Title: Kenilworth III-IV
Author: Scott, Walter, Sir, 1771-1832
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Kenilworth III-IV" ***


»

KENILWORTH III-IV

Kirj.

Walter Scott


Englanninkielestä suomentanut Vihtori Lehtonen



WSOY, Porvoo, 1913



I Luku.


_Pistooli_.
Tuon viestiä ja verratonta uutta,
Iloa auvoista ja kulta-aikaa.

_Falstaff_.
Mutta, hyvä mies, ilmoitahan niitä
sitten tämän maailman ihmisten tavalla.

_Pistooli_.
Pois hiiteen maailma ja maailman lapset.
Ma puhun Afrikaa ja kulta-aikaa.

_Henrik Neljäs. -- Jälkimäinen osa_.

Cumnorin »Mustan Karhun» vierastupa, minne tarinamme näyttämö jälleen
siirtyy, saattoi sinä iltana, josta nyt tulee olemaan puhe, ylpeillä
tavallista taajemmasta juomaveikkojen joukosta. Jossakin lähitienoilla
oli ollut markkinat, ja Abingdonin rihkamakauppias sekä useat muut
henkilöt, jotka lukija jo tietää Giles Goslingin ystäviksi ja
liiketuttaviksi, olivat jo muodostaneet vanhan piirinsä iltatulen
ympärille ja syventyneet pohtimaan päivän kuulumia.

Muuan eloisa, toimelias, iloinen veitikka, jonka tavaramytty ja
tamminen, asiaankuuluvasti messinkiheloin koristettu kyynäräkeppi
ilmaisivat Autolycuksen ammattitoveriksi, veti suuren osan huomiota
puoleensa ja toi merkittävän lisän illan yhteiseen iloon. Silloiset
kulkukauppiaat olivatkin, se muistettakoon, paljon tärkeämpiä
henkilöitä kuin nykypäivien huonontuneet ja turmeltuneet kamasaksat.
Näiden kierteleväin reppumiesten hallussa oli maakauppa, erittäinkin
naisten hienompain pukutarpeiden myynti, melkein kokonaan; ja kun
tuollainen saksa pääsi niin pitkälle, että sai kulkea omalla
kuormahevosellaan, oli hän hyvin huomattava henkilö, jonka seuraa ei
halveksinut varakkainkaan vuokramies eikä vapaatalollinen, minkä hän
vaelluksillaan tapasi.

Kulkukauppias, joka nyt on puheemme esineenä, otti siis tehokkaasti ja
kaikkien yhteiseksi mielihyväksi osaa siihen raikuvaan ilonpitoon,
josta Cumnorin kuuluisan »Mustan Karhun» kattohirret tärisivät. Hänellä
oli aina varalla siro hymy kauniille neiti Cicelylle, leveä nauru
isännälle ja pistos meluavalle mestari Goldthredille, joka tosiaankin
ilman omaa suosiollista tarkoitustaan oli illan yleisenä ivanesineenä.
Kulkukauppias ja hän olivat sotkeutuneet syvälliseen väittelyyn
espanjalaisten varsisukkien ja mustien gascognelaisten säärysten
keskinäisestä etevämmyydestä, ja isäntä oli juuri iskenyt vieraille
silmää, ikäänkuin sanoakseen: »Nyt saadaan kohta hauskaa, hyvät
herrat», kun pihalta alkoi kuulua hevosten kavioiden kopinaa ja
tallirenkiä tarkoittavia, uusimmilla muodinmukaisilla kirouksilla
vahvistettuja huutoja. Ja ulos rynkäsivät Will Varsanharjaaja, Jussi
Juomanlaskija ja koko majatalon sotajoukko, joka oli hiipinyt
asemiltaan siepatakseen edes pienen sirusen vieraiden kesken
vallitsevasta ilosta. Pihalle keikkui myös pyylevä isäntä, ottaakseen
soveliaasti uusia vieraitaan vastaan ja palasi pian takaisin,
johdattaen tupaan omaa arvoisaa sisarenpoikaansa, Mikael Lambournea,
joka oli vahvasti juovuksissa ja joka kuljetti tähtienselittäjää
matkassaan. Alasco, vaikka hän yhä olikin pieni äijänkäppärä, oli
kuitenkin vaihtamalla pitkän mekkonsa ratsastuspukuun, siivoamalla
partaansa ja kulmakarvojaan ja muilla sentapaisilla keinoilla
vähentänyt ainakin parisenkymmentä vuotta otaksuttavasta ijästään,
näyttäen nyt vilkkaalta kuuskymmenvuotiaalta ukolta, tai hiukan
vanhemmalta. Hän oli tällä hetkellä ilmeisesti levoton ja tuskissaan,
ja oli hartaasti pyytänyt Lambournea, ett'eivät he poikkeaisi
majataloon, vaan matkustaisivat suoraan määräpaikkaansa. Mutta
Lambourne ei sietänyt neuvoja. »Äyriäisen ja kauriin ja koko
taivaallisen sotajoukon nimessä!» karjui hän -- sekä kaikkien niiden
tähtien nimessä, joiden nämä minun siunatut silmäni ovat nähneet
paistavan etelän taivaalla ja joiden rinnalla nämä pohjoisten maiden
tuikuttajat ovat vain penninkynttilöitä, minä en rupea epäkohteliaaksi
kenenkään oikkujen takia. -- Minä poikkean kun poikkeankin tänne
tervehtimään arvoisaa enoani. -- Lempo soikoon, pitäisikö minun unohtaa
kunnon heimolaiseni ja ystäväni! -- Gallona parasta viiniänne, eno, ja
pankaa se kiertämään jalon Leicesterin kreivin terveydeksi! -- Hä!
Eikös ruveta kilistämään yhdessä ja hieman lämmittämään vanhan
ystävyytemme juuria? -- Eikös ruvetakin kilistämään, vai?»

»Varsin mielelläni, sukulaiseni», vastasi isäntä, joka ilmeisesti
halusi päästä hänestä eroon niin pian kuin mahdollista; »mutta onko
Sinussa miestä maksamaan kaiken tämän kelpo nesteen?»

Tämä kysymys olisi masentanut monenkin iloisen ryypiskelijän
innostuksen, mutta Lambournen aikomusta ei se kyennyt järkähyttämään.
»Epäilläänkö täällä, jaksanko minä maksaa?» komeili hän ja veti
kourallisen kulta- ja hopearahoja näkyviin; »epäile ennen, eno,
Meksikoa ja Perua -- epäile kuningattaren aarre-aittaa -- Jumala hänen
majesteettiansa varjelkoon! -- Hän on hyvän herrani hyvä valtijatar.»

»Mainiota, sukulainen», virkkoi isäntä, »minun toimenani on myydä
viiniä kaikille, jotka jaksavat maksaa. -- Hoi, Jussi Juomanlaskija,
tee, mitä virkaasi kuuluu. -- Mutta toivoisinpa osaavani ansaita rahaa
yhtä helposti kuin Sinä, Mikko.»

»Kuules nyt, eno», vastasi Lambourne, »minä kerron Sinulle pienen
salaisuuden -- näetkös tuossa tuota vanhaa äijänkörriä? Hän on niin
vanha ja kuivettunut lastu, ett'ei piru ikinä heittänyt parempaa
pätsiinsä -- ja kuitenkin, eno, näin meidän kesken puhuen -- hänellä on
koko Potosi tuossa aivokopassaan. -- Lempo soikoon! Hän päästelee
hyppysistään rahanpyöryväisiä nopeammin kuin minä kurkustani
kirouksia.»

»Minäpä en haluaisi ainuttakaan hänen pyöryväistään pussiini, Mikael»,
virkkoi isäntä; »minä tiedän kyllä, mikä leikki siitä alkaa, kun
väärennetään kuningattaren kolikoita.»

»Sinä olet aasi, eno, niin paljon ikää kuin onkin niskassasi. -- Älä
nyi nuttuni liepeistä, tohtori. Sinä olet aasi Sinäkin kaiken muun
lisäksi -- ja kun te nyt molemmat olette aaseja, ilmoitan minä
puhuneeni vain vertauskuvallisesti.»

»Oletteko Te hullu?» vaikeroi ukko; »onko Teihin mennyt itse
paholainen? -- emmekö voi jatkaa matkaamme, vetämättä puoleemme
kaikkien ihmisten huomiota?»

»Jaa että kuinka?» kysyi Lambourne; »Sinä erehdyt nyt kokonaan --
kukaan ei uskalla katsella Sinua ilman minun lupaani. -- Seitsemän
taivaan nimessä, hyvät herrat, jos joku teistä rohkenee töllistellä
tätä vanhaa ukkoa tässä, kaivan minä silmät hänen päästään tikarillani!
-- Kas niin, istu nyt, vanha ystävä, ja ole iloinen -- nämä herrat
tässä ovat tuttujani -- vanhoja tovereitani, eivätkä kavalla ketään.»

»Eiköhän Sinun olisi parempi siirtyä yksityiseen huoneeseen,
sisarenpoikani?» toimitti Giles Gosling; »Sinä puhut hiukan outoja»,
lisäsi hän, »ja täällä on urkkijoita joka taholla.»

»Minä välitän niistä viisi», vastasi Mikael mahtavana -- »urkkijoita?
pyh! -- Minä olen jalon Leicesterin kreivin palveluksessa. -- Tässä
tulee viini. -- Täytä kaikkien maljat, viinuri! Kunnon kulaus Englannin
kukan, jalon Leicesterin kreivin terveydeksi! Minä sanon, jalon
Leicesterin kreivin terveydeksi! Joka ei siihen maljaan vastaa, on
Sussexin sikoja ja hänen täytyy juoda se polvillaan, tai lohkaisen minä
hänen reisilihansa ja savustan ne liikkiönä!»

Ei kukaan jättänyt vastaamatta niin kauhein uhkauksin esitettyyn
maljaan; ja Mikael Lambourne, jonka humala ei tietystikään vähentynyt
tästä uudesta kurkun kastelusta, jatkoi samaa hurjaa meteliänsä,
uudistaen tuttavuuttaan niiden vieraiden kanssa, jotka hän ennestään
tunsi ja saaden osakseen kohtelua, missä oli nyt jonkunverran
kunnioitustakin, mutta hyvin paljon pelkoa; sillä suosikkikreivin
halvinkin palvelija, erittäinkin jos hän oli sellainen mies kuin
Lambourne, herätti, ja hyvällä syyllä, molempia tunteita.

Sillä välin oli ukko, nähtyään oppaansa noin tajuttomassa tilassa,
heittänyt kaiken enemmän riitelemisen hänen kanssaan, istuutunut
huoneen pimeimpään soppeen, tilannut pienen annoksen viiniä, jonka
ääressä hän näytti torkuskelevan, siten vetääkseen puoleensa yleistä
huomiota niin vähän kuin mahdollista ja välttääkseen pienintä
liikahdustakin, joka voisi johdattaa hänen olemassa-olonsa hänen
matkatoverinsa mieleen, tämän siinä sydämellisesti tutustellessa vanhan
ystävänsä Abingdonin Goldthredin kanssa.

»Älä usko enää minua koskaan, uljas Mikko», pauhasi rihkamakauppias,
»ell'en minä ilostunut yhtä suuresti Sinut nähtyäni kuin minä ilostun
nähdessäni vilauksenkin ostajieni rahoista! -- Nythän Sinä voit
vallan helposti hankkia ystävällesi soveliaan paikan jossakin
naamionäytelmässä tai muussa juhlatouhussa, Mikko; niin, taikka, sehän
nyt on ainakin selvää, Sinä saatat kuiskata korkeasti kunnioitettavan
herra kreivin korvaan, kun se jalo herra sattuu näille main ja
tarvitsee espanjalaista kaularöyhelöä tai muuta sen tapaista -- Sinä
saatat kuiskata hänen korvaansa: 'Täällä asuu muuan vanha ystäväni,
nuori Laurentius Goldthred Abingdonista, hänellä on kovin hyviä
tavaroita, kuten: liinakangasta, silkkiharsoa, hienointa Belgian
palttinaa ja niin poispäin -- niin, ja sitten voit sanoa, että hän on
niin pulska poika päälle kaupan, ett'ei pulskempaa koko Berkshiressä,
ja että kyllä hän toimittaa Hänen Korkeutensa asiat reilusti siinä
missä joku toinenkin kyynäräkepin kantaja; niin, ja sitten voit
sanoa --'»

»Minä voin sanoa sata sen penteleen valetta lisäksi, mokomakin
kamasaksa», puhkesi Lambourne vastaamaan; »ei suinkaan sitä nyt auta
arkailla paria hyvää sanaa kunnon ystävän lukuun!»

»Saas tästä, Mikko, juon terveydeksesi kaikesta sydämestäni», sanoi
rihkamakauppias; »Sinähän osaatkin tässä selittää, mikä se nyt on
oikein tosiaan muotina nykymaailman aikaan. -- Tässä oli juuri äsken
muuan tolvana kauppiaakseen, joka kirkui vanhanaikaisia espanjalaisia
varsisukkia gascognelaisia sääryksiä paremmiksi, vaikka sen nyt
sokeakin näkee, kuinka etevästi nuo ranskalaiset vehkeet vaatettavat
säärtä ja polvea, ne kun on koristettu erivärisin nauhoin ja heltuin ja
pumpuloin.»

»Mainiosti, mainiosti ne sopivatkin», vastasi Lambourne; »ja kuitenkin
on tuo Sinun koipiparkasi, vaikka siihen onkin ripustettu noin paksut
kasat röyhellettyä palttinaa ja harsokangasta, kuin ämmän kehrävarsi,
josta puolet pellavaa on kiskottu langaksi!»

»Enkö minä sitä jo sanonut!» kiljui rihkamakauppias, jonka matalat
aivot nyt myöskin alkoivat joutua kokonaan tulvan valtaan; »minne se
nyt meni se kauppias-roisto? -- tässähän oli luullakseni ihan äsken
sellainen kauppias, tuota -- Isäntä, minne helvettiin se kamasaksa
joutui?»

»Sinne, missä kaikkien järkevien ihmisten pitäisi jo oleman tähän
aikaan päivästä, mestari Goldthred», vastasi Giles Gosling; »hän nousi
huoneeseensa, laskee siellä paraillaan tämän päivän myyntiä ja
valmistautuu huomisiin kauppoihin.»

»Hirttäkää se mies, mokomakin kehno tolvana!» käski Goldthred;
»tekisipä saakeli soikoon kunnon työn se, joka hieman keventäisi hänen
tavaramyttyään, -- tuollainen patikkalurjusten lauma kiertää maat ja
mantereet ja tekee paljasta vahinkoa seudun vakinaisille kauppiaille.
Mutta onpa vielä kelpo poikia Berkshiressä, isäntä -- kyllä se Teidän
reppusaksanne tapaa miehensä Maiden Castlessa, siitä saatte olla
varma!»

»Jokohan?» vastasi isäntä nauraen; »joka hänet tapaa, tapaa myös
miehensä -- se veitikka ei ole aivan eilisen teeren poikia hänkään.»

»Eikö ole?» pääsi Goldthredilta.

»Ei niin olekaan», vahvisti isäntä; »hänhän näyttää, koira vieköön,
yhtä väkevältä kuin sekin kelpo reppuri, joka kerran niin
perinpohjaisesti löylytti Robin Hoodia, kuten vanhassa laulussa
sanotaan:

    »Robin Hoodpa nyt paljasti miekkansa,
    Mittansa reppuri vaan;
    Ja sai rosvo niin reimasti loikkiinsa,
    Ett'ei kestänyt seisaallaan.»

»Hiiteen se konna, lähettäkää hänet matkaansa», haasteli
rihkamakauppias; »jos hän on sellainen voimanpesä kuin sanotte, niin
eipä taitaisi isosti hyödyttää rehkiminen hänen kanssaan. -- Mutta
kuuleppas, Mikko -- kunnon Mikkoseni -- mitenkä jaksaa se Hollannin
palttina, jonka minulta voitit?»

»Hyvin, hyvin, kuten näet, mestari Goldthred», vastasi Mikko; »minä
tarjoan Sinulle kulauksen sen kaupan tekijäisiksi. -- Täytä tuoppi,
juomanlaskija.»

»Etpä Sinä enää, luullakseni, voita palttinapakkoja moisilla vedoilla,
Mikko-ystäväiseni», sanoi kauppias; »sillä se yrmy karhu, Tony Foster,
on haukkunut Sinut pataluhaksi ja vannonut, ett'et Sinä enää koskaan
saa saastuttaa hänen taloansa, koska Sinun sadattelusi muka kykenisivät
pudottamaan katon kristityn ihmisen niskaan.»

»Puhuuko se sellaisia, se tekopyhä saituri?» karjui Lambourne: -- No
sitten täytyy hänen tulla tänne ottamaan vastaan käskyjäni, juuri tänä
siunattuna iltana, tänne enoni katon alle! Minä veisaan hänelle
semmoisen messun, että hän luulee jo pirun roikkuvan liepeissään kun
kuulee vain minun puhuvan.»

»Ei, mutta kyllä Sinun ovat jo yläkamarisi aivan ilmitulessa, Mikko!»
epäili kauppias. »Tony Fosterko tottelisi noin vain Sinun vihellystäsi!
-- Hohhoi, Mikkoseni, mene nukkumaan -- mene nukkumaan.»

»Sanonpa Sinulle jotakin, Sinä kaitaposkinen hölmö», vastasi Mikael
Lambourne vimmoissaan, »minä panen vetoon viisikymmentä enkelikolikkoa
myymäläsi viittä ensimäistä laatikkoa vastaan, siitä vale-akkunasta
ylöspäin lukien, ja kaikkea, mitä niissä on, että minä saan Tony
Fosterin tulemaan tähän tupaan, ennen kuin olemme ehtineet kallistaa
kolmet maljat.»

»Minä en lyö niin korkeata vetoa», sanoi kauppias, jonkun verran
selvinneenä tarjouksesta, joka osoitti Lambournen puolelta melkein
liian yksityiskohtaista hänen myymälänsä salakomerojen tuntemusta,
»minä en käy niin suureen veikkaan», toisti hän; »mutta jos haluat,
panen minä viisi enkelikolikkoa Sinun viittä pyöryväistäsi vastaan
siitä, ett'ei Tony Foster lähde iltarukouksen jälkeen majastaan
rientääkseen oluttupaan, ei Sinun mieliksesi eikä kenenkään muunkaan.»

»Sovittu!» huusi Lambourne. -- »Kas tässä, eno, pitäkää panoksia ja
pankaa joku nuoremmista tynnyrinnuolijoistanne tai viinuripojistanne
heti paikalla hyppäämään kartanoon, viemään tämä kirje mestari
Fosterille ja sanomaan hänelle, että minä, hänen harras ystävänsä
Mikael Lambourne, pyydän saada puhella hänen kanssaan enoni linnassa
täällä sangen tärkeistä asioista. -- Ota nyt koivet selkääsi, poika,
sillä aurinko laskee kohta, ja se roisto käy nukkumaan lintujen kanssa,
säästääkseen lampaantalia -- hyi saakeli!»

Lyhyen ajan kuluttua -- mikä käytettiin juomiseen ja räyhäämiseen --
palasi lähetti ja ilmoitti herra Fosterin tulevan aivan pian.

»Voitto! Voitto!» kiljaisi Lambourne ja ryntäsi panosten kimppuun.

»Ei ennen kuin hän tulee, jos suvaitset», esti kauppias.

»Mitä, lempo soikoon, hänhän on jo kynnyksellä», penäsi Mikael. --
»Mitä hän sanoi, poika?»

»Palvelukseksenne, Teidän Korkea-arvoisuutenne», vastasi lähetti, »hän
pilkisteli akkunasta, pyssy kädessä, ja kun minä olin toimittanut
Teidän asianne peljäten ja vavisten, ilmoitti hän happamin naamoin,
että Teidän Ylevyytenne olisi saanut mennä Manalan asuinmajoihin.»

»Taikka helvettiin, luullakseni», virkkoi Lambourne -- »sinnehän hän
lähettää kaikki, jotka eivät kuulu hänen pyhäinsä yhteyteen.»

»Aivan niin», vastasi poika, »minä vain käytin tuota toista
lausepartta, koska se oli runollisempi.»

»Nerokas miehenalku», julisti Mikael; »saas tästä kunnon siemaus
runollisen kurkkusi kostukkeiksi. -- Ja mitä Foster muuta sanoi?»

»Hän huusi minut takaisin», jatkoi poika, »ja käski minun sanoa, että
jos Teillä oli jotakin hänelle puhumista, piti Teidän mennä hänen
luokseen.»

»Ja mitä sitten?» tiedusteli Lambourne.

»Hän luki kirjeen ja näytti noin niinkuin raivostuvan, ja kysyi
minulta, oliko Teidän Korkea-arvoisuutenne juomapäällä -- johon minä
vastasin, että kyllä Te hieman espanjaa puhuitte kuten ainakin mies,
joka on käynyt Kanarian saarilla.»

»Tiedä huutia, Sinä kolpakkokääpiö, Sinä paisuneen laskun penikka!»
äkäili Lambourne. »Tiedä huutia! -- Mutta mitä sanoi hän sitten?»

»Hän murisi», vastasi nulikka, »että ell'ei hän tulisi, voisi Teidän
Ylevyytenne toitottaa kaikkien kuuluville sellaista, mikä tulisi pitää
hampaiden takana, ja niin painoi hän vanhan matalan lakin päähänsä,
heitti nukkavierun sinisen viitan hartioilleen ja on, kuten jo sanoin,
oleva täällä tuossa paikassa.»

»Oli siinä tottakin joukossa, siinä, mitä hän puhui», vastasi Lambourne
ikäänkuin itsekseen haastellen -- »kalloni teki taas minulle vanhan
koirankujeensa -- mutta päin tuuleen vain -- antaa hänen tulla! -- En
minä ole turhan takia niin kauvan kierrellyt maailmanrantaa,
pelätäkseni yhtä Tony Fosteria, olinpa sitten juovuksissa tai selvä. --
Tuokaa minulle kannu vettä, kastaakseni sillä viinini.»

Sillä välin kun Lambourne, jonka Fosterin lähestyminen oli nähtävästi
herättänyt tietoisuuteen tilastaan, yritteli valmistua häntä
vastaanottamaan, luikahti Giles Gosling ylös kulkukauppiaan kamariin ja
tapasi tämän kovasti kiihtyneenä mittelemästä huoneen lattiaa.

»Te poistuitte äkkiä seurasta», sanoi isäntä vieraalleen.

»Olipa aikakin, koska paholainen yhtyi kumppaniksenne», vastasi
kauppias.

»Ei ole erin kohteliasta käyttää moista nimitystä sisarenpojastani»,
sanoi Gosling, »eikä minun sopisi oikeastaan siihen enää vastatakaan,
ja kuitenkin voi Mikkoa jollakin tavoin pitää saatanan seuralaisena.»

»Pyh -- minä en puhu nyt siitä suurisuisesta tappelupukarista», virkkoi
kauppias, »vaan siitä toisesta, joka, mikäli minä tiedän -- Mutta koska
lähtevät he? tai miksi he tulivat?»

»Koira soikoon, niihin kysymyksiin en minä osaa vastata mitään»,
selitti isäntä. »Mutta katsokaas, herra, Te toitte minulle tunnusmerkin
arvoisalta herra Tressilianilta -- kaunis kivi siinä onkin.» Hän otti
sormuksen esille, katseli sitä hetkisen ja vakuutti sitä takaisin
kukkaroonsa sovittaessaan, että se oli liian kallisarvoinen korvaus
siitä vähästä, mitä hän saattoi tehdä arvoisan lahjoittajan hyväksi.
Hän oli, jatkoi hän, julkisen majatalon isäntä, eikä hänen oikein
sopinut urkkia muiden ihmisten asioita; kuten hän oli jo aikaisemmin
ilmoittanut, ei hän ollut saanut tietoonsa muuta kuin että se nainen
oli yhä Cumnorin linnassa mitä tarkimmin vartioituna ja että hän niiden
mielestä, jotka olivat sattuneet hänet vilahdukselta näkemään, tuntui
ajatuksiinsa vaipuneelta ja tyytymättömältä yksinäisyyteensä. »Mutta
nyt», esitteli hän, »tarjoutuu sopivin tilaisuus, mitä on pitkään
aikaan sattunut, jos Te tahdotte tyydyttää herranne uteliaisuutta. Tony
Foster on tulossa tänne, ja Mikael Lambournen tarvitsee saada vain
hieman hajua uusista viinipulloista, niin ei kuningattarenkaan käsky
saisi häntä hievahtamaankaan pöydän takaa. Niin että he pysyvät siinä
ainakin tunnin tai niille paikoin. -- Nyt tulee Teidän vain heittää
reppu selkäänne, sillä se on Teidän paras tekosyynne, ja ehkäpä Te
voitte taivuttaa vanhan palvelijan, isännän varmasti ollessa poissa,
päästämään Teidät hieromaan kauppaa sen rouvan kanssa, ja niin saatte
Te ehkä tietää hänen tilastaan ja oloistaan enemmän kuin mitä minä tai
kuka muu tahansa voisimme Teille kertoa.»

»Totta -- aivan totta», vastasi Wayland, sillä hän se oli; »erinomainen
suunnitelma, vaikka nähdäkseni hieman vaarallinen -- sillä mitäpä, jos
Foster palaisi?»

»Hyvin mahdollinen tapahtuma tosiaankin», myönsi isäntä.

»Taikka mitäpä», jatkoi Wayland, »jos se nainen antaisi minulle kylmät
kiitokset ponnistuksistani?»

»Sekin on otaksuttavissa», myönsi Giles Gosling jälleen. »Minua muutoin
ihmetyttää, että herra Tressilian pitää semmoista huolta naisesta, joka
ei hänestä lainkaan välitä.»

»Molemmissa tapauksissa käy minun huonosti», jatkoi Wayland; »eikä
minua siis Teidän neuvonne, kokonaisuudessaan katsottuna, niin
erinomaisesti miellytäkään.»

»Mutta älkäähän nyt sekoittako minua juttuun, kunnon palvelija»,
vastasi isäntä; »tämähän on herranne asia, eikä minun; Te itse
parhaiten tiedätte vaaran, johon antaudutte, tai kuinka rohkeasti Te
sitä uhmaatte. Mutta mihin ette itse uskalla ryhtyä, siihen ette voi
odottaa muidenkaan käyvän.»

»Seis! seis!» huusi Wayland; »sanokaa minulle vain yksi seikka --
meneekö se vanha mieskin Cumnoriin?»

»Varmasti, niin ainakin luulen», vastasi isäntä; »sillä heidän
palvelijansa sanoi, että hänen piti viedä heidän tavaransa sinne, mutta
oluthaarikka vaikuttikin häneen yhtä voimakkaasti kuin viinipullo
Mikaeliin.»

»Riittää», virkkoi Wayland päättävästi. -- »Minä tahdon sotkea sen
vanhan konnan juonet -- kauhea pelästys, joka valtasi minut hänen
inhoittavan naamansa nähdessäni, alkaa helpoittaa ja vihani päästä
voitolle. Auttakaahan reppua selkääni, hyvä isäntä. -- Pidä nyt varasi,
vanha Albumazar -- kohtaloosi on ilmestynyt pahansuopa vaikutus, ja se
uhkaa Ison Karhun tähtisikermästä.»

Näin puhein heitti hän taakan selkäänsä, poistui »Mustasta Karhusta»
takatietä isännän johtamana ja valitsi yksinäisimmän polun Cumnorin
kartanoon kulkeakseen.



II Luku.


    _Nuori paimen_. Noilla tuppisaksoilla
    on enemmän kalua kuin voit luulla, sisko.

                        _Talvinen Tarina_.

Koettaessaan kaikin puolin noudattaa kreivin yhä uudistettuja käskyjä
mitä suurimman salaperäisyyden säilyttämisestä ja erittäinkin omia
juroja ja saiturimaisia tapojaan, halusi Anton Foster taloutensa
hoidossa mieluummin päästä yleiseltä huomiolta rauhaan kuin torjua
tungettelevaa uteliaisuutta. Niinpä hän, käyttämättä lukuisaa
miesjoukkoa vartioimaan hänelle uskottua aarretta ja puolustamaan
taloa, tahtoi huomiota välttääkseen vähentää väkeänsä niin paljon kuin
mahdollista, niin että ell'ei linnassa sattunut olemaan kreivin tai
Varneyn seuralaisia, vanha ukko ja kaksi ijäkästä eukkoa, joiden oli
määrä siivota kreivittären huoneita, muodostivat talon koko
palvelijakunnan.

Toinen näistä akoista avasi oven Waylandin kolkutuksesta ja vastasi
hänen pyyntöönsä päästä näyttämään tavaroitaan talon arvoisille
naisille, ankaralla, omituisen murteellisella haukkumasanojen tulvalla.

Kauppias älysi vaimentaa hänen rääkyntäänsä sujahuttamalla hopearahan
hänen kouraansa ja lupailemalla hieman kangasta myssyyn, jos talon
rouva vain ostaisi hänen tavaroitaan.

»Suur kiitost, paljon kiitoksia, min onki jo ihlan rikki. -- Men ny
reppunes tonne rekuoliin. -- Siel se justiin käveliekin.» Akka vei siis
kauppiaan puutarhaan ja sanoi, osoittaen erästä vanhaa, rappeutunutta
huvihuonetta: »Tuol se on ny -- tuol noi -- kyl se ostaa, kyl vaa, se
pitie niin kovast koreist kankaist.»

»Hän jättää minut selviytymään täältä omin apuineni», ajatteli Wayland,
kuullessaan ämmän sulkevan puutarhanportin mennessään. »Eivät ne nyt
sentään minua hakanne, eivät ainakaan uskaltane murhata niin pienestä
rikoksesta ja näin varhaisella hämäränhetkellä. Hiisi vieköön, minä
astun eteenpäin -- urhoollinen sotapäällikkö ei ajattele ennen pakoa,
ennen kuin hänet on lyöty. Näenpä kaksi naista vanhassa huvimajassa
tuolla -- mutta miten lähestyä heitä? -- Seis -- Will Shakespeare
olkoon auttajani hädässä. Minä esitän niille hieman Autolycusta.» Ja
hän lauloi lujalla äänellä ja asiaankuuluvalla rohkeudella seuraavan
suositun näytelmäpätkän: --

    »Liinaa lumivalkoista,
    Sysimustaa harsoa,
    Hienon hienoja hansikoita,
    Koko- ja puolinaamioita.

»Minkä oudon ilmestyksen onkaan onni meille tänään lähettänyt, Janet?»
kysyi rouva.

»Yhden noita turhamaisten tavarain kaupitsijoita, joita reppureiksi
sanotaan», vastasi Janet totisissaan, »ja jotka myyvät lyhyttavaroitaan
vielä lyhyemmällä mitalla. -- Ihme, että Dorcas-mummo päästi hänet
sisään.»

»Sepä nyt sattui sopivaan aikaan, tyttö», sanoi kreivitär; »me vietämme
raskasta elämää täällä, ja tämä saattaa lyhentää ikävän hetken.»

»Niin, armollinen rouva», vastasi Janet; »mutta isäni?»

»Hän ei ole minun isäni, Janet, eikä toivoakseni herranikaan», virkkoi
kreivitär. -- »Minä käsken, kutsu se mies tänne -- minä tarvitsen yhtä
ja toista.»

»Niin», vastasi Janet, »Teidän Korkeutenne tarvitsee vain viitata, ja
heti ensi lähetyksessä toimitetaan Teille kaikki, mitä Englanti suinkin
voi tarjota. -- Mutta sittenkin voi tästä syntyä onnettomuutta. -- Minä
pyydän, rakas rouva, käskekää minun lähettää tuo mies tiehensä!»

»Minä käsken Sinua lähettämään hänet tänne», vastasi kreivitär; -- »tai
odotahan, Sinä vapiseva hölmöläinen, minä kutsun hänet itse ja pelastan
Sinut siten nuhteista.»

»Ah! minun päiviäni, rakas rouva, jos siinä olisi kaikki», sanoi Janet
murheellisena, rouvan huutaessa kulkukauppiaalle: »Tule tänne vain,
kunnon mies -- avaa reppusi -- jos Sinulla on oivallisia tavaroita,
niin on hyvä onni lähettänyt Sinut tänne minun mielikseni ja Sinun
hyödyksesi.»

»Mitä suvaitsee Teidän Armonne tarvita?» kysyi Wayland, päästellen
reppuaan ja levitellen sen sisältöä niin näppärästi kuin olisi hän koko
ikänsä harjoittanut kulkukauppiaan ammattia. Hän olikin joskus
tilapäisesti sitäkin työtä tehnyt monivaiheisen elämänsä aikana, ja hän
osasikin nyt kehua tavaroitaan kaikella reppurin kielevyydellä ja panna
niille taitavasti hintaa.

»Mitäkö minä suvaitsen tarvita?» virkkoi rouva, »no, kun ottaa
huomioon, ett'en minä kuuteen pitkään kuukauteen ole ostanut
kyynärääkään pellavakangasta enkä Belgian palttinaa enkä edes
pienintäkään koristetta omiksi tarpeikseni ja oman valintani mukaan,
niin soveliaampi kysymys olisi: Mitä on Sinulla myytävänä? Panehan
syrjään tuo palttinaröyhelö ja nuo hihat -- ja nuo käärylät mustalla
harsokankaalla levitettyä kultakankaista reunusnauhaa -- ja tuo lyhyt,
kirsikanvärisestä hienosta kankaasta tehty viitta, jossa on niin
kauniit kultaiset napit ja punoksetkin -- Eikö se olekin ylen soma,
Janet?»

»Armollinen rouva», vastasi Janet, »jos Te kysytte minun halpaa
arvosteluani, niin on se minun mielestäni aivan liian räikeä
aistikkaaseen pukuun.»

»Mäkeen arvostelusi, ell'ei se muutu kirkkaammaksi, tyttö», sanoi
kreivitär; »Sinä saat pitää sitä itse rangaistukseksi; ja minä olen
varma siitä, että nuo kultaiset napit, ne kun ovat verrattain jykeviä,
tyynnyttävät isäsi ja saavat hänet sietämään tuota kirsikanpunaista
kangastakin. Mutta katso, ett'ei hän sieppaa niitä pois, Janet, ja vie
niitä pitämään seuraa raha-arkkuunsa vangitsemilleen enkeleille.»

»Pyydän Teidän Armoanne säästämään isäraukkaani!» vastasi Janet.

»Eipä suinkaan! Miksi pitäisi muka säästää häntä, joka on jo
luonnostaan niin säästäväinen?» pilaili kreivitär. -- »Mutta
palatkaamme kauppoihimme. -- Tämä päähine minulle, ja tuo hopeainen,
helmikoristeinen hiusneula; -- ja ota tästä, Janet, nämä kaksi
punaisenruskeata hametta Dorcasille ja Alisonille, jott'ei niiden
eukkoparkojen tule kylmä lähestyvänä talvena. -- Ja kuule, eikö Sinulla
ole haju-aineita tai tuoksupusseja tai kauniita, uusimuotisia
hajupulloja?»

»Jos minä olisin kulkukauppias oikein tosissani, pianpa minusta
vääntyisi aika pomo», ajatteli Wayland, yrittäessään parhaan kykynsä
mukaan vastata kysymyksiin, joita kreivitär heitteli hänelle tuhka
tiheään malttamattomuudella nuoren naisen, joka ei pitkään aikaan ole
saanut toimittaa niin mieluista tehtävää. »Mutta miten saada hänet edes
hetkiseksi ajattelemaan vakavampia asioita?» Esitellessään parhaita
hajuaineitaan koetti Wayland yht'äkkiä kiinnittää hänen huomiotaan
ilmoittamalla näiden tavarain hinnan kohonneen melkein puolella sen
jälkeen kun Leicesterin kreivi oli alkanut komeat varustelunsa
ruhtinaallisessa Kenilworth-linnassaan, missä hän aikoo kestitä
kuningatarta ja koko hovia.

»Haa!» huudahti kreivitär; »huhu puhui siis totta, Janet.»

»Silkkaa totta, armollinen rouva», vastasi Wayland; »ja minua
ihmetyttää, ett'ei Teidän Armonne ole siitä tarkemmin kuullut.
Kesäretkellä juhlii jalo kreivi Englannin kuningatarta linnassaan
kokonaisen viikon; ja niitä on paljon, jotka väittävät, että Englanti
on saava kuninkaan ja Englannin Elisabet -- Jumala häntä varjelkoon! --
puolison, ennen kuin retki on lopussa.»

»Sen ne konnat valehtelevat!» kiljaisi kreivitär kiihkoissaan.

»Jumalan tähden, armollinen rouva, tyyntykää», pyyteli Janet pelosta
vavisten; »kuka nyt välittäisi reppurin uutisista!»

»Olet oikeassa, Janet!» myönsi kreivitär; »nuhtelit minua syystä.
Moiset huhut, jotka tahraavat Englannin kuuluisimman ja jaloimman
kreivin mainetta, voivatkin saada luottamusta vain alhaisten,
halpamaisten, kunnottomien ihmisten keskuudessa!»

»Tulkoon tuhoni, armollinen rouva», virkkoi seppä Wayland, havaitessaan
kreivittären suuttumuksen suuntautuvan häneen, »jos olen tehnyt mitään,
joka ansaitsisi tämän ankaran kiivastuksen! -- Minä kerroin vain, mitä
niin monet puhuvat.»

Sillä välin oli jo kreivitär ennättänyt tyyntyä, ja hän koetti nyt,
Janetin tuskallisten merkkien pelästyttämänä, poistaa kaikki
kiihtymyksensä jäljetkin. »Minua vain kiusoitti, kunnon mies», sanoi
hän, »kun kuulin, että kuningattaremme muka luopuisi neitseellisestä
säädystään, joka on niin kallis hänen kansalleen -- älä ajattele sitä
sen enempää.» Ja ikäänkuin tahtoen muuttaa puheenaihetta, lisäsi hän:
»Ja mitä ainetta se on tuo, jota niin huolellisesti säilytetään
hopearasiassa?» tarkastellessaan laatikon sisältöä, jossa oli erilaisia
rohtoja ja haju-aineita eri osastoissa.

»Se on lääkettä tautia vastaan, jota ei toivoakseni Teidän Armonne
tarvitse sanoa koskaan potevansa. Jos sitä nauttii pienen turkinpavun
suuruisen määrän päivittäin yhden viikon ajan, vahvistaa se sydäntä
tuota raskasmielisyyttä ja alakuloisuutta vastaan, joka syntyy
yksinäisyydestä, suruista, pettyneestä rakkaudesta, murtuneista
toiveista --»

»Oletko Sinä hullu, ystäväiseni?» kysyi kreivitär terävästi; »tai
luuletko Sinä, että vaikka minä ostinkin hyväntahtoisuudessani noita
Sinun romutavaroitasi suhteettomista hinnoista, Sinä nyt saat uskotella
minulle mitä hölynpölyä tahansa? -- Kuka ikinä kuuli sydämen sairautta
parannetun ruumiiseen otetuilla lääkkeillä?»

»Armollisella luvallanne, hyvä rouva», virkkoi Wayland, »minä olen
rehellinen mies ja minä myin tavarani rehelliseen hintaan. -- Enkä minä
tämän jalon lääkkeen ominaisuuksista puhuessani suinkaan kehoittanut
Teitä sitä ostamaan. Miksi olisin siis valehdellut? Minä en sano, että
se voi parantaa syvälle juurtuneita sielun kärsimyksiä, siinä voivat
auttaa vain Jumala ja aika; mutta minä sanon, että tämä elähyttävä
lääke poistaa pahoja höyryjä, jotka syntyvät ruumiissa mielen
hautomasta alakuloisuudesta. Useata ihmistä olen minä sillä jo
auttanut, sekä hovissa että muualla, ja nyt aivan hiljattain paransin
minä sen avulla erään herra Edmund Tressilianin, kunnianarvoisan
cornwallilaisen aatelismiehen, joka oli hyljätyn lemmen takia, niin
kerrottiin, joutunut niin raskaalle mielelle, että hänen ystävänsä
pelkäsivät hänen henkeään.»

Hän vaikeni; kreivitärkin pysyi hiljaa hetkisen aikaa ja kysyi sitten
äänellä, jonka sävyä hän turhaan koetti pinnistää lujaksi ja
välinpitämättömäksi:

»Ja onko aatelismies, josta puhuit, nyt täydelleen toipunut?»

»Kutakuinkin, armollinen rouva», vastasi Wayland; »hän ei ainakaan
kärsi enää ruumiillisia tuskia.»

»Minä ostan hiukan tuota lääkettä, Janet», sanoi kreivitär.
»Minutkin valtaa joskus tuollainen ajatuksen ja järjen samentava
raskasmielisyys.»

»Älkää sitä tehkö, armollinen rouva», neuvoi Janet; »kuka takaa, että
tämä mies myy ainetta, joka ei ole terveydelle vahingollista?»

»Minä todistan itse rehellisyyteni», vastasi Wayland ja nieli jonkun
verran lääkettä heidän nähtensä. Kreivitär osti sitten loput, sillä
Janetin vastustelut saivat hänet vain sitä itsepäisemmin pysymään
aiheessaan. Sitten otti hän heti paikalla ensimäisen annoksen ja väitti
tuntevansa sydämensä keventyneen ja elinvoimansa lisääntyneen --
seuraus, joka kaiken todennäköisyyden mukaan johtui vain hänen omasta
mielikuvituksestaan. Kreivitär kasasi sitten kaikki ostoksensa yhteen
läjään, heitti kukkaronsa Janetille ja kehoitti häntä laskemaan summan
ja maksamaan kauppiaan saatavat; minkä jälkeen hän, ikäänkuin
kyllästyneenä huviin, jota hänelle oli ensimmältä tuottanut
keskustelunsa Waylandin kanssa, toivotti hänelle hyvää iltaa ja asteli
huolettomasti kartanoon, siten ryöstäen Waylandilta kaiken tilaisuuden
päästä puhumaan hänen kanssaan kahden kesken. Seppä kiiruhtikin sen
tähden selvittämään asioita edes Janetin kanssa.

»Tyttö», sanoi hän, »kasvoistasi päättäen pidät Sinä hartaasti
emännästäsi. Hän kaipaakin kipeästi uskollista palvelusta.»

»Ja hyvin hän ansaitseekin uskollisen palvelukseni», vastasi Janet;
»mutta entä sitten?»

»Tyttö, minä en ole lainkaan se, miltä näytän», virkkoi kulkukauppias,
äänensä alentaen.

»Sitä vähemmän otaksuttavaa on, että Te olisitte kunniallinen mies»,
iski Janet.

»Sitä enemmän otaksuttavaa», vastasi Wayland, »koska en ole reppuri.»

»Lähtekää siis heti paikalla täältä, tai minä huudan apua», koveni
Janet; »isänikin on kai jo tullut kotiin.»

»Maltahan nyt, tyttö», sanoi Wayland; »muutoin joudut tekemään
sellaista, mitä saisit myöhemmin katua. Minä olen emäntäsi ystäviä; hän
tarvitsee niitä enemmän; älä siis syökse turmioon niitä harvoja, joita
hänellä on.»

»Mistä minä ne tunnen?» kysyi Janet.

»Katso minua kasvoihin», vastasi seppä Wayland, »ja sano, etkö saata
lukea rehellisyyttä piirteistäni.»

Ja tosiaankin, vaikk'ei hän ollut suinkaan kaunis, oli hänen
kasvoillaan kuitenkin se kekseliään hengen ja nopean ajatuskyvyn
terävä, voimakas ilme, joka yhtyneenä eloisiin, kirkkaihin
silmiin, hyvinmuodostuneeseen suuhun ja älykkääseen hymyyn
usein luo miellyttäväisyyttä ja viehätystä itsessään rumiin ja
epäsäännöllisiinkin piirteihin. Janet tarkasteli häntä uskonlahkonsa
ovelalla suoruudella ja sanoi: »Huolimatta kehutusta rehellisyydestäsi,
ystäväiseni, ja vaikk'en minä olekaan tottunut lukemaan enkä
arvostelemaan sellaisia kirjoja kuin Sinä panet minut tutkimaan, niin
luulen kasvoissasi näkeväni jonkun verran reppuria -- ja jonkunverran
rosvoa.»

»Ehkäpä vähässä määrässä sitäkin», vastasi seppä Wayland nauraen.
»Mutta tänä iltana tai huomenna tulee tänne isäsi kanssa muuan vanha
ukko, jolla on kissan hiipivä astunta, rotan kavala, salavihainen
katse, lintukoiran nöyristelevä oveluus, verikoiran varma ote -- häntä
varo, niin itsesi kuin emäntäsi takia. Katsos, kaunis Janet: hän
kuljettaa kyykäärmeen myrkkyä kyyhkysen teeskennellyn viattomuuden
verhossa. Mitä tuhoa hän nyt teille suunnittelee, sitä en voi varmaan
sanoa, mutta kuolema ja turmio ovat aina ennen hänen askeleitaan
seuranneet. -- Älä puhu tästä mitään emännällesi -- taitoni saa minut
uskomaan, että hänen nykyisessä tilassaan voi pahan pelko olla yhtä
vaarallinen kuin sen vaikutus. -- Mutta katso, että hän ottaa sitä
minun ainettani, sillä» -- (hän alensi äänensä ja lausui hiljaa, mutta
painokkaasti tytön korvaan) -- »se on vastamyrkkyä -- kuule, nyt he
tulevat puutarhaan!»

Meluavan iloilun ja äänekkään puhelun hälinä läheni tosiaankin
puutarhan porttia, ja sen säikäyttämänä loikkasi seppä Wayland tiheään
pensaikkoon, Janetin peräytyessä huvimajaan, jott'ei häntä huomattaisi
ja jotta hän samalla voisi salata, ainakin ensihädässä, luullulta
kulkukauppiaalta ostetut tavarat, jotka vielä viruivat hujan hajan
kesähuoneen lattialla.

Janetilla ei ollut kuitenkaan mitään syytä pelkoon. Hänen isänsä
ja tämän vanha palvelija, Leicesterin kreivin palvelija ja
tähtienselittäjä tulivat puutarhaan suurella melulla ja pauhulla,
koettaen äärimmäisellä vaivalla tyynnytellä Lambournea, jonka aivot
väkineste oli nyt sytyttänyt kokonaan tuleen ja joka oli niitä
onnettomia ihmisiä, mitkä, kun he kerran ovat joutuneet viinin
lumoihin, eivät muiden juoppojen tavoin vaivu uneen, vaan pysyvät
osittain humalansa vallassa useita tunteja, kunnes he lopulta yhä
uudistuvien kulausten vaikutuksesta päätyvät jonkunlaiseen tiedottoman
hulluuden tilaan. Monien tämänlaisten päihtyneiden tavoin ei
Lambournekaan ollut menettänyt liikunto- eikä puhekykyjään, vaan puhui
päinvastoin tavattoman pontevasti ja laveasti ja huusi kuuluville
kaikkea sellaista, minkä hän muutoin olisi pitänyt visusti salassa.

»Kuinka!» toitotti Mikael äänensä koko voimalla, »eikö minulle muka
anneta tervetuliaisia -- ei kunnon ryyppyä, vaikka minä olen tuonut
onnen ja rikkauden Sinun vanhaan, ränsistyneeseen koirankoppiisi erään
perkeleen liittolaisen hahmossa, joka osaa muuttaa liuskakiven palasia
selviksi Espanjan kultakolikoiksi? -- Kas niin, Sinä Tony Tulenpistäjä,
Sinä paavilainen, puritani, tekopyhä, saituri, konna, paholainen,
kaikkien ihmiskunnan syntien lihaksitulemus, kumarra syvään ja tervehdi
häntä, joka tuo taloosi jumaloimasi mammonan!»

»Taivaan nimessä», sanoi Foster, »puhu hiljempää -- tule pois taloon --
saat viiniä ja mitä tahansa haluat.»

»Ei, Sinä vanha maanmuna, minä tahdon juoda sen tässä», jyristi
humaltunut tappelupukari. -- »Tässä näin, _al fresco_, kuten
italialainen sanoo. -- Ei, ei, minä en halua juoda yhdessä tuon
myrkkyjä sekoittelevan paholaisen kanssa samassa huoneessa enkä
tukehtua arsenikin ja elohopean höyryihin; se konnamainen Varney opetti
minut sitä karttamaan.»

»Tuokaa nyt sille viiniä, kaikkien paholaisten nimessä!» tuskitteli
kullantekijä.

»Ahaa! ja Sinä kai höystäisit sen hyvin mielelläsi, Sinä vanha
rehellisyyden perikuva, etkös höystäisikin? Pianpa kuohuisi
aivokopassani vihtrilliä ja aivastusjuurta ja rikkihappoa ja sievettä
ja kahtakymmentä muuta helvetinainetta niinkuin noidan kattilassa pirua
manattaessa. Ojennappas pullo minulle omakätisesti, vanha Tony
Tulenpistäjä -- ja se saakin olla kylmää -- minä en halua juoda muinoin
poltettujen piispojen roviolla lämmitettyä viiniä. -- Tai odotahan,
tulkoon vain Leicesterista kuningas, jos hän tahtoo -- hyvä -- ja
Varneystä, siitä Varney-konnasta, suurvisiiri -- mainiota, mainiota! --
ja mitä minusta sitten tulisi? -- no, keisari -- keisari Lambourne! --
Minä tahdon nähdä sen niiden suloisen kaunottaren, jonka ne ovat
teljenneet tänne salanautinnokseen. -- Hänen pitää juuri tänä jumalan
iltana täyttämän viinimaljani ja pistämän yömyssyn päähäni. Mitä tekee
mies kahdella eukolla, vaikka hän olisikin sitten kreivi kaksinkymmenin
kerroin? -- vastaa tähän, Tony-poikaseni, Sinä vanha kirottu tekopyhä
koira, jonka nimen Jumala pyyhki pois elämän kirjasta, mutta jota
kiusaa se alituinen toivo, että kyllä se sinne vielä takaisinkin
otetaan. -- Sinä vanha piispanpolttaja, Sinä Jumalaa pilkkaava
uskonkiihkoilija, vastaappas siihen!»

»Minä työnnän tikarini sen sisään varteen asti», murisi Foster
matalalla, raivosta värisevällä äänellä.

»Taivaan nimessä, ei väkivaltaa!» hätäili tähtienselittäjä. »Tässä on
meneteltävä sievemmällä tavalla. -- Kas tässä, kunnon Lambourne,
haluatko tyhjentää kanssani maljan jalon Leicesterin kreivin ja herra
Rikhard Varneyn terveydeksi?»

»Haluan kun haluankin, oma Albumazarini. -- Haluan kun haluankin, Sinä
rehellinen rotanmyrkyn myyjä, -- tahtoisinpa suudella Sinua, Sinä
kunniallinen _Lex Julian_ rikkoja (kuten ennen Leydenissä
sanottiin), ell'et Sinä haisisi niin kirotusti tulikivelle ja muille
saatanan apteekkitavaroille. -- Saas tästä, valmis on -- Varneyn ja
Leicesterin malja! -- kahden jalosti kohoavan hengen -- kahden
salajuonisen, syvälle sukeltavan, korkealle lentävän, sydämettömän,
kunnianhimoisen roiston malja! -- Hyvä, minä en sano enempää, mutta
minä aijon hioa tikariani sen ihmisen rintaluihin, joka ei siihen
maljaan vastaa! Ja niin, hyvät herrat --»

Näin puhuen tyhjensi Lambourne tähtienselittäjän ojentaman maljan,
jossa ei ollutkaan viiniä, vaan puhdasta väkiviinaa. Hän yritti
puolinaista kirousta, pudotti tyhjän maljan hyppysistään, nosti kätensä
miekan ponteen, mutta ei jaksanut vetää sitä tupesta, horjui ja kaatui
vihdoin tajuttomaksi, liikkumattomaksi palvelijan syliin; tämä laahasi
hänet huoneeseen ja toimitti vuoteelle.

Yleisen hämmingin vallitessa pääsi Janet huomaamatta emäntänsä
huoneeseen, vavisten kuin haavan lehti, ja päätti pitää kreivittäreltä
salassa sen kauhistavan epäluulon, joka ei voinut olla heräämättä hänen
mielessään päihtyneen Lambournen kaameiden puheiden vaikutuksesta.
Hänen pelkonsa, vaikka se ei voinutkaan vielä pukeutua mihinkään
määrättyyn muotoon, kulki kuitenkin yhtä rintaa kulkukauppiaan
varoituksen kanssa; ja hän kehoitti hartaasti emäntäänsä noudattamaan
päätöstään reppurin suositteleman lääkkeen nauttimisesta, josta hän
ehkä muutoin olisi häntä kieltänyt.

Eivätkä Lambournen viittailut olleet jääneet kuulumatta
Waylandiltakaan, joka osasi niitä paljoa paremmin tulkita. Hän tunsi
syvää sääliä, nähdessään niin suloisen olennon kuin kreivittären, jonka
hän oli ensi kerran tavannut kotoisen onnen helmassa, sellaisen
roistojoukon juonittelujen esineenä. Ja hänen raivonsa saavutti
äärimmäisen rajansa, kun hän kuuli vanhan mestarinsa äänen, miehen,
jota kohtaan hän tunsi yhtä syvää vihaa kuin pelkoakin. Hän oli myös
hieman ylpeä omasta taidostaan ja keinoistaan, ja niin vaarallinen kuin
tehtävä olikin, teki hän vielä samana yönä päätöksen tunkeutua
salaisuuden perille ja jos suinkin mahdollista, auttaa sitä onnetonta
naista. Muutamista Lambournen sadattelujen sekaan pujahtaneista
sanoista sai Wayland nyt ensi kerran aihetta epäillä, ett'ei Varney
ollutkaan ehkä toiminut kokonaan omaan laskuunsa tavoitellessaan tämän
ihanan olennon rakkautta ja sen myös saavuttaessaan. Huhu tiesi kertoa
tämän innokkaan palvelijan jo ennenkin avustaneen herraansa
lemmenseikkailuissa; ja niin alkoi Wayland uumoilla, että kenties
Leicester näyttelikin pää-osaa koko tässä jutussa. Tytön ja kreivin
avioliittoa hän ei voinut aavistaakaan, mutta jo tilapäisenkin
lemmenkujeilun paljastaminen naisen kanssa, joka oli neiti Amy
Robsartin säätyä ja arvoa, oli mitä tärkein salaisuus, josta riippui
tämän suosikin valta Elisabetin suhteen. »Vaikka Leicester itse
epäröikin ryhtyä tukahuttamaan sellaista huhua mitä ankarimmin
keinoin», ajatteli hän, »niin oli hänellä ympärillään miehiä, jotka
tekisivät hänelle sen palveluksen ilman hänen suostumustaankin. Jos
minä tähän asiaan sekaannun, niin täytyy sen tapahtua tavalla, jota
vanha mestarinikin käyttää saatanan mannaansa valmistaessaan: luja
naamari kasvoilla. Siksipä aijonkin lähteä huomenna Giles Goslingin
luota ja muutella olopaikkaani ja kulkusuuntaani yhtä usein kuin
vainottu kettu. Mutta haluaisinpa sentään nähdä sen pikku
puritanittaren vielä kerran. Hän näytti melkein liian somalta ja
viisaalta polveutuakseen sellaisesta konnasta kuin Anton
Tulenpistäjästä.»

Giles Gosling oli Waylandin lähdöstä pikemmin mielissään kuin
suruissaan. Kunnon ravintoloitsija piti niin vaarallisena Leicesterin
kreivin suosikin suunnitelmien vastustamista, että hänen hyvä sydämensä
tuskin jaksoi kannattaa hänen hyviä aikomuksiaan ja että hänestä oli
erinomaisen mieleistä, jos hän saattoi toivoa koko avustamistoimen
taakan putoavan hänen hartioiltaan; mutta kuitenkin vakuutti hän yhä
alttiisti ja ilomielin suorittavansa tarpeen vaatiessa herra
Tressilianille tai hänen lähetilleen kaikkia sellaisia palveluksia,
jotka suinkin sopivat hänen ravintoloitsijanammatilleen.



III Luku.


    Huima kunnianhimo, joka hyppyyn
    yrittää, mutta ylenniskoin suistuu.

                             _Macbeth_.

Kenilworthin lähestyvien juhlallisuuksien komeus oli nyt yleisenä
puheenaiheena koko Englannissa; ja läheltä ja kaukaa haalittiin sinne
kaikkea, mikä saattoi kohottaa Elisabetille hänen mahtavimman
suosikkinsa linnassa valmisteltavan vastaanoton loistoa ja
uljuutta. Sillä välin näytti Leicester päivä päivältä nousevan
yhä korkeammalle kuningattaren suosiossa. Hän oli herkeämättä
Elisabetin rinnalla neuvoskunnassa, ja halukkaasti kuunneltiin häntä
hovihuvittelujen hetkinä -- hän sai osakseen tuttavallisuutta lähenevää
hyväntahtoisuutta -- häneen katsoivat kaikki, joilla oli hovissa
jotakin toivomista -- häntä mielistelivät ulkomaalaiset lähettiläät,
mitä mairittelevimmin vakuuttaen hallitsijainsa suurta kunnioitusta
häntä kohtaan -- hän näytti olevan tuon ylvään Elisabetin Alter Ego, ja
kuningattaren otaksuttiin nyt yleisesti odottavan vain aikaa ja
tilaisuutta kohottaakseen hänet avioliiton kautta hallitsijavaltansa
osallisuuteen.

Sellaisen menestyksen ylenpalttisuuden keskellä oli tämä onnen ja
kuningattaren suosion lemmikki ehkä onnettomin mies koko valtakunnassa,
joka näytti noudattavan hänen pienempiäkin viittauksiaan. Keijukaisten
kuninkaan tavoin oli hän ylempänä ystäviään ja liittolaisiaan ja näki
paljon sellaista, mitä nämä eivät nähneet. Hän tunsi tarkoin
valtijattarensa luonteen; juuri tämä syvällinen ja perinpohjainen
kuningattaren oikkujen, samoin kuin hänen jalojen ominaisuuksiensakin
tuntemus, yhtyneenä suuriin älyn lahjoihin ja täydellisen
hienostuneeseen ulkonaiseen esiintymiseen oli kohottanut hänet niin
korkealle Elisabetin suosiossa; mutta juuri tämä samainen tuntemus sai
hänet joka silmänräpäys pelkäämään äkkinäistä, musertavaa vihastumusta.
Leicester oli samanlaisessa asemassa kuin merimies, jolle kartta
osoittaa kyllä kaikki väylän yksityiskohdatkin, mutta joka samalla
näkee siinä niin paljon matalikkoja, särkkiä ja kalliokareja, että
hänen tuskallisesti tähystävä silmänsä ei voita muuta niiden
tarkastelemisesta kuin sen vakaumuksen, että hänen pelastuksensa on
luettava melkein täydelliseksi ihmeeksi.

Kuningattaren luonteessa yhtyivät tosiaankin kummallisesti mitä terävin
miehinen äly ja kaikki ne heikkoudet, jotka etupäässä lasketaan
naissukupuolelle kuuluviksi. Hänen alamaisensa saivat suureksi
hyödykseen nauttia hänen hyvistä ominaisuuksistaan, jotka loistavasti
voittivat hänen pahat puolensa; mutta hänen hovilaisensa ja
seuralaisensa saivat usein kestää mitä äkillisimpiä ja kiusallisimpia
oikullisuuden ailahduksia ja mielen puuskauksia, joka oli sekä
salavihainen että hirmuvaltainen. Hän oli kansansa hyvä äiti, mutta hän
oli myöskin oikea Henrik VIII:n tytär; ja vaikka aikaisemmat
kärsimykset ja oivallinen kasvatus olivatkin lieventäneet ja
lauhduttaneet »oikullisuudessaan hirmuisen» kuninkaan perinnäistä
luonnetta, eivät ne olleet sentään kyenneet sitä kokonaan muuttamaan.
-- »Hänen mielensä», sanoo hänen älykäs ristipoikansa John Harrington,
joka sai tuntea niin hänen hymyään kuin hänen suuttumustaankin ja joka
siis perustaa kuvauksensa omiin kokemuksiinsa, »oli usein kuin vieno
tuulahdus, joka kesäisenä aamuna lännestä huokuu -- se on niin suloinen
ja se virkistää koko seudun. Hänen puheensa voitti kaikkien sydämet.
Mutta sitten saattoi hänessä ilmetä sellaisia suunnan muutoksia, kun ei
toteltu jotakin hänen käskyään, ett'ei jäänyt yhtään epäilemisen sijaa,
kenen tytär hän oli. Kun hän hymyili, oli hän pelkkää päivänpaistetta,
josta jokainen pyrki nauttimaan, jos vain pääsi, mutta sitten tuli
myrsky, pilvet kokoontuivat äkkiä taivaanrannalle ja salama iski
kauhistavasti kaikkiin ilman eroitusta.»

Tämä luonteen vaihtelevaisuus, kuten Leicester hyvin tiesi, oli
erittäinkin peljättävä niille, joilla oli osaa kuningattaren
hellimmissä tunteissa ja jotka olivat riippuvaisia enemmän hänen
henkilökohtaisesta arvonannostaan kuin niistä välttämättömistä
palveluksista, mitä he saattoivat suorittaa hänen neuvoskunnilleen ja
kruunulleen. Burleighin tai Walsinghamin suosio esimerkiksi, niin
paljon huomaamattomampi kuin se olikin hänen omaa asemaansa, perustui,
sen tajusi Leicester selvästi, Elisabetin järkevään harkintaan, eikä
hänen puolueellisuuteensa, ja oli siis vapaa niistä muuttumisen ja
pettämisen mahdollisuuksista, jotka välttämättömästi seurasivat
etupäässä ulkonaisille avuille ja naiselliselle mieltymykselle
rakennettua kohoamista. Kuningatar arvosteli näitä suuria, viisaita
valtiomiehiä vain niiden toimenpiteiden mukaan, joita he ehdottivat, ja
niiden syiden mukaan, joilla he tukivat ajatuksiaan neuvoskunnassa; kun
taas Leicesterin menestys riippui kaikista noista heikoista,
häilähtelevistä oikun ja mielialan tuulahduksista, jotka kaatavat tai
auttavat rakastajaa, tämän pyrkiessä saavuttamaan lemmittynsä suosiota;
lisäksi oli vielä Elisabet sellainen lemmitty, joka milloin tahansa
saattoi muuttua peloittavaksi, jos hän naisen tunteita noudattaessaan
sattui unohtamaan kuningattaren arvon tai loukkaamaan kuningattaren
oikeuksia. Kaikista näistä valtaansa, »joka oli liian raskas
säilytettäväksi ja liian suuri hyljättäväksi», piirittävistä
vaikeuksista oli Leicester täysin selvillä; ja kun hän tuskaisena
tähysteli ympärilleen keksiäkseen keinoja epävakaisen asemansa
lujittamiseksi ja kun hän joskus mietti, miten päästä siitä kunnialla
eroon, havaitsi hän vain hyvin vähän toiveita niin puoleen kuin
toiseenkin. Sellaisina hetkinä kääntyivät hänen ajatuksensa
askartelemaan hänen salaisessa avioliitossaan ja sen seurauksissa; ja
tuntien katkeruutta itseään, ell'eihän juuri onnetonta kreivitärtään
kohtaan, laski hän tämän malttamattoman teon syyksi, se kun oli
tapahtunut, kuten hän nyt sanoi, järjettömän intohimon lumoissa, niin
sen, että hänen nyt oli enää mahdotonta nostaa valtaansa vankalle
perustukselle, kuin senkin, että hänen tuhoisa kukistumisensa saattoi
tapahtua minä silmänräpäyksenä tahansa.

»Ihmiset huhuilevat», niin kulkivat hänen ajatuksensa näinä
tuskan ja katumuksen hetkinä, »että minä voisin nousta Elisabetin
puolisoksi ja Englannin kuninkaaksi. Kaikki tähtää siihen. Sitä
avioliittoa ylistetään riemulauluin, roskaväen heitellessä lakkejaan
ilmaan. -- Siihen viittaillaan kouluissa -- siitä kuiskaillaan
vastaanottohuoneessa -- sitä puolletaan saarnastuolista -- sitä
rukoillaan kaikissa kalvinilaisissa kirkoissa -- sitä koskettelevat
valtiomiehet jopa salaisessa neuvoskunnassakin. -- Näitä rohkeita
viittailuja ei ole Elisabetin puolelta kohdannut ei soimaus eikä nuhde
eikä vihastus, eikä hän niitä kuullessaan ole tuskin toistanut tuota
tavallista naisellista vakuutustaan, että hän tahtoo muka elää ja
kuolla neitseellisenä kuningattarena. -- Hänen sanansa ovat olleet
hyvänsävyisempiä kuin koskaan ennen, vaikka hän tietääkin moisia huhuja
olevan liikkeellä -- hänen tekonsa suosiollisempia -- hänen katseensa
hellempiä kuin koskaan ennen. -- Mitään muuta ei näytä puuttuvan minun
pääsemisestäni Englannin kuninkaaksi ja kohoamisestani hovisuosion
myrskyjen yläpuolelle, kuin että kurottaisin käteni ottamaan tuon jalon
kruunun, joka on koko maailman kunnia ja ylpeys! Mutta juuri silloin,
kun minä mitä rohkeimmin ojentaisin kättäni, kahlehtiikin sitä
salainen, hellittämätön side! -- Ja tässä on Amyn kirjeitä», puheli hän
itsekseen, ottaen ne esiin nyrpeänä ja alakuloisena, »hän kärttää minua
tunnustamaan hänet julkisesti -- tekemään oikeutta itselleni ja hänelle
-- ja Herra ties mitä vielä. Nähdäkseni olen jo tehnyt itselleni
kaikkea muuta kuin oikeutta. Ja hän puhuu aivan siten kuin ottaisi
Elisabet vastaan tiedon tästä asiasta riemuiten kuin äiti, joka kuulee
toivorikkaan poikansa joutuneen onnellisiin naimisiin! -- Hänetkö, sen
Henrikin tyttären, joka ei säästänyt miestä vihassaan eikä naista
himossaan, -- hänetkö olisi lemmen leikki päässyt viettelemään ja
vetämään sellaiseen kauheaan asemaan, että hän olisi juuri
tunnustamaisillaan rakkautensa mieheen, jonka sitten keksittäisiinkin
olevan naimisissa! -- Elisabetko saisi havaita olleensa sellaisen
pilailun esineenä, että moista käyttäisi vain joku ilosteleva hovimies
maalaistyttöjä hemputellessaan! -- Me saisimme silloin tuhoksemme
nähdä, mitä merkitsee _furens quid femina_!»

Tähän kohtaan hän pysähtyi ja kutsui Varneyta, jonka neuvoihin hän nyt
turvautui useammin kuin ennen, koska kreivi muisti ne varoitukset,
joilla tämä oli vastustanut hänen salaista avioliittoaan. Heidän
keskustelunsa päätyi tavallisesti levottomiin suunnitteluihin tavasta,
millä kreivitär oli esitettävä Kenilworthissa, ja lopuksi päätettiin
aina siirtää matka päivästä toiseen. Mutta vihdoin kävi asian
ratkaiseva järjestely välttämättömäksi.

»Elisabet ei jätä häntä näkemättä», sanoi kreivi; »onko hänen
mielessään herännyt epäilyksiä, kuten suuresti pelkään, tai pitääkö
Sussex tai joku muu salainen viholliseni Tressilianin syytöstä hänen
muistissaan, sitä en tiedä; mutta kaiken suosiollisuutensakin kesken
palaa hän usein Amy Robsartin juttuun. Amy on minusta ikäänkuin pahan
onnen juhlavaunuihini sitoma orjatar, joka häpäisee ja halventaa
riemuvoittoani, juuri kun se on korkeimmillaan. Osoitappas nyt
oveluuttasi, Varney, ja päästä minut tästä selviämättömästä pulmasta.
Minä olen asetellut kaikkia esteitä niiden kirottujen juhlien tielle,
mitä suinkin edes jonkunlaisen syyn nojalla saattoi asettaa, mutta
tämänpäiväinen keskustelumme heitti kaikki hyvän sattuman varaan.
Kuningatar sanoi minulle ystävällisesti, mutta päättävästi: 'Me emme
anna Teille enään aikaa valmistuksiin, muutoin Te vallan saatatte
talonne vararikkoon. Lauvantaina, 9 päivänä heinäkuuta tulemme olemaan
luonanne Kenilworthissa. -- Me pyydämme, ett'ette unohtaisi ainoatakaan
osoittamaamme vierasta tai seuralaista, eikä erittäinkään sitä
kevytkenkää Amy Robsartia. Me haluamme nähdä naisen, joka saattoi
asettaa tuon runollisen aatelismiehen Edmund Tressilianin palvelijanne
Rikhard Varneyn jälkeen.' -- Käytä siis, Varney, taitoasi, joka on
meidät jo niin usein pulasta pelastanut; sillä niin totta kuin nimeni
on Dudley, kohtalonselitykseni ennustama vaara alkaa lähetä joka
taholta.»

»Eikö armollinen rouva millään keinoin suostuisi lyhyeksi ajaksi
alentumaan siihen halvempaan arvoon, jonka olosuhteet tekevät hänelle
välttämättömäksi?» virkkoi Varney, hetkisen epäröityään.

»Kuinka, mies! Minunko kreivittäreni sanoisi itseään Sinun vaimoksesi!
-- se ei sovi minun kunnialleni eikä hänen.»

»Sepä sen! armollinen herra», vastasi Varney; »ja kuitenkin juuri siinä
asemassa kuvittelee nyt Elisabet hänen olevan; ja sen luulon
hävittäminen on samaa kuin kaiken paljastaminen.»

»Mieti jotakin muuta, Varney», sanoi kreivi ylen kiihkoissaan; »se
keksintö ei kelpaa -- jos minä suostuisinkin, ei hän tekisi sitä ikinä,
sillä minä sanon Sinulle, Varney, ell'et sitä tiedä, ett'ei Elisabet
valtaistuimellaan ole ylpeämpi kuin tämä halvan devonilaisen
aatelismiehen tytär. Hän on taipuvainen monissa suhteissa, mutta kun
hänen kunniansa tulee kysymykseen, iskee hänen henkensä ja mielensä
tulta peloittavasti kuin salama ja toimii yhtä nopeasti.»

»Sen olemme saaneet kokea, armollinen herra, muutoinhan emme olisi
joutuneetkaan tähän asemaan», sanoi Varney. »Mutta muutakaan keinoa en
keksi. -- Minusta nähden pitäisi sen, jonka hyvä onni on nostanut
Teidän Korkeutenne puolisoksi ja joka siten on aiheuttanut tämän
vaaran, tehdä myös jotakin sen torjumiseksi.»

»Se on mahdotonta», virkkoi kreivi kättään huiskauttaen; »minä tiedän,
ett'eivät käskyt eivätkä pyynnöt saisi häntä kantamaan Sinun nimeäsi
edes tunnin aikaa.»

»Liikaahan se olisikin», vastasi Varney kuivasti; ja siirtymättä tästä
aineesta, lisäsi hän: »Mitenkähän olisi ajatella jotakin toista naista
hänen sijaansa? Sellaisia temppuja on suoritettu yhtä terävänäköisten
hallitsijain hoveissa kuin kuningatar Elisabetinkin.»

»Suoraa hulluutta! Varney», tokaisi kreivi; »sijainen tuotaisiin
Tressilianin näkyville, ja ilmi-tulo olisi väistämätön.»

»Tressilianhan voitaisiin poistaa hovista», sanoi häikäilemätön Varney.

»Ja millä keinoin?»

»Keinoja on paljon», vastasi Varney, »ja etenkin sellaisia keinoja,
millä Teidän asemassanne oleva valtiomies voi poistaa näyttämöltä
henkilön, joka tunkeutuu Teidän yksityisasioihinne ja asettuu Teidän
vaaralliseksi vastustajaksenne.»

»Älä puhu minulle sellaisesta valtiotaidosta, Varney», sanoi kreivi
kiivaasti; »eikä siitä olisi tässä tapauksessa mitään hyötyäkään. Onhan
hovissa paljon muitakin, jotka voivat tuntea Amyn; ja jos Tressilian
jäisi pois, kutsuttaisiin kai heti hänen isänsä tai joku hänen
ystävistään paikalle. Kiristä keksimiskykyäsi vielä tiukemmalle.»

»Armollinen herra, minä en tosiaankaan enää tiedä, mitä sanoa», vastasi
Varney, »mutta jos minä olisin itse sellaisessa pulassa, ratsastaisin
minä kiiruimman kaupalla Cumnorin linnaan ja pakoittaisin vaimoni
suostumaan sellaisiin toimenpiteisiin, joita hänen turvallisuutensa ja
minun menestykseni saattaisivat vaatia.»

»Varney», virkkoi Leicester, »minä en voi pakoittaa häntä sellaiseen
hänen jaloa luonnettaan inhoittavaan tekoon, kuin mitä yhtyminen tähän
halpamaiseen petokseen tietäisi -- se olisi kurja palkka hänen suuresta
rakkaudestaan.»

»Hyvä on, armollinen herra», virkkoi Varney, »Teidän korkeutenne on
viisas ja kunniallinen mies ja sangen perehtynyt niihin korkeasti
haaveenomaisiin arkailuihin, jotka ehkä vallitsevat Arkadiassa, kuten
sisarenpoikanne Filip Sidney kirjoittaa. Minä olen Teidän halpa
palvelijanne -- tämän maailman mies ja onnellinen siitä, että minun
tietoni sen koukuista ja keinoista ovat olleet sellaiset, ett'ei Teidän
Korkeutenne ole halveksinut käyttää niitä joskus hyväkseen. Nyt
pyytäisin minä kysyä, kumpaisenko puolella suuremmat edut ovat tässä
hyvänonnen avioliitossa, armollisen rouvanko vai Teidän, ja
kumpaisellako on enemmän syytä taipua toisen tahtoon ja pitää silmällä
toisen toivomuksia, hyötyä ja turvallisuutta?»

»Minä sanon Sinulle, Varney», vastasi kreivi, »että hänen hyveensä ja
kauneutensa eivät ainoastaan ole ansainneet kaikkea sitä, mitä minä
olen saattanut hänelle antaa, vaan ovat myös sen korvanneet tuhansin
kerroin yli määrän, sillä ei koskaan vielä ole suuruus laskeutunut
verhoamaan olentoa, jolle luonto olisi suonut suuremmat mahdollisuudet
sitä sulostuttamaan ja kaunistamaan.»

»On sangen hyvä, armollinen herra, että Te olette noin tyytyväinen
valintaanne», virkkoi Varney, huulillaan tuo tavallinen ivahymynsä,
jota ei edes kunnioitus kreiviä kohtaan voinut aina poistaa. -- »Teillä
tulee olemaan runsaasti aikaa kaikessa rauhassa nauttia niin
miellyttävän ja ihanan olennon seurasta -- heti kun olette istunut
kylliksi kauvan Towerissa sovittaaksenne rikoksen, johon olette
langennut pettämällä Elisabet Tudorin rakkauden. -- Pienempää
rangaistustahan ette luullakseni toivonekaan.»

»Ilkeä paholainen!» huudahti kreivi, »vieläkö Sinä pilkkaat minua
onnettomuudessani? -- Hoida asia, miten parhaaksi näet.»

»Jos puhutte tosissanne, armollinen herra», virkkoi Varney, »täytyy
Teidän heti paikalla ja nopeinta vauhtia lähteä Cumnoriin.»

»Lähde itse, Varney; piru on antanut Sinulle sellaisen
kaunopuheliaisuuden, joka vaikuttaa voimakkaimmin juuri pahimmassa
asiassa. Minä pitäisin itseäni kurjimpana konnana, jos minä
kehoittaisin moiseen petokseen. -- Kiirehdi, sanon minä. -- Täytyykö
minun vielä rukoilla Sinulta oman häpeäni jouduttamista?»

»Ei, armollinen herra», vastasi Varney -- »mutta jos Te todellakin
uskotte minulle tämän tärkeän ja välttämättömän tehtävän suorittamisen,
täytyy Teidän lähettää mukanani kirje suositukseksi armolliselle
rouvalle ja sallia minun kaikilla mahdollisilla ja käytettävillä
keinoilla tukea määräystä, jonka se sisältää. Ja niin suuret ajatukset
on minulla armollisen rouvan rakkaudesta Teidän Korkeuteenne ja hänen
alttiudestaan tekemään kaiken, mikä suinkin voi enentää Teidän
tyytyväisyyttänne ja turvallisuuttanne, että minä varmasti uskon hänen
alentuvan muutamina päivinä kantamaan niin halvan miehen kuin minun
nimeäni, etenkin kun se ei vanhan suvun puolesta ole lainkaan hänen
isänsä nimeä huonompi.»

Leicester istuutui kirjoituskojeiden ääreen ja alotti kahdesti,
kolmestikin kirjeen kreivittärelle, repien ne kaikki heti palasiksi.
Vihdoin sai hän valmiiksi muutamia hajanaisia rivejä, joissa hän
rukoili Amya, hänen henkeänsä ja kunniaansa läheltä koskevain seikkain
takia, omaksumaan Varneyn nimen muutamiksi päiviksi Kenilworthin
juhlain aikana. Hän lisäsi, että Varney oli selittävä kaikki ne syyt,
jotka tekivät tämän pienen petoksen välttämättömäksi; ja vahvistettuaan
tämän suosituskirjeen nimellään ja sinetillään, heitti hän sen yli
pöydän Varneylle, samalla viitaten häntä lähtemään viipymättä, mitä
käskyä ei tämä ollutkaan hidas ymmärtämään eikä tottelemaan.

Leicester jäi nojaamaan pöytään aivan kuin tylstyneenä ja
huumautuneena, kunnes hän kuuli hevosen kavioitten kopsetta, kun
Varney, suomatta itselleen aikaa edes puvun vaihtamiseen, satulaan
heittäydyttyään lähti vain yhden palvelijan seuraamana matkalle
Berkshireä kohti. Siitä jyminästä hypähti kreivi istuimeltaan ja juoksi
akkunaan, siinä silmänräpäyksessä aikoen peruuttaa halpamaisen
käskynsä, minkä hän oli antanut sellaisen miehen toimitettavaksi, jolta
hän usein väitti puuttuvan kaikki muut avut, paitsi uskollisuuden
isäntäänsä kohtaan. Mutta Varney oli jo ennättänyt kuuluvilta -- ja
kirkas tähtitaivas, jota silloinen aika piti kohtalon kirjana, kaartui
avarana Leicesterin pään päällä hänen avattuaan akkunan, ja johti hänet
syrjään oivallisesta miehekkäästä aikomuksestaan.

»Siellä ne vyöryvät hiljaista, mutta mahtavaa vyöryntäänsä», puheli
kreivi, eri tahoille katsellen, »ne eivät puhu meidän ajalliselle
korvallemme, mutta ne vaikuttavat jokaisella vaihteellaan tämän kurjan
kiertotähtemme asukkaiden kohtaloihin. Nyt on tullut, ell'eivät
tähtienselittäjät valehtele, minun kohtaloni ratkaiseva hetki! Nyt
lähestyy se silmänräpäys, jota minun käskettiin varoa -- vaan jota
minun myös kehoitettiin toivomaan -- Kuningas, niin kuului sana --
mutta miten? -- avioliiton kautta saavutettu kruunu -- kaikki toiveet
siitä ovat kadonneet -- kadotkoot. Rikkaat Alankomaat ovat pyytäneet
minua hallitsijakseen, ja jos Elisabet suostuisi, antaisivat _ne_
minulle kruununsa. -- Ja enkö voi esittää samanlaisia vaatimuksia
tässäkin valtakunnassa? Yorkien vaatimuksia, mitkä ovat siirtyneet
Clarencen Yrjöltä Huntingdonin suvulle, jolla olisi nyt kauniit
mahdollisuudet, ell'ei tätä naista olisi olemassa -- Huntingdon on taas
minun heimoani. -- Mutta enpä halua nyt sukeltaa syvemmältä näihin
ankaroihin salaisuuksiin. Minä kuljen nyt vielä jonkun aikaa hiljaa ja
huomaamatta uraani maanalaisen virran tavoin -- mutta aika on tuleva,
jolloin minä syöksähdän ilmoille koko voimassani ja pyyhkäisen tieltäni
kaikki esteet.»

Sillä välin kun Leicester täten koki vaimentaa omantuntonsa nuhteita,
vetämällä puolustuksekseen valtiollisen välttämättömyydenkin tai
hukkumalla kunnianhimon hurjiin unelmiin, kulki hänen lähettinsä läpi
kylien ja kaupunkien kiireisellä matkallaan Berkshireä kohti. Hänellä
myöskin oli omat korkeat toiveensa. Hän oli saanut Leicesterin kreivin
asemaan, johon hän halusi: kreivi paljasti hänelle sydämensä
salaisimmatkin sopukat ja käytti häntä läheisimpäinkin asiain ajajana
puolisonsa ja itsensä välillä. Tästä lähtien, niin hän ennusti, olisi
hänen herransa vaikea tulla toimeen ilman hänen palveluksiaan tai evätä
hänen pyyntöjänsä, vaikka ne olisivat kohtuuttomiakin. Ja jos tuo
kopeileva hempukka, kuten hän nimitti kreivitärtä, suostuu puolisonsa
vaatimukseen, joutuu hän, Varney, hänen luuloteltu puolisonsa,
pakostakin sellaisiin suhteisiin hänen kanssaan, ett'ei voinut
aavistaakaan, mihin hänen rohkeutensa veisi; ja ehkäpä asianhaarat
piankin tuottavat hänelle voiton, jota hän ajatteli pirullisin tuntein
ja jota hän etupäässä tulisi käyttämään kreivittären aikaisemmin
osoittaman halveksumisen kostamiseksi. Mutta sitten johtui hän jälleen
ajattelemaan sitä mahdollisuutta, että kreivitär asettuisi kokonaan
kielteiselle kannalle, eikä suostuisi ehdolla eikä millään näyttelemään
hänelle aijottua osaa Kenilworthin ilveilyssä.

»Alascon täytyy silloin tehdä tehtävänsä», ajatteli hän. -- »Sairauden
täytyy tulla selittämään hänen majesteetilleen, miks'ei rouva Varney
voi osoittaa hänelle kunnioitustaan -- niin, ja se sairaus saattaa
muuttua vaaralliseksi ja tuhoisaksi, jos Elisabet katselee Leicesterin
kreiviä yhtä hellällä silmällä kuin tähänkin asti. Minä en tahdo
menettää mahdollisuutta päästä hallitsevan kuninkaan suosikiksi
pelkäämällä tarmokkaita toimenpiteitä, jos niitä tarvitaan. --
Eteenpäin, kelpo ratsuni, eteenpäin! -- kunnianhimo ja ylpeät vallan,
nautinnon ja koston toiveet työntävät tutkaimensa yhtä syvälle rintaani
kuin minä nyt kannukseni Sinun kylkiisi! -- Eteenpäin, kelpo ratsuni,
eteenpäin! -- Piru ajaa meitä molempia!»



IV Luku.


    Heikoksi väitä suloain,
    Ei hoviin tuosta, arvaa sen!
    Miks' riistitkään mun kodistain,
    Sain siellä arvon ylhäisen?

    Ihaillun morsiosi luo
    Ei kiirettä nyt enää lain;
    Elossa, haudassako tuo,
    Sama se Sulle, sortajain.

_William Julius Michlen »Cumnorin Linna»_.

Meidän aikamme ja kaikkien aikojen hienojen naisten olisi täytynyt
myöntää, että nuorella ja kauniilla Leicesterin kreivittärellä oli,
paitsi nuoruuttaan ja kauneuttaan kaksi ominaisuutta, jotka oikeuttivat
hänet saamaan arvokkaan sijan ylhäisten ja kunnioitettavien rouvien
joukossa. Hän oli, kuten näemme hänen kohtauksestaan kulkukauppiaan
kanssa, tuhlailevan kerkeä tekemään tarpeettomia ostoksia vain sen
takia, että häntä huvitti hankkia kaikenlaista tarpeetonta, loistavaa
rihkamaa, joka kerran hankittuna ei sitten enään ensinkään
miellyttänyt; ja hän oli sen lisäksi sangen taipuvainen kuluttamaan
suuren osan päivästä koristelemiseen, vaikka hänen pukunsa kirjava
komeus saikin osakseen vain ankaran Janetin puolipilkallisen arvostelun
tai hyväksyvän katseen niistä kirkkaista silmistä, jotka näkivät oman
riemuvoittonsa säteiden heijastuvan kuvastimesta.

Kreivitär Amy saattoi kuitenkin tällaisten turhamaisten taipumustensa
puolustukseksi esittää sen seikan, ettei silloinen kasvatus ollut
tehnyt paljoa tai oikeammin ei mitään hänen luonnostaan iloisen ja
vakavampiin harrastuksiin kyllästyvän luonteensa taivuttamiseksi
parempaan suuntaan. Ellei hänestä olisi ollut mieluista kerätä
kaikenlaista korua ja kantaa sitä, olisi hän kutonut verhoja ja
valmistellut neulomateoksia niin ahkerasti, että kaikki Lidcoten linnan
seinät ja istuimet olisivat peittyneet niiden kirjavaan runsauteen, tai
olisi hän hankkinut vaihtelua Minervan askarruksiin paistamalla
valtavan makkaran siksi kun ritari Hugh Robsart palaisi metsältä. Mutta
Amylla ei ollut vähimpiäkään luonnollisia taipumuksia kangaspuiden,
neulan tai keittokirjan puuhiin. Hänen äitinsä oli kuollut hänen
lapsena ollessaan, hänen isänsä noudatti kaikkia hänen oikkujaan, ja
Tressilian, ainoa ihminen hänen ympäristössään, jolla oli kykyä ja
tahtoa hänen henkensä viljelemiseen, oli suuresti vahingoittanut hyvää
tarkoitustaan käymällä liian innokkaasti käsiksi opettajan toimeensa,
niin että tuo vilkas, hemmoteltu ja turhamainen tyttö katseli häntä
pienellä pelolla ja suurella kunnioituksella ja tunsi häntä kohtaan
hyvin vähän tai ei ensinkään sitä hienompaa hellyyttä, jota hänen
toivonsa ja pyrkimyksensä oli herättää. Ja niinpä Leicesterin jalo
ulkomuoto, sulava käytös ja hieno imartelu avasikin hänen sydämensä ja
vangitsi hänen mielikuvituksensa jo aikoja ennen, kuin tyttö oli
päässyt tuntemaan hänet rikkauden ja vallan häikäiseväksi lemmikiksi.

Leicesterin lukuisat käynnit Cumnorissa heidän avioliittonsa ensi
aikoina olivat suostuttaneet kreivittären siihen yksinäiseen ja
eristettyyn elämään, johon hän oli tuomittu, mutta kun nämä käynnit
muuttuivat yhä harvemmiksi ja harvemmiksi, ja kun niiden paikan
täyttivät vain selittelevät kirjeet, jotka nekään eivät aina olleet
erikoisen lämpimiä, jopa useimmiten tavattoman lyhyitäkin, alkoivat
tyytymättömyys ja epäily pesiytyä näihin loistaviin huoneisiin, jotka
rakkaus oli valmistanut kauneudelle. Hänen vastauksensa Leicesterille
paljastivat nämä tunteet liiankin suoraan ja kärttivät pikemmin
teeskentelemättömän kiihkeästi kuin viisaasti, että hänet toki
päästettäisiin tästä yksinäisestä ja salaperäisestä olinpaikastaan ja
että kreivi tunnustaisi heidän avioliittonsa; ja esitellessään kaikella
mahdollisella taidollaan perustelujaan, luotti hän etupäässä siihen
lämpöön ja voimaan, jolla hän pyyntönsä suoritti. Joskus rohkeni hän
liittää niihin moitteitakin, joita Leicester katsoi hyvällä syyllä
voivansa pitää ansaitsemattomina.

»Minä olen tehnyt hänestä kreivittären», sanoi hän Varneylle; »sopisipa
hänen nyt odottaa rauhassa siksi kunnes minä voisin julkisesti painaa
kruunun hänen kulmilleen.»

Kreivitär Amy näki asian kokonaan toisessa valossa.

»Mitä auttavat minua arvo ja kunnia», puheli hän, »jos minun täytyy
elää täällä unhoitettuna vankina, ilman seuraa ja julkista huomiota ja
säädylleni kuuluvia oikeuksia aivan huonomaineisen tai epäilyttävän
henkilön tavoin? Minä en välitä vähääkään kaikista noista
helminauhoista, joita Sinä minun kiusoikseni kiertelet tukkaani, Janet.
Minä sanon Sinulle, että jos minä olisin Lidcoten linnassa pistänyt
vain tuoreen ruusunnupunkin hivuksiini, olisi hyvä isäni heti kutsunut
minut luokseen katsellakseen sitä tarkemmin, ja se lempeä vanha
kappalainen olisi hymyillyt, ja mestari Mumblazen olisi puhunut jotakin
vaakunain ruusuista urhoollisuuden esikuvina; mutta nyt istun minä
täällä, koristettuna aivan kuin epäjumalan kuva kultakankain ja
jalokivin, ja vain Sinä, Janet, olet katselemassa kaikkea sitä
komeuttani. Siellä oli myöskin se Tressilian parka -- mutta eipä maksa
vaivaa puhua hänestä.»

»Eipä tosiaankaan, armollinen rouva», vahvisti hänen ymmärtäväinen
palvelijattarensa; »ja Te saattekin minut joskus toivomaan, ettette Te
puhuisi hänestä niin usein ja niin malttamattomasti.»

»Turha on minua varoittaaksesi, Janet», sanoi kärsimätön ja
parantumaton kreivitär; »minä synnyin vapaana, vaikka minut nyt on
teljetty tänne pikemminkin jonkun kauniin muukalaisen orjattaren tavoin
kuin englantilaisen ylimyksen puolison. Minä kestin kaiken tämän
ilomielin niinkauvan kuin olin varma hänen rakkaudestaan; mutta nyt
saavat he kahlehtia nämä jäsenet miten ikänä haluavat, kieleni ja
sydämeni tulevat aina pysymään vapaina. -- Minä sanon Sinulle, Janet,
minä rakastan puolisoani -- minä olen rakastava häntä viimeiseen
hengenvetooni asti -- minä en voi lakata häntä rakastamasta, vaikka
tahtoisinkin, tai vaikka hän -- mikä, Jumala nähköön, saattaa
tapahtuakin -- lakkaisi rakastamasta minua. Mutta sen minä vain tahdon
sanoa, ja kuuluvasti, että minä olisin ollut onnellisempi nykyistäni,
jos olisin jäänyt Lidcoten linnaan, vaikka minun olisikin sitten
pitänyt mennä naimisiin sen Tressilian-paran kanssa ja nähdä aina
edessäni hänen surullinen muotonsa ja hänen oppinut päänsä, minä kun en
opista rahtuakaan välittänyt. Hän sanoi usein, kun en minä halunnut
lukea hänen mielikirjojaan, että vielä kerran tulee aika, jolloin minä
olisin iloinen, jos olisin ne lukenut -- luulen sen ajan nyt tulleen.»

»Minä ostin Teille muutamia kirjoja, armollinen rouva», sanoi Janet,
»eräältä rammalta mieheltä, joka myyskenteli niitä torilla -- ja joka
tähysteli minua hieman hävyttömästi, se olkoon sanottuna.»

»Näytähän tänne, Janet», virkkoi kreivitär, »kunhan ne eivät vain olisi
kaikki sitä Teidän tylyä ja jäykkää lajianne. -- Mitä tämä on, hurskas
neitoseni? _'Kultaisen Kynttilänjalan Niistimet'. -- 'Kourallinen
Mirhamia ja Isoppia Sairaan Sielun Puhdistamiseksi' -- 'Siemaus Vettä
Bacan Laaksosta' -- 'Ketut ja Tulipalot'_. -- Mitä roskaa tämä
kaikki on, neitokaiseni?»

»Jalo rouva», vastasi Janet, »minusta näytti soveliaalta ja
toivottavalta kylvää Jumalan laupeutta ja armoa Teidän Korkeutenne
poluille; mutta ell'ette niistä huoli, niin on tässä näytelmiä ja
runojakin, luullakseni.»

Kreivitär jatkoi huolimattomasti tarkasteluaan ja käänteli
välinpitämättömänä sellaisia harvinaisia niteitä, jotka nykyään
rikastuttaisivat parikymmentä vanhojen kirjojen kauppiasta. Niiden
joukossa oli _»Keittokirja, painattanut Rikhard Lant», »Skeltonin
Kirjoja» -- »Kansan Ajanviete» -- »Tiedon linna»_, j.n.e., j.n.e.
Mutta kreivittären sydän ei kiintynyt tähänkään oppiin, ja iloisesti
hypähtikin hän haluttomasta toimestaan: lentolehtisten selailemisesta,
ja hätäisesti heittikin hän ne kaikki huiskin haiskin lattialle, kun
pihalta kuuluva nopea ratsujen töminä kutsui hänet akkunaan ja sai
hänet huudahtamaan: »Se on Leicester! -- se on jalo kreivini! -- se on
minun Dudleyni! -- Jokainen hänen hevosensa kavion isku on minun
korvissani suloisinta, taivaallisinta soitantoa!»

Talossa syntyi lyhyt hälinä, ja Foster astui huoneeseen, silmät maahan
luotuina ja koko olemuksessa entinen yrmy sävy ja ilmoitti, että herra
Rikhard Varney oli saapunut herra kreivin luota, ratsastettuaan läpi
yön, ja halusi nyt heti puhutella Hänen Armoaan.

»Varneyko» huudahti kreivitär pettyneenä; »puhutellako minua? -- No,
yhtä kaikki! -- Hän tuo sanomia Leicesteriltä -- päästäkää hänet heti
sisään.»

Varney astui huoneeseen, missä kreivitär oli, koristettuna
luonnollisella suloudellaan ja kaikella, mitä Janetin taito ja komea ja
aistikas aamupuku olivat voineet saada aikaan. Mutta hänen paras
kaunistuksensa oli kuitenkin hänen uhkea vaaleanruskea tukkansa, joka
valtavina aaltoina valui hänen joutsenenkaulalleen ja rinnalleen, joka
kohoili levottomasta odotuksesta; samastapa syystä oli hänen
kasvoilleenkin sävähtänyt vieno punanhäive.

Varney esiintyi samassa puvussa, missä hän oli saattanut herransa
hoviin tuona merkillisenä aamuna, ja sen komeus muodosti omituisen
vastakohdan sille epäjärjestykselle ja tahrautuneisuudelle, minkä nopea
öinen ratsastus ja lokaiset tiet olivat aiheuttaneet. Hänen otsallaan
asui levottoman kiireen ilme, niinkuin sen, joka pelkää sanomainsa
saavan huonon vastaanoton, mutta joka on kuitenkin havainnut
välttämättömäksi niiden ilmoittamisen. Kreivittären tuskaisa silmä
keksi heti paikalla tämän pelon, ja hän huudahti:

»Te tuotte uutisia jalolta kreiviltä, herra Varney --  laupias Jumala!
onko hän sairas?»

»Ei, armollinen rouva, ei, Jumalan kiitos!» vastasi Varney. »Tyyntykää
ja sallikaa minun vetää henkeä, ennen kuin kerron asiani.»

»Vai vetää henkeä! herra», kiisti rouva kärsimättömänä; »kyllä minä
tunnen ne Teidän teatteritemppunne. Koska henkenne on riittänyt tuomaan
Teidät tänne, niin kyllä kai se riittää vielä uutistennekin
ilmoittamiseen, ainakin lyhyeen ja ylimalkaiseen.»

»Armollinen rouva», vastasi Varney, »me emme ole yksin, ja herra
kreivin sanoma oli vain Teidän korvianne varten.»

»Jättäkää meidät, Janet ja herra Foster», sanoi kreivitär; »mutta
pysytelkää tuossa toisessa huoneessa, niin että saatan huutaa Teitä
milloin tahansa.»

Foster ja hänen tyttärensä siirtyivät Leicesterin kreivittären käskyä
totellen seuraavaan huoneeseen, mikä oli varsinainen vierashuone.
Siihen makuuhuoneesta johtava ovi suljettiin ja teljettiin sitten
huolellisesti, ja isä ja tytär jäivät molemmat tuskallisen odotuksen
valtaan, edellinen tuo vanha synkkä, epäluuloinen, kolkko ilme
kasvoillaan, ja Janet kädet ristissä ja sen näköisenä, kuin haluaisi
hän hartaasti tietää emäntänsä kohtalon, mutta kuin kohottaisi hän
samalla palavia rukouksia taivaan puoleen hänen pelastumisekseen. Anton
Foster näytti johonkin määrin aavistavan, mitä tapahtui hänen
tyttärensä sielussa, sillä huoneen poikki astuessaan tarttui hän
hätäisesti tytön käteen ja sanoi: »Se on oikein -- rukoile, Janet,
rukoile -- me tarvitsemme kaikki rukouksia, ja muutamat meistä enemmän
kuin toiset. Rukoile, Janet -- Rukoilisin minäkin, mutta minun täytyy
kuunnella, mitä tuolla sisällä tapahtuu -- pahoja siitä nyt tulee,
rakas lapseni -- pahoja tulee. Jumala antakoon syntimme anteeksi; sillä
Varneyn äkillinen ja outo saapuminen ei ennusta hyvää.»

Janet ei ollut vielä koskaan kuullut isänsä kehoittavan häntä
kiinnittämään huomiotansa mihinkään heidän salaperäisessä talossaan
tapahtuvaan, tai edes sallivan sitä, ja kun hän nyt niin teki, soi
hänen äänensä Janetin korvissa -- hän ei tiennyt, mistä se johtui --
kuin kissapöllön rääkyntä, joka ennustaa kauhistavia tihutöitä. Hän
käänsi katseensa peloissaan ovea kohti, ikäänkuin odottaen sen takaa
kuuluvan hirvittäviä ääniä tai avautuvan jonkun kauhunäyn.

Kaikki oli kuitenkin hiljaista kuin kuolema, ja niiden äänet, jotka
puhuivat sisähuoneessa, jos he yleensä puhuivat lainkaan, oli
huolellisesti alennettu niin mataliksi, ett'ei viereisessä huoneessa
voinut eroittaa niistä mitään. Yht'äkkiä kuuluivat he kuitenkin puhuvan
nopeasti, lujasti ja hätäisesti; ja heti sen jälkeen kaikui
kreivittären ääni niin väkevänä, kuin ankarin kiivastus suinkin voi sen
paisuttaa: »Avatkaa ovi, herra, minä käsken! -- Avatkaa ovi! -- Minä en
kaipaa muuta vastausta!» jatkoi hän, peittäen ankaralla äänellään
kuulumasta ne hiljaiset, mutisevat sanat, joita Varney kuului lausuvan
tuolloin tällöin. »Hoi! Te siellä ulkona!» jatkoi hän yhä, kirkuen
hädissään, »Janet, huuda koko talonväki kasaan! -- Foster, murra ovi!
-- Minua pidättää täällä petturi! -- Tartu kirveeseen ja kankeen,
Foster. -- Minä vastaan kaikesta!»

»Ei tarvita, armollinen rouva», kuului Varney vihdoin selvästi puhuvan.
»Jos Te suvaitsette julistaa herra kreivin tärkeät yksityiset asiat ja
omat asianne kaikelle maailmalle, niin en minä suinkaan tahdo olla
Teille esteenä.»

Ovi väännettiin lukosta ja avattiin, ja Janet ja hänen isänsä
syöksyivät sisään, levottomina haluten tietää syyn noihin kamaliin
huutoihin.

Heidän astuessaan huoneeseen seisoi Varney ovipielessä hammasta purren,
kasvoilla ilme, jossa kuvastuivat yht'aikaa raivo, häpeä ja pelko.
Kreivitär taas seisoi keskellä huonetta kaltaisena nuoren Pytian, joka
on juuri joutunut jumalaisen innoituksen valtaan.

Hänen kauniin otsansa suonet olivat ankarasta puhumisesta paisuneet
paksuiksi sinisiksi viivoiksi -- hänen poskensa ja kaulansa hohtivat
tulipunaisina -- hänen silmänsä olivat kuin vangitun kotkan, joka
syöksee hehkuvia ukonnuolia viholliseensa, koska ei voi päästä sitä
kynsin repimään. Jos olisi mahdollista raivottaren muuttaa sulottareen,
eivät hänen kasvonsa voisi yhdistää niin suurta kauneutta niin
mahtavaan vihaan, halveksuntaan, uhmaan ja kiivastukseen. Eleet ja
ryhti vastasivat ääntä ja kasvojen ilmettä ja kokonaisuus muodosti
näyn, joka oli sekä ihana että peloittava, niin suuren ylevyyden oli
kiihkeä mielenliikutus luonut kreivitär Amyn luontaiseen hempeään
viehkeyteen. Heti kun ovi avautui, juoksi Janet emäntänsä luo; ja
hitaammin, mutta sentään nopeammin tavallistaan lähestyi Anton Foster
Rikhard Varneyta.

»Jumalan nimessä, mikä Teidän Armoanne vaivaa?» kysyi edellinen.

»Mitä saatanan nimessä Te teitte hänelle?» kysyi jälkimäinen.

»Kuka, minäkö? -- en mitään», vastasi Varney, mutta pää riipuksissa ja
ääni jurona; »en mitään muuta kuin että ilmoitin hänelle puolisonsa
käskyt, ja ell'ei armollinen rouva halua niitä totella, tietää hän itse
paremmin kuin minä, miten siitä vastata.»

»Kautta taivaan, Janet», sanoi kreivitär, »se petturi ja konna
valehtelee suoraan! Hänen täytyy valehdella, koska hänen puheensa
lankeavat jalon puolisoni häpeäksi -- hänen täytyy pakostakin
valehdella kaksin kerroin, koska hän puheillaan ajaa omia, yhtä
inhoittavia kuin saavuttamattomiakin tarkoitusperiään.»

»Te olette ymmärtänyt minua väärin, armollinen rouva», virkkoi Varney,
vastahakoisen nöyrästi ja samalla puolustavasti; »antakaamme tämän
asian levätä siksi kun kiihkonne on hieman laimentunut ja minä selitän
Teille kaikki.»

»Sinä et ole koskaan saava tilaisuutta siihen», virkkoi kreivitär. --
»Katso häntä, Janet. Hän on koreasti puettu, hän näyttää ulkoapäin
aatelismieheltä, ja kuitenkin tuli hän tänne vakuuttamaan puolisoni
tahtovan -- ei, enemmän, vihityn puolisoni käskevän, että minun pitäisi
menemän hänen kanssaan Kenilworthiin ja kuningattaren ja ylimysten ja
oman vihityn puolisoni edessä tunnustaman hänet -- tuon tuossa -- tuon
viitanharjaajan, tuon kengänpuhdistajan -- tuon tuossa, puolisoni
palvelijan, lailliseksi aviomiehekseni ja herrakseni! Suuri Jumala! Jos
minä myöhemmin vaatisin oikeuksiani ja arvo-asemaani takaisin, olisin
minä siten nostanut omaa itseäni vastaan aseita, jotka leikkaisivat
oikean vaatimukseni juurineen poikki ja tekisivät minulle mahdottomaksi
pyrkiä enään Englannin jalojen ylimysnaisten joukkoon.»

»Sinä kuulet, Foster, ja myöskin Sinä, nuori neito, mitä tämä rouva
sanoo», vastasi Varney, käyttäen hyväkseen pysäystä, minkä kreivitär
oli pakotettu tekemään syytöspuheessaan pikemmin ilman puutteen kuin
aineen loppumisen takia: -- »Te kuulette, että tämä rouva tekee
kiihkoissaan minut vastuunalaiseksi toimenpiteestä, jota jalo kreivi on
ajatellut erinäisten seikkain salaamiseksi ja joka on selitettynäkin
tuossa kirjeessä, mitä tämä rouva pitää kädessään.»

Foster yritti tässä astua väliin pontevan näköisenä, koska hän luuli
sen kuuluvan virkaansa. »Ei, armollinen rouva, minun on pakko sanoa
Teille, että Te olette menetellyt tässä perin malttamattomasti. --
Sellaista petosta ei voida kokonaan tuomita, jos se tapahtuu hyvässä
tarkoituksessa; niinpä sanoi patriarkka Abrahamkin Saaraa sisarekseen,
heidän mennessään alas Egyptiin.»

»Niin kyllä, herraseni», vastasi kreivitär; »mutta Jumala soimasi tästä
petoksesta valitun kansansa esi-isää pakanallisen faraon suun kautta.
Voi teitä, jotka luette pyhää raamattua vain etsiäksenne sieltä
paikkoja, mitkä ovat tarkoitetut meille varoitukseksi eivätkä
esimerkiksi!»

»Mutta Saara ei vastustanut herransa tahtoa, jos suvainnette huomata»,
virkkoi Foster vastaukseksi; »vaan teki niin kuin Abraham käski, sanoen
itseänsä hänen sisareksensa, jotta hänen herrallensa hyvin kävisi hänen
tähtensä ja jotta hänen sielunsa eläisi hänen kauneutensa tähden.»

»Taivas antakoon minulle anteeksi hyödyttömän kiivastukseni», vastasi
kreivitär, »sillä Sinä olet yhtä hävytön tekopyhä kuin tuo mies tuolla
julkea petturi! Minä en voi koskaan uskoa, että jalo Dudley olisi
antanut suostumuksensa niin raukkamaiseen, niin häpeälliseen juoneen.
Mutta jos niin on, tallaan minä hänen halpamaisuutensa mäsäksi ja
hävitän kaiken muiston hänestä ikipäiviksi!»

Niin puhuen repi hän Leicesterin kirjeen palasiksi ja polki
rajattomassa vihastuksessaan niitä jaloillaan, ikäänkuin olisi hän
halunnut hävittää olemattomiin nekin pienet jätteet, jotka siitä vielä
olivat näkyvissä.

»Olkaa todistajiani», sanoi Varney kokien pysyä tyynenä, »että hän on
nyt repinyt jalon herrani kirjeen, jotta hän sitten saisi vierittää
minun niskoilleni sen neuvoman suunnitelman; ja vaikk'ei minulle lähde
siitä aikeesta mitään muuta kuin vaaraa ja vaivaa, tahtoisi hän
panna sen minun syykseni, ikäänkuin ajaisin minä siinä omia
tarkoitusperiäni.»

»Sinä valehtelet, petollinen orja!» huusi kreivitär, huolimatta Janetin
tyynnyttelyistä, tämä kun surullisena aavisti hänen vain siten takovan
aseita itseään vastaan. -- »Sinä valehtelet!» toisti hän. -- »Anna
minun olla, Janet. -- Vaikka tämä olisi sitten viimeinen sanani, niin
hän valehtelee -- hän punoo omia saastaisia juoniaan, ja hän olisi
esitellyt niitä laveammaltikin, jos olisin voinut suuttumukseltani
pysyä hiljaa, kuten alussa, mistä hän saikin rohkeutta ilmaista
konnamaiset suunnitelmansa.»

»Armollinen rouva», virkkoi Varney, joka julkeudestaan huolimatta tunsi
asemansa hieman noloksi, »minä pyydän Teitä uskomaan, että olette
kokonaan erehtynyt.»

»Ennen uskoisin minä valon pimeydeksi!» huusi raivostunut kreivitär.
»Olenko minä muka juonut unohduksen virrasta? Enkö minä muka muista
Sinun aikaisempaa käytöstäsi, joka, jos Leicester sen olisi tiennyt,
olisi vienyt Sinut suoraan hirteen, eikä tuonut Sinulle hänen
läheisimmän ystävyytensä kunniaa? -- Toivoisinpa olevani mies vain
viisikin minuuttia! Siinä ajassa jo ehtisin pakottaa tuollaisen
pelkurin kuin Sinunkin tunnustamaan konnamaisuutensa. Mutta mene -- ja
heti paikalla! -- Sano herrallesi, että jos minä lähtisinkin sille
häpeän polulle, jolle se inhoittava petos, mitä Sinä olet esitellyt
hänen nimissään, minut välttämättä veisi, minä ainakin tahtoisin
hänelle kilpailijan, joka edes hiukankin ansaitsisi sen nimen. Hänen
sijaansa ei saa täyttää kurja palkkapalvelija, jonka suurimpana onnena
on saada lahjaksi herransa viimeiset vaatteet, ennen kuin ne ovat aivan
nukkavieruiksi kuluneet ja joka kykenee viehättämään vain jotakin
esikaupungin tyttöletukkaa komeilemalla herransa vanhojen kenkien
uusilla nauharuusukkeilla. Tiehesi, heti paikalla, mies -- minä
halveksin Sinua niin suuresti, että häpeän suuttuneeni Sinuun.»

Varney lähti huoneesta sanattoman raivon vallassa, ja häntä seurasi
Foster, jonka luonnostaankin hitaan järjen olivat kokonaan
pyörryttäneet ne hurjat kiivastuksen ja vihan purkaukset, mitkä olivat
ensi kerran hänen kuultensa tulvineet kreivittären huulilta, sillä
Foster oli koko ajan pitänyt häntä liian lempeänä ja liian
hyvänsävyisenä kantamaan närkästynyttä ajatustakaan, saati sitten
käyttämään kovia sanoja. Foster kulki sentähden itsepintaisesti Varneyn
jäljissä, ahdistaen häntä kysymyksillä, joihin toinen ei vastannut,
ennen kuin he olivat saapuneet neliönmuotoisen pihan toiselle puolelle,
entiseen kirjastoon, mihin lukija on jo tutustunut. Täällä kääntyi
Varney hellittämättömään seuraajaansa ja alkoi selvitellä asiaa
verrattain rauhallisella äänellä; sillä tuo lyhyt kävely oli riittänyt
niin taitavalle mielensä kuohujen hillitsijälle raivonsa ja
suuttumuksensa asettamiseksi ja kylmäverisyytensä saavuttamiseksi.

»Tony», sanoi hän, tavallinen ivahymy huulillaan, »ei maksa vaivaa sitä
kieltää. Nainen ja piru, jotka, kuten viisas neuvojasi Holdforthkin
saattaa Sinulle todistaa, pettivät miestä jo aikojen alussa, ovat
tänäänkin osoittautuneet minun oveluuttani ja varovaisuuttani
väkevämmiksi. Se torakurkku näytti niin viekoittelevalta ja osasi vetää
naamansa niin mainioon ilmeeseen minun esitellessäni kreivin asiaa, että
minä, kautta kunniani, uskoin voivani pistää pienen sanasen omastakin
puolestani. Nyt luulee hän saaneensa pääni silmukkaan, mutta siinä hän
erehtyy. -- Missä on tohtori Alasco?»

»Työpajassaan», vastasi Foster; »tällä hetkellä ei häntä voi puhutella
-- meidän täytyy odottaa siksi kunnes keskipäivän aika on ohi, tai me
häiritsemme häntä hänen tärkeissä -- mitä minä sanoin, tärkeissäkö? --
minä tahdoin sanoa: hänen jumalallisissa tutkimuksissaan.»

»Niin, hän tutkii perkeleen jumaluutta», virkkoi Varney, -- »mutta kun
minä tarvitsen häntä, on yksi hetki yhtä hyvä kuin toinenkin. Opasta
minut hänen hornanpesäänsä.»

Näin puhui Varney ja seurasi nopein ja levottomin askelin Fosteria,
joka johti häntä monia melkein raunioiksi rauenneita sokkelokäytäviä
pitkin pihan vastaiselle puolelle jonkunlaiseen maanalaiseen holviin,
missä nyt askarteli kullantekijä Alasco, mutta minne ennen eräs
Abingdonin salatieteisiin taipuvainen päämunkki oli veljeskuntansa
suureksi kauhistukseksi laittanut työpajansa ja missä hän monen sen
ajan hourupäisen tavoin oli tuhlannut paljon kallista aikaa ja rahaakin
päästäkseen suuren tiedon perille.

Anton Foster pysähtyi oven eteen, joka oli lujasti teljetty
sisäpuolelta, ja pelkäsi jälleen huomattavasti häiritä viisasta hänen
puuhissaan. Mutta piittaamaton Varney piti kolkutuksin ja huudoin niin
suurta melua, että huoneen asukas vihdoinkin, vaikka hitaasti ja
vastahakoisesti, avasi oven. Kullantekijä tuli näkyviin, silmät
tihruisina sen tuliastian tai lasikulhon kuumuudesta ja höyryistä,
jonka ääressä hän oli askarrellut, ja hänen kammionsa oli yhtä mitä
erilaisimpien aineiden ja hänen ammattiinsa kuuluvien kummallisten
työkalujen sekasortoa. Ukko murisi suuttuneen kärsimättömästi: »Ijät
kaiketko minun sitten täytyy laskeutua taivaallisista tutkimuksistani
maallisissa asioissa rehkimään?»

»Helvetillisissä asioissa, saisit sanoa», virkkoi Varney, »sillä ne ne
kuitenkin ovat Sinun oikea alasi. -- Foster, me tarvitsemme Sinua
keskustelussamme.»

Foster astui arkaillen holviin. Varney seurasi häntä, sulki oven, ja
niin alkoivat he kolmisin salaisen neuvottelunsa.

Sillä välin mitteli kreivitär huoneensa lattiaa, häpeän ja vihastuksen
kiistellessä hänen suloisilla poskillaan.

»Se konna», kiivasteli hän, »se kylmäsydäminen, laskeva orja! -- Mutta
minä vedin naamion hänen kasvoiltaan, Janet. -- Minä pakotin sen
käärmeen avaamaan kaikki kierteensä edessäni ja ryömimään sitten
tiehensä alastomassa rumuudessaan. -- Minä hillitsin suuttumustani,
vaikka olinkin vähällä tukehtua siihen paikkaan, siksi kunnes hän
päästi minut katsahtamaan sydämen pohjaan, joka on kauhistavampi
helvetin pimeintä soppea. -- Ja Sinä, Leicester, onko mahdollista, että
Sinä saatoit käskeä minua kieltämään lailliset avio-oikeuteni Sinuun
tai Sinä itse siirtää ne toiselle! -- Mutta se on mahdotonta -- se
konna valehteli kaikki -- Janet, minä en tahdo viipyä täällä enää
kauvemmin, Minä pelkään häntä. -- Minä pelkään isääsi -- mieleni on
paha, kun minun täytyy sanoa se Sinulle, Janet. -- Mutta minä pelkään
isääsi, ja kaikkein eniten tuota inhoittavaa Varneyta. Minä pakenen
Cumnorista.»

»Ah! armollinen rouva, minne Te pakenisitte tai miten pääsisitte Te
näiden muurien vankeudesta?»

»En tiedä, Janet», vastasi onneton nuori rouva, luoden katseensa ylös
ja ristien kätensä, »en tiedä, minne paeta, tai millä tavoin; mutta
minä olen varma siitä, ett'ei Jumala, jota minä olen niin uskollisesti
palvellut, ole hylkäävä minua tällä kauhealla hetkellä, sillä minä olen
joutunut pahojen ihmisten käsiin.»

»Älkää ajatelko niin, rakas rouva», lohdutti Janet; »isäni on kyllä
synkän ja ankaran tapainen ja pitää lujasti kiinni uskostaan -- mutta
ei kuitenkaan --» Samassa silmänräpäyksessä astui Anton Foster
huoneeseen, kantaen lasimaljaa ja pientä pulloa. Hänen käytöksensä oli
omituinen; sillä lähestyessään kreivitärtä tämän arvolle kuuluvalla
kunnioituksella, ei hän tähän asti ollut viitsinyt salata tai ei ollut
kyennyt poistamaan luontaista kömpelöä jurouttaan, mikä hänen
kaltaisissaan onnettomissa ihmisissä näytäksen eritotenkin niitä
kohtaan, jotka olosuhteet ovat saattaneet heidän valtaansa ja
valvontansa alaisiksi. Mutta nyt ei hän paljastanut rahtuakaan sitä
mahtinsa ynseätä tietoisuutta, jota hän tavallisesti yritti peittää
kömpelön, teeskennellyn kohteliaisuuden ja kunnioituksen verhoon aivan
niinkuin rosvo kätkee pistoolinsa ja lyömäpalikkansa huonon
päällystakkinsa alle. Mutta hänen hymyssään oli enemmän pelkoa kuin
mielistelyä, ja kun hän kehoitti kreivitärtä maistamaan hänen
tuomaansa virkistävää juomaa, joka olisi äskeisen kiihtymyksen jälkeen
rauhoittava hänen sydäntään ja päätään, näytti hän hautovan jotakin
uutta konnankoukkua. Hänen kätensä vapisi, hänen äänensä tärisi ja koko
hänen käytöksensä herätti niin suurta epäluuloa, että hänen tyttärensä
Janet, katseltuaan häntä ensin hämmästyneenä hetken aikaa, näytti äkkiä
tehneen lujan, rohkean päätöksen; hän kohotti päänsä, suoristautui
uhmailevaan ja käskevään asentoon, astui hitaasti isänsä ja
kreivittären väliin, tempasi tarjottimen edellisen käsistä ja sanoi
matalalla, mutta selvällä ja painokkaalla äänellä: »Isä, minä täytän
maljan jalon emäntäni tarpeiksi, kun hän niin suvaitsee.»

»Sinäkö, lapseni?» kysyi Foster kiivaasti ja pelokkaasti, »ei, lapseni
-- Sinä et nyt saa tehdä armolliselle rouvalle sitä palvelusta.»

»Ja miks'en, jos saan luvan kysyä?» vastasi Janet, »mikäli jalon rouvan
on yleensä lainkaan tarpeellista koskea koko maljaan?»

»Miks'et -- miks'et?» tankkaili hovimestari neuvottomana, ja havaiten
kiukuttelun parhaaksi pätevämpien syiden puutteen korvaajaksi, huusi
hän: -- »Siks'et, senkin hupakko, ett'en minä tahdo! -- Mene siitä
iltakirkkoosi!»

»Niin totta kuin toivon vielä kauvan saavani käydä kirkossa», vastasi
Janet, »en mene sinne tänään, ennen kuin olen saanut paremman varmuuden
emäntäni turvallisuudesta. Antakaa pullo tänne, isä»; -- ja Janet otti
sen hänen vastustelevasta kädestään, ja Foster salli sen lopultakin
tapahtua, ikäänkuin omantuntonsa lyömänä. -- »Ja nyt», jatkoi hän,
»isä, juoma, jonka on määrä virkistää emäntääni, ei tehne
_minullekaan_ pahaa. Terveydeksenne, isä!»

Lausumatta sanaakaan syöksähti Foster tyttärensä kimppuun ja väänsi
pullon hänen kädestään; sitten, ikäänkuin häveten sitä, mitä oli
tehnyt, sekä ollen täydelleen kykenemätön päättämään, mitä oli edelleen
tehtävä, jäi hän siihen seisomaan, pullo kädessään, toinen jalka toisen
edellä ja tyttäreensä tuijottaessaan kasvoilla ilme, jossa raivo, pelko
ja paljastettu konnamaisuus kuvastuivat inhoittavalla tavalla.

»Tämähän on kummallista, isä», virkkoi Janet, suunnaten häneen
samanlaisen tiukan katseen, jolla hullujen hoitajain sanotaan pitävän
onnettomia potilaitaan aisoissa; »Te ette anna minun tarjota
armolliselle rouvalle sitä juomaanne ettekä myöskään salli minun
tyhjentää maljaa hänen terveydekseen!»

Kreivittären rohkeus ei pettänyt tämän kauhistavan kohtauksen aikana,
jonka merkitys oli ilmeinen, vaikk'ei siihen suorin sanoin
viitattukaan. Hän säilytti luonteensa suuren huolettomuudenkin, ja
vaikka hänen poskensa oli ensi säikähdyksestä kalvennut, oli hänen
katseensa tyyni ja melkein halveksiva. »Ettekö _Te itse_ halua
maistaa sitä jaloa juomaa, herra Foster? Ettehän toki itse kieltäytyne
tyhjentämästä maljaa onneksemme, vaikka ette sallinutkaan Janetin sitä
tehdä. -- Juokaa, herra, minä pyydän.»

»Minä en tahdo», vastasi Foster.

»Ja kenelle sitten on tämä erinomainen kurkunkostuke tarkoitettu, hyvä
herra?» jatkoi kreivitär.

»Paholaiselle, joka sen keittikin!» viskasi Foster, käänsi selkänsä ja
lähti huoneesta.

Janet katsahti emäntäänsä, kasvoillaan syvän häpeän, pelon ja murheen
ilme.

»Älä minua itke, Janet», sanoi kreivitär lempeästi.

»En, armollinen rouva», vastasi hänen palvelijattarensa nyyhkytysten
tukahuttamalla äänellä, »en minä Teitä itkekään, minä itken itseäni --
minä itken tuota onnetonta miestä. Niiden, jotka ovat joutuneet häpeään
ihmisten edessä -- niiden, jotka Jumala on tuominnut, niiden on syytä
surra -- ei viattomien! -- Jääkää hyvästi, armollinen rouva!» jatkoi
hän, kiireesti heittäen hartioilleen viitan, jota hän tavallisesti
käytti ulos lähtiessään.

»Jätätkö Sinä minut, Janet?» kysyi hänen emäntänsä -- »hylkäätkö Sinä
minut näin ankaran ahdistuksen hetkellä?»

»Hyljätäkö Teidät, armollinen rouva!» huudahti Janet; ja juosten
takaisin emäntänsä luo, painoi hän tuhansia suuteloita hänen kädelleen
-- »hyljätäkö Teidät! -- hyljätköön minut uskoni toivo, jos sen teen!
-- Ei, rouva; oikein sanoitte, että kyllä Jumala, jota olette
palvellut, Teille osoittaa vapautuksen tien. Pakokeino on keksitty;
minä olen päivät ja yöt rukoillut valoa, jotta näkisin, miten minun oli
täyttäminen velvollisuuteni tuota onnetonta miestä ja samalla Teitä
kohtaan. Hirmuisena ja peloittavana on se valo nyt minulle ilmestynyt,
eikä minun tule sulkea ovea, jonka Jumala on avannut. -- Älkää kysykö
minulta enempää. -- Minä tulen tuossa paikassa takaisin.»

Sen sanottuaan kääriytyi hän viittaansa ja ilmoittaen eukolle, jonka
kohtasi ulommaisessa huoneessa, menevänsä iltarukoukseen, poistui hän
talosta.

Sillä välin oli hänen isänsä kiirehtinyt jälleen työpajaan, mistä hän
tapasi aijotun rikoksensa syytoverit.

»Kastoiko se suloinen lintu kieltään?» tiedusteli Varney puoleksi
hymyillen, kun taas tähtienselittäjä teki saman kysymyksen silmillään,
puhumatta sanaakaan.

»Ei kastanut, eikä tule kastamaankaan minun tarjoamastani juomasta»,
vastasi Foster; »pakotatteko Te minut tekemään murhan tyttäreni
läsnä-ollessa?»

»Eikö Sinulle jo sanottu, Sinä juro, pelkurimainen orja», puhui Varney
katkerasti, »ett'ei murhaa, kuten Sinä sitä nimität silmät tuijottaen
ja kieli kangerrellen, ollut kysymyksessäkään? Eikö Sinulle sanottu,
että tässä tarkoitettiin ainoastaan pientä pahoinvointia, jollaisen
naiset saavat aivan ilman aikojaan, tahtoessaan pitää yöpukuaan
keskellä päivää ja lojua leposijallaan, kun heidän pitäisi huolehtia
taloustoimistaan? Tämä oppinut mies tässä vannoo sen Sinulle Viisauden
Linnan avaimen kautta.»

»Minä vannon», sanoi Alasco, »ett'ei väkineste, joka on tuossa
pullossasi, ole lainkaan hengenvaarallista! Minä vannon sen kullan
kuolemattoman ja häviämättömän ydinaineen kautta, joka läpäisee kaikki
muut luonnon aineet, mutta jonka kätketyn olemuksen perille voi päästä
vain se, kenelle Trismegistus antaa salatiedon avaimen.»

»Ankara vala», vahvisti Varney. »Foster, olisit pahempi pakanaa, ell'et
sitä uskoisi. Muutoin saat uskoa minua, joka vannon vain oman sanani
kautta, että ell'et Sinä pysy siivolla, ei tule olemaan toivoakaan,
niin, ei toivon haamettakaan tämän Sinun vuokrakartanosi muuttamisesta
vapaaläänitykseksi. Alasco jättää Sinun tinakalusi silleen, ja Sinä
tulet, kunnon Anton, yhä pysymään minun alustalaisenani.»

»Minä en tiedä, hyvät herrat», vastasi Foster, »minne teidän tuumanne
tähtäävät; mutta yhdestä seikasta minä pidän kiinni -- siitä nimittäin,
että kävipä miten tahansa, minulla täytyy tässä talossa olla joku, joka
rukoilee puolestani, ja se joku on minun tyttäreni. Minä olen elänyt
syntisesti, ja maailma on ollut minulle liian rakas; mutta hän on yhä
yhtä viaton kuin lähtiessään äitinsä helmasta, ja ainakin hänen tulee
päästä siihen onnen kaupunkiin, jonka muurit ovat puhdasta kultaa ja
perustukset jalokiviä.»

»Niinpä niin, Tony», virkkoi Varney, »sellainen paratiisi se olisikin
oikein Sinun mieltäsi myöten. -- Pohdippas hänen kanssaan sitä asiaa,
tohtori Alasco; tulen kohta takaisin.»

Näin puhein nousi Varney paikaltaan ja ottaen pullon pöydältä lähti
huoneesta.

»Minäpä vakuutan Sinulle, poikani», virkkoi Alasco Fosterille, heti kun
Varney oli jättänyt heidät kahden kesken, »että mitä ikinä tuo
häpeämätön, ilkeämielinen ivailija sanoneekaan siitä korkeasta
tieteestä, jossa minä taivaan siunauksesta olen päässyt niin pitkälle,
ett'ei minun tarvitse sanoa viisaintakaan kaikista nykyään elävistä
taitomiehistä etevämmäkseni tai opettajakseni -- minä vakuutan Sinulle,
että niin jumalattomasti kuin tuo heittiö pilkkaakin asioita, jotka
ovat liian pyhiä vain lihallisten ja halpamaisten ajatusten valtaamain
ihmisten käsitettäviksi, Sinun tulee kuitenkin uskoa, että se kaupunki,
jota Pyhä Johannes katseli Kristillisen Ilmestyskirjan häikäisevässä
näyssä, se uusi Jerusalemi, jonne kaikki kristityt toivovat kerran
pääsevänsä, tarkoittaa vertauskuvallisesti Suuren Salaisuuden
keksintöä, jonka avulla kaikkein halvimmista ja kehittymättömimmistä
luonnonaineista voidaan synnyttää sen kallisarvoisimmat ja
täydellisimmät tuotteet, aivan niin kuin kepeästi liihoitteleva,
kirkasvärinen perhonenkin, kesätuulahdusten ihanin lapsi, murtautuu
esiin saastaisen kotelonsa vankeudesta.»

»Mestari Holdforth ei ole puhunut mitään tällaisesta selityksestä»,
virkkoi Foster epäillen; »ja sen lisäksi, tohtori Alasco, sanoo pyhä
raamattu, etteivät sen Pyhän kaupungin kulta ja kalliit kivet ole
suinkaan niitä varten, jotka ovat täällä maan päällä tehneet
kauhistuksen töitä tai valheita viritelleet.»

»Entä sitten, poikani», kysyi tohtori, »ja mitä Sinä siitä johdat?»

»Sen», vastasi Foster, »ett'ei niillä, jotka sekoittelevat myrkkyjä ja
jakelevat niitä salaa lähimäisilleen, pidä oleman osaa näihin
sanomattomiin rikkauksiin.»

»Sinun tulee kuitenkin, poikani», selitti Alasco, »tehdä eroitus sen
välillä, mikä on ehdottomasti pahaa niin seurauksiltaan kuin
tarkoituksiltaankin, ja sen välillä, mikä, vaikka onkin pahaa, voi
siitä huolimatta saada hyvää aikaan. Jos me yhden ihmisen kuoleman
kautta pääsisimme lähemmäksi sitä onnellista aikaa, jolloin tarvitsee
vain toivoa, saavuttaakseen heti kaiken, mikä hyvää on -- jolloin
tarvitsee vain toivoa, poistaakseen kaiken, mikä pahaa on -- jolloin
sairaus ja tuska ja murhe ovat inhimillisen tiedon kuuliaisia
palvelijoita, väistyen viisaan pienintäkin viittausta -- jolloin
kaikki, mikä nyt on kalleinta ja harvinaisinta, on jokaisen
ulottuvilla, joka vain tottelee viisauden ääntä -- jolloin parantamisen
taito supistuu ja katoaa yhteen ainoaan yleislääkkeeseen -- jolloin
viisaat hallitsevat maata ja jolloin kuolemakin pakenee heidän
kulmainsa rypistystä -- jos me nyt voisimme jouduttaa tätä kaikkien
toiveiden siunattua täyttymystä sen mitättömän seikan avulla, että
särkyvä maallinen tomumaja, joka kerran kuitenkin on joutuva
mädännyksen valtaan, toimitettaisiin hiukkaista ennemmin hautaan kuin
luonnon järjestys määräisi, niin mitä olisi moinen uhraus pyhän
tuhatvuotisen valtakunnan lähestymisen rinnalla?»

»Tuhatvuotinen valtakunta on pyhien valtakunta» -- epäili jälleen
Foster.

»Sano pikemminkin, että se on viisaiden valtakunta, poikani», vastasi
Alasco; »tai oikeammin viisauden valtakunta.»

»Minä puhelin tästä kysymyksestä mestari Holdforthin kanssa
eileniltaisessa hartauskokouksessa», jatkoi Foster; »mutta hän sanoi,
että Teidän oppinne on harhaanviepä, ja Teidän selityksenne tuomittava
ja väärä.»

»Hän käy vielä tietämättömyyden kahleissa, poikani», vastasi Alasco,
»aivan niin kuin polttaisi hän vielä tiiliä Egyptissä tai, paremmin
sanoen, vaeltaisi Sinain korvessa. Teit pahoin, puhuessasi sellaiselle
miehelle sellaisista asioista. Minä olen kuitenkin antava Sinulle
todisteita, ja aivan ensi tilassa, sellaisia todisteita, joita ei tuo
Sinun uppiniskainen mustatakkisi tule kumoamaan, sen takaan, vaikka hän
taistelisikin minun kanssani niin kuin velhot taistelivat Moseksen
kanssa kuningas Faraon edessä. Minä teen erään kokeen Sinun
läsnä-ollessasi, poikani -- niin, Sinun läsnä-ollessasi -- ja Sinun
silmäsi ovat näkevät totuuden.»

»Pysy aikomuksessasi, viisas mies», sanoi Varney, joka sillä hetkellä
astui huoneeseen; »jos hän hylkääkin Sinun kielesi todistuksen, niin
miten voi hän olla uskomatta omia silmiään?»

»Varney!» huudahti oppinut -- »Varney palannut jo! Oletko Sinä --» hän
pysähtyi äkkiä.

»Olenko minä toimittanut tehtäväni, aijoit kai kysyä», vastasi Varney.
-- »Olen!» -- »Ja Sinä», jatkoi hän, osoittaen enemmän mielenkiintoa
asiaan kuin ennen, »oletko Sinä puolestasi varma, ett'et kaatanut
juomaan ainettasi et enempää etkä vähempää kuin oikean määrän?»

»Olen», virkkoi kullantekijä, »niin varma kuin yleensä saattaa olla
niin tarkoista mitoista, koska ruumiin rakennekin on usein hyvin
erilainen eri ihmisillä.»

»Sitten en pelkää mitään», sanoi Varney. »Sillä minä tiedän, ett'et
Sinä astu askeltakaan lähemmäksi pirua kuin mitä Sinulle on maksettu.
Sinut palkattiin synnyttämään sairautta, ja Sinusta olisi aivan
liiallista tuhlausta tehdä murha samaan hintaan. Tulkaa, menkäämme
kukin huoneeseemme. -- Huomenna saamme nähdä seuraukset.»

»Mitä Sinä teit, saadaksesi hänet nauttimaan juoman?» kysyi Foster
väristen.

»En mitään», vastasi Varney, »minä vain tuijotin häneen tuolla
katseella, jolla hallitaan hulluja, naisia ja lapsia. Pyhän Luukkaan
sairaalassa ne sanoivatkin minulla olevan oikean katseen pitämään
niskoittelevia potilaita kurissa. Hoitajat siellä oikein onnittelivat
minua sen takia; niin että minulla on leipä tiedossa, jos hovisuosioni
kerran pettää.»

»Ja etkö Sinä pelkää annoksen olleen tosiaankin liian vahvan?» kysyi
Foster.

»Jos niin olisi asian laita», vastasi Varney, »niin sitä sikeämmin hän
vain nukkuisi; mutta se pelko ei tule häiritsemään untani. Hyvää yötä,
jalot herrat.»

Anton Foster huokasi raskaasti ja kohotti kätensä ja silmänsä taivasta
kohti. Kullantekijä ilmoitti aikovansa jatkaa vielä suurimman osan yötä
erästä hyvin tärkeätä tutkimusta, ja toiset erkanivat levolle
mennäkseen.



V Luku.


    Jumala kurjan kulkevaisen turvaksi
    Ihmisten avusta jo toivon heitin.
    Oo, ken nainen olis? -- tuo hullu, kyynelöivä,
    Tuo uskollinen, rakastava nainen?
    Lempensä palkakseen vain ynseyttä saa,
    Ja hyvyyttään ei kenkään, kenkään muista.

                _Rakkauden Toivioretki_.

Kesä-illan aurinko oli mennyt mailleen, ja Janet palasi Cumnorin
kartanoon, koska hänen pitempi viipymisensä varmaankin herättäisi
huomiota ja etsimisiä tuossa epäluuloisessa talossa, ja kiiruhti
huoneeseen, minne oli jättänyt emäntänsä. Hän tapasi kreivittären
istumasta pöydän ääressä, ristikkäin lasketut käsivarret sillä leväten
ja pää nojaten käsivarsiin. Janetin astuessa sisään ei hän katsahtanut
ylös eikä hievahtanutkaan.

Uskollinen palvelijatar juoksi salaman nopeudella emäntänsä luo,
puisteli häntä ja rukoili palavasti häntä nostamaan katseensa ja
sanomaan, miksi hän oli noin murheissaan. Onneton kreivitär kohotti
vihdoin päänsä, katsahti kamarineitoonsa aaveenomaisin silmin, posket
tuhkanharmaina ja virkkoi: »Janet, minä join sen!»

»Jumalan kiitos!» huudahti Janet hätäisesti. -- »Minä tarkoitan,
Jumalan kiitos, ett'ei kysymyksessä ollut mitään pahempaa -- juoma ei
ole vahingoittava Teitä lainkaan -- nouskaa ja karistakaa tuo raukeus
jäsenistänne ja tuo epätoivo mielestänne.»

»Janet», huokasi kreivitär, »älä häiritse minua -- jätä minut rauhaan
-- anna elämäni mennä hiljalleen menojaan -- minä olen myrkytetty.»

»Ette Te ole, rakas rouva», vastasi tyttö innokkaana. -- »Se, mitä
joitte, ei voi Teitä vahingoittaa, sillä Te olitte sitä ennen nauttinut
vastamyrkkyä, ja minä riensin ilmoittamaan, että paon tie on avoinna
edessänne.»

»Paon!» huudahti kreivitär, nousten äkkiä kohoksi istuimellaan, valon
palatessa hänen silmiinsä ja elon hänen poskilleen; »mutta ah! Janet,
se on jo liian myöhäistä!»

»Ei suinkaan, rakas rouva. -- Nouskaa, tarttukaa käsivarteeni ja
kävelkää kanssani pitkin huonetta. -- Älkää antako mielikuvituksen
tehdä myrkyn tehtäviä! -- Kas niin; ettekö tunne nyt voivanne
täydellisesti hallita jäseniänne?»

»Puutumus tuntuu vähenevän», sanoi kreivitär, astellessaan siinä
Janetin tukemana pitkin huonetta; »mutta onko nyt oikein tosiaan niin,
ett'en minä ole juonut mitään kuolettavaa? Varney tuli tänne Sinun
lähdettyäsi ja käski minua katsein, joissa luin kohtaloni, tyhjentämään
sen kauhean maljan. Oi, Janet! Sen täytyy tuottaa tuhoa; sillä
sellainen edeskäypä ei voi koskaan tarjota vaaratonta juomaa!»

»Uumoilenpa, ett'ei hän pitänyt sitä suinkaan vaarattomana», vastasi
neito; »mutta Jumala ehkäisee pahojen aivoitukset. Uskokaa minua, kun
minä vannon sen pyhän evankeliumin kautta, johon me uskomme, ett'ei
Teillä ole henkenne puolesta mitään peljättävää hänen ilkeistä
juonistaan. Ettekö käynyt häntä vastustamaan?»

»Talossa oli kaikki hiljaa», vastasi kreivitär. -- »Sinä olit poissa --
me vain kahden tässä huoneessa -- ja hänhän kykenee mihin rikokseen
tahansa. Minä asetin vain sen ehdon, ett'ei minun tarvitsisi sietää
hänen vihattua läsnä-oloaan, ja join, mitä hän tarjosi. -- Mutta Sinä
puhuit jotakin paosta, Janet; suosisiko minua onni niin suuresti?»

»Jaksatteko nyt kuulla uutiseni ja kestää ponnistukset?» kysyi neito.

»Jaksanko!» huudahti kreivitär. -- »Kysy saksanhirveltä, kun ajokoiran
hampaat ovat siihen iskemässä, jaksaako se hypätä kuilun yli. Minä
kestän kaikki ponnistukset, jotka vain vievät minut pois tästä
paikasta.»

»Kuulkaa siis», virkkoi Janet. »Muuan henkilö, jota minä pidän Teidän
luotettavana ystävänänne, on näyttäytynyt minulle erilaisissa
valepuvuissa ja pyrkinyt puheisiin kanssani, mihin minä en milloinkaan
suostunut, koska asia selvisi minulle vasta tänä iltana. Hän oli se
reppuri, jolta Te ostitte yhtä ja toista rihkamaa -- se kulkukauppias,
joka myi minulle kirjoja -- minne ikinä meninkin, aina kohtasin
varmasti hänet. Tämän illan tapaukset saivat minut lähtemään hänen
puheilleen. Hän odottaa parhaillaan tuolla puiston takaportilla, ja
kaikki on valmiina Teidän pakoanne varten. -- Mutta onko Teillä nyt
tosiaankin tarpeeksi ruumiinvoimia? -- Onko rohkeutta? -- Voitteko
antautua yritykseen?»

»Ken kuolemaa pakenee», vastasi rouva, »saa kyllä voimaa ruumiiseensa
-- ken karkaa häpeän kahleista, häneltä ei puutu tarmoa eikä
uskallusta. Jo pelkkä ajatus, että nyt minä pääsen tuosta konnasta,
joka uhkaa sekä henkeäni että kunniaani, antaisi minulle voimaa nousta
vaikka kuolinvuoteeltani.»

»Jumalan nimeen sitten, armollinen rouva!» virkkoi Janet, »minun täytyy
siis sanoa Teille hyvästi ja heittää Teidät Jumalan huomaan!»

»Etkö Sinä siis aijokaan paeta kanssani, Janet?» huudahti kreivitär
tuskaisena. -- »Pitääkö minun luopua Sinusta? Tämäkö nyt on sitä Sinun
uskollisuuttasi?»

»Armollinen rouva, minä pakenisin kanssanne yhtä mielelläni kuin ikinä
lintu häkistä, mutta jos niin tekisin, olisi siitä heti seurauksena
ilmi-tulo ja takaa-ajo. Minun täytyy jäädä ja koettaa jonkun aikaa
kaikin keinoin salata totuutta. -- Taivas antakoon anteeksi petokseni,
koska se tapahtuu välttämättömyyden pakosta!»

»Ja pitääkö minun sitten matkustaman yksin sen vieraan miehen kanssa?»
hätäili kreivitär. -- »Ajattelehan, Janet, jos tässä olisikin tekeillä
vielä kauheampi ja pimeämpi juoni minun eroittamisekseni Sinusta, joka
olet ainoa ystäväni?»

»Ei, armollinen rouva, älkää sitä luulko», vastasi Janet vakuuttavasti,
»se nuori mies on auttava Teitä rehellisesti ja kunniallisesti; ja
lisäksi on hän herra Tressilianin ystävä ja tullutkin tänne juuri hänen
käskystään.»

»Jos hän on Tressilianin ystävä», virkkoi kreivitär, »uskon minä itseni
yhtä turvallisena hänen huomaansa kuin taivaasta lähetetyn enkelin;
sillä ei ole kuolevainen ihminen vapaampi kaikesta halpamaisuudesta,
petollisuudesta ja itsekkyydestä kuin Tressilian. Hän unohti aina
itsensä, jos hän vain sai auttaa muita. -- Ah! ja minkä palkan hän
siitä sai!»

Kiireen vilkkaa kokosivat he ne muutamat tarve-esineet, jotka
kreivittären tuli ottaa mukaansa ja jotka Janet nopeasti ja taitavasti
kääräisi pieneksi mytyksi, unohtamatta suinkaan erinäisiä
kallisarvoisia koruja, jotka helpoimmin sattuivat hänen käsiinsä,
erittäinkään jalokivilipasta, josta hän sangen järkevästi katsoi voivan
olla hyötyä jossakin tulevassa pulassa. Leicesterin kreivitär muutti
sitten ylleen puvun, jota Janet tavallisesti piti lyhyemmillä
matkoilla, sillä heidän mielestään oli viisainta karttaa kaikenlaista
ulkonaista komeutta, koska se voisi herättää huomiota. Ennen kuin he
olivat saaneet nämä valmistelunsa kokonaan suoritetuiksi, oli kuu
noussut kesä-yön taivaalle, ja kaikki kartanon asukkaat olivat käyneet
levolle tai ainakin huoneidensa yksinäisyyteen ja rauhaan.

He eivät peljänneet mitään vaikeuksia talosta ja puutarhasta
päästäkseen, kunhan ei heitä vain huomattaisi. Anton Foster oli
tottunut katsomaan tyttäreensä niin kuin syntisyytensä tunteva
ihmiskurja saattaa katsoa näkyvään suojelusenkeliin, joka hänen
pahuudestaan huolimatta yhä liihoittelee hänen ympärillään, ja
senpätähden ei hänen luottamuksellaan ollutkaan rajoja. Janet sai
vapaasti liikkua missä tahansa päivän aikana, ja hänellä oli avain
puiston takaporttiinkin, niin että hän saattoi lähteä kylään milloin
tahtoi, joko talouden asioissa, jotka olivat kokonaan hänen hoimissaan
tai ottaakseen osaa uskonlahkonsa rukoushuoneella pidettyihin
hartauskokouksiin. Tosin oli Fosterin tytär saanut tämän suuren
vapautensa vain sillä juhlallisesti vaaditulla ehdolla, ett'ei hän
mitenkään käyttäisi näitä etu-oikeuksia tavalla, joka voisi vähentää
kreivittären säilyttämisen varmuutta, sillä tällä nimellä mainittiin
kreivittären oleskelua Cumnorissa sen jälkeen, kun tämä onneton nainen
oli alkanut osoittaa kärsimättömyyttä siihen yksinäiseen ja ahtaaseen
elämään, johon hänet oli syösty. Eikä olekaan otaksuttavissa, että
mikään muu seikka kuin se kauhistava epäluulo, jonka illan tapaukset
olivat hänessä herättäneet, olisi saanut Janetin rikkomaan lupauksensa
ja pettämään isänsä luottamuksen. Mutta kaiken näkemänsä perusteella
piti hän nyt itseään ei ainoastaan oikeutettuna, vaan ankarasti
velvoitettunakin tekemään emäntänsä pelastamisesta kaikkien puuhiensa
päämäärän ja heittämään syrjään kaikki muut ajatukset.

Pakeneva kreivitär kulki oppaineen kiireisesti hankalaa ja epätasaista
polkua, joka oli ennen ollut lehtokäytävänä, mutta jota nyt pimittivät
heidän päittensä yläpuolella yhtyväin puiden oksat ja jolla väikkyi
vain hakattujen paikkojen kohdalla kuun hämärä, petollinen valo. Heidän
kulkuaan häiritsivät tuon tuostakin kaadetut puut ja suuret oksat,
jotka oli jätetty maahan sopivan ajan tultua kimppuihin ja kasoihin
kerättäviksi. Näiden esteiden tuottamat vaikeudet ja ponnistukset,
heidän alkumatkansa hengähtämätön kiire, toivon ja pelon menehdyttävät
tunteet koskivat niin kovasti kreivittären voimiin, että Janetin täytyi
pyytää häntä pysähtymään muutamiksi minuuteiksi huoahtamaan. He
seisahtuivat siis erään vanhan valtavan, pahkaisen tammen varjoon, ja
katselivat aivan vaistomaisesti jättämäänsä taloa, minkä pitkä, musta
pääty kuumotti hämärästä etäisyydestä suunnattomine savupiippuineen,
torneineen ja kellohuoneineen, jotka kohosivat kattoviivan yläpuolelle
ja kuvastuivat selvästi kesä-yön taivaan puhdasta sineä vasten. Vain
yksi valo pilkutti tuosta suuresta, tummasta rykelmästä niin alhaalta,
että se näytti pikemminkin tulevan maasta kartanon edustalta kuin
jostakin sen akkunasta. Kreivitär pelästyi. -- »Ne ajavat meitä takaa!»
huudahti hän, osoittaen Janetille valoa, joka saattoi hänet niin suuren
kauhun valtaan.

Emäntäänsä tyynempänä havaitsi Janet, ett'ei loistava pilkku liikkunut,
ja selitti kuiskaten kreivittärelle valon tulevan siitä yksinäisestä
kammiosta, missä kullantekijä harjoitti salaperäisiä tutkimuksiaan. --
»Hän on niitä», lisäsi neito, »jotka valvovat yöt pahoja aikeita
hautoen. Onneton sattuma toi tänne miehen, jonka hämärät puheet
maallisesta rikkaudesta ja taivaallisesta tai yliluonnollisesta
tiedosta ovat kyenneet niin erinomaisesti viehättämään isäraukkaani.
Oikeinpa puhuikin hyvä mestari Holdforth -- minun nähdäkseni pyytäen
siten viisaasti neuvoa erinäisiä meidän talomme asukkaita. 'On
ihmisiä', sanoi hän, 'ja heidän lukunsa on paljous, jotka jumalattoman
Ahabin tavoin kuuntelevat mieluummin väärän profetan Zedekiaan
haaveiluja kuin niiden sanoja, joiden kautta Herra puhuu.' Ja edelleen
teroitti hän -- 'Ah! rakkaat veljeni, meidän keskellämme käy paljon
Zedekiaita -- miehiä, jotka lupaavat teille maallisen tietonsa valon,
saadakseen teidät hylkäämään taivaallisen ymmärryksenne paisteen.
Mitästä ovat he tyranni Naasia parempia, joka vaati alamaisiltaan
oikean silmän?' Ja lisäksi huomautti hän --»

On epätietoista, kuinka pitkälle kauniin puritanilaistytön muisti olisi
riittänyt mestari Holdforthin saarnan kertaamisessa; mutta kreivitär
keskeytti hänet ja vakuutti olevansa niin toipunut, että jaksoi kävellä
takaportille asti enää levähtämättä.

He läksivät siis uudelleen matkaan, ja kulkivat toisen osan tiestään
tyynemmästi ja siis myöskin vähemmin vaikeuksin kuin hätäillen ja
peljäten pakonsa alettuaan. Näin saivat he aikaa ajatteluun; ja nyt
vasta rohkeni Janet ensi kerran kysyä emännältään, minne päin tämä
aikoi suunnata pakonsa. Kun hän ei saanut heti vastausta -- sillä
ehkäpä oli kreivitär hämmennyksissään unohtanut ajatella tätä tärkeätä
seikkaa, -- uskalsi hän lisätä: »Kaiketikin isänne linnaan, missä
tiedätte varmasti saavanne suojaa ja turvaa?»

»Ei, Janet», vastasi rouva surullisesti, »kun minä läksin Lidcoten
linnasta, oli sydämeni kevyt ja maineeni tahraton, enkä minä tahdo
palata sinne ennen kuin puolisoni lupa ja meidän avioliittomme ja
kaiken sen arvon ja kunnian, minkä hän on minulle lahjoittanut,
julkinen tunnustus sovittaa minun ja kotini välit.»

»Ja minne Te sitten lähdette, armollinen rouva?» tiedusteli yhä Janet.

»Kenilworthiin, tyttöseni», vastasi kreivitär rohkeasti ja reippaasti.
»Minä haluan nähdä ne juhlat -- ne ruhtinaalliset juhlat -- joiden
valmistelujen humu täyttää koko maan äärestä toiseen. Arvelenpa, että
kun Englannin kuningatar kemuilee puolisoni saleissa, ei Leicesterin
kreivitärkään olisi siellä mikään sopimaton vieras.»

»Rukoilen Jumalaa, että Te olisitte myöskin tervetullut vieras!»
virkkoi Janet hätäisesti.

»Sinä käsität asemani väärin, Janet», vastasi kreivitär loukkautuneena,
»ja unohdat omasi.»

»En tee kumpaakaan, rakas rouva», virkkoi murheellinen neito; »mutta
oletteko Te unohtanut, että jalo kreivi kokee niin ankarasti pitää
Teidän avioliittoanne salassa, koska siitä riippuu hänen hovisuosionsa?
Ja voitteko luulla äkillisen ilmestymisenne hänen linnaansa, sellaiseen
aikaan ja sellaiseen seuraan, olevan hänelle mieleen?»

»Ajatteletko Sinä, että minä tuottaisin häpeää hänelle?» kysyi
kreivitär; -- »ei, päästä käsivarteni, osaan minä kävellä ilman apuakin
ja toimia ilman neuvoja.»

»Älkää suuttuko minuun, armollinen rouva», pyyteli Janet säyseästi, »ja
sallikaa minun tukea Teitä; tie on hankala, ettekä Te ole tottunut
kävelemään pimeässä.»

»Jos Sinä pidät minua niin halpana, että minä tuotan puolisolleni
häpeää», sanoi kreivitär yhtä vihastuneena, »niin uskot Sinä varmaan
myös, että Leicesterin kreivi on yllyttänyt, jopa käskenyt ja
valtuuttanutkin isäsi ja Varneyn ryhtymään niihin inhoittaviin
juoniinsa, joista minä kyllä olen tekevä selkoa hyvälle kreiville.»

»Jumalan nimessä, armollinen rouva, säästäkää isääni kantelussanne»,
pyyteli Janet; »pitäkää palvelustani, niin heikkoa kuin se on ollutkin,
hänen hairahdustensa sovituksena!»

»Tekisin kovin väärin, jos toisin tekisin, rakas Janet», vastasi
kreivitär, äkkiä alkaen jälleen entiseen hellään ja luottavaan tapaansa
puhella uskolliselle kamarineidolleen. »Ei, Janet, ei sanaakaan ole
kuuluva huuliltani isäsi vahingoksi. Mutta Sinähän ymmärrät, rakas
tyttöseni, että ainoana toivonani on päästä puolisoni turviin. Minä
olen jättänyt hänen määräämänsä asuinpaikan niiden ihmisten pahuuden ja
konnamaisuuden takia, jotka minua ympäröivät -- mutta minä en missään
muussa suhteessa ole rikkova hänen käskyjään. Minä käännyn vain hänen
puoleensa - pyydän vain hänen suojaansa. -- Vain hänen toivomuksestaan,
enkä kenenkään muun, voin minä paljastaa tai tahdon minä paljastaa sen
salaisen liiton, joka yhdistää meidän sydämemme ja kohtalomme. Minä
tahdon nähdä hänet ja kuulla hänen omasta suustaan ohjeet, joiden
mukaan minun on vast'edes käyttäytyminen. Älä vastusta päätöstäni,
Janet; Sinä siten vain minua siinä vahvistaisit -- ja totuuden
tunnustaakseni, olen minä päättänyt ottaa kohtalostani selon kerta
kaikkiaan, kuulla sen puolisoni omilta huulilta, ja tarkoitukseni
saavuttamiseksi on minun suorinta lähteä tapaamaan häntä
Kenilworthiin.»

Punnittuaan hätäisesti onnettoman kreivittären aseman vaikeutta ja
epävarmuutta, oli Janet taipuvainen muuttamaan aikaisemman
mielipiteensä ja ajattelemaan, että kun nyt kerran kreivitär oli
poistunut piilopaikasta, minne hänen puolisonsa oli hänet toimittanut,
oli hänen ensimäisenä velvollisuutenaan mennä hänen luokseen ja
selittää hänelle moisen käyttäytymisen syyt. Hän tiesi, kuinka tärkeänä
kreivi piti heidän avioliittonsa salaamista, eikä voinut olla
myöntämättä, että kreivitär, yrittäessään hiukankin paljastaa sitä
ilman hänen suostumustaan, joutuisi ehdottomasti puolisonsa ankaran
vihastuksen alaiseksi. Jos hän pakenisi isänsä taloon suoraan
tunnustamatta arvoansa ja säätyänsä, tulisi hänen asemansa epäilemättä
suuresti vahingoittamaan hänen mainettansa, ja jos hän taas tuollaisen
tunnustuksen tekisi, saattaisi se viedä hänen ja hänen puolisonsa
välien sovittamattomaan rikkoutumiseen. Kenilworthissa taasen saisi
hän esittää asiansa suoraan puolisolleen, jota Janet, vaikk'ei
luottanutkaan häneen niin paljon kuin kreivitär, ei kuitenkaan pitänyt
osallisena niihin halpamaisiin ja julkeihin juoniin, mihin hänen
palvelijansa turvautuivat tukahuttaakseen heidän käsistään pakenevan
kreivittären valitukset hänen osakseen tulleesta kohtelusta. Mutta
pahimmassakin tapauksessa, jos kreivi kieltäytyisi suomasta hänelle
oikeutta ja suojaa, voisi hän, jos hän katsoisi parhaaksi ilmaista
kärsimänsä vääryyden, saada Tressilianin puolustajakseen ja
kuningattaren tuomarikseen; niin paljon oli Janet päässyt asioista
selville lyhyestä keskustelustaan Waylandin kanssa. Hän oli siis
yleensä suosiollinen emäntänsä Kenilworth-matkalle, ja puhuikin siitä
kreivittärelle, kuitenkin pyytäen häntä noudattamaan mitä suurinta
varovaisuutta tuloaan puolisolleen ilmoittaessaan.

»Oletko Sinä itse ollut varovainen, Janet?» kysyi kreivitär; »oletko
paljastanut asemani ja tilani salaisuuden oppaalle, jonka turviin minun
nyt on antautuminen?»

»Minulta ei hän ole saanut tietää mitään», vastasi Janet; »enkä minä
usko hänen tietävän enempää Teidän asemastanne kuin mitä kansa
yleisesti luulee.»

»Ja mitä se luulee?» kysyi rouva.

»Että Te lähditte isänne talosta -- mutta loukkaan Teitä jälleen, jos
jatkan», virkkoi Janet keskeyttäen puheensa.

»Et loukkaa, jatka vain», pyysi kreivitär; »minun täytyy oppia
kestämään niitä ilkeitä huhuja, joita hulluuteni on pannut minusta
liikkeelle. Minun nähdäkseni luullaan kait, että minä lähdin isäni
talosta luvattoman rakkauden houkutuksesta. -- Se on erehdys, joka on
pian poistuva -- jonka täytyy poistua, sillä minä haluan elääkseni
säilyttää maineeni tahratonna, tai sitten lakata elämästä. -- Minua
pidetään siis Leicesterin jalkavaimona?»

»Enimmiten Varneyn», vastasi Janet; »muutamat arvelevat häntä kuitenkin
vain herransa huvittelujen verhoksi; sillä tieto Teidän huoneittenne
tuhlailevan komeasta sisustuksesta on päässyt salaisesti leviämään ja
sellaiset varustukset käyvät paljon yli Varneyn varojen. Mutta tällä
viimeisellä mielipiteellä on vähän kannattajia; sillä ihmiset
uskaltavat tuskin viittaillakaan moiseen epäluuloon, kun on niin korkea
nimi kysymyksessä, jott'ei tähtikamari pääsisi rankaisemaan heitä
aateliston häpäisemisestä.»

»Tekevätpä ne viisaasti puhuessaan hiljaa», virkkoi kreivitär, »jotka
tahtovat asettaa jalon Dudleyn sellaisen konnan rikostoveriksi kuin
Varneyn. -- Olemme tulleet portille. -- Ah! Janet, minun on nyt
heittäminen Sinulle hyvästi! -- Älä itke, rakas tyttöseni», lisäsi hän,
yrittäen verhota omaa mielihaikeuttaan uskollisen palvelijattarensa
jättämisestä pieneen pilailuun: »ja kun jälleen tavataan, niin poista
nyt, Janet, tuo kiinteä röyhelösi ja hanki sijaan avonainen
pitsikaulus, joka päästää kauniin kaulasi näkyviin; ja heitä nurkkaan
tuo huono, mustin lasihelmin reunustettu puserosi, jota hädin tuskin
kamarineitokaan saattaa pitää ja neulo uusi hienosta sametista ja
kultakankaasta -- huoneestani löydät kankaita yllin kyllin, sillä minä
annan ne Sinun vapaasti käytettäväksesi. Rohkeutta vain, Janet; sillä
vaikka Sinä nyt oletkin vain onnettoman, harhailevan, nimettömän ja
maineettoman rouvan palvelijatar, täytyy Sinun jälleen yhtyessämme olla
puettuna tavalla, joka sopii Englannin ensimäisen kreivittären
läheisimmälle ja suosituimmalle kamarineitsyelle.»

»Jumala suokoon, rakas rouva», vastasi Janet, -- »ei että minä olisin
saanut komeamman puvun, vaan että meidän kumpaisenkin pusero peittäisi
silloin kepeämpää sydäntä!»

Nyt oli takaportin lukko auvennut muutamista ankaroista avaimen
käänteistä, ja kreivitär havaitsi sisäiseksi väristyksekseen olevansa
ulkopuolella niitä muureja, jotka hänen puolisonsa ankarat käskyt
olivat määränneet hänen kävelymatkojensa äärimäisiksi rajoiksi.
Odottaen levottomana heidän ilmestymistään seisoi seppä Wayland vähän
matkan päässä piilossa maantietä reunustavan pensasaidan takana.

»Onko kaikki turvallista?» kysyi häneltä Janet hätäisesti, hänen
lähestyessään heitä varoen.

»Kaikki», vastasi Wayland; »mutta minun on ollut mahdotonta hankkia
ratsua armolliselle rouvalle. Giles Gosling, se pelkurimainen lurjus,
kieltäytyi luovuttamasta minulle hevosta millään ehdolla, jott'ei hän
muka joutuisi mihinkään ikävyyksiin -- mutta eipä haittaa. Armollisen
rouvan täytyy nousta minun hevoseni selkään, ja minä astelen hänen
rinnallaan siksi kunnes saadaan toinen ratsu. Takaa-ajosta ei ole
pelkoa, ell'ette vain Te, kaunis neiti Janet, unohda läksyänne.»

»En enempää kuin se viisas Tekoan leskikään unohti sanoja, jotka Joab
pani hänen suuhunsa», vastasi Janet. »Huomenna minä ilmoitan, ett'ei
emäntäni voi nousta vuoteeltaan.»

»Niin, ja että hän potee pään särkyä ja raskautta -- että hänen
sydämensä tykyttää ankarasti ja että hän haluaa olla rauhassa. -- Älä
pelkää mitään; he tyytyvät niihin viittauksiin ja häiritsevät Sinua
vain hyvin harvoilla kysymyksillä -- he tuntevat kyllä taudin.»

»Mutta poistumisenihan huomataan kuitenkin lopulta», virkkoi kreivitär,
»ja silloin ne tappavat hänet kostoksi. -- Minä palaan mieluummin
takaisin kuin jätän hänet semmoiseen vaaraan.»

»Älkää lainkaan huolehtiko minusta, armollinen rouva», vastasi Janet;
»toivoisinpa, että Te saisitte yhtä varmasti apua ja turvaa niiltä,
joiden puoleen aijotte kääntyä, kuin minä olen varma siitä, ett'ei
isäni, vaikka hän olisi kuinka vihoissaan, salli minulle mitään pahaa
tapahtuvan.»

Wayland oli nyt nostanut kreivittären satulaan, mille hän ensin oli
levittänyt viittansa, jotta kreivittären olisi mukavampi istua.

»Hyvästi, ja olkoon Jumalan siunaus kanssanne!» sanoi Janet, jälleen
suudellen emäntänsä kättä; kreivitär vastasi hänen hurskaaseen
toivotukseensa äänettömällä hyväilyllä. Sitten erkanivat he ja Janet
huudahti Waylandille: »Auttakoon taivas niin Teitä hädässänne kuin
Tekin olette uskollinen tai petollinen tätä syvästi loukattua ja
avutonta rouvaa kohtaan!»

»Amen! ihanin Janet», vastasi Wayland; »ja uskokaa minua: minä toimitan
tärkeän tehtäväni niin, että ensi kertaa tavatessamme täytyy Teidän
kauniiden pyhimysmäisten silmienne katsoa minua hieman kunnioittavammin
kuin tähän asti.»

Näiden hyvästien jälkimäinen osa kuiskattiin Janetin korvaan; ja
vaikk'ei tämä antanutkaan mitään suoranaista vastausta, ei hän myös
millään tavalla tehnyt tyhjäksi Waylandin sanojen ilmaisemaa toivoa,
koska hän epäilemättä halusi kaikin keinoin edistää emäntänsä
turvallista pakoa. Janet astui portista puiston puolelle ja lukitsi sen
jälkeensä, kun taas Wayland, tarttuen hevosen suitsiin ja kävellen
aivan sen pään kohdalla, alotti kreivittären kanssa äänettömän
vaarallisen kuutamoisen matkansa.

Vaikka seppä Wayland pitikin niin kiirettä kuin suinkin voi, oli
tällainen kulkemistapa kuitenkin niin hidas, että kun aamu alkoi
sarastaa idän sumujen seasta, huomasi hän päässeensä vasta noin
kymmenen peninkulman päähän Cumnorista. »Rutto syököön kaikki
lipeäkieliset majatalonisännät!» huudahti Wayland, voimatta enää
hillitä kiukkuaan ja levottomuuttaan. »Olisipa vain se petollinen
tolvana Giles Gosling sanonut minulle suoraan vaikka paria päivää
aikaisemmin, ett'en minä voinut luottaa häneen, olisin kyllä katsonut
paremmin eteeni. Isäntäni sitä pitää lupaamankin kaikki, mitä suinkin
pyydetään, mutta kun on koni kengitettävä, ei heillä olekaan rautaa.
Jos olisin tiennyt, olisin jo paritkymmenet keinot keksinyt; ja
tällaisen hyvän asian takia en minä olisi liikoja perustanut, vaikka
olisin kähveltänyt ratsun läheisimmältä laitumelta -- olisin sitten
vain lähettänyt elukan takaisin kunnanvanhimmalle. Kapi ja
kangistustauti tuhotkoot kaikki hevoset 'Mustan Karhun' talleista.»

Kreivitär koki lohduttaa opastaan huomauttamalla, että valkeneva päivä
auttaisi häntä lisäämään nopeuttaan.

»Totta, armollinen rouva», vastasi tämä; »mutta se auttaa myös muita
ihmisiä meitä näkemään, ja siitäpä voisi tulla huono alku matkallemme.
Minä en olisi välittänyt koko asiasta enempää kuin alasimen kypenestä,
kunhan vain olisimme ennättäneet pitemmälle. Mutta mikäli minä tätä
Berkshireä tunnen, on siinä ammoisista ajoista asti asustanut sellaisia
ilkeitä menninkäisiä, jotka istuvat myöhään illalla ja nousevat varhain
aamulla, vain saadakseen pistää nokkansa muiden ihmisten asioihin. Minä
olen kyllä ennemminkin saanut niiden häijyyttä kokea. Mutta älkää silti
peljätkö mitään, armollinen rouva», lisäsi hän; »sillä äly hyvään
onneen yhtyneenä keksii kyllä voiteen joka haavalle.»

Oppaan levottomuus teki kuitenkin suuremman vaikutuksen kreivittären
mieleen, kuin ne lohduttelut, jotka hän katsoi sopivaksi siihen
liittää. Hän katseli tuskallisena ympärilleen, ja kun varjot väistyivät
maisemasta ja kun itäisen taivaan kirkastuva loimo ennusti auringon
pikaista nousua, odotti hän lisääntyvän valon joka käänteessä
ilmaisevan heidät kostaville vainoojille tai paljastavan muita
vaarallisia ja voittamattomia esteitä, jotka tekisivät matkan
jatkamisen mahdottomaksi. Seppä Wayland oli hänkin hieman rauhaton ja
soimaten itseään siitä, että oli turhan takia pelästyttänyt
kreivitärtä, asteli hän teeskennellyn hilpeänä hänen rinnallaan, väliin
puhellen hevoselle miehen lailla, joka täydelleen tuntee tallikielen,
väliin hiljaa vihellellen katkonaisia säveljaksoja ja väliin vakuuttaen
kreivittärelle, ett'ei ollut hätäpäivääkään; mutta samalla tähysteli
hän tutkivasti ympärilleen havaitakseen, oliko näkyvissä mitään, joka
ajaisi valheeksi hänen sanansa juuri kun ne olivat tulemassa hänen
suustaan. Niin kulkivat he edelleen, kunnes muuan odottamaton tapaus
valmisti heille tilaisuuden jatkaa matkaansa nopeammin ja mukavammin.



VI Luku.


    _Rikhard_. Ratsu! -- ratsu! -- valtakunta ratsusta!

    _Catesby_. -- Herra, ratsun Teille hankin.

                       _Kuningas Rikhard Kolmas_.

Matkustajamme kulkivat parhaillaan erään pienen, aivan lähelle tietä
ulottuvan metsikön läpi, kun he tapasivat ensimäisen elävän olennon
Cumnorista lähiönsä jälkeen. Tämä oli ilmeisesti joku typerä
renkipoika, harmaa nuttu yllä, pää paljaana, kaatiot kintuissa ja
suunnattomat varsisaappaat jalassa. Hän piteli suitsista hevosta, jota
he juuri kaikkein eniten kaipasivat ja joka oli varustettu
sivusatulalla ja kaikella, mitä nainen ratsastaakseen tarvitsee; ja hän
tervehti Waylandia seuraavalla kysymyksellä: »Työhän tailatten ollakkin
justiin niit?»

»No aivan niitä, aivan niitä, poikaseni», vastasi Wayland hetkeäkään
epäröimättä; ja myönnettävä on, että ankarammassakin siveyskoulussa
kasvatetut omattunnot olisivat langenneet niin houkuttelevassa
tilaisuudessa. Puhuessaan otti hän suitset pojan kädestä ja auttoi
melkein samaan aikaan kreivittären oman hevosensa selästä toisen
satulaan, jonka hyvä onni oli siten tuonut hänen saatavilleen. Kaikki
kävi niin luontevasti, ett'ei kreivitär, kuten myöhemmin kävi selville,
osannut luulla muuta, kuin että hevonen oli lähetetty siihen heidän
varalleen joko oppaan tai jonkun hänen ystävänsä toimesta.

Mutta poika, joka oli niin äkkiä päässyt juhdastaan, alkoi pyöritellä
silmiään ja raapia päätään, ikäänkuin olisi hän vasta nyt älynnyt
luovuttaneensa elukan liian lyhyellä selityksellä ja alkanut sitä
katua. -- »Kylhän työ ny vissiin niit oletten», mutisi hän itsekseen,
»mut teitinhän olis pitänny sanoa että _papu_, ettenkos työ
tielä?»

»Niin, niin», puhui Wayland umpimähkään; »ja Sinun olisi pitänyt sanoa
_silava_, kuten tiedät.»

»Eihän, eihän», vastusti poika; »_hernehä_ min olis pitänny sanoa,
ettenks työ sitkän tielä?»

»Hyvä, hyvä», myönnytteli Wayland, »olkoon nyt sitten Herran nimeen
vaikka herneitäkin! huolimatta siitä, että silava olisi paremmin
sopinut tunnussanaksi.»

Ja noustuaan samalla hevosensa selkään, kaappasi hän toisen ratsun
suitset epäröivän pojan laukeavasta kourasta, heitti hänelle pienen
kolikon ja otti menetettyä aikaa takaisin ratsastamalla nopeasti
tiehensä, ilman enempiä haastelemisia. Poika näkyi vielä siltä mäeltä,
jota he nousivat, ja kun Wayland katsahti taaksensa, huomasi hän sen
vekaran yhä seisovan paikallaan liikkumattomana kuin tienviitan, sormet
tukassa ja pää kääntyneenä suuntaan, minne he olivat pakenemassa
häneltä. Ja saavuttuaan viimein mäen harjalle, näki hän pojan
kumartuvan ottamaan hopearahaa, jonka hänen anteliaisuutensa oli
hänelle suonut. -- »No tätäpä voisi sanoa vasta Jumalan lahjaksi»,
virkkoi Wayland; »se on reipas, hyväkulkuinen elukka ja se kantaa Teitä
koreasti siksi kunnes me saamme Teille toisen yhtä hyvän ratsun, ja
sitten me lähetämme sen takaisin niin hyvissä ajoin, ettei asiasta
ennätä nousta kovin suurta melua.»

Mutta hän pettyi odotuksissaan, ja kohtalo, joka alussa näytti heitä
niin suosivan, uhkasi äkkiä kääntää tapauksen, josta hän niin
riemuitsi, heidän perimmäisen tuhonsa syyksi.

He eivät olleet ratsastaneet lyhyttä peninkulmaakaan paikalta, minne
olivat pojan jättäneet, ennenkuin kuulivat miehen äänen kirkuvan
takanaan: »Ryöstö! Ryöstö! -- Ottakaa varas kiinni!» ja päästelevän
muita samanlaisia voimahuutoja, jotka Waylandin omatunto viipymättä
vakuutti varmasti johtuvan hänen juuri äsken suorittamastaan urotyöstä.

»Olisipa minun ollut parasta kävellä jalkaisin koko ikäni», sanoi hän;
»siellä ne nyt kiljuvat omaansa takaisin, ja minä olen mennyttä miestä.
Ah! Wayland, Wayland, useinpa isäsi sanoi, että hevosesta se vielä
Sinulle tuho tulee. Jos minä tästä vielä pääsisin ehjin nahoin
Smithfieldin tai Turnballin kadun kilpa-ajajain joukkoon, niin saisivat
he hirttää minut niin korkealle kuin Pyhän Paavalin kirkontorni, jos
minä vielä ikinä ryhdyn tekemisiin ylimysten, ritarien ja
aatelisnaisten kanssa!»

Näitä surullisia mietteitä ladellessaan kääntyi hän tuon tuostakin
katsomaan, kuka heitä ajoi takaa, ja näki suureksi lohdutuksekseen vain
yksinäisen ratsastajan, jolla kuitenkin oli hyvä hevonen allaan ja joka
läheni heitä niin nopeasti, ettei heille jäänyt pienintäkään paon
mahdollisuutta, vaikka kreivitär olisi jaksanut ratsastaakin niin kovaa
kuin hänen hevosensa kavioista pääsi.

»Tästä ei tule sentään lopultakaan hullumpi leikki», ajatteli Wayland,
»koska molemmilla puolin on vain yksi mies, ja koska tuokin hirtehinen
istuu hevosensa selässä niinkuin mikäkin apina eikä kunnon ratsumies.
Pah! Jos tästä käsirysy tulee, niin helppopa on hänet syöstä satulasta.
Ei, mutta lempo soikoon! Luulenpa hänen hevosensa saavan tehdä, mitä
ikinä haluaa, sillä hän pitää ohjaksia hampaissaan. Menköön helkkariin,
mitä minä hänestä välitän!» sanoi hän takaa-ajajan yhä lähestyessä;
»sehän on vain pieni abingdonilainen kamasaksa raukka, kun tästä asiat
oikein selviävät.»

Niinpä olikin, niinkuin Waylandin tottunut silmä oli kaukaa havainnut.
Sillä kun urhean rihkamakauppiaan hevonen, joka oli rivakka eläin,
tunsi nopeuttansa yhä lisättävän ja näki kaksi ratsua kiitävän edellään
muutaman sadan kyynärän päässä, alkoi se itsestään katkaista taivalta
niin tulisesti, että sen isännällä oli työ ja tuska pysyä selässä ja
ett'ei hän ainoastaan saavuttanut takaa-ajettaviaan, vaan kiitipä
heidän ohitseenkin täyttä laukkaa, kiskoen ohjaksista olkainsa takaa ja
kiljuen: »Seis! Seis!», komentosana, joka näytti pikemminkin koskevan
hänen omaa ratsuaan kuin »ajokasta», kuten merimiehet sanovat. Samalla
väkinäisellä nopeudella kiiti hän vielä jonkun matkaa myötäkeulaan
(käyttääksemme toista merimiesten sananpartta), ennenkuin hän kykeni
pysäyttämään ja kääntämään hevosensa, ja sitten ratsasti hän takaisin
matkustajiamme kohti, kohennellen epäjärjestykseen joutunutta pukuaan,
niin hyvin kuin taisi, asettautuen vakavammin istumaan satulassa ja
koettaen saada kasvoilleen rohkean ja sotaisan sävyn sen hätäilevän ja
tuskallisen ilmeen sijaan, joka oli niillä näkynyt hänen äskeisen
pakollisen kilparatsastuksensa aikana.

Waylandilla oli juuri ollut aikaa varoittaa kreivitärtä pelkäämästä ja
lisätä: »Tuo miekkonen on aika hölmö, ja minä kohtelen häntä sen
mukaan.»

Kun rihkamakauppias oli hieman puhaltanut ja kerännyt tarpeeksi
rohkeutta käydäkseen heitä vastaan, käski hän Waylandia uhkaavalla
äänellä heti luovuttamaan hevosen takaisin.

»Kuinka», karjaisi seppä mahtavasti kuin kuningas Cambyses, »puhutaanko
meille pysähtymisestä ja luovuttamisesta kruunun maantiellä? Ulos siis
tupestasi, Excalibar, ja kerro tälle tyhmänrohkealle ritarille, että
julmien iskujen on ratkaistava meidän välimme!»

»Tänne! Apuun! Ottakaa kiinni! Kaikki rehelliset ihmiset», huusi
kauppias, »minua estetään saamasta omaani takaisin.»

»Sinä kiljut turhaan jumaliasi, kurja pakana», virkkoi Wayland, »sillä
minä pysyn aikeessani, vaikka sitten henki menisi. Kuitenkin tiedä Sinä
huonon palttinan ja vanusilkin petollinen kyynäräritari, että minä olen
juuri se kulkukauppias, jonka Sinä kehuit tapaavasi Mayden-Castlen
nummella ja jolta Sinä uhkasit repun ryöstää; tartuppas nyt siis heti
paikalla aseihisi!»

»Minähän puhuin vain leikkiä, mies», vastasi Goldthred. »Minä olen
kunniallinen kauppias ja porvari, enkä minä suinkaan rupea karkaamaan
ihmisten kimppuun pensaiden takaa.»

»Sitten, kautta kunniani, mahtava kauppias», jatkoi Wayland, »olen
tosiaankin pahoillani lupauksesta, jonka tulin tehneeksi, nimittäin
että missä ikinä Sinut tapaisinkin, ryöstäisin Sinulta hevosesi ja
lahjoittaisin sen armahaiselleni, ellet Sinä jaksaisi puolustaa sitä
väki-iskuin. Mutta lupaus on tehty kun tehty ja merkitty muistiin, ja
kaikki, mitä minä enää voin toimittaa hyväksesi on siinä, että jätän
hevosen Donningtoniin, läheisimpään majataloon.»

»Mutta minäpä sanon Sinulle, hyvä ystävä», vastasi rihkamakauppias,
»että minä juuri sillä hevosella aijoin tänään viedä Shottesbrokin
Johanna Thackhamia tuonne kirkolle, vakaasti aikoen tehdä hänestä rouva
Goldthredin. Hän hyppäsi ukko Thackhamin tuvan ikkunasta ulos; ja
katsokaas nyt, tuolla hän seisoo juuri sillä paikalla, missä hevosen
piti häntä odottaman, tuossa kirjavassa ratsastusviitassaan,
norsunluupäällä koristettu piiska kädessään, aivankuin mikäkin Lotin
vaimo. Minä pyydän Teitä oikein koreasti, antakaa pois hevoseni!»

»Olen suuresti pahoillani», sanoi Wayland, »niin hyvin sen ihanan
neitosen kuin Sinunkin takiasi, korkeasti kunnioitettava musliinisaksa.
Mutta lupaukset on pidettävä -- Sinä tapaat hevosesi 'Enkelistä',
tuolta Donningtonista. Siinä kaikki, mitä minä puhtaalla omallatunnolla
voin tehdä hyväksesi.»

»Vieköön piru omantuntosi!» ärjäisi pelästynyt kauppias. -- »Panisitkos
Sinä nyt morsiamen kävelemään jalkaisin kirkkoon?»

»Voithan Sinä ottaa hänet tarakkaasi, mestari Goldthred», vastasi
Wayland; »sehän vain hillitsisi tuon Sinun varsasi vauhtia.»

»Mutta mitenkäs, jos Te tuota -- jos Te tuota ette muistaisikaan jättää
sitä minun hevostani sinne, minne sanotte?» epäili Goldthred, vaikkakin
arkaillen, sillä hänen sielunsa oli vahvasti peloissaan.

»Olkoon reppuni siitä panttina -- siellä se on Giles Goslingin
tallessa, juuri siinä huoneessa, missä on ne punakukkaiset uutimet, ja
se on aivan täynnä samettia, yksinkertaista, kaksinkertaista ja
kolminkertaista -- puolisilkkiä ja kiiltosilkkiä ja kukkasilkkiä --
nukkasamettia ja harsosamettia ja palttinaa ja kamelinlankaista
kangasta -- --»

»Herkeä! herkeä!» huudahti kauppias; »jos siinä on oikein tosiaan edes
puoletkin kaikista niistä tavaroista -- mutta enpä minä enää lempo
soikoon, usko kunnon Bayardiani kaikenlaisten moukkien kynsiin!»

»Miten vain aina suvaitsette, hyvä mestari Goldthred, ja nyt hyvää
huomenta -- ja onnea matkalle», vastasi Wayland ratsastaen kauniisti
tiehensä kreivittärineen, kun taas puijattu kauppias kääntyi takaisin
paljoa hitaammin kuin oli tullut, ankarasti miettien, mitä hän
esittelisi puolustuksekseen pettyneelle morsiamelle, joka yhä seisoi
keskellä kruunun sarkaa odottamassa uljasta ylkäänsä.

»Se hölmö tirkisteli minuun aivan kuin olisi hän hieman muistellut
minua tunteakseen», sanoi kreivitär heidän ratsastaessaan eteenpäin;
»onneksi pidin minä huntuani niin ylhäällä kuin vain suinkin voin.»

»Jos siinä olisi perää», virkkoi Wayland, »niin ratsastaisinpa takaisin
ja kopahuttaisin sitä lurjusta hieman kalloon -- eipä olisi pelkoa
hänen aivojensa vahingoittumisesta, sillä hänellä ei ole niitä ollut
koskaan edes niin paljoa, että niistä olisi voinut laittaa purotusta
imevälle hanhenpojallekaan. Meidän täytyy nyt kuitenkin pitää kiirettä,
ja Donningtoniin jätämme me sen pöllöpään hevosen, jottei hän enää
hullaantuisi ajamaan meitä takaa, ja siellä täytyy meidän myös koettaa
muuttaa muotoamme niin tehokkaasti, että hänen yrityksensä menisi
hukkaan, jos hänellä vielä sattuisi olemaan halua siihen.»

Matkustajat pääsivät ilman enempiä seikkailuja Donningtoniin, missä
kreivittären täytyi välttämättä saada levätä pari kolme tuntia, ja
sillä ajalla ryhtyi Wayland yhtä taitavasti kuin ketterästikin
sellaisiin toimenpiteisiin, joista heidän jatkuvan matkansa
turvallisuus näytti riippuvan.

Muutettuaan reppurinnuttunsa työpuseroon, vei hän Goldthredin hevosen
»Enkelin» majataloon, joka oli aivan kylän toisessa päässä, kaukana
siitä paikasta, minne meidän matkustajamme olivat asettuneet.
Kulkiessaan aamupuhteella muilla asioillaan, näki hän, mitenkä hevonen
luovutettiin rihkamakauppiaalle itselleen, joka oli urhoollisen
takaa-ajojoukon etunenässä tullut vaatimaan asevoimalla sellaista, mikä
luovutettiin hänelle ilman muita lunnaita kuin valtavan olutmäärän
hintaa; sen oluen näet kaatoivat kurkkuihinsa hänen apulaisensa, jotka
kävelymatka oli ilmeisesti saattanut hyvin janoisiksi; tämän
kestityksen maksamisesta joutui mestari Goldthred ankaraan riitaan
kunnanvanhimman kanssa, jota hän oli pyytänyt avukseen seudun
nostattamisessa.

Suoritettuaan siis tämän yhtä järkevän kuin oikeankin palautustyön,
hankki Wayland kreivittärelle ja itselleen sellaisen vaatekerran, johon
puettuina he molemmat näyttivät paremmanpuoleisilta maalaisihmisiltä;
ja vähemmän huomion herättämiseksi päätettiin myös, että kreivittären
tuli matkalla käydä oppaansa sisaresta. Hyvä, vaikkeikaan erin komea
hevonen, joka jaksoi pysyä Waylandin ratsun rinnalla ja joka oli
kylliksi säyseä naisenkin ohjattavaksi, täydensi matkavalmistukset;
näihin ja muihin kuluihin oli Tressilian antanut hänelle rahoja
riittämään asti. Ja kun kreivitär oli jälleen virkistynyt muutamien
tuntien rauhallisesta levosta, lähtivät he noin puolipäivän aikaan
uudestaan matkalle, aikoen kiiruimman kaupalla ratsastaa Kenilworthiin
Coventryn ja Warwickin kautta. Heidän ei oltu kuitenkaan suotu jatkaa
matkaansa ilman levottomuutta ja pelkoa.

On välttämätöntä huomauttaa heidän majatalonsa isännän ilmoittaneen,
että muuan iloinen seurue, jolla hänen ymmärtääksensä oli aikomus
esittää muutamia sellaisia ilve- tai naamionäytelmiä, millä
kuningatarta tavallisesti huvitettiin hänen kesäisillä retkillään, oli
lähtenyt Donningtonin kylästä Kenilworthiin päin tunnin tai pari ennen
heitä. Nyt oli pälkähtänyt Waylandin päähän, että he yhtymällä tähän
joukkoon heti kun he olisivat saavuttaneet sen, herättäisivät
epäilemättä vähemmän huomiota kuin matkustaessaan aivan kahdenkesken.
Hän ilmaisi tämän ajatuksensa kreivittärelle, joka toivoi pääsevänsä
mahdollisimman pian Kenilworthiin ja joka siis jätti oppaalleen vapaan
vallan määrätä, millä keinoin tämä hänen toiveensa tulisi täytetyksi.
He kiiruhtivat siis hevosiaan aikoen saavuttaa noiden otaksuttujen
juhlijain joukon ja jatkaa matkaa heidän seurassaan; ja he olivatkin
juuri nähneet tuon pienen parven, johon kuului sekä ratsastajia että
jalkamiehiä, nousevan erään matalan kummun laelle, noin puolen
peninkulman päässä heistä, ja katoavan sen taakse, kun Wayland, joka
herkeämättä tähysteli kaikille tahoille tarkaten kaikkea, huomasi erään
ratsumiehen ajavan heidän perässään tavatonta vauhtia, niin ettei hänen
palvelijansa ankarimmilla ponnistuksillaankaan voinut pysyä herransa
ravaavan juoksijan rinnalla, vaan oli pakotettu usein laskemaan täyttä
neliä. Wayland tarkasteli levottomana näitä ratsumiehiä, näytti hyvin
hämmentyneeltä, katsahti jälleen taakseen, kalpeni ja sanoi
kreivittärelle: -- »Se on Rikhard Varneyn Ruuna. -- Tuntisin sen
tuhansien hevosten joukosta -- tästäpä taisi tulla pahempi pulma kuin
kohtauksesta sen kamasaksan kanssa.»

»Vetäkää miekkanne», vastasi kreivitär, »ja lävistäkää sillä rintani,
sillä minä en tahdo elävänä joutua hänen käsiinsä!»

»Tuhansin kerroin mieluummin pistäisin sen hänen ruumiinsa läpi, taikka
sitten omani», virkkoi Wayland. »Mutta totta puhuakseni tappeleminen ei
ole parhaita puoliani, vaikka minä osaankin katsoa kylmää rautaa
silmiin yhtä tanakasti kuin joku toinenkin, jos niiksi tulee. Ja mitä
minun miekkaani tulee -- hoputtakaa hevostanne, minä pyydän! -- niin on
se vain semmoinen tavallinen kurja säiläpahanen, kun taas hänellä on
varmasti oikea toledolainen. Sitten hänellä on vielä palvelijakin
mukanaan, ja luullakseni juuri se juoppo tappelupukari Lambourne, saman
hevosen selässä, jolla ne sanovat hänen -- minä rukoilen Teitä,
hoputtakaa nyt toki hevostanne! -- ryöstäneen sen rikkaan
länsimaakunnista tulleen karjakauppiaan. Ei sen puolesta, että minä
pelkäisin enemmän Varneyta kuin Lambourneakaan hyvässä asiassani. --
Teidän ratsunne voi juosta vielä nopeammin, jos vain sitä hoputatte. --
Mutta kuitenkin -- ei, älkäähän nyt toki päästäkö sitä neliseen,
muutoin ne huomaavat, että me pelkäämme heitä, ja painavat yhä
tulisemmin peräämme -- antakaa sen juosta vain täyttä ravia. -- Mutta
kuitenkin, vaikk'en minä heitä pelkääkään, olisi minusta sentään
mieluisempaa, jos pääsisimme heistä eroon pikemmin viekkaudella kuin
väkivallalla. Jos me vain saisimme sen joukkueen kiinni ja
ennättäisimme sekaantua siihen, ei meitä ehkä huomattaisi, elleihän
Varney ole suorastaan lähtenyt meitä ajamaan takaa, ja silloin Jumala
meitä armahtakoon!»

Näin puhuessaan hoputti ja pidätti hän vuoroin hevostaan, haluten
kulkea niin nopeaan kuin suinkin saattoi tavallisella maantiematkalla,
mutta tahtoen kuitenkin välttää sellaista kiirutta, joka olisi
ilmaissut heidän olevan pakoretkellä.

Tällaista vauhtia kulkien saapuivat he jo ylempänä mainitsemamme
matalan kummun laelle ja näkivät sieltä ilokseen, että Donningtonista
ennen heitä lähtenyt joukkue viipyi vielä alhaalla pienessä laaksossa
tai alanteessa, missä tien katkaisi vähäinen, parin kolmen mökin
reunustama joki. Tähän paikkaan näyttivät matkustajat pysähtyneen, mikä
seikka antoi Waylandille toiveita siitä, että he pääsisivät yhtymään
heihin ennenkuin Varney saavuttaisi heidät. Hän oli sitäkin
levottomampi, koska hänen matkatoverinsa, vaikk'ei hän valittanutkaan
eikä ilmaissutkaan pelkoa, alkoi kääntyä niin kalman kalpeaksi, että
Wayland pelkäsi hänen putoavan hevosensa selästä. Mutta huolimatta
tästä raukenevain voimain oireesta joudutti kreivitär hevostaan niin
tarmokkaasti, että he saavuttivat laakson pohjassa viipyvän seurueen,
ennenkuin Varney ilmestyi sen loivan mäen huipulle, jota he olivat
juuri laskeuneet alas.

He tapasivat joukkueen, johon he aikoivat liittyä, suuren sekasorron
vallassa. Naiset juoksivat hajalla hapsin ja sangen tärkeän näköisinä
erääseen mökkiin ja taas ulos, ja miehet seisoskelivat siinä ympärillä
ja näyttivät hyvin typeriltä, kuten on laita tapauksissa, missä ei
heidän apuansa tarvita.

Wayland ja hänen suojattinsa pysähtyivät ikäänkuin uteliaisuuden
valtaamina ja sekaantuivat sitten vähitellen, kyselemättä mitään ja
herättämättä vastatiedusteluja, joukkoon, ikäänkuin olisivat he aina
kuuluneet siihen.

He olivat seisoneet siinä tuskin viittä minuuttia huolellisesti
pysytellen niin lähellä tien syrjää kuin mahdollista, asettaakseen
toiset matkustajat itsensä ja Varneyn väliin, kun Leicesterin kreivin
tallimestari lasketti täyttä laukkaa mäkeä alas Lambournen seuraamana,
ja heidän hevostensa kupeet ja heidän kannustensa pyörylät osoittivat
verisiä merkkejä siitä nopeudesta, millä he olivat kulkeneet. Mökkien
ympärille pysähtyneen joukkion näkö pani ratsastajat heti arvaamaan sen
luonteen ja tarkoituksen; sillä sen jäsenet pitivät karkeakankaisia
mekkoja naamiopukujensa suojana, heillä oli kevyet vankkurit
näyttämötarpeiden kuljettamiseksi ja he kantoivat käsissäänkin
erilaisia mitä kummallisimpia esineitä, saadakseen ne siten mukavammin
säilymään eheinä.

»Te olette näyttelijöitä ja aijotte Kenilworthiin?» kysyi Varney.

»_Recte quidem, Domine spectatissime_», vastasi muuan miehistä.

»Ja mitä pirua te siinä seisotte», ärjäisi Varney, »kun tuskin
suurinkaan kiireenne vie Teidät ajoissa perille? Kuningatar syö
huomenna päivällistä Warwickissa, ja tässä te vielä kuhnustelette,
senkin lurjukset!»

»Oikein puhuttu, herra», vastasi muuan pieni, kääpiömäinen
pojannaasikka, joka kantoi komeilla tulipunaisilla haarasarvilla
koristettua naamusta kädessään ja jolla oli sen lisäksi musta
sarssikankainen nauhoilla kiinteästi ruumiin mukaiseksi kiskottu nuttu,
punaiset sukat ja sorkantapaisiksi muovaellut kengät. -- »Oikein
puhuttu, herra, oksaanpa osasitte. Minun isäni Piruhan se rupesi
töihinsä ja viivytti meidän vahvaa aikomustamme, lisäämällä
seuruettamme vielä yhdellä pirulaisella.»

»No, vie sun piru!» nauroi Varney, jonka nauru ei kuitenkaan koskaan
ollut muuta kuin ivallista irvistystä.

»Asia on niinkuin tämä nuorukainen sanoo», vahvisti se näyttelijä, joka
oli ensiksi puhunut; »meidän pääpirumme, sillä tämä on vain hänen
pienempiä veljiään, on tosiaankin tällä hetkellä _Lucina fer
opem_, tässä näin _tuguriumissa_.»

»Kautta Pyhän Yrjänän, tai pikemminkin kautta lohikäärmeen, se lienee
sen saman vihtahousun sukulaisia, joka nyt on pahnoilla; tämäpä sangen
hullunkurinen sattuma», virkkoi Varney. »Mitäpä sanot, Lambourne,
haluatko ruveta tässä kummiksi? -- Kun piru sellaista apumiestä
tarvitsee, niin en tiedä ketään siihen toimeen sopivampaa kuin Sinut.»

»Paitsi silloin, kun on parempia läsnä», vastasi Lambourne sellaisen
palvelijan kohteliaalla hävyttömyydellä, joka tietää toimensa niin
välttämättömiksi, että hän joskus uskaltaa pistää pieneksi pilaksikin.

»Ja mikä oli sen pirun tai piruttaren nimi, joka valitsi aikansa niin
oudolla hetkellä?» sanoi Varney. »Meidän on ikävä menettää ainoatakaan
näyttelijäämme.»

»_Gaudet nomine Sibyllae_», vastasi ensimäinen puhuja, »häntä
mainitaan nimellä Sibylla Laneham, mestari Rikhard Lanehamin vaimo --.»

»Neuvoshuoneen oven ylivartija siis», ehätti Varney; »no on siinäkin
eukkoa, kun ei osaa järjestää asioitansa paremmin, vaikka hänellä on
jo niin paljon kokemusta. Mutta keitä olivat ne mies ja nainen,
luullakseni, jotka ratsastivat niin kiireisesti juuri äsken edelläni
mäkeä ylös? -- Kuuluvatko hekin Teidän seurueeseenne?»

Wayland oli juuri vastaamaisillaan onnen kaupalla tähän peloittavaan
kysymykseen, kun pieni pirulainen tarttui jälleen airoonsa.

»Palvelukseksenne, herra», sanoi hän astuen aivan lähelle Varneyta ja
puhuen niin hiljaa, etteivät seurueen muut jäsenet voineet kuulla
mitään. -- »Se mies oli meidän pääpirujemmekin pää, ja hänellä on niin
paljon koukkuja ja kujeita, että hän vastaa hyvinkin sataa sellaista
paholaista kuin se Lanehamin akka; ja se nainen -- jos suvaitsette, oli
se kätevä henkilö, jonka apua meidän pinteisiin joutunut toverimme
nykyään kaikkein välttämättömimmin tarvitsee.»

»Ahaa! Te saitte siis kätilön noin vain ilman muuta!» ihmetteli Varney.
»Hänpä ratsastikin äsken niin vimmatusti, että selvästi näki hänen
kiirehtivän paikkaan, missä hänen apunsa tuli niin sopivaan aikaan. --
Ja sitten on Teillä vielä ylimääräinen saatanakin rouva Lanehamin
tilalle?»

»Niin on, herra», vastasi poika, »ne eivät ole niinkään harvinaisia
tässä matoisessa maailmassa kuin Teidän korkeastikunnioitettava
Ylhäisyytenne ehkä voisi otaksua. -- Tämä mestari-piru on heti paikalla
purskuttava suustaan tulenliekkejä ja puhaltava ilmoille pari
savupatsasta, jos se vain Teitä huvittaa -- luulisittepa totisesti
hänellä olevan Etnan mahassaan.»

»Minulla ei juuri nyt ole aikaa, Sinä toivorikas pimeyden sikiö,
katsella hänen taitonsa näytteitä», virkkoi Varney, »mutta tästä saatte
hieman kolikoita juodaksenne kaikki tämän onnellisen hetken kunniaksi.
-- Ja sitten, kuten näytelmässä sanotaan: Jumala vaivojanne
siunatkoon!»

Näin puhuttuaan kannusti hän hevostaan ja karahutti tiehensä.

Lambourne jäi vähäksi aikaa herrastaan ja kaivoi taskustaan hopearahan,
antaen sen tuolle liukaskieliselle pojanvekaralle, kuten hän sanoi,
kehoitukseksi jatkamaan kaunista alkuansa helvetin tiellä, jonka tulen
leimahduksia oli jo hänen mielestään siinä nulikassa havaittavissa.
Saatuaan sitten pojan kiitokset anteliaisuudestaan, kannusti hänkin
hevostaan ja ratsasti herransa jälkeen niin nopeasti, että kypenet
kivistä sinkoilivat.

»Ja nyt», virkkoi ovela kääpiö, läheten Waylandin hevosta ja heittäen
ilmassa niin taitavan kuperkeikan, että se näytti todistavan hänen ehkä
olevankin tämän alkuaineen ruhtinaan sukulaisia, »minä sanoin, kuka Te
olette, voitteko Te nyt vuorostanne sanoa, kuka minä olen?»

»Joko Flibbertigibbet», vastasi seppä Wayland, »tai sitten tosiaankin
oikea pirun penikka.»

»Osasitpa oksaan», myönsi Dickie Sludge; »minä olen Sinun oma
Flibbertigibbetisi, ukkoseni; ja minä karkasin kahleista oppineen
koulumestarini matkaan, kuten sanoin Sinulle tekeväni, tahtoipa hän
sitten tai ei. -- Mutta mitä kainaloista kanaa Sinä kulettelet
mukanasi? Minä näin kyllä, että heti ensimäinen kysymys saattoi Sinut
ankaraan pulaan, ja niin riensin minä apuusi. Mutta minunhan täytyy nyt
kaikin mokomin saada tietää, kuka hän on, rakas Wayland.»

»Sinä saat tietää viisikymmentä vielä hauskempaa asiaa, rakas
poikaseni», virkkoi Wayland; »mutta lopetappa nyt kyselysi tällä
kertaa; ja koska Te aijotte Kenilworthiin, niin sinne yritän minäkin,
vaikkapa vain Sinun suloisen naamasi ja hullunkurisen seurasi takia.»

»Olisit vain sanonut minun hullunkurisen naamani ja suloisen seurani
takia», vastasi Dickie; »mutta miten haluat matkustaa mukanamme -- minä
tarkoitan: millaisena henkilönä?»

»Kaiken varmuuden vuoksi juuri sellaisena, miksi minua sanoit --
ilveniekkana; tiedätpähän, että minä olen siihen ammattiin perehtynyt»,
virkkoi Wayland.

»Niin, mutta naikkonen?» kysyi Flibbertigibbet; »usko minua, hän on
joku, ja Sinä olet nyt hänen takiansa uponnut oikeaan levottomuuden
mereen, mikäli voin päättää Sinun rauhattomasta pyörähtelemisestäsi ja
hyörähtelemisestäsi.»

»Oh, hänkö, poikaseni! -- hän on minun sisar-raukkani», vastasi Wayland
-- »hän osaa laulaa ja soittaa luuttua niin ihanasti, että kalat
virrasta kuulemaan hyppivät.»

»Annappas minun kuulla sitä heti paikalla!» pyyteli poika. »Minä pidän
aivan tavattomasti luutun soitosta, minä pidän siitä rajattomasti,
vaikk'en olekaan sitä koskaan kuullut.»

»Mutta miten saatat siis siitä pitää, Flibbertigibbet?» tiedusteli
Wayland.

»Aivan niin kuin ritarit pitivät naisistaan vanhoissa tarinoissa --
kuulopuheiden perusteella», vastasi Dickie.

»Pidäppä siitä sitten kuulopuheiden perusteella vieläkin vähän aikaa,
siksi kunnes sisareni on toipunut matkaväsymyksestään», sanoi Wayland,
ja murisi sitten hampaittensa välistä: »Piru vieköön tuon vekaran
uteliaisuuden! -- Minun täytyy pysyä hyvissä kirjoissa hänen kanssaan,
sillä muutoin käy meidän hullusti.»

Hän ryhtyi sitten vakuuttelemaan mestari Lupaselle omia
ilveilijänlahjojaan ja sisarensa soittotaitoa. Pyydettiin muutamia
näytteitä hänen tempuistaan, mitkä hän suorittikin niin loistavasti,
että seurue, riemuissaan tuollaisen lisäjäsenen löytämisestä, helposti
hyväksyi hänen esittämänsä estelyt, kun hänen sisarensa taitoa
haluttiin koetella. Tulokkaita pyydettiin ottamaan osansa
ruokavaroista, joita joukkueella oli mukanaan; ja vain vaivoin pääsi
seppä Wayland aterian aikana niin paljon kahden kesken luulotellun
sisarensa kanssa, että ennätti kehoittaa häntä nyt joksikin ajaksi
unohtamaan sekä arvonsa että surunsa ja varmimmin tuntemattomana
pysyäkseen yhtymään täydellisesti kulkueeseen, jonka mukana hänen oli
matkustaminen.

Kreivitär myönsi tilaisuuden sitä vaativan, ja kun he olivat jälleen
lähteneet liikkeelle, koetti hän noudattaa oppaansa neuvoa
puhuttelemalla erästä lähellään ratsastavaa naispuolista seurueen
jäsentä ja ilmaisemalla surkuttelunsa sen johdosta, että heidän oli
ollut pakko siten jättää avuton nainen oman onnensa nojaan.

»Oh, eipä hänestä hätää, rouva», vastasi nainen, jonka puoleen hän oli
kääntynyt ja joka iloisen ja nauravan naamansa takia olisi hyvin
kelvannut Bath-eukon esikuvaksi; »Laneham-serkku se nyt ei välitä
sellaisista vähääkään. Yhdeksäntenä päivänä, jos juhlat vain niin
kauvan kestävät, on hän oleva luonamme Kenilworthissa, vaikka hänen
sitten täytyisi kulkea kakara selässään!»

Siinä puheessa oli jotakin, joka otti Leicesterin kreivittäreltä kaiken
halun jatkaa keskustelua; mutta koska hän nyt oli kerran rikkonut lumon
alottamalla itse haastelun matkatoverinsa kanssa, piti tämä kunnon
eukko, jonka oli määrä esittää verratonta Croydonin Gilliania eräässä
välinäytelmässä, huolta siitä, ettei äänettömyyttä syntynyt koko
taipaleella, vaan haasteli vaikenevalle vieruskumppanilleen tuhannet
kaskut ja jutut tällaisilta juhlilta, alkaen aina kuningas Heikin
ajoista, kuvaten kestityksen, minkä he olivat isoisilta saaneet,
mainiten kaikkien niiden nimet, jotka olivat kulloinkin näytelleet
päähenkilöitä siinä ja siinä kappaleessa ja päättäen aina puheensa
tällä vakuutuksella: »Mutta eivät ne ole mitään näiden Kenilworthin
ruhtinaallisten juhlien rinnalla!»

»Ja milloinka sitten pääsemme Kenilworthiin?» kysyi kreivitär,
äänessään levottomuuden väre, jota hän turhaan koetti salata.

»Me, joilla on hevoset, voimme myöhään ratsastaessamme ehtiä Warwickiin
tänä iltana, ja siitä on Kenilworthiin enää neljä tai viisi peninkulmaa
-- mutta sitten täytyy meidän odottaa jalkamiehiä, vaikka voihan se
hyvä Leicesterin kreivi lähettää hevosia tai kevyitä vankkureita niitä
vastaan, niin etteivät ne pääse kovin väsymään, se kun ei olisi oikein
sopivaa, kuten arvannette, kun tässä tulee vielä tanssilavaksikin
herrasväelle. -- Ja kuitenkin, Jumala minua auttakoon, olen minä nähnyt
senkin päivän, jolloin minä viisi pitkää virstaa patikoituani pyörin
vielä varpaani kärjellä koko illan niinkuin ilveniekan tinalautanen
neulan päässä;

    Vaan vanhuus varkain valtas mun,
    Kiinn' iski kynsillään,

kuten laulussa sanotaan; mutta jos sävel ja parini minua miellyttävät,
niin tanssia loiskahuttelenpa minä vielä kilpaa kenen iloisen
warwickilaisen naiseläjän kanssa tahansa, joka ijäkseen kirjoittaa tuon
onnettoman neljännumeron ja pistää vahvan pyörylän sen perään.»

Jos kreivittärellä oli kärsimistä tuon kunnon eukon kielevyydestä, oli
seppä Waylandkin puolestaan pahemmassa kuin pulassa kestäessään ja
väistäessään niitä herkeämättömiä hyökkäyksiä, joilla hänen vanhan
tuttavansa Rikhard Sludgen väsymätön uteliaisuus häntä ahdisti. Luonto
oli antanut tälle emävekkulille ylen tarkan silmän, joka sopi
erinomaisesti hänen terävään älyynsä; edellinen johti hänet
kurkistelemaan ja urkkimaan muiden ihmisten asioita, ja jälkimäinen vei
hänet alituisesti sekaantumaan seikkoihin, jotka eivät häntä lainkaan
koskeneet, mutta joista hän oli kuitenkin ottanut täyden selon. Koko
upposen päivän yritteli hän päästä vilkaisemaan kreivittären hunnun
alle, ja ilmeisesti kiihoitti se, mitä hän sai nähdäkseen, suuresti
hänen uteliaisuuttaan.

»Tuolla Sinun sisarellasi, Wayland», puheli hän, »on pajatytöksi ylen
kaunis kaula, ja ylen soma, hentoinen käsi värttinän vääntäjäksi --
sitten minä vasta uskon Teidän sukulaisuutenne, kun variksen munasta
putkahtaa ilmoille joutsen.»

»Ole nyt siinä joutavoimatta», tiuskaisi Wayland, »Sinä olet senkin
vietävä lörppöleuka ja sietäisit saada hävyttömyydestäsi hieman
loikkiisi.»

»Hyvä», äkäili nulikka poistuen kauvemmaksi, »muuta minä en sano --
mutta muista, että Sinä nyt et halua ilmaista minulle salaisuuttasi, ja
että ellen minä hanki Rolandia sinun Oliverillesi, niin ei minun nimeni
ole Dickon Sludge!»

Tämä uhkaus ja etäisyys, missä suuttunut tonttunen pysytteli hänestä
koko lopun matkaa, saattoivat Waylandin hyvin levottomaksi, ja hän
neuvoi luuloteltua sisartaan väsymyksen varjolla ehdottamaan
pysähtymistä parin kolmen peninkulman päähän Warwickin kauniista
kaupungista sekä lupaamaan yhtyä joukkueeseen jälleen seuraavana
päivänä. Muuan pieni kyläravintola tarjosi heille levähdyspaikan; ja
salaisella ilolla näki Wayland koko seurueen, siihen luettuna
Dickonkin, kohteliaiden hyvästelyjen jälkeen jatkavan matkaansa ja
jättävän heidät yksikseen.

»Huomenna, armollinen rouva», sanoi hän suojatilleen, »lähdemme,
luvallanne, aikaisin liikkeelle, päästäksemme Kenilworthiin ennenkuin
sinne on ennättänyt kerääntyä kovin paljon kansaa.»

Kreivitär hyväksyi uskollisen oppaansa ehdotuksen; mutta hän ei
Waylandin melkoiseksi hämmästykseksi pohtinut kysymystä sen laveammin
hänen kanssaan, minkä takia hän jäi kiusalliseen epätietoisuuteen
siitä, oliko kreivitär muodostanut mitään varmempaa suunnitelmaa
vastaisen menettelynsä varalle, vaiko ei, etenkin kun hän arvasi hänen
asemansa vaativan aivan erikoista varovaisuutta, vaikkei hän niin aivan
tarkkaan tuntenutkaan kaikkia sen yksityiskohtia. Mutta päätellen, että
kreivittärellä varmaankin oli linnassa ystäviä, joiden neuvoon ja apuun
hän saattoi täydellisesti luottaa, katsoi hän parhaiten suorittavansa
tehtävänsä viemällä matkatoverinsa sinne hyvässä turvassa ja
täyttämällä siten tämän omatkin hartaat toivomukset.



VII Luku.


    Kuule! torvet, kellot jo kaikuvat,
    Hän, ihanaisin, yhä vaikenee --
    Kas! saleissa joukot tunkeilevat,
    Vankina hän, suloisin, raukenee.
    Millaisin silmin, ylväs, katselit --
    Ne varmaan hovin loisto huikaisi --
    Tähdeks' kun kiiltomadon arvelit,
    Korska edelle kainon kelpasi?

                        _Lasikenkä_.

Onnetonta Leicesterin kreivitärtä olivat kaikki ne, jotka kuuluivat
hänen lähimpään ympäristöönsä, lapsuudesta saakka kohdelleet yhtä
rajattomalla kuin ymmärtämättömälläkin hellyydellä. Hänen luonteensa
perinnäinen lempeys oli estänyt häntä tulemasta ylpeäksi ja
pahanilkiseksi; mutta oikku, joka sai hänet asettamaan kauniin ja
mielistelevän Leicesterin Tressilianin edelle, vaikka hänellä
itselläänkin oli niin korkea käsitys tämän jälkimäisen horjumattomasta
rehellisyydestä ja pettämättömästä hellyydestä -- tuo tuhoisa
hairahdus, joka särki hänen elämänsä onnen, perustuivat molemmat siihen
liialliseen hyvyyteen, joka oli säästänyt hänen lapsuudeltaan
alistumisen ja itsensähillitsemisen tuskallisen, mutta erinomaisen
tarpeellisen opetuksen. Samaisesta hemmottelusta johtui myös, että hän
oli tottunut vain ajattelemaan ja lausumaan toiveensa, jättäen muiden
tehtäväksi niiden täyttämisen, niin että häneltä nyt elämänsä
tärkeimmällä hetkellä puuttui melkein kokonahan harkintakykyä sekä
tarmoa muodostaa itselleen mitään järkevää ja toimekasta
menettelysuunnitelmaa.

Nämä vaikeudet nousivat uhkaavina, tuhoa ennustavina onnettoman naisen
silmien eteen tuona aamuna, josta näytti valkenevan hänen kohtalonsa
ratkaisupäivä. Jättäen syrjään kaikki muut näkökohdat, oli hän vain
pyrkinyt Kenilworthiin ja puolisonsa läheisyyteen; mutta nyt, kun hän
oli vain vähän matkan päässä molemmista, heräsi äkkiä tuhansittain
arkailevia arveluja hänen mielessään, kiusaten häntä yhä lisääntyvillä
epäilyillä ja pelon aiheilla, joista muutamat olivat todellisia, toiset
luuloteltuja, mutta kaikki kauhistavia ja liioiteltuja hänen melkein
toivottomassa, apua ja neuvoa puuttuvassa asemassaan.

Unettoman yön jälkeen oli hän aamulla niin heikko, että hänen oli aivan
mahdotonta noudattaa Waylandin varhaiseen lähtöön vaativaa pyyntöä.
Uskollinen opas joutui suuren levottomuuden valtaan kreivittären takia,
jopa hiukan itsensäkin tähden, ja oli juuri lähtemäisillään yksin
Kenilworthiin hakemaan Tressiliania käsiinsä ja ilmoittamaan hänelle
kreivittären olevan lähitienoilla, kun häntä noin yhdeksän aikaan
aamulla käskettiin suojattinsa luo. Wayland tapasi hänet puettuna ja
lähtövalmiina, mutta kasvot niin kalpeina, että hän rupesi pelkäämään
tuon onnettoman naisen terveyttä. Kreivitär tahtoi hevosia heti
paikalla satuloitaviksi ja vastusti kärsimättömänä oppaansa pyytelyjä,
että hän toki hieman murkinoisi ennen lähtöään.

»Minä join lasillisen vettä», sanoi hän vain. -- »Onneton raukka, jota
laahataan teloituspaikalle, ei tarvitse sen voimakkaampaa juomaa, ja
mikä riittää hänelle, saa riittää minullekin. -- Tehkää, niinkuin
käskin.» Seppä Wayland epäröi yhä. »Mitä Te nyt vielä tahtoisitte?»
hermostui kreivitär. -- »Enkö puhunut tarpeeksi selvään?»

»Kyllä, armollinen rouva», vastasi Wayland; »mutta sallikaa minun
kysyä, mitä Te sitten aijotte tehdä? -- Minä haluaisin tietää sen vain
siitä syystä, että sitten osaisin menetellä Teidän toivomustenne
mukaan. Koko maa on liikkeellä ja virtaa Kenilworthin linnaan. On
vaikeata päästä sinne, vaikka meillä olisikin tarpeelliset suojakirjat
ja lupapaperit. -- Tuntemattomina ja ystäviä vailla voisi meille sattua
ties mitä onnettomuuksia. -- Teidän Armonne suonee minulle anteeksi,
vaikka lausunkin näin suoraan halvan mielipiteeni. -- Eiköhän meidän
olisi vain parasta kiiruhtaa näyttelijäin jälkeen ja yhtyä uudelleen
heihin?» -- Kreivitär pudisti päätään, ja hänen oppaansa jatkoi:
»Sitten tiedän minä enää vain yhden keinon.»

»Ilmaise se sitten», kehoitti kreivitär, joka ei ehkä ollut niinkään
pahoillaan Waylandin neuvontarjouksesta, koska hän ei itse kehdannut
apua pyytää; »minä luotan Sinun uskollisuuteesi -- mitä Sinä aijoit
sanoa?»

»Että minä lähtisin ilmoittamaan herra Tressilianille Teidän olevan
täällä», vastasi Wayland. »Minä olen varma siitä, että hän heti nousisi
satulaan muutamien Sussexin kreivin seuralaisten kanssa ja pitäisi
hyvää huolta Teidän turvallisuudestanne.»

»Ja _minulle_ neuvot Sinä sitä», huudahti kreivitär, »ja
_minua_ kehoitat Sinä antautumaan tuon jalon Leicesterin kreivin
kunnottoman kilpailijan Sussexin suojaan!» Mutta nähtyään hämmästyneen
ilmeen, jolla Wayland tuijotti häneen, pelkäsi hän liian selvästi
ilmaisseensa suhteensa Leicesteriin ja lisäsi: »Eikä Tressilianistakaan
voi nyt olla puhetta -- älä mainitse hänelle, muista se, minun kurjaa
nimeäni; se vain lisäisi kaksinkertaiseksi _minun_ onnettomuuteni
ja saattaisi _hänet_ vaaroihin, joista ei pelastusta olisi.» Hän
vaikeni; mutta kun hän huomasi Waylandin yhä tuijottavan häneen tuolla
levottomalla ja epäilevällä katseella, joka näytti pelkäävän hänen
järkeänsä, pakotti hän kasvoilleen varman, päättävän ilmeen ja lisäsi:
»Vie Sinä minut vain Kenilworthin linnaan, kunnon mies, siihen loppuu
Sinun tehtäväsi, ja minä olen siellä itse harkitseva, mihin sitten on
ryhdyttävä. Sinä olet ollut minulle uskollinen -- kas tästä saat
runsaan korvauksen vaivoistasi.»

Hän tarjosi sepälle kallisarvoisella kivellä koristettua sormusta.

Wayland katseli sitä, epäröi hetkisen ja antoi sen sitten takaisin. »Ei
sen takia», selitti hän, »että minä Teidän lahjaanne halveksisin,
armollinen rouva, sillä minä olen köyhä mies, jonka on täytynyt, Jumala
paratkoon, elää toisenlaisillakin keinoilla kuin mitä Teidän hyvyytenne
nyt minulle tarjoaa. Mutta minä ajattelen samoin kuin vanhan mestarini
hevospuoskarin oli tapana sanoa asiatuttavilleen: 'Ei apua -- ei
maksua.' Me emme ole vielä Kenilworthin linnassa, ja Teillä on ihmeesti
aikaa korvata oppaanne vaivat matkakenkiä riisuessanne, kuten sanotaan.
Minä rukoilen Jumalaa, että Teidän Armonne olisi yhtä varma soveliaasta
vastaanotosta sinne saapuessamme kuin Te saatte olla vakuutettu minun
hartaasta halustani viedä Teidät sinne terveenä ja täydessä turvassa.
Minä menen nyt varustamaan hevosia; mutta sallikaa minun halpana
lääkärinänne ja oppaananne pyytää vielä kerran, että Te sillä välin
haukkaisitte pari palaa voimistuaksenne.»

»Kyllä -- kyllä!» toisti kreivitär kiireisesti. »Mene nyt Sinä vain,
mene heti! -- Turhaan minä tässä rohkeutta teeskentelen», mutisi hän
sitten, kun seppä oli poistunut huoneesta; »tuo yksinkertainen
kansanmieskin huomaa minun teennäisen reippauteni ja aavistaa kaiketi
pelkoni todellisen syyn.»

Sitten yritti hän seurata oppaansa neuvoa ja syödä hiukan, mutta hänen
oli piankin luopuminen siitä kokeesta, koska pienimmänkin palan
nieleminen teki hänelle niin pahaa, että hän oli vähällä tukehtua
siihen paikkaan. Hetkisen kuluttua ilmestyivät hevoset ristikko-akkunan
eteen -- kreivitär nousi satulaan ja sai raikkaasta ilmasta ja
liikunnasta sen virkistyksen ja voimien lisäyksen, joka usein havaitaan
samanlaisissa tiloissa.

Oli hyvä onni kreivittärelle, että seppä Wayland, jonka aikaisempi
epävakainen, kuljeskeleva elämä oli tutustuttanut melkein koko
Englantiin, oli kaikilla Warwickin kaunista kreivikuntaa risteilevillä
valtateillä ja sivupoluilla kuin kotonaan. Sillä niin taajoja olivat
ihmisjoukot, jotka kaikilta tahoilta kiiruhtivat Kenilworthiin
katselemaan Elisabetin tuloa tähän ensimäisen suosikkinsa komeaan
linnaan, että päätiet olivat sananmukaisesti tukossa, ja että
matkustajamme pääsivät eteenpäin vain mutkittelevia syrjäpolkuja
pitkin.

Kuningattaren hankkijat olivat jo kierrelleet maat ja mantereet
ja tyhjentäneet talot ja kylät tavaroista, joita tarvittiin
kuninkaallisilla retkillä ja joista omistajat saivat jälkeenpäin periä
hyvin myöhäisen maksun hovimarsalkan virastolta. Leicesterin
talousapulaiset olivat samassa tarkoituksessa kulkeneet seudut ristiin
ja rastiin; ja monet hänen ystävänsä ja liittolaisensa, sekä läheiset
että kaukaiset, käyttivät tätä tilaisuutta hänen suosioonsa
pääsemiseksi, lähettelemällä suunnattomia määriä ruokavaroja ja
kaikenlaisia herkkuja ja metsänriistaa ja kokonaisia tynnyrillisiä
parhaita sekä kotoisia että ulkomaalaisia juomia. Siksipä virtailikin
kaikilla valtateillä kokonaisia härkä-, lammas-, vasikka- ja
sikalaumoja, ja siksipä kulkikin niillä tungokseen asti täyteen
ahdettuja vaunuja, joiden akselit natisivat niiden raskaan kuorman
alla: siinä oli viini-astiaa ja oluttynnyriä ja suurta höystelaatikkoa
ja teurastettua metsänriistaa ja suolattua ruokatavaraa ja
nisujauhosäkkiä. Alinomaa takertuivat nämä vankkurit toisiinsa ja
pysäyttivät kaiken liikenteen; ja niiden röyhkeät ajajat noituivat ja
kiljuivat siksi, kunnes saivat hurjan sisunsa täyteen kuohuun ja
alkoivat raivata tietä pitkillä piiskoillaan ja sauvoillaan; nämä
satunnaiset metelit tyynnytti tavallisesti joku hankkija, lähetti tai
muu arvohenkilö, taltuttamalla molempain puolueitten johtajat.

Meluavin joukoin kulki myös kaikkia teitä pitkin jos jonkinlaisia
näyttelijöitä ja naamio-ilveilijöitä, silmänkääntäjiä ja taitomiehiä
tätä Ruhtinaallisen Huvituksen Palatsia kohti, sillä sen nimen olivat
kuljeskelevat sävelniekat antaneet Kenilworthille jo ennen odotettuja
juhlia sepittämissään lauluissa. Keskellä tätä kirjavaa vilinää
näyttelivät kerjäläiset todellisia tai teeskenneltyjä ruumiinvammojaan,
muodostaen siten liikuttavan, vaikkakin niin tavallisen vastakohdan
ihmiselämän turhamaisen touhun ja sen surun ja tuskan välille. Mutta
kaikki nämä hukkuivat siihen suunnattomaan ihmisvyöryyn, jonka vain
pelkkä uteliaisuus oli ajanut liikkeelle; siinä töyttäili
käsityöläinen, joka ei ollut raaskinut luopua nahkaisesta
esivaatteestaan, pyylevää, korskeata rouvaa, kaupunkilaisemäntäänsä;
siinä astuskelivat talonpojat paksupohjaisine naulakenkineen
varakkaiden porvarien ja korkeasti kunnioitettavien herrasmiesten
liikavarpaille; ja siinä pisteli pontevaa käyntiään muhkea
maalaistyttö, soudellen punaisten, tanakkain käsivarsiensa voimalla
eteenpäin niiden sirojen ja koreilevain heilakoiden välitse, joiden
isännät olivat ritareja ja junkkareja.

Mutta kaikesta huolimatta oli tässä tungoksessa ja sekasorrossa ylinnä
sentään iloinen, hilpeä sävy. Kaikki olivat tulleet näkemään ja
nauttimaan, ja kaikki nauroivat niille monenlaisille pikkuvastuksille,
jotka muulloin olisivat yllyttäneet heidät vihan vimmaan. Ottamatta
lukuun niitä tuittupäisten kuorma-ajurien kesken sattuvia kahakoita,
joista olemme maininneet, kaikui tästä väkijoukkojen vilinästä vain
hilpeän riemun ja kepeän pilan ääniä. Soittoniekat lurittelivat
säveliään -- laulajat hyrisivät mielijuohteitaan -- vallattomat
ilveilijät hoilottivat puoleksi iloisuuttaan, puoleksi hulluuttaan,
heilutellen lyhyitä sauvojaan -- maurintanssin hyppijät rämisyttivät
kulkusiaan -- maanmiehet hihkuivat ja viheltelivät -- pojat
jymähyttelivät leveätä nauruaan ja tytöt kikattelivat -- ja moni veikeä
sutkaus lennähti pallona tien yhdeltä puolelta toiselle, missä sen
sieppasi ilmasta satutettu joukko ja paiskasi takaisin.

Eipä ole surujen sortaman ihmisen mielelle suurempaa tuskaa eikä
kärsimystä kuin joutua keskelle hälisevän ilostelun näyttämöä, joka
niin epäsointuisasti säestää hänen omia tunteitaan. Mutta Leicesterin
kreivittärelle teki tämä melu ja hälinä ja vilinä sen surullisen
palveluksen, että se esti hänen ajatuksiaan kiintymästä yhteen kohtaan
ja teki hänelle mahdottomaksi hautoa omaa onnettomuuttaan tai
muodostella kauheita aavistuksia kohtalonsa lähestyvästä ratkaisusta.
Hän kulki kuin unessa, seuraten tahdottomana Waylandin ohjausta, tämän
milloin johtaessa taitavasti heidän matkaansa ihmisjoukkojen
kiivaimpaan tungokseen, milloin seisahtuessa tiepuoleen odottamaan
sopivaa tilaisuutta uudestaan liikkeelle lähteäkseen, jopa usein
kääntyessä poiskin valta-uralta ja seuratessa jotakin kiemurtelevaa
syrjäpolkua, joka saattoi heidät isolle tielle jälleen, kun he olivat
sitä pitkin kulkeneet melkoisen taipaleen mukavammin ja nopeammin.

Näin väisti hän Warwickin, jonka linnassa, tuossa muinaisen
ritarikomeuden kauneimmassa muistomerkissä, mikä on säilynyt ajan
hävitykseltä, Elisabet oli viettänyt edellisen yön; siellä aikoi hän
viipyä kello kahteentoista, mikä oli silloin tavallinen päivällisaika
koko Englannissa, ja sen aterian jälkeen oli hän lähtevä Kenilworthia
kohti. Sillä välin oli jokaisella ohikulkevalla joukkueella sanasensa
sanottavana hallitsijattaren ylistykseksi, vaikka siihen ylistykseen
sekaantuikin hieman sitä pientä pilailua ja pistelemishalua, jolla me
tavallisesti höystämme lähimäisillemme suodun kunnioituksen,
erittäinkin jos he samalla sattuvat olemaan meitä arvossa ylempänä.

»Kuulitteko te», huusi joku, »miten armollisesti hän puhutteli
maavoutia ja kunnantuomaria ja sitä kelpo Griffiniä, pappia, kun ne
olivat polvistuneet hänen vaununikkunansa eteen?»

»Niin, niin, ja kuinka hän sanoi sille pienelle Aglionbylle: 'Herra
kunnantuomari, ihmiset ovat koettaneet uskotella minulle, että Te muka
pelkäisitte minua, mutta minäpä sanon Teille, että Te luettelitte niin
mainiosti kaikki hallitsijattaren hyvät ominaisuudet, että minun on
enemmän syytä pelätä Teitä.' -- Ja kuinka armiaasti ottikaan hän sitten
vastaan sen kauniin kukkaron ja sen sisältämät kaksikymmentä
kultarahaa, tekeytyen aivan niinkuin hän ei siitä mielellään huolisi,
mutta pitäen sen kuitenkin lopulta hyvinään.»

»Niin, niin», selitti toinen, »hänen sormensa puristelivat sitä varsin
mielelläänkin, mikäli minä saatoin havaita, jos tässä nyt kaikki
suoraan puhutaan; ja sitten hän, nähdäkseni, viipotteli niitä hetkisen
kädessään, ikäänkuin tahtoen sanoa: toivonpa niiden olevan
täysipainoisia.»

»Eipä hänen sitä tarvinnut tehdä, naapuri», virkkoi kolmas; »rikkaat
porvarithan ne tällaisen köyhän käsityöläisen kuin minunkin laskuja
maksaessaan työntävät hänelle kerittyjä kolikoita. -- No, onpa Jumala
heitä kaikkia ylempänä. -- Se pieni kunnantuomari, koska sitä sanaa nyt
on tässä käytetty, on paisuva suuremmaksi kuin koskaan ennen.»

»No, no, hyvä naapuri», sanoi ensimäinen puhuja, »älä nyt käänny
kateelliseksi. -- Hän on hyvä kuningatar ja ylevämielinen. -- Hän antoi
kukkaron Leicesterin kreiville.»

»Minäkö kateelliseksi -- periköön Sinut piru siitä sanasta! -- Mutta
pianpa antaa hän kaikki Leicesterin kreiville, ellen aivan kokonaan
erehdy.»

»Te voitte pahoin, armollinen rouva», sanoi seppä Wayland Leicesterin
kreivittärelle, ja ehdotti, että hän vetäytyisi tien syrjään ja
odottaisi siellä rauhassa toipumistaan. Mutta kukistaen ne
kuohahtelevat tunteet, jotka tämä ja muut samaanne tähtäävät, hänen
korviinsa ohi kulkiessa sattuvat puheet hänen sydämessään herättivät,
vaati hän vain opastaan kiiruhtamaan Kenilworthiin niin nopeasti kuin
lukuisat esteet suinkin sallivat. Sillävälin kasvoi Waylandin
levottomuus hänen alituisten pahoinvoinnin puuskaustensa ja hänen
mielensä ilmeisen sekaannuksen takia hetki hetkeltä, ja hänkin toivoi
nyt yhä hartaammin voivansa noudattaa hänen alati uudistuvia pyyntöjään
ja saavansa hänet viedyksi terveenä ja täydessä turvassa linnaan, missä
kreivitär oli epäilemättä saava osakseen ystävällistä kohtelua, vaikkei
hän näyttänytkään halukkaalta ilmaisemaan, kehen hän perusti toiveensa.

»Kunpa minä vielä tästä vaarasta kunnialla selviäisin», ajatteli seppä
Wayland, »niin saisipa kuka tahansa iskeä aivot päästäni omalla
väkivasarallani, jos minä ikinä enää rupean jonkun harhailevan
naikkosen henkivartijaksi!» Vihdoinkin näkyi ruhtinaallinen linna,
jonka kohentamiseksi, samoinkuin sen muidenkin alueitten parantamiseksi
Leicesterin kreivin sanottiin käyttäneen kuusikymmentätuhatta puntaa,
mikä meidän nykyisessä rahassamme vastaisi puolta miljoonaa.

Tämän komean, jättiläismäisen rakennusryhmän ulkomuuri käsitti
seitsemän akren laajuisen alan, josta yksi osa oli suunnattomien
tallien ja hyvin hoidettujen lehtokujien ja kukkasarkojen koristaman
puutarhan hallussa, ja jonka muu osa oli ylvään linnan avarana
etupihana. Mahtavan pääryhmän, joka kohosi melkein tämän muurin
ympäröimän laajan alueen keskeltä, muodosti suunnaton rykelmä uljaita,
torneilla varustettuja, ilmeisestikin eri ajoilta polveutuvia
rakennuksia, jotka ympäröivät sisäpihaa ja jotka jokaiseen tämän uljaan
ryhmän osaan liittyvine nimineen ja seinillä riippuvine vaakunoineen
kertoivat ammoin kuolleista väkevistä ylimyksistä; näiden vainajain
tarina olisi voinut olla, jos kunnianhimo vain olisi sallinut sille
korvaa kallistettavan, tarpeellisena opetuksena sille korskealle
suosikille, joka sitten oli saanut haltuunsa tämän kauniin kartanon ja
sen alueita laajennellut. Muuan suuri ja jykevä torni, joka samalla
muodosti linnan keskusvarustuksen, oli ijältään epätietoinen, mutta
joka tapauksessa hyvin vanha. Se kantoi Caesarin nimeä, ehkäpä sen
takia, että se muistutti jonkun verran erästä Lontoon Towerin tornia,
jolla on myöskin sama nimi. Erinäiset muinaistutkijat johtavat sen
perustamisen Kenelphistä -- josta linna on saanut nimensä -- eräästä
Mercian saksilaisesta kuninkaasta, kun taas toiset asettavat sen heti
normannilaisen valloituksen jälkeiseen aikaan. Ulkomuureilla upeili
Clintonin vaakuna, tämä ylimys kun oli ne rakentanut Henrik I:n
hallituksen aikana, ja vieläkin pelätymmän Montfortin Simonin
aateliskilpi, hänen, joka vapaaherrojen sodassa puolusti kauvan
Kenilworthia Henrik III:tta vastaan. Täällä Kenilworthissa kemuili
kerran ylväästi Mortimer, rajakreivi, yhtä kuuluisa kohoamisensa kuin
kukistumisensakin takia, sillä välin kun hänen valtaistuimelta syösty
kuninkaansa, Edvard II, virui sen vankiluolissa. Vanha Gauntin Juhana,
»ikä-arvoisa Lancaster», laajensi melkoisesti linnaa, teettämällä sen
jalon ja jykevän ryhmän, joka vielä nytkin tunnetaan Lancasterin
Rakennusten nimellä; ja Leicester itse voitti linnan edelliset
omistajat, niin korskeita ja mahtavia kuin ne olivat olleetkin,
liittämällä siihen toisen suunnattoman rakennusryhmän, joka nyt
raunioiksi rauenneenakin puhuu perustajansa kunnianhimosta. Tämän
kuninkaallisen linnan etelä- ja länsimuuria ympäröi ja puolusti
osittain keinotekoinen järvi, jonka yli Leicester oli laitattanut
komean sillan, jotta Elisabet voisi astua linnaan uutta, ennen
kulkematonta tietä; tavallisesti päästiin siihen pohjoisesta, ja sinne
oli hän portin suojaksi rakennuttanut vahtitornin, joka on vieläkin
olemassa ja joka kokonsa puolesta kestää kilpailun monen
pohjanpuoleisen päällikön vapaaherrallisen linnan kanssa, mutta joka
tekotapansa puolesta on niitä etevämpi.

Järven toisella puolen oli avara metsästyspuisto, missä vilisi
saksanhirviä, metsäkauriita, metsävuohia ja kaikenlaista muuta riistaa
ja missä kasvoi runsaasti korkeita puita, joiden keskeltä linnan
mahtava pääty ja jykevät tornit kohosivat uljaina ja kauneina. Me emme
saata olla lisäämättä, että tämä ruhtinaallinen linna, missä ennen
kuninkaat juhlivat ja sankarit taistelivat, milloin rynnäkön ja
piiritysten verisessä kamppailussa, milloin ritarileikeissä, joissa
kauneus palkitsi urhouden, nykyään on täydellisesti raunioina. Järvi on
enää vain kaislaa kasvava räme, ja linnan suunnattomat rauniot
osoittavat enää vain sen muinaista komeutta ja saattavat mietiskelevän
katselijan huomaamaan inhimillisen omistuksen katoavaisuuden ja niiden
onnen, jotka alhaisessakin asemassaan osaavat olla tyytyväisiä ja
noudattaa hyvettä.

Onneton Leicesterin kreivitär näki sangen ristiriitaisin tuntein nuo
harmaat, jykevät tornit, kun ne ensiksi siintivät hänen silmäänsä
tuuhean, varjoisan metsän keskeltä, näyttäen sitä vallitsevan. Hän,
suuren kreivin, Elisabetin lemmikin, Englannin mahtavimman suosikin
eittämätön vaimo läheni nyt puolisoansa ja tämän puolison
vallitsijatarta köyhän ilveilijä-raukan suojelemana pikemminkin kuin
opastamana; ja vaikka hän oli tämän ylvään linnan laillinen emäntä,
linnan, jonka porttien olisi pitänyt hänen pienimmästäkin sanastaan
kääntymän paksuilla saranoillaan ja päästämän hänet sisään, ei hän
kuitenkaan voinut salata itseltään niitä vaikeuksia ja vaaroja, jotka
häntä uhkasivat hänen pyrkiessään omiin saleihinsa.

Nämä vaikeudet ja vaarat näyttivät hetki hetkeltä kasvavan ja lopulta
aivan pysäyttävän heidän kulkunsa suurelle portille, mistä lähti leveä
ja kaunis tie halkaisemaan kahden peninkulman matkalla koko
metsästyspuiston, tarjoten mitä kauneimpia näköaloja linnaan ja
järvelle päin ja päätyen vihdoin äskettäin rakennetulle sillalle, jolle
se muodosti luonnollisen jatkon ja jota pitkin kuningattaren oli määrä
astua linnaan tänä ikimuistettavana päivänä.

Tämän Warwickin tiehen yhtyvän lehtokujan portin tapasivat nyt
kreivitär ja Wayland kuningattaren ratsastavain henkivartijain
sulkemaksi. Näiden henkivartijain varustuksina olivat komeasti
kirjaillut ja kullatut rintahaarniskat ja rautakypärät lakkien
asemasta, ja heidän pyssynsä perä nojasi heidän reiteensä; he olivat
erikoisen voimakkaita ja kookkaita miehiä, ja heidän täytyi olla
palveluksessa kaikkialla, minne kuningatarkin meni. Tällä kerralla
komensi heitä airut, jonka käsivarressa upeileva karhu ja ryhmysauva
osoittivat Leicesterin kreivin väkeen kuuluvaksi ja joka jyrkästi
kielsi sisäänpääsyn kaikilta muilta paitsi niiltä, jotka olivat juhlaan
kutsuttuja vieraita tai sitten jossakin suunnitellussa huvinäytöksessä
esiintyviä henkilöitä.

Tungos oli siis portilla aivan tavaton, ja jos jonkinlaiset ihmiset
pyrkivät sisään jos jonkinlaisten syiden nojalla; mutta vartijat olivat
kovakorvaisia ja vastasivat kauniisiin sanoihin ja kauniisiin
tarjouksiinkin viittaamalla vain ohjeittensa ankaruuteen ja siihen
tunnettuun seikkaan, ettei kuningatar voinut sietää suurten
kansanjoukkojen malttamatonta tungeskelua aivan lähellään. Niitä
vastaan, joille eivät nämä järkisyyt riittäneet, käyttivät he
voimakkaampia keinoja, tunkien heitä siekailematta takaisin väkevien,
haarniskoitujen hevostensa tieltä ja jakelemalla heille tukevia iskuja
pyssyjensä perällä. Nämä toimenpiteet synnyttivät tiheässä väkijoukossa
aaltoilevaa liikettä, niin että Wayland pelkäsi ehkä tungoksessa
joutuvansa eroon suojatistaan. Lisäksi ei hän ollut lainkaan selvillä,
minkä tekosyyn varjolla hän pyrkisi sisään, ja hän pohti juuri sangen
epätietoisena tätä kysymystä päässään, kun kreivin airut häntä hieman
tähysteltyään huusi hänen rajattomaksi hämmästyksekseen: »Vartijat,
tehkää tilaa tuolle miehelle, jolla on ruskeankeltainen viitta! --
Eteenpäin, kunnon ilveilijä, ja koeta kiirehtiä. Mikä piru on Teitä
niin kauan pidättänyt? Käy toki sisään niine naistentarpeinesi!»

Kun airut oli näin tarmokkaasti, vaikk'eikaan juuri kohteliaasti,
käskenyt sisälle Waylandia, joka ei pariin, kolmeen minuuttiin uskonut
kutsua lainkaan itselleen tarkoitetuksi, tekivät vartijat nopeasti
hänelle tilaa, kunnes hän, varoitettuaan matkakumppaniansa vetämään
hunnun tiukasti kasvoilleen, vihdoinkin ajoi portista sisään
kreivittären hevosta taluttaen, mutta niin kallella kypärin ja niin
pelokkaan ja levottoman näköisenä, että väkijoukko, jota eivät suinkaan
miellyttäneet yhdelle enempää kuin toisellekaan suodut etuoikeudet,
tervehti heidän menoaan huutaen ja kiljuen ja pilkallisesti nauraa
hohottaen.

Päästyään täten metsästyspuiston puolelle, vaikk'eikaan erikoisen
imartelevalla eikä kunnioittavalla tavalla, ratsastivat Wayland ja
hänen suojattinsa tulevia vaikeuksia arvaillen pitkin leveätä
lehtokujaa, jota vartioivat molemmin puolin pitkät huovirivit; näillä
oli aseinaan miekat ja tapparat, he olivat puetut Leicesterin kreivin
komeaan asuun ja kantoivat hänen vaakunaansa: karhua ja ryhmysauvaa, ja
kukin heistä oli sijoitettu askeleen päähän toveristaan, niin että koko
tie puiston portilta sillalle asti oli miesketjun reunustama. Ja kun
kreivitär sai ensimäisen yleissilmäyksen linnasta ja näki sen
ulkomuurien pitkän, kaartelevan viivan takaa kohoavat mahtavat tornit,
sen lukuisat hammasharjat ja pikkutornit ja parvekkeet, sen muureilta
liehuvat liput ja sen pengermiltä ja tasanteilta välkkyväin kypäräin ja
nuokkuvain töyhtöjen vilinän ja koko tuon kirjavan, uljaan näytelmän,
silloin vaipui hänen rohkeutensa ikäänkuin kuolleeksi hänen rinnassaan,
koska hän ei ollut tottunut moiseen komeuteen, ja hän kysyi jo
itseltänsä, mitä hän oli voinut antaa Leicesterille päästäkseen hänen
kanssaan tämän ruhtinaallisen loiston ja rikkauden valtijattareksi.
Mutta hänen ylpeytensä ja jalo henkensä estivät häntä kuitenkaan
kuulemasta epätoivon kuiskauksia.

»Minä olen antanut hänelle kaikki, mitä nainen voi antaa», ajatteli
hän. »Nimeni ja maineeni, sydämeni ja käteni olen minä alttarin edessä
antanut kaiken tämän komeuden omistajalle, eikä Englannin kuningatar
voisi tarjota hänelle enempää. Hän on minun mieheni -- minä olen hänen
vaimonsa. -- Mitä Jumala on yhdistänyt, sitä ei pidä ihmisten
eroittaman. Minä vaadin rohkeasti oikeuttani, sitäkin rohkeammin, kun
minä tulen näin odottamatta ja näin avuttomana. Minä tunnen jalon
Dudleyni! Hän on kyllä ensin hiukan suutahtava tottelemattomuuttani,
mutta Amy itkee ja Dudley antaa hänelle anteeksi!»

Nämä mietteet keskeytti hänen oppaansa Waylandin kirkaisu, tämä kun
tunsi yht'äkkiä pitkien, laihojen, mustien käsivarsien kiertyvän
ruumiinsa ympärille; ilmeisestikin kuuluivat ne käsivarret olennolle,
joka oli vartijain nauraa hohottaessa pudottautunut läheisestä tammesta
hänen hevosensa selkään.

»Siellä on nyt taas joko piru tai Flibbertigibbet!» sanoi Wayland,
turhaan yritettyään päästä vapaaksi ja heittää häneen tarrautuneen
pojanvekaran alas; »kasvaako Kenilworthin tammissa tuollaisia terhoja?»

»Kasvaa kun kasvaakin, mestari Wayland», sanoi hänen odottamaton
ratsastoverinsa, »vieläpä paljon sellaisiakin, jotka olisivat liian
kovia Sinun purtaviksesi, niin vanha kuin oletkin, ellen minä Sinua
auttaisi. Mitenkä olisit Sinä luullut selviytyväsi airueesta siellä
ulkoportilla, ellen minä olisi hänelle sanonut, että pää-ilveilijämme
tuli vasta perästäpäin? Ja tässä minä odotin Sinua, kiivettyäni puuhun
vankkurikuormamme harjalta, ja nyt ne ovat kaikki aivan pyörällä
päästään, kun ei minua näy eikä kuulu.»

»Ei, mutta kyllä Sinä olet lopultakin oikea pirulainen pojaksi»,
virkkoi Wayland. »Parasta on tehdä, niinkuin Sinä sanot ja neuvot;
mutta olehan sentään yhtä laupias kuin Sinä olet mahtava.»

Hänen näin puhellessaan lähenivät he ylempänä mainitun pitkän sillan
eteläpäähän rakennettua vahvaa tornia, jonka oli määrä suojella
Kenilworthin linnan ulommaista porttikäytävää.

Niin surullisessa tilassa ja niin omituisessa seurassa läheni siis
onneton Leicesterin kreivitär ensi kerran eläessään ruhtinaallisen
puolisonsa uljasta asuinpaikkaa.



VIII Luku.


    _Puutiainen_.
    Onko jalopeuran osa jo puhtaaksi kirjoitettu? Jos se on,
    niin pyydän, että saisin sen nyt; minulla on niin huono
    ulkomuisti.

    _Pääkkö_.
    Voitte lasketella omasta päästänne; Teidän ei tarvitse
    muuta kuin kiljua.

                                _Kesä-yön Unelma_.

Kun Leicesterin kreivitär saapui Kenilworthin linnan ulkoportille,
huomasi hän tornin, jonka alitse kulki leveä kaarikäytävä,
kummallisella tavalla miehitetyksi. Harjatasanteille oli asetettu
jättiläismäisiä vartijoita, joilla oli käsissään nuijia, kirveitä ja
muita vanhoja sota-aseita ja joiden oli määrä esittää kuningas Arturin
sotureja, noita muinoisia brittejä, jotka tarumaisen muistotiedon
mukaan olivat kaikkein ensinnä pitäneet linnaa hallussaan, vaikka
historia ulottaakin sen ijän korkeintaan Seitsenvallan aikoihin.
Muutamat näistä kauhistavista olennoista olivat oikeita miehiä, joiden
ulkonaista ilmestystä oli autettu naamuksilla ja korkeakorkoisilla
saappailla; toiset olivat vain kankeasta kankaasta ja pahvista
kyhättyjä suuria nukkeja, jotka kuitenkin alhaalta nähtyinä ja
todellisiin miehiin sekaantuneina tekivät kylläkin tarkoitetun mahtavan
vaikutuksen. Mutta se jättiläiskokoinen vartija, joka seisoi alhaalla
portilla täydessä toimessaan, ei ollut saanut kauhistuttavaa
ulkomuotoaan sellaisin valekeinoin. Hän oli mies, joka suunnattoman
mittansa, jäntereittensä, lihastensa ja muun vastaavan ruhonsa puolesta
olisi kyllä kelvannut esittämään Colbrandin, Ascapartin tai muiden
tarujättiläisten osaa, tarvitsematta kohota kengänkoronkaan vertaa
taivasta lähemmäksi. Tämän enakimilaisten jälkeläisen sääret ja polvet
olivat paljaat, samoin kuin käsivarretkin vaaksan verran, olkapäästä
lähtien; mutta hänen jaloissaan oli tulipunaisten, ristikkäin
kierteleväin nahkapaulojen pitelemät, messinkinaulaiset varvakkaat.
Ahdas punasamettinen, kultapunoksinen nuttu ja samasta aineesta tehdyt
lyhyet kaatiot peittivät hänen vartalonsa ja osan hänen jäseniään; ja
hänen hartioillaan roikkui viitan asemasta musta karhunnahka. Tämän
peloittavan hirviön päässä ei ollut muuta peitettä kuin pörröinen,
musta tukka, joka valui kahden puolen hänen kasvoilleen; näillä
kasvoilla asui se kömpelö, kankea ja raskas ilme, joka on niin
tavallinen luonnottoman kookkailla ihmisillä ja joka on muutamista
loistavista poikkeuksista huolimatta luonut sen yleisen halveksuvan
käsityksen jättiläisistä, että he ovat erikoisen typeriä ja
hidasjärkisiä. Soveliaana aseena oli tällä kauhistavalla vartijalla
raskas, teräspiikkinen nuija. Hän esitti sanalla sanoen mainiosti noita
kansan mielikuvituksen luomia jättiläisiä, jotka ovat välttämättömiä
henkilöitä jokaisessa keijukaissadussa ja jokaisen harhailevan ritarin
tarinassa.

Tämän uudenaikaisen taruhirviön käytös, kun Wayland oli kääntänyt
itseensä hänen huomionsa, osoitti suurta sisäistä hämminkiä ja
levottomuutta; hän väliin istahti hetkiseksi jykevälle kivipenkille,
joka oli nähtävästi toimitettu siihen portin pieleen hänen tarpeikseen,
väliin syöksähti hän taas jaloilleen, kyhnytteli suunnatonta päätään ja
asteli edes ja takaisin vahtialueellaan, ilmeisesti tuskallisten,
kiusaavain ajatusten vaivaamana. Vartijan näin kiihtyneenä leiskuessa
käytävän suulla yritti Wayland vaatimattomasti, mutta ikäänkuin asiaan
luonnostaan kuuluvana -- ei kuitenkaan ilman pahoja aavisteluja --
painautua hänen ohitseen ja kulkea portista sisään. Mutta vartija
pysäytti hänet, karjaisten jyrisevällä äänellä: »Takaisin!» ja tukien
tätä käskyään nostamalla teräspiikkisen nuijansa ilmaan ja
jymähyttämällä sen niin väkevästi aivan Waylandin hevosen eteen maahan,
että kivet iskivät tulta ja että koko kaarikäytävä kumahti. Dickien
ovelaa juonta seuraten alkoi Wayland esitellä, että hän kuului erääseen
näyttelijäseurueeseen, jolle hänen saapumisensa oli aivan välttämätön,
että hän oli sattumalta joutunut jäämään jälkeen sekä paljon muuta
samansuuntaista. Mutta vartija oli järkähtämätön ja murisi ja suhitteli
vain hampaittensa välistä jotakin, mistä ei Wayland saanut vähääkään
suoraa, jyrähyttäen kuitenkin siihen väliin aika ajoittain niin jyrkän
kiellon, että sen tarkoitus oli liiankin selvästi tajuttavissa. Tähän
tapaan hän mutisi: -- »Mikä siellä nyt on, hyvät herrat?» --
(Itsekseen): »Mikä melske -- mikä tungos täällä?» -- (Sitten
Waylandille): »Sinä siinä olet kuhnusteleva lurjus, etkä Sinä pääse
sisään.» -- (Jälleen itsekseen): »Mikä häly -- mikä huuto täällä. En
minä ikinä siitä selviä. -- Mikä -- mi --» (Waylandille): »Pois siitä
portilta, taikka halkaisen kallosi!» -- (Yhä itsekseen): »Mikä -- mikä
-- mikä -- ei, minä en selviä siitä ikänä!»

»Pysyppäs hiljaa», kuiskasi Flibbertigibbet Waylandin korvaan; »minä
tiedän, mistä paikasta hänen kenkänsä puristaa ja minä taltutan hänet
silmänräpäyksessä.»

Hän luiskahti hevosen selästä, ventturoi vartijan luo, nykäisi häntä
karhun hännästä saadakseen hänet taivuttamaan suunnattoman päänsä
alemmaksi ja kuiskasi sitten jotakin hänen korvaansa. Ei ole
muhamettilainen pahahenki koskaan nopeammin muuttanut hirmuista
ilmettään nöyrän alistumisen sävyksi jonkun itämaisen taikakalun
omistajan käskystä kuin nyt Kenilworthin jättiläismäinen portinvartija
heitti kauhistavan katsantonsa heti Flibbertigibbetin kuiskauksen
ymmärrettyään. Hän viskasi nuijansa maahan, tarttui Dickie Sludgeen ja
nosti hänet niin korkealle ilmaan, että hänelle olisi ollut aika
vaarallista tipahtaa sieltä.

»Niin se on», jyrisi hän riemuissaan -- »niin juuri se on, pikku
kääpiöiseni. -- Mutta kuka piru sen Sinulle opetti?»

»Älä siitä huoli!» vastasi Flibbertigibbet, »vaan --» hän katsahti
Waylandiin ja kreivittäreen ja alensi sitten jälleen äänensä
kuiskaukseksi, jonka ei tarvinnut olla kovin lujan senkään, koska
jättiläinen piteli häntä paremmin kuullakseen aivan korvansa juuressa.
Vartija hyväili hellästi Dickietä ja laski hänet sitten maahan yhtä
varovasti kuin huolellinen emäntä asettaa särkyneen kiinalaisen maljakon
muurinsa reunalle, huutaen samalla Waylandille ja kreivittärelle:
»Sisään siitä -- sisään siitä -- mutta varokaakin tulemasta liian
myöhään toiste, kun minä satun olemaan portinvartijana!»

»Niin, niin, sisään siitä», lisäsi Flibbertigibbet; »minun täytyy
viipyä vielä hiukan aikaa tämän kunnon filistealaiseni, tämän
gathilaisen Goljatini seurassa; mutta minä tulen pian luoksenne taas ja
pääsen kun pääsenkin kaikkien Teidän salaisuuksienne perille, vaikka ne
sitten olisivat niin syviä ja pimeitä kuin tämän linnan tyrmät.»

»Sen minä kyllä uskon», vastasi Wayland; »mutta minäpä luulen sen
salaisuuden piankin siirtyvän säilytettävistäni, jota tarkoitat, ja
silloin on minusta aivan samantekevää, tiedätkö sen Sinä tai tietääkö
sen kuka tahansa.»

He ratsastivat siis tämän ensimäisen tornin läpi, joka oli saanut
parveketornin nimen seuraavasta syystä: -- Koko silta, joka ulottui
tästä tornista toiseen, Mortimerin torniksi sanottuun torniin järven
vastakkaiselle rannalle, oli niin laitettu, että se muodosti avaran,
noin sadankolmenkymmenen kyynärän pituisen ja kymmenen kyynärän
levyisen kilpatantereen, jolle oli siroteltu hienoa hiekkaa ja jota
kummaltakin puolen reunustivat vahvat, korkeat vaajavarustukset. Naisia
varten, jotka tulisivat katselemaan tällä kentällä suoritettavia
ritarillisia urotöitä, oli rakennettu tilava, kaunis parveke ulommaisen
tornin pohjoispuolelle, mistä siis tämän tornin nimi johtui.
Matkustajamme kulkivat hitaasti sillan eli kilpatantereen poikki ja
saapuivat niin Mortimerin tornille, sen äärimäiseen kulmaukseen, mistä
käytävä vei linnan etupihaan. Mortimerin tornin seinässä upeili
rajakreivin vaakuna, hänen, jonka rohkea kunnianhimo syöksi kumoon
Edvard II:n valta-istuimen ja joka pyrki jakamaan mahtavuutensa
»Ranskan Naarassuden» kanssa, onneton hallitsija kun oli tämän kanssa
naimisissa. Käytävää, joka avautui tämän kaamean muistomerkin alla,
vartioivat useat komeapukuiset huovit; mutta he eivät panneet
pienimpiäkään esteitä kreivittären ja hänen oppaansa etenemiselle,
nähtävästikin siitä syystä, että kun parveketornin päävartija oli
heidät kerran päästänyt sisään, ei näillä alemmilla airueilla ollut
enään oikeutta heitä pysäyttää. He ratsastivat siis sanaakaan
vaihtamatta linnan avaraan ulkopihaan, ja näkivät nyt kokonaisuudessaan
tuon laajan ja mahtavan rakennusryhmän, kaikki sen uljaat tornit,
kaikki sen ikäänkuin rajattoman vieraanvaraisuuden merkiksi avatut
portit ja huomasivat kaikkien sen huoneiden vilisevän kaikenarvoista
jaloa vierasta, puhumattakaan seuralaisista, aseenkantajista ja
palvelijoista ja huviesityksien toimittajista ja apulaisista.

Wayland pysäytti hevosensa keskelle tätä komeaa, vilkkaan touhun
täyttämää näyttämöä ja katsahti kreivittäreen, ikäänkuin odottaen
häneltä käskyjä mitä nyt oli tehtävä, kun he näin olivat onnellisesti
saapuneet määräpaikkaansa. Kun hän ei puhunut mitään, rohkeni Wayland
pari kolme minuuttia odotettuaan suoraan kysyä, mitä hän nyt suvaitsi
käskeä. Kreivitär nosti käden otsalleen, ikäänkuin kootakseen
ajatuksensa ja tarmonsa, vastaten hänelle matalalla ja tukahtuneella
äänellä, joka kuului kuin unissaanpuhujan mutinalta: -- »Käskeäkö?
Minulla pitäisi tosiaankin olla oikeus käskeä täällä, mutta kuka minua
tottelee?»

Sitten kohotti hän äkkiä päänsä ikäänkuin ratkaisevan päätöksen
tehtyään ja puhutteli erästä komeapukuista palvelijaa, joka tärkeän ja
touhuavan näköisenä juuri kulki pihan poikki: -- »Seis, herraseni, minä
haluan tavata Leicesterin kreiviä.»

»Ketä, jos saan luvan kysyä?» virkkoi mies, hämmästyen moista pyyntöä;
ja silmättyään sitten sen henkilön vaatimatonta ulko-asua, joka oli
rohjennut puhutella häntä niin käskevästi, lisäsi hän kopeasti: »Mitä
hulluinhuoneen karkulaisia se tämä akka on, joka pyrkii tapaamaan herra
kreiviä tällaisena päivänä?»

»Ystäväiseni», vastasi kreivitär, »älä rupea hävyttömäksi -- asiani on
hyvin tärkeä ja kiireellinen.»

»Teidän täytyy sitten etsiä joku toinen sille asiallenne juoksemaan,
vaikka se olisi kolmestikin niin tärkeä», vastasi palvelija. -- »Ettäkö
minun pitäisi lähteä hakemaan herra kreiviä itsensä kuningattaren luota
Teidän asiaanne kuulemaan? -- Saisinpa siitä kiitokseksi ruoskaa
selkääni. Minä vain ihmettelen, ettei kunnon portinvartijamme ole
ottanut nuijallaan mittaa moisesta tavarasta, vaan on päästänyt sen
ohitseen; mutta hänen päänsä on aivan suunniltaan, niin ankaran työn
tarjoaa hänelle puheensa opetteleminen ulkoa.»

Palvelijan pilkallisen puhetavan kuultuaan oli pari kolme miestä
pysähtynyt heidän lähelleen, ja Wayland, joka oli jälleen käynyt
levottomaksi sekä itsensä että kreivittären suhteen, kääntyi kiireesti
heistä sen puoleen, joka näytti hyvänsävyisimmältä ja painaen kolikon
hänen kouraansa neuvotteli hänen kanssaan hetkisen, eikö olisi
saatavissa paikkaa, minne tuo nainen pääsisi edes tilapäiseen suojaan.
Hänen puhuttelemansa henkilö, joka näytti olevan muita hieman
arvokkaampi, nuhteli palvelijaa hänen hävyttömyydestään, ja käskien
erään miehen huolehtimaan vierasten hevosista, kehoitti heitä
seuraamaan mukana. Kreivittärellä oli vielä sen verran harkintakykyä
jäljellä, että hän havaitsi olevan aivan välttämätöntä noudattaa hänen
kehoitustaan; jättäen siis nuo raa'at palvelijat ja tallirengit
veistelemään rivoja kompiaan keveistä päistä, keveistä kantapäistä ja
muista sellaisista, seurasivat Wayland ja hän äänettöminä ali-airutta,
joka nyt oli suostunut rupeamaan heidän oppaakseen.

He astuivat linnan sisäpihaan sitä leveätä käytävää pitkin, joka
ulottui päätornista eli myös Caesarin torniksi sanotusta vahtitornista
siihen komeaan rakennukseen, jota nimitettiin kuningas Henrikin
Asunnoksi ja joka niin muodoin kohosi aivan tämän jalon ryhmän
keskeltä, minkä eri päädyt olivat mitä komeimpia erilaisten
rakennustapojen näytteitä, kukin ominaisine sävyineen ja koristeineen,
alkaen normannilaisvalloituksesta aina Elisabetin hallituskauteen
saakka.

Opas kuljetti heidät sitten tämän sisäpihan yli erääseen pieneen, mutta
jykevään torniin, joka oli suureen juhlasaliin yhtyvän rakennuksen osan
koilliskulmassa ja joka täytti suunnattoman keittiörivin ja tämän
suuren salin välisen alan. Tämän tornin alakerroksessa asui sellaisia
Leicesterin palvelijoita, joille heidän toimi-alueidensa läheisyyden
takia tämä paikka oli erikoisen sopiva; mutta ylempi kerros, jonne
noustiin ahtaita kiertoportaita, oli pieni kahdeksankulmainen kammio,
joka nyt suuren huoneiden tarpeen takia oli laitettu vieraskuntoon,
vaikka sitä sanottiinkin muinoin käytetyn erään onnettoman, sittemmin
siellä murhatunkin henkilön vankilana. Muistotieto mainitsi vangin
nimeksi Mervynin ja siirsi pian saman nimen tornillekin. Eikä ollutkaan
niin uskomatonta, että sitä ennen oli vankilana käytetty; sillä sen
katto oli holvattu, sen seinät hirvittävän paksut, vaikka koko huoneen
läpimitta oli vain viisitoista jalkaa. Akkuna, niin pieni kuin se
olikin, oli sen puolesta miellyttävä, että siitä avautui ihana näkö-ala
niin sanotulle _Huvikentälle_, jota reunustivat ja koristivat
kaarikäytävät, voitonmerkit, patsaat, suihkukaivot ja muut
rakennustaiteelliset teokset ja jonka kautta päästiin varsinaisesta
linnasta puutarhaan. Kammiossa oli vuode ja muitakin vieraan
majoittamiseksi tarpeellisia huonekaluja; mutta kreivitär lainasi
niille vain hyvin vähän huomiotaan, sillä hänen katseensa kiintyi heti
pöydälle laskettuihin kirjoitusneuvoihin, joita ei niihin aikoihin
kovin usein tavattu makuuhuoneissa; samassa pälkähti hänen päähänsä
kirjoittaa Leicesterille ja pysyä piilossa hänen vastauksensa
saapumiseen asti.

Saatettuaan johdettavansa tähän mukavaan huoneeseen kysyi airut
kohteliaasti Waylandilta, jonka anteliaisuudesta hän oli saanut niin
sitovia todisteita, eikö hän muulla tavalla voisi palvella vierasta.
Tämän vihjattua, ettei pieni murkina suinkaan olisi pahemmaksi,
vei hän sepän viipymättä ruokakammion ovelle, missä vierasvaraisen
tuhlailevasti jaeltiin valmiita annoksia jokaiselle, joka vain halusi.
Wayland sai pian hankituksi muutamia keveitä ruokalajeja, joiden hän
luuli paraiten soveltuvan kreivittären heikkoa nälkää poistamaan, eikä
suinkaan unohtanut itsekään nauttia hätäistä, mutta tukevaa,
voimakkaampaa ateriaa. Sitten palasi hän tornihuoneeseen, missä
kreivitär oli jo lopettanut Leicesterille aikomansa kirjeen ja
sulkenut sen sinetin ja silkkinauhan asemasta omalla kauniilla
hiuskiehkurallaan, sitoen sen niin sanottuun rakkauden- eli
osmansolmuun.

»Hyvä ystävä», sanoi hän Waylandille, »jonka Jumala on lähettänyt
auttamaan minua äärimäisessä hädässäni, minä pyydän Sinua viimeisenä
vaivana, mikä Sinulla tulee olemaan minusta onnettomasta naisraukasta,
toimittamaan tämän kirjeen jalolle Leicesterin kreiville. Saakoon se
sitten millaisen vastaanoton tahansa», jatkoi hän, kasvojensa
kuvastellessa milloin toivoa, milloin pelkoa, »Sinulla, kunnon mies, ei
tule enään olemaan surua minusta. Mutta minä odotan parasta; ja jos
ikinä joku ylhäinen rouva teki köyhän miehen rikkaaksi, niin olet Sinä
sen varmaan minulta ansainnut, kunhan vain onnenpäiväni palaisivat.
Anna se, minä pyydän, Leicesterin kreivin omaan käteen ja tarkasta
hänen kasvojaan hänen sitä lukiessaan.»

Wayland puolestaan otti mielellään tehtävän suorittaakseen, mutta
rukoili kuitenkin hartaasti kreivitärtä sillä välin hiukan syömään,
minkä tämä lopulta tekikin, enemmän päästäkseen hänestä eroon ja
nähdäkseen hänen lähtevän hänen asialleen kuin todellisesta halusta ja
tarpeesta noudattaa hänen kehoitustaan. Wayland jätti hänet sitten
yksin, neuvottuaan häntä ensin telkeämään ovensa sisäpuolelta ja
pysymään pienessä huoneessaan -- ja lähti etsimään sopivaa tilaisuutta
asiansa toimittamiseen, samoin kuin sen suunnitelman toteuttamiseen,
jonka olosuhteet olivat johtaneet hänet laatimaan.

Wayland oli kreivittären käytöksestä matkalla -- hänen pitkistä
puhumattomuudenpuuskauksistaan -- siitä epävarmuudesta ja
tarmottomuudesta, joka näkyi kaikissa hänen teoissaan sekä siitä
ilmeisestä kykenemättömyydestä ajattelemaan ja toimimaan omin päin,
josta hän tuntui kärsivän, vetänyt sen kylläkin luonnollisen
johtopäätöksen, että hänen asemansa vaikeudet olivat jossakin määrin
koskeneet hänen järkeensä.

Kun hän kerran lähti pakoon Cumnorin vankeutta ja siellä uhkaavia
vaaroja, olisi näyttänyt viisaimmalta hänen kiiruhtaa isänsä linnaan
tai muuanne, missä hän oli varmasti näiden vaarojen aiheuttajain
ulottuvilta. Mutta kun hän nyt tämän sijasta halusikin matkustaa
Kenilworthiin, oli Wayland saattanut ymmärtää hänen menettelynsä vain
otaksumalla hänen tahtovan pyrkiä Tressilianin turviin ja aikovan
vedota kuningattareen. Vaan ryhtymättä tähänkään luonnolliseen
toimenpiteeseen pyysi hän Waylandia viemään kirjeen Leicesterille, joka
oli Varneyn isäntä ja jonka alueilla ainakin, ell'eihän hänen
nimenomaisesta käskystään, olivat kreivitärtä kaikki hänen tähänastiset
kärsimyksensä kohdanneet. Tämä näytti Waylandista varomattomalta, niin,
jopa kerrassaan tuhoisalta teolta, ja hän tiesi tulevansa levottomaksi
niin omasta turvallisuudestaan kuin kreivittärenkin, ellei hän ennen
hänelle uskotun asian toimittamista hankkisi itselleen jonkun
suojelijan neuvoa ja apua. Sen vuoksi päättikin hän ennen kirjeen
jättämistä Leicesterille etsiä käsiinsä Tressilianin, ilmoittaa tälle
kreivittären saapuneen Kenilworthiin ja siten yhtä kyytiä vapautua
kaikesta vastuunalaisuudesta ja vierittää tämän onnettoman naisen
ohjaamisen ja suojelemisen isäntänsä hartioille, tämä kun oli häntä
ensinnä kreivittären palveluksessa käyttänytkin.

»Hän osaa arvostella paremmin kuin minä», ajatteli Wayland, »onko
suostuminen siihen hänen oikkuunsa, että nyt on muka käännyttävä
Leicesterin kreivin puoleen; minusta ainakin näyttää se kerrassaan
mielipuolen teolta; ja sentähden annankin minä koko asian isäntäni
käsiin, jätän hänelle kirjeen, otan, mitä he suvaitsevat antaa minulle
vaivaini palkkioksi ja sitten käännän minä koko Kenilworthin linnalle
kauniisti selkäni; sillä pelkäänpä pahoin, ettei se niiden askareiden
jälkeen, joihin minä nyt olen joutunut sekaantumaan, ole minun
viipyäkseni mikään sovelias eikä terveellinen paikka; mieluummin
kengittäisin minä orivarsoja Englannin kylmimmällä laitumella kuin
ottaisin osaa heidän uljaimpiinkaan kemuihinsa.»



IX Luku.


    Mä kerran oikein ihmelapsen näin:
    Sen peltiseppä Roopen poika
    Pujahti kissanreijistäkin minne tahtoi.

                              _Ilveilijä_.

Kaiken sen vilinän ja hyörinän ja pyörinän keskeltä, joka täytti linnan
ja sen ympäristöt, ei ollut niinkään helppo löytää jotakin määrättyä
henkilöä, ja Waylandin oli sitäkin hankalampi saada niin hartaasti
hakemastaan Tressilianista selkoa, kun hän, täysin oivaltaen sen
vaaran, jota suuremman huomion herättäminen hänen nykyisessä asemassaan
tuottaisi, ei uskaltanut suoraan kysellä häntä Leicesterin huoveilta ja
palvelijoilta. Kiertäen kaartaen sai hän sentään selville, että
Tressilian hyvin luultavasti oli ollut siinä suuressa aatelisherrain
joukossa, joka oli Sussexin kreiviä saattaen tullut sinä aamuna
Kenilworthiin ja jonka Leicester oli ottanut vastaan mitä tarkimmalla
muodollisella kohteliaisuudella ja kunnioituksella. Edelleen kuuli hän,
että molemmat kreivit liittolaisineen ja monien muidenkin ylimysten,
ritarien ja aatelismiesten seuraamina olivat nousseet satulaan useita
tunteja sitten ja lähteneet Warwickiin päin, saattaakseen sieltä
kuningatarta Kenilworthiin.

Hänen majesteettinsa saapuminen siirtyi muiden suurten tapausten tavoin
hetkestä hetkeen; ja nyt ilmoitti hengästynyt pikalähetti, että koska
hänen majesteettinsa oli armollisesti suvainnut ottaa vastaan niiden
lukuisain läänitysmiestensä kunnianosoituksia, jotka olivat suurin
joukoin kiiruhtaneet Warwickiin häntä tapaamaan, ja sen takia
viivähtänyt, ei hän ennättäisi ennen hämärän aikaa Kenilworthiin. Tämä
uutinen höllitti hetkiseksi niiden tarkkaavaisuutta, jotka
kuningattaren välitöntä tuloa odotettaessa olivat asetetut
vartiopalvelukseen ja jotka olivat valmiita näyttelemään kullekin
määrättyä osaansa siihen liittyvissä juhlallisissa menoissa; ja kun
Wayland näki muutamien ratsumiesten karahuttavan linnaan, alkoi hän
toivoa Tressilianin olleen niiden joukossa. Jottei hän menettäisi
tilaisuutta tavata isäntäänsä, jos niin olisi ollut laita, asettui
Wayland linnan ulkopihaan, lähelle Mortimerin tornia ja tarkasteli
siitä jokaista, joka tuli tai meni pitkin siltaa, minkä toista päätä
tämä rakennus suojeli. Näin ei kukaan voinut päästä linnaan eikä lähteä
sieltä hänen näkemättään, ja erinomaisen huolellisesti katsasti hän
jokaisen ratsumiehen puvun ja ulkomuodon, kun tämä ilmestyi näkyviin
vastapäisen parveketornin alta ja käytteli hiljaa hevostaan tai
hypitteli sitä pitkin kilpatannerta, lähestyessään ulkopihan porttia.

Kun Wayland nyt näin innokkaasti tähysteli henkilöä, jota hän ei
keksinyt, nykäisi häntä hihasta olento, jonka hän ei olisi niin kovin
mielellään suonut itseään huomaavan.

Dickie Sludge, eli Flibbertigibbet se siellä oli, hän kun tontun eli
haltijan tavoin, minkä nimi hänellä oli ja minkä ulko-asuakin hän koki
jäljitellä, näytti aina ilmestyvän juuri sinne, missä hänen kaikkein
vähimmin luultiin olevan. Mitä Wayland sisimmässään tunsikin,
katsoi hän sentään välttämättömäksi lausua julki ilonsa heidän
odottamattomasta tapaamisestaan.

»Ahaa! Sinäkö siellä oletkin, Sinä pikku lemmikkini -- Sinä pikku
peukaloiseni -- Sinä kaikkien pikkupirujen ruhtinas -- Sinä pikku
hiirenpoikani?»

»Niin», vastasi Dickie, »se Sinun hiirenpoikasi, joka nakersi poikki
verkon silmukat juuri silloin, kun niihin takertunut leijona alkoi
ihmeellisesti näyttää aasilta.»

»Hei! Sinäpä, pikku lintukotolaiseni, olet tänä iltapäivänä kirpeä kuin
etikka! Mutta kerrohan, mitenkä Sinä tulit toimeen sen typerän
jättiläisen kanssa, jonka luo Sinut jätin? -- Pelkäsin jo sen riisuvan
vaatteesi ja nielevän Sinut suuhunsa niinkuin joku toinen olisi
kuorinut ja syönyt paahdetun kastanjan.»

»Jos hän olisi sen tehnyt», vastasi poika, »olisi hänellä ollut
mahassaan enemmän älyä kuin ikinä aivokopassaan. Mutta se jättiläinen
on sangen hyvänsävyinen hirviö ja paljoa kiitollisempi kuin moni muu,
jonka minä myös olen pulasta pelastanut, herra Wayland.»

»Lempo soikoon! Flibbertigibbet», virkkoi Wayland. »Sinäpä nyt olet
terävämpi kuin sheffieldiläinen puukko! Mutta haluaisinpa totisesti
tietää, millä ihmeen kujeella Sinä sait kopan sen karhunjärrikän
kuonoon.»

»Niin, tuo on oikein sitä Sinun tapaistasi», vastasi Dickie; »Sinä
luulet, että somat puheenparret saavat kelvata hyvän tahdon sijasta.
Mutta mitä nyt sentään siihen kunnon portinvartijaan tulee, niin tiedä,
että meidän saapuessamme sille portille oli hänen aivoillansa sangen
raskas työ erään häntä varten sepitetyn puheen opettelemisessa, mikä
työ osoittautui melkein ylivoimaiseksi hänen jättiläisjärjelleen. Nyt
oli tämän samaisen ytimekkään lorutuksen, kuten niin monen muun,
kyhännyt oppinut koulumestarini Erasmus Lupanen, ja minä olin kuullut
sen niin usein, että muistin ulkoa joka sanan. Heti kun minä näin hänen
rehkivän ja sotkevan ja sätkivän kuin kalan kuivalla maalla jo ensi
säkeessä, huomasin minä, mistä oli kysymys ja mistä paikasta häntä
kenkä puristi, ja minä kuiskasin hänelle juuri silloin seuraavan sanan,
kun hän ylen määrin riemastuneena nosti minut ilmaan, kuten kai näit.
Minä lupasin teidän sisäänpääsynne ehdolla piiloutua hänen
karhunnahkaviittansa alle ja auttaa häntä pulmapaikoissa. Kävin juuri
hakemassa hiukan haukattavaa tuolta linnasta, ja olen taas menossa
hänen luokseen.»

»Oikein, oikein, rakas Dickie», puheli Wayland; »kiiruhda taivaan
nimessä! Muutoin se jättiläisparka joutuu aivan epätoivoon
kääpiö-avustajansa katoamisesta. -- Matkaasi, Dickie!»

»Niin, niin!» vastasi poika -- »Matkaasi, Dickie! sanotaan sitä sitten
kun on ensin saatu siitä Dickiestä kaikki hyöty, mitä siitä suinkin
lähtee! -- Sinä et siis tahdo kertoa minulle sen naisen tarinaa, vaikka
hän on varmasti yhtä vähän Sinun sisaresi kuin minäkään?»

»Ja mitä hyötyä Sinulla siitä olisi, Sinä sen vietävän tonttu?» kysyi
Wayland.

»Ohoo, tälläkö kannalla sitä nyt ollaan?» virkkoi poika; »hyvä, en minä
niin isosti siitä asiasta välitäkään -- minä vain en saa vihiä mistään
salaisuudesta, ellen minä aina koeta päästä joko sitten sen oikeaan tai
väärään päähän, ja nyt hyvää iltaa vain.»

»Ei, kuule, Dickie», huusi Wayland, joka tunsi pojan levottoman,
juonittelevan luonteen liian hyvin ollakseen pelkäämättä hänen
raivostumistaan -- »pysähdy, rakas Dickie -- älä nyt jätä vanhaa
ystävääsi noin äkkipikaisesti! -- Sinä saat tietää jonakin päivänä
siitä naisesta kaikki, mitä minäkin tiedän.»

»Niin!» vastasi Dickie, »ja se päivä on kai hyvin lähellä! -- Hyvästi,
Wayland. -- Minä menen isoraajaisen ystäväni luo; vaikk'ei hänellä
olekaan niin terävää järkeä kuin eräillä, niin osaa hän ainakin olla
kiitollinen palveluksista, joita toiset hänelle tekevät. Ja niin hyvää
iltaa taas!»

Näin puhuttuaan heitti hän yhtä kuperkeikkaa läpi koko käytävän,
ilmestyi sillalle jälleen, juoksi parveketornia kohti sillä
tavattomalla ketteryydellä, joka oli hänen huomattavimpia
ominaisuuksiaan, ja katosi pian näkyvistä.

»Kiittäisinpä Jumalaani, jos vielä pääsisin ehein nahoin tästä
linnasta!» siunaeli Wayland hengessään; »sillä kun tämä sen tuhannen
pirulainen on pistänyt sormensa piirakkaan, niin ei siinä ole enää
itsensä pääkehnon muuta kuin haukkaa pois vain! Soisipa taivas minun
vain tavata herra Tressilianin!»

Tressilian, jota Wayland niin levottomana odotti tältä suunnalta,
olikin palannut Kenilworthiin toista tietä. Hän oli kyllä
aamupuolella, kuten Wayland oli otaksunutkin, seurannut kreivejä
näiden retkelle Warwickiin, toivoen siinä kaupungissa saavansa
joitakin tietoja lähetistään. Petyttyään tässä luulossaan ja
huomattuaan Varneyn Leicesterin seuralaisten joukossa pyrkimässä tämän
lähelle, aikoen varmaankin häntä puhutella, katsoi hän niissä
olosuhteissa olevan viisainta väistää häntä. Hän poistui sentähden
vastaanottohuoneesta juuri silloin, kun kreivikunnan ylivouti oli
kerinnyt velvollisuuksiinsa kuuluvan, hänen majesteettiaan ylistävän
puheensa keskikohdalle, nousi hevosensa selkään, ratsasti takaisin
Kenilworthiin kiertelevää syrjätietä ja pääsi linnaan eräästä läntisen
muurin pienestä hyökkäysportista ilman vähimpiäkin vaikeuksia, koska
hän oli Sussexin kreivin seuralaisia, sillä Leicester oli käskenyt
kohtelemaan heitä mitä suurimmalla kohteliaisuudella. Näin ei hän
tullut tavanneeksi Waylandia, joka niin hartaasti tähysteli häntä
saapuvaksi ja jota hän itse olisi halunnut puhutella ainakin yhtä
mielellään.

Jätettyään hevosensa aseenkantajansa huostaan, käveli hän jonkun aikaa
huvikentällä ja puutarhassa, pikemminkin hautoakseen omia mietteitään
tässä rauhallisessa ja yksinäisessä paikassa kuin ihaillakseen niitä
erinomaisia luonnon ja taiteen mestariteoksia, joita Leicesterin
loistonhalu oli sinne koonnut. Suurin osa säätyhenkilöitä oli poistunut
linnasta, ottaakseen osaa kreivien ratsaskulkueeseen; jäljelle jääneet
olivat enimmäkseen asettuneet pergermille, ulkomuureille ja torneihin,
päästäkseen nauttimaan kuningattaren tulon mahtavasta näystä. Puutarha
oli siis koko muun linnan kaikuessa ihmisääniä verrattain hiljainen;
siellä vain lehdet kuiskivat, suuren lintuhäkin asukkaat visertelivät
kilpaa onnellisempien, vapaassa ilmassa liitelevien tovereittensa kera,
ja suihkulähteet solisuttelivat herkeämättä eriskummallisten
veistokuvien aukoista purskuvia vesiään mahtaviin marmori-altaisiin.

Tressilianin alakuloiset ajatukset heittivät kolkon varjon kaikkiin
esineihin, jotka häntä ympäröivät. Hän vertasi täällä tarjoutuvia
loistavia näkyjä Lidcoten linnan lähettyvillä avautuviin autioihin
nummiin ja synkkiin metsiin, ja Amy Robsartin kuva liehui haamun tavoin
jokaisen maiseman yllä, jonka mielikuvitus loihti hänen silmiensä
eteen. Mikään ei ole ehkä vaarallisempaa syvästi ajattelevan ja
yksinäisyyttä rakastavan miehen tulevalle onnelle kuin varhaisen,
pitkällisen ja vastakaikua tapaamattoman kiintymyksen elättäminen. Se
juurtuu useinkin niin syvälle mieleen, että siitä tulee hänen öittensä
uni ja hänen päiviensä näky, että se sekaantuu jokaisen harrastuksen ja
nautinnon lähteeseen; ja kun lopullinen pettymys sen sitten kuolettaa
ja kuihduttaa, tuntuu kuin olisivat kaikki hengen versovat vesatkin
kuivuneet sen mukana. Tämä sielun sairaus, tämä sellaisen varjon
lakkaamaton kaipaaminen, joka on jo kokonaan menettänyt väriensä
entisen kirkkauden, tämä sellaisen unelman alituinen muisteleminen,
josta meidät jo aikoja sitten säälimättä on herätetty, kääntyy lopulta
jalon ja ylevän sydämen raukaisevaksi heikkoudeksi. Ja näin oli käynyt
Tressilianin.

Hän huomasi lopulta itsekin, että hänen oli pakko ruveta ajattelemaan
muita asioita; ja sen takia poistui hän huvikentältä, yhtyäkseen
muureille kokoontuneeseen meluavaan väentungokseen ja katsellakseen
juhlanäytelmien valmisteluja. Mutta lähdettyään puutarhasta ja
kuultuaan tuon soitonräminään ja naurunhohotuksiin hukkuvan hälinän,
joka humisi hänen ympärillään, tunsi hän rajatonta vastenmielisyyttä
liittyä seuraan, jonka mieliala erosi niin suuresti hänen omista
tunteistaan, ja päätti sen sijaan vetäytyä hänelle varattuun huoneeseen
ja kuluttaa siellä aikansa lukemalla siksi kunnes linnan suuren kellon
kumahdukset ilmoittaisivat kuningattaren tekevän tuloa.

Tressilian kulki siis suunnattoman pitkän keittiörivin ja suuren
juhlasalin ohitse ja nousi Mervynin tornin kolmanteen kerrokseen; mutta
yrittäessään avata hänelle osoitetun pienen huoneen ovea, huomasi hän
suureksi hämmästyksekseen sen olevan lukossa. Sitten muisti hän, että
kamaripalvelijan apulainen oli antanut hänelle pää-avaimen ja neuvonut
häntä nykyään linnassa vallitsevan sekasorron takia pitämään ovensa
tarkasti suljettuina. Hän pisti siis tämän avaimen lukkoon, kara
ponnahti auki, hän astui sisään, näki samassa silmänräpäyksessä
naisolennon istuvan huoneessa ja tunsi tämän olennon Amy Robsartiksi.
Kaikkein ensinnä luuli hän kiihtyneen mielikuvituksensa loihtineen
esille kuvan, johon hän todellisuudessa oli rajattomasti kiintynyt;
sitten ajatteli hän näkevänsä aaveen; kunnes hän lopulta tuli
pysyväisesti vakuutetuksi siitä, että hänen edessään oli Amy itse,
tosin kalpeampana ja laihempana kuin huolettoman onnensa päivinä,
jolloin hänellä oli metsänneidon vartalo ja iho ja keijukaisen kauneus,
mutta sittenkin yhä se Amy, jonka vertaista suloudessa ja hempeydessä
hän ei ollut koskaan nähnyt.

Kreivittären hämmästys oli tuskin pienempi kuin Tressilianinkaan,
vaikka se kestikin vähemmän aikaa, koska hän oli Waylandilta kuullut
hänen oleskelevan linnassa. Tressilianin astuessa huoneeseen oli hän
hypähtänyt pystyyn ja seisoi nyt siinä häntä vastapäätä, poskiensa
ankaran kalpeuden vaihduttua heleään punaan.

»Tressilian», virkkoi hän vihdoin, »mitenkä tulette Te tänne?»

»Ja mitenkä, Amy, olette _Te_ tullut tänne?» vastasi Tressilian,
»ellettehän ole viimeinkin tullut pyytämään sitä apua, jota Teille
viipymättä annetaan, kaikella sillä tarmolla, mihin vain miehen sydän
ja käsivarsi pystyvät?»

Kreivitär oli vaiti hetken aikaa ja vastasi sitten pikemmin
surullisella kuin vihastuneella äänellä: -- »Minä en pyydä apua,
Tressilian, ja minua voisi enemmän vahingoittaa kuin hyödyttää kaikki
se, mitä hyvyytenne voisi tehdä puolestani. Uskokaa minua, minä olen
täällä lähellä henkilöä, jota laki ja rakkaus velvoittavat minua
suojelemaan.»

»Se konna on siis suonut Teille sen kurjan hyvityksen, mikä oli enää
hänen vallassaan!» huudahti Tressilian; »ja minä näen nyt siis edessäni
Varneyn vaimon?»

»Varneyn vaimon!» vastasi kreivitär mitä halveksivimmalla sävyllä.
»Millä alhaisella nimellä häpäiseekään Teidän rohkeutenne, herra, sitä,
joka on -- joka on -- joka on» -- Hän epäröi, alensi halveksivan
äänensä, loi katseensa maahan ja vaikeni aivan hämmentyneenä;
sillä hän tajusi yht'äkkiä, mitä tuhoisia seurauksia siitä olisi ollut,
jos hän olisi lisännyt »Leicesterin kreivitär», sillä juuri nämä sanat
olivat aivan itsestään nousseet hänen kielelleen. Se olisi merkinnyt
sellaisen salaisuuden paljastamista Tressilianille, Sussexille,
kuningattarelle ja koko suurelle hoville, josta hänen puolisonsa
vakuutti onnensa ja menestyksensä riippuvan. »En koskaan ole rikkova
vaiteliaisuudenlupaustani», ajatteli hän. »Ennen kestän mitkä epäluulot
tahansa.»

Kyyneleet nousivat hänen silmiinsä, kun hän seisoi siinä äänettömänä
Tressilianin edessä; tämä katsahti häneen surullisena ja säälivänä ja
virkkoi: »Ah! Amy, Teidän silmänne puhuvat Teidän sanojanne vastaan.
Sananne puhuvat suojelijasta, joka sekä kykenee että tahtoo ottaa
Teidät turviinsa; mutta silmänne kertovat, että Te olette joutunut
tuhoon ja turmioon, ja että tuo konna, johon Te liityitte, on hyljännyt
Teidät.»

Kreivitär katseli häntä silmin, joista suuttumus säkenöi kyynelten
läpi, mutta toisti vain sanan »konna!» halveksivasti ja inhoten.

»Niin, _konna_!» jatkoi Tressilian; »sillä jos hän olisi
hiukankaan parempi konnaa, niin olisitteko Te täällä yksin minun
huoneessani? Miksi ei ryhdytty tarpeellisiin toimenpiteisiin Teidän
kunnioittavaksi vastaanottamiseksenne?»

»Teidän huoneessanne?» kertasi Amy; »Teidän huoneessanne? Se on
viipymättä vapautuva minusta.» Hän kiiruhti ovea kohti; mutta siinä
ryntäsi hänen tajuntaansa koko hänen hyljätyn tilansa surkeus, ja
kynnykselle pysähtyen lisäsi hän sanomattoman liikuttavalla äänellä:
»Ah niin! -- Unohdin aivan. -- Minähän en tiedä minne mennä --.»

»Minä ymmärrän -- minä ymmärrän kaikki!» huudahti Tressilian, hypähtäen
tukemaan häntä ja johdattamaan häntä istuimen luo, jolle hän raukeana
vaipui. -- »Te _tarvitsette_ apua -- Te _tarvitsette_ suojaa,
vaikk'ette tahtoisi sitä myöntää; Te olette pian saava molempia.
Minun, kunnianarvoisan, murtuneen isänne valtuutetun edustajan,
minun käsivarteeni nojautuen astutte Te Elisabetia vastaan juuri
tämän linnan portilla; ja ensimäisenä tekona, minkä kuningatar
suorittaa Kenilworthin saleissa, on oleva oikeuden hankkiminen
omalle sukupuolelleen ja alamaisilleen. Minä olen kuningattaren
oikeamielisyyden tukemana väkevä hyvässä asiassani, eikä hänen
suosikkinsa mahtavuus ole järkyttävä päätöstäni. Minä riennän heti
Sussexin puheille.»

»Älkää, älkää, taivaan nimessä!» huudahti kreivitär kovin hätääntyneenä
ja tuntien välttämättömäksi voittaa edes hiukan miettimisaikaa.
»Tressilian, Te olitte aina niin jalo. -- Luvatkaa minulle yksi seikka
ja uskokaa, että jos Te tosiaankin haluatte pelastaa minut turmiosta ja
mielipuolisuudesta, Te olette tähän pyyntöön suostumalla tekevä enemmän
minun hyväkseni kuin Elisabet voisi tehdä koko vallallaan ja
voimallaan!»

»Pyytäkää minulta kaikkea, jota voitte tukea järkisyillä», vastasi
Tressilian; »mutta älkää --.»

»Oi, älkää rajoittako lupaustanne, rakas Edmund!» huudahti kreivitär.
-- »Kerranhan Te piditte siitä, että minä puhuttelin Teitä sillä
nimellä. -- Älkää rajoittako lupaustanne järkisyillä! Sillä minun
asemani on kokonaan järjen vastainen, ja hulluus vain voi antaa minulle
tehokkaita neuvoja.»

»Jos Te puhutte noin kauheita», sanoi Tressilian, jonka hämmästys sai
jälleen voiton sekä hänen surustaan että hänen päätöksestään, »täytyy
minun tosiaankin pitää Teitä kykenemättömänä ajattelemaan ja toimimaan
omin päin.»

»Oi, ei!» huudahti hän, langeten toiselle polvelleen hänen eteensä,
»minä en ole hullu -- minä olen vain niin sanomattoman onneton olento,
ja minut on omituisten olosuhteiden pakosta laahannut kuilun partaalle
se, joka luulee minua siitä suojelevansa -- ja Tekin olette ollut siinä
avullisena, Tressilian -- Tekin, josta minä niin pidin, jota minä niin
kunnioitin -- jota minä en vain rakastanut -- jota sentään rakastinkin
-- rakastinkin, Tressilian -- vaikk'en sillä tavalla kuin Te
tahdoitte.»

Hänen äänessään ja koko hänen olemuksessaan kuvastui sellainen voima --
sellainen itsetietoisuus -- sellainen antautumus -- sellainen ehdoton
luottamus hänen jalomielisyyteensä -- hänen sanansa soivat niin
lempeiltä ja ystävällisiltä hänen korvissaan, että Tressilian tunsi
sydämensä pohjiaan myöten liikutetuksi. Hän nosti kreivittären
lattialta ja rukoili katkonaisin lausein häntä tyyntymään.

»Minä en voi», vastasi kreivitär, »enkä minä tahdo tyyntyä ennen kuin
Te olette suostunut pyyntööni! Minä puhun nyt niin suoraan kuin suinkin
uskallan. -- Minä odotan parhaillaan miehen käskyjä, jolla on oikeus
niitä antaa. -- Kolmannen henkilön väliintulo -- erittäinkin Teidän,
Tressilian -- olisi minun tuhoni -- lopullinen tuhoni. -- Odottakaa
vain kaksikymmentäneljä tuntia, ja saattaapa tapahtua, että Amy-raukka
voi osoittaa pitävänsä suuressa arvossa ja kykenevänsä palkitsemaan
Teidän altista ystävyyttänne -- että hän on onnellinen itse ja että hän
voi tehdä Teidätkin onnelliseksi. -- Maksaapa tosiaankin vaivan malttaa
niin lyhyen ajan mieltänsä.»

Tressilian pysyi äänettömänä ja punnitsi mielessään niitä erilaisia
mahdollisuuksia, jotka voisivat tehdä hänen väkivaltaisen
esiintymisensä tässä asiassa enemmän vahingolliseksi kuin hyödylliseksi
sekä Amyn onnelle että maineelle; ottaen myöskin huomioonsa, että hän
oli Kenilworthin muurien sisällä, eikä mikään vaara voinut häntä uhata
linnassa, jota kuningatar kunnioitti läsnäolollaan ja joka oli täynnä
hänen huovejaan ja seuralaisiaan -- ymmärsi hän lopulta, että hän
voisi, pakottamalla hänet kääntymään Elisabetin puoleen, tehdä hänelle
pikemmin huonon kuin hyvän palveluksen. Hän ilmaisi kuitenkin
päätöksensä vain hyvin varovasti, koska hän ei tiennyt, perustuivatko
Amyn toiveet vaikean asemansa selvittämisestä johonkin väkevämpään ja
tehokkaampaan kuin hänen sokeaan kiintymykseensä Varneyhin, jota hän
yhä piti hänen viettelijänään.

»Amy», sanoi hän, kiinnittäen surullisen, ilmeikkään katseensa
kreivittären silmiin, jotka tämä epäilyksen, pelon ja levottomuuden
täyttämänä oli kohottanut hänen puoleensa: »minä olen aina huomannut,
että kun muut sanoivat Sinua oikulliseksi ja uppiniskaiseksi, oli tämän
nuorekkaan ja itsepäisen vallattomuuden kuoren alla syvää tunnetta ja
tervettä järkeä. Siihen minä nytkin luotan, jättäessäni kohtalosi omiin
käsiisi kahdenkymmenenneljän tunnin ajaksi, puuttumatta asiaan sanoin
tai teoin.»

»Lupaatko sen minulle, Tressilian?» virkkoi kreivitär. »Voitko
tosiaankin luottaa minuun vielä niin paljon? Lupaatko siis minulle,
niin totta kuin olet kelpo ritari ja kunnian mies, ettet sekaannu
asioihini, et sanoin etkä teoin, vaikka mitä näkisit tai kuulisit, joka
näyttäisi vaativan ryhtymistäsi toimeen? -- Voitko luottaa minuun niin
paljon?»

»Voin, kunniasanallani», vastasi Tressilian; »mutta kun se aika on
kulunut umpeen --»

»Kun se aika on kulunut umpeen», jatkoi kreivitär keskeyttäen, »saat
Sinä vapaasti toimia aivan oman harkintasi mukaan.»

»Voinko vielä tehdä jotakin muuta hyväksesi, Amy?» kysyi Tressilian.

»Et», vastasi kreivitär, »jätä minut nyt vain -- se on, jos -- minun
täytyy punastua tunnustaessani avuttomuuteni sitä kysymällä -- jos Sinä
voit luovuttaa minulle tämän huoneen niiksi kahdeksikymmeneksineljäksi
tunniksi.»

»Tämäpä on hyvin kummallista!» ihmetteli Tressilian; »mitä toiveita tai
valtaa voi Sinulla olla linnassa, missä Sinä et voi edes vaatia
huonetta käyttääksesi?»

»Älä sitä ajattele, vaan jätä minut», virkkoi kreivitär ja lisäsi
sitten Tressilianin poistuessa hitaasti ja vastahakoisesti: »Jalo
Edmund! On ehkä tuleva aika, jolloin Amy voi osoittaa ansainneensa
Sinun ylevän kiintymyksesi!»



X Luku.


    Hei, mies! kunnon kulaus saa kohta,
    Täysi haarikka kun tyhjäks tahtoo!
    -- Älä pelkää, ei mulla halua
    Toisten virhepuoliin kiinni käydä,
    Hyveistän' kun mull' ei kerskaamista. --
    Tappelija oon ja koko maailman
    Mä tappeluuni sekoittaisin.

                             _Horna_.

Tressilian oli kiihkeän mielenliikutuksen valtaamana tuskin laskeutunut
kiertorappusten paria kolmea askelta, kun hän suureksi hämmästyksekseen
ja harmikseen tapasi niin hävyttömän tuttavallista naamaa pitävän
Mikael Lambournen, että Tressilian oli vähällä syöstä hänet portaita
alas; mutta sitten hän taas muisti, että Amylle, hänen kaikkien
ajatustensa ja harrastustensa ainoalle esineelle, saattaisi olla
vahinkoa siitä, että hän antautuisi väkivallan tekoihin sillä hetkellä
ja siinä paikassa.

Hän tyytyikin sentähden vain tuikeasti katsahtamaan Lambourneen,
niinkuin katsahdetaan ihmiseen, jota ei pidetä sen suuremman huomion
arvoisena, ja yritti kulkea rappuja alas hänen ohitseen aivan kuin ei
olisi häntä tuntenutkaan. Mutta Lambourne, joka tämänpäiväisen
ylenpalttisen kestityksen johdosta ei ollut unhottanut kallistella
viinimaljoja tukevasti, vaikkeikaan liikanaisesti, ei ollut nyt
lainkaan sillä tuulella, että olisi ruvennut nöyrtymään kenenkään
tuikeiden katseiden edessä, oli se sitten kuka tahansa. Hän pysäytti
Tressilianin portaille ilman vähintäkään neuvottomuutta tai arkailua ja
puhutteli häntä aivan niin kuin olisivat heidän keskinäiset asiansa
olleet mitä parhaimmalla ja tuttavallisimmalla kannalla: »Mitä?
Toivoakseni emme kanna enää kaunaa vanhoista vihoista, herra
Tressilian? -- Ei, minä olen niitä, jotka muistelevat mieluummin
aikaisempaa ystävyyttä kuin myöhäisempää riitaa. -- Minä vakuutan aina
menetelleeni rehellisesti ja ystävällisesti, niin, jopa avuliaastikin
Teitä kohtaan.»

»Minä en toivo Teidän ystävyyttänne», vastasi Tressilian -- »hakekaa
vertaistenne seuraa.»

»Hei, hei, miten sitä nyt ollaan tuittupäisiä!» ihmetteli Lambourne;
»ja kuinka halveksivasti nuo aatelisherrat, jotka on varmaankin tehty
porsliinisavesta, katsahtavatkaan köyhään Mikael Lambourneen! Tuota
herra Tressilianiakin nyt luulisi tyttömäisimmäksi, kainoimmaksi ja
imelimmäksi naiskeikariksi, joka ikinä liverteli lemmestä kynttiläin
tullessa pitkälle karrelle -- karstalle, miten Te nyt sitä sanotte? --
Te yritätte näytellä tässä pyhimystä, herra Tressilian, ja unohdatte,
että Teillä on tuolla makuukammiossanne sellainen pieni hameniekka,
minun jalon herrani linnalle suoraksi häpeäksi. Ha! ha! haa! Osasinko
oksaan, herra Tressilian?»

»Minä en tiedä, mitä Sinä tarkoitat», vastasi Tressilian, havaiten
kuitenkin liiankin selvään, että tuolla julkealla roistolla oli vihiä
Amyn oleskelusta hänen huoneessaan, »mutta jos», jatkoi hän, »Sinä olet
kamaripalvelijoita ja kaipaat juomarahoja, niin tästä saat, kunhan vain
jätät minun huoneeni rauhaan.»

Lambourne vilkaisi kultarahaan ja pisti sen taskuunsa, virkkoen: --
»Jaa, sen minä vain tiedän, että Te olisitte saanut minun suhteeni
enemmän aikaan ystävällisellä sanalla kuin tällä helisevällä
kiertolaisella. Mutta oli menneeksi, hyvin maksaa, joka kullalla maksaa
-- eikä Mikael Lambourne ole koskaan ollut mikään pilan pilaaja eikä
riemun rikkoja eikä mikään sen kaltainen. Elä ja anna muidenkin elää,
siinä minun mielilauseeni -- sitä minä vain en kärsi, että muutamat ne
niin nostavat nokkaansa minut nähdessään kuin olisivat he puhdasta
hopeaa ja minä Hollannin tinaa. Niin että kun minä nyt säilytän Teidän
salaisuutenne, herra Tressilian, niin saatte Te edes katsahtaa
ystävällisesti minuun; ja jos minä osuisin tarvitsemaan hieman suojaa
ja turvaa jonkun pikkuruikkuisen hairahduksen takia, jollaisia, kuten
tiedätte, sattuu parhaimmallekin meistä -- niin, tuota, kaihan Te minua
silloin muistatte -- ja sitten saatte Te tehdä huoneellenne ja sille
häkkilinnullenne mitä ikinä tahdotte -- Mikael Lambourne välittää siitä
viisi.»

»Tietä, mies!» huusi Tressilian, joka ei voinut enää hillitä
suuttumustaan; »saithan jo kolikkosi.»

»Hmhyy!» venytteli Lambourne, väistäen kuitenkin, mutta mutisten
närkästyneenä hampaittensa välistä ja toistellen Tressilianin sanoja --
»Tietä, mies -- ja saithan jo kolikkosi -- mutta eipä haittaa, minä en
sittenkään rupee pilan pilaajaksi, kuten jo sanoin: minä en ole mikään
ärhentelevä rakki, minä -- muistakaa se.»

Hän puhui yhä kovempaa ja kovempaa mitä etäämmäksi Tressilian, jota hän
tunsi pelkäävänsä, ennätti kuuluvilta.

»Minä en ole tosin mikään ärhentelevä rakki --  mutta en minä silti
nieleskele millaisia loukkauksia tahansa -- muistakaa sekin, herra
Tressilian; ja tahdonpa hieman kurkistella sitä tytönheilakkaa,
jonka Te olette niin mukavasti sijoittanut sinne vanhaan
kummitushuoneeseenne -- aaveita Te varmaan pelkäättekin, kun ette
uskalla yksin nukkua. Olisinpa minä tehnyt tämän vieraassa linnassa,
niin olisipa kohta kuulunut: -- Portinvartijan koppiin se lurjus! --
Peitotkaa sitä peijakasta! -- potkaiskaa se roisto nauriina rappusia
alas! -- Niinpä niin, mutta nämä meidän siveät aatelisherramme
ottavatkin itselleen toisenmoisia etu-oikeuksia kuin me, jotka suoraan
ja teeskentelemättä palvelemme aistejamme. Hyvä -- herra Tressilianin
pää on minun miekkavyöni alla tämän onnellisen keksinnön takia, siitä
nyt ollaan ensiksi varmoja; ja minä yritän heittää pienen silmäyksen
siihen hänen Lindabrideeseensä, se nyt on toiseksi selvä.»



XI Luku.


    Nyt Herran haltuun, mies -- uskollisuus
    Jos palkakseen vain tylyn katseen saa,
    Niin poikki köys', ja merta polutonta
    Venheemme käykööt eri suuntiin.

                    _Haaksirikko_.

Tressilian käveli linnan ulkopihaan, tuskin tietäen mitä ajatella
äskeisestä, niin kovin oudosta ja odottamattomasta keskustelustaan Amy
Robsartin kanssa, ja epäillen, oliko hän Amyn isän valtuutettuna
edustajana ja lähettinä tehnyt oikein antaessaan niin juhlallisen
lupauksen hänen jättämisestään oman onnensa nojaan niin pitkäksi
ajaksi. Mutta miten olisi hän voinut evätäkään hänen pyyntöänsä --
koska hän nyt kerran liiankin ilmeisesti oli antautunut Varneyn
täydelliseen valtaan? Näin hän johdonmukaisesti päätteli. Amyn tulevan
elämän onni saattaa riippua siitä, ettei hän  pakoita häntä
äärimäisyyksiin, ja kun ei nyt Tressilian kerran kyennyt pelastamaan
häntä Varneyn käsistä, jos tämä julkisesti tunnustaisi Amyn vaimokseen,
niin mitä oikeutta oli hänellä sytyttää vihaa heidän välilleen ja siten
hävittää ne kotoisen rauhan mahdollisuudet, jotka tuolla onnettomalla
naisraukalla ehkä vielä oli. Tressilian päätti siis tarkasti pitää
Amylle antamansa lupauksen, osaksi koska hän oli kerran sen antanut,
osaksi koska hän tuota kummallista kohtausta yhä uudestaan ja uudestaan
muistellessaan varmistui siinä uskossa, ettei hän olisi millään
oikeudella eikä kohtuudella voinut sitä kieltää.

Ainakin oli hänen nyt onnistunut hankkia varmempaa suojaa ja turvaa
tuolle aikaisemman lempensä onnettomalle ja yhä vieläkin rakastetulle
esineelle. Amy ei ollut enää suljettuna yksinäiseen, kaukaiseen
piilopaikkaan epäilyttäväin ihmisten hoimiin. Hän oli nyt Kenilworthin
linnassa, tilapäisesti aivan kuninkaallisen hovin alueella, vapaana
kaikesta väkivallan uhkasta ja oli hänen määrä heti ensimäisestä
käskystä astua Elisabetin eteen. Nämä seikat tulisivat suuresti
tukemaan toimenpiteitä, joihin Tressilian ehkä saisi tilaisuuden ryhtyä
hänen auttamisekseen.

Kun Tressilian näin mielessään punnitsi Amyn odottamattoman
Kenilworthiin tulon etuja ja vaaroja, riensi hänen luokseen hätäisenä
ja levottomana Wayland, joka huudahdettuaan: »Jumalan kiitos, että minä
vihdoinkin Teidät löysin!» kuiskutti hengähtämättömän varovasti hänen
korvaansa sen uutisen, että se nainen oli karannut Cumnorista.

»Ja on parhaillaan tässä linnassa», lisäsi Tressilian;

»minä tiedän sen ja olen nähnyt hänet. -- Omasta ehdostaanko hän
huoneeseeni pakeni?»

»Ei», vastasi Wayland; »mutta minä en osannut keksiä muutakaan keinoa
hänen saattamisekseen hyvään turvaan, ja olin hyvinkin onnellinen
tavatessani airueen, joka tiesi Teidän asuntonne -- ympäristö on tosin
verrattain rauhaton, suuri sali kun on toisella puolen ja keittiöt
toisella!»

»Vaiti, tässä ei ole nyt aika laskea leikkiä», käski Tressilian
ankarasti.

»Minä tiedän sen liiankin hyvin», vastasi seppä, »sillä onpa minusta
näinä kolmena päivänä tuntunut kuin olisi nuora ollut kaulassani. Se
rouva ei tiedä, mitä hän tahtoo -- hän ei suvaitse Teidän apuanne --
kieltää minua mainitsemasta Teidän nimeännekään -- ja aikoo nyt
antautua Leicesterin kreivin käsiin. Minä en olisi millään saanut häntä
huoneeseenne, jos hän olisi tiennyt, kuka siellä asui.»

»Onko se mahdollista?» virkkoi Tressilian. »Mutta ehkä hän toivoo
kreivin käyttävän valtaansa konnamaisen palvelijansa suhteen hänen
hyväkseen.»

»Sitä en tiedä», vastasi Wayland -- »mutta jos hän kerran pääsee hyviin
väleihin joko Leicesterin tai Varneyn kanssa, niin on minun mielestäni
tämän Kenilworthin linnan ulkopuoli meille turvallisin, sillä sieltä
pääsemme nopeimmin pakoon. Eikä minun aikomukseni ole viipyä täällä
hetkeäkään sen jälkeen kun olen toimittanut sen kirjeen Leicesterille;
odotan vain Teidän käskyänne suorittaakseni tehtäväni. Kas tässä
se on -- ei -- hitto sen vieköön -- taisinkin jättää sen sinne
koirankoppiini, heinäparvelle, missä minulle on tarjottu makuupaikka.»

»Kuolema ja kirous!» huudahti Tressilian tavallisesta
pitkämielisyydestään poiketen; »ethän vain ole hukannut kirjettä, jonka
merkitys voi olla paljoa tärkeämpi kuin tuhannen Sinunlaisesi lurjuksen
henki?»

»Hukannutko!» vastasi Wayland kerkeästi; »sepä ulisi vasta leikinlaskua
se! En, herra, minä panin sen varmaan talteen matkalaukkuni ja
erinäisten muiden kapineiden joukkoon, joita ehkä tulen tarvitsemaan --
minä noudan sen heti paikalla.»

»Tee niin», käski Tressilian; »ole uskollinen ja palkintosi on oleva
hyvä. Mutta jos minä saan syytä epäillä Sinua, olisi kuolleen koirankin
parempi kuin Sinun!»

Wayland kumarsi ja lähti matkaansa luottavan ja iloisen näköisenä,
mutta itse asiassa täynnä mitä ankarinta pelkoa ja levottomuutta. Kirje
oli hukkunut, se oli varma, huolimatta siitä tekolohdutuksesta, jonka
hän oli keksinyt tyynnyttääkseen Tressilianin suuttumusta. Se oli
hukkunut -- se saattoi joutua vääriin käsiin -- ja se ilmaisisi silloin
varmasti koko juonen, johon hänkin oli sekaantunut; eikä Wayland isosti
uskonut sen missäänkään tapauksessa jäävän salaan. Lisäksi tunsi hän
suuresti loukkautuneensa Tressilianin vihanpuuskauksesta.

»Ei, jos minulle maksetaan sillä rahalla palveluksista, joissa kaulani
on ollut kysymyksessä, niin onpa minun totisesti aika katsoa
kinttuihini. Tässä olen minä tietääkseni tehnyt kuoleman synnin tämän
komean linnan herraa vastaan, jonka yksikin sana voisi yhtä helposti
viedä henkeni kuin sen lausumisesta syntynyt puhallus voisi sammuttaa
penninkynttilän. Ja kaikki tämä hullun naikkosen ja huokailevan
keikarin takia, joka pienen neliskulmaisen paperipalan hukkumisesta
heti karkaa tikariinsa käsiksi ja vannoo, kuoleman ja kirouksen
nimessä! -- Sitten tohtori ja Varney! -- Kyllä minä käännän selkäni
koko joukolle. -- Henki on kalliimpi kultaa. -- Minä pakenen heti
paikalla, vaikka palkkani jääkin tänne!»

Tällaiset mietiskelyt olivat kylläkin luonnollisia Waylandin
kaltaiselle miehelle, joka näki sotkeutuneensa pahemmin kuin oli
odottanutkaan salaperäisten ja käsittämättömien vehkeilyjen verkkoon,
missä toimihenkilöt tuskin tiesivät itsekään, mitä tehdä ja mitä sanoa.
Hänen kunniakseen on meidän kuitenkin lisääminen, että hänen säälinsä
tuota onnetonta, hyljättyä naista kohtaan oli melkein yhtä suuri kuin
hänen omakohtainen pelkonsa.

»Minä en välitä hituistakaan herra Tressilianista», ajatteli hän; »minä
olen tehnyt hänen hyväkseen enemmänkin kuin kauppa oli ja tuonut hänen
harhailevan naikkosensa hänen ulottuvilleen; pitäköön hän nyt itse
huolta hänestä. Mutta minä pelkään sen raukan olevan suuressa vaarassa
kaikkien näiden tuittupäiden keskellä. Minäpäs nousen hänen
huoneeseensa ja kerron hänen kirjeensä kohtalon, niin että hän voi
kirjoittaa uuden, jos haluaa. Lähettiä ei häneltä tule puuttumaan, sen
uskon, sillä onhan täällä niin paljon palvelijoita herralleen kirjeitä
kantamaan. Ja minä sanon hänelle myöskin lähteväni linnasta ja
heittäväni hänet Jumalan huomaan, omaan johtoonsa ja herra Tressilianin
suojiin ja turviin. -- Ehkäpä hän muistaa sen sormuksen, jota hän
minulle tarjosi -- minä olen totisesti sen hyvin ansainnut; mutta on
hän sentään suloinen olento, ja -- vieköön piru koko sormuksen! En minä
sen takia rupea hänelle vihoittelemaan. Jos minun tuon hyvän luontoni
takia käykin huonosti tässä maailmassa, niin paremmathan on minulla
paikat tulevassa. -- Armollisen rouvan luo siis, ja sitten maantielle!»

Saalistaan tavottelevan kissan hiipivin askelin ja vaanivin katsein
kulki Wayland Tressilianin luota kreivittären huoneeseen, painautuen
pihojen ja käytävien seiniin ja tarkasti tähystellen kaikkea
ympärillään, mutta visusti varoen itse herättämästä huomiota. Täten
kulki hän linnan sekä ulko- että sisäpihan poikki ja pääsi jo suuresta
holvikäytävästäkin, joka keittiörivin ja salin välitse johti niiden
pienten kiertorappusten juurelle, mitkä veivät Mervynin tornin
huoneisiin.

Seppä iloitsi jo mielessään välttäneensä kaikki matkansa monenlaiset
vaarat ja nousi juuri rappuja ylös kaksi porrasta kerrallaan, kun hän
huomasi eräästä raolleen avatusta ovesta lankeavan miehen varjon
pimentävän käytävän vastakkaista seinää. Wayland peräytyi varovasti,
laskeutui sisäpihalle, käveli siellä noin neljännestunnin, joka tuntui
hänestä kestävän ainakin neljä kertaa kauvemmin tavallistaan, ja palasi
sitten torniin, toivoen urkkijan jo kadonneen. Hän nousi epäilyttävälle
kohdalle -- varjoa ei enää näkynyt seinässä -- hän nousi vielä muutamia
askelmia -- ovi oli yhä raollaan, ja hän mietti juuri, mennäkö
eteenpäin vai peräytyäkö, kun se äkkiä avautui selki seljalleen, ja
Mikael Lambourne syöksyi ällistyneen Waylandin kimppuun. »Kuka piru
Sinä olet? Ja mitä Sinä haet tältä puolelta linnaa? Sukkelaan tähän
huoneeseen ja mukisematta!»

»En minä mikään koira ole, että minä jokaisen vihellystä tottelisin»,
pamautti seppä, yrittäen pysyä lujana, vaikka hänen äänensä pelokas
värähdys petti hänet.

»Puhutko Sinä minulle sellaisia? -- Tulehan tänne, Laurentius Tapuli.»

Tavattoman iso, ruma, julmannäköinen, lähes kuusi jalkaa pitkä
miehenruho ilmestyi ovelle, ja Lambourne jatkoi: »Jos Sinua tämä torni
niin kovasti miellyttää, ystäväiseni, niin pääsetpä hieman katselemaan
sen perustuksiakin, runsaasti kaksitoista jalkaa järven pintaa alemmas,
missä muutamat hupaisat sammakot, käärmeet ja muut sellaiset tulevat
pitämään Sinulle ylen hyvää seuraa. Sentähden kysynkin Sinulta vielä
kerran kaikessa totuudessa, kuka Sinä olet ja mitä Sinä täältä haet?»

»Jos tyrmän ovet kerran perääni kiinni rysähtävät», ajatteli Wayland,
»olen minä mennyttä miestä.» Hän vastasikin sentähden nöyrästi: »Minä
olen se sama köyhä ilveilijä, jonka Teidän Kunnianarvoisuutenne tapasi
eilen Weatherlyn laaksossa.»

»Ja mitä ilveilyä aijoit Sinä sitten harjoittaa täällä tornissa?»
tiukkasi Lambourne. »Joukkueesihan majailee jossakin tuolla Clintonin
rakennusten puolella.»

»Minä tulin tänne sisartani katsomaan», selitti ilveilijä; »hän on
tuolla ylhäällä herra Tressilianin huoneessa.»

»Ahaa!» hymyili Lambourne, »siihenkö sitä tultiinkin! Kautta
kunniani, noin muukalaiseksi on se herra Tressilian aivan kuin
kotonaan meidän linnassamme ja varustaa kammionsa sievosesti
kaikenlaisilla mukavuuksilla. Tämäpä on oiva juttu tuosta pyhästä herra
Tressilianista, ja se on oleva erinäisille henkilöille yhtä tervetullut
kuin minulle pullea rahakukkaro. -- Kuuleppas, ukkoseni», jatkoi hän
Waylandin puoleen kääntyen, »älä Sinä vihjaa pupua pakenemaan -- meidän
täytyy pyydystää se pesästään. No, hiiteen jo tuo surkeileva
lampaannaamasi, muutoin paiskaan minä Sinut tuosta akkunasta ulos
koettamaan, voiko temppuilutaitosi pitää luusi eheinä.»

»Teidän Kunnianarvoisuutenne ei toivoakseni ole kuitenkaan niin
kovasydäminen», sanoi Wayland; »täytyyhän köyhänkin elää. Sallineehan
Teidän Kunnianarvoisuutenne minun mennä tapaamaan sisartani?»

»Joka on sisaresi Aatamin puolelta, sen takaan», vastasi Lambourne;
»tai jos asianlaita on toisin, niin sitä suurempi lurjus olet. Mutta
olkoonpa hän nyt sitten sisaresi tai ei, Sinä saat surmasi miekan
terästä heti paikalla, jos vielä kerran pyrit tähän torniin. Ja
muistaessani -- kautta säilän ja surman! -- minä vien Sinut ulos tästä
linnasta, sillä se on paljoa tärkeämpi tehtävä kuin koko Sinun
ilveilytaitosi.»

»Mutta suvainneehan Teidän Jaloutenne huomata», puolustihe Wayland,
»että minun on määrä näytellä Arionia siinä loistokappaleessa, joka
juuri tänä iltana esitetään järvellä.»

»Minä näyttelen sitä itse, kautta Pyhän Kristoferin!» huusi Lambourne.
-- »Orioniksiko Sinä sitä sanoit? -- Minä näyttelen Orionia ja sen
vyötä ja seitsemää tähteä vielä kaupanpäällisiksi. Tule mukaan, Sinä
sen vietävän lurjus ja roisto -- seuraa minua! -- Tai seis --
Laurentius, hoiteleppas Sinä häntä.»

Laurentius kahmaisi vastustelematonta ilveilijää kauluksesta, ja
Lambourne opasti heidät nopeasti samalle hyökkäysportille eli
sala-aukolle, jonka kautta Tressilian oli palannut linnaan ja joka oli
tehty läntiseen muuriin verrattain lähelle Mervynin tornia.

Kiireisin askelin kulkiessaan tornilta hyökkäysportille pinnisti
Wayland turhaan aivojaan keksiäkseen keinoja onnettoman kreivittären
auttamiseksi, sillä huolimatta omasta uhkaavasta asemastaan tunsi
Wayland syvää sääliä häntä kohtaan. Mutta kun hänet heitettiin ulos
linnasta ja kun Lambourne kauhistavasti kiroten julisti, että hän heti
paikalla pääsisi hengestään, jos hän yrittäisi takaisin, nosti hän
kätensä ja silmänsä taivasta kohti, ikäänkuin pyytäen Jumalaa
todistajakseen, että hän oli viimeiseen asti puolustanut sorrettua ja
vääryyttäkärsiväistä; sitten käänsi hän Kenilworthin ylpeille torneille
selkänsä ja lähti etsimään vaatimattomampaa ja turvallisempaa
pakopaikkaa.

Laurentius ja Lambourne katselivat hetken aikaa Waylandin jälkeen ja
kun he sitten ryhtyivät astuskelemaan torniinsa takaisin, puhutteli
edellinen toveriaan seuraavasti: »Älä usko minua milloinkaan enää,
Lambourne, jos minä arvaan, miksi Sinä ajoit tämän miesraukan linnasta,
vaikka hänen piti esiintyä juuri alkavassa näytelmässä, ja kaikki tämä
vielä sitten jonkun tytönheilakan takia.»

»Ah, Laurentius», vastasi Lambourne, »Sinä ajattelet sitä Slingdonin
tumma-ihoista Johanna Juggesia ja Sinä säälit inhimillistä heikkoutta.
Mutta älähän hätäile, Sinä jalo Tyrmän herttua ja Hornan kreivi, sillä
Sinä käyskentelet tämän asian suhteen yhtä suuressa pimeydessä kuin jos
oleilisit omilla alueillasi tornin uumenissa. Tiedä siis, Sinä suuresti
kunnioitettava Kenilworthin Alamaitten kuningas, että meidän korkeasti
ylistettävä herramme Rikhard Varney antaisi niin paljon sen samaisen
Tressilianin takkiin pistetystä reijästä, että me sillä saisimme
pystyyn ainakin viidetkymmenet öiset juomakemut ja että meillä olisi
täysi oikeus ja valta lähettää hovimestari sen tuhannen tuuteriin, jos
hän tulisi hätyyttämään meitä liian aikaisin kolpakkojemme äärestä.»

»No, jos kerran asia niin on, niin oikeinpa teit», mukautti Laurentius
Tapuli, Kenilworthin linnan ynnä sen Vapauden ja Kunnian Ylivalvoja,
eli tavallisella kielellä vanginvartija; »mutta mitenkäs sitten käy,
kun Sinä menet kuningatarta vastaan, Lambourne, sillä kaihan Sinun
täytyy seurata isäntääsi?»

»Sinun, rehellisen vankilain ruhtinaan, täytyy pitää vahtia minun
poissa ollessani. -- Päästä Tressilian sisään, jos hän pyrkii, mutta
varokin, ettet laske ketään pois. Jos se hameniekka yrittelisi pistää
sieltä nokkaansa ulos, kuten hän ehkä tekeekin, niin aja hänet pesäänsä
raikkain sanoin -- hän on vain viheliäinen näyttelijätär, kun oikein
suoraan puhutaan.»

»Mutta sittenhän», keksi Laurentius, »olisi minun parasta työntää hänen
tielleen se rautaportti, joka on niiden kaksois-ovien ulkopuolella, ja
saada hänet siten pysymään koreasti kolossaan ilman enempiä mutkia.»

»Tressilian ei pääsisi silloin hänen luokseen», vastasi Lambourne
hetkisen mietittyään. »Mutta se ei haittaa mitään -- hänet tullaan
keksimään Tressilianin huoneesta, ja sillä hyvä. -- Mutta tunnusta
pois, Sinä vanha yökönsilmäinen tyrmätonttu, että Sinä pelkäät pitää
yksinäsi vahtia tässä Mervynin tornissa?»

»Mitä pelkäämiseen tulee, Lambourne», virkkoi äijä, »niin en minä
välitä siitä senkään vertaa, kuin että kerran avaintani vääntäisin;
mutta kummia on kuultu ja nähty tässä tornissa. -- Olethan Sinä kai
kuullut sinäkin lyhyenä aikana, minkä olet Kenilworthissa ollut, että
siellä kummittelee Artur Mervynin henki; tämä Mervyn oli hurja
sissipäällikkö, jonka julma Mortimer Walesin rajakreivinä ollessaan
otti vangiksi ja joka sitten sanotaan murhatunkin tässä hänen nimellään
mainitussa tornissa?»

»Oh, minä olen kuullut sen jutun viisisataa kertaa», vastasi Lambourne,
»vieläpä senkin, että aave aina silloin pitää pahinta ääntä kun
alhaalla keittiön valtakunnassa kiehutetaan laukkaa ja kaurapuuroa tai
paahdetaan juustoa. Santo Diavolo, mies, pidä kitasi, minä tunnen sen
tarinan juurta jaksain!»

»Etpähän, etpähän tunnekaan», intti vanginvartija, »niin viisas kuin
oletkin olevinasi. Ah, on kauheaa murhata vanki koppiinsa! -- Sinä,
joka voisit noin vain lävistää miehen pimeällä kadulla, et tiedä siitä
mitään. Jos hieman kopahuttaa niskoittelevaa ukkia avaimilla pääkuoreen
ja käskee hänen pysymään hiljaa, niin se on minun mielestäni vain hyvän
järjestyksen pitämistä vankilassa; mutta kun vedetään miekka ja
tapetaan hänet tappamalla, kuten tehtiin sille walesilaiselle, niin se
se panee kummitukset liikkumaan ja _se_ se saattaa muutamiksi
sadoiksi vuosiksi vankilan mahdottomaksi kenenkään säädyllisen ihmisen
asua. Ja minä pidän niin paljon vangeistani, niistä ihmisparoista, että
minä olen pistänyt hyviä ritareita ja korkeasukuisia herroja, jotka
ovat sattuneet tekemään erinäisiä ratsastusretkiä maanteille tai
leikkaamaan isäntäni Leicesterin kreivin kunniaa tai tekemään muuta sen
suuntaista, viisikymmentä jalkaa maan alle mieluummin kuin olisin
sulkenut heidät tuonne yläkamariin, jota ne sanovat Mervynin kopiksi.
Ja kautta kahleita kantavan Pyhän Pietarin, minä ihmettelenkin
suuresti, että jalo kreivi tai herra Varney ovat tulleet
ajatelleeksikaan sijoittaa vieraitaan sinne; ja jos se herra Tressilian
on voinut saada sinne jonkun seurakseen, ja päälle päätteeksi kauniin
neitosen, niin on hän minun mielestäni sen hyvin ansainnut.»

»Minäpä sanon Sinulle», julisti Lambourne, käyden vanginvartijan
huoneeseen, »että Sinä olet aika aasi. -- Mene vetämään se
rautaporttisi rappusten sulkeiksi, äläkä vaivaa älykoppaasi
kaikenlaisilla kummitusjutuilla. -- Saatappas tänne tuo viinihaarikka,
mies, sainpa pienen palavan sen roiston kanssa rimpuillessani.»

Lambournen vetäessä pitkiä siemauksia suoraan viinihaarikasta, maljaa
käyttämättä, selitteli vanginvartija edelleen uskoaan yliluonnollisiin
asioihin.

»Sinä olet viipynyt vasta muutamia tunteja tässä linnassa ja koko
senkin ajan olet Sinä, Lambourne, ollut niin juovuksissa, että Sinä
olet ollut sekä kuuro ja mykkä että sokea. Mutta eiköpähän tuo
kerskailemisesi hieman talttuisi, kun viettäisit yön kanssamme täyden
kuun aikana, sillä silloin telmää kummitus kauheimmin; ja etenkin jos
vielä kävisi vinkuva tuuli luoteisesta, sade räiskyisi ja ukkonen
jyrähtelisi. -- Voi mun päiviäni sentään mikä rätinä ja roikina ja
voihkaminen ja ulvonta silloin kuuluu Mervynin kopista, aivan kuin
tuosta päittemme päältä, niin ettei ole aina kaksi neljännestä
paloviinaakaan saanut pysymään minua ja poikiani hiukankaan reippaalla
tuulella!»

»Joutavia, mies!» vastasi Lambourne, jonka mielialaan hänen viimeiset
kulauksensa, yhtyneinä aikaisemmissa tilaisuuksissa tapahtuneihin
pullon puhutteluihin, alkoivat vaikuttaa elähyttävästi. »Sinä sitä ja
puhua pärpätät, vaikket tiedä hengistä mitään. Ei kukaan osaa niistä
mitään varmaa sanoa; ja mitä vähemmän niistä yleensä puhuu, sitä
parempi. Yksi uskoo tähän, toinen tuohon -- kaikki riippuu vain
mielikuvituksesta. Minä olen nähnyt niitä monenlaisia, niitä uskojia,
rakas Laurentius Lukkonen, oikein järkimiehiäkin. Muuankin suuri herra
-- nimestä viisi, Laurentius -- uskoo tähtiin ja kuuhun ja
kiertolaisiin ja niiden kulkuun ja muuhun semmoiseen ja luulee niiden
kimmeltelevän vain hänen onnekseen; kun ne selvästi, tai oikeammin,
Laurentius, juopuneesti puhuen paistavat yksinomaan sen takia, etteivät
semmoiset kelpo veikot kuin minäkin suistuisi rapakoihin tai
katu-ojiin. Hyvä, herra, antaa hänen tehdä päänsä mukaan, hän on
kylliksi mahtava noudattamaan omaa tahtoansa. -- Sitten on toinen hyvä
-- sangen oppinut mies, sen takaan, joka laskettaa kreikkaa ja hebreaa
yhtä solkenaan kuin minä ikinä varkaanlatinaa -- hän on hassahtanut
myötävetoisuuksiinsa ja vastavetoisuuksiinsa -- hän on muuttavinaan
lyijyä kullaksi ja niin poispäin -- no, olkoon menneeksi sekin minun
puolestani, ja saakoon hän maksaa niille muutetulla rahalla, jotka ovat
kyllin typeriä ottamaan sen täydestä. -- Ja sitten tulet Sinä itse,
kolmas suuri mies, vaikka et olekaan mikään oppinut etkä ylimys,
olethan vain täydet kuusi jalkaasi pitkä, ja Sinunkin, tihrusilmäisen
myyrän, sitä pitää kaikin mokomin uskoman kummituksiin ja haltijoihin
ja sen sellaisiin. -- Muutoin on sitä sentään olemassa vielä neljäskin
suuri mies -- tarkoitan suuri pieni mies tai pieni suuri mies -- rakas
Laurentiukseni -- ja hänen nimensä alkaa V:llä, ja mihin uskoo hän? Ei
kerrassaan mihinkään, kunnon Laurentius -- ei mihinkään maassa eikä
taivaassa eikä helvetissä; ja minä puolestani uskon pirun olemassaoloon
vain sen takia, että täytyyhän toki olla joku, joka sieppaa
yllämainittua ystäväämme perälihoista silloin 'kun sielu ruumiista
erii', kuten laulussa sanotaan -- sillä jokaista esilausetta pitää
seuraaman johtopäätöksen -- _raro antecedentem_, kuten tohtori
Birchamilla oli tapana sanoa. -- Mutta tämä on nyt jo kreikkaa Sinulle,
kelpo Laurentius, ja opiskeleminen on totta totisesti kuivaa työtä. --
Ojennahan tänne se haarikka vieläkin kerran.»

»Jos Sinä juot vielä, Mikael», varoitti vanginvartija, »tulet Sinä
olemaan surullisessa tilassa Arionia näytelläksesi tai isäntääsi
palvellaksesi näin juhlallisena iltana; ja minä odotan joka hetki ison
kellon soittavan kokoonnuttavaksi Mortimerin tornille kuningatarta
vastaan ottamaan.»

Laurentius Tapulin häntä nuhdellessa joi Lambourne juomistaan, laski
sitten melkein kokonaan tyhjentyneen haarikan kädestään syvään
huokaisten ja alkoi puhua, ensin hiljaa, mutta sitten yhä kovemmin,
mitä pitemmälle hän ehti. »Ei tee mitään, Laurentius -- vaikka minä
olisinkin hieman päissäni, minä tiedän sellaista, joka saa Varneyn
pitämään minut selvänä. Mutta kuten jo sanoin, ei haittaa mitään, minä
osaan juoda siivosti. Sitäpaitsi, minunhan täytyy Orionina mennä
vesille, ja minä kylmetyttäisin itseni vallan pahanpäiväisesti, ell'en
olisi ennakolta ottanut hieman sydämenvahvistusta. Minäkö en muka
osaisi näytellä Orionia! Katsotaanpas vain, kykeneekö paraskaan
mylvijä, joka ikinä vaivasi keuhkojansa kahdentoista pennin hinnasta,
voittamaan minun karjuntaani! Mitäpä, jos minä laittaisin itseni
pieneen valepukuun? -- Miksi olisi kenenkään pakko pysyä selvissä päin
tänä iltana? Vastaappas siihen -- ilomieli kuuluu nyt uskollisen
alamaisen velvollisuuksiin -- ja minä sanon Sinulle, että tässä
linnassa on sellaisia ihmisiä, joilla, ell'eivät he ole iloisia
humalapäissään, on hyvin vähän toiveita olla iloisia selvänä. -- Minä
en mainitse mitään nimiä, Laurentius. Mutta tuo Sinun viinihaarikkasi
on aika vekkuli nostamaan miestä oikein kuninkaalliselle riemutuulelle.
Eläköön kuningatar Elisabet! -- Eläköön jalo Leicester! -- Eläköön
korkeasti kunnioitettava herra Varney! -- ja eläköön myös Mikael
Lambourne, joka kiertää heidät kaikki sormensa ympärille!»

Tämän sanottuaan laskeutui hän rappuja alas ja asteli poikki sisäpihan.

Vanginvartija katseli hänen jälkeensä, pudisti päätänsä, ja vetäessään
esiin ja teljetessään rautaporttia, joka portaat sulkien teki
mahdottomaksi kenenkään nousta ylemmäs kuin heti Mervynin kopin, kuten
Tressilianin huonetta nimitettiin, alapuoliseen kerrokseen, puheli hän
itsekseen: »Onpa se somaa olla isoisten suosiossa -- minä olin vähällä
menettää virkani, koska herra Varney luuli minun eräänä kylmänä aamuna
haisevan paloviinalle; ja tuo veijari saa esiintyä hänen nähtensä
sikahumalassa, eikä siitä kuitenkaan tule nuhteita eikä rangaistuksia.
Mutta siitä huolimatta on hän niin peijakkaan älykäs poika, ettei
tällainen tavallinen ihminen ymmärrä hänen puheistaan puoliakaan.»



XII Luku.


    Nyt torni jyräämään -- hän lähestyy! --
    Puhukaa puolestamme, kellot -- torvet
    Kimakat; sytytin kouraan, tykkimies,
    Ja kanuunaasi laulata kuin oisi
    Käärelakkipakanoita ryntäämässä!
    Myös näytelmiä -- mut älyä tarvis
    Niiden tekoon, ja min' oon vain miekan mies.

    _Neitseellinen Kuningatar -- Murheellinen huvinäytelmä_.

Kun Wayland oli edellisessä luvussa kerrotulla tavalla lähtenyt
Tressilianin luota, jäi tämä epätietoisena miettimään, mihin nyt olisi
ryhdyttävä, kun Raleigh ja Blount lähestyivät häntä käsikoukussa ja
tapansa mukaan ankarasti riidellen. Tressilian ei silloisessa
mielentilassaan suurestikaan halunnut heidän seuraansa, mutta heitä ei
käynyt enää väistäminenkään; lisäksi tunsi hän, että kun hänet nyt
kerran oli toimettomuuteen sitonut Amylle antamansa lupaus pysyä
hänestä kaukana ja olla yrittämättä mitään hänen hyväkseen, hänen olisi
parasta sekaantua yleiseen tuoksinaan ja näyttää kasvoillaan niin vähän
kuin hän suinkin voi sitä tuskaa ja levottomuutta, joka raskaana painoi
hänen sydäntään. Hän taipui siis urheasti välttämättömyyteen ja
huikkasi tovereilleen: »Kaikkea iloa vain teille, hyvät herrat! Mistä
te tulette?»

»Warwickista tietysti», vastasi Blount; »meidän täytyi väkisinkin
palata muuttamaan vaatteita, niinkuin köyhät näyttelijät, jotka niin
kernaasti monistavat ulkonaisen ihmisensä pukua vaihtamalla; ja
viisainta olisi Sinun tehdä samoin, Tressilian.»

»Blount on oikeassa», vahvisti Raleigh; »kuningatar pitää paljon
sellaisesta huomaavaisuudesta ja katsoo sitä kunnioituksen puutteeksi,
jos joku ilmestyy hänen välittömään läheisyyteensä likaisessa ja
rypistyneessä ratsastuspuvussaan. Mutta katsohan Blountia, Tressilian,
kautta makeimman naurun, ja näe, millaiseksi hänen räätälilurjuksensa
on hänet sonnustanut -- sinistä, viheriää ja tulipunaista, punertavat
nauhat ja keltaiset rihmaruusukkeet kengissä.»

»No, ja mikä siinä sitten on vikana?» kysyi Blount. »Minä käskin sen
pihtikinttuisen varkaan panemaan parastaan eikä säästämään
kustannuksia; ja luulenpa siitä tulleenkin koreaa ja kaunista --
koreampaakin kuin nuo Sinun hetaleesi -- Tressilian arvostelkoon.»

»Suostun -- suostun», huudahti Walter Raleigh. »Ratkaise riitamme,
Tressilian, taivaan nimessä!»

Näin tuomariksi pyydettynä tarkasti Tressilian heitä molempia ja
huomasi heti ensi silmäyksellä, että kunnon Blount oli räätälinsä
neuvosta laittanut kovin kirjavaa ylleen ja että hän oli yhtä saamaton
ja kömpelö kaikkien niiden nauhojen ja punosten keskellä, jotka hänen
puvussaan löyhyivät, kuin talonpoika pyhävaatteissaan; kun taas
Raleighin puku oli sekä siro että huoliteltu, ja sopi liian hyvin hänen
solakkaan, muhkeaan vartaloonsa, herättääkseen erikoista huomiota.
Tressilian julistikin siis, että Blountin puku oli koreampi, mutta
Raleighin aistikkaampi.

Blount oli tyytyväinen tähän ratkaisuun. »Tiesinhän minä, että minun
pukuni oli koreampi», riemuitsi hän; »jos se tikkimestari-lurjus olisi
tuonut minulle tuollaisen yksinkertaisen nutun kuin Raleighin
on, olisin minä iskenyt häneltä aivot päästä hänen omalla
silitysraudallaan. Ei, jos sitä kerran narreja ollaan, niin ollaan
sitten oikein aika mekosta, sanon minä.»

»Mutta miks'et Sinä ole paneutunut parhaimpiisi, Tressilian?» kysyi
Raleigh.

»Erään hullunkurisen erehdyksen takia olen joutunut ulos huoneestani»,
vastasi Tressilian, »niin etten pääse käsiksi matkalaukkuuni. Aijoin
tästä juuri lähteä Sinua hakemaan, jos vaikka Sinä ottaisit minut siksi
aikaa asuntoosi.»

»Varsin mielelläni», sanoi Raleigh; »minulla onkin komeat paikat.
Leicesterin kreivi on ollut kovin ystävällinen meitä kohtaan ja
majoittanut meidät oikein ruhtinaallisesti. Vaikka hänen
kohteliaisuutensa tapahtuukin pakosta, niin ulottuu se ainakin
avaralle. Sinun olisi nähdäkseni viisainta puhua pulastasi kreivin
kamaripalvelijalle -- asia tulisi silmänräpäyksessä autetuksi.»

»Ei, eipä maksa vaivaa, kun kerran minä sovin Sinunkin huoneeseesi»,
virkkoi Tressilian. -- »Minä en mitenkään tahtoisi olla haitaksi. --
Tuliko muita mukananne tänne?»

»Tulihan noita», selitti Blount, »Varney ja kokonainen lauma
leicesteriläisiä sekä parisenkymmentä kelpo miestä Sussexin väkeä.
Meidän tulee kuulemma odottaa kuningatarta parveketornin edustalla --
siksi ne kai sitä kiviläjää sanovat -- ja katsella siellä muutamia
hullutuksia; ja sitten on meidän määrä, Jumala armahtakoon, pitää
seuraa kuningattarelle isossa salissa sen aikaa, kun Hänen
Majesteettinsa nykyiset saattajat ovat luomassa nahkaansa tai toisin
sanoen riisumassa ratsastuspukuaan. Taivas minua auttakoon, mutta jos
Hänen Majesteettinsa sattuisi minua puhuttelemaan, en minä totisesti
tietäisi, mitä vastata!»

»Ja mikä pidätti heitä niin kauan Warwickissa?» tiedusteli Tressilian,
tahtoen pysyttää keskustelun etäällä hänen omista asioistaan.

»Sellainen hassutusten sarja», vastasi Blount, »ettei moista ole vielä
nähty edes Pärttylinmarkkinoillakaan. Siellä sitä oli puhujaa ja
näyttelijää ja koiraa ja karhua ja apinoita esitteleviä miehiä ja
eläviksi nukiksi paneutuneita akkoja -- ihme, että se kuningatar kesti
sen kaiken. Mutta tuon tuostakin tuli aina jotakin 'hänen armollisten
kasvojensa suloisesta paisteesta' ja muuta sellaista hölynpölyä. Ja ah!
turhamaisuus tekee narrin viisaimmastakin. Vaan tulkaa, lähtekäämme
sinne parveketornin edustalle, -- vaikk'en minä ymmärrä, Tressilian,
minne Sinä panet tuon ratsastuspukusi ja nuo saappaasi.»

»Minä asetun Sinun taaksesi, Blount», sanoi Tressilian, joka näki
ystävänsä ylenpalttisen komeuden nousseen hänen päähänsä. »Sinun kookas
ruhosi ja kaunis pukusi peittävät minun heikot puoleni.»

»Teekin niin, Edmund», vastasi Blount. »Ja totta puhuakseni olenkin
minä hyvin mielissäni, että Sinä pidät tätä minun pukuani kauniina,
huolimatta kaikesta siitä, mitä tuo herra Älypää tuossa saattaa sanoa;
sillä kun joku kerran hassuksi rupeaa, niin ruvetkoon sitten oikein
perinpohjaisesti.»

Näin puhein kohensi Blount lakkiaan uljaampaan asentoon, oikaisi
säärensä ja alkoi miehekkäästi astella eteenpäin aivan kuin olisi hän
tepastellut piikkimiestensä etunenässä, tuon tuostakin tyytyväisenä
katsahtaen tulipunaisiin sukkiinsa ja kengissään kukoistaviin
suunnattomiin keltaruusuihin. Tressilian seurasi häntä omiin
murheellisiin ajatuksiinsa vaipuneena, tuskin huomaten Raleighia, joka
kuiskaili Tressilianin korvaan niitä sukkeluuksia, joita hänen eloisa
mielikuvituksensa kunnianarvoisan ystävän kömpelön turhamaisuuden
huvittamana loi.

Tällä tavoin kulkivat he pitkän sillan eli kilpatantereen yli ja
asettuivat muiden aatelismiesten mukana parveketornin ulkoportin
edustalle. Kaikkiaan oli heitä noin neljäkymmentä ritarien
parhaimmistosta valittua miestä järjestettyinä kunniavahdiksi
kahteen riviin portin molemmin puolin ja sen tiheän peitsi- ja
tappara-aitauksen sisään, jonka muodostivat Leicesterin komeihin
varustuksiin puetut huovit. Aatelismiehillä ei ollut muita aseita kuin
miekat ja tikarit, ja olivat he niin loistavasti puetut kuin suinkin
saattoi kuvitella; ja kun sen ajan kuosi piti tuhlailevan komeuden
näyttelemisestä, näkyi siellä vain samettia ja kulta- ja hopeakangasta,
nauhoja, sulkia, jalokiviä ja kultavitjoja. Huolimatta vakavammista
surunsyistään ei Tressilian kuitenkaan voinut olla tuntematta, että hän
ratsastuspuvussaan, niin oivallinen kuin se saattoi ollakin, esitti
oikeastaan hyvin surkeata osaa tällä »prameilevan komeuden»
näyttämöllä, etenkin kun hän näki sopimattoman asunsa herättävän
ihmettelyä ystäviensä ja ivaa ja halveksumista leicesteriläisten
joukossa.

Me emme voi olla mainitsematta tätä seikkaa, vaikka se näyttäisikin
olevan ristiriidassa Tressilianin luonteen vakavuuden kanssa; sillä
totuus on, että huolehtiminen ulkonaisesta ihmisestämme on laji
itserakkautta, josta eivät viisaimmatkaan vapaudu ja johon mieli niin
vaistomaisesti ohjautuu, ettei ainoastaan melkein väistämättömään
kuolemaan kiiruhtava sotilas vaan jopa läheisestä mestauksestaan varma
rikollinenkin pitää erikoista huolta ulko-asunsa kelvollisuudesta. Vaan
älkäämme poiketko kertomuksestamme.

Kesäillan hämärä (9 p. heinäk. 1575) oli laskeutunut maille ja vesille,
sillä aurinko oli hiljattain kadonnut näkyvistä, ja kaikki odottivat
jännitettyinä kuningattaren pikaista saapumista. Väkijoukko oli jo
ollut koolla useita tunteja ja se kasvoi vain kasvamistaan. Anteliaasti
jaellut virvokkeet, paistettu häränliha ja eri paikoissa tien varrella
avatut oluttynnyrit olivat pitäneet kansanjoukkoa mainiolla ja
hyvänsävyisellä tuulella kuningatarta ja hänen suosikkiaan kohtaan,
mikä ei ehkä olisi tapahtunut, jos odottajain olisi lisäksi täytynyt
paastota. He tappoivat siis aikaa tavallisin rahvaan huvitteluin,
huutaen, hoilaten, kiljuen, tehden repäiseviä kujeita toisilleen ja
kohottaen ilmoille sen sekasortoisen hälinän, joka aina liittyy moisiin
tilaisuuksiin. Kaikki tiet ja kentät olivat täynnä kansaa, mutta
erittäinkin metsästyspuiston portin edusta, minne suurin osa alempaa
rahvasta oli kokoontunut; melu ja rähinä kävi yhä äänekkäämmäksi, kun
yht'äkkiä sähikäinen suhahti taivasta kohti ja samalla hetkellä linnan
ison kellon kumahdukset alkoivat vyöryä yli maiden ja mantereitten.

Heti syntyi kuoleman hiljaisuus, jota seurasi syvä odotuksen hyrinä,
monen tuhannen hiljaa puhuvan ihmisen yhdistynyt ääni, tai
yksinkertaisemmin sanoen, suunnattoman kansanjoukon kuiske.

»Nyt ne varmaan tulevat», virkkoi Raleigh. »Tressilian, tuo humina on
suurenmoinen. Me kuulemme sen tänne asti, niinkuin merimiehet pitkän
matkan jälkeen kuulevat yö-vartiollaan maininkien kohahtavan jotakin
kaukaista, tuntematonta rantaa vasten.»

»Loruja!» vastasi Blount. »Minusta kuulostaa se aivan samanlaiselta
kuin hatasarvieni mylvinä Wittenswestlowen niityltä.»

»Kohta rupeaa hän saarnaamaan meille karjoistaan», sanoi Raleigh
Tressilianille; »hän ajattelee vain lihavia härkiä ja meheviä laitumia
-- hän on tuskin omia elukoitaan parempi ja muuttuu uljaammaksi ja
ylevämmäksi vasta kun hänet yllytetään huitomaan ja ryntäämään.»

»Pian hän siihen työhön rupeaakin», varoitti Tressilian, »ellet Sinä
säästä sukkeluuksiasi.»

»Hui hai, siitä välitän minä viisi!» vastasi Raleigh; »mutta
Sinustakin, Tressilian, on tullut jonkunlainen tarhapöllö, joka
lentelee vain öisin; Sinä olet vaihtanut laulusi ilkeään rääkyntään ja
hyvän seuran seiniläsköynnöksiin.»

»Mutta mitä eläimen lajia sinä sitten itse luulet olevasi, Raleigh»,
kysyi Tressilian, »kun Sinä katselet meitä kaikkia noin vain yli
olkaisi?»

»Kuka, minäkö», vastasi Raleigh. »Kotka minä olen, joka en koskaan
halua ajatella kurjaa maata niin kauvan kuin on taivas liihoiteltavana
ja aurinko tuijotettavana!»

»Kautta Pyhän Barnabaan, mainiosti kerskattu!» virkkoi Blount; »mutta,
hyvä herra Kotka, varohan häkkiä ja varohan metsästäjää. Moni lintu on
lentänyt yhtä korkealle, ja kuitenkin olen minä nähnyt ne olkitukko
mahassa roikkuvan poutahaukkojen peloittimina. -- Mutta kuulkaahan,
mikä kuolonhiljaisuus valtasi ne nyt äkkiä!»

»Kulkue pysähtyy metsästyspuiston portille, missä tietäjä-akka, muuan
_fatidicae_-naisista astuu kuningatarta vastaan, ennustamaan hänen
tulevia vaiheitansa», selitti Raleigh. »Minä näin ne säkeet; niissä on
hyvin vähän makua ja pontta, ja Hänen Majesteettiinsa on jo sullottu
kelpolailla tuollaisia runollisia kohteliaisuuksia. Hän kuiskasi
minulle siellä Ford-millissä, lähestyessään Warwickin yltäkylläisyyttä,
kunnantuomarin puheen aikana, että hän oli '_pertaesa barbarae
loquelae_'.»

»Kuningatar kuiskasi _hänelle_!» ihmetteli Blount itsekseen; »hyvä
Jumala, mitähän tästä maailmasta vielä tulee!»

Hänen enemmät mietiskelynsä keskeytti väkijoukon riemuhuuto, niin
hirvittävän voimakas, että sen kaiku kiiri peninkulmia avaralle yli
koko tienoon. Tien sivuille lähekkäin asetetut vartijat yhtyivät kukin
vuorostaan huutoon, joka kulovalkean tavoin kiiti linnaan, ilmoittaen
siellä kaikille, että kuningatar Elisabet oli ratsastanut Kenilworthin
kuninkaallisen metsästyspuiston portista sisään. Kaikki linnan
soittokoneet ulvahtivat täyteen ääneen, ja kaikki tykit ja kaikki
pienemmät tuliluikut laukaistiin muureilta; mutta rumpujen pärinä ja
torvien toitotus ja kanuunainkin jyrähdykset kaikuivat vain heikkona
säestyksenä kansanjoukon huikean huudon ja kiljahdusten keskeltä.

Kun melu oli hieman asettunut, alkoi puiston portilta näkyä väkevää
valoa, joka avonaista ja kaunista, ja -- kuten jo olemme huomauttaneet
-- molemmin puolin Leicesterin kreivin huovien reunustamaa lehtokujaa
pitkin parveketornia lähetessään yhä vain paisui ja kirkastui. Käsky
vieri pitkin riviä: »Kuningatar! Kuningatar! vaiti, seiso suorana!» Ja
eteenpäin lasketti kulkue kahdensadan paksun, yhtä monen ratsumiehen
pitelemän vahatuohuksen valaisemana, niin että koko saattue näkyi yhtä
selvästi kuin keskellä kirkkainta päivää, mutta erittäinkin sen
pääryhmä, minkä keskuksen loistavasti puettu ja jalokivin kimalteleva
kuningatar muodosti. Hän ratsasti maidonvalkoisella hevosella, jota hän
ohjasi erinomaisen kauniisti ja arvokkaasti; ja koko hänen uljaasta
ryhdistään ja jalosta käytöksestään näkyi, että hän oli satojen
kuninkaiden jälkeläinen.

Hänen Majesteettinsa rinnalla ratsastavat hovinaiset olivat pitäneet
huolta siitä, ettei heidän ulko-asunsa ollut millään tavoin komeampi
kuin heidän arvonsa ja nykyinen tilaisuus välttämättä vaativat, jottei
mikään halvempi loiste pääsisi himmentämään kuninkaallisen valon
säteilyä. Mutta heidän henkilökohtaiset sulonsa ja upeus, joka kaikesta
varovaisuudestakin huolimatta vallitsi heidän puvuissaan ja
varustuksissaan, osoittivat heidät loistostaan ja kaunottaristaan
kuuluisan valtakunnan parhaimmistoksi. Ja naisia rajoittavista
näkökohdista riippumattomain hovimiesten komeilu oli kerrassaan
hillitön.

Leicester, joka epäjumalankuvan tavoin kimalteli jalokiviä ja
kultakangasta, ratsasti hänen majesteettinsa oikealla puolella, niin
hyvin hänen isäntänään kuin hänen tallimestarinaan. Hänen mustan
orhinsa ruumiissa ei ollut ainoatakaan valkoista karvaa, ja oli se
Europan kuuluisimpia sotaratsuja, jonka kreivi oli suurin kustannuksin
hankkinut erikoisesti tätä juhlallista tilaisuutta varten. Jalo eläin
tuskastui saattueen hidasta kulkua, kaarsi uljasta kaulaansa ja
pureskeli hopeakuolaimia, jotka estivät sitä syöksähtämästä täyteen
vauhtiin, niin että vaahto purskui sen suusta ja täplitti ikäänkuin
lumihiutaleina sen mahtavan rinnan ja sen kauniit etujalat. Ratsastaja
tuotti kaikkea kunniaa sille korkealle paikalle, missä hän oli ja sille
uljaalle orhille, joka häntä kantoi; sillä ei kukaan koko Englannissa,
ehk'eipä koko Europassakaan ollut Dudleyta etevämpi ratsastustaidossa
ja kaikissa siihen kuuluvissa tempuissa. Hän oli paljain päin, kuten
kaikkikin hovimiehet kulkueessa; ja tuohusten punainen valo väikkyi
hänen pitkillä, mustilla kiharoillaan ja hänen kasvojensa jaloilla
piirteillä, joiden ehdottomassa kauneudessa ankarinkin arvostelija
olisi löytänyt vain yhden, niin sanoaksemme ruhtinaallisen virheen, sen
nimittäin, että otsa oli hiukan liian korkea. Tänä ikimuistettavana
iltana kuvastivat nuo piirteet alamaisen nöyrää kiitollisuutta, joka
ymmärtää pitää arvossa sitä suurta kunniaa, minkä kuningatar oli
hänelle suonut, ja myöskin kaikkea sitä ylpeyttä ja tyytyväisyyttä,
jonka niin ylevä hetki oli hänen sydämessään herättänyt. Mutta
vaikkeivät siis hänen silmänsä eivätkä kasvonsa ilmaisseet muita kuin
tilaisuuteen täysin soveltuvia tunteita, huomasivat kuitenkin muutamat
kreivin läheisimmät ystävät, että hän oli tavattoman kalpea, ja
pelkäsivät kaikki hänen rasittavan itseään enemmän kuin hänen
terveytensä salli.

Varney ratsasti ylimpänä aseenkantajana aivan herransa takana, ja
hoiteli kreivin mustaa samettihattua, jota koristi timanttisolki ja
jossa liehui valkoinen sulka. Hän piti koko ajan tarkasti silmällä
isäntäänsä, ja Leicesterin lukuisista palvelijoista hän juuri kaikkein
kiihkeimmin toivoi -- syistä, jotka lukija jo tuntee -- että hänen
herransa voimat ja tarmo veisivät hänet kunnialla tämän niin ankaran
päivän päähän. Sillä vaikka Varney oli yksi niitä harvoja -- hyvin
harvoja siveellisiä hirviöitä, jotka koettavat viihdyttää uneen oman
sydämensä soimauksia ja jotka jumalankieltämys saattaa siveellisen
tunnottomuuden tilaan, kuten opiumi poistaa kuolevain kärsimykset, niin
tiesi hän kuitenkin, että hänen isäntänsä rintaan oli jo syttynyt se
tuli, joka ei koskaan sammu ja että hänen herransa tunsi kaiken
ylempänä kuvailemamme loiston ja komeuden keskelläkin sen madon
kalvavan, joka ei koskaan kuole. Mutta koska Leicesterin kreivi oli
Varneyn oman ilmoituksen nojalla varma siitä, että hänen kreivittärensä
poti pahoinvointia, joka tulisi kuningattarelle täydellisesti
selittämään, miksi hän ei ollut saapunut Kenilworthiin, arveli hänen
ovela tallimestarinsa, ettei niin kunnianhimoinen mies sallisi
ulkonaisen väsymyksen voittaa itseään.

Kuningattaren lähimpään saattueeseen päässeet miehet ja naiset olivat
luonnollisesti urhouden ja kauneuden perikuvia -- tämän merkillisen
hallituskauden jalosukuisimpia ylimyksiä ja viisaimpia neuvonantajia,
joiden nimien luetteleminen kuitenkin vain väsyttäisi lukijaa. Heidän
takanaan tuli pitkät rivit ritareita ja aatelismiehiä, joiden arvo ja
sukuperä, niin merkittäviä kuin ne ehkä olivatkin, joutuivat tämän
kulkueen ylhäisen ja mahtavan eturintaman varjoon, samoinkuin he itse
sen jälkijoukkoon.

Täten järjestettynä läheni uljas ratsasseurue parveketornia, joka,
kuten olemme huomauttaneet, muodosti linnan etuvarustuksen.

Nyt oli jättiläismäisen portinvartijan astuminen esiin. Mutta se
miesparka oli niin sekaannuksissaan, -- suunnaton olutkannu näet, jonka
hän oli vähää ennen tyhjentänyt muistinsa teroittamiseksi, olikin
petollisesti vain hämmentänyt aivot, joita sen oli määrä kirkastaa, --
että hän vain voihki surkeasti ja jäi istumaan kivipenkille; ja
kuningatar olisi ratsastanut ohi ilman tervehdystä, ellei
portinvartijan salainen liittolainen, Flibbertigibbet, joka oli
piiloutunut hänen taakseen, olisi pistänyt häntä neulalla hänen
aikaisemmin kuvailemamme lyhyen lonkkavaatetuksensa taka-osiin.

Jättiläinen kiljaisi julmasti, mikä ei sopinut niinkään huonosti hänen
osaansa, kavahti kohoksi nuijineen ja lyödä huitaisi sillä pari ankaraa
kertaa ympärilleen, ja sitten syöksähti hän kannusten raateleman
vaunuhevosen tavoin keskelle runomittaisen tervehdyspuheensa tulisinta
vauhtia ja lasketti Dickie Sludgen tehokkaan kuiskauksen avustamana
jyrisevällä pauhulla säejakson, josta esitämme seuraavat näytteet; --
lukijan on otaksuminen, että ensi säkeet ovat tarkoitetut portin luo
tungeskelevalle väkijoukolle, kun taas loppu-osa lausuttiin
kuningattaren lähestyessä, jonka nähdessään jättiläismäinen
portinvartija, ikäänkuin taivaallisen ilmestyksen satuttamana, pudotti
nuijansa, luopui avaimestaan ja jätti tien avoimeksi yön jumalattarelle
ja hänen uljaalle saattueelleen.

    »Mikä melske, tungos, häly täällä --?
    Luitanne varokaa ja etäällä
    Pysykää! Vahti oon, en olkimies,
    Äänein ja nuijain käskyn temput ties.»

    »Mut vaiti -- ei, seis -- mikä näky tää?
    -- Mi ihanuus se tuolta ennättää?
    Mikä jalo tähti seuran jalon:
    Timantin se voittaa säihkypalon?
    Huikaistuna nuijan, avaimeni
    Jätän; eteesi käyn polvilleni,
    Kirkas ihme; kulje onnekkaana; --
    Hajotkoon portti, mi aukene ei Sulle autuaana!»

Elisabet otti hyvin armollisesti herkulesmaisen vartijan tervehdyksen
vastaan ja päätään hänelle kiitokseksi nyökäytettyään, ratsasti hänen
torninsa läpi, jonka huipusta kajahti yht'äkkiä valtava, sotaisa
soitanto, mihin taas vastasivat muut eri kohtiin linnan muureja ja
metsästyspuistoa sijoitetut soittokunnat, niin että kun yhden sävelet
vielä kaikuna kiirivät, niitä heti jatkoi toinen milloin miltäkin
ilmansuunnalta.

Tämän soitonhuminan keskellä, joka ikäänkuin tenhottuna kuului milloin
olevan aivan lähellä, milloin kauvempaa kajahtelevan, milloin
valittavan niin vienosti ja hiljaa kuin olisi tuo etäisyys vähitellen
tullut niin suureksi, että vain viimeiset viipyvät värähdykset ehtivät
enää korvaan, kulki kuningatar Elisabet parveketornin läpi, nousten
sitten pitkälle sillalle, joka ulottui sieltä aina Mortimerin torniin
asti ja joka oli nyt kirkas kuin päivä, niin monia soihtuja oli
kiinnitetty vaajavarustukseen sen molemmin puolin. Useimmat ylimykset
laskeutuivat tässä satulasta, toimittivat hevosensa läheiseen
Kenilworthin kylään ja seurasivat kuningatarta jalkaisin, kuten nekin
aatelismiehet, jotka olivat odottaneet häntä parveketornin edustalla.

Tässä tilaisuudessa, kuten jo usein ennenkin illan kuluessa, puhutteli
Raleigh Tressiliania ja hämmästyi suuresti hänen hajanaisia ja
epämääräisiä vastauksiaan; kun Tressilian sen lisäksi oli luopunut
huoneestaan ilman selvästi perusteltuja syitä, esiintynyt
huolimattomassa puvussa juuri silloin, kun se kaikkein helpoimmin
saattoi loukata kuningatarta ja näyttänyt hänen mielestään muitakin
säännöttömyyden oireita, alkoi Raleigh epäillä ystävänsä joutuneen
tilapäiseen mielenhäiriöön.

Tuskin oli kuningatar ehtinyt sillalle, kun hänelle jo tarjoutui uusi
näytelmä; sillä heti kun soittokuntain säveleet olivat ilmoittaneet
hänen saapuneen sille kohdalle, ilmestyi järvelle hirsilautta, joka oli
laitettu pienen uivan saaren tapaiseksi, jota valaisivat monet soihdut
ja jota ympäröivät merihevosia esittävät uivat valekuvat, mitkä taas
kantoivat selässään tritoneja, merenneitoja ja muita järvien ja jokien
tarumaisia jumalia; lautta lähti liikkeelle pienen haikaramajan takaa,
missä se oli ollut piilossa, ja lipui keveästi sillan toista päätä
kohti.

Saarella näkyi kaunis, vaaleansiniseen silkkiviittaan puettu nainen;
hänen uumenillaan oli leveä vyö, johon oli piirretty samanlaisia
merkkejä kuin hebrealaisten mietelippuihin. Hänen jalkansa ja
käsivartensa olivat paljaat, mutta hänen ranteitaan ja nilkkojaan
koristivat tavattoman jykevät kultarenkaat. Hänen pitkän, hienon,
mustan tukkansa kaunistuksena upeili keinotekoisesta mistelistä
väännetty kruunu eli seppele, ja kädessään kantoi hän mustaa,
hopeapäistä sauvaa. Seurana oli hänellä kaksi samaan vanhanaikaiseen,
tarumaiseen tapaan puettua vedenneitoa.

Koko näytelmä oli niin hyvin järjestetty, että tämä Uivan Saaren
Valtijatar laski molempine seuralaisineen matkansa ihastuttavasti
suoritettuaan Mortimerin tornin rantaan juuri samalla hetkellä, kun
Elisabetkin ehti tämän ulkovarustuksen edustalle. Outo ilmestys julisti
sitten oivallisessa puheessa olevansa se kuuluisa Järven Neito, jota
niin usein mainitaan kuningas Arturin taruissa, joka oli vaalinut
pelättyä Lancelotia tämän nuorena ollessa ja jonka kauneus oli
voittanut mahtavan Merlininkin viisauden ja taikakeinot. Näistä
varhaisista ajoista lähtien oli hän pysynyt kristallivaltakunnassaan,
huolimatta niistä uljaista ja mainehikkaista miehistä, jotka olivat
vuoronsa perään pitäneet Kenilworthia hallussaan. Saksilaiset,
tanskalaiset, normannit, Saintlowet, Clintonit, Mountfortit,
Mortimerit, Plantagenetit, niin suuria kuin he olivatkin olleet sekä
asekuntonsa että voimansa puolesta, eivät olleet vielä koskaan,
vakuutti hän, saaneet häntä nostamaan päätänsä vedestä, minkä pohjalla
hänen ihana palatsinsa kimalteli. Mutta kaikkia näitä suuria nimiä
suurempi nimi oli nyt tullut hänen kuuluvilleen ja hän oli saapunut
kunnioituksensa ja velvollisuutensa tuomana toivottamaan verrattomalle
Elisabetille kaikkea hauskuutta niistä huvituksista, joita linna ja sen
ympäristöt, sen maat ja vedet saattoivat tarjota.

Kuningatar kuunteli sangen suosiollisesti tätäkin tervehdystä ja
vastasi pilaillen: »Me luulimme tämän järven kuuluneen omiin
alueihimme, kaunis neito; mutta koska nyt niin suuri kuuluisuus väittää
niitä omikseen, olemme me mielihyvin jossakin toisessa tilaisuudessa
lähemmin keskusteleva Teidän kanssanne meidän yhteisistä eduistamme.»

Saatuaan tämän armollisen vastauksen, katosi Järven Neito, ja Arion,
joka oli myöskin ollut merijumalien joukossa, nousi delfininsä
selkään. Mutta Lambourne, joka oli ryhtynyt esittämään sitä osaa
Waylandin poistuttua ja joka oli kylmettynyt viivyttyään liian kauvan
hänelle niin vastenmieliseen alkuaineeseen vaipuneena, ei ollut
mitenkään voinut oppia puhettansa ulkoa, ja kun ei hänellä nyt
portinvartijan tavoin ollut kuiskaajaakaan, päätti hän korjata asian
häikäilemättömyydellä, repäisi naamuksen kasvoiltaan ja vannoi:
»Vieköön sen tuhannen peijakas koko roskan! Minä en ole mikään Arion
enkä Orion, vaan rehellinen Mikko Lambourne; minä olen juonut Teidän
Majesteettinne terveydeksi koko upposen päivän ja nyt minä olen noussut
tähän toivottamaan Teidän Majesteettianne sydämellisesti tervetulleeksi
Kenilworthin linnaan.»

Tämä harkitsematon hullutus vastasi ehkä paremmin tarkoitustaan kuin
koreita sanoja vilisevä puhe. Kuningatar nauroi makeasti ja vannoi --
hänkin vuorostaan -- että se oli paras puhe, mitä hän oli kuullut koko
päivänä. Lambourne, joka heti näki, että hänen rohkea temppunsa oli
pelastanut hänen luunsa, hyppäsi rannalle, potkaisi delfininsä menemään
ja julisti, ettei hän tästä lähin enää ryhdy mihinkään tekemisiin
kalojen kanssa muualla kuin päivällispöydässä.

Ja kun kuningatar oli juuri ratsastamaisillaan linnaan, syttyi vesillä
ja mailla se ikimuistettava ilotulitus, jota kuvatakseen lukijalle
entuudestaan tunnettu mestari Laneham on tuhlannut kaiken
kaunopuheisuutensa.

»Sellainen oli», sanoo neuvoshuoneen oven ylivartija Kenilworthissa
Elisabetin kunniaksi tapahtuneista juhlallisuuksista laatimassaan
kertomuksessa, joka on vieläkin tallella ja joka on pari kertaa
painettu viime aikoinakin, »sellainen oli palavain sähikäisten loiste,
sellainen säihkyväin tähtien tuike, sellainen kipinäin paljous ja
tulva, sellainen kiitävän tulen loimotus, sellainen salamain välähtely
ja sellainen kaikkien niiden voima ja pauhu ja mahtavuus, että taivaat
tärisivät, vedet vapisivat ja maa liikkui, ja että minä kaikesta
rohkeudestani huolimatta jouduin väkevän pelästyksen valtaan.»



XIII Luku.


    Ei, tää juttu maaliskuuhun säästä,
    Jänisten hulluusaikaan. Puhu järkeä,
    Kiihkotta kylmät todistukset näytä,
    Tai istunnon mä tähän päätän.

               _Beaumont ja Fletcher_.

Meidän aikomuksemme ei suinkaan ole ruveta yksityiskohtaisesti
kertomaan Kenilworthin ruhtinaallisista juhlista kuten mestari Robert
Laneham, jonka kuvauksesta me lainasimme osan edellisen luvun loppuun.
Riittää, kun mainitsemme, että sen komean ilotulituksen kestäessä,
jonka esittämiseksi me turvauduimme Lanehamin kaunopuheisuuteen,
kuningatar ratsasti Mortimerin tornin alatse Kenilworthin ulkopihaan,
kaikkialla kohdaten pakanallisia jumalia ja muinaisajan sankareita,
jotka polvilleen laskeutuen taritsivat hänelle lahjoja ja
kohteliaisuuksia, ja että hän vihdoinkin saapui linnan suureen
saliin, joka oli hänen kunniakseen koristettu mitä loistavimmin
silkkiseinäverhoin, jossa kaikenlaiset haju-aineet tuoksuivat ja jossa
vienon, ihanan soiton säveleet väräjöivät. Veistoksin kaunistetusta
tammikatosta riippui mahtava, kullatusta pronssista tehty
kynttiläkruunu; se oli muovattu lentävän kotkan muotoon, jonka
levitetyillä siivillä seisoi kolme mies- ja kolme naiskuvaa, pitäen
kahta haaraa kumpaisessakin kädessään. Salia valaisi siis
kaksikymmentäneljä vahatuohusta. Tämän loistavan salin yläpäässä oli
komea kunniakatos suojaamassa kuninkaallista valta-istuinta, ja sen
vieressä oli ovi, josta näkyi pitkä rivi kuningattarelle ja hänen
hovinaisilleen varattuja, mitä upeimmin sisustettuja huoneita, minne
hän saattoi vetäytyä rauhaan milloin vain suvaitsi.

Talutettuaan kuningattaren valta-istuimelle, polvistui Leicesterin
kreivi hänen eteensä, suuteli hänen ojennettua kättänsä, kasvoillaan
ilme, jossa haaveellinen ja ihaileva lemmenkuvastelu onnellisesti yhtyi
nöyrän kuuliaisuuden sävyyn, ja kiitti häntä mitä innokkaimmin ja
hartaimmin hänen osakseen tulleesta korkeimmasta kunniasta, mitä
hallitsijatar voi alamaiselle osoittaa. Siinä polvistuneessa
asennossaan näytti hän niin kauniilta, että Elisabetia halutti pitentää
kohtausta hieman kauvemmin kuin ehkä välttämättä tarpeellista oli; ja
ennen kuin hän salli kreivin nousta, hipaisi hän kädellään hänen
päätään niin läheltä, että hän melkein kosketti hänen pitkiä,
tuoksuavia kiharoitaan, ja niin hellän taipuisasti, kuin olisi hän
tahtonut sillä viitata, että hän olisi hyvin mielellään tehnyt siitä
liikkeestä lempeän hyväilyn, jos olisi uskaltanut.

Vihdoin käski kuningatar hänen nousta, ja seisoen valta-istuimen
vieressä, selitteli kreivi hänelle niitä erilaisia valmistuksia, joita
oli tehty hänen hauskuudekseen ja mukavuudekseen ja joihin kaikkiin
kuningatar antoi pikaisen ja suosiollisen hyväksymyksensä. Kreivi pyysi
sitten hänen majesteetiltaan lupaa itselleen ja saattueeseen
kuuluneille ylimyksille vetäytyä lyhyeksi hetkeksi laittautumaan niin
jaloon tilaisuuteen paremmin sopivaan pukuun, millä ajalla näillä
kunnioitettavilla aatelismiehillä (osoittaen Varneyta, Blountia,
Tressiliania ja muita), jotka ovat jo ulko-asunsa uudistaneet, on oleva
kunnia odottaa hänen majesteettinsa käskyjä tässä salissa.

»Tapahtukoon niin, herra kreivi», vastasi kuningatar. »Tepä voisitte
hyvin teatteria hoitaa, Teillä kun on kaksinkertainen näyttelijäkunta.
Mitä meihin tulee, niin aijomme me tänä iltana nauttia Teidän
kohteliaisuudestanne vain aivan maalaisittain, koska ei meidän
tarkoituksemme ole muuttaa ratsastuspukuamme, me kun olemme tosiaankin
hieman väsyneet matkasta, jota meidän kunnon alamaistemme suuret joukot
hieman hidastuttivat, mutta jonka heidän osoittamansa rakkaus samalla
teki niin ihanaksi.»

Tämän luvan saatuaan poistui siis Leicester salista niiden ylimysten
seuraamana, jotka olivat saattaneet kuningatarta Kenilworthiin.
Aatelismiehet, jotka olivat kiiruhtaneet edelle ja jotka siis olivat
pukeutuneet tätä juhlallista tilaisuutta varten, jäivät sinne. Mutta
kun useimmat heistä olivat syntyperältään ja arvoltaan alhaisempia kuin
poistuneet, pysyttelivät he kunnioittavan matkan päässä Elisabetin
valta-istuimesta. Kuningattaren terävä silmä eroitti pian
Raleighin toisten joukosta sekä pari kolme muuta, jotka hän tunsi
henkilökohtaisesti, ja hän viittasi heti heitä lähenemään ja puhutteli
heitä hyvin armollisesti. Etenkin Raleigh, jonka viittaseikkailun
samoin kuin runon lausumisenkin kuningatar vielä muisti, sai sangen
suosiollisen vastaanoton; ja häneltä Elisabet enimmäkseen kyselikin
salissa näkyväin henkilöitten nimeä ja arvoa. Näihin tiedusteluihin
vastasi Raleigh tarkasti, mutta samalla joskus leikillisen ivallisesti,
mistä Elisabet näytti olevan hyvin huvitettu. »Ja kuka on tuo
talonpoikamainen mies tuolla?» kysyi kuningatar, katsahtaen
Tressilianiin, jonka tahrainen puku tässä tilaisuudessa suuresti
himmensi hänen kauniita kasvojaan.

»Runoilija, Teidän Majesteettinne luvalla», vastasi Raleigh.

»Olisipa minun pitänyt arvata se hänen huolimattomasta puvustaan»,
virkkoi Elisabet. »Olen nähnyt runoilijoita, jotka olivat niin
ajattelemattomia, että heittivät viittansa vesilätäköihin.»

»Se tapahtui varmaankin silloin, kun aurinko oli huikaissut sekä heidän
silmänsä että heidän järkensä», vastasi Raleigh.

Elisabet hymyili ja jatkoi -- »Minä kysyin sen huolimattoman miehen
nimeä, ja Te ilmoititte minulle vain hänen ammattinsa.»

»Tressilian on hänen nimensä», sanoi Raleigh vastenmielisesti, sillä
hän ei aavistanut mitään hyvää ystävälleen sävystä, jolla kuningatar
hänestä puhui.

»Tressilian!» huudahti Elisabet. »Oo, tarinamme Menelaus. No, onpa hän
pukeutunut tavalla, joka auttaa sangen suuresti ymmärtämään hänen
kauniin, petollisen Helenansa menettelyä. Ja missä on sitten Farnham,
tai mikä hänen nimensä nyt olikaan -- se Leicesterin kreivin palvelija,
tarkoitan -- tämän devonshirelaisen lemmenseikkailun Paris?»

Vielä vastenmielisemmin nimitti Raleigh Varneyn ja osoitti, kuka hän
oli; Varneyn räätäli oli tehnyt kaikki, mitä hänen taitonsa suinkin
saattoi tehdä hänen ulko-asunsa somistamiseksi; ja ell'ei hän ollutkaan
erikoisen miellyttävän näköinen, niin korvasi sitä puutetta hänen
terävä vaistonsa ja tottunut hieno käytöstapansa.

Kuningatar silmäili vuoroin toista, vuoroin toista ja virkkoi: »Tämä
sama runollinen herra Tressilian, joka on nähtävästi liian oppinut
muistaakseen, kenen läheisyydessä hän on, kuuluu varmaankin niihin,
joista Geoffrey Chaucer sanoo niin sattuvasti: 'Viisaimmat oppineet
eivät aina ole viisaimpia ihmisiä!' Muistan, että tuo Varney on aika
liukaskielinen veijari. Minä uumoilen, että sillä kauniilla
karkulaisella oli hieman syytä rikkoa sanansa.»

Tähän ei Raleigh uskaltanut vastata mitään, koska hän tajusi, miten
vähän hän hyödyttäisi Tressiliania vastustamalla kuningattaren
ajatuksia; eikä hän ollut lainkaan selvillä, olisiko lopultakin paras
seikka, mikä Tressilianille saattaisi tapahtua, se, että kuningatar
kerta kaikkiaan valtansa nojalla ratkaisisi tämän asian, johon hän
huomasi Tressilianin ajatusten hellittämättömän, peloittavan lujasti
kiintyneen. Näiden mietteiden risteillessä hänen vilkkaissa aivoissaan,
avautui salin alapään ovi, ja Leicester palasi useiden sukulaistensa ja
puoluelaistensa seuraamana.

Kreivi oli nyt kokonaan puettu valkeaan; hänen kenkänsä olivat valkeaa
samettia; hänen sukkansa valkeaa silkkiä, hänen kaationsa valkeaa
samettia, jonka alta reiden keskikohdalle röyhelletyistä halkeamista
näkyi hopeakangasta; hänen päällysnuttunsa hopeakangasta, kiinteä takki
valkeaa, hopealangoin ja helmin kirjailtua samettia; hänen vyönsä ja
tuppensa valkeaa, kultanastoin koristettua samettia; hänen tikarissaan
ja miekassaan oli kultaiset ponnet ja oli niihin muutoinkin kultaa
tuhlattu; ja kaiken yllä huljui väljä valkosilkkinen viitta, jonka
kultakirjainen reunus oli jalkaa leveä. Sukkanauhan ritarikunnan
kaulakoriste ja sininen sukkanauha itse hänen polvessaan täydensivät
Leicesterin kreivin loistavan puvun, joka sopi niin erinomaisesti hänen
solakkaan vartaloonsa, hänen miellyttävään elehtimiseensä, hänen
ruumiinsa oivallisiin suhteisiin ja hänen hienoihin kasvonpiirteihinsä,
että kaikki, jotka hänet näkivät, myönsivät hänet kauneimmaksi
mieheksi, minkä he olivat koskaan tavanneet. Sussex ja muut ylimykset
olivat hekin komeassa asussa, mutta loistossa ja ulkomuodon suloudessa
voitti Leicester heidät kaikki ylivoimaisesti.

Elisabet tervehti häntä erinomaisen suosiollisesti. »Meillä olisi
kuitenkin suoritettavana muuan kuninkaallisen oikeutemme alalle kuuluva
teko», sanoi hän sitten. »Siinä on kysymyksessä asia, joka kiinnittää
meidän mieltämme sekä naisena että englantilaisen kansamme äitinä ja
suojelijana.»

Tahtomattaankin värähti Leicester kauhusta kumartaessaan syvään ja
vakuuttaessaan alttiuttaan hänen kuninkaallisten käskyjensä
tottelemisessa; ja sama kylmä puistatus kävi läpi Varneynkin, jonka
katse (minkä hän harvoin sinä iltana käänsi isännästään) heti huomasi
Leicesterin ilmeen muuttumisesta, niin heikko kuin se olikin, mistä
kuningatar puhui. Mutta Leicester oli vääntänyt päätöksensä asteelle,
jonka hän nurjassa valtiotaidossaan oli katsonut välttämättömäksi; ja
kun Elisabet lisäsi: »Me puhumme Varneyn ja Tressilianin asiasta --
onko se rouva saapunut tänne, herra kreivi?» oli hänen vastauksensa
heti valmis: -- »Ei, Teidän armollinen Majesteettinne.»

Elisabet rypisti kulmakarvojaan ja puristi huulensa yhteen.
»Käskymmehän oli selvä ja ehdoton, herra kreivi», iski hän.

»Ja sitä olisi toteltu, armollinen Valtijattareni», vastasi Leicester,
»vaikka se olisi ollut esitetty keveimmänkin toivomuksen muodossa.
Mutta -- Varney, käy tänne -- tämä aatelismies on selittävä Teidän
Majesteetillenne, miksei se nainen» (hän ei voinut pakottaa kapinoivaa
kieltänsä lausumaan sanoja -- hänen puolisonsa) »ole voinut ilmestyä
Teidän Majesteettinne kasvojen eteen.»

Varney läheni ja selitti epäröimättä, minkä hän muuten varmasti
uskoikin, ettei kysymyksessä oleva nainen (ei hänkään uskaltanut
Leicesterin kuullen sanoa häntä vaimokseen) mitenkään ollut voinut
saapua hänen majesteettinsa nähtäville.

»Tässä todistavat», jatkoi hän, »muuan korkeasti oppinut lääkäri, jonka
taidon ja rehellisyyden armollinen herrani Leicesterin kreivi hyvin
tuntee, ja eräs kunniallinen ja harras protestantti, vakava ja
luotettava mies, Anton Foster, jonka talossa mainittu rouva nykyään
oleskelee, että hän tällä hetkellä potee sairautta, mikä ehdottomasti
estää hänet kulkemasta sellaista matkaa kuin on Oxfordin lähistöltä
tähän linnaan.»

»Se muuttaa asian», vastasi kuningatar, ottaen todistuksen käteensä ja
silmäillen sitä. -- »Astukoon Tressilian esiin. -- Herra Tressilian, me
surkuttelemme suuresti Teidän asemaanne, etenkin kun Teidän sydämenne
näyttää syvästi kiintyneen tähän Amy Robsartiin eli Varneyhin. Meidän
valtamme voi Jumalan armosta ja rakastavan kansamme alttiista
kuuliaisuudesta paljon, mutta on kuitenkin rajoja, joiden yli se ei voi
mennä. Me emme esimerkiksi voi määrätä nuoren, kevytmielisen tytön
tunteiden suuntaa emmekä pakottaa häntä pitämään enemmän terävästä
älystä ja oppineisuudesta kuin hovimiehen koreasta nutusta; emme
myöskään voi poistaa sairautta, joka nyt näyttää tätä rouvaa vaivaavan,
niin ettei hän sellaisen onnettomuuden takia ole voinut saapua tänne
hoviimme, kuten olimme käskeneet. Tässä ovat muutoin sen lääkärin, joka
häntä hoitaa, ja sen kunnioitettavan herran, jonka talossa hän asustaa,
antamat todistukset hänen tilastaan.»

»Teidän Majesteettinne armollisella luvalla puhuen», lausui Tressilian
hätäisesti ja levottomana kuningatarta vastaan harjoitetun petoksen
seurauksista, unohtaen ainakin osaksi Amylle antamansa lupauksen, »nämä
todistukset eivät ilmaise asian oikeata laitaa.»

»Kuinka, herra!» huudahti kuningatar. -- »Epäilettekö Te herra
Leicesterin sanaa! Mutta me kuuntelemme Teitä kärsivällisesti. Meidän
edessämme pitää kuultaman halvintakin alamaistamme yhtä hyvin kuin
ylhäisintäkin, ja tuntemattomintakin yhtä hyvin kuin suosituintakin;
sentähden saatte Te esittää asianne vapaasti, mutta varokaakin
puhumasta sellaista, jota ette voi todistaa! Ottakaa nämä todistukset
omaan käteenne, tutkikaa niitä huolellisesti ja sanokaa sitten
rohkeasti, voitteko vastustaa niiden todenperäisyyttä ja millä syillä.»

Kuningattaren puhuessa muistui yhtäkkiä hänen lupauksensa ja kaikki sen
seuraukset onnettoman Tressilianin mieleen, ja kun se ehkäisi hänet
noudattamasta luonnollista haluaan paljastaa valhe, jonka hän omiin
silmiinsä luottaen tiesi valheeksi, teki se samalla hänen ilmeensä ja
käyttäytymisensä niin epävarmaksi ja levottomaksi, että Elisabet ja
kaikki läsnä-olijat saivat hänestä sen takia hyvin huonon käsityksen.
Hän väänteli ja käänteli papereita käsissään aivan kuin vähäjärkinen,
joka ei olisi kyennyt käsittämään niiden sisältöä. Kuningattaren
kärsimättömyys alkoi tulla ilmeiseksi. -- »Te olette kuullakseni
oppinut», virkkoi hän, »vieläpä huomattavakin oppinut, mutta Te
näytätte saavan ihmeellisen hitaasti selkoa kirjoituksesta. -- Mitä nyt
sanotte, ovatko nämä todistukset vääriä vaiko eivät?»

»Armollinen kuningatar», änkytti Tressilian, ilmeisesti hädissään ja
neuvottomana, koska hän ei voinut toiselta puolen myöntää oikeaksi
todistusta, joka hänen ehkä olisi pakko myöhemmin kumota, eikä taas
toiselta puolen rikkoa Amylle antamaansa lupausta, vaan suoda hänelle
sen mukaisesti aikaa ajaa asiaansa omalla tavallaan. -- »Armollinen
kuningatar -- Armollinen kuningatar -- Teidän Majesteettinne vaatii
minua hyväksymään todistusta, mikä niiden tulisi osoittaa oikeaksi,
joilla siitä on hyötyä.»

»Oletpa Sinä, Tressilian, yhtä turhantarkka kuin runollinenkin», sanoi
kuningatar, katsahtaen häneen kärsimättömänä; »minusta nähden pitäisi
todistusten, jotka on esitetty sen jalon kreivin läsnäollessa, kenelle
tämä linna kuuluu, ja joiden todenperäisyydestä hänen kunniansa on
takuussa, pätemän Sinullekin. Mutta koska Sinä nyt kerran haluat olla
niin muodollinen -- Varney, tai pikemminkin herra Leicester, sillä asia
muuttuu nyt Teidän asiaksenne» (nämä sanat, niin ohimennen kuin ne
lausuttiinkin, kävivät läpi kreivin luiden ja ytimien), »miten voitte
osoittaa nämä todistukset oikeiksi?»

Varney kiiruhti vastaamaan ennen Leicesteriä: -- »Jos Teidän
Majesteettinne suvaitsee, tämä nuori Oxfordin kreivi, joka on tässä
läsnä, tuntee herra Anton Fosterin henkilökohtaisesti sekä hänen
käsi-alansa.»

Oxfordin kreivi, nuori elostelija, jolle Foster oli useammin kuin
kerran lainannut rahoja suunnatonta korkoa vastaan, myönsi näin
kysyttäessä tuntevansa hänet varakkaaksi ja riippumattomaksi
vapaatalolliseksi, jolla otaksutaan olevan paljon rahoja, sekä vahvisti
hänelle näytetyn todistuksen kirjoitetuksi hänen käsi-alallaan.

»Ja kuka puhuu tohtorin todistuksen puolesta?» kysyi kuningatar.
»Alasco näkyy hänen nimensä olevan?»

Masters, hänen majesteettinsa henkilääkäri, myönsi (sitäkin mieluummin,
kun hän vielä muisti Say's Courtin töykeän vastaanoton, ja kun
hän tällä todistuksellaan uskoi hyödyttävänsä Leicesteriä ja
vahingoittavansa Sussexin kreiviä ja hänen puoluettaan) hyvin usein
neuvotelleensa tohtori Alascon kanssa sairastapauksista ja mainitsi
hänen olevan erinomaisen oppineen, jopa salatietoisenkin miehen, jonka
harjoittama lääkärintoimi ei kuitenkaan käynyt aivan säännöllistä uraa.
Huntingdonin kreivi, Leicesterin lanko, ja vanha Rutlandin kreivitär
kehuivat häntä tavattomasti ja molemmat muistivat he hänen kauniin,
kevyen italialaisen käsi-alansa, jolla hän kirjoitti määräyksensä ja
joka oli aivan samaa kuin nyt esitetyssä todistuksessakin.

»Nyt, toivoakseni, on tämä asia ratkaistu, herra Tressilian», virkkoi
kuningatar. »Meidän aikomuksemme on vielä tänä iltana ryhtyä
toimenpiteisiin, jotka saavat vanhan ritari Hugh Robsartin katselemaan
tätä avioliittoa hiukan suosiollisemmin silmin. Te olette tehnyt
velvollisuutenne melkein liiankin häikäilemättömästi; mutta me emme
olisi nainen, ellemme säälisi haavoja, jotka totinen rakkaus iskee;
niin että me annamme rohkeutenne anteeksi ja unohdamme nuo Teidän
puhdistamattomat saappaannekin, jotka lemullaan ovat melkein estäneet
herra Leicesterin vaatteiden hyvät tuoksut tuntumasta.»

Näin puhui Elisabet, jonka haju-aistin herkkyys kuului hänen
luonteellisimpiin ominaisuuksiinsa, niinkuin kävi selville aikoja
myöhemminkin, kun hän poisti Essexin läheisyydestään samanlaisen tämän
saappaita koskevan syytöksen nojalla kuin sekin, jonka hän nyt lausui
Tressilianin jalkineista.

Mutta Tressilian oli tällä välin ennättänyt koota ajatuksensa, niin
hämmästynyt kuin hän ensi alussa olikin siitä rohkeasta valheesta, jota
niin häikäilemättömästi yhä puolustettiin ja käytettiin hänen omien
silmiensä todistusta vastaan. Hän syöksähti eteenpäin, polvistui ja
tarttui kuningattaren hameen helmaan. »Niin totta kuin Te olette
kristitty nainen», puhui hän kiihkeästi, »Teidän Majesteettinne, niin
totta kuin Te olette kruunattu kuningatar, jonka tulee jakaa oikeutta
yhtäläisesti kaikille alamaisilleen -- niin totta kuin Te itse toivotte
tulevanne kuulluksi (minkä Jumala Teille suokoon) sen viimeisen
tuomio-istuimen edessä, jolle meidän on kerran kaikkien tehtävä tili
teoistamme, myöntykää erääseen pieneen pyyntööni! Älkää ratkaisko tätä
asiaa näin nopeasti. Antakaa minulle vain kaksikymmentäneljä tuntia
käytettäväkseni ja minä olen sen lyhyen ajan kuluttua näyttävä ja
todistava, että nämä paperit, jotka väittävät sen onnettoman naisen
makaavan sairaana Oxfordin lähistöllä, puhuvat helvetillistä valhetta!»

»Päästäkää laahukseni, herra!» huudahti Elisabet, jota hänen
kiihkeytensä peljästytti, niin paljon kuin hänessä olikin leijonaa
vähistä säikähtyäkseen; »se miesparka on varmaankin menettänyt järkensä
-- tuon näppärän lurjuksen, kummipoikani Harringtonin, täytyy suoda
hänelle tilaa Raivoisasta Rolandista sepittämissään säkeissä! -- Mutta
kuitenkin, tuon valon kautta, hänen pyyntönsä kiivaudessa on jotakin
outoa. -- Puhu, Tressilian; mitä teet sitten, ellet Sinä näiden
kahdenkymmenen neljän tunnin kuluttua voi todistaa vääräksi niin
juhlallisesti vahvistettua tosi-asiaa kuin sen rouvan sairautta?»

»Minä lasken pääni mestauspölkylle», vastasi Tressilian.

»Joutavia!» virkkoi kuningatar. »Kautta Jumalan kirkkaan päivän! Sinä
puhut mielipuolen tavoin. Kenen pää putoaa Englannissa muutoin kuin
Englannin lain oikeasta tuomiosta? -- Minä kysyn Sinulta, mies -- jos
Sinä kykenet minua ymmärtämään -- esitätkö minulle, jos epäonnistut
tässä mahdottomassa yrityksessäsi, hyviä ja riittäviä syitä
selittääksesi, miksi siihen ryhdyt?»

Tressilian vaikeni ja epäröi jälleen; sillä hän tunsi nyt selvästi,
että jos Amy pyydetyllä väli-ajalla sopisi puolisonsa kanssa, tekisi
hän siinä tapauksessa hänelle mitä pahimman ja tuhoisimman palveluksen
uudelleen paljastamalla koko jutun Elisabetille ja osoittamalla tämän
terävänäköisen ja epäluuloisen ruhtinattaren joutuneen väärien
todistusten ja valheiden uhriksi. Tämän väistämättömän pulman
tajuaminen teki hänen ilmeittensä, äänensä ja käyttäytymisensä
levottomuuden ja rauhattomuuden yhä huomattavammaksi; hän epäröi,
katsahti maahan, ja kun kuningatar oli ankarasti, leimuavin silmin
toistanut kysymyksensä, vastasi hän katkonaisin, sopertavin sanoin:
»Ehkäpä -- en minä nyt sentään aivan varmaan -- jos erinäiset tapaukset
-- sattuvat -- niin voisin minä sitten -- selittää ne syyt ja perusteet
-- joiden mukaan minä olen menetellyt.»

»Kautta kuningas Henrikin sielun!» virkkoi kuningatar, »tämä on joko
ilmeisintä hourupäisyyttä tai suoraa konnuutta! -- Kuulehan, Raleigh,
ystäväsi on aivan liian pindarosmainen tähän saliin. Toimita hänet pois
ja vapauta meidät hänen läheisyydestään, muutoin hänen kävisi yhä
huonommin; sillä hänen henkensä lennähdykset ovat aivan liian
hillittömiä muualle kuin Parnassolle tai Pyhän Luukkaan sairaalaan.
Mutta tule itse heti takaisin, kun olet ensin vienyt hänet sopivaan
suojaan. -- Olisimmepa tosiaankin mielellämme halunneet nähdä
kaunottaren, joka on voinut saada tuonlaista tuhoa aikaan viisaan
miehen aivoissa!»

Tressilian aikoi jälleen puhutella kuningatarta, mutta Raleigh
keskeytti hänet saamaansa käskyä totellen ja vei hänet Blountin avulla
puoliväkisin salista, koska hänkin alkoi uskoa Tressilianin pitemmän
viipymisen siellä enemmän vahingoittavan kuin hyödyttävän hänen
asiaansa.

Heidän saavuttuaan etuhuoneeseen pyysi Raleigh Blountia viemään
Tressilianin Sussexin kreivin seuralaisille varattuun asuntoon ja
tarpeen vaatiessa asettamaan vartijan hänen ovelleen.

»Tämä hillitön intohimo», sanoi hän, »ja nähtävästi myös sanoma hänen
rakastettunsa sairaudesta ovat kokonaan hämmentäneet hänen muutoin niin
mainion järkensä. Mutta se menee ohi, jos hän vain saa olla rauhassa.
Älä millään ehdolla päästä häntä ulos; sillä hän on nyt jo kovasti
Hänen Korkeutensa vihoissa, ja jos kuningatarta vielä ärsytettäisiin,
voisi ystäväparkamme saada pahemman säilytyspaikan ja ankarammat
vartijat.»

»Minustakin tuntui hän aivan mielipuolelta», vastasi Niklas
Blount, katsahtaen alas tulipunaisiin sukkiinsa ja keltaisiin
nauharuusukkeihinsa, »kun näin hänen yhä vain pitävän noita kirottuja
saappaitaan, jotka lemusivat niin pahalta Hänen Majesteettinsa
sieraimiin. -- Minä toimitan hänet ensin talteen, ja tulen heti
takaisin. -- Mutta, Walter, kysyikö kuningatar, kuka minä olin? --
Nähdäkseni heitti hän minuun pienen silmäyksen.»

»Kaksikymmentä -- kaksikymmentä silmäystä hän heitti, ja minä kerroin
hänelle kaikki, kuinka urhea sotilas Sinä olit ja kuinka -- Mutta
Jumalan nimessä, toimita nyt tuo Tressilian jo pois!»

»Kyllä toimitan -- kyllä toimitan», myönteli Blount; »mutta arvelenpa
nyt, ettei tämä hovi-elämä ole lopultakaan niin huonoa ajanvietettä
kuin luulisi. Me pääsemme täällä vielä korkealle, Walter, kunnon
poikaseni. Sinä sanoit siis, että minä olin urhea sotilas ja -- mitä
vielä, rakas Walter?»

»Sanomattoman suuri -- aasi. -- Mutta lähde nyt jo Herran nimeen!»

Tressilian seurasi sen enempää vastustelematta ja riitelemättä Blountia
tai oikeammin salli itseään opastettavan Raleighin asuntoon, missä
hänet sijoitettiin erääseen palvelijalle aijottuun vaatekomeroon
pienelle kenttävuoteelle. Hän näki liiankin selvään, etteivät mitkään
puheet voisi nyt hankkia hänelle ystäväinsä apua eikä myötätuntoa,
kunnes se aika, joksi hän oli lupautunut pysymään toimettomana, olisi
kulunut loppuun ja hän voisi joko selittää heille koko asian tai luopua
kaikista perusteista ja toiveista vaikuttaa Amyn kohtaloihin, jos tämä
olisi sillä välin ennättänyt asettua sovinnolliselle kannalle
mieheensä.

Vain suurilla vaikeuksilla ja suostuttelemalla Blountia hyvin
kärsivällisesti ja lempeästi pelastui hän siitä häpeästä ja
nöyryytyksestä, että kaksi Sussexin väkevintä huovia olisi tuotu hänen
huoneeseensa vartijoiksi. Vihdoin tyytyi kuitenkin Niklas, nähtyään
hänen kauniisti lepäävän kenttävuoteellaan ja pari kertaa tukevasti
potkaistuaan ja yhtä tukevasti kirottuaan saappaita, joita hänen
hiljattain herännyt keikarimaisuutensa piti valtavana vaikuttimena,
elleikään suoranaisena syynä hänen ystävänsä sairauteen, aivan
yksinkertaisesti telkeämään onnettoman Tressilianin kammion oven.

Näin olivat siis Tressilianin urhoolliset ja epäitsekkäät yritykset
pelastaa naista, joka kohteli häntä kiittämättömästi, tähän asti
johtaneet vain siihen, että hänen hallitsijattarensa oli vihastunut
häneen ja että hänen ystävänsä pitivät häntä tuskin täyttä hullua
parempana.



XIV Luku.


    Viisainkin erehtyypi hallitsija.
    Ja käsi kuninkaan se ritarmiekan
    Olalle heittiönkin usein laskee,
    Min merkintä ois teloittajan tointa.
    Niin -- parastaan koittaa kuningas, ja me
    Vastaamme tahdosta, ei tuloksista.

                 _Vanha Näytelmä_.

»On tosiaankin surullista», virkkoi kuningatar Tressilianin poistuttua,
»nähdä viisaan ja oppineen miehen järjen noin säälittävästi
sekaantuvan. Mutta tämä hänen mielenhäiriönsä julkinen esiintyminen
näyttää meille hänen muka kärsimänsä vääryyden ja hänen syytöksensä
perättömiksi; ja sentähden, hyvä herra Leicester, muistamme me nyt
Teidän aikaisempaa anomustanne uskollisen palvelijanne Varneyn suhteen,
jonka oivalliset lahjat ja alttius, samalla kun ne hyödyttävät Teitä,
ansaitsevat myös vastaavan palkinnon meiltä, koska me hyvin tiedämme,
että Te, herra kreivi ja kaikki Teidän miehenne olette minun hartaita
ja luotettavia palvelijoitani. Ja me suomme Varneylle sen kunnian
sitäkin mieluisammin, kun me olemme vieraana täällä Teidän kattonne
alla, ja me pelkäämme, liian suurta puuhaa ja vaivaa tuottavana
vieraana, ja kun me myöskin tahdomme tyydyttää sitä vanhaa kunnon
devonilaista ritaria Hugh Robsartia, jonka tyttären hän on nainut, ja
kun me toivomme sillä erikoisen armomme osoituksella, johon nyt aijomme
ryhtyä, sovittavamme hänet vävynsä kanssa. -- Miekkanne, herra
Leicester.»

Kreivi päästi miekkansa ja pitäen sitä kärjestä, ojensi polvistuen
kahvan Elisabetille.

Kuningatar otti sen hitaasti, veti sen tupesta ja ympärillä seisovain
naisten kääntäessä silmänsä pois joko todellisen tai teeskennellyn
peljästyksen valtaamina, katseli hän uteliaasti säkenöivän terän
kiiltoa ja kauniita korkokaiverruksia.

»Jos minä olisin mies», sanoi hän sitten, »niin luulenpa, ettei kukaan
esi-isistäni olisi rakastanut miekkaa hartaammin kuin minä. Minä
katselen sitä niin mielelläni ja minä voisin järjestää hiuksiani ja
kohentaa niiden koristeita tällaisen teräskuvastimen edessä kuin
tämäkin -- kuten se haltijatarkin, josta olen lukenut jossakin
italialaisessa runoelmassa -- olisipa kummipoikani Harrington nyt
täällä, niin osaisi hän lausua minulle sen kohdan. -- Rikhard Varney,
lähestykää ja polvistukaa. Nimessä Jumalan ja Pyhän Yrjänän lyömme me
Sinut ritariksi! Ole Uskollinen, Urhoollinen ja Onnellinen! -- Nouskaa,
ritari Rikhard Varney.»

Varney nousi ja vetäytyi sivulle, syvään kumarrettuaan
hallitsijattarelle, joka oli suonut hänelle niin suuren kunnian.

»Kannusten kiinnittäminen ja muut juhlamenot suoritettakoot huomenna
linnan kirkossa», jatkoi kuningatar; »sillä me aijomme antaa ritari
Rikhard Varneylle toverin siihen ylevään tilaisuuteen. Ja koska me emme
haluaisi jakaa sellaista arvoa puolueellisesti, täytyy meidän
neuvotella asiasta serkkumme Sussexin kanssa.»

Tämä jalo kreivi, joka aina Kenilworthiin saapumisestaan, niin, aina
tämän retken alusta asti oli ollut Leicesteriin nähden alemmassa
asemassa, piti nytkin närkästynyttä katsantoa -- mikä ei ollut jäänyt
huomaamatta kuningattarelta, joka toivoi lauhduttavansa hänen
tyytymättömyytensä ja joka halusi nyt kuten aina seurata valtioviisasta
tasapainojärjestelmäänsä suomalla hänelle tai hänen puolueelleen jonkun
erikoisen armonosoituksen hetkellä, jolloin sen arvo oli sitäkin
suurempi, kun se tuli juuri hänen kilpailijansa näennäisesti
täydellisen voiton jälkeen.

Kuningattaren käskystä lähestyi Sussex kiireesti valta-istuinta, ja kun
häneltä kysyttiin, kenelle seuralaisistaan, jalosyntyiselle ja
muutenkin ansiokkaalle, hän mieluimmin soisi ritarilyönnin kunnian,
vastasi hän pikemmin rehellisesti kuin viisaasti, että hän olisi
rohjennut puhua Tressilianin puolesta, jota hänen oli nähdäkseen
kiittäminen hengestään, joka oli mainio sotilas ja oppinut ja joka sen
lisäksi oli kunnianarvoista, tahratonta sukuperää, »ellen pelkäisi»,
jatkoi hän, »tämän illan tapausten --» ja sitten hän vaikeni.

»Minua ilahuttaa, että Teidän Jaloutenne on niin huomaavainen», virkkoi
Elisabet; »tämän illan tapaukset tekisivät meidätkin alamaistemme
silmissä yhtä mielettömäksi kuin sen hourupäisen mies-parankin -- sillä
me emme usko hänen käytöksensä johtuneen pahuudesta -- jos me nyt
valitsisimme tämän hetken osoittaaksemme hänelle erikoista
suosiotamme.»

»Siinä tapauksessa», jatkoi Sussexin kreivi hieman nolona, »sallinee
Teidän Majesteettinne minun esittää tallimestarini Niklas Blountin,
vanhan nimen ja sievän kartanon omistajan, joka on palvellut Teidän
Majesteettianne sekä Skotlannissa että Irlannissa ja tuonut sieltä
ruumiissaan verisiä, kunnialla saatuja ja kunnialla maksettuja merkkejä
uskollisuudestaan.»

Kuningatar ei voinut olla keveästi kohauttamatta olkapäitään tälle
toisellekin ehdotukselle; ja Rutlandin herttuatar, joka luki
kuningattaren koko käyttäytymisestä, että hän oli toivonut Sussexin
nimittävän Raleighin ja siten tekevän hänelle mahdolliseksi noudattaa
omaa mielitekoaan sekä hänen suositteluaan, odotti vain kuningattaren
vastausta kreivin esitykseen ja sanoi sitten toivovansa, että koska
näiden kahden jalon ylimyksen on jo sallittu esittää omat ehdokkaansa,
hänellekin läsnäolevain naisten edustajana annettaisiin sama armo.

»Enpä olisi nainen, jos moisen pyynnön epäisin», vastasi kuningatar
hymyillen.

»Siis pyydän minä», jatkoi herttuatar, »näiden kauniiden naisten
nimessä teidän Majesteettianne suomaan ritari-arvon Walter Raleighille,
jonka syntyperä, aseteot ja alttius palvelemaan meidän sukupuoltamme
sekä miekalla että kynällä ennen muita ansaitsevat tämän kunnian.»

»Paljon kiitoksia, kauniit naiset», sanoi Elisabet, jälleen hymyillen,
»teidän pyyntöönne suostutaan, ja siitä kohteliaasta Viitattomasta
Junkkarista on teidän toivomuksenne mukaan tuleva kelpo Ritari
Viitaton. Astukoot molemmat ritarinarvon tavoittelijat tänne.»

Blount ei ollut vielä palannut Tressiliania viemästä ja hoitelemasta;
mutta Raleigh astui esiin ja sai polvistuneena Neitseellisen
Kuningattaren kädestä kunnianimen, jota ei ole milloinkaan suotu
ansiokkaammalle eikä mainiommalle miehelle.

Vähän tämän jälkeen astui Niklas Blountkin saliin, ja kiireisesti
ilmoitti hänelle Sussex, joka tapasi hänet ovella, kuningattaren
armollisen aikomuksen hänen suhteensa, sekä että hänen tuli nyt
lähestyä valtaistuinta. On sekä naurettavaa että säälittävää nähdä,
kuten joskus tapahtuu, tervejärkisen, kelpo miehen joutuvan kauniin
naisen kiemailun tai jonkun muun syyn takia turhamaisen koreiluhalun
uhriksi, se kun sopii vain reippaille nuorukaisille ja niille, joille
tottumus on tehnyt sen toiseksi luonnoksi. Blount-parka oli nyt
joutunut tähän tilaan. Hänen päänsä oli jo kokonaan pyörällä
hänen tavattoman komeutensa tietoisuudesta ja luulotellusta
välttämättömyydestä käyttäytyä pukunsa loiston mukaan; ja nyt
tämä odottamaton ylennys täydensi hänen hiljattain heränneen
keikarimaisuushenkensä voiton hänen yksinkertaisesta luonnostaan ja
muutti suoran, rehellisen, kunnioitettavan miehen mitä naurettavimmaksi
narriksi.

Ritariksi pyrkijä astui salin poikki, jonka koko pituus hänen oli
onnettomuudekseen kuljettava, ja väänsi jalkateräänsä niin innokkaasti
ulospäin, että hän joka askeleella työnsi esiin säärensä leveimmän
puolen ja sai sen siten suuresti näyttämään vanhanaikaiselta,
kaarevakärkiseltä pöytäveitseltä sivultapäin katsottuna. Muukin hänen
esiintymisensä oli sopusoinnussa tämän onnettoman käymistavan kanssa;
ja hänen kasvoillaan kuvasteleva, hätäilevä pelko ja tyytyväisyys
muodostivat kaiken muun kanssa niin sanomattoman hullunkurisen näyn,
etteivät Leicesterin ystävät voineet hillitä nauruntyrskähdyksiään ja
ettei moni Sussexin puoluelainenkaan saattanut olla niihin yhtymättä,
vaikka he olivatkin vähällä syödä kiukusta kyntensä. Sussex itsekin
menetti kaiken kärsivällisyytensä, eikä voinut olla kuiskaamatta
ystävänsä korvaan: »Vieköön Sinut piru! Etkö Sinä osaa kävellä
oikean miehen ja sotilaan tavoin?» huudahdus, joka sai vain kunnon
Blountin hätkähtämään ja pysähtymään, kunnes silmäys keltaisiin
nauharuusukkeihin ja tulipunaisiin sukkiin jälleen palautti hänen
itseluottamuksensa, jolloin hän urheasti jatkoi samaa käymistapaansa
kuin ennenkin.

Kuningatar antoi Blount-paralle ritarinarvon ilmeisen vastenmielisesti.
Tämä älykäs ruhtinatar tajusi selvästi, mitenkä tarpeellista oli
noudattaa suurta varovaisuutta ja säästeliäisyyttä näitä kunnianimiä
jaellessa, joita hänen jälkeensä valta-istuimelle nousseet Stuartit
tuhlailivat älyttömän anteliaasti, siten suuresti alentaen niiden
arvoa. Tuskin oli Blount noussut jälleen seisaalleen ja poistunut, kun
kuningatar kääntyi Rutlandin herttuattaren puoleen. »Meidän naisellinen
vaistomme», virkkoi hän, »rakas Rutland, on paljoa terävämpi kuin
noiden ylpeileväin takki- ja kaationiekkain. Näethän, noista kolmesta
ritarista on vain Sinun ehdottamasi sitä oikeata metallia, johon
kannatti lyödä ritarileima.»

»Herra Rikhard Varneylla, Leicesterin kreivin ystävällä on varmaan
ansionsa hänelläkin», vastasi herttuatar.

»Varneylla on viekkaat kasvot ja lipeä kieli», virkkoi kuningatar.
»Pelkäänpä hänen piankin osoittautuvan aika lurjukseksi -- mutta lupaus
oli jo vanhaa perua. Sussexin kreivi on varmaan myöskin kadottanut
järkensä, kun hän tulee ehdottamaan minulle ensin sellaista mielipuolta
kuin Tressiliania ja sitten sellaista moukkamaista narria kuin se
toinen. Minä vakuutan, Rutland, että kun se mies oli tuossa polvillaan
edessäni muikistellen ja maikistellen suutaan aivan kuin olisi siellä
ollut kuumaa puuroa, oli minulla tuska ja työ pidättäytyä iskemästä
häntä kalloon olkapään koskettamisen sijasta.»

»Teidän Majesteettinne antoi hänelle tuiman ritarilyönnin», sanoi
herttuatar; »me, jotka seisoimme hänen takanaan, kuulimme terän
kolahtavan hänen solisluuhunsa, ja se miesparka kyyristyi itsekin kuin
olisi se kovastikin koskenut.»

»En voinut sille mitään, rakas herttuatar», sanoi kuningatar nauraen,
»mutta me lähetämme tämän herra Niklaan Irlantiin tai Skotlantiin tai
minne tahansa, vapauttaaksemme hovimme niin vanhanaikaisesta ritarista;
hän voi olla kylläkin mainio sotilas tappelutantereella, vaikka hän
onkin täydellinen aasi juhlasalissa.» Keskustelu muuttui sitten
yleisemmäksi, ja pian kaikui käsky pitopöytään.

Tätä kehoitusta totellen oli seurueen kulkeminen linnan sisäpihan
poikki päästäkseen uutisrakennuksiin järjestettyyn avaraan
ruokailuhuoneeseen, johon oli harvinaisen tilaisuuden kunniaksi katettu
tuhlailevan komea illallinen.

Suuret kaapit olivat täpösen täynnä mitä erilaisimpia ja mitä komeimpia
astioita, toiset niistä hyvin aistikkaita, toiset ehkä rumuutta
lähentelevän omituisia niin muodoiltaan kuin koristelultaankin, mutta
kaikki upeita ja loistavia sekä työn hienouden että aineen jalouden
puolesta. Niinpä koristi pääpöytää perlemutista tehty laivan muotoinen
mauste-asetin, johon oli ahdettu hopeaa ja kaikenlaista sotaista sälyä
ja koristusta, ankkureja, purjeita ja kuusitoista tykkiä. Se kuljetti
pallon varassa liihoittelevaa onnen jumalatarta, jolla oli lippu
kädessään. Toinen mausteasetin oli taas muovaeltu hopeaan muhkean
joutsenen näköiseksi. Jottei ritarejakaan unohdettaisi kaiken sen
komeuden keskellä, upeili pöydällä myös hopeainen Pyhä Yrjänä niissä
varustuksissa ja aseissa, joissa hänet yleisesti kuvattiin
taistelevaksi lohikäärmettä vastaan. Kuvat oli koetettu saada myös
palvelemaan käytännöllisiä tarkoitusperiä. Hevosen hännästä riippui
veitsilaatikko ja lohikäärmeen rinta kävi samanlaisesta säiliöstä
osteripuukoille.

Matkalla vastaanottosalista pitohuoneeseen, mutta etenkin linnan pihalla
tervehtivät airueet, sanansaattajat, lauluniekat ja muut sellaiset
vastaleivottuja ritareita tavanmukaisella huudolla »_Largesse, largesse,
chevaliers très hardis_!» Tämän vanhanaikaisen huudon tarkoituksena oli
herättää ritariston uusien jäsenten anteliaisuutta niiden hyväksi,
joiden toimena oli esitellä heidän vaakunamerkkinsä ja ylistää niille
kunniaa tuottavia sankaritekoja. Kehoitusta seurasivat tietysti
avokätisesti ja kohteliaasti ne, joille se oli tarkoitettu. Varney
jakeli lahjojaan teeskennellyn alentuvasti ja nöyristelevästi. Raleigh
heitti kultarahansa väkijoukkoon luontevasti ja miellyttävästi, kuten
mies, joka vain on päässyt luonnolliselle paikalleen ja jolle sen arvo
on jo aivan tuttu. Kunnon Blount antoi kaikki mitä räätäli oli jättänyt
hänen puolenvuotisista vuokratuloistaan, pudotti kiireissään muutamia
kolikoita, kumartui niitä ottamaan ja jakeli ne sitten pyytäjille,
kasvoillaan ja koko olemuksessaan köyhille almuja jakelevan
seurakunnanpalvelijan hätäilevä ilme.

Lahjoja seurasivat tavalliset eläköön-huudot ja tavallinen suosionmelu;
mutta kun saajat olivat enimmäkseen Leicesterin kreivin väkeä,
tervehdittiin Varneyn nimeä äänekkäimmin kaikista. Etenkin Lambourne
kunnostautui karjumalla alinomaa: »Kauvan eläköön herra Rikhard Varney!
-- Terveyttä ja kunniaa herra Rikhardille! -- Ei koskaan ole sen
ansiokkaampaa miestä lyöty ritariksi!», mutta äkkiä alentaen äänensä,
lisäsi hän -- »sitten Troijan urhokkaan Pandaruksen aikojen» -- ja tämä
hänen mahtavain ylistyshuutojensa loppu sai räjähtämään ankaraan
nauruun kaikki, jotka sen kuulivat.

On tarpeetonta kuvata laveammin tämän illan juhlallisuuksia, jotka
olivat itsessään niin loistavia ja jotka kuningattaressa herättivät
niin ilmeistä ja suosiollista tyytyväisyyttä, että Leicester vetäytyi
huoneeseensa menestyksellisen kunnianhimon pyörryttävän riemun
valtaamana. Varney, joka oli jo riisunut senpäiväisen komean
vaatetuksensa ja esiintyi nyt hyvin vaatimattomassa ja yksinkertaisessa
puvussa, avusti isäntäänsä tämän käydessä makuulle.

»Eikö niin! herra Rikhard», virkkoi Leicester hymyillen, »Teidän uusi
arvonne tuskin enää sopii tämän halvan palveluksen suorittamiseen?»

»Minä luopuisin siitä arvosta, herra kreivi», vastasi Varney, »jos
uskoisin sen karkoittavan minut Teidän Korkeutenne läheisyydestä.»

»Sinä olet kiitollinen mies, Varney», sanoi Leicester; »mutta minun ei
sovi sallia Sinun tehdä sellaista, joka alentaisi Sinua muiden
silmissä.»

Näin puhellessaan otti hän kuitenkin epäröimättä vastaan ne
palvelukset, joilla uusi ritari näytti häntä avustavan niin hartaasti
ja innokkaasti, kuin olisi hän tosiaankin niitä suorittaessaan tuntenut
sitä iloa, jota hänen sanansa ilmaisivat.

»Minä en pelkää ihmisten ilkeitä puheita», vastasi hän Leicesterin
huomautukseen, »koska ei tässä linnassa -- sallikaa minun riisua tämä
kaulanauha -- ole ketään, joka ei odottaisi aivan pian saavansa
nähdä paljoa arvokkaampienkin henkilöiden kuin mikä minä Teidän
hyväntahtoisuudestanne nyt olen, avustavan Teitä levolle käydessänne ja
pitävän sitä suurena kunniana.»

»Niin olisi ehkä tosiaankin voinut käydä --» sanoi kreivi
tahtomattaankin huoaten ja lisäten heti: »Väljä nuttuni, Varney --
haluan katsahtaa yöhön. Eikö nyt ole melkein täysikuu?»

»Taitaapa olla, armollinen herra, ainakin almanakan mukaan», vastasi
Varney.

Huoneessa oli akkuna-ovi, joka avautui pienelle, goottilaiseen malliin
hammasreunusteella varustetulle kiviparvekkeelle. Kreivi avasi ristikon
ja astui ulkoilmaan. Siltä paikalta näki kauvas yli järven ja metsien,
missä voimakas kuunvalo väreili kirkkaansinisen veden kalvossa ja
etäisillä tammi- ja jalavaryhmillä. Kuu kulki ylhäällä taivaalla ja
sitä ympäröivät tuhannet ja taas tuhannet pienemmät valot. Kaikki oli
hiljaa alhaalla; vain silloin tällöin kajahti vahtimiesten huuto (sillä
henkivartijat olivat palveluksessa aina siellä, missä kuningatarkin
viipyi) tai koirain etäinen haukunta, niitä kun häiritsivät seuraavan
päivän mahtavaa metsästystä valmistelevat palvelijat ja erämiehet.

Leicester tähysteli taivaan sinikantta, eleillään ja ilmeillään
osoittaen tuskallista kiihkoa, kun taas Varney, joka oli jäänyt
hämärään huoneeseen, saattoi itse piilossa pysyen salaiseksi
tyytyväisyydekseen nähdä isäntänsä vakavin liikkein ojentelevan
käsiänsä yläilmoja kohti.

»Oi te elävän tulen kaukaiset kehät», niin puheli kunnianhimoinen
kreivi hiljaa ja hartaasti, »vaijeten kierrätte te salaperäisiä
ratojanne, mutta Viisaus on antanut teille äänen. Kertokaa minulle
siis, millainen loppu on määrätty minun korkealle uralleni! Onko se
suuruus, jota tavoittelen, oleva kirkas, valtava ja pysyväinen kuten
teidän suuruutenne; vai olenko minä tuomittu kiitämään vain lyhyenä,
kimaltelevana kaarena läpi öisen pimeyden ja vajoamaan sitten maahan
kuten niiden keinotekoisten tulilenturien kurjat jätteet, joilla
ihmiset ovat koettaneet jäljitellä teidän säteitänne?»

Hän katseli vielä taivasta syvän äänettömyyden vallitessa hetkisen,
pari ja astui sitten jälleen huoneeseen, missä Varney näytti koko ajan
sovitelleen kreivin kallisarvoisia koruja lippaaseen.

»Mitä sanoo nyt Alasco minun kohtaloni merkeistä?» kysyi Leicester.
»Sinä taisit siitä jo minulle puhuakin, mutta se on taas mennyt
mielestäni, minä kun panen hyvin vähän arvoa siihen tieteeseen.»

»Useat oppineet ja suuret miehet ovat ajatelleet toisin», vastasi
Varney; »ja tahtomatta imarrella Teidän Korkeuttanne, minun oma
mielipiteenikin kallistuu siihen suuntaan.»

»Kuinka, Saulkin profeettain joukossa?» ihmetteli Leicester. -- »Minä
luulin Sinun epäilevän kaikkea sellaista, mitä et voi nähdä, etkä
kuulla, etkä haistaa, etkä maistaa, etkä koskea, ja minä luulin Sinun
uskosi rajoittuvan aistiesi ilmoituksiin.»

»Ehkäpä, armollinen herra», myönsi Varney, »ehkäpä on minua tässä
tapauksessa johtanut harhaan harras haluni uskoa tähtienselittäjän
ennustukset tosiksi. Alasco sanoo, että Teille suosiollinen kiertotähti
on korkeimmassa asemassaan ja että vahingollinen vaikutus -- hän ei
halunnut käyttää selvempää sanaa -- ellei se ollutkaan vielä kokonaan
voitettu, oli kuitenkin ilmeisesti katoamassa, niin hän luullakseni
esitteli, tai ainakin peräytymässä.»

»Niin on», vastasi Leicester, tarkastaen tähtienselittäjän
laskelmatulosta, jota hän piteli kädessään; »voimakkaampi vaikutus
nousee etu-alalle, ja nähdäkseni on paha hetki juuri menossa ohi. --
Auttakaahan hieman, Rikhard, että saan tämän viitan yltäni -- ja jää
tänne hetkiseksi, ellei se ole kovin rasittavaa herra Ritarille, siksi
kunnes tässä tyynnyttäyn uneen. Luulenpa tämän päivän hyörinän ja
pyörinän hieman kiihdyttäneen vertani, sillä se kiitää suonissani kuin
sulatettu lyijy -- jää hetkiseksi, minä pyydän -- minä haluaisin niin
kernaasti ensin tuntea silmäluomeni raskaiksi, ennen kuin ne suljen.»

Varney autteli isäntäänsä hyvin palvelevasti vuoteeseen ja laski
jykevän hopeaisen yölampun ja lyhyen miekan marmoripöydälle aivan
sängyn pääpuoleen. Joko sitten lampun valoa väistääkseen tai
salatakseen ilmeensä Varneylta veti Leicester raskasta, hopea- ja
kultalangoin koristeltua uudinta niin paljon eteenpäin, että se
varjosti kokonaan hänen kasvonsa. Varney asettui istumaan lähelle
vuodetta, mutta selkä käännettynä isäntäänsä päin, ikäänkuin
viitatakseen, ettei hän suinkaan halunnut pitää häntä silmällä, ja
odotti rauhallisesti siksi kunnes Leicester itse johtaisi keskustelun
aiheeseen, joka täytti hänen mielensä.

»Ettäkö niin, Varney», virkkoi kreivi lopulta, turhaan toivottuaan
palvelijansa ensiksi puuttuvan puheeseen, »että ihmiset hälisevät
ankarasti kuningattaren suosiollisuudesta minua kohtaan?»

»Niin, armollinen herra», vastasi Varney; »mistäpä muusta ne sitten
hälisisivätkään, onhan asia niin kovin ilmeinen?»

»Hän on tosiaankin minulle hyvä ja armollinen hallitsijatar», myönsi
Leicester lyhyen äänettömyyden jälkeen; »mutta kirjoitettu on: Älä pane
luottamustasi ruhtinaihin.»

»Oivallinen sananparsi ja tosikin», virkkoi Varney, »ellette voi
yhdistää heidän asiaansa niin lujasti omaan asiaanne, että heidän
täytyy pakostakin istua ranteellanne kuin haukka, jonka pää on peitetty
huppuun.»

»Minä huomaan, mitä tarkoitat», kivahti Leicester kärsimättömänä,
»vaikka Sinä tänä iltana punnitsetkin niin kovin tarkkaan, mitä minulle
sanot -- Sinä viittailet, että minä voisin naida kuningattaren, jos
haluaisin?»

»Te sen sanotte, armollinen herra, enkä minä», vastasi Varney, »mutta
kuka niin sanoneekin, yhdeksänkymmentäyhdeksän sadasta ihmisestä koko
avarassa Englannin maassa ajattelee niin.»

»Niinpä niin», virkkoi Leicester vuoteessaan käännähtäen, »mutta se
sadas mies tietää asian paremmin. Sinäkin esimerkiksi tunnet vallan
hyvin esteen, jota emme voi syrjäyttää.»

»Sen täytyy syrjäytyä, armollinen herra, jos tähdet puhuvat totta»,
vastasi Varney lujasti.

»Mitä Sinä tähdistä latelet», sanoi Leicester, »joka et usko niihin
etkä mihinkään muuhunkaan?»

»Te erehdytte, armollinen herra, suosiollisella luvallanne puhuen»,
vastasi Varney; »minä uskon useihin seikkoihin, jotka tulevaisuutta
ennustavat. Minä uskon, että jos sataa vettä huhtikuussa, niin sataa
kukkia toukokuussa; että jos aurinko paistaa, niin kypsyy vilja; ja
minä uskon moneen samanlaiseen luonnonhavaintoon, ja jos tähdet
tietävät samaa, niin myönnän minä niiden puhuvan totta. Ja samalla
tavalla en minä myöskään tahdo epäillä sitä, mitä minä näen toivottavan
ja odotettavan maan päällä vain sen takia, että tähtienselittäjät ovat
lukeneet samaa taivaalta.»

»Olet oikeassa», virkkoi Leicester, jälleen käännähtäen vuoteellaan --
»maa toivoo sitä. Minä olen saanut viestejä Saksan reformeratuilta
kirkkokunnilta -- Alankomaista -- Sveitsistä, jotka kaikki esittelevät
sitä asiaa koko Europan menestykselle ja onnelle tärkeänä. Ranska ei
asetu vastustavalle kannalle -- Skotlannin vallitseva puolue pitää sitä
asemansa parhaana tukena -- Espanja pelkää sitä, mutta ei voi sitä
estääkään -- ja kuitenkin tiedät Sinä, että koko ajatus on mahdoton.»

»Sitäpä minä en juuri tiedäkään, armollinen herra», vastasi Varney,
»kreivitär voi pahoin.»

»Konna!» kiljaisi Leicester, hypähti kohoksi vuoteellaan ja kahmaisi
käteensä miekan läheiseltä pöydältä, »käyvätkö Sinun ajatuksesi sitä
tietä? -- Et suinkaan Sinä aijo murhaa tehdä!»

»Kenenä tai minä Te minua pidätte, armollinen herra?» kysyi Varney
ylpeän loukkaantuneesti kuin viaton mies, jota epäillään syyttömästi.
»Minä en sanonut mitään sellaista, joka ansaitsisi niin kauhistavaa
syytöstä kuin Te nyt kiivastuksissanne huuliltanne päästitte. Minä
huomautin vain, että kreivitär on sairas. Ja niin rakastettava ja
rakastettu kuin hän onkin, niin täytynee Teidän Korkeutenne kuitenkin
kaikissa tapauksissa pitää häntä kuolevaisena olentona? Hän saattaa
siis kuolla, ja Teidän Korkeutenne käsi voi siis vielä kerran tulla
vapaaksi.»

»Pois! pois!» huusi Leicester; »älä puhu minulle enää sanaakaan siitä!»

»Hyvää yötä siis, armollinen herra», virkkoi Varney, näyttäen
käsittäneen isäntänsä edellisen lauseen poistumiskäskyksi, mutta
Leicesterin ääni katkaisi hänen aikeensa.

»Niin et Sinä pääse käsistäni, herra Narri», sanoi Leicester; »luulenpa
ritarinarvon sekoittaneen järkesi. -- Tunnusta puhuneesi
mahdottomuuksista mahdollisuuksina.»

»Armollinen herra, kauvan eläköön Teidän kaunis kreivittärenne»,
vastasi Varney; »mutta ei Teidän rakkautenne enempää kuin minun hyvät
toivomuksenikaan voi tehdä häntä kuolemattomaksi. Mutta suokoon Jumala
hänen elävän kauvan ollakseen itse onnellinen ja tehdäkseen Teidät
onnelliseksi! Siitä huolimatta voi Teistä minun nähdäkseni tulla
Englannin kuningas.»

»Ei, mutta kuule, Varney, kyllä Sinä nyt olet aivan täyden hulluuden
tilassa!» sanoi Leicester.

»Toivoisinpa olevani yhtä lähellä kelpo vapaaläänitystilaa kuin
sitäkin!» vastasi Varney. »Olemmehan nähneet muissa maissa esiintyvän
sivu-avioliittoja erisäätyisten henkilöiden kesken -- eikä se estä
miestä jälkeenpäin liittymästä toiseen, hänen arvolleen sopivampaan
puolisoon.»

»Olen kuullut jotakin sentapaista Saksasta», myönsi Leicester.

»Niin, ja ulkomaalaisten yliopistojen kuuluisimmat oppineet todistavat
ne luvallisiksi Vanhaan Testamenttiin nojaten», jatkoi Varney. »Ja
loppujen lopuksi, mikä siinä sitten olisi vikana? Se ihana nainen,
jonka Te olette valinnut totisen ja oikean lempenne esineeksi, saa
sitten osakseen ne salaiset hetket, jolloin Te levähdätte ja
virkistytte hänen hellyytensä hoivaamana. Hänen maineensa on turvattu
-- hänen omatuntonsa voi nukkua rauhassa -- Te olette tarpeeksi rikas
pitämään kuninkaallista huolta lapsistanne, jos taivas sattuisi Teille
perillisiä siunaamaan. Sillä välin voitte Te kuitenkin omistaa
Elisabetille kymmenen kertaa enemmän aikaa ja kymmenentuhatta kertaa
enemmän hellyyttä kuin Espanjan Filip uhrasi hänen sisarelleen
Marialle; ja Te tiedätte, miten kiihkeästi Maria rakasti Filipiä, niin
kylmä ja välittämätön kuin tämä olikin. Tarvitaan vain suljettua suuta
ja avonaista otsaa pitämään Eleonoraanne ja kaunista Rosamundaanne
kylliksi etäällä toisistaan. -- Jättäkää vain minun huolekseni rakentaa
pesä, jonne ei mikään mustasukkainen kuningatar tietä löydä.»

Leicester oli hetkisen vaiti, huoahti sitten ja sanoi: »Se on
mahdotonta. -- Hyvää yötä, ritari Rikhard Varney -- tai kuulehan --
voitko arvata, mitä Tressilian tarkoitti näyttäytyessään tänään
kuningattarelle niin huolimattomassa puvussa? -- Liikuttaakseen hänen
hellää sydäntään, luulisin, ja herättääkseen hänessä kaikkea sitä
sääliä, jota ansaitsee naisensa hylkäämä, epätoivoinen rakastaja.»

Varney koki tukahuttaa ivallisen naurahduksensa ja vastasi: »Minä en
usko herra Tressilianin niitä asioita päässään hautovan.»

»Kuinka!» huudahti Leicester; »mitä Sinä tarkoitat? Tuossa Sinun
naurahduksessasi on aina jotakin ilkeää, Varney.»

»Minä tarkoitin vain, armollinen herra», virkkoi Varney, »että
Tressilian on valinnut varmimman keinon sydämensä murtumista
ehkäistäkseen. Hänellä on seuralainen -- naisseuralainen --
rakastajatar -- luullakseni jonkun näyttelijän vaimo tai sisar --
siellä Mervynin kopissa, jonne minä hänet erinäisistä syistä sijoitin.»

»Rakastajatar! -- tarkoitatko että oikea lemmityinen?»

»Oikea niin, armollinen herra; kuka nainen sitä nyt muutoin viipyisi
tuntikaupalla jonkun nuoren miehen huoneessa?»

»Totta tosiaan, jos aika ja tilaisuus olisi soveliaampi, tulisi siitä
hauska juttu kerrottavaksi», sanoi Leicester. »Minä olen aina epäillyt
niitä lukuhulluja, tekopyhiä, näkösiveellisiä oppineita. Hyvä -- herra
Tressilian menettelee hieman liian omavaltaisesti talossani -- jos minä
jätän nyt asian silleen, niin saa hän kiittää siitä erinäisiä muistoja.
Minä en tahtoisi tehdä hänelle pahaa muutoin kuin aivan väkipakosta.
Pidä häntä kuitenkin silmällä, Varney.»

»Senpä takia minä hänet Mervynin torniin majoitinkin», sanoi
Varney, »missä hän on sangen valppaan, vaan myöskin, ikävä kyllä,
sangen väkeviin menevän palvelijani Mikael Lambournen valvonnan
alaisena; luullakseni olen puhunut siitä miehestä joskus Teidän
Majesteetillenne.»

»Majesteetillenne!» ihmetteli Leicester; »mitä tarkoitat Sinä sillä
puhuttelusanalla?»

»Se tuli aivan sattumalta suuhuni, armollinen herra; ja kuitenkin
kuuluu se nyt niin luonnolliselta, etten voi sitä peruuttaa.»

»Oma ylennyksesi on kokonaan pannut pääsi pyörälle», virkkoi Leicester
nauraen; »uusi kunnia on yhtä juovuttavaa kuin uusi viinikin.»

»Olkoon Teidän Korkeudellanne pian syytä puhua niin kokemuksesta»,
vastasi Varney; ja toivotettuaan isännälleen hyvää yötä poistui hän
huoneesta.



XV Luku.


    Tässä uhri -- tässä ylväs pettäjä --
    Kuin koirain ajamana peura kaatuu
    Eteen metsämiehen -- mi aulihina,
    Häneltä eräpalkintoaan toivoin,
    Tikarin retken Dianalle tarjoo
    Kurkun nytkähtävän katkaisuksi.

                      _Metsämies_.

Meidän on nyt palaaminen Mervynin koppiin, onnettoman, levottomuuttaan
ja epätietoisuuttaan vastaan taistelevan Leicesterin kreivittären
huoneeseen tai oikeammin sanoen vankilaan. Hän ymmärsi kyllä, että
päivän kaiken puuhan ja melskeen keskellä saattoi viipyä jonkun aikaa,
ennenkuin hänen kirjeensä voi varmasti saapua Leicesterin käsiin, ja
että vieläkin hiukan aikaa saattoi kulua ennenkuin tämä vapautui
välttämättömistä velvollisuuksistaan Elisabetia kohtaan ja voi tulla
katsomaan häntä tänne salakammioon. »Minä en saa odottaa häntä ennen
kuin yöllä», ajatteli kreivitär, -- »hän ei voi päästä kuninkaallisen
vieraansa lähettyviltä, ei edes tullakseen minua tervehtimään. Minä
tiedän, että hän tulisi ennemminkin jos suinkin voisi, mutta minä en
nyt kuitenkaan odota häntä ennen yötä.» -- Ja sittenkin odotti hän
puolisoaan koko ajan; ja yrittäessään pakottaa itseään uskomaan aivan
päinvastaista, herätti hänessä jokainen nopea astunta niiden monien
satojen joukosta, jotka hän sinä päivänä kuuli, sen toivon, että nyt
siellä Leicester kiiruhtaa rappuja ylös painamaan häntä rintaansa
vasten.

Ruumiillinen rasitus, jota Amy oli saanut viime aikoina kestää, sekä
mielen kiihoittuminen, joka oli luonnollista niin julmassa
epätietoisuuden tilassa, alkoivat vähitellen ankarasti koskea hänen
hermoihinsa, ja hän pelkäsi jo tulevansa kokonaan kykenemättömäksi
säilyttämään tarpeellista tyyneyttä ja levollisuutta niissä
kohtauksissa, jotka häntä ehkä odottivat. Mutta vaikka liian lempeä
kasvatustapa olikin häntä suuresti vahingoittanut, oli Amyn tahdossa
kuitenkin terästä ja tarmoa ja ruumiissa voimaa ja uhkeata terveyttä,
seurauksena hänen osanotostaan isänsä metsästysretkiin. Hänellä oli
siis käytettävänään melkoisia henkisiä ja ruumiillisia voimia, ja
selvästi tajuten, kuinka suuressa määrässä hänen kohtalonsa ratkaisu
saattoi riippua hänen omasta rauhallisesta esiintymisestään, rukoili
hän hiljaisuudessa ruumiin kestävyyttä ja mielen lujuutta ja päätti
samalla tarmokkaasti vastustaa kaikkia hermostuneisuuden puuskauksia,
jotka voisivat niitä molempia heikontaa.

Mutta kun linnan iso kello, joka oli sijoitettu Caesarin torniin
verrattain lähelle Mervynin tornia, alkoi paukahdella kuninkaallisen
kulkueen saapumisen merkiksi, vihlaisi se niin tuskallisesti hänen
levottomasta odotuksesta kiihoittunutta korvaansa, että hän oli vähällä
päästää parahduksen jokaiselta tuon hellittämättömän soiton huumaavalta
kumahdukselta.

Kun sitten vähän jälkeenpäin tuo pieni huone yhtäkkiä kirkastui
mahtavan ilotulituksen loimosta ja kun säkenöivät pallot risteilivät
ylhäällä omille toimilleen kiirehtiväin tulenhenkien tavoin tai
salamanterien, jotka leiskuvat hurjassa hypyssä ilman hengetärten
alueilla, tuntui kreivittärestä alussa, kuin olisi jokainen sähikäinen
ammahtanut taivasta kohti aivan hänen silmiensä editse ja siroitellut
säkeniänsä ja liekkejänsä niin lähelle, että ne olivat häntä
polttavinaan. Mutta hän taisteli näitä mielikuvituksensa luomia
kauhutunnelmia vastaan ja pakottautui nousemaan, menemään akkunalle ja
katselemaan näkyä, joka joskus muulloin olisi ollut hänestä sekä
hurmaava että peloittava. Linnan jykevien tornien ympärillä suihki
tulilentureita valtavina kiehkuroina, tai kääri niiden huiput huntuunsa
kalpea savu. Järvi hehkui kuin sulatettu rauta, ja useat tulikuulat,
joiden rakennetta silloin pidettiin hyvin ihmeellisenä, mutta jotka nyt
ovat aivan tavallisia ja jotka eivät sammuneet tässä niiden luonteelle
niin vastakkaisessa alku-aineessakaan, sukelsivat ja nousivat näkyviin,
sähisivät ja paukkuivat ja purskuttivat tulta kuin palavan järven
pinnalla temmeltävät lumotut lohikäärmeet.

Amynkin tempasi hetkiseksi mukaansa tämä hänelle niin outo näytelmä:
»Minä olisin luullut tätä taikavoimien toimittamaksi», ajatteli hän,
»ellei se Tressilian-parka olisi opettanut minua näkemään tällaisia
laitoksia oikeassa valossa. Suuri Jumala! Onhan tämä turha
tulenloimotus ehkä aivan minun onnentoivoni kaltainen! -- Minäkin olen
ehkä vain yksinäinen kipinä, jonka pian nielee kitaansa ympäröivä
pimeys, -- heikko hehkupallo, joka ponnahtaa vain lyhyeksi hetkeksi
ilmaan, sitten sitä syvemmälle pudotakseen! Oi Leicester! onko kaiken
jälkeen -- kaiken sen jälkeen, mitä Sinä olet sanonut -- mitä vannonut
-- että muka Amy oli Sinun rakkautesi, Sinun elämäsi, onko sittenkin
mahdollista, että Sinä olet se taikuri, jonka nyökkäyksestä kaikki nämä
ihmeet ilmestyvät, ja Amy vain niiden hyljätty, ehkäpä vapautensa
menettänyt katselija?»

Jatkuva, hellittämätön, keskeytymätön, niin monelta eri taholta ja niin
vaihtelevista etäisyyksistä kuuluva soitanto, joka kaikui niin iloisena
ja voimakkaana, kuin olisi ei vain Kenilworthin linna, vaan myös koko
läheinen tienoo yht'äkkiä muuttunut jonkun suuren kansallisen juhlan
riemuitsevaksi näyttämöksi, tunki noita samoja raskaita ajatuksia yhä
syvemmälle hänen sydämeensä, muutamien sävelten sulaessa etäisiksi,
häipyviksi värähdyksiksi ikäänkuin hänen surujaan säälien ja toisten
taas räjähtäessä pauhaamaan aivan hänen lähellään koko hillittömän
ilomielen ylpeydellä, ikäänkuin hänen kurjuuttaan pilkaten. »Nämä
soinnut», mietti hän, »kuuluvat minulle -- minulle, koska ne kuuluvat
_hänelle_; mutta minä en voi sanoa niille: Lakatkaa, tämä hurja
melu ei minua miellytä! -- ei, halvimmankin tanssiin yhtyvän talonpojan
ääni vaikuttaa enemmän soiton laatuun ja sävyyn kuin sen onnettoman
naisen, jonka valtijatarkäskyä täällä pitäisi kaikkien totella!»

Vähitellen vaikeni juhlahälinä, ja kreivitär poistui akkunasta, missä
hän oli istunut sitä kuuntelemassa. Yö oli tullut, mutta kuu valoi
paistettaan huoneeseen, niin että Amy näki ryhtyä siihen
varovaisuustoimenpiteeseen, jonka hän katsoi välttämättömäksi. Hän
toivoi Leicesterin tulevan huoneeseensa heti kun melu linnassa olisi
lakannut; mutta mahdollista oli myös, että joku sivullinen tunkeutuisi
häntä häiritsemään. Hän ei luottanut enään avaimeen sen jälkeen kun
Tressilian oli päässyt sisään niin helposti, vaikka ovi oli lukittu
sisäpuolelta; vaan kaikki lisävarmuus, minkä hän saattoi keksiä, oli
työntää pöytä oven eteen, niin että häntä kolina varoittaisi, jos joku
yrittäisi huoneeseen. Suoritettuaan tämän varovaisuuden vaatiman työn,
oikaisihe onneton kreivitär vuoteelleen, odotti odottamistaan
tuskallisessa levottomuudessa ja luki tunnit aina kello yhteen asti
yöllä, kunnes menehtynyt luonto voitti rakkauden, surun, pelon, jopa
epävarmuudenkin, ja hän nukahti.

Niin, hän nukahti. Paaluunsa köytetty indiaani nukkuu kidutusten
väli-ajoilla; ja samaten tylsyttävät ankarat sielun kärsimykset liian
kauvan kestettyään poloisen ihmisen tunteet niin, että välttämättä
seuraa jonkunlainen turtunut horrostila, ennenkuin tuskat uudelleen
alkavat.

Kreivitär nukkui useita tunteja ja uneksi olevansa vanhassa
Cumnorin kartanossa ja kuulostelevansa sitä hiljaista vihellystä,
jolla Leicester usein salaisilla käynneillään tapasi ilmaista
odottamattoman tulonsa linnan pihaan. Mutta nyt oli hän vihellyksen
asemasta kuulevinaan sen omituisen sävelen, jota hänen isänsä
aina puhalsi hirven kaaduttua ja jota metsästäjät nimittivät
_surmantoitotukseksi_. Hän oli rientävinään pihanpuoleiseen
akkunaan ja näkevinään koko pihan täynnä surupukuisia ihmisiä. Vanha
kappalainen oli lukevinaan ruumiinsiunausta. Kääriytyneenä
muinaisaikaisen airueen outoon pukuun oli Mumblazen pitelevinään
tavanmukaisin pääkalloin, ristikkäisin sääriluin ja tuntilasein
koristettua vaakunakilpeä, johon kuvatusta asevarustuksesta hän oli
eroittavinaan vain sen, että sen yläpuolella oli kreivillinen kruunu.
Ukko oli katsahtavinaan häneen kaameasti hymyillen ja sanovinaan: »Amy,
eivätkö kuviot ole oikeilla paikoillaan?» Juuri Mumblazenin puhuessa
puhalsivat torvet jälleen hänen korviinsa sitä äskeistä surumielistä,
mutta hurjaa surmantoitotusta eli kuolemansäveltä, ja hän heräsi.

Kreivitär heräsi todelliseen torventoitotukseen tai oikeammin sanoen
useiden torvien yhdistettyyn räikkinään, joka ei nyt soinut
_surmansäveltä_, vaan riemukasta _heräystä_, ilmoittaakseen
Kenilworthin linnan vieraille, että päivän huvitusten oli määrä alkaa
komealla hirvenmetsästyksellä läheisessä puistossa. Amy hypähti
vuoteeltaan, kuunteli toitotusta, näki kesä-aamun auringon ensi
säteiden jo pilkoittavan huoneeseen ristikko-akkunan läpi ja muisti
vasta pyörryttävän tuskan raatelemana, missä ja millaisessa asemassa
hän oli.

»Hän ei ajattele _minua_», mietti hän -- »hän ei tule minua
katsomaan! Hänellä kun on kuningatar vieraana, niin mitä välittää hän
siitä, missä hänen suunnattoman linnansa loukossa minunlaiseni kurja
olento kituu epätoivoa lähenevän levottomuuden vallassa!» -- Äkkiä
kuului ovelta rapinaa, ikäänkuin olisi joku koettanut sitä hiljaa
avata, ja hänen rintansa täytti kuvailematon riemun ja pelon sekainen
tunne; rientäen työntämään tieltä esteen, jonka hän oli oven eteen
laahannut ja avaamaan lukon, osasi hän sentään varovasti kysyä: »Sinäkö
siellä olet, rakkaani?»

»Minä, kreivittäreni», kuului kuiske vastaukseksi.

Hän tempasi oven auki ja huudahtaen: »Leicester!» löi hän kätensä
ulkopuolella seisovan, viittaansa kääriytyneen miehen kaulaan.

»Ei sentään -- ei sentään aivan Leicester», virkkoi Mikael Lambourne,
sillä hän siellä oli, vastaten kiihkeästi hyväilyyn -- »ei aivan
Leicester, rakastettavin ja rakastavin herttuattareni, mutta yhtä
reipas mies siltä.»

Voimainponnistuksella, johon hän olisi muulloin ollut mielestään
kykenemätön, vapautui kreivitär tuon juopuneen irstailijan saastaisesta
ja saastuttavasta syleilystä ja peräytyi keskelle huonetta, mihin
epätoivo rohkaisi hänet pysähtymään.

Kun Lambourne sisään astuessaan veti viitan liepeen kasvoiltaan, tunsi
kreivitär Varneyn inhoittavan palvelijan, viimeisen ihmisen, hänen
vihattua isäntäänsä lukuunottamatta, jonka hän olisi suonut löytävän
hänen piilopaikkansa. Mutta hän oli vielä tarkasti matkapukunsa
peitossa, ja kun Lambourne oli tuskin häntä nähnyt Cumnorin kartanossa,
toivoi hän, ett'ei tämä tuntisi häntä niin hyvin kuin hän tunsi hänet,
koska Janet oli usein osoitellut häntä hänen kävellessään pihalla ja
kertonut hänen roistomaisuudestaan. Kreivitär olisi voinut vieläkin
enemmän luottaa valepukuunsa, jos hänen kokemuksensa olisi kyennyt
sanomaan hänelle Lambournen olevan vahvasti humalassa; mutta se
havainto olisi tuskin ollut omiansa rauhoittamaan häntä sen vaaran
suhteen, joka saattoi uhata häntä sellaisen henkilön puolelta sinä
aikana, siinä paikassa ja niissä oloissa.

Lambourne rämäytti oven kiinni jäljestään, laski kätensä ristiin
rinnalleen, ikäänkuin pilkatakseen sitä epätoivoista asentoa, johon Amy
oli vaipunut, ja jatkoi: »Kuuleppas, Sinä ihana Callipolis -- eli
rakastettava rääsykreivitär -- eli jumalainen pimeän sopen herttuatar
-- jos Sinä näet noin paljon vaivaa kyyristelläksesi kuin pyydystetty
lintu, jotta sitä olisi sitten hauskempi peloitella, niin
säästäppä itseltäsi se homma. Minä pidin paljon Sinun ensimäisestä
suorasukaisesta käytöksestäsi -- mutta tästä yhtä vähän» -- (hän käveli
askeleen eteenpäin ja horjahti) -- »yhtä vähän kuin -- tuollaisesta
epätasaisesta lattiasta kuin tämäkin, missä kunnon mies taittaa
niskansa, ellei kävele niin suorana kuin ilveniekka köydellään.»

»Takaisin!» huusi kreivitär; »älä lähene minua, henkesi uhalla!»

»Henkeni uhalla! -- ja takaisin! -- Mitäs tämä nyt on, hyvä rouva? --
Pitäisikö Teille olla vielä parempi mies kuin kunnon Mikko Lambourne?
Minä olen ollut Amerikassa, neitsykäiseni, siellä, missä kulta kasvaa,
ja minä olen tuonut sitä sieltä sellaisen kuorman --»

»Hyvä ystävä», virkkoi kreivitär, julmasti peljäten roiston
päättäväistä ja rohkeata lähentelemistä, »minä pyydän Sinua lähtemään
pois ja jättämään minut yksin.»

»Lähden, lähdenhän minä, kaunokaiseni, sitten kun olemme kyllästyneet
toistemme seuraan -- mutta en rahtuakaan aikaisemmin.» -- Ja hän
tarttui kreivittären käsivarteen, ja tuo onneton, kun ei enää muutakaan
voinut, kirkui kirkumistaan. »No rääky nyt siinä vain, jos Sinua
haluttaa», puheli Lambourne hellittämättä otettaan; »minä olen kuullut
meren rajuimmillaan pauhaavan, enkä minä välitä ulvovasta akasta
enempää kuin naukuvasta kissasta. -- Saakeli soikoon! -- Minä olen
kuullut niiden parkuvan viisinkymmenin, sadoinkin yht'aikaa, kun
kaupunkeja väkirynnäköllä valloitettiin.»

Kreivittären kiljuminen oli kuitenkin tuonut hänelle odottamatonta
apua: Laurentius Tapuli, joka oli kuullut hänen huutonsa huoneeseensa
alakertaan, astui sisään ajoissa pelastaakseen hänet ilmitulosta tai
vieläkin julmemmasta pahoinpitelystä. Laurentius oli päissään hänkin
edellisen yön juomingeista; mutta onneksi oli hänen humalansa
toisenluontoista kuin Lambournen.

»Mitä pirun meteliä täällä tornissa pidetään?» karjaisi hän. --
»Kuinka! mies ja nainen samassa kopissa? se on vastoin sääntöjä.
Säädyllisyyttä minä vaadin huoneenhallitukseeni, kautta
kahleitakantavan Pyhän Pietarin!»

»Painu heti paikalla rappuja alas, Sinä juopunut elukka», vastasi
Lambourne; »etkö Sinä näe, että tämä nainen ja minä haluamme olla
kahdenkesken?»

»Hyvä herra, kunnioitettava herra!» rukoili kreivitär vanginvartijaa,
»pelastakaa minut hänen käsistään, Jumalan laupeuden nimessä!»

»Hän puhuu kauniisti», virkkoi vanginvartija, »ja minä rupean hänen
puolelleen. Minä rakastan vankejani; ja on niitä minun avainteni takana
ollutkin niin hyviä vankeja kuin ikinä Newgatessa tai minkä piirikunnan
tyrmässä tahansa. Ja koska hän on yksi minun karitsoitani, kuten minun
on tapana sanoa, niin ei kukaan saa tehdä hänelle pahaa karsinassaan.
Kas niin, päästä heti irti se nainen, tai minä halkaisen kallosi
avaimillani.»

»Minä teen sitä ennen verimakkaraa Sinun palleastasi», vastasi
Lambourne, tavoitellen vasemmalla kädellään tikaria, mutta pidellen yhä
kreivitärtä oikeallaan. -- »Pidä siis varasi, Sinä vanha kamelikurki,
jonka koko elämä on ruostuneessa avainkimpussa!»

Laurentius tarrasi Mikaelin käteen ja esti häntä vetämästä tikariansa;
ja Lambournen taistellessa ja riuhtoessa hänen kanssaan, ponnisti
kreivitärkin puolellaan kaikki voimansa ja temmaten kätensä
hansikkaasta, josta roisto häntä yhä piteli, hän pääsi vapaaksi, pakeni
huoneesta ja juoksi rappuja alas, samassa kuullen tappelijain kaatua
jysähtävän lattialle, mikä vielä lisäsi hänen kauhuansa. Ulommainen
rautaportti ei estänyt hänen kulkuansa, koska se oli avattu Lambournea
varten, niin että hän pääsi onnellisesti portaat alas ja kiiruhti niin
nopeasti kuin saattoi huvikentälle, joka hänen hätäiselle
tähystelylleen näyttäytyi varmimmaksi pakosuunnaksi.

Sillä välin pyöriskelivät Laurentius ja Lambourne lattialla, lujasti
toisiinsa takertuneina. Onneksi ei voinut kumpainenkaan vetää
tikariansa; mutta Laurentius sai mäjäytetyksi Mikaelia raskailla
avaimillaan keskelle naamaa, ja Mikael puolestaan puristi
vanginvartijaa niin lujasti kurkusta, että veri purskahti suusta ja
sieraimista, niin että he olivat molemmat verisiä ja siivottomia
katseltavia, kun muuan linnan palvelija kahakan melskeen kuultuaan
astui huoneeseen ja sai suurella vaivalla tappelijat eroitetuiksi
toisistaan.

»Vieköön teidät piru molemmat», sanoi armelias rauhanrakentaja, »ja
erittäinkin Teidät, herra Lambourne! Mitä saakelia te siinä lattialla
kieriskelette ja tappelette kuin kaksi äkäistä rakkia teurastushuoneen
nurkassa?»

Lambourne nousi jaloilleen ja ärjäisi, jonkun verran selvinneenä
kolmannen henkilön väliintulosta, tavallista röyhkeätä julkeuttaan
hieman peitellen: »Me tappelimme nartusta, ettäs sen tiedät.»

»Nartusta! Missä se on?» kysyi palvelija.

»Tiehensä kai juoksi», vastasi Lambourne ympärilleen katsellen, »ellei
Laurentius niellyt sitä luineen ja lihoineen. Tuo hänen saastainen
mahanrötkönsä ahmii yhtä paljon vainottuja vaimonpuolia ja onnettomia
orpoja kuin ikinä mikään jättiläinen kuningas Arturin taruissa: ne ovat
hänen himoruokaansa; hän korjaa ne kitaansa ruumiineen, sieluineen,
kaikkineen.»

»Kas nyt, kas nyt sitä sisua!» puhuskeli Laurentius, väännältäen
suunnatonta, kömpelöä ruhoaan lattialta; »mutta on sitä ollut
parempiakin miehiä kuin Sinä, herra Mikael Lambourne, peukaloni ja
etusormeni pienen pyörähdyksen takana; ja vielä minä Sinunkin perääsi
oveni suljen, ennen kuin tästä leikki lakkaa. Naamasi hävyttömyys ei
voi ijät päivät pelastaa sääriluitasi raudan puristuksesta eikä tuota
ruokotonta janoista kurkkuasi hamppuköydestä.» -- Tuskin olivat nämä
sanat päässeet hänen huuliltaan, kun Lambourne rynkäsi uudelleen hänen
kimppuunsa.  »Ei, antakaa nyt olla jo», pauhasi rauhanrakentaja, »tai
minä kutsun tänne sellaisen miehen, joka taltuttaa teidät molemmat:
Varneyn -- ritari Rikhardin, tarkoitan -- hän on jo jalkeilla, sen
takaan -- minä näin hänen juuri käyvän tuon pihan poikki.»

»Näitkö, saatana olkoon!» pelästyi Lambourne, käyden käsiksi huoneessa
oleviin pesuvehkeisiin: »Ei, mutta tee sitten tehtäväsi, alku-aine --
luulinpa jo saaneeni Sinusta kyllikseni eilen illalla Orionina uida
rähmästäessäni kuin korkki kuohuvan oluthaarikan pinnalla.»

Näin puhein ryhtyi hän siivoamaan kasvoistaan ja käsistään tappelun
jälkiä ja laittamaan ulko-asuaan edes jonkunlaiseen kuntoon.

»Mitä Sinä sille teit?» kysyi palvelija hiljaa vanginvartijalta; »sen
naamatauluhan on vallan jumalattomasti turvoksissa.»

»Minä vain painoin siihen virkahuoneeni avaimen leiman -- liian hyvä
merkki muuten hänen hirtehisnaamalleen. Ei kukaan saa rääkätä eikä
loukata minun vankejani; ne ovat minun jalokiviäni ja minä suljen ne
siis varmoihin laatikoihin. -- Kas niin, kaunis tyttöseni, heitähän nyt
jo uikutuksesi. -- Ei, mutta varmasti täällä oli nainen!»

»Luulenpa, että te olette kaikki hulluja tänä aamuna», sanoi palvelija;
»minä en nähnyt täällä en naista enkä oikeastaan miestäkään -- vain
kaksi lattialla kierittelevää petoa.»

»Ei, sitten olen minä hukassa», päivitteli vartija; »vankila on siis
murrettu, se on selvä. Kenilworthin vankila on murrettu», jatkoi hän
surkeasti valittaen, »vahvin vankila tästä Walesin rajoille -- niin, ja
kuitenkin on siinä talossa nukkunut ritareja ja kreivejä ja kuninkaita
yhtä turvallisesti kuin Lontoon Towerissa. Se on nyt murrettu, vangit
paenneet ja vanginvartija on suuressa vaarassa saada nuoran kaulaansa!»

Sitten laskeutui hän omaan luolaansa jatkamaan voivotteluansa tai
nukkumaan itsensä selväksi. Lambourne ja palvelija seurasivat heti
hänen jäljissään, ja hyvinpä siinä tekivätkin, sillä vartija oli
pelkästä tottumuksesta sulkemaisillaan rappukäytävän rautaisen portin;
ja elleivät he olisi ennättäneet sitä estämään, olisivat he saaneet
kauniisti jäädä samaan tornihuoneeseen, josta kreivitär oli juuri
paennut.

Tämä onneton nainen piiloittautui vapaaksi päästyään huvikentälle,
kuten olemme jo maininneetkin. Hän oli nähnyt tämän komeasti
koristellun paikan Mervynin tornin akkunasta; ja pakomatkalla johtui
hänen mieleensä, että hän sen puiden, lehtimajojen, suihkulähteiden,
patsaiden ja luolien joukosta löytäisi jonkun salaisen sopen, missä hän
voisi olla piilossa siksi kunnes hän uskaltaisi kääntyä jonkun
hyväsydämisen ihmisen puoleen, jolle hän saattaisi kertoa
hädänalaisesta tilastaan niin paljon kuin rohkenisi ja jonka avulla hän
voisi pyytää puhutella puolisoansa.

»Jos tapaisin oppaani», ajatteli hän, »saisin tietää, onko hän jättänyt
kirjeeni. Ja vaikkapa näkisin Tressilianinkin, niin parempi minun olisi
vihastuttaa Dudley paljastamalla koko kurja asemani hänelle, joka on
rehellisyys itse, kuin joutua jälleen tämän vallattoman ja
sekasortoisen linnan julkean palvelijakunnan solvaistavaksi. Minä en
mene enää suljettuihin huoneisiin, minä odotan, minä tähystelen -- niin
monien ihmisolentojen joukosta täytyy löytyä joku lempeä sydän, joka
voi ymmärtää ja sääliä minun kärsimyksiäni.»

Ja moni joukkue kulkikin tosiaan huvikentän poikki. Mutta heitä oli
aina neljä, viisi ilakoivaa ihmistä yhdessä, jotka nauroivat ja
elämöivät oman riemunsa runsautta ja oman sydämensä onnea.

Valitsemassaan piilopaikassa saattoikin hän hyvin helposti välttää
kaikkea huomiota. Hänen tarvitsi vain peräytyä luolan syvimpään
loukkoon, joka oli varustettu kaikenlaisilla luontoa itseään
jäljittelevillä koristuksilla ja sammalpenkeillä ja jonka perällä
suihkulähde lorisi, ja hän saattoi helposti joko pysyä siellä piilossa
tai mielensä mukaan näyttäytyä jollekin yksinäiselle vaeltajalle, jonka
uteliaisuus saattoi houkutella tänne haaveellisen yksinäisyyden
helmaan. Sellaista tilaisuutta odotellessaan katsahti hän kirkkaaseen
altaaseen, jonka pinnan hiljaa lirittelevä suihkulähde salli pysyä
kirkkaana kuin kuvastimen, ja pelästyi omaa ulkomuotoaan ja epäili
samalla, niin oudonnäköiseksi ja rumaksi teki hänet valepuku
mielestään, uskaltaisiko kukaan nainen (ja juuri säälistä omaa
sukupuoltaan kohtaan toivoi hän parhaiten myötätuntoa herättävänsä)
ryhtyä puheisiin niin epäilyttävän olennon kanssa. Ajatellen näin
naisena, jolle ulko-asu ei missäänkään tilaisuudessa ole vähäpätöinen
asia, ja kaunottarena, joka luotti hieman omien sulojensa voimaan,
riisui hän matkaviittansa ja väljän hilkkansa, mutta asetti ne
kuitenkin niin lähelle, että hän ennättäisi pukea ne jälleen ylleen
nopeammin kuin saattoi ehtiä luolan suulta sen perälle, jos Varneyn tai
Lambournen tulo tekisi valepuvun välttämättömäksi. Näiden
päällysvaatteiden alla oli hänellä hieman teatterimainen, sille
luulotellulle henkilölle soveltuva puku, jota hänen muka piti esittämän
jossakin näytelmässä. Wayland oli asian järjestänyt siten heidän
toisena matkapäivänään, saatuaan edellisenä päivänä kokea, mitä hyötyä
sellaisena henkilönä kulkemisesta saattoi olla. Amy suoritti pienen
aamusiivouksen niin joutuin kuin mahdollista, altaan toimiessa sekä
pesu-astiana että kuvastimena; sitten otti hän käteensä pienen
jalokivilippaansa siltä varalta, että sen sisältämät kalleudet voisivat
esiintyä välittäjinä, vetäytyi luolan pimeimpään, kaukaisimpaan
soppeen, istuutui sammalpenkille ja alkoi odottaa, lähettäisikö
sallimus hänelle jonkun pelastumismahdollisuuden tai jonkun
hyväsydämisen suojelijan.



XVI Luku.


    Sä pyyn näitkö värisevän
    Liki liidellessä haukan,
    Oksain suojaan kyyristyvän
    Aran, neuvottoman raukan.

                      _Prior_.

Sinä muistettavana aamuna tapahtui, että ruhtinatar, jota varten kaikki
nämä huvitukset olivat järjestetyt, Englannin neitseellinen kuningatar
itse, oli varhaisimpia metsästäjättäristä, jotka ilmestyivät
huoneistaan täydessä kunnossa, erän ajoon lähteäkseen. En tiedä,
sattumaltako niin kävi vaiko osoittaakseen hienotunteista
kohteliaisuutta hallitsijattarelle, joka oli hänelle aina ollut niin
suosiollinen, se vain on varmaa, että tuskin oli Elisabet poistunut
askeleen verran huoneensa kynnykseltä, kun Leicester jo oli hänen
sivullansa ehdottamassa, että hän suvaitsisi metsästysretken viimeisiä
valmisteluja suoritettaessa lähteä katsastamaan huvikenttää ja
puutarhoja, jotka se yhdisti linnan pihaan.

Heidän kävellessään tälle uudelle ihanain näkyjen näyttämölle tarjosi
kreivin käsivarsi hallitsijattarelle tarpeellista tilapäistä apua
siinä, missä porrasjaksot, jotka olivat silloin hyvin suosittuja
puutarhakoristuksia, veivät pengermältä pengermälle ja kukkalavalta
toiselle. Mukana seuraavat hovinaiset, joilla oli kylliksi varovaista
viisautta tai jotka ehkä ystävällisesti halusivat näyttää sitä heillä
olevan, eivät katsoneet velvollisuutensa kuningatarta kohtaan --
vaikkeivät he kadottaneetkaan häntä koskaan näkyvistään, -- vaativan
heitä käymään aivan lähellä ja ottamaan osaa kuningattaren ja kreivin
keskusteluun, ja ehkäpä sitä häiritsemään, sillä olihan kreivi sekä
Elisabetin isäntä että hänen luotettu, kunnioitettu ja suosittu
palvelijansa. He tyytyivät siis vain ihailemaan tätä kaunista ylhäistä
paria, jonka juhlavaatteet oli nyt vaihdettu melkein yhtä komeihin
metsästyspukuihin.

Elisabetin metsästyspuku, joka oli vaaleansinistä silkkiä ja
hopeapunoksin ja kurepauloin koristettu, lähenteli muodoltaan
muinaisten amatsonien pukua ja sopi sentähden erinomaisen hyvin sekä
hänen pituuteensa että hänen piirteittensä arvokkuuteen, sillä
tietoisuus asemastaan ja pitkä-aikainen käskemiseen tottumus olivat
kehittäneet hänen kasvonsa melkein liian miehekkäiksi, jotta ne
olisivat voineet esiintyä parhaaksi edukseen tavallisessa
naisvaatetuksessa.

Leicesterin metsästyspuku oli lincolninvihreätä kangasta, runsaasti
kullalla kirjaeltu, ja komeasta vyöstä riippui torvi ja väkipuukko
miekan asemasta; tämäkin puku vaatetti häntä erinomaisesti, kuten hänen
muutkin joko sitten hovi- tai sota-pukunsa. Sillä niin täydellinen oli
hän kaikilta ruumiinsa ja kasvojensa muodoilta, että hän näytti aina
esiintyvän parhaimpanaan juuri siinä tehtävässä ja puvussa, jota hän
kulloinkin toimitti tai kantoi.

Elisabetin ja suosikki-kreivin keskustelusta ei meille ole säilynyt
yksityiskohtaisempia tietoja. Mutta ne, jotka katselivat heitä matkan
päästä (ja hovimiesten ja hovinaisten silmät ovat sangen tarkat),
väittivät, ettei vielä milloinkaan ennen ollut Elisabetin liikkeiden ja
eleiden arvokkuus niin selvästi sulanut neuvottomuuden ja hellyyden
sävyksi. Hänen askeleensa eivät olleet ainoastaan hitaita, vaan
epätasaisiakin, mikä oli aivan outoa hänen käyntitavalleen; hänen
katseensa näytti olevan luotu maahan ja ilmaisevan arkaa yrittelyä
poistua saattajansa seurasta, mikä ulkonainen ilme osoittaa usein
naisissa, jos heidän sydäntään lähemmin tutkitaan, täsmälleen
vastakkaista halua. Rutlandin herttuatar, joka uskalsi lähimmäksi,
väitti eroittaneensa kyyneleen Elisabetin silmäkulmassa ja hehkuvan
punan hänen poskillaan ja lisäsi: »Hän painoi silmänsä maahan
väistääkseen minun katsettani, hän, joka tavallisissa oloissa
katseellaan lannistaisi leijonan.» Mihin johtopäätöksiin nämä havainnot
veivät, on itsestään selvää; eivätkä ne ehkä niin aivan perättömiä
olleetkaan. Kahden eri sukupuoliin kuuluvan henkilön salainen
keskustelu määrää usein heidän kohtalonsa ja antaa sille ehkä aivan
toisenlaisen käänteen kuin he olivat odottaneetkaan. Mielistelyä
sekaantuu keskusteluun, hellyyttä ja intohimoa sekaantuu vähitellen
mielistelyyn. Aatelismiehet ja paimenpojat sanovat sellaisena
viekoittelevana hetkenä enemmän kuin aikoivatkaan; ja kuningattaret ja
maalaistytöt kuuntelevat kauvemmin kuin heidän tulisikaan.

Hevoset hirnuivat sillävälin ja pureskelivat kärsimättöminä kuolaimiaan
linnan ulkopihalla; koirat ulvoivat kahleissaan, ja vartijat ja
ratsastavat ja jalkaisin astuvat metsämiehet valittelivat
kasteen haihtumista, koska siten vainu tuli vaikeammaksi. Mutta
Leicesterillä oli nyt toisenlainen otus kierroksessa, tai puhuaksemme
oikeudenmukaisemmin häntä kohtaan, hän oli joutunut erän ajoon
tietämättään, tuumimattaan, uljaan metsänkävijän tavoin, joka seuraa
tiellensä sattunutta haukkua, vei se sitten minne tahansa. Kuningatar,
loistavan kaunis nainen, Englannin ylpeys, Ranskan ja Hollannin toivo
ja Espanjan kauhistus, oli nähtävästi kuunnellut tavallista
suosiollisemmin sitä tunteilevaa mielistelyä, josta hän ainakin piti
niin paljon; ja kreivi oli, ehkä turhamaisuuksissaan, ehkä
kunnianhimossaan, tai ehkä molempain viehättämänä lisännyt puheisiinsa
yhä enemmän ja enemmän sitä huumaavaa ainetta, niin että hänen
ahdistelunsa lopulta muuttui suoraksi lemmenhaasteluksi.

»Ei, Dudley», virkkoi Elisabet, vaikkakin vapisevin, katkonaisin sanoin
-- »ei, minun täytyy pysyä kansani äitinä. Muut siteet, jotka tekevät
alhaissäätyisemmän neidon onnelliseksi, ovat kielletyt hänen
hallitsijattareltaan. -- Ei, Leicester, älkää puhuko siitä enää. -- Jos
minä olisin kuin muut ja saisin vapaasti etsiä onneani -- silloin
kylläkin -- mutta nyt ei se käy päinsä -- ei käy päinsä. -- Siirtäkää
metsästysretki -- siirtäkää se puoleksi tunniksi -- ja jättäkää minut,
herra kreivi.»

»Kuinka, jättääkö Teidät, armollinen Valtijatar!» huudahti Leicester.
-- »Hulluuteni on siis Teitä loukannut?»

»Ei, Leicester, ei niin!» vastasi kuningatar hätäisesti; »mutta se on
hulluutta, eikä sitä saa enää toistaa. Menkää -- mutta älkää poistuko
täältä kauvaksi -- älkääkä päästäkö tänne ketään yksinäisyyttäni
häiritsemään.»

Hänen näin puhuttuaan kumarsi Dudley syvään ja poistui hitaasti ja
murheellisen näköisenä. Kuningatar jäi katselemaan hänen jälkeensä ja
mumisi itsekseen: -- »Olisipa se mahdollista -- olisipa se vain
mahdollista! -- mutta ei -- ei -- Elisabetin täytyy olla vain Englannin
puoliso ja äiti.»

Samassa kuului askeleita, ja tulijaa välttääkseen kääntyi kuningatar
luolaan, missä hänen onneton, mutta liiankin menestyksellinen
kilpailijattarensa oli piilossa.

Vaikka Englannin Elisabetin mieltä olikin jonkun verran järkyttänyt se
kuohuttava keskustelu, jonka hän juuri oli lopettanut, oli se kuitenkin
luonnostaan niin luja ja päättäväinen, että se pian asettui
entiselleen. Se oli aivan noiden vanhojen keltiläisten kiikkukiviksi
sanottujen muistomerkkien kaltainen. Pieneksi poikaseksi kuvatun
Cupidonkin sormi sai hänen tunteensa liikkeelle, mutta Herkuleenkaan
voima ei olisi saanut niitä tasapainostaan. Hänen edetessään hitaasti
luolan perimmäisintä sopukkaa kohti, olivat hänen kasvonsa, ennenkuin
hän oli kulkenut puoltakaan matkasta, muuttuneet jälleen arvokkaan
näköisiksi ja hänen katseensa käskeväksi.

Siinä hetkessä huomasi kuningatar naisolennon seisovan erään
alabasteripylvään vieressä tai oikeammin osaksi takana; tämän pylvään
juurelta kumpusi kirkas suihkulähde, joka täytti tämän hämärän luolan
äärimäisen perukan. Klassillisesti sivistynyt Elisabet muisti kohta
Numan ja Egerian tarinan, eikä hän epäillyt lainkaan jonkun
italialaisen kuvanveistäjän siinä tahtoneen esittää vedenneitoa, joka
muinoin saneli Roomalle lakeja. Lähetessäänkin oli hän yhä kahden
vaiheilla, oliko hänen edessään kuvapatsas vaiko elävä ihmisolento.
Onneton Amy seisoi tosiaankin paikallaan aivan liikahtamatonna, haluten
ilmaista tilansa oman sukupuolensa jäsenelle, mutta taas toisaalta
kainostellen sitä komeata, ylhäistä naista, joka astui häntä kohti ja
jonka hänen pelkonsa heti ilmaisi siksi henkilöksi, mikä hän
todellisuudessa olikin, vaikkeivät hänen silmänsä olleet häntä koskaan
nähneetkään. Amy oli noussut sammalpenkiltään aikoen puhutella tätä
yksinään, ja, kuten hän aluksi luuli, niin sopivaan aikaan luolaan
tullutta rouvaa. Mutta kun hän muisti, kuinka levottomana Leicester
halusi estää kuningatarta saamasta pienintäkään vihiä heidän
avioliitostaan, ja kun hän tuli yhä enemmän ja enemmän vakuutetuksi
siitä, että henkilö, joka nyt läheni häntä, oli Elisabet itse, seisoi
hän siinä toinen jalka toisen edellä, hänen kätensä ja päänsä
eivät hievahtaneetkaan ja hänen poskensa oli yhtä kalpea kuin
alabasteripylväs, johon hän nojasi. Hänen pukunsa, joka näkyi vain
epäselvästi tässä hämärässä valossa, oli vaaleata merenviheriää silkkiä
ja muistutti jonkun verran kreikkalaisen vedenneidon vaatetusta, koska
sellaista muinaisaikaista valepukua oli pidetty varmimpana niin suureen
näyttelijäin ja juhlijain joukkoon, niin että kuningattaren epäluulo,
ettei hän muka ollutkaan mikään elävä olento, sai tosiaankin voimakasta
tukea ympäristöstä, hänen verettömistä poskistaan ja hänen
tuijottavasta katseestaan.

Elisabet ei vielä muutamien askelten päähänkään ehdittyään tiennyt,
katseliko hän tosiaankin niin taitavasti muovaeltua kuvapatsasta, ettei
sitä siinä heikossa valossa voinut lainkaan eroittaa todellisuudesta.
Hän pysähtyi sentähden ja kiinnitti tuohon omituiseen esineeseen
ruhtinaallisen katseensa niin terävästi, että Amyn liikahtamattomaksi
sitonut hämmästys alkoi väistyä pelon tieltä ja että hän hitaasti loi
silmänsä maahan ja laski päänsä riipuksiin hallitsijattaren tiukan
katseen masentamana. Mutta paitsi tätä hidasta ja syvää pään
kumartumista pysyi hän muutoin aivan värähtämättä entisessä
äänettömässä asennossaan.

Hänen puvustaan ja lippaasta, jota hän yhä vaistomaisesti piteli
kädessään, teki Elisabet sen luonnollisen johtopäätöksen, että tuo
kaunis, vaikka mykkä olento hänen edessään oli varmaankin niiden
lukuisain näytelmäkappaleiden ja muiden juhla-esitysten suorittajia,
joita oli asetettu mitä erilaisimpiin paikkoihin yllättämään häntä
kunnianosoituksillaan, ja että tuo tyttöparka oli hänet nähtyään
säikähtänyt pahanpäiväisesti ja joko unohtanut osansa tai menettänyt
rohkeutensa esittää sitä. Oli luonnollista ja armeliasta hieman
rohkaista häntä; ja Elisabet virkkoikin siis alentuvan lempeästi: --
»No, kuinka nyt, tämän ihanan luolan ihana impi -- ovatko Sinut
lumonneet ja mykäksi mananneet sen ilkeän taikurin loitsut, jota
ihmiset Peloksi nimittävät? -- Me olemme hänen verivihollisiaan, tyttö,
ja me voimme rikkoa hänen lumonsa. Puhu, me käskemme.»

Vastaamatta hänelle opitulla puheellaan vaipui kreivitär polvilleen
kuningattaren eteen, pudotti lippaansa ja lyöden kätensä yhteen katseli
kuningatarta kasvoihin silmissä ja koko olemuksessa sellainen
kuolettavan pelon ja hartaan rukouksen ilme, että Elisabet tunsi
tulevansa suuresti liikutetuksi.

»Mitä tämä tarkoittaa?» kysyi hän; »tämä on jo voimakkaampaa tunteen
tulkintaa kuin tilaisuus vaatisikaan. Nouse ylös, neitoseni -- mitä
Sinä meiltä tahdot?»

»Suojelustanne, Teidän Korkeutenne», sopersi onneton anoja.

»Jokainen Englannin tytär saa sitä, jos hän sitä ansaitsee», vastasi
kuningatar; »mutta Sinun hädälläsi näyttää olevan syvempi syy kuin
unohdettu osa. Miksi siis ja missä suhteessa suojelustamme pyydät?»

Amy koetti nopeasti miettiä, mitä hänen olisi parasta sanoa,
pelastuakseen häntä ympäröivistä läheisimmistä vaaroista, kuitenkaan
vahingoittamatta puolisoaan; mutta syöksyen ajatuksesta toiseen kaiken
sen sekasorron keskellä, mikä hänen mielensä täytti, saattoi hän
vihdoin vastaukseksi kuningattaren uudistettuihin tiedusteluihin, että
miksi hän suojaa tahtoi, vain änkyttää: »Voi, voi! kun en minä tiedä.»

»Tämähän on aivan hullua, neitoseni», virkkoi Elisabet kärsimättömänä;
sillä anojan äärimäinen hämmennys kiihoitti hänen uteliaisuuttaan,
samalla kun se liikutti hänen tunteitaan. »Sairaan täytyy selittää
tautinsa lääkärille, emmekä _me_ sitä paitsi ole tottuneet
toistelemaan kysymyksiämme niin usein saamatta vastausta.»

»Minä pyydän -- minä rukoilen», soperteli onneton kreivitär -- »minä
rukoilen Teidän armollista suojelustanne erästä -- erästä Varneyta
vastaan.» Hän oli tukehtumaisillaan lausuessaan tuon kohtalokkaan
sanan, johon kuningatar heti tarttui.

»Mitä, Varneyta -- ritari Rikhard Varneyta -- Leicesterin kreivin
palvelijaa vastaan? -- Mitä tekemistä, neitoseni, on Sinulla hänen
kanssaan ja hänellä Sinun kanssasi?»

»Minä -- minä -- olin hänen -- vankinaan -- ja hän tavoitteli henkeäni
-- ja minä karkasin -- karkasin --»

»Heittäytyäksesi minun suojaani, eikö niin?» virkkoi Elisabet. »Minä
olen Sinua suojeleva -- se on, jos Sinä sitä ansaitset; sillä me aiomme
tutkia tätä asiaa mitä tarkimmin. -- Sinä olet», jatkoi hän, luoden
kreivittäreen katseen, joka näytti tahtovan tunkeutua hänen sielunsa
sisimpään, -- »Sinä olet Amy, ritari Hugh Robsartin, Lidcoten linnan
herran tytär?»

»Antakaa anteeksi -- antakaa anteeksi -- kaikkein armollisin
Ruhtinatar!» rukoili Amy, uudelleen laskeutuen toiselle polvelleen,
sillä hän oli jo välillä noussut ylös.

»Mitä minä Sinulle anteeksi antaisin, typerä tyttö?» vastasi Elisabet;
»senkö, että olet isäsi tytär? Sinä olet hullu, varmasti. Minunpa
täytyy nähdäkseni kiskoa koko juttu Sinusta tuumakaupalla -- Sinä petit
vanhan, kunnianarvoisan isäsi -- katseesi tunnustaa sen -- Sinä petit
herra Tressilianin -- punastumisesi myöntää sen -- ja Sinä menit
naimisiin sen samaisen Varneyn kanssa?»

Amy hypähti pystyyn ja keskeytti kiihkeästi kuningattaren: »Ei,
armollinen Kuningatar, ei -- niin totta kuin Jumala meitä kaikkia
tuomitsee, en minä ole se saastainen olento, joksi Te minut tahtoisitte
tehdä! Minä en ole sen inhoittavan orjan -- sen kavalan konnan vaimo!
Minä en ole Varneyn vaimo! Mieluummin olisin minä kuoleman morsian!»

Kuningatar, joka nyt vuorostaan hämmästyi Amyn kiihkeyttä, seisoi
vaijeten hetken aikaa ja vastasi sitten: »No sitten Jumala meitä
armahtakoon, vaimo! -- Minä huomaan kyllä Sinun osaavan puhua aika
nopeaan, kun aihe Sinua miellyttää. Ei, mutta kerroppas nyt minulle,
vaimo», jatkoi hän, sillä hänen uteliaisuuteensa liittyi nyt hämärästi
aavistava epäilys siitä, että häntä oli jollakin tavoin petetty --
»kerro minulle, vaimo -- sillä kautta Jumalan päivän, minä tahdon
tietää kaikki -- kenen vaimo tai kenen rakastajatar Sinä olet? -- Puhu
suoraan ja puhu pian. -- Parempi Sinun olisi leikkiä naarasleijonan
kuin Elisabetin kanssa.»

Tähän umpikujaan ajettuna ja vastustamattoman voiman laahaamana kuilun
partaalle, jonka hän kyllä näki, mutta jota hän ei voinut kaartaa --
kun kiivastuneen kuningattaren tiukat sanat ja uhkaavat eleet eivät
suoneet hänelle hetkenkään miettimisaikaa, änkytti Amy vihdoinkin
epätoivoissaan: »Leicesterin kreivi tietää kaikki.»

»Leicesterin kreivi!» huudahti Elisabet rajattomasti hämmästyneenä. --
»Leicesterin kreivi!» toisti hän kipinöivän suuttumuksen vallassa. --
»Vaimo, Sinulle on tätä neuvottu -- Sinä valehtelet hänestä -- hän ei
katsahdakaan sellaisiin kuin Sinä. Sinut on palkattu häpäisemään
Englannin jalointa ylimystä ja uskollisinta ritaria! Mutta vaikka hän
olisi luottamuksemme oikea käsi tai vieläkin kallisarvoisempi meille,
Sinä olet saava asiasi tutkituksi ja hänen läsnäollessaan. Tule mukaani
-- tule heti paikalla mukaani!»

Kun Amy peräytyi kauhistuneena, minkä kiihtynyt kuningatar selitti
tietoisen syyllisyyden merkiksi, työksähti Elisabet hänen luokseen,
tarttui hänen käsivarteensa ja riensi nopein, kiiruhtavin askelin ulos
luolasta pitkin huvikentän pääkäytävää, laahaten mukanaan ylenmäärin
pelästynyttä kreivitärtä, jota hän yhä piteli käsivarresta ja joka sai
ponnistaa kaikki voimansa pysyäkseen raivostuneen kuningattaren
rinnalla.

Leicester oli sillä hetkellä loistavan, lehtokujan päähän
pylväskäytävään eli kaarikatokseen kokoontuneen herra- ja naisjoukon
keskuksena. Seurue oli asettunut tähän paikkaan odottamaan hänen
majesteettinsa käskyjä metsästysretken alkamisesta, ja saattaa
kuvitella kaikkien heidän hämmästystään, kun he näkivät Elisabetin
unohtaneen tavallisen arvokkaan juhlallisen astuntansa ja lähestyvän
heitä niin nopeasti, että hän oli heidän keskellään ennenkuin he
aavistivatkaan, ja kun he sitten huomasivat pelästyen ja oudoksuen,
että hänen kasvoiltaan paistoi kiihtymyksen ja vihastuksen tuli, että
hänen tukkansa oli päässyt piteistään ankarassa liikunnassa ja että
hänen silmänsä säkenöivät niinkuin ne säkenöivät Henrik VIII:n hengen
kohotessa korkeimmilleen hänen tyttäressään. Eikä heidän kummastuksensa
suinkaan vähentynyt, kun he näkivät kuningattaren voimakkaasti
pitelevän toisella kädellään kalpeata, menehtynyttä, puolikuollutta,
mutta siitä huolimatta yhä vielä viehättävää naisolentoa, samassa
toisella viitatessaan väistymään naisia ja herroja, jotka tunkeutuivat
hänen ympärilleen, luullen hänen äkkiä tulleen sairaaksi. »Missä on
Leicesterin kreivi?» kysyi hän äänellä, joka vavahutti kaikkia lähellä
seisovia hovikoita. -- »Astukaa esiin, herra Leicester!»

Jos keskellä kauneinta kesäpäivää, jolloin kaikki on vain valoa ja
hymyä, salama iskisi kirkkaalta sinitaivaalta ja halkaisisi maan jonkun
huolettoman vaeltajan jalkojen juuresta, ei hän voisi silmätä sitä
suitsuavaa kuilua, joka niin odottamatta avasi ammottavan kitansa hänen
eteensä, puoliksikaan niin pelästyneenä ja kauhistuneena kuin Leicester
nyt tarkasteli hänelle niin äkkiä tarjoutuvaa näkyä. Hän oli juuri
kuunnellut valtioviisaasti kiellellen ja ymmärtämättömyyttä
teeskennellen hovimiesten puoliksi lausuttuja, puoliksi viittailtuja
onnitteluja kuningattaren suosion johdosta, joka ilmeisesti oli noussut
korkeimpaan huippuunsa tämänaamuisen keskustelun aikana ja jonka
perustalla useimmat heistä ennustelivat hänen piankin kohoavan heidän
vertaisestaan heidän käskijäkseen. Ja nyt, kun se hillitty, mutta ylpeä
hymy, jolla hän oli torjunut heidän vihjailujaan, vielä väreili hänen
poskellaan, syöksähti kuningatar piirin keskelle ylen määrin
kiihtyneenä ja raivostuneena, kannattaen toisella kädellään ja
nähtävästi ilman suurempaa ponnistusta hänen menehtyvää, kalpeaa ja
maahan vajoavaa puolisoansa ja toisen kätensä sormella osoittaen hänen
riutuneita, puolikuolleita kasvojaan, ja kysyen äänellä, joka kajahti
pelästyneen valtiomiehen korvissa kuin viimeinen kauhistava, ruumista
ja sielua tuomioistuimen eteen vaativa pasuunainpuhallus: »Tunnetko
Sinä tätä naista?»

Ja niinkuin tämän tuomiotorven toitottaessa syntinen rukoilee vuoria
lankeamaan päällensä ja peittämään hänet, niin toivoi Leicesterkin
sisimmässään sen uljaan kaarikatoksen, jonka hän oli ylpeyksissään
rakentanut, repeävän lujista liitoksistaan ja hautaavan heidät kaikki
raunioihinsa. Mutta iskostetut kivet, kaaret ja pylväät kestivät
paikoillaan; ja niiden ylpeä isäntä itse polvistui Elisabetin eteen
kuin olisi joku raskas paino taivuttanut hänet maahan ja kumarsi niin
syvään, että hänen otsansa kosketti niitä marmoripaasia, joilla hän
seisoi.

»Leicester», huusi kuningatar raivosta vapisevalla äänellä, »jos
minä vain voisin uskoa, että Sinä olet sillä halpamaisella ja
kiittämättömällä tavalla pettänyt minua, kuin tuo Sinun tavaton
pelästyksesi näyttää osoittavan -- minua -- hallitsijatartasi --
luottavaa, liiankin puolueellista kuningatartasi -- niin kautta kaiken
pyhän, kavala kreivi, tuo Sinun pääsi istuisi yhtä höllässä kuin ikinä
isäsi pää!»

Leicesterillä ei ollut tukenaan viattomuutensa tietoisuutta,
mutta ylpeys piti häntä vielä pystyssä. Hän -- kohotti hitaasti
otsansa ja kasvonsa, jotka olivat mustat ja paisuneet raivoisasta
mielenkuohusta ja vastasi vain: »Pääni voi pudota vain valtakunnan
ylimmän tuomio-istuimen päätöksestä -- siihen minä asiani vetoan, enkä
ruhtinattareen, joka tuolla tavalla palkitsee uskollisen palvelukseni!»

»Kuinka! hyvät herrat», virkkoi Elisabet, ympärilleen katsahtaen,
»meitä nähdäksemme uhmataan -- uhmataan linnassa, jonka itse olemme
lahjoittaneet tälle korskealle miehelle! -- Herra Shrewsbury, Te olette
Englannin marsalkka, vangitkaa hänet valtiorikoksesta!»

»Ketä Teidän Majesteettinne suvaitsee tarkoittaa?» kysyi Shrewsbury
kovin hämmästyneenä, sillä hän oli juuri sillä hetkellä saapunut
paikalle.

»Ketäpä muuta kuin tätä petturia Dudleyta, Leicesterin kreiviä! --
Hunsdon-serkku, käske vartijasi aseisiin ja ota hänet heti paikalla
hoimiisi. -- Kuuletko, tomppeli, pidä kiirettä!»

Hunsdon, karkea, vanha ylimys, joka sukulaisuutensa takia Boleynien
kanssa oli tottunut kohtelemaan kuningatarta vapaammin kuin kukaan muu
olisi uskaltanut, vastasi hätkähtämättä: »Ja kuitenkin voi käydä niin,
että Teidän Majesteettinne lähettää minut Toweriin liiasta
hätiköimisestä. Minä pyydän Teitä malttamaan mielenne.»

»Malttamaan mieleni -- Jumala nähköön!» huudahti kuningatar -- »älä
puhu siitä minulle -- Sinähän et tiedä, mihinkä hän on vikapää!»

Amy, joka oli sillä välin saanut tajuntansa johonkin määrin takaisin ja
joka näki puolisoansa uhkaavan hänen mielestään tuhoisimman vaaran
raivostuneen, loukkaantuneen hallitsijattaren puolelta, unohti heti
omat kärsimyksensä (ah! kuinka moni nainen onkaan tehnyt samoin!) ja
oman vaaransa hänen takiansa peljätessään ja heittäytyi kuningattaren
jalkojen juureen, syleili hänen polviansa ja huudahti: »Hän on syytön,
armollinen Valtijatar -- hän on syytön -- kukaan ei voi syyttää mistään
jaloa Leicesteriä!»

»Mitä nyt, houkkio!» virkkoi kuningatar, »etkö Sinä äsken itse sanonut
Leicesterin kreivin tietävän koko juttuasi?»

»Sanoinko minä niin?» vastasi onneton Amy, hyljäten kaiken puheittensa
puolustelemisen ja unohtaen kokonaan itsensä. -- »Oi, jos minä niin
sanoin, niin minä ilkeästi valehtelin. Tuomitkoon Jumala minua niinkuin
minä nyt uskon, ettei hänellä ole ollut pienintä ajatustakaan, joka
olisi pyytänyt minua vahingoittaa!»

»Vaimo!» huusi Elisabet, »minä tahdon tietää, kuka Sinut on tähän
viekoitellut; tai minun vihani -- ja kuningasten viha on suitseva tuli
-- on polttava ja syövä Sinut kuin rikkaruohon hehkuvassa pätsissä.»

Kun kuningatar lausui tämän uhkauksen, huusi Leicesterin parempi
enkeli hänen ylpeyttään avuksi ja osoitti hänen tekevän maailman
halpamaisimman, hänet iki-ajoiksi häpeällä tahraavan työn, jos hän nyt
alentuisi asettumaan vaimonsa jalomielisen uhrautumisen suojaan ja
jättäisi hänet sitten hyvyytensä palkaksi kuningattaren raivon
esineeksi. Hän kohotti jo päätänsä kunnian miehen arvokkuudella,
tunnustaakseen avioliittonsa ja julistautuakseen kreivittärensä
suojelijaksi, kun Varney, joka oli ilmeisesti syntynyt isäntänsä
pahaksi hengeksi, syöksyi paikalle, kasvot ja koko ulko-asu mitä
suurimman hämmennyksen vallassa.

»Mitä tarkoittaa tämä julkea tungettelu?» kysyi Elisabet tiukasti.

Ikäänkuin äärimäisen surun ja levottomuuden murtamana heittäytyi Varney
hänen jalkoihinsa ja huudahti: »Antakaa anteeksi, armollinen
Valtijattareni, antakaa anteeksi! -- tai kääntäkää ainakin vihastuneen
oikeutenne kosto minuun, sillä minä sen ansaitsen; mutta säästäkää
jaloa, ylevää, viatonta herraani ja käskijääni!»

Amy, joka oli yhä vielä polvillaan, hypähti ylös nähdessään miehen,
jonka lähellä ei hän saanut inholtaan olluksi, ja oli juuri
pakenemaisillaan Leicesterin turviin, kun hänet yht'äkkiä pysäytti se
epävarma ja arka ilme, joka oli jälleen lennähtänyt hänen kasvoilleen
heti kun hänen uskottunsa esiintyminen näytti kääntävän kohtauksen
uudelle uralle; hän peräytyi, kiljahti heikosti ja rukoili hänen
majesteettiaan lähettämään hänet linnan syvimpään vankiluolaan --
kohtelemaan häntä rikoksellisista pahimpana -- »mutta päästäkää vain
minut näkemästä ja kuulemasta sellaista», huudahti hän, »joka ryöstää
minulta senkin vähän järjen, mikä minulla vielä on jäljellä --
näkemästä tuota inhoittavinta, julkeinta konnaa!»

»Ja miksi, rakas lapseni?» kysyi kuningatar, saaden uuden ajatuksen;
»mitä on Sinulle tehnyt tämä petollinen ritari, sillä sellaiseksihan
häntä väität?»

»Oh, pahempaa kuin suru, armollinen Kuningatar, ja pahempaa kuin
vääryys on hän minulle tehnyt -- hän on kylvänyt epäsopua sinne, missä
pitäisi pyhimmän rauhan vallitseman. Minä tulen hulluksi, jos minun
täytyy katsella häntä kauvemmin!»

»Jumala nähköön, Sinähän olet jo luullakseni järjiltäsi», vastasi
kuningatar. -- »Hyvä Hunsdon, ota tämä nuori hätääntynyt naisraukka
huostaasi ja toimita hänet varmaan ja hyvään suojaan siksi kunnes me
jälleen tarvitsemme häntä.»

Pari, kolme hovinaista, joko sitten säälien niin omituista olentoa tai
jostakin muusta syystä, tarjoutui pitämään hänestä huolta; mutta
kuningatar vastasi yksikantaan: »Hyvät rouvat, luvallanne, ei. --
Teillä on kaikilla, kiittäkää siitä Jumalaa, tarkat korvat ja kerkeä
kieli -- sukulaisellamme Hunsdonilla on mitä kuuroimmat korvat ja kieli
hieman karkea, mutta hitaista hitain. -- Hunsdon, katso, ettei kukaan
pääse puhelemaan hänen kanssaan.»

»Pyhän Neitsyen nimessä!» sanoi Hunsdon, tukien voimakkaalla
käsivarrellaan menehtynyttä, taintuvaa Amya, »hän on suloinen lapsi; ja
vaikka Teidän Majesteettinne antoikin hänelle karkean hoitajan, niin
osaa se hoitaja olla ainakin ystävällinen ja lempeä. Hän on minun
luonani yhtä hyvässä turvassa kuin omatkin tyttärenheiskaleeni.»

Näin puhein vei hän vastustelemattoman, melkein tiedottoman Amyn
mukanaan; hänen monet sodat nähnyt tukkansa ja pitkä harmaa partansa
sekaantuivat kreivittären vaaleanruskeisiin kiharoihin, kun tämä nojasi
päätänsä hänen vahvaan, vantteraan olkapäähänsä. Kuningatar seurasi
häntä katseellaan -- hän oli jo sillä itsehillinnällä, jonka täytyy
välttämättä kuulua jokaisen hallitsijan avuihin, karkoittanut
kasvoiltaan kaikki kiihtymyksen merkit ja näytti haluavan poistaa
raivonpuuskauksensa pienimmätkin jäljet kaikkien niiden muistista,
jotka olivat siinä ympärillä seisoneet. »Herra Hunsdon puhuu totta»,
huomautti hän, »hän on tosiaankin liian karkea hoitaja niin hennolle
lapsoselle.»

»Herra Hunsdon», vahvisti Pyhän Asaphin tuomiorovasti, »tahtomatta
lainkaan halventaa hänen jalompia ominaisuuksiaan, käyttää puheessaan
leveätä vapautta ja sekoittaa siihen melkein liiaksikin julmia ja
taika-uskoisia sadatteluja, jotka kuulostavat yhtä paljon
pyhyydenhäväistykseltä kuin vanhalta paavilaisuudeltakin.»

»Se on hänen verensä vika, herra tuomiorovasti», vastasi kuningatar,
käännähtäen puhuessaan kiivaasti arvoisaan kirkonmieheen päin; »ja Te
saatte silloin moittia minuakin samasta synnistä. Boleynit ovat ikänsä
kaiken olleet kuumaveristä ja suorapuheista sukua, kerkeämmin
ilmoittaen selvän ajatuksensa kuin huolellisesti asetellen lauseitaan.
Ja kautta kunniasanani -- toivoakseni ei tässä puheenvahvistuksessa ole
mitään synnillistä -- epäilen minä, kylmenikö se paljoakaan sen kautta,
että siihen sekoitettiin Tudorein verta.»

Näitä viimeisiä sanoja lausuessaan hymyili hän armollisesti ja katsahti
salaa ja melkein huomaamatta Leicesterin kreiviin, jolle hän nyt alkoi
uskoa puhuneensa liian kiivaasti ja räikeästi hetken perusteettoman
epäilyksen nojalla.

Kuningattaren silmä ei tavannut kreiviä missään sovinnontarjoukselle
suosiollisessa mielentilassa. Leicesterin oma katse oli myöhäistä,
mutta sitä syvempää katumusta kuvastaen seurannut sitä surkuteltavaa
olentoraukkaa, jonka Hunsdon oli juuri vienyt pois; nyt tuijotti se
synkkänä maahan, mutta enemmän -- niin ainakin Elisabetista näytti --
ilmaisten miestä, joka on kärsinyt aiheettoman loukkauksen kuin
ihmistä, joka on syyllisyydestään tietoinen. Kuningatar käänsi
vihoissaan kasvonsa hänestä ja sanoi Varneylle: »Puhu, ritari Rikhard,
ja selitä tämä arvoitus -- Sinulla ainakin on vielä järkesi ja
puhelahjasi tallella, vaikka me saammekin niitä turhaan etsiä muualta.»

Näin sanoessaan kimmahutti hän vielä toisen vihastuneen katseen
Leicesteriin, ja ovela Varney kiiruhti latelemaan juttuansa.

»Teidän Majesteettinne läpitunkeva silmä», alkoi hän, »on jo huomannut
rakkaan puolisoni kauhistavan sairauden, sairauden, jota, niin
onnettomia seurauksia kuin siitä nyt on ollutkin, en halunnut
mainittavaksi hänen lääkärinsä todistuksessa, koettaen siten salata
sellaista, mikä nyt on tullut ilmi sitä suuremmaksi häpeäkseni.»

»Hän on siis tosiaankin mielenhäiriössä?» kysyi kuningatar --
»oikeastaan emme sitä epäilleetkään -- koko hänen käyttäytymisensä sitä
todistaa. Minä tapasin hänet tylsänä seisomasta tuon luolan nurkasta;
ja jokaisen sanan, minkä hän puhui -- minun täytyi kiskoa ne hänestä
ikäänkuin kidutuskoneilla -- peruutti hän samassa ja väitti valheeksi.
Mutta miten pääsi hän tänne? Miksi ette pidä häntä paremmassa
tallessa?»

»Armollinen Valtijattareni», vastasi Varney, »se kunnianarvoisa
henkilö, jonka huostaan minä hänet jätin, herra Anton Foster, saapui
juuri äsken tänne, kuljettuaan niin nopeasti kuin mies ja hevonen
suinkin pääsevät, kertomaan minulle hänen paostaan, joka oli
suunniteltu ja suoritettu kaikella sitä sairautta poteville ominaisella
oveluudella. Hän on valmis kuulusteltavaksi.»

»Jättäkäämme se toiseen kertaan», sanoi kuningatar. »Mutta, ritari
Rikhard, me emme suinkaan kadehdi Teidän koti-onneanne; Teidän
rouvannehan herjasi Teitä mitä katkerimmin ja oli vähällä pyörtyä
Teidät nähdessään.»

»Sillä lailla ne menettelevät kaikki hänen tilassaan olevat ihmiset,
Teidän Majesteettinne luvalla puhuen», vastasi Varney; »he vihaavat sen
puuskauksensa käsissä ollessaan enimmin juuri niitä, jotka ovat heille
heidän parempina hetkinään rakkaimpia ja läheisimpiä.»

»Olemme jotakin sentapaista kuulleet ennenkin», sanoi Elisabet, »ja
uskommekin sen kernaasti.»

»Suvaitsisiko Teidän Majesteettinne siis käskeä», pyysi Varney, »että
minun onneton vaimoni jätettäisiin ystäväinsä hoidettavaksi?»

Leicester vavahti hieman, mutta sai ankaralla ponnistuksella
liikutuksensa hillityksi, ja Elisabet vastasi terävästi: »Pidättepä Te
nyt kiirettä, herra Varney; me haluamme ensin kuulla Mastersin, oman
lääkärimme selvityksen hänen terveydestään ja mielentilastaan, ja
sitten vasta päättää, mitä on edelleen tehtävä. Te saatte kuitenkin
puhutella häntä, niin että jos teillä on joitakin aviollisia
riitaisuuksia -- sellaisia olemme kuulleet sattuvan rakastavienkin
pariskuntien välillä -- ratkaistavina, te voitte sopia ne keskenänne,
häpäisemättä enää koko hoviamme ja meitä häiritsemättä.»

Varney kumarsi syvään eikä vastannut sanaakaan.

Elisabet katsahti jälleen Leicesteriin ja virkkoi niin alentuvasti kuin
vain sydämellisin osanotto voi: »Epäsopu, sanoo eräs italialainen
runoilija, löytää tiensä yhtähyvin rauhallisiin luostareihin kuin
perheen pyhättöönkin; ja pelkäämmepä, etteivät meidän omat vartijamme
eivätkä airueemme saa sitä pysymään poissa hovistammekaan. Herra
Leicester, me loukkasimme Teitä ja meillä on syytä katsoa, että Te
olette loukannut meitä. Me näyttelemme leijonan osaa ja annamme
ensimäisenä anteeksi.»

Leicester kirkasti katsantonsa, jos se ponnistustakin kysyi, mutta
hänen mielensä oli niin syvästi järkytetty, ett'ei sen rauha niin vain
palannut. Hän puheli kuitenkin kaikkea, mikä sopi tilaisuuteen, ettei
hänellä ollut onnea antaa anteeksi, koska henkilö, joka häntä kehoitti
niin tekemään, ei voinut yleensä häntä lainkaan loukata.

Elisabet näytti tyytyvän tähän vastaukseen ja ilmoitti aamun
huvitoimitusten voivan alkaa. Torvet räikkyivät -- koirat haukkuivat --
hevoset teutaroivat -- mutta herrat ja naiset riensivät nyt alkaneeksi
julistetulle metsästysretkelle aivan toisenlaisin tuntein kuin heidän
sykähtävin sydämin kuullessaan ensimäisen herätystoitotuksen.
Jokaisella otsalla väikkyi epäilys, pelko ja odotus, ja aavistelua ja
vehkeilyä piili jokaisessa kuiskauksessa.

Blount suihkasi sopivan tilaisuuden tullen Raleighin korvaan: »Tämä
myrsky tuli yhtä odottamatta kuin itävihuri Välimerellä.»

»_Varium et mutabile_» -- vastasi Raleigh samaan tapaan.

»No, ole nyt siinä, enhän minä siitä Sinun latinastasi kuitenkaan
mitään ymmärrä», kuiskasi Blount edelleen; »mutta siitä minä vain
Jumalaa kiitän, ettei Tressilian ollut ulapalla tämän kamalan
tuulispään raivotessa. Hän olisi tuskin kyennyt haaksirikkoa
välttämään, hän kun osaa niin huonosti asetella purjeitaan
hovipuuskausten mukaan.»

»Olisihan Sinun sopinut häntä neuvoa», virkkoi Raleigh.

»No, olenpa minä käyttänyt aikaani yhtä hyvin kuin Sinäkin, ritari
Walter», vastasi kunnon Blount. »Minä olen ritari yhtä hyvin kuin
Sinäkin, vieläpä aikaisempaa tekoa.»

»Jumala järkeäsi valistakoon», tokaisi Raleigh; »mutta haluaisinpa
tosiaankin tietää, miten sen Tressilianin laita oikeastaan on. Hän
jutteli minulle tänä aamuna, ettei hän lähde huoneestaan kahteentoista
tuntiin tai niille main, koska häntä muka sitoo joku lupaus. Tuon
rouvan mielipuolisuus, kun hän saa sen tietää, ei, niin pelkään,
suinkaan paranna hänen tautiaan. Nyt on juuri täysikuu, ja ihmisten
aivot kuohuvat silloin kuin hiiva. Mutta kuulehan! soitetaan ratsaille.
Nouskaamme satulaan, Blount; meidän nuorten ritarien täytyy ansaita
kannuksemme.»



XVII Luku.


               -- Rehellisyys,
    Hyveistä jaloin! Älköön kenkään tieltäs
    Suoralta väistykö; maa vaikka halkeis
    Ja hornan kuiluin ikituhot uhkais,
    Sittenkin vilpin kierot polut hylkää.

                            _Douglas_.

Vasta pitkän ja onnistuneen metsästysretken ja myöhään kestäneen
aterian jälkeen, johon ryhdyttiin heti kuningattaren palattua linnaan,
pääsi Leicester vihdoinkin kahdenkesken Varneyn kanssa; tältä hän kuuli
nyt kaikki kreivittären paon yksityiskohdat sellaisina kuin ne oli
esittänyt Foster, joka sen seurauksista levottomana oli itse
kiiruhtanut Kenilworthiin uutisineen. Kun Varney kertomuksessaan
erikoisesti vältti koskettelemasta niitä kreivittären terveyttä
uhkaavia juomia, jotka juuri olivat ajaneet hänet niin epätoivoiseen
tekoon, loukkautui Leicester suuresti siitä kevytmielisyydestä, millä
hänen puolisonsa oli rikkonut hänen ankarat käskynsä ja pannut hänet
siten alttiiksi Elisabetin vihastukselle, hän kun saattoi vain
uskoa hänen toimineen siten yksinomaan mustasukkaisuudesta ja
kärsimättömyydestä, saavuttaakseen sitä pikemmin arvolleen kuuluvan
aseman ja kunnian.

»Minä olen antanut sille tuntemattoman devonshirelaisen aatelismiehen
tyttärelle», sanoi hän, »Englannin ylpeimmän nimen. Minä olen tehnyt
hänet aviovuoteeni ja mahtavuuteni osalliseksi. Minä pyydän häneltä
hieman kärsivällisyyttä, ennenkuin hän lykkää veneensä suuruutensa
täyttä vauhtia vilistävään virtaan, ja kuitenkin se sokaistu nainen
uskaltaa ennemmin itsensä ja minut haaksirikkoon, ajaa minut tuhansien
puuskien pyöritettäväksi ja tuhansien karien ja särkkien keskelle ja
kietoo minut tuhansiin petoksiin, jotka häpäisevät minut omissa
silmissänikin, kuin viipyisi vielä lyhyen ajan siinä huomaamattomassa
asemassa, mihin hän oli syntynyt. -- Hän on niin rakastettava, niin
suloinen, niin hellä, niin uskollinen -- ja kuitenkin puuttuu häneltä
niin vakavassa asiassa varovaisuutta, jota odottaisi jo typerimmältäkin
houkkiolta -- se saa tosiaankin kärsivällisyyteni loppumaan.»

»Kyllä me siitä vielä kunnialla selviämme», lohdutti Varney, »kunhan
vain saisimme armollisen rouvan tottelemaan ja esittämään osaa, jonka
hetken olosuhteet tekevät välttämättömäksi.»

»Se on liiankin totta, ritari Rikhard», sanoi Leicester, »muuta keinoa
ei tosiaankaan ole. Minä olen kuullut häntä julkisesti mainittavan
Sinun vaimoksesi, panematta vastaan. Hänen täytyy pitää sitä nimeä ja
arvoa siksi kunnes hän on kaukana Kenilworthista.»

»Ja kauvan vielä jälkeenkin päin, luullakseni», vastasi Varney ja
lisäsi sitten heti: »Sillä minun täytyy toivoa, että siihen menee vielä
pitkä aika, -- ennenkuin hän voi julkisesti kantaa Leicesterin
kreivittären nimeä -- jopa pelkään, ettei se saata turvallisesti
tapahtua tämän kuningattaren koko elinaikana. Mutta Teidän
Korkeutennehan asian parhaiten ymmärtää, Te kun yksin tiedätte,
millaiset suhteenne ovat Elisabetiin.»

»Olet oikeassa, Varney», virkkoi Leicester; »minä olen tänä aamuna
ollut sekä narri että konna; ja kun Elisabet saa kuulla onnettomasta
avioliitostani, ei hän voi muuta kuin ajatella itseään kohdellun tuolla
edeltäpäin harkitulla ylenkatseella, jota eivät naiset anna milloinkaan
anteeksi. Me olemme olleet tänään aivan lähellä julkista riitaa; ja
minä pelkään, että siihen sitä vielä kerran palataan.»

»Onko hänen vihansa sitten niin leppymätön?» kysyi Varney.

»Kaukana siitä», vastasi kreivi; »sillä ollen sen luontoinen ja siinä
asemassa kuin hän on, on hän tänään ollut aivan liiankin alentuvainen
ja antanut minulle monta tilaisuutta korjata, mitä minä hänen
nähdäksensä olin mieleni kiivaudessa rikkonut.»

»Niin», virkkoi Varney, »italialaiset sanovatkin oikein:
lemmenriidoissa on rakastava puoli aina taipuvaisempi ottamaan
suuremman syyn niskoilleen. -- Niin että, armollinen herra, jos tämä
Teidän avioliittonne nyt vain saadaan pysymään salassa, ovat Teidän
suhteenne Elisabetiin entisellään.»

Leicester huokasi ja oli hetken äänettömänä, ennenkuin vastasi.

»Varney, minä luulen Sinua täysin uskolliseksi ja luotettavaksi ja minä
kerron Sinulle kaikki. Minun suhteeni häneen eivät ole entisellään.
Minä olen puhunut Elisabetille -- mikä hulluus minut siihen vei, en
tiedä itsekään -- asiasta, jota ei voi heittää sikseen loukkaamatta
kaikkia naisellisia tunteita mitä syvimmin, mutta jota minä kuitenkaan
en uskalla enkä voi jatkaa. Hän ei voi koskaan, koskaan antaa minulle
anteeksi sitä, että minä olen saanut nuo inhimillisen intohimon
ilmaukset hänessä hereille ja julki.»

»Meidän täytyy tehdä jotakin, armollinen herra», virkkoi Varney, »ja
pian.»

»Ei ole mitään tehtävissä», vastasi Leicester toivottomana; »minä olen
miehen kaltainen, joka on kauvan suurella työllä ja tuskalla kiivennyt
vaarallista kallioseinää ja joka huomaa kulkunsa katkaistuksi ja
peräytymisen mahdottomaksi juuri silloin, kun yksi ainoa rohkea
harppaus enään eroittaisi hänet huipusta. Minä näen yläpuolellani
korkeuden, jota en voi saavuttaa -- allani kuilun, jonne minun täytyy
romahtaa heti kun höltyvät käteni ja pyörtyvä pääni päästävät minut
putoamaan nykyisestä epävakaisesta asemastani.»

»Ajatelkaa parempaa tilastanne, armollinen herra», virkkoi Varney --
»koettakaamme keinoa, johon juuri äsken suostuitte. Jos vain saamme
avioliittonne pysymään Elisabetilta salassa, voi kaikki käydä vielä
hyvin. Minä lähden heti armollisen rouvan puheille. -- Hän vihaa minua,
koska hän aivan oikein epäilee minun innokkaasti Teidän Korkeutenne
edessä vastustaneen niitä oikkuja, joita hän nimittää oikeuksikseen.
Minä en välitä hänen ennakkoluuloistaan. -- Hänen täytyy kuunnella
minua, ja minä olen esittelevä hänelle niin päteviä syitä, jotka
pakottavat mukautumaan olosuhteiden vaatimuksiin, etten lainkaan epäile
tuovani hänen suostumustaan kaikkiin näiden vaatimusten mukaisiin
toimenpiteisiin.»

»Ei, Varney», vastasi Leicester; »minä olen miettinyt, mitä on tehtävä,
ja minä tahdon itse puhutella Amya.»

Nyt oli Varneyn vuoro tuntea omissa lihoissaan se kauhistus ja
levottomuus, joihin hän oli ollut ottavinaan osaa vain isäntänsä
puolesta. »Ei suinkaan Teidän Korkeutenne aijo itse tavata armollista
rouvaa?»

»Se on vakava päätökseni», vastasi Leicester; »hanki minulle
palvelijanviitta; minä kuljen vartijain ohi Sinun käskyläisenäsi.
Sinähän pääset vapaasti hänen luokseen.»

»Mutta, armollinen herra --»

»Minä en kärsi mitään _muttaa_», kivahti Leicester; »niin sen
pitää käymän, eikä toisin. Hunsdon nukkuu luullakseni Saintlowen
tornissa. Me pääsemme näistä huoneista sinne salakäytävää pitkin,
tarvitsematta pelätä ketään kohtaavamme. Ja mitä sitten, vaikka
Hunsdonin tapaisinkin? Hän on enemmän ystäväni kuin vihamieheni ja
kyllin typerä tomppeli uskoakseen kaikki mitä hänelle suinkin viitsii
syöttää. Hanki viitta tänne heti paikalla.»

Varneyn ei auttanut muu kuin totteleminen. Muutamien minuuttien
kuluttua oli Leicester kääriytynyt vaippaansa, vetäen lakin silmilleen
ja seuraten Varneyta pitkin salakäytävää, joka oli yhteydessä Hunsdonin
huoneuston kanssa, jossa heidän tuskin tarvitsi peljätä urkkijoita ja
jossa oli niin pimeä, etteivät nämä kai olisi voineetkaan tyydyttää
uteliaisuuttaan. He tulivat jälleen ihmisten ilmoille ovesta, jonka
vartijaksi Hunsdon oli sotilasmaisen varovasti asettanut erään
pohjanpuoleisen käskyläisensä; tämä päästi ritari Rikhard Varneyn ja
hänen palvelijansa vastustelematta jatkamaan matkaansa, sanoen vain
pohjoismurteellaan: »Tahtoosinpa, jotta Sinä saisit sen hullun frouan
pysymähän siivommalla tuolla; sen voivootteleminen panoo niin ilkiästi
mun pääluusnani, jotta mä paljo tärkiämpää seisoosin vaharis vaikka
kuinka saakurinlaases lumipyrys kuin täs.»

He astuivat kiireesti sisään ja sulkivat oven perästään.

»Nyt, kelpo piru, jos Sinua on lainkaan olemassa», ajatteli Varney
itsekseen, »auta nyt kerrankin uskollista liittolaistasi
kuolemanhädässä, sillä veneeni on ajautunut kauheiden salakarien
keskelle!»

Kreivitär Amy istui, tukka ja vaatteet epäjärjestyksessä,
jonkunlaisella vuoteentapaisella, syvimmän masentumuksen perikuvana;
oven avautuminen herätti hänet horroksistaan. Hän käännähti äkkiä
ympäri ja huudahti, kiinnittäen katseensa Varneyhin: »Roisto! oletko
taas tullut punomaan uusia konnamaisia juoniasi?»

Leicester katkaisi lyhyeen hänen kiihkeät soimauksensa astumalla esiin,
pudottamalla viittansa ja lausumalla pikemmin käskevästi kuin hellästi:
»Minun kanssani, rouva, on Teidän puhuminen, eikä ritari Rikhard
Varneyn.»

Kuin taikavoimalla muuttui kreivittären katse ja koko käytös. »Dudley!»
kiljaisi hän, »Dudley! Vihdoinkin Sinä siis tulit?» Ja nopeana kuin
salama syöksähti hän puolisonsa luo, karkasi hänen kaulaansa ja Varneyn
läsnä-olosta huolimatta peitti hänet hyväilyin, hänen kyyneltensä
valuessa virtoina Leicesterin kasvoille ja hänen kuiskiessaan
katkonaisin, yhteydettömin tavuin hellimpiä sanoja, mitä rakkaus
suinkin pyhitetyilleen opettaa.

Leicesterillä oli mielestään syytä olla vihoissaan vaimolleen,
koska tämä oli rikkonut hänen käskynsä ja siten saattanut hänet
tämänaamuiseen vaaralliseen asemaan. Mutta mikä suuttumus voisi kestää
tuollaisia hellyyden osoituksia vastaan, kun niitä jakeli niin suloinen
olento, että puvun huolimattomuus ja pelon, surun ja väsymyksen
kuihduttavat vaikutukset, jotka olisivat olleet muiden kauneuden surma,
tekivät vain hänen ihanuutensa sitä kiinnittävämmäksi! Leicester
vastasi hänen hyväilyihinsä hellästi, mutta samalla murheellisesti, ja
tätä viimeistä vivahdusta hän tuskin näytti huomaavan, ennenkuin hänen
ensimäinen riemunpuuskauksensa oli jonkun verran talttunut; silloin hän
kysyi, puolisoaan levottomana kasvoihin katsoen, oliko tämä sairas.

»En ruumiillisesti, Amy», vastasi Leicester.

»Sitten tahdon minäkin jaksaa hyvin -- Oi Dudley! Minä olen ollut
sairas! -- niin sairas sen jälkeen kun viimeksi tapasimme! -- sillä
minä en sano tämänaamuista kauhistuttavaa kohtausta tapaamiseksi. Minä
olen ollut sairauden, surun ja vaaran valloissa. -- Mutta nyt olet Sinä
tullut, ja kaikki on nyt vain iloa ja terveyttä ja turvallisuutta!»

»Voi Amy», sanoi Leicester, »Sinä olet saattanut minut turmioon!»

»Minä, herrani?» kysyi Amy, ja hänen poskensa menetti heti ohimenevän
ilon punerruksen, -- »miten voisin vahingoittaa sitä, jota rakastan
enemmän kuin itseäni?»

»En haluaisi nuhdella sinua, Amy», vastasi kreivi, »mutta etkö ole
täällä vastoin nimenomaisia käskyjäni -- ja eikö läsnäolosi täällä
vaaranna sekä sinua että minua?»

»Niinkö, niinkö tosiaan?» Amy huudahti kiihkeästi; »miksi sitten olen
täällä hetkeäkään kauemmin? Voi, jos tietäisit, mitkä pelot pakottivat
minut jättämään Cumnorin linnan! Mutta en sano mitään itsestäni -- vain
sen, että jos olisi mahdollista toisin, en mieluusti palaisi
_sinne_; kuitenkin, jos on kyseessä turvallisuutesi --»

»Harkitsemme jotain toista paikkaa, Amy», sanoi Leicester, »ja sinä
menet johonkin pohjoisista linnoistani -- uskon tämän olevan
tarpeellista vain muutaman päivän ajan -- Varneyn vaimon
ominaisuudessa.»

»Mutta, armollinen herra Leicesterin kreivi», sanoi Amy, irrottautuen
hänen syleilystään, »omalle vaimollenneko Te annatte tuon kunniattoman
neuvon tunnustaa olevansa toisen morsian -- ja kaikista miehistä, tuon
konna Varneyn morsiamen?»

»Armollinen rouva, puhun nyt tosissani -- Varney on hyvä ja uskollinen
palvelijani, luotettu syvimmissäkin salaisuuksissani. Ennemmin
menettäisin oikean käteni kuin hänen palveluksensa tällä hetkellä.
Teillä ei ole mitään syytä halveksia häntä niinkuin teette.»

»Voisin nimetä yhden, armollinen herra», vastasi kreivitär, »ja näen,
että hän jo vapisee tuon luottavaisen naamionsa alla. Mutta se, joka on
tarpeellinen oikeana kätenä turvallisuudellenne, on vapaa kaikista
syytöksistäni. Olkoon hän uskollinen Teille; ja jotta hän olisi
uskollinen, älkää luottako häneen liian paljon tai liian pitkälle.
Mutta on tarpeeksi sanottu, etten mene hänen kanssaan kuin väkisin,
enkä tunnusta häntä miehekseni, vaikka --»

»Se on vain väliaikainen harhautus, rouvaseni», sanoi Leicester,
harmistuneena hänen vastustuksestaan, »tarpeen meidän molempien
turvallisuudellemme, mikä vaarantui naisellisen oikkunne takia, tai
ennenaikaisen halunne takia päästä arvoon, jonka annoin Teille vain
sillä ehdolla, että avioliittomme pysyisi jonkin aikaa salassa. Jos
ehdotukseni inhoittaa Teitä, muistakaa, että Te itse olette sen
saattanut päällemme. Ei ole muuta keinoa -- Teidän on tehtävä, mitä
kärsimätön oikkunne on saanut välttämättömäksi -- minä käsken Teitä!»

»En voi panna käskyjänne, armollinen herra», sanoi Amy, »vaakaan
kunnian ja omantunnon kanssa. Tässä tapauksessa minä _en_ tottele
Teitä. Te ehkä saavutatte oman kunniattomuutenne, johon nämä kierot
toimet luonnostaan johtavat, mutta minä en tee mitään, mikä tahraisi
omaa kunniaani. Miten voisitte minut taas, armollinen herra, tunnustaa
puhtaaksi ja siveelliseksi vaimoksi, joka on arvoisa jakamaan onnenne
ja omaisuutenne, kun, säilyttäen tuon korkean arvon, olin kierrellyt
maata sellaisen elostelijan kuin palvelijanne Varneyn tunnustettuna
vaimona?»

»Armollinen herra», sanoi Varney väliin, »rouvalla on valitettavasti
liian paljon ennakkoluuloja minua kohtaan, jotta hän kuuntelisi, mitä
voin tarjota, kuitenkin se ehkä miellyttää häntä enemmän kuin hän
toivookaan. Hänellä on hyvät välit herra Edmund Tressilianin kanssa,
jonka voisi epäilemättä saada suostuelluksi seuralaisekseen Lidcoten
linnaan, missä hän voisi pysyä kaikessa rauhassa siksi kunnes aika
sallii tämän salaisuuden paljastamisen.»

Leicester ei virkkanut mitään, vaan katsoi kiihkeästi Amyyn, ja hänen
silmiinsä näytti yht'äkkiä sytähtäneen sekä epäluulon että suuttumuksen
tuli.

Kreivitär sanoi vain: »Kiittäisinpä Jumalaa, jos olisin vielä isäni
talossa! -- Sieltä lähtiessäni en lainkaan aavistanut, että minun
täytyi jättää sinne mieleni rauha ja kunniani.»

Varney jatkoi varovaisella äänellä: »Siitä on vain se varma seuraus,
että täytyy päästää vieraita tunkeutumaan armollisen herrani
salaisuuksiin; mutta epäilemättä voi kreivitär taata herra Tressilianin
samoin kuin isänsä perheenkin uskollisuuden --»

»Vaiti, Varney», käski Leicester; »kautta taivaan, minä isken tikarin
ruumiiseesi, jos Sinä vielä kerran esittelet Tressiliania minun
asioitteni osalliseksi!»

»Ja miksei?» kysyi kreivitär; »elleivät ne asiat sovikin paremmin
sellaiselle konnalle kuin Varney, kuin miehelle, jonka kunnia ja
rehellisyys ovat yhtä tahrattomat. -- Armollinen herra, armollinen
herra, älkää heittäkö minuun vihaisia katseita -- se on totuus, ja minä
puhun sen. Minä olen kerran tehnyt Tressilianille vääryyttä Teidän
tähtenne -- minä en tahdo jatkaa sitä vääryyttä vaikenemalla, kun hänen
kunniansa on kysymyksessä. Minä voin olla», jatkoi hän Varneyhin
katsahtaen, »riistämättä naamusta teeskentelijän kasvoilta, mutta minä
en salli hyvettä paneteltavan minun kuulteni.»

Syntyi kuolonhiljaisuus. Leicester seisoi tyytymättömänä, mutta
epäröivänä ja liiankin tietoisena asiansa heikkoudesta, kun taas
Varney, syvää, nöyrää alakuloisuutta teeskennellen, ei nostanut
katsettaan lattiasta.

Silloin osoitti kreivitär Amy hädän ja vaarojen keskellä sellaista
luonteen lujuutta ja tarmoa, että se olisi tehnyt hänestä, jos kohtalo
olisi suonut, säätynsä todellisen kaunistuksen. Hän astui Leicesterin
luo varmasti ja arvokkaasti, kasvoilla ilme, jossa väkevä rakkaus
turhaan koki järkähyttää itsetietoisen totuuden lujuutta ja
periaatteiden vilpittömyyttä. »Te olette ilmaissut tahtonne, armollinen
herra», virkkoi hän, »näiden vaikeuksien voittamiseksi, mutta
onnettomuudekseni en minä kuitenkaan voi siihen taipua. Tämä herra --
tämä olio, sanoisin -- on viitannut toiseen keinoon, johon minulla on
vain se huomautettavana, ettei se miellytä Teitä. Suvaitseeko Teidän
Korkeutenne kuulla, mitä nuorella ja pelokkaalla naisella, joka
kuitenkin on Teidän hellin puolisonne, on sanomista tässä äärimäisessä
pulassa?»

Leicester ei vastannut, nyykäyttihän vain vähän päätään kreivitärtä
kohti, ikäänkuin siten antaen hänelle luvan jatkaa.

»Kaikkeen tähän pahaan on ollut vain yksi syy, armollinen herra», puhui
kreivitär, »nimittäin se salaperäinen kaksimielisyys, jolla Te olette
joutunut ympäröimään itsenne. Riistäykää kerta kaikkiaan, armollinen
herra, näiden häpeällisten kahleiden hirmuvallasta. Olkaa oikea
englantilainen aatelismies, ritari ja kreivi, jonka mielestä totuus on
kunnian perustus ja jolle kunnia on yhtä kallisarvoinen kuin hänen
sieraintensa hengitys. Ottakaa onnetonta puolisoanne kädestä, viekää
hänet Elisabetin valta-istuimen juurelle ja sanokaa, että Te jonakin
hulluuden hetkenä, otaksutun kauneuden viekoittelemana, kauneuden,
josta ei ehkä voi enää havaita jätteitäkään, satuitte antamaan kätenne
tälle Amy Robsartille. -- Siten tekisitte oikeutta minulle, armollinen
herra, ja omalle kunniallenne; ja jos sitten laki tai voima pakottaisi
Teidät eroamaan minusta, en minä panisi vastaan -- sillä silloinhan,
minä voisin kunniani säilyttäen piiloittaa surun sortaman, murtuneen
sydämeni siihen pimeyteen, josta Teidän rakkautenne minut nosti. Sitten
hieman kärsivällisyyttä vain, ja Amyn elämä ei ole pitkää aikaa
himmentävä Teidän loistavimpia suunnitelmianne ja toiveitanne.»

Kreivittären puheessa oli niin paljon arvokkuutta, niin paljon hellää
rakkautta, että se liikutti kaikkea jaloa ja hyvää hänen puolisonsa
sielussa. Suomukset tuntuivat putoavan hänen silmistään, ja se
kaksimielisyys ja juonittelu, johon hän oli tehnyt itsensä syylliseksi,
täytti hänet yht'äkkiä katumuksella ja häpeällä.

»Minä en ole Sinun arvoisesi, Amy», sanoi hän; »mitä voisi kunnianhimo
tarjota minulle sellaisen sydämen korvaukseksi kuin Sinun sydämesi on?
Minulla on katkera katumustyö suoritettavana, kokiessani ivailevain
vihamiesten ja säikähtyneiden ystäväin nähden irtautua kaikista
petollisen oveluuteni pauloista. -- Ja kuningatar -- mutta ottakoon hän
vain pääni, kuten on uhannut.»

»Päänne, armollinen herra!» huudahti kreivitär; »senkö takia, että Te
käytätte jokaisen Englannin alamaisen oikeutta ja valtaa vapaasti
valita puolisonne? Hyi häpeä! juuri tuo luottamattomuus kuningattaren
oikeamielisyyteen ja tuo vain luulotellun vaaran väisteleminen ovat
linnunpelättien tavoin syrjäyttäneet Teidät suoralta polulta, joka on
aina paras, samoin kuin se on turvallisin.»

»Ah! Amy, Sinä et tiedä!» huudahti Dudley, mutta hillitsi itsensä
samassa ja lisäsi: »Mutta hän ei ole saava minusta vaaratonta ja
helppoa mielivaltaisen kostonsa uhria. -- Minulla on ystäviä -- minulla
on liittolaisia. -- Minä en tahdo tulla Norfolkin lailla laahatuksi
mestauspölkylle kuin uhriteuras. Älä pelkää, Amy; Sinä olet saava nähdä
Dudleyn käyttäytyvän nimensä arvoisesti. Minun täytyykin heti paikalla
lähteä puhuttelemaan muutamia ystäviäni, joihin voin parhaiten luottaa;
sillä niinkuin asiat nyt ovat, voidaan minut vangita omassa
linnassani.»

»Oi hyvä, rakas puolisoni», rukoili Amy, »älkää muodostako puolueita
rauhalliseen valtioon! Ei mikään ystävä voi auttaa meitä niin hyvin
kuin Teidän oma vilpitön suoruutenne ja kunnianne. Kutsukaa ne vain
avuksemme, ja Te olette turvassa kokonaisen kademielten ja pahansuopain
sotajoukon keskellä. Mutta jos Te ne heitätte syrjään, on kaikki muu
puolustus hyödytöntä. Totuutta kuvataankin, jalo puolisoni, sattuvasti
kyllä aseettomaksi.»

»Mutta viisaus, Amy», vastasi Leicester, »on puettu koeteltuun
rautavarustukseen. -- Älä kiistele kanssani keinoista, joita minun on
käyttäminen voidakseni tehdä tunnustukseni -- koska meidän nyt on
kerran sitä niin nimittäminen -- niin vaarattomaksi kuin suinkin
mahdollista; se on uhka-yritys joka tapauksessa, teimme me sitten mitä
tahansa. -- Varney, meidän täytyy lähteä täältä. -- Hyvästi, Amy, minä
julistan Sinut omakseni vaaran ja vastusten uhallakin, jotka vain Sinä
yksin voit ansaita! Sinä saat pian kuulla minusta.»

Kreivi suuteli häntä tulisesti, kääriytyi viittaansa kuten tullessakin
ja seurasi Varneyta huoneesta. Poistuessaan kumarsi tämä jälkimäinen
syvään ja suoristaessaan selkänsä heitti Amyyn merkitsevän katseen,
ikäänkuin kysyäkseen, sisältyikö hänellekin anteeksianto siihen
sovintoon, joka nyt oli syntynyt hänen ja hänen puolisonsa välille.
Kreivitär katsahti häneen lujasti, mutta ei näyttänyt sen enempää
huomaavan häntä kuin olisi ollut vain tyhjää ilmaa sillä paikalla,
missä hän seisoi.

»Hän on ajanut minut äärimäisyyksiin», mumisi hän. -- »Hän tai minä,
toisen meistä täytyy kaatua. En tiedä, pelko vai säälikö neuvoi minua
tätä tuhoisaa ratkaisua välttämään. Nyt on se päätetty -- Hänen tai
minun täytyy suistua perikatoon!»

Näitä miettiessään huomasi hän hämmästyksekseen vartijan pysäyttämän
pojan kääntyvän Leicesterin puoleen ja puhelevan hänen kanssaan. Varney
oli niitä viisaita palvelijoita, jotka eivät heitä pienintäkään seikkaa
tutkimatta ja tarkastamatta. Hän kysyi vartijalta, mitä poika oli
hänestä tahtonut, ja sai vastaukseksi, että se nulikka oli pyytänyt
häntä toimittamaan jonkun käärön sille hullulle rouvalle, mutta ettei
hän ollut viitsinyt ruveta siihen hommaan, sellaiset puuhat kun eivät
kuulu hänen tehtäviinsä. Saatuaan uteliaisuutensa tyydytetyksi siltä
kohdalta, lähestyi hän isäntäänsä ja kuuli hänen sanovan: -- »Hyvä,
poikaseni, kyllä se käärö toimitetaan perille.»

»Kiitoksia, hyvä herra huovi», virkkoi poika ja katosi pian näkyvistä.

Leicester ja Varney palasivat kiiruusti kreivin yksityiseen huoneustoon
samaa käytävää pitkin, joka oli vähää ennen vienyt heidät Saintlowen
torniin.



XVIII Luku.


                 -- Mä sanoin,
    Että on, hän portto -- sanoin myöskin, kelle.
    Lisäksi: kavaltaja, jonka kanssa
    Camillo liitoss' on, mies, joka tietää
    Mit' itsekin tuon pitäis' hävetä.

                   _Talvinen Tarina_.

Tuskin olivat he saapuneet kreivin työkammioon, kun tämä otti
taskustaan kirjoitustaulusensa ja alkoi piirrellä niihin
muistiinpanojaan, puhellen puolittain Varneylle, puolittain itsekseen:
-- »Monet heistä ovat lujasti kiintyneet minuun, ja etenkin varakkaat
ja korkeiden virkojen haltijat; monet taas, jos he katsovat taaksepäin
palveluksiin, joita olen heille suorittanut, tai eteenpäin vaaroihin,
joihin he saattavat joutua, eivät luullakseni ole rientämättä apuun
nähdessään minun alkavan horjua. Katsotaanhan -- Knollis on varma ja
hänen kauttaan Guernsey ja Jersey -- Horsey vallitsee Wight-saarta --
langollani Huntingdonilla ja Pembrokella on paljon sananvaltaa
Walesissa -- Bedfordin kautta johdan minä puritaneja ja heidän
vaikutusvoimaansa, joka on niin mahtava kaikissa maalaiskaupungeissa:
-- veljeni Warwick on melkein vertaiseni rikkauden, puoluelaisten ja
alusmaiden suhteen -- ritari Owen Hopton on harras ystäväni; hänen
hallussaan on Lontoon Tower ja sinne sijoitettu valtionrahasto -- isäni
ja iso-isäni eivät olisi koskaan tarvinneet laskea päätänsä
mestauspölkylle, jos he olisivat näin hyvin suunnitelleet yrityksensä
edeltäkäsin. -- Miksi näytät niin murheelliselta, Varney? Minä vakuutan
Sinulle, ettei myrskyn ole oleva helppo kaataa niin syvälle juurtunutta
puuta.»

»Ah! armollinen herra», vastasi Varney hyvin murhettaan näytellen, ja
veti sitten jälleen kasvoilleen saman epätoivoisen ilmeen, minkä
Leicester jo oli huomannut.

»Ah!» toisti Leicester, »ja niiksi ah! ritari Rikhard? Eikö Sinun uusi
ritarihenkesi tiedä Sinulle sen rohkeampaa huudahdusta, juuri kun jalo
kamppailu on ovella? Tai jos se _ah!_ tarkoittaa sitä, että haluat
väistää taistelua, niin voit lähteä linnasta tai liittyä vihollisiini,
miten vain parhaaksi näet.»

»Ei niin, armollinen herra», vastasi hänen uskottunsa, »Varney on
taisteleva tai kaatuva Teidän rinnallanne. Antakaa anteeksi, jos minä
rakkaudesta Teihin näenkin selvemmin kuin Teidän jalo sydämenne sallii
Teidän nähdä ne voittamattomat vaikeudet, jotka Teitä ympäröivät. Te
olette mahtava, armollinen herra, ja voimakas; mutta, se olkoon
sanottuna loukkaamatta Teitä, Te olette mahtava ja voimakas vain
kuningattaren suosiossa pysyessänne. Niin kauvan kuin Te olette
Elisabetin suosikki, olette Te nimeä vailla aivan todellinen
hallitsija. Mutta jos hän riistää Teiltä kaiken lahjoittamansa kunnian
ja arvon, ei profetan kurpitsakaan kuihtunut pikemmin kuin Te olette
kuihtuva. Jos Te nousette ilmitaisteluun kuningatarta vastaan, en minä
sano ainoastaan, että Te koko kansakunnan kesken tai vain tässä
maakunnassa joutuisitte heti hyljätyn ja voitetun asemaan, vaan sanon
minä, että Te juuri tässäkin linnassa ja läänitysmiestenne,
sukulaistenne ja käskyläistenne keskellä olisitte vanki ja vielä
tuomittu vanki, jos hän vain suvaitsisi viitatakin sinne päin.
Muistakaa Norfolkia, armollinen herra -- muistakaa mahtavaa
Northumberlandia -- muistakaa komeaa Westmorelandia; muistakaa kaikkia
niitä, jotka ovat nousseet tätä viisasta hallitsijatarta vastaan. He
ovat menettäneet henkensä, joutuneet vangeiksi tai harhailevat
pakolaisina. Tämän maan valta-istuin ei ole muiden valta-istuinten
kaltainen, joita voivat syöstä kumoon liittoutuneet mahtavat ylimykset;
sen tukevat perustukset, jotka sitä kannattavat, pohjautuvat kansan
lujaan rakkauteen ja kiintymykseen. Te voitte jakaa sen Elisabetin
kanssa, mutta ei Teidän oma voimanne, eikä kenenkään muunkaan, ei
ulkomaalainen eikä kotoinen, kykene sitä edes järkähyttämään, saati
sitten kaatamaan.»

Hän vaikeni, ja Leicester heitti kirjoitustaulusensa luotaan
välinpitämättömän ynseästi. »Voi olla niin kuin sanot», virkkoi
Leicester sitten; »enkä minä itse asiassa huoli siitä, totuusko vaiko
pelkurimaisuus Sinulle ennustuksesi sanelee. Mutta missään tapauksessa
ei tulla sanomaan minun kukistuneen ilman taistelua. -- Käske, että
niiden huovieni, jotka palvelivat johdollani Irlannissa, tulee
vähitellen siirtyä linnan päätorniin ja kehoita ystäviämme olemaan
varuillaan ja kulkemaan aseistettuina, ikäänkuin he muka pelkäisivät
Sussexin seuralaisten hyökkäystä. Saata kyläläiset hieman kauhkeilleen,
toimita heidät aseisiin ja neuvo heitä olemaan valmiina heti merkin
saatuaan hyökkäämään kuninkaallisen henkivartioväen kimppuun.»

»Sallikaa minun huomauttaa Teille, armollinen herra», sanoi Varney yhä
saman syvän, surumielisen levottomuuden vallassa, »että Te nyt annoitte
minulle käskyjä kuningattaren henkivartijain tekemisestä aseettomiksi.
Se on valtiorikosta se, mutta siitä huolimatta olen minä Teitä
totteleva.»

»Vähät minä siitä», tiuskaisi Leicester epätoivoisena; -- »vähät minä
siitä. Häpeä takanani, perikato edessäni; minun täytyy eteenpäin.»

Tässä syntyi jälleen hiljaisuus, minkä Varney vihdoinkin rikkoi
seuraavin sanoin: »Nyt on tultu siihen kohtaan, jota minä olen kauvan
pelännyt. Minun täytyy joko kiittämättömän elukan tavoin katsella
parhaimman, ystävällisimmän isännän kukistumista tai puhua sellaista,
minkä minä olisin halunnut haudata syvimpään unhoon tai minkä ainakin
olisin suonut toisen suun kertovan.»

»Mitä Sinä sanot, tai mitä Sinä aijot sanoa?» kysyi kreivi; »meillä ei
nyt ole aikaa loruilemiseen, kun olosuhteet käskevät meitä työhön ja
toimeen.»

»Minun asiani on pian kerrottu, armollinen herra -- soisipa Jumala
vastauksenkin tulevan siihen yhtä pian! Teidän avioliittonnehan on
ainoa syy Teidän ja kuningattaren välien uhkaavaan rikkoutumiseen,
armollinen herra, eikö olekin?»

»Tiedäthän Sinä sen olevan!» vastasi Leicester. »Mitä niin
hyödyttömällä kysymyksellä?»

»Suokaa anteeksi, armollinen herra», jatkoi Varney; »sen hyöty selviää
kohta. Ihmiset saattavat uskaltaa maansa ja henkensä puoltaakseen
jotakin kallisarvoista jalokiveä; mutta eiköhän ensin olisi viisainta
katsoa, olisiko siinä mahdollisesti halkeamia tai muita virheitä?»

»Mitä Sinä sillä tarkoitat?» kysyi Leicester, jonka silmät tuijottivat
ankaroina Varneyhin; »kenestä rohkenet Sinä puhua?»

»Tuota -- kreivitär Amysta, armollinen herra, sillä minun on, onnetonta
kyllä, pakko puhua hänestä; ja minä tahdon puhua hänestä, vaikka Teidän
Korkeutenne sitten tappaisikin minut palvelusintoni takia.»

»Saattaisitpa Sinä sen kerran ansaitakin», vastasi kreivi; »mutta
jatka, minä haluan kuunnella Sinua.»

»Hyvä, armollinen herra, minä puhun siis aivan arkailematta. Minä puhun
oman henkeni, niinkuin Teidän Korkeutennekin hengen nimessä. Minä en
pidä lainkaan armollisen rouvan salakähmäisestä, vehkeilevästä
yhteydestä sen samaisen Edmund Tressilianin kanssa. Te tunnette sen
miehen, armollinen herra. Te tiedätte hänellä olleen aikaisemmin
armolliseen rouvaan suhteita, joiden vaikutusta Teidän Korkeutenne oli
hieman vaikea voittaa. Te tiedätte myös, kuinka kiihkeästi hän on
sittemmin vainonnut minua sen naisen takia, ja on kaiken sen ilmeisenä
tarkoituksena ollut pakottaa Teidän Korkeutenne tunnustamaan Teidän
onnettomista onnettomin avioliittonne, sillä siksi täytyy minun aina
sitä sanoa, mihin päämäärään armollinen rouvakin tahtoo keinoilla millä
tahansa ajaa Teidät.»

Leicester hymyili väkinäisesti. »Sinä tarkoitat hyvää, kunnon ritari
Rikhard, ja tahtoisit luullakseni uhrata oman kunniasi ja kenen tahansa
kunnian lisäksi estääksesi minua siitä, mitä Sinä pidät niin kauheana
askeleena. Mutta muista», hän lausui nämä sanat mitä ankarimmalla
äänellä »muista, että Sinä puhut Leicesterin kreivittärestä.»

»Minä muistan, armollinen herra», vastasi Varney; »sillä kaikkihan
tarkoittaa Leicesterin kreivin parasta. Kertomukseni on vasta alullaan.
Minä uskon aivan varmasti, että tämä Tressilian on aina siitä asti, kun
hän ensin alkoi esiintyä hänen asiassaan, toiminut hänen Armonsa
kreivittären tieten ja tahtoen.»

»Sinä puhut ilmeisesti hulluuksissasi, Varney, niin yksitotista
papinnaamaa kuin näytätkin. Missä tai miten olisivat he päässeet
toistensa yhteyteen?»

»Armollinen herra», sanoi Varney, »onnettomuudeksi voin minä todistaa
sen liiankin hyvin. Vähää ennen syytöskirjelmän jättämistä
kuningattarelle Tressilianin nimessä, tapasin minä hänet mitä
suurimmaksi hämmästyksekseni Cumnorin kartanoon vievällä takaportilla.»

»Sinä tapasit hänet, konna! ja mikset lyönyt häntä hengiltä?» huudahti
Leicester.

»Minä vedin jo miekkani hänen päänsä varalle ja hän minun, armollinen
herra; ja ellei jalkani olisi luiskahtanut, ei hän ehkä enään olisi
jäänyt kompastuskiveksi Teidän Korkeutenne polulle.»

Leicester näytti mykistyneen kummastuksesta. Vihdoin hän kuitenkin
vastasi: »Mitä muita todisteita on Sinulla asiasta, Varney, paitsi omaa
vakuutustasi? sillä niinkuin minä tahdon rangaista ankarasti, niin
tahdon minä myös tutkia asiaa kylmästi ja varovasti. Kautta pyhän
taivaan! mutta ei -- minä tahdon tutkia asiaa kylmästi ja varovasti --
kylmästi ja varovasti.» Hän toisti toistamistaan näitä sanoja,
ikäänkuin olisi jo niiden soinnussa ollut rauhoittava voima; ja sitten
puristi hän huulensa yhteen, ikäänkuin peläten jonkun kiihkeän lauseen
niiltä karkaavan ja kysyi jälleen: »Mitä muita todisteita?»

»Todisteita on riittämään asti, armollinen herra», vastasi Varney,
»onpa säästäenkin. Olisin toivonut asian jääneen yksistään minun
tietooni, sillä minä olisin vaijennut siitä ehkä ikipäiviksi. Mutta
palvelijani Mikael Lambourne näki kaikki, ja hänen kauttaan
Tressiliankin oikeastaan ensin Cumnorin kartanoon pääsi; ja siksi minä
otinkin hänet palvelukseeni ja pidin hänet siinä kauvemminkin, vaikka
hän onkin sellainen juoppo ja lurjustelija, etten voi aina pitää hänen
kieltään kurissa.» Hän esitteli sitten Leicesterin kreiville, kuinka
helppoa oli osoittaa heidän kohtaamisensa todeksi, sillä Anton
Fosterhan oli sen nähnyt, ja monet cumnorilaisethan, jotka olivat
kuulleet vetoa lyötävän ja nähneet Lambournen ja Tressilianin lähtevän
yhdessä matkaan, voisivat sitä todistuksillaan vahvistaa. Koko
kertomukseensa ei Varney uskaltanut sekoittaa mitään perätöntä, paitsi
että hän vihjaillen, eikä suinkaan varmasti väittäen, johti isäntänsä
uskomaan Amyn ja Tressilianin kohtauksen Cumnorin kartanossa kestäneen
kauvemmin kuin ne muutamat minuutit, joihin se itse asiassa rajoittui.

»Ja miksei minulle ole mainittu kaikesta tästä sanaakaan?» kysyi
Leicester ankarasti. »Miksi salasitte Te kaikki -- ja etenkin Sinä,
Varney -- minulta niin tärkeän tiedon?»

»Koska kreivitär väitti Fosterille ja minulle, armollinen herra»,
vastasi Varney, »että Tressilian oli vasten hänen tahtoaan ruvennut
häntä puhuttelemaan; ja minäkin päättelin heidän kohtauksensa
tapahtuneen kaikella kunnialla, ja luulin hänen kertovan siitä Teidän
Korkeudellenne heti kun hän olisi mielestään saanut sopivan
tilaisuuden. Teidän Korkeutennehan tietää, kuinka vastahakoisin korvin
me kuuntelemme pahoja otaksumia niistä, joita me rakastamme; ja minä en
ole, Luojan kiitos, mikään rauhanrikkoja enkä ilmiantaja, niitä
ensimäisenä levittääkseni.»

»Olet Sinä sentään liiankin kärkäs niitä kuuntelemaan, ritari Rikhard»,
vastasi hänen isäntänsä. »Mistä Sinä tiedät, ettei se heidän
kohtauksensa tapahtunut kaikella kunnialla, kuten Sinä sanot? Minun
nähdäkseni voi Leicesterin kreivin puoliso puhella hetkisen sellaisen
henkilön kuin Tressilianin kanssa, minua loukkaamatta ja saattamatta
itseään epäluulon alaiseksi.»

»Epäilemättä, armollinen herra», myönsi Varney; »jos minä olisin toisin
ajatellut, en minä olisi sitä salaisuutta niin kauvan säilyttänyt.
Mutta nyt tulee asiaan mutka: -- Tressilian ei lähde seudulta
toimittamatta sinne asiansa valvojaksi erästä köyhää miestä, erään
cumnorilaisen majatalon isäntää, siten valmistellakseen armollisen
rouvan ryöstöä. Sitten lähetti hän sinne erään apulaisensa, jonka minä
uskon pian saavani varmaan talteen Mervynin tornin alle. Killigrew ja
Lambsbey nuuskivat koko tienoon läpikotaisin hänet tavottaakseen.
Isännälle annettiin suun sulkeiksi sormus -- Teidän Korkeutenne on ehkä
sattunut näkemäänkin sen Tressilianin kädessä -- tässä se on. Tämä
lähetti, tämä kätyri matkustaa Cumnoriin reppurina, neuvottelee
kreivittären kanssa, ja he pakenevat yhdessä yöllä -- ryöstävät siinä
sivussa eräältä miespoloiselta hevosen, niin ankara oli heidän
rikollinen kiiruunsa, ja saapuvat viimein tähän linnaan, missä
Leicesterin kreivitär saa piilopaikkansa -- minä en uskalla sanoa
mihin.»

»Puhu, minä käsken», virkkoi Leicester; »puhu niin kauvan kun minulla
on tarpeeksi järkeä jäljellä ymmärtääkseni, mitä puhut.»

»Koska nyt kerran niin on», vastasi Varney: »armollinen rouva turvautui
heti paikalla Tressilianin huoneeseen, missä hän viipyi useita tunteja,
osaksi hänen seurassaan, osaksi yksin. Minähän kerroin Teille, että
Tressilianilla oli lemmityinen huoneessaan. -- Enpä osannut lainkaan
aavistaa, että se lemmityinen oli --»

»Amy, tarkoitat sanoa», puuttui Leicester; »mutta se on valhe, niin
musta valhe kuin helvetin sauhu. Kunnianhimoinen hän lienee --
kevytmielinen ja malttamatonkin ehkä -- ne ovat naisellisia vikoja;
mutta uskoton minulle! -- ei koskaan, ei koskaan! -- Todista se --
todista se!» huusi hän kiihkoissaan.

»Carrol, ali-airut, opasti kreivittären sinne tämän omasta tahdosta,
eilen iltapäivällä -- Lambourne ja vanginvartija tapasivat hänet sieltä
vielä varhain tänä aamuna.»

»Oliko Tressilian siellä hänen kanssaan?» kysyi Leicester samalla
kiihkeällä äänellä.

»Ei, armollinen herra. Tehän muistanette», vastasi Varney, »että hänet
määrättiin eilen illalla jonkunlaiseen koti-arestiin ja ritari Niklas
Blountin valvonnan alaiseksi.»

»Tiesivätkö Carrol ja ne muut miehet, kuka se nainen oli?» kysyi
Leicester.

»Eivät, armollinen herra», vastasi Varney; »Carrol ja vanginvartija
eivät olleet koskaan nähneetkään kreivitärtä, ja Lambourne ei tuntenut
häntä, koska hän oli valepuvussa; mutta koettaessaan estää häntä
lähtemästä kopista, jäi Lambournen käteen hänen toinen hansikkaansa,
jonka Teidän Korkeutenne luullakseni tuntee.»

Hän näytti hansikasta, johon oli pikkuhelmistä neulottu karhu ja
ryhmysauva, kreivin vaakunakuviot.

»Tunnen, tunnen minä sen», vastasi Leicester. »Itsehän ne hänelle
lahjoitin. Toinen oli vielä käsivarressa, jonka hän tänään kiersi
kaulaani!» -- Hän lausui tämän mitä suurimman kiihtymyksen vallassa.

»Teidän Korkeutenne voi armolliselta rouvalta itseltään tiedustella
näiden seikkojen todenperäisyyttä», jatkoi Varney.

»Ei ole tarpeen -- ei ole tarpeen», sanoi kidutettu kreivi; »se totuus
on piirretty ikäänkuin tulikirjaimin minun omiin silmiini! Minä näen
hänen kunniattomuutensa -- minä en voi nähdä mitään muuta; ja --
laupias Jumala! -- tämän inhoittavan naisen takia olin minä
panemaisillani alttiiksi niin monen jalon ystävän hengen --
järkyttämäisilläni laillisen valta-istuimen perustuksia --
pistämäisilläni miekan ja tulisoihdun rauhallisen maan sydämeen --
tekemäisilläni julmaa vääryyttä armolliselle valtiattarelleni, joka on
tehnyt minut siksi mikä minä olen -- ja joka olisi kohottanut minut
niin korkealle kuin mies suinkin saattaa kohota, ellei tätä helvetin
solmimaa avioliittoa olisi ollut olemassa! Kaiken tämän olin minä
tekemäisilläni naisen takia, joka juonittelee ja vehkeilee pahimpien
vihollisteni kanssa! -- Ja Sinä sitten, konna, mikset Sinä saanut
suutasi auki aikaisemmin?»

»Armollinen herra», vastasi Varney, »yksikin kreivittären kyynel olisi
pyyhkäissyt pois kaikki, mitä minä olisin voinut sanoa. Sitäpaitsi sain
minä nämä todisteet tietooni vasta tänä aamuna, jolloin Anton Foster
äkkiä saapui tänne ja kertoi kaikista toimittamistaan tutkimuksista ja
tunnustuksista, jotka hän oli kiskonut majatalonpitäjä Goslingista ja
muista ja jotka vasta selittivät yksityiskohdittain, millä tavalla
kreivitär oli paennut Cumnorin kartanosta; ja omien tiedustelujeni
kautta pääsin minä perille askeleista, joita hän on täällä astunut.»

»Jumala olkoon kiitetty valaistuksesta, jonka hän on minulle antanut,
valaistuksesta niin täydellisestä, niin paljastavasta, ettei koko
Englannissa ole ainuttakaan ihmistä, joka sanoisi menettelyäni
malttamattomaksi tai kostoani epä-oikeutetuksi. -- Ja kuitenkin,
Varney, niin nuori, niin kaunis, niin kiehtova, ja niin petollinen!
Siitäpä hänen vihansa Sinua, uskollista, suosittua palvelijaani
kohtaan, koska Sinä vastustit hänen suunnitelmiaan ja saatoit hänen
rakastajansa hengen vaaraan!»

»Minä en ole koskaan antanut hänelle muuta suuttumuksen syytä,
armollinen herra», vastasi Varney; »mutta hän tiesi, että minun neuvoni
aivan empimättä vähensivät hänen vaikutusvaltaansa Teidän Korkeuteenne,
ja että minä aina olin ja olen aina ollut valmis panemaan henkeni
alttiiksi Teidän vihollisianne vastaan taistellessani.»

»Se on liiankin, liiankin ilmeistä», virkkoi Leicester; »ja sittenkin,
kuinka arvokkaan ja ylevän näköinen hän olikaan rukoillessaan minua
uskomaan pääni kuningattaren laupeuden varaan pikemmin kuin kantamaan
petoksen kaapua hetkeäkään kauvemmin! Minusta tuntuu aivan siltä, kuin
ei itse totuuden enkelikään tapaisi sen jalompia, ylevämpiä ja
kauniimpia sanoja! Onko se mahdollista, Varney? -- Voiko vilppi niin
rohkeasti käyttää totuuden kieltä? -- Voiko saastaisuus niin helposti
verhoutua puhtauden pukuun? -- Varney, Sinä olet ollut palvelijanani
lapsesta saakka -- minä olen Sinut korkealle kohottanut -- minä voin
kohottaa Sinut korkeammalle. Ajattele, ajattele puolestani! Sinun
järkesi on aina ollut terävä ja tarkka -- Eiköhän hän voisi olla
viaton? todista hänet viattomaksi, ja kaikki, mitä minä olen tähän asti
tehnyt hyväksesi, ei ole oleva mitään -- ei mitään sitten saamaasi
palkintoon verrattuna!»

Äärimäinen tuska, jonka kiduttamana kreivi puhui, vaikutti jonkun
verran paatuneeseen Varneyhinkin, joka kesken omien katalain ja
kunnianhimoisten sala-aikeidensakin rakasti isäntäänsä sikäli kuin
sellainen konna saattoi yleensä mitään rakastaa; mutta hän lohdutti
itseään ja masensi itsesoimauksensa sillä ajatuksella, että vaikka hän
nyt pakottikin kreivin kärsimään äkillistä, ohimenevää tuskaa, niin
tapahtui se tarkoituksessa tasoittaa hänen tietänsä valta-istuimelle,
jolle, jos tämä avioliitto kuoleman kautta tai muuten purkautuisi,
Elisabet hänen nähdäkseen mielellään korottaisi hänen isäntänsä. Hän
pysyi siis pirullisessa juonessaan; ja hetken mietittyään vastasi hän
kreivin levottomiin kyselyihin surumielisellä katseella, ikäänkuin
olisi hän turhaan koettanut keksiä jotakin puolustusta kreivittärelle;
sitten kohotti hän äkkiä päänsä ja sanoi, äänessään toivova kaiku, joka
heti paikalla loihti vastaavan ilmeen kreivinkin kasvoille: »Mutta
miksi olisi hän antautunut vaaraan tulemalla tänne, jos hän olisi ollut
syyllinen? -- Miksei hän pikemminkin paennut isänsä luo tai muualle? --
vaikka siihen on sentään voinut vaikuttaa hänen halunsa tulla
tunnustetuksi Leicesterin kreivittäreksi.»

»Totta, totta, totta!» huudahti Leicester, lyhyen toivonvälähdyksen
väistyessä hänen tunteittensa ja sanojensa tavattoman katkeruuden
tieltä; »Sinä et kykene käsittämään naisellisen oveluuden syvyyttä,
Varney. Minä ymmärrän kaikki. Hän ei tahtonut luopua sen typerän
aisankannattajan tiluksista, rikkauksista ja arvonimestä, joka oli
hänet nainut. Niin, ja jos minä olisin hulluuksissani nostanut kapinan
tai jos vihastunut kuningatar olisi ottanut pääni, kuten hän tänä
aamuna uhkasi, ei se runsas lesken eläke, jonka laki olisi määrännyt
Leicesterin kreivittärelle, olisi ollut lainkaan pois tieltä tuolle
kerjäläismäiselle Tressilianille. Hyväpä hänen olikin yllyttää minua
antautumaan vaaraan, joka kaikissa tapauksissa saattoi päättyä vain
hänen hyödykseen. -- Älä puhu hänen puolestaan, Varney! Minä tahdon
nähdä hänen vertansa!»

»Armollinen herra», vastasi Varney, »Teidän tuskanne hurjuus purkautuu
Teidän hurjiin sanoihinne.»

»Minä kiellän, älä puhu hänen puolestaan!» jatkoi Leicester; »hän on
häväissyt minut -- hän olisi murhannut minut -- kaikki siteet ovat
väliltämme katkenneet. Hän on kuoleva petturin ja avionrikkojan
kuoleman, sillä sen on hän hyvin ansainnut niin Jumalan kuin
ihmistenkin lakien mukaan! Ja -- mikä tämä lipas on», lisäsi hän,
»jonka muuan poika juuri äsken työnsi käteeni, pyytäen minua
toimittamaan sen Tressilianille, koskei hän itse päässyt viemään sitä
kreivittärelle? Taivaan nimessä! hänen sanansa kummastuttivat minua jo
silloin, vaikka muut ajatukset karkoittivat ne mielestäni; mutta nyt
palaavat ne muistiin kaksinkertaisin voimin. -- Se on hänen
jalokivilippaansa! -- Avaa se, Varney; kangota saranat irti
tikarillasi.»

»Kerran ei hän huolinut tikarini avusta», ajatteli Varney vetäessään
asetta tupesta, »leikatakseen kirjeen nauhaa, mutta nyt suorittaa se
paljoa merkitsevämmän tehtävän hänen kohtalonsa määräämiseksi.»

Näin mietiskellen ja käyttäen kolmikulmaista tikarinkärkeä kiilana,
mursi hän lippaan heikot hopeasaranat. Tuskin näki kreivi niiden
särkyvän, kun hän sieppasi lippaan ritari Rikhardin käsistä, kiskaisi
kannen pois, kahmaisi sen välkähtelevän sisällön kouraansa ja paiskasi
jalokivet pitkin lattiaa vihansa vimmassa, kuumeisesti etsiessään
sieltä kirjettä tai edes paperilappua, joka tekisi hänen viattoman
kreivittärensä luulotellun rikoksen vieläkin ilmeisemmäksi. Sitten
polki hän raivoissaan jalokiviä ja huusi: »Näin muserran minä nämä
viheliäiset leikkikalut, joiden takia Sinä olet myynyt itsesi, ruumiisi
ja sielusi, määrännyt itsesi varhaiseen ja pikaiseen kuolemaan ja minut
ikuiseen kurjuuteen ja ikuisiin omantunnontuskiin! -- Älä puhu minulle
anteeksi-annosta, Varney! -- Hän on tuomittu!»

Ja hän lähti huoneesta ja syöksyi viereiseen kammioon, jonka oven hän
lukkosi ja telkesi lujasti.

Varney katseli hänen jälkeensä, ja hieman inhimillisempi tunne näytti
estävän tavallista ivahymyä vääntymästä hänen suupieliinsä. »Minua
surettaa hänen heikkoutensa», ajatteli hän, »mutta rakkaus on tehnyt
hänestä lapsen. Hän viskelee ja polkee näitä kallisarvoisia leluja --
yhtä raivoisasti repisi hän kappaleiksi sen kaikkein hauraimman lelun,
johon hän oli ennen niin hullaantunut. Mutta tämäkin mieliteko unohtuu,
kun sen esinettä ei ole enää näkyvillä. Niin, hänellä ei ole silmää
arvostaa esineitä ja ihmisiä niiden ansion mukaisesti, mutta sen lahjan
on luonto antanut Varneylle. Kun Leicester kerran kohoaa hallitsijaksi,
muistaa hän yhtä vähän niitä intohimonpuuskia, joiden avulla hän pääsi
tuohon kuninkaalliseen satamaan, kuin ikinä laituriin laskenut merimies
muistelee kestetyn matkan vaaroja. Mutta nämä juoruavat korut eivät saa
jäädä tähän -- niistä tulisi melkein liian runsas saalis huonetta
siivoaville akoille.»

Parhaillaan keräillessään ja sovitellessaan niitä erääseen pöydän
salalaatikkoon, joka oli sattumalta jäänyt lukkoamatta, näki Varney
Leicesterin kammion oven avautuvan, verhojen siirtyvän syrjään ja
kreivin kasvojen ilmestyvän niiden välistä, mutta silmät niin kuolleina
ja huulet ja posket niin verettöminä ja kalpeina, että hän säikähti
tätä äkkinäistä muutosta. Mutta heti kun hänen katseensa kohtasi
kreivin katseen, veti tämä päänsä takaisin ja sulki kammion oven. Tämän
tempun uudisti Leicester kahdesti, sanaakaan sanomatta, niin että
Varney alkoi pelätä hänen sielullisten tuskiensa jollakin tavoin
sekoittaneen hänen järkensä. Kolmannella kerralla hän kuitenkin
nyökäytti päätänsä, ja Varney totteli tätä kutsua. Astuttuaan kammioon
huomasi hän pian, ettei hänen isäntänsä hämmennys johtunut suinkaan
hulluudesta, vaan hänen hirvittävästä, useiden vastakkaisten
intohimojen ahdistamasta aikomuksestaan. He neuvottelivat innokkaasti
kokonaisen tunnin, minkä jälkeen Leicesterin kreivi pukeutui
uskomattomin ponnistuksin ja lähti tervehtämään kuninkaallista
vierastaan.



XIX Luku.


    Ilomme veit ja rikoit hauskan seuran
    Mit' ihmeyttävimmällä häiriöllä.

                          _Macbeth_.

Jälkeenpäin muistui monen mieleen, että tämän tapausrikkaan päivän
loppupuolelle sattuneiden pitojen ja juhlallisuuksien aikana oli
Leicesterin ja Varneyn käytös kokonaan erilainen entisestään. Ritari
Rikhard Varneyta oli pidetty pikemminkin neuvokkaana toimen miehenä
kuin huvitusten harrastajana. Toiminta, joko sitten sotilaan tai muun,
näytti aina olleen hänen oikea alansa; ja juhlissa ja hauskutuksissa,
vaikka hän oivallisesti ymmärsikin niitä järjestää ja ohjata, oli hänen
oma osansa pelkän katselijan; tai jos hän sukkeluuttansa osoittikin,
teki hän sen karkealla, ivallisella ja pisteliäällä tavalla, aivan
niinkuin olisi hän pilkannut koko esitystä ja vieraita, vilpittömästi
yhtymättä yhteiseen iloon.

Mutta sinä päivänä näytti hänen luonteensa muuttuneen. Hän haki
nuorempain hovimiesten ja hovinaisten seuraa ja tuntui sillä hetkellä
uhkuvan sellaista hilpeyttä ja mielenkeveyttä, että hänestä tuli
vaarallinen kilpailija vallattomimmillekin. Jotka olivat pitäneet häntä
vakavampien ja kunnianhimoisempien pyrkimysten miehenä, katkerana
ivailijana ja niiden armottomana pilkkaajana, jotka ottavat elämän
sellaisena kuin se tulee ja sieppaavat osansa jokaisesta hauskuudesta,
minkä se tarjoaa, huomasivat nyt hämmästyen, että hänen sukkeluuksiensa
kärki saattoi olla yhtä säälivästi peitetty, hänen naurunsa yhtä raikas
ja hänen otsansa yhtä pilvetön kuin konsanaan heidän. Millä pirullisen
ulkokultaisuuden keinoilla hän saattoi vetää tämän iloisuuden hunnun
mitä ilkeimmän inhimillisen sydämen mustien ajatusten verhoksi, sen
seikan täytyy jäädä käsittämättömäksi kaikille muille paitsi hänen
vertaisilleen ja kaltaisilleen, mikäli sellaisia on koskaan ollut
olemassa; mutta hänen luonteensa voima ja lahjat olivat erinomaisemmat
tavallista, ja onnettomuudeksi oli nämä lahjat kaikessa kehityksessään
asetettu kaikkein kauhistuttavimpien aikeiden palvelukseen.

Leicesterin laita oli kokonaan toinen. Miten tottunut hän yleensä
olikin näyttelemään täydellisen hovimiehen osaa ja esiintymään aina
iloisena, kohteliaana ja vapaana kaikesta muusta surusta kuin hetken
hauskuuden lisäämisestä, vaikka hänen rinnassaan riehuivatkin
tyydyttämättömän kunnianhimon, kateuden ja vihan tuskat, niin oli hänen
sydämensä nyt kuitenkin saanut paljoa peljättävämmän vieraan, jonka
repimistä ja raastamista ja kalvamista ja nakertamista hän ei
voinut salata eikä vaimentaa; ja sinä olisit voinut lukea hänen
kiinteettömästä silmästään ja hänen kasvojensa hämmentyneestä ilmeestä,
että hänen ajatuksensa harhailivat kaukana niistä tapauksista, joissa
hän pakottautui olemaan osallisena. Hän katseli, liikkui ja puhui
ikäänkuin herkeämättömästi ponnistellen, ja hänen tahtonsa näytti
jossakin määrin menettäneen nopeata vaikutusvoimaansa siihen terävään
älyyn ja siihen kauniiseen ruumiiseen, joita se hallitsi. Hänen tekonsa
ja eleensä eivät tuntuneet olevan yksinkertaisia tahdon ilmauksia, vaan
ikäänkuin itsetoimivan koneen liikkeinä odottavan jonkun sisäisen
laitteen töytäyksiä, ennenkuin ne saattoivat tapahtua; ja hänen sanansa
putoilivat yksitellen, katkonaisina, ikäänkuin olisi hänen ollut ensin
pakko tarkoin ajatella, mitä sanoisi ja sitten miten sanoisi, ja
ikäänkuin pääsisi hän vain hellittämättömästi huomiotaan jännittäen
lauseensa loppuun, unohtamatta enemmän yhtä kuin toistakaan.

Tämän hajamielisyyden omituiset ilmiöt, jotka näkyivät niin selvästi
Englannin täydellisimmän hovimiehen koko käytöksessä ja puheessa, että
hänen lähelleen osunut alhaisin ja typerin palvelijakaan ei saattanut
olla niitä huomaamatta, eivät voineet myös välttää sen ajan älykkäimmän
ruhtinattaren silmää. Ja ilman vähintäkään epäilystä olisi tämä hänen
väliin huolimaton, väliin säännötön esiintymisensä nostanut Leicesterin
kreiviä vastaan Elisabetin ankaran suuttumuksen, ellei kuningatar olisi
otaksunut sen vihastuksen pelon, josta hän oli niin kiivaasti hänelle
puhunut tänä aamuna, yhä vielä hämmentävän hänen suosikkinsa ajatuksia
ja kaikista hänen vastaponnistuksistaan huolimatta hävittävän hänen
tavallisen, miellyttävän ilmeensä ja hänen keskustelunsa hilpeän sulon.
Kun tämä naisellista turhamaisuutta niin suuresti mairitteleva otaksuma
oli kerran päässyt valtaan hänen mielessään, selitti se täydellisesti
ja tyydyttävästi kaikki Leicesterin kreivin lukuisat virheet ja
hairahdukset; ja häntä ympäröivä tarkkaavainen seurue pani hämmästyen
merkille, että kuningatar, raivostumatta hänen alituisesta
huolimattomuudestaan ja kaiken tavallisen huomaavaisuudenkin
puutteestaan (vaikka nämä olivatkin kohtia, joiden suhteen Elisabet
yleensä oli tavattoman ankara) päinvastoin koetti hankkia hänelle aikaa
ja tilaisuutta tyyntymiseen ja suvaitsi häntä siinä avustaakin
suopeudella ja hyväntahtoisuudella, jotka näyttivät kokonaan olevan
ristiriidassa hänen tunnetun luonteensa kanssa. Selvää kuitenkin oli,
ettei tämä voinut kestää enää kovin kauvan ja että Elisabetin täytyi
lopultakin keksiä toinen ja epäsuosiollisempi selitys Leicesterin
säädyttömälle käytökselle, kun Varney tuli pyytämään kreiviä puheilleen
toiseen huoneeseen.

Kun tämä pyyntö oli hänelle toistettu kaksi kertaa, nousi hän vihdoin
ja oli juuri ikäänkuin vaistomaisesti lähtemäisillään -- kun hän
pysähtyikin, kääntyi ympäri ja anoi kuningattarelta lupaa poistua
hetkiseksi erinäisten sangen kiireellisten ja tärkeiden asiain takia.

»Menkää, herra kreivi», sanoi kuningatar; »me uskomme kyllä, että
meidän oleskelumme täällä saattaa synnyttää äkillisiä ja odottamattomia
sattumuksia, joista on viipymättä huolehtiminen. Mutta kuitenkin, herra
kreivi, jos Te tahdotte meidän pitävän itseämme Teidän mieluisana ja
kunnioitettuna vieraananne, toivoisimme me Teidän ajattelevan vähemmän
meidän komeata kestitsemistämme ja ilahuttavan meitä ystävällisemmällä
ja kohteliaammalla käytöksellä kuin mihin tänään olemme saaneet tyytyä;
sillä tuli sitten vieraaksi ruhtinas tai talonpoika, isännän
sydämellinen kohtelu on aina kestityksen paras osa. Menkää, herra
kreivi; ja me toivomme Teidän palaavan silein otsin ja kirkkain, kevein
ajatuksin, sillä niitä ovat ystävänne tottuneet Teiltä odottamaan.»

Leicester vain kumarsi syvään vastaukseksi tähän nuhdesaarnaan ja
poistui. Huoneen ovella tapasi hän Varneyn, joka veti hänet kiireesti
sivulle ja kuiskasi hänen korvaansa: »Kaikki on hyvin!»

»Onko Masters käynyt häntä katsomassa?» tiedusteli kreivi.

»On, armollinen herra; ja koska ei kreivitär suostunut vastaamaan hänen
kysymyksiinsä eikä taas mitenkään selittämäänkään itsepäisyyttään, on
hän antava ratkaisevan todistuksen siitä, että häntä vaivaa aivohäiriö
ja että on parasta jättää hänet ystäväinsä huomaan. Mahdollisuus on
siis tarjolla toimittaa hänet pois täältä kuten aijoimmekin.»

»Mutta Tressilian?» virkkoi Leicester.

»Hän ei saa hyvään aikaan lainkaan tietää hänen lähdöstään», vastasi
Varney; »se on tapahtuva vielä tänä iltana, ja huomenna pidetään
Tressilianista huolta.»

»Ei, kautta sieluni», tiukkasi Leicester; »minä tahdon kostaa hänelle
omin käsin!»

»Tekö, armollinen herra, ja niin mitättömälle miehelle kuin
Tressilianille! -- Ei, armollinen herra, hän on pitkät ajat halunnut
lähteä vieraisiin maihin. Uskokaa hänet minun huostaani. -- Minä olen
toimittava niin, ettei hän enää palaa tänne kielimään.»

»Ei, kautta taivaan, Varney!» huudahti Leicester. -- »Mitättömäksi
sanot Sinä vihollista, joka on kyennyt haavoittamaan minua niin
syvästi, että koko vastainen elämäni tulee olemaan vain tuskaa ja
kärsimystä? -- Ei; ennemmin paljastaisin minä koko totuuden Elisabetin
valta-istuimen juurella ja antaisin hänen kostonsa iskeä yhdellä kertaa
sekä heihin että itseeni, kuin luopuisin oikeudestani kostaa omin käsin
sille kirotulle konnalle.»

Varney näki suureksi levottomuudekseen isäntänsä olevan niin ankaran
kiihtymyksen vallassa, että ellei hän myöntynyt hänen tahtoonsa, voisi
hän kerta kaikkiaan ryhtyä siihen epätoivoiseen tekoon, josta hän puhui
ja joka silmänräpäyksessä murskaisi kaikki ne kunnianhimoiset
suunnitelmat, mitkä Varney oli isännälleen ja itselleen muodostanut.
Mutta kreivin raivo näytti sekä hillittömältä että syvältä; sillä kun
hän puhui, iskivät hänen silmänsä tulta, hänen äänensä vapisi kuohuvan
vihan voimaa ja hänen huulillaan poreili kevyt vaahto.

Hänen uskottunsa teki rohkean ja menestyksellisen yrityksen päästä
hänen valtijaakseen tälläkin hurjan kiihtymyksen hetkellä. --
»Armollinen herra», sanoi hän, vieden hänet kuvastimen eteen,
»katsokaapa kuvaanne tuosta ja ratkaiskaa, ovatko nämä vääntyneet
piirteet miehen, joka kykenee niin tavattoman ankarassa asiassa
päättämään itse puolestaan.»

»Minkä Sinä sitten tahdot minusta tehdä?» kysyi Leicester,
hämmästyneenä kasvojensa kauheasta muutoksesta, mutta samalla
loukkautuneena siitä liian vapaasta tavasta, millä Varney häntä
tyynnytti. »Pitääkö minusta tuleman Sinun holhottisi, orjasi -- oman
palvelijani alamainen ja käskettävä?»

»Ei suinkaan, armollinen herra», vastasi Varney lujasti, »vaan itsenne
ja omien intohimojenne valtijas. Armollinen herra, minä, Teidän halpa
palvelijanne, minä häpeän nähdessäni Teidän käyttäytyvän niin kehnosti
kuohahtelevien tunteittenne myrskyssä. Heittäytykää Elisabetin
jalkoihin, tunnustakaa avioliittonne -- syyttäkää puolisoanne ja hänen
rakastajaansa aviorikoksesta -- ja myöntäkää kaikkien vertaistenne
kuullen olevanne aisankannattaja, joka nai maalaistytön ja jota tämä ja
hänen kirjanoppinut lemmityisensä vetivät nenästä. -- Tehkää se,
armollinen herra -- mutta sanokaa ensin hyvästi Rikhard Varneylle ja
ottakaa takaisin kaikki ne lahjat, joita olette hänelle vuosien
kuluessa jaellut. Hän palveli jaloa, uljasta, rohkeaa Leicesteriä ja
oli ylpeämpi saadessaan olla hänen käskyläisenään kuin komentaessaan
tuhansia. Mutta sitä raukkamaista kreiviä, joka masentuu jokaisesta
vastuksesta, jonka järkeileviä päätöksiä jokainen intohimon puuskaus
lennättelee kuin tuuli akanoita, sitä kreiviä ei Rikhard Varney
palvele. Hän on niin paljon ylempänä häntä mielenlujuudessa kuin hän on
alempana arvossa ja vallassa.»

Varney puhui näin teeskentelemättä, sillä vaikka hänen kehumansa
mielenlujuus olikin paatumusta ja tunnottomuutta, tunsi hän nyt
tosiaankin etevämmyytensä, niin oudosti kuohahtelevan sävyn kuin hänen
suuri kiintonsa Leicesterin tuleviin kohtaloihin loikin hänen ääneensä
ja koko esiintymiseensä.

Leicesterin lannisti tämä oletettu ylemmyys kokonaan; onnettomasta
kreivistä näytti nyt hänen viimeinen ystävänsä aikovan hyljätä hänet.
Hän ojensi kätensä Varneyta kohti lausuessaan nämä sanat: »Älä jätä
minua -- Mitä Sinun mielestäsi minun tulisi nyt tehdä?»

»Olla oma itsenne, jalo herrani», vastasi Varney, koskettaen kreivin
kättä huulillaan, ensin siihen kunnioittavasti tartuttuaan; »olla oma
itsenne, vallita intohimon myrskyjä, jotka lyövät haaksirikkoon
heikompia sydämiä. Oletteko Te ensimäinen, jota on petetty
lemmenseikoissa? Ensimäinen, jonka kevytmielinen ja irstas nainen on
viekoitellut rakastumaan, sitten käyttäen Teidän tunnettanne väärin ja
pitäen sitä pilkkanaan? Ja aijotteko sietää, että Teidät ajetaan
typeränä mielipuolena pellolle, koska ette ole osannut olla viisaampi
kuin viisaimmat miehet maailman alusta alkaen? Olkaa niin kuin ei sitä
naista olisi koskaan ollut olemassakaan -- poistakaa hänet
muistostanne, sillä hän ei ole ansainnut saada siellä sijaa lainkaan.
Pitäkää tämänaamuista lujaa päätöstänne, jonka toteuttamiseen minulla
on tarpeeksi rohkeutta, intoa ja keinoja, ikäänkuin jonkun korkeamman
olennon vastustamattomana käskynä, intohimottomana oikeudentekona. Hän
on ansainnut kuoleman -- hän kuolkoon!»

Hänen puhuessaan piteli kreivi häntä yhä kädestä, puri huulensa
tiukasti yhteen ja rypisteli otsaansa, ikäänkuin olisi hän ankarasti
ponnistellen koettanut johtaa itseensä Varneylta osan tuota hänen
suosittelemaansa kylmää, säälimätöntä ja tunteetonta lujuutta. Hänen
vaijettuaan ei kreivi vieläkään hellittänyt hänen kättään ennenkuin hän
tyynen päättäväksi pyrkien kykeni lausumaan: »Olkoon niin -- hän
kuolkoon! -- Mutta saanenhan itkeä yhden ainoan kyyneleen hänen
muistolleen?»

»Ei ainoatakaan, armollinen herra», keskeytti Varney, joka isäntänsä
nytkähtelevästä silmäkulmasta ja vääntyvistä poskista näki hänen
aikovan antaa liikutukselleen vallan. -- »Ei kyyneltäkään -- aika ei
sitä salli -- täytyy muistaa Tressiliania --»

»Se nimi kykenee tosiaankin muuttamaan kyyneleet vereksi», vastasi
kreivi. »Varney, minä olen sitä ajatellut ja päätökseni on valmis --
eivät rukoukset eivätkä todistelut pysty enää minuun -- Tressilian on
oleva minun sovitus-uhrini.»

»Se on hulluutta, armollinen herra; mutta Te olette minuun nähden liian
mahtava, jotta minä voisin sulkea tien Teidän kostoltanne. Valitkaa
sitten edes sopiva aika ja paikka ja välttäkää häntä siksi kunnes
olette ne löytänyt.»

»Sinä saat muissa seikoissa ohjata minua minne tahdot», sanoi
Leicester, »mutta tässä älä vastusta minua.»

»Sitten, armollinen herra», vastasi Varney, »pyydän minä ensiksikin
Teitä heittämään tuon varomattoman, epäilyttävän ja puolihullun
käytöksenne, joka tänään veti koko hovin huomion puoleensa ja jota
kuningatar ei olisi milloinkaan sallinut Teidän sovittaa, ellei hän
olisi ollut Teille niin puolueellisen hyvänsuopa ja osoittanut
ystävyyttään Teille paljoa suuremmassa määrässä kuin hänen luonteelleen
on oikeastaan ominaista.»

»Olenko minä tosiaankin ollut niin huolimaton?» ihmetteli Leicester
ikäänkuin unesta heräten; »ja minä kun luulin niin hyvin kaiken
peittäneeni; mutta älä pelkää, mieleni on nyt rauhoittunut -- minä olen
aivan tyyni. Kohtalonennustukseni on käyvä toteen; ja jotta se kävisi
toteen, olen jännittävä kaikkia kykyjäni korkeimmilleen. Älä huolehdi
minusta, sanon vieläkin -- minä lähden heti kuningatarta tapaamaan -- ei
Sinun omakaan katseesi eikä puheesi olisi tutkimattomampi kuin minun.
-- Onko Sinulla mitään muuta sanomista?»

»Minun täytyy pyytää Teidän sinettisormustanne», vastasi Varney
vakavana, »merkiksi niille palvelijoillenne, joita minun on pakko
käyttää, että minulla on Teidän täysi valtuutuksenne heidän apuaan
vaatiessani.»

Leicester veti sormestaan sinettisormuksen, jota hän tavallisesti
käytti, ja antoi sen Varneylle hurjan, kaamean ilmeen kuvastellessa
hänen kasvoillaan, lisäten matalalla, puolittain kuiskaavalla, mutta
hirvittävän painokkaalla äänellä nämä sanat: »Mitä teet, tee pian.»

Vastaanottosalissa syntyi jo levottomuutta ja ihmettelyä, kun jalo
linnanherra viipyi niin kauvan poissa, ja suuresti ihastuivatkin
sentähden hänen ystävänsä nähdessään hänen astuvan sisään miehenä,
jonka sydämeltä kaiken inhimillisen huomioinnin mukaan oli juuri
pudonnut huolten taakka. Ja Leicester täyttikin sinä päivänä
oivallisesti Varneylle antamansa lupauksen, niin että tämä näki
voivansa lakata näyttelemästä luonteelleen niin vierasta osaa kuin se
käytöstapa, mitä hän oli aamupuolella noudattanut ja että hän
vähitellen saattoi jälleen muuttua siksi hillityksi, teräväksi,
ivalliseksi keskustelun ja tapausten tarkkaajaksi, jollaisena hän
tavallisesti seurassa esiintyi.

Elisabetiin nähden käyttäytyi taas Leicester miehenä, joka tunsi hyvin
kuningattaren luontaisen lahjakkuuden ja tarmon, mutta myös hänen pari
heikkoa puoltansa. Hän oli liian viisas muuttaakseen äkkiä sen juron ja
hajamielisen esiintymistapansa, joka oli herättänyt niin suurta
huomiota ennen hänen poistumistaan Varneyn kanssa, vaan joka nyt hänen
kuningatarta lähestyessään näytti vaimenneen hellyyteen vivahtavaksi
surumielisyydeksi ja joka keskustelun kuluessa, kun Elisabet oli
säälivästi antanut suosiostaan merkin toisensa jälkeen häntä
lohduttaakseen, vaihtui tuntehikkaan mielistelyn sanatulvaksi,
palavimmaksi, arkaluontoisimmaksi, tarkoittelevimmaksi, mutta samalla
kunnioittavimmaksi, mitä mikään kuningatar on alamaiseltaan ikinä
kuullut. Elisabet kuunteli ikäänkuin lumottuna; hänen vallanhalunsa oli
tuuditeltu uneen; hänen päätöksensä pysyä erillään kaikista
yhteiskunnallisista ja perheellisistä siteistä ja antautua yksin omaan
kansansa vaalimiseen, alkoi horjua, ja vielä kerran oli Dudleyn tähti
kohonnut korkeimmilleen hovin taivaalla.

Mutta Leicester ei nauttinut tätä luonnosta ja omastatunnostaan
saamaansa voittoa täysin sekoittamattomana, sillä sitä katkeroittivat
sekä hänen tunteittensa sisäinen kapina niitä kahlitsevaa väkivaltaa
vastaan että monet satunnaiset tapaukset, jotka aterian ja sitä
seuraavien iltahuvitusten aikana värähyttelivät tätä äärimäisen tuskan
viimeistä tuntohermoa.

Hoviväki oli esimerkin mainitaksemme kokoontunut pitohuoneesta
isoon saliin odottelemaan loistavan naamionäytelmän, illan
odotetun hauskutuksen alkamista, kun kuningatar keskeytti hurjan
kokkapuhehyökkäyksen, jolla Leicesterin kreivi parhaillaan ahdisti
kreivi Willoughbytä, Raleighia ja muutamia muita hovimiehiä, seuraavin
sanoin: -- »Me syytämme Teitä valtiorikoksesta, herra kreivi, jos Te
yhä jatkatte tätä yritystänne tappaa meidät nauruun. Mutta tässä
tuleekin onneksemme otus, joka voi saada meidät vakaviksi milloin vain
tahtoo: oppinut lääkärimme Masters, tuoden ehkä uutisia siitä meidän
suojatti-raukastamme, rouva Varneysta -- ei, herra kreivi, älkää
poistuko, sillä koska tässä on kysymyksessä aviopuolisoiden välinen
riita, emme me pidä omaa kokemustamme riittävän syvällisenä sitä
ratkaisemaan ilman taitavaa neuvojaa. -- No, Masters, mitä ajattelet
siitä karkulais-rouvasta?»

Hymy, joka oli väikkynyt Leicesterin huulilla, kun kuningatar keskeytti
hänen pilailunsa, jähmettyi hänen huulilleen ikäänkuin olisi sen siihen
veistänyt Mikael Angelon tai Chantreyn taltta; ja hän kuunteli lääkärin
puhetta sama värähtämätön ilme kasvoillaan.

»Rouva Varney, armollinen Valtijatar», vastasi hovilääkäri Masters,
»esiintyi hyvin tylysti ja ynseästi, eikä halunnut ryhtyä kanssani
mihinkään keskusteluihin terveytensä tilasta, vaan haasteli hurjasti
siitä, että hän muka esittää asiansa Teille itsellenne ja ettei hän
vastaa lainkaan halvempien henkilöiden kysymyksiin.»

»Taivas varjelkoon!» huudahti kuningatar; »me olemme jo saaneet
kylliksemme kärsiä niistä väärinkäsityksistä ja selkkauksista, jotka
näyttävät seuraavan tätä hourupäistä rouvaraukkaa, minne hän tuleekin.
-- Eikö Teistäkin ole asia niin, herra kreivi?» jatkoi hän Leicesteriin
kääntyen ja kuvastaen katseessaan vienoa, melkein hellästi rukoilevaa
katumusta heidän senaamuisesta epäsovustaan. Leicester pakottautui
kumartamaan syvään. Äärimäisinkään ponnistus ei jaksanut tehdä häntä
kykeneväksi myös sanoin ilmaisemaan hänen yhtymistään kuningattaren
ajatukseen.

»Tepä olette kostonhimoinen, herra kreivi», virkkoi kuningatar; »mutta
kyllä me pian saamme sopivan ajan ja paikan Teitä rangaistaksemme. Vaan
vieläkin kerran palataksemme tähän riemunrikkojaan, tähän rouva
Varneyhin -- Mitä voit sanoa hänen terveydestään, Masters?»

»Hän on kovin tyly ja ynseä, armollinen Kuningatar, kuten jo
sanoinkin», vastasi Masters, »ja hän kieltäytyy vastaamasta
tiedusteluihin, eikä lainkaan tottele lääkärin käskyjä eikä määräyksiä.
Minä havaitsin kuitenkin hänen potevan aivohäiriötä, jonka minä olisin
taipuvainen pikemmin määrittelemään sanalla _hypochondria_ kuin
sanalla _phrenesis_; ja luulisin minä olevan hänelle parasta, että
hänen miehensä toimittaisi hänet hoidettavaksi kotiinsa, kauvas
kaikesta tästä näytelmäin ja huvitusten hälinästä, sillä ne sekoittavat
hänen heikon järkensä kaikenlaisilla mitä kummallisimmilla haaveilla.
Häneltä huomaamatta päässeet viittailut tähtäävät sinne päin, kuin
olisi hän muka joku suuri arvohenkilö -- kreivitär tai jopa
ruhtinatarkin. Jumala heitä auttakoon, sellaisia kuvittelevat usein
hänenlaisensa sairaat!»

»Ei, mutta sitten täytyy hänet toimittaa täältä kaikin kiirein», sanoi
kuningatar; »käskekää Varneyn pitää hänestä kaikkea inhimillistä
huolta; mutta vapauttakoon hän pian tämän linnan rouvastaan. Sillä
takaanpa hänen kohta luulevan itseään meidän kaikkien valtijattareksi.
Sääli sentään, että niin kauniilla olennolla pitää oleman niin
surkeasti häiriintynyt järki. -- Vai mitä Te siitä ajattelette, herra
kreivi?»

»Sääli tosiaankin», vastasi kreivi, toistellen niitä sanoja ikäänkuin
ulkolukuläksyä.

»Mutta ehkettepä Te olekaan samaa mieltä kanssamme hänen
kauneudestaan», jatkoi Elisabet; »ja me olemmekin nähneet miesten
pitävän uljaita, junomaisia naisia tuollaista hentoa, riutuvaa olentoa
parempana, jonka pääkin nuokkuu kuin katkenneen liljan varsi. Niin,
miehet ovat hirmuvaltijaita, herra kreivi, joita miellyttää enemmän
kiihkeä kamppailu kuin vastustelematta saavutettu valloitus, ja he
rakastavat parhaiten sellaisia naisia, jotka uskaltavat lähteä heidän
kanssaan voittosille. -- Melkeinpä olen kanssanne samaa mieltä,
Rutland, että jos tämä Leicesterin kreivi joskus saisi sellaisen
maalatun vahanuken puolisokseen, toivottaisi hän sen kuolleeksi jo
ennen kuherruskuukausien loppua.»

Näin puhuessaan katsahti hän Leicesteriin niin merkitsevästi, että
tämä, huolimatta sydämensä kapinasta, tätä rajatonta petollisuutta
vastaan, pakottautui kuitenkin kuiskaten vastaamaan, että Leicesterin
rakkaus oli paljon nöyrempää laatua kuin mitä hänen majesteettinsa
otaksui, koska se oli kiintynyt sellaiseen henkilöön, jota hän ei
voinut koskaan käskeä, vaan jota hänen täytyi aina totella.

Kuningatar punastui ja käski hänen olemaan vaiti, mutta näytti
kuitenkin odottavan, ettei toinen noudattaisi hänen kehoitustaan. Mutta
samassa räjähtivät torvet toitottamaan ja patarummut paukkumaan
korkealta parvekkeelta, josta näki yli koko salin, siten ilmoittaen
naamionäyttelijäin tulevan; näin pääsi Leicester siitä kauheasta
pakonalaisuuden ja teeskentelyn tilasta, johon hänen oma
kaksimielisyytensä oli hänet vienyt.

Alkavaan naamionäytelmään kuului neljä eri joukkoa, jotka seurasivat
toisiaan lyhyin väliajoin; kussakin joukossa oli kuusi päähenkilöä ja
yhtä monta soihdunkantajaa, ja kukin esitti yhtä niistä kansoista,
jotka olivat eri aikoina pitäneet Englantia hallussaan.

Muinaisia brittejä, jotka ensinnä esiintyivät, johdatti kaksi vanhaa
druidia, joiden harmaita hapsia koristi tammenlehväseppel ja jotka
käsissään kantoivat mistelinoksia. Näitä kunnianarvoisia miehiä
seurasivat varsinaiset naamiosankarit ja näitä taas kaksi valkoisiin
puettua runoniekkaa, jotka helähyttelivät tuon tuostakin harppujaan,
laulaen samalla muutamia muinaisen hymnin säkeitä Beluksen eli auringon
kunniaksi. Alkuperäiset britit oli valittu hovissa palvelevain
aatelismiesten pisimmistä ja vahvimmista. Heidän naamioihinsa oli
kiinnitetty pitkät pörröiset parrat ja tukat; heidän pukuinaan oli
susien ja karhujen nahkoja, kun taas heidän sääriään, käsivarsiaan ja
yläruumistaan peitti ihonvärinen silkki, johon oli karkein viivoin
piirrelty taivaankappaleiden sekä eläinten ja muiden maallisten
olentojen kuvia, niin että he antoivat hyvin elävän käsityksen
vanhoista maalauksin koristelluista esi-isistämme, joiden vapautta
ensinnä ahdistivat roomalaiset.

Rooman pojat, jotka tulivat yhtä hyvin sivistämään kuin
valloittamaankin, astuivat sitten ruhtinaallisen seurueen eteen; ja
juhlanäytösten järjestäjä oli saanut oivallisesti ilmaistuksi
tämän kuuluisan kansan uljaan korskeuden ja sotaisat tavat,
varustamalla esiintyjät keveällä, mutta lujalla kilvellä ja lyhyellä,
kaksiteräisellä miekalla, jonka käyttely teki Roomasta maailman
valtijaan. Kaksi airutta kantoi Rooman kotkia heidän edellään, samalla
lausuen ylistysrunoa Marsille, ja nuo muinaisajan mahtavat soturit
seurasivat heitä miesten jykevin ja varmoin askelin, jotka pyrkivät
valloittamaan koko maanpiirin.

Kolmas joukkue esitti Germanian metsistä tuomiinsa karhunnahkoihin
pukeutuneita saksilaisia, ja kantoivat nämä käsissään niitä
kauhistuttavia sotakirveitä, jotka tekivät niin ankaraa tuhoa
Britannian alkuperäisten asukasten riveissä. Heitä johti niinikään
kaksi laulumestaria, jotka hyrisivät Odinin ylistystä.

Viimeisinä tulivat normannilaiset ritarit rautapaidoissaan ja
teräskypäreissään ja kaikissa asiaankuuluvissa varustuksissaan, kahden
sodasta ja naisten lemmestä laulavan runoniekan edeltäminä.

Nämä neljä joukkuetta saapuivat avaraan saliin mitä oivallisimmassa
järjestyksessä, ja jotta katselijat saisivat tyydyttää uteliaisuutensa,
pidettiin aina pieni väli-aika, ennenkuin seuraava parvi esiintyi.
Sitten marssivat he ympäri salin näytelläkseen itseään, noudattaen
urkujen, pillien, torvien ja kaikenlaisten muiden Leicesterin
kreivin soittokoneiden poljentoa. Vihdoin asettuivat nämä neljä
naamiojoukkuetta, sijoittaen soihdunkantajansa taakseen, kukin omiin
riveihinsä kahdelle puolelle salia, niin että roomalaiset joutuivat
brittejä vastapäätä ja saksilaiset normanneja, ja näyttivät ensin
katsahtelevan toisiinsa kummastunein silmin, mutta sitten kiihtyvän
uhkaavin liikkein ilmaistuun vihaan. Silloin kajahti parvekkeelta
kiivas sotainen sävel, naamiosankarit vetivät miekkansa kaikilla
tahoilla ja lähenivät toisiaan, tahdikkain askelin hyppien jonkunlaista
sota- tai asetanssia, kalahutellen miekkojaan vastustajainsa kilpiin ja
kilauttaen niitä toistensa miekkoihin ohi kulkiessaan. Oli hyvin hauska
nähdä eri joukkojen pysyvän säännöllisessä järjestyksessä aivan
säännöttömiltä näyttävissä liikkeissään, sekaantuvan toisiinsa,
kiehittyvän eroon taas ja ryhmittyvän jälleen omiin, alkuperäisiin
riveihinsä, aina soiton mukaan.

Tämä vertauskuvallinen sotahyppy esitti niitä monenlaisia kahakoita ja
ristiriitoja, joita oli sattunut muinaista Britanniaa vuorotellen
hallinneiden kansojen kesken.

Vihdoin, monien sokkeloisten kiertelyjen ja koukuttelujen jälkeen,
jotka herättivät katsojissa suurta ihastusta, kuului ankara
torventörähdys, ikäänkuin tappelun alkajaisiksi tai voiton
julistamiseksi. Naamiot lakkasivat heti paikalla pyöriskelyistään ja
kokoontuen alkuperäisten johtajainsa eli esittelijäinsä -- sillä se oli
heidän ammattinimensä -- ympärille, näyttivät odottavan yhtä
jännitettyinä kuin katselijatkin, mitä sitten tuleman piti.

Salin ovet avautuivat selkosen seljälleen, eikä tulija ollutkaan mikään
vähempi kuin itse paholaissyntyinen Meriin, joka oli puettu
kummalliseen, salaperäiseen, hänen epätietoista sukuperäänsä ja
suurenmoista loihtutaitoansa vastaavaan tapaan. Hänen ympärillään ja
takanaan liehui ja hyppi mitä omituisimpia olentoja, joiden oli määrä
esittää hänen mahtavia käskyjään odottelevia henkiä; ja niin valtavasti
vaikutti tämä näytelmän osa palvelijoihin ja muihin linnassa
oleskelevaan alhaisempaan kansaan, että monet unohtivat kuningattarelle
kuuluvan kunnioituksen, tunkeutuivat sisään ja jäivät salin ovipuoleen
seisomaan.

Leicesterin kreivi, joka huomasi airueittensa vain suurella vaivalla
saavan nämä innostuneet katselijat pysymään kauvempana, kuitenkaan
herättämättä suurempaa melua kuin oli soveliasta kuningattaren ollessa
läsnä, nousi istuimeltaan ja meni itse paikalle; sillä Elisabetkin oli
samaan aikaan pyytänyt -- hän kun aina tahtoi rahvasta kohdeltavan
hyvin -- että heidän sallittaisiin häiritsemättä katsella näytelmää.
Leicester käytti tätä veruketta poistuakseen; mutta hänen todellisena
vaikuttimenaan oli halu päästä edes hetkiseksi omiin rauhoihinsa ja
lepuuttaa mieltään vaikkapa vain silmänräpäykseksikin siitä
hirvittävästä painostuksesta, jonka sille tuotti häpeän, vihan,
katumuksen ja kostonjanon raatelevain tuskain peittäminen iloisuuden ja
mielistelyn verhoon. Hän pani silmäyksellään ja viittauksellaan
kansanjoukon vaikenemaan; mutta palaamatta heti hänen majesteettinsa
luo kääriytyi hän viittaansa, sekaantui tungokseen ja jäi sieltä,
muiden halpa-arvoisten katselijain tavoin seisoaltaan seuraamaan
naamionäytelmän kulkua.

Astuttuaan saliin eteni Meriin keskelle lattiaa, kutsui taikasauvansa
heilauksella taistelevain joukkueiden johtajat ympärilleen ja ilmoitti
heille runomittaisessa puheessa, että nyt hallitsi Britannian saarta
kuninkaallinen neitsyt, jolle heidän tuli kohtalon tahdosta osoittaa
kunnioitustaan, samalla kun heidän piti pyytää häntä lausumaan
mielipiteensä niistä erilaisista syistä, joiden perusteella kukin
heistä katsoi olevansa se etevin kantajoukko, mistä maan nykyiset
asukkaat, tämän enkelimäisen ruhtinattaren onnelliset alamaiset
johtivat sukuperänsä.

Tätä käskyä totellen kulki kukin parvi juhlallisen soiton kaikuessa
Elisabetin ohi, suorittaen kukin oman kansansa tavan mukaisen, mitä
nöyrimmän ja kunnioittavimman tervehdyksen, mihin kuningatar vastasi
sillä armollisella suopeudella, joka oli ollut hänen julkisessa
esiintymisessään havaittavissa aina siitä asti kun hän oli tullut
Kenilworthiin.

Eri joukkueiden johtajat mainitsivat sitten, kukin kansansa nimessä ne
syyt, joihin nojaten he väittivät olevansa muita mainehikkaampia ja
etevämpiä; ja kun heitä oli kutakin vuoroonsa kuultu, piti kuningatar
heille seuraavan armollisen vastauspuheen: »Me olemme pahoillamme,
ettei meillä ole parempia edellytyksiä ratkaista sitä vaikeata
kysymystä, joka kuuluisan Merlinin käskystä nyt on joutunut
pohdittavaksemme, mutta meistä näyttää kuitenkin siltä, ettei mikään
näistä ikimuistettavista kansoista erikseen saata vaatia ehdotonta
etusijaa muihin nähden ja väittää olleensa suurimpana tekijänä meidän
päiviemme englantilaisen muodostamisessa, sillä tämä on aivan
epäilemättä perinyt kultakin muutamia luonteensa jaloimpia piirteitä.
Niinpä on nykyinen englantilainen saanut muinaisilta briteiltä uljaan
ja lannistumattoman vapaudenhalunsa -- roomalaisilta erinomaisen
sotakurinsa ja rohkeutensa sekä rauhan aikana viljelemänsä rakkauden
tieteisiin ja sivistykseen -- saksilaisilta viisaat ja oikeudenmukaiset
lakinsa -- ja ritarillisilta normanneilta ankaran kunniantuntonsa ja
kohteliaan käytöksensä sekä jalon ihastuksensa mainetöihin.»

Merlin vastasi luontevasti, että piti tosiaankin niin monien
erinomaisten ominaisuuksien yhtymän nykypäivien englantilaisissa, että
heistä on tullut muille kansoille ikäänkuin täydellisyyden perikuva,
koska he vain siten ovat edes johonkin määrin ansainneet sen
siunauksen, hyvinvoinnin ja onnen, jota he ovat saaneet nauttia
Englannin Elisabetin hallituskautena.

Soitto kajahti taas, ja naamiosankarit sekä Meriin ja hänen palvelevat
henkensä alkoivat poistua tungokseen asti täyttyneestä salista, kun
Leicester, joka, kuten olemme maininneet, oli jäänyt seisomaan lähelle
salin ovea ja joka siis oli joutunut melkein keskelle väkijoukkoa,
tunsi viittaansa nykäistävän samalla kun muuan ääni kuiskasi hänen
korvaansa: »Herra kreivi, haluaisin keskustella hetkisen kanssanne.»



XX Luku.


    Mik' on mun? Risahdustakin ma säikyn!

                           _Macbeth_.

»Haluaisin keskustella hetkisen kanssanne.» Sanat olivat itsessään
yksinkertaiset, mutta Leicesterin kreivi oli niin kiihtyneessä ja
kuumeisessa mielentilassa, että mitä tavallisimpiinkin seikkoihin
näytti hänestä liittyvän erikoista levottomuutta herättävää tärkeyttä.
Hän käännähtikin siis nopeasti, nähdäkseen henkilön, joka ne oli
lausunut. Puhujan ulko-asussa ei ollut mitään huomattavampaa: musta
silkkinuttu, lyhyt viitta ja musta naamus kasvoilla, siinä hänen
pukunsa; sillä hän oli ilmeisestikin kuulunut siihen naamioitujen
joukkoon, joka oli tunkeutunut saliin Merlinin jäljissä, vaikkei
hänellä ollutkaan sitä kummallista valepukua, jollaisia useimmat heistä
kantoivat.

»Kuka Te olette, ja mitä Te minusta tahdotte?» kysyi Leicester, äänensä
sävyllä selvästi paljastaen mielensä kuohahtelevan tilan.

»En mitään pahaa, herra kreivi», vastasi naamioitu, »vaan hyvää ja
kunniallistakin, jos Te vain oikein käsitätte tarkoitukseni. Mutta
minun täytyy saada puhella kanssanne jossakin yksinäisemmässä
paikassa.»

»Minä en voi lähteä keskustelemaan kenenkään tuntemattoman muukalaisen
kanssa», virkkoi Leicester, peljäten, hän ei tiennyt itsekään mitä tuon
salaperäisen miehen pyynnöstä; »ja niiden, jotka minä tunnen, täytyy
valita soveliaampi puhelu-aika.»

Hän aikoi kiiruhtaa tiehensä, mutta naamioitu pidätti häntä.

»Niillä, jotka puhuvat Teidän Korkeudellenne Teidän omaa kunniaanne
koskevista asioista, on oikeus käyttää Teidän aikaanne, mitä tehtäviä
Teidän onkin sitten syrjäyttäminen heitä kuullaksenne.»

»Kuinka! Kunniaani? Kuka uskaltaa sitä leikata?» kiihkoili Leicester.

»Vain Teidän oma käytöksenne voi antaa aihetta sen moittimiseen, herra
kreivi, ja juuri siitä asiasta halusinkin keskustella kanssanne.»

»Te olette hävytön», vastasi Leicester, »ja Te käytätte väärin tämän
hetken vierasvapautta, joka estää minua Teitä rankaisemasta. Minä kysyn
nimeänne?»

»Minä olen Edmund Tressilian Cornwallista», vastasi naamio. »Kieleni on
erään lupauksen takia ollut sidottu kahdeksikymmeneksineljäksi tunniksi
-- määräaika on nyt kulunut -- nyt voin minä puhua ja teen Teidän
Korkeudellenne sen oikeuden, että käännyn ensiksi Teidän puoleenne.»

Hämmästyksen vavahdus, joka oli värähyttänyt Leicesterin sydänjuuria
hänen kuullessaan tuota nimeä lausuvan miehen, jota hän eniten vihasi
ja jonka hän luuli itseään niin syvästi loukanneen, vei häneltä ensi
hetkenä liikuntakyvyn, mutta muuttui siinä samassa sellaiseksi
kostonjanoksi, ettei erämaan kulkija sen palavammin ikävöi
vesilähteille. Hänellä oli sentään niin paljon järkeä ja tahdonvoimaa
jäljellä, ettei heti paikalla survaissut tikariansa tuon rohkean konnan
sydämeen, konnan, joka ensin syöksi hänet sellaiseen onnettomuuteen ja
sitten uskalsi vielä niin järkähtämättömän tyynesti tulla kohtelemaan
häntä tuolla tavalla. Päättäen sillä hetkellä peittää kaikki
kiihtymyksen jäljetkin, jotta saisi täyden selon Tressilianin aikeista
ja tarkoituksesta ja jottei samalla menettäisi kostoaan, vastasi hän
niin kähisevällä, pidätetyn vihan muuntamalla äänellä, että hänen
sanojaan tuskin saattoi ymmärtää: -- »Ja mitä pyytää minulta herra
Edmund Tressilian?»

»Oikeutta, herra kreivi», virkkoi Tressilian tyynesti, mutta lujasti.

»Oikeutta», toisti Leicester, »kaikki ihmiset saavat sitä vaatia --
erittäinkin Te, herra Tressilian, ja olkaa varma, että Te sitä saatte.»

»En muuta odotakaan Teidän Jaloudeltanne», vastasi Tressilian; »mutta
aika kiiruhtaa, ja minun täytyy keskustella kanssanne vielä tänä
iltana. -- Menenkö vuottamaan Teitä huoneeseenne?»

»Ei», vastasi Leicester tylysti, »ei katon alle, eikä etenkään minun
kattoni alle. -- Me tapaamme toisemme vapaan taivaankannen alla.»

»Te olette tuskastunut tai vihastunut, herra kreivi», jatkoi
Tressilian; »eikä tässä kuitenkaan ole siihen vähintäkään syytä. Paikka
on minusta samantekevä, kunhan Te vain suotte minulle häiritsemättömän
puolisen tuntia aikaanne.»

»Luullakseni tulee lyhyempikin aika riittämään», vastasi Leicester. --
»Odottakaa minua huvikentällä sen jälkeen kun kuningatar on vetäytynyt
huoneeseensa.»

»Riittää», virkkoi Tressilian ja poistui. Leicester näytti hetkiseksi
joutuneen rajattoman riemun valtaan.

»Taivas suosii minua vihdoinkin», puheli hän itsekseen, »ja lähettää
ulottuvilleni konnan, joka on minut sillä sovittamattomalla
häväistyksellä leimannut -- joka on tuottanut minulle nämä kamalat
tuskat. Minä en soimaa sallimusta enää, koska nyt pääsen selville
niistä kavaloista juonista, joilla hän yhä aikoo kietoa minua, ja koska
minä siis samalla voin todistaa hänen konnamaisuutensa ja kostaa sen.
Taakkaani kantamaan -- taakkaani kantamaan! -- Minä en tahdo nyt enää
sortua sen alle -- koska kerran viimeistään keskiyö tuo minulle
koston!»

Näiden mietteiden riehuessa Leicesterin aivoissa lähti hän jälleen
kulkemaan läpi nöyristelevän joukon, joka halkesi hänelle tietä
tehdäkseen, ja istuutui entiselle paikalleen, kadehditulle ja
ihaillulle, hallitsijattarensa viereen. Mutta jos tämän siten ihaillun
ja kadehditun miehen sydän olisi ollut avoinna kaikkien tämän salin
täyttäväin ihmisten edessä, kaikkine rikollisen kunnianhimon,
kuoletetun rakkauden, raivoavan koston, ja suunnitellun julmurityön
tietoisuuden herättämine pimeine ajatuksineen, jotka liehuivat ja
parveilivat siellä kuin haamut jonkun inhoittavan noita-akan
taikakehässä -- niin kuka heistä, kunnianhimoisimmasta hovi-ylimyksestä
aina kehnoimpaan palvelijaan, joka eli lautasia muuttamalla, olisi
halunnut vaihtaa paikkaa Elisabetin suosikin ja Kenilworthin herran
kanssa!

Uudet kidutukset odottivat häntä Elisabetin luo palattuaan.

»Tulettekin sopivaan aikaan, herra kreivi», virkkoi tämä, »ratkaisemaan
erään väittelyn meidän naisten kesken. Tässä juuri ritari Rikhard
Varney pyysi lupaamme saada lähteä linnasta sairas rouvansa mukanaan,
ja koska hänellä oman kertomuksensa mukaan jo oli Teidän suostumuksenne
poistumiseensa, niin sai hän meidänkin myöntymyksemme. Meillä ei
tosiaankaan ole vähintäkään halua pidättää häntä sen nuoren vaimoparan
hellästä huolehtimisesta -- mutta nyt on se samainen ritari Rikhard
Varney tänään joutunut niin ilmeisesti näiden meidän hovinaistemme
lumoihin, että tämä Rutlandin herttuatar tässä vakuuttaa hänen vievän
sen mielipuolen vaimonsa vain järvelle asti, työntävän hänet sinne ja
jättävän hänet niiden kristallipalatsien asukkaaksi, joista se
viehättävä vedenneitonen haasteli, sekä palaavan luoksemme iloisena
leskimiehenä, kuivaavan kyyneleensä ja korvaavan pian vahinkonsa meidän
seurueemme kustannuksella. Mitä siihen sanotte, herra kreivi? -- Me
olemme nähneet Varneyn parissa, kolmessa erilaisessa puvussa, siinä
kaikki -- mutta Tehän tunnette hänen todellisen luonteensa --
luuletteko hänen voivan tehdä rouvalleen moisen konnankujeen?»

Leicester oli joutua suunniltaan, mutta vaara oli uhkaava ja edes
jonkunlainen vastaus ehdottomasti välttämätön. »Arvoisat naiset», sanoi
hän, »ajattelevat liian huonoa oman sukupuolensa jäsenestä, jos he
otaksuvat hänen ansainneen sellaisen kohtalon, tai sitten liian pahaa
meistä, jos he uskovat kenenkään voivan kohdella siten viatonta
ihmistä.»

»Kuulkaahan vain häntä, hyvät naiset», jatkoi Elisabet; »kaikkien
miesten tavoin haluaa hän puolustella heidän julmuuttaan syyttämällä
meitä kevytmielisyydestä.»

»Älkää sanoko _meitä_, armollinen Valtijatar», vastasi kreivi; »me
väitämme vain, että halpa-arvoisemmilla naisilla on kuten pienemmillä
taivaan valoillakin epävakaisuutensa ja vaihteensa, mutta kenpä voisi
soimata muuntelevaisuudesta aurinkoa tai Elisabetia?»

Keskustelu kääntyi sitten vaarattomampaan suuntaan, ja Leicester
hoiteli siinä osaansa erinomaisen älykkäästi, huolimatta raatelevasta
sisäisestä tuskastaan. Se tuntui niin hauskalta Elisabetista, että
linnan kello oli jo lyönyt keski-yötä, ennenkuin hän poistui seurasta,
mikä oli vallan kuulumaton seikka hänen rauhallisissa ja
säännöllisissä, ajan kulusta huolehtivissa tavoissaan. Hänen lähtönsä
antoi luonnollisesti merkin koko seurueen hajaantumiseen; kukin erkani
omaan lepopaikkaansa uneksimaan päivän huvituksista ja ihastuen
aavistelemaan huomenisia.

Onneton linnanherra ja koko tämän ylvään juhlahumun alku poistui aivan
toisin ajatuksin. Hänen ensimäinen käskynsä häntä avustavalle
kamaripalvelijalle oli kutsua Varney heti paikalla hänen huoneeseensa.
Lähetti palasi hetken kuluttua ja ilmoitti, että tunti sitten lähti
ritari Rikhard Varney linnasta takaportin kautta, kolme muuta henkilöä
mukanaan, joista yhtä kuljetettiin hevoskantotuolissa.

»Kuinka pääsi hän linnasta, vaikka vartijat oli jo asetettu
paikoilleen?» kysyi Leicester; »minä en luullut hänen matkustavan ennen
päivänkoittoa.»

»Hän esitteli ymmärtääkseni päteviä syitä vartijoille», vastasi
palvelija, »ja näytti kuulenma Teidän Korkeutenne sinetti --»

»Aivan niin -- aivan niin», keskeytti kreivi; »mutta hän on pitänyt
liikaa kiirettä. -- Onko kukaan hänen palvelijoistaan jäänyt tänne?»

»Mikael Lambournea ei löytynyt ritari Rikhard Varneyn lähtiessä»,
vastasi palvelija, »ja hänen isäntänsä oli kovin suuttunut hänen
katoamisestaan. Mutta minä näin hänen juuri äsken satuloivan hevostaan
nelistääkseen isäntänsä perään.»

»Käske hänet viipymättä tänne», määräsi Leicester; »minulla on muuan
sanoma vietävänä hänen isännälleen.»

Palvelija poistui huoneesta, ja Leicester mitteli sen lattiaa hetkisen
syviin mietteisiin vaipuneena. -- »Varney on liian innokas», ajatteli
hän, »liian kiihkeä. -- Luullakseni hän minua rakastaa -- mutta hänellä
on myöskin omat tarkoitusperänsä ajettavinaan ja hän on hellittämätön
ja järkähtämätön siinä toimessa. Jos minä kohoan, kohoaa hänkin, ja hän
on osoittautunut jo liiankin halukkaaksi vapauttamaan minut esteestä,
joka näyttää olevan minun ja kuninkuuden välillä. Mutta minä en taivu
kantamaan sitä häpeätäkään. Sitä petollista naista on rangaistava,
mutta se täytyy toimittaa varovaisemmin ja harkitummin. Minä tunnen jo
ennakolta, miten liiallinen hätäileminen tässä asiassa sytyttäisi
helvetin liekit rintaani. -- Ei -- yksi uhri riittää kerrallaan, ja
tämä uhri odottaa jo minua.»

Hän tarttui kirjoitusvehkeisiin ja piirsi kiiruusti seuraavat sanat:

    »Ritari Rikhard Varney!

    Me olemme päättäneet lykätä toistaiseksi Teidän suoritettavaksenne
    uskotun asian ja me kiellämme Teitä ankarasti ryhtymästä mihinkään
    enempiin toimenpiteisiin kreivittäremme suhteen siksi kunnes toisin
    määräämme. Me käskemme myös Teitä palaamaan Kenilworthiin heti kun
    olette vienyt turvalliseen paikkaan sen, mikä Teidän huostaanne
    annettu on. Mutta jos Teidän hoimiinne uskotun saatettavan
    toimittaminen varmaan talteen pidättäisi Teitä kauvemmin kuin me
    otaksumme, käskemme me Teitä siinä tapauksessa palauttamaan
    sinettisormuksemme luotettavalla ja nopealla lähetillä, sillä me
    tarvitsemme sitä aivan pian. Odottaen Teidän tarkoin noudattavan
    näitä määräyksiämme ja jättäen Teidät Jumalan haltuun, pysymme me
    varmasti Teidän hyvänä ystävänänne ja isäntänänne.

                                            _R. Leicester._


    Annettu Kenilworth-linnassamme, kymmenentenä päivänä heinäkuuta,
    armon vuonna tuhatviisisataa ja seitsemänkymmentäviisi.»

Kun Leicester oli saanut tämän käskykirjeen kirjoitetuksi ja
sinetöidyksi, astui kamaripalvelijan ohjaamana huoneeseen Mikael
Lambourne, jolla oli saappaita puolireiteen, jonka ratsastusviittaa
piteli leveä vyö ja jonka huopahattu muistutti suuresti
sananlennättäjäin päähinettä.

»Mikä Sinä olet miehiäsi?» kysyi kreivi.

»Teidän Korkeutenne talliherran tallimestari», vastasi Lambourne
totutulla häikäilemättömyydellään.

»Hillitseppä röyhkeää kieltäsi, mies», komensi Leicester; »pilapuheet,
jotka sopivat ritari Rikhard Varneyn kuultaviksi, eivät ole ensinkään
paikallaan minulle lausuttuina. Kuinka pian luulet voivasi saavuttaa
isäntäsi?»

»Tunnissa, armollinen herra, jos mies ja hevonen eheinä pysyvät»,
vastasi Lambourne, muuttaen silmänräpäyksessä tuttavallisuutta
lähentelevän käytöksensä mitä nöyrimmäksi kunnioitukseksi. Kreivi
mitteli häntä katseillaan kiireestä kantapäähän.

»Minä olen kuullut Sinusta puhuttavan», virkkoi hän sitten; »sanotaan
Sinun suorittavan tehtäväsi nopeasti, mutta taipuvan liiaksi rähinään
ja juopotteluun, jotta Sinulle voisi uskoa mitään tärkeämpiä toimia.»

»Armollinen herra», vastasi Lambourne, »minä olen ollut sotilaana,
merimiehenä, matkustajana ja seikkailijana, ja ne ovat kaikki
elinkeinoja, joiden harjoittajat nauttivat tästä päivästä, koska he
eivät ole varmoja huomisesta. Mutta vaikka minä ehkä käytänkin väärin
vapaa-aikojani, en ole vielä koskaan lyönyt laimin velvollisuuttani
isäntääni kohtaan.»

»Katso, että niin tapahtuu nytkin», jatkoi Leicester, »etkä Sinä ole
sitä katuva. Toimita tämä kirje nopeasti ja varmasti ritari Rikhard
Varneyn käsiin.»

»Eikö tehtäväni ulotu laajemmalle?» kysyi Lambourne.

»Ei», vastasi Leicester, »mutta minulle on erikoisen tärkeätä, että
Sinä suoritat sen yhtä huolellisesti kuin kiireisestikin.»

»Minä en ole säästävä huolta enkä hevosta», vastasi Lambourne, lähtien
viipymättä huoneesta.

»Niin, sillä lailla se päättyi se minun yksityinen puheillepääsyni,
josta minä kuitenkin toivoin niin paljon!» mutisi hän itsekseen
astuskellessaan pitkää käytävää ja laskeutuessaan takaportaita.
»Saakeli soikoon! Minä luulin kreivin tarvitsevan apuani johonkin
salajuoneen, ja nyt se laulu loppuikin vain kirjeen viemiseen! Hyvä,
hänen tahtonsa on tapahtuva siitä huolimatta, ja kuten hänen
korkeutensa oikein sanoikin, minä en ole sitä vastaisuudessa katuva.
Lapsen täytyy ensin kontata, ennenkuin se oppii kävelemään, ja niin on
alottelevan hovimiehenkin laita. Mutta annahan kun pilkistän tuohon
kirjeeseen, jonka hän sinetöi niin kovin huolimattomasti.» -- Tämän
tempun tehtyään mäjäytti hän ylen määrin riemastuneena käsiään yhteen
ja huudahti: »Kreivitär -- kreivitär! -- Nyt tiedän minä salaisuuden,
joka on minut kohottava tai kaatava. -- Mutta astuppas esiin, Bayard»,
jatkoi hän hevostaan pihalle taluttaen, »sillä Sinun kupeittesi ja
minun kannusteni täytyy tehdä piakkoin tuttavuutta keskenään.»

Lambourne nousi siis satulaan ja lähti linnasta takaportin kautta;
hänen annettiin vapaasti mennä, koska ritari Rikhard Varney oli
poistuessaan jättänyt vartijalle häntä koskevan käskyn.

Heti kun Lambourne ja kamaripalvelija olivat lähteneet huoneesta,
vaihtoi Leicester hovipukunsa hyvin yksinkertaiseen vaatetukseen,
heitti viitan ympärilleen, otti lampun käteensä ja kulki salaista
yhdyskäytävää pitkin pienelle takaportille, josta pääsi linnan pihalle,
lähelle huvikentän yläpäätä. Hänen ajatuksensa olivat tyynempiä ja
selvempiä kuin yleensä viime aikoina, ja hän yritti omissa
silmissäänkin esiintyä miehenä, jota vastaan oli enemmän rikottu kuin
hän itse oli rikkonut.

»Minua on mitä syvimmin loukattu», tähän suuntaan kulkivat hänen
mietteensä, »mutta minä olen luopunut silmänräpäyksellisestä kostosta
ja siirtänyt sen miehekkyyden ja jalomielisyyden alueelle. Vaan pitääkö
avioliiton, jonka se petollinen nainen on tänään häväissyt, kahlehtiman
minua ja ehkäisemän minua sillä mahtavalla uralla, johon kohtaloni
minua kutsuu? Ei -- on olemassa muitakin keinoja sellaisten siteiden
avaamiseksi, tarvitsematta katkoa elämän säikeitä. Jumalan kasvojen
edessä en minä ole enää sidottu liittoon, jonka hän ensimäisenä rikkoi.
Kuningaskuntien tulee joutua välillemme -- valtamerten vyöryvät aallot,
joiden syvyydet ovat nielleet kokonaisia laivastoja, saavat olla
ainoina tämän kuolettavan salaisuuden säilyttäjinä.»

Tämänlaisilla todisteluilla koetti Leicester rauhoittaa omaatuntoansa
niin äkkiä päätetyn kostonaikeen toteuttamisen ja kunnianhimoisten
suunnitelmainsa suhteen, jotka olivat niin läheisesti liittyneet
jokaiseen hänen elämänsä pyrkimykseen ja tekoon, ettei hän kyennyt edes
yrittämään vapautua niistä, niin että hänen kostonsakin näytti hänestä
lopulta kerrassaan oikeutetulta, jopa jalomielisen hillityltäkin
toimitukselta.

Tässä mielentilassa astui tuo kostoa ja kunniaa himoitseva kreivi
komealle huvikentälle, minne juuri silloin täysikuu valoi säteitään. Tuo
kirkas keltainen valo heijasteli kaikkialta valkoisesta hiekkakivestä,
josta kentän kivitys, pylväsaidat ja rakennustaiteelliset kaunistukset
olivat laitetut; eikä pieninkään pilvenhattara himmentänyt sinitaivasta,
niin että koko tienoo oli melkein yhtä kirkas kuin jos aurinko olisi
vast'ikään laskenut. Lukuisat valkoisesta marmorista veistetyt
kuvapatsaat hohtivat kalpeassa valossa juuri haudoistaan nousseiden,
käärinliinoihinsa verhoutuneiden aaveiden tavoin, ja suihkulähteet
lennättelivät ilmaan vesisäikeitään, ikäänkuin niitä kuun säteissä
kirkastaakseen, ennenkuin ne jälleen kimaltelevana hopearoiskeena
putosivat altaisiinsa. Päivä oli ollut helteinen, eikä vieno
yötuulahdus, joka huokui huvikentän pengermillä, löyhytellyt puiden
lehviä voimakkaammin kuin viuhka nuoren kaunottaren kädessä. Kesä-yön
laulaja oli rakentanut runsaasti pesiä läheisen puutarhan lehtimajoihin,
ja niiden asukkaat korvasivat nyt päiväistä vaikenemistaan
helskyttelemällä valtavassa kuorossa ihania liverryksiään, milloin
hilpeitä, milloin kiihkeitä, milloin yhteisiä, milloin toinen toisilleen
vastailevia, ikäänkuin purkaen rintansa riemua siitä tyynestä,
hurmaavasta yöstä, johon he säveleitään kaijuttelivat.

Ajatellen kokonaan toisia asioita kuin suihkulähteiden solinaa, kuun
kimallusta ja satakielen laulua, käyskenteli uljas Leicester hitaasti
pengermän päästä toiseen, viitta lujasti ympärillä, miekka kainalossa,
keksimättä kuitenkaan ihmisolennon varjoakaan.

»Oma jalomielisyyteni petti minut surkeasti», puheli hän itsekseen,
»jos se konna nyt pääsi minulta pakoon -- niin, ja ehkäpä on hän nyt jo
rientänyt vapauttamaan sitä avionrikkojaa, jolla on vielä niin vähän
vartijoitakin.»

Nämä hänen mietiskelynsä keskeytyivät samassa, sillä kun hän kääntyi
katsomaan portille päin, näki hän ihmisolennon hitaasti etenevän
pylväskäytävästä, himmentäen varjollaan vuorotellen kaikkia esineitä,
joiden ohi hän lähestyessään kulki.

»Iskenkö ennenkuin edes kuulen hänen raivostuttavan äänensä?» ajatteli
Leicester miekkansa kahvaan tarttuen. »Mutta ei! Minä tahdon nähdä,
mihin suuntaan hänen saastaiset juonensa käyvät. Minä tahdon katsella,
niin vastenmielistä kuin se onkin, miten se inhoittava käärme
kiemurtelee ja pyörähtelee, ennenkuin käytän voimaani ja muserran sen.»

Hänen kätensä heltisi kahvasta, ja hän läheni hitaasti Tressiliania,
keräten tämän kohtauksen varalle kaiken itsehillinnän ja
tahdonlujuuden, mitä hänellä suinkin oli, kunnes he seisoivat aivan
vastakkain.

Tressilian kumarsi kunnioittavasti, mutta kreivi vastasi vain ylpeällä
päännyökähdyksellä ja sanoilla: »Te halusitte puhella kahden kesken
kanssani, herra -- tässä minä olen valmiina kuuntelemaan.»

»Herra kreivi», virkkoi Tressilian, »minulle on sanottavani laatu niin
tärkeä ja minä toivon niin hartaasti Teidän kuuntelevan minua
kärsivällisesti, jopa suosiollisestikin, että minä alennun
puhdistautumaan kaikesta, mitä Teidän Korkeudellanne suinkin saattaa
olla minua vastaan. Te pidätte minua vihollisenanne?»

»Eikö minulla ole sitten ilmeisiä syitä siihen?» vastasi Leicester,
huomatessaan Tressilianin vaijenneen vastausta odottamaan.

»Teette siinä minulle vääryyttä, herra kreivi. Minä olen kyllä Sussexin
kreivin ystävä, mutta en hänen liittolaisensa enkä puoluelaisensa, niin
Teidän kilpailijaksenne kuin hovi häntä sanookin; siitä on jo pitkä
aika, kun minä lakkasin pitämästä hovia ja hovijuonia luonteelleni ja
lahjoilleni sopivana alana.»

»Voipa hyvin niin ollakin, herra», vastasi Leicester; »sillä onhan
niitä oppineelle miehelle -- sellaiseksihan maailma huutaa herra
Tressiliania -- arvokkaampiakin askarruksia. Rakkaudella on vehkeilynsä
yhtä hyvin kuin kunnianhimollakin.»

»Minä huomaan, herra kreivi», jatkoi Tressilian, »Teidän panevan suurta
painoa minun aikaisempaan kiintymykseeni siihen onnettomaan nuoreen
naiseen, josta aijon kohta puhua, ja ehkäpä ajattelevan minun ajavan
hänen asiaansa enemmän mustasukkaisuuden kuin oikeudentunnon
houkuttelemana.»

»Mitäpä minun ajatuksistani, hyvä herra!» vastasi kreivi; »jatkakaa!
Tähän asti olette Te puhunut yksinomaan itsestänne; sangen tärkeä ja
arvokas aihe epäilemättä, mutta se ei ehkä koske minua niin syvästi,
että minun pitäisi sen takia viipyä vuoteeltani. Säästäkää enemmät
esipuheet, hyvä herra, ja käykää asiaan, jos Teillä tosiaan on jotakin
minuun kuuluvaa kerrottavana. Teidän lopetettuanne saanen minäkin
vuorostani lausua parisen sanaa.»

»Minä käyn siis suoraan asiaan, herra kreivi», virkkoi Tressilian; »ja
kun minun sanottavani on Teidän Korkeutenne kunniaa koskevaa, uskon
minä, ettette Te omastakaan mielestänne ole tuhlannut aikaanne sitä
kuuntelemalla. Minulla on muuan pyyntö Teidän Korkeudellenne onnettoman
Amy Robsartin suhteen, jonka tarina on Teille liiankin tuttu. Minä
kadun syvästi, etten heti ryhtynyt tähän toimenpiteeseen ja asettanut
Teitä tuomariksi itseni ja tuon konnan välille, joka on hänet niin
kauheasti häväissyt. Herra kreivi, Amy Robsart karkasi laittomasta ja
vaarallisesta vankeudestaan, ja luottaen omien nuhteidensa vaikutukseen
kunnottomaan mieheensä, vaati minulta lupauksen, etten minä sekaantuisi
hänen asioihinsa siksi kunnes hän oli itse yrittänyt saada oikeutensa
tunnustetuiksi.»

»Haa!» huudahti Leicester, »muistatteko, kenelle puhutte?»

»Minä puhun hänen kunnottomasta miehestään, herra kreivi», toisti
Tressilian, »enkä minä parhaalla tahdollanikaan löydä lievempää
sanamuotoa. Se onneton nuori nainen on nyt kadonnut minun tiettyvistäni
ja on hänet kaiketi kätketty johonkin tämän linnan salasoppeen -- ellei
häntä ole kuljetettu johonkin pahoille aikomuksille vielä sopivampaan
säilytyspaikkaan. Se asia on autettava, herra kreivi -- minä puhun
hänen isänsä valtuuttamana ja tämä onneton avioliitto on tunnustettava
ja todistettava kuningattaren edessä ja Amy Robsart viipymättä,
estelemättä päästettävä omaan vapauteensa. Ja sallikaa minun sanoa,
tämän minun oikeutetun pyyntöni täyttäminen ei koske kenenkään kunniaa
niin paljon kuin juuri Teidän Korkeutenne.»

Kreivi seisoi siinä ikäänkuin kivettyneenä siitä tavattomasta
tyyneydestä, millä tuo mies, jonka hän luuli loukanneen itseään niin
syvästi, puolusti rikollisen rakastajattarensa asiaa, aivan kuin olisi
tämä ollut kerrassaan viaton nainen ja Tressilian vain hänen puolueeton
avustajansa; eikä hänen hämmästyksensä lainkaan vähentynyt siitä
lämmöstä, millä Tressilian tuntui vaativan tuolle naiselle arvoa ja
yhteiskunnallista asemaa, jotka hän oli häväissyt ja joiden edut hän
oli sittemmin varmasti jakava nyt hänen asiaansa niin kuulumattoman
julkeasti puolustavan rikostoverinsa kanssa. Tressilian oli ollut jo
yli minuutin aikaa vaiti, ennenkuin kreivi tointui suunnattomasta
kummastuksestaan; ja kun muistaa hänen mielessään kuohuvat
ennakkoluulot, ei ole lainkaan ihmeellistä, että hänen hurja vihansa
vei voiton kaikista muista tunteista. »Minä olen keskeyttämättä
kuunnellut Teitä, herra Tressilian», virkkoi hän vihdoin, »ja minä
kiitän Jumalaa, etteivät koskaan ennen ole korvissani soineet niin
häikäilemättömän konnan sanat. Teidän kurittamisenne sopisi oikeastaan
paremmin teloittajan ruoskalle kuin aatelismiehen miekalle, mutta
kuitenkin -- konna, paljasta säiläsi ja puolusta henkeäsi!»

Viimeisiä sanoja lausuessaan pudotti hän viittansa maahan, sivalsi
Tressiliania rajusti miekkansa tupella, paljasti sitten heti säilänsä
ja laittautui hyökkäysasentoon. Hänen puheittensa hurja raivo oli ensin
täyttänyt Tressilianin yhtäläisellä hämmästyksellä kuin mitä
Leicesterkin oli tuntenut häntä kuunnellessaan. Mutta kummastelu
muuttui vihaksi, kun hänen sanojensa ansaitsemattomia solvauksia
seurasi isku, joka heti paikalla poisti kaikki muut ajatukset hänen
mielestään, paitsi pikaista taistelua koskevat. Tressilianin miekka
lensi viipymättä tupesta, ja vaikka hän ei ehkä ollutkaan juuri niin
taitava aseensa käyttelyssä kuin Leicester, osasi hän sentään
oivallisesti puolustautua, etenkin kun hän oli heistä kahdesta tyynempi
ja rauhallisempi, koska hän ei voinut olla pitämättä Leicesterin
käytöksen syynä joko tilapäistä mielenhäiriötä tai sitten jonkun
erinomaisen harhaluulon vaikutusta.

Ottelu oli jo kestänyt useampia minuutteja kummankaan haavoittumatta,
kun äkkiä alkoi kuulua ääniä pylväskäytävästä, jonka läpi pengermälle
päästiin, ja niihin yhtyneinä kiireisesti läheneviä askeleita. »Meitä
häiritään», sanoi Leicester vastustajalleen; »seuratkaa minua.»

Samaan aikaan kajahti ääni pylväskäytävästä: »Se marakatti oli oikeassa
-- täällä ne kahakoivat.»

Leicester veti sillä välin Tressilianin jonkunlaiseen komeroon erään
suihkulähteen taakse, ja siellä olivat he hyvässä piilossa, kun kuusi
kuningattaren henkivartijaa astui huvikentän keskikäytävää pitkin heitä
kohti, saattoivatpa he kuulla yhden puhelevankin toisille: »Emme me
niitä löydä koko tänä yönä kaikkien näiden ruiskupillien, oravanhäkkien
ja kaninkolojen seasta; mutta ellemme saa niitä napatuiksi tuonne
perälle mennessämme, käännymme ympäri ja asetamme vahdin portille, niin
saamme ne siten huomenna varmasti kynsiimme.»

»Kaunis juttu», päivitteli toinen, »kun rupeavat tapella natistamaan
aivan kuningattaren kuuluvilla, sanoisinpa melkein hänen omassa
palatsissaan! -- Hiisi heidät vieköön, he olivat varmaankin pari
humalaista pieneen käsirysyyn joutunutta tappelukukkoa, -- olisipa
melkein ollut sääli niitä tavata -- rangaistuksenahan on käden
katkaiseminen, eikös olekin? -- olisipa kovaa menettää kätensä
teräspalan käsittelemisen takia, se kun vielä sopii niin luontevasti
miehen kouraankin.»

»Sinä olet itse aikamoinen tappelupukari, Yrjö», virkkoi kolmas; »mutta
olehan varoillasi, laki on tosiaankin se minkä sanoit.»

»Niin», puuttui jälleen puheeseen ensimäinen, »elleihän asiaa paineta
hieman villaisella; sillä tiedäthän, ettei nyt sentään olla
kuningattaren palatsissa, vaan Leicesterin kreivin linnassa.»

»No sen takia voi rangaistus olla aina yhtä ankara», vastasi toinen;
»sillä jos meidän armollinen valtiattaremme -- Jumala häntä varjelkoon
-- on kuningatar, niin on Leicesterin kreivi yhtä hyvä kuin
kuningaskin.»

»Pidä kitasi! senkin lurjus!» varoitti kolmas; »mistä Sinä tiedät kuka
sattuu kuulemaan?»

Ja he jatkoivat matkaansa huolimattomasti etsiskellen sieltä ja täältä,
sillä he olivat ilmeisesti kiintyneempiä omaan keskusteluunsa kuin
halukkaita nuuskimaan henkilöitä, jotka olivat tämän yöllisen metelin
aiheuttaneet.

Heti kun he olivat edenneet pengermän päähän, viittasi Leicester
Tressiliania seuraamaan, hiipi hänen kanssaan vastakkaiseen suuntaan,
ja niin pääsivät he kenenkään huomaamatta pakoon pylväskäytävän kautta.
Hän vei Tressilianin Mervynin tornille asti, missä tämä jälleen asui,
ja puhui hänelle ennen eroamista näin: »Jos Sinulla on rohkeutta jatkaa
ja päättää sitä, mikä nyt jäi sikseen, niin pysyttele lähelläni
huomenna hovin lähtiessä jälleen matkaan -- me tapaamme kyllä sopivan
tilaisuuden, ja minä annan Sinulle merkin, kun aika on tullut.»

»Herra kreivi», vastasi Tressilian, »jossakin toisessa tapauksessa
olisin minä kysynyt Teiltä tämän hyvin oudoksuttavan ja minua kohtaan
niin raivokkaan käytöksenne tarkoitusta ja syytä. Mutta Te olette
iskenyt olkapäähäni merkin, jonka vain veri voi pestä pois; ja vaikka
Te olisitte vieläkin korkeammassa asemassa kuin pöyhkeimmätkään
toiveenne ovat Teidät ikinä nostaneet, vaatisin minä Teiltä sittenkin
hyvitystä loukatulle kunnialleni.»

Näin erosivat he sitten, mutta sen yön seikkailut eivät olleet vielä
Leicesteriltä loppuneet. Hänen oli pakko kulkea Saintlowen tornin ohi
päästäkseen omaan huoneeseensa johtavaan salakäytävään, ja sen portilla
tapasi hän Hunsdonin puolipukeissa, paljastettu miekka kainalossa.

»Herättikö se meteli Teidätkin, herra kreivi?» kysyi vanha soturi.
»Sepä sen -- koira vieköön, yöt ovat täällä Teidän linnassanne yhtä
rauhattomia kuin päivätkin. Pari tuntia sitten heräsin minä sen
mielipuolen rouva Varneyn kirkunaan, kun hänen miehensä vei häntä
väkisin linnasta. Takaanpa, että sieti sillä olla sekä Teidän että
kuningattaren lupa, muutoin olisin minä sekaantunut leikkiin ja iskenyt
sitä Teidän Varneytanne kalloon aika navakasti; ja nyt sitä taas
tapella jyhmästetään tuolla alhaalla huvikentällä, tai miksi Te nyt
sanotte tuota kivillä laskettua pengerpuistikkoa, missä noita koreita
leluja törröttää?»

Ukon puheen ensi osa viilsi kuin puukolla kreivin sydämeen;
jälkimäiseen osaan vastasi hän itsekin kuulleensa miekkojen kalsketta
ja tulleensa tänne palauttamaan niitä järjestykseen, jotka olivat
rohjenneet menetellä niin julkeasti aivan kuningattaren läheisyydessä.

»No, mutta sittehän minä saankin Teistä seuraa», iloitsi Hunsdon.

Ja Leicesterin oli pakko palata tuon karhumaisen vanhan herran kanssa
huvikentälle, missä Hunsdon kuunteli välittömän komentonsa alaisten
vartijain kertomusta heidän turhasta yömellakoitsijain etsimisestään,
taritsi heille vaivojen palkkioksi pari tusinaa mehevää kirousta ja
haukkui heitä laiskoiksi lurjuksiksi ja sokeiksi portonpojiksi.
Leicester katsoi myös tarpeelliseksi olla olevinaan vihoissaan siitä,
ettei niitä tappelupukareita oltu löydetty; mutta vihdoin esitteli hän
Hunsdonille, että ne olivat yhtä hyvin voineet olla joitakin
huimapäisiä nuorukaisia, jotka olivat liian ahkeraan kallistelleet
maljoja ja joita nyt jo tapahtunut etsiskely oli kai tarpeeksi
säikäyttänyt. Hunsdon, joka itse piti myös paljon pikaristaan, myönsi
hänkin, että pullo sai usein vastata niistä monista hulluuksista, joita
se oli saattanut ihmisen tekemään. »Mutta», lisäsi hän, »ellei Teidän
Korkeutenne rupea hieman säästeliäämmäksi talonpidossaan ja hieman
vähennä tätä suunnatonta oluen, viinin ja muun juomatavaran tulvaa,
niin aavistanpa laulun lopuksi tulevan sen, että minun täytyy teljetä
vahtitupaan muutamia niistä iloisista veitikoista ja käsitellä heitä
hieman vipukoneellani. -- Huomatkaa tämä varoitukseni ja nukkukaa
makeasti!»

Leicester oli hyvin iloinen päästessään seuralaisestaan, jätti hänet
portille, missä he olivat kohdanneet toisensa, astui salakäytävään,
otti käteensä lampun, jonka oli sinne tullessaan jättänyt, ja löysi sen
sammuvassa valossa tiensä omaan huoneeseensa.



XXI Luku.


    Tilaa! heponi karkaa,
    Jos läheltä ruhtinaan se nähdä saa;
    Runoksi totta puhuen,
    Siihen aikaan sattui synty sen,
    Kun suuri Lester linnassaan
    Elisabetia piti vieraanaan.

    _Naamionäytelmä Pöllöt -- Ben Jonson_.

Huvitus, jonka oli seuraavana päivänä määrä ilahuttaa Elisabetia ja
hänen hoviaan, olivat hänen uskollisten coventrylaistensa, heidän
vanhassa kaupungissaan jo ammoin säilyneen, muinaisiin tarinoihin ja
kronikoihin perustuvan tavan mukaan esittämät englantilaisten ja
tanskalaisten taistelut. Tässä näytelmässä esitti osa kaupungin
asukkaita saksilaisia ja toinen osa tanskalaisia, kuvastellen sekä
karkein säkein että ankarin iskuin näiden kahden uljaan kansan
kamppailuja ja englantilaisten naisten amatsonimaista urheutta, heidän
kun tarina väittää olleen innokkaimpina toimihenkilöinä yleisessä
tanskalaisia vastaan suunnatussa verilöylyssä, joka tapahtui sittemmin
heidän hävittämisensä muistojuhlaksi korotettuna päivänä armon vuonna
1012. Tämän leikin, joka oli kauvan ollut Coventryn asukkaiden
suosittuna ajanvietteenä, olivat toimittaneet lakkautetuksi erinäiset
uskonkiihkoiset, puritanilaisuuteen kallistuvat hengenmiehet, joilla
sattui olemaan melkoista vaikutusta ylempiin virkamiehiin. Mutta
kaupunkilaisten suuri enemmistö oli kääntynyt kuningattaren puoleen
anoen näyttelemis-oikeuttansa takaisin ja kunniaa saada esittää
kappaleensa hänen majesteetilleen. Ja kun tätä pyyntöä pohdittiin siinä
pienessä neuvoskunnassa, joka tavallisesti avusti kuningatarta
kiireellisten asiain ratkaisemisessa, sai se muutamien ankarampain
miesten vastustuksesta huolimatta suosion Elisabetin silmissä, sillä
kuningatar huomautti, että tuollaiset huvitukset viehättivät ilman
vähintäkään vahinkoa useata sellaistakin, joka niiden puuttuessa
käyttäisi aikansa huonompiin iloihin, ja että heidän hengelliset
paimenensa, niin kunnioitettavia kuin he olivatkin oppinsa ja
hurskautensa takia, katsoivat kuitenkin asiaa liian synkältä kannalta
saarnatessaan tällaisia laumojensa huvituksia vastaan; ja sillä oli
näytelmän esittämislupa myönnetty.

Kun oli syöty aamiainen, jota mestari Laneham nimittää taivaalliseksi
murkinaksi, riensivät kaikki hovin huomattavimmat henkilöt hänen
majesteettiaan saattaen parveketornille katselemaan molempain
taistelevain puolueitten, englantilaisten ja tanskalaisten, saapumista;
ja kun merkki oli annettu, lensi metsästyspuistoon avautuva portti
selkosen seljälleen päästääkseen ne sisään. Tuossapa he jo tulivatkin,
jalkaisin ja ratsain; sillä useat kunnianhimoiset kaupunkilaiset olivat
laittautuneet eriskummallisiin ritarien varustuksia jäljitteleviin
pukuihin, siten esittääkseen noiden kahden kansakunnan ritaristoa.
Mutta tapaturmien välttämiseksi ei heidän oltu sallittu käyttää oikeita
hevosia, vaan saivat he ratsastaa niin sanotuilla keppihevosilla, jotka
entisinä aikoina muodostivat maurilaistanssin päähuvituksen ja joita
vieläkin saadaan ihailla näyttämöllä, herra Bayesin murhenäytelmän
loppupuolella suoritetussa suuressa taistelussa. Jalkaväki seurasi myös
asiaankuuluvasti varustettuna. Koko esitystä tuli pitää jonkunlaisena
naamio-ilveilynä tai pilamukailuna komeammista näytelmistä, joihin
ylimykset ja säätyhenkilötkin ottivat osaa, parhaan tietonsa ja
taitonsa mukaan tarkasti jäljitellen kuvailemiansa henkilöitä. Tämä
tanskalaisten hävittämisen muistoksi näytelty kappale oli kokonaan
toisenluontoinen, sen esittäjät kun olivat alhaisempia henkilöitä,
joiden tavat ja käytös sitä paremmin sopivat tilaisuuteen, mitä
hullunkurisempia ja naurettavampia he itsessään olivat. Heidän
vaatetuksensa, jota kiirehtivä kertomuksemme ei salli meidän
lähemmin kuvailla, herätti myös suurta hupia, ja vaikka heidän
hyökkäys-aseillaan saattoikin mäjäytellä tukevia iskuja, niin olivat ne
kuitenkin vain pitkiä leppäseipäitä keihäiden ja jykeviä kolikoita
miekkojen asemesta; ja puolustuksekseen olivat sekä hevos- että
jalkamiehet oivallisesti varustetut muhkeilla kypäröillä ja kilvillä,
mitkä molemmat oli kyhätty paksusta nahasta.

Kapteeni Coxe, tämä Coventryn kuuluisa iloniekka, jonka laulut,
almanakat ja pennintarinat, kauniisti nahkapaperilla päällystettyinä ja
varmuuden vuoksi lujalla nuoralla sidottuina, pysyvät yhä kaikkien
vanhojen kirjojen keräilijäin ja myyjäin himotavarana, koska hän itse
kekseliäänä miehenä oli johtanut näytelmän harjoitusta ja esittämistä,
ratsasti urheasti keppihevosensa selässä englantilaisten joukkojen
etunenässä, kovin pönäkkänä ja mahtavana, kuten Laneham sanoo,
heiluttaen pitkää miekkaansa, kuten sopikin kokeneen soturin, joka oli
taistellut kuningattaren isän, ankaran kuningas Henrikin johdolla
Boulognen piirityksessä. Tämä päällikkö astui, kuten oikeus ja kohtuus
vaativatkin, ensimäisenä taistelutantereelle ja kulkiessaan parvekkeen
ohi miestensä seuraamana, suuteli miekkansa pontta kuningattaren
kunniaksi ja suoritti samassa sellaisen hypyn, ettei moiseen ollut
vielä milloinkaan pystynyt mikään kaksijalkainen keppihevonen. Sitten
kulki hän kaikkine seuralaisineen, ratsumiehineen ja jalkasotilaineen
sillan tai taistelutantereen vastakkaiseen päähän, järjesti ne sinne
tottuneen taitavasti ja jäi odottamaan vastustajainsa valmistumista
rynnäkköön.

Siihen ei kulunutkaan pitkää aikaa; sillä tanskalainen hevos- ja
jalkaväki, joka ei missään suhteessa ollut englantilaisia huonompi ei
luvun, urhouden eikä varustusten puolesta, saapui heti sen jälkeen,
pohjoisille seuduille ominaisen säkkipillin piipittäessä näiden
joukkojen edellä heidän kotimaansa merkiksi; heitä johti taitava
päällikkö, jonka tarvitsi hävetä kuuluisaa kapteeni Coxea vain
sotatottumuksessa, jos tarvitsi siinäkään. Hyökkääjinä asettuivat
tanskalaiset parveketornin juurelle, Mortimerin tornia vastapäätä; ja
kun kaikki heidän valmistelunsa olivat suoritetut, annettiin merkki
ottelun alkamiseen.

Heidän ensimäinen ryntäyksensä toisiansa vastaan tapahtui verrattain
hillitysti, koska kumpikin puolue hiukan pelkäsi joutuvansa tungetuksi
järveen. Mutta kun lisäjoukkoja yhä saapui molemmille puolille, muuttui
kahakka viattomasta käsirysystä leimuavaksi tappeluksi. He syöksyivät
vihollistensa kimppuun, kuten mestari Laneham todistaa, kuin
lemmenkateuden kiihoittamat jäärät, ja törmäys oli usein niin raivoisa,
että molemmat rivit hajaantuivat ja että nuijat ja kilvet synnyttivät
suuresti kauhistavan metelin. Usein sattui myös se, mitä kokeneemmat
soturit olivat päivän kamppailua alkaessaan pelänneet. Kaidepuut, jotka
suojelivat sillan partaita, oli ehkä tahallaan kiinnitetty vain hyvin
heikosti, niin että ne eivät pidättäneetkään niitä, jotka taistelun
tuoksinassa tungettiin niitä vasten, mistä oli seurauksena, että monen
urhon kuuma sota-into tapasi järven aalloissa varsin tehoisan
jäähdykkeen. Nämä tapaturmat olisivat ehkä aiheuttaneet vakavampiakin
tuhoja kuin senluontoisille kahakoille soveliasta oli, sillä useat
sotijalot, joita tämä onnettomuus kohtasi, eivät osanneet uida, ja
niitä taas, jotka osasivat, estivät heidän nahkaiset ja paperiset
varustuksensa vapaasti käyttämästä jäseniään; mutta tapaus oli jo
ennakolta arvattu ja useita veneitä oli varattu kerkeästi onkimaan
Ahtolan helmasta kaikki sinne suistuneet sankarit ja saattamaan heidät
kuivalle maalle, missä he vettä valuen ja kovin surkean näköisinä
lohduttelivat sydämiään runsaasti taritulla kuumennetulla oluella ja
paloviinalla, osoittamatta enää vähintäkään halua sekaantua uudelleen
niin kamalaan kahakkaan.

Kapteeni Coxe yksin, tämä kaikkien goottilaiskirjasimilla painettujen
tuotteiden keräilijäin ihme, suoritettuaan kaksi kertaa hevosineen
päivineen vaarallisen hypyn sillalta järveen, uhmaten sitä
äärimäistäkin hätää, mihin ritarisatujen mielisankarit, joiden
urotekoja hän on kuvaillut lyhennetyssä muodossa, kuten Amadis,
Belianis, Bevis tai hänen oma Warwickin Guynsa olivat ikinä joutuneet
-- kapteeni Coxe yksin, me toistamme sen vieläkin, syöksyi kaksi kertaa
sanotun onnettomuuden uhriksi jouduttuaankin tulisimpaan otteluun,
hänen vaatteidensa ja hänen keppihevosensa jalkaverhon valuessa vettä,
mutta sittenkin kahdesti äänellään ja esimerkillään rohkaisten
englantilaisten lannistunutta urheutta, niin että heidän tanskalaisista
maahanryntääjistä saamansa voitto muodostui lopultakin, kuten oli
oikein ja kohtuullista, täydelliseksi ja ratkaisevaksi. Ansiostapa
hänet siis tekikin kuolemattomaksi Ben Jonsonin kynä, joka
viisikymmentä vuotta myöhemmin kirjoitti, ettei kukaan olisi ollut niin
omiansa johtamaan erästä Kenilworthissa esitettyä naamionäytelmää kuin
kapteeni Coxen peljätyllä keppihevosella ratsastava samaisen kapteenin
haamu.

Nämä sievistelemättömät maalaisilveilyt eivät kai täydelleen sovi
siihen kuvaan, minkä lukija on ennakolta itselleen muodostanut
Elisabetin nähtäväksi aijotun kappaleen laadusta, hänen
hallituskautenaan kun kirjallisuus saavutti semmoisen loistavan
kukoistuksen ja hänen hovinsa kun, naisen hallitsemana, jonka
sopivaisuustajunta veti vertoja hänen lahjakkaisuudelleen, oli yhtä
kuuluisa kehittyneestä maustaan ja hienostuneista tavoistaan kuin
viisaista ja tarmokkaista valtiomiehistäänkin. Mutta johtuiko se nyt
sitten oivallisesti harkitusta halusta näyttää kiintyneeltä
kansanomaisiin huvituksiin tai iskikö hänen mieleensä kipinä vanhan
kuningas Henrikin mehevän miehekkäästä hengestä, joka joskus tuntui
heräävän Elisabetissa, se vain on varmaa, että kuningatar nauroi
sydämellisesti kunnon coventrylaisten esittämälle ritaritaistelujen
jäljittelylle tai oikeammin sanoen pilamukailulle. Hän kutsui luokseen
Sussexin kreivin ja Hunsdonin, osaksi ehkä hyvittääkseen edellistä
niistä pitkistä, yksityisistä puheluista, joita hän oli suonut
Leicesterin kreiville, johtamalla hänet keskustelemaan huvituksesta,
joka paljoa paremmin vastasi hänen makuaan kuin nuo klassillisen
muinaisuuden varastoista ammennetut korunäytelmät. Harras mieltymys,
jolla kuningatar näytti nauravan ja pilailevan molempien
sotapäälliköittensä kanssa, antoi Leicesterin kreiville odotetun
tilaisuuden poistua hänen läheisyydestään, minkä seikan, niin hyvin oli
hän valinnut aikansa, koko hovi selitti hänelle sangen mairittelevalla
tavalla, että hän nimittäin päästi kilpailijansa vapaasti kuningattaren
puheille, eikä käyttänyt oikeuttaan hänen isäntänään seisoa luopumatta
hänen suosionsa paisteen ja muiden välissä.

Leicesterin ajatuksilla oli kuitenkin kauvas pelkästä kohteliaisuudesta
poikkeava tarkoitus; sillä heti kun hän näki kuningattaren syventyneen
innokkaaseen keskusteluun Sussexin ja Hunsdonin kanssa, joiden selän
takana seisoi ritari Niklas Blount, naama korvia tavoittelevassa
irvistyksessä jokaiselta sanalta, minkä kuuli lausuttavan, viittasi hän
Tressilianille, joka sopimuksen mukaisesti seurasi hiukan ulohtaampaa
hänen liikkeitään, raivautui ulos tungoksesta ja astui metsästyspuistoa
kohti läpi alhaisempain katselijain joukkojen, jotka suu auki
töllistelivät englantilaisten ja tanskalaisten tappelua. Tämän
verrattain vaikean työn suoritettuaan katsahti hän toistamiseen
taakseen nähdäkseen, oliko Tressilian siinä yhtä hyvin onnistunut, ja
heti kun hän huomasi myös hänen selvinneen ihmisten vilinästä, lähti
hän kulkemaan erästä pientä pensaikkoa kohti, jonka takana palvelija
piteli kahta valmiiksi satuloitua hevosta. Hän heilauttihe toisen
selkään ja antoi Tressilianille merkin, että tämän tulisi ratsastaa
toisella. Sanaakaan sanomatta totteli Tressilian.

Leicester kannusti sitten hevostaan ja ratsasti nopeasti eräälle hyvin
eristetylle, korkeiden tammien ympäröimälle paikalle, noin peninkulman
päähän linnasta ja vastakkaiseen suuntaan näyttämöstä, minne
uteliaisuus veti jokaisen katselijan. Siellä laskeutui hän satulasta,
sitoi hevosensa puuhun ja lausuen vain nämä sanat: »Täällä ei kukaan
meitä häiritse», heitti viittansa poikki satulan ja veti miekkansa.

Tressilian noudatti täsmällisesti kaikkia hänen liikkeitään, mutta ei
voinut säiläänsä paljastaessaan olla sanomatta: »Herra kreivi, koska
moni tuntee minut mieheksi, joka ei pelkää kuolemaa, kun se on
vaakalaudalla kunniaa vastaan, niin tuntuu minusta, että minä itseäni
häpäisemättä voin Teiltä kysyä kaiken rehellisyyden nimessä, miksi
Teidän Korkeutenne on juljennut antaa minulle sellaisen osoituksen
vihastaan, että me nyt olemme joutuneet tällaisiin suhteisiin toistemme
kanssa?»

»Ellette pidä sellaisista halveksumiseni osoituksista», vastasi kreivi,
»niin tarttukaa heti paikalla aseeseenne, tai toistan minä muutoin
tempun, josta nyt valitatte.»

»Sitä ei Teidän tarvitse tehdä, herra kreivi», virkkoi Tressilian,
»Jumala tuomitkoon välimme! Ja jos Te kaadutte, tulkoon verenne oman
päänne päälle!»

Tuskin oli hän lopettanut lauseensa, kun he jo olivat ankarassa
ottelussa.

Leicester, joka oli myöskin oivallinen miekan käyttelijä kaikkien
muiden sen ajan ulkonaisten avujen ohella, oli edellisenä yönä saanut
tarpeeksi kokea Tressilianin voimaa ja taitoa taistellakseen nyt
varovammin kuin ennen ja pitääkseen varmaa kostoa pikaista
parempana. Muutamia minuutteja miekkailivat he yhtä taitavasti ja
menestyksellisesti, kunnes Tressilian uhkarohkeata hyökkäystä
tehdessään, jonka Leicester onnellisesti väisti, paljastihe liiaksi, ja
kun hän sitten koetti korjata asentoaan, iski kreivi miekan hänen
kädestään ja töyttäsi hänet kumoon. Julmasti hymyillen piti hän sitten
miekkansa kärkeä parin tuuman päässä kaatuneen vastustajansa kurkusta,
ja laskien samalla jalkansa hänen rinnalleen, käski häntä tunnustamaan
konnamaiset tekonsa ja valmistautumaan kuolemaan.

»Minulla ei ole mitään muka Sinua vastaan harjoittamaani konnamaisuutta
eikä vääryyttä tunnustettavana», vastasi Tressilian, »ja minä olen
paremmin valmistautunut kuolemaan kuin Sinä. Käytä voittoasi miten
suvaitset, ja antakoon Jumala sen Sinulle anteeksi! Minä en ole antanut
Sinulle tähän kaikkeen vähintäkään aihetta.»

»Et vähintäkään aihetta!» huudahti kreivi, »et vähintäkään aihetta! --
mutta miksi keskustella pitemmältä moisen roiston kanssa? -- Kuole
valehtelijana, niinkuin olet elänytkin!»

Hän kohotti jo käsivarttaan antaakseen surmaniskun, kun siihen
tartuttiin äkkiä takaapäin.

Raivostuneena käännähti kreivi pudistamaan pois tuon odottamattoman
esteen, mutta suuri oli hänen hämmästyksensä, kun hän huomasi
oudonnäköisen pojan tarrautuneen käsivarteensa niin sisukkaasti, ettei
hän päässyt hänestä eroon ilman aika rimpuilemista, minkä kestäessä
Tressilian ehti nousta maasta ja ottaa uudelleen aseensa. Leicester
kääntyi jälleen vastustajansa puoleen yhä kiukustuneempana, ja ottelu
olisi alkanut entistäänkin hurjempana molemmin puolin, ellei poika
olisi uudelleen takertunut Leicesterin kreivin polviin ja kirkuvalla
äänellä rukoillut häntä kuuntelemaan hetkisen, ennenkuin jatkaisi tätä
taistelua.

»Nouse ylös ja päästä minut», tiuskaisi Leicester, »tai kautta taivaan,
minä lävistän Sinut miekallani! -- Mitä syytä Sinulla on tulla tuolla
tavoin estämään minua kostotoimessani?»

»Paljon -- paljon!» huusi pelkäämätön poika, »koska kerran minun
hulluuteni on ollut syynä tähän Teidän veriseen riitaanne ja ehkäpä
vielä kamalampiinkin tekoihin. Oo, jos Te vielä haluatte nauttia
viattoman mielen rauhaa, jos Te vielä toivotte voivanne nukkua
huolettomana, ilman omantuntonne kalvavaa tuskaa, niin malttakaa edes
lukea tämä kirje ja sitten saatte tehdä mitä haluatte.»

Puhuessaan tähän hartaaseen ja vakavaan tapaansa tämä kummallisine
kasvonpiirteineen ja outoine äänineen tontulta tuntuva kääpiö kokotti
Leicesterin kreiville pitkällä, kauniilla vaaleanruskealla naisen
hiuskiehkuralla sidottua kirjettä. Niin raivostunut, melkeinpä vihansa
sokaisema kuin kreivi olikin nähdessään varman kostonsa menneen niin
omituisella tavalla hukkaan, ei hän kuitenkaan voinut vastustaa tämän
merkillisen anojan pyyntöä. Hän sieppasi kirjeen hänen kädestään --
muutti väriä päällekirjoituksen nähtyään -- aukaisi vapisevin käsin
solmun, joka piti paperia kasassa -- silmäili sen sisältöä, horjahti
taaksepäin ja olisi kaatunut, ellei olisi saanut eräästä puunrungosta
tukea; siinä seisoi hän hetkisen, kirjettä tuijottaen, miekankärki
maassa, näyttämättä aavistavankaan vastustajansa läsnä-oloa,
vastustajan, jota kohtaan hän äsken oli osoittanut niin vähän
armeliaisuutta, ja joka nyt saattoi vuorostaan käyttää tilaisuutta
hyväkseen. Mutta sellaiseen kostoon oli Tressilian liian jalomielinen
-- hänkin seisoi siinä ylen hämmästyneenä, odottaen tämän omituisen
tunteenpuuskauksen päätöstä, mutta pitäen aseensa valmiina
puolustautuakseen hätätilassa jotakin Leicesterin uutta ja
odottamatonta hyökkäystä vastaan, sillä hän epäili riitakumppaninsa
jälleen joutuneen äkillisen mielenhäiriön valtaan. Pojan tunsi hän
helposti vanhaksi tuttavakseen Dickoniksi, jonka kasvoja, ken ne kerran
oli nähnyt, ei voinut hevillä unohtaa; mutta miten hän oli tullut sinne
niin tärkeällä hetkellä, miksi hän esiintyi niin tarmokkaasti ja
miksikä, ennen kaikkea, hänen tuomansa kirje saattoi niin mahtavasti
vaikuttaa Leicesteriin, olivat kysymyksiä, joihin hän ei osannut
vastata.

Mutta kirje kykeni jo sellaisenaan saamaan vielä ihmeellisempiä
asioita aikaan. Se oli onnettoman Amyn puolisolleen kirjoittama
kirje, missä hän selitti Cumnorista pakenemisensa syyt ja tavan,
ilmoitti tulleensa Kenilworthiin hänen suojaansa etsiäkseen,
mainitsi olosuhteet, jotka olivat pakottaneet hänet turvautumaan
Tressilianin huoneeseen, ja rukoili samalla hartaasti häntä viipymättä
hankkimaan hänelle sopivamman asunnon. Kirje päättyi mitä hellimpiin
rakkaudenvakuutteluihin ja lupaukseen nöyrästi alistua hänen tahtoonsa
kaikissa asioissa, mutta etenkin hänen asemaansa ja oleskelupaikkaansa
koskevissa, kunhan ei häntä vain enään asetettaisi Varneyn valvonnan ja
vallan alaiseksi.

Kirje putosi Leicesterin kädestä, kun hän oli päässyt sen sisällöstä
täysin selville. »Ottakaa miekkani, Tressilian», sanoi hän, »ja
lävistäkää sydämeni, kuten minä aijoin äsken lävistää Teidän rintanne!»

»Herra kreivi», vastasi Tressilian, »Te olette menetellyt hyvin väärin
minua kohtaan; mutta ääni sisimmässäni kuiskasi minulle koko ajan, että
se johtui jostakin suunnattomasta erehdyksestä.»

»Erehdyksestä tosiaankin!» virkkoi Leicester ja ojensi hänelle kirjeen;
»minut on saatu uskomaan kunnian mies konnaksi ja puhtain ja parhain
nainen kurjaksi petturiksi. -- Sinä pojanlurjus, miksi tulee tämä kirje
nyt vasta käsiini ja missä sen tuoja on näin kauvan kuhnustellut?»

»Sitä en uskalla Teille sanoa, armollinen herra», vastasi poika,
siirtyen hänen ulottuviltaan; -- »mutta tässähän sen kuljettaja
tuleekin.»

Samassa saapui Wayland paikalle ja kertoi Leicesterin kuulustelemana
nopeasti kaikki kreivittären paon seikat -- ne kamalat yritykset, jotka
olivat pakottaneet hänet karkaamaan -- ja hänen kiihkeän halunsa päästä
puolisonsa turviin niin pian kuin mahdollista -- sekä viittasi
Kenilworthin palvelijain todistukseen, »he kun eivät voi olla
muistamatta», huomautti hän, »kuinka innokkaasti armollinen rouva
tiedusteli heti linnaan tultuaan Leicesterin kreiviä.»

»Ne konnat!» huudahti Leicester; »mutta oo, pahin konna kaikista on
sittenkin Varney! -- ja se onneton on tälläkin hetkellä hänen
vallassaan!»

»Mutta ei suinkaan hänelle vain ole, Jumalan nimessä, annettu mitään
tuhokäskyjä?» kysyi Tressilian.

»Ei, ei, ei!» huudahti kreivi hätäisesti. -- »Minä kyllä puhuin jotakin
hulluuksissani -- mutta minä peruutin sen, peruutin kokonaan,
lähettämällä nopean sanansaattajan; ja hän on nyt -- hänen täytyy olla
nyt täydessä turvassa.»

»Niin», virkkoi Tressilian, »hänen _täytyy_ olla nyt
täydessä turvassa, ja minun _täytyy_ olla vakuutettu hänen
turvallisuudestaan. Meidän riitamme on nyt lopussa, herra kreivi; mutta
nyt on ryhdyttävä ankaraan otteluun Amy Robsartin viettelijän kanssa,
joka on peittänyt syyllisyytensä tuon inhoittavan Varneyn viitan alle.»

»Amyn _viettelijän_ kanssa!» huusi Leicester jyrisevällä äänellä;
»sanokaa hänen puolisonsa kanssa! -- hänen petetyn, soaistun,
arvottoman puolisonsa kanssa -- Hän on yhtä varmasti Leicesterin
kreivitär kuin minä Leicesterin kreivi. Ettekä Te voi, herra, esittää
ainoatakaan oikeuden muotoa, jolla minä en häntä hyvittäisi omasta
vapaasta tahdostani. Ja minun tarvitsee tuskin sanoa, etten suinkaan
pelkää Teidän pakotustanne.»

Tressilianin jalomielinen luonne kääntyi heti pitämästä silmällä hänen
omia henkilökohtaisia asioitaan, vaan kiintyi kokonaan Amyn onnen ja
menestyksen edistämiseen. Hän ei luottanut lainkaan Leicesterin
häilyviin päätöksiin, etenkin kun hänen mielensä näytti vielä olevan
niin kiihdyksissä, ettei tyyni harkinta tullut kysymykseenkään; eikä
hän myöskään uskonut Amyn olevan täydessä turvassa kreivin palvelijain
käsissä, huolimatta hänen monista vakuutteluisstaan. »Herra kreivi»,
vastasi hän siis rauhallisesti, »minä en tahdo mitenkään loukata Teitä
enkä rakentaa riitaa kanssanne. Mutta velvollisuuteni ritari Hugh
Robsartia kohtaan pakoittaa minut saattamaan tämän asian viipymättä
kuningattaren tietoon, niin että kreivittären arvo ja asema tulee
täysin tunnustetuksi ja tunnetuksi.»

»Sitä ei Teidän tarvitse tehdä, herra», vastasi kreivi ylpeästi; »älkää
rohjetko sekaantua minun asioihini. Ei kenenkään muun kuin Dudleyn ääni
saa julistaa Dudleyn häpeää -- Minä kerron kaikki itse Elisabetille ja
sitten Cumnoriin elämän ja kuoleman vauhdilla!»

Tämän sanottuaan päästi hän hevosensa puusta, heittäytyi satulaan ja
lähti ratsastamaan täyttä laukkaa linnaan päin.

»Ottakaa minut eteenne, herra Tressilian», pyyteli poika, nähdessään
Tressilianin aikovan pitää samaa kiirettä -- »minun tarinani ei ole
vielä lopussa, ja minä tarvitsen Teidän suojelustanne.»

Tressilian suostui ja seurasi kreiviä, vaikkeikaan niin hurjaa vauhtia.
Matkalla tunnusti poika hyvin katuvaisena, että hän vihastuneena
Waylandiin, kun tämä vältteli kaikkia hänen kysymyksiään siitä
tuntemattomasta naisesta, vaikka hän oli omasta mielestään monella
tavalla ansainnut hänen luottamuksensa, oli siepannut häneltä Amyn
Leicesterin kreiville aikoman kirjeen. Hänen aikomuksensa oli ollut
jättää se hänelle takaisin eilen illalla, jolloin hän varmasti luuli
tapaavansa hänet, Waylandin kun piti esiintymän Arionina
naamionäytelmässä. Hän oli kyllä ensin säikähtänyt, nähdessään kenelle
kirje oli osoitettu; mutta sitten oli hän päätellyt, että kun ei
Leicester kuitenkaan palaisi Kenilworthiin ennen iltaa, olisi kirje jo
silloin oikean kuljettajansa käsissä niin hyvissä ajoin kuin yleensä
saattoi toivoa sen pääsevän perille. Mutta kun Wayland ei tullutkaan
näyttelemään, hänet kun oli sillä välin Lambourne karkoittanut
linnasta, ja kun ei poika löytänyt häntä eikä päässyt Tressilianinkaan
puheille ja kun hänen hallussaan oli niin mahtavalle henkilölle kuin
Leicesterin kreiville osoitettu kirje, alkoi hän ankarasti pelätä
kepposensa seurauksia. Varovaisuus, jopa levottomuuskin, jolla Wayland
oli puhunut Varneysta ja Lambournesta, oli saattanut hänet otaksumaan,
että kirje oli tarkoitettu vietäväksi kreivin omaan käteen ja että hän
olisi vahingoittanut ehkä suurestikin sitä naista, uskomalla sen jonkun
palvelijan huostaan. Hän oli parikin kertaa yrittänyt päästä
Leicesterin puheille, mutta hänen oudonnäköiset kasvonsa ja koko hänen
ulkonaisen ihmisensä vähäpätöisyys olivat aiheuttaneet sen, että
korskeat ovenvartijat olivat käännyttäneet hänet aina takaisin. Kerran
oli hänen kyllä ollut käydä hyvin, kun hän kaikkia soppia ja loukkoja
kierrellessään oli löytänyt luolasta lippaan, jonka hän heti tunsi
onnettoman kreivittären lippaaksi, hän kun oli nähnyt sen heidän
yhdessä matkustaessaan; sillä mikään ei jäänyt hänen tutkivalta
silmältään huomaamatta. Koetettuaan turhaan toimittaa sitä
Tressilianille tai kreivittärelle pisti hän sen Leicesterin omiin
käsiin, kuten olemme nähneet, vaikkei hän, ikävä kyllä, tuntenut häntä
valepuvussa.

Vihdoin luuli poika onnistuvansa tehtävässään, kreivin tullessa salin
ovipuoleen, mutta juuri kun hän oli raivautumaisillaan hänen luokseen,
ehti Tressilian hänen edelleen. Kun pojalla oli yhtä terävä korva, kuin
järkikin, kuuli hän heidän sopivan kohtauksesta huvikentällä, ja päätti
yhtyä kolmanneksi joukkoon, toivoen joko mennessään tai tullessaan
saavansa tilaisuuden antaa kirjeen Leicesterille; sillä kummallisia
huhuja alkoi liikkua palvelijain keskuudessa, ja ne panivat hänet
pelkäämään kreivittären turvallisuutta. Joku sattuma pidätti Dickonia
kuitenkin niin paljon, että hän jäi jälkeen kreivistä ja että hän
pylväskäytävään tullessaan näki heidän olevan jo täydessä tappelussa;
silloin kiiruhti hän kutsumaan vahtia, aavistamattakaan, että jos
heidän välillään verenvuodatusta tapahtui, tapahtui se juuri hänen
kepposensa takia. Yhä väijyessään pylväskäytävässä kuuli hän kreivin
erotessaan määräävän toisen kohtauksen, ja hän piti heitä sitten
tarkasti silmällä coventrylaisten kahakan aikana, kun hän suureksi
hämmästyksekseen näki Waylandin väkijoukossa, oivallisessa valepuvussa,
mutta ei kuitenkaan niin oivallisessa, ettei hänen vanha toverinsa
terävä katse olisi häntä keksinyt. He poistuivat tungoksesta
syrjemmälle selittämään toisilleen asemansa. Poika tunnusti Waylandille
kaikki, mitä olemme ylempänä kertoneet, ja seppä vuorostaan ilmoitti,
että hänen syvä huolensa sen onnettoman naisen kohtalosta oli tuonut
hänet takaisin linnan lähettyville, kun hän ensin oli eräässä kylässä
noin kymmenen peninkulman päässä Kenilworthista saanut kuulla Varneyn
ja Lambournen, joiden vihaa ja väkivaltaa hän pelkäsi, molempain
lähteneen linnasta edellisenä yönä.

Vielä puhellessaan näkivät he Leicesterin ja Tressilianin eroavan
tungoksesta, hiipivät heidän jäljissään siksi kun he nousivat
hevostensa selkään, jolloin poika, jonka nopsajaikaisuudesta olemme
ennen maininneet, saapui kuitenkin ajoissa perille pelastamaan
Tressilianin hengen, vaikkei hän luonnollisesti voinutkaan pysyä aivan
heidän kintereillään. Poika oli juuri päässyt kertomuksensa loppuun
heidän ehtiessään parveketornin juurelle.



XXII Luku.


    Aurinko jo nousee yli idän vuorten,
    Yö petollisin varjoinensa häipyy pois. --
    Niin voittaa vilpin vihdoin totuus.

               _Vanha Näytelmä_.

Kun Tressilian ratsasti pitkin siltaa, joka vielä aivan äsken oli ollut
niin hullunkurisen ilveilyn näyttämönä, ei hän voinut olla huomaamatta
ihmisten ilmeiden ja käytöksen kummallisesti muuttuneen sillä lyhyellä
ajalla, minkä hän oli viipynyt poissa. Pilasota oli loppunut, mutta
äskeisiin naamiopukuihinsa jättäytyneitä ihmisiä seisoskeli kaikkialla
ryhmissä kaupungin asukkaiden tavoin, jota ovat juuri hämmästyttäneet
oudot ja tuhoa ennustavat uutiset.

Hänen ennätettyään ulkopihalle oli näky sama -- palvelijoita, huoveja
ja alempia virkamiehiä seisoi parvissa kuiskailemassa ja tähystelemässä
suuren salin akkunoihin, katseissaan kuvastaen sekä levottomuutta että
salaperäisyyttä.

Ritari Niklas Blount oli ensimäinen tuttu, jonka Tressilian tapasi ja
joka ei jättänyt hänelle kyselemisenkään aikaa, vaan tervehti häntä
näin sanoen: »Jumala Sinua armahtakoon, Tressilian, Sinä olet sopivampi
talonpoikaistolloksi kuin hovimieheksi -- Sinä et osaa esiintyä hänen
majesteettinsa seuralaiselle kuuluvalla tavalla -- Täällä Sinua
huudetaan, kysellään, odotetaan -- ilman Sinua ei tulla toimeen; ja
tuossa Sinä nyt sitten lopultakin väntystät ja raastat hevosesi
niskassa niin vietävän rumaa pojannulikkaa, että Sinua luulisi jonkun
imevän paholaisenpenikan kaitaluiseksi hoitajattareksi, joka juuri
palaisi tuuletteluretkeltä.»

»No, mikä nyt on sitten hätänä?» kysyi Tressilian, päästäen pojan
hyppäämään maahan kevyenä kuin höyhen ja samalla laskeutuen itsekin
satulasta.

»Sitä ei tiedä aivan varmaan kukaan», vastasi Blount; »en minäkään ole
saanut siitä vainua, vaikka minulla on yhtä tarkka nenä haistamaan kuin
kenellä hovimiehellä tahansa. Leicesterin kreivi vain ratsasti sillan
poikki niin hurjaa vauhtia kuin olisi tahtonut kaikki survottaa, pyysi
päästä kuningattaren puheille ja on nyt tuolla salissa hänen kanssaan;
Burleigh ja Walsingham ovat myös siellä -- ja Sinuakin haetaan -- mutta
onko sitten kysymys valtiopetoksesta tai jostakin vielä pahemmasta,
sitä ei tiedä kukaan.»

»Kautta taivaan, hän puhuu totta!» vahvisti Raleigh, joka saapui
samassa paikalle; »Sinun täytyy viipymättä mennä kuningattaren
puheille.»

»Älähän nyt miestä noin hätyytä, Raleigh», varoitti Blount, »muista
hänen saappaitaan. -- Taivaan nimessä, mene huoneeseeni, rakas
Tressilian, ja vedä jalkaasi ne minun uudet kukikkaat silkkikaationi --
minä olen pitänyt niitä vain kahdesti.»

»Joutavia!» vastasi Tressilian; »pidä Sinä huolta tästä pojasta,
Blount; ole ystävällinen hänelle ja katso, ettei hän pääse karkuun
käsistäsi -- hän voi olla meille erinomaisen tärkeä.»

Tämän sanottuaan seurasi hän Raleighia kiireisin askelin ja jätti
kunnon Blountin siihen seisomaan hevosen marhaminta toisessa kädessä ja
pojan kaulus toisessa. Blount katsahti pitkään heidän peräänsä.

»Ei kukaan kutsu minua niihin salaisuuksiin kurkistamaan», puheli hän
-- »ja tuokin se jättää minut tähän hevosten ja lasten vartijaksi
yhtaikaa. Enhän minä siitä toisesta niin välittäisikään, sillä minä
pidän paljon hyvästä hevosesta; mutta kun minulle pannaan rasitukseksi
tuollainen rujo nulikka! -- Mistä sitä nyt niin tullaan, kaunis
pikkukuomaseni?»

»Suolta, suolta», vastasi poika.

»Ja mitä sieltä tekemästä. Sinä rikkiviisas paholaisen sikiö?»

»Pyydystämästä räpyläjalkaisia, sinisäärisiä keltanokkia», laukaisi
poika.

»Hnyhyy!» vastasi Blount ja katsahti suunnattomiin nauharuusukkeihinsa
--. »Ei, piru Sinulta ruvetkoon enempiä kyselemään.»

Sillä välin kulki Tressilian koko suuren salin läpi, missä ihmettelevät
hovimiehet kuiskuttelivat salaperäisesti ryhmäkunnittain, kaikkien
tarkoin tähystäessä ovea, joka vei salin perältä kuningattaren omaan
huoneeseen. Raleigh viittasi siihen oveen -- Tressilian koputti ja
pääsi heti sisään. Moni kaula kurkotti katsahtamaan huoneeseen; mutta
verho pudotettiin sisäpuolelta niin äkkiä alas, ettei kukaan saanut
uteliaisuuttaan vähimmässäkään määrässä tyydytetyksi.

Astuttuaan sisään huomasi Tressilian sydämensä lujasti jyskyttäessä
joutuneensa suoraan Elisabetin eteen; kuningatar mitteli lattiaa
tavattoman kiihtymyksen vallassa, jota hän ei näyttänyt viitsivän
salatakaan; pari kolme hänen viisainta ja luotetuinta neuvonantajaansa
vaihtoi levottomia silmäyksiä keskenään, mutta oli puhumatta siksi
kunnes hänen raivonsa olisi hieman asettunut. Tyhjän kunniatuolin
edessä, jossa Elisabet oli istunut ja joka oli puoleksi kääntynyt
sivuttain, niin rajusti oli kuningatar siitä hypähtänyt, oli Leicester
polvillaan, käsivarret ristissä, katse maassa, äänettömänä,
liikahtamattomana kuin hautojen marmorikuvat. Hänen vierellään seisoi
Shrewsburyn kreivi, Englannin silloinen hovimarsalkka, virkasauva
kädessään -- kreivin miekka oli vyöstään päästettynä hänen edessään
lattialla.

»Kuinka, herra!» huusi kuningatar, tullen aivan Tressilianin eteen ja
polkien jalkaa aivan kuningas Henrikin tavoin; »_Te_ tiesitte
tästä kauniista tekosesta -- _Te_ olette myös syyllinen petokseen,
jota on juljettu harjoittaa meitä kohtaan -- _Te_ olette suurelta
osaltanne johtanut meidät tekemään vääryyttä!» Tressilian lankesi
polvilleen kuningattaren jalkojen juureen, koska hänen tarkka vaistonsa
sanoi hänelle, että oli kovin vaarallista ruveta puolustautumaan niin
kiihkeän suuttumuksen hetkellä. »Oletko Sinä mykkä, mies?» jatkoi
kuningatar; »Sinä tiesit tästä asiasta -- etkö tiennyt?»

»En, armollinen Valtijatar, minä en tiennyt sitä naisraukkaa
Leicesterin kreivittäreksi.»

»Eikä kukaan tule häntä siksi tietämäänkään», jatkoi Elisabet. »Elämäni
kuolema! Leicesterin kreivitär! -- Minä sanon rouva Amy Dudley -- ja
hyväpä hänen, ellei hänellä ole kohta syytä sanoa itseään petturi
Robert Dudleyn leskeksi.»

»Armollinen Valtijatar», sanoi Leicester, »tehkää minulle mitä
suvaitsette -- mutta älkää loukatko tätä aatelismiestä -- hän ei ole
sitä millään tavoin ansainnut.»

»Ja luuletko Sinä hänen tulevan paremmilleen Sinun puolusteluistasi?»
tiuskaisi kuningatar, jättäen Tressilianin, joka nousi hitaasti ja
riensi sitten yhä polvistuvan Leicesterin luo, -- »luuletko Sinä hänen
tulevan paremmilleen Sinun puolusteluistasi, Sinä kaksinkertainen
petturi -- Sinä kaksinkertainen valapatto? --  Sinun puolusteluistasi,
Sinun, jonka konnamaisuus on tehnyt minut naurettavaksi alamaisilleni
ja vihattavaksi itselleni? -- Minä melkein repisin silmät päästäni, kun
ne ovat olleetkin niin sokeat!»

Burleigh uskalsi nyt puuttua puheeseen.

»Teidän Majesteettinne, muistakaa, että Te olette kuningatar --
Englannin kuningatar -- kansanne äiti. -- Älkää päästäkö intohimonne
myrskyä noin raivoamaan.»

Elisabet käännähti häneen päin, ja kyynel kimalteli hänen ylpeässä,
vihastuneessa silmässään. »Burleigh», sanoi hän, »Sinä olet valtiomies
-- Sinä et käsitä, Sinä et voi käsittää puoleksikaan sitä häpeää --
puoliksikaan sitä tuskaa, minkä tämä mies on minulle tuottanut!»

Mitä varovaisimmin, mitä kunnioittavimmin tarttui Burleigh hänen
käteensä tällä hetkellä, jolloin hän näki kuningattaren sydämen olevan
liikutetuimmillaan, ja vei hänet erilleen muista akkunakomeroon.

»Armollinen Valtijatar», sanoi hän, »minä olen valtiomies, mutta
minä olen myöskin mies -- mies, joka on vanhentunut Teidän
neuvoskunnassanne, jolla ei ole ja jolla ei voi olla muuta
tarkoitusperää maailmassa kuin Teidän kunnianne ja onnenne -- minä
pyydän Teitä: rauhoittukaa!»

»Ah, Burleigh», vastasi Elisabet, »Sinä et tiedä --» kyyneleet valuivat
pitkin hänen poskiaan vastoin hänen tahtoaankin.

»Minä tiedän -- minä tiedän, kunnioitettu Hallitsijattareni. Varokaa,
varokaa, ettette johda muitakin arvailemaan sellaista, mitä he eivät
tiedä!»

»Haa!» huudahti Elisabet ja vaikeni, ikäänkuin olisi uusi ajatussarja
äkkiä lennähtänyt hänen aivoihinsa. »Burleigh, Sinä olet oikeassa --
Sinä olet oikeassa -- kaikkea muuta, mutta ei häpeää -- kaikkea muuta,
mutta ei heikkouden tunnustusta -- kaikkea muuta, mutta ei petetyn ja
ylenkatsotun asemaa. -- Kuolema! Jo pelkkä ajatuskin siitä tekee minut
hulluksi!»

»Olkaa vain oma itsenne, kuningattareni», virkkoi Burleigh; »ja
kohotkaa kauvas heikkouden yläpuolelle, johon ei kukaan englantilainen
ole uskova Elisabetinsa vaipuneen; ellei tämän hillitön tuska pakota
häntä omaksumaan niin surullista ajatusta.»

»Mitä heikkoutta tarkoitatte, herra kreivi?» kysyi Elisabet ylpeästi;
»onko Teidänkin tarkoituksenne viitata sinne päin, että suosio, jota
soin tuolle korskealle petturille, olisi johtunut --» Mutta nyt ei hän
voinut enää jatkaa alottamaansa mahtipontiseen tapaan, vaan lausui
lempeämmin: »Mutta miksi yrittäisin pettää Sinuakin, hyvää ja viisasta
palvelijaani!»

Burleigh kumartui suutelemaan hänen kättänsä liikutettuna, ja --
harvinainen tapaus hovien aikakirjoissa -- vilpittömän myötätunnon
kyynel valahti ministerin silmästä kuningattaren kädelle.

On otaksuttavissa, että tietoisuus tämän myötätunnon omistamisesta
auttoi Elisabetia kestämään nöyryytyksensä ja hillitsemään rajattoman
suuttumuksensa; mutta enemmän vielä vaikutti häneen pelko, että hänen
kiihtymyksensä paljastaisi suurelle yleisölle sen loukkauksen ja sen
pettymyksen, jotka hän sekä naisena että kuningattarena halusi pitää
yhtä hartaasti salassa. Hän kääntyi Burleighista ja asteli ankarana
salin lattiaa edestakaisin siksi kunnes hänen kasvonsa olivat saaneet
entisen arvokkaan ilmeensä ja hänen eleensä totutun pontevan uljuutensa
takaisin.

»Hallitsijattaremme on oma jalo itsensä jälleen», kuiskasi Burleigh
Walsinghamille; »pankaa merkille, mitä hän tekee, mutta varokaa
vastustamasta häntä.»

Hän lähestyi sitten Leicesteriä ja sanoi tyynesti: »Herra Shrewsbury,
me vapautamme Teidät vankinne vartioimisesta. Herra Leicester, nouskaa
ja ottakaa miekkanne -- neljännestunnin olo marsalkkamme valvonnan
alaisena, herra kreivi, ei meidän nähdäksemme ole kovin suuri
rangaistus kuukausmäärin meitä kohtaan harjoitetusta petoksesta. Me
haluamme nyt kuulla tämän asian kulun juurtajaksain.» -- Hän istuutui
tuolilleen ja sanoi: »Astukaa esiin, Tressilian, ja kertokaa mitä
tiedätte.»

Tressilian suoritti pyydetyn tehtävän jalomielisesti vaijeten niin
paljon kuin mahdollista kaikesta, mikä koski Leicesteriä, ja sivuuttaen
esimerkiksi kokonaan senkin seikan, että he olivat aivan äskettäin
kahdesti miekkoja mitelleet. On hyvin luultavaa, että hän siten teki
kreiville hyvän palveluksen; sillä jos kuningatar olisi sillä hetkellä
keksinyt jotakin, minkä nojalla hän olisi saattanut purkaa vihaansa
häneen paljastamatta tunteita, jotka tuottivat hänelle häpeää, olisi
kreivin ehkä käynyt huonosti. Tressilianin lopetettua kertomuksensa oli
hän vaiti hetken aikaa.

»Me otamme Waylandin omaan palvelukseemme», virkkoi hän vihdoin, »ja
toimitamme sen pojan kirjurinvirastoomme oppimaan, millä tavalla hänen
on vastaisuudessa käsitteleminen kirjeitä. Mitä Teihin tulee,
Tressilian, niin teitte väärin, kun ette ilmoittanut meille heti koko
totuutta, ja Teidän lupauksenne olla sitä tekemättä oli sekä varomaton
että laiton. Mutta kun Te taas toiselta puolen olitte antanut sananne
sille onnettomalle naiselle, oli miehen ja ritarin velvollisuus se myös
pitää; ja yleensä me kunnioitamme Teitä käyttäytymisenne takia tässä
asiassa. -- Herra kreivi, nyt on Teidän vuoronne kertoa meille totuus,
tapa, joka viime aikoina näyttää käyneen Teille liiankin vieraaksi.»

Ahdistavin kyselyin sai kuningatar vähitellen kiskotuksi hänen
huuliltaan koko tarinan hänen ensimäisestä tutustumisestaan Amy
Robsartiin -- heidän avioliitostaan -- hänen mustasukkaisuudestaan --
syistä, joihin se perustui, ja monista muista seikoista. Tämä
synnintunnustus, sillä siksihän sitä voitanee sanoa, tuli kuuluville
vain katkonaisesti ja väkinäisesti, mutta oli sentään kokonaisuudessaan
totuudenmukainen, paitsi että hän jätti kokonaan mainitsematta oman
osallisuutensa tai suostumuksensa Varneyn yrityksiin kreivittären
henkeä vastaan. Ja kuitenkin oli tietoisuus tästä seikasta silläkin
hetkellä hänen sydäntään lähinnä; ja vaikka hän luottikin suuresti
Lambournella lähettämäänsä verrattain jyrkkään vastakäskyyn, oli hänen
aikomuksensa lähteä itse Cumnoriin heti kun hän vain pääsisi eroon
kuningattaresta, jonka hän arveli pian jättävän Kenilworthin.

Mutta kreivi rakensikin laskelmansa ilman vieraitaan. Hänen
läsnä-olonsa ja hänen paljastuksensa olivat kyllä katkeraa sappea hänen
ennen niin suosiolliselle valtiattarelleen. Mutta kun hän ei voinut
käyttää muita suoranaisempiakaan kostokeinoja, ymmärsi kuningatar
kiduttavansa petollista rakastajaansa näillä tiedusteluilla, ja hän
jatkoi niitä siitä syystä, välittämättä enempää tuskasta, jota hän
myöskin itse tunsi, kuin villi huolii omien käsiensä palamisesta
tarttuessaan tulikuumiin pihteihin, joilla hän repelee vangitun
vihollisensa lihaa.

Mutta vihdoin ilmaisi ylpeä kreivi vainoojiansa vastaan kääntyvän
metsäkauriin tavoin kärsivällisyytensä loppuvan. »Armollinen
Valtijatar», virkkoi hän, »minä olen paljon rikkonut -- enemmän kuin
mitä Teidän oikeutettu vihastuksenne on julistanutkaan. Kuitenkin,
armollinen Kuningatar, sallikaa minun sanoa, että jos rikkomukseni
onkin anteeksi-antamaton, ei se ainakaan ollut aiheeton, ja että jos
kauneus ja alentuva arvokkuus voivat viekoitella tavallisen ihmisen
heikon sydämen, tahtoisin minä esittää ne molemmat syiksi siihen, etten
minä paljastanut tätä salaisuutta Teidän Majesteetillenne.»

Kuningatar hämmästyi niin tätä vastausta, jonka Leicester varovasti
lausui vain hänen kuultavakseen, että hän oli hetken aikaa aivan
äänettä, ja kreivi rohkeni käyttää tätä etua hyväkseen. »Teidän
Majesteettinne, joka on antanut niin paljon anteeksi, on toivoakseni
salliva minun heittäytyä Teidän kuninkaallisen laupeutenne turviin
niiden sanojen takia, joita eilen aamulla pidettiin vain pienenä
loukkauksena.»

Kuningatar katsoi häntä lujasti silmiin vastatessaan: »Ei -- mutta,
kautta taivaan, herra kreivi, Sinun julkeutesi sivuuttaa jo kaiken
uskottavuuden ja kärsivällisyyden rajat! Mutta etpä ole siitä mitään
hyötyvä. -- Hei siellä, hyvät herrat, tulkaapas kaikki kuulemaan
uutisia -- Herra Leicesterin salainen avioliitto on ryöstänyt minulta
puolison ja Englannilta kuninkaan. Hänen Jaloutensa on patriarkalinen
tavoiltaan; -- yksi nainen ei riitä hänelle kerrallaan, ja hän aikoi
kunnioittaa meitä sivu-aviolla. Eikö tämä ole sentään liian hävytöntä
-- etten minä voi osoittaa hänelle muutamia tavallisen hovisuosion
merkkejä, kun hänen jo pitää luulla käteni ja kruununi olevan hänen
käytettävissään? -- Te toivoakseni luulette minusta sentään parempaa;
ja minä voisin sääliäkin tätä kunnianhimoista miestä kuin lasta, jonka
käsiin on saippuakupla hajonnut. Me menemme valtaistuinsaliin -- herra
Leicester, me käskemme Teitä pysyttelemään aivan lähettyvillämme.»

Jännitetty odotus vallitsi koko salissa, ja suunnaton olikin kaikkien
hämmästys, kun kuningatar sanoi likeisimmilleen: »Kenilworthin juhlat
eivät ole vielä lopussa, hyvät herrat ja naiset -- meidän on vielä
viettäminen sen jalon omistajan häitä.»

Nousi yleinen kummastelun kohina.

»Se on totta, siitä annamme kuninkaallisen sanamme», jatkoi Elisabet;
»hän on pitänyt sitä meiltäkin salassa, yllättääkseen meidät sillä
uutisella juuri täällä ja tällä hetkellä. Minä näen Teidän olevan aivan
kuolemaisillanne uteliaisuudesta, saadaksenne tietää, kuka on
onnellinen morsian -- hän on Amy Robsart, sama, joka kevätleikin
täydentämiseksi esiintyi eilisessä pilanäytelmässä herra kreivin
palvelijan Varneyn vaimona.»

»Jumalan nimessä, armollinen Valtijatar», rukoili kreivi lähestyen
häntä, kasvoilla omituinen nöyryyden, kiukun ja häpeän ilme, ja puhuen
niin hiljaa ettei kukaan muu häntä kuullut, »ottakaa pääni, kuten
vihassanne uhkasitte, mutta säästäkää minulta nämä herjaukset! Älkää
ajako kaatuvaa miestä epätoivoon -- älkää polkeko murskattua matoa!»

»Matoako, herra kreivi?» vastasi kuningatar samalla tavalla; »ei,
käärme on jalompi matelija ja sopivampi tähän kohtaan -- se kylmä kyy,
jonka tunnette ja jota lämmitettiin eräällä povella --»

»Itsenne tähden -- minun tähteni, armollinen kuningatar», puhui kreivi,
»niin kauvan kun minulla on vielä edes hiukan järkeä jäljellä --»

»Puhukaa kovempaa, herra kreivi», sanoi Elisabet, »ja pysykää hieman
etäämmällä, jos suvaitsette -- henkäyksenne kostuttaa kaularöyhelömme,
Mitä Te meiltä pyydätte?»

»Lupaa matkustaa Cumnoriin», vastasi onneton kreivi nöyrästi.

»Morsiantanne hakemaanko ehkä? -- Aivan niin -- sehän on luonnollista
ja oikein -- sillä me olemme kuulleet häntä kohdeltavan siellä
huolimattomasti. Mutta, herra kreivi, Te ette lähde itse -- me olemme
aikoneet viipyä vielä muutamia päiviä tässä Kenilworthin linnassa, ja
olisihan hieman epäkohteliasta isännän poistua meidän täällä
ollessamme. Luvallanne puhuen, me emme voi ajatellakaan joutua
sellaiseen häpeään alamaistemme silmissä. Tressilian saa lähteä
Cumnoriin Teidän sijastanne sekä hänen mukanaan joku meidän
palvelevista aatelismiehistämme, jottei herra Leicesterin jälleen
tarvitse ruveta mustasukkaiseksi vanhalle kilpakosijalleen. -- Kenen
haluaisit ottaa mukaasi matkalle, Tressilian?»

Tressilian nimesi nöyrästi ja kunnioittavasti Raleighin.

»Taivaan nimessä, hyvinpä valitsit!» jatkoi kuningatar. »Kaiken lisäksi
on hän vielä nuori ritari, ja ylhäisen naisen vapauttaminen vankeudesta
on erinomaisen sopiva ensi seikkailuksi. -- Sillä Cumnorin kartano ei
ole paljoakaan vankilaa parempi, se Teidän tulee tietää, hyvät herrat
ja naiset. Sitäpaitsi on siellä muutamia roistoja, jotka me mielellämme
toimittaisimme varmaan talteen. Te varustatte heille, herra sihteeri,
tarpeelliset valtakirjat, niin että he voivat vangita Rikhard Varneyn
ja erään Alascon joko kuolleina tai elävinä. Ottakaa tarpeeksi väkeä
mukaanne, hyvät herrat, -- tuokaa se rouva tänne kaikella kunnialla --
älkää hukatko aikaa, ja Jumala kanssanne!»

He kumarsivat ja lähtivät salista.

Kuka onkaan kuvaileva, miten sen päivän loppupuoli kulutettiin
Kenilworthissa? Kuningatar, joka näytti jääneen sinne vain saadakseen
nöyryyttää ja kiusata Leicesterin kreiviä, osoittautui tässä
naisellisessa kostotoimessa yhtä taitavaksi kuin kansansa viisaassa
hallitsemisessa. Hänen seurueensa huomasi pian, miltä suunnalta tuuli
puhalsi, ja omien loistavain varustelujensa keskellä kävellessään sai
Kenilworthin herra jo omassa linnassaan taipua epäsuosioon joutuneen
hovimiehen kohtaloon ja pitää hyvänään kaikkoavien ystäväinsä
puolittaisen halveksumisen ja kylmäkiskoisuuden ja julkisten ja
tunnustettujen vihollistensa huonosti salatun riemun. Sussex suoran
sotilasluonteensa, Burleigh ja Walsingham harkitsevan, varovaisen
terävänäköisyytensä ja muutamat naiset sukupuolelleen ominaisen
säälittelyn johtamina olivat ainoat henkilöt koko taajassa hovissa,
jotka kohtelivat häntä aivan samoin kuin aamullakin.

Niin suuresti oli Leicester tottunut pitämään hovisuosiota elämänsä
pää-asiallisimpana tarkoitusperänä, että kaikki muut tunteet hukkuivat
ajaksi siihen raatelevaan tuskaan, mitä hänen korskea henkensä kärsi
näistä häntä vastaan tähdätyistä pikkumaisista loukkauksista ja
harkitusta halveksimisesta; mutta kun hän poistui yöksi omaan
huoneeseensa, osui hänen silmiinsä se pitkä, kaunis hiuskiehkura, joka
oli ympäröinyt Amyn kirjettä ja joka nyt herätti vastalumon voimalla
jalompia ja hellempiä tunteita hänen sydämeensä. Hän suuteli sitä
tuhansin kerroin; ja ajatellessaan, että hänen vallassaan oli milloin
tahansa paeta näitä nöyryytyksiä, joita hän oli tänään saanut kestää,
vetäytymällä arvokkaaseen, jopa ruhtinaalliseen yksinäisyyteen tulevan
elämänsä kauniin, rakastetun kumppanin kera, tunsi hän voivansa
kohoutua sen koston yläpuolelle, mitä Elisabet oli suvainnut alentua
harjoittamaan.

Seuraavana päivänä osoittikin kreivin koko käytös niin arvokasta
tyyneyttä, hän näytti niin innokkaasti pitävän huolta vieraittensa
mukavuudesta ja huvittamisesta, mutta huolivan sentään hyvin vähän
heidän henkilökohtaisesta käyttäytymisestään häntä kohtaan, hän näytti
pysyttelevän niin kunnioittavan etäällä Elisabetista, mutta kuitenkin
kantavan niin kärsivällisesti hänen raatelevaa vihastustansa, että
Elisabet alkoi kohdella häntä toisin ja kylmänä ja kaukaisena
pysyenkin lakkasi ainakin häntä suoranaisesti loukkaamasta. Hän
huomauttikin sentähden verrattain terävästi muillekin, jotka luulivat
tekevänsä hänen mielikseen esiintymällä halveksivasti ja
piittaamattomasti kreiviä kohtaan, että niin kauvan kuin he viipyivät
Kenilworthissa, tuli heidän osoittaa vieraille kuuluvaa kohteliaisuutta
linnan herralle. Sanalla sanoen, asema oli niin muuttunut
kahdessakymmenessäneljässä tunnissa, että useat kokeneemmat ja
kaukonäköisemmät hovimiehet uumoilivat Leicesterin hyvin mahdollisesti
pääsevän uudelleen suosioon, ja että he tarkistivat sen mukaan
käytöksensä häntä kohtaan ikäänkuin jonakin päivänä lukeakseen
ansiokseen sen seikan, etteivät olleet hyljänneet häntä vastoinkäymisen
hetkenä. On kuitenkin jo aika jättää nämä hovijuonittelut ja lähteä
Tressilianin ja Raleighin matkaan.

Heidän joukkueessaan oli kuusi miestä; sillä paitsi Waylandia oli
heillä mukanaan muuan kuninkaallinen airut ja kaksi vahvaa palvelijaa.
Kaikki olivat hyvin aseistettuja ja ratsastivat niin nopeasti
kuin kohtuullisesti voivat hevosiltaan, joilla oli pitkä matka
kestettävänään. He koettivat saada jonkunlaista tietoa Varneysta ja
hänen joukostaan tiensä varsilta, mutta eivät siinä onnistuneet, tämä
kun oli kulkenut yöllä. Eräässä pienessä kylässä noin kuudentoista
peninkulman päässä Kenilworthista, missä he syöttivät hevosiaan, astui
muuan köyhännäköinen hengenmies, seudun kappalainen, vaatimattomasta
majastaan ja kysyi, oliko heidän joukossaan ketään haavatiedon
tuntijaa, pyytäen häntä siinä tapauksessa katsomaan erästä kuolevaa
miestä.

Entisen ammattinsa nojalla lupasi Wayland koettaa parastaan, ja
opastaessaan häntä paikalle kertoi kappalainen, että miehen olivat
löytäneet maantieltä noin peninkulman päässä kylästä edellisen aamun
töihinsä menevät talonpojat ja että hän, kappalainen, oli suonut
hänelle suojaa kattonsa alla. Hän oli saanut ampumahaavan, joka näytti
ilmeisesti kuolettavalta, mutta oliko hän saanut sen tappelussa vaiko
rosvojen pyssyistä, siitä ei oltu päästy selville, koska hänellä oli
ankara kuume ja hänen puheensa aivan sekavaa. Wayland astui pimeään,
matalaan huoneeseen, ja heti kun kappalainen oli vetänyt uutimet
syrjään, tunsi hän potilaan vääntyneistä kasvoista Mikael Lambournen
piirteet. Lähtien muka hakemaan jotakin puuttuvaa tarve-ainetta
ilmoitti Wayland kiiruusti matkatovereilleen tämän kummallisen seikan,
ja pahaa aavistavan pelon täyttäminä riensivät sekä Tressilian että
Raleigh kappalaisen taloon katsomaan kuolevaa miestä.

Heidän sinne ehtiessään kamppaili onneton jo kuoleman kanssa, eikä
häntä olisi voinut enää pelastaa parempikaan lääkäri kuin Wayland,
sillä kuula oli lävistänyt kokonaan hänen ruumiinsa. Hän näytti sentään
olevan ainakin osaksi tajussaan, sillä hän tunsi Tressilianin ja
ilmaisi merkeillä pyytävänsä häntä kumartumaan vuoteensa yli.
Tressilian totteli, ja hetken aikaa epäselvästi mutistuaan jotakin,
mistä saattoi eroittaa vain Varneyn ja Leicesterin kreivittären nimet,
neuvoi Lambourne häntä kiiruhtamaan, muuten tulisi hän liian myöhään.
Turhaan koetti Tressilian saada potilaalta enempiä tietoja; hän näytti
rupeavan hourailemaan, ja kun hän jälleen merkillä käänsi Tressilianin
huomion puoleensa, tapahtui se vain hänen pyytääkseen Tressiliania
ilmoittamaan hänen enolleen Giles Goslingille, »Mustan Karhun»
isännälle, että hän oli lopultakin kuollut ilman saappaitaan. Ja ankara
kouristus toteuttikin muutamia minuutteja jälkeenpäin hänen sanansa,
eivätkä matkustajat tästä kohtauksesta muuta ymmärtäneet kuin että
hänen viimeiset viittauksensa vain vahvistivat sitä aavistelevaa
pelkoa, jota he olivat jo kauvan tunteneet kreivittären kohtalon
suhteen ja joka sai heidät jatkamaan matkaansa mahdollisimman nopeasti
ja vaatimaan kuningattaren nimessä uusia hevosia entisten uuvuttua.



XXIII Luku.


    Kolmasti kuolinkello soi.
    Käy huuto läpi ilmojen;
    Kolmasti korppi leuhakoi
    Yli Cumnorin tornien.

                 _Mickle_.

Meidän on nyt palaaminen siihen kertomuksemme osaan, missä viittasimme
Varneyn Leicesterin kreivin valtuuttamana ja kuningattarenkin luvalla
varustettuna kiiruhtaneen estämään kavaluutensa paljastumista
toimittamalla kreivittären pois Kenilworthin linnasta. Hän oli ensin
aikonut matkustaa vasta varhain aamulla, mutta peljäten kreivin voivan
sillä välin muuttaa mieltänsä ja pyrkivän toistamiseen puhuttelemaan
kreivitärtä päätti hän kaikkien ilmitulemisen ja tuhon mahdollisuuksien
varalta lähteä heti paikalla. Sitä varten käski hän puheilleen
Lambournea, mutta sai rajattomaksi harmikseen kuulla luotettavan
palvelijansa urkeutuneen juomaretkelle läheiseen kylään tai jonnekin
muuanne. Hänen palaamistaan odotellen määräsi ritari Rikhard, että
hänen oli heti valmistautuminen matkaan ja kiiruhtaminen hänen
jälkeensä, jos hän tulisi vasta hänen lähdettyään.

Sillä välin käytti Varney tehtäviinsä erästä Robin Tider-nimistä
palvelijaa, jolle Cumnorin kartanon salaisuudet olivat jo kutakuinkin
tunnettuja, hän kun oli käynyt siellä useammin kuin yhden kerran
kreivin mukana. Tämän miehen, jonka luonne oli Lambournen luonteen
kaltainen, vaikkei hän ollutkaan niin ripeä, elleihän sitten taas niin
heittiömäinenkään kuin Lambourne, käski Varney toimittamaan kolme
satuloitua ratsua ja hevospurilaat takaportille. Hänen vaimonsa
hourupäisyys, johon nyt yleisesti uskottiin, oli riittävänä selityksenä
hänen salaiseen poistamiseensa linnasta, ja hän toivoi saman selityksen
tepsivän siinäkin tapauksessa, että onneton Amy tekisi vastusta tai
huutaisi. Anton Fosterin apu oli välttämätön, ja hän lähti nyt sitä
tavoittamaan.

Tämä jo luonnostaan niin juro ja epäseurallinen mies, joka vielä
lisäksi oli hieman väsynyt ratsastuksestaan Cumnorista Warwickshireen
tuomaan uutisia kreivittären paosta, oli jo varhain poistunut juhlijain
tungoksesta ja noussut huoneeseensa, missä hän nukkui, kun Varney,
täydellisessä matkakunnossa ja salalyhty kädessä astui sinne. Hän
pysähtyi hetkiseksi kuuntelemaan, mitä hänen liittolaisensa jupisi
unissaan ja eroitti selvästi sanat: »_Ave Maria -- ora pro nobis_
-- Ei -- ei se niin ole -- päästä meitä pahasta -- niinhän se
kuuluukin.»

»Se raukka rukoilee unissaan», puheli Varney itsekseen, »ja sekoittaa
toisiinsa vanhan ja uuden uskonsa -- Hän tulee kyllä tarvitsemaan
enemmänkin rukouksia ennenkuin hän minusta eroon pääsee. -- Ho hoi!
pyhä mies -- autuas katuja! -- Herää -- herää! -- Piru ei ole Sinua
vielä karkoittanut palveluksestaan.»

Kun Varney samalla ravisteli nukkujaa käsivarresta, muutti se hänen
ajatustensa suunnan ja hän karjui: »Varkaita! -- varkaita! Minä
puolustan kultaani henkeen ja vereen asti -- suurella vaivalla
ansaittua kultaani, joka on tullut minulle niin kalliiksi. -- Missä on
Janet? -- Onko Janet turvassa?»

»Riittävässä turvassa, Sinä mylvivä hölmö!» ärjäisi Varney; »etkö Sinä
jo häpeä tuota kirkumistasi?»

Samassa Foster heräsi täydellisesti, nousi istualleen vuoteeseensa,
kysyi Varneylta tämän näin sopimattomaan aikaan sattuvan vieraskäynnin
tarkoitusta ja lisäsi: »Se ei tiedä mitään hyvää.»

»Väärä ennustus, kaikkein pyhin Antonius», vastasi Varney; »se tietää,
että hetki on tullut muuttaa verotilasi vapaaläänitykseksi -- Mitäpäs
siihen sanot?»

»Jos olisit puhunut siitä minulle kirkkaalla Jumalan päivällä», virkkoi
Foster, »olisin minä riemastunut -- mutta katsellessani tällä synkällä
hetkellä ja tässä himmeässä valossa Sinun kalpeita kasvojasi, jotka
ovat niin kaameassa ristiriidassa pilailevien sanojesi kanssa, en saata
olla ajattelematta enemmän työtä, johon minun on nyt ryhtyminen, kuin
palkkiota, jonka siitä voin saada.»

»Joutavia, typerä narri, Sinunhan tulee vain saattaa suojattisi
takaisin Cumnoriin.»

»Siinäkö tosiaankin kaikki?» kysyi Foster; »Sinä näytät niin kalman
kalpealta, eivätkä Sinuun pienet pysty -- siinäkö tosiaankin kaikki?»

»Siinä -- ja ehkäpä joku pikkuseikka lisäksi», vastasi Varney.

»Ah! siinäpä se on: joku pikkuseikka lisäksi!» jatkoi Foster; »ja Sinä
näytät yhä kalpeammalta ja kalpeammalta!»

»Älä huolehdi minun kasvoistani», tiuskaisi Varney, »ethän Sinä niitä
selvään näekään tässä viheliäisessä valossa. Ylös työhön ja toimeen! --
ajattele Cumnorin kartanoa -- ajattele vapaaläänitystäsi -- Sittenhän
Sinä voit toimittaa jokaviikkoisia rukoushetkiä ja sen lisäksi varustaa
Janetin oikein vapaaherran tyttären myötäjäisillä. -- Seitsemänkymmentä
puntaa ja ylikin.»

»Seitsemänkymmentäyhdeksän puntaa, viisi killinkiä ja viisi ja puoli
penniä, lukematta metsän arvoa», oikaisi Foster; »ja saanko minä sen
kaiken vapaaläänitykseksi.»

»Kaikki, mies -- oravineen päivineen -- mustalainen ei ole taittava
luutaakaan -- poika ei ole ryöstävä linnun pesääkään maksamatta Sinulle
sakkoa. -- Niin on asia -- mutta suorihan nyt äkkiä päällesi -- hevoset
ja kaikki ovat jo valmiina, paitsi tuo kirottu roisto Lambourne, joka
kiertelee ties millä saatanallisilla retkillään.»

»Niinpä niin, ritari Rikhard», virkkoi Foster, »ettepä Te ottanut
neuvostani vaaria. Minähän aina sanoin Teille, että se kurja
juopporatti jättää Teidät pulaan juuri tärkeimmällä hetkellä. Ja
kuitenkin olisin minä hankkinut Teille erään raittiin, kunnon
nuorukaisen.»

»Varmaankin jonkun hidaspuheisen, pitkäpiimäisen oman veljeskuntasi
jäsenen? -- Kyllä me tarvitsemme vielä sitäkin väkeä, mies -- Taivaan
kiitos, me voimme käyttää kaikenlaisia työntekijöitä. -- Aivan oikein
-- älä unohda pistoleitasi. -- Tule nyt, niin lähdetään.»

»Mihin?» kysyi Anton.

»Kreivittären huoneeseen -- ja, muista -- hänen täytyy tulla mukaamme.
Sinuahan eivät pienet kirkumiset pelästyttäne?»

»Eivät, jos vain voidaan raamatun sanoilla todistaa se teko
välttämättömäksi; ja kirjoitettuhan on: 'vaimot, olkaat miehillenne
alamaiset.' Mutta tukevatko meitä herra kreivin käskyt, jos meidän
tulisi pakko käyttää väkivaltaa?»

»Vaiti, mies! tässä on hänen sinettisormuksensa», vastasi Varney; ja
kumottuaan siten liittolaisensa vastaväitteet meni hän Fosterin kanssa
Hunsdonin huoneisiin, ilmoitti vartijalle aikomuksensa, näytti
kuningattaren ja Leicesterin kreivin lupakirjat ja astui niin
onnettoman kreivittären kammioon.

Saattaa kuvitella Amyn kauhistuksen, kun hän kuurottaisesta
uinailustaan hätkähtäen näki vuoteensa vieressä Varneyn, miehen, jota
hän eniten pelkäsi ja vihasi koko maailmassa. Olihan hänellä sentään
edes se lohdutus, ettei hän ollut yksin, vaikka hänen olikin paljon
syytä pelätä hänen juroa kumppaniansakin.

»Rouva», sanoi Varney, »tässä ei ole aikaa muodollisuuksiin.
Leicesterin kreivi, täysin punnittuaan hetken vaatimukset, lähettää
Teille käskynsä heti paikalla suoriutumaan meidän kanssamme
paluumatkalle Cumnoriin. Katsokaa, tässä on hänen sinettisormuksensa
hänen kiirehtivän ja ehdottoman tahtonsa merkiksi.»

»Sinä valehtelet!» huudahti kreivitär, »Sinä olet varastanut tuon
todistuskappaleen -- sillä Sinä kykenet mihin konnantyöhön tahansa,
mustimmasta alhaisimpaan!»

»Minä puhun totta, rouva», vastasi Varney, »niin totta, että ellette Te
nouse heti paikalla ja suoriu meitä seuraamaan, täytyy meidän pakottaa
Teidät noudattamaan käskyjämme.»

»Pakottaa! -- Sinä et uskalla mennä niin pitkälle, niin halpamainen
kuin Sinä oletkin», huudahti onneton kreivitär.

»Sepä nähdään, rouva», vastasi Varney, joka oli päättänyt peloittelun
olevan ainoan keinon hänen ylpeän sisunsa masentamiseksi; »jos Te
päästätte asiat niin pitkälle, olette Te saava minusta hieman
kovakouraisen kamaripalvelijan.»

Tämän uhkauksen kuultuaan kirkaisi Amy niin hirveästi, että ellei häntä
olisi yleiseen pidetty hulluna, olisivat Hunsdon ja muut heti
rientäneet hänen apuunsa. Mutta huomattuaan huutojensa hyödyttömyyden
rukoili hän Fosteria mitä liikuttavimmin sanoin, niin totta kuin hänen
tyttärensä Janetin kunnia ja puhtaus olivat hänelle kalliit, estämään,
ettei hänelle tehtäisi niin raakaa väkivaltaa.

»Minkäpäs sille voi, rouva, vaimojen on totteleminen miehiänsä --
sanassakin se sanotaan», vastasi Foster; »mutta jos Te nyt pukeudutte
ja tulette mukaan kaikessa rauhassa, ei ole kukaan koskeva Teihin
sormellakaan niin kauvan kuin minä jaksan pistolin liipasimesta vetää.»

Nähdessään, ettei apua tullut, ja rauhoituttuaan hieman Fosterin
karkeista sanoistakin, lupasi kreivitär nousta ja pukeutua, jos he
poistuisivat siksi ajaksi huoneesta. Varney vakuutti hänelle samalla,
että he tulisivat kohtelemaan häntä kaikella avuliaisuudella ja
kunnialla ja lupasi itse pysyä hänestä loitolla, koska hän nyt kerran
ei voinut sietää häntä, sekä lisäsi hänen puolisonsa tulevan Cumnorin
kartanoon kahdenkymmenenneljän tunnin kuluessa heidän sinne
saapumisestaan.

Tämän vakuutuksen tyynnyttämänä, niin vähän kuin hän katsoikin voivansa
siihen luottaa, pukeutui onneton Amy sen salalyhdyn valossa, minkä
miehet olivat jättäneet hänelle huoneesta lähtiessään.

Itkien, vapisten, rukoillen suki onneton kreivitär vaatteita ylleen --
miten erilaiset olivatkaan nyt hänen tunteensa kuin ennen
koristellessaan itseään koko tajutun kauneutensa loistossa! Hän koki
venyttää varustautumistaan niin pitkälle kuin suinkin, kunnes hänen
Varneyn kärsimättömyyden peloittamana täytyi selittää olevansa valmis
heitä seuraamaan.

Heidän juuri lähtöä hankkiessaan vetäytyi kreivitär niin kauhistuneena
Fosterin turviin Varneyn lähetessä, että tämä jälkimäinen vannoi
ankaran valan aikovansa pysyä hänestä aina mahdollisimman loitolla.
»Jos Te vain suostutte rauhallisesti noudattamaan puolisonne tahtoa»,
jatkoi hän, »ette tule paljoakaan näkemään minua. Minä jätän Teidät
häiritsemättä sen suojelijan huomaan, jota Teidän hyvä makunne pitää
parempana.»

»Puolisoni tahtoa!» huudahti kreivitär. »Mutta se on myös Jumalan
tahto, ja se riittäköön minulle. -- Minä menen herra Fosterin mukaan
yhtä vastustelematta kuin ikinä oikea uhriteuras. Hän on ainakin isä ja
hänellä on ainakin säädyllisyyttä, elleikään inhimillisyyttä. Sillä
Sinulle, Varney, vaikka tämä sitten olisi viimeinen sanani, ovat
molemmat yhtä vieraat.»

Varney vastasi vain hänellä olevan vapauden valita ja käveli muutamia
askeleita heidän edellään tietä näyttäen; ja puoliksi nojaten
Fosteriin, puoliksi hänen kantamanaan kulki kreivitär Saintlowen
tornista takaportille, missä Tider odotti hevosineen ja purilaineen.

Kreivitär sijoitettiin vastustelematta kantotuoliin. Hän näki
tyytyväisyydekseen Fosterin ja Tiderin ratsastavan aivan purilaiden
vierellä, joita jälkimäinen ohjasi, mutta peljätyn Varneyn jäävän yhä
jälkeen ja lopulta häipyvän pimeyteen. Hetken aikaa koetti hän tien
kierrellessä pitkin järven rantaa yhä katsella noita uljaita torneja,
joiden herra hänen puolisonsa oli; sieltä ja täältä tuikutti vielä
valoja juomaveikkojen kammioista. Mutta kun tie kääntyi toiseen
suuntaan, hävisi kaikki näkyvistä, hän veti päänsä takaisin ja vaipuen
nojalleen purilaihin heittäytyi Kaitselmuksen huomaan.

Paitsi saadakseen kreivittären jatkamaan rauhassa matkaansa, halusi
Varney myös jälkeen jättäytyessään päästä kahdenkeskiseen keskusteluun
Lambournen kanssa, jota hän joka hetki odotti yhtyväksi kulkueeseen.
Hän tunsi tämän miehen ripeän, julman, päättäväisen, ahneen luonteen ja
piti häntä erinomaisen sopivana kätyrinä tuleviin tarkoitusperiinsä.
Mutta he olivat ratsastaneet jo kymmenen peninkulmaa, ennenkuin hän
kuuli takanaan hevosen kavioiden kiirehtivää kopinaa ja näki Mikael
Lambournen rinnallaan.

Hänen viipymisestään kiukustuneena otti Varney heittiömäisen
palvelijansa vastaan tavallista katkerammin soimauksin. »Sinä
humalainen konna», jyristi hän, »laiskottelusi ja tuo järjetön
juopottelusi vievät Sinut hirteen ennen pitkää; enkä minä puolestani
välittäisi, vaikka se tapahtuisi hyvinkin pian!»

Lambournen oli pöyhistänyt tavallistaan mahtavammaksi ei ainoastaan
ylenmääräinen viinin juominen, vaan myöskin se tavallaan tuttavallinen
keskustelu, mikä hänellä oli juuri ollut kreivin kanssa, sekä
salaisuus, josta hän oli päässyt selville, eikä hän siis niellyt
tällaisia herjasanoja totutulla nöyryydellään. »Minä en siedä
parhaankaan kannusjalkaisen ritarin hävyttömyyksiä, minä», pauhasi hän.
»Leicesterin kreivi pidätti minua erään tärkeän asian takia, ja sen
täytyy riittää Teillekin, joka olette vain palvelija niinkuin minäkin.»

Varney hämmästyi suuresti hänen tavatonta kopeuttaan; mutta lukien sen
väkijuomien syyksi antoi hän sen mennä ikäänkuin huomaamatta ja alkoi
tutkistella sitten Lambournelta, halusiko tämä auttaa kreiviä
raivaamaan tieltään hänen kohoamistaan vastustavan esteen, koska kreivi
sitten valtaan päästyään voisi palkita uskolliset apulaisensa niin
runsaasti kuin nämä vain haluaisivat. Ja kun ei Mikael Lambourne
näyttänyt ymmärtävän hänen viittailujaan, selitti hän suoraan »noiden
purilaiden lastin» siksi haitaksi, joka oli poistettava.

»Katsokaas, ritari Rikhard, ja niin edespäin», vastasi Mikael, »toiset
ovat viisaampia kuin toiset, se on yksi asia, ja toiset ovat pahempia
kuin toiset, se on toinen. Minä tiedän armollisen herran mielipiteen
tästä asiasta paremmin kuin Sinä, sillä hän on uskonut minulle kaikki
täydellisesti. Tässä ovat hänen käskynsä, ja hänen viimeiset sanansa
olivat: 'Mikael Lambourne' -- sillä Hänen Korkeutensa puhuttelee minua
niinkuin jaloa miekan miestä ainakin eikä käytä sellaisia nimityksiä
kuin 'humalainen konna' ynnä muita sentapaisten ihmisten lauseparsia,
jotka eivät tiedä, miten näyttää uutta arvoaan -- 'Varneyn', sanoo hän,
'tulee kohdella kreivitärtäni mitä suurimmalla kunnioituksella -- minä
lähetän Teidät sitä valvomaan, Lambourne', sanoo Hänen Korkeutensa, 'ja
Teidän pitää tuoman häneltä minun sinettisormukseni viipymättä
takaisin.'»

»Niinkö», vastasi Varney, »sanoiko hän tosiaankin niin? Sinähän tiedät
siis kaikki?»

»Kaikki -- kaikki -- ja Sinä tekisit viisaasti lyöttäytyessäsi minun
ystäväkseni niin kauvan kuin tässä vielä ilmat kauneina pysyvät.»

»Ja oliko ketään muita saapuvilla, kun armollinen herra tuota puhui?»
kysyi Varney.

»Ei sieluakaan», vastasi Lambourne. »Luuletko Sinä armollisen herran
uskovan sellaisia asioita muille kuin sellaisille koetelluille toimen
miehille kuin minullekin?»

»Hyvin totta», myönsi Varney; ja vaijeten tähysteli hän kuun valaisemaa
tietä. He ratsastivat pitkin avaraa, autiota nummea. Purilaat olivat
ainakin peninkulman päässä, eikä niitä enää näkynyt eikä kuulunut. Hän
katsahti taakseen ja näki vain kuun kirkastaman tasangon, mutta ei
ainuttakaan ihmisolentoa. Hän jatkoi keskusteluaan Lambournen kanssa:
»Ja aijotko Sinä nyt nousta isäntääsi vastaan, joka on opastanut Sinut
tälle hovisuosion uralle -- jonka oppilas Sinä olet ollut, Mikael --
joka on selittänyt Sinulle hovijuonittelujen syvänteet ja matalikot?»

»Älä sano minua Mikaeliksi!» kiukutteli Lambourne; »minulla on
sellainen nimi, että sen eteen kehtaa panna herran yhtä hyvin kuin
jonkun toisenkin; ja mitä muuhun tulee, niin jos minä olen ollut
oppilas, niin on nyt oppi-aikani loppunut, ja minä aijon toimia omin
päin.»

»Tästä saat palkkasi ensin, Sinä hölmö!» huusi Varney ja ampui
pistolilla, jota hän oli jo kotvan aikaa pitänyt kädessään, läpi
Lambournen ruumiin.

Onneton putosi hevosensa selästä äännähtämättäkään; Varney laskeutui
satulasta, tyhjensi hänen taskunsa ja käänsi ne nurin, jotta hän
näyttäisi rosvojen surmaamalta. Hän korjasi haltuunsa kreivin kirjeen,
joka olikin hänen tärkein etsittävänsä, mutta otti myös Lambournen
kukkaron, jossa oli vielä jäljellä muutamia hänen juomahimonsa
säästämiä kultarahoja, ja omituisten tunteiden painostamana piteli hän
sitä kädessään vain niin kauvan kunnes ehti eräälle pienelle joelle,
joka kävi poikki tien ja johon hän viskasi sen niin etäälle kuin
suinkin jaksoi. Sillä tavalla voivat vielä vaikuttaa jo näennäisesti
kokonaan tukahutetun omantunnon jätteet, että tämäkin julma ja
häikäilemätön mies olisi tuntenut tehneensä häpeällisen työn, jos olisi
pistänyt taskuunsa nuo muutamat sille kurjalle heittiölle kuuluneet
rahat, jonka hän oli juuri niin säälimättä ottanut hengiltä.

Murhaaja latasi jälleen pistolinsa, puhdistettuaan lukon ja piipun
äskeisen laukauksen jäljiltä, ja lähti rauhallisesti tavottamaan
purilaita, tyytyväisenä ajatellen, että hän oli nyt niin taitavasti
raivannut tieltään hänen moniin juoniinsa perehtyneen vaarallisen
todistajan ja käskykirjeen tuojan, vaikkei hänellä tosin ollut
aikomustakaan kirjeen sisältämiä ohjeita noudattaa, koska hän nyt
saattoi sanoa, ettei hän ollut sitä koskaan saanutkaan.

Matkan loppu-osa kuljettiin niin nopeasti, että selvään näkyi, kuinka
vähän välitettiin onnettoman kreivittären terveydestä. He pysähtyivät
vain sellaisiin paikkoihin, missä he olivat täydellisiä isäntiä ja
missä he otaksuivat valmiiksi varatun kertomuksensa hullusta rouva
Varneysta saavan kerkeitä uskojia, jos kreivitär olisi yrittänyt vedota
niiden harvojen henkilöiden sääliväisyyteen, jotka pääsivät häntä
näkemään. Mutta Amy ei havainnut mahdollisuuden varjoakaan herättää
niiden mielenkiintoa, joiden puoleen hän saattoi kääntyä, ja lisäksi
kauhistutti häntä Varneyn läheisyys niin paljon, ettei hän uskaltanut
rikkoa sitä ankaraa kieltoa, jolla hän sai matkustaa ilman hänen
seuraansa. Kun Varney oli usein kreivin aikaisemmilla salaisilla
matkoilla Cumnoriin kulkenut samaa tietä ja näyttänyt mahtinsa,
toimitettiin hänelle tarvittaessa nopeasti varahevosia, niin että he
lähenivät Cumnorin kartanoa seuraavana yönä Kenilworthista lähtönsä
jälkeen.

Tällöin ratsasti Varney purilaiden perään, kuten usein matkan varrella,
ja kysyi: »Mitä hän tekee?»

»Hän nukkuu», vastasi Foster; »toivoisinpa jo olevamme perillä -- hänen
voimansa ovat lopussa.»

»Kyliä lepo hänet parantaa», virkkoi Varney. »Hän on kohta nukkuva
sikeästi ja kauvan -- meidän täytyy miettiä, mihin saamme hänet
turvallisesti sijoitetuksi.»

»Hänen omaan huoneustoonsa tietysti», vastasi Foster. »Minä lähetin jo
Janetin tätinsä luo, ensin häntä perin pohjin nuhdeltuani, ja ne eukot
siellä kartanossa ovat uskollisuus itse -- he vihaavat tätä rouvaa
sydämensä pohjasta.»

»Me emme rupea kuitenkaan heihin luottamaan, ystäväni Anton», virkkoi
Varney; »meidän täytyy majoittaa hänet siihen lujaan kammioon, missä
Sinä säilytät kultaasi.»

»Kultaani!» huudahti Anton hyvin levottomana; »mitä kultaa minulla nyt
olisi? -- Jumala minua auttakoon, minullahan ei ole kultaa lainkaan --
minä niin mielelläni toivoisin olevan, mutta kun ei ole.»

»Vieköön Sinut hiisi, moisen typerän elukan! -- kuka nyt ajattelee
Sinun kultaasi tai siitä välittää? -- Jos minä kultaa ajattelisin, eikö
minulla olisi sadottain parempia keinoja sen saamiseen kuin Sinulla? --
Lyhyesti puhuen: Sinun makuukammiostasi, jonka Sinä olet vahvistanut
ja varustanut niin kummallisella tavalla, täytyy tulla hänen
säilytyspaikkansa; ja Sinä, vanha tolvana, saat maata rötköttää hänen
untuvapieluksillaan. -- Minä rohkenen vakuuttaa, ettei kreivi ole
milloinkaan kysyvä niiden neljän huoneen komeata sisustusta.»

Tämä viimeinen huomautus suostutti Fosterin kauppaan ja hän pyysi vain
lupaa saada ratsastaa edeltäkäsin laittamaan kaikkea kuntoon; sitten
kannusti hän hevostaan ja katosi purilaiden viereltä, kun taas Varney
jäi noin viisikymmentä askelta niistä jälkeen, niin että niiden
vartijaksi jäi Tider yksin.

Heidän saavuttuaan Cumnorin kartanoon, kysyi kreivitär Janetia ja oli
hyvin suruissaan, kun ilmoitettiin, ettei hän enää saanut
kamarineitosekseen sitä viehättävää tyttöä.

»Tyttäreni on minulle rakas, rouva», vastasi Foster äreästi; »ja minä
toivon, ettei hän oppisi hovivehkeilijäin tavoin valehtelemaan ja
karkaamaan -- hän on jo liiaksikin sellaiseen tutustunut täällä, Teidän
Armonne luvalla puhuen.»

Kreivitär, joka oli hyvin väsynyt ja aivan kauhuissaan matkansa
tapauksista, ei vastannut mitään tähän hävyttömään soimaukseen, vaan
pyysi lempeästi päästä huoneensa rauhaan.

»Niin, niin», jupisi Foster, »sehän on luonnollista; mutta, luvallanne
puhuen, Te ette nyt enää mene niihin koreisiin leikkihuoneisiinne -- Te
nukutte tänä yönä varmemmassa paikassa.»

»Haudassani, toivoakseni», virkkoi kreivitär; »ihminen vapisee vain
ajatellessaankin sielun ja ruumiin eriämistä.»

»Teillä ei minun arvatakseni ole lainkaan syytä sen takia vavista»,
vastasi Foster. »Armollinen herrahan tulee tänne huomenna, ja tottahan
Te nyt osaatte hänen kanssaan selvittää asianne.»

»Mutta tuleeko hän tänne? -- tuleeko hän tosiaankin, hyvä Foster?»

»Niinpä niin, hyvä Foster!» vastasi toinen. -- »Mutta mikähän Foster
minä olen huomenna, kun Te puhutte minusta armolliselle herralle --
vaikka kaikki, mitä olen tehnyt, on tapahtunut hänen omasta
käskystään?»

»Olkaa Te minun suojelijani -- vaikka tylykin -- mutta suojelija joka
tapauksessa», jatkoi kreivitär. »Oi, olisipa Janet vain täällä!»

»Hänen on parempi siellä, missä hän on», vastasi Foster -- »toinenkin
Teistä riittää jo panemaan järkevänkin pään pyörälle -- mutta
haluatteko hiukan ruokaa?»

»Oi, en, en -- huoneeseeni vain -- huoneeseeni. Toivoakseni», lisäsi
hän pelokkaasti, »voin minä teljetä sen sisäpuolelta?»

»Kaikin mokomin», vastasi Foster, »sittenhän minä voin teljetä sen
ulkopuolelta»; ja ottaen kynttilän käteensä opasti hän Amya sellaiseen
rakennuksen osaan, missä tämä ei ollut vielä koskaan käynyt, ja vei
hänet ylös tavattoman korkeita portaita, toisen eukon kantaessa edellä
lamppua. Aivan mittaamattoman pitkiltä tuntuvien portaiden yläpäästä
astuivat he lyhyeen, mustalla tammilaudoituksella verhottuun, hyvin
ahtaaseen käytävään, jonka perällä näkyi vahva tammiovi; tämä ovi
päästi heidät saiturin mitä kurjimmin kalustettuun kammioon, joka vain
nimeltään erosi oikeasta vankilan kojusta.

Foster pysähtyi ovelle ja antoi kreivittärelle lampun, tarjoamatta tai
sallimatta sitä kantaneen vanhan eukon avustusta. Kreivitär ei nyt
huolinut muodollisuuksista, vaan sieppasi sen hätäisesti hänen
kädestään, sulki oven ja telkesi sen kaikin runsain lukoin ja salvoin,
joita siihen tarkoitukseen oli sisäpuolelle varattu.

Varney oli sillä välin vahtinut portaiden alapäässä, mutta kun hän
kuuli ovea suljettavan, hiipi hän varpaisillaan ylös, ja Foster
viittasi itsetyytyväisenä häntä huomaamaan erästä seinään kätkettyä
koneistoa, joka hyvin kevyesti ja hiljaa vajotti alas osan puukäytävää
nostosillan tavoin, niin että yhteys hänen tavallisen olinpaikkansa,
makuukammion, oven ja sinne johtavain korkeiden kiertorappusten ylipään
välillä tuli täydellisesti katkaistuksi. Tätä koneistoa liikutteleva
köysi oli tavallisesti makuukammiossa, koska Foster tahtoi siten
ehkäistä ketään tunkeutumasta sinne ulkoapäin; mutta kun nyt oli
pidettävä vankia siellä, oli köysikin tuotu portaiden yläpäähän ja
kiinnitetty sinne, ja sen avulla Foster erinomaisen auliisti pudotti
aavistamattoman laskuluukun alas.

Varney tarkasteli hyvin huolellisesti koneistoa ja kurkisti useammin
kuin yhden kerran kuiluun, joka ammotti laskuluukun auvettua. Se oli
pilkkopimeä ja näytti rajattoman syvältä ja ulottui, kuten Foster
kuiskaten ilmoitti liittolaiselleen, aina linnan syvimpiin
holvikomeroihin asti. Varney heitti vieläkin pitkän, tutkivan katseen
tuohon synkkään syvyyteen ja seurasi sitten Fosteria kartanon asuttuun
osaan.

Heidän saavuttuaan vastaanottohuoneeseen, josta olemme aikaisemmin
puhuneet, pyysi Varney Fosteria hankkimaan heille illallista ja
parhaimpia viinejään. »Minä lähden hakemaan Alascoa», lisäsi hän;
»meillä on hänelle hieman työtä ja meidän täytyy saattaa hänet hyvälle
tuulelle.»

Foster murisi tästä pyynnöstä, mutta ei sentään pannut vastaan. Eukko
vakuutti Varneylle, ettei Alasco ollut tuskin syönyt eikä juonut mitään
hänen isäntänsä lähdettyä matkaan, vaan eli aina työkammioonsa
suljettuna ja puheli siihen suuntaan kuin olisi koko maailman
olemassa-olo riippunut hänen tutkimuksistaan.

»Minäpä opetan hänelle, että maailmalla on häneltä muutakin
vaatimista», sanoi Varney, ottaen kynttilän ja lähtien kullantekijää
hakemaan. Hän palasi melkoisen ajan kuluttua hyvin kalpeana, mutta
entiset ivalliset uurteet poskilla ja nenänjuuressa, ja sanoi:
»Ystävämme on meiltä mennyt.»

»Kuinka! mitä tarkoitat?» huusi Foster -- »Paennutko -- kadonnutko
minun neljäkymmentä puntaani mukanaan, jotka hänen piti monistaman
tuhansin kerroin? Minä toimitan virallisen takaa-ajon!»

»Minä neuvon Sinulle varmemman tien», virkkoi Varney.

»Kuinka! minkä tien?» hätäili Foster yhä; »minä tahdon takaisin ne
neljäkymmentä puntaani -- minä luulin jo varmasti saavani pistää ne
tuhansin kerroin monistettuina kukkarooni -- minä vaadin ainakin
panostani takaisin.»

»Mene sitten ja hirtä itsesi ja syytä Alascoa perkeleen tuomio-istuimen
edessä, sillä sinne on hän toimittanut asian.»

»Kuinka! -- mitä Sinä tarkoitat -- onko hän kuollut?»

»On kun onkin», vastasi Varney; »kasvot ja ruumis ovat jo aika tavalla
turvonneet. -- Hän on paraillaan sekoitellut jotakin saatanallista
lääkettään, ja lasinaamus, jota hän aina sellaisissa tapauksissa
käytti, on nähtävästi pudonnut hänen kasvoiltaan, niin että hieno
myrkky on tunkeutunut hänen aivoihinsa ja tehnyt tehtävänsä.»

»_Sancta Maria_!» pääsi Fosterilta; -- »minä tarkoitan, Jumala
varjelkoon laupeudessaan meitä ahneudesta ja kuolemansynnistä! Eikö
hänellä ollut siellä tekeillä mitään muutoskokeiluja? Näitkö kullan
paloja sulatuskauhoissa?»

»En nähnyt, minä katselin vain sitä kuollutta raatoa», vastasi Varney;
»inhoittava näky -- hän oli jo niin turvonnut kuin kolme päivää
teloituspyörällä virunut ruumis -- Hyi hitto! saatappas tänne
viinimalja.»

»Minä lähden tästä», virkkoi Foster, »minä otan itse selkoa --» Hän
otti lampun ja riensi ovelle, mutta alkoi siinä epäröidä ja pysähtyi
lopulta kokonaan. »Etkö Sinä tulisi kanssani?» pyyteli hän sitten
Varneyta.

»Mitä varten?» kysyi Varney; »minä näin ja haistoin siellä jo tarpeeksi
kaikenlaista pilatakseni ruokahaluni. Rikoin sentään akkunan raittiin
ilman laskemiseksi -- siellä tuntui tulikiven katkua, ja koko kammio
oli niin täynnä muita yhtä tukahuttavia huuruja kuin olisi itse
paholainen siellä oleskellut.»

»Ja eiköhän siinä itse pääkehno ollutkin pelissä?» puheli Foster yhä
epäröiden; »olen kuullut sen olevan hyvin väkevän sellaisina aikoina ja
sellaisen väen apulaisena.»

»Ja vaikka siellä _olisi ollutkin_ se Sinun saatanasi, joka niin
kiusaa mielikuvitustasi», vastasi Varney, »olet Sinä täydessä turvassa,
ellei hän sitten ole maailman kohtuuttomin piru. Hän on hiljattain
saanut kaksi oivaa makupalaa.»

»Kuinka, _kaksi_ makupalaa -- mitä tarkoitat?» ihmetteli Foster --
»mitä tarkoitat?»

»Sen saat kyllä aikanaan tietää», vastasi Varney; -- »ja sitten tulevat
hänelle kohta kolmannetkin pidot -- mutta Sinun mielestäsi on kai
_hän_ liian herkullinen pala paholaisen hampaille -- hänellä pitää
kai oleman psalminsa, harppunsa ja serafiminsa.»

Anton Foster kuuli tämän ja astui hitaasti pöydän luo: »Jumalani!
Ritari Rikhard, ja täytyykö sen sitten tapahtua?»

»Täytyy, totisesti täytyy, Anton, taikka vapaaläänityksestäsi ei ole
puhettakaan», vastasi hänen järkähtämätön liittolaisensa.

»Minä uumoilin koko ajan, että sinne sitä lopultakin päädytään!» jatkoi
Foster; »mutta millä tavalla, ritari Rikhard -- millä tavalla? -- sillä
minä en koko maailmankaan hinnasta kävisi käsiksi häneen.»

»En voi Sinua moittia», vastasi Varney; »en minä itsekään liioin
haluaisi tehdä sitä -- me kaipaamme kipeästi Alascoa ja hänen
mannaansa; niin, ja sitten sitä Lambourne-koiraa.»

»Missä Lambourne sitten viipyy?» uteli Foster.

»Älä sitä kysele», neuvoi Varney; »Sinä olet kyllä hänet kerran näkevä,
jos uskosi on oikea. -- Mutta palatkaamme vakavampaan asiaamme. -- Minä
opetan Sinua, Tony, virittämään loukun hyypän pyydystämiseksi -- tuo
Sinun laskuluukkusi -- tuo Sinun leikkikalusi pysynee kai näennäisesti
turvallisena, eikö pysykin, vaikka tukeet olisikin vedetty alta pois?»

»Pysyy kun pysyykin», vakuutti Foster, »ellei vain sille astuta.»

»Mutta jos nyt armollinen rouva yrittäisi paeta sen yli, pudottaisi kai
hänen painonsa sen alas?» uteli yhä Varney.

»Hiirenkin paino siihen riittäisi», selitti Foster.

»No, hän kuolee siis aikoessaan uudelleen karata, ja mitä voimme me
siihen, Sinä enempää kuin minäkään, kunnon Tony? Menkäämme nukkumaan ja
keskustelkaamme huomenna lähemmin suunnitelmastamme.»

Seuraavana päivänä illan lähetessä vaati Varney Fosteria ryhtymään
ehdotuksen toteuttamiseen. Tider ja Fosterin vanha miespalvelija
lähetettiin jonkun tekosyyn varjolla alas kylään, ja Anton itse,
haluten muka katsoa, että kreivittärellä oli kaikkea mitä hän tarvitsi,
käväisi hänen kammiossaan. Hänen päätökseensä vaikutti niin
horjuttavasti se lempeys ja kärsivällisyys, millä kreivitär näytti
kestävän vankeutensa, ettei hän voinut olla kieltämättä häntä vakavasti
millään ehdolla astumasta huoneensa kynnyksen yli ennen Leicesterin
kreivin saapumista, »mikä», lisäsi hän, »on toivoakseni tapahtuva hyvin
pian.» Amy lupasi säyseästi alistua kohtaloonsa, ja Foster palasi
paatuneen toverinsa luo omatuntonsa puoliksi keventyneenä sitä
rasittavasta taakasta. »Minä olen varoittanut häntä», ajatteli hän;
»varmasti on vaaraton ansa, joka on asetettu linnun nähtäville.»

Hän jätti sentähden kreivittären oven telkeämättä ulkoapäin ja veti
Varneyn katsellessa pois laskuluukkua tukevat laitteet, niin että se
hädin tuskin pysyi vaakasuorassa asennossaan pelkän kiinnysvoiman
avulla. He laskeutuivat sitten alakertaan odottamaan juonensa
seurauksia, mutta saivat odottaa kauvan turhaan. Vihdoin Varney, joka
oli kävellyt edes ja takaisin kasvot viittansa peitossa, heitti sen
äkkiä sivulle ja huudahti: »Ei ole tosiaankaan vielä nähty
kylliksi typerää naista päästämään käsistään noin oivallista
pakenemistilaisuutta!»

»Ehkäpä on hän päättänyt odottaa rauhassa puolisonsa paluuta», virkkoi
Foster.

»Totta! -- aivan totta», huudahti Varney ulos syöksähtäen, »sitä en
tullut ajatelleeksikaan.»

Tuskin oli kaksi minuuttia kulunut, kun Foster, joka oli jäänyt
paikoilleen, kuuli hevosen kavioitten kopsetta pihalta ja sitten
vihellystä, joka muistutti aivan kreivin tavallista tulomerkkiä; --
silmänräpäys sen jälkeen avautui kreivittären huoneen ovi ja samassa
vajosi laskuluukku. Humahdus -- raskas jysäys -- heikkoa voihkinaa --
ja kaikki oli ohi.

Samassa huusi Varney akkunasta, äänessään sävy, joka oli kuvailematon
sekoitus kauhua ja ivaa: »Onko lintu loukussa? -- onko teko tehty?»

»Oo, Jumala meitä armahtakoon!» vastasi Anton Foster.

»Mitä siinä uriset, hölmö!» ärjäisi Varney, »toimesi on päättynyt ja
palkintosi varma. Katso holviin -- mitä näet?»

»Minä näen vain valkean vaatekasan, lumikinoksen tapaisen», vastasi
Foster. »Oi Jumala! nyt liikuttaa hän käsivarttaan!»

»Pudota jotakin hänen päälleen. -- Kultakirstusi, Tony -- se on
raskas.»

»Varney, Sinä olet ihmiseksi tullut saatana!» huudahti Foster; -- »Ei
tarvita enää mitään -- hän on mennyt!»

»Niin ovat menneet myöskin meidän vaivamme», sanoi Varney huoneeseen
astuessaan; »enpä olisi ikinä luullut osaavani niin hyvin jäljitellä
kreivin merkkivihellystä.»

»Oo, jos taivaassa kostoa on, olet Sinä sen ansainnut», vastasi Foster,
»ja se on Sinut kerran kohtaava, -- Sinä syöksit hänet turmioon juuri
hänen hellimpien tunteittensa avulla. -- Se on samaa kuin jos keittäisi
lapsen äitinsä maidossa!»

»Sinä olet uskonkiihkoinen aasi», sanoi Varney; »ajatelkaamme nyt vain,
millä tavalla tästä tietoa levitämme -- ruumiin täytyy jäädä sinne,
missä se nyt on.»

Mutta heidän konnamaisuutensa ei oltu sallittu enää kestää kauvempaa;
-- sillä heidän vielä tästä neuvotellessaan hyökkäsivät Tressilian ja
Raleigh huoneeseen, päästyään kartanoon Tiderin ja Fosterin palvelijan
avulla, jotka he olivat pidättäneet kylässä.

Anton Foster pakeni heidät nähtyään; ja kun hän tunsi kaikki vanhan
sokkeloisen talon sopet ja käytävät, ei häntä löydetty. Mutta Varney
vangittiin paikalla; ja osoittamatta lainkaan katumusta töistään,
näytti hän päinvastoin pirullisesti riemuitsevan neuvoessaan heille
murhatun kreivittären jäännökset, samalla uhmailevasti pyytäen heitä
todistamaan hänellä olleen jotakin osaa hänen kuolemaansa. Tressilian
joutui niin epätoivoisen, rajattoman surun valtaan nähdessään nämä
musertuneet, yhä vielä lämpimät jätteet olennosta, joka vielä hetki
sitten oli ollut niin rakastettava ja rakastettu, että Raleighin oli
pakko toimittaa hänet holvista väkivallalla, itse ryhtyen sitten
kaikkiin asiain vaatimiin toimenpiteisiin.

Toisessa kuulustelussa ei Varney lainkaan salannut rikostaan eikä sen
vaikuttimia, esittäen suoruutensa syyksi, että vaikka useat hänen
tunnustamistaan seikoista olisivat voineet perustua hänen tekojaan
tutkittaessa vain epäluuloihin, nuo epäluulot olisivat kuitenkin
riittäneet riistämään häneltä Leicesterin luottamuksen ja kukistamaan
kaikki hänen korkealle tähtäävät kunnianhimoiset suunnitelmansa. »Minä
en ole syntynyt», sanoi hän, »elää kituuttamaan loppu-ikääni
halveksittuna hylkynä -- enkä minä myöskään aijo kuolla niin, että
minun kohtaloni valmistaisi roskakansalle juhlapäivän.»

Näiden sanojen johdosta alettiin pelätä hänen yrittävän väkivaltaa
itselleen, ja häneltä otettiin huolellisesti kaikki, millä hän olisi
voinut toteuttaa sellaisen aikomuksen. Mutta monien muinaisajan
sankarten tavoin kuljetti hän aina mukanaan pienen määrän vahvaa,
varmaankin kuuluisan Demetrius Alascon valmistamaa myrkkyä. Hän oli
nähtävästi nauttinut sitä yöllä, sillä seuraavana aamuna tavattiin
hänet hengetönnä kopistaan; eikä hän näyttänyt kovia tuskiakaan
kärsineen, sillä hänen kasvoillaan väreili vielä kuolemassakin sama
ivallinen hymy, joka oli ollut niiden ominaisimpana piirteenä hänen
eläessään. »Jumalattomalla ei ole kahleita kuollessaan», sanotaan
raamatussa.

Hänen rikostoverinsa kohtalo pysyi kauvan tuntemattomana. Cumnorin
kartano tyhjeni asukkaista heti murhan jälkeen; sillä sen huoneen
läheisyydestä, jota sanottiin rouva Dudleyn kammioksi, väittivät
palvelijat kuulevansa voihkinaa, huutoa ja muuta sellaista
yliluonnollista melua. Jonkun ajan kuluttua tuli Janetista, kun hänen
isästään ei saatu mitään tietoa, hänen omaisuutensa eittämätön
haltijatar, ja hän luovutti sen sekä kätensä Waylandille, joka nyt oli
kohonnut vakavaan asemaan, hänellä kun oli paikka Elisabetin
palveluksessa. Mutta vasta sitten kun he olivat jo molemmat maanneet
haudassa useita vuosia, toimitti heidän vanhin poikansa ja perillisensä
erinäisiä tutkimuksia Cumnorin kartanossa ja keksi salakäytävän, jota
sulki rouva Dudleyn kammion vuoteen takaa avautuva rautainen ovi ja
joka vei jonkunlaiseen holvikomeroon; sieltä tavattiin vahva, suuren
joukon kultaa sisältävä rauta-arkku, jonka kannella virui
ihmisluuranko. Anton Fosterin kohtalo oli nyt selvillä. Hän oli paennut
tähän piilopaikkaan, mutta unohtanutkin ponninlukon avaimen; ja kun hän
ei siten enää päässyt ulos komerosta, jonka hän oli niin taidokkaasti
varustanut sielunsa autuuden hinnalla hankkimansa kullan
säilytyspaikaksi, oli hän menehtynyt sinne surkealla tavalla.
Otaksuttavasti eivät palvelijain kuulemat voivotukset ja kirkaisut
olleetkaan kaikkea perää vailla, vaan olivat lähteneet juuri tämän
kurjan, kuolemantuskissaan apua ja pelastusta huutavan miehen huulilta.

Tieto kreivittären kauheasta kuolemasta teki äkkinäisen lopun
Kenilworthin juhlista. Leicester poistui hovista ja antautui pitkäksi
ajaksi katumuksensa valtaan. Mutta kun Varney oli viimeisissä
lausunnoissaan koettanut kaikin keinoin säästää isäntänsä mainetta,
sääliteltiin kreiviä pikemminkin kuin vihattiin. Kuningatar kutsui
hänet sitten hoviin takaisin; hänestä tuli uudelleen mahtava valtiomies
ja suosikki, ja hänen elämänuransa loppupuoli on kyllin tunnettu
historiasta. Mutta hänen kuolemassaan oli jotakin kostavaa, sillä,
hyvin yleisesti uskotun tarinan mukaan johtui se myrkkyannoksesta,
jonka hän itse sattui erehdyksessä nielemään, vaikka hän oli
tarkoittanutkin sen toiselle henkilölle.

Ritari Hugh Robsart kuoli pian tyttärensä jälkeen, asetettuaan
Tressilianin talonsa ja tavaransa perilliseksi. Mutta ei riippumattoman
maalaiselämän mahdollisuus eivätkä suosionlupaukset, joilla Elisabet
koetti houkutella häntä hoviin, voineet karkoittaa hänen syvää
surumielisyyttään. Minne hän menikin, kaikkialla oli hän näkevinään
edessään rakkautensa varhaisen ja ainoan esineen runneltuneen ruumiin.
Pidettyään huolta ritari Hughin, Lidcoten linnan herran perheeseen
kuuluneiden vanhojen ystäväin ja vanhojen palvelijain toimeentulosta,
astui hän vihdoin ystävänsä Raleighin kanssa laivaan matkustaakseen
Virginiaan, ja tässä vieraassa maassa kuoli hän sitten ennen aikaansa
nuorena vuosiltaan, mutta vanhana kärsimyksiltään.

Sivuhenkilöistä on meidän vain mainitseminen, että Blountin järki
kirkastui samassa määrässä kuin hänen nauharuusukkeensa vaalenivat ja
että hän täyttäessään velvollisuutensa urheana sotapäällikkönä oli
paljoa paremmin paikallaan kuin lyhyen hovi-elämänsä aikana; ja että
Flibbertigibbetin terävä äly nosti hänet sekä Burleighin että Cecilin
palveluksessa suosioon ja arvoon.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Kenilworth III-IV" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.