pääse hiipimään minun Eedeniini. Kyllä minä
pidän Eevastani huolta, Mikko, ja siihen saat koreasti tyytyä. -- Mutta
kyllä Sinä olet totta toisen kerran komeissa vehkeissä, poika! Kun
Sinua nyt tuollaisena katselee ja vertaa vaikka tähän herra
Tressilianiin ja hänen tummaan ratsastuspukuunsa, niin melkeinpä
sanoisi Sinua todelliseksi aatelismieheksi ja häntä juomanlaskijan
apulaiseksi!»

»Sepä sen, hyvä eno», vastasi Lambourne, »ei siinä kukaan muu
erehtyisikään kuin te maalaisittain kasvatetut, jotka ette ymmärrä
parempaa. Sillä sen minä vain sanon, enkä välitä vaikka sen kuka
kuulisi, että todellisessa aatelismiehessä on jotakin, minkä kykenevät
saavuttamaan vain harvat, jotka eivät ole siihen alaisuuteen syntyneet
ja kasvatetut. Minä en tiedä, mikä siinä oikein on temppuna; mutta
ainakin saatan minä astua ravintolaan yhtä komeasti, komennella
palvelijoita ja viinureita yhtä kaikuvasti, juoda maljani pohjaan yhtä
mahtavasti, vannoa ja sadatella yhtä väkevästi ja pidellä rahojani yhtä
avokätisesti kuin kuka tahansa noista kiliseväin kannusten ja
valkoisten sulkien sankareista ympärilläni -- vieköön minut sen tuhat
tulimmainen, jos minä sittenkään saan kiinni oikeasta äänestä, vaikka
koettaisin uudestaan sadat kerrat. Ravintolan isäntä panee minut
alimmaksi pöytänsä päähän ja tarjoaa minulle viimeiseksi; ja viinuri
sanoo: 'Kyllä tullaan, kuomaseni', ilman sen suurempia mutkia ja
kohteliaisuuksia. Mutta saakeli soikoon, vuotahan aikaa; sisu se
kissastakin hengen vie. Minussa on aatelismiestä kylliksi vetämään Tony
Tulenpistäjää nenästä, ja se riittäköön tällä kertaa.»

»Te pysytte siis yhä aikomuksessanne lähteä tervehtimään vanhaa
tuttavaanne?» kysyi Tressilian seikkailijalta.

»Vahvasti, herra», vastasi Lambourne; »kun panokset on suoritettu,
täytyy kestää leikki, sehän on laki kaikkialla maailmassa. Ja Tekin,
herra, ell'ei muistini petä (upotin sen näetten melkein liian syvälle
viinihaarikkaan!), otitte osaa vetooni?»

»Minä tosiaankin aijon seurata Teitä rohkealle retkellenne», vastasi
Tressilian, »jos Te vain suvaitsette päästää minut mukaan; ja olen minä
jo maksanut veto-osani arvoisalle isännällemme.»

»Sen on hän tehnyt», vahvisti Giles Gosling, »vieläpä niin kauneissa
Henrikin kultarahoissa, ett'ei kukaan iloinen veitikka ole ikänä
muuttanut parempia mesiviiniksi. Onnea siis vain yrityksellenne, koska
te nyt kerran kaikin mokomin tahdotte käydä Tony Fosterin kimppuun;
mutta sopiipa Teidän, kautta kunniani, ottaa toinenkin kulaus ennen
lähtöänne, sillä taitaapa vastaanotto siellä kartanossa tulla hieman
kuivanpuoleiseksi. Ja jos joudutte johonkin vaaraan, niin älkää missään
nimessä turvautuko kylmään teräkseen, vaan lähettäkää hakemaan minua,
Giles Goslingia, kunnan esimiestä, niin ehkä minä saisin jotakin selvää
Tony Fosterista, olkoon hän niin kopea kuin onkin.»

Sisarenpoika totteli tarkasti enonsa käskyä ja kulautti kurkkuunsa
toisen väkevän siemauksen haarikasta, huomauttaen, ett'ei hänen älynsä
koskaan palvellut häntä niin hyvin kuin hänen huuhdeltuaan sen
kammioita tukevalla aamuryypyllä. -- Ja niin lähtivät he yhdessä
taivaltamaan Anton Fosterin asuntoa kohti.

Cumnorin kylä on hauskasti rakennettu mäelle, ja aivan sen juurelle
ulottuvassa metsäisessä puistossa kohosi silloin Anton Fosterin asuma
vanha herraskartano, jonka rauniot ovat ehkä vielä nytkin näkyvissä.
Puisto oli siihen aikaan täynnä suuria puita ja etenkin vanhoja,
mahtavia tammia, jotka ojentelivat jättiläismäisiä käsivarsiaan
kartanoa ympäröivän korkean muurin yli, siten antaen paikalle
surullisen, yksinäisen, luostarimaisen näön. Puistoon päästiin
ulkomuurin vanhanaikuisesta ajoveräjästä, jota sulki kaksi suunnatonta
tammesta tehtyä, tiheästi nauloilla vahvistettua ovenpuoliskoa, niin
että koko laitos muistutti jonkun vanhan kaupungin porttia.

»Joudummepa me koreasti kiipeliin tässä», sanoi Mikael Lambourne,
porttia ja sen puoliskoja tarkastellen, »jos tuo epäluuloinen lurjus
kieltäisi meiltä kokonaan sisäänpääsyn, kuten on sangen luultavaa siinä
tapauksessa, että tuon puolivillaisen kamasaksan tunkeutuminen hänen
alueilleen saattoi hänet levottomaksi. Mutta eipä hätääkään», lisäsi
hän, työntäen valtaisaa ovenpuoliskoa, joka heti antoi perään, »ovi on
kutsuvasti auki; ja niinpä me nyt olemme tässä kielletyllä pohjalla,
ilman muuta estettä kuin raskaan, ruostuneissa saranoissaan kitisevän
tammi-oven ponneton vastustus.»

He olivat nyt saapuneet ylempänä kuvailemaimme vanhojen puiden
varjostamalle lehtokujalle, jota ennen olivat reunustaneet korkeat
marjakuusi- ja rautatammi-aitaukset. Mutta kun ei niitä oltu pitkiin
vuosiin lainkaan siivottu, olivat ne kasvaneet suuriksi pensaiksi tai
pikemminkin kääpiöpuiksi, ja levittivät nyt tiheitä, surullisia
lehviään tielle, jota ne ennen olivat suojelleet. Kuja oli sitäpaitsi
ruohoittunut, ja siinä kohosi parissa paikassa risukasoja, jotka oli
kerätty kaadettujen puiden jätteistä ja ladottu tähän kuivumaan.
Säännöllisiä kujia ja polkuja, jotka siellä ja täällä yhtyivät
päätiehen, peittivät samaten risukasat ja halkopinot sekä toisin
paikoin vesakot ja sinivatukkapensaat. Paitsi sitä autiuden tunnetta,
joka meidät niin vastustamattomasti valtaa katsellessamme ihmisen
käsialojen häviämistä ja turmeltumista hoidon puutteessa ja
huomatessamme toimeliaan elämän jälkien vähä vähältä hukkuvan
voimakkaan kasvullisuuden alle, levittivät nämä suuret puut avaralle
ulottuvine oksineen synkeän varjon koko maisemaan auringon ollessa
korkeimmillaankin ja tekivät vastaavan vaikutuksen täällä kulkevain
ihmisten mieliin. Sen tunsi yksinpä Mikael Lambournekin, niin vähän
kuin hän yleensä saikin vaikutelmia muusta kuin siitä, mikä
välittömästi koski hänen intohimojaan.

»Tämä metsähän on pimeä kuin suden kita», sanoi hän Tressilianille,
heidän siinä hitaasti kävellessään yksinäistä, piileilevää polkua ja
juuri nähdessään vanhan herraskartanon luostarimaisen julkipuolen ja
sen suipokkaat akkunat, muurivihreän ja kiertokasvien peittämät
tiiliseinät ja sen jykeväin savupiippujen metsän. »Oikeastaan», jatkoi
Lambourne, »ei Foster menettele niinkään tyhmästi; sillä koska hän ei
halua vieraita luokseen, niin on viisainta pitää talonsa sellaisessa
kunnossa, että hyvin harvat tulevat viekoitelluiksi astumaan hänen
alueilleen. Mutta jos hän olisi vielä se sama Anton, jonka minä muinoin
tunsin, olisivat nämä valtavat tammet jo aikoja sitten muuttuneet
jonkun kelpo puukauppiaan omaisuudeksi, tämä puisto olisi näyttänyt
valoisammalta keskiyöllä kuin nyt keskipäivällä, ja Foster olisi
istunut jossakin Whitefriarsinseutujen epäilyttävässä sopessa
pelaamassa epäilyttävää peliä niiden hinnasta.»

»Oliko hän sitten tosiaankin sellainen tuhlari?» kysyi Tressilian.

»Hän oli», vastasi Lambourne, »samanlainen kuin me muutkin, ei sen
pyhempi eikä sen säästeliäämpi. Mutta ikävintä oli minusta hänessä se,
että hän tahtoi aina pitää kaiken ilon itselleen ja että hän, kuten
sanotaan, nurisi jokaisesta vesipisarasta, joka juoksi hänen myllynsä
ohi. Minä tiedän hänen yksinään kaataneen kurkkuunsa sellaisia
viinimääriä, ett'en minä olisi saanut niistä selvää parhaimmankaan
berkshireläisen juomarin avulla; -- lisäksi kallistui hän luonteeltaan
vahvasti taikauskoon, mikä kaikki teki hänet arvottomaksi oikeiden
miesten seuraan. Ja nyt on hän kaivautunut tänne juuri sellaiselle
ovelalle ketulle soveliaaseen luolaan.»

»Saanko sitten kysyä, herra Lambourne», virkkoi Tressilian,
»minkätähden Te niin mielellänne haluatte uudistaa tuttavuuttanne
vanhan toverin kanssa, jonka luonne niin vähän sopii Teidän
luonteeseenne?»

»Ja saanko minä puolestani kysyä, herra Tressilian», vastasi Lambourne,
»miksikä Te niin mielellänne seuraatte minua tälle retkelle?»

»Johan minä ilmaisin Teille syyni», sanoi Tressilian. »luvatessani
ottaa osaa teidän vetoonne -- pelkästä uteliaisuudesta.»

»Kas vaan, kas vaan!» vastasi Lambourne, »miten Te hienot ja varovaiset
herrat aijotte käyttää hyväksenne meitä, jotka elämme älymme vapaasta
käyttelemisestä! Jos minä olisin vastannut niin Teidän kysymykseenne ja
sanonut pelkän uteliaisuuden vieneen minut tervehtimään vanhaa
toveriani Anton Fosteria, takaan minä, että Te olisitte väittänyt sitä
verukkeeksi ja turhaksi juoneksi. Mutta minulle pitäisi luulemma
kaikkien vastausten kelpaaman.»

»Ja miks'ei pelkkä uteliaisuus», intti Tressilian, »voisi olla
riittävänä syynä tähän kävelymatkaan?»

»No, no, ei sillä tavalla, herraseni», vastasi Lambourne; »Te ette voi
syöttää minulle mitä tahansa niin helposti kuin luulette, sillä minä
olen viipynyt aikamme terävimpien henkien seurassa liian kauvan,
nielläkseni kaunoja jyvinä. Te olette aatelismies synnyltänne ja
kasvatukseltanne -- Teidän käytöksenne sen todistaa; Teidän tapanne
ovat hienostuneet ja maineenne tahraton -- Teidän esiintymisenne sen
osoittaa ja enonikin väittää samaa; ja kuitenkin liitytte Te sellaiseen
lurjukseen, joksi minua ihmiset hokevat; ja vaikka Te tiedättekin minut
sellaiseksi, seuraatte Te minua tervehtimään miestä, jota ette lainkaan
tunne -- ja kaikki tämä olisi muka vain pelkkää uteliaisuutta, hitto
vieköön! -- Jos tämä veruke noin vain piloilla punnittaisiin,
puuttuisipa se totta toisen kerran muutamia nauloja oikeasta painosta!»

»Jos Teidän epäilyksenne olisikin oikeutettu», sanoi Tressilian, »niin
ettepä Tekään puolestanne ole osoittanut minulle luottamusta, joka
korvaisi ja ansaitsisi minun luottamukseni.»

»No, jos sitä vain puuttuu», sanoi Lambourne, »niin ovat minun syyni
päivän selvät. Niin kauvan kun nämä kolikkoni kestävät -- näin puhuen
veti hän kukkaron taskustaan, heitti sen ilmaan ja sieppasi jälleen
kiinni -- ostan minä niillä huvia, ja kun ne loppuvat, täytyy minun
saada lisää. No, jos nyt tämä salaperäinen linnan neiti, tämä Tony
Tulenpistäjän hurmaava Lindabrides on tosiaankin niin viehättävä kuin
sanotaan, niin onpa olemassa toiveita siitä, että hän auttaisi minua
sulattamaan näitä kultakolikoitani hopearahoiksi; ja jos taas Anton on
niin rikas roisto kuin ihmiset huutavat, niin saa hän koetella
viisasten kiveä minuun ja muuttaa minun hopearahani kiiltäviksi
kultarahoiksi jälleen.»

»Sangen käytännöllinen aije tosiaankin», sanoi Tressilian; »mutta enpä
näe mitään mahdollisuutta sen toteuttamiseksi.»

»Ehkei tänään, ehkei huomennakaan», vastasi Lambourne; »enhän minä
toivokaan saavani sitä vanhaa veijaria koukkuun ennen kuin olen
taitavasti asetellut pohjatäkyni. Mutta minä tiedän tänään hieman
enemmän hänen asioistaan kuin eilen illalla, ja minä olen käyttelevä
niin tietojani, että hän luulee niitä täydellisemmiksi kuin ne
ovatkaan. -- Ei, ilman huvituksen tai hyödyn tai molempain toiveita en
olisi jalallani astunut tämän kartanon alueelle, sen saatte uskoa,
sillä minä vakuutan Teille, ett'ei mielestäni meidän käyntimme ole
suinkaan aivan vaaraton. -- Mutta tässä sitä nyt ollaan, ja meidän
täytyy parhaamme mukaan suoriutua seikkailustamme.»

Hänen näin puhuessaan olivat he tulleet avaraan hedelmätarhaan, joka
ympäröi taloa kahdelta puolen, vaikka sen puut olivatkin hoitamattomina
saaneet kasvaa omin valloin ja sammaloitua ja vaikka ne näyttivätkin
antavan enää hyvin huonon sadon. Muutamat niistä, joita oli ennemmin
kasvatettu ruoderistikoissa, olivat palanneet luonnolliseen
kasvamistapaansa ja tarjosivat nyt nähtäväksi mitä omituisimpia, niiden
alkuperäisestä olotilasta johtuneita muotoja. Suurin osa maata, joka
ennen oli ollut jaettuna lavoihin ja kukkapenkereihin, oli
samanlaisessa autiossa tilassa kuin koko puistokin, lukuunottamatta
muutamia pöyhittyjä aloja, joissa näkyi tavallisia keittiökasveja.
Kuvapatsaat, jotka olivat koristaneet puutarhaa sen loiston päivinä,
olivat nyt suistuneet jalustoiltaan ja särkyneet sirpaleiksi, ja suuri
huvimaja, jonka raskasta kivi-otsikkoa koristivat Simsonin elämää ja
tekoja esittävät veistokset, oli samassa rappeutuneessa ulassa.

He olivat nyt kulkeneet tämän oikean Laiska-Jaakon hedelmätarhan läpi
ja saapuneet vain muutaman askeleen päähän talon ovesta, kun Lambourne
herkesi puhumasta; sangen mieluinen seikka Tressilianille, se kun
pelasti hänet pahasta pälkähästä: hänenhän olisi pitänyt joko ryhtymän
selittelyihin tai vastaamaan siihen avomieliseen tunnustukseen, jonka
hänen matkakumppaninsa oli juuri tehnyt hänen tänne tulemisensa syistä
ja tarkoitusperistä. Lambourne kolkutti rohkeasti ja lujasti talon
jykevään oveen ja huomautti samalla nähneensä heikompia ovia
maakunnanvankiloissakin. He saivat kolkuttaa useampia kertoja,
ennenkuin muuan vanha, happamannäköinen palvelija tuli tirkistelemään
heitä rautakangilla varustetun oven pienestä nelikulmaisesta reijästä
ja kysymään, mikä heillä oli asiana.

»Meidän täytyy saada heti paikalla puhutella herra Fosteria ylen
tärkeissä asioissa», oli Mikael Lambournen kerkeä vastaus.

»Minusta nähden tulee Teidän vaikeaksi pitää pystyssä tätä
väitettänne», kuiskasi Tressilian kumppanilleen, palvelijan lähtiessä
viemään sanaa isännälleen.

»Joutavia», vastasi seikkailija; »ei kukaan soturi pääsisi urallaan
eteenpäin, jos hän aina aprikoisi, milloin ja miten hän selviää
pulasta. Kunhan vain ensin pääsemme sisään, niin kyllä kaikki käy
hyvin.»

Pian tulikin palvelija takaisin, ja vetäen varovasti pois salvat ja
rautakanget, avasi oven ja päästi sankarimme holvikäytävää pitkin
erääseen nelikulmaiseen, rakennusten ympäröimään pihaan. Holvikäytävää
vastapäätä oli toinen ovi, jonka palvelija samaten avasi ja saattoi
heidät kivipermantoiseen vastaanottohuoneeseen, missä oli vain hyvin
vähän huonekaluja ja nekin mitä karkeinta ja vanhanaikaisinta tekoa.
Akkunat olivat korkeat ja leveät ja ulottuivat lähes kattoon asti,
jonka laudoitus oli mustaksi maalattua tammea; niitä, jotka antoivat
nelikulmaiseen pihaan, varjostivat ympäröivät korkeat rakennukset, ja
kun niitä vielä tukivat jyhkeät kivipylväät ja himmensivät monet
tiheään maalatut uskonnolliset vertauskuvat ja raamatun historiasta
otetut kohtaukset, päästivät ne kokoonsa nähden vain hyvin vähän valoa
sisään, ja sekin, mitä pääsi, sai maalatun lasin läpi tunkeuduttuaan
saman synkeän ja kolkon sävyn.

Tressilianilla ja hänen oppaallaan oli kylliksi aikaa tarkastella
kaikkia näitä yksityiskohtia, sillä he saivat odottaa melkoisen aikaa
siinä huoneessa, ennenkuin kartanon nykyinen isäntä sinne saapui.
Vaikka Tressilian olikin valmistautunut näkemään vastenmielisen ja
inhoittavan olennon, voitti kuitenkin Anton Fosterin rumuus kaikki
hänen odotuksensa. Hän oli keskikokoinen, vahvaa, mutta niin kömpelöä
tekoa, että se läheni epämuotoisuutta ja että kaikki hänen liikkeensä
olivat raskaita ja saamattomia kuin vasenjalkaisen ja vasenkätisen
miehen. Hänen tukkansa, jonka järjestelemisessä sekä silloisen että
nykyisen ajan miehet osoittivat sangen suurta huolellisuutta ja
siroutta, ei ollut suinkaan tarkasti silitetty eikä aseteltu lyhyihin
kiehkuroihin tai muutoin huoliteltu samaan tapaan kuin näemme tukan
esitetyksi vanhoissa maalauksissa ja kuin nykyäänkin vielä hienot
herrat käyttävät, vaan tulvaili se mustana ryöppynä karvalakin alta ja
riippui pitkinä, kammantuntemattomina vanukkeisina suortuvina hänen
tuimasti rypistyneelle otsalleen ja hänen omituisille, vastenmielisille
kasvoilleen. Hänen terävät, mustat silmänsä tuijottivat syvältä
leveiden ja tuuheiden kulmakarvojen alta, ja kun ne olivat tavallisesti
maahan suunnatut, näyttivät ne ikäänkuin häpeävän luonnollista
ilmettään ja kätkevän sen ihmisten katseilta. Mutta kun hän joskus
muita lähemmin tarkastaakseen äkkiä kohotti ne ja seivästi ne terävästi
puhekumppaniinsa, näyttivät ne ilmaisevan mitä hurjimpia intohimoja ja
samalla sellaista tahdonvoimaa, joka kykeni milloin tahansa
tukahuttamaan tai salaamaan tämän miehen rinnassa raivoavat väkevät
tunteet. Näitä silmiä ja tätä muotoa vastaavat piirteet olivat
epäsäännölliset ja niin omituiset, että ne lähtemättömästi painuivat
jokaisen mieleen, joka ne oli kerran nähnyt. Lyhyesti: Tressilianin
täytyi tunnustaa itselleen, että tämä Anton Foster, joka nyt seisoi
heidän edessään, oli viimeinen henkilö, ainakin ulkonaisesta muodosta
päättäen, jota hän olisi aivan odottamatta ja kutsumatta, käskemättä
halunnut tunkeutua tervehtimään. Hänen päällään oli ruskeanpunaisesta
nahasta tehty nuttu, samaa lajia, jota varakkaammat maalaiset
käyttivät, ja uumenilla puhvelinnahkainen vyö, johon oikealle puolelle
oli pistetty pitkä puukko eli tikari ja vasemmalle lyhyt, leveäteräinen
miekka. Hän nosti silmänsä huoneeseen astuessaan ja loi terävän,
läpitunkevan katseen vieraisiinsa, mutta suuntasi ne kohta alas taas
ikäänkuin askeleitaan lukeakseen, edetessään hitaasti huoneen
keskikohdalle, ja kysyi matalalla, tukehtuneella äänellä: »Saanko
kysyä, hyvät herrat, syytä tähän käyntiin?»

Hän katsahti Tressilianiin, ikäänkuin häneltä vastausta odottaen; niin
sattuva oli Lambournen huomautus siitä, että kasvatuksen ja arvon
etevämmyys paistaa läpi huonommankin puvun. Mutta Mikael ehätti
vastaamaan hänelle vanhan ystävän täydellisellä siekailemattomuudella
ja antamatta äänessään ilmetä vähintäkään epäilystä mitä
sydämellisimmästä vastaanotosta.

»Heipä hei, rakas ystäväni ja leikkitoverini Tony Foster!» huudahti
hän, tarttui toisen vastahakoiseen käteen ja pudisti sitä niin
innokkaasti, että saattoi puhuttelemansa juurevan miehen melkein
horjahtelemaan; »no, mitenkä Sinä nyt oikein jaksat niin pitkästä
aikaa? -- Kuinka! oletko kokonaan unohtanut ystäväsi, toverisi ja
kujekumppanisi Mikael Lambournen?»

»Mikael Lambournen!» sanoi Foster, katsahti häneen, loi sitten silmänsä
alas taas ja irroitti muitta mutkitta kätensä toisen ystävällisestä
puristuksesta, »oletteko Te Mikael Lambourne?»

»Olen, niin totta kuin Sinä olet Anton Foster», vastasi Lambourne.

»Hyvä on», vastasi hänen juro isäntänsä; »ja mitä toivoo Mikael
Lambourne käynnistään täällä?»

»_Voto a Dios_», vastasi Lambourne, »ainakin odotin minä parempaa
vastaanottoa, kuin minun osakseni nähtävästi tulee.»

»Mitä! Sinä hirtehinen -- Sinä vankilarotta -- Sinä pyövelin ja hänen
uhriensa ystävä», vastasi Foster, »vieläkö Sinä kehtaat vaatia
ystävyyttä sellaiselta ihmiseltä, jonka kurkkutorvea eivät Tyburnin
kaulukset ympäröi?»

»Olkoonpa laitani vaikka niinkin, kuten sanoit», vastasi Lambourne, »en
huoli ruveta siitä kanssasi kiistelemään; mutta kelpasipa minun seurani
ennen vanhalle ystävälleni Anton Tulenpistäjälle, vaikka hän nyt onkin
jollakin käsittämättömällä tavalla päässyt Cumnorin kartanon
isännäksi.»

»Kuuleppas Sinä, Mikael Lambourne», sanoi Foster; »Sinä olet peluri ja
Sinä elät voitonmahdollisuuksien laskemisesta -- laske minulle nyt
erikoiseksi ansioksi, ett'en minä heitä Sinua tuosta akkunasta
linnanhautaan.»

»Kaksikymmentä yhtä vastaan, ett'et sitä tee», vastasi urhea
vierailija.

»Ja miks'enkäs, jos saan luvan kysyä?» sähisi Anton Foster, purren
hampaitaan ja puristaen huulensa yhteen miehen lailla, joka koettaa
hillitä väkevää sisäistä kuohuntaansa.

»Siks'et», vastasi Lambourne kylmästi, »ett'et henkesi pelosta uskalla
koskea sormellasikaan minuun. Sillä minä olen Sinua nuorempi ja
vahvempi, ja minussa on kaksinkertaisesti tappelupaholaista,
vaikkeikaan ehkä täsmälleen niin paljon salajuonipaholaista, joka kokee
maanalaisia teitä päästä tarkoituksensa perille -- joka kätkee
hirttonuoria ihmisten pielusten alle ja joka sekoittaa rotanmyrkkyä
heidän liemeensä, kuten näytelmässä sanotaan.»

Foster katsahti häneen tutkivasti, kääntyi sitten poispäin ja asteli
kahteen kertaan läpi huoneen yhtä vakavasti ja hitaasti kuin hän oli
sinne tullutkin; sitten palasi hän äkkiä takaisin, ojensi kätensä
Mikael Lambournelle ja sanoi: »Älä ole suutuksissasi minulle, kunnon
Mikkoseni; minä halusin vain koettaa, vieläkö Sinulla on matkassasi
yhtään entistä kelpo suorasukaisuuttasi, jota Sinun kadehtijasi ja
panettelijasi sanoivat julkeaksi hävyttömyydeksi.»

»Sanokootpa ne sitä miksi tahansa», vastasi Mikael Lambourne, »se on
kuitenkin se tavara, jota meidän on pakko kuljettaa mukanamme läpi
maailman. -- Tupet ja tikarit! Sanonpa Sinulle, mies, että kun minun
oma hävyttömyysvarastoni oli aivan liian pieni saadakseni aikaan hyviä
kauppoja, otin minä sitä laivaani parisen tonnia jokaisesta satamasta,
jonne laskin elämän matkalla, samalla heittäen mereen kaiken sen
vaatimattomuuden ja arastelun, mikä oli sattunut laivaan jäämään,
tehdäkseni tilaa paremmalle tavaralle.»

»Mitä tulee vaatimattomuuteen ja arasteluun», virkkoi Foster, »niin
purjehdit Sinä aina niiden suhteen varalastissa. -- Mutta kuka on tämä
urhea mies tässä, kunnon Mikkoseni? -- Onko hänkin korinttilainen --
samanlainen taskuvaras kuin Sinäkin?»

»Minä pyydän Sinua, opi tuntemaan herra Tressilian, röyhkeä Foster»,
sanoi Lambourne, esittäen ystävänsä vastaukseksi ystävänsä kysymykseen,
»opi tuntemaan hänet ja opi kunnioittamaan häntä, sillä hän on monilla
ihmeellisillä ominaisuuksilla varustettu aatelismies; ja vaikka hän ei
harjoitakaan varsinaisesti minun ammattiani, ei ainakaan mikäli minä
tiedän, niin osaa hän kuitenkin asiaankuuluvasti kunnioittaa ja ihailla
meidänlaisiamme taiteilijoita. Hänkin on kerran aivan varmaan pääsevä
hyvin pitkälle; mutta nyt on hän vasta oppipoika, äskenkääntynyt vain,
joka hakee taitoniekkojen seuraa, samaten kuin alotteleva miekkailija
käy mestarien koulua, nähdäkseen kuinka oikeat iskumiehet säilää
sävähyttelevät.»

»Jos hänen avunsa tosiaankin ovat sitä laatua, niin pyydän minä Sinua
siirtymään kanssani toiseen huoneeseen, kunnon Mikkoseni, sillä se,
mitä minulla on Sinulle sanomista, on vain Sinun korviasi varten. --
Sillävälin pyydän minä Teitä, herra, odottamaan meitä täällä,
lähtemättä mihinkään -- sillä tässä talossa on henkilöitä, jotka
säikähtäisivät nähdessään vieraan miehen.»

Tressilian suostui, ja niin läksivät nuo kaksi kunnianarvoisaa
kumppanusta huoneesta, jättäen hänet sinne yksin odottamaan heidän
palaamistansa.



IV Luku.

    Kahta herraako ei palvella? -- Tää nuori mies
    Lepyttäis Luojan, pirun tahtoa ei rikkois;
    Hartaasti rukoilee, kun konnantyönsä alkaa,
    Ja kiittää hartaasti, kun se on tehty.

                  _Vanha Näytelmä_.

Huone, johon Cumnorin kartanon isäntä vei arvoisan vieraansa, oli
suurempi sitä, missä he olivat ensiksi keskustelleet ja näytti vieläkin
rappeutuneemmalta ja autiommalta. Valtavat tammikaapit, joiden laudakot
olivat samaa puuta, ympäröivät huonetta ja olivat muinoin säilöihinsä
kätkeneet suuret määrät kirjoja, joista oli paljon vieläkin jäljellä,
vaikkakin revittyinä ja raastettuina, pölyn peittäminä, kalliit
hakasensa ja kantensa menettäneinä ja heiteltyinä kasapäihin kokonaan
arvottomina ja jätettyinä jokaisen hävittäjän mielivaltaan. Itse
kaapitkin olivat nähtävästi joutuneet samojen tiedon vihollisten raivon
esineiksi, jotka olivat niiden suojaamat nidoksetkin hävittäneet.
Useista kohdin oli niistä laudakot ryöstetty tai oli ne muutoin
särjetty ja revitty, ja lisäksi peittivät niitä hämähäkinverkot ja
paksut tomukerrokset.

»Miehillä, jotka nämä kirjat kirjoittivat», sanoi Lambourne ympärilleen
katsahtaen, »ei ollut kai aavistustakaan, kenen huostaan ne lopulta
joutuisivat.»

»Eikä mitä suurta hyötyä ne minulle tuottavat», virkkoi Anton Foster --
»keittiömestari kiilloittelee niillä astioitaan, ja palveluspoika on
useat kuukaudet puhdistanut saappaitani vain niillä.»

»Ja kuitenkin», sanoi Lambourne, »olen minä ollut kaupungeissa, missä
tuollaista oppinutta tavaraa olisi pidetty liian hyvänä moisiin
tarkoituksiin.»

»Mitä joutavia!» vastasi Foster, »nehän ovat kaikki tyyni
paavillista roskaa -- sen vanhan veijarin, Abingdonin päämunkin
yksityistutkimuksia. Puhdasta jumalansanaa julistavan saarnan
yhdeksästoista osa on arvokkaampi kuin koko vaunullinen noita
roomalaisen ketunpesän perkeitä.»

»No vie sun peijakas, mestari Tony, Tulenpistäjä!» kuului Lambournen
vastaus.

Foster katsahti häneen tuikeasti sanoessaan: »Kuulehan, kunnon
Mikkoseni; unohda se nimi ja tapaus, johon se viittaa, ell'et halua
meidän äskettäin uudelleen henkiin herätetyn ystävyytemme kuolevan
äkillistä ja väkivaltaista kuolemaa.»

»Niinkö?» sanoi Mikael Lambourne, »mutta Sinullahan oli tapana
pöyhkeillä osasta, joka Sinulla oli ollut näiden kahden kerettiläisen
piisparahjuksen polttamisessa.»

»Se tapahtui siihen aikaan», vastasi hänen puhekumppaninsa, »kun minä
vielä olin vihan valloissa ja vääryyden kahleissa, mutta se ei enää
sovi minun askeleihini eikä teihini nyt, jolloin minä olen kutsuttu
kilvoittelukentälle. Arvoisa herra Melkisedek Maultext vertasi minun
hairahdustani tässä suhteessa apostoli Paavalin hairahdukseen, tämä kun
vartioitsi Pyhän Stefanuksen kivittäjäin vaatteita. Hän saarnasi tästä
aiheesta kolmena sunnuntaina peräkkäin ja valaisi sitä erään
kunnioitettavan kuulijan -- tarkoittaen minua -- käytöksellä.»

»Pyydän, vaikene, vaikene jo, Foster», sanoi Lambourne; »sillä en
tiedä, miten se tapahtuu, mutta minun ihoni käy aina kananlihalle kun
minä kuulen pirun selittelevän raamattua; ja sitäpaitsi, miten oli
Sinulla, mies, sydäntä hyljätä tuo vanha mukava uskontosi, jonka
saatoit heittää verhoksesi tai riisua yhtä helposti kuin hansikkaan?
Muistanpa vielä, miten Sinä olit kärkäs viemään omantuntosi
ripitettäväksi heti kun kuu oli lopussa, ja kun pappi oli sen sitten
silittänyt ja kiilloittanut ja pessyt valkoiseksi, olit Sinä jälleen
valmis pahimpiin konnankoukkuihin, mitä ajatella saattoi, aivan kuin
lapsi, joka silloin halukkaimmin juoksee likalätäkköön, kun se on
saanut ylleen puhtaan pyhänutun.»

»Älä Sinä huolehdi minun omastatunnostani», sanoi Foster, »sillä siitä
Sinä et voi ymmärtää mitään, Sinulla kun ei ole omaatuntoa ollut
olemassakaan. Käy mieluummin asiaan ja sano minulle lyhyesti, mitä Sinä
minusta tahdot ja mikä toivo on tuonut Sinut tänne?»

»Itseni parantamisen toivo tietysti», vastasi Lambourne, »kuten sanoi
sekin akka, joka hyppäsi Kingstonin sillalta veteen. Katsos, tässä
pussissa on kaikki, mitä minulle on jäänyt niin pyöreästä summasta kuin
mies ikinä saattaa toivoa kantavansa lakkarissaan. Sinulla on täällä
nähdäkseni hyvät olot, ja luullakseni on Sinulla vaikutusvaltaisia
ystäviä, koska ihmiset puhuvat Sinun olevan jossakin erikoisessa
suojeluksessa -- no, älä nyt tuijota siinä kuin pistetty sika, sillä
etpä Sinä voi tanssia verkossa muiden näkemättä! Nytpä tiedän minä,
ettei moista suojelusta suinkaan saada ilmaiseksi; Sinun täytyy
suorittaa siitä palveluksia, ja niihin tarjoan minä Sinulle apuani.»

»Mutta ellenpä minä tarvitsisikaan Sinun apuasi, Mikko? Luullakseni
voisit Sinä kaikessa vaatimattomuudessasi otaksua sellaisenkin
tapauksen mahdolliseksi.»

»Se merkitsee», penäsi Lambourne, »että Sinä mieluummin tahdot ottaa
yksin koko jutun urakallesi kuin jakaa palkkion toisen kanssa -- mutta
äläpäs ole liian ahne, Anton. Liika ahtaminen halkaisee säkin, ja jyvät
joutuvat hukkaan. Katsos, kun metsästäjä lähtee hirveä tavoittamaan,
ottaa hän mukaansa useampia koiria --. Hänellä on väkevä vainukoira
ajamassa haavoitettua otusta takaa yli vuorten ja läpi laaksojen, mutta
hänellä on myöskin varalla tulinen verikoira, joka karkaa saaliinsa
kurkkuun heti ensi näkemältä. Sinä olet se vainukoira, minä olen se
verikoira, ja Sinun isäntäsi tarvitsee kai molempien apua ja hän lienee
kylliksi varakas palkitakseen sen. Sinussa on syvää oveluutta --
hellittämätöntä sitkeyttä -- kestävää, voimakasta luonteenhäijyyttä,
missä kaikessa Sinä voitat minut. Mutta sitävastoin olen minä
rohkeampi, ketterämpi ja soveliaampi työhön ja toimeen. Erillään eivät
meidän ominaisuutemme ole vielä aivan täydellisiä; mutta yhdistä ne ja
me ajamme maailmaa edellämme, mihin haluamme. Mitä sanot -- lähdemmekö
yhdessä metsälle?»

»Ehdotuksesi on koiramainen, ja Sinä tunkeudut minun
yksityisasioihini», vastasi Foster; »mutta Sinähän oletkin aina ollut
kaltoin kasvatettu koiranpenikka.»

»Sinulla ei tule olemaan syytä sanoa niin, ellethän halveksi minun
kohteliasta tarjoustani», virkkoi Mikael Lambourne; »mutta jos
halveksit, niin pysyppäs loitolla minusta, herra Ritari, kuten laulussa
sanotaan. Minä joko autan Sinun tuumiasi tai kaadan; sillä minä olen
tullut tänne toimimaan, joko sitten Sinun kanssasi tai Sinua vastaan.»

»Hyvä», sanoi Anton Foster, »koska Sinä jätät minulle niin kauniin
valinnan, niin haluan minä mieluummin olla Sinun ystäväsi kuin
vihollisesi. Olet oikeassa; minä voin tosiaankin hankkia Sinut herran
palvelukseen, jolla on kylliksi varoja elättää meidät molemmat ja vielä
satakunta lisäksi. Ja totta puhuakseni onkin Sinulla oivallisia
ominaisuuksia hänen palvelukseensa. Hän vaatii rohkeutta ja kätevyyttä
-- oikeuden pöytäkirjat todistavat puolestasi; epäröiminen ja
arastelu eivät menesty hänen palveluksessaan -- kuka ikänä epäilikään
Sinulla olevan omaatuntoa? -- Uskaliaan täytyy sen pojan olla, joka
aikoo hovimiehen seuralaiseksi -- ja Sinun kasvosi ovat yhtä
läpitunkemattomat kuin milanolainen naamus. Vain yhdessä suhteessa
haluaisin minä nähdä Sinut toisenlaisena.»

»Ja mikä se olisi, kallein ystäväni Anton?» kysyi Lambourne; »sillä
minä vannon seitsemän unikeon päänalusen kautta, etten minä ole hidas
sitä korjaamaan.»

»No nytpä juuri annoit siitä esimerkin», sanoi Foster. »Sinun
puheessasi tuntuu vielä liiaksi vanha leima, ja Sinä höystät sitä
alinomaa omituisilla paavilaishajuisilla kirouksilla. Lisäksi on Sinun
ulkonainen ihmisesi aivan liian riehakkaan ja hurjastelevan näköinen
kelvatakseen Hänen Ylhäisyytensä seurueeseen, koska hänen täytyy ennen
kaikkea pitää pystyssä mainettansa maailman silmissä. Sinun täytyy
muovailla pukuasi vakavamman ja arvokkaamman kaavan mukaan; kantaa
viittaasi molemmilla hartioilla ja pitää kaularöyhelöäsi siistinä ja
hyvin silitettynä -- Sinun täytyy avartaa hattusi reunoja ja vähentää
suunnattomien roimahousujesi laveutta --- käydä kirkossa tai, mikä
vielä parempi, hartauskokouksissa vähintäin kerran kuussa -- vannoa
vain kunnian ja omantunnon kautta -- luopua pöyhkeilevästä
katsannostasi eikä Sinun tule milloinkaan koskea miekkasi kahvaan
ennenkuin on olemassa vakavia, pakottavia syitä tämän maallisen aseen
paljastamiseen.»

»Kautta tämän auringonvalon, Anton, Sinä olet hullu», vastasi
Lambourne. »Ja Sinä olet kuvannut minulle pikemminkin jonkun
puritanilaiseukon ovenvartijan kuin kunnianhimoisen hovimiehen
seuralaisen! Niinpä niin, sellaisen raukan, joksi Sinä halusit minut
tehdä, tulisi kantaa kirjaa vyössään tikarin asemesta, ja hänessä voisi
nipin näpin otaksua olevan kylliksi urheutta saattelemaan kopeata
porvarisakkaa kirkkoon Pyhän Antoniuksen päivänä ja tappelemaan hänen
takiansa jonkun litteälakkisen kankurin kanssa seinivierestä. Toista
maata pitää sen miehen uljuuden oleman, joka haluaa kulkea hoviin
aatelismiehen seurueessa.»

»Tyynny, tyynny, herraseni», virkkoi Foster, »Englanti on paljon
muuttunut siitä kun Sinä opit sitä tuntemaan; ja niitä on paljon
sellaisia, jotka käyvät mitä rohkeimpia ja salaperäisimpiä teitä, mutta
joiden puheessa ei silti tapaa ainoatakaan pöyhkeilevää sanaa eikä
kirousta eikä rivoa käännettä.»

»Se merkitsee», vastasi Lambourne, »että he ovat kauppaliitossa pirun
kanssa, mainitsematta hänen nimeänsä liikkeessään! -- No hyvä, minä
haluan panna parastani teeskentelytaidossa mieluummin kuin kadottaa
pohjan jalkojeni alta tässä uudessa maailmassa, koska siitä Sinun
sanojesi mukaan on tullut niin turhan tarkka. Mutta, Anton, mikä onkaan
sen aatelismiehen nimi, jonka palveluksessa minun täytyy oppia
tekopyhäksi?»

»Ahaa! mestari Mikael, sinnepäinkö sitä nyt tähdätäänkin!» sanoi Foster
ilkeästi hymyillen; »ja tätä tietoako Sinä halusitkin minun
salaisuuksistani? -- Mistä tiedät Sinä ylimalkaan, että sellaista
henkilöä onkaan _in rerum natura_, ja etten minä ole tässä kaiken
aikaa syöttänyt Sinulle pajuköyttä?»

»Sinä syöttänyt minulle pajuköyttä, Sinä taikina-aivoinen hölmö!»
vastasi Lambourne vähääkään hätkähtämättä; »niin musta ja mutainen kuin
luuletkin olevasi, niin lupaan minä päivässä nähdä Sinun ja Sinun
salaisuuksiesi, kuten niitä nimität, läpi yhtä selvästi kuin vanhan
tallilyhdyn likaisen sarven.»

Tähän kohtaan katkaisi heidän keskustelunsa viereisestä huoneesta
kuuluva kirkaisu.

»Abingdonin Pyhän Ristin kautta!» huudahti Anton Foster, unohtaen
säikähdyksissään koko protestanttilaisuutensa, »minä olen mennyttä
miestä!»

Näin kiljaisten syöksyi hän Mikael Lambournen seuraamana huoneeseen,
mistä huuto oli kuulunut.

Mutta ymmärtääksemme tämän huudon, joka keskeytti heidän keskustelunsa,
täytyy meidän mennä hieman taaksepäin kertomuksessamme.

On jo huomautettu, että kun Lambourne seurasi Fosteria kirjastoon, jäi
Tressilian yksikseen entiseen vastaanottohuoneeseen. Hänen musta
silmänsä heitti poistuviin halveksivan katseen, josta hänen mielensä
heti otti osan omaan laskuunsa, koska hän oli hetkeksikään alentunut
heidän toverikseen.

»Nämä ovat siis apulaisia, Amy» -- näin puheli hän itsekseen -- »joihin
Sinun julma kevytmielisyytesi -- Sinun ajattelematon ja mitä
ansaitsemattomin petollisuutesi ovat tuominneet turvautumaan hänet,
josta hänen ystävänsä kerran toivoivat vallan toista ja joka nyt
halveksii itseänsä samoinkuin muut tulevat häntä halveksimaan sen
kataluuden takia, mihin hän on alennutut rakkaudesta Sinuun! Mutta minä
en lakkaa etsimästä Sinua, joka kerran olit puhtaimman ja hartaimman
lempeni esineenä, vaikk'et Sinä tästälähin voikaan olla minulle muuta
kuin kyynelten lähde. -- Minä tahdon pelastaa Sinut viettelijältäsi ja
omalta itseltäsi -- Minä tahdon antaa Sinut takaisin omaisillesi --
Jumalallesi. Minä en voi käskeä kirkasta tähteä kimmeltämään jälleen
radalla, josta se kerran ammahti syrjään, mutta --»

Hiljainen kahaus huoneessa keskeytti hänen haaveilunsa; hän katsahti
ympärilleen, ja siinä ihanassa, komeasti puetussa naisessa, joka juuri
silloin astui näkyviin eräästä sivu-ovesta, tunsi hän etsimänsä
esineen. Tämän näyn ensimäinen vaikutelma sai hänet kätkemään kasvonsa
viittansa kauluksen suojaan siksi kunnes tulisi otollinen hetki itsensä
paljastamiseen. Mutta hänen aikeensa ehkäisi nuori nainen (hän ei ollut
kahdeksaatoista vuotta vanhempi), joka juoksi iloisena häntä kohti ja,
vetäen häntä viitasta, sanoi veikeästi: »No, armas ystäväni, koska minä
olen odottanut Sinua niin kauvan, et Sinä saa tulla minua katsomaan
ollaksesi piilosilla -- Sinua syytetään kavalluksesta todellista
rakkautta ja harrasta kiintymystä kohtaan; ja Sinun täytyy ilmestyä
oikeuden eteen ja vastata sille peittämättömin kasvoin -- mitä sanot,
syyllinen vaiko syytön?»

»Ah, Amy!» sanoi Tressilian matalalla ja surullisella äänellä
salliessaan hänen vetää viitan kasvoiltaan. Hänen äänensä sävy ja vielä
enemmän hänen kasvojensa odottamaton näky muuttivat heti naisen
leikillisen tuulen -- hän horjahti taaksepäin, painui kalpeaksi kuin
kuolema ja nosti kädet silmilleen. Tressilian oli hänkin hetkisen aivan
hämmennyksissään, mutta näyttäen äkkiä muistavan, mitenkä välttämätöntä
oli käyttää tilaisuutta, joka ei ehkä koskaan enää palaisi, sanoi hän
hiljaa: »Amy, älä pelkää minua.»

»Miksi Teitä pelkäisin?» sanoi nainen laskien kädet kauneilta
kasvoiltaan, joita uudelleen peitti heleä puna. -- »Miksi pelkäisin
Teitä, herra Tressilian? -- ja miksi olettekaan, herra, kutsumatta,
käskemättä tunkeutunut asuntooni?»

»Asuntoonne, Amy!» huudahti Tressilian. »Ah! Onko vankila Teidän
asuntonne? -- Inhoittavimman miehen kaitsema vankila, miehen, joka ei
sentään voi olla suurempi konna kuin hänen käskijänsäkään!»

»Tämä talo on minun», sanoi Amy, »minun, niinkauvan kuin minua haluttaa
asua siinä -- jos minua miellyttää elää yksinäisyydessä, niin kenellä
on siihen sanomista?»

»Isällänne, neito», vastasi Tressilian; »murtuneella isällänne, joka
lähetti minut hakemaan Teitä kaikella sillä vallalla varustettuna, jota
hän ei nyt voi itse käyttää. Tässä on hänen kirjeensä, jonka hän
kirjoitti siunatessaan ruumiinsa kärsimyksiä, koska ne johonkin määrin
tukahuttivat hänen sielunsa raatelevia tuskia.»

»Kärsimyksiä! -- onko isäni sitten sairas?» kysyi nainen.

»Niin sairas», vastasi Tressilian, »ettei Teidän suurinkaan
kiirehtimisenne voisi enää tehdä häntä terveeksi; mutta kaikki on oleva
heti valmiina Teidän lähtöänne varten, heti, kun Te vain annatte siihen
suostumuksenne.»

»Tressilian», vastasi nainen, »minä en voi, minä en saa, minä en
uskalla lähteä tästä talosta. Palatkaa isäni luo -- kertokaa hänelle,
että minä olen hankkiva luvan saada lähteä häntä tervehtimään
kahdentoista tunnin kuluttua tästä hetkestä. Menkää, Tressilian --
kertokaa hänelle, että minä voin hyvin, että minä olen onnellinen --
onnellinen, jos tietäisin hänenkin olevan onnellisen -- sanokaa
hänelle, ettei hän saa epäillä minun tuloani, minun tuloani sellaisella
tavalla, että kaikki suru ja murhe, mitä Amy on hänelle tuottanut, on
unohtuva -- Amy-parka on nyt suurempi kuin hän uskaltaa sanoakkaan --
Mene, hyvä Tressilian -- minä olen Sinuakin loukannut, mutta usko
minua, minulla on voimaa parantaa ne haavat, jotka olen iskenyt -- minä
ryöstin Sinulta lapsellisen sydämen, joka ei ollut Sinun arvoisesi, ja
minä voin korvata sen tappion kunniaviroilla ja arvonylennyksillä.»

»Puhutteko Te tätä minulle, Amy? -- Tarjoatteko Te minulle kurjan
kunnianhimon valekomeutta sen tyynen rauhan asemesta, jonka Te minulta
ryöstitte? -- Mutta kylliksi tästä -- Minä en tullut Teitä nuhtelemaan,
vaan palvelemaan ja pelastamaan -- Te ette voi salata sitä minulta: Te
olette vanki. Muutoinhan olisi jo Teidän hellä sydämenne -- sillä se
oli kerran hellä sydän -- ollut aikoja sitten isänne vuoteen ääressä --
Tulkaa -- petetty, onneton tyttö-parka! -- Kaikki unohdetaan -- kaikki
annetaan anteeksi. Älkää peljätkö minun tekevän vaikeuksia entisen
sopimuksemme suhteen -- se oli vain unelma, ja nyt olen minä hereilläni
-- Mutta tulkaa -- isänne elää vielä, tulkaa ja yksikin hellä sana --
yksikin katumuksen kyynel on huuhtova muistista kaiken menneen.»

»Enkö minä ole jo sanonut, Tressilian», vastasi neito, »että minä
varmasti tulen isää katsomaan niin pian kuin suinkin toisten ja yhtä
sitovain velvollisuuksien täyttäminen sallii? Menkää viemään hänelle
nämä uutiset -- minä tulen yhtä varmaan kuin aurinko paistaa taivaalla
-- se on, kun olen saanut luvan.»

»Luvan? -- luvan käydä katsomassa tautivuoteellaan, ehkäpä
kuolinvuoteellaan viruvaa isäänne!» toisti Tressilian kärsimättömänä;
»ja keneltä? -- Konnalta, joka ystävyyden varjolla käytti väärin
kaikkia vieraanvaraisuuden käskyjä ja varasti Sinut isäsi majasta!»

»Älä puhu hänestä pahaa, Tressilian! -- Hän, jota häpäiset, kantaa
miekkaa yhtä terävää kuin Sinunkin -- terävämpääkin, pöyhkeä mies --
sillä parhaimmatkin urotyöt, mitä Sinä olet ikinä suorittanut rauhan
tai sodan aikoina, ovat yhtä arvottomia hänen tekojensa rinnalla
mainittaviksi kuin Sinun alhainen asemasi niiden piirien rinnalla,
missä hän liikkuu. -- Jätä minut! Mene, toimita asiani isälleni, ja kun
hän vast'edes lähettää jonkun minun puheilleni, niin valitkoon hän
mieluisemman sanansaattajan.»

»Amy», vastasi Tressilian tyynesti, »Sinä et voi saattaa minua
suuttumaan soimauksillasi. -- Sano minulle kuitenkin yksi seikka, jotta
veisin edes jonkun lohdutuksen säteen ijäkkäälle ystävälleni -- Tuo
hänen ylhäinen asemansa, josta Sinä ylpeilet -- onko hän jakanut sen
Sinun kanssasi, Amy? -- Vaatiiko hän aviomiehen oikeudella saadakseen
valvoa Sinun askeleitasi?»

»Suista kurja, loukkaava kielesi!» vastasi nainen; »minä en alennu
vastaamaan mihinkään kysymykseen, joka leikkaa kunniaani.»

»Sinä ilmaisit kylliksi, kieltäytyessäsi vastaamasta», virkkoi
Tressilian; »ja huomaa hyvin, Sinä onneton, että minä olen varustettu
isäsi täydellä valtuutuksella vaatimaan Sinulta tottelevaisuutta ja
että minä vapautan Sinut tästä synnin ja surun orjuudesta, tahdoitpa
Sinä sitä tai et, Amy.»

»Älä uhkaa täällä väkivaltaa!» huudahti nainen, kaikoten
hänen läheltään, säikähtyneenä hänen katseensa ja eleidensä
päättäväisyydestä; »älä uhkaa minua, Tressilian, sillä minulla on
keinoja väkivallankin torjumiseen.»

»Mutta eipä uskoakseni halua niiden käyttämiseen näin huonossa
asiassa?» sanoi Tressilian. »Omasta tahdostasi -- eheästä, vapaasta,
luonnollisesta tahdostasi, Amy, et Sinä ole voinut valita tätä orjuuden
ja häpeän paikkaa asunnoksesi -- Sinut on joku lumovoima tenhonnut --
Sinut on petoksella juoksutettu ansaan -- Sinua sitoo joku väkisin
riistetty lupaus. -- Mutta nyt murran minä lumouksen -- Amy,
rakastavan, sydämensä suruihin sortuneen isäsi nimessä käsken minä
Sinun seuraamaan minua!»

Näin puhuessaan astui hän eteenpäin ja kurotti käsivarsiaan ikäänkuin
aikoen tarttua neitoon. Mutta tämä väistyi hänen otettaan ja päästi
huudon, joka, kuten ylempänä näimme, kutsui huoneeseen Lambournen ja
Fosterin.

Jälkimäinen huudahti heti kynnyksen yli päästyään: »Tuli ja tappurat!
mitä täällä tapahtuu?» ja sitten kääntyi hän naisen puoleen ja lisäsi
äänellä, joka ilmaisi osaksi pyyntöä, osaksi käskyä: »Tuhannen
tulimmaista! rouva, mitä teette Te täällä kielletyllä alueella? --
Poistukaa -- poistukaa -- tässä on kysymyksessä elämä ja kuolema. -- Ja
Te, ystäväiseni, ken lienettekin, jättäkää tämä talo -- ja heti
paikalla, ennenkuin tikarini ponsi ja Teidän pääkuorenne joutuvat
tekemään lähempää tuttavuutta keskenään -- Vedä, Mikko, miekkasi, ja
aja ulos tämä roisto!»

»Enhän toki, kautta sieluni», vastasi Lambourne; »hän tuli tänne minun
seurassani, ja hänen ei tarvitse rosvolakien mukaan pelätä minun
puoleltani mitään ennen tulevaa kohtaamistamme. -- Mutta kuulkaahan,
cornwallilainen kumppani, Te toitte tänne mukananne cornwallilaisen
tuulenpuuskan, myrskypyörteeksi ne sitä Indiassa sanovat. Häipykäähän
näkyvistä -- lähtekää -- kadotkaa -- taikka me haastamme Teidät
Halgaverin tuomarin eteen ennemmin kuin Dudman ja Ramhead kohtaavat
toisensa.» [Kaksi niemekettä Cornwallin rannikolla. Lauselma käy
sananparresta.]

»Pois tieltäni, kehno lurjus!» kivahti Tressilian -- »ja Te, rouva,
jääkää hyvästi -- se pienikin elämänkipinä, mikä vielä lekkuu isänne
rinnassa, on sammuva uutisista, joita minulla on kerrottavana.»

Tressilian lähti, ja nainen sanoi hiljaa hänen huoneesta poistuessaan:
»Tressilian, älkää nyt olko liian kiivas -- älkääkä puhuko mitään minun
häpeikseni.»

»Tämäpä on siivo juttu», murisi Foster. »Minä pyydän Teitä vetäytymään
kammioonne, rouva, ja jättämään meidät miettimään, miten tähän on
vastattava -- no, kiirutta vain.»

»Minä en lähde Teidän käskystänne», uhmaili nainen.

»Mutta kun Teidän täytyy, kaunis rouva», oli Fosterin vastaus; »suokaa
anteeksi vapauteni, mutta tässä ei ole, kautta veren ja naulojen, aikaa
kohteliaisuuksien latelemiseen -- Teidän täytyy lähteä huoneeseenne. --
Mikko, seuraa Sinä sitä kiusallista öykkäriä, ja jos haluat menestyä
urallasi, niin toimita hänet nopeasti meidän alueiltamme, sillä välin
kun minä puhun järkeä tälle itsepäiselle rouvalle. -- Paljasta aseesi,
mies, ja pötki matkaan.»

»Minä seuraan häntä», sanoi Mikael Lambourne, »ja kyyditsen hänet
kauniisti Flanderista. -- Mutta minä en voi tehdä mitään pahaa
miehelle, jonka kanssa olen ottanut aamukulaukseni, sillä se sotii
vahvasti omaatuntoani vastaan.» Näillä puhein lähti hän huoneesta.

Sillä välin kulki Tressilian kiireisin askelin ensimäistä polkua, joka
lupasi viedä hänet läpi sen villin ja kaltoin kasvaneen puiston, jossa
Fosterin kartano sijaitsi. Kiire ja mielen myllerrys johtivat hänen
suuntansa harhaan, ja sen sijaan että hän olisi kääntynyt kylään
vievälle tielle, hän valitsi toisen, joka, hänen kuljettuaan sitä
jonkun aikaa kiiruisasti ja huolimattomasti, päädytti hänet puiston
toiselle puolelle, mistä muuriin laitettu takaportti vei aukealle
kentälle.

Tressilian pysähtyi hetkiseksi. Hänelle oli samantekevää, mitä tietä
hän jätti paikan, joka nyt oli tullut niin inhoittavaksi hänen
muistoissaan; mutta oli luultavaa, että takaportti oli lukossa, ja
hänen poistumisensa tältä suunnalta siis mahdoton.

»Joka tapauksessa täytyy minun koettaa», puheli hän itsekseen; »ainoana
keinona tämän kadotetun -- tämän kurjan -- tämän siitä huolimatta mitä
rakastettavimman immen ja onnettomimman tytön takaisin vaatimiseksi --
on hänen isänsä vetoaminen tämän maan mädäntyneihin lakeihin -- Minun
täytyy kiirehtiä viemään hänelle tätä sydäntäsärkevää uutista.»

Juuri kun Tressilian näin itsekseen päätellen lähestyi joillakin
keinoin avatakseen portin tai kiivetäkseen sen yli, huomasi hän avainta
pistettävän lukkoon ulkopuolelta. Avain kääntyi ympäri, salparauta
longahti, ja ratsumies, joka astui sisään viittaansa kääriytyneenä,
päässään leveälierinen, nuokkuvan sulan koristama hattu, seisoi
yht'äkkiä neljän kyynärän päässä hänestä, joka juuri oli aikeissa
yrittää ulos. He huudahtivat kumpikin samalla kertaa vihan ja
hämmästyksen värisyttämällä äänellä, toinen »Varney!», toinen
»Tressilian!»

»Mitä Te täällä teette?» kuului vieraan äreä kysymys Tressilianille,
kun hämmästyksen ensi hetki oli kulunut. -- »Mitä teette Te täällä,
missä Teidän läsnä-oloanne yhtä vähän odotetaan kuin kaivataankin?»

»Entä Te, Varney», vastasi Tressilian, »mitä teette Te täällä? Oletteko
Te tullut nauttimaan viattomuudesta, jonka olette hävittänyt, aivan
niinkuin korppikotka tai haaskavaris tulee ahmimaan lammasta, jonka
silmät se ensin on puhkaissut? -- Tai oletteko tullut kohtaamaan
kunniallisen miehen ansaittua kostoa? -- Vedä miekkasi, koira, ja
puolusta itseäsi!»

Näin puhuen paljasti Tressilian aseensa, mutta Varney laski vain
kätensä miekkansa kahvaan vastatessaan: »Sinä olet hullu, Tressilian --
myönnän kyllä asianhaarain näennäisesti olevan minua vastaan, mutta
kautta kaikkien valojen, joita pappi voi lausua ja mies vannoa, minä en
ole koskaan tehnyt vähintäkään pahaa neiti Amy Robsartille; eikä
minulla, sen vakuutan, ole lainkaan halua vahingoittaa Sinua tämän
asian takia -- tiedäthän, että minä osaan käytellä miekkaa.»

»Olen kuullut Sinun siitä puhuvan, Varney», vastasi Tressilian; »mutta
nyt haluan saada siitä paremman todistuksen kuin Sinun sanasi.»

»Sitä ei tule puuttumaan, ell'eivät terä ja ponsi vain petä minua»,
vastasi Varney; ja vetäen miekkansa oikealla kädellään, kääräisi hän
viittansa vasemman ympärille ja kävi Tressilianin kimppuun niin
väkevästi, että taistelu näytti hetkiseksi kallistuvan hänen
voitokseen. Mutta tämä voitto ei kestänyt kauvaa. Tressilian yhdisti
kostoon vannoutuneeseen mieleen käden ja silmän, jotka erinomaisesti
sopivat miekan käyttelyyn; niin että Varney, joka oli tempuissaan
joutunut varsin ahtaalle, yritti käyttää hyväkseen suurempaa voimaansa
tehdäkseen vastustajastaan lopun. Siinä tarkoituksessa antoi hän
Tressilianin iskun tömähtää käsivarren ympärille käärittyyn viittaansa,
ja ennen kuin hänen vastustajansa oli ennättänyt selvittää siten
kankaaseen takeltuneen miekkansa, kävi hän ankarasti hänen kimppuunsa,
tiukentaen samalla miekkaansa, pistääkseen hänet hengiltä. Mutta
Tressilian oli varoillaan, ja tikarinsa paljastaen väisti tämän aseen
terällä ovelan iskun, joka muutoin olisi lopettanut taistelun, ja
osoitti sitten seuraavassa ottelussa niin suurta taitavuutta, että se
olisi melkoisesti tukenut otaksumaa hänen cornwallilaisesta
syntyperästään, cornwallilaiset kun ovat sellaisia mestareita miekan
mittelössä, että he, jos vanhan ajan leikit vielä herätettäisiin
henkiin, voisivat haastaa koko Europan kiistakentälle. Huonosti
onnistuneesta hyökkäyksestään kaatui Varney niin äkkiä ja niin
ankarasti, että hänen miekkansa lensi useita askeleita sivulle, ja
ennen kuin hän oli ehtinyt nousta jaloilleen jälleen, tähtäsi hänen
vastustajansa miekka hänen kurkkuansa.

»Neuvo minulle heti paikalla keinot petoksesi uhrin vapauttamiseksi»,
sanoi Tressilian, »taikka katsahda viimeisen kerran Luojan siunattuun
valoon!»

Ja sillä välin kun Varney, joko liian hämmentyneenä tai liian
uhmailevana vastatakseen, yritti äkkiä nousta, veti hänen vastustajansa
kätensä taaksepäin ja olisi toteuttanut uhkauksensa, ell'ei iskua olisi
pysäyttänyt Mikael Lambourne, joka miekkojen kalinan kuultuaan oli
saapunut paikalle juuri viime hetkellä pelastaakseen Varneyn hengen.

»Tulkaa, tulkaa, toveri», sanoi Lambourne, »täällä on tarpeeksi
hommattu, onpa liiaksikin -- satuloikaa raudikkonne ja lähtekäämme
hölköttelemään -- Musta Karhu murisee meille.»

»Tiehesi, hylkiö!» huudahti Tressilian, irroittautuen Lambournen
pitelystä; »uskallatko Sinä asettua minun ja viholliseni väliin?»

»Hylkiö! hylkiö!» toisteli Lambourne; »siihen on vastattava kylmällä
teräksellä, kunhan vain pikarillinen mesiviiniä on huuhtonut muistista
sen aamukulauksen, jonka kallistimme yhdessä. Siihen mennessä,
katsokaas, suorikaa joutuin tiehenne -- meitä on kaksi yhtä vastassa.»

Hän puhui totta, sillä Varney oli käyttänyt tilaisuutta hakeakseen
aseensa, ja Tressilian havaitsi olevan sulaa hulluutta ryhtyä enää niin
epätasaiseen tappeluun. Hän kiskaisi kukkaron sivultaan, ja otettuaan
siitä kaksi kultarahaa, heitti hän ne Lambournelle: »Kas tässä, konna,
aamupalkkasi -- Sinun ei pidä sanoman olleesi oppaanani turhan takia --
Varney, hyvästi me tapaamme toisemme ja silloin sellaisessa paikassa,
missä ei kukaan tule väliimme.» Näin puhuttuaan kääntyi hän ympäri ja
hävisi takaportista.

Varneylla ei näyttänyt olevan halua tai ehk'eipä voimaakaan (sillä
hänen kaatumisensa oli ollut ankara) seurata poistuvaa vihollistaan.
Mutta hän katsahti synkästi hänen jälkeensä ja sanoi sitten
Lambournelle: »Oletko Sinä Fosterin tovereita, kunnon mies?»

»Vannoutuneita ystäviä, kuten terä ja ponsi», vastasi Mikael Lambourne.

»Tässä on kelpo kultaraha vaivoistasi -- seuraa tuota lurjusta ja
katso, mihin hän poikkeaa ja tuo minulle sitten sana tänne kartanoon.
Mutta ole varovainen ja vaitelias, mies, jos kaulaasi rakastat.»

»Kylliksi sanottu», vastasi Lambourne; »minä osaan seurata jälkiä yhtä
hyvin kuin paraskin vainukoira.»

»Matkaan siis», määräsi Varney, pistäessään miekkaa tuppeen; ja
kääntäen selkänsä Mikael Lambournelle, lähti hän hitaasti kävelemään
taloa kohti. Lambourne jäi vain hetkiseksi poimimaan niitä kultarahoja,
jotka hänen entinen seikkailutoverinsa oli hänelle niin ilman muita
mutkia heittänyt, ja mutisi itsekseen, sijoittaessaan niitä kukkaroonsa
Varneyn lahjan viereen: »Minä puhuin niille hölmöille Kultalasta --
kautta pyhän Antoniuksen, eipä ole meidänlaisillemme miehille Kultalaa
parempaa kuin iloinen vanha Englanti! Täällähän sataa kultarahoja,
taivaan nimessä! -- niitä on nurmella yhtä tiheässä kuin kastepisaroita
-- ei muuta kuin poimi pois vain. Ja ell'en minä ota osaani niistä
kimaltelevista kastepisaroista, niin sulakoon miekkani kuin jääpuikko!»



V Luku.


                                   Se mies
    Tunsi maailman kuin luotsi kompassinsa.
    Johtotähtenään ol' oma etu, sitä
    Osoitti neula, ja purjeitansa painoi
    Vain toisten intohimoin tuulahdukset.

                _Petturi -- Murhenäytelmä_.

Anton Foster riiteli vielä kauniin vieraansa kanssa, joka kohteli
halveksien jokaista pyyntöä ja kehoitusta vetäytyä omaan huoneeseensa,
kun kartanon pääovelta kuului vihellys.

»Nyt sitä ollaan kauniisti kiikissä», päivitteli Foster; »se oli
puolisonne merkki, ja mitä minun on sanominen hämmingistä, joka nyt
vallitsee tässä talossa, sitä en omantuntoni nimessä lainkaan tiedä.
Paha onni seuraa tosiaankin tuon Lambourne-roiston kintereillä, ja hän
on vastoin kaikkea luuloa pelastunut hirsipuusta tullakseen tänne
saattamaan minut perikatoon!»

»Vaiti, mies», sanoi nainen, »ja avaa ovi herrallesi. -- Puolisoni,
rakas puolisoni!» huudahteli hän sitten kiiruhtaessaan huoneen ovelle,
lisäten sitten, pettymyksen kaiku äänessään: »Pyh! sehän olikin vain
Rikhard Varney.»

»Niin, rouva», sanoi Varney astuessaan sisään ja tervehtiessään naista
kunnioittavalla alamaisuudella, johon tämä vastasi huolettomasti,
puolittain halveksien, puolittain suututellen, »se oli tosiaankin vain
Rikhard Varney; mutta pitäisipä siedettämän ensimäistä harmahtavaa
pilveäkin, joka idässä punertuu, koska se ilmoittaa siunatun auringon
lähenemistä.»

»Kuinka! tuleeko puolisoni tänne tänä iltana?» kysyi nainen iloisesti,
vaikkakin hämmästyneesti liikutettuna, ja Anton Foster tarttui hänen
sanaansa ja toisti kysymyksen. Varney vastasi naiselle, että hänen
herransa aikoi käydä häntä katsomassa, ja oli juuri aikeissa sorvailla
muutamia kohteliaisuuksia, kun nainen huusi, vastaanottohuoneen ovelle
juosten: »Janet -- Janet -- tule heti pukuhuoneeseeni!»

Sitten kääntyi hän jälleen Varneyn puoleen kysymään, oliko hänen
herrallaan muuta toimitettavaa hänelle.

»Tämä kirje, kunnioitettava rouva», sanoi hän, vetäen povestaan pienen,
tulipunaiseen silkkiin käärityn mytyn, »sekä sen mukana muistolahja
hänen rakkautensa kuningattarelle.»

Innokkaan kiiruisasti ryhtyi nainen purkamaan pienen mytyn
silkkipeitettä, ja kun ei hän kyllin nopeasti saanut solmua aukenemaan,
huusi hän jälleen äänekkäästi Janetille: »Tuo minulle veitsi -- sakset
-- mitä tahansa, joka vain avaisi tämän ilkeän solmun.»

»Eiköhän minun halpa tikarini saisi suorittaa sitä palvelusta,
kunnioitettava rouva», sanoi Varney, tarjoten pientä, erinomaisen
hienotekoista tikariaan, joka riippui hänen loistenahasta valmistetussa
miekkavyössään.

»Ei, herra», vastasi nainen, sysäten pois tarjotun aseen -- »teräksinen
tikari ei saa leikata minun lemmensolmuani.»

»Ja kuitenkin on se niitä leikannut jo monta», virkkoi Anton Foster
puolittain itsekseen, katsahtaen Varneyhin. Samassa oli jo solmukin
avattu ilman muuta apua kuin Janetin somien, taitavien sormien, sillä
Janet, yksinkertaisesti puettu kaunis neitonen, Anton Fosterin tytär,
oli emäntänsä uudistetuista kutsuista vihdoinkin juosten saapunut
huoneeseen. Itämaisista helmistä punottu kaularihma, joka seurasi
hyvältätuoksuavaa kirjettä, saatiin pian esille mytystä. Rouva antoi
edellisen, hätäisesti sitä silmäiltyään, kamarineitonsa huostaan, ja
luki, tai pikemminkin ahmi jälkimäisen sisällön.

»Varmaankaan, rouva», sanoi Janet, ihastuneena katsellessaan
helmikoristetta, »eivät Tyron tyttäret kantaneet kauniimpia
kaulanauhoja kuin tämä -- Ja sitten tämä muistolause: 'Koristetta
kauniimmalle kaulalle' -- jokainen helmi on ritaritilan arvoinen.»

»Jokainen tämän rakkaan kirjeen sana on arvokkaampi kuin koko
helminauha, tyttöseni -- Mutta lähdetäänpäs pukuhuoneeseeni; meidän
täytyy pitää kiirettä, sillä puolisoni tulee tänne tänä iltana. -- Hän
pyytää minua olemaan Teille ystävällinen, herra Varney, ja hänen
tahtonsa on minun lakini. -- Minä kutsun Teidät illalliselle
huoneeseeni, ja myöskin Teidät, herra Foster. Käskekää laittaa kaikki
valmiiksi ja pitäkää huolta siitä, että tarpeellisiin valmistuksiin
ryhdytään puolisoni vastaanottoa varten tänä iltana.» Näin sanoen lähti
hän huoneesta.

»Hän alkaa jo pöyhistellä», virkkoi Varney, »ja hän lahjoittaa
vastaanottonsa suosiota aivan kuin jakaisi hän jo herramme arvon. -- No
hyvä -- onhan viisasta jo edeltäpäin harjoitella osaa, jota kohtalo
ehkä panee meidät näyttelemään -- kotkanpojan täytyy tuijottaa
aurinkoon, ennen kuin se väkevin siivin nousee sitä kohti.»

»Jos pään pystynä kantaminen», sanoi Foster, »estää hänen silmänsä
sokenemasta, niin takaan minä Teille, ett'ei se naikkonen suinkaan
laske harjaksiansa. Hän haluaa nykyään jo kohota tykkänään minun
vihellykseni kuuluvilta, herra Varney. Uskokaa pois, hän ei enää välitä
minusta tuon taivaallista.»

»Se on Sinun oma vikasi, Sinä juro, kömpelö lurjus», vastasi Varney,
»joka et tunne muuta keinoa hänen vartioimisekseen kuin suoran raa'an
voiman. -- Etkö Sinä voi sulostuttaa tätä taloa säveleillä ja
leikeillä? Etkö Sinä osaa tehdä ympäristöä peloittavaksi hänelle
haastelemalla kummituksista? -- Sinä asut aivan hautuumaan
läheisyydessä, eikä Sinulla ole tarpeeksi älyä manata esiin paria
aavetta kauhistuttamaan naikkostasi ja pitämään häntä aisoissa.»

»Älkää noin puhuko, herra Varney», varoitti Foster; »eläviä en pelkää,
mutta minä en suinkaan lähde leikittelemään hautuumaan kuolleiden
naapurien kanssa. Uskokaa vain: siinä tarvitaankin urheata mieltä, kun
asuu näin lähellä hautuumaata; arvoisa herra Holdforthkin, Pyhän
Antoniuksen kirkon iltapuolissaarnaaja, pelkäsi vahvasti viimeksi
täällä meillä käydessään.»

»Hillitse jo taika-uskoista kieltäsi», käski Varney; »ja koska sinä
käymisestä puhut, niin vastaa minulle, Sinä ovela veijari, mitenkä
Tressilian oli joutunut tämän talon takaportille?»

»Tressilian!» vastasi Foster, »mitä tiedän minä Tressilianista? -- minä
en ole kuullutkaan sitä nimeä.»

»No kuule siis, lurjus, että hän oli nyt se cornwallilainen varis,
jolle vanha herra Hugh Robsart määräsi ihanan Amynsa, ja nyt on tuo
höyrypäinen hullu tullut tänne hakemaan kaunista karkulaistaan: hänen
suhteensa täytyy ryhtyä joihinkin toimenpiteisiin, sillä hän luulee
olevansa loukattu, eikä hän ole niitä poikia, jotka pitävät loukkaukset
hyvänään. Onneksi ei hän tiedä herrastani mitään, vaan luulee olevansa
tekemisissä vain minun kanssani. Mutta mitenkä, paholaisen nimessä,
tuli hän tänne?»

»Mikko Lambournen kanssa, se täytyy Teidän saada tietää», vastasi
Foster.

»Ja kuka on Mikko Lambourne?» kysyi Varney. »Kautta taivaan! Sinunhan
olisi parasta ripustaa ovesi yläpuolelle majatalon kilpi ja kutsua
jokaista ohikulkevaa maankiertäjää katsomaan sitä, mitä Sinun tulisi
kätkeä jopa auringolta ja ilmaltakin.»

»Ai! Ai! tämäpä on oikeata hovimiehen palkintoa palveluksistani, herra
Rikhard Varney», vastasi Foster. »Etkö Sinä käskenyt minun etsiä
miestä, jolla olisi hyvä miekka ja avara omatunto? Ja enkö minä
liehunut hiki hatussa löytääkseni sellaisen otuksen -- koska, Luojan
kiitos, minun tuttavani eivät kuulu moisten veijarien joukkoon -- kun,
aivan kuin olisi taivas itse niin asettanut, tuo pitkä lurjus, joka
kaikkine ominaisuuksineen on täydellisin konna mitä toivoa saatat, tuli
hävyttömyytensä rajattomuudessa hieromaan tuttavuutta minun kanssani,
ja minä suostuin hänen tarjoukseensa, koska luulin siten tekeväni Sinun
mieliksesi -- mutta nytpä näen, minkä palkan sain alennuttuani
keskustelemaan hänen kanssaan!»

»Ja toiko tämä veijari», kysyi Varney, »joka on samanlainen roisto
kuin Sinäkin, mutta jolta luullakseni puuttuu tuo Sinun nykyinen
tekopyhyytesi, mitä on niin ohuelta Sinun kovan, konnamaisen sydämesi
pinnalla kuin kultasilausta ruostuneessa raudassa -- toiko hän, kysyn
minä, tuon hurskastelevan, huokailevan Tressilianin matkassaan?»

»He tulivat yhdessä, kautta taivaan!» vastasi Foster; »ja Tressilian --
puhuakseni puhtainta totuutta -- pääsi lyhyeksi ajaksi kahdenkesken sen
Teidän naisrääpäleenne kanssa, sillä välin kun minä ja Lambourne
juttelimme tuolla viereisessä huoneessa.»

»Varomaton roisto! me olemme molemmat hukassa!» huudahti Varney. »Hän
on viime aikoina heittänyt yhdenkin kaihoavan katseen isänsä kartanoa
kohti, heti kun hänen kreivillinen rakastajansa jättää hänet yksin. Jos
tämä tekopyhä narri saisi vihellyksillään houkutelluksi hänet entisille
orsilleen, olisimme me molemmat mennyttä miestä.»

»Ei siitä pelkoa, herrani», lohdutti Anton Foster; »hänellä ei ole
vähintäkään halua laskeutua hänen kuvilleen, sillä hän kirkaisi hänet
nähdessään kuin kyyn pistämänä.»

»Se on hyvä. -- Mutta etkö voi saada tyttäreltäsi vihiä siitä, mitä
heidän välillään tapahtui, Foster-hyvä?»

»Minä sanon Teille suoraan, herra Varney», vastasi Foster, »minun
tyttäreni ei pidä sekaantuman meidän juoniimme eikä astuman meidän
polkujamme. Ne sopivat kyllä minulle, joka osaan katua pahoja tekojani;
mutta minä en halua saattaa lapseni sielua hukkumisen vaaraan, en
Teidän enkä Teidän herranne mieliksi. Minä kyllä voin kävellä ansojen
ja salahautojen keskellä, koska minulla on sen verran ovelaa järkeä,
mutta enpä minä päästäisi sitä karitsaraukkaa niiden sekaan.»

»Mitä joutavia, Sinä epäluuloinen narri; minullehan olisi yhtä
vastenmielistä kuin Sinullekin nähdä lapsekkaan tyttäresi sekaantuvan
vehkeisiini tai astelevan suoraan helvettiin isänsä käsikynkässä. Mutta
etkö Sinä voisi epäsuorasti saada häneltä mitään tietoja?»

»Sen olen jo tehnyt, herra Varney», vastasi Foster, »ja hän sanoi
rouvan kirkaisseen kuultuaan isänsä sairaudesta.»

»Hyvä!» virkkoi Varney; »se on tieto, joka on muistamisen arvoinen ja
jota tulee osata käyttää. Mutta tämä tienoo täytyy vapauttaa tuosta
Tressilianista. -- En olisi vaivannut ketään muuta sillä asialla, sillä
minä vihaan häntä kuin kuolettavaa myrkkyä -- hänen näkynsä on minulle
katkeruuksien katkeruus -- ja tänään olisinkin minä päässyt hänestä,
mutta jalkani luiskahti, ja totta puhuen, ell'ei se Sinun toverisi
olisi tullut avukseni ja pidättänyt hänen kättänsä, tietäisin minä nyt
tällä hetkellä, vaelsimmeko me molemmat, Sinä ja minä, taivaan vaiko
helvetin tietä.»

»Ja Te voitte puhua tuolla tavalla niin suuresta vaarasta!» huudahti
Foster; »Teillä on kova sydän, herra Varney -- mitä minuun tulee, niin
ell'en minä toivoisi eläväni vielä monta vuotta ja saavani aikaa
katumuksen suureen työhön, en minä sen pitemmältä kulkisi polkujanne!»

»Oh! Sinä olet elävä yhtä vanhaksi kuin Metusalem», sanoi Varney, »ja
kokoova yhtä paljon rikkautta kuin Salomo ja Sinä olet niin hartaasti
katuva että Sinun katumuksesi on tuleva konnamaisuuttasi kuuluisammaksi
-- ja se on jo rohkeasti sanottu. Mutta kaiken muun ohella:
Tressiliania on pidettävä tarkasti silmällä. Se Sinun roistokumppanisi
on lähtenyt häntä vakoilemaan. Tässä on kysymyksessä meidän onnemme,
Anton.»

»Niin, niin», murisi Foster äkäisenä, »se siitä tulee, kun on liitossa
miehen kanssa, joka ei tiedä niinkään paljoa raamatusta, että työmies
on palkkansa ansainnut. Minun täytyy, kuten tavallisestikin, ottaa
niskoilleni kaikki vaiva ja vaara.»

»Vaara! ja mikä tässä nyt on niin julmana vaarana, jos saan kysyä?»
ivaili Varney. »Se lurjus kai tulee uudelleen nuuskimaan Sinun
alueillesi tai taloosi, ja jos Sinä pidät häntä murtovarkaana tai
salametsästäjänä, eikö ole sangen luonnollista, että Sinä tervehdät
häntä kylmällä teräksellä tai kuumalla lyijyllä? Kahlekoirakin kaataa
ne, jotka tulevat liian lähelle sen koppia; ja kuka moittii sitä
siitä?»

»Niinpä niin, kahlekoiran työ ja kahlekoiran palkka minulla onkin
Teidän joukossanne», sanoi Foster. »Tässä olette Te, herra Varney,
muodostanut oivallisen itsenäisen maatilan tuosta entisestä taika-uskon
laitoksesta; mutta minulla on tähän kartanoon vain kurja vuokra-oikeus,
jonka Teidän Korkeutenne voi tehdä mitättömäksi milloin vain
suvaitsee.»

»Niin, ja Sinä tahtoisit muuttaa vuokra-oikeutesi vapaaläänitykseksi --
sekin voi tapahtua, Anton Foster, jos toimitat tehtäväsi hyvin. --
Mutta hiljakseen, Anton veikkonen, hiljakseen, -- jättämällä tästä
vanhasta kartanosta huoneen tai pari herrani kauniin papukaijan
säilykkeiksi -- sulkemalla hyvin ovesi ja akkunasi, jott'ei se pääsisi
lentämään tiehensä, voit Sinä vain ansaita sen palkinnon. Huomaa hyvin:
kartanon ja kymmenysten on laskettu puhtaana vuositulona tuottavan
seitsemänkymmentäyhdeksän puntaa viisi killinkiä ja viisi ja puoli
penniä, ottamatta lukuun metsän arvoa. Katsos: täytyyhän Sinunkin
sentään pysyä kohtuudessa; suurilla ja salaisilla palveluksilla voit
Sinä ansaita kaiken tämän ja vielä muuta lisäksi. -- Ja nyt käske
palvelijaasi vetämään saappaita jalastani. -- Hanki myös jotakin
purtavaa ja malja parasta viiniäsi. -- Minun täytyy esiintyä sille
laulurastaalle moitteettomana ulkoasultani, kirkkaana kasvoiltani ja
reippaana mieleltäni.»

He läksivät kumpikin suunnalleen, ja kello kaksitoista, joka silloin
oli päivällisen aika, tapasivat he toisensa jälleen ruokapöydässä;
Varney oli uljaasti puettu silloisten hovimiesten tapaan, ja Anton
Fosterinkin näkö oli parantunut, mikäli puku saattoi somentaa niin
epäsuotuisaa ulkomuotoa.

Tämä muutos ei jäänyt Varneylta huomaamatta. Kun ateria oli lopetettu,
pöytäliina korjattu ja heidät jätetty kahdenkesken puhelemaan, sanoi
Varney, isäntäänsä katsellen: -- »Sinähän olet korea kuin
tiklivarpunen, Anton; luulenpa Sinun nyt viheltävän vaikka leiskuvaa
polkkaa -- mutta suo anteeksi, sehän toimittaisi Sinulle lähtöpassit
Abingdonin uskonintoisten kengänpaikkaajain, puhdassydämisten kankurien
ja pyhien leipurien -- ne aina heittävät uuninsa kylmilleen aivojaan
kuumentaessaan -- jalosta seurasta.»

»Vastaaminen Teille oikeassa hengessä, herra Varney», virkkoi Foster,
»olisi -- suokaa anteeksi vertaus -- olisi pyhien ja kallisarvoisten
esineiden heittämistä sikojen eteen. Niinpä puhunkin minä Teille
maailman kielellä, jota maailman ruhtinas on opettanut Teitä
ymmärtämään ja siitä myöskin tavallista suurempaa hyötyä saamaan.»

»Puhu Sinä mitä sinua miellyttää, kunnon Tony», vastasi Varney; »sillä
sopikoonpa se nyt Sinun houkkiomaiseen uskoosi tai konnamaisiin
töihisi, on se joka tapauksessa mitä oivallisimpana höysteenä tälle
alikante-viinille. Sinun haastelusi on huvittavaa ja terävää, ja se
voittaa kaviarit, kuivatut naudankielet ja kaikki muut kiihoitusaineet,
joiden on määrä maustaa hyvää juomaa.»

»No hyvä, jos niin on, niin sanokaa minulle», virkkoi Anton Foster,
»eikö meidän hyvä herramme tulisi paremmin palvelluksi ja eikö olisi
parempi, että hänen odotushuoneessaan olisi vain säädyllisiä,
jumalaapelkääväisiä miehiä, jotka työskentelevät levollisesti hänen
tahtoansa ja omaa etuansa silmällä pitäen, ilman maallista häväistystä,
kuin että häntä avustavat, palvelevat ja seuraavat sellaiset tunnetut
irstailijat ja konnamaiset miekkamiehet kuin Tidesly, Killigrew, tuo
Lambourne-lurjus, jonka Te pakotitte minut etsimään tarpeiksenne, ja
muut sellaiset, jotka kantavat kasvoillaan hirsipuun leimaa ja oikeassa
kädessään murhaa -- jotka ovat rauhallisten ihmisten kauhistus ja
herramme häpeä?»

»Tyynny, tyynny, kunnon Anton Foster», vastasi Varney; »sen, joka
harjoittaa monenlaista metsästystä, täytyy pitää monenlaisia haukkoja,
sekä lyhyt- että pitkäsiipisiä. Tie, jota herrani kulkee, ei ole
suinkaan mikään helppo, ja hänellä täytyy kaikissa kohdissa olla
luotettavia apulaisia, jotka ovat valmiita mihin palvelukseen tahansa.
Hänellä täytyy olla nokkela hovimiehensä, kuten esimerkiksi minä,
uljastelemassa vastaanottohuoneissa ja laskemassa käden miekan kahvalle
silloin kun joku rohkenee puhua halventavasti herrani kunniasta --»

»Niin», sanoi Foster, »ja kuiskaamassa sanasen hänen puolestaan jonkun
kauniin naikkosen korvaan silloin kun ei hän itse voi häntä lähestyä.»

»Sitten», jatkoi Varney, panematta nähtävästi mitään huomiota
keskeytykseen, »täytyy hänellä olla lainoppineensa -- syvälliset,
tarkkasilmäiset nuuskijansa -- rakentamassa hänen sopimuksensa,
hänen ennakkosopimuksensa ja hänen jälkisopimuksensa ja keksimässä
keinoja saada herralleen herumaan mahdollisimman paljon hyötyä
kirkontiluksista, seurakuntain maa-omaisuudesta ja yksinoikeuksista --.
Ja sitten täytyy hänellä olla lääkärinsä, jotka osaavat höystää
viinimaljan tai sairaan väkiliemen -- ja hänellä täytyy olla salattujen
tieteiden taitajansa, kuten Dee ja Allan, manaamassa esiin paholaista.
-- Ja hänellä täytyy olla uljaita miekkamiehiä, jotka kävisivät itsensä
punaisimman paholaisenkin kimppuun sitten, kun se on manattu esiin --
ja ennen kaikkea täytyy hänellä olla, toisia apulaisia loukkaamatta,
sellaisia jumalisia, viattomia puritanilaissieluja kuin Sinä, kunnon
Anton, jotka uhmailevat saatanaa, mutta tekevät samalla hänen töitään.»

»Ettehän toki tarkoittane sanoa, herra Varney», virkkoi Foster, »että
meidän herramme ja käskijämme, jonka minä uskon kaikilla jaloilla
ominaisuuksilla varustetuksi, käyttäisi niin halpamaisia ja synnillisiä
keinoja kohotakseen kuin mihin puheenne nyt tähtäilee?»

»Vaiti, mies», sanoi Varney, »äläkä tuijota siinä minuun niin surkein
silmin -- Sinä et minua peijaa -- enkä minä silti ole Sinun vallassasi,
kuten ehkä höperöt aivosi kuvittelevat, vaikka minä Sinulle vapaasti
selitänkin ne koneet, pontimet, ruuvit, köydet ja koukut, joiden avulla
suuret miehet kohoavat levottomina aikoina. -- Sanoitko Sinä meidän
hyvän herramme olevan varustetun kaikilla jaloilla ominaisuuksilla? --
Amen ja niin tapahtukoon -- senpä takia tarvitseekin hän sitä enemmän
sellaisia miehiä ympärilleen, jotka hänen palveluksessaan heittävät
kaiken siekailun ja jotka, koska he tietävät, että hänen kaatumisensa
murskaisi heidätkin, panevat alttiiksi verensä ja älynsä, sielunsa ja
ruumiinsa, pitääkseen häntä pystyssä; ja tätä minä kerron Sinulle,
koska minusta on samantekevää, kuka sen tietää.»

»Puhuttepa oikein, herra Varney», myönsi Anton Foster; »puolueen pää on
vain vesillä keinuva vene, joka ei kohoa itsekseen, vaan jota nostaa
sen alainen aalto.»

»Sinä haastelet tunnusmerkkein kautta, kunnon Anton», vastasi Varney;
»tämä samettinuttu on tehnyt Sinusta kohtalonlauseiden latelijan --
Sinunpa pitääkin lähteä Oxfordiin suorittamaan tieteellisiä
oppi-arvoja. -- Mutta oletko sillä välin järjestänyt kaikki ne tavarat,
jotka sinulle Lontoosta lähetettiin ja laittanut läntiset huoneet
sellaiseen kuntoon, että ne vastaavat herramme makua?»

»Niitä sopisi kuninkaankin käyttää hääpäivänään», vastasi Anton; »ja
minä vakuutan Teille, että rouva Amy istuu niissä niin mahtavana ja
komeana kuin olisi hän Saban kuningatar.»

»Sen parempi, kunnon Anton», vastasi Varney; »meidän täytyy rakentaa
tuleva menestyksemme hänen suosioonsa.»

»Silloin rakennamme hiekalle», sanoi Anton Foster; »sillä jos
otaksumme, että hän kerran purjehtii hoviin kaikessa miehensä arvossa
ja komeudessa, millä silmillä luulette hänen katselevan minua, joka
olen ikäänkuin hänen vanginvartijansa, pitämässä häntä täällä vastoin
hänen tahtoansa ja kohtelemassa häntä kuin ränsistyneen seinän toukkaa,
kun hän itse haluaisi olla korea perhonen ja liihoitella
hovipuutarhassa?»

»Älä pelkää hänen epäsuosiotansa, mies», lohdutti Varney. »Minä kyllä
todistan hänelle, että kaikki, mitä Sinä olet siinä suhteessa tehnyt,
oli sekä herramme että hänen parhaakseen; ja kun hän puhkaisee
munankuoren ja pääsee omille jaloilleen, täytyy hänen tunnustaa, että
me olemme hautoneet hänen suuruutensa.»

»Olkaahan varoillanne, herra Varney», sanoi Foster, »Te saatatte
erehtyä kokonaan laskuissanne. -- Hän otti Teidät vastaan tänä aamuna
hyvin kylmästi, ja katselee luullakseni niin Teitä kuin minuakin
karsaalla silmällä.»

»Sinä ymmärrät häntä väärin, Foster -- Sinä ymmärrät häntä kokonaan
väärin. -- Minuun on hän sidottu kaikilla niillä siteillä, mitkä voivat
häntä kiinnittää mieheen, joka on auttanut häntä tyydyttämään niin
hyvin rakkauttansa kuin kunnianhimoansa. Kuka nosti tuntemattoman Amy
Robsartin, köyhtyneen, vanhuudenhöperön ritarin tyttären -- sellaisen
kuuhoureisen, haaveilevan narrin kuin Edmund Tressilianin luvatun
morsiamen, hänen alhaisesta tilastaan ja valmisti hänelle
mahdollisuuden saavuttaa Englannin, niin, ehkäpä koko Europan loistavin
asema? Kuule, mies: minähän -- kuten olen sinulle usein kertonut --
keksin tilaisuudet heidän salaisiin kohtauksiinsa. -- Minähän vartioin
metsää sillä välin kun herra kulki otuksen jäljillä -- minuahan vielä
tänäkin päivänä tytön perhe kiroaa hänen pakokumppaninaan, ja jos minä
asuisin heidän naapuristossaan, pitäisin minä hyvin mielelläni
paremmasta aineesta kuin Hollannin palttinasta tehtyä paitaa,
jott'eivät kylkiluuni tulisi tekemisiin espanjalaisen teräksen kanssa.
Kuka kuljetti heidän kirjeensä? -- Minä. Kuka hauskutteli sillä aikaa
vanhaa ritaria ja Tressiliania? -- Minä. Kuka suunnitteli heidän
pakonsa? -- Minä. Lyhyesti: minä, Dick Varney, poimin tämän pienen,
ihanan satakaunon kurjasta sopestaan ja pistin sen Britannian
uljaimpaan lakkiin.»

»Voi niin olla, herra Varney», myönsi Foster, »mutta saattaapa hän
joutua ajattelemaan, että jos asia olisi vain Teistä riippunut,
olisitte Te pistänyt kukan niin huolimattomasti lakkiin, että
ensimäinen intohimojen vaihtelevan tuulen puuskaus olisi puhaltanut
tuon satakaunoraukan kaikkeen maailmaan.»

»Hänen tulisi huomata», sanoi Varney hymyillen, »että totinen
uskollisuus herraani ja käskijääni kohtaan esti minua ensimmältä
neuvomasta avioliittoa -- ja että minä kuitenkin sitä neuvoin, kun
näin, ett'ei hän tyyntynyt ilman, ilman siunausta tai juhlamenoja --
miten niitä nyt nimitätkään, Anton?»

»Mutta hän pitää Teille vihaa vielä toisestakin syystä», virkkoi
Foster; »ja minä sanon sen Teille, jotta osaatte pitää ajoissa varanne.
-- Hän ei suinkaan haluaisi kätkeä loistettansa tämän vanhan luostarin
pimeään lyhtyyn, vaan tahtoisi paistaa kreivittärenä kreivitärten
joukossa.»

»Sangen luonnollista, varsin oikein», vastasi Varney; »mutta mitä minä
sille voin? -- hän paistakoon sarven tai kristallin läpi, aina miten
herraani miellyttää, minun ei siihen tule mitään.»

»Hän luulee Teillä olevan airon tälläkin puolella venettä, herra
Varney», vastasi Foster, »ja että Te voitte auttaa asiaa tai kaataa,
aina miten vain suvaitsette. Sanalla sanoen: hän laskee sen
yksinäisyyden ja eristyneisyyden, missä häntä pidetään, Teidän
salaisten neuvojenne ja minun ankaran kohteluni ansioksi; ja niin
rakastaa hän meitä molempia niin kuin tuomittu rakastaa tuomariaan ja
vankilansa vartijaa.»

»Hänen täytyy pitää meistä enemmän, ennenkuin hän täältä lähtee,
Anton», vastasi Varney. »Jos minä painavien syiden takia olen neuvonut
säilyttämään häntä täällä jonkun aikaa, niin voin minä myöskin neuvoa,
että hänet tuodaan ihmisten ilmoille täydessä loistossaan. Mutta
olisinhan hullu, minä, joka olen niin lähellä herraani, jos niin
tekisin silloinkin, kun hän vielä olisi viholliseni. Paina tilaisuuden
tarjoutuessa tämä totuus hänen mieleensä, Anton, niin kyllä minä taas
kehun Sinua hänen kuultensa ja kohotan arvoasi hänen silmissään. --
Niinkuin Sinä minulle, niin minä Sinulle -- se sananparsi pitää
paikkansa koko maailmassa. -- Rouvan täytyy oppia tuntemaan ystävänsä
ja havaitsemaan, kuinka mahtavia he ovat hänen vihamiehinään. --
Sillävälin vartioi häntä tarkasti, mutta kuitenkin kaikella sillä
ulkonaisella huomaavaisuudella, minkä Sinun karkea luontosi suinkin
sallii. Sinun yrmy katsantosi ja verikoiraluonteesi sopivat mainiosti;
Sinun tulisi kiittää niistä Jumalaa, ja niin tulisi herrammekin; sillä
milloin tahansa on tehtävä jotakin tylyä tai kovasydämistä, niin teet
Sinä sen aivan kuin oman luonnollisen petomaisuutesi vaikutuksesta,
etkä käskystä, ja niin säästyy herramme moitteista ja häpeästä. --
Mutta kuule -- ovelle kolkutetaan -- katso akkunasta -- älä päästä
ketään sisään -- tämä olisi paha ilta häirittäväksi.»

»Kolkuttaja on sama mies, josta puhuimme ennen päivällistä», sanoi
Foster, katsahdettuaan akkunanraosta, »Mikael Lambourne.»

»Ah, päästä hänet kaikin mokomin sisään», sanoi hovimies, »hän tuo
uutisia vieraastaan -- meidän on hyvin tärkeätä tietää, mitä Edmund
Tressilian puuhaa. -- Päästä hänet sisään, sanon minä, mutta älä tuo
häntä tänne -- tulen kohta luoksenne päämunkin kirjastoon.»

Foster lähti huoneesta, ja hovimies, joka jäi sinne yksikseen, mitteli
lattiaa moneen kertaan, syviin ajatuksiin vaipuneena, käsivarret
ristissä rinnalla, kunnes hän lopulta purki mietteitään muutamin
katkonaisin sanoin, joita olemme hieman laventaneet ja yhdistelleet,
tehdäksemme hänen yksinpuhelunsa lukijalle ymmärrettäväksi.

»Se on totta», sanoi hän, äkkiä pysähtyen ja laskien oikean kätensä
pöydälle, jonka ääressä he olivat istuneet, »tuo typerä tolvana käsitti
pelkoni koko syvyyden, enkä minä kyennyt sitä häneltä salaamaan. -- Amy
Robsart ei pidä minusta -- tahtoisinpa sen olevan yhtä totta kuin
ett'en minä pidä hänestä! -- Hullu mikä olinkin, kun rupesin häntä
itselleni toivomaan, kun järki käski minun pysyä vain herrani
uskollisena apulaisena! -- Ja tämä onneton erehdys on tehnyt minut
hänestä riippuvaisemmaksi kuin viisas mies mielellään olisi
paraastakaan punanaamaisesta Eevan tyttärestä. Siitä hetkestä alkaen,
jolloin minun oveluuteni astui niin tuhoisan harha-askeleen, en voi
katsella häntä ilman niin omituisesti sekautunutta pelkoa, vihaa ja
rakkautta, ett'en tiedä, omakseniko hänet ottaisin vai perikatoonko
syöksisin, jos se olisi vallassani. Mutta hän ei saa poistua tästä
piilopaikasta, ennen kuin minä olen selvillä siitä, millä kannalla
asiat ovat. Herrani etu -- ja se on minunkin etuni -- sillä jos hän
kukistuu, kaadun minäkin hänen mukanaan -- vaatii tämän alhaisen
avioliiton salaamista -- enkä minä sitä paitsi suinkaan halua tarjota
tuolle naikkoselle käsivarttani hänen kiivetäkseen kunniaistuimelleen,
jotta hän sitten painaisi jalkansa niskalleni, kun olisi sille
mukavasti asettunut. Minun täytyy herättää mielenkiintoa hänessä, joko
sitten rakkauden tai pelon avulla -- ja kukapa tietää, vaikka minä
siten saisin mitä suloisimman, iskevimmän koston hänen entisestä
ylenkatseestaan? -- se olisi tosiaankin hovimiehen taidon mestarinäyte!
-- Kunhan minä vain ensin pääsen hänen neuvonantajakseen -- kunhan hän
vain ensin uskoo minulle yhdenkin salaisuuden, koskekoonpa se sitten
vaikka vain hamppuvarpusen pesän ryöstöä, niin silloin, kaunis
kreivitär, olet Sinä minun!» Hän asteli jälleen vaijeten huonetta edes
ja takaisin, pysähtyi, täytti viinimaljan ja joi sen pohjaan, ikäänkuin
mielensä kuohuntaa tyynnyttääkseen; ja mutisten: »Nyt kysytään
suljettua sydäntä ja avonaista, kirkasta katsantoa», poistui hän
huoneesta.



VI Luku.


    Yö kastehensa lauhan loi,
    Ja kuuhut kirkkaan taivahan
    Cumnorin tornit hopeoi
    Ja monen tammen mahtavan.

                      _Mickle_.

Neljä huonetta, jotka muodostivat Cumnorin kartanon vanhan
nelikulmaisen pihan länsisivun, oli koristettu mitä loisteliaimmalla
tavalla. Se oli ollut muutamien, ennen meidän kertomuksemme alkua
kuluneiden päivien työ. Lontoosta lähetetyt työmiehet, joita oli
kielletty ennen tehtävänsä suorittamista poistumasta kartanon alueelta,
olivat nostaneet tämän rakennuksen kyljen huoneet hyljätyn luostarin
rappeutuneesta tilasta kuninkaallisen palatsin arvoisiksi. Kaikissa
näissä toimissa noudatettiin mitä suurinta salaperäisyyttä: työmiehet
tulivat sinne ja poistuivatkin öiseen aikaan, ja kaikkiin varokeinoihin
ryhdyttiin estämään kyläläisten tungettelevaa uteliaisuutta huomaamasta
tai omalla tavallaan selittämästä muutoksia, joita toimitettiin heidän
ennen niin köyhän, mutta nyt niin rikkaan naapurinsa Anton Fosterin
kartanossa. Siten olikin salaisuus saatu niin hyvin säilymään, että
vain hämäriä, epämääräisiä huhuja oli päässyt liikkeelle, ja niitä
kuunneltiin ja toisteltiin, niitä sen suuremmasti uskomatta.

Sinä iltana, josta on puhe, oli tämä äskettäin koristettu, muhkea
huonesarja ensi kerran valaistu, ja valaistu niin väkevästi, että se
loisto olisi varmastikin näkynyt viiden, kuuden peninkulman päähän,
ell'eivät tammiset, salparautojen ja lukkojen vahvasti suojaamat
luukut, joita vielä sisäpuolelta verhosivat pitkillä kultaripsuilla
koristetut, silkistä ja sametista valmistetut pitkät uutimet, olisi
estäneet pienimmänkin valonpilkahduksen näkymistä ulkoapäin.

Päähuoneet, joita oli, kuten näimme, neljä, olivat toistensa kanssa
yhteydessä. Niihin päästiin leveitä, tavattoman pitkiä ja korkeita
portaita, jotka taas päätyivät erään pylväskäytävän tapaisen etuhuoneen
ovelle. Tätä huonetta oli päämunkki käyttänyt tilapäisenä
neuvostosalinaan, mutta nyt peitti seiniä kaunis laudoitus, joka oli
tehty ruskeasta ulkomaisesta puusta ja joka oli kiilloitettu
erinomaisen hienoksi; tämän kiilloitustavan sanottiin olleen kotoisin
Länsi-Indiasta ja saavutetun Lontoossa vain suunnattomalla vaivalla ja
vähintäkään surkeilematta työkaluja. Tämän kiillon loistavuutta
enensivät vielä lukuisat seiniin kiinnitetyissä monihaaraisissa
hopeajaloissa palavat kynttilät, ja kuusi suurta, komea-puitteista, sen
ajan ensimäisten taiteilijain maalaamaa taulua. Huoneen alipäähän
sijoitettu jykevä tammipöytä palveli niiden harrastuksia, jotka pitivät
silloiseen aikaan paljon käytetystä työntöpelistä; ja toisessa päässä
näkyi koroke niitä soittoniekkoja ja laulutaitureita varten, joita
mahdollisesti kutsuttaisiin enentämään illan iloa.

Tästä etuhuoneesta tultiin pitosaliin, joka ei ollut niin erin suuri,
mutta joka kykeni huikaisemaan katsojan silmät sisustuksensa
komeudella. Äsken vielä niin paljaita ja kolkkoja seiniä peittivät nyt
taivaansinisestä hopeakuteisesta sametista valmistetut verhot; istuimet
olivat kauniisti veisteltyä mustaapuuta ja niiden tyynyt samaa
väriä kuin seinäverhotkin; ja etuhuonetta valaisevia hopeaisia
kynttilänjalkoja vastasi täällä suunnaton, samasta jalosta metallista
tehty kruunu. Permantoa peitti espanjalainen matto, johon oli kudottu
kukkia ja hedelmiä niin hehkuvin ja luonnollisin värein, että epäili
koskettaa jalallaan niin ihanaa mestariteosta. Vanhasta Englannin
tammesta tehtyä ruokapöytää peitti mitä hienoin liina, ja suuren,
liikkuvan astiakaapin avatut, kohokoristeihin leikellyt ovenpuoliskot
paljastivat komean hopea- ja porsliinivaraston. Keskellä pöytää
upeili italialaisen taideteollisuuden mestarituote, muhkea,
loistava, yli kaksi jalkaa korkea hopeainen mauste-asetin, esittäen
Briareus-jättiläistä, joka sadasta hopeakädestään tarjosi vieraiden
ruuan höysteiksi mitä moninaisimpia maustelajeja.

Kolmatta suojaa sanottiin vierashuoneeksi. Senkin seiniä peittivät mitä
kauneimmat, Phaetonin putoamista esittävät verhot sillä Flanderin
kangaspuut saivat silloin hyvin usein aiheensa muinoisesta
kreikkalaisesta tarustosta. Tämän huoneen pää-istuimena oli
kunniatuoli, joka oli parin askelman verran koholla permannosta ja
johon sopi istumaan kaksi henkeä. Sitä varjosti telttakatos, joka,
samaten kuin sen tyynyt, sivu-uutimet ja jalkamattokin, oli tehty
tulipunaisesta, hietahelmin koristetusta sametista. Katoksen ylä-osassa
upeili kaksi kruunua, kreivin ja kreivittären. Samettipeitteiset
jakkarat, ja lukuisat maurilaistekoiset ja kuvio-ompelein koristetut
pielukset tekivät istuinten virkaa tässä huoneessa, missä lisäksi näkyi
soittokoneita, koru-ompelupuitteita ja muita naisten työkaluja. Paitsi
pieniä kynttilöitä, valaisi vierashuonetta neljä suurta, puhtaimmasta
vahasta valmistettua tuohusta. Kukin niistä törrötti asestettua mauria
esittävän kuvapatsaan oikeassa kädessä; vasemmassa kädessä riippui
pyöreä, hopeainen, kirkkaaksi kiilloitettu kilpi, joka oli asetettu
maurin rinnan ja valon väliin, niin että kynttilän paiste siten
heijastui voimakkaasti kuin kristallikuvastimesta.

Tähän upeaan huonesarjaan kuuluva makuusuoja ei ollut koristettu niin
komeilevaan, vaikk'ei silti köyhempään tapaan kuin muut. Kaksi
tuoksu-öljyllä täytettyä hopealamppua levitti samalla ihanaa lemua ja
väreilevää hämäränkajastuksen tapaista valoa tähän rauhalliseen
kammioon. Sen lattiaa peittivät niin paksut matot, ett'ei raskainkaan
askel niillä kuulunut, ja untuvatäytteistä vuodetta verhosi leveä
kultasilkkinen vaate, jonka alta näkyivät hienoimmasta palttinasta
neulotut lakanat ja villapeitot, valkeammat niitä valkoisia lampaita,
jotka olivat luovuttaneet nahkansa niiden valmisteiksi. Uutimet
olivat tulipunaisella silkillä reunustettua ja pitkin kultaripsuin
koristettua sinistä samettia, jonka ompelus esitti Cupidon ja Psyken
lemmenseikkailuja. Pukupöydällä upeili hopealankapuitteissaan kaunis
venetsialainen peili, ja sen vieressä kultainen malja yöllisen janon
varalle. Kaksi pistoolia ja kultasilainen tikari riippui vuoteen
pääpuolessa, yö-aseina, jotka aina tarjottiin kunnioitetuille
vieraille, pikemminkin, kuten saattaa otaksua, kohteliaisuuden
vaatimuksesta kuin todellisen vaaran pelosta. Meidän ei tule suinkaan
unohtaa, paremmin tämän ajan tapojen kunniaksi, mainita, että erääseen
pieneen, kynttilän valaisemaan seinäkomeroon oli asetettu veistellystä
mustastapuusta tehty korkea rukoustuoli ja sen eteen kaksi
kultakuteista, vuodevaatteiden väriin vivahtavaa samettista
polvipatjaa. Tämä komero oli ennen ollut päämunkin yksityisenä
rukouskammiona, mutta nyt oli ristiinnaulitunkuva poistettu ja sen
sijaan tuolin selkämyställe laskettu kaksi komeasti sidottua ja
hopeasilauksin koristettua rukouskirjaa. Tähän kadehdittavaan
makuusuojaan, joka oli niin eristetty kaikesta melusta, paitsi puiston
tammissa tohisevan tuulen huounnasta, että Morpheus itse olisi toivonut
sitä omaksi lepokammiokseen, liittyi kaksi asiaankuuluvasti varustettua
ja ylempänä kuvattuun uhkeaan tapaan somistettua pukuhuonetta. Lisäksi
sopinee mainita, että osa rakennuksen läheisen siiven huoneita oli
keittiönä ja sen tarvesuojina, ja että sen tarkoituksena oli suoda
suojaa sen suuren ja mahtavan ylimyksen lähimmille palvelijoille, jonka
mukavuudeksi kaikki nämä komeat valmistukset oli suoritettu.

Jumalatar, jonka kunniaksi tämä temppeli oli koristettu, ansaitsi hyvin
kaiken tämän tuhlauksen |a vaivan. Hän istui äsken kuvailemassamme
vierashuoneessa, luonnollisen ja viattoman ylpeyden ihastuneella
silmällä katselemassa komeutta, joka oli niin äkkiä luotu häntä varten
ja hänen kunniakseen. Sillä koska hänen oma oleskelunsa Cumnorin
kartanossa oli syynä näiden huoneiden avaamiseen yhtyneiden
valmistusten salaperäisyyteen, oli myöskin pidetty tarkkaa huolta
siitä, ett'ei hän ennen aikaansa millään keinoin saanut tietää, mitä
tapahtui tuossa vanhan rakennuksen osassa, sekä ett'eivät huoneita
koristavat työmiehet suinkaan päässeet häntä näkemään. Hänet
johdatettiin vasta siis tänä iltana siihen talon osaan, jota hän ei
koskaan vielä ollut nähnyt ja joka niin suuresti erosi koko talon
muista osista, että se niihin verrattuna näytti lumolinnalta. Ja kun
hän nyt ensi kertaa tarkasteli ja kierteli näitä upeita huoneita,
tapahtui se sellaisen maalaiskaunottaren rajulla, hillitsemättömällä
riemastuksella, joka huomaa yht'äkkiä joutuneensa keskelle komeutta,
mitä hän ei hurjimmissakaan unelmissaan ollut osannut kuvitella; ja
samalla liittyi tähän iloon lempivän sydämen syvä tunne siitä, että
kaikki tämä tenhoava loisto, joka häntä ympäröi, oli tuon suuren
taikurin Rakkauden työtä.

Kreivitär Amy -- sillä tähän arvoon oli hänet koroittanut hänen
salainen, vaikkakin juhlallisesti toimitettu avioliittonsa Englannin
mahtavimman kreivin kanssa -- oli siis jonkun aikaa liehunut huoneesta
huoneeseen, ihaillen jokaista uutta näytettä rakastajansa ja puolisonsa
mausta, ja tuntien tämän ihastuksensa yhä kasvavan siitä ajatuksesta,
että kaikki, mitä hän katseli, oli yhtä samaa loppumatonta todistusta
hänen hellästä ja hartaasta rakkaudestaan. -- »Miten kauniita ovatkaan
nämä verhot! -- Miten luonnollisia nämä maalaukset, nehän aivan elävät!
-- Kuinka sirosti muovailtu onkaan tämä hopeakalusto, jonka takia
luulisi kaikki Espanjan laivat ryöstetyn valtamerillä! -- Ja ah,
Janet!» huudahteli hän yhä uudestaan ja uudestaan Anton Fosterin
tyttärelle, läheisimmälle palvelijattarelleen, joka yhtä uteliaana
mutta hieman ankarammin ihastustansa hilliten seurasi emäntäänsä --
»Ah, Janet! miten paljon ihanampaa onkaan sentään ajatella, että hän on
koonnut kaiken tämän komeuden tänne rakkaudesta minuun! ja että vielä
tänä iltana -- juuri tänä iltana, joka pimenee pimenemistään -- minä
saan kiittää häntä enemmän siitä rakkaudesta, joka on luonut tämän
sanoin kuvailemattoman onnelan, kuin kaikista sen ihmeistä.»

»Jumalaa on etusijassa kiitettävä», sanoi soma puritanilaistyttö,
»Häntä, joka antoi Teille, valtijattareni, hellän ja huomaavaisen
puolison, jonka rakkaus on taas tehnyt niin paljon hyväksenne. Minäkin
olen tehnyt kaiken heikon voitavani. Mutta jos Te juoksette sillä
tavalla huoneesta huoneeseen, haihtuu käherrysrautojeni ja neulojeni
työ kuin akkunan jääkukat auringon noustessa korkeammalle.»

»Olet oikeassa, Janet», sanoi nuori, kaunis kreivitär, pysähtyen äkkiä
hurmautuneen ihastuksensa hyppelevästä kulusta ja asettuen
tarkastelemaan itseään kiireestä kantapäähän suuressa kuvastimessa,
sellaisessa, ett'ei hän moista ollut koskaan nähnyt ja ett'ei useata
sen vertaista totisesti ollut kuningattarenkaan palatsissa. -- »Olet
oikeassa, Janet!» vastasi hän, nähdessään hyvin anteeksiannettavalla
itsetyytyväisyydellä jalon kuvastimen heijastavan suloja, jollaisia
harvoin näytettiin sen sileälle, kiiltävälle pinnalle; »minä muistutan
pikemminkin jotain maitotyttöä kuin kreivitärtä, näine kiireisen
juoksun punaamine poskineni ja kaikkine näine ruskeine kiharoineni,
joita Sinä yrittelit laittaa järjestykseen, mutta jotka nyt taas
liehuvat villeinä kuin karsimattoman viiniköynnöksen vesat. --
Kaularöyhelönikin on rypistynyt ja paljastaa kaulan ja rinnan
laveammalti kuin on säädyllistä ja sopivaa. -- Tule, Janet -- me
pukeudumme juhla-asuun -- me menemme vierashuoneeseen, hyvä tyttöseni,
ja Sinä saat pakottaa nämä kapinalliset kiharat järjestykseen ja
vangita pitsein ja palttinoin tämän liian korkeana aaltoilevan rinnan.»

He menivät siis vierashuoneeseen, missä kreivitär pilaillen heittäytyi
maurilaisille pieluksille, puolittain istuvaan, puolittain makaavaan
asentoon, puoliksi omiin ajatuksiinsa vaipuneena, puoliksi kuunnellen
kamarineitonsa rupattelua.

Sellaisena kuin hän siinä loikoi, hienoilla, älykkäillä kasvoillaan
huolettomuuden ja odotuksen ilme, olisit saanut etsiä meret ja maat
löytääksesi mitään puoliksikaan niin ilmeikästä ja miellyttävää. Hänen
tummanruskeassa tukassaan kimalteleva jalokiviseppele ei vetänyt
kirkkaudessa vertoja hänen erinomaisen hienosti kaareutuvain, kepeiden,
ruskeain kulmakarvojen varjostamille pähkinänruskeille silmilleen,
joita samanväriset pitkät ripset reunustivat. Ankara liike, jossa
hän äsken oli ollut, hänen kiihkeä odotuksensa ja tyydytetty
turhamaisuutensa levittivät väkevän hehkun hänen hienoille kasvoilleen,
joita joskus muulloin olisi moitittu (sillä kauneudella samoin kuin
taiteillakin on omat turhantarkat arvostelijansa) liian kalpeiksi.
Hänen kaulanauhansa, saman, jonka hän juuri oli lemmenlahjana saanut
puolisoltaan, maidonvalkoiset helmet eivät puhtaudessa kyenneet
kilpailemaan hänen hampaittensa ja hänen hipiänsä kanssa, paitsi missä
riemastuksen ja tyytyväisyyden hehku oli värittänyt kaulan kepeän
punertavaksi. -- »No, anna nyt toimeliaiden sormiesi levätä, Janet»,
sanoi hän kamarineidolleen, joka yhä innokkaasti puuhaili hänen
tukkaansa ja pukuansa kuntoon. -- »Anna jo olla, sanon minä -- minun
täytyy tavata isääsi ennen herrani saapumista, ja myöskin Rikhard
Varneytä, jota herrani pitää niin suuressa arvossa -- vaikka minä
voisinkin kertoa asioita, jotka piankin syöksisivät hänet herrani
suosiosta.»

»Oi, älkää sitä tehkö, hyvä emäntäni!» huudahti Janet; »jättäkää hänet
Jumalan haltuun, Hän kyllä rankaisee rikolliset ajallansa; vaan älkää
Te vain millään tavoin asettuko Varneyn tielle, sillä hänellä on niin
kokonaan herramme korva vallassaan, että harvat ovat menestyneet, jotka
ovat vastustaneet hänen aikeitaan.»

»Ja keneltä olet Sinä tätä kuullut, rehellinen Janetini?» kysyi
kreivitär; »ja miksi pitäisi minun menettelemän niin varovaisesti niin
halvan miehen suhteen kuin Varneyn, minun, joka olen hänen käskijänsä
ja herransa puoliso?»

»Niin, rouva», vastasi Janet Foster, »Teidän Armonne ymmärtää kyllä
asian paremmin kuin minä. -- Mutta minä olen kuullut isäni sanovan,
että hän mieluummin haluaisi osua nälkäisen suden tielle kuin häiritä
Rikhard Varneyn tuumia. -- Ja hän on usein varoittanut minua
antautumasta mihinkään tekemisiin hänen kanssaan.»

»Isäsi on oikeassa Sinuun nähden, tyttöseni», vastasi rouva, »ja minä
olen vakuutettu siitä, että hän sillä tarkoittaa Sinun parastasi. Sääli
vain, että hänen kasvonsa ja esiintymistapansa niin huonosti sopivat
hänen todellisiin tarkoituksiinsa -- sillä minä uskon hänen
tarkoitusperiensä lopultakin olevan rehellisiä.»

»Älkää sitä epäilkö, kunnioitettava rouva», vastasi Janet, -- »älkää
epäilkö isäni tarkoittavan hyvää, vaikka hän onkin yksinkertainen mies,
ja vaikka hänen karkea näkönsä saattaakin hänen sydämensä
valehtelijaksi.»

»En minä sitä epäilekkään, tyttöseni, vaikkapa vain Sinun takiasi; ja
kuitenkin ovat hänen kasvonsa sellaiset, että ihmiset vapisevat ne
nähdessään. -- Luulenpa, ett'ei äitisikään, Janet -- no, anna sen
käherrysraudan nyt jo olla rauhassa -- voinut katsoa häneen
vapisematta.»

»Jos niin olisi ollutkin, rouva», vastasi Janet Foster, »olisi
äidilläni kyllä ollut niitä, jotka olisivat pitäneet hänestä
arvonsamukaista huolta. Mutta vapisittehan ja punastuittehan Tekin,
kunnioitettava rouva, äsken, kun Varney toi kirjeen herraltanne.»

»Sinä rupeat rohkeaksi, neitokaiseni!» sanoi kreivitär, nousten
pieluksilta, joilla hän oli puoliksi palvelijattarensa syliin
vaipuneena loikoillut. -- »Tiedä, että on vapisemisen syitä, joilla ei
ole mitään tekemistä pelon kanssa. -- Mutta, Janet», lisäsi hän,
yht'äkkiä taas heittäytyen sille hyvänsävyiselle ja tuttavalliselle
tuulelle, joka oli hänelle ominaista, »usko minua: minä tahdon tehdä
kaiken voitavani isäsi hyväksi, sitäkin mieluummin, kun Sinä,
sydänkäpyseni, olet hänen lapsensa. -- Ah! Ah!» jatkoi hän äkkinäisen
surumielisyyden levitessä hänen ilmeikkäille kasvoilleen ja kyynelten
tulviessa hänen silmiinsä, »minä otan sitäkin mieluummin osaa Sinun
hellän sydämesi huoliin, kun minun oma isäraukkani ei vielä tiedä
mitään kohtalostani ja kun sanotaan hänen olevan sairaana ja huolissaan
minun, arvottoman, takiani! -- Mutta pian minä hänet ilostutan -- tieto
onnestani ja ylenemisestäni tekee hänet nuoreksi jälleen. -- Ja jotta
sitä pikemmin saisin hänet iloiseksi», hän pyyhkieli silmiään näin
puhuessaan -- »täytyy minun itsenikin olla iloinen. -- Puolisoni ei saa
luulla minua kiittämättömäksi hänen hyvyydestään eikä nähdä minua
surullisena silloin, kun hän niin pitkän ajan kuluttua varastaa
hetkisen, käydäkseen katsomassa erakkoaan. Ole iloinen, Janet -- yö
lähenee, ja herrani tulee pian. -- Kutsu isäsi tänne, ja Varney
myöskin. -- Minä en kanna kaunaa heille kumpaisellekaan; ja vaikka
minulla ehkä olisi syytä olla heille vihoissani, niin on oleva kokonaan
heidän oma syynsä, jos minun kauttani milloinkaan tunkeutuu valitus
heistä kreivin korvaan. -- Kutsu heidät tänne, Janet.»

Janet Foster totteli emäntänsä käskyä; muutamien minuuttien kuluttua
astui Varney vierashuoneeseen täydellisen hovimiehen miellyttävällä
luontevuudella ja kasvot pilvettöminä, hovimiehen, joka on tottunut
ulkonaisen kohteliaisuuden varjoon peittämään omat tunteensa ja
ottamaan selvää muiden mielen liikkeistä. Anton Foster rähmästeli
huoneeseen hänen jäljestään, ja hänen luonnollinen synkkä ja inhoittava
ulkomuotonsa näytti tulevan sitäkin vastenmielisemmäksi, kun hän koetti
kömpelösti salata sitä pelon ja vihan sekaista neuvottomuutta, joka
hänet valtasi kreivittären nähdessään, kreivittären, jota hän oli tähän
asti niin ankarasti kohdellut, mutta joka nyt seisoi siinä hänen
edessään niin komeasti puettuna ja varustettuna niin monilla
todisteilla puolisonsa suuresta rakkaudesta. Se kankea kumarrus, jonka
hän teki pikemmin kreivittäreen _päin_ kuin _kreivittärelle_,
tunnusti koko asian -- sitä sopi verrata kumarrukseen, jonka rikollinen
suorittaa tuomarilleen, äkkiä tunnustaessaan syyllisyytensä ja
rukoillessaan armoa -- joka on samalla hävytön ja kömpelö yritys
puolustautua tai hankkia lievennystä, rikoksen tunnustus ja laupeuden
anomus.

Varney, joka aatelisen sukuperänsä nojalla oli astunut huoneeseen ennen
Anton Fosteria, osasi paremmin sanoa sanottavansa ja varmemmin ja
miellyttävämmin kuin hän.

Kreivitär tervehtikin häntä näennäisen sydämellisesti, mikä tuntui
ilmaisevan hänen täydellisesti antaneen anteeksi kaiken sen, mitä
hänellä mahdollisesti oli ollut valittamista Varneyta vastaan. Hän
nousi istuimellaan, läheni häntä kaksi askelta, ojensi hänelle kätensä
ja sanoi: »Herra Rikhard Varney, Te toitte minulle tänä aamuna niin
mieluisia uutisia, että minä pelkään hämmästyksen ja riemun saaneen
minut unohtamaan herrani ja puolisoni kehoituksen kohdella Teitä
kaikella kunnioituksella. Me tarjoamme Teille, herra, kätemme sovinnon
merkiksi.»

»Minä olen arvoton koskettamaan sitä muulla tavoin», sanoi Varney,
laskeutuen toiselle polvelleen, »kuin niinkuin alamaisen tulee
kunnioittaa hallitsijatartansa.»

Hän kosketti huulillaan näitä kalliiden sormusten ja jalokivien
peittämiä kauniita, hoikkia sormia; sitten nousi hän ylös ja aikoi
viehättävän kohteliaasti taluttaa hänet kunnia-istuimelle, kun
kreivitär sanoi: »Ei, hyvä herra Rikhard Varney, minä en asetu sille
paikalle, ennenkuin herrani itse johtaa minut sinne. Minä olen
toistaiseksi vain valekreivitär, enkä minä halua anastaa oikeata
arvoani, ennenkuin se, joka on minut siihen koroittanut, myös oikeuttaa
minut sitä julkisesti kantamaan.»

»Minä toivon, kunnioitettava rouva», puuttui nyt Foster puheeseen,
»ett'en minä täyttäessäni herrani ja Teidän puolisonne käskyjä mitä nyt
tulee esimerkiksi Teidän vartioimiseenne ja muuhun sellaiseen, ole
vetänyt päälleni Teidän vihastustanne, koska minä tein vain
velvollisuuteni sekä Teitä että minun herraani kohtaan; sillä taivas,
kuten Pyhässä Raamatussa sanotaan, on asettanut miehen vaimon pääksi --
luullakseni kuuluu se paikka jotenkin niin, tai ainakin sinnepäin.»

»Minulle on nyt valmistettu niin iloinen yllätys, herra Foster»,
vastasi kreivitär, »ett'en voi muuta tehdä kuin antaa anteeksi sen
ankaran uskollisuuden, joka sulki minut näistä huoneista siksi kunnes
ne olivat muuttuneet näin uusiksi ja komeiksi.»

»Niin, rouva», virkkoi Foster, »siihen on hautunut monikin kirkas
kolikko; ja jott'ei enempää kulutettaisi kuin mikä on aivan
välttämätöntä, jätän minä Teidät herrani saapumiseen asti kunnon herra
Rikhard Varneyn pariin, jolla luullakseni on jotakin puhuttavaa Teille
jalolta herraltanne ja puolisoltanne. -- Janet, tule mukanani
katsomaan, onko kaikki järjestyksessä.»

»Ei, herra Foster», sanoi kreivitär, »me tahdomme tyttärenne jäävän
tänne luoksemme, ja saa hän väistyä sivummalle siinä tapauksessa, että
Varneylla on minulle jotakin asiaa herraltani.»

Foster suoritti kömpelön kumarruksensa ja lähti huoneesta sen
näköisenä, kuin äkäilisi hän siitä tuhlaavasta komeudesta, jota oli
käytetty hänen aution ja rappeutuneen talorähjänsä muuttamiseksi
aasialaiseksi palatsiksi. Hänen mentyään otti Janet ompelupuitteensa ja
asettui huoneen perälle, sillä välin kun Rikhard Varney syvällä,
nöyrällä kohteliaisuudella etsi matalimman jakkaran, minkä löysi,
istuutui sen pieluskasan sivulle, jolle kreivitär oli uudestaan
laskeutunut ja viipyi siinä asennossa kotvan aikaa, puhumatta
sanaakaan, silmät maahan luotuina.

»Minä luulin, herra Varney», virkkoi vihdoin kreivitär, nähtyään,
ett'ei hän ollut halukas alkamaan keskustelua, »Teillä olevan jotakin
puhuttavaa herraltani ja puolisoltani; niin ainakin ymmärsin herra
Fosterin ja siksi lähetin kamarineitonikin syrjemmälle. Jos olen
erehtynyt, kutsun minä hänet luokseni jälleen; sillä hänen neulansa ei
ole vielä niin täysin varma laaka- ja ristipistoissa, ett'ei hän
tarvitsisi minun ylivalvontaani.»

»Rouva», vastasi Varney, »Foster ymmärsi osittain väärin minun
tarkoitukseni. Ei jalolta puolisoltanne ja minun kunnioitetulta ja
korkea-arvoiselta herraltani ole minulla Teille sanomia tuotavana, vaan
_hänestä_ tunnen minä tarvitsevani puhua, niin, olevani pakotettu
puhumaan.»

»Aihe on hyvin tervetullut, herra», sanoi kreivitär, »koskekoonpa se
sitten minun jalon puolisoni sanomia tai häntä itseään. Mutta lausukaa
sanottavanne lyhyesti, sillä odotan joka hetki hänen tuloaan.»

»Lyhyesti sitten, rouva», vastasi Varney, »ja rohkeasti; sillä minun
asiani vaatii sekä kiirutta että rohkeutta. -- Te tapasitte tänään
Tressilianin?»

»Niin tapasinkin, herra, ja mitä sitten?» vastasi kreivitär hieman
terävästi.

»Ei mitään, mikä minua koskisi, rouva», vastasi Varney nöyrästi. »Mutta
luuletteko, kunnioitettava rouva, herranne kuulevan sen uutisen yhtä
tyynellä mielin?»

»Ja miks'ei kuulisi? -- Minulle yksin oli Tressilianin käynti tukala ja
tuskallinen, koska hän toi sanoman hyvän isäni sairaudesta.»

»Isänne sairaudesta, rouva!» hämmästyi Varney. »Sepä on sitten äkkiä
tullut -- hyvin äkkiä; sillä sanansaattaja, jonka herrani käskystä
lähetin matkaan, tapasi sen kunnon ritarin metsästysretkeltä,
huutelemassa koirilleen yhtä iloisen pontevasti kuin ennenkin. Luulenpa
Tressilianin kokonaan keksineen sen uutisen. -- Hänellähän on syynsä,
kuten Te, rouva, hyvin tiedätte, kaikin tavoin häiritä Teidän nykyistä
onneanne.»

»Te teette hänelle vääryyttä, herra Varney», vastasi kreivitär
kiivaasti, -- »Te teette hänelle katkeraa vääryyttä. Hänellä on
maailman suorasukaisin, avonaisin, jaloin sydän. Paitsi kunnioitettavaa
herraani en tunne ketään, jolle petollisuus olisi vastenmielisempi kuin
Tressilianille.»

»Pyydän anteeksi, rouva», virkkoi Varney, »tarkoitukseni ei ollut tehdä
sille herralle mitään vääryyttä. -- Enhän tiennyt, kuinka läheltä hänen
asiansa Teitä koskee. Mies saattaa erinäisissä tilaisuuksissa jonkun
jalon ja kunniallisen tarkoituksen tähden verhota totuuden, sillä jos
se aina ja joka paikassa puhuttaisiin suoraan, ei tässä maailmassa
voisi elää.»

»Teillä on hovimiehen omatunto, herra Varney», sanoi kreivitär, »eikä
Teidän totuudenrakkautenne tule luullakseni panemaan minkäänlaisia
esteitä menestymisellenne maailmassa, sellaisena kuin se nyt kerran on.
-- Mutta mitä Tressilianiin tulee -- niin täytyy minun olla häntä
kohtaan oikeudenmukainen, sillä minä olen tehnyt hänelle suurta
vääryyttä, kuten Te niin erinomaisen hyvin tiedätte. Tressilianin
omatunto on toista tekoa. -- Maailma, josta puhuitte, ei voi tarjota
mitään, joka voisi houkutella hänet totuuden ja kunnian tieltä; ja yhtä
vähän voisi hän elää siinä maailmassa maineensa tahrattuna kuin kärppä
valitsisi asunnokseen saastaisen hillerin luolan. Siksipä isäni häntä
rakastikin -- siksipä olisin minäkin häntä rakastanut -- jos olisin
voinut. -- Ja nyt tässäkin tapauksessa, tietämätön kun hän oli
avioliitostani ja puolisostani, näyttivät hänestä syyt, jotka vaativat
minun poistumistani tästä talosta, olevan niin pakottavia, että minä
uskon hänen paljon liioitelleen isäni sairautta ja että minun
nähdäkseni Teidän iloisemmat uutisenne ovat totuudenmukaisempia.»

»Uskokaa vain, rouva, niin ne ovatkin», vastasi Varney; »minä en
suinkaan pyri viimeiseen asti taistelemaan tuon alastoman hyveen,
totuuden, puolesta. Minä suostun varsin kernaasti siihen, että sen
suloja hieman hunnulla verhotaan, vaikkapa vain säädyllisyyden nimessä.
Mutta Teidän täytyy ajatella huonompaa minun päästäni ja sydämestäni
kuin sopisi miehelle, jota jalo herrani suvaitsee kutsua ystäväkseen,
jos otaksutte minun saattavan tahallani ja tarpeettomasti uskotella
Teidän Armollenne valhetta, joka voi käydä niin pian selville ja joka
koskee Teidän onneanne.»

»Herra Varney», sanoi kreivitär, »minä tiedän herrani kunnioittavan
Teitä suuresti ja pitävän Teitä luotettavana ja taitavana oppaana sillä
valtamerellä, missä hän on nostanut niin korkean ja niin uhkarohkean
purjeen. Älkää sentähden luulko minun ajatelleen pahaa Teistä, vaikka
lausuinkin totuuden Tressilianin puolustukseksi. -- Minähän olen, kuten
Te hyvin tiedätte, kasvatettu maalla, ja minä pidän enemmän suorasta
maalaistotuudesta kuin hovikohteliaisuuksista; mutta minun täytyy kai
asemani mukana muuttaa myöskin tapani.»

»Totta, rouva», virkkoi Varney hymyillen, »ja vaikka nyt puhuittekin
leikillänne, niin eipä totta tosiaan olisi pahemmaksi, vaikka Teidän
äskeinen sananne olisikin jossain yhteydessä vakavan tarkoituksenne
kanssa. -- Hovinainen -- olkoonpa vaikka jaloinkin -- hyveisinkin
-- moitteettominkin niistä, jotka ympäröivät kuningattaremme
valta-istuinta -- olisi visusti kavahtanut lausumasta totuutta, tai
sitä, mitä hän totuudeksi luulee, hyljätyn kosijansa ylistykseksi jalon
puolisonsa palvelijan ja uskotun kuullen.»

»Ja miks'en minä saisi», sanoi kreivitär, maittamattomuuttaan hehkuen,
»tehdä oikeutta Tressilianin hyville avuille puolisoni ystävän kuullen
-- puolisoni itsensä kuullen -- koko maailman kuullen?»

»Ja aikooko nyt Teidän Armonne», kysyi Varney, »yhtä avoimesti tänä
iltana kertoa jalolle herralleni ja Teidän puolisollenne, että
Tressilian on löytänyt Teidän niin tarkasti maailmalta salatun
oleskelupaikkanne ja että hän on keskustellut kanssanne?»

»Vähääkään epäröimättä», vastasi kreivitär. »Se on oleva ensimäinen
asia, minkä hänelle kerron, ja minä lisään siihen jokaisen sanan, minkä
Tressilian lausui ja minkä minä vastasin. Minä kyllä siten puhun omiksi
häpeikseni, sillä Tressilianin moitteet, vaikkeivät ne olleetkaan niin
ansaittuja kuin hän luuli, eivät kuitenkaan olleet aivan aiheettomia.
-- Puhuminen tulee sentähden olemaan minulle vaikeaa, mutta minä puhun
sittenkin, ja minä puhun kaikki.»

»Teidän Armonne tekee tietysti niinkuin häntä miellyttää», vastasi
Varney; »mutta minusta nähden olisi yhtä hyvä, koska nyt ei kerran
mikään seikka vaadi niin suoraa selitystä, säästää itseltänne se tuska
ja jalolta herraltani se levottomuus ja herra Tressilianilta se vaara,
johon hän ilmeisesti joutuu, kun hänen suhteensa asiaan otetaan
lähemmin pohdittavaksi.»

»Minä en voi huomata ainoatakaan näistä peloittavista seurauksista»,
vastasi rouva lujasti, »ell'eihän otaksuta ylevän herrani hautovan
ajatuksia, joiden minä varmasti uskon ikiajoiksi pysyvän poissa hänen
jalosta sydämestään.»

»Olkoon minusta kaukana moinen otaksuma», sanoi Varney. -- Ja sitten
lisäsi hän hetkisen kuluttua, joko sitten todellisella tai
teeskennellyllä suoruudella, joka kokonaan erosi hänen tavallisesta
liehittelevästä kohteliaisuudestaan: -- »Kuulkaa, rouva, minä näytän
Teille, että hovimies uskaltaa puhua totuuden yhtä hyvin kuin kuka muu
tahansa, vaikkapa se sitten koskisikin niiden parasta, joita hän
kunnioittaa ja pitää arvossa, niin, vaikkapa se syöksisi hänet
itsensäkin vaaraan.» -- Hän pysähtyi, ikäänkuin odottaen käskyä tai
ainakin lupaa jatkaa, mutta kun rouva oli vaiti, puuttui hän uudelleen
puheeseen, vaikkakin ilmeisesti sangen varoen. »Katsahtakaa
ympärillenne, jalo rouva», sanoi hän, »ja huomatkaa nämä suojamuurit,
jotka ympäröivät tätä kartanoa, se ankara salaperäisyys, jolla
Englannin kirkkain jalokivi kätketään ihailevilta katseilta. Nähkää,
kuinka tarkasti Teidän jokaista askeltanne valvotaan ja jokaista
liikettänne rajoitetaan tuon Foster-tolvanan viittauksesta. Havaitkaa
kaikki tämä, ja päättäkää itse, mikä siihen voi olla syynä.»

»Herrani tahto», vastasi kreivitär; »eikä minun tule etsiä mitään muuta
syytä.»

»Hänen tahtonsa tosiaankin», vastasi Varney; »ja hänen tahtonsa syntyy
rakkaudesta, joka on sen esineen arvoinen. Mutta jos kenellä on aarre
ja jos hän pitää sitä suuressa arvossa, haluaisi hän usein, sikäli kuin
hän sitä aarrettaan arvostaa, suojata sitä muiden saaliinhimolta.»

»Mitä hyödyttää kaikki tämä puhe, herra Varney?» oli rouvan vastaus;
»Te haluatte saada minut uskomaan jaloa herraani mustasukkaiseksi. --
Jos otaksuisimmekin, että niin olisi asianlaita, niin kyllä minä osaan
mustasukkaisuuden parantaa.»

»Tosiaanko, rouva!» huudahti Varney.

»Se käy siten», vastasi rouva, »että minä aina puhun herralleni
totuuden; että minä aina pidän mieleni ja ajatukseni hänen edessään
niin puhtaina kuin tuo kiilloitettu kuvastin tuossa; niin että kun hän
katsahtaa sydämeeni, näkee hän siellä vain omien piirteidensä
heijastuksen.»

»Minä olen mykkä, rouva», vastasi Varney; »ja kun ei minulla ole mitään
syytä huolehtia Tressilianista, joka vuodattaisi sydänvereni, jos
voisi, niin taivun minä helposti siihen, mikä saattaa kohdata sitä
herraa, kun Teidän suora tunnustuksenne ilmaisee hänen rohjenneen
tunkeutua Teidän yksinäiseen asuinpaikkaamme. -- Te, joka tunnette
herrani paljoa paremmin kuin minä, voitte myös arvata, jättääkö hän
moisen loukkauksen kostamatta.»

»Ei, jos minun täytyisi ajatella olevani syynä Tressilianin
perikatoon», sanoi kreivitär, -- »minun, joka olen jo tuottanut hänelle
niin paljon tuskaa, olisin mieluummin vaiti. -- Ja kuitenkin: mitä se
hyödyttäisi, koska hänet näki Foster ja luullakseni vielä joku muukin?
-- Ei, ei, Varney, älkää enää sitä vaatiko. Minä kerron koko asian
herralleni, ja minä puolustan Tressilianin hulluutta niin taitavasti,
että puolisoni jalo sydän pikemmin taipuu häntä auttamaan kuin
rankaisemaan.»

»Teidän arvostelunne asiasta, rouva», vastasi Varney, »on minun
ajatustani paljoa korkeampi, etenkin kun Te voitte, jos haluatte,
koetella jäätä ennen sille astumistanne, mainitsemalla Tressilianin
nimen herralleni ja tarkkaamalla, kuinka hän sen kestää. Foster ja
hänen palvelijansa eivät tunne Tressiliania henkilökohtaisesti, ja minä
voin helposti keksiä heitä varten jonkun järkevän syyn, joka selittää
tuntemattoman miehen ilmestymisen näille maille.»

Rouva vaikeni hetkiseksi ja vastasi sitten: »Jos, Varney, on tosiaankin
totta, ett'ei Foster vielä tiedä, että mies, jonka hän näki, oli
Tressilian, niin myönnän, ett'en mielelläni soisi hänen saavan tietää
sellaista, mikä ei häntä mitenkään koske. Hän on jo muutenkin kyllin
ankara minua kohtaan, enkä minä suinkaan haluaisi häntä omien asiaini
tuomariksi enkä neuvonantajakseni.»

»Rauhoittukaa», sanoi Varney, »mitä on sillä kärtyisellä
äijänkähnyksellä tekemistä Teidän Armonne yksityisissä asioissa? -- Ei
totisesti enempää kuin kahlekoiralla, joka vartioitsee pihaansa. Jos
hän on vähimmässäkään määrässä Teidän Armollenne vastenmielinen, niin
on minulla kylliksi valtaa toimittaakseni hänen tilalleen
isännöitsijän, joka on paremmin Teidän tahtonne mukainen.»

»Herra Varney», sanoi kreivitär, »jättäkäämme tämä kysymys -- jos
minulla on jotakin valittamista palvelijain suhteen, jotka herrani on
asettanut ympärilleni, täytyy valittamisen tapahtua herralleni
itselleen. -- Kuulkaa! Minä eroitan hevosen kavioin kapsetta. -- Hän
tulee! hän tulee!» huusi hän ja hypähti riemuisaan seisaalleen.

»En voi uskoa hänen vielä tulevan», sanoi Varney; »enkä Teidän voivan
kuulla hänen hevosensa kavioin kapsetta näiden paksulti verhottujen
akkunain läpi.»

»Älkää minua pidättäkö, Varney -- korvani ovat tarkemmat kuin Teidän --
se on hän!»

»Mutta, rouva! -- mutta, rouva!» toisteli Varney levottomana, yhä
vieläkään väistymättä hänen tieltään. -- »Minä rohkenen uskoa, ett'ei
se, mitä olen tässä puhunut alamaisen velvollisuuden ja palvelusinnon
pakottamana, kääntyisi minun tuhokseni? -- Minä toivon, ett'ei minun
rehellistä neuvoani selitettäisi vahingokseni? -- Minä rukoilen,
ett'ei -- --»

»Tyyntykää, mies -- tyyntykää!» huudahti kreivitär, »ja päästäkää
hameeni -- Te olette liian rohkea pidättäessänne minua tuolla tavalla.
-- Rauhoittukaa, en enään ollenkaan ajattele Teitä!»

Samassa avautui kaksipuolinen ovi selkiseljälleen, ja yleväryhtinen,
pitkään, tummaan ratsastusviittaan kääriytynyt mies astui huoneeseen.



VII Luku.


                                    Hän
    Hovituulet tuntee; hovin vuorovedet,
    Salaiset särkät, pohjapyörteet tietää.
    Katseensa tuima kaataa, hymynsä nostaa.
    Taivaankaarena hän loistaa -- värinsä,
    Pelkään, tuskin kestävämmät lie.

                     _Vanha näytelmä_.

Kreivittären otsalla väreili vieno suuttumuksen ja hämmennyksen ilme,
seurauksena hänen taistelustaan Varneyn itsepintaisuutta vastaan; mutta
se muuttui heti puhtaimman riemastuksen ja hellyyden hohteeksi, kun hän
ehti heittäytyä jalon tulijan syliin ja häntä rintaansa vasten painaen
huudahtamaan: »Vihdoinkin -- vihdoinkin tulit!»

Varney poistui nöyrästi huoneesta hänen herransa astuttua sisään, ja
Janet aikoi tehdä samoin, kun hänen emäntänsä viittasi häntä
pysähtymään. Hän väistyi huoneen äärimäiseen soppeen ja jäi sinne
seisomaan, ikäänkuin odottaen lähempiä käskyjä.

Sillä välin kreivi, sillä sen alhaisempi hän ei ollut, vastasi
puolisonsa hyväilyihin mitä hellimmällä rakkaudella, mutta oli
vastustelevinansa, kun tämä yritti riisua hänen viittaansa.

»Ei», sanoi kreivitär, »minä tahdon riisua viittasi -- minun täytyy
saada nähdä, oletko pitänyt sanasi ja tullut tänne sinä mahtavana
kreivinä, joksi ihmiset Sinua sanovat, etkä, kuten tähän asti,
halpa-arvoisena ratsumiehenä.»

»Sinä olet aivan niinkuin muutkin, Amy», sanoi kreivi, jättäen hänelle
voiton tässä pilakiistassa; »jalokivet ja liehuvat sulat ja silkki
merkitsevät heille enemmän kuin mies, jota ne koristavat -- monikin
miekkarämä näyttää komealta samettitupessa.»

»Mutta niin ei voi suinkaan Sinusta sanoa, jalosta kreivistä», vastasi
hänen puolisonsa, kun viitta vaipui maahan ja näytti kreivin
sellaisessa puvussa, jota vain ruhtinaat käyttävät julkisilla
matkoillaan; »Sinä olet sitä hyvää ja koeteltua terästä, jonka sisäinen
arvo ansaitsee ulkonaisia koristuksia, vaikkeikaan niitä kaipaa. Älä
luule Amyn rakastavan Sinua enemmän tässä upeassa puvussasi kuin
antaessaan Devonin metsissä sydämensä hänelle, jonka yllä oli vain
punaisenruskea ratsastusviitta.»

»Ja Sinäkin», virkkoi kreivi, miellyttävästi ja ylevästi johtaessaan
kaunista kreivitärtään heille molemmille varattua kunnia-istuinta
kohti, -- »Sinäkin, armaani, olet valinnut säätysi mukaisen puvun,
vaikk'ei se voikaan Sinun kauneuttasi enentää. Mitä ajattelet hovimme
mausta?»

Kreivitär heitti ohi kulkiessaan syrjäsilmäyksen suureen kuvastimeen ja
vastasi sitten: »En tiedä, mistä se tulee, mutta minä en ajattele
lainkaan itseäni katsellessani Sinun ylevyytesi heijastusta. Istu
tuohon», sanoi hän, heidän lähestyessään kunniatuolia, »ihmisten
kunnioituksen ja ihailun esineeksi.»

»Kyllä, rakkaani», sanoi kreivi, »jos Sinä jaat sen paikan kanssani.»

»Eihän toki», vastasi kreivitär; »minä istun tähän jakkaralle jalkojesi
juureen, katselemaan Sinun komeuttasi ja näkemään ensi kerran
eläessäni, miten ruhtinaat käyvät puettuina.»

Ja lapsellisella ihmettelyllä, jonka hänen nuoruutensa ja
maalaiskasvatuksensa tekivät ei ainoastaan ymmärrettäväksi vaan myös
soveliaaksi, siihen kun liittyi mitä hienotunteisin, hellin aviollisen
rakkauden sävy, tarkasteli ja ihaili hän kiireestä kantapäähän sen
miehen jaloja muotoja ja ruhtinaallista komeutta, joka oli Englannin
neitseellisen kuningattaren hovin ylpeimpänä kaunistuksena, niin
kuuluisa kuin se hovi olikin loistavista ylimyksistään ja viisaista
neuvonantajistaan. Katsellen hellästi suloista puolisoaan ja iloiten
hänen teeskentelemättömästä ihastuksestaan, kuvastutti kreivi mustien
silmiensä säihkyssä ja jaloissa piirteissään, paljon vienompia tunteita
kuin paljasti tavallisesti se käskevä ja kunnianhimoinen ilme, joka
väikkyi hänen korkealla otsallaan ja hänen mustien silmiensä
läpitunkevassa hehkussa; ja hän hymyili sille viattomalle
tietämättömyydelle, joka sai nuoren rouvan utelemaan kaikenlaista hänen
kunniamerkeistään.

»Tämä koru-ompelein koristettu hihna, kuten Sinä sitä nimität, tässä
polveni ympärillä», selitti kreivi, »on englantilaisen Sukkanauhan
ritarikunnan merkki, jota kuninkaatkin ylpeydekseen kantavat. Katsos,
tässä on siihen kuuluva tähti, ja tässä ritarikunnan jalokivi, Yrjön
timantti. Olethan kai kuullut, miten kuningas Edvard ja Salisburyn
kreivitär --»

»Oi, minä tiedän koko tarinan», vastasi kreivitär kepeästi punastuen,
»siitä, miten erään naisen sukkanauhasta tuli Englannin ritariston
mahtavin kunniamerkki.»

»Aivan niin», vahvisti kreivi; »ja tämä mitä arvokkain kunniamerkki oli
minulla onni saada yhdessä kolmen ylhäisen toverin: Norfolkin herttuan,
Northamptonin markiisin ja Rutlandin kreivin kanssa. Meistä neljästä
olin minä arvossa alhaisin -- mutta mitä siitä? joka kiipeää tikapuita,
hänen täytyy alottaa ensimäiseltä nappulalta.»

»Mutta mitä merkitsee tämä kaunis, niin hienotekoinen kaulanauha, jonka
keskelle on kiinnitetty lampaanmuotoinen koriste?» uteli nuori
kreivitär.

»Tämä kaulanauha», vastasi kreivi, »näine kaksinkertaisine
vinokaidekuvioineen ja niiden välisine pienine nuppineen, jotka ovat
esittävinään tulilimsiötä ja jotka ympäröivät tiedustelemaasi
koristetta, on mainion, muinoin Burgundian hallitsijahuoneelle
kuuluneen Kultaisen Taljan tähdistön merkki. Siihen liittyy, rakas Amy,
korkeita etu-oikeuksia, tähän jaloon tähdistöön; sillä ei Espanjan
kuningaskaan, joka on nyt vallannut kaikki Burgundian arvo-asemat ja
alueet, saata tuomita Kultaisen Taljan ritaria muutoin kuin tähdistön
Suurneuvoston avulla ja suostumuksella.»

»Ja tämä tähdistö arvonmerkkeineen kuuluu siis sille julmalle Espanjan
kuninkaalle?» virkkoi kreivitär. »Voi että Sinäkin, jalo herrani,
saastutat kunniallisen englantilaisen rintasi sellaisella merkillä!
Muistele niitä onnettomia, surkeita kuningatar Marian päiviä, jolloin
se samainen Filip piti Englannissa valtaa hänen kanssaan, ja niitä
lukemattomia rovioita, joita rakennettiin meidän jaloimmille,
viisaimmille ja hurskaimmille papeillemme ja hengenmiehillemme. -- Ja
haluatko nyt Sinä, jota sanotaan oikean protestanttisen uskon
lipunkantajaksi, alistua pitämään sellaisen paavilaisen tyrannin tähtiä
ja kunniamerkkejä kuin Espanjan kuninkaan?»

»Oi, tyynny, tyynny, armaani», vastasi kreivi; »me, jotka olemme
levittäneet purjeemme hovisuosion tuulahduksille, emme voi aina nostaa
lippua, josta eniten pidämme, emmekä aina kieltäytyä purjehtimasta
värien alla, jotka ovat meille vastenmielisiä. Usko minua, minä en
silti ole lainkaan huonompi protestantti, vaikka minä valtioviisaudesta
olenkin ottanut vastaan Espanjan minulle tarjoaman kunniamerkin ja
pääsön sen mukana espanjalaisen ritariston korkeimman tähdistön
jäseneksi. Sitä paitsi kuuluu se oikeastaan Flanderille, ja Egmont,
Orania ja muut ovat ylpeitä nähdessään sen upeilevan englantilaisella
rinnalla.»

»No niin, herrani, Sinäpä parhaiten tiesi tunnet», vastasi kreivitär.
-- »Entä tämä kaulanauha, mille maalle se kaunis koriste kuuluu?»

»Hyvin köyhälle, rakkaani», vastasi kreivi; »se on viimeisen Skotlannin
Jaakon uudistama Pyhän Antreaan ritarimerkki. Sen sain minä silloin kun
ajateltiin nuoren Ranskan ja Skotlannin lesken mielellään naivan jonkun
Englantilaisen ylimyksen; mutta vapaa englantilainen kreivinkruunu on
parempi kuin avioliiton kautta saatu ja sellaisen naisen oikusta
riippuva kruunu, joka voi sanoa omikseen vain Pohjolan karuja kallioita
ja upottavia rämeitä.»

Kreivitär vaikeni, ikäänkuin olisivat kreivin viimeiset sanat
synnyttäneet hänen mielessään tuskallisen, mutta tärkeän ajatusten
sarjan; ja kun hän yhä pysyi äänettömänä, jatkoi hänen puolisonsa:

»Ja nyt on, armahin, toiveesi täyttynyt ja nyt olet Sinä nähnyt
palvelijasi kaikessa siinä komeudessa, minkä ratsastuspuku suinkin
sallii; sillä juhlavaatteet ja kruunut kuuluvat vain ruhtinasten
saleihin.»

»Hyvä niin», virkkoi kreivitär, »mutta tyydytetty toive on, kuten
tavallista, herättänyt toisen.»

»Ja mitä voisit Sinä pyytää, minkä minä voisin evätä?» kysyi hellä
aviomies.

»Minä halusin», sanoi kreivitär, »nähdä kreivini käyvän tässä
tuntemattomassa ja salaisessa sopukassa kaiken ruhtinaallisen loistonsa
koristamana; mutta nyt haluaisin minä istua jossakin hänen
ruhtinaallisessa salissaan ja nähdä hänen astuvan sisään puettuna
siihen yksinkertaiseen punaisenruskeaan viittaan, jota kantaen hän
voitti köyhän Amy Robsartin sydämen.»

»Se toive on helppo täyttää», virkkoi kreivi -- »jos tahdot, puen jo
huomenna päälleni sen yksinkertaisen punaisenruskean viitan.»

»Mutta saanko minä», jatkoi rouva, »lähteä Sinun kanssasi johonkin
linnaasi näkemään, mitenkä asuntosi komeus sopii pukusi
yksinkertaisuuteen?»

»Kuinka, Amy», virkkoi kreivi ympärilleen katsahtaen, »eivätkö nämä
huoneet ole kyllin upeasti koristetut? Annoinhan minä mitä laajimmat
käskyt, ja minun nähdäkseni on niitä verrattain hyvin noudatettu --
mutta Sinun tarvitsee vain sanoa, mitä vielä puuttuu, ja minä toimitan
sen heti paikalla.»

»Ei, herrani, nyt Sinä teet pilkkaa minusta», vastasi kreivitär; »tämän
komean asunnon loisto voittaa mielikuvitukseni, samoin kuin ansionikin.
Mutta eikö Sinun puolisoasi, rakkaani, jonakin päivänä, ja jo pian
pitäisi ympäröimän sen arvon ja kunnian, joka ei synny hänen
huoneitansa koristelevain työmiesten uutteruudesta eikä sinun
anteliaisuutesi jakelemain silkkikankaiden ja jalokivien loistosta,
mutta joka liittyy hänen asemaansa muiden ylimysnaisten joukossa
Englannin jaloimman kreivin tunnustettuna puolisona?»

»Jonakin päivänä?» virkkoi kreivi. -- »Niin kyllä, Amy, rakkaani,
jonakin päivänä se varmasti tapahtuu; etkä Sinä, usko minua, saata
toivoa sitä päivää tulevaksi hartaammin kuin minäkään. Millä riemulla
vetäytyisinkään pois valtio-asioiden vaivoista ja kunnianhimon huolista
ja murheista viettämään elämääni arvossa ja kunniassa jollakin avaralla
maatilallani Sinun kanssasi, rakas Amyni, ystäväni ja toverini! Mutta,
Amy, nyt ei se vielä käy päinsä, ja nämä kalliit, vaikkakin varastetut
hetket ovat ainoat, mitä minä voin nyt suoda sukupuolensa armaimmalle,
rakastettavimmalle olennolle.»

»Mutta _miks'ei_ se käy päinsä?» ahdisti kreivitär vienoimmalla,
suostuttelevimmalla äänellään. -- »Miks'ei se voi heti paikalla käydä
päinsä, tuo täydellisempi, keskeytymätön yhdistys, jota Sinäkin sanot
toivovasi ja jota niin hyvin Jumalan kuin ihmistenkin lait vaativat? --
Ah! jos Sinä toivoisit sitä vain puoliksikin niin hartaasti kuin sanot,
niin kuka tai mikä voisi estää Sinua, mahtavaa ja suosittua ylimystä,
tahtoasi täyttämästä?»

Kreivin otsa pimeni.

»Amy», sanoi hän, »nyt Sinä puhut sellaista, mitä et ensinkään ymmärrä.
Me hovien eläjät olemme kuin kuohkealle hiekkavuorelle kiipeejöitä --
me emme uskalla pysähtyä, ennenkuin joku ulkoneva kallionkieleke
tarjoaa meille varman jalansijan ja lepopaikan -- jos me pysähdymme
ennemmin, vyörymme me omasta painostamme alas ja joudumme yleisen
naurun esineiksi. Minä seison korkealla, mutta minä en seiso vielä
kyllin lujasti voidakseni seurata omia mielitekojani. Jos julkaisisin
avioliittoni, tulisin samalla oman tuhoni sepäksi. Mutta usko minua,
minä saavutan aivan pian niin varman pohjan, että voin tehdä oikeutta
sekä Sinulle että itselleni. Älä kuitenkaan sillä välin myrkytä
nykyisen hetken autuutta vaatimalla sellaista, mikä ei nyt voi käydä
päinsä. Sano minulle pikemminkin, toimitetaanko täällä kaikki Sinun
mieliksesi. Miten käyttäytyy Foster Sinua kohtaan? -- Kaikin puolin
kunnioittavasti, toivoakseni, sillä muuten saisi se äijänkörri katua
vahvasti pahuuttaan.»

»Hän teroittaa minulle joskus tämän yksinäisen elämän tarpeellisuutta»,
vastasi rouva huoahtaen; »mutta sehän muistuttaa samalla Sinun
käskyjäsi, ja niin olen minä hänelle pikemminkin kiitollisuuden kuin
moitteen velkaa.»

»Minä olen jo puhunut Sinulle siitä ankarasta välttämättömyydestä, joka
meitä painaa», vastasi kreivi; »Foster on nähdäkseni hieman juro ja
yrmy luonteeltaan, mutta Varney takaa minulle hänen uskollisuutensa ja
palvelusintonsa. Mutta jos Sinulla vain on jotakin valittamista siitä
tavasta, millä hän täyttää velvollisuutensa, niin on hän saava sen
kalliisti maksaa.»

»Oi, ei minulla ole mitään valittamista», vastasi rouva, »kunhan hän
vain uskollisesti toimittaa velvollisuutensa Sinuun nähden; ja hänen
tyttärensä Janet on yksinäisyyteni suloisin ja herttaisin toveri --
hänen pieni puritanilaisleimansa sopii hänelle niin erinomaisesti!»

»Tosiaanko?» virkkoi kreivi; »joka tuottaa Sinulle mielihyvää, ei saa
jäädä palkitsematta. -- Tuleppas tänne, neitokaiseni!»

»Janet», lisäsi rouva, »tulehan tänne lähemmäs.»

Janet, joka, kuten jo mainitsimme, oli häveliäästi vetäytynyt
syrjemmälle, jott'ei hänen läsnä-olonsa olisi mitenkään häirinnyt
herran ja rouvan tuttavallista keskustelua, astui nyt lähemmäs; ja kun
hän suoritti kunnioittavan niiahduksensa, ei kreivi voinut olla
hymyilemättä sille vastakohdalle, minkä hänen pukunsa äärimäinen
yksinkertaisuus ja hänen katsantonsa pinnistetty vakavuus muodostivat
hänen sangen kauniiden kasvojensa ja hänen mustien silmiensä kanssa,
jotka nauroivat huolimatta emäntänsä kaikesta ponnistelusta näyttää
totiselta.

»Minä olen kiitollinen Sinulle, kaunis neitokaiseni», puhui kreivi,
»siitä tyytyväisyydestä, jota palveluksesi on tuottanut puolisolleni.»
Näin sanoen otti hän sormestaan kallisarvoisen sormuksen ja tarjosi
sitä Janet Fosterille, lisäten: »Pidä tätä meidän muistoksemme.»

»Olen hyvin iloissani siitä, herrani», vastasi Janet vakavana, »että
halpa palvelukseni on tyydyttänyt rouvaa, jota ei kukaan voi lähestyä,
haluamatta olla hänelle mieliksi; mutta me rakkaan herra Holdforthin
sisarkunnan jäsenet emme tämän maailman koreilevain tytärten tavoin
pyydä ahtaa sormiimme kultaa ja kaulallemme kalliita kiviä kuten Tyron
ja Sidonin turhamaiset vaimot.»

»Ohoo! oletpa Sinä ankaran sisarkunnan ankara saarnaaja, kaunis neito
Janet», sanoi kreivi, »ja luulenpa isäsikin kaikessa totuudessa
kuuluvan samaan hengelliseen seuraan? Minä pidän Teistä molemmista sitä
enemmän; sillä minun puolestanikin on niissä Teidän hengellisissä
seuroissanne rukoiltu ja lausuttu hyviä toivomuksia. Muutoin voit
Sinä sitäkin paremmin, neito Janet, olla vailla kaikkia koristuksia,
koska sormesi ovat hoikat ja kaulasi valkoinen. Mutta tässäpä saat
jotakin, jota ei paavilainen eikä puritani, vapaa-ajattelija eikä
uskonkiivailija säikähdä eikä halveksi. Ota se siis, tyttöseni, ja
käytä se, miten hyväksi näet.»

Näin puhuen painoi kreivi hänen käteensä viisi suurta Filipin ja Marian
aikuista kultarahaa.

»Minä en ottaisi näitä kultarahojakaan», sanoi Janet, »ell'en toivoisi
voivani käyttää niitä meidän kaikkien siunaukseksi.»

»Tee niinkuin ikinä itse haluat, kaunis Janet», vastasi kreivi, »ja
minä tulen siihen täysin tyytymään. -- Mutta nyt pyydän minä Sinua
kiiruhtamaan illallista pöytään.»

»Minä pyysin herra Varneyta ja herra Fosteria aterioimaan kanssamme,
armas puolisoni», sanoi kreivitär Janetin lähdettyä toimittamaan
kreivin käskyä; »onko Sinulla mitään sitä vastaan?»

»Mitä ikinä Sinä teet, on minulle aina mieleen, suloinen Amyni»,
vastasi kreivi; »ja minusta on sitäkin hauskempaa, että Sinä soit
heille tämän suosion, koska Rikhard Varney on kokonaan minun miehiäni
ja salaisintenkin neuvottelujeni läheisin uskottu; ja nykyään täytyy
minun luottaa paljon Anton Fosteriinkin.»

»Minulla on vielä Sinulta muuan armolahja anottavana ja muuan salaisuus
kerrottavana, rakas herrani ja puolisoni», jatkoi kreivitär
pysähtelevällä, vapisevalla äänellä.

»Jätä molemmat huomiseksi, armaani», vastasi kreivi. »Näenpä ovia
avattavan ruokasaliin, ja koska olen ratsastanut kauvan ja kovaa, ei
maljallinen viiniä tule tosiaankaan tekemään pahaa.»

Näin sanoen johti hän ihanan puolisonsa seuraavaan huoneeseen,
missä Varney ja Foster ottivat heidät vastaan syvin kumarruksin;
edellinen suoritti ne hovimiehen tavoin ja jälkimäinen hengellisen
veljeskuntansa sääntöjen mukaan. Kreivi vastasi heidän tervehdyksiinsä
välinpitämättömällä kohteliaisuudella, miehen, joka jo kauvan on
tottunut sellaisiin kunnianosoituksiin, kun taas kreivitär toimitti
saman tehtävän erinomaisen tarkalla huolellisuudella, mikä todisti,
että kaikki tämä oli hänelle vielä verrattain uutta.

Pitopöytä, johon seurue istuutui, vastasi komeudessa huoneen loistoa,
mihin se oli katettu, mutta ainoatakaan palvelijaa ei ollut tarjoilua
hoitamassa. Janet yksin seisoi valmiina palvelemaan seuruetta; ja
pöydässä oli tosiaankin niin runsaasti kaikkea, mitä saattoi toivoa,
ett'ei pieninkään apu ollut tarpeellinen. Kreivi ja hänen puolisonsa
istuivat pöydän yläpäässä, ja Varney ja Foster olivat saaneet
paikkansa alapuolelle suola-astiaa, sillä sellainen oli ajan tapa
halvempisäätyisiin nähden. Jälkimäinen, joka ei ollut lainkaan tottunut
tällaiseen seuraan ja joka ei siis siinä tuntenut olevansa oikein
kotonaan, ei lausunut sanaakaan koko aterian aikana; mutta Varney piti
suurella taidolla ja älykkäisyydellä keskustelua juuri niin paljon
vireillä, ett'ei se päässyt laimenemaan ja osoittamatta lainkaan
tungettelevaisuutta koki säilyttää kreivin hyvää tuulta korkeimmillaan.
Tämä mies olikin saanut luonnolta mitä oivallisimmat lahjat sen osan
näyttelemiseen, johon hän oli joutunut; hän oli niin hienotunteinen ja
varovainen yhdeltä puolen ja toiselta puolen taas niin sukkela, terävä
ja kekseliäs, että kreivittärenkin, niin monessa suhteessa kuin hän
olikin Varneylle epäsuosiollinen, täytyi tuntea ja tunnustaa hänen
seurustelutaitonsa ja nauttia siitä, niin että hän nyt oli
taipuvaisempi kuin koskaan ennen yhtymään niihin ylistyksiin, joita
kreivi tuhlaili suosikilleen. Saapui vihdoin levon hetki; kreivi ja
kreivitär vetäytyivät huoneisiinsa, ja lopun yön oli kaikki hiljaista
linnassa.

Varhain seuraavana aamuna toimitti Varney kreivin kamaripalvelijan
samoin kuin hänen tallimestarinsakin tehtäviä, vaikka tämä jälkimäinen
olikin hänen varsinaisena virkanaan tässä mahtavassa taloudessa, missä
jalosukuiset ritarit ja aatelismiehet kilvan pyrkivät sellaisiin
palvelijantoimiin, joita ylimykset yleensä hoitivat kuninkaan hovissa.
Kumpaisenkin toimen mutkat tunsi Varney hyvin, hän kun vanhasta vaikka
hieman rappeutuneesta perheestä lähteneenä oli ollut kreivin
hovipoikana tämän aikaisemmissa, huomaamattomammissa oloissa, ja
oltuaan hänelle uskollinen vastoinkäymisen kestäessä, oli hän sittemmin
osannut tehdä itsensä yhtä välttämättömäksi kreivin nopean ja loistavan
menestyksenkin aikoina, siten kiinnittäen hänet itseensä sekä
nykyisillä että entisillä palveluksilla ja tullen hänelle miltei
välttämättömäksi uskotuksi.

»Autappas minua pukeutumaan yksinkertaisempaan ratsastuspukuun,
Varney», sanoi kreivi heittäessään yltään silkkikukallisen,
turkisreunaisen aamunuttunsa, »ja pane nämä nauhat ja ketjut» (viitaten
pöydällä viruviin erilaisiin ritarimerkkeihin) »takaisin
talletuspaikkoihinsa -- eilen illalla oli niskani vähällä taittua
niiden painosta. Olenpa melkein sitä mieltä, ett'en enää kajoa niihin
kiusankappaleihin. Ne ovat vain kahleita, joita konnat ovat keksineet,
kuljettaakseen niissä hulluja. Vai mitä Sinä arvelet, Varney?»

»Kautta kunniani, hyvä herra», sanoi hänen apulaisensa, »minä arvelen,
ett'eivät kultakahleet ole samanlaisia kuin muut kahleet -- mitä
raskaampia, sen rakkaampia.»

»Kuitenkin, kaikitenkin, Varney», vastasi hänen herransa, »olen minä
melkein päättänyt, ett'eivät ne enää kauvemmin saa sitoa minua hoviin.
Mitä voivat vastainen palvelus ja korkeampi suosio antaa minulle
arvossa ja rikkaudessa enempää, kuin mitä minä jo olen saavuttanut? --
Mikä vei isänikään mestauslavalle muu kuin se, ett'ei hän osannut antaa
oikeuden ja järjen suistaa toiveitaan? -- Minullakin on, kuten tiedät,
ollut omat vaaralliset seikkailuni ja omat pelastumiskeinoni: minä olen
tosiaankin melkein päättänyt heittää sikseen meren uhittelemisen ja
istuutua rauhallisesti rannalle.»

»Kokoelemaan simpukankuoria Don Cupidon avustamana», virkkoi Varney.

»Mitä Sinä sillä tarkoitat, Varney?» kysyi kreivi jotenkin kiivaasti.

»Kunnioitettava herrani», vastasi Varney, »älkää vihastuko. Jos Teidän
Korkeutenne on niin onnellinen kauniin, suloisen naisen omistamisesta,
että Te, saadaksenne nauttia hänen seurastaan hieman vapaammin, olette
taipuvainen luopumaan kaikesta, mille olette tähän asti elänyt, niin
saattavat kyllä muutamat köyhemmistä palvelijoistanne siitä kärsiä,
mutta Teidän hyvyytenne on pitänyt minusta niin runsasta huolta, että
minulla aina tulee olemaan kylliksi varoja köyhänäkin aatelismiehenä
pitää arvonmukaista huolta siitä korkeasta toimesta, joka minulle on
suotu Teidän Korkeutenne perheessä.»

»Ja sittenkin näytät Sinä tyytymättömältä minun ehdottaessani
herkeämistä vaarallisesta pelistä, joka saattaa loppua meidän molempien
tuholla.»

»Minäkö, armollinen herra?» virkkoi Varney; »minulla ei totta totisesti
ole vähintäkään syytä pahoitella Teidän Korkeutenne syrjään
vetäytymistä! -- Ei Rikhard Varney suinkaan joudu hänen majesteettinsa
suuttumuksen ja hovin pilkan esineeksi, kun mahtavin rakennus, mitä
milloinkaan on perustettu ruhtinasten suosioon, sulaa näkymättömiin
kuin härmä aamu-auringon säteistä. -- Minä tahtoisin vain, että Te
puolestanne, armollinen herrani, ennen kuin astutte peruuttamattoman
askeleen, tarkkaan punnitsisitte maineenne ja onnenne tässä
yrityksessä.»

»Puhu edelleen, Varney», sanoi kreivi; »minä vakuutan Sinulle, ett'en
ole vielä mitään päättänyt ja että tahdon tutkia kaikki näkökohdat sekä
myötä että vastaan.»

»No, hyvä, armollinen herrani», jatkoi Varney, »me otaksumme siis
askeleen astutuksi, vihat vihoitelluiksi, naurut nauretuiksi,
valitukset valitelluiksi. Te olette vetäytynyt, sanokaamme, johonkin
syrjäisimpään linnaanne, niin kauvas hovista, ett'ette kuule sinne ette
ystävienne surkutteluja ettekä vihollistenne voittoriemua. Me otaksumme
myös, että Teidän onnellinen kilpailijanne tyytyy (mikä on sangen
epäiltävää) vain lyhentelemään ja leikkelemään sen suuren puun oksia,
joka niin pitkät ajat pimitti häneltä auringon, sekä ett'ei hän vaadi
sen repimistä ylös juurineen. Hyvä; niin on nyt Englannin tähänastinen
ensimäinen suosikki, joka käytteli sen maan komentosauvaa ja johti sen
parlamenttia, vain maalaisparooni, joka metsästää koirilla ja haukoilla
ja joka juo paksua olutta maalaisherrojen kanssa ja joka tarkastelee
miehiänsä suurvoudin käskystä --»

»Varney, herkeä jo!» rukoili kreivi.

»En, armollinen herra, Teidän täytyy sallia minun päättää kuvaukseni.
-- Sussex hallitsee Englantia -- kuningattaren terveys heikkenee --
kruununperimyksestä on päätettävä -- kunnianhimolle on avoinna
loistavampi tie kuin se ikinä osasi uneksiakaan. -- Mutta Te kuulette
kaikesta tästä vain etäisiä huhuja, istuessanne siinä takkanne
varjossa. -- Ja sitten Te vasta johdutte ajattelemaan, mistä toiveista
Te luovuitte ja mihin mitättömyyteen Te suistuitte -- ja kaikki tämä
vain siksi, että saisitte katsella kauniin puolisonne silmiin useammin
kuin kerran kahdessa viikossa!»

»Minä käsken, Varney», vastasi kreivi, »ei sanaakaan enää tästä. Minä
en ole suinkaan sanonut, että askel, johon oma haluni ja mukavuuteni
minua houkuttelevat, olisi astuttava kiiruisasti, ottamatta
tarpeelliseen huomioon maan yleistä hyvää. Ole siitä minun todistajani,
Varney: minä hylkään väistymistoiveeni, en oman kunnianhimoni käskystä,
vaan pysyäkseni asemassa, missä paraiten voin palvella maatani hädän
hetkellä. -- Käske satuloimaan hevosemme joutuisasti. -- Minä puen
päälleni, kuten ennenkin, palvelijanviitan ja ratsastan tallirengin
sijalla. -- Ole Sinä herrana tämä päivä, Varney -- älä jätä mitään
toimittamatta, mikä voi johtaa epäluuloja harhaan. Me nousemme hevosen
selkään ennenkuin ihmiset ovat jalkeilla. Minä vain heitän puolisolleni
hyvästit ja olen heti valmis. Minä teen väkivaltaa omalle sydämelleni
ja haavoitan toista, joka on minulle vielä rakkaampi; mutta
isänmaanystävän tulee käydä ennen aviomiestä.»

Puhuttuaan näin surunvoittoisella, vaikkakin lujalla äänellä, poistui
hän pukuhuoneesta.

»Olenpa iloinen, että läksit», ajatteli Varney, »muutoin olisin minä,
niin tottunut kuin olenkin ihmisten houkkamaisuuksiin, nauranut Sinulle
vasten naamaa! Sinä saat hullutella itsesi väsyksiin tuon uuden
leikkikalusi, tuon sievän Eevantyttären kanssa, minä en halua Sinua
siitä estää. Mutta vanhaan leikkikaluusi, kunnianhimoon, et Sinä saa
väsyä, sillä kun Sinä kiipeät vuorta, herraseni, täytyy sinun vetää
Rikhard Varneykin mukanasi korkeuksiin; ja jos hän voi ajaa Sinut sille
kukkulalle asti, jossa hän aikoo luoda onnensa, niin usko minua, ett'ei
hän tule säästämään ruoskaa eikä kannuksia. -- Ja mitä Sinuun tulee,
kaunis rouvaseni, joka tahtoisit olla kreivitär oikopäätä, niin olisi
Sinulle parasta, ett'et kävisi aikomusteni tielle, muutoin lisätään
vanhaan laskuusi uusi velka. Ole Sinä herrana, sanoi hän? -- Kautta
kunniani, hän on kerran havaitseva puhuneensa oikeammin kuin
aavistikaan -- ja niin hänestä, joka monien päteväin miesten mielestä
vetää vertoja Burleighille ja Walsinghamille valtioviisaudessa ja
Sussexille sotataidossa, tulee oman palvelijansa holhokki; ja
kunnianhimo raukeaa tyhjiin pähkinänruskean silmän ja ovelan punaiselta
ja valkoiselta paistavan naaman takia! Ja jos yleensä kuolevaisen
naisen sulous voi olla riittävänä puolustuksena miehen valtioviisaan
pään hullaantumiselle, saa minun herrani puolustuksekseen viitata äsken
kuluneeseen siunattuun iltaan. Hyvä -- käyköötpä asiat miten tahansa,
hänen täytyy tehdä minut suureksi, tai teen minä itse itseni
onnelliseksi; ja ell'ei tuo suloinen olento kielittele kohtaustansa
Tressilianin kanssa, ja luulenpa, ett'ei hän uskalla sitä tehdä, täytyy
hänen kaikesta halveksumisestaan huolimatta suostua tuumiini asian
salaamisesta ja keskinäisestä avusta. -- Nyt täytyy lähteäkseni
talliin. -- Hyvä, herraseni, minä järjestän nyt vielä Sinun matkojasi;
mutta pian on tuleva aika, jolloin minun tallimestarini pitää huolta
minun matkoistani. -- Mitä oli Tuomas Cromwell muuta kuin sepän poika,
ja hän kuoli korkeana herrana -- tosin kyllä mestauslavalla, mutta
sekin kuului luonteeseen. -- Ja mitä oli Ralph Sadler muuta kuin
Cromwellin kirjuri; ja hän kokosi haltuunsa kahdeksantoista kaunista
herraskartanoa, -- _via_! Minä tunnen tieni yhtä hyvin kuin
hekin.»

Näin mutisten lähti hän huoneesta.

Sillä välin oli kreivi jälleen astunut makuukammioon, päätettyään ottaa
pikaiset hyvästit suloiselta puolisoltaan, tuskin uskaltaen antautua
hänen kanssaan läheisempään haasteluun, koska hän jälleen pelkäsi
kuulevansa hartaita pyyntöjä, joita ehkä kävisi vaikeaksi väistää,
mutta jotka hän äskeisen keskustelunsa johdosta tallimestarinsa kanssa
oli päättänyt evätä.

Hän tapasi kreivittären puettuna valkeaan, turkisreunusteiseen
silkkiseen aamutakkiin; hänen pienet jalkansa olivat paljaaltaan
hätäisesti pistetyt tohveleihin; hänen palmikoimaton tukkansa aaltoili
yömyssyn alta, eikä hänellä ollut tuskin muuta koristetta kuin oma
suloutensa, jota pikemminkin lisäsi kuin vähensi lähenevän eronhetken
tuottama murhe.

»Jumala olkoon nyt kanssasi, oma rakkaani!» sanoi kreivi, vaivoin
irroittautuen hänen hyväilyistään, yhä uudestaan ja uudestaan
palatakseen sulkemaan hänet syliinsä ja sanomaan hyvästi ja suutelemaan
ja hyvästelemään vielä kerran. »Aurinko on sinisen näköpiirin rajalla.
-- En uskalla enää viipyä. -- Minun pitäisi jo oleman kymmenen
peninkulman päässä täältä.»

Näillä sanoilla yritti hän vihdoinkin katkaista lähtöhetken
katkeruuden.

»Sinä et siis aijo suostua pyyntööni?» virkkoi kreivitär. »Ah,
petollinen ritari! pyysikö milloinkaan paljasjalkainen nainen
urhoolliselta ritarilta suosion-osoitusta, saaden kieltävän
vastauksen?»

»Pyydä mitä muuta tahansa, Amy, mitä muuta tahansa, ja minä suostun
siihen», vastasi kreivi, -- »mutta älä koskaan sellaista, mikä koituisi
meidän molempain turmioksi.»

»Ei», sanoi kreivitär, »minä en nyt puhu halustani päästä arvoon, joka
tekisi minusta koko Englannin kateuden esineen -- päästä urhoollisen ja
jalon herrani, Englannin ensimäisen ja rakastetuimman ylimyksen,
tunnustetuksi puolisoksi. -- Salli minun vain paljastaa salaisuus
rakkaalle isälleni! -- Salli minun vain lopettaa hänen kärsimyksensä
minun muka häpeällisestä teostani -- sanovat hänen olevan sairaana,
tuon rakkaan helläsydämisen vanhuksen!»

»_Sanovat_!» kysyi kreivi kiivaasti; »kuka sanoo? Eikö Varney
ilmaissut herra Hughille kaikkea, mitä me nykyään rohkenemme ilmaista
Sinun onnestasi ja voinnistasi? ja eikö hän ole Sinulle kertonut tuon
vanhan kunnon ritarin ilomielin ja täysin terveenä harjoittaneen
tavallista mielitointansa? Kuka on uskaltanut ajaa muita ajatuksia
päähäsi?»

»Oi, ei kukaan, armollinen herrani, ei kukaan», ehätti kreivitär
vastaamaan säikähtyneenä kysymyksen kiivaasta sävystä; »minä vain
olisin niin mielelläni halunnut tulla omin silmin vakuutetuksi siitä,
että isäni voi hyvin.»

»Rauhoitu, Amy -- nyt et vielä voi ryhtyä mihinkään yhteyteen isäsi
etkä hänen talonsa kanssa. Katsomattakaan siihen, että valtioviisauden
syvimpiä sääntöjä on, ett'ei uskota tarpeettomasti salaisuutta
useammille henkilöille kuin välttämätöntä on, olisi riittävänä syynä
salaisuuden säilyttämiseen sekin, että tuo Cornwallin mies, tuo
Trevanion tai Tressilian tai mikä hänen nimensä nyt lieneekään, on
pysyväisenä vieraana vanhan ritarin talossa ja tietää luonnollisesti
kaikki, mitä siellä tiedetään.»

»Herrani», vastasi kreivitär, »minä en ajattele niin. Isääni on kauvan
pidetty kunnianarvoisana, rehellisenä miehenä; ja mitä Tressilianiin
tulee, niin jos me voimme antaa itsellemme anteeksi sen pahan, mitä
olemme hänelle tehneet, niin uskallan minä panna vetoon kruunun, jota
jonakin päivänä tulen kerallasi kantamaan, siitä, ett'ei hän koskaan
maksa vääryyttä vääryydellä.»

»Minä en sittenkään luota häneen, Amy», vastasi hänen puolisonsa;
»kautta kunniani, minä en sittenkään luota häneen -- pikemminkin
uskoisin salaisuutemme itse pahalle viholliselle kuin tälle
Tressilianille!»

»Ja miksikä niin, herrani?» kysyi kreivitär, vaikka hän vavahtikin sitä
päättävää ääntä, jolla kreivi puhui; »salli minun vain tietää, miksi
ajattelet niin pahaa Tressilianista?»

»Rouva», vastasi kreivi, »minun tahtoni pitäisi jo oleman riittävä syy
-- mutta jos haluat enemmän tietää, niin huomaa, missä suhteissa tämä
Tressilian on ja kenen kanssa. Hän on tuon Radcliffen, tuon Sussexin,
jota vastaan minä vain töin ja tuskin voin säilyttää asemani
epäluuloisen hallitsijattaremme suosiossa, luotetuimpia miehiä; ja jos
hän saisi minusta sellaisen voiton, Amy, että hän pääsisi tietämään
avioliittomme salaisuuden, ennenkuin Elisabet olisi siihen sopivasti
valmistettu, menettäisin minä hänen suosionsa ikipäiviksi --
menettäisin kukaties sekä hänen suosionsa että omaisuuteni, sillä
hänessä on hitunen isäänsä Henrikiä -- minusta tulisi hänen
julmistuneen, mustasukkaisen vihansa uhri, ehkäpä verinen uhri.»

»Mutta miksi, armollinen herrani», ahdisti rouva jälleen, »ajattelet
niin loukkaavasti miehestä, jota tunnet niin vähän? Mitä Sinä
Tressilianista tiedät, sen olet Sinä saanut tietää minulta, ja minä
vakuutan Sinulle, ett'ei hän millään muotoa tulisi kavaltamaan
salaisuuttasi. Koska minä olen Sinun takiasi, rakas puolisoni, tehnyt
hänelle vääryyttä, täytyy minun nyt sitä enemmän pitää huolta siitä,
että Sinä teet hänelle oikeutta. -- Sinä loukkaannut jo kun minä vain
puhun hänestä; mitähän sanoisit, jos olisin tosiaankin hänet tavannut?»

»Jos niin olisi laita», vastasi kreivi, »tekisit viisaimmin pitäessäsi
sen tapaamisen niin salassa kuin olisi se kerrottu vain rippituolissa.
Minä en etsi kenenkään turmiota; mutta se, joka tunkeutuu salaisiin
yksityisiin asioihini, saa totta totisesti katsoa eteensä. Karhu ei
siedä kenenkään osumista peloittavalle polulleen.» [Leicesterin
vaakunassa olivat hänen isänsä, silloisen Warwickin kreivin, ottamat
vanhat merkit, karhu ja ryhmysauva.]

»Peloittavalle tosiaankin!» huokasi kreivitär ankarasti kalveten.

»Sinä voit pahoin, armaani», sanoi kreivi, ottaen hänet syliinsä;
»oikaise tuohon tilallesi jälleen, nousitkin siltä aivan liian varhain.
-- Vieläkö Sinulla on mitään pyytämistä, joka koskee vähempää kuin
kunniaani, onneani ja henkeäni?»

»Ei mitään, rakas herrani ja puolisoni», vastasi kreivitär heikolla
äänellä; »kyllähän minulla vielä oli jotakin Sinulle kerrottavana,
mutta suuttumuksesi karkoitti sen muistostani.»

»Säästä se tulevan kohtauksemme varalle, armaani», virkkoi kreivi
hellästi, jälleen häntä suudellen; »ja ottamatta lukuun pyyntöjä,
joihin en voi enkä uskalla suostua, täytyy Sinun toiveesi olla enemmän
kuin mitä Englanti ja kaikki sen alusmaat voivat täyttää, ell'ei sitä
kirjaimelleen toteuteta.»

Näin puhuen otti hän vihdoin lopulliset jäähyväiset. Portaiden
alapäässä ojensi Varney hänelle avaran palvelijaviitan ja leveälierisen
hatun, joihin hän verhoutui pysyäkseen tuntemattomana ja kokonaan
salatakseen kasvojensa piirteet. Hevoset seisoivat pihalla valmiina
hänelle ja Varneylle; -- sillä pari hänen seuralaistaan, jotka olivat
niin pitkälti perehtyneet salaisuuteen, että tiesivät tai arvasivat
kreivillä tässä talossa olevan lemmenkohtauksia jonkun kauniin naisen
kanssa, vaikka he eivät aavistaneetkaan hänen nimeänsä tai aivoansa,
oli jo lähetetty yöllä matkaan.

Anton Foster itse piteli kreivin vankkaa, kestävää hevosta suitsista,
sillä välin kun hänen vanha palvelijansa hoiteli sitä komeampaa ja
uljaampaa ratsua, jota Rikhard Varneyn oli herrana käyttäminen.

Mutta kreivin lähestyessä riensi Varney kuitenkin pitämään herransa
ohjaksia ja estämään Fosteria suorittamasta kreiville tätä palvelusta,
jota hän ilmeisesti piti omaan toimeensa kuuluvana. Foster näytti
hapanta naamaa tästä tungettelemisesta, joka selvästi tarkoitti hänen
syrjäyttämistään armollisen herransa ja käskijänsä suosiosta, mutta
luovutti kuitenkin paikkansa Varneylle; mutta kreivi, kiinnittämättä
asiaan sen enempää huomiota ja unohtaen, että hänen teeskennelty
palvelijanasemansa olisi oikeastaan sijoittanut hänet otaksutun
herransa jälkijoukkoon, ratsasti mietteliäänä pihasta, heiluttaen
kuitenkin usein kättään vastaukseksi kreivittären liinanhuiskutuksiin
akkunastaan.

Hänen muhkean vartalonsa häipyessä pihasta johtavan holvikäytävän
pimeyteen, mutisi Varney: »Onpa siinäkin oivaa oveluutta -- palvelija
ratsastaa herransa edellä!» ja käytti sitten kreivin poistuttua
näkyvistä tilaisuutta vaihtaakseen pari sanaa Fosterin kanssa.
»Katseletpa karsaasti minuun, Anton», virkkoi hän, »ikäänkuin olisin
minä ryöstänyt Sinulta armollisen herramme jäähyväistervehdyksen; mutta
minä toimitin Sinulle paremman palkinnon uskollisesta palveluksestasi.
Kas tässä kukkaro, joka on täynnä niin hyviä kultarahoja kuin ikinä
välkkyi saiturin peukalon ja etusormen välissä. Niin, niin, laske ne
vain, vanha veijari», jatkoi hän, kun Foster otti lahjan vastaan
happamesti hymyillen, »ja lisää niihin se kaunis muistolahja, jonka
kreivi eilen illalla antoi Janetille.»

»Kuinka! Kuinka!» toisteli Anton Foster hätäisesti; »antoiko hän rahaa
Janetille?»

»Entä sitten, ukkoseni? -- eikö hänen kauniille emännälleen
suorittamansa palvelukset vaatineet palkitsemista?»

»Hän ei saa pitää sitä», sanoi Foster; »hänen pitää antaa koko lahja
takaisin. Minä tiedän, että sen herran hullaantuminen kauniisiin
kasvoihin on yhtä lyhytaikainen kuin syvällinenkin. Hänen
kiintymyksensä ovat vaihtelevia kuin kuu.»

»Foster, Sinä olet hullu -- et suinkaan Sinä vain toivo sellaista
onnea, että muka kreivi silmäilisi Janetia? -- Kuka paholaisen nimessä
kuuntelisi rastasta satakielen laulaessa?»

»Rastas tai satakieli, samapa se linnustajalle; ja Te, herra Varney,
osaatte niin vietävän ovelasti soittaa pyypilliä houkutellaksenne
kevytmielisiä naikkosia hänen verkkoihinsa. Minä en toivo Janetini
ylenevän sellaiseen pahanhengen arvoon kuin Te olette valmistanut jo
monelle tyttöparalle. -- Vieläkö naurattaa? -- Minä tahdon pelastaa
ainakin yhden perheeni jäsenen saatanan kynsistä, siitä saatte olla
varma. -- Hänen pitää antaman ne rahat takaisin.»

»Niin, taikka uskoman ne Sinun huostaasi, Tony, mikä olisi yhtä hyvä»,
vastasi Varney; »mutta on minulla Sinulle vakavampaakin puhuttavaa. --
Armollinen herramme lähti täältä meihin suuttuneena.»

»Mitä tarkoitatte?» kysyi Foster. »Joko hän nyt väsyi siihen kauniiseen
nukkeensa -- tuohon leikkikaluunsa tuolla? Hän maksoi siitä
ruhtinaallisen hinnan, ja takaanpa hänen alkavan katua kauppaansa.»

»Ei sinne päinkään, Tony», vastasi tallimestari; »hän on aivan hulluna
vielä ja aikoo hyljätä hovin hänen takiansa -- hyvästi silloin toiveet,
rikkaus ja turvallisuus -- kirkontilukset palautetaan, Tony, ja hyvä
vielä, ett'ei niiden vuokraajia haasteta vastaamaan valtiovarain
hoitokunnan eteen.»

»Se olisi meidän tuhomme se», virkkoi Foster, ja hänen otsansa
synkistyi pahojen aavistusten tiestä. »Ja kaikki tämä yhden ainoan
naikkosen takia! -- Olisipa se edes tapahtunut hänen sielunsa
pelastuksen nimessä, niin olisi se vielä jotakin ollut; ja minäkin
joskus toivoisin voivani heittää luotani kaiken maallisen, joka minussa
vielä riippuu, ja olla kuin yksi kirkkomme köyhimmistä.»

»Pian Sinä siihen pääset, Tony», vastasi Varney; »mutta minun
luullakseni ei paholainen maksa paljoakaan Sinun teeskennellystä
köyhyydestäsi, ja niin saat Sinä pitkän nenän joka taholta. Mutta
seuraa minun neuvoani, ja Cumnorin kartano on sittenkin jäävä
perintö-omaisuudeksesi. -- Älä hiiskahdakaan Tressilianin käynnistä
täällä -- -- älä sanaakaan, ennen kuin minä annan luvan.»

»Ja miks'ei, jos saan kysyä?» uteli Foster epäluuloisena.

»Typerä nauta!» vastasi Varney; »armollisen herramme nykyisessä
mielentilassa ollessa olisi paras keino vahvistaa häntä
vallastaluopumisen tuumissaan, jos hän saisi tietää, että hänen
rouvalleen ilmestyy sellainen kummitus hänen poissa-ollessaan. Hän
haluaisi piankin itse esiintyä lohikäärmeenä ja vartioida
kultaomenoitaan, ja silloin, Tony, on Sinun toimesi täällä lopussa. Ei
viisas pitkiä puheita kaipaa -- jää hyvästi. -- Minun täytyy kiirehtiä
hänen perässään.»

Hän pyöräytti hevosensa ympäri, painoi kannuksensa sen kylkiin ja
ratsasti holvitietä herransa jälkeen.

»Kunpa Sinunkin toimesi loppuisi tai kaulasi katkeaisi, kirottu
parittaja!» murisi Anton Foster itsekseen. »Mutta minun täytyy totella
hänen vihjaustaankin, sillä meidän etumme käyvät yksiin, ja hän osaa
johdatella ylpeätä kreiviä aivan oman mielensä mukaan. Janetin täytyy
antaa minulle ne kultarahat -- ne pitää käyttää jollakin tavoin Jumalan
kunniaksi, ja minä säilytän niitä erillään raha-arkussani, siksi kunnes
sopiva tilaisuus niiden uhraamiseen esiintyy. Mikään saastainen henkäys
ei saa ulottua Janetiini -- hänen pitää pysyä puhtaana kuin autuaan
hengen, vaikkapa vain rukoillakseen Jumalaa isänsä puolesta. Minä
tarvitsen hänen rukouksiaan, sillä minä olen nyt pahassa ahdingossa. --
Kummallisia huhuja kiertelee elämäntavoistani. Hengellinen seuramme
kohtelee minua kylmästi, ja kun mestari Holdforth viimeksi puhui
tekopyhistä, jotka ovat ulkoa kuin valkeiksi sivutut haudat, mutta
sisältä täynnänsä kuolleiden luita, tuntui hän minusta katselevan
suoraan kasvoihini. Paavinusko oli tosiaankin mukava usko, siinä oli
Lambourne oikeassa. Siinä sai mies seurata vapaasti omaa luontoaan,
miten aina kulloinkin sopi -- kunhan sitten vain hypistelit
rukousnauhasi kertaalleen -- kuulit messun -- kävit ripillä -- niin
heti sait syntisi anteeksi. Nämä puritanit käyvät jyrkempää ja
vaivaloisempaa polkua; mutta tahdonpa minäkin yrittää -- tahdonpa lukea
tunnin raamattuani, ennen kuin jälleen avaan rauta-arkkuni.»

Sillä välin kiiruhti Varney herransa jälkeen, tavaten hänen odottamasta
puiston takaportilta.

»Sinä tuhlaat aikaa, Varney», sanoi kreivi; ja se on kuitenkin hyvin
täpärällä. Minun täytyy olla ainakin Woodstockissa, ennen kuin voin
täysin turvallisesti luopua valepuvustani, ja siihen mennessä ei
matkani ole suinkaan ilman vaarojansa.»

»Siihen tarvitaan vain kahden tunnin rivakka ratsastus, armollinen
herra», vastasi Varney; »minä vain hetkiseksi pysähdyin takomaan
huolellisuuden ja tarkan valvonnan käskyjänne sen Foster-köntyksen
kalloon ja ottamaan selkoa sen miehen asunnosta, jonka minä haluaisin
toimittaa Teidän Korkeutenne seurueeseen Trevorin tilalle.»

»Onko hän Sinun mielestäsi sovelias odotushuoneen ilmapiiriin?» kysyi
kreivi.

»Hän lupaa hyvää, herra», vastasi Varney; »mutta jos Teidän Korkeutenne
suvaitsisi ratsastaa edellä, palaisin minä Cumnoriin ja toisin sen
miehen Teidän korkeutenne nähtäville Woodstockiin ennen kuin olisitte
ehtinyt nousta vuoteestannekaan.»

»Minunhan, kuten tiedät, pitäisi tällä hetkellä nukkuman siellä
kaikessa rauhassa», virkkoi kreivi; »mutta minä pyydän, älä säästä
ratsujen koipia, ollaksesi läsnä aamuisessa vastaanotossani.»

Näin sanoen kannusti hän hevostansa ja lähti matkaan, kun taas Varney
ratsasti takaisin Cumnoriin valtamaantietä, puistoa välttäen. Hän
laskeutui satulasta iloisen »Mustan Karhun» ovella ja pyysi
puhutellakseen Mikael Lambournea. Tämä kunnioitettava henkilö
ilmestyikin pian uuden isäntänsä näkyville, vaikkakin maahan suunnatuin
katsein.

»Sinä olet joutunut seikkailutoverisi Tressilianin jäljiltä», virkkoi
heti Varney; -- »minä näen sen hirtehisnaamastasi. Tämäkö nyt on sitä
Sinun valppauttasi, häpeämätön lurjus?»

»Tuhannen tulimmaista!» puolustihe Lambourne, »ei milloinkaan ole
otusta sen ovelammin ajettu. Minä näin hänen tulevan tänne enoni
majataloon -- imeydyin häneen kuin mehiläisvaha -- näin hänet
illallisella -- seurasin häntä hänen makuuhuoneeseensa asti, ja
yht'äkkiä -- hän on tipotiessään seuraavana aamuna, eikä tallirenkikään
tiedä miten ja minne hän katosi!»

»Tämä kuulostaa aivan siltä kuin yritettäisi minua vetää nenästä,
herraseni», vastasi Varney; »ja jos tosiaankin niin on, niin sieluni
autuuden nimessä, saatpa sitä katua!»

»Herra, paraskin koira erehtyy joskus», selitteli Lambourne; »mitä
hyötyä olisi minulla ollut siitä, vaikka olisinkin päästänyt sen
veijarin pakenemaan? Saatte kysyä Giles Goslingilta, isännältä --
saatte kysyä viinurilta ja tallirengiltä -- saatte kysyä Cicelyltä ja
koko talolta, enkö minä pitänyt Tressiliania tarkasti silmällä hänen
täällä ollessaan. -- Kautta sieluni, eihän minun kai sentään pitänyt
vahtiman häntä sairaanhoitajan tavoin, kun kerran olin nähnyt hänen
asettuvan kauniisti nukkumaan huoneeseensa, sehän toki myönnettänee!»

Varney toimitti tosiaankin talossa erinäisiä kuulusteluja, jotka
vahvistivat Lambournen väitteen todenperäisyyden. Tressilian oli, niin
vakuutettiin yksimielisesti, lähtenyt äkkiä ja odottamatta matkaan
siinä aivan aamupuhteella.

»Mutta minä en tahdo tehdä vääryyttä kenellekään», virkkoi isäntä, »hän
jätti huoneensa pöydälle täyden maksun laskustaan ynnä jonkun verran
juomarahaa talon palvelijoille, mikä oli sitäkin tarpeettomampaa, kun
hän näyttää satuloineen ruunansa ilman tallirengin apua.»

Saatuaan täten selville Lambournen menettelyn rehellisyyden, alkoi
Varney jutella hänelle tulevaisuuden suunnitelmista ja tavasta, jolla
hän aikoi kunnostautua, viittaillen ymmärtäneensä Fosterin puheista,
ett'ei häneltä puuttunut halua astua jonkun ylimyksen palvelukseen.

»Oletko milloinkaan ollut hovissa?» kysyi Varney.

»En», vastasi Lambourne; »mutta aina kymmenvuotiaasta asti olen minä
kerran viikossa nähnyt unta olevani siellä ja saavuttavani siellä
onneni.»

»Tulee olemaan oma vikasi, ell'ei unesi toteudu», sanoi Varney.
»Tekeekö raha kiusaa?»

»Hm!» vastasi Lambourne; »minä rakastan huvituksia.»

»Se on riittävä ja rehellinen vastaus», virkkoi Varney. »Tiedätkö
mitään niistä vaatimuksista, joita asetetaan kohoavan hovimiehen
seuralaiselle?»

»Olenpa niitä hieman itsekseni ajatellut, herra», vastasi Lambourne;
»häneltä vaaditaan esimerkiksi nopsaa silmää -- suljettua suuta --
ketterää ja rohkeata kättä -- terävää älyä ja tylsää omaatuntoa.»

»Ja Sinun omantuntosi kärki», sanoi Varney, »on luullakseni jo aikoja
sitten tylsistynyt?»

»Enpä muista sen kärjen koskaan niin erin terävän olleenkaan», vastasi
Lambourne. »Nuorempana taisi minulla vielä olla jonkunlaisia pistoksia,
mutta niitä minä hankasin pois muististani sodan karkealla tahkolla ja
loput huuhtelin minä Atlannin valtameren avaroihin aaltoihin.»

»Sinä olet siis palvellut Indiassa?»

»Sekä Itä- että Länsi-Indiassa», vastasi tämä hovimiehen ehdokas, »sekä
merellä että maalla; minä olen palvellut sekä portugalilaista että
espanjalaista -- sekä hollantilaista että ranskalaista, ja käynyt
ominpäin sotaa muutamien reippaiden poikain kanssa, joiden mielestä ei
ollut koskaan rauhaa linjan tuolla puolen.» [Francis Drake, Morgan ja
monet muut sen ajan urheat merenkulkijat olivat tuskin merirosvoja
parempia.]

»Sinä voit tehdä minulle, armolliselle herralleni ja itsellesi hyviä
palveluksia», sanoi Varney hetkisen vaijettuaan. »Mutta huomaa, minä
tunnen maailman -- vastaa minulle vilpistelemättä, osaatko olla
uskollinen?»

»Ell'ette Te tuntisi maailmaa», virkkoi Lambourne, »olisi minun
velvollisuuteni vastata myöntävästi ilman muuta ja vannoa se todeksi
hengen ja kunnian ja muun semmoisen kautta. Muta kun nyt Teidän Armonne
näyttää olevan niitä, jotka pitävät enemmän rehellisestä totuudesta
kuin ovelasta valheesta -- niin vastaan minä Teille, että osaan olla
uskollinen hirsipuun juurelle, jopa siitä roikkuvaan silmukkaankin
asti, jos minua vain hyvin kohdellaan ja palkitaan; -- en muuten.»

»Osaat kai myös muihin avuihisi liittää tämän: näyttää hartaalta ja
uskovaiselta, jos hetki vaatii?» jatkoi Varney pilkallisella äänellä.

»Eipä maksaisi minulle mitään», sanoi Lambourne, »vaikka vastaisinkin
myöntävästi, -- mutta suoran totuuden puhuakseni täytyy minun
väkisinkin kieltää. Jos tarvitsette tekopyhää, niin ottakaa Anton
Foster, jota jo lapsuudesta asti on vainonnut eräänlainen kummitus,
mitä hän nimittää uskonnoksi, vaikka se onkin sitä lajia hurskautta,
joka aina vie mahdollisimman suureen hyötyyn. Sitä temppua minä en
osaa.»

»Hyvä», vastasi Varney, »ell'ei Sinulla olekaan tekopyhyyden temppua
tiedossasi, niin on kai sinulla hemppu tallissa?»

»On kyllä, herra», virkkoi Lambourne, »ja sellainen vielä onkin, että
se hyppää yli pensasaitojen ja ojien kilpaa herttuan parhaiden
metsästysratsujen kanssa. Kun minä kerran hieman erehdyin Shooter's
Hillissä ja pysäytin erään entisen karjakauppiaan, jonka taskut olivat
paremmin varustetut kuin hänen aivokoppansa, lennätti se reipas rusko
minut ihanasti paikalta, huolimatta kaikista takaa-ajajain
kirkumisista.»

»Satuloi se sitten heti paikalla ja seuraa minua», sanoi Varney. »Jätä
vaatteesi ja tavarasi isännän huostaan, ja minä vien Sinut
palveluspaikkaan, missä syy ei ole onnen, vaan Sinun, ell'ei Sinun käy
hyvin.»

»Reippaasti ja rehellisesti puhuttu!» huudahti Lambourne, »ja minä olen
ratsun selässä heti paikalla. -- Tallirenki, senkin lurjus, satuloi
hituistakaan viipymättä hevoseni, jos vähääkään huolehdit pääkuoresi
eheydestä -- Kaunis Cicely, ota puolet tämän kukkaron sisällöstä
lohdutukseksesi äkillisestä lähdöstäni.»

»Mene hiiteen!» vastasi tytön isä, »Cicely ei lainkaan tarvitse Sinun
lahjojasi. -- Lähde matkaasi vain, Mikko, ja koeta hankkia itsellesi
parempia tapoja, jos taidat, vaikk'et Sinä minun luullakseni koskaan
osukkaan siihen maahan, missä niitä kasvaa.»

»Näytäppäs minullekin sitä Cicely-tyttöäsi, hyvä isäntä», sanoi Varney;
»olen kuullut kovin kehuttavan hänen kauneuttaan.»

»Se on vain auringonpolttamaa kauneutta», vastasi isäntä, »joka
kylläkin kestää sateet ja tuulet, mutta joka ei ole lainkaan aijottu
miellyttämään niin tottuneita naistuntijoita kuin Te olette. Hän pysyy
nyt huoneessaan, sillä hän ei voi tosiaankaan kestää niin
päivänkirkkaiden hovimiesten katsetta kuin jalon vieraani.»

»No, rauha hänelle sitten, hyvä isäntä», vastasi Varney; »hevosemme
käyvät kärsimättömiksi -- toivotamme Sinulle hyvää päivää.»

»Lähteekö sisarenipoika mukaanne, jos saan luvan kysyä?» tiedusteli
Gosling.

»Kyllä, niin on ainakin hänen aikomuksensa», vastasi Rikhard Varney.

»Olet oikeassa -- aivan oikeassa», toisteli isäntä -- »olet, sanon
minä, aivan oikeassa, sukulaispoikani. Sinulla on allasi vireä ratsu,
pidä vain hyvä huoli ohjasnuorista -- tai jos Sinä aivan välttämättä
tahdot päästä kuolemattomuuteen jonkun nuoran suosiollisella
avustuksella, minkä aikomuksen lähtösi tämän herran matkaan tekee
varsin otaksuttavaksi, kehoitan minä Sinua tapaamaan hirsipuusi niin
kaukana Cumnorista kuin suinkin mahdollista; ja niin jätän minä teidät
satulainne huomaan.»

Tallimestari ja hänen uusi seuralaisensa nousivat siis ratsuillensa,
jättäen majatalon isännän aivan mielensä mukaan päättämään
pahaa-ennustavan jäähyväispuheensa omiksi iloikseen, ja kulkivat
ripeätä laukkaa, joka esti keskustelun, kunnes erään jyrkän hiekkamäen
nouseminen salli heidän sitä jatkaa.

»Oletko Sinä siis tyytyväinen nyt», sanoi Varney matkatoverilleen,
»päästessäsi hovipalvelukseen?»

»Olen kyllä, kunnioitettava herra, jos Te vain pidätte minun ehdoistani
yhtä paljon kuin minä Teidän.»

»Ja millaiset ne ehdot sitten ovat?» kysyi Varney.

»Jos minulla tulee olla tarkka silmä käskijäni palveluksessa, täytyy
hänellä olla hyvin huomaamaton silmä vikoihini nähden», sanoi
Lambourne.

»Kyllä niin», virkkoi Varney, »ell'eihän niitä törrötä niin julmasti
kaikkialla, että hän väkisinkin taittaa säärensä niihin.»

»Ei suinkaan», vastasi Lambourne. »Sitten: jos minä kaadan otuksen,
täytyy minun saada imeä luut.»

»Sehän on vain kohtuullista», sanoi Varney, »kunhan vain parempasi ovat
ensin saaneet osansa.»

»Hyvä», jatkoi Lambourne; »sitten on enää sovittavana vain se seikka,
että jos laki ja minä joudumme riitaan keskenämme, herrani tulee auttaa
minut pälkähästä, ja tämä on pääpykälä.»

»Kohtuullista sekin», virkkoi Varney, »kunhan riita on vain sattunut
herrasi palveluksessa.»

»Mitä palkkaan ja muihin semmoisiin tulee, niin minä en puhu mitään»,
jatkoi Lambourne; »salaisista ansiolahjoistahan minun tuleekin elää.»

»Ei pelkoa», sanoi Varney; »Sinulla tulee olemaan vaatteita ja
taskurahoja tarpeeksi vetääksesi vertoja kenelle virkaveljellesi
tahansa, sillä nyt pääset Sinä taloon, jossa sataa kultaa, kuten
sanotaan.»

»Tämä on kaikki erinomaisesti mieleeni», vastasi Mikael Lambourne;
»Teidän tulee nyt enään ilmoittaa minulle herrani ja käskijäni nimi.»

»Nimeni on Rikhard Varney», selitti hänen matkatoverinsa.

»Mutta minä tarkoitankin sen jalon ylimyksen nimeä, jonka palvelukseen
Te suvaitsette minut korottaa», intti Lambourne.

»Kuinka, lurjus, oletko Sinä liian hyvä kutsumaan _minua_
herraksesi?» tulistui Varney; »Sinä voit olla kopea muille, mutta älä
rupea minulle hävyttömäksi.»

»Pyydän Teidän Armoltanne anteeksi», vastasi Lambourne; »Te vain
näytitte niin kovin hyvältä tutulta Anton Fosterin kanssa, ja minäkin
olen sen samaisen Antonin ystäviä.»

»Oletpa sinä totta totisesti ovela veitikka», virkkoi Varney. »Huomaa
tämä -- minä kyllä toimitan Sinut erään ylimyksen seurueeseen, mutta
lähinnä saat Sinä palvella minua ja noudattaa minun tahtoani. Minä olen
hänen tallimestarinsa -- Sinä kyllä saat pian kuulla hänen nimensä --
sen nimen kantaja johtaa neuvoskuntaa ja hallitsee valtiota mielensä
mukaan.»

»Kautta tämän auringonvalon, tosiaankin oiva loitsu paljastamaan
kätkettyjä aarteita!» tokaisi Lambourne.

»Varovasti käytettynä voi se ehkä sellainen ollakin», vastasi Varney;
»mutta huomaa hyvin -- jos Sinä rupeat sillä temppuilemaan omin päisi,
saattaa se manata eteesi paholaisen, joka repii Sinut kappaleiksi.»

»Kylliksi sanottu», jatkoi Lambourne; »minä osaan kyllä pysyä
rajoissani.»

Matkustajat jatkoivat sitten taas samaa nopeata kulkuaan, jonka heidän
haastelunsa oli keskeyttänyt, ja saapuivat niin pian Woodstockin
kuninkaalliseen puistokartanoon. Tämä vanha Englannin kruunun tilus oli
silloin aivan toisessa kunnossa kuin ollessaan kauniin Rosamundan
asuinpaikkana ja Henrik Toisen salaisen ja luvattoman lemmentarinan
näyttämönä; vieläkin enemmän poikkesi se siitä näystä, jonka se tarjoaa
meidän päivinämme, jolloin Blenheim-House julistaa Marlboroughin
voittoa, eikä suinkaan vähemmän Vanburghin neroa, vaikka hänen paljoa
huonommalla maulla varustetut aikalaisensa niin suuresti häntä
mustasivatkin. Woodstock oli Elisabetin aikaan vanha kartanorähjä, joka
oli jo kauvan, läheisen kaupungin suureksi häviöksi, saanut olla vailla
kuninkaallisen asuinpaikan kunniaa. Kaupungin asukkaat olivat kuitenkin
useat kerrat anoneet kuningattarelta, että heille suotaisiin edes
tilapäisesti se onni, että hallitsijatar suvaitsisi asua heidän
keskuudessaan; ja juuri tämän asian takia, näennäisesti ainakin, oli se
jalo ylimys, jonka jo olemme esitelleet lukijoillemme, saapunut
Woodstockiin.

Varney ja Lambourne karahuttivat suoraan vanhan, rappeutuneen linnan
pihaan, jossa tänä aamuna vallitsi sellainen hälinä ja tungos, ett'ei
kahteen hallituskauteen. Kreivin talouden virkamiehiä, palvelijoita ja
huoveja tuli ja meni kaikella sillä hävyttömällä korskeudella, joka on
heidän ammatilleen ominaista. Kuului hevosten hirnuntaa ja koirien
haukuntaa; sillä kreivillä, kartanon ja sen alueiden tarkastajana ja
ylivalvojana oli luonnollisesti valta mielin määrin metsästellä
puistossa, jonka sanotaan olleen vanhimman aidatun metsästysalueen
Englannissa ja jossa vilisemällä vilisi riistaa, se kun oli saanut
pitkät ajat olla täydellisessä rauhassa. Paljon kaupungin asukkaita,
tuskallisesti toivoen tämän harvinaisen käynnin johtavan suotuisiin
tuloksiin, vetelehti pihalla, odottaen mahtavan miehen näyttäytymistä.
Heidän odotuksensa kiihtyi suuresti Varneyn kiireisen saapumisen
johdosta ja kuiskina: »Kreivin tallimestari!» kiersi heidän joukossaan,
sillä välin kun he kiirehtivät saavuttamaan hänen suosiotansa ottamalla
hätäisesti lakin pois päästään ja tunkeutumalla pitämään tämän kreivin
suosikin ja hänen seuralaisensa ohjaksia ja jalustinta.

»Pysykääpäs siitä loitommalla, ukkoseni!» huusi Varney ylpeästi, »ja
antakaa palvelijain tehdä tehtävänsä.»

Loukatut kaupunkilaiset ja talonpojat väistyivät tästä huudosta;
Lambourne puolestaan, joka piti tarkasti silmällä esimiehensä
käytöstä, hylkäsi vielä epäkohteliaammin hänelle tarjotun avun. --
»Pois tieltä, pois tieltä, moukat! Menkää hiiteen ja antakaa näiden
palvelijalurjusten täyttää velvollisuutensa!»

Jätettyään hevosensa talon palvelijain huostaan, astuivat he linnaan
kasvoilla korskean ylemmyyden ilme, jonka pitkä tottumus ja sukuperänsä
tietoisuus teki luonnolliseksi Varneylle, jota Lambourne koki
parhaansa mukaan jäljitellä ja joka sai Woodstockin asukasparat
kuiskuttelemaan keskenään: »No, voi mun päiviäni! -- Jumala armahtakoon
meitä tuollaisista kopeilevista keltanokista! Jos isäntä tulee
palvelijoihinsa, niin vieköön piru heidät kaikki tyyni, silloin saa se
vain sen, mikä sille kuuluu!»

»Hiljaa, hyvät naapurit!» varoitti kylänvouti, »ja pitäkää kielenne
hampaitten takana -- pian saamme asiasta paremman selvän. -- Mutta
tuskinpa tulee enää Woodstockiin mainiompaa herraa kuin se vanha ankara
Heikki-kuningas! Hän ruoski kerrankin omalla kuninkaallisella kädellään
erään miekkoisen vallan pehmeäksi ja heitti sitten ukolle haavojen
voiteiksi kourallisen hopearahoja, joissa näkyi hänen oma leveä
naamansa.»

»Niinpä niin, rauha olkoon hänelle!» kaikui kuulijain joukosta;
»saammepa kauvan odottaa, ennen kuin tämä Elisabet-rouvamme pieksee
jonkun meistä.»

»Ei puhumistakaan», vastasi kylänvouti. »Mutta kärsivällisyyttä, hyvät
naapurit, mehän voimme lohduttaa itseämme ajattelemalla, että me
ansaitsemme sellaisen armonosoituksen hänen majesteettinsa kädestä.»

Sillävälin astui Varney, uusi palvelijansa aivan kintereillään,
vastaanottosaliin, missä arvokkaammat ja tärkeämmät henkilöt odottivat
vielä huoneessaan viipyvän kreivin esiintymistä. Kaikki mielistelivät
Varneyta, kuka nöyrästi, kuka vieläkin nöyremmin, riippuen heidän
arvostaan ja niiden asiain tärkeydestä, jotka olivat tuoneet heidät
kreivin aamuvastaanottoon. Yleiseen kysymykseen: »Milloinka herra
kreivi näyttäytyy, herra Varney?» antoi hän lyhyitä vastauksia kuten:
»Ettekö näe saappaitani? Vasta äsken juuri palasin Oxfordista, enkä
siis tiedä siitä mitään», ja siihen suuntaan, tai, jos saman kysymyksen
teki korkeammalla äänellä joku arvokkaampi henkilö: »Tiedustelenpa
asiaa kamariherra Tuomas Copelyltä.» Kamariherra, joka arvonsa merkiksi
kantoi hopeista avainta, vastasi kreivin odottavan vain herra Varneyn
saapumista tullakseen alas, mutta tahtovan kuitenkin sitä ennen
puhutella häntä yksityishuoneessaan. Varney kumarsi siis seurueelle ja
poistui kreivin huoneeseen.

Nyt syntyi muutamia minuutteja kestävä odotuksen hälinä, jonka
vihdoinkin keskeytti kaksipuolisen perä-oven avautuminen, ja kreivi
astui saliin kamariherransa ja hovimestarinsa edeltämänä ja Rikhard
Varneyn seuraamana. Hänen jalossa ryhdissään ja ruhtinaallisissa
piirteissään eivät katselijat keksineet jälkeäkään siitä kopeudesta,
jota hänen palvelijansa olivat osoittaneet. Hänen kohteliaisuutensa
oli kyllä mitattu kunkin arvon ja aseman mukaan, mutta halvinkin
läsnä-olijoista sai osan hänen miellyttävästä huomiostaan. Kysymykset,
joita hän teki linnan tilasta, kuningattaren oikeuksista siihen, ja
hänen tilapäisestä oleskelustaan Woodstockin kuninkaankartanossa
johtuvista eduista ja haitoista, näyttivät osoittavan hänen vakavasti
perehtyneen asukkaiden anomuksen aiheeseen ja hänen haluavan pitää
silmällä paikkakunnan parasta.

»Näyttääpä hän, Jumalan kiitos, jalolta mieheltä», kehui kylänvouti,
joka oli tunkeutunut vastaanottohuoneeseen hänkin; »vain hieman kalpea
hän on. Takaanpa hänen kuluttaneen koko yön meidän anomuksemme
tutkimisessa. Ja kuitenkin sanoi mestari Toughyarn, jolta meni kuusi
kuukautta sen kyhäämiseen, tarvittavan viikon sen ymmärtämiseksi; ja
nyt on kreivi nakuttanut siitä ytimen kahdessakymmenessäneljässä
tunnissa!»

Kreivi julisti sitten heille, että hän puolestaan koettaisi kyllä
taivuttaa hallitsijatarta silloin tällöin kuninkaallisilla
kiertomatkoillaan kunnioittamaan Woodstockia läsnä-olollaan, jotta
kaupungille ja sen ympäristölle vuotaisi hänen armostaan ja suosiostaan
samoja etuja kuin hänen edeltäjäinsäkin aikoina. Sillävälin sanoi hän
olevansa iloinen saadessaan julistaa hänen armollista tahtoaan ja
vakuuttaa, että hänen majesteettinsa aikoi, liikkeen vilkastuttamiseksi
ja Woodstockin arvoisain porvarien rohkaisemiseksi suoda kaupungille
villakaupan erikois-oikeudet.

Tämän iloisen sanoman kuulivat riemuiten eivät ainoastaan
vastaanottohuoneeseen päässeet paremmat ihmiset, vaan myöskin ulkona
odottava yhteinen kansa.

Seudun arvohenkilöt ojensivat polvistuneina kreiville kaupungin
kunniaporvarikirjeen sekä kultarahoilla täytetyn kukkaron; tämän
jälkimäisen luovutti kreivi Varneylle, joka taas puolestaan antoi siitä
osan Lambournelle, tämän uuden toimen tervetulleena käsirahana.

Kreivi ja hänen saattojoukkonsa nousivat pian sen jälkeen ratsuilleen,
palatakseen hoviin; Woodstockin asukkaat saattoivat heitä valtavin
huudoin, joiden kaiku kierteli läheisessä vanhassa tammimetsässä:
»Kauvan eläkööt kuningatar Elisabet ja jalo Leicesterin kreivi!»
Kreivin kohteliaisuus ja hyväntahtoisuus heitti suosionkajastuksen
hänen palvelijoihinsakin, kuten äsken heidän korskea käytöksensä oli
himmentänyt heidän herransa kansansuosiota; ja niin huusivat ihmiset:
»Kauvan eläkööt kreivi ja hänen uljaat seuralaisensa!» Varneyn ja
Lambournen ylpeästi ratsastaessa, kumpikin omalla paikallaan, pitkin
Woodstockin katuja.



VIII Luku.


    _Isäntä_. No, tahdon sitte kuulla Teitä, herra Fenton;
    ja lupaan ainakin pitää suuni kiinni.

                       _Iloiset Windsorin Rouvat_.

Meidän täytyy nyt palata yksityiskohtaisesti esittämään ne tapaukset,
jotka liittyivät Tressilianin äkilliseen katoamiseen Cumnorin »Mustan
Karhun» majatalosta, tai jotka oikeammin sen aiheuttivat. Muistettanee
vielä, että tämä aatelismies oli Varney-kohtauksensa jälkeen palannut
Giles Goslingin majataloon, missä hän, kynää, mustetta ja paperia
pyydettyään sulkeutui huoneeseensa, ilmaisten aikomuksensa olevan pysyä
siellä häiritsemättä koko päivän: illalla ilmestyi hän jälleen
vierastupaan, missä Mikael Lambourne, joka Varneyn kanssa tekemänsä
sopimuksen mukaan piti häntä silmällä, yritti uudistaa tuttavuutta
hänen kanssaan, lausuen sen toivomuksen, ett'ei herra Tressilian
suinkaan vihalla muistelisi hänen esittämäänsä osaa tämänaamuisessa
kahakassa.

Mutta Tressilian torjui hänen lähentelemisensä päättävästi, joskin
kohteliaasti. -- »Herra Lambourne», sanoi hän, »luullakseni olen
riittävästi korvannut Teille ajan, jonka olette tuhlannut takiani. Sen
rajun karkeuden kuoren alla, jota Te ihmisille näytätte, uskon minä
Teillä olevan älyä tarpeeksi ymmärtämään minua, kun minä sanon suoraan,
että koska meidän tilapäisen tuttavuutemme tarkoitus nyt on täytetty,
meidän tästä lähin täytyy olla aivan vieraita toisillemme.»

»_Voto_!» vastasi Lambourne, kierrellen viiksiään luisella
kädellään ja hypistellen toisella miekkansa kahvaa; »tietäisinpä vain,
tarkoittaako tämä kohtelu minun loukkaamistani --.»

»Te suvaitsisitte epäilemättä kestää sen tyynesti», keskeytti
Tressilian, »kuten Teidän joka tapauksessa täytyy tehdä. Tehän tunnette
liiankin hyvin välimatkan, joka eroittaa meidät toisistamme,
vaatiaksenne minulta lähempiä selityksiä. -- Hyvää yötä.»

Näin puhein käänsi hän selkänsä entiselle toverilleen ja ryhtyi
keskusteluun isännän kanssa. Mikael Lambourne tunsi väkevää halua
ruveta metelöimään; mutta hänen vihastuksensa kuoli muutamiin
yhteydettömiin sadatteluihin ja huudahduksiin, ja hän joutui
vastustamattomasti sen nöyryyttävän vaikutusvoiman valtaan, joka
korkeammilla hengillä on hänentapaisiinsa ja -arvoisiinsa ihmisiin. Hän
vaipui sentähden yrmeäksi ja äänettömäksi erääseen huoneen nurkkaan,
erinomaisen tarkkaavasti seuraten entisen matkakumppaninsa jokaista
liikettä, sillä hän alkoi nyt vihata Tressiliania omastakin puolestaan,
ja hän luuli pääsevänsä tyydyttämään tätä tunnetta noudattamalla
huolellisesti uuden herransa Varneyn käskyjä. Illallisen aika saapui,
pian levonkin, ja Tressilian vetäytyi muiden tavoin makuuhuoneeseensa.

Hän ei ollut vielä pitkältä virunut vuoteessaan, kun niiden raskaiden
ajatusten sarjan, jotka hänen hämmentyneessä mielessään kävivät levon
tilalle, äkkiä keskeytti oven narahdus saranoillaan ja valkean välke
huoneessa. Tressilian, joka oli urhea kuin teräs, hypähti heti
vuoteeltaan, ja oli jo tarttunut miekkaansa, kun hänet esti sitä
paljastamasta ääni, joka sanoi: »Älkäähän käytelkö liian äksysti
kalpaanne, herra Tressilian -- minähän täällä vain olen, isäntänne
Giles Gosling.»

Samassa avautui salalyhty, joka tähän asti oli levittänyt vain hämärän
kajastuksen ja »Mustan Karhun» isäntä seisoi kaikessa pyylevyydessään
hämmästyneen vieraansa edessä.

»Mitä ilveilyä tämä on, isäntä?» kysyi Tressilian; »oletteko jälleen
pitänyt yhtä iloisia illalliskemuja kuin eilenkin ja erehtynyt
huoneestanne? Tai onko keskiyö Teistä sovelias aika naamiaisten
pitämiseen vieraittenne makuukammioissa?»

»Herra Tressilian», vastasi isäntä, »minä tiedän paikkani ja aikani
yhtä hyvin kuin kuka tahansa Englannin iloisista majatalonisännistä.
Mutta nyt on täällä se hirtehinen sukulaisekseni vaaninut Teitä yhtä
tarkasti kuin ikinä kissa hiirtä; ja sitten olette Te toiselta puolen
riidellyt, ehkäpä mitellyt miekkojakin joko hänen tai jonkun muun
kanssa, ja pelkäänpä tässä olevan vaaran lähellä.»

»Mene mäkeen, mies, Sinähän olet aivan hullu», sanoi Tressilian;
»sukulaisesi on liian alhaalla, jotta minä voisin häneen suuttua; ja
sitten, mistä päätät minun riidelleen jonkun kanssa?»

»Oh! herra», vastasi ravintoloitsija, »minä näin Teidän poskipäillänne
punaisen pilkun, ja se ilmoittaa hiljattain tapahtunutta tappelua yhtä
varmasti kuin Marsin ja Saturnuksen yhtymys uhkaa onnettomuutta -- ja
kun Te palasitte tänne, olivat vyönne soljet viistossa ja astuntanne
nopea ja hätäinen, kaikki seikkoja, jotka todistivat kätenne ja
miekkanne kahvan äskettäin uudistaneen tuttavuuttaan.»

»No hyvä, isäntä, jos minun onkin ollut pakko vetää miekkani», sanoi
Tressilian, »niin mitenkä saattaa se seikka pakottaa Sinut jättämään
lämpimän vuoteesi tähän aikaan yöstä? Näethän, että kaikki vaara on jo
ohi.»

»Luvallanne puhuen, sitä minä juuri epäilenkin. Anton Foster on
vaarallinen mies, jolla on mahtava puoltaja hovissa ja joka on jo siten
pelastunut monista hyvin ankaroista pulmista. Ja sitten sukulaiseni --
no, minähän olen Teille kertonut, mikä hän on miehiänsä. Jos nyt nämä
kaksi vanhaa veijaria ovat uudistaneet entisen tuttavuutensa, niin en
minä tahtoisi, kunnioitettava vieraani, sen tapahtuneen Teidän
kustannuksellanne. Minä vakuutan Teille Mikko Lambournen erinomaisen
tarkasti udelleen tallirengiltä, milloin ja mitä tietä te lähdette
matkaan. Nyt minä pyytäisin Teitä ajattelemaan, oletteko Te tehnyt tai
sanonut jotakin, jonka vuoksi Teitä tiellä väijyttäisiin ja ylivoimin
ahdistettaisiin.»

»Sinä olet kunnian mies, isäntä», virkkoi Tressilian hetkisen
mietittyään, »ja minä tahdon puhella suoraan kanssasi. Jos näiden
miesten salatoimet ovat suunnatut minua vastaan -- mitä en suinkaan
sano mahdottomaksi -- niin tapahtuu se siksi, että he ovat paljoa
mahtavamman konnan kätyreitä kuin he itse.»

»Te tarkoitatte herra Rikhard Varneyta, eikö niin?» kysyi isäntä; »hän
kävi Cumnorin linnassa eilen, eikä osannut kulkea täällä niin salaa,
ett'ei häntä olisi tuntenut sellainen mies, joka taas kertoi asian
minulle.»

»Sitä samaa herraa minä tarkoitan, hyvä isäntä.»

»Olkaa silloin Jumalan nimessä varoillanne, kunnioitettava herra
Tressilian», ehätti kunnon Gosling. »Tämä Varney on Anton Fosterin
suojelija ja käskijä, ja hänen toimestaan ja suosiostaan juuri on
Foster saanut vuokralle sen kartanon ja puiston. Varney sai lahjaksi
suuren osan Abingdonin luostarin alueita, ja niiden mukana Cumnorin
linnan, herraltaan Leicesterin kreiviltä. Puhutaan hänen johtavan
herraansa mielensä mukaan, vaikka minä puolestani pidänkin kreiviä
liian jalona ylimyksenä käyttämään häntä sellaisiin toimiin kuin
huhutaan. -- Ja sitten johtaa kreivi kuningatarta, jota Jumala
siunatkoon, aivan mielensä mukaan kaikissa asioissa (se on: kaikissa
oikeissa ja sopivissa asioissa); niin että Te näette nyt, millaisen
vihollisen olette hankkinut itsellenne.»

»No -- se on tehty, eikä sille enää voi mitään», vastasi Tressilian.

»Koira soikoon, sille täytyy voida jotakin», innostui isäntä. »Rikhard
Varneyta pelkäävät täkäläiset ihmiset, osaksi hänen vaikutusvaltansa
takia kreiviin, osaksi hänen pitäytymisensä tähden moniin entisen
päämunkin vanhoihin, rasittaviin oikeuksiin ja vaatimuksiin täällä,
niin, että tuskin uskaltavat lausua hänen nimeänsä, vielä vähemmän
nousta häntä vastustamaan. Sen kai kuulitte eileniltaisesta
keskustelustamme. Ihmiset puhuvat suunsa puhtaaksi Tony Fosterista,
mutta ei sanaakaan Rikhard Varneysta, vaikka hän kaikkien mielestä
onkin sitä kaunista naista koskevan salaisuuden sielu. Mutta ehkäpä
Te tiedättekin tästä asiasta enemmän kuin minä, sillä naiset,
vaikk'eivatkaan he miekkaa kanna, ovat usein syynä siihen, että moni
säkenöivä säilä vaihtaa naudannahkaisen huotransa lihasta ja verestä
tehtyyn tuppeen.»

»Minä tiedän tosiaankin siitä onnettomasta naisraukasta enemmän kuin
Sinä, hyvä isäntä; ja niin typi tyhjä olen minä tällä hetkellä
ystävistä ja hyvistä neuvoista, että minä mielelläni teen Sinusta
uskottuni ja kerron Sinulle koko jutun, etenkin kun minun on tarinani
päätyttyä pyytäminen Sinulta pientä palvelusta.»

»Hyvä herra Tressilian», vastasi Gosling, »minä olen vain köyhä
majatalonpitäjä, eikä minulla ole suurin kykyä neuvomaan tai avustamaan
sellaista vierasta kuin Te olette. Mutta niin totta kuin minä olen
oikeilla mitoilla ja kohtuullisilla laskuilla kunniallisesti noussut
ylöspäin tässä maailmassa, olen minä rehellinen mies; ja ell'en minä
sellaisena kykenisikään Teitä avustamaan, niin en minä kuitenkaan saata
käyttää väärin luottamustanne. Puhukaa siis vain yhtä avomielisesti
kuin puhuisitte isällenne; ja olkaa ainakin vakuutettu siitä, että
minun uteliaisuuteeni -- sillä enpä tahdo kieltää sen kuulumista
ammattiini -- yhtyy tarpeellinen määrä vaiteliaisuutta.»

»En sitä epäilekään, hyvä isäntä», vastasi Tressilian; ja kuulijansa
odottaessa jännitettynä mietti hän hetkisen, millä tavoin alkaisi
kertomuksensa. »Minun täytyy alkaa tarinani», puhui hän vihdoin,
»hieman etäämpää, jotta Sinä sen täydellisesti ymmärtäisit. -- Olet kai
kuullut, hyvä isäntä, Stoken tappelusta, ja ehkäpä vanhasta Roger
Robsartistakin, joka tässä tappelussa urheasti puolusti Henrik
Seitsemännen, nykyisen kuningattaren iso-isän asiaa ja löi pakoon
Lincolnin kreivin, lordi Geraldinin ja hänen hurjat irlantilaisensa,
sekä ne flanderilaiset, jotka Burgundian herttuatar oli lähettänyt
tänne Lambert Simnelin riidassa?»

»Molemmathan minä toki muistan», vastasi Giles Gosling, »niistähän
hoilataan kymmenkunnan kertaa viikossa olutpenkilläni tuolla alhaalla.
-- Devonin herra Roger Robsart -- niinpä niin -- hänestähän lauluniekat
veisaavat vielä tänäkin päivänä, --

    »Loi maineensa hän Stoken kentällä,
    Kun Martin Swartinkin kuula kaasi;
    Tulisimman tuoksinan keskellä
    Hän seisoi kuin hyrskyissä paasi.»

[Tämä säkeistö tai ainakin sen tapainen, esiintyy eräässä pitkässä
balladissa eli runoelmassa, nimeltä _Flodden-Field_, jonka Henrik
Weber-vainaja on uudelleen painosta julkaissut.]

»Ja sitten kertoili minulle iso-isäni Martin Swartistakin ja hänen
komentamistaan iloisista saksalaisista, joilla oli halkileikkoiset
nutut ja omituiset, polvien kohdalta nauhakkein koristellut kaatiot. --
Onpa hänestä laulukin, kunhan vain sen muistaisin: --

    »Martin Swartia ja hänen miehiään,
    Peitotkaa, lyökää, pojat, heitä;
    Martin Swartia ja hänen miehiään
    Peitotkaa pojat peijakkaasti.»

[Tämä vanhan laulun säkeistö esiintyy tosiaankin eräässä vanhassa
näytelmässä, missä laulaja kehuu --

    »Mä taitavasti tarinoida osaan
    Martin Swartista ja hänen miehistään.»]

»Aivan niin, hyvä isäntä -- siitä päivästä puhuttiin kauvan; mutta jos
Sinä hoilaat noin pontevasti, herätät Sinä enemmän kuulijoita kuin
kertomukselleni haluaisin.»

»Pyydän anteeksi, kunnioitettava vieraani», virkkoi isäntä, »unohdin
sen asian kokonaan. Kun joku vanha laulu pääsee meidän iloisten
vanhojen veitikkain henkitapista, juoksee varovaisuutemme sen tuhannen
kattilaan.»

»No niin, hyvä isäntä, isoisäni kiintyi useiden muiden cornwallilaisten
tavoin lämpimästi Yorkin hallitsijasukuun ja otti omakseen tuon
Simnelin asian, joka käytti Warwickin kreivin arvonimeä, kuten taas
myöhemmin kreivikuntalaiset suurin joukoin liittyivät Yorkin herttuaksi
itseään sanovan Perkin Warbeckin puolueeseen. Iso-isäni asettui
Simnelin lipun alle ja vangittiin epätoivoisen taistelun jälkeen
Stokessa, missä useimmat tämän onnettoman sotajoukon johtajista
kaatuivat rautapaidoissaan. Jalo ritari, jolle hän antautui, herra
Roger Robsart, suojeli häntä kuninkaan välittömältä kostolta ja päästi
hänet menemään ilman lunnaita. Mutta hän ei voinut varjella häntä
muista malttamattoman tekonsa seurauksista, erittäinkään niistä
raskaista rahasakoista, jotka hänet köyhdyttivät ja joilla Henrik
koetti heikontaa vihollisiansa, tuo jalo ritari teki kaiken voitavansa
iso-isäni vastoinkäymisten lievittämiseksi; ja heidän ystävyytensä tuli
niin läheiseksi, että isäni kasvatettiin nykyisen herra Hugh Robsartin,
herra Rogerin ainoan pojan, hänen rehellisyytensä, jalomielisyytensä ja
vieraanvaraisuutensa, vaikk'eikään ehkä sotaisten kykyjensä perijän
uskolliseksi veljeksi ja toveriksi.»

»Minä olen usein kuullut puhuttavan hyvästä ritari Hugh Robsartista»,
puuttui isäntä puheeseen. »Hänen metsästäjänsä ja uskottu palvelijansa
Wiljami Badger on tässä talossa haastellut hänestä sadat kerrat --
hauska ritari hän kuuluu olevankin, ja sanotaan hänen aina pitäneen
vieraanvaraisuudesta ja avonaisesta pöydästä enemmän kuin nykymaailman
aikaan, jolloin laitetaan niin paljon kultapunoksia nuttujen saumoihin,
että sillä kulutuksella jo elättäisi tusinan verran reippaita poikia
häränlihalla ja oluella kokonaisen vuoden, vieläpä voisi antaa heidän
mennä kerran viikossa ravintolaankin, jotta niidenkin pitäjät jotakin
ansaitsisivat.»

»Jos olet tavannut Wiljami Badgerin, hyvä isäntä», sanoi Tressilian,
»olet kuullut kylliksi herra Hugh Robsartista; ja sentähden lisään
enää vain sen huomautuksen, että vieraanvaraisuus, jota hänessä kehut,
on vaikuttanut hieman epäedullisesti hänen varallisuutensa tilaan, mikä
ei sentään ole niin tärkeää, koska hänellä on perillisiä vain yksi
tytär. Ja nyt alkaa minun osani kertomuksessa. Isäni kuoltua useita
vuosia sitten halusi hyvä ritari Hugh tehdä minusta pysyväisen
seuralaisensa. Yhteen aikaan minä kuitenkin tunsin, että kunnon ritarin
rajaton mieltymys metsästykseen pidätti minua opinnoista, joista minä
olisin ehkä enemmän hyötynyt; mutta vähitellen lakkasin minä
säälittelemästä aikaa, jota kiitollisuus ja perintöystävyys kehoittivat
minua tuhlaamaan näihin maalaisaskarruksiin. Lapsesta naiseksi
kehittyvän neiti Amy Robsartin tavaton kauneus ei voinut jäädä
huomaamatta häneltä, jonka olosuhteet pakottivat herkeämättä
oleskelemaan hänen läheisyydessään. -- Lyhyesti, hyvä isäntä: minä
rakastuin häneen, ja hänen isänsä näki sen.»

»Ja asettui esteeksi Teidän totisen lempenne tielle, eikö niin?» kysyi
isäntä; »niinhän aina käy tällaisissa tapauksissa; ja päätänpä niin
Teillekin sattuneen sen raskaan huokauksen johdosta, jonka juuri
päästitte.»

»Tässä tapauksessa kävi kuitenkin aivan toisin, hyvä isäntä. Jalo herra
Hugh Robsart puolsi lämpimästi aijettani -- hänen tyttärensä se pysyi
kylmänä tunteelleni.»

»Hän oli vaarallisempi vihollinen heistä kahdesta», virkkoi
ravintoloitsija. »Pelkäänpä saaneenne kosintaanne kylmän vastauksen.»

»Hän ei kuitenkaan kieltänyt minulta kunnioitustansa», jatkoi
Tressilian, »eikä näyttänyt vastahakoiselta antamaan minulle toiveita
sen kypsymisestä joskus lämpimämmäksikin tunteeksi. Hänen isänsä
välityksellä valmistettiin avioliittosopimuksemme, mutta hänen
kiihkeistä pyynnöistään lykättiin sen toimeenpano vuodeksi eteenpäin.
Sinä aikana ilmestyi Rikhard Varney paikkakunnalle ja käyttäen
hyväkseen kaukaista sukulaisuuttaan ritari Hugh Robsartin kanssa,
vietti enimmän aikansa hänen seurassaan, kunnes lopulta muuttui
ikäänkuin perheen jäseneksi.»

»Sepä ei ennustanut hyvää talolle, jota hän kunnioitti läsnä-olollaan»,
virkkoi Gosling.

»Ei, kautta ristiinnaulitun!» huudahti Tressilian. »Väärinkäsitykset ja
surut liittyivät hänen oleskeluunsa siellä ja niin omituisella tavalla,
ett'en vielä tälläkään hetkellä osaa selvittää niiden asteettaista
hiipimistä turmelemaan ennen niin onnellisen perheen rauhaa. Ensi
alussa vastasi Amy Robsart tämän Varneyn huomaavaisuuksiin tavallisiin
seurakohteliaisuuksiin liittyvällä välinpitämättömyydellä;
sitten seurasi aika, jolloin tämä mies näytti tulleen hänelle
vastenmieliseksi, jopa inhoittavaksikin, kunnes heidän välilleen tuntui
syntyneen aivan erinomaisen läheiset suhteet. Varney heitti kokonaan
sen tavoittelevan ja mielistelevän sävyn, joka oli ollut ominaista
hänen aikaisemmalle lähentelemiselleen; ja Amy puolestaan näytti myös
luopuvan siitä peittelemättömästä inhosta, jolla hän oli sitä ennen
kohdellut. Heillä näytti olevan salaista yhteyttä ja keskinäistä
ymmärtämystä enemmän kuin minä kunnolla saatoin sietää; ja minä aloin
epäillä heidän vaivihkaa tapailevan toisiaan, saadakseen puhella
paremmassa rauhassa kuin meidän läheisyydessämme. Monet seikat, joihin
silloin kiinnitin vain vähän huomiota -- sillä minä pidin hänen
sydäntään yhtä avonaisena kuin hänen enkelimäisiä kasvojaan -- ovat
sittemmin muistuneet mieleeni vakuuttamaan minua heidän salaisesta
yhteydestään. Mutta minun ei tarvitse lähteä niitä lähemmin selittämään
-- tosi-asiat puhuvat puolestansa. Amy Robsart katosi isänsä talosta --
Varney hävisi samoihin aikoihin -- ja juuri tänä päivänä tapasin minä
Amyn asumasta Varneyn jalkavaimona hänen inhoittavan kätyrinsä Fosterin
talossa, minne Varney oli tuntemattomaksi verhottuna tullut häntä
katsomaan salaisen portin kautta.»

»Ja siinäkö nyt oli kahakkanne syy? Minusta nähden olisi Teidän jo
ennakolta pitänyt tietämän, ett'ei kaunis naikkonen halunnut eikä
ansainnut Teidän sekaantumistanne asiaan.»

»Hyvä isäntä», vastasi Tressilian, »isäni, sillä isäkseni täytyy minun
yhä vielä sanoa ritari Hugh Robsartia, istuu kotona kamppailemassa
surunsa kanssa tai koettaa, jos on siksi toipunut, mielityöhönsä,
metsänkäyntiin, turhaan hukuttaa muiston siitä, että hänellä kerran oli
tytär -- muisto, joka tuon tuostakin mitä järisyttävimmällä voimalla
ottaa hänet valtoihinsa. Minä en voinut kauvemmin sietää sitä ajatusta,
että hän eli noin syvässä surussa ja Amy niin syvässä synnissä; ja minä
ryhdyin häntä etsimään, toivoen voivani taivuttaa hänet palaamaan
kotiinsa jälleen. Minä löysin hänet, ja onnistunko sitten yrityksessäni
tai huomaanko sen täydelleen raukeavan tyhjiin, kumpaisessakin
tapauksessa on aikomukseni astua laivaan ja matkustaa Virginiaan.»

»Älkää nyt olko noin malttamaton, hyvä herraseni», lohdutti Giles
Gosling; »älkääkä hukatko elämäänne sen takia, että nainen -- lyhyesti
sanottuna -- _on_ nainen, ja vaihtelee rakastajiaan yhtä helposti
kuin nauhojaan, ilman sen parempaa syytä kuin hänen pelkkä oikkunsa.
Mutta ennenkuin pohdimme tätä asiaa edelleen, sallikaa minun kysyä,
mitkä epäluulot johtivat Teidät niin varmasti tämän naisen asuntoon,
tai oikeamminkin piilopaikkaan?»

»Viimeinen sana sopii paremmin, hyvä isäntä», vastasi Tressilian; »ja
mitä Sinun kysymykseesi tulee, niin toi minut näille seuduille tieto
siitä, että Varneyllä oli täällä päin laajoja, ennen muinoin Abingdonin
munkeille kuuluneita alueita hallussaan; ja sisarenpoikanne käynti
vanhan toverinsa Fosterin luona hankki minulle sopivan tilaisuuden
päästä täydelliseen varmuuteen asiasta.»

»Ja mitä Te nyt aijotte, kunnioitettava herra? -- suokaa anteeksi suora
kysymykseni.»

»Minä aijon, hyvä isäntä», vastasi Tressilian, »lähteä huomenna
uudestaan hänen asuinpaikkaansa ja pyrkiä hänen kanssaan pitempiin
puheisiin kuin tänään. Hänen on tosiaankin täytynyt tykkänään muuttua
entisestään, ell'eivät sanani tee häneen mitään vaikutusta.»

»Luvallanne puhuen, herra Tressilian», sanoi isäntä, »Te ette voi
mitenkään käyttää sitä keinoa. Nainenhan, jos ymmärsin Teidät oikein,
on jo hyljännyt välitystarjouksenne tässä asiassa.»

»Se on liiankin totta», vastasi Tressilian; »sitä en saata kieltää.»

»No, mikä sen vietävän oikeus tai etu pakoittaa Teidät väkisin
tyrkyttämään hänelle välitystänne, niin häpeällinen kuin hänen
kiintymyksensä lieneekin hänelle itselleen ja hänen omaisilleen? Ell'en
kokonaan erehdy, eivät ne, joiden turviin hän on heittäytynyt,
vähintäkään epäröisi torjuessaan Teidän sekaantumisenne asiaan,
vaikkapa Te olisitte tytön isä tai veli; mutta hyljättynä rakastajana
antaudutte Te siihen vaaraan, että Teidät ajetaan talosta väkivallalla
ja häpeällä. Te ette voi saada keneltäkään virkamieheltä apua ettekä
tukea; ja Te pyydystätte siis varjoa vedestä ja joudutte -- suokaa
anteeksi suoruuteni -- vain hätään ja huoleen sitä tavoitellessanne.»

»Minä pyydän Leicesterin kreivin apua», vastasi Tressilian, »hänen
suosikkinsa konnamaisuutta vastaan. -- Hän mielistelee puritanein
ankaraa uskonlahkoa -- hän ei uskalla jo ulkonaisen arvonsakaan takia
hyljätä pyyntöäni, vaikka häneltä kokonaan puuttuisivatkin ne
kunniallisuuden ja jalouden avut, joilla maine hänet koristaa. Muussa
tapauksessa käännyn minä kuningattaren itsensä puoleen.»

»Vaikka Leicester», selitti isäntä, »haluaisikin puolustaa suosikkiansa
(sillä hänen sanotaan tosiaankin olevan erinomaisen hyvissä väleissä
Varneyn kanssa), niin kyllä kuningattareen vetoaminen saattaisi heidät
molemmat järkiinsä. Hänen majesteettinsa on ankara tällaisissa
asioissa, ja hänen sanotaan -- ell'ei ole mikään valtiorikos puhella
sellaisia -- pikemmin antavan anteeksi kymmenelle hovimiehelle, jotka
rakastuvat häneen, kuin yhdelle, joka pitää jotakin muuta naista häntä
parempana. Rohkeutta siis vain, urhea vieraani! Sillä kun Te laskette
ritari Hughin nimeen tehdyn ja Teidän kärsimänne vääryyden esityksellä
vahvistetun valituskirjelmän valta-istuimen juurelle, niin hyppäisi se
suosikkikreivi yhtä mielellään syvimpään Temsiin kuin ryhtyisi
puolustamaan Varneyta tämänluontoisessa asiassa. Mutta voidaksenne
odottaa menetystä edes jonkinlaisella varmuudella, täytyy Teidän toimia
hyvin taitavasti; ja jäämättä tänne tappelemaan valtioneuvoskunnan
jäsenen tallimestarin kanssa ja saamaan hänen kätyriensä tikarinpistoja
kylkiinne, pitäisi Teidän kiiruhtaman Devonshireen, kirjoituttaman
anomus ritari Hugh Robsartin nimeen ja keräämän niin paljon ystäviä
kuin voitte, tukemaan asiaanne hovissa.»

»Puhuit viisaasti, hyvä isäntäni», virkkoi Tressilian, »ja minä käytän
neuvoasi hyväkseni ja lähden täältä huomenaamulla aikaisin.»

»Ei, lähtekää täältä jo tänä yönä, ennenkuin aamu valkenee», vastasi
isäntä. »En milloinkaan hartaammin toivonut vieraan tuloa kuin nyt
Teidän onnellista lähtöänne. Sukulaiseni kohtalona tulee kaiken
todennäköisyyden mukaan olemaan hirsipuu syystä tai toisesta, mutta
enpä minä soisi hänen joutuvan sinne kunnioitettavan vieraani murhasta.
'Parempi ratsastaa rauhassa yöllä', sanoo sananlasku, 'kuin päivällä
rosvon rinnalla.' Tulkaa, herra, oman turvallisuutenne tähden minä näin
kiivaasti Teitä matkaan toimitan. Hevosenne ja kaikki muu on jo
valmiina, ja tässä on laskunne.»

»Se on hieman alle tämän arvon», virkkoi Tressilian ojentaessaan
isännälle kultarahaa; »anna ylijäämä tyttärellesi, kauniille Cicelylle,
ja talon palvelijoille.»

»He saavat maistaa anteliaisuuttanne, herra», vastasi Gosling, »ja Te
saisitte kohteliaaksi kiitokseksi maistaa tyttäreni huulia, ell'ei tämä
hetki estäisi häntä hyvästelemästä Teitä porttikäytävässä.»

»Älä päästä tytärtäsi liian läheisiin tekemisiin vieraittesi kanssa,
hyvä isäntä», virkkoi Tressilian.

»Oh, herra, kyllä siitä huoli pidetään; mutta minä en lainkaan
ihmettele, että Te olette niille kaikille mustasukkainen. -- Saanko
kysyä, millä naamalla se kaunis linnanrouva otti Teidät eilen vastaan?»

»Minä myönnän», vastasi Tressilian, »että hän oli yhtä suutuksissaan
kuin hämmennyksissäänkin, ja että minulla on vain vähän toiveita siitä,
että hän pian heräisi onnettomasta hairahduksestaan.»

»Siinä tapauksessa, herra, en minä ensinkään ymmärrä, miksi Te
haluaisitte näytellä sellaisen neidon puolustajasankarin osaa, joka ei
Teistä vähääkään välitä, ja joutua sellaisen suosikin vihan alaiseksi,
joka on aivan yhtä vaarallinen hirviö kuin vanhojen kertomuskirjojen
harhaileva ritari ikinä saattoi kohdata.»

»Noin otaksuessasi teet Sinä minulle vääryyttä, isäntä, -- suurta
vääryyttä», vastasi Tressilian; »minä en suinkaan toivo Amyn vielä
kerran kääntävän ajatuksiansa minuun. Kunhan vain olen saanut hänet
jälleen hyviin väleihin isänsä kanssa, niin on kaikki, mitä minulla on
tehtävää Europassa -- ehkä koko maailmassa -- toimitettu ja päätetty.»

»Viisaampi päätös olisi kulauttaa kurkkuunne maljallinen mesiviiniä ja
unohtaa hänet», neuvoi isäntä. »Mutta kaksikymmenviisivuotias ja
viidenkymmenen maihin ehtinyt mies katselevat näitä asioita aivan eri
tavalla, etenkin jos toinen silmäpari on pantu nuoren, urhean ritarin
ja toinen vanhan majatalon isännän kalloon. Minä säälin teitä, herra
Tressilian, mutta enpä näe, miten voisin auttaa Teitä tässä asiassa.»

»Vain täten, hyvä isäntä», vastasi Tressilian. -- »Pidä silmällä
linnalaisten puuhia, joista Sinä epäluuloa herättämättä pääset
selville, koska kerran kaiken maailman uutiset lentävät Sinun
olutpenkillesi; ja ole sitten hyvä ja ilmoita tietosi kirjallisesti
sille henkilölle, mutta ei kenellekään muulle, joka tuo Sinulle tämän
sormuksen erikoiseksi tunnusmerkiksi -- katso sitä tarkoin -- se on
kallisarvoinen ja on sitten joutuva Sinun omaisuudeksesi.»

»Ei, herra», virkkoi isäntä, »minä en kaipaa mitään palkintoa. -- Mutta
minusta näyttää varomattomalta, jo ammattini julkisen luonteenkin
takia, sekaantua näin hämärään ja vaaralliseen asiaan. Sehän ei kuulu
minuun mitään.»

»Sinuun ja jokaiseen isään tässä maassa, joka tahtoo pelastaa
tyttärensä häpeän, synnin ja kurjuuden kahleista, kuuluu tämä asia
syvemmin kuin mikään muu maan päällä.»

»Hyvä, herra», vastasi isäntä, »ne olivat jaloja sanoja ne; ja oikein
minun käy sydämestäni sääliksi sitä kunnon aatelisukkoa, joka kulutti
omaisuutensa maallensa kunniaa tuottavaan vieraanvaraisuuteen, ja nyt
sieppasi sellainen haukka kuin se Varney hänen tyttärensä, josta olisi
pitänyt tuleman hänen vanhuutensa tuki ja turva ja muuta sellaista. Ja
vaikka Teidän osanne tässä asiassa on verrattain vaarallinen, niin
tahdon minä siitä huolimatta ruveta hulluksi kanssanne ja avustaa Teitä
kunniallisessa yrityksessänne vallata sen kunnon miehen lapsi takaisin,
mikäli luotettavana tiedustelijananne suinkin voin. Ja kun minun tulee
olla uskollinen Teille, niin pyydän minä Teitäkin olemaan uskollinen
minulle ja pitämään koko asian omana salaisuutenanne; sillä olisipa se
aika kolttonen 'Mustan Karhun' hyvälle maineelle, jos voitaisiin sanoa,
että sen 'Karhunkin' isäntä se puuhailee sellaisia. Varneylla on
tarpeeksi vaikutusvoimaa oikeudessa riistääkseen komean kilpeni
patsaastaan, missä se nyt niin uljaana heiluu, ottaakseen minulta
tarjoiluoikeudet ja saattaakseen minut häviöön ullakolta kellariin
asti.»

»Älä epäile vaiteliaisuuttani, hyvä isäntä», virkkoi Tressilian; »minä
tulen olemaan Sinulle syvästi kiitollinen palveluksestasi ja vaarasta,
johon antaudut minun tähteni. -- Muista, että sormus on minun varma
merkkini. -- Ja nyt, hyvästi vain -- sillä Sinäpä viisaasti kyllä
neuvoit minua viipymään täällä mahdollisimman vähän aikaa.»

»Seuratkaa siis minua, herra vieras», sanoi isäntä, »ja astukaa niin
varovasti kuin olisi kananmunia jalkojenne alla eikä honkapalkkeja. --
Kukaan ei saa tietää, milloin ja miten Te läksitte.»

Salalyhtynsä avulla saattoi hän Tressilianin, niin pian kun tämä oli
suorittanut matkavalmistuksensa, useita sokkeloisia käytäviä pitkin
ulkopihaan ja sieltä syrjäiseen talliin, minne hän oli jo kuljettanut
vieraansa hevosen. Hän auttoi sitten Tressiliania kiinnittämään
satulaan sitä pientä myttyä, missä tämä säilytti matkatarpeitaan, avasi
takaportin, ja sydämellisesti pudistettuaan hänen kättään ja
uudistettuaan lupauksensa pitää tarkoin silmällä, mitä Cumnorin
linnassa tapahtuisi, päästi hän vieraansa yksinäiselle taipaleelleen.



IX Luku.


    Mökkiin yksinäiseen johti kuja kaita;
    Maalla kurjalla ei muita asukkaita:
    Sinne pajan laati, siellä toimessansa
    Kilkuttaa hän myöhään, varhain vasaraansa:
    Jänteet paisuvat ja kyven sinkoaapi,
    Kun orhin kengäksi hän raudan taivuttaapi.

                             _Gayn »Trivia»_.

Koska sekä matkustaja itse että Giles Gosling olivat pitäneet parhaana,
ett'eivät Tressiliania, jos mahdollista, näkisi Cumnorin läheisyydessä
ne, jotka sattuisivat sinä aamuna nousemaan varhain vuoteeltaan, oli
isäntä neuvonut häntä ratsastamaan useita sivuteitä ja kujia, jotka
vihdoin johdattaisivat hänet Marlboroughin valtamaantielle, jos hän
vain kulkisi ne oikeassa järjestyksessä ja ottaisi huomioonsa kaikki
asianomaiset käänteet ja oikopolut.

Mutta kuten kaikkia neuvoja, on tälläisiäkin opastuksia helpompi antaa
kuin seurata; ja tien sokkeloisuus, yön pimeys, Tressilianin outous
näillä seuduilla liikkumaan, sekä ne synkät ja levottomat ajatukset,
joiden kanssa hän kamppaili, saivat aikaan sen, että hänen matkansa
edistyi hyvin hitaasti ja että hän aamun sarastaessa oli vasta
tanskalaisten muinoisesta tappiosta muistettavassa Whitehorsen
laaksossa; lisäksi oli hänen hevosensa pudottanut kengän toisesta
etujalastaan, tapaturma, joka uhkasi kokonaan keskeyttää hänen
matkansa, jos elukka alkaisi ontua. Kaikkein ensiksi tiedusteli hän
siis seppää, mutta sai tätä seikkaa koskeviin kysymyksiinsä vain
lyhyitä ja mitättömiä vastauksia parilta typerältä tai jurolta
talonpojalta, jotka jo näin aikaisin astella toikkaroivat töihinsä.
Haluten ennen kaikkea pitää huolta siitä, että hänen nelijalkainen
matkatoverinsa joutuisi kärsimään niin vähän kuin mahdollista tästä
ikävästä onnettomuudesta, laskeutui Tressilian kävelemään ja talutti
hevostaan erästä pientä syrjäkylää kohti, missä hän toivoi tapaavansa
sellaisen taitoniekan, jota hän tällä hetkellä tarvitsi, tai ainakin
saavansa parempia tietoja hänestä. Pitkin vajottavaa, lokaista polkua
rämpi hän vihdoin kylään, missä osottautuikin olevan vain viisi, kuusi
kurjaa hökkeliä, joiden ovien edustalla pari ulkomuodoltaan yhtä
säälittävää ihmisolentoa aloitteli päivän puuhia. Yksi mökki näytti
kuitenkin toisia hieman paremmalta, ja eukko, joka juuri lakaisi sen
kynnystä, oli jonkun verran siistimpi naapureitaan. Hänelle teki
Tressilian tuon usein toistetun kysymyksensä, että oliko seppää
lähitienoilla tai paikkaa, missä hän voisi saada hevoselleen ruokaa?
Eukko katsahti häntä omituisesti kasvoihin, vastatessaan: »Jotta
seppääkö! Kyllä aina, kyllä täällä seppä on -- mitä Sinä sepällä, nuori
mies?»

»Kengittämään hevostani, eukkoseni», virkkoi Tressilian; »näettehän,
että se on pudottanut kengän tuosta etujalastaan.»

»Mestari Lupanen!» kiljaisi eukko, suoranaisesti hänelle vastaamatta --
»mestari Herasmus Lupanen, tulkaapas haastamaan tälle nuorukaiselle,
olkaa niin hyvä.»

»_Favete linguis_», vastasi ääni sisältä; »en voi nyt tulla,
Sludge-mummoseni, koska parhaillaan pureskelen aamututkimusteni
maukkainta suupalaa.»

»Ei, mutta tulkaa nyt sentään, mestari Lupanen, tulkaa. -- Täällä tuo
mies tarvitsisi seppä Waylandia, enkä minä lähde sille tietä pirun tykö
neuvomaan -- sen hevosen jalasta putosi kenkä.»

»_Quid mihi cum caballo_?» vastasi oppinut mies sisältä; »minun
tietääkseni on koko kihlakunnassa vain yksi ainoa viisas mies, ja nyt
ei enään osata hevostakaan kengittää ilman häntä!»

Ja esiin astui kunnon koulumestari, sillä sellaiseksi ilmaisi hänet
pukunsa. Hän oli pitkä, laiha, laahustava, kumaraselkäinen äijänkähnys,
jonka päätä peitti ohut, musta, hieman jo harmaaseen vivahtava tukka.
Hänen kasvoillaan asui se totunnaisen mahtipontisuuden ilme, jonka,
niin otaksuisin, Dionysius vei valta-istuimelta koulumestarin tuoliin
ja jätti perinnöksi kaikille virkaveljilleen. Hänen pitkää, mustaa,
kankeata takkiaan piteli uumenien kohdalta vyö, johon tikarin tai
miekan asemesta oli pistetty valtava nahkainen kynä- ja mustesäiliö.
Toisella puolella törrötti hänen patukkansa kuten ilveilijän puumiekka,
ja kädessään oli hänellä yhä vielä se repaleinen kirja, jota hän oli
äsken uutterasti tutkinut.

Nähdessään Tressilianin, jonka ulkonäköä hän kykeni paremmin
arvostelemaan kuin maalaiset yleensä, otti koulumestari lakin päästään
ja puhutteli häntä seuraavin sanoin: »_Salve, domine. Intelligisne
linguam Latinam_?»

Tressilian pani liikkeelle kaiken oppineisuutensa vastatakseen:
»_Linguae Latinae haud penitus ignarus, venia tua, domine
eruditissime, vernaculam libentius loquor_.»

Tämä latinankielinen vastaus teki koulumestariin saman vaikutuksen kuin
vapaamuurarin salamerkin sanotaan tekevän savilusikan veljeksiin. Hän
tunsi heti tavatonta mielenkiintoa oppinutta matkustajaa kohtaan,
kuunteli arvokkaana tämän kertomusta väsyneestä hevosesta ja pudonneesta
kengästä, ja vastasi sitten juhlallisesti: »Saattaapa näyttää hyvin
yksinkertaiselta asialta, sangen kunnioitettava herra, vastata Teille,
että täällä asuu lyhyen peninkulman päässä näistä _tugurioista_, paras
_faber ferrarius_, taitavin kenkämestari, mikä ikinä naulasi raudan
hevosen jalkaan. Jos minä sen nyt noin vain sanoisin, niin takaanpa,
että Te olisitte mielestänne _compos voti_, taikka, kuten yhteinen kansa
sen kääntää, onnen potkaisema mies.»

»Saisin minä ainakin», virkkoi Tressilian, »suoran vastauksen suoraan
kysymykseen, mikä näyttää olevan sangen vaikeata näillä seuduin.»

»Jos neuvoisi elävälle ihmiselle tietä seppä Waylandin luo», tiesi
eukko, »olisi se ihan samaa kuin lähettäisi syntisen sielun pahan
vihollisemme kynsiin.»

»Vaikene, Sludge-mummoseni!» käski koulumestari; »_pauca verba_,
Sludge-mummoseni; pidä huolta vehnäpuurostasi, Sludge-mummoseni;
_curetur jentaculum_, Sludge-mummoseni; tämä herra ei ole suinkaan
Sinun juorukumppaneitasi.» Sitten kääntyen Tressilianiin jatkoi hän
entisessä mahtipontisessa äänilajissaan: »Ja siis Te, hyvin
kunnioitettava herra, tuntisitte tosiaankin itsenne _felix bis
terque_, jos minä osoittaisin Teille sen sepän asunnon?»

»Herra», vastasi Tressilian, »siinä olisi kaikki, mitä minä tällä
hetkellä tarvitsisin -- hevonen, joka kykenisi kantamaan minua
eteenpäin -- ja kauvas Teidän oppineisuutenne kuuluvilta.» Viimeiset
sanat mumisi hän hiljakseen partaansa.

»_O caeca mens mortalium_!» huudahti oppinut mies; »oikeinpa
lauloikin jo Junius Juvenalis: '_numinibus vota exaudita
malignis_!'»

»Korkeasti oppinut herra koulumestari», virkkoi Tressilian, »Teidän
viisautenne menee niin kauvas minun heikkojen hengenlahjojeni
yläpuolelle, että minä ikäväkseni olen pakotettu etsimään muualta
opastusta, jota saatan paremmin ymmärtää.»

»Siinäpä sitä taas ollaan», vastasi koulumestari, »kuinka kerkiästi
sitä aina paetaankin ihmistä, joka haluaisi jotakin oppia jakaa!
Sattuvasti sanookin Quintilianus --»

»Pyydän, herra, jättäkää Quintilianus tällä hetkellä rauhaan ja
vastatkaa minulle yhdellä sanalla ja selväksi englanniksi, jos Teidän
oppineisuutenne saattaa laskeutua niin alas, onko täällä päin missään
sellaista paikkaa, missä voisin saada ruokaa hevoselleni, siksi kunnes
löydän sepän sitä kengittämään?»

»Sen palveluksen, herra», vakuutti koulumestari, »voin minä piankin
suorittaa, sillä vaikka tässä meidän köyhässä kylässämme (_nostra
paupera regna_) ei olekaan mitään säännöllistä _hospitiumia_,
kuten kaimani Erasmus sitä nimittää, niin olen minä kuitenkin, katsoen
siihen, että Teillä on jonkunlaista aavistusta, tai ainakin
jonkunlaista hajua jaloista tieteistä, käyttävä vaikutusvoimaani talon
kunnioitettavaan emäntään hankkiakseni Teille kulhollisen vehnäpuuroa
-- sangen terveellistä ruokaa, jolle ei minun kuitenkaan ole vielä
onnistunut keksiä latinalaista nimeä -- samaten kuin Teidän hevosenne
on saava haltuunsa navetannurkkauksen ja eteensä maukkaan heinätukon,
sillä tällä kunnon emäntä Sludgella on niin yltäkylläisesti heiniä,
että hänen lehmästään saattaa sanoa: '_foenum habet in cornu_'; ja
jos Te suvaitsette ilahuttaa minua arvoisalla seurallanne, ei koko
kestitys tule maksamaan Teille _ne semissem quidem_, niin suuressa
kiitollisuuden velassa on Sludge-mummo minulle siitä vaivasta, jota
minä kaikella perinpohjaisuudella näen hänen toivorikkaasta
perillisestään Dickiestä, opastaessani häntä ohdakkeista polkua
latinankielen alkeistietoihin.»

»No, Jumala sen Teille palkitkoon, mestari Herasmus», virkkoi kunnon
eukko, »ja suokoon, että pikku Dickie tulisi paremmaksi niiden alkeiden
avulla! -- ja muuten, jos tämä herra haluaa jäädä tähän, niin on
murkina pöydällä yhdessä pesurievun kääntämässä; ja hevosen ruuasta ja
miehen ruuasta en minä vaadi niin ropoakaan.»

Ottaen huomioon hevosensa tilan ei Tressilian lopultakaan nähnyt
parempaa keinoa kuin hyväksyä tuo niin oppineesti lausuttu ja niin
ystävällisesti vahvistettu tarjous ja toivoa, että kun kunnon
koulumestari on tyhjentävästi käsitellyt kaikki muut keskustelu-aiheet,
hän ehkä suvaitsee alentua ilmoittamaan hänelle, mistä hän vihdoinkin
tapaisi sen useasti mainitun sepän. Hän astui siis mökkiin ja istuutui
pöytään oppineen koulumestarin Erasmus Lupasen kanssa, söi osansa hänen
vehnäpuurostaan ja kuunteli hänen oppinutta haasteluaan omasta
itsestään runsaan puolituntisen, ennen kuin sai hänet kääntämään
puheensa muille aloille.

Lukija suonee meille mielellään anteeksi, vaikk'emme lähdekään
seuraamaan tuon oppineen miehen esitystä kaikkia niitä yksityiskohtia
myöten, joilla hän ilahutti Tressiliania, vaan tyytynee seuraavaan
yleiskatsaukseen.

Hän oli syntyisin Hogsnortonista, missä kansa sanoo sikojen soittavan
urkuja; tämän sananparren selitti hän vertauskuvallisesti, viittaamalla
Epikuron sikalaumaan, minkä pesäkunnan nuorempiin jäseniin Horatiuskin
lukeutui. Nimensä Erasmuksen johti hän osittain isästään, kuuluisan
pesijättären pojasta, sillä tämä pesijätär oli pitänyt tämän suuren
oppineen puhtaissa alusvaatteissa koko sen ajan, jonka hän viipyi
Oxfordissa, mikä tehtävä ei ollut niinkään helppo, koska hänellä
oli vain kaksi paitaa, »joista toinen pesetti toista», kuten sen
kunnon eukon oli tapana sanoa. Näistä _camiciae_ olivat toisen
jäännökset, kuten mestari Lupanen kehui, yhä hänen hallussaan, hänen
iso-äitinsä kun oli onneksi pidättänyt sen laskunsa tasaamiseksi. Mutta
hänen mielestään oli hän saanut Erasmus-nimensä vielä korkeammastakin
ja valtavammastakin syystä, nimittäin siitä, että hänen äidillään oli
varmaankin ollut sellainen salainen aavistus, että tuossa kasteelle
kannettavassa lapsessa piili nero, joka kerran vetäisi maineessa
vertoja Amsterdamin suurelle oppineellekin. Hänen liikanimensä johti
hänet yhtä laajoihin selityksiin kuin ristimänimensäkin. Hän oli
taipuvainen luulemaan, että hänen nimensä oli Lupanen, _quasi lucus a
non lucendo_, siitä syystä, että hän vain harvoin antoi lupaa
koululleen. »Senpätähden», jatkoi hän, »annetaankin koulumestarille
latinankielessä nimi _Ludi Magister_, koska hän pidättää pojat
leikeistään.» Mutta tämän lisäksi arveli hän voitavan selittää sen
aivan toisellakin tavalla ja liittää se hänen erinomaiseen taitoonsa
järjestää loistonäytelmiä, maurilaistansseja, vappujuhlia ja muita
sellaisia lupapäivähuvituksia, joihin hän vakuutti Tressilianille
omaavansa tosiaankin koko Englannin kirkkaimman ja kekseliäimmän pään,
niin että tämä moisten tilaisuuksien järjestämiskyky olikin tehnyt
hänet tunnetuksi jo monille korkea-arvoisille henkilöille sekä hovissa
että maaseudulla ja eritotenkin jalolle Leicesterin kreiville. »Ja
vaikka hän nyt näyttäisikin unohtaneen minut», vakuutti hän, »monien
valtiollisten puuhainsa hyörinässä, niin olen minä kuitenkin varma
siitä, että jos hän haluaa järjestää jonkun soman ajanvietteen hänen
majesteettinsa kuningattaren huvitukseksi, tulevat miehet ja hevoset
noutamaan Erasmus Lupasta hänen halvasta majastaan. _Parvo
contentus_ kuuntelen minä sillä välin oppilaitteni taivuttamista ja
kääntämistä, kunnioitettava herra, ja kulutan aikaani runotarten
seurassa. Ja niinpä olenkin minä aina kirjevaihdossani ulkomaitten
oppineiden kanssa merkinnyt nimekseni _Erasmus ab Die Fausto_ ja
olen minä aina nauttinut tällä nimellä varustetulle oppineelle kuuluvaa
kunnioitusta; todistuksena siitä olkoon korkeasti-oppinut Diedrichus
Buckerschockius, joka omisti minulle tällä nimellä tutkimuksensa
kreikkalaisesta r-kirjaimesta. Lyhyesti, herra: minä olen aina ollut
onnellinen ja arvossapidetty mies.»

»Jatkukoon elämänne edelleenkin yhtä onnekkaana, hyvä mestari Lupanen!»
toivotti matkustaja, »mutta sallikaahan kysyäni Teidän omalla
oppineella kielellänne, _Quid hoc ad Iphycli boves_, mitä on tällä
kaikella tekemistä hevoseni kengityksen kanssa?»

»_Festina lente_», vastasi tietomies, »me saavumme pian siihenkin
kohtaan. Teidän pitää ensiksi tietämän, että pari kolme vuotta sitten
tuli näille seuduille muuan henkilö, joka sanoi itseään tohtori
Doboobieksi, vaikka hänellä tuskin oli oikeutta kirjoittaa
arvonimekseen edes _Magister artium_, ell'eihän nälkäisen mahansa
perustuksella. Taikka jos hänellä joitain oppi-arvoja olikin, niin oli
hän saanut ne itseltään pääkehnolta, sillä hän oli poppamies -- velho
-- ja niin poispäin, käyttääkseni yhteisen kansan nimityksiä. -- No,
hyvä herra, huomaanpa Teidän käyvän kärsimättömäksi; mutta ell'ei
kertoja astele tarinassaan omaa tietään, niin mitenkä luulette hänen
sitten osaavan kuulijansa polulle?»

»Hyvä, hyvä, oppinut herraseni, astelkaa siis vain tietänne», vastasi
Tressilian; »mutta pitäkäämme sentään hieman kiiruumpaa, sillä aikani
on hyvin täpärällä.»

»No hyvä, herra», puuttui jälleen puheeseen Erasmus Lupanen mitä
kiukustuttavimmalla laajasanaisuudellaan, »minä en suinkaan tahdo
väittää, että tämä samainen Demetrius, sillä niin kirjoitti hän nimensä
ulkomailla, olisi ollut oikea noita, mutta varmaa on, että hän ilmoitti
olevansa salamenoisen Ruusuristin veljeskunnan jäsen ja Geberin oppilas
(_ex nomine cujus venit verbum vernaculum, gibberish, siansaksa_).
Hän paranteli haavoja voitelemalla asetta, eikä kipeätä kohtaa --
ennusteli kädestä -- etsi varastettuja tavaroita seulan ja
keritsimien avulla -- keräili oikeata hullujuurta ja urospuolista
sananjalansiementä, jota käyttämällä ihminen tulee näkymättömäksi --
väitti olevansa hyvällä tiellä keksimään kaikkiparantavan yleislääkkeen
ja kehui muuttavansa hyvää lyijyä huonoksi hopeaksi.»

»Toisin sanoen», tokaisi Tressilian, »hän oli puoskari ja kurja
petturi; mutta mitä on yhä kaikella tällä tekemistä hevoseni ja sen
pudottaman kengän kanssa?»

»Luvallanne, sangen kunnioitettava herra», vastasi perinpohjainen
oppinut, »Te tulette sen kohta käsittämään -- _patientia_ siis
vain, sangen kunnioitettava herra, mikä sana Marcus Tulliuksemme mukaan
merkitsee '_difficilium rerum diurna perpessio_'. Tämä samainen
Demetrius Doboobie alkoi, oltuaan jonkun aikaa tekemisissä seutukunnan
kanssa, kuten jo olen Teille kertonut, saavuttaa mainetta _inter
magnates_, maan ensimäisten keskuudessa, ja todennäköisesti olisi
hän kiivennyt vielä korkealle, ell'ei, ainakin sen mukaan, mitä kansa
puhuu (sillä minä en väitä mitään asiaa varmaksi, jota en täydelleen
tunne), piru olisi käynyt vaatimaan oikeuksiaan ja lentänyt eräänä
pimeänä yönä matkaansa Demetriuksen kanssa, ja sitä miestä ei ole sen
jälkeen kuultu eikä nähty. Nyt tulee kertomukseni _medulla_,
varsinainen ydin. Tällä tohtori Doboobiella oli ollut palvelija,
tai mikä lurjus lie ollut, jota hän oli käyttänyt puhdistamaan
sulatus-uuniansa ja pitämään sitä sopivan kuumana -- sekoittamaan
lääkejuomiansa -- piirtelemään ympyröitänsä -- mielistelemään
potilaitansa, _et sic et caeteris_. -- No hyvä, korkeasti
kunnioitettava herrani, kun nyt tohtori oli kadonnut niin kummallisella
ja koko seutukuntaa kauhistuttavalla tavalla, ajatteli se veijari,
Maronin sanoilla puhuakseni, näin: '_Duo avulso, non deficit
alter_'; ja samaten kuin kauppiaan oppipoika asettuu isäntänsä
myymäkojuun kun tämä on kuollut tai vetäytynyt pois liikkeestä, niin
ryhtyi nyt tämä Waylandkin harjoittamaan mestarivainajansa vaarallista
ammattia. Mutta vaikka, korkeasti kunnioitettava herra, maailma onkin
ylen hetas kallistamaan korvansa tuollaisten arvottomain miesten
kehuskeluille, miesten, jotka itse asiassa ovat vain _saltim
banqui_ ja _charlatani_, vaikka ne anastavatkin oikeiden
lääketieteilijäin tavat ja taidon, niin olivat tämän kurjan veijarin,
tämän Waylandin uskottelut kuitenkin liian karkeita mennäkseen
ihmisiin, eikä ollut yhtään oppimatonta maalaista eikä talonpoikaa,
joka ei olisi ollut valmis, vaikkakin omalla höyläämättömällä
kielellään, paiskaamaan hänelle vasten naamaa seuraavia Persiuksen
sanoja, --

    »'_Diluis helleborum, certo compescere puncto
    Nescius examen? vetat hoc natura medendi_';

»mitkä minä olen vaatimattomasti mukaillen kääntänyt näin, --

    »Aivastusjuurta jos sä tahdot viedä
    Rohtoon, etkä hiuskarvallensa tiedä
    Kuinka paljon: lääketaito sit' ei siedä.

»Lisäksi peloitti mestarin huono maine ja hänen kummallinen ja
epäilyttävä loppunsa tai ainakin äkillinen katoamisensa kaikkia,
ehkeikään aivan epätoivoisimpia, etsimästä apua tai neuvoa hänen
palvelijaltaan; minkä vuoksi se miesparka olikin alussa kuolla nälkään.
Mutta paholainen, joka Demetriuksen eli Doboobien kuoltua oli siirtynyt
hänen palvelukseensa, kuiskasi hänelle uuden keinon. Tämä roikale,
tapahtukoonpa se nyt sitten itsensä vihtahousun tai ennen saadun opin
avulla, kengittää hevosia paremmin kuin kukaan tästä Islantiin; ja niin
lakkasi hän käsittelemästä niitä kaksijalkaisia ja höyhenettömiä
olentoja, joita ihmisiksi sanotaan, ja otti yksinomaiseksi toimekseen
hevosten kengittämisen.»

»Tosiaanko! ja missä hän nyt asuu?» kiirehti Tressilian. »Ja oikein
hyvinkö hän hevosia kengittää? -- Opastakaa minut heti hänen
asunnolleen.»

Tämä keskeytys ei lainkaan miellyttänyt koulumestaria, joka
huudahtikin: »_O, caeca mens mortalium!_ sanon vielä kerran,
vaikka olen jo ennenkin näitä sanoja käyttänyt! Mutta minä toivoisin,
että muinoiset kirjailijat tarjoaisivat minulle niin väkivoimaisen
lauselman, että se kykenisi pysäyttämään ne, jotka syöksyvät suoraan
omaan turmioonsa. Kuulkaa kuitenkin, minä pyydän, tämän miehen ehdot»,
jatkoi hän, »ennen kuin Te niin kerkeästi haluatte antautua vaaraan --»

»Se ei ota rahaa työstään», ehätti eukko, joka seisoi siinä
lähettyvillä ja nautti riemastuneena niistä kauniista sanoista ja
syvällisistä ponsilauselmista, mitkä niin viljavina vuotivat hänen
oppineen huonekumppaninsa, mestari Lupasen huulilta. Mutta tämä
keskeytys oli yhtävähän koulumestarin mieleen kuin matkustajankaan
hätäilevä kysymys.

»Vaikene», sanoi hän, »Sludge-mummoseni; tiedä paikkasi, jos saan
pyytää. _Sufflamina_, Sludge-mummoseni, ja salli minun selvittää
tämä asia arvoisalle vieraallemme. -- Herra», jatkoi hän jälleen
Tressilianiin kääntyen, »tämä akka puhui totuuden, vaikkakin omalla
sievistämättömällä tavallaan; sillä tämä _faber ferrarius_ eli
kenkäseppä ei tosiaankaan ota rahaa keneltäkään.»

»Ja se on varma merkki siitä, että se on tekemisissä saatanan kanssa»,
vakuutti eukko Sludge; »sillä eihän kukaan oikea kristitty kieltäydy
ottamasta maksua työstään.»

»Tuo akka osasi jälleen oksaan», virkkoi koulumestari; »_rem acu
tetigit_ -- hän pisti neulansa kärjellä keskelle asiaa. -- Tämä
Wayland ei tosiaankaan ota rahaa keneltäkään, eikä myöskään näyttäydy
kenellekään.»

»Ja tietääkö tämä mielipuoli, sillä sellaisena häntä pidän», kysyi
matkustaja, »mitään ammatistaan?»

»Oo, herra, siinä suhteessa täytyy meidän tehdä oikeutta paholaiselle
-- Mulciber itse kaikkine kyklooppeineen tuskin pääsisi korjaamaan
hänen työtään. Mutta olisipa tosiaankin tyhmää ottaa neuvoa tai apua
sellaiselta, joka on liiankin ilmeisesti liitossa kaiken pahan
alkujuuren kanssa.»

»Minun täytyy kuitenkin uskaltaa koetus, hyvä mestari Lupanen», virkkoi
Tressilian nousten; »ja koska hevoseni on kai jo pureksinut muonansa,
täytyy minun vain kiittää Teitä hyvästä kestityksestä ja pyytää Teitä
opastamaan minua sen miehen asunnolle, jotta taas pääsisin jatkamaan
matkaani.»

»Niin, niin, opastakaa Te vain häntä, mestari Herasmus», sanoi eukko,
joka nähtävästi halusi vapauttaa talonsa vieraastaan; »ketä piru ajaa,
sen täytyy väkisinkin mennä.»

»_Do manus_», sanoi koulumestari, »minä alistun -- mutta minä otan
koko maailman todistajakseni, että minä olen tälle kunnioitettavalle
herralle perinpohjaisesti selvittänyt kaiken sen vahingon, minkä hän on
jo tehnyt ja tulee vasta tekemään kuolemattomalle sielulleen, siten
ruvetessaan saatanan liittolaiseksi. Niinpä en minä itse lähdekään
vieraamme matkaan, vaan lähetän häntä saattamaan oppilaani. --
_Ricarde! Adsis, nebulo_.»

»Luvallanne puhuen, siitä ei tule mitään», tokaisi eukko; »Te saatte
hukuttaa oman sielunne, jos mielenne tekee, mutta minun poikani ei pidä
juokseman moisilla asioilla; ja minua ihmetyttääkin, herra tohtori,
että Te ehdotattekaan sellaista tointa pikku Dickielleni.»

»Ei, hyvä Sludge-mummoseni», vastasi koti-opettaja, »Ricardus menee
vain tuonne mäelle ja osoittaa sormellaan vieraalle seppä Waylandin
asunnon. Älä luule hänelle mitään pahaa tapahtuvan, sillä hän luki tänä
aamuna syömättömällä vatsalla luvun septuagintasta ja sen lisäksi on
hän tutkinut määrätyn pätkän kreikankielistä testamenttiaan.»

»Niin», sanoi hänen äitinsä, »ja minä neuloin hänen nuttunsa kaulukseen
noidanjalavan vesan silloin kun se ilkeä varas alkoi näillä seuduin
temppuilla ihmisten ja elukoiden kanssa.»

»Ja koska hän usein -- epäilen sitä vahvasti -- käy sen velhon luona
omin päinsäkin, niin saa hän nytkin lähteä sinne tai ainakin
lähettyville meidän mieliksemme ja tämän vieraan palvelukseksi. --
_Ergo, heus, Ricarde! adsis, quaeso, mi didascule_.»

Tämä näin hellin sanoin huudettu oppilas ventturoi vihdoin huoneeseen;
hän oli oudon näköinen, vaaperteleva, ruma pojanvekara, joka
kääpiömäisen kokonsa takia näytti noin kahdentoista tai kolmentoista
ikäiseltä, vaikka hän todellisuudessa otaksuttavasti olikin
paria vuotta vanhempi; hänen päätään peitti ylen pörröinen,
punaisenkellertävä tukka, hänen kasvonsa olivat pisamaiset ja
auringonpaahtamat, hänen nenänsä leveä ja litteä, leukansa pitkä, ja
hänen harmaat tuijottavat silmänsä katsoivat hullunkurisesti vinoon ja
lähenivät melkein kieroutta, vaikk'ei sitä voinutkaan aivan varmaan
vakuuttaa. Oli mahdotonta katsella tätä pikkumiestä tuntematta
melkoista naurunhalua, etenkin kun Sludge-mummo veti hänet syliinsä ja
suuteli häntä, välittämättä pojan vastustelemisista ja potkimisista,
joilla tämä vastasi eukon hyväilyihin, sekä nimitteli häntä omaksi
kalliiksi kaunehelmekseen.

»_Ricarde_», sanoi opettaja, »Sinun täytyy heti paikalla (se on
_profecto_) mennä tuolle mäelle ja näyttää tälle kunnian herralle
seppä Smithin paja.»

»Kaunis aamutehtävä tosiaankin», vastasi poika paremmalla kielellä kuin
Tressilian oli odottanutkaan; »ja kuka tietää, vaikka paholainen
lennättäisi minut matkaansa ennen kuin palaan?»

»Niin, niin oikein», ehätti eukko Sludge, »ja olisittepa saanut
kahdestikin miettiä, herra koulumestari, ennen kuin lähetätte rakkaan
kultupoikani sellaiselle asialle. Sitäkös varten minä täytän Teidän
mahanne ja vaatetan raatonne, sitäkös jo, en mä paremminkaan sano!»

»Pyh -- _nugae_, hyvä Sludge-mummoseni», vastasi opettaja; »minä
vakuutan Sinulle, ettei saatana, jos tässä saatanaa on likimaillakaan,
uskalla koskea hänen pukunsa ainoaan lankaankaan; sillä Dickie osaa
laskettaa _paterinsa_ siinä kuin toinenkin ja voi niin suistaa
itsensä pääkehnonkin -- _Eumenides, Stygiumque nefas_.»

»Niin, ja neuloinhan minä vuorijalavan vesan hänen kaulukseensa, senhän
jo sanoinkin», virkkoi kunnon eukko, »ja siitä on luulemma enemmän apua
kuin Teidän kaikista mongerruksistanne; mutta ei sentään pitäisi oikein
hakemalla hakea paholaisen ja hänen palvelijainsa seuraa.»

»Kelpo poikani», virkkoi Tressilian, joka näki Dickien kasvoilla
väreilevästä pilkallisesta irvistyksestä sen vekaran mieluummin
toimivan oman päänsä kuin vanhempien ihmisten ohjeiden mukaan, »minä
annan Sinulle hopearahan, kaunis veikkoseni, jos vain opastat minut sen
sepän pajalle.»

Poika lennätti hänelle ymmärtävän syrjäsilmäyksen, joka näytti lupaavan
suostumista kauppaan, samalla huutaen: »Minäkö opastamaan Teitä seppä
Waylandin pajalle! Kuinka, mies, enkö minä jo sanonut, että paholainen
voisi vielä lennättää minut matkaansa aivan niin kuin tuo haukka
tuolla» (rientäen akkunaan) »lennättää mummon kananpoikasta?»

»Haukka! haukka!» kiljaisi eukko ja unohtaen kaiken muun siinä hädässä
riensi hän kananpoikiensa avuksi niin nopeasti kuin hänen vanhat
koipensa suinkin sallivat.

»No nyt asiaan», sanoi pojanvekara Tressilianille, »siepatkaa hattunne,
hakekaa hevosenne, älkääkä unohtako hopearahaa, josta puhuitte.»

»Ei, mutta odotahan, odotahan», pyyteli opettaja, »_Sufflamina,
Ricarde_!»

»Odottakaa itse», vastasi Dickie, »ja miettikää, mitä vastaatte
iso-äidille, kun näin lähetitte minut pikakyydillä paholaisen kynsiin.»

Oivaltaen raskaan edesvastuun, johon oli joutumaisillaan, syöksähti
opettaja ylös ja riensi kiiruusti käymään pikkumieheen käsiksi ja
estämään hänen lähtöään; mutta Dickie kiemurteli vapaaksi hänen
hyppysistään, pakeni mökistä ja juoksi täyttä karkua läheiselle mäelle,
kun taas opettaja, runsaasta kokemuksesta tietäen, ett'ei hän mitenkään
saavuttaisi kasvattiaan jalkapelillä, turvautui mairittelevimpiin
latinalaisiin nimityksiin, mitä sen kielen sanavarasto suinkin tarjosi,
saadakseen pojan palaamaan. Mutta tuo pahankurinen veitikka käänsi
kuuron korvan _mi anime'lle, corculum meum'ille_ ja muille
sentapaisille klassillisille lempinimille, ja hyppi ja loikki vain
kummun harjalla kuin tonttu kuutamossa, viittaillen uutta tuttavaansa
Tressiliania tulemaan samaa tietä.

Matkustaja haki nopeasti hevosensa ja lähtiessään seuranmaan
keijumaista opastansa painoi hän puoliksi väkisin hyljätyn
opettajaparan käteen vaatimattoman kurvauksen saamastaan kestityksestä,
mikä seikka hieman vaimensi sitä ankaraa pelkoa, jota tämä miespoloinen
tunsi talon vanhan emännän paluuta ajatellessaan. Ilmeisesti tapahtui
se paluu verrattain pian; sillä Tressilian ja hänen oppaansa eivät
olleet päässeet vielä kovinkaan kauvas, ennen kuin he kuulivat
rämähtelevän naisäänen kiljaisuja ja niihin sekaantuneina mestari
Erasmus Lupasen klassillisia sadatteluja. Mutta Dickie Sludge, joka oli
yhtä kuuro iso-äidillisen hellyyden kuiskeille kuin koulumestarin
mahtipontisille varoituksillekin, patikoi huolettomana Tressilianin
edellä, huomauttaen vain, että »jos ne nyt huutavat kurkkunsa käheiksi,
niin saavat ne nuoleskella hunaja-astiaa, sillä minä söin siitä eilen
hunajan puti puhtaaksi.»



X Luku.


    He sisään astuivat ja -- kas vainen:
    Isäntä siellä työssään ahertaa;
    Ukko raihnas, pieni, tonttumainen,
    Poski laiha, kuopasta silmä kiiluttaa,
    Kuin kauvan tyrmässä ois saanut kaikertaa.

                 _Keijukaisten Kuningatar_.

»Vieläkö on pitkältä sepän asunnolle, kaunis miehenalku?» kysyi
Tressilian nuorelta oppaaltaan.

»Mitenkäs Te minua taas nimitittekään?» sanoi poika, katsahtaen häneen
vinosti terävillä harmailla silmillään.

»Minä sanoin Sinua kauniiksi miehenaluksi -- ei suinkaan siinä ole
mitään loukkaavaa, poikaseni?»

»Ei -- mutta jos Te nyt olisitte iso-äitini ja koulumestari Lupasen
lähettyvillä, niin saisitte Te kaikki kolme laulaa kuorossa tätä vanhaa
veisua:

    »Kolme oli kerran meittiä,
    Ja kaikki me oltiin Huilu-Heikkiä.»

»Ja miksi niin, pikkumies?» kysyi Tressilian.

»Koska», vastasi ruma vekara, »Te olette ainoat kolme ihmistä, jotka
ovat sanoneet minua kauniiksi -- no, mummoni sanoo minua kauniiksi,
koska hän on osaksi sokea vanhuuttaan ja aivan sokea hellyyttään -- ja
opettajani, se köyhä koulumestari, sanoo minua kauniiksi, päästäkseen
eukon suosioon ja saadakseen täysinäisemmän puurovadin ja lämpimämmän
paikan tulen ääressä. Mutta miksi _Te_ sanotte minua kauniiksi
miehenaluksi, sen tiedätte Te parhaiten itse.»

»Sinä olet ainakin teräväpäinen velikulta, ell'etkään kaunis
miehenalku. Mutta miksi leikkitoverisi Sinua nimittelevät?»

»Tontuksi», vastasi poika siekailematta; »mutta pidänpä minä totisesti
mieluummin oman ruman naamani kuin jonkun heidän paksuista kalloistaan,
joissa ei ole enempää älyä kuin tiiliskivessä.»

»Sinä siis et ensinkään pelkää seppää, jonka luo olemme menossa?»

»Minäkö pelkäisin häntä!» huudahti poika; »vaikka hän olisi itse se
pääkehno, joksi ihmiset häntä luulevat, en pelkäisi häntä sittenkään;
mutta vaikka hän onkin hieman omituinen, ei hänessä ole enempää
paholaista kuin Teissäkään, mutta sitä en minä menisi kaikille
kertomaan.»

»Ja miksi sanot sen sitten minulle, poikaseni?» kysyi Tressilian.

»Koska Te olette toista lajia herrasmiehiä kuin mitä täällä nähdään
joka päivä», vastasi Dickie; »ja vaikka minä olenkin ruma kuin synti,
niin en sentään tahtoisi Teidän pitävän minua hölmönä, etenkin kun
minun ehkä joskus täytyy pyytää Teiltä pientä suosionosoitusta.»

»Ja mikä se olisi, pikkumies, jota minä en saa sanoa kauniiksi?» kysyi
Tressilian.

»Oh, jos pyytäisin sitä nyt heti», vastasi poika, »niin epäisitte sen
-- minä odotan siksi kunnes tapaamme toisemme hovissa.»

»Hovissa, Rikhard! Sinäkö muka hoviin?» ihmetteli Tressilian.

»Kas niin, siinä on nyt taas se sama laulu!» vastasi poika; »takaanpa
Teidän nyt ajattelevan, että mitä tuollainen ruma, rujo pojanvekara
hovissa tekee? Mutta antakaa Rikhard Sludgen vain yrittää! En minä
olekkaan turhanpäiten ollut täällä kukkona tunkiolla. Tahdonpa
terävällä älyllä auttaa rumaa naamaani.»

»Mutta mitä sanoo iso-äitisi, ja opettajasi, mestari Lupanen?»

»Mitä haluavat», heitti Dickie; »toisella on kananpoikansa luettavinaan
ja toisella paksupäät oppilaansa suomittavinaan. Minä olisin jo aikoja
sitten jättänyt heidät kynttilää pitelemään ja näyttänyt tälle
kylärähjälle kantapäitäni, ell'ei se koulumestari olisi luvannut ottaa
minua mukaansa ja antaa minulle osaa jossakin järjestämässään
loistonäytelmässä, sillä huhutaan pidettävän suuria juhlia piakkoin.»

»Ja missä niitä muka pidettäisiin, pikku ystäväiseni?» kysyi
Tressilian.

»Oh, jossain linnassa siellä Pohjan puolessa», vastasi hänen oppaansa
-- »hurjan kaukana Berkshirestä. Mutta meidän vanha koulumestarimme
väittää, etteivät ne voi tulla toimeen ilman häntä; ja hän saattaa olla
oikeassakin, sillä hän on jo järjestänyt monta kaunista näytelmää. Hän
ei ole puoliksikaan niin hullu kuin häntä luulisi, kun hän ryhtyy
johonkin, jonka hän ymmärtää; ja hän osaa vyörytellä suustaan säkeitä
kuin paraskin näyttelijä, mutta paneppas hänet, Jumala nähköön,
varastamaan hanhi-eukon munia, niin saisi hän ukko-hanhelta varmasti
selkäänsä.»

»Ja Sinäkin tulet esittämään osaa hänen vastaisessa näytelmässään?»
kysyi Tressilian, jota huvitti pojan rohkea keskustelutapa ja hänen
ovela ihmistuntemuksensa.

»Varmasti», vastasi Rikhard Sludge, »hän on sen jo luvannut; ja jos hän
rikkoo sanansa, käy hänen huonosti; sillä annappas kun minä vain pääsen
häneen hampaineni kiinni ja samassa nytkäytän päätäni alaspäin, niin
paiskaan minä hänet menemään sellaista vauhtia että luut ruskavat. --
Vaikka en minä hänelle sentään viitsisi niin kovin pahaa tehdä», jatkoi
poika, »sillä se ikävystyttävä ukkohöpsö on suurella vaivalla opettanut
minulle kaikki mitä itse tiesi. -- Mutta se siitä. -- Tässähän sitä jo
ollaankin seppä Waylandin pajan ovella.»

»Pilailethan, pikku-ystäväni», virkkoi Tressilian; »tässähän näkyy vain
autio nummi ja cornwallilaisen muinaishaudan tapainen kivikehä, suurin
kivi keskellä.»

»Niinpä niin», sanoi poika, »ja tuo suuri laakea kivi siinä keskellä,
joka lepää poikittain näiden toisten pystyssä törröttäväin päällä, on
seppä Waylandin maksupöytä, ja siihen pitää Teidän lukea rahanne.»

»Mitä Sinä sillä hassutuksella tarkoitat?» kysyi matkustaja, joka jo
alkoi kiukustua poikaan ja suuttua itseensä, kun oli ruvennut
luottamaan moiseen löylynlyömään oppaaseen.

»No», vastasi Dickie irvistellen, »Teidän täytyy sitoa hevosenne tuohon
pystykiveen kiinnitettyyn renkaaseen, sitten viheltää kolme kertaa ja
laskea hopearahanne tuolle toiselle laakealle kivelle, poistua kehästä,
istuutua lännen puolelle tuota pientä viidakkoa ja varoa, ett'ette
katso oikealle ettekä vasemmalle kymmeneen minuuttiin tai niin pitkään
aikaan kun kuulette vasaran pauketta, ja kun se on lakannut, lukekaa
rukouksianne niin kauvan kuin laskisitte sataan, tai laskekaa vain
sataan, se tekee saman asian -- palatkaa sitten kehään, ja Te olette
huomaava rahanne kadonneeksi ja hevosenne kengitetyksi.»

»Rahani kadonneeksi, se on ainakin varmaa!» virkkoi Tressilian; »mutta
mitä muuhun tulee -- kuuleppas, poikaseni, minä en ole koulumestarisi,
mutta jos Sinä rupeat ilvehtimään kanssani, otan osan hänen
tehtävistään huolekseni ja annan Sinulle oikein aika mekosta.»

»Kyllä vain, jos saatte minut kiinni!» pilkkasi poika, lähtien samassa
juosta vilkkasemaan pitkin nummea nopeudella, joka teki tyhjäksi kaikki
Tressilianin yritykset saavuttaa häntä, raskaat saappaansa kun vielä
haittasivat häntä. Eikä suinkaan ollut vähimmän kiusallista pojan
kujeilussa se seikka, ett'ei hän pitänyt vähääkään kiirettä, muka
vaaraa välttääkseen tai pelon jouduttamana, vaan pysytteli aina niin
lähellä, että Tressilian hullaantui jatkamaan takaa-ajoansa, sitten
livahtaen syrjään tuulen vauhdilla, juuri kun hänen vainoojansa luuli
saavansa häntä kauluksesta, ja kierrellen ja kaarrellen joka taholle,
kuitenkin niin, ett'ei hän poistunut kovin kauvas alkuperäisestä
lähtöpaikastaan.

Tätä kesti niin kauvan kunnes Tressilian pysähtyi aivan väsyneenä,
aikeissa luopua takaa-ajosta sydämellisesti kirottuaan tuota rumaa
rasavilliä, joka oli houkutellut hänet niin naurettavaan ponnisteluun.
Mutta poika, joka entiseen tapaansa oli asettunut eräälle
mäennyppylälle aivan hänen eteensä, alkoi taputtaa laihoja käsiään,
osoitella häntä kurttuisilla sormillaan ja väännellä hurjaa,
inhoittavaa naamaansa niin hassunkuriseen naurun ja pilkan ilmeeseen,
että Tressilian alkoi puoliksi uskoa olevansa tekemisissä todellisen
tontun kanssa.

Äärimmilleen raivostuneena ja samalla tuntien tavatonta halua räjähtää
nauruun, niin kummallisia olivat pojan irvistykset ja eleet, palasi
Cornwallin mies hevosensa luo ja nousi sen selkään, aikoen siten
paremmalla menestyksellä ryhtyä ajamaan Dickietä takaa.

Heti kun poika näki hänen nousevan ratsaille, huusi hän Tressilianille,
ett'ei hänen tulisi turhanpäiten vaivata Sukkajalkaansa, vaan että hän
palaisi sillä ehdolla, että hän pitäisi hyppysensä hänestä erossa.

»Minä en suostu mihinkään ehtoihin Sinun kanssasi, inhoittava vekara!»
huusi Tressilian; »minä kyllä saan Sinut tuossa paikassa kynsiini.»

»Ahaa, herra Matkustaja», virkkoi poika, »tässä on aivan lähellä suo,
joka nielisi koko kuningattaren henkivartijajoukon hevosineen päivineen
-- minä menen sinne, ja saadaanpa nähdä, tuletteko Te perässä. -- Ennen
Te kuulette ruovonpäristäjän narisevan ja villisorsan kirkuvan, ennen
kuin Te saatte minut väkisin käsiinne, sen minä takaan.»

Tressilian katsahti ympärilleen ja päätti kummun takana leviävän maan
näöstä pojan voivan olla oikeassa, ja havaitsi siis parhaaksi ruveta
hieromaan rauhaa niin nopsajalkaisen ja teräväpäisen vihollisen kanssa.
-- »Tule pois tänne», houkutteli hän, »Sinä sen vietävän nulikka! --
Heitä tuo ilkamointisi ja irvistelysi ja tule tänne, minä en tee
Sinulle mitään pahaa, niin totta kuin olen aatelismies.»

Poika noudatti hänen kehoitustaan täydellisellä luottamuksella ja hyppi
ja heipparoi alas kummultaan, pitäen koko ajan tarkasti silmällä
Tressiliania, joka jälleen hevosensa selästä laskeuduttuaan seisoi
siinä ohjat kädessä hengästyneenä ja puolittain menehtyneenä turhista
ponnistuksistaan, kun sitä vastoin pojan pisamaisella otsalla ei
näkynyt ainoatakaan hikipisaraa, vaan näytti se aivan kuivalta,
haalistuneelta, luulaihan pääkallon verhoksi pingoitetulta
nahkapaperilta.

»Sanoppas nyt, Sinä sen pahuuksen pirulainen», virkkoi Tressilian,
»miksi Sinä minulle tällaista teet ja miksi Sinä koetat uskotella
minulle niin perin hassuja? Näytä nyt minulle oikein totuudessa sen
sepän paja, ja minä annan Sinulle niin paljon rahaa, että Sinä voit
ostaa sillä omenoita koko talveksesi.»

»Vaikka Te antaisitte minulle kokonaisen omenatarhan», vastasi Dickie
Sludge, »en osaisi opastaa Teitä paremmin kuin olen opastanut. Laskekaa
hopearahanne laakealle kivelle -- viheltäkää kolme kertaa -- ja tulkaa
sitten istumaan tänne tämän pensaikon länsipuolelle; minä istun
vieressänne ja annan Teille vapaan vallan vääntää niskani nurin,
ell'ette kuule sepän ryhtyneen työhönsä kaksi minuuttia sen jälkeen kun
olemme asettuneet paikoillemme.»

»Haluaisinpa tarttua sanaasi», virkkoi Tressilian, »jos Sinä saisit
minut tekemään puoliksikin niin naurettavia omaksi pahanilkiseksi
iloksesi. -- Mutta oli miten tahansa, minä koetan taikakeinoasi. -- Kas
nyt minä siis sidon hevoseni tähän pystykiveen -- ja sitten täytyy
minun laskea hopearahani tähän ja viheltää kolme kertaa, eikö niin?»

»Niin kyllä, mutta Teidän pitää viheltää kovemmin, tuohan on vain
höyhenettömän rastaanpojan piipitystä», neuvoi Dickie, kun Tressilian
rahan pudotettuaan, puolittain häpeissään hullusta yrityksestään,
vihelsi huolimattomasti. -- »Teidän pitää viheltää kovemmin, sillä kuka
tietää, missä kutsumanne seppä tällä hetkellä oleilee? -- Minun
nähdäkseni saattaa hän olla parast'aikaa vaikka Ranskan kuninkaan
talleissa.»

»Kuinka, Sinähän sanoit äsken, ett'ei hän ole mikään paholainen?»
virkkoi Tressilian.

»Piru tai ihminen», vastasi Dickie, »minä näen, että minun täytyy
kutsua häntä Teidän puolestanne»; ja hän vihelsi niin kimakasti,
voimakkaasti ja terävästi, että Tressilianin korvat olivat vähällä
haljeta. -- »Sitä sopii sanoa viheltämiseksi», jatkoi hän sitten,
merkin kolmasti kerrattuaan; »ja nyt piiloon, piiloon, tai Sukkajalka
ei pääse kenkään koko päivänä.»

Tressilian, miettien mikä tämän ilveilyn päätöksenä tulisi olemaan,
mutta uskoen kuitenkin siitä jotakin vakavampaa tulevan, koska poika
oli niin luottavaisesti antautunut hänen valtaansa, suostui lähtemään
sille puolelle pikku pensaikkoa, joka oli kauvimpana kivikehästä, ja
istuutui nurmelle: ja kun sittenkin saattoi tapahtua, että kaikki tämä
oli vain salajuonta hänen hevosensa varastamiseksi, iski hän kouransa
pojan kaulukseen pitääkseen häntä panttina ratsunsa turvallisuudesta.

»No, hiljaa nyt ja kuunnelkaa!» sanoi Dickie kuiskaten; »pian kuulette
Te sellaisen vasaran paukkuvan, joka ei olekkaan tehty mistään
maallisesta raudasta, vaan joka putosi kivenä kuusta.» Ja heti
senjälkeen kuuli Tressilian tosiaankin hiljaisen vasarankalkkeen, aivan
niinkuin kengittäjä olisi ollut työssä. Tuollainen outo ääni niin
autiolla paikalla sai hänet vastoin tahtoaankin säpsähtämään; mutta
katsahtaessaan poikaan ja nähdessään hänen kasvojensa ilkamoivasta ja
pilkallisesta ilmeestä, että tuo ovela vekara näki hänen pelkonsa ja
nautti siitä, tuli hän täydelleen vakuutetuksi siitä, että kaikki oli
sovittua petosta, ja hän päätti ottaa selvän, kuka oli tämän ilveilyn
takana, ja mikä oli sen tarkoitus.

Hän pysyi siis aivan rauhallisena paikoillaan koko sen ajan, jolloin
vasara kilisi, ja joka ei kestänyt kauvempaa kuin mikä tavallisesti
menee yhden jalan kengittämiseen. Mutta heti kun kalke lakkasi,
hyökkäsi Tressilian, odottamatta oppaansa määräämää aikaa, miekka
kädessä ylös, kiersi juosten pensaikon ja seisoi kohta vastapäätä
miestä, jolla oli edessään kenkämestarin tavallinen nahkaverho, mutta
joka muutoin oli kylläkin oudosti puettu pörröiseen karhunnahkaan ja
samanlaiseen lakkiin, mikä melkein kokonaan peitti hänen mustat,
nokiset kasvonsa. -- »Tulkaa pois, tulkaa pois!» huusi poika
Tressilianille, »taikka se repii Teidät kappaleiksi -- ei kukaan enään
elä hänet nähtyään.»-- Tuo näkymätön, mutta nyt täysin näkyväinen seppä
kohotti tosiaankin vasaransa ja aikoi ilmeisesti ryhtyä tappeluun.

Mutta kun poika huomasi, ett'eivät hänen omat pyytelynsä eikä
kenkämestarin uhkaava käytös kyenneet muuttamaan Tressilianin
aikomusta, vaan että hän päinvastoin kävi uhmailemaan vasaraa
paljastetuin miekoin, huusi hän vuorostaan sepälle: »Wayland, älä koske
häneen, taikka Sinun käy huonosti! -- se herra on oikea aatelisherra ja
rohkea.»

»Sinä olet siis pettänyt minut, Flibbertigibbet?» karjaisi seppä, »sen
pahempi Sinulle!»

»Oletpa kuka tahansa», sanoi Tressilian, »minun puoleltani ei Sinulla
ole mitään pelkäämistä; niinpä kerrokin siis minulle, mitä tämä
tällainen temppuilu merkitsee ja miksi Sinä harjoitat ammattiasi näin
salaperäisellä tavalla?»

Mutta seppä huusi Tressilianiin kääntyen uhkaavalla äänellä: »Kuka
rohkenee vaivata kysymyksillään Valon Kristallilinnan Omistajaa,
Viheriän Jalopeuran Herraa, Punaisen Lohikäärmeen Ratsastajaa? -- Pois
täältä! Suori matkoihisi, ennenkuin minä manaan Talpackin tulisine
peitsineen tappamaan, musertamaan ja hävittämään!» Nämä sanat karjui
hän rajusti elehtien ja vasaraansa heilutellen.

»Vaiti siinä, kurja petturi mustalaisloruinesi!» vastasi Tressilian
halveksivasti, »ja seuraa minua lähimmän kruununmiehen pakeille, tai
minä isken kallosi mäsäksi.»

»Malta, malta, minä pyydän Sinua, hyvä Wayland!» sanoi poika; »usko
minua, tässä ei Sinun mahtaileva kiljumisesi nyt auta; Sinun täytyy
ruveta sopupuheisiin.»

»Minä luulen, kunnioitettava herra», virkkoi seppä, laskien vasaransa
alas ja puhuen sävyisämmällä ja nöyremmällä äänellä, »että kun
tällainen köyhä mies vain suorittaa päivätyönsä, hänen sallittaisiin
toimittaa se omalla tavallaan. Hevosenne on kengitetty ja seppä
maksettu. -- Mitä siis enempää aikailette, nouskaa hevosenne selkään ja
jatkakaa matkaanne.»

»Ei, ystäväiseni, Sinä erehdyt», vastasi Tressilian; »jokaisella on
oikeus temmaista naamari petturin ja veijarin kasvoilta; ja Sinun
elintapasi johtavat epäilemään, että Sinä olet molempia.»

»Jos sellainen on päätöksenne, herra», sanoi seppä, »saatan minä
turvautua vain väkivaltaan, jota minä en suinkaan mielelläni käyttäisi
Teitä vastaan, herra Tressilian; ei sen takia, että minä pelkäisin
Teidän asettanne, vaan koska minä tunnen Teidät kunnianarvoiseksi,
jalomieliseksi, todelliseksi aatelismieheksi, joka pikemmin auttaisi
kuin vahingoittaisi pulaan joutunutta miesparkaa.»

»Hyvin puhuttu, Wayland», sanoi poika, joka oli tuskallisesti odottanut
heidän keskustelunsa päätöstä. »Mutta menkäämme luolaasi, ukkoseni,
sillä voisipa olla terveydellesi vaarallista seisoa täällä
haastelemassa ulko-ilmassa.»

»Olet oikeassa, kääpiötonttuni», vastasi seppä; ja astuen pienen
viidakon sille puolelle, joka oli lähinnä kivikehää ja vastapäätä sitä
puolta, missä hänen työnantajansa oli äsken ollut piilossa, paljasti
hän taitavasti oksilla peitetyn lasku-oven, avasi sen ja hävisi maan
sisään heidän näkyvistään. Huolimatta uteliaisuudestaan, epäröi
Tressilian hieman seuratako häntä vai eikö paikkaan, mikä hyvin
helposti saattoi olla rosvoluola, etenkin kun hän kuuli sepän äänen
huutavan maan uumenista: »Flibbertigibbet, tule Sinä viimeiseksi ja
sulje tarkoin lasku-ovi!»

»Oletteko nyt jo saanut kylliksenne seppä Waylandista?» kuiskasi
nulikka pahanilkisesti virnistellen Tressilianille ikäänkuin viitaten
kumppaninsa epäröimiseen.

»En vielä», vastasi Tressilian lujasti, ja voittaen hetkellisen
epävarmuutensa laskeutui hän ahtaaseen porraskäytävään, johon ovi
johti, ja häntä seurasi Dickie Sludge, joka sulki laskuluukun perästään
ja esti siten pienimmänkin valonkajastuksen tunkeutumasta sisään.
Portaita riitti kuitenkin vain muutamia askeleita, ja niin tultiin
lyhyeen, vaakasuoraan käytävään, jonka päässä tuikutti kolkonpunainen
tuli. Saavuttuaan tähän kohtaan, paljastettu miekka yhä kädessään,
huomasi Tressilian, että käännös vasempaan johti hänet ja aivan hänen
kintereillään kulkevan Dickien pieneen nelikulmaiseen holviin; sen
nurkkaan kyhätyssä ahjossa hehkui hiiliä, joista tupruava savu täytti
huoneen vastenmielisellä katkulla, mikä olisi ollut aivan tukahuttava,
ellei paja olisi jonkun salaisen aukon kautta ollut yhteydessä
ulkoilman kanssa. Punaisina hehkuvista sysistä ja rautavitjoissa
riippuvasta lampusta leviävä valo näytti, paitsi alasinta, palkeita,
pihtejä, vasaroita, useita valmiita hevosenkenkiä ja muita kenkäraution
toimeen kuuluvia kapineita, myöskin tuli-astioita, lasikulhoja,
sulatuskauhoja, tislaimia ja muita kullantekijän työkaluja. Sepän outo
ulkomuoto ja pojan rumat, kummalliset kasvot, nähtyinä savuavien
hiilien ja viimeisiään lepattavan lampun hämärässä, kaameassa valossa,
sopivat erinomaisen hyvin tähän salaperäiseen ympäristöön, ja olisi
moinen näky näinä taika-uskon aikoina pannut monen miehen rohkeuden
kovalle koetukselle.

Mutta luonto oli lahjoittanut Tressilianille lujat hermot, ja hänen jo
alkuaankin hyvää kasvatustaan olivat uutterat opinnot parantaneet
siihen määrään, ett'ei mikään taika-uskoinen pelko päässyt tunkeutumaan
hänen mieleensä; ja ympärilleen katsahdettuaan kysyi hän uudestaan
käsityöläiseltä, kuka tämä oli ja miten hän osasi puhutella häntä hänen
oikealla nimellään.

»Teidän Korkeutenne muistanee», vastasi seppä, »että noin kolmisen
vuotta sitten, Lucianpäivän aattona, muuan vaelteleva silmänkääntäjä
tuli erääseen devonshireläiseen linnaan ja että hän siellä esitti
taitoaan eräälle korkeasti kunnioitettavalle ritarille ja kauniille
seurueelle. -- Minä näen Teidän Korkeutenne kasvoista, niin pimeä kuin
täällä onkin, ett'ei muistini ole minua pettänyt.»

»Olet kertonut tarpeeksi», virkkoi Tressilian, kääntyen poispäin,
ikäänkuin salatakseen puhujalta niitä tuskallisia muistoja, jotka tämän
sanat olivat tietämättään, tahtomattaan hänessä herättäneet.

»Silmänkääntäjä», jatkoi seppä, »näytteli osansa niin hyvin, että
seurueen sivistymättömät maalaiset ja maalaisten tapaiset
pikkuherratkin pitivät hänen taitoaan vähintäin noituutena; mutta
joukossa oli myös muuan noin viidentoistavuotias neitonen -- suloisin
olento, mitä olen koskaan nähnyt -- jonka ruusuiset posket kalpenivat
ja kirkkaat silmät himmenivät minun esittämistäni ihmeistä.»

»Vaiti, minä käsken, vaiti!» pyysi Tressilian.

»Minä en tahdo suinkaan loukata Teidän Korkeuttanne», jatkoi mies;
»mutta minulla on syytä muistaa, että Te, tuon nuoren tytön pelkoa
vaimentaaksenne, suvaitsitte alentua selvittämään tapaa, millä nämä
kummalliset temput suoritettiin ja saattamaan tuon ilveilijäparan
häpeään paljastamalla hänen taitonsa salaisuudet yhtä kätevästi kuin
olisitte Te ollut hänen ammattiveljiään. -- Hän olikin, se
myönnettäköön, niin ihana neitonen, että häneltä hymyä houkutellakseen
olisi kuka mies tahansa --»

»Ei sanaakaan enää hänestä, minä neuvon Sinua!» huudahti Tressilian;
»minä muistan hyvin sen illan -- se oli yksi elämäni harvoja onnellisia
iltoja.»

»Hän on siis tiessään», virkkoi seppä, omalla tavallaan selittäen sen
huokauksen, jonka Tressilian päästi viimeisiä sanoja lausuessaan. --
»Hän on siis tiessään, tuo nuori, kaunis, rakastettu olento! -- Pyydän,
suokaa anteeksi, kunnioitettava herra -- minun olisi pitänyt takoa
toista rautaa -- huomaanpa varomattomasti iskeneeni naulan lihaan.»

Näihin sanoihin liittyi jonkunlaista luonnollista, suorasukaista
sääliä, ja se suostutti Tressilianin hieman suosiollisemmaksi tuolle
köyhälle käsityöläiselle, jota hän aikaisemmin oli ollut taipuvainen
tuomitsemaan hyvinkin ankarasti. Sillä mikäänhän ei niin pian lauhduta
onnetonta, kuin todellinen tai näennäinen osanotto hänen suruihinsa.

»Minun tietääkseni», jatkoi Tressilian puhetta hetkisen vaijettuaan,
»olit Sinä niihin aikoihin iloinen veitikka, joka osasit hauskutella
iltaseuruetta laululla ja jutuilla ja kolmikielisen viulun
vingutuksella yhtä hyvin kuin taitotempuillasikin -- mitenkä tapaan
minä Sinut nyt ahkerana käsityöläisenä harjoittamasta ammattiasi näin
kolkossa asunnossa ja niin eriskummallisissa olosuhteissa?»

»Tarinani ei ole pitkä», vastasi seppä; »mutta Teidän Korkeutenne on
sentään parempi kuunnella sitä istualtaan kuin seisaaltaan!» Näin
sanoen toi hän tulen ääreen kolmijalkaisen tuolin, varaten toisen
itselleen, kun taas Dickie Sludge eli Flibbertigibbet, kuten seppä
poikaa nimitti, siirsi jakkaransa aivan hänen jalkojensa juureen ja
tuijotti häneen niin väkevän uteliaisuuden valtaamana, että hänen
ahjotulen valaisemat kasvonsa näyttivät aivan vääntyneiltä. --
»Sinäkin», virkkoi seppä hänelle, »saat nyt, kuten hyvin ansaitsetkin,
kuulla elämäni lyhyen tarinan, ja yhtä hyväpä on se Sinulle tosiaan
kertoakin kuin jättää se Sinun itsesi nuuskittavaksi, sillä luonto ei
ole ikinä sijoittanut terävämpää älyä kehnompaan kuoreen. -- No niin,
herra, jos halpa tarinani voi Teitä huvittaa, on se käskettävissänne.
-- Mutta ettekö tahtoisi viinasiemausta? Saatanpa vakuuttaa Teille,
että minulla tässä kurjassa komerossakin on sitä hieman varastossa.»

»Älä nyt siitä haastele», vastasi Tressilian, »vaan käy tarinaasi,
sillä minulla ei ole tässä liikoja aikoja.»

»Teillä ei tule olemaan mitään syytä katua viipymistänne», virkkoi
seppä, »sillä hevosenne ennättää tällä välin päästä paremman muonan
makuun kuin aamulla, jotta se sitten taas jaksaa joutuisammin katkaista
taivalta.»

Näin puhein lähti kenkämestari holvista, palaten muutamien minuuttien
kuluttua takaisin. -- Mutta tähän me pysähdymme, siirtääksemme hänen
kertomuksensa alun toiseen lukuun.



XI Luku.


    Herrani se osaa senkin tempun,
    (Koko taitoaan en kerro, nääs kun
    Yksissä me teimme kujeitamme)
    Että maantien, jota ratsastamme,
    Tästä hamaan Canterburyyn asti
    Kääntää nurin aika taitavasti,
    Vielä kultiin, hopeihin sen peittäin.

    _Tuomioherran palvelijan esipuhe -- Canterburyn Tarinoita_.

Seppä aloitti kertomuksensa seuraavin sanoin: -- »Minut kasvatettiin
rautioksi, ja minä taisinkin työni yhtä hyvin kuin kuka tahansa
mustasorminen, nahkaverhoinen, nokinaamainen tämän jalon ammatin
harjoittaja. Mutta minä väsyin soittelemaan vasarasäveleitä
rauta-alasimella, ja minä läksin maailmalle, missä minä tutustuin
erääseen kuuluisaan silmänkääntäjään, jonka sormet olivat käyneet liian
kankeiksi temppuihin ja joka halusi oppilasta avukseen tämän jalon
salataiteen harjoittamiseen. Minä palvelin häntä kuusi vuotta, kunnes
tulin vuorostani mestariksi -- ja minä vetoan Teidän Korkeuteenne,
jonka arvostelusta ei käy väitteleminen, enkö ollut oppinut
suorittamaan kujeitani ja koukkujani verrattain hyvin?»

»Erinomaisen hyvin», vastasi Tressilian; »mutta koetahan kertoa
lyhyesti.»

»Eipä pitkää aikaa sen jälkeen kun olin esiintynyt ritari Hugh
Robsartin talossa Teidän Korkeutenne ollessa läsnä», jatkoi seppä,
»kiipesin minä näyttämölle ja mylvin säkeitä kilpaa parhaimpien kanssa
sekä 'Mustassa Härässä', Globessa ja Fortunassa että muualla; mutta
minä en enää tiedä, miten siinä kävi -- omenoita oli sinä vuonna
siunautunut niin viljalti, että kahdenpennin parven pojanvekarat eivät
haukanneet niistä muuta kuin yhden suupalan ja heittivät loput sen
näyttelijän niskaan, joka kulloinkin sattui olemaan esillä. Niin sain
minä siitäkin kyllikseni -- luovuin puolesta osastani seurueeseen --
lahjoitin harjoitusmiekkani eräälle toverilleni -- korkeakorkoiset
saappaani pukuvarastoon, ja käänsin koreasti teaterille selkäni.»

»Hyvä, ystäväiseni», virkkoi Tressilian, »entä mihin juoneen sitten
ryhdyit?»

»Minusta tuli», vastasi seppä, »osaksi oppilas, osaksi palvelija
miehelle, joka suurella taidolla mutta vähillä varoilla harjoitti
lääketieteilijän ammattia.»

»Toisin sanoen», oikaisi Tressilian, »Sinusta tuli puoskarin kätyri.»

»Hiukan parempi mies sentään, toivoakseni, hyvä herra Tressilian»,
vastasi taitoniekka; »ja kuitenkin olivat meidän temppumme, totta
puhuakseni, sangen seikkailunomaista laatua, ja lääketaitoa, jonka minä
olin saavuttanut alustavilla opinnoillani hevosten käsittelyssä,
sovitettiin myös usein ihmisiin. Vaikka ovathan kaikkien tautien
siemenet oikeastaan samat; ja jos tärpätti, terva, piki ja häräntali
keltaiseen inkivääriin, mastikkipihkaan ja kynsilaukkaan sekoitettuina
voivat parantaa hevosen, jota on naula haavoittanut, niin en ymmärrä,
miks'ei sama lääke tehoisi ihmiseen, jota on miekalla sohaistu. Mutta
mestarini menettelytavat ja taito olivat minun yrittelyjäni paljoa
etevämmät ja pyrkivät paljoa vaarallisempiin saavutuksiin. Hän ei ollut
ainoastaan rohkea seikkailija käytännöllisen lääkitystaidon alalla,
vaan osasi hän myös, jos niiksi tuli, lukea tähdistä ja selvitellä
ihmisten onnenvaiheita, joko sitten syntymähetken merkeistä, kuten hän
sanoi, tai muulla tavoin. Hän oli oppinut lääkejuomain valmistaja ja
syvällinen kemisti -- hän yritti useammankin kerran hyydyttää elohopeaa
ja väitti astuneensa aimo askeleen viisasten kiveä kohti. Minulla on
vieläkin tallessani muuan hänen tätä aihetta käsittelevä tutkimuksensa,
ja jos Teidän Korkeutenne siitä mitään ymmärtää, niin luulenpa Teidän
päässeen pitemmälle kuin kaikki ne, jotka ovat sen lukeneet, ja kuin
sekin mies, joka sen kirjoitti.»

Ja seppä ojensi Tressilianille nahkapaperikäärön, jossa ylhäällä ja
alhaalla ja reunoissa näkyi seitsemän kiertotähden merkkejä
kummallisesti yhtyneinä taikakuvioihin ja kreikkalaisiin ja
heprealaisiin lauselmiin. Keskellä oli muutamia latinankielisiä, jonkun
salattujen tieteiden tutkijan kirjoittamia säkeitä, niin sirosti
piirrettyinä, ett'ei paikan hämäryyskään estänyt Tressiliania niitä
lukemasta. Niiden sisällys oli seuraavaa laatua: --

    »Si fixum solvas, faciasque volare solutum,
    Et volucrem figas, facient te vivere tutum;
    Si pariat ventum, valet auri pondere centum;
    Ventus ubi vult spirat -- Capiat qui capere potest.»

»Minä vakuutan Sinulle», virkkoi Tressilian, »että kaikki, mitä minä
ymmärrän tästä sianlatinasta, on siinä, että viimeiset sanat näyttävät
merkitsevän: 'Käsitti, kuka käsittää voi!'»

»Se se olikin», jatkoi seppä, »juuri se periaate, jonka mukaan arvoisa
ystäväni ja mestarini, tohtori Doboobie, aina sovitti toimintansa,
kunnes hän omista kuvitteluistaan hassahtaneena ja suuresta
kemistitaidostaan pöyhistyneenä alkoi tuhlata itseään pettäen rahaa,
jonka hän oli ansainnut muita pettämällä; hän joko löysi tai rakensi
itse -- en tiedä, kuinka päin asia oli -- tämän salaisen työkammion,
johon hän tapasi sulkeutua sekä potilaittensa että oppilaittensa
näkyviltä, niin että nämä epäilemättäkin arvelivat hänen pitkien ja
hämäräperäisten poistumistensa tavallisesta asunnostaan Farringdonin
kaupungista aiheutuneen hänen edistymisestään salatuissa tieteissä ja
hänen yhteydestään näkymättömän maailman kanssa. Minuakin yritti hän
pettää; mutta vaikka en häntä suoranaisesti vastustanutkaan, näki hän
kuitenkin minun tietävän liian paljon hänen salaisuuksistaan ollakseni
kauvemmin hänen vaaraton toverinsa. Sillä välin tuli hänen nimensä
kuuluisaksi, tai pikemminkin surkeankuuluisaksi, ja moni niistä, jotka
kääntyivät hänen puoleensa, uskoi häntä vakavasti noidaksi. Vieläpä toi
hänen luuloteltu salaisten tieteiden tuntemuksensa hänen luokseen
avunetsintään miehiä, jotka olivat liian mahtavia tässä mainittaviksi,
asioissa, jotka olivat liian vaarallisia tässä kerrottaviksi. Toiset
taas kirosivat ja uhkailivat häntä ja antoivat minulle, hänen
tutkimustensa viattomalle apulaiselle pilkkanimen Pirun Sanansaattaja,
mikä suuntasi aina päätäni kohti aika kivituiskun milloin vain rohkenin
näyttäytyä kylän kujilla. Vihdoin mestarini katosi äkkiä, sanottuaan
minulle tulevansa tähän työpajaan ja kiellettyään minua häntä
häiritsemästä ennen kuin kahden päivän päästä. Kun tämä aika oli
kulunut, aloin huolestua ja läksin tähän maanalaiseen komeroon, missä
tapasin tulet sammuneiksi ja työkalut heitellyiksi hujan hajan; samalla
oli oppinut Doboobius, kuten hän tapasi nimittää itseään, jättänyt
minulle kirjelipun, missä hän ilmoitti, ett'emme koskaan enää tulisi
tapaamaan toisiamme, sekä jätti minulle perinnöksi koko kemiallisen
tavaravarastonsa sekä nahkapaperikäärön, jota juuri Teille näytin,
manaten minua ankarasti tutkimaan sen ilmaisemaa salaisuutta, joka
erehtymättömästi oli johtava minut sen ainoan oikean suuren tiedon
perille.»

»Ja seurasitko Sinä tätä viisasta manausta?» kysyi Tressilian.

»Kunnioitettava herra, en», vastasi seppä; »sillä koska olin jo
luonnoltani varovainen sekä sitäpaitsi epäluuloinen tietäessäni, kenen
kanssa olin tekemisissä, tutkin minä kaikki nurkat ja pielet niin
tarkoin, ennen kuin uskalsin edes valkeata sytyttää, että lopulta
löysin pienen, huolellisesti tulipesän alle kätketyn ruutitynnyrin,
joka oli ilmeisesti asetettu sinne siinä tarkoituksessa, että heti kun
minä aloittaisin sen suuren metallien muuttamistyöni, täten syntyvä
räjähdys muuttaisi holvin ja kaikki, mitä siinä olisi, rauniokasaksi,
josta siis samalla olisi tullut sekä minun surmansijani että hautani.
Tämä paransi minut kullantekohulluudesta, ja mielelläni olisin minä
jälleen palannut alasimen ääreen heiluttelemaan rehellistä vasaraa;
mutta kuka toisi hevosensa Pirun Sanansaattajan kengitettäväksi?
Sillä välin olin minä kuitenkin voittanut ystäväkseni kunnon
Flibbertigibbetini, hänen käydessään Farringdonissa koulumestarinsa,
viisaan Erasmus Lupasen kanssa, opettamalla hänelle muutamia sellaisia
salatemppuja, joista hänen ikäisensä pojat pitävät; ja monen
neuvottelun perästä suostuimme siitä, että kosk'en minä voinut saada
työtä tavallisin keinoin, minun oli koettaminen hankkia ansiota
käyttämällä hyväkseni näiden tietämättömäin talonpoikain typerää
pelkoa, ja kun tämä kunnon Flibbertigibbet on kaikkialle levittänyt
mainettani, ei minulta olekaan tointa puuttunut. Mutta siinä on aina
liian suuri vaara tarjolla, ja minä pelkään, että minut lopultakin
vangitaan noitana; niin että minä vain etsin tilaisuutta poistuakseni
tästä maanalaisesta luolasta, kunhan vain pääsisin jonkun jalon
henkilön suojaan rahvaan raivoa välttäen, jos minut satuttaisiin
tuntemaan.»

»Ja tunnetko Sinä», virkkoi Tressilian, »tämän tienoon tiet
täydellisesti?»

»Minä osaisin ratsastaa niistä joka tuuman sydän-yöllä», vastasi seppä
Wayland, sillä sen nimen oli tämä tieteiden tutkija omaksunut.

»Mutta eihän Sinulla ole hevosta ratsastaaksesi?» kysyi Tressilian.

»Anteeksi», vastasi Wayland; »minulla on niin hyvä ratsu, ett'ei ikinä
perintötalollinen ole paremman selässä keikkunut; sillä unohdinpa
sanoa, että se oli oivallisin osa tohtorin jättämiä peruja, ottamatta
lukuun hänen paria syvällisintä lääketieteellistä salaisuuttaan, jotka
minä ongin tietooni hänen aavistamattaan ja vastoin hänen tahtoansa.»

»Pese naamasi ja siivoa partasi», sanoi Tressilian; »laita pukusi niin
hyvään kuntoon kuin voit ja heitä menemään nuo hassunkuriset
koristuksesi; sillä jos tahdot olla vaitelias ja uskollinen, saat Sinä
seurata minua jonkun aikaa, siksi kunnes kepposesi ennättävät täällä
unhottua. Sinullahan on luullakseni sekä taitoa että rohkeutta, ja minä
kykenen palkitsemaan molempia.»

Seppä Wayland suostui ilomielin ehdotukseen ja vakuutti uskollisuuttaan
uudelle isännälleen. Lyhyessä ajassa toimitti hän niin suuren muutoksen
alkuperäisessä näössään pukua muuttamalla, partaansa ja tukkaansa
siivoamalla ja muilla tempuilla, ett'ei Tressilian voinut olla
huomauttamatta hänen tuskin enää suojelijaa tarvitsevan, kosk'ei
ainoakaan hänen entisistä tuttavistaan häntä enää tuntisi.

»Velalliseni eivät ainakaan maksaisi minulle saataviani», sanoi Wayland
päätään pudistaen; »mutta velkojiani ei kai olisi niin helppo sokaista.
Enkä minä tosiaankaan tunne itseäni täysin turvalliseksi muutoin kuin
sellaisen jalosyntyisen ja jalomielisen aatelismiehen suojeluksessa
kuin Teidän Korkeutenne on.»

Näin puhein johti hän Tressilianin luolasta. Sitten huusi hän lujasti
poikaa, joka hetkisen kuluttua saapuikin hevosenkaluja kantaen; sitten
sulki Wayland ja peitti huolellisesti laskuluukun, huomauttaen, että
tarpeen tullen voisi tämä maanalainen komero olla hyvä olemassa,
puhumattakaan siitä, että sinne jääneillä työkaluillakin oli oma
arvonsa. Omistajansa vihellyksestä ilmestyi heidän eteensä hevonen,
joka oli rauhallisesti pureskellut ruohoa läheisellä yhteislaitumella
ja joka oli tähän merkkiin tottunut. Sepän varustaessa sitä matkaan,
kiristeli Tressilian oman ratsunsa vöitä, ja vähän ajan kuluttua olivat
molemmat valmiita nousemaan satulaan.

Samassa tuli Sludge heittämään heille hyvästit.

»Nytkö Sinä siis jätät minut, vanha leikkitoverini?» sanoi poika;
»loppunut on siis meidän lymykujeilumme noiden jänistäväin
moukkaretkaleiden kanssa, joita minä toin tänne kengityttämään
leveäkavioisia konejansa paholaisella ja hänen apulaisellaan?»

»Niin nyt käy», vastasi seppä Wayland; »parhaimpienkin ystävysten
täytyy erota, Flibbertigibbet; mutta niinpä Sinä oletkin, poikaseni,
ainoa olento koko Whitehorsen laaksossa, jota on ikävä jättääkseni.»

»Minä en kuitenkaan sano Sinulle lopullisia jäähyväisiä», virkkoi
Dickie Sludge, »sillä uskon Sinunkin tulevan niihin juhliin, minne
minäkin menen; sillä ell'ei mestari Lupanen ota minua mukaansa, niin
kautta tämän taivaanvalon, jota emme nähneet tuonne pimeään koloon,
matkustan sinne omin päin!»

»Reippaasti puhuttu», vastasi Wayland; »mutta älä nyi kuitenkaan tee
mitään maltittomuuksia.»

»Enhän toki; äläkä Sinäkään tee minusta lasta -- mitätöntä lasta,
loruilemalla minulle, kuinka muka on vaarallista poistua mummonsa
helmoista. Mutta ennen kuin te olette ehtineet peninkulman päähän
näistä kivistä, tulette te eräästä varmasta merkistä tietämään, että
minussa on enemmän tonttua kuin te luulittekaan; ja minä toimitan niin,
että teillä on oleva hyötyä kepposestani, jos osaatte pitää varanne.»

»Mitä tarkoitat, poika?» kysyi Tressilian; mutta Flibbertigibbet
vastasi vain irvistyksellä ja hypynloiskauksella, ja heittäen
molemmille hyvästit sekä samalla kehoittaen heitä poistumaan paikalta
mahdollisimman joutuin, näytti hän heille oivallista esimerkkiä
juoksemalla kotiinsa päin sillä samalla erinomaisella nopeudella, joka
oli aikaisemmin tehnyt tyhjäksi Tressilianin yritykset tavoittaa häntä.

»On turhaa lähteä ajamaan häntä takaa», sanoi seppä Wayland; »sillä
ell'ei Teidän Korkeutenne ole taitava leivosenpyydystyksessä, ette Te
saisi häntä milloinkaan kiinni -- ja mitä se muutoin hyödyttäisikään?
Parasta on totella hänen neuvoaan ja poistua täältä mahdollisimman
joutuisaan.»

He nousivat siis satulaan ja ratsastivat lujaa vauhtia, kun Tressilian
oli ensin ilmoittanut oppaalleen suunnan, mihin hän halusi kulkea.

Heidän kuljettuaan lähes peninkulman, ei Tressilian voinut olla
ilmoittamatta matkatoverilleen, että hänen hevosensa oli nyt paljoa
virkumpi kuin aamulla.

»Huomaatteko sen?» virkkoi seppä Wayland hymyillen. »Se johtuu pienestä
salakeinosta, jota käytin. Minä sekoitin kaurakahmaloon ainetta, joka
ainakin kuudeksi tunniksi säästää Teidän Korkeutenne jaloilta vaivan
kannustaa hevostanne. Enhän toki ole turhanpäiten tutkinut
lääketiedettä.»

»Toivottavasti ei rohtonne mitenkään vahingoita hevostani?»

»Ei enempää kuin tamman maito, jota se varsana imi», vastasi
taitoniekka; ja hän ryhtyi laajaperäisesti selittämään keinonsa
erinomaisuutta, kun hänet keskeytti pamaus niin kova ja kauhistuttava
kuin olisi piiritetyn kaupungin muuri räjäytetty raunioiksi. Hevoset
hypähtivät pystyyn, ja ihmeissään olivat ratsastajatkin. He kääntyivät
takaisin siihen suuntaan, mistä jyräys kuului, ja näkivät sen paikan
kohdalla, josta he juuri olivat lähteneet, mahtavan, mustan savupatsaan
kohoavan korkealle kirkkaaseen, siniseen ilmaan. »Asuntoni on
raunioina», sanoi Wayland, joka heti oivalsi räjäyksen syyn -- »olinpa
tosiaankin hullu mennessäni tuon koirankurisen Flibbertigibbetin aikana
kertomaan tohtorin ystävällisistä aikeista luolaani kohtaan -- olisihan
minun pitänyt arvata, että hänen mielensä piankin rupeaa tekemään niin
hauskan kepposen suorittamista. Mutta pitäkäämme kiirettä, sillä pamaus
kerää koko kylän paikalle.»

Näin sanoen hän kannusti hevostaan, Tressilian hoputti myös omaansa, ja
niin ratsastivat he aika vauhtia eteenpäin.

»Tuota se pikkupaholainen siis tarkoitti sillä merkillään, jonka hän
meille lupasi?» virkkoi Tressilian; »jos me olisimme viipyneet
kauvemmin sillä paikalla, olisi siitä tullut meille ystävyyden ja
koston merkki samalla kertaa.»

»Hän olisi kyllä varoittanut meitä», sanoi seppä; »minä näin hänen
usein katselevan taakseen, jotta olimmeko me jo tarpeeksi kaukana --
hän on kyllä aika pirulainen pojakseen, mutta ei lainkaan
pahanluontoinen. Kävisi liian pitkäksi kertoa Teidän Korkeudelle, miten
minä ensiksi häneen tutustuin ja mitä kepposia hän minulle teki. Monta
hyvää palvelustakin hän sentään suoritti, etenkin hankkimalla minulle
työtä; sillä hänen suurimpia huvejaan oli nähdä heidän vavisten ja
väristen istuvan pensaiden takana, kuullessaan minun vasarani kalkkeen.
Luullakseni antoi luonto-äitimme, sijoittaessaan älyä kaksinkerroin
tuollaiseen epämuotoiseen päähän, hänelle kyvyn iloita ihmisten
tuskista, samaten kuin hän antoi näille huvin nauttia hänen
rumuuttaan.»

»Saattaapa niin olla», vastasi Tressilian; »sillä ne, jotka joku
ruumiinvika ja epämuotoisuus eroittaa muiden yhteydestä, ell'eivätkään
he vihaa ihmiskuntaa kokonaisuudessaan, eivät ainakaan ole kovin
haluttomia nauttimaan lähimäistensä onnettomuuksista ja vahingoista.»

»Mutta Flibbertigibbetissä», virkkoi Tressilian, »on piirteitä, jotka
johonkin määrin sovittavat hänen taipumustaan pahankuriseen kujeiluun;
sillä hän on yhtä uskollinen sille, johon hän kerran kiintyy, kuin
petollinen ja ilkeä vieraille; ja kuten jo olen sanonut, minulla on
syytä puhua niin.»

Tressilian ei johtanut keskustelua pitemmälle; ja he jatkoivat
matkaansa Devonshireä kohti ilman enempiä seikkailuja, kunnes he
poikkesivat erääseen majataloon Marlboroughin kaupungissa, jonka nimi
sittemmin on tullut kuuluisaksi suurimman sotapäällikön (yhtä
lukuunottamatta) nimenä, mitä Britannia on synnyttänyt. Täällä saivat
matkustajat kokea samalla kertaa kahden vanhan sananlaskun totuuden,
nimittäin: »_Pahat uutiset lentävät nopeasti_» ja »_Kuuntelijat
harvoin kuulevat itsestään hyvää_.»

Heidän saapuessaan vallitsi majatalon pihalla suuri sekasorto, niin
että heidän oli vaikeata saada ainoatakaan miestä tai poikaa
huolehtimaan hevosista; koko talo oli vain täynnä uutisten humua, jotka
lensivät kieleltä kielelle, mutta joiden sisällöstä he eivät pitkään
aikaan päässeet selville. Vihdoinkin huomasivat he niiden koskevan
heille hyvin läheisiä asioita.

»Jaa että mitäkö tässä hälistään, herra?» vastasi lopultakin tallirenki
Tressilianin uudistettuihin kysymyksiin. -- »Katsokaas, minä tuskin
tiedän sitä itsekään. Tässä vain kävi aivan äsken muuan ratsumies, ja
se kertoi pirun vieneen sen seppä Waylandin, joka asui tästä kolmen
peninkulman päässä Whitehorsen laaksossa Berkshiressä, juuri tänä
siunattuna aamuna, tulenkielissä ja savupatsaassa, ja penkoneen sen
paikan siitä pystykivien läheltä niin kauniiksi, kuin olisi se
viljapelloksi muokattu.»

»No sen pahempi vain», sanoi muuan vanha talonpoika -- »sillä tämä
seppä Wayland (oliko hän nyt sitten pirun tuttuja vai ei, sitä en mene
arvailemaan) ymmärsi hyvin hevosten tauteja, ja melkeinpä vaan permoset
alkavat levitä koko paikkakunnalla, ell'ei saatana jättänyt sille aikaa
uskoa salaisuuttaan jollekin toiselle.»

»No sen saa sanoa, Grimesby-kuomaseni», vakuutti vuorostaan tallirenki;
»minäkin vein kerran hevosen seppä Waylandin kengitettäväksi, sillä
siihen työhön ei ollut taitavampaa näillä main.»

»Näittekö häntä koskaan?» kysyi rouva Alison Kurki, tätä merkkiä
pitävän majatalon emäntä; tämä emäntä suvaitsi muuten sanoa isännäksi
majatalon omistajaa, kurjannäköistä peukaloista, jonka ontuvan käynnin,
pitkän kaulan ja matelevan, ämmälaurimaisen miehuuttomuuden luullaan
antaneen aiheen vanhaan kuuluisaan englantilaiseen lauluun »Eukon sen
äijä oli rujo, ujo Kurki».

Siihen väliin piipitti nyt isäntäkin kertauksen vaimonsa kysymyksestä:
»Että oikeinko Sinä sen pirun näit, Jussi tallirenki, hä?»

»Ja mitäpä sitten, vaikka olisin nähnytkin, mestari Kurki?» vastasi
Jussi tallirenki, joka koko talonväen tavoin osoitti isännälleen yhtä
vähän kunnioitusta kuin emäntäkin.

»No, ei mitään, Jussi tallirenki», vastasi rauhaarakastava mestari
Kurki, »mutta jos Sinä oikein tosiaan sen pirun näit, niin haluaisinpa
tietää, millainen se oli miehiään?»

»Kyllä Sinä siitä vielä kerran selville pääset, mestari Kurki», puuttui
puheeseen hänen aviopuolisonsa, ell'et paranna tapojasi, hoida tointasi
ja lakkaa kuuntelemasta moisia tyhjänpäiväisiä loruja. -- Mutta oikein
tosiaan, Jussi tallirenki, mielelläni haluaisin tietää minäkin,
millainen se veijari oli.»

»Sitä minä en tosiaankaan voi Teille sanoa, hyvä rouva», vastasi
tallirenki kunnioittavammin, »koska ei kukaan, en minäkään, ole häntä
nähnyt.»

»Ja mitenkä Sinä sitten sait asiasi toimitetuksi», kysyi
Grimesby-kuoma, »ell'et häntä nähnyt?»

»No, minä annoin koulumestarin kirjoittaa hevosen taudin paperille»,
vastasi Jussi tallirenki; »ja sitten opasti minua niin rumanaamainen
pojanvekara kuin ikinä mies veistää lehmuksen juuresta lasten
leikkikaluksi.»

»Ja mitä se oli? -- ja paransiko se sitten laukkisi, Jussi tallirenki?»
-- kyseli kuorona koko seura.

»No mitenkä osaisinkaan teille selittää, mitä se oli?» vastasi
tallirenki; »sen minä vain tiedän, että kun rohkaisin mieleni ja pistin
sitä suuhuni noin niinkuin herneen verran, maistui aivan siltä, kuin
olisi hirvensarviviinaan ja kataja-öljyyn sekoitettu etikkaa -- mutta
milloinkaan eivät ole hirvensarviviina eikä kataja-öljy nopeammin
tehoneet. -- Ja pelkäänpä, että jos piru on tosiaankin vienyt seppä
Waylandin, niin lisääntyvät varmasti permoset hevosissa ja
nautakarjassa.»

Taiturinylpeys, jonka vaikutus ei varmaankaan ole muunlaatuisen
ylpeyden vaikutusta vähäisempi, nousi sellaisella voimalla seppä
Waylandin päähän, ett'ei hän suuresta ilmitulemisen vaarastakaan
huolimatta voinut olla iskemättä silmää Tressilianille ja hymyilemättä
hänelle salaperäisesti, ikäänkuin riemuissaan tästä lääkitystaitonsa
epäämättömästä todistuksesta. Sillävälin jatkui keskustelu.

»Vaikka niin olisikin», sanoi muuan vakavannäköinen, mustapukuinen
mies, Grimesby-kuoman kumppani, »niin tulee meidän mieluummin menehtyä
Jumalan lähettämään tautiin kuin ottaa paholainen auttajaksemme.»

»Oikein puhuttu», sanoi emäntä Kurki; »ja minä ihmettelen, kuinka se
Jussikin uskalsi panna sielunsa vaaraan hevosen mahaa parantaakseen.»

»Oikein puhuttu sekin, emäntä», vastasi Jussi tallirenki; »mutta
hevonen oli isäntäni hevonen; ja jos se olisi ollut Teidän, niin
luulenpa, että Te olisitte nostanut aika äläkän, jos minä olisin niin
kovin pirua pelännyt ja jättänyt elukkaparan sellaisiin pinnistyksiin.
-- Lopusta saavat papit pitää huolen. Suutari pysyköön lestissään,
sanoo sananlasku; pappi rukouskirjassaan ja tallimies suassaan.»

»Myönnetään», virkkoi emäntä Kurki, »ja minun nähdäkseni tallirenkimme
Jussi puhuu hyvän kristityn ja uskollisen palvelijan tavoin, joka ei
säästä ruumistaan eikä sieluaan isäntänsä palveluksessa. Muutoin vei
piru hänet paraaseen aikaan, sillä tämän piirikunnan oikeudenpalvelija
kävi tässä juuri tänä aamuna hakemassa Pinniewinks-ukkoa,
noitatuomaria, mennäkseen hänen kanssaan Whitehorsen laaksoon
vangitsemaan seppä Waylandia ja panemaan häntä kokeelle. Minä vielä
autoinkin Pinniewinksiä pihtien ja pistimien teroittamisessa, ja minä
näin tuomari Blindasin kirjoittaman vangitsemiskäskynkin.»

»Pyh, paholainen olisi nauranut niin Blindasille kuin hänen
vangitsemiskäskyilleenkin, niin oikeudenpalvelijalle kuin
noitainnuuskijallekin», kärisi vanha Crank-eukko, paavilaismielinen
pesu-akka; »seppä Waylandin iho olisi tuntenut yhtä vähän Pinniewinksin
pistinten sorkkimisia kuin palttinainen kaularöyhelö tuntee kuuman
käherryspuikon kosketuksia. Mutta sanokaapas tänne, hyvät ihmiset,
oliko pirulla niin suurta valtaa keskuudessanne, että se noin vain
olisi siepannut seppänne ja käsityöläisenne nenänne alta, silloin kun
Abingdonin oivilla munkeilla oli vielä jotain sanomista? Mutta neitsyt
Marian, ei! -- heidän siunatut kynttilänsä, heidän vihkivetensä, heidän
pyhäinjäännöksensä ja muut sellaiset väkivehkeensä olisivat ajaneet
kiukkuisimmankin paholaisen käpälämäkeen. -- Paneppas nyt tuollainen
kerettiläinen pastoriparka tekemään samaa! -- Mutta meidän pappimme ne
olivatkin rohkeata väkeä.»

»Oikein puhuttu, Crank-eukkoseni», virkkoi tallirenki; »niin se sanoi
Simonburnin Simpkinskin, kun sellainen mustatakki hänen akkaansa halasi
-- että: 'Rohkeata väkeä ne ovatkin.'»

»Pidä kitasi, Sinä senkin vietävä koiranleuka!» vastasi Crank-eukko.
»Sopii sitä muka Sinunkin tuollaisen kerettiläisen hevostenruopijan
ruveta läyskimään oikeista katolilaisista papeista ja peukaloimaan
sellaista asiaa.»

»Eipä tosiaankaan, eukkoseni», vastasi kaurapurnun mies; »ja koska ne
veitikat eivät enää taida Sinuakaan peukaloida, kuten ehkä nuorempana
ollessasi, niin teemme luullakseni viisaimmin mekin jättäessämme Sinut
Herran rauhaan.»

Tämä pureva sukkeluus saattoi Crank-eukon virittämään kitansa ja
kestitsemään Jussi tallirenkiä kauhealla sadattelutulvalla, jonka
turvin Tressilian ja hänen seuralaisensa pakenivat taloon.

Tuskin olivat he astuneet yksityiseen huoneeseensa, jonne ukko Kurki
itse oli suvainnut johtaa heidät ja lähettäneet tuon arvoisan,
palvelusintoisen isännän hakemaan viiniä ja ruokaa, kun seppä Wayland
alkoi purkaa itsetyytyväisyyttään.

»Näettekös nyt, herra», sanoi hän Tressilianille, »ett'en minä laskenut
loruja vakuuttaessani Teille, että minä tosiaankin täydelleen tunsin
hevospuoskarin, tai kuten ranskalaiset kunnioittavammin nimittävät
meitä, hevostenhoitajan, tärkeän taidon. Tuollaiset tallirengit, jotka
lopultakin ovat parhaita tuomareita tällaisissa tapauksissa, tietävät
kyllä, sopiiko heidän luottaa minun lääkkeisiini. Minä otan Teidät
todistajakseni, kunnioitettava herra Tressilian, ett'ei mikään muu kuin
parjauksen ääni ja ilkeän väkivallan käsi ajanut minua paikalta, missä
minun toimintani oli yhtä hyödyllistä kuin kunniakastakin.»

»Minä rupean todistajaksesi, ystäväni, mutta säästäppäs puheesi
turvallisempaan tilaisuuteen», vastasi Tressilian, »ell'et tosiaankin
pidä maineellesi erikoisen tärkeänä viimeisen asuntosi tavoin
tulenleimauksen saattamana nousta ylä-ilmoihin. Sillä näethän, että
parhaat ystäväsikin pitävät Sinua suoraan noitana.»

»Taivas niille anteeksi antakoon», virkkoi seppä, »jotka sekoittavat
opitun taidon jumalattomiin taikatemppuihin! Minä olen varma siitä,
että mies voi olla yhtä taitava, ehkä taitavampikin kuin paraskin
lääkäri, joka on ikinä hevosia käsitellyt, olematta kuitenkaan sen
kummallisempi kuin muutkaan ihmiset ja olematta ainakaan mikään noita.»

»Jumala varjelkoon, jos asia muutoin olisi!» sanoi Tressilian. »Mutta
oleppas nyt toistaiseksi hiljaa, sillä tuolla tulee isäntä, perässään
palvelija, joka ei juuri näytä komeimmalta.»

Kaikki ihmiset majatalossa, emäntä Kurkikin niihin luettuna, olivat
tosiaankin saaneet niin paljon touhua ja ajattelemista seppä
Waylandista kuulemastaan jutusta ja sen yhä uudistuvista, mitä
erilaisimmista ja mitä ihmeellisimmistä toisinnoista, joita saapui joka
taholta, ett'ei isäntä, niin hartaasti kuin hän halusikin olla
vieraidensa mieliksi, ollut koko talonväestä saanut muita avukseen
kuin pienen, noin kaksitoistavuotiaan, Simson-nimisen pojan,
viinuri-oppilaan.

»Toivoisinpa», sanoi hän viipymistään puolustellen vierailleen,
laskien pöydälle viini-astian ja puhuen jotakin ruuan pikaisesta
valmistumisesta, -- »toivoisinpa, että piru olisi vienyt mennessään
eukkoni ja koko taloni väen eikä tätä seppä Waylandia, joka, sen
rohkenen sanoa kaikesta siitä päättäen, mitä hänen töistään on
kuulunut, ansaitsi paljoa vähemmin tämän kunnian saatanan puolelta.»

»Minä olen aivan samaa mieltä, kunnon mies», vastasi seppä Wayland; »ja
tahdonpa sille puheelle tyhjentää maljan kanssanne.»

»Ei sen takia, että minä mitenkään tahtoisin ruveta puolustamaan
ihmisiä, jotka viitsivät ruveta pirun toimihin», virkkoi isäntä,
kulautettuaan Waylandille vastatakseen aimo siemauksen mesiviiniä
kurkkuunsa, »mutta sen minä vain sanon -- oletteko koskaan maistaneet
parempaa mesiviiniä, hyvät herrat? -- sen minä vaan sanon, että parempi
on sentään miehen joutua tekemisiin vaikkapa kokonaisen tusinan kanssa
sellaisia pettureita ja roistoja kuin se seppä Waylandkin oli kuin
sellaisen lihaksitulleen paholaisen kanssa, joka valtaa talot ja
tavarat, sängyt ja särpimet.»

Miesparan yksityiskohtaisemmat valittelut keskeytti tässä hänen
aviopuolisonsa keittiöstä kiljuva kimakka ääni, ja anteeksi pyydellen
lunkutti isäntä sitä kohden. Tuskin oli hän poistunut, kun seppä
Wayland alkoi kielen pilkallisimmilla sanoilla esittää, kuinka
rajattomasti hän halveksi tuollaista kurjaa tolvanaa, joka pistää
päänsä akkansa esiliinan alle, samalla viittaillen siihen suuntaan,
että ell'eivät heidän hevosensa nyt välttämättä tarvitsisi lepoa ja
ruokaa, hän neuvoisi kunnioitettavaa isäntäänsä Tressiliania jatkamaan
ennemmin matkaa taipaleen kauvemmas kuin maksamaan laskua moiselle
raukkamaiselle, onnahtelevalle ämmälaurille kuin tuo Kurki-retkale oli.

Suuren, oivallisilla lehmänsorkilla ja sianlihalla täytetyn kulhon
saapuminen tyynnytti johonkin määrin taitoniekan mielenkuohua, mikä
sitten kokonaan katosi, kun oli näkyviin saatu erinomainen kukonpaisti,
joka oli laitettu niin herkullisesti, että rasva Waylandin vertauksen
mukaan kellui sen pinnalla kuin toukokuinen kaste liljan lehdillä; ja
sekä ukko Kurki että hänen kelpo eukkonsa muuttuivat hänen silmissään
sangen hommaavaisiksi, kohteliaiksi ja ystävällisiksi ihmisiksi.

Sen ajan tavan mukaan istuivat herra ja palvelija samassa pöydässä, ja
surukseen pani jälkimäinen merkille, kuinka vähän Tressilian kiinnitti
huomiotansa ateriaan. Hän muisti tosin sen tuskan, minkä hän oli
isännälleen tuottanut mainitsemalla neitoa, jonka seurassa hän oli
Tressilianin ensiksi nähnyt, mutta peljäten ryhtyä koskettelemaan niin
arkaluontoista asiaa, katsoi hän parhaaksi lukea hänen huonon
ruokahalunsa toisen seikan syyksi.

»Nämä laitokset ovat ehkä liian karkeita Teidän Korkeudellenne», sanoi
Wayland kukon koipien kadotessa näkymättömiin hänen ponnistelujensa
tieltä; »mutta olisittepa Te oljennellut niin kauvan kuin minä siinä
kurjassa komerossa, jonka Flibbertigibbet on nyt lähettänyt ylempiin
ilmakerroksiin, luolassa, missä minä tuskin uskalsin ruokaani keittää,
jott'ei savu näkyisi ulos, niin luulisinpa Teidän nyt pitävän tätä
ihanaa kukonpaistia parempana herkkuna.»

»Jos se Sinulle maistuu, ystäväni», vastasi Tressilian, »niin sitä
parempi. Mutta pidähän sentään kiirettä aterioimisellasi, jos voit,
sillä tämä paikka ei ole sinulle oikein turvallinen, ja minun asiani
käskevät jo matkaan.»

Suoden siis hevosilleen vain niin paljon lepoa kuin ne välttämättä
tarvitsivat, jatkoivat he kulkuansa hyvää vauhtia Bradfordiin asti,
mihin he yöpyivät.

Seuraavana aamuna olivat he jo varhain satulassa. Ja jott'emme
väsyttäisi lukijaa tarpeettomilla yksityisseikoilla, sanomme vain
lyhyesti heidän ilman enempiä seikkailuja kulkeneen Wiltshiren ja
Somersetin kreivikuntain läpi ja kolmantena päivänä sen jälkeen kun
Tressillian oli lähtenyt Cumnorista, siinä puolipäivän maissa,
saapuneen ritari Hugh Robsartin asuinpaikkaan, jota nimitettiin
Lidcoten linnaksi ja joka sijaitsi aivan Devonshiren rajalla.



XII Luku.


    Voi surkeaa! Talonne kauniin kukan
    Linnain toisten iloiksi jo tuuli riisti.

          _Johanna Baillien Perhetarina_.

Ladcoten vanha linna sijaitsi lähellä samannimistä kylää, aivan
Exmoorin suuren, mahtavan metsän reunassa; tässä metsässä oli runsaasti
riistaa ja muutamat vanhat, Robsartien perheelle kuuluvat oikeudet
valmistivat ritari Hughille tilaisuuden harjoittaa siinä mielihuviaan,
metsästystä. Vanha kartano oli matala, kunnianarvoisa rakennus, joka
käsitti melkoisen alueen ja jota ympäröi syvä kaivanto. Pääkäytävää ja
nostosiltaa suojeli kahdeksankulmainen, ammoin sitten rakennettu torni,
jota peittivät niin paksulti seiniläs ja muut köynnöskasvit, että oli
vaikeata eroittaa, mistä aineista se oli tehty. Tämän tornin kutakin
kulmaa koristivat taas pienet harjatornit, mitkä oikullisesti
vaihtelivat muotoaan ja kokoaan ja mitkä sentähden suuresti poikkesivat
niistä yksitoikkoisista kivisistä pippurirasioista, joita uudemmassa
goottilaisessa rakennustaiteessa käytetään samaan tarkoitukseen. Yksi
näistä pikku torneista oli nelikulmainen ja toimi kellohuoneena.
Mutta kello seisoi nyt, erinomaisen masentava seikka Tressilianille,
koska tuolla vanhalla hyvällä ritarilla oli muiden viattomien
erikoisuuksiensa ohella myöskin ollut aina tapana pitää hermostuneen
tarkkaa huolta ajan täsmällisestä mittaamisesta, mikä omituisuus on
hyvin tavallinen niille, joilla on runsaasti sitä tavaraa tuhlattavana
ja jotka tuntevat raskaana sen painon hartioillaan -- aivan niin kuin
näemme kauppiaiden huvikseen ottavan tarkan selon varastostaan juuri
silloin, kun kysyntä on pienin.

Vanhan linnakartanon pihalle vei holvitie ylempänä mainitun tornin
alatse, mutta nostosilta oli laskettu ja toinen rautanauloilla
vahvistetun oven puoliskoista oli jätetty huolettomasti auki.
Tressilian ratsasti kiireesti vipusillan yli, saapui pihaan ja alkoi
äänekkäästi huutaa palvelijoita heidän nimiltään. Jonkun aikaa vastasi
hänelle vain koirain haukunta ja ulvominen, sillä niiden tarha oli vain
vähän matkan päässä linnasta, ja sitäkin ympäröi sama kaivanto. Vihdoin
ilmestyi näyttämölle Wiljami Badger, ritarin vanha, suosittu
seuralainen, joka hoiti sekä kamaripalvelijan että metsästysjohtajan
toimia. Tämä voimakas, ahavanpurema erämies osoitti suuren ilon
merkkejä Tressilianin tunnettuaan.

»Jumala Teitä siunatkoon», huudahti hän, »herra Edmund, oletteko siinä
itse luinenne ja lihoinenne? -- Te kai voitte hieman virkistää ritari
Hughia, sillä minä, kappalainen ja mestari Mumblazen emme enään osaa
tehdä hänelle kerrassaan mitään.»

»Onko herra Hugh sitten nyt huonompana kuin lähtiessäni, Wiljami?»
kysyi Tressilian.

»Ei ruumiillisesti -- jaksaapa hän jo paljoa paremminkin», vastasi
palvelija; »mutta hän on aivan kuin suunnilta pois -- hän syö ja juo
kuten tavallisestikin -- mutta ei nuku, taikka oikeammin, ei valvo,
vaan on koko ajan jonkunlaisessa nukkumisen ja valvomisen välisessä
hämäryydentilassa. Rouva Swineford väitti sen olevan yhtä lajia
halvausta. -- Ei, ei, rouva, sanoin minä, sydämestä se tulee, sydämestä
se tulee.»

»Ettekö ole voineet saada häntä innostumaan entisiin puuhiinsa?»
virkkoi Tressilian.

»Hän on kokonaan luopunut mielihommistaan», vastasi Wiljami Badger;
»hän ei ole koskenutkaan lautapeliinsä eikä työntösauvoihinsa -- eikä
hän ole kertaakaan vilkaissut siihen suureen haukkametsästyskirjaan
mestari Mumblazenin kanssa. Minä päästin kellonkin seisahtumaan,
ajatellen, että sen lyöntien lakkaaminen häneen jotenkin koskisi, sillä
tiedättehän, herra Edmund, miten omituinen hän oli siinä ajan
laskemisessaan; mutta hän ei virkkanut koko asiasta sanaakaan, niin että
kyllä kai minun pitää panna se vanha laitos naksuttelemaan jälleen.
Rohkeninpa polkaista Bungaytakin hännälle, ja tiedättehän Te, millainen
myräkkä siitä olisi ennen noussut -- mutta nyt hän välitti yhtä vähän
tuon koiraparan ulinasta kuin kissapöllön kirkumisesta savupiipussa --
niin että minä en ymmärrä siitä enää kerrassaan mitään.»

»Saat kertoa minulle loput talon seinien sisällä, Wiljami. -- Sillä
välin vie tämä mies ruokahuoneeseen ja toimita hänelle hyvä kohtelu. --
Hän on tietomiehiä.»

»Valkoisen vai mustanko tiedon miehiä, vähät minä siitä», virkkoi
Wiljami Badger, »kunhan hänen tietonsa vain auttaisi meitä. -- Hei, Tom
kellarimestari, pidäppäs huolta tästä tietomiehestä -- ja katso, ett'ei
hän puhalla Sinulta lusikoitasi, ukkoseni», lisäsi hän kuiskaten
kellarimestarille, joka ilmestyi erääseen ala-akkunaan, »olenpa nähnyt
ennenkin noin rehellisen näköisiä veitikoita, jotka taisivat senkin
tempun.»

Sitten johti hän Tressilianin alakerroksen vastaanottohuoneeseen ja
meni tämän pyynnöstä katsomaan millaisessa tilassa hänen isäntänsä nyt
oli, jott'ei hänen rakastetun holhokkinsa ja aijotun vävynsä äkillinen
palaaminen vaikuttaisi häneen liian ankarasti. Hän tuli pian takaisin
ja sanoi, että ritari Hugh oli vaipunut unenhorroksiin nojatuoliinsa,
mutta että mestari Mumblazen heti ilmoittaisi herra Tressilianille, kun
hän olisi herännyt.

»Mutta toinen kysymys on, tunteeko hän enää Teitä», lisäsi erämies,
»sillä hän on unohtanut kaikkien metsästyskoiriensakin nimet. Viikko
sitten luulin jo hänen kääntyvän parempaan päin: -- 'Satuloi huomenna
vanha Raudikkoni', sanoi hän äkkiä, otettuaan tavallisen uniryyppynsä
suuresta hopeamaljasta, 'ja vie koirat Hazelhurstin kukkulalle päin.'
Iloisia siinä kaikki oltiin, ja uloskin hänet saatiin aamulla, ja hän
ratsasti ajopaikkaa kohti kuten tavallisestikin, puhumatta sanaakaan
muuta kuin että tuuli kävi etelästä ja että vainu pysyisi. Mutta ennen
kuin me olimme päästäneet koirat irtikään, alkoi hän tuijotella
ympärilleen kuten äkkiä unesta heränneenä -- käänsi hevosensa ympäri ja
palasi linnaan takaisin, ja jätti meidät metsästelemään yksiksemme,
miten halutti ja jos halutti.»

»Kerrotpa raskaita uutisia, Wiljami», vastasi Tressilian; »vain Jumala
voi meitä auttaa -- ihmiset eivät voi tässä mitään.»

»Eikä Teilläkään taida olla tietoja neiti Amysta? -- Mutta mitäpä
kysyisin -- kasvojenne ilmehän jo minulle kaikki sanoo. Aina minä
toivoin, että jos joku hänestä voisi tai tahtoisi saada selvää, niin
juuri Te. Kaikki on nyt siis lopussa ja hukassa. Mutta jos minä ikinä
saan sen Varneyn ampumamatkalle, lähetän minä siihen konnaan
väkänuolen; ja sen minä vannon suolan ja leivän kautta.»

Hänen vielä puhuessaan avautui ovi ja mestari Mumblazen astui
huoneeseen; hän oli kuihtunut, laiha, vanhanpuoleinen herrasmies, jonka
poski oli kuin talvi-omena ja jonka harmaata tukkaa peitti osaksi
korkea, kartiomainen hattu; tämä hattu muistutti muodoltaan suuresti
niitä mansikkavasuja, joita Lontoon hedelmäkauppiaat asettavat
akkunoihinsa. Hän oli liian aaterikas mies tuhlatakseen sanoja niin
turhaan toimitukseen kuin tervehdykseen; niinpä hän, otettuaan
Tressilianin vastaan pään nyökähdyksellä ja käden puristuksella,
viittasi häntä seuraamaan mukana herra Hughin suureen huoneeseen, missä
se kunnon ritari tavallisesti asui. Wiljami Badger liittyi seuraan
käskemättä, hartaasti haluten nähdä, herättäisikö Tressilianin tulo
hänen isäntänsä unteluuden tilastaan.

Pitkässä, matalassa salissa, jonka seiniä runsaasti kuristivat
erämiehen aseet ja metsänkävijän voittomerkit, istui mahtavan kivitakan
ääressä, minkä otsalla riippui miekka ja hoidon puutteesta himmentynyt
rautapuku, Lidcoten ritari Hugh Robsart, verrattain lihava mies, jonka
ruumiin avartuminen oli saatu pysymään kohtuullisissa rajoissa vain
alituisen, ankaran liikunnon avulla. Tressilianista näytti unitauti,
jota hänen vanha ystävänsä ilmeisesti poti, niiden muutamien viikkojen
aikana, jotka hän oli ollut matkalla, enentäneen hänen lihavuuttaan;
ainakin oli se huomattavasti himmentänyt hänen silmiensä eloisaa
katsetta, joka heidän sisään astuessaan ensiksi hitaasti seurasi
mestari Mumblazenia suuren tammipöydän luo, millä näkyi avattuna
mahtava kirja, ja pysähtyi sitten ikäänkuin epätietoisena muukalaiseen,
joka oli tullut hänen kanssaan huoneeseen. Kappalainen, harmaahapsinen
pappismies, joka oli kuningatar Marian aikoina saanut kärsiä uskonsa
takia, istui kirja kädessään toisessa huoneen nurkkauksessa. Hänkin
tervehti surumielisesti Tressiliania ja laski kirjansa syrjään
tarkatakseen vaikutusta, minkä hänen ilmestymisensä tekisi murtuneeseen
vanhukseen.

Kun Tressilian silmät kyynelissä läheni ja läheni kihlatun morsiamensa
isää, näytti ritari Hughin tajunta palaavan. Hän huokasi raskaasti
ikäänkuin tainnostilasta heräjävä, kevyt värähdys kävi hänen kasvojensa
yli, hän avasi sanaakaan sanomatta sylinsä ja Tressilianin
heittäydyttyä siihen puristi häntä lujasti rintaansa vasten.

»Minulla on siis vielä jotakin, jonka puolesta elää», olivat hänen
ensimäiset sanansa; ja puhuessaan purki hän tunteitaan rajuun itkuun,
kyynelten ajaessa toisiaan hänen ahavoituneita poskiaan ja pitkää
valkoista partaansa alas.

»Enpä luullut koskaan tarvitsevani kiittää Jumalaa, nähdessäni isäntäni
itkevän», sanoi Wiljami Badger; »mutta nyt minä kiitän, vaikka olen
vähällä yhtyä itkuun.»

»Minä en halua kysellä Sinulta mitään», virkkoi vanha ritari; »en
mitään -- en kerrassaan mitään, Edmund -- Sinä et ole löytänyt häntä
tai löytänyt hänet sellaisessa tilassa, että hänen olisi ollut parempi
pysyä kadoksissa.»

Tressilian ei kyennyt vastaamaan muutoin kuin peittämällä kaksin käsin
kasvonsa.

»Se riittää, se riittää. Mutta älä Sinä häntä itke, Edmund. Minulla on
syytä itkeä, koska hän oli tyttäreni, -- Sinulla on syytä iloita,
ett'ei hän tullut vaimoksesi. -- Suuri Jumala! Sinä tunnet paraiten,
mikä on meidän hyväksemme. -- Joka-iltaisena rukouksenani oli, että
minun sallittaisiin nähdä Amy ja Edmund avioliitossa -- jos se olisi
täyttynyt, olisi nyt kirpeys liittynyt katkeruuteen.»

»Rauhoittukaa, ystäväni», sanoi kappalainen ritari Hughille, »kaikkien
meidän toivojemme ja kaiken meidän hellän kiintymyksemme tytär ei voi
olla sellainen kurja olento, joksi Te tahdotte hänet esittää.»

»Oi, ei», vastasi ritari Hugh kärsimättömästi, »tein väärin
käyttäessäni niin suoraa puhetta siitä häpeällisestä tilasta, mihin hän
on joutunut -- varmaankin on sille keksitty joku uusi hovinimitys.
Onhan vanhan devonshireläisen maanmoukan tyttärelle kunniaa kylliksi,
kun pääsee korean hovikon hentuksi -- ja vielä Varneyn -- Varneyn,
jonka iso-isää isäni auttoi, kun hänen onnensa murtui, siellä --
taistelussa -- siellä -- taistelussa -- missä Rikhard kaatui -- ei tule
mieleeni! -- eikä kukaan teistä edes auta minua --.»

»Bosworthin taistelussa», virkkoi mestari Mumblazen, »jossa
ottelivat Rikhard Crookback ja Henrik Tudor, nykyisen kuningattaren
iso-isä, _Primo Henrici Septimi_, ja vuonna tuhatneljäsataa ja
kahdeksankymmentäviisi, _post Christum natum_.»

»Niin, aivan niin», sanoi vanha ritari, »jokainen lapsikin sen tietää.
-- Mutta minun pääparkani unohtaa kaiken, mitä sen tulisi muistaa, ja
muistaa vain sen, minkä se kaikkein kernaimmin tahtoisi unohtaa.
Järkeni on ollut melkein koko sen ajan sekaannuksissa, Tressilian,
minkä Sinä viivyit poissa, ja vielä nytkin ajaa se vääriä jälkiä.»

»Teidän Korkeutenne», neuvoi kunnon kappalainen, »tekisi paraiten
vetäytyessään huoneeseensa ja koettaessaan nukkua hetkisen -- lääkäri
jätti viihdyttävää juomaa -- ja meidän Suuri Lääkärimme on käskenyt
meidän käyttää maallisia apukeinoja vahvistuaksemme kestämään niitä
koettelemuksia, joita Hän meille lähettää.»

»Oikein, oikein, vanha ystäväni», vastasi ritari Hugh, »ja me tahdomme
kestää koettelemuksemme miehuullisesti. -- Mehän olemme kadottaneet
vain naisen. -- Katsoppas, Tressilian», -- hän veti povestaan pitkän,
kiiltävän hiuskiehkuran -- »katsoppas tätä kiharaa! -- Minä kerron
Sinulle, Edmund, että sinä iltana, jolloin hän katosi, sanoessaan
minulle hyvää yötä kuten ennenkin, hän riippui kaulassani ja hyväili
minua hellemmin kuin tavallisesti; ja minä, vanha hupsu, pidätin häntä
tästä kiharasta, kunnes hän otti saksensa, leikkasi sen poikki ja jätti
sen käteeni -- siinä kaikki, mitä minä enää koskaan olin saava hänestä
nähdä!»

Tressilian ei kyennyt vastaamaan, hyvin arvaten ne ristiriitaiset
tunteet, jotka raivosivat tuon onnettoman karkulaisen rinnassa tällä
kauhealla hetkellä. Kappalainen oli juuri avaamaisillaan suunsa, mutta
ritari Hugh keskeytti hänet.

»Minä tiedän, mitä aijoitte sanoa, herra kappalainen -- lopultakin oli
se vain naisen hiuskihara -- ja naisen kautta tulivat häpeä ja synti ja
kuolema viattomaan maailmaan -- ja oppinut mestari Mumblazenkin osaa
sanoa syvällisen viisaita seikkoja heidän alemmuudestaan.»

»_C'est l'homme_», vastasi mestari Mumblazen, »_qui se bast, et
qui conseille_.»

»Totta», virkkoi ritari Hugh, »ja sentähden tahdommekin käyttäytyä
niinkuin tulee miesten, joissa on sekä voimaa että viisautta. --
Tressilian, Sinä olet yhtä tervetullut kuin jos olisit tuonut
parempiakin uutisia. Mutta olemmepa haastelleet liian kauvan kuivin
suin. -- Amy, täytäppäs malja Edmundille, ja minulle toinen.» -- Sitten
äkkiä muistaenkin käskevänsä henkilöä, joka ei voinut kuulla, pudisti
hän päätänsä ja sanoi hengenmiehelle: »Tämä suru on sekaantuneessa
mielessäni samaa kuin Lidcoten kirkko puistossamme: me saatamme
hetkiseksi eksyä pensaikkoihin ja tiheikköihin, mutta jokaisen käytävän
päästä näemme jälleen sen vanhan harmaan tornin ja esi-isieni haudan.
Toivoisinpa saavani kulkea sitä tietä jo huomenna!»

Tressilian ja kappalainen pyytelivät yhdessä menehtynyttä vanhusta
lähtemään levolle ja saivatkin vihdoin tahtonsa perille. Tressilian jäi
hänen päänalusensa ääreen siksi kunnes näki hänen viimeinkin vaipuvan
unenhorrokseen ja palasi sitten neuvottelemaan kappalaisen kanssa
toimenpiteistä, joihin oli ryhdyttävä näissä onnettomissa olosuhteissa.

He eivät voineet tästä keskustelusta sulkea mestari Mikael Mumblazenia,
sitäkin vähemmän, kun, mitä toiveita he saattoivatkaan kiinnittää hänen
älykkäisyyteensä, he tiesivät hänen olevan niin suuren vaiteliaisuuden
ystävän, ett'ei ollut mitään pelättävää hänen osanotostaan
neuvotteluihin. Hän oli vanha poikamies, hyvästä, mutta köyhästä
perheestä, ja etäistä sukua Robsarteille, minkä heimolaisuuden johdosta
Lidcoten linna oli viimeiset kaksikymmentä vuotta saanut nauttia hänen
läsnäolonsa kunniaa. Hänen seuransa miellytti ritari Hughia, etenkin
hänen syvän oppineisuutensa takia, joka, vaikka se käsittikin
yksinomaan vaakuna- ja sukutiedon sekä niihin liittyvät
historianpilkkeet, oli juuri omiansa viehättämään vanhaa kunnon
ritaria; lisäksi oli hänestä mukavaa tavata aina rinnaltaan ystävä,
jonka puoleen kääntyä, kun hänen oma muistonsa, kuten usein tapahtui,
jätti hänet pulaan tai vei väärille poluille nimissä ja vuosiluvuissa,
mitkä ja muut samanlaiset vajanaisuudet mestari Mikael Mumblazen
korjasi lyhyesti, täsmällisesti ja hienotunteisesti. Ja olevaakin
elämää koskevissa asioissa antoi hän usein arvoituksellisella
vaakunakielellään neuvoja, joita hyvin sopi ottaa varteen, tai jotka,
käyttääksemme Wiljami Badgerin puheentapaa, kävivät suoraan otuksen
kimppuun sillä välin kun muut rähmästivät pensaikoissa.

»Meidän on ollut aivan onnetonta täällä sen kunnon ritarin takia, herra
Edmund», virkkoi kappalainen. »En ole niin kovasti kärsinyt sen jälkeen
kun minut reväistiin irti rakkaasta laumastani ja pakotettiin jättämään
se paavilaissusien valtaan.»

»Se tapahtui _in Tertio Mariae_», tiesi mestari Mumblazen.

»Taivaan nimessä», jatkoi kappalainen, »kertokaa meille, oletteko
käyttänyt aikaanne paremmin kuin me, ja oletteko saanut mitään tietoja
siitä onnettomasta tytöstä, joka niin monta vuotta oltuaan tämän
murheeseen sortuneen talon ainoana ilona, on nyt muuttunut meidän
suurimmaksi onnettomuudeksemme? Oletteko edes saanut selville hänen
olinpaikkaansa?»

»Olen», vastasi Tressilian. »Tiedättekö Cumnorin kartanoa Oxfordin
lähellä?»

»Tiedän hyvinkin», sanoi hengenmies; »se kuului ennen Abingdonin
munkeille.»

»Joiden vaakunan», ehätti mestari Mikael, »minä olen nähnyt suuren
salin takan otsalla -- leveä risti neljän jalattoman linnun keskellä.»

»Siellä se onneton neito asuu sen Varney-konnan kanssa», sanoi
Tressilian. »Ell'ei olisi sattunut erästä omituista seikkaa väliin,
olisi miekkani kostanut kaiken meidän häpeämme, samoinkuin hänenkin
tuolle kurjalle heittiölle.»

»Kiitä Jumalaa, joka pidätti kätesi verityöstä, malttamaton nuori
mies!» vastasi kappalainen. »Kosto on minun, sanoo Herra, ja minä olen
kostava. Olisi parempi ajatella keinoja, millä voisimme vapauttaa hänet
sen hylkiön häpeällisistä kahleista.»

»Niille annetaan vaakunatieteessä nimi _laquei amoris_ tai _lacs
d'amour_», ilmoitti Mumblazen.

»Siihenpä apuanne pyydänkin, ystäväni», vastasi Tressilian; »minä aijon
syyttää sitä konnaa itsensä valta-istuimen juurella petoksesta, naisen
viettelemisestä ja vieraanvaraisuuden lakien loukkaamisesta. Kuningatar
on minua kuuleva, vaikka Leicesterin kreivi, sen heittiön suojelija,
seisoisi hänen oikealla puolellaan.»

»Hänen Majesteettinsa», virkkoi kappalainen, »näyttää alamaisilleen
kiitettävää esimerkkiä puhtaista tavoista, ja on epäilemättä maksava
sille kunnottomalle rosvolle ansaitun palkkansa. Mutta eikö olisi
parempi ensinnä kääntyä Leicesterin kreivin puoleen hänen palvelijaansa
koskevassa asiassa? Jos hän suostuu tekemään oikeutta, pelastutte Te
saamasta itsellenne mahtavan vihamiehen, mikä varmasti tapahtuisi, jos
Te ilman muuta syytätte hänen tallimestariaan ja ensimäistä suosikkiaan
kuningattaren edessä.»

»Sydämeni vastustaa neuvoanne», sanoi Tressilian. »Minä en voi ajaa
jalon kasvatusisäni asiaa -- onnettoman Amyn asiaa -- muiden kuin
laillisen hallitsijattareni edessä. Leicester, sanonette, on
jalomielinen -- vaikkapa niinkin -- mutta hän on vain alamainen kuten
me muutkin, enkä minä tahdo valittaa hänelle, jos parempikin keino on
tarjolla. Kuitenkin olen miettivä sitä, mitä minulle sanoitte -- mutta
minä tarvitsen Teidän apuanne saadakseni kunnon ritari Hughin tekemään
minut asianajajakseen ja valtuutetukseen, sillä minun täytyy puhua
hänen nimessään eikä omassani. Kun Amy nyt kerran on voinut niin paljon
muuttua, että on saattanut hullaantua siihen mitättömään, uinailevaan
hovikkoon, täytyy hänen ainakin saada se hyvitys, mikä vielä on hänen
vallassaan.»

»Parempi hänen olisi kuolla _coelebs_ ja _sine proles_»,
sanoi Mumblazen kiivaammin kuin hänelle oli tavallista, »kuin että
yhdistettäisiin, _per pale_, sellaisen konnan vaakuna Robsartein
jaloihin merkkeihin!»

»Jos Teidän aikomuksenne on, kuten en voi epäilläkään», sanoi
hengenmies, »pelastaa niin paljon kuin vielä on mahdollista tämän
onnettoman nuoren naisen kunniaa, niin kehoitan Teitä yhä uudestaan
etusijassa vetoomaan Leicesterin kreiviin. Hän harjoittaa yhtä
rajatonta valtaa talossaan kuin kuningatar maassaan, ja jos hän
ilmoittaa Varneylle sitä haluavansa, niin ei hänen kunniansa joudu
ainakaan niin julkisen häväistyksen alaiseksi.»

»Olette oikeassa, olette oikeassa», toisteli Tressilian innokkaasti,
»ja minä kiitän Teitä, että Te huomautitte sellaista, minkä minä
malttamattomuudessani kokonaan syrjäytin. Minä en tosin luullut koskaan
tarvitsevani anoa armoa Leicesteriltä; mutta minä voisin jopa
polvistuakin sen ylpeän Dudleyn eteen, jos vain siten voisin poistaa
pienimmänkin häpeän häivän tämän onnettoman neidon maineesta. Tehän
auttanette minua saadakseni tarpeelliset valtuutukset ritari Hugh
Robsartilta?»

Kappalainen vakuutti hänelle avuliaisuuttaan ja vaakunatieteilijä
nyykäytti päätään hyväksyvästi.

»Teidän täytyy myöskin olla valmiita vaadittaessa todistamaan sitä
avosydämistä vieraanvaraisuutta, jota kunnon ystävämme osoitti tuolle
kavalalle petturille ja sitä intoa, jolla hän koetti viekoitella hänen
onnetonta tytärtään.»

»Ensi alussa», sanoi kappalainen, »ei Amy minun ymmärtääkseni pitänyt
paljoa hänen seurastaan, mutta myöhemmin näin minä heidät usein
yksissä.»

»_Seiant_ vierashuoneessa», liitti Mikael Mumblazen, »ja
_passant_ puutarhassa.»

»Kerran yllätin minä heidät sattumalta», jatkoi pappi,
»etelänpuoleisessa metsässä, eräänä kevätiltana -- Varney oli niin
verhoutunut ruskeanpunaiseen viittaansa, ett'en nähnyt hänen
kasvojansa, -- he erosivat äkkiä, kuullessaan kahinaa lehvästöstä, ja
minä huomasin tytön kääntävän päänsä ja katselevan kauvan hänen
jälkeensä.»

»Kaula _reguardant_», virkkoi vaakunatieteilijä -- »ja heidän
pakopäivänään, ja se oli Pyhän Augustinuksen päivän aatto, näin minä
Varneyn tallirengin, hänen palvelijanpukuunsa puettuna, pitelevän
herransa ja neiti Amyn ratsuja, _proper_ suitsitettuina ja
satuloituina, kirkkomaan aitauksen takana.».

»Ja nyt pidetään Amya vankina salaisessa asuinpaikassaan», sanoi
Tressilian. »Se konna saadaan siten kiinni, ja toivoisinpa hänen
kieltävän rikoksensa, jotta minä voisin paiskata epäämättömän
todistuksen hänen petollisesta kurkustaan alas! Mutta minun täytyy
valmistautua matkalleni. Toimittakaa Te, hyvät herrat, kasvatusisältäni
sellaiset valtuutukset, että minä voin vapaasti toimia hänen
nimessään.»

Näin puhein poistui Tressilian huoneesta.

»Hän on liian kiivas», sanoi kappalainen; »ja minä rukoilen Jumalaa
antamaan hänelle sen kärsivällisyyden, joka on tarpeen ollessa
tekemisissä Varneyn kanssa.»

»Kärsivällisyys ja Varney», virkkoi Mumblazen, sopivat vaakunatieteen
mukaan yhtä vähän toisiinsa kuin metalli metalliin. Hän on kavalampi
kuin sireeni, raatelunhimoisempi kuin hirmukotka, myrkyllisempi kuin
lohikäärme ja julmempi kuin takajaloilleen kohonnut jalopeura.»

»Minä kuitenkin epäilen», jatkoi kappalainen, »saatammeko me oikeastaan
pyytää ritari Hugh Robsartilta, katsoen hänen nykyiseen tilaansa,
valtakirjaa, joka siirtää hänen isänoikeutensa neiti Amyyn jollekin
toiselle --»

»Teidän Korkea-arvoisuutenne ei tarvitse lainkaan sitä epäillä», sanoi
Wiljami Badger, joka astui huoneeseen hänen puhuessaan, »sillä minä
panen henkeni pantiksi siitä, että hän on herätessään toinen mies kuin
näinä viimeisinä kolmenakymmenenä päivänä.»

»Niinkö, Wiljami», vastasi kappalainen, »luotatko sinä niin lujasti
tohtori Diddleumin juomaan?»

»En hituistakaan», vakuutti Wiljami, »sillä isäntäni ei koskaan
maistanut siitä tippaakaan, palvelijatar kun kaatoi sen aina maahan.
Mutta herra Tressilianin seurassa tuli tänne muuan vieras mies, ja hän
antoi ritari Hughille juoman, joka on kaksikymmentä kertaa parempaa.
Minä hieman puhutin häntä, enkä minä ole vielä nähnyt eläinpuoskaria
enkä ketään muutakaan, joka olisi niin tarkoin selvillä hevosten ja
koirain taudeista; eikä sellainen koskaan käsittele pahoin kristittyä
ihmistäkään.»

»Eläinpuoskari! Sinä julkea mies! -- Ja kenen luvalla hän toimii, jos
saan kysyä?» huudahteli kappalainen hämmästyksen ja suuttumuksen
valtaamana; »tai kuka antaa meille takuut tästä uudesta lääkäristä?»

»Mitä lupaan tulee, niin Teidän Korkea-arvoisuutenne suvainnee kuulla,
luvan annoin minä; ja takaukseen nähden luulen minä, ett'en ole ollut
tässä talossa kahtakymmentäviittä vuotta saamatta oikeutta määrätä,
mitä lääkkeitä annetaan eläimille tai ihmisille -- minä, joka osaan,
jos niin tarvitaan, antaa parannejuomia ja pillereitä tai iskeä suonta
tai määrätä vetolaastaria vaikka itselleni.»

Robsartin perheen neuvonantajat pitivät välttämättömänä saattaa tämän
seikan heti Tressilianin tietoon, ja tämä kutsuikin viipymättä seppä
Waylandin puheilleen, kysyen häneltä (kuitenkin kahden kesken), kenen
luvalla hän oli rohjennut antaa lääkettä ritari Hugh Robsartille.

»Kuinka», vastasi seppä, »Teidän Korkeutennehan muistanee vielä minun
kertoneen, että minä olin päässyt tunkeutumaan syvemmälle isäntäni --
tarkoitan oppinutta tohtori Doboobieta -- salaisuuksiin kuin hän tahtoi
myöntääkään; ja puolet hänen vihastaan ja kaunastaan minua kohtaan
johtui siitä, että -- paitsi sitä, että minä olin ehtinyt nähdä liian
tarkoin hänen temppunsa -- muutamat älykkäät henkilöt, etupäässä eräs
abingdonilainen nuori, iloinen leski, pitivät minun lääkemääräyksiäni
hänen rohtojaan parempina.»

»Tässä eivät nyt ilvetemppusi kelpaa, mies!» sanoi Tressilian
ankarasti. »Jos Sinä olet pitänyt meitä pilanasi -- tai etenkin jos
Sinä olet tehnyt jotakin, joka voi vahingoittaa ritari Hugh Robsartin
terveyttä, niin löydät Sinä hautasi tinakaivoksen pohjasta.»

»Minä tiedän liian vähän suuresta _arcanumista_ muuttaakseni
malmia kullaksi», vastasi Wayland varmana. »Mutta hillitkää pelkonne,
herra Tressilian -- minä ymmärsin vanhan ritarin taudin siitä, mitä
Wiljami Badger kertoi minulle; ja toivoakseni saatan minä määrätä
pienen annoksen mandragoraa, jonka välttämättömästi tuottama uni on
kaikki, mitä herra Hugh Robsart tarvitsee hämmentyneiden aivojensa
selvikkeiksi.»

»Toivon Sinun pelaavan rehellistä peliä kanssani, Wayland?» sanoi
Tressilian.

»Rehellisintä ja kunniallisinta, kuten asiain meno tulee näyttämään»,
vastasi seppä. »Mitä hyötyä olisi minulla siitä, että tekisin pahaa
teidän rakastamallenne vanhusraukalle? Teidän, jota minä saan kiittää
siitä, ett'ei serkku Pinniewinks tällä hetkellä repele lihaani ja
jänteitäni kirotuilla pihdeillään ja sorki jokaista ruumiini luomea
terävällä piikillään (rutto käsiin, jotka sen takoivat!), muka
löytääkseen noidanmerkin? -- Minä toivon saavani halpana palvelijananne
liittyä Teidän Korkeutenne seurueeseen, ja minä pyydän vain, että minun
rehellisyyttäni arvostellaan sen mukaan, mikä seuraus on oleva kunnon
ritarin unesta.»

Seppä Wayland osasi ennustuksissaan oikeaan. Viihdyttävä juoma, jonka
hänen taitonsa oli valmistanut ja Wiljami Badgerin luottavaisuus
määrännyt nautittavaksi, vaikutti mitä parhaiten. Potilaan uni oli
ollut pitkä ja rauhallinen, ja kun vanhusparka heräsi, oli hän tosin
vielä hyvin alakuloinen ja heikko, mutta hän saattoi nyt paljoa
paremmin käsittää kaikkea, mikä osui hänen tajuntansa piiriin, kuin
joku aika takaperin. Hän vastusti hetkisen sitä ystäviensä ehdotusta,
että Tressilian matkustaisi hoviin koettamaan saada hänen tytärtään
takaisin ja korjaamaan niin paljon kuin mahdollista hänen maineensa
kärsimää kolahdusta. »Antakaa hänen mennä», sanoi hän; »hän on vain
haukka, joka kiitää myötätuuleen; minä en viitsisi tuhlata
vihellystäkään kutsuakseni häntä takaisin.» Mutta vaikka hän jonkun
aikaa pysyikin tällä päällä, saatiin hänet kuitenkin lopulta
vakuutetuksi siitä, että hänen velvollisuutensa oli ryhtyä
toimenpiteeseen, johon hänen luonnolliset tunteensakin häntä
pakottivat, ja että hänen tuli suostua siihen, että Tressilian
yrittäisi kaikkea, mitä suinkin yrittää voisi, hänen tyttärensä
parhaaksi. Niinpä hän kirjoittikin nimensä valtuuskirjan alle, jonka
kappalainen oli parhaan taitonsa mukaan kyhännyt, sillä niinä
yksinkertaisina aikoina olivat papit usein laumansa ohjaajia yhtä hyvin
jumalansanassa kuin laki-asioissakin.

Kahdenkymmenenneljän tunnin kuluttua hänen palaamisestaan Lidcoten
linnaan, oli kaikki valmiina Tressilianin toista lähtöä varten; mutta
muuan oleellinen seikka oli unohdettu, ja siitä huomautti ensiksi
Tressilianille mestari Mumblazen. »Te olette menossa hoviin, herra
Tressilian», sanoi hän; »mutta suvainnettehan muistaa, että Teidän
vaakunakoristuksinanne täytyy olla _argent ja or_ -- muut värit
eivät käy siellä.» Tämä huomautus oli yhtä pulmallinen kuin se oli
oikea. Saadakseen hovissa jotakin aikaan, oli puhdas raha yhtä
välttämätöntä Elisabetin kultaisina päivinä kuin minkä seuraavan
hallitsijan aikana tahansa; mutta sitä tavaraa ei Lidcoten linnan
asukkailla ollut kovin viljalti. Tressilian itse oli köyhä; ritari Hugh
Robsartin tulot olivat hänen vieraanvaraisen elämäntapansa takia
tyystin kuluneet, jopa ennakoltakin nautitut; ja niin oli siis
välttämätöntä vaakunatieteilijän, joka huomautuksenkin teki, ratkaista
myös pulma. Mestari Mikael Mumblazen tekikin niin tuomalla näkyville
kukkaron, joka kahdenkymmenen vuoden säästöinä sisälsi lähes kolmesataa
puntaa erilaisia kulta- ja hopearahoja, mitkä kaikki hän nyt, sanaakaan
puhumatta, omisti miehen palvelukseen, jonka talon suoma suoja oli
tehnyt hänelle mahdolliseksi koota tämän pienen aarteen. Tressilian
otti sen vastaan hetkeäkään epäröimättä, ja molemminpuolinen
kädenpuristus oli ainoa, mikä ilmaisi sitä iloa, jota toinen tunsi
saadessaan uhrata kaikkensa sellaiseen tarkoitukseen ja toinen
nähdessään niin haitallisen esteen matkansa menestyksen tieltä
hävinneen niin äkkiä ja niin odottamattomalla tavalla.

Kun Tressilian varhain seuraavana aamuna laittautui lähtökuntoon, pyrki
seppä Wayland hänen puheilleen; ja lausuttuaan toivovansa Tressilianin
olleen tyytyväisen hänen lääkkeensä vaikutukseen ritari Hugh Robsartiin
ilmaisi hän haluavansa seurata häntä hoviin. Juuri sitä oli
Tressiliankin joskus ajatellut; sillä se oveluus ja älykkäisyys ja
kekseliäisyys, jota tämä mies oli osoittanut heidän yhteisen matkansa
kestäessä, oli saattanut Tressilianin pitämään hänen apuansa tärkeänä.
Mutta Waylandia vaanivat lain kourat; ja siitä Tressilian häntä
muistuttikin, viitaten samalla Pinniewinksin pihteihin ja tuomari
Blindasin vangitsemiskäskyyn. Seppä Wayland nauroi molemmille.

»Katsokaas, herra!» sanoi hän, »minä olen vaihtanut sepänvarustukseni
palvelijanpukuun; mutta ilman sitäkin, katsokaas näitä minun viiksiäni
-- nyt riippuvat ne alaskäsin -- mutta jos minä vain kiekahutan niitä
hieman ylöspäin ja värjään niitä eräällä aineella, jota osaan
valmistaa, ei itse pirukaan minua hevin tuntisi.»

Hän antoi vastaavan teon seurata sanojaan; ja minuuttia lyhemmässä
ajassa oli hän vain harjaamalla ylöskäsin viiksensä ja tukkansa
muuttunut aivan toiseksi henkilöksi kuin se oli, joka vähää ennen oli
astunut huoneeseen. Mutta Tressilian epäili yhä ottaako häntä
palvelukseensa vaiko ei, ja seppä pyyteli sitä innokkaammin.

»Minun on kiittäminen Teitä hengestäni», puheli hän, »ja minä haluaisin
kernaasti maksaa osan velkaani, etenkin kun kuulin Wiljami Badgerilta,
mille vaaralliselle yritykselle Teidän Korkeutenne on lähdössä. Minä en
tosin pyri olemaan mikään tappelupukari enkä minä suinkaan haluaisi
kuulua noihin pöyhkeihin kalvanheiluttajiin, jotka puoltavat herrojensa
asiaa miekoin ja kilvin. Ei, minä olen niitä, jotka pitävät kelpo
kemujen loppua parempana kuin tappelun alkua. Mutta minä tiedän voivani
hyödyttää Teidän Korkeuttanne niissä asioissa, joita Te ajatte,
paremmin kuin yksikään noista säilän ja tikarin sankareista, ja
luulenpa pääni saavan enemmän aikaan kuin sata heidän kättänsä.»

Tressilian epäröi yhä. Hän ei tiennyt vielä paljoa tästä omituisesta
miehestä, ja hän punnitsi yhä, voisiko hän luottaa häneen tarpeeksi
tehdäkseen hänestä hyödyllisen apulaisen nykyisessä yrityksessänsä.
Ennen kuin hän oli päässyt mihinkään ratkaisevaan päätökseen, kuului
linnan pihalta hevosen kavioiden kapsetta, ja mestari Mumblazen ja
Wiljami Badger astuivat kiireesti Tressilianin huoneeseen ja puhuivat
molemmat melkein yht'aikaa.

»Vast'ikään saapui tänne muuan palvelija kauneimman harmajan selässä
mitä olen eläessäni nähnyt», sanoi Wiljami Badger, joka ehätti ensiksi;
-- »ja sen miehen käsivarressa on hopeinen vaakunamerkki, missä näkyy
kreivin kruunun alla tultasyöksevä lohikäärme tiiliskivi suussa», sanoi
mestari Mumblazen, »ja hän tuo kirjettä, joka on suljettu samanlaisella
sinetillä.»

Tressilian otti kirjeen, jonka osoitepuolelle oli piirretty:
»Kunnioitettavalle Herra Edmund Tressilianille, rakkaalle
sukulaisellemme -- Nämä rivit -- ratsasta, ratsasta, ratsasta --
henkesi edestä, henkesi edestä, henkesi edestä.» Sitten hän avasi sen
ja havaitsi sen sisältävän seuraavaa:

     »Herra Tressilian, hyvä ystävämme ja serkkumme!

     »Me olemme nykyään niin sairaana ja muutoinkin niin
     huolestuttavassa asemassa, että me haluamme kerätä ympärillemme
     kaikki ystävämme, joiden hellään uskollisuuteen me erittäin
     saatamme luottaa ja joihin me ensimäisinä ja läheisimpinä luemme
     kunnioitettavan herra Tressilianimme, niin hyvän tahdon kuin
     kyvynkin puolesta. Sentähden pyydämme Teitä mitä kiireimmin
     saapumaan halpaan asuntoomme Say's Courtiin, Deptfordin lähelle,
     missä me tulemme Teidän kanssanne lähemmin pohtimaan asioita, joita
     emme katso voivamme esittää näin kirjeellisesti. Ja niin me sanomme
     Teille sydämelliset hyvästit ja olemme palvelukseksenne rakastava
     sukulaisenne

                                     »Ratcliffe, Sussexin kreivi.»

»Lähetä sanansaattaja heti tänne, Wiljami Badger», sanoi Tressilian; ja
kun mies oli astunut huoneeseen, huudahti hän: »Ahaa, Stevens, Sinäkö
se oletkin! Mitenkä jaksaa kunnioitettava kreivimme?»

»Huonosti, herra Tressilian», oli sanansaattajan vastaus, »ja siksi
tarvitseekin hän sitä kipeämmin hyviä ystäviä ympärilleen.»

»Mutta mikä sitten kreiviä vaivaa?» kysyi Tressilian tuskallisena,
»enhän ole kuullut hänen edes sairastuneen.»

»En tiedä, herra», vastasi mies; »mutta hyvin sairas hän vain on.
Lääkärit eivät tiedä, mihin ryhtyä, ja useat talossa epäilevät jotakin
konnankoukkua -- noitakeinoja tai vieläkin pahempaa.»

»Millaiset ovat taudin oireet?» kysyi seppä Wayland käyden nopeasti
lähemmäksi.

»Että mitkä?» ihmetteli lähetti, joka ei ollut ymmärtänyt hänen
kysymystään.

»Mitä paikkaa hän valittaa?» tiedusteli Wayland; »missä kipu asuu?»

Mies katsahti Tressilianiin ikäänkuin kysyäkseen, pitikö hänen vastata
muukalaisen uteluihin, ja saatuaan myöntävän viittauksen, luetteli hän
kiireesti asteettaisen voimien vähenemisen, ankaran yöhikoilemisen,
ruokahalun häviämisen, yleisen heikkouden, j.n.e.

»Joihin liittyy kalvava tuska vatsassa ja lievä kuume», virkkoi
Wayland.

»Aivan niin», myönsi lähetti hiukan ihmeissään.

»Minä tiedän, miten se tauti on syntynyt», sanoi seppä, »ja minä tiedän
sen syyn. Teidän isäntänne on syönyt Pyhän Nikolain mannaa. Minä tiedän
myöskin parannuskeinon -- mestarini ei saa sanoa minun turhaan
opiskelleeni hänen työpajassaan.»

»Mitä tarkoitat?» kysyi Tressilian kulmakarvojaan rypistäen; »puheena
on tässä muuan Englannin korkeimpia ylimyksiä. Huomaa hyvin, ett'ei
ilvehtiminen käy tässä lainkaan päinsä.»

»Jumala minua siitä varjelkoon!» huudahti seppä Wayland. »Minä sanon
vain, että minä tiedän hänen tautinsa ja että osaan sen parantaa.
Muistakaa, mitä tein ritari Hugh Robsartille.»

»Meidän täytyy heti paikalla matkaan», sanoi Tressilian. »Jumala kutsuu
meitä.»

Ilmoitettuaan kiireesti tämän uuden syyn pikaiseen lähtöönsä,
viittaamatta kuitenkaan Stevensin epäilyihin tai seppä Waylandin
vakuutuksiin, heitti hän siis hellimmät hyvästit ritari Hughille ja
koko Lidcoten linnan väelle, jotka saattoivat häntä rukouksin ja
siunauksin, ja matkusti sitten niin nopeasti kuin suinkin pääsi
Waylandin ja Sussexin kreivin palvelijan seuraamana Lontoota kohti.



XIII Luku.


    Mä tiedän, Teill' on arsenikkia,
    Vihtrilliä, lipeää, väkisuolaa,
    Viinikiveä, sinuperia. -- Siitä
    Miehestä viel' suuri tietoniekka paisuu:
    Viisaiden kiven löytää hän, elleikään
    Täydelleen, niin hyvin lähipitäin.

                           _Kullantekijä_.

Tressilian ja hänen seuralaisensa katkaisivat taipalettaan kaikella
kiireellä. Lähtiessä oli hän kysynyt sepältä, eikö tämä haluaisi
välttää Berkshireä, missä hän oli näytellyt niin huomattua osaa. Mutta
Wayland vastasi epäröimättä kieltäen. Hän oli käyttänyt sitä lyhyttä
aikaa, minkä he viettivät Lidcoten linnassa, muuttaakseen ulkomuotonsa
ihmeellisellä tavalla. Hänen sakea, rehoittava partansa oli nyt
supistunut pieniin, sotilasmaisesti ylöspäin kiverrettyihin viiksiin.
Runsaan maksun saanut räätäli Lidcoten kylästä oli tilaajan ohjaamana
käytellyt taitoansa niin erinomaisesti, että hän oli täydellisesti
muuttanut Waylandin ulkonaisen ihmisen ja tehnyt hänet näöltään melkein
kahtakymmentä vuotta nuoremmaksi. Ennen, noen ja hiilten mustaamana --
pitkätukkaisena ja työnsä köyristämänä -- eriskummallisen pukunsa
rumentamana näytti hän vähintäin viidenkymmenen vanhalta. Mutta nyt,
päällänsä Tressilianin siro palvelijanpuku, miekka sivullansa ja kilpi
käsivarrellansa oli hän mitä uljain, mahtavin asemies, joka iältään
saattoi olla siinä kolmenkymmenen ja kolmenkymmenenviiden maissa,
ihmiselämän parhaassa kukoistuksessa. Hänen entinen villi,
kömpelömäinen käytöksensäkin näytti muuttuneen rohkeaksi, teräväksi,
itsetietoiseksi katseen ja teon kerkeydeksi.

Kun Tressilian halusi tietää syytä niin omituiseen ja niin täydelliseen
muodonvaihdokseen, vastasi Wayland vain laulamalla pari säettä eräästä
näytelmästä, joka siihen aikaan oli vielä uusi ja jonka suosiollisemmat
arvostelijat myönsivät ilmaisevan jonkunlaista neroutta tekijässä. Me
olemme onnellisia saadessamme pelastaa ne säkeet unhoon joutumasta; ne
kuuluivat täsmälleen näin:

    »Ban, ban, ca Caliban --
    On uusi mies -- sai uuden herran.»

Vaikk'ei Tressilian muistanutkaan säkeitä, muistuttivat ne kuitenkin
häntä siitä, että Wayland oli kerran ollut näyttelijänä, seikka, joka
jo semmoisenaan verrattain hyvin selitti sen kätevyyden, millä hän
toimitti niin perinpohjaisen muutoksen ulkomuodossaan. Taiteilija
luotti niin suuresti valepukunsa täydelliseen vaihtumiseen tai
valepukunsa täydelliseen vaihtamiseen, mikä lienee oikeampi sanantapa,
että hän pahoitteli kovin, kun ei heidän tiensä johtanut hänen vanhan
pakopaikkansa sivu.

»Minä uskaltaisin», kerskaili hän, »tässä puvussa ja Teidän Korkeutenne
suojassa astua itsensä herra tuomari Blindasin eteen, vaikkapa
neljänneskäräjien istuntopäivänä; mutta haluaisinpa tietää, mitä on
tullut pikku tontustamme, joka varmasti näyttelee vielä paholaisen osaa
maailmassa, jos hän vain pääsee eroon kotonurkistaan ja iso-äidistään
ja koulumestaristaan. -- Niin, ja entä tuhoutunut holvi!» jatkoi hän;
»tekisipä mieleni nähdä, millaisen hävityksen niin suuren ruutimäärän
räjähdys sai aikaan tohtori Demetrius Doboobien lasikulhojen ja
pullojen seassa. Olen varma siitä, että minun maineeni kiertelee vielä
Whitehorsen laaksoa kauvan sen jälkeen kun ruumiini on jo mädäntynyt;
ja että moni hölmö sitoo hevosensa kiveen, laskee hopeakolikkonsa
entiselle paikalleen ja piipittelee kuin tyynellä viheltelevä merimies,
kutsuakseen seppä Waylandia kengittämään hänen koniansa. Mutta hevonen
saa kangistustaudin ennen kuin seppä tottelee kutsua.»

Tässä suhteessa osoittautuikin Wayland oikeaksi ennustajaksi; ja niin
helposti syntyvät tarut, että muuan hämäräperäinen kertomus hänen
tavattomasta hevosten käsittelytaidostaan elää vielä tänäkin päivänä
Whitehorsen laaksossa; eivätkä tarinat Alfredin voitosta eikä
kuuluisasta Puseyn sarvesta ole niin hyvin säilyneet Berkshiressä kuin
kaamea juttu seppä Waylandista.

Matkustajain kiire ei sallinut heidän pysähtyä muulloin kun milloin
hevosia oli välttämättä syötettävä; ja koska monet niistä paikoista,
joiden läpi he kulkivat, olivat Leicesterin kreivin tai hänestä
välittömästi riippuvain henkilöiden aluetta, pitivät he viisaimpana
salata nimensä ja matkansa tarkoituksen. Moisissa tilaisuuksissa tuli
seppä Waylandin nokkeluus (tällä nimellä mainitsemme edelleenkin
taitoniekkaa, vaikka hänen oikea nimensä olikin Lancelot Wayland)
erinomaiseen tarpeeseen. Hän näytti tosiaankin suureksi huvikseen
käyttävän oveluuttaan kaikenlaisen vakoilun pettämiseksi ja
juomanlaskijain ja majatalojen isäntäin uteliaisuuden johtamiseksi
väärille jäljille. Heidän lyhyen matkansa aikana toimitti hän heistä
kiertämään kolme erilaista ja vastakkaista huhua; nimittäin ensiksi,
että Tressilian oli Irlannin varakuningas, joka oli valepuvussa tullut
kuulemaan kuningattaren käskyjä sen suuren kapinoitsijan Rory Oge
MacCarthy Mac Mahonin suhteen; toiseksi sanoi hän Tressilianin olevan
Ranskan kuninkaan vanhimman veljen asiamiehen, joka oli tullut hänen
puolestaan tavottelemaan Elisabetin kättä; kolmanneksi, että hän oli
Medinan herttua, joka oli tuntemattomana saapunut sovittamaan Filipin
ja kuningattaren riitaisuuksia.

Tressilian oli kaikesta tästä suutuksissaan ja nuhteli ankarasti seppää
niistä erilaisista haitoista ja erittäinkin siitä tarpeettomasta
huomiosta, joiden alaisiksi he joutuivat näiden tekaistujen juttujen
takia; mutta hänet tyynnytti (ja kukapa olisi voinut vastustaa
sellaista todistelua?) Wayland sillä vakuutuksella, että suurinta
huomiota herätti hänen, Tressilianin, oma esiintyminen, minkä takia
taas oli välttämätöntä keksiä joku tavaton syy hänen matkansa nopeuden
ja salaperäisyyden selittämiseksi.

Vihdoin saapuivat he lähemmäksi pääkaupunkia, missä matkustajain
suuremman tulvailemisen takia heidän kulkunsa ei herättänyt huomiota
eikä uteluja, ja lopulta astuivat he Lontoon portista sisään.

Tressilianin aikomuksena oli matkustaa suoraan Deptfordiin, missä
Sussexin kreivi asui, ollakseen lähempänä hovia, jota siihen aikaan
pidettiin Greenwichissä, Elisabetin mielipaikassa, se kun samalla oli
hänen syntymäsijansa. Mutta lyhyt viivähtäminen Lontoossa kävi
tarpeelliseksi; ja sitä pitensivät vielä jonkun verran seppä Waylandin
hartaat pyynnöt, tämä kun anoi lupaa saada hieman kierrellä
kaupungilla.

»Tartu miekkaasi ja kilpeesi ja seuraa minua sitten», sanoi Tressilian;
»minäkin aijoin lähteä asioilleni ja niin voimme kulkea yksissä.»

Tämän hän sanoi sen takia, ett'ei hän vielä ollut niin varma uuden
seuralaisensa uskollisuudesta, että olisi voinut päästää hänet
näkyvistään tällä tärkeällä hetkellä, jolloin Elisabetin hovin
kilpailevat puolueet olivat niin kireällä sotakannalla. Seppä Wayland
alistui kernaasti tähän varovaisuuskeinoon, jonka syyn hän luultavasti
oivalsi, mutta pyysi vain isäntäänsä seuraamaan häntä niiden
rohdoskauppiaiden ja apteekkarien myymälöihin, jotka hän oli osoittava
Fleetkadulla ja sallimaan hänen toimittaa erinäisiä välttämättömiä
ostoksia. Tressilian suostui ja kulki palvelijansa opastamana perättäin
neljässä, viidessä myymälässä, missä hän havaitsi Waylandin ostavan
kustakin vain yhtä ainoata lääkettä ja eri määrissä. Aineet, joita hän
ensiksi kysyi, olivat pian käsillä, toinen toisensa jälkeen, mutta
niitä, joita hän sitten tiedusteli, oli paljon vaikeampi löytää -- ja
Tressilian huomasi Waylandin useammin kuin kerran myyjän suureksi
hämmästykseksi hylkäävän tarjotun kasvipihkan tai yrtin ja pyytävän
vaihtamaan sitä oikeaan lajiin tai lähtevän hakemaan sitä muualta.
Erittäinkin yhtä ainetta näytti olevan melkein mahdotonta löytää.
Muutamat rohdoskauppiaat ilmaisivat suoraan, ett'eivät olleet sitä
koskaan nähneetkään -- toiset väittivät, ett'ei sellaista ainetta
ollut olemassakaan muualla kuin hassahtaneiden kullantekijäin
mielikuvituksessa -- ja useimmat yrittivät tyrkyttää ostajalle jotakin
sijaisainetta, jolla he vakuuttivat olevan aivan samat ominaisuudet,
vieläpä paljoa suuremmassa määrässä, kun Wayland oli sen hyljännyt
ilmoittamalla, ett'ei se ollut hänen pyytämäänsä lääkettä. Ja yleensä
olivat he kaikki kovin uteliaita tietämään, mihin hän aikoi sitä
ainetta käyttää. Muuan vanha, laiha rohdoskauppias, jolle seppä oli
tehnyt tavallisen kysymyksensä sanoilla, mistä Tressilian ei ymmärtänyt
eikä muistanut mitään, vastasi suoraan, ett'ei koko Lontoosta löytynyt
sitä ainetta, ell'ei Yoglan juutalaisella sattunut sitä olemaan
jonkunverran varastossa.

»Sitäpä minäkin tässä ajattelin», virkkoi Wayland. Ja heti heidän
myymälästä lähdettyään sanoi hän Tressilianille: »Minä pyydän Teiltä
anteeksi, herra, mutta työmies ei voi tulla toimeen ilman työkalujaan.
Minun täytyy välttämättä mennä sen Yoglanin puhelle; ja minä vakuutan
Teille, että jos tämä retki pidättääkin Teitä kauvemmin kuin aikanne
näyttäisi myöntävän, niin olette Te saava runsaan korvauksen siitä
tavasta, millä minä aijon käyttää tätä harvinaista ainetta. Sallikaa
minun», lisäsi hän, »käydä edellänne, sillä meidän on nyt poikkeaminen
valtakadulta ja me pääsemme kaksin kerroin nopeammin perille, jos minä
näytän tietä.»

Tressilian suostui, ja seuratessaan seppää erästä pikkukatua pitkin,
joka kääntyi vasempaan jokea kohti, huomasi hän oppaansa kulkevan
erinomaisen vikkelästi ja ilmeisesti kaupungin täysin tuntien
sivukatujen, pihojen ja käytävien sokkeloissa, siksi kunnes Wayland
vihdoin pysähtyi keskelle erästä hyvin kapeata katua, jonka päästä
häämöitti sumuinen, samea Tems ja jonka taustalla näkyi, mestari
Mumblazenin sanantapaa käyttääksemme, Andreaanristi: kahden nousuvettä
odottavan lastiveneen mastot. Myymälässä, jonka edustalle hän
seisahtui, ei ollut nykymaailman tapaan lasi-akkunaa lainkaan -- kurja,
karkeakankainen verho vain ympäröi sellaista kojua, jollaisissa
kengänpaikkaajat meidän päivinämme työskentelevät; kojun etupuoli oli
auki samaan tapaan kuin kalakauppiaiden teltoissa näkee nykyään. Pieni,
vanha, naismaisen näköinen äijänkäppyrä, olemukseltaan aivan
juutalaisen vastakohta, sillä hänen tukkansa oli hyvin hento ja heikko
ja partaa ei hänellä ollut lainkaan, ilmestyi näkyviin ja tiedusteli
monin kumarruksin, mitä Wayland suvaitsi tarvita. Tuskin oli hän
maininnut lääke-aineen nimen, kun juutalainen säpsähti ja näytti ylen
hämmästyneeltä. »Ja mitte suvaitse Teite Korkeutenne tehtä sille
rohtol, jota ei ole, Herra nähkö, kysytty niihi neljikymmene vuotte ku
minä ole ollu tässä kauppiaana?»

»Minun tehtäviini ei kuulu vastaaminen näihin kysymyksiin», virkkoi
Wayland; »minä tahdon vain tietää, onko Teillä haluamaani tavaraa, ja
jos on, suostutteko myymään sitä?»

»Ah, Herra nähkö, kylle sit on, ja myytä kans, sille minu ole
rohdoskauppias ja mine myy kaikki, mite on.» Näin puhuen otti hän
esille erästä jauhetta ja jatkoi sitten: »Mutta se maksa paljo raha. --
Mine maksa siitte paino kulta -- ah, kirkas kulta -- mine sano kuusi
kerta paino. -- Se tule Siinai vuorelt, misse anta meitä pyhä laki, ja
se kasvi kukki vain kerta nin sata vuote.»

»Minä en tiedä, kuinka usein sitä voi koota Sinain vuorelta», sanoi
Wayland, katsahdettuaan suuresti halveksien hänelle tarjottua jauhetta,
»mutta minä panen miekkani ja kilpeni vetoon tuota Sinun kulunutta
päällystakkiasi vastaan, että tätä roskaa, jota Sinä tyrkytät minulle
muka oikeana, saa mielin määrin kerätä minä viikon päivänä tahansa
Aleppon linnankaivannosta.»

»Te ole julma mies», virkkoi juutalainen; »muute, minulla ei ole
parempi -- ja jos oliski, ei minu myisi site ilma lääkäri määräystä --
tai ilma ett'ei Te sano, mite Te sille teke.»

Seppä vastasi lyhyesti kielellä, josta Tressilian ei ymmärtänyt
sanaakaan, mutta joka näytti lyövän juutalaisen perinpohjaisella
hämmästyksellä. Hän tuijotti Waylandiin ihmisen tavoin, joka olisi
äkkiä tuntenut mahtavan sankarin tai peljätyn kuninkaan vähäpätöisessä,
vaatimattomassa muukalaisessa.

»Pyhä Elias!» huudahti hän ensi ällistyksestä toinnuttuaan, ja muuttaen
sitten äskeisen epäluuloisen, äreän käytöksensä mitä matelevimmaksi
kohteliaisuudeksi, kumarteli hän syvään sepälle ja pyyteli häntä
käymään matalaan majaansa ja tuottamaan hänen kurjalle kynnykselleen
onnea ja siunausta astumalla sen yli.

»Eikö Te tahto maista malja köyhä juutalaise, Zacharias Yogiani kansa?
-- Tahtoko Te tokaijeri? -- pitäkö Te lacryma-viiniste? -- tahtoko
Te --»

»Sinä kiusaat minua noilla tarjoiluillasi», vastasi Wayland; »anna
minulle, mitä pyydän, ja heitä sikseen turhat lorusi.»

Täten nuhdeltu Israelin lapsi otti esille avainkimppunsa, ja avattuaan
varovaisesti erään kaapin, joka näytti vahvemmin varustetulta kuin muut
sitä ympäröivät lääkesäiliöt, veti hän näkyviin pienen salalaatikon,
jossa oli lasikansi ja joka sisälsi hyvin pienen määrän jotakin mustaa
jauhetta. Sen ojensi hän mitä suurinta kunnioitusta osoittaen
Waylandille, vaikka hän näyttikin ahneella ja kateellisella silmällä
seuraavan jokaista jauhehituista, joka siirtyi ostajan haltuun; mutta
hänen kasvonsa pyrkivät yhä ilmaisemaan entistä alamaista nöyryyttä.

»Onko Sinulla vaakaa?» kysyi Wayland.

Juutalainen viittasi vaakaan, jota myymälässä käytettiin jokapäiväiseen
tarpeeseen, mutta sen teki hän niin epäilevän ja pelokkaan näköisenä,
ett'ei se jäänyt sepältä huomaamatta.

»Parempi tässä täytyy olla», sanoi Wayland ankarasti; »etkö Sinä tiedä,
että pyhät aineet kadottavat voimansa, jos niitä punnitaan väärällä
vaa'alla?»

Juutalainen painoi päänsä alas, otti eräästä teräslevyin vahvistetusta
lippaasta oivallisen vaa'an ja sanoi sitä sepän tarpeiksi
laitellessaan: -- »Tällä minu teke kaikki oma koe -- karva ku otta
ylimmäise papi parrasta jo siine tuntu.»

»Hyvä on», vastasi seppä, punnitsi itselleen kaksi drakmaa mustaa
jauhetta, laittoi sen sitten hyvin huolellisesti kääreeseen ja pisti
taskuunsa muiden lääkeaineiden joukkoon. Sitten kysyi hän sen hintaa
juutalaiselta, joka päätään pudistaen ja kumarrellen vastasi:

»Ei raha -- ei, ei mite sellaiselta miehelte kuin Te ole. -- Mutta eikö
Te tahto nähde köyhe juutalaine jälle? Eikö Te tahto katso häne
työkoppiisa, misse hen, Herra nähkö, on rutistunu kasa kuin pyhe
profeta Joona kuivanu kurpitsa? -- Te tahto sääli hente ja näytte hente
hiuka etepäi sille suurella tielle?»

»Vaiti!» sanoi Wayland, nostaen sormensa salaperäisesti huulilleen,
»ehkäpä vielä tapaammekin toisemme -- Sinä olet jo saavuttanut
_Schahmajmin_, kuten Sinun omat kirjanoppineesi sitä nimittävät --
yleisluomisen; valvo sentähden ja rukoile, sillä Sinun täytyy ensiksi
päästä Alchahest-väkinesteen, Samechin, tuntemukseen, ennen kuin minä
voin ryhtyä lähempiin tekemisiin kanssasi.»

Sitten vastasi hän vain kevyesti päätään nyykäyttäen juutalaisen syviin
hyvästelykumarruksiin ja asteli arvokkaana katua ylös, jäljissään
isäntänsä, jonka ensimäisenä huomautuksena tästä äsken näkemästään
kohtauksesta oli, että Waylandin olisi toki pitänyt maksaa äijälle
rohdosaineestaan, mitä se sitten lie ollutkin.

»Minäkö hänelle maksamaan?» huudahti seppä. »Maksakoon itse pääkehno
minulle, jos minä sen teen! -- Ell'en olisi pelännyt Teidän Korkeutenne
suuttuvan, olisin minä vaihtanut häneltä pari unssia kultaa täsmälleen
samaan määrään tiilikivijauhetta.»

»Minä neuvon Sinua heittämään kaikki tuollaiset konnankoukut ollessasi
minun palveluksessani», käski Tressilian.

»Enkö minä jo sanonut», vastasi seppä, »että minä juuri siitä syystä
säästin häntä tällä kerralla? -- Konnankoukuiksi sanotte Te niitä -- ja
kuitenkin on sillä kurjalla luurangolla rahaa vaikka laskemaan koko sen
kadun, jonka varrella hän asuu, kultakolikoilla, eikä hän vielä
sittenkään saisi kovin suurta lovea rautakirstuunsa; mutta hän
ajattelee hulluksi asti viisauden kiveä -- ja sitä paitsi, hänhän aikoi
ensin tyrkyttää minulle, koska hän piti minua vain halpana palvelijana,
sellaista roskaa, joka ei ollut penninkään arvoista. -- Vuoroin
vieraissa käydään, sanoi piru sysimiehelle; jos hänen väärä lääkkeensä
oli minun hyvien kolikoitteni arvoista, niin oli minun oikea
tiilikivijauheeni hänen hyvän kultansa vertaista.»

»Saattaapa niin olla asian laita juutalaisten ja apteekkarien
kaupoissa», virkkoi Tressilian; »mutta huomaa hyvin, että moiset
veijaritemput, jos niitä harjoittaa minun palvelukseeni antautunut
mies, leikkaavat kunniaani, ja ett'en minä tule sellaista sallimaan.
Toivon Sinun jo lopettaneen ostoksesi?»

»Niin olenkin, herra», vastasi Wayland; »ja näistä rohdoksista
valmistan minä vielä tänä päivänä oikeata orvietanoa, sitä jaloa
lääkettä, jota niin harvoin tavataan puhtaana ja vaikutusvoimaisena
näissä Europan maissa, koska siitä puuttuu tämä erinomaisen harvinainen
ja kallisarvoinen aine, jota minä nyt sain Yoglanilta.»

[Orvietanoa eli venetsialaista vastamyrkkyä, joksi sitä joskus myös
nimitettiin, pidettiin kerrassaan erinomaisena myrkkyä vastaan, ja
lukijan täytyy näitä sivuja tutkiessaan antautua samaan luuloon, joka
oli kerran yleisesti levinnyt niin oppineiden kuin rahvaankin
keskuuteen.]

»Mutta miksi et toimittanut kaikkia ostoksiasi samassa myymälässä?»
kysyi hänen isäntänsä; »nyt olemme juoksennelleet melkein kokonaisen
tunnin toisen laastarinlatsuttajan luota toisen luo.»

»Älkää olko siitä vihoissanne, herra», vastasi Wayland. »Kenenkään ei
tarvitse saada selkoa salaisuudestani; eikä se olisi enää kauvan ollut
minun yksityisomaisuuttani, jos minä olisin ostanut kaikki tarveaineeni
samalta rohdoskauppiaalta.»

Sitten palasivat he majataloonsa, kuuluisaan »Kulkusmetsäläiseen», ja
sillä välin kun Sussexin kreivin palvelija varusteli hevosia matkaan,
sulkeutui Wayland, keittiömestarilta huhmarin saatuaan, yksityiseen
huoneeseen, missä hän survoi, sekoitti ja yhdisti ostamansa aineet
kunkin määränsä jälkeen niin näppärästi ja taitavasti, että selvästi
huomasi hänet hyvin perehtyneeksi kaikkiin rohtojen käsittelyssä
esiintyviin käytännöllisiin toimiin.

Waylandin saadessa lääkkeensä valmiiksi, olivat hevosetkin
lähtökunnossa, ja lyhyen tunnin ratsastus vei heidät Sussexin kreivin
silloiseen asuntopaikkaan, Deptfordin lähelle, erääseen vanhaan
kartanoon, jota sanottiin Say's Courtiksi, joka oli kauvan ollut
samannimisen suvun omaisuutta, mutta joka sata vuotta sitten oli
joutunut vanhan ja arvossapidetyn Evelynien perheen haltuun. Tämän
vanhan suvun silloinen edustaja oli innokkaimpia Sussexin kreivin
miehiä ja oli mielellään luovuttanut vieraanvaraisen talonsa sekä hänen
että hänen lukuisan seurueensa käytettäväksi. Say's Court oli myöhemmin
sen kuuluisan Evelynin asuinpaikkana, jonka »Silva» on yhä kaikkien
brittiläisten metsänistuttajain käsikirjana, ja jonka elämän, tapojen
ja periaatteiden, sellaisina kuin ne esiintyvät hänen »Muistelmissaan»,
tulisi samaten olla kaikkien todelliseen sivistykseen pyrkivien
englantilaisten ohjeena.



XIV Luku.


    Kummiapa kerrot, veli hyvä;
    Kaksi hurjaa härkää tuimaa taistoa
    Niityllään käy takia hiehon kauniin --
    Jos toinen sortuu, rauhaisamp' on laakso,
    Ja niiden mylvinästä piittaamaton
    Lauma saa häiriöittä syödä.

                 _Vanha näytelmä_.

Say's Courtia vartioittiin kuin piiritettyä linnaa ikään; ja niin suuri
oli epäluulo niinä aikoina, että Tressiliania ja hänen seuralaisiaan
tuon tuostakin pidättivät ja tutkivat sekä jalan että ratsain kulkevat
vahtimiehet, heidän lähestyessään sairaan kreivin asuntoa. Ja korkea
arvo, joka Sussexin kreivillä oli kuningatar Elisabetin suosiossa ja
hänen tunnettu ja tunnustettu taistelunsa ylivallasta Leicesterin
kreivin kanssa kiinnittävätkin mitä suurinta huomiota hänen
terveydentilaansa; sillä siihen aikaan, josta me nyt kerromme, olivat
vielä kaikki epätietoisia siitä, hänkö vai Leicesterin kreivikö
lopullisesti saavuttaisi etusijan hallitsijattaren suosiossa.

Elisabet oli monen samaan sukupuoleen kuuluvan tavoin taipuvainen
hallitsemaan puolueitten avulla, pitäen vastakkaiset edut tasapainossa
ja varaten vain itselleen vallan nostaa toinen tai toinen etusijaan
aina sen mukaan miten valtiolliset näkökohdat tai ehkäpä hänen oma
naisellinen oikkunsa (sillä tästä heikkoudesta ei hänkään ollut vapaa)
kulloinkin määräsivät. Viekastelu -- korttien pitäminen lujasti
kädessään -- toisen edun asettaminen toista vastaan -- sen
masentaminen, joka luuli päässeensä korkeimmalle hänen arvonannossaan,
pelolla, että toinen, yhtä luotettu, vaikk'eikaan yhtä rakastettu
suosikki työntäisi hänet syrjään, olivat keinoja, joita hän käytti koko
hallituksensa ajan ja joiden avulla hän, niin usein kuin hän lankesikin
suosikkijärjestelmän pauloihin, esti useimmat tuollaisen järjestelmän
haitat vahingoittamasta hänen valtakuntaansa ja hallitustansa.

Niillä kahdella ylimyksellä, jotka silloin kilpailivat hänen
suosiostaan, oli kumpaisellakin hyvin erilaiset edellytykset sen
saavuttamiseen; yleensä saattaa kuitenkin sanoa, että Sussexin kreivi
oli suorittanut erinomaisia palveluksia kuningattarelle, kun taas
Leicester oli rakkaampi naiselle. Sussex oli, käyttääksemme sen ajan
lausepartta, Mars-jumalan suosikkeja; hän oli toiminut hyvällä
menestyksellä Irlannissa ja Skotlannissa ja erittäinkin suuressa
pohjoisten maakuntain kapinassa v. 1569, joka saatiin tukahutetuksi
etupäässä hänen sotaisen kyvykkäisyytensä avulla. Hänet ympäröivät ja
häneen katsoivat nyt luonnollisesti kaikki ne, jotka toivoivat asetietä
kohoavansa arvoon ja kunniaan. Lisäksi oli Sussexin kreivi vanhempaa ja
arvokkaampaa syntyperää kuin hänen kilpailijansa, hän kun oli samalla
kertaa sekä Fitz-Walterein että Ratcliffein edustaja, kun taas
Leicesterin vaakunakilpeä tahrasi hänen iso-isänsä, Henrik VII:n
tyrannimaisen ministerin, arvonalennus ja kun sitä tuskin kykeni
puhdistamaan hänen isänsä, onnettoman Dudleyn, Northumberlandin
herttuan elokuun 22 päivänä v. 1553 tapahtunut mestaus Towerin mäellä.
Mutta ulkonaisessa olemuksessaan, kasvojensa piirteissä ja hienossa
käytöksessään, jotka kaikki ovat peloittavia aseita naishallitsijan
hovissa, oli Leicesterillä enemmänkin kuin tarpeeksi etuja vastaamaan
Sussexin kreivin sotilaspalveluksia, korkeata syntyperää ja
suorasukaista esiintymistä; ja hän olikin hovin ja koko kuningaskunnan
mielestä saavuttanut suuremman osan Elisabetin suosiota, vaikk'eikaan
sitä oltu koskaan vakuutettu niin selvästi (se kuului hallitsijattaren
muuttumattomaan valtiotaitoon), ett'ei hänen olisi tarvinnut peljätä
kilpailijansa lopullista voittoa. Sussexin sairaus oli sentähden niin
otollinen Leicesterille, että se herätti mitä omituisimpia arveluja
yleisön keskuudessa ja täytti toisen kreivin seuralaiset mitä
synkimmällä pelolla ja toisen puoluelaiset mitä valoisimmilla toiveilla
sen otaksuttavasta päättymisestä. Sillävälin kokoontuivat kumpaisenkin
ylimyksen ystävät johtajansa ympärille -- sillä noina vanhoina aikoina
eivät ihmiset koskaan unohtaneet sitä mahdollisuutta, että riita
ratkaistaisiin miekan mittelöllä -- esiintyivät hyvin aseistettuina
aivan hovin läheisyydessä ja kiusasivat hallitsijattaren korvia
alituisilla meluavilla kahakoillaan, jotka sattuivat joskus itsensä
palatsin rajojen sisällä.

Tämä alustava selonteko on välttämätön, jotta lukija ymmärtäisi tässä
myöhemmin kerrotut tapaukset.

Tressilianin saapuessa Say's Courtiin oli linna täynnä Sussexin kreivin
seuralaisia ja aatelismiehiä, jotka olivat tulleet tervehtimään
sairasta suojelusherraansa. Aseet välkkyivät jokaisen kädessä, ja
synkkä ilme väikkyi jokaisen kasvoilla, aivan kuin olisivat kaikki
pelänneet vastapuolueen pikaista, ankaraa hyökkäystä. Mutta siinä
salissa, johon Tressilianin johti muuan kreivin palvelijoista, samalla
kun toinen meni ilmoittamaan Sussexille hänen tulonsa, tapasi hän vain
kaksi päivystävää aatelismiestä. Heidän puvuissaan, ulkomuodossaan ja
tavoissaan oli suuri vastakohta huomattavissa. Vanhemman aatelismiehen,
-- hän näytti olevan ylhäistä säätyä ja parhaassa ijässään -- vaatetus
oli hyvin yksinkertainen ja sotilasmainen, hänen vartensa lyhyt,
jäsenensä voimakkaat, käytöksensä hiomaton ja hänen piirteensä
sellaiset, jotka ilmaisevat tavallista tervettä järkeä mutta eivät
hituistakaan vilkkautta eivätkä mielikuvitusta. Nuorempi taas, joka
nähtävästi oli siinä kahdenkymmenen maissa, oli puettu loistavimpaan
pukuun, mitä säätyhenkilöt siihen aikaan pitivät, hänellä kun oli
tulipunainen, runsaasti punoksin ja ompelein koristettu samettiviitta,
hänen hattunsa oli samaa ainetta ja sitä kiersivät kolmeen kertaan
hohtavan soljen pitelemät kultavitjat. Hänen tukkansa oli järjestetty
melkein samaan tapaan kuin useiden meidänkin aikojemme hienojen
herrasmiesten: se oli kammattu ylöspäin ja törrötti uljaasti pystyssä;
ja korvissaan kantoi hän hopeaisia renkaita, joissa hohteli
kumpaisessakin melkoisen suuri jalokivi. Tämän nuorukaisen kasvot
olivat säännöllisen kauniit, niiden vaikutusta lisäsi miellyttävä
ruumiinmuoto, ja ne olivat lisäksi niin eloisat ja jyrkkäpiirteiset,
että ne näyttivät samalla kertaa ilmaisevan sekä päättävän luonteen
lujuutta että yritteliään luonteen tulta, sekä harkitsemisvoimaa että
kykyä ripeään toimintaan.

Molemmat nämä aatelismiehet lepäsivät melkein samassa asennossa
penkeillä lähellä toisiaan; mutta kumpainenkin näytti vaipuneen omiin
mietteisiinsä ja katseli suoraan vastakkaiseen seinään, ryhtymättä
puheisiin kumppaninsa kanssa. Vanhemman katse sai mahdollisen
tarkastelijan vakuutetuksi siitä, ett'ei hän eteensä tuijotellessaan,
nähnyt mitään muuta kuin viittojen, metsäkauriin sarvien, kilpien,
vanhojen rautavarustusten, tapparain ja muiden samanlaisten
huonekoristusten peittämän vanhan salin seinän. Mutta nuoremman
sota-uroon katseessa oli jotakin haaveksivaa; hän oli vaipunut
unelmiinsa, ja tyhjä ala hänen ja seinän välillä oli aivan kuin
näyttämö, jolla hänen mielikuvituksensa tarkasteli hänen omia _dramatis
personaeitaan_ ja joka tarjosi hänelle aivan toisenlaisia näkyjä kuin
mitä hänen valvovat ruumiilliset silmänsä olisivat voineet esittää.

Tressilianin astuessa huoneeseen kavahtivat molemmat uinailustaan ja
toivottivat hänet tervetulleeksi, etenkin nuorempi hyvin vilkkaasti ja
sydämellisesti.

»Oletpa totisesti tervetullut tänne, Tressilian», virkkoi nuorukainen;
»viisaustieteesi varasti Sinut luotamme silloin kun tässä talossa oli
vielä kunnianhimon kiihdykkeitä -- mutta se oli oivallista
viisaustiedettä se, koska se tuo Sinut takaisin silloin kun täällä on
enää vain vaaroja jaettavana.»

»Onko herra kreivi siis tosiaankin niin sairaana?» kysyi Tressilian.

»Me pelkäämme pahinta», vastasi vanhempi aatelismies, »ja pahimpain
juonten aiheuttamaa.»

»Hyi!» virkkoi Tressilian, »Leicesterin kreivi on kunnian mies.»

»Mutta mitä tekee hän sitten sellaisilla palvelijoilla kuin hänellä on
ympärillään?» intti nuorempi soturi. »Mies, joka manaa pirun esille,
saattaa olla kunniallinen ja rehellinen, mutta hänen on siitä
huolimatta vastattava kaikesta pahasta, minkä se sielunvihollinen saa
aikaan.»

»Ja oletteko te, hyvät toverit», kysyi Tressilian, »ainoat, jotka ovat
saapuneet tukemaan jaloa kreiviämme hänen äärimäisessä hädässään.»

»Emme, emme», vastasi vanhempi aatelismies, »etäällä on Tracy, Markham
ja monta muuta; mutta me vain kahden tässä vahtia pidämme, sillä toiset
ovat väsyksissä ja nukkuvat tuolla ylishuoneessa.»

»Ja muutamat», sanoi nuorukainen, »ovat menneet tuonne Deptfordin
laivatokkaan katselemaan sellaista alusta, jonka he jaksavat ostaa
hävinneitten varojensa yhteisillä rippeillä; ja heti kun kaikki on
lopussa, laskemme me jalon kreivimme komeaan tuoreeseen hautaan,
kolautamme, mikäli tilaisuus sallii, päihin niitä, jotka ovat häntä
sinne jouduttaneet, ja purjehdimme sitten Indiaan raskain sydämin ja
kevein kukkaroin.»

»Mahdollisesti yhdyn minä tuumaanne, heti kun olen suorittanut erään
asian hovissa», virkkoi Tressilian.

»Sinulla on asiaa hoviin!» huudahtivat molemmat yht'aikaa; »ja Sinä
tulet mukaan Indian matkalle!»

»Kuinka, Tressilian», sanoi nuorukainen, »etkö Sinä ole naimisissa ja
kaukana niiden onnen puuskausten ulottuvilta, jotka tässä ajavat
meikäläisen suoraan ulapalle, vaikka hänen purtensa olisi mitä
koreimmin suunnattu satamaa kohti? -- Mitä on tullut siitä suloisesta
Indamirasta, jonka piti oleman minun Amoretini vertainen
uskollisuudessa ja kauneudessa?»

»Älä puhu hänestä!» vastasi Tressilian ja käänsi kasvonsa sivulle.

»Ahaa, niinkö asiasi ovatkin?» sanoi nuorukainen tarttuen hyvin
sydämellisesti hänen käteensä; »älä sitten pelkää minun koskettelevan
avonaista haavaa. -- Mutta se on kuitenkin yhtä kummallinen kuin
surullinen uutinen. Eikö sitten kukaan meidän uljaasta ja iloisesta
joukostamme säästy tekemästä toiveiden ja onnen haaksirikkoa tässä
äkillisessä myrskyssä? Luulinpa Sinun nyt ainakin päässeen satamaan,
rakas Edmundini. -- Mutta oikein sanookin rakas kaimasi:

    »Ken pyörän näkee ikikiertovan
    Sattuman, mi ihmiskohtaloita
    Ohjaa, mä hänen luulen tuntevan
    Epävakaisuuden lain ruhtovan
    Ja sen julman vallan, jot' et voita.»

Vanhempi aatelismies oli noussut penkiltään ja asteli hieman
kärsimättömänä pitkin huonetta, nuorukaisen vakavasti ja tunteellisesti
lausuessa näitä säkeitä. Kun hän oli lopettanut, kääriytyi toinen
viittaansa ja ojentautuessaan jälleen pitkäkseen puheli näin: »Minua
ihmetyttää, että Sinäkin, Tressilian, suosit tuon piimäparran
hullutuksia. Sillä mitä on ajatteleminen sellaisesta hurskaasta ja
kunniallisesta huonekunnasta kuin meidän jalon herrammekin, jos siihen
pääsee pesiytymään tuollainen uikuttava, ruikuttava, lapsellinen
runous, jonka ovat keskuuteemme tuoneet tämä herra Walter Älypää ja
hänen toverinsa ja joka kietoo rehellisen, suoran englantilaisen
sanantapamme, minkä Jumala antoi meille ajatuksemme ilmaisijaksi,
kaikenlaisiin outoihin ja hassunkurisiin lauseparsiin.»

»Blount luulee», sanoi hänen toverinsa nauraen, »että piru viekasteli
Eevalle runokielellä, ja että hyvän ja pahan tiedon puun salaperäinen
aate tarkoittaa yksinomaan säkeiden helskyttäjän ja kuusimitan
sepittäjän taidetta.»

Samassa astui kreivin kamaripalvelija huoneeseen ja ilmoitti herransa
haluavan puhutella Tressiliania.

Hän tapasi Sussexin kreivin lojumasta vuoteellaan, puettuna, mutta
kaikki napit ja paulat avattuina, ja hän säikähti muutosta, minkä tauti
oli saanut aikaan koko hänen olemuksessaan. Kreivi otti hänet vastaan
mitä sydämellisimmällä tavalla ja tiedusteli heti hänen kosintansa
tulosta. Tressilian väisteli hetkisen hänen kyselyjään ja kääntäen
puheen kreivin omaan terveyteen, havaitsi hän suureksi hämmästyksekseen
hänen kipunsa oireiden vastaavan täsmälleen Waylandin ilmoittamia. Hän
ei siis epäillyt kertoa Sussexille palvelijansa koko tarinaa ja
varmuutta, jolla tämä lupaa parantaa hänen tautinsa. Kreivi kuunteli
häntä epäilevän tarkkaavasti siksi kunnes Demetriuksen nimi esiintyi,
jolloin hän äkkiä käski kirjurinsa tuomaan hänelle erään tärkeitä
papereita sisältävän lippaan.

»Etsi sieltä», jatkoi hän, »sen kokkiroiston tunnustus, jonka se antoi
kuulustelussa, ja katso tarkkaan, eikö siinä mainita Demetriuksen
nimeä.»

Kirjuri löysi heti tarkoitetun kohdan ja luki: »Ja mainittu todistaja
kertoi, kuulusteltuna, muistavansa, että hän oli valmistanut kastikkeen
sanottuun sammenpaistiin, jonka nautittuaan mainittu jalo herra tunsi
kääntyvänsä kipeäksi, ja että hän oli pannut siihen tavallisia aineita
ja mausteita, kuten --»

»Jätä se roska sikseen», käski kreivi, »ja katso, eikö hän saanut niitä
aineitaan eräältä Demetrius nimiseltä yrttikauppiaalta?»

»Niin kävikin», vastasi kirjuri. »Ja hän lisää, ett'ei hän ole sen
jälkeen enää nähnyt mainittua Demetriusta.»

»Tämähän sopii Sinun miehesi tarinaan, Tressilian», sanoi kreivi;
»käske hänet tänne.»

Kreivin eteen kutsuttuna toisti seppä Wayland entiset puheensa tarkasti
ja varmasti.

»Sinä saatat kyllä olla», sanoi kreivi, »niiden lähettämä, jotka ovat
tämän työn alkaneet, lopettamaan se heidän puolestaan; mutta ajattele,
että jos minä kuolen lääkkeesi vaikutuksesta, on Sinun käyvä huonosti.»

»Se olisi ankaraa komentoa se», vastasi Wayland, »koska kerran lääkkeen
vaikutus ja ihmisten henki ovat Jumalan kädessä. Mutta minä suostun
koetukseen. Minä en ole elänyt niin kauvan maan alla hautaa
pelätäkseni.»

»No, jos Sinä luotat niin suuresti asiaasi», sanoi Sussexin kreivi,
»niin antaudun minäkin kokeeseen, sillä oppineet lääkärit eivät osaa
tehdä minulle mitään. Kerro nyt, miten se lääke on nautittava.»

»Sen teen aivan heti», vastasi Wayland; »mutta suostukaa siihen ehtoon,
että koska minä otan niskoilleni kaiken edesvastuun tämän aineen
käyttämisestä, ei kukaan muu lääkäri saa tulla väliin.»

»Sehän on vain kohtuullista», myönsi kreivi; »ja valmista nyt rohtosi.»

Waylandin totellessa hänen käskyään riisuivat kreivin palvelijat sepän
kehoituksesta herransa ja laskivat hänet vuoteeseen.

»Minä sanon Teille jo edeltäpäin», virkkoi Wayland, »että tämän
lääkkeen ensimäisenä vaikutuksena on raskas uni, jonka kestäessä
huoneessa tulee olla aivan rauhallista, koska seuraukset muutoin voivat
olla hyvin vaarallisia. Minä haluan valvoa itse kreivin vuoteen ääressä
jonkun hänen kamaripalvelijansa kanssa.»

»Poistukoot kaikki huoneesta, paitsi Stanley ja tämä kunnon mies»,
käski kreivi.

»Ja paitsi minä», ehätti Tressilian. »Minuakin koskee syvästi tämän
parannusjuoman vaikutus.»

»Olkoon niin, hyvä ystäväni», sanoi kreivi; »ja nyt toimeen; mutta
kutsukaa ensiksi tänne kirjurini ja kamaripalvelijani.»

»Olkaa todistajiani», jatkoi hän näiden saavuttua huoneeseen, »olkaa
todistajiani, hyvät herrat, ett'ei kunnioitettava ystävämme Tressilian
ole millään muotoa edesvastuussa tämän lääkkeen vaikutuksesta minuun,
sillä minä otan sen omasta vapaasta tahdostani ja halustani, koska
luulen sitä parannusaineeksi, jonka Jumala on odottamattomalla tavalla
lähettänyt pelastamaan minua nykyisestä taudistani. Sanokaa minulta
terveisiä jalolle kuninkaalliselle käskijättärelleni ja ilmoittakaa,
että minä elän ja kuolen hänen uskollisena palvelijanaan ja että minä
toivotan kaikille hänen valtaistuintaan ympäröiville miehille samaa
sydämen suoruutta ja samaa palvelusintoa, vaikkakin suurempaa kykyä
kuin mitä oli suotu Tuomas Ratcliffe-paralle.»

Sitten risti hän kätensä ja näytti hetkiseksi vaipuneen äänettömään
hartauteen, tarttui lääkemaljaan ja loi pysähtyen Waylandiin katseen,
joka näytti haluavan tunkeutua hänen sielunsa syvyyksiin, mutta joka ei
herättänyt pienintäkään levottomuutta tai epäröimistä sepän kasvojen
ilmeissä eikä käytöksessä.

»Tässä ei ole mitään pelättävää», sanoi Sussex Tressilianille ja
nielaisi lääkkeen sen enempiä aikailematta.

»Minun täytyy nyt pyytää Teidän Korkeuttanne», neuvoi Wayland, »käymään
niin mukavaan asentoon kuin suinkin voitte, ja teitä, hyvät herrat,
pysymään niin hiljaa ja äänettöminä kuin valvoisitte te äitinne
kuolinvuoteen ääressä.»

Kamaripalvelija ja kirjuri poistuivat huoneesta antamaan käskyn, että
kaikki ovet oli suljettava ja pienintäkin melua tarkalleen vältettävä
koko talossa. Muutamat aatelismiehet kävivät vapaa-ehtoisesti
vartioimaan etusaliin, mutta sairaan kreivin huoneeseen jäivät vain
hänen suosituin kamaripalvelijansa, seppä ja Tressilian. -- Seppä
Waylandin ennustukset toteutuivat pian, sillä kreivi vaipui kohta niin
syvään ja raskaaseen uneen, että hänen vuoteensa ääressä valvojat
rupesivat pelkäämään hänen heikossa tilassaan kuolevan heräämättä
horroksistaan. Seppä Waylandkin näytti levottomalta ja tunnusteli tuon
tuostakin hiljaa kreivin ohimoita, tarkaten eritotenkin hänen
hengitystään, joka oli täyteläinen ja syvä mutta samalla myöskin kevyt
ja keskeymätön.



XV Luku.


    Te tyhmät, härkäpäiset, raa'at kollot!
    Kuin, ei arvoa, ei palvelusta?
    Miss' on se lurjus, jonka lähetin?

                     _Äkäpussin kesytys_.

Ei ole hetkeä toista, jolloin ihmiset näyttäisivät toistensa silmissä
kehnommilta tai jolloin he tuntisivat olonsa tukalammaksi kuin aamun
ensi sarastukseen asti valvotun yön jälkeen. Ensi luokan kaunotarkin
tekisi aamuruskon keskeyttämäin tanssijaisten jälkeen viisaimmin
poistuessaan innokkaimpienkin, puolueellisintenkin ihailijainsa
nähtäviltä. Tuollainen kalpea, rumentava ja epäkiitollinen valo alkoi
hämärtää niillekin, jotka olivat koko yön pitäneet vahtia Say's Courtin
etusalissa, ja se sekoitti kylmän, heikon, sinisen kajastuksensa
sammuvien lamppujen ja soihtujen punakeltaisiin, savuaviin säteisiin.
Nuori urho, jonka tunnemme edellisestä luvusta, oli muutamia
minuutteja sitten lähtenyt huoneesta ottamaan selkoa ulkoportilla
kuuluneesta kolkutuksesta, ja palatessaan hämmästyi hän niin kovin
valvontatovereinsa kurjaa, aavemaista näköä, että huudahti: »Voi minun
päiviäni sentään, hyvät herrat, kuinka Te olette tarhapöllön näköisiä!
Enpä tiedä, vaikka näkisin Teidän auringon noustessa lentää
kahnuttelevan tiehenne sokaistuin silmin ja piiloutuvan läheisimpään
seiniläspensaaseen tai rappeutuneeseen torniin!»

»Suistappa suusi, Sinä hassutteleva narri», sanoi Blount; »suistappa
suusi. Onko tässä nyt tuollaisten pilapuheiden aika, kun koko Englannin
miehuus vetelee ehkä tuolla seinän takana viimeisiä henkäyksiään?»

»Siinä Sinä loikoelet», vastasi nuori urho.

»Kuinka, loikoelen!» huudahti Blount hypähtäen pystyyn, »valehtelen
siis! Ja sen Sinä sanot minulle?»

»Niin sanonkin, sillä niin Sinä teit, Sinä närkäs narri», vastasi
nuorukainen; »etkö Sinä äsken juuri loikoellut tuossa penkilläsi, etkö
jo? Mutta Sinunpa sitä pitää aina oleman tuollainen lyhytnokkainen
tuittupää, joka tarraa niin vimmatusti kiinni pieneen viattomaan
sananvääntelyyn! Mutta mitä itse asiaan tulee, niin vaikka minä
rakastankin ja kunnioitankin jaloa herraamme yhtä uskollisesti kuin
Sinä tai kuka rahansa, sanon kuitenkin, että jos taivas nyt ottaisi
hänet meiltä, ei kaikki Englannin miehuus silti kuolisi hänen
kanssaan.»

»Sepä sen», ivaili Blount, »sillä suuri osa siitä jäisi tietysti Sinun
kanssasi eloon.»

»Ja hyvä osa Sinunkin kanssasi, Blount, ja tämän väkevän Markhamin ja
Tracyn ja kaikkien meidän kanssamme. Mutta minä luulen osaavani
parhaiten käyttää taivaan meille kaikille lahjoittamaa leiviskää.»

»Ja mitenkä niin, jos saan kysyä?» virkkoi Blount; »kerrohan nyt tässä
meille se enentämissalaisuutesi.»

»Miks'enkäs, hyvät herrat», vastasi nuorukainen; »te olette ikäänkuin
hyvä maa, joka ei kanna hedelmää, koska sitä ei ole lannalla
virvoitettu; mutta minussa on sellainen ylöspäin pyrkivä henki, että se
pakottaa heikot kykyni väkisinkin pysymään sen kanssa yhtä rinnan.
Kylläpä kunnianhimoni panee aivoni työhön, sen minä takaan.»

»Rukoilen Jumalaa, ett'ei se tekisi vielä Sinusta hullua». virkkoi
Blount; »minä puolestani, jos me kadotamme jalon kreivimme, sanon
hyvästit sekä hoville että leirille. Minulla on viisisataa akrea huonoa
maata Norfolkissa, ja sinne minä menen ja vaihdan hovisipsuttimet
maalaisiin naulakenkiin.»

»Mikä kurja vaihto!» huudahti hänen vastustajansa; »Sinulla onkin jo
aivan moukan ryhti -- hartiasi ovat kumarassa, ikäänkuin pitelisivät
kätesi jo auran kurkea, ja Sinua ympäröi jo jonkunlainen maan haju,
vaikka sinun pitäisi hienoimmille tuoksu-aineille lemuaman kuten uljaan
keikarin ja hovimiehen tulee ja sopii. Kautta sieluni, Sinä olet tästä
pujahtanut kierittelemään johonkin heinälatoon! Ainoana puolustuksenasi
olisi, jos vannoisit miekankahvan nimessä, että talonpojalla oli kaunis
tytär.»

»Pyydän Sinua, Walter», sanoi joku toinen joukosta, »heitä jo nuo
pilailusi, jotka eivät sovi aikaan eivätkä paikkaan ja kerro meille,
kuka siellä portilla rytysi.»

»Tohtori Masters, hänen majesteettinsa henkilääkäri, jonka tämä oli
erikoisesti lähettänyt tiedustelemaan kreivin terveydentilaa», vastasi
Walter.

»Haa! Mitä!» huudahti Tracy, »se ei ollut mikään pieni suosionosoitus
se; jos kreivi vain pääsee tästä pälkähästä, niin kyllä hän nyt pitää
Leicesterille puoliansa. Onko Masters nyt kreivin luona?»

»Ei», vastasi Walter, »hän on tällä hetkellä puolitiessä Greenwichiin
ja vahvasti vihoissaan.»

»Et suinkaan vain kieltänyt häneltä sisäänpääsyä?» huudahti Tracy.

»Ethän toki niin mieletön ollut?» säesti Blount.

»Minä kielsin häneltä sisäänpääsyn yhtä tiukkaan kuin Sinä, Blount,
kieltäisit pennin sokealta kerjäläiseltä ja yhtä kivenkovaan kuin Sinä,
Tracy, ikinä torjuit luotasi malttamattoman velkojan.»

»Mutta miksi sen tuhannen lemmon nimessä päästit Sinäkin sen nulikan
porttia avaamaan?» kivahti Blount Tracylle.

»Se sopi hänen ijälleen paremmin kuin minun», vastasi Tracy; »mutta nyt
hän teki lopun meistä kaikista kerrassaan. Eläköön jalo kreivimme
sitten tai kuolkoon, milloinkaan ei hän ole enää saava suosiollisia
silmäystä hänen majesteetiltaan.»

»Eikä valtaa kohottaakseen seuralaisensa arvoon |a kunniaan», sanoi
nuori urhomme halveksivasti hymyillen; »siinä se kipeä kohta, joka ei
kärsi koskettamista. Hyvät herrat, minä uikutin valituksiani jalon
kreivimme kohtalosta hieman matalammalla äänellä kuin te, mutta jos
tulee tarvis toimia hänen puolestaan, en minä ole jäävä teistä
kenestäkään jälkeen. Etkö Sinä usko, että jos minä olisin päästänyt sen
oppineen rohtoherran sisään, olisi siitä syntynyt hänen ja Tressilianin
lääkärin välillä sellainen metakka, että siitä eivät olisi heränneet
ainoastaan nukkujat, vaan jopa kuolleetkin? Kyllä minä tiedän,
millaista rähinää se on tohtorien keskustelu.»

»Ja kuka ottaa niskoillensa syyn kuningattaren käskyjen
vastustamisesta?» kysyi Tracy; »sillä kieltämättä tuli tohtori Masters
tänne hänen Armonsa nimenomaisesta kehoituksesta parantaa kreivi.»

»Minä otan huolekseni syyn, joka pahankin tein», sanoi Walter.

»Niinpä siis lensivät tiehensä kaikki haaveilusi hovisuosiosta»,
virkkoi Blount; »ja kaikesta pöyhkeästä taituruudestasi ja
kunnianhimostasi huolimatta on Devonshire näkevä Sinut loistamassa
oikeana nuorempana veljenä, jonka sopii istua pöydän alapäässä, leikata
paistia vuorotellen kappalaisen kanssa, katsoa, ovatko koirat saaneet
syödäkseen ja ovatko metsälle lähtevän herran satulahihnat tarpeeksi
kireällä.»

»Ei», sanoi nuorukainen punastuen, »ei niin kauvan kun Irlanti ja
Alankomaat käyvät sotia ja niin kauvan kun meressä vyöryy vielä
poluttomia aaltoja. Rikkaassa Lännessä on maita, joista ei ole osattu
uneksiakaan ja Britanniassa rohkeita poikia, jotka uskaltavat lähteä
niitä etsimään. -- Hyvästi hetkiseksi, herraseni. Käyn pihalla
tarkastamassa vartiostoja.»

»Sillä nulikalla on elohopeaa suonissaan, se on varmaa», sanoi Blount
Markhamiin katsahtaen.

»Hänellä on sekä päässään että veressään sellaista ainetta, joka joko
nostaa tai kaataa hänet. Mutta sulkiessaan oven Mastersilta, teki hän
sekä rohkean että terveellisen työn; sillä Tressilianin mieshän se
vakuutti vakuuttamasta päästyään, että jos kreivi herätetään, seuraa
siitä kuolema, ja Mastershan herättäisi seitsemän unikekoakin, jos hän
saisi selville, etteivät ne nuku kaikkien lääketieteen sääntöjen
mukaisesti.»

Aamu oli jo verrattain pitkälle kulunut, kun Tressilian valvomisesta
väsyneenä tuli saliin tuomaan sitä iloista uutista, että kreivi oli
itsestään herännyt, että hän tunsi sisäisten kipujensa melkoisesti
vähentyneen, että hän puheli niin hilpeästi ja katseli ympärilleen niin
eloisasti, että nämä merkit jo yksinään todistivat suuren, suosiollisen
muutoksen tapahtuneen. Tressilian määräsi samalla, että parin herran
tuli saapua kreivin huoneeseen kertomaan kuluneen yön tapauksista ja
vaihtamaan vahteja.

Kun kuningattaren lähettilään käynnistä ilmoitettiin kreiville, hymyili
hän ensiksi sille jyrkälle tavalle, jolla hänen innokas nuori
seuralaisensa oli sulkenut oven lääkäriltä, mutta tullen heti toisiin
ajatuksiin käski hän tallimestarinsa Blountin paikalla käymään
veneeseen ja soutamaan jokea alas Greenwichin palatsiin nuori Walter ja
Tracy mukanaan ja kohteliaasti esittämään hänen alamaisimmat
kiitoksensa hallitsijattarelle ja mainitsemaan syyn, joka esti häntä
käyttämästä hyväkseen viisaan ja oppineen tohtori Mastersin apua.

»Hitto soikoon!» sadatteli Blount portaita laskeutuessaan, »jos hän
olisi lähettänyt minut viemään taisteluhaastetta Leicesterille, niin
olisinpa luullakseni suoriutunut siitä toimesta verrattain hyvin. Mutta
nyt minun pitää menemän armollisen hallitsijattaremme luo, jonka
korvissa kaikkien sanojen tulee olla niin siloiteltuja ja kullattuja ja
sokeroituja, ja se on sellaista sokerileipurin työtä, johon minun
kurjat muinaisenglantilaiset aivoni eivät pysty. -- Tule mukaani, Tracy
ja tule Sinäkin, herra Walter Älypää, joka koko tämän liemen keitit.
Näytäppäs nyt, osaako sinun terävä järkesi, joka muutoin sytyttelee
niin komeita ilotulituksia, auttaa yksinkertaista miehenkörriä pulasta
niillä ovelilla sanankäänteilläsi.»

»Älä yhtään pelkää, älä yhtään pelkää», lohdutti nuorukainen, »kyllä
minä Sinut pälkähästä päästän -- salli minun vain noutaa viittani.»

»Mitä? Siinähän se roikkuu hartioillasi», sanoi Blount, -- »se nulikka
on järjiltään.»

»Ei, ei, tämä on Tracyn vanha viitta», vastasi Walter; »minä lähden
mukanasi hoviin vain aatelismiehelle sopivassa asussa.»

»Ja kuitenkin häikäisee Sinun komeilusi ehkä vain jonkun vaivaisen
tallirengin tai ovenvartijan silmät», ivaili Blount.

»Minä tiedän sen», vastasi nuorukainen; »mutta minä olen nyt kerta
kaikkiaan päättänyt ottaa oman viittani, vieläpä harjata nuttunikin,
ennen kuin tikahdankaan paikaltani, ja siinä se.»

»Hyvä, hyvä», sanoi Blount, »tässäpä nyt on touhua yhdestä nutusta ja
viitasta -- suoriu sitten valmiiksi, Jumalan nimessä!»

Pian kiitivät he leveän Temsin mahtavaa pintaa, jolle aurinko nyt valoi
täyttä loistoaan.

»Kahta tuskin mikään voittaa maailmassa», sanoi Walter Blountille --
»aurinkoa taivaalla ja Temsiä maan päällä.»

»Toinen valaisee meitä Greenwichiin asti moitteettoman hyvin», vastasi
Blount, »ja toinen lennättäisi meitä hieman nopeammin, jos olisi
pakoveden aika.»

»Ja sitä Sinä vain ajattelet -- siitä Sinä vain huolehdit -- sen
tehtävän sinä vain annat alkuvoimien kuninkaalle ja jokien
kuningattarelle, että ne saavat avustaa kolmea sellaista miehen
rääpälettä, kuin Sinua, minua ja Tracya, hovitapojen vaatimalla
mitättömällä matkalla!»

»Ei tämä toimi ole minun valitsemani, usko pois», vastasi Blount, »ja
minä säästäisin mielelläni sekä auringolta että Temsiltä vaivan
kuljettaa minua sellaiseen paikkaan, minne en minä kovin halusta mene
ja missä minä odotan vain koiran palkkaa puuhistani -- ja kautta
kunniani», lisäsi hän katsellessaan veneen kokasta eteenpäin,
»näyttääpä minusta koko toimemme olevan turhaa hoppua; sillä katsokaa,
kuningattaren haaksi odottaa tuossa portaiden ääressä, ikäänkuin
aikoisi Hänen Majesteettinsa lähteä vesille.»

Niin olikin asian laita. Kuninkaallinen alus näkyi tosiaankin,
kuningattaren merimiesten hoitamana -- nämä ylpeilivät komeissa
kuninkaallisen palveluskunnan puvuissa ja olivat nostaneet Englannin
lipun -- suurten, virrasta nousevain portaiden ääressä, ja sen
lähettyvillä pari, kolme muuta venettä valmiina kuljettamaan sellaisia
hänen seurueensa jäseniä, jotka eivät kuuluneet hänen kuninkaallisen
henkilönsä lähimpään ympäristöön. Henkivartijat, pisimmät, kauneimmat
miehet, mitä Englannista suinkin löytyi, muodostivat tapparakeihäineen
kujan palatsin portilta joen rannalle, ja kaikki näytti olevan kunnossa
kuningattaren tuloa varten, vaikka aamu oli vielä niin aikainen.

»Kautta kunniani, tämä ei ennusta meille hyvää», virkkoi Blount;
»varmaankin joku sangen tähdellinen syy ajaa Hänen Armonsa liikkeelle
näin varhain. Minun ymmärtääkseni olisi meidän parasta kääntyä takaisin
ja kiiruhtaa kertomaan kreiville, mitä olemme nähneet.»

»Kertomaan kreiville, mitä olemme nähneet!» huudahti Walter; »ja mitä
olemme sitten nähneet: vain veneen ja tulipunaisissa nutuissa
komeilevia miehiä, tapparakeihäät käsissä. Suorittakaamme hänen asiansa
ja kertokaamme hänelle kuningattaren vastaus.»

Näin puhein soudatti hän veneen eräälle maallenousupaikalle, joka oli
hyvän matkan päässä kuninkaallisesta sillasta, sillä tätä ei olisi
sillä hetkellä ollut kunnioittavaa lähestyä, ja hyppäsi rannalle
varovaisten, arkailevain ja koko tuumaan vastahakoisten tovereinsa
seuraamana. Heidän lähestyessään palatsin porttia ilmoitti ovenvartija,
ett'eivät he nyt voineet päästä sisään, koska Hänen Majesteettinsa oli
juuri lähdössä vesille. He mainitsivat Sussexin kreivin nimen, mutta se
ei vaikuttanut vähintäkään virkamieheen, joka vastasi vain, että hän
menettäisi paikkansa, jos hän pienimmässäkin rikkoisi hänelle annettuja
käskyjä.

»No, johan minä sen sanoin», tuskitteli Blount; »lähdetään pois, rakas
Walter, veneeseen ja palataan takaisin, minä pyydän oikein koreasti.»

»Ei ennen kuin minä olen nähnyt kuningattaren tulevan palatsistaan»,
vastasi nuorukainen lujana.

»Sinä olet hullu, pähkähullu, kautta messun!» iski Blount.

»Ja Sinusta on äkkiä tullut aika pelkuri», vastasi Walter. »Olenhan
minä nähnyt Sinun yksinäsi löylyttävän kymmenkuntaa pörröpäistä
englantilaista tolvanaa, ja nyt sinä pakenisit kauniin naisen
vihastunutta katsetta!»

Samassa portit avautuivat, ja airueita alkoi virrata rivittäin ulos,
edellä ja sivuilla kunniavartioston joukko. Näiden jäljessä astui
Elisabet itse, ympärillään suuri joukko herroja ja naisia, jotka olivat
kuitenkin niin asetetut, että hän voi vapaasti katsella kaikille
tahoille ja että hänet saattoi nähdä joka puolelta. Hän oli silloin
ikänsä kukoistuksessa ja säteili suloutta, jota hallitsijattaressa
nimitettiin kauneudeksi ja jota alhaisimmankin säädyn jäsenessä olisi
varmasti sanottu jaloksi ulkomuodoksi ja johon liittyivät ilmeikkäät,
käskevät kasvojenpiirteet. Hän nojasi lordi Hunsdonin käsivarteen,
sillä tämän sukulaisuus hänen kanssaan hänen äitinsä puolelta tuotti
hänelle usein tällaisia arvokkaita osoituksia Elisabetin
ystävällisyydestä.

Nuori aatelismies, josta olemme niin usein puhuneet, ei ollut
luultavasti koskaan vielä päässyt niin lähelle hallitsijatartaan ja hän
tunkeutui eteenpäin niin pitkälle kuin vartijain rivi salli,
käyttääkseen hyväkseen tarjoutuvaa tilaisuutta. Hänen kumppaninsa sitä
vastoin kiroili hänen varomattomuuttaan ja veti häntä taaksepäin siksi
kunnes Walter työnsi hänet kärsimättömästi syrjään, heittäen komean
viittansa huolettomasti riippumaan toiselta olkapäältä, mikä
vaistomainen liike päästi entistä paremmin näkyviin hänen sopusuhtaisen
vartalonsa. Ottaen samalla hatun päästään kiinnitti hän palavan
katseensa lähestyvään kuningattareen, kuvastuttaen siinä sekä
kunnioittavaa uteliaisuutta että kainoa, mutta syvää ihailua, mikä
kaikki sopi niin hyvin hänen kasvojensa hienoihin piirteihin, että
vartijat hänen komean pukunsa ja jalon ryhtinsä lyöminä päästivät hänet
lähemmäksi sitä paikkaa, mistä kuningatar oli kulkeva ohi, kuin oli
sallittu tavallisille katselijoille. Siten joutui tuo rohkea
nuorukainen aivan Elisabetin silmien eteen -- silmien, jotka eivät
milloinkaan välinpitämättöminä katselleet ihailua, mitä hän syystä
kyllä herätti alamaisissaan, tai kaunista ulkomuotoa, mistä joku hänen
hovimiehistään saattoi ylpeillä. Hän heitti siis sitä paikkaa
lähestyessään, missä hän seisoi, nuorukaiseen terävän katseensa, jossa
kuvastui hämmästystä hänen rohkeudestaan, kuitenkin ilman suuttumusta,
kunnes muuan vähäpätöinen seikka kiinnitti vielä enemmän hänen
huomionsa tuohon uljaaseen aatelismieheen. Yö oli ollut sateinen, ja
juuri siinä, missä nuorukainen seisoi, sulki pieni lätäkkö
kuningattarelta tien. Kun hän epäröi kulkea edelleen, tempaisi nuori
urho viitan hartioiltaan ja levitti sen lokaisen paikan peitoksi, niin
että kuningatar saattoi käydä yli kuivin jaloin. Elisabet katsahti
nuoreen mieheen, joka liitti tähän kunnioittavan kohteliaisuuden
tekoonsa syvän kumarruksen, samalla kun ankara puna lennähti hänen
kasvoilleen. Kuningatar joutui hämilleen ja punastui vuorostaan,
nyykäytti päätään, kulki kiireesti ohi ja astui venheeseensä sanaakaan
sanomatta.

»Tule pois, herra Pöllöpää», neuvoi Blount; »Sinun komea viittasi
tarvitsee kyllä tänään harjaa, siitä saat olla varma. Jos Sinulla
kerran oli aikomus tehdä siitä lattiamatto, niin parempihan olisi ollut
ottaa Tracyn vanha, karkea, värinsä kadottanut viitta.»

»Tätä viittaa», sanoi nuorukainen, ottaen sen maasta ja käärien sen
kasaan, »ei harjata koskaan, niin kauvan kun se on minun hallussani.»

»Ja siihen ei mene pitkää aikaa, ell'et Sinä opi hieman
säästäväisemmäksi -- kohta me kai saamme nähdä sinut aivan _en
cuerpo_, kuten espanjalainen sanoo.»

Heidän haastelunsa keskeytti muuan kunniavartiostoon kuuluva ritari.

»Minut lähetettiin», sanoi tämä, katseltuaan heitä tarkkaavasti,
»hakemaan aatelismiestä, jolla ei ole viittaa ollenkaan tai jonka
viitta ainakin on hyvin likainen. -- Te, herraseni», jatkoi hän
nuorempaan urhoon kääntyen, »olette luullakseni se aatelismies;
suvaitkaa seurata minua.»

»Hän kuuluu minun seurueeseeni», virkkoi Blount; »ja minä olen jalon
Sussexin kreivin tallimestari.»

»Siihen ei minulla ole mitään sanomista», vastasi lähetti, »olen saanut
käskyni suoraan Hänen Majesteetiltaan, ja ne koskevat vain tätä
aatelismiestä.»

Näin puhein lähti hän matkaansa; Walter seurasi häntä ja jätti
toverinsa siihen, ja Blountin silmät olivat pelkästä hämmästyksestä
aivan pudota päästä. Vihdoin hän sen sai puretuksi seuraavaan
huudahdukseen: -- »Kuka sen lemmon tuuterissa olisi osannut sitä
aavistaa!» Ja pudistettuaan päätään salaperäisen näköisenä, asteli hän
veneelleen, nousi siihen ja palasi Deptfordiin.

Sillävälin johti lähetti nuoren ritarin joen rannalle ja osoitti
hänelle erikoista kunnioitusta, seikka, jota hänen asemaansa joutuneet
henkilöt kai pitäisivät melkoisen tärkeänä enteenä. Hänet saatettiin
erääseen niistä veneistä, jotka olivat valmiina seuraamaan
kuningattaren alusta; se kulki jo jokea ylöspäin saman nousuveden
avittamana, jota Blount oli virtaa alas soutaessaan kumppaneilleen
valitellut.

Soutumiehet liikuttelivat lähetin viittauksesta niin ketterästi
airojaan, että pikku-vene piankin saavutti kuningattaren aluksen, missä
hän istui suojakatoksen alla parin, kolmen hovinaisen ja seurueensa
aatelismiesten ympäröimänä. Hän katsahti useammin kuin yhden kerran
veneeseen päin, missä nuori seikkailija oli, ja näytti nauraen
puhelevan seuralaistensa kanssa. Vihdoin antoi yksi heistä,
ilmeisestikin kuningattaren käskystä, veneelle merkin laskea isomman
aluksen viereen, ja nuorukaista kehoitettiin astumaan omasta veneestään
kuningattaren haahteen, minkä hän miellyttävän notkeasti suorittikin
veneen keulapuolesta, ja niin vietiin hänet kuningattaren eteen, veneen
samalla jäädessä jälemmäs. Nuorukainen ei kestänyt hänen majesteettinsa
katsetta sen epäedullisemmin, vaikka hänen varmuuteensa sekoittuikin
hieman hämmentynyttä pelkoa. Likainen viitta riippui yhä hänen
käsivarrellaan ja muodosti luonnollisen aiheen, josta kuningatar alotti
keskustelun.

»Te turmelitte tänään kauniin viitan meidän takiamme, nuori mies. Me
kiitämme Teitä palveluksestanne, vaikka tapa, jolla sen suorititte, oli
outo ja ehkä hieman rohkeakin.»

»Hallitsijattaren palveluksessa on jokaisen kunnon alamaisen
velvollisuus olla rohkea», vastasi nuorukainen.

»Taivas nähköön! Se oli hyvin sanottu, herrani», virkkoi kuningatar
kääntyen erään vakavan henkilön puoleen, joka istui hänen lähellään, ja
joka vastasi juhlallisesti päätään nyökäyttäen ja mutisi joitakin
myöntäviä sanoja. »Hyvä, nuori mies, Teidän kohteliaisuutenne ei ole
jäävä palkintoaan vaille. Menkää pukuvarastomme hoitajan luo, ja hän
on korvaava viitan, jonka Te teitte kelpaamattomaksi meidän
palveluksessamme. Te olette saava kokonaisen puvun, vieläpä uusinta
kuosia, sen minä lupaan Teille kuningattaren sanalla.»

»Kuten Teidän Armonne suvaitsee», vastasi Walter epäröiden; ei ole
Teidän Majesteettinne nöyrän alamaisen asia määrätä Teidän
armonosoituksianne, mutta jos minä saisin valita --»

»Niin tahtoisit Sinä mieluummin kultaa, sen takaan»,
keskeytti kuningatar; »hyi, nuori mies! Häpeän sanoa, että meidän
pääkaupungissamme on niin paljon ja niin monenlaisia keinoja tuhlaavan
hulluttelun harjoittamiseen, että rahan antaminen nuorukaisille on
samaa kuin tuleen puhaltaminen, ja että se samalla jouduttaa heidän
perikatoaan. Jos minä elän ja hallitsen, pitää näistä epäkristillisen
vallattomuuden välikappaleista tuleman loppu. Sinä olet ehkä köyhä»,
jatkoi hän, »tai ovat vanhempasi varattomia. -- Saat siis rahaa, jos
niin haluat, mutta Sinun täytyy tehdä minulle tili sen käyttämisestä.»

Walter odotti kärsivällisesti kuningattaren puheen loppua, ja vakuutti
sitten nöyrästi, että hän vielä vähemmän halusi kultaa kuin pukua, jota
hänen majesteettinsa oli hänelle aikaisemmin tarjonnut.

»Kuinka, nuori mies!» ihmetteli kuningatar, »ei rahaa eikä vaatteita?
Mitä sinä sitten minulta tahdot?»

»Vain lupaa, armollinen Valtijatar -- ell'en mahdollisesti pyydä liian
suurta kunniaa -- lupaa saada yhä edelleen kantaa viittaa, joka teki
Teille tuon vähäpätöisen palveluksen.»

»Lupaa saada kantaa omaa viittaasi, typerä poika!» huudahti kuningatar.

»Se ei ole enää minun», vastasi Walter; »siitä hetkestä asti, jolloin
Teidän Majesteettinne jalka kosketti sitä, ansaitsee se riippua
ruhtinaan olkapäillä ja on liian arvokas entiselle omistajalleen.»

Kuningatar punastui jälleen ja koetti salata naurulla heikkoa äkillisen
mielihyvän hämminkiä.

»Oletteko ennen mointa kuulleet, hyvät herrat? Tuon nuorukaisen pään on
romaanien lukeminen pannut pyörälle. -- Minun täytyy saada hänestä
lähempiä tietoja, jotta voin lähettää hänet vahingoittumattomana
ystäviensä luo jälleen. -- Kuka Sinä olet?»

»Aatelismies Sussexin kreivin seurueesta, Teidän Armonne palvelukseksi,
ja lähetti hän minut tänne tallimestarinsa kanssa tuomaan erästä
sanomaa Teidän Majesteetillenne.»

Silmänräpäyksessä vaihtui se suosiollinen sävy, joka oli tähän asti
väikkynyt Elisabetin kasvoilla, ynseään ja ankaraan ilmeeseen.

»Sussexin kreivi», virkkoi hän, »on sillä arvonannolla, minkä hän suo
meidän läheteillemme, opettanut meille, miten meidän on kohteleminen
hänen sanansaattajiaan. Me lähetimme tänä aamuna hänen luokseen oman
henkilääkärimme, eikä suinkaan aivan tavalliseen aikaan, koska olimme
kuulleet hänen ylhäisyytensä sairauden olleen vaarallisempaa laatua
kuin ensin olimme uskoneet. Ei missään Europan hovissa ole taitavampaa
miestä pyhässä ja hyödyllisessä ammatissaan kuin tohtori Masters, ja
hänet toimitimme me itse alamaisemme luo. Mutta hän tapasi Say's
Courtin portteja vartioimasta aseistetut miehet ja pitkät tykit, aivan
kuin olisi kreivi asunut Skotlannin rajoilla, eikä hovimme
läheisyydessä; ja kun hän pyrki sisään meidän nimessämme, kiellettiin
se häneltä jyrkästi. Tästä sen pahempi vain liiankin alentuvaisen
suosionosoituksemme halveksimisesta emme ainakaan nyt halua kuulla
mitään anteeksipyytelyjä, ja ne olivat kuitenkin luullaksemme Sussexin
kreivin lähetystön toimena.»

Tämä lausuttiin äänin ja elein, jotka panivat Sussexin kreivin
läsnäolevat ystävät vapisemaan. Mutta se, jolle tämä puhe oli
suunnattu, ei vavissut, vaan vastasi suurella kunnioituksella ja
nöyryydellä, heti kun kuningattaren kiihtymys soi hänelle sanansijaa:
-- »Teidän armollinen Majesteettinne sallinee minun ilmoittaa, ett'ei
Sussexin kreivi lähettänyt minua esittämään mitään anteeksipyyntöjä.»

»Ja miksi hän sitten lähetti Teidät, herraseni?» kysyi kuningatar sillä
kiivaudella, joka jalompien ominaisuuksien ohella oli hänen luonteensa
huomattavimpia piirteitä; »puolustamaanko itseään? -- tai, kautta
Herran kuoleman! haastamaanko minua taisteluun?»

»Armollinen Hallitsijatar!» vastasi nuori mies, »herrani Sussexin
kreivi tiesi, että tapahtunut loukkaus lähenee valtiorikosta, eikä siis
ajatellut muuta kuin syyllisen pidättämistä ja hänen lähettämistään
Teidän Majesteettinne valtaan ja tuomioon. Jalo kreivi nukkui sikeästi
Teidän armollisen lähettinne saapuessa, koska hänen lääkärinsä oli
antanut hänelle uneen vaivuttavan parannejuoman; eikä hänen korkeutensa
tiennyt siis mitään siitä töykeästä kohtelusta, joka oli tullut Teidän
Majesteettinne kuninkaallisen ja kaikkein armollisimman lähetin osaksi,
ennen kuin herätessään tänä aamuna.»

»Ja kuka hänen palvelijoistaan, taivaan nimessä, uskalsi sitten pyörtää
minun lähettini takaisin, vaikk'ei lääkäriäni olisikaan laskettu sen
luo, jonka avuksi minä hänet toimitin?» kysyi kuningatar kovin
hämmästyneenä.

»Syyllinen seisoo edessänne, armollinen Hallitsijatar», vastasi Walter
syvään kumartaen; »syy on kokonaan ja yksinomaan minun; ja herrani
Sussexin kreivi onkin tehnyt erinomaisen oikein lähettäessään minut
vastaamaan rikoksen seurauksista, johon hän on yhtä syytön kuin
nukkuvan miehen unet ikinä voivat olla syyttömiä valvovan miehen
tekoihin.»

»Kuinka! Sinäkö se olitkin? -- Sinäkö juuri estit lähettini ja
lääkärini pääsemästä Say's Courtiin?» huudahteli kuningatar. »Mikä sai
Sinut tekemään moisen hävyttömyyden, Sinut, joka näytät -- se on: joka
ulkonaisen esiintymisesi puolesta tunnut -- hallitsijattaresi hartaalta
palvelijalta?»

»Armollinen Kuningatar», vastasi nuorukainen, joka pakotetusta
ankaruudesta huolimatta oli keksivinään Elisabetin kasvoissa jotakin,
mikä ei näyttänyt aivan leppymättömältä --, »meidän puolessa on tapana
sanoa, että lääkäri on ajallaan potilaansa mahtavin valtijas. Nyt hoiti
jaloa herraani muuan rohtojen tuntija, ja hän parani huomattavasti,
erittäinkin noudattamalla sitä käskyä, ett'ei potilasta saisi koko yönä
vähimmässäkään määrässä häiritä, muutoin olisi hänen henkensä
vaarassa.»

»Herrasi on varmaankin antautunut jonkun puoskari-veijarin käsiin»,
sanoi kuningatar.

»Minä tiedän vain, armollinen Kuningatar, sen tosiasian, että hän nyt
-- juuri tänä aamuna -- heräsi paljon virkistyneempänä ja vahvempana
unesta, jota hän ei ollut saanut pitkiin aikoihin.»

Ylimykset katsahtivat toisiinsa, pikemmin nähdäkseen, mitä kukin
ajatteli tästä uutisesta, kuin vaihtaakseen mielipiteitään siitä,
mitä oli tapahtunut. Kuningatar vastasi kiireesti ja koettamatta
peittää tyytyväisyyttään: »Sanani kautta, minä olen iloinen hänen
toipumisestaan. Mutta Sinä olit liian korskea evätessäsi sisäänpääsyn
tohtori Mastersiltani. Etkö Sinä tiedä Pyhässä Sanassa sanottavan:
'neuvottelevien paljoudesta pelastus tulee'?»

»Kyllä, armollinen Hallitsijatar», vastasi Walter, »mutta minä olen
kuullut oppineiden miesten sanovan, että mainittu pelastus tuleekin
lääkärien, eikä potilaan hyväksi.»

»Kautta kunniani, lapsi, autoitpa Sinä minut oikeille jäljille»,
virkkoi kuningatar nauraen; »sillä minun hebreantaitoni tahtoo joskus
pettää. -- Mitenkä on, Lincolnin piispa? Selittikö tuo poikanen oikein
tekstiä?»

»Olisi ehkä liian harkitsematonta, kaikkein armollisin Hallitsijatar»,
vastasi piispa, »kääntää siten tuota sanaa _pelastus_, katsoen
siihen, että hebrealainen sana --»

»Herra piispa», sanoi kuningatar keskeyttäen, »johan me sanoimme, että
olemme kokonaan unohtaneet hebreamme. -- Mutta mikä onkaan nimesi ja
syntyperäsi, nuori mies?»

»Raleigh on nimeni, kaikkein armollisin Kuningatar, ja minä olen erään
lukuisan kunnianarvoisan Devonshireläisen perheen nuorin poika.»

»Raleigh?» virkkoi Elisabet hetkisen mietittyään; muistelemme
kuulleemme jotakin Teidän Irlannissa suorittamistanne palveluksista.»

»Olen ollut niin onnellinen, että olen saanut siellä jotakin toimittaa,
armollinen Kuningatar», vastasi Raleigh, »vaikkakaan sellainen tuskin
ansaitsi tulla Teidän Armonne korviin.»

»Ne kuulevat pitemmälle kuin Sinä luuletkaan», sanoi kuningatar
suosiollisesti, »ja ne ovat nyt kuulleet eräästä nuorukaisesta, joka
puolusti muuatta kaalamoa kokonaista hurjien irlantilaisten
kapinoitsijain laumaa vastaan, siksi kunnes virta tuli punaiseksi
heidän ja hänen verestään.»

»Ehkäpä menetin siellä hieman vertakin», vastasi nuorukainen silmät
maahan luotuina, »mutta se tapahtui siinä, missä minun pitää
sydänverenikin vuodattaa: Teidän Majesteettinne palveluksessa.»

Kuningatar vaikeni hetkiseksi ja lausui sitten suopeasti: »Sinä olet
vielä kovin nuori taistellaksesi niin urhoollisesti ja puhuaksesi niin
hyvin. Mutta Sinä et ole pääsevä rangaistuksestasi, koska Sinä kerran
pyörsit Mastersin takaisin -- se miesparka kylmettyi joella; sillä
meidän käskymme tapasi hänet juuri kun hän oli palannut Lontoosta
erinäisiltä sairaskäynneiltä, ja hän piti kuuliaisuuden ja omantunnon
asiana lähteä heti jälleen matkaan. Kuule siis, herra Raleigh: muista
nyt pitää tuota likaista viittaasi katumuksen merkkinä siksi kunnes
tahdostamme toisin ilmoitetaan. Ja tässä», lisäsi hän, antaen
Raleighille shakkinappulan muotoisen kultakorun, »lahjoitan minä
Sinulle tämän kaulassa kannettavaksi.»

Raleigh, jolle luonto oli ikäänkuin välittömästi opettanut sen
kohteliaan ja hienon käytöstavan, mitä monet tuskin saavuttavat
pitkällä harjoituksella, polvistui ja, ottaessaan lahjaa kuningattaren
kädestä, suuteli sormia, jotka sen antoivat. Hän osasi ehkä paremmin
kuin kukaan hallitsijatartaan ympäröivistä hovimiehistä yhdistää
kuningattaren vaatimaan alttiuteen hänen henkilökohtaiselle
kauneudelleen kuuluvan mielistelyn -- ja tässä ensimäisessä
yrityksessään onnistui hän niin hyvin, että hän tyydytti samalla kertaa
Elisabetin luontaisen turhamaisuuden ja hänen vallanhalunsa.

Hänen herransa, Sussexin kreivi, sai kaiken edun siitä
tyytyväisyydestä, jota Elisabet tunsi ensimäisestä kohtauksestaan
Raleighin kanssa.

»Hyvät herrat ja naiset!» puhui kuningatar seurueensa puoleen kääntyen,
»minun nähdäkseni olisi meidän parasta, kun nyt kerran joella olemme,
luopua alkuperäisestä aikomuksestamme matkustaa kaupunkiin ja yllättää
Sussexin kreivi-parka tervehdyskäynnillä. Hän on sairas ja hän kärsii
varmaankin meidän vihastuksemme pelosta, vaikka hänet onkin kaikesta
syystä puhdistanut tämän pahankurisen pojan suora tunnustus. Mitä
arvelette? Eikö kuuluisi lähimmäisenrakkauteen lohduttaa häntä ja
eivätkö juuri hänen uskollisia palveluksiaan suosiollisesti muistelevan
kuningattaren kiitokset siihen parhaiten sopisi?»

On helppo arvata, ett'ei kukaan niistä, joille tämä puhe oli
tarkoitettu, rohjennut ruveta vastustamaan tehtyä ehdotusta.

»Teidän Armonne», sanoi Lincolnin piispa, »on sieraintemme henkäys.»
Miekan miehet väittivät, että hallitsijattaren kasvot olivat sotilaan
säilän kovasin, kun taas valtiomiehet olivat sitä mieltä, että
kuningattaren silmien paiste oli lyhtynä hänen neuvonantajiensa
polulla; ja naiset myönsivät yksi-äänisesti, ett'ei kukaan Englannin
ylimyksistä ansainnut niin hyvin Englannin kuninkaallisen Valtijattaren
kunnioitusta kuin Sussexin kreivi -- tekemättä silti vääryyttä
Leicesterin kreivin hyvälle oikeudelle, kuten muutamat kaikkein
viisaimmista suostumuksensa ilmaisivat -- huomautus, johon Elisabet ei
näyttänyt panevan sen suurempaa arvoa. Venhe sai sen vuoksi käskyn
laskea kuninkaallinen kuormansa Deptfordiin, kohtaan, mistä olisi
lyhyin ja mukavin matka Say's Courtiin, jotta hallitsijatar saattaisi
rauhoittaa kuninkaallisen ja äidillisen huolensa ottamalla
henkilökohtaisesti selkoa Sussexin kreivin terveydentilasta.

Raleigh, jonka terävä äly aavisti ja pelkäsi tärkeitä seurauksia
pienimmistäkin tapauksista, kiiruhti pyytämään kuningattarelta lupaa
saada astua pikkuvenheeseen ja lähteä ilmoittamaan herralleen aijotusta
kuninkaallisesta vierailusta, kekseliäästi huomauttaen, että tuo
iloinen yllätys saattaisi vaikuttaa haitallisesti hänen terveyteensä,
aivan niin kuin paraimmat ja jaloimmatkin vahvistuslääkkeet saattavat
joskus muodostua tuhoisiksi niille, jotka ovat kauvan kituneet
uupumuksen ja heikkouden valloissa.

Mutta joko nyt kuningattaren mielestä oli liian röyhkeätä niin nuoren
hovimiehen ilmaista käskemättä mielipiteensä, tai vaikutti hänessä
sitten joku epäluulon ailahdus, joka oli mahdollisesti herännyt hänessä
sellaisten huhujen johdosta, että kreivillä muka oli aseistettu joukko
ympärillään, kehoitti hän tiukasti Raleighia pitämään neuvonsa omina
hyvinään siksi kunnes niitä pyydettäisiin ja toisti aikaisemman
käskynsä Deptfordiin laskemisesta, lisäten: »Me tahdomme itse nähdä,
millaista taloutta se Sussexin kreivi oikeastaan pitää.»

»Nyt armahtakoon meitä Jumala!» huokasi nuori hovimies itsekseen.
»Uskollisia sydämiä on kreivillä kyllä useita ympärillään; mutta
teräviä päitä meillä tuskin on -- ja hän on itse liian sairas
johtaakseen kaikkea. Ja Blount siellä parhaillaan vetelee aamiaisekseen
Yarmouthin silliä ja olutta; ja Tracy ahmii kamalaa verimakkaraansa ja
reininviiniään; -- nuo jyhkeät walesilaiset Tuomas ap Rice ja Evan
Evans ovat täyttä päätä laukkaliemensä ja paahdetun juustonsa kimpussa
-- ja hänen sanotaan inhoavan kaikkia halpoja ruokalajeja, pahoja
hajuja ja väkeviä viinejä. Kunpa heillä nyt olisi älyä polttaa hieman
rosmarinia suuressa salissa! Mutta _vogue la galère_, kaikki on
nyt jätettävä sattuman varaan. Onni on hymyillyt minulle tänä aamuna
verrattain suosiollisesti, sillä minä olen turmellut viittani ja sen
takia päässyt suosioon hovissa. -- Olisipa se nyt yhtä hyväntahtoinen
jalolle herralleni!»

Kuninkaallinen venhe pysähtyi pian Deptfordiin, ja väkijoukon väkevästi
huutaessa, sillä kansa innostui aina hänet nähdessään, asteli
kuningatar hänen päänsä yllä kannetun kunniakatoksen suojaamana ja
seurueensa saattamana Say's Courtia kohti, minne rahvaan etäiset huudot
toivat ensimäisen viestin hänen saapumisestaan. Sussex, joka
parhaillaan neuvotteli Tressilianin kanssa, mitenkä olisi soveliaimmin
tukittavissa kuningattaren suosioon otaksuttavasti syntynyt aukko,
hämmästyi rajattomasti kuullessaan hänen pikaisen tulonsa --
vaikk'eikaan kuningattaren tapa käydä katsomassa arvokkaimpia
ylimyksiään, olivatpa ne sitten terveitä tai sairaita, saattanut olla
hänelle tuntematon; äkillinen sanoma ei kuitenkaan jättänyt vähintäkään
aikaa sellaisille tervetuliaisvalmistuksille, joista hän tiesi
Elisabetin pitävän, ja hänen sotilasmaisen taloutensa yksinkertaisuus
ja epäjärjestys, jotka vielä olivat paljon lisääntyneet hänen viimeisen
sairautensa aikana, panivat hänet hallitsijattaren vastaanottoon nähden
täydelliseen pulaan.

Sydämessään sadatellen onnetonta sattumaa, joka toimitti hänelle
kokonaan aavistamatta tämän armollisen vieras-käynnin, riensi hän alas
Tressilianin kanssa, jonka seikkailurikasta ja mieltäkiinnittävää
kertomusta hän oli juuri tarkkaavasti kuunnellut.

»Arvoisa ystäväni», sanoi hän, »rehellisyys ja kiitollisuus antavat
Teille yhtä suuren oikeuden odottaa, että minä kaikella voimallani tuen
syytettänne Varneyta vastaan. Sattuma on nyt näyttävä, mahdanko minä
enää mitään hallitsijattaremme suosiossa, vai vahingoittaako Teitä
sekaantumiseni asiaanne itse teossa enemmän kuin hyödyttää.»

Näin puheli Sussex hät'hätää heittäessään ylleen kiiltonäädännahkaisen
väljän takin ja kohentaessaan ulkomuotoaan parhaaseen kuntoon,
voidakseen esiintyä hallitsijattarelleen. Mutta ei pikainen puvun
järjesteleminenkään voinut poistaa sitä kalman leimaa, jonka pitkä
sairaus oli painanut hänen luonnostaan pikemmin, voimakaspiirteisille
kuin miellyttäville kasvoilleen. Lisäksi oli hän varttansa vähäinen, ja
vaikka hänen hartiansa olivatkin leveät, hänen ruumiinsa vankka ja
sotaisiin toimiin erittäin sovelias, ei hänen esiintymisensä jossakin
rauhallisessa salissa ollut suinkaan omiansa herättämään naisten
suosiollista huomiota; tämän seikan sanottiinkin asettavan Sussexin,
niin suuresti kuin hänen hallitsijattarensa häntä kunnioitti ja
suosikin, aivan kokonaan varjoon Leicesteriin verrattuna, joka loisti
yhtä paljon tapojensa siroudella kuin ulkomuotonsa komeudella.

Kreivin tulisinkin kiire ehätti hänet vain kohtaamaan kuningattaren
suuren salin kynnyksellä, ja hän huomasi heti pilven nousseen
Elisabetin otsalle. Hänen epäluuloinen silmänsä oli nähnyt
aseistettujen aatelismiesten ja palvelijain sotaisan joukon, joka
täytti kartanon, ja hänen ensimäiset sanansa ilmaisivatkin heti
paheksumista. -- »Onko tämä jotakin kuninkaallista linnuetta, herra
Sussexin kreivi, koska täällä näkyy niin paljon peitsiä ja pyssyjä? Tai
olemmeko ehkä laskeneetkin Say's Courtin ohi ja saapuneet Toweriimme
Lontooseen?»

Sussexin kreivi kiiruhti heti puhumaan jotakin puolustuksekseen.

»Ei tarvita», virkkoi kuningatar. »Herra kreivi! Meidän aikomuksemme on
kohdakkoin ratkaista muuan riita Teidän Ylhäisyytenne ja erään toisen
hovimme mahtavan ylimyksen välillä, samoin kuin yrittää poistaa tuota
raakamaista ja vaarallista tapaa pitää ympärillään asestettuja miehiä
ja kaikenlaisia tappelupukareita, ikään kuin valmistelisitte te
kansalaissotaa pääkaupunkimme läheisyydessä, niin, jopa itsensä
kuninkaallisen asuinpaikkamme alueella. Me iloitsemme nähdessämme
Teidät jo noin toipuneena, herra kreivi, vaikk'ette suvainnutkaan
käyttää sen oppineen lääkärin apua, jonka Teille lähetimme. -- Ei
mitään anteeksipyytelyjä -- me tiedämme jo, miten sen asian kävi, ja me
olemme siitä jo rangaisseet hurjapäistä nuorta Raleighia. -- Sivumennen
sanoen, herra kreivi, tahdomme me piakkoin vapauttaa talonne hänestä ja
ottaa hänet omaan hoviimme. Hänessä on jotakin, joka ansaitsee parempaa
vaalimista kuin mitä voi otaksua olevan tarjolla Teidän kovin sotaisten
seuralaistenne keskuudessa.»

Tähän ehdotukseen saattoi Sussex vain kumartaen suostua, vaikka hänen
olikin vaikeata käsittää, miten kuningatar oli tullut sen tehneeksi.
Sitten pyyteli hän hallitsijatarta viivähtämään, siksi kunnes
voitaisiin tarjota virvokkeita, mutta turhaan. Ja lausuttuaan muutamia
kohteliaisuuksia, jotka olivat paljon kylmempiä ja jokapäiväisempiä
kuin olisi saattanut odottaa niinkin ratkaisevan suosionosoituksen kuin
henkilökohtaisen vieraskäynnin tekijältä, heitti kuningatar hyvästit
Say's Courtille, tuotuaan sinne hämmästystä ja sekasortoa ja jätettyään
jälkeensä epäilystä ja pelkoa.



XVI Luku.


    Sisähän heidät tuokaa. Silmä silmää
    Ja otsa otsaa vastaan vapahasti
    Haastelkoon syyttäjä ja syytetty;
    Kopeat ovat, ja, kun kuohuu veri,
    Rutot kuin tuli, kuurot niinkuin meri.

                           _Rikhard II_.

»Minut on käsketty huomenna hoviin», sanoi Leicester Varneylle,
»kohdatakseni siellä, kuten arvellaan, Sussexin kreivin. Kuningatar
aikoo varmaankin käydä käsiksi meidän keskinäisiin riitoihimme. Tämä
johtuu kaikki hänen käynnistään Say's Courtissa, josta Sinun muka
täytyy puhua niin halveksivasti.»

»Väitän yhä, ett'ei se merkinnyt mitään», vastasi Varney; »ei, minulle
on kertonut eräs luotettava henkilö, joka kuuli omin korvin melkein
kaikki, mitä siellä puhuttiin, että Sussex sai siitä käynnistä enemmän
vahinkoa kuin hyötyä. Kuningatar oli jälleen veneeseensä astuessaan
sanonut Say's Courtin näyttäneen vahtituvalta ja lemunneen sairaalalta.
'Pikemminkin joltain Ram's Alleyn rahvaanruokalalta', oli lisännyt
Rutlandin kreivitär, joka on yhä Teidän Ylhäisyytenne hyvä ystävätär.
Ja sitten sitä piti Lincolnin piispankin kaikin mokomin sanoa pyhä
sanansa ja huomauttaa, että Sussexin kreiville oli annettava anteeksi
hänen karkea ja vanhanaikainen talonpitonsa, katsoen siihen, ett'ei
hänellä vielä ollut vaimoa.»

»Ja mitä sanoi siihen kuningatar?» kysyi Leicester innokkaana.

»Hän kuumensi miehen korvat», vastasi Varney, »ja kysyi, mitä Sussexin
kreivillä oli vaimon kanssa tekemistä ja mitä herra piispalla oli
puhumista sellaisesta asiasta. Jos avioliitto onkin sallittu», oli hän
lisännyt, »en ole kuitenkaan mistään lukenut, että sitä olisi määrätty
pakolliseksi.»

»Hän ei kärsi kirkonmiesten avioliittoja, eikä edes sallisi heidän
avioliitosta puhuvan», virkkoi Leicester.

»Eikä hovimiestenkään», jatkoi Varney; mutta huomattuaan Leicesterin
kasvoilla ilmeen muuttuneen, lisäsi hän heti että kaikki saapuvilla
olleet naiset olivat yksissä tuumin ivailleet Sussexin kreivin
talonpitoa ja viittailleet, mitenkä Hänen Majesteettinsa olisi
Leicesterin kreivin linnassa varmasti saanut aivan toisenlaisen
vastaanoton.

»Sinä olet onkinut tietoosi paljon uutisia», sanoi Leicester, »mutta
Sinä olet unohtanut tai sivuuttanut tärkeimmän kaikista. Hän on jälleen
lisännyt yhdellä niiden liehitteleväin seuralaistähtien lukua, joita
hän näkee niin mielellään kiertämässä ympärillään.»

»Teidän Korkeutenne tarkoittaa kai Raleighia, sitä devonshirelaista
nuorukaista», kysyi Varney, »Viittaritaria, kuten häntä hovissa
nimitellään?»

»Hänestä voi kerran vielä tulla Sukkanauhan ritari, aavistan sen»,
vastasi Leicester, »sillä hän menee nopeasti eteenpäin. -- Kuningatar
on jo kiistellyt hänen kanssaan raamatunlauseista ja tehnyt muita
samanlaisia hullutuksia. Minä luopuisin kernaasti omasta vapaasta
tahdostani hänen epävakaisesta suosiostaan; mutta minä en voi sietää,
että minut potkaisisi paikaltani tuo moukkamainen Sussex tai tämä uusi
nousukas. Kuulen Tressilianin olevan Sussexin luona ja hänen parhaina
ystävinään. -- Minä tahtoisin erinäisistä syistä säästää häntä, mutta
hän vain luottaa omaan onneensa -- Sussexkin kuuluu olevan yhtä hyvissä
voimissa kuin terveytensäkin aikoina.»

»Jalo herrani», sanoi Varney, »epätasaisuuksia on sileimmälläkin
tiellä, etenkin jos se vie ylämäkeen. Sussexin sairaus oli meille
odottamaton voitto, josta minä toivoin paljon. Nyt on hän tosin
toipunut, mutta eipä hän ole nyt sen kauheampi kuin ennen
sairastumistaankaan, jolloin hän joutui alakynteen useammin kuin kerran
Teidän Korkeutenne kanssa kamppaillessaan. Älkää vain päästäkö
rohkeuttanne lannistumaan, armollinen herrani, ja kaikki käy hyvin.»

»Rohkeuteni ei ole koskaan lannistunut, herra», vastasi Leicester.

»Ei suinkaan, armollinen herra», jatkoi Varney; »mutta se on hyvin
usein houkutellut Teidät harhapoluille. Joka tahtoo kiivetä puuhun,
armollinen herra, hänen täytyy tarttua oksiin, eikä kukkiin.»

»Hyvä, hyvä, hyvä!» huudahti Leicester kärsimättömänä; »minä ymmärrän
tarkoituksesi. -- Rohkeuteni ei ole koskaan lannistuva eikä johtava
minua harhaan. Järjestä seurueeni -- pidä huolta siitä, että heidän
varustuksensa ovat niin loistavat, että he saattavat häpeään ei
ainoastaan Ratcliffen moukkamaiset miehet, vaan jokaisen muunkin
ylimyksen tai hovikon palvelijat. Katso myös, että he ovat hyvissä
aseissa kuitenkaan näyttelemättä niitä liiaksi, ikäänkuin kantaisivat
he niitä enemmän tavan kuin tarpeen vuoksi. Pysy sinä itse
lähettyvilläni, sillä voinpa Sinua tarvita». --

Sussexin ja hänen puoluelaistensa varustelut eivät olleet suinkaan
vähemmän huolellisia kuin Leicesterinkään.

»Anomuksesi, missä Sinä syytät Varneyta naisen viettelemisestä», sanoi
kreivi Tressilianille, »on jo kuningattaren käsissä -- lähetin sen
varmaa tietä. Luullakseni tulee asiasi menestymään, sillä perustuuhan
se oikeuteen ja kunniaan, ja Elisabet on oikea esikuva kumpaisessakin.
Enpä tiedä mistä se johtuu, mutta tuolla mustalaisella» (niin oli
Sussexilla tapana nimitellä kilpailijaansa tämän tumman ihonvärin
takia) »on paljon sananvaltaa näinä rauhan aikoina. -- Olisipa sota
ovella, niin olisin minä hänen lellipoikiaan; mutta sotilaat, samoin
kuin heidän kilpensä ja bilboalaiset miekkansa, joutuvat muodista pois
rauhan aikana, ja silkkihihat ja lelusäilät kulkevat kellokkaina. Mutta
eipä sitä huoli surra, koska nyt kerran sellainen on muoti. -- Blount,
oletko Sinä toimittanut joukkueellemme uudet, komeat puvut? -- Mutta
Sinä ymmärrät näistä hullutuksista yhtä vähän kuin minäkin -- paljoa
paremmin osaat Sinä käsitellä keihäitäsi ja pyssyjäsi.»

»Armollinen herrani», vastasi Blount, »Raleigh oli tässä ja otti koko
sen toimen huolekseen. -- Seurueenne on loistava kuin toukokuun aamu.
-- Mutta lempo soikoon, maksu on toinen asia. Johan kymmenen tuollaisen
komean palvelijaroikaleen kuluilla pitäisi yllä kokonaista vanhojen
sotilasten hoitolaa.»

»Tänään ei meidän auta kuluista huolehtia, Niklas», vastasi kreivi;
»olen Raleighille kiitollinen hänen huomaavaisuudestaan. -- Toivoakseni
on hän kuitenkin ottanut lukuun, että minä olen vanha sotilas ja ett'en
minä halua niitä hassutuksia enempää kuin mitä välttämätöntä on.»

»Ei, minä en ymmärrä koko jutusta mitään», jatkoi Blount; »mutta tässä
tulee Teidän Korkeutenne upeita sukulaisia ja ystäviä laumoittain
saattamaan Teitä hoviin, ja muodostammepa me siellä totisesti yhtä
uljaan rintaman kuin ikinä Leicester, rimpuilkoonpa hän nyt sitten
miten rimpuilleekin.»

»Anna heille mitä ankarin varoitus», sanoi Sussex, »etteivät he saa
ryhtyä riitaan muutoin kuin suoran väkivallan pakoittamina -- heidän
verensä on kuuma, enkä minä toivoisi Leicesterin saavan mitään etua
heidän äkkipikaisuutensa takia.»

Sussexin kreivillä oli sellainen hätä ja hoppu kaikkia näitä
järjestelyjä toimittaessaan, että Tressilian vain vaivoin sai
vihdoinkin tilaisuuden ilmaista hämmästyksensä siitä, että kreivi oli
menetellyt niin kiireisesti ritari Hugh Robsartin asiassa ja lähettänyt
hänen anomuksensa suoraan kuningattarelle. -- »Sen nuoren naisen
ystävät ajattelivat», sanoi hän, »että olisi ensiksi ollut vedottava
Leicesterin oikeudentuntoon, koska rikoksen oli tehnyt hänen
palvelijansa, ja siitähän minä erikoisesti herra kreiville
huomautinkin.»

»Sehän olisi voinut tapahtua lainkaan minun puoleeni kääntymättä»,
vastasi Sussex hieman ylpeästi. »Minä en ainakaan olisi neuvonut
toimenpiteeseen, joka tarkoitti nöyryyttävän anomuksen esittämistä
Leicesterille; ja minua ihmetyttää, että Tekin, Tressilian, kunnian
mies ja minun ystäväni, olette taipuvainen niin alentavaan tekoon. Jos
Te olette jotakin siihen suuntaan puhunut, en ole varmaankaan Teitä
ymmärtänyt, koska moinen ei kuulostanut ensinkään Teidän
tapaiseltanne.»

»Armollinen herrani», puolustihe Tressilian, »jos olisi kysymyksessä
oma asiani, seuraisin empimättä Teidän esittämäänne tietä; mutta tämän
onnettoman naisen ystävät --»

»Oh! ystävät -- ystävät!» keskeytti Sussex; »niiden täytyy antaa meidän
toimia tässä asiassa tavalla, mikä meistä näyttää parhaalta. Nyt on
aika ja hetki kerätä niin paljon syytöksiä Leicesteriä ja hänen
joukkoaan vastaan kuin mahdollista, ja Teidän valitustanne tulee
kuningatar pitämään kylläkin raskauttavana. Mutta kaikissa tapauksissa
on se nyt jo hänen käsissään.»

Tressilian ei voinut olla epäilemättä, että Sussex oli kiihkeästi
halutessaan varustautua kilpailijaansa vastaan tahallisesti käynyt
sellaiseen keinoon, jonka varmimmin saattoi otaksua asettavan
Leicesterin huonoon valoon, ajattelematta tarkoin, veikö se keino myös
varmimmin suotuisiin tuloksiin. Mutta askel oli nyt peruuttamattomasti
astuttu, ja Sussex pelastihe enemnästä väittelystä lähettämällä
Tressilianin luotaan seuraavalla käskyllä: »Laittakaa kaikki
kuntoon kello yhdeksitoista; sillä minun täytyy olla hovissa ja
vastaanottohuoneessa täsmälleen kello kaksitoista.»

Sillä välin kun nämä kilpailevat valtiomiehet täten huolellisesti
varustautuivat lähenevään kohtaukseensa kuningattaren silmien edessä,
ei Elisabetkaan voinut olla tuntematta pientä pelkoa ajatellessaan
niitä seurauksia, mitä saattaisi olla kahden niin helposti syttyvän
ylimyksen yhteentörmäyksestä, etenkin kun kumpaakin seurasi vielä luja
ja lukuisa saattue ja kun nämä riitamiehet jakoivat keskenään, joko
sitten julkisesti tai salaa, melkein koko hänen hovinsa toiveet ja
pyrkimykset. Henkivartijat olivat kaikki aseissa ja lisäjoukkoja oli
tuotettu Lontoosta Temsiä pitkin. Kuninkaallinen julistus kielsi
ankarasti kaikkia ylimyksiä, olivatpa he arvoltaan keitä tahansa,
lähestymästä palatsia ampuma-aseilla tai peitsillä varustettujen
seuralaisten tai palvelijain saattamana; ja kuiskailtiinpa lisäksi, että
Kentin ylivouti olisi saanut salaisen käskyn pitää osan piirikuntansa
joukkoja valmiina tottelemaan pienintäkin viittausta.

Kohtalokas hetki, johon kaikilla tahoilla niin tuskallisella kiiruulla
valmistauduttiin, saapui viimein, ja ystäväinsä ja seuralaistensa
pitkäin, loistavain kulkueitten saattamina astuivat kilpailevat kreivit
täsmälleen kello kaksitoista Greenwichin palatsin pihaan.

Liekö sitten jo ennakolta niin sovittu tai ehkä oli huomautettu
kuningattaren sitä toivovan, saapui Sussex seurueineen palatsiin
Deptfordista vesitietä, kun taas Leicester tuli maitse; ja niin
astuivat he pihaan vastakkaisilta tahoilta. Tämä vähäpätöinen seikka
antoi Leicesterille rahvaan silmissä jonkunlaisen etusijan, koska hänen
ratsasjoukkonsa näytti lukuisammalta ja komeammalta kuin Sussexin
saattue, joka pakostakin kulki jalan.

Kreivien välillä ei vaihdettu tervehdyksen alkuakaan, vaikka kumpikin
terästi toiseen katseensa varmaankin toivoen kohteliaisuuden
vaatimuksien täyttämistä, jossa kumpikaan ei sentään halunnut olla
ensimäinen. Melkein täsmälleen heidän saapumisensa hetkellä kajahti
linnan kello soimaan, palatsin portit avattiin, kreivit astuivat
sisään, ja kumpaakin seurasi suuri joukko sellaisia heidän
saattueittensa aatelismiehiä, joiden arvo salli heille tämän
etu-oikeuden. Asemiehet ja alhaisemmat palvelijat jäivät pihaan, missä
vastakkaiset puolueet kyräilivät toisiansa julmistuneen vihaisin ja
pilkallisin katsein, ikäänkuin kärsimättömästi odottaen soveliasta
syytä mellakan alkamiseen tai riittävää aihetta molemminpuoliseen
hyökkäykseen. Mutta heitä pitelivät aisoissa johtajain ankarat
varoitukset, ja lisäksi peloitti heitä kai tavattoman lukuisan
aseistetun vartijajoukon näky.

Sillä välin saattoivat kumpaisenkin seurueen arvokkaimmat henkilöt
päämiehiään kuninkaallisen palaisin korkeihin saleihin ja
etuhuoneisiin, kulkien samaa uraa, ikäänkuin kaksi yhteen uomaan
pakotettua virtaa, jotka visusti välttäisivät vesiensä sekaantumista.
Puolueet järjestyivät ikäänkuin vaistomaisesti eri puolille korkeita
saleja ja näyttivät erittäin innokkaasti pakenevan sitä hetkellistä
yhtymystä, johon pää-ovella syntynyt tungos oli heidät pieneksi ajaksi
alistanut. Heti sen jälkeen avattiin avaran etuhuoneen kaksipuoliset
ovet, ja kuiskaillen ilmoitettiin kuningattaren olevan jo
vastaanottosalissaan, jonne nämä ovet johtivat. Molemmat kreivit
astuivat hitaasti ja juhlallisesti salia kohti, Sussex Tressilianin,
Blountin ja Raleighin seuraamana, Leicester Varneyn. Leicesterin
ylpeyden täytyi taipua hovisääntöihin, ja jäykästi ja muodollisesti
päätään nyökäytettyään odotti hän siksi kunnes hänen kilpailijansa
vanhempana valta-ylimyksenä oli ehtinyt hänen ohitseen. Sussex vastasi
kumarrukseen samalla muodollisella kohteliaisuudella ja astui saliin.
Tressilian ja Blount aikoivat seurata häntä, mutta heitä ei päästetty,
vaan esitti Mustan Sauvan Airut puolustuksekseen, että hänet oli
käsketty tänään tarkoin katsomaan, kenen hän päästi vastaanottosaliin,
ketä ei. Raleighille, joka tovereinsa saaman kiellon kuultuaan oli
vetäytynyt takaisin, sanoi hän: »Te, herra, saatte käydä sisään», ja
tämä noudatti tietysti lupaa.

»Pysy kintereilläni, Varney», sanoi Leicesterin kreivi, joka oli
seisonut hetkisen sivummalla katselemassa, millaisen vastaanoton Sussex
saisi osakseen; ja lähestyen ovea oli hän juuri astumaisillaan sisään,
kun ovenvartija pysäytti Varneyn, joka asteli aivan hänen takanaan
ja joka oli päivän vaatimusten mukaisesti puettu komeimpiin
varustuksiinsa, kuten oli aikaisemmin pysäyttänyt Tressilianin ja
Blountin.

»Mitä tämä merkitsee, herra Bowyer?» sanoi Leicesterin kreivi. »Ettekö
tiedä, kuka minä olen, ja että tämä on ystäväni ja seuralaiseni?»

»Teidän Ylhäisyytenne suvainnee antaa minulle anteeksi», vastasi Bowyer
lujasti, »ohjeeni ovat selvät ja pakoittavat minut tarkasti
noudattamaan velvollisuuttani.»

»Sinä olet puolueellinen lurjus», tulistui Leicester, veren noustessa
hänen kasvoilleen, »tehdessäsi minulle tämän häpeän, kun juuri äsken
päästit sisään erään Sussexin kreivinkin seuralaisen.»

»Armollinen herra», vastasi Bowyer, »herra Raleigh on äskettäin
valantehneenä ritarina otettu Hänen Majesteettinsa palveluskuntaan, ja
häntä eivät minun käskyni koske.»

»Lurjus Sinä olet -- kiittämätön lurjus!» kiukutteli Leicester; »mutta
joka ylensi, voi alentaakin -- et Sinä kauvan siinä virassasi kopeile!»

Tämän uhkauksen lausui hän vastoin tavallista viisauttaan ja
varovaisuuttaan korkealla äänellä, astui sitten saliin ja kumarsi
kuningattarelle, joka tavallistakin komeammin koristettuna ja ylimysten
ja valtiomiesten ympäröimänä, joiden urhous ja taito ovat tehneet hänen
hallituskautensa ikimuistettavaksi, oli valmistunut ottamaan vastaan
alamaistensa kunnianosoituksia. Hän vastasi armollisesti suositun
kreivin syvään kumarrukseen ja katseli vuorotellen häneen ja Sussexiin,
ikäänkuin aikoen ruveta puhumaan, kun Bowyer, joka ei jaksanut sulattaa
loukkausta, minkä Leicesterin kreivi oli hänelle virkansa toimituksessa
niin julkisesti tehnyt, astui saliin musta sauva kädessään ja polvistui
kuningattaren eteen.

»No, mitä nyt, Bowyer?» kysyi Elisabet, »kunnianosoituksesi tulee
hieman omituiseen aikaan!»

»Armollinen Hallitsijattareni», sanoi hän, kaikkien hovimiesten
vavistessa hänen rohkeuttaan, »minä tulin vain kysymään, kummanko
käskyjä minun on virkani toimituksessa noudatettava, Teidän
Majesteettinne vai Leicesterin kreivinkö, joka on julkisesti uhannut
minua suuttumuksellaan ja puhutellut minua solvaisevalla tavalla, kun
minä en Teidän Majesteettinne selvää käskyä noudattaen päästänyt sisään
erästä hänen seuralaistaan?»

Henrik VIII:n henki kuohahti heti hänen tyttärensä rinnassa, ja
kuningatar kääntyi Leicesterin puoleen kasvoillaan ankaruus, joka sai
hänet ja kaikki hänen puoluelaisensa kalpenemaan.

»Kautta Herran kuoleman! kreivi», sellainen oli hänen tavallinen
mahtipontinen puheenpartensa, »mitä tämä tarkoittaa? Me olemme
ajatelleet hyvää Teistä, ja nostaneet Teidät lähelle itseämme; mutta ei
ollut tarkoitus, että Te peittäisitte auringon muilta uskollisilta
alamaisiltamme. Kuka antoi Teille oikeuden vastustaa käskyjämme tai
arvostella virkamiestemme tekoja? Minun tahtoni on, että tässä hovissa,
niin, koko tässä valtakunnassa pitää oleman vain yksi käskijätär, eikä
yhtään käskijää. Katsokaa, ett'ei herra Bowyerille mitään pahaa tapahdu
sen takia, että hän uskollisesti suorittaa velvollisuutensa minua
kohtaan; sillä niin totta kuin olen kristitty nainen ja kruunattu
kuningatar, Te saatte sen kalliisti maksaa. -- Mene nyt, Bowyer, Sinä
olet menetellyt niin kuin kunnon miehen ja uskollisen alamaisen
tuleekin. Me emme kärsi täällä mitään palatsityranneja!»

Bowyer suuteli kättä, jonka kuningatar hänelle ojensi, ja vetäytyi
paikalleen, itsekin hämmästellen rohkeutensa menestystä. Voitonhymy
kierteli Sussexin puoluelaisten huulilla, mutta Leicesterin miehet
näyttivät sen sijaan hyvin pelästyneiltä, ja suosikki itsekään ei
uskaltanut yrittää sanaakaan puolustuksekseen, vaan seisoi siinä
syvimmän nöyryyden esikuvana.

Hän menetteli viisaasti; sillä Elisabetin tarkoituksena oli tosin
masentaa häntä, vaan ei jättää häntä epäsuosioon, ja varovaisinta oli
siis antaa hänen vastustamatta tai puhumatta nauttia valtansa koko
loistoa. Kuningattaren arvo oli siten saanut hyvityksen, ja nainen
alkoi pian tajuta sen nöyryytyksen katkeruuden, jonka hän oli
valmistanut suosikilleen. Hänen terävä silmänsä huomasi myös ne
salaiset vahingoniloiset katseet, joita Sussexin puoluelaiset
toisilleen lähettelivät, eikä hänen valtioviisauteensa suinkaan
kuulunut toisen ryhmän päästäminen toisen ratkaisevaksi voittajaksi.

»Mitä minä tässä sanoin Leicesterin kreiville», jatkoi hän lyhyen
vaiti-olon jälkeen, »sen sanon minä myös teille, herra Sussex.
Teidänkin sitä pitää muka niin komeasti rynnistämän Englannin hoviin
oman joukkonne etunenässä!»

»Minun joukkoni, kaikkein armollisin Hallitsijatar», vastasi Sussex,
»ovat kyllä komeasti rynnistäneet Teidän asiaanne puoltaen
irlantilaisten, skotlantilaisten ja noiden pohjoisten maakuntain
kapinallisten kreivien kimppuun. Mutta minä en tiedä --»

»Rupeatteko te vaihtamaan katseita ja sanoja kanssani, herraseni?»
kysyi kuningatar keskeyttäen; »minusta nähden voisitte Te oppia
Leicesterin kreiviltä nöyryyttä, joka osaa pysyä äänettömänä ainakin
meidän nuhteitamme kuunnellessaan. Minä sanon Teille, hyvä herra, että
iso-isäni ja isäni kielsivät viisaudessaan tämän sivistyneen maan
ylimyksiä kulkemasta niin suunnattomien seurueiden saattamina; ja
luuletteko te nyt, että koska minä kannan naisen päähinettä, heidän
valtikkansa olisi minun kädessäni muuttunut kehräspuuksi? Minä vakuutan
Teille, ett'ei ainoakaan kristikunnan kuninkaista jyrkemmin pidä huolta
siitä, ett'ei liiaksi paisuneen vallan pöyhkeys häiritse hänen
hovi-elämäänsä, rasita hänen kansaansa ja riko hänen valtakuntansa
rauhaa kuin se, joka nyt teille puhuu. --  Herra Leicester, ja Te,
herra Sussex, minä käsken teitä molempia olemaan ystävyksin, tai kautta
tämän kruununi, te olette tapaava minussa vihollisen, joka on liian
väkevä teille kummallekin!»

»Armollinen Kuningatar», vastasi Leicesterin kreivi, »Te, joka itse
olette kunnian lähde, tiedätte parhaiten, mitä minun kunniaani kuuluu.
Minä jätän sen Teidän valtaanne ja sanon vain, ett'ei suhde, jossa minä
olen ollut herra Sussexiin, ole johtunut minun käytöksestäni; eikä
hänellä ole ollut mitään syytä pitää minua vihamiehenään, ennen kuin
hän teki minulle suurta vääryyttä.»

»Mitä minuun tulee, armollinen Kuningatar», virkkoi Sussexin kreivi,
»niin en tahdo lainkaan ruveta vastustamaan Teidän armollista
käskyänne; mutta minä olisin tyytyväinen, jos herra Leicester
suvaitsisi ilmoittaa, milloin minä olen tehnyt hänelle suurta
vääryyttä, kuten hän julistaa, koska kerran minun kieleni ei ole ikinä
lausunut sanaakaan, jota minä en olisi kernaasti ollut valmis
puolustamaan joko jalkaisin tai ratsain.»

»Ja mitä minuun tulee», jatkoi Leicester, »niin on minun käteni
kaikkein armollisimman Hallitsijattareni luvalla oleva yhtä valmis
vastaamaan sanoistani kuin ikinä miehen, joka kirjoittaa nimekseen
Ratcliffe.»

»Hyvät herrat», nuhteli kuningatar, »nämä eivät ole tähän huoneeseen
kuuluvia puheita, ja ell'ette voi hillitä kiukkuanne, olemme me
löytävät paikkoja, missä sekä sillä että Teillä on oleva tarpeeksi
ahdasta. Paiskatkaa nyt toisillenne kättä, hyvät herrat, ja unohtakaa
nuo turhat riitanne.»

Kilpailijat katsahtivat toisiinsa vastahakoisin silmin eikä kumpikaan
halunnut ensinnä lähteä tottelemaan kuningattaren käskyä.

»Sussex», sanoi Elisabet, »minä pyydän -- Leicester, minä käsken.»

Mutta hänen sanoissaan oli sellainen sävy, että pyyntö kuulosti aivan
käskyltä ja käsky pyynnöltä. He seisoivat yhä paikoillaan vaijeten ja
itsepäisinä, kunnes hän korotti äänensä tavalla, joka ilmaisi sekä
suuttumusta että ehdotonta päättäväisyyttä.

»Herra Henrik Lee», sanoi hän päivystävälle upseerille, »pitäkää
vartijajoukkonne valmiina ja miehittäkää vene viipymättä. -- Hyvät
herrat Sussex ja Leicester, minä käsken teitä vielä kerran ojentamaan
toisillenne kättä -- ja kautta Herran kuoleman! se, joka ei tottele,
saa maistaa Towerimme ruokaa, ennen kuin hän jälleen näkee kasvomme.
Minä lannistan Teidän pöyhkeät sydämenne, ennen kuin tästä erotaan, sen
lupaan kuningattaren sanalla!»

»Vankeuden voisi vielä kestää», vastasi Leicester, »mutta ell'ei saisi
nähdä Teidän Majesteettinne kasvoja, olisi se samaa kuin valon ja
elämän menettäminen yht'aikaa. -- Tässä on käteni, Sussex.»

»Ja tässä on minun käteni», sanoi Sussex, »kaikessa uskollisuudessa ja
kunniassa; mutta --»

»Ei, ei sanaakaan enää, jos suvaitsette», keskeytti kuningatar. »No
niin, nyt on kaikki niin kuin ollakin pitää», lisäsi hän, katsahtaen
heihin suosiollisemmin, »ja kun te, kansan paimenet, yhdytte sitä
suojelemaan, niin on käyvä hyvin sen lauman, jota minä hallitsen.
Sillä, hyvät herrat, minä sanon sen suoraan, teidän järjettömät
riitanne johtavat kummalliseen vallattomuuteen palvelijainne
keskuudessa, -- Herra Leicester, Teidänhän seurueessanne on muuan
aatelismies, nimeltä Varney?»

»On kyllä, armollinen Kuningatar», vastasi Leicester, »minä toin hänet
suutelemaan kuninkaallista kättänne Teidän viimeksi ollessanne
Nonsuchissa.»

»Hänen ulkomuotonsa oli kyllä siedettävä», jatkoi kuningatar, »mutta
minun nähdäkseni tuskin niin kaunis, että joku kunniallisesta perheestä
lähtenyt, toivorikas neitonen olisi vaihtanut hyvän maineensa hänen
koreihin kasvoihinsa ja ruvennut hänen rakastajattarekseen. Niin on
kuitenkin käynyt -- tämä Teidän palvelijanne on vietellyt erään vanhan
kunnon devonshirelaisen ritarin Hugh Robsartin, Lidcoten linnan herran
tyttären, ja tämä on kurjan hylkytytön tavoin karannut hänen kanssaan
isänsä kodista. -- Herra Leicester, voitteko pahoin, koska olette aivan
kalman kalpea?»

»En, armollinen Hallitsijatar», vastasi Leicester, ja hänen täytyi
ponnistaa kaikki voimansa kyetäkseen lausumaan nämä kolme sanaa.

»Te voitte varmasti pahoin, herra kreivi!» jatkoi Elisabet ja riensi
hänen luokseen hätäisenä, ilmaisten siten syvimmän osanottonsa.
»Kutsukaa Mastersia -- kutsukaa henkilääkäriämme -- missä ne typerät
kuhnustelijat viipyvät? -- Me kadotamme hovimme ylpeyden heidän
huolimattomuutensa takia. -- Taikka olisiko mahdollista, Leicester»,
jatkoi hän ja katseli kreiviä hyvin hellästi, »että vihastukseni pelko
koski Sinuun niin kovasti? Älä luule hetkeäkään, jalo Dudley, että me
moittisimme Sinua seuralaisesi tyhmyyksistä -- Sinua, jonka ajatusten
me tiedämme käyvän aivan toisia teitä! Joka kiipeää kotkan pesälle,
herra kreivi, ei välitä siitä, kutka pyydystelevät hamppuvarpusia
vuoren juurella.»

»Kuulkaas tuota?» kuiskasi Sussex Raleighille. »Piru auttaa häntä
ilmeisesti? Sillä se, mistä toinen olisi jo vajonnut kymmenen sylen
syvyyteen, näyttää vain sysäävän hänen purttaan parempaan vauhtiin.
Olisipa joku minun miehistäni tehnyt tuon --»

»Vaiti, hyvä herra», sanoi Raleigh, »Jumalan nimessä, vaiti! Odottakaa
vuoroveden vaihtumista; se tapahtuu tuossa tuokiossa.»

Raleighin terävä huomautus osasi ehkä oikeaan; sillä Leicesterin
hämminki oli niin suuri ja hetken aikaa niin vastustamattoman voimakas,
että Elisabet, tarkasteltuaan häntä ihmettelevin silmin ja saamatta
mitään järjellistä vastausta niihin tavattoman suosion ja hellyyden
osoituksiin, jotka hän oli tullut antaneeksi, loi tutkivan katseensa
hovimiesten piiriin, ja lukien ehkä heidän kasvoiltaan jotakin, joka
sopi hänen omaan heräävään epäluuloonsa, sanoi hän äkkiä: »Tai onko
tämän takana enemmän kuin me näemmekään -- tai kuin Te, herra kreivi,
haluatte meille näyttää? Missä on se Varney? Onko kukaan nähnyt häntä?»

»Jos Teidän Armonne suvaitsee» puuttui puhumaan Bowyer, »hän on sama
herra, jolta minä äsken kielsin pääsyn vastaanottosaliin.»

»Jos minä suvaitsen!» toisti Elisabet tiukasti, sillä hän oli nyt
tosiaankin sellaisella tuulella, ett'ei hän suvainnut mitään. -- »Minä
en suvaitse hänen tunkeutuvan röyhkeästi vastaanottosaliini, mutta minä
en myöskään suvaitse Sinun sulkevan sieltä sellaista henkilöä, joka oli
tullut vastaamaan tehtyyn syytökseen.»

»Miten suvaitsette, miten suvaitsette», vastasi ylen määrin hämmentynyt
ovenvartija, »jos minä tietäisin, miten menetellä sellaisissa
tapauksissa, niin kyllä minä varoisin --»

»Sinun olisi pitänyt esittää sen miehen asia meille, herra Ovenvartija,
ja odottaa meidän määräyksiämme. Sinä luulet kai olevasi aika mahtava
herra nyt, kun me äsken nuhtelimme Sinun takiasi erästä ylimystämme --
mutta meidän silmissämme olet Sinä vain samanarvoinen kuin lyijypaino,
joka pitää ovea kiinni. Kutsu se Varney tänne heti paikalla -- tässä
anomuksessa on mainittu myös muuan Tressilian -- käske molemmat
puheillemme.»

Häntä toteltiin, ja Tressilian ja Varney astuivat siis saliin. Varneyn
ensimäinen katse välähti Leicesteriin, toinen kuningattareen. Tämän
jälkimäisen ilmeistä näki hän myrskyn lähenevän, eikä hän herransa
alaspäin painuneilta kasvoilta saattanut lukea mitään neuvoja, mihin
suuntaan hänen oli ohjattava laivaansa uhkaavassa kamppailussa --
sitten huomasi hän Tressilianin ja yht'äkkiä selvisi hänelle se
vaarallinen asema, johon hän oli joutunut. Mutta Varney oli yhtä julkea
ja terävä-älyinen kuin ovela ja häikäilemätön, -- taitava perämies
äärimmäisessäkin hädässä; hän oivalsi täydellisesti ne edut, jotka hän
oli saavuttava, jos hänen onnistuisi pelastaa Leicester uhkaavasta
vaarasta, ja perikadon, joka ammotti hänen jalkojensa juuressa, jos
hänen yrityksensä ei veisi toivottuun tulokseen.

»Onko totta, mies», kysyi kuningatar, heittäen Varneyhin yhden noita
tutkivia katseitaan, joita vain harvat kykenivät kestämään, »että Te
olette häpeällisellä tavalla vietellyt erään nuoren, sivistyneen,
jalosukuisen neidon, ritari Hugh Robsartin, Lidcoten linnan herran,
tyttären?»

Varney polvistui ja vastasi, kasvoillaan syvimmän katumuksen ilme, että
hänen ja neiti Amy Robsartin välillä oli tosiaankin ollut jonkunlaisia
lemmensuhteita.

Leicesterin koko ruumis värisi suuttumuksesta, kun hän kuuli
palvelijansa tekevän moisen tunnustuksen, ja hetkisen aikoi hän jo
rohkeasti astua esiin ja heittää hyvästit hoville ja kuninkaalliselle
suosiolle, kertomalla koko salaisen avioliittonsa tarinan. Mutta sitten
katsahti hän Sussexiin, ja ajatellessaan sitä voitonriemuista hymyä,
joka väreilisi tämän huulilla tuollaisen tunnustuksen tapahduttua,
sulki hän suunsa. »En ainakaan nyt», ajatteli hän, »tai en ainakaan
tässä huoneessa minä tahdo suoda hänelle niin suurta iloa.» Ja
pusertaen huulensa tiukasti yhteen, seisoi hän siinä lujana ja
kylmäverisenä, tarkaten jokaista sanaa, minkä Varney lausui ja
vahvasti päättäen peittää viimeiseen asti salaisuuden, josta hänen
hovisuosionsa näytti riippuvan. Sillä välin jatkoi kuningatar Varneyn
kuulustelemista.

»Lemmensuhteita!» toisteli Elisabet hänen viimeisiä sanojaan; »mitä
suhteita, konna? ja miksi et pyytänyt isältä tytön kättä, jos
rakkaudessasi oli vähääkään rehellisyyttä?»

»Jos Teidän armollinen Majesteettinne suvaitsee», vastasi Varney,
pysyen yhä polvillaan, »minä en uskaltanut, koska isä oli luvannut
hänen kätensä eräälle jalosukuiselle aateliselle, kunnian miehelle. --
Minä teen hänelle oikeutta, vaikka tiedänkin hänen kantavan minulle
kaunaa -- eräälle herra Edmund Tressilianille, jonka näen tässä
huoneessa.»

»Vai niin!» jatkoi kuningatar; »ja mitä oikeutta oli
Sinulla lemmensuhteittenne avulla, kuten Sinä ylpeydessäsi ja
omahyväisyydessäsi niitä nimität, saattaa se typerä houkko
rikkomaan arvoisan isänsä sopimuksen?»

»Armollinen Kuningatar», vastasi Varney, »on turhaa puolustaa
inhimillisen heikkouden asiaa tuomarin edessä, jolle se on tuntematon,
tai rakkauden asiaa henkilön edessä, joka ei ole koskaan langennut
siihen intohimoon» -- Tässä vaikeni hän hetkiseksi ja lisäsi sitten
hyvin hiljaa ja arkaillen, »vaikka hän sitä kaikissa muissa
herättääkin.»

Elisabet yritti rypistää otsaansa, mutta hymyili tahtomattaankin,
vastatessaan: »Sinä olet ihmeteltävän hävytön lurjus. -- Oletko Sinä
naimisissa sen tytön kanssa?»

Leicesterin tunteet kuohuivat tällä hetkellä niin sekavina ja
tuskallisen voimakkaina, että hänestä näytti hänen elämänsä riippuvan
Varneyn vastauksesta. Tämä virkkoi, hiukan todellisesti epäröityään:
»Olen.»

»Sinä kavala konna!» huudahti Leicester hillittömässä raivossaan,
kykenemättä kuitenkaan lisäämään sanaakaan niin suurella intohimoisella
ponnella alkamaansa lauseeseen.

»Ei, herra kreivi», virkkoi kuningatar, »me asetumme, luvallanne, tämän
miehen ja Teidän vihanne väliin. Me emme ole vielä lopettaneet
kuulusteluamme. -- Tiesikö herrasi, Leicesterin kreivi, tästä Sinun
kauniista kepposestasi? Puhu totta, minä käsken, ja minä lupaan
suojella Sinua vaaralta, tulkoon se mistä tahansa.»

»Armollisin Hallitsijatar», vastasi Varney, »puhuakseni puhtaimman
totuuden: herrani oli syynä koko asiaan.»

»Sinä konna, aijotko pettää minut?» huudahti Leicester.

»Jatka», sanoi kuningatar kiireisesti; hänen poskensa hehkuivat, ja
hänen silmänsä säkenöivät, hänen puhutellessaan Varneyta; »jatka --
täällä ei kuulla muiden käskyjä kuin minun.»

»Ne ovat kaikkivaltiaita, armollinen Kuningatar», vastasi Varney; »eikä
Teidän edessänne saa olla mitään salattua. -- Kuitenkaan en minä
haluaisi», lisäsi hän ympärilleen katsahtaen, »puhua herraani
koskevista asioista kaikkien kuullen.»

»Väistykää syrjemmälle, hyvät herrat», käski kuningatar seuruettaan,
»ja jatka Sinä. -- Mitä oli kreivillä tekemistä Sinun rikollisen
juonesi kanssa? -- Katso nyt, mies, ett'et laskettele hänestä
valheita!»

»Olkoon kaukana minusta, että rupeaisin puhumaan pahaa jalosta
herrastani», vastasi Varney; »mutta minun on pakko ilmaista, että joku
syvä, valtaava, salainen tunne on viime aikoina juurtunut herrani
mieleen, riistänyt hänet kaikista huonekuntansa askareista, joista hän
ennen piti niin ankaraa huolta, ja antanut meille tilaisuuden
hullutusten tekemiseen ja niiden kautta, kuten tässäkin tapauksessa,
saanut meidät osaksi häpäisemään herraammekin. Ilman sitä ei minulla
olisi ollut aikaa eikä tilaisuutta langeta siihen hairahdukseen, joka
nyt on suunnannut minuun hänen vihastuksensa, raskaimman, mikä minua
olisi koskaan saattanut kohdata, -- ottamatta kuitenkaan lukuun Teidän
Majesteettinne peloittavinta suuttumusta.»

»Ja vain tässä mielessä, eikä missään muussa, on hän ollut osallinen
rikokseesi?» kysyi Elisabet.

»Vain siinä, armollinen Kuningatar, eikä missään muussa», vastasi
Varney; »sillä tuon salaperäisen muutoksen tapahduttua olisi häntä
tuskin luullut samaksi mieheksi. Katsokaa häntä, armollinen Valtijatar,
kuinka kalpea hän on ja miten hän vapisee siinä seisoessaan -- kuinka
se poikkeaakaan hänen tavallisesta ylevästä esiintymistavastaan! --
mitä saattaakaan hän pelätä, vaikka minä mitä puhuisin Teidän
Majesteetillenne? Ah, armollinen Valtijatar, sen jälkeen kun hän sai
tuon turmiollisen kääryn!»

»Minkä kääryn, ja keneltä?» kysyi kuningatar kiireisesti.

»Keneltä se tuli, armollinen Kuningatar, sitä en voi arvata; mutta minä
pääsen häntä niin lähelle, että tiedän hänen siitä asti aina kantaneen
kaulassaan, poveaan vasten hiuskiehkurasta riippuvaa pientä,
sydämenmuotoista kultakorua -- hän puhelee sille ollessaan yksin -- hän
ei luovu siitä nukkuessaankaan -- eikä mikään pakana ole sen hartaammin
palvonut epäjumalankuvaansa.»

»Sinä olet tungetteleva lurjus, kun noin tarkkaan urkit herrasi
tekoja», sanoi Elisabet, punastuen, mutta ei nyt suuttumuksesta; »ja
juoruileva lurjus, kun sitten taas kuulutat kaikkialla hänen
hullutuksiaan. -- Minkä värinen liekään se hiuskiehkura, josta
lörpöttelet?»

Varney vastasi: »Runoilija, armollinen Valtijatar, sanoisi sitä
Minervan kultakankaasta pirahtaneeksi säikeeksi; mutta minun nähdäkseni
oli se vaaleampi kuin puhtainkaan kulta -- se oli pikemminkin kuin
laskevan auringon viimeinen säde ihanimpana kevätpäivänä.»

»Tehän olette runoilija itsekin, herra Varney», virkkoi kuningatar
hymyillen; »mutta minun järkeni ei jaksa seurata Teidän korkealentoisia
vertauksianne -- katsokaa näitä kunnioitettavia naisia -- onko
täällä» -- (hän epäröi ja koki pakottaa kasvoilleen suurimman
välinpitämättömyyden ilmeen) -- »onko täällä, tässä salissa, naista,
jonka tukan väri muistuttaa näkemäänne hiuskiehkuraa? Tahtomatta
lainkaan tunkeutua herra Leicesterin lemmensalaisuuksiin, olisi minusta
hauska tietää, millaiset kiharat ovat Minervan kultakuteen, tai --
mitenkä se nyt olikaan? -- toukokuun auringon viimeisten säteiden
kaltaisia.»

Varney tähysteli pitkin salia, hänen katseensa vaelsi naisesta toiseen,
kunnes se lopulta pysähtyi kuningattareen itseensä, mitä syvimmän
kunnioituksen ilmeellä. »En näe tässä huoneessa kiharoita», sanoi hän,
»joista saattaisi lausua sellaisia vertauksia, paitsi päässä, johon en
uskalla kohottaa katsettani.»

»Kuinka, herra lurjus», tiuskasi kuningatar, »uskallatko Sinä
viittailla --»

»En, armollinen Valtijatar», vastasi Varney, verhoten silmänsä
käsillään, »toukokuun auringon säteet ne vain huikaisivat heikot
silmäni.»

»Mene tiehesi -- mene tiehesi», virkkoi kuningatar; »Sinä olet aika
hullunkurinen veitikka» -- ja kääntyen nopeasti hänestä, kiiruhti hän
Leicesterin luo.

Väkevä uteliaisuus, sekaantuneena kaikkiin niihin moninaisiin
toiveisiin, pelon syihin ja intohimoihin, jotka vaikuttavat
hovipuolueisiin, oli vallinnut vastaanottosalissa sillä aikaa kun
kuningatar puheli Varneyn kanssa, ikäänkuin olisi koko seurue ollut
itämaisen taikakalun lumoissa. Miehet välttivät pienintäkin liikahdusta
ja olisivat mielellään lakanneet hengittämästä, jos luonto olisi
sallinut sellaista keskeytystä toiminnassaan. Ilmapiiri oli tartuttava,
ja Leicester, joka näki ympärillään vain toivottavan tai pelättävän
hänen pelastumistaan tai kukistumistaan, unohti kaiken, mitä rakkaus
oli hänelle aikaisemmin kuiskannut ja näki tällä hetkellä vain suosion
tai epäsuosion, jotka riippuivat Elisabetin päännyökkäyksestä ja
Varneyn uskollisuudesta. Nopeasti keräsi hän kaiken kylmäverisyytensä
ja valmistautui näyttelemään osaansa lähestyvässä kohtauksessa, koska
hän näki kuningattaren häneen suuntaamista katseista, että Varneyn
paljastukset, millaisia ne sitten olivatkin, edistivät hänen asiaansa.
Elisabet ei jättänytkään häntä pitkäksi ajaksi epätietoisuuteen; sillä
se suosiollisuuttakin hellempi sävy, jolla hän häntä puhutteli,
ratkaisi hänen voittonsa hänen kilpailijansa ja koko Englannin hovin
silmissä. -- »Tuo Sinun Varneysi on lörpöttelevä mies palvelijaksi,
herra kreivi», virkkoi Elisabet; »on parasta, ett'et usko hänelle
mitään sellaista, joka voisi vahingoittaa Sinua meidän silmissämme,
sillä ole varma siitä, hän ei voisi pitää sitä kielensä takana.»

»Olisikin valtiopetosta», sanoi Leicester, sulavasti
toiselle polvelleen laskeutuen, »jos hän salaisi jotakin Teidän
Majesteetiltanne, ja minä toivoisin, että sydämeni olisi avoinna
edessänne, avoimempana ja paljastetumpana, kuin mitä palvelijan kieli
voi ilmoittaa.»

»Kuinka, herra kreivi», sanoi Elisabet, katsellen häntä hellästi, »eikö
ole sydämessänne pienintäkään soppea, jonka yli Te tahtoisitte heittää
verhon? Ah! minä näen, että tämä kysymys saattaa Teidät hämillenne,
mutta kuningattarenne tietää, ett'ei hänen tule katsahtaa liian syvälle
palvelijainsa uskollisesti täytetyn velvollisuuden syihin, jott'ei hän
näkisi sellaista, mikä voisi, tai minkä ainakin tulisi häntä loukata.»

Näiden viimeisten sanojen rauhoittamana puhkesi Leicester palavasti
vakuuttamaan syvää ja järkkymätöntä kiintymystään, joka ei ehkä tällä
hetkellä ollut kokonaan teeskenneltyä. Ne erilaiset mielenliikutukset,
jotka olivat hänet ensin vallanneet, olivat nyt antaneet tilaa
tarmokkaalle päätökselle pitää paikkansa kuningattaren suosiossa; eikä
hän ollut Elisabetista koskaan tuntunut niin kaunopuheiselta, niin
komealta, niin miellyttävältä kuin siinä polvillaan rukoillessaan häntä
ottamaan häneltä kaikki muut lahjansa takaisin ja jättämään hänelle
vain palvelijansa nimen. -- »Riistäkää Dudley-raukalta», huudahti hän,
»kaikki, mitä Teidän hyvyytenne on hänelle antanut, ja käskekää häntä
olemaan jälleen se köyhä aatelismies, mikä hän oli ennen kuin Teidän
suosionne aurinko alkoi hänelle paistaa; jättäkää hänelle vain viitta
ja miekka, mutta sallikaa hänen aina kerskua omaavansa -- minkä
menettämistä hän ei sanalla eikä teolla ole ansainnut -- jumaloidun
Kuningattarensa ja Valtijattarensa kunnioitus!»

»Ei, Dudley!» sanoi Elisabet, nostaen häntä toisella kädellä ja
tarjoten toisen hänen suudeltavakseen; »Elisabet ei ole unohtanut, että
silloin kun Te olitte köyhä, peritystä arvostanne alennettu
aatelismies, oli hänkin yhtä voimaton prinsessa, ja että Te silloin
hänen puolestaan panitte alttiiksi kaikki, mitä sorto oli Teille
jättänyt -- henkenne ja kunnianne. -- Nouskaa, herra kreivi, ja
päästäkää käteni! -- Nouskaa, ja olkaa, mitä olette aina ollut, hovimme
kaunistus ja valtaistuimemme tuki. Hallitsijattarenne saattaa tulla
pakotetuksi nuhtelemaan Teidän hairahduksianne, mutta se ei ole koskaan
tapahtuva, myöntämättä Teidän ansioitanne. -- Ja niin totta kuin Jumala
minua auttakoon», lisäsi hän kääntyen seurueeseen, joka oli vaihtelevin
tuntein katsellut tätä jännittävää kohtausta -- »niin totta kuin Jumala
minua auttakoon, hyvät herrat, luulen minä, ett'ei ainoallakaan
hallitsijalla ole vielä ollut uskollisempaa palvelijaa kuin minulla
tässä jalossa kreivissä!»

Hyväksymyksen humina nousi Leicesterin puolueesta, eivätkä Sussexin
ystävät uskaltaneet sitä vastustaa. He seisoivat siinä silmät maahan
luotuina, vastustajainsa julkisen ja ehdottoman voiton pelästyttäminä
ja nöyryyttäminä. Leicester käytti ensiksi sitä luottamusta, johon
kuningatar oli hänet niin ratkaisevasti jälleen korottanut, kysyäkseen
hänen määräyksiään Varneyn rikoksen suhteen. »Vaikk'ei», sanoi hän, »se
veijari ansaitsekaan minulta muuta kuin epäsuosioni, niin rohkenisin
kuitenkin pyytää --»

»Tosiaankin, olimmepa aivan unohtaa koko asian», vastasi kuningatar;
»ja me olisimme tehneet pahoin, sillä meidän tulee jakaa oikeutta niin
halvimmalle kuin korkeimmallekin alamaisellemme. Meitä ilahuttaa, herra
kreivi, että Te juuri ensimäisenä huomautitte meille asiasta. -- Missä
on Tressilian, syyttäjä? -- käskekää hänet eteemme.»

Tressilian astui esiin ja teki syvän, siron kumarruksen. Hänen koko
olemuksessaan, kuten olemme jo maininneet, oli jotakin miellyttävää ja
jaloakin, joka ei jäänyt kuningatar Elisabetin tarkalta silmältä
huomaamatta. Hän katseli tutkivasti Tressiliania, joka seisoi hänen
edessään varmana, mutta syvimmän surumielisyyden ilme kasvoillaan.

»En voi olla surkuttelematta tätä herraa», sanoi Elisabet
Leicesterille. »Minä olen ottanut hänestä selkoa, ja hänen käytöksensä
vahvistaa sen, mitä minä olen kuullut, nimittäin että hän on sekä
oppinut että sotilas ja hyvin harjaantunut niin tieteisiin kuin aseiden
käyttelyyn. Me naiset, herra kreivi, olemme oikullisia valinnassamme --
minä sanoisin jo pelkän ulkomuodon perustuksella, ett'ei Teidän
seuralaistanne voi verratakaan tähän aatelismieheen. Mutta sillä
Varney-veitikalla on taitava puhelahja, ja totuuden tunnustaakseni,
sillä voi vaikuttaa paljon meihin heikomman sukupuolen ihmisiin. --
Katsokaas, herra Tressilian, hukkunut nuoli ei ole vielä katkennut
jousi. Teidän totinen rakkautenne, sillä sellaisena tahdon sitä pitää,
näyttää saaneen huonon palkan; mutta Te olette oppinut ja Te tiedätte,
että tässä maailmassa on ollut monta petollista Cressidaa sitten
Troijan sodan. Unohtakaa, hyvä herra, tämä neiti Kevytkenkä -- ja
opettakaa rakkautenne vast'edes katsomaan paremmin eteensä. Tätä me
puhumme Teille enemmän oppineiden miesten kirjoitusten perustalla kuin
omasta tiedostamme, koska me emme jo asemamme emmekä erikoisen
tahtommekaan takia halua hankkia kokemusta sellaisissa muuttelevien
tunteiden arvottomissa leikeissä. Mitä sen neidon isään tulee, niin
aijomme me huojentaa hänen suruansa kohottamalla hänen vävynsä asemaan,
jossa hän kykenee hankkimaan puolisolleen kunniallisen toimeentulon.
Eikä Teitäkään unohdeta, Tressilian -- käykää hovissamme ja Te olette
huomaava, että uskollisella Troiluksella on jonkun verran oikeutta tuta
meidän suopeuttamme. Muistakaa, mitä se pääveitikka Shakespeare sanoo
-- susi hänet syököön, tulevathan hänen hullutuksensa aina mieleeni, kun
minun pitäisi muuta ajatteleman! -- Odottakaahan, mitenkä se nyt
olikaan?

    »'Sun sitoi taivaan side Cressidaan.
    Se taivaan side höltyi, purkes, laukes,
    Ja toinen solmu, viiden sormen solmu,
    Tuon naisen valan pirstat, lemmen rippeet
    Kytki Diomedeeseen.'

»Te hymyilette, herra southamptonilainen -- ehkä minun huono muistini
panee näytelmäseppänne säkeet ontumaan. -- Mutta se siitä -- loppukoon
tämä typerä juttu nyt kerrassaan tähän.»

Vaan kun Tressilianin asento osoitti hänen haluavan puhua, vaikka
samalla mitä syvin kunnioitus kuvastihen hänen kasvoillaan, lisäsi
kuningatar hieman kärsimättömänä. -- »Mitä nyt vielä? Tyttöhän ei voi
ruveta Teidän molempien vaimoksi. -- Hän on nyt kerta kaikkiaan tehnyt
valintansa -- olkoonpa, ett'ei se ollut viisas; mutta hän on kun onkin
Varneyn vihitty puoliso.»

»Anomukseni pitäisi raukeneman tähän, kaikkein armollisin
Hallitsijatar», vastasi Tressilian, »ja sen mukana kostonikin. Mutta
minä en pidä tämän Varneyn sanaa riittävänä totuuden takeena.»

»Jos tämä epäilys olisi lausuttu muualla», kivahti Varney, »olisi minun
miekkani --»

»_Sinun_ miekkasi!» keskeytti Tressilian halveksivasti; »Teidän
Majesteettinne luvalla on minun miekkani näyttävä --»

»Hiljaa, te lurjukset, mitä olettekin molemmat!» huudahti kuningatar.
»Tiedättekö, missä olette? -- Tämä johtuu teidän riitelemisistänne,
hyvät herrat», jatkoi hän Leicesteriin ja Sussexiin katsahtaen; »teidän
seuralaisenne saavat teidän päänne, ja niiden pitää oikeiden
tappelupukarien tavoin toraileman ja kahakoiman minun hovissani, jopa
minun läsnä-ollessanikin! -- Huomatkaa, hyvät herrat, joka vielä puhuu
miekkojen paljastamisesta muussa asiassa kuin minun tai Englannin,
hänelle toimitan minä, kautta kunniani, rautarenkaat käsiin ja
jalkoihin!»

Sitten vaikeni hän hetkiseksi ja puuttui jälleen puheeseen lempeämmällä
äänellä: »Minun täytyy kuitenkin ratkaista niiden röyhkeiden ja
hillittömien lurjusten välit. -- Herra Leicester, tahdotteko vakuuttaa
kunniasanallanne -- se on: parhaan luulonne mukaan -- palvelijanne
puhuvan totta sanoessaan olevansa naimisissa neiti Amy Robsartin
kanssa?»

Se oli Leicesterille isku suoraan sydämeen, ja se oli vähällä saada
hänet horjumaan. Mutta hän oli nyt mennyt liian pitkälle peräytyäkseen,
ja vastasi siis, hetkisen epäröityään: »Parhaan luuloni mukaan --
varman tietoni mukaan -- on neiti Amy Robsart naimisissa.»

»Armollinen Hallitsijatar», virkkoi Tressilian, »sallikaa minun kysyä,
milloin ja missä olosuhteissa tämä luuloteltu avioliitto --»

»Ohoo, mies», keskeytti kuningatar; »_luuloteltu_ avioliitto! --
Eikö tämän maan mainion kreivin sana ole Teidän mielestänne riittävänä
takeena hänen palvelijansa puheen todenperäisyydestä? Mutta Tehän
olette hävinnyt puoli -- tai ainakin luulette olevanne -- ja Teitä
kohtaan on oltava kärsivällinen -- me kyllä tutkimme toiste tätä asiaa
tarkemmin. -- Herra Leicester, toivoakseni muistatte vielä meidän ensi
viikolla aikovan kokea Kenilworth-linnanne vieraanvaraisuutta -- me
pyydämme Teitä kutsumaan hyvän ja kunnioitetun ystävämme Sussexin
kreivin sinne seuraksemme.»

»Jos jalo Sussex», sanoi Leicester, mitä sulavimmin ja kohteliaimmin
kumartaen kilpailijalleen, »suvaitsee niin suuresti kunnioittaa halpaa
taloani, niin pidän minä sitä uutena todistuksena niistä ystävällisistä
suhteista, joiden Teidän Majesteettinne toivomuksesta tulee tästä
lähtien vallita välillämme.»

Sussexilta ei sovinnon teko luistanut yhtä helposti. -- »Minä olisin
viimeisen ankaran sairauteni jälkeen vain iloisten hetkienne
häiritsijänä, armollinen Kuningatar», vastasi hän.

»Oletteko Te tosiaankin ollut niin sairaana?» kysyi Elisabet, katsellen
häntä tarkemmin kuin tähän asti; »Te olette, se täytyy myöntää,
suuresti muuttunut, ja minua surettaa syvästi, kun näen Teidät
sellaisena. Mutta rohkaiskaa mielenne -- me tahdomme itse pitää huolta
niin arvokkaan palvelijan terveydestä, sillä mehän olemme Teille niin
paljosta kiitollisuuden velassa. Masters saa määrätä Teille hoitotavan;
ja jotta me itse voisimme katsoa, noudatatteko Te hänen ohjeitaan,
täytyy Teidän seurata meitä tälle Kenilworthin retkelle.»

Tämä sanottiin niin käskevästi ja kuitenkin samalla niin
ystävällisesti, ett'ei Sussexin, niin vastenmielistä kuin hänen olikin
mennä kilpailijansa vieraaksi, auttanut muu kuin kumartaa syvään,
merkiksi taipumisestaan kuningattaren tahtoon, ja ilmaista kömpelöllä,
vaivaloisella kohteliaisuudellaan Leicesterille ottavansa kutsun
vastaan.

Kreivien vaihdellessa näitä muodollisuuksia sanoi kuningatar
valtiovarain hoitajalleen: »Meistä nähden, hyvä herra, muistuttavat nuo
meidän jalot kreivimme koko olemuksellaan niitä kahta kuuluisaa
klassillista jokea, joista toinen oli niin synkkä ja surullinen, toinen
niin kaunis ja miellyttävä. -- Vanha opettajani Ascham olisi nuhdellut
minua, jos olisin unohtanut sen klassillisen kirjailijan, joka niistä
puhuu. -- Se oli luullakseni Caesar. -- Katsokaa, mikä ylevä tyyneys
lepää jalon Leicesterin otsalla, kun taas Sussex näyttää puhelevan
hänelle ikäänkuin meidän tahtoamme totellakseen, mutta pakosta.»

»Epätietoisuus Teidän Majesteettinne suosiosta», vastasi valtiovarain
hoitaja, »saattaa ehkä aiheuttaa tämän eroituksen, joka on yhtä vähän
kuin mikään muukaan jäänyt Teidän Majesteettinne tarkalta silmältä
huomaamatta.»

»Moinen epäilys olisi loukkaavaa meille, hyvä herra», vastasi
kuningatar. »Meille ovat molemmat yhtä läheisiä ja rakkaita, ja me
tahdomme puolueettomasti käyttää molempia kunnialliseen palvelukseen
valtakuntamme parhaaksi. Mutta tällä hetkellä täytyy meidän katkaista
heidän haastelunsa. -- Herrat Sussex ja Leicester, meillä on teille
vielä sananen sanottavana. Tressilian ja Varney kuuluvat lähimpään
seurueeseenne -- katsokaa, että he joutuvat mukaan Kenilworthiin. -- Ja
koska siellä siten tulevat puhuteltavinamme olemaan sekä Paris että
Menelaus, niin täytyy sinne saapua myös kauniin Helenan, jonka
huikentelevaisuus on saanut aikaan tämän riidan. -- Varney, Sinun
täytyy tuoda vaimosi Kenilworthiin ja esittää hänet minulle
käskettäessä. -- Herra Leicester, me odotamme Teidän pitävän huolta
siitä, että näin tapahtuu.»

Kreivi ja hänen seuralaisensa kumarsivat syvään, mutta eivät
uskaltaneet päätään nostaessaan katsoa kuningattareen eivätkä
toisiinsa; sillä molemmat tunsivat tällä hetkellä, että heidän
petollisuutensa kutomat verkot ja paulat alkoivat kiristyä heidän
ympärilleen. Kuningatar ei kuitenkaan huomannut heidän hämminkiään,
vaan jatkoi: »Herrat Sussex ja Leicester, me pyydämme teitä piakkoin
saapumaan valtioneuvostoon, missä pohditaan tärkeitä asioita. Me
lähdemme sitten huviksemme vesille, ja te, hyvät herrat, saatte tulla
mukaan. -- Tämä tuo mieleemme erään seikan. -- Älkää Te, herra Tahratun
Viitan Ritari (tässä sai Raleigh osakseen suosiollisen hymyn), myöskään
unohtako, että Teidän tulee seurata meitä retkellemme. Te tulette
saamaan tarpeellisen avustuksen pukuvarastonne uudistamiseen.»

Ja niin päättyi tämä kuuluisa vastaanotto, missä Elisabet, kuten kautta
koko elämänsä, yhdisti sukupuolensa tilapäiseen oikullisuuteen sen
terveen järjen ja viisaan valtiotaidon, joissa ei ainoakaan mies eikä
nainen ole häntä vielä voittanut.



XVII Luku.


    Hyvä -- on suunta selvä -- mastoon purjeet --
    Pohjaa koitelkaa ja tulos merkitkää --
    Hoida peräsintä, mies -- monet karit
    Rannalla tällä kaamealla uhkaavat,
    Ja kallioilla istuu merenneito,
    Niinkuin vallanhimo miehet tuhoon syösten.

                                  _Haaksirikko_.

Vastaanoton päättymisen ja valtioneuvoston istunnon alkamisen välisellä
lyhyellä ajalla ennätti Leicester selvittää itselleen, että hän oli
tänä aamuna ratkaissut kohtalonsa iki-ajoiksi. »Minun on nyt enää
mahdotonta», ajatteli hän, »mentyäni kaiken sen kuullen, mitä
Englannissa on jaloa ja ylhäistä, kunniasanallani takaukseen Varneyn
väitteen todenperäisyydestä -- vaikkakin jättämällä lauseeni
kaksimieliseksi -- minun on nyt enää mahdotonta puhua sitä vastaan tai
kieltää sitä, menettämättä ei ainoastaan hovisuosiotani vaan myös
saamatta osakseni kuningattaren, petetyn hallitsijattareni, kiivainta
suuttumusta ja samalla sekä kilpailijani että kaikkien hänen
puoluelaistensa ivaa ja halveksumista.» Tämä varmuus ryntäsi väkevänä
hänen mieleensä yhdessä kaikkien niiden vaikeuksien kanssa, joihin hän
ehdottomasti joutuisi säilyttäessään salaisuutta, joka nyt näytti yhtä
välttämättömältä hänen pelastumiselleen kuin hänen mahtavuudelleen ja
kunnialleenkin. Hän oli aivan samanlaisessa asemassa kuin pettävällä
jäällä kulkija, jonka ainoana pelastuksena on käyminen eteenpäin lujin
ja horjumattomin askelin. Kuningattaren suosio, jota saavuttaakseen hän
oli tehnyt niin suuria uhrauksia, oli nyt säilytettävä keinolla millä
tahansa ja uhalla kuinka suurella tahansa -- se oli ainoa lauta, johon
hän saattoi tarrautua tässä myrskyssä. Kaiken hänen toimintansa täytyi
siis suuntautua tästä lähtien ei ainoastaan kuningattaren mieltymyksen
säilyttämiseen, vaan myöskin sen lisäämiseen. -- Hänen täytyi joko
pysyä Elisabetin suosikkina tai joutua mahtavuuden ja kunnian puolesta
täydelliseen haaksirikkoon. Kaikkien muiden näkökohtien oli pakko
väistyä tällä hetkellä, ja hän vaimensi ne kiusalliset ajatukset, jotka
Amyn kuva nosti hänen mieleensä, selittelemällä itselleen, että
kyllähän hänellä sitten myöhemmin on aikaa miettiä, miten selvitä
lopullisesti tästä umpisokkelosta, aivan niin kuin ei perämieskään,
joka näkee Scyllan laivansa kaarien alla, ajattele sillä hetkellä
Charybdiin kaukaisempia vaaroja.

Tässä mielentilassa astui Leicester sinä päivänä sijalleen Elisabetin
neuvottelupöydän ääreen, ja kun vakavammat toimet olivat ohi, siinä
samassa mielentilassa istui hän kuningattaren vieressä kunniapaikalla
Temsin huviretkellä. Eikä hän milloinkaan esiintynyt edullisemmin ensi
luokan valtiomiehenä, eikä milloinkaan näytellyt paremmin täydellisen
hovimiehen osaa.

Sen päivän neuvotteluissa sattui juuri olemaan pohdittavana onnettoman
Marian asia, jonka seitsemäs vuosi englantilaista tuskallista vankeutta
oli juuri kulumassa. Neuvostossa oli esitetty tälle onnettomalle
ruhtinattarelle suosiollisia mielipiteitä, ja niitä olivat
voimakkaasti tukeneet Sussex ja muut, jotka panivat suurempaa painoa
kansainoikeuteen ja vieraanvaraisuuden lakien rikkomiseen, vaikkakin
lievennellen ja rajoitellen, kuin oli kuningattaren korville mieluista.
Leicester puolusti vastakkaista kantaa suurella ponnella ja
kaunopuheisuudella ja kuvaili innokkaasti, mitenkä välttämätöntä oli
yhä edelleenkin pitää skotlantilaisten kuningatarta tarkasti
vartioituna jo yksistään valtakunnan rauhan, mutta erittäinkin
Elisabetin pyhitetyn henkilön turvallisuuden takia, Elisabetin, jonka
pienimmänkin kiharan tulisi hänen mielestään olla herrojen
valtioneuvosten syvemmän ja tuskallisemman huolen esineenä kuin
sellaisen kilpailijattaren onnen ja hengen, joka, perusteettomasti ja
väärin tavoiteltuaan Englannin kruunua, nyt yhä Elisabetin maiden
sydämessäkin oleskellessaan oli armollisen kuningattaren kaikkien
vihollisten alituisena toivona ja kiihoittimena, sekä rajojen tällä
että tuolla puolen. Lopettaessaan pyysi hän anteeksi herroilta
valtioneuvoksilta, jos hän puheensa innostuksessa oli tullut jotakuta
loukanneeksi, mutta kuningattaren turvallisuus oli aihe, joka aina sai
hänet käymään tavallisen rauhallisen asioiden pohdinnan rajojen yli.

Elisabet nuhteli häntä, mutta ei suinkaan ankarasti, siitä liian
suuresta huomiosta, jota hän osoitti hänen henkilökohtaisille
eduilleen; mutta hän myönsi kuitenkin, että kun nyt kerran taivas oli
yhdistänyt ne edut hänen alamaistensa onneen ja menestykseen, teki hän
ainoastaan velvollisuutensa ryhtyessään sellaisiin toimenpiteisiin oman
turvallisuutensa takaamiseksi, joita olosuhteet vaativat; ja jos
neuvoskunta olisi viisaudessaan sitä mieltä, että oli tarpeellista
jatkaa hänen onnettoman skotlantilaisen sisarensa vartioimista, ei hän
uskonut heidän moittivan häntä, jos hän pyytäisikin Shrewsburyn
kreivitärtä kohtelemaan Mariaa kaikella sillä hellyydellä, minkä hänen
varma säilyttämisensä sallisi. Ja tähän kuningattaren tahdon
selvittämiseen päättyi istunto.

Ei milloinkaan oltu vielä niin hetaasti ja nopeasti väistytty
Leicesterin kreivin tieltä, kuin hänen kulkiessaan palatsin
täysinäisten salien läpi joen rantaa kohti, seuratakseen hänen
majesteettiaan veneretkelle -- milloinkaan eivät olleet airueet
kaikuvammin huutaneet: »tilaa -- tilaa jalolle kreiville!» --
milloinkaan ei oltu näitä huutoja joutuisammin eikä kunnioittavammin
toteltu -- milloinkaan ei oltu kohotettu häneen huolekkaampia katseita,
saamaan suosiollista silmäystä tai edes tuntemisen merkkiä, sillä välin
kun monen hänen halvan seuralaisensa sydän löi halua onnitella häntä ja
pelkoa pyrkiä niin paljoa korkeamman henkilön huomioon. Koko hovi piti
sen päivän vastaanottoa, jota oli odotettu niin suurella tuskalla ja
jännityksellä, ratkaisevana voittona Leicesterille, ja katsoi varmaksi,
että hänen kanssaan kilpailevan kiertotähden, ell'ei hänen loistonsa
sitä kokonaan pimentänytkään, täytyisi täst'edes kulkea hämärämpiä ja
etäisempiä ratoja. Niin ajattelivat hovi ja hovikot ylhäisemmästä
alhaisempaan, ja sen mukaan sovitti kukin käytöksensä.

Toiselta puolen ei Leicester ollut koskaan vastannut tähän yleiseen
kunnioittavaan tervehdykseen alentuvammin, kohteliaammin ja
miellyttävämmin, eikä paremmalla menestyksellä yrittänyt kerätä
(käyttääksemme henkilön sanoja, joka niihin aikoihin oli häntä varsin
lähellä) »kaikenlaisten ihmisten kultaista suosiota».

Kaikille oli tällä mahtavalla kreivillä varattuna kumarrus, tai ainakin
hymy, usein ystävällinen sanakin. Useimmiten suuntasi hän nämä
kohteliaisuudenosoituksensa hovimiehille, joiden nimet ovat aikoja
sitten uponneet unohduksen virtaan; mutta joskus myös sellaisille,
joiden nimi inhimillisen elämän jokapäiväisten ilmiöiden yhteydessä
mainittuna kuulostaa meistä kummalliselta, jälkimaailman kiitollisuus
kun on ne korottanut kauvas niiden yläpuolelle. Muutamat Leicesterin
puhuttelulauseista kuuluivat seuraavasti:

»Poynings, hyvää huomenta, miten voivat puolisonne ja kaunis
tyttärenne? Miks'eivät he tule hoviin? -- Adams, anomuksenne ei anna
aihetta toimenpiteeseen -- kuningatar ei halua enää suoda
yksinoikeuksia -- mutta minä olen valmis palvelemaan Teitä jollakin
muulla tavalla. -- Hyvä neuvosmies Aylford, Lontoon porvariston
Queenhitheä koskevaa pyyntöä olen minä puoltava niin pontevasti, kuin
heikko valtani suinkin sallii. -- Herra Edmund Spenser, minä tahtoisin
mielelläni edistää Teidän irlantilaista anomustanne, koska rakastan
runottaria; mutta valtiovarain hoitaja on Teille vihoissaan.»

»Herra kreivi», vastasi runoilija, »jos minun vain sallittaisiin
selittää --»

»Tulkaa asuntooni, Edmund», keskeytti kreivi -- »ei huomenna, eikä
ylihuomennakaan, mutta piakkoin. -- Ahaa! William Shakespeare -- villi
Will! -- Sinä olet antanut lemmenjuomaa sisarenipojalle Filip
Sidneylle -- hän ei osaa enää nukkuakaan, ell'ei Sinun 'Venus ja
Adonis'-runoelmasi ole hänen pieluksensa alla! Me aijoimme hirtättää
Sinut Europan pahimpana taikurina. Kuule, Sinä veikeä velikulta, minä en
ole unohtanut etu-oikeusanomustasi enkä karhujuttua.»

_Näyttelijä_ kumarsi, ja kreivi jatkoi kulkuaan päätänsä
nyökäyttäen -- näin olisi silloinen aika asian esittänyt; meidän
päivinämme sanottaisiin ehkä, että kuolematon kumarsi kuolevaiselle.
Seuraava, jonka puoleen mahtava suosikki kääntyi, oli hänen
innokkaimpia puoluelaisiaan.

»Entä nyt, herra Francis Denning», kuiskasi hän vastaukseksi toisen
riemuitsevaan tervehdykseen, »tuo hymy tekee naamasi kolmannesta
lyhyemmäksi aamullista. -- Kuinka, herra Bowyer, peräydyttekö Te ja
luuletteko Te minun kantavan Teille kaunaa? Te teitte vain
velvollisuutenne tänä aamuna; ja jos minä jotakin silloisesta
kohtauksestamme muistan, on se tapahtuva Teidän eduksenne.»

Sitten lähestyi kreiviä monin kummallisin kumarruksin outoon,
mustasta sametista tehtyyn ja omituisesti tulipunaisella silkillä
reunustettuun ja koristettuun nuttuun puettu henkilö. Pitkä kukonsulka
samettilakissa, jota hän piti kädessään, ja suunnaton kaularöyhelö,
joka oli laitettu äärimmäisen kankeaksi sen ajan hullun kuosin mukaan,
sekä terävä, eloisa ja pöyhkeilevä katsanto näyttivät ilmaisevan
hassahtanutta, typerää houkkiota, kun taas sauva, jota hän piteli
toisessa kädessään ja koko hänen ryhtinsä mahtipontisuus osoittivat
jonkunlaista virka-arvon tuntoa, jota vielä lisäsi hänen eleittensä
luontainen rehenteleväisyys. Lähtemätön puna, joka asui mieluummin
tämän henkilön terävällä nenällä kuin laihalla poskella, näytti puhuvan
enemmän »hyvästä elämästä», kuten sitä silloin nimitettiin, kuin
kohtuuden suosimisesta; ja tapa, jolla hän lähestyi kreiviä, tuki tätä
epäilystä.

»Hyvää päivää vain, mestari Robert Laneham», sanoi Leicester ja näytti
aikovan sen pitemmittä puheitta kulkea edelleen.

»Minulla olisi tuota noin tehtävänä muuan anomus Teidän jalolle
Korkeudellenne», virkkoi ilmestys, seuraten häntä rohkeasti.

»Ja mikä se olisi, hyvä mestari neuvoshuoneen ovenvartija?»

»Neuvoshuoneen oven _ylivartija_», lausui mestari Robert Laneham
pontevasti vastaukseksi ja oikaisuksi.

»Hyvä, hyvä, nimitä nyt virkaasi miten haluat, mies», virkkoi kreivi;
»mutta sano toki, mitä minulta tahdot?»

»En mitään muuta», vastasi Laneham, »kuin että Teidän Korkeutenne olisi
yhä edelleen, kuten tähänkin asti, minun suosiollinen herrani ja
hankkisi minulle luvan lähteä mukaan kesäretkelle Teidän Korkeutenne
ihanaan ja kaikin puolin voittamattomaan Kenilworthin linnaan.»

»Mitä varten, hyvä mestari Laneham?» tiedusteli kreivi; »älä unohda,
että vieraita muutoinkin tulee olemaan paljon.»

»Ei kuitenkaan niin paljon», intti anoja, »ett'ei Teidän Jaloudeltanne
vielä jäisi vanhan palvelijanne varaksi pientä soppea ja
ruuanhiukkaista. Ajatelkaahan, herra kreivi, kuinka tarpeellinen tämä
minun sauvani onkaan ajamaan tiehensä kaikkia noita urkkijoita, jotka
muutoin olisivat piilosilla korkeasti kunnioitettavan neuvoskunnan
kanssa ja jotka muutoin kurkistelisivat kaikista neuvoshuoneen oven
avaimenreijistä ja raoista, niin että minun sauvani on siellä
tosiaankin yhtä välttämätön kuin kärpäslätkä teurastajan myymälässä.»

»Minun mielestäni käytit Sinä liiaksi kärpäsenlikaamaa vertausta
korkeasti kunnioitettavasta neuvoskunnasta, mestari Laneham», sanoi
kreivi; »älä yritäkään ryhtyä sitä puolustelemaan. Tule Kenilworthiin,
jos mielesi tekee; siellä tulee olemaan pöllöpäitä ja narreja aika
joukko ilmankin, niin että siten pääset sopivaan seuraan.»

»No, jos siellä on pöllöpäitä, armollinen herra», vastasi Laneham
ihastuneena, »niin takaanpa röykyttäväni niitä kunnon tavalla; sillä
ajokoira ei ikinä juokse niin innokkaasti jäniksen jäljille kuin minä
kaikenlaisten pöllöpäiden ja narrien kimppuun. Mutta minulla on vielä
erikoinen suosionosoitus anottavana Teidän Korkeudeltanne.»

»Sano se ja päästä minut menemään», tiuskaisi kreivi; »kuningatar tulee
tuossa paikassa.»

»Sangen armollinen herra, minä haluaisin ottaa matkaan myös
vuodekumppanin.»

»Kuinka, Sinä häpeämätön konna!» huudahti Leicester.

»Älkäähän kiivastuko, armollinen herra», vastasi tuo punastumaton, tai
oikeammin sanoen tuo aina punastuva anoja, »pyyntöni ei sodi mitenkään
kirkkolain säännöksiä vastaan. Minulla on yhtä utelias vaimo kuin hänen
esi-äitinsäkin, se sama, joka omenan söi. Mutta nyt en minä voi ottaa
häntä mukaani, koska Teidän Korkeutenne on ankarasti määrännyt,
ett'eivät virkamiehet saa laahata vaimojaan kiertomatkoille ja
siten täyttää hovisaattuetta naisromulla. Nyt minä pyytäisin, että
Teidän Korkeutenne toimittaisi sille minun eukolleni osan jossakin
naamio-ilveilyssä tai juhlallisessa loistonäytelmässä, missä hän siihen
tai tuohon valepukuun puettuna ei saisi mitään loukkausta aikaan,
kosk'ei kukaan tuntisi häntä minun vaimokseni.»

»Vieköön lempo teidät molemmat!» huudahti Leicester, jonka mielessä
nämä sanat nostattivat hillittömien tunteiden ja muistojen kuohun. --
»Mitä tulet Sinä pidättämään minua sellaisilla hullutuksilla!»

Neuvoshuoneen oven ällistynyt ylivartija pudotti tämän tahtomattaan
herättämänsä raivonpuuskauksen pelästyttämänä sauvansa ja töllisteli
vimmastunutta kreiviä niin typerän ihmettelyn ja kauhistuksen ilme
kasvoillaan, että Leicester tuli heti järkiinsä.

»Minä vain koettelin Sinua, onko Sinulla virkaasi kuuluvaa rohkeutta»,
selitti hän kiireisesti. »Tule nyt Kenilworthiin ja ota vaikka itse
paholainen mukaasi, jos haluat.»

»Vaimoni onkin jo näytellyt paholaisen osaa eräässä hengellisessä
kappaleessa kuningatar Marian aikana --  mutta ainahan sitä
varustuksiin sentään kuluu yhtä ja toista.»

»Tuossa on kultakolikko», sanoi kreivi -- »suori nyt matkoihisi -- iso
kello soi jo.»

Mestari Robert Laneham ihmetteli hetkisen kiivastusta, jonka hän oli
saanut aikaan, ja puheli sitten itsekseen, kumartuessaan virkasauvaansa
ottamaan: »Se jalo kreivipä oli tänään tuimalla päällä; mutta ne, jotka
noin vain kultarahoja viskelevät, odottavat meiltä älymiehiltä, että me
ummistaisimme silmämme heidän hurjistumisilleen; ja, kautta kunniani,
ell'eivät ne herrat lepyttelisi meitä väliin kolikolla ja toisellakin,
niin kyllä me niitä poukuttaisimme!»

Leicester jatkoi kiivaasti kulkuaan, jättäen nyt suorittamatta kaikki
ne kohteliaisuudet, joita hän äsken oli niin anteliaasti jaellut,
kiirehti läpi hovimiesten tungoksen ja vetäytyi erääseen pieneen
sivuhuoneeseen, sulkeutuen sinne muiden häiritsemättä hetkiseksi
hengähtämään.

»Mikä minä olen», raivosi hän itsekseen, »kun annan moisen kurjan
hupsun tolvanan puheiden tuolla lailla viedä järkeni! -- Omatunto, Sinä
olet verikoira, jonka ärjyntä herää yhtä hyvin hiiren tai rotan
arkailevasta liikehtimisestä kuin leijonankin astunnasta. -- Enkö
minä voi yhdellä rohkealla tempauksella pelastua tälläisestä
raivostuttavasta, häpeällisestä asemasta? Mitäpä, jos minä polvistuisin
Elisabetin jalkojen juureen, tunnustaisin kaikki ja heittäytyisin hänen
armoilleen?» -- Hänen näitä ajatellessaan avautui huoneen ovi ja Varney
syöksähti sisään.

»Jumalan kiitos, armollinen herra, että Teidät löysin!» huudahti hän.

»Kiitä paholaista, jonka kätyri olet», vastasi kreivi.

»Kiittäkää ketä tahdotte, armollinen herra», jatkoi Varney; »mutta
kiiruhtakaa joen rannalle. Kuningatar on jo veneessään ja kysyy Teitä.»

»Mene ilmoittamaan hänelle minun tulleen äkkiä sairaaksi», käski
Leicester; »sillä taivaan nimessä, pääni ei kestä tätä kauvemmin!»

»Saatanpa minä niin sanoakin», virkkoi Varney katkerasti, »sillä Teidän
paikkanne ja minulle, Teidän tallimestarillenne, jonka oli määrä
seurata Teidän Korkeuttanne, varattu paikka kuningattaren veneessä ovat
jo joutuneet muille. Uutta lellipoikaa, Walter Raleighia ja vanhaa
tuttavaamme Tressiliania kutsuttiin juuri meidän paikoillemme, kun minä
kiiruhdin Teitä hakemaan.»

»Sinä olet paholainen, Varney», sanoi Leicester kiihtyneenä; »mutta nyt
tunnustan minä taitavuutesi ja seuraan Sinua.»

Varney ei vastannut mitään, vaan lähti kulkemaan palatsista jokea
kohti, herransa seuratessa häntä koneellisesti; vihdoin sanoi hän
taakseen katsahtaen äänellä, jossa helähti ainakin tuttavallisuus,
ell'ei suora käsky: »Mitä tuo nyt on, hyvä herra? -- viittanne roikkuu
toiselta olkapäältä -- sukkanauhanne on auki -- sallikaahan minun --»

»Sinä olet yhtä suuri narri kuin konnakin, Varney», sanoi Leicester
työntäen hänet syrjään ja hyljäten hänen tarjoamansa avun. »Meidän on
parempi näin, herra -- kun me käskemme Teitä pukuamme järjestämään,
niin tehkää silloin se, nyt emme Teitä tarvitse.»

Ja kreivi otti jälleen entisen käskevän ryhtinsä ja palasi samalla myös
täysin järkiinsä -- ravisti pukunsa vielä huolimattomampaan asuun --
astui Varneyn edelle ylempi-arvoisen ja mahtavamman sävy koko
olemuksessaan ja johti vuorostaan kulkua jokea kohti.

Kuningattaren alus oli juuri lähtemässä rannasta; Leicesterille perään
ja hänen tallimestarilleen kokkapuolelle varatut paikat olivat
tosiaankin jo täytetyt. Mutta Leicesterin lähetessä syntyi vaiti-olo,
ikäänkuin olisivat veneessä-olijat odottaneet istuinpaikkojen muutosta.
Suuttumus karehti kuningattaren poskella, kun hän sillä kylmällä
äänellä, jonka verhoon ylempi-arvoiset koettavat peittää sisäisen
kuohuntansa, puhuessaan sellaisille, joiden edessä olisi alentavaa sitä
näyttää, lausui nämä tylyt sanat: -- »Me olemme odottaneet, herra
Leicester.»

»Kaikkein armollisin Kuningattareni ja Käskijättäreni», vastasi
Leicester, »Te, joka osaatte antaa anteeksi niin monet Teidän
sydämellenne tuntemattomat heikkoudet, osannette myös paraiten sääliä
mielenliikutuksia, jotka hetkiseksi valtaavat sekä sielun että ruumiin.
Minä tulin tänään pelkäävänä ja syytettynä alamaisena eteenne; Teidän
hyvyytenne hajoitti panettelun pilvet ja antoi minulle takaisin
kunniani, ja mikä vielä tärkeämpää, Teidän suosionne -- on
kummastuttavaa, vaikka minulle sangen onnetonta, että tallimestarini
tapasi minut tilassa, joka tuskin jätti minulle kylliksi voimia
ponnistautumaan hänen jäljissään tänne, kun yht'äkkiä Teidän
Majesteettinne katsahdus, vaikkakin, ah! suuttunut katsahdus sai
minussa aikaan sellaista, missä ei itse Aeskulapiuskaan olisi
onnistunut?»

»Kuinka?» kysyi Elisabet nopeasti, Varneyhin vilkaisten; »voiko
herranne pahoin?»

»Hän sai jonkunlaisen pyörtymiskohtauksen», vastasi aina ovela Varney,
»kuten Teidän Majesteettinne voi havaitakin hänen nykyisestä tilastaan.
Herrani kiire ei sallinut minun edes järjestää hänen pukuaan.»

»Eipä siitä lukua», virkkoi Elisabet katsellessaan Leicesterin jaloja
piirteitä ja uljasta ulkomuotoa, joiden mielenkiintoa vain lisäsivät
niiden ristiriitaisten tunteiden jäljet, mitkä juuri äsken olivat hänen
mieltään kuohuttaneet, »tehkää tilaa jalolle kreiville -- Teidän
paikkanne, Varney, on täytetty; Teidän täytyy etsiä itsellenne sijaa
toisesta venheestä.»

Varney kumarsi ja poistui.

»Ja Teidänkin, nuori Viittaritarimme», lisäsi hän Raleighiin
katsahtaen, »täytyy tällä kertaa siirtyä hovinaistemme venheeseen. Mitä
Tressilianiin tulee, on hän jo saanut kärsiä niin paljon naisten
oikuista, ett'en minä enää tahdo henkilökohtaisesti loukata häntä
suunnitelmani muuttamisella.»

Leicester istuutui paikalleen aivan lähelle kuningatarta; Raleigh nousi
lähteäkseen, ja Tressilian aikoi sopimattomaan aikaan sattuneessa
kohteliaisuudessaan tarjota ystävälleen oman paikkansa, mutta Raleigh,
joka nyt näytti päässeen oikealle alalleen, huomautti hänelle
merkitsevällä silmäyksellä, että niin kärkästä kuninkaallisen
suosionosoituksen halveksumista saatettaisiin selittää väärin. Hän
istui siis äänettömänä alallaan, kun taas Raleigh syvään kumartaen ja
suurimman alistumisen ilme kasvoillaan suoriutui lähtemään veneestä.

Muuan jalomielinen hovimies, uljas Willoughby, luuli voivansa
kuningattaren katseessa lukea jotakin, joka näytti säälivän Raleighin
todellista tai teeskenneltyä mielihaikeutta.

»Meidän vanhain hovimiesten», virkkoi hän, »ei tule peittää
aurinkoa nuoremmilta tovereiltamme. Minä luovun siis, Teidän
Majesteettinne luvalla, tunniksi siitä, mikä Teidän alamaisillenne on
kallisarvoisinta: Teidän Majesteettinne läheisyyden nauttimisesta ja
suostun surukseni kävelemään tähtien valossa, poistuessani lyhyeksi
ajaksi Dianan omien säteiden paisteesta. Minä siirryn naisten veneeseen
ja jätän tälle nuorelle ritarille toivotun onnen hetken.»

Kuningatar vastasi puolittain leikillisesti, puolittain vakavasti: »Jos
Te niin kovin haluatte poistua luotamme, hyvä herra, täytyy meidän kai
kestää se harmi. Mutta luvallanne sanoen, me emme usko nuoria
hovinaisiamme Teidän hoimiinne, -- niin vanha ja kokenut kuin Te
lienettekin omasta mielestänne. Teidän kunnioitettava ikänne, hyvä
herra», jatkoi hän hymyillen, »sopinee paremmin valtiovarain hoitajani
seuraan kolmanteen veneeseen, sillä hänen kokemuksistaan saattaa jopa
herra Willoughbylläkin olla oppimista.»

Herra Willoughby peitti harminsa hymyilyyn -- naurahti, hämmentyi,
kumarsi ja lähti kuningattaren veneestä mennäkseen Burleighin seuraan.
Leicester, joka koki pidättää ajatuksiansa kaikesta sisäisestä
syventymisestä, kiinnittämällä ne ympäristön tapauksiin, huomasi muiden
muassa tämän kohtauksen. Mutta kun vene irtaantui sillasta -- kun
soitto kajahti jälempänä soutavasta haahdesta -- kun kansan riemuhuudot
raikuivat rannalta ja kun kaikki muistutti hänelle asemaa, johon hän
oli joutunut, eristi hän ankaralla ponnistuksella ajatuksensa ja
tunteensa kaikesta muusta paitsi valtijattarensa suosion
säilyttämisestä ja käytti miellyttäviä seurakykyjään niin suurella
menestyksellä, että kuningatar ihastuneena kuunnellen hänen
haasteluaan, mutta samalla peljäten hänen terveyttään, viimein
leikillisesti, mutta kuitenkin huolestuneena määräsi hänet olemaan
hetkisen vaiti, jott'ei hän aivan menehtyisi henkensä kiihkeään
lentoon.

»Hyvät herrat», jatkoi hän, »koska me nyt olemme lyhyeksi ajaksi
käskeneet kunnon Leicesterimme vaikenemaan, esitämme me Teidän
pohdittavaksenne erään hauskan asian, joka sopii paremmin
käsiteltäväksi nyt, ilon ja sävelten humussa, kuin tavallisten vakavain
neuvottelujemme yhteydessä? -- Ken Teistä, hyvät herrat», lisäsi hän
hymyillen, »tietää jotakin Orson Pinnitin, meidän kuninkaallisten
karhujemme vartijan -- siksi hän itseään nimittää -- anomuksesta? Kuka
Teistä on sen anomuksen kummi?»

»Minäpä toki, Teidän Majesteettinne luvalla», sanoi Sussexin kreivi.
-- »Orson Pinnit oli reima sotilas, ennen kuin irlantilaisen Mac
Donough-heimokunnan väkipuukot pitelivät häntä niin pahoin, ja minä
olen varma niitä, että Teidän Majesteettinne on oleva, kuten tähänkin
asti, hyvä kuningatar hyville ja uskollisille palvelijoilleen.»

»Aivan niin», vastasi kuningatar, »niin on tarkoituksemme, ja
erittäinkin köyhille sotilaillemme ja merimiehillemme, jotka vähästä
palkasta panevat henkensä alttiiksi. Me luovuttaisimme mieluummin»,
jatkoi hän säkenöivin silmin, »tuon kuninkaallisen palatsimme
heidän hoitolakseen, kuin että he voisivat sanoa kuningatartaan
kiittämättömäksi. -- Mutta siitä ei nyt ole kysymys», lisäsi hän,
alentaen isänmaallisten tunteiden kohottaman äänensä hilpeään ja
kevyeen keskustelusävyyn; »sillä tämä Orson Pinnitin anomus menee
hieman pitemmälle, Hän valittaa, että se suunnaton innostus, jolla
ihmiset käyvät näytelmähuoneissa ja erittäinkin heidän erinomaisen
harras halunsa nähdä erään Will Shakespearen (josta luullakseni, hyvät
herrat, me kaikki olemme jotakin kuulleet) esityksiä, saattavat tuon
miehekkään karhunajohuvituksen pahasti unohduksiin, koska nyt
kerran ihmiset mieluummin tungeskelevat katsomaan, miten nuo
näyttelijälurjukset tappavat toisiaan piloillaan, kuin ihailemaan,
miten meidän kuninkaalliset koiramme ja karhumme repivät toisiaan
oikein verisessä totuudessa. -- Mitä Te tähän sanotte, herra Sussex?»

»Suoraan puhuakseni, armollinen Kuningatar», vastasi Sussex, »tulee
Teidän odottaa minulta, vanhalta sotilaalta, hyvin heikkoa
pilatappelujen puolustusta, kun niitä verrataan tosi-otteluihin; mutta
siitä huolimatta en minä suinkaan toivo Will Shakespearelle mitään
pahaa. Hän on aika mies miekan ja kalikan käyttelyssä, vaikka hänen
sanotaankin ontuvan; ja hän kuuluu väkevästi otelleen Charlecotin
vanhan Tuomas Lucyn metsänvartijain kanssa, murtauduttuaan hänen
riista-alueilleen ja suudeltuaan vartijan tytärtä.»

»Pyydän anteeksi, herra kreivi», keskeytti Elisabet; »tämä asia on
ollut esillä neuvoskunnassa, enkä minä toivo liioiteltavan sen veitikan
rikosta -- suutelemista ei ole lainkaan tapahtunut, ja vastaaja onkin
toimittanut kieltävän selityksensä pöytäkirjoihin. -- Mutta mitä
sanotte Te, herra kreivi, hänen nykyisistä näyttämöesityksistään?
Sillä ne tässä kuitenkin ovat tärkeimmät, eivätkä hänen entiset
hairahduksensa, metsästyspuistoihin murtautumisensa ja ne muut
hullutukset, joista Te puhutte.»

»Pyydän yhä edelleenkin vakuuttaa, armollinen Kuningatar», vastasi
Sussex, »ett'en toivo sille iloiselle, hurjalle veitikalle mitään
pahaa. Muutamat hänen sen lemmon vietävistä runoelmistaan (pyydän
armolliselta Hallitsijattareltani anteeksi tuollaista puheentapaa)
kajahtivat korvissani kuin olisivat säkeet soittaneet saappaisiin ja
satulaan. -- Mutta sitten on kaikki taas mielettömyyttä ja hullutusta
-- ei mitään pätevämpää eikä vakavampaa esiinny, kuten Teidän
Majesteettinne jo aivan oikein huomauttikin. -- Mitä merkitsee puoli
tusinaa kurjia miehenroikaleita, jotka ruostuneine miekkoineen ja
halenneine kilpineen pitävät uljasta tappelua suorana pilkkanaan
kuninkaallisen karhunajohuvituksen rinnalla, se kun on saanut osakseen
niin Teidän Majesteettinne kuin kuninkaallisten edeltäjäinnekin suosion
tässä mahtavassa valtakunnassanne, joka on kautta koko kristikunnan
kuuluisa verrattomista verikoiristaan ja urheista karhunvartijoistaan?
On suuresti pelättävissä, että molempain rotu huononee, jos ihmiset
tungeskelevat kuuntelemaan kurjan näyttelijän kirkumaa järjetöntä,
pöyhkeilevää pötyä, sen sijaan että uhraisivat roponsa edistämään
uljainta sodan kuvaa, mitä voi nähdä rauhan aikana, karhutarhan
esityksiä. Siellä näette karhun makaavan väijyksissä punaisia silmiään
vilkutellen ja odottaen verikoiran hyökkäystä taitavan sotapäällikön
tavoin, joka pysyy puolustus-asemassaan, jotta vihollinen viehättyisi
rynnätessään antautumaan vaaraan. Ja tuossa tuleekin koira uljaana
sota-urohona ja karkaa täyttä vauhtia vastustajansa kurkkuun -- mutta
silloin opettaa mesikämmen miehelle, miten niiden käy, jotka
uhkarohkeudessaan unohtavat sotataidon vaatiman oveluuden, ja sen
syliinsä siepaten puristaa sitä rintaansa vasten väkevän painijan
tavoin, siksi kunnes kylkiluu katkeaa kylkiluun jälkeen raksahtaen kuin
pistolinlaukaus. Ja tuossa tarraa toinen koira yhtä urheasti vaikka
hieman varovammin ja viisaammin mesikämmentä alahuuleen ja roikkuu
siinä, vaikka toinen koettaa, verta ja kuolaa ympärilleen roiskien,
kaikin tavoin saada hurttaa hellittämään otteensa. Ja sitten» --

»Ei, mutta kautta kunniani, herra kreivi», nauroi kuningatar, »Te
kuvailitte koko jutun niin mainiosti, että vaikk'emme olisi ikinä
nähneetkään karhunajoa, kuten on kuitenkin usein tapahtunut ja tulee
toivoakseni taivaan sallimana vielä usein tapahtumaan, Teidän sananne
olisivat riittäneet luomaan koko karhutarhan ilmi-eläväksi silmiemme
eteen. -- Mutta kukapa nyt lausuu mielipiteensä asiasta? -- Herra
Leicester, mitä Te sanotte?»

»Saanko minä nyt katsoa vapautuneeni kuonokopasta, armollinen
Valtijatar?» kysyi Leicester.

»Kyllä, herra kreivi -- joshan vain Teillä on tarpeeksi rohkeutta ottaa
osaa ajoomme», vastasi Elisabet; »ja kuitenkin, kun ajattelen
vaakunanne karhua ja ryhmysauvaa, tuntuu minusta viisaammalta kuulla
puolueettomampaa puhujaa.»

»Ei, kautta kunniani, armollinen Valtijatar», virkkoi kreivi, »vaikka
veljeni Warwickin Ambrosius ja minä käytämmekin sitä vanhaa kilpeä,
johon Teidän Majesteettinne suvaitsi viitata, toivon minä siitä
huolimatta rehellistä peliä molemmin puolin, ja tämän sananparren
noudattamista, 'jos päästät koiran, päästä karhukin'. Ja mitä
näyttelijöihin tulee, täytyy minun sanoa, että ne ovat älykkäitä
veitikoita, joiden pöyhkeä sanatulva ja ilveily pitävät yhteisen kansan
mieliä erossa valtion asioista ja estävät sen kuuntelemasta petollisia
puheita, turhia huhuja ja kapinallisia yllyttelyjä. Kun ihmiset
töllistelevät suu auki nähdäkseen miten Marlow, Shakespeare ja muut
näytelmäsepät kehittelevät ihmeellisiä juoniaan, kuten he niitä
nimittävät, eivät katselijat jouda huolehtimaan hallitsijain toimista.»

»Me emme suinkaan toivo alamaisiamme estettävän tarkastamasta meidän
tekojamme, herra kreivi», vastasi Elisabet; »jota huolellisemmin niitä
tutkitaan, sitä selvemmin astuvat näkyviin ne oikeat ja rehelliset
periaatteet, jotka meitä ohjaavat.»

»Minä olen kuitenkin kuullut, armollinen Kuningatar», puuttui puheeseen
Pyhän Asaphin tuomiorovasti, kiihkeä puritani, »että nämä näyttelijät
ovat tottuneet kappaleissaan ei ainoastaan käyttämään alhaisia ja
riettaita lauseparsia, jotka voivat synnyttää vain syntiä ja
irstaisuutta vaan myös huutamaan kaikelle maailmalle sellaisia
mietteitä hallituksesta, sen alkuperästä ja tarkoituksesta, että ne
voivat ajan oloon saattaa alamaisen tyytymättömäksi ja järkyttää
yhteiskunnan lujia perustuksia. Niin että minusta ei näytä suinkaan
viisaalta, Teidän Majesteettinne luvalla puhuen, sallia näiden
ilkeiden, rivosuisten lurjusten tehdä vanhurskaita naurunalaisiksi
heidän hartaan vakavuutensa takia ja taivasta kiroillen ja sen
maallisia käskynhaltijoita panetellen pilkata niin Jumalan kuin
ihmistenkin käskyjä.»

»Jos voisimme uskoa tämän todeksi, hyvä herra», vastasi Elisabet,
»rankaisisimme me ankarasti sellaisia rikkomuksia. Mutta on paha lähteä
moittimaan jonkun seikan käyttämistä vain sen takia, että sitä myöskin
voidaan käyttää väärin. Ja mitä tähän Shakespeareen tulee, niin
luulemmepa hänen näytelmiensä vastaavan kahtakinkymmentä karhutarhaa;
ja nämä hänen uudet Historialliset Tarinansa, kuten hän niitä nimittää,
tulevat viatonta iloa ja tarpeellista opetusta jakaen huvittamaan ei
ainoastaan meidän alamaisiamme, vaan myöskin tulevia sukupolvia.»

»Teidän Majesteettinne hallitus ei kaipaa niin heikkoa apua pysyäkseen
kuuluisana kaukaisimpaan tulevaisuuteen asti», virkkoi Leicester.
»Ja kuitenkin on tämä Shakespeare käsitellyt erinäisiä Teidän
Majesteettinne onnellisen hallituksen tapauksia tavalla, jonka saattaa
hyvin asettaa vastapainoksi Hänen Korkea-arvoisuutensa Pyhän Asaphin
tuomiorovastin esittämille näkökohdille. Eräässä keijukaisia,
lemmentenhoa ja ties mitä hullutuksia esittelevässä mielettömässä
tarinassa tapaa esimerkiksi säkeitä -- toivoisinpa, että sisareni poika
Filip Sidney olisi nyt tässä, sillä hänen suustaan pysyvät ne harvoin
poissa -- jotka ovat hyvin kauniita, vaikk'eivatkaan ne luonnollisesti
kykene kohoamaan aiheen verroille, jota ne rohkeudessaan käsittelevät
-- Filip kai mumisee niitä unissaankin.»

»Te kiusaatte meitä Tantaluksen tuskilla, herra kreivi», vastasi
kuningatar. -- »Herra Filip Sidney on, sen me tiedämme, runotarten
lemmikki ja meitä ilahuttaa, että niin on. Urhous ei milloinkaan
esiinny niin edullisessa valossa kuin yhtyneenä hienostuneeseen makuun
ja kaunotieteiden rakkauteen. Mutta varmaankin on täällä meidän nuorten
hovimiestemme joukossa joitakuita, jotka muistavat, mitä Teidän
Jaloutenne on unohtanut tärkeimpien asiain takia. -- Herra Tressilian,
Teitä on sanottu minulle Minervan palvelijaksi -- muistatteko Te niitä
säkeitä?»

Tressilianin sydän oli liian raskas, hänen toiveensa liian tuhoisasti
murskautuneet hänen käyttääkseen tilaisuutta, joka hänelle siten
tarjoutui kuningattaren huomion herättämiseksi, vaan päätti hän suoda
sen edun kunnianhimoiselle nuorelle ystävälleen; ja syyttäen pettävää
muistiaan huomautti hän luulevansa, että herra Walter Raleigh
varmaankin taitaisi ne Leicesterin kreivin mainitsemat kauniit säkeet.

Kuningattaren käskystä lausui nuori ritari Oberonin kuuluisan näyn
sävyllä ja tavalla, jotka vielä lisäsivät sen viittailujen erinomaista
hienotunteisuutta ja sen kuvausten kauneutta:

    »Näin silloin minä (Sinä sit' et voinut)
    Cupidon lentelevän täysin asein
    Kuun väliä ja maan; hän Vestan impeen,
    Ihanaan lännen haltijahan tähtäs
    Ja lemmennuolen vinhaan jousest' ampui,
    Ikäänkuin sydämiä lävistää
    Hän aikois sadoin tuhansin. Mut katso.
    Kosteisen kuunpa kainoon sädevaloon
    Cupidon nuoren tulinuoli sammuu,
    Ja papitar tuo kuninkaallinen
    Vapaana lemmest' impimiettein astuu.»

Viimeisissä säkeissä vapisi hiukan Raleighin ääni, ikäänkuin olisi hän
pelännyt, miten hallitsijatar, jolle tämä mairittelu oli osoitettu,
ottaisi sen vastaan, niin hienotunteinen kuin se olikin. Jos tämä pelko
oli teeskennelty, oli se joka tapauksessa viisaasti harkittu; mutta jos
se oli todellinen, niin oli siihen hyvin vähän syytä. Säkeet eivät
varmaankaan olleet uusia kuningattarelle, sillä milloinka pysyi niin
loistava imartelu kauvan poissa sen kuninkaallisen korvan kuuluvilta,
jolle se oli tarkoitettu? Mutta ne eivät tulleet vastenmielisemmiksi
sen takia, että ne esitti sellainen lausuja kuin Raleigh. Yhtä
ihastuneena runon aiheeseen kuin nuoren, uljaan lausujan esitystapaan,
miellyttävään ulkomuotoon ja ilmeikkäisiin kasvonpiirteihin, säesti
Elisabet jokaista nousua ja laskua katsein ja kädenliikkein. Kun
Raleigh oli lopettanut, mumisi hän viimeisiä säkeitä ikäänkuin tuskin
tietäen muiden sitä kuulevan, ja lausuessaan sanoja:

    »Vapaana lemmest' impimiettein astuu»

pudotti hän Temsiin kuninkaallisten karhujen vartijan Orson Pinnitin
anomuksen, hakemaan suosiollisempaa huomiota Sheernessistä tai muualta,
minne virta sattuisi sen ajamaan.

Leicesteriä kannusti kilvoitteluun nuoren hovimiehen menestys, aivan
niinkuin vanha juoksijakin yltyy uuteen intoon tulisen varsan
kiitäessä sen ohi. Hän käänsi keskustelun juhlapitoihin, näytelmiin,
naamio-ilveilyihin ja ihmisiin, jotka näissä iloisissa tilaisuuksissa
kävivät. Hän yhdisti teräviä huomautuksia kevyeen ivaan siinä oikeassa
suhteessa, joka oli samalla vapaa ilkeämielisestä panettelusta ja
mauttomasta ylistelystä. Hän jäljitteli taitavasti teeskentelevän tai
moukkamaisen ihmisen esiintymistä ja saattoi siten oman viehättävän
käytöksensä ja liikehtimisensä loistamaan sitä kirkkaammassa valossa.
Vieraat maat -- uuden tavat ja tottumukset -- niiden hovisäännöt --
niiden muodit ja yksinpä niiden naisten pukukin saivat suoda hänelle
puheenaihetta; ja harvoin lopetti hän haastelunsa omistamatta jotakin
hienotunteisesti suunniteltua ja taitavasti esitettyä kohteliaisuutta
neitseelliselle kuningattarelle, hänen hovilleen ja hänen
hallitukselleen. Näin keskusteltiin tällä huviretkellä, ja muutkin
kuningattaren seuralaiset tekivät parhaansa tässä iloisessa juttelussa,
johon liitettiin huomautuksia muinaisista ja nykyisistä kirjailijoista
ja jota höystivät syvän viisauden ja terveen siveysopin ohjauksilla
läsnäolevat valtiomiehet ja oppineet, siten tuoden painavampia aineksia
naisellisen hovin kevyeen haasteluun.

Heidän palatessaan palatsiin hyväksyi tai pikemminkin valitsi Elisabet
Leicesterin käsivarren tuekseen maallenousuportailta suurelle portille
kuljettaessa. Jopa hänestä tuntui (vaikka se voi olla vain hänen oman
mielikuvituksensa imartelua) kuin olisi kuningatar tällä lyhyellä
matkalla nojannut häneen hieman raskaammin kuin tien niljakkuus olisi
ehkä välttämättä vaatinut. Joka tapauksessa osoittivat hallitsijattaren
teot ja sanat sellaista suosiota, jota ei Leicester mahtavimpina
aikoinaankaan ollut vielä saavuttanut. Tosin sai hänen kilpailijansa
usein myös osakseen kuningattaren huomiota; mutta se näytti johtuvan
vähemmän tahattomasta taipumuksesta kuin hänen ansioittensa
tunnustamisen pakosta. Ja useiden kokeneiden hovimiesten mielestä teki
kaiken tämän suosion tyhjäksi hänen kuiskauksensa Derbyn kreivittären
korvaan, että »nyt hän näki sairauden olevan paremman kullantekijän
kuin hän oli tähän asti luullutkaan, koska se oli muuttanut Sussexin
kreivin kuparinenän kultaiseksi».

Pistopuhe pääsi muidenkin kuuluville, ja Leicesterin kreivi nautti
voitostaan miehen tavoin, jolle hovisuosio on aina ollut elämän
ensimäisenä ja viimeisenä ehtona ja joka unohtaa hetken huumauksessa
tukalan asemansa vaarat. Ja niin omituiselta kuin se kuulostaneekin,
ajatteli hän sillä hetkellä vähemmän salaisesta avioliitostaan koituvia
vastuksia kuin mieltymyksenosoituksia, joita Elisabet tuon tuostakin
soi nuorelle Raleighille. Tosin olivat ne vain aivan tilapäisiä, mutta
ne suunnattiin miehelle, joka loisti yhtä hyvin älyllään kuin
muodoillaankin ja jonka siro käytös, kohtelias puheentapa, lukeneisuus
ja urhous olivat toistensa vertaisia. Illan kuluessa sattui vielä
tapaus, joka kiinnitti Leicesterin huomiota yhä lujemmin tähän
nuorukaiseen.

Ylimykset ja hovimiehet, jotka olivat saattaneet kuningatarta
huviretkellä, kutsuttiin ruhtinaallisella vieraanvaraisuudella
valmistettuihin loistaviin kemuihin palatsiin. Pöytää ei tosin
sulostuttanut hänen majesteettinsa läsnäolo; sillä seuraten käsitystään
soveliaisuudesta ja arvokkaisuudesta oli neitseellisen kuningattaren
tapana moisissa tilaisuuksissa nauttia keveä ja kohtuullinen ateriansa
joko yksinään tai parin suositun naisen seurassa. Lyhyen ajan kuluttua
kokoontui hovi jälleen palatsin komeihin puutarhoihin; ja siellä kysyi
kuningatar äkkiä eräältä naiselta, joka sekä asemansa että suosion
puolesta oli häntä lähellä, mihin nuori Viitaton Ritari oli joutunut.

Rouva Paget vastasi nähneensä herra Raleighin vain pari, kolme
minuuttia sitten seisomassa erään pienen, Temsille näkyvän huvihuoneen
akkunassa piirtämässä jotakin ruutuun timanttisormuksella.

»Se sormus», virkkoi kuningatar, »on pieni muistolahja, jonka hänelle
annoin hänen turmeltuneen viittansa korvaukseksi. Tule, Paget,
menkäämme katsomaan, miten hän sitä käyttää, sillä minä luulen häntä jo
ymmärtäväni. Hänen älynsä on ihmeteltävän terävä.»

He saapuivat paikalle, jonka näkyvissä, vaikka hieman ulohtaammalla
nuori ritari yhä viipyi, ikäänkuin linnustaja, joka vartioi
virittämäänsä verkkoa. Kuningatar lähestyi akkunaa, johon Raleigh oli
hänen lahjallaan kirjoittanut seuraavan säkeen: --

    »Kiipeisin, vaan putoomista pelkään.»

Kuningatar hymyili, luki säkeen kahdesti, toisen kerran harvakseen
rouva Pagetille, toisen itsekseen.

»Kaunis alku», sanoi hän hetkisen mietittyään; »mutta minusta nähden on
runotar hyljännyt nuoren älyniekkamme juuri yrityksensä parhaassa
paikassa. Olisi armeliasta -- eikö olisikin, rouva Paget? -- päättää se
hänen puolestaan. Koetappas runolahjojasi.»

Rouva Paget, joka oli kehdostaan saakka ollut yhtä epärunollinen kuin
kuka tahansa kamarirouva ennen häntä tai hänen jälkeensä, selitti
olevansa kerrassaan kykenemätön avustamaan nuorta säeseppää.

»No sitten täytyy meidän itsemme uhrata runottarille», sanoi Elisabet.

»Kenenkään suitsutus ei voi olla heille mieluisampi», virkkoi rouva
Paget; »ja Teidän Korkeutenne on saattava Parnasson neitsyet niin
suureen kiitollisuudenvelkaan --»

»Vaiti, Paget», sanoi kuningatar, »Sinä pilkkaat sitä kuolematonta
yhdeksikköä -- mutta koska he itse ovat neitseitä, katsahtavat he
varmaankin suosiollisesti neitseellisen kuningattaren puoleen -- ja
siksi -- kuinka tämä säe nyt taas olikaan: --

    »'Kiipeisin, vaan putoomista pelkään.'

»Eiköhän vastaus voisi paremman puutteessa kuulua näin: --

    »'Jos pyörryttää, äl' kiipee ensinkään.'»

Kamarirouva päästi ilon ja hämmästyksen huudahduksen niin onnistuneesta
lopusta; ja on totta totisesti huonompaakin säettä kehuttu, vaikka sen
olisikin sepittänyt halpa-arvoisempi runoilija.

Täten rohkaistuna otti kuningatar timanttisormuksensa ja sanoen: »Me
hieman hämmästytämme sitä nuorta urhoa, kun hän huomaa runonsa
täydennetyksi ilman omaa työtään», piirsi hän säkeensä Raleighin säkeen
alle.

Kuningatar poistui sitten huvihuoneesta -- mutta hitaasti ja usein
taakseen katsahtaen, ja hän näkikin nuoren ritarin hyypän ketteryydellä
vilkkaisevan paikalle, missä oli huomannut Elisabetin käyneen. -- »Minä
pysähdyin vain katsomaan», selitti tämä, »toimiko minun ansani hyvin»,
ja nauraen rouva Pagetin kanssa seikkailulleen palasi hän hitaasti
palatsiin. Matkalla kielsi Elisabet seuralaistaan puhumasta kenellekään
avusta, jota hän oli antanut nuorelle runoilijalle -- ja rouva Paget
lupasikin pitää asian mitä ankarimmin salassa. Mutta otaksuttavasti
sulki hän mielessään sen lupauksen piiristä Leicesterin, jolle hän
viipymättä kertoi tämän vastenmielisen uutisen.

Raleigh hiipi sillä välin akkunan luo ja luki huumautuen itsensä
kuningattaren tällä tavoin suoman rohkaisun seuraamaan haaveilemaansa
kunnianhimoista uraa, ja hän palasi Sussexin ja hänen saattueensa luo,
joka oli juuri aikeissa astua veneisiin ja soutaa virtaa ylös, ja hänen
sydämensä löi rajusti tyydytettyä itserakkautta ja tulevan suosion
toiveita.

Kreiville kuuluva kunnioitus esti kaikkia pienimmälläkään sanalla
viittaamasta vastaanottoon, jonka hän oli saanut osakseen hovissa,
siksi kunnes he olivat nousseet maihin ja kokoontuneet Say's Courtin
suureen saliin. Kreivi vetäytyi huoneeseensa äskeisen sairautensa ja
päivän vaivojen raukaisemana, käskien luokseen Waylandia, taitavaa
lääkäriään. Waylandia ei kuitenkaan löydetty mistään, ja toisten
seuralaisten etsiessä häntä oikealla sotilaallisella kärsimättömyydellä
ja kiroillessa hänen katoamistaan, kokoontuivat muut Raleighin
ympärille onnittelemaan häntä niistä suurista edellytyksistä, joita
hänellä nyt oli hovisuosion saavuttamiseen.

Hänellä oli hienotunteisuutta ja älyä siksi paljon, ett'ei maininnut
sanaakaan säkeestään, jolle, merkittävää ja ratkaisevaa kyllä, Elisabet
oli suvainnut löytää loppusoinnun; mutta oli tullut kuuluville paljon
muuta, joka selvästi osoitti hänen päässeen pitkälle kuningattaren
suosiossa. Kaikki kiiruhtivat ilmaisemaan hänelle ilonsa hänen onnensa
suotuisasta käänteestä: toiset todellisen myötätuntoisuuden johtamina,
toiset ehkä toivoen hänen menestyksensä jouduttavan heidänkin nousuaan,
enimmät näistä molemmista vaikuttimista ja tietoisuudesta, että suosio,
joka oli tullut jonkun Sussexin seuralaisen osaksi, samalla
todellisuudessa merkitsi myös koko puolueen voittoa. Raleigh kiitteli
heitä kaikkia mitä kohteliaimmin, huomauttaen kainosti, ett'ei yhden
päivän suopeus vielä tehnyt suosikkia enempää kuin yksi pääskynenkään
kesää. Mutta kun hän huomasi, ett'ei Blount yhtynytkään yleiseen
onnitteluun, kysyi hän hieman loukkautuneena tästä ilmeisestä
kylmäkiskoisuudesta suoraan sen syytä.

Blount vastasi yhtä suoraan: -- »Hyvä Walter, minä toivon Sinulle yhtä
hyvää kuin nuo typerät lörpöttelijätkin, jotka kirkuvat ja karjuvat
onnittelujaan korvaasi, koska Sinulle nyt aurinko paistaa. Mutta minä
pelkään puolestasi, Walter» (ja hän pyyhkäisi kyyneleen rehellisestä
silmästään), »minä pelkään puolestasi koko sydämestäni. Nämä
hovijuonittelut ja vehkeilyt ja naissuosion puuskaukset ovat niitä
pauloja ja ansoja, jotka kiristävät monen kauniin omaisuuden
pikkukolikoiksi ja jotka vievät monen älystään ylpeilevän pään tylyn
mestauspölkyn ja terävän kirveen tuttavuuteen.»

Näin puhuttuaan nousi Blount istuimeltaan ja poistui salista; Raleigh
jäi katselemaan hänen jälkeensä kaikissa piirteissään ilme, joka
hetkiseksi vaalensi hänen rohkeat, eloisat kasvonsa.

Samassa astui Stanley saliin ja sanoi Tressilianille: »Herrani kysyy
sitä Teidän miestänne, Waylandia, ja se Teidän miehenne Wayland tuli
juuri tänne ruuhella ja kysyy Teitä, eikä tahdo mennä herrani luo,
ennen kuin on puhutellut Teitä. Mies näyttää menettäneen kokonaan
järkensä -- ja minun nähdäkseni olisi Teidän parasta käydä heti
paikalla häntä katsomaan.»

Tressilian lähti viipymättä salista ja käski tuomaan seppä Waylandin
erääseen sivuhuoneeseen; kun oli tuotu valoa ja taitoniekka saapunut,
hämmästyi hän suuresti miehen kiihtynyttä näköä.

»Mikä Sinun on, Wayland?» kysyi Tressilian; »oletko nähnyt itse
pääkehnon?»

»Pahemman, herra, pahemman olennon näin», vastasi Wayland,
»lohikäärmeen, taruhirviön näin. Jumalan kiitos, minä näin sen ensiksi,
eikä se nähnyt minua, niin että siten saa se vähemmän pahaa aikaan.»

»Jumalan nimessä, puhu nyt jotain järkeäkin!» huudahti Tressilian, »ja
selitä, mitä tarkoitat!»

»Entisen mestarini näin», vastasi seppä. -- »Eilen illalla vei muuan
uusi ystäväni minut katsomaan palatsin kelloa, arvellen moisten
taitotöiden minua huvittavan. Ja kellohuoneen viereisen tornin
akkunassa näin entinen mestarini.»

»Varmaankin Sinä erehdyit», sanoi Tressilian.

»Minä en erehtynyt», vakuutti Wayland. -- »Ken on kerran nähnyt hänen
kasvonsa, tuntisi ne miljoonien joukosta. Hänen pukunsa oli kyllä hyvin
kummallinen, mutta hän ei voi kätkeytyä minulta valeverhoon, niin kuin
minä, Jumalan kiitos, voin piiloutua häneltä. Minä en tahdo kuitenkaan
kiusata Kaitselmusta pysymällä hänen näkyvillään. Näyttelijä
Tarletonkaan ei osaisi niin ovelasti kätkeytyä valepukuun, ett'ei
Doboobie ennemmin tai myöhemmin häntä keksisi. Minun täytyy poistua
näiltä mailta huomenna; sillä meidän suhteemme ollessa sillä kannalla
kuin se on, syöksyisin omaan surmaani, jos viipyisin hänen
ulottuvillaan.»

»Mutta entä Sussexin kreivi?» kysyi Tressilian.

»Hän on nyt jo melkein täydelleen parantunut nauttimansa lääkkeen
vaikutuksesta, mutta hänen tulee yhä ottaa pavunkokoinen määrä
orvietanoa joka aamu syömättömään vatsaan -- mutta hänen tulee varoa
taudin uusiintumista.»

»Ja miten on siinä meneteltävä?» kysyi Tressilian.

»Niin huolellisesti, kuin taistelisitte itse paholaista vastaan»,
vastasi Wayland. »Kreivin keittiömestarin tulee itse teurastaa eläimet,
joista hän ottaa lihan herransa ruokaan, ja laittaa se itse,
käyttämättä mitään muita mausteita kuin niitä, jotka hän saa täysin
luotettavista käsistä. -- Edeskäyvän tulee palvella häntä itse ja
kreivin hovimestarin tulee tarkoin valvoa, että kokki ja edeskäypä
maistavat ruokia, joita edellinen laittaa ja jälkimäinen taritsee.
Kreivi ei saa käyttää haju-aineita, joita hän ei ole saanut uskotuilta
henkilöiltä, enempää kuin voiteita tai rasvojakaan. Hän ei saa millään
ehdolla kallistaa maljoja tuntemattomien ihmisten seurassa eikä syödä
hedelmiä heidän kanssaan, ei päivällisekseen eikä muutoinkaan.
Erittäinkin tulee hänen käyttäytyä näin varovasti, jos hän lähtee
Kenilworthiin -- sellaisen menettelyn omituisuuden saa ja täytyy
selittää hänen sairautensa ja sen vaatimat parannuskeinot.»

»Entä Sinä, mihin Sinä aijot ryhtyä?» tiedusteli jälleen Tressilian.

»Ranska, Espanja, Itä- tai Länsi-Intia olkoot ennemmin
pakopaikkoinani», vastasi Wayland, »kuin panisin henkeni vaaraan
jäämällä seudulle, missä Doboobie, Demetrius tai mikä hänen nimensä
nykyään lieneekään, voisi minut saavuttaa.»

»Hyvä», virkkoi Tressilian, »sepä sattuukin sopivaan aikaan. -- Minulla
on erinäisiä asioita toimitettavina Berkshiressä, mutta vastakkaisella
taholla sitä paikkaa, missä Sinut tunnetaan; ja jo ennen kuin Sinä olit
löytänyt tämän uuden syyn piiloutumiseesi, olin minä päättänyt lähettää
Sinut sinne salaiselle asialle.»

Seppä ilmoitti olevansa valmis noudattamaan hänen käskyjänsä, ja
Tressilian, tietäen hänen ainakin pää-osiltaan tuntevan hänen
hovi-anomuksensa, selvitti hänelle suoraan koko jutun, viittasi hänen
ja Giles Goslingin välillä tehtyyn sopimukseen ja kertoi, mitä Varney
oli tänään väittänyt vastaanottohuoneessa ja mitä Leicester
vahvistanut.

»Sinä näet», jatkoi hän, »että minun olosuhteissa, joihin olen
joutunut, täytyy pitää mitä tarkimmin silmällä noiden tunnottomien
miesten, Varneyn ja hänen kätyriensä Fosterin ja Lambournen toimia,
jopa Leicesterin kreivinkin, sillä minä epäilen hänen tässä asiassa
näyttelevän myös pettäjän, eikä ainoastaan petetyn omaa. Tässä saat
sormukseni sovituksi merkiksi Giles Goslinngille. -- Tässä on rahaa, ja
sen määrä on kohoava kolmenkertaiseksi, jos palvelet minua
uskollisesti. Matkalle siis Cumnoriin, ja katso tarkoin, mitä siellä
tapahtuu.»

»Minä lähden mielelläni kahdestakin syystä», vastasi seppä;
»ensiksikin, koska voin siten palvella Teidän kunnianarvoisuuttanne,
joka olette ollut minulle niin hyvä, ja sitten paetakseni entistä
mestariani, jossa, ell'ei hän olekaan suoranainen perkeleen
lihaksitulemus, on kuitenkin niin paljon paholaista tahdon, sanan ja
teon puolesta, ett'ei ikinä ole kamalampi otus ihmiskuntaa
saastuttanut. -- Mutta varokoon hän sentään minua. Minä pakenen häntä
nyt kuten ennenkin; mutta jos hän ärsyttää minua hellittämättömällä
vainoamisella, käännyn minä villin skotlantilaisen hatasarven tavoin
päin ja suuntaan häneen kaiken hurjan vihani ja raivoni. --
Suvaitsetteko käskeä hevostani satuloittavaksi? Minä sillä välin annan
lääkkeen sopiviin osiin jaettuna kreivin haltuun, samalla toistaen
vielä lyhyet ohjeeni. Hänen pelastuksensa riippuu sitten hänen
ystäviensä ja palvelijainsa huolellisuudesta -- menneisyydestä ei ole
enää pelkoa, mutta olkoon hän varuillaan tulevaisuuden suhteen.»

Seppä Wayland kävi siis heittämässä hyvästit Sussexin kreiville, antoi
neuvoja hoitotavasta, kehoitti yleiseen varovaisuuteen ja lähti Say's
Courtista odottamatta aamun sarastusta.



XVIII Luku.


    Jo hetki saapuu, jolloin Sinun täytyy
    Elämäsi suuri lasku päättää.
    Voittoon viittailevat taivaan merkit,
    Tähdet onnekkaina kimmeltävät,
    Sulle huutain: nyt on aika.

                 _Schiller: Wallenstein_.

Palattuaan asuntoonsa niin tärkeän ja niin rasittavan päivän jälkeen,
jolloin hänen purtensa, kestettyään monet myrskyt ja koluttuaan monet
karit, oli lopultakin laskenut satamaan liehuvin lipuin, tunsi
Leicester itsensä yhtä väsyneeksi kuin merimies vaarallisen matkan
tehtyään. Hän ei lausunut sanaakaan kamaripalvelijan vaihtaessa hänen
komeata hoviviittaansa turkisreunusteiseen yönuttuun, ja kun tämä
virkamies ilmoitti herra Varneyn haluavan puhutella hänen jalouttaan,
vastasi hän vain jurolla päännyökkäyksellä. Varney, selittäen tämän
merkin luvaksi, astui kuitenkin huoneeseen ja kamaripalvelija poistui.

Kreivi istui äänettömänä ja melkein liikkumattomana tuolillaan, pää
käteen nojauneena, kyynärpää läheisellä pöydällä, näyttämättä
tietävänkään uskottunsa tulosta tai läsnä-olosta. Varney odotti
hetkisen, kunnes hän alkaisi puhua, hartaasti haluten tietää, mikä oli
lopullisesti tullut mielen vallitsevaksi tunteeksi, jossa tänään niin
monet väkevät liikutukset olivat mellastaneet. Mutta hän odotti
turhaan, sillä Leicester pysyi yhä vaiti, ja uskottu palvelija huomasi
olevansa pakotettu puhumaan ensiksi.

»Saanko luvan onnitella Teidän Korkeuttanne», sanoi hän, »siitä hyvin
ansaitusta voitosta, jonka Te tänään saavutitte peljättävimmästä
kilpailijastanne?»

Leicester kohotti päänsä ja vastasi murheellisesti, mutta ilman
vihastusta: »Sinä Varney, jonka nokkela kekseliäisyys on kietonut minut
mitä alhaisimman ja vaarallisimman petollisuuden verkkoon, tiedät
parhaiten, kuinka vähän syytä on todellisuudessa onnitteluihin.»

»Moititteko Te minua siitä, armollinen herra», virkkoi Varney, »ett'en
heti ensi iskemältä paljastanut salaisuutta, josta Teidän onnenne ja
menestyksenne riippuu ja jonka säilyttämisestä Te olette minua niin
usein ja niin ankarasti huomauttanut? Teidän Korkeutennehan oli myös
paikalla ja olisi voinut sanoa minun valehdelleen ja syöstä itsensä
perikatoon totuuden tunnustamisella; mutta eipä totisesti sopinut
uskollisen palvelijan sitä tehdä ilman Teidän nimenomaista käskyänne.»

»En voi kieltää sitä, Varney», sanoi kreivi nousten kävelemään pitkin
huonetta; »kunnianhimoni sai minut pettämään rakkauteni.»

»Sanokaa pikemmin, armollinen herra, että rakkautenne on saanut Teidät
pettämään suuruutenne ja että se on sulkenut Teidät niin huimaavista
kunnian ja vallan toiveista, ett'ei maailma olisi voinut moista
kenellekään toiselle tarjota. Korottaaksenne kunnioitettavan puolisonne
kreivittäreksi olette Te itse luopunut mahdollisuudesta kohota --»

Hän pysähtyi, eikä näyttänyt haluavan päättää lausettaan.

»Kohota _miksi_?» kysyi Leicester; »ilmaise ajatuksesi, Varney.»

»Kohota _kuninkaaksi_, armollinen herra!» vastasi Varney; »ja
Englannin kuninkaaksi päälle kaupan! -- Ei ole mikään rikos
kuningatartamme kohtaan sanoa niin. Siten olisi hän vain saanut sen,
mitä kaikki uskolliset alamaiset hänelle toivovat -- uljaan, jalon ja
ylhäisen puolison.»

»Sinä hourailet, Varney», virkkoi Leicester. »Sitäpaitsi olemme me
nyky-aikana nähneet tarpeeksi sellaista, mikä saattaa miehen kammomaan
naimiskaupassa ansaittua ja naisen helmasta poimittua kruunua.
Muistakaamme vain Skotlannin Darnleyta.»

»Häntäkö!» vastasi Varney; »hänhän oli pöllöpää, hupsu, kolminkertainen
aasi, joka antoi räjäyttää itsensä ilmaan kuin minkäkin sähikäisen
juhlapäivänä. Jos Marialla olisi ollut onni naida se jalo kreivi, jonka
oli _kerran_ määrä nousta hänen rinnalleen valta-istuimelle, olisi
hän saanut kokonaan toisenlaisen puolison; ja hänen miehensä olisi
saanut hänestä yhtä tottelevaisen ja rakastavan vaimon kuin on ikinä
halvimman maalaisritarin aviokumppani, joka seuraa koiria ratsain ja
pitelee herransa suitsia, tämän noustessa satulaan.»

»Olisipa voinut niin käydä kuin sanot, Varney», virkkoi Leicester,
pienen itsetyytyväisyyden hymyn välähtäessä hänen tuskanilmeisillä
kasvoillaan. »Henrik Darnley tunsi liian vähän naisia -- Marian
rinnalla olisi ehkä mies, joka olisi paremmin tuntenut hänen
sukupuolensa, osannut pitää kiinni oman sukupuolensa oikeuksista. Mutta
ei Elisabetin, Varney -- sillä minä uskon Jumalan, antaessaan hänelle
naisen sydämen, lahjoittaneen hänelle miehen pään valvomaan edellisen
hullutuksia. -- Ei, minä tunnen hänet. -- Hän saattaa suvaita
lemmenosoituksia, niin, jopa maksaa ne samalla mitallakin -- pistää
sokeroituja sonetteja poveensa -- vastatakin niihin -- päästää kiemailu
aivan sille rajalle, missä se muuttuu hellyyden ilmauksiksi -- mutta
silloin kirjoittaa hän _nil ultra_ kaikkeen, mitä sitten seuraisi,
eikä luovuttaisi pienintäkään hituista omasta vallastaan ja voimastaan
koko Cupidon ja Hymenin kirjaimistonkaan hinnalla.»

»Sen parempi Teille, armollinen herra», sanoi Varney, »ainakin siinä
tapauksessa, että kuningattaremme on sellainen kuin miksi Te hänet
otaksutte, koska Teidän on omasta mielestänne mahdoton silloin pyrkiä
hänen puolisokseen. Hänen suosikkinsa olette ja tulette pysymäänkin,
jos Cumnorin linnan rouva yhä edelleenkin jää nykyiseen
yksinäisyyteensä.»

»Amy-parka!» virkkoi Leicester syvään huo'aten; »hän toivoo niin
hartaasti minun tunnustavan hänet puolisokseni Jumalan ja ihmisten
edessä!»

»Niin, mutta, armollinen herra», sanoi Varney, »onko hänen toivonsa
järkevä? -- siinä kysymys. -- Hänen uskonnolliset epäilyksensä on
tyydytetty -- hän on kunnioitettu ja rakastettu aviovaimo -- hän
nauttii miehensä seurasta aina silloin kun tämän tärkeämmät
velvollisuudet sallivat hänen tulla häntä katsomaan. -- Mitä tahtoisi
hän muuta? Minä olen aivan varma siitä, että niin hyväsydäminen ja
rakastettava nainen suostuisi mieluummin elämään koko ikänsä verrattain
huomaamattomassa asemassa -- joka asema ei oikeastaan ole sen
huomaamattomampi kuin hänen olonsa Lidcoten linnassakaan -- kuin
rupeaisi rahtuakaan vähentämään puolisonsa kunniaa ja suuruutta,
yrittämällä ennen aikojaan päästä niistä osallisiksi.»

»Puheessasi on jotakin pätevää», myönsi Leicester; »ja hänen
esiintymisensä täällä olisi tuhoisa -- mutta hänen täytyy näyttäytyä
Kenilworthissa; Elisabet ei ole unohtava niin käskeneensä.»

»Antakaa minun nukkua yö tätä tukalaa pulmaa selvitelläkseni», vastasi
Varney, »en ole vielä saanut valmiiksi suunnitelmaa, joka on
parhaillaan alasimella, mutta minä luulen sen tulevan tyydyttämään
kuningatarta ja miellyttämään kunnioitettavaa kreivitärtä; toistaiseksi
on viisainta jättää tämä ankara salaisuus sinne, minne se on nyt
haudattu. -- Onko Teidän Korkeudellanne muuta käskemistä yön varalle?»

»Haluan olla yksin», virkkoi Leicester. »Jätä minut ja laske
teräslippaani pöydälle. -- Pysy kuitenkin kuuluvillani.»

Varney poistui. -- Kreivi avasi huoneensa akkunan ja katseli kauvan ja
levottomana tähtien loistavaa joukkoa, joka kimalteli kesä-yön
kirkkaalla taivaalla. Nämä sanat pääsivät ikäänkuin huomaamatta hänen
huuliltaan: »En ole vielä koskaan niin suuresti tarvinnut
taivaankappalten apua kuin nyt, sillä mainen polkuni on hämärä ja
peloittava.»

On hyvin tunnettua, että silloinen aika suuresti luotti ovelain
tähtienselittäjäin mitättömiin ennustuksiin, eikä Leicester, vaikk'ei
hän ollutkaan ehkä niin syvästi taika-uskon valloissa kuin muut
aikalaisensa, ollut tässä suhteessa ylempänä vuosisataansa, vaan oli
juuri erikoisesti huomattava siitä, että hän kaikin tavoin tuki ja
auttoi tämän petollisen tieteen harrastajia; ja niin yleinen kuin halu
katsahtaa tulevaisuuteen onkin ihmisten keskuudessa, on se erittäinkin
merkittävä niiden joukossa, jotka hyörivät valtiosalaisuuksien ja
hovien vaarallisten juonittelujen ja vehkeilyjen ilmapiirissä.

Hätäisen varovasti tarkasteltuaan, ett'ei sitä oltu avattu eikä sen
lukkoihin koskettu, pisti Leicester avaimen teräslippaaseensa ja otti
sieltä ensiksi kultarahakääryn, jonka hän pudotti silkkikukkaroon, sekä
sitten kiertotähden merkeillä ja kohtalonennustuksissa käytetyillä
viivoilla ja laskelmilla kirjaillun nahkapaperin, jota hän hartaasti
katseli muutamia minuutteja; vihdoin haki hän suuren avaimen, jonka hän
verhoja kohottaen sovitti pieneen sala-oveen huoneen nurkassa, ja
paljasti sen avattuaan paksuun muuriin laitetut portaat.

»Alasco!» huusi kreivi lujalla äänellä, ei kuitenkaan lujemmalla kuin
tarvittiin portaihin yhtyvän pienen tornin asukkaan huomion
herättämiseksi -- »Alasco, kuule, tule alas.»

»Minä tulen, herra kreivi», vastasi ääni ylhäältä. Ijäkkään miehen
askeleet kuuluivat hitaasti laskeutuvan ahtaita portaita, ja Alasco
ilmestyi kreivin huoneeseen. Tähtienselittäjä oli pieni mies ja näytti
hyvin vanhalta, sillä hänen partansa oli pitkä ja valkoinen ja valui
hänen mustan nuttunsa yli aina silkkivyöhön asti. Hänen tukkansa oli
samoin kunnioitusta herättävästi valkoinen. Mutta hänen kulmakarvansa
olivat yhtä mustat kuin ne terävät, läpitunkevat silmätkin, joita ne
varjostivat, ja tämä omituisuus antoi hurjan, eriskummallisen ilmeen
ukon kasvoille. Hänen poskensa olivat yhä tuoreet ja punakat, ja äsken
kuvailemamme silmät muistuttivat katseen tuikeudessa ja tulisuudessa
rotan silmiä. Hänen käytöksestään ei puuttunut jonkunlaista
arvokkuutta, ja vaikka tähtienselittäjä esiintyikin hyvin
kunnioittavasti kreiviä kohtaan, tuntui hän sentään olevan kuin
kotonaan, puhuttelipa hän joskus hieman neuvovasti, jopa käskevästikin
Elisabetin ensimäistä suosikkia.

»Ennustuksesi ovat pettäneet, Alasco», sanoi kreivi, heidän
tervehdittyään toisiaan. -- »Hän on toipumassa.»

»Poikani», vastasi tähtienselittäjä, »sallikaa minun huomauttaa Teille,
ett'en hänen kuolemaansa taannutkaan -- eikä ole ainoatakaan
taivaankappaleista ja niiden asennoista ja yhtymistä johdettua
ennustusta, jota ei taivaan tahto voisi vielä muutella. _Astra regunt
homines, sed regit astra Deus_.»

»Mitä hyötyä on sitten koko salataidostasi?» kysyi kreivi.

»Paljon, poikani», vastasi ukko, »koska se voi näyttää tapahtumain
luonnollisen ja otaksuttavan kulun, vaikka tämä kulku taas riippuukin
vielä korkeammasta voimasta. Niinpä olette Te havaitseva sitä
kohtalonennustusta tarkastaessanne, jonka Teidän Korkeutenne antoi
taitoni suoritettavaksi, että Saturnus, ollessaan kuudennessa piirissä
Marsia vastapäätä, peräytyy Elämän piiriin, mikä voi tietää vain pitkää
ja vaarallista sairautta, jonka päätös on taivaan tahdossa, vaikka
luultavasti kuolema seuraakin. -- Mutta jos minä tietäisin asianomaisen
henkilön nimen, voisin minä laatia uuden suunnittelun.»

»Hänen nimensä on salaisuus», sanoi kreivi; »kuitenkin täytyy minun
myöntää, ett'ei ennustuksesi ollut aivan kaikkea perää vailla. Hän on
ollut sairas, vaarallisesti sairas, vaikkeikaan kuollakseen. Mutta
oletko jälleen ottanut selvää kohtalostani Varneyn antamien ohjeiden
mukaan, ja osaatko nyt sanoa, mitä tähdet ilmoittavat läheisistä
vaiheistani?»

»Taitoni on käskettävissänne», vastasi ukko; »ja tässä, poikani, on
onnenne kaavaelma, niin loistava näöltään kuin ikinä säteili noista
pyhistä taivaanmerkeistä, jotka elämäämme suuntaavat, mutta ei myöskään
vapaa pelosta, vaikeuksista eikä vaaroista.»

»Osanihan ei enään olisikaan kuolevaisen osa, jos se muunlainen olisi»,
virkkoi kreivi; »jatka, isä, ja usko puhuvasi miehelle, joka on valmis
alistumaan kohtaloonsa, joko sitten toimivana tai kärsivänä, kuten
englantilaisen ylimyksen tulee ja sopii.»

»Halunne uurastamaan ja kestämään täytyy kohota vielä yhtä astetta
korkeammalle», vastasi vanhus. »Tähdet viittaavat vielä uljaampaan
arvonimeen, vielä ylhäisempään asemaan. Teidän asianne on arvata niiden
tarkoitus, eikä minun sitä sanoa.»

»Sano se, minä pyydän Sinua -- sano se, minä käsken Sinua», huudahti
kreivi silmät säkenöiden.

»Minä en saa, enkä tahtoisikaan», vastasi vanhus. »Ruhtinasten vihastus
on kuin jalopeuran raivo. Mutta kuunnelkaa ja päättäkää itse. Tässä on
Venus, joka nousee Elämän piiriin ja joka aurinkoon yhtyneenä vuodattaa
alas tuon hopeanhohtoisen kultakimalteisen valovirran, mikä lupaa
valtaa, rikkautta, arvoa, kaikkea, mitä miehen ylpeä sydän toivoo, ja
niin runsaasti, ett'ei tuon vanhan, mahtavan Rooman tulevaisuuden
Augustus ikinä kuullut elämänennustajiensa suusta sellaista kunnian
tarinaa kuin nyt nämä jalot merkit minun taitoni kautta julistavat
rakkaalle pojalleen.»

»Sinä pidät minua vain pilanasi, isä», sanoi kreivi, hämmästyen sitä
tavatonta innostusta, jolla tähtienselittäjä lausui ennustuksensa.

»Sopiiko sen pilailla, jonka silmä katsoo taivaaseen ja jonka jalka on
haudassa?» vastasi vanhus juhlallisesti.

Kreivi kulki pariin, kolmeen kertaan huoneen ympäri, käsi eteenpäin
ojennettuna, ikäänkuin seuraten jonkun haamun kutsuvaa, suuriin
töihin kehoittavaa viittausta. Mutta kääntyessään huomasi hän
tähtienselittäjän seuranneen häntä koko ajan silmillään, ampuen häneen
tuuheain, mustain kulmakarvainsa varjosta mitä terävimpiä, tutkivimpia
katseita. Leicesterin korskea, epäluuloinen mieli iski heti tulta; hän
syöksähti vanhusta kohti korkean huoneen perimäisestä nurkasta ja
pysähtyi vasta sitten, kun hänen ojennettu nyrkkinsä oli jo aivan
lähellä tähtienselittäjän rintaa.

»Konna!» kiljaisi hän, »jos Sinä uskallat pelata väärää peliä minun
kanssani, nyljetän minä nahkasi elävältä! -- Tunnusta, että Sinut on
palkattu pettämään ja peijaamaan minua -- että Sinä olet suuri veijari
ja minä Sinun typerä uhrisi ja saaliisi!»

Vanhus näytti hieman levottomuuden oireita, mutta ei kuitenkaan enempää
kuin mitä hänen herransa raivoava vihastus olisi saattanut
viattomimmassakin herättää.

»Mitä tarkoittaa tämä suuttumus, armollinen herra?» kysyi hän, »tai
millä tavalla olen minä sen Teiltä ansainnut?»

»Todista minulle», huusi kreivi yhäti kiihkoissaan, »ett'et puno
salajuonia vihollisteni kanssa!»

»Armollinen herra», vastasi vanhus arvokkaasti, »parempaa todistusta
ette voi saada kuin sen, minkä olette itse valinnut. Tuolla tornissa
olen minä viettänyt viimeiset kaksikymmentäneljä tuntia, ja sen tornin
avain on ollut Teidän omassa huostassanne. Pimeän hetket olen minä
kuluttanut tähystelemällä taivaankappaleita näillä sameilla silmilläni,
ja valon paistaessa olen minä vaivannut tätä vanhaa päätäni saadakseni
suoritetuiksi niiden yhtymistä johtuvat laskelmat. Maallista ravintoa
en ole maistanut -- maallisia ääniä en ole kuullut -- Tehän itse
tiedätte, ett'en sitä voinut -- ja kuitenkin sanon minä Teille -- minä,
joka olen ollut sillä tavalla suljettuna yksinäisyyteeni ja
tutkimuksiini -- että näiden kahdenkymmenenneljän tunnin aikana on
Teidän tähtenne noussut vallitsevaksi näköpiiriin, ja joko sitten
taivaan kimalteleva kirja valehtelee tai on Teidän onnessanne ja
mahdollisuuksissanne tapahtunut vastaava kumous täällä maan päällä.
Ell'ei tämän ajan kuluessa ole sattunut mitään, joka vahvistaa Teidän
valtaanne tai edistää Teidän suosiotanne, silloin olen minä tosiaankin
suuri veijari ja se jumalainen taito, joka ensinnä keksittiin Kaldean
tasangoilla, vain häpeällistä petosta.»

»Se on totta», myönsi Leicester hetken mietittyään, »Sinä olit lujissa
sulkeissa -- ja totta on myöskin, että minun asemassani on tapahtunut
sellainen muutos, kuin Sinä sanot ennustuksen ilmoittavan.»

»Miksi siis tämä epäluulo, poikani?» kysyi tähtienselittäjä
nuhtelevasti; »taivaalliset henget eivät siedä epä-uskoa, eivät edes
suosikeissaan.»

»Vaikene, isä», vastasi Leicester; »olin väärässä epäillessäni Sinua.
Mutta Dudleyn huulet eivät ole lisäävät enää sanaakaan puolustuksekseen
tai nöyryyttämisekseen ei kuolevaiselle ihmiselle eikä taivaallisille
hengille, sen vannon Korkeimman nimessä. -- Puhu siis nykyisestä
asiastamme. -- Sinä sanoit niiden loistavien lupausten joukossa
näkyneen myös jotakin uhkaavaa. -- Voiko taitosi sanoa, mitä ja kenen
kautta moinen vaara lähenee?»

»Vain näin paljon», virkkoi tähtienselittäjä, »saattaa taitoni vastata
kysymykseenne: pahansuopa ja vihamielinen merkki, joka uhkaa Teille
onnettomuutta, liittyy erääseen nuorukaiseen -- luullakseni
kilpailijaan, mutta en sitten tiedä, kilpailijaanko lemmenseikoissa
vaiko ruhtinassuosiossa; enkä minä voi antaa hänestä muitakaan lähempiä
tietoja, kuin että hän tulee lännestä käsin.»

»Lännestä -- haa!» huudahti Leicester, »riittää -- myrsky on tosiaankin
nousemassa siltä ilmansuunnalta! Cornwall ja Devon -- Raleigh ja
Tressilian -- toista niistä tarkoitetaan -- minun täytyy varoa
molempia. -- Isä, jos kohtelin pahoin taitoasi, niin annanpa siitä
sinulle ruhtinaallisen korvauksen.»

Näin sanoen otti hän rahakukkaron teräslippaasta, joka oli hänen
edessään pöydällä. »Tässä on kaksinkerroin se palkkio, minkä Varney
lupasi. -- Ole uskollinen -- ole vaitelias -- tottele tallimestarini
antamia ohjeita äläkä pahaksu lyhyttä yksinäisyyttä tai eristyneisyyttä
minun palveluksekseni. -- Sinä olet saapa siitä runsaan korvauksen. --
Hoi, Varney -- vie tämä Kunnianarvoisa vanhus omaan asuntoosi -- katso,
ett'ei häneltä mitään puutu -- mutta varo päästämästä häntä yhteyteen
kenenkään kanssa.»

Varney kumarsi, tähtienselittäjä suuteli kreivin kättä hyvästiksi ja
seurasi tallimestaria erääseen toiseen huoneeseen, minne oli laitettu
häntä varten viiniä ja ruokaa.

Tähtienselittäjä istuutui aterioimaan, ja Varney sulki huolellisesti
kaksi ovea, tutki seinäverhoja, olisiko niiden taakse kätkeytynyt joku
kuuntelija, istahti sitten tietäjää vastapäätä ja aloitti kyselynsä.

»Näitkö merkkiäni alhaalta pihasta?»

»Näin», vastasi Alasco, sillä tällä nimellä mainittiin häntä nykyään,
»ja laadin ennustukseni sen mukaan.»

»Ja se meni kreiviin vastustelematta?» jatkoi Varney.

»Ei aivan», vastasi vanhus, »mutta menihän se sentään; ja minä lisäsin,
kuten olimme sopineet, että paljastettu salaisuus ja lännestä tullut
nuorukainen uhkasivat vaaraa.»

»Herrani pelko on oleva toisen ja hänen omatuntonsa toisen ennustuksen
kummina», virkkoi Varney. »Varmaankaan ei ole vielä kukaan ryhtynyt
niin jaloon kilvoitteluun kuin hän, ja kuitenkin yhä säilyttänyt noita
typeriä arkailuja! Haluaisinpa mielelläni pettää häntä hänen omaksi
edukseen. Mutta mitä Sinun asioihisi tulee, viisas tähtien tulkki, niin
saatan minä kertoa Sinulle omasta kohtalostasi enemmän kuin ikinä joku
kaavaelmasi tai kuviosi voi Sinulle ilmoittaa. Sinun täytyy lähteä
täältä.»

»Minä en tahdo», vastasi Alasco nurpeana. »Minua on viime aikoina
lennätetty liian nopeasti paikasta toiseen -- minut on suljettu
päiväksi ja yöksi autioon tornikamariin -- minun täytyy saada takaisin
vapauteni ja jatkaa tutkimuksiani, sillä ne ovat paljoa tärkeämpiä kuin
viidenkinkymmenen hovien ilmakehässä paisuvan ja vaahtokuplan tavoin
raukenevan valtiomiehen ja suosikin kohtalot.»

»Miten vain suvaitset», sanoi Varney, huulillaan ivahymy, jonka
tottumus oli pysyväisesti liittänyt hänen piirteihinsä ja joka on
kuvaavin ominaisuus maalarien esittämälle saatanalle. -- »Miten vain
suvaitset», sanoi hän; »Sinä pääset nauttimaan vapaudestasi ja
tutkimuksistasi, siksi kunnes Sussexin miesten tikarit kolisevat
nutussasi ja kylkiluissasi.»

Ukko kalpeni, ja Varney jatkoi: -- »Etkö Sinä tiedä hänen luvanneen
palkintoa sen pääpuoskarin ja myrkynsekoittajan Demetriuksen
kiinniottajalle, joka myi erinäisiä kallisarvoisia höysteitä hänen
ylhäisyytensä kokille? -- Kuinka! kalpenetko, vanha veikko? Näkeekö
Hali jo tuhon nousevan Elämän piiriin? -- Kuule, Sinun tulee lähteä
erääseen vanhaan maalaistalooni, ja siellä tulet Sinä asumaan yhdessä
erään naulakenkäisen tolvanan kanssa, jonka Sinä kullantekijänä saat
lyödä kokonaan kolikoiksi, sillä vain sellaiseen muuttamiseen Sinun
taitosi kelpaa.»

»Sen Sinä valehtelet, Sinä rivosuinen pilkkaaja!» huudahti Alasco,
vapisten voimatonta raivoa. »Onhan tunnettua, että minä olen päässyt
lähemmäksi kullantekotaitoa kuin kukaan nykyään elävä kemisti. Ei ole
kuutta oppinutta maailmassa, jotka olisivat ennättäneet niin lähelle
suurta tietoa --»

»Hiljempää, hiljempää», keskeytti Varney, »taivaan nimessä, mitä tämä
on tarkoittavinaan? Emmekö me muka tunne toisiamme? Minä uskon Sinun
olevan niin perehtyneen -- niin täysin perehtyneen pettämisen
salaisuuksiin, että kun Sinä olet ensin vetänyt kaikkia muita ihmisiä
nenästä, Sinä lopulta jossain määrin puijaat itseäsikin, ja herkeämättä
peijaamasta muita, olet Sinä päästänyt mielikuvituksesi pitämään Sinua
itseäsi pilkkanaan. Älä siinä punastele, miekkonen -- Sinä olet oppinut
ja Sinun tulee saada klassillista lohdutusta:

    »Ne quisquam Ajacem possit superare nisi Ajax.

»Vain Sinä itse olisit kyennyt pettämään sinunlaisesi veijarin -- ja
Sinä olet siinä sivussa pettänyt koko Ruusuristin veljeskunnan -- jonka
jäsenistä ei kukaan ollut niin syventynyt kaikkiin salaisuuksiin kuin
Sinä. Mutta kuuleppas, mitä kuiskaan korvaasi: Jos Sussexin lihaliemeen
sekoitettu höyste olisi vaikuttanut varmemmin, olisin minä saanut
parempia ajatuksia Sinun kemiallisista tiedoistasi, joista nyt niin
kerskailet.»

»Sinä olet paatunut konna, Varney», vastasi Alasco; »Monet suorittavat
sellaisia töitä, mutta eivät sentään uskalla niistä puhua.»

»Ja monet puhuvat niistä, mutta eivät sentään uskalla niitä suorittaa»,
iski Varney; »mutta älä raivostu -- en tahdo haastaa kanssasi riitaa --
jos sen tekisin, täytyisi minun elää pelkillä kananmunilla kokonainen
kuukausi, sillä vain niitä uskaltaisin syödä pelkäämättä. Selitähän
minulle, miksi taitosi petti juuri tässä tärkeässä asiassa?»

»Sussexin kreivin kohtalonselitys osoittaa», sanoi tähtien tulkki,
»että koska nousemisen merkki on palamistilassa --»

»Hiiteen tuo siansaksasi», käski Varney; »luuletko Sinä nyt puhuvasi
kreivin kanssa?»

»Minä pyydän anteeksi», vastasi vanhus, »ja vannon tuntevani vain yhden
ainoan lääkkeen, joka olisi voinut pelastaa Sussexin kreivin hengen; ja
koska ei Englannissa ole ainoatakaan elävää ihmistä, joka tuntisi
vastamyrkyn, paitsi minua itseäni -- ja koska lisäksi sen valmisteita,
erittäinkin yhtä, on melkein mahdoton saada, täytyy minun väkisinkin
uskoa hänen pelastumisensa johtuneen sellaisesta keuhkojen ja muiden
elimien rakenteesta, ett'ei moista ole vielä tavattu hajoovassa
tomukasassa.»

»Olen kuullut puhuttavan eräästä puoskarista, jonka piti häntä
tohtoroineen», sanoi Varney hetkisen mietittyään. »Oletko varma, ett'ei
Englannissa ole ainoatakaan ihmistä, joka tuntisi salaisuutesi?»

»Oli yksi mies», vastasi ukko, »entinen palvelijani, joka on voinut sen
minulta varastaa sekä lisäksi pari kolme muuta taitotemppua. Mutta
rauhoittukaa, herra Varney, oveluuteeni ei kuulu päästää moisia
poropeukaloita sotkemaan asioitani. Hän ei urki enää mitään
salaisuuksia, sen minä takaan; sillä kuten minä lujasti uskon, lensi
hän taivaaseen tulisen lohikäärmeen siivillä. -- Rauha olkoon hänelle!
-- Mutta onko siellä uudessa piilopaikassa edes työhuonetta
käytettävissäni?»

»Kokonainen työpaja, ukkoseni», ilmoitti Varney; »sillä muuan
kunnianarvoisa munkki-isä, joka mielellään soi sijaa ankaralle
Heikki-kuninkaalle ja muutamille hänen hovikoilleen, parisenkymmentä
vuotta sitten, omisti täydelliset kemistin kojeet, mitkä hänen oli
pakko jättää seuraajilleen. Siellä saat Sinä sitten askarrella ja
sulatella ja puhallella ja keitellä ja monistella, kunnes viheriä
lohikäärme muuttuu kultaiseksi hanheksi, tai miten veljeskuntasi uusin
lauseparsi nyt kuuluneekaan.»

»Olet oikeassa, Varney», sanoi kullantekijä hampaitaan kiristellen. --
»Olet oikeassa, niin suuresti kuin oikeutta ja järkeä halveksitkin.
Sillä mitä Sinä nyt puhut piloillasi, saattaa olla muuttunut täydeksi
todeksi ennen kuin jälleen tapaamme. Jos muinaisten aikojen suurimmat
viisaat olisivat lausuneet totuuden -- jos meidän päiviemme oppinein
mies olisi sen oikein käsittänyt -- jos minua olisi kaikkialla, missä
olen matkustanut: Saksassa, Puolassa, Italiassa ja kaukaisessa
Tartariassa pidetty tietäjänä, jolle luonto on paljastanut
hämärimmätkin salaisuutensa -- jos minä olisin päässyt selville
juutalaisen salatieteen pulmallisimmistakin merkeistä ja
tunnussanoista, niin että synagogan harmaapartaisinkin vanhus lakaisisi
portaat edestäni puhtaiksi -- jos kaikki tämä olisi tapahtunut, ja jos
olisi jäljellä enää vain yksi askel -- pienen pieni askel minun pitkän,
syvän, pimeän maanalaisen uurrokseni ja sen valonloimotuksen välillä,
joka näyttää luonnon vaalimassa kauneimpia, mahtavimpia luomiaan niiden
kehdossa -- yksi askel riippuvaisuuden ja ehdottoman vallan välillä --
yksi askel köyhyyden ja sellaisen rikkauden ylenpalttisuuden välillä,
ett'ei maa ilman tätä jaloa salaisuutta saa niin suurta kultamäärää
kerätyksi kaikista vanhan tai uuden maailman kaivoksista -- jos näin
olisi, niin eikö ole luonnollista, että minä uhraan sellaiselle
tarkoitusperälle koko vastaisen elämäni ja koetan vapauttaa sen siksi
lyhyeksi uurastavan kärsivällisyyden ajaksi, mikä minulla on vielä
jäljellä, siitä suosikkien ja näiden suosikkien alhaisesta
riippuvaisuudesta, jonka orjuuteen minä nyt olen joutunut?»

»Hyvä! hyvä! kunnon isäseni», pilkkasi Varney tavallinen ivahymynsä
huulillaan; »mutta koko tämä viisaudenkiven lähestyvä keksintö ei
puijaa ainuttakaan kolikkoa Leicesterin kreivin taskusta, ja vielä
vähemmän Rikhard Varneyn. -- Me vaadimme maallista, näkyvää ja tuntuvaa
palvelusta, ukkoseni, emmekä huoli siitä, ketä Sinä muutoin kykenet
pettämään järjettömillä puoskarinpuheillasi.»

»Poikani Varney», sanoi kullantekijä, »epä-usko, joka ympäröi Sinua
kuin kylmä sumu, on himmentänyt Sinun muutoin terävän järkesi
havaitsemasta sitä, mikä muuttuu rikkiviisaalle vain kompastuskiveksi,
mutta mikä paljastaa sille, joka nöyryydessä tietoa etsii, niin selvän
opetuksen, että tarkkaamattominkin sen huomaa. Etkö luule ihmisen
taidolla olevan keinoja täydentää luonnon vajanaisia tuotteita
pyrkimyksessään muodostamaan kalliita metalleja, koska me voimme
parantaa muitakin menettelytapoja, kuten hautomista, tislaamista,
käymistä ja muita samanlaisia yleisiä ilmiöitä, joiden avulla me
herätämme eloa tunnottomaan munaan, luomme puhtautta ja elinaineita
inhoittavista jätteistäkin ja panemme jähmeän, liikkumattoman nesteen
poreina kuohumaan?»

»Minä olen kuullut kaiken tuon ennenkin», sanoi Varney, »ja minun
sydämeni on vahvasti paatunut tuollaiselle kerskailulle siitä asti, kun
minä tuhlasin kaksikymmentä oivallista kultakolikkoa -- mutta olipa
sentään järkeni silloin vielä lapsenkapaloissaan -- suurta tietoa
saavuttaakseni ja kun ne kaikki, Jumala paratkoon, haihtuivat _in
fumo_. Siitä hetkestä lähtien, jolloin minä maksoin nämä oppirahani,
halveksin minä kullantekotaitoa, tähtienselitystä, käsi-ennustusta ja
kaikkia muita salatemppuja, ja vaikka ne olisivat niin salaisia ja niin
mahtavia kuin horna itse, eivät ne enää saa kukkaroni nauhoja
heltiämään. Mutta minä en, hitto vieköön, halveksi ensinkään Pyhän
Nikolain mannaa, enkä voi tulla toimeen ilman sitä. Ensi toimenasi
siellä pienessä syrjäisessä piilopaikassasi on valmistaa sitä jonkun
verran; sitten saat tehdä kultaa niin paljon kuin haluat.»

»Minä en valmista enää hituistakaan sitä ainetta», virkkoi kullantekijä
päättävästi.

»Sitten», vastasi tallimestari, »hirtetään Sinut sen hitusen takia,
mitä jo olet valmistanut, ja niin olisi se suuri salaisuus mennyt
ihmiskunnalta hukkaan ikipäiviksi. -- Älä tee maailmalle niin suurta
vahinkoa, ukkoseni, vaan taivu ennemminkin kohtaloosi ja valmista
meille pari unssia samaa ainetta, vain sen verran, että se riittää
korkeintaan kahdelle henkilölle, niin että sitten saat lopun ikäsi
rauhassa keksiä sitä yleislääkettä, joka pyyhkäisee kaikki kuolevaisten
taudit tiehensä yhdellä kertaa. Reipastuppas nyt, Sinä vakava, oppinut,
ynseän alakuloinen narri! Etkö Sinä kerran jutellut minulle, että
kohtuullinen määrä sitä Sinun ainettasi vaikuttaa hyvin lievästi,
ett'ei se ole mitenkään erikoisemmin vaarallista ihmisruumiille, vaan
että se saa aikaan mielen masennusta, kuvotusta, päänsärkyä,
haluttomuutta paikan vaihtamiseen -- aivan sellaisen mielentilan, joka
estäisi linnun lentämästä häkistä, vaikka ovi olisikin jäänyt auki?»

»Niin olen sanonut, ja se on totta», vastasi kullantekijä; »sellainen
on sen vaikutus, ja lintu, joka nauttii sitä soveliaan määrän, on
nuokkuva koko kauniin vuodenajan orrellaan, ajattelemattakaan vapaata
sinitaivasta tai kaunista viheriätä metsää, vaikka edellistä valaisevat
nousevan auringon säkeet ja vaikka jälkimäinen raikuu kaikkien sen
siivekkäiden asujanten kevätlaulusta.»

»Eikä henki ole vaarassa?» kysyi Varney hieman levottomana.

»Ei, kunhan ei vain mennä oikean määrän ja mitan yli, ja kunhan on aina
lähellä joku, joka tuntee mannan ominaisuudet, tarkkaa oireita ja
auttaa tarvittaessa.»

»Sinä saat hoitaa koko yritystä», sanoi Varney; palkkiosi on oleva
ruhtinaallinen, jos suoritat kaikki oikealla ajalla, pysyt sanassasi,
etkä mittaa ainettasi niin runsaasti, että sen hempukan terveys
joutuisi siitä kärsimään -- muutoin tulee rangaistuksesikin olemaan
yhtä esimerkillinen.»

»Sen hempukan terveys!» kertasi Alasco; »naiseenko minun siis pitääkin
koetteleman taitoani?»

»Ei, Sinä pöllöpää», vastasi Varney, »enkö minä jo sanonut Sinulle,
että se oli lintu -- pyydystetty hamppuvarpunen, jonka piipitys
pysäyttäisi haukankin keskelle iskuaan? -- näenpä silmiesi säkenöivän,
ja minä tiedän, ett'ei partasi todellisuudessa ole aivan niin valkea
kuin miksi Sinä olet sen tehnyt -- sen Sinä ainakin olet kyennyt
muuttamaan hopeaksi. Mutta huomaa hyvin: hänestä saat Sinä pitää
hyppysesi erossa. Tämä häkkiin suljettu lintu on hyvin rakas eräälle
miehelle, joka ei siedä kilpailua ja vielä vähemmän Sinun kilpailuasi,
ja sen terveydestä täytyy ennen kaikkea pitää huolta. Mutta nyt on sitä
käsketty saapumaan noihin Kenilworthin juhliin; ja on hyvin toivottavaa
-- hyvin tärkeätä -- aivan välttämätöntä, ett'ei se lennä sinne. Näistä
syistä ja niiden perusteluista ei sen tarvitse tietää mitään, vaan on
kaikki toimitettava niin, että juuri hänen oma tahtonsa näyttää
vastustavan kaikkia hänen kotiin jäämistään estäviä seikkoja.»

»Sehän nyt on luonnollista», sanoi kullantekijä, huulillaan omituinen
hymy, joka muistutti enemmän ihmisilmettä, kuin se välinpitämätön ja
kohteeton sävy, joka tähän asti oli hänen kasvoillaan väikkynyt ja joka
näytti kokonaan suuntautuneen johonkin etäiseen, todellisesta
ympäristöstä huolimattomaan maailmaan.

»Niin on», vastasi Varney; »Sinä kai ymmärrät hyvin naisia, vaikka
lieneekin pitkä aika siitä kun lähemmin seurustelit heidän kanssaan. --
Hyvä, sitä hempukkaa ei siis saa vastustaa, mutta hänen mieltänsä ei
myöskään tule kokonaan noudattaa. Ymmärrä minut oikein -- pieni
pahoinvointi, joka riittää poistamaan halun lähteä muuanne ja joka
pakottaa ne Sinun viisaan veljeskuntasi jäsenet, joita ehkä haetaan
apuun, määräämään hänet rauhallisesti pysymään alallaan, siinä lyhyesti
sanottuna se pieni palvelus, jota tullaan pitämään suurena ja sen
mukaisesti palkitsemaan.»

»Minua ei siis vaadita käymään käsiksi Elämän piiriin?» kysyi
kullantekijä.

»Päinvastoin: Sinut hirtetään, jos sen teet», ilmoitti Varney.

»Mutta minun tulee saada toimia oman pääni mukaan ja minun
piiloutumistani tai pakoani on kaikin tavoin avustettava, jos sattuisin
tulemaan ilmi.»

»Kaikki, kaikki myönnetään, Sinä epäuskoinen, joka epäilet kaikkea
muuta paitsi kullantekotaidon mahdottomuuksia. -- Minä Sinä ukkoseni
minua oikeastaan pidät?»

Vanhus nousi, otti kynttilän ja astui sitä nurkkaa kohti, mistä ovi
johti siihen pieneen makuuhuoneeseen, joka oli hänelle varattu
yösijaksi. -- Ovella kääntyi hän ympäri ja kertasi hitaasti Varneyn
kysymyksen, ennen kuin vastasi siihen. »Minäkö minä Sinua pidän,
Rikhard Varney? -- Peloittavampana paholaisena kuin olen itsekään
ollut. Mutta minä olen joutunut Sinun pauloihisi ja minun täytyy
palvella Sinua määrä-aikani loppuun.»

»Hyvä, hyvä», vastasi Varney kerkeänä, »ole jalkeilla aamun
sarastaessa. Saattaahan käydä niinkin, ett'emme tarvitse lainkaan Sinun
rohtoasi. -- Älä tee mitään, ennen kuin minä tulen itse käymään siellä.
-- Mikael Lambourne kuljettaa Sinut määräpaikkaasi.»

Kuultuaan salatieteilijän sulkevan ovensa ja telkeävän sen
huolellisesti sisäpuolelta, hiipi Varney sen luo ja salpasi sen yhtä
huolellisesti ulkopuolelta ja otti avaimen lukosta, mutisten itsekseen:
»Peloittavampiko muka kuin Sinä, Sinä myrkynsekoittaja, puoskari ja
noita! Ell'et Sinä ole oikein pirun perintö-orjia, niin voi sen
selittää vain siten, ett'ei se huoli sellaisesta opetuslapsesta! --
Minä olen kuolevainen ihminen ja koetan kuolevaisten tavallisilla
keinoilla tyydyttää intohimojani ja edistää suunnitelmiani -- Sinä olet
itsensä helvetin alamainen. -- Ho, hoi, Lambourne!» huusi hän toisesta
ovesta, ja Mikael kompuroi esiin punoittavin poskin ja huojuvin
askelin.

»Sinä olet juovuksissa, roisto!» karjaisi Varney hänelle.

»Epäilemättä, jalo herra», vastasi hämmästymätön Mikael, »me olemme
kaikki kallistelleet maljoja päivän kunniaksi ja korkeasti
kunnioitettavan Leicesterin kreivin ja hänen urhean tallimestarinsa
terveydeksi. -- Juovuksissa! Puukot ja tupet! Joka sellaisena iltana
kieltäytyy tyhjentämästä koreata maljatusinaista, on kurja raukka ja
maanmuna ja mitä muuta tahansa, ja hänet pakotan minä nielemään kuusi
tuumaa tikariani!»

»Kuule nyt, heittiö», sanoi Varney, »selkiä heti paikalla -- minä
käsken. Minä tiedän Sinun voivan päästä humalastasi yhtä helposti kuin
narrin kaavustaan, jos vain tahdot; ja ell'et pääsisi, niin sen pahempi
Sinulle.»

Lambourne painoi päänsä alas, poistui huoneesta ja palasi jälleen
parin, kolmen minuutin kuluttua kasvot rauhallisina, tukka kammattuna,
puku järjestettynä ja niin muuttuneena äskeisestä ulkomuodostaan, että
olisi luullut koko miestä uudeksi.

»Oletko nyt järjilläsi ja ymmärrätkö, mitä sanon?» kysyi Varney
ankarasti.

Lambourne kumarsi myöntävästi.

»Sinun täytyy lähteä kohta Cumnorin linnaan tuon kunnianarvoisan
tietoniekan kanssa, joka nukkuu tuolla pienessä holvihuoneessa. Tässä
on avain, jotta voit herättää hänet ajoissa. Ota toinen luotettava mies
mukaasi. Kohtele ukkoa hyvin matkalla, mutta älä päästä häntä käsistäsi
-- ammu hänet, jos hän yrittää pakoon, minä vastaan kaikesta.
Fosterille viet minulta kirjeen. Tohtorin tulee asua niissä
alakerroksen huoneissa pihan itäpuolella ja hän saa vapaasti käyttää
sitä vanhaa työpajaa ja kaikkia sen kojeita. -- Hän ei saa päästä
mihinkään yhteyteen armollisen rouvan kanssa, ell'en minä erikoisesti
toisin määrää -- häntä saattaisivat huvittaa ukon silmänkääntäjätemput.
Sinä odotat Cumnorin linnassa lähempiä ohjeitani; ja jos henkesi on
Sinulle kallis, karta olutpenkkiä ja viinapulloa. Ainoakaan henkäys,
minkä vedät Cumnorin linnassa, ei saa sekoittua yhteiseen ilmaan.»

»Riittää, armollinen herra -- kunnioitettava herrani, tarkoitin sanoa
-- ja pian, toivoakseni, kunnioitettava ritarillinen herrani. Te
annoitte minulle ohjeeni ja valtakirjani; -- minä olen noudattava
edellisiä, enkä käyttävä jälkimäistä väärin. -- Olen satulassa aamun
sarastaessa.»

»Tee niin, ja koeta ansaita suosioni. -- Seis -- ennen kuin menet,
täytä maljani -- ei siitä pullosta, mies», kun Lambourne aikoi kaataa
pullosta, jonka Alasco oli jättänyt puolilleen, »hae uusi.»

Lambourne totteli, ja Varney, huuhdeltuaan suunsa viinillä, tyhjensi
täysinäisen maljan ja mutisi lamppua ottaessaan ja makuuhuoneeseensa
mennessään: »Se on kummallista -- minä olen yhtä vähän kuin kuka
tahansa mielikuvituksen orja, mutta minä en voi puhua pariakaan
minuuttia tuon Alasco-lurjuksen kanssa luulematta suutani ja keuhkojani
arsenikkihöyryjen saastuttamiksi -- hyi olkoon!»

Hän poistui huoneesta. Lambourne jäi juomaan siemauksen juuri avatusta
pullosta. »Se on Pyhän Johanneksen Vuorelta», päätteli hän,
pysähtyessään keskellä kulausta nauttimaan sen hyvästä mausta, »ja
siinä on oikea orvokin tuoksukin. Mutta nyt minun täytyy lakata,
saadakseni juoda sitä kerran niin paljon kuin haluttaa.» Ja hän kaatoi
kurkkuunsa pikarillisen vettä vaimentamaan reininviinin huuruja,
vetäytyi hitaasti ovea kohti, pysähtyi ja, havaiten kiusauksen
vastustamattomaksi, astui nopeasti takaisin ja otti uuden pitkän
siemauksen suoraan pullosta, muodollisuuksien vaatimaa maljaa
käyttämättä.

»Ell'ei minulla olisi tätä kirottua tapaa», nikotteli hän, »voisin minä
kiivetä yhtä korkealle kuin Varneykin. Mutta kiipeäppäs nyt, kun koko
huone pyörii silmissäsi kuin kirkon kukko! Toivoisinpa, että matka
kädestäni suuhun olisi pitempi tai tie hankalampi! -- Mutta huomisesta
alkaen juon minä vain vettä -- vain silkkaa vettä.»





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Kenilworth I (of 2)" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.