Home
  By Author [ A  B  C  D  E  F  G  H  I  J  K  L  M  N  O  P  Q  R  S  T  U  V  W  X  Y  Z |  Other Symbols ]
  By Title [ A  B  C  D  E  F  G  H  I  J  K  L  M  N  O  P  Q  R  S  T  U  V  W  X  Y  Z |  Other Symbols ]
  By Language
all Classics books content using ISYS

Download this book: [ ASCII | HTML | PDF ]

Look for this book on Amazon


We have new books nearly every day.
If you would like a news letter once a week or once a month
fill out this form and we will give you a summary of the books for that week or month by email.

Title: Suomalaisen kirjallisuuden vaiheet
Author: Krohn, Julius, 1835-1888
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.
Copyright Status: Not copyrighted in the United States. If you live elsewhere check the laws of your country before downloading this ebook. See comments about copyright issues at end of book.

*** Start of this Doctrine Publishing Corporation Digital Book "Suomalaisen kirjallisuuden vaiheet" ***

This book is indexed by ISYS Web Indexing system to allow the reader find any word or number within the document.



SUOMALAISEN KIRJALLISUUDEN VAIHEET

Kuvaeli

Julius Krohn



Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran toimituksia, 86 Osa.



SKS, Helsinki, 1897.



SISÄLLYS:

Esipuhe
Johdatuksena: Tekijän omakirjoittama elämäkerta

I. Uskonpuhdistuksen aikakausi 1542(43)-1642

 1. Suomenkielen asema uskonpuhdistuksen aikana
 2. Katolis-ajan kirjallisuus Suomessa
 3. Mikael Agricola
 4. Agricolan aikalaiset
 5. Ensimmäiset suomalaiset virsikirjat
 6. Eerik Eerikinpoika Sorolainen
 7. Ensimmäiset lainsuomennokset
 8. Loppukatsahdus uskonpuhdistuksen aikakauteen

II. Fennofiilein aikakausi 1642-1809.

 1. Suomalaisen kansallistunteen heikkeneminen ja suomenkielen
    syrjäytyminen
 2. Suomenkielen tieteellisen tutkimuksen alku
 3. Taneli Juslenius
 4. Henrik Gabriel Porthan.
    Kristfrid Ganander
 5. Suomenkielisen runouden laatu ja rakenne
 6. Hengellinen runous
 7. Maallinen runous
 8. Talonpoikais-runous
 9. Suorasanainen hengellinen ja taloudellinen kirjallisuus.
    Yleiskatsaus
10. Suomenkielen virallinen käytäntö

III. Kansallinen eli Fennomaanein aikakausi

 A. Murteitten taistelun aika. 1809-44.

 1. Ensimmäinen kansallinen heräys.
 2. Murteitten taistelu
 3. Suomen ja sen sukukielten tutkimus
 4. Jaakko Juteini
 5. Kaarle Aksel Gottlund
 6. Taiderunoilijoita
 7. Vanhain kansanrunoin julkaiseminen
 8. Uudemman kansanrunouden edustajat
 9. Uuden suomalaisen virsikirjan hanke
10. Suorasanainen hengellinen kirjallisuus
11. Sanomakirjallisuus
12. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura
13. Elias Lönnrot
14. Yleiskatsaus murteitten taistelun aikaan

 B. Uuden Suomen aika vuodesta 1844.

 1. Toinen kansallinen heräys
 2. Mattias Aleksanteri Castrén ja suomenkielen tutkimus
 3. Maamiehen ystävä ja Kanava
 4. August Ahlqvist
 5. Suomettaren miehet
 6. Kirjallinen Kuukauslehti
 7. Lyyrillisiä runoilijoita
 8. Aleksis Kivi
 9. Näytelmänkirjoittajia
10. Novellin- ja romaaninkirjoittajia. Loppukatsahdus

Nimien luettelo
Viiteselitykset



Esipuhe.


Esillä oleva teos oli tekijän alkuansa aikomus julkaista kolmantena
osana Kalevalan tutkimuksella aloittamaansa _Suomalaisen kirjallisuuden
historiaa_. Koska kuitenkin ensimmäisen osan kustantajan ei enää sopinut
ottaa tätä kustantaakseen, oli luonnollisinta toimittaa se painosta eri
teoksena. Toinen osa suunniteltua Suomalaisen kirjallisuuden historiaa,
Kantelettaren kertovaisten runojen esitys, tulee vastaisuudessa tietysti
myös erikseen ilmestymään.

Tätä teosta voipi sanoa tekijän kaiken ikänsä kirjoitelleen, aina siitä
saakka kuin valmisteli väitöskirjaansa _Suomenkielinen runollisuus
Ruotsin vallan aikana ynnä kuvaelmia suomalaisuuden historiasta_ 1862 ja
kokoili elämäkerrallisia tietoja _Helmivyöhön suomalaista runoutta_
1866. Samaan aikaan oli hän painattanut esitelmän _Suomen nykyisemmästä
kansarunollisuudesta_ kalenteriin. Mansikoita ja Mustikoita 1860 sekä
julkaissut useita kirjallishistoriallisia elämäkertoja kuvalehdessä
_Maiden ja Merien takaa_ 1864-66. Lukuvuonna 1874-75 piti hän Helsinkiin
perustetussa nais-akatemiassa luentoja suomalaisen kirjallisuuden
historiasta, ja tältä ajalta, joll'ei jo aikaisemmalta, on se esityksen
puolesta täydellinen, vaikka ainoasti Gottlund'iin ulottuva
käsikirjoitus, joka on ollut teoksen pääasiallisena pohjana.
Erikoisjulkaisuja ilmestyi 1870 luvulla _Koittaressa_ (Poppius'en
elämäkerta), _Suomen Kuvalehdessä_ ja _Kirjallisessa Kuukauslehdessä_
(esim. Katsahdus suomenkielisen sanomakirjallisuuden vaiheisin 1871);
myös _Kertomuksissa Suomen historiasta_ on suomalainen kirjallisuus
huomioon otettu. Vv. 1879-83 antoi tekijä _Biografiseen nimikirjaan_
enimmät kirjallisuutemme historiassa mainittavain miesten elämäkerrat;
siihen aikaan hän vielä julkaisi _Suomalaisen virsikirjan historian_
1880, yleiskatsahduksen _Suomalaisuuden ensimmäinen heräys_ Snellman'in
kunniaksi _Toukokuun kahdestoista päivä_ 1881 toimitetussa albumissa
sekä kirjallisia arvosteluita _Valvojassa_. Viimeksi esitti hän
yliopistossa lukuvuonna 1885-86 suomalaisen kirjallisuuden historiaa
Agricolasta alkaen nykyiseen aikaan asti. Näistä luennoista on tallella
paitsi konsepteja, joista hän luki, kahden kuulijan muistiinpanot,
toinen pikakirjoituksella, toinen tavallisella kirjoituksella.

Tekijä puhui usein siitä, miten valmiina tämä teos hänellä oli, ainoasti
viimeistä silitystä vailla, niin että sen milloin hyvänsä olisi voinut
julkaista. Valitettavasti hän monien muiden töittensä estämänä -- muun
muassa halusi hän ensin saada painosta Kantelettaren tutkimuksen -- ei
tähän viimeistelyyn eläissään ryhtynyt. Siitä olisi silloin epäilemättä
tullut kaikin paikoin yhtä tasainen ja kepeälukuinen kirja, jota ei
millään toisen työllä ole ollut mahdollista saavuttaa.

Toimittajan työ on paraasta päästä ollut ikään kuin toisintojen
kokoonpanemista; sillä päämääränä on ollut saada teos niin paljon kuin
suinkin tekijän omin sanoin ja ajatuksin esiintymään. Tosiasioita ja
liitekohtia on tarpeen vaatiessa tietysti usein täytynyt lisätä, jota
vastoin esteetisten arvostelujen täydentäminen aniharvoin on tullut
kysymykseen.

Ensimmäinen ja toinen luku sekä kolmannen luvun edellinen lohko luovat
kukin ajastansa täydellisen kokonaiskuvan, jossa milt'ei joka-ikinen
vähänkin merkillinen kirjateos on huomioon otettuna. Ne ovat muodonkin
puolesta verrattain eheitä ja suhtaisia, sillä niitä kokoonpannessa on
voitu käyttää tekijän valmista käsikirjoitusta. Toimittajan kokonaan
uudestaan kirjoittamia elämäkertoja ovat kuitenkin Porthan'in, josta oli
runsaasti lisätietoja karttunut, sekä Lönnrot'in, joka puuttui
mainitusta käsikirjoituksesta, vaan jota ei olisi ollut sopiva
myöhempien konseptien mukaan aivan lyhyesti esittää, lyhyemmin kuin
esim. Juteinin ja Gottlund'in elämäkertoja.

Kolmannen luvun jälkimmäinen lohko, Uuden Suomen aika, on sitä vastoin
monessa katsannossa vaillinainen ja epätasainen. Muodollisessa suhteessa
on toimittajalla ollut monesti vaikea tehtävä saada sujuviksi lauseiksi
luentokonseptien katkonaisia iskusanoja, milloin ei Biografinen
Nimikirja tai joku kuvalehdissä julkaistu elämäkerta ole ollut apuna.
Tekijän esitys ulottuu vuoteen 1886, vaan niinkin pitkälle ainoasti
kaunokirjallisten teosten suhteen. Tätä puutetta edes jossakin määrin
täyttääkseen on toimittaja lisäillyt elämäkertoja, suureksi osaksi
tekijän omia kirjoittamia, etenkin 2:seen (kaikki), 5:nteen ja 6:nteen
(kaikki) lukukappaleesen, sekä runsaasti myös rivinalaisiin
muistutuksiin. Huomaavainen lukija voi siten saada jotenkin täydellisen
kuvan yleensä suomenkielisestä kirjallisuudesta 1860 luvun,
tieteellisestä 1870 luvun ja kaunokirjallisesta, niinkuin on mainittu,
1880 luvun keskipaikoille, jota pitemmälle toimittaja ei ole katsonut
oikeaksi vainajan teoksessa mennä, muuten kuin tilapäisesti
muistutuksissa.

Muodollisista seikoista on vielä mainittava, että kaikki teosten
nimitykset sekä otteet ovat kahdessa ensi luvussa kirjain kirjaimelta
kopioidut, myöskin mitä ison kirjaimen ja kaksinkertaisen w:n
käyttämiseen tulee, joista kolmannessa ei enää ole ollut tarpeen lukua
pitää. Lähteitä on yleensä ilmoitettu ainoasti silloin, kun on jotain
uutta lisätty.

Lopuksi pyytää toimittaja saada ilmi lausua hartaimman kiitollisuutensa
kaikille niille, jotka tiedon-annoilla ja neuvoilla ovat hänelle tässä
työssä avullisina olleet, ennen muita vanhemman kirjallisuutemme
tarkalle tuntijalle tohtori _K. Grotenfelt'ille_.

Helsingissä Joulukuulla 1897.

Kaarle Krohn.



JOHDATUKSENA:

TEKIJÄN OMAKIRJOITTAMA ELÄMÄKERTA.



J. Krohnin elämäkerta.

"Käskystä kokoonpantu, tarpeellisten ja tarpeettomain tietoin avulla"
(Biografista Nimikirjaa varten, kaikesta päättäen v. 1881).

"Sukuni on Saksanmaalta, Pommerin Rügen-saaresta. Siellä Krohn'eja
nytkin vielä kuuluu olevan kosolta, niinkuin ylimalkain koko Pommerissa
ynnä Meklenburg'issa. Haaroja on myös nähtävästi levinnyt Tanskaan sekä
Norjaan. Rügen'istä tuli isäni isä Aabraham Krohn noin v. 1785 Pietariin
onnen haulle. Hän oli köyhä leipurin sälli, koko hänen rikkautensa,
sinne tullessa, oli paksu hopeinen taskukello-nauris; mutta ennen
kuoloansa oli hän osaksi leipomisella, osaksi oluenkeittämisellä tullut
sangen varakkaaksi mieheksi. Varakas oli hän myös lapsista, joiden
kautta hänen sukunsa nyt on haarautunut, paitsi Suomeen, myös Saksaan
(Sleesiaan, Sakseniin, Baijeriin, Rhein-seutuun), Ranskaan, Lontoosen ja
Madeira-saareen. Siksi että Noan arkki tulisi oikein täydelliseksi, nai
nuorin hänen pojistansa espanjalaisen tytön -- vanhan-aikaiseen tapaan
ryöstämällä, koska ei katolinen pappi suostunut siunaamaan avioliittoa
vääräuskolaisen kanssa. Minun isäni, nuorinta lähin, jäi yhdessä erään
vanhemman veljen kanssa hoitamaan perittyä oluttehdasta Pietarissa.
Pommerista tulleena oli koko suku alussa Ruotsin alamaisia; mutta koska
siitä luultavasti oli vastuksia liikkeelle, ostivat Pietarissa asuvat
veljekset itselleen Suomen kansalais-oikeuden, joka teki heidät Venäjän
keisarin alamaisiksi, vaan samassa kuitenkin vapautti monista
venäläisistä rasituksista, Tämä seikka ensiksi antoi minun kohtalolleni
koko suuntansa. Sen kautta näet isälleni sattui mieleen halu mennä tuota
uutta kotimaata katsomaan. Hän matkusti tänne, oppi Kiiskilässä, likellä
Viipuria, tuntemaan äitini, Julia Dorothea Dannenberg'in ja nai hänet.
Isänsä puolelta oli minun äitinikin Pietarin Saksalaisia, mutta hänen
äitinsä taas oli suomalainen papintytär, nimeltä Passelberg, Venjoelta
Inkerinmaalta. Sen verran siis on minussa suomalaista verta.

"Naimisensa jälkeen elivät vanhempani talvet Pietarissa, kesät
Kiiskilässä (isä tietysti tuli vaan ajoittain, kun jouti työltänsä).
Kohta seuraavana kevättalvena taisi äitini jo tulla vähän aikaisemmin
sinne, ollakseen lähempänä oman äitinsä hoitoa. Kuitenkaan en syntynyt
Kiiskilässä, niinkuin aisoissa pysyvän nuorukaisen olisi sopinut, vaan
satunnaisella vieraskäynnillä Viipurin kaupungissa 19 p. Toukok. 1835.
Se oli nähtävästi jonkullainen enne, että minusta piti tulla
kansallisuutensa ja vanhan tavan rajain yli hyppäävä aituri.

"Ensimmäisen lapsuuteni, niinkuin ylläkerrotusta johtuu, vietin
vuoroittain Pietarissa, vuoroittani Kiiskilässä. Ensimmäisen matkani
suoritin siis jo 4-kuukautisena, joka siihen aikaan ei ollutkaan lasten
leikkiä, kumminkaan kivetyllä, hirmuisesti tärisyttävällä maantiellä
Suomen rajalta Pietariin. Kahdeksan vuotisena pääsin vielä etemmäksi.
Äitiäni oli jo kauan haluttanut käydä ulkomailla; isäni sen viimein
lupasikin, mutta eronhetkellä voitti äidinrakkaus uteliaisuuden. Hän ei
voinut erota pienoisistansa. Ei auttanut siis muu, kuin pistää vanhin
niistä, allekirjoitettu, pussiin ja viedä mukaan. Se oli kesällä 1843.
Minä kävin silloin Englannissa, matkustin Rhein-jokea myöten Sveitsiin,
sieltä Itävaltaan ja Elbe-virtaa myöten Hampuriin, josta Lyybekin kautta
kotiin. Ett'ei se matka varsin vaikutuksettansa ollut, näyttää se, että
minulla vieläkin on selvänä kuvana muistissani moni paikka, jonka
silloin näin, niinkuin myöhemmin tehty vertailu on minulle todistanut.

"Seuraavana keväänä vanhempani kokonaan muuttivat Suomeen, sillä äitini
terveys ei koskaan ollut hyvä Pietarissa. Isäni erosi tehtaasta ja osti
Kiiskilän apeltaan. Ukon aikana oli Kiiskilä, kumminkin kesällä, aina
ollut täynnä vieraita. Kaikellaiset ihmiset, erittäin taideniekat
poikkesivat vieraanvaraiseen taloon ja oleskelivat usein viikkokausia
yhtämittaa. Kiiskilässä on avara, kaunis puisto, noin 3-4 virstaa
ympärimitaten, jonka läpi oli teitä raivattu ja johonka oli sopiviin
paikkoihin penkkejä istutettu, huvimajoja rakennettu. Sinne hajosivat
aina aamusilla vieraat, mikä marjoja tai sieniä poimimaan, mikä lukemaan
tai juttelemaan. Kello 1 soitettiin sitten kahdenkertaisen asuinhuoneen
kalterilta torveen tai laukaistiin yksi niistä pienistä tykeistä, jotka
vallilla huoneen edustalla seisoivat, ja kutsuttiin karkulaiset jälleen
kokoon. Lähin osa puistoa oli laitettu kukkasmaaksi, jossa rokoko-ajan
aistin mukaan useat puut ja pensaat olivat karsitut palleroin,
lohikäärmeitten y.m. muotoisiksi. Myös seisoi siellä täällä puisia
kuvia. Vieraissa oli varsinkin usein musiikkitaitureita, jotka yhdessä
talon omain ja Viipurin musiikinharrastajain kanssa soittivat duetteja,
kvartetteja, jopa suurempiakin kappaleita. Ukko Dannenberg, joka itsekin
muistaakseni violoncelloa soitti, oli suurella huolella kasvattanut
äitini taitavaksi pianonsoittajaksi ja hankkinut kokonaista orkesteria
varten tarpeelliset soittokalut. Tämän ohessa oli ukko myös harras
kaikellaisiin käsitöihin. Viipurin siihen aikaan hyvin iloisiin
maskeraateihin esim. toimitti hän usein kokonaisia naamusjoukkoja,
joiden vaatteet, niinkuin myös muut tarpeet: eläväin päät, pyörillä
olevat veneet y.m. suureksi osaksi Kiiskilässä sepitettiin. Siellä oli
hänellä myös pari kammaria täynnä sähkökoneita y.m., ja yritteli hän
yhteen aikaan 'perpetuum mobilea' eli ikiliikkujaa keksiä.

"Äitini ei ole täyttä 17 vuotta vanhempi minua; se luultavasti on ollut
syynä ruumiinheikkouteeni. Erittäin ensimmäinen lapsuuteni aika ei ollut
hauska, koska yhä täytyi kivulloisuuden tähden pysyä kotona ja ikävällä
katsella ulos ikkunasta, kuinka muut kumppanit leikkivät ulkona. Minä
sen kautta opin enemmän itsekseni leikkimään ja miettimään. Näin olin
tullut 11 vuoden vanhaksi. Aika oli nyt ruveta koulua ajattelemaan.
Luonnollisinta olisi ollut lähettää minut Pietariin johonkuhun
saksalaiseen kouluun; mutta vanhemmat eivät hennoneet minusta erota. He
päättivät siis lähettää minut veljeni kanssa Viipuriin äitini sisaren
luokse, jonka mies oli lehtorina Viipurin kymnaasissa. Siellä
valmistettiin meitä kaksi vuotta tähän oppilaitokseen. Sitä varten piti
nyt oppia uusi kieli, josta ei ollut meillä siihen saakka ollut paljon
aavistustakaan, että se oli olemassa, nimittäin ruotsi. Koko sen seudun
herrasväessä oli näet saksa yksinvaltainen. Yhtenä kesänä vaan oli
lähiseutuun ilmautunut virkamiesperhe Viipurista (sittemmin senaatori
Trapp'in), jonka lapset ihmeeksemme eivät meidän puhettamme ymmärtäneet
enempää kuin me heidän. Me huomasimme kuitenkin pian, että oli
kumpaisillakin yhteinen välityksen välikappale, suomenkieli, ja sitä me
sitten käytimmekin yhteen sattuessamme.

"Ruotsi tuli nyt neljänneksi opetuskielekseni. Ensiksi oli tietysti äiti
opettanut minua saksaksi lukemaan; sitten otettiin Pietarissa eräs
siellä olevan yliopiston ylioppilas, joka opetti venäjäksi. Sen jälkeen
saimme ranskalaisen 'kuvernöörin', joka kaksi vuotta muustakin
opetuksesta piti huolen -- omalla kielellänsä. Tästä tietysti taivuimme
oikeiksi Baabelin tornin rakentajiksi. Koulunkäyntini ajalla puhuttiin
vanhempieni kodissa joka päivä viittä kieltä: saksaa vanhempaimme sekä
kolmen vanhimman lapsen kesken, ranskaa toisen sisaremme, venäjää
nuorimman kanssa ja palvelusväelle ruotsia sekä suomea.

"V. 1848 tulin näin Viipurin kymnaasiin yhdistetyn alkeis-opiston
kolmannelle luokalle. Sen-aikuisen alinomaisen 'opin saunan' avulla
suoritin kurssini luokka vuodessa, siksi kun v. 1853 pääsin
ylioppilaaksi. Koulunkäynti Viipurissa ratkaisevasti teki minusta Suomen
miehen. Siihen vaikutti niin hyvin kumppaleissa vallitseva henki, kuin
myös useampain opettajain, varsinkin _K.V. Ahrenberg'in, K.H.
Ståhlberg'in ja K.H.J. Ignatius'en_ palava isäinmaan-rakkaus.
Erittäinkin ensinmainittu osoitti minulle erinomaista ystävyyttä ja koki
kaikella tavalla johtaa ajatuksiani ja tunteitani siinä asiassa. Samaan
suuntaan vaikutti niinikään lehtori _J.O. Fabritius_, se sukulainen,
jonka luona me asuimme. Vänrikki Stoolin tarinat, jotka häneltä sain,
olivat ensimmäinen runollinen teos, jonka muistan lukeneeni. Sitten
ahmasin muutkin Runeberg'in runoelmat, sen jälkeen tutustuin
ruotsalaiseen kirjallisuuteen (Franzén'iin, Tegnér'iin y.m.), jota
vastoin saksalainen runous (Schiller ja Körner poisluettuna) jäi
myöhemmäksi. En saa myös suinkaan tässä unhoittaa lehtori Fabritius'en
sisarta, _Amalia Fabritiusta_ (sittemmin kuollut Polvijärven kappalaisen
Erikssonin vaimona), joka runollinen, monilahjainen, isäinmaallinen
nainen aina kertoi minulle syntymäseutunsa Pohjois-Karjalan kauneudesta,
sen kansan jaloudesta, ja auttoi minua Kalevalan käsityksessä.

"Ylimalkain oli tuo vaikutus, sen ajan tavan mukaan, kuitenkin
hengeltään puoleksi, kieleltään kokonaan ruotsalainen. Rakkaus omaan
maahan, omaan kansaan oli pikemmin rakkautta johonkuhun menneesen,
kadonneesen, kuolleesen, -- rakasta muistoa olleesta paremmasta Ruotsin
ajasta, jonka vielä säilyneet jäännökset olivat kalliit. Mitä kieleen
tulee, ei ruotsinkielen yhteensopimattomuus tosikansallisen edistyksen
kanssa ollut vielä selvinnyt. Minusta tuli koulussa täysi ruotsalainen,
kaikissa ajatuksissanikin, tunteissani. Tällä kielellä syntyivät näinä
aikoina myös minun ensimmäiset runokokeeni.

"Yhtähyvin ilmautui jo silloin koulunuorisossa yksi ja toinen todellinen
suomalaisuuden itu. Meissä oli, varsinkin pari vuotta vanhemman _Kaarlo
Slöör'in_ vaikutuksen kautta, syntynyt jokseenkin vilkas kirjallinen
harrastus. Kolme, neljä sanomalehteä toimitettiin; myös perustettiin
Kirjallisuusseura, joka toimissaan tuli niin pitkälle, että hankki
itselleen sinetin ja sitten sen jättiläisponnistuksen jälkeen on
levähtänyt tähän hetkeen saakka. Yhdessä näistä sanomalehdistä, jota
Slöör toimitti, alkoi ylimalkain ruotsalaisen tekstin seassa välistä
ilmautua joku suomalainenkin runokappale (Slöör'illä oli ollut
herätyksenä Hannikaisen Kanava). Myös sisälsi se muistaakseni joskus
suomenkielen viljelemiseen kehoittavia kirjoituksia. Minuun nämät
kehoitukset syvemmin vaikuttivat kuin, sen verran mitä tiedän,
keneenkään muuhun koulutovereistani. Minä rupesin hartaasti käyttämään
hyväkseni suomenkielen opetusta koulussa; olinpa ainoa luokallani, joka
siihen kuuluvat läksyt luin, sillä muut osasivat kieltä käytännöllisesti
paljoa paremmin, niin että ilman lukemattakin kutakuinkin saattoivat
päästä läpi. Suomenkielen oppiminen siihen aikaan ei ollut leikin
asia, kun esim. oli olemassa ainoasti alkupuoli Europaeus'en
ruotsalais-suomalaista sanakirjaa, niin että löytääkseen kutakuinkin
sopivia suomalaisia sanoja, piti ponnistaa kaikkea kekseliäisyyttänsä,
ja keksiä edes A--L alkavia synonyymejä. Tähän aikaan myös rupesin
lukemaan Kalevalaa laajemmalta, kuin mitä koulukurssiin kuului, ja
yllämainitun neiti Fabritius'en avulla laittamaan Kalevalassa löytyvien
outojen sanojen luetteloa.

"Niinkuin yllä kerroin, olin lapsena kovasti kivulloinen. Minun ruumiini
vahvistui kuitenkin suuresti koulun ajalla, etenkin raittiin elomme
kautta kesällä ja lupa-aikoina talvellakin. Me olimme koko päiväkaudet
metsässä marjassa tai sienessä tai muussa askareessa. Myöhemmin
vaihtuivat nämät huvitukset purjehdusretkiin merellä. Tavallisesti ei
meitä nähty ennen päivällistä, kun kerran olimme satamasta ulos
kiitäneet; usein oli eväs muassa, tuhkassa paistettavia perunoita ja
vartaassa paistettavaa lihaa, ja silloin palasimme saaristosta vasta
illan hämärtäissä. Tietysti ei laiminlyöty uimista, vaan polskaroittiin,
sukellettiin joka salmessa, niin että siihen taitoon jokseenkin hyvin
harjaannuin ja välistä uin sangen leveäin selkäin, kerran koko
virstanmääräisen poikki. Talvella hiihdettiin ahkerasti. Viimeisenä
kouluvuotenani tuli tähän lisäksi metsästys, joka siitä ajoin on ollut
vaarallisin epäjumalani, mutta samassa paras terveyden vahvistaja,
ruumiin virvoittaja.

"V. 1853 lopetin koulun ja pääsin sitten kesällä ensikerran katsomaan
tuota 'luvattua maata', Savoa ja Pohjois-Karjalaa, joista niin kauan jo
olin saanut mitä viehättävimmän kuvauksen mieleeni. Seuraten enoni
perhettä matkustimme Savonlinnan kautta Rääkkylään, josta Fabritius oli
kotoisin, oleskelimme siellä pari viikkoa (muun muassa sain tilaisuuden
mahtavan talonpoikais-pohatan häissä nähdä kansan elämää) ja kiersimme
sitten Sortavalan ja Valamon kautta kotiin. Tavallisesti paljon
kehuttuin esineitten näkö vaikuttaa ihastuksen laimistumista; mutta
tässä ei niin tapahtunut. Päinvastoin oli minusta todellisuus, sekä
luonnon että kansan, vielä lumoavampi kaikkia mielenkuvitelmiani.

"Syksyllä tulin Helsinkiin ylioppilaaksi. Täällä ensimmäinen lukukauteni
ei kuitenkaan ollut oikein hauska. Olin suuren osan sitä aikaa
rintatautisena; mutta vielä enemmän vaikutti siihen se, että tuo siihen
aikaan perin ruotsalainen Helsingin kaupunki minulle oli kovin outo.
Vaikka kyllä koulussa olin niin ruotsalaistunut, tunsin kuitenkin täällä
selvästi, että tuo suusuomalaisuus ei voinut minua tyydyttää. 'Kaikki,
tahi ei mitään!' on joka asiassa aina ollut tunteitteni ja ajatusteni
perusteena. Näin myös tahdoin nyt kokonaan tulla suomalaiseksi.
Suomenkielen oppimiseen rupesin siis täällä täydellä innolla,
varsinaisten luonnontieteellisten lukujeni ohessa, sillä minä olin,
lääkäriksi aikoen, luonnontieteellis-matemaattiseen tiedekuntaan
antaunut. Tästä pääsuunnasta poikkeutti minut kahden vuoden kuluttua
vaarallinen ja pitkällinen rintatauti, jonka nähtävästi olin saanut
kemiallisen laboratoorin myrkyllisten kaasuin kautta. Minun täytyi koko
lukuvuosi 1855-56 kivulloisuuden tähden olla poissa yliopistosta kotona,
ja kun syksyllä 1856 palasin Helsinkiin, salli isäni, joka muuten ei
vaihtelemista voinut kärsiä, minun ruveta filoloogiksi.

"Edellisenä kesänä olin terveyteni vahvistamiseksi ollut lähetetty
merille, kuitenkin niin, että joka maassa oli lupa viipyä joku aika.
Täten näin uudestaan Pohjois-Saksan ja tutustuin myös vähäsen
Pohjois-Englantiin, Skotlantiin sekä Norjaan. Viimeksi vietin kuusi
viikkoa yksinäisellä Helgolannin kalliosaarella, meressä kylpemisen
tähden. Niinkuin arvata voipi, vaikutti tämä retki, ensimmäinen omain
siipein nojassa, yhtä paljon hyvää henkiseksi kehkiämiseksi, kuin
ruumiin vahvistukseksi. Elähyttäväiset tavallansa olivat myös olleet
edelliset sotavuodet, muun muassa sen kautta, että saaristo isäni
maatilan edustalla oli kesällä täynnä venäläistä nostoväkeä, jonka
päälliköt olivat kaikki lukeneita, sivistyneitä ihmisiä.

"Palattuani yliopistoon otin pääaineikseni historian sekä filosofian
juuri nyt professoriksi tulleen Snellman'in johdon alla. Tietysti
jatkoin myös suomalaisia lukujani ja rupesin nyt todentodella
suomustamaan itseäni. Historiaa lukiessani, koetin aina päässäni kerrata
luettua suomeksi, samoin kääntelin latinaa suomeksi. Tätä tehdessä piti
alinomaa turvata sanakirjaan, niin huono Suomalainen yhä vielä olin.
Puhumiseen olisin myös mielelläni hakenut harjoitusta, vaan sitä siihen
aikaan tuskin vielä oli saatavissa. Niin sanottuin suomikiihkoistenkin
seuroissa ei paljon koskaan kuulunut muuta kuin ruotsia. Muistan minä
vielä, kuinka masentuneena palasin kotiin eräänä iltana, jonka olin
viettänyt Ahlqvist'in, Tikkasen, Polén'in ja Salmelaisen kanssa ja jossa
olin ottanut puheeksi, eikö jo olisi meidän aika ruveta suomea edes
keskenämme viljelemään, vaan olin tullut nauretuksi ja erittäin
viimeksimainitulta saanut pitkän selityksen sen tarpeettomuudesta ja
ennen-aikaisuudesta. Ainoasti Slöör'in kanssa, Viipurissa 1856 tehdyn
välipuheen johdosta, kävi puhe aina suomeksi.

"Suomenkielen harjoittamisen tähden vietin kesäkauden 1857 Karjalassa,
Kaavin pitäjässä; samoin koko syksyn 1858 ja alun vuotta 1859
Rautalammilla. Voitto ei tullut niin suureksi, kuin mitä ennalta olin
toivonut; sillä edellisellä kerralla eksyimme (kolme ylioppilasta)
aiotulta tieltämme pois hauskoihin herrasväen seuroihin, jälkimmäisellä
esti johonkin määrään toinen rinnakkaistarkoitus, nimittäin luku
filosofiankandidaatti-tutkintoa varten, joka nyt täällä erämaan
hiljaisuudessa viimeinkin oli täydellä todella suoritettava. Kaikissa
tapauksissa on kuitenkin suomenkielentaitoni, sen verran kuin sitä on,
suureksi osaksi peräisin noista kolmesta olosta kansan keskellä.
Kirjallisuutta siihen aikaan vielä oli liian vähän, että se olisi voinut
olla suureksi avuksi, yksistään Salmelaisen toimittamat sadut ja tarinat
pois luettuina, joita kääntelin ruotsiksi ja parin viikon kuluttua
jälleen koetin suomentaa.

"V. 1860 suoritin kandidaatti-tutkintoni ja vihittiin samana keväänä
maisteriksi. Sen jälkeisenä kesänä matkustin, taas minulle niin
rakkaassa Savossa ja Karjalassa, tutustuen nyt myös jälkimmäisen
pohjoispäähän, Lieksaan ja Nurmekseen. Sitä vastoin jäi aiottu retki
Venäjän puolelle, Repolaan, valitettavasti kesken.

"Syksyllä tuli painosta ensimmäinen kokoelma runojani, sisältävä muun
muassa _Kuun tarinoita_, yhdessä Slöör'in runoelmain kanssa (Mansikoita
ja Mustikoita nimisen kalenterin toisessa vihkossa). Ylioppilaaksi
tultuani olin päättänyt laata runoilusta, siksi kuin voisin tehdä sen
suomeksi. Siihen kului kuitenkin useampia vuosia, ennen kuin olin
tarpeeksi suomistunut, Ensimmäinen suomalainen runokokeeni on talvelta
1856.

"Samana syksynä 1860 rupesin valmistamaan väitöskirjaa _Suomenkielinen
runollisuus Ruotsin vallan aikana, ynnä kuvaelmia suomalaisuuden
historiasta_; sen valmistuttua v. 1862 keväällä määrättiin minut
seuraavana syksynä suomen kielen ja kirjallisuuden dosentiksi, jossa
virassa olin syksyyn 1875, saaden sillä aikaa toimittaa professorinkin
virkaa kokonaista kuusi lukukautta. Mainittuna syksynä pääsin
suomenkielen lehtoriksi, jonka viran toimia jo kymmenen vuotta olinkin
'de facto' toimittanut.[1]

"Ensimmäinen itsenäinen julkaisu _Suonion runoelmia_ ilmestyi 1865,
toinen lisätty painos 1869.[2] Sitä paitsi löytyy koko joukko runojani
hajallaan Suomen Kuvalehdessä sekä kaikellaisissa tilapäisissä
julkaisuissa. Runomittaisista suomennoksistani ovat suurimmat Körner'in
näytelmä _Syyn sovitus_ (Näytelmistössä 1863), ja Runeberg'in _Vänrikki
Stoolin Tarinat_, jossa toisten kanssa olen ollut osallisna.
Kaunokirjalliseen syntiluettelooni (katso Kieletärtä!) kuuluvat muuten
vielä suomennokset seuraavista Walter Scott'in romaaneista: _Ivanhoe_
1870, _Vanha tarina Montrosesta_ ja _Lammermoor'in morsian_ 1871, _Musta
Keri_ (Suomen Kuvalehdessä) 1874, _Qventin Durward_ 1877 ja _Perth'in
kaupungin kaunotar_ 1878.

"Samaan kirjallisuuden kevyt-aseiseen peltasti-joukkoon kuuluvat
niin-ikään minun toimittamani kuvalehdet: _Maiden ja Merien takaa_
1864-66 ja _Suomen Kuvalehti_ 1873-80.

"Tämän ohessa olen, varsinkin sen jälkeen kun omat, Suomalaisiksi
kasvatettavat pienokaiset sitä rupesivat tarvitsemaan, toimittanut
muutamia kuvallisia lastenkirjoja: _Pienokaiset_ 1869, _Koti-eläimet_
1872, _Minun äitini_ v. 1875, _Pikku joululahja_ (yhdessä _Kaarle Samuli
Suomalaisen_ kanssa) 1878 sekä _Kylän lapset_ 1880. Vielä olen
suomentanut suuren osan _Andersen'in satuja_, kuusi vihkoa 1869-80[3] ja
ollut ajoittain osallisna lasten lehtein toimituksessa (Lasten Suometar
1857, Pääskynen 1871).

"Puoleksi leikkiä, puoleksi tieteellistä totta ovat olleet _Kertomuksia
Suomen historiasta_ (Kaarle X:n hallituksen loppuun), viisi osaa
1869-80. Niin-ikään olen kompiloinut 6:n ja 7:n osan (1867 ja 1874) niin
sanottuja _Gruben kertomuksia_ sekä loppukolmanneksen 5:stä (1866).
Samoin olen suomentanut _Macaulay'n historian_ ensimmäisen osan 1866.[4]
Varsinaiset tieteelliset kirjoitukseni koskevat myös osaksi historiaa,
niinkuin _Henrik Lättiläisen kertomukset Liiviläisten ja Virolaisten
tavoista, Virolaisten historialliset runot_ ynnä muutamat muut
Historiallisessa Arkistossa.[5] Kielitieteesen kuuluu _Viron kielioppi
Suomalaisille_ 1872, sekä suuri joukko muistutuksia ja lisäyksiä
Corander'in suomalaiseen lauseoppiin, jotka otettiin huomioon sen
toisessa painoksessa 1865.[6] Muutamat kajoovat myös suomalaisen
kirjallisuuden historian alaan: _Virolaiset ja ylimalkaan
länsisuomalaiset aineet Kalevalassa_ (Suomi, II. 10) 1872, _Suomalaisen
virsikirjan historia_ 1880, _Suomal. Kirjallisuuden historia I.1:
Kaunotieteellinen katsahdus Kalevalaan_ 1881.[7] Tähän on luettava vielä
_Helmivyö_ 1866, lyhyillä elämäkerroilla varustettu suomalainen
anthologia. Pieniä tietoja kaikilta näiltä aloilta löytyy paitsi sitä
Kirjallisen Kuukauslehden vuosikerroissa.

"Ainoa jälki ensimmäisestä luonnontieteellisestä suunnastani on
_Stöckhardt'in Kemian_ suomennos 1864. Erillään muista toimistani ovat
niin-ikään tavallansa suomentamani 4 vihkosta _Gerok'in saarnoja_
1867-74, jota vastaan uusin _Suomalainen virsikirja_, jonka
parannuksessa olen ollut osallisna, pikemmin on 'mea provincia'.
Gottlund'in tavalla voisin viimein lisätä, että olen viran puolesta
vuosittain suomentanut almanakka-kirjoitukset, mutta totuuden tähden
täytyy tunnustaa, että ne olen enimmiten toisella suomennuttanut.

"Jäsenenä olen Helsingin, Viipurin sekä Jyväskylän Suomalaisen
kirjallisuuden seuroissa, Pro fauna et flora fennica seurassa,
Muinaismuisto-yhdistyksessä, Historiallisessa seurassa y.m. Helsingin
Kirjallisuuden Seurassa olen ollut sihteerinä vv. 1865-68.
Kunniajäsenenä olen Eesti kirjameeste selts'issä sekä (kauniin
lauluääneni tähden arvattavasti) Wanemuine-laulukunnassa Tartossa.[8]
'Kometioihin' olen ottanut osaa kaksi kertaa: 1) silloin, kun piti antaa
lausunto suomenkielen kelvollisuudesta opetuskieleksi v. 1870; 2)
suomalaisen virsikirjan parantamista varten. Edellisellä kerralla sai
kometia tragedian lopun ja samoin näkyy tälläkin kertaa käyvän.[9] Myös
olen ollut savokarjalaisen ylioppilas-osakunnan kuraattorina vuodesta
1869.[10]

"Viimein -- olen kaksi kertaa nainut, ensimmäisen kerran 1862 _Emilia
Sofia Nyberg'in_, toisen kerran 1876 _Maria Vilhelmiina Lindroos'in_,
Helsingin suomalaisen tyttökoulun ensimmäisen johtajattaren. Edellisen
olen omalla työlläni valloittanut suomalaiseksi, joten meidän perheemme
(luultavasti Yrjö-Koskisen jälkeen) tuli toiseksi herrasperheeksi, missä
puolisoin kesken suomea puhuttiin; toinen vaimoni oli hyväksi onneksi
valmis siinäkin suhteessa.

"Jatketaan seuraavassa painoksessa, jos ei ilmau painoesteitä".

       *       *       *       *       *

Jatkoa tähän puoleksi leikilliseen, puoleksi vakavaan elämäkertaan ei
tekijä enää tullut kirjoittaneeksi. Ensimmäinen "painoeste" ilmestyikin
hyvin pian kovan ja pitkällisen hermotaudin muodossa, joka oli saanut
alkunsa liiallisesta rasittumisesta virsikirja-komitean työssä ja joka
keskeytti hänen suurimman ja tärkeimmän teoksensa, Kalevalan
tutkimuksien julkaisemisen, niin että ne valmistuivat painosta vasta
1883-85. Sitä ennen oli hän toimittanut uuden, Inkerin toisinnoista
lisätyn _Kullervon runojen_ laitoksen 1882 ja sen jälkeen toimitti hän
nimien selitykset kolmanteen helppohintaiseen Kalevalan painokseen 1887
sekä selonteon kaikista oudonpuolisista sanoista samana vuonna
ilmestyneesen Kantelettaren laitokseen, jossa hän myös järjesti
Lönnrot'in uudistaman virsilaulujen osaston. Tällä ajalla julkaisi hän
vielä kansanrunoutemme alalta tutkimuksen _Lunastettavasta neidosta_
Virittäjässä 1886 sekä useita kirjoituksia Valvojassa, muiden muassa
_Europaeus'en runonkeräyksistä_ 1887.

Toinen painoeste tuli tapaturmaisen kuoleman kautta Viipurin lahdella
purjehtiessa 28 p. Elok. 1888. Se keskeytti _Kalevalan toisintojen_
painatuksen, joista ensimmäinen vihko pääsi julkisuuteen ainoastaan
muutamaa viikkoa myöhemmin. Toisesta kesken jääneestä teoksesta _Suomen
suvun pakanallisesta jumaluus-opista_ julkaistiin neljä _Suomen suvun
pakanallista jumalanpalvelusta_ kuvaavaa lukua v. 1894, sillä välin
kerääntyneillä todistuskappaleilla täydennettyinä. Pienempiä julkaisuja
vainajan jälkeen jääneistä muistiinpanoista lukuunottamatta, ilmestyy
kolmantena nyt esilläoleva teos, joka käsittelee _painettua
suomenkielistä kirjallisuutta_ saman johtavan aatteen kannalta, joka on
määrännyt tekijän oman kirjallisen toiminnan ja viitonnut koko hänen
elämänsä uran, _suomalaisen kansallisuuden_ aatteen.



ENSIMMÄINEN LUKU.

Uskonpuhdistuksen aikakausi 1542(43)-1642.



1. Suomenkielen asema uskonpuhdistuksen aikana.

Uskonpuhdistuksen aika oli tärkeä käännekohta Suomen kansan historiassa.
Sen elämästä tai kuolemasta silloin arpaa heitettiin. Suomi oli
valloitettu maa, jos kohta hyvin kohdeltu, ja sen kansallisuus oli
toisen vallan-alainen. Virallisena kielenä meillä, niinkuin muuallakin,
oli ensialussa latina, mutta kun se alkoi väistyä 14:n vuosisadan
keskivaiheilla, niin sijaan ei astunut kansan oma, vaan Ruotsin
valtakunnan kieli. Samoin vaihtui opetuskieli kouluissa, vaikka se
tapahtui myöhemmin, osittain 17:llä ja 18:lla, osittain vasta tällä
vuosisadalla. Jos vielä kirkon kielenä olisi pysynyt latina taikka
muuttunut ruotsiksi, niin olisi Suomen kansa ollut kuolemaan tuomittu.

Mutta -- käyttääkseni erään historioitsijan sanoja -- Jumala on niin
paljon vaivaa nähnyt Suomen kansasta, että olisi ihme, jos sen täytyisi
kadota. Tässäkin voimme sitä huolenpitoa selvästi havaita.
Uskonpuhdistus tuli meille juuri otollisena hetkenä, jolloin kansamme
oli suomalaisempi kuin koskaan ennen tai myöhemmin historiallisella
ajalla.

Kirkollisiin virkoihin tosin jo hyvin aikaisin alkoi kohota oman maan
poikia, sillä katolinen kirkko on aina ja joka paikassa valinnut
palvelijansa mitään säätyä tai kansallisuutta halveksimatta. Mutta
maalliset virat annettiin vielä 14:llä vuosisadalla melkein kaikki
muukalaisille. Vasta 15:llä asetettiin tuomareiksi, joskus
linnan-isänniksikin myös meikäläisiä. Samaan aikaan syntyi omamainen
ylimyssääty, osaksi ulkomaalaisten sukujen kotiutumisella, osaksi uusien
suomalaisten nousemisella niiden talonpoikien riveistä, joilla oli varaa
ratsumiehinä palvella kuningastansa sodassa, 15:llä vuosisadalla ei
piispanhiippakaan enää peittänyt muiden kuin Suomen miesten päätä.
Kaupungeissa oli saksalaisuus kauan aikaa vallitsemassa; mutta
vuosisadan loppupuolella Steen Stuure sen vallan kukisti. Että
suomalaiset kaikkia näitä tilaisuuksia käyttivät hyväksensä, osoittavat
lukuisat suomalaiset sukunimet 15:n vuosisadan ylimyksissä, papeissa ja
porvareissa. Aatelissuvuista mainittakoon: Kurki, Inkonen, Karpalainen,
Rankonen, Särkilahti; piispoista, paitsi Arvi Kurkea, Lauri Suuripää,
jonka isä oli Turun pormestari. Samat nimet ovat myös jonakuna
todistuksena, että mainitut säädyt siihen aikaan puhuivat suomea omana
kielenään; sillä suomenkielen halveksimisen seurauksena on aina ollut
suomalaisten nimienkin hyljeksiminen. Silloisissa oloissa ei
ruotsalainen kansallisuus olisikaan kyennyt toista syrjälle sysäämään.
Katolisen aikakauden koko viimeisellä vuosisadalla oli Ruotsin yhtähyvin
kuin Suomen kansa kolmannen, nimittäin Tanskan kansan vallan alla.
Muutenkin olivat maakunnat Ruotsin valtakunnassa paljoa itsenäisemmät
koko vallan suhteen. Suomi oli sen lisäksi runsaasti puolen vuotta
suljettu kaikesta yhteydestä Ruotsin kanssa, sillä talvis-aikana
kuljettiin yli ainoastaan suuren hädän vaatiessa. Luonnollisena
seurauksena siitä piti olla, että maahan muuttaneet muukalaiset tulivat
täysiksi suomalaisiksi mielen ja luultavasti myös kielen puolesta. Ei
siis liene liian rohkeata päättää, että suomi uskonpuhdistuksen alkaessa
oli kaikkein säätyin jokseenkin yleisenä puhekielenä. Vielä varmemmaksi
tulee tämä päätös niiden tietoin kautta, mitä meillä on 16:n vuosisadan
keskipalkoilta eli ensimmäisistä vuosikymmenistä uskonpuhdistuksen
perästä. Papeista on meillä sen-aikuisen miehen, piispa Agricolan,
nimen-omainen todistus, että moni heistä oli umpisuomalainen. Hän sanoo
Uuden Testamentin esipuheessa: _Nyt ettei yxiken Pappi taicka Opettaia
madhaisi laiskudans_ (kansanopetuksessa) _testelehin sille peitte, ettei
hen Latinan eike Rotzin kielen taidha -- --. Senteden ombi nyt se Wsi
Testamenti yxikerdhaisesti Textin möte ulostulkittu_. Samaa todistaa
Agricolan pelko, että papit hänen toimittamansa suomenkieliset kirjat
saatuaan kokonaan laiminlöisivät muiden kielten viljelemisen:

    Joca tas Latinan wnochtta,
    heijust se Canssans opetta.
    Ettes nyt neme kiriat saa,
    ele sijs Oppijs wnhodha.

Kaikki papit kyllä eivät liene olleet semmoisia ummikoita; mutta suurin
osa heistä käytti epäilemättä suomenkieltä omanaan. Sen näemme siitäkin,
että Agricola aina kirjoitti suomeksi esipuheet kirjoihinsa, joissa hän
enimmästi pappeja neuvoo ja kehoittaa.

Porvarein kielestä ei ole meillä kyllä niin epäämätöntä lausuntoa
aikalaisen suusta, kuin minkä näimme papiston suhteen. Tässä selvästi
todistetussa seikassa, että papisto oli suomenkielinen, olisi kuitenkin
tarpeeksi perustusta sille päätökselle, että arvossa alempi
porvarisäätykin oli kieleltään suomalainen. Mutta on meillä siitä
asiasta muitakin todistuksia, jotka tekevät porvariston
suomenkielisyyden aivan epäilemättömäksi. Huomattavaa on, että
suurimmalla osalla porvareita 16:lla vuosisadalla oli suomalaiset
sukunimet, Vaan varmin todistus on se, että, niinkuin vasta saamme
nähdä, porvarit vielä 17:llä vuosisadalla yleisesti puhuivat suomea.

Ylemmät virkamiehet ja aateli sitä vastoin näkyvät Agricolan aikoina jo
alkaneen ruotsalaistua kieleltään. Luonnollistahan oli, että vieras
kieli ensiksi siinä säädyssä pääsi valtaan. Heidän virkakirjoituksensa
olivat kaikki suoritettavat ruotsiksi; heillä oli paljon enemmän kuin
muilla säädyillä tekemistä Ruotsinmaan ja Ruotsalaisten kanssa; tiheät
naimisliitot suomalaisten ja ruotsalaisten aatelisperheitten välillä
tekivät ruotsinkielen heille kodikkaaksi. Tuskin on epäilemistä,
ett'eivät aateliset siihen aikaan jo enimmäkseen puhuneet ruotsia
keskenään. Ainakin ovat meille säilyneet kirjeet, joita sen ajan suuret
herrat ovat kirjoittaneet toisillensa, kaikki ruotsin- tai
saksankielisiä. Oman maan kielen alkavaa halveksimista siinä säädyssä
todistaa sekin, että 16:lla vuosisadalla melkein kaikki suomalaiset
aatelisnimet katoavat. Karpalaisista eli Karpelaisista tulee
Carpelan'eja. Rankosista Fincke'jä, Särkilahdesta Stiernkors.

Mutta yhtähyvin eivät aatelisetkaan olleet vielä kokonaan vieraantuneet
kansansa kielestä, Kuinka se olisikaan voinut olla mahdollista? He
olivat melkein kaikki syntyneet ja kasvaneet suomenkielisen väestön
keskellä; virantoimituksissansa oli heidän enimmäkseen suomea puhuminen,
sillä kaikki virkamiehet olivat silloin vielä välittömässä yhteydessä
kansan kanssa: ei löytynyt nykyisiä virkakuntia, jotka tekevät kaiken
työnsä kamarissaan, ilman että koskaan saavat puhutella tai edes nähdä
sitä, kenen asioita ratkaisevat. Näissä seikoissa, vaikk'ei löytyisikään
mitään todistuksia, olisi kyllin syytä siihen päätökseen, että aateliset
ja korkeammat virkamiehetkin yleisesti osasivat suomenkieltä. Mutta eipä
meiltä todistuksiakaan puutu. Ensimmäisen suomalaisen virsikirjan
tekijä, Jaakko Suomalainen, rukoilee esipuheessaan _caickia Jumalisi ia
cunnialisi Suomalaisi, ylimäisi ia alamaisi, oppeneita ia oppemattomia_,
että he suosiolla ottaisivat hänen teoksensa vastaan. Silminnähtävää on
tästä, että ylhäiset yhdessä alhaisten kanssa kävivät suomalaisessa
jumalanpalveluksessa. Ensimmäinen tietty virallinen kirjoitus
suomenkielellä sanotaan olevan aatelismiehen, Tuure Pietarinpoika
Bjelke'n kääntämä. Ja olipa vielä 17:n vuosisadan alkupuoliskolla elänyt
Turun hovioikeuden esimies Juhana Kurki eli Kurck (k. 1652) niin taitava
suomenkielessä, että hänelle ynnä muutamille muille virkamiehille
annettiin toimeksi Abraham Kollanius'en tekemän lainsuomennoksen
tarkastaminen. Joku ehkä kummastelee, ett'en ole tähän todistukseksi
vetänyt tunnettua juttua mainiosta Klaus Fleming'istä. Hän oli muka niin
huonosti osannut ruotsia, että hänen virkaveljeinsä kuninkaan
neuvoskunnassa oli kovin vaikea ymmärtää hänen puhettansa. Mutta koko
tämän tarinan totuus on hyvin epäiltävä. Muistakaamme ensiksi, että
Fleming oli syntynyt ja kasvanut ruotsinkielisessä Paraisten pitäjässä,
ja sitten nuorukaisesta alkain palvellut kaikellaisissa viroissa, joissa
ei voinut tulla ruotsinkielettä toimeen. Paitsi sitä on meille säilynyt
koko joukko ruotsinkielisiä kirjeitä häneltä, joiden röyhkeät, väkevät
sananparret ovat liian omituisia, että niitä voisi luulla jonkun
sihteerin ruotsintamiksi suomenkielestä.

16:n vuosisadan keskipalkoilla hallitsi, niinkuin tiedetään. Kustaa
Vaasan toinen poika, Juhana herttua, melkein itsenäisenä maamme paraita
maakuntia, ja oli muussakin Suomessa kuninkaan ylimmäisenä
käskynhaltiana. Silloin sai Suomen maa yhden ainoan kerran kehua siitä
kunniasta, että sillä oli oma hallitsijansa, oma hovinsa; silloinpa sai
suomenkielikin yhden ainoisen kerran kehua siitä kunniasta, että sitä
oli käytetty hallitsijain kesken. Kerran, näet, kuuluu olleen Juhana
herttualla kirje laitettava Ranskan silloiselle kuninkaalle, Kaarle
IX:lle, ja siinä kirjeessä ei hän ruvennut käyttämään mitään muuta
kieltä kuin sen kansan, jonka hallitsijaksi sallimus oli hänet
asettanut. Samaten tiedetään hänen pitäneen suomenkielisen puheen Turun
torilla, koska Heikinmarkkinoilla keräytyneelle kansalle selitti syyt
riitaansa Eerik kuninkaan kanssa. Juhana herttualla oli ollut
suomalainen pappi opettajana, arvattavasti sentähden että Kustaa Vaasa
tahtoi oikein kasvattaa häntä Suomen herttuaksi, ja luultavasti oli tämä
pappi opettanut hänelle suomenkielenkin. Niiden kirjain joukossa, jotka
pantiin takavarikkoon, koska hän Turussa joutui vangiksi, oli myös
Agricolan Uusi Testamentti. Kuinka hän sittemmin, koko Ruotsinvallan
kuninkaaksi noustuansa, suosi ja edisti suomenkielen viljelemistä, tulee
pian puheiksi.

Tämä kunnia, jossa suomenkieli siihen aikaan näkyy olleen, ei kuitenkaan
ollut kaikille mieleen. Herttua Juhanan hovissa oli kaksi muukalaista,
kansleri ja laintohtori Anterus Olavinpoika Ruotsista ja kamreeri Hannus
Tuomaanpoika Ranskasta, jotka vihasivat Suomalaisia ja suomenkieltä.
Nämät miehet muutamain samanmielisten kanssa toimittivat niin, että
Agricolan kuoltua v. 1557 Ruotsalainen, joka ei yhtään osannut
suomenkieltä, pantiin Turun piispaksi. Se tapahtui vasten Juhana
herttuan tahtoa vanhan Kustaa kuninkaan käskystä, jonka muutenkin
viimeisinä ikävuosina nähtävää epäluuloisuutta Suomalaisten
uskollisuudesta yllämainitut herrat taisivat kiihdyttää.

Luultavasti toivoivat suomenkielen vihaajat saavansa ruotsalaisen
piispan avulla ruotsinkielen määrättäväksi kirkossakin yksinvaltiaaksi.
Jos se on heidän tarkoituksensa ollut, josta ei kuitenkaan ole täyttä
selkoa, koska Juusten aikakirjassaan siitä vaan lyhyeltä mainitsee, niin
raukesi tämä väkivaltainen tuuma aivan mitättömiin. Viisi vuotta
piispana oltuansa eroitettiin Follingius virastansa Eerik XIV:n
käskystä, joka nähtävästi tahtoi sillä taivuttaa Suomalaisten suosion
puoleensa.

Mutta vaikka Suomalaiset näin jäykästi ja onnellisesti olivat
vastustaneet muukalaisten julkisia yrityksiä heidän kieltänsä vastaan,
niin oli kuitenkin jo muukalaisuus huomaamatta tunkeutunut heidän omaan
leiriinsä. Andreas Buraeus'en kirjassa: _Orbis arctoi imprimisque regni
Sueciae descriptio_, vuodelta 1631 on meille säilynyt lause, joka hyvin
valaisee suomenkielen sen-aikuista tilaa. Hän sanoo, että suomalaisilla
on omituinen, muiden Skandinavian kansain kielistä peräti eriävä kieli.
Siinä ei ole F:ää, eikä yhtään B:llä, D:llä, G:llä tai kahdella
kerakkeella alkavaa sanaa. Siitä syystä Suomalaisen kieli on kovin
kankea taipumaan muiden kielten ääntämiseen. Kun pitää lausua _grex_,
sanovat he _rex, spes_ äännetään niinkuin _pes_ j.n.e. Sentähden pitävät
aatelismiehet, kauppiaat ja papit ynnä varakkaammat talonpojatkin huolta
siitä, että heidän poikansa kätkyestä lähtien oppivat ruotsia, sillä
keinolla totuttaen heidät muiden kielten omituisiin äänteihin.

Tämä keino epäilemättä täytti, mitä siitä toivottiin; lasten kieli
taipui hyvin vieraihin kieliin. Mutta sillä oli toinenkin seuraus, josta
Suomen kansa sitten on kitunut näihin päiviin saakka. Lapset tottuivat
pitämään ruotsinkieltä omanaan suomenkielen rinnalla, ja Suomen
silloiseen tilaan Ruotsin suhteen katsoen oli välttämätöntä, että oman
kielen piti vähitellen jäädä yhä enemmän syrjälle. 16:lla vuosisadalla
oli jo silminnähtävästi niin laita aatelistossa. Kun vasta taas palaumme
tarkastelemaan kieliseikkoja Suomen maassa, olemme näkevät tämän
muukalaistumisen koin jo syöpyneen paljoa syvemmälle Suomen kansan
sydämeen.

Mutta nyt oli juuri otollinen hetki. Kun uskonpuhdistuksen piti
tapahtua, ei voinut olla puhettakaan muun kuin suomenkielen
käyttämisestä jumalanpalveluksessa Ja uskonnollisessa kirjallisuudessa.
Siten säilyi kielellemme ja kansallisuudellemme vastaisen kehityksen
mahdollisuus.



2. Katolis-ajan kirjallisuus Suomessa.

Katolis-aika ei Suomessa ole tuottanut paljon mitään kirjallisuutta.
Suomenkielisestä tuskin voi olla puhettakaan. Sen todistaa Agricola
esipuheessa Uuden Testamentin suomennokseen: _temen Maan kieli oli ennen
neite aicoija, iuri vehe, ia lehes ei miteken kirioisa eli pockstauisa
prucattu taicka kartoitettu_. Sillä juuri vähälläkin hän luultavimmasti
tarkoitti omia, vähää ennen ilmitulleita kirjasiaan. Isämeidän-rukous,
Ave Maria, apostolinen uskontunnustus ja rippisanat ovat ainoat, jotka
tiedämme katolisena aikakautena suomenkielellä kirjaanpannun. Mainitut
kappaleet määräsi v. 1492 Turun piispa Maunu III Stiernkors joka pyhä
kirkoissa julki luettaviksi kansankielisessä käännöksessä, jonka tuli
olla kirjallisen, ett'ei satunnainen sanojen vaihtelu oppimista
vaikeuttaisi. Ehkä on se Isä meidän, joka löytyy painettuna eräässä
Agricolan-aikuisessa saksalaisessa teoksessa, Sebastian Munsterin
_Cosmografey'ssa_ näitä vanhimpia suomennoksia. Siitä puuttuu
päätössanat eli n.k. doxologia ennen Amenta. eikä se muutenkaan pidä
yhtä ensimmäisessä aapiskirjassamme löytyvän Isämeidän-rukouksen kanssa.

     Isämeidän rukous.

     _Cosmographey'n_ ensimmäisessä saksalaisessa painoksessa, joka
     ilmestyi Baselissa 1544.[11]

     Isä meidhen ioko oledh taiuahissa, pühettü olkohon siŭn nimesi,
     tulkohon siŭn waltakuntasi, olkohon siŭn tahtosi kŭwin taiuahissa
     nyn manpällä, meidhen iokapaiwen leipä anna meilen tänäpaiwäue, ia
     anna anteixe meiden syndiä kŭwin möe annamma meden vastahan
     rickoillen, ia älä sata meitä kiusaŭxen, mutta päästä meitä
     pahasta, Amen.

     Agricolan Aapiskirjassa, joka painettiin Tukholmassa ainoastaan
     yhtä tai kahta vuotta aikaisemmin.

     ISe meinen, ioca olet taiuasa. Pyhetty olkon sinun nimmes.
     Lehestulkon sinun waldakunnas. Olcon sinun tactos nijn maasa quin
     on taiuassa. Anna miele tenepeiuen, meiden iocapeiuenen leipen. Ja
     anna meiden syndinne andexi, ninquin me meiden welgolisten anname.
     Ja ele iodhatta meite kiusauxen. Mutta päste meite pahasta. Sille
     ette sinun on waldakunda, ia woima, ia cunnia ijancaikisesta
     ijancaikisehen. Amen.

Uskon-opillisiin aineihin oli kieltämme ainakin suullisesti harjoitettu
myös niissä saarnoissa, joita tiedetään aika ajoin pidetyn kansan
kielellä. Siten olivat useimmat tarpeelliset sanat jo valmiina ja
kansalle tuttuna, kun kirjakielemme oli luotava.

Samaten on epäilemätöntä, että tuomarein ynnä muiden virkamiesten
toimitukset kävivät suullisesti suomenkielin. Siitä on vielä selviä
jälkiä sen aikuisissa virallisissa asiakirjoissa: veroluetteloissa,
tuomiopäätöksissä, kauppakontrahdeissa, testamenteissa y.m., joita on
meille säilynyt sekä latinan- että ruotsinkielisiä. Niissä, näet,
löydämme sadottain suomalaisia miesten ja paikkain nimiä, joiden
kirjoitustapa ja taivutusmuodot usein osoittavat, mitä kieltä
keskustelussa on käytetty. Jos esim. miehen nimi oli Antti ja hän oli
kotoisin Kosken Viitalasta, niin se kirjoitettiin _Anders Kosken
Wijtalast_. Jos taas rajasta oli kysymys. jonka piti kulkea Kotajärven
poikki, niin pistettiin kirjaan _till (!) Kotajerffwen poicki_.
Pujahtipa välistä pitempiäkin lauseen-osia paperille suorastaan
suomeksi, esim. _Först(!) Sääksijärwen silda Tietä möden Lähdesuon
päähän Lächdenoia möten Tairo Jokehen wasta wirta joen perän_ taikka
_ylimeinen luosi Järwi Särki jerffui Nochko myötä Neuon wuoren odza
nijn_ (sitten) _Haria möte Tyri Jerffwen_.[12] Näillä kielennäytteillä
on vielä se erityinen merkitys, että ovat vanhimmat kirjalliset
muistomerkkimme, joiden mureneita nykyinen kielitiede on
kiitollisuudella käyttänyt.

Paitsi mainittuja virallisia kirjoituksia, ei ruotsinkielelläkään
ilmestynyt juuri mitään kirjallisuutta Suomessa. Ainoa ruotsinkielinen
kirjailia keskiajalla meidän maassamme oli eräs munkki Naantalissa,
nimeltä _Budde_, joka muutamia Vanhan Testamentin kirjoja, pyhimysten
elämäkertoja y.m. ruotsiksi käänsi, ja aivan epätietoista on, tokko
hänkään oli Suomalainen syntyänsä. Hiukkaa tuotteliaampi oli kirkollinen
valtakieli latina, ja sillä myös meidän miehet, varmain tietoin mukaan,
koettelivat kirjallista kykyänsä. Papistomme, niinkuin jo tiedämme, oli
melkein alusta pitäen suomalainen, ja omituisesti suomalainen henki
ilmaantuu myös heidän latinankielisissä kirjoituksissansa. Tältä ajalta
on ensimmäinen Suomen historian koe, aikakirja Turun piispain elämästä,
josta Juusten on tietonsa ottanut, niin myös vielä jommoinenkin joukko
kirkollisia virsiä ja koululauluja, joista niiden suomentaja Hemminki
nimenomaan sanoo, että ne ovat _Vanhain Suomen maan Pijspain ja Kircon
Esimiesten_ tekemät.[13] Ne ovat suurella runonrakennustaidolla
riimillisillä, monimuotoisilla runomitoilla kokoonpannut, ja maalliset
antavat meille hyvin vilkkaan, elävän kuvan sen ajan teinein tavoista
sekä ajatuslaadusta. Joukossa on myös muutamia historiallisia runoja.
Yksi alkaa melkein Aatamista ja puhuu kristin-uskon tuomisesta Suomeen.
Toinen kertoo Kristianin verisaunasta ja erittäin Arvi piispan
kuolemasta. Kolmannen aineena on Nyköpingen murha v. 1317, jossa Birger
kuningas surmasi molemmat veljensä, Erik ja Waldemar herttuat
(jälkimmäinen oli Suomen herttua arvonimeltään). Tämä laulu, joka
luultavasti syntyi silloin, kun tuon hirmuteon vaikuttama liikutus vielä
oli aivan veres, osoittaa siis kirjallisten harrastusten Suomessa jo
alkaneen melkein samoin ajoin, kuin kristin-uskon valta täällä oli
lopullisesti vakaantunut.

Ei mikään yllämainituista kirjallisista kokeista kuitenkaan tullut tällä
aikakaudella painetuksi. Ensimmäinen Suomea varten painettu kirja,
latinankielinen messukirja _Missale Aboense_ vuodelta 1488, täytyi
teettää Lyybekissä Saksanmaalla, kun ei koko Ruotsin valtakunnassa
silloin vielä löytynyt yhtään kirjapainoa.[14]



3. Mikael Agricola.

Suomalaisen kirjallisuuden isänä me, niinkuin on tietty, kunnioitamme
piispa Mikael Agricolaa. Hän oli syntynyt vuoden 1508 paikoilla Torsbyn
kylässä Pernan pitäjää, jossa hänen isänsä Olavi Simonpoika oli
kalamiehenä kartanon palveluksessa. Mikä onnellinen sattumus saatti
hänet opin tielle, siitä ei ole meillä tietoa, sen vaan tiedämme, että
hän tuli Viipurin kouluun, jonka sen-aikuinen rehtori Johannes Erasmi
tunnettiin toimelliseksi ja tarkaksi virassaan. Noin v. 1530 kutsui
äsken valittu piispa Martti Skytte rehtori Johanneksen Turkuun
käsisihteeriksensä, ja tämä vei silloin opinhaluisen oppilaansa kanssaan
sekä hankki hänelle puhtaaksikirjoittajan viran piispan kansliassa.

Turussa tutustui nuori Agricola puhdistettuun uskonoppiin, jota Saksasta
palannut suomalainen Pietari Särkilahti siellä jo oli saarnannut
muutamia vuosia. Tämä uusi oppi miellytti nuorukaista, ja hän rupesi
itsekin innokkaasti levittämään sitä sekä Turussa että muualla, missä
ikinä kävi, seuratessaan Skytteä piispankäräjille. Agricola oli, näet.
suosijansa ja opettajansa kuoltua, saanut hänen virkansa piispan
palveluksessa.

Niinkuin kaikki tiedämme, lähetti piispa Skytte näinä aikoina kahdeksan
Suomen nuorukaista omalla kustannuksellansa Saksanmaalle. Niiden
joukossa oli myös Agricola, joka tuli Wittenbergiin talvella v. 1536.
Neljä vuotta siellä oltuansa ja maisteriksi tultuansa 1539, palasi hän
kotimaalle tuoden mukanaan Lutherilta ja Melanchton'ilta saadut
suosituskirjeet, joissa he suuresti kiittävät hänen lahjojansa ja
oppiansa sekä kehoittavat Ruotsin kuningasta, Kustaa Vaasaa, hänelle
soveliasta virkaa antamaan.

Agricolalle uskottiinkin kohta rehtorin virka Turun koulussa, jossa hän
toimi yhdeksän vuotta semmoisella innolla ja taidolla, että hänen
koulunsa pysyi hyvässä kunnossa ja suuressa arvossa, vaikka kaikki muut
koulut Ruotsin valtakunnassa ensi aikoina uskonpuhdistuksen perästä
joutuivat peräti rappiolle.

Mutta Agricola oli vielä korkeampiin paikkoihin, vielä suurempiin
toimiin aiottu. Vuonna 1548 määräsi kuningas hänet Turun piispan virkaa
toimittamaan, josta vanha Martti Skytte heikkoutensa tähden oli pyytänyt
eroa. Piispa kuoli v. 1550, ja 1554 peri Agricola hänen hiippansa, jonka
aluskunnasta kuningas kuitenkin oli eroittanut kaakkoisen osan Suomea
eri hiippakunnaksi Paavali Juusten'ille. Elämänsä lopulla käytettiin
häntä tärkeään valtiolliseenkin toimeen. Hän sai nimittäin käskyn
seurata sen lähetyskunnan mukana, joka v. 1556 meni Moskovaan Ruotsin ja
Venäjän välillä silloin raivoavaa sotaa sovittamaan. Tämä oli Agricolan
viimeinen toimi. Moskovasta palatessaan rauhanteon päätettyään,
sairastui hän kovasti, niin pian kuin oli joutunut oman maan rajain
sisälle, ja kuoli juuri kun häntä hänen pyynnöstään ruvettiin nostamaan
reestä ulos. Se tapahtui 9:nä p:nä Huhtikuuta 1557 Kyrönniemen kylässä
Uudenkirkon pitäjää. Ruumis vietiin Viipuriin, jossa se haudattiin
suurella juhlallisuudella silloiseen tuomiokirkkoon. Nyt on Viipurin
tuomiokirkko jauhomakasiinina, ja Agricolan luut lepäävät, missä
levännevätkin jossakussa kuopassa sekaisin kaikkein muiden
tuomiokirkossa haudattuna olleiden luiden kanssa.

Juuri niinä vuosina, joina Agricola toimitti piispanvirkaa vanhan
Skytten sijasta, poistettiin enin osa katolisuskon menoja, vaikka kyllä
alku jo oli tehty aikaisemmin ja vielä kesti puolen vuosisataa, ennen
kuin työ oli loppuun suoritettu. Agricolaa sopii siis syystä sanoa
varsinaiseksi uskonpuhdistajaksi Suomessa. Tässä toimessa oli hän hyvin
harras ja innokas, kuitenkaan käyttämättä väkivaltaisia, jyrkkiä keinoja
hyvän asian edistämiseksi. Totisena Suomalaisena hän turvasi ja luotti
paraiten sanan voimaan, ja se ase vaikuttikin hänen kädessään enemmän
kuin Kustaa kuninkaan kovimmat käskyt olisivat voineet saada aikaan. Hän
antoi kansallensa Pyhät Kirjat ja pelasti sen sillä ijäksi päiväksi
paavinvallan ikeestä. Eikä siinä kaikki: hän antoi kansallensa
kirjallisuuden alun ja pelasti sen sillä jäljettömästä katoamisesta maan
päältä.

Kaikkein ensimmäisenä tehtävänä, ennen kuin kirjallisuudesta voi olla
mitään hyötyä, oli Suomen kansan lukuun taivuttaminen. Sentähden
aloittikin Agricola kirjallisen toimensa Aapiskirjan painattamisella,
niinkuin hän itse Psaltarin esipuherunossa mainitsee:

    Quin Abckiria ensin on,
    sijtte Alcu-Opista wscoon.

Tämä kirja luultiin kauan aikaa peräti kadonneeksi, kunnes siitä meidän
aikoinamme löytyi muutamia kappaleita Upsalan kirjastossa erään toisen
kirjan kansiksi yhteenliimatuilla lehdillä. Se sisältää, paitsi
aakkosta, uskon alkeet: kymmenet käskyt, uskonkappaleet,
Isämeidän-rukouksen, enkelin tervehdyksen Maarialle sekä kasteen, ripin
ja alttarin sakramentit. Viimeinen lehti, jossa sen ajan tavan mukaan
löytyi painatusvuosi- ja painatuspaikka mainittuna, valitettavasti
puuttuu.[15] Yleisesti on tähän asti oletettu, että Agricola heti
Aapiskirjan jälkeen olisi toimittanut jonkullaisen katkismuksen suomeksi
v. 1543. Tämän Messenius'en tiedon-annon tekevät kuitenkin useat
asianhaarat epäiltäväksi: ensiksi hän väärin ilmoittaa samana vuonna
myös Psaltarin ilmestyneeksi ja toiseksi hän puhuu Lutherin katkismuksen
suomennoksesta, joka tuntuu kummalliselta, kun ottaa huomioon
Aapiskirjan ja sitä seuraavan Rukouskirjan puoleksi katolisen
sisällyksen sekä sen seikan, että Lutherin katkismuksesta ei löydy
ruotsinnostakaan tältä ajalta. Agricolan Aapiskirjansa rinnalla
mainitsema Alkuoppi uskoon ei tarkoittane muuta kuin varsinaiseen
aakkoseen liitettyä alkeis-oppia. _Abc-kirian_ alkulehdellä hän näet
lausuu:

    Lue sijs hyue Lapsi teste,
    Alcu oppi ilman este.

Sitä paitsi on mahdollista, että sana _sijtte_ ylläolevissa säkeissä
olisi luettava tässä paikassa "siittä", eikä "sitten", taikka olisi
väärin painettu _sijte_ ("siitä") sanan asemesta, joten kirjan nimenä
aivan luonnoton _Alcu-Opista_ kävisi ymmärrettäväksi. Jos kuitenkin
Agricola on toimittanut luterilaisen katkismuksen suomeksi,[16] niin on
se kenties ilmestynyt, niinkuin Messenius. jos kohta väärän vuosiluvun
kohdalla, asian esittää, jälkeen Psaltarin suomennoksen, johon
kirjateokseen sekä Agricolan luettelo että Juusten'in tiedonannot
päättyvät.

Tiettävästi vuonna 1544 ilmestyi _Rucouskiria_, joka sisältää paljon
muutakin, paitsi mitä nimi näkyy lupaavan. Neljässäsadassa lehdessään
sisältää se ensin almanakan ynnä siihen kuuluvien astroloogisten tauluin
ja sääntöin kanssa, kaikellaisia muita hyödyllisiä tietoja ja
sananlaskuja,[17] latinankielisiä jumalisia lauseita, luettelon
paratiisin iloista ja helvetin piinoista, ensimmäisen luvun Johanneksen
ja Luukkaan, toisen luvun Matteuksen ja viimeisen luvun Markuksen
evankeliumista. Sitten seuraa esipuhe rukoilemisen tarpeellisuudesta
ynnä kehoitus papeille kansaa opettamaan tästä kirjasta, sen perästä
_Manaus Pappien tyge_ enemmän virasta kuin maallisesta hyödystä huolta
pitämään, ja kolmanneksi _Valitos nykyistä Mailma wastan_, joka ei tahdo
enää maksaa papille saatavia niinkuin ennen. Kaikki kolme ovat
riimillisiin värssyihin pantuina ja valaisevaiset senaikuisten tapain
historialle. Nyt vasta tulevat itse rukoukset, suomennetut useampain
kirkko-isäin teoksista. Tämän kirjan ilmestyminen oli käännekohtana
Suomen kirkkohistoriassa; sillä siitä ajoin alkoi kansan kieli kaikua
latinan sijasta kirkoissa. Se saattoi kuulua oudolta, josta syystä
Agricola näki vielä tarpeelliseksi, moista rohkeata muutosta tehdessään
vakuuttaa:

    Kylle se cwle Somen kielen,
    ioca ymmerdä Caikein mielen.

Esipuherunon lopussa huokaa Agricola ja toivottelee:

    Josca mös Wsi Testamenti
    ilmeij tulis lepitze Prenti.

Uuden Testamentin suomennokseen, kaikkein tärkeimpään monesta
toimituksistansa, olikin hän aikaa sitten Wittenberg'issä ollessansa
ruvennut, niinkuin itse parissa kirjeessä Kustaa kuninkaalle vuosilta
1537 ja 1538 mainitsee. V. 1542 oli koko teos jo valmis, niinkuin
Agricola eräässä kirjeessä ilmoittaa, vaikka se varain puutteessa ei
voinut tulla painetuksi. Ylimalkain näkyy Agricola itse kustantaneen
kirjojensa painatuksen, mutta tämän suuren teoksen julkaisemiseen eivät
tainneet hänen varansa riittääkään. Sentähden kirjoitti hän tiheään
kirjeitä Kustaa Vaasan suuressa suosiossa silloin olevalle
superintendentille Yrjö Normannille ynnä kirjanpainajalle Tukholmassa.
Amund Lauritzanpojalle, pyytäen heitä puhumaan hänen puolestaan
kuninkaalle, niin että valtiolta saataisiin Uuden Testamentin
painatukseen tarpeelliset varat. Luultavasti suostui kuningas näihin
hartaihin pyyntöihin, sillä v. 1547 mainitsee Agricola kappalaisensa
Mikael Tapaninpojan olevan toimessa Tukholman kirjapainossa, luultavasti
korrehtuuria lukemassa, ja seuraavana vuonna 1548 ilmestyi itse kirja
_Se Wsi Testamenti_ lyhyillä selityksillä ja siellä täällä, varsinkin
ilmestyskirjassa, kuvilla varustettuna.

V. 1549 toimitti Agricola painosta kaksi kirjaa, joilla muodosti
jumalanpalveluksen ulkonaiset menot uuden opin mukaan. Ne olivat
_Käsikiria Castesta ia muista Christikunnan Menoista_ ja _Messu eli
Herran Echtolinen_.[18] Kumpaisessakin huomataan yhtähyvin vielä paljo
katolisuudesta säilyneitä temppuja. Samana vuonna ilmestyi myös _Se
meiden HERRAN Jesusen Christusen Pina, ylesnousemus ia taiuaisen
Astumus, niste Neliest Euangelisterist coghottu_.

Nämät aikaan saatuansa ryhtyi Agricola täydellä toimella Vanhankin
Testamentin suomentamiseen. Ensimmäinen Vanhan Testamentin kirjoja, joka
suomeksi ilmestyi, oli _Dauidin Psaltari_ v. 1551. Sinä vuonna
painettiin vielä _Weisut ia Ennustoxet Mosesen Laista ia Prophetista
Wloshaetut_, joiden esipuhevärssyissä on sanottu:

    Ellei Me Somalaiset szaa
    Prentettu coco Biblia,
    Ette me olema Kieuhet sangen,
    en senuoxi Epeuskon langen,
    Waan YTymen sijte ensin Jmen
    Pyhein Prophetain Weisuin Nimen.
    Quin Kimalainen Yrtist hake
    medhen ia hunaian, nin Tai teke.

Seuraavana vuonna tulivat viimein: _Ne Prophetat Haggaj, SacharJa,
Maleachi_ ynnä otteitten kanssa Mooseksen laista. Nämät olivat, niin
Agricola selittää, väliin tulleen talven tähden, joka teki
käsikirjoituksen lähettämisen Ruotsiin mahdottomaksi, jääneet edellisenä
vuonna painamatta.

Siihen lakkasi Agricolan kirjallinen toimi. Se oli ollut hänellä aina
kaikkein rakkainna sydämen asiana. Sitä hän kaikkina hetkinä muisteli,
siitä puhui kaikissa kirjeissään. Lapsellisella ilolla hän kehuu välistä
esim. Psaltarin käännöstä, joka on niin selkeä,

    Ninquin kircas Auringo taiuahas.

Mutta tässä kehumisessa ei ilmau mitään pöyhentelevää itserakkautta.
Yhtenään teroittaa hän lukijainsa mieleen, ett'ei se ole hänen ansionsa,
vaan Jumalan, joka niin suuriin töihin on antanut voimaa. Ei hän
tahdokaan peittää, että hänen teoksessaan voi olla paljo virheitä.
Niinpä hän sanoo esipuheessa viimeiseen kirjaansa:

    Ellei caiki ole tulkittu selkexi,
    nin me kernast anom andexi.

Mutta lisää kuitenkin kohta:

    Se paramin techken ioca woi,

ja tiuskaisee liialliselle moittijalle:

    Panettelia, quin neite laitta,
    se pangan hamballens lucun aitta. --
    Eikö se tyly ia willi on,
    quin hyuist anda wären aruion?
    Hyttynen vsein cwrnitaan,
    waan coco Cameli nieletaan.

Hänelle, niinkuin kaikille muillekin uusien alkajille, ei ollut suotu
omin silmin nähdä työnsä siinä arvossa, minkä ne olisivat ansainneet.
Rukouskirjasta tosin Juusten mainitsee, että se kului Suomalaisten
käsissä ahkerasta käyttämisestä. Mutta jälkimmäisiä ei näy otetun
tarpeeksi yleisellä suosiolla vastaan. Psaltarin esipuheessa moittii hän
jo pappein penseyttä näillä ankarilla sanoilla:

    Hwij häpie, se Wähe quin kirioitetan,
    haruoin se sarnatan eli luetan.
    Quingas wastat Sen HERRAN Domios,
    ettes aighas culutat Laiskuos.
    Oij sine surckia Locasecki,
    etkös neite Mieleses ecke,
    Haiseua Raato oleuas,
    ia Matoin Eues cooltuas?
    Jos sine sis Wircas hitast teet,
    Nin carta cuhungas wimein ieet.

Ja esipuheessa viimeisiin kolmeen profeettaan huokaa hän:

    Wiele Bibliast mwdh tulisit,
    ios nemet otoliset olisit,
    Ostetaisin ia rucataisin,
    quin olis kylle mös coctolin.
    Sen Aian vskon pian tuleuan,
    ette Somen kiriain ielkin tutketan.
    Van tuskal ne silloin käsiteteen,
    iotca nyt Monilda hylieteen.
    Coska sis Porsas taritan,
    nin aua Seckis, ios se taruitan.

Tämä lukijain haluttomuus ja köyhyys taisi olla pääsyynä, miksi Agricola
ei enää kirjoittanut mitään. Mutta sen lisäksi tuli hänen parina
viimeisenä ikävuotenaan rasittavainen sota, ja rauhan juuri palattua
teki, niinkuin olemme nähneet, kuolema lopun kaikesta hänen
toimelijaisuudestaan.

Ollen ruotsinkieliseltä paikkakunnalta kotoisin, oli Agricola
luultavasti vasta koulua käydessään ja sitten elämässä oppinut suomea.
Se tuntuu kyllä hänen teoksissaan, joissa on paljon ruotsinvoittoisia
lausetapoja, esim. _Minun Ysteuellen on yxi Winatarha ydhes lihauas
paicas; Mutta se Zebaothin Herran Winatarha on nyt se Israelin Hone; he
satettijn_ tai _uastanotettin Seuracunnalda; Wsi Testamenti ensin
kirioitettin nijste pyhiste Euangelisterist ia Apostolist Grekin
kielelle; Carialaiset ylitzeiuoitettin Rotzalaisist: ioca ei
alassäriete; ellei te ymberileikata_. Varsinkin vilisevät hänen
kirjoituksensa ylenpaltisesti käytetyistä prepositsiooneista. Niitä hän
liittää aivan tarpeettomasti yhteen verbein ja verbeistä johtuneitten
substantiivein kanssa, esim. _ulgoshwta_ (ruots. utropa), _ulgosluuattu_
(utlofvad), _ulgosiaghetta_ (att utdelas); _ylessöit_ (uppåto),
_ylesauasi_ (upplät), _ylesualghistus_ (upplysning); _ylitzeuoitti_
(öfvervann), _ylitzelangesit_ (öfverföllo); _tyghelangeuat_ (tillfalla);
_edhesastuit_ (framstego), _edesseisoi_ (förestod). Muutenkin panee hän
niitä semmoisiin paikkoihin, joissa ei suomenkielen luonne niitä
suvaitse, esim. _me iloitzima sen ylitze; hemmestuit ylitze henen
ymmerdhyxens_ tai _henen oppins päle; muistele sen päle_. Silti ei
Agricola ollut tietämätön, kuinka semmoisten lauseitten tulisi
oikeastaan kuulua. Toisessa paikassa hän sanoo: _he naurauat henen
ylitzens_, toisessa _hen naura hende_; samoin _armachta heiden päle_ ja
_armadha meite; Jumala kysy sen peren_ ja _mite hen kysy Jumalata_.
Sattuupa välistä samassa lauseessakin puhdas suomenkielinen lauseparsi
kohta ruotsinmukaisen jälkeen, esim. _catzocat taiuan linduin päle_ ja
_Catzocat Cuckaisita kedholla_.

Enemmän ruotsin mukaan, kuin mitä nykyisin on tapana, kirjoittaa
hän myös useita tästä kielestä lainattuja sanoja, esim. _stoli,
domari, fangeus, fati, wffrata, wghnijn, corghi_ (myös _cori_),
_hyuestisiugnapi_. Mutta aniharvoin hänellä tapaa muita vieraita sanoja
kuin uudemmassakin kirjakielessämme hyväksyttyjä, semmoisia kuin
_falski, insiglasit, wsi tidningi_. Sitä vastoin tuntee hän monta
supisuomalaista sanaa, joiden sijasta nyt käytetään muukalaista ja
uudestaan suomeksi tekaistua sanaa, esim. _näkypaicka_ (teaatteri),
_käsiwirca_, (käsityö), _kiriacammio_ (kirjasto), _rahanhaltia_
(rahastonhoitaja). Köyhäksi ei Agricolan kieltä siis suinkaan sovi
moittia, pikemmin sitä voi pitää todisteena aikaisemmasta suomenkielen
viljelyksestä ainakin kirkollisella alalla. Aivan kelvottomaksi sitä ei
muutenkaan tule arvella, sillä hänen suomennoksiansa on verrattain vähän
tarvinnut korjailla myöhemmässä koko Raamatun käännöksessä.

Perustukseksi kirjakielellemme laski Agricola, niinkuin kaikki tiedämme,
Turun-puolisen murteen, ei kuitenkaan yksipuolisesti. Itse hän siitä
lausuu Uuden Testamentin esipuheessa: _ette teme coco Hijppakunda Somen
maxi cutzutan, ioca_ (Varsinais-Suomi) _ombi ninquin mwidhen Äitei
--Sille ette hen ensin tuli Christituxi, ia tesse Turussa ompi Maakunnan
Eme kirko ia pijspan Stoli ia Istuin -- Senteden ombi tesse P. Wdhen
Testamentin kirioissa Somenkieli enimiten prucattu_. Mutta lisää heti:
_Ja mös hädhen teden, coska tarue on anonut, ouat mös mwiden kielet,
puhet ia sanat tehen siselotetud_. Agricolan sanavaraston tarkempi
tutkimus on osoittava, minkä verran hän on muita murteita, etenkin
Viipurin-puolista, johon kaikkein ensiksi perehtyi, hyväksensä
käyttänyt. Muoto-opillisista itäsuomalaisuuksista, joita ei ainakaan
nykyään enää tavata länsimurteissa, mainittakoon esim. adjektiivein
superlatiivi ja verbein refleksiivinen taivutus sekä pronomini-muodot
_mö_ (lue: myö), _tö, hö; meiet l. meidet, teijet l. teidet, hei(j)et l.
heid(h)et_.[19]

Pääasiallisesti oli Agricolan kirjailijatoimi kirkon tarpeihin
omistettu. Mutta kuitenkin puhui hän mielellään esipuheissaan myös
maallisista asioista. Rukouskirjan kirjavasta sisällyksestä on jo ollut
puhetta. Uuden Testamentin esipuheessa kertoo hän lyhyeltä, kuinka
kristin-usko oli levinnyt Suomeen, antaen siinä muun muassa sen tiedon,
että ruotsalaiset _Lootolaiset Calandis_ (Ahvenanmaalla) olivat aikaa
ennen kääntyneet kristin-uskoon kuin Suomalaiset mannermaalla. Psaltarin
esipuheessa löytyy luettelo pakanallisten Hämäläisten ja Karjalaisten
jumalista, jota yhteen aikaan kovasti epäiltiin virheelliseksi, vaan
sittemmin yhä enemmän on opittu luotettavana lähteenä pitämään.
Esipuheessa viimeisiin kolmeen profeettaan luettelee hän kaikellaisia
Jumalan lahjoja, mitä ihmisellä on, sekä ulkonaisia että sisällisiä,
joista jälkimmäinen esitys on ensimmäinen sielutieteen-tapainen
suomenkielellä.

Kun vielä päätteeksi muistamme, että Pyhän Raamatun kirjat, paitsi mitä
niissä on suorastaan uskonnollista, sisältävät kaikellaista yleistietoa,
niin on meidän annettava Agricolalle sekin tunnustus, että hän on
kaikinpuolin kehittänyt kieltämme sivistyksen välikappaleeksi. Täysi syy
on meidän siis kunnioittaa Mikael Agricolaa myös suomalaisen kirjakielen
luojana.



4. Agricolan aikalaiset.

Agricolan painetut kirjat eivät ole ainoasti ensimmäiset suomenkielellä,
vaan aikanansa aivan yksinäiset. Hänen viimeksi ilmestyneen kirjansa
jälkeen seuraa enemmän kuin kahdenkymmenen vuoden väliaika, jonka
kuluessa ei tiedetä yhtään suomenkielistä kirjaa toimitetun.

Että hänen rinnallansa kuitenkin on ollut muitakin yrittelijöitä,
todistavat pari meille säilynyttä käsikirjoitusta kirjallisuutemme
alkuajoilta. Toisessa, joka sisältää käsikirjan ja messun, on vuosiluku
1546 ja nimi _Mathias Johannis Westh_, luultavasti sama henkilö kuin v.
1549 kuollut Rauman kappalainen Mathias. Kieli tässä käsikirjoituksessa
näet viittaa selvästi Rauman tienoilla vielä käytettyyn suomen
lounaismurteesen; esim. konsonantin pidennys semmoisissa muodoissa kuin
_kätten_ (= käteen), _varkkan_ (= varkaan), _hamppan_ (= hampaan),
_lappioit_ (= lapioita).[20] Toinen on vasta mainittavan Tukholman
suomalaisen saarnaajan, vanhan herra _Martin_, Ruotsin maanlain
suomennos vuodelta 1548.

Ett'ei Agricola myöskään ole ollut ilman apulaisia kirjallisissa
töissään, todistaa hän itse Psaltarin esipuherunossa:

    Muistas sis Rucollesas heite,
    iotca Tulkitzit Somexi Neite.

Ja Juusten aikakirjassaan ilmoittaa mielipahansa siitä, ett'ei hänen
nimeänsä Psaltarin esipuheessa ollut mainittu, sanoen teettäneensä
suomennoksen Turun koululaisilla ja oikaisseensa sen sitten itse. Hänen
kertomuksensa mukaan ei olisi siis Agricola tämän kirjan suhteen nähnyt
muuta kuin painattamisen vaivan. Mutta toiselta puolen sanoo Agricola
eräässä kirjeessä Amund Lauritzanpojalle kevättalvella 1551 syksystä
alkain olleensa Psaltarin suomentamisen toimessa. Luultavasti on asian
laita semmoinen, että Agricola vielä paransi ja viimeisti muiden tekemän
käännöksen. _Paavali Juusten_ oli syntynyt Viipurissa isänsä Pietarin
kartanossa noin v. 1516. Niinkuin nimi (Juustinen) näyttää, oli hän
peräisin suomalainen. Ensimmäisen oppinsa sai hän yhdessä Agricolan
kanssa Viipurin koulussa rehtori Johannes Erasmi'n johdon alla. Juusten
pysyi siellä vielä Agricolan lähdettyä, mutta v. 1534 muutti hänkin
Turun kouluun. Piispa Skytte huomasi pian nuorukaisessa hyvät lahjat ja
vihitti hänet jo v. 1540 papiksi, suojellakseen häntä kuninkaalta, joka
aina välistä otti itselleen väkisin virkamiehiä kouluista. Vv. 1541-43
toimitti Juusten kouluvirkaa Viipurissa ja lähetettiin sitten niinkuin
Agricola piispan kustannuksella Wittenbergiin. Kolme vuotta siellä
oltuansa läksi Juusten pois, koska Wittenberg'in yliopisto Schmalkald'in
sodan tähden lakkautettiin. Hän oleskeli sitten vielä vähän aikaa
Magdeburg'in, Rostock'in ja Königsberg'in yliopistoissa ja palausi
kotimaalle syksyllä 1547. Maisterin arvoa ei hän kuitenkaan ollut
saavuttanut ulkomaalla niinkuin Agricola.

Turussa sai Juusten kohta seuraavan vuoden alussa rehtorin viran
Agricolan jälkeen, josta kuusi vuotta myöhemmin v. 1554 koroitettiin
Viipurin uuden hiippakunnan piispaksi, ja 1563 pääsi hän Turun piispan
istuimelle Follingius'en sijaan. Siinä korkeassa virassa pysyi hän
sitten kuolemaansa asti, vahvistellen uutta oppia ja puhdistellen
kirkkoa yhä enemmän jäljellä vielä olevista vanhan opin tähteistä.
Lopulla elämäänsä lähetettiin hänkin, samaten kuin Agricola,
lähettiläänä Moskovaan, jossa häntä yhdessä muiden lähetystön jäsenten
kanssa pidettiin kolmatta vuotta vankeudessa kostoksi siitä, että
tsaarin lähettiläitä oli pahoin kohdeltu Tukholmassa, silloin kuin
herttuat olivat nostaneet kapinan Eerik kuningasta vastaan. V. 1572
pääsi Juusten vihdoin vapaaksi tästä vankeudestaan, ja sai palkinnokseen
Juhana kuninkaalta aatelis-arvon. Mutta se ei voinut parantaa Juusten'in
murtunutta terveyttä. Päin vastoin riutui hänen ruumiinsa ja synkistyi
hänen mielensä yhä pahemmin siitä, kun hän näki Juhana kuninkaan
yrittävän vähitellen saattaa jälleen voimaan jo poistettuja katolisia
menoja. Suru tästä särki hänen sydämensä; hän kuoli 22 p. Elokuuta 1576
ja haudattiin Turun tuomiokirkon korkeakuoriin.

Vähää ennen kuolemaansa Juusten toimitti suomeksi kaksi kirjaa:
_Catechismus, Somenkielen tulkittus[21] udistettu ja Jumalisten ja
caunisten Rukoisten ja Kijtos sanain cansa enätty ja Surella wisudella
koottu Somalaisten hywäxi ja jocapäiwäsexi tarpexi, sekä cotona että
matkas_ 1574 ja _Se Pyhä Messu Somen kielen ei Pauin Mutta pyhän
Euangeliumin ia Christilisen Seuracunnan tauan iälken visusta Somen
Turus coottu_ 1575. Edellinen, joka ei enää ole löytyvissä, on
kirjoitettu Moskovassa vankeuden aikana. Jälkimmäinen on parannettu ja
lisätty painos Agricolan messu-kirjaa.

Mainiomman nimen kuin näillä vähäisillä suomenkielisillä teoksillaan on
Juusten saanut siitä, mitä hän kirjoitti latinankielellä. Hänen
aikakirjansa Suomen piispoista, _Chronicon Episcoporum Finlandensium_,
vanhin historiamme, on ijäti säilyttävä hänen muistonsa. Paitsi sitä on
hän myös kirjoittanut kertomuksen käynnistään Venäjällä sekä postillan.



5. Ensimmäiset suomalaiset virsikirjat.

Agricolasta löytyy vanhoissa kirjallisuudenhistoriankokeissa se maine,
että hän muka oli ensimmäisen suomalaisen virsikirjankin toimittanut.
Mutta tämä tieto on nähtävästi aivan perätön, sillä Juusten
messukirjassaan käskee vielä laulamaan suorasanaisia kappaleita.
Ainoasti kolme virttä on Agricola sepittänyt, mutta ne kirjoitettiin
sittemmin aivan uudestaan.

Ensimmäinen suomalainen virsikirja ilmestyi kuitenkin tuskin kymmenen
vuotta Juusten'in messukirjan perästä. Sen tekijän, _Jaakko Suomalaisen_
eli _Finnon_, elämä ja toimet ovat kummallisesti kyllä olleet hyvin
kauan hämärässä, vaikka hän kirjallisuudessamme ansaitsee suuremman
sijan kuin Juusten. Eikä ole nytkään se hämärä kokonaan poistettu.
Niinpä ei tiedetä yhtään, missä ja milloin hän on syntynyt. Nimestä
päättäin oli hän kuitenkin Varsinais-Suomesta kotoisin; hänen isänsä
nimi oli Pietari. V. 1563 tapaamme hänet Wittenberg'in ja 1567
Rostock'in yliopiston luettelossa. Myös mainitaan hänen olleen jonkun
aikaa sotavankina Lyybekissä. V. 1568 tiedetään hänet määrätyn Turun
koulun rehtoriksi, jota virkaa hän toimitti yhteen jaksoon kymmenen
vuotta. Vv. 1578-82 oli Agricolan poika Kristian rehtorina, mutta sitten
näkyy Suomalainen saaneen sen toimen takaisin. Sillä välin oli hän
päässyt Räntämäen kirkkoherraksi, jonka ohessa hänelle oli annettu tulot
katolis-aikuisista, Turun tuomiokirkkoon kuuluvista poenitentiarius- ja
lector-viroista. Suomalainen kuoli ruttotautiin v. 1588.

Syynä yllämainittuun pitkään virkavapauteen koulutöistä oli se, että
Suomalainen oli saanut v. 1578 Juhana kuninkaalta käskyn toimittaa
muutamia tarpeellisia kirjoja suomeksi. Hänen työnsä hedelminä
tulivatkin sitten painosta _Yxi Wähä Rukous Kiria_ v. 1583, jota sata
vuotta eteenpäin yhä painettiin uudestaan, ja _Catechismus_, jonka
ensimmäinen, luultavasti vuosien 1580 ja 1582 välillä ilmestynyt painos
on kadonnut (toinen on vuodelta 1615). Mutta Suomalaisen ansiollisin ja
suurin teos on hänen virsikirjansa. Tämmöinen tiedettiin kyllä
sepitetyksi, siitä päättäen että se myöhemmissä virsikirjoissa aina on
mainittu, mutta kauan luultiin sen joutuneen häviön omaksi. Siitä
vihdoin löytyi Upsalan yliopiston kirjastossa yksi kappale, joka
valitettavasti vaan on vähä vaillinainen lopussa, niin että
painatusvuodesta ei ole voitu saada selkoa.[22] Emme kuitenkaan suuresti
erehtyne, jos päätämme virsikirjankin syntyneeksi noin 1580-82.
Huomattava on, että siihen on suomennettu koko joukko virsiä 1572 vuoden
ruotsalaisesta virsikirjasta, vaan ei yhtään sen jälkeisestä, v. 1586
ulostulleesta.

Esipuheessaan todistaa Suomalainen itse olevansa ensimmäinen
suomalaisten virsien sepittäjä. Hän aloittaa sen näin: _CAickille
Jumalisille ia vskolisille Suomalaisille -- -- toiuotan minä Jacobus
Finno Jumalan armon_. Sitten selittää hän oppineitten ja jumalisten
miesten ennen aikaan sepittäneen latinankielisiä virsiä veisattaviksi
isoissa kaupungeissa, missä kouluja löytyi ja latinantaitavia miehiä.
_Eij ollu quitengan heidhän tactons, -- -- että sencaltaiset
Latinankieliset wirdhet ainoasta cocouxisa weisataisin, ia maankieliset
pois heitetäisin, ia vnhotetaisin_. Mutta piru pani sitten pappein
mieleen, että he toimittivat kaiken jumalanpalveluksen _eij omal maan ia
ymmärtäuäisel kielel, mutta waiuon wieral_. Ja kun ei kansa saanut
virsiä laulaa omalla kielellään, niin se ryhtyi maallisiin lauluihin, ja
piru _ylösherätti mös hänen runoians ia laulaians, ioidhen mielen hän
lyckäis, ia suusa tacoi iuuri soueliaita sanoia, nijn että he kyllä
äkist ia selpäst wirsiä cocon saidh ia teidh, iotca sittä muilda
nopiamin mös opettin ia muiston pantin, quin nyt Jumaliset ia
Christiliset wirdhet opetan ia muistetan_. Viimein nousi Luther ja
muitakin veisaamaan omakielisiä virsiä. Näiden esimerkki oli ollut
yllytyksenä, _että minäkin Jumalan nimen cunnian tädhen sen rackaudhen
puolest quin minulle on Isän maata wastan rupeisin hengelisiä wirsiä
Suomenkielel -- -- rimitäin muidhen Christilisten maacundain tauan
iälken tekemän_.

Niinkuin näistä otteista näkyy, käytti Suomalainen lyhennettyjä
päätteitä kaikissa kirjoituksissaan, mutta varsinkin hän niitä suosi
virsissänsä, jota ei ole yhtään kummeksittava. Turun seuduilla oli hän
luultavasti kaiken ikänsä asunut, sillä huvin vuoksi ei siihen aikaan
kukaan matkustellut, eikä koulunrehtorilla ollut mitään pakkoa
virkatoimien tähden käydä muissa maakunnissa, niinkuin esim. Agricolan
piispana. Se kieli, jota hän siis paraasta päästä oli kuullut, taisi
silloinkin jo enimmiten käyttää katkonaisia päätteitä.[23] Mikä siis oli
luonnollisempaa, kuin että hän samaa tapaa noudatti virsissä, joita
suomentaessaan usein taisi olla kahdella päällä, kuinka saada
ajatuksensa, suomen pitkiin sanoihin puettuna, runomittaan mahtumaan.
Puikahtipa häneltä sittenkin välistä liikoja tavuita säkeesen, ja
Suomalaisen virret varsinkin ne ovat, joista vanha virsikirjamme sai sen
pahan huudon, että siitä veisatessa täytyy joka säkeen lopussa niellä
pari sanaa. Osaksi on hän kuitenkin siitä syytteestä vapautettava, sillä
paljon on myöhemmissä virsikirjan parannuksissa karttunut liikoja
tavuita lisään sen kautta, että lyhennettyin muotoin sijaan koeteltiin
panna täydellisempiä esim. _minun_ ja _sinun_, missä alkuperäänsä oli
_mun_ ja _sun_.

Toiseen näissä virsissä haitalliseen suureen vikaan, joka tekee monesti
ihan mahdottomaksi arvata tarkoitettua värssymittaa, oli syynä vanhan
runomittamme väärä ymmärrys. Suomalainen oli tottunut näkemään sanain
koron poljettuna kansanrunoissa, ja siitä päätti olevan yhtä mille sanan
tavuulle runokorko tuli, kun vaan tavuiden luku oli, niinkuin piti olla.
Että asiaa vielä myöhemminkin katsottiin siltä kannalta, eikä edes
laajuutta vaarin otettu, näyttää seuraava lause Petraeus'en kieliopissa:
ei suomalaisessa runossa pidetä mitään lukua tavuiden laajuudesta, kun
vaan on määrätty tavuiden luku säkeissä ja lopussa riimi.

Riimeistä eli loppusoinnuista, joilla Suomalainen muiden kansain
esimerkkiä noudattaen oli varustanut virtensä, on suomenkieli peräti
köyhä, jos me nimittäin emme ota lukuun johto- ja taivutuspäätteitä,
jotka eivät juuri kuulu miltään. Tästä köyhyydestä oli Suomalaiselle
nähtävästi paljon hankaluutta. Harvoin onnistui hänen saada täydellisiä
riimejä; enimmiten tyytyi hän vaan puoliriimiin eli assonanssiin. Niin
esim. soinnuttaa hän yhteen _puhdas ja sulhas, sanans ja walans, wahua
ja waiua, pääst ja miest, sitä ja kijttä(ä), Jumal ja suomal_.
Pääteriimein yksitoikkoisuuden vaihetukseksi käytti hän myös noita
suomenkielelle omituisia kolmi- ja nelitavuisia riimejä esim. _kiruotta
ja wiruotta, paettin ja aiettin, kiristäuät ja likistäuät_, jota tapaa
ei pitäisi nykyistenkään runoseppiemme laiminlyödä, Mutta ei tämä kaikki
kuitenkaan välttänyt, ja hädissänsä sovitti Suomalainen monesti yhteen
sanoja, joilla ei ollut keskenään mitään yhdensointuisuutta, taikka
pisti säkeesen aivan sopimattoman sanan ainoasti riimin vuoksi. Suurta
huolimattomuutta riimein suhteen näemme kyllä sen aikuisissa saksan ja
ruotsin virsissäkin, mutta ei siihen määrään kuin näissä suomalaisissa,

Virsien valitsemisessa oli Suomalainen verrattain omintakeinen.
Ruotsissa ilmitulleita virsikirjoja käytti hän apulähteenä muiden
rinnalla, vaan ei suinkaan yksin-omaisena ojennusnuorana. Ruotsalaisia
alkuperältään tai ruotsalaisesta käännöksestä suomennettuja on
Suomalaisen 99 virrestä 56 kappaletta, siis ainoastansa vähän yli
puolen. Suoraan latinasta käännettyjä on 10, saksasta 17. Sitä paitsi on
vielä 16 virttä, joita ei tiedetä mistään käännetyiksi.
Viimeksimainituista voinee, niiden luonteesta päättäen, sanoa varmaan
alkuperäisiksi ainakin 6.

Käännöksissään on Suomalainen hyvin uskollinen, vaikka ei mitenkään
orjallinen. Usein hän lyhentelee virsiä käantäessään, mutta laittaa
mielellään niinkin, että vanhan runotapamme mukaan toinen säe toisilla
sanoilla kertoo edellisensä sisällyksen. Suomalaisen omat tekemät
näyttävät selvään, ettei hän ollut Jumalalta luovaa runolahjaa saanut.
Ne ovat melkein kaikki älyn avulla, käskystä kirjoitetut ja siis
mehuttomat; ainoasti molemmat aamuvirret maistuvat hiukan tuoreemmalta.

Joku aika Suomalaisen jälkeen ilmestyi vielä toinen virsiseppä
suomenkielellä, joka sekä sepittämäinsä virsien paljouden että vielä
enemmän niiden hyvyyden suhteen on monta vertaa etevämpi. Tämä mies oli
Maskun kirkkoherra _Hemminki_. Valitettavasti ei hänestäkään ole paljon
mitään elämäkerrallisia tietoja. Sen verran vaan tiedämme, että hän oli
Maskussa syntynyt ja että isän nimi oli Henrik. V. 1587 pääsi hän Maskun
kirkkoherraksi, kävi v. 1593 Upsalan kirkolliskokouksessa ja kirjoitti
nimensä tämän kokouksen päätöksen alle. V. 1618 näkyy hänen nimensä
viimeisen kerran kymmenysluettelon alla, mutta v. 1620 on jo siinä
toinen nimi: Jooseppi Hemminginpoika, luultavasti hänen poikansa.

Hänen virsikirjastaan ei myöskään tiedetä, minä vuonna se ensikerran
tuli painosta, Jonakuna 1610 ja 1614 välisenä vuonna sen on pitänyt
ilmestyä, sillä siihen on vielä otettu joku virsi 1610 vuoden
ruotsalaisesta virsikirjasta, vaan vuoden 1614 suomalaisessa
käsikirjassa, piispa Sorolaisen toimittamassa, on jo koko joukko sen
virsistä määrätty kirkoissa veisattaviksi.[24] Toinen painos on vuodelta
1639, siis Hemmingin kuoltua ilmitullut. Se sisältää 241 virttä; kun
niistä luemme pois 98 Suomalaisen virttä, viisi nimimerkillä _P.M._,
luultavasti _Pietari Melartopaeus_,[25] ja yhden nimimerkillä _P.J.C_,
niin jääpi Hemmingin osaksi 137 virttä. Jos näihin lisäämme 75 virttä ja
laulua ennen jo mainitusta keskiaikaisesta virsikokoelmasta _Piae
cantiones_, jonka Hemminki v. 1616 suomensi, ja jos sitten otamme pois 3
molemmille kokoelmille yhteistä, niin nousee Hemmingin sepittämäin
virtten luku 209:ään, joka ei ole vähäinen joukko.

Sanain katkomisen, runomitan liikkaavaisuuden ja riimin huonouden
suhteen ovat nämät Hemmingin virret aivan Suomalaisen sepittämäin
tapaiset. Hemminki itse siitä valittaa, että: _Eip salli soucad Suomen
sanad Tarkoin taiten edhes tuodha_. Hän onkin kääntäessään harvoin aivan
uskollinen, milloin vetää pari värssyä yhteen, milloin heittää värssyn
kokonaan pois tai panee uuden lisään. Joskus ottaa Hemminki kaksikin
virttä ja valaa ne yhdeksi suomalaiseksi. Toisinaan on hän kääntänyt
vaan pari värssyä vieraskielisestä virrestä, ikäänkuin alkuun ja intoon
päästäksensä, vaan jatkaa sitten omasta päästään. Siitä syystä onkin
hänen virsillään paljoa vapaampi, elävämpi, omituisempi luonne kuin
Suomalaisen tekemillä. Hän oli aika mestari suomenkielessä; oikein
ihmeyttää nähdessä, kuinka rikkaasti, luontevasti ja sujuvasti se valuu
hänen kynästään. Samaten kuin Suomalainen käytti hänkin ajatusriimiä, ja
paljoa tiheämmin vielä. Mutta paitsi sitä on hänen virsissään sekin
kansanrunoistamme saatu omituisuus, jota sanotaan alkusoinnuksi.
Otettakoon mikä hyvänsä Hemmingin virsistä, niin tämä heti pistää
silmiin. Välistä hän aloittaa kaikki säkeen sanat samalla kirjaimella,
välistä vaan pari niistä. Toisinaan on samassa säkeessä kaksi
alkusoinnun jaksoa esim. _Pahad päänäns juuri julmaa_. Toisinaan sointuu
edellisen säkeen viimeinen ja jälkimmäisen säkeen ensimmäinen sana
yhteen esim.

    Köyhiä lapsias laupiudhes cautta
    Cuule ja auta.

Virsiä valitessaan menetteli Hemminki vielä paljoa omintakeisemmin kuin
Suomalainen. Hänen virsikirjansa 137 virrestä on tullut ainoasti 58,
siis vähemmän kuin puolet, ruotsinkielen kautta. Suoraan saksasta on hän
ottanut 25 ja latinasta 16. Semmoisia, joihin ei tiedetä vastaavaa
virttä muulla kielellä, on 38. Viimeksimainituista on 15 (kenties 19)
aivan silminnähtävästi alkuperäisiä. Niissä liikkuu Hemmingin innokas,
hilpeä runohenki vielä vapaammin. Tosin ei niissä ilman erittäin syvää
tunnetta, mutta mielikuvitus oli Hemmingillä hyvin vilkas ja
voimallinen. Kun hän pääsee jotain kuvailemaan, varsinkin tämän maailman
turhaa menoa ja syntisyyttä tai siitä seuraavia onnettomuuksia ja
rangaistuksia, niin oikein kuohuu koskena kuvallisia sanoja. Näissä
omissa virsissään käyttää Hemminki aina alkusointua sekä ajatusriimiäkin
välistä läpi koko virren. Ja jos oikein tarkkaan rupeamme näitä virsiä
tutkimaan, niin huomaamme, että ne myös rakennuksessaan tavoittavat
taikka kumminkin ovat tavoittavinaan vanhaa runomittaamme.

Mikael Vexionius sanoi muutama vuosikymmen jälkeenpäin, että Suomalaiset
eivät tunnusta runoelmaa runolliseksi, jos ei siinä ole riimiä ja
_lamdaismia_ s.t.s. että alkukirjaimet ovat samat. Esimerkiksi tähän hän
vetää muutaman Hemmingin kirjoittaman virren:

    Pojad parhad paohadcatt,
    Neidzed nuored iloidcatt,
    Vanhad vahvast veisadcatt.

lisäten: "näillä kaikilla oli muinoin _yksi nuotti ja nimenä runot_".

Vielä selvemmin suomalaiseen runomittaan rakennettu on Hemmingin esipuhe
suomennokseensa kirjaa _Piae Cantiones_, jossa hän sanoo:

    YStäväni ihanainen,
    Hyvän suopa suomalainen,
    Näitten alust tiedhä tämä:
    Suomen saares synnyit nämäd.
    (Paidz vähä vaevoin harvoja
    Muolda cans tähän tuodhuja).
    Muinen Piispad, Pappimiehed,
    Oppined muud. Esimiehed,
    Latinax teid lauluii näitä.

Tästä esimerkistä näkyy, että sen ajan oppineet olivat panneet riimin
vanhan runomme koristukseksi ja että runomitan kokonaan perustivat
korolle. Ja missä kansanrunomme käyttää sananjakoa, siihen he panivat
selviä alkupitkiä eli daktyleja. Tällä tavoin saivat neljän pitkälyhyen
eli trokeen sijaan yhden pitkälyhyen kahden alkupitkän kanssa tai kaksi
pitkälyhyttä ja yhden alkupitkän esitavuun kanssa.

Kieli Hemmingin virsissä ei ole niin yksipuolisesti lounaissuomalaista
kuin hänen edeltäjänsä kirjoittamissa. Huomattava on kuitenkin _e, o, ö_
diftongien esiintyminen Lounais-Suomen murteen mukaisesti _i, u, y_
diftongien asemella, esim. _vaevoista, päevin, toevotan, töedhen, raoha,
seoracunda, täödhen_.[26]



6. Eerik Eerikinpoika Sorolainen.

Tämän aikakauden kirkollisista kirjoittajista on vielä mainittava piispa
_Eerik Eerikinpoika Sorolainen_. Hän oli syntynyt 16:n vuosisadan
keskipalkoilla Sorolan talossa Laitilan pitäjässä. Isänsä luultavasti
oli Laitilan kirkkoherra Eerik Gregorin poika. Eerik Sorolaisen
nuoruuden ajasta ei ole mitään muuta tietoa, kuin että hän v. 1573
kirjoitettiin Rostock'in yliopiston kirjoihin ja että hän palasi
ulkomailta maisterin arvonimellä. V. 1578 tuli hän rehtoriksi Geflen
kouluun Pohjois-Ruotsissa. Vähää myöhemmin, v. 1583, hänelle suotiin
synnyinmaassaan paljoa korkeampi, mutta myös paljoa rauhattomampi
paikka. Juhana kuningas oli, niinkuin tiedetään, taipuvainen
katolisuuteen ja yritti liturgiallansa saattaa hylätyt kirkon menot
jälleen voimaan. Luultavasti oli hän huomannut Eerik Sorolaisen
myöntyväiseksi näihin tuumiin, koska hän pani hänet Turun piispaksi ynnä
antoi Viipurinkin piispattoman hiippakunnan hänen hoitonsa alle.

Kuningas ei pettynytkään toivossaan, sillä uusi piispa oli hyvin ahkera
hänelle uskotussa toimessa. Mutta Juhana kuningas kuoli v. 1592, ja
kaikki hänen laitoksensa raukesivat hänen kanssansa. Nyt tuli Eerik
Sorolaiselle vaikeat, surkeat päivät. Usko taisteli uskoa vastaan,
kansastaan vieraantunut kuningas kansan puolta pitävää herttuaa vastaan,
ja piispa Eerik Eerikinpoika seisoi puolueitten, taistelujen keskellä,
epäillen, mitä hänen piti tehdä. Kummalle puolelle hän kallistuikin, oli
virka ja henki vaarassa, ja mikä vielä pahempi, kummalle puolelle hän
kallistuikin, ei hän voinut olla pyhiä velvollisuuksia rikkomatta.
Eheänä ei Eerik Sorolainen päässytkään tästä vaikeasta välipulasta,
mutta kuitenkin on hänelle se todistus annettava, että hän viisaasti ja
rehellisesti koki yhdistää häntä eri haaralle vaativat velvollisuutensa.
Yhteinen Flemingiläisten kanssa oli hänellä uskollisuus kuningasta
kohtaan, mutta toiselta puolen piti hän heitä vastaan lujasti
puhdistetun uskon puolta. Upsalan kirkonkokouksesta palattuansa rupesi
hän täydellä toimella poistamaan siinä kiellettyjä paavilaisia
kirkonmenoja. Tästä voisi luulla häntä huikentelevaiseksi tuuliviiriksi,
joka aina sovitteli tekonsa ajan tuulispäitä myöten, sillä Juhanan
aikoina oli hän yhtä ahkerasti pitänyt huolta näiden menoin
noudattamisesta. Mutta hän seisoi niiden suhteen korkeammalla kannalla
kuin hänen aikalaisensa ja piti ulkonaiset menot sivuseikkoina, joita
sopi hyväksyä tai hylätä, sen mukaan kuin yleiset asetukset säätivät.
Ainakaan ei pelko ollut tähän menetykseen syynä; sen näemme siitä, että
hän protestanttisen intonsa vuoksi sai kärsiä Fleming'iltä julmat
haukkumiset ja oli vähällä tulla piestyksi, eikä kuitenkaan lakannut
toimestansa.

Mutta ei tämä hartaus puhdistetun opin puolesta eikä myöskään
puuttumattomuus sotaan voineet lepyttää tylymielisen Kaarle herttuan
vihaa siitä, ett'ei piispa ollut kokonaan ruvennut hänen puolelleen. V.
1599, kun Turun linna oli joutunut herttuan valtaan, pantiin Eerik
Sorolainen siihen vangiksi ja vietiin seuraavana vuonna Linköping'in
valtiopäiville pappissäädyn tuomittavaksi. Vaikka hän siellä sai
virkaveljeinsä puolesta täydesti puhdistavaisen todistuksen, ei Kaarle
herttua kuitenkaan päästänyt häntä entiseen virkaan takaisin, ennen kuin
piispa oli maksanut hänelle tuhat talaria sakkoa. Myöhemminkin vainosi
kuningas häntä lakkaamatta, yhä uhaten panna hänet pois viralta.

Kustaa Aadolfin noustua valta-istuimelle koittivat viimein
Eerik-piispalle paremmat päivät. Hänelle suotiin taas runsaammat tulot
ja muutenkin suosi valtiokansleri Aksel Oxenstjerna häntä monella
tavalla. Tämän ikänsä rauhallisen loppupuolen käytti Eerik Sorolainen
kansansa hyväksi sillä tavoin, että toimitti kirjoja suomenkielellä. Hän
kirjoitti kaksi katkismusta, laveamman etupäässä opettajien ohjeeksi ja
lyhyemmän kansaa varten. Edellistä, joka ilmestyi 1614, kehutaan
itsenäisestä järjestyksestään sekä helppotajuisista selityksistänsä.
Molemmat pysyivät käytännössä vuosisadan loppuun saakka; jälkimmäisestä
ilmestyi useita painoksia, joista aikaisin meille säilynyt on vuodelta
1629. Myöskin toimitti hän v. 1614 suomennoksen uudesta käsikirjasta,
Mutta kaikkein tärkein ja suurin hänen teoksistaan oli _Postilla_, joka
tuli painosta kahtena paksuna nidoksena vv. 1621 ja 1625. Se sisältää
noin 2,300 neljännesarkin sivua ja on merkillinen selitysten selvyyden
sekä sisällyksen rikkauden puolesta. Kirjoitustapa siinä on helposti
ymmärrettävä ja koristelematon. Usein on Eerik Sorolainen näyttänyt
oppinsa sillä, että on pannut sekaan vahvistukseksi lauseita
kirkko-isäin esim. Augustinuksen, Krysostomon y.m. teoksista sekä
ottanut esimerkkejä Rooman ja Kreikan historiasta. Pitkän ajan oli se
ainoana saarnakirjana Suomen kansalla ja sitä viljeltiin paikoin vielä
meidän vuosisatamme alussa.

Tuskin oli postillan toinen osa valmistunutkaan painosta, niin meni sen
tekijä noin kahdeksankymmenvuotisena levolle, kannettuaan hiipan kuormaa
neljäkymmentä kaksi vuotta, neljän kuninkaan aikana.

Ei paljoa puuttunut, että Eerik Sorolaiselle olisi tullut osaksi kunnia
olla Agricolan aloittaman Raamatun suomennoksenkin täyttäjänä. V. 1602
asetettiin Kaarle IX:n käskystä sitä työtä varten komitea, jossa piispa
oli esimiehenä, ja jäseninä tuomioprovasti _Pietari Melartopaeus_, Turun
kirkkoherra _Gregorius Teitti_, Turun koulun rehtori _Markus
Helsingius_, Viipurin koulun rehtori _Kristian Pärttylinpoika_ ynnä
Turun kaupungin kolme suomalaista kappalaista. Mainitun komitean työstä
ei tähän asti ole tiedetty juuri mitään, vasta nykyisin on saatu
selville, että se jo v. 1617 oli, ainakin suurimmaksi osaksi, loppuun
saatettu.[27] Silloin nimittäin Turun kaupungin papisto ilmoitti
kuninkaalle pyytäneensä erästä Tukholman kirjanpainajaa, että hän
sallisi Saksassa oleskelevan poikansa tulla Turkuun painamaan Pyhää
Raamattua suomeksi. Tästä kirjapainon hankkeesta ei kuitenkaan sen
enempää ole puhetta. V. 1630 kirjoitti piispa Rothovius kuninkaalle
uudestaan samasta asiasta mainiten, että valmis Raamatun suomennos oli
olemassa ja että monet tuhannet ikävällä odottivat sen painattamista.
Vaan sodan tähden jäi Suomalaisten hartain toivomus silläkin kertaa
toteuttamatta.

V. 1636 anoi pappissääty valtiopäivillä, että uusi komitea asetettaisiin
Raamatun suomentamista varten, ja painatus toimitettaisiin valtion
varoilla. Sen johdosta määrättiin v. 1638 tähän työhön Turun
tuomioprovasti, sittemmin piispa, _Aeschillus Petraeus_, kreikan kielen
lehtori Turun uudessa kymnaasissa, sittemmin heprean ja kreikan kielten
professori, _Martti Stodius_, Maskun provasti _Henrik Hoffman_ ja
Piikkiön kirkkoherra _Gregorius Favorinus_. Tämä komitea teki työtänsä
ahkerammin kuin komiteat tavallisesti tekevät, niin että teos jo tuli
painosta v. 1642. Se on painettu suureen folio-muotoon yhtenä nidoksena,
varustettuna niin vahvoilla kansilla, että sillä helposti voisi lyödä
härän kuoliaaksi. Käännös on paraita, mitä siltä ajalta löytyy,
alkukieleen katsoen, ainoasti saksalaista ja ruotsalaista
Raamatunkäännöstä pidetään etevämpänä. Raamatun kieli on Agricolan
suomennoksiin nähden puhdistettu useista ruotsalaisuuksista, niinkuin
artikkelein ja prefiksein ylenmääräisestä käytännöstä. Se on myös vapaa
yksipuolisista murteellisuuksista, joten se on voinut koota kaiken
Suomen kansan yhden, yhteisen kirjakielen alle.

Tässä myös ensikerran esiintyy täysin säännöllinen suomenkielen
oikeinkirjoitus. Sen vakaantumista Agricolan horjuvaisesta
kirjoitustavasta, jolla kuitenkin on suunnitelmaan nähden suuret
ansionsa,[28] voimme jo Finnon kirjateoksissa huomata, mutta vasta
Sorolaisella löydämme ne säännöt, joiden mukaan Raamatun oikeinkirjoitus
tarkistettiin ja jotka sitten pysyivät enemmän kuin puolentoista
vuosisataa melkein muuttumatta voimassa. Nykyisistä kirjakielemme
oikeinkirjoituksen säännöistä ne poikkeavat seuraavissa kohdin. Pitkä
i-äänne kirjoitetaan ij:llä, k-äänne kovan vokaalin ja toisen k-äänteen
edellä c:llä; loppupuolella 18:tta vuosisataa tulee kuitenkin _ii_
yleiseen käytäntöön ja _k_ syrjäyttää peräti c-kirjaimen. Nykyisiä _ks_
ja _ts_ yhtymiä vastaavat _x_ ja _dz_, 1685 vuoden Raamatun painoksesta
alkaen _tz_, jossa on huomattava palautuminen Suomalaisen
kirjoitustavasta Agricolan käyttämään. Nykyisten k:n, t:n ja p:n
asemella esiintyvät nenä-äänteen jälkeen, t:n asemella myös l:n jälkeen,
säännöllisesti g, d, b; g:llä ja d:llä kirjoitetaan myös ne
spirantti-äänteet, joita Agricola ja Suomalainen tavallisesti
eroitukseksi edellisistä merkitsevät gh:lla ja dh:lla.[29]



7. Ensimmäiset lainsuomennokset.

Valtiollisella ja virallisella alalla suomenkieli tällä aikakaudella
valitettavasti ei tullut viljellyksi yhtä ahkerasti kuin kirkollisissa
asioissa, mutta onpas siinäkin suhteessa pieni itu jo nähtävänä, jonka
vaan aikain kovuus ja kolkkous esti hedelmiä kantamasta.

Ensimmäinen tietty kuninkaallinen kirje Suomen kielellä tuli vielä
Agricolan eläissä v. 1555. Se oli Helsingissä 21/11 päivätty kehoitus
_Wdhen Linnan_ (Savonlinnan) asukkaille varustaumaan maan varjelemiseksi
Venäläisiä vastaan ja alkaa sanoilla: _Mee Gustaff Jumalan Armon Kansa,
Rodzin Götin Wendin &c Kuningas, Mee tyghö sanonmee teille Meiden
rackadt Alamaiset Wapahat mieheth, Papit, Nijmitys miehet, Luckarit,
Neliennes miehet, Lwu(n)miehet ia kaicki muudt Meiden Crunun weroliset
Talonpoijat, Samalla moto kaicki Lambodit, iotca elewet ia Aswat Wdhen
Linnan Länisz Meidhen Szosijomme ia Armomme ennen_ &c. Tämän kirjeen
suomentajaksi, niinkuin on mainittu, arvellaan Tuure Pietarinpoika
Bjelkeä, joka siihen aikaan oli linnan isäntänä.

Sitä paitsi on meillä vielä joitakuita muitakin suomenkielisiä kirjeitä
ja asetuksia tältä ajalta säilynyt, ja luultavaa on, että muutamia
samallaisia on aikain kuluessa hukkunut. Kovin paljon ei niitä
kuitenkaan ole mahtanut olla; sillä vanha tottunut tapa veti siinä
asiassa enimmiten ruotsinkieleen. Kirjoituttivathan Nuijamiehetkin
muiden maakuntain talonpojille ruotsiksi, vaikka eivät kirjeensaajat
ymmärtäneet sitä kieltä paremmin kuin lähettäjätkään.

Paljoa merkillisemmät kaikkia näitä pieniä hajanaisia yrityksiä käyttää
suomenkieltä virallisissa asioissa ovat kuitenkin ne lainsuomennokset,
jotka tehtiin uskonpuhdistuksen aikakaudella.

Ensimmäisen _Ruotsin maanlain suomennoksen_ tekijä, vanha _herra
Martti_, on jo mainittu. Hän tavataan vuoden 1550 paikoilla kappalaisena
Tukholman suomalaisessa seurakunnassa, muita tarkempia tietoja hänen
elämästään ei meille ole säilynyt. Siinä kappaleessa tätä vanhinta
lainsuomennosta, joka talletetaan Tukholman kuninkaallisessa
kirjastossa, on takakannella luku 1548, arvattavasti kirjan
syntymävuosi. Paitsi tätä alkukirjoitusta, löytyy vielä viisi kopiota,
jotka todistavat, että sitä käytettiin hyvin yleisesti Suomessa.

Seuraava suomentaja on herra Martin työstä lausunut, että se on sangen
huonosti tulkittu ja väännetty sekä sanoilla että ajatuksilla lain
tarkoituksesta pois. Totta onkin, että herra Martti on välistä väärin
ymmärtänyt jonkun lakisanan. _Syynsanoia_ esim. on pantu, missä olisi
pitänyt olla _asian-omainen_ (ikäänkuin ruotsalainen sana olisi ollut
tavattava _målsägande_ eikä _måls-ägande_); _paatin sijrtäminen_
(ikäänkuin _båtdrägt_ eikä _bodrägt_) muka merkitsi yhtä kuin
_kotivarkaus_. Mutta ylimalkain hänen suomennoksensa on selvä.

Kieli siinä on jokseenkin samallaista kuin Agricolan kirjoissa, mutta
puhtaammin länsisuomalaista. Oikeinkirjoituksessa pistävät silmään
muutamat ruotsalaisuudet, joita ei kirkollisessa kirjallisuudessamme
juuri milloinkaan tapaa. Martti näet kirjoittaa usein o-äänteen
ruotsalaisella å-kirjaimella, esim. _kåska, kotå_, v-äänteen keskellä
sanaa fw:llä esim. _hyfwen_ (= hyvän), ja t-äänteen sanan lopussa
kahdella t:llä, esim. _tulott, nytt_.[30]

Toinen suomennos, edellisestä parantelemalla tehty, ilmestyi
Pohjanmaalla. Sen tekijä _Ljungi_ (latinaksi _Ljungo_) _Tuomaanpoika_
oli syntynyt Limingassa, jossa isä Tuomas Ingonpoika eli kirkkoherrana.
Oppinsa hän taisi saada Upsalassa. Hän mainitaan ensin kirkkoherrana
Pyhäjoella v. 1576, muutti sieltä Sälöisten pitäjään 1581, Kalajoelle
1592 ja oli lopulla samassa Pohjois-Pohjanmaan provasti. Paitsi
kirkollisia toimiansa oli hänellä myöskin lainlukijan eli varatuomarin
virka hoidettavana, jota ei pidä kummeksia; siihen aikaan oli näet hyvin
tavallista, että yhdellä miehellä oli useampia, aivan erilaatuisia
virkoja. Lainlukijana saikin hän sen tiedon lainsääntöin sekä
vanhentuneiden sananpartten merkityksestä, että sitten kykeni lakia
suomentamaan.

Aikansa meteleissä piti hän, niinkuin muutkin Pohjanmaan papit, lujasti
talonpoikien puolta, sen verran kuin voi tehdä, väkivaltaiseen kapinaan
osaa ottamatta. Hän kävi muutamat kerrat talonpoikain asiamiehenä Kaarle
herttuan luona ja antoi alussa vuotta 1597 Arbogassa säädyille
voimallisen, liikuttavan kertomuksen Fleming'in tylystä menettelystä
Pohjanmaalla. Myöhemmin taas hän oli yhtenä talonpoikien päämiehenä
keskusteluissa Mustasaaressa v. 1598, joissa, Fleming'in kuoltua,
Stålarm hieroi sovintoa Pohjalaisten kanssa. Että hän yleensä tarkalla
silmällä katseli asiain menoa, osoittaa hänen kirjoittamansa
ruotsinkielinen kertomus Nuijasodasta. Hän kuoli v. 1611 Nyköping'in
valtiopäivillä ollessaan.

Esipuheessa teokseensa _Ruodzin waldakunnan maan elj taloin poicain
laki, Ruodzin kielestä Suomeen kielelle tulkittu_, joka on kirjoitettu
v. 1601, sanoo hän tähän työhön ryhtyneensä, kuultuaan, että Kaarle
herttua halusi saada semmoisen kirjan toimitetuksi, ynnä myös monen
Suomen aatelisen ja aatelittoman kehoituksesta. Itselläänkin on hänellä
ollut hyvä tilaisuus huomata, kuinka usein hyvät ajatukset pahimmalla
tavalla väännetään, kun ei toisen kieltä ymmärrä. Sillä monasti on
tuomarinviroissa suomalaisia miehiä, jotka eivät oikein taida
ruotsinkieltä, saatikka laissa käytettyjä vanhan-aikuisia puheenparsia;
samaten pannaan usein tuomareiksi suomalaisiin kihlakuntiin ruotsalaisia
miehiä, jotka huonosti osaavat suomea. Paitsi sitä on Ruotsissakin monin
paikoin työansiolla Suomalaisia, joille välistä sattuu oikeudenkäymisiä.
Lopuksi sanoo hän tässä käännöksessä enimmiten käyttäneensä sitä kieltä,
mitä puhutaan Turussa ja Turun ympäristössä, Pohjois-Suomessa ja
Pohjanmaalla, jonka kielimurre onkin kaikista puhtain ja selvin sekä
kautta koko Suomenmaan paraiten ymmärrettävä, kun sitä vastoin Uudenmaan
suomi on ruotsinvoittoista, Viipurin ja Savon suomi Venäjän-Karjalan
kielen sekaista ja Hämeen suomi aivan epämääräistä, kaikellaisista
suomen murteista koottua.[31]

Ljungi Tuomaanpoika antoi käsikirjoituksensa v. 1602 Kaarle IX:lle, kun
tämä Pohjanlahden ympäri palasi Ruotsinmaalle. Myöhemmin, v. 1609,
suomensi hän myös _Kaupungin lain_. Kuningas lupasi toimittaa molemmat
painon kautta julkisuuteen. Huolenpidon siitä uskoi hän hovikanslerille,
lain-opintohtorille Niilo Chesnecopherus'elle, ennen mainitun
suomenvihaajan tohtori Anteruksen sisarenpojalle. Mutta kauas ei työ
päässytkään edistymään, vaan lakkasi, kun 1 1/2 arkkia maanlaista oli
saatu painetuksi. Syyksi siihen on mainittu Kaarle IX:n kuolema ja se
ahdinkotila, johon valtakunta oli joutunut hänen loppuvuosinaan.
Seuraavana sotaisena aikakautena menivät valtionvarat muihin tarpeihin,
ja Ljungi Tuomaanpojan lainkäännökset saivat maata arkiston hyllyllä,
kunnes ne viimein meidän aikoinamme tulivat painosta v. 1852 W.G.
Lagus'en toimesta, ei enää käytöllisen tarpeen täyttämiseksi, vaan
kirjallishistoriallisena ja kielitieteellisenä kummana.

Kielensä puolesta ovat Ljungi Tuomaanpojan suomennokset erittäin selvät
ja sujuvat; ne osoittavat tuntuvaa kielemme edistystä Agricolan ajoilta.
Pohjanmaan rannikkomurteen omituisuuksia on vokaalin heittyminen h:n
edeltä muodoissa semmoisissa kuin _tarphexi, silthan, tulkhan,
turmelthin_. Oikeinkirjoituksessa ilmaantuu samallaista ruotsalaisen
kirjoitustavan vaikutusta kuin herra Martillakin, esim. _åma; hirffuen,
luffuata_ (= hirven, luvata); _nytt, märänn_.

Sekä herra Martin että Ljungi Tuomaanpojan maanlain-suomennoksessa on
vielä huomattava eräs hyvin omituinen kohta.[32] Käräjän-asian kaaren
11:nnessä luvussa sanotaan ruotsiksi: _Och ägher Laghman vppå alla sina
Dooma Breff gifiva å Swensko_. Sen on herra Martti suomentanut: _Ja twle
lakimiehen caicken duomioittens päälle aina kirian anda ruotzin eli
swomen kielen_; samoin Ljungi Tuomaanpoika: _Silloin tule laamannin
caickein domiottens pälle kiria anda maan kielellä_. Nähtävästi oli
suomi aijottu viralliseksi kieleksi maassamme, vaikka sitä aikomusta ei
milloinkaan toteutettu.[33]



8. Loppukatsahdus uskonpuhdistuksen aikakauteen.

Kaikki tällä aikakaudella ilmestynyt suomenkielinen kirjallisuus oli
käytännöllistä luonteeltaan. Historialliset ja muut tieteelliset teokset
toimitettiin latinan tai ruotsin kielellä. Juusten'in vieraskielisistä
kirjoituksista on jo ollut puhetta. Mainittava on vielä _Klaus
Hermaninpoiha Fleming'in_, Kaskisten herran, ruotsinkielinen aikakirja,
ulottuva vuoteen 1591, sekä latinankielinen kertomus tapauksista
Suomessa Sigismund'in aikana, jonka tapainen ruotsiksikin löytyy. Myös
_Sigfrid Aronus Forsius'en_ tähti- ja luonnontieteelliset tutkimukset:
almanakat, astroloogiset ennustukset, Physica (käännös latinasta) ja
Minerographia ovat kaikki ruotsinkielellä kirjoitetut.

Ainoa tältä ajalta mainittava kaunokirjallinen teos on niin-ikään
ruotsinkielinen. Sen nimi on: Hanhi kuningas (_Gåås Kong_), lystillinen
ja hupainen runoelma Martin päivän hanhesta, Viipurin-karjalaisen
Johannes Sigfridinpojan ruotsintama ja painattama Tukholmassa 1619.

Paitsi näitä tuli vielä painosta koko joukko väitöskirjoja, joita
suomalaiset miehet ulkomaiden yliopistoissa julkaisivat, sekä
erityisissä tilaisuuksissa pidettyjä saarnoja, etenkin hautapuheita.
Useimmiten ne kirjoitettiin latinaksi, joskus myös ruotsinkielellä.
Samoilla ynnä muilla vierailla kielillä sepitettiin ne tilapäiset runot,
joita oli tapana painattaa yleisten ja yksityisten juhlien muistoksi.
Suomenkielisiä runoja ei ole tiedossamme useampia kuin neljä.
Ensimmäinen niistä on suomalaisen jesuiitan _Valentinus Tuomaanpojan_
riemuruno Sigismund kuninkaan tulosta Vilnaan v. 1589, joka painettiin
Jesuiitta-opiston oppilaiden toimittamaan juhlajulkaisuun.[34] Toinen
löytyy kahden, latinan- ja ruotsinkielisen onnittelurunon jäljessä,
jotka on kirjoitettu Turun koulun rehtorin Jaakkima Stutaeus'en häiden
kunniaksi v. 1609, vaan painettu vasta 1611 Wittenberg'issä. Tekijäksi
ilmoittautuu ylioppilas _Olavi Yrjönpoika Suomalainen_ Huittisista, joka
vieraalla maalla oli sairastunut pitkälliseen tautiin ja sen kautta
joutunut kovaan raha-ahdinkoon, kun eivät kotolaisetkaan hänelle apua
lähettäneet. Runon edellä on suorasanainen kappale, jossa hän selittää,
minkä johdosta oli runonsa painattanut: _ETtä täsä siaa oli, eikä paljan
Paperin edhest Färmäjän Raha anda täytynydh ja ettei Breiweiä cummingan
enä, näjemmä, cwlla eli totella_. Kolmantena sopii pitää kuuden säkeen
pituista häärunoa, joka tavataan liitteenä saman miehen v. 1610
sepittämässä latinankielisessä onnentoivotuksessa. Se on niin-ikään
painettu Wittenberg'issä, jossa tekijä kuoli v. 1613.[35] Neljännen
suomenkielisen runon on kamariviskaali _Samuli Kroell_ kirjoittanut v.
1624, harjoittaessaan opintoja Rostock'issa, erään yliopistosta
maisterin-arvolla eroavan Ruotsalaisen kunniaksi. Tämäkin on julkaistu
yhdessä muunkielisten runojen kanssa.[36]

Viimeksi on huomattava Korsholman voudin _Hannu Ingenpojan_ v. 1564
tilikirjaansa muistiinpanema loitsuruno ruttoa vastaan,[37] joka on
merkillinen aikaisimpana näytteenä vanhoista kansanrunoistamme ja
esimerkkinä sen-aikuisten virkamiesten taikauskoisuudesta. Mainittu
Hannu Ingenpoika tiedetään kolmea vuotta myöhemmin olleen
syytteen-alaisena vilpillisestä virantoimituksesta ja tuomitun
hirsipuuhun, niin ett'ei hänen loitsuluvuistaan näy suurta apua olleen.

       *       *       *       *       *

Uskonpuhdistuksen aikakausi on kumminkin ollut ainoa meidän aikaamme
asti, jolloin suomenkielinen kirjallisuus on voinut vetää vertoja
maassamme ilmestyneelle vieraskieliselle. Lukumäärältään se oli yhtä
suuri kuin ruotsinkielinen, -- latinankielinen oli tosin kahta vertaa
lukuisampi, -- mutta tärkeydessä se oli molempien tasalla.

Kaikissa tapauksissa oli tämän kirjallisuuden kautta suomenkieli
saatettu kirjakieleksi ja pelastettu vajoamasta raa'aksi
talonpoikaismurteeksi. Mitä kielestämme muukalaisetkin alkoivat arvella,
näkyy seuraavasta lausunnosta _Eerik Schroderus'en_ toimittamassa
latinais-ruotsalais-saksalais-suomalaisessa sanakirjassa vuodelta 1637.
"Ei ole suomen kieli niinkään viljelemätön, kuin muutamat luulevat,
koska sillä löytyy painettuna useimmat sekä Vanhan että Uuden
Testamentin kirjat, vieläpä virsikirja ja katkismus, ja päivä päivältä
yhä karttuu. Eikä se ole uusi ja nykyisin keksitty, vaan on heti Suomen
kansan ensi syntymisestä alkain tähän päivään saakka, monen vuosisadan
kuluessa, säilynyt eheänä, rikkomattomana; sitä ei ole saanut
hävitetyksi venäläinen naapuri eikä Suomen maan valloittanut
ruotsalainen".



TOINEN LUKU.

Fennofiilein aikakausi 1642-1809.



1. Suomalaisen kansallistunteen heikkeneminen ja suomenkielen
syrjäytyminen.

Se aikakausi, jonka olemme jättäneet taaksemme, ja se, joka nyt aukeaa
silmiemme eteen, ovat aivan erilaiset luonteeltaan sekä valtiollisessa
että kirkollisessa suhteessa. Vaikka maakuntain itsenäisyys Kustaa
Vaasan kautta oli hyvin supistunut, kävi kuitenkin Suomi kirkollisissa
asioissaan edelleenkin omaa tietänsä. Myös valtiollisessa suhteessa oli
maamme kahdesti 16:lla vuosisadalla melkein itsenäisenä, nimittäin niinä
vuosina, jolloin se oli Juhana herttuan hallittavana, ja niinä vuosina,
joina marski Klaus Fleming taisteli Kaarle herttuata vastaan. Tällä
aikakaudella on asiain laita ihan toinen. Keskikaikkisuus pääsi
Ruotsinvallassa yhä suurempaan voimaan, ja hallinnon ohjakset
yhdistyivät yhä enemmän Tukholmaan. Kirkollisissakin oloissa ja toimissa
loppui kaikki itsenäisyys. Eerik Sorolaisen kuoltua määrättiin
nimen-omaan Ruotsalainen Iisak Rothovius Turun piispaksi sillä
tarkoituksella, että kirkolliset laitokset Suomessa saataisiin Ruotsin
mallin mukaan järjestetyiksi, ja siitä ajoin ovat kaikki toimenpiteet
tälläkin alalla uskollista Ruotsalaisten tekoin matkimista.

Hallinnollinen keskikaikkisuus yksinään jo oli omiansa laimentamaan
Suomalaisten erinäistunnetta, mutta tähän laimentumiseen oli paitsi sitä
vielä monta muutakin syytä.

Edellinen puolisko puheenaolevaa aikakautta oli Ruotsin paraan loiston
ja voiman aika. Sen sotajoukot kulkivat voittajina Venäjän, Puolan,
Saksan ja Tanskan maiden halki: Sen rajat laajenivat yhä kaikille
haaroille, ja vähällä oli koko Itämeri rannikkoineen joutua Ruotsin
yksin-omaiseen valtaan. Sen nimeä pelättiin ja kunnioitettiin suuresti
koko Euroopassa. Näyttipä yhteen aikaan siltä, kuin pitäisi Tukholman
tulla Euroopan henkiseksikin keskuspaikaksi. Kristiinan loistoisessa
hovissa nähtiin kuuluisain valtiomiesten ja sotapäällikköin rinnalla
Cartesius'et, Hugo Grotius'et ja muita sen ajan kirkkaimpia tiedon
kynttilöitä.

Tämän vallan rakentamisessa, tämän loisteen sytyttämisessä oli
Suomalaisilla ollut runsas osansa. Useammat näiden aikain sodissa
mainioimmat päälliköt olivat Suomesta sukuisin; Suomen poikia seisoi
tuhansittain kaikissa tappeluissa Ruotsalaisten rinnalla. Nämät
sankarityöt eivät olekaan jääneet aivan palkinnotta. Ne synnyttivät
Ruotsalaisissa kunnioituksen tunteen, joka ilmaantui monessa Ruotsin
hallituksen toimessa Suomen hyväksi. Paras palkinto niistä oli kuitenkin
se, että ne nähtävästi kohottivat kansamme siitä arkipäiväisyydestä,
johon pienissä oloissa elävät ihmiset välttämättömästi vaipuvat.

Selviä ilmauksia suomalaisen kansallisuuden arvossa pidosta ei siltä
ajalta puutu. Ruotsalainen Turun professori Mikael Wexionius kirjassaan
_Epitome descriptionis Sueciae, Gothiae, Fenningiae & subjectarum
provinciarum_ v. 1650 puhuu Ruotsin, Gootin ynnä Suomen liitosta
ikäänkuin useampain valtakuntain yhteydestä. Suomalainen professori
Antti Thuronius puheessaan, jonka piti Kustaa Bjelke'lle, kun tämä
palasi lähettiläsmatkaltaan Moskovasta v. 1659, sanoo hänen tuoneen
rauhan koko "Suomen maailmalle" (_Orhi Finnico_). "Suomen kunnia" on
nimenä eräällä kreikkalaisella kuusimitta-runolla, jonka suomalaisen
papin poika Johannes Paulinus ylioppilaana Upsalassa julkaisi v. 1678.
Tässä meille leimahtaa vastaan ilmeinen rakkaus kotimaahan ja kaikkeen
kotimaiseen. Ei missään ole senvertaista luonnonkauneutta, tuskin
Thessalian muinoin maailman mainiossa Tempe-laaksossa. Herkkuja maa
kyllä ei anna, vaan eipä niistä huolitakaan. Suomen miehissä ei ole
petosta eikä vilppiä, eikä sanalla sanoen mitään vikaa. Jalosukuisiakin
miehiä on Suomi kasvattanut, niinkuin Kurkeja, Horn'eja, Fleming'ejä ja
Creutz'ejä, ja Suomen sotureja on nähnyt sekä Germaania että Kimbria
(Saksa ja Tanska). Ken voisikaan kieltää, muu kuin kateus, huudahtaa
runoilija, että Suomalaiset ovat avaran maailman etevimpiä kansoja!
Mutta toiselta puolen oli Suomen silloisessa tilassa melkein
välttämätöntä, että tämän ajan tapahtumat enemmän heikensivät kuin
vahvistivat suomalaista kansallistunnetta. Meidän pitää muistaa, että
kaikki, mitä Suomalaisetkin tekivät, kävi yhteisellä Ruotsin nimellä,
Ruotsin valtakunta lisääntyi voitetuista maakunnista, ei Suomi;
Käkisalmen lääniä ja Inkerinmaata ei yhdistetty, niinkuin olisi
luonnollista ollut, meidän maahamme, vaan saivat ne eri hallinnon.
Ruotsi oli kohonnut suurvallaksi, jonka ääni kaikui mahtavana Euroopan
asioissa; Suomi oli sen rinnalla vajonnut mitättömäksi maakunnaksi.
Ruotsin maine levisi ympäri maailman ääriä; Suomalaisista erikseen eivät
muukalaiset tietäneet usein mitään. Ruotsin suuruutena, Ruotsin loistona
tuli Suomalaisille itselleenkin heidän yhteisen urhoollisuutensa palkka
rakkaaksi, ja sitä muistellessa tuli heille itse Ruotsalais-nimikin yhä
omaisemmaksi.

Vielä paljoa enemmän sekaantui Suomalaisten kansallistunne toisesta
seikasta, joka on läheisessä yhteydessä sekä voimaan pääsevän
keskikaikkisuuden että myöskin Ruotsinvallan sen-aikuisen suuruuden ja
loiston kanssa. Ruotsissa saatavat korkeat virat ynnä Tukholman hovin
loisto houkuttelivat nimittäin pois Suomesta melkein kaikki vanhat,
suuret aatelissukumme. Vähitellen vieraantuivat he kokonaan pois
kotimaastaan, muistellen sitä ainoasti silloin, kun he sieltä saivat
huvituksiinsa tarpeelliset rahat köyhiltä lampuodeiltansa. Eikä mennyt
Ruotsiin ainoastaan sukuaateli, vaan sinne siirtyivät aatelittomistakin
kaikki, joilla oli etevämmät luonnon lahjat, niinkuin samainen Johannes
Paulinus, sittemmin ansioittensa tähden ruotsinkielisenä runoilijana ja
valtiomiehenä aateloittu nimellä Lillienstedt.

Lisäksi tulee, että juuri tähän aikaan tulvasi ääretön Ruotsalais-joukko
Suomen maahan. Korkeimmissa viroissa ei vuosisadan aikaan nähty melkein
yhtään Suomen miestä. Niinpä ei suotu Turun hiippaa Suomalaiselle
ennenkuin v. 1728, siis enemmän kuin sata vuotta Eerik Sorolaisen
kuoltua. Ja Viipurinkin piispoista sillä ajalla olivat puolet
Ruotsalaisia syntyperältään. Turun hovioikeuden jäsenistä ennen
Isoavihaa oli kaksi kolmatta osaa Ruotsista kotoisin. Ruotsalaisia
olivat luonnollisesta syystä olleet melkein kaikki Turun yliopiston
ensimmäiset professorit, mutta edelleenkin oli ennen Isoavihaa aina vaan
puolet heitä oman maan miehiä. Myös ylioppilaista oli alussa enin osa
Ruotsalaisia, ja vaikka Suomalaisten luku pian eneni, tuli kuitenkin yhä
edelleen monta nuorukaista meille meren tuolta puolelta, siitä syystä
että elanto Turussa oli huokeampi.

Tämä Suomalaisten virtaaminen Ruotsiin ja Ruotsalaisten virtaaminen
Suomeen oli epäilemättä voimallisimpana syynä kansallisen erinäistunteen
heikontumiseen ja häviämiseen maassamme. Paraimmat henkiset voimat,
joista olisi voinut olla turvaa ja tukea kansallisuudellemme, katosivat
yhä pois maastamme, ja kun kaikki ylemmät arvot ja paikat nähtiin olevan
Ruotsalaisten yksin-omaisuutena, niin ruvettiin omaa kansaansa
halvempana, huonompana pitämään. Jolloinkulloin tulee jo tähän aikaan
näkyviin ilmeinen ylenkatse kansallisuuttamme kohtaan. Niinpä esim. oli
v. 1694, kun Turun tuomioseurakunta jaettiin kahtia, ruotsalaiseen ja
suomalaiseen, edellinen määrätty ensimmäisen uskonopin-professorin
virkapitäjäksi. Muutamaa vuotta myöhemmin ehdoitti nuorempi Gezelius
piispa mainitun professorin virkapitäjäksi suomalaisen seurakunnan ynnä
vielä Nummen pitäjän lisäksi. Mutta professori Juhana Machsenius katsoi
sen arvonsa alennukseksi, eikä sanonut siihen suostuvansa muulla
ehdolla, kuin jos piispa itse rupeisi Turun ruotsalaisen seurakunnan
kirkkoherraksi!

Oman kansallisuutensa halveksimista todistaa myös suomalaisten
sukunimien katoaminen papistosta, jossa yliopiston perustamisesta alkain
nimien muutokset latinan, kreikan ja heprean kielten, myöhemmin myös
ruotsinkielen mukaan tulevat yleiseksi tavaksi. Porvaristossa pysyvät
kansalliset nimet kauemmin, mutta vuoden 1700 paikoilla oli jo monella
kaksi nimeä, suomalainen sekä ruotsalainen, ja v. 1746 löytyy Turun
porvareissa vaan joku harva suomalainen nimi jäljellä. Merkillistä on,
että nämät harvat enimmiten tavataan leskillä, jotka eivät olleet
hennoneet panna pois nimeä, mihin ensilemmen muistot olivat kiintyneet.

Isoviha tosin lopetti Ruotsin suurvallan, mutta suhteellisesti tuli
meidän maamme asema vielä huonommaksi. Suomi oli melkein autiona
hävityksen jälkeen, josta se ei moneen aikaan voinut virota. Paitsi sitä
oli siitä suuri kappale pois revitty, ja tämä haava Pikkuvihan vuosina
1741-43 vielä ammottavammaksi tehty. Ei ole siis ihmeteltävä, jos
kansallistunne nyt ylimalkain esiintyy paljoa sekavampana. Ennen
Isoavihaa Suomalaiset verrattain harvoin nimittävät Ruotsia
isäinmaakseen, eivätkä koskaan käytä lausetapaa "me Ruotsalaiset"; vaan
Isonvihan jälkeen omistetaan aivan kaikki, mitä ruotsalaista on: "rakas
Ruotsimme", "esi-isämme Gootilaiset", "mainiot ruotsalaiset miehemme",
"meidän Ruotsalaisten vapaus" j.n.e. Kuitenkaan eivät kaikki Suomalaiset
näin ajatelleet. Yhä edelleen löytyi niitä, jotka pitivät Suomea
rakastettuna kotimaanaan, vanhoja Suomalaisia esi-isinään ja Suomen
kansaa omanaan. Että käytännössäkin tehtiin eroitus Suomalaisen ja
Ruotsalaisen välillä, osoittaa esim. Abraham Achrenius'en onnentoivotus
Tammelin piispalle vuodelta 1730, jossa hän riemuitsee siitä, että
vihdoinkin Suomen mies on jälleen saanut Turun hiipan päähänsä.[38]
Tällä ajalla ilmaantuivat myös ensimmäiset erilleen pyrkimisen oireet
Sprengtporten'in ja muutamain Anjalan miesten yrityksissä koko Suomen
irroittamiseksi Ruotsin vallasta.

Isonvihan jälkeen väheni Ruotsalais-tulva Suomeen tuntuvasti, niin että
esim. Turun hovioikeuden jäsenistä vv. 1700-60 ei ollut Ruotsalaisia
enempi kuin oman maan miehiä ja vv. 1760-1809 ei enempää kuin puolet
Suomalaisten lukumäärään verraten. Mutta ei tarvinnutkaan enää tuottaa
Ruotsalaisia meren takaa, omatkin miehet olivat jo suurimmaksi osaksi
muuttuneet Ruotsalaisiksi, eivätkä ainoastaan mieleltään, vaan myös
kieleltään.

Yliopistoa perustettaissa oli Turussa suomenkieli vielä niin yleinen,
että Ruotsista tulleet professorit oppivat sitä puhumaan ja useimmat
myös kirjoituksessa käyttämään. Ylioppilaitten kesken näkyy suomenkieli
olleen hyvin tavallinen muutamista siltä ajalta säilyneistä konsistoorin
pöytäkirjoista päättäen. Että sitä ruotsalaisetkin ylioppilaat oppivat,
osoittavat muutamat heidän kirjoittamansa suomenkieliset
onnentoivotus-runot.[39] Tässä yhteydessä on myös mainittava
Tukholmalaisen kirjanpainajan Henrik Keiser'in suomenkielinen esipuhe v.
1693 ilmestyneesen suomalaisen käsikirjan painokseen. Siinä hän näet
ilmoittaa viettäneensä opintoaikansa Turun kaupungissa ja siellä
tulleensa tuntemaan _ei ainoastans sen ylistettäwän Nationin Kieldä,
mutta myös hänen kijtettäwät tapans, urhollisen toimens ja miehudens_;
sen tähden ei sano säästävänsä vaivaa eikä varaa suomenkielisiä kirjoja
toimittaessaan, _osottain myös sillä samalla, että täälläki nijtä löyty,
jotka sitä jaloa Suomen Kieldä, ei ylöncadzeesa, waan suuresa arvosa ja
cunniasa pitäwät_.

Samaten oli kouluissa suomalaisuus niin vankka, että täytyi
sanakirjoihin sekä muutamiin muihinkin koulukirjoihin panna suomea
muiden kielten rinnalle. Semmoisia kirjoja ovat _Corpusculum Doctrinae_
1642, _Variarum rerum vocabula Latina_ 1644, Erasmus Rotterdamus'en
_Libellus aureus_ 1665 sekä vasta mainittavan _Henrik Florinus'en_
latinais-ruotsalais-suomalainen sanakirja 1678, joka saksankielellä
lisättynä painettiin uudestaan 1695 ja viimeisen kerran ilmestyi vielä
v. 1733.

Porvariston suomalaisuutta todistaa sekin, että nimenomaan heitä
koskevia asetuksia käännettiin suomeksi, esim. _Kuningalisen Maijestetin
Asetos ja Käsky, Muutamitten ylitzekäymisisten ja sijwottomutten
poispoistamisest, Waldacunnan Borgerskapin eli Cauppamiesten Kihlauxis,
Pidois, lapsenristiäisis ja Maahanpaniaisis, nijn myös waattein
parsisa_, painettu Turussa 1664. Turun raastuvan-oikeuden pöytäkirjoista
vuodelta 1638 käy selville, että uutta kauppajärjestystä luettiin julki
porvaristolle ensin ruotsiksi ja tulkittiin sitten pykälä pykälältä
suomeksi, jota tapaa näkyy myöhemminkin noudatetun. Suurta huomiota
herätti aikoinaan Turun valtiopäivämies-vaali v. 1659, jolloin
suomalaiset porvarit asettivat oman ehdokkaansa ja, väkivallalla
vaalista syrjäytettyinä, lähettivät erityisen edusmiehen valtiopäiville
valittamaan kaupungin viran-omaisten menettelystä sekä vaatimaan
itselleen samoja oikeuksia, kuin "muitten kansain porvaristolla" oli.
Tästä ehdokkaasta väittivät ainakin vastustajat, että hän oli
ruotsinkieleen tottumaton. Viimeksi on meillä Porthanin nimen-omainen
todistus siitä, että vielä alussa 1700 lukua papisto sekä useimmat muut
vallassäätyiset maalla ynnä suurin osa kaupunkein kauppiaita ja
porvareita keskenäisissä puheissaan enimmiten käyttivät
suomenkieltä.[40] Mutta tähän hän lisää: vaan kuinka kaikki nyt on
muuttunut ja päivä päivältä muuttuu!

Koulujen opetuskielenä oli ruotsinkieli jo tämän aikakauden alussa
saanut pysyväisen jalansijan latinan rinnalla Suomenkin oppilaitoksissa,
joissa sitä Kristiina kuningattaren kouluasetusten mukaan ruvettiin
käyttämään katkismuksen opetuksessa vuodesta 1649. Yliopistoomme se
pääsi sata vuotta myöhemmin, v. 1749, jolloin Turkulaisen Niilo
Wasström'in väitöskirja ilmestyi, "ensimmäinen oppikoe tässä
kuninkaallisessa akatemiassa äidinkielellä", niinkuin tekijä itse
ilmoittaa. Tämän ajan Ruotsista tulleet piispat olivat ruvenneet latinan
asemella yhä enemmän käyttämään ruotsia kiertokirjeissään. Maallisissa
virastoissa, joissa ruotsinkieli jo alkuansa oli käytännössä, vahvistui
sen valta sitä myöten, kuin niissä kaikki toimet alkoivat muuttua
kirjallisesti suoritettaviksi. Näiden virkatointen ja naimisliittoin
kautta, sanoo Niilo Idman v. 1774 esipuheessa vasta mainittavaan
tutkimukseensa suomen ja kreikan kielten heimolaisuudesta, Suomen
etevimpien sukujen niin tottuneen ruotsinkieleen, että se jo kauan aikaa
on ollut säätyläisten yleisenä puhekielenä.

Suurimpana syynä lopulliseen muutokseen oli kuitenkin Ruotsin kohoova
kirjallisuus, jolla Kustaa III:n hallitessa oli ensimmäinen, loistoisa
kukoistus-aikansa. Silloin asuivat Kellgren ja Lidner jonkun aikaa
maassamme ja heidän rinnallansa alkoivat oman maan synnyttämät Franzén
ja Choraeus soitella Ruotsin harppua. Paljon oli ennenkin Suomi
kasvattanut ruotsinkielisiä laulajoita: Lillienstedt'in, Fresen ja
Creutz'in. mutta he olivat lauluaikansa oleskelleetkin Ruotsissa. Mutta
nyt kuului Ruotsin laulu aivan omalla kotirannalla, kaikuipa niin
viehättävästi kotikäen tutulla yksinkertaisuudella, ett'ei havaittukaan
äänen olevan muukalaisen. Tämä sireeni-laulu viimein viihdytti nääntyvän
suomalaisuuden kuolon uneen.



2. Suomenkielen tieteellisen tutkimuksen alku.

Koska merituuli kauan ja kovasti puhaltaa, niin näemme meren laineitten
loiskivan yhä korkeammalle rantoja vasten, tunkeutuvan yhä pitemmälle
manteren oikean rajan taakse. Ne hyökkäävät silloin myös jokien suusta
sisään, tempaavat jokivedet myötänsä ja pakoittavat ne liittolaisikseen
tällä valloitusretkellä maan sydäntä kohti. Mutta ylempänä käy joki yhä
vielä tavallista juoksuansa; suupuolellakin ilmoittavat siellä täällä
nousevat pienet kuplat ja vastavireet jonkunlaista, vaikka kohta
heikkoa, vastarintaa vieraalle vaikutukselle. Eikä aikaakaan, niin pian
kuin merituuli on laannut, kääntyy luonnottomasti estetty virta jälleen
alkuperäiseen suuntaansa, riemullisesti rientäen alaspäin ja tuoden
äärimmäisillekin rannikoille tervehdyksen sydänmailta.

Samoin myös tällä aikakaudella tunkeusi voimallinen ruotsalaisuuden
virta, ajan tuulen paisuttamana, yhä syvemmälle Suomen sydänmaihin.
Selvästi voimme kuitenkin eroittaa toisenkin virran, joka päinvastaista
suuntaa kulkee. Luontainen suomalaisuus, niin hyvin mielen kuin kielen
puolesta, riutui riutumistaan lakkaamatta. Mutta samalla aikaa ilmestyy
alussa tosin heikko, vaan vähitellen kiihtyvä kirjallinen suomalaisuuden
harrastus, joka osoittautui Suomen kielen ja kansanrunouden, Suomen
historian ynnä Suomen kaikkien olojen tutkimuksessa. Yliopistossa tämä
harrastus syntyi, ja yliopisto pysyikin koko ajan sen varsinaisena
pesäpaikkana. Pääasiallisesti se oli tieteellinen, mutta aineitten
laadusta seurasi, että varsinaiseen tiedonhaluun sekaantui joku määrä
kotimaanrakkautta, ja itse työ oli omiansa pitämään vireillä kansallisia
tunteita. Tämän hengenliikkeen edustajia nimittää Taneli Juslenius, itse
sen hartaimpia kannattajia, _Fennofiileiksi_ eli suomalais-ystäviksi.
Olkoon siis meidänkin sallittu puheena olevaa aikaa nimittää
Fennofiilein aikakaudeksi. Emme kuitenkaan saa kuvitella mielessämme
näiden Fennofiilein harrastuksia samanluontoisiksi kuin myöhempäin
Fennomaanein eli suomi-kiihkoisten. Kenellekään heistä ei sattunut eikä
Suomen silloisessa asemassa voinutkaan sattua mieleen vaatia oman kielen
asettamista maassamme ruotsin sijalle, vaikka he kyllä usein sanovat
ruotsinkieltä vieraaksi. Heidän rohkein toivonsa ja vaatimuksensa oli
vaan, että suomenkieli saisi häiritsemättä ja sortamatta säilyä edes
siinä alhaisessa tilassa, johon se jo oli vaipunut.

Ensimmäinen, joka yliopistossamme otti tieteellisesti tutkiaksensa
suomenkielen luonnetta oli _Aeschillus Petraeus_, tosin _Ruotsis
syndynyt_, mutta _Suomen suostunut_, niinkuin suomalainen riimikronikka
hänen laitoksekseen lausuu. Hän oli kotoisin Vermlannista, jossa isä oli
pappina, ja syntynyt v. 1593. Tuli v. 1609 Upsalan yliopistoon, jossa
saavutti maisteriarvon 1619, oleskeli Saksanmaalla oppiansa
täydentämässä vv. 1621-23, määrättiin palattuansa apulais-opettajaksi
Upsalan fllosoofiseen tiedekuntaan ja sai, vielä kerran ulkomailla
käytyänsä, jumaluus-opin lisensiaatin arvon 1628. Mutta kun ei siihen
vastaavaa paikkaa ollut avoinna, pantiin hän väliaikaisesti
jumaluus-opin lehtoriksi Turun kouluun. Näin oli onnen sallimus tuonut
tämän miehen meidän maahamme, jonka palveluksessa hän sitten pysyikin
kaiken ikänsä. Kun Turun koulu v. 1630 laajennettiin kymnaasiksi, tuli
Petraeus sen ensimmäiseksi jumaluus-opin lehtoriksi, ja kun tämä
kymnaasi kymmenen vuotta myöhemmin koroitettiin yliopistoksi, tuli
Petraeus sen ensimmäiseksi jumaluus-opin professoriksi, koroten arvossa
itsekin sitä myöten kuin se opisto, johon oli tullut. Sitä ennen oli hän
saanut myöskin tuomioprovastin viran 1634 ja, Rothovius piispan kuoltua
v. 1652, valittiin Petraeus yksimielisesti hiipan perilliseksi. Kauan ei
Turun hiippakunta kuitenkaan saanut pitää tätä ahkeraa, innokasta
kaitsijaansa. Hän kuoli jo v. 1657, oltuansa ainoasti viisi vuotta
piispanvirassa.

Petraeus oli Suomeen tullessansa miehuutensa paraassa kukoistuksessa,
viidennelläneljättä ikävuodellaan. Täydellä miehuuden voimalla rupesikin
hän kohta Suomeen tultuansa harrastamaan uuden kotimaansa etua. Sitä
varten hän kaikkein ensiksi oppi suomen kielen, oppipa sen niin pian ja
niin perinpohjin, että sitä ei voi olla ihmettelemättä. Kymmenen vuotta
vaan oli siitä kulunut, kuin Petraeus ensin astui jalallaan Suomen
rannoille, niin hän jo pantiin esimieheksi siihen toimikuntaan, jolle,
kuten olemme nähneet, uskottiin Raamatun suomennoksen lopullinen
suoritus. Epäilemätöntä on, että tässä tarkistustyössä hänellä Raamatun
alkukielten syväoppisena tuntijana on pääansio, jos kohta hänen Suomessa
syntyneillä apumiehillänsä lieneekin suurin osa itse kielen
korjauksessa.

Mainittua työtä varten oli Petraeus, niinkuin itse sanoo, koetellut
saada selvää suomenkielen säännöistä ja nähnyt siitä saarnatessaankin ja
jokapäiväisissä virkatoimissaan olevan hyötyä. Sillä jos pakko
opettaakin muukalaiset suomenkielellä kutakuinkin toimeen tulemaan, niin
kuitenkin heissä, jos eivät ole sitä tieteellisesti tutkineet, _Äitin
kieli woitta_.[41] Ja semmoinen hapuroiminen on aina ikävä, vaikk'ei se
juuri haittaakaan, eikä ole miksikään vaaraksi, eikä kunnon miehen nimeä
pahenna.

Saman hyödyn tahtoi hän nyt saattaa muillekin, jonkatähden sepitti
tutkimustensa nojassa ja Raamatun suomennoksessakin jo koeteltuin
apumiestensä, professori Stodius'en ja kirkkoherra Favorinus'en avulla,
suonien kieliopin v. 1649.[42] Tämä kirja, jonka latinainen nimi kuuluu
_Linguae Finnicae brevis institutio_, käsittelee äänne-, muoto- ja
lauseoppia; liitteenä seuraa Lyhykäinen runous-oppi, jonka esimerkkien
joukossa on myös muutamia _Suomen kansan arvoituksia_.

Ensisilmäyksellä jo näemme että Petraeus kyllä tunsi useimmat
suomenkielen muodot, vaikk'ei toiselta puolen yhtään osannut niitä
järjestää ja selittää. Vokaalein soinnusta ei hän virka mitään;
konsonanttein pehmenemisestä hän tosin tuopi esiin koko joukon
esimerkkejä, vaan arvelee tottumuksen olevan ainoan keinon niiden
käyttämistä oppimaan. Deklinatsiooni-sijat hän tuntee melkein kaikki,
mutta ei kuitenkaan sano niitä olevan useampia kuin kuusi. Yhtä
vaillinaista on myöskin, mitä hän verbein konjugatsioonista selittää,
vaikka jotenkin täydellisesti tuntee niiden taivutuksen. Suomenkielen
syvemmälle tutkimiselle oli nähtävästi esteenä latinan kieliopin
yksinvalta, josta ei tohdittu poiketa, ja joka kuitenkin vähemmin
soveltui niin peräti eriluonteiseen kieleen, kuin suomi on.

Aivan samoja jälkiä kuin Petraeus astui seuraavankin suomen kieliopin
tekijä _Mattias Martinius_. Hän oli rusthollarin poika, syntynyt v. 1655
Tuuloksen kappelissa Hauhon pitäjää, tuli v. 1688 lehtoriksi Viipurin
kymnaasiin ja viimein Hauhon kirkkoherraksi, jossa virassa kuoli v.
1728. Martinius'en _Hodegus Finnicus, Eller Finsk Wägwijsare Eli Suomen
kieleen Tien Johdattaja_, joka ilmestyi v. 1689, on jokseenkin
orjallinen mukailu Petraeus'en kieliopista. Tämän säännöt ovat usein
sanaakaan muuttamatta, ainoasti esimerkkejä lisäilemällä ja myös
ruotsiksi selittämällä, uudestaan painetut; juuri vähän on niitä
parannettu.

Pian kuitenkin avautui kielemme tutkimukselle avarampi näköala ja suomen
kielioppi vapautui latinan orjuudesta, alkaen käydä luonnollisempaa
latua. Siihen oli varsinkin syynä sen vertaileminen heprean ja kreikan
kieliin, joka tuli tavaksi 17:n vuosisadan loppupuolelta.[43] Yhtähyvin
oli tämä vertailukin perätöntä hapuilemista ja väkinäistä vääntelemistä,
vailla todellista tieteellistä perustusta. V. 1697 julkaisi nuori
maisteri _Eerik Eerikinpoika Cajanus_, myöhemmin virsikirjamme
viimeistäjänä mainittava, väitöskirjan _De linguarum Ebraeae et Finnicae
convenientia_, jossa hän koetti osoittaa sukulaisuutta suomen ja heprean
kielen välillä sekä muoto-opillisessa että sanastollisessa suhteessa,
Samat väitteet toi sitten v. 1712 laveammin ja tarkemmin perusteltuina
esiin _Taneli Juslenius_ siinä akatemiallisessa puheessa, jonka piti
alkaessaan luentonsa n.k. pyhäin kielten (s.o. heprean ja kreikan)
professorina. Täydesti yhtäläisiä sanoja suomen ja heprean kielissä
Juslenius tosin arvelee harvoin tavattavan, paitsi interjektsiooneja,
esim. _ahah_! Vaan semmoisia, joita jonkun kirjaimen muuttamisella tai
lisäämisellä sanan joko alku- tai loppupäähän voi saada
yhdenkaltaisiksi, väittää hän löytyvän kuuteensataan ja luetteleekin
moniaita esimerkkejä. Vielä enemmän panee hän painoa yhtäläisyyksiin
suomen ja heprean kielen taivutuksessa. Niinpä esim. kumpaisellakin
kielellä on suffiksi-pronomineita, jotka liitetään sekä nomineihin että
verbeihin, ja joista ensimmäisen persoonan pääte on _-ni_; sitä vastoin
ei kumpainenkaan kieli suvaitse verbeihin liitettyjä prefiksejä.
Molemmissa kielissä on verbeillä useampia konjugatsiooni-muotoja, esim.
_teki ja tehtin (Heprean Kai ja Niphal), teeskeli ja teeskeldin (Piel ja
Pyal), teetti ja teetettin (Hiphil ja Hophal), tehwyin (Hithpaël)_.
Todisteena sukulaisuudesta mainitsee hän myös suomalaiselle ja
heprealaiselle runoudelle yhteisen parallellismin eli runonkerron.
Lopuksi Juslenius kehoittaa kuulijoitansa vaivaa pelkäämättä ryhtymään
heprean kielen oppimiseen, koska heidän muka on tämän sukulaisuuden
tähden helppo oppia sitä. Onhan, sanoo hän, Ruotsalaisenkin paljoa
helpompi oppia saksaa kuin meidän kieltä!

Näin syntynyt luulo mainittuin kielten sukulaisuudesta synnytti pian
toisen vielä hullumman, nimittäin että Suomalaiset muka olisivat ne
kymmenen Israelin heimokuntaa, jotka ovat kadoksiin joutuneet. Nuorempi
_Olavi Rudbeck_, tämän lystillisen historiallisen arvelun keksijä,
perustaa väitteensä siihen, ikään kuin jo todistettuun tosiasiaan, että
Suomalaisten, Lappalaisten ja Virolaisten kieli on paraasta päästä
hepreaa. Siinä muodossa meni sitten tämä hullutus perintönä kirjasta
kirjaan koko puolen vuosisataa. Siitä latelee laveasti oppinut ja
selväjärkinen _Juhana Arckenholtz_ keskellä 18:ta vuosisataa, sitä
vakuuttaa vielä _Fredrik Collin_ väitöksessään _De origine Fennorum_,
joka ilmestyi kahtena julkaisuna vv. 1764 ja 1766, juuri vähää ennen
kuin Porthan ijäksi lopetti kaikki semmoiset perättömät lorut.

Osoitettuaan suomenkielen sukulaisuuden heprean kanssa Juslenius sitten
ryhtyy sitä vertailemaan kreikankieleen. Muodoissa hän ei sano paljon
yhtäläisyyttä keksineensä. Mainitsee kuitenkin, että suomenkieli, samoin
kuin kreikan, on vokaaleista ja erittäin diftongeista rikas, ett'ei
kumpikaan suvaitse q-kirjainta, sekä että molemmilla kielillä löytyy
monta eri murretta, joiden eroitus on etupäässä muutamain kirjainten
erilaisessa ääntämisessä. Mutta sanastossa hän väittää yhtäläisyyksiä
tavattavan sitä runsaammin. Tässäkin pitää hän kiinni siitä
periaatteesta, että täydellistä yhtäläisyyttä sekä äänteiden että
merkityksen puolesta sopii harvoin odottaa. Vaan yhtä varmana pitää hän
kahden sanan sukulaisuuden silloinkin, kun runko on sama, vaikka pääte
on muuttunut kumpaisenkin kielen erikoisluonteen mukaan. Sitä paitsi
saattaa hänen mielestään joku kirjain jäädä pois, vaihtua toiseen
kirjaimeen tai tulla lisäksi sanan alkuun, keskeen tai loppuun. Ottaapa
hän välistä, kun muu ei auta, Rengon kielenkin avuksi ja väittää, että
toisinaan täytyy lukea sana taikka kokonainen lause edestakaisin,
huomatakseen alkuperäistä yhtäläisyyttä. Niin on esim. _sirkka_ aivan
sama kuin kreikan άκρίς, _sorkka_ yhtä άκρος, joka kreikankielessä
merkitsee _huippua, päätä_. Merkityksenkin puolesta, huomauttaa
Juslenius, voi sana toisessa kielessä olla laajempialainen kuin
toisessa.

Tämmöisten väljäin sääntöin avulla, joihin vallan hyvin sopii, mitä
pilkkakirves kerran sanoi nykyisestäkin kielitieteestä, että se pitää
varsin vähän lukua konsonanteista eikä vokaaleista vähääkään, ei ollut
sitten vaikea Juslenius'en esiintuomain yhtäläisyyksien lukua lisätä
melkein loppumattomiin. Vielä Porthan'in aikana ilmestyi vertaileva
tutkimus suomen ja kreikan kielistä, joka sisältää enemmän kuin 600 muka
yhtäläistä sanaa. Tämän vertailun tekijä oli Huittisten kirkkoherra
_Niilo Idman_ samannimisen Huittisten kirkkoherran poika, syntynyt
Östunassa Uplannissa Ruotsinmaalla v. 1716, kuollut v. 1790.
Kirjassansa, joka painettiin ruotsiksi v. 1774 ja myöhemmin ranskankin
kielelle käännettynä, kumoo hän ensin sen luulon, että muka Suomalaiset
olisivat Heprealaisten sukua, vaan päättää niiden olevan noita
Skyyttalaisia, joista Kreikkalaiset niin paljon tiesivät kertoa, Tällä
nimellä Mustanmeren rannalla asuessaan olivat meidän miehet yhtenään
Kreikkalaisten kanssa tekemisissä ja omistivat itsellensä silloin sekä
sanoja että taivutusmuotoja. Kirjaimet sanoo hän suomenkielessä olevan
samat kuin kreikan alkuperäiset 16, ja samaten kuin kreikassa muuttuvat
konsonantit heimolaisiksensa, esim. _tekee, tegin, tehdä_, joita sopii
verrata vaihdoksiin x:n, γ:n ja χ:n välillä, Kumpaisessakin kielessä
äännetään muutamia konsonantteja murteittain eri tavalla; niinkuin
Ateenalainen sanoi πλήττω, missä muut Kreikkalaiset πλήσσω, niinpä
Turkulainenkin _kattoa, ettiä_, missä muut Suomalaiset _katsoa, etziä_.
Johtopäätteistä ovat useammat yhtäläiset: xog- = -kas, -ινος = -inen,
-ιχος = -hko, -μα = -ma j.n.e. Niin vertailee Idman läpi sekä muoto-että
lauseopin keksien koko joukon yhtäläisyyksiä. Viimeksi tulevat sanavarat
verrattaviksi aineenmukaisessa järjestyksessä. Yhtäläisiä jumalainnimiä
luetellaan esim. _Hiisi_ = Egyptiläisten Isis, _Käkri_ = Ateenan
perustaja Kekrops, _Menningäiset_, Agricolan mukaan avioliiton
edistäjät, = Ύμενήίος, Hymenaeus (häitten jumala); _Väinämöinen_ =
Φαναΐος (Zeyn liikanimiä) tai Φαινόμειος (näkyvä, loistava). Muista
sanavertailuista mainittakoon: _epäilen_ = ελπίζω (toivon),
_kerjäläinen_ = γεραιός (vanhus), _menen_ = μενω (pysyn paikoillani),
_työ_ = δύη (kurjuus).

Paitsi näihin vertailemisiin heprean ja kreikan kielten kanssa, oltiin
18:n vuosisadan keskipaikoilla myös hyvin ahkerat todistelemaan suomen
sukulaissuhteita ruotsinkieleen. Tämän sukulaisuuden keksijänä oli jo
ollut vanhempi Rudbeck, joka _Atlantica_-teoksessaan arveli sekä
Suomalaisten että Skandinaavilaisten polveutuvan Japhefista, Noakin
pojasta, ja olleen ensin yhtenä kansana Skyyttain nimellä, mutta
sittemmin eronneen. Samaa kysymystä pohti meidän yliopistossamme
_Mattias Hallenius_, talonpojan poika Mynämäen Haloilasta, syntynyt v.
1699, jumaluus-opin apulaisprofessorina kuollut v. 1748. Apulähteenä
tutkimuksessaan, jonka julkaisi maisteriväitöksenä nimellä _De Borea
Fennia_ v. 1732, oli hän käyttänyt kuuluisan muinaistutkijamme _Elias
Brenner'in_ tekemää suomelle ja muinais-skandinaavian kielille yhteisten
sanojen luetteloa, sitä itse puolestaan vielä lisäillen ja ulotuttaen
vertailunsa Ulfilaan raamatunkäännöksessä tavattavaan vanhan-aikuiseen
gootinkieleen. Hän tuli kuitenkin siihen päätökseen, että ainoasti
Suomalaiset olivat mainittuin Skyyttain jälkeläisiä, ja että
Ruotsalaiset olivat myöhempiä tulokkaita sekä Suomeen että
Skandinaaviaan. Gootin kielessä tavattavat suomenkielen kanssa
yhtäpitävät sanat hänen mielestään ainoasti todistivat, että
Gootit olivat alkuperältään Suomalaisia ja vasta myöhemmin
germaanilaistuneita.[44] Kokonaan Rudbeckin kannalle tässä kysymyksessä
asettui vielä v. 1756 Lund'in yliopiston professori Liivinmaalainen
_Arvid Moller_, joka Vesterås'issa julkaisi ruotsinkielisen kertomuksen
Viron- ja Liivinmaasta sekä tutkimuksen näiden maiden asukkaiden,
erittäin virolaisen ja suomalaisen kansallisuuden, alkuperästä.[45]

Lopuksi olkoon vielä mainittu esimerkkinä, kuinka sen-aikuinen
kielitutkimus umpisokeana hapuili, että Juslenius kehuu suomenkielen
olevan lapin, viron ja bjarmin kielten emän, joihin lisäksi vielä sanoo
muutamain lukevan slavooniankielenkin ynnä sen haarat: venäjän, puolan,
böömin, moldaavian ynnä unkarin kielen (!).[46] Itsepä hän sanoo
kuulleensa eräältä upseerilta, joka oli ollut kolmekymmenvuotisessa
sodassa, että Itä-Saksassa asuvilla slaavilaisheimoilla oli siksi paljon
suomen sanoja puheessaan, että sitä jossain määrin voi ymmärtää!

Näistä vertailevan kielitutkimuksen ensialkeista, vaikka ne tosin olivat
epävakaiset, hapuilevaiset, oli kuitenkin, niinkuin mainittiin, se
hyöty, ett'ei enää pidetty latinan kielioppia ainoana ojennusnuorana
muiden kielten rakennusta tutkiessa, ja toiseksi oli tämän vertailemisen
kautta tultu tarkemmin huomaamaan oman kielen omituista luonnetta. Siitä
kypsyi pian hyvä hedelmä Vhaël'in kieliopissa.

_Pärttyli Vhaël_, syntyi v. 1667 Oulussa, jossa isä oli kruununvoutina.
Jäi aikaisin orvoksi, pääsi Turun yliopistoon v. 1684, tuli opettajaksi
kotikaupunkinsa kouluun 1689, muutti konrehtoriksi Vaasaan 1692,
määrättiin Riiassa majailevan Pohjanmaan rykmentin pastoriksi 1694 sekä
kirkkoherraksi Ilmajoelle 1699. Venäläisten tultua Pohjanmaalle läksi
hän pohjoiseen päin pakoon, toimitti jonkun aikaa Ruotsin puolella
kirkkoherran virkaa Kainuun pitäjässä, joutui v. 1717 Yli-Torniossa
käydessään Venäläisten käsiin ja vietiin Turun linnaan vankeuteen. Mutta
pian hän jälleen päästettiin irti ja asetettiin saksankielen-taitonsa
tähden saarnaajaksi Venäjän sotaväessä palveleville, Turussa
majaileville Saksalaisille. Joku aika sen jälkeen tuli hänelle vielä
suurempi luottamuksen osoitus valloittajan puolelta osaksi. Suomen
kenraalikuvernööri Galitsin näet määräsi hänet v. 1719 koko Pohjanmaan
provastiksi, antaen hänelle samassa Vaasan kirkkoherran paikan sekä
tulot Ilmajoen kirkkoherra-kunnasta lisäksi. Rauhan tultua palasi Vhaël
entiseen virkaansa Ilmajoelle, mutta kuoli v. 1723 äkkiä halvaukseen,
parast-aikaa ollessaan Tukholmassa valtiopäivillä. Hänen kielioppinsa
_Grammatica Fennica_ ilmestyi painosta vasta v. 1733, kymmenen vuotta
tekijän kuoleman jälkeen, lesken toimesta. Esipuheessa kehuu leski
miesvainajaansa syvimmäksi suomenkielen tuntijaksi, mikä vielä oli
elänyt, ja tämä kehuminen ei ollut perätön, niinkuin myös siitä näkyy,
että Vhaël'in kielioppi vielä v. 1821 katsottiin ansaitsevan uudestaan
painamista.

Kiireisin katsahdus tähän kielioppiin todistaakin, että Vhaël jo on
suunnilleen käsittänyt ja selittänyt kielemme pääasialliset
omituisuudet. Hän tuntee vokaalisoinnun ja antaa välttäviä neuvoja
konsonanttein pehmentämisestä, vaikk'ei hän ole keksinyt niiden
perussyytä. Sijoja on hänellä ensin latinan 6, mutta sitten vielä 8
uutta; ainoasti komitatiivi ja prolatiivi puuttuvat, jotavastoin
vokatiivi on liikaa. Akkusatiivista hän selittää, että se voi olla
kahtalainen, totaalinen ja partsiaalinen. Pronomineista on hänen
esityksensä hyvin täydellinen. Muun muassa hän antaa tarkat säännöt
suffiksein käyttämisestä, lukien suffikseihin myös verbein
persoonapäätteet, josta näkyy, että juuri vertaileminen hepreankielen
kanssa oli kiinnittänyt niihin huomion. Verbein muodot ovat niin-ikään
jotenkin täydellisesti selitettyinä. Kielteisestä konjugatsioonista ei
hänellä tosin ole eri sääntöjä, mutta verbi olen on negatiivisestikin
käytettynä. Sanan johdon suhteen voittaa hän suuresti molemmat
edeltäjänsä, sillä hänellä on 25 nominaalista ja 15 verbaalista
päätettä, kun heillä vaan oli 5 edellistä ja 4 jälkimmäistä laatua.
Partikkeleista puhuessaan osoittaa hän aivan oikein niiden olevan
nominein sijoja. Erityisenä ansiona tälle kieliopille on vielä
mainittava, että siinä otetaan huomioon suomen eri murteet, joihin
tekijä lukee myös Turun-puolisen puhetavan, ollen sitä mieltä, että
kirjakielen tulee olla niiden välittäjänä: Lauseoppia ei Vhaël'in teos
valitettavasti sisällä.



3. Taneli Juslenius.

Samoin kuin suomenkielen tutkimus, on myös Suomen historian tutkimus
tämän aikakauden alkupuolella vielä hyvin haaveksivainen, epätarkka ja
eriskummallisilla luuloilla sekoitettu. On ikäänkuin tiede ensi alussa
ilmautuisi vain himmeänä päivän salona, jonka hämärä valaistus usein
näyttää meille olemattomia, epätodellisia haamuja; vasta myöhemmin, kun
päivä täydelleen on koittanut, saavat kappaleet kaikki luonnollisen ja
todellisen muotonsa ja värityksensä.

Niiden miesten joukossa, jotka ryhtyivät vertailemaan suomen kieltä
heprean ja kreikan kieliin, olen jo maininnut Taneli Juslenius'en. Mutta
sillä en ole vielä kosketellut muuta kuin vähäistä osaa tämän
merkillisen miehen toimista, jonka persoonassa aikakauden alkujakson
kaikki pyrinnöt ikäänkuin huippenevat.

_Taneli Juslenius_, Mynämäen samannimisen kappalaisen poika, syntyi 10
p. Kesäk. 1676 Rankan pappilassa mainittua pitäjää. Merkittävä pojan
vastaisten harrastusten suhteen lienee, että isäkin jollain hartaudella
näkyy suosineen oman kielen viljelemistä, niinkuin se latinainen
onnentoivotus todistaa, minkä hän on kirjoittanut Tuomas Rajalenius'en
v. 1654 painattamaan suomalaiseen saarnakokoelmaan. Nuorella Tanelilla
oli ensimmäisenä taluttajana opin tiellä lähinnä vanhin veljensä Abraham
ja, tämän lähdettyä kotoa, toinen veli Gabriel. Yksitoistavuotisena
pantiin Taneli sitten Turun kouluun, jossa nosti opettajain yleisen
ihmettelyn erinomaisen tarkalla muistillansa sekä väsymättömällä
ahkeruudellaan. Kertoipa hän itse perästäpäin silloin oppineensa
König'in jumaluus-opin yhdessä päivässä! Hän ei ollutkaan vielä
täyttänyt viidettätoista vuottansa, kun keväällä 1691 yliopistoon pääsi.
Siitä ajasta täytyi hänen myös ruveta, niinkuin aikamiehen, pitämään
huolta elatuksestaan, sillä isä oli samaan aikaan kuollut häneltä. Tämä
huolenpito tuli hänelle sitä vaikeammaksi, koska maamme juuri seuraavina
aikoina oli katovuosien, jopa viimein nälänhädänkin alainen. Muutamat
vuodet omassa maassa oltuansa lasten opettajana, josta ei hänelle voitu
antaa palkaksi muuta kuin vapaa elanto, sai hän kotiopettajan paikan
Kapriossa Inkerinmaalla paremmilla eduilla. Sieltä palattuansa v. 1696
juuri pahimman nälän aikana hän ei nähnyt neuvokseen muuta kuin ruveta
merimieheksi vanhimman veljensä, Uudenkaupungin pormestarin Henrik
Juslenius'en haahteen. Siinä purjehti hän Suomen ja Riian väliä, kunnes
oli koonnut itsellensä vähän varoja, niin että taisi palata Gabriel
veljen luo Turkuun rakkaita opintojansa jatkamaan.

V. 1700 kirjoitti hän väitöksensä _Aboa vetus et nova_[47] (Vanha ja
uusi Turku), joka on yhtä merkillinen siinä ilmaantuvasta
isänmaallisesta innosta kuin epätieteellisestä herkkäuskoisuudestakin.
Tässä väitöksessä puhuu hän Turun kaupungin asemasta ja ulkomuodosta,
sitten sen historiasta ja viimein sen hallinnosta sekä tavoista. Läpi
koko teoksensa kokee hän aina todistaa hyväksi ja kelvolliseksi, mitä
vaan suomalaista on.

Tätä tehden suurentelee hän kaikki ylenmäärin, vaikka ei hän itse sitä
havaitsekaan kerskaamiseksi. Niinpä hän Turun tuomiokirkosta puhuessaan
vakuuttaa, ett'ei huoli tehdä ulkomaalaisten tavalla, jotka pilvien
tasalle ylistelevät kirkkojansa, kaupunkejansa, kyliänsä; mutta kehuu
kuitenkin yhteen hengenvetoon, ett'ei löydy koko Ruotsin valtakunnassa
eikä luultavasti missään muuallakaan toista Jumalan huonetta, joka Turun
tuomiokirkon voittaisi, paitsi Upsalan ikivanha temppeli. Samaten on
muka Turun satama paljoa parempi paraitakin ulkomailla, ainoasti
Tukholman ja Karlskronan satamat tunnustaa hän vielä paremmiksi.
Thessalian Tempe-laaksokaan ei muka ollut mitään ihanan Ruissalon
rinnalla.[48]

Historiallinen osa niinkuin myös sitä seuraava luku Suomalaisten
tavoista ovat kirjoitetut sen ajan käsityksen mukaan erinomaisella
opilla -- jokaisen sivun alla on pari riviä käytettyni lähteitten nimiä
-- mutta meidän silmissämme hyvin naurettavalla tavalla. Siitä vähät,
että Juslenius pitää täytenä totena kaikki hullutukset, mitä Rudbeck
Atlantica'ssaan oli ladellut Pohjoismaiden asukasten tulosta tänne, ynnä
ne juorut Suomen muinaisista kuninkaista, jotka löytyvät 17:n vuosisadan
keskipalkoilla ilmestyneessä käsikirjoituksessa _Chronicon Finlandiae
incerti auctoris_ (Suomen kronikka, tekijä tietymätön). Mutta paitsi
sitä tuopi hän rohkeasti esiin mitä kummallisimpia arveluja, todistaen
ne hyvin loogillisilla johtopäätöksillä, joissa ei ole mitään muuta
vikaa, kuin että kaikki perussyyt eli premissit ovat aivan tuulesta
temmatut. Sillä tavoin ottaa hän selvää esim. Turun kaupungin
perustamisen ajasta. Turku merkitsee toripaikkaa, se sana on epäilemättä
aivan alkuaikoina syntynyt, sillä ilman sitä olisi suomenkieli ollut
vaillinainen. Ja kun Suomalaiset Magog'in. Japhet'in pojan, johdolla
vedenpaisumuksen perästä tulivat tänne, niin tarvitsivat tietysti
kaupunkia, jonka rakensivat ja nimittivät Turuksi. Selvää on myöskin,
että Turku alusta pitäen on ollut kuninkaan asuntopaikkana, sillä eihän
Suomen maassa tiedetä toista kaupunkia entuudestaan löytyneen! Saman
veroinen on hänen todistuksensa Turun koulun vanhuudesta. Hän mainitsee
perustukseksensa vanhan runon, jossa äiti kysyy koulusta tulevalta
pojaltansa:

    Mitäs poican cotia tulit?
    Ongo Coulu cohdallansa,
    Turcu Uusi toimesansa.

Koskapa ei mitkään kirjalliset lähteet voi tietoa antaa, mihin aikaan
Turku on ollut uusi, niin näkyy siitä Turussa jo löytyneen koulun
ylimuistoisista ajoista asti. Eikä se koulu ollut mikään talonpoikainen
kansakoulu, vaan aatelisopisto, missä nuoria junkkareja harjoitettiin
kaikellaiseen aateliseen taitoon. Sillä mainittu runo kertoilee vielä,
kuinka sama koulusta tullut poika käkesi mennäksensä kosimaan ja
varustettiin monilla palvelijoilla, hevosilla ynnä kalleilla aseilla:

    Yljän Kilpi Cullan kijlsi,
    Caicki muut hopian hohdit.

Muutama ehkä epäilee, onko tässä koulussa annettu tieteellistäkin
opetusta, koska Ruotsalaiset Suomenmaan valloittaessaan eivät siitä
mitään mainitse. Mutta tämä epäilys on aivan turha; onhan Olaus Magnus
jo aikaa sitten todistanut tieteen aikeitten tulleen Roomalaisille
Skandinaaviasta, ja Skandinaavilaisten saaneen ne vielä pohjempata
Kimmeriläisiltä. Nämätpä Kimmeriläiset nähtävästi eivät ole muuta kuin
meidän Kemiläiset, jotka joka lapsikin tietää selviksi Suomalaisiksi. Ei
siis voi päättää muuta, kuin että Ruotsalaiset, Suomenmaan
valloitettuaan, hävittivät täältä kaikki kirjalliset muistomerkit,
saadaksensa Suomalaisten kansallistunteen masentumaan! Kummallista
oikein on nähdä, kuinka epätarkasti silloin tiedettiin
uuden-aikaisemmatkin asiat. Niinpä esim. sanoo Juslenius Agricolan Uuden
Testamentin painetuksi v. 1554! Historiallisten tietoin joukossa näemme
nekin kaksi mainittuna, että Juhana kuninkaan aikana 600 Suomen
talonpoikaa kerran karkoittivat 100,000 Venäläistä, ja että Kustaa
Aadolf suomalaisten soturein ynnä muutamain muiden avulla valloitti
Saksan!

Tämmöinen on tämä teos, joka kuitenkin kaikkein hullutustensa ohessa
sisältää hyvän kuvauksen Juslenius'en aikaisesta Turusta, niin että
siitä nykyäänkin vielä sopii ammentaa arvokkaita tietoja. Mutta
aikoinansa pidettiin sitä kaikin puolin kelvollisena teoksena, ja tekijä
saavutti sillä suuren maineen. Siitä seurasi hänelle paremmat edut
toimeentulonkin suhteen. Valtiosihteeri Samuli Åkerhjelm antoi, näet,
molemmat poikansa, jotka oleskelivat Turussa, Juslenius'en hoitoon.
Seuraavana vuonna pääsi Juslenius heidän kanssaan Tukholmassa käymään ja
seurasi heitä sitten Strengnäs'in kymnaasiin. Åkerhjelm'in kuoltua v.
1702, palasi hän Turkuun, jossa nuorempi piispa Gezelius antoi hänelle
konsistoorin varasihteerin viran ja paitsi sitä otti hänet poikansa
opettajaksi.

Olo arvokkaan, oppineen ja kunnollisen piispan kodissa vaikutti kaikin
puolin syvästi nuoreen Juslenius'een. Täällä kirkastui myös hänen
sydämmessään jo alusta aikain palava kotimaanrakkauden tunne selväksi
tiedoksi siitä, mitä hän Suomen maan ja kansan eduksi erittäin oli luotu
toimittamaan. Ulkonaisen aiheen siihen kertoo hän vastamainittavan
sanakirjansa esipuheessa seuraavalla tavalla. En voi myöskään olla
mainitsematta, mikä etenkin on ollut minulla yllyttimenä tähän työhön.
Asuessani kotiopettajana nuoremman piispa Gezelius'en luona, oli siellä
kerran vieraana eräs Ruotsalainen, muuten hyvin kelpo mies, joka
kiivaasti vaati, että suomenkieli asetuksella kokonaan kiellettäisiin,
ja että kaikki avaran maamme asukkaat pakoitettaisiin käyttämään ruotsia
sekä yhteiskunnallisissa asioissa että yksityisissä perheoloissaan,
vieläpä että jumalanpalveluskin pidettäisiin yksin-omaan ruotsiksi.
Silloin vanha kunnioitettava piispamme, jonka isä oli Ruotsalainen, ja
joka itsekin oli saanut kasvatuksensa Ruotsissa, antoi sille miehelle
monen sekä Suomalaisen että Ruotsalaisen läsnäollessa tämän lyhyen
vastauksen: "kaikkein kielten pitää tunnustaman Jumalaa". Samasta
asiasta oli piispa perästäpäin vielä laveammin puhunut, arvellen
apostoleille juuri sitä varten kielten lahjan annetun, että he
saattaisivat saarnata kullekin kansalle sen omalla kielellä, niin että
kuulijat vuorostaan voisivat omaisiinsa istuttaa totista jumalanpelkoa
ja jokapäivä keskenään ylistää Jumalaa. Helppo on arvata tämmöisten
puheitten vaikutusta innokkaan nuorukaisen mieleen, joka siitä lähtein
päätti kaikin voiminsa ryhtyä oman äidinkielensä tutkimiseen ja
viljelemiseen.

Ensimmäinen teos, jonka Juslenius tämän jälkeen julkaisi, maisteriväitös
_Vindiciae Fennorum_ (Suomalaisten puolustus) v. 1703, ei kuitenkaan
vielä koskenut suomenkieltä, vaan on pikemmin täyte edelliseen teokseen,
kuvaillen koko Suomenmaan ansioita samalla lailla kuin ennen Turun
kaupungin. Hän aloittaa tämän väitöksen Ciceron sanoilla: "emme ole
syntyneet ainoasti oman itsemme tähden, vaan osan syntymästämme vaatii
itselleen isäinmaa, osan vanhemmat, osan ystävät". Mielestään hän ei
millään muulla paremmin voi maksaa velkaansa kotimaalle, kuin voimia
myöten puolustamalla kansaansa pahansuovain soimauksia vastaan.
Ensimmäisessä luvussa osoittaa hän sitten Suomenmaan kasvattavan kaikkia
kohtuulliseen elämään kuuluvia tarpeita, vaikk'ei ylellisiä herkkuja
suokaan. Toisessa luvussa tekee Juslenius tyhjäksi sen soimauksen,
ett'eivät Suomalaiset muka milloinkaan olisi kyenneet muistettaviin
töihin. Syyksi siihen soimaukseen arvelee hän, että, mitä Suomalaiset
ovat mainittavaa tehneetkin, se kaikki on tullut muukalaisten tietoon
Ruotsalaisten nimessä. Kolmannessa luvussa hän luettelee koko joukon
suomalaisia miehiä, jotka ovat merkilliset sotaisten tai tieteellisten
töitten vuoksi -- niissä kuitenkin useampia Ruotsalaisiakin, joilla oli
ollut virkoja Suomessa. Samassa luvussa ovat Suomalaisten hyvät avut ja
tavat kuvattuina.

Jo teoksen luonteesta seuraa, että kaikki, mitä Suomen maassa sekä
kansassa on puuttuvaista tai moitittavaa, on jäänyt mainitsematta, sitä
vastoin hyviä puolia usein liioiteltukin. Mutta ylimalkain täytyy
tunnustaa, että Juslenius tällä kertaa paljoa paremmin pysyi kohtuuden
rajoissa. Yhtähyvin ei hänen teoksestaan ole ollut muuten hyötyä kuin
kotimaanrakkauden kiihoittimena; tieteellistä siitä ei juuri ole mitään
saatavana. Loppusanat ovat hyvin merkilliset ja selvästi kuvaavat:
"Nämät olen kirjoittanut kotimaanrakkauden vaatimuksesta, joka on
kaikkea rakkautta ylin. Minä en huoli muusta, kuin että olen Suomalainen
ja, vaikka itse tuntematonna, toki saan kuulua mainehikkaasen kansaan".

Juslenius oli tarkka Raamatun alkukielten tuntija, jonka tähden hän
Gezelius'en luona oleskellessaan saikin itselleen uskotuksi muutamat
osat piispan toimittamaa suurta Raamatun-selitystä. Ja v. 1712
määrättiin hän näiden pyhäin kielten professoriksi. Sitä ennen oli hän
jo v. 1705 päässyt apulaisprofessoriksi filosofiassa sekä vuodesta 1707
toimittanut yliopiston sihteerin vaivaloista virkaa. Parempiakin
paikkoja yliopistossa oli hänellä pari kertaa ollut tarjona, vaan hän
oli aina käskenyt antaa niitä muille hänen mielestään ansiokkaammille.

Ennenmainitussa puheessa suomenkielen sukulaisuudesta heprean ja kreikan
kanssa, jolla hän luentonsa aloitti, ryhtyi Juslenius ensikerran
pääaineesensa, oman kielen tutkimiseen. Tässäkin puheessa puhkeaa hänen
harras kotimaanrakkautensa yhtenään ilmi suurentelevissa lauseissa.
Niinpä hän suomen ja heprean runoutta verratessaan ottaa esimerkiksi
erään vähää ennen ilmestyneen suomalaisten sananlaskuin kokoelman ja
huudahtaa sen johdosta ihastuksissaan: "Mikä on näitä runoja somempi kun
niitä alkukielellä katselee? Mikä voi olla ytimellisempää?" Samalla
lailla hän kehuilee suomenkieltä melkein kreikan vertaiseksi murteitten
rikkaudessa ja liikuttamisen voimassa.

Vakinaiseen virkaan päästyänsä, jossa hänellä oli hyvä toimeentulo ja
tilaisuutta rakkaihin tieteellisiin tutkimuksiinsa, saattoi nyt
Juslenius toivoa saavansa viettää lopun elämäänsä rauhassa ja onnessa.
Mutta toisin oli sallittu. Vuoden perästä täytyi hänen jo vaimoinensa,
lapsinensa paeta vihollisen jaloista Pohjanmaalle, jossa hänen anoppinsa
asui Pietarsaaren pitäjässä. Syksyllä, kolme päivää sen perästä kuin
hänen vaimonsa oli synnyttänyt lapsen, täytyi jatkaa pakoa yhä
kauemmaksi. Torniossa, johon pakenijat joutuivat Joulukuussa, kuoli
äsken syntynyt lapsukainen. Heinäkuussa he joutuivat Tukholmaan. Siellä
elätteli Juslenius omaa ja perheensä henkeä töin ja tuskin yksityisellä
lasten-opetuksella, siksi kuin hänelle v. 1715 suotiin lehtorin virka
Vesterås'in kymnaasissa. Puhe, jolla hän astui tähän virkaan, oli _De
Miseriis Fennorum_ (Suomalaisten kärsimyksistä).

Ajat kuluivat, vuodet vierivät, ja vihdoin viimein koitti
maanpakolaisille palaamisen päivä. V. 1722, jolloin Turun yliopisto oli
jälleen työnsä alkanut, tuli Jusleniuskin takaisin entisiin toimiinsa.
Samallaisena ei hän kuitenkaan enää palautunut. Sekä omat että myös koko
kansan yhteiset kovat kokemukset olivat hänen mielensä suuresti
masentaneet. Kadonnut oli tuo rohkea ylpeys Suomalais-nimestä, kadonnut
kerskaus Suomen kaikenpuolisesta rikkaudesta. Minkälainen hänen
mielialansa siihen aikaan oli, näkyy selvästi latinankielisestä
esipuherunosta, jonka hän v. 1725 kirjoitti muutamaan yliopistolliseen
väitökseen. Tekijä oli tässä väitöksessään selitellyt erään Suomalaisen
teosta, josta aiheesta Juslenius muun muassa katkerasti huudahtaa:
"Mitäs sulla on tekemistä Suomalaisten kanssa? Rikoshan on pitää
halveksitusta kansasta lukua!"

Käytännössä hän ei sittenkään lakannut oman kansallisuutensa puolta
pitämästä. Sitä todistaa hänen samanaikuinen lausuntonsa yliopiston
konsistoorissa, kun oli täytettävänä matematiikan professorin virka v.
1723. "Jos Suomalaisia aina syrjäytettäisiin, silloinkin kun heidän
joukossaan on kykeneviä miehiä, niin pian häviäisi uskallus ja halu
tieteellisiin harrastuksiin oman maan lapsista, josta taas olisi
seurauksena, että maamme ennen pitkää joutuisi kaikkia hyveitä, yksin
Jumalansanaakin vaille".[49] Väsymättömällä ahkeruudella hän myös yhä
edelleen työskenteli virassansa, josta v. 1727 siirrettiin kolmanneksi
ja v. 1728 toiseksi jumaluus-opin professoriksi. Paitsi sitä oli hän v.
1725 saanut myös kirkkoherran viran Turun tuomiokirkon suomalaisessa
seurakunnassa. V. 1732 suotiin hänelle jumaluus-opin tohtorin arvo.

Samana vuonna, jona hän toiseksi jumaluus-opin professoriksi
siirrettiin, oli hän myöskin saanut useimmat huudot piispaksi Turun
hiippakuntaan. Hiippaa ei hänelle kuitenkaan vielä silloin suotu, vaan
vasta v. 1734, jolloin ihmeellisestä sattumuksesta pidettiin yht'-aikaa
piispanvaalia molemmissa Suomenmaan hiippakunnissa ja Juslenius'elle
kumpaisessakin annettiin useimmat äänet. Nöyränä kuin aina hän valitsi
itselleen pienemmän, Porvoon hiippakunnan. Tässäkin uudessa virassa
ryhtyi hän toimeen tavallisella innollaan ja uutteruudellaan, käyden
alueensa kaukaisimmissakin pitäjissä omin silmin oloja tarkastamassa,
neuvoen ja kehoitellen sekä pappeja että myös itse kansaa. Niin esim.
tiedetään hänen v. 1737 kulkeneen veneellä Liperistä Pieliseen eli
Lieksaan ja sieltä jatkaneen matkaansa Nurmekseen; tämän matkan muistona
on vielä "Piispankallio" Pielisjärvessä. Varsinkin koetti Juslenius
poistaa kansan taikauskoa ja piti erittäin tarkkaa huolta
opetuslaitoksista.

Kovin pitkällistä rauhaisan työn aikaa ei ollut tälläkään paikalla suotu
Juslenius'elle, sillä jo v. 1742 täytyi hänen toista kertaa vihollisten
tullessa paeta perheensä kanssa, jota nyt oli 14 henkeä. Tukholmassa eli
hän taas kaksi vuotta viratta, vaikk'ei suinkaan työttömänä.
Pitkällisillä, metelisillä valtiopäivillä 1742-43 otti Juslenius osaa
moneen tärkeään valtiotoimeen; muun muassa istui hän siinä säätyjen
valiokunnassa, joka tuomitsi onnettoman kenraali Buddenbrock'in
kuolemaan. Samoilla valtiopäivillä ehdotti Juslenius myöskin, että
Suomen toinen piispan-istuin muutettaisiin Porvoosta Kokkolaan, koska
edellinen kaupunki oli niin likellä rajaa ja siten aina sodan jaloissa.
Kaiken ajan, joka hänelle liikeni valtiollisilta toimilta, käytti
Juslenius tärkeimmän kirjallisen teoksensa valmistamiseen, johon
epäilemättä jo monen vuoden kuluessa oli koonnut aineksia. Tämä teos oli
_Suomalaisen Sana-Lugun Coetus_, jonka esipuheen hän "hyvinkin
häiriytyneellä mielellä" (_turbato satis animo_) allekirjoitti
Tukholmassa 15 p. Elok. 1744; painosta se ilmestyi kuitenkin vasta
seuraavana vuonna 1745.

Pienempiä sanakirjoja oli, niinkuin on ennen mainittu, tullut useampia
17:n vuosisadan kuluessa. Mutta ne kaikki olivat n.k. tulkkikirjoja,
jotka sisälsivät ainoasti tavallisimpia, arkipäiväisessä puheessa
tarpeellisia sanoja järjestettyinä aineen mukaan, niin ett'ei niistä
suomalaisiin kirjoihin ryhtyvälle ollut juuri mitään apua. Paremman
sanakirjan saaminen oli siis kipeänä tarpeena, varsinkin niille monille
Ruotsalaisille, jotka tulivat maahamme virkamiehiksi. Paitsi sitä
halusivat tiedemiehetkin, kielemme nyt tultua tieteellisen tutkimuksen
esineeksi, hartaasti saadaksensa tämmöistä välttämätöntä apukeinoa.
Niinpä esim. oppinut Linköping'in piispa Eerik Benzelius v. 1731
kirjoitti professori Iisak Björklund'ille Turkuun: "olisi hyvin
tärkeätä, että joku suomenkielen perinpohjainen tuntija toimittaisi
suomalaisen sanakirjan, osoittaen siinä, mitkä sanat ovat alkuperäisesti
suomalaiset ja mitkä lakien, siirtolaisten ja kaupan kautta tulleet
Ruotsista".

Juslenius itse ei kuitenkaan mainitse näitä käytännöllisiä eikä
tieteellisiäkään syitä yllyttiminään sanakirja-työhön, vaan ilmoittaa
tällä tahtoneensa hankkia ulkomaalaisille apukeinon suomen kyllä
halveksitun, vaan ei suinkaan halveksittavan kielen oppimiseen, siksi
että he voisivat suomenkielisistä kirjoistamme nähdä, mitenkä
Suomalaisetkin ovat yhtä jumalisia ja puhdas-uskoisia kuin muut
kristityt kansat. Sitten mainittuansa yllä jo kerrotun tapauksen, joka
niin suuresti kiihoitti hänen rakkauttansa omaan kieleen, lisää hän:
"Ruotsin viisaat kuninkaat eivät ole katsoneet suomenkielen hävittämistä
sopivaksi, eikä mahdolliseksikaan. Sentähden on se tähän asti jäänyt
tekemättä ja armollisimman Jumalan varjeluksella on niin aina jääväkin!"
Lopuksi hän vielä arvelee: "Jos eivät Suomalaiset köyhyytensä ja
alhaisen yhteiskunnallisen asemansa vuoksi olisi halpana pidetyt, ynnä
myös heidän kielensä, niin ei työni suinkaan olisi turha ja hedelmätön".
Siinä siis taas ilmautuu sama epätoivo kansastansa, jonka edellisten
vuosikymmenien kauheat vitsaukset olivat tämänkin jalon Suomalaisen
mielessä synnyttäneet.

Kirjassaan löytyvät sanavarat sanoo Juslenius keränneensä sekä kirjoista
että kansan suusta, johon hänellä, piispana ympäri hiippakuntaa
matkustellessaan, olikin ollut hyvä tilaisuus. Mistä seudusta mikin sana
oli saatu, ei hän ollut merkinnyt, ensiksikin sen vuoksi ett'ei siitä
aina ollut helppo saada selvää, ja toiseksi siinä toivossa että kaikista
murteellisistakin sanoista yhteinen kirjakieli rikastuisi.

Kaikkia tähän pantuja sanoja ei hän ole kuitenkaan itse kerännyt; apua
hän mainitsee saaneensa varsinkin kahdelta pappismieheltä. Toinen
niistä, Oriveden kirkkoherra _Juhana Wanaeus_, samannimisen Oriveden
kappalaisen poika, syntynyt v. 1680, kuollut v. 1746, oli käynyt läpi
hänen sanakirjansa ja tehnyt siihen melkoisia lisäyksiä. Toinen, Vaasan
kappalainen, _Anterus Aspegren_, talonpojan poika Suovedeltä, kuollut v.
1751, oli oman valmistamansa sanakirjan jättänyt hänelle käytettäväksi;
tältä saadut sanat ovatkin Juslenius'en sanakirjassa tähdellä
merkityt.[50]

Sanansa on Juslenius järjestänyt kantasanoja myöten ja varustanut ne
sekä latinaisella että ruotsalaisella merkityksellä. Kirjainten
järjestyksessä on hän tavanmukaisesta poikennut siinä, että on antanut
ä:n ja ö:n seurata välittömästi a:n ja o:n jälkeen. Lopussa on
ruotsalainen sanaluettelo, joka viittailee, millä sivulla vastaava
suomalainen sana löytyy. Ruotsalais-suomalaista sanakirjaa valmisteli
muuten tähän aikaan Vaasan provasti _Klaus Hedman_, suutarin poika
Hernösand'ista, syntynyt v. 1680, kuollut v. 1765. Se ei ole tullut
painetuksi, mutta tällaisen sanakirjan käsikirjoitus löytyy Suomalaisen
Kirjallisuuden Seuran huostassa.[51]

Vähää ennen kuin Juslenius allekirjoitti sanakirjansa esipuheen, oli hän
saanut kutsumuksen tulla piispaksi Skaran hiippakuntaan, jonka hän
ottikin vastaan. Nähtävästi pelkäsi hän, jos palaisi kotimaahansa,
saavansa ehkä pian paeta vielä kolmannenkin kerran. Mutta Suomea,
rakasta Suomeansa ei Juslenius kuitenkaan koskaan unhoittanut, niinkuin
näkyy niistä hartaista terveisistä, jotka hän v. 1746 lähetti omille
"rakkaimmille maamiehillensä" esipuheessa suomentamaansa _Olavi
Svebelius'en_ katkismukseen. Tämä hänen suomennoksensa on suoranaisemmin
kuin mikään muu hänen teoksistaan säilyttänyt hänen muistoansa Suomen
kansan kesken, jolla se puolentoista sataa vuotta on ollut ensimmäisenä
opastajana uskonnon asioissa.[52] V. 1751 kävi vanhus vielä kerran
valtiopäivillä, mutta sieltä pois tultuansa nukkui hän 17 p. Heinäk.
1752 kuoleman uneen Brunsbon pappilassa ja haudattiin Åsakan kirkkoon.

Juslenius'en toimia luetellessa on vielä jäänyt mainitsematta muutamia,
joista ei ole paljon nähtäviä jälkiä säilynyt. Hän oli, näet, aikojen
kuluessa kerännyt kieliopillisiakin aineksia, joiden avulla hän
sanakirjansa esipuheessa lupaa parantaa ja kartuttaa Vhaël'in
kielioppia. Mutta siihen hänellä ei enää ollut ikää suotuna; ainoasti
ensimmäinen arkki hänen toimittamaansa, rivin-alaisilla muistutuksilla
varustettua, uutta Vhaël'in kieliopin laitosta on tullut painetuksi.[53]

Mihin hänen kieliopilliset muistiinpanonsa ovat joutuneet, on
tietymätöntä. Ne suomalaiset runot, joita hänen myös tiedetään
keräilleen, Porthan mainitsee palaneen tuhkaksi v. 1711 yhdessä
Juslenius'en koko kirjavaraston kanssa. Mitä runoja hänellä oli
koottuna, on siis mahdoton saada selville; mutta ett'ei niissä tainnut
olla paljon vanhoja, varsinkaan ei tarullisia, saattaa päättää
Juslenius'en sanakirjassa esiintyvistä mytholoogisista sanoista, joita
ei ole useampia kuin seitsemän. Niistäkin ovat vaan _Ahto, Hiisi, Lembo_
oikealla merkityksellänsä mainitut; _Mehtola_ (= hijde, willdiurs bo),
_Tapio_ (= _skog_) ja _Tuoni_ (= _död_) ovat tehdyt pelkiksi
appellatiiveiksi; _Wäinämöinen_ on selitetty latinaksi _Nereis_,
ruotsiksi _hafzfru_, ikäänkuin olisi luettava _Vein emoinen_.
Juslenius'elle todistettavasti tunnettuja runoja on ainoasti kolme:
ennenmainittu ballaadi koulusta kotiin tulleesta pojasta, joka alkaa:

    Anderus Pyhäjoelda,
    Pyhäjoen poica pyhä,
    Tuli Coulusta cotia,[54]

eräs Juslenius'en aikana "tietty", mutta nykyään aivan tietymätön runo
kosijoista, jotka tulevat _päiivän huowoisilda ja cuun kehildä_[55] sekä
Luojan surmarunon alkusäkeet:

    Aina muita muistelemma,
    Arwosii ajattelemma,

jotka jo Eerik Cajanus oli tuonut esiin suomalaista ja heprealaista
runoutta vertaillessaan.

Tuntematon ei hänelle myöskään voinut olla se _Karhuruno_, jonka Turun
yliopiston professori _Pietari Bång_ (kirkkoherran poika Helsinglannista
Ruotsissa. syntynyt v. 1633, kuollut Viipurin hiippakunnan piispana v.
1696) oli v. 1675 painattanut kirkkohistorialliseen teokseensa
_Priscorum Sveo-Gothorum ecclesia_. Runon ynnä riimillisen
ruotsinnoksen siitä oli tämä tiedemies saanut suomalaisena runoseppänä
vielä mainittavan Lapinmaan kirkkoherran _Gabriel Tuderus'en_
lähetyskertomuksesta.[56] Bång sanoo tämmöisiä runoja yhä laulettavan
Satakunnan (Ruoveden) sekä Savon korpimailla ja lupaa niitä julkaista,
kun vaan saisi käsiinsä. Mutta se jäi häneltä tekemättä, samoin kuin
myöhemmin _Mattias Hallenius'eltakin_, joka ennenmainitussa
väitöksessään v. 1732 lupasi sekä kerätä että julkaista Suomalaisten
runoja niiden pakanallisista epäjumalista, juhlista ja muista
semmoisista ynnä katolisesta taikauskosta.[57]

V. 1733, Juslenius'en ollessa vielä yliopiston opettajana, julkaistiin
fysiikan professorin J. Thorvösten johdolla väitöskirja nimellä: _De
effectibus fascino-naturalibus_ (Loitsimisen luonnollisista
vaikutuksista), joka muun muassa sisälsi viisi loitsurunoa. Sen tekijä,
_Gabriel Maxenius_, oli uusmaalainen, joka kuitenkin nähtävästi oli
asunut jonkun aikaa Savossa, koska omistaa kirjansa, paitsi piispa
Juslenius'elle ynnä muille sen ajalle eteville suomalaisuuden
harrastajille, Savon jalkaväen majuurille Henrik Juhana von Fieandt'ille
ja Leppävirtain kirkkoherralle Juhana Kyanderille. Näitä loitsurunoja
ilmoittaa hän olevan niin viljalti, ett'ei ole sitä tapausta
ihmis-elämässä, johon ei joku semmoinen sopisi. Siitä syystä sanoo hän
valinneensa ainoasti muutamat harvat näytteiksi, halullisia tutkijoita
kehoittaen niitä itse kansan suusta keräilemään.[58]

Näihin painettuihin todistuskappaleihin vanhan kansanrunoutemme olemassa
olosta tulisi vielä lisätä ne loitsulukujen kirjaanpanot, joita tuon
tuostakin tavataan hengellisten ja maallisten käräjäin pöytäkirjoissa,
erittäinkin n.k. noitajuttuja käsittelevissä. Täten säilynyt
suomenkielinen runonkatkelma löytyy Narvan kaupungin neuvoston
tuomiokirjassa jo vuodelta 1615 ja on se aivan viaton parannusluku,
vaikka sen käyttäjä, eräs suomalainen vaimo, jota syytettiin sillä
nostaneen tauteja, monen kidutustutkimuksen jälkeen elävältä
poltettiin.[59] Suomessa on 1600 luvun loppupuoliskolta löydetty
runsaasti parikymmentä lyhyempää ja pitempääkin loitsurunoa
tuomio-istuinten päätöksissä, erityisellä tarkkuudella paperille
piirrettynä,[60] ja samantapaisia muistiinpanoja tavattaneen vielä 1700
luvun alkupuoliskolta. Mutta nämät kaikki hautautuivat asian päätyttyä
arkistojen kätköön, josta ne vasta nykyinen tutkimus on vetänyt päivän
valoon. Juslenius ja hänen aikalaisensa niitä tuskin tiesivät ottaa
huomioon.

Yhtä kansanrunoutemme lajia tuli kuitenkin jo Juslenius'en ajalla
melkoinen määrä kerätyksi ja julkaistuksi, nimittäin Suomen kansan
sananlaskuja. Niiden keräämiseen oli kohta yliopistomme perustamisen
jälkeen ryhtynyt Tammelan kirkkoherra _Lauri Pietarinpoika_, jonka
jälkeiset ovat ottaneet nimekseen _Tammelinus_. Tämä ahkera suomenkielen
viljelijä, josta vielä useammin kerroin tulee puhuttavaksi, oli oikealta
liikanimeltään _Aboicus_, arvatenkin siis syntynyt Turussa. Hän
ilmaantuu ensikerran v. 1641 Loimaan kappalaisena. Pääsi täältä v. 1648
kirkkoherraksi Tammelaan, sai myöhemmin provastin arvon ja kuoli
luultavasti v. 1671. Hänen alkamaansa sananlaskuin keräystä jatkoivat
sitten hänen poikansa _Gabriel Tammelinus_, syntynyt v. 1641. kuollut
provastina Lohjalla v. 1695, sekä Paimion kirkkoherra _Henrik Florinus_.

Viimeksimainittu toimitti v. 1702 nämät sananlaskukokoelmat painosta
nimellä _Wanhain Suomalaisten Taivaliset ja Suloiset Sanan-Lascut_,
luvultaan noin puolitoista tuhatta. Esipuheessa sanoo hän niiden tulleen
kerätyiksi ja monen pyynnöstä julkaistuiksi _Jumalan Cunniaxi, ja Suomen
Maan caunistoxex, nijn myös nijlle otolisixi, jotca tätä kieldä oppia
pytäwät_. Sillä niissä löytyy _monda wanha puhdasta Suomen sana, jotca
muun kielen hembestä secoituxest näillä maan paicoilla owat unhotuxeen
joutunet_.

Henrik Florinus syntyi v. 1633 Paimion pitäjässä, jossa isä oli
kirkkoherrana. V. 1664 määrättiin hän Hämeenlinnan koulun rehtoriksi,
sai v. 1671 isänsä jälkeen kirkkoherran viran ja kuoli v. 1705 surusta,
kun poikansa oli häpeällisen murhan tähden tuomittu kuolemaan.
Florinus'en muista kirjallisista toimista mainittakoon, että hän 1685
vuoden Raamatun painoksen katsoi läpi ja oikaisi alkukielten mukaan. Hän
on myöskin suomentanut 1686 vuoden kirkkolain v. 1688, toimittanut ennen
jo mainitut pienet latinais-ruotsalais-suomalaiset sanakirjat ja
painattanut muutaman suomalaisen saarnan.

Kuinka suuren arvon Juslenius pani Henrik Florinus'en
sananlaskuin-julkaisuun, käy ilmi hänen yllämainitusta ylistyksestään.
Vaan vielä selvemmin osoittavat sen välitöntä vaikutusta ne monet
suomalaiset sananlaskut, jotka Juslenius on siitä ottanut ainoasti
vuotta myöhemmin julkaisemaansa "Suomalaisten puolustukseen".

Olen tässä koettanut kuvata Taneli Juslenius'en monivaiheista elämää ja
monellaisia toimia. Ja toivon tästä kuvauksestani käyneen selville, että
hän, jos kohta tieteellisessä suhteessa epätarkan aikansa lapsi, ei
kuitenkaan ollut tavallisia miehiä, Mutta hänen vaikutuksensa
suomalaisiin harrastuksiin ei ole kenties vielä tarpeeksi selvästi
esitettynä, jonka tähden sallittaneen minun siitä vielä lisätä muutamia
sanoja.

Olemme nähneet, mikä tulinen rakkaus kaikkeen kotimaiseen paloi hänen
rinnassaan, millä innolla ja voimalla hän koki puolustaa ja
halveksimisesta pelastaa oman maan, oman kansan, oman kielen. Tämmöinen
tuli ei voinut olla muitakin sytyttämättä, varsinkin kun sen lietenä oli
opistaan niin mainion ja viraltaankin korkea-arvoisen miehen sydän.
Semmoisen miehen sanat eivät voineet olla turhaan lausutut, jota kahden
avaran hiippakunnan papisto yhdellä aikaa kunnioitti kaitsijakseen ja
pääksensä valitsemalla. Ne voivat sitä vähemmin olla turhaan lausutut,
koska kuohuivat sydämestä tuolla kaikkea sulattavalla innon voimalla.
Eivätkä ne olleetkaan turhaan lausutut. Se hartaus oman maan historian
ja oman kansan kielen tutkimiseen, joka Isonvihan jälkeen Turun
yliopistossa ilmestyy, on epäilemättä suureksi osaksi Juslenius'en
herättämä. Pidän varmana, että ilman Jusleniusta ei olisi ollut
Porthaniakaan. Tässä kohden on erittäin muistettava, että Porthan oli
Taneli Juslenius'en veljentyttären poika ja siis paitsi sitä herätystä,
jota edeltäjänsä yleinen toimi oli vaikuttanut, taisi saada rakkauden
Suomen kansaan ja kieleen ikään kuin perheellisenä perintönä äidiltään.
Ja tahtoisinpa väittää, että Juslenius vielä suuremmalla syyllä kuin
Porthan olisi ansainnut nimen Suomalaisuuden isä. Sillä Porthan, vaikka
hän olikin paljoa suurempi tiedemiehenä ja vaikka hänkin sydämestään
rakasti Suomen kansaa ja suomenkieltä, ei kuitenkaan ollut mies
herättämään. Siihen tarvittiin semmoinen kiihkoinen, tulinen luonne kuin
Juslenius'en; Porthan vakaisella, hiljaisella mielenlaadullaan voi vaan
olla, niin kuin on ollutkin, jo herätetyn harrastuksen selvittäjänä ja
johtajana. Muistettava on myöskin, että Porthan'in harrastus
suomenkielen hyväksi yksistänsä vaan liikkui tieteellisen tutkimuksen ja
kirjallisen viljelyksen alalla, kun sitä vastaan Juslenius, niinkuin
edempänä tulee mainittavaksi, toimi valtiollisessakin suhteessa kansan
kielen hyväksi ja sai sille muutamia etuja myönnetyksi.



4. Henrik Gabriel Porthan.

Porthan, jonka nimellä Fennofiilein aikakauden jälkimmäinen puolisko
epäilemättä on mainittava, ei ole kyllä, niinkuin edellisessä koetin
näyttää, pidettävä suomalaisten harrastusten kanta-isänä; mutta hänelle
tulee kuitenkin se ikikunnia, että hän todellisen tiedemiehen
tarkkuudella ja terävyydellä jatkoi Juslenius'en aloittamia sekä
historiallisia että kielellisiä tutkimuksia, pohtien erilleen jyvät
akanoista, todet valheista, jotka Juslenius'en ja hänen aikalaistensa
kirjoissa vielä olivat kaikki yhdessä seoksessa. Hänelle on myös
myönnettävä se ainainen ansio, että hän ensimmäisenä kokosi ja osaksi
painatti suuremman joukon kansan muinaisrunoja, joiden valtaavan
vaikutuksen kansallistunteemme kiihdyttämiseen sekä runoutemme
viljelemiseen pian saamme nähdä.

_Henrik Gabriel Porthan_,[61] kirkkoherran Sigfrid Porthan'in poika,
syntyi 9 p. Marrask. 1739 Viitasaarella, siis maamme keskisydämessä,
jossa lapsuudesta kuuli ja puhui selvää, turmeltumatonta suomenkieltä,
ja jossa tämä kieli ja lapsuuden rakkaimmat muistot liittyivät yhteen
eroamattomilla siteillä. Luultavasti kuuli hän myös lasna siellä
laulettavan muinaisia runoja, josta hänen huomionsa sitten myöhempinä
aikoina sitä helpommin kääntyi niiden puoleen.

Hyvin pienenä täytyi hänen kuitenkin jo jättää kotipesänsä, sentähden
että isä vaipui surkeaan mielen ja ruumiin heikkouteen, joka teki lasten
kotona kasvattamisen mahdottomaksi. Hän vietiin ensin Kruununkylään
Pohjanmaalle, jossa hänen äitinsä veli Kustaa Juslenius oli
kirkkoherrana. Muutamat vuodet siellä oltuansa muutettiin hän sitten
toisen enon Pietari Jusleen'in luokse, joka oli tuomarina Piikkiön ja
Halikon tuomiokunnissa. Edellä jo olen huomauttanut, että likeinen
sukulaisuus piispa Juslenius'en kanssa varmaankin on ollut yllykkeenä
Porthan'in suomalaisille harrastuksille. Siihen voin nyt vielä toisen
seikan lisätä, Tuomari Jusleen'in vaimo oli nimittäin laamanni Eerik
Paleen'in sisar, vastamainittavan lainsuomentajan Samuli Forseen'in
vävyn, jonka toimesta tämä lainsuomennos viimein tuli painetuksi.
Epäilemättä kuuli siis Porthan nuorukaisena myös siitäkin asiasta
enemmän kuin moni muu, ja sekin taisi olla hänelle herätyksenä.
Ajatuksemme ja tekomme ovat niin hienoilla säikeillä yhdistettyinä meitä
ympäröiväin olojen kanssa, ett'ei voi olla liian tarkka mainitessa
vähäpätöisiäkin seikkoja mainion miehen elämästä; sillä usein voivat ne
arvaamattomalla valolla selvittää hänen sisällisen muodostumisensa
historiaa.

V. 1754 viisitoista-vuotisena tultuansa yliopistoon, ryhtyi Porthan
innolla tieteellisiin opintoihin, varsinkin klassilliseen ja ennen
kaikkea Rooman kirjallisuuteen. V. 1760 hän saavutti maisteriseppeleen
ja kaksi vuotta myöhemmin pääsi hän roomalaisen kaunopuheisuuden
dosentiksi yliopistoon. Tämä virka oli kuitenkin aivan palkaton, eikä
paljoa tuottavampi ollut amanuenssin toimi yliopiston kirjastossa, jonka
hän v. 1764 siihen yhdisti. Elatuksensa hän ansaitsi etupäässä
tuntiopetuksella yksityisessä oppilaitoksessa, jonka yhdessä muutamain
muiden nuorten opettajain kanssa oli perustanut. Vasta v. 1772,
yliopiston kirjaston hoitajaksi nimitettynä, sai hän vakinaisen paikan,
ei kuitenkaan suuremmalla palkalla kuin 50 hopeatalarin. Siitä palkasta
hän sitten järjesti koko kirjaston uudestaan ja kartutti sen
kirjavarastoa, jolla oli ainoasti 200 talarin vuosiraha, niin suurella
harrastuksella ja taidolla, että se hänen eläissään lisääntyi
kolminkertaiseksi. V. 1777 hän vielä määrättiin roomalaisen
kirjallisuuden professorin virkaan, jossa pysyi kuolemaansa asti, 16 p.
Maalisk. 1804.

Porthan'in päätyönä, niinkuin kaikki tiedämme, on ollut Suomen historian
tutkiminen. Edeltäjäinsä perättömät arvelut ja haaveilut tyhjäksi
tehden, rupesi hän todellista kuvausta maamme entis-oloista
kokoonpanemaan vakavalla tieteellisellä perustuksella, tarkoin
pohdittujen ainesten pohjalla. Hänen ensimmäinen historiallinen
julkaisunsa on nimeltä _Historia Bibliothecae Regiae Academiae
Aboensis_, jota ilmestyi 24 vihkoa vv. 1771-1787 ja lisävihko v. 1795.
Se on Turun yliopiston kirjaston historia, mutta sisältää samalla paljon
arvokkaita tietoja yliopistomme muistakin oloista. Suurin ja tärkein
kaikista Porthan'in teoksista on vv. 1784-1800 56:na vihkona ilmestynyt
uusi, laveilla historiallisilla selityksillä ja noin 650:llä
todistuskappaleella varustettu painos Paavali Juusten'in
piispainkronikkaa, jonka nimi kuuluu: _M. Pauli Juusten Chronicon
Episcoporum Finlandensium, annotationibus et apparatu monumentorum
illustratum_. Paitsi näitä on hän julkaissut useita pienempiä
tutkimuksia historiamme eri kohdista väitöskirjain muodossa, joita ajan
tavan mukaan antoi ylioppilaitten johdollansa kokoonpanna ja julkisesti
puolustaa;[62] niin-ikään on hän toimittamassaan sanomalehdessä
_Tidningar utgifna af ett Sällskap i Åbo_ painattanut lukemattomia
historiallisia asiakirjoja ja vähäisiä selityksiä. Hänen kirjoittamansa
on myös se kuvaus Suomen maasta, ensimmäinen laatuaan, joka löytyy v.
1794 ilmestyneessä Tuneld'in maantieteen painoksessa.

Aikaisemmin vielä kuin maamme historiaan oli Porthan'in huomio ollut
kääntyneenä kansamme vanhoihin runoihin. Siihen suuntaan lienevät osaksi
vaikuttaneet Skotlantilaisen _Macpherson'in_ v. 1762 julkaisemat
Ossian'in laulut, jotka ilmestyessään herättivät suurta ihastusta
oppineissa piireissä ja myös Porthan'ille olivat hyvin tutut; mutta
toiselta puolen oli tämäkin harrastus hänellä, niinkuin olemme nähneet,
kotoista perintöä. Jo v. 1766 ilmestyi ensimmäinen vihko Porthan'in
merkillistä teosta _De Poësi Fennica_ (Suomalaisesta runoudesta), jossa
hän selittää Suomen runon rakennusta ja luonnetta, valiten esimerkkinsä
kuitenkin melkein yksin-omaan myöhemmistä oppineitten tekemistä, samaa
runomittaa jäljittelevistä runoista, jotka painettuina olivat helpommin
käsillä saatavina ja joissa saattoi myös osoittaa virheitä.
Varsinaisista kansanrunoista ennätti hän esittää ainoasti lyyrilliset
n.k. jauhorunot, joita naisten Savossa, Karjalassa ja Kajaanin puolella
Pohjanmaalla oli tapana laulella, sekä aloittaa esitystänsä
loitsurunoista, kun koko teos jäi häneltä kesken, niin kesken että se
viidennessä vihkossaan, joka ilmestyi v. 1778, loppuu keskelle
raudansynty-runoa. Eräässä saman-aikuisessa kirjeessä Upsalan oppineelle
arkkipiispalle _Kaarlo Fredrik Mennander'ille_, jonka professorina ja
piispana Turussa ollessaan tiedetään myös suomalaisten runojen keräystä
harrastaneen,[63] hän kuitenkin puhuu vielä 6:nnesta vihkosta, jossa
lupaa muun muassa vertailla vanhoja venäläisiä kansanlauluja
suomalaisiin runoihin, voidakseen määrätä näiden jälkimmäisten ikää;
venäläisen ja suomalaisen runouden välimuotona pitää hän
kreikan-uskoisten Karjalaisten itkuvirsiä, ja sanoo niitä koonneensa
jotensakin täydellisen kokoelman. Toisessakin kirjeessä vuodelta 1781
hän yhä ilmoittaa aikomuksenaan, jos suinkin mahdollista, lopettaa
teoksensa, johon ainakin pari vihkoa olisi lisättävä. Mutta arvelee,
ett'ei voi saada niitä omina julkaisuinaan väitösharjoituksia varten
painetuiksi, joten hänen on täytymys antaa ne valmiiksi suunniteltuina
toisten kokoonpantaviksi väitöskirjain muotoon. Tosin hänellä näiden
kokeitten korjaamisessa on usein enempi vaivaa, kuin jos itse alusta
kaikki kirjoittaisi; vaan hänen mielestään oppilaitten harjoittaminen
itsenäisempään työhön ja luvallisen kunnianhimon vireillä pitäminen
kyllä maksaa tämän vaivan. Myöhemmin mietti hän teoksensa kirjoittamista
kokonaan uudestaan ruotsiksi, mutta tämänkään aikeensa toteuttamiseen ei
hän toisilta, yhä lisääntyviltä toimiltansa koskaan saanut aikaa.

Suuren osan niitä aineksia, joita oli aikonut julkaista suomalaisessa
runous-opissaan, mainitsee hän kirjeessä vuodelta 1782 panneensa sinä
vuonna ilmestyneesen väitöskirjaan _De superstitione veterum Fennorum
theoretica & practica_ (Vanhojen Suomalaisten tietoperäisestä ja
käytännöllisestä taikauskosta), jonka _Kristian Eerik Lencqvist_ hänen
esimiehyydellään kahdessa osassa julkaisi. Mainitun nuoren miehen isä
Oriveden provasti _Eerik Lencqvist_,[64] oli käsikirjoituksena
valmistanut kaksi saman-aineista tutkimusta ruotsinkielellä: _Om
Finlands hedendom och af gudadyrkan_ (Suomen pakanuudesta ja
epäjumalan-palveluksesta) sekä tähän toisena osana liittyvän _Om
Finlands fordna vidskepelse och trollkonst_ (Suomen muinaisesta
taikauskosta ja noituudesta), jotka lienevät suureksi osaksi olleet
pojan julkaisujen pohjana.[65] Mutta runonäytteistä, jotka enimmäksensä
ovat itämurteen alalta, ei saata olla muuta kuin vähäinen osa tämän
ikänsä Länsi-Suomessa eläneen miehen muistiinpanemia. Myös ainesten
tieteellinen järjestely, jossa väitöksen edellinen osa, eri
jumaluus-olentojen esitys, jyrkästi eroo saman-aikuisesta Ganander'in
teoksesta, ilmaisee Porthan'in olleen avullisena "Suomalaistemme
mythologian sekavan vyyhdin selvittämisessä", niinkuin hän itse
mainitussa kirjeessään myöntää. Jälkimmäinen, taikatemppuja käsittelevä
osa, joka tosin sisältää enemmän ainesten järjestelyä kuin itse
aineksia, on siitä merkillinen, että se osoittaa tähänkin kansanrunouden
lajiin jo Porthan'in aikana huomiota pannun, vaikka se sitten pitkiksi
ajoiksi jäi kotimaiselta tutkimukselta unohduksiin.

V. 1789 toimitti Porthan'in johdolla toinen hänen oppilaistaan _Fredrik
Juhana Rosenbom_ väitöskirjan _De fama magiae Fennis attributae_
(Suomalaisille omistetusta loitsimisen maineesta), jossa tehdään selkoa
kansamme taikauskon alkuperästä. Se arvellaan olevan osaksi itsenäisesti
kehittynyttä, osaksi mahdollisesti opittua Lappalaisilta. Mutta
melkoinen osa Suomalaisten nykyistä taikauskoa selitetään olevan
Ruotsalaisilta ynnä yleensä germaanilaisilta kansoilta lainattua ja joko
katolis-kristillistä tai roomalais-kreikkalaista alkuperää. Myös
muutamissa Suomen ja Ruotsin kansan loitsuluvuissa, joista Koin ja
Niukahduksen sanat molemmilla kielillä ovat näytteiksi painettuina,
osoitetaan keskinäinen sukulaisuus niin likeiseksi, ett'ei ole
epäilemistäkään toisen niitä toiselta lainanneen. Tosin ei sitä
mahdollisuutta kielletä, että useat yhtäläisyydet eri kansojen
käsityksessä ovat selitettävissä yhtäläisten syiden synnyttäminä
yhtäläisinä vaikutuksina; mutta huomautetaan samalla yhtäläisyyksistä,
jotka ovat siksi paikallista laatua, ett'ei niitä kukaan asiaa lähemmin
ajatellut voi ymmärtää muulla tavoin kuin suoranaisena lainana kansalta
toiselle siirtyneen. Tässäkin teoksessa siis esiintyy aatteita, jotka
ilmaisevat Porthan'in kaukonäköistä katsetta.

Porthan'ista kansanrunojemme harrastajana on vielä mainittava, että hän
oli ensimmäinen, joka on koettanut sovitella yhteen saman runon eri
kirjaanpanoja. Hänellä oli se käsitys, että kaikki jonkun runon n.k.
toisinnot ovat yhteisestä alkutekstistä lähteneitä ja ainoasti eri
tavalla turmeltuneita lukutapoja. Niitä toisiinsa vertailemalla,
täyttämällä toisesta, mikä toisessa on vajanaista, poistamalla myöhempiä
lisäyksiä ja oikaisemalla virheellisiä paikkoja erityisten kriitillisten
ohjeitten avulla, piti hän mahdollisena päästä tämän alkutekstin
perille. Päätoisinnoiksi, joita kokoonpanossa oli etupäässä
noudatettava, arvosteli hän semmoisia, jotka, samalla kuin olivat toisia
täydellisemmät ja eheämmät, sisälsivät jotain tiedonlisää esi-isäimme
elin- ja ajatustavoista. Edellämainitun kesken painattamatta jääneen
raudansynty-runon on hän siten pannut kokoon ja varustanut
muistutuksilla, joissa luettelee eri säkeitten toisinteluja. Kaksi tähän
runoon käytettyä kirjaanpanoa oli jo v. 1767 maisterikokelas _Kaarle
Robert Giers_ painattanut kolmen muun runon mukana kemian professorin
_Pietari Gadd'in_ esimiehyydellä julkaisemaansa väitöskirjaan _Indicia
Mineralogiae in Fennia sub gentilismo_ (Jälkiä kivennäistieteestä
Suomessa pakanuuden aikana), mainiten nimen-omaan ne molemmat saaneensa
Porthan'ilta.[66] Niistä voi nähdä, mitenkä Porthan toisen runon
alkusäkeet on liittänyt toisen, muutenkin täydennetyn, runon edelle.
Tämä Porthan'in käsitys runojen alkuperäisestä täyteläisyydestä, johon
hänen menettelynsä perustuu, ei tosin ole tieteellisesti paikkaansa
pitävä, niiden kulkuun ja kehitykseen nähden, joka on peräti toista
laatua kuin vanhain käsikirjoitusten muunnokset kopioitsijain käsissä;
mutta sillä on kuitenkin ollut suuri historiallinen merkitys. Sillä
ilman sitä vakaata uskoa, että ainoasti uudelleen liitti yhteen vanhan,
lukemattomiin katkelmiin ja toisintoihin hajaantuneen runoston, olisi
Elias Lönnrot tuskin uskaltanut ryhtyä Kalevalan kokoonpanemiseen.

Ennenmainitussa kirjeessä Mennander'ille vuodelta 1778 ilmoittaa
Porthan keräilevänsä myös Suomen kansan sananlaskuja ja aikovansa
toimittaa parannetun ja lisätyn laitoksen _Henrik Florinus'en_
sananlasku-kokoelmaa vihkoittain väitöksinä painosta; vaan tämäkin tuuma
jäi häneltä toteuttamatta. Omat muistiinpanemansa sekä toisten kautta
kokoon saamansa uudet sananlaskut oli hän kirjoittanut välilehtiseen
Florinus'en kirjan kappaleesen, joka hävisi Turun palossa v. 1827,
samoin kuin melkein kaikki hänen runokokoelmansa;[67] onneksi oli siitä
kuitenkin ennätetty ajoissa ottaa kopioita, joiden avulla jotenkin
tarkoin voimme vielä saada selkoa niiden lukumäärästä ja
sisällyksestä.[68] Sitä paitsi talletetaan yliopiston kirjastossa paria
sananlaskukokoelmaa, joita Porthan nähtävästi on käyttänyt.[69]

Vähimmin huomattu, vaan ei siltä vähimmän arvoinen, on Porthan'in
vaikutus suomen ja sen sukukielten tutkimukseen. Hänellä tiedetään
olleen aikomuksena vielä v. 1796 toimittaa ensin pienempi suomen
kielioppi käytännöllistä tarvetta varten ja sitten toinen laveampi ja
tieteellisempi, jota varten oli tehnyt muistiinpanoja välilehtiseen
Vhaël'in kieliopin kappaleesen, mikä on yliopiston kirjastossa tallella.
Samoin oli hän koonnut runsaasti aineksia Juslenius'en sanakirjan
kappaleesensa siinä tarkoituksessa, että professorinvirasta
täysinpalvelleena luovuttuansa voisi ryhtyä toimittamaan suurta
suomalaista sanakirjaa, jossa aikoi tehdä selkoa suomen sanojen
suhteista sekä sukukielten että naapurikielten sanoihin, siten
eroittaakseen alkuperäiset ainekset vieraista. Tätä varten oli hän
hankkinut itselleen tietoja ei ainoastaan Suomenmaan, vaan myös
Aunuksen, Inkerin ja Vironmaan murteista. Kaukaisemmista sukukielistä
tunsi hän paitsi lappia, -- jonka oikean suhteen suomenkieleen, ei niin
likeisenä sukulaisena kuin lainanottajana naapurina, hän ensiksi
oivalsi, -- hyvin myös unkarinkieltä. Sitä oli hän, näet,
ulkomaanmatkalla, jonka v. 1779 teki Ruotsiin, Tanskaan ja
Pohjois-Saksaan, opiskellut Göttingen'issä parin siellä tapaamansa
Unkarilaisen johdolla, ja oli sittemmin vielä unkarilaisten tiedemiesten
kanssa kirjevaihdossa, joka koski suomen ja unkarin kielten keskinäistä
sukulaisuutta. Porthan'ilta on jäänyt jälkeen vihkonen muistutuksia
erään Saksalaisen kirjoittamaan unkarin kielioppiin, jotka osoittavat
hänellä olleen paljoa selvemmän käsityksen unkarinkielen luonteesta kuin
itse oppikirjan tekijällä. Hänen papereissaan on vielä toinen vihko,
joka saksankielellä sisältää lyhyitä otteita v. 1775 venäjäksi
ilmestyneistä tsheremissin ja votjakin kieliopeista.[70] Mordvan sekä
voguulin ja ostjakin kielestä oli hänellä joitakuita sanaluetteloja,
sekä painettuja että eräs käsinkirjoitettu Göttingen'issä, ollut
käytettävänä. Muita vielä etäisempiä kieliä näkyy Porthan ottaneen
huomioon sekä samojeedilaisia että turkkilaisia, mainitseepa myös
mongolilaisia suomenkielen tutkimuksen piiriin kuuluvina, Nämät
Porthan'in kielitieteelliset harrastukset herättivät aikoinaan huomiota
ulkomaillakin, niin että eräs Pietarin akatemian jäsen v. 1795
tarjoutui hänelle hankkimaan apurahaa Venäjän keisarinnalta
kielellis-kansatieteellistä tutkimusmatkaa varten Venäjällä asuvain
suomensukuisten kansain keskuuteen. Porthan ei silloin enää ikäänsä
nähden katsonut voivansa antautua niin laajaan yritykseen. Toista olisi
ollut, kirjoittaa hän muutamalle ystävälleen, jos tämä tarjous olisi
hänelle nuorempana tehty, ja toivomuksenaan hän lausuu, että joku
taitava mies saisi suorittaaksensa tämmöisen retken, ennen kuin
suomensukuiset kansat peräti venäläistyvät. Suomenkielen lainasanoja
selville saadakseen on Porthan sitä vielä verrannut gootin kieleen,
vanhoihin skandinaavilaisiin murteihin, nykyiseen ruotsiin ja
venäjänkieleen sekä liettualais-lättiläiseen kieliryhmään, jonka
vaikutuksen suomenkieleen hän luultavasti ensimmäisenä on huomannut.
Porthan on myös ensimmäinen, joka on kielemme sanoja käyttänyt
sivistyshistoriallisina todistimina. Esipuheessaan Juusten'in kronikkaan
hän näet antaa kuvauksen muinaissuomalaisten sivistyskannasta, joka
milt'ei yksinomaan nojautuu kielellisiin todistuskappaleihin. Tämän
nerokkaan ajatuksen on hän aivan itsenäisesti keksinyt, paljoa
aikaisemmin kuin indoeurooppalaisella alalla perustettiin
kielitieteellinen muinaistutkimus eli n.k. linguistinen palaeontologia.

Kaikista näistä kielentutkimuksistaan ennätti Porthan valitettavasti
vaan satunnaisina muistutuksina historiallisissa teoksissaan tehdä
selkoa, jonka tähden ne ovat jääneetkin osaksi unohduksiin. Ainoa
erikseen painosta ilmestynyt kielitieteellinen tutkimus on _De
praecipuis dialectis linguae Fennicae_ (Suomenkielen päämurteista),
josta _Johannes Sarelius_ hänen johdollaan julkaisi alkuosan
väitöskirjana v. 1801, eikä siihenkään enää jatkoa tullut.

Mutta Porthan'in työ kotimaisen tieteen kohottamiseksi ei käy selville
yksistään painettujen teosten lukumäärästä ja laajuudesta, hänen
persoonallinen vaikutuksensa oli ainakin yhtä suuri, joll'ei vielä
suurempi, ja epäilemättä suurin, mikä kellään yliopistomme opettajalla
on ollut. Luentoja piti hän mitä vaihtelevammista aineista, aina sen
mukaan kuin yliopiston tarve vaati. Sitä paitsi johti hän ylioppilaitten
latinan- ja ruotsinkielisiä kirjoitusharjoituksia, kehittääkseen
muodollista tyyliä oppilaissaan. Kerran viikossa oli hänen tapana
ylioppilaspiireissä lukea ja selittää ulkomailta saapuneita
sanomalehtiä, tutustuttaakseen heitä yleisiin ajan rientoihin. V. 1770
oli hän muutamain nuorten tieteen ja taiteen harrastajain kanssa
perustanut kirjallisen yhdistyksen "Aurora-seuran", jonka nimessä
seuraavana vuonna edellämainittu, suurimmaksi osaksi Porthan'in
toimittama, ruotsinkielinen sanomalehti, ensimmäinen aikakauskautinen
julkaisu omassa maassamme, alkoi ilmestyä.[71] Yliopiston kirjaston
ohella oli myös hänen yksityinen runsas kirjakokoelmansa jokaisen
opiskelevan käytettävänä. Kotiinsa otti hän usein kasvattejakin; muiden
joukossa tiedetään Franzén'in nuorena ylioppilaana saaneen nauttia hänen
persoonallista huolenpitoansa. Inspehtorina oli Porthan kahdessa
osakunnassa, monet eri kerrat tiedekuntansa dekaanuksena, jonka
tehtävänä siihen aikaan oli myös ylioppilaiksi pyrkivien tutkiminen, ja
kaksi kertaa yliopiston rehtorina. Vielä oli yliopiston raha-asiain sekä
sille kuuluvain maatilojen hoito uskottu Porthan'ille, ja mainitaan
hänen siitä erittäin pitäneen huolta, ett'ei yliopiston alustalaisia
liiaksi rasitettu. Jos lopuksi otamme huomioon, että hallituskin käytti
häntä useampaan käytännölliseen toimeen, nimittäen hänet jäseneksi esim.
Suomen koskenperkkauskommissiooniin, niin emme enää ihmettele sitä, että
häneltä niin moni omista töistänsä jäi kesken, kuin pikemmin sitä, että
hän niinkin paljon ennätti saada aikaan.

Enin osa Porthan'in teoksia on latinankielisiä; ruotsiksi on hän
julkaissut, paitsi sanomalehtikirjoituksia, ainoasti pari tutkimusta
Ruotsin akatemian toimituksissa sekä muutamia maisterivihkiäis-runoja.
Suomenkielellä, vaikka sitä piti "varsinaisena äidinkielenään", ei hän
ole mitään kirjoittanut. Sen johdosta on epäilty, tutkiko hän pelkästä
tieteellisestä harrastuksesta Suomen kieltä ja kansanrunoutta, ikäänkuin
jotain jo häviämäisillään olevaa muinaismuistoa. Mutta joka vähänkin
tarkemmin on lukenut Porthan'in tähän kuuluvia teoksia,[72] ei ole
voinut olla huomaamatta, että Porthan'in mielessä kuvastui kielemme ja
runoutemme tulevaisuus yhtä selvästi kuin sen entisyys. Hänen
tutkimuksensa _De Poësi Fennica_ sisältää silminnähtävästi sääntöjä ja
ohjeita vastaisille runoniekoille. Itse hän ilmoittaa tällä työllä
tahtovansa kiihoittaa maamiehiänsä Suomen runoja lukemaan, joita hänen
mielestään Suomalaisen oli häpeä ei ainoastaan olla tuntematta, vaan
ihastelemattakin. Ja hän lausuu toivovansa, että joku toinen
vastaisuudessa toimittaisi täydellisemmän suomen runo-opin, lisäten:
"Jos se tapahtuu, ja kansassamme herää harrastus tähän runouteen, sen
viljelemiseen ja kehittämiseen, niin on minun tarkoitukseni täysin
saavutettu". Aivan samalla lailla väitös suomenkielisistä saarnoista
_Historiola concionum sacrarum Fennicarum_, jonka _Eerik
Tulindberg_ hänen esimiehyydellään julkaisi v. 1781, ei ole pelkkä
kirjallishistoriallinen esitys siitä, mitä ennen on painosta tullut,
vaan sisältää myös neuvoja saarnantekijöille, joissa ilmenee tarkka
huoli kielemme puhtaudesta, Yhtä todistaa se esipuherunokin, jolla
Porthan aloitti mainitun sanomalehtensä ja jossa hän kehoittaa nuorisoa
Suomen eteen työtä tekemään, muiden alojen ohessa, missä työtä
tarvittaisiin, mainiten: "kielesi on viljelemätön" (_ditt språk är utan
rykt_)!

Ja jos vielä jäisi jotain epäilyksiä Porthan'in kannasta, niin tarvinnee
vaan viitata siihen vastalauseesen,[73] jonka hän _Åbo Tidningar'eissa_
v. 1793 julkaisi Ruotsinmaan lehdissä esiintyneitten vaatimusten
johdosta, että Suomenmaan kaikille asukkaille olisi pantava pakoksi
luopua äidinkielestään ja oppia ruotsinkieltä. Osoitettuaan, mitenkä
semmoisten ehdotusten tekijät ovat yhtä tietämättömiä kuin itserakkaita,
ja mitenkä aika, lähempi yhteys sekä selvät edut ovat vähitellen
vaikuttaneet ruotsinkielen taidon leviämiseen ilman minkäänlaista
pakkoa, hän lopuksi lausuu: "Mutta jos ruotsinkielen oppiminen
määrättäisiin koko kansalle välttämättömäksi velvollisuudeksi, ja jos
tarkoituksena olisi sen äidinkielen hävittäminen, niin vapaat ihmiset
varmaankin katselisivat asiaa aivan toisilla silmillä. Silloin he
epäilemättä rupeisivat vertaamaan omia oikeuksiaan ja velvollisuuksiaan
muiden lain edessä yhdenvertaisten kansalaisten oikeuksiin ja
velvollisuuksiin; ja ajattelevien ihmisten olisi vaikea ymmärtää, että
äidinkielen häiritsemätön käyttäminen kuuluu niihin oikeuksiin, joista
ihmisen on luovuttava siirtyessään luonnollisesta vapaudentilastaan
yhteiskunnan piiriin!"


Kristfrid Ganander.

Milloin ikänä Porthan'in suomalaisia harrastuksia mainitaan, on niihin
aina liittyvä hänen työkumppaninsa Ganander'in nimi. Paljoa vähemmän
huomatussa asemassa ja verrattomasti vähempilahjaisenakin on tämä mies
kansallisen mielensä ja -toimensa kautta ansainnut täysiarvoisen sijan
Porthan'in rinnalla suomalaisen kirjallisuuden historiassa.[74]

_Kristfrid Ganander_ oli syntynyt 21 p. Marrask. 1741 Haapajärvellä,
jossa isä oli kappalaisena. Tuli ylioppilaaksi 1759, vihittiin papiksi
ja määrättiin Pietarsaareen apulaiseksi 1763. Hankittuaan opintojensa
jatkamiseksi tarpeelliset varat, palasi yliopistoon 1765, jossa samana
vuonna valittiin pohjalaisen osakunnan kuraattoriksi. Saavutti
maisteriarvon 1766 ja tuli seuraavana vuonna taas apulaispapiksi, ensin
Vaasaan, sitten Laihialle. Sai v. 1775 oman kappalaispaikan
Frantsilassa, jossa pysyi, siksi kuin kuoli 17 p. Helmik. 1790.

Jo ylioppilaana oli Ganander alkanut keräillä vanhoja kansan runoja,
sananlaskuja ja arvoituksia. Yliopistossa oli hän myös sepittänyt
ensimmäiset runokokeensa, osaksi klassillista kuusimitta-runoa, osaksi
vanhaa kansanrunoa jäljitellen. Niitä on onnentoivotus väitökseen
vuodelta 1763, sekä vuodelta 1766: erään papin jälkimuisto, runo
perintöruhtinaan Kustaan (III:n) häihin ja _Riemu-Laulut Runoisissa_
esipuheena Porthan'in teokseen _De Poësi Fennica_. Viimeksimainittu ynnä
kaksi myöhemmin painettua,[75] jotka Ganander saman ihastuksen
valtaamana on kirjoittanut, todistavat siitä läheisestä ystävyydestä,
jonka yhteiset isän maalliset pyrinnöt jo aikaisin olivat solmineet
näiden miesten välillä. Sittemmin uskoi Porthan hänelle runsaat
runokokoelmansa, joista ynnä omista keräämistään Ganander ammensi
ainekset ruotsiksi kirjoitettuun teokseensa suomalaisesta
jumalaistarustosta. Tämä _Mythologia Fennica_, painettu v. 1789, ei ole
mikään järjesteellinen esitys, vaan ainoasti aakkosellinen luettelo
suomen ja lapin kielten tarullisista nimistä selitysten kanssa.
Ganander'in selityksetkään eivät osoita mitään tieteellistä
arvostelukykyä, vaan on niiden joukossa paljon vertauksia kreikkalaiseen
ja skandinaavilaiseen tarustoon, jotka eivät vähääkään pidä paikkaansa.
Kuitenkin on Ganander'in teoksella aineskokoelmana pysyväinen arvonsa;
siitä sekä Porthan'in julkaisuista voimme, näet, jotenkin tarkoin saada
selville, mitä runoja tähän aikaan jo oli koolla. Näissä runoissa
ilmautuu myös useita Kalevalan nimiä ja seikkoja. Niin mainitaan
loitsuissa Pohjola eli Pimentola paikkana, mihin pahat manataan. Taudin
kohtauksissa kutsutaan Pohjolan emäntää tai Pohjolan neittä avuksi.
Tunnettu oli runo Väinämöisen syntymisestä, vaikka kerrottuna hänen
isästään; niin myös "Sampsa Pellervoisen" kylvö ja "Rutimoraidan"
kaataminen sekä Joukahaisen riita Väinämöisen kanssa. Samoin olivat
tiedossa: Väinämöisen veneenveisto ja polvenhaava; runo isosta härästä;
Kalevan pojan syntyminen, työnteko, paimenessa käynti ja kosto sepän
emännälle; Väinämöisen purren itku; laivaretki, jossa Väinämöinen panee
Lemminkäisen soutamaan, sekä siihen liittyvä kantelen synty ja soitto;
viimein palausta Samporetkeltä muistuttava Joukahaisen kehoitus
Väinämöiselle ilontekoon, jota tämä pitää vielä liian aikaisena.
Valitettavasti vaan runoja ei ole kokonaisuudessaan painettu;
Gananderkin, samoin kuin Porthan'in johdolla Lencqvist, on julkaissut
niistä ainoasti otteita, jos kohta paljoa runsaammin ja pitempiä. Mutta
tämäkään puute ei vähennä sitä merkitystä, joka Ganander'in teoksella
ilmestyessään oli. Vielä kauan sen jälkeen pysyi _Mythologia Fennica_
suomalaisen taruntutkimuksen päälähteenä, niin että siitä v. 1822 oli
uusi painos tarpeen vaatima. Edellisenä vuonna oli sitä saksaksi
muodostellut, aineenmukaisesti järjestäen ja virolaisia
todistuskappaleita lisäten, Tarton ylioppilas _Chr. J. Peterson_
(syntynyt Riiassa 1801 ja siellä kuollut 1822), joten se tuli
ulkomaillakin tunnetuksi ja käytetyksi.[76] Myös Kalevalan kokoonpanoon
nähden sen vaikutus ei ole vähäiseksi arvattava. Lönnrot siitä itse
lausuu Vanhan Kalevalan esipuheessa seuraavin sanoin: "Jo ainaki
ajattelin ma ennen koottuja, liiatenki Gananderin, runoja lukiessa, eikö
niitä Väinämöisestä, Ilmarisesta, Lemminkäisestä ja muista
muisteltavista esivanhemmistamme olisi mahtanut siksikin löytyä, että
olisi heistä saanut pitempiäki kertoelmia, niinkun näemmä Greekalaisten,
Islandilaisten ja muitten esivanhempainsa runoja siksi saaneen".

Ganander'in tarullinen nimistö oli alkuansa aiottu loppuliitteeksi
laveaan suomalais-ruotsalaiseen sanakirjaan, jonka hän kolmattakymmentä
vuotta työskenneltyään oli saanut käsikirjoituksena valmiiksi v. 1787.
Tässäkin työssä oli hän kaiken aikaa saanut Porthan'ilta apua ja
ohjausta; Porthan'in oli aikomus tätä vielä tarkastaa ennen painatusta
ja hänen tiedetään Ganander'in kuoleman jälkeen siihen ryhtyneen,
vaikk'ei hänkään sitä ennättänyt eläissään loppuun suorittaa.
Ganander'in käsikirjoitus, joka on tallella yliopistomme kirjastossa
yhdeksänä paksuna nidoksena, on siitä merkillinen, että se sisältää
vertailuja viroon, lappiin ynnä muihin sukukieliin, lisäksi vanhaan
gootinkieleen, ruotsin murteihin ja venäjään, sekä runsaasti esimerkkejä
siihen-astisesta suomalaisesta kirjallisuudesta niinkuin myös
kansanrunoudesta. Kriitillisen arvostelukyvyn puute tosin haittaa
tätäkin teosta, mutta aineskokoelmana on se ollut siinä määrin
täydellinen, että neljääkymmentä vuotta myöhemmin ilmestyneessä
Renvall'in sanakirjassa, jonka päälähteenä se on ollut, on kokonaisiin
kirjainjaksoihin ainoasti yksi ja toinen sana tullut lisätyksi.

Julkaisematta on niin-ikään jäänyt Ganander'in suurin ja aakkoselliseen
järjestykseen valmiiksi toimitettu sananlasku-kokoelma, jossa Porthan
taas oli ollut hänellä avullisena, lähettämällä siihen omista
keräelmistään lisiä alussa vuotta 1784 ja ottamalla sen
tarkastettavakseen saman vuoden lopulla.[77] Sitä vastoin oli Ganander
jo edellisenä vuonna 1783 saanut painetuiksi _Aenigmata Fennica_ eli
_Suomalaiset Arwotuxet, Wastausten kansa_, joita sanoo 18 vuoden aikana
keräilleensä yksin-omaan kotipuolellaan Pohjanmaalla. Tämä kokoelma
sisältää 378 arvoitusta eli, niinkuin toimittaja itse huomauttaa,
enemmän kuin millään muulla kansalla siihen aikaan oli kirjaanpantuna.

Myös muinaistieteen alalla on Ganander työskennellyt ja julkaissut
muutamia kirjoituksia ruotsinkielellä _Åbo Tidningar_ lehdessä. Tähän
aineesen hän viehättyi Laihian kappalaisen Israel Reinius'en apulaisena
ollessaan, jonka hautatutkimuksia hän jatkoi ensin Laihialla ja sitten
Siikajoen tienoilla. Pahaksi onneksi on hänen kokoomansa muinaiskalusto
teillä tietymättömillä, samoin kuin suuri osa hänen käsikirjoituksiaan,
niiden joukossa mustalaiskielen sanakirja.[78]

Vielä sopii lisätä, että Ganander on mainittua Tuneld'in maantieteen
laitosta varten toimittanut Porthan'ille tietoja useista paikoista,
joissa oli oleskellut ja liikkunut.

Näitten tieteellisten töitten ohessa jatkoi Ganander myöhempinäkin
aikoina suomenkielen viljelystä, erittäin runouden alalla. V. 1771 hän
sepitti hautarunon mainitun Laihian kappalaisen muistoksi sekä painatti
_Wanhan Wuoden Muistutuxet, Uuden Wuoden Toiwotuxet_ saman pitäjän
asukkaille.[79] V. 1784 hän toimitti kokoelman _Uudempia Uloswalituita
Satuja_, joista 151 on suorasanaista ja 15 runomittaista. Ne ovat kaikki
opettavaista laatua, n.k. fabuloita, ja suomennettuja latinan, ranskan,
saksan sekä ruotsin kielistä; ainoasti pari suorasanaisista (n:ot 129 ja
130) ovat mahdollisesti alkuperäisiä suomalaisia kansansatuja ja siinä
tapauksessa ensimmäiset meillä julkaistut. Runomittaiset hän sanoo
kokeeksi oman harjoituksensa tähden ja _Pohjanmiesten innon ja maun
jälkeen tawallisijn Suomalaisijn Runoihin weisattawaxi_ kokoonpanneensa
jo edellisenä kesänä ja lähettäneensä Tukholmaan kuninkaalliselle
suomenkielen tulkille maisteri _Abraham Lind'ille, jolla on 120
Suomalaista Satua ennen, nijnkuin hän on kirjan kautta tietä antanut_.
Ganander'in suorasanaisissa saduissa on kieli kovin ruotsinvoittoinen;
runomittaisissa ei ole sitä vikaa, vaan aine on niissä huonosti valittu
ja esitystapa kuivanlainen.

Yleensä ei Ganander'in runollisissa kokeissa ilmau oikeata runo-intoa,
ajatukset ovat arkipäiväisiä ja kuvaukset pitkäveteisiä. Mutta runomme
koristuskeinoja on niissä taitavasti käytetty ja runomitta hyvin sujuva.
Niissä selvästi näkyy tuttavuus muinaisrunoin kanssa, jonka myös siitä
heti huomaa, että Väinämöisen ja Ilmarisen nimet usein tulevat
mainituiksi. Tämä Ganander'in taito runoin ulkonaisessa rakennuksessa
tekikin, että hänen mukaelmansa Vanhan Testamentin runollisista
kirjoista, joissa ylevät ajatukset ja kauniit vertaukset olivat ennalta
valmiina, tavallista paremmin onnistuivat. Nämät mukaelmat ilmestyivät
v. 1786 nimellä _Runo-Kirja_ ja sisältävät Korkean veisun, Taavetin 96:n
ja 100:n psalmin, Jobin kirjan 3:n ja 7:n luvun ynnä muutamia
Ganander'in omatekoisia runoja; lopussa on Taavetin 133 psalmi virreksi
tehtynä. Vielä kauniimmaksi olisivat hänen mukaelmansa tulleet, joll'ei
hän olisi liian uskollisesti pitänyt kiinni alkutekstistä; sillä se on
häntä varsinkin estänyt runonkertoa tarpeeksi viljelemästä. Hänen omat
sepittämänsä runot: _Kirjoitus Luu-karsinan yli, Ajatuxet Kirkko-maalla
eli hautaus-sialla_, kaksi hautarunoa ja _Kiween-Pijrroxet haudan
päälle_, ovat kaikki vähäpätöisiä.

Viimeinen Gananderin painetuista runokyhäyksistä on _Wenäjän
Naima-Wijsu_, suomeksi ja venäjäksi, vuodelta 1787. Se on venäläinen
rakkaudenlaulu, jossa useimmat alkukielen sanat ovat aivan
ymmärtämättömiksi väännetyt; sen verran siitä kuitenkin saa selville,
että hänen suomennoksensa tuskin ollenkaan vastaa alkuperäistä.

Lopuksi on Ganander'in julkaisuihin lisättävä pari käytännöllistä
kansankirjaa, nimittäin _Eläinden Tauti-Kirja_ ja _Maan-Miehen Huone- ja
Koti-Aptheeki_, molemmat vuodelta 1788, ensimmäiset ja vielä puolen
vuosisataa ainoat laatuaan. Näidenkin ruotsinmukainen kieli osoittaa,
kuinka suorasanainen kielemme käytäntö oli jäänyt takapajulle.

Ganander'in merkitystä arvostellessa ei myöskään saa unohtaa hänen
suoranaista vaikutustaan siihen kansaan, jonka keskuudessa hän eli.
Muutamia vuosikymmeniä takaperin vielä puhuttiin hänen entisillä
asuinseuduillaan "Ganander'in ajoista" ja kerrottiin hänestä monta
juttua, jotka kuvailevat hänen keräilijä-intoaan: kuinka hän uutterasti
kokoili runoja ja satuja; kuinka hän kukista ja kovakuoriaisista
valmisteli lääkkeitä; kuinka hän kotiin tullessaan aina kuljetti
mukanaan, mitä tiellänsä oli käytettäväksi kelpaavaa tavannut, jos ei
muuta niin poimimiansa risuja ja perkaamiansa kantoja polttopuiksi. Joku
tiesi kertoa, että hän oli "kääntänyt runoille koko Raamatun". Minkä
vaikutuksen hänen suomalaiset harrastuksensa yleensä tekivät sen ajan
rahvaasen, siitä on säilynyt soma tarina. Ganander'in kerran
matkustaessa Turkuun, oli renki, joka hänellä oli mukana, muutaman
majatalon väeltä kuullut hänestä seuraavan arvostelun: "kas tuossa koko
Suomi tulee!" Kauniimpaa kiitoslausetta ei kukaan Suomen mies ole
kansaltansa saanut.



5. Suomenkielisen runouden laatu ja rakenne.

Ganander'in elämäntyön esittäminen on meidät johtanut suomenkielen
tieteellisestä tutkimuksesta varsinaisen suomenkielisen kirjallisuuden
piiriin. Siinä vaatii etupäässä huomiotamme runollinen puoli, jossa
tosin hengellinen laji on yhä koon suhteen voittopuolella, vaan ei enää
yksinvaltiaana. Tältä aikakaudelta on meillä jo melkoinen joukko
maallisiakin runoja tarkastettavana. Kuitenkin ovat ne vielä suurimmaksi
osaksi ainoasti tilapää-runoutta, nimittäin: onnentoivotuksia väitösten
ja muiden kirjain tekijöille, riemu- ja sururunoja kuninkaallisten ynnä
muiden korkeiden henkilöiden syntymisestä ja kuolemasta tai myös
tervehdysvärssyjä heidän käyntinsä johdosta, samaten hää- ja hautarunoja
yksityisistä, joissa kaikissa, itse asian luonteen mukaan, on enemmän
kaunopuheisuutta kuin oikeata runollisuutta. Näiden ja varsinaisen
runouden vaiheella ovat historialliset runot, joista toiset ovat
kuivanlaisia riimitettyjä kronikoita, toiset sitä vastoin todella
liikuttavat niissä ilmauvan kansallisen innon kautta. Semmoisia, jotka
eivät ole jonkun ulkonaisen tilaisuuden johdosta syntyneet, on ani
harvoja painettuna. Mutta käsikirjoituksenakin on niitä muutamia
säilynyt, ja luultavaa on, että suurin joukko on käsikirjoituksina
kadonnut. Sillä on muistettava, että siihen aikaan oli milt'ei mahdoton
saada kustantajaa muille kuin uskonnollisille kirjoille ja mainituille
tilapäisille julkaisuille, joiden kulungeista esim. väitöksissä
asian-omainen itse tai hää- ja hautajais-tilaisuuksissa hänen perheensä
piti huolta.

Vaan ennen kuin ryhdymme tarkastelemaan kutakin tämän runouden lajia ja
jokaista runoilijaa erikseen, olisi vielä muutama sana sanottava sen
ajan runoelmain ulkonaisesta rakennuksesta. Hengelliset virret, jotka
olivat veisattaviksi aiotut, noudattavat enimmiten virsikirjassa
löytyviä runomittoja; vaikka on niitäkin, jotka ovat rakennetut Suomen
vanhaan runomittaan. Maallisissa myös löytyy jolloin kulloin niitä,
jotka rakennukseltaan ovat uudempain kielten lauluin kaltaiset. Onpa
semmoisiakin, joissa on yritetty taivuttamaan suomenkieltä muinaisiin
kreikkalais-roomalaisiin runomittoihin, sekä heksameeteriin että
pentameeteriin. Joku näistä on perustettu korolle, mutta useimmat
laajuudelle melkein samojen sääntöjen mukaan, joita myöhemmin Eerik
Aleksanteri Ingman sekä Lönnrot noudattivat suomennoksissansa
klassillisesta runoudesta. Suurena helpoituksena oli kuitenkin
sen-aikuisille runoilijoille, että inessiivin päätteenä kirjakielessä
oli ainoasti yksi _s_ ja abessiivin päätteenä samoin yksi _t_, joten
sujuvien daktylein luku paljon karttui. Daktylina käyttivät he muuten
huoleti semmoisiakin sanoja, joiden kaikki kolme tavuuta ovat lyhyet.
Koristuksena näissä, niinkuin myös uudempiin runomittoihin rakennetuissa
lauluissa ja virsissä, käytettiin alkusointua, useimmiten niin että
jokainen säe jakautui kahteen jaksoon eri alkusoinnullaan, esim. näin:

    Tuonain temmaisi täst minun muodois muuttuwa Morpheus.

Vaan kirjoittipa joku kuusimitta-runojaan silläkin tavoin, että aloitti
säkeen sanat kaikki tyynni samalla kirjaimella, monesti vielä sovitellen
rivien alkukirjaimiin oman nimensä taikka sen nimen, jonka kunniaksi
teos oli sepitetty. Tämmöiset liian konstikkaat värssyt ovat tietysti
aivan mauttomat, ja ne ne ovat ainoat korolle perustetut, esim.

    Johana julkinen juur, joca jalosti julistat juttui.

Mutta vaikka siis välistä koeteltiinkin muualta lainatuita vanhempia ja
uudempia runomittoja, niin viljeltiin sittenkin maallisissa runokokeissa
enimmiten Suomen omaa vanhaa runomittaa. Alussa tätä aikakautta ei sitä
kuitenkaan vielä osattu oikein käyttää. Niinkuin ennen on mainittu,
katsottiin riimi aivan välttämättömäksi Suomen runoissa, eikä
sananjakoakaan osattu panna sopiviin paikkoihin. Haittana oli vielä,
että niissäkin käytettiin paljon katkaistuja sanoja. Tätä tapaa sekä
Petraeus että Martinius muuten juuri kiittävät, sanoen siitä olevan
Suomen runoudessa hyvän helpoituksen, että tarpeen mukaan saa sanoja
sekä lyhentää että pitentää esim. _nous(e), lohdut(a), m(in)ulle,
ylpey(de)l(lä); valaise-pi, cotona-kaan_.

Vuoden 1700 paikoin alkaa kuitenkin jo ilmestyä puhtaasen vanhaan
runomittaan rakennettuja runoja, ja riimilliset, huonot runot katoavat
kokonaan noin vuoden 1730 vaiheella. Siitäkin mitä Juslenius eri aikoina
on lausunut suomalaisen runon rakennuksesta, näkyy, mitenkä tämä asia
selviämistään selvisi.

Väitöksessään _Ahoa vetus et nova_ hän sanoo: "Suomen runossa on 8
tavuuta säkeessä sekä alkusointua, ja pidetään yleensä hyvä huoli
sanojen sulosoinnusta. Siihen on nykyisempinä aikoina tullut lisäksi
riimi" (jonka hänkin siis piti tarpeellisena).[80] "Runoilua", hän
lisää, "talonpojatkin viljelevät yhtä suuressa määrin kuin oppineet;
niinkuin muinaiset Arkaadian asukkaat he sepittelevät runoja missä
tilaisuudessa ja mistä aineesta hyvänsä". -- Puheessaan suomen ja
heprean sukulaisuudesta, 12 vuotta myöhemmin, hän sanoo Suomen runoin
aina olevan jaettuina kaksoissäkeihin, joista jälkimmäinen toisilla
sanoilla tahi voimakkaammilla kertoo saman ajatuksen; mutta jos välistä
useammat säkeet yhteen kuuluvat, niin niissä joko eri osia luetellaan
taikka ajatus kiihtymistään kiihtyy. -- Viimeinkin, 32 vuotta tämän
perästä, kirjoittaa hän sanakirjansa esipuheessa: "Meillä on omituinen
runouden laji, jossa on 8 tavuuta, vaan ei pidetä mitään lukua
laajuudesta ja mielellään aloitetaan säkeen kaikki sanat tai joka toinen
sana samalla kirjaimella tahi tavuulla. Se on rikas kertomis- ja
kiihtymislauseista. Riimi ei sovi Suomen runon luonteesen, vaikka
esivanhempamme, muiden kristittyin kansain esimerkkiä noudattaen, ovat
sepittäneet riimillisiäkin virsiä. Mutta paljoa paremmat ovat ne runot,
joissa he ovat vapaammalla innostuksella laulaneet kotimaan tavalla".

Moni tämänkin jälkeen syntynyt runo on kuitenkin vielä jossakussa
suhteessa virheellinen rakennukseltansa. Muutamat arvelivat kuuluvan
asiaan aloittaa säkeen kaikki sanat samalla kirjaimella. Toiset,
huomatessaan runomme trokeisen luonteen, katsoivat virheellisiksi kaikki
säkeet, joissa on sanajakoa, ja pitivät siis tarpeellisena karttaa
parittomantavuisia sanoja. Jotkut, nähtyänsä, että voi sanoa sekä
_panemaan_ että _panemahan, hartaalla_ ja _hartahalla_, rupesivat
sovittelemaan h:ta semmoisiinkin paikkoihin, joihin se ei kuulu, esim.

    Linnas samas lujahasa.

Kun se luulo oli yleinen, ett'ei Suomen runo välitä laajuudesta, niin
pantiin usein lyhyet tavuut nousuun, pitkät laskuun. Katkonaisia sanoja
ruvettiin kyllä vähitellen välttämään, mutta paraissakin runoissa on
niitä aina edes joku päässyt joukkoon pujahtamaan. Toisinaan ei
runokerrosta tarpeellista huolta pidetty, taikka liitettiin, aivan
runomme luonnetta vastaan, lauseet eri säkeissä sidesanoilla toisiinsa.

Vasta Porthan'in teos _De Poësi Fennica_ teki täysin selviksi
suomalaisen runous-opin vaatimukset. Täytyy suorastaan ihmetellä sitä
tarkkaa korvaa ja hienoa aistia, jolla Porthan osasi eroittaa
hyväksyttävät runosäkeet hyljättävistä. Tosin ei hänkään vielä saanut
lopullisesti ratkaistuksi kysymystä koron ja laajuuden suhteesta
suomalaisessa runossa, mutta hän ei ole myöskään, niinkuin hänen
jälkeisensä runo-opin tutkijat tämän vuosisadan alkupuolella,
yksipuolisesti pitänyt toista taikka toista määräävänä. Ensiksi
mainittuaan, että Suomen runo ei ole säejaksoihin jaettava ja että
säkeet ovat kahdeksantavuiset, huomauttaa hän, että siinä tavuilla ei
ole niin tarkoin määrättyä laajuutta kuin kreikkalais-roomalaisessa
runoudessa. Sillä vaikka runon mitta, sävelmästä päättäen, on trokeinen
nelimitta, eivät kuitenkaan säkeet ole aina sen mukaisia. Säännölliset
säkeet tietysti olisivat paraat, vaan jos ei muita sallittaisi, niin
pantaisiin runoniekoille kovin ahtaat rajat. Oikeasta trokeisesta
mitasta poikkeavaisetkin säkeet näyttävät olevan jonkullaisten
soinnunlakien alaiset, koska näet sopii sanoa:

    Miekka wälkkypi werinen,

vaan ei:

    Werinen miekka wälkkypi.

Näistä laeista ei hän sano saaneensa täysin selvää, niin että voisi
antaa varmoja sääntöjä; kuitenkin mainitsee hän muutamia tekemiänsä
havainnoita: 1) että on parempi käyttää lyhyttä tavuuta pitkän asemesta
kuin päinvastoin; 2) että säkeen alussa poikkeus ei ole niin haitallinen
kuin lopumpana; 3) että säe ei saa loppua yksitavuiseen sanaan; 4) että
säkeen viimeinen jalka ei saa alkaa lyhyellä tavuulla, joka varsinkin
loukkaa korvaa, jos vielä sen edellinen tavuu on pitkä. Huomattava on,
että Porthan pitää pitkinä ainoasti niitä tavuita, joissa on pitkä
ääntiö, kaksoisääntiö tai tavuun sulkeva kerake ja sen lisäksi
korko.[81] Korkoa hän eroittaa kahta lajia, pää- ja sivukoron, joista
jälkimmäinen paremmin kuin edellinen voi tehdä lyhyen tavuun pitkän
arvoiseksi.

Tässä teoksensa ensi osassa Porthan jo varoittaa ylen säännöllistä
runomittaa tavoittelemasta karttamalla kaikkia parittomantavuisia
sanoja; vaikka itsekin pitää sananjakoa ainoasti hätätilassa luvallisena
ja sallittavana poikkeuksena. Myöhemmin tultuaan huomaamaan, kuinka
tarpeellinen sananjako on runossa, vaatii hän sitä kaikin mokomin
käytettäväksi, koska runo tulee kovin yksitoikkoiseksi, jos jokainen
säkeen jalka on eri sanana. Etenkin missä nopeasti kehittyviä tapauksia
tai voimallisia tunteita on kuvattava, ovat parittomantavuisia sanoja
sisältävät säkeet välttämättömät. Vakavammat asiat kerrottakoon
parillisentavuisilla sanoilla, vaan ei sittenkään saa niitä tulla aivan
monta säettä jäljekkäin.

Loppusoinnun eli riimin Porthan peräti hylkää tarkoituksellisena
kaunistuskeinona ja neuvoo varomaan, ett'ei sattumaltakaan tulisi
perätysten paljon samanpäätteisiä säkeitä. Sen sijasta hän kehoittaa
käyttämään alkusointua, ei kuitenkaan liiaksi; samoin ajatusriimiä eli
kertoa, jota ei saa laiminlyödä, vaan ei myöskään ylenmäärin monistella.
Vielä hän huomauttaa, ett'ei lauseen sanoja saa miten tahansa jakaa eri
säkeihin, esim. näin:

    Mutta joka ombi aina
    Laiska, ei hän paljon paina.

Semmoinen virhe tekee runon kankeaksi ja on haitallinen kerron
käyttämiselle. Suomen runon lyhyt mitta edellyttää yksinkertaista ja
mutkatonta lausetapaa.

Runomitan rakennuksen selitettyään rupee Porthan puhumaan runon
kielestä, jonka pitää olla selvän ja sujuvan. Ei kuitenkaan sen tarvitse
orjallisesti noudattaa puheessa tavallista sanain järjestystä;
päinvastoin on sitä soma muutella, erittäin silloin kun runomitta vaatii
pitempää sanaa säkeen loppuun asetettavaksi. Varoittaa vielä sanojen
katkomisesta, joka on luvallista ainoasti sanan viimeiseen vokaaliin
nähden seuraavan sanan vokaalilla alkaessa; sitä vastoin kehoittaa
viljelemään h:ta vokaalien välissä, vaikk'ei väärässä paikassa, ynnä
muita itämurteen omituisuuksia hyväkseen käyttämään esim. _kaatoa_
(kaataa), _eleä_ (elää), _taitavi_ (taitaa), _valeitta_ (valhetta),
_joutununna_ (joutunut).

Samoin kuin Porthan'in tutkimuksessa Suomen runon luonne oli
tieteellisesti selvinnyt, alkoi se käytännössäkin melkein virheettömästi
sujua. Enimmin siihen lienee vaikuttanut tarkempi tutustuminen kansamme
muinaisrunoihin; mutta ett'eivät Porthan'in opetuksetkaan olleet turhaan
kaikuneet, näemme, jos vertaamme esim. Ganander'in sekä vasta
mainittavan Weman'in runoja ennen hänen teoksensa ilmestymistä ja sen
ilmestymisen jälkeen.



6. Hengellinen runous.

Muutama vuosi uuden Raamatun-suomennoksen perästä, v. 1646, ilmestyi
uusi virsikirjan painos, joka on sen puolesta merkillinen, että siihen
on ensi kerran yhdistetty täydellinen kokoelma nykyisen virsikirjan
liitteitä: ajantieto, kirkkovuoden evankeliumit ja epistolat, katkismus,
Kristuksen kärsimisen ja Jerusalemin hävityksen historia, sekä rukous-ja
käsikirja. Uusia virsiä ei se kuitenkaan sisällä enempää kuin
kymmenkunnan, nekin melkein kaikki ruotsista suomennettuja. Painoksen
kustantaja oli Turun raatimies Sipri Salko ja sen toimittaja _Joonas
Mattiaanpoika Raumannus_. Tämä Raumannus oli syntynyt 1608 Raumalla,
jossa isä oli kirkkoherrana, tuli Turun-puolisen Uudenkirkon
kappalaiseksi 1640 ja kuoli 1683. Hänestä on se muisto säilynyt, että
hän "useampain muittenkin onnistuneitten kokeitten kautta oli tunnettu
suomalaisena runoilijana"; mutta näistä "muista" ei ole mitään enää
tallella. Myös Raamatun suomennoksessa on hän ollut avullinen siten,
että on sen kirjoittanut puhtaaksi ja tehnyt siihen sisällysluettelon.

Hyvin ahkerat kartuttamaan virsikirjaamme olivat molemmat
Gezelius-piispat, sekä isä että poika. Heidän kustantamistaan lukuisista
painoksista sisältävät runsaimmin lisävirsiä v. 1686 ilmestynyt
_Suomalaisten Sielun Tawara_ sekä 1700 ja 1701 vuosien virsikirjat.
Viimeksimainittu, joka julkaistiin nimellä _Uusi Suomenkielinen
Wirsi-Kirja_ ja johon v. 1702 vielä _Yxi Tarpelinen Nuotti-Kirja_,
ensimmäinen laatuaan suomenkielellä, liitettiin, on sitten pysynyt
muuttumattomana kirkon ja kodin käytännössä aina vuoteen 1886.

Ensiksimainitun painoksen uudet virret ovat melkein kaikki
arkkiveisuista kokoonpoimitut; siitä syystä ei ole kumma, ett'ei niiden
tekijöistä ole paljon tietoa. Yksi mainitaan _Pärttyli Hordell'in_
suomentamaksi, josta ei tiedetä muuta, kuin että hän oli Tukholman
suomalaisen seurakunnan kirkkoherrana vv. 1633-46. Hänen kääntämänsä on
toinenkin virsi, joka vasta otettiin 1700 vuoden painokseen. Eräässä
lesken lohdutusvirressä muodostavat värssyin alkukirjaimet nimen _Maria
Simointytär_, joka luultavasti osoittaa tekijää. Ihmeellisempää on,
ett'ei 1700 ja 1701 vuosien painoksiin lisään tulleista virsistä ole
nimen-omaista ilmoitusta, kenen kädestä ne ovat lähteneet. Yhtähyvin on
sangen todennäköistä, että useimmat, joll'eivät melkein kaikki, ovat
_Eerik Cajanus'en_ käsialaa. Niiden koko luonteessa, jopa erityisissä,
usein esiin tulevissa puheenparsissa ilmaantuu silmäänpistävä
sukulaisuus, niin että ne tuntuvat yhden miehen tekemiltä. Mutta
Cajanus'esta on säilynyt maine: "suomalaisen virsikirjan tarkastuksen ja
painokorjauksen hänellä olleen työnä". Vielä enemmän tukea saapi tämä
arvelu siitä, että hän ahkerasti ja hyvällä taidolla sepitteli
onnentoivotus-runoja yliopistollisiin väitöksiin ja että hän oli,
niinkuin jo tiedämme, harras suomenkielen tutkija. Eerik Cajanus oli
samannimisen Sotkamon kirkkoherran poika, syntynyt v. 1675, pääsi
ylioppilaaksi Upsalassa 1692, vihittiin maisteriksi Turussa 1697,
määrättiin Turun koulun konrehtoriksi 1698 ja Kruununkylän
kirkkoherraksi 1703. Hänen olonsa Turussa sopii siis juuri yhteen
mainittuin viimeisten virsikirjanlaitosten ilmestymis-ajan kanssa.
Isonvihan aikana oli hän pakoisalla Ruotsissa, tuli takaisin päästyään
v. 1722 lääninprovastiksi ja kuoli v. 1737. Jos tässä esitetty arvelu
pitää paikkansa, niin on Eerik Cajanus'en nimi muistossa säilytettävä
ilman mitään vertaista etevimpänä virsiseppänämme. Samassa myös hän on
Hemminkiä lähinnä kaikkein tuotteliain vanhan virsikirjamme tekijöistä;
sillä jos luemmekin pois viisi virttä, jotka 1700 ja 1701 vuoden
painoksiin ovat tulleet arkkiveisuista, niin ei kuitenkaan hänen
osakseen jää vähempää lukumäärää kuin 109.

Jos näitä virsikirjamme lopulliseksi täytteeksi tulleita virsiä lähemmin
tarkastelemme, huomaamme pian niiden luonteen olevan ihan päinvastaisen
edellisen aikakauden yrityksille. Niissä ilmautuu, näet, yhtä suuri
taito kuin toiselta puolen omintakeisuuden puute. 1686 vuoden
virsikirjassa on vielä yksi osa uusista virsistä huonomman runomittansa
ynnä muun suhteen johonkin määrin edelliseen aikakauteen päin
kallistuva; mutta useimmat siinäkin osoittavat jo suurempaa taitoa. Onpa
joukossa kymmenkunta v. 1685 ilmestyneestä arkista otettuja, jotka
tuntuvat runollisesti samanarvoisilta kuin 1700 ja 1701 vuoden
lisävirret. Toiselta puolen osoittautuu vielä joku yhtäläisyys edellisen
aikakauden kanssa siinä, että tämän virsikirjan 37 uudesta virrestä 6 on
suoraan käännetty saksasta, 3 latinasta ja 5, joita ei tiedetä
käännetyiksi ja jotka siis kenties ovat alkuperäisiä. Aivan toinen on
laita Cajanus'en toimittamissa molemmissa viimeisissä laitoksissa.
Niiden kautta lisään tulleissa 114 virressä on ainoasti yksi
alkuperäinen, yksi vapaampi mukailus ja yksi suoraan saksasta käännetty;
muut kaikki tyynni ovat 1695 vuoden ruotsalaisesta virsikirjasta. Mutta
niinkuin on jo huomautettu, ovat nämät suomennokset kaikkien
edeltäjäinsä rinnalla aivan verrattomat. Sanat niissä kulkevat sujuvasti
ja kepeästi runomittaa myöten ja ovat enimmiten hyvällä aistilla
valitut. Koko lausetavassa iimautuu ylevä, runollinen henki. Myös
sisällyksensä puolesta ovat mainitut virret paraita vanhassa
virsikirjassamme, sillä useimmat niistä ovat alkuperäisin 17:n
vuosisadan jalojen saksalaisten ja ruotsalaisten virsimestarien tekoa.
Tosin on niissäkin vielä se vika, että Turun murteen lyhennyksiä on
liiaksi käytetty, mutta tämä ei niin suuresti loukkaa toisten suurten
etujen rinnalla, ja aikoinaan sitä, niinkuin olemme nähneet, pidettiin
päinvastoin erinomaisena etuna.

Yllä mainittu ainoa alkuperäinen virsi, joka tavataan 1700 vuoden
virsikirjassa, on tuo tunnettu _ETkös ole Ihmisparca aiwan arca_,
runollisessa suhteessa merkillisin tuote koko tällä aikakaudella. Sen
tekijä on _Juhana Cajanus_, Eerik Cajanus'en isän serkku. Hänkin oli
samannimisen provastin poika, syntynyt Paltamossa v. 1655, tuli Upsalan
yliopistoon 1670, jossa myös vihittiin maisteriksi 1679, pääsi
seuraavana vuonna ylimääräiseksi filosofian professoriksi Turkuun, vaan
ei saanut vakinaista virkaa, siitä syystä että oli taipuvainen
Cartesius'en oppiin, ja kuoli nuorena työn ja taudin rasitukseen v.
1681. Erityisenä arkkina oli mainittu virsi tullut painosta heti tekijän
kuoleman jälkeen v. 1683.

Joku aika ennen virsikirjan lopullista valmistumista ilmestyi v. 1690
laaja hengellinen runoteos, _Mattias Salamnius'en Ilo-Laulu Jesuxesta_,
jonkullainen runomittaan puettu evankeliumi, jaettu 29 runoon ja
sisältävä kaikkiaan 2,265 säettä. Se kertoo lyhyesti Jeesuksen
syntymisestä, luettelee vielä lyhyemmin hänen työnsä ja rupee sitten
kuvailemaan hänen kärsimistään, kuolemaansa ja ylösnousemistaan. Aine on
semmoinen, ett'ei mikään runotaito voi kertoa sitä liikuttavammin kuin
evankelistain yksinkertaiset, koristelemattomat sanat. Kuitenkin jos
tätä runoelmaa omassa lajissaan arvostelemme, niin on meidän
myöntäminen, että se on sangen taitavasti kokoonpantu. Varsinkin on
siinä vanhan runomme omituisia kaunistuksia, esim. runonkertoa,
sopivasti käytetty. Runomitan puolesta on se milt'ei virheetön, jossa
asiassa se aikaansa nähden on melkein ainokainen. Kuvaus on välistä
hyvinkin elävä ja voimallinen, esim. 6:ssa runossa, joka esittää pakoa
Egyptistä sekä 19:ssä ja 20:ssa runossa, joissa Vapahtajan kuolema ja
sen yhteydessä tapahtuneet ihmeet ovat kerrottuina. Tämä 19:s runo on
siitäkin merkillinen, että vanhain runoin tavalla tekee luonnon
kielelliseksi ja mielelliseksi. Aurinko nimittäin Vapahtajaa
ristinpuulla pilkattaessa:

    Catzoi päälle corkialda,
    Muutti muotonsa parahan,
    Caswons pian poies käänsi,
    Luojan surmasta surusa,
    Aiwan hämmästyi äkistä,
    Sanoi suulla surkialla:
    "Cusas on Ilo enämbi,
    Cosc' on Luoja cuolemasa?
    Pitäisköstä paisteheni
    Laskeman mun lembehimmän
    Päälle cansan kelwottoman?"
    Pani poijes Seppelinsä
    Rijsui puhtahan pucunsa,
    Suru Mantelin siwalsi,
    Peitti Silmänsä punaiset.

Vaan kun sitten Vapahtaja vaivoissaan huusi: "Jumala, miksi minut
hylkäsit?" niin aurinko tulee jälleen pilvistä häntä lohduttamaan.

_Ilo-Laulu Jesuxesta_ oli jo aikanaan suuressa arvossa, Juslenius'en
hyvin kehuvasta lausunnosta päättäen, ja on ollut myöhemminkin Suomen
kansan rakkaimpia luettavia, niin että siitä tähän saakka on kaikkiansa
16 painosta julkaistu. Valitettavasti vaan on teksti huolimattoman
korrehtuuriluvun kautta yhä huonontunut; vasta viimeisessä, tohtori _K.
Grotenfelt'in_ v. 1886 toimittamassa painoksessa on se alkuperäisen
mukaan oikaistuna. Paitsi Ilolaulua Jeesuksesta on mainittu Salamnius
samana vuonna vielä painattanut sururunon vanhemman Gezelius-piispan
kuolemasta. Sekin on rakennukseltaan hyvä, mutta sisällyksen puolesta
aivan kuiva elämäkerta.

Kumma kyllä on tämän merkillisen miehen elämästä ollut viime aikoihin
asti mahdoton saada vähintäkään tietoa. Aikalaisillansakin näkyy olleen
sangen hämäriä tietoja hänestä. Stiernman v. 1719 painetussa _Aboa
litterata'ssaan_ sanoo hänen olleen kappalaisena jossain Pohjanmaalla;
Juslenius sanakirjansa esipuheessa tosin tarkemmin määrää paikan,
asettaen hänet Kalajoen kappalaiseksi, mutta panee hänelle taas väärän
ristimänimen Johannes. Ei myös tiedetä koskaan sennimistä pappia
löytyneen, ei Kalajoella, eikä koko Pohjanmaalla. Samoin ei ole se nimi
tavattavana Sursill'in sukutaulussa, ei Turun yliopiston luettelossa
eikä Upsalassa opiskelleitten Suomalaisten joukossa. Vihoviimeksi sitä
turhaan on haettu Pohjanmaan henkiluetteloista sillä ajalla. Vasta _K.
Grotenfelt'in_ on onnistunut löytää nuoremman Gezelius-piispan
muistikirjasta Mattias Salamnius kahdesta paikasta; toisessa hänet
mainitaan virkaa odottavien pappien joukossa luultavasti 1690, toisesta
käy selville hänen kuolleen Paraisissa 1691, ennen kuin oli vakinaiseksi
papiksi päässyt. Että hän jo pitemmän aikaa oli toimittanut papinvirkaa,
näkyy eräästä Stiernman'in tiedonannosta, jonka mukaan Mattias
Salamnius'en Pähkinälinnassa pitämä ruotsinkielinen ruumissaarna tuli
painetuksi Turussa 1681; vaikka turhaan on häntä Inkerinmaankin
henkiluetteloista etsitty. Arvattavasti hän on oleskellut opintoaikansa
jossain vieraassa yliopistossa, kukaties Tartossa. Todennäköistä myös
on, että hän oli kotoisin Pohjanmaalta, jonka kirkkoherroille vanhin
painos Ilolaulua on omistettu.

Toinen yhtä laaja hengellinen runoteos on nimeltä _Uudet Hengelliset
Runot Läsnä olewaisista Ja Tulewaisista Tiloista_, painettu v. 1766. Sen
tekijä on _Simo Achrenius_, samannimisen Sievin kappalaisen poika,
syntynyt v. 1729, tullut ylioppilaaksi 1749, ollut kirkkoherran
apulaisena Paltamossa ja Pietarsaarella ja kuollut vakinaiseen virkaan
pääsemättä 1758. Tämän hänen työnsä tarkoituksena näkyy olleen poistaa
kansan vanhat pakanalliset runot samaan runomittaan puetuilla uusilla
hengellisillä.[82] Alussa on soma kuusimittainen runo, jossa hän
teoksensa omistaa Pohjanmaan papeille. Itse teos, joka sisältää noin
2,300 säettä, on jaettu seitsemään runoon, joista ensimmäinen on
kehoitus synnistä heräämään, toinen ja kolmas kuvaus Kristuksen
ansiosta, neljäs kuoleman kodista, viides tuomion tulosta, kuudes
helvetin valkeasta ja seitsemäs taivaan autuudesta. Esitys on yleensä
pitkäveteinen, mutta sitä elähyttää tavallista vilkkaampi mielikuvitus
ja harras jumalinen tunne. Varsinkin ensimmäinen runo innokkaasti
saarnaa katumusta ja parannusta; neljäs ilmoittaa kammottavalla, vaan
voimakkaalla tavalla haudan salaisuuksia; kuudes samaten maalailee
helvettiä matoineen, liekkineen. Sanat ovat runollisella aistilla
valitut ja sointuvat; runomitta sujuu erittäin hyvin.

Simo Achrenius on sepittänyt vielä yhden hautarunon Lappajärven
kappalaisen Tuomas Wilckman'in muistoksi 1758, siinäkin luoden
kuolemasta ilmielävän kuvan.

    Oho Tuoni tuimuttansi,
    Cuing' on hahmosi cuwattu?
    Se on muotos muinanengin:
    Sinul' on sijwet siniset,
    Lento keinot cauhistawat;
    Wirhi wicatet olalla,
    Julma raudasta rakettu;
    Cumma kyntilä kädesä
    Pimiästi palawainen;
    Tima klasi tiuckuwainen
    Wasamana wasemmassa
    Ombi käydesäs kädesä,
    Josa wähän juoxemata
    Liene pohjalla poroa;
    Wielä warmasti waellat
    Walkeisa waatteisa,
    Lumen carwan caldaisisa.

Että hänellä oli taipumusta myös leikkisään runouden lajiin, todistaa
eräs samana vuonna yliopistolliseen väitökseen painettu onnentoivotus.
Tässä runossa, joka on tosin pitkä, vaan aika sukkela, hän opettaa,
kuinka tuohiveneitä tehdään Pohjois-Amerikassa ja kehoittaa samallaisia
Suomessakin kokoonpanemaan.

Uudempain, virsikirjan mukaisten hengellisten laulujen tekijöistä on
huomattavin _Abraham Achrenius_, edellä mainitun setä. Hän oli Someron
kappalaisen Simo Achrenius'en pojista nuorempi, syntynyt v. 1706 ja
päässyt Turun yliopistoon 1725. Täällä teki hän itsensä pian huomatuksi
runolahjansa kautta, jota aluksi ahkerasti viljeli väitöksissä ja muissa
akatemiallisissa juhlatilaisuuksissa. Hän kirjoitteli kolmella kielellä:
latinaksi, ruotsiksi ja suomeksi, ollen viimeksimainitulla kielellä
ensimmäisiä ja verrattomasti taitavimpia klassillisten runomittojen
käyttäjiä koko tällä aikakaudella. Paitsi maallista runoutta oli hän
myös jo siihen aikaan harjoittanut hengellistäkin runoilemista, jonka
alalle myöhemmin kokonaan kääntyi. Ollessaan näet kotiopettajana kreivi
Creutz'in perheessä Haminassa, sai hän jumalisen rouvan kautta
voimallisen herätyksen ja taipui pietistiseen suuntaan. V. 1730 pääsi
hän kirkkoherran apulaiseksi Pietarsaareen, 1733 pataljoonan-papiksi
Lappeenrantaan. Näillä ajoin kiihtyi hänen jumalisuutensa yhä
yksipuolisemmaksi, niin että hän kovan taudin jälkeen v. 1735,
luultavasti vahingoksi kirjallisuudellemme, poltti kokonaisen vihkon
painamatta jääneitä maallisia runoelmiansa. Vielä enemmän yli kaikkein
järjellisyyden rajain saattoi hänet uskonnollinen levottomuutensa
Ähtävän kappelissa Pohjanmaalla, johon hän v. 1736 oli määrätty papiksi.
Siellä oli silloin pieni uskonnollinen eriseura, joka ei pitänyt lukua
kirkon papeista, vaan piti jumalanpalvelustansa itsekseen. Alussa
koetteli Achrenius palauttaa heitä kirkon helmaan, mutta se ei hänelle
ollenkaan onnistunut; päin vastoin luopuivat kaikki hänen heränneet
ystävänsä heidän puolelleen. Jopa yhtyi viimein Achrenius itsekin
heihin ja otti eron v. 1740 papin virastaan julkisesti kesken
jumalanpalvelusta, hypellen ja huutain saarnastuolissa, riisuen kapan ja
kauluksen päältään sekä juosten ulos kirkosta. Teostansa häntä sitten
vaadittiin Turkuun vastaamaan, ja asia lykättiin hovioikeuden
tutkittavaksi. Hovioikeus osoitti tässä asiassa siihen aikaan aivan
harvinaista suvaitsevaisuutta, sillä se vapautti Achrenius'en kaikesta
edesvastauksesta, vieläpä ehdoitti, että hänelle annettaisiin papinvirka
takaisin, jota hän tyynemmäksi tultuansa oli pyytänyt. V. 1748
suotiinkin Achrenius'elle sitten linnansaarnaajan virka Turussa, ja 1753
pääsi hän kirkkoherraksi Nousiaisiin, jossa kuoli v. 1769, rakastettuna
ja kunnioitettuna.

Jo viratonna Turussa oleskellessaan, ja vielä enemmän jälleen
vakinaiseen virkaan päästyään, harjoitti Achrenius uutteraa
kirjailijatointa sekä ruotsin että suomen kielellä. Ruotsalaisista
teoksista on suuri osa jäänyt käsikirjoituksiksi, mutta jälkimmäisiä on
painettuna neljättäkymmentä pienempää ja suurempaa. Enimmät ovat
runomitallisia; niissä on hän jättänyt Suomen kansalle perinnöksi noin
200 virttä, joista vaan harvat ovat käännöksiä. Useimpia hänen
kirjojansa on meidän aikoihimme asti yhä uudestaan painettu; yleisimmin
levinneihin kuuluvat _Sionin Juhla-Wirret, Halullisten Sieluin
ylöskehoituxexi_, joita ensimmäinen painos ilmestyi v. 1769. Kaikissa
Achrenius'en virsissä ilmautuu syvä synnin tunto ja ehdoton
turvautuminen Jumalan armoon. Innollisesti hän muutamissa saarnaa
parannusta, viitaten sen ajan sotiin ja muihin surkeihin tapauksiin,
esim. Lissabonin maanjäristykseen, joita osoittaa Jumalan vihan
merkiksi. Toisissa sitä vastoin hän palavalla armon rukouksella ja
kaiken oman ansion kieltävällä nöyryydellä heittäytyy Jumalan kasvoin
eteen; vielä toisissa kuvailee vastaista autuutta. Tämä läpikäyvä
jumalinen into ja tunteen hartaus on tehnyt Abraham Achrenius'en virret
Suomen kansalle rakkaiksi, samoin kuin hänen suorasanaisetkin teoksensa,
Mutta ankarampaa arvostelua ne eivät mitenkään kestä. Ne ovat melkein
poikkeuksetta hirmuisesti pitkäpiimäisiä. Sivuseikat vievät esityksen
usein pitkille mutkille ja toisinaan sekoittavat pois koko ajatuksen
juoksun. Värssyjä saattaa olla yhdessä virressä 50-60 ja enemmänkin.
Monta on virttä, joissa ei ole runollista tunnetta laisinkaan, jotka
vaan ovat kuivakiskoisinta, riimeihin pingoitettua saarnaa. Riimiä on
niissä hyvin huolimattomasti käytetty, vaikka toiselta puolen on välistä
riimin tähden pantu ajatukseen aivan sopimattomia sanoja. Kuitenkin on
näitä virsiä joku määrä karsimalla ja parantelemalla voitu ottaa
myöhempiin virsikirjan-ehdoituksiin. Nykyiseen uuteen virsikirjaamme on
niistä tullut yksi ainoa. Yksi on myös otettu hänen poikansa Nousiaisten
kirkkoherran _Antti Achrenius'en_ (1745-1810) toimittamista _Halullisten
Sjeluin Hengellisistä Lauluista_, joiden ensimmäistä v. 1790
ilmestynyttä painosta on kymmeniä kertoja uusittu.[83]

Hengellisistä runoilijoista tällä aikakaudella ovat vielä huomattavat
veljekset _Frosterus, Jaakko_, Lohtajan provasti (k. 1794) ja _Abraham_,
Turun konsistoorin notaari (k. 1766). Edelliseltä on jäänyt 5 virttä,
jälkimmäiseltä 10, ja yhdessä he ovat sepittäneet vielä 5; melkein
kaikki ovat suomennettuja ruotsista tai saksasta, Ne ovat hyvin
valittuja, suomennos on vapaa, usein enemmän mukailevainen. Ajatuksen,
kielen ja runomitan puolesta ne ovat kauniita, sujuvaisia; ainoana
haittana niissä ovat liiaksi katkotut sanat.

Mainittava on myös Loimaan provasti, sittemmin jumaluus-opin professori
ja tuomioprovasti Turussa _Gabriel Lauraeus_ (k. 1753), joka painatti
kymmenkunnan ruotsista ja saksasta suomentamaansa virttä nimellä
_Muutamia Hengellisiä Wirsiä_ v. 1747. Niitä voisi kyllä muuten pitää
hyvinä, joll'ei hän vaan olisi niissä niin onnettomasti polkenut korkoa.

Sitä paitsi tuli joka vuosi, siitä lähtein kuin Suomeen oli saatu omat
kirjapainot, joukottain noita jo mainittuja hengellisiä arkkiveisuja,
välistä tekijän nimellä varustettuna, mutta vielä useammin nimetönnä,
Suurin osa tietysti on aivan ala-arvoista laatua, mutta muutamia on
kuitenkin voitu käyttää uuteenkin virsikirjaamme.



7. Maallinen runous.

Jos nyt siirrymme maalliseen runouteen ja aluksi otamme katseltavaksi ne
runoelmat, jotka eivät ole minkään erityisen tilaisuuden synnyttämiä,
niin pistää meille kohta silmään _Yxi Caunis Suomen-Kielinen Weisu,
Talontöille cunniaxi ja ylistöxexi_, jonka ennen mainittu _Gabriel
Tuderus_ oli "nuoruudessa ylösajatellut" ja kuuluisa muinaistutkijamme
_Elias Brenner_ painoon toimittanut "Suomalaisten suosiolla" v. 1703. Se
kuvailee hilpeästi ja taitavasti talonpojan töitä ja elämää. Ruotsin
sen-aikuisten lauluseppäin vaikutus näkyy selvästi sen konstikkaissa
riimeissä.[84] Tekijän elämäkerta on lyhyesti seuraava. Hän oli
Rantamäen kappalaisen Johannes Somerus'en poika ja mainitaan syntyneen
v. 1638 Kemissä, johon pitäjään isänsä kuitenkin vasta v. 1649 tuli
kirkkoherraksi. Tuli yliopistoon v. 1651, jossa vietti mitä
vallattominta elämää, kestäen ylioppilas-aikanaan "useampia tappeluja
kuin moni harmaapäinen soturi koko elinaikanaan". Karkoitettuna Turusta
v. 1659 tiedetään hänen samana vuonna pyrkineen Upsalan yliopistoon.
Missä hän vihdoin papintutkintonsa suoritti, on epätietoista. Mutta
papin toimeen päästyänsä Lapin raukoille rajoille, jossa vielä vallitsi
pakanuuden pimeys, hän tuliselle toimintahalulleen löysi jalomman
tehtävän, kristin-uskon valon levittämisen Suomen Lappalaisille. Hän
tuli ensin kappalaiseksi Inariin 1669, sitten kirkkoherraksi Kuusamoon,
johon Inarin kappeliseurakunta silloin yhdeksi Lapin seurakunnaksi
yhdistettiin, v. 1675 ja viimein Ala-Tornion kirkkoherraksi v. 1684,
jossa virassa kuolikin v. 1705.

Toinen talonpoikaista elämää kuvaava runoelma on nimeltä
_Huoneen-Speili, Josa Ensin edespannan caickein welgolisus yhteisest
Sitten Mitä erinomattain, Perhen-Isänille ja Emänille, Poijlle,
Drängeille, Tyttärille ja Pijcoille hywin eli pahoin sopii --
Lyhykäisest Opixi caikille JaloMaxi_. Se ilmestyi ensi kerran v. 1699,
ja on siitä sittemmin otettu kymmenkunta painosta, viimeinen v. 1867.
Mutta vaikka se siis näkyy olleen kansalle hyvin mieluinen, on se
kuitenkin aivan suloton, ikävä loru. Sen tekijä on ilmaissut ainoasti
nimensä alkukirjaimet _J.M._

Käsikirjoituksena on samoilta ajoin säilynyt vähäinen runokokoelma, joka
sisältää viisi Suomen runomittaan käännettyä Aisopon eläinsatua. Niiden
suomentaja on _Juhana Henrik Hoppius_, joka Kaarle XII:n aikana palveli
kapteenina sotaväessä, vaan sitten vihitti itsensä papiksi ja tuli
kirkkoherraksi v. 1723 Tyrön ja 1729 Tuuterin pitäjään Inkerinmaalla,
jossa kuoli v. 1757. Kieli niissä on Inkerin karjalaista murretta.[85]

Painettu kokoelma näitä n.k. fabuloja ilmestyi vasta v. 1777 nimellä
_Caxi Neljättä Kymmendä Satua Suomalaisijn Runohin Käätty Wuonna 1775_.
Sisällykseltään ne ovat verrattomasti paremmat kuin Ganander'in
suorasanaiseen kokoelmaansa liittämät runomitalliset sadut.
Kertomustavassakin on enemmän elävyyttä ja sukkeluutta, vaikk'ei
niidenkään kärki ole tarpeeksi teroitettu. Niiden tekijä on aivan
tuntematon.

Historiallisten runoelmain tekijöistä, joihin meidän sitten on
kääntyminen, on ensiksi mainittava _Lauri Pietarinpoika Tammelinus_,
sama, jonka jo tunnemme ensimmäisenä sananlaskuin kerääjänä. Hänen
kirjoittamansa on _Ajan Tieto Suomenmaan menoist ja uscost, erinomaisest
Suomen Pispoist cungin Kuningan ajall, Lyhykäisijn rijmein coottu_ v.
1658. Tämä on ensimmäinen Suomen historian koe kielellämme, vanhaan
runomittaan rakennettu, mutta myös riimeillä varustettu; luultavasti oli
Messenius'en ruotsinkielinen Suomen riimikronikka ollut siihen
yllytyksenä. Niinkuin nimestä näkyy, ovat siinä pääaineena Suomen
piispain työt ja toimet. Vaan sisältää se kaikellaisia muitakin
historiallisia tietoja kuninkaista, sodista, ruttotaudeista j.n.e.
Ylimalkain on se tietysti kuivakiskoinen, mutta loppupuolessa, joka tuli
lisäksi toiseen painokseen v. 1671 ja jossa runoilija kertoo oman
aikansa tapauksista, on kuvaus usein elävä ja innokas.[86] Runouden
alalla on sama Tammelinus vielä tuottanut viisi virttä, jotka ovat
painettuina 1674 vuoden virsikirjaan.

Huomiota ansaitseva historiallinen runoniekka tämän jälkeen on _Anterus
Aschelinus_, joka ensin oli kolleegana Turun tuomiokoulussa, sitten
kappalaisena Askaisissa ja kuoli v. 1703. Hänellä näkyy olleen
tavallista runsaampi runolahja, Hänen laulunsa -- varsinaisia runoja hän
ei ole kirjoittanut -- ovat kyllä enimmiten liian pitkäveteisiä, ja
sanoja katkoo hän aivan armottomasti, mutta niissä ilmautuvat innolliset
tunteet ja runolliset vertaukset kohottavat ne kuitenkin tavallista
korkeammalle. Hänen teoksiaan on säilynyt virsi suuresta nälästä v. 1697
ja Kaarle XII:n kunniaksi kirjoitettu _Uskollinen Uron-Uhri_ 1703, jotka
luultavasti ovat alkuperäisiä. Sitä paitsi on hän v. 1702 suomentanut
pöyhkeän sotaveisun nimellä _Suomen Ilo-Ääni_ Narvan voiton yli.

Samasta Narvan voitosta on tallella toinenkin runo, nimittäin
_Ilo-Laulu_ vuodelta 1700. Se on sepitetty Oulun kaupungissa, ja tekijän
nimen alkukirjaimet ovat _I.G.H.S._ Vanhain kansanrunoin vaikutus näkyy
selvästi sanoissa ja sanankäänteissä, jopa kokonaisissa säkeissäkin.[87]
Luonteeltaan on tämä runo leikkisä ja pilkallinen. Esitys ei ole
historiallisesti uskollinen, vaan on mielikuvitus aineen omaan kaavaansa
valannut. Kerrottuansa venäläisen joukon julmasta menettelystä, kuvailee
runoilija, mitenkä Kaarle kuningas vähäisen väkensä kanssa tulee avuksi,
ja mitenkä tsaari, saatuaan eräältä mieheltään kuulla tämän pienen
joukon urhoollisuudesta, heti lähtee pakoon, sillä tekosyyllä, että
menee poikaansa pois viemään ja pian tulee takaisin. Kun sitten tappelu
alkaa, niin Kaarlen sotamiehet "Suomen tutulla tavalla" lämmittävät
saunan ja antavat löylyä vihollisille, jotka eivät sitä kauan kestä,
vaan antautuvat vangiksi.

Näissä runoelmissa esiintyvä voitonriemu ja ylpeys muuttui kuitenkin
kohta surkeaksi hätähuudoksi, kun Kaarle XII:n kaukana poissa ollessa
Venäläiset tulivat hävittäväisenä tulvana maahamme. Tästäkin Suomen
kansan kauheimmasta ajasta on useampia runoja jäljellä. Varsinkin
näkyvät Suomalaisten sydämessä siihen aikaan vaihtelevat tunteet niistä
runoista, jotka on kirjoittanut _Sakari Lithovius_. Ne ovat ikään kuin
nääntyvän Suomen povesta puhkeavia syviä huokauksia. Välistä, kun
kuvailevat jotain onnellista tapausta, yrittävät ne iloansa osoittamaan,
vaan tämä ilon ilmaus on aivan kuin sairaan hymyily, joka omaisiltaan
tahtoo salata, kuinka vaikeasti häntä kipu kalvaa.

Sakari Lithovius oli porvarin poika Oulusta, syntynyt v. 1672, tuli
ylioppilaaksi 1692 ja maisteriksi 1700, pääsi v. 1702 kirkkoherraksi
Nevanlinnaan, josta Venäläisten voitolle päästyä pakeni Ruotsiin, eläen
enimmäkseen Tukholmassa köyhänä ja viratonna, kunnes v. 1713 pääsi
Ouluun kirkkoherraksi; hän kuoli 1743. Ensimmäinen hänen runoistaan,
vuodelta 1715, on onnentoivotus Hessin Fredrikin ja Ulriika Eleonooran
häihin. Juhlan vuoksi koettaa runoniekka hetkeksi unohtaa tuskansa,
laulaen:

    "Sijrry suru Suomalaisten,
    Parcu poijes Pohjalaisten".

Sillä Fredrikin tulossa näkee hän rauhan toivon ja huudahtaa:

    "Otollinen öljynoxa
    Saata Suomeen suuri Saxa!"

Toisessa runossaan suree hän nuoremman Gezelius piispan kuolemaa, joka
tapahtui Tukholmassa v. 1718. Kolmannessa, joka on erinomaisen
voimallinen, valittaa hän Kaarle XII:n surmaa. Lopussa kiroo hän Norjan
maata, jossa tämä kauhea teko oli tapahtunut.

Neljäs, Ulriika Eleonooran kruunauksesta, vuodelta 1719, ilmoittaa taas
vähän toivoa, ja viides Fredrikin kruunauksesta, seuraavalta vuodelta,
iloitsee jo lähenevästä rauhasta ja toivottaa hartaasti:

    Sota suuri sammucohon,
    Pahat päiwät paetcohon,
    Rauetcohon raju ilmat!
    Muuttucohon murhein mustat,
    Surkeudet sijrtyköhön!
    Rauha armas riendyköhön,
    Riemu runsas ruwetcohon,
    Auring' armas astucohon
    Waiwatuita wirwottaman,
    Lewottomij lohduttaman!

Parempi kuin nämät Lithovius'en riimilliset runot on _Pärttyli
Vhaël'in_, jo mainitun kieliopin-tekijän, pyyntö Kaarle XII:lle pian
palajamaan raadeltavina olevain alamaistensa avuksi. Tämä runo on
niinkuin Vhaël'ilta toivoa sopiikin, rakennukseltaan hyvin hyvä. Se on
painettu v. 1714 ja sen nimi kuuluu:

    Suomen suruisen Cansan
    Ynnä Pohjan Peräläisten
    Waikia Walitus-Runo
    Alla waiwan waikeimman,
    Wenäjän werisen Miekan,
    Tygö CARLEN Callihimman
    -- -- -- -- --
    Runo raudalla rakettu.

Suomi siinä pelolla kysyy, missä sankarinsa niin kauan viipyy, ja huutaa
häntä apuun, luetellen kauheita kärsimyksiänsä. Viimein lupaa Kaarlelle
täydet verot tuoda sekä kaikin puolin kunniallisesti elää, jos hän vaan
tulisi takaisin, ja lopettaa tällä huokauksella, joka yhä välistä pitkin
runoa on puhjennut sanoiksi:

    Carle Cuuluisin Cuningas, --
    Tule Cullanen cotihin,
    Tuoppas Rauha tullesansi!

Vielä on mainittava samasta aineesta v. 1720 kirjoitettu, mutta vasta
1734 painettu, pitkä kronikantapainen, jonka nimenä on:

    Suru-Runot Suomalaiset,
    Waiwoista walittawaiset
    Poloisella Pohjan maalla,
    Ruotzin rannoilla, rajoilla
    Wallan alla Wenäläisen,
    Witzan Herran hurscaimman,
    Kijruhulda kirjoitetut,
    Muille muistoxi jätetyt,
    Nämät waiwat nähneheldä
    Pohjan maalla poicaiselda.

Tekijää ei tähän asti ole tiedetty, sillä nimeänsä hän ei ole ilmaissut;
sen verran vaan on ollut selvillä, että hän oli Pohjanmaan pappeja,
koska sanoo Affrén'in kapinan tähden tulleensa viedyksi Turun linnaan ja
istuneensa siellä 13 viikkoa. Vasta nykyisin on maisteri _A.E. Niemi_
löytänyt Ganander'in sanakirjasta, kahdesta eri paikasta sen tiedon,
että tekijä ei ole kukaan muu kuin _Gabriel Joosepinpoika Calamnius_,
tilapäisten runojen sepittäjänä ja ainoana, jonka runoja Ruotsin vallan
ajalla on tullut yhteen koottuina painosta, vielä mainittava.

Tämä runokronikka sisältää laajan kuvauksen Venäläisten hirmuvallasta 11
eri runossa. Enimmäkseen ovat asiat siinä vaan yksinkertaisesti
kerrottuina, mutta itse aine on niin syvästi liikuttavainen, että
kuivinkin kertomus vaikuttaisi. Taitavasti on tekijä käyttänyt runomme
omituisia koristuskeinoja, ja toisinaan puhkeaa hänen oma tunteensa
todella runollisiin huudahduksiin. Ulkomuodoltaan on tämä runo melkein
aivan virheetön. Se kyllä on monin paikoin riimillinen, mutta riimiä ei
kuitenkaan ole missään väkisin tavoiteltu.

Ensimmäinen runo kertoo, mitenkä Venäläiset maahan tullessaan
menettelivät, luetellen ensin tavarain ryöstämiset, sitten lasten
viennit ja naisten raiskaukset, viimein nuot kauheat kidutukset.
Järjestys on nähtävästi niin pantu, että lukijan mieli aina kovempien
kiusojen kuvilla tulisi yhä syvemmältä liikutetuksi. Itse runoilija ei
voi olla puhkeamatta parkahdukseen:

    Ohoh suurta surkeutta!
    Ohoh Waiwa waikiata!
    Weden wäändäpi werisen
    Selkiöistä silmistäni,
    Hijen hiuxista hijopi,
    Poski päästä pusertapi.

Lopulla runoa kuvailee hän Suomalaisten viheliäistä elämää sydänmaissa:

    Corwesa oli cotomme,
    Maantiellä majasiamme,
    Kirckotiemme kiwistöllä
    Metzän petoin pesillä,
    Carhut Cansa cumpanimme.

Tämä runo päättyy, niinkuin kaikki muutkin, sanoilla:

    Auta ainoa Jumala,
    Päästä päiwistä pahoista!

Toinen runo erikseen kertoo kirkkoin ja hautausmaiden ryöstämisestä.
Kolmas kuvailee, kuinka alussa vuotta 1716 jo alettiin toivoa
helpoitusta, haettiin kaukaa siemeniä ja juhtien puutteessa:

    Ucko auralla ajeli,
    Ämmä äjästä weteli.

Mutta Venäläinen hävitti jälleen kaikki, läpi maan kulkiessaan Kajaanin
linnaa valloittamaan.

Neljäs runo puhuu Venäläisten retkistä Länsi-Pohjanmaalle asti; viides
heidän menonsa lauhtumisesta, koska pelkäsivät kotiin tulleen Kaarlen
kostoa. Mutta kuudes jo valittaa sen toivon raukenemista.

    Me cuin calat cawelemme,
    Madon pojat matelemme
    Paitzi päättä, Haldiatta,
    Caitziatta, Catzojatta.
    -- -- -- -- --
    Pian toiwomme todella
    Mustat menot muuttuwaksi;
    Mutta muutuit mustemmaksi.

Seitsemännessä on kerrottu "valtakunnan pettäjän" Görtz'in hallituksesta
ja lopusta; kahdeksannessa Affrén kappalaisen kapinasta seurauksineen;
yhdeksäs on onnentoivotus Ulriika Eleonooran kruunaukseen ja rauhan
toivon ilmoitus; mutta kymmenes jälleen kertoilee Venäläisten
ryöstöretkistä Ruotsiin. Yhdestoista viimein riemuitsee Hessin Fredrikin
kruunauksesta kuninkaaksi. Lopuksi lausuu runoilija:

    Ei sanat sanoen puutu,
    wirret weisaten wähene,
    Sananlaskusa sanowat
    Sauwon sywät Suomalaiset.
    Waan mun puuttupi puheni,
    Laulu wirteni lakapi;
    Sillä mulla mustat päiwät.
    -- -- -- -- --
    Muret mieltä muuttelepi,
    Aiwuan ajatuttapi.
    -- -- -- -- --
    Eipä raiku raskas rinta,
    Kulje kurjan kurcku torwi,
    Waicka ainoset asiat
    Wielä warsin waatisivat.

Isonvihan synnyttämä on vielä Siuntion kirkkoherran _Israel Escholin'in_
(k. 1742) _Walitus Wirsi Suomen surkeudest wänein wallan alla_,
kirjoitettu v. 1720 ja painettu v. 1735. Historiallista kertomusta on
tässä virressä varsin vähän, enimmäkseen se sisältää tunnustusta, että
Suomi on synneillään kaikki vaivat ansainnut, ja huokausta Jumalan
puoleen, että niille jo tekisi lopun. Samaan lajiin kuuluu myös
tuntemattoman tekemä surullinen veisu Kyrön tappelusta, joka on kahden
muun virren mukana painettu v. 1736.

Onpa Pikkuvihakin yllyttänyt runontekoon. Sitä on kuvannut _Jaakko
Mardell Widman_, lääninrahaston-hoitaja Vaasassa (k. 1769), v. 1743
pitkässä runossa, jossa on käyttänyt ainoasti paritavuisia sanoja. Runon
nimi kuuluu:

    Suru Suri Suomalaisen,
    Parcu Påru Pohjalaisen,
    Cotoansa culkiesa,
    Pacon poijes pyrkiesä,
    Muille maille matcustaisans,
    Mucaisexi mennesänsä
    Wältämähän Wenäläistä.

Sama mies on kirjoittanut vielä _Joulu-Laulun_ lapsille.

Jatkon Tammelinus'en Ajantietoon julkaisi v. 1752 apulaispappi
Ilmajoella, sittemmin Vähänkyrön kappalainen _Kaarle Rein_, Ilmajoen
nimismiehen Juhana Rein'in poika, syntynyt 1712, kuollut 1781. Tämä on
oikeaan runon mittaan rakennettu ja loppuu Aadolf Fredrikin käyntiin
Suomessa. Sitä paitsi on Rein sepittänyt kolme hautarunoa. Kaikki hänen
runoelmansa ovat sisällykseltään vähäarvoiset, mutta ulkoasultaan
moitteettomat, ja juuri häneltä sanoo Porthan saaneensa paraat ohjeet
tutkimukseensa suomalaisesta runoudesta.

Viimeksi on tämän ajan historiallisista runoilijoista mainittava
Marttilan provasti _Jaakko Zidén_, syntynyt Tyrväällä 1754, kuollut
1801, Runeberg'in Vänrikki Stoolin tarinoissa ylistetyn sankarin isä.
Hänen runoelmistaan huomattavin on valitusvirsi Kustaa III:n kuolemasta
vuodelta 1792, joka 130 värssyn pituisenakin on hupainen lukea. Suomen
ja Kreikan muinaistarustosta hän siinä yhtenään ottaa nimiä ja kuvia.
Muita runoelmia on häneltä säilynyt _Kaxi Kiitos Laulu Rauhan Edestä_
1791, sotalaulu vuodelta 1796 ja riemulaulu Kustaa IV:n Aadolfin
käynnistä Suomessa, painettu v. 1797. Näissä hänen lauluissaan ei ole
juuri runollista suloutta, mutta erinomainen into ja voima. Ikään kuin
koskena kuohuen menevät ne menoansa, siitä huolimatta vaikka välistä
kolisteluttavatkin sanain tavallista muotoa runomitan kareihin.

Nyt seuraavista tilapäisistä hovi-, hää- ja hautarunoista ei tietysti
saa hakea mitään syvempää runohenkeä; sen kieltää itse aine.
Tavallisesti ne ovat hyvin juhlallisia, mahdikkailla sanoilla ja
pöyhkeillä vertauksilla varustettuja, ja nähtävästi tekemällä tehtyjä.
Kuninkaallisista ja muista korkea-arvoisista henkilöistä sepitetyt ovat
useimmiten enemmän mielisteleväisiä, kuin mitä meidän aikanamme
katsottaisiin sopivaksi. Hautarunot ovat tavallisesti pitkäpiimäisiä
vainajain avujen ja ansioiden luetteloita; niissä kuitenkin joskus
puhkee esiin syvempikin tunne. Häärunot toisinaan meitä viehättävät
leikillisyydellään.

Enimmiten runoilija alkaa sillä, että yllyttää itseänsä laulamaan, ja
nämät alkusanat ovatkin usein paraat, hempeimmät paikat koko runossa.
Suurella huolella koettaa hän peitellä ja koristella semmoista, mikä
paljaaltaan maistuisi kovin kuivalle, esim. vuosilukuja, joita
sovitetaan runoksi seuraavaan tapaan:

    Wuonna yxi tuhannetta,
    Sata caxi colmin kerroin,
    Wijsikymmentä winottu,
    Wielä päälle palckioxi
    Kesäcuusa caunihisa.

Myöskin pitää runoilija huolta siitä, että jokainen pääsana saisi sille
sopivan mainesanan, esim. _pappein parwesta pyhästä -- wiisauden
winheämmän -- Christuxemme kirckahimman_.

Onnentoivotus-runoja oli meidänkin yliopistossamme alusta alkaen ollut
tapana liittää väitöksiin ja muihin julkaisuihin. Niiden sepittäjät
olivat tavallisesti nuorten maisteriksi pyrkijäin opintokumppaneita,
jolloinkulloin yhtyi heihin joku opettajistakin. Ensiaikoina
kirjoitettiin niitä melkein yksin-omaan latinaksi. Mutta loppupuolella
1600 lukua alkaa näkyä kreikkalaisia, jopa joskus ihmeeksi heprealaisia,
ynnä pian myös saksalaisia, ranskalaisia, italialaisia ja englantilaisia
värssyjä; ennen muita sai kuitenkin ruotsinkieli huomattavan sijan.
Suomenkielisiä ei löydy monta ennen Isonvihan aikoja, mutta sen perästä
ilmestyy niitä koko joukko.

Luonnollisesti ei näissäkään voinut ilmautua todellista runo-intoa;
mutta moni niistä on kuitenkin somasti ja sukkelasti kokoonpantu.
Väitöksen tekijää niissä ylistetään, kiitetään hänen taitoansa ja
oppiansa, jota hän on näyttänyt _Auran ahkerasa ahjosa_, pyrkiessään
_Heliconin heltalle, cullatulle cuckulalle_, missä on saava päähänsä
_lehtilakin_ tai _wihriöitä kihriöitä_. Muutenkin toivotetaan hänelle
onnea ja menestystä tässä ja tulevaisessa elämässä. Enimmiten puhutaan
myös itse väitöksen aineesta ja sen tärkeydestä. Toisinaan on runoilija
kuulevinansa melua Auran rannoilta, jonka syytä sitten tiedustelee
"lauluneidoilta".

V. 1654 perustettiin Turun yliopistoon vakinainen runo- ja ajatustaidon
professorin virka, johon seuraavana vuonna nimitettiin _Eerik Justander_
kreivi Brahen suosituksesta, kuuntelematta yliopiston konsistooria, joka
hangoitteli kauan vastaan virkaan nimitetyn syntyperän vuoksi. Justander
eli _Juusti_, joksi hän suomalaisissa runoelmissaan kutsuu itseään, oli,
näet, erään Turun raatimiehen avioton lapsi; hän oli tullut
ylioppilaaksi 1645 ja maisteriksi 1653. V. 1667 muutti hän
professorinvirastansa kirkkoherraksi Mynämäelle ja kuoli siellä 1678.
Häneltä on säilynyt neljä runokoetta, joista ensimmäinen, v. 1650
painettu, on jälkimuisto kolmella kielellä: latinaksi, ruotsiksi sekä
suomeksi, kreivi Brahen puolisolle. Kristiina Katariina Stenbock'ille;
toinen on samoin hautaruno vuodelta 1652. Kolmas on Viipurin
uuden kirkon vihkijäisiin v. 1664 sepitetty _Gratulatio
Tavast-Runico-Rythmica_ (Hämäläis-runomitallinen onnentoivotus) ja
neljäs _Gratulatio Tavast-Runico-Finnonica_ on onnentoivotus
vastamainittavalle lainsuomennoksen tarkastajalle _Antti
Pachalenius'elle_, joka oli suomentanut uskonnollisen kirjateoksen
_Cantio cygnea_ (Joutsenlaulu) v. 1667.[88] Edellinen on tehty _stante
pede_ (seisovalla jalalla), jälkimmäinen on _extemporanea_ (tilapäinen).
Kaikki tyynni ne ovat pahanpäiväisintä soperrusta, eivätkä ansaitsisi
huomiotamme, joll'eivät olisi ensimmäisiä tällä aikakaudella ja joll'ei
niistä näkyisi Suomen oppineilla olleen siihen aikaan tapana edeltäkäsin
valmistamattakin sepittää suomeksi runoja. Hävinnyt on Justander'in
ruotsista suomentama kometia Tuhlaajapojasta, jota näyteltiin Turun
yliopistossa rehtorinvaihdoksen kunniaksi 10 p. Kesäk. 1650.
Justander'in ansiot ensimmäisenä asetusten suomentajana tulevat edempänä
puheeksi.

Erikseen huomattavia tilapää-runoilijoita tapaamme sitten vasta
Isonvihan jälkeisenä aikana. Ensimmäisenä heistä on mainittava _Henrik
Lilius_, kirkkoherran poika Messukylästä, syntynyt 1683, tullut
ylioppilaaksi 1699 ja maisteriksi 1707, nimitetty kappalaiseksi
Pirkkalaan 1709 sekä kirkkoherraksi Längelmäelle 1722 ja Messukylään
1730, kuollut 1745. Hän oli kuuluisa opistansa, puhetaidostansa ja
runoistansa, joita myös latinaksi sepitteli. Suomeksi on hän v. 1728
julkaissut kaksi häärunoa ynnä yhdet erittäin kauniit _Kehto-Runot_.
Vielä on hän sepittänyt onnentoivotuksen Juslenius'en sanakirjaan, jossa
hän sanoo vierasten kielten, myös ruotsin, häneltä jääneen ruostumaan.
Se näkyykin hänen runoistansa, että suomi oli hänellä puhekielenä.
Kaikki, mitä hän on kirjoittanut, on hyvin sujuvaa sekä kielen että
runonrakennuksen puolesta ja runollisessa suhteessa sen ajan parasta
tuotetta.

V. 1749, kun Kaarle herttuan, sittemmin Kaarle XIII:n, edellisenä vuonna
tapahtuneen syntymän johdosta vietettiin Turussa juhlaa, piti yliopiston
dosentti, sittemmin Korpon kappalainen _Kaarle Fredrik Mollerus_,
tullimiehen poika Hämeenlinnasta, syntynyt 1715, kuollut 1787, pitkän
runopuheen, joka sisältää kokonaista 1.266 säettä. Alussa runoilija
kääntyy kuulijoihin, luetellen eri säädyt, ja lausuu ilonsa siitä, että
suomi ensi kerran tässä paikassa kaikuu. Sitten hän rupeaa latelemaan,
mitä kaikkea Kaarle nimiset kuninkaat, niiden joukossa myös nuo 16:lla
vuosisadalla keksityt pakanuuden-aikuiset seitsemän ensimmäistä Kaarlea,
ovat Ruotsin valtakunnan hyväksi tehneet. Viimein saavat Aadolf Fredrik
ja perintöprinssi Kustaakin ylistystä ja lopussa kehoitetaan pikku
Kaarlea esi-isäinsä jälkiä astumaan. Sanat tässä runossa ovat vielä
pöyhkeämmät ja sanankäänteet vielä konstikkaammat, kuin mikä siihenkään
aikaan oli tavallista. Mollerus on muuten mainittuna vuonna kirjoittanut
hautarunonkin.

Kokonainen vihkonen tilapäärunoja ilmestyi v. 1755 nimellä _Wähäinen
Cocous Suomalaisista Runoista_. Se sisältää kaikkiansa 12 runoa,
nimittäin: yhden hovirunon Aadolf Fredrikin käynnistä Suomessa, yhden
onnentoivotuksen Turun vastanimitetylle piispalle, neljä hää- ja kaksi
hautarunoa, syntymäpäivä- ja nimipäivä-runon, onnentoivotuksen uudelle
rakennukselle ja viimeiseksi yhdet _Valitus Runot minun nykyisen tilani
ylitze_. Melkein kaikki ovat runollista arvoa vailla; toisessa
häärunoista, joka alkaa säkeillä _Kewät keickuin tuleepi_, on kuitenkin
kaunis luonnonkuvaus. Viimeksimainittu valitusruno muistuttaa
kokoonpanoltansa loitsurunoa. Näiden runojen sepittäjä, jo mainittu
_Gabriel Joosepinpoika Calamnius_ oli syntynyt 1695 Kalajoella, jossa
hänen isänsä oli pappina, tuli ylioppilaaksi 1712, vihittiin papiksi
Isonvihan aikana Strengnäs'issa ja oli Ylivieskassa silloin kuin hänet
vangittiin. Pääsi rauhanpäätöksen jälkeen v. 1724 apulaiseksi ja 1726
kappalaiseksi syntymäpitäjäänsä, jossa virassa kuoli v. 1754. Itse hän
siis tätä kokoelmaa ei ole voinut painoon toimittaa, vaan on sen
luultavasti hänen poikansa, maisteri _Gabriel Gabrielinpoika Calamnius_,
myöhemmin myös suomalaisena tilapää-runoilijana esiintynyt,
isävainajansa muistoksi julkaissut.[89]

Porthan'in aikalaisista ansaitsevat, paitsi Ganander'ia, erityistä
mainitsemista Kaarle Kustaa Weman, Henrik Achrenius ja Juhana
Abrahaminpoika Frosterus.

_Kaarle Kustaa Weman_ oli kihlakunnan-kirjurin poika Liperistä, syntynyt
v. 1740. Hän tuli ylioppilaaksi 1760 ja maisteriksi 1766, väitteli
seuraavana vuonna heprean ja suomen kielen sukulaisuudesta ja pääsi
väitöksensä nojalla dosentiksi suomenkielessä, ensimmäiseksi kielemme
edustajaksi yliopistossamme. Tässä palkattomassa virassa näkyy hän
kuitenkin toimineen ainoasti lukuvuoden 1771-72, jolloin piti luentoja
runouden ja varsinkin Suomen runon luonteesta. V. 1774 suoritti hän
papintutkinnon Upsalassa ja määrättiin seuraavana vuonna sotapapiksi
Tukholmaan, jossa häntä mainittu Kaarle herttua sekä tämän veli Fredrik
Aadolf käyttivät opettajanansa suomenkielessä. V. 1776 hän nimitettiin
kirkkoherraksi Kemiöön, jossa kuoli v. 1803.

Kotiseuduillansa Karjalassa oli hän varmaankin kuullut kansanrunoja ja
oppinut niistä taitavaksi runomitan käyttäjäksi. Verraten Ganander'iin,
jonka runoissa aina tuntuu vähän teeskelyä, sujuvat hänen runonsa aivan
luonnollisesti. Suurempaa runolahjaa tosin ei ollut hänelläkään, mutta
hänelle on omituista, että hän viljelee runsaasti kuvia ja vertauksia.
Esim.

    Nijnkuin tähdet taiwahalla,
    Ilman kannen kirkastajat,
    Owat Luojan laitoxesta,
    Kaikkiwallan katzannosta
    Toinen toista kirkkahambi,
    Toinen toisen walaisia,
    Nijn on ilmoinen Isämme,
    Maan ja taiwasten tekiä
    Tehnyt ihmisten iloxi,
    Koko sugun kunniaxi
    Aina aikana kunakin,
    Mustan sumun soatesza,
    Suuret toimet (= nerot) tähdixemme,
    Suuret sjelut onnexemme.

Enimmäkseen on Weman kirjoitellut hovirunoja. Niistä mainittakoon
perintöprinssin, sittemmin kuninkaan Kustaa III:n häiden johdosta v.
1766 yliopistossa lausuttu ja julkaistu _Riemu Runo Suomalainen_, jossa
hän Mollerus'en esimerkkiä noudattaen ylistelee edellistenkin Kustaa
kuningasten töitä, sekä kruunausjuhlan kunniaksi v. 1772 Tukholman
kaupungin suuressa raastuvan salissa pidetty _llopuhe_. Tämän
jälkimmäisen hän samana vuonna julkaisi yhdessä toisen runon kanssa,
jossa riemuitsee Kustaan onnistuneesta vallankumouksesta, varustaen
molemmat rinnakkain painetulla ruotsinnoksella.

_Henrik Achrenius_, ennen mainitun Simo Achrenius'en veli, oli syntynyt
1730, eli nimismiehenä Kalajoella ja kuoli 1798. Hän oli luonteeltaan
ihan toisellainen kuin vanhempi veljensä. Hän oli suuri hulivili ja
koiransilmä; hänen runoissaan kuvastuu Kustaa III:n iloinen ja leikkisä,
vaan irstas aika. Laulaminen sujui häneltä hyvin liukkaasti sekä
vanhalla runomitalla että myös riimiksi. Häneltä onkin jäänyt koko
joukko tilapäisiä runoja, joista kuitenkin tällä ajalla tuli painetuksi
ainoasti onnentoivotus väitökseen v. 1754, runo Kustaan häistä 1766 ja
hallituksen viinatehdasasetusta puolustava runo viinankeitoksesta ynnä
siihen yhdistetty _Wiinasta Walitus Wirsi Runo Raukan kuolemasta_ 1777.
Myöhemmin julkaistuja[90] ovat nimipäivä- ja kummiruno, "apulaista
tarvitseva maanmittari", laulu papin rouville l:nä päivänä Toukokuuta ja
_Taivallinen Morsian Tanssi_, joka on paras kaikista. Enimmät näistä
ovat leikillistä laatua, muutama oikein rivokin.

_Juhana Abrahaminpoika Frosterus_, ennen mainittujen Jaakko ja Abraham
Frosterus'en nuorin veli, syntyi v. 1720 Paltamossa, jossa isä oli
kirkkoherrana. Tuli ylioppilaaksi 1736 ja maisteriksi 1745, sai
seuraavana vuonna koulunrehtorin ja pastorin paikan Kajaanissa, muutti
sieltä Sotkamon kirkkoherraksi 1763, nimitettiin jumaluus-opin
tohtoriksi 1800 ja kuoli 1809. Hän oli hyvä suomenkielen tuntija ja
taitaja. Tämän taitonsa on hän varsinkin osoittanut runoissansa,
häärunossa vuodelta 1764 sekä v. 1787 painetussa runossa _Jumalan
Pyhästä Laista_, jotka samassa todistavat hänessä olleen todellisemman
runokirjan kuin kaikissa muissa hänen aikalaisissansa. Näytteenä hänen
runotaidostaan olkoon seuraava palanen häärunosta, joka on hyvin kuvaava
tälle hempeälle runoudenlajille yleensä.

    Cosca läickyi lämmin tuuli,
    Kilo kijlsi wetten päällä
    Armahasta auringosta,
    Sätehistä suloisista,
    Silloin jouduit juontehesa
    Linnut meille muilda mailda:
    Pääskönen pani pesänsä;
    Wesi lindu wieretteli,
    Suoritteli sulkiansa,
    Suositteli sulhastansa.
    Weden caria caiwostansa,
    Weden hirmu hauwin poica,
    Wedäxen sywästä wedestä,
    Talwi majasta mataapi
    Kannoille rakendamahan
    Leickiänsä lämbymäsä,
    Silloin kätki couckuluunsa,
    Suunsa tutkamet teräwät.
    Mehtzot mustisa mecoisa,
    Ucot uliat urohot,
    Wuorten nousit notkelmista,
    Näpittelit näppiänsä,
    Calliolla calcuttelit,
    Cutzuit cumpanins cocohon.
    Teeret tulit tanderelle,
    Cukertiwat cuusicoisa,
    Soitit soilla soittimensa.
    Pyytkin pyörit pensahisa;
    Linnut pienet parvesansa
    Kielten kilwasa kihisit,
    Wisertelit wirsiänsä.
    Nijnpä hekin häitä laitoit
    Suwen suodun suosiosa. --
    Eipä ihmet ihmisistä,
    Että hekin ennättäwät
    Mennä nuorna naimisehen
    Keskellä kesä sydändä,
    Caswon caiken cucoistaisa.

Jalosti runollinen esitystavassaan on myös hänen kirjasensa _Hyödyllinen
Huwitus Luomisen Töistä_ v. 1791. joka on kansantajuinen
luonnon-ilmiöiden selityksen koe, ensimmäinen ja kauan aikaa ainoa
suomenkielellä. Tämän vuoksi ynnä myös miellyttävän sisällyksensä tähden
on se hyvin useasti tullut uudestaan painetuksi, yhdeksännen kerran v.
1850. Kieli siinä on verrattomasti puhtaampi siihen aikaan tavallista,
vaikk'ei kuitenkaan aivan vapaa ruotsalaisuuksista. Ruotsinkielellä on
hän samana vuonna julkaissut kertomuksen Sotkamon pitäjästä.

Lopuksi on mainittava, että etevin ruotsinkielinen runoilijamme tällä
ajalla, _Frans Mikael Franzén_, on siksi muistanut oman kansansa kieltä,
että sille rikkaudestaan on suonut edes yhden murusen. Hän on nimittäin
Åbo Tidningar lehteen 28 p. Syyskuuta 1805 painattanut suomeksi
mukailemansa ruotsalaisen kansanlaulun "_Bewara, Gud, wår Kung_" nimellä
_Weisu Kuningalle Suomen kansalda_.



8. Talonpoikais-runous.

Puheenaolevan aikakauden loppupuolella ilmestyy kirjallisuuteemme
omituinen runouden välimuoto, joka on tavallaan kansanrunoutta ja
tavallaan taiderunoutta, vaan ei kumpiakaan näiden sanojen varsinaisessa
merkityksessä. 18:n vuosisadan keskipalkoilta, näet, alkaa painosta
tulla koulunkäymättömäin talonpoikain tekemiä runoelmia. Joku semmoinen
on jo vuosisadan alkupuolelta löydettävissä, mutta vasta loppupuolelta
niitä tavataan huomattavassa määrin.

Länsi-Suomessa on tämä talonpoikais-runous edellä esitetyn taidetekoisen
runouden suoranaista kaikua. Sekin on osaksi hengellistä osaksi
maallista laatua; muodon puolesta se noudattaa yksin-omaan uudempia,
virsikirjasta opittuja runomittoja.

Talonpoikaisista hengellisistä runoilijoista merkillisin ja tuotteliain
oli _Tuomas Ragvaldinpoika_. Hän oli syntynyt Tyrväällä 1724, asuskeli
1760 ja 1770 luvulla enimmäkseen Turussa ja muutti sitten Loimaalle,
jossa kuoli 1804. Jo nuoruudestaan vaivaisena ei hän raskaasen työhön
kyennyt, vaan elätteli itseään tilapää-virsien sepittämisellä. Niitä on
tullut painetuksi noin 130 kappaletta, 48 eri julkaisussa, ja paljon on
vielä jäänyt painattamatta. Näissä on ainoasti pari varsinaista
virsikokoelmaa, muut ovat hää-, hauta- ja hovivirsiä, mutta nekin kaikki
hengellistä laatua. Miellyttävää on nähdä, kuinka Tuomas, vaikka hänellä
oli tämmöisien sepittäminen elinkeinona, ei milloinkaan alennu
imartelijaksi. Häävirsissä hän ei ylistele pariskunnan avuja eikä
kuvaile heidän tulevaa onneansa, vaan puhuu ankarasti avioelämän
velvollisuuksista. Hautavirsissä hän samaten harvoin ja silloinkin vaan
sivumennen kiittää kuollutta; pääasiana ovat kehoitukset ja varoitukset
jälkeenjääneille. Hovivirsissäkin ilmenee sama mieliala. Esim.
ilolaulussa Kustaa III:n käynnistä Suomessa hän ensimmäisessä värssyssä
kyllä riemuitsee, mutta heti liittää siihen toisen, jossa moittii, että
maallista ylimystä niin suuremmoisesti vastaan otetaan, vaan
taivaallisen kuninkaan tulosta ei olla milläänkään. Kansalle ovat hänen
virtensä olleet hyvinkin rakkaat, mutta erinäistä runollista arvoa ei
niille saata antaa. Mielikuvitusta ei hänellä sanottavasti ollut, ja
hänen jumalinen tunteensa, jos kohta syvä, ei ole kylläksi innokas
antamaan voimaa virsille; enimmissä vallitseekin äly. Sen lisäksi tulee,
että ne ovat pitkäveteisiä, ja että niissä riimi ja värssymitta ovat
huononlaisia. Pari niistä on kuitenkin korjaamalla ja lyhentämällä
otettu uuteen virsikirjaamme.

Yksityisiä hengellisiä virsiä ovat julkaisseet _Juhana Eerikinpoika_
Kasvolan kylästä Paimiosta 1764, _Antti Kreunpoika_ Nousiaisista 1768 ja
_Antreas Livon_, kuolemaan tuomittu vanki, 1770.

Maallisten laulujen tekijänä esiintyy _Juhana Juhananpoika Junnila_,[91]
kestikievari Ihoden kylässä Pyhämaan pitäjässä. Hän on laulanut Kustaa
III:n murhasta 1792, kuninkaasta ja hänen perheestään 1793 ja Kustaa
IV:n Aadolfin häistä 1799; kaikki ovat kuitenkin järin huonoja
kyhäyksiä.

Itä-Suomessa tämä uudempi kansanrunous on aivan toista luonnetta. Se on
kauttaaltaan maallista laatua ja käyttää melkein yksin-omaisesti Suomen
kansan vanhaa runomittaa. Että siihenkin herrasmiesten sepittämät runot
ovat jossakin määrin vaikuttaneet, on hyvin luultavaa, mutta se on
varmaan vanhempi ja on itse paljoa suuremmassa määrin vaikuttanut
aikakauden taiderunouteen. Sen juuret ovat etsittävät syvemmältä,
entisen kansanrunon maaperästä. Eroitus on kuitenkin myös
silmäänpistävä. Tämä uusi laji kansanrunoutta on vanhaan verraten
samassa suhteessa kuin esim. Saksan kirjallisuudessa n.k. Meistersänger
(käsityöläislaulajat) ritarillisiin laulajiin. Kaikki runollisuus on
siitä kadonnut, sisällys ja kuvat ovat aivan arkipäiväisiä; ainoasti
satiiri on jonkun-arvoinen.

Ensimmäiset nimeltä tunnetut Itä-Suomen runoniekat ovat Remes-veljekset
Kiuruvedeltä, _Matti ja Paavo_, joista edellinen, aikoinaan hyvin
kuuluisa, on julkaissut hautarunon Iisalmen provastin Henrik
Helsingius'en muistoksi 1757, jälkimmäinen runon veljensä kuolemasta
1765.

Vielä huomattavampi mies on _Pietari Wäänänen_ Kuopion puolelta
Murtolahden kylästä nykyistä Nilsiän pitäjää. Hän oli syntynyt 1764,
otti isänsä kuoltua kotitalon hoitoonsa 1791 ja saavutti ahkerana ja
toimeliaana maanviljelijänä pian paikkakuntalaistensa luottamuksen. Hän
oli pitäjässään lautamiehenä ja valittiin v. 1800 talonpoikais-säädyn
edusmieheksi Norrköping'in valtiopäiville. Täällä ollessaan julkaisi hän
runon Kustaa IV:n Aadolfin kruunaamisesta. Toisen runon sepitti hän
Tukholmassa 1805 saman kuninkaan ulkomaan-matkalta palaamisen johdosta.
Porvoon valtiopäiville valittuna v. 1809 oli Pietari Väänänen säätynsä
enimmin käytettyjä luottamusmiehiä. Niillä tutustui hän myös Suomen
uuteen, jalomieliseen hallitsijaan ja kirjoitti Napoleonin sodan jälkeen
runon Aleksanteri I:stä, joka toimitettiin Pietariin keisarin itsensä
nähtäväksi. V. 1828 muutti hän asumaan Kuopion kaupunkiin, jossa jonkun
aikaa eli ruokatavarain kauppiaana. Viimeiset ikävuotensa vietti hän
Taipalsaarella, jossa hänen poikansa nimellä _Venell_ oli pappina, ja
kuoli siellä 1846.

Toinen _Wäänänen_, vaikk'ei edelliselle ollenkaan sukua, oli _Heikki_
nimeltä, myös _Konsaheikiksi_ sanottu. Hän oli köyhä työmies Oulusta,
joka kylästä kylään kulkien elätti itseään viulunsoitolla ja
runonteolla. Hän kuoli lämpöiseen uuninkiukaasen, johon oli
viinapäissään mennyt makaamaan. Hänen tekemänsä on v. 1801 painettu
_Lystillinen Runo-Laulu Sijtä kummasta Kala-Kukosta_, johon oli kissa
karvoineen sisään leivottu ja joka Oulun tulliportilla työnnettiin
ahneelle tulliherralle kouraan. Myöhemmin on julkaistu runot Kellonkylän
Mariasta ja Oulun piioista eli Orjaväestä.[92]

Viimeksi on mainittava kuuluisin kaikista talonpoikaisista
runoniekoistamme, _Paavo Korhonen_. Hän on kuitenkin tällä aikakaudella
julkaissut ainoasti _Kolme Hengellistä Wirttä_ 1799 ja _Huwittawaiset
Hää-Laulut_, luvultaan neljä, uudemmilla runomitoilla, v. 1807. Hänen
varsinainen vaikutuksensa, niinkuin yleensä koko tämän runoudenlajin
kukoistus-aika, alkaa vasta Suomen erottua Ruotsinvallan alta, jolloin
talonpojissakin kansallistajunta herää.



9. Suorasanainen hengellinen ja taloudellinen kirjallisuus.
Yleiskatsaus.

Suorasanainen kirjallisuus tälläkin aikakaudella oli vielä melkein
yksin-omaisesti hengellistä lajia. Ennen Isoavihaa painettiin varsinkin
paljon saarnoja. Saarnantekijöistä näemme taaskin ensimmäisenä _Lauri
Pietarinpoika Tammelinus'en_, joka vv. 1644-70 on painattanut kaksi
saarna-kokoelmaa ja kolme erinäistä saarnaa. Toisia ahkeria
saarnankirjoittajia mainittakoon _Tuomas Rajalenius_, kotoisin
Huittisista, joka oli ollut ensimmäisiä ylioppilaita Turussa nimellä
_Raja_, sittemmin työskennellyt kolleegana Porin koulussa sekä
apulaisena ja kappalaisena kotipitäjässään, viimein kirkkoherrana
Tyrväällä kuollut v. 1688; _Abraham Ikalensis_, Ikaalisten kirkkoherra
(k. 1675) ja _Kristian Procopaeus_, Loimaan kirkkoherra (k. 1693).
Paitsi näitä on vielä joukko semmoisia, jotka ovat julkaisseet ainoasti
yhden saarnan kukin. Enimmät näistä saarnoista ovat tilapäisiä hää- ja
hautapuheita. Myös suomennettiin silloin Rothovius piispan
ruotsinkielinen, 20 saarnaa sisältävä kokoelma.

Samaan aikaan ilmestyi muutamia muitakin mainittavia suomennoksia, esim.
tuo kansallemme niin rakas _Juhana Arndt'in Paradisin Yrti tarha_ 1670,
josta kahdeksas painos tuli v. 1863; samaten toisenkin mainion
saksalaisen pietistin _Juhana Gerhard'in Pyhät Tutkistelemuxet_ 1680,
jotka yhdennentoista kerran painettiin uudestaan v. 1875. Tämän
jälkimmäisen kirjan suomentaja, meille jo sananlaskuin kerääjänäkin
tuttu Lohjan kirkkoherra _Gabriel Tammelinus_ on suomentanut vielä
toisen, useat kerrat uudestaan painetun kirjan, nimeltä _Christillinen
Muisto-Kirja_ 1679. Suomentajana on vielä mainittava Pirkkalan
kirkkoherra _Jaakko Raumannus_ (k. 1678), joka käänsi Augsburg'in
uskontunnustuksen 1651 ja Luther'in suuren katkismuksen 1674. Tähän
aikaan kuuluu myös vanhemman Gezelius'en _Yxi paras Lasten tawara_,
aapiskirja ja katkismus, vuodelta 1666, jota on levinnyt kansaamme noin
70 painosta.

Isonvihan jälkeen on huomattavimpia suorasanaisia hengellisiä
kirjailijoita, paitsi jo mainittua Abraham Achreniusta, _Juhana
Wegelius_, Tyrvään provastin poika, syntynyt Tukholmassa 1693, tullut
Turun yliopistoon 1709, ollut vanhempainsa kanssa paossa Ruotsin
puolella, vihitty papiksi 1720, päässyt kappalaiseksi Enontekiäisiin
1721, opettajaksi Tornion kouluun 1726 ja viimein Oulun kirkkoherraksi
1757, jossa virassa kuoli 1764. Hänen postillaansa _Se Pyhä
Ewangeliumillinen Walkeus Taiwallisesa Opisa Ja Pyhäsä Elämäsä_, joka
ilmestyi kahdessa osassa vv. 1747 ja 1749, kiitetään suuresti. Kolmas
painos tuli v. 1848,[93] ja ruotsalaista käännöstä siitä julkaistiin vv.
1853-56. Sama tekijä on vielä toimittanut kirjasen _Yxi Tarpellinen
Coetus ja Tutkistelemus Rippi-Wäen Canssa_ v. 1762. Toinen postillan
kirjoittaja oli Vehmaan kappalainen _Antti Björkqvist_ (1741-1809).
Hänen v. 1801 julkaisemansa _Uskon harjoitus Autuuteen_ on ilmestynyt
kuudessa painoksessa ja myös ruotsiksi käännetty. Lisäksi mainittakoon
ruumissaarnain kirjoittajina Limingan kirkkoherrat _Mattias Pazelius_
(k. 1771) ja _Tuomas Stenbäck_ (k. 1776) sekä Lapuan kirkkoherra _Iisak
Lithovius_ (k. 1788). Paljoa enemmän kuin alkuperäisiä teoksia on
tälläkin ajalla käännöksiä, enimmiten ruotsinkielestä. Puoleksi
alkuperäinen, puoleksi saksasta suomennettu on Turun kappalaisen,
sittemmin Kemin kirkkoherran _Iisak Ervast'in_ (k. 1757) _Rucous-Kirja_
vuodelta 1734, seitsemännentoista kerran painettu v. 1880.

Maallista suorasanaista kirjallisuutta on tuskin nimeksikään ennen
Porthan'in vaikutusta. Isonvihan perästä ruvettiin kyllä ahkerasti niin
Suomessa kuin Ruotsissakin kirjoittamaan taloudellisista aineista, josta
tämä aika sai nimekseen taloudellinen aikakausi. Mutta Suomen kansalle
ja kirjallisuudelle niistä harrastuksista ei lähtenyt suurta hyötyä,
sillä kaikki semmoiset kirjat toimitettiin ruotsiksi. Suomenkielellä ei
ilmestynyt käytännöllisistä aineista koko tällä ajalla enempää kuin
pari, kolme pientä vihkosta, niinkuin: _Neuwo Palando-Wijnan
Hyödytyxestä ja Wahingosta_ 1747, _Pienden Lasten Tarpellinen Holhomus
ja Perääncatzomus_ 1756 sekä _Lyhykäinen Neuwo, Hywihin Ja Sijwollisihin
Ihmisten Tapoin, Nuorudelle_ 1761. Paitsi näitä löytyi silloin tällöin
joku sentapainen kirjoitus almanakoissa, joita matematiikan professori,
sittemmin Turun piispa _Lauri Tammelin_ (k. 1733) oli alkanut toimittaa
suomeksi vuodesta 1705. Muutamissa vuosikerroissa on myös hänen
tekemänsä, historioitsijoillekin tärkeä kertomus Isostavihasta.

Vasta Porthan'in aikoina saivat umpisuomalaisetkin vähän runsaammalta
nauttia sen ajan hengen tuotteita. Almanakoissa alkaa siitä lähtien
säännöllisesti ja yksin-omaan ilmestyä taloutta koskevia kirjoituksia.
Eri kirjoina julkaistuista käytännöllisistä teoksista ovat _Ganander'in_
molemmat lääkärikirjat ja _Juhana Frosterus'en_ luonnonkirja jo
mainitut. Niiden rinnalle ovat vielä asetettavat _Suomenkieliset
Tieto-Sanomat_, ensimmäinen sanomalehti-yritys suomenkielellä. Siitä
painettiin näytenumero Syyskuulla 1775 (nimellä _Suomalaiset
Tieto-Sanomat_) ja sitä toimitettiin koko seuraavan vuoden kuluessa,
mutta lakkautettiin sitten tilaajain puutteessa. Sen koko oli puoli
oktaavi-arkkia, joka tuli painosta kaksi kertaa kuukaudessa. Lehden
ilmestymiseen oli luultavasti antanut aihetta Porthan'in v. 1771
alkuunpanema ruotsinkielinen lehti. Vaan sisällykseltään se erosi
tykkänään tästä vanhemmasta virkaveljestään. Se oli näet yksin-omaan
aiottu talonpojille ja sisälsi pääasiallisesti kirjoituksia
maanviljelyksestä ja karjanhoidosta sekä tavallisimpain ihmis- ja
eläintautien parantamisesta, liittäen siihen ainoana henkisempänä lisänä
alkeiskurssin maantiedossa. Lehden toimittaja _Antti Lizelius_ oli
talonpojan poika Tyrväältä, syntynyt v. 1708, tullut ylioppilaaksi 1732
ja maisteriksi 1735, saanut kolleegan paikan Turun koulussa 1737 sekä
määrätty kirkkoherraksi Pöytyälle 1741 ja v. 1769 Mynämäelle, jossa
kuoli 1795. Hän oli taitava suomenkielen tuntija, jonka vuoksi hänelle
kaksi kertaa uskottiin uutten suomalaisten raamatunpainosten valvominen.
Edellisellä kerralla sanotaan hänen oikaisseen monta kohtaa niin hyvin
käännöksen tarkkuuteen kuin myös kielen puhtauteen nähden;
jälkimmäisellä kerralla oli hänen toimenansa ainoasti k-kirjaimen
muuttaminen vanhentuneen c-kirjaimen sijaan. Myös sanomalehdellään
ilmoitti hän olevan sen käytännöllisen tehtävän ohella tarkoituksena
myös ahkeroida "Suomen kielen selkeydestä, sen omasta, luonnollisesta
puhen parresta, painawaisten sanain walitzemisesta ja eroittamisesta,
niin myös niitten muista kielistä wuorottuin mahdollisesta
wieroittamisesta".

       *       *       *       *       *

Suomalainen kirjallisuus puheena olevalla aikakaudella on siis
moninpuolin kehittynyt, vaan ei likimainkaan niin ripeästi, kuin sen
elinvoimainen alku lupaili. Sen suhteellinen merkitys maamme
kirjallisessa tuotannossa päinvastoin yhä vähenee. Lukumäärään nähden on
suomenkielinen kirjallisuus aikakauden edellisellä puoliskolla, jos sitä
vertaa ruotsinkieliseen, enää ainoasti niinkuin yksi kolmeen, tämä
latinankieliseen verraten vielä niinkuin yksi kahteen. Isonvihan jälkeen
suomenkielisten kirjojen suhdeluku vähitellen jälleen kohoaa
kymmenennestä osasta lähes viidennekseen, vaan samalla myös
ruotsinkielisten julkaisujen, joka nousee melkein latinankielisten
tasalle. Ylivaltansa koko Ruotsinvallan aikana säilytti latina etupäässä
tieteellisen kirjallisuuden kielenä, vaikka tälläkin alalla, niinkuin on
mainittu, ruotsi v. 1749 asettui sen rinnalle. Mutta varsinaisen
kaunokirjallisuuden maassamme anasti ruotsinkieli alun pitäen. Eikä ole
liioin ihmeteltävää, vaikka kyllä surkuteltavaa, että ne Suomalaiset,
joilla oli runsaampi runolahja, kirjoittivat ruotsiksi. Ennenkin
Isoavihaa teki Ruotsissa alkuun pantu kansankielisen taiderunouden
viljelys tämän kielen käyttämisen helpommaksi, jota paitsi sillä oli
paljoa suurempi hetkellinen kunnia voitettavana. Isonvihan jälkeen tuli
lisäksi, että mainittujen Suomalaisten äidinkielenä oli ruotsi, ja että
heidän siis olisi ollut vieläkin vaikeampi suomea viljellä,
Suomenkieliseen runoiluun, niinkuin olemme nähneet, eivät ryhtyneet muut
kuin keskinkertaiset lauluniekat, jotka eivät ruotsinkielellä olisi
saaneet ääntänsä kuuluviin.

Suomalainen kirjallisuus, joka oli kansallisen kirkon helmassa syntynyt,
pysyi yhä edelleen mitä likeisimmässä yhteydessä kirkon kanssa, sillä
melkein kaikki kirjallisuuden harjoittajat tälläkin aikakaudella
kuuluivat pappissäätyyn. Tämä seikka oli aivan luonnollinen seuraus
maamme sivistys-oloista. Porvarissäädyssä kirjallista oppia siihen
aikaan vielä harvoin löytyi, ja muussa virkamiehistössä, niinkuin
tiedämme, oli paljon Ruotsista verekseltä tulleita jäseniä, jotka suomea
eivät osanneet ollenkaan. Papit yksistään olivat milt'ei kauttaaltaan
suomalaista sukuperää, sillä yleinen sääntö oli, että papiksi pyrkijä
ainoasti omassa hiippakunnassaan voi saada paikan. Suuri osa heistä oli
suorastaan talonpoikais-säädystä lähteneitä ja sukulaisuuden siteitä
vahvistivat yhä uudelleen naimisliitot pappein ja talonpoikain lasten
välillä, varsinkin Pohjanmaalla, missä mainittu sääty oli itsenäisen
asemansa paraiten säilyttänyt. Papit olivat muuten virkansakin kautta
enimmän velvoitetut kansan keskellä elämään ja käyttämään sen kieltä.

Ainoasti yhdellä kirjallisuuden alalla, joka vielä on esittämättä,
nimittäin lakitieteellisellä, oli koko työ jo siirtynyt milt'ei
yksin-omaan maallikkojen käsiin. Vaan siitä työstä on meidän enemmän
kiittäminen muutamain yksityisten virkamiesten erityistä
asianharrastusta, kuin maahamme perustettujen maallisten virastojen
yleistä vaikutusta, niinkuin seuraavasta kyllin selvinnee.



10. Suomenkielen virallinen käytäntö.

Olemme nähneet, mitenkä melkein yksin ajoin hengellisen kirjallisuuden
kanssa oli ilmautunut muutamia kokeita kielemme käyttämiseen myös
yhteiskunnallisissa ja virallisissa asioissa. Puheenaolevalla
aikakaudella on niitäkin paljoa enemmän, vaikka mainituista ulkonaisista
syistä työ edistyi hitaasti ja valmistui myöhään.[94]

Suuret ja alinomaiset sodat, joihin yhtenään vietiin tuhansittain Suomen
poikia, tekivät sota-artikkelein kääntämisen suomenkielelle
tarpeelliseksi. Hallitus ei kuitenkaan joutanut muistamaan tätä kipeää
tarvetta, vaan yksityinen mies, Hartikka Speitz nimeltä, täytti sen
palkattomalla vaivallaan, vieläpä omalla kustannuksellaan.

_Hartikka Henrikinpoika Speitz_ oli syntyisin Sääksmäeltä, jossa hänen
isänsä eli Hollolan ja Satakunnan tuomiokuntien lainlukijana. Hänen
opinnoistaan ei ole tietoa, mutta ainakin hän oli taitava latinan ja
saksan kielissä. Hän tavataan ensi kerran v. 1623 lainlukijana Korpon ja
Mynämäen tuomiokunnissa, vaan menetti jo seuraavana vuonna paikkansa
jonkun virkavirheen tähden. Myöhemmin esiintyy hän kaikellaisissa
oikeusriidoissa, viimein itse hovioikeutta ynnä sen presidenttiä Juhana
Kurck'ia vastaan. Tyytymättömänä päätöksistä, jotka arvattavasti olivat
hänelle vastaisia, oli hän heitä moittinut sekä suullisesti että
kirjallisesti ja tuomittiin sen vuoksi kuolemaan v. 1645. Tämän tuomion
kuitenkin kuninkaan-oikeus v. 1647 helpoitti kuuden vuoden vankeudeksi.
V. 1649 tiedetään hänen olleen vielä vankina Hämeenlinnassa,[95] mutta
hänet tavataan samaan aikaan taas uusissa riidoissa oikeuden edessä. V.
1654 mainitaan hän jo kuolleena.

Suomennoksensa _Kustaa II:n Aadolfin sota-artikkeleista_ painatti
Hartikka Speitz rinnakkain ruotsinkielisen alkutekstin kanssa v. 1642.
Siihen työhön hän sanoo, kreivi Pietari Brahelle omistetussa, sekä
ruotsin- että suomenkielisessä esipuheessa, ryhtyneensä _ex zelo seu
amore Patriae_ (isänmaan kiihkosta eli rakkaudesta) _ennen
cachtakymmendä aijastaika sitten_, eli kohta sen jälkeen kuin mainitun
kuninkaan sota-artikkelit olivat alkukielellä ilmestyneet v. 1621.
Vaikuttimen yritykseensä hän selittää seuraavin sanoin: "_Näky
likimittäin Surcoitelldawa olewan, joss eij ne uskolliset Suomen
Solldatit -- -- taidais jotakin niistä ymmerdä_". Vielä selvemmin hän
tuo esiin ajatuksensa eräässä, arvattavasti myös kreivi Brahelle
kirjoitetussa kirjeessä. Hän siinä sanoo kauhistuksella nähneensä,
kuinka yksinkertaisten ja ruotsinkieltä taitamattomain sotamies-parkain
Suomessa tätä ennen on täytynyt mennä kuolemaan, niinkuin nauta- tai
lammaskarjan, rikkomisista sota-artikkeleita vastaan, joiden
sisällyksestä raukat eivät ikinä ole saaneet mitään tietoa tai
selitystä. Yksistään ruotsinkielisellä nimilehdellä hän ilmoittaa nyt
julkaisseensa tämän suomennoksensa Ruotsin hallituksen luultavaksi
mielihyväksi, entisen Suomen kenraalikuvernöörin Pietari Brahen
antamalla erityisellä luvalla ja isänmaalle sekä erittäin omalle
kansalleen suosioksi. Nimensä jälkeen on hän vielä piirtänyt sanat
_Tavast-Finlandus_ (Hämäläis-Suomalainen).

Tässä muodossa ei Hartikka Speitz'in suomennosta kuitenkaan suvaittu
päästää julkisuuteen. Hänen täytyi toimittaa uusi painos esipuheestansa,
joka ei enää ole kreivi Brahelle, vaan "kristilliselle lukijalle"
omistettu, ja josta myös valitus suomalaisten sotamiesten surkeasta
kohtalosta on kokonaan kadonnut. Samalla kertaa painettiin nimilehtikin
uudestaan ja poistettiin siitä sekä ilmoitus kreivi Brahen antamasta
suosiollisesta luvasta että sanat "erittäin omalle kansalleen". Sitä
vastoin on tekijän kansallisuudenosoituksen jälkeen lisätty _Svecus_
(Ruotsalainen). Näyttää siis melkein siltä, kuin hallituksessa ei olisi
oltu oikein hyvillään siitä, että suomalainen mies näin julkisesti
ilmaisi kansallisen mielialansa. Tämä on kuitenkin ainoa esimerkki 1600
luvulta semmoisesta suomalaisuuden pelosta.

Seuraavana vuonna 1643 kustansi Speitz painosta useampia _vuoritöitä
koskevia asetuksia_, niin-ikään sekä alkukielellä että suomeksi
käännettyinä. Mainitussa kirjeessään, joka on vuodelta 1642, hän puhuu
myös aikomuksestaan vast'-edes suomentaa koko Ruotsin lain. Että hän
tämän aikeensa on toteuttanutkin, siitä on tohtori _K.R. Melander_[96]
äskettäin löytänyt varman tiedon eräässä hänen poikansa anomuskirjeessä
valtiokanslerille Aksel Oxenstjernalle vuodelta 1648. Siinä, näet, poika
rukoilee vapautusta onnettomalle isälleen, jonka ilmoittaa
vankeudessaan, valtiokanslerin aikaisemmin antamasta käskystä,
suomentaneen koko lakikirjan, paitsi kirkkokaarta. Isänsä puolesta hän
vielä pyytää, että valtiokansleri suosiollisesti toimittaisi tämän
suomennoksen painoon, ennen kuin suru oli kalvanut katki suomentajan
elämänlangan; muuten voisi tapahtua, että tämä ylen tarpeellinen teos
jäisi yhä edelleen puolitekoiseksi, Suomenmaalle suureksi vahingoksi.

Valitettavasti kävi pojan ennustus toteen. Hartikka Speitz'in
lainsuomennos ei ainoastaan jäänyt painattamatta, vaan sen
käsikirjoituskin hävisi teille tietymättömille, niin että siitä jäi
jäljelle ainoasti muisto, jonka vasta nykyinen tutkimus on saanut
selvitetyksi. Ett'ei se enempää huomiota aikoinaan herättänyt, siihen
lienee ollut syynä toinen lainsuomennos, joka Turun hovioikeuden
esimiehen Juhana Kurck'in kannatuksella samoihin aikoihin valmistui, ja
vaikk'ei sekään päässyt painetuksi, kuitenkin säilyi käsikirjoituksena.

Tämän suomennoksen tekijä oli _Abraham Kollanius_, samannimisen
kappalaisen poika Karkusta. Tuli ylioppilaaksi ensin Upsalaan 1636,
josta siirtyi Turun uuteen yliopistoon 1640. Pääsi maisteriksi
ensimmäisissä vihkiäisissä 1643, vaan ainoasti armoilla ja sillä
ehdolla, että vielä täydentäisi tietojansa yliopistossa. Haki v. 1645
notaarin virkaa yliopiston konsistoorilta, mutta sai kieltävän
vastauksen, osaksi siitä syystä, että vastoin sitoumustansa oli
oleskellut maaseudulla ja laiminlyönyt opintojansa, osaksi puutteellisen
ruotsinkielen-taidon tähden. Pääsi v. 1650 hovioikeuden auskultantiksi
ja määrättiin alalaamanniksi Karjalan tuomiokuntaan, johon virkaan sai
hovioikeuden vahvistuksen 1652. Kun tuo vahvistus Tukholmassa kumottiin,
määrättiin hänet seuraavana vuonna Yli-Satakunnan tuomarille
lainlukijaksi. V. 1657 pääsi hän uudelleen Karjalan tuomiokunnan
alalaamanniksi, mutta joutui kohta esimiehensä kanssa riitoihin
palkasta, josta v. 1662 vielä hovioikeuteenkin valitti, ja joutui sen
johdosta vähäksi aikaa virattomaksi. Kuitenkin, kun hänen esimiehensä
samana vuonna kuoli, ja tämän ottama uusi alalaamanni tuli toiseen
paikkaan siirretyksi, sai hän virkansa takaisin. Kollanius kuoli v. 1667
luultavasti kotipuolellaan Karkussa, jossa hänellä oli maatila Karkun
kylässä ja jonka kirkkoon hänet haudattiin.

Lainsuomennokseensa oli Abraham Kollanius ryhtynyt jo v. 1645 ja
kolmessa vuodessa saanut valmiiksi käännetyksi sekä maan- että
kaupunginlain ynnä vielä oikeudenkäynti-järjestyksen. Tämän
suomennoksensa lähetti hän sitten, luultavasti presidentti Kurck'in
välityksellä, Kristiina kuningattarelle, jonka käskystä suomentamistyö
mainitaan tehdyn, sillä pyynnöllä, että se valtion kustannuksella
julkaistaisiin. Kuningatar toimitti sen heti Turun hovioikeudelle
tarkastettavaksi, ja hovioikeus puolestaan määräsi tarkastajiksi
alalaamanni Henrik Jaakonpojan ynnä kolme lainlukijaa Hämeestä ja
Satakunnasta, pidättäen esimiehelleen Juhana Kurck'ille ja kolmelle
assessorille oikeuden viimeiseksi tutkia vielä heidänkin työtään.
Tarkastajat eivät näy ollenkaan tyytyneen Kollanius'en suomennokseen,
vaan laskettelivat sen kielestä kaupungilla pilkkaa ja rupesivat itse
päästänsä ihan uutta suomennosta valmistamaan. Siitä pilkasta antoi
heille hovioikeus, Kollanius'en valitettua, kovat nuhteet, jonka
johdosta kaksi heistä luopui toimestaan ja ainoasti mainittu _Henrik
Jaakonpoika_[97] ynnä yksi lainlukijoista _Antti Pachalenius_[98]
pysyivät työssä. He tekivät kuitenkin työtään hitaasti; vasta v. 1653
ilmoittaa hovioikeus kuningattarelle sen joutuneen valmiiksi. Mutta nyt
moitti Kollanius vuorostaan heidän suomennostansa huonoksi, jonka tähden
hallitus käski hovioikeuden verrata ja tarkastaa kumpaistakin. Siihen
koko työ sitten jäikin. Juhana Kurck, joka oli asiaa hartaimmin ajanut,
oli edellisenä vuonna kuollut; uusi komitea piti kyllä asetettaman,
mutta assessoreilla ei näyttänyt liikenevän muilta jokapäiväisiltä
toimiltaan aikaa milloinkaan tähän tehtävään. Vuoden 1668 valtiopäivillä
otti Satakunnan ylisen kihlakunnan edusmies anomuksen muodossa,
uudelleen esille kysymyksen Ruotsin lain suomentamisesta, johon hallitus
vastasi, että valmis käännös jo oli olemassa, ja että painatuksesta
päätettäisiin, niin pian kuin sitä oli ennätetty tarkastaa. Vaan samaan
aikaan oli ruvettu miettimään Ruotsin lakikirjan parantamista ja siitä
syystä lienee katsottu sopivimmaksi jättää suomennoksen painatus
toistaiseksi, siksi kunnes tarpeelliset uudistukset itse alkuteoksessa
oli pantu toimeen. Että Kollanius'en lainsuomennos näin jäi
painattamatta, oli suureksi vahingoksi ei ainoastaan lainkäytölle, vaan
myös kansalliselle edistymiselle maassamme. Sillä Kristiina
kuningattaren käskykirjeestä hovioikeudelle näkyy, että tämä suomennos
aiottiin asettaa lailliseen arvoon aivan ruotsalaisen alkutekstin
rinnalle, ja epäilemättä sen lopullinen tarkastus juuri siitä syystä
pidätettiin hovioikeudelle. Jos se olisi aikoinaan valmistunut, niin
olisi kukaties maan oma kieli jo silloin voinut tulla lakikieleksi.

Sinnepäin alkoi tähän aikaan asia muutenkin vähän kallistua. Hyvin
tavalliseksi tuli, että alituomarit pöytäkirjoihinsa panivat lyhyempiä
tai pitempiä lauseita suomeksi, ottaen asian-omaisten sanat sinänsä. Ja
vaikka tätä tapaa 1600 luvun lopulla ruvettiin hovioikeuden puolelta
kovasti vainoamaan ja kielto toisensa perästä lähetettiin niin
tuomarikunnalle yleiseen kuin yksityisille lakimiehille, kesti kuitenkin
kauan vielä 1700 luvulla, ennen kuin suomenkieli saatiin pöytäkirjoista
kokonaan poistetuksi.

Pian sen jälkeen, kuin Kollanius'en lainsuomennos oli ollut hovioikeuden
tarkastettavana, ja mahdollisesti juuri sen johdosta, että hallituksen
huomio nyt oli Suomen kansan tarpeihin tässä kohden kääntynyt, ruvettiin
myös säännöllisemmin suomennuttamaan ja julkaisemaan virallisia
asetuksia. Jo edellisellä aikakaudella oli niitä muutama suomenkielellä
painettukin, ensikerran v. 1615; mutta enimmiten oli niiden sisällys
tullut ainoasti suullisesti keräjillä tulkituksi tai kirjoitetusta
luetuksi julki.

Ensimmäinen asetusten suomentaja oli ennenmainittu runouden ja logiikan
professori _Eerik Justander_. Hän suomensi vuodesta 1655 alkaen,
virallisesta määräyksestä, vaan kauan aikaa ilman mitään palkkiota,
kaikki asetukset, joista arveltiin olevan yhteiselle kansalle apua, ja
jatkoi tointansa vuoteen 1667, jolloin muutti pois maalle
kirkkoherraksi. Hänen jälkeensä käytettiin 17:llä vuosisadalla ensin
erästä toista professoria ja sitten kahta yliopiston konsistoorin
notaaria peräkkäin samallaisiin toimiin, joista heille maksettiin
säännöllistä palkkaa valtionvaroista.

Suomen kielen yleisestä tilasta tällä aikakaudella puhuessani mainitsin
jo yhtenä syynä ylhäisten säätyimme ruotsistumiseen, että niin paljo
Ruotsalaisia meidän maahamme tuli virkamiehiksi. Tästä asiasta
valittivatkin Suomen talonpojat välistä. Niinpä esim. Hollolan molemmat
kihlakunnat v. 1689 anoivat saadaksensa ruotuväkensä upseereiksi
vast-edes vaan oman maan miehiä, jotka tunsivat kansan tavat sekä
kielen, koska vieraat päälliköt pahoin kohtelivat talonpoikia.
Vastauksessansa kuningas kyllä arveli mahdottomaksi ainoasti
suomenkielen taidon tähden suoda kellekään viranhaussa etusijaa, mutta
lupasi kuitenkin, jos kelvollisia Suomen miehiä (_af Finska nationen_)
on hakijoina, erittäin pitää heitä muistissa, Koko 17:llä vuosisadalla
näkyykin paljon pannun arvoa suomenkielen taitoon virkoja täytettäessä.
Varsinkin tehtiin niin alhaisempain virkain suhteen, joissa oli
välittömästi tekemistä umpisuomalaisten kanssa. Mutta on esimerkkejä,
jotka osoittavat, että myös korkeampia virkoja hakiessa oli etuoikeus
suomenkieltä taitavalla. Useampia semmoisia tapauksia mainitaan
hovioikeuden-assessoreiksi pyrkijöistä. Samaten tiedetään monesti tehdyn
maaherroja nimitettäissä. Muistuttipa kreivi Pietari Brahe, kun hän
Suomeen kenraalikuvernööriksi asetettiin, ett'ei osannut maan kieltä. Ja
v. 1669, holhoojahallituksen jäsenenä neuvotellessaan Kaarle XI:n
kasvatuksesta, oli hän sitä mieltä, ett'ei olisi hyödytöntä, jos nuori
kuningaskin oppisi jonkun verran suomenkieltä. Samaan aikaan, ei
kuitenkaan tiettävästi seurauksena tästä, oli erästä Suomalaista Abraham
Thauvoniusta, entistä Turun yliopiston professoria, joka siihen aikaan
oli Narvassa superintendenttinä ja sittemmin tuli Viipuriin piispaksi,
pyydetty kuninkaan opettajaksi, vaikk'ei hän sitä kutsumusta
noudattanut.

Mainittu _Pietari Brahe_, jonka hallitus-aika "kreivin ajan" (s.o. hyvän
ajan) nimellä on näihin asti säilynyt kiitollisen kansamme muistissa,
edustaa joka suhteessa jalointa suuntaa Ruotsin hallituksen
huolenpidossa Suomen kansan hyväksi. Hänellä ei ollut, näet,
Suomalaisten ulkonainen vaurastuminen ja sivistyminen yleiseen ainoana
huolena, vaan hän harrasti myös erittäin meidän kansallisuutemme
luonnollista varttumista ja meidän kielemme edistymistä. Jo
ensikirjeessään valtionholhoojille, jossa hän yliopiston ja koulujen
perustamisen otti puheiksi, veti hän pääsyynä esiin sen, että ainoasti
tällä keinolla "voidaan saada itse tästä kansasta nousemaan hengellisiin
sekä muihin virkoihin soveliaita miehiä". Käytännössäkin hän sitten,
missä vaan oli mahdollista, koki kaikin tavoin edistää maan omien
lapsien pääsyä virkoihin. Esittäessään esim. Justander'ia yliopiston
professoriksi, hän siitä erittäin huomautti, että tämä oli "Suomalainen
kansallisuudeltaan, jotka sillä maan-äärellä paraiten tulevat toimeen
ihmisten kanssa". Kun ruotsalainen mies v. 1642 oli otettu lainlukijaksi
Käkisalmen lääniin, hän sitä taas kovasti moitti ja käski vaihtaa
toiseen, joka oli oloihin ja kieleen perehtynyt. Samana vuonna hän
muistutti Viipurin läänin kuvernööriä lääninsihteerin vaalissa katsomaan
sitä, että viransaaja molempia kieliä osaisi. Hartaasti hän myös suosi
suomenkielen viljelystä, tutkimista ja käyttämistä kaikilla aloilla.
Tarpeellisten varain hankkimisessa Raamatun suomennosta varten oli
hänellä paljon osaa. Äsken jo mainitsin, että sota-artikkelein
julkaiseminen suomeksi tapahtui hänen myötävaikutuksellaan. Petraeus
suomalaisen kielioppinsa esipuheessa niin-ikään sanoo sen
kirjoittaneensa kreivi Brahen kehoituksesta ja todistaa hänen aina
huolehtineen yhteistä etua, alamaisten onnea ja "että tämän kansan kieli
tulisi kuuluisaksi". Hyvin huomattava on myös kreivi Brahen lausunto
vuodelta 1666, jolloin yliopiston hallituksen puolesta oli tehty pyyntö
saada joku Saksalainen professoriksi, siksi että tämä varsinaisen
tieteensä ohessa voisi omaa kieltänsä Suomalaisille opettaa. Hän siihen
kyllä suostui, mutta lausui samalla, että olisi vielä parempi, jos
Suomessa asuvat Saksalaiset ja Ruotsalaiset oppisivat suomenkieltä,
jolla on "sangen hieno puheenlaatu" (_elegantia dictionis_), ja että
"muukalaisten taivuttaminen siihen olisi meidän maakunnillemme
kunniaksi".

Eivät kuitenkaan kaikki Ruotsin valtiomiehet näin ylevästi ajatelleet.
Erittäin jos oli joku runsastuloinen virka maassamme pois-annettavana,
jäi kansamme etu muiden näkökohtien tähden heiltä liiankin usein
valvomatta. Kohta Isonvihan jälkeen alkaa taas tiheään kuulua valituksia
sen johdosta, että umpiruotsalaisia yhä pääsi maahamme virkamiehiksi.
Vuoden 1731 valtiopäivillä anoivat suomalaiset talonpojat saadaksensa
joko suomenkieltä taitavia tuomareita taikka vannotettuja tulkkeja joka
kihlakuntaan. Kuningas heille vastasi, ett'ei valtionvarojen vähyys
sallinut jälkimmäistä, mutta lupasi pitää huolta edellisen haitan
poistamisesta. V. 1734 valitti Porvoon hiippakunnan papisto piispa
Juslenius'en sekä Helsingin kirkkoherran Juhana Forskål'in kautta, ja v.
1738 talonpojat uudelleen samasta asiasta; edelliset vaatien asetuksia
suomennettaviksi tulkkien kautta jälkimmäiset, että kaikkein heidän
virkamiestensä piti osata suomea. Vastauksessansa jälkimmäiseen
anomukseen sanoi kuningas jo antaneensa käskyn uuden (1734 vuoden)
lakikirjan ynnä muidenkin Suomen yhteiselle kansalle tarpeellisten
asetusten suomentamisesta ja lupasi myös panna tuomareiksi sekä muiksi
virkamiehiksi Suomessa suomenkieltä taitavia miehiä, milloin vaan
asianhaarat sekä hakijain muu taito ja virkavuodet sen sallivat. Porvoon
papistolle oli kuningas jo v. 1735 vastannut asettaneensa virallisen,
vannotun tulkin asetusten suomentamista varten. Tämän tulkin vaikutus
alkaakin pian selvästi näkyä. Vv. 1721-39 oli tullut lähes sata asetusta
suomen kielellä; vv. 1739-66 jo ilmestyi niitä enemmän kuin 300.

Ruotsin lain suomennoskin tuli jonkun ajan kuluttua painetuksi, vaikka
tosin myöhemmin ja toisella tavalla, kuin mitä oikeastaan oli luvattu.
Yksityinen mies se taas oli, joka kyllä yllämainitun kuninkaallisen
käskykirjeen aiheesta, mutta ilman mitään virallista velvoitusta tai
kehoitusta rupesi siihen toimeen. Tämä mies oli lääninsihteeri _Samuli
Forseen_. Hän oli Lohjan kirkkoherran Juhana Forsenius'en poika, tuli
ylioppilaaksi 1706 ja maisteriksi 1712, otettiin samana vuonna
konsistoorin notaariksi sekä seuraavana varasihteeriksi yliopistoon,
pääsi v. 1714 sihteeriksi Turun ja Porin läänin maaherran kansliaan ja
oli Isonvihan aikana paolla Ruotsissa. Kohta rauhan tultua muutti hän
jälleen takaisin Suomeen ja otti ahkerasti osaa läänin rappiolle
joutuneitten asiain uudestaan kuntoon panemiseen. Turhaan parempia
virkoja haettuansa ja muitakin vastoinkäymisiä kärsittyänsä -- v. 1728
kadotti hän tulipalossa vasta valmistuneen talonsa ynnä kaiken
omaisuutensa ja joutui sen kautta velkoihin -- kuoli Forseen v. 1744.
Hänen lainsuomennoksensa, johon hän oli ryhtynyt 1736, tuli jo v. 1738
käsikirjoituksena valmiiksi ja lähetettiin, ynnä painettu näytearkki,
kuninkaalle hovioikeuden kautta. Mutta Forseen parka pettyi toivossa
saavansa jotakin palkkiota työstään. Kruunu ei ruvennut kustantamaan
edes painatustakaan, vaan ehdoitti, että Forseen itse pitäisi huolen sen
julkaisemisesta, jossa tapauksessa hänelle olisi suotu siihen teokseen
yksinomainen painattamis-oikeus. Tähän ehdoitukseen ei Forseen voinut
suostua, koska ne 300 talaria, mitä hänellä oli vuotuista palkkaa, eivät
riittäneet oman lukuisan perheenkään elättämiseen. Eräs kirjanpainaja,
jolle teos sitten tarjottiin, vaati, että hallitus takaisi sille tuhat
tilaajaa. Tuosta nyt käski hovioikeus kaikkia alaisiansa virkamiehiä ja
pyysi myös konsistooreja tilaajoita keräämään. Tilauslistoja olikin koko
joukko palautunut, ja Porvoon tuomiokapituli, jolle osa teosta oli
arvosteltavaksi lähetetty, oli jo tehnyt siihen muistutuksensa, kun
Lappeenrannan sota keskeytti kaikki. Forseen itse kuoli, niinkuin
näimme, heti sodan päätyttyä. Turhaan anoi hänen leskensä jotain
korvausta valtionvaroista; hallitus vaan vastasi, että palkitseminen oli
sen asia, joka ottaisi teoksen kustantaaksensa. Ei hovioikeus myöskään
joutanut tarpeen mukaan tarkastamaan tätä suomennosta, jonka tähden se
viimein ehdoitti, että oikeuksien Suomessa oli edelleenkin noudatettava
ainoasti ruotsinkielistä alkutekstiä; kuitenkin oli sen mielestä hyvin
suotavaa, että suomennos yksityisenä apukirjana tulisi painetuksi.
Viimein ilmestyikin Forseen'in teos v. 1759 painosta hovioikeuden
notaarin _Yrjö Salonius'en_ kustannuksella, jolle hänen vävynsä,
protokollasihteeri _Eerik Juhana Paleen_, perillisten puolesta oli
myönyt painattamis-oikeuden. Suomentajan nimeä siinä ei ole mainittu,
vaan ainoasti kustantajan, jota siitä syystä kauan aikaa on luultu itse
kääntäjäksi.

Tämä Forseen'in suomentama _Ruotsin Waldacunnan Laki_ on sitten ollut
toista sataa vuotta lainkäyttäjäimme apuneuvona ja on sen ajan kuluessa
epäilemättä tehnyt paljon hyötyä, jos kohta sen kieli on
ruotsinvoittoista, eikä se siis ole sen puolesta yhtään verrattava
Ljungi Tuomaanpojan suomennoksiin. Toinen painos, joka ilmestyi v. 1808,
on tosin mainion lain-oppineen _Mattias Calonius'en_ "vastauudesta
ylitsekatsoma ja moninaisesti parantama", mutta kieltä ei siinä ole
juuri sanottavasti korjattu. Viides painos sitä tuli julkisuuteen vielä
v. 1863, ainoasti kahta vuotta aikaisemmin kuin Suomalaisen
Kirjallisuuden Seura ennätti toimittaa painosta aivan uuden
suomennoksen.[99]

Muutama vuosi sen perästä kuin Ruotsin laki ensikerran suomeksi
painettiin, ilmestyivät myös: _Acta publica, Jotca sisällänsä-pitäwät
Ruotzin Waldacunnan Perustus-Lait Arwid Carlbohmilda. Omalla
culutuxella. Wuonna 1765. Stockholmisa, Prändätty Kuningallisesa
Suomalaisesa Prändisä_.[100]

Vielä saivat Suomalaiset tällä ajalla tutustua kansainvälisiinkin
asioihin v. 1790, jolloin Sveitsiläisen _Jacques Mallet du Pan'in_ kirja
_Europan Waldakundain Tasa-Woiman Waarasta_ ilmestyi suomalaisessa
käännöksessä. Suomennoksen oli tehnyt kuninkaallinen kielenkääntäjä
_Eerik Juhana Polon_[101] Kustaa III:n käskystä, joka siihen aikaan
valmisteli uutta hyökkäyssotaa Venäjää vastaan.

Tunnettua on, että Kustaa III yleensä koetti suositella Suomalaisia ja
ottaa huomioon heidän kansallisetkin tunteensa. Edellä on jo kerrottu,
mitenkä hänen nuoremmat veljensä opiskelivat suomenkieltä Weman'in
johdolla. Vähäistä myöhemmin, v. 1781, kun hänen poikansa Kustaa
Aadolfin piti opetella lukemaan, sai tämä lahjaksi Kruununkylän
kirkkoherralta _Eerik Juvelius'elta_ hänen toimittamansa pikkulasten
kirjan, jossa on ruotsia ja suomea joka rivillä rinnakkain.[102] Lahjaan
liitetyssä kirjeessä tekijä pyytää, että se annettaisiin
kruununperilliselle koko Suomen kansan puolesta, ja sanoo
tarkoituksenaan olleen näyttää, mikä erinomainen mielihyvä siitä olisi
Suomelle, jos hänen kuninkaallinen korkeutensa suvaitsisi oppia myös
suomenkieltä, niin että vastaisuudessa voisi puhutella Suomen asukkaita
heidän omalla kielellään. Että Kustaa III tähän rohkeaan toivomukseen
osasi panna arvoa, osoitti hän matkallaan Suomeen v. 1787, jolloin otti
kahdeksanvuotisen poikansa mukaan ja salli tämän suomeksi lausua
tervehdyksensä ja vakuuttaa suosiollisuuttansa Suomalaisille. Itse
kuninkaastakin on säilynyt se muisto, että hän matkoillaan maassamme on
muutamin suomenkielisin sanoin vastannut suomalaisten talonpoikain
anomuksiin.[103]

Kuitenkin oli tähän aikaan suomenkielen asema lohduttomampi kuin
milloinkaan ennen. Edellämainittu hallituksen lupaus 1738 vuoden
anomuksen johdosta, joka koski virkamiesten suomenkielen-taitoa, oli,
niinkuin olemme nähneet, varustettu pienellä pakoreijällä, nimittäin:
"jos vaan asianhaarat sekä hakijain muu taito ja virkavuodet sen
sallivat". Sen kautta pysyikin tämä lupaus suureksi osaksi tyhjänä
lupauksena. Löytyy kyllä esimerkkejä siitä, että korkeampainkin virkain
avoinna ollessa pidettiin lukua hakijain taidosta suomenkielessä, mutta
löytyy myös monta esimerkkiä, jotka todistavat päinvastoin. Ja harvoin
tapahtui, että hakijain kielitaitoa tutkitutettiin jollakin
virkakunnalla. Useimmiten tyydyttiin siihen, että joku yksityinen antoi
todistuksen, minkälaisia ne sitten lienevät aina olleetkaan.

Samoilla 1738 vuoden valtiopäivillä oli suomenkielen asialle
noussut suoranaisia vastustajiakin. Kun se n.k. suuressa
sekreetideputatsioonissa oli ensikerran otettu esille, oli kyllä
yksimielisesti tultu siihen päätökseen, että virkoihin Suomessa olisi
etuoikeus niillä hakijoilla, joilla muitten yhtäläisten ansioitten
ohella oli paras taito maan kielessä ja tieto sen oloista. Mutta
kuukautta myöhemmin vaati Turun hovioikeuden presidentti, nuorempi
Samuli Åkerhjelm, tosin syntyään Ruotsalainen, vaan Suomen virkamies ja
aikoinaan Taneli Juslenius'en kasvatti, tätä päätöstä purettavaksi,
koska siitä muka oli vaaraa valtakunnan kokonaisuudelle. Laveassa
kirjallisessa lausunnossaan hän muun muassa väittää jo vanhain Ruotsin
kuninkaitten harrastaneen Suomen kansan sulattamista ruotsalaiseen,
mikäli vaan ovat voineet, sekä perustamalla ruotsalaisia siirtokuntia
Suomeen ja suomalaisia Ruotsiin että määräämällä kaikki tuomiopäätökset
ynnä muut viralliset asiakirjat yksistään ruotsinkielellä
kirjoitettaviksi. Ja vaikk'ei tätä tietä oltukaan päästy tarkoituksen
perille, eikä luultavasti koskaan päästäisikään, niin että puutteellista
kieliyhteyttä yhä täytyisi sietää, oli hänen mielestään ainakin
varottava, ett'ei sen lisäksi vielä katkaistaisi yhteisten virkaetujen
sidettä.[104] Seitsemää vuotta myöhemmin lausui Suomea varten asetetun
kuninkaallisen kommissioonin jäsen, maamittaustirehtööri Jaakko Faggot,
virallisessa ehdoituksessaan Suomenmaan viljelyksen auttamiseksi,
julkisesti sen ajatuksen, että Suomalaisten jo olisi aika oppia ruotsin
valtakieltä. Että tämä ajatus alkoi olla yleinen Ruotsalaisilla, ilmeni
selvästi 1747 vuoden valtiopäiväin asettamassa "deputatsioonissa Suomea
koskevia asioita varten". Sen ensimmäinen mietintö, erään
Myssy-puolueesen kuuluvan Ruotsalaisen kirjoittama,[105] oli tosin
Suomalaisille erittäin edullinen, mutta lopullinen mietintö tuli,
Hattu-puolueen kokonaan voitolle päästyä, aivan vastaiseen suuntaan
laadituksi. Tässä näet, huomautetaan, mikä etu olisi koko valtakunnalle,
jos sen ruotsalaiset ja suomalaiset asukkaat toisiansa ymmärtäisivät, ja
mikä helpoitus olisi ruotsalaisten perheitten siirtymiselle Suomeen,
joll'ei siellä olisi erinäistä kieltä ja umpisuomalaista
jumalanpalvelusta vastuksena. Yhtenä keinona, jolla saataisiin
ruotsinkieli Suomessa kotiutumaan, ehdoitetaan, että olisi kehoitettava
Suomen rahvasta niillä seuduin, missä sillä on tilaisuutta seurusteluun
ruotsinkielisen väestön kanssa, antamaan lastensa oppia ruotsia, jota
varten näille valtion kustannuksella olisi vielä toimitettava
ruotsinkielisiä aapisia, katkismuksia ja virsikirjoja.[106] Että
samantapaisia ruotsalaistuttamis-ehdoituksia jatkettiin Porthan'inkin
aikana Ruotsinmaan sanomalehdissä, olemme jo nähneet siitä
vastalauseesta, jonka hän katsoi tarpeelliseksi niiden johdosta
julkaista.

Jos tämän lisäksi muistamme, että juuri samaan aikaan kansallisuutemme
vahvin muuri raukesi, kun ylhäisemmät säätymme kokonaan omistivat
vieraan kielen ja siten vieraantuivat omasta kansastaan, niin emme saata
olla näkemättä sitä vaaraa, joka kansaamme ja kieltämme uhkasi. Se on
kyllä totta, että suomenkieltä yhä ahkerasti tutkittiin, että suomeksi
vielä runoeltiin ja kirjoiteltiin. Mutta sitä luultavasti ei olisi
kestänyt kovin kauan. Sillä jo v. 1804 Åbo Tidningar, painattaessaan
26:een numeroonsa sen runon, minkä Jaakko Juteini oli sepittänyt
Porthan'in kuoleman johdosta, muistuttaa tämän suomalaisen runouden
olevan kuolemaisillaan, vaikka toivoo tekijältä vielä useampia
onnistuneita yrityksiä sen hyväksi. Muutamien vuosikymmenien kuluttua
olisi säätyläistemme kansallistunne ollut arvattavasti sitä samaa mietoa
nurkkaylpeyttä, jolla nykyinen Skotlantilainen eroittaikse
Englantilaisesta, ja maamme suomenkielinen rahvas olisi vajonnut
ylenkatsotuksi Paaria-joukoksi.

Vaan toisin oli säädetty. Suomen kansa joutui uusiin, itsenäisempiin
oloihin, ja pian astui suomalainen kansallisuus rohkeasti esiin omaansa
takaisin vaatimaan.



KOLMAS LUKU.

Kansallinen eli Fennomaanein aikakausi.



A. Murteitten taistelun aika 1809-1844.


1. Ensimmäinen kansallinen heräys.

Porthan oli kerran ennustamalla sanonut: "Pietarin kaupunki viepi vielä
koko Suomen myötänsä!" Ja vanhan tietäjän hautakumpu oli tuskin
ennättänyt nurmettua, niin nämät sanat jo kävivätkin toteen. Suomi
eroitettiin Ruotsin yhteydestä.

Että tämän vanhan siteen ratkeaminen tuntui kipeältä Suomen miesten
sydämissä, sen näyttää Suomen sekä sotaväen että muunkin kansan
urhoollinen, vaikka turha, vastarinta valloittajain ylivoimaa vastaan.
Mitenkä Suomen miehet, välttämättömän eron tapahduttua, pelolla ja
epäilyksellä katselivat sitä uutta rataa, jolle Sallimus oli heidät
saattanut, näkyy siitä, että moni heistä, niiden joukossa Porthan'in
sulosävelinen opetuslapsi, Franzénkin, muutti majansa Pohjanlahden
taakse, entiseen emämaahan.

Mutta tulevaisuuden pelko ei kestänyt kauan, se muuttui tulevaisuuden
toivoksi. Jalo valloittaja kutsui, ennen kuin sota olikaan aivan
päättynyt, Suomen säädyt kokoon totutulla, vanhalla tavalla, ja samassa
kuin hän ilmoitti yhdistäneensä Suomen ijäksi päiväksi muun
valtakuntansa kanssa, vakuutti hän omasta ja jälkeläistensä puolesta
pitävänsä Suomen kansan uskonnon, perustuslait ja kielen pyhänä, Tähän
vakuutukseen hän vielä lisäsi ne sanat, joista Suomen kansa on kiinni
pitävä kalleinna tavaranansa, sanat: "koroitettu kansakuntain joukkoon".

Eivätkä keisari Aleksanterin lupaukset pysyneet tyhjinä sanoina.
Suomenmaan uusi tila järjestettiin kaikin puolin itsenäiselle kannalle.
Suomi sai oman hallituksensa, oman rahapankkinsa, sen sotalaitos pysyi
erillään venäläisestä, sen virkamiehiksi ei päässyt tästä lähin muita
kuin oman maan miehiä, ja v. 1811 yhdistettiin maamme päärungon kanssa
nekin osat, jotka edellisten sotain kautta olivat tulleet siitä
eroitetuiksi.

Tästä kaikesta hälveni pian pelko Suomalaisten sydämestä, ja suloisimmat
tulevaisuuden toiveet syttyivät sen sijaan. Suomi oli, kadottamatta
yhtään ainoatakaan niistä eduista, jotka sille yhteys Ruotsin kanssa oli
tuottanut: puhdasta uskon-oppiaan, kaikille oikeutta tasaavaa lakiaan ja
vapaata perustuslaillista hallitusmuotoaan, lisäksi saava sen suuren
edun, jota vailla se oli Ruotsin vallan aikana ollut, olla eri
kansakuntana, olla sisällisissä asioissaan itsenäisenä valtiona. Suomi
oli, mahtavan kotkan siipien suojassa nauttien ijän-ikuista rauhaa,
saava häiritsemättä edistyä omalla, omituisella tavallaan. Niin
ajattelivat, niin puhuivat sen ajan miehet, ja heidän rintaansa
paisuttivat ennen tuntemattomalla voimalla kansalliset tunteet.

Myöhempinä aikoina, kun uusi polvi oli noussut, joka ei omasta
kokemuksestaan tietänyt eroitusta entisen ja nykyisen tilan välillä, on
paljon kiistelty siitä, olisiko Suomessa kansallistunne ja sen kanssa
erottamattomassa yhteydessä oleva rakkaus kansan kieleen voinut herätä
ja voimistua, vaikka Suomi olisi edelleen pysynyt Ruotsin yhteydessä.

Toivoakseni koko edellinen esitys on sitäkin kysymystä jossain määrin
valaissut. Niinkuin olemme nähneet, ei Suomalaisten kansallistunnetta ja
rakkautta omaan kieleen oikeastaan ole tarvinnut herättää. Ne eivät ole
koskaan olleet aivan sammuksissa, ja epäilemätöntä on, että tälle
vuosisadalle omituinen yleinen kansallistunteen kohoominen olisi
vaikuttanut meilläkin. Siitä on hyvin todistavainen esimerkki aivan
lähellä, Suomenlahden eteläpuolella, jossa kansalliset ja kielelliset
seikat olivat sentapaiset, vaikka eivät juuri kuitenkaan yhdellaiset,
kuin meidän maassamme. Virossakin nousi tämän vuosisadan alkukymmeninä
miehiä, jotka tahtoivat saattaa kansan kielen suurempaan arvoon, tehdä
sen viralliseksi ja edes osaksi koulukieleksi. Samoin olisi epäilemättä
tapahtunut Suomessakin, vaikka maamme olisi pysynyt Ruotsinvallan
maakuntana. Mutta melkein yhtä epäilemätöntä on, että ne sanat olisivat
olleet tuuleen puhutut, että ne yritykset olisivat pian jälleen
rauenneet, ja että viimein olisi myös meillä tultu siihen päätökseen,
että alhainen rahvas kansakoulujen kautta on muutettava samankieliseksi
kuin herransa. Muistakaamme, että Ruotsin valtiopäivillä jo oli
ehdoitettu Suomen talonpoikain ruotsalaistuttamista sivistyskeinojen
avulla, ja ajatelkaamme, että sama menettely, jota on noudatettu
vähäisen Ruotsin yhteyteen jääneen suomenkielisen väestön suhteen, olisi
voinut tulla koko Suomen kansan osaksi. Kiittäkäämme siis Jumalaa siitä,
että Hän, koska Suomen kansa ei omalla voimallaan näy kyenneen kohota
sivistykseen, saattoi sen Ruotsin kansan johdon alle, mutta kiittäkäämme
myös siitä Jumalaamme, että Hän meidät vapautti kapaloista, kun ne
alkoivat tukehduttaa henkeämme!

Muutamia vuosia kesti vielä äänettömyyttä. Suomen kansa, pitkästä
horrostilasta herättyänsä, ikään kuin ojenteli jäykistyneitä raajojaan
ja hieroskeli unisia silmiään. Vihdoin se tunsi voimansa ja sai silmänsä
auki. Silloin tietysti ei voinut olla silmäänpistämättä tuo mahdoton
ristiriitaisuus: se oli itse kansana päässyt uuteen arvoon ja asemaan,
vaan sen kieli oli yhä edelleen hyljätyssä, sorretussa tilassa,
suljettuna pois valtamiesten virkahuoneista, opistojen saleista sekä
sivistyneitten seuraelämästä. "Suomen kieli pitää koroittaa Suomen
valta- ja sivistyskieleksi; se on Suomen kansan ensi tehtävä!" Se aate
leimahti nyt palavilla kirjaimilla Suomen nerollisimpain miesten silmäin
eteen. Näin syntyi _Fennomaniaksi_[107] eli suomikiihkoisuudeksi
nimitetty kansalliskielellinen liike melkein samassa silmänräpäyksessä
Suomen valtion kanssa.

Ensimmäinen, joka tämän uuden aatteen julki lausui, oli ensimmäinen
varsinainen suomenkielinen kirjailija, _Jaakko Juteini_. Vuosina 1815 ja
1816 nähdään jo muutamissa hänen runoissansa valituksia maamme
herrassäädyn ylenkatseesta kansan kieltä vastaan. Hiukkaa myöhemmin v.
1817 kirjoitti hän siitä aineesta erinäisen runon. Ankara oli tämän
runon nimi: _Kivipiirros häpypatsaassa Suomen oppineille_; yhtä ankara
oli myös sen sisällys:

    Suomen kansa aivan kauan
    Ravinnut on rakkahasti
    Omiakin oppineita
    Pohjaisessa povessansa;
    Mutta miehet muukalaiset,
    Lihavina levossansa,
    Oman onnen kaivellessa
    Hylkäsivät kotokielen
    Valistuksen vahingoksi,
    Häpiäksi kansakunnan,
    Jok' on tyhmästi jätetty
    Epäluulon erämaahan;
    Ehkä ombi oppineilla,
    Menon tähden mielettömän,
    Itse häijymbi häväistys,
    Tämän patsahan tasainen.

Häpeä Suomalaisen kansallistunteen heikkoudesta, sanoo hän niin-ikään v.
1818 ilmestyneen kielioppinsa esipuheessa, estää minua mainitsemasta
syitä tuohon anteeksiantamattomaan ylenkatseesen, jota oman maan miehet
kilpaa muukalaisten kanssa, parantamattomaksi vahingoksi maamme
valistukselle sekä todelliselle hyödylle, ovat vuosisatojen kuluessa
osoittaneet äidinkielelleen, vaikka tällä tuskin on vertaa muissa
kielissä, Siksi että suomalaisen sivistyksen ratas tulisi saatetuksi
enemmän hyvää vaikuttavaan liikuntoon, olisi välttämätöntä, että maan
kieli autettaisiin ylös unohduksistansa. Vaikk'ei uskoisikaan
suomenkielen koskaan voivan tieteelliseen sivistykseen päästä,
ansaitsisi se kuitenkin harvinaisen yksinkertaisuutensa ja sulosointunsa
tähden takaisinsaattamista alkuperäiseen puhtauteensa ja viljelemistä,
rikastuttamista, niin että sen kautta voitaisiin myös korkeampia,
puhdistettuja käsitteitä levittää kansaamme.

Mutta yleisemmin koroitti suomenkiihko äänensä vasta v. 1819. Se
tapahtui yliopistossa, joka sitten tuli pysymään kaikkien kansallisten
pyrintöjen keskustana. Tämän yleisemmän harrastuksen herättäjänä oli
kuitenkin muukalainen, mainio tanskalainen kielentutkija _Erasmus Rask_,
joka matkallansa Pietariin v. 1818 viipyi muutamia kuukausia Turussa
suomenkieltä oppimassa. Rask oli niitä miehiä, jotka itse voivat
innostua ja sen kautta myös innostuttaa toisia. Kun hän tulisimmalla
ihastuksella puhui suomenkielen ihmeteltävän säännöllisestä
rakennuksesta ynnä sen suloisesta soinnusta ja hartaasti kehoitti Suomen
oppineita sitä tutkimaan, eivät voineet nämät sanat olla kaikua
herättämättä sydämissä, joissa samat tunteet jo ennestään olivat alulla.
Ja hänen sanansa vaikuttivat pian suurempaakin, kuin mitä hän niillä
oikeastaan tarkoitti. Hän puhui tietysti ainoasti tieteellisestä
tutkimuksesta, mutta Suomalaisten sydämissä sai tämä harrastus kohta
kansallisen muodon. Ihmeellinen, voimallinen, riemullinen suomalaisuuden
kevättuulahdus kävi Turun yliopiston läpi, joka paikassa elähyttäen
rakkautta, toivoa ja intoa. Seuraavat otteet sen aikuisista
kirjoituksista todistavat sitä tarkemmin.

Yliopiston apulaisprofessorit _Juhana Gabriel Linsén_ ja _Fredrik
Bergbom_ rupesivat v. 1819 toimittamaan kirjallista lehteä, nimellä
_Mnemosyne_, jolla etupäässä, niinkuin esipuheessa lausuivat, tahtoivat
"herättää halua ihanan, rikkaan ja säännöllisen suomenkielen
tutkimiseen". Tämän lehden 60:ssä numerossa tapaamme sangen merkillisen
kirjoituksen _Suomalaisesta kansallisuudesta_, pääjuonteeltansa tähän
tapaan: Ihmisen arvo on sitä suurempi, mitä omituisempi, itsenäisempi
hänen luonteensa; samoin on myös kansojen arvo sitä suurempi, mitä
omituisempana, vierailla aineilla sekoittamattomampana ne ovat
säilyttäneet kansallisuutensa. Sentähden pitää Suomalaistenkin ruveta
pitämään enemmän kiinni kansallisuudestansa. Kiittämättömyyttä se olisi
sitä jaloa hallitsijaakin vastaan, joka on niin paljon tehnyt
kansallisuutemme säilyttämiseksi, jos tässä asiassa olisimme penseät.
Ne, jotka sanovat kansallisuutemme jo niin heikontuneeksi, ett'ei sen
uudestaan herättämistä enää voi ajatellakaan, puhuvat näin vasten
todellista vakaumustansa taikka rakkaudesta ulkomaiseen. Varsinkin on
kansallisuudelle kieli tärkeä, sillä se on kansalaisten yhdistysside,
siinä ilmautuu kansan omituinen luonne kaikkein selvimmin. Suomenkielen
viljelys on kyllä myöhästynyt, vaan ei ole vielä mahdoton. Tällä
viljelyksellä on vaan kaksi estettä. Toinen näistä esteistä on se, että
suomi on hylätty sivistyneitten säätyin seuroista ja että sen viljelys
kirjakielenä on laiminlyöty. Tästä on ollut suuri vahinko niin hyvin
alhaiselle kansalle kuin myös sivistyneelle säädylle; edelliselle sen
kautta, ett'ei kukaan voi kansaan vaikuttaa, joka ei osaa sen kieltä
perinpohjin, ja jälkimmäisellekin on tullut ansaittu kosto
ylenkatseestansa kansankieltä vastaan, sillä kaikella todellisella
sivistyksellä pitää olla juurensa kansassa, muuten sen kukoistus
lakastuu hedelmiä tuottamatta. Toinen este on ruotsinkielen valta
virkakielenä, joka on vielä turmiollisempi, koska kansan asioista
päätetään sille käsittämättömällä kielellä. Molemmat nämät esteet ovat
kuitenkin niin helpot poistaa, ett'ei siihen olisi tarvis muuta kuin
hiukkasen hyvää tahtoa.

Sama henki ilmautuu tässä sanomalehdessä yhä edelleenkin sekä
toimituksen omissa että lähetetyissä kirjoituksissa. Niin esim. kuuluu
Helmikuun numerossa 1821 päällekirjoituksella _Kirjallisia toiveita_:
Ensimmäinen merkki uuden ajan vaikutuksesta Suomenkin sivistykseen on
nyt herännyt hartaus kotimaan kieleen, joka vaikutus on niin tärkeä,
että siitä päättäen uuden ajan muutkaan vaikutukset eivät voi olla
kaukana. Sillä niinkuin ilma ruumiin toimeentulolle, samoin on kieli
hengen elämälle välttämätön. Jonkun kielen sortaminen, tapahtui se
vierasten tai omaisten kautta, on pyhän temppelin häväistystä. Vieraan
kielen valtaanpääsö on kansan surma. Mutta se on rikos koko ihmiskuntaa
vastaan, sillä siten on yksi jäsen sukukuntamme sivistysjaksosta
poismurrettu ja kokonaisuus tulee vaillinaiseksi.

Nämät Mnemosynen innokkaat puolustukset suomenkielelle eivät olleet
suinkaan ainoat; niille kaikui vastaan monta samallaista, yhtä
voimakasta tai vielä voimakkaampaa. Rohkeampana entistänsä lauloi nyt
Juteini runoelmassansa _Huilun humina_ v. 1820:

    Akatemia avara
    Ombi meillä muukalainen,
    Koulut vierahat kotona,
    Laki luja umbinainen.
    Tällä lailla tohtis' olla
    Vihollinen vartiamme,
    Kuuro tehty tuomariksi,
    Mykkä panduna papiksi.

Ruotsinkielisessä tähän liitetyssä muistutuksessa hän sitten vielä
lisää: Siksi että suomenkieli, joka vielä on köyhä tieteellisiä aineita
toimittamaan, siihen soveliaaksi tulisi, olisi tarpeellista, että sen
viljelystä yleisemmin harrastettaisiin Suomen opistoissa; ja siksi että
se lain asioihinkin taipuisi, pitäisi Suomalaisille ensialuksi suoda
oikeus jättää paperinsa suomeksi virastoihin.

Vuonna 1819 oli niin-ikään Åbo Tidningar'eissa, joita dosentti Iivar
Wallenius ja professori Taneli Myréen toimittivat, asia esitetty
kysymysten muodossa: "Eikös pitäisi tuomarein sekä muiden virkamiesten
osata maan kieltä? Eikös voisi heitä siihen lainsäännöllä velvoittaa?
Eikös oppineillakin ole joku velvollisuus levittää valistusta
kansallensa?"

Kaikkein suurimmalla voimalla ja selvyydellä on kuitenkin uusi herännyt
kansallisuus-aate ilmilausuttuna dosentti _Aadolf Iivar Arvidsson'in_
sanomalehdessä, _Åbo Morgonblad'issa_, joka tuli ulos v. 1821.
Kirjoituksessaan _Kansallisuudesta ja kansallishengestä_ hän lausuu:
Samoin kuin yksityisillä on kansoillakin ainoasti siihen määrään arvoa,
kuin heissä on selvä ja voimallinen omituisuus. Tätä omituista
luonnettansa ovat kaikki vieraan vallan alla olleet kansat enemmän tai
vähemmän kadottaneet. Pyhä velvollisuus on meilläkin kaikin voimin
suojella sitä vähäistä kansallista omituisuutta, joka vielä on tallella.
Vaan kuinkas tämä kansallisuus on suojeltava? Sillä tavoin että
rakastamme kaikkea kotimaista ja siihen kaiken työmme perustamme.
Kaikkein enimmin pitää meidän suojella ja hoitaa kotimaista kieltämme;
sillä niin kauan kuin se on säilynyt, tiedämme olevamme eri kansa.
Kielensä kadotettuaan, kansa itsekin on kadonnut. Mutta mitä me teemme
kansallisen kielemme suojelukseksi? Yleiseen sitä ylenkatsotaan ja
halveksitaan. Sitä pidetään talonpoikais-kielenä, jolla ei tahdota
saastuttaa huuliansa; ei huomata, että harmaan, karhean kallion sisässä
asuu jalo kulta. Jumalanpalvelus tosin toimitetaan äidinkielellä, mutta
oikeus käytetään vieraalla. Oikein hirvittää ajatellessa sitä hairausten
ja erhetysten äärettömyyttä, joka on mahdollinen, siitä syystä että
suomenkielessä taitamaton tuomari istuu oikeutta. Koska saamme
Kaikkivaltiasta lähestyä omalla kielellämme, miksi on Hänen ikuinen
oikeutensa salattava ulkomaan sanojen pimeyteen?

Samasta aineesta puhuu yksi lähettäjäkin, lehtori _Eerik Kustaa
Ehrström_ kirjoituksessaan. _Suomenkieli kansalliskielenä_. Suomen kansa
on Ruotsin yhteydessä saanut uskontonsa, lakinsa ja sivistyksensä; mutta
kiitollisuus siitä ei saa estää meitä näkemästä, että saman yhteyden
kautta kansan kallein, pyhin tavara tuli turmelluksi. Ruotsinkieli
pantiin virka- ja opetuskieleksi. Siitä seurasi, että kansamme jakautui
kahteen puoliskoon, joista toinen, ylhäiset säädyt, vieraantui pois
suomenkielestä. Viimein pidettiin suomenkielen taitamattomuus
sivistyksen tuntomerkkinä. Emmekä nytkään vielä poista päältämme sitä
häpeää. Useimmat virkamiehet luulevat kyllin tehneensä, kun vaan
tavallisimmista asioista puhuvat niin huonolla kielellä, että sitä
tuskin ymmärtää. Sivistyneitten seuroissa ei kuulu suomea; lapsia
varjellaan suomea oppimasta; suomen puhuminen tai suomeksi murtaminen
pidetään talonpoikamaisuutena. Meidän maassamme valitetaan
kotimaan-rakkauden puutetta; mutta kuinka sitä voisi ollakaan olemassa,
missä kansan eri säädyt ovat eroitetut eri kielellä.

Sivistyneet säädyt, joiden syystä tämä paha on tullut, ovat myös
velvoitetut sitä jälleen poistamaan. Sitä varten on ensiksikin
suomenkieli pantava yhteiseksi oppi-aineeksi. Alku on jo kouluissa
tehtävä; sillä siinä ijässä on lasten helpompi oppia kieliä, eikä
myöhemmin opittu kieli koskaan tule niin rakkaaksi, kuin äidinkielen
pitää olla. Mainitun suomenkielen opetuksen voisi aivan hyvin aloittaa
jo ensisyksystä. Sitten olisi määrättävä, ett'ei yksikään nuorukainen
saisi päästä yliopistosta valtion palvelukseen, ennen kuin on
suorittanut tutkinnon suomenkielessä. Vaan ei siinä kyllin: suomi olisi
vähitellen myös pantava yhteiseksi opetuskieleksi. Suomenkielisissä
paikoissa se kävisikin aivan helposti. Jos vaan ennalta määrättäisiin,
milloin mikin aine tulisi luettavaksi kansan kielellä, niin kylläpä
tarpeelliset oppikirjatkin ilmestyisivät. Sillä aikaa kerkeäisivät
yliopiston professorit valmistautua, niin että voisivat ruveta pitämään
luentonsa suomeksi; ensin ne, joiden aineita nuoriso, ensiksi
harjoittelee, sitten lakitieteen ja jumaluus-opin opettajat, viimein
kaikki. Kirjain puutetta ei huolisi pelätä; eihän yliopistossa luettavat
kirjat suureksi osaksi ole ruotsinkielisiäkään, ja kyllä suomalaisia
tarpeen mukaan ilmestyisi. Myöskin Haminan kadettikoulussa tulisi samoja
kieliohjeita noudattaa kuin muissa opistoissa. Sitten olisi aika
määrättävä, jonka perästä kaikkein virkamiesten tulisi käyttää
suomenkieltä virallisissa kirjoituksissaan; vaan heti kohta jo pitäisi
sallia semmoista käyttämistä niille, jotka niin tahtovat ja voivat. Ei
tässä, lopettaa hän viimein, ole tilaa mainita kaikkea, mikä
kansallisuuden herättämiseksi ja kansankielen koroittamiseksi olisi
tehtävä; mutta suuri tuki tälle työlle epäilemättä olisi, jos naisetkin
siihen osallisiksi rupeaisivat.

Ei voi olla ihmettelemättä tosiaan, kuinka selvä jo siihen aikaan oli
käsitys Suomen kansan kipeimmästä tarpeesta sekä sen tyydyttämisen
keinoista. Ei voi myös olla ihmettelemättä, kuinka helpolta ja pian
tapahtuvalta kansamme uudestisyntyminen näytti innostuksen silmissä.
Tuon kaksikielisyyden syvän juovan ummistamiseksi, joka alhaisen kansan
ja herrassäädyn eroitti, ei Linsén luullut tarvittavan muuta kuin hiukka
hyvää tahtoa. Ensisyksynä, arveli Ehrström, pannaan suomi oppiaineeksi
kouluihin ja muutamien vuosien kuluttua muutetaan koko opetus- ja
virkakieli. Nämät lausunnot olivat nuorukaisen toivelmien kaltaiset,
nuorukaisen, joka, maailman rantaa kokematta, todellisuudessa
vastaantulevista esteistä ja vastuksista tietämättä, kuvittelee
mielessänsä, kuinka hän työllänsä on uudistava koko maailman. Mutta _in
natura non dantur saltus!_[108] -- se vanha sananlasku oli tässäkin
toteen käyvä. Vuosisatojen kuluessa yhä syvemmälle juurtunutta
muukalaisuutta poistamaan ei riittänytkään hiukkanen hyvää tahtoa eikä
muutamien vuosien aika.

Suomen kansallisuus oli tosin nyt erinäisessä valtiorakennuksessa saanut
vahvan perustuksen ja hartaus oman maan kieleen oli kyllä entisen
suhteen levinnyt yleisemmäksi, tullut voimallisemmaksi. Mutta ei tämä
hartaus vielä millään muotoa ollut yhteinen. Vaikka sen ajan
suomikiihkoiset, innosta sokeentuneina, kerta kertansa jälkeen
vakuuttavat kaikkien kansanluokkien olevan yksimielisinä siinä asiassa,
niin pääsee kuitenkin heidän omasta suustansa joskus lauseita, jotka
päinvastaisen todistuksen antavat. Linsén, siitä puheesta mainiten,
jonka arkkipiispa Tengström oli pitänyt Porthan'in muistoksi, sanoo
näin: Jos tarvitsisi muuta todistusta siihen, että suomenkielen
viljeleminen on tarpeellinen, paitsi sitä yksinkertaista, että se on
Suomen oma kieli, niin on etupäässä Porthan'in ajatus tuotava esiin
niitä vastaan, jotka hartautta oman maan kieleen eivät pidä muuna kuin
poikamaisena maineenhimona ja uusien tavoittelemisena. Samoin
Ehrströmkin myöntää niitä olevan paljon, jotka eivät siihen ajatukseen
voi taipua, että suomi tulisi sivistys- ja valtakieleksi, paljon taas
toisia, jotka tätä kyllä soisivat, vaan arvelevat sen myöhäiseksi ja
mahdottomaksi.

Julkisesti eivät nämät mielipiteet kuitenkaan liioin ilmautuneet;
luultavasti katsoivat niin hyvin vastustajat kuin epäilijätkin
suomikiihkoisten puheet tylyiksi houreiksi, joiden kumoamisella he eivät
viitsineet vaivata itseänsä.

Ainoa suomenkielen vihaajaan ajatuksia ilmoittava kirjoitus, nimeltä
_Muutamia mietteitä koululaitoksestamme nyt aiotun Suomenmaan kouluin
uudestijärjestämisen johdosta_ ja allekirjoitettu --c --s, löytyy v.
1825 Åbo Underrättelser lehdessä. Siinä arvellaan,[109] että kouluissa
pitäisi laittaa tilaisuutta Suomen talonpoikain lapsille ruotsinkieltä
oppimaan, jos nimittäin ruotsi edelleen tulisi pysymään virkakielenä.
Mutta tämän sen yksinvallan sanookin lähettäjä aivan kohtuulliseksi,
osaksi maassamme asuvain monien ruotsinkielisten talonpoikain tähden,
osaksi vilkkaan kauppayhteyden vuoksi Ruotsin kanssa.

Toivottomain käsityksen selvimmin näemme professori Juhana Jaakko
Tengström'in kirjoituksesta _Muutamista Suomen kirjallisuuden ja
sivistyksen esteistä_ runokalenterissa _Aurassa_ 1817. Toinen haitta,
lausuu hän, on se, että me tosin luonteeltamme ja kieleltämme olemme eri
kansa, vaan emme ole koskaan olleet emmekä voi koskaan olla eri
valtiona. Tästä tulee, ett'emme historiassa koskaan näe omaa itseämme,
emmekä siis siitä voi saada tietoa itsestämme. Samasta syystä seuraa
myös, että maassamme on eri kielet vallitsemassa, eikä ole mitään
ominaista kirjallisuutta.

Asianhaarat näyttivätkin todella, mikä koski toiveita suomenkielen
pääsemisestä voimaan yhteiskunnallisissa oloissa, melkein täydesti
antavan oikeutta näille nyt viimeksimainituille arveluille. Todistusta
suomenkielen taidosta ei ruvettu vielä pariinkymmeneen vuoteen vaatimaan
keneltäkään virkamieheltä, ei edes papeilta. Gripenbergin koulu
Haminassa, josta sittemmin kadettikoulu muodostui, oli ainoa, joka jo
siihen aikaan otti suomenkielen oppiaineeksi; muihin oppikouluihin se
vasta pääsi, muutamilla harvoilla tunneilla, 1842 vuoden koulu-asetuksen
kautta. Yliopistossa olivat professoreinsa esimerkistä innostuneet
ylioppilaat v. 1820 Turkuun tulleelle uudelle kanslerilleen,
suuriruhtinas Nikolaille, tuoneet anomuksen suomenkielen opettajan
saamisesta maamme korkeimpaan oppilaitokseen. Vastaus kuuluu tulleen
semmoinen, että hallitus kyllä ala-ikäisten poikienkin sekaantumatta
osaa pitää huolta maan tarpeista. Muistettava on näet, että juuri siihen
aikaan pelättiin ja vainottiin Saksan ylioppilaitten _Demagogiselle
Umtriebe_ (kansan-yllytys-vehkeitä) ja luultavasti katsottiin meidänkin
rauhallisten nuorukaisten pyyntö saman vallankumous-hengen
aikaansaamaksi. Viimein perustettiin kyllä v. 1826 suomen lehtorin virka
yliopistoon; mutta professoria siinä aineessa eivät nähneet sen salit,
ennen kuin vielä melkein vuosisadan neljännes oli kulunut.

Tämä todellisuuden rautakäden paino näkyy pian masentaneen
toivokkaimpienkin rohkeuden. Arvidsson, joka oli rohkein kaikista, oli
Mnemosynessä v. 1822 julkaisemiensa _Mietteitten_ johdosta ainaiseksi
eroitettuna yliopistosta ja seuraavana vuonna ahdistettuna jättämään
maansakin; hänen oma lehtensä oli lakkautettu, ennen kuin se oli
vuotensakaan umpeen elänyt. Lopulla 1820-lukua ja koko seuraavan
vuosikymmenen kuluessa ei näe enää juuri missään sanomalehdessä
kirjoituksia suomenkielen koroittamisesta. Juteinikin oli vaipunut
toivottomuuteen ja lauloi _Runotähteissänsä_ v. 1826 katkerasti:

    Koskas kuulet kouluissamme
    Taikka lain tulkinnoissa
    Oudon kielen kitisevän,
    Naura nationaliteelle,
    Virsku vieraille sanoille!

Samoin vielä v. 1840 _Kustaa Renvall_ esipuheessaan suomen kielioppiinsa
lausuu ilmi melkein yhtä suuren epäilyksen. Tulevaisuus on näyttävä,
sanoo hän, olenko oikein käsittänyt suomenkielen hengen, jos nimittäin
suomenkielelle milloinkaan koittaa se onni, että sitä ruvetaan
itsenäisesti ja perinpohjaisesti tutkimaan, josta tätä nykyä ei suinkaan
ole suurta toivoa. Sitten hän edelleen puhuu siitä, kuinka alhainenkin
kansa, herrain esimerkkiä noudattaen, turmelee kieltänsä yhä enemmän.
Vuosisadan kuluttua Suomen lapset, totuttuansa pois äidinkielestään,
kenties eivät enää tiedäkään, kuinka heidän rehelliset esivanhempansa
ovat sitä puhuneet. Vielä olisi kuitenkin, jatkaa hän, tämä mahdollinen
auttaa, jos vaan kansalaisissamme, varsinkin korkeammissa virkamiehissä,
olisi hyvää tahtoa. Mutta nämät pelkäävät, että suomen koroittamisella
tarkoitetaan kaikkein muitten kielten poiskarkoittamista Suomesta. Näin
suurta uhria emme millään muotoa vaadi. Istukoot vieraat kielet
edelleenkin peräpenkillä, kun vaan sallittaisiin talon omistajallekin
toki vähäisen sijaa tuvassa. Ensialuksi ei tarvittaisi muuta kuin: 1)
että suomenkieli kaikkiin kouluihin tulisi yhteiseksi oppiaineeksi, ei
opetuskieleksi, joksi se vasta pitemmän viljelyksen jälkeen saattanee
soveltua; 2) että sallittaisiin kaikkein asian-omaisten sekä suullisesti
että kirjallisesti suomeksi ajaa asiansa kaikissa virastoissa, josta
seuraa, että virkamiehet pitäisi velvoittaa täydellisesti ja ilman
tulkitta ymmärtämään tätä kieltä. _Sata vuotta meidän perästämme,
lopettaa hän viimein, pitäkööt jälkeisemme neuvoa ja päättäkööt mitä
enempää tässä asiassa voipi tehdä_.

Vähemmin toivoton, mutta kuitenkin sangen vähää vaativainen on
professori _Gabriel Rein_ puheessa, jonka hän v. 1842 piti Suomalaisen
Kirjallisuuden Seuran vuosijuhlassa: Mitä siis meidän Suomalaisten,
erittäinkin sivistyneitten tulisi tehdä kansallisuutemme säilyttämiseksi
ja edistämiseksi? Pitäisikö hylätä se kieli, joka tähän saakka on
tarjonnut meille sivistyksen hedelmiä? Pitäisikö kohta kaikki sivistys
suomenkieliseen muotoon pukea? Ei millään muotoa; se saattaisi meidät
takaisin keskiajan raakuuteen. -- Puhuttuansa sitten siitä, kuinka
suomenkieli ensin olisi viljeltävä ja valmistettava soveliaaksi
sivistyksen välikappaleeksi, lopettaa hän: Meidän silmämme eivät
suinkaan saa nähdä sitä puuta, jonka me istutamme, mutta meidän lastemme
lapset kenties saavat iloita sen varjossa. Silloin on nyt vielä
syntymättömälle sukupolvelle koittava se päivä, jona suomenkieli saa
sijansa sivistyneitten kielten joukossa, jolloin sivistynyt luokka,
palautuen ylenkatsottuun isänkotiinsa, on ojentava kätensä niin kauan
aikaa laiminlyödylle, isäin kielelle uskollisena pysyneelle veljellensä.

Näin vähiin olivat kaksikymmentä vuotta ensimmäisen kansallisen
heräyksen jälkeen suomikiihkoisten toiveet käytännöllisessä suhteessa
supistuneet; näin nöyränä, ujona ilmautui suomalaisuus siinäkin
piirissä, joka, niinkuin Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, sen työhön
oli itsensä nimenomaan pyhittänyt. Ja kuitenkin lausui Rein sanansa
ainoasti kaksi vuotta ennen, kuin suomalaisuuden toinen heräys uuteen
intoon, uuteen voimaan tapahtui _Snellman'in_ ja _Saima_ lehden kautta!


2. Murteitten taistelu.

Vaikk'ei suomalaisuus yhteiskunnallisella alalla, niinkuin edellisessä
näimme, ollut vielä saanut juuri mitään jalansijaa, ei tämä aika ollut
kuitenkaan turhaan mennyt. Kielemme, joka tällä ajalla tuli tarkemmin
tutkituksi ja vieraista aineksista puhdistetuksi, oli vähitellen
valmistunut siksi sivistyksen kannattajaksi, jona sitä nyt meidän
päivinämme käytetään.

Omituista vuosien 1809-44 väliselle ajanlohkolle on vanhan, kovin
turmeltuneen kirjakielen hylkääminen ja kansan kieleen palautuminen.
Pitää kirjoittaa, niinkuin kansa puhuu, tuli suomalaisen kirjallisuuden
harrastajain tunnuslauseeksi, ja: pitää kirjoittaa, niinkuin kansa puhuu
maamme sydänpaikoissa, joihin ei vieraan kielen turmeleva vaikutus ole
ulottunut. Tämä pyrkimys ei rajoittunut yksistään siihen, että otettiin
puhtaita, alkuperäisiä sanoja lainattujen sijaan, että ruvettiin
käyttämään perinsuomalaisia lausetapoja ruotsinvoittoisten asemesta,
vaan se tarkoitti samassa myös, että ääntämisessä piti kaikin puolin
mukailtaman "syvän Suomalaisen" puhetapaa, ja vaati siitä syystä
kitkettäväksi pois ne kirjaimet, jotka tekivät suomen oikeinkirjoituksen
oudoksi.

_Juteini_ oli tässäkin asiassa ensimmäinen: _c:n, f:n ja q:n sekä x:n ja
z:n_ hän kohta hylkäsi, samoin kahden kerakkeen käyttämisen lainasanain
alussa. Kirjasessa _Kritik öfver lånebokstäfverna uti finska språket_
(Lainakirjaimista suomenkielessä) 1816 hän jo todisti, ett'ei _b:tä,
d:tä, g:tä_ vastaavia äänteitä löytynyt alkuperäisessä suomenkielessä,
ja ehdoitti siitä syystä nämätkin kirjaimet hylättäviksi. Myös painatti
hän v. 1817 vihkosen laulujansa tällä "perustuskielellä", ilman b:tä,
d:tä ja g:tä. Mutta myöhemmin hän ne otti jälleen armoihin ja piti
niistä sitten lujasti kiinni, kirjoittaen: _parembi, rauda, kuitengin_,
ikänsä loppuun asti.

Yhtä uudistushaluinen oli ensialussa myös _Renvall_. Kaksiosaisessa
väitöskirjassaan _De orthoëpia et orthographia linguae fennicae_
(Suomenkielen oikein lausumisesta ja kirjoittamisesta) 1810-11 hän vaati
yllämainitut kolme kirjainta pois karsittaviksi suomenkielestä, niinkin
että kirjoitettaisiin _kuninkas_. Ainoasti _d:n_ suhteen hän epäili,
arvellen sen kyllä tieteelliseltä kannalta katsoen sopimattomaksi, vaan
käytännössä vaikeaksi siitä luopumisen, koska jo oli niin yleisesti
tunnettu. Hän, näet, toivoi kirjakielen kuitenkin pysytettäväksi
länsisuomalaisen kansankielen rajoissa, jolle se tähänkin asti
pääasiallisesti oli rakennettuna, ja myöhemmällä ijällä tuli hänestä
tämän murteen mitä vanki puolenpitäjä.

Mutta pian seurasi jäljessä toisia, jotka tahtoivat kerrassaan hylätä
länsisuomen ja rakentaa uutta kirjakieltä itäsuomen murteitten
perustukselle. Ensimmäinen heitä oli _Reinhold von Becker_. V. 1820
ruvetessaan toimittamaan suomenkielistä sanomalehteä, nimellä _Turun
Viikkosanomat_, hän kielen suhteen päätti noudattaa itäsuomen puhetapaa,
koska se oli puhtainta, ja koska enin osa Suomen kansaa, paitsi Savossa
ja Karjalassa, myös Pohjois-Hämeessä ja Satakunnassa sekä Oulunläänissä
Pohjanmaalla, sitä käytti. Eikä hän ainoastaan ottanut siitä paljon
uusia sanoja ja muotoja, niinkuin verbien refleksiivisiä taivutustapoja,
vaan mukautti oikeinkirjoituksensakin pääasiassa sitä myöten. Paitsi
että d armotta tuomittiin pois, kirjoitti hän esim. _kuhtu ja kututaan,
saattosi, puhu (= puhui), taitaavat, oikeeks, nähnynnä_.

Vaan niin pian kuin ensimmäinen numero lehteä oli ilmestynyt, nostivat
vanhan kirjakielen kannattajat yleisen hätähuudon. Ennenmainittuun
_Mnemosyne_ lehteen tuli tulvaamalla kirjoituksia, joissa moitittiin ja
haukuttiin Becker'iä, varsinkin oikeinkirjoituksen tähden. Koska meillä
kerran on kirjakieli, sanottiin, niin olisi se rikastutettava
puhdistamalla ja sanoja lainaamalla murteista, mutta hullutusta olisi
kirjakieleksi koroittaa joku viljelemätön murre, vieläpä tuo raaka
savolainen. Eikä Becker'in kieli oikeastansa olekaan Savon suomea, vaan
itäsuomen ja länsisuomen murteitten sekoitusta, jota lukiessaan tulee
ajatelleeksi: tuon kirjoittaja on nähtävästi syntynyt Savossa, mutta
sitten muukalaisten parissa kaiken aikansa seurustellut, niin että on
unohtanut lapsuutensa kielen ja panee nyt kaikellaisia omiansa sekaan
muka kansan suusta otettuina puheenparsina.

Nousipa kuitenkin Becker'ille myös puolustajia, jotka koettivat
lauhduttaa vastustajain tuomiota, vaikk'eivät hyväksyneet juuri kaikkia
Becker'in uusia kirjoitustapoja. Becker itsekin selitti syyt, joiden
tähden oli ruvennut uudistuspuuhiinsa, vaan väsyneenä riitaan rupesi
seuraavan vuoden alusta taas käyttämään d:tä, jonka poisjättäminen oli
ollut kaikkein pahimpana loukkauskivenä.

Korkeimmilleen kohosi murrekiihko _Kaarle Akseli Gottlundi'n_ kirjoissa,
joissa entisten itäsuomalaisuuksien lisäksi nyt vielä tuli uusia
kaksois-äänteitä ja _k_ loppuhenkosen merkkinä, esim. _moa, piä_ (=
pää), _sanomatak_, ynnä muita samallaisia savolaisuuksia, juvalaisuuksia
sekä suorastaan gottlundilaisuuksia; sillä hän todella pani usein omia,
aivan olemattomia sananmuotoja, josta aivan syyttä oli moitittu
Becker'iä. _Jaakko Fredrik Lagervall'in_ kautta viimein ilmestyivät
painettuina itäisten Karjalaistenkin _paklat ja kakrat, putrot ja
tetrit_.

Tätä taistelua murteista kesti pari vuosikymmentä. Kukin kirjoittaja
noudatti paikkakuntansa murretta pienimmissäkin asioissa. Kun
suomalaisiin sanomalehtiin siihen aikaan lähetettiin käsikirjoituksia,
tehtiin se hyvin usein sillä nimen-omaisella ehdolla, ett'ei toimitus
saisi muuttaa yhtäkään kirjainta. Samassa sanomalehdessä nähtiin sillä
tavoin vierekkäin mitä erilaisimpia kirjoitustapoja, ja näytti jo siltä,
kuin toivotun paremman kirjakielen sijaan nyt olisi saatu koko joukko
paikkakunnallisia nurkkakieliä, taikka ainakin kaksi eri kirjakieltä,
niinkuin aikoinaan Räävelin ja Tarton kielet Virossa.

Siitä vaarasta pelasti meidät _Elias Lönnrot_. Nykyinen kirjakielemme,
jonka hän lopullisesti vakautti, noudattaa sekin pääpiirteissään
länsisuomen äänne- ja muoto-oppia, mutta siihen on otettu itäsuomesta
avuksi puhtaampi lauserakennus ja rikkaampi sanavarasto.


3. Suomen ja sen sukukielten tutkimus.

Tämä taistelu kielemme eri murteitten välillä, joka on puheena olevalle
ajanlohkolle niin omituinen, että sille hyvin sopii nimeksi _Murteitten
taistelun aika_, kuvastuu niissä kieliopeissakin, jotka silloin
ilmestyivät ja joista Becker'in ja Renvall'in ovat huomattavimmat.

_Reinhold von Becker_ oli syntynyt 26 p. Jouluk. 1788 Kangasniemellä,
jossa hänen isänsä, eron saanut tykkiväen kersantti, asui
maanviljelijänä. Tuli ylioppilaaksi Turkuun 1807 ja vihittiin
maisteriksi 1810. Määrättiin historian dosentiksi 1813 ja
apulaisprofessoriksi samassa tieteessä 1816, toimitti varsinaisen
historian-professorin virkaa pitkät ajat ja sai, koska tämä virka
kuitenkin toiselle annettiin, professorin arvonimen 1834. Ennen sitä, v.
1829, oli hän asianomaisten kehoituksesta ottanut vastaan suomalaisen
kielenkääntäjän viran senaatissa ja toimitti sitä aina vuoteen 1856.
Hänen kielitaitonsa kautta saivat silloin asetukset entisestä
ruotsinvoittoisesta suuresti poikkeavan, sujuvan ja puhtaan suomalaisen
puvun. Becker oli jo lapsuutensa kodissa oppinut selvää suomenkieltä.
Tämän taitonsa enentämiseksi hän v. 1819 oli matkustanut
Pohjois-Pohjanmaalla ja Suomen Lapissa, vieläpä käväissyt hiukan
rajankin takana Venäjän-Karjalassa. Paitsi ennenmainitussa
sanomalehdessä, oli hän osoittanut harrastustansa puhtaan kielen hyväksi
suomalaisessa kieliopissaan _Finsk grammatik_ 1824. Tämä teos, jossa
ensi kerta itämurteenkin omituisuudet ovat esitettynä, tuli sekä
muoto-opissa että vielä enemmän lauseopissa perustuskiveksi myöhemmille
tutkimuksille suomenkielestä. Becker kuoli 10 p. Kesäk. 1858.

_Kustaa Renvall_ oli rusthollarinpoika Halikosta, syntynyt 23 p. Syysk.
1781. Tuli ylioppilaaksi 1801, vihittiin papiksi 1806 ja maisteriksi
1810 sekä sai v. 1811 suomenkielen dosentin paikan Turun yliopistossa.
Koska tämä virka oli aivan palkaton, täytyi hänen henkensä elätteeksi
hankkia itselleen toisiakin tuottavampia työpaikkoja. Sittemmin tuli hän
kirkkoherraksi Uskelaan 1819, muutti sieltä Ulvilaan 1829 ja kuoli 22 p.
Tammik. 1841. Kielioppinsa oli hänellä valmiina jo vuoden 1820
paikoilla, mutta Becker'in kieliopin ilmaantuminen samoihin aikoihin
vaikutti, ett'ei hän painattanut omaansa ennen kuin v. 1840. Se ilmestyi
nimellä: _Finsk språklära enligt den rena vestfinska dialekten_ (Suomen
kielioppi puhtaan länsisuomen murteen mukaan).

Muita suomen kielioppeja tältä ajalta on mainittava vielä
"_Strahlmann'in_" v. 1816 painosta tullut ja paitsi sitä _Juteinin_ v.
1818 ilmestynyt. Edellisen tekijä, nimeltä _Juliana Stråhlman_, oli
syntynyt 1749 Valkjärvellä, jossa hänen isänsä oli kirkkoherrana. Tuli
ylioppilaaksi Turussa 1767, muutti sieltä Upsalaan 1768, pääsi
opettajaksi Viipurin kouluun 1769 ja kirkkoherraksi Valkjärvelle 1780,
kuoli 1840. Hänen teoksensa on siitä merkillinen, että se, ollen
saksaksi kirjoitettu, kauan aikaa oli ainoana lähteenä, josta oppinut
maailma voi ammentaa tietoja meidän kielestämme. Sillä on vielä sekin
ansio, että siinä suomenkieltä on verrattu unkarinkieleen. Mutta
kokoonpanossaan on se varsin vaillinainen ja epätarkka. Sen vuoksi heti
mainittava kielentutkija Sjögren eräässä kirjoituksessa suomenkielestä
ja kirjallisuudesta, joka ensin ilmestyi venäläisessä lehdessä ja joka
sitten saksaksi käännettynä painettiin uudestaan v. 1821, arveli, ett'ei
se täyttänyt, mitä siitä oli toivottu. Mutta tästäkös Stråhlman vasta
melua nosti. Suurella kiivaudella koetti hän kohta eri kirjasessa tehdä
Sjögren'in syytökset tyhjiksi ja veti tuskissansa kaikennäköisiä,
lystillisiäkin todistuksia kielioppinsa muka kelvollisuudesta esiin.
Muun muassa huomautti hän, että se oli painettavaksi hyväksytty Pietarin
sensuurikomiteassa ja tekijällensä tuottanut Vladimir'in ritariston
neljännen luokan kunniamerkin! Kuinka se siis voisi olla huono? Sjögren
vastasi vuorostaan hyvin pilkallisesti.

Yhtä rikas kuin kieliopeista oli tämä aika myös sanakirjoista.
Ensimmäinen niistä ilmestyi v. 1826 ennen mainitun _Rask'in_
kehoituksesta ja toimesta. Turussa käydessään kevättalvella 1818 oli hän
koko innollansa ruvennut puuhaamaan uutta suomalaista sanakirjaa, jonka
avulla oppineelle maailmalle kävisi mahdolliseksi suomenkieltä tutkia.
Siihen aikaan ei kuitenkaan löytynyt Suomessa kustantajaa, joka olisi
uskaltanut niin suureen kirjalliseen yritykseen rahoja panna. Vaan Rask
piti asian mielessään vielä Pietariin tultuaan, jossa hän oli päässyt
jalon Venäläisen, kreivi _Rumjantsov'in_, tuttavuuteen. Tämän rikkaan
tieteitten suojelijan hän helposti suostutti antamaan tarpeelliset varat
teokseen, josta sanoi toivovansa niin paljon valaistusta erittäin
pohjoismaiden historian tutkimukselle. Sitten hän pyysi toimittajaksi
_Renvall'ia_, jonka työkyvyn oli Turussa oppinut tuntemaan; vieläpä
lupasi koettaa hankkia hänelle suomenkielen professorin paikan
yliopistossa, että voisi panna työhön enimmän osan aikaansa.
Jälkimmäiselle tuumalle tuli kuitenkin, niin sanottiin, Suomen
valtiovarain riittämättömyys esteeksi; sen sijaan suotiin Renvall'ille
mainittu kirkkoherran virka Uskelassa. Renvall oli kaikin puolin sopiva
hänelle uskottuun työhön. Umpisuomalaisena lapsuudessaan tunsi hän
suomenkieltä hyvin ja oli sittemmin erityisesti antautunut sen
tutkimiseen. Vuonna 1811 oli hän matkustellut Savossa ja Karjalassa ja
siten oppinut tuntemaan myös itämurteen sanavaroja. Teos tulikin hänen
käsissään niin hyväksi ja täydelliseksi, kuin se voi tulla, ennen kuin
kansanrunoutemme rikkaat aartehistot avautuivat. Sanojen selityksissä on
se vielä tänäkin päivänä kaikista tarkin ja luotettavin. Lähteinään
käytti Renvall, paitsi Juslenius'en sanakirjaa, etupäässä Ganander'in,
mutta myös Porthan'in, Taivassalon provastin Elias Lagus'en (1741-1819)
sekä Juteinin sanakokoelmia. Suomalaiset sanat hänenkin sanakirjassaan
ovat selitetyt latinaksi, enimmiten myös saksaksi, harvoin ruotsiksi.
Tämä Suomen oloihin nähden outo ja epäkäytännöllinen toimitustapa
riippui vieraan avusta sekä ulkomaan tiedemiehiä silmälläpitävästä
tarkoituksesta. Saksalaisten selitysten panemisessa mainitaan olleen
avullisena _Gabriel Rein'in_, joka siihen aikaan oli nuori maisteri.

Renvall'in sanakirjaa käyttämällä toimitti sitten v. 1838 Pöytyän
kirkkoherra _Kaarle Helenius_, virsiseppänä vielä mainittava,
suomalais-ruotsalaisen ja ruotsalais-suomalaisen käsi-sanakirjan, joten
omain kansalaisten kipein tarve tuli tyydytetyksi. Tätä ennen, niinkuin
hän esipuheessa lausuu, oli suomalaisen nuorukaisen, joka tahtoi tietää
jotain sanaa suomenkielellä, ollut pakko kääntyä elävän sanakirjan
puoleen taikka käyttää Raamatun konkordanssia ja hakea vastaava paikka
suomalaisesta Pipliasta; muuten oli hänelle ainoaksi neuvoksi jäänyt
ruotsinkielisen sanan viljeleminen suomenkielisellä päätteellä.

_Erasmus Rask_, jolle Suomen kansa niin monessa suhteessa saa olla
kiitollinen, on myös uudestaan vireille pannut työn suomen sukukielten
alalla. Rumjantsov oli kehoittanut häntä itse matkustamaan Itä-Venäjälle
Suomen kansan heimolaisia tutkimaan, mutta hän oli huomauttanut, että
joku Suomalainen olisi semmoiseen toimeen soveliain mies. Samaan aikaan
kirjoitti hänelle nuori maisteri Sjögren Turusta ja ilmoitti, kuinka
suuresti hänen tekisi mieli antautua suomen sukukielten alalle.

_Antti Juhana Sjögren_, suutarin poika Iitistä, syntyi 8 p. Toukok.
1794. Erinomaisen lukuhalunsa ja hyvän älynsä kautta nosti hän jo
aikaiseen huomiota, josta syystä isää kehoitettiin panemaan poikaansa
Loviisan kouluun. Sen läpikäytyänsä läksi Sjögren Kesäkuussa 1809
jalkaisin Porvoosen ja suoritti loistavalla tavalla pääsötutkinnon
kymnaasiin. Täällä hän teki työtä rautaisella ahkeruudella, suuren osan
päivää opettaen lapsia elatuksensa tähden ja jatkaen omia opintojaan yön
ajalla. Kymnaasin kurssin lopetettuaan sai hän kesällä 1813
pitäjäläistensä hyväntahtoisuuden kautta kokoon hiukan rahaa ja
kaikellaisia ruokatarpeita, niin että syksyllä saattoi mennä Turun
yliopistoon, tietysti taas jalkaisin, mutta tällä kertaa muonakuorma
kanssansa, jota isä omalla hevosella kuljetti. Turussa hän jatkoi
samallaista kaksinkertaista työtä kuin Porvoossa, omien lukujensa ohessa
opettaen toisia, monesti kahdeksankin tuntia päivässä. Näin elätti hän
pääasiallisesti itse itseään ylioppilas-ajallansa, vieläpä lähetteli
usein vanhemmillensakin vähän apua. Köyhyydestään huolimatta ei hän edes
pyrkinyt suorinta tietä johonkin leipävirkaan, vaan luki maisteriksi,
joksi hän seppelöittiin v. 1819. Nyt olisi hänellä ollut tilaisuus
päästä lehtoriksi Viipuriin; mutta mieluummin hän vielä jonkun aikaa
kärsi puutetta, päästäksensä toiveittensa perille. Hänen kerran
käydessään kesäluvalla erään inkeriläisen ylioppilaskumppanin kodissa,
oli näet siellä esiintyvä monikansaisuus ja erittäin sikäläiset
suomalaiset suuresti vetäneet hänen huomionsa puoleensa, ja hänen täten
virinneen halunsa oli Rask'in käynti Turussa pannut ilmi leimahtamaan.

Rask'in kehoittavasta vastauksesta yhä yltyneellä innostuksella, vaikka
kyllä juuri sillä hetkellä tarjona oleva tilaisuus meni tyhjäksi,
matkusti Sjögren kesällä 1819 Pietariin Venäjän kieltä sekä historiaa
tutkimaan, jotka tuolla aijotulla matkalla olivat välttämättömän
tarpeelliset. Ensialussa otti hän siellä vastaan kotiopettajan paikan
piispa Cygnaeus'en luona ja sittemmin Toksovan pappilassa, voidakseen
olla vapaana leipähuolista. Vieläkin parempi aika koitti hänelle, kun
Rumjantsov, joka oli hyvin ihastunut hänen ennenmainittuun
kirjoitukseensa Suomen kielestä ja kirjallisuudesta, persoonallisesti
rupesi häntä suosimaan ja v. 1823 otti hänet suuren kirjastonsa
hoitajaksi. Seuraavana vuonna Sjögren viimein pääsi toivojensa luvatulle
maalle, ei kuitenkaan venäläisen ruhtinaan, vaan Suomen valtion
kannatuksella. Hänen tekemänsä matkasuunnitelma oli sangen avara; se
käsitti kaikki meidän heimolaisemme Euroopan-puolisessa Venäjässä sekä
vielä lisäksi Samojeedit Aasiassa. Mutta, vaikka matkarahaa myönnettiin
ensin kahdeksi ja sitten vielä toiseksi kahdeksi vuodeksi, ei hän
ennättänyt suorittaa muuta kuin suunnitelmansa eurooppalaista osaa, eikä
siitäkään täydesti enempää kuin Aunuksen, Vienan, Vologdan, Vjatkan sekä
Permin läänin tutkimisen. Syynä tähän oli, että hän varsinaisen
kielitutkimuksen ohessa tyystin tarkasti kaikki, mitä vaan mainittujen
paikkakuntien täydelliseen tutkimiseen kuului: tilastoa, historiaa,
kansatiedettä, muinaistiedettä, jopa ilmanvaiheita sekä eläin- ja
kasvikuntaakin. Sen ohessa että hän kansan suusta kirjoitteli muistiin
runoja ja taruja, muun muassa ensimmäiset itse runopaikoilla
Vienanläänissä kirjaanpannut Kalevalan-aineiset runot v. 1825, toimitti
hän myös laveita ulosvetoja kaikista eteen sattuvista arkistoista. Tämän
matkan kallis-arvoiset ja monipuoliset saaliit tulivat sitten esiin
lukuisina pienempinä ja suurempina kirjoituksina: _Muistiinpanot
seurakunnista Kemin Lapissa_ ruotsiksi 1828; _Syrjäänin kielen
rakennuksesta suomenkieleen verraten_ 1830, _Hämäläisten aikaisemmista
asuinpaikoista_ 1831, _Milloin ja miten Zavolotshie ja sen Tshuudit
joutuivat Venäjän vallan alle?_ 1832, _Inkerin suomalaisista asukkaista
sekä Inkerin nimestä_ 1833, kaikki saksaksi; _Vanhojen Suomalaisten ynnä
muiden tshuudilais-kansojen metallitiedosta_ latinaksi 1839, y.m.m.
Tällä välin oli jo Sjögren ansioittensa tähden v. 1829 tullut valituksi
Pietarin akatemian apulaiseksi Venäjän historiassa ja muinaistieteessä,
puolentoista vuoden päästä ylimääräiseksi akatemikoksi sekä kaksi vuotta
myöhemmin akatemian kirjaston ulkomaisen osaston hoitajaksi. Siten tuli
hänen toimeentulonsa yhä paremmin turvatuksi, mutta toiselta puolen taas
palvelus akatemiassa, jonka Sjögren'in tarkkuus teki vielä
rasittavammaksi, paljon esteli hänen omia tutkimuksiansa. Seurauksena
liiallisesta työstä sai hän v. 1834 pahan silmätaudin, jonka
parantamiseksi häntä neuvottiin Kaukason kuumiin lähteihin kylpemään.
Kun eivät omat varat riittäneet, pyysi hän akatemialta matkarahaa niillä
paikoin asuvain, vielä aivan tuntemattomain Ossetilaisten tutkimista
varten. Tässä toimessa häneltä kuitenkin kokonaan unohtui terveyden
hoito, sillä huolimatta mistään vaivoista ja vastuksista hän kulki
jylhässä vuoristossa raakojen, väkivaltaisten vuorelaisten keskellä,
halpa vaatteuksensa sekä suora käytöstapansa ainoana puolustus-aseenaan.
Kun hän matkaltansa parin vuoden kuluttua palasi, oli hänen toinen
silmänsä kokonaan soennut ja muukin ruumis saanut pahoja vammoja. Mutta
toiselta puolen oli hänellä taas runsas tieteellinen saalis muassaan,
josta hän 1844 pani kokoon _Ossetin kieliopin_. Kuinka suuren arvon
tiedemiehet panivat tälle teokselle, näkyy siitä, että Ranskan akatemia
hänelle seuraavana vuonna antoi suuren kultaisen palkintomitalinsa,
vaikka kilpailemassa oli kymmenen eri teosta, eikä Sjögren ollut omaansa
edes kilpailuun ilmoittanut. Sitä ennen oli hän jo saanut vakinaisen
akatemikon paikan.

Näinä samoina aikoina olisi hänellä taas ollut tilaisuus suureen
tieteelliseen matkaan Pohjois-Venäjän ja Siperian suomensukuisten
kansojen luokse. Silmäinsä huonouden sekä terveytensä ylimalkaisen
heikkouden tähden täytyi hänen kuitenkin luopua tuon nuoruudentyönsä
loppuunsaattamisesta. Mutta hän ehdoitti sijaansa toisen Suomalaisen,
_Mattias Aleksanteri Castrén'in_, ja antoi siten alun tämän
nerollisimman kielentutkijamme maineesen sekä sen kautta Suomen kansalle
tulleesen kunniaan.

Pienemmälle tutkimusretkelle uskalsi Sjögren itsekin lähteä v. 1846,
nimittäin Liivin- ja Kuurinmaalle, ottaakseen selvää muinoin mahtavan
suomalaisen kansan, Liiviläisten, tähteistä. Tätä tutkimista hän vielä
jatkoi toisellakin käynnillä v. 1852. Sen tulos _Liivin kielioppi ja
sanakirja_ ynnä historiallisen ja kansatieteellisen kertomuksen kanssa
ilmestyi vasta v. 1861 hänen saksankielisissä _Kootuissa kirjaelmissaan
(Gesammelte Schriften)_. Silloin oli tekijä jo useita vuosia levännyt
haudassa. Monenkertaiset vilustumiset matkoilla olivat olleet syynä
rintatautiin, joka lopetti hänen elämänsä langan 18 p. Tammik. 1855.


4. Jaakko Juteini.

Kysytty on joskus sitäkin: tokko suomenkielinen kirjallisuus olisi
päässyt alkuun, joll'ei Suomi olisi tullut eroitetuksi Ruotsista?
Tämmöisiin kysymyksiin, mitä olisi voinut tapahtua, jos niin tai näin
olisi käynyt, on enimmiten vaikea, milt'ei mahdoton vastata, siitä
luonnollisesta syystä että tavallisesti ei löydy todellisia,
luonnollisia perusteita, joille vastausta rakentaa. Yllämainitussa
asiassa on kuitenkin jonakin vastauksena, että ensimmäinen varsinainen
kirjailija suomenkielellä, ensimmäinen, joka ei aivan satunnaisesti
silloin tällöin viskannut ulos jotain runoa, vaan oli oikein ottanut
runoilemisen ja ylimalkain kirjallisuuden elämäntyöksensä, jo alkoi
tointansa ennen vuotta 1809.

_Jaakko Juteini_ oli lähtenyt kansan "syvistä riveistä", niinkuin moni
muukin Suomen paraita miehiä. Hän oli syntynyt 14 p. Heinäk. 1781 isänsä
omistamassa Jutilan talossa, Rahkoilan kylässä, Hattulan pitäjässä,
Hämeessä. Pienenä poikana oli hän muitten kylän lasten lailla viettänyt
kesänsä

    Metisillä mättähillä,
    Kultaisilla kunnahilla
    Mustan Muurikin jälessä,
    Kimmon kirjavan keralla.

Mutta isän, Heikki Jutilan, kuoltua ei Jaakko suonut äidillensä rauhaa,
ennen kuin pääsi hartaimman toivonsa perille -- kouluhun. V. 1793
vietiin hän siis Hämeenlinnan pedagogiaan. Tässä tietysti oli rehtorin
ensimmäinen toimi nuoren tulokkaan saattamiseksi opin tielle, että tuo
sivistymätön nimi Jutila muutettiin _Judéniksi_, jonka kirjailijamme
sitten pitikin, mutta suomalaisissa kirjoituksissaan kuitenkin aina
suomalaistutti _Juteiniksi_. Koulussa oli pojan, niinkuin muitten kansan
lasten, taisteltava niitten vaikeuksien kanssa, jotka tulivat oudosta
opetuskielestä. Mutta terävällä älyllään voitti hän ne kaikki, niin että
hänen, sen perästä kuin vielä oli ollut yhden lukukauden Turunkin
koulussa, onnistui syksyllä 1800 päästä yliopistoon. Kymmenen vuotta oli
hän nyt "Muusain vikkeläin vesain" kirjoissa, mutta niistä vuosista sai
hän yhtähyvin ainoasti vähäisen osan käyttää hyväkseen "Helikon'in
kukkulalla" tarjona olevaa oppia. Sillä varattomuuden tähden täytyi
hänen kuluttaa enin osa sitä aikaa kaukana Turusta kotiopettajana. Hän
oli muutaman vuoden Navon pitäjässä Varsinais-Suomessa, loma-aikoina
siellä myös tehden vaarinottoja ilmanvaiheista, joista sai Suomen
talousseuralta hopeamitalin. Samoissa opettajan toimissa hän sitten
oleskeli ajoittain Juvalla Savossa, Ruokolahdella Viipurin läänissä ja
Elimäellä Uudellamaalla. Hyödyttömät eivät kuitenkaan nämät väliajatkaan
olleet hänelle ihmisenä ja vastaisena kirjailijana. Sivistyneissä
perheissä oppi hän sen opin, jota ei kirjoista voi saada, sivistyneen
käytöstavan, jossa suhteessa niinkuin myös hänelle osoitetusta
ystävällisyydestä hän oli kaiken ikänsä erittäin kiitollinen vapaaherra
Wreden perheelle viimeksimainitussa opetuspaikassa. Paitsi sitä oli
Juteinilla näin tilaisuus maamme eri äärillä tutustua kansan eri
puhetapoihin. Tämä oli hänelle sanomattomaksi hyödyksi, sillä se
vapautti hänet suuresti yksipuolisesta murteellisuudesta
kirjoitustavassa, jota hän muuten tuskin olisi voinut välttää, koska
silloinen kirjakieli ei suinkaan voinut olla minään esikuvana, vaan
juuri oli tuoreen kansanpuheen lähteestä saaduilla varoilla virutettava
puhtaaksi.

Alusta aikoi Juteini papiksi, niinkuin meillä rahvaan lapset
tavallisesti tekevät. Mutta kietauduttuansa epäilyksiin muutamien
uskomme pääperusteitten suhteen, luopui hän rehellisesti tuumastansa.
Hän ei tahtonut tulla paljaaksi palkkapapiksi, joka rahan edestä saarnaa
toista, kuin mitä itse todeksi käsittää. Kun ei hän voinut täydellä
uskolla ja sydämellä antautua tärkeään sielunpaimenen virkaan, päätti
hän poiketa toiselle elämän tielle, vaikka kyllä jo oli kuluttanut
paljon aikaa pappisviran valmistuksiin ja vaikka hänen varattomuutensa
oikeastaan olisi vaatinut häntä mitä joutuisimmin leipään pyrkimään.

Totutulla ahkeruudellansa ryhtyi nyt Juteini siviilivirkamiehille
tarpeellisiin opintoihin. V. 1810, ennen kuin hän vielä oli tutkintonsa
suorittanut, välähti kuitenkin hänen eteensä yht'äkkiä jo aikaisemman
vakinaisen toimeentulon toivo. Äsken perustetussa Suomen
hallituskonseljissa oli myös asetettu suomalaisen kielenkääntäjän virka.
Juteini sitä haki, ja kaikki ystävät pitivät aivan varmana, että hän sen
oli saava. Hän oli jonkun aikaa jo ollut tunnettu suomalaisista
kirjallisista kokeistansa ja nyt juuri toimittanut painosta ensimmäisen
runovihkonsa. Asian-omaisetkin olivat jo puoleksi luvanneet sen viran
hänelle, -- silloin tuli odottamaton este väliin. Juteini oli
runovihkossansa hiukan poikennut entisestä epäsuomalaisesta
oikeinkirjoituksesta ja kirjoittanut x:n sijasta ks:n, z:n sijasta ts:n.
Häntä tahdottiin lupaamaan, ett'ei hän virassa tätä uutta tapaa käytä;
mutta hänen omatuntonsa ei sallinut hänen suostua semmoiseen, jota hän
vääräksi tiesi. Mahdottomaksi taas toiselta puolen katsottiin
virallisissa kirjoituksissa sallia tuommoista uutta hullutusta, joka
kaikkea säädyllisyyttä, kaikkea vanhaa, pyhää tapaa vastaan soti.
Olisihan sillä annettu itse hallituksen keskustassa sijaa tuolle
levottomalle vallankumous-hengelle, joka edellisinä vuosikymmeninä oli
koko maailman mullinmallin pannut, koko Euroopan edestakaisin kääntänyt!
Virka siis annettiin toiselle.

Epätoivoisena nyt jätti Juteini yliopiston, oli taas kaksi vuotta
kotiopettajana juuri Wreden luona Elimäellä, ja otti sitten vastaan
ensimmäisen hänelle tarjotun viran. Hänet otettiin näet v. 1812
virkaatekeväksi maistraatin sihteeriksi sekä notaariksi Haminan
kaupunkiin. Seuraavana vuonna pääsi hän vakinaisesti samallaiseen
paikkaan Viipurissa, johon tämän kaupungin porvaristo, hänen
kirjallisten ansioittensa tähden, oli hänet yksimielisesti kutsunut.
Tässä matalassa, mutta kuitenkin kohtuullisen leivän antavansa virassa
pysyi hän sitten 27 vuotta, kunnes v. 1840 vanhuutensa tähden siitä
erosi. Hänen kuntoansa viran toimituksessa todistaa, että hän erotessaan
sai porvaristolta hopeamaljan muistolahjaksi.[110] Edelleenkin piti hän
vielä eronsa perästä kuitenkin laivamittarin viran, jonka v. 1814 oli
saanut, siksi kuin kuolema 20 p. Kesäk. 1855 lopetti kaikki hänen työnsä
ja toimensa.

Juteini oli, niinkuin sanottu, tämän sanan oikeassa merkityksessä
kirjailija. Viralliset toimensa, vaikka hän niissäkin oli ahkera ja
uskollinen, olivat hänelle vaan se vihreä oksa istuinsijaksi, jonka
Runebergkin on sanonut välttämättömän tarpeelliseksi jokaiselle
laululinnulle. Hänen sydämensä oli kokonaan kiintynyt suomenkielisiin
kirjallisiin harrastuksiin. Kaikkein hänen mietteittensä sekä tekoinsa
voimallisinna vaikuttimena oli se periajatus, että kukin ihminen on
velvollinen harrastamaan yhteistä etua enemmän kuin omaansa. Ja kaiken
yhteisen onnen ainoaksi perustukseksi katsoi hän valistuksen, tietoin
levittämisen. Mutta niinkuin hän itse lauloi:

    Vieraan kielen kylmä valo
    Hallainen on omaisille;
    Oman kielen lämmin loiste
    Vaikuttaapi valistusta.

Sen tähden alkoi hän jo hyvin aikaiseen kirjoitella suomalaisia runoja
ja jatkoi tätä tointa ahkerasti myöhäiseen vanhuuteensa saakka väsymättä
ja monista hänelle siitä sattuneista vastuksista suuttumatta.
Ensimmäiset runokokeensa oli hän sepittänyt nuorena ylioppilaana ja
saanut siihen isällistä kehoitusta ja opastusta Porthan'ilta sekä
ystävällisiä neuvoja Franzén'ilta. Porthan'in jälkimuisto oli, niinkuin
jo näimme, ensimmäinen hänen runojansa, joka tuli painetuksi.

Kohta sen perästä kuin maamme oli Ruotsista eroitettu, v. 1810, tuli jo
painosta ensimmäinen kokoelma hänen runojansa nimellä _Kirjoituksia Jak.
Juteinilda, I. Runokirjoituksia_. Tämä vihko sisältää 21 runoa, joista
useimmat pilallisia. Nähtävästi aikoi Juteini yhteen menoon toimittaa
useampia osia, mutta vastoinkäyminen virkaa hakiessa ja siitä seuraava
leivättömyys katkaisi joksikuksi aikaa kaiken toivon häneltä. Katkerasti
valittaakin hän runossansa _Runolaisille Suomessa_, joka nähtävästi on
tähän aikaan kirjoitettu, vaikka se on myöhemmin painettu. Hän sanoo:
Nälkä sotii Suomen maassa vasten lahjaa Väinämöisen. Oman voiton
pyytäjät ne nousevat kunniaan ja rikkauteen, mutta levein tie
leivättömyyteen on sillä edessä, joka koettaa jotakin tehdä yhteiseksi
hyödyksi. Minäkin olen köyhyydessäni jo kolme kertaa kuroitellut leipää
kohden, mutta kolmasti on minut pudotettu tikapuilta.

    Rakastetut runolaiset!
    Ruunu teille runon tähden
    Taitetahan tappuroista.
    Vielä väännetään okainen
    Panda päähän paistavaangin.
    Särkekäi siis suruisina
    Hyvät, pauhaavat pasuunat,
    Kumisevat kandeleenne,
    Runot hyljätkäi hyvätkin!

Mutta ei! älkää kuitenkaan lakatko valistuksella kansanne onnea
edistämästä!

    Runoile siis runolainen, -- --
    Soita, laula, Suomalainen,
    Ehkäs itse nälkään näännyt,
    Kaadut kandelees sivulle;
    Palkattomat päivätyösi,
    Huvitukses hyödyllinen,
    Ovat onneks' ihmisille.

Eikä Juteini itsekään laannut laulamasta. Kohta kun oli päässyt
vakinaiseen virkaan, missä ei enää ollut murhetta jokapäiväisestä
leivästä, vaan jäi joku muru ylikin, rupesi hän ihmeteltävällä
ahkeruudella taas kirjoja toimittelemaan. V. 1815 ilmestyi kokoelma
Juteinin sepittämiä _Uusia sananlaskuja_, jotka 1817 lisättyinä
painettiin uudestaan. Vielä tuli v. 1815 _Muistopatsas Suomessa
Aleksanderille I_ ja v. 1816 _Suomalainen elli runo ahkeruudesta
Suomessa_ sekä _Venäläinen elli runo Pohjan sodasta_. Näistä kolmesta
pitkästä runosta on ensimmäinen ylistysruno Euroopan rauhan rakentajalle
ja kansain vapauttajalle Napoleon'in "Ilmarisen pojan" ikeestä. Sen
kanssa yhteen painettuna oli muiden muassa tuo tuttu laulu: _Eläköön
armias_. Toinen kertoilee, kuinka kansain alkuaikoina hajotessa ja
levitessä ei kukaan tohtinut mennä kolkoille Pohjan perille. Mutta
Suomalainen ei pelännyt; hän meni ja raivasi peltonsa kylmään korpeen.
Turhaan koetteli sitten Pohjoinen, kaikkia keinojansa sortaakseen tätä
urhokasta valloittajaa. Se lähetti hallan hänen työtänsä hukkaamaan,
mutta Suomalainen kylvi uutterasti yhä uudestaan; se laittoi talven
nälän kanssa häntä näännyttämään, mutta leivän puutteessaa kokosi
Suomalainen itsellensä ravintoa puiden kuorista; se uhitti metsän pedot
hänen karjaansa raatelemaan, mutta Suomalainen viihdytti pedot
laulullansa taikka, jos ei se auttanut, ryösti heiltä turkit
keihäällään; se nosti sodan sekä maalla että merellä hänen päänsä
menoksi, mutta Suomalainen piti urheasti puoliansa; se tuotti vihdoinkin
kaikellaiset pahat tavat häntä turmellakseen, mutta Suomalaisen raikas,
rehellinen mieli ei taipunutkaan niihin. Näin turhaan kaikki
koeteltuansa, täytyi Pohjoisen viimein tunnustaa itsensä voitetuksi.
Tämän runon kanssa yhdessä ilmestyi myös ensikerran yleiseen tunnettu
laulu: _Arvon mekin ansaitsemme_. Kolmas runo, Venäläinen, on
kirjoitettu Napoleon'in retkestä Venäjälle. Kaikki kolme ovat nämät
runot hyvin ikävät, johon on osaksi syynä itse aineen mahdottomuus,
osaksi runojen pitkäpiimäisyys. Kuitenkin ilahuttaa meitä jolloinkulloin
kaunis kuvaus, esim. kesän voitosta ja meritappelu Suomalaisessa,
Venäläisessä alkupuoli.

Vielä tuli v. 1816 runokokoelma nimeltä _Vaikutuksia Suomalaisen
sydämessä_, joka sisältää viisi runoa (niissä runon Runolaisillekin) ja
tutun, soman _Laulun elämän nautinnosta_. Kohta sen perästä ilmestyi
taas suurempi runokokoelma nimeltä _Pilakirjoituksia_, joka sisältää 29
pilkkarunoa (näissä kuitenkin useampia jo ennen painetuita) ja kaksi
laulua; niistä mainittakoon: _Kieldo panettelemisesta, Perukista,
Maailman turmeluksesta_ ja _Almusta_, myöskin _Juomalaulu_.

Samana vuonna julkaisi hän vielä aapiskirjan nimellä _Lasten kirja_,
jossa poikkesi vanhasta tavasta, että aapiskirjoissa ainoasti piti olla
hengellistä lukemista. Tämän täytteenä oli toinen kirjanen _Lyhyt
neuvo lapsen opettajalle_. Viimeinkin tuotti vuosi 1816 kaksi
ruotsinkielistäkin kirjaa, ennen jo mainitun _Kritik öfver
lånebokstäfverna uti finska språket_ ja _Anmärkningar uti finska
skaldekonsten_ (Huomautuksia Suomen runon rakennuksesta).

Seuraava vuosi 1817 oli yhtä runsastuloinen kirjallisista tuotteista. Se
toi _Lausumisia_ ja _Vilpittömiä kirjoituksia_, joista edellinen sisälsi
vakavia runoja, jälkimmäinen virsiä, ei kuitenkaan kirkollisia, vaan
deismin perustukselle sovitettuja kehoituksia hyviin tapoihin ja Luojan
voiman ylistyksiä. _Ajanviete_ sitä vastaan oli taas enimmäkseen vihko
pilkkarunoja ja iloisia lauluja, esim. _Kaipaus ja lohdutus, Omenasta,
Kielletystä imusta_. Tämä sama vuosi toi myös kolme suorasanaistakin
kirjoitusta: _Puhe lapsen kasvatuksesta, Tutkinnon aineita_ ja _Tutkindo
kuolevaisuudesta_, joissa kahdessa viimeksimainitussa on ensimmäiset
fllosooflsen kirjoituksen kokeet suomeksi. Vielä tulivat v. 1817
_Perhekunda_ ja _Pila pahoista hengistä_, joissa kumpaisessakin Juteini
pilkkaa ja koettaa tehdä tyhjäksi taikauskoa ja epäluuloja. Nämät
kirjoitukset ovat siitä merkilliset, että ne ovat puetut näytelmälliseen
muotoon, ja siis ensimmäiset sitä lajia meidän kielellämme. Edellinen on
huonosti kokoonpantu, mutta jälkimmäinen on useinkin sukkela.

V. 1818 ei Juteini toimittanut muuta kuin vihkon _Valittuja Suomalaisten
sananlaskuja_ ja Suomen kielioppinsa: _Försök till utredande af finska
språkets grammatik_. Tämä jälkimmäinen, josta jo on ollut sivumennen
puhe, on suureksi osaksi vaan järjestämätön kieliopillisten
vaarin-ottojen ja ainesten kokoelma, mutta yhtähyvin on sillä se ansio,
että se Vhaël'in ajoista oli ensimmäisiä uusia yrityksiä.

V. 1819 ilmestyi taas _Huvitussanomia_, vihko suomennettuja lystillisiä
juttuja, ja _Kummituksia_, kertomuksia nähdyistä aaveista luonnollisen
selityksen kanssa. Myöskin painatti hän nyt, niinkuin on ennen mainittu,
vihkosen laulujansa ilman b:tä, d:tä ja g:tä nimellä _Uusia lauluja
perustus kielellä_. Mutta vielä samana vuonna lauloi hän _Lähtölaulunsa
elli hyvästijättönsä Väinämöiselle_, jossa ilmoittaa päättäneensä
kokonaan lakata runotoimestaan.

Syy tähän Juteinin päätökseen oli seuraava. Niinkuin hänen teostensa
luettelosta ja parista esimerkistä on näkynyt, oli Juteinin runotar
pääasiallisesti opettavainen. Se enimmiten saarnasi hyviä tapoja ja
taisteli turhia ennakkoluuloja vastaan. Yhtähyvin ei se ollut mikään
yksivakainen itkusuu, vaan salli leikkiäkin toden vaiheella, salli
viatonta iloa, vaikkapa oluthaarikan ja viinalasinkin ääressä, hyväin
ystäväin seurassa. Ja opetuksissansa, saarnoissansakin se kaikkein
mieluimmin aina käytti aseinaan pilkan teräviä nuolia. Näissä
pilkkarunoissaan ei Juteini säästänyt ketään, milloin tuomaria tokaisi,
milloin pisti pappiakin. Tohtipa hän laulaa siitä, kuinka tämä

    Sielun laskeepi sisälle
    Iankaikkiseen ilohon,
    Kosk' on hinda hyppysissä.

Toisessa runossa oli hän piloillaan valitellut maailman muka turmelusta,
koska pappi

    Kandoi muinen pitkän kaavun,
    Ett'ei ensingän näkynyt,
    Suden händä häilyväinen;
    Mutta nyt on lieve lyhyt,
    Lyhyt saarnakin suloinen.[111]

Kolmantena mainittakoon vielä _Paha lammas_.

Kummako siis, jos koira älähti, kun kalikka niin kipeästi koski. Eräs
pappi, kappalainen _Fredrik Juhana Ahlqvist_ Virolahdella, viimeinkin
tuskissaan tarttui kynään ja kyhäsi pitkän runon nimellä _Jälkipuhe
muutamista sihtierin J. Juteinin pilkkakirjoituksista_. Tätä runoa
levitettiin käsikirjoituksina postin kautta ympäri koko maata, ja
tietysti ei jäänyt Juteini itsekään yhtä kappaletta saamatta. Se alkoi:

    Voi, Juteini, juttujasi!
    Villitsijä, veisujasi!
    Mitäs konna kirjoittelet?
    Mitäs lasket leuvostasi
    Aivan ilman ajatusta?

Sitten moittii hän Juteinia katkerasti siitä, että hän oli pilkannut
pappeja, uhkaapa rangaistusta esivallan puolelta, joka on luvannut
suojella kaikkia säätyjä. Sen lisäksi vielä haukkuu hän häntä
juomalauluin tekemisestä ja väärän opin levittämisestä.

Kauan ei Juteini kuitenkaan malttanut pysyä päätöksessään. Jo seuraavana
vuonna ilmoitti hän pitkällä runolla _Huilun humina elli takaisin tulo
Väinämöisen hyvästi jätöstä_ kyllä jättäneensä kanteleen Väinämöisen
huostaan, mutta kuitenkin vielä mielivänsä

    Pajupillin pirinällä -- --
    Hyminällä hiljaisella
    Tässä tulkita totuutta.

Yhtähyvin oli hän seuraavina vuosina melkein aivan vaiti. Ainoasti v.
1824 tuli painosta kertomus _Nimipäivä_. Mutta 1826 kiihtyi Juteini taas
uuteen runo-intoon. Silloin toimitti hän suuren runovihkon _Runon
tähteitä_, joka ei kuitenkaan enää sisältänyt yhtään pilkkarunoa eikä
leikkilaulua. Kaikki olivat yksivakaisia mietteitä. Samana vuonna
ilmestyi myöskin runo _Kissan poika_, jossa hän moittii pienten
kissanpoikain nukuttamisesta veteen; niin-ikään vielä hengellinen runo
_Sangari Sionissa_, joka on saman-aineinen kuin Salamnius'en Ilolaulu
Jeesuksesta, vaan ei millään muotoa sen vertainen elävässä
kuvaamistaidossa. Neljäntenä tämän vuoden tuotteena oli suorasanainen
vertaus _Viisauden vaellus maan päällä_. Vuonna 1827 tuli myöskin
suorasanainen kirjanen _Erhetyksen vaikutus_, jonka aineena on
lapsenmurha. Samana vuonna toimitti Juteini taas ruotsinkielisenkin
kirjan _Anteckningar af tankar i varianta ämnen_ (Muistiinpantuja
mietelmiä eri aineista), joka tuotti hänelle vielä enemmän harmia kuin
kaikki pilkkarunot. Juteinia vastaan nostettiin nimittäin oikeudessa
kanne kristin-uskon vastaisten oppien levittämisestä, ja seuraavana
vuonna hovioikeuden päätöksestä poltettiin hänen kirjansa julkisesti
Turun torilla pyövelin käden kautta.

Mitä itse tuohon tuleen tuomittuun kirjaan tulee, joka enimmäkseen
sisälsi mietteitä ja tutkimuksia uskon ja autuuden asioissa, niin on
sille tullut kova kohtalo hyvin kuvaavainen sen ajan ahdasmieliselle
luonteelle. Sitä ei kyllä voi kieltää, että Juteinin ajatukset monessa
suhteessa jyrkästi erisivät vallitsevasta uskon-opistamme, esim. siinä
että hän ei tahtonut tunnustaa Kristuksen kuolemaa ristinpuussa armon
perustukseksi, arvellen kirkon oppia tästä asiasta jäännökseksi
vanhoista uhreista. Mutta eivät Juteinin mietteet kuitenkaan olleet
millään muotoa pilkkaavaiset, vaan ilmaisevat totuutta etsivää henkeä,
jota olisi ollut kunnioittaminen, vaikka arvelisikin sen olevan
eksyksissä.

Juteiniin tämä asian päätös kovin kipeästi koski. Ensi tuskassansa
poltti hän kaikki, mitä hänellä oli painamattomia runoelmia, ja lausui
taas julkisesti päätöksensä lakata iäksi päiväksi kirjallisista
toimista.

Mutta sitä lupausta ei hän kuitenkaan pitänyt tälläkään kertaa paremmin
kuin edellisellä. Kun senaatti, johon hän vetosi, oli v. 1831 kumonnut
hovioikeuden tuomiopäätöksen, ja kun aika vähän oli lievittänyt sydämen
kipua, rupesi Juteini kuitenkin jälleen mielitoimeensa, V. 1833, näet,
ruvettiin Viipurissa toimittamaan suomenkielistä sanomalehteä, nimellä
_Sanansaattaja Viipurista_, ja siihen antoi hän yhtenään sekä runoelmia
että muita pieniä kirjoituksia, sekä vanhoja että uusia. Alussa ei hän
tohtinut panna muuta kuin virsiä ja niiden tapaisia vakaisia runoja,
mutta vähitellen näkyy synkeys hänen mielestänsä valjenneen, niin että
hän alkoi taas kirjoittaa leikillisiäkin kappaleita. Useammat hänen
rakkaus- ja muista lauluistansa ovat tällä ajalla syntyneet.
Sanansaattajan ensimmäisissä vuosikerroissa ovat Juteinin antamat
runoelmat aina nimetönnä, mutta vv. 1840 ja 1841 on niiden alla
nimimerkki V-- s-- (Vanha suomalainen).

V. 1844, kun suomalaisen kansallishengen toinen heräys tapahtui, rohkeni
Juteinikin taas ruveta painattamaan runoelmansa omalla nimellään useiksi
eri kirjasiksi. Ensimmäisen vihkosen alkuun katsoi hän kuitenkin
tarpeelliseksi panna puolustuksen siitä, että hän, vastoin 1828
lausuttua luopumustansa, kuitenkin nyt jälleen oli ruvennut
kirjailijatoimiin. Mainittuansa syyksi sen, että tuomionsa oli tullut
kumotuksi, sanoo hän pitävänsä vähemmänkin leiviskän maahan kaivamisen
luvattomana, varsinkin kun hänellä nyt, virasta erottua, oli paremmin
aikaa, ja muutenkin rakkauden äidinkieleen poistavan kaiken epäilyksen.
Loppuvuotensa vietti Juteini suomenkielisten teostensa parantelemisella
ja järjestämisellä, aikoen ne toimittaa kaikki yhteen kerättynä
uudestaan painosta. Siitä hänet esti kuolema, mutta lapsellisella
kunnioituksella on hänen poikansa, kielen-opettaja Jaakko Judén,
täyttänyt isävainajansa aikomuksen. Vv. 1856-58 ilmestyi painosta
yhteensä yhdeksän vihkoa _Jak. Juteinin kirjoja_.

Itse tuon uuden kansallisen herätyksen vaikutuksesta häneen ei ole
meillä paljon tietoa. Kirjoituksessa _Pari sanaa suomeksi 1844_ hyväksyy
hän sen vaatimuksen, että suomi tulisi virkakieleksi, ja lohduttaa maan
ruotsalaisia sillä, että ruotsalaisissa paikkakunnissa virkamiesten
tulisi osata myös ruotsia. Mutta toiselta puolen ilmoittaa hän suurta
toivottomuutta suomenkielen valtaanpääsöstä, siitä syystä että kaikki
kirjamiehet sitä eri tavalla kukin oman puheenpartensa mukaan
kirjoittavat ilman tutkimatta, ilman mitään yhteistä kirjoitustapaa. "Ei
kuorma kulje matkan päähän, jos ei vetäjät yhtä pidä". Kuuluupa
vastahakoisuus tuota kirjallisuudessa ilmautuvaa kirjavuutta vastaan
viimein tehneen koko suomalaisuuden harrastuksen ukolle
vastenmieliseksi. Suupuheen mukaan, jonka luotettavaisuutta en
kuitenkaan voi taata, oli Juteini viime vuosinansa muuttunut melkein
suomalaisuuden vastustajaksi.

Sallittakoon minun nyt vielä puhua pari sanaa Juteinin luonteesta ja
vaikutuksesta kirjailijana. Todellista runoniekkaa hänessä ei ollut;
pikemmin oli hän luotu fllosoofiksi ja puhetaituriksi. Suorasanaiset
kirjoituksensa, esim. useammat tutkimukset kirjassa _Tankar i varianta
ämnen_, ovat hyvin miellyttävät lukea, sen puolesta että niissä ajatus
ilmautuu hyvin omituisessa, välähdyksen tavoin valaisevilla vertauksilla
kaunistetussa muodossa. Mutta runoelmissa sitä vastaan on äly liiaksi
yksinvaltiaana. Juteini itse on yllämainitussa kirjassaan kokenut myös
selittää runouden luonnetta tavalla, joka hyvin valaisee hänen oman
runolahjansa luonnetta. Hän sanoo: "Runouden tarkoituksena pitää olla
varsinkin ihmiskunnan hyödyttäminen ja parantaminen. Järjen ja tunteen
tulee johtaa totuus ikään kuin poltinkohtaan, jossa sen vaikutus on
voimallisimpana. Paljas mielikuvituksen runous on kaleidoskoopin eli
kaunokiikarin kaltainen, jonka vaihtelevaiset kuvat ja hohtavat värit
eivät voi tuottaa pysyväistä mielihyvää, sen tähden että niillä ei ole
(hyödyllistä) tarkoitusta".

Tämän Juteinin käsityksen runoudesta tuntien, me emme enää kummeksi,
että hänen runoelmansa enimmäkseen ovat runomittaan puettua proosaa,
vaikka kyllä innokasta kuvilla ja vertauksilla koristettua proosaa. Aine
niissä on enimmiten aivan ajatteellinen, filosoofinen, ja opettavainen
tarkoitus silmäänpistävä. Niinkuin olemme nähneet, ilmautui tämä
opettavainen tarkoitus alussa paraiten pilkan muodossa. Se oli usein
kehoittavinansa pahaan tapaan, tehdäksensä sitä oikein naurettavaksi ja
inhoittavaksi. Muutamat näistä pilkkarunoista ovat jokseenkin
onnistuneita. Mutta ylimalkain ei Juteinin pilkka kuitenkaan ollut
oikein terävä; sen kärki oli useimmiten tylsänlainen. Myöhempinä aikoina
ei hän enää kirjoittanutkaan mitään pilkkarunoja, vaan antoi opetuksensa
aivan yksivakaisessa muodossa. Seurauksena Juteinin runottaren
filosoofisesta, opettavaisesta luonteesta oli myös sen taipumus lyhyihin
aforismeihin ja epigrammeihin. Juteini toimitti v. 1844 muun muassa
vihkosen omia tekemiänsä sananlaskuja, nimellä _Sananlaskun koetuksia ja
runon tähteitä_, ja jätti muutoinkin jäljellensä summattoman joukon
pieniä "runon aineita" ja "runon päitä", joiden synnystä tiedetään
kertoa, että hän, niin pian kuin hänelle joku ajatus juontui päähän,
kohta pani sen muutamilla värssyillä paperille, vaikka hän olisi ollut
tulisimmassa työn puuhassa taikka hänen olisi siksi täytynyt sydän-yöllä
nousta sängystä. Joutessaan venytteli hän noita pätkiä sitten runoiksi,
mutta hyvin moni jäi tietysti alkuperäiseen muotoonsa ja painettiin
hänen kuoltuaan semmoisenaan.

Runoissansa on Juteini sotinut kaikkia paheita ja pahoja tapoja vastaan,
mutta useimmin ja innokkaimmin moitti hän aina näitä kolmea:
omanvoiton-pyyntöä, taikauskoa ja eläintenrääkkäystä. Omanvoiton-pyynnön
syyksi hän luki senkin, että ylhäiset säädyt Suomessa olivat hylänneet
kansan kielen. Uskoa taikoihin ja kummituksiin pilkkasi ja moitti hän
yhtenään ja ylimalkain ei hän uskonnonkaan suhteen sallinut sokeaa,
ajattelematonta uskoa. Niinkuin jo on mainittu, seisoi hän deismin
kannalla ja oli 18:n vuosisadan hyvää tarkoittavan, mutta pintapuolisen
valistusfilosofian edustajia maassamme. Eläimiä hän sanoi ihmisen
mykiksi velipuoliksi, arvellen sitä ajatusta, ett'ei eläimillä ole
kuolematonta sielua, yhtä vääräksi kuin sitä, että ainoasti
aatelismiehet saavat omistaa rälssitiloja. Tämän vuoksi saarnasi hän
yhtenään ja kiivaasti, että heitä piti kohdella lempeästi, arvellen
syntiseksi esim. metsästystä, jopa melkein eläväin teurastamista
ruuaksi. Tämä hänen mielialansa ei näyttäynyt ainoastaan kirjoituksissa,
vaan teoissakin; sillä usein tapahtui, että Juteini, nähdessään jonkun
talonpojan armottomasti lyövän hevostansa tai muuta elukkaa, antoi
pahantekijälle kohta paikalla kelpo selkäsaunan sauvastansa.

Toinen puoli Juteinin runoilijaluonteessa on lapsellinen, viaton
iloisuus. Yksi hänen periajatuksiansa oli, että tässä mailmassa hyvää ja
pahaa on tasan, ja jos jälkimmäistä toisinaan tahtoo ollakin enemmän,
niin pitää tyytyväisyydellä ja toivolla jälleen saattaa vaaka
tasapainoon.

Juteinin runoelmia, niinkuin hän usein valittaa, ei ostettu paljon.
Mutta muutamat niistä ovat levinneet ympäri koko maan ja tulleet kansan
yhteiseksi omaisuudeksi enemmän kuin tuskin minkään muun runoilijamme
teokset tähän asti. Semmoisia ovat varsinkin _Suomalaisten laulu
Suurelle Ruhtinaalle, Laulu Suomessa (Arvon mekin ansaitsemme) ja Laulu
elämän nautinnosta_, jotka aikanaan olivat lauletut ja rakastetut, niin
avaralta kuin suomenkieli kaikui.

Vaikka siis hänen kirjansa ylipäätään eivät ole voineet paljoa vaikuttaa
kansaan, on kuitenkin yhdessä kohdin hänen kirjallinen vaikutuksensa
ollut silminnähtävä ja suuri, nimittäin siinä että hän herätti
talonpojissamme kansallistunteen, näyttäen monessa runoelmassansa, että
Suomen kansa ei olekaan se halpa, mitätön rahvas, jona sitä on pidetty,
vaan että "Arvon mekin ansaitsemme". Myöskin oli hän melkein ainoa, joka
ennen vuotta 1844 suomenkielellä katkerasti moitti maassamme vallitsevaa
muukalaisuutta kielen suhteen ja innokkaasti vaati suomenkielen
koroittamista valtakieleksi. Sen ajan suomalaisissa sanomalehdissä näkyy
tosin joskus joku ainoa kirjoitus tästä aineesta, mutta ne harvatkin
ovat erinomaisen miedot ja varovaiset. Sentähden sopinee pääasiallisesti
Juteinin ansiona pitää, että jo kolmansilla kymmenillä kieliliikkeen
ensimmäinen alku ilmausi talonpojissakin, niinkuin näkyy tunnetusta
Korhosen runosta.

Juteinin kirjat yhdessä Becker'in Turun Viikkosanomain kanssa ne myös
olivat, jotka ensin herättivät nuoren apteekkioppilaan _Elias
Lönnrot'in_ hartauden suomenkielen viljelykseen. Näin voimme ensialussa
silmin seurata suomalaisuuden menemistä perintönä miehestä mieheen.
Uutten ajatusten herääminen on siinä aivan kulkutautien leviämisen
kaltainen. Kun ne ovat täydessä voimassa, on ikään kuin koko ilma olisi
täynnä tarttumus-ainetta, ja harva voi välttää niiden vaikutusta. Mutta
alussa voipi selvään nähdä, kuinka tauti yhdestä sairaasta toiseen
tarttuu. Juteinin ansio tässä suhteessa on luultavasti hänen suurin,
tiettävästi hänen pysyväisin ansionsa. Hänen kirjoituksensa tuskin
nykyään enää tullee toisten kuin tutkijain silmäin alle; hänen enimmin
levinneet laulunsa alkavat jäädä unohduksiin runsahampain runoin tähden.
Mutta se ansio, että hän on ensiksi herättänyt itsetunnon Suomen
talonpojan sydämessä, että hän on viitannut Lönnrot'ille sen tien, jota
tämä Suomen kansan onneksi on astunut, se ansio on Juteinilla ijäti
katoamatonna,


5. Kaarle Aksel Gottlund.

Juteinin into suomalaisuuden puolesta välittömästi sytytti vielä toisen
suomalaisessa kirjallisuudessa merkillisen miehen innon. Ollessaan
kotiopettajana Juvalla Juteini kuuli puhuttavan eräästä sen pitäjän
herraspojasta, jolla kehuttiin olevan tavattoman hyvät lahjat ja jonka
sanottiin yritelleen laulujen sepittämistä niin hyvin ruotsiksi kuin
myös joskus suomeksi. Hän haki heti tilaisuuden tätä poikaa
kohdatakseen, joka oli vasta noin yhdentoistavuotias, luetti itselleen
hänen kokeensa ja puhkesi sitten, häntä käteen tarttuen, näihin
sanoihin: "Älä, veikkonen, huolikaan enää ruotsalaisista runoista!
Ruotsalaisilla on kyllin niitä, jotka heidän kielellään runoilevat ja
heidän puhettaan viljelevät; mutta meidän suomalaisesta puheestamme ei
välitä yksikään. Sitä alennetaan ja poljetaan, vaikka se on kaikkia
muita suloisempi. Harjoita sinä, poikaseni, ainoasti tätä omaa kieltäsi,
niin sinusta tulee aikaa myöten koko mies ja maamiehesi vielä siunaavat
sinua!"

Poika, jolle Juteini ne sanat lausui, oli _Kaarle Aksel Gottlund_. Hän
oli syntynyt 24 p. Helmik. 1796 Ruotsinpyhtään pitäjässä, jossa hänen
isänsä, Mattias Gottlund, oli kappalaisena. Hänen syntymäpaikkansa oli
ruotsinkielinen; vanhempain perheessä, sen ajan tavan mukaan, ei myös
kuultu suomea. Hän olisi siis saanut aivan ummikkoruotsalaiseksi kasvaa,
ell'ei isä, joka oli suomalaista talonpoikaista sukuperää, olisi
hankkinut pojalleen pientä suomalaista leikkikumppania Savosta. Suurta
apua ei ollut muuten tästäkään, sillä Antti, se oli toverin nimi, oppi
kiireemmin ruotsia kuin oppilaansa suomea, ja kaikki puhe heidän
keskenään kävi pian edellisellä kielellä. Toiseksi muuttui asia vasta
silloin, kun, isän päästyä Juvan kirkkoherraksi, tultiin aivan
suomalaiseen seurakuntaan; olipa poika täällä pian jo niin tottunut
suomenkieleen, että hän, jos kohta kovin virheellisesti, oli ruvennut
sitä pieniin runokokeihinkin viljelemään.

Liikutettuna Juteinin puheesta oli Gottlund lujasti, oikein
kädenlyönnillä, luvannut noudattaa hänelle annettua neuvoa. Mutta lapsen
mieli on niinkuin lammen pinta; sitä on helppo saada liikkeelle, mutta
yhtä helposti myös liikutus jälleen asettuu, jäljettömäksi katoaa, Poika
kohta yllämainitun tapauksen perästä lähetettiin Porvoon kymnaasiin;
uusissa opinharjoituksissa, uusissa oloissa saatu kehoitus, annettu
lupaus pian haihtui mielestä. Toista herätystä oli vielä tarvis.

Gottlund oli, päästyään ylioppilaaksi keväällä 1814 ja opiskeltuaan
yhden lukuvuoden Turussa, päättänyt olla kokonaisen vuoden kotonaan. Oli
jo syksypuoli, 9 päivä Lokakuuta 1815, kun hän kerran tapansa mukaan
lähti metsästysretkelle, kumppaneina kaksi seudun talonpoikaa.
Soudettaissa Jukajärven selkää myöten rupesi toinen miehistä laulamaan.
Hän lauloi vanhan runon, jota oli muinoin tapana veisata, kun karhun
kanssa otteluun mentiin. Gottlund kuunteli ihmetyksellä, ihastuksella
runon syviä, synkkiä sanoja. Niissä hän kuuli kaiun kansansa silloin
vielä melkein tietymättömissä olevasta muinaisrunoudesta. Hänelle
muistui taas mieleen, mitä Juteini oli puhunut suomenkielen ihanuudesta;
hänelle muistui myös mieleen, mitä hän itse silloin oli luvannut.[112]

Tästä lähtein alkoi hän ahkerasti keräellä vanhoja runoja, joita siihen
aikaan Juvalla, niinkuin ylimalkain Savossa, vielä laulettiin sangen
paljon. Kohta levisi huhu tuosta eriskummallisesta nuoresta herrasta,
joka vanhan kansan muistoja niin suuressa arvossa piti ja niistä
rahaakin maksoi. Talonpoikainen rahvas ajatteli aivonsa halki
keksiäksensä, mitä etua hänelle noista "loruista" voisi olla. Muutama
selitti sen sillä lailla, että pappilan Kalle varmaankin oli lyönyt
vetoa toisen herran kanssa, kumpi heistä määrätyssä ajassa saisi enemmän
runoja kokoon. Herrasväkikin nauroi ja pilkkaili luuloitellen, että hän
kentiesi vaan käytti runonkeruuta peitteeksi toisille, vähemmän
viattomille ajanvietteille. Mutta Gottlund jatkoi työtänsä lakkaamatta,
niin kummastelijoista kuin pilkkaajistakin huolimatta, ja latoi arkin
arkkinsa perästä kirstunsa pohjaan tallelle. Vähitellen siihen
totuttiin, ja viimein myös ulkopitäjiltä sivumatkustavat velhot ja
tietäjät alkoivat poiketa Juvan pappilaan runoja "nuorelle herralle"
laulamaan. Suurena lohdutuksena ja vahvistuksena tässä pyrinnössään oli
Gottlund'ille se seikka, että hänen vanhempansa sitä ensi alusta asti
ilman vastahakoisuudetta, pianpa vielä suosiolla katselivat. Kirkkoherra
itsekin rupesi tutkimaan suomen kieliopin sääntöjä sekä suomentamaan
kirjoja, äiti, joka oli syntyisin Porvoosta ja umpiruotsalainen, oppi
rakkaudesta poikaansa vähitellen jokseenkin hyvin ymmärtämään suomea.
Kesällä v. 1816 läksi Gottlund opintojaan jatkamaan, tällä kertaa
Upsalan yliopistoon, missä silloin vielä oli niin paljon Suomen poikia
oppia harjoittamassa, että olivat erinäisenä suomalaisena osakuntana.
Kumppaneissa oli useampia Savolaisia, muiden muassa eräs toinen
Juvalainen _Abraham Poppius_; heidän kauttansa arvattavasti levisi
Upsalassakin tieto siitä, että Gottlund oli kerännyt vanhoja suomalaisia
runoja ja niistä tutkinut Suomalaisten muinaisuutta. Se oli syynä tuohon
tavattoman suureen luottamukseen ja kunnian-osoitukseen, että professori
Palmblad, Ruotsin kirjallisuuslehden _Svensk Litteraturtidning'in_
toimittaja, kääntyi 21-vuotisen nuorukaisen puoleen ja pyysi häntä
kirjoittamaan arvostelua äsken ilmestyneestä _Friedr. Rühs'in_ kirjasta
_Finnland und seine Beiwohner_ (Suomi ja sen asukkaat). Kukas tämmöiseen
toimeen olisi ollut halullisempi kuin Gottlund? Hän kävi kohta työhön
käsiksi ja sepitti v. 1817 pitkän, monta lehden numeroa täyttävän
kirjoituksen, jossa rohkeasti, ankarasti pohti ja seuloi tuon oppineen
saksalaisen mietteitä, erittäin Suomen jumalaistaruista. Sangen
vaillinainen, koska siihen aikaan vasta muutamat kultasiruset
muinaisesta runoaarteestamme olivat löydettynä, on tietysti tässä
ilmautuva Gottlund'in omakin tieto, harhailevainen moni hänen
päätöksistään; mutta useammassa kohdin on hän kuitenkin jo osannut
oikeaan kohtaan ja luonut uutta valoa aineesensa. Todella
profeetallisilta kuuluvat seuraavat sanat, joilla hän koki tuoda esiin
käsityksensä Suomen kansan runojen arvosta: "Tämän kirjoittaja tahtoisi
väittää, että jos ne kerättäisiin järjesteelliseksi kokonaisuudeksi,
muodostukoon siitä sitten kertomaruno tai näytelmä tai mikä muu hyvänsä,
niin siitä syntyisi uusi Homeeron ja Ossian'in laulujen tai
Niebelungenlied'in vertainen teos; ja omituisen luomisvoimansa loistossa
ja kunniassa, heränneenä itsenäisen henkensä tuntoon, suomalainen
kansallisuus nostaisi sekä oman että myös vastaisen ajan
ihmettelemisen".

Seuraavana vuonna kirjoitti Gottlund yliopistollisen väitöksen, joka
sen-aikuisen tavan mukaan oli latinankielinen, _De proverbiis fennicis_.
Niinkuin nimi osoittaa, oli hän aineeksi valinnut Suomen kansan
sananlaskut, tuoden niitä esiin sata kappaletta, jotka kaikki oli
Savosta kerännyt, ja koettaen niitä tieteellisesti järjestää. Samana
vuonna 1818 Gottlund myös painatti vihkosen keräilemiänsä runoja,
muinaisia ja nykyisiä sekaisin. Tämä oli ensimmäinen painosta tullut
varsinainen suomalaisten kansanrunoin kokoelma; Porthan ja hänen
aikalaisensa, niinkuin jo tiedämme, olivat ainoasti painattaneet otteita
todisteiksi runo-opillisiin ja jumalaistarullisiin teoksiinsa. V. 1821
ilmestyi toinenkin vihko Gottlund'in _Pieniä runoja Suomen poijille
ratoxi_. V. 1828 toimitti hän vielä _Väinämöiset_ nimisen kokoelman
uudempia Savon talonpoikain runoja. Ne ovat kuitenkin aivan mitättömiä,
usein ruokottomiakin; eikä hän sanonutkaan niitä painattavansa niiden
runollisen arvon tähden, vaan sivistyshistoriallisina näytteinä
nykyis-ajan kansanrunoudesta.

Rühs'in kirjaa lukiessaan oli Gottlund ihmeekseen nähnyt siinä
mainituksi, että useammissa paikoin Ruotsissa sekä Norjassa asui
Suomalaisia. Tämä tieto suuresti herätti hänen tutkimushaluansa, ja
vielä samana vuonna 1817 kesällä läksi hän niille vuoriseuduille, missä
heitä sanottiin löytyvän. Sillä kertaa hän kulki Helsinglannin ja
Taalainmaan korpiperukat läpi; seuraavalla pitemmällä matkallansa
1821-22 kävi hän suomalaisen asutuksen oikeissa pesäpaikoissa
Vermlannissa ynnä myös lähinnä sen maakunnan rajaa olevissa
norjalaisissa pitäjissä. Tarkoituksena hänellä oli kuulustella tämän
väestön muistoja, ottaakseen selvän siitä, olivatko ne siellä
alkuperäisiä asukkaita vai myöhempiä siirtolaisia; hän tahtoi myös
tutkia heidän murrettansa ja kerätä heidän runojansa, verratakseen niitä
Suomenmaan murteihin ja runoihin, niin että voisi nähdä, tokko ja missä
kohdin kieli eron perästä oli muuttunut, ja saattaaksensa heidän
runoistansa päättää meidän runojemme vanhuutta ja alkuperäistä muotoa.
Gottlund saikin selville, että nuot Suomalaiset vasta myöhempinä
aikoina, enimmäkseen Kaarle herttuan aikana, olivat sinne muuttaneet ja
että he vielä puhuivat melkein muuttumatonta Savon suomea. Mutta hänen
runokeräelmänsä jäivät tutkimatta, vieläpä julkaisematta makaamaan arkun
pohjalle, josta ne vasta hänen kuolemansa jälkeen meidän päivinämme ovat
uudestaan kaivetut esille. Ainoa vermlantilainen muinaismuistelma, jonka
hän itse julkaisi mainitussa väitöskirjassaan, oli suorasanainen
toisinto siihen asti aivan tuntematonta Sampo-runoa.

Oleskellessaan näillä salomailla ja tultuaan likempään tuttavuuteen itse
asukkaitten kanssa, Gottlund ei voinut olla huomaamatta, kuinka
sorretussa tilassa he olivat niin varallisuutensa kuin myös
kansallisuutensa puolesta. Heidät oli ennen muinoin houkuteltu pois
kotimaastaan "suuresta Suomesta", koska heidän tiedettiin olevan
ravakoita korven raivaajia, uutteria uudistaloin rakentajia. Mutta kun
myöhemmin Vermlanti varsinkin tuli vilkkaan vuorityön pesäpaikaksi, joka
vaati paljon puita, ruvettiin Suomalaisia ahdistamaan sillä syyllä, että
heidän kaskenviljelyksensä kovin paljon metsää hävitti. Tällä
vuosisadalla heitä tosin ei enää metsän petoin tavalla vainottu niinkuin
ennen, mutta yhtähyvin ei ollut heillä vakinaista omistus-oikeutta
itseraivaamiinsa tiloihin. Vielä surkeampi oli se, että he eivät saaneet
omalla kielellään mitään opetusta, ei edes uskonnollista. Kirkoissa,
joihin heillä paitsi sitä oli mahdottoman pitkät matkat, saarnattiin
pelkkää ruotsia, josta siihen aikaan enin osa heistä ei ymmärtänyt
mitään. Lukukinkereillä lukkari kyllä ajoi lasten päähän muutamia
kappaleita ruotsalaisesta katkismuksesta, mutta se unohtui yhtä pian,
koska vaan oli koneellisesti opittua ulkoläksyä.

Gottlund'in palavaa sydäntä tämä kansan kurja tila syvästi liikutti, ja
koko innollansa ryhtyi hän toimiin asian auttamiseksi. Pieniä runojansa
hän jälkimmäisellä matkallaan anteliaasti jakeli; myös oli hän Suomesta
useammalta kustantajalta hankkinut tuhansia kappaleita varsinkin
hengellisiä kirjoja. Itse hän opetti kansaa niitä lukemaan, missä tämä
taito jo oli unohduksiin joutunut. Sen ohessa hän vielä kävi suurempiin,
tehokkaampiin puuhiin. Hän toi v. 1823 Tukholmassa parast'-aikaa
istuvien säätyjen eteen Ruotsin sekä Norjan Suomalaisten nimessä tehdyn,
enemmällä kuin 600 allekirjoituksella varustetun anomuskirjan, jossa
mainituille Suomalaisille pyydettiin täysi omistus-oikeus heidän
tiloihinsa ja lupa erota eri seurakunniksi, joihin saivat palkata
omakielisiä pappeja. Edelliseen pyyntöön suostuttiin helposti, mutta
toinenkos se vasta nosti suurta melua! Pitikö keskelle Ruotsin kansaa
syntyä vieras itsenäinen kansakunta, valtakunta valtakunnassa? Muutamat
Vermlantilaiset suoraan väittivät, ett'ei heidän maakunnassaan muka
ollutkaan mitään Suomalaisia; likempänä tehdaspaikkoja asuvat, näet,
osasivat myös ruotsia, eivätkä vieraitten kuullen uskaltaneet puhua omaa
kieltänsä. Gottlund silloin tuotti eläviksi todisteiksi Tukholmaan
kaksitoista miestä, yhden kustakin pitäjästä, Mutta siitä huuto vielä
hirveämmäksi nousi. Gottlund kun käveli katua myöten Suomalais-joukkonsa
perässään, niin alkoivat pelkurit jo nähdä ilmikapinan edessänsä.
Keksittiinpä siinä viimein muka Venäjänkin virittämiä salajuonia, joka
tyytymättä siihen, että se oli Suomenmaan ryöstänyt, nyt vielä tahtoi
jalansijan oikein Ruotsin keskisydämessä ja siksi oli lähettänyt yhden
alamaisensa -- koska Gottlund oli Suomesta -- kansan nostajaksi ja
villitsijäksi! Vermlannin Ruotsalaisten omanvoiton pyynti ja muiden
lapsimainen pelko olivat näin syynä siihen, että Suomalaisten
kohtuulliset toiveet raukesivat tyhjiksi. Mutta Gottlund'in yritys ja
nähty vaiva on kuitenkin pysyttänyt hänen nimensä ijäti kulumattomassa,
kiitollisessa muistossa Vermlannin sekä Kaakkois-Norjan korpimailla. Sen
todistaa se lakkaamaton ystävällinen kirjevaihto, jota noiden seutuin
rahvas viimeisiin asti viljeli hänen kanssaan; niin myös parin
Vermlantilaisen käynti Helsingissä vanhaa ystäväänsä katsomassa pari
vuotta ennen hänen kuolemaansa; niin-ikään viimein kaikkein noista
Suomalaisista kirjoittaneiden Ruotsalaisten ja Norjalaisten yksimieliset
lauseet. "Gottlund", sanoo yksi heistä, "on nimi, joka kaikissa
Vermlannin suomalaismetsissä on tuoreessa muistissa. Kaikki, mitä heille
hänen käyntinsä jälkeen on tullut osaksi, esim. veronhuojennukset ja
uutten kirkkoin rakentaminen", -- vaikka niissä ainoasti ruotsia
saarnataan, -- "luetaan hänen ansioksensa. Tämä suomalainen ylioppilas
on näille salolaisille yhtä suuriarvoinen henkilö kuin Kustaa Vaasa
Taalalaisille".

Näitten yhteiskunnallisten, puolivaltiollisten pyrintöjen rinnalla
pysyivät myös kirjalliset harrastukset yhä edelleen vireillä Gottlund'in
mielessä. Upsalassa oli hän jo v. 1819 siellä oleskelevain
ylioppilaitten keskuudessa ottanut puheeksi, että kotimaahan palattua
ruvettaisiin toimittamaan suomenkielistä sanomalehteä. Tämä oli aiottu
sivistyneen säädyn luettavaksi, niinkuin Gottlund sitten kertoi,
"poistaivuttaakseen heidän mieltänsä ruotsinkielestä ja käännyttääkseen
sitä omaamme". Becker'in alkuunpanemat Turun Viikkosanomat, jotka
seuraavana vuonna ilmestyivät, tulivat kuitenkin esteeksi tuuman
toteuttamiselle, vaikka kyllä hänen sanomalehdellänsä oli aivan toinen
suunta, kääntyessään ainoasti talonpoikaiseen kansaan, ei sivistyneen
herrasluokan puoleen, ja tarkoittaessaan ainoasti tietojen levittämistä
rahvaalle, ei kansallista herätystä. Sanomalehden sijasta päätettiin nyt
yhteisin voimin toimittaa kirja suomenkielellä, joka sisältäisi
tieteellisiä tutkimuksia etupäässä omasta maasta, kansasta, kielestä
sekä historiasta ynnä myös runokokeita niin hyvin alkuperäisiä kuin
suomennoksiakin. Täten tahdottiin raivata tietä suomalaiselle
kansalliskirjallisuudelle ylevämmässä merkityksessä.

Toisten lupaamat kirjoitukset viipyivät kuitenkin vuosi vuodelta. Vaan
tästä säikähtymättä ryhtyi Gottlund yksinäänkin työhön ja sepitti koko
kirjan itse. Hyvä onni oli, että nuoret suomalaiset taiteilijat, jotka
olivat luvanneet siihen tarvittavat kuvat piirustaa, veljekset _Magnus
ja Vilhelm von Wright_ ja _Robert Ekman_, sekä kivipainajat _H.J.
Strömmer_ ja _A. Hård_, paremmin muistivat suomalaista sananlaskua:
"sarvesta härkää, sanasta miestä". Käsikirjoituksen valmiiksi tultua
eivät olleet sittenkään vielä kaikki vaikeudet voitettuina; kirjan
painosta saaminen oli yhä vaikeampi tehtävä. Turhaan Gottlund tarjoili
sitä kirjankustantajille sekä Ruotsissa että Suomessa; tieteellistä
kirjallisuutta viljelevä yleisö siihen aikaan oli näissä molemmissa
maissa niin tuiki vähäinen, että yksityiset harvoin uskalsivat kustantaa
semmoisia kirjoja. Yksi kirjakauppias Turussa monen mutkan perästä
viimein olisi kuitenkin suostunut, mutta hän vaati, että teos
käännettäisiin ruotsiksi, sillä tieteellinen kirja suomenkielellä
--sehän toki oli aivan mahdotonta! Samaa virttä myös lauloivat
Gottlund'in useimmat sukulaiset, ystävät ja tuttavat niin hyvin Suomessa
kuin Ruotsissa. Mutta Gottlund'in luonteen pääominaisuuksia, niin hyvään
kuin pahaankin, oli kukistumaton, perisuomalainen itsepäisyys. Esteet ja
varoitukset eivät häntä peloittaneet, ne päinvastoin ainoasti
kiihoittivat. Hän päätti itse kustantaa kirjansa, tarjoten sen
halullisille ennalta tilattavaksi. Itse hän myös, kustannusten
säästämiseksi, maalasi kivipiirrokset värillisiksi. Lopullista estettä
ei tullut siitäkään, että suurin osa kahden vuoden kuluessa valmiiksi
maalattuja kuvia hävisi häneltä eräässä tulipalossa. V. 1831 valmistui
viimein paksu nidos _Otavaa eli suomalaisia huvituksia_, jota toinen,
hoikempi osa seurasi v. 1832; mutta kolmas osa, joka jo oli pantu
painoon alussa vuotta 1833, jäi tulematta tilaajain vähyyden tähden.
Seuraavana vuonna 1834 muutti Gottlund Tukholmasta, jossa suurimman osan
aikaa Otavaa toimittaessaan oli oleskellut, naineena miehenä takaisin
Suomeen, asettuen ensialuksi Kuopioon.

Heti ilmestyessään sai Gottlund'in Otava sangen suuren huomion ja ihmeen
osakseen, saipa se tämän huomion ja ihmeen täydestä syystä. Aineet,
joita se sisälsi, olivat hyvin taitavasti valitut tarkoituksen mukaan,
ollen kaikki sitä laatua, joka voi sivistyneitäkin, oppineitakin
miellyttää ja isänmaallisen luonteensa kautta kansallisia tunteita
virittää. Ensiksi tulee pitkä esipuhe, jossa Gottlund kertoo omasta
henkisestä kehityksestänsä ja syistä, jotka olivat hänet suomalaisuuteen
sekä erittäin tähän työhön saattaneet. Nykyiselle tutkijalle se on
erinomaisen hauska ja opettavainen lukea, vaikka tämmöistä meillä outoa
memoaarein-tapaista laveata itsestään puhumista lieneekin silloin
paheksittu. Sitten seuraa tieteellisiä tutkimuksia meidän kansamme
muinaisuudesta sekä myös varsinaisesta historiasta, nimittäin: Vanhain
Suomalaisten viisaudesta ja opinkeinoista, jossa Gottlund
todistuskappaleina tuo esiin suuren joukon Suomen kansan sananlaskuja
aineenmukaisessa järjestyksessä; vanhoista kansallisista soittokaluista
ja entisestä ajan luvusta; Ritvalan Helka-juhlasta; Kuusiston linnasta
sekä kaikellaisista vanhoista muistomerkeistä. Niihin ovat vielä
luettavat useammat merkillisten Suomen miesten elämäkerrat.
Muinaistieteen ja historian rinnalla on myös vertailevainen kieli- ja
kansatiede saanut sijansa. Me löydämme tässä tutkimuksen
Venäjän-Karjalaisista ja heidän kielestään sekä virolaisia, vatjalaisia
ja lappalaisia runoja suomennoksella varustettuina. Tieteellisten
kirjoitusten välissä on myös runsaasti runoelmia sekä omia että
käännöksiä. Gottlund näkyy oikein tahtoneen näyttää, että suomenkieltä
sopii käyttää vaikka mihin runomittaan ja runouden lajiin. Paitsi vanhan
suomalaisen runon mittaa on hän, näet, koetellut monellaisia
muinaisklassillisia sekä nykyajan runomittoja, onpa myös yritellyt
kaikellaisia konsteja runollisella alalla, semmoisia kuin logogryyfejä
ja anagrammeja. Käännöksissä tapaamme muinaisklassillisista Homeeron
säkeitä ynnä Anakreon'in runonpäitä sekä Sapphon katkelmia, uudemmista
etupäässä Bellman'in juomalauluja, joita Gottlund itsekin useammissa
omissa koetti jäljitellä.

Minkä arvoiset olivat sitten nämät ensimmäiset yritykset tieteen ja
taiderunouden alalla? Valitettavasti vaatii totuus tähän vastaamaan,
ett'ei kyky ollutkaan Gottlund'in voimallisen tahdon mukainen. Hänellä
oli liian herkkä mielikuvitus ollakseen tarkka tieteellinen tutkija;
hänessä oli liika vähän mielen jaloutta ollakseen oikea runoilija,
Tieteellistä epätarkkuutta olisi kuitenkin voinut peittää vilkas,
kekseliäs henki, jos se olisi pukeutunut huvittavaiseen, suurelle
yleisölle helppotajuiseen muotoon; mutta Gottlund'in kirjoituslaatu
tässä oli raskaanlainen ja vielä enemmän rasitettu lukemattomilla
muistutuksilla sekä muistutusten muistutuksilla. Runoelmat puolestaan
ovat enimmiten kuivia, arkipäiväisiä sisällykseltään ja usein
virheellisiä mitaltaan; Gottlund, vaikka hänessä oli mielikuvitus
vilkas, oli vailla hienompaa kauneuden aistia. Merkillisenä poikkeuksena
ovat vaan _Paimenlaulut_, noin parikymmentä luvultansa, jotka hän
sepitti kansassa tavallisiin torvisoiton sävelmiin. Niissä on moniaita
raikkaita kaikuja Suomen saloilta, joiden koristelematon, puhtaasta
mielestä tuleva suloisuus välittömästi viehättää. Ne levisivätkin siitä
syystä kohta kansaan, tullen oikeiksi kansanlauluiksi, ja kansan
laulellessa niveltyivät vähitellen pois ne pienet kielivirheet ja
epätasaisuudet, jotka niitä painettuina vielä haittasivat,

Kieli tässä Otavassa kaikkein enimmin sai moitetta osakseen. Gottlund
näet -- sen hän itsekin nöyrästi tunnustaa -- ei ollut silloin vielä
oikein oppinut suomea; se näkyi selvästi tiheissä virheissä ja vielä
enemmän sanain sepityksessä. Uudet, oudot alat, joilla hän viljeli
suomenkieltä, tietysti vaativat suuren joukon uusia sanoja; mutta niiden
keksiminen ei Gottlund'ilta ollenkaan onnistunut, niin että tuskin
yksikään on tullut yleisempään käytäntöön. Esimerkkeinä mainittakoon:
_kauppakasakka (kontorist), peäpurjehtija (admiral)_ -- ruotsalainen
merkitys on aina sulkumerkkeihin pantuna vieressä, joka olikin hyvin
tarpeellista, koska ei muuten olisi sanaa ymmärretty. Melkein vielä
suuremman moitteen nosti se seikka, ett'ei Gottlund, niinkuin edellä on
mainittu, oikeinkirjoituksessaan noudattanut yleistä kirjakieltä, vaan
itsepintaisesti piti kiinni siitä periaatteesta, että jokainen
kirjoittaisi oman pitäjänsä puhetavan mukaan.

"Ei yrittänyttä laiteta", sanoo vanha suomalainen sananlasku. Sitä olisi
ollut mielessä pitäminen Gottlund'inkin teosta arvostellessa. Niin ei
kuitenkaan aina tehty; vaillinaisuuksien, virheitten ja tekijän
omituisen luonteen tähden ei kyllin otettu huomioon sitä ansiota, joka
kuitenkin on Otavalla ikuisena pysyvä, että se kaikkein ensiksi on
uskaltanut käydä raivaamaan tietä korkeammalle kansalliskirjallisuudelle
meidän kielellämme. Toiselta puolen taas Gottlund'in mieli, kun ei hänen
teostaan otettu niin suosiolla vastaan, kuin hän oli toivonut, vaan
katkeroittui, ja luonteensa mukaisella ärtyisyydellä hän yhä enemmän
kiintyi tuohon yksipuoliseen savolaisuuteensa, jota toiset moittivat.

Tämä hänen murteellisuudenharrastuksensa ei kuitenkaan estänyt häntä
saamasta ainoata oman kielen opettajapaikkaa maassamme, suomen lehtorin
virkaa Helsingin yliopistossa, joka Keckman'in kuoltua v. 1838 oli
tullut avoimeksi. Se seikka todistaa paraiten, kuinka perättömät
sittemmin olivat Gottlund'in valitukset alinomaisesta sorrosta, sillä
Otavan tähden lykättiin silloin syrjään suomenkieltä todella hyvin
taitava mies. Tässä virassa Gottlund pysyi siitä saakka eli vuodesta
1839 elämänsä loppuun asti, joka sammui 20 p. Huhtik. 1875.

Vakavalle aineelliselle pohjalle päästyänsä, oli hänellä jälleen
esteetön tilaisuus kirjallisten töittensä jatkamiseen. V. 1840, kun
yliopisto vietti olemassaolonsa 200-vuotista juhlaa, painattikin hän
suuren eepillisen runoteoksen nimellä _Runola_. Gottlund'ille, joka
siinä valittaa yksin laulavansa omalla halveksitulla kielellään, on
unissa ilmestyvinään itse Väinämöinen. Tämä lupaa hänet viedä
edesmenneitten uroitten maille, missä hän saisi kuulla suomenkieltä
alkuperäisessä runsaudessaan. Kuuden portin ja kujan kautta, joiden
jokaisen edessä joku -tar päätteinen jumaluusolento tulee vastaan ja
sanoo sanottavansa, he viimein ovat saapuvinaan Runolan linnaan, joka on
pelkistä runoista koottu. Siellä Gottlund on yrittävinään halailemaan
Mieluatarta eli Kaunihitarta, vaan herääkin samassa. Lopussa, hän
kehoittaa nuoria, vastavihittyjä maistereita, joille on teoksensa
omistanut, runoilemaan suomeksi, että hekin kerran Runolaan pääsisivät.
Tämäntapaiset allegooriset runoelmat ovat ylimalkain mahdottomat nauttia
meidän aikanamme, mutta lisäksi tulee, että Runola on kokoonpantu ilman
vähintäkään runollista taitoa. Sitä paitsi on siinä ruokottomuutta, jota
myös Otavan runoissa joskus ikäväkseen tapaa, niin paksulta paikoittain,
että oikein iljettää. Ruotsinkielisessä esipuheessa Gottlund selittää
ryhtyneensä tähän työhön luodakseen jotain suomalaista tarua, joka
vastaisi Kreikkalaisten Olympos- ja Parnassos-myytejä, ja tarkemmin
kuvatakseen eri Luonnottarien muotoja, jotka kansanrunoissa ovat kovin
vaillinaisesti esitettyinä, ynnä yleensä saadakseen aikaan jotain
suurempaa alkuperäistä runoteosta, koska semmoista suomenkielellä ei ole
vielä olemassa, jota voisi nimittää täydelliseksi taideteokseksi, eikä
yleensä muuta kuin pelkästään lyyrillisiä laulukappaleita,

Tämän kirjoitti Gottlund viisi vuotta sen jälkeen, kuin Kalevalan
ensimmäinen painos oli ilmestynyt! Että Lönnrot sillä oli heti saanut
paljoa yleisemmän kiitoksen ja kunnioituksen osakseen, kuin itse ikinä
sai Otavallaan, ei Gottlund voinut milloinkaan anteeksi antaa, vaan tuon
tuostakin puhkesi hänen katkera mielensä ilmi. Kun useat sanomalehdet
olivat karanneet kiinni Runolan esipuheesen, puolustelihe Gottlund
Helsingfors Tidningar'eissa v. 1843, valittaen, että aina häntä
moitittiin, joka kerta kuin Lönnrot'ia ylistettiin. Sanoo sitä
kärsineensä kokonaista kolme vuotta, niin että nyt oli jo aika antaa
samalla mitalla takaisin. Ei ollut koskaan halveksinut Kalevalaa
(kaukana siitä!), vaikk'ei ollut voinut, yleiseen huutoon yhtyen, sitä
jumaloida. Rakasti ja kunnioitti myös Lönnrot'ia, niinkuin jokaista
totista kotimaan ystävää, -- vaikka moni muu luultavasti oli sille
enemmän uhrannut kuin hän, -- mutta ei voinut sietää sitä
ajattelematonta ja arvotonta imartelemista, jonka alaiseksi hän ja hänen
teoksensa olivat joutuneet. Mitä sitten merkitsee Kalevala ja
Kanteletar? Sitä, että Lönnrot, niinkuin moni muu ennen häntä, on
kerännyt ja painattanut runoja. Eroitus on vaan siinä, että muut ovat
painoon pannessaan valinneet paraita, mutta Lönnrot on mättänyt
kerrassaan kaikki. Että hän on järjestänyt erinäiset kansanrunot yhdeksi
kokonaisuudeksi -- jonka ajatuksen oikeastaan Gottlund on ensinnä ilmi
lausunut -- pidetään Lönnrot'in suurimpana ansiona, mutta siinäpä juuri
hän ei laisinkaan ole onnistunut. Jos todella katsotaan sopivaksi
nimittää Kalevalan ja Kantelettaren koneellista kokoonpanijaa niiden
"toiseksi isäksi", niin olisi johdonmukaista kutsua näiden kirjojen
kustantajaa, painajaa, nitojaa ja -- ostajaa niiden kolmanneksi,
neljänneksi j.n.e. isäksi!

Runolassaan Gottlund vielä tarjoo tilattavaksi, paitsi Otavan kolmatta
osaa, Muistelmia matkoiltansa Ruotsin ja Norjan Suomalais-metsissä,
Kielitärtä eli tutkimuksia suomen kieliopin perusteista, Valaistajaa eli
asiakirjoja Suomen vanhemman historian valaisemiseksi sekä Seulajaisia,
vihkottani ilmestyviä kirjallisia arvosteluja. Mutta kaikki nämät jäivät
kannatuksen puutteessa julkaisematta, niinkuin myös useimmat Otavan
toisessa osassa painovalmiiksi ilmoitetut teokset.

Sitä vastoin ryhtyi hän Snellman'in herätyksen johdosta toteuttamaan
tuumaa, joka oli ollut hänellä mielessä jo ennen Otavan julkaisemista.
Hän päätti nyt ruveta toimittamaan sivistyneelle yleisölle
suomenkielistä sanomalehteä, joka ilmestyikin v. 1846 nimellä
_Suomalainen_ ja jatkui _Suomi_-nimisenä vielä vv. 1847-49. Sekä
kirjoitustavan että sisällyksen puolesta on tämä Gottlund'in yritys ihan
yksinäistä laatua koko sanomalehti-kirjallisuudessamme. Kieli on tosin
aivan toisellaista kuin Otavassa; jos siinä vielä löytyykin joku virhe,
on se kuitenkin luontevampi, sujuvampi, tuoreempi, kuin mitä kaikki muut
siihen aikaan vielä kirjoittivat. Mutta se on jonkullaista runollista
suorasanaisuutta tai suorasanaista runollisuutta, täynnä alkusointua ja
runomitallista poljentoa sekä vertauksilla ja sukkeluuksilla höystettyä.
Sisällys on yhtä omituinen. Se ei ole nykyaikaisen sanomalehden, sillä
päivän tapauksista ja kysymyksistä on tuskin hiiskahdustakaan. Se ei ole
myöskään tavallisen kirjallisen lehden; tieteellistä tosin hiukan
löytyy, samoin joku määrä runoja ja novelleja sekä omia että toisten
lähettämiä, mutta ne eivät enintä sijaa täytä. Valta-aineita on
Gottlund'illa oikeastaan kaksi: erittäin arvokkaita muistelmia
suomalaisuuden sisällisestä historiasta tämän vuosisadan alkupuoliskolla
ja hyvin sukkelia, vaan yhtä suuressa määrin kirjoittajan omasta kuin
asian puolesta surkuteltavia kynäsotia muita suomenkielen harrastajia,
erittäin Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran jäseniä vastaan. Alussa hän
tosin oli ilmoittanut tahtovansa elää sovinnossa kaikkein kanssa, mutta
koska hänen käyttämäänsä kieltä oli moitittu jo ennen lehden
ilmestymistäkin ja yhä moitittiin, niin hän kohta huusi:

    Tulkaa pojat painisille,
    Totta teistä loppu tuloo,
    Hätäpäivä päälle saapi!

"Mitäpä luulisitte", kysyy hän Suomalaisen 11:ssä numerossa, "koko tämän
Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran painavan, ellei heillä olisi tätä
Lönnrotia, jonka kanssa hyö ovat vehkuroineet -- eipä se maksaisi niin
mitään; vähäpäs se maksaa vielä siittennik (meijän silmissämme), sillä
myö vaaittaisimme jo paljon semmoiselta miesjoukolta, joka 600 miehen
paksusti 15 vuotta on tätä ropottanut!"

_Suomalaisessa_ oli sitä paitsi useita valtiollisia pilajuttuja, joista
yhden sen-aikuisia kreikan-uskoisten käännytyshankkeita koskevan, _Uskon
kauppias_ nimisen tähden lehti kesken vuotta lakkautettiin. _Suomikin_
oli alinomaa painoesteen alaisena, koska sensori yhä vainusteli
salajuonia kaikissa Gottlund'in kirjoituksissa. Häntä peloitti, kun
jotain kohtaa ei oikein ymmärtänyt, ja yhtä paljon, jos ajatus tuntui
liian selvältä; silloinhan Gottlund veitikka varmaan oli siihen jotain
oikein vaarallista kätkenyt. Siitä syystä eivät yhtenäkään vuonna
_Suomen_ kaikki viikkonumerot päässeet julkisuuteen; viimeistä
vuosikertaa ilmestyi ainoasti 7 numeroa.

Kun _Suomalainen_ kiellettiin, painatti Gottlund loppunumeroin
korvaukseksi kirjan _Sampo, runollisto vuonna 1847_. Esipuheessa hän
selittää sillä tavoitelleensa suomenkielistä runokalenteria muiden
kielten esimerkin mukaan. Erittäin näkyy hänellä olleen siihen
yllyttimenä _Fredrik Berndtson'in_ v. 1845 toimittama, ensimmäinen
Suomessa ilmestynyt ruotsinkielinen runokalenteri _Necken_. Tämä Sampo
sisältää kuudettakymmentä pientä runoa, jotka kuitenkin enimmäkseen
olivat jo ennen Otavassa tai Suomalaisessa julkaistuja. Kaikki ne ovat
käännöksiä; melkoinen osa on Bellman'in laulujen suomennoksia, joita
Gottlund vielä vv. 1863-64 painatti erikseen suuremman kokoelman nimellä
_G.M. Fredmannin lauluja ja hiluja_.

Viimeksi on Gottlund'in suomenkielisistä toimituksista mainittava
väitöskirja _Jumalasta ja Hänen monenaisesta nimittämisestä moailman
erinäisillä kielillä_, jolla hän v. 1850 haki uutta Suomen kielen ja
kirjallisuuden professorin virkaa kilpaa Mattias Aleksanteri Castrén'in
kanssa. Tällä oli hänen tarkoituksensa vielä voittaa Castrén'in keksintö
ural-altailaisesta kieliyhteydestä ja todistaa kaikkein maailman kielten
alkuperäinen sukulaisuus. Mutta saman vuoden kieliasetuksen nojalla
otettiin koko painos väliaikaisesti takavarikkoon, niin ett'ei Gottlund
joutunut sillä edes väittelemäänkään. Kolmea vuotta myöhemmin,
Lönnrot'in kanssa samasta virasta kilpaillessaan, kirjoitti hän, kun ei
ennättänyt saada lupaa suomeksi väittelemiseen, ruotsinkielisen
väitöskirjan _Försök att förklara de finska stamordens uppkomst_ (Yritys
selittää kantasanoja suomenkielessä), jossa hän niin-ikään ulotutti
kielelliset vertauksensa enempään kuin puoleen tuhatta eri kieleen ja
murteesen. Kun tämä taas tuli ala-arvoisena hylätyksi, koetti Gottlund
vielä kolmannen kerran August Ahlqvist'in kera onneansa v. 1863.
Väitöskirjansa _Forskningar uti sjelfva grundelementerna af det finska
språkets grammatik_ (Tutkimuksia suomen kieliopin perus-aineksista) sai
hän silloin kyllä hyväksytyksi, vaikka sekin oli mitä hullunkurisinta
laatua, mutta ei yli-ikäisenä voinut enää päästä ehdollekaan itse
virkaan. Nämät vastoinkäymiset nähtävästi vaikuttivat, että hänen
vihansa nyt kääntyi yliopiston opettajistoa vastaan. Koko konsistoori ei
muka ollut muuta kuin joukko laiskureita, jotka eivät mitään
toimittaneet, hän Gottlund sitä vastoin sai vanhoilla päivillään enemmän
aikaan kuin he kaikki yhteensä! Sitä todistaakseen painatti hän vv.
1864-66 paksua kirjateosta nimellä _Läsning för Finnar uti blandade,
fosterländska ämnen_ (Lukemisia Suomalaisille sekalaisissa,
isänmaallisissa aineissa), joka sisältää kaikennäköistä, mutta ennen
kaikkea hänen omia, monia riitajuttujaan.

Ruotsinkielellä on Gottlund sitä paitsi julkaissut historiallisia ja
muinaistieteellisiä kirjoituksia sanomalehdissä sekä eri kirjasena
tutkimuksen Sampo-tarusta 1872; kaikkia niitä kuitenkin haittaa sama
arvostelukyvyn puute. Nuorempana ollessaan oli hän antanut
ruotsinkielisiä runoelmiaan useihin Ruotsissa ilmestyviin
runokalentereihin; siellä oli hän niin-ikään ruotsiksi painattanut
kokeensa selittää Tacitus'en arvostelua Suomalaisista, _Försök att
förklara Taciti omdömen öfver Finnarne_, 1834 ja samana vuonna
toimittanut rahvaanlehteä _Tidning för Bondeståndet_ ynnä siihen
liittyvää lastenlehteä. Ruotsiksi kirjoitetut ovat myös hänen viimeisinä
ikävuosinaan painattamansa poleemiset lentokirjaset, esim. _Två flugor i
en smäll_ (Kaksi kärpästä yhdellä iskulla) 1867, _Näsperlan_
(Näsäkuokka) 1868 ja _Gud, verlden och menniskan, betraktade från en
viss, annan synpunkt_ (Jumala, maailma ja ihminen, katsottuna eräältä
_toiselta_ näkökannalta) 1870, joiden nimet jo ovat hyvin kuvaavat hänen
kautta koko elämän omituiselle luonteelleen.

Mitenkä on sitten tämä luonne kaikkine ansioineen ja vikoineen oikein
käsitettävä? Siihen on Yrjö Koskinen Kirjallisen Kuukauslehden
ensimmäisessä vuosikerrassa 1866 vastannut vertauksella, joka asettaa
Gottlund'inkin elämäntyön historian valoon. "Synkässä korpimaassa
rakentaa toisinaan uutis-asukas töllinsä, raivaa peltonsa, polttaa
kaskensa, raataa ja häärää salon herrana, huolimatta miltä hänen työnsä
muiden silmissä näyttää. Hänen työalansa on hänen koko maailmansa, hänen
ilonsa ja kerskauksensa, ja kaikki hänen apunsa on ainoastaan omassa
kyvyssä ja voimassa. Mutta hänen jälkihinsä siirtyy sitten muitakin
uutis-asukkaita, tölli ei seiso enää yksinään keskellä korpea; kylä
syntyy, syntyy yhteiskunta sääntöinensä, lakeinensa. Silloin on korven
rauha pilattu vanhalta korvenpojalta, joka on tottunut itse oikeuttansa
tekemään eikä tahdo tietää yhteiskunnan asettamista rajoista. Mutta
yhteiskunta käyttää kovaa lakia ja saattaa joskus rangaista
rauhanrikkojana sitä samaa miestä, jonka asunto siinä seisoi, ennen kuin
yhteiskunta olikaan. Kuka voipi sanoa, mikä on tämmöisessä tapauksessa
oikeus, mikä vääryys? Mutta se mielestämme kumminkin on kieltämätöntä,
että korpimaan raivaajalle on kunniansa annettava, -- ja semmoisena
raivaavana uutis-asukkaana, semmoisena korven karkeana poikana on
kirjallisuudessamme Kaarle Aksel Gottlund".


6. Taiderunoilijoita.

Ainoa kirjailija, joka antoi apua Gottlund'in Otavaan, oli nimimerkki
_Kallio (Bergh)_. Hänelläkään ei ollut muuta kuin viisi omatekoista
pikku laulua tarjottavana. Mutta runollista arvoa on niillä yksin
enemmän kuin koko muulla Otavalla.

_Samuli Kustaa Bergh_ syntyi v. 1803 Oulussa, jossa isä oli
satulantekijänä. Tuli Turun yliopistoon 1822 ja suoritti Helsingissä
tuomarintutkinnon 1830 loistavalla menestyksellä. Kun hän jonkun aikaa
oli ollut auskultanttina Vaasan hovioikeudessa, rupesivat silmät
heikkenemään niin peloittavalla tavalla, että hänen täytyi luopua
kaikesta kirjallisesta työstä, eikä aikaakaan, niin oli hän aivan sokea.
Semmoisena eli hän pitkän ajan, vuoteen 1853 asti. Paitsi Otavan toiseen
osaan painettuja, on Kallio vielä julkaissut muutamia runoelmia Oulun
Viikkosanomissa 1840. Kovin on sääli, ett'ei niitä ole useampia, sillä
aikanansa, vasta alkavassa suomalaisessa kirjallisuudessa olivat ne
aivan verrattomat. Muutamat niistä, niinkuin _Oma maa_ ja _Ystävälleni
(Milloin muistelet minua)_, ovat yleisesti tunnetut ja kauneutensa
tähden hyvin suositut. Kallio mainitaan myös olleen harras
musiikinharjoittaja, taitava huilunsoittaja.

Yhteydessä Gottlund'in kanssa on jo mainittu hänen pitäjäläisensä ja
opintokumppaninsa _Abraham Poppius_, joka hänen kanssaan harrasteli ei
ainoastaan suomalaisen kansanrunouden keräystä, vaan myös omintakeista
suomenkielistä runoilua. Poppius on tämän ajan onnistuneimpia
runoniekkoja, melkein Kallion vertainen ja paljoa tuotteliaampi. Hän oli
luutnantin poika, syntynyt Juvalla 30 p. Lokak. 1793. Läpikäytyänsä
Porvoon kymnaasin hän pääsi Turun yliopistoon 1813 ja meni sieltä
oppiansa täydentääksensä Upsalaan 1817. Näinä ylioppilas-aikoina heräsi
hänessä runointo; useimmat hänen runoelmistaan ovat vuosien 1815-22
väliltä. Hänen ensimmäinen julkaisunsa oli kuitenkin tieteellistä
laatua, väitöskirja _De reciproca conjugationum forma in lingua fennica_
(Suomenkielen refleksiivisistä verbinmuodoista), joka ilmestyi Upsalassa
1818. Poppius tahtoi näin tutuksi saattaa oman kotimurteensa ja sen
varoilla rikastuttaa yhteistä kirjakieltämme; mutta hän ei koskaan
taipunut Gottlund'in tuumiin, joka jo siihen aikaan harrasti erinäistä
savolaista kirjakieltä. Siitä asiasta oli kumppanuksilla alinomainen
kina keskenänsä, vaikka he muuten hyvässä ystävyydessä elivät.
Seuraavana vuonna oli Poppius'ella tilaisuus ottaa osaa toiseen
tieteelliseen, vielä tärkeämpään julkaisuun, joka ensikerran käänsi
oppineen maailman silmät kansamme rikkaihin runoaarteihin. Saksalainen
oppinut, tohtori _H.R. von Schröter_ toimitti näet Upsalassa käydessään
v. 1819 kokoelman suomalaisia kansanrunoja painosta niin hyvin
alkukielellä kuin saksaksi käännettyinä, nimellä _Finnische Runen_, ja
tässä työssä oli hänellä, suomenkieltä aivan taitamattomalla, Poppius,
joka itsekin oli kotipuolellaan keräillyt runoja v. 1813 ja sananlaskuja
v. 1815, hyvin tarpeellisena apumiehenä.

Yliopistoluvut päätettyänsä Poppius v. 1823 vihittiin papiksi
Tukholmassa, missä sai apulaisviran suomalaisessa seurakunnassa. Mutta
jo kaksi vuotta myöhemmin toi hänet oman maan ikävä takaisin Suomeen.
Ensin pääsi hän linnapapiksi Viipuriin 1825 ja siitä sitten v. 1833
syntymäpitäjänsä Juvan kappalaiseksi. Tässä virassa hän pysyi
kuolemaansa asti, joka hänet kohtasi 19 p. Kesäk. 1866.

Ensimmäiset runokokeensa painatti Poppius v. 1821 Arvidsson'in lehteen
_Oskyldigt Ingenting_, jota jaettiin ennen vuoden loppua lakkautetun Åbo
Morgonblad'in tilaajille. Pari kappaletta antoi hän myös samaan aikaan
ilmestyvässä Mnemosynessä julkaistavaksi. Sittemmin lähetteli hän
runoelmiansa aina suomenkielisiin lehtiin. Muutaman hän vähää ennen
lähtöänsä Viipurista ennätti painattaa vasta perustettuun
Sanansaattajaan. Tipahtipa niitä myöhemminkin joskus mainittuun lehteen
sekä Maamiehen Ystävään, Kanavaan ja Suomettareen. Poppius'en jälkeen
jääneitten paperien seassa on myös muutamia hengellisiä runoelmia ja
mahdollista on, että joku osa Sanansaattajassa löytyvistä nimettömistä
virsistä ovat hänen tekemiänsä. Mutta ylimalkain ei hänen runolahjansa
näy olleen siihen lajiin taipuvainen.

Poppius, niinkuin on mainittu, on paraasta päästä vaan nuoruuden
innossansa runoillut. Sittemmin leipähuolet, virkatoimet ja kaikkein
enimmin yleisön silloinen kylmäkiskoisuus suomalaiselle laulannolle
masensivat hänen äänensä. Kokonaan ei hän sentään luopunut runonteosta
vanhoillakaan päivillänsä. Häneltä on jäänyt jälkeen keskeneräinen
näytelmäkoe, joka on kirjoitettu 1850 luvulla. Ja vielä vuosikymmen
myöhemminkin, muutamia vuosia ennen kuolemaansa, tervehti hän Suomen
uudestaan herännyttä perustuslaillista elämää pitkällä runolla, verraten
valtiopäiviä Kalevalan Sampoon. Samoin myös harjoitteli hän viimeisiin
asti suorasanaista kirjallista tointa. Hänen suomentamansa on
saksalaisen Zschokke'n kirja _Viinamyrkystä surullinen tarina_, joka
ilmestyi Kirjallisuuden Seuran toimituksissa 1844. Tekeillä oli hänellä
muun muassa kertomus miehestä, joka Kaarle herttuan vihaa paeten v. 1599
muutti yhteen Saimaan saareen ja siellä eli yksinään kuuluisan
Robinson'in tavalla. Niin-ikään alkoi hän kirjoittaa Juvan pitäjän
kertomusta, jota varten oli tarkoin kerännyt lisiä kaikista hänelle
käsiin sattuvista painetuista lähteistä.

Poppius'en viimeisiä toimia vielä oli runoteostensa parsiminen ja
korjaileminen. Koko joukko niistä löytyy parannetussa muodossa
puhtaaksikirjoitettuna hänen paperiensa joukossa. Nähtävästi aikoi hän,
uuteen toivoon kiihtyneenä suomalaisuuden voimallisemmasta edistymisestä
elämänsä loppuvuosina, painattaa kaikki runoteoksensa yhteen vihkoon.
Sen hankkeen, niinkuin useammat yllämainitut, keskeytti häneltä kuolema;
mutta sittemmin on Savo-Karjalainen Osakunta, joka ylpeydellä lukee
tämänkin raatajan suomalaisuuden uutismaalla omaksensa, täyttänyt
vainajan tahdon julkaisemalla hänen kootut runoelmansa _Koitar_ nimisen
albumin ensimmäisessä osassa 1870.

Jo Arvidsson suuresti kiittää Poppius'en ensimmäisiä julkaisuja. "Nämät
runoelmat todistavat", hän lausuu niitä esittäessään lehtensä
lukijoille, "että muinainen suomalainen henki vielä voi herätä ja,
kumminkin yhdessä miehessä, jo on herännyt, ja että neron voima saattaa
sulattaa sen yhteen uudempain taiteenmuotojen kanssa". Näissä sanoissa
on paljon totta. Poppius'en runoiluun näkyy kansanrunoutemme syvästi
vaikuttaneen. Mieluimmin hän käytti vanhaa suomalaista runomittaa ja
käytti sitä suurella taidolla, joka osoittaa, että se oli hänelle
lapsuudesta hyvin tuttua. Hänen runoelmistaan enimmät ovat aivan kuin
Kantelettaren runoja; ne ovat koruttomia, mutta tuntehikkaita, ja niissä
on sama suloisesti tuoksuva henki, esim. _Poika ja tyttö, Epäilys, Jos
ma laulaja olisin_; joukossa on kuitenkin joku kuivakiskoisempikin,
Juteinin runojen tapainen. Toisinaan hän koettaa kansallista
runomittaamme vielä kehittää, osaksi samaan malliin kuin Juhana Cajanus,
esim. _Kukkaisten taivas_; tai muulla tavalla, niinkuin esim. runossa
_Rakkautta kaipaava_. Poppius'en runoelmissa joskus ilmaantuva
epäselvyys ja hämäryys lienee Ruotsin n.k. fosforistisen suunnan
vaikuttama. Aiheensa hän valitsi, paitsi luonnosta ja elämästä, myös
klassillisesta tarumaailmasta, esim. _Laurin saalis_ ja _Punnittu Amor_.
Myöhemmällä ijällä tuli lisäksi kansallinen aines, niinkuin runossa
_Laulun huomen_, joka ilmestyi v. 1845, heti Snellman'in herätyksen
jälkeen, samoin v. 1861 painetussa, terävässä pilkkalaulussa
_Valistuksen vaikutus_ sekä mainitussa valtiopäivä-tervehdyksessä.

Saman-aikuisia lyyrillisiä runoilijoita mainittakoon vielä veljekset
_Ticklén_, Pyhäjoen Pyhäjärven kappalaisen pojat. Vanhempi veljeksistä,
_Pietari Ticklén_, oli syntynyt 1792, tuli Turun yliopistoon 1811,
vihittiin papiksi 1815 ja seppelöittiin maisteriksi 1823, oli enimmän
ajan opettajana Oulussa, kunnes v. 1829 pääsi Teuvan pitäjän
kirkkoherraksi, jossa virassa kuoli 1838. Hänen lyyrillisiä runoelmiansa
löytyy Oulun Viikkosanomien parissa ensimmäisessä vuosikerrassa.

Nuorempi veli _Eero Ticklén_ oli syntynyt 1794, tuli ylioppilaaksi 1815,
vihittiin papiksi 1817 ja kuoli kappalaisena Kärsämäellä 1827. Ainoa
hänen sepittämänsä runo on _Neidon valitus_, joka on painettuna
vanhemman Sakari Topelius'en julkaisemien vanhojen runojen ja
nykyisempien laulujen joukossa. Tälle on tullut se kunnia osaksi, että
Runeberg sen käänsi ruotsiksi, luullen sitä kansanlauluksi, niinkuin hän
itse tunnustaa Helsingfors Morgonblad'issa 1832. "Minulla on tätä ihanaa
runokappaletta ruotsiksi kääntäessäni ollut sama tunne, kuin sillä, joka
yrittää kukkaiskasvia kiskoa irti ja siirtää yhdestä maaperästä toiseen.
Joka hetki olen pelännyt vahingoittavani sen hentoja juuria
--käyttääkseni vertausta -- ja hienoja lehtiä, ja toivotonna epäillyt,
olenko sitä voinut varjella niin, ett'ei siinä olisi liiaksi oman käteni
hävittävää jälkeä".

Bellman'in lauluja suomensi, paitsi Gottlund'ia myös _Juhana Fredrik
Granlund_. Hän oli syntynyt aviottomana lapsena 8 p. Maalisk. 1809 Porin
kaupungissa, josta kuitenkin äitinsä kanssa pian muutti Vesilähteen
asumaan. Pari vuotta käytyänsä täällä olevaa Ahlman'in koulua,
lähetettiin hän puotipojaksi Turkuun. Siinä virassa löysi hän, vaikka
oli tehtävissään varsin ahkera, yhtähyvin myös aikaa kirjojen lukemisen,
jopa pienien laulujen sepittämiseen, josta kumppanien kesken sai
liikanimen "piispa". V. 1842 pääsi hän tehtaanhoitajaksi Porin
seuduille. Mutta pian kyllästyi hän päällikkyyden moniin harmeihin ja
palasi rauhallisempaan, jos kohta alhaisempaan kirjanpitäjän virkaan.
Tällä kertaa otti hän paikan Frenckell'in kirjapainossa.
Säästäväisyydellään kokosi hän vähäisen summan, jolla v. 1850 osti
neljänneksen Lillja'n kirjapainosta, ja v. 1856 tuli hän, niin-ikään
kaupan kautta, koko Frenckell'in kirjapainon isännäksi.

V. 1837 oli Granlund painattanut _Muutamia käännöksiä C.M. Bellman'in
lauluista_, jotka ovat Gottlund'in suomennoksia verrattomasti etevämmät.
Sittemmin julkaisi hän myös omia runoelmia, enimmäkseen leikillisiä
Bellman'in tapaan, esim. _Punssipullon kuolemasta_, mutta myöskin
totisempia, esim. tuon kauniin _Kevälaulun_ ("Touon aika lähenee") 1845.
Edelliset ovat laatuansa paraita, mitä suomenkielellä on kirjoitettu.
Nämät runoelmat ovat osaksi koottuina hänen painattamassaan _Vähäsessä
laulukirjassa_, jota on ilmestynyt useita painoksia vuodesta 1856. V.
1848 julkaisi Granlund Suomen oloihin sovittamalla mukailemansa
näytelmän, nimellä _Sisaren sukkeluus_. V. 1849 hän suomensi Hallstén'in
_Lyhyen Suomen historian ja maantieteen_, joka painettiin Suomalaisen
Kirjallisuuden Seuran kustannuksella ja oli ensimmäisiä suomenkielisiä
koulukirjoja. Paitsi näitä on hän osaksi itse kirjoittanut, osaksi
suomentanut koko joukon pieniä rahvaankirjasia. Myöskin sanomalehtiä on
hän ajoittain toimittanut, nimittäin _Tähteä_ 1864-67 ja _Kristillisiä
sanomia_ 1869. Granlund kuoli 14 p. Jouluk. 1874 naimatonna, suvutonna,
joten hänen säästämänsä varat joutuivat valtion omaksi; Suomalaisen
Kirjallisuuden Seuralle oli hän tosin aikonut lahjoittaa omaisuutensa,
mutta ei tullut ajoissa testamenttiaan kirjoittaneeksi.

Vanhan klassillisen runouden suomentajana kilpaili menestyksellä
Gottlund'in kanssa _Eerik Aleksanteri Ingman_. Hän oli maamittarin
poika, syntynyt Lohtajalla 14 p. Helmik. 1810, tuli ylioppilaaksi
Turkuun vähää ennen paloa, joten alkoi vasta Helsingissä opintonsa,
vihittiin maisteriksi 1836, suoritti lääketieteen lisensiaatti-tutkinnon
1838. Määrättiin samana vuonna kaupunginlääkäriksi Kristiinaan, mutta
palasi v. 1842 jälleen Helsinkiin, apulaisprofessoriksi yliopistoon. V.
1858 hän pääsi varsinaiseksi lääketieteen professoriksi, mutta kuoli
muutama kuukausi nimityksen jälkeen 14 p. Toukok. 1858.

Ensimmäisessä yliopistollisessa väitöskirjassaan v. 1832 hän jo oli
yrittänyt suomennosta Iliaadin ensimmäisestä laulusta, rakentaen siinä
värssymitan tavuitten laajuudelle, kreikkalaisen ja roomalaisen runouden
tapaan, jota myös piti alkuperäisesti suomalaisena. V. 1834 hän samalla
tavalla käänsi koko vihkon Anakreon'in lauluja sekä yhden Sapphon
sepittämän. Kirjoittipa hän itsekin pienen alkuperäisen kuusimittaisen
idyllin _Elias ja Anna_ (Lönnrot'in Mehiläiseen 1837), joka kuitenkin on
runollisessa suhteessa aivan mitätön. Täten antoi hän alun siihen
värssynrakennuksen tapaan, joka sitten noin 30 vuotta vallitsi
suomalaisessa runoudessa. Tieteellisesti esitti hän ajatuksensa tästä
aineesta lyhyesti väitöksessään, laveammin sitten Snellman'in
Litteraturblad'issa 1852 kirjoituksessa _Om finsk hexameter_
(Suomalaisesta kuusimitta-runosta).

Sama perisuomalaisuuden harrastus osoittihe siinä hänen mielipiteessään,
että vieraskieliset historialliset sekä maantieteelliset nimet pitäisi
vääntää suomen kielen omien äännelakien mukaisiksi ja niin esim.
kirjoittaa _Pulonja_ (= Boulogne), _Tanssikki_ (= Danzig), _Luorita_ (=
Florida), _Keeveli_ (= Gefle), _Ismirna_ (= Smyrna). Tämä kirjoitustapa
tuli käytäntöön yhdessä Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran painattamassa
yleishistoriassa, mutta hylättiin kuitenkin pian mahdottomuutensa
tähden.

Myöskin omassa tieteessään yritti Ingman käyttää rakasta
suomenkieltänsä. Hän painatti Suomen lääkäriseuran toimituksiin v. 1849
suomeksi tutkimuksen: _Ovatko taudit itsenäisiä olentoja?_ Tämä
kirjoitus, jossa hän vastusti yhtä professori Immanuel Ilmon'in
Pohjoismaiden tautihistoriassaan esittämää periajatusta, antoi aiheen
ankaraan sanakiistaan, jossa Ilmoni myös moitti sitä, että Ingman
tieteellisessä tutkimuksessa, joka ei ollut talonpojille aiottu, oli
käyttänyt tuota oppineille ylen tuntematonta suomenkieltä.

Vielä on Ingmanista mainittava, että hän eräällä ulkomaan matkallansa
poikkesi Unkariin ja oppi Magyarein kielen, josta on suomeksi kääntänyt
Vörösmarty'n kuuluisan herätyslaulun.

Suomenkielisen näytelmärunouden ainoana edustajana tällä ajanlohkolla,
joll'emme ota lukuun Juteinin näytelmäntapaisia kertomuksia, on _Jaakko
Fredrik Lagervall_. Hän oli kappalaisen poika, syntynyt Kontiolahdella
19 p. Heinäk. 1787. Isänsä virkauraa hän ei kuitenkaan jatkanut, vaan
palasi iso-isän kersantti Oxeman'in ammattiin. Hän sai v. 1805
rustmestarin paikan Karjalan jääkäriväessä, jolloin luultavasti samassa
muutti perityn sukunimensä siksi komeammaksi, jolla häntä sitten aina on
mainittu. V. 1806 hän koroitettiin kersantiksi ja otti semmoisena osaa
1808 vuoden sotaan. Oravaisten tappelun jälkeen hän tuli sairaaksi ja
jätettiin erääsen tienviereiseen taloon hoidettavaksi; mutta sieltä
läksi väki pian itsekin piiloon salolle ja Lagervall jäi ihan yksikseen
autioon tupaan. Hyväksi onneksi korjasivat hänet kuitenkin jäljestä
tulleet Venäläiset ja veivät sairashuoneesen. Kun sodan loputtua uusi
pestattu Suomen sotaväki asetettiin v. 1812, sai Lagervall luutnantin
paikan jääkärirykmentissä ja koroitettiin v. 1817 kapteeniksi. V. 1827
muutettiin Suomen jalkaväen rykmentit tarkk'-ampuja-pataljooniksi,
jolloin Lagervall samalla arvolla jatkoi palvelustaan kuudennessa
niistä, V. 1830 muutettiin neljä noista pataljoonista meriväeksi ja
silloin Lagervall sai eronsa. Hän vuokrasi nyt Koitsanlahden
kuninkaankartanon Parikkalassa ja ryhtyi maanviljelykseen. Vanhoilla
päivillään sokeaksi tultuaan, meni hän asumaan vävynsä luokse Saimaan
kanavan rannalle. Viimein muutti hän syksyllä 1865 Helsinkiin, jossa
kuoli 7 p. Marraskuuta.

Nuoruudessaan jo oli Lagervall oppinut useampia vieraita kieliä.
Myöhemmin rauhallisessa Parikkalassa oli Lagervall'illa kyllin
joutoaikaa hänelle nähtävästi rakasta kaunokirjallisuutta lukemaan, ja
sai hän siitä myös yllytystä omiinkin runollisiin kokeihin. V. 1831
ilmaantui _Satu Sallisesta_ ja _Uni_, joista edellinen on eepillinen
runo eräästä hänen omakeksimästään muinaisesta Suomen sankarista,
jälkimmäinen mukailus muutamasta Oehlenschläger'in runoelmasta. V. 1834
painatti hän _Ruunulinnan_, Suomeen Kurkijoen tienoille sovitetun
mukailuksen Shakespeare'n Macbeth'ista. Vuosi 1847 toi neljä pientä,
alkuperäistä näytelmää, useimmat vanhain piplian-aineisten mysteerioin
tapaisia: _Tuhkapöperön, Kainin, Josephin ja Judithin_. Näiden lisäksi
tulee vielä mainita pari pienempää runoa Lönnrot'in Mehiläisessä ja
Kanavassa sekä _Jaakot_, v. 1855 ilmestynyt suorasanainen kertomus
Stenius-kirkkoherrain toimista Pielisjärven seudun viljelyksen
edistämiseksi. Ruotsiksikin on hän kirjoittanut kaksi eepillistä
runoelmaa, sangen lavean _Brudskaran_ (Hääjoukko) 1831 ja pienemmän
_Blindt allarm, ett studentäfventyr_ (Tyhjää melua, ylioppilaskepponen)
1838, sekä _En Karelsk jägares sorgliga minnen_ 1866 (suorasanaisia
muistelmia Karjalan jääkäriväestä Kustaa III:n ja IV:n aikana).[113]

Lagervall'illa ei oikeastaan ollut runoilijan lahjaa, vaikk'ei voi
kieltää hänellä löytyneen hiukan kuvitusvoimaa. Hänen runoelmansa ovat
kaikki jokseenkin arkipäiväisiä, mikä erittäinkin pistää silmään
Ruunulinnassa, jossa on alkuteoksesta ainoasti ulkotapaukset, vaan ei
rahtuakaan sen runollisesta hengestä. Suurena haittana oli myös, että
hän tässä, niinkuin muissakin näytelmissään, käytti kansamme vanhaa
runomittaa, joka kertonsa kautta tulee kovin pitkäveteiseksi. Hänen
kokeillaan on kuitenkin se merkitys, että ne ovat ensimmäiset
näytelmärunouden yritykset suomenkielellä. Siitä syystä levisi ainakin
Ruunulinnan maine ulommaksi oman maan rajoja. Ruotsissa ja
Englannissakin kerrottiin kirjallisissa aikakauskirjoissa se ihme, että
oli ilmestynyt _Bunulinus, murhekuvaus_, suomenkielinen mukailus
Macbeth'ista!

Suorasanaisesta kaunokirjallisuudesta, joka tässä yhteydessä sopinee
mainita, ei, paitsi Juteinin teoksia, ole muuta huomattavaa kuin v. 1838
ilmestynyt pieni kertomus kansan elämästä, nimeltä _Haaksirikko,
suomalainen perustuskielinen taru_. Juoni on siinä mitä yksinkertaisinta
lajia, kuvaus tuntuu sangen vaillinaiselta ja puolinaiselta ja
esitystapa paikkapaikoin liiaksi saarnailevalta. Kuitenkin on sillä
kunnia olla ensimmäinen alkuperäisen novellin koe suomenkielellä. Sen
tekijä _Niilo Aejmelaeus_ oli koulun-opettajan poika Vaasasta, syntynyt
v. 1812, tuli ylioppilaaksi 1828, vihittiin papiksi 1835 ja kuoli
konsistoorin notaarina Porvoossa 1854.

Niinkuin edellä esitetystä on käynyt selville, ovat uudemman
taiderunoutemme kehitykseen vaikuttaneet ensi sijassa vanhat
kansanrunot, joihin huomio näinä aikoina yhä enemmän alkaa kääntyä, ja
toisessa sijassa viime vuosisadan ruotsalainen (Bellman, Kellgren) sekä
muinaisklassillinen runous. Vähemmän on siihen vaikuttanut muiden
nykykansain (Shakespeare, Oehlenschläger) sekä Ruotsin uudempi
kirjallisuus (Fosforistit, Tegnér). Omassa maassamme kohoavan
ruotsinkielisen jättiläisrunoilijan ensimmäisiä kantelenhelähdyksiä oli
tällä ajalla vasta vähäinen kaiku _Joutsen_ laulussa päässyt koko Suomen
kansan kuuluviin. Tämän Runeberg'in runon suomentaja oli _Kaarle Saxa_,
kappalaisen poika Suomussalmelta, syntynyt v. 1796. Tuli yliopistoon
1815, oli vv. 1817-19 opettajana Kajaanin alialkeiskoulussa, pääsi
kappalaiseksi syntymäseurakuntaansa 1822, ja kuoli 1849, vuotta ennen
Hyrynsalmen kirkkoherraksi nimitettynä. Hänen suomentamiansa runoelmia
löytyy useammissa sanomalehdissä sekä oululaisen Frans Iisak Fortell'in
v. 1828 julkaisemassa ensimmäisessä osassa _Koottuja suomalaisia
lauluja_. Luultavasti on hän myös kirjoittanut sen kertomuksen
Suomussalmen kappelista, joka löytyy Lönnrot'in Mehiläisessä. Paitsi
sitä on hän kotipaikoiltaan kokoellut vanhoja runoja, joita jo v. 1823
oli painokuntoisiksi toimittanut nimellä _Muinosia Suomalaisten synty-ja
runolauluja_, vaan jotka sitten jätti vanhemman Sakari Topelius'en
julkaistavaksi.


7. Vanhain kansanrunoin julkaiseminen.

Olemme nähneet, mitenkä Porthan'in kansalliset harrastukset menivät
perinnöksi sille miespolvelle, jonka piti luoda Suomen kansalle uusi
kirjakieli ja uusi kirjallisuus. Selvimmin tämä harrastuksen
periytyminen on huomattava kansanrunouden alalla. Viimeisenä
todistuksena Porthan'in runokeräyksistä on muudan Mäntyharjun rovastille
Emanuel Berner'ille osoitettu kirje vuodelta 1801, jossa hän kiittää
tämän lähettämistä runoista ja lausuu sen toivomuksen, että saisi
käsiinsä myös Aunuksen runoja. Jo seuraavalla vuosikymmenellä tapaamme
Poppius'en, Gottlund'in, Arvidsson'in[114] ja Becker'in keräilemässä
vanhoja kansanrunoja. Julkisuuteen heidän kokoelmistaan ei kuitenkaan
tullut muuta kuin ne pari pientä vihkosta, jotka Gottlund Upsalassa
painatti jaellakseen lukemisiksi Vermlannin Suomalaisille, se
vähänen, minkä Schröter käytti ulkomaalaisia varten aijottuun
kirjakauppa-uutiseensa, sekä muutamat yksityiset sanomalehdissä
julkaistut näytteet.

Kunnia siitä, että on ensimmäisenä ryhtynyt toimittamaan täydellisempää
suomalaisten runojen kokoelmaa, niiden oman kauneuden tähden ja oman
kansan ihailtavaksi, tulee Sakari Topelius'elle, tunnetun suuren
ruotsinkielisen runoilijamme isälle.

_Sakari Topelius vanhempi_, niinkuin häntä eroitukseksi samannimisestä
pojastaan on tapana kutsua, oli syntynyt Oulussa 13 p. Marrask. 1781;
hänen isänsä oli maassamme aikoinaan hyvin kuuluisa kirkkomaalari Mikael
Toppelius. Hän tuli ensin Turun yliopistoon, missä nautti Franzén'in
ohjausta v. 1797, oli kaksi vuotta kotiopettajana Muhoksessa, muutti
Upsalaan 1799, sai samana vuonna Tukholman lääkintä-ylihallitukselta
haavuritieteen oppilaan arvon ja määrättiin v. 1801 alilääkäriksi
linjalaivaan, joka muun Ruotsin laivaston kanssa läksi merelle
Englantilaisia vastaan. Vv. 1803-04 hän Suomen Talousseuran lähettämänä
kävi seitsemän kuukautta kestävällä rokotusmatkalla, joka ulottui
Pohjois-Savosta aina Kemijärvelle saakka. Sillä matkallaan joutui hän
myös taisteluun toista kansan turmiota, sen taikauskoa vastaan.
Kemijärvellä esim. hän sukkelalla tavalla rankaisi ylt'-ympäri kuuluisan
velhon Matti Kallahanvaaran. Hän tekeytyi, näet, sairaaksi ja kutsutti
luokseen noidan. Tämä hyvin yksitotisesti selitti taudin tulevan siitä,
että kolmen kirkon väki kävi Topeliusta kiusaamassa, ja kantoi sitten
sairaan, joka oli olevinaan kovin heikko itse käydäkseen, selässään
kirkkoon. Siellä useammat pitäjän herrasmiehet, Menninkäisiksi
puettuina, välkkyvällä fosforilla voideltuina ja päässä sarvet,
hyökkäsivät päälle, ryöstivät Topelius'en parantajansa käsistä ja veivät
luukammioon, vaan itse poppamiehelle antoivat aika selkäsaunan,
huolimatta hänen manauksistaan. Viimein he katosivat ja noidan täytyi
kantaa takaisin kestikievariin parannettavansa, joka pitkin matkaa yhä
kallisteli itseään syrjälle, niin että kaasi kantajansa lumeen. Päälle
päätteeksi ilmoitettiin koko kepponen parast'-aikaa koossa olevalle
käräjäväelle, niin että noidan aivan nolattuna ja pilkan-alaisena oli
täytymys muuttaa paikkakunnalta.

Oltuaan virkaatekevänä lääkärinä Uudessa Kaarlepyyssä ja Oulussa, jatkoi
Topelius opintojaan Lund'issa ja Köpenhaminassa, harjaantuakseen myös
eläinlääkärin virkaan, suoritti lääketieteen kandidaatti-tutkinnon 1808
ja palveli sodan ajan saaristolaivastossa. Rauhan tultua pääsi hän
köyhäin lääkäriksi Tukholmaan. Suoritettuaan Upsalassa vielä
lääketieteen lisensiaatti-tutkinnon 1811, palasi hän samana vuonna
kotimaahansa, jossa sai kaupunginlääkärin viran Uudessa Kaarlepyyssä ja
vuotta myöhemmin myös piirilääkärin paikan samoilla seuduin. V. 1820
keväällä ajoi hän eräällä virkamatkalla jäihin, josta johtunut
vilustuminen ainaiseksi mursi hänen terveytensä, kunnes kuolema hänet
vapautti 23 p. Tammik. 1831.

Isältänsä, jonka perheessä oli vielä suomi puhekielenä, ja joka
kirjoitti sujuvasti suomea, välistä runomitallakin, oli Topelius perinyt
rakkauden kansansa kieleen. Isäänsä oli hän myös ylioppilaaksi tultuaan
seurannut tämän matkustellessa rokottajana Pohjanmaalla ja mahdollisesti
jo näillä matkoilla tutustunut suomalaisiin kansanrunoihin, vaikk'ei
niitä vielä silloin liene kirjaanpannut. Missä määrin Porthan on häneen
persoonallisesti vaikuttanut, on vaikea päättää, koska hän Turussa on
luultavasti vaan yhden lukukauden ollut opiskelemassa. Mutta varmaa on,
että Porthan'in herättämä harrastus suomenkieleen ja kansanrunouteen ei
ole voinut olla häneen, ainakin välillisesti, vaikuttamatta. Ensimmäisen
runonkeräyksensä toimitti Topelius mainitulla virkamatkallaan 1803-04,
jolloin hänellä toimensa kautta oli hyvä tilaisuus päästä läheiseen
yhteyteen kansan kanssa. Myös siltä ajalta, jolloin hän oleskeli
vieraalla maalla, löytyy yksi hänen muistiinpanemansa kansanlaulu,
kirjoitettu Lund'issa 1808 arvattavasti jonkun suomalaisen sotamiehen
sanelun mukaan. Niin-ikään on hän ollessaan lääkärin-apulaisena Oulussa
muutamalla toimitusmatkallansa Pulkkilaan v. 1807 saanut tämän
seurakunnan kappalaiselta _Jaakko Frosterus'elta_ kymmenkunnan loitsua
sisältävän käsikirjoituksen.

Varsinaiseen keräystyöhön ryhtyi hän kuitenkin vasta Suomeen
vakinaisesti palattuaan. Asuen ruotsalaisessa piirikunnassa hän ei tosin
voinut virkamatkoillaan tässä suhteessa hyötyä, mutta laajan ystävä- ja
tuttavapiirinsä avulla sai hän kootuksi suuren joukon runojen
käsikirjoituksia, joita oli tallella monessa Pohjanmaan pappisperheessä,
muiden muassa Ganander'in ja Lencqvistt'in keräelmiä. Ja kun mainittu
tapaturma hänet koko loppu-ijäkseen kahlitsi sairastuoliinsa, niin
onnellinen sallimus johti ikäänkuin lohdutukseksi samaan aikaan hänen
luokseen kaksi Vienan läänin kulkukauppiasta, jotka avasivat hänen
eteensä ennen aavistamattoman runoaarteiston. Tämä tapahtui 10 p. Kesäk.
1820, ja sen jälkeen alkoi hän varta vasten kutsuakin kotiinsa
Venäjän-Karjalan laukunkantajia, kustantaen heidän matkansa ja kestiten
heitä, että pysyisivät hyvällä päällä; ne eivät kuitenkaan näy kaikki
osanneen runoja laulaa. Etevin Topelius'en luona käyneistä
rajantakaisista runontaitajista oli Vuokkiniemen pitäjästä Tsenan
kylästä Jyrki Kettunen, joka tuli Uuteen Kaarlepyyhyn alussa vuotta
1821. Kettuselta saatu runsas runosaalis, josta enin osa, esim. pitkä
runo Lemminkäisestä sekä Luomisruno ynnä Sammon taonta ja ryöstö sisälsi
jotain ennen aivan tuntematonta, epäilemättä vahvisti Topelius'en
ajatusta runojen julkaisemisesta. Tämä ajatus oli hänellä
todistettavasti jo v. 1819 Becker'in käydessä tekemässä luetteloa hänen
kokoelmistaan, mutta vasta vuodesta 1822 alkoi hän toimittaa painosta
keräilemiänsä _Suomen kansan vanhoja runoja ynnä myös nykyisempiä
lauluja_, joita ilmestyi kaikkiansa 5 vihkoa. Apuna toimitustyössä oli
hänellä ollut nuorena kuollut veljenpoika _Frans Mikael Toppelius_.
Viimeisen vihkon toimittivat v. 1831 hänen kuolemansa jälkeen painoon
nuorempi veli _Kustaa Toppelius_[115] ja vastamainittava suomenkielen
lehtori yliopistossa _Kaarle Niilo Keckman_.

Niinkuin jo nimestä näkyy, ei Topelius'en kokoelma sisällä yksistään
vanhan kansan runoja, vaan myös uudempia, tunnettujen talonpoikaisten
runoseppien tekemiä, vieläpä herrasmiestenkin sepittämiä taiderunoja
viime vuosisadalta. Kumpaistakin laatua on jokaisessa vihkossa,
kuitenkin tarkoin eroitettuna toisistaan. Runoja toimittaissaan teki hän
ainoasti pienempiä muutoksia ja tasoitteli vähän oikeinkirjoitusta;
mitään yhdenmukaisuutta kielessä hän ei tavoitellut, vaan piti
luonnollisena, että runojen kotiperä puheenparresta voitaisiin havaita.
Muutaman julkaisemansa runon on hän kahdesta eri toisinnosta pannut
kokoon.[116] Paikat, mistä mikin runo on saatu, ilmoittaa Topelius,
vaikk'ei aivan tarkoin; nähtävästi hän ei julkaisun tieteelliseen
puoleen pannut huomiota ja tapahtui tämä ilmoittaminen vasta toisesta
vihkosta alkaen muiden kehoituksesta. Sitä vastoin on hän ensimmäinen,
joka on tullut ajatelleeksi, että runomme mahdollisesti eivät olekaan
siellä syntyneet, missä ovat näennäisesti täydellisimpänä säilyneet.
Toisen vihkon esipuheessa hän lausuu: "Muutamista keksitään myös
etelämpi sekä runoin että kansan syntymämaja, koska esimerkiksi Lapin
maan rajoilla runo mainittee tammipuusta, joka ei luonnan kasva koko
Pohjan maalla".

Suurin merkitys on Topelius'ella kuitenkin sen vaikutuksen kautta, joka
hänen julkaisullaan on ollut Lönnrot'iin. Aivan samaan tapaan, näet,
Lönnrot julkaisi ensimmäisen matkansa tulokset pienissä vihkosissa,
joita ilmestyi kaikkiansa neljä vv. 1829-31, nimellä _Kantele taikka
Suomen kansan sekä vanhoja että nykysempiä runoja ja lauluja_.
Topelius'en keksintö, että runoja löytyi ulkopuolellakin maamme rajoja,
etenkin Vienan läänissä, antoi myös aiheen Lönnrot'in matkustuksiin
sinne ja Kalevalan paraitten osien kokoonsaamiseen. Vaan ennen kaikkia
omisti Lönnrot Topelius'elta hänen kansallisen käsityksensä. "Vähästä
arvosta", se oli Topelius'en periajatus, "on se kansa, joka ei kieltänsä
rakasta, sillä kieli on se suuri liitto, se vahva sidet, joka tekee
kansan kansaksi, valtakunnan vahvaksi; ja suomen kaunista, taipuvaa ja
suloista kieltä, kuka maamme mies sitä ei kalliina pitäisi?"


8. Uudemman kansanrunouden edustajat.

Puheenaolevalla ajalla astuu myös suurempi joukko yksityisiä
runoniekkoja kansamme syvistä riveistä kirjallisuutemme rintamaan.
Heidän edustamaansa uudempaan kansanrunouteen, niinkuin jo on mainittu,
ovat vaikuttaneet sekä vanhat kansanrunot että edellisen aikakauden
suomenkieliset, herrasmiesten sepittämät tilapää-runot. Tilapäistä
laatua, näet, ovat näiden talonpoikaisten runoniekkojen tuotteet
suurimmaksi osaksi: häissä, hautajaisissa, talkoissa ja muissa pidoissa
syntyneitä hetkellisiä mielijuohteita eli n.k. improvisatsiooneja.
Osaksi ne ovat kuitenkin mietiskelemällä kokoonpantuja. Maamiehen työ on
sitä laatua, ett'ei se ajatusta estä muilla aloilla liikkumasta.
Pitempien mietelmärunojen sepittämiseen menee usein kauan aikaa, välistä
vuosikausiakin. Niin esim. mainitaan erään runoniekan tehneen runoa
uudesta kirkosta, jota aloitti silloin, kun sen perustuskivi pantiin, ja
johon sitten lisäsi yhä uusia säkeitä, sitä myöten kuin kirkko kohosi.

Vanhemman kansanrunouden vapaata mielikuvituksen lentoa näissä runoissa
harvoin tapaa; tavallisesti ne liikkuvat arkipäiväisen todellisuuden
piirissä. Niiden tehtävä rahvaamme keskuudessa on ollut sama kuin
nykyisen sanomakirjallisuuden, ja aineitten valinta on ollut sen
mukainen. Mitä merkillistä pitäjällä tapahtui, siitä piti heti tehtämän
runo. Semmoisia runon aineita ovat kirkkoin ja ruukkien rakennukset,
järvenlaskut y.m. Runoniekka kuvailee hyvin tarkasti, miten kaikki on
tapahtunut, laulaa kirkon penkkinensä, nauloinensa ja ruukin
rattainensa, kehrinensä; lopuksi lukee kiitokset työn sekä teettäjille
että tekijöille. Näiden aineiden omasta laadusta seuraa, että niistä
tehdyt runot eivät ole juuri muuta kuin värssyyn pantua proosaa,
kalunkirjoitusta runoksi. Toisia aiheita runontekoon antavat merkilliset
luonnon tapahtumat: valitusrunoja syntyy katovuosina, riemu- ja
ylistysvirsiä taas hyvän vuodentulon johdosta. Vielä on runoja rakasten
pappien ja muitten suosittujen virkamiesten kuolemasta tai poismuutosta.
Vaan ei runoniekka aina pysy oman pitäjänsä rajoissa; hän laulaa myös
koko kansaa koskevista asioista. Paljon on runoja uusista tärkeistä
asioista ja hankkeista, esim. Saimaan kanavasta, kiitoslauluja
keisarille, valitusrunoja hänen kuolemastaan, sotalauluja, riemurunoja
rauhasta; joskus tapaa historiallisiakin runoja. Kaikista kansallisista
aiheista on kuitenkin yksi ollut muita tenhosampi runoniekkoja lauluun
nostattamaan: suomenkielen sorrettu tila. Katkerat ja surulliset ovat
heidän valituksensa siitä, että kansan kieli on ollut kahleissa
pidettynä ja herrojen seuroista ulos suljettuna; korkealle raikkuu
heidän riemunsa joka kerta kun joku luonnoton, ikivanha este murtuu;
sydämellinen on heidän kiitoksensa kaikille suomenkielen edistäjille ja
puolustajille, erittäin Suomalaisen Kirjallisuuden Seuralle. Kuitenkaan
ei voi kieltää, että paraillakin runoniekoilla on halpa käsitys siitä,
mitä kieli kansalle on. He eivät paljoa vaadi, he toivovat vaan, että
virkamiehet osaisivat kansan kieltä ja antaisivat paperinsa myös
suomeksi.

Kertovaisten runojen ohessa, jotka vastaavat uutisosastoa
sanomalehdissä, on vielä opettavaisia runoja, joita voisi verrata
sanomalehtien pääkirjoituksiin. Runoniekoilla oli enimmiten suurempi
oppi kuin muilla talonpojilla. Raamatun, joka niin kauan on ollut Suomen
kansan melkein ainoana tiedonlähteenä, he tavallisesti perinpohjin
tunsivat. Lisäksi tulivat ne tiedonmuruset, joita he muutamista siihen
aikaan ilmestyvistä viikkolehdistä ja muusta vähäisestä
kirjallisuudestamme olivat voineet itsellensä koota. Tällä opillansa he
toisinaan hieman kopeilivatkin ja mättivät sitä runoihinsa välistä
liiaksi. Opettavaisia runoja on kahta laatua. Niitä on semmoisia, joissa
runoniekka ilmaisee tietonsa jostakin aineesta, mielellään loitsurunojen
tavalla tunkeutuen syvimpiin syihin ja syntyihin. Toisia on, jotka
koskettelevat kansan tapoja. Niillä runoniekat ovat paljon hyvää
vaikuttaneet. Sekä yksityisten että koko pitäjäin, maakuntain tai
säätyin vikoja ja paheita he vetävät yleisön silmien eteen, milloin
pauhaten kuten Juutalaisten muinaiset profeetat ja osoittaen Jumalan
rangaistuksena yleisiä onnettomuuksia, niinkuin sotia, kulkutauteja,
katovuosia y.m., milloin taas nostattaen kaikki pilkan henget
liikkeille. Sarvipäitä kokkapuheita, kirvellyttäviä ivauksia,
pisteleväisiä valekiitoksia satelee onnettoman uhrin päälle, sattuen
kipeimmille paikoille, arimpiin kohtiin. Moni näistä rangaistusrunoista
on uudemman kansanrunoutemme paraita tuotteita. Niitä ovat välistä
sepittäneet useammat runoniekat yhdessä, kukin puolestaan lisäten
jotakin edellisen jatkoksi.

Sattuupa välistä niinkin, että pilkkaajata toinen virkaveli samoilla
aseilla kostaa. Silloin syntyy runokahakka, joka soimausten runsaudessa
ja ruokottomuudessa, jos kohta ei aina terävyydessä, vetää vertoja
Ruotsin kirjallishistoriassa niin mainiolle Kellgren'in taistelulle
Thorild'in kanssa. Valheita ja perättömiä syytöksiä vilskuu näissä
kiistelyissä yhtähyvin kuin oppineitten kirjallisissa riidoissa. Välistä
vastaaja ei puhu ainoastaan omasta puolestansa, vaan puolustaa
kokonaista seurakuntaa tai säätyä, jota toinen on soimannut.

Uudemman ja vanhemman kansanrunoutemme välillä on sekin eroitus, että
runon tekijä on nimeltänsä tunnettu. Tätä nimen säilymistä on edistänyt
se seikka, ett'ei runoja enää ainoastaan muistin säilytettäväksi
uskottu, vaan tavallisesti levitettiin myös kirjoitettuina, jopa
painettuina. Itse runosepätkin pitivät lukua siitä, että heidän nimensä
tulisi kuuluisaksi. Vielä suurempi on eroitus uudempien ja vanhempien
runojen arvossa. Harvoin enää ilmautuu mitään syvempää tuntoa, jalompaa
intoa, todellisempaa runohenkeä, joka kerrottavansa ikään kuin
kirkastaa. Useimmiten runoniekka esittää ainettansa aivan realistisella
tavalla, semmoisena kuin sen luonnossa näkee. Vertauksia ja kuvia on
vähän ja nekin harvoin uusia, omituisia; enimmät ovat Raamatusta,
virsikirjasta tai vanhoista runoista lainattuja. Jos vertaus toisinaan
on uusi, niin sitä sitten yhdessä runossa niin monta kertaa jätkytetään,
että se käy ikäväksi. Muutenkin tulevat runot usein pitkäveteisiksi.

Tämän luettuaan moni ehkä kummeksinee, kuinka Suomen uudemmasta
kansanrunoudesta sen enempää enää viitsii puhua. Toiselle kielelle
käännettynä ei se juuri minkään arvoista olisikaan. Mutta suomenkielen
runollinen luonne, sen rikkaus kuvailevista lausetavoista, alkusoinnun
sekä kerron suloisuus vaikuttavat sen, ett'ei näitä runoja saata aivan
halveksittavina pitää. Jos niissä sitä paitsi tapaamme, vaikka kohta ei
syvää eikä ylevää, vaan kuitenkin vakavaa ja harrasta rakkautta hyvään
ja toteen, omaan maahan ja kansaan; jos tämän tunteen näemme puettuna
koristelemattomaan, mutta lapsellisella yksinkertaisuudella viehättävään
kieleen ynnä sujuvaan ja sulavasti soivaan runomittaan; jos muiden
huonompain joukosta löydämme rihmallisen semmoisia, jotka
pitkäpiimäisyyden kuoresta irti perattuina, kiiltävät kalliina
runohelminä, -- niin täytynee Runottaren ihanimpiinkin antimiin
tottuneen myöntää, että on oikeus puhua Suomen kansan runollisuudesta
vielä tällä vuosisadalla. Rahvaallemme, jolle muinaisten runoin
muistosta haihduttua ei olisi muuta runollista ravintoa jäänyt kuin
virsikirjan pahanpäiväisesti katkotut ja runnellut laulut tai vielä
huonommat, sisällyksensäkin puolesta usein kelvottomat arkkiveisut, on
näistä runoista ollut suuri hyöty. Niiden ansioksi on luettava, ett'ei
kauneuden tunto Suomalaisissa ole peräti turmeltunut; ne ovat heidän
mieltänsä ylentäneet, niin ett'eivät he, niinkuin monen muun maan
rahvas, ole kokonaan kiintyneet maallisiin, rahallisiin asioitsemisiin.
Muistettava on myös opettavaisten ja pilkkarunoin terveellinen vaikutus
kansan tapoihin, kun käydään päättämään, onko näistä runoista Suomen
rahvaalle ollut etua.

Uudemman kansanrunoutemme yleistä luonnetta tarkasteltuamme, tulisi
meidän siis vielä tutustua muutamiin sen etevimpiin edustajiin. Mitä
elämäkertoihin tulee, niin ei kuitenkaan saa mitään erinomaista odottaa,
sillä heidän elämänsä on tavallisesti kulunut kaikessa hiljaisuudessa
kotipellon pientarilla, kotijärven lainehilla.

Tämän ajan talonpoikais-runoilijoista on osaksi edelliseen aikakauteen
kuuluvana jo mainittu _Paavo Korhonen_ eli _Vihta-Paavo_, jonka nimi on
ollut laajalti tunnettu sekä talonpojille että herroille. Hänen runonsa
ovat levinneet kaikkiin Suomen seutuihin ja yli maan rajainkin
samonneet, Inkeriin ja Venäjän Karjalaan saakka. Eivätkä ne ole
ainoastaan suusta suuhun kulkeneet; hänen runojansa on myös
sanomalehdissä ja erikseen arkkiveisuina tullut painetuksi enemmän kuin
minkään muun kansanrunoilijan. Vieläpä on hän ainoa, jonka sepitelmiä on
yhteen kerätty ja erinäisenä kirjateoksena julkaistu.

Paavo Korhonen syntyi v. 1775 Vihtajärven talossa Rautalammilla, Hänen
laululahjansa tuli ilmi hyvin aikaisin. Ulkonaisena herättimenä hänellä
oli eräs nimismies Kokki, niillä tienoilla tunnettu lahjakontti ja
rahankiskoja. Tästä hän, näet, laittoi pilkkalaulun, jonka maine heti
levisi pitäjälle. Kaikkianne, missä vaan pitoja oli, kutsuttiin häntä
sitä laulamaan. Kohta ruvettiin Korhosella muitakin runoja teettämään.
Myöhemmin, kun hänen kuuluisuutensa yhä eneni, tuli usein kaukaisista
pitäjistä lähettiläitä pyytämään häneltä runoja, etenkin pilkallisia.
Vaan eivät Korhosen runot ole kaikki näin teettämällä syntyneet; omaksi
huvikseen hän ulkotöillä ollessaan aina sepitteli runoja. Myös on monta
semmoista, joita hän pidoissa äkkiä innostuneena laikahti laulamaan.
Nämät hupaisen hetken lapset ovat useimmiten sen kanssa kadonneet, kun
ei niitä aina älytty eikä keritty paperille panna. Yhtä lyhyt-ikäisiä
ovat monet Korhosen kirjoitetuistakin runoista olleet; sillä hän jakeli
niitä kenelle hyvänsä huolimatta siitä, mihin ne joutuivat. Mieleltään
muutenkin nöyränä ei Korhonen runoelmistaankaan suurta lukua pitänyt.
Hävinneiden runojen lukumäärän voi arvata hänen omasta vastauksestansa,
kun häneltä kysyttiin, kuinka monta oli kaikkiansa sepittänyt:
"saattaisi niitä tulla, mimmoisia lienevätkin, tuo kistullinen, jos
kaikki koottuna siihen mahtuisivatkaan!"

Isänsä kuoltua olisi Paavon vanhimpana poikana pitänyt ruveta talon
isännäksi; mutta sen kunnian ja edesvastauksen heitti hän nuoremmalle
veljelleen, pitäen huoletonta elämää parempana. Tähän päätökseen taisi
olla toinenkin syy: hän näet tiesi olevansa viinaan menevä ja pelkäsi
talon rappiolle joutuvan, jos itse siinä tulisi hallitsemaan. Mieleisin
työ oli hänelle kalastaminen ja metsänkäynti, varsinkin oli hän taitava
ketunpyytäjä. Kaikki, mitä saaliistaan sai rahaa, antoi hän
säännöllisesti äitinsä haltuun, sillä välipuheella että saisi pari
ryyppyä päivässä. Äitiänsä hän viimeiseen asti hellyydellä ja
rakkaudella kohteli, ja yleensä eli talonväen kanssa sovinnossa; ennen
kärsi pientä vääryyttäkin, kuin rupesi riitelemään. Selvällä
ymmärryksellään ja etevällä runotaidollaan, johon tuli lisäksi
talonpojissa siihen aikaan harvinainen oppi, olisi hän kohonnut vielä
suurempaan maineesen ja arvoon, joll'ei olisi antautunut viinan surkeaan
orjuuteen. Itse hän sitä karvaalla mielellä ajatteli, vaan ei kyennyt
siitä vapautumaan. Kuinka hän siihen oli joutunut juuri runontekonsa
kautta, kuvailee hän seuraavin sanoin:

    Palkka mullen maksettihin,
    Vieteltihin viinan kanssa,
    Pyyettiin putelin kanssa. --
    Se oli opista voitto,
    Että jouvuin juomariksi,
    Ratkesin kylänratiksi.

Tämän vian tähden hän ei katsonut itseään kelvolliseksi vieraaksi Herran
pöydälle, eikä käynyt enää pyhällä ehtoollisella, sen jälkeen kuin oli
ripille päässyt. Kuolema hänet kohtasi syksyllä 1840. Hän oli lähtenyt
kalaan, vaan ei ollut tullut takaisin. Useampia päiviä etsittyään löysi
hänet veljensä veneestä, jonka tuuli oli syrjäiseen lahdelmaan ajanut.
Kuinka yleisen kaipauksen hän jätti jälkeensä, osoittavat ne runot,
joita hänen muistokseen tekivät monet runoniekat, paitsi muita _Fredrik
Cygnaeus_ ruotsinkielellä.

Kääntykäämme nyt tarkastelemaan Paavo Korhosen runoja, joita Suomalaisen
Kirjallisuuden Seuran kustannuksella Lönnrot toimitti painosta v. 1848.
Niistä näemme, että häneltäkin puuttuu ylevämpää runointoa. Mutta
terävällä ymmärryksellään hän asiat selvästi esittää, välistä elävästi
kuvaillen ja aina hyvää puolustaen. Kun sen lisäksi näemme, että hän
runsaista oppivaroistansa osasi runoihin panna säätyveljilleen
tuntemattomia ja miellyttäviä tietoja, niin emme voi sitä kummeksia,
että nämät häntä niin suuressa arvossa pitivät. Vielä on hänelle
ansioksi luettava, että hän runoja tehdessään malttoi mielensä eikä
niitä liiaksi venyttänyt. Kertovaisten runojen joukossa on hänellä kaksi
1808 vuoden sodasta, useampia kirkonrakennuksista ynnä muista
seurakunnan hankkeista, yksi 1817 vuoden riemujuhlasta, jossa hän
lyhykäisesti esittää uskonpuhdistuksen koko historian. Opettavaisissa
runoissaan panee hän useimmiten neuvonsa vanhan ukon suuhun, joka
kummastuksella ja mielikarvaudella katselee nykyisen maailman menoa.
Siten kuvaa esim. runo _Turhuudesta_ elämää kirkkomäellä. Lystillinen
monin paikoin on runo _Viinasta_. Moiterunoista mainittakoon runo
_Mustilaisista_ ja varsinkin _Herrojen kyytiajosta_. Jos hän näissä
säälimättä rankaisi syyllisiä, niin hän toisissa esiintyi aina valmiina
puolustamaan säätyänsä ja maamiehiänsä, milloin heitä syyttömästi
soimattiin, esim. runossa _Savonmaan herjaamisesta_. Kiitosrunojakin on
hän paljon kirjoittanut sekä herrasmiehille että talonpojille, muiden
muassa Suomalaisen Kirjallisuuden Seuralle. Näille ovat myös sukua ne
valitusrunot, joita hän on kirjoittanut keisari Aleksanteri I:n ynnä
muiden kuolemasta. Kalevalan sankareista on kaksi Korhosen sepittämää
runoa, nimittäin _Väinämöisen veljenpojasta_ ja _Ilmarisesta_ (hevosen
kengittäjänä). Mutta turhaan niistä etsii jälkeäkään Kalevalan
ihanteellisesta maailman käsityksestä ja runollisesta esitystavasta.
Siinä vaan ovat nämät runot Kalevalalle sukua, että niissä paljon
loitsitaan ja kaikki kalut ovat eriskummaisia. Niinpä esim. Väinämöisen
veljenpoika kasvattaa oravaa hevoseksi, joka terävin kynsineen hyvin
kelpaa liukkaalla jäällä liikkumaan; yhtä ihmeelliset ovat ajoneuvotkin:
rahkeet tervaksista, vemmel karhun rintaluista j.n.e. Viimeksi on
mainittava, että jo Korhonen kirjoitteli myös uudenmuotoisia lauluja.

Luonnollista oli, että Korhosen esimerkki vaikutti lähinnä hänen omiin
pitäjäläisiinsä. Ei voikaan mikään muu pitäjä Suomessa ylpeillä niin
monesta tunnetusta runoniekasta kuin Rautalampi, ja pienempiä sanaseppiä
on siellä löytynyt milt'ei joka kylässä. Paitsi Paavo Korhosen omaa
tytärtä _Anna Reetaa_, joka muun muassa on kirjoittanut isänsä
kuolemasta, ovat vielä Ihalainen ja molemmat Lyytiset nimeltänsä
tunnetut.

_Juhana Ihalainen_ syntyi v. 1798 erään loisvaimon aviottomana lapsena
ja sai jo pienenä poikasena itse elätellä henkeään kerjäämällä pitkin
pitäjää. Myöhemmin rupesi hän ensin renginpalvelukseen, jossa oli
kuusi vuotta, ja sitten, jouduttuaan kovan taudin alaiseksi,
räätälin-ammattiin; mutta yhä jatkuva tauti hänet teki tähänkin työhön
kykenemättömäksi, niin että hänen täytyi loppu-ikänsä taas elää
ruotivaivaisena toisten armoilla. Puuttuva kasvatus saattoi hänet alussa
huonoille teille, varkauteen, josta hänelle tuli raippavitsa-rangaistus.
Vaan aikaisin hän näkyy kääntyneen vakaisiin ajatuksiin, niinkuin hänen
runonsa näyttävät, jotka kaikki ankarilla, joskus pilkansekaisilla
sanoilla moittivat kansassa vallitsevia pahoja tapoja. Hän kuoli v.
1856.

_Pentti Lyytinen_, talollisen poika, oli syntynyt v. 1783.
Tuli v. 1813 kotivävyksi Toholahden kestikievariin, jonka sitten peri
omaksensa. Paraalla iällänsä oli hän lautakunnan jäsenenä ja
kuudennusmiehenä. Juoppouden tähden täytyi hänen kuitenkin luopua näistä
luottamusviroista. Paria vuotta ennen kuolemaansa jätti hän
kestikievarinkin toimen ottopojalleen. Hän kuoli v. 1871. Lyytinen osasi
kirjoittaa, vieläpä hyvin kauniisti n.k. helmikirjoitusta,[117] joten
hänen runojansa on säilynyt suuri joukko. Painettuna löytyy moni niistä
Viipurin Sanansaattajassa ja Maamiehen Ystävässä sekä Suomettaressa.
Luonteeltaan oli Lyytinen hyvin iloinen ja leikillinen, jopa hiukan
kevytmielinen. Se ilmautuu myös monessa hänen runossaan, esim. tuossa
lystillisessä laulussa _Kestikievarin viran painosta_. Huomattava on.
että hän usein, hyljäten vanhan kansallisen runotavan, viljeli uudempia,
virsikirjasta mukailtuja värssy mittoja.

Hänen veljensä poika _Opatti Lyytinen_, syntynyt Vesannolla Rautalammin
kappeliseurakunnassa 1832, kuuluu oikeastaan vasta seuraavaan aikaan.
Tämäkin on kirjoittanut, paitsi runoja, myös lauluja, jotka häneltä jo
sujuvat paljoa paremmin kuin miltään vanhemmalta runoniekalta. Hänellä
on hellempi tunne ja ylevämpi runo-into kuin aikaisemmilla
runolaulajilla. Uudemman taiderunouden vaikutus häneen näkyy selvästi.
Hänen nuoruuden kyhäelmiänsä on painettuna Suomettaressa 1855-56 ja
Lasten Suomettaressa 1856; niistä mainittakoon _Linnun laulu_ niminen.
Myöhemmin näyttää hänen runosuonensa ehtyneen, joku ainoa runopätkä
löytyy julkaistuna Kuopiossa ilmestyneessä Savo-lehdessä.[118]

Kun v. 1845 eräs pietarilainen taiteilija oli kutsuttu Helsinkiin Elias
Lönnrot'in muotokuvaa maalaamaan, päättivät muutamat kansanrunouden
ystävät samalla miehellä kuvauttaa myös joitakuita kansanrunoilijoita.
Ylioppilas _Sakari Cajander_, innokas suomalaisuuden ja suomalaisen
kirjallisuudenkin harrastaja,[119] lähetettiin heti semmoisia hakemaan
ja hän toi niitä kolme: _Olli Kymäläisen, Pietari Makkosen ja Antti
Puhakan_. Sekä Porvoossa että Helsingissä otettiin heidät hyvin
kohteliaasti vastaan. Heitä vietiin katselemaan kaikkea, mitä vaan
erinomaista oli nähtävänä, heitä käytettiin ylioppilaitten kokouksissa
ja heille pidettiin suuria juhlapitoja. Joka paikassa he lauloivat
runojansa, ja Kymäläinen kanneltakin soitteli. Heidän yhteisestä
kuvastansa julkaistiin jo samana vuonna jäljennös mainitussa _Necken_
nimisessä kalenterissa.

_Olli Kymäläinen_, mökkiläisen poika, syntyi Leppävirroilla v. 1790,
muutti Heinävedelle 1840. Täällä oli hän kauan aikaa myllärinä Karvion
maakartanon tiluksilla, Runontekoon mainitaan hänen ruvenneen 47
vuotiaana, siis vasta muutamia vuosia ennen muuttoansa, ja hänen
ensimmäinen runonsa olleen kotipitäjän "Leppävirtain puolustus"
Kuopiolaisten moitteita vastaan. Loppu-ijällään hän luopui myllärin
ammatista ja rupesi torppariksi. Maanviljelyksen heitti hän kuitenkin
kokonaan perheelleen, itse sepitellen kaikellaisia koneita, johon
hänellä oli erityinen taipumus. Hän kuoli v. 1855. Kymäläinen on
verrattomasti etevin kaikista tämän vuosisadan talonpoikaisista
runoilijoistamme; sen myöntänee jokainen nykyisen kansanrunoutemme
tuntija, vaikka ei suostuisikaan Runeberg'in ylistyssanoihin tälle runo
veljellensä: "jos sinä, Olliseni, kirjoittaa osaisit, niin tulisi
sinusta paljoa etevämpi runoseppä, kuin minä olen". Valitettavasti on
kirjoitustaidon puute vaikuttanut sen, että useimmat hänen runoistansa
ovat jälleen unohtuneet ja kadonneet, Hänen laulutoverinsa Sormunen,
joka enimmät kuului osanneen, oli naidessaan kerettiläisvaimon luvannut,
ett'ei semmoisiin muka jumalattomiin renkutuksiin enää puuttuisi, ja
olikin melkein kaikki unohtanut, kun niitä häneltä tiedusteltiin.
Jommoinenkin joukko on niitä kuitenkin saatu kootuksi Suomalaisen
Kirjallisuuden Seuran arkistoon. Runoilu sujui Kymäläiseltä yleensä
hyvin helposti ja sulavasti; varsinkin kuvailee hän luonnon ihanuutta
lämpimällä tunteella. Meille säilyneistä runoista on erittäin kaksi
tässä suhteessa huomattavaa: _Kiitos Luojalle hyvästä vuoden
tulosta_ Viipurin Sanansaattajassa 1840 ja _Runo Punkaharjusta_
Necken-kalenterissa 1845. Myös tiedetään Kymäläisellä olleen kauniin
äänen ja hänen laulua hartaasti harjoitelleen.

_Pietari Makkonen_ syntyi v. 1785 Hanhijärven talossa Kerimäellä, Hänen
nuoruutensa ja yksi osa mies-ikääkin kului köyhyydessä, mutta sitten hän
tuli ahkeran työn kautta varakkaaksi. Äidiltä opittuansa lukemaan,
ahmaeli hän kaikkia kirjoja, mitä vaan sai käsiinsä. Runoja ja lauluja
hän varsinkin luki mielellään, josta sai kauneudelle herkän korvan ja
tunnon. Myöhemmin myös kynätaitoon harjaannuttuaan, tuli hän halukkaaksi
itsekin kirjallisuutta kartuttamaan. Lukiessaan ei hän milloinkaan
umpisilmin uskonut, mitä kirjoissa sanottiin, vaan mietiskeli ja
tutkiskeli, soveltuiko kirjan-oppi kokemukseen. Minkä tällä tavalla oli
todeksi havainnut, sen hän puki runon muotoon muillekin opiksi.
Kuitenkin oli hän jo 50 vuoden vanha, kun hän kirjoitti ensimmäisen
runonsa. Aihe siihen oli seuraava. Makkosen kotikylään oli tullut juoppo
koiransilmä nimeltä Kokki, joka oli siellä alkanut tehdä kolttosiaan.
Tästä Makkonen suuttui ja päätti rangaista häntä pilkkarunolla. Vaan ei
toinenkaan ääneti ollut, ja siitä syntyi heidän välillänsä julma
runokahakka, jossa ei sanoja säästetty. Viimein he sopivat keskenään,
eikä Makkonen sen koommin enää kenellekään antanut runojaan Kokista;
jälkimmäinen ei ollut yhtä jalomielinen. Makkonen rupesi nyt sepittämään
runoja muistakin aineista ja tuli siitä taidostaan sangen kuuluisaksi.
Kelvollisuutensa tähden oli hän muutenkin hyvässä arvossa
pitäjäläistensä kesken, niin että valittiin kuudennusmieheksi sekä
kirkon rakennuskassan hoitajaksi. Hän kuoli v. 1851. Naimisistaan oli
hänellä poika _Antti_, joka oli myös perinyt isänsä runolahjasta.

Laadultaan ovat Makkosen runot enimmäkseen opettavaisia; hän niillä
tarkoittaa säätynsä valistumista, väärien luulojen häviämistä ja tapain
parannusta. Tämä runolaji on tavallisesti kuivanlaista ja
kylmäkiskoista, koska siinä on enemmän älyllä sijaa kuin tunteella.
Mutta Makkosen opetusrunoja lämmittää se, että niissä selvästi näkyy,
kuinka hartaasti hän soisi kansansa edistymistä ja sivistymistä. Niissä
myös viehättää elävä kuvaustaito, hilpeä leikillisyys, joka usein vähän
pilkaksikin kääntyy. Runossaan _Viinan töistä_, jonka tähden pääsi
Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran jäseneksi, hän viinaa ikäänkuin
ihmistä puhuttelee, moittien sitä kavaluudesta ja konnankujeista; sitten
vielä surkuttelee viinapannua, viinan äitiä, joka sikiönsä pahain töiden
tähden on vankeuteen pantu ja saanut kruunun leiman poskeensa. Kuno
_Ukkosesta_, joka pelon-alaisille lapsille selittää tämän ilmiön
syntyä, sisältää kauniin luonnonkuvauksen. Semmoisissa runoissa, joissa
itse ainekin on runollisempi, esiintyy Makkosen runolahja vielä
selvempänä, niin esim. runoissa _Ilolaulu Suomen kielen kasvannosta_
(Necken-kalenterissa) ja _Ei ou yksin elänyttä_ (vastaus Gottlund'ille),
samaten laulussa _Suomen kielestä_ sekä runossa _Punkaharjusta_, jos se
nimittäin, niinkuin muutamat arvelevat, olisi hänen eikä Kymäläisen
tekemä.

Toisia molempia melkein miespolvea nuorempi on _Antti Puhakka_. Hän oli
syntynyt Kontiolahdella 24 p. Huhtik. v. 1816. Isältänsä, jonka
kuollessa hän oli ollut vasta 15-16 vuoden vanha, oli hänelle jäänyt
perinnöksi korpeen äsken perustettu uudistalo ja useammat ala-ikäiset
sisarukset. Miten hänen piti tulla toimeen, miten elättää koko sitä
joukkoa? Näissä mietteissä käveli hän synkällä salolla, kolkossa
korvessa, ja tuska ahdisti hänen rintaansa. Mutta yht'-äkkiä tuntui,
kuin olisi jää hänen sydämmessään puhjennut, ja siitä kumpusi
ensimmäinen runo. Hän lauloi kuinka: "Isä heitti itkemähän, äiti tänne
ärjymähän -- maalle muulle mustemmalle, -- joss' ennen metsän petoset
--karhut kiljui kankahalla -- peurat juoksi poikinensa".

    Läksi sinne, läksi tänne,
    Mustat puut mukana kulki,
    Hongat huojui kumppalina:
    Rimmit suuret liikkumatta,
    Korvet kylmät kuokkimatta.

Se oli Puhakan runolähteen synty. Lohtuneena, virkistyneenä hän palasi
kotiin. Siellä hän tarttui työhön sillä innolla ja voimalla, jota ei
mikään este voi tieltä kääntää. Semmoiseksi oli isä, ankara mies, häntä
pienestä pitäen kasvattanut. Muutamien vuosien kuluttua oli talo jo
hyvässä kunnossa.

Samaa rohkeutta ja jäykkyyttä kuin korpitalon isännäksi ruvetessaan,
osoitti Puhakka myöhemminkin monessa tilassa. Siihen aikaan hänen
kotiseudullaan jokainen, joka kosia tahtoi, aina pyysi erästä
puoliherraa avukseen. Joll'ei tämä ollut matkassa, niin oli muka turha
vaiva yrittääkään, se oli yleinen ajatus. Mutta Puhakka, kun läksi
taloonsa emäntää pyytämään, otti uhallakin vaan tavallisen talonpojan
puhemiehekseen ja asia onnistui kuitenkin aivan hyvin, josta mainitun
herrasmiehen arvo ainaiseksi aleni. Muissakin suhteissa hän aina
mielellään taisteli joutavia ennakkoluuloja ja taikauskoa vastaan. Niin
esim. kerran, sairaana ollessaan, tuotti hän luokseen mainion tietäjän
sillä tekosyyllä, että tämä häntä parantaisi; mutta tarkoitus ei
ollutkaan mikään muu kuin saada oikein selvää poppamiesten kaikista
konsteista, että sitä paremmin voisi niitä pilkata ja tehdä tyhjäksi.

Pienestä pojasta oli Puhakalla ollut erinomainen tiedonhalu.
Kirjoittamaan hän oppi lukkarilta, vaikka häntä seurakunnan silloinen
pappi siitä muka joutavasta työstä epäsi. Myöhemmin hän mainitulta
ylioppilas Cajander'ilta sai kirjoja, joiden avulla opetteli oikein
kirjoittamaan. Muutamista näistä kirjoista sai hän myös ohjeita
runonrakennukseen, josta hänelle oli paljon iloa. Mutta sanomattomaksi
nousi hänen ihastuksensa, kun hän samalta ylioppilaalta sai Kalevalan ja
Kantelettaren. Vanhoihin kansanrunoihin oli hän jo sitä ennen
kotitienoillaan tutustunut ja itsestään ruvennut niitä keräilemään.
Myöhempinä aikoina hankki hän itselleen vähitellen kokonaisen kirjaston,
sitä myöten kuin alkava suomalainen kirjallisuus karttui, eikä pitänyt
sitä yksistään omaksi hyödykseen, vaan lainaili ympäri pitäjää,
huolimatta siitä että kirjat pahoin kuluivat.

Kirjoitustaitoansa hän rupesi käyttämään myös muuhun paitsi runontekoon.
Siihen aikaan juuri Pohjois-Karjalassa ahkerasti ostettiin verotaloja
perinnöksi. Puhakka, kun hänkin samaa hankiskeli, paljoksui sen
virkamiehen vaatimuksia, joka semmoisia asioita talonpojille
tavallisesti toimitteli. Hän yritti itse ja sai nähdä, että maksut
olivat monta vertaa vähemmät, kuin mitä asian-ajaja ilmoitti. Se tieto
levisi, ja tästä alkaen pyysi moni talonpoika Puhakkaa asiamiehekseen
sekä näissä että muissa asioissa.[120]

Sama, silloin harvinaisempi kirjoitustaito ynnä myös hänen terävä älynsä
teki, että Puhakalle yhä enemmän uskottiin kunnallisia toimia. Milloin
sen maakunnankin hyödyksi oli jotain puuhattavaa, otti hän aina siihen
osaa; niinpä on hän esim. Höytiäisen laskemisessa ollut osallisena.
Siitä alkaen kuin meillä valtiopäiviä on pidetty eli vuodesta 1863 aina
vuoteen 1882, paitsi vuonna 1867, on Puhakka ollut Liperin tuomiokunnan
edusmiehenä talonpoikaissäädyssä, jossa hän vilkkaasti ja puheliaasti,
välistä runomitallakin, otti osaa keskusteluihin, harrastaen edistystä
ja vapautta kaikilla aloilla. Toisellekin puolelle Suomen rajaa on hänen
vaikutuksensa ulottunut, sillä Vienan ja Aunuksen läänistä Kontiolahden
kautta suurin joukoin kulkevissa Karjalaisissa kuuluu hän paljon
vahvistaneen kansallisuuden tunnetta. Hän kuoli 30 p. Maalisk. 1893.

Puhakan runoissa ei ilmau varsinaista runo-intoa; hän ei osaa Kymäläisen
tavalla kuvailla luonnon ihanuutta, eikä niinkuin Makkonen koristella
runojansa kuvilla ja vertauksilla. Hän esittää asiat aivan semmoisina,
kuin ne todellisuudessa ovat, mutta hän ne osaa niin elävästi ja
humoristisesti tuoda ilmi, että niitä kyllä huviksensa lukee. Oikea
mestari on hän pilkkarunoissa; niiden kautta hän varsinkin on
kuuluisaksi tullut ja niiden tähden häntä on kovasti pelättykin. Paha
vaan, että suuri osa vitsailee semmoisia kohtia kansan elämässä, ett'ei
niitä sovi julkaista. Muutamia vuosisatoja takaperin, Fischart'in ja
Rabelais'in aikoina, olisivat ne naurattaneet ylhäisimpiäkin seuroja;
mutta nykyinen hienompiaistinen aika ei niitä enää sietäisi. Vaikka
painattamattomina, ovat kuitenkin nämätkin, niinkuin muut Puhakan
pilkkarunot, osaksi kirjoitettuin kopioin kautta, osaksi suusta suuhun
levinneet, ja vaikuttaneet terveellisesti kansan tapoihin. Eikä hän
ainoasti talonpoikien pahoja tapoja runoissansa ruoskitse, rohkeneepa
hän myös herrojenkin, virkamiesten, vikoihin ryhtyä, jolla myös on
paljon hyvää aikaan saanut. Paras kaikista hänen pilkkarunoistaan, jonka
kautta hän tuli tunnetuksi ympäri koko Suomen, on _Tuhman Jussin
juttureissu_. Se kuvailee kaikkia niitä vastuksia, jotka kohtaavat
suomalaista talonpoikaa, kun virkakielenä on sille vieras kieli.
Vähemmän onnistuneet kuin vanhan runomitan käyttämisessä, jossa Puhakka
on harvinaisen taitava, ovat hänen kokeensa uudemmilla runomitoilla;
kuitenkin on hänen laulujensakin joukossa yksi laatuaan aivan verraton,
nimittäin tuo syvätunteinen, kaikessa yksinkertaisuudessaan sydämen
pohjaa liikuttavainen _Surulaulu 1850 vuoden kiellosta_. Puhakan
runoelmia löytyy useita painettuina sanomalehdissä; hänen jälkeensä
jääneitä käsikirjoituksiansa on suuri kokoelma Suomalaisen
Kirjallisuuden Seuran hallussa.

Muita talonpoikaisia runoniekkoja tunnettiin Savon puolella: _Paavo
Tuovinen_ Maaningalla, joka 1820 luvulla on kirjoittanut runon _Suomen
kielen sorrosta_ ja toisen _Suonen kielen kasvannasta; Taavetti
Savolainen_ Kuopiossa, joka muun muassa on sepittänyt sururunon Paavo
Korhosen kuolemasta; _Iisakki Pietikäinen_ Pielavedellä ja _Vilho
Laitinen_ Suonnejoella. Karjalan puolella esiintyivät: Liperissä _Olli
Karjalainen eli Karjaliini_, syntyisin Kerimäeltä, joka on kuvannut oman
elämänsä _Kulkurunossa_ ja lähettänyt Lönnrot'ille, paitsi omia, myös
vanhan kansan runoja; _Pentti Hirvonen_ Rääkkylässä, joka on kyhännyt
kuvauksen _Professori Lönnrotista_ lääkärinä; _Lassi Mähönen_
Tohmajärvellä Värtsilässä, etupäässä laulujen tekijä. Pohjanmaalta
olivat _Elias Tuoriniemi_, seppä Pyhäjärvellä, joka eli noin vuoden 1810
vaiheilla ja jolta on painettuna Topelius'en kokoelmassa yksi _Juttu
juomareista_, toinen _Suuresta tupakan puutteesta_, kolmas _Kirpusta_
("tämä on juoru joutavasta, työ on tehty tyhjän eestä"); sekä _Benjamin
Seppänen_ ja lukkari _Eerik Bisi_ Suomussalmella, joiden runoja,
niinkuin myös edellä mainitun Pietikäisen, löytyy Lönnrot'in
Mehiläisessä.

Huomattava seikka on, että nämät kaikki, samoinkuin Pohjois-Hämeesen
kuuluvan Rautalammin runoniekat, ovat _savolaisen asutuksen alueella_
syntyneet ja kasvaneet. Itse he mielellään runoissaan ilmoittautuvat
Savolaisiksi ja käyttävät usein runonkerrossa _Savo_ nimitystä
vastineena käsitteelle _Suomi_; esim. Korhonen:

    Suvaitseeko Suomen kansa,
    Salliiko Savon isännät,

ja Puhakka:

    Päästeä Savon sanoille,
    Sitehistä Suomen kielen.

Syystä siis sopii uudempaa kansanrunouttamme pitää nimenomaan
savolaisena ilmiönä.

Tämäkin kansanrunous on nykyisin jo vanhentunut. Muinainen runomitta ei
enää luontevasti ja virheettömästi suju, ja entinen runolaatu on
kadottanut yhteiskunnallisen merkityksensä. Mutta onko Suomen kansan
runohenki siihen sammuva? En sitä usko! Runollisuus on Suomen rahvaan
luonteesen ja mieleen niin syvälle juurtunut, ett'ei sitä milloinkaan
saa kokonaan irroitetuksi. Niinkuin Saimaan umpivedet Suomen sydämessä
ovat meren yhteyteen auenneet, niin on Suomen ja erittäin Savon rahvaan
tähän asti syrjässä piillyt sivistys tuhannen kanavan kautta tullut
yhteyteen maailman sivistyksen äärettömän ulapan kanssa. Suomen
talonpojankin näköala aukenee; ylevämpiä, avarampia ajatuksia herää
hänen mielessään ja hänen sydämensä aallot kohoovat korkeammalle
läikkymään. Nämät uudet tunteet, uudet mietteet eivät vielä ole runoksi
puhjenneet; mutta kerran tulee laulu jälleen kaikumaan Suomenniemellä
heleämmin, suloisemmin, runsaammin kuin milloinkaan ennen![121]


9. Uuden suomalaisen virsikirjan hanke.

Oli luonnollista, että se kansallinen ja kielellinen uudistus, joka
Suomen erottua Ruotsista on kaikilla kirjallisuutemme aloilla
havaittavana, ulottui myös hengelliseen kirjallisuuteen. Erittäin
kääntyi huomio virsikirjamme moniin ja suuriin puutteihin.
Lisäkehoituksen antoi vielä v. 1817 uskonpuhdistuksen muistoksi vietetty
riemujuhla, jossa tilaisuudessa asetettiin komitea myös suomalaisen
virsikirjan parantamista varten. Vanhain, pidettäviksi päätettyjen
virtten korjaukset toimitti tämä komitea pääasiallisesti itse; mutta
sijaan pantavien ja muuten lisättävien aikaansaamiseksi se myös kehoitti
muita asiaa harrastavia olemaan avullisina. Se julisti useampana vuonna
kaksi palkintoa virsikokoelmista, jotka vähintäin sisältäisivät 20
kelvollista virttä. Näin karttui vuosien kuluessa melkoinen joukko
hengellisiä lauluja, joiden tekijöistä tai suomentajista ovat erittäin
mainittavat: Ulvilan provasti Pentti Jaakko Ignatius, Pöytyän provasti
Kaarle Helenius ja Kalajoen provasti Juhana Frosterus. Myös komitean
esimies, arkkipiispa Jaakko Tengström, on itse monta virttä sepittänyt
ja toisten tekemiä muodon puolesta silittänyt.

_Pentti Jaakko Ignatius_, virsikirja-komitean jäsen, syntyi v. 1761
Tuusulassa, jossa isä toimitti kirkkoherran virkaa iso-isän puolesta,
Tuli ylioppilaaksi 1775 ja vihittiin papiksi 1780. Pääsi kirkkoherraksi
Ulvilaan, monessa muussa seurakunnassa sitä ennen palveltuaan, v. 1824
ja kuoli 1827. Oli johtajia siinä liikkeessä, joka Lounais-Suomessa
nousi vastustamaan Ruotsinvallan loppuaikoina yleistä uskonnollista
välinpitämättömyyttä ja tapojen turmelusta. Hänen kokoelmansa _Uusia
suomalaisia kirkkovirsiä_, joka ilmestyi v. 1824, sisältää 230 virttä,
niissä 47 alkuperäistä ja muut mukaelmia. Vaikka ne ylipäänsä eivät
osoita mitään suurempaa runollista kykyä, on niistä kuitenkin 8 katsottu
sen arvoisiksi, että ovat otetut nykyiseen virsikirjaamme. Paitsi näitä
virsiä on Ignatius, joka mainitaan olleen aikansa etevimpiä
saarnamiehiä, julkaissut muutamia saarnoja sekä suomen että ruotsin
kielellä. Ruotsiksi on hän vielä toimittanut painosta pari taloudellista
kirjoitusta, toisen katovuosien kovain seurausten välttämisestä
Pohjois-Suomessa, toisen viinan vaikutuksesta kansan työntekoon ja
tapoihin.

_Kaarle Helenius_, sanakirjan tekijänä jo aikaisemmin mainittu, syntyi
v. 1784 Yläneellä, jossa isä oli kappalaisena; iso-isä oli ollut
rusthollarina Kirrin rusthollissa Säkylässä, Tuli ylioppilaaksi 1803,
vihittiin papiksi 1808 ja maisteriksi 1810, pääsi jumaluus-opin
kandidaatiksi 1812 ja lisensiaatiksi 1818. nimitettiin Pöytyän
kirkkoherraksi 1824, jossa virassa kuolikin 1855. V. 1825 määrättynä
virsikirja-komitean jäseneksi, ryhtyi hän työhön suurella innolla, jonka
vertainen ei kuitenkaan ollut menestys. Alkuperäiset virsikokeensa on
hän, paitsi v. 1837 toimittamassaan _Uudessa suomalaisessa
virsikirjassa_, julkaissut Turun Viikkosanomissa 1820 luvulla. Paitsi
näitä on hän myös toimittanut painosta suomennoksen 1819 vuoden
ruotsalaisesta virsikirjasta nimellä _Uudet suomalaiset kirkkovirret_
1826, joka ei tyydyttänyt aikansakaan vähäisiä runollisia vaatimuksia.
Arvoa vailla ovat niin-ikään ne monet maalliset lystilaulut, jotka hän
salanimellä _Kaarle Simonanpoika Pöytyällä eli Kirri Simonpoika_
painatti ensin Turun Viikkosanomiin, sitten osaksi eri arkeiksi.

_Juhana Eerikinpoika Frosterus_, syntyi v. 1751 Haukiputailla, jossa isä
oli kappalaisena. Tuli ylioppilaaksi 1767, vihittiin papiksi 1771 ja
tuli viimein Kalajoelle kirkkoherraksi 1809 ja kuoli Turun hiippakunnan
vanhimpana pappina 1838. Lähetti komitealle pari kertaa virsiä ja sai
niistä vähäisempiä palkintoja. V. 1826 painatti hän virtensä, 53
luvultaan ja melkein kaikki alkuperäisiä, nimellä _Muutamia kristillisiä
virsiä_. Ne ovat kuitenkin jokseenkin laihat ja hengettömät, jonka
tähden ei yksikään ole päässyt nykyiseen virsikirjaamme. Paitsi sitä on
Frosterus vielä vanhoilla päivillään julkaissut _Käsikirjan
Christillisyyden opisa_ 1829. Nuorempana on hän kääntänyt suomeksi
toisen osan August Herman Franke'n matkapostillaa 1780 sekä painattanut
_Suru-Runot_ isänsä kuolemasta 1788.

_Jaakko Tengström_, Suomen ensimmäinen arkkipiispa, syntyi 4 p. Jouluk.
1755 Kokkolassa, jossa isä oli apulaispappina ja koulumestarina. Tuli
ylioppilaaksi 1771, maisteriksi 1775, pääsi siveys-opin dosentiksi 1778
ja 1780 ylimääräiseksi apulaisprofessoriksi filosofiassa. Siirtyi sitten
jumaluus-opilliseen tiedekuntaan, jossa pääsi apulaisprofessoriksi 1783
ja varsinaiseksi 1790. Nimitettiin Turun hiippakunnan piispaksi 1803.
Hänen suuria ansioitaan ruotsinkielisenä kaunokirjailijana ja
tieteilijänä, kirkon ja valtion miehenä ei tässä ole paikka luetella.
Mainittakoon ainoasti hänen kirjoituksensa lapsille, joita yksi kokoelma
tuli suomennetuksikin v. 1836 nimellä _Ajanviete lapsille_.[122]

Tengström kuoli kesken suomalaisen virsikirja-komitean työtä 26 p.
Jouluk. 1832; mutta komitea saattoi sen valmiiksi ja painatti v. 1836
ehdoituksensa kahtena paksuna nidoksena nimellä _Uusia virsiä, kirkosa
ja kotona veisattavia_. Tässä tarjottiin Suomen seurakunnalle kokonaista
752 virttä, Valitettavasti ei ollut työ laisinkaan luonnistunut. Kieli
ja runomitta olivat tosin sileät, sujuvat, mutta henkeä ja voimaa
puuttui uusilta virsiltä peräti. Niin myös olivat säilytetyt vanhat
virret muutetut aivan tuntemattomiksi, mehuttomiksi; niihinkin oli
painunut ajan järkiperäisen eli ratsionalistisen maailmankatsannon
leima. Sen vuoksi ei voinutkaan olla puhetta ehdoituksen hyväksymisestä
kirkolliseksi kirjaksi. Yhtä vähän onnistunut oli se suomennos 1819
vuoden ruotsalaisesta virsikirjasta, jonka samana vuonna julkaisi Lemin
kirkkoherra _Jaakko Roschier_ (1787-1838) nimellä _Psalmikirja,
ruotsista suomeksi käätty_.

Näin jäi virsikirja-asia entiselleen nukkumaan, kunnes v. 1863 toinen
suomalaista virsikirjaa varten asetettu komitea kokoontui uutta
ehdoitusta valmistamaan. Tämän komitean esimiehenä oli _Elias
Lönnrot_.[123]


10. Suorasanainen hengellinen kirjallisuus.

Enin osa suorasanaista kirjallisuutta tälläkin ajanjaksolla on
hartauskirjoja, jotka melkein kaikki ovat suomennoksia. Kielen puolesta
ne vielä noudattavat vanhaa, ruotsinvoittoista kirjakieltä. Siinä kohden
teki kuitenkin pietismi jyrkän käänteen. Nuori, innokas herännyt
papisto, joka katkoi kuivettuneen oikeaoppisuuden kahleet, tuli etenkin
Pohjanmaalla enimmiten myös kansanmieliseksi. Ja tämä kansallinen mieli
vaikutti, että he myös ottivat käyttääkseen puhdasta, mehevää
kansankieltä. He eivät näet hyväksyneet tuommoista pahanpäiväistä
ruotsinsekaista mongerrusta "shielusta", "ylösrakennuksesta",
"ymbärins-käändymisestä" y.m., vaan ammensivat kansanpuheen raikkaasta,
runsaasti uhkuvasta lähteestä. Uusi henki ei mahtunut "kalottipäisten
kaavapappein" ruostuneihin kaavoihin.

Uskonnollisessa kirjallisuudessa ensimmäinen uutta suuntaa edustava teos
on _Kemell'in_ kuuluisa suomennos _Thomas a Kempis'en_ kirjaa
_Kristuksen seuraamisesta_ 1836, joka on vaikuttanut syvästi ja
laajalti, erittäin ja ensiksi heränneihin hengellisiin kirjailijoihin ja
saarnamiehiin. _Klaus Juliana Kemell_ oli syntynyt 5 p. Marrask. 1805
Ylivieskassa, jossa isä oli kirkonpalvelijana. Tuli ylioppilaaksi 1824,
vihittiin papiksi 1827, joutui kappalaisen sijaiseksi Alavieskaan, jossa
kuoli, ennen kuin vakinaiseen virkaan oli päässyt, 21 p. Tammik. 1833.
Kemell oli taitava runojenkin suomentaja. Useampia hänen runollisia
käännöksiään löytyy Oulun Viikkosanomain ensimmäisissä vuosikerroissa,
niissä tuo mestarillinen mukailus Bellman'ista _Ystävä kullat_.
Mainittava on vielä, että hän oli alkanut kerätä aineksia
mustalais-kielen sanakirjaan, joka kuitenkin tuli poltetuksi hänen
kuolemansa jälkeen.

Toinenkin saman liikkeen herättämä uskonnollinen kirjailija _Antero
Wilhelm Ingman_, ennen mainitun Eerik Aleksanteri Ingmanin nuorempi
veli, sopinee tässä yhteydessä esittää, vaikka hänen kirjallinen
vaikutuksensa varsinaisesti kuuluu myöhempään aikaan. Hän oli syntynyt
Lohtajalla 7 p. Heinäk. 1819, tuli ylioppilaaksi 1838 ja maisteriksi
1844. Tieteihin oli hänellä harras halu, josta syystä hän mielellään
olisi jatkanut jumaluus-opillisia tutkimisiansa ja pyrkinyt yliopiston
opettajaksi. Mutta herännäisliikkeeseen liittyneenä ei hänellä ollut
mitään toivoa päästä pyrintönsä perille. Vallanpitäjät pitivät, näet,
tätä liikettä kirkolle, jopa valtiollekin vaarallisena. Siitä syystä oli
esim. etevä ruotsinkielinen hengellinen runoilija _Lauri Jaakko
Stenbäck_ tullut estetyksi dosentinpaikkaa yliopistossa saamasta, toisia
eteviä herännäispappeja oli lähetetty kauas pohjan perille syrjäisiin
toimiin. Myös Ingman läksi, sen jälkeen kuin oli papiksi vihitty,
vapaaehtoisesti Pohjanmaalle, apulaiseksi Niilo Kustaa Malmberg'ille
Alahärmässä. Hän oli valinnut tämän paikan siitä syystä, että Malmberg
oli herännäisliikkeen mahtavimpia johtajia; tämän mestarin huulilta
toivoi hän saavansa kuulla jumalallisen totuuden puhtaimmassa
muodossaan. Muutamien vuosien kuluttua havaitsi hän kuitenkin
kauhuksensa, että johtaja itse oli aivan väärällä tiellä, salaa
harjoitti inhoittavinta juoppoutta ja irstaisuutta. Tämä huomio herätti
hänessä epäilyksiä koko suuntaa vastaan ja palautti hänet ankarain
kirkollismielisten piiriin. Ajan pitkään ei kuitenkaan jäykän
oikeauskoisuudenkaan kanta häntä tyydyttänyt; pian hän siitäkin jälleen
luopui ja tuli nyt mutkittelemattomaksi, ihmissäädelmistä lukua
pitämättömäksi raamattukristityksi.

Ylioppilaana oli Ingman myös hartaasti yhtynyt yliopistossa elpyneesen
suomalaisuuden harrastukseen. Väitösnäytteekseen v. 1841 oli hän ottanut
suomentaakseen Thukydideen historian ensimmäiset kahdeksan lukua.
Herännäisyyden vaikutuksesta sai tämä suomalaisuuden harrastus sitten
omituisen suunnan. Häntä rupesi kauhistuttamaan Kalevalan pakanallisuus.
Hän tahtoi nyt rakennettavan suomalaisuuden peruskiveksi laskea
yksistään Jumalan sanan ja täst'-edes voimansa ainoasti hengelliseen
kirjallisuuteen pyhittää. Siinä toimessa ei hän enää huolinut edes
Kalevalan kieltäkään jäljitellä, jota tähän saakka oli paraana ohjeena
pitänyt, vaan otti uudeksi ojennusnuorakseen Pohjanmaan raikkaan
kielen, semmoisena kuin sitä Kemell oli ruvennut käyttämään. Tämän
uuden harrastuksen ensimmäisenä hedelmänä ilmestyi Lutherin
_Evankeliumi-postilla_ 1848-51, jonka suomentamisessa myös toinen
"Pohjanmaan pappi" _Frans Oskar Durchman_[124] oli ollut hänellä apuna.

Päästyään Ylivetelin kappalaiseksi 1855, sai hän kirjallisuutemme
hyväksi suorittaa vieläkin tärkeämmän työn; Suomen pipliaseuran
kehoituksesta toimitti hän, näet, uuden _Raamatun-suomennoksen_, joka
tuli painosta 1859. Siinä työssä on hän liikkunut varsin varovasti,
korjaten ainoasti pahimmin loukkaavat kielivirheet; sillä hän ymmärsi,
että, vaikka moni sivistyneempi vieläkin katsoi tämän kielenpuhdistuksen
riittämättömäksi, suuri osa oppimattomista päin vastoin pelkäsi
ja kammosi pienintäkin koskemista tuohon vanhuutensa kautta
pyhyyden leiman saaneesen Jumalan sanan ulkomuotoon. Myöhemmissä
raamatun-suomennoksissaan, joihin hän ryhtyi, sen jälkeen kun v. 1861
oli pipliakomitean jäseneksi määrätty, on hän tehnyt tehtävänsä
perinpohjaisemmin. Näissä käännöksissä, jotka selityksillä varustettuina
ja nimellä _Raamatun selityksiä_ julkaistiin 7 vihkona 1868-77, on hän
ponnistaen suomenkielen kaikkia voimia koettanut saada niin sanatarkan
ja samassa niin mehevän, voimakkaan käännöksen kuin mahdollista. Onpa
hän runollisissa osissa, niinkuin esim. profeetain kirjoissa, yrittänyt
alkusoinnunkin viljelemisellä enentää runollista vaikutusta, jossa
seikassa hän kuitenkin monesti on vähän liikoihin mennyt.

Sitä ennen oli jo Ingman'in alkuperäinen toivo saada kokonaan antautua
tieteelliseen työhön toteutunut. Tultuaan jumaluus-opin kandidaatiksi
1860 ja lisensiaatiksi 1861, kutsuttiin hän v. 1862 yliopistoon
toimittamaan raamatunselitys-opin professorin virkaa, johon sitten
vakinaisesti määrättiin 1864. Molemmat väitöskirjansa on hän
kirjoittanut ruotsiksi, jolla kielellä on julkaissut myös suuren joukon
muita jumaluus-opillisia tutkimuksia.

Varsinaisten virkaan kuuluvien toimiensa ohella oli hänellä vielä aikaa
harrastella suomenkielen lauseopin selvittämistä puheenjohtajana
Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kielitieteellisessä osastossa (kts.
Kirjallista Kuukauslehteä) sekä kirjoittaa Hämäläistä Osakuntaa varten,
jonka inspehtorina hän oli, pari sangen hauskaa esitelmää suomalaisuuden
suhteista vuosisatamme ensimmäisinä vuosikymmeninä.[125]

Ingmanilla oli myös professorina tapa pyhäaattoina jatkaa entistä
sielunpaimenen-virkaansa ja kodissaan pitää raamatunselityksiä.
Tämmöisessä toimessa kohtasi hänet 5 p. Syysk. 1877 kuolema,
kadehdittava senkin puolesta, että se tempasi pois hänet pikaisesti,
ilman vaivoitta. "Ei ole syytä rukoilla Jumalaa, että Hän varjelisi
äkillisestä kuolemasta ylimalkain", oli hän itse kerran lausunut, "vaan
ainoasti pahasta äkkikuolemasta, paatuneessa tilassa".


11. Sanomakirjallisuus.

Muussa suorasanaisessa kirjallisuudessa ansaitsee tällä ajalla enimmän
huomiotamme sanomakirjallisuus. Uuden käänteen siinä suhteessa sai
aikaan ennen jo mainittu _Reinhold von Becker'in_ lehti _Turun
Viikkosanomat_ v. 1820. Se oli kokonaan alhaiselle kansalle aiottu,
samoin kuin Lizelius'en Tietosanomat; mutta Becker oli sentään
tehtävänsä paljoa korkeammalta, jalommalta kannalta käsittänyt. Hän oli
ymmärtänyt, ett'ei talonpoikakaan ole luontokappale, jota käy paljaalla
appeella tyydyttäminen. Turun Viikkosanomissa tosin myös, niinkuin hyvä
olikin, joskus annettiin tarpeellisia neuvoja taloudellisista
askareista. Mutta niiden pääsisällys kuitenkin tarkoitti talonpojan
hengenviljelystä, ei vaan pellon parannusta. Turun Viikkosanomat tulivat
kansalle oikeaksi tietoaarteeksi, jossa nykyajan sivistyksen kaikki
alkeet olivat sille tarjona. Kerkeinkin katsahdus ensimmäisten
vuosikertain ainehistoon todistaa sen heti. Niissä on kertomuksia
luonnontieteiden alalta: _Tulivuorista, Metalleista, Kuinka suoloja
saadaan, Kaffe-pavuista, Elefantista, Strutsista eli nälkäkurjesta,
Valaskaloista. Kesälinnuista, Valosta ja lämpimästä, Maan liikunnosta ja
ääristä, Auringosta ja sen ympäri kulkevista planeetoista_ y.m. On
toisia kertomuksia maista ja kansoista, esim. _Mustalaisista,
Lappalaisista, Virolaisista, Turkkilaisista_, joiden lisäksi tulee
lyhykäinen, vaan täydellinen maantiedon oppi ja Euroopan kartta. On
sitten kuvauksia sekä omasta että myös yleisestä historiasta, esim.
_Suomalaisten esivanhemmista ja heiän entisistä asuinpaikoistansa,
Nuiasoasta, Mahometista ja hänen oppilaisistansa, Lutheruksesta, Kuinka
Amerikka löyttiin_ ynnä lyhyt yleinen katsahdus historian
merkillisimpiin kansoihin ja erittäin vielä Suomen historia hyvin
suppeassa muodossa. Paitsi näitä kaikkia, on selityksiä nykyajan
yhteiskunnallisista laitoksista ja keksinnöistä, niinkuin
vapautettavasta _Maakaupasta, Säästöbankin perustamisesta Turun
kaupunkiin, Bankeista ja paperirahoista, Talonpoikaisten lasten
koulitsemisesta, Lancasterin kouluista_ ja _Kansan valistuksesta_
yleiseen. On niin-ikään selityksiä maamme valtiollisesta tilasta, esim.
lyhykäinen esitys perustuslakiemme pääpykälistä, _Suomen säädyistä_
etuoikeuksineen, ynnä yleinen katsahdus _Valtakuntain syntyyn_ ja
olemukseen. On vihdoin viimein kirjoituksia, jotka koskevat vanhaa
runouttamme, esim. _Väinämöisestä, Veisun arvosta_ sekä _Veisujen ja
runojen tahtimitoista_. Liioiteltua ei siis liene, jos päätämme, että
Suomen talonpoikaisessa kansassa jo siihen aikaan usein tavattava
hämmästyttävän avara tieto maailmasta on Becker'in lehdestä saanut
alkunsa ja perustuksensa.

Toinen ansiollinen puoli Turun Viikkosanomissa, tässä todellisessa
kansanlehdessä, oli sen selvä ja hauska esitystapa ja sujuva, puhdas,
perinsuomalainen kieli. Becker itse lehtensä esipuheessa sanoo sitä
tarkoittavansa, ett'ei hänen kirjoituksensa "niinkuin herrojen suomea
kirjoittaissa tuntusi ruotista käätylle". Ja siinä pyrinnössään hän
olikin ihmeteltävään mestariuteen päässyt. Turun Viikkosanomain kieli
nytkin vielä sopisi supisuomalaisen ja kansantajuisen kirjoitustavan
esikuvaksi, saatikka sitten ilmestymis-aikoinaan, kun suomenkielisissä
kirjoissa enimmiten käytettiin mitä kurjinta, iljettävintä soperrusta.

Nämät suuret ansiot eivät jääneetkään palkitsematta. Turun
Viikkosanomain ei tarvinnut, niinkuin Suomenkielisten Tietosanomain,
valittaa "ulottuvaisien ostajien" puutetta. Tilaajoita ilmaantui kohta
noin 2,000:n paikoin. Levisipä tieto tästä uudesta yrityksestä ja sen
menestyksestä aina ulkomaille asti. "Missä on etelämaiden kansoissa
semmoista nähty", kummasteli muudan saksalainen sanomalehti, "että
talonpojat niin suuressa määrin tilaavat sanomalehtiä. Eikä kuitenkaan",
lisää lehti viimein sangen naiivisesti, "näy siitä seuraavan mitään
kapinaa Suomessa".

On jo ollut puhe siitä metelistä, jonka lehden itäsuomalainen kieliasu
sai aikaan. Vuoden perästä Becker, niinkuin on mainittu, antoi sen
verran myöten, että lupasi jälleen käyttää kirjoituksissaan d-kirjainta,
kuitenkin sillä välttämättömällä ehdolla, että kunkin lukijan sitä piti
ääntää oman murteensa mukaisesti: Itä-Suomessa poisheittämällä, Hämeessä
r:ksi tai l:ksi vääntämällä. Kolmannen vuoden lopulla hän vastuksista
kyllästyneenä viimein heitti koko sanomalehden toimittamisen, jota hänen
apumiehensä edellisenä vuonna, maisteri _Kaarle Niilo Keckman_, sitten
vielä jonkun aikaa melkein yhtä taitavasti jatkoi. Vaan sen jälkeen
joutuivat Turun Viikkosanomat kykenemättömäin käsiin, kituivat
kitumistaan niin sisällyksensä suhteen kuin myös tilaajain vähenemisen
kautta, kunnes vihdoin kuolivat nälkään 1831 vuoden lopulla.

Sitä ennen oli niille kuitenkin jo syntynyt kumppani, nimittäin _Oulun
Viikkosanomat_ vuodesta 1829. Vaikka näin Hyperborealainen syntyään,
tämä uusi lehti ei kuitenkaan luonteessaan näyttänyt mitään jälkeä siitä
jäykkyydestä ja yksitotisuudesta, josta Pohjan peräläisiä tavallisesti
moititaan. Päinvastoin se otti leikinteon päätoimekseen, rupesi
Lemminkäiseksi suomenkielisten sanomalehtien joukossa, jättäen vakavan
Väinämöisen osan Turkulaiselle. Pääsisällyksenä Oulun Viikkosanomissa,
näet, olivat runot, laulut ja kertomukset, joista suuri osa naurettavia.
Nekin tarinat, joissa ei aine itsessään pelkkää pilantekoa ollut,
kerrottiin niin lystillä tavalla kuin mahdollisesti ja varustettiin
useimmiten jollakulla sananlaskulla nimen asemesta. Opettavaista oli
verrattain vähemmän, se, mikä oli, talouteen koskevia neuvoja.
Toimittajina olivat ensi vuosina koulun-opettajat _Simo Vilho
Appelgren_[126] ja _Pietari Ticklén_. Apuna, varsinkin runoin
lähettämisellä, olivat papit _Saksa_ ja _Kemell_, vanha kruununvuoti
Torniossa _Jaakko Heickell_ (1779-1840) sekä lääkärit _Kustaa Toppelius_
ja _Elias Lönnrot_. V. 1840 Oulun Viikkosanomat, pari kertaa jo
aikaisemmin levähdettyään, nukkuivat pois.

Mutta sillä välin oli taas Suomen toisessa päässä syntynyt kolmas
sanomalehti: _Sanansaattaja Viipurista_, joka alkoi toimensa v. 1833
entisen saksankielisen viikkolehden jatkona. Tämä näkyi tahtovan
yhdistää molempien edellisten virkaveljeinsä tarkoitukset, Se sisälsi
näet koko joukon opettavaisia kirjoituksia, etenkin Suomen historiasta,
vaan sen ohella myös koetti huvitella tarinoilla ja runoelmilla.
Toimittajana ensi vuosina oli kappalainen _Kustaa Vilho Virenius_[127]
ja hyvänä apumiehenä, niinkuin tiedämme, _Jaakko Juteini_. Vuonna 1841
Sanansaattajakin, kerta ennen tauottuansa kahdeksi vuodeksi, lakkasi
tulemasta.

Toista laatua kuin tähän asti esitetyt kolme kansanlehteä oli _Elias
Lönnrot'in Mehiläinen_, joka ilmestyi vv. 1836-37 ja 1839-40. Senkin
vaikutus kyllä etupäässä tarkoitti talonpoikaista kansaa, vaan se oli
ennen mainittuihin verraten niinkuin nykyaikaan Tanskassa alkunsa
saaneet kansan-opistot ovat tavallisten kansakouluin suhteen. Elävän
tiedon antaminen omasta maasta ja kansasta, josta yksin
isäinmaan-rakkaus voi viritä väkeväksi, kaikki esteet voittavaksi
liekiksi, ynnä myös muuten opinhalun herättäminen huvittavilla
luennoilla -- se oli Mehiläisessä, samoin kuin näissä kansan-opistoissa,
päätarkoituksena, opin alkeitten levittäminen vaan syrjäasiana. Niistä
kahdesta arkista, joita Mehiläinen kerran kuukaudessa kanteli siivillään
ympäri Suomennientä, toinen aina oli täytetty kansanrunoilla, sekä
muinaisilla että myös uudemmilla, ynnä kansan suusta kerätyillä
sananlaskuilla ja arvoituksilla. Jokaisen perästä seurasi aina laveat
sanain- ja asiainselitykset. Tällä tavalla tahtoi Lönnrot tehdä
tunnetuiksi ne esi-isien kalliit aarteet, joiden maine jo silloin oli
kohottanut Suomen kansan arvoa koko oppineessa maailmassa, vaan josta
meidän omat talonpoikamme eivät vielä tienneet juuri mitään, paitsi
noilla Karjalan rajamailla, mistä vanhat runomme olivat löytyneet.
Samallainen kansallistunteen herättämisen tarkoitus oli monella
muullakin kirjoituksella Mehiläisessä, joissa Lönnrot jakeli syvää
tietoansa esi-isiemme muinaisista tavoista ja mietteistä.

Toinen Mehiläisen kuukaus-arkeista sisälsi osan jotakuta yhtenäistä
kirjateosta. Tällä tavalla tuli 1836 ja 1837 vuoden vuosikertojen mukana
Lönnrot'in suomennos saksalaisen _K.Fr. Becker'in_ maailmanhistorian
ensimmäistä osaa nimellä _Muistelmia ihmisten elosta kaikkina aikoina_;
niinikään vv. 1839-40 _Juhana Fredrik Kainosen_ eli _Kajaanin_[128]
kirjoittama, itsenäinen ja kieleenkin nähden etevä _Suomen historia_
sekä _Lönnrot'in_ ja Vesilahden kappalaisen _Kustaa Ticklén'in_[129]
yhdessä toimittama _Venäjän historia_, eri teoksena julkaistu 1842. Itse
pääarkit paitsi sitä vielä sisältävät täydellisen esityksen
_luvunlasku-opista_ ja ensimmäisen _suomen kieliopin suomenkielellä_.

Näiden Mehiläisen liitteiden arvo on sitä huomattavampi, jos ottaa
lukuun, että puheenaolevalla ajalla ei niitä paitsi ilmestynyt muita
oppikirjan tapaisia, kuin Suomussalmen apulaispapin _Juhana
Ahlholm'in_[130] suppea _Yhteinen maailman historia_, siitäkin ainoasti
edellinen osa 1830, Turun kymnaasin opettajan _Juhana Fredrik
Wallin'in_[131] vähäinen _Luvunlasku- eli Räkninki-kirja suomallaiselle
talonpojaalle_ 1835 sekä _Elias Lönnrot'in_ omatoimittama _Suomalaisen
talonpojan kotilääkäri_ 1839.


12. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura.

Alussa vuotta 1831 käveli pitkin Helsingin katuja syvissä ajatuksissa
nuori lääkäri _Martti Juhana Lindfors_.[132] Hänkin oli innokas
suomalaisuuden harrastaja ja siinä hän mietiskeli, mitenkä saisi
kielemme ja kirjallisuutemme koroitetuksi alhaisesta, arvottomasta
tilastaan. Yht'-äkkiä hän kirkaisi riemastuksesta, riensi
puolipyörryksissä ilosta samanmielisen toverin luokse ja huusi hänelle
vastaan: "nyt sen tiedän!" Tyyntyneellä mielellä hän sitten kertoi
keksintönsä, jonka johdosta vielä samana iltana kokoontui joukko nuoria
yliopiston opettajia suomenkielen lehtorin _Kaarle Niilo Keckman'n_
kotiin.[133] Siellä 16 p. Helmik. 1831 päätettiin panna Lindfors'in
tuuma toimeen ja yhdistyä seuraksi, jonka päätehtävänä olisi
suomenkielen tutkiminen ja arvokkaan suomenkielisen kirjallisuuden
aikaansaaminen sekä talonpoikia että herrassäätyisiä varten. Se oli
_Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran_ synty.

Tähän seuraan liittyi kaikki, mitä yliopistossamme oli parasta ja
nerokkainta. Perustajien joukosta pistävät ensiksi silmään vanhat
tuttavamme suomalaisuuden taistelussa: Mnemosynen entinen toimittaja,
kaunopuheisuuden ja runouden professori _Juhana Gabriel Linsén_ (Seuran
esimies 1833-41), historian apulais-opettaja _Reinhold von Becker_ sekä
ylioppilas _Eerik Aleksanteri Ingman_. Sitten astuvat näkyviin maamme
etevimmistä miehistä eri aloilla: runoilija _Juliana Ludvig Runeberg_,
luonnontutkija _Juhana Jaakko Nervander_, historioitsija _Gabriel Rein_
(Seuran esimies 1841-53, 1863-67) ja kasvatustieteilijä _Aksel Aadolf
Laurell_, kaikki neljä siihen aikaan yliopiston dosentteja;
filosofiantohtori, viimein kirkollisten ja kouluasiain päällikkö
senaatissa _Harald Viktor Furuhjelm_, lain-opin apulais-opettaja
_Juhana Jaakko Nordström_ ja jumaluus-opin professori, sittemmin
arkkipiispa _Eerik Gabriel Melartin_ (Seuran esimies 1831-33),[134]
muita mainitsematta. Vielä herättävät huomiotamme muutamat nimet, jotka
myöhemmin esiintyvät suomalaisuuden vastustajina: edellä jo mainittu
lääketieteen professori _Immanuel Ilmoni_, jumaluus-opin
apulais-opettaja, sittemmin Kuopion piispa _Robert Valentin Frosterus_
ja filosofiantohtori, sittemmin kirkkohistorian professori _Pentti Olavi
Lille_.

Perustetun seuran asetuksiin tehtiin pian tarkempia määräyksiä sen
toiminnasta. Seuran tehtäväksi tuli niiden mukaan: sekä rahvaalle
hyödyllisten että valistuneille lukijoille sopivaisten uusien
alkuteosten tai suomennosten toimittaminen (myöhemmin myös
koulukirjojen, erittäin sanakirjojen hankkiminen); Suomen historian,
kielen ja kirjallisuuden tutkiminen, jota varten erityinen aikakauskirja
oli toimeen saatava; vanhain suomenkielisten tai Suomea koskevain
kirjateosten ynnä muinaiskalujen kokoileminen, vaan ennen kaikkea
suomalaisen kansanrunouden keräyttäminen ja julkaiseminen. Seuran
vuosikokous päätettiin pitää _Porthan'in_ kuolinpäivänä, 16 p.
Maaliskuuta, ja seuran sinettiin hyväksyttiin kuvattavaksi vanha
kantelemme sekä sen ympärille piirrettäväksi sanat: "Pysy Suomessa
pyhänä".

Vähän oli Seuralla aluksi varoja, ainoasti se mikä jäsenmaksuista
karttui. Siitä syystä oli Seuran täytymys heti ensimmäinen
toimituksensa, v. 1834 valmistunut _Kultala_, suomennos _Zschocke'n
Ooldmacherdorff_ nimistä oivallista rahvaankirjaa, jättää yksityiselle
kirjakauppiaalle kustannettavaksi. Tämän kirjan suomentaja oli usein
mainittu lehtori _Kaarle Niilo Keckman_, joka Seuran perustavassa
kokouksessa oli valittu sen esimieheksi, vaan siitä kunniapaikasta pian
luopunut, vähäistä myöhemmin ottaen työläämmän ja siihen aikaan melkein
palkattoman sihteerin toimen vastaan.[135] Keckman oli Franzén'in
velipuoli, syntynyt 25 p. Kesäk. 1793 Oulussa, jossa isä eli kauppiaana.
Tuli ylioppilaaksi 1809 ja maisteriksi 1815, pääsi seuraavana vuonna
yliopiston kirjastoon amanuenssiksi ja toimitti v. 1821 luettelon siihen
asti ilmestyneistä suomenkielisistä painotuotteista nimellä Förteckning
å härtills vetterligen tryckta finska skrifter.[136] Julkaistuaan vielä
väitöskirjan _De formis conjuyationum in lingua Fennica meditationes_,
(Mietteitä verbein taivutusmuodoista suomenkielessä) 1829, nimitettiin
hän äsken perustettuun suomen lehtorin virkaan, ensimmäiseksi kielemme
vakinaiseksi edustajaksi yliopistossamme. Luennoillaan käänsi hän
kuulijainsa huomion etupäässä suomalaiseen kansanrunouteen, esittäen
aluksi Kanteletarta, myöhemmin Kalevalaa. Lehtorina hän jatkoi myös
kirjallishistoriallisia ja kieliopillisia tutkimuksiansa ja keräili
aineksia uutta suomalaista sanakirjaa varten. Mutta kaikki hänen
aikeensa keskeytti ennen-aikainen kuolema, joka hänet kohtasi 9 p.
Toukok. 1838. Ainoa häneltä siinä virassa valmistunut teos oli mainittu
Kultala, joka jäi pysyväiseksi muistoksi hänen etevästä
suomenkielen-taidostaan, ja jolla oli aikoinaan suuri merkitys ei
ainoastaan hyvänä kansankirjasena, vaan myös sopivana lukukirjana, kun
suomi pääsi kouluihin oppiaineeksi 1840 luvulla.

Vähän oli Suomalaisen Kirjallisuuden Seuralla myös työvoimia tarjona.
Sillä oli kuitenkin yksi työkyky käytettävänään ja sen ikuiseksi
kunniaksi on luettava, että se tätä työntekijäänsä aikanaan ymmärsi
kannattaa. Ilman mainitsematta jokainen tietää, että tarkoitan _Elias
Lönnrot'ia_. Juuri se seikka, että Lönnrot'in v. 1831 täytyi lakkauttaa
_Kanteleen_ vihkojen julkaiseminen, niiden tuottaman rahallisen tappion
tähden, näkyy suomalaisuuden ystäville antaneen aihetta huolehtimiseen
ja neuvotteluun, jonka tuloksena oli Lindfors'in keksintö. Seuran
perustavassa kokouksessa valittiin Lönnrot sihteeriksi, ja on hän
kirjoittanut neljä aikaisinta pöytäkirjaa -- suomeksi Seuran
nimen-omaisesta päätöksestä, joka ei tahtonut näyttää itse epäilevänsä
suomenkielen sopivaisuudesta kirjallisiin toimituksiinsa.[137]
Ensimmäisen apurahansa, 100 paperiruplan suuruisen, päätti Seura vielä
samana vuonna Kesäkuun kokouksessaan tarjota Lönnrot'ille, joka oli
lähtenyt toiselle keräysmatkalleen. Tämä päätös ei kuitenkaan tullut
toimeenpannuksi matkan keskeytymisen tähden. Epäilemätöntä on myös, että
Seuran olemassa olo ja yhteys Seuran jäsenten kanssa ylläpitivät
Lönnrot'in henkisiä harrastuksia Kajaanin syrjäisessä kaupungissa, jossa
hän ensi työkseen sai taistella mitä kauheinta aineellista kurjuutta
vastaan nälkätalvena 1832-33. Lopulla vuotta 1833 teki Seura viimein
päätöksen Lönnrot'in vielä julkaisemattomien runokokoelmien
painattamisesta, joita hänen tiedettiin yhä uusilla matkoilla
kartuttaneen. Kukaan ei kuitenkaan voinut silloin vielä aavistaa, mikä
merkitys niillä oli oleva kansallisessa kirjallisuudessamme.

Kun _Kalevala taikka Vanhoja Karjalan runoja Suomen kansan muinosista
ajoista_ kahta vuotta myöhemmin 1835 valmistui painosta, valtasi Seuran
jäsenet tunne, joka meidän nyky-oloissamme on tuskin mahdollinen
täydesti tajuta. Ajatelkaamme köyhää, tuntematonta, korven kasvattamaa
poikaa, joka astuu ulos maailmaan, palavana halusta ottamaan osaa
ihmiskunnan suureen taisteluun kauniin, hyvän ja jalon edistämiseksi.
Kaikki häntä kummastellen katselevat, nauravat hänen tottumatonta
liikuntoansa, pilkalla tiedustellen, kuka hän on, että luulee itsensä
mahdolliseksi niin monen suurisukuisen ja kokeneen sankarin rinnalla
seisomaan, ja millä hän voi todistaa kykenevänsä niin suuriin tehtäviin.
Vaan silloin hyvä haltia äkkiä antaa hänelle käteen kalliin, kirkkaasti
säkenöivän miekan, isän vanhan perinnön, yht'-aikaa epäämättömän
todisteen hänen kuninkaallisesta sukuperästänsä sekä mahtavan aseen
vastaisia omia sankaritöitä varten. Ja sen nähtyään pilkka ja nauru
vaikenevat, muuttuen kunnioitukseksi, ihastukseksi, ja nuorukainen itse
tuntee ujoutensa antavan sijaa toivorikkaalle rohkeudelle.

Kuvailkaamme mielessämme tätä kaikkea ja muistakaamme, mitä meillä
omakielistä kirjallisuutta siihen saakka oli ilmestynyt. Olihan
suomalainen kirjallisuus, jos hartauskirjat pois luemme, vasta
ensimmäisellä idullansa; sekin vähä, mitä löytyi, oli ala-arvoista,
melkein kaikki käännöstä. Silloin kuin ajateltiin Suomalaisen
Kirjallisuuden Seuran perustamista, ei suinkaan rohjettu toivoa, että
asian laita niin pian muuttuisi. Vaan nyt tuli heti toisena Seuran
toimitusten sarjassa ilmi alkuperäinen teos, joka oli asetettava
paraitten rinnalle koko maailman kirjallisuudessa, suuri kansan-eepos,
jota ainoasti Kreikkalaisten kertovaiset runoelmat vertailussa
voittavat. Eikä siinä kyllin; suomalainen kirjallisuus sai teoksen, joka
kielellisessäkin suhteessa soveltui esikuvaksi uudelle, vasta-alkavalle
taiderunoudelle. Kieli tässä oli alkuperäistä, rikasta ja sointuvaa,
olematta siltä, niinkuin monen muun kansan vanhoissa runotuotteissa,
ylen vanhan-aikuista ja vaikeatajuista.

Kalevalan vaikutus ei kuitenkaan tuntunut aivan kohta niin suuressa
määrin kuin olisi odottanut. Kansa ei siitä alussa välittänyt ollenkaan,
pitäen sitä perin pakanallisena kirjana, eikä sen vaikutus kansaan ole
vielä nytkään aivan suuri. Sivistyneihinkin se vaikutti ainoasti osalta,
ensiksi vaan siihen pieneen joukkoon, joka suomenkieltä harrasti; enin
osa ei, näet, voinut sitä lukea, kun ei sen kieltä ymmärtänyt. Siitä
syystä ei Seura uskaltanut ajatella useamman kuin 500 kappaleen
painattamista ja tämänkin vähäisen painoksen, jota riitti myödä
toistakymmentä vuotta, se katsoi paraaksi painokustannusten hinnasta
luovuttaa Kultalan kustantajalle. Vasta sen jälkeen kuin _Mattias
Aleksanteri Castrén_ v. 1841 oli julkaissut Seuran palkitseman
ruotsinnoksensa, tuli Kalevala yleisemmin tunnetuksi niin omassa maassa
kuin myös ulkomailla, jossa siitä kuuluisa saksalainen kielimies ja
taruintutkija _Jacob Grimm_ kirjoitti hyvin kiittävän arvostelun v. 1845
ja ranskalainen oppinut _L. Léouzon le Duc_, samana vuonna toimitti
suorasanaisen käännöksen omalle kielelleen.

Vähäistä ennen, kuin Kalevala ilmestyi, oli Seura päättänyt lähettää
Lönnrot'ille suorittamatta jääneen 100 ruplan asemesta 300 ruplaa
paperirahassa hänen keräystyönsä avuksi, ja seuraavana vuonna 1836
varusti se hänet 1,000 ruplalla pitemmälle matkalle, jonka tarkoituksena
oli saada kootuksi, paitsi uusia lisiä runoihin, myös sananlaskuja ja
arvoituksia ynnä satuja. Etupäässä tämän viimeksimainitun retken
tuloksena tulivat sitten painosta Seuran toimitusten kolmas, neljäs ja
viides osa, ensimmäiset Seuran omat kustantamat, nimittäin: _Kanteletar
taikka Suomen kansan vanhoja lauluja ja virsiä_, kolme kirjaa ynnä
nuottiliite 1840, _Suomen kansan sanalaskuja_ 1842 ja _Suomen kansan
arvoituksia_ 1844. Myös Suomen kansan satujen ja tarinain toimituksen
oli Seura v. 1842 tarjonnut Lönnrotille, mutta muiden töittensä tähden
oli hänen täytynyt siitä kieltäytyä. Vielä on siitä kannatuksesta, jonka
Lönnrot sai Seuran puolelta, mainittava, että se vv. 1839-40 tilasi 100
kappaletta _Mehiläistä_ kirjavarastossaan säilytettäväksi.

Viimeksi on Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran toiminnasta puheena
olevalla ajalla huomattava _Suomi_-sarjan alkuunpano. Tämänniminen
isäinmaallis-tieteellinen aikakauskirja, jommoista jo Seuraa
perustettaessa oli ajateltu, saatiin toimeen vasta v. 1841, silloinkin
yksityisten kustannuksella ja ruotsinkielisenä. Kolmea vuotta myöhemmin,
kun ei yritys kannattanut, Seura otti sen omassa nimessään
julkaistavakseen sillä päätöksellä, että siihen otettaisiin myös
suomenkielisiä kirjoituksia, jota tilaisuutta kuitenkin aniharva käytti
hyväksensä _Suomi_-kirjan koko ensi jakson kuluessa.[138] Niinkuin
Seuran pöytäkirjoista ja sen aikakauskirjan ensimmäisistä vuosikerroista
näkyy, oli tässäkin yrityksessä sekä alkuun- että toimeenpanijana _Elias
Lönnrot_.


13. Elias Lönnrot.

Meidän kansamme on ollut vähän tunnettu, vielä vähemmässä arvossa
pidetty. Se on tosin raivannut nämät Pohjan perät ihmis-asunnoiksi; se
on huolimatta hallan tiheistä hävityksistä ne yhä uudestaan kyntänyt
sekä kylvänyt ja muuttanut kolkon korven viljamaiksi, sivistyksen
vainioiksi. Vaan kukas muukalainen sen huomaa, kukas sen muistaa? Ja jos
meidän kansamme täältä pois kuolisi, katoaisi, ottaisi toinen, sen
sijaan tuleva kansa nämät meidän esi-isäimme työn hedelmät omiksensa,
ansioksensa. Niistä, jotka vaivannäöllään ja lujalla kestäväisyydellään
ovat nykyisen tilan perustaneet, ei olisi vähän ajan kuluttua tässäkään
maassa enää puhetta.

Meidän esi-isämme ovat Ruotsin muinaisen loistavan ja mahtavan vallan
rakentamiseen tehokkaasti osaa ottaneet. Runsas kolmas osa Ruotsin
sotajoukosta oli kansallisuudeltaan suomalainen, ja voitoista sekä
valloituksista Euroopan itäosissa olisi kohtuutta myöten vielä suurempi
osa meidän ansioksemme luettava, koska Suomen soturit siellä sangen
usein yksin taikka melkein yksin saivat kestää sodan koko kuorman. Mutta
kukas sen huomaa, kukas sen muistaa? Ruotsin lippu, jonka alla meidän
sankarimme taistelivat, on saanut kaiken kunnian, Ruotsin valta kaiken
edun heidän teoistansa. Yhden kerran vaan tekivät Suomen soturit itsensä
erikseen tutuiksi; se tapahtui niinä aikoina, jolloin he ihmisen pyhintä
aarretta, uskonvapautta, puolustaessaan kolmekymmen-vuotisessa sodassa
luiden ytimeen asti tuntuvilla sivalluksillaan iskivät Hakkapeliitain
nimen Etelän kansain muistoon. Vaan vuosisatain kuluessa ovat ne
arpimerkit menneet umpeen; jopa tahtovat silloin pelastetut Saksan
protestantit nyt kieltää Ruotsalaisiltakin kaiken kunnian tästä
pelastuksesta. Koko tuo silloin niin tuntuva Ruotsinvalta on nyt
luhistunut raunioiksi, Ruotsin maine vaalennut hämäräksi taruksi;
Hakkapeliitoista ja niiden urhoteoista ei tiedä enää kukaan.

Mutta meidän aikoinamme on Suomen kansan nimi Kalevalan kautta uudestaan
lentänyt ulos maailmalle, paljoa avarammalle kuin koskaan ennen,
kirkkaammalla loistolla kuin koskaan ennen. Ja tämä maine ei enää voi
kadota, tämä loisto ei enää saata sammua; ne ovat pysyvät samallaisina
silloinkin, kun Suomen kansa vaivuttuansa hautaan on muuttunut pelkäksi
historialliseksi muistoksi. Tätä mainetta, tätä loistoa ei voi mikään
muu kansa, vaikka kuinka voimallinen, milloinkaan meiltä anastaa, sillä
Suomen kansa on siihen painanut ijäti kulumattoman omistusleimansa. Mikä
ihmeellinen taikavoima on tämän aikaan saanut? Se on se voima, joka
kansalla on ilmaistessaan sisimmän, omituisimman henkensä omituisimmalla
välikappaleellansa, kielellä. Kansan ahkeruudella ja toimella kokoeltu
varallisuus voi hävitä, sen urhoudella rakennettu valta voi raueta, sen
viisaudella säädetyt lait ja valtiolaitokset voivat tulla kumotuiksi;
mutta mitä se kirjallisuudessa on jaloa ja suurta luonut, se elää
vuosisadasta vuosisataan, vuosituhannesta vuosituhanteen, niin kauan
kuin ihmiskunta on olemassa.

Ja milloin _Suomen kansaa ja Kalevalaa_ mainitaan, on niihin aina
liittyvä myös kolmas nimi, ikimuistettavan _Elias Lönnrot'in_. Tämä on
hänen maailmanmaineensa, ainoan suomalaisen miehen, joka sen sanan
täydessä merkityksessä ja pysyväisesti on saavuttanut.

Mutta vaikka Lönnrot ei olisikaan Suomen kansan vanhoista runoista
saanut Kalevalaa kokoon, jäisi hänelle sittenkin suomalaisen
kirjallisuuden historiassa kieltämättä ensimmäinen sija tällä
kirjakielemme ja kirjallisuutemme kehittymisen ajalla. Jo
kansanrunoutemme kerääjänä sekä suomen ja sen sukukielten tutkijana,
suomalaisen sanakirjan tekijänä, nykyisen kirjakielen vakaannuttajana ja
uusien sivistyssanojen sepittäjänä, oppikirjain ja opettavaisten
sanomalehtien toimittajana ynnä viimein virsiseppänä on Lönnrot
raivannut niin suuria aloja kansalliselle viljelyksellemme, että
itsekukin näistä aloista yksin riittäisi säilyttämään hänen nimeänsä
rakastettuna ja kunnioitettuna Suomalaisten muistissa.

       *       *       *       *       *

Sukunimen _Lönnrot_ omisti itselleen 1760 luvulla Elias Lönnrot'in
iso-isä Matti,[139] luultavasti Sammatin kappelissa olevan
_Vahter'-ojan_ mukaan, jonka varrelle hän kuitenkin vasta 1780 luvulla
asettui torppariksi. Hän oli ammatiltaan räätäli, mutta sen ohella
taitava sorvari ja viulunsoittaja. Myös värssyjä hän osasi panna kokoon
ja oli muuten hyvin leikkisä luonteeltaan. Hänen vanhin poikansa Fredrik
Juhana, meidän Lönnrot'imme isä, elätti itseään samoin räätälintyöllä
ja, milloin se ei häntä huvittanut, kaikellaisilla muilla käsitöillä,
joissa oli varsin näppärä. Häneltäkin on säilynyt muutamia huumorillisia
laulunsipaleita, ja hänellä sanotaan olleen hyvä lauluääni. Lönnrot'in
äiti Ulriika oli myös kotoisin Sammatista ja omaa sukua Vahlberg. Hän
oli kätevä ja hyväpäinen nainen, mutta umpimielinen.

Vanhempainsa seitsemästä lapsesta oli _Elias_ keskimmäinen, syntynyt 9
p. Huhtik. 1802. Tämän ristimänimensä sai hän seuraavalla omituisella
tavalla. Kun Sammatissa ei ollut omaa pappia, täytyi lapsi viedä
Karjalohjalle saakka kastettavaksi ja tämä toimi uskottiin läheisen
torpan muorille. Tie oli pitkä ja ilma pyryinen, niin ett'ei muori, jota
lapsen itkukin pitkin matkaa oli vaivannut, perille tultuansa enää
muistanut vanhempain mukaan antamia nimiä. Ei siis ollut muu neuvoksi
kuin yhdessä papin kanssa etsiä almanakasta uutta. Vanhemmat kotona
eivät ollenkaan pitäneet pojan nimestä. Äiti oli sanonut suutuksissaan,
että: "olisi hänet sitten pannut vaikka Tuisku-Jaakoksi" ja isä oli
leikillisesti lisännyt, että pojasta oli tehty "hulikka" (vrt. Eikka =
Elias). He eivät voineet silloin aavistaa, että juuri tämä nimi tulisi
enimmin arvossa pidetyksi sekä Sammatin kappelissa että koko Suomen
maassa.

Elias Lönnrot'in synnyinpaikka on Paikkarin torppa Valkjärven rannalla,
jonne vanhemmat olivat rakentaneet oman asunnon v. 1800, elettyään sitä
ennen hyyryhuoneissa. Täällä vietti Lönnrot lapsuutensa keskellä luonnon
ihanuutta, jota hän jo aikaisin oppi ymmärtämään, mutta aineellisessa
köyhyydessä ja puutteessa. Petäjäistä ja jäkälää, nykyisin
Etelä-Suomessa tuskin muuten kuin kuulon kautta tunnettuja
leivän-sijaisia, käytettiin vielä siihen aikaan hänen kotipuolellaan
yleisenä ravinnonlisänä. Suomen sodan aikana, jolloin hätä
paikkakunnalla oli ylimmillään, täytyi hänen lähteä vielä kerjuulle
toisiin pitäjiin, aina Tammelaan ja Turun tienoille asti. Näillä
matkoilla kerrotaan hänen joutuneen venäläisten sotamiesten käsiin,
jotka pistivät hänet kaivoon, lopettamatta kuitenkaan hänen henkeään.

Elias Lönnrot oli lapsena tavattoman ujo ja hiljainen. Sukulaistensakin
luona saattoi hän seisoa iltakauden uuninpatsaasen nojaten virkkamatta
sanaakaan, omiin mietteihinsä vaipuneena. Jo aikaisin ilmautui hänessä
erinomainen lukuhalu; saadakseen olla rauhassa muilta lapsilta, kiipesi
hän usein kirjoineen puihin piiloon. Tämä henkinen ravinto sai hänelle
toisinaan korvata ruumiillisen ravinnon puutteen. Kerran nähdessään
talon piikojen jauhavan jyviä oli hän tullut äitinsä luo ja ilmoittanut:
"äiti, minun on nälkä". Mutta kun äidin oli pakko vastata, ett'ei ollut
hänellä mitään antamista, oli poika arvellut: "jaso, minä luen sitten".

Vähän suuremmaksi tultuaan täytyi hänen ottaa neula käteensä ja ruveta
auttamaan isää, joka toivoi hänestä taitavaa räätäliä eikä ollut oikein
hyvillään pojan yksin-omaisesta taipumuksesta lukemiseen. "Kun et kelpaa
räätäliksi, niin ei sinusta tule mitään miestä", oli isän vakaumus.
Mutta pian kävi selville, ett'ei tässä ankaruus auttanut; jokaista
tilaisuutta käytti Elias jatkaakseen lukujaan jossain piilopaikassa ja
iltaisin meni hän usein järvelle soutelemaan, luonnon helmassa
uneksiakseen. Vanhimman poikansa Henrik Juhanan neuvosta, joka oli jo
aika mies ja räätälin ammatissa hyvin eteväksi oppinut, päätti isä
viimein, että Elias oli pantava kouluun, "että edes oppisi ruotsia".

Lähin koulu oli Tammisaaressa, johon mainittu veli läksi häntä viemään
v. 1812. Siellä olo ei hänelle kuitenkaan mikään helppo ollut. Ravintona
oli hänellä milt'ei yksin-omaan kuivaa ruokaa, jota sai kotoansa, eikä
sitäkään aina riittävästi. Hän ei kuitenkaan tahtonut kenellekään
ilmaista puutettansa, vaan mieluummin näki nälkää. Kerran sen talon
piika, jossa hän asui, oli huomannut, että pojan viimeinen leipä kesti
tavattoman kauan, ja ilmoittanut asian emännälleen. Kun tämä sitten oli
tiedustellut häneltä syytä siihen, oli poika selittänyt: "jos minä sen
alan, niin se loppuu". Toinen vaikeus oli hänellä koulun opetuskielestä,
ruotsista, jota hänen oli erinomaisen tukala oppia. Hänen oli pakko
lukea ulkoa ruotsinkielinen katkismus ja piplianhistoria sekä vastata
kirjan sanojen mukaan, kun ei omin sanoin kyennyt selittämään luetun
sisällystä. Ruotsinkielen osaamattomuutensa vuoksi sai hän vielä
toisilta koulupojilta pilkkaa kärsiä.

Varojen puutteessa täytyi hänen jo vuoden päästä jättää tämä koulu ja
palata kotiin, jossa isän ja veljen johdolla jatkoi räätälin-oppiaan.
Mutta kaikki loma-ajat käytti hän lukuihinsa ja etsi sitä varten
lymypaikkoja vanhan tapansa mukaan, ett'ei herättäisi toisten huomiota.
V. 1815, kaksi vuotta poissa oltuaan, pääsi hän uudelleen kouluun, tällä
kertaa Turkuun. Sinne vei hänet sama vanhin veli, jonka ainaiseksi
ansioksi on luettava, että hän yleensä tuli opin tielle, ja joka hänelle
sitten pitkin matkaa vähistä varoistaan perheellisenä miehenä antoi
tuntuvaa apua. Unohtua ei myöskään saa tämän vaimo Stiina Liisa,
syntyisin Björklund ruotsinkielisestä Tenholan pitäjästä, joka tosin
saattoi torua miestään liiallisesta anteliaisuudesta veljeä kohtaan,
vaan tarpeen tullessa itse pani pantiksi oman vihkimäsormuksensa
saadakseen irti rahoja Eliaksen lukuihin.

Turussa oli Lönnrot vähällä saada repposet pääsytutkinnossa
puutteellisen ruotsinkielen-taitonsa tähden, joka mainitulla väliajalla
luonnollisesti ei ollut voinut edistyä. "Saat matkustaa kotiisi samaa
tietä, kuin tulitkin veljesi kanssa, joll'et vastaa ruotsiksi", oli
koulun rehtori jo uhkaillut, mutta lopulta kuitenkin ottanut hänet
vastaan. Tätä koulua käydessään oli Lönnrot'illa yhtäläiset aineelliset
vaikeudet voitettavana. Omia koulukirjojakaan ei hänellä ollut, vaan
luki hän tovereinsa kirjoista, kun nämät ruokailivat tai muuten eivät
niitä tarvinneet, istuen nöyrästi heidän asuntonsa portailla. Siitä
huolimatta pääsi hän pian toisten tasalle, jopa edelle, varsinkin
latinankielessä.

Mutta tätäkin koulua sai hän käydä ainoasti kolme vuotta. Hänen täytyi
jälleen jäädä kotiin ja ryhtyä neulaan käsiksi, elättääkseen itseään.
Rakkaita opintojaan ei hänen kuitenkaan tarvinnut kokonaan jättää.
Opettajaksi hänelle tarjoutui kappalaisen-apulainen Juhana Lönnqvist,
joka oli saanut tietää hänen opinhalustaan; tämän johdolla hän muun
muassa harjoitteli algebraa. Saman apulaisen kehoituksesta kävi hän
sitten vanhalla teinein tavalla keräilemässä apuvaroja sekä omasta että
naapuripitäjistä, ja saatuansa sillä tavoin kuusi viljatynnöriä kokoon,
läksi hän keväällä 1820 Porvoon kymnaasiin, jonne mainittu opettaja vei
hänet omalla hevosellaan. Vaan siellä hän ei ollut opiskellut monta
viikkoakaan, kun taas tuli uusi käänne hänen elämänsä uralla.

Koulun rehtorille oli, näet, saapunut Hämeenlinnan apteekkarilta, Lauri
Juhana Bjugg'ilta, kirje, jossa tämä tiedusteli, eikö oppilaissa olisi
ketään, jota haluttaisi tulla apteekki-oppiin hänen luokseen. Lönnrot
oli heti kohta valmis tulemaan, ja apteekkari, joka ei hänestä muuta
kuin hyvää saanut kuulla, otti hänet mielellään. Apteekissa oli
Lönnrot'illa runsaasti työtä, ja hyvin ahkera hän oli toimessaan. Mutta
harvoja lomahetkiään käytti hän vielä ahkerammin tietojensa
kartuttamiseen. Hän lueskeli nyt latinaa, kreikkaa, algebraa ja
kasvioppia; varmistuakseen ensiksimainitussa kielessä hän luki H.
Sjögren'in koko paksun latinais-ruotsalaisen sanakirjan ulkomuistiin.
Luonnollista kuitenkin oli, ett'ei tämmöinen omin päin lukeminen ollut
koulussa oppimisen veroista, ja hän sen hyvin tunsikin. Siitä syystä hän
teki tuttavuutta Hämeenlinnan koulun oppilaitten kanssa ja koetti lukea
rinnan heidän kanssaan. Mutta tuskin siitäkään luvusta olisi ollut
toivottuja tuloksia, joll'ei koulun rehtori, Henrik Långström, olisi
koulupoikien kautta saanut vihiä tuosta merkillisestä apteekkioppilaasta
ja ruvennut häntä yksityisesti opettamaan tunnin viikossa.

Lönnrot oli ollut apteekissa jo alun kolmatta vuotta, kun eräänä päivänä
piirilääkäri Eerik Juhana Sabelli, joka oli apteekkarin lanko ja asui
saman rakennuksen yläkerrassa, alkoi huvin vuoksi puhutella tämän
oppilaita latinaksi. Muut pojat sitä mongersivat aivan pahanpäiväisesti,
mutta Lönnrot vastasi lääkärille sujuvalla ja selvällä latinankielellä.
Tämä kummastuneena rupesi hänen tietojansa tarkemmin tutkimaan ja
huomattuaan, mikä kelpo taimi tässä oli surkastumaisillaan, toimitti
hänet yksissä neuvoin Långström'in kanssa vapaaksi apteekki-opista,
johon hän oli sitoutunut kuudeksi vuodeksi, sekä auttoi häntä
rahalainalla yliopistoon. Matkarahoiksi lainasi hänelle vielä
kauppapalvelija Juhana Vilhelm Lucander 40 riksiä sanoilla: "ei sinun
huoli pelätä, että minä karhuan; maksa, milloin voit". Tuskin tarvinnee
lisätä, että Lönnrot omintakeiseen asemaan päästyänsä tunnollisesti
suoritti nämät luottovelat. Omaistensa avusta hän osoitti
kiitollisuuttaan kautta koko elämänsä mitä kauneimmalla tavalla.

Yliopiston kirjoihin piirsi Elias Lönnrot nimensä 10 p. Lokak. 1822.
Omituiseksi sattumukseksi voi katsoa, että samalla viikolla 5 päivänä
myös Runeberg ja Snellman olivat tulleet ylioppilaiksi. Mutta sitä
voimaa, joka nämät kolme Suomen suurinta miestä yht'-aikaa on tuonut
esiin kansastamme, emme saa pitää pelkkänä sattumuksena; se oli
sallimusta. Siinä selvästi näkyy Jumalan kaikkivaltias ja armollinen
käsi, joka pienistäkin ja halveksituista kansoista pitää isällistä
huolta; siinä ilmoittautuu Hänen tahtonsa, ett'ei tämä vähäinen Suomen
kansa ole hukkuva, vaan elävä ja työskentelevä koko ihmiskunnan hyväksi.

Vähällä oli vaan niin käydä, ett'ei Lönnrot'ia olisi otettu vastaan
siihen ylioppilas-osakuntaan, mihin hän syntymäpaikan oikeudella pyrki,
nimittäin uusmaalaiseen, joka nykyisin viettää vuosijuhlansa hänen
syntymäpäivänään ja Agricolan kuolinpäivänä. Syyksi estelemiseen tuotiin
esiin se, että hän Turussa koulupoikana ollessaan oli jonkun aikaa
toimittanut muutaman osakunnan vahtimestarin eli n.k. kansakuntapojan
tehtäviä. Vasta sitten kun osakunnan inspehtori, lääketieteen professori
Juhana Agapetus Törngren, oli selittänyt mitenkä vähän arvossa pidettyjä
toimia nekin olivat, joilla apostolit aikoinaan olivat henkeään
elättäneet, päätettiin suostua Lönnrot'in pyyntöön.

Nyt ei hänen opintojensa jatkumiselle ollut muuta estettä, kuin ainainen
varojen puute. Tällä kertaa kuitenkin suosi onni Lönnrot'ia. Professori
Törngren, joka oli mieltynyt nuorukaiseen, hankki hänelle kesällä 1823
kotiopettajan paikan Eurassa ja uskoi hänelle sitten samallaisen
tehtävän pitemmäksi aikaa omassa kodissaan. Paitsi toimeentulon puolesta
huoletonta oloa, kesäisin Laukon kartanossa Vesilahdella ja talvisin
ensin Turussa, sitten Helsingissä, tuotti jokapäiväinen seurustelu
hienosti sivistyneessä perheessä arvaamattoman edun Lönnrot'in
henkiselle kehitykselle. V. 1827 hän suoritti filosofian
kandidaatti-tutkinnon, ottamatta osaa samana vuonna vietettyihin
maisterinvihkijäisiin, ja rupesi sen jälkeen lukemaan lääketiedettä;
sille uralle nähtävästi apteekissa olo, Sabelli'n ja Törngren'in
tuttavuus ynnä kuuluisan Israel Hwasser'in luennot olivat saaneet hänet
viehättymään. Lääketieteen kandidaatiksi hän pääsi 1830, lisensiaatiksi
1832, määrättiin vielä samana vuonna virkaatekeväksi piirilääkäriksi
Kajaaniin, johon seuraavana vuonna vakinaisesti nimitettiin. Mutta tämä
kaikki oli hänelle ainoasti leipälukua, hänen varsinaisilla
harrastuksillaan oli aikoja sitten aivan toinen suunta.

       *       *       *       *       *

Niinkuin on mainittu, sai Lönnrot ensimmäisen herätyksensä jo apteekissa
ollessaan. Siellä hän lueskeli Becker'in toimittamia Turun
Viikkosanomia, joissa suomenkieli virtasi ennen tuntemattomalla
puhtaudella, ja lauleskeli Juteinin lauluja, joissa hänen halpana
pidetty äidinkielensä osoitti kykenevänsä korkeampainkin tunteitten
kannattajaksi. Vaan varsinkin hän ihmettyi ja ihastui Topelius'en
painattamista vanhoista suomalaisista runoista, joita ensimmäinen vihko
tuli ilmi samana syksynä, jolloin hän pääsi ylioppilaaksi. Näiden
vaikutusten johdosta hänkin päätti omistaa elämänsä suomenkielen
tutkimiseen ja viljelemiseen sekä yli kaiken kansamme vanhain
runoaarteitten kokoilemiseen.

Tilaisuus viimeksimainittuun työhön tarjoutui hänelle pikemmin, kuin oli
voinut aavistaakaan. Vesilahdella oli vanhain kansannaisten huulilla
säilynyt Laukon kartanoon liittyvä runomittainen tarina Klaus Kurjesta
ja Elina rouvasta, joka kaikista yksityisistä kansanrunoistamme on
kieltämättä mahtavin ja suurenmoisin. Tämän yhdessä muutamien muitten
laulujen kanssa on Lönnrot kirjoittanut muistiin mahdollisesti jo
ensimmäistä kesää Laukossa viettäessään, ja kerrotaan hänen saaneen
jokaisesta löytämästään uudesta runosta ylimääräisen kupillisen kahvia
rouva Törngren'iltä.

Professori Törngren'in perheessä oli hänen myös tilaisuus
persoonallisesti tutustua Reinhold von Becker'iin, jonka esimiehyydellä
hän sittemmin julkaisi maisteriväitöksensä: _De Väinämöine, priscorum
Fennorum numine_ (Väinämöisestä, Muinais-Suomalaisten jumalasta). Aiheen
tähän väitökseen antoi hänelle Becker'in v. 1820 Turun Viikkosanomissa
julkaisema kirjoitus _Väinämöisestä_, joka suorasanaisen selityksen
ohessa sisältää ensimmäisen yrityksen panna kokoon Väinämöistä esittäviä
runoja jonkullaiseen historialliseen järjestykseen. Lönnrot'in
väitöksestä on valitettavasti säilynyt ainoasti edellinen keväällä 1827
ilmestynyt osa, jälkimmäinen, jo valmiiksi painettu, hävisi Turun
palossa.

Tulipalon tuottama vahinko tuli kuitenkin tässä kohden täysin korvatuksi
sen kautta, että se esti Lönnrot'ia välittömästi jatkamasta lukujaan
yliopistossa, joka oli määrätty siirrettäväksi Helsinkiin. Väliajan hän,
näet, päätti käyttää pitempään matkaan, nähdäkseen isänmaataan vähän
avarammalta, tutustuaksensa kansankieleen eri paikoissa ja ennen kaikkea
kootakseen kansanrunoutta. Aikomus oli hänen matkustaa kautta Hämeen,
Savon ja Suomen Karjalan Vienan lääniin asti, jonne Topelius'en keräämät
runot olivat hänelle viitanneet tien, ja palata takaisin Pohjanmaan
kautta. Tätä tarkoitusta varten oli hän vähistä varoistaan säästänyt 100
ruplaa paperirahaa, ja siksi että ne riittäisivät, oli hän tehnyt
päätöksen suorittaa matkansa jalan. Sen mukaisesti oli hän myös
pukeutunut, josta syystä hänelle usein sattui hupaisia seikkailuja.
Liikkeelle hän läksi kotoansa 29 p. Huhtik. 1828, vaeltain Hämeenlinnan,
Heinolan, Mikkelin ja Savonlinnan kautta Karjalan puolelle Kesälahdelle,
jossa tapasi paraan laulajan koko matkalla, nimittäin Juhana Kainulaisen
Humuvaaran kylässä. Mainitun miehen runoista on muudan Lemminkäisen
kosintaa ja kuolemaa esittävä, ainoa laatuaan, Kalevalan kokoonpanoon
tuntuvasti vaikuttanut. Kesälahdelta Lönnrot kulki Kiteen pitäjän kautta
Tohmajärvelle, josta muuttaen alkuperäistä suunnitelmaansa pistäysi
Sortavalaa ja Valamoa katsomassa, ja jatkoi sitten matkaansa
Ilomantsiin, jossa sai taas runsaasti runoja. Vielä runsaammin hän olisi
niitä saanut, joll'ei olisi Sortavalasta palannut aivan samaa tietä,
vaan kulkenut Salmin kihlakunnan kautta. Mutta erehdyttävä huomio
runojen vähenemisestä Laatokan puolella sekä tieto, ett'ei Aunuksen
läänissä juuri ollenkaan osattaisi runoja, vaikuttivat sen, ett'ei hän
Sortavalasta enää kääntynyt itäänpäin. Näin ollen mainittu poikkeus sai
ainoasti sen aikaan, ett'ei hän ennättänyt pohjoisemmaksi Nurmeksen
pitäjää Pielisjärven päässä ja että hänen matkansa alkuperäinen määrä,
Vienan Karjala, jäi saavuttamatta. Paluumatka kävi verrattain nopeasti
Kuopion, Jyväskylän ja Tampereen kautta Laukkoon, jonne hän saapui 4
päivänä Syyskuuta. Rautalammilla, jossa tutustui Paavo Korhoseen ja
Pentti Lyytiseen, hän kuitenkin viipyi jonkun aikaa.

Tämän viidettä kuukautta kestäneen matkan saaliita rupesi Lönnrot
julkaisemaan _Kantele-nimisissä_ vihkosissa, niinkuin on mainittu,
pääasiallisesti noudattaen Topelius'en julkaisutapaa. Mutta hän
menetteli vielä paljoa vapaammin yhdistellessään runojen toisintoja ja
tasoitellessaan niiden kieltä. Jo paluumatkallaan, kertoo hän itse
eräässä kirjeessä,[140] oli hän kestikievareissa ja muissa
levähdyspaikoissa järjestellyt runsaita runokokoelmiaan, voidakseen ne
Helsinkiin saavuttuansa jättää painoon; mutta muut puuhat ja niiden
lisäksi _näiden runojen uudestaan toimittaminen_, joka etenkin
oikeinkirjoitukseen nähden oli tuntunut hänestä tarpeelliselta, olivat
viivyttäneet painatusta. Seuraavana vuonna 1829, arvostellessaan
Topelius'en siihen asti ilmestyneitä vihkosia Helsingfors
Tidningar'eissa, Lönnrot muun muassa lausuu: "Näitä kansan runoja tulee
meidän pitää pyhänä perintönä, jonka yhdessä kanteleen kanssa olemme
saaneet esi-isiltämme; siltä kannalta katsoen tulee meidän, mikäli
mahdollista, laittaa ne yleistajuisiksi, koko kansan luettaviksi". Ja
_Kanteleen_ ensi osan esipuheessa hän selittää: "Aikomukseni näiden
suomalaisten runoin julkaisemisella on kahtalainen: ensiksi soisin, että
yhteinen kansa, nähtyänsä heidän runonsa olevan suuremmasta arvosta,
kuin he ite niitä ovat tottuneet pitämään, ei enää kuin tähän asti on
tapahtumia, heittäisi niitä, tai vaihettaisi Ruotille murtaviin lauluin;
toiseksi toivoisin niistä ei ainoastansa jotain voittoa ja etua Suomen
kielelle, vaan myöskin jonkunlaista tiedonlisäntöä esivanhempaimme
menneistä ajoista, joidenka muisto aina on meille rakas ja huvittava,
samalla tavalla kuin miehelle lapsuutensa muistot ovat rakkaat ja
ihanat". Näistä lausunnoista voi selvästi huomata sisimmän syyn
Lönnrot'in vapaampaan menettelyyn. Mitä hän julkaisi ei ollut aijottu
koskemattomaksi muinaismuistoksi yksistään oppineitten ihailua varten,
vaan _ensisijassa kansankirjaksi_ ja perustukseksi kansalliselle
tulevaisuudelle.

_Kanteleen_ ensimmäiset kaksi vihkoa ilmestyivät v. 1829, kolmas 1830 ja
neljäs 1831, kaikki hänen omalla kustannuksellaan aikana, jolloin
hänellä oli kiireisiä lukuja ja karttuvia velkoja. Viidennen, valmiiksi
toimitetun, vaan painamatta jääneen Kanteleen-osan esipuheessa, joka on
kirjoitettu 20 p. Huhtik. 1831, hän lausuu ikään kuin puolustautuakseen:
"Moni ehkä päättää minun sopimattomasti käyttäivän ja muistamata omaa
parastani, kun sillä lailla kulutan aikani ja vähät varani turhiin
runoin etsinnässä ja niiden präntättämisessä; muutamat ovat sitä
edessänikin soimanneet. Saattaa niin olla muka; -- toisinansa olen
itekkin miettinyt luopua työstä, josta ei ole muuta kuin vaiva ja
kulutus. -- -- Mutta vaikea on luopua luonnostansa ja luovuttuakin
palajamme usein, mihen luonto vaatii".

Samassa esipuheessa ilmoittaa hän lujan päätöksensä uudelleen koettaa
päästä venäjänkarjalaisten laukkukauppiasten kotimaahan, joiden lauluun
itsekin oli sillä välin kerran Laukossa saanut tutustua. Lopulla
Toukokuuta v. 1831 läksi Lönnrot Helsingistä Rautalammin, Pielaveden ja
Iisalmen kautta Kajaanin kihlakuntaan. Pitkin koko matkaa vaivasi häntä
kova vilutauti, niin ett'ei voinut kirjoittaa enempää kuin muutaman
rivin kerrallaan. Lisäksi heikonsi hänen voimiaan soveliaan ravinnon
puute sydänmaissa, joissa hän vaelsi. Kulkiessaan Kuhmoniemen kirkolta
Suomussalmen puolelle ei hän kolmeen päivään saanut syödä muuta kuin
pettuleipää maidon kanssa. Kaikesta huolimatta oli hän kuitenkin jo
ehtinyt lähelle Kuusamon pitäjää ja oli juuri astumaisillaan yli rajan,
kuin hänelle tuli odottamaton este. Hänet saavutti, näet,
lääkintöhallituksen käsky tulla viipymättä takaisin Helsinkiin
vastustamaan sillä välin maahamme ilmautunutta koleeraruttoa. Lönnrot
totteli ja palasi Iisalmen ja Kuopion kautta Helsinkiin, jonne saapui 22
p. Elokuuta.

Määrättynä koleeralääkäriksi Helsingin sairashuoneesen ja
koleerantarkastajaksi Porvoon, Sipoon, Nurmijärven, Hämeenlinnan sekä
Sääksmäen alueilla, ryhtyi Lönnrot pelottomasti taistelemaan tautia
vastaan, joka viimein häneen itseensäkin tarttui ja piti pari päivää
elämän ja kuoleman vaiheilla, Keskipalkoilla Lokakuuta kirjoittaa hän,
että rutto oli lakannut, ja 20 p. Marraskuuta tapaamme hänet taas
muistiinpanemassa runoja Sääksmäellä kuuluisassa Ritvalan kylässä, jossa
jo Gottlund seitsemän vuotta aikaisemmin oli käynyt.

Matkaa Venäjän Karjalaan ei hän myöskään heittänyt mielestään.
Lääketieteelliset tutkinnot suoritettuaan ja julkaistuaan
tohtorinväitöksensä _Om Finnarnes magiska medicin_ (Suomalaisten
parantamisista loitsimisen kautta) läksi hän 13 p. Heinäk. 1832 Laukosta
Tampereen, Jyväskylän ja Kuopion kautta Nurmekseen, josta meni yli rajan
Repolan puolelle ja pitkin rajaa pohjoiseen päin Akonlahteen asti.
Edemmäksi hän ei tällä kertaa ajan vähyyden tähden ennättänyt, vaan sai
kiiruhtaa Kuhmoniemen, Kajaanin ja Kuopion kautta Helsinkiin, jossa
hänen kolmas matkansa päättyi 17 p. Syyskuuta.

Piirilääkärin viran Kajaanissa, syrjäisimmän koko maassamme, oli Lönnrot
ottanut vastaan siinä toivossa, että sieltä käsin olisi paraiten
tilaisuudessa jatkamaan matkustuksiansa Vienan lääniin. Alussa
kuitenkin, niinkuin on mainittu, oli hänellä työtä yli inhimillisten
voimien niiden kulkutautien ehkäisemisessä, joita näillä seuduin
vallitseva hirveä nälänhätä oli synnyttänyt. Siinä taistelussa myös
hänen oma terveytensä murtui. Viisi viikkoa hän sai maata heikkona
sairaana, ja yleisesti oli jo levinnyt huhu hänen kuolemastansa. Ikään
kuin muistoksi tästä kovan kokemuksen ajasta hän sitten seuraavana
vuonna julkaisi _Gustava Schartau'n Hyväntahtoisia neuvoja katovuosina_
suomennettuina ja lisättyinä 1834.

Mutta vielä samana vuonna, 8 p. Syysk. 1833, oli hän lähtenyt
neljännelle matkalleen, jonka suuntasi Kajaanista Suomussalmen kautta
Vuokkiniemeen Vienan läänissä, käyden tämän pitäjän pohjoisimmassa
kylässä Vuonnisessa asti. Viimeksimainitussa paikassa tapasi hän etevän
runolaulajan Ontrei Malisen ja toisen nimeltä Vaassila Kieleväisen. Tämä
jälkimmäinen osasi kertoa, vaikk'ei itse runoja enää tarkoin muistanut,
Väinämöisestä ja muista tarullisista henkilöistä yhtä ja toista
semmoista, jota ei Lönnrot ennestään tiennyt; kun taas sattui, että hän
oli unohtanut jotain, joka Lönnrot'ille oli tunnettua, niin tämä häntä
siitä muistutteli ja sai häneltä siten kaikki Väinämöisen urostyöt
yhdessä järjestyksessä. Takaisin Kajaaniin palasi Lönnrot 24 p.
Syyskuuta.

Suomalaisen Kirjallisuuden Seuraa varten oli Lönnrot jo keväällä 1833
ruvennut puuhaamaan ennen julkaisemattomain runokokoelmiensa
valmistamista painokuntoon. Hän siitä kirjoitteli Seuran sihteerille,
Keckman'ille, pyytäen häntä lähettämään ne kokoelmat ensimmäiseltä
matkalta, jotka oli jättänyt hänen huostaansa; vaatimattomasti lisäten,
että olisi pitänyt parempana päin vastoin toimittaa uudet keräyksensä
Helsinkiin ja pyytää häntä niitä korjailemaan, joll'ei olisi pelännyt
toisen olevan vaikeata ottaa selkoa sekavista käsikirjoituksista.
Alkuansa oli Lönnrot ajatellut ainoasti Kanteleen tapaista julkaisua ja
sitä varten tiedustellut, haluaisiko Seura saada runot julkaistuiksi
pienemmissä vihkosissa vai kaikki yhdessä koossa, siten kuitenkin että
vanhat runot järjestettäisiin eri jaksoon ja nykyisemmät taas erikseen.
Mutta työn kuluessa selvisi hänelle uuden julkaisutavan mahdollisuus.
Keckman'ille hän siitä kirjoittaa 17 p. Elokuuta: "Mitenkä kävisi tuo,
jos Seura pränttäyttäisi uudestansa kaikki Suomen runot, jotka sen arvon
ovat ansainneet, ja niitä koottaisi järjestykseen, niin että mitä
Väinämöisestä, Ilmarisesta, Lemminkäisestä j.m. on eri paikoissa
löyttävä, lyötäisi taikka jatkettaisi yhteen ja _lectiones variantes_
(erilaiset lukutavat) pantaisi ala kuhunkiin paikkaan taikka
loppulehtilöihin. Sihenki työhön olisin mielelläni rupiava, vaikka se
kyllä tarvitsisi parempatakin _auctoria_, vaan luulisin tuon käyvän
joksiki, jos sinä sitte ennen pränttäämistä niitä vähä korjaisit ja
parantaisit niissä paikoissa, joissa olisin erehtynyt. Lemminkäisen
runot koin sillä tavalla yhteen lyödä ja siitä tuli noin kaksi
täysinäistä arkkia, jotka (Eerik Aleksanteri) Ingman täällä ollessaan
kirjotti ittelleen, niin että häneltä saat nähdä, minkä mukaan toisiakin
runoja samalla lailla luulisin tarvihtavan yhdistää". Saman kirjeen
konseptista, joka on päivätty 25 p. Heinäkuuta, käy selville, mitenkä
Lönnrot oli saanut tämän ajatuksen. "Jo entisiäki (Kanteleen) osia
toimittaissa näytti minusta parahaksi lyödä yhteen niitä sipaleita,
jotka kattoin olevan yhestä. Sillä laadulla tulivat moniahat jotenki
pitkäksi, n.k. Käärmeen, Raudan ja Tulen synnyt, joita eri paikoista
ainaki saadan eri sanoilla. Samalla tavalla olen aikonut tehdä nytki
niiden runosipaletten kanssa, jotka nähtävästi ovat yhestä aineesta".
Niinkuin saman runon eri toisinnot, olivat Lönnrot'in mielestä samaan
henkilönimeen liittyvät runot yhteen kuuluvia ja siis yhdistettäviä.
Mitenkä hän tämän käsityksen oli perinyt Becker'iltä, on jo huomautettu.
Että hän valitsi Lemminkäis-runot ensimmäiseksi kokeeksi, osoittaa taas
Topelius'en vaikutusta, jonka julkaisemien runojen joukossa Jyrki
Kettusen Lemminkäisestä on ensimmäisiä ja pisimpiä. Tähän hän, näet,
yhdisti ennenmainitun Juhana Kainulaisen runon, molempia vielä
toisinnoilla täydentäen. Lönnrot'in _Lemminkäinen_, joka on 825 säkeen
pituinen, sisältää niin muodoin kaksi osaa:

L. 1. Oluen synty ja kutsut pitoihin sekä Lemminkäisen retki Päivölään
ynnä pako Saareen.

L. 2. Lemminkäisen kosinta Hiidestä eli Vuoresta ja hänen surmansa.

Molempia osia eroittaa viiva toisistaan eikä niillä näin järjestettyinä
ole muuta yhteistä kuin henkilönnimi.

Samaan tapaan aikoi Lönnrot myös Väinämöisestä, Ilmarisesta ja
mahdollisesti vielä Kaukomielestä, jota kuitenkin epäili Lemminkäisen
toisintonimeksi, panna kokoon runojakson, itsekustakin erikseen. Ajatus
suuremmasta kokonaisuudesta heräsi hänessä vasta sen jälkeen, kuin
Syyskuussa oli käynyt Vienan läänin runoalueen pohjoisessa päässä, jonne
kansanrunomme etelästä päin kulkeutuessaan ja kaiken aikaa kehittyessään
olivat viimeiseksi joutuneet. Vaan tämä ajatus selvisi hänessä
vähitellen, ikäänkuin itsestään. Matkalta palattuaan oli hän ensiksi
ryhtynyt järjestämään runoja Väinämöisestä, yhdistäen niihin kuitenkin
myös semmoisia, jotka yhtä paljon tai enemmän Ilmarista kuvailevat.
Lönnrot'in _Väinämöinen_ on 1,720 säkeen pituinen runo ja sisältää
seuraavat kansanrunot.

V. 1. Väinämöinen pyytää ongella Vellamon neitoa.

V. 2. Väinämöinen takoo itselleen kultaneidon.

V. 3. Väinämöisen alta ampuu Lappalainen hevosen, niin että hän suistuu
mereen, ja vesilintu laskee hänen polvelleen munat, joista muodostuu
maailma.

V. 4. Väinämöinen ajelehtii Pohjolaan ja lupaa päänsä päästimeksi
lähettää Ilmarisen, joka takoo Sammon.

V. 5. Väinämöinen ja Ilmarinen lähtevät Sampoa ryöstämään Pohjolasta.

V. 6. Väinämöinen ja Ilmarinen lähtevät kilvan kosimaan Pohjolan neitoa;
Ilmarisen viedessä morsian valittaa niinkuin Kojosen pojan runossa.

V. 7. Väinämöinen voittaa kilpalaulussa Joukahaisen, joka lunnaiksi
lupaa hänelle sisarensa.

V. 8. Väinämöinen kosii ilman vempelellä istuvaa kaunista Katrinatarta
ja tämän vaatimuksesta venettä veistäessään saa polveensa haavan.

V. 9. Väinämöinen käy Tuonelassa ja Vipusen vatsassa kolmea veneen
veistossa uupunutta sanaa hakemassa.

V. 10. Väinämöisen lähtiessä vesille, tarttuu vene hauin hartioille,
jonka luista tehdyllä kantelella Väinämöinen sitten soittelee.

Väinämöisen kokoonpanossa on huomattava kaksi pääosaa: vienanpuolinen
Sampojakso (3-5) liitteineen (1-2, 6-7) ja se suomenpuolinen runojakso,
jota jo Becker oli kokoonpanossaan käyttänyt (8, 10) ja jonka sisään
Lönnrot vielä sovitti Tuonelassa ja Vipusessa käynnin vienanpuolisen
laulutavan perustuksella. Näitä osia ei toisiinsa liitä mikään muu kuin
säe:

    Sisar nuoren Joukahaisen,

joka on sovitettu ensimmäisen osan lopusta, Kilpalaulannosta, toisen
osan alkuun, Ilman immen kosintaan, kertona säkeelle:

    Neito kaunis Katrinatar.

Ilman sisällistä yhteyttä ovat myös Sampojakson liitteet keskustansa
ympärille järjestettyjä. Ainoana läpikäyvänä lankana on Väinämöisen
osallisuus kaikkiin perätysten kerrottuihin tapauksiin.

Samaan aikaan kuin _Väinämöinen_, valmistui Lönnrot'ilta Vuokkiniemen
häärunoista järjestetty kokoelma _Naimakansan virsiä_, jonka 499
säkeesen sisältyy:

N. 1. Alkuvirsi.

N. 2. Vävyn virsi.

N. 3. Kutsujen virsi.

N. 4. Lähtövirsi.

N. 5. Tulovirsi.

Kun Lönnrot sitten rupesi yhdistelemään kaikkia yllämainittuja
erikoisrunoelmia: Lemminkäistä, Väinämöistä ja Naimakansan virsiä,
yhdeksi ainoaksi kokonaisuudeksi, niin oli hänellä yhä tarkoituksena
tehdä siitä "runokokousta Väinämöisestä" ja hän olisi mielellään
pysyttänyt tällekin kokoonpanolleen nimen "Väinämöinen", joll'ei olisi
pelännyt sekaannusta erään samannimisen ruotsinkielisen näytelmärunon
johdosta.[141] Tämä _Runokokous Väinämöisestä_ sisältää kaikkiaan 5,052
säettä ja on jaettu 16 "laulantoon" seuraavalla tavalla.

RV. 1. (= V. 3). Väinämöisen ammunta ja maailman luominen.

RV. 2. (= V. 4). Väinämöisen ensimmäinen käynti Pohjolassa.

RV. 3. (= V. 8). Ilman vempelellä istuvan Pohjan immen kosinta ja
                 Väinämöisen polven haava.

RV. 4. (= V. V. 4). Sammon taonta.

RV. 5. (= L. 2). Lemminkäisen kosinta ja surma.

RV. 6. (= V. 9). Tuonelassa ja Vipusessa käynti.

RV. 7. (= V. 6). Väinämöisen ja Ilmarisen kilpakosinta.
       (= N. 1). Alkuvirsi häissä.

RV. 8. -- --     Iso härkä.
       (= L. 1). Oluen synty ja kutsut pitoihin.
       (= N. 2-5). Häävirsiä.
       (= V. 6). Morsiamen valitus matkalla (Kojosen pojan runoa).
       (= N. 5). Tulovirsi häissä.

RV. 9. (= L. 1). Lemminkäisen toinen käynti Pohjolassa ja pako Saareen.

RV. 10. -- --    Kullervon kosto Ilmarisen emännälle.
       (= V. 2). Ilmarisen kultaneidon-taonta.
        -- --    Ilmarisen toinen kosinta Pohjolasta.

RV. 11. (= V. 5). Sammon röstöön lähtö.
        (= V. 10). Laivaretki ja kalanluisen kantelen synty.

RV. 12. (= V. 5). Sammon ryöstö.
        -- --     Sampsa Pellervoisen kylvö ja iso tammi.

RV. 13. -- --     Auringon ja kuun päästö.

RV. 14. -- --     Koivuisen kantelen synty.

RV. 15. (= V. 7). Väinämöisen ja Joukahaisen kilpalaulanta.
        (= V. 1). Vellamon neidon onginta.

RV. 16. -- --     Väinämöisen tuomio ja poislähtö.

Runokokousta Väinämöisestä kokoonpannessaan ilmoittaa Lönnrot
noudattaneensa sekä sitä järjestystä, jossa oli kuullut Väinämöisen
toimista laulettavan ja suorasanaisesti kerrottavan, että sitä, jota
luuli "itse laulantoaineitten luonnon seuruutensa vaativan" s.t.s.
ajallista järjestystä. Aluksi hän näkyy irroittaneen _Väinämöisen_
molemmat jaksot toisistaan, muuttaneen Joukahaisen sisareksi
nimittämänsä ilman immen Pohjan immeksi ja lomittain sisätysten
sovittaneen edellisen jakson keskus-osan (3-5) sekä koko jälkimmäisen
jakson (8-10), jonka osista enimmät tavataan Vienan puolella myös
Sampojakson yhteydessä (niin muodoin: V. 3-4. 8. 4. 9. 5. 10. 5). Sitten
hän lienee siirtänyt Väinämöisen ja Ilmarisen kilpakosinnan (6)
Sammon-ryöstön (5) edelle, koska tämän tapauksen jälkeen kosiminen
Pohjolasta ei enää voi tulla kysymykseen, sekä Tuonelassa ja Vipusessa
käynnin (9) jälkeen, koska Väinämöisellä pitää olla vene kosimaan
lähtiessään. Niin-ikään on hän _Lemminkäisen_ onnettomasta
kosintaretkestä Hiiteen eli Vuoreen (L. 2) tehnyt Pohjolan retken, jonka
tietysti on täytynyt tapahtua ennen Väinämöisen ja Ilmarisen
kilpakosintaa (V. 6) sekä edellisen valmistusta tähän kosintaan (V. 9).
Sitä vastoin tuli Lemminkäisen retken Päivölään (L. 1) Pohjolaan
siirrettynä luonnollisesti seurata Kilpakosintaa (V. 6), jota taas
saattoi hyvin lopettaa Ilmarisen ja Pohjan neidon hääpidoissa
lauletuiksi sovitetuilla _Naimakansan virsillä_ (N. 1-5). Aiheeksi välin
rikkoutumiseen Pohjolan kanssa tarjoutui ihan itsestänsä runo Kullervon
kostosta Ilmarisen emännälle, joka kansan runoissakin on joskus
Sampo-jaksoon liittynyt, ja tämän jälkeen seuraamaan soveltui paraiten
Kultaneidon taonta (V. 2), palautettuna alkuperäisemmälle Ilmarisen
nimelle. Ainoasti paremman paikan puutteessa on Lönnrot asettanut
Väinämöisen ja Joukahaisen kilpalaulannon (V. 7) loppupuolelle aivan
erikseen, yhdistäen siihen Vellamon neidon onginnan (V. 1).[142]
Yhdistyssiteeksi näiden välille on hän lyyrillisistä runoista
sommitellut parinkymmenen säkeen pituisen kertomuksen Joukahaisen
sisaresta, joka sitä suree, että on luvattu ikäkululle miehelle, ja
sanoo mieluummin menevänsä sisareksi Siikasille, veikoksi veden
kaloille. Viimeiseksi on Lönnrot asettanut runon Väinämöisen tuomiosta
ja poislähdöstä, jossa hänen käsityksensä mukaan oli kuvattuna
pakanuuden väistyminen kristin-opin tieltä.[143]

Runokokouksensa Väinämöisestä, joka valmistui ennen Joulua v. 1833,
lähetti Lönnrot seuraavan vuoden alussa Suomalaisen Kirjallisuuden
Seuralle tarkastettavaksi. Kuitenkin pyysi hän, että sen painattaminen
kaikissa tapauksissa jätettäisiin kevääsen. Siksi hän vielä toivoi
saavansa uusia runoja muutamilta eteviltä laulajilta, joista oli
syksyllä kuullut puhuttavan, vaan joita ei silloin ollut tavannut kotona
tai voinut käydä tapailemassa.

Eikä Lönnrot tässä toivossaan pettynyt. Viidennelle matkalleen hän läksi
Kajaanista 13 p. Huhtik. 1834 Suomussalmen kautta, jonne myös palasi 28
p. samaa kuuta, käytyään rajan takana useissa Vuokkiniemen ja Uhtuen
pitäjien kylissä. Sillä matkalla yhdytti hän muiden muassa Vienan läänin
kuuluisimman laulajan 80-vuotiaan Arhippa Perttusen, jonka runot olivat
hyvässä järjestyksessä ja erittäin täydellisiä, niin että niitä riitti
useammaksi päiväksi kirjoittaa.

Runokokoukseen lisättäviksi keräytyneet uudet ainekset olivat
runsaammat, kuin mitä Lönnrot osasi arvatakaan. Kun hän lopulla kevättä
saapui Helsinkiin, sijoittaakseen niitä paikoillensa, luuli hän jo
Juhannukseksi valmistuvansa. Mutta siihen työhön meni koko kesä, jonka
kuluessa hänen täytyi palata Kajaaniin, ja meni osa syksyäkin. Uuden
käsikirjoituksen sai Lönnrot loppuun kirjoittaneeksi 11 p. Marraskuuta
Kuhmoniemellä. Viimeistely ja puhtaaksikirjoitus vaativat vielä nekin
aikansa, niin että hän saattoi esipuheensa allekirjoittaa vasta 28 p.
Helmik. 1835.

Hyvin käsittäen, että jo _Runokokous Väinämöisestä_ oli jotakin muuta
kuin yhden ainoan sankarin elämäkerta, oli Lönnrot, paitsi nimiä
_Väinämöinen_ ja _Väinämöisen Kantele_, sille ehdoittanut nimeksi
_Väinämöinen, Ilmarinen ja Lemminkäinen_, taikka _Suomen Mythologia
vanhoilla runoilla toimitettu_ tahi myös _Väinölä ja Pohjola_,
"nimittäin paikoista, joissa kirjassa mainitut enimmät asiat
tapahtuivat". Kahdesta jälkimmäisestä ehdoituksesta on johtunut teoksen
lopullinen nimitys: _Kalevala_ -- käsikirjoituksen ensi vihkon kannella
vielä _Väinölä -- taikka Vanhoja Karjalan Runoja Suomen kansan
muinosista ajoista_.

Tämä n.k. _Vanha Kalevala_ sisältää 32 "runoa" ja 12,078 säettä. Se on
siis enemmän kuin kaksin verroin lisätty laitos Runokokousta
Väinämöisestä. Runojen järjestys on siinä muuttamatta säilytetty.
Lisäyksistä on heti ensimmäisessä runossa huomattava kertomus
Väinämöisen syntymisestä, jolla Kalevala alkaa yhtä sopivasti, kuin se
päättyy hänen poislähtöönsä. Sampo-retken jälkitapauksista ovat uusia
Tautien synty ja parantaminen sekä Karhuntappo, jotka ovat asetetut
kahden puolen Auringon ja Kuun päästöä, niin että jälkimmäinen Kantelen
soitto seuraa vasta karhun peijaisissa syntynyttä iloa. Lähesviimeisessä
runossa on ballaadi Anni tytöstä, "aino" neidosta, sovitettu Joukahaisen
sisaren nimelle, kuitenkin niin että Runokokouksen välikertomuksesta on
säilytetty ajatus mereen hukuttautumisesta.[144]

Lisäksi on mainittava, että Vanhassa Kalevalassa on runsaasti ja pitkiä
otteita loitsurunoista, joita Runokokouksessa on ainoasti vähässä määrin
ja hyvin säästeliäästi käytetty.

Mikä oikeus oli Lönnrot'illa kansanrunojemme yhteen liittämiseen, on
usein kysytty. Onko kansallamme missään muinaisuudessa ollut
Kalevalan-tapaista kokonaisrunoelmaa, josta nykyiset kansanrunot
olisivat aikojen kuluessa hajaantuneita ja pirstaantuneita osia? Siihen
kysymykseen täytyy ehdottomasti kieltämällä vastata. Mutta jos kohta
Kalevalaa ei ennen Lönnrott'ia ollut olemassa, oli se kuitenkin
syntymässä kansanrunojemme vuosisatoja kestäneen vaelluksen ja
kehityksen tuloksena. Lönnrot on tässä kohden ainoasti jatkanut ja
täydentänyt runolaulajain työtä.

Runolaulajain tavalla on Lönnrot menetellyt kaikessa muussakin
suhteessa. Samoin kuin jokainen runolaulaja sovittelee muualta
kuulemansa runot oman murteensa mukaisiksi, on hän tasoitellut
kansanrunojen kieltä sekä sananmuotojen että sanavaraston puolesta. Ja
niinkuin runolaulaja vapaasti vaihtelee säkeitä kaikkien laulamiensa eri
runojen välillä, muutellen niitä yhdestä kertovaisesta runosta toiseen,
tunnelmarunosta kertomarunoon, kertomarunosta loitsurunoon ja
päinvastoin, ei Lönnrotkaan ole rajoittanut työtänsä siihen, että olisi
liittänyt ainoasti saman runon toisintoja yhteen, vaan vallan
eriaineisiakin runoja on hän käyttänyt mielinmäärin toistensa
täytteeksi. Milt'ei kaikista runoista, joita Suomen kansa on laulanut,
löydämme säkeitä Kalevalassa; mutta tuskin ainoatakaan runoa löydämme
semmoisena, kuin se kansan suusta on lähtenyt, vaikka ottaisimmekin
lukuun kaikki sen toisinnot. Lisiä muista runoista tapaamme joka
paikassa, milloin pitempiä, milloin lyhyempiä säejaksoja. Myös samassa
säkeessä huomaamme toisinaan kahden eri runon vaikutusta. Lönnrot, näet,
koetti aivan runolaulajan tavoin oppia kaikki sekä omat että muiden
keräelmät ulkomuistilta, joten hänen tiedossaan oleva säevarasto
sulautui paljoa täydellisemmin, kuin jos hän olisi yksinomaan
kirjallisia muistiinpanoja käyttänyt. Hän oli vielä siinä suhteessa
runolaulajain kannalla, ett'ei ollut omantakeinen runoilija. Samoin kuin
ne sepustukset, joita nämät ovat joskus itsenäisesti yrittäneet, ovat
Lönnrotinkin harvat omat runokokeet peräti ala-arvoisia. Hänen
runollinen kykynsä, niinkuin myös runolaulajain, rajoittuu etupäässä
runojen ja säkeitten kokoonpanemiseen. Mutta juuri tässä kokoonpanossa
on hän osoittanut niin syvää käsitystä ja hienoa aistia, ett'emme voi
olla tänä päivänä ihmettelemättä, mitenkä hän on voinut saada jotain
niin runollista aikaan. Minkä ihmettelyn Kalevala heti ilmestyessään
herätti, on edellä mainittu.

       *       *       *       *       *

Lönnrot, niinkuin Ilmarinen Sampoa takoessaan, ei kuitenkaan vielä,
vaikka kaikki muu maailma ihastui, tyytynyt tähänkään ahjonsa
muodostamaan, vaan jatkoi yhä matkustuksiaan, lisään kultia ja hopeita
kootakseen. Hän oli tuskin saanut Kalevalan käsikirjoituksen päätetyksi,
kun Huhtikuussa 1835 taas suoriusi viisi viikkoa kestävälle
keräysretkelle Venäjän-Karjalaan, kiertäen Repolan, Rukajärven,
Jyskyjärven, Uhtuen ja Vuokkiniemen pitäjissä. Sillä matkalla hän tapasi
Arhippa Perttusen sisaren, joka oli naitu Latvajärveltä Kellovaaran
kylään, itäisimpään Vienan läänin laulupaikoista. Runoja hän sai
muutenkin runsaasti, "kokonaisen paperikirjan" täyteen, myös paljon
Kalevalaan kuuluvia. Mutta hän näki paremmaksi tällä kertaa olla
viivyttämättä sen painatusta ja vasta vuosien päästä yht'aikaa lisätä,
mitä sillä välin olisi uutta keräytynyt.

Samana vuonna teki hän vielä kaksi retkeä, toisen vähää ennen Juhannusta
Tornion kautta Aavasaksalle ja siitä viisi peninkulmaa pohjoiseen
ensimmäisille lappalaisasutuksille, toisen Elokuun lopulla Suomussalmen
kautta rajan takana olevaan Lapukan kylään.

Seuraavana vuonna Lönnrot valmistautui pitkälle keräysmatkalle, jota
varten haki ja sai kokonaisen vuoden virkavapauden. Hän jätti Kajaanin
16 p. Syysk. 1836 ja sai Suomussalmella matkatoverikseen ennenmainitun
_Juhana Fredrik Kajaanin_, joka kuitenkin jo Uhtuesta kääntyi takaisin.
Kulkunsa hän suunnitti Pistojärven, Tuoppajärven ja Pääjärven ympärillä
oleviin kyliin siinä toivossa, että saisi runoja yhä runsaammin, mitä
pohjoisemmaksi pääsisi. Mutta todellisuus ei tällä kertaa vastannut
hänen toiveitaan. Jo Pistojärvellä loppuivat runot, eikä niitä löytynyt,
vaikka hän, vietettyään Kuusamossa Joulun, jatkoi matkaansa Kieretin ja
Kantalahden kautta aina Kuolaan saakka. Sieltä hän palasi Paatsjoen,
Inarin, Sodankylän, Kuolajärven, Kuusamon sekä Suomussalmen kautta ja
saapui kotiinsa Toukokuussa 1837. Tämä retki oli Lönnrot'in
vaivaloisimpia sekä harvan asutuksen ja ruuan puutteen että huonojen
kulkuneuvojen tähden. Lisäksi sai hän kärsiä asukasten epäluuloisuutta
ja oli kerran vaarassa tulla ryöstetyksi. Vaan kaikista vastuksista
huolimatta Lönnrot läksi jo alussa Kesäkuuta uudelleen liikkeille, kulki
taas Suomussalmen kautta Vuokkiniemen puolelle, mutta kääntyi sieltä
etelään päin Kontokin, Luvajärven ja Repolan kautta takaisin rajan yli
Pielisjärvelle. Suomen puolella hän sitten kierteli Joensuun,
Sortavalan, Kurkijoen ja Ruokolahden kautta Lappeenrantaan sekä palasi
Savonlinnan, Kontiolahden ja Nurmeksen tietä Kajaaniin, jonne saapui 20
p. Marrask. 1837. Pitkin matkaa sai hän runsaasti runoja. Vaan monin
verroin runsaammin hän olisi saanut, jos olisi osannut poiketa vielä
vähäistä etelämmäksi Käkisalmen tienoille ja Inkerinmaalle.

Suureksi osaksi 1836-37 vuoden matkalla kerätyistä lyyrillisistä ja
ballaadi-runoista alkoi Lönnrot nyt panna kokoon _Kanteletarta_.
Muutamassa kirjeessä 22 päivältä Toukokuuta 1838 hän ilmoittaa niitä jo
puolen vuotta joka päivä järjestelleensä ja muovaelleensa, johon työhön
arvelee pari kuukautta lisäksi tarvitsevansa. Mitenkä häneltä siihen
kului pari vuottakin, käy selville Kantelettaren ensi kirjan
esipuheesta, joka on allekirjoitettu hänen syntymäpäivänänsä, 9 p.
Huhtik. 1840. "Sitte siltä matkalta kotiuttua olemma pian
heittämättömällä työllä näitä yksiä lauluja ja virsiä präntin alle
korjaelleet, sovitelleet ja suunnitelleet, enimmän osan sillä ajalla
vähintäki neljä kertaa uudestaan puhtaaksi kirjotelleet. -- --Mainittuun
niin usiasti uudistettuun puhtaaksi kirjottamiseen on, paitsi muuta,
seki syynä ollut, että, kun työmme alla aina tulimma vaillinaisia
paikkoja yhdessä eli toisessa kohtaa havatsemaan, syksyillä 1838 ja 1839
niiden tähden uudelleen läksimmä (Suomen) Karjalaan, josta myös
kummallakin kertaa saimma paljo lisäyksiä ja toisinnoita ennen
koottuhin". Edellisellä kerralla tiedetään Lönnrot'in keränneen runoja
erittäin Ilomantsissa, jälkimmäisellä Pielisjärven ympäristössä.
Kantelettaren valmistumista viivyttivät vielä _Mehiläisen_ toimittaminen
ja ennenmainitun lääkärikirjan painatus.

Samaan aikaan oli Lönnrot valmistellut myös _loitsurunojen_ julkaisua.
Vaan kun muilta, yhä karttuvilta töiltänsä ei nähnyt voivansa sitä
loppuun saattaa, jätti hän järjestämänsä kokoelman v. 1846 Suomalaisen
Kirjallisuuden Seuran haltuun, toiste tulevaisuudessa julkaistavaksi.
Ainoa, minkä hän tähän aikaan loitsujen ja taikojen alalta painatti, oli
jatkettu ja täydennetty laitos hänen väitöstänsä _Om Finnarnes magiska
medicin_ Suomen lääkäriseuran toimitusten ensi osassa 1842.

Paitsi runoja, oli Lönnrot mainitulla matkallansa kerännyt suuret määrät
Suomen kansan sananlaskuja sekä arvoituksia ennen koottujen lisäksi, ja
niitäkin vähitellen valmistanut painokuntoisiksi. _Sananlaskujen_
laitoksen alkulauseen hän allekirjoitti 23 p. Lokak. 1841 sekä
_arvoitusten_ 13 p. Jouluk. 1843; painosta ne tulivat, niinkuin
tiedämme, vv. 1842 ja 1844. Molemmat ovat pelkästään aakkoselliseen
järjestykseen toimitettuja kokoelmia. Edellinen sisältää 7077,
jälkimmäinen 1679 kappaletta toisintoineen ynnä 135 Viron kansan
arvoitusta.

Monilla matkustuksillansa halki Suomen oli Lönnrot'illa ollut
tilaisuutta tutustua maamme eri murteihin ja hankkia itselleen yleinen
suomenkielen tuntemisen taito, jonka vertaista ei kenelläkään hänen
aikalaisellaan ollut. Vähitellen hänen huomionsa oli yhä enemmän
kiintynyt kielemme tutkimiseen. Vuoden 1836-37 matkalla oli hänellä jo
nimenomaisena määränä koota myös aineksia uuteen suomen kielioppiin sekä
sanakirjaan. Samalla matkalla oli hän joutunut lapinkielen piiriin ja
sillä aloittanut tutkimuksensa suomen sukukielten alalla.

Näiden kielellisten kokoelmain ja tutkimusten avulla, se oli Lönnrot'in
ajatus, oli riidan-alainen kirjakielemme perinpohjin selvitettävä, ennen
kuin se jälleen vakaantuisi; jollei siitä tullut kerrallaan hyvä,
saattoi se joutua vielä kerran käymiseen ja kuohuksiin. Niiden sekä
kansanrunoudenjulkaisujensa kautta saikin hän aikaan kirjakielemme
uudistuksen. Sillä mikään kirjailija-nero hän ei ollut tämän sanan
korkeammassa merkityksessä. Hänen oma kirjoitustapansa oli alussa kovin
kokoonsullottua ja kankeata[145] sekä osaksi vielä murteellista;
myöhemmin, Kantelettaren esipuheesta alkaen, esiintyy se
luonnollisempana ja yksinkertaisempana, vaan aina kuitenkin vähän
jäykänpuolisena. Tässä on aivan sama ilmiö kuin Kalevalan
yhteenliittämisessä, jonka hän, olematta itse luova runoilija, on
suorittanut niin, että sitä tuskin olisi voinut taitavammin, kauniimmin,
jalommin kokoonpanna. Kumpaisessakin työssä vaikutti hänessä sama
luonnonvaiston kaltainen kansanhenki, joka ylimalkain on luonut kansan
kielen ja runouden.

Niin pian kuin oli saanut Kantelettaren käsistänsä, oli Lönnrot jo
lähtenyt uudelle, yksin-omaan kielelliselle tutkimusretkelle 16 p.
Tammik. 1841. Ilomantsin, Impilahden ja Salmin pitäjien halki oli hän
saapunut Aunuksen lääniin, jossa aikoi tutkia n.k. Liygin kieltä, ja
Tulemajärven, Veskelyksen sekä Säämjärven kautta päässyt Petroskoille
asti, kun hänet rajalla tarkastamatta jääneen passin tähden pakoitettiin
samaa tietä kotiin palajamaan. Vasta Lokakuussa pääsi hän jälleen
liikkeelle ja kääntyi sillä kertaa Kajaanista pohjoiseen päin: ensin
Oulun kautta Kemiin, jossa sai Castrénin matkatoverikseen, sieltä
Rovaniemelle, Kemijärvelle ja Kuolajärvelle sekä Inarin kautta
Karasjoelle Norjan puolelle. Täällä hän opiskeli Norjan lappia kuuluisan
lähetyssaarnaajan _Nils Vibe Stockfleth'in_ johdolla, joka vuoden alussa
oli hänen vieraanaan Kajaanissa oleskellut ja häntä seurannut matkalla
Ilomantsiin. Sitten hän siirtyi Kuolaan, tarkemmin tutustuakseen myös
Venäjän lappiin, ja joutui Kemin kautta viimein Arkangeliin, jossa aikoi
ruveta tutkimaan samojeedinkieltä. Vaan huomattuaan, ett'ei siitä
kielestä ollut suoranaista apua suomenkielen selvitykselle, jätti hän
tämän tutkimuksen Castrén'ille ja palasi itse Kargopol'in sekä
Lotinapellon kautta Suomeen, matkan varrella ottaen selkoa ennen
tutkimattomasta vepsänkielestä. Kajaaniin hän saapui ummelleen vuoden
kuluttua eli keskivaiheilla Lokakuuta 1842.

Perehtyäkseen vielä vironkieleen, matkusti Lönnrot kesällä 1844 Viron-ja
Liivinmaalle. Enimmän osan aikaa hän oleskeli Tarton kaupungissa, jossa
tutki viroa tunnetun lääkärin ja kielimiehen _Friedrich Robert
Fählmann'in_ avulla. Siellä hän myös otti osaa oppineen virolaisen
seuran, _die Gelehrte Ehstnische Gesellschaft'in_, kokouksiin ja
keskusteli seuran jäsenten kanssa muun muassa suomen- ja vironkielen
oikeinkirjoituksesta. Varsinaisena työnään hänellä oli mainitun seuran
virolaisten sanakokoelmien kopioiminen; viron sanastosta hän, näet,
toivoi saavansa suomenkieleen alkuperäisiä sanoja ruotsinkielestä
lainattujen sijaan. Tämän työn ääressä istui hän uutterasti useita
kuukausia aamusta aikaisin myöhään iltaan. Välillä hän matkusteli
maaseudulla seitsemän viikon ajan Tarton-puolista kielimurretta
tutkimassa. Mutta täällä kansan sorron-alaisen tilan näkeminen vaikutti
häneen niin tuskallisesti, että se retki oli hänelle kaikista
raskaimpia. Tunteensa valtaamana ei hän koko matkallansa ollut voinut
käydä ainoassakaan aateliskartanossa. Itse Tartossa oli hänen samasta
syystä vaikea viihtyä. Joll'ei hänellä olisi ollut niin paljon kiireistä
työtä, on hän itse lausunut, ett'ei ollut oikein aikaa siihen ajatukseen
antautua, niin olisi hän pelkästä mielipahasta sairastunut. Kotimatkalle
hän kiiruhti Joulukuussa Pietarin ja Räävelin kautta, viipyen kuitenkin
muutamia päiviä Kattilan seurakunnassa Länsi-Inkerissä, jossa muutamalta
vanhalta akalta sai muistiinpannuksi vatjankielisiä häärunoja.

Tähän loppuivat Lönnrot'in tieteelliset matkat. Hänen oli tosin vähän
aikomus sen kirjeenvaihdon johdosta, johon v. 1845 oli joutunut _Jacob
Grimm'in_ kanssa, käväistä Saksanmaalla, tarjotakseen apuaan niille
oppineille, jotka halusivat tutustua Suomen kieleen ja kansanrunouteen.
Mutta hän luopui pian siitä aikeestansa, koska tunsi, että velvollisuus
häntä vaati käyttämään aikaansa työhön, josta oli enemmän suoranaista
hyötyä.

Lönnrot oli v. 1844 saanut virkavapautta, jota hänelle sitäkin ennen oli
useat kerrat myönnetty, kokonaiseksi viideksi vuodeksi ja oli päättänyt
nämät vuodet käyttää pääasiallisesti suomalaisen sanakirjan
toimittamiseen. Myös suomen kieliopin kokoonpanemista oli hän ajatellut
ja muutamia sitä koskevia kirjoituksia julkaissut _Mehiläisessä_ sekä
_Suomi_-kirjassa, (_Bidrag till finska språkets grammatik_ 1841-42 ja
_Muukalaisuudesta Suomessa_ 1844). Mutta nähdessään, ett'ei hänelle
mitenkään riittänyt aikaa kaikkia kieliopillisia keräelmiänsä
täydellisesti järjestämään, hän tavallisella vaatimattomalla
alttiudellaan antoi muistiinpanonsa Kuopion kymnaasin rehtorin _Fabian
Collan'in_[146] käytettäväksi tämän ruotsinkielellä julkaisemaan suomen
muoto-oppiin, _Finsk språklära I. Formläran_, joka tuli painosta v.
1847.

Uutta sanakirjaa piti Lönnrot tarpeellisena etenkin siihen runsaasen
sanavarastoon nähden, jolla vanhat kansanrunot olivat rikastuttaneet
kirjakieltämme. Siinä suhteessa oli jo Keckman tehnyt valmistavaa työtä
poimimalla outoja sanoja Lönnrot'in Kanteleesta sekä Kalevalasta. Kun
Keckman'in kuoltua ei ollut ketään työn jatkajaa, täytyi Lönnrot'in
sekin taakka ottaa omille hartioilleen. Vaan ryhtyessään sanakirjan
toimittamiseen, huomasi hän välttämättömäksi vielä tarkemmin keräyttää
runoseutujen sanastoa. Koska ei itse enää katsonut voivansa panna aikaa
matkustuksiin, lähetti hän Kesäkuussa 1845 nuoren ylioppilaan _Taneli
Europaeus'en_ keräystyöhön, antaen hänelle matka-apua omista varoistaan
200 paperiruplaa ja pyytäen lisää Suomalaisen Kirjallisuuden Seuralta.

Mutta tämän matkan tulos oli aivan toinen, kuin sen tarkoitus.
Suunnatessaan askeleitaan idemmäksi niitä seutuja, joissa Lönnrot oli
käynyt. Ilomantsin kautta Salmin kihlakuntaan ja Aunuksen lääniin, oli
Europaeus joutunut uusille, ennen tuntemattomille runolähteille ja
sanojen etsimisen sijaan kokonaan viehättynyt runojen keräykseen, jonka
piti olla hänellä ainoasti sivutyönä. Muitten muassa oli hän
Ilomantsissa Mekrijärven kylässä kohdannut laulajavanhuksen Simana
Sissosen, joka runotaidossa veti vertoja Vienan läänin paraimmille.
Tuskin oli Lönnrot saanut Europaeus'en tuomat runot käsiinsä ja niitä
sovitellut paikoillensa välilehtiseen Vanhan Kalevalan kappaleesensa,
kun hän näki, että siitä täytyi tehdä aivan uusi laitos.

Lönnrot ei kuitenkaan ruvennut Kalevalaa uudestaan kokoonpanemaan,
ennenkuin talvella 1847. Silloin oli jo vanha painos loppuun myöty, ja
kiirettä lisäsivät synkät enteet suomalaista kirjallisuutta pian
kohtaavasta iskusta. Eräälle ystävälle, joka oli varoittanut häntä sen
johdosta, että hän oli auttanut Snellman'ia perustamalla uuden
aikakauskirjan, _Litteraturblad'in_, lakkautetun _Saima-lehden_ sijalle,
Lönnrot vastaa ruotsinkielisessä kirjeessä 13 p. Helmik. 1847:
"Varoitukseesi voi olla hyvinkin syytä, mutta toiselta puolen pitää myös
paikkansa, että se ystävyys, jonka tähden ei uskalleta mitään uhrata, on
vähän tai tyhjän arvoinen. Jos vielä Litteraturblad'in täytyy lakata ja
minultakin kielletään kirjoittaminen, niin saatanhan lohdutella sillä,
että semmoinen on ollut kohtalon kulku, ja sitä ahkerammin lukea toisten
kirjoituksia, niin kauan kuin sekään on luvallista. Vaan tehdäkseni
työtä, niin kauan kuin on päivä, ett'ei yö tulisi, jolloin ei kukaan voi
työtä tehdä, olen päättänyt ruveta toimittamaan uutta Kalevalan
laitosta".

Alkuansa oli Lönnrot ajatellut tämänkin työn suorittavansa noin puolessa
vuodessa. Mutta pian hän tuli kokemaan, että se vaati paljoa enemmän
aikaa. Näinä vuosina oli _Europaeus_ väsymättä jatkanut keräyksiään,
ulotuttaen matkustuksensa pohjoisimmista Vienan läänin runopaikoista
Inkerin laulurikkaille maille, jopa Tverin Karjalaan asti. Suomalaisen
Kirjallisuuden Seuran lähettiläinä olivat myös ylioppilaat _August
Ahlqvist, Sakari Sirelius ja Fredrik Polén_ liikkuneet Suomen Karjalassa
sekä maisteri _Henrik August Reinholm_[147] Käkisalmen ja Pietarin
välisellä Karjalan kannaksella. Lisäksi tulivat _Arvidsson'in_ Seuralle
vv. 1837-38 lahjoittamat savolaiset kokoelmat sekä ne vienanpuoliset
runot, joita _Sjögren_ jo v. 1825 ja _Castrén_ v. 1839 olivat
matkoillansa muistiin panneet. Lönnrot'in käytettävänä olivat siis monin
verroin runsaammat ainekset kuin Vanhaa Kalevalaa kokoonpannessa.
Silloin hän sanoo olleen vaikean saada runoja edes 200 säkeen
pituisiksi, nyt oli päinvastoin varominen, ett'eivät ne venyisi liian
pitkiksi.

Työtä hidastutti sekin, ett'ei Lönnrot saanut tähän panna kaikkea
aikaansa. Häntä oli, näet, pyydetty toimittamaan suomalaista osastoa
_Otto Meurman'in_ venäläis-ruotsalais-suomalaiseen sanakirjaan[148] ja
se vei puolet hänen ajastansa. Paitsi sitä oli hänellä painatettavana
_Ruotsin, suomen ja saksan tulkki_ 1847 sekä _Paavo Korhosen
viisikymmentä runoa ja kuusi laulua_ 1848. Saadakseen rauhemmassa
työskennellä, siirtyi Lönnrot lopulla vuotta 1848 Kajaanista
Vesilahdelle tuttuun Laukon kartanoon, jossa hän usein ennenkin oli
häiritsemättömän tyyssijan löytänyt. Siellä valmistui viimein uusi
Kalevalan laitos Tammikuussa 1849; esipuheen Lönnrot allekirjoitti
nimipäivänään 17 p. Huhtik. 1849.[149]

Uusi Kalevala sisältää kaikkiansa 50 runoa ja 22,795 säettä. Se on siis
melkein kahta vertaa Vanhaa Kalevalaa suurempi. Se on myös runollisessa
suhteessa koko joukon edellistä etevämpi. Lisäksi on tullut useita ennen
tuntemattomia kertomarunoja, niinkuin Väinämöisen ohrankylvö, Ahdin ja
Kyllikin valat, Kalervon ja Untamon veljesriita sekä Kullervon kosto
Untamolle, jotka kaikki Europaeus'en oli onnistunut matkoillansa löytää.
Erittäin runsaasti on Lönnrot siroitellut mietelmiä ja kuvaelmia
lyyrillisistä runoista, jotka tuntuvasti lisäävät Uuden Kalevalan
kauneutta. Vielä on hän perinpohjin parantanut kaikki runomitan,
alkusoinnun tai kerron puolesta puutteelliset säkeet, sen kautta
kuitenkin poiketen yhä kauemmaksi kansanlaulusta, jota Vanha Kalevala on
paljoa lähempänä.

Runojen keskenäiseen järjestykseen on Lönnrot tehnyt ainoasti muutamia
muutoksia, jotka runoelman kokonaisuudelle ovat silminnähtäväksi eduksi.
Luonnottominta vanhassa laitoksessa oli se, ett'ei ainoastaan
Väinämöinen, vaan myös häntä kauan kadehtinut Lappalainen ilmestyy ennen
maailman luomista. Saatuansa toisintoja, jossa tämän Lappalaisen
asemella esiintyy Joukahainen, samoin kuin joskus Joukahaisen sijalla
Lappalainen, Lönnrot päätti eroittaa Väinämöisen ammunnan Maailman
luomisesta ja asettaa sen Kilpalaulannan jälkeen, jonka irrallisesta
asemastaan runoelman lopusta kaikkine liitteineen siirsi alkupuolelle
runoelmaa. Vielä tulivat tähän yhteyteen vedetyiksi Sampsa Pellervoisen
kylvö ja Ison tammen runo, jonka oksista noita, kansanrunoissa toisinaan
Lappalaiseksi nimitetty, valmistaa nuolia; ensin koetteeksi
Kilpalaulannan ja Väinämöisen ammunnan väliin, sitten sopivammin
Kilpalaulannan edelle Maailman luomista välittömästi seuraaviksi
tapauksiksi. Viimeinen korjaus, johon Lönnrot kauan epäiltyään ryhtyi,
oli _Väinämöisen_ vaihtaminen _Vein emoiseen_. Huomattavia muutoksia on
vielä Sampo-retken jälkitapauksissa. Koivuisen kantelen synnyn, joka
Runokokouksessa seuraa Auringon ja Kuun päästöä ja Vanhassa Kalevalassa
Karhuntappoa, on Lönnrot, yritettyään sitä sijoittaa Tautien
parantamisen jälkeen, viimein asettanut arvokkaimpaan paikkaansa, Sammon
ryöstön, Kalevalan päätapauksen, välittömään yhteyteen. Mahtavamman
vaikutuksen on hän saanut aikaan myös sillä, että on Karhuntapon
siirtänyt Auringon ja Kuun päästön edelle, joten tämä jää Väinämöisen
sankariteoista viimeiseksi.

1849 vuoden Kalevala tuli pikemmin ja yleisemmin tunnetuksi sekä
kotimaassa että ulkomailla kuin 1835 vuoden Kalevala. Jo v. 1852
julkaisi siitä saksankielisen runomitallisen käännöksen Pietarin
akatemian jäsen _Anton Schiefner_ helsinkiläisen kirjanpainajan
kustannuksella. Tämä käännös on tosin kuivakiskoinen ja runoton, mutta
sillä on kuitenkin se ansio, että on suuresti lisännyt meidän
kirjallisuutemme ulkomaisten ystäväin lukua. Sittemmin on Kalevalasta
ilmestynyt täydellisiä ja osittaisia käännöksiä, selontekoja ynnä
tutkimuksia useimmilla Euroopan sivistyskielillä. Pohjois-Amerikallakin
on oma englanninkielinen käännöksensä, jota on ilmestynyt vuodesta 1888
monta painosta. Vaan siellä on Kalevalalla aivan erityinen
merkityksensä. Se on ollut todistettavasti mallina Yhdysvaltain
kansallisrunoilijalla Longfellow'illa, kun hän v. 1855 Intiaanein
suorasanaisista tarinoista pani kokoon kertomarunonsa _The song of
Hiawatha_, jonka runomittakin on Kalevalan.[150]

       *       *       *       *       *

Lönnrot'in aavistus "yön tulosta, jolloin ei kukaan voi työtä tehdä"
toteutui ennemmin, kuin hän itsekään osasi arvata. Jatkaakseen kesken
jäänyttä sanakirjatyötä, oli hän pyytänyt pitennettyä virkavapautta
taikka myös eroa virastansa eläkkeen kanssa ja saanut siihen
anomukseensa myöntävän puoltolauseen sekä lääkintähallitukselta että
senaatilta. Mutta korkeimmasta paikasta tuli kieltävä vastaus,
nähtävästi silloisen kenraalikuvernöörin Menshikov'in esityksestä, joka
kammosi kaikkea toiminnanvapautta varsinkin näinä rauhattomina
kansankapinain aikoina. Vuotta myöhemmin, 8 p. Huhtik. 1850,
julistettiin yleinen kielto painattaa uusia suomenkielisiä kirjoja muita
kuin semmoisia, jotka tarkoittavat uskonnollista mielen ylennystä tai
taloudellista hyötyä.

Vaan Lönnrot näki tehdä työtä pimeimmissäkin oloissa. Niin kytkettynä
kuin oli käytännölliseen virkaansa, jonka toimet olivat entisestään
melkoisesti lisääntyneet, riitti hänelle aina aikaa henkisiin
harrastuksiinsa. Silloinkin, kun suomalaisen kirjallisuuden piiri oli
ahtaimmilleen rajoitettu, löysi hän siitä kyllin alaa hyödylliselle
vaikutukselle. Paitsi uutta lisättyä _arvoitusten_ laitosta, jota
mainittu kielto ei koskenut, sai hän v. 1851 painatetuksi suomennoksen
saksankielistä G.H. von Schubert'in lastenkertomusta _Merenvirta_.[151]
Rohkenipa hän v. 1852 ruveta jälleen sanomalehteä julkaisemaan,
nimittäin _Oulun Viikkosanomia_, jolle sen kustantajan oli ollut
mahdoton koko Oulusta löytää halukasta toimittajaa. Kaksi vuotta hän
sitä toimitti mitä tukalimman painotarkastuksen alaisena. Mitään
semmoista, joka tarkoitti määrättyä paikkakuntaa tahi henkilöä, ei ollut
lupa painattaa. Niin esim. ei saanut kirjoittaa maakunnan vuodentulosta,
sillä se olisi voinut poiketa läänin kuvernöörin annettavasta
virallisesta kertomuksesta. Samasta syystä sana _lautamies_, joka muka
osoitti erityistä virkaluokkaa, oli vaihdettava sanaan _rikas mies!_
Mutta Lönnrot ei ollut niitä, jotka vastuksiaan vaikeroivat tai niillä
puolusteleivat. "Kaukana meistä olkoon", hän lausuu lukijoilleen
ensimmäisen toimitusvuoden lopulla, "näitten sanomain suhteen syyttää
ulkonaisia esteitä, joitten tähden niitä muka ei olisi taidettu paremmin
kirjoittaa. Semmoisia esteitä Oulun Viikkosanomilla tänä vuonna ei ole
ollut eikä peljätä vastakaan tulevan niin kauvan, kuin niitä toimitetaan
luvallisella tarkoituksellaan yhteisen, semminkin talonpoikaisen kansan
tietoin, taitoin ja tapain paranemiseksi, ja mikäpä pakko olisi muihin
aineisiin sekautua, koska siinä on ainetta yltäkyllin jos sadaksikin
vuodeksi, johon ikään nämät sanomat tuskin tulevat, eivätkä tuskinkaan".
Suurimman elämäntyönsä suoritti Lönnrot epäilemättä Uutta Kalevalaa
kokoonpannessaan; kukaties vielä vähäistä suurempana esiintyy hänen
persoonallisuutensa siinä vaatimattomuudessa, jolla hän heti sen jälkeen
tyytyi kirjoittamaan kansalleen elämän mitä jokapäiväisimmistä asioista.

Kauan ei kuitenkaan kestänyt, ennenkuin Lönnrot'ille aukeni uusi,
entistä laajempi vaikutus-ala. V. 1850 oli yliopistoomme perustettu
Suomen kielen ja kirjallisuuden professorin virka, ja sitä olisi Lönnrot
jo silloin voinut hakea, joll'ei olisi ollut aivan vasten hänen
luontoaan kilpailla toisen siihen kykenevän kanssa. Sittenkin, kun virka
Castrén'in äkillisen kuoleman kautta oli joutunut uudelleen haettavaksi,
ja vaikk'ei ollut ketään muuta mahdollista viran täyttäjää, Lönnrot
epäili kauan, kunnes yliopiston opettajain ja oppilaitten hartaat
pyynnöt saivat hänet taivutetuksi. Väitöksensä hän kirjoitti
vepsänkielestä, _Om det nordtschudiska språket_, 1853 ja tuli samana
vuonna virkaan nimitetyksi.

Tämä väitöskirja sekä seuraavana vuonna Suomen tiedeseuran toimituksiin
painettu tutkimus Inarin lapin murteesta, _Ueber den Enare-lappischen
Dialekt_, ovat melkein ainoat puhtaasti tieteelliset julkaisut hänen
professori-ajaltaan. Käytännölliset kansamme sivistystarpeet vaativat
silloinkin hänen koko huomiotansa. Kun vapauttaja-keisarin Aleksanteri
II:n astuessa hallitus-istuimelle myös suomenkieli pääsi vapaaksi
kahleistansa, ja sitä yhä enemmän ruvettiin viljelemään sekä opillisilla
että yhteiskunnallisilla ja valtiollisilla aloilla, tarvittiin tietysti
ääretön joukko uusia sanoja uusille käsitteille. Ja kukapas siihen
työhön olisi ollut tottuneempi ja taitavampi kuin Lönnrot. Jo
lääkärikirjaa toimittaessaan oli hänellä suomalaisista oppisanoista
ollut omien sanojensa mukaan "tuskin arvattava työ". Uusien
sepitettävien sanojen vuoksi oli hän myös pitänyt velvollisuutenaan
ottaa osaa mainittuun Meurman'in sanakirja-työhön. Yliopistollisilla
luennoillaan oli hän ruvennut kääntelemään kaiken-aineisia kirjoja
suomeksi, sillä lailla neuvoen oppilaitaan, miten kieltämme oli
taivutettava tieteellisiin aineihin. Ihmeteltävää oli silloisille
kuulijoille, kuinka selviksi, sujuviksi vaikeimmatkin kohdat kääntyivät
mestarin käsissä, ja varsinkin, kuinka hän suomenkielen omista varoista
keksi sadottain sanoja, joita useimpain nykyisten sivistyskielten on
täytynyt lainata. Arvaamattoman suuri osa nyt käytännössä olevista
oppisanoista on lähtenyt hänen pajastansa; perinpohjainen
kielivarastomme tunteminen sekä herkkä kieliaisti tekivät hänestä niin
verrattoman sanasepän, että harva hänen ehdoituksistaan on tainnut tulla
hylätyksi. Erittäin on kasviopillinen sanasto v. 1860 painetussa _Suomen
kasvistossa_ kokonaan hänen luomansa. Suuresti rikastunut on myös
lakitieteellinen sanastomme _Kauppakaaren ja maakaaren_ suomennoksen
sekä _J.Ph. Palmén'in lainopillisen käsikirjan_ käännöksen kautta, jotka
ilmestyivät: edellinen 1857 vuoden Suomi-kirjassa, jälkimmäinen
valtiopäivä-vuonna 1863.

Paitsi mainittuja teoksia, julkaisi Lönnrot tällä ajalla pari
kansankirjasta Raittiuden ystäväin toimituksissa, nimittäin: _Kolme
päivää Sairion kylässä_, enimmäksi osaksi mukaelmaa, 1854 ja _Wilhelmi
Linter'in historian_, jonka alkuteos on kreivi Manteuffel'in
vironkielellä kirjoittama. Vielä painatti hän nälkävuonna 1857, sen
johdosta että hallitus oli lähettänyt hänet hädän-alaisille seuduille
opettamaan jäkäläleivän tekotapaa, lehtisen nimellä _Neuvoja erästen
jäkäläin käyttämisestä ruuaksi_.[152]

V. 1862 otti Lönnrot täysin palvelleena eron professorinvirastaan ja
vetäytyi maalle asumaan kotikappeliinsa Sammattiin. Siellä ryhtyi hän
jälleen jatkamaan ja loppuun saattamaan kesken jäänyttä
sanakirja-työtänsä, jonka tuloksia _Kustaa Eerik Eurén_ oli sillä välin
saanut käyttää v. 1860 ilmestyneesen sanakirjaansa. Lönnrot'in oma suuri
_Suomalais-ruotsalainen sanakirja_ valmistui painosta 14:nä vihkona vv.
1866-80. Se sisältää kaikkiansa noin 160,000 sanaa. Renvall'in
sanakirjaan verraten, jossa on sanoja ainoasti 22,000, on se siis koko
jättiläinen. Mutta ainesten tieteellisessä käsittelemisessä ei
Lönnrot'in työtä voi asettaa Renvall'in rinnallekaan. Sanakirjansa
ruotsinkielisessä jälkipuheessa Lönnrot itse lausuu, ett'ei hän sitä
pidä minään kriitillisesti toimitettuna suomenkielen sanakirjana, vaan
pikemmin aakkosellisesti järjestettynä aineskokoelmana, joka käsittää
kaikki sitä toimittaessa saatavilla olleet suomalaiset sanat. Tämä
aineskokoelma, hän lisää, jääköön tieteellisesti seulottavaksi toiselle
sanakirja-sepälle, joka ei ainoastaan voimiltansa ole nuorempi, vaan
joka myös laveammalta tuntee suomen sukukieliä ja jolla on käytettävänä
nykyaikaisen tutkimuksen runsaat apuneuvot. Tiettävästi vaikutti
Lönnrot'in työtapaan se huoli, ett'ei ennättäisi eläissään saada täysin
pohdituiksi aineskokoelmiansa, jotka sillä välin olivat alituisessa
vaarassa jonkun tapaturman kautta joutua häviöön.

Sillä Lönnrot'in ei ollut Sammatissakaan suotu käyttää aikaansa
yksin-omaan sanakirjan toimittamiseen. Ei ainoastaan taudinkohtauksissa,
vaan kaikissa muissakin asioissa kysyttiin alituisesti hänen apuansa ja
neuvoansa. Silloisen pappien puutteen aikana katsoi hän
velvollisuudekseen pitää huolta myös jumalansanan julistamisesta
Sammatin kirkossa. Hänen perustamiansa ovat kunnan kansakoulu, lukutupa
ja lainakirjasto.[153]

Sitä paitsi oli hänellä yksin ajoin suoritettavana toinen suuri ja
tärkeä työ. V. 1863 oli hän kutsuttu suomalaisen virsikirja-komitean
jäseneksi ja valittu sen esimieheksi. Siihenkin tehtävään hän oli
monessa suhteessa hyvin valmistautunut. Luovaa runolahjaa, niinkuin on
mainittu, ei hänellä tosin laisinkaan ollut. Sitä vastoin oli hän
osoittautunut taitavaksi runoelmain suomentajaksi. _Suomi_-kirjassa 1845
on nimellä _Kokeita suomalaisessa laulannossa_ muutamia hänen
kääntämiänsä lyyrillisiä lauluja, etupäässä Runeberg'in. Samassa
aikakauskirjassa 1855 on kappale Odysseiasta, _Odysseen vastaan-otto
Faiakilaisten saarella_; monta katkelmaa Iliaadista on hän myös
sovittanut suomentamiinsa _Muistelmiin ihmiskunnan elosta_, jotka
ilmestyivät _Mehiläisen_ liitteenä. Runomitta-oppi oli hänellä aina
ollut erityisenä mieliaineena. Vanhaa kansallista mittaa oli hän
laveasti selitellyt esipuheissa Kalevalan molempiin laitoksiin ja
kuusimitan rakennuksen suomenkielellä yhteydessä Odysseiasta käännetyn
otteen kanssa. Lisäksi tuli se kokemus ja taito, jonka hän oli
saavuttanut Kalevalan sekä Kantelettaren runoja kokoonpannessaan,
hänelle avuksi laitellessaan vanhoja, usein kansan-omaisia
arkkiveisujamme kelvollisiksi kirkkovirsiksi.

Virsikirja-komitean ensimmäinen ehdoitus vanhan virsikirjan
uudistamiseksi valmistui v. 1867. Seuraavana vuonna ilmestyi vihko
lisäysvirsiä niitä tilaisuuksia varten, joiden tarpeeksi ei vanhassa
virsikirjassa ollut virsiä ollenkaan taikka ei riittäväiseen määrään. V.
1871 painatti komitea toisen ehdoituksensa, jossa oli noudattanut
edellisestä tulleita muistutuksia. Koko toimessa oli Lönnrot ollut ei
ainoastaan nimellisenä, vaan myös todellisena johtajana ja ahkerimpana
työmiehenä. Hän oli kohta ottanut neljänneksen vanhan virsikirjan
numeroista osakseen ja sitä paitsi painattanut aika ajoin pienempiä
lisävihkoja, joten enin osa uusista virsistä on lähtenyt hänen
kynästään. Näitä erikoisjulkaisuja lueteltakoon: _Vanhoja ja uusia
virsiä_ 1865, _86 virttä erinäisiä tiloja varten_ 1867 ja _10 virttä
erinäisiä tiloja varten_ 1868, _50 virttä vanhoista arkkivirsistä_ 1869
ja _25 virttä enimmäksi osaksi vanhoista arkkivirsistä_ 1870 sekä _26
haluttua virttä_ 1870 ynnä _Muutoksen-ehdotuksia uuteen suomalaiseen
virsikirjaan_ 1870; myöhemmin ilmestynyt on _43 virttä saksalaisesta
virsiaarteesta_ 1874. Komitean erottua toimitti Lönnrot v. 1872 ihan
yksin oman ehdoituksen, nimellä _Suomalainen virsikirja väliaikaiseksi
tarpeeksi_, jossa vanhat virret, monelta haaralta tulleitten pyyntöin
aiheesta, olivat korjatut enemmän entisen mukaisiksi, niin paljon kuin
oli mahdollista sanoja ylenmäärin katkomatta tai kieltä muulla tavalla
sortamatta. Sitäkin hän yhä paranteli, niin että v. 1883 saattoi
julkaista uuden _Väliaikaisen suomalaisen virsikirjan_, johon vielä
_Viimeiset korjaukset_ tekijän kuoleman jälkeen seuraavana vuonna
tulivat painosta. Kaikilla Lönnrot'in virsillä on se ansio, että ovat
kansantajuisia ja yksinkertaisia; toisinaan kuitenkin ovat liiaksikin
arkipäiväisiä. Omatekoisia niiden joukossa luonnollisesti ei ole monta,
vaan ovat enimmät joko käännöksiä vieraskielisistä virsistä tai
mukailuja arkkiveisuista.

Samana vuonna, jolloin sanakirja valmistui, 1880 sai Lönnrot käsistänsä
vielä kolmannen kirjallisen työn, joka vuosikymmeniä sitten oli jäänyt
häneltä kesken, nimittäin _Suomen kansan muinaisien loitsurunojen_
laitoksen. Viimeisinä ikävuosinaan toimitteli hän myös uutta
Kantelettaren laitosta, mutta ennätti siitä saada ainoasti kolmannen
kirjan eli n.k. _virsilaulut_ suoritetuksi, niin että siinä
Kantelettaren painoksessa, joka ilmestyi v. 1887, molemmat edelliset
osat täytyi entisellään säilyttää.

Jos näitä Lönnrot'in myöhempiä kansanrunojen julkaisuja käy
arvosteleminen, niin kiitos niistä ei voi olla yhtä suuri kuin
aikaisemmista Kalevalan ja Kantelettaren kokoonpanoista. Oli
luonnollista, että Lönnrot'illa loitsulukuja Kalevalaan sovitellessaan
täytyi olla valta valita säkeitä tarpeen mukaan eri toisinnoista. Vaan
loitsurunoilla yksinään ei ole sitä kaunokirjallista merkitystä, joka
oikeuttaisi niin vapaan menettelyn, että sen vuoksi kaikki tieteellinen
arvo julkaisulta täytyy kieltää. Ja tämä menettely tekee vielä oudomman
vaikutuksen, kun samasta loitsusta on painettu välistä toistakymmentä
"toisintoa", joista tuskin yhtäkään on semmoisenaan kansan suusta
kirjaanpantu. Uuden Kantelettaren vanhasta laitoksesta poikkeavat runot
ovat yleensä liian pitkiksi venytetyt sekä ventovierailla aineksilla
sekoitetut. Sama vika haittaa myös lisäksi tulleita runoja, joista
suurin osa on saatu inkeriläisistä kokoelmista; niissä usein alku ja
loppu kuuluvat kokonaan eri runoihin, jotka kansanlaulussa aivan
satunnaisesti ovat yhtyneet. Mutta siitä ajasta, jolloin Lönnrot itse
keräsi runoja ja kansanlauluun välittömästi tutustui, olikin jo kulunut
melkein puoli vuosisataa.

19 p. Maalisk. 1884 pääsi Lönnrot suoraan työstänsä vanhurskaan lepoon,
ainoasti pari viikkoa sairasvuoteella maattuaan. Koko myöhemmällä
ijällään oli hän ainoasti kerran ollut kolmeksi viikoksi toimettomuuteen
tuomittuna v. 1870, jolloin rappusista horjahtaissaan oli taittanut
jalkansa. Tämä pitkä ikä ja erinomainen terveys selittää osaksi, mitenkä
hänen oli mahdollista saada eläissään niin paljon aikaan. Mutta sitä
Jumalan lahjaa Lönnrot ymmärsi myös hoitaa ja hyvin käyttää. Ruumiin
liikuntoa ja voimistelua ei hän koskaan laiminlyönyt. Alinomaiset
tutkimus- ja virkamatkansa suoritti hän suureksi osaksi jalan. Vielä v.
1869 arveli hän jaksavansa astua ympäri Suomen kahteen kertaan.
Viimeisinäkin vuosina hän virkistyksekseen hiihteli ja souteli. Sitä
vastoin ei hän harrastanut urheiluna metsästystä, eikä onkimista, jota
piti eläinrääkkäyksenä. Hänen elintapansa olivat sekä ruuan että
vaatetuksen puolesta tavattoman yksinkertaiset ja kohtuulliset. Erittäin
sopii tässä huomauttaa, että hän jo v. 1834 solmi raittiusliiton
tapaisen Kajaanissa sekä että hän professorina, niinkuin on mainittu,
otti innolla osaa v. 1853 perustetun Raittiuden ystäväin seuran
toimintaan.

Työ ja taasen työ oli Lönnrot'in koko elämän sisällys. Aamun aikaisina
hetkinä osasi hän tehdä työtä yhtä hyvin kuin illan hämyisillä
puhteilla; eikä ollut niin pientä loma-aikaa kotona, vierailla tai
matkalla ollessa, jota hän ei olisi tiennyt jollakin tavalla
hyödyllisesti käyttää. Hänen työntekoansa joudutti vielä tarkka
järjestyksen-aisti sekä harvinainen kyky koota kulloinkin voimansa
määrättyyn tehtävään. Siihen, mikä oli sivulla hänen varsinaisesta
työstään, ei hän kajonnut. Esim. maanviljelykseen, vaikka hänellä oli
sekä Kajaanissa asuessaan Polvilan maatila että myöhemmällä ijällä pari
tilusta Sammatissa, ei hän itse mitenkään puuttunut. Hetken puuhissa,
maailman häärinässä ei hän koskaan kuluttanut aikaansa.

Mutta ennen kaikkea teki hänen elämäntyönsä niin suureksi ja siunatuksi
se nöyrä, rauhaisa, jumalinen mieliala, joka hänen sydämessään vallitsi.
Hän oli vaatimaton aina ujouteen asti; omia ansioitaan ei hän minäkään
pitänyt. Vaan siitä syystä ei hän mitään vaikeuksiakaan tuntenut, eikä
hän milloinkaan, niin vähäiseksi kuin arvostelikin oman kykynsä,
epäillyt tehtävänsä mahdollisuutta. Mihinkään mieskohtaisiin riitoihin
ei Lönnrot sekaantunut; kenestäkään hän ei puhunut, ei edes uskonut
pahaa. Hänen viimeiset sanansa olivat: "en luule, että minulla tässä
maailmassa on yhtäkään vihamiestä"; johon hän vielä lisäsi: "toivonpa
Vapahtajani kautta olevani sovinnossa myös Jumalan kanssa". Perustuksena
Lönnrot'in koko luonteessa oli lempeys ja hyväntahtoisuus, jonka
pinnalla viaton iloisuus ja leikillisyys väreili. Hän oli -- tätä
vertauskuvaa on eräs Uudenmaan talonpoika hänestä puhuessaan somasti
käyttänyt -- niinkuin päivänpaiste, sen jälkeen kuin on hiukan sataa
ripoitellut.

Valtiollisiinkaan taisteluihimme ei Lönnrot ylimalkain ole ottanut osaa;
hän on aina tyytynyt hiljaisen työntekijän kutsumukseensa. Tähän
hiljaisuuteen ei kuitenkaan ollut syynä väliäpitämättömyys kansamme
elinkysymyksistä, sillä kukaan ei ole suomalaisuuden asiaa edistänyt
enemmän kuin Lönnrot. Siihen ei myöskään ollut vaikuttimena
pelkurimaisuus, sillä tarpeen vaatiessa hän kyllä rohkeni totuuden ja
oman kansan puolesta astua esiin. Sen ovat kyllin todistaneet hänen
innokkaat puheensa Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran esimiehenä, hänen
ankarat sanansa Porthan'in patsaan paljastajaisissa ja varsinkin hänen
luja käytöksensä siinä komiteassa, jonka tuli antaa lausunto
suomenkielen käyttämisestä virkakielenä. Mutta luonnonmukaista oli, että
varsinainen johtaja siinä taistelussa, jonka tuli saattaa kansastaan
vieraantunut sivistynyt sääty takaisin kansallisuutensa tuntoon ja
käsitykseen, ei voinut lähteä suomenkielisen rahvaan keskuudesta, vaan
oli nouseva ruotsalaistuneen säätyluokkamme omista riveistä. Siitä
syystä tarvittiin kansallisessa uudistustyössämme Elias Lönnrot'in
rinnalla vielä _Juhana Vilhelm Snellman_.[154]


14. Yleiskatsaus murteitten taistelun aikaan.

Elias Lönnrot'in elämäkerta on vienyt meidät kauas yli puheenaolevan
aikakauden rajojen. Mutta ennen kuin sen jätämme, on meidän vielä
luotava lyhyt yleiskatsaus suomalaisen kirjallisuuden asemaan maassamme.
Sen varsinaisena tukena oli tälläkin ajalla kansallinen kirkkomme.
Erittäin vaikutti suomalaisen kirjallisuuden kohottamiseksi mainittu
herännäisliike, joka kansanvaltaisen suuntansa kautta raivasi sille
tietä sivistyneihinkin koteihin. Pietisti-perheissä, jotka pitivät
kaikki hartaushetkensä yhdessä palvelijainsa ja alustalaistensa kanssa,
tuli suomenkieli heidän uskontonsa kieleksi ja sitä tietä jälleen
omaiseksi.

Vaan muissakin kuin hengellisissä piireissä oli, kirjallisten
harrastusten levitessä, suomalainen kirjallisuus saanut edustajia.
Niinpä olemme nähneet edelläesitetyn ajanjakson kirjailijain joukossa
lääkäreitä, lakimiehiä, sotilaita ja asioitsijoita. Sen kautta kehittyi
myös kirjallisuutemme entistä monipuolisemmaksi. Kuitenkaan ei sen vielä
voi sanoa kohonneen yläpuolelle n.k. rahvaankirjallisuutta, muutamia
ainokaisia teoksia lukuun ottamatta.

Kirjallisuus sanan korkeammassa merkityksessä oli vielä kauttaaltansa
vieraskielistä, ja oli siinä ruotsinkielellä ehdoton etusija nyt
lukumääräänkin nähden. Yliopiston tieteellisistä opinnäytteistä ilmestyi
tosin yhä suurin osa latinaksi, mutta senkin piirin uhkasi ruotsi pian
ja varmasti valloittaa. Ruotsinkielisenä esiintyy meillä jo enimmiten,
niinkuin olemme nähneet, suomalainen kielitiede, ja sama oli laita myös
Suomen historian tutkimuksen. Viimeksimainitulla alalla ilmestyi tähän
aikaan arvokkaita aineskokoelmia sekä erikoistutkimuksia, etupäässä
1808-09 vuoden sodasta. Ensimmäinen kokonais-esitys historiastamme
löytyy saksalaisen professorin _Friedrich Rühs'in_ ennen mainitussa
teoksessa _Finnland und seine Bewohner_, joka oli painettu Leipzig'issä
1809 ja kahden -- Ruotsinmaalla julkaistun -- käännöksen kautta oli
tullut Suomessakin tunnetuksi. Toisen näistä ruotsinnoksista,
melkoisesti lisätyn ja parannetun, oli _Arvidsson_ toimittanut 1827 ja
siitä tehnyt vielä yhteenvedon Suomen kouluja varten, joka painettiin
Turussa 1832.

Ruotsinkielinen kaunokirjallisuus maassamme oli tämän vuosisadan alussa
verrattomasti heikompi kuin edellisellä. Franzén'in jätettyä Suomen, oli
laulu täällä milt'ei laannut. Runollista tuotantoa edustivat ikään kuin
viran puolesta latinan ja kreikan kielten opettajat yliopistossa,
_Juhana Gabriel Linsén_ ja _Aksel Gabriel Sjöström_, jotka uutterasti
kääntelivät ruotsiksi klassillista runoutta sekä sepittelivät tilapäisiä
runoelmia, varsinkin maisterivihkiäisiin. Suomessa oli myös _Arvidsson_
ruotsalaisilta Fosforisteilta oppimaansa tapaan kirjoitellut runoja;
vaan koottuina hän julkaisi ne vasta Ruotsiin siirryttyään nimellä
_Ungdoms rimfrost af Sonen i Örnskog_[155] (Nuoruuden huudetta,
ilmituonut Kotkanmetsän poika) 1832.

Mutta v. 1830 lähetettiin Franzén'ille täältä arvosteltavaksi
vaatimattomasti painettu vihkonen pieniä runoelmia, jonka johdosta
vanhus vastaukseksi kirjoitti seuraavat profeetalliset sanat: "Kauniin
lahjanne käsiin saatuani en tärkeiltä virkatoimilta ole joutanut muuta
kuin siellä täällä ihailemaan jotakuta kevään kukkaista taikka
kuuntelemaan jotakuta leivon liverrystä. Siitä kuitenkin jo näin, että
tosirunoilija on ilmestynyt entisessä kotimaassani. Vaan kun sitten olin
saanut kaikki tyystin lukeneeksi, varsinkin molemmat viimeiset osastot
kirjan lopussa, niin näin, että suuri runoilija on syntymäisillään
Suomessa". Vihkosen tekijä, josta sittemmin tuli ei ainoasti Suomen,
vaan kaikkein pohjoismaiden suurin runoilija, oli -- kuka meistä ei
häntä tuntisi -- _Juhana Ludvig Runeberg_. Kohta tämän ensimmäisen
vihkosen perästä v. 1832 ilmestyi hänen kansallinen kertomarunonsa
_Elgskyttarne_ (Hirvenhiihtäjät) ja sitä seurasivat: toinen vihko
pienempiä runoja 1833, _Hanna_ 1836, _Julqvällen_ (Joulun-aatto) ja
_Nadeschda_ 1841, kolmas runovihko 1843 ja _Kung Fjalar_ (Fjalar
kuningas) 1844. Runeberg'in jäljissä astui pian useita muitakin
isänmaallisia runoilijoita esiin: _Fredrik Cygnaeus_, jonka teoksia
tältä ajalta ovat _Jääkynttilät_ (suomalainen nimi!) 1837 ja
_Höstispiggarne_ (syksyiset jääkynttilät) 1841 ynnä ylevä
maisterivihkiäis-runo vuodelta 1840; _Lauri Stenbäck_, jonka
puhdassävelinen runokokoelma tuli painosta 1840; sekä nuori _Sakari
Topelius_, joka promotsiooni-runoilijana v. 1844 ensimmäisen lehvän
omaankin, kuihtumattomaan seppeleesensä sitoi.

Omituista oli, että kansallisuuden aate meillä herätti eleille
vieraskielisen kirjallisuuden. Mutta silloisissa oloissamme se oli
välttämätöntä. Ylemmät säätyluokkamme olivat puheenaolleen ajanjakson
kuluessa yhä vaan täydellisemmin ruotsalaistuneet. Jos tähän aikaan
olisi syntynyt joku suuri suomenkielinen runoilija, niin hänellä ei
olisi ollut sivistynyttä lukijakuntaa. Kalevalan vastaanotto on siinä
suhteessa hyvin opettavainen. Ainoasti ruotsinkielisellä runoudella oli
tie avoinna säätyläistemme sydämiin, ja että se vaikutusvaltaansa käytti
niissä sytyttääkseen rakkautta omaan kansaan ja tämän kieleen, on sen
ainaiseksi ansioksi ja kulumattomaksi kunniaksi luettava. Yhtä suuri
kuin Lönnrot'in ja Snellman'in on kieltämättä myös Runeberg'in
kansallinen merkitys.



B. Uuden Suomen aika vuodesta 1844.


l. Toinen kansallinen heräys.

1840 luvun alkupuolella näytti jo siltä kuin äsken elpynyt suomalainen
kirjallisuus jälleen uneen nukahtaisi. Vv. 1842-43 ei ilmestynyt enää
ainoatakaan suomenkielistä sanomalehteä koko maassamme. "Vartija, mitä
kuluu yö?" kirjoittaa _Fredrik Cygnaeus_ huolestuneena Helsingfors
Tidningar'eissa 1842 suomalaisen raamatunkäännöksen riemujuhlan
johdosta. "Kansalta, jonka esi-isät jo kaksi vuosisataa takaperin ovat
saaneet aikaan tällaisen jättiläisteoksen, on oikeutettu vaatimaan
joltisenkin suuria satoja kotimaisen kirjallisuuden vainiolla. -- --
Puhutaan tosin Kalevalasta, Kantelettaresta, seitsemästätuhannesta
sananlaskusta -- ja kukapa ei mielellään ottaisi niitä yhä uudelleen
puheiksi. Mutta mistä tulee niiden ihmeellinen, jääkiteentapainen
kimallus, joka keskellä hyistä luontoa lumoaa henkiset silmämme?
Menneitten vuosisatojen tuulahdukset ovat keskellä oppimattoman kansan
jäämerta kasanneet nämät hengentuotteiden lasikirkkaat, pilvenkorkuiset
vuoret. Ja yksi ainoa mies on nöyrällä, hartaalla, hiljaisella,
kestävällä voimallaan saattanut ne päivänvaloon sekä nykyisyyden että
tulevaisuuden ihmeteltäviksi. Hän tosin olisi oikeutettu, jos tahtoisi,
ylpeilemään siitä, mitä yksin on saanut aikaan. Vaan voimmekohan me muut
hyvällä omallatunnolla anastaa saman oikeuden?" Yhtä epäileväisiä
ajatuksia oli hän jo kahta vuotta aikaisemmin yliopiston
200-vuotisjuhlassa ilmi tuonut. "Kun riemumaistereina seisotte tällä
samalla paikalla", lausuu hän tervehdyksessänsä nuorille
seppelöittäville, "silloin tiedätte, oliko se loisto-aika, jolloin
Franzén'in viimeiset laulut helähtivät, jolloin Hirvenhiihtäjät ja
Hanna, Kalevala ja Kanteletar ilmestyivät, ruusuisen aamun koitetta vai
iltatähden väräjämistä yön pimetessä".

Vielä epätoivoisempana kuvailee saman yliopistollisen ilonvieton aikana
kansamme tulevaisuutta Cygnaeus'elle yksityisessä kirjeessä _Juhana
Vilhelm Snellman_. "Pyydän sinua todistamaan minulle seuraavat väitteeni
valheeksi:

1) Onneton isänmaamme on vuosisatoja kestäneen epäitsenäisen asemansa
kautta joutunut siihen tilaan, että siellä _ei löydy mitään
isänmaallista harrastusta_; sillä:

2) Sivistynyt (ruotsalainen) osa kansaa ei sivistymättömän (suomalaisen)
henkisestä tai aineellisesta edistymisestä pidä _rahtuakaan_ huolta.
Vilkaise ympärillesi ja katso: liikuttaako yhtäkään hallituksen jäsentä
jonkun maaseudun kurja aineellinen tila, tai onko yksikään yliopiston
mies hetkisenkään vaivannut päätään suomenkielisen rahvaan
sivistystarpeen tähden? En puhukaan niistä lukemattomista, joilla ei ole
omastatunnosta haittaa, kun on valittavana toisella puolen isänmaa ja
toisella palkat, kunniamerkit y.m.

3) Kansan suuri joukko on pitkällisen sorron vaikutuksesta kääntynyt yhä
sisäänpäin; se saattaa ehkä moittia nimismiestä tai pappia, -- mutta
maaherra on sille jo pikku jumala ja senaattori jotakin verratonta.
Ajatustakaan mistään mahdollisesti paremmasta tilasta, kunnan, pitäjän,
läänin, maan asiain harrastusta, sillä lienee tuskin koskaan ollut,
muussa muodossa kuin villikansoilla, nimittäin julkisodassa.

4) Tätä suurta joukkoa on mahdoton kohottaa, niin kauan kuin
lainkäyttö-ja opetuskielenä on ruotsi, jonka vuoksi ei sivistyneissä
voikaan löytyä isänmaan-harrastajia; sillä niitä voi nousta ainoasti
_kansakunnasta_, eikä välinpitämättömästä vieraasta rodusta. Mikä
henki tässä vallitsee, ilmenee peittelemättä siinä perinjuurisessa
ylenkatseessa, jolla ruotsalainen rannikkoasukas kohtelee suomea
puhuvaa, ett'ei _yksikään_ sivistyneistämme 1809 vuoden jälkeen ole
tehnyt _ainoatakaan_ yritystä vierittääkseen tuota kauheata
taakkaa kansan niskoilta, siinä on todistusta tarpeeksi _heidän_
isänmaallisuudestaan.

5) Tahdon kuitenkin olla inhimillinen ja olettaa, että ne harvat, jotka
yleensä mitään ovat ajatelleet, ovat luulleet voivansa muodostaa
ylimysluokan, joka kykenisi vastustamaan liiaksi vahingollista
vaikutusta idästä päin. Mutta siitä on muodostunut virkamies-ylimystö,
joka _sekä matelee että sortaa kansaa_. Saman hyvän aikomuksen
mielelläni edellytän niilläkin olleen, jotka ovat harrastaneet
ruotsin-tai saksankieltä. Mutta toivon, että he ottavat huomatakseen
erehdyksensä. Sillä keinotekoinen yhdysside ei kestä, vaikka sillä olisi
sivistyksenkin jalo väripaine, kun ei siinä ole yhtään kansallisuuden
säijettä.

6) Ei _tätä nykyä_ enää ole korjattavissa, mitä on laiminlyöty. Hallitus
maassamme ei sitä suvaitse. Sivistyneet eivät sitä käsitä, ja jos he sen
käsittäisivätkin, on työskenteleminen siihen suuntaan vastoin _heidän_
etujaan. -- _Suomalainen kansakunta_ on siis hautaansa laskettu. Sen
näet jo Suomalaisen kasvoista ja kuulet hänen lauluistaan, että hän
tietää herenneensä elämästä. -- Kaikki nämät väitteeni perustuvat
seuraavaan selviöön: _Suomi ei saavuta mitään väkivallalla; sivistyksen
voima on sen ainoana pelastuksena_.

7) Kaatua kansakunnan mukana, olkoon menneeksi; mutta sen kera
kuoleminen orjan olkivuoteella ei käy laatuun ihmiselle. Siis -- --

8) Jos tahdot sovittaa loppupäätöstä jollain tavoin allekirjoittaneesen,
niin on hän vastaava: minä olen tehnyt velvollisuuteni, jos huudan julki
kaikkiin maailman ääriin, mitä tässä olen sinulle kuiskaillut, ja
todistan sen maamme historialla jälkeen vuoden 1809. -- Siitä seuraa
myös, että mainittu mies saa panna nahkansa ja sydämensäkin alttiiksi
tämän surkeuden näkemiselle ja joksikuksi ajaksi palata siihen kurjuuden
kotiin, joka on myös hänen omansa".

Palattuaan ulkomailta, josta oli yllämainitun kirjeen lähettänyt,
takaisin kotimaahansa v. 1842, Snellman jäi tänne, niinkuin tiedämme, ei
ainoastaan "joksikuksi ajaksi", vaan koko elämäkseen. Siitä huolimatta
että hänellä oli tarjona kunniakas tiedemiehen asema Ruotsissa, tyytyi
hän, kun ei voinut saada sijaa omassa yliopistossamme, vähäiseen
alkeiskoulun rehtorinvirkaan Kuopiossa. Täältä Suomen sydämestä alkoi
hän v. 1844 antaa ulos _Saima_-lehteänsä, jonka äänessä ei suinkaan enää
tuntunut epäilyksen värinää. Sen äänen voima oli samallainen kuin
Saimaan tyynien vesien, jotka viimein pyrkiessään ulos maailmalle
kuohuvana Imatran koskena ryöpsähtävät, särkien tieltänsä kovimmatkin
esteet. Ja se ääni kajahti ympäri Suomen maata ikään kuin tuomiopäivän
pasuuna, joka herätti kuolleen Suomen kansan unestansa.

Ilman armotta hävitti Snellman sen suloisen unelman, että täällä muka
oli kaikki, niinkuin piti olla, että meidän maamme oli erinomaisen
onnellinen maa ja meidän kansamme erittäin kelpo kansa, jota virttä sen
ajan sanomalehdet alati lauloivat. Säälimättä hän näytti, kuinka Suomen
kansa oli jäänyt takapajulle joka alalla, sekä valtiollisessa ja
yhteiskunnallisessa elämässä että kirjallisissa riennoissa ynnä
elinkeinoissakin. Ja kaiken tämän katumus- ja parannussaarnan läpi
kaikui aina yksi ja sama sävel: meidän kurjuuteemme on syynä se, että
meillä ei ole kansallishenkeä, ja kansallishenkeä ei voi olla olemassa,
missä kansan oma kieli ei ole sen sivistyskielenä.

Heti lehtensä ensi numerossa Snellman koskettaa tätä kipeän arinta
kohtaa. Suomella, hän lausuu, ei ole kansallista kirjallisuutta.
Suomeksi tosin löytyy joku määrä uskonnollista hartauskirjallisuutta
sekä rikas kansanrunous, mutta niistä eivät kansan n.k. sivistyneet
vähääkään välitä. Sen vuoksi on heidän koko sivistyksensä pelkkää
lainatavaraa, pintapuolista läksynlukua, ilman mehua ja ydintä. Sillä
sivistys, joka ei ole kansallinen, ei saata olla tosi, inhimillinen
sivistys; se on ainoasti ulkonainen käytöstapa, apinan ja koiran
kasvatukseen verrattava. Semmoisella sivistyksellä ei ole mitään
merkitystä kansakunnan elämässä, ei mitään omantakeistakaan elämää eikä
voimaa kehittyä. Myöhemmin hän vielä kirjoittaa: Se, mikä nykyään
omistaa itselleen nimen "kansan sivistys", on haluton, voimaton ja
kaikkeen toimintaan kykenemätön kerjäläinen, joka elää valhe-elämäänsä,
ei oman työnsä ja ansionsa nojassa, vaan niillä muruilla, jotka
rikkaitten pöydältä putoilevat. Ja tämän johdosta hän tekee kysymyksen:
"voiko kansan sivistys aleta sen kautta, että sen oma kieli otetaan
sivistyskieleksi?"

Snellman'in tarkoitusperä oli sama kuin aikaisempain Fennomaanein:
suomenkielen koroittaminen luonnolliseen asemaansa virastoissa,
kouluissa sekä kirjallisuudessa. Kuitenkin näemme suuren eroituksen
hänen ja esim. Arvidsson'in vaatimusten välillä. Snellman oli
kauttaaltansa käytännöllinen mies, joka ei tavoitellut enempää, kuin
mitä oli mahdollista kunakin hetkenä toteuttaa. Virka- ja oikeuskielestä
ei hänellä _Saima_-lehdessä ole vielä mitään ehdoitusta. Mitä kouluihin
tulee, ehdoitti hän ainoasti, että ala-alkeiskouluissa piti
helpoitukseksi umpisuomalaisille lapsille opetettaman edes muutamia
aineita suomeksi. Vaatimustensa pääpainon hän pani suomenkieliseen
kirjallisuuteen. Uutta polvea tarvitaan, sitä hän teroitti mieleen,
jolla paitsi rakkautta Suomalaisen nimeen ja suomenkieleen on myös taito
tätä kieltä käyttää. Ja se on kasvatettava etupäässä kirjallisuuden
avulla, koska ei ole toivoa kaukaan aikaan saada korkeampaa
kouluopetusta suomeksi. Tähän kirjallisuuteen nähden Snellman ei
tinkinyt rahtuakaan. Ankarasti hän tuomitsi sitä tapaa, että
kotimaisistakin aineista kirjoitettiin ruotsiksi. On jo aika, hän
huudahti, lopettaa tyhjät puheet ja kirjoitukset "suomenkielestä" ja
ryhtyä pontevaan työhön "suomenkielellä"; sitä tehtävää ei saa jättää
vasta tulevalle sukupolvelle. Te nuoret miehet, jokainen ruotsin sana
teiltä on tästä lähtein verrattavasti pois hukattua Suomen ja teidän
omalle nimellenne kunniaa tuottamatta; ainoasti äidinkieli voi antaa
teidän kirjoituksillenne ja nimellenne sijaa maailmassa!
Kirjallisuudella, jota rahvaskin voi lukea, hän vielä huomautti, on
sekin suuri etu, että siitä voi olla suoranaista hyötyä. Muutamat ovat
puhuneet muka ylenmääräisestä uhrautumisesta; mutta tässä ei ole kysymys
intoilijan alttiiksiantaumuksesta, vaan välttämättömästä täytymyksestä.
Sillä joko ollaan vieraan sivistysmuodon ja kielen orjia ja siinä
tapauksessa on tämä ijes päältä pois luotava, taikka omistetaan tämä
sivistys ja kieli ja silloin on luovuttava omasta kansallisuudesta.

Ihmeyttävää on nähdä, kuinka yleinen Snellman'in aikaansaama kansallinen
heräys oli. Etenkin se ilmeni yliopistossa, jossa kaiken aikaa heikko
liekki oli kytenyt. Vv. 1832-1837, vielä yliopiston dosenttina
ollessaan, oli _Juhana Ludvig Runeberg_ toimittanut kirjallisuuslehteä
_Helsingfors Morgonblad'ia_, joka sen-aikuisessa nuorisossa oli pitänyt
vireillä isänmaallista mieltä. Erittäin mainitaan hänen kuvauksensa
maisemista sekä kansan luonteesta ja elämästä Saarijärvellä, joka
ilmestyi lehden ensimmäisessä vuosikerrassa, yksin ajoin kuin hänen
saman-aineinen runoelmansa _Hirvenhiihtäjät_, herättäneen ihailevaa
rakkautta omaan maahan ja kansaan laajoissa ylioppilaspiireissä.
Myöhemmissä vuosikerroissa on käännöksiä Kalevalasta, joiden kautta halu
itse alkuteokseenkin tutustumaan tuli yleisemmäksi. Vielä löytyy tässä
lehdessä painettuna ruotsinkielinen mukaelma Paavo Korhosen valitusrunoa
suomenkielen sorretusta tilasta.[156] V. 1832 olivat myös ilmestyneet ja
suurta huomiota herättäneet ensimmäiset maisteriväitökset
suomenkielellä, _Eerik Aleksanteri Ingman'in ja Volmari Styrbjörn
Schildt'in eli Kilpisen_. 1834 vuoden alussa oli äsken perustettu
savokarjalainen ylioppilas-osakunta innostuksella ottanut suomen
viralliseksi kieleksi uuteen nimikirjaansa, ja samana vuonna vietetyssä
kevätjuhlassa olivat useat tämän sekä toisten osakuntain jäsenet
Lönnrot'in esityksestä lupautuneet suorittamaan suomenkielessä tutkinnon
ennen yliopistosta eroamistansa, vaikka sitten aniharva tämän
lupauksensa täytti. V. 1840 oli _Mattias Aleksanteri Castrén_ päässyt
yliopiston dosentiksi ja ryhtynyt luennoillaan selittämään Kalevalaa. Ne
hän oli tavallisesti aloittanut isänmaallisilla puheilla. Me olemme
olleet ylenkatsottu sukukunta, se oli hänen ajatustensa ponsi, meistä on
sanottu, ett'emme kykene mihinkään korkeampaan sivistykseen, ett'ei
meillä ole mitään taipumusta tieteellisyyteen eikä yhteiskunnalliseen
järjestykseen. Myös Ruotsalaiset, jotka ovat osoittaneet meille
hyväntahtoisuutta, ovat aina koettaneet saada meidät siihen
vakaumukseen, että olemme ainoasti heidän kauttansa se, mitä olemme, ja
että ilman heitä emme mitään olisi. Siten on heidän onnistunut meissä
itsessämmekin ylläpitää epäilystä omaan voimaamme ja oman
kansallisuutemme halveksimista. Nyt vasta me huomaamme, että meissä on
sisällinen voima, joka pyrkii esiin. Ja kun me sen kerran käsitämme,
niin miksi emme kaikin voimin koettaisi päästä irti siitä henkisestä
holhoustilasta, jossa Ruotsalaiset niin kauan ovat meitä pitäneet?
--_Antero Vilhelm Ingman_ kertoo[157] siitä vaikutuksesta, joka näillä
Castrén'in luennoilla oli hänen kuulijoihinsa: "Me hänen silloiset
äkkinäiset oppilaisensa emme vielä tajunneet tuota opettajamme syvemmän
tieteellisyyden korkiaa lentoa. Mutta rakkauden suomenkieleen sai hän
kuitenkin meihin istutetuksi, niin että me solmesimme keskenämme ikuisen
sovinnon, aina vaikuttamaan suomalaisuuden alalla".

Vaan nyt tämä kansallinen liekki kiihtyy ilmivalkeaksi. "Me olemme
ruotsinkieleen kiintyneet, mutta meidän on uhrautuminen kansamme
tähden", tulee yleiseksi tunnussanaksi. Ruotsinkieliset sanomalehdet
alkavat panna ohjelmaansa "suomalaisia tarkoitusperiä" (_finska syften_)
ja käsittelevät yhä useammin kansallisia kysymyksiä. Myös uusia kirjoja
ilmestyy, joissa esitetään kotimaisia aineita sekä ylistellään
suomenkieltä ja suomalaista kansallisuutta. V. 1845 nuorempi _Sakari
Topelius_ alkoi toimittaa kuvallista teosta _Finland framstäldt i
teckningar_ (Suomi kuvissa esitettynä). Samana vuonna olivat nuoret
maisterit _Herman Kellgren, Robert Tengström ja Kaarle Tigerstedt_[158]
ruvenneet toimittamaan isänmaallista albumia, _Fosterländskt album_,
joka sisälsi yksin-omaan kirjoituksia Suomen kielen, kirjallisuuden ja
historian alalta ynnä käännöksiä suomensukuisten kansojen
runoudesta.[159] Sitä paitsi julkaisi _Tengström_ erityisen valikoiman
suomalaisia kansanlauluja ruotsalaisessa käännöksessä nimellä _Finsk
anthologi_. Mainittuna vuonna tuli vielä painosta pohjalaisen
ylioppilas-osakunnan albumin _Joukahaisen_ toinen osa, joka runsaan
isänmaallisen sisällyksensä kautta huomattavasti erosi ensimmäisestä v.
1843 ilmestyneestä osasta.[160] Seuraavana vuonna 1846 painattivat
Haminan kadettikoulun oppilaat, _Fredrik Cygnaeus'en_ vaikutuksesta
kansallisiin harrastuksiin innostuneina, albuminsa _Finska kadetten_,
jonka koko myöntihinnan he lahjoittivat Suomalaisen Kirjallisuuden
Seuralle. Näihin aikoihin ilmestyi myös ennen puheena ollut _Fredrik
Berndtson'in_ runokalenteri _Necken_, todisteena siitä, miten maahamme
ylioppilaana siirtynyt Ruotsalainenkin saattoi käsittää suomalaisuuden
aatteen.[161]

Kun ennen mainitut kolme talonpoikaista runoniekkaa v. 1845 kutsuttiin
Helsinkiin, pääsi heidän mukanaan suomenkieli pääkaupunkiimme
vierailemaan. Eikä se enää ainoasti vieraana esiintynyt. Isännän virkaa
se jo sinä vuonna toimitti savokarjalaisen osakunnan vuosijuhlassa.
Suomenkieltä ruvettiin nyt yliopistossamme ahkerasti opiskelemaan.
Matkoiltansa äsken palannut Castrén oli saanut lukuisasti kuulijoita.
Naisetkin Helsingissä, samoin Porvoossa ja Kuopiossa, olivat innolla
ruvenneet lukemaan suomea. Vieläpä koulunuorisoon tarttui tämä innostus.
Ylioppilas Sakari Cajander'ille, joka oli tarjoutunut antamaan
yksityisiä tunteja suomenkielessä, ilmoittautui Helsingin lyseen
oppilaita niin suuri joukko, ett'ei hän voinut kaikkia ottaa vastaan.
Samat pojat olivat keskenään päättäneet lähteä sisämaahan kolmeksi
vuodeksi oppimaan suomea, voidakseen palattuansa Lönnrot'in ja
Castrén'in jäljissä astua esiin kansallisuuden pyhän asian puoltajina.
Eikä siinä kyllin, vaan Maaliskuussa 1846 karkasi kolme miehen-alkua,
joista vanhin oli 14 ja nuorin 11 vuotias, todellakin tämmöisessä
aikomuksessa ja saatiin kiinni vasta tuolla puolen Porvoon!

Suomenkielen harrastaminen oli sanalla sanoen tullut muotiasiaksi.
Kaikellaisiin sokerileivoksiin pantiin nyt suomenkieliset värssyt,
kirjoille ja musiikkikappaleille annettiin suomenkieliset nimet. Oikein
luonteen-osoittavaa silloiselle suomi-innostukselle on v. 1845 painosta
tullut _Kukku-polka_ jossa ihana kansanlaulumme oli väännetty
tanssisävelmäksi ja käki maalattu kansilehteen. Tuo juuri ulkoa tuotu
muotitanssi piti sävelmänsä kautta saatettaman isänmaalliseksi, mutta
kiireissä ei muistettu oikein ottaa selvää siitä, mitä sana "kukkuu"
kansanlaulussamme oikeastaan merkitsee!

Kuitenkin tehtiin myös vakavampia yrityksiä suomenkielen kohottamiseksi.
Kuopiossa ja Viipurissa saatiin yksityisten lahjoitusten kautta
perustetuksi suomenkielinen osasto ala-alkeiskouluihin. Useita
koulukirjojakin tähän aikaan suomennettiin, niinkuin: Borenius'en
_Luvunlaskun oppikirja_ 1844; Platon'n _Geografia eli maan-opas_ 1844;
Winge'n _Yhteinen historia_ 1845 ja Bredow'in samanniminen teos 1847;
Heikel'in _Mittauden oppikirja_ ja Euklideen _Neljä ensimmäistä kirjaa
ynnä viidennen määritykset_, molemmat 1847; Eklöf'in _Kolmiomitanto_
1848; sekä ennen mainittu Hallstén'in _Lyhy Suomen historia ja
maantiede_ 1849. Puolet mainituista kirjoista painettiin Suomalaisen
Kirjallisuuden Seuran toimituksiin. Näiden ohessa ruvettiin
koulunkäynyttä nuorisoa varten julkaisemaan kaunokirjallisia käännöksiä.
Tässä suhteessa huomattavin yritys on kirjasarja _Annikka taikka
suomennoksia ulkomaalaisten kauniista kirjallisuudesta_. Sen
ensimmäisenä kolmena osana ilmestyivät: Almqvist'in ja Oehlenschläger'in
jutelmat _Kappeli_ ja _Eräkäs_, August Ahlqvist'in ja Paavo Tikkasen
suomentamina v. 1846 sekä v. 1848 Stagnelius'en näytelmäruno _Martyrat_,
jonka suomentaja oli _Kaarle Martti Kiljander_.[162] Myös kansankirjasia
toimitettiin näihin aikoihin ahkerasti. Niistä mainittakoon: _Samuli
Roos'in_[163] suomennos Ule'n luonnontieteellistä kirjaa _Mintähden ja
sentähden_ 1845 ja samana vuonna ilmestynyt _Antero Varelius'en_ teos
_Enon opetuksia luonnon asioista_: kolme vihkoa _Lukemisia Suomen kansan
hyödyksi, savokarjalaisten oppivaisten toimittamia_, 1845-47, jotka muun
muassa sisältävät esityksen maamme sisällisestä tilasta ja hallinnosta
ynnä suomennoksen tärkeimmistä perustuslaeistamme; vielä kaksi
suomennosta Trapp'in lainopillista käsikirjaa 1847 ja 1849; lopuksi
sentapaiset kirjat kuin _Genoveva_ ja _Robinpoika Kruusen ihmeelliset
elämänvaiheet_, molemmat vuodelta 1847. Suomenkielinen sanomalehdistökin
heräsi jälleen eloon _Maamiehen ystävän_ kautta, jonka Snellman pani
alkuun 1844, ja lähinnä seuraavista vuosista toi jokainen lisäksi uuden
sanansaattajan: 1845 Hannikaisen _Kanavan_, 1846 Gottlund'in
_Suomalaisen_ ja viimein vuosi 1847 _Suomettaren_. Uusi _Suomalaisen
Kirjallisuuden Seura_ perustettiin entisen avuksi _Viipurissa_ 1845 ja
alkoi toimintansa seuraavan vuoden alusta.

Tämä suomalaisen kansallisuuden toinen heräys sai huomiota osakseen myös
ulkomailla. Saksalaisessa aikakauskirjassa _Das Ausland_ (Ulkomaa)
löytyy v. 1845 seuraava lausunto _Joukahaisen_ toisen vihkon johdosta,
joka sisälsi suomenkielisiäkin kirjoituksia: "Suomessa ei enää tyydytä
vanhojen suomenkielisten runojen keräämiseen kirjastojen pölystä tai
kansan muistista, vaan nyt toimitetaan myös uusia alkuperäisiä
kirjateoksia ja aikakauskirjoja suomenkielellä. Ilmiö on outo, omituinen
ja ainoa laatuaan; sillä ketä ne ovat, jotka seisovat tämän tyhjästä
luodun kirjallisuuden kätkyen ääressä? Ovatko ne Suomalaisia, jotka
Ruotsin vallan alta irti päästyänsä nyt pystyttävät oman maan ja oman
kirjallisuuden lippua? Eivät suinkaan, enemmin ne ovat Suomen
Ruotsalaisia, entisten siirtolaisten jälkeläisiä, jotka aivan
merkillisellä tavalla harrastavat ei ainoastaan Suomen vanhaa runoutta,
vaan todella uutta Suomea, ja ihmeellisellä innolla koettavat kohottaa
Suomalaisten kieltä kirjataidon ja kirjallisuuden kieleksi. -- -- Olkoon
vaikutin mikä hyvänsä", lopettaa arvostelija, "tämä pyrintö itsessään on
todistus varsin suuremmoisesta inhimillisestä sivistyksestä, ja tämä
uhrautuminen sekä se uupumaton ponnistus, jolla päämäärää kohti
pyritään, ansaitsevat kaikkea kiitostamme".

Ruotsissakin uudet suomalaisuuden pyrinnöt luonnollisesti tulivat
tunnetuiksi, mutta siellä ne enimmäkseen herättivät närkästystä ja
vihastusta. Omassakaan maassa eivät ne suinkaan jääneet vastustusta
vaille. Jo v. 1844 esiintyi Åbo Tidningar'eissa "eräs Suomalainen" (_en
Finne_),[164] joka asettui jyrkästi Snellman'in vaatimuksia vastaan.
Suomenkielen kohottaminen sivistyksemme kannattajaksi, se oli hänen
ajatuksensa juoksu, oli mahdoton, tarpeeton, kohtuuton, vieläpä
vahingollinen. Se ei ollut mahdollinen siihen nähden, että suomalainen
kansallisuus on aina ollut toisen kansallisuuden alainen; kun sen
kehityksestä Ruotsin vallan aikana ei ole ollut kysymystäkään, niin
vielä vähemmän siitä voi olla puhetta monin verroin mahtavamman naapurin
valtikan alla, Eikä se ollut tarpeellinen, koska muuallakin on tultu
toimeen, vaikka sivistyskieli on ollut toinen kuin kansan käyttämä,
niinkuin esim. Irlannissa, jossa englannin kieli on ollut vallitsevana,
ja samoin Pohjois-Amerikassa, jossa Irokeesien ynnä muiden
Intiaani-heimojen kielet ovat saaneet pysyä alkuperäisellä asteellaan.
Ei se myöskään ollut kohtuullinen, sen kautta näet ruotsinkielinen
rahvas ja ruotsinkieleen vanhastaan tottunut herrassääty kadottaisivat
tiedolla ja taidolla saavuttamansa etuoikeutetun aseman suomenkielisen
väestön rinnalla, joka saisi lahjan ilman mitään ansiotansa. Siitä olisi
vielä vahinkoakin, sillä sivistys maassamme oli jo niin pitkälle
ehtinyt, että viljelemättömän suomenkielen kehittäminen sen tasalle
vaatisi seisausta olojemme edistyksessä; yksityisiltäkin sivistyneiltä
veisi suomenkieleen perehtyminen niin paljon aikaa, ett'eivät kerkiäisi
hankkimaan itselleen tarpeeksi muita hyödyllisempiä tietoja, Mainittuna
vuonna puolusti sama lähettäjä yhä mietteitään nimellä "maltillinen
Suomalainen" (_sansad Finne_) ja häntä avusti vielä Morgonbladet'issa
muuan "rehellinen Suomalainen" (_redlig Finne_) ja seuraavana vuonna
taas Åbo Tidningar'eissa nimimerkki _Suomalainen_, joka ilmoitti
puhuvansa useiden vakavain maamiesten puolesta. Näitä kirjoittajia ja
heidän hengenheimolaisiansa kutsuttiin siihen aikaan yhteisellä nimellä
_Irokeesi-ystäviksi_, koska tämän Intiaani-heimon kohtalon olivat
asettaneet ikään kuin esikuvaksi Suomen kansan tulevaisuudelle. Toiselta
puolen tuli nimitys _Fennomaani_ eli suomikiihkoinen, joka edellisellä
ajanjaksolla vielä verrattain harvoin esiintyy, nyt yleisesti käytetyksi
tunnussanaksi.

Eikä mainittu vastarinta rajoittunut pelkkiin sanoihin, se muuttui pian
ankaraksi vainoksi, ankarimmaksi mitä suomalaisuus koskaan on saanut
kokea. Jo v. 1846 lakkautettiin _Saima_-lehti muka yleiselle
järjestykselle vaarallisena ja seuraavana vuonna kiellettiin
_Kanavakin_, joka suomenkielellä oli uskaltanut yhteiskunnallisiin
kysymyksiin kajota, enää ilmestymästä. 1848-49 vuosien kapinat
Euroopassa antoivat kiitollisen aiheen muutamille _Suomen_ miehille
tehdä suomalaisuuden harrastajat valtiollisestikin epäluulon alaisiksi.
Siten saatiin aikaan 1850 vuoden kielto, jonka tarkoituksena oli yhdellä
iskulla tehdä loppu kaikista yrityksistä suomenkielen kohottamiseksi
yläpuolelle rahvaankirjallisuuden ahtainta piiriä. Vuotta myöhemmin, kun
yliopiston rehtori ja Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran esimies _Gabriel
Rein_ kävi kenraalikuvernööri Menshikov'in puheilla Pietarissa
saadakseen aikaan edes jotain lievennystä tähän kieltoon, kävi selville,
että hänelle oli esitetty suomikiihkoisia laillisen hallituksen
vihollisiksi, joiden oli muka aikomus perustaa suuri itsenäinen
valtakunta kaikkien Venäjällä asuvain suomensukuisten kansojen avulla.
Rein'in huomautettua, mitenkä mokoma ajatus oli sula hulluus ja
mahdottomuus, oli ruhtinas ainoasti arvellut: "onhan maailmassa niin
monta mieletöntä!"

Niistä kirjallisista yrityksistä, jotka mainittu asetus ehkäisi,
mainittakoon v. 1850 tilattavaksi tarjottu jatko _Annikka_-sarjaa sekä
Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran v. 1853 suomennuttama koulukirja
Cornelius Nepos'en _Jalojen sankarien elämäkertoja_. Suomalaisen
Kirjallisuuden Seuran yhteyteen v. 1849 perustettu _Suomalaisen
romaani-eli kauniskirjallisuuden yhdyskunta_ ei saanut säännöilleen
vahvistusta, ja Seuran omat säännöt täytyi muuttaa mitä ahtaimpien
määräysten mukaan.

Onneksi ei tämä asetus kaikessa ankaruudessaan kauan kestänyt.
Ensimmäisenä sen osoitti mahdottomaksi nuori ylioppilas _Yrjö Koskinen_.
Hän oli v. 1851 tarjonnut _Suomi_-kirjaan painettavaksi _Kertomuksen
Hämeenkyrön pitäjästä_, joka oli etevästi esitetty ja otettiin siitä
syystä mielihyvällä vastaan. Mutta asetukseen nähden kehoitettiin
tekijää kääntämään sitä ruotsiksi. Hän pysyi kuitenkin jäykkänä
päätöksessään, että sen piti tulla painetuksi suomenkielellä taikka
saisi se jäädä julkaisematta. Kirjoitus lähetettiin silloin tekijän
tietämättä korkeimpaan paikkaan Pietariin tarkastettavaksi, josta sille
saatiin erityinen painolupa.

Itämainen sota saattoi jo asetuksen unohduksiin, kun oli Suomenkin
kansalle yhteinen valtiollinen vaara selvitettävä. Tuli sitten
hallitsijanmuutos, jonka ensimmäisiä seurauksia oli kiellon vaikutuksen
lakkauttaminen. Siten pääsi _Annikan_ neljäs osa, joka sisälsi
_Kiljander'in_ suomennoksen Nicander'in murhenäytelmää _Taikamiekka_,
ilmestymään v. 1855 ja seuraavana vuonna tuli myös mainittu Cornelius
Nepos'en lukukirja painosta. Viimein kumottiin koko asetus ainaiseksi
Snellman'in esityksestä v. 1860.

Aleksanteri II:n valta-istuimelle nousu loi Suomeenkin keväisen ajan.
Uusi elämä virkosi, uudet toiveet elpyivät. Ensimmäisenä esiintyi
nytkin _Yrjö Koskinen_, joka siihen aikaan oli apulais-opettajana
syrjäisessä Pietarsaaren kaupungissa. Heti keväällä 1855 hän
Suomettaressa lausui julki ajatuksensa _Suomalaisista kouluista_,
vaatien korkeampia suomalaisia oppilaitoksia perustettavaksi, alussa
edes yhden yli-alkeiskoulun, joka keskelle maata sijoitettuna kyllä
saisi kaikilta tahoilta oppilaita sekä talonpoikais-lapsia että
herrassäätyisiäkin. 1857 vuoden alussa hän jälleen kirjoitti sen
johdosta, että oli puhe uuden oppikoulun perustamisesta Jyväskylään:
_Tarvitaanko Jyväskylässä yli-alkeiskoulua ja mimmoista?_ siihen
päättävästi vastaten: _Suomenkielinen yli-alkeiskoulu Jyväskylään taikka
ei ollenkaan koulua_. Ja jo seuraavana vuonna 1858 tuli tämä hänen
ehdoituksensa toteutetuksi.[165]

V. 1857 oli myös _Kaarlo Ferdinand Forsström_ esiintynyt Suomettaressa
vaatien, että tuomareille ensialuksi myönnettäisiin lupa kirjoittaa
pöytäkirjansa suomeksi ja että vastaisuutta varten kaikki tuomareiksi
pyrkijät velvoitettaisiin, ennen yliopistosta pääsöänsä, suorittamaan
kirjallinen tutkinto suomenkielessä. Suullinen tutkinto yliopistossa oli
jo edellisenä vuonna 1851 vuoden asetuksen mukaan astunut voimaan niiden
suhteen, jotka aikoivat hakea tuomarin virkaa paikkakunnassa, missä
kansa suurimmaksi osaksi oli suomenkielistä. Ja samana vuonna 1857 oli
hallitus ruvennut antamaan ulos virallista lehteänsä suomeksi, nimellä
_Julkiset Sanomat_. Vuodesta 1860 alettiin niin-ikään _Asetuskokousta_
suomenkielellä toimittaa. V. 1862 kutsuttiin kokoon komitea, jonka tuli
antaa lausunto suomenkielen käyttämisestä laki- ja virkakielenä. 1 p.
Elok. 1863 sai Snellman viimein aikaan keisarillisen lupauksen
kieliasetukseksi, joka tarkemmin määrättiin v. 1865.

Tähän aikaan alkoi suomenkieli yliopistossakin saada vakavaa jalansijaa.
Ensimmäiset suomenkieliset tohtoriväitökset, _Fredrik Polén'in_ ja _Yrjö
Koskisen_ ilmestyivät v. 1858. V. 1862 solmittiin maisteri _Frans
Vilhelm Rothsten'in_ luona[166] Länsisuomalaisten piirissä liitto, jonka
jäsenet sitoutuivat puhumaan suomea sekä keskenään että kaikissa muissa
sopivissa tiloissa. Tämä _Suomen ystäväin_ liitto laajennettiin vielä
samana vuonna yli koko maan ulottuvaksi seuraksi, jolla on ollut noin
600 jäsentä.

Siihen aikaan alettiin myös muutamissa sivistyneissä perheissä käyttää
kotikielenä yksin-omaan suomea. Niiden perustajat -- se on muistettava
-- olivat milt'ei kaikki ruotsin- tai saksan-, jopa venäjänkielisistä
kodeista lähteneet ja useat heistä olivat vasta täysi-ikäisinä oppineet
ensimmäiset suomenkielen alkeet. Mutta ei ollut enää syytä epäillä eikä
aikaa epäröidä. Nyt, jos milloinkaan, oli kansallinen uudistus meillä
viimeinkin toteutettava.

Tästä lähtien ei, niinkuin tähän asti, voi kaikkia ansiokkaita
kirjateoksia luetella, vaan on täytymys sekä rajoittaa että valikoida.
Mutta samalla on se nautinto, että saa esittää yhä enemmän todellista
kirjallisuutta, eikä vaan semmoista, jolla yksistään tutkijan silmissä
on jotakin arvoa.


2. Mattias Aleksanteri Castrén ja suomenkielen tutkimus.

Molempien niiden ajanlohkojen vaiheella, joita Snellman'in esiintyminen
eroittaa, seisoo Castrén. Hän on liiaksi nuori edelliseen luettavaksi ja
taas liiaksi lyhyt-ikäinen jälkimmäiseen oikein soveltuakseen. Epäillä
vielä sopii, kuuluuko hän kumpaiseenkaan, kun ei ole rivilläkään
rikastuttanut suomenkielistä kirjallisuutta eikä edes varsinaisesti
suomenkielen tutkijana työskennellyt. Mutta sittenkin on kielemme ja
kirjallisuutemme historiassa suorastaan mahdoton mennä hänen ohitsensa,
siksi läheisessä suhteessa niihin on hänen koko elämäntyönsä,

_Mattias Aleksanteri Castrén_ syntyi 2 p. Jouluk. 1813 Kemin pitäjän
kappelissa Tervolassa, jossa isä oli pappina, ja muutti jo pienenä
poikana vanhempainsa mukana Rovaniemelle. Täällä hän aikaisin tottui
pohjoisen ilman-alan omituisia vaivoja kestämään; täällä oppi hän myös
taitavaksi koskenlaskijaksi, tarkaksi pyssymieheksi ja käteväksi
puukonkäyttäjäksi, jotka taidot kaikki sitten olivat hänelle sangen
hyödylliset, Hengenherätystä taas tuossa köyhässä sydänmaassa mahtoivat
erään sedän ja erään enon kasvi- ja kielitieteelliset harrastukset
antaa. Isän kuoltua v. 1825 jäi perhe suureen varattomuuteen; yksi
enoista kuitenkin auttoi anteliaasti, niin että lasten opetus kävi
mahdolliseksi. Oulun triviaali-koulun läpikäytyään pääsi Castrén
ylioppilaaksi 1830 ja maisteriksi 1836.

Juuri siihen aikaan olivat Lönnrot'in löytämät vanhat kansanrunot taas
herättäneet vilkkaampaa suomalaisuuden harrastusta. Ensi alussa kääntyi
tämä harrastus enemmän näin saatuin runollisten, tarullisten ja
kielellisten aarteitten tutkimiseen kuin oikeastaan suomenkielisen
kirjallisuuden viljelemiseen. Tästä sai Castrén'inkin elämäntyö
suuntansa määräyksen. Kerätäkseen kielellisiä ja jumalaistarullisia
selityksiä Kalevalaan itse runojen löytöpaikoilta, matkusti hän v. 1839
Suomen ja Venäjän Karjalassa. Matkan tulokseksi sopii lukea mainittu
Kalevalan ruotsinnos vuodelta 1841, joka on uskollisella ja samalla
runollisella tavalla suoritettu. Rinnatusten Kalevalan-tutkimusten
kanssa oli Castrén tehnyt myös vertailevia kielitieteellisiä. Y. 1838
oli hän matkustellut Suomen Lapissa, jatkaen lapinkielen oppimista
kansan suusta, jonka jo ennen oli alkanut vähistä sen-aikuisista
lappalaisista kirjoista. Samoin oli hän tutkinut viron, vieläpä hiukan
turkinkin kieltä. Hänen ensimmäinen kielitieteellinen julkaisunsa oli
väitöskirja: _De affinitate declinationum in lingua fennica, esthonica
et lapponica_, (Nominein taivutuksen yhtäläisyydestä suomen, viron ja
lapin kielissä), jolla hän v. 1839 pääsi dosentiksi suomalaisissa ja
muinais-pohjoismaisissa kielissä. Tämä paikka oli kuitenkin palkaton,
eikä siitä ollut edes toivoa päästä mihinkään vakinaisempaan toimeen,
kun avoimena ollut suomenkielen lehtorinkin virka -- Castrén'in hakemus
asiamiehen huolimattomuuden kautta myöhästyi -- oli tullut täytetyksi.
Itse oli Castrén niin varaton, että tähän-astisillekin tieteellisille
matkoilleen vaan oli päässyt, ensin mainitulle Suomalaisen
Kirjallisuuden Seuran, toiselle erään ystävän avulla. Sitä enemmän on
ihmeteltävä rohkeus, jolla hän jatkoi tieteellistä uraansa.

Ainoa tuki, joka tätä rohkeutta kannatti, oli toivo päästä osalliseksi
Pietarin akatemian hankkimaan retkeen Siperian tutkimiseksi. Vaan sekin
toivo oli varsin häilyväinen; sillä vaikka Sjögren oli siihen Castrén'ia
v. 1838 ehdoittanut, oli koko hanke silloin tullut epämääräiseen
tulevaisuuteen lykätyksi. Mutta 1842 vuoden alussa tämä toivo viimein
sai vakaan, todellisen muodon; akatemia päätti lähettää
kielitieteellisen tutkijan Siperiaan ja uskoi tämän tehtävän
Castrén'ille. Hän oli parast'-aikaa Lönnrot'in seurassa ja
kustannuksella Suomen Lapissa, josta he pitkittivät matkansa Venäjän
Lapin ja Karjalan kautta Arkangel'iin saakka. Täällä sai Castrén taas
toisen ilahduttavan sanoman, että hänelle oli Suomen valtiovaroista
määrätty 1000 hopearuplaa Euroopan Samojeedein tutkimista varten. Näin
saattoi hän siis tieteen hyväksi käyttää sen väliajankin, joka vielä oli
kuluva, ennen kuin akatemian kustantama, vuodeksi 1843 määrätty retki
oli alkava. Marraskuussa 1842 läksi hän nyt Arkangel'ista itäänpäin ja
tuli vasta Marraskuussa 1843 Obdorsk'in kaupunkiin Siperiassa. Koko
tämän vuoden oli hän oleskellut Samojeedein sekä näiden keskellä
kulkevain Syrjäänein seurassa, tutkiskellen kumpaisenkin kansan kieltä,
vanhoja tapoja sekä taruja. Tultuansa näin viimein toiveittensa
luvattuun maahan, täytyi hänen vaan valitettavasti kohta jälleen siitä
poislähteä. Matka Arkangel'ista Obdorsk'iin on ollut vaivaloisin
kaikista hänen retkistään. Ajellessaan tundralla sai hän välistä
läpikastuneena lumituiskusta istua tuntikausia Pohjan jäisessä
myrskyssä. Asua tuli majoissa, joissa lattialla oli rakojen kautta
sisään tuiskunneita lumikinoksia ja joissa piti kirjoitella susiturkki
päällä, taikkapa teltoissa, joissa epäilytti: "pitikö koko aika pitää
sateesta läpikastunut puoli liossa, vai kääntää toinen kuivaksi jäänyt
ylös vuorostaan osaansa saamaan". Tästä kaikesta oli Castrén'in terveys
kokonaan murtunut. Lääkärin käskystä täytyi hänen mennä takaisin
kotimaahan, jossa hän sitten viimeisti matkalla jo kyhäilemänsä
_Syrjäänin kieliopin alkeet_ 1844 ja Helsingissä sotamiehenä olevan
Tsheremissin avulla valmisti vielä _Tsheremissin kieliopin alkeet_ 1845,
molemmat latinan kielellä. Syrjäänin kielen alalta hän julkaisi myös
tohtoriväitöksensä _De nominum declinationibus in lingua syrjaena_ 1844.

Jälleen vahvistuneella terveydellä läksi Castrén lopulla Helmikuilta
1845 suurelle Siperian-retkellensä, jolta vasta palasi ummelleen neljän
vuoden päästä. Ensimmäisen vuoden tutki hän Ostjakkeja ja Samojeedeja
Irtish- sekä Ob-jokien latvapuolella, ja muutti sitten v. 1846
Jenisei-joelle, jonka suun läheisyydessä, Turuhansk'issa, kolkoimmalla
pohjan perällä hän vietti enimmän osan sitä vuotta. Näin perin pohjin
tutkittuansa sen puolen Samojeedeja, palautui hän taas jokea myöten
etelään, matkalla ottaen selvää ennen aivan tuntemattomien, n.k.
Jenisein Ostjakkein kielestä. Keväästä 1847 syksyyn 1848 oleskeli hän
Jenisein latvoilla sekä Sajan'in vuoristossa, jopa käväisi pikimmältään
myös Kiinan rajankin takana. Tarkoituksena oli hänellä muutamien siellä
ennen olleitten, vaan nyt jo tatarilaistuneitten Samojeedi- ja
Ostjakki-heimojen etsiminen. Täällä tutustui hän samassa Tatarien,
sitten Baikal-järven takana käydessään vielä Tungusien ja Burjatienkin
(Mongolien) kieleen. Yllä kerrottuin laveain tutkimusten suureet saaliit
olivat kuitenkin kalliilla hinnalla maksetut. Tälläkin matkalla oli
Castrén saanut kokea sanomatonta vaivaa ja puutetta, erittäin Jenisein
suulla. Sen kautta oli hänen terveytensä enimmästi ollut niin huono,
että hän ajottain tuskin pysyi koossa. Olipa kerran verenkohtaus
Baikal-järven aroilla v. 1848 jo melkein äkkiä lopettaa hänen elämänsä.
Ihmeellistä on, kuinka hän näin heikkona kuitenkin sai niin äärettömän
paljon työtä valmiiksi.

Matkansa loppuaikoina oli Castrén huolissaan siitä, mitenkä voisi
toimeentulonsa laittaa semmoiselle kannalle, että saisi aikaa
kokoelmiensa tieteelliseen järjestämiseen ja toimittamiseen. Joku häntä
kehoitti kirkkoherran virkaa hakemaan, mutta Castrén tulisella
kiivaudella kielsi. "Ennemmin", kirjoitti hän vastaukseksi, "asuisin
ruotivaivaisena jossain yliskammarissa, kuin 30 hopeapenningin edestä
uhraisin tieteeni; ihmisen elämä on niin lyhyt, ett'ei tarkimmallakaan
yhdenmukaisuudella voi saada paljoa aikaan". Pietarin akatemia kuitenkin
osaksi huojensi tämän huolen sillä, että otti hänet ylimääräiseksi
apulaiseksi 600 ruplan palkalla. Tarjottiin hänelle vakinaistakin virkaa
paljoa suuremmilla eduilla, vaan koska sitten olisi täytynyt jättää oma
maa, ei hän siihen suostunut.

Vasta v. 1851 Maaliskuun 14 päivänä saattoi viimein kotimaa tarjota
jalolle pojalleen sopivan turvallisen paikan. Silloin Castrén
vastaanotti uuden, yliopistoomme perustetun Suomen kielen ja
kirjallisuuden professorin viran, jonka valtakirjan kansleri ja
perintöruhtinas, sittemmin keisari Aleksanteri II, omin käsin toi
hänelle. Nyt koitti Castrén'ille häiritsemätön onnen aika. Vapautettuna
toimeentulon huolista taisi hän täydellä voimallaan ryhtyä tärkeihin
töihinsä. Saksankielinen _Ostjakin kieliopin koe_ oli häneltä
valmistunut v. 1849; professorin virkaa varten oli hän kirjoittanut
väitöksen _De affixis personalibus linguarum altaicarum_ (Altailaisten
kielten persoonallisista liitteistä); nyt hän pani enimmän aikansa
samojeedin kielioppiin, johon hän viiden vaivaloisen vuoden kuluessa oli
kerännyt aineksia ja jota hän aikoi elämänsä päätyöksi. Sen ohessa piti
hän luennoita Suomen suvun sukulaissuhteista sekä jumalaistarustosta.
Iloon mielenmukaisesta, hyvin edistyvästä työstä liittyi onni saada oma
koti perustetuksi. Mutta tämä kirkas hetki Castrén'in elämässä oli liian
lyhyt-aikainen. Tundrilta saatu keuhkotauti oli kyllä täällä kotona
näennäisesti poistunut, mutta se teki salaisesti työtään, siksi kun 7 p.
Toukok. 1852 sai tehtävänsä täytetyksi.

Surun ja kaipauksen katkeruutta lievitti kuitenkin osaksi se havainto,
että vainajan vaivannäkö, vaikka hän kesken työnsä suoritusta
poistemmattiin, ei ollut turha. Hänen kokoelmansa huomattiin jo alkuaan
olevan niin hyvässä järjestyksessä, että niistä toinenkin voi arvokkaita
teoksia kokoon panna. Näin saatiin ennen mainitun Pietarin akatemikon
_Anton Schiefner'in_ jalomielisellä avulla Castrén'in kuoleman jälkeen
painosta: _Samojeedin kielioppi_ ynnä _Sanaluetteloita_ 1854-55,
_Tungusin kielen peruspiirteet_ 1856, _Burjatein sekä Koibalein ja
Karagassein (tatarilaistuneitten Samojeedein) ynnä Jenisein-Ostjakkien
ja Kottein kielten kielioppien kokeita_ 1857-58, kaikki saksankielellä.
Toisten ystäväin toimesta taas ilmestyivät ruotsiksi nimellä _Nordiska
resor och forskningar_ (samaan aikaan tai myöhemmin myös saksalaisessa
käännöksessä): Castrén'in _Matkakertomukset_ kahdessa osassa 1852 ja
1855, _Suomalaisen mythologian luennot_ 1853, _Kansatieteelliset luennot
Altain kansoista _ 1857 sekä kaikellaiset pienemmät kirjoitukset kahtena
nidoksena 1858 ja 1870.

Castrén avasi tieteelle ihan uuden, äärettömän avaran ja tärkeän
työalan. Hän perusti koko ural-altailaisen sukukunnan vertailevan
kielitieteen. Ennen häntä oli tähän kuuluvain kansain heimolaisuudesta
keskenään ollut ainoasti hämärä aavistus; hän sen todisti ja järjesti
nämät kansat sen mukaan. Selvitettyään suomalais-ugrilaisten kansojen
keskenäistä yhteyttä, hän osoitti Suomen suvun kaukaisempaa
heimolaisuutta Samojeedein, Turkkilaisten, Mongolein ja Tungusein
kanssa. Tähän kieliheimolaisuuteen hän myös perusti ajatuksen Suomen
suvun lähdöstä Altai-vuorilta. Siellä hän oli löytänyt niin hyvin
Turkkilaisten ja Samojeedein kuin myös Ostjakkein viimeiset jäljet. Ja
koska Ostjakit epäilemättä ovat Suomen sukua, päätti hän siitä, että
Altai on myös "Suomen kansan alkukehto". Itse hän katsoi tämän havainnon
sangen tärkeäksi kansallisessakin suhteessa, ei vaan tieteellisessä.
"Melkein koko Suomen suku", sanoi hän, "on viime aikoihin asti seisonut
huomaamatta jätettynä ja hyljättynä maailman historiassa. Tuntematta sen
muinaisia oloja, on pidetty sen hajanaisia haaroja hyödyttöminä oksina
ihmiskunnan sukupuussa. Mutta kun kerran sukulaisuus suomen ja
samojeedin kielten välillä on toteen näytetty, mikä valo sen kautta
koittaa Suomalaisten muinais-ajalle, laajoille sukulaissuhteille ja
maailmanhistorialliselle arvolle!" Mitenkä näitä Castrén'in päätelmiä
tulevaisuudessa muodosteltaneenkin, varmaa ainakin on, että hänen
suurten tutkimustensa jalot ilmituotteet ovat Lönnrot'in Kalevalan
rinnalla tuntuvasti kohottaneet kansallistunnetta omassa maassamme,
samassa kuin ne ovat tehneet Suomen kansan nimen enemmän tunnetuksi ja
kunnioitetuksi ulkomailla.

       *       *       *       *       *

Eikä siinä kyllin. Castrén'in innostava esimerkki on myös epäilemättä
osaltansa vaikuttanut siihen vilkastuvaan harrastukseen, joka on
nähtävänä suoranaisesti suomenkielen alalla. Yhä useampia kielioppeja ja
erikoistutkimuksia ilmestyy, joita kaikkia on enää mahdoton ottaa
huomioon. Esitettäköön tässä ainoasti ne kielemme harrastajat ja
tutkijat, jotka vielä Castrén'in eläissä kirjoittivat suomeksi.
Lönnrot'ia lukuun-ottamatta, ei niitä ole kuin kolme, nimittäin:
_Volmari Styrbjörn Schildt eli Kilpinen, Henrik Konstantin Corander ja
Kustaa Eerik Eurén_.

_Volmari Styrbjörn Schildt eli Volmari Kilpinen_, joksi hän itseään
kirjoituksissaan nimitti, oli syntynyt Laukaalla 31 p. Heinäk. 1810;
hänen isänsä oli kapteeni Uudenmaan rykmentissä. Hän pääsi ylioppilaaksi
1825, suoritti filosofian kandidaatti-tutkinnon 1833 ja seppelöittiin
maisteriksi 1836, tuli lääketieteen lisensiaatiksi 1838 ja tohtoriksi
1840. Määrättiin piirilääkäriksi Jyväskylään 1839, jossa virassa pysyi
vuoteen 1889, ja kuoli 8 p. Toukok. 1893. Arvidsson'in kirjoituksista
kiihtyneenä harrasteli Kilpinen kaiken ikänsä suomenkielen edistymistä.
Maisteriväitöksekseen hän suomensi ensimmäiset kaksi lukua _Xenophon'in
Anabasis'ta_ 1832; samoin myöhemmin neljä ensimmäistä kirjaa ynnä osan
viidettä _Euklideen alkeista mittaustieteessä_ 1847. Siihen aikaan vielä
suurta korkeampaan sivistykseen kuuluvien sanojen puutetta yritti hän
auttaa sepittämillänsä uusilla, joista koko joukko löytyy hänen
kirjoituksessaan _Muutama sana suomenkielen rikastuttamisesta_,
Suomi-Kirjassa 1844. Mutta tässä sepittämisessä ei hän onnistunut yhtä
hyvin kuin Lönnrot, josta syystä useimmat hänen ehdoittamistaan sanoista
ovat jääneet käyttämättä. Kuitenkin on hän, niinkuin kerran leikillä
kehui, muun muassa suomalaisen _tieteen ja taiteen_ isä. Vielä huonompi
menestys oli toisella hänen mielituumallaan, että nimittäin
suomalaisessa kirjoituksessa ruvettaisiin pitennysmerkkinä
kaksoisvokaalien asemesta käyttämään hänen keksimiänsä "venykkeitä".
Hänen kirjoituksiansa siitä aineesta on _Suomi_-kirjassa 1856: _Sananen
suomenkielen ulkomuodosta ja venytysmerkistä_, samoin toisen jakson ensi
osassa: _Sanapuvullinen kysymys_; Kirjallisessa Kuukauslehdessä ynnä
muissa aikakautisissa julkaisuissa sekä erityisessä kirjasessa, joka
ilmestyi nimellä: _Nītæ næitæ, nītelmiæ, væitelmiæ, vestelmiæ,
sotielmia, sovinto, Jyvæskylæssæ, Keski-Somen kirjapainiossa_ 1889.
Käytännöllisesti on hän koettanut edistää sitä muutosta kirjojen
palkitsemisella, jotka tämmöisellä tavalla painettiin, niinkuin
_Kiljander'in_ ensimmäinen _Nadeschdan_ suomennos vuodelta 1860, _J.
Sārisen_ kääntämä kaksi-osainen Leo'n _Kristillinen uskonnon ja kirkon
historia eli tosine_ 1862-63 y.m. Paitsi jo mainittuja kirjoituksia on
_Suomi_ kirjassa vielä pari Schildt'in tutkimusta _Suomalaisista
sukunimistä_ 1857 ja 1859. Vielä on hän toimittanut _Kansan Lehteä_
Jyväskylässä vv. 1868-70.

Vaivaloiset virkatoimet estivät Schild'iä mielensä mukaan jatkamasta
kirjallisia pyrintöjänsä. Mutta sen sijaan hän käytännöllisillä aloilla
pontevasti toimi suomalaisuuden hyväksi. Hän oli paikkakuntalaistensa
etupäässä siinä hankkeessa, jolla saatiin aikaan suomenkielinen
oppilaitos Jyväskylään. Hän oli myös ensimmäinen maamme lääkäreistä,
joka käytti virkakirjoituksissaan suomenkieltä. Hänen lukuisista ja
suurista lahjoituksistaan paikkakuntansa henkisten rientojen
kannattamiseksi mainittakoon ainoasti 40,000 markan suuruinen
pohjarahasto suomenkielisen yliopiston perustamiseksi Jyväskylään.

_Henrik Konstantin Corander_ oli syntynyt 21 p. Syysk. 1814 Mikkelissä,
jossa isä oli nimismiehenä. Tuli ylioppilaaksi 1833 ja maisteriksi 1836
sekä vihittiin papiksi 1837. Oli vuodesta 1843 opettajana, enimmäkseen
Viipurissa. Suoritti filosofian tohtoritutkinnon 1857 ja nimitettiin
suomenkielen dosentiksi yliopistoon 1860, mutta pysyi kouluvirassaan
vuoteen 1867, jolloin pääsi kirkkoherraksi Antreaan. Kuoli 16 p. Tammik.
1878. Hänen toimittamansa on ensimmäinen _Suomalajnen kjelioppi koulujen
tarpe'eksi_, vuodelta 1845; niin myös ensimmäinen suomenkielinen
dosenttiväitös: _Suomalaisten nimukka- ja lausukka- (eli tehdikkö-)
sanojen jakauntumisesta taivutuksen suhteen_ 1859. Sitä paitsi on hän
julkaissut latinankielisen tohtoriväitöksen suomenkielen alalta 1853 ja
ruotsinkielisen oppikirjan suomenkielessä 1866.[167]

_Kustaa Eerik Eurén_ syntyi 24 p. Syysk. 1818 Porin kaupungissa, jossa
isä kuului alhaisempaan porvariväkeen. Turun kymnaasiin tultuaan täytyi
hänen jo vuoden kuluttua erota varattomuutensa tähden. Hän sai sitten
kirjanpitäjän paikan Leineperin rautatehtaassa Ulvilassa.
Käytännöllisten töittensä tähden ei hän kuitenkaan kokonaan jättänyt
tieteellisiä opintojaan. Päivän oltuansa tehtaan palveluksessa pani hän
puolet yöstä lukuihinsa. Tällä rautaisella ahkeruudella onnistui hänen
v. 1841 päästä yliopistoon, jossa suoritti maisteritutkinnon 1844. Sen
jälkeen antautui hän koulun palvelukseen, toimittaen ensi alussa
kymnaasin-apulaisen virkaa Turussa. V. 1852 määrättiin hän raamatun
alkukielten lehtoriksi ja v. 1857, jolloin Hämeenlinnan kymnaasi
perustettiin, muutettiin hän sinne historian lehtoriksi. Samassa
uskottiin hänelle tuon uuden opiston ensimmäiset järjestämistoimet sekä
vv. 1857-63 sen johto rehtorina. Hämeenlinnassa hän kuoli 13 p. Helmik.
1872.

Kymnaasin apulaisena suomea opettaessaan oli Eurén saanut kokea
soveliaan kieliopin ja sanakirjan puutetta, ja koko innollaan ryhtynyt
tämän puutteen täyttämiseen. V. 1846 tuli painosta _Grunddragen till
finsk formlära_ (Suomenkielen muoto-opin pääpiirteet), jossa hän
koulunuorison hyödyksi käytti Lönnrot'in ja Castrén'in tutkimuksia. Tätä
lyhyytensä vuoksi vaikealukuista kirjasta seurasi v. 1849 lavea _Finsk
språklära_ (Suomen kielioppi) sekä sitten v. 1851 _Finsk språklära i
sammandrag_, alemmille kouluille aiottu lyhennys. V. 1852 täytti
suomenkielistenkin kouluin tarpeen _Suomalainen kielioppi
Suomalaisille_.[168] Viimeksi ilmaantui v. 1860 _Suomalais-ruotsalainen
sanakirja_, sekin, niinkuin on mainittu, pääasiallisesti Lönnrot'in
runsaitten kokoelmain ja tutkimusten avulla. Kaikki nämät teokset ovat
erinomaisessa määrässä helpoittaneet ja jouduttaneet kansankielen
tuntemisen leviämistä ylhäisempiin säätyihimme, jota paitsi kieliopit
ovat suomenkielen muoto-opille antaneet lopullisen vakavuuden. Vielä on
Eurén toimittanut osaksi suomentamalla, osaksi itse sepittämällä toista
sataa kansankirjasta. Hänen aikaisemmista suomennoksistaan mainittakoon:
Beecher-Stowe'n _Setä Tuomon tupa_ 1856, _Suomalaisia Uuteloita_ 1858
sekä Goldsmith'in _Maapapin Wakefjeldissa elämä_ 1859; alkuperäisistä
kirjoituksista ovat huomattavat useain Suomen historiassa merkillisten
miesten elämäkerrat, viisi vihkosta vuodelta 1858. Myös on hän
toimittanut moniaita sanomalehtiä, nimittäin _Talousseuran Sanomia_
1851-53, _Sanomia Turusta_ 1854 sekä perustamaansa _Hämäläistä_ 1857-71.


3. Maamiehen ystävä ja Kanava.

Sitä periaatettansa, että oli kirjoitettava suomenkielellä, eikä
ainoastaan suomenkielestä, koetti Snellman itsekin toteuttaa ryhtyessään
rinnan _Saima_-lehden kera toimittamaan _Maamiehen ystävää_. Tämän
tarkoitus oli rahvaanlehden ja sen mukainen oli myös sen sisällys. Se
kertoili _Uusilaatuisesta navetanrakennuksesta, Erinäisten riistain
kasvannosta ja elatus-aineesta ynnä Kylmänneistä potaatista_, huomautti
että: _Jo nyt pitää ruveta eläville havuja syöttämään_, ja selitteli,
varoittaakseen kotiviinan poltosta: _Mitä siitä rankista karjalle hyvää
on?_ Sitten se osoitti: _Kuinka viisas mies lapsensa kasvattaa_, sekä
kyseli: _Osaattakko, pojat, lukuja laskea?_ tai _Olettako, miehet,
urkuja kuulleet?_ Vielä se opetti, että: _Ei mene aurinko mihinkään ja
Jos aurinko seisoo, kyllä kuu juoksee_; puhuipa joskus myös _Ulkomaan
asioista ja Kuopion pitäjän miehistä_. Niinkuin muutamista näistä
päällekirjoituksista voi arvata, osasi Snellman pukea jokapäiväisimmät
aineet huvittavaiseen muotoon ja siten pitää vireillä lukuhalua ja
tiedonharrastusta. Vaan päämääränä tätäkin lehteä toimittaessaan oli
hänellä kansallistunteen herättäminen. Heti ensimmäisessä numerossa hän
oli esittänyt: _Mitkä Suomalaiset ovat?_ ja seuraavassa ottanut puheeksi
_Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran_, sitten kertonut: _Mikä tieto
vanhoilla Suomalaisilla oli Jumalasta ynnä Kristin-opin levittämisestä
Suomenmaassa_ sekä lopuksi tehnyt selkoa _Kalevalasta_.

Vuosineljänneksen kuluttua näki Snellman kuitenkin mahdottomaksi työlään
kouluvirkansa ohella pitää huolta kahdesta sanomalehdestä, jotka
kumpaisenkin oli melkein yksin täyttänyt ja paraasta päästä
alkuperäisillä kirjoituksilla. Siitä syystä täytyi hänen jättää
suomenkielisen lehden toimittaminen sen 15:stä numerosta alkaen toisiin
käsiin, voidakseen kokonaan antautua elämänsä päätehtävään: sivistyneen
säädyn palauttamiseen oman kansallisuutensa tuntoon. _Maamiehen ystävä_
eli vielä toistakymmentä vuotta, aina vuoteen 1855.

Snellman'in elämäkerta on niin tunnettu ja suuremmalta osalta jo niin
täydellisesti esitetty valtioneuvos _Th. Rein'in_ etevässä kuvauksessa,
että tässä riittänee muutamain rajaviivain piirtäminen.

_Juhana Vilhelm Snellman_, suomalaisen merikapteenin poika, oli syntynyt
Tukholmassa 12 p. Toukok. 1806. Muutti seitsenvuotisena vanhempainsa
mukana Kokkolaan, josta v. 1816 lähetettiin Oulun triviaalikouluun. Tuli
ylioppilaaksi 1822 sekä perinpohjaisten opintojen jälkeen maisteriksi
1832 ja dosentiksi filosofiassa 1835. Jatkoi tutkimuksiansa Ruotsissa,
Tanskassa ja Saksassa vv. 1839-42, julkaisten useita huomiota
herättäneitä tieteellisiä ja kaunokirjallisia teoksia, joista
mainittakoon Saksassa painettu tutkimus persoonallisuuden aatteesta
_Versuch einer speculativen Entwickelung der Idée der Persönlichkeit_
1841 ja Ruotsissa ilmestynyt valtio-oppi, _Läran om staten_, 1842.
Samaan aikaan hän kotimaassa antoi ulos aikakauskirjaa _Spanska Flugan_
(Espanjan kärpänen, eräänlaisen laastarin nimitys) 1839-41. Rehtorina
Kuopiossa vv. 1843-49 hän toimitteli, paitsi valtiollista _Saima_-lehteä
1844-46, kirjallisia kuukauslehtiä _Kallavesi_ 1846 ja _Litteraturblad
för allmän medborgelig bildning_ 1847-49. Turhaan haettuaan avonaiseksi
tullutta filosofian professorin virkaa yliopistossamme 1848 ja estettynä
saamasta yksityisillä varoilla pääkaupunkiin perustettavan kauppakoulun
johtajan paikkaa, jonka toiveessa oli jättänyt kouluvirkansa Kuopiossa,
työskenteli hän jonkun aikaa konttoristina Borgström'in kauppahuoneen
palveluksessa ja elätteli muuten satunnaisilla töillä perhettänsä
Helsingissä. V. 1855 Aleksanteri II:n noustua valta-istuimelle koitti
hänellekin toinen aika. Hän ryhtyi heti _Litteraturblad'ia_, jota
väliajalla oli hoitanut _Sven Gabriel Elmgren_,[169] jälleen itse
toimittamaan. Seuraavana vuonna hän nimitettiin "siveys-opin ja
tieteiden järjestelmän" professoriksi ja v. 1863 hän kutsuttiin
raha-asiain toimiston päälliköksi kotimaiseen hallitukseemme. Hänen
muistoansa senaattorina on aina säilyttävä, paitsi 1863 vuoden
kieliasetusta, rahanmuutos vuodelta 1865 sekä sankarimainen taistelu
Suomen kansan hengissä pitämiseksi nälkätalvena 1867-68. Snellman erosi
senaatista 1868, mutta otti senkin jälkeen innokkaasti osaa
valtiolliseen elämäämme. Aateloituna v. 1866 oli hän läsnä kaikilla sitä
seuraavilla valtiopäivillä. Litteraturblad'insa oli hän lopettanut 1863,
vaan kirjoitteli vielä 1870 luvulla ahkerasti suomenmieliseen
_Morgonbladet_-lehteen. Muista sen-aikuisista kirjoituksista
huomattakoon _Finska studenten_ (Suomen ylioppilas) 1875. Myös on
mainittava, että hän johti Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran toimia sen
esimiehenä vv. 1870-74. Snellman kuoli 4 p. Heinäk. 1881 Kirkkonummella.

       *       *       *       *       *

Snellman'in vaikutus suomenkielisen sanomakirjallisuuden alalla ei
rajoittunut yksistään _Maamiehen ystävän_ perustamiseen, vaan sai tämä,
niinkuin on mainittu, pian seuraajia, jotka astuivat siitä vielä askelen
eteenpäin. Ensimmäinen Snellman'in esimerkistä alkunsa saanut uusi
yritys oli Pietari Hannikaisen _Kanava_, joka syntyi Viipurissa 1845. Jo
tilaus-ilmoituksessaan se lupasi tuoda huvittavaa ja hyödyttävää
lukemista kaikille säädyille. Se ei siis aikonut tyydyttää ainoasti
talonpoikaisen kansan tarpeita, vaan pyrki sovittamaan sisällyksensä
myös sivistyneelle lukijakunnalle kelpaavaksi. Ja tämän aikomuksensa se
pani täytäntöön sangen suurella taidolla. Huvittavainen osa sisälsi
runoelmia, novelleja ja näytelmiä, sekä omia että suomennettuja. Samaan
kaunokirjalliseen osastoon voimme vielä lukea arvostelut uusista
kirjoista, sekä koti- että ulkomaisista, ynnä arvostelut Viipurin
saksan- ja ruotsinkielisistä teaatterinäytännöistä.[170] Hyödyttävässä
osastossa on selvästi havaittavana _Saima_-lehden vaikutus. Sillä Kanava
tarkastelee milloin tätä, milloin tuota laitosta ja olojen kohtaa
maassamme, rohkeasti osoittaen, mitä oli väärää ja vaillinaista, sekä
ehdoitellen parannuskeinoja. Tämäntapaiset kirjoitukset, joista
mainittakoon: _Vankihuoneitten laitoksista, Hollikyydin järjestämisestä,
Tilojen osituksesta, Elinkeinojen vapaudesta, Kansakouluista, Estääkkö
mikä suomenkielistä kirjotuksia ottamasta oikeuksiin? ja Suomenkielen
käyttämisestä_, koskivat usein kipeästi asian-omaisiin virkamiehiin,
joita tietysti enimmin suututti se, että heidän toimensa täten joutuivat
ennen kuulumattomalla tavalla itse kansan arvosteltaviksi. Seurauksena
oli, että noita tunnettuja variksenjalkoja -- -- -- alkoi yhä tiheämmin
näkyä lehden palstoilla, kunnes se 1847 vuoden lopulla kokonaan
kiellettiin ilmestymästä,

_Pietari Hannikainen_ oli syntynyt 24 p. Elok. 1813 Säämingin pitäjässä,
jossa isä oli lautamiehenä. Kävi Savonlinnan piirikoulua, joka siihen
aikaan oli saksankielinen, ja tuli v. 1833 yliopistoon, mutta erosi
siitä jälleen jo v. 1835 ja rupesi maamittarin-apulaiseksi. Tällä
virkatiellä sai hän v. 1857 kommissiooni-maamittarin paikan Viipurissa
ja v. 1866 samallaisen Uudellamaalla.

Hannikaisen olo yliopistossa sattui samaan aikaan, jolloin Suomalaisen
Kirjallisuuden Seuran perustamisen jälkeen alkoi ilmautua muutamia, jos
kohta vähäisiä suomalaisuuden oireita, Hän oli niitä, jotka
kevätjuhlassa 1834 päättivät suorittaa vapaehtoisen tutkinnon
suomenkielessä; hän oli myös niitä harvoja, jotka siitä päätöksestä
tekivät totta. Pysyväisempiä hedelmiä rupesi tämä hänessä itänyt
innostus kuitenkin vasta vuosikymmentä myöhemmin tuottamaan. Että se
tapahtui Snellman'in vaikutuksesta, osoittaa jo hänen ensimmäisten
runokokeittensa ilmestyminen _Saima_-lehden palstoilla 1844.

Sanomalehden toimittajaksi, joksi hän Snellman'in esikuvaa noudattaen
itse seuraavana vuonna rupesi, oli Hannikainen monin puolin erittäin
sopiva: hänellä oli kaunokirjallisuuteen taipumusta; hänellä oli sujuva,
selvä, kepeä kirjoitustapa, vaikka kieli ei ollut kyllin huolellisesti
karsittua; hän oli kansan keskuudessa kasvanut, joten tunsi sen tarpeet
ja puutteet perinpohjin. Ja ennen kaikkea oli hänellä tähän toimeen
uupumaton harrastus. Kun _Kanava_ kiellettiin ilmestymästä, julkaisi hän
viatonta maanviljelyslehteä _Lukemisia maamiehille_ vv. 1849-50;
yhteiskunnalliset kirjoituksensa lähetti hän Suomettareen. V. 1856 pani
hän alkuun Viipurissa lastenlehden, nimeltä _Aamurusko_, joka kuitenkin
pian muuttui valtiolliseksi ja jatkui 1858 vuoden loppuun asti. Vv.
1861-62 toimitti hän niin-ikään Viipurissa ilmestyvää _Otavaa_.
V. 1864, _Suomettaren_ tultua jokapäiväiseksi, kutsuttiin hän sen
päätoimittajaksi ja oli vielä seuraavana vuonna toimituksen jäsenenä.

Näissä sanomalehdissä löytyvät myös kaikki Hannikaisen kaunokirjalliset
teokset. Kanavassa jo tapaamme _Silmänkääntäjän_, sangen lystikkään
ilveilyksen kahdessa näytöksessä, joka sitten myös painettiin erikseen
v. 1847 ja samana vuonna esitettiin Kuopiossa seuranäytelmänä, antaen
näin ensimmäisen alun draamalliselle taiteelle suomenkielellä.

Tämän näytelmän juonessa, lausuu Snellman arvostelussaan,[171] vallitsee
satunnaisuus, jota päähenkilö taitavasti käyttää hyväksensä. Aluksi
Jussi Oluvisella ei ole muuta tuumaa kuin ruveta herraksi, jonka vuoksi
hän lähtee vaan matkalle, ilman mitään ennakolta mietittyä suunnitelmaa.
Vasta Hölmölän kestikievarin nöyrä käytös ja puhe saattavat hänet
esiintymään silmänkääntäjänä. Siten juoni, jos kohta se on peräti
yksinkertainen, tulee täyteen uusia, arvaamattomia seikkailuja. Ja
vaikka sen kehitys on satunnaisuuden vallassa, niin seuraa kuitenkin
kaikki kestikievarin ja Oluvisen omasta luonteesta varsin
johdonmukaisesti. Nämät luonteet, niinkuin myös sivuhenkilöjen, ovat
aivan tosiperäisiä, ja koko kuvauksen perustuksena on se historiallinen
totuus, että meillä ulkomaalainen on merkinnyt yhtä kuin herra,
Suomalainen samaa kuin talonpoika.

Silmänkääntäjällä on todellisen komedian ansiot siinäkin, että se on
täydesti tasapuolinen. Se ruoskii toiselta puolen talonpojan
herrastelemisen halua ja herkkäuskoisuutta, mutta toiselta puolen myös
herrassäätyä näyttämällä, kuinka talonpoikakin, kun vaan on kyllin
rohkea ja hävytön, on jo täysi herra. Hienointa siinä on, että Oluvinen
tämän hyvin tietää ja vielä itseksensä nauraa sille vähäiselle taidolle,
jota tähän tarvitaan. Yksityisistä koomillisista kohtauksista
mainittakoon se, jossa kestikievari piiallensa osoittaa raamattua
tuntevansa, sekä se, että silmänkääntäjän kummallisia eläviä ei tunneta
tavallisiksi kotieläimiksi, vaikka niitä nimen-omaan näiden näköisiksi
sanotaan. Liiaksi kouriin tuntuva burleski eli ilvehtivä aines kuitenkin
vaikuttaa, ettei Silmänkääntäjä enää oikein sovellu nykyisen
teaatterimme näyttämölle.

Niin-ikään Kanavassa julkaistuna oli _Antonius Putronius_, Suomen
oloihin hyvin sukkelasti sovitettu mukailus Holberg'in näytelmästä
Erasmus Montanus. Myöhemmin suomensi Hannikainen _Näytelmistöä_ varten
Schiller'in huvinäytelmät _Selima_ (Turandot) ja _Liukaskielinen_
(Parasit) 1861 sekä ranskankielestä _Pietar Patelin'in_ 1864. Toisia
suomennoksia on ollut Suomalaisen Teaatterin käytettävänä, vaikka eivät
ole painosta ilmestyneet, esim. laulunäytelmä _Preciosa_; julkaisematta
jääneet ovat myös alkuperäiset: _Lapsuuden ystävät_ ja _Neitsyt Siiri_
(Brahe).

Ensimmäinen Hannikaisen novelli, joka erikseen tuli painetuksi, oli
_Serkukset, jutelma Ulla tädiltä_ 1848; alkuluonnos siihen oli, näet,
erään naisen tekemä. Myöhemmin ilmautui muutamia hänen novellejaan
_Talvikukkasia_ nimisessä kokoelmassa 1865. Viimeksi vanhoilla
päivillään julkaisi hän kaksi vihkoa _Jutelmia läheltä ja kaukaa_
1882-84. Hannikaisen novelleissa on ranskalaisen kertomistavan kepeys,
sujuvaisuus ja jännittäväisyys; tapaukset seuraavat toisiaan nopeasti,
eikä esitys ole koskaan pitkäveteistä. Mutta hän ei pidä huolta
luonteiden kehityksestä, ei myöskään paikan ja ajan värityksestä; mitä
hän kertoo, voisi olla tapahtunutta missä ja milloin hyvänsä. Välistä
panee hän toimeen aivan mahdottomia yhteensattumuksia. Hannikaisen
kertomukset kuuluvat siihen novellikirjallisuuden lajiin, jota
nimitetään följetongi- ja sensatsiooni-kirjallisuudeksi. Jotkut niistä
ovat aiheeltansa historiallisia, esim. _Salojärven kukkanen_ (Nuijasodan
ajoilta), _Torkel ja Viipurin linna_ sekä _Ukon kertomus_. Toiset ovat
kansan-elämästä otetut, niinkuin _Kruunutilalainen_. Enimmät kuitenkin
liikkuvat keskisäädyn piirissä, esim. _Punainen lähde_ ja _Pitäjän
pappi_.

Hannikaisen runokokeet eivät ole erittäin huomattavia. Ne ovat
enimmäkseen suomennoksia ja saksalaisen koulukasvatuksen vaikutuksesta
suureksi osaksi valitut Schiller'in ja Göthe'n pienistä runoelmista.

Paitsi kaunokirjallista on Hannikainen julkaissut yhtä ja toista
muutakin kansantajuiseen kirjallisuuteen kuuluvaa. Sitä lajia on esim.
_Pitäjäänkirjasto_ 1869. Hannikaisen suomennoksista mainittakoon vielä
_Viron satuja_ 1847 ja samana vuonna ilmestynyt _Asian-ajaja_,
ensimmäinen lainopillinen käsikirja suomenkielellä.

V. 1879 otti Hannikainen eron virastansa ja asettui maatilalleen
Parikkalaan, jossa vielä elää ijäkkäimpänä suomalaisuuden
kunniavanhuksista.


4. August Ahlqvist.

Pikemmin kuin mitä Snellman saattoi toivoakaan, ilmautui myös
ensimmäinen sitä uutta polvea, joka oli oppinut suomenkieltä rakastamaan
ja jolla alkoi olla taitoa sitä käyttää. Jo _Saima_-lehden ensimmäisessä
vuosikerrassa ilmestyy muutaman suomenkielisen runon alla ja seuraavassa
vielä useammin nimimerkki _A. O...n_ tai _A. Oksanen_, joka nykyään on
meille kaikille tunnettu August Ahlqvist'in runoilijanimenä.

_August Engelbrekt Ahlqvist_ oli syntynyt 7 p. Elok. 1826 Kuopiossa ja
tullut, tässä kaupungissa saatuansa opin alkeet, ylioppilaaksi 1844.
Ensimmäiset kaksi vuotta oli hän kuitenkin vähävaraisuuden vuoksi poissa
yliopistosta kotipaikoillansa. Tämän ajan käytti hän toimittaakseen
painosta ensimmäisen maantieteen oppikirjan Suomalaisia varten,
_Geografia eli maan-opas_, jonka oli jo koulupoikana suomentanut, v.
1844 ja seuraavana vuonna vielä toisen kääntämänsä koulukirjan _Yhteinen
historia lyhykäisesti Suomen kansalle_. Hänen samoihin aikoihin
_Saima_-lehdessä julkaisemansa runokokeet olivat enimmäkseen
suomennoksia Runeberg'in idylleistä ja epigrammeista; nämät ilmestyivät
v. 1845 myös yhteen kerättyinä nimellä _Runoelmia Runeberg'ilta_.

Pääkaupunkiin vihdoin päästyänsä otti Ahlqvist luonteelleen ominaisella
innolla ja voimalla osaa kaikkiin yliopisto-nuorison kansallisiin
harrastuksiin. Savokarjalaisen osakunnan v. 1846 julkaisemaan toiseen
vihkoon _Lukemisia Suomen kansan hyödyksi_ saatiin häneltä
suomennokset Runeberg'in _Pilven veikkoa_ sekä Almqvist'in novellia
_Putkinotkon uudispaikka_ (Grimstahamns nybygge). Toisen Almqvist'in
novelleista _Kappelin_ hän oli suomentanut samana vuonna aloitettuun
_Annikka_-sarjaan. Sitä paitsi oli hän Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran
lähettiläänä kesällä 1846 käynyt Suomen Pohjois-Karjalassa keräilemässä
runoja Lönnrot'in uutta Kalevalan laitosta varten. Seuraavana vuonna
Ahlqvist antoi Suomettareen, jonka perustajia hän oli, paitsi runoelmia,
sekä alkuperäisiä että suomennettuja, tuon ihmeen kauniin ja
syväaatteisen _Sadun_ Suometar-neidosta ja tämän sisaruksista.
Mainittuna vuonna hän myös matkusteli Itä-Pohjanmaalla sekä Vienan
läänissä näiden maakuntain kielimurteita tutkimassa.

Mutta varsinaisesti kielitieteen alalle antautui Ahlqvist vasta
filosofian kandidaatti-tutkinnon suoritettuansa v. 1853. Käytyänsä
kesällä 1854 yhdessä _Kaarlo Slöör'in_ kanssa runonkeruulla Käkisalmen
puolella sekä Pohjois-Inkerissä, oli hän ruvennut tutkimaan
Länsi-Inkerissä asuvain Vatjalaisten kieltä, josta tuloksena oli Suomen
Tiedeseuran toimituksissa seuraavana vuonna ruotsiksi ilmestynyt _Vatjan
kielioppi_. Nähtävästi oli Lönnrot, jolta hän oli saanut apua ja neuvoa
jo ensimmäisissä kirjallisissa yrityksissään, vaikuttanut tähän hänen
harrastustensa suuntaan. Osaltansa lienee siihen myös vaikuttanut
Castrén'in kuolema ja hänen töittensä keskeytyminen. Ahlqvist katsoi
häpeäksi Suomen kansalle, jos tämä perintö jäisi vieraille, ja päätti
siitä syystä uhrata kaikki voimansa suomen sukukielten tutkimiseen. Oli
kuitenkin yksi, joka ei voinut hyväksyä tätä hänen päätöstänsä, ja se
oli Snellman. Arvostellessaan mainittua vatjan kielioppia
Litteraturblad'issaan 1856 Snellman surumielin lausuu: "Yhä enemmän
kasvaa uusien kielioppien luku suomen sukukielten alalla; myös Ahlqvist
on nyt lopullisesti tullut kieliopin-tekijäksi. Arvostelija ei voi sitä
asiata auttaa; haikealla tunteella täytyy hänen nähdä niin monen voimat
kuluvan suomen kielioppiin ja kielentutkimukseen. Tuntuu siltä, kuin
ahkeroittaisiin saadakseen ajoissa hautapatsasta valmiiksi sille
kielelle, joka sen alle on haudattava. -- -- Ahlqvist on sekä
suomennoksissaan että omissa vähäisissä kyhäyksissään osoittautunut,
kirjoituslaatuun ja kieleen nähden, paraita toiveita antavaksi
suomalaiseksi proosakirjoittajaksi. Hän on myös antanut hyviä lupauksia
uuden-aikaisesta suomenkielisestä runoudesta, ja hänen kaunis
_Savolaisen laulunsa_ on varmaankin kauan kaikuva. Hän on kenties vielä
joskus hetkeksi palaava näihin nuoruutensa harjoituksiin; mutta hänen
koko elämänsä ponnistus on nyt kuitenkin kääntynyt aivan toiseen
suuntaan, ja se työala, jonka hän on valinnut, Venäjällä asuvain
suomalais-heimojen kielten tutkiminen, vaatii kyllä useamman kuin yhden
miehen koko voiman".

Snellman'in ennustus kävi jossakin määrin toteen, sillä tieteen palvelus
tuli tästä lähtien Ahlqvist'in varsinaiseksi työksi, ja ainoasti
lomahetkiä saattoi hän enää omistaa Runottarelleen. Sitä kielellistä
tutkimusmatkaa, jonka hän oli aloittanut Inkerissä, kesti melkein
yhtämittaa lähes viisi vuotta. Syksyllä 1854 oli hän oleskellut Tarton
kaupungissa, opiskellen vironkieltä ja tutkiskellen virolaista
kirjallisuutta. Muistona siitä ajasta on hänen kirjoituksensa _Viron
nykyisemmästä kirjallisuudesta_ 1855 vuoden _Suomi_-kirjassa. Keväällä
1855 hän läksi Aunukseen Vepsäläisten kieltä tutkimaan, josta tehdyt
muistiinpanot, _Anteckningar i nordtschudiskan_, sitten painettiin
Suomen Tiedeseuran toimituksiin 1859. Kotimaassa vähän käytyänsä, meni
hän alussa vuotta 1856 uudelleen matkoille. Kazan'in kaupungissa sekä
sen ympäristöillä hän tämän vuoden opiskeli Tatarien, Tshuvasshien ynnä
myös vähän Tsheremissien kieltä. Seuraavan vuoden alusta hän siirtyi
Simbirsk'in lääniin Mordvalaisten keskuuteen, mutta palasi loppupuolella
vuotta takaisin Kazan'iin. Täältä hän matkusti keväällä 1858 vielä
edemmäksi Siperian puolelle ja kävi ensin Voguuleja, sitten Castrén'ilta
tutkimatta jääneitä Pohjois-Ostjakkeja, ja kotimatkallansa viimein
Permiläisiäkin tervehtimässä.

Matkoilta palattuansa suoritti Ahlqvist filosofian
lisensiaatti-tutkinnon 1859, jota varten jo v. 1854 oli julkaissut
väitöksen suomenkielen tutkimuksen historiasta ennen Porthan'ia, _Bidrag
till finska språkforskningens historia före Porthan_. Seuraavana vuonna
tuli hän suomalaisten kielten dosentiksi yliopistoon. Dosenttiväitöksen
aineena oli hänellä moksha-mordvan verbioppi, _Läran om verbet i
mordvinskan mokscha-dialekt_; koko tämän murteen kielioppi tuli painosta
saksankielisenä Pietarissa 1861 ja sai seuraavana vuonna
tiedeakatemialta palkinnon. Hedelmänä hänen matkoiltansa on myös
kirjoitus _Venäläisiä sanoja suomenkielessä_ 1857 vuoden Suomi-kirjassa.
Käytyänsä vielä kielitieteellisellä opintomatkalla Tanskassa, Saksassa,
Itävallassa ja Unkarissa vv. 1861-62 Ahlqvist painatti Suomi-kirjaan
ruotsinkielisen kirjoituksen _Unkarinkielen sukulaisuudesta suomenkielen
kanssa_ 1863. Samana vuonna hän nimitettiin Lönnrot'in jälkeen
professoriksi Suomen kielessä ja kirjallisuudessa.

Epäilemätöntä on, että Ahlqvist sillä ajalla, jonka nämät kieliopilliset
työt kuluttivat häneltä, olisi voinut paljoa suuremmassa määrin
suoranaisesti hyödyttää kirjallisuuttamme. Mutta yksin noista
matkustuksista Venäjälläkin on karttunut kirjallisuudellemme
huvittavaiset matkakertomukset, jotka ensin eri kirjeinä ihastuttivat
Suomettaren lukijoita huumorillisilla kuvauksillaan meille oudoista
oloista ja sitten v. 1859 ilmestyivät uudestaan painosta eri kirjana
nimellä _Muistelmia matkoilta Venäjällä vuosina 1854-1858_.
Paitsi sitä ei runouskaan jäänyt Ahlqvist'ilta aivan unohduksiin.
Professoriväitöksen aineena oli hänellä _Suomalainen runous-oppi_, tosin
etupäässä _kielelliseltä kannalta_, ja yhä välistä oli häneltä saatu
edes suomennoksia vieraitten kielten paraista runoteoksista. 1856 vuoden
Suomi-kirja sisältää kauniin käännöksen Runeberg'in runoelmaa _Döbeln
Juuttaassa_, ja juhlassa, jota v. 1859 täällä vietettiin suuren
saksalaisen runoilijan Schiller'in muistoksi, luki Ahlqvist
suomentamansa _Laulun kellosta_.. Seuraavana vuonna 1860 painatti hän
kaikki sepittämänsä omat runoelmat ynnä muutamat käännökset yhteen
kirjaksi nimellä _Säkeniä_. Ja kun tähän aikaan oli ruvettu Helsingissä
harrastamaan näytelmäin esittämistä suomenkielellä, yhtyi Ahlqvist
siihen harrastukseen siten, että suomensi mainittuna vuonna Benedix'in
ilveilyksen _Riita-asia_ (vapaasti mukailemalla) ja Molière'n komedian
_Väkinäinen naiminen_ ynnä v. 1863 Näytelmistöä varten Schiller'in
tragedian _Kavaluus ja rakkaus_. Työläässä professorinvirassaankin,
johon ensi vuosina 1863-65 liittyi Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran
sihteerin toimi ja loppu-aikoina 1884-87 yliopiston rehtorin tehtävät,
Ahlqvist aina löysi aikaa kaunokirjalliseen tuotantoon. Jo v. 1863 tuli
uusi lisätty painos _Säkenien_ ensimmäistä "parvea" ja toinen parvi
seurasi 1868. Sen jälkeen ilmestyi molemmista vähennetty ja enennetty
laitos 1874 sekä neljäs enennetty painos 1881; niissä on uudestaan
painettuna myös hänen promotsiooni-runonsa, ensimmäinen suomenkielinen,
vuodelta 1869.[172] Kutsuttuna 1863 vuoden virsikirja-komitean jäseneksi
Ahlqvist julkaisi _Virren-ehdotuksia taikka 76 virttä_, osiksi entisistä
korjailtuna, osiksi vast'uudesta suomennettuina, 1866. Vielä toimitti
hän painosta _Valittuja Suomen kansan sananlaskuja_ selityksillä
nuorisoa varten 1869 sekä _Uuden suomalaisen lukemiston_ 1873.[173]

Myös tieteellisen tutkimuksensa Ahlqvist tästä lähtien suuntasi siten,
että siitä olisi mahdollisimman suuri hyöty kirjakielellemme.
Sensuuntainen teos on _Suomen kielen rakennus, vertaavia kieliopillisia
tutkimuksia_, jossa Ahlqvistin laajat tiedot sukukielissä ovat käytetyt
suomenkielen hyväksi. Siitä valmistui kuitenkin ainoasti ensimmäinen
osa, _Nominien synty ja taivutus_, v. 1877. Samassa tarkoituksessa
toimitti hän _Kieletärtä_ eli "tutkimuksia, arvosteluja ja muistutuksia
Suomen kirjallisuuden ja kielitieteen alalta", kaikkiaan seitsemän
vihkoa, vv. 1871-75 sekä perusti v. 1876 yliopistonuorison keskuudessa
_Kotikielen seuran_. Tämän nuorison suomenkielen opintojen edistämiseksi
oli hän v. 1869 painattanut _Suomalaisen murteiskirjan tahi lukemisia
viron, karjalan, vatjan, vepsän ja liivin kielillä_.

Vasta vv. 1877 ja 1880 katsoi Ahlqvist voivansa lähteä uusille
tutkimusmatkoille Ostjakkein ja Voguulein keskuuteen. Eikä hän näiden
matkojen kielitieteellisistä tuloksista ennättänyt eläissään julkaista
muuta kuin ensimmäisen osan teostansa _Ueber die Sprache der
Nord-Ostjaken_ (Pohjois-Ostjakkein kielestä) 1880. Saadakseen kokonaan
antautua monien edellisiltäkin matkoilta suorittamatta jääneiden
kokoelmainsa toimittamiseen, oli hän täysinpalvelleena ottanut eron
yliopistosta 1888 ja juuri saanut voguulilaisen sanakirjansa
painokuntoiseksi,[174] kun kuolema hänen työnsä keskeytti 20 p. Marrask.
1889.

Ahlqvist on kirjallisuutemme historiassa pääasiallisesti runoilijana
arvosteltava. Hänen ensimmäiset runokokeensa ovat Snellman'in herättämän
innostuksen vaikutuksesta syntyneet. Niissä ilmaantuu syvä isänmaallinen
tunnelma. Yleisimmin tunnettu on _Savolaisen laulu_, jäljennös
Runeberg'in Maamme-laulua; mutta runollisessa suhteessa etevämpiä ovat
useat muut, niinkuin _Tuopa tuopi tuiman tunnon, Silloin saisi Tuoni
tulla_ ja _Miksikä aina suret?_ Ihmeellistä vaan on, että näissä on niin
epätoivoinen mieliala, joka myös hänen suorasanaisessa _Sadussansa_
ilmenee.[175] Ahlqvist ei nähtävästi tohtinut vielä toivoa menestystä
suomalaisuuden pyrinnöille. Rohkeammaksi koroittuu hänen äänensä vasta
runossa _Suomen valta_ (Nouse, riennä Suomen kieli!), joka on
kirjoitettu 1860, samana vuonna kuin Säkenien ensimmäinen parvi
ilmestyi. Tässä Säkenien osassa on myös joukko lempilauluja, jotka eivät
kuitenkaan vedä vertoja hänen isänmaallisille runoilleen. Sitä vastoin
on hänen kaikkein paraita tuotteitansa ballaadi _Koskenlaskijan
morsiamet_. Säkenien toisessa parvessa olisi odottanut tapaavansa jo
enemmän voitonriemua suomalaisuuden edistymisestä. Mutta senkaltaisia
runoja ei ole monta, oikeastaan ei muuta kuin runo _Porthan'in
kuvapatsaan paljastettua_, sekin laimea ja kuiva. Isänmaallisia runoja
on vielä _Unelmia_, vaikk'ei se ole entisten vertainen, ja _Kun 1734
vuoden laki tuli uudestaan suomennettuna ulos_, joka myös on varsin
kaunis. Hyvin tuntuvasti vaikutti Ahlqvist'in runouteen hänen ja muitten
suomenmielisten välillä yhteen aikaan vallinnut eripuraisuus. Runosta
_Päivä koittaa!_ näkee hänen arvelleen toisten olevan väärällä tiellä,
panevan liian äkisti pois vanhan; samaan suuntaan käyvät runot
_Valtiollista_ ja _Meidän vieraissa-käynnit_. Monesti puhkeaa esiin syvä
persoonallinen katkeruus, esim. _Lapsuuteni paikoilta_ ja _Eräsnä
katkerana hetkenä_; usein myös tyytymättömyys omaan itseensä ja ankara
sisällinen taistelu, niinkuin runoissa _Kynälampi_ ja _Sydämeni
asukkaat_, Siihen liittyy vielä välistä epäilys omasta työstä ja sen
merkityksestä: _Eräänä syntymäpäivänäni, Mun kesäni_. Joskus tämä mielen
rauhattomuus antaa sijaa hurjalle nautinnonhalulle, _Kerran
viinikellarissa_; mutta toisena hetkenä se pakoittaa runoilijaa hakemaan
lohdutusta ja apua ylhäältä: _Nosta silmäsi!_ Tältä ajalta ei ole
hänellä lempilauluja, mutta sen sijaan liikuttavia kuvauksia
perhe-elämän iloista ja suruista.

Niinkuin kaikesta näkyy, on Ahlqvist puhtaasti lyyrillinen,
subjektiivinen runoilijaluonne. Hän on niitä runoilijoita, lausuu eräs
arvostelija,[176] jotka ovat "niin täydellisesti yhdistäneet
runollisuutensa kehkiämisen heidän oman sielunsa historiaan, että
kirjansa ovat heidän sydämmensä kohtausten tarkkoja peilikuvia.
Tunnollisuutensa (tunteellisuutensa) on hänen kuvaus-aistiansa
rikkaampi, soinnullisuus on hänen runoudessaan muodostustaitoa etevämpi.
-- Hänen runollinen näkyalansa ei ole juuri avarampia; ihmishengen ja
ulkomaailman korkeimpia kysymyksiä hän karttaa, mutta sydämmen
sisälliseen maailmaan hän on kokonaan kotiutunut. Sukkeluuttakin puuttuu
häneltä kokonaan. -- Säästäväisesti, melkein liiankin säästäväisesti hän
käyttää loistavia kuvia ja mietelmiä".

Vertauskuvien käyttämisessä on Ahlqvist silminnähtävästi seurannut
Suomen kansanrunoutta. Sen sekä Runeberg'in runouden vaikuttamaa on myös
hänen selvä, yksinkertainen esitystapansa. Kieli on hänellä niin
runollista ja sointuvaa, että hän siinä kauan on pysynyt esikuvana.
Samaa kielitaitoa on hän osoittanut monessa runokäännöksessään, erittäin
_Laulussa kellosta_, jossa hän on alkuteoksen vaikeita ja vaihtelevia
runomittoja mestarillisesti jäljitellyt. Virsien suomentajana ja
sepittäjänä sitä vastoin ei hän ole mitään erinomaista saanut aikaan.

Moni suuri runoilija ei ole ollut yhtä etevä proosakirjailijana; niin on
myös Ahlqvistin laita. Hänen _Satunsa_ on tosin hyvin kaunis ja
kirjoitustavan puolesta muita parempi. Mutta hänen suorasanaiset
käännöksensä eivät ole vapaat ruotsalaisuuksista eivätkä vailla
jonkinlaista kankeutta. Samat puutteet haittaavat myös _Muistelmia
matkoilta Venäjällä_, jotka kuitenkin sisällyksensä puolesta ovat hyvin
hupaisat lukea. Niissä Ahlqvist antaa havainnollisia kuvauksia elämästä
Venäjällä, vaikka suomensukuisista kansoista, oikeista tutkimuksen
esineistä, sen sijaan varsin vähän tietoja, paljoa vähemmän kuin Castrén
matkakertomuksissaan. Enemmän kansatieteellistä ainesta sisältää hänen
myöhemmiltä matkoiltansa kirjoitettu kertomus _Unter Wogulen und
Ostjaken_ (Voguulein ja Ostjakkein keskuudessa) 1883, mutta vahingoksi
nuorelle suomalaiselle kirjallisuudellemme se, samoin kuin hänen hauska
tutkimuksensa länsisuomalaisten kielten sivistyssanoista _De vestfinska
språkens kultur ord_ 1871 ja siitä uudistettu laitos _Die Kulturwörter
der westfinnischen Sprachen_ 1875, ei ole suomeksi ilmestynyt.[177]


5. Suomettaren miehet.

Syksyllä 1846 järjestettiin savokarjalaisen ylioppilasosakunnan
keskuudessa kuraattorin _Sakari Joakim Cleve'n_[178] esimiehyydellä
erityinen suomalainen "osake" eli osasto, jonka tarkoituksena oli koota
"kaikki suomen kirjoittamista ja puhuntaa halustavat ja rakastavat"
yhteisiin keskusteluihin "äitinkielellä". Tämän suomalaisseuran
pöytäkirjoissa, joita toimitti ylioppilas _Fredrik Polén_, esiintyy
ikäänkuin yrityksen hyvänä haltijana usein _Suometar_,[179], milloin
riemuitsevana jäsenten lukuisasti ollessa koolla, milloin vähälukuisille
näyttäytyen "epäilevän, sulhoansa odottavan morsiaisen tapaan toivon
lempiöillä kyynälillä silmissänsä".

Seuraavan vuoden alussa, 12 p. Tammik. 1847, perustivat kolme seuran
innokkaimmista jäsenistä, ylioppilaat _August Ahlqvist, Taneli Europaeus
ja Paavo Tikkanen_, yhdessä länsisuomalaisen kandidaatin _Antero
Varelius'en_ kanssa, suomenkielisen viikkolehden ja antoivat sille
yhteisen lemmittynsä, _Suomettaren_, nimen. Sangen uskallettua tosin
oli, varsinkin siihen aikaan, jolloin ei vielä ollut tavallista nähdä
naisia kaikissa viroissa, että tämmöisen nuoren neitosen annettiin
ryhtyä toimiin, joissa niinkuin näimme, eivät miehisemmätkään voimat
aina kestäneet. Mutta kenties luotettiin juuri Suomettaren
nais-etuuksiin, arveltiin, että ankarimmissakin herroissa toki löytyisi
sen verta kohteliaisuutta, ett'eivät heti kohta panisi tukkoa suun
eteen, jos tyttölapsen kieli joskus liikkuisikin vähän liian vapaasti.

Kuinka paljon perää tässä toivossa oli, näytti kyllä pian kokemus. Mutta
toisessa tuumassaan Suomettaren miehet eivät erehtyneet. Tähän asti,
niinkuin olemme nähneet, suomenkielisiä lehtiä oli lentänyt milloin
mistäkin Suomen sopukasta; vaan pääkaupungissa ei ollut suomalaisuudella
vielä yhtään jalansijaa. Suometar vasta otti Helsingin asuntopaikakseen.
Sydän, se ikäänkuin naisen pettämättömällä luonnollisella aistilla
päätti, on ensin valloitettava; kyllä kaikki muu sitten saadaan samassa.

Tässä maamme henkisessä sydänpaikassa Suometar alkoi tärkeän,
monivaiheisen elämänretkensä. Alussa se ei huolinut paljon muusta kuin
tieteistä ja taiteista. Paitsi että päälehdenkin sisällys melkein
kokonaan tätä laatua oli, seurasi sitä vielä kerran kuukaudessa
lisälehti, joka pelkkää kaunokirjallisuutta, vieraista kielistä
suomennettuja novelleja, sisälsi. Eikä se ollut kumma, kun muistamme,
että Suomettaren ensimmäiset toimittajat olivat kaikki nuoria
yliopistolaisia.

Mutta tuli sitten toinen vuosi, tuo usein mainittu 1848, jolloin ei
Suometar-neitokaan valtiollisesta riehunnasta säilynyt. Se lykkäsi
tieteet ja taiteet loukkoon ja alkoi pitää pitkiä saarnoja
vallankumouksista ja tasavalloista, Kossuth'ista, Cavaignac'ista,
Lamartine'sta ynnä muista kansanvillitsijöistä ja kapinannostajista.
Eikä siinä kyllin, se oli ruvennut, Kanavan varoittavasta esimerkistä
huolimatta, omassakin maassa kaikellaisia parannuksia vaatimaan, ennen
kaikkea sitä, että suomenkieli oli koroitettava luonnolliseen asemaansa
meidän maassamme.

Kaksi vuotta ja vähän päälle kesti tätä puuskaa Suomettaren päässä.
Sitten se äkkipäätä -- 17:nnessä numerossaan 1850 -- jätti sekä
estetiikat että politiikat ja alkoi siitä lähtien syöttää lukijoillensa
pelkkää Piplian historiaa, ynnä joskus vaihetukseksi vähän neuvoja
maanviljelyksestä. Ja 26:nteen numeroonsa se viimein jätti kaikki
puheensa kesken. Me jo tiedämme, mikä kova pakko oli tähän vaikenemiseen
syynä.

Sitä ihmeellisempää on, että Suometar heti seuraavan vuoden alussa
rohkeni jälleen koroittaa ääntänsä, toimittaakseen Suomen kansalle
tietoja edes "luvallisista aineista". Hyväksi onneksi näitten
luvallisten aineitten raja vähitellen taas väljeni. Tästä nyt alkava
vuosikymmen oli Suomettaren paraan kukoistuksen ja kunnian aika.
Maisteri _Fredrik Polén_, joka Toukokuussa 1851[180] oli ruvennut lehden
toimitukseen yhdessä dosentti _Herman Kellgren'in_ kanssa ja 1853 vuoden
alusta ottanut koko toimituksen huolekseen, oli keksinyt kaksi sangen
tehokasta keinoa lukijapiirinsä laajentamiseksi. Hän rupesi, näet,
antamaan tilaajain kerääjille joka 11:nnen kappaleen lahjaksi, ja hän
kehoitti talonpoikiakin lähettämään lehteen kertomuksia oman pitäjänsä
asioista. Minkä suotu etu edellisissä, sen kunnianhalu jälkimmäisissä
vaikutti; pitihän toki saada naapuritkin lukemaan, mitä meidän talon
mies oli kirjoitellut. Paitsi sitä vaikutti, ilman kehoituksittakin,
uteliaisuus näkemään, mitä kuulumisia omasta pitäjästä "aviisissa" oli.
Tuli sitten vielä samaan aikaan Itämaan sota lisäksi, jonka tapaukset
niin likeltä meitäkin koskivat, ja olivat joka miehelle haluttavat
tietää. V. 1851 oli Suometar uudelleen alkanut 91:llä, sano
yhdeksälläkymmenellä yhdellä tilaajalla! V. 1854 niitä oli jo 2000,
seuraavana vuonna 4100 ja v. 1856 viimein 4600.

Täydesti Suometar tätä menestystä ansaitsikin. Se leikkipuhe, jota sen
monien talonpoikaisten kirjeenvaihtajien johdosta silloin laskettiin,
että Suometar on sanomalehti, jota koko Suomen kansa toimittaa koko
Suomen kansalle, sisälsi kalliin totuuden. Sillä nuot maalaisten
kirjelähetykset, vaikka monesti vähäpätöiset ja mitättömät, kuitenkin
melkein jokainen toivat kortensa lisäksi siihen täydelliseen ja tarkkaan
tietoon omasta maasta ja kansasta, niiden tarpeista ja mielipiteistä,
jota paitsi paraiten ajatellut parannustuumat ovat paljaita
pilvilinnoja. Ja näiden "lähetettyjen" kirjoitusten rinnalla tuli
Suomettarelle runsaasti toisellaisiakin, jotka sisälsivät tiedolla ja
taidolla sepitettyjä kyhäyksiä mitä erilaisimmista aineista. Kaikki ne
nimet, joita nyt ylpeydellä luettelemme suomalaisuuden etutaistelijain
niminä, loistavat tällä vuosikymmenellä Suomettaren palstojen
koristuksena. Enimmän sijan täyttävät tietysti päätoimittajain omat
kirjoitukset, Polén'in sekä Tikkasen, joka v. 1856 oli palannut
toimitukseen.

_Polén'in_ sujuva kynä esitti helppotajuisella tavalla niitä monellaisia
aineita, joista sanomalehden pitää puhua; _Tikkanen_ kirjeissään Jukka
Lintuselle levitteli tietoja erittäin valtiollisista asioista. Näiden
rinnalla nähtiin vielä _Ahlqvist'in_ huvittavia matkakertomuksia ja
ihania runoelmia: _Forsström_ pöytäkirjain ja muiden virallisten
kirjoitusten kaavoilla valmisteli kansan kieltä viralliseksi kieleksi;
_Antti Manninen_ sekä entinen Kanavan toimittaja _Hannikainen_, jotka
talonpoikaisen kansamme oloja tunsivat tarkemmin kuin "herrat
Helsingissä", osoittelivat parannusta vaativia kohtia meidän
yhteiskunnassamme. _Yrjö Koskinen_ viimein alkoi jo silloin näyttää sitä
taitonsa ihmeteltävää monipuolisuutta, joka Suomen kansalle kaikissa sen
riennoissa on niin tukevana ja ankarana apuna ollut. Välistä toi hän
historiallisissa kertomuksissa esi-isiemme teot ja tilan ikään kuin
silmien eteen; välistä ryhtyi hän nykyis-ajan polttavimpiin kysymyksiin
käsiksi, niinkuin vaivaishoitoon ja kansakouluun. Erään kerran hän
Gyldén'in korkokartan avulla loitsi ylös ammoisten aikojen peiton alta
elävän kuvan Suomenmaasta siltä ajalta, kun tämä vielä oli
Suomensaarena; toisen kerran taas hän vei mukanaan ulos maailman
äärettömään avaruuteen katsomaan niitä ihmeitä, joita se sisältää. Mutta
loistavin oli aina hänen neronsa, vaikuttavin hänen äänensä, kun tuli
puheiksi Suomen kansan kipein tarve, korkeamman opetuksen ja virallisen
hallinnon saaminen omakieliseksi. Hänen kirjoitustensa kautta Suometar
oli luonteensa uudestaan muuttanut, oli pukenut sotahaarniskan päälleen
ja tullut siksi suomalaisuuden Orleans'in neitsyeeksi, joka rohkeasti,
riemullisesti johti meitä voitolle.

Ulkomuodoltaankin oli Suometar nyt uljaampi, kuin koska se ensi kerran
uskalsi astua yleisön silmien eteen. Se oli vähitellen kasvanut milt'ei
kahta vertaa kookkaammaksi. V. 1863 se jälleen pieneni, vaan alkoi sen
sijaan ilmautua kahdesti viikossa, ja vuosina 1864-65 se jo ilmestyi
jokaisena arkipäivänä, maailman suurten lehtien tavalla. Näinä vuosina
se oli ensin _Tikkasen ja Hannikaisen_, sitten jälleen _Polén'in_ johdon
alla.

Mutta pian sai Suometar kokea, ett'eivät sen voimat vielä kestäneet niin
raskaan taakan kantamista. Sitä myöten kuin se suureni, oli sen myös
täytynyt kallistua. Ja tämä viimeinen suurennus ja kallistus olivat
olleet niin äkilliset, ett'eivät lehden ystävät ja kannattajat jaksaneet
sen mukana seurata. V. 1866 täytyi Suomettaren siitä syystä kokonaan
lakata ilmestymästä, eikä sen seuraavina kamalina katovuosina ollut
yrittämistäkään uudelleen esiintyä. Vasta v. 1869 uskalsi sen tytär
_Uusi Suometar_ lähteä emonsa jälkiä astumaan.[181]

Suomettaren miehet, niinkuin heidän elämäkerroistansa selviää, olivat
mitä erilaisimpia luonteiltaan, taipumuksiltaan ja lahjoiltaan. Mutta
yhtäläinen heissä kaikissa oli rakkaus Suomen kansaan sekä alttius sen
palvelukseen, ja juuri tämä rakkaus on säilyttänyt niin pienten kuin
suurten nimet historiamme lehdillä. Kadehdittava oli todella tämä aika,
jolloin hyvä tahto ja oikea harrastus riitti vähäkykyisemmänkin
työntekijän muistoa ikuistuttamaan.

Suomettaren perustajain elämäkerroista on _Ahlqvist'in_ edellä esitetty.

_Taavetti Emanuel Taneli Europaeus_ oli syntynyt 1 p. Jouluk. 1820
Savitaipaleella, jossa isä[182] oli kirkkoherrana. Heti ylioppilaaksi
tultuaan 1844, jota ylemmäksi oppiarvossa ei koskaan pyrkinyt, antautui
hän innostuksella kansallisen tieteen palvelukseen. Hänen
runonkeräys-matkansa vv. 1845-48 ja niiden suuremmoiset tulokset ovat jo
tulleet puheeksi Lönnrot'in uuden Kalevalan-laitoksen yhteydessä. Itse
on hän julkaissut ainoasti _Pieni Runoseppä_ nimisen "kokouksen
paraimmista Inkerinmaan puolelta kerätyistä runolauluista ynnä
johdatuksia runon tekoon" 1847. Sitä paitsi on hän painattanut
v. 1854 paraista Kalevalan ja Kantelettaren ynnä muutamista muista
ennen julkaistuista runolauluista kokoonpannun kirjan nimellä
_Karjalan kevätkäköinen_. Vielä on hän näinä vuosina toimittanut
_Ruotsalais-suomalaisen sanakirjan_, joka ilmestyi Suomalaisen
Kirjallisuuden Seuran kustannuksella kahdessa osassa 1852-53, sekä
suomentanut Heikel'in _Mittauden oppikirjan_ 1847. Jo viimeksi
mainittuna vuonna oli hän Castrén'in kehoituksesta ruvennut tutkimaan
Suomen suvun entisillä ja nykyisillä asuinmailla löytyviä hautakumpuja
ja paikannimiä. Niiden kaivamiseen ja kokoonpoimimiseen hän tästälähin,
myöhemmin myös suomalais-ugrilaisten lukusanojen vertailemiseen
indoeurooppalaisten ynnä muiden maailman kielten kanssa, kulutti enimmän
osan jäljellä olevaa elämäänsä. Kuinka paljon hän tällä on tiedettä
hyödyttänyt, on yhä sangen epätietoista, osaksi suurestikin
epäiltävää. Huomata kuitenkin sopii hänen pääteoksensa _Tietoja
suomalais-ungarilaisten kansain muinaisista olopaikoista_, joka
julkaistiin Suomi-kirjassa 1868 ja 1870. Vieläkin haaveellisemmat
kuin Europaeus'en tieteelliset kirjoitukset, olivat hänen
valtiollis-yhteiskunnalliset sepustuksensa. Niistä mainittakoon:
_Kirjoituksia Suomen kansan tärkeimmistä asioista suurimmaksi osaksi
syrjäsensuureista paenneita I. Onko Suomen kansa voimihinsa päästettävä
vain eikö?_ 1862 sekä hänen omaperustamansa _Kansakunnan lehti_, jota
ilmestyi ainoastaan 4 numeroa lopulla vuotta 1863 ja yhtä monta
seuraavan vuoden alussa.

15 p. Lokak. 1884 sammui Ohtan sairashuoneella liki Pietaria
Europaeus'en monen puutteen alainen elämä, Halpa oli ollut se kuori,
joka tämän hengen peitti, ja heikkona myös hengen valo sen sisällä
liekehtinyt. Mutta se henki oli kuitenkin väsymättömimmän,
alttiiksiantauvimman, itsensä kokonaan unohtavan työntekijän -- voisipa
sanoa -- perikuvallisen työntekijän, joka ei koskaan palkkaa kysynyt, ei
edes arvoa tai mainetta tavoitellut, vaan jonka ainoana haluna ja
pyrintönä oli itse työ tieteen hyväksi ynnä isänmaan kunniaksi. Ja hänen
nuoruutensa työ, jonka hän juuri näillä ominaisuuksilla sai
suoritetuksi, on hänet jälkimaailman muistossa säilyttävä, niin kauan
kuin Uutta Kalevalaa luetaan ja ihastellaan.

_Antero Varelius_, talollisen poika, on syntynyt 14 p. Heinäk. 1821
Varilan kylässä Tyrväällä. Nimensä Varelius sai hän tämän kotikylän
mukaan, tullessaan Porin kouluun 1837. Ylioppilaaksi hän tuli 1843 ja
maisteriksi 1847, vihittiin seuraavana vuonna papiksi ja pääsi, oltuaan
apulaisena ja kappalaisena useassa paikassa, kirkkoherraksi Loimaalle
1869, jossa vielä elää ja ottaa osaa nykyajan harrastuksiin, niinkuin
viimeksi hänen suuri lahjoituksensa Huittisten kansan-opistolle
todistaa.

Toinen kansallinen heräys oli syvästi vaikuttanut juuri silloin
ylioppilaaksi tulleesen Varelius'een ja saattanut häntä ryhtymään
isänmaallisiin toimiin niin hyvin kaunokirjallisella kuin tieteellisellä
alalla. Jo v. 1845 oli hän julkaissut ensi osan _Enon opetuksia luonnon
asioista_ ja v. 1846 toimittanut painosta Sääksmäen _Ritvalan
Helkavirret_, selityksillä varustettuina. Suomettaren ensimmäiseen
vuosikertaan hän antoi muun muassa pari suomennettua novellia: Mosen'in
_Ismaelin_ ja Oehlenschläger'in _Luostariveljekset_, jotka molemmat myös
erikseen samana vuonna ilmestyivät. Seuraavana vuonna hän painatti
omatekoisen huvinäytelmän _Vekkulit ja Kekkulit_. V. 1847 oli hän
Pietarin akatemian antamalla apurahalla matkustellut omassa maassa
kansatieteellisillä tutkimuksilla, joiden tulokset ilmestyivät, paitsi
saksaksi akatemian toimituksissa, myös ruotsiksi 1847 vuoden
Suomi-kirjassa nimellä _Bidrag till Finlands kännedom i ethnografiskt
hänseende_ (Lisiä Suomen tuntemiseen kansatieteelliseltä kannalta).
Vielä julkaisi hän 1854 vuoden Suomi-kirjassa lavean _Kertomuksen
Tyrvään pitäjästä_ sekä v. 1856 toisen osan _Enon opetuksia_. Myös on
hän ollut apulaisena Europaeus'en ruotsalais-suomalaisen sekä Lönnrot'in
ison suomalais-ruotsalaisen sanakirjan toimittamisessa. Papiksi
tultuansa on hän sitä paitsi suomentanut joukon hengellisiä kirjasia,
sekä kirkkolakikomitean valvonnan alla pannut kokoon uuden
kirkkolaki-ehdoituksen. V. 1868 hän kansantajuisessa kirjasessa selitti
_Mikä mies oli Agricola?_

_Paavo Tikkanen_ syntyi Iisalmella 2 p. Maalisk. 1823. Hänen isänsä
Antti Tikkanen oli varakas ja itsenäinen talonpoika, seudullaan kuulu
"prokuraattorin" nimellä, koska oli niitä harvoja, jotka jo silloin
uskalsivat ponnistella virkavaltaa vastaan. Äiti oli Kiuruveden vanhaa,
mahtavaa Remes-sukua, joka Porthan'in ajoilta on meille tunnettu. Poika
osoitti niin suurta lukuhalua, että päätettiin laittaa hänet opin
tielle. Koska Savossa ei vielä ollut kymnaasia, täytyi hänet käyttää
Porvoossa asti, josta hän v. 1841 pääsi yliopistoon. V. 1847
seppelöittiin hän maisteriksi ja sai 1860 tohtorin arvon. Nuorena
ylioppilaana jo oli hän alkanut harrastaa suomenkielisen kirjallisuuden
kartuttamista. Savokarjalaisten toimittamissa _Lukemisissa Suomen kansan
hyödyksi_ on hänen suomennoksiansa Runeberg'in _Hauta Perhossa_ sekä
Oersted'in selitys ukkosesta; jota paitsi hän itse on siihen
kirjoittanut johdatuksen yleiseen maantietoon ynnä Suomen maantiedon.
Näinä aikoina, niinkuin on mainittu, hän myös suomensi Oehlenschläger'in
_Eräkäs_ nimisen jutelman Annikassa 1846. Vielä samana vuonna antoi hän
omia suomalaisia runojansa Berndtson'in toimittamaan ruotsinkieliseen
_Necken_-kalenteriin sekä painatti Suomenmaan kartan, ensimmäisen, jossa
nimet olivat suomalaiset. Vuosi 1847 tuli vihdoin hänen
elämänsuunnallensa ratkaisevaksi. Suomettarelle, jonka toimitukseen hän
nuorukaisen innostuksella oli antautunut, sai hän antaa suurimman osan
elämäänsä. Jo vuoden kuluttua lehden perustamisesta oli hän jäänyt
melkein yksin siitä huolta pitämään, siksi kuin sen täytyi lakata 1850.
Vuodesta 1853 oli hän jälleen alkanut avustaa Polén'in toimittamaa
Suometarta ja v. 1856. astunut hänen rinnalleen sekä seuraavana vuonna
hänen sijalleen toimittajaksi. Vv. 1857-59, 1861-63 oli lehden
toimituksen taakka taas yksin-omaan hänen hartioillaan. V. 1860 hän sitä
kantoi yhdessä _Ahlqvist'in_ ja v. 1864 _Hannikaisen_ kanssa. Viimeiseen
asti pysyi hän vanhalle Suomettarelle uskollisena apumiehenä. Uuteenkin
Suomettareen otti hän sen ensimmäisenä vuonna osaa.

Hänen sepittämistään kirjoista mainittakoon vielä: _Suomen
suuriruhtinanmaan nykynen tilasto_ 1848 ja samana vuonna rahvaallemme
kehoittavaksi esimerkiksi lentokirjana levitetty _Pitäjänkoulu Lajusissa
Lihvinmaalla_, sekä tohtoriväitöksenä julkaistu _Väkiluvun ja
asukasvaiheiden suhteita Suomessa_ 1859. Myös kokoili hän ahkerasti
lisiä Suomen ja etenkin syntymämaakuntansa Savon historiaan. Sen ohessa
oli hänellä asioitsijatoimiakin. Yhdessä Kellgren'in kanssa perusti hän
v. 1849 Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kirjapainon sekä vähää
myöhemmin kirjakaupan. Mutta v. 1858 sattunut tulipalo, joka hänen koko
omaisuutensa hävitti, teki lopun noista ulkonaisista toimista.
Kirjallisetkin keskeytyivät v. 1870, jolloin hän tuli mielisairaaksi.
Siinä tilassa hän kuoli 7 p. Marrask. 1873.

Tikkasella on se ansio, että hän oli aikansa mies. Koska oppineemmat,
nerollisemmat miehet eivät muuten kuin lyhyemmiksi ajoiksi tai
satunnaisilla avuilla ryhtyneet siihen tärkeään tehtävään, joka
Suomettarella oli, niin on hän Suomen kansalta saava ainaisen kiitoksen
siitä, ett'ei ruvennut liian tarkasti ja pelkurimaisesti punnitsemaan
vaarojansa ja vastuksiansa, eikä myös kykyänsä ja lahjojansa, vaan kävi
uljaasti kiinni työhön siinä toivossa, että rehellinen mies on tehnyt
velvollisuutensa, kun on tehnyt voimiansa myöten.

Vielä paremmin soveltuu toiseen Suomettaren päätoimittajista, _Rietrikki
Polén'iin_, se kiitos, että on käyttänyt hänelle uskotun leiviskän
paljoa hyödyllisemmin kuin moni muu suuremmalla luonnonlahjalla
varustettu. _Fredrik Polén_, samannimisen kappalaisen poika, syntyi
Pieksämäellä 23 p. Huhtik. 1823. Polén'in suku on saanut alkunsa
Isonvihan aikana Suomeen tulleesta krakovalaisesta suutarista, joka nai
talontyttären Kiuruveden kappelista. Heidän jälkeisensä saivat
alkuperäisen kansallisuutensa tähden nimen _Puolakka_, joka Polén'in
isän tullessa Oulun kouluun latinoittiin _Polenius'eksi_ ja yliopiston
rehtorin kautta siitä lyhennettiin nykyiseen muotoonsa. Polén'in äiti
oli Paavo Tikkasen äidin sisar, joten siis molemmat Suomettaren
voimaansaattajat olivat serkuksia.

Polén tuli Porvoon kymnaasiin 1839 ja ylioppilaaksi 1845, vihittiin
maisteriksi 1850, luki jumaluus-oppia 1852-56, mutta kääntyi sitten
jälleen filosofisten tieteiden uralle ja pääsi v. 1860 tohtoriksi,
julkaistuaan väitöskirjan _Johdanto Suomen kirjallishistoriaan_ 1858.
Elettyänsä muutamia vuosia Helsingissä kirjallisella työllä sekä
kirjapainon johtamisella, täytyi hänen sen jälkeen kuin onneton takaus
oli hänet vararikkoon vienyt, antautua opettajantoimeen, jota jo
ennenkin oli joskus väliaikaisesti harjoittanut. V. 1868 hän pääsi
suomenkielen lehtoriksi Viipuriin, josta muutti historian ja maantieteen
sekä suomenkielen kolleegaksi Kuopioon 1874 ja viimein uskonnon ja
suomenkielen lehtoriksi Mikkeliin 1877. Hän kuoli 24 p. Jouluk. 1885.

Polén oli tullut yliopistoon kansallistunteen voimallisimman herätyksen
hetkellä; täydellä innolla liittyi hänkin niiden joukkoon, jotka
rupesivat suomalaista kirjallisuutta viljelemään. Annettuansa vv.
1847-49 runoelmia sekä suorasanaisia kirjoituksia _Suomettareen_, tuli
hän v. 1851 siihen toimittajaksi, ja vv. 1853-55 oli koko toimitus hänen
huolenaan. Näinä vuosina juuri, niinkuin on mainittu, osaksi
helpontuneitten valtiollisten olojen, osaksi Itämaan sodan herättämän
lukuhalun vaikutuksesta, mutta sangen suureksi osaksi myös Polén'in
käytännöllisen taidon kautta, karttui lehden tilaajamäärä
hämmästyttävällä tavalla ja itse lehti varttui suomalaisuuden
mahtavimmaksi äänenkannattajaksi, liittyen ratkeamattomaan yhteyteen sen
avulla herätetyn suomalaisen talonpoikaisen rahvaan hartaimpain
pyrintöin ja toiveitten kanssa, Myöhemminkin oli Polén vielä vv.
1865-66[183] Suomettaren toimittajana. V. 1856 toimitti hän myös, paitsi
Suometarta yhdessä Tikkasen kanssa, sen lisälehtenä ilmestyvää _Lasten
Suometarta_; vv. 1859-63 kirjallista kuukauslehteä nimeltä _Mehiläinen_
ja vv. 1860-62 lastenlehteä _Varpusta_; sitten Viipurissa
_Suomen-lehteä_ 1872-74, Kuopiossa _Suomen Kirkkosanomia_ 1877 ja
Mikkelissä _Pellervoa_ 1881-84. Apuna on hän niin-ikään ollut _Pietarin
Sunnuntailehdessä_ 1871-72. Muutamat mainituissa lehdissä olleet
pitemmät kirjoitukset ovat erikseenkin tulleet painetuiksi, jota paitsi
Polén on Viipurin Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran puolesta
kokoonpannut ja suurimmaksi osaksi itse kirjoittanut _Kirjallinen
aarreaitta_ nimisen teoksen. Samassa seurassa oli hän monta vuotta
esimiehenä. Helsingin Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kustannuksella
oli hän aivan nuorena ylioppilaana v. 1847 käynyt keräilemässä vanhoja
runoja ja satuja Savossa ja Suomen Karjalassa.

Polén'in toveri Suomettaren toimituksessa vv. 1851-1852 _Abraham Herman
August Kellgren_ oli syntynyt 21 p. Tammik. 1822 Kuopiossa, jossa isä
oli kauppiaana. Tuli ylioppilaaksi 1838 ja maisteriksi 1844.
Savokarjalaisen osakunnan kuraattorina 1844-46 toimitti hän painetuksi
ensimmäisen vihkon _Lukemisia Suomen kansan hyödyksi_, johon ajatuskin
lienee häneltä lähtenyt. Samaan aikaan otti hän osaa _Fosterländskt
album'in_ toimittamiseen sekä oli avullisena Robert Tengström'in
suomalaisen anthologian julkaisemisessa. Lisäksi toimi hän Suomalaisen
Kirjallisuuden Seuran sihteerinä 1845-46. Jo v. 1843 oli hän oleskellut
Berliinissä vertailevaa kielitutkimusta oppimassa kuuluisan Bopp'in
johdolla ja vv. 1846-48 kävi hän näitä opintojansa jatkamassa Saksassa,
Ranskassa ja Englannissa. Ulkomailla hän julkaisi eräässä
kielentutkijain kokouksensa pitämänsä esitelmän _Die Grundzüge der
finnischen Sprache mit besonderer Rücksicht auf den ural-altaischen
Sprachstamm_ (Suomen kielen peruspiirteet ottamalla erittäin huomioon
ural-altailaisen kielikunnan) 1847. Hänen varsinainen tutkimus-alansa
oli kuitenkin sanskriitti, jossa hän pääsi dosentiksi 1849. Sittemmin
tutki hän vielä muita itämaisia kieliä hakeakseen Wallin'in kuoltua
avoimeksi jäänyttä itämaiden kirjallisuuden professorin virkaa. Sen hän
saikin v. 1854, mutta kuoli pian sen jälkeen, 26 p. Syysk. 1856.

Kellgren oli yliopistomme kyvykkäimpiä opettajia ja oli sekä
tieteellisten teostensa että etevän persoonallisuutensa kautta tullut
hyvin tunnetuksi ulkomaillakin. Hartaana Suomen kielen ja kirjallisuuden
ystävänä olisi hän, jos olisi saanut elää, epäilemättä vielä paljon
niiden hyväksi vaikuttanut.

Pietari Hannikaisen jälkeen, jonka elämäkerta myös on edellä esitetty,
vanhin eloon jääneistä Suomettaren miehistä on _Kaarlo Ferdinand
Forsström_. Hän on syntynyt 8 p. Elok. 1817 Mäntyharjulla, jossa isä oli
nimismiehenä. Tuli ylioppilaaksi 1836 ja suoritti tuomaritutkinnon 1840.
Pääsi v. 1850 virkaatoimittavaksi tuomariksi Ala-Karjalan tuomiokuntaan
ja nimitettiin samaan virkaan vakinaisesti 1859. Siirtyi v. 1864
Mäntyharjun tuomiokuntaan, jossa vielä toimii, asuen Ristiinan
pitäjässä.

Keväällä 1856 pitäessään keräjiä Tohmajärvellä Forsström kirjoitti
ensimmäiset pohjakirjat ja vähäisemmissä asioissa pöytäkirjatkin
suomeksi. Syksyllä samana vuonna hän teki jo laveammassa rikosjutussa
kertomuksen suomen kielellä, liittäen kuitenkin ruotsinkielisen
käännöksen hovioikeuden varalle. Tämä kertomus ilmestyi seuraavana
vuonna painostakin nimellä _Viina ja murha eli ensimäiset kihlakunnan
oikeuden protokollat suomeksi_. Vielä on Forsström julkaissut suomeksi
_Kirjoituksia lakiasioista_, kolme vihkoa, 1862-63, (neljännen ruotsiksi
lakisanain suomentamisesta 1864), sekä v. 1883 vihkosen
_Käräjäasioita_.[184]

Että vähemmälläkin opilla ja lyhyemmälläkin ijällä voi jättää pysyväisen
muiston jälkeensä, siitä on todisteena toinen Suomettaren
kirjeenvaihtaja _Antti Manninen_. Tämä merkillinen mies oli syntynyt 30
p. Kesäk. 1831 Mikkelin pitäjässä, jossa isä oli kirkonmiehenä. Jo
aikaisin osoitti hän erityistä halua hankkia itsellensä tietoja sekä
jakaa näitä muillekin. Mikäli vaan varat myönsivät, osti hän itsellensä
kirjoja, joita ahkerasti lueskeli ja joiden avulla opetteli pyhä-iltoina
luokseen kokoontunutta kylän nuorisoa. Jo Suomettaren ensi vuosina oli
Manninen siihen alkanut kirjoitella ja siten tullut Paavo Tikkaselle
tuttavaksi. Luultavasti tämän välityksellä hän oli saanut usealta
kustantajalta suomenkielisiä kirjoja myötäväksi ja sai siinä sivussa
tietysti myös omaa lukuhaluaan tyydytetyksi. Erittäin harrasti hän
maanviljelystä koskevaa kirjallisuutta ja oli tätä tarkoitusta varten
oppinut ruotsiakin. Mutta hän ei tyytynyt ainoastaan lukemiseen, vaan
teki myös kokeita, joiden tuloksia sitten julkaisi. Ensimmäisenä
ilmestyi v. 1856 hänen käsikirjansa maatalouden hoitajille _Taito ja
toimi_. Seuraavan vuoden alussa saatuaan kehoituksen valmistautumaan
opettajaksi johonkin niistä maanviljelyskouluista, joita siihen aikaan
maahamme perustettiin, ja saatuaan matka-apua, hän läksi Ultunan
maanviljelys-opistoon Ruotsiin. Sieltä palattuansa hän jonkun aikaa
Helsingissä kuunteli yliopistollisia luentoja, erittäin kemiallisia.
Käytyään vielä Mustialassa, hän saman vuoden lopulla tuli Jouhkolan
maanviljelyskoulun johtajaksi Tohmajärvelle ja siirtyi sieltä v. 1860
Leväisten opistoon liki Kuopiota. Mainittuna vuonna hän julkaisi
kukaties paraan teoksensa _Mietteitä katovuosista Suomessa_, joka sai
Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran palkinnon; sitä ennen oli hän
painattanut _Lyhykäisen maanviljelys-opin kysymyksissä ja vastauksissa_
1858. V. 1861 perustettiin Mannisen toimesta Kuopion maanviljelysseura,
jonka sihteeriksi hän valittiin. Tähän aikaan kutsuttiin hän myös
jäseneksi siihen komiteaan, jonka tuli antaa lausunto maamme
kansakoulu-laitoksen järjestämisestä. Samana vuonna pani hän yhdessä
toisten kanssa alulle kirjapainon ja _Tapio_-nimisen lehden, jonka
päätoimittajana hän oli. Vv. 1862-66 antoi hän vielä ulos useita
maataloutta koskevia kirjoituksia, sekä omatekoisia että suomennoksia.
Epäilemättä olisi hän yhä suuressa määrin rikastuttanut käytännöllistä
kirjallisuuttamme, joll'ei kuolema olisi katkaissut hänen
elämänlankaansa 20 p. Lokak. 1866.

Etevin kaikista Suomettaren avustajista on kieltämättä _Yrjö Koskinen_.
Ei tarvitse muuta kuin lukea hänen ensimmäisiä lentoisia kirjoituksiaan
kansallisuus-kysymyksessä, huomatakseen, että Suomen kansan asiaa oli
ryhtynyt ajamaan harvinainen johtajakyky.

_Yrjö Sakari Yrjö-Koskinen_, triviaalikoulun kolleegan Yrjö Jaakko
Forsman'in poika, syntyi Vaasan kaupungissa 10 p. Jouluk. 1830. Vaikka
kasvaneena ruotsinkielisessä perheessä ja muuten umpiruotsalaisissa
oloissa, oli hän jo kouluaikana nuoruutensa koko innolla antaunut
suomalaisen kansallis-aatteen omaksi. Saima-lehdestä kajahtanut
herätyshuuto oli myös maamme ruotsinkielisten paikkakuntain
herrassäädyssä sattunut sydämeen. Suomen kielen luonnoton asema Suomen
kansan omassa maassa oli usein ollut puheen-aineena vanhempain kodissa,
ja sen kautta oli nuorukaisessa kehittynyt vakaumukseksi, että
suomenkielellä tuli olla sama asema Suomessa, kuin ruotsinkielellä
Ruotsissa, ranskankielellä Ranskassa, ja että olevaisille oloille oli
annettava ainoasti väliaikainen oikeus; jota mielipidettä hän sitten
miehenä onkin järkähtämättömällä johdonmukaisuudella ja vakavuudella
pyytänyt sekä sanoissa että teoissa toteuttaa. Ylioppilaaksi tultuaan v.
1847 rupesi hän suurella hartaudella oppimaan suomea, käyttäen siihen
varsinkin loma-aikoja, jolloin oleskeli Hämeenkyrössä, missä isä
vuodesta 1845 eli kirkkoherrana. Tällä ajalla hän jo kirjoitti, ikään
kuin kielen ja historian tutkimuksen harjoitukseksi ennen mainitun
_Kertomuksen Hämeenkyrön pitäjästä_, jonka sai suomeksi julkaistuksi v.
1852, lujuudellaan voittaen ne esteet, mitkä syntyivät 1850 vuoden
asetuksesta. Saavutettuaan maisterin arvon 1853, muutti hän Turkuun,
missä oli virkaa toimittavana koulun-opettajana ja samassa myös aloitti
sanomakirjallisen toimensa Åbo Tidningar lehden apumiehenä. Seuraavana
vuonna sai hän apulaisviran Vaasan kymnaasissa, joka siihen aikaan oli
kaupungin palon vuoksi Pietarsaareen muutettuna. Tämän opiston
runsasvarainen kirjasto antoi hänelle tilaisuutta historiallisten
tutkimusten jatkamiseen ja saattoi häntä miettimään Nuijasodan historian
kirjoittamista. Valmistautuneena siihen työhön vielä arkistointutkimisen
kautta Ruotsissa, painatti hän v. 1857 ensimmäisen osan teostansa
_Nuijasota, sen syyt ja tapaukset_. Toinen osa tuli täydellisesti ilmi
v. 1859;[185] mutta sen kaksi ensimmäistä lukua hän jo edellisenä vuonna
julkaisi väitöskirjan muodossa. V. 1860 hän vihittiin tohtoriksi ja
läksi sitten yliopistolta saadulla apurahalla tieteelliselle matkalle
Ruotsiin, Saksaan, Ranskaan ja Englantiin. Miltä olo ja elo noissa
nykyajan sivistyksen pesäpaikoissa näyttivät Suomalaisen silmissä, sen
hän kuvasi elävästi ja omituisesti kirjeissänsä, joita julkaisi Polén'in
_Mehiläisessä_. Tätä aikakauskirjaa hän muutenkin kaiken aikaa kannatti
kirjoituksilla isänmaallisista kysymyksistä. Sillä välin oli historian
professorin paikka yliopistossamme tullut avoimeksi, jota hän myös haki.
Vastoin ystäväinsä ja suosijainsa neuvoa hän kirjoitti tämänkin
väitöskirjansa, _Tiedot Suomen suvun muinaisuudesta_ 1862,
suomenkielellä, joka, niinkuin arvattava oli, saattoi useat konsistoorin
jäsenet ankaraan vihastukseen, vaan ei kuitenkaan estänyt häntä
pääsemästä ensimmäisenä ehdolle. Hän määrättiin sitten v. 1863 yleisen
historian professoriksi, jonka viran v. 1876 vaihtoi Suomen ja
pohjoismaiden historian professorin virkaan.

Helsinkiin siirryttyänsä on Yrjö-Koskinen ollut suomalaisen puolueen
yleisesti tunnustettuna johtajana. Pääkaupungin suomenkielinen
sanomakirjallisuus on suureksi osaksi hänestä saanut alkunsa sekä
vahvan, tehokkaan tukensa: _Helsingin Uutiset_, jota hän yhdessä
veljensä _Jaakko Forsman'in_ ja _Agathon Meurman'in_ kanssa toimitti
valtiopäivien aikana 1863, _Kirjallinen Kuukauslehti_ 1866-80 sekä _Uusi
Suometar_. Jokaisessa tärkeämmässä asiassa, joka on koskenut Suomen
kansan valtiollisia, yhteiskunnallisia tai taloudellisia etuja, on näin
Yrjö-Koskisen ääni kuulunut, aina puolustaen kansamme oikeutta
kansalliseen itsenäiseen päätösvaltaan ja erittäin suomenkielisen
enemmistön oikeutta täysivaltaisesti osaa ottamaan isänmaan asioihin.

Hänen yhteiskunnallinen toimintansa ei ole kuitenkaan yksistään
sanomakirjallisuuden alaan rajoittunut. Porvoon hiippakunnan
koulun-opettajain edusmiehenä on hän esiintynyt pappissäädyssä 1872,
1877 ja 1882 vuosien valtiopäivillä. V. 1877 valitsi hänet
talonpoikaissääty pankki-valtuusmiehekseen. V. 1882 hän nimitettiin
senaattoriksi. Aateloituna v. 1884 hän otti viralliseksikin
kirjailijanimensä _Yrjö-Koskinen_, ensimmäisen suomenkielisen nykyisessä
ritarihuoneessamme, ja piirsi vaakunaansa sanat: "vakaa, valpas,
vilpitön", jotka ovat olleet hänen koko elämänsä ohjeena.

Tieteelliselläkin alalla on Yrjö-Koskinen toiminut harvinaisella
tuotteliaisuudella ja monipuolisuudella. Suomalaisessa kirjallisuudessa
tulee hänen teoksillansa olemaan aina pysyväinen arvo; samaten kuin
hänen selvä kirjoitustapansa, johon Ranskan klassillinen koulu johonkin
määrään on vaikuttanut, melkoisesti on muodostanut suomalaista
suorasanaista kirjoituslaatua. Paitsi yllä jo esiin tuotuja teoksia
mainittakoon tässä ainoasti seuraavat Suomen historiaa koskevat:
_Oppikirja Suomen kansan historiassa_ 1869-73 (uusi painos 1881-82);
_Olavi Maununpoika Pariisissa ja Suomalaisten opinkäynti ulkomailla
keskiajalla_ 1862; _Lähteitä Isonvihan historiaan_ 1865;
_Yrjö Maunu Sprengtporten'ista ja Suomen itsenäisyydestä_ 1870;
_Savo ja Savonlinna, utukuvia muinaisuudesta_ 1875; _Tutkimus
maan-omistusseikoista Suomenmaassa keskiaikana_ 1881; niin myös
suuri joukko yksityistutkimuksia ja elämäkertoja Suomi-kirjassa,
Historiallisessa Arkistossa y.m. Yleistä historiaa koskevista teoksista
huomattakoon: _Kertomuksia ihmiskunnan historiasta_ (Vanha ja erittäin
Keski-aika) 4 osaa, 1864-67; _Sur l'antiquité des Lives en Livonie_
(Liiviläisten entisyydestä Liivinmaalla) 1867; sekä _Johtavat aatteet
ihmiskunnan historiassa_ 1879, joka viimeksimainittu on filosofinen
katsaus ihmiskunnan valtiolliseen kehitykseen, nojautuva laveitten
tutkimusten kautta saavutettuun itsenäiseen käsitykseen. Suomenkielen
opettajana Pietarsaaressa ollessaan pani hän kokoon pari oppikirjaa:
_Läseöfningar i finska språket_ (Lukuharjoituksia suomenkielessä) 1855
ja _Finska språkets satslära_ (Suomenkielen lauseoppi) 1860.

Myöskin runoutta ja kaunokirjallisuutta on Yrjö-Koskinen nuorempana
harjoittanut. Runoelma _Österbotten_ Åbo Tidningar lehdessä 1854, ainoa
minkä hän ruotsiksi on painattanut, veti jo aikaisin huomiota puoleensa.
Hänen suomalaisista runokokeistansa on yksi, _Suomen salossa_, oikein
tullut yleiseksi kansanlauluksi. _Mansikoita ja Mustikoita_ kalenterin
ensimmäisessä vihkossa 1859 löytyy hänen sepittämänsä historiallinen
novelli _Pohjan piltti_, jonka tapaukset liikkuvat Pohjanmaan
asuttamisen ajoilla. Tähän kirjallisuuden haaraan saattaa myös lukea
kirjan _Opiksi ja huviksi, lukemisia Suomen perheille_ 1863. Viimeksi
mainittakoon, että Yrjö-Koskinen on ollut Suomalaisen Kirjallisuuden
Seuran esimiehenä vv. 1874-92 ja siinä asemassa tarmokkaasti toiminut
suomalaisen kirjallisuuden edistämiseksi.

       *       *       *       *       *

Niiden miesten joukosta, jotka antoivat apuansa Suomettarelle ja olivat
läheisessä yhteydessä sen toimittajien kanssa, sopii tässä yhteydessä
vielä muutamia esittää, nimittäin: _Eero Rudbeck eli Salmelainen, Oskar
Blomstedt, Edvin Avellan ja Agathon Meurman_.

_Eero Rudbeck eli Salmelainen_ oli syntynyt 17 p. Huhtik. 1830
Iisalmessa, jossa isä oli henkikirjurina. Kävi koulua Kuopiossa ja oli
Snellman'in paraita oppilaita. Tuli ylioppilaaksi 1849 ja maisteriksi
1857, pääsi kymnaasin-apulaiseksi Kuopioon 1858 ja kuoli 29 p. Kesäk.
1867. Hän oli suurella innolla ryhtynyt suorasanaisen kansanrunoutemme,
kokoonsovittamiseen ja painokuntoiseksi valmistamiseen. Hänen työnsä
kautta ja Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kustannuksella ilmestyi
_Suomen kansan satuja ja tarinoita_ neljä vihkoa vuosina 1852, 1854,
1863 ja 1866. Itsekin hän kävi ylioppilas Albin Rothman'in kanssa v.
1850 Seuran antamalla matkarahalla keräämässä kansansatuja
Pohjois-Hämeessä. Myös rupesi hän vertailemaan niitä samallaisiin
tuotteihin muissa kansoissa ja ylipäänsä tutkimaan kansantarinan
luonnetta. Tätä ainetta koskee eräs hänen kirjoituksensa
Litteraturblad'issa 1854 sekä hänen väitöskirjansa _Om Finnarnes
folkdikt i obunden form_ (Suomalaisten kansanrunoudesta suorasanaisessa
muodossa) 1857. Kansamme muinaisuutta koskeva tutkimus on vielä
_Vähäinen kertoelma muinois-suomalaisten pyhistä menoista_
Suomi-kirjassa 1852. Itä-Suomen ja Venäjän Karjalan kansansatujen
sujuvaa, kaunista, runollista kieltä, johonka hän oli niin hyvin
perehtynyt, hän myös käytti useissa pienissä suomennoksissaan ja
mukailuksissaan, joista mainittakoon lukemisto _Pääskyisen pakinat_ 1857
sekä lehdet _Lukemisia kansalle_ 1855-56.

_Lukemista nuorisolle_ 1856 (lakkasi 18:een n:oon) ja _Lasten Suometar_
1857 (alkukuukaudet, sitten se jäi Kaarlo Slöör'in toimitettavaksi).
Sekä esitystavan että kielen puolesta ovat Salmelaisen kirjoitukset
nytkin vielä esikuviksi kelpaavia mestariteoksia. Sen kautta ne ovatkin,
yhdessä itse kansantarinain kanssa, suuresti olleet apuna uudemman
suomalaisen proosakielen muodostumiseen. Varsinaisesti luovaa henkeä ei
Salmelaisella kuitenkaan ollut. Yhteen aikaan toivottiin hänestä
opettajaa yliopistoomme; mutta vastoinkäyminen tohtoriväitöksessä
masensi arkatuntoisen miehen mielen siihen määrään, että hän murtui.

_Oskar August Frithiof Blomstedt_ oli syntynyt Huhtik. 5 p. 1833 Kurun
kappelissa, jossa isä oli lukkarina. Tuli ylioppilaaksi 1853 ja
maisteriksi 1860. Määrättiin Kokkolan uuden ylialkeiskoulun rehtoriksi
ja järjestäjäksi 1861 sekä latinan lehtoriksi Ouluun 1864. Kävi 1865-66
kasvatus-opillisella ja kielitieteellisellä matkalla Saksassa,
Itävallassa ja Unkarissa. Pääsi filosofian tohtoriksi sekä dosentiksi
suomen ja unkarin kielissä 1869. Määrättiin samana vuonna Helsingin
kansakoulujen tarkastajaksi. Kuoli 18 p. Helmik. 1871.

Blomstedt'in väitöskirjat tohtorin ja dosentin arvoa varten vuodelta
1869, _Suomen verbien -vi eli -pi päätteestä tutkimus_ ja _Halotti
Beszéd ynnä sen johdosta vertailevia tutkimuksia unkarin, suomen ja
lapin kielissä_, ovat ensimmäiset suomenkieliset suomalais-ugrilaisen
kielitieteen alalla.[186] Latinankielen lehtorin virkaa varten oli hän
julkaissut v. 1863 _Mietteitä latinan-opetuksesta alkeis-opistossamme,
H.G. Porthan'in opetustavan johdolla_, ja mainitussa virassa oli hän
toimittanut suomeksi _Romalaista kirjallisuutta_, nimittäin Tacitus'en
_Germanian_, Sallustius'en _Jugurthan_ ja Cicero'n _Puheita_, 1865-66.
Nuorempana oli hän harrastanut myös Suomen historiaa, julkaisten useita
tutkimuksia Suomen sodasta: _Vältvääpeli Roth'in urotyöt Ruovedellä_
1857 vuoden Suomi-kirjassa. _Kuvaelmia 1808 vuoden sodasta Suomessa_
1858 sekä _Kapina Kauhajoella_ 1862. Samoihin aikoihin oli hän ollut
apumiehenä Suomettaressa 1855-60.

_Edvin Avellan_ syntyi Ahlaisten kappelissa 1 p. Toukok. 1830. Hänen
isänsä oli opettaja ja maanviljelijä _Kustaa Aadolf Avellan_, joka on
tunnettu suomenkielen, etenkin sen oikeakielisyys-seikkojen tutkijana,
ja joka on muun muassa julkaissut kolme pitempää lauseopillista
kirjoitusta ruotsiksi _Suomi_-kirjassa 1849, 1850 ja 1853. Poika tuli
ylioppilaaksi 1848 ja pääsi suoritettuaan Turussa opinnäytteen
kouluvirkoja varten kolleegaksi Hämeenlinnaan 1855. Täällä alkoi hän
vuodesta 1859 opettaa kaikkia aineitansa suomeksi, eikä sitä häneltä
kielletty, koska suomenkielisten lasten opettaminen siten hyvin
menestyi. V. 1862 siirtyi hän Poriin, mutta otti jo v. 1865 heikontuneen
terveytensä tähden eron opettajantoimesta ja rupesi maanviljelijäksi.
Siitä asti on hän innolla ottanut osaa kotipuolensa aineellisiin ja
henkisiin yrityksiin, muun muassa Porin suomenkielisen opiston
perustamiseen. Kaikilla valtiopäivillä vuodesta 1877 on hän ollut
Ali-Satakunnan sekä, sen tultua jaetuksi, Ulvilan tuomiokunnan
edusmiehenä talonpoikaissäädyssä. Sanomalehtiin on hän ahkerasti
kirjoitellut vuodesta 1856 alkaen. Sitä paitsi on hän sekä suomentanut
että itse pannut kokoon useita maataloutta koskevia kirjoja. Myös
muutamia kaunokirjallisia teoksia on hän 1870-luvulla suomentanut,
joista mainittakoon: _Fredrik Berndtson'in_ runomitallinen näytelmä
_Elämän taistelusta_ 1873, Runeberg'in _Runoelmia_ 1874 ja Schiller'in
_Orleansin neitsyt_ 1875.

_Agathon Meurman_ syntyi Liuksialan kartanossa Kangasalla 9 p. Lokak.
1826. Isä oli palvellut luutnanttina suomalaisessa tykistössä, äiti oli
Aadolf Iivar Arvidsson'in sisar. Meurman tuli ylioppilaaksi 1844, meni
1847 vuodeksi Mustialan maanviljelys-opistoon ja osti 1849
kanssaperillisiltään isänsä kartanon. On ollut vuodesta 1872
valtiopäivillä tuomiokuntansa edusmiehenä talonpoikaissäädyssä sekä
tämän säädyn valitsemana pankki-valtuusmiehenä vuodesta 1882, jolloin
muutti Helsinkiin asumaan. Hänen julkaisujaan mainittakoon:
sanakirjallisia _Ranskalais-suomalainen sanakirja_ 1877, _Sanakirja
yleiseen sivistykseen kuuluvia tietoja varten_ 1883-90 ja
_Venäläis-suomalainen sanakirja_ 1895; kansantajuisia, historiallisia ja
yhteiskunnallisia _Veroista Suomessa_ 1878, _Maatilojen yleiset
rasitukset Suomessa_ 1880, _Isänmaan puolustuksesta_ 1882, _Suomi ennen
ja nyt_ 1890. _Nälkävuodet 1860-luvulla_ 1892, _Kuinka suomenkieli pääsi
viralliseksi_ ja _Ehtoollispakko ja eriuskolaislaki_ 1893 sekä _Juha
Pynninen ja kansakirjastot_ 1895; suomennoksia neljä vihkoa _J.V.
Snellman'in Kirjoituksia aikakauskirjallisuuden alalla_ 1879-83, johon
hän on myös liittänyt Snellman'in elämäkerran. Mutta suurimman
elämäntyönsä on Meurman suorittanut sanomakirjallisuuden alalla. Hänen
ensimmäinen suomenkielinen kirjoituksensa _Mustialan vuositutkio_ löytyy
Suomettaressa 1848. Varsinaisesti alkoi hän suomeksi kirjoitella
kuitenkin vasta v. 1863, jolloin oli osallisena _Helsingin Uutisten_
toimituksessa. Sen jälkeen hän lähetteli kirjoituksiansa _Kirjalliseen
Kuukauslehteen_, jonka toimitukseen hän kuului vv. 1869-72, sekä _Uuteen
Suomettareen_, jonka ahkerimpia avun-antajia hän näihin asti on ollut.
Hänen kirjailijatoimestaan ruotsinkielellä, on paitsi esitystä
kansakoulumme järjestämisestä _Om finska folkskolans organisation_, joka
sai Suomen Talousseuran palkinnon 1856 ja seuraavana vuonna erikseen
painettiin, mainittava kansallismielisten _Morgonbladet_ ja _Finland_
lehtien avustaminen sekä jälkimmäisen toimittaminen vv. 1886-88.
Meurman'in artikkelit sisältävät aina huomiota nostavia, omaperäisiä,
kokemukseen perustettuja arveluita päivän kysymyksissä, suuresti
eroavaisia sanomalehdissä tavallisista kammari-viisastelemisista.
Lisäksi ne ovat höystetyt mitä lystimmällä leikillisyydellä ja
sukkeluudella, joka tekee, että aineesta vähemmin huolivakin niitä
kirjallisina tuotteina huviksensa lukee. Vaan ennen kaikkea niissä
viehättää se miehuullinen, maailmaa pelkäämätön suoruus, jolla ne
totuutta, olkoonpa monesti subjektiiviselta kannalta, lausuvat ilmi,
sekä se puhdas, lämmin ja syvä henki, joka niistä aina huokuu. Se, mikä
Meurman'in yhteiskunnallisissa kirjoituksissa ikään kuin kirpelöi, ei
ole pelkästään tuota klassillista attikalaista suolaa, vaan maan suolaa
sanan kristillisessä merkityksessä.


6. Kirjallinen Kuukauslehti.

Samana vuonna, jolloin vanha Suometar lakkasi, ja ennen kuin Uusi
Suometar saatiin toimeen, perustettiin pääkaupungissamme toinen
suomalaisuuden enimmin vaikuttaneista äänenkannattajista _Kirjallinen
Kuukauslehti_ 1866. "Me olemme katsoneet tarpeelliseksi", selittävät sen
perustajat alkulauseessa, "että tavallisten sanomalehtien rinnalla
löytyy lehti semmoinen, joka voipi tarkastaa valtiolliset ja
yhteiskunnalliset asiat enemmin yleiseltä kannalta kuin tavalliselle
sanomalehdelle on mahdollinen, sen kun enemmin täytyy olla päivän
vaihtelevain mielipiteiden äänenkannattajana. Sen ohessa olemme
katsoneet ihan tärkeäksi yleiselle sivistykselle maassamme, että niin
paljon kuin mahdollista seurataan nykyajan rientoja ja harrastuksia
tiedetten, taidetten ja yhteis-elämän alalla. -- Kirjallisuutemme
edistykselle luulemme varsinkin tänkaltaisen lehden tarpeelliseksi, jopa
välttämättömäksi. Semminkin tarvitsee alkava suomenkielinen kirjallisuus
virkistyäksensä valvomista ja huomiota. -- Toimitus, joka katsoo oman
kansallisen kielemme pikaisen koroittamisen maamme sivistys- ja
virkakieleksi kansamme hengen-asiaksi, ei ole voinut olla kahden
vaiheella, millä kielellä tämmöinen aikakauskirja olisi toimitettava.
Meidän vakuutuksemme tässä kohden on saanut vahvistusta hartaasta
halustamme liittää tämä yritys niihin kansallisiin harrastuksiin, jotka
ovat meidän aikamme kunnia ja kansamme tulevaisuuden toivo. Olemme
myöskin luulleet suomenkielisen aikakauskirjan varsinkin tällä ajalla
tarpeelliseksi. Viimeinen armollinen asetus suomenkielen käyttämisestä
maamme virkakunnissa ja oikeustoissa sekä muutkin asianhaarat ovat
tehneet suomenkielen tarkan tuntemisen ja osaamisen yhä
tarpeellisemmaksi, jopa ihan välttämättömäksi maamme sivistyneille.
Niille perhekunnille ja yksityisille, jotka eivät kokonaan tahdo
ummistaa korviansa ja silmiänsä ajan ja kansan vaatimuksilta, tulee
sentähden sopiva suomenkielinen lukemisto ihan erinomaiseksi tarpeeksi.
-- Tällä ei suinkaan ole sanottu että Kirjallinen Kuukauslehti olisi
yksin-omaisesti aiottu niille säädyille, jotka etenkin ovat ottaneet
sivistyneen nimeä kantaaksensa, vaan luulemme lehtemme kelpaavan
jokaisen sivistyneen ja sivistystä harrastavan luettavaksi, kuulukoon
hän mihin säätyyn ja kansalaisluokkaan tahansa. Kaikki koetukset
säätyluokkain nojassa rakentaa rajaa muka sivistyneiden ja
sivistymättömäin välillä, pidämme haitallisina ja vahingollisina. Harras
toivomme on sitä vastoin, että kansallinen yhteys ja yleinen sivistys
piankin on tasoittava sen juovan, joka vielä meidän maassa löytyy eri
kansalaisluokkain ja säätyin välillä. Kirjallinen Kuukauslehti on pitävä
suurimpana kunnianansa, jos se sivistyksen välikappaleena voipi siinä
kohden jotain vaikuttaa".

Yritys, niinkuin siinä myös huomautetaan, ei ollut suomenkielelläkään
aivan uusi, vaan oli sen lähinnä edeltäjänä _Polén'in_ mainittu vv.
1859-63 ilmestynyt _Mehiläinen_, joka vuorostansa katsoi olevansa
jatkona _Lönnrot'in_ aikaisemmalle samannimiselle kuukauslehdelle.
Kirjallisen Kuukauslehden päämerkitys on siinä, että siitä tuli
yliopiston suomenmielisten pysyväinen äänenkannattaja. Semmoisena se
vaikutti viisitoista vuotta lukijainsa sivistysmäärää kohottaen ja
kielemme yleistä kehitystä edistäen sekä totuttaen, joka ei ollut
vähimmän tärkeätä, kirjoittajiansa käyttämään suomenkieltä
tieteellisissä aineissaan. Moniaat, jotka ruotsinkielellä olivat
alkaneet kirjallisen toimintansa, käyttivät siitä lähtien julkaisuissaan
yksin-omaan suomea. Toiset, jotka varsinaisia tieteellisiä
tutkimuksiansa yhä muilla kielillä harjoittivat, tottuivat ainakin
yleistajuiset kirjoituksensa suomeksi toimittamaan. Ne, jotka eivät
suomea vielä kyllin osanneet, lähettivät aluksi artikkelinsa
ruotsinkielisinä Kirjalliselle Kuukauslehdelle suomennettaviksi. Samasta
harrastuksesta johtuu myös, että kirjallisuudessamme löytyy useita
teoksia, jotka ovat alkuansa ruotsiksi kirjoitetut, vaan yksistään tai
ensiksi suomenkielisessä käännöksessä ilmestyneet. Mitä työtä, vaivaa ja
uhrautumista tämä kaikki on kysynyt ja vaatinut, tuskin voi aavistaakaan
nykyisin nouseva kirjailijapolvi, jolla on kodista ja koulusta lähtien
suomenkieli ollut omana sekä valmiina joka alalla käytettäväksi.

Kirjallisen Kuukauslehden perustajat olivat nuoret maisterit _Kaarlo
Bergbom, Juhana Viktor Calamnius, Jaakko Forsman ja Frithiof Perander_.
Edelliset kaksi pysyivät toimituksessa aina vuoteen 1875.
Viimeksimainitun sijalle astui jo v. 1868 maisteri _Bernhard Fredrik
Godenhjelm_, joka sitten aikakauskirjan koko olemassa oloajan piti
huolta sen kielellisestä asusta, eikä ainoastaan kirjoitusten
korjailijana, vaan hyvin usein myös, niinkuin on huomautettu, ruotsiksi
kirjoitettujen suomentajana. V. 1869, Jaakko Forsmanin siirtyessä Uuteen
Suomettareen aputoimittajaksi, ryhtyi hänen vanhempi veljensä _Yrjö
Koskinen_, joka oli ollut johtavana henkenä jo lehteä perustettaessa,
itse toimitukseen ynnä hänen kanssaan _Agathon Meurman_, pysyen molemmat
siinä vuoteen 1872.[187] Vuodesta 1876 otti Yrjö Koskinen yksin omassa
nimessään julkaistakseen Kirjallista Kuukauslehteä, jonka viimeinen
vuosikerta tuli ulos 1880. Lehden vaikutus ei kuitenkaan siihen
päättynyt, sillä heti seuraavan vuoden alusta ilmestyi sen jatkona
nuoremman yliopiston opettajain polven näihin asti toimittama
_Valvoja_.[188]

_Juhana Viktor Calamnius_ oli syntynyt 18 p. Toukok. 1838
Kruununkylässä, jossa isä oli kappalaisena. Tuli ylioppilaaksi 1857,
filosofian kandidaatiksi 1862 ja lisensiaatiksi 1866. Suoritettuaan
vielä teologian kandidaatti-tutkinnon 1876, nimitettiin notaariksi
Kuopion tuomiokapituliin ja viimein tuomioprovastiksi 1885, jossa
virassa kuoli 26 p. Kesäk. 1891. Oli pari kertaa valtiopäivilläkin
hiippakuntansa edustajana. Hänen ensimmäinen julkaisunsa vuodelta 1864.
_Taivalkoski_-niminen novelli, on ruotsinkielinen, samoin myös
hänen seuraavana vuonna painettu väitöskirjansa _Aristoteleen
kauneuden-opista_. Mutta Kirjallisen Kuukauslehden ilmestyttyä on hänen
kirjallinen toimensa, samoin kuin _Bergbom'in_, jonka elämäkerta tulee
myöhemmin esitettäväksi, ollut yksin-omaan suomenkielinen. Huomattavin
hänen kirjoituksistaan on _Kynäkuvia muinais-ajan sadustosta, kirjeitä
Suleimalle_, vuosikerroissa 1866-68, 70-71; myös eri kirjana ilmestynyt
v. 1875 nimellä _Kreikkalaisia satuja_. Muista teoksista mainittakoon:
_Muinaistiedustuksia Pohjanperiltä_, Suomi-kirjassa 1868; _Metelinkirkon
haltia_, Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran toimittamassa
_Novellikirjastossa_ 1870; sekä suomennokset _Aristoteleen Runous-oppi_
1873 ja _Platon'in Faidoni_ 1882.

_Jaakko Oskar Forsman_, Yrjö-Koskisen nuorempi veli, syntyi Vähänkyrön
pappilassa 30 p. Heinäk. 1839. Tuli ylioppilaaksi 1857, filosofian
kandidaatiksi 1862 sekä lakitieteen kandidaatiksi 1868 ja tohtoriksi
1874. On ollut vuodesta 1869 ylimääräisenä suomenkielen ja 1879
vakinaisena rikoslain-opin ja oikeushistorian professorina
lain-opillisessa tiedekunnassa. On vuodesta 1882 istunut valtiopäivillä
Kuopion hiippakunnan valitsemana jäsenenä pappissäädyssä. Hänen
ensimmäiset julkaisunsa ovat _Kettu Repolainen_, suomennos saksalaista
_Reineke Fuchs_ tarinaa, joka ilmestyi kalenterissa _Mansikoita ja
Mustikoita_ 1859, ja _Tietoja maailman kansoista, heidän tavoista,
uskonnoista ja vaiheista_, mukaelma saksasta, 1860. V. 1863 alkoi hän
vaikutuksensa sanomalehti-alalla _Helsingin Uutisten_ vastaavana
toimittajana. V. 1865 oli hän osallisena vanhan _Suomettaren_ ja vv.
1866-68 _Kirjallisen Kuukauslehden_ sekä vv. 1869-78 _Uuden Suomettaren_
toimituksessa. Hänen lakitieteellisistä julkaisuistaan mainittakoon
ainoastaan tohtoriväitös _Pakkotilasta kriminaali-oikeudessa_, joka on
ensimmäinen suomenkielinen väitöskirja tällä alalla.[189]

_Juhana Julius Frithiof Perander_ oli syntynyt 15 p. Marrask. 1838
Lestijärvellä, jossa isä oli pitäjän-apulaisena. Tuli ylioppilaaksi
1858, vihittiin maisteriksi 1864 ja tohtoriksi 1879. Nimitettiin
filosofian dosentiksi 1870 sekä viimein vakinaiseksi kasvatus-opin
professoriksi 1884. Kuoli 28 p. Jouluk. 1885. Hänen suomenkielisistä
kirjoituksistaan ovat mainittavimmat hämäläis-osakunnan albumissa
_Kaikuja Hämeestä_ ilmestyneet kaunotieteelliset Kalevalan tutkimukset:
_Tragillisesta periaatteesta Kullervo-runoissa_ 1872; _Kalevalan
Aino-runosta_ 1874; _Sisar Kalevalassa_ 1886.

_Bernhard Fredrik Godenhjelm_ maalaustaiteilijan Berndt Abraham
Godenhjelm'in poika, on syntynyt Pietarin kaupungissa 7 p. Maalisk.
1840. Muutti seitsenvuotisena vanhempainsa mukana Helsinkiin, mutta
vietti kesät, niinkuin ennenkin, Kymin pitäjässä, jossa myös oppi
suomenkielen. Tuli ylioppilaaksi 1858 ja maisteriksi 1864, nimitettiin
saksankielen lehtoriksi yliopistoon 1866. On yhdessä puolisonsa _Iida
Gustaavan_ kanssa, joka on syntyisin _Lindroos_, omistanut elämänsä v.
1869 perustetulle Helsingin suomalaiselle tyttökoululle ynnä siihen v.
1881 liitetylle jatko-opistolle. Hänen kirjallisesta toimestaan, joka on
ollut kauttaaltansa suomenkielinen, huomattakoon: _Saksalais-suomalainen
sanakirja_, ensimmäinen täydellisempi uudemmista sivistyskielistä
suomeksi, 1873; _Oppikirja suomalaisen kirjallisuuden historiassa_ 1884;
_Runous ja runouden muodot I._ 1885.[190] Runoelmiakin on hän
kirjoitellut, niiden joukossa useita kertovaisia, esim. _Kaupin linna_
ja _Gezelius_, sekä ottanut osaa Vänrikki Stoolin tarinain
suomentamiseen.

       *       *       *       *       *

Kirjallisen Kuukauslehden apumiehistä riittänee esittää muutamat
etevimmät, nimittäin: _Otto Donner, Kaarlo Ferdinand Ignatius, Thiodolf
Rein, Juhana Reinhold Aspelin_ ja nuorena kuollut _Kaarle Alfred
Castrén_.

_Otto Donner_ on syntynyt 15 p. Jouluk. 1835 Kokkolassa, jossa isä oli
kauppiaana. Tuli ylioppilaaksi 1857, vihittiin maisteriksi ja tohtoriksi
1864 ja kävi sitten useammat kerrat ulkomailla opintojansa jatkamassa.
Hänellä oli erittäin tarkoituksena sanskriitin-kielen oppiminen sekä
siihen perustuvaan, uuteen vertailevaan kielitieteesen tutustuminen.
Tässä aineessa hän tuli dosentiksi 1870 ja ylimääräiseksi professoriksi
1875. Intiaan päin oli jo viitannut hänen tohtoriväitöksensä _Indernas
föreställningar om verldsskapelsen, jemförda med Finnarnes_
(Intialaisten käsitykset maailman luomisesta verrattuina Suomalaisten
taruihin) 1863. Mutta siinä oli samassa ilmaantunut myös toinen
edellisen rinnalla ja yhteydessä käyvä harrastus, nimittäin vanhain
kansanrunojemme tutkimiseen. V. 1866 hän ryhtyi Kalevalan toisintojen
järjestämiseen painoa varten. Tämä yritys jäi tosin häneltä kesken,
mutta se antoi kuitenkin aiheen siihen uuteen runonkeräykseen, jonka
Suomalaisen Kirjallisuuden Seura 1870-luvun alkupuolella pani toimeen,
lähettäessään muiden muassa _Aksel Borenius'en_[191] Venäjän Karjalaan
Lönnrot'in keräyksiä uudistamaan ja täydentämään, ja jota on jatkettu
aivan viime aikoihin asti. V. 1871 painatti Donner Tiedeseuran
toimituksiin lavean saksankielisen selityksen Sammon merkityksestä _Der
Mythus von Sampo_. Kalevala veti luonnollisesti jo aikaisin hänen
huomionsa myös likisukuisiin Viron runoihin ja Suomi-kirjassa vuonna
1866 julkaisi hän kirjoituksen: _Kalevipoeg jumalaistarulliselta ja
historialliselta kannalta katsottuna_. Myöhemmin laajenivat nämät
tutkimukset vielä enemmän. Käytyään v. 1874 Ruotsin Lapissa, hän
painatti kokoelman _Lappalaisia lauluja_ Suomi-kirjaan 1876, jossa hän
niitä samassa vertasi muidenkin heimokansain runoihin ja niin koetti
ottaa selvää koko Suomen suvun runouden synnystä.

Vähitellen oli Donner kuitenkin yhä enemmän omistanut aikansa
suomalaisen kielikunnan kielten vertailevaan tutkimukseen. V. 1872 oli
häneltä ilmaantunut katsahdus tähän-astisiin töihin mainitulla alalla:
_Öfversikt af den finsk-ugriska språkforskningens historia_. Vv. 1874,
1877 ja 1888 tuli painosta kolme osaa _Vertailevaa suomalais-ugrilaisten
kielten sanakirjaa_ saksaksi, muita pienempiä teoksia mainitsematta. V.
1883 sai hän aikaan Suomalais-ugrilaisen Seuran perustamisen.[192]

Vaikka pääasiallisesti tiedemies, on Donner harjoittanut myös muita
kirjallisuuden haaroja. Nuoruudessaan on hän julkaissut ruotsinkielisen
runovihkon _Dikter_ 1863 sekä jonkun ainoan suomenkielisenkin runoelman.
Vielä on hän esiintynyt etevänä valtiollisena kirjailijana. Hän toimitti
_Helsingfors Tidningar'ia_ vv. 1864 ja 1866 ja auttoi erittäin
_Morgonblad'ia_, myöhemmin myös _Finland'ia_, kirjoituksillaan. Tässä
osoitettu taito teki, että hän on ollut valittuna edusmieheksi kaikille
valtiopäiville vuodesta 1877 sekä pappissäädyn puolesta
pankki-valtuusmieheksi vuodesta 1885.

_Kaarlo Eemil Ferdinand Ignatius_ on syntynyt 27 p. Lokak. 1837 Porissa,
jossa isä oli apulaispappina. Tuli ylioppilaaksi 1855, vihittiin
maisteriksi 1860 ja tohtoriksi 1864. Määrättiin dosentiksi pohjoismaiden
historiassa ja Suomen tilastotieteessä 1865, pääsi samana vuonna Gabriel
Rein'in väliaikaisesti järjestämään tilastolliseen toimistoon tämän
apulaiseksi sekä vakinaisesti perustetun viraston päälliköksi 1870.
Oltuaan porvarissäätyyn valittuna 1877, 1882 ja 1885 vuosien
valtiopäivillä, nimitettiin senaattoriksi viimeksimainittuna vuonna.

Ignatius'en aikaisemmat historialliset teokset, joista mainittakoon
_Finlands historia under Karl X Gustafs regering_ (Suomen historia
Kaarle X:n Kustaan hallitus-aikana) 1865, ovat kaikki ruotsiksi
kirjoitetut. Hänen myöhemmistä julkaisuistaan ovat suomeksi ilmestyneet
m.m. _Tilastollinen käsikirja Suomenmaalle_ 1872 ja _Suomen maantiede
kansalaisille I_. 1880-90, osaksi yht'-aikaa ruotsinkielisen alkuteoksen
kanssa, osaksi ennen sitä. Suomenkielisiä ovat myös useat hänen
tiedon-annoistaan _Historiallisessa Arkistossa_, samoin lukuisat
kirjoituksensa Polén'in Mehiläisessä, Kirjallisessa Kuukauslehdessä sekä
Uudessa Suomettaressa, jonka paraita apumiehiä hän alusta pitäen ja
kauan on ollut.

_Kaarle Gabriel Thiodolf Rein_, usein mainitun Gabriel Rein'in poika, on
syntynyt 28 p. Helmik. 1838. Tuli ylioppilaaksi 1853, vihittiin
maisteriksi 1860 ja tohtoriksi 1869. Nimitettiin filosofian dosentiksi
1863 ja professoriksi 1869. Oli yliopiston rehtorina vuodesta 1887
vuoteen 1896, jolloin määrättiin virkaa toimittavaksi yliopiston
sijaiskansleriksi. On esiintynyt aatelissäädyssä melkein kaikilla
valtiopäivillä vuodesta 1872. Hänen pääteoksensa ruotsinkielellä on
_Försök till en framställning af psykologin_ (Sielutieteen esityksen
koe), josta kaksi osaa on valmistunut 1876-91.[193] Sekä ruotsiksi että
suomeksi on ilmestynyt _Oppikirja muodollisessa logiikassa_ 1882 ja
yksistään suomenkielellä _Sielutieteen oppikirja_ 1884 (toinen painos
1896).

_Juhana Reinhold Aspelin_ on syntynyt 1 p. Elok. 1842 Messukylässä,
jossa isä oli apulaispappina. Tuli ylioppilaaksi 1862, suoritti
filosofian kandidaatti-tutkinnon 1866 sekä lisensiaatti-tutkinnon 1876.
Nimitettiin ylimääräiseksi professoriksi pohjoismaiden muinaistieteessä
1878 ja valtioarkeoloogiksi 1885. Matkusteli vv. 1868-69
muinaistieteellisillä tutkimuksilla kotimaassa, osaksi Suomalaisen
Kirjallisuuden Seuran, osaksi valtion antamilla apurahoilla. Jatkoi
näitä tutkimuksia Venäjällä asuvien suomensukuisten kansojen keskuudessa
vv. 1871-74 sekä kävi vielä vv. 1887-89 Siperiassa sikäläisistä
kalliokirjoituksista selkoa ottamassa. Sai perustetuksi Suomen
Muinaismuisto-yhdistyksen 1870. Erityiseksi ansioksi on Aspelin'ille
luettava, että hän tätä meillä uutta tutkimus-alaa on alusta pitäen
suomenkielellä viljellyt. Hänen lukuisista muinaistieteellisistä
julkaisuistaan mainittakoon: _Kertomus Maalahden pitäjästä_
Suomi-kirjassa 1866, _Korsholman linna ja lääni keskiajalla_ 1869,
_Kokoilemia muinaistutkinnon alalta I_. Suomi-kirjassa 1871, _Savonlinna
1475-1875_ ja _Suomalais-ugrilaisen muinaistutkinnon alkeita_
tohtoriväitös 1875, _Muinaisjäännöksiä Suomen suvun asumusaloilta_,
suuri kuvateos suomalaisen ja ranskalaisen selityksen kanssa, 5 osaa
1877-1884, _Kaarina Maununtyttären muisto_ ja _Suomen asukkaat
pakanuuden aikana_ 1885.

_Kaarle Alfred Castrén_ oli syntynyt 26 p. Marrask. 1845 Sotkamossa,
jossa isä oli pitäjänkirjurina; äiti oli omaa sukua Cajan,
historioitsija Kajaanin sisar. Jo koulupoikana matkusti hän yksityisellä
apurahalla kesällä 1864 halki eteläisen Pohjanmaan, pohjoisen Hämeen
sekä Savon, pannen muistiin kansan suusta taruja Suomen viime sodasta.
Nämät aineksensa hän sitten painatti nimellä _Muistelmia vuosien
1808-1809 sodasta_ seuraavana vuonna 1865, jolloin myös pääsi
yliopistoon. Ylioppilaana hän julkaisi, paitsi arvokkaita kirjoituksia
Kirjallisessa Kuukauslehdessä, niinkuin _Suomalaisuus 1738 vuoden
valtiopäivillä_ 1872, eri teoksena v. 1867 _Kertoelmia Kajaanin läänin
vaiheista vv. 1650-1750_. Hän oli, huolimatta varattomuuden tuottamista
vaikeuksista, saanut suorittaneeksi filosofian kandidaatti-tutkinnon
1871 ja oli juuri aikeissa toimittaa laveaa yleistajuista teosta _Suomen
sota vv. 1808-1809_, kun keuhkotauti teki lopun hänen elämästänsä 22 p.
Huhtik. 1873 suureksi vahingoksi Suomen historian tutkimukselle.


7. Lyyrillisiä runoilijoita.

August Ahlqvist'in rinnalla ja jäljissä ilmestyi pian joukko pienempiä
laulajia tervehtimään uuden kansallisen kevään tuloa. Niiden parvet
taajenivat, niiden äänet voimistuivat, sillä ikään kuin ilmassa tuntui,
että nyt oli suomenkielen lauluaika.

Hyvin merkillistä on, että suurin osa tämän ajan lauluniekoista on
kotoisin "Vanhasta Suomesta". Näyttää siltä kuin tämän saksalaistuneen
osan maatamme vasta yhteinen herännyt suomalaisuuden aate olisi muuhun
Suomeen henkisesti yhdistänyt ja äkkiä purkanut esiin siinä kauan
pidätetyt tunteet. Paitsi Pietari Hannikaista,[194] on meille täältä
tullut _Konstantin Schröder, Pietari Mansikka, Antti Räty, Kaarlo Slöör,
Aleksanteri Rahkonen, Olli Berg eli Vuorinen ja Arvi Genetz eli Jännes_.

Vanhin mainituista runoilijoista ja osaksi edelliseen ajanlohkoon
luettava on _Konstantin Schröder_. Hän oli syntynyt 29 p. Kesäk. 1808
Uukuniemellä, jossa isä oli kirkkoherrana. Tuli ylioppilaaksi 1826,
vihittiin papiksi 1834 ja nimitettiin v. 1837 kirkkoherraksi
Valkeasaareen Inkerinmaalle, jossa virassa kuoli 9 p. Elok. 1868. Myös
oli hän Suomen Julkisten Sanomain ensimmäinen toimittaja vv. 1857-58.
Schröder'in runoelmia ja suorasanaisia kirjaelmia löytyy jo
Sanansaattajassa ja Mehiläisessä, sittemmin Maamiehen Ystävässä,
Kanavassa ja Suomettaressa, toisinaan salanimellä _Lieto_. Hänen
sievänlaisista tunnelmarunoistaan mainittakoon esim. _Vait!_

_Pietari Mansikka_, talollisen poika Kelkkalan kylästä Viipurin
pitäjästä, oli syntynyt 29 p. Heinäk. 1825. Hänessä heräsi jo pienenä
lapsena halu päästä kouluun, mutta vanhempain varat eivät siihen
riittäneet. Kuitenkin sai hän vanhemmalta veljeltään Juhanilta, joka oli
muutaman vuoden käynyt Viipurin sen-aikuista piirikoulua, opetusta
kirjoituksessa, luvunlaskussa sekä maantieteen ja historian alkeissa.
Hänen mainitaan olleen näissä opinnoissaan niin uutteran, että äiti
rupesi pahoittelemaan kynttiläin haaskausta, joiden luuli turhaan
palavan. Talonpoikaiseen elämään tyytymättömänä läksi hän 19-vuotiaana
Käkisalmeen siltavoudiksi, mutta luopui pian tästä toimesta ja rupesi
seuraamaan tuomaria puhtaaksikirjoittajana, paremmin perehtyäkseen
ruotsinkieleen, jota oli jotenkuten oppinut. Käkisalmessa olonsa aikana
oli hän myös lukenut ahkerasti kaikellaisia kirjoja. V. 1848 hän muutti
takaisin Viipuriin, jossa pääsi palovartio-korpraaliksi, mutta otti
kivulloisuuden tähden siitäkin virasta eron 1857. Palkinnoksi toimestaan
sai hän, paitsi vähäistä eläkettä, kaupungin maistraatilta
ravintolaoikeuden, jonka kuitenkin antoi arennille, itse työskennellen
puhtaaksikirjoittajana ja asian-ajajana. Hän kuoli 20 p. Maalisk. 1871.

Vähäisiä värssyjä sepitteli Mansikka jo lapsena ja sitten taas
Käkisalmeen jouduttuaan, jossa rakkaus taisi panna hänen runolähteensä
pulppuamaan. Mutta näitä runojansa hän ei minkään arvoisina pitänyt,
vaan sanoo ne "metsässä käydessään etulatinkina ampuneensa jänisten
jälkeen ja pyitten perään". Kolmannen kerran heräsi hänen runo-intonsa
1856, jolloin _Corander-Veljesten_ toimittama _Sananlennätin_ rupesi
Viipurissa ilmestymään. Siihen lehteen hän lähetti runon uudelle
vuodelle ja sai toimitukselta kehoituksen enemmän tuomaan, jota sitten
usein noudattikin.

Mansikka on yleensä enemmän älyllä, kuin tunteella ja mielikuvituksella
sepittänyt runojansa; harvoin niissä ilmautuu oikeata runo-intoa. Paljon
näkyy hänen luontoperäistä runokirjaansa haitanneen Juteinin runoelmien
lukeminen, joiden arkipäiväisiä ajatuksia ja kuivanlaista lausetapaa hän
liian usein on mukaillut. Mansikka on runomuotoon pannut monta ainetta
piplianhistoriasta, samaten katkismuksenkin. Monta laulua ja runoa on
hän myös tehnyt tärkeistä tapauksista, esim. 1854-55 vuoden sodasta.
Kaikki nämät ovat tietysti runollisesti vähäpätöisiä. Löytyypä kuitenkin
joitakuita runoja, joissa lämpimämpi tunne puhkeaa ilmi ja vilkkaampi
mielikuvitus esiintyy. Paraita ovat hänen vertausrunonsa, joissa on
usein syvä ajatus, esim. _Oravan valitus_.

Paitsi runoja on Mansikka vielä kirjoittanut suoranaisen kertoelman,
jopa yrittänyt näytelmänkin tekoon.

_Antti Räty_, suutarin poika, syntyi Kuokkaniemen kylässä Sortavalan
pitäjässä 22 p. Elok. 1825. Vanhempain muutettua Pietariin, sai poika
siellä opetuksensa, arvattavasti suomalaisen seurakunnan kansakoulussa.
Mielellään olisi hän mennyt edemmäksikin opin teille, mutta varattomuus
-- vanhempain kuolo jätti hänet aikaisin orvoksi -- tuli
ylitsepääsemättömäksi esteeksi. Hän palasi siis Sortavalaan ja oli
tunnetulla lahkon perustajalla, kirkkoherra Renqvist'illä, apuna tämän
hengellisiä kirjoituksia suomentaessa. Paitsi sitä alkoi hän jo siellä
kääntää muitakin kirjoja ja sepittää runoelmia, joita lähetteli
Gottlund'in _Suomi_-lehteen 1847. Seuraavana vuonna hän muutti
Viipuriin. Siellä oli, näet, Kanavan toimittaja Hannikainen
saanut toimeen sen, että monet kaupunkilaiset, kieltäen pois
uudenvuodentoivotuksilla-käynnit luonansa, maksoivat pieniä apurahoja
suomalaisen kansakoulun ylläpitämiseksi. Tähän kouluun otettiin Räty
Hannikaisen kehoituksesta opettajaksi. Syksyllä erosi hän kuitenkin
jälleen toimestaan ja lienee jo silloin tullut Helsinkiin. Jonkun ajan
kuluttua hän sitten muutti Nurmijärvelle, jossa elätti itseään
yksityisellä kansan lasten opettamisella. Pitkä ikä ei ollutkaan hänelle
suotu, onneton taipumus väkeviin turmeli hänen ruumiinsa voimat niin,
että hän kuoli jo 15 p. Marrask. 1852.

Noiden muutamien työvuosiensa kuluessa oli hän kuitenkin ehtinyt saada
aikaan sangen paljon. Pietarista saadun saksankielen taitonsa avulla hän
oli ahkerasti suomennellut senkielistä rahvaankirjallisuutta. Erittäin
on hänen kauttansa koko joukko taitavan kirjailijan Kristof von
Schmidt'in kertomuksia tullut Suomen kansan luettavaksi: ennen mainittu
_Genoveva_ 1847; _Pyhän Eustakiuksen merkilliset elämänvaiheet_
Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran toimituksissa 1848; _Uusi Genoveva
tahi Roosa Tannenpurista_ 1851; _Josafat_ sekä _Joulun-aatto_ 1853.
Hänen kääntämänsä on vielä Aleksanteri Dumas'in _Kertomus Wilhelmi
Tellistä ja Sveitsinmaan vapauttamisesta_, minkä ilmestyminen v. 1849
oli auttavana aiheena niille, jotka saivat aikaan 1850 vuoden kiellon.
Enimmän osan hänen Suomi-lehteen lähettämistään lauluista, joiden
joukossa kuitenkin on paljon suomennoksia, ynnä 1850 vuoden
Suomettaressa ilmestyneet painatti Viipurin Suomalaisen Kirjallisuuden
Seura vihkoksi, nimellä _Lauluja Suomen neitoisille_ 1850. Alkuperäisiä
runoja sisältää myös _Pieni Kanteletar_ 1853, ainoasti suomennettuja
sitä vastoin samana vuonna ilmestynyt kokoelma _Hengellisiä virsiä_.
Ylimalkain oli Rätyn runolahja sangen mitätön, jos kohta onkin joukossa
yksi ja toinen sievänlainen runo. Kieli on hänellä sujuva, selvä,
runollinen ja ylipäätään puhdas. Suureksi osaksi tästä syystä, vaikka
tietysti myös alkuteosten kansantajuisuuden vuoksi, ovat hänen
suomennoksensa olleet erittäin rakkaat kansalle ja tulleet yhä uudestaan
painetuiksi.

_Kaarlo Aleksanteri Slöör_ on syntynyt 18 p. Tammik. 1833 Viipurissa,
jossa isä oli seppänä. Tuli ylioppilaaksi 1851 ja maisteriksi 1857.
Seuraavana vuonna hän muutti Pietariin, siellä olevan suomalaisen
seurakunnan kansakouluin kaitsijaksi, mutta palasi Suomeen syksyllä
1865, kun hänelle _Suomalaisen Virallisen Lehden_ toimitus uskottiin.
Tämän viran ohessa sai hän 1874 paikan kenraalikuvernöörin kansliassa.

Virkatöittensä loma-aikoina on Slöör harrastanut suomalaista
kirjallisuutta. Hän oli ensimmäinen, joka _Macbeth'in_ suomentamisella
Kirjallisuuden Seuran toimittamaa Näytelmistöä varten 1864 aloitti
Shakespeare'n saattamista suomalaiseen muotoon. Samassa Näytelmistössä
oli jo aikaisemmin v. 1861 julkaistuna hänen käännöksensä Scribe'n
huvinäytelmää _Ensimäinen rakkaus_. Slöör on myös ollut osallisena
Vänrikki Stoolin tarinain käännöksessä sekä yleishistoriallisessa
teoksessa _Kertomuksia ihmiskunnan historiasta_ (enin osa viidettä
vihkoa 1866). Aikaisemmin ylioppilaana, hän suomenteli ja sepitteli
alkuperäisiäkin lyyrillisiä runoelmia, joita salanimellä _Santala_
julkaisi _Mansikoita ja Mustikoita_ nimisessä kalenterissa 1860-61.
Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran matkarahalla kävi hän v. 1854,
niinkuin on mainittu, yhdessä Ahlqvist'in kanssa runoja keräämässä. Vv.
1868-70 hän toimi Seuran sihteerinä.

_Aleksanteri Rahkonen_, myllärin poika, oli syntynyt 26 p. Kesäk. 1841
Ykspään herraskartanon maalla Viipurin pitäjässä. Muutamia vuosia
myöhemmin muuttivat vanhemmat Viipurin kaupunkiin, jossa heillä oli
pieni talo. Isän kuoltua äiti meni toisiin naimisiin vaskiseppä Elias
Meurosen kanssa, joka koulutti poikapuolensa kaupungin ruotsalaisessa
kymnaasissa. V. 1862 ylioppilaaksi päästyänsä Rahkonen teki
kirjallisella kyvyllänsä nimensä sangen pian tunnetuksi Helsingin
suomalaisissa piireissä. Hän otti hartaalla innolla ja suurella
menestyksellä osaa suomalaisten kansantajuisten luentojen pitämiseen
Helsingissä, joita v. 1863 alkuun pantiin; näitä luentojaan, samoin kuin
runoelmiaan ynnä muita kirjoituksiaan, antoi hän kuvalehteen _Maiden ja
Merien takaa_. Runoelmansa hän keräsi kahdeksi pieneksi vihkoksi, jotka
julkaisi nimellä _Sääskiä_ vv. 1865-67. Nämät Sääskien "parvet"
sisältävät enimmäkseen suomennoksia, joilla hänen tarkoituksensa oli
poistaa suomalaisten laulujen puutetta, ja ovat ne muodon puolesta hyvin
sujuvia ja sointurikkaita, esim. _Kevätlaulu_ ("Niitty jälleen
vihannoipi"). Hänen omat runokokeensa ovat vähemmin onnistuneita;
mainittakoon kuitenkin _Käen kukunta_ ja _Imatralla_. Vielä kysyttiin
hänen taitoansa Vänrikki Stoolin tarinain edellisen osan
suomentamisessa, jossa hänelle uskottiin erittäin huumorillisten
kappaleiden kääntäminen. V. 1868 hän suomalaisella runomitalla mukaili
pienen näytelmän, jolle pani nimeksi _Kukka kultain kuusistossa_. Kaiken
tämän kautta nousseet tulevaisuuden toiveet eivät kuitenkaan täydesti
toteutuneet; epäsäännöllinen elämä keskeytti luvut yliopistossa ja mursi
hänen voimansa. Hän jätti Helsingin 1869 ja asui sitten enimmiten
Viipurin kaupungissa tai sen seuduilla. Jonkun aikaa oli hän
kansakoulun-opettajana Viipurin ulkosatamassa Uuraassa, toisen lyhyen
ajan Pietarin kaupungin suomalaisessa seurakunnassa. Kirjallista työtä
hän sielläkin vielä yhä jatkoi: kirjoitti v. 1869 _Laukkuryssä_ nimisen
näytelmän tanskalaisen aiheen mukaan ja rupesi tutkimaan Viipurin
läänin, erittäin Vuoksen seutuin, luontoa ja kansaa. Hedelmänä tästä oli
hyvin hauska ja ainerikas käsikirja Imatran-kävijöitä varten, joka
kuitenkin tuli ilmi ainoasti saksalaisessa käännöksessä 1874. Toinen
samaa ainetta koskeva laajempi teos, _Kertomus Antrean pitäjästä_, ei
tullut painetuksi puutteellisen aineenjärjestyksen tähden, mutta
sisältää paljon tärkeätä. Kansantapoja erittäin kuvaavat luvut siitä
ovat julkaistut Suomen Kuvalehdessä 1874. Seuraavassa vuosikerrassa on
niin-ikään samallaisia kuvaelmia Suistamolta. Nämät työt, vaikka tosin
jo miehistyneemmän hengen lapsia, olivat yhtähyvin vaan suitsuvan lampun
viimeisiä liekehtimisiä. Hivuttavainen rintatauti teki lakkaamatta
turmiollista työtänsä ja lopetti Rahkosen elämän 1 p. Toukok. 1877.

_Olli Berg eli Vuorinen_, talollisen poika, syntyi 29 p. Helmik. 1842
Uukuniemellä. Ikävöi jo aikaisin opin uralle ja pääsi vihdoin v. 1860
Maaskolan maanviljelys-kouluun likellä Viipuria. Sen oppimäärän
suoritettuaan jäi vielä vuodeksi samaan kouluun aliopettajaksi. Sitten
oli vv. 1864-68 maanviljelyksen hoitajana ja käsitöiden opettajana
Siitosen kansakoulussa Kymölässä. Opetuksen näkeminen siellä sytytti
häneen halun päästä itsekin samalle alalle työskentelemään.
Täysi-ikäisenä, naineena miehenä hän meni Jyväskylän seminaariin 1868,
tuli sieltä 1872 Rantasalmelle kansakoulun opettajaksi ja sai seuraavana
vuonna samallaisen viran Haminan kaupungin ylemmässä kansakoulussa
poikia varten. Ensimmäiset runoelmansa Vuorinen painatti Viipurissa
ilmestyvään Otava-lehteen 1862-63, sitten samaten Ilmariseen,
Pääskyseen, Suomen Kuvalehteen ja Jyväskylän seminaarilaisten
albumeihin. Myös on hän antanut osaksi alkuperäistä, osaksi suomennettua
tekstiä useihin laulukokoelmiin. Koottuina on hänen runoelmiansa
kahdessa vihkossa, nimeltä _Sepitelmiä_ 1875 ja _Kotikuusen kuuluvilta
pieniä pakinoita_ 1881. Suomentanut on hän vielä Sankey'n _Lauluja
Karitsan kiitokseksi_, 8 vihkoa, 1876-81.[195]

Olli Vuorisen _Sepitelmissä_, lausuu eräs arvostelija,[196] ansaitsee
etenkin ulkomuoto kiitosta. Hänen suurta taitoaan runojen
muodostamisessa osoittaa sekin seikka, että hän menestyksellä on
viljellyt vaikeimpia runomittoja. Erittäin onnistunut on hän
loppusointujen keksimisessä, Kaikissa hänen runoissaan vallitsee raikas,
luonnollinen henki; kivulloinen hentomielisyys on hänelle aivan
vierasta, Paraimmat ovat ne kappaleet, joissa ilmaantuu jotain
leikillistä; sellaisia ovat esim. _Kova pää, Lumisilla ollessa,
Luistinretki_. Muutamat hänen epigrammeistaan, joilla on yhteisenä
nimenä _Niitä näitä, runon päitä_, ovat niin-ikään hyvin luonnistuneet.
Toisinaan kuitenkin runoilijan leikillisyys yltyy katkeraksi ivaksi;
syvää ironiaa, oikein sydäntä vihlaisevaa, sisältää kappale _Juokaa
miehet, juokaa!_ Sitä vastoin ne kertovaiset runot, joita hän myös on
yrittänyt kirjoittamaan, eivät ole onnistuneita.

Viimeinen mainituista Vanhan Suomen edustajista, _Arvi Oskar Kustaa
Genetz eli Jännes_, on syntynyt 1 p. Heinäk. 1848 Impilahdella, jossa
isä oli kruununvoutina. Tuli ylioppilaaksi 1866, filosofian
kandidaatiksi 1871 ja lisensiaatiksi 1877, jona vuonna myös nimitettiin
suomenkielen dosentiksi. Määrättiin kohta sen jälkeen normaalilyseen
lehtoriksi Hämeenlinnaan, josta koulun mukana siirtyi Helsinkiin 1887.
Nimitettiin professoriksi Suomen kielessä ja kirjallisuudessa 1891 ja
suomalais-ugrilaisessa kielitieteessä 1893. Valittiin Suomalaisen
Kirjallisuuden Seuran esimieheksi 1892.

Oli jo v. 1867 mainitun seuran kustannuksella käynyt Suojärven murretta
tutkimassa; vv. 1871 ja 1872 niin-ikään Aunuksen ja Vienan lääneissä
Venäjän Karjalan kielimurteihin tutustumassa sekä runoja keräämässä. V.
1876 hän Turjan niemellä tiedusteli Venäjän Lappalaisten kieltä ja
kansatieteellisiä oloja, Vv. 1887 ja 1889 hän matkusteli Venäjällä
Permin, Vjatkan ja Samaran kuvernementeissa sikäläisiä suomen sukukieliä
tutkien. Näiden matkojen tuloksista mainittakoon: _Kertomus Suojärven
pitäjäästä_ Suomi-kirjassa 1870 ja _Kuvaelmia kansan elämästä Salmin
kihlakunnassa_ samana vuonna ilmestyneessä _Koitar_-albumissa;
_Vepsän pohjoiset etujoukot_ Kielettäressä 1872; _Matkamuistelmia
Venäjän Lapista_ Suomen Kuvalehdessä 1877-79; _Tutkimus Venäjän
Karjalan kielestä_ 1881 ja _Aunuksen kielestä_ 1884, molemmat
Suomi-kirjassa.[197]

Genetz on paitsi suomen kielioppia, josta ensimmäinen kouluja varten
aiottu laitos ilmestyi v. 1881, tutkinut myös runomitan käytäntöä
suomenkielellä. Erittäin on hän kuusimitta-runolle keksinyt sääntöjä,
jotka ynnä Runeberg'in _Hirvenhiihtäjäin_ neljännestä laulusta tekemänsä
suomennoksen painatti Koittareen jo v. 1873. Kokonaisuudessaan julkaisi
hän etevän käännöstyönsä 1884. Omiakin runoelmia on hän antanut
ylioppilas-albumeihin, Suomen Kuvalehteen, Kirjalliseen Kuukauslehteen
y.m. Niiden joukossa on erittäin huomattava tulinen _Herää Suomi_, johon
nuorempi veli _Eemil Genetz_ on sepittänyt yhtä mahtavan sävelmän.[198]

       *       *       *       *       *

Edellä esitettyjen runoilijain aikalaisista muussa Suomessa ansaitsevat
huomiotamme, paitsi Pohjanmaalaista _Juhana Bäckvall'ia_, joka
oikeastaan kuuluu vanhempaan sukupolveen, _Paavo Cajander_ ja _Juhana
Henrik Erkko_. Nämät kaksi nimeä, yhdessä näytelmänkirjoittajina vasta
mainittavain _Aleksis Kiven_ ja _Antti Tuokon_ kanssa, jotka
lyyrillisiäkin runoja ovat sepittäneet, edustavat Hämäläisten runoutta
mitä arvokkaimmalla tavalla.

_Juhana Bäckvall_ oli syntynyt 28 p. Kesäk. 1817 Haapajärvellä, missä
hänen isänsä Heikki Herranen oli talollisena, Tuli ylioppilaaksi 1839,
vihittiin papiksi 1842 ja tuli, oltuaan apulaisviroissa pohjoisimmalla
Pohjanmaalla, kappalaiseksi Oulunsaloon 1855 ja Oulun kaupunkiin 1856,
siirtyi sitten kirkkoherraksi Kesälahdelle 1865, Koivistolle 1870 ja v.
1876 taas Ouluun, jossa kuoli 21 p. Jouluk. 1883. Bäckvall ilmautui
ensin kirjallisuuden alalle siten, että antoi pienempiä runoelmia sekä
suorasanaisia kirjoituksia Lönnrot'in Mehiläiseen. Samaten autteli hän
sittemmin Maamiehen Ystävän toimitusta. Viimein otti hän itse
toimittaakseen _Oulun Viikkosanomia_, jota työtä jatkoi vv. 1854-65.
Hänen alkaessaan nämät Lönnrot'in lähinnä edellisinä vuosina julkaisemat
sanomat olivat yksistään opettavainen rahvaanlehti, vaan muuttuivat
sitten vähitellen valtiollisiksi. Paitsi sitä on Bäckvall suomentanut
Holberg'in komedian _Ei ole aikaa_ Näytelmistöä varten 1867 sekä
laittanut v. 1860 Topelius'en _Luonnonkirjan_, myöhemmin v. 1876 myös
_Maamme-kirjan_, ensimmäisen suomalaisen painoksen.

_Paavo Eemil Cajander_ syntyi 24 p. Jouluk. 1846 Hämeenlinnassa, jossa
isä eli nahkurina. Tuli ylioppilaaksi 1863 ja maisteriksi 1873.
Nimitettiin suomenkielen lehtoriksi yliopistoon 1890. Ahkerana ja
taitavana suomentajana ei hänellä ole vertaistansa kirjallisuudessamme!
Vaikeimpainkin runoteosten käännöksissä on hän yhdistänyt tarkan
uskollisuuden ja ytimekkään lyhyyden suuren runollisen kauneuden kanssa.
Hänen suomennoksiansa lueteltakoon: Björnstierne Björnson'in novelli
_Kalatyttö_ 1869; mukailtu laulunäytelmä _Yökausi Lahdella_ 1870;
Ludwig'in romaani _Taivaan ja maan välillä_ 1875; _Josef Julius
Wecksell'in_ etevä, kotimainen murhenäytelmä _Daniel Hjorth_ 1877;
Runeberg'in _Hanna_ 1880 ja _Joulu-ilta_ 1881 sekä vuodesta 1879
ilmestyneet mestarilliset _Shakespearen dramojen_ suomennokset, jotka
täydelleen vetävät vertoja Hagberg'in mainioille ruotsinnoksille.
Myös on Cajander ollut osallisena Vänrikki Stoolin tarinain
suomentamisessa.[199]

Cajander'in omia lyyrillisiä runoelmia valitettavasti ei vielä ole
koottu, vaan ovat ne hajallansa ylioppilas-albumeissa: _Kaikuja
Hämeestä_ sekä Snellman'in ja Lönnrot'in muistoksi julkaistuissa,
Kansanvalistus-seuran kalentereissa, Suomen Kuvalehdessä y.m..[200] Hän
ei ole myöskään ollut siinä suhteessa erittäin tuottelias, mutta mitä
hän on julkaissut, on ollut sekä muodon että sisällyksen puolesta
eheintä ja parasta, Luonteeltansa ovat hänen runonsa enimmäkseen
objektiivisia, usein ballaadintapaisia, esim. _Vapautettu kuningatar_ ja
_Runolaulaja_.

_Juhana Henrik Erkko_ syntyi 16 p. Tammik. 1849 Orimattilan
kirkonkylässä Eerakkalan talossa, jonka mukaan hän muodosti nimensä;
vanhemmat olivat sukunimeä vailla. Ensin pitäjän kiertokoulussa oltuaan
ja sitten vuoden aikaa Jyväskylässä yksityis-opetusta saatuaan, kävi hän
kansakoulu-seminaarin läpi 1867-72. Opettajauransa hän alkoi Rokkalan
yksityisessä kansakoulussa Johanneksen pitäjässä. 1874 vuoden alusta
otettiin hänet Vilken alkeiskoulun johtajaksi Viipuriin. Koulun lakattua
1893 sai hän valtiolta vähäisen, 800 markan eläkkeen.

Erkon lyyrillisiä runoja on monta eri aikoina ilmestynyttä kokoelmaa:
_Runoelmia_ kolme vihkoa 1870, 1872 ja 1876, _Paimenet_ 1878, _Valikoima
runoelmia_ 1881, _Uusia runoelmia_ 1885 ja _Havaittuani_ 1886. Myös on
hän kirjoittanut suorasanaisia kertomuksia: _Kotoisia tarinoita_ kaksi
nidosta 1881 ja 1883, sekä näytelmiä: _Kokkimajuri_ ja _Sotaiset
veljekset_, jotka ilmestyivät Viipurin Kirjallisuuden Seuran
toimituksissa 1873. Vielä on hän toimittanut Viipurissa sanomalehteä
_Ilmarista_ vv. 1875-76 ja _Ilmiö_ nimistä yleistajuista aikakauslehteä
1881.[201]

Kaikista lyyrillisistä runoilijoistamme on Erkko ollut ainoa oikein
tuottelias. Muut ovat enimmäkseen vaan nuoruutensa kevät-aikana
laulaneet ja sitten vaienneet, mutta hän on kaiken ikänsä runoillut, ja
se jo osoittaa todellista luonnonlahjaa. Sitä paitsi on hän kohta alusta
kohonnut, ikään kuin Minerva Jupiter'in päästä, ihan täydellisenä sillä
alalla, jolla on pysynytkin etevimpänä, pienoiskuvissaan luonnon ja
ihmissydämen elämästä. Näitä on heti hänen ensimmäisen runovihkonsa
ilmestyttyä verrattu Runeberg'in idylleihin ja epigrammeihin.
Sukulaisuus niiden välillä on tosiaan niin suuri, että voisi luulla
Runeberg'in esikuvain häneen vaikuttaneen; niitä hän ei kuitenkaan
silloin vielä tuntenut muuten kuin huononpuolisista suomennoksista.

Paraat Erkon runoelmista löytyvät koottuina erinäisiksi jaksoiksi
nimellä _Paimenelta_ (ensimmäisessä ja toisessa vihkossa), _Paimenet_
(eri vihkona) ja _Kesäpoimintoja_ (Valikoimassa). Nämät sisältävät
osaksi erittäin somia "genre"- eli laatukuvia paimenten elämästä. Niissä
viehättää meitä raikas luonnollisuus, jota ei mikään teeskennelty
sentimentaalisuus häiritse. Niissä on jotakin paratiisin alkuperäisestä
ilosta ja kainostelemattomuudesta. Paimenpoikaset ja -tyttöset leikkivät
vapaasti keskenänsä tuntematta minkäänlaista ujostelemista, ja rakkaus
syntyy heidän tietämättänsä. Esimerkkeinä mainittakoon: _Paimenen laulu,
Iltalaulu ja Kesä-aika_. Näiden kaltaisia runoja, joita voisi nimittää
pastoraaleiksi, ei kuitenkaan ole suurin osa. Enimmät ovat ihan
subjektiivista laatua, lyhyitä lyyrillisiä tunteen kajahduksia taikka
mietelmiä. Luonteeltansa ne ovat yleensä leikillisiä ja muodoltansa
usein epigrammeja, joissa loppu on tavallisesti hyvin näppärä.

Juuri samallaisia runoja löytyy muuten ulkopuolellakin mainittuja
jaksoja, siinä määrin samallaisia, että on vaikea käsittää, miksi
runoilija ne on eroittanut paimenlauluista. Niissä on monta aivan yhtä
kaunista ja täydellistä. Useat näistä runoista ovat hyvin läheistä sukua
vanhoille kansanrunoille, ovat ikään kuin kaikuja Kantelettaresta, esim.
_Siksi itken_ ynnä _Kodista ja kotiin_.

V. 1881 julkaisemansa _Valikoiman runoelmia_ on Erkko jakanut kolmeen
sarjaan, pannen jaon perustukseksi niiden ilmestymisen ajan. Nämät
sarjat kuvastavat hänen kehitystänsä runoilijana. Ensimmäisen sarjan
runoissa (1868-72) tapaamme harvoin syvempiä aatteita ja tunteita, ne
ovat vielä ikään kuin itsetajuttoman luonnon ääniä. Mutta viattomassa
hilpeydessään ja erinäisessä suloudessaan ne voittavat kaikki myöhemmät
Erkon Runottaren tuotteet. Kuitenkin löytyy jo niiden joukossa myös
mietelmärunoja, jotka usein aivan liian abstraktisesti ilmi lausuvat
yleisesti tunnettuja ajatuksia ja siitä syystä tuntuvat arkipäiväisiltä
ja kuivahkoilta, niinkuin _Ihmis-onni_.

Toisenkaan sarjan runoissa (1872-78) ei tunne ole erittäin syvä eikä
voimakas. Niissä on mietiskely enemmän kuin tunne-elämä edistynyt.
Rakkauskin, jota ne jo useasti esittävät, on pelkkää toivotun rakkauden
haaveilua, ja sen esine vaihtuu alin-omaa. Eikä niissä juuri voi huomata
mitään sisällistä sydämen taistelua; joskus kuitenkin saa jonkun
aavistuksen siitä, mitä myöhemmissä runoissa oli puhkeava ilmi, esim.
_Tomussa_.

Kumpaisessakin sarjassa Erkko aniharvoin uskaltautuu ulos varsinaisesta
alastaan, ja silloin hän onnistuu ainoasti kuvauksissaan
kansan-elämästä, jotka ovat erinomaisen pirteitä ja huvittavia.
Sellainen on runo _Kamppiaiset_, ja samanvertaisia ovat useat muut,
esim. _Hevospaimenet yömajalla, Paimenet tulilla ja Perheen
jouluhartaus_. Joskus, niinkuin vihkossa _Paimenet_, on hän koettanut
yhdistää näitä kuvaelmiaan suuremmaksi kokonaisuudeksi; kuitenkin on
side niiden välillä jäänyt kovin hölläksi.

Erkko on myös sepitellyt ballaadirunoja, vaan ylimalkain huonolla
menestyksellä. Hänellä ei ole kylliksi kuvausvoimaa esittääkseen sitä,
mitä ei omin silmin ole nähnyt. Tätä puutetta on hän koettanut korvata
pöyhkeällä, luonnottomalla kirjoitustavalla ja eriskummaisilla
tapauksilla, niinkuin runoissa _Vangittu äiti, Vyyhtynyt ja Loisen
poika_. Myöhemmin on hän kuitenkin parempia ballaadeja julkaissut, esim.
_Äiti_ Uusissa runoelmissa.

Heikonpuoliset ovat niin-ikään Erkon enimmät isänmaalliset laulut.
Niissä puuttuu pontta, ja useat ovatkin pelkkiä luettelorunoja. Yhtä
vähän onnistuneina voi pitää hänen allegoorisia runoelmiansa, joissa hän
luonnontapahtumia käyttää vertauskuvina ihmis-elämälle, kts. _Maapallo_.
Tämän kaltaiset ovat kylmiä, teeskenneltyjä ja hämäriä. Jonkinlainen
epäselvyys on usein muutenkin haittana Erkon aikaisemmissa runoelmissa.

Kolmannen sarjan runoissa (1878-81) tuntuu siltä, kuin runoilijan mieli
syventyisi, ajatus laajentuisi. Hänen esitystapansa on tullut vähän
enemmän objektiiviseksi, niinkuin voi huomata runosta _Leppärukki_. Nyt
tapaa joskus, vaikka harvoin, myös onnistuneita isänmaallisia lauluja,
tosin hyvin subjektiivisessa muodossa, esim. _Nöyristy, ihminen!_ Usein
tulee näkyviin syvä jumalinen tunnelma, esim. _Korkein, Rukous,
Matkamies, Tuoni ja elämä_. Vaan välistä pistää jo epäilys esiin,
niinkuin runossa _Puhdas tosi_. Näiden rinnalla näkee kyllä vielä joskus
leikillisiä, esim. _Nuori vieras ja Tuettu pää_, mutta verrattain
harvoin. Ylimalkain on tämän sarjan runoissa yksivakainen henki päässyt
vallalle. Naiivisuus eli luontoperäisyys on niistä milt'ei kokonaan
haihtunut. _Kesäpoimintoja_ ei siinä suhteessa voi asettaa edellisten
paimenlaulujen rinnalle, vaikka niidenkin joukossa on muutamia erittäin
kauniita, esim. _Ruusun luonne, Kalastaja, Kaksi kosijaa_.

Vielä enemmän käy sama kehityksen suunta selville Erkon _Uusissa
runoelmissa_. Niissä löytää enää aniharvoin lystillisiä, niinkuin
_Häiriö_. Entisen iloisuuden sijaan on niihin painunut surunvoittoinen
mieliala, joka ilmenee milloin kadonneen viattomuuden kaipauksena, esim.
_Utelias kuu_ ja _Miks' eletään_, milloin yleisenä maailmankaihona,
esim. _Epäsointua ja Risumummo_. Vuotta ennen kuin tämä runovihko
ilmestyi, 1884, oli Erkko päässyt valtion varoilla matkustamaan Saksaan,
Sveitsiin ja Italiaan. Ulkomailla päivättyjä runoja onkin hänellä suuri
joukko, mutta niitä voisi yhtä hyvin luulla kotona kirjoitetuiksi. Hänen
subjektiivinen luonteensa ilmenee jälleen siinä, ett'eivät ulkonaiset
seikat ole voineet häneen vaikuttaa. Useassa runoelmassa tulee vaan
näkyviin hänen koti-ikävänsä. Tosin täytyy myöntää, että hänen
runoilunsa on tullut monipuolisemmaksi, mutta varsinaista edistystä ei
siinä sittenkään voi huomata.

Viimeksi mainitussa kokoelmassa _Havaittuani_ tuntuu siltä, kuin Erkko
tuomitsisi koko aikaisemman runoilunsa ja luulisi vihdoin löytäneensä
oikean runolaatunsa. Vihkon nimikin viittaa siihen, että hän olisi
havainnut entisen ajatuskantansa, varsinkin uskonnon asioissa, vääräksi
ja pyrkisi siitä vapautumaan. Toinen puoli vihkon runoja esiintyy
"virsinä". Ne kyllä ovat uskonnollista lajia, mutta eroavat monessa
suhteessa siitä, mitä meillä on kristillisissä virsissämme. Vaikka
niissäkin on monesti hyvin runollinen henki, ja vaikka ne ilmaisevat
tulista taistelua ja syvää ajatusta, haittaa niitä yksi vika, joka
johtuu siitä, että runoilija on joutunut aivan uuteen ajatuspiiriin: ne
ovat nimittäin hämäriä.

Erkon suorasanaisista kertomuksista vielä puhuakseni, ovat ensimmäiset,
joissa hän kuvaa kansan-elämää, paraiten onnistuneita. Etevin niistä on
_Salapolttaja_. Lausetavassa huomaa selvästi Aleksis Kiven vaikutusta,
erittäin mitä takaheiton käyttämiseen tulee. Erkon myöhemmät novellit
ovat keskinkertaisia, ja vielä vähemmän onnistuneita ovat hänen
suorasanaiset näytelmänkokeensa.[202]

       *       *       *       *       *

Nuoremmista runoilijoistamme[203] mainittakoon tässä ainoasti _Uno von
Schrove, Pietari Juhani Hannikainen ja Kaarlo Kramsu_.

_Uno Otto Gabriel von Schrove_, nimismiehen poika, oli
syntynyt Joutsassa 28 p. Tammik. 1853. Tuli ylioppilaaksi
Jyväskylän suomenkielisestä alkeis-opistosta 1872 ja suoritti
opettajakandidaatti-tutkinnon 1881. Määrättiin v. 1885 suomenkielen
kolleegaksi Porvoosen ja kuoli ulkomailla Görbersdorf'in
parannuslaitoksessa rintatautisia varten 2 p. Lokak. 1886. Hänen
runoelmiansa, joista etenkin ballaadintapaiset, esim. _Morsian_, ovat
huomattavat, löytyy albumissa _Kaikuja Hämeestä_, Kirjallisessa
Kuukauslehdessä sekä Suomen Kuvalehdessä, jonka aputoimittajia hän oli.

_Pietari Juhani Hannikainen_ syntyi 23 p. Jouluk. 1854 Nurmeksessa,
jossa isä oli lukkarina, Tuli ylioppilaaksi Jyväskylän suomenkielisestä
alkeis-opistosta 1875 ja vihittiin maisteriksi 1882. Määrättiin laulun
ja soitannon lehtoriksi Jyväskylän seminaariin 1893. Hänen
runoelmissaan, jotka ovat ilmestyneet _Koitar_-albumissa, Suomen
Kuvalehdessä y.m., ilmaantuu vieno, hellä tunteellisuus. Muodoltaan ne
ovat erittäin sointuisia ja laulukkaita, esim. _Lauluun pyyntö_.
Suomalaista soitannollista kuukauslehteä _Säveleitä_ on Hannikainen
toimittanut vv. 1887-90.

_Kaarlo Robert Kramsu_ oli merimiehen poika Oulusta, syntynyt 22 p.
Jouluk. 1855. Tuli ylioppilaaksi 1874, oli useassa paikassa sanomalehden
toimittaja ja kuoli mielisairaana Niuvanniemen parantolassa lähellä
Kuopiota 26 p. Elok. 1895. On julkaissut kaksi vihkoa _Runoelmia_ 1878
ja 1887. Niistä ovat varsinkin hänen isänmaalliset, Vänrikki Stoolin
tarinain tapaiset kertovaiset runonsa huomattavat, niinkuin _Hannu
Krankka_ ja _Taneli Luukkonen_.

       *       *       *       *       *

Ihmeellistä kyllä ei meillä kukaan ole koettanut suurempaa eepillistä
runoelmaa suomeksi kokoonpanna, Sen suuntainen yritys on tosin _Thure
Juhana Dahlberg'in_ v. 1862 julkaisema kokoelma _Runoja Herkules
uroosta_, joka on Kalevalan jälkeen laajin teos Suomen vanhalla mitalla;
mutta runollisessa katsannossa ei sillä ole mitään merkitystä. Sama
Dahlberg on suomentanut Björnstierne Björnson'in novellin _Iloinen
poika_ 1862 sekä Kneisel'in näytelmän _Viuluniekka_ Näytelmistössä 1863,
molemmat erittäin sujuvalla ja luontevalla kielellä. Hän oli syntynyt 23
p. Maalisk. 1836 Pielavedellä, jossa isä oli siltavoutina, tullut
ylioppilaaksi 1861, suorittanut kameraali- ja tuomarintutkinnon 1865 ja
kuollut 4 p. Toukok. 1870, ennen kuin vielä oli vakinaiseen virkaan
päässyt.

Eepillinen on myös _Malakias Costiander'in_ klassilliseen kuusimittaan
puettu runoelma _Jaako, Kyröskosken poltissa kerran_ 1848. Se on
kuvauksessaan varsin vilkas ja onnistunut, mutta aineeltansa aivan
vähäpätöinen. Costiander oli syntynyt 11 p. Jouluk. 1815 Kostulan
kylässä Hämeenkyrössä, jossa isä oli lautamiehenä. Sen-aikuisen
kirkkoherran toimesta hän pääsi Porin kouluun, josta Turun kymnaasin
kautta tuli yliopistoon keväällä 1839. Hänen oli aikomus lukea papiksi,
mutta siitä tuumasta täytyi hänen kohta luopua ruumiinvian tähden. Vielä
samana syksynä otti hän vastaan koulumestarin viran Nurmijärvellä, jossa
pysyi kuolemaansa saakka 1 p. Marrask. 1870. Mainitun runoelmansa oli
hän sepittänyt kansantarinan perustuksella vielä kymnaasissa ollessaan.
Sittemmin osoitti hän harrastustaan eepilliseen runoiluun suomentamalla
Runeberg'in _Hirven-ampujat_, joka painettiin 1855 vuoden Suomi-kirjaan.
Samoin alkoi hän suomentaa Virgilius'en _Aeneidia_, josta ensimmäinen
runomus ilmestyi 1858 vuoden Suomi-kirjassa. Nämät käännökset todistavat
myös runollista kykyä, vaikka jyrkimmästi laajuudelle perustettu mitta
tekee niiden nauttimisen mahdottomaksi. Myöhempinä aikoina suomensi hän
vielä Auerbach'in novellin _Juoseppi lumessa_ 1863 sekä useita pieniä
hengellisiä lastenkirjoja. Kirjallisuuteemme on hän viimein vaikuttanut
sillä, että oli Aleksis Kiven ensimmäinen opettaja ja sitten
jokapäiväinen seurakumppali lukukausien väliaikoina, jolloin hänen
runollinen harrastuksensa epäilemättä viritti nuoren runoilijan intoa.


8. Aleksis Kivi.

Merkillistä on myös, että suorasanainen kertovainen kirjallisuus niin
kauan pysyi köyhänä. Ja vielä merkillisempää on, että draamallinen
kirjallisuus meillä ehti sen edelle. Tällä alalla, näet, astui esiin
Aleksis Kivi, ensimmäinen ja kieltämättä etevin kirjailijanero
suomenkielellä.

_Aleksis Kivi_, räätälin poika, oikealta nimeltänsä _Stenvall_, oli
syntynyt 10 p. Lokak. 1834 Palojoen kylässä Nurmijärvellä. Hänen
iso-isänsä oli ollut merimiehenä ja iso-äitinsä sen ajan asunut
Helsingissä, josta toivat ruotsinkielen taidon mukanaan. Hänen isänsä
oli kaupungissa vähän kouluakin käynyt ja saanut siellä oppia pikkusen
kirjoitusta ja luvunlaskua, mutta oli viinaan menevä. Äiti oli jumalinen
ja ymmärtäväinen ihminen, jolta poika sai hyvät tietonsa Raamatusta ja
omisti katsantokantansa maailman asioista. Neljästä veljeksestä oli
Aleksis nuorin, ainoa sisar oli kuitenkin häntä vielä nuorempi. Jo
aikaisin ilmaantui hänen lahjakkaisuutensa taipumuksena ja haluna
maalaamiseen. Hänen ensimmäinen taulunsa kuvasi taivasta ja helvettiä;
se oli tekaistu tuvan seinälle tervalla, sillä vasta vähää myöhemmin
hankkivat vanhemmat hänelle oikean värilaatikon. Isä toivoi pojastansa
räätäliä, mutta tämä piti parempana kulkea pyssyineen metsässä, josta
hän jo kaksitoista-vuotiaana toi kotiin ensimmäisen saaliinsa, ison
teeren. Hänen ensi askeleitansa opin tiellä ohjasi, paitsi oma isä,
Nurmijärven silloinen kiertokoulun-opettaja, mainittu Malakias
Costiander; luultavaa on, että hänen kehitykseensä on myös vaikuttanut
toinen pitäjässä samaan aikaan oleskeleva kirjailija Räty.

Seitsentoistavuotiaana pääsi Aleksis Helsinkiin kouluun, mutta siihen
loppuikin onnellinen aika hänen elämässään. Kun vanhemmilta puuttui
tarpeellisia varoja, sai hän usein kärsiä sekä nälkää että kylmää.
Huonon toimeentulon murtamalla terveydellä pääsi hän viimein 1857
yksityistä tietä ylioppilaaksi: Koulun ja yliopiston loma-ajat vietti
hän kotonaan, kuluttaen aikaansa metsästykseen ja kalastukseen sekä
kirjoittelemiseen. Erittäin suurella mielihyvällä hän kuunteli
kansantarinoita; varsinkin oli hän mieltynyt muutamaan vanhaan ukkoon,
joka oli mainio satujen kertoja. Pyyntiretkillään tutustui hän myös
perinpohjin kotiseutunsa luontoon.

Aivan vähäpätöinen tapaus sai Kiven koettamaan kykyänsä kirjallisella
alalla. Eräänä päivänä näki hän maitoa kantavan tytön kaatuvan mäessä ja
särkevän ruukkunsa, ja siitä hän heti tekaisi pienen hauskan tarinan.
Tämä on kuitenkin hävinnyt, samoin kuin muutkin kouluajan ja
ensimmäisten ylioppilasvuosien kirjalliset tuotteet. Sen vaan tiedämme,
että ne luultavasti kaikki olivat ruotsiksi kirjoitetut; niin esim.
_Brölloppsresan_ (Häämatka), jonka pohjalla hän sittemmin pani kokoon
_Nummisuutarinsa_. Erään ranskalaisesta aiheesta kirjoittamansa
näytelmän oli hän vienyt nähtäväksi Fredrik Oygnaeus'elle, joka siitä
lähtien rupesi häntä suosimaan ja puoltamaan.

Ylioppilaana ajatteli Kivi kandidaatti-lukujakin, mutta häneltä puuttui
tarpeellista kestävyyttä, jonka tähden tuon tutkinnon suorittamisesta ei
koskaan mitään tullut. Sen sijaan luki hän ahkerasti Kalevalaa,
Homerosta, Shakespearen draamoja ja Don Quixote'a, jotka kirjat Raamatun
ohella ovat häneen tuntuvasti vaikuttaneet. Lähimpänä aiheena Kiven
esiintymiseen julkisuudessa oli se, että Suomalaisen Kirjallisuuden
Seuralle oli jätetty 150 ruplaa palkintona annettavaksi paraimmasta
suomenkielisestä näytelmäkappaleesta. Kivi kirjoitti silloin runomitalla
ensimmäisen _Kullervon_ luonnoksensa, josta tutkijakunta, sen
puutteellisuuksista huolimatta, katsoi voivansa myöntää tekijälle
palkinnon, koska hänellä oli "toivollinen tulevaisuus Suomen
kirjallisuudessa". Neljää vuotta myöhemmin kirjoitti hän, tehtyjen
muistutusten johdosta, näytelmänsä uudestaan, tällä kertaa
suorasanaisena, jossa muodossa se myös painettiin Suomalaisen
Kirjallisuuden Seuran _Näytelmistöön_ 1864.

Tämän väliajan oli Kivi elänyt mitä suurimmassa puutteessa ja
kurjuudessa. Viimein eräs lämminsydäminen nainen, neiti Lotta Lönnqvist,
joka oli huomannut hänen luonnonlahjansa, rupesi häntä auttamaan,
vuokraten hänelle huoneen Siuntiossa, lähellä omaa asuntoaan ja antaen
hänelle ruokaa kotonaan. Siellä hän eli kokonaista seitsemän vuotta ja
siellä hän kirjoitti melkein kaikki, mitä on saanut luoduksi. Lopulla
vuotta 1864 valmistui häneltä uusi kappale _Nummisuutarit_, joka saatiin
painetuksi erään hänelle ennen tuntemattoman, meille hyvin tunnetun
näytelmätaiteemme edistäjän avulla. Tästä huvinäytelmästä sai tekijä
seuraavana vuonna valtion määräämän palkinnon, 2500 markkaa, jotka
kuitenkin kohta menivät velkojen maksuun. Lähinnä seuraavina vuosina
ilmestyivät: toinen vähäisempi komedia _Kihlaus_ Kirjallisessa
Kuukauslehdessä ja _Kanervala_, kokoelma runoelmia, 1866 sekä v. 1867
murhenäytelmä _Karkurit_ Näytelmistössä ynnä yksinäytöksinen _Yö ja
Päivä_. V. 1869 oli hänen aikomuksensa, jollakin tavoin turvatakseen
tulevaisuuttaan, mennä oppiin Uudenmaan läänin maanviljelysneuvojan
luokse, joka oli myös luvannut ottaa hänet vastaan. V. 1870 piti hänen
sinne lähteä Siuntiosta. Mutta tämänkin tuuman teki hänen
kivulloisuutensa tyhjäksi. Jo jonkun aikaa oli häntä vaivannut suuri
hermojen kiihtymys, joka pakoitti hänet melkein kokonaan lakkauttamaan
työskentelemisen. Vielä kuitenkin sai hän valmiiksi _Lea_ näytelmänsä,
joka painettiin Viipurin Kirjallisuuden Seuran julkaisemaan sarjaan
_Näytelmiä_ 1869. Mutta kun se samana vuonna Helsingissä esitettiin, ei
tekijä sisällisen levottomuutensa vuoksi voinut tulla itse näytäntöä
katsomaan. Se olikin hänen viimeinen omintakeinen teoksensa; seuraavana
vuonna 1870 Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran toimittamaan
_Novellikirjastoon_ painettu romaani _Seitsemän veljestä_ oli häneltä
aikaisemmin valmistunut. Myöhempään _Margareta_ nimiseen näytelmäänsä,
joka ilmestyi v. 1871, on hänelle maisteri _Eemil Nervander_[204] juonen
osoittanut. Hänen tautinsa yhä yltyessä ja pahetessa, oli hänet
kevättalvella 1870 tuotu sairashuoneesen Helsinkiin. Siellä hänen
järkensä valo viimein kokonaan sammui; mielipuolena vietiin hänet
takaisin kotiseudulleen Tuusulassa asuvan veljensä luo, joka häntä
hoiti, saaden Nurmijärven pitäjältä viisi tynnyriä jyviä vuodessa
elatuksen avuksi. Täällä kuolema vihdoin teki lopun onnettoman
runoilijan kärsimyksistä vuoden viimeisenä päivänä 1872.

Aleksis Kiven _Valitut teokset_, joiden joukossa kaksi ennen
julkaisematonta: _Koti ja kahleet_, idyllinen kertoelma, sekä näytelmä
_Leo ja Liina_, ilmestyivät Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran toimesta
kahtena nidoksena 1877-1878.[205] Niihin liitetyn tekijän elämäkerran on
kirjoittanut _Eliel Aspelin_.[206]

_Kullervo_ on, niinkuin näimme, Aleksis Kiven ensimmäinen julkisuuteen
tullut teos. Että nuori kirjailija, joka tunsi tavallista suurempaa
voimaa itsessään, ryhtyi tähän kansalliseen aineesen, ei ole
ihmeteltävää. Aineen syvä traagillisuus ikään kuin houkuttelee pukemaan
sitä draaman muotoon. Mutta toiselta puolen on se melkein mahdoton
näyttämöllä esitettäväksi. On aivan kuin tahtoisi esim. noiden
klassillisten jättiläisten, Titaanien, taistelua Jumalia vastaan, heidän
astimiksensa vuoria päällekkäin latoen, näytellä nykyisessä
teaatterissamme, taikka pukea Vanhan Testamentin aikuinen Goljath
Uudenmaan pataljoonan univormuun hihoineen, jotka eivät ulotu edes
kyynäspäihin, ja lakkineen, joka törröttää korkealla kiharametsän
päällä, niinkuin variksenpesä hongan latvassa.

Kullervo-näytelmässä tietysti ei voi olla puhetta kapalojen
repäisemisestä muuten kuin sivumennen, eikä ollenkaan suunnattoman aidan
panosta. Kasken kaataminen on sopinut mainita, vaan ei puitten
sortuminen yhdellä vihellyksellä. Karhujen ja susien kotiin tuonti on
yhtä vähän ollut säilytettävissä, kuin sekään runon piirre, että
Kullervo yksin suorittaa kostotyönsä.

Pahempi on, että useat lisääntulleet seikat eivät ole yhtään sen ajan
mukaisia, jota on ollut tarkoitus kuvata. Niinpä esim. Kimmo
keskustellessaan Kullervon kanssa näytelmän alussa rupeaa pilkkaamaan
uskoa Tuonelaan. Luonnotonta on niin-ikään, että Kullervon vanhemmat
häntä heti ensi hetkestä kammovat Ilmarisen emännän tapon tähden, joka
heidän kannaltaan ei olisi pitänyt olla mikään rikos. Sekin, että äidin
haamu pyytää Sinipiikaa lepyttämään Ukkoa, on outoa vanhaan suomalaiseen
uskontoon nähden.

Jos tätä näytelmää vielä vertaa kansanrunoon, niin siinä usein kaipaa
runon herttaista sydämellisyyttä ja hellää tunteellisuutta, joka
erittäin äidin rakkauden kuvaamisessa ilmenee. Kalevalan rinnalla tuntuu
Kiven teos yleensä proosalliselta, johon myös sen suorasanainen puku
osaltansa vaikuttaa; runomuoto, taitavasti käytettynä, olisi sille
epäilemättä sittenkin ollut edullisempi.

Kullervon kohtalon traagillisena perisyynä ei näytelmässä esiinny
sukukosto, jonka vasta Perander on kansanrunossa keksinyt, vaan on siinä
seurattu aikaisempaa Cygnaeus'en käsitystä. Tämän mukaisesti on Kiven
Kullervo ylös- ja ulospäin suuriin tekoihin ja maineesen palava
sankarihenki, joka onnettomuudekseen on orjan halpoihin arkitöihin
tuomittuna, Ainoasti harvoin, aivan alussa on kysymys vanhempain
kohtelun kostamisesta. Tämä käsityksen suunta on tietysti myös
mahdollinen, ja täytyy tunnustaa, että Kivi on sen taitavasti perille
vienyt. Tavallansa sen kautta poistuu tuo heikko kohta Kalevalassa, että
Kullervo sittenkin panee täytäntöön kostotuumansa, vaikk'eivät hänen
vanhempansa olekaan surmatut, eikä siis sukuoikeuden kannalta katsoen
enää ole kostoon syytä. Hyvin nerokas keksintö on Kullervon otsaan
poltettu orjanmerkki, jota hänen on erinomaisen vaikea kärsiä. Joka
kerta kuin sitä hänelle muistutetaan tai häntä vaan orjaksi nimitetään,
leimahtaa hän ilmituleen. Kuinka syvästi hän tuntee tilansa, kuvaa
paraiten hänen kamalanrunollinen vertauksensa vangista vuoressa.

     On teräsvuori, joka tuhansia penikulmia korkeuteen kohoaa, tuhansia
     tunkee syvyyteen ja sama on sen leveys ja pituus. Keskellä tätä
     vuorta, sen sydämessä löytyy komero, niin pieni, että vanki, joka
     siellä nääntyy, tuskin kymeröissä mahtuu siinä istumaan, eikä läpeä
     niin suurta, että hyttynen hengittää taitaisi, juokse tästä ulos
     raikkaasen ilmaan. Tähän kuumaan ahtauteen vanki ainiaksi
     tuomittiin, sillä kuolla ei hän saa, vaan tukahtua ikuisesti
     täytyy, ja ikuisesti enenee kolossaan tulinen kuumuus. Niin hän
     kauas kätketyssä kammiossaan asua saa vuosituhansien kuluessa;
     mutta tämä on tuska!

Näytelmän alussa Kullervon sydän ei kuitenkaan ole vielä niin suljettu
ja kovettunut kuin myöhemmin. Hän rukoilee takaisin entistä aikaa,
jolloin kaikki oli vielä tapahtumatta. Silloin olisi hän kutsunut
Väinämöisen kanteleineen lauhduttamaan veljesten vainoa ikisovinnoksi.
Silloin olisi hänen itsensäkin kelvannut miehistyä isän ortten alla ja
Metsolan linnoissa piehtaroida, kirkas keihäs kädessä. Näin metsän pedot
hävitettyään, olisi hän viimein sukupuuttoon lopettanut ylpeän Pohjolan
suvun ja vapauttanut Kalevan kansan sen veron-alaisuudesta. Se olisi
ollut laillista sotaa, hänen mielensä mukaista sankarityötä! Mutta
samassa saa hän tietää, että on myöty pilkkahinnasta Ilmariselle.

Heikko on Kullervon yksinpuhelu paimenessa ynnä se kohta, jossa hänen
veitsensä katkeaa. Hänen toivottaissaan voivansa loitsia metsän pedot
karjan kimppuun, ilmestyy Ajatar luvaten toteuttaa hänen toiveensa.
Toiselta puolen tulee Sinipiika hänelle ilmoittamaan, että hänen
vanhempansa ovatkin elossa; mutta tämä sanoma saapuu liian myöhään.
Kullervon mielessä on nyt ainoasti kosto. Kuitenkaan ei ole alkuansa
hänen aikomuksensa surmata Ilmarisen emäntää, vaan ainoasti hävittää
hänen omaisuuttansa. Sitten vasta, kun emäntä sättii häntä orjaksi, hän
työntää veitsellänsä tämän rintaan.

Tietämättänsä osuu Kullervo vanhempainsa asunnolle. Tässä kohden on
kansanrunon esitys ristiriitainen eikä Kivikään ole sitä parantanut.
Kuvaelman alussa Kalervo kertoo paenneensa tappelusta, heti kun näki
pienen poikansa kaatuvan: mutta selittämätöntä on, mitenkä hän
huomaamatta on voinut päästä pakoon. Vanhemmat eivät ensi hetkessä tunne
Kullervoa, kun hän heiltä anoo pisaran kylmää vettä, ilmoittaen itsensä
murhamieheksi. Erinomaisen voimallisesti on kuvattuna hänen tuskansa
tehdystä työstä. Hän muistelee, kuinka kaunis murhattu emäntä oli. Ja
hänestä tuntuu aika, joka siitä oli kulunut, niin ijankaikkisen
pitkältä,

     _Kullervo_: Yöseen metsiä kulkenut olen, väsyneenä seison tässä nyt
     ja odotan päivän nousua, mutta kauan viipyy kelmeä koi, joka meille
     aamusta tiedon antaa. Toki luulen, että tuolla idässä, toisella
     puolella kunnasta tuossa, hän jo pyristelee siipiänsä.

     _Kalervo_: Nouseva kuu se on, nyt on meillä puoliyö!

Omaisten kammo Kullervon murhan johdosta on jo mainittu. Lopulta
kuitenkin kaikki heltyvät ja hän saa jäädä vanhempainsa luoksi. Hän ei
kuitenkaan menesty kodin pienissä askareissa, vaan karkaa metsälle
karhukeihäs kädessä. Erittäin mahtavasti purkautuu täällä hänen
mielensä:

     Hävitys ja kuolema! Oi, olis tämä keihäs Ukon vasama ja minä
     pitkäisenä pilven partaalla istuisin, niin tietäisinpä työni.
     Kulovalkean hurjan ympäri mailmaa sytyttäisin, jyristäen
     kukistaisin taivahat maan helmaan, ja syvyyteen kaikki vaipuisivat
     viimein. Näin lakeutta tekisin ja ilman herrana valta-istuimellani
     istuisin noilla tasaisilla tantereilla. Niin juuri. Mutta miksi
     tämä? Mitä kaikesta tästä? Ei autuutta jumalien, ei kirottuin öitä
     Tuonen tulisilla paateroilla eikä näitä päiviä täällä, vaan
     kaikesta loppu! Mitättömyys paras ja kaikki antaisin, jos saisin
     tyhjyyden.

Kohtaus sisaren kanssa ei ole onnistunut. Mutta sen jälkeen seuraava
monoloogi on vaikuttava.

     Sydän kivestä ja koura rautainen, ne täällä ovat parhaat edut. Nyt
     vasta oikean olentoni käsittänyt olen, ja jos viaton hiilillä mun
     edessäni korventuis, niin enpä tuosta suuresti huolisi, vaan
     haukotellen kekäleitä hänen ympärilleen kohentelisin.

Epätoivoissaan hän tulee välinpitämättömäksi kaikesta, ja tehty rikoskin
tuntuu hänestä jokapäiväiseltä, mitättömältä. Kotiin palatessaan on hän
jo täydesti paatunut ja puhuu hirvittävällä raakuudella, ei laisinkaan
siihen suuntaan kuin Kalevalassa. Ensin käyttää hän vaan himmeitä
sanoja, mutta kun isä, vihastuksissaan hävitetystä veneestä, kutsuu
häntä merkityksi juhdaksi, niin hän peittelemättä ilmoittaa asian, josta
äiti paikalla pyörtyy. Kullervo itse päättää olevan ajan "alas Tuonen
uumentoihin mennä niin kuin nuoli. Kosk'ei menty tästä korkeuteen päin,
niin alas mustaan syvyyteen, että silmät tulta lyö!" Mutta silloin
hänelle johtuu mieleen että hänen oli vielä kostamatta Untamolle.

Kun hän sitten kostonsa täytettyään vuoren harjulta katselee Untolan
paloa, tuntee hän ikään kuin katumusta; on sen punerruksessa näkevinänsä
Untolaisten verta, jota itse on vuodattanut. Samassa hän muiston
silmällä näkee kuoleman saaliin isänsä kodissa ja tuntee senkin
työkseen; myös Ilmarisen emännän surma kuvautuu nyt hänen eteensä.
Kuitenkin hän palaa kotiinsa, jonka tietysti tapaa autiona, Ainoasti
Kimmo on siellä elossa, hänkin mielipuolena. Kullervon kehottaessa
Kimmoa kanssansa yhdessä iloisesti elämää jatkamaan, tämä ei häntä
tunne, vaan kysyy orjanmerkkiä hänen otsallaan. Silloin Kullervo tekee
päätöksen lopettaa omankin elämänsä. Hän menee metsään, jossa joutuu
sisarensa turmion paikalle, ja on juuri täyttämäisillään aikomuksensa,
kun Kalevalaiset saapuvat. Ilmarinen tahtoo heti hyökätä hänen päälleen,
mutta pidätetään. Kullervo hänelle paljastaa rintansa ja käskee
iskemään. Väinämöiseltä sitten tiedustelee oloa Tuonelassa, kääntää
viimein toisten huomion nousevan päivän kajastukseen ja sillä aikaa
lävistää itsensä miekalla. Tämä loppukohtaus ei ole oikein tyydyttävä.

Pääansiona tässä näytelmässä on Kullervon luonteen kuvaus, vaikk'ei se
vedäkään vertoja kuvaukselle Kalevalassa. Mestarillisella tempulla, joka
todistaa Shakespeare'n vaikutusta, on hän tehnyt tämän luonteen
suuruuden ja jylhyyden vielä tuntuvammaksi, sen kautta että on rinnalle
asettanut kaksi muuta ihan erilaista luonnetta. Toinen on Kimmo, joka on
joutunut orjaksi yht'-aikaa Kullervon kanssa, mutta jokapäiväisellä
luonteellaan käsittää sen välttämättömäksi sallimukseksi ja tyytyy
siihen siivosti. Vasta sitten kuin Kalervon suku todella on kuollut
sisaren turmeluksen seurauksista, hän kadottaa järkensä, mutta pysyy
siinäkin tilassa passiivisena. Toisena, koomillisena vastakohtana
Kullervolle on linnunpyytäjä Nyyrikki, joka aina mielistelee läsnäolijaa
ja puhuu pahaa poissaolevasta sekä on valmis tekemään kaikki kurjan
henkensä ja nahkansa säilyttämiseksi.

Paitsi tätä taipumusta koomillisuuteen, on Kivi Kullervossaan osoittanut
myös taitoa esittää talonpoikaista elämää, joka ei siinä kappaleessa
kuitenkaan ole aina paikallansa. Mutta oikeaan elementtiinsä pääsi hänen
kuvaamiskykynsä _Nummisuutareissa_.

Koomillisuuden perustus on yleensä siinä, että joku toiminta tai
olokohta ei ole tarkoituksensa mukainen, jolloin sitä perikuvaansa
verrataan. Tässä näytelmässä on pääjuonena se, että Nummisuutari ja
hänen vaimonsa kaikin mokomin tahtovat naittaa pois poikaansa ennen
kasvattitytärtä Jaanaa, saadakseen itse korjata korpraalin testamentissa
luvatut viisisataa riksiä. Siinä on jo rahanhimo avioliiton oikean
vaikuttimen, rakkauden, vastakohtana. Mutta yhä koomillisemmaksi tulee
juoni sen kautta, että Topias ja hänen poikansa yksinkertaisuudessaan
eivät ole tarkoin perustaneet asiaa, vaan ovat ottaneet leikin todeksi
ja luulleet saaneensa morsiamen ja hänen kasvatus-isänsä suostumuksen.
Kun Esko suurten ja tärkeitten valmistusten jälkeen saapuu aiotun
morsiamen taloon, viettää tämä parast'-aikaa häitänsä toisen kanssa.
Tapaus voisi saada traagillisenkin käänteen, jos olisi todellinen
rakkaus kysymyksessä, mutta Esko tyytyy kohtaloonsa hyvin helposti,
josta näkee, ett'ei tämä ollut syvälle koskenut, ja se saa aikaan
koomillisen vaikutuksen. Perheen rahan-ahneus tulee muuten vielä
rangaistuksi sillä, että juuri hääretki ja sen varustukset tuovat
mukanansa melkoista rahavahinkoa (Eskon temmellykset hääpaikalla ja
Iivarin rentusteleminen kaupungissa). Mutta Jaanan hyvyyden kautta
taittuu tältäkin vahingolta koskeva kärki. Oikea koomillisuus esiintyy
myös monessa muussa pikkuseikassa, esim. klarinetin soittajan
asettamisessa tielle odotettua hääjoukkoa vastaan sekä siinä ilossa,
joka syntyy, kun "mustalaiskuorma" soittajan kera saapuu, ja joka yhä
yltyy, kun Iivari ja Sakeri ilmoittavat tuovansa oikean "rahakuorman";
sitä täydellisempi on pettymys, kun suuren palkinnon toivossa kiinni
otettu luultu varas osoittautuu Jaanan isäksi, joka pienellä kepposella
on toimittanut itselleen maksuttoman kyydin.

Kappaleen pääansio ei kuitenkaan ole itse juonessa, niinkuin
ranskalaisten huvinäytelmäin, sillä se on kaikissa tapauksissa
jokseenkin mutkaton ja yksinkertainen. Se on n.k. luonne-komedia, jonka
esteetikot syystä asettavat kaikkein korkeimmalle asteelle. Useat
henkilöt ovat siinä täydesti koomillisia. Vanha _Topias_ on tavallansa
jumalinen mies, jolla on yhtenään raamatunlauseita ja puheenparsia
maailman turmeluksesta suussa; mutta siitä huolimatta on hän kovin ahnas
rahalle ja viinaan taipuva. Kun kanttori häntä kehoittaa uhraamaan
kysymyksessä olevan perinnön onneksi köyhälle tytölle, eikä sitä
vääryydellä puoleensa kietomaan, hän siihen vastaa kiertelemällä, että
se on hänen vaimonsa Martan asia. Tai kun kanttori häntä varoittaa
väkijuomista, joihin ihmissuku on eksynyt luonnon tieltä, Topias kyllä
myöntää, että

     Ihminen on poiskadonnut lammas. Mutta yksi naukki, hyvä kanttori,
     ei tee pahaa, vaan antaapa meille uusia voimia.

Myös _Esko_ käyttää, samaten kuin hänen isänsä, mielellään Raamatun
vertauskuvia, ja on hänen uskonnollisuutensa totisempaa laatua. Mutta
hän on heikko luonne, joka antaa toisten vaikuttaa itseensä. Hän ei ole
ijässään väkeviä maistanut eikä huonoilla teillä kulkenut, niinkuin itse
kehuu, ja on kaikin puolin hiljainen ja siivo mies. Morsiamen näkeminen
häätalossa tosin hänen sydäntänsä karvastelee, mutta hän päättää olla
asiasta mitään hiiskumatta. Teemun soimauksetkaan eivät saa häntä vielä
ärsytetyksi. Vasta Mikko Vilkastuksen ehdoittama paininlyönti, jossa hän
joutuu alle kynsin, saa hänen luontonsa liikkeelle, vaan sittenkään se
ei kuohahda yli reunojensa, ennen kuin tämä panee hänet uskomaan, että
toinen oli epärehellisellä tempulla vienyt voiton. Heidän huonosti
toimitetulta asialta kotiin palatessaan ja kaikki myötäannetut rahat
kulutettuaan koettaa Mikko vielä viekoitella Eskoa valehtelemaan. Mutta
siihen on hän taipumaton. Helpompi on hänet saada juotetuksi
humalaan, jossa tilassa hän on vähällä kuristaa vastaan tulevan
klarinetinsoittajan. Vaan hänessä on silloinkin se kunniantunto, ett'ei
suostu lähtemään odotettavaa rangaistusta pakoon. Varsinaisesti
koomillinen on vastakohta hänen yksinkertaisuutensa ja kuvitellun
älykkäisyytensä välillä; isäkin pitää häntä yhtä viisaana kuin mitä itse
mielestään on, vaan äiti tietää asian laidan.

     _Topias_: Me ymmärrämme toinen toisemme tarkoitukset, ehkä välisti
     vähän haastelemmekin esikuvain ja tunnusmerkkein kautta; emme ole
     niin tyhmiä.

     _Esko_: Tyhmyydelle minä olen vihainen ja äreä kuin rakkikoira,
     mutta viisaus ei ole kaikille annettu.

Eskon itsepäisyys tulee oikein näkyviin kun hän välttämättä tahtoo
pistää omankin puumerkkinsä naimakirjaan. Toiselta puolen on hän valmis
matkimaan, mitä muut hänelle päähän pistävät.

     _Topias_: Noh, minä en ole se, joka pistää jotain hampaan koloon ja
     kävelee kuin lautapää härkä. Mutta pyydä myös anteeksi kanttorilta.

     _Esko_: Antakaat minulle anteeksi, kanttori, älkäät pistäkö mitään
     hampaanne koloon ja älkäät kävelkö kuin lautapää härkä!

     -- -- -- -- --

     _Sepeteus_: Vastaa minua, poika! Mikä on häitten tarkoitus?

     _Esko_: Sillä on monta tarkoitusta.

     _Sepeteus_: Sen päätarkoitus.

     _Mikko_ (erittäin Eskolle): Että mies tulee vaimonsa pääksi.

     _Esko_: Että mies tulee vaimonsa pääksi.

     _Sepeteus_: Mutta sen taivaallinen, sen juhlallinen tarkoitus?

     _Mikko_ (erittäin Eskolle): Peli ja musiiki ja palavat olkilyhteet.

     _Esko_: Peli ja musiiki ja palavat olkilyhteet aidanseipäissä.

Sekä isässä että molemmissa pojissa on vielä koomillista kauhea emännän
pampun pelko; sillä vaikka kaikki ovat vahvoja miehiä, on talossa täysi
akkavalta.

Kovasti koomillinen on niin-ikään kanttori _Sepeteus_. Hän on
kunnian-arvoinen kelpo mies, täynnä moraalia ja viisautta. Mutta tämän
viisautensa tuo hän monesti esille liiaksi juhlallisella tavalla, joten
tulee naurettavaksi. Hän osoittaa alin-omaa oppiansa Raamatun ja
historian esimerkeillä, toisinaan luonnontieteissäkin filosofeeraamalla.

     Uusia voimia! Kuinka lyhytmielisesti haasteltu! Uusia voimia! --
     Mutta eihän tule minun toki kovin tätä ihmetellä; sillä näinhän
     haastelevat kaikki muutkin, muistamatta joka mullerruksen
     ruumiissamme, veressämme ikivoimaa kuluttavan, ja että tämä kulutus
     on palkitsematon. Mahdamme alati mieleemme painaa tämän: jo
     äidinkohdussa on jokaiselle annettu ikivoimasta vissi määrä, ja
     tämän varan käytöksen mukaan ikämme mitta myös asettuu, ja koska se
     tyhjennetty on, kätkee elämän lanka. Tämä on totuus, jonka
     havaitsen luonnossa ja johon vahvistuksen kirjoissa löydän.

Tämä luonteiden todenmukaisuus ja tosikoomillisuus tekevät Nummisuutarit
ikuiseksi tuoreeksi näytelmäksi, niin että sitä voi väsymättä vaikka
kuinka monta kertaa nähdä esitettävän, jota vastoin koomillinen juoni
yksin pian kadottaa viehätyksensä, kun on kerran tullut tutuksi.
Perinsuomalaista pitkämielisyyttä siinä edustavat, Eskon ohella, vielä
häätalon isäntä Karri ja sulhasmies Jaakko. Edellisessä on myös
suomalaisen taipumus filosofeeraamiseen kuvattuna. Paitsi sitä on tämä
näytelmä täynnä lystillisiä kansan suusta otettuja puheenparsia,
sanansutkauksia ja pieniä juttuja, joista mainittakoon kertomus
kymnasistin saarnasta. Monestakin sen sukkeluuksista on tullut n.k.
"lentävä sana" jokapäiväiseen puhekieleemme.

_Kihlaus_ on asetettava Nummisuutarien rinnalle täysiarvoisena, vaikka
pienoisena kuvauksena. Siinä on perusjuonena räätäli Aapelin yritys
saada kaunis Herrojen-Eeva omakseen, joka hänelle hyvin huonosti
onnistuu. Tämä tulee koomilliseksi sen kautta, että Eevan kirje on ensin
herättänyt hänessä koko tuuman, ja että hän vasta pitkien arvelujen
jälkeen, kaiken yön pasteerailtuansa, on rohjennut tehdä päätöksensä,
sekä että tytön äkäisen luonteen tähden asian myttyyn meneminen on
hänelle oikeastaan onneksi. Aapeli on perin rehellinen ja siveä, mutta
heikko, epä-itsenäinen luonne, sekä suuri pelkuri, joka suostuu
kaikkeen, mitä Eeva sanoo, arvellen että tämä ehkä vaan hänen luontoansa
koettelee. Eenokki on vähän kanttori Sepeteuksen kaltainen. Hänkin on
usein juhlallinen puheessaan ja viljelee mielellään raamatunlauseita;
esim. puhuessaan pahaa Eevasta, hän kohta muistaa vertauksen raiskasta
toisen silmässä ja malasta omassa. Peräti koomillinen on hänen saarnaa
matkiva kihlajaispuheensa.

Kiven edellämainituissa teoksissa, varsinkin Kullervossa ja
Nummisuutareissa, haittaa toiminnan edistymistä vielä liikanainen
venytteleminen. Vuoropuhelut ovat tarpeettoman laveita ja väliseikkoja
on paljon. Myös kieli on yleensä alhaista laatua ja usein raaka.
_Karkureissa_ ovat nämät viat suurimmaksi osaksi vältetyt. Dialoogit
ovat siinä suppeammat ja vähemmän on tarpeettomia sivukohtauksia. Kieli
miellyttää jaloudellaan ja ylhäisyydellään. Itse juonessa, joka perustuu
kahden vanhan ylimyksen keskenäiseen vihaan ja heidän lastensa väliseen
rakkauteen, on jännittävä voima. Kuitenkaan ei tämä näytelmä kiinnitä
mieltämme samassa määrin kuin esim. Nummisuutarit. Siinä on, näet,
esitettynä kirjalijalle aivan vieras maailma, jota hän ainoasti
kirjoista lukemalla on tullut tuntemaan. Hän on koettanut kuvata
hienojen aatelisherrojen elämää, mutta näiden tapoihin viittaavaa ei
siinä ole muuta kuin vieraskieliset hyväily- ja kiroussanat: _mon cher,
mordieu, Donnerwetter_. Niidenkin suhteen mainitut herrat usein
unohtavat asemansa, turvautuen supisuomalaisiin haukkumasanoihin,
niinkuin: "sä sitkeä ja uppiniskainen kami!" Perin talonpoikamaiselta
tuntuu myös puhemiehen käyttäminen. Kuvauksessa on vielä se puute,
ett'ei siinä ole vähääkään ajallista tai paikallista väritystä, vaikka
ilmoitetaan tapauksen olevan Suomessa. Sitä paitsi on juonessa useita
luonnottomia ja mahdottomia kohtia. Niin on esim. tehtävä kirjallinen
naimasopimus, jommoista ei meillä ole tapana. Yhtä outoa on valeparran
ja -puvun käyttäminen, ja kummaa, että molemmat pojat niissä niin kauan
voivat pysyä tuntemattomina, usein sattuvista rooli-hairahduksista
huolimatta. Myrkkypullo. jonka Elma tyhjentää, ja joka sisältääkin
unijuomaa, muistuttaa niin-ikään pikemmin etelämaalaisia oloja.

Eivät luonteetkaan tässä näytelmässä ole niin elävästi kuvatut kuin
edellisissä. Ainoasti molempain isäin sekä varsinkin vanhan Martti
pehtorin kuvausta sopii pitää onnistuneena. Mutta toiselta puolen ei voi
kieltää, että Karkurit sisältävät yksityisiä, hyvinkin kauniita kohtia,
joiden vertaisia runoilija ei sitä ennen ollut luonut, erittäin missä
Elman ja Tykon rakkautta esitetään. Olkoon näytteenä kappale Elman
hyvästijättö-puheesta elämälle.

    Käs' kädessä ma Kalman herran kanssa
    Nyt seison, sen jo huomaan; mutta hieno
    On kätensä kuin nurmell' illan kaste;
    Ja rientääkseni luokses, ylkäni,
    Mun sieluni nyt siipens' kohottaa
    Ja kiitää läpi auerten ja sumuin
    Päin korkeuden sinilakehen.
    Jos siellä löydyt, kaunokiharainen,
    Niin kohta syleilemme, hymyillen
    Kuin aamu Edenin; mut jos sä astut
    Maan murheisella kamaralla vielä,
    Niin autuasna korkeudessa
    Sua varron mä, hääpäiväämme ma varron.
    Ja silloin pilvipeitteen pimeän
    Mun asuntoni ympärille kierrän
    Ja hämäryydess' uneksuen varron,
    Siks' kuin hän ovelleni kolkuttaa,
    Siks' kuin hääpäiväni on valjennut.
    Sa päivä, riennä, viivy; viivy, riennä!

_Yö ja päivä_ on verrattain vähempiarvoinen kappale. Vastakohdat ovat
siinä samat kuin Karkureissa: vanhempain keskenäinen vihamielisyys ja
lasten välinen rakkaus, joista kuitenkin kehkeytyy onnellinen sovinto.
Erittäin kauniisti kuvattuna on näkönsä jälleen saaneen tytön ihastus
hänelle auenneesen Jumalan luontoon.

Kertomus _Seitsemän veljestä_ sitä vastoin on nerollisin Kiven teosten
joukossa ja ylimalkain tähän-astisessa suomenkielisessä
kirjallisuudessa, huolimatta kaikista sen puutteista ja
vaillinaisuuksista. Totta on, että se on hieman pitkäveteinen, niin että
ainakin alkupuoli tuntuu raskaalta lukea. Moni on luultavasti jättänyt
kesken lukemisen, mutta se on ollut suuri vahinko. Sillä tämä teos ei
ole tavallista kevyttä kaunokirjallisuutta. Se ei kohta ensi lukemisella
huvita, mutta kuta useamman kerran sen käy läpi, hitaasti ja tutkimalla
lukien, sitä enemmän siihen ihastuu ja kiintyy. Pitkäveteinen se on
varsinkin alin-omaisten keskuspuheittensa kautta, joita olisi pitänyt ja
voinut vetää kokoon, niillä tarkoitettua luonnekuvausta miedommaksi
tekemättä. Kaikkein enimmän luultavasti häiritsee lukijaa se, että nämät
puheet esiintyvät paljaaltansa puhujan nimen jälkeen, ilman yhdistäviä
lausetapoja "hän sanoi" tai "sanoi hän". Näin ne tekevät sen
vaikutuksen, kuin olisivat suunnitellut näytelmää varten, vaikka
toiselta puolen niiden eepillinen laveus on aivan epädraamallinen.
Seitsemää veljestä on myös moitittu siitä, ett'ei kertomuksessa löydy
oikeata perusjuonta, ett'ei ole keskenäistä yhteyttä kuvausten välillä,
jotka muka ainoasti perätysten seuraavat toisiaan. Perusjuoni on
kuitenkin mielestäni hyvin selvä: tuon luonteeltaan väkivaltaisen ja
voimallisen sekä kotikasvatuksen vaillinaisuuden kautta raa'aksi jääneen
veljesjoukon kasvattaminen elämän kovassa koulussa kunnollisiksi
ihmisiksi. Ja tämä perusjuoni on aivan johdonmukaisesti läpi saatettu.

Nuoruutensa ajan Jukolan veljekset kuluttavat hurjissa leikeissä ja
metsänkäynnillä, johon heillä näkyy olleen peritty taipumus; isäkin oli
laiminlyönyt maanviljelyksen tilallaan metsästyksen tähden. Vanhempain
kuoltua on heidän ottaminen talo haltuunsa; sen johdosta he arvelevat,
että olisi emäntäkin tarpeen, ja menevät viisi veljestä yhtäaikaa samaa
tyttöä kosimaan, vaan saavat myös yhteiset rukkaset. Sitten he joutuvat
aapiskouluun lukkarin luokse, joka vuorotellen kahdeksanvuotiaan
tyttärensä kanssa heitä luettaa, käyttäen opetuksen välikappaleina
tukistamista, häpeänurkkaan panemista ja eväitten piiloittamista. Tästä
tuskaantuneina veljekset karkaavat ja lähettävät, tavatessaan matkalla
Kuppari-Kaisan, hänen mukanansa uhkauksia sekä lukkarille että
provastille, joka oli heitä vaatinut lukemaan. Kun lisäksi ovat
joutuneet toistamiseen tappeluun naapureinsa Toukolaisten kanssa,
päättävät he jättää kotitalonsa arennille ja muuttaa takamaille asumaan.
Tässä suhteessa he hyvin muistuttavat Cooper'in amerikkalaisia
squattereja, jotka eivät voi kärsiä mitään naapureita.

     _Juhani_: Mikä on meidän täällä ollaksemme? Mitä huolisimme, vaikka
     pöllähtäisi tulessa tuhaksi ja tomuksi koko tämä maailma, paitsi
     Impivaara ja sen ympäristö? Täällä elämme kuin huhdassa vaan,
     omalla kannallamme ilman kuurtamista ja kaartamista kiukkuisista
     ihmisistä. Täällä on meidän hyvä olla. Metsä on niittumme,
     peltomme, myllymme ja pesämme iankaikkinen.

     _Timo_: Ja liha-aittamme.

Veljekset asuvat savupirtissä, jota käyttävät sekä asuintupana että
saunana; siellä on myös sija heidän mukanaan kuljettamillansa elukoilla:
kahdella koiralla, kissalla, kukolla sekä hevosella, jolla on tuvassa
oma hinkalonsa. Niinkuin villit, elävät he metsästyksestä ja osoittavat
myös luonteissansa suurta villiyttä. Kun he ovat saaneet suden kuoppaan,
vaan Timo ymmärtämättömyydessään sen päästänyt pois, niin he hänelle
siitä äkeissään kauheasti kiroilevat ja uhkailevat. Samoin
Joulun-aattona pehuilla istuessaan he yltyvät keskenänsä tappeluun,
jonka johdosta talokin syttyy palamaan. Erittäin mahtavasti on siinä
tilaisuudessa kuvattuna myös heidän hurja pakonsa halki korven
talviyössä ilkialastomina ja susien takaa-ajamina. Hauskoja kuvauksia
entisestä metsästäjäin-elämästä Suomessa on muuten useita. Paitsi
Taula-Matin tarinoita, joiden säännöllisenä päätöslauseena on: "ja
sitten me ryypättiin", mainittakoon esim. kertomus veljesten
sorsanpyynnistä ja karhunjahdista. Kerran on heidän täytymys henkensä
pelastamiseksi ampua kuolijaaksi neljättäkymmentä muutaman
kartanonherran härkää, jotka ovat heitä ahdistaneet Hiidenkivelle ja
pitäneet piiritettyinä kolme päivää. Tämä seikkailu tulee heille
tietysti kalliiksi, mutta kääntyy samalla heidän onnekseen, sillä se
pakoittaa heitä maatyöhön, suuren kasken ajoon, vahingon korvaamiseksi.
Mutta toiselta puolen oman viljan saanti viekoittaa heitä itse
valmistamaan viinaa, jonka nautintoon sitten hillittömästi antautuvat,
kunnes sen seuraukset heitä säikyttävät. Syttyy vielä uusi tappelu
heidän ja Toukolan miesten välillä, jossa muutamat näistä kaatuvat. He
ovat jo epätoivoisina menossa sotaväkeen, kun vastaan tuleva nimismies
heille ilmoittaa, ett'ei ketään ollut kuollut, samalla tuoden
provastilta tervehdyksen sekä anteeksiannon. Tämä nimismies on erittäin
patriarkkaalinen ukko, oikea kansan isä, jonka ystävällisyys yhdessä
provastin hyvyyden kanssa vaikuttaa veljeksissä täydellisen
mielenmuutoksen. He huomaavat, että jos muut ovat olleet pahoja heitä
kohtaan, niin ovat he myös antaneet siihen aihetta. Tehdäkseen
vuorostansa provastille mieliksi, he lähettävät nuorimman ja terävimmän
joukostaan, Eeron, jahtivoudin luokse koulutettavaksi ja oppivat sitten
hänen johdollansa lukemaan kahden talven kuluessa. Metsänriistan
väheneminen pakoittaa heitä sill'aikaa vakinaisesti maanviljelykseen
turvautumaan ja hallan hävitys suon raivaamiseen niityksi. Tässä kohden
on kertomus pienoiskuva Suomen maanviljelyksen historiasta. Sitä myöten
kuin veljesten toimeentulo paranee, edistyy myös heidän asumuksensa.
Pirttiin laitetaan uloslämpiävä uuni, pannaan uusi lattia yli koko
huoneen alan ja laitetaan oikeat ikkunat; lisäksi rakennetaan erikoinen
sauna. Samassa muuttuvat heidän elintapansakin. Ennen jos olivat jonkun
aikaa ankarammalla työllä vaivautuneet, he nukkuivat sen jälkeen
kolmekin vuorokautta yhteen menoon; mutta tästä lähtien pitävät ainoasti
pyhänä lepopäivää. Viimein he palaavat isänsä taloon Jukolaan, jossa
viettävät ihanaa sovintojuhlaa kaikkien entisten vihollistensa kanssa.
Vanhin veljeksistä, Juhani, saa omakseen ennen kosimansa Venlan.
Toisetkin veljet, paitsi Simeonia, menevät naimisiin, ja kertomus
päättyy heidän erilaisten kotiensa kuvaamiseen.

Moitittu on Seitsemää veljestä vielä siitä, että se sisältää paljon
raakuuksia. Totta onkin, että niitä on paksulta varsinkin alussa, mutta
kertomuksen edistyessä tämä meitä loukkaava ominaisuus yhä vähenee.
Taiteilija on ensin ikään kuin leveämmällä ja karkeammalla pensselillä
vetänyt, jättäen jälkeensä useita törkeitäkin löntteröitä, mutta
vähitellen ruvennut kuvaamaan yhä hienommilla ja vienommilla piirteillä.
Kuvaustapa siten kehittyy sisällyksen mukaisesti ja on täydesti
realistinen. Jos vertaa tätä teosta esim. Hirvenhiihtäjiin, niin täytyy
myöntää, että Runeberg'in kuvaus, samalla kuin se on realistinen, on
enemmän idealistinen, ja että siinä hienommalla huumorilla ja
suuremmalla taiteellisuudella on lievennetty loukkaavia piirteitä; mutta
toiselta puolen on tässä enemmän alkuperäistä voimaa. Runeberg on
taiderunoilija, Kivi luonnonrunoilija; edellisellä on korkeamman
sivistyksen kautta jalostunut kuvaus-aisti, jälkimmäisessä puhkee ilmi
luova kyky semmoisenaan. Kiven oppi ja sivistys, niinkuin olemme
nähneet, oli hyvin vaillinainen ja sitä paitsi oli hän luonteeltaankin
realistisempi kuin Runeberg. Yksi seikka on lisäksi vaikuttanut
erilaisuuteen, nimittäin kuvattava kansan-aines. Pohjois-Hämeen
Savolaisten luonne on tiettävästi paljoa hienostuneempi ja runollisempi
kuin Uudellamaalla asuvain Hämäläisten, jotka ovat yleensä kovasti
proosallisia.

Onpa sitäkin väitetty, että tässä kerrotut tapaukset, niin realistisesti
esitetyiltä kuin tuntuvatkin, ovat paikan ja ajan puolesta aivan
mahdottomat. Kuitenkin todistavat Wetterhoff'in ynnä muiden
metsästyskertomukset, niin myös Heinäkankaan karhuntapot, Hämeen ja
Uudenmaan välillä olleen laajoja erämaita. Nurmijärven rosvojen tunnettu
elämä, joka tämän vuosisadan alkupuolella pani mielet liikkeelle
Hankoniemestä Porvoosen asti, sekä vielä nykyisin paikoittain kansassa
tavattava suuri raakuus poistavat viimeisetkin epäilykset kuvauksen
todenmukaisuudesta.

Useitten veljesten luonteet ovat selvin piirtein esitetyt. _Juhani_ on
tuittupäinen, tulinen ja innokas. _Aapo_ on hiljainen, haaveksivainen ja
runollinen; hän on satujen ja kertomusten osaaja, joita on toisinaan
liiankin runsaasti tapausten juoksun tiellä, sekä alituinen
neuvon-antaja, samoin kuin vanha Nestor Homeeron Iliaadissa. _Simeoni_
edustaa jumalisuutta; hän käyttää raamatunlauseita ja hurskaita
mietelmiä puheensa höysteenä. _Eero_ on parantumaton pilkkakirves.
Muitten veljesten luonteet ovat vähemmän esiin astuvia. Lopussa ovat
myös heidän vaimonsa kuvattuina, ja on huomattava, että niiden joukossa
on useita "morakoita". Idealistinen on ainoasti Eeron kainon ja
hiljaisen vaimon kuvaus.

Nämät eri luonteet ilmoittautuvat enimmiten keskenäisissä puheluissa,
joissa myös moni yleinen piirre kuvattavan kansan luonteessa tulee
näkyviin; niinkuin sen taikauskoisuus, omituinen käsitys
luonnon-ilmiöistä, esim. ukkosesta, sekä taipumus filosofiseen
mietiskelyyn. Kuitenkin, kuten on huomautettu, haittaa keskusteluja se
vika, että ne ovat liiaksi pitkäveteisiä, usein väsyttäväisiä. Sitä
vastoin ovat kertovaiset osat kaikki ytimekkäästi esitettyjä ja niin
elävästi, kuin tapahtuisivat aivan silmien edessä. Välistä ne ovat
mahtavan voimakkaita, toisinaan ihastuttavan suloisia, erittäin
loppupuolella teosta. Onnistuneimpia ovat: Aapon kuvaus hyvästä
emännästä; Juhanin perin koomillinen kertomus kaupungin keikarista ja
koketista; yksisilmäinen yöllinen peikko; ensimmäinen Joulu-ilta
Impivaaralla; ilveksenhiihto ja yöleiri karhun tapettua;
kotiintulijaisissa tanssi, jota ei kukaan rohkene pitkään aikaan
ensimmäisenä aloittaa; pyhä-ilta Eeron kodissa; sekä useat viehättävät
luonnonkuvaukset.

_Lea_ näytelmässä on jälleen aine, jota kuvailija ei ole omin silmin
nähnyt. Vaan tämä on kuitenkin hänelle lapsuudesta asti aivan tuttu
äidin kertomusten ja oman lukemisen kautta. Sen vuoksi ovat siinä
henkilöjen luonteet yhtä hyvin onnistuneet kuin kansan-elämästä
otetuissa kappaleissa.

Raamatussa mainittu publikaani _Sakeus_ esiintyy heti näytelmän alussa
maalliseen tavaraan kiintyneenä, mutta vielä herkkänä omantunnon
äänelle. Siitä seuraa ristiriita hänen luonteessaan. Tyytyväisyydellä ja
ilolla hän lukee rahojansa, vaan muistaa samassa, että ne ovat suureksi
osaksi vääryydellä saatuja; kuitenkin lohduttaa hän itseään sillä,
ett'eivät muutkaan ennen häntä siinä virassa ole toisin menetelleet.
Vielä silloin kun tyttärensä kehoituksesta päättää mennä Jeesusta
kuulemaan, on hän horjuvalla kannalla: lähtiessään käskee hän Lean
pitämään tarkkaa huolta rahalippaasta, samoin Joaan vartioitsemaan
puutarhaa, ja aikoo yhdellä tiellä kiristää vuokramaksut toisesta
talostaan. Vasta palattuansa on hän kokonaan muuttunut. -- _Joas_ on
ulkokullattu fariseus, jossa myös on suuri rahanhimo. Oikean mielensä
hän ilmaisee heti ensimmäisessä yksinpuheessaan. Pian se myös pistää
esiin, kun hän vaatii myötäjäisiä enemmän, kuin Sakeus tahtoo antaa;
vaikka hän juuri vähäistä ennen on vakuuttanut, ett'ei huoli muusta kuin
itse tytöstä. Erittäin kuvaavat ovat hänen rukouksensa, joissa hän
ylistää omaa itseänsä sekä pyytää rangaistusta ja kadotusta
vihamiehillensä. -- _Lea_ on mitä suloisin haaveksivan ja itsensä
uhraavan naisen perikuva, hyvin Elman kuvan kaltainen, vaan siitä vielä
kirkastettu. Tämä luonne on jotain ihan toista kuin Kiven kuvaamain
kansannaisten. Se osoittaa, että hän oli oppinut käsittämään
sivistyneitäkin naisia, vaikka hänellä oli ollut niin vähän tilaisuutta
seurustella heidän kanssaan. Useimmat niistä kohtauksista, joissa Lean
alttiiksi-antautuvaisuus tai rakkaus ilmenee, esim. hänen herätessään
Aramin suudelmasta ja käskiessään Aramia lähtemään, vaan samalla häntä
pidätellessään, ovat ihaninta runoutta, mitä ajatella voi. Joskus on
Lean lempeys hyvin taitavasti, välistä vähän pistelijäästikin asetettu
vastakohdaksi Joaan ilkeydelle.

     _Joas_: Mikä hulluus!

     _Lea_: Viisaus taivaallinen!

     _Joas_: Lea, Lea, sinä olet soaistu.

     _Lea_: Nähtyäni maailman valkeuden.

Mestarillista on se, että Jeesusta ei ole tuotu näyttämölle, joka ei
olisi ollut sopivaakaan, vaan kuitenkin annettu hänen henkensä vaikuttaa
koko ajan, aivan kuin hän itse olisi läsnä. Lean sydän ensiksi muuttuu;
valtaava on hänen kuvauksensa siitä vaikutuksesta jonka Jeesuksen
persoonallisuus on häneen tehnyt. Sitten kääntyvät Sakeus ja Rubens,
viimein Lean kautta myös saduseus Aram. Joaan kirous ja toisten
siunaukset lopettavat näytelmän. Jeesuksen saarnan sydämiä puhdistava ja
rakkautta sytyttävä voima ilmenee läpitse kappaleen mitä suloisimmalla
tavalla. Tämä antaa koko kuvaukselle loistavan ja ikään kuin kirkastavan
yleisvalaistuksen. Kirjoitustapa on hyvin toisellainen kuin muissa Kiven
teoksissa: kauttaaltansa hieno, idealistinen, täynnä vienointa tuoksua
ja itämaalaisista vertauksista uhkuva. Joskus vaan tavataan joku ainoa
Nurmijärven raaoista puheenparsista, esim. kun Joas vaatii Aramia
heitettäväksi ulos, niin "että koivet ryskää".

Kiven viimeisessä näytelmässä, _Margaretassa_, niinkuin jo on mainittu,
ei ole juoni hänen oma keksimänsä. Esityksessä ilmaantuu kivulloista
sentimentaalisuutta.

Kiven lyyrilliset runoelmat ovat milt'ei kaikki kertovaisia, Niissä on
hienoja ajatuksia, syviä tunnelmia ja kauniita kuvauksia. Kuitenkin
haittaa niitä runoilijan taipumus kuvata ylen laajasti. Mutta enimmän
häiritsee niiden nauttimista peräti huolimaton runopuku. Riimistä Kivi
joko ei ollenkaan pidä lukua taikka, kun joskus yrittää, käyttää sitä
takaperoisesti. Esimerkkinä mainittakoon: _Keinu_, jossa kuitenkin
riimin puutteen korvaa antiikkiseen tapaan vaihteleva runomitta, ja
_Metsämiehen laulu_, joka on muuten miellyttävä, vaan siinä suhteessa
vaillinainen, että viidestä värssyn säkeestä ainoasti ensimmäinen ja
kolmas ovat loppusointuisia. Muun kankeuden lisäksi tulee armoton
sanojen katkominen vanhan virsikirjan tapaan, jota tekijä vielä
puolustaa sillä, että se muka oli myös tulevaisuuden suomea. Kiven
_Valituissa teoksissa_ on näitä runoja siitä syystä täytynyt, jos kohta
suurimmalla varovaisuudella, kielen puolesta korjata, ett'ei niiden
sisällinen kauneus kokonaan peittyisi muodollisten epämukaisuuksien
alle.

Niin suuri kuin Kiven vaikutus on ollut kirjallisuutemme kehitykseen, ei
hänellä kuitenkaan ole ollut suoranaisia seuraajia. Nykyinen realistinen
kirjallisuutemme ei ole ottanut vaikutusta Kivestä, vaan ulkomaisista
kirjailijoista. Kiven voisi sanoa edustavan tulevaisuuden realismia.
Sillä vaikka hänkin peittelemättä kuvaa oloja ja ihmisiä semmoisenaan,
näkyy kuitenkin kaikissa hänen teoksissaan, mutta etenkin Seitsemässä
veljeksessä, ett'ei raakuus ja pahuus ole maailman periaate, vaan
sivistys ja siveys.

Se realismi, joka nykyisin on vallalla, on kahta lajia. Toinen ei tahdo
muuta kuin leikellä yhteiskunnan mätähaavoja fysioloogin tieteellisellä
harrastuksella. Toinen, pohjoismainen realismi tahtoo käytännöllisen
lääkärin tavoin paljastaa nämät haavat siinä tarkoituksessa, että ne
parannettaisiin. Tämä jälkimmäinen suunta kirjallisuudessa on ajan
hengen vaatima ja sillä on suuri, vaikka ainoasti ohimeneväinen tehtävä.
Se on moraalisesti tärkeä, mutta ei ajan pitkään voi tyydyttää. Se on,
näet, liiaksi yksipuolinen ja hylkää kaiken runouden, mikä sotii sen
tarkoitusta vastaan. Se on toisessakin suhteessa yksipuolinen, nimittäin
pessimistinen. Se tahtoo maalata maailman niin mustaksi, ett'ei siihen
jää mitään muuta kuin mustaa. Näin se joutuu päinvastaiseen
liiallisuuteen kuin tuo idealismi, joka kuvaa kaikki ruusunkarvaiseksi.
Aleksis Kiven realismissa sitä vastoin on pahaa ja hyvää rinnakkain sekä
niiden suhteen uskoa siveellisyyden voimaan ja sivistyksen voittoon.


9. Näytelmänkirjoittajia.

Aleksis Kiven aikalaisista ovat näytelmänkirjoittajina huomattavat
_Kaarlo Bergbom_ja _Antti Tuokko_ sekä myöhemmistä[207] _Evald Ferdinand
Jahnsson_ ja _Minna Canth_.

_Kaarlo Juhana Bergbom_, hovioikeuden-assessorin poika, syntyi
Viipurissa 2 p. Lokak. 1843. Tuli yliopistoon 1859, vihittiin filosofian
maisteriksi 1864 ja tohtoriksi 1869. Nuorena jo lähetettynä kouluun
Helsinkiin, jonne myöhemmin myös koko perhe muutti isän senaattoriksi
nimityksen johdosta, ei hän silloin vielä perin ruotsalaisessa
pääkaupungissamme voinut oppia suomenkieltä. Sitä varten kävi hän kaksi
erää Saarijärvellä, viettäen siellä ensin ylioppilaana yhden kesän ja
sitten sinä vuonna, jona maisteriksi vihittiin, koko vuoden. Täten
hankki hän itselleen hyvän käytännöllisen taidon suomenkielessä, jota
pian myös kirjallisuutemme hyväksi käytti. Hänen tohtoriväitöksensä _Om
det historiska dramat i Tyskland_ (historiallisesta draamasta Saksassa)
ja hänen ensimmäinen suuri murhenäytelmänsä _Pombal och jesuiterna_
(Pombal ja jesuiitat), joka esitettiin ruotsalaisessa teaatterissa 1865,
vaan ei ole tullut painosta julkaistuksi, olivat vielä ruotsiksi
kirjoitetut. Mutta v. 1866 perustettuaan yhdessä mainittuin
samanmielisten promotsiooni-tovereinsa kanssa _Kirjallisen
Kuukauslehden_, on hän yksin-omaan suomenkielin esiintynyt. Paitsi
eteviä arvosteluita ja kirjallisia katsauksia, on hän tässä
aikakauskirjassa julkaissut muutamia pienempiä novelleja: _Julian_ 1867,
_Aarnihauta_ 1868, _Sydämmiä ihmistelmeessä_ 1869, sekä syvästi
liikuttavan kaksinäytöksisen murhenäytelmän _Paola Moroni_ 1870.

Epäilemättä olisi Bergbom kirjallisuuttamme rikastuttanut vielä monin
verroin useammalla teoksella, joll'ei hänen koko voimaansa ja kaikkea
aikaansa olisi vaatinut toinen suuri isänmaallinen työ, nimittäin
suomalaisen teaatterin perustaminen ja johtaminen.

Niinkuin on mainittu, astui suomenkieli ensi kerran näyttämölle v. 1847,
jolloin Hannikaisen _Silmänkääntäjä_ Kuopiossa kaupungin nuorten
herrojen ja neitien toimesta näytettiin. Sitä samaa nähtiin sitten
muuallakin joskus harvoin, seuraavina vuosina. Helsingissä ei yritetty
suomenkielistä seuranäytelmää ennen kuin v. 1858. Täällä panivat
yrityksen alkuun ylioppilaat, jotka yhteen aikaan olivat muodostaneet
oikean "draamallisen yhtiön" sekä ruotsalaisten että suomalaisten
kappaleiden näyttelemistä varten. Myöhemmin jatkoi näitä
yrityksiä "Suomalainen seura", joka muun muassa rohkeni v. 1865
murhenäytelmäänkin, Schiller'in _Syyn sovitukseen_, ryhtyä. Siihen
aikaan perustettiin tohtori _Oskar Toppelius'en_ johdolla Helsingissä
teaatterikoulu, jossa kasvatettavain näyttelijäin piti esitellä niin
hyvin suomen- kuin ruotsinkielisiäkin näytelmiä. Muutamien vuosien
kuluttua kuitenkin tämä hanke raukesi ilman sanottavia seurauksia.
Paremmin menestyi sitä vastoin pyrintö saada näytelmäkirjallisuutta
aikaan suomenkielellä. Osaksi Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran, osaksi
yksityisten toimesta ilmestyi 1860 luvun alkupuoliskolla koko joukko
näytelmäsuomennoksia, joista useimmat ovat edellä mainitut, ja niinkuin
jo tiedämme ilmaantuivat tällä vuosikymmenellä melkein kaikki _Aleksis
Kiven_ alkuperäiset näytelmät, jotka ikäänkuin ennakoitsevat suomalaista
teaatteria.[208]

Tämmöinen oli suomalaisen draamallisen taiteen laita, kun Bergbom asiaan
käsiksi ryhtyi. Seuranäytelmillä oli totutettu yleisöä teaatterissa
suomeakin kuulemaan; näytelmäkirjallisuuden alkuunpanemisella oli
vastaiselle suomalaiselle teaatterille käyttövaroja valmistettu. Mutta
kumpikaan keino ei vielä voinut luoda suomalaista teaatteria toivosta
todellisuuteen. Siihen tarvittiin varsinaisia näyttelijöitä, todellisia
taideniekkoja. Sen käsitti jokainen suomalaisen teaatterin harrastaja,
mutta yksin Bergbom uskalsi semmoisia siihen hankkia.

Hänen onnistui saada Helsingin ruotsalaisen teaatterin etevin
naisnäyttelijä mieltymään ja innostumaan tähän tuumaan. Rouva _Hedvig
Charlotta Raa_,[209] -- ikuisesti pysyvä Suomen kansan kiitollisessa
muistossa -- teki mahdottomat mahdolliseksi: hän, Ruotsinmaalla
syntynyt, oppi meidän kielemme, jota moni omassa maassa sanoi
mahdottomaksi oppia, ja 10 p. Toukok. 1869 näyteltiin Kiven _Lea_
ihastuneelle yleisölle.

Seuraavinakin vuosina jatkoi Bergbom näitä kokeitansa joka talvi. Kuinka
väsymätöntä intoa, kuinka järkähtämätöntä lujuutta ne vaativat, kun ei
ollut ainoasti tuhansia luonnollisia vaikeuksia, vaan vielä kaikellaisia
kansallisuutemme asian vihollisten juonia voitettavana, sitä on nykyisen
sukupolven vaikea mielessään kuvaillakaan. Ja kuitenkin, mitä oli
oikeastaan näillä ponnistuksilla, näillä vaivoilla aikaan saatu?
Ainoasti se, että Helsingissä jonkun kerran vuodessa sai ihaella
todellista draamallista taidetta suomenkielellä. Mutta milloin ja kuinka
kauan edelleen sitä saataisiin nauttia, oli perin epätietoista, vallan
sattumuksen nojassa. Eikä ollut draamallinen nautinto vielä oikein
täydellinen, sillä sivuhenkilöin puolesta olivat ja pysyivät nämätkin
yritykset ainoasti seuranäytelminä. Viimeinen askel oli vielä astumatta,
suomalainen teaatteri täyteen elämään ilmestymättä.

Uskalsipa Bergbom vihdoin tuoda esiin sen rohkean ehdoituksen, että
varsinainen suomalainen näyttelijäjoukko perustettaisiin. 22 p. Toukok.
1872 yhtyi joukko suomalaisen teaatterin harrastajia, niissä myös paljon
edusmiehiä par'-aikaa koossa olevilta valtiopäiviltä, asiasta
keskustelemaan. Taiteellisesti tyydyttävän suomenkielisen näyttämön
mahdollisuuteen tällä hetkellä lienee juuri harva läsnäolevista
itsepäällään uskonut aivan lujasti. Mutta Bergbom'iin kaikki luottivat,
ja koska hän asian mahdolliseksi uskoi, niin uskoivat kaikki muutkin
hänen uskoonsa, ja melkoinen takaussumma suomalaiselle teaatterille
kirjoitettiin kokoon. Vielä samana vuonna 13 päivänä Lokakuuta alkoi
tämä kansallinen taidelaitos toimensa Porissa, ja on siitä alkain
edistynyt yli kaikkien, tahtoisinpa sanoa, yli alkuunpanijankin
toiveiden. Mutta meillä ei olekaan toista kansallista laitosta, joka
olisi saanut siinä määrin taitoa, intoa ja rakkautta osakseen, kuin
suomalainen teaatteri johtajaltaan Kaarlo Bergbom'ilta[210] ynnä hänen
sisareltaan _Emilie Bergbom'ilta_, joka on hänen uskollinen auttajansa
kaiken aikaa ollut.

_Antti Törneroos eli Tuokko_, talollisen poika, syntyi 3 p. Maalisk.
1835 Iitin pitäjässä. Tuokko, jota hän kirjailijanimenään piti, oli
suvun alkuperäinen nimi, vaikka Hämeen tavan mukaan pois käytännöstä
jäänyt. Ensimmäinen tietty esi-isä Tuokon Antti oli viime vuosisadalla
tullut Mäntyharjusta Iittiin ja tuonut mukanaan kanteleen, jota talossa
kauan aikaa muistona ukosta tallennettiin. Nuori Antti sai ruotsalaisen
nimensä Loviisan kouluun tullessaan. Ylioppilaaksi hän pääsi 1858 ja
maisteriksi 1864. Samana vuonna tuli hän opettajaksi juuri silloin
perustettuun Helsingin ala-alkeiskoulun suomalaiseen osastoon. Kun tämä
v. 1871 jälleen lakkautettiin, asettui Tuokko Vihdin pitäjään ja toimi
yksin-omaan kirjallisella alalla. Vv. 1878-82 hän oli Jyväskylässä
_Päijänne_-lehden toimittajana. Viimeiset ajat hän asui vuoroin
maaseudulla, vuoroin Helsingissä, jossa kuoli 8 p. Helmik. 1896.

Tuokon pääteos on _Saul_, murhenäytelmän mukainen runoelma viidessä
näytöksessä, joka ilmestyi v. 1868. Sen ohella on hän julkaissut joukon
lyyrillisiä runoja, joista mainittakoon _Birger Jarl'in linna_. Ne ovat
kaikki hajallansa kalenterissa Mansikoita ja Mustikoita, Maiden ja
Merien takaa lehdessä, Suomettaressa, hämäläis-osakunnan albumeissa
j.n.e. Näissä samoissa on myös sangen suuri joukko suomennoksia
vieraskielisestä lyyrillisestä runoudesta; niin-ikään Annikan
viidennessä osassa 1872, jossa paitsi Franzén'in _Selma-lauluja_ y.m. on
Runeberg'in _Hauta Perhossa_ ja Tegnér'in _Aksel_. Vielä on mainittava,
että Tuokko on ollut etevimpiä osan-ottajia _Vänrikki Stoolin tarinain_
suomennostyössä. Kokonaan kirjallisuuden palvelukseen antauduttuaan on
hän suomalaista teaatteria varten suomentanut paljon näytelmiä sekä
ooperanlibrettoja, joista jälkimmäiset enimmäksi osaksi ovat painetut,
niinkuin myös Runeberg'in perhenäytelmä _En voi_ 1880. Julkaisematta
sitä vastoin ovat vielä kaikki muut näytelmäsuomennokset, joista
mainittakoon: Schiller'in _Maria Stuart_ ja _Wallenstein_ sekä
Topelius'en _Regina von Emmeritz_.[211] V. 1859 Tuokko kävi Suomalaisen
Kirjallisuuden Seuran antamalla apurahalla Länsi-Inkerissä runoja
keräämässä, josta matkasta kirjoitti kertomuksen Suomi-kirjaan 1860.

_Saul_ näytelmän aine, lausuu _Fr. Cygnaeus_[212] laveassa ja
seikkaperäisessä arvostelussaan, on hyvin valittu, koska se, paitsi että
on syvästi traagillinen, on tuttu koko Suomen kansalle. Toiselta puolen
on tapaus tarpeeksi kaukana meistä sekä ajan että paikan suhteen, joten
mielikuvituksella on valta sitä jossakin määrin vapaasti esitellä,
todellisuuden vaatimuksineen heti päälle tunkeumatta. -- Tuokolla vaan
valitettavasti ei ollut ollenkaan draamallisuuteen taipumusta
runoilijaluonteessaan. Siitä syystä hän ei ole osannut antaa tälle
näytelmälleen lyhyyttä ja ytimekkäisyyttä, joka olisi pannut siihen
voimaa ja pitänyt sen koossa. Äärettömän pitkät ja ikävystyttävät ovat
siinä monoloogit, erittäin Doeg'in, ja dialoogit eli vuoropuhelut ovat
monesti vaan useain yksinpuheitten jaksona. Lisäksi ovat henkilöjen
luonteet heikosti ja epäselvästi kuvatut. Saul on väliin julma, väliin
jalo; eikä hänellä ole sitä sankarisuuruutta, joka nämät molemmat
vastakkaiset ominaisuudet yhdistäisi kokonaisluonteeksi. Tuntuu aivan
siltä, kuin runoilija olisi pelännyt hänen joutuvan liian syylliseksi ja
sen vuoksi antanut hänen toimintansa kokonaan riippua Doeg'in neuvoista.
Ei edes Doeg ole luonnistunut, hän on yksin-omaan ilkeä. Onnistuneita
ovat tässä näytelmässä ainoasti lyyrilliset kohdat. Viehättävästi on
kuvattuna David'in ja Mikal'in rakkaus, samoin David'in ja Jonathan'in
ystävyys. Tässäkin, niinkuin kaikissa Tuokon runoelmissa, on erinomaisen
kaunis, runollinen ja sujuva kieli sekä hyvin täydellinen riimi.
Ainoasti lauserakennusta vastaan sopii muistuttaa, että se on toisinaan
vähän hämärä.

_Evald Ferdinand Jahnsson_, laivurin poika, syntyi Kivimaan kappelissa
22 p. Syysk. 1844. Käytyään koulua Turussa tuli ylioppilaaksi 1864 ja
maisteriksi 1869. Suoritti jumaluus-opillisen tutkinnon 1885. Eli
väliaikaisena koulun-opettajana ja pappina eri paikoissa, viimeksi
vuodesta 1887 vakinaisena kolleegana Turussa, jossa kuoli 7 p. Syysk.
1895.

Jahnsson on kirjoittanut kaunokirjallisia teoksia, sekä ruotsiksi:
_Korpens berättelser_ (Korpin kertomuksia), 3 vihkoa, 1873-81,
historiallisen novellin _Rådmannens dotter_ 1878; että suomenkielellä,
jolla hän julkaisi ensimmäisen kertomuksensa _Herra Niilo_ 1870; sitten
näytelmät _Lalli_ 1873, _Bartholdus Simonis_ 1881, _Raatimiehen tytär_
1882 ja viimein romaanit _Hatanpään Heikki ja hänen morsiamensa,
kertomus Tuomas piispan ajoilta_ ynnä _Muuan suomalainen soturi
Kristiina kuningattaren aikakaudelta_, molemmat 1884. Hänen
kirjailijatoimensa on siitä merkillinen, että hän on valinnut aineensa
oman maamme historiasta. Jossain määrin on hän myös osannut saada
kuvauksiinsa tarpeellista ajan ja paikan väritystä, ainakin mitä
ulkonaisiin seikkoihin tulee. Näytelmissä on dialoogi vilkas ja moni
kohta hyvin keksitty, esim. se että Lallin vaimo on kristitty; samoin
Lallin viipyminen kuolevan vaimonsa luona viimeisen taistelun kestäessä,
jonka vuoksi häntä luullaan petturiksi ja Suomalaiset pakenevat. Toisia
luonnottomia kohtia kuitenkin löytyy; niitä on esim. Kertun kuolema
tarkoituksetta ulos ovesta viskatun miekan kautta. Mutta luonteet eivät
ole kyllin selvästi ja eheästi kuvatut, ne usein ikään kuin heiluvat
sinne tänne. Lalli esiintyy vuorotellen urhoollisena ja heikkona,
voimallisena ja velttona, jalona ja julmana.[213] -- Bartholdus'essa ja
Annassa samoin vaihtelee rakkaus ja viha monta kertaa, eikä ilmaudu,
että olisi edellisestä tunnelmasta seuraavalla kerralla mitään jäljellä.
Toimintakin on hajanaista; se ei johdu henkilöitten luonteesta, vaan
seuraavat tapaukset toisiansa usein hyvin satunnaisesti. Ei yksikään
hänen näytelmistänsä ole oikein menestynyt näyttämöllä, paraiten
kuitenkin Bartholdus Simonis. Myös hänen romaaneissaan voi huomata samat
ansiot ja virheet. Kekseliäisyyttä tapausten sovittamisessa häneltä ei
puutu, ja kertomustapa on hänellä sujuva. Mutta luonteet ovat aivan
yleisin piirtein kuvattuja, niissä ei ole mitään yksilöllistä
omituisuutta. Tapauksissa taas on paljon luonnotonta, tekemällä tehtyä.

_Minna Canth_, omaa sukua _Johnsson_, syntyi Tampereella 19 p. Maalisk.
1844. Isä oli silloin työmiehenä pumpulitehtaassa, mutta siirtyi sitten
kauppiaaksi Kuopioon, jossa tytär kävi läpi ruotsalaisen tyttökoulun. V.
1863 tuli Minna Johnsson ensimmäisten oppilaiksi pyrkijäin joukossa
Jyväskylän seminaariin. Siellä hän v. 1865 meni naimisiin
seminaarinlehtorin Juhana Ferdinand Canth'in kanssa. V. 1879 kuoli mies
ja jätti jälkeensä seitsemän ala-ikäistä lasta, joiden toimeentuloa
turvatakseen rouva Canth seuraavana vuonna muutti Kuopioon, ruvetakseen
kauppaliikettä pitämään. Täällä hän kuoli 12 p. Toukok. 1897.

Miehensä eläissä jo oli hän osoittanut kirjallista harrastusta. Lehtori
Canth'in toimittaessa _Keski-Suomea_ 1874-75 ja _Päijännettä_ 1878 oli
puolisonsa hänellä tässä työssä avullisena. Rouva kirjoitti
Päijänne-lehteen muun muassa muutamia pieniä jutelmia kansan-elämästä,
joista kolme painettiin uudestaan kokoelmaan _Novelleja ja kertomuksia_
1878. Ne eivät vielä herättäneet minkäänlaista huomiota, vaikka yksi
niistä _Ensimmäiset markkinat_, oli hyvinkin onnistunut. Yleisemmin
huomatuksi ja tunnetuksi tuli Minna Canth vasta _Murtovarkaus_ nimisen
näytelmänsä kautta, joka Suomalaisen Kirjallisuuden Seuralta sai
Kristiinan kauppiaan Vilhelm Parmasen lahjoittaman palkinnon 1881 ja
ilmestyi painosta 1883. Tämän jälkeen on hän julkaissut näytelmät
_Roinilan talossa_ (Suomalaisen teaatterin palkitsema 1883) ja
_Työmiehen vaimo_ 1885.[214]

Molemmat ensiksi mainitut näytelmät liikkuvat, samoin kuin Aleksis Kiven
Nummisuutarit ja Kihlaus, kansan-elämän pohjalla, Kuitenkin on heidän
välillänsä suuri erilaisuus huomattava. Minna Canth'illa on enemmän
kirjallista sivistystä, hän on myös epäilemättä saanut enemmän tutustua
teaatterin vaatimuksiin. Juoni on hänellä kekseliäämmin sommiteltu ja
mutkikkaammin kokoonpantu. Toiminta on nopeammin edistyvä ja dialoogi
vilkkaampi; ei ole liikanaisia välitapauksia, eivätkä puheet ole
pitkäveteisiä. Kiven näytelmissä tavattavat eepilliset ainekset eivät
siis tässä ole haitaksi. Mutta toiselta puolen kaipaa Kiven henkilöjen
täyttä, kaikenpuolista reaalisuutta ja elävyyttä. Minna Canthin
näytelmät eivät näet ole, niinkuin Kiven, etupäässä luonteenkuvauksia,
vaan on niissä juoni pääasiana. Yhtä hyvin on myös Minna Canth edes
muutamia luonteita erinomaisen mestarillisesti kuvannut.
Murtovarkaudessa on Hoppulainen iloisen ja hyväntahtoisen, mutta heikon,
huomispäivästä huolimattoman velikullan kuva, täydesti savolainen
tyyppi, leikkipuheineen, sananlaskuineen ja runoineen. Hän ei tosityöhön
kykene:

     Milloin laiska työn tekee? Talvella ei tarkene, kesällä ei kerkiä,
     syksyllä on suuret tuulet, keväällä vettä paljon.

Kuitenkaan ei hänelle voi olla hymyilemättä, ei häneen voi olla
mieltymättä. -- Roinilan talossa on Sillankorvan Anna oikea juoruakan
perikuva, joka hirveästi hätiköi päästäksensä kertomaan ja tekee kaikki
siinä toivossa, että saisi kupillisen kahvia tai viinaryypyn
palkaksensa. Hyvin kuvattu on myös jumalinen, tämän maailman menoon
tyytymätön Leena. -- Muissakin henkilöissä löytää usein sattuvia
piirteitä, semmoisia ovat noita Murtovarkaudessa sekä Roinilan talossa
pohjalainen Mauno ja leikkisä Elli. Mutta monesti myös tapaa
talonpojille aivan sopimatonta sentimentaalisuutta, joka lisäksi vielä
pilaa luonteenkuvausta: Murtovarkaudessa Helenan ja Niilon, Roinilan
talossa Annan. Jälkimmäisessä on Olli liian yksipuolisesti paha,

Juoni _Murtovarkaudessa_ on ylimalkain taitavasti keksitty. Vanhat
isännät päättävät lastensa, Niilon ja Loviisan, naimisesta. Loviisa on
siihen hyvinkin taipuvainen, eikä Niilokaan heikkoudessaan pane vastaan.
Kohtaus lapsuutensa ystävän Helenan kanssa, joka on palannut kaupungista
monivuotisen palveluksen jälkeen, tekee kuitenkin Niilolle asian aivan
mahdottomaksi. Loukkaantunut Loviisa kääntyy noidan puoleen. Tämä
toimittaa murtovarkauden ja jättää Helenan huivin, jonka on hänen
kodistaan salaa vienyt, varkauspaikalle. Helena, joka vähäistä ennen on
sitonut saman huivin isänsä haavoittuneen käden ympäri, tämän lähtiessä
ulos yöllä noidan viinankeitosta huolta pitämään, luulee sen tähden
isäänsä varkauteen syypääksi ja ottaa rikoksen päälleen, kun häntä siitä
syytetään. Noita koettaa vielä enemmän hyötyä rahat takaisin
toimittamalla, mutta Hoppulainen sattuu näkemään, kun hän ne sitä varten
kätkee, ja tekee hänelle kepposen, joka saattaa hänet vahingossa itse
ilmaisemaan tekonsa. Sivutapauksista, jotka näytelmän kehitykselle ovat
tärkeitä, mainittakoon pojan parantaminen lehmän asemesta toisessa
näytöksessä, joka erehdys noidassa kypsyttää päätöksen ryhtyä johonkin
erinomaiseen tekoon maineensa ylläpitämiseksi. Milt'ei tarpeeton sitä
vastoin on koko neljäs näytös, niinkuin eräs arvostelija[215] on
huomauttanut. Muutamia mahdottomiakin tapauksia löytyy tässä
näytelmässä: ainoasti puoli tuntia varkauden jälkeen jo tuodaan
vanginkuljettaja Helenaa kiinni ottamaan; Helena vankikammiossaan
aukaisee ikkunan ja puhelee sen kautta Hoppulaisen kanssa; Niilo pääsee
Helenan luokse vankihuoneesen; tuskin on asia ilmi tullut, niin Helena
jo on irti. Luonnoton on myös noidan pöydällä musta kirja.

_Roinilan talossa_ syttyy satunnainen riita talon tyttären Annan ja
renkimiehen Maunon välillä, joka molemminpuolisen ylpeyden kautta
kiihtyy, niin että vihassa eroavat toisistansa. Olli, joka on hankkinut
itselleen talon salaamalla nuoren tytön hyväksi tehdyn testamentin ja
suostuttanut Roinilan isännän lupaamaan hänelle tyttärensä, saa aikaan,
että Mauno tulee talosta pois ajetuksi. Talon poika Eero, joka on Maunon
ystävä, juoksee hänen perässään, pyytääkseen häntä palaamaan.
Kiihdyksissään on Mauno juonut päihinsä ja joutunut tappeluun, jonka
Olli on pannut toimeen. Eeroa, joka on ollut muassa, ei kuulu useaan
päivään takaisin. Olli tuo Sannan, joka kertoo kosken sillalla
kuulemansa sanat ja näyttää rannalta löytämänsä Eeron lakin. Tämän
johdosta ajetaan Maunoa takaa ja otetaan hänet viimein kiinni. Itse hän
luulee tappelusta syytteesen joutuneensa, muut kuvittelevat murhasta
olevan kysymyksen. Kaikki selviää, kun Eero tulee elävänä kotiin ja tuo
vielä kaivatun testamentin mukanaan, jonka olemassa olosta oli saanut
tietoa juuri mainitun tappelun aikana.

Sekä Murtovarkaudessa että Roinilan talossa vilisee kansan sukkeluuksia,
pistopuheita ja sananparsia, joita on hyvin osattu sekaan panna. Ne ovat
yhtä sattuvia kuin Kiven näytelmissä, mutta hienompia, joka on osaksi
tekijän, osaksi myös kuvattavan Savon kansan ansioksi luettava.

_Työmiehen vaimossa_ on Minna Canth astunut jättiläisaskelen eteenpäin.
Aine on siinä paljoa suuremmoisempi, taistelu syvemmin traagillinen. Se
kuuluu ennen mainittuun pohjoismaiseen realistiseen suuntaan, joka
tarkoittaa aikakauden heikkouksien ja vikojen parannusta. Tämmöinen
tarkoituskappale saattaa olla ikävä ja, vaikka hetkeksi mieltä
kiinnittäisi, pian vanheta, mutta semmoisestakin voi oikea nero luoda
mestariteoksen. Kerrassaan mahtava, masentava on tämän kappaleen
vaikutus näyteltäissä. Arvostelijat ovat tosin väittäneet, ett'eivät eri
kohtaukset siinä ole sidotut yhteen samalla välttämättömällä syyn ja
seurauksen täytymyksellä kuin esim. Ibsenin draamoissa, mutta kyllä ne
seuraavat kuitenkin johdonmukaisesti ja luontevasti toisiansa. Toiminta
on ylimalkain hyvin järjestetty. Kohta ensimmäisessä näytöksessä astuu
esiin sulhasen kevytmielisyys ja halpamaisuus; selvästi tulevat näkyviin
paheen siemenet, joista ei voi koitua muuta kuin pahoja hedelmiä. Toisen
ja seuraavain näytösten aikana ne ilmaantuvat aina voimakkaammassa
muodossa; vaikutus ja jännitys yhä kiihtyvät, siksi kuin viimeisen
leiväntoivon vienti miehen kautta ynnä siitä seuraava epäluulo ja uhka
herrasväen puolelta tekevät onnettoman Johannan mielipuoleksi ja
tuottavat hänelle kuoleman. Useissa paikoin on pikkuseikoilla
erinomaisesti enennetty vaikutusta, esim. morsiamen uloshuutamisella ja
hurraamisella juuri tuskan hetkenä; niin myös Topon humalaisilla
renkutuksilla samassa kuin Johanna tulee hulluksi.

Kuvaus on yhtä voimallinen, kuin valitettavasti tosi. Naisen sortuminen
tapahtuu osaksi puutteellisten lakien, osaksi väärien tapojen ja
kansankäsitteiden vaikutuksesta, joihin hän itse ottaa osaa. Miehen ja
naisen siveellisyydestä vallitsevat eri käsitteet ovat elävästi
esitetyt. Riston selittäessä luvalliseksi huviksi narrata tyttöjä
--jotka syyttäkööt itseänsä, jos heidän hullusti käy -- muut tytöt vaan
nauravat. Syystä kuitenkin on työväen elämässä viina suuremman sijan
saanut. Mies ottaa vaimonsa säästöt ja juo ne suuhunsa, vieläpä anastaa
tilatun kankaankin. Jumalinen Leena Kaisa kyllä ei hyväksy Riston
juoppoutta, mutta arvelee Johannan olevan siihen syypään. Samoin häissä
ei kukaan moiti Ristoa, mutta kun Johanna tahtoo purkaa, käyvät kaikki
hänen kimppuunsa. Muutamia luonnottomuuksia tässäkin näytelmässä tapaa:
Johanna menee heti tainnoksiin saatuansa selville sulhasensa petoksen
toista vastaan; Risto on kohta valmis kosimaan toista, vaikka vaimon
ruumis on vielä talossa; luonnoton on myös kosto revolverilla.

Luonteen kuvauksista on _Johannan_ erittäin onnistunut. Hän on lempeä ja
alttiiksiantava, mutta samalla heikko luonne. Hänen syyllisyytensä on
siinä, että viehättyy menemään uljaalle ja reippaalle Ristolle, vaikka
ei voi olla aivan tietämättä tämän taipumuksesta kevytmielisyyteen.
Juoppo ei Risto kuitenkaan ennestään taida olla, siksi tulee hän vasta
sitten, kun saa niin paljon Johannan säästämiä rahoja käsiinsä.
--_Homsantuu_, mustalais-tyttö, on tulinen ja tarmokas luonteeltansa.
Hänessä, joka on sortoon ja ylenkatseesen tottunut, ei petos tee
masentavaa vaikutusta, se häntä ainoasti kiihoittaa; mutta lopulta se
vie hänetkin turmioon. Mestarillista on näiden molempain naisluonteiden
asettaminen vierekkäin; Homsantuussa on vaan liikanainen hellyys Ristoa
kohtaan. -- _Risto_ ei oikeastaan ole paha luonteeltaan, vaikka
kevytmielinen ja itsekäs. Mutta viinanhimo ja väärään tapaan perustuva
usko, että hänellä on oikeus ottaa vaimoltansa kaikki, tekee hänestä
hirmuvaltiaan. Kuitenkin on hän melkein liian kurjaksi tehty. -- _Toppo_
on täydellinen ajattelemattoman juopottelijan tyyppi. Hän ei kykene
auttamaan edes silloin, kun Johanna tulee mielenvikaan. Yleensä tuntuu
tässä siltä, kuin Minna Canth'in olisi vaikea miehissä uskoa ja löytää
mitään hyvää.


10. Novellin- ja romaaninkirjoittajia. Loppukatsahdus.

Aleksis Kiven aikalaisista ovat alkuperäisten kertomusten kirjoittajina
esiintyneet _Kaarle Jaakko Gummerus_ ja _Theodolinda Hahnsson_, joille
_Pietari Hannikaisen_ rinnalla tulee tienraivaajain kunnia erittäin
novellikirjallisuutemme alalla.

_Kaarle Jaakko Gummerus_ on syntynyt 13 p. Huhtik. 1840 Kokkolassa,
jossa isä oli pappina. Tuli ylioppilaaksi 1861 ja maisteriksi 1869.
Pääsi suomen ja ruotsin lehtoriksi Jyväskylän alkeis-opistoon 1875. On
nimimerkillä _--l--b--s_ kirjoittanut sangen suuren joukon novelleja,
jotka ovat julkaistuina Suomettaressa 1862-66, kuvalehdessä Maiden ja
Merien takaa, Uuden Suomettaren alku-vuosikerroissa sekä myöhemmin hänen
omissa toimittamissaan sanomalehdissä. Erikseen ovat painetut seuraavat
kertomukset: _Veljekset_ 1862, _Rahvaan tytär, miljoonain hallitsia_
1868, _Ylhäiset ja alhaiset_ romaani 1870, _Peritäänkö vihakin?_ 1877;
useampia on myös tullut ilmi yhteisellä nimellä _Alkuperäisiä
suomalaisia Uuteloita_, 3 nidosta, 1863-73. Suomentanut on Gummerus,
paitsi muuta, pari tanskalaisen Holberg'in näytelmää _Jeppe Niilonpoika_
ja _Don Ranudo di Colibrados eli Köyhyys ja Ylpeys_ Näytelmistöä varten
1863 ja 1867. Vielä suurempi merkitys kuin alkuperäisen
kertomakirjallisuutemme alalla on hänellä ollut opettavaisten
rahvaanlehtien toimittajana. Jo nuorena ylioppilaana oli hän yhdessä
August Hagman'in kanssa v. 1863 pannut alkuun _Luonnotar_ nimisen
kuukauslehden, joka ei kuitenkaan vuotta kauemmin elänyt. Kymmenen
vuotta myöhemmin 1873 ryhtyi hän yksinään toimittamaan _Kyläkirjastoa_,
parina ensimmäisenä vuonna Helsingissä ja sitten Jyväskylässä. Sen
yhteydessä on hän vuodesta 1878 julkaissut _Kyläkirjaston Kuvalehteä_
sekä vuodesta 1881 tämän lisänä vielä _Lasten Kuvalehteä_.

Gummerus'esta lausuu muudan arvostelija Kirjallisessa
Kuukauslehdessä:[216] "Hän osaa kertoella sujuvasti ja taitavasti, hän
keksii pian vaihtelevaisia juonia, hän taitaa yhtä hyvin esitellä
huvittavia kuin liikuttavia tapauksia. Kuitenkin eräs huolettomuus ja
pintapuolisuus estää näitä avuja lukijaan täydellisesti vaikuttamasta.
Usein, kun mielihyvällä seuraamme jotain jännittävää seikkaa, tämä
yht'äkkiä katkaistaan jokapäiväisimmällä käänteellä, ja usein, kun
jonkun päähenkilön mieliluonne lupaa meille viehättävän kehityksen, hän
yht'-äkkiä muuttuu tavallisimmaksi romanisankariksi. Kuitenkaan emme saa
vähäpätöisiksi arvostella semmoisia kansantajuisia romanikirjailijoita,
kuin _--l--b--s_ on, vaikka kenties heidän ansionsa runollisuuden
korkeampien vaatimusten mukaan ei liene erittäin huomattava. He
tarjoovat jokapäiväistä kirjallista leipää suurelle ihmisluokalle, joka
tuskin, paitsi virsikirjaansa, lukee muita kirjoja kuin romaneja, ja
vaikuttavat siis mahtavasti yleisön sivistykseen sekä siveyden että
runollisuuden puolesta".

_Sofia Theodolinda Hahnsson_, kappalaisen tytär, omaa sukua _Liman_,
syntyi 1 p. Helmik. 1838 Kiikan kappelissa Tyrvään pitäjää. Muutti v.
1848 Pälkäneelle, jonne isä oli tullut kirkkoherraksi. Sieltä hän v.
1864 meni naimisiin maisteri _Juhana Adrian Hahnsson'in_ kanssa.
Kokkolasta, missä hänen miehensä oli suomenkielen kolleegana, siirtyivät
he v. 1871 Hämeenlinnaan.[217] Theodolinda Hahnsson on ollut uuttera
kirjailija. Hän on kirjoittanut novellit: _Haapakallio_ 1869,
_Kaksoisveljekset_ 1870, _Kuuselan kukka_ 1872, _Muistoja Naantalista_
1874 ja _Mäkelän Liisu_ 1880 sekä näytelmät: _Ainoa hetki_ 1873, _Savon
jääkäri_ ja _Viinantehtailija_, molemmat 1877. Myös on hän toimittanut
vihkon _Pikku kertoelmia_ 1878, enimmäkseen mukaelmia ynnä kokoelman
entisiä julkaisujaan nimellä _Kotikuusen kuiskeina_ 1884.[218]

Theodolinda Hahnsson'in teoksissa on ansiona sujuva kieli, soma ja
miellyttävä esitystapa, lämmin ja teeskentelemätön tunne sekä puhdas
isänmaallinen ja siveellinen henki. Siitä syystä ne ovatkin olleet hyvin
suosittuja, niin että useammista on jo ilmestynyt toinen painos.
Yhtähyvin ei niillä suurempaa taiteellista arvoa ole. Henkilöjen
luonteet ovat kovin ihanteellisia; niitä on koetettu kuvata niin
herttaisen suloisiksi ideaali-ihmisiksi, että niitä on vaikea
toisistansa eroittaa. Satunnaiset kohdat vaikuttavat myös liian paljon
tapausten kehkiämiseen. Enimmän tuntuvat nämät puutteet tietysti
näytelmissä.

       *       *       *       *       *

Täyteen taiteellisuuteen pääsi novellikirjallisuutemme, joka enemmän
kuin mikään muu kirjallinen ala on riippuvainen jokapäiväisen puhekielen
kehityksestä, vasta sitten kohoomaan, kun suomenkielisissä oppikouluissa
kasvatettu uusi polvi valmistui sitä viljelemään. Eikä kirjailijanimien
_Samuli S(uomalaise)n, Juho Reijosen, Juhani Ahon ja Teuvo Pakkalan_
lukijakuntana ole enää ainoastaan oppimaton suomalainen rahvas tai
harvalukuinen suomalaisuuden harrastajain joukko, vaan taajat
suomenkielisten sivistyneitten ja sivistyvien rivit, niin voipa sanoa
koko Suomen kirjallinen yleisö, sillä ruotsinkielisellekin nämät nimet
sekä alkuteosten että käännösten kautta ovat hyvin tunnetuiksi tulleet.

_Kaarlo Kustaa Samuli Suomalainen_, juvelisepän poika, syntyi Pietarissa
8 p. Helmik. 1850. Suomalaisen seurakunnan koulun läpikäytyänsä
lähetettiin hänet koulunjohtajan Kaarlo Slöör'in toimesta, joka pojan
hyvät lahjat huomasi, Jyväskylän suomalaiseen alkeis-opistoon.
Ylioppilaaksi tuli hän v. 1868, maisteriksi 1873 ja määrättiin
matematiikan lehtoriksi uuteen Kymölän seminaariin 1880.

Suomalainen on ollut erittäin ahkera ja tuottelias kirjailija.
Alkuperäisiä on seuraavat teokset: _Novelleja_ kaksi sarjaa 1876 ja
1885; lasten kirjat _Lauri ja Aina_ 1875, _Pikku joululahja_ (yhdessä
Suonion kanssa) 1878 ja _Lapsuuden ajoilta_ 1881; molemmat ensimmäiset
vihkot _Venäjää_ Kansanvalistus-seuran toimittamissa Maantieteellisissä
kuvaelmissa 1878. Lukuisista suomennoksista, joissa harva vetää vertoja
Suomalaiselle, mainittakoon: Vernen _Matkustus maan ympäri 80:ssä
päivässä_ ja Sandeaun _Lokkiluoto_ 1874, Hevésyn _Räätälinkisälli
Andreas Jelkyn merkilliset elämänvaiheet neljässä maailman-osassa_ 1875,
Auerbach'in _Avojalka_ 1876, Pushkin'in _Kapteenin tytär_ 1876, Gogol'in
_Taras Bulba_ 1878 ja _Kuolleet sielut_ 1882, Topelius'en _Nuoruuden
unelmia_ 1879, Turgenjev'in _Metsämiehen muistelmia_ 1881 ynnä _Kuningas
Lear arolla_ 1886. Vielä on Suomalainen ollut osallisena Vänrikki
Stoolin tarinain suomentamisessa, julkaissut _Suomalaisia
oikeakielisyys-keskusteluja ajan ratoksi suomenkieltä suosiville Suomen
naisille_ kaksi vihkoa 1885-86, toimittanut kaikellaisia
luonnontieteellisiä ja käytännöllisiä kirjoja suomeksi sekä perustanut
Sortavalassa oman lehden, nimellä _Laatokka_, v. 1882, itse toimittaen
sitä vuoteen 1884.

Suomalaisen ensimmäiset Novellit ovat enemmän kaikua luetuista
ulkomaisista kirjoista kuin alkuperäisiä sanan täydessä merkityksessä.
Ne ovat näppärästi keksittyjä ja sukkelasti kokoonpantuja sekä sujuvasti
esitettyjä, mutta ovat tekemällä tehtyjä, eivätkä siitä syystä tunnu
luonnollisilta. Poikkeuksena on kuitenkin syvätunteinen _Halla-aamu_
niminen kertomus, joka perustuu kertojan omaan elämänkokemukseen.
--Jälkimmäisessä novellisarjassa on suuri edistys huomattava. Siinä on
todellisia kuvauksia elämästä, joita on esitetty joko leikillisessä
muodossa, esim. _Kalalta_, taikka liikuttavalla tavalla, esim. _Piispan
Ellu_. Tässä viimeksimainitussa on hiihtoretki suden jäljissä
erinomaisen taitavasti kuvattu. Siinä myös ilmenee Suomalaisen
kristillinen käsityskanta, että pahankin Jumala voi kääntää hyväksi.

_Juho Reijonen_, maakauppiaan poika, syntyi Nurmeksessa 27 p. Huhtik.
1855. Tuli ylioppilaaksi Kuopion suomalaisesta lyseestä 1872 ja
vihittiin papiksi 1881. Pääsi kappalaiseksi Virolahdelle 1890. Julkaisi
ensimmäiset kertomuksensa _Koitar_-albumissa 1880. Erikseen on
ilmestynyt _Vaihdokas_, kuvaus vanhan kansan elämästä, 1884[219] sekä
_Kertoelmia_, kolmessa vihkossa, 1884-85.[220] Näissä hänen pienissä
kertomuksissaan ilmaantuu hieno, runollinen tunne.

_Juhani Aho_, kappalaisen poika, oikealta nimeltänsä _Brofeldt_, syntyi
Lapinlahdella 11 p. Syysk. 1861 ja tuli ylioppilaaksi 1880 Kuopion
suomenkielisestä lyseestä. Hänen ensimmäinen julkaisunsa oli _Sipolan
Aapon kosioretki_, Helppohintaisessa novelli- ja romanijaksossa 1883
(samana vuonna ollut Uudessa Suomettaressa). Seuraavat kertomukset:
_Siihen aikaan kun isä lampun osti_ ja _Kello_, ilmestyivät
Kansanvalistus-seuran kalentereissa 1884-85. Itsenäisinä teoksina
tulivat v. 1884 vielä painosta _Rautatie, Kievarin pihalla ynnä Muudan
markkinamies_ sekä v. 1885 _Papin tytär_.[221]

Juhani Aho kuuluu niihin nykyajan realistisiin kirjailijoihin, jotka
tahtovat niin perin tyystin ja tarkkaan kuvata todellisuutta, niinkuin
se maailmassa on ja ilmautuu, kaikkine pienine haaroineen ja vielä
pienempine haarukoineen. Tällä kertomistavalla on suuret vaaransa jos
etunsakin. Se vetää tapausten ja henkilön kuvaukset olemattomasta
pilvimaailmasta alas tähän todelliseen, joka, jos kohta monta kertaa
matoinen, kuitenkin monta vertaa enemmän vetää puoleensa
myötätuntoisuutemme, koska se on omanäkemämme, omakokemamme. Kaikki
siinä tuntuu meistä niin tutulta, niin kodikkaalta ja sen kautta niin
hauskalta. Mutta toiselta puolen voi kertomus välistä niin kokonaan
vaipua pienoisuuksiin, että itse pääasia jääpi peittoon. Voipi toisinaan
noiden pikkuseikkain kuvaaminen niinkin tulla pääasiaksi, ett'ei kertoja
huomaa jättäneensä ytimen, aatteen paikan tyhjäksi. Edellisestä
hairauksesta huomaa Juhani Ahon kertomuksissa joskus jälkiä. Hyvin
harvoin hän kuitenkin on pitkäveteinen, ja ajatuksensa hän aina pitää
koossa. Hänen kertomuksensa, niin pienet kuin suuret, ovat kaikki
täydellisiä yhtenäiskuvia. Erityisseikat, ainakin tärkeimmät, ovat
ikäänkuin jäsenet elävässä ruumiissa, joita ei saisi silpoa pois sen
kokonaisuutta vahingoittamatta, ja joilla on kullakin tehtävänsä sisällä
vallitsevan hengen tarkoitusten täyttämisessä.

_Rautatie_ on paraana esimerkkinä semmoisesta kirjasta, jossa on kovasti
vähän kerrottuna, vaan jota ei kuitenkaan voi olla mielenkiinnolla
loppuun lukematta. Kertomuksen läpikäyvänä aatteena on tuon oudon
ihmeen, rautatien, vaikutus takasalolaisen mieleen; sitä vaikutusta
edistävät ja enentävät kaikki kerrotut pikkuseikat, siksi kuin viimein
ei mieli enää voi malttaa, täytyy mennä tätä kummaa katsomaan ja
koettamaan. Tuo yhä suureneva vaikutus on suurimpia ansioita tässä
kuvauksessa ja se se luopikin koko joukon tapauksia -- vaikka semmoisia
oikeastaan ei ole olemassa; sillä ne ovat sisällisiä, mielessä
kehittyviä, eivätkä ulkonaisia, silmin nähtäviä. Huomatkaamme, kuinka
ensimmäinen sanoma rautatiestä tulee Matille pehtorilta: se ei vaikuta
muuta kuin suuttumusta, huulten kokoonpuristusta; luonteeltaan luulokas
Suomalainen pelkää itseään narrattavan. Mutta kun provasti ja hänen
pruustinnansa asian todeksi vakuuttavat, silloin ei auta tietysti enää
epäileminen; täytyy, kuin täytyykin, uskoa. Ei kuitenkaan vielä sillä
ole herännyt uteliaisuus tuota laitosta omin silmin näkemään: "tiedänhän
minä, minkälainen se on, kun provasti on selittänyt". Matkalla Matti
tapaa miehen, joka on ollut sen rautatien teossa, vaan se on taas muka
narrailemista, kun ei, näet, se mies ollut seppä. Matti päättää olla
ajattelematta koko asiaa, kun ei siitä kuitenkaan tahdo oikein selvää
saada. Mutta ihmeen vetovoima on liian suuri, se tunkeutuu väkisenkin
ajatuksiin. Taas tulee ihminen vastaan, joka puhuu rautatiestä ja kysyy,
onko Matti sitä jo nähnyt. Ukko parka joutuu pahaan pulaan: ei huolisi
valehdella, eikä kehtaisi tunnustaa, ett'ei tunne, minkä jo kaikki muut
näkyvät tuntevan. Hän pelastaa itsensä nyt tuommoisilla epämääräisillä
vastauksilla, jommoisia kansassamme usein kuulee: "liehän tuota jo
jotain nähnyt". Yksinpä tiellä sitten sattuvat tähdenlennotkin
vaikuttavat samaan suuntaan. Eihän niitä ennen tullut näin paljon
kerrassaan; mahtaa olla maailman lopun enteitä samoin kuin tuo
rautatiekin. Kotona tekisi tietysti mieli kohta kertomaan uutista
akalle, mutta toiselta puolen estää se pelko, että jos hän sen ajaa
valheeksi. Käydään saunassa, syödään illallista, eikä Matti vielä puhu
mitään, vaikka kielen kantaa hirveästi kutittelee. Yöllä ei hän saa unta
levottomuudeltaan. Seuraavana päivänä viimeinkin puhkeaa, ja aivan
oikein arvattu: Liisa ei usko mitään, sanoo ukon tulleen narratuksi.
Mutta yhtähyvin hänessäkin tuo kerran kylvetty siemen itää. Hän
vuorostaan ei saa unta; seuraavana aamuna hän keksii asian päästäksensä
käymään oikein peräämässä tuota uutista.

Yhteistä tälle ja pienemmille Juhani Ahon kertomuksille on myös
herttainen, leikkisä mieliala, joka tekee vähäistä pilaa kuvattavien
henkilöjen pienistä heikkouksista, niitä pahoin ivailematta. Niinpä on
laita jutussa oppipojasta, joka ylpeilee uudesta kellostansa; niin
lystissä kertomuksessa vanhanpojan Sipolan Aapon myöhäisestä
kosioretkestä; niin tarinassa kestikievarista, joka mahtavaa nimismiestä
kyllä kumartelee, vaan muille matkalaisille on röyhkeä; niin myös
mainiossa kuvaelmassa isän lampunostosta. Mestarillisesti on
viimeksimainitussa saatettu silmiemme eteen tuo pikkuinen turhamaisuus,
että piti sanottaman: tässä talossa oli ensimmäinen lamppu pappilan ja
kauppamiehen jälkeen; sitten samasta ylpeydestä tuleva isännän suuttumus
Pekka-ukolle, joka vielä päreen itselleen sytytti, vaikka lamppu jo
katosta paistoi; viimein Pekan välinpitämätön vanhoillisuus, joka on
niin hidas uutta hyvääkin älyämään ja omistamaan. Tässä kertomuksessa,
samoin kuin Rautatiessä on vielä se erinäinen ansio, että uuden ja
vanhan ajan yhteentörmäys tekee ne tavallaan historiallisiksi. Kuvattu
yksityinen tapaus saa sen kautta syvemmän merkityksen koko kansassa
tapahtuneen tapainmuutoksen osoitteena.

Aivan toista luonnetta kuin ylempänä mainitut on _Munaan markkinamies_.
Tässä emme tapaa samaa kevyttä huumoria; tässä on edessämme synkästi
surullinen ja syvästi liikuttava murhenäytelmä. Pääpersoonana on
luontonsa vaatimuksesta korkealle yrittävä, mutta ympäristönsä tylyyden
ja kylmäkiskoisuuden kautta aina alaspainettu ja viimein sorrettu henki.
Hyvälahjainen, tietoja janoova poika jääpi ilman opitta, siitä syystä
että on syntynyt avion ulkopuolella. Sattumalta hänelle käteen joutunut
Kanteletar kehittää hänessä kumminkin yhden luonnonlahjan, taipumuksen
runoiluun. Mutta mitä hän siinä suhteessa saa kaunista aikaan, siitä ei
huolita kuitenkaan. Ikäväksi sanovat hänen ensimmäisiä yrityksiänsä
paimenkumppanit, sopimattomiksi hänen virsiänsä hurskas Johanna. Oma
vaimo ei edes huomaakaan, että on jotakin hänen kuultensa laulettu.
Yksistänsä ilkeät pilkkarunot ja rivot laulut löytävät aina illastelevan
yleisön. Melkein jokapaikassa häntä muutenkin kohdellaan tylysti tai
niinkuin outoa ihmettä. Kerran vaan hän tulee lempeään, ystävälliseen
piiriin, mutta siitäkin onneton rakkaus hänet jälleen ulos survaisee. Ei
ole kumma, jos semmoisissa oloissa sydämen paremmat tunteet kuivuvat
pois, ja hänestä tulee roisto sekä renttu. Tässä surullisessa
elämäkerrassa on paljon Kullervon kohtalon sukuista, ja Sampan lähtö
isän kodista pilkka- ja kostolaulua kajahutellen, niin että kaikki kansa
kummastuen katsoo hänen jälkeensä, muistuttaa mieleemme Kullervon
riemusoitannan Ilmarisen emännän tapon jälkeen.

Huomattavaa edistys-askelta Juhani Ahon kirjailijauralla edustaa _Papin
tytär_, ei ainoastaan kertomistavan vilkkauteen ja ytimekkäisyyteen
nähden, vaan myös siihen katsoen, että tässä on suunniteltuna suurempi
kokonaisteos. Kuitenkin ilmautuu kertomuksessa vielä jonkunmoinen
kokoonpanon heikkous, joka osoittautuu siinä, ett'ei periaate aina ole
oikein yhdenmukainen, eikä päähenkilön luonne aivan selvä. Periaatteena
siinä näkyy olevan ihmisen luonnollisen vapaudentunnon ponnistaminen
masentavaa, väärin ymmärrettyä kasvatusta sekä tavallisen elämän
kahlehtivaa vaikutusta vastaan ja sen lopullinen sortuminen, kun on
havainnut taistelun mahdottomaksi. Suurella taidolla on kuvattu, kuinka
vanhemmat kumpikin tavallaan koettavat kukistaa tyttäressä havaittua
taipumusta ruveta aitumukseksi tytöille tavallisesti sallittuja ahtaita
rajoja vastaan. Isä vaan käsittää ulkopinnan; hän pilkkaa
puuhunkiipeämistä, kun katsoo semmoiset mieliteot tyttölapselle
sopimattomiksi. Äiti, joka tyttäressä näkee oman nuoruutensa uudestaan
haudasta nousevan, tunkeutuu syvemmälle itse sieluun. Hän arvaa nuo
oudot ulkonaiset ilmiöt levottoman, ulos ja ylös pyrkivän hengen
osoitteeksi. Hän ei oikein tiedä mitä tehdä -- hänen oman kasvatuksensa
aikaansaama perinjuurinen itsenäisyyden puute on mestarillisesti kuvattu
-- muisto muinaisista omista haluista ja ikävöimisistä tahtoisi häntä
myöntyväisyyteen taivuttaa, ja hän antaakin jonkun ajan asiain mennä
menoansa. Mutta sitten häntä kuitenkin taas peloittaa.

     Joka sillä lailla lapsena alkaa, sen luonnossa on jotain, joka ei
     vanhempana tyydy -- -- -- Ehkä olisi parempi tukehuttaa semmoinen
     jo alussa, niinkuin hänelle itselleenkin oli tehty -- ett'ei se
     pääsisi mieleen juurtumaan koko elämän ajaksi -- -- -- Olihan
     hänenkin täytynyt silloin ja täytynyt aina jälkeenpäin.

Ja niin hän aina kielii isälle, joka koettaa poistaa kaikki ankaruudella
ja ivalla. Tuota haaveksimista ja ikävöimistä tavallisuuden rajain
ulkopuolelle ei kuitenkaan saa tukehtumaan tytössä; ainoasti rakkaus
vanhempiin saadaan kylmenemään ja lapsen iloinen sydän umpeen
sulkeutumaan. Semmoisena hän tulee kouluun, jonne isä hänet lähettää
hienoja kohteliaisuuden tapoja oppimaan. Lähtöhetkellä äiti mielessään
surkuttelee tyttöstänsä, kun ajattelee, kuinka tämä kuvailemisissaan
kouluelämästä ja suuremmasta maailmasta on pettyvä. Sillä siellä
kukistaminen vasta alkaa: "vaikka parastahan lieneekin, että se tapahtuu
ajemmalla". Ja sitä kukistamista jatkuu koulussa vielä armottomammin
kuin kodissa, mutta se tapahtuu tavalla, joka ei ole oikein edellä
kerrotun kanssa yhteydessä. Koulussa tosin Ellin toiveet ja tunteet
tulevat usealla tavalla armottomasti loukatuiksi; mutta aniharvoin se
tapahtuu luonnollisen hilpeyden tai haaveksivaisuuden tähden, useimmiten
on syynä hänen maalaispukunsa ja hänen taitamattomuutensa kaupungin
lasten huvituksissa, tanssissa sekä kiistelemisessä. Vastakohta ei ole
tässä Ellin oman luonteen ja tavallisen, arkipäiväisen elämän, vaan
kömpelyydessään sisällisesti kelvollisen moukkamaisuuden ja ulkoasussaan
hienomman, mutta samassa turhamaisen seuraelämän välillä. Sen vuoksi
kouluajan kuvaus, niin taitava ja hauska kuin se onkin, tuntuu hiukan
vieraalta tässä yhteydessä.

Ellin luonne ei myöskään tule oikein selville. Perusteena nähtävästi
pitää olla tavallisuudesta ulos pyrkivä henki. Lapsuuden aikana onkin
aivan luonnollista, että se näyttäytyy paljaana tyhjänä haaveksimisena.
Mutta ihme on, ett'ei kouluajalla, jolloin koulukirjain ohessa
kaikellaista muuta kirjallisuutta sanotaan olevan tarjona, luultavasti
myös, vaikk'ei siitä puhuta, kehittymisen tilaisuutta muulla tavalla, se
sittenkään saa mitään sisällystä. Tosin mainitaan sivumennen Ellin
mieltyneen lukemiseen, niin että mielellään vielä olisi jatkanut
lukujansa, mutta siitä ei sitten kotona tulekaan enää puhetta, ei edes
hänen toiveissaan ja ikävöimisissään. Hän vaan haaveksii yhä eteenpäin
ilman mitään tarkoitusta. Silloinkin kun ylioppilas herättää
kaikellaisia ajatuksia, ei niillä ole sen enempää sisällystä. Pois
--ulos -- noista ahtaista ummehtuneista oloista! Siinä on kaikki. Mihin
--mitä varten -- mitä tekemään? siihen emme saa mitään vastausta, Tämä
kaiken todellisen sisällyksen puute suuresti vähentää meidän
mieltymystämme Elliin ja hänen kohtalonsa surkuttelemista. Mitä elämistä
ansaitsevaa hänessä oikeastaan kukistetaan? Onhan jokseenkin
yhdentekevää, onko tyhjä olemassa vai ei. Ja paitsi sitä: kukistetaanko
häntä oikein täydellä todella? Ainakaan kotiintulon jälkeen ei kukaan
häntä enää kukista. Äiti tosin ilmoittaa oman mielipiteensä, että
runoelmain lukeminen on syntiä, vaan ei nimen-omaan kiellä sitä; isä
päinvastoin siihen kehoittaa. Tyttö noudattaakin aivan omaa tahtoansa.
Tulee sitten apulaisen kosinta, jota isä suosii ja josta äitikin
arvelee, että siihen on paras suostua, koska ei tytöt tavallisesti
kuitenkaan saa sitä, jota tahtoisivat; mutta ei kumpikaan vähääkään
pakoita. Kihlaus tulee toimeen tytön oman vapaehtoisen myöntymisen
kautta, kun hän kuulee, että ylioppilas, johon hän on mieltynyt, on
häntä muistamatta lähtenyt pitkille matkoille. Voisi arvella, että Ellin
tahto edellisen kautta jo on niin kukistettu, ett'ei hänellä ole mitään
voimaa vastustaa. Edellinen kehitys koulussa ja kotiintulon jälkeen ei
kuitenkaan anna siihen arveluun mitään syytä. Tekijä tahtoo nähtävästi
tehdä hänestä jonkunlaisen ahtaitten olojen marttyyrin, mutta siksi on
Elli liian pehmeröinen; hän ei murru, hän vaan omaa kehnouttansa vaipuu
maan tasalle, johon hän täydellisesti kuuluukin. Äiti sitä vastoin on
todella semmoinen marttyyri: häneltä on kielletty kaikki luonnollinen
ilo, kaikki maallinen hengenkehitys, kaikki oma tahto. Siksi hän on
tullut niin murtuneeksi, itselöttömäksi raukaksi. Vaan tyttären olot
ovat suurimmaksi osaksi olleet toiset.

Markkinamiehessä ja Papin tyttäressä ei Juhani Aho vielä esiinny aivan
täydellisenä taiteilijana, mutta kuitenkin kirjailijana, joka on
mestariksi kehittymäisillään. Näissä teoksissa myös ilmenee hänen
taipumuksensa pessimismiin, joka katselee maailmaa sen synkältä
puolelta.

_Teuvo Oskar Pakkala_, kultasepän poika, isän nimeltä Frosterus, syntyi
Oulussa 9 p. Lokak. 1862, tuli ylioppilaaksi Oulun suomalaisesta
alkeis-opistosta 1882. On kirjoittanut kertomukset _Lapsuuteni muistoja_
1885 ja _Oulua soutamassa_ 1886.[222]

Lopuksi on vielä puheiksi otettava eräs suorasanaisten kirjailijain
luokka, joka on uusi ja meille omituinen, nimittäin kansankirjailijain
s.o. kirjailijain, jotka kuvaavat talonpoikaisen kansan elämää itse
siihen kuuluvina. Tällä ilmiöllä, joka muualla on ollut aivan
satunnaista laatua, on meidän kirjallisuudessamme suuri ja pysyväinen
merkitys. Yhdessä vanhain kansanrunoilijain ja uudempain talonpoikaisten
runoniekkain kanssa nykyiset kansankirjailijat edustavat sitä henkistä
voimaa, joka kansamme "syvistä riveistä" on eri aikoina pyrkinyt esille.
Ja tuskinpa mikään muu kansa on siinä määrin itse välittömästi luonut
kirjallisuutensa kuin Suomen kansa.

Mitenkä outo tämä uusi kirjallinen ilmiö kuitenkin alussa myös
meikäläisille oli, näkyy parista arvostelusta, jotka ensimmäinen ja
etevin kansankirjailijamme, _Pietari Päivärinta_, sai osakseen, kun
hänen perhe-elämällinen kertomuksensa _Elämäni_ julkaistiin
Kansanvalistus-seuran toimituksissa 1877. Toinen arvostelijoista, Östra
Finland'in toimittaja lehtori _Vilhelm Gabriel Lagus_ tutkistelee siinä
uskossa, että tämä Päivärinta on sama kuin Kansanvalistus-seuran
silloinen sihteeri _Jaakko Päivärinta_ (alkuperäiseltä nimeltä _Svan_),
hyvin tarkoin, missä määrin oppineen maisterin on onnistunut asettua
"vanhan talonpojan kannalle", tullen siihen päätökseen, että
kertomukselta puuttuu luonnollisuutta ja henkilönmukaisuutta! Toinen,
professori _Yrjö Koskinen_ arvostelee teosta Kirjallisessa
Kuukauslehdessä[223] yleensä hyvin edullisesti, mutta johtuu lopussa
siihen ennustukseen, ett'ei tekijä, joka vaan tilapäisesti, niinkuin
kertomus osoittaa, oli kirjantekoon ryhtynyt, enää tulisi yrittelemään
mitään senkaltaista. Vieläpä lisää: "tuskin saamme sitä vahinkonakaan
pitää; sillä arvattavasti se ei kahdesti onnistuisi!" Mutta tokko taisi
kukaan siihen aikaan arvata, että Pietari Päivärinnasta tulisi niin
tuottelias kirjailija, kuin hän sitten on ollut, ja että hän saisi niin
lukuisia seuraajia, kuin hänen jälkeensä on tullut.[224]

_Pietari Päivärinta_, huonemiehen poika, syntyi Ylivieskassa 18 p.
Syysk. 1827. Oli ankaran kasvatuksen alaisena pietistisessä kodissaan ja
sai jo aikaisin omalla työllään ansaita leipänsä. Meni naimisiin 22
vuotisena tyhjin käsin, eläen ensin vieraan huoneen nurkassa ja ostaen
sitten velaksi osan Ylikorpi-nimisestä uudistalosta, jossa vähitellen
vaurastui. Ahkeran työnteon ohella opetteli lukkariksi; äidiltänsä
hän oli perinyt kauniin lauluäänen, isä oli aikoinaan hänelle
kustantanut opettajan vielä harvinaisessa kirjoitustaidossa. Pääsi
lukkarinsijaiseksi Alavieskaan 1856 ja vakinaiseksi lukkariksi
Oulunsaloon 1861 sekä kotipitäjäänsä Ylivieskaan 1868. On sittemmin
ollut monessa luottamustoimessa m.m. edusmiehenä kaikissa
kirkolliskokouksissa vuodesta 1876 ja valtiopäivillä vuodesta 1882
vuoteen 1891.

Päivärinnassa kyti jo varhain vastustamaton lukuhalu, jota hän koetti
tyydyttää hankkimalla itselleen niitä vähiä kirjateoksia ja aikakautisia
julkaisuja, joita siihen aikaan suomeksi ilmestyi. Alavieskassa
ollessaan hän ensiksi rupesi kirjoittelemaan sanomalehtiin. Oulunsalossa
kesäkyntöä tehdessään heräsi hänessä ajatus yrittää panna kokoon kansan
muistelmia eräästä Isonvihan aikuisesta tositapauksesta nimellä
_Seurakunnan-kosto_, joka painettiin Oulussa 1867. Varsinaisen
kirjailijauransa aloitti hän kuitenkin vasta v. 1876. Silloin oli hän
taittuneen jalan tähden vuoteen-omana ryhtynyt kyhäämään kertomusta
_Elämäni_, ottaakseen osaa Kansanvalistus-seuran julistamaan
palkintokilpailuun paraimmasta talonpoikaisen kansan kotielämää
kuvaavasta teoksesta. Tällä hän ei tosin saavuttanut täyttä palkintoa,
mutta sai kuitenkin vähemmän palkkion sekä lisäksi tekijänpalkan, kun se
seuraavana vuonna painettiin.

Sen jälkeen on Päivärinta julkaissut: _Elämän havainnoita_, ensin Suomen
Kuvalehdessä 1879-80, sitten eri sarjana viisi vihkoa, vv. 1880-84;[225]
historiallisen jutelman _Pentti ja Inka_ Kansanvalistus-seuran
kalenterissa 1882; kuvaelmat kansan-elämästä _Naimisen juoruja_ 1882,
_Tintta-Jaakko_ ja _Torpanpoika_ 1883, _Kylään tullessa_ 1884 sekä _Minä
ja muut, Sakeus Pyöriän kertomuksia_ 1885.[226]

Pietari Päivärinta on, niinkuin sanottu, itse kansan mies; mitä hän
kansan elämästä tuo esiin, sen on hän omin silmin nähnyt ja kuullut.
Milloin hän tämän rajan yli menee, niinkuin jutelmassa _Pentti ja Inka_,
ei hänen enää onnistu kuvaileminen. Enimmiten hän kertoo matkoilla
tavanneensa lukijalle esitettävät henkilöt. Tekijän oma persoona tulee
siten alati näkyviin, josta on kertomukselle sekä etua että haittaa.
Päivärinnan tapa kuvata on yksinkertainen, luonnollinen, vaatimaton.
Juoni ei ole mutkikas eikä erittäin kekseliäs, mutta sen sijaan on
hänellä tarkka silmä ja terävä huomio sekä kyky luoda hyvin esiin
pääkohdat. Kieli on raikasta ja mehevää; lauserakennuksessa on vieno
sointu.

Päivärinta on syvästi perehtynyt kansan oloihin ja käsitystapoihin. Me
näemme silmiemme edessä Pohjolan kansan pinnaltaan karkeana, vaan
sisällisesti jalona. Me näemme sen taistelun kovaa ja antimistaan
niukkaa luontoa vastaan; etenkin kiinnittävät huomiotamme
uudistalollisen ponnistukset oman huoneen saamiseksi ja omantakeisen
toimeentulon hankkimiseksi. Me näemme vielä sen raakuuden ja
taikauskoisuuden rehoittavana, mutta myös siinä heräävän pyrkimyksen
sivistykseen ja valistukseen ja lopuksi kansallisen hengen
valveutumisen. Päivärinnan teosten saattaa siis yleensä sanoa kuvastavan
Suomen kansan sisällistä kehitystä tällä vuosisadalla. Samoin kuin Kiven
Seitsemällä veljeksellä, on niillä, paitsi kaunokirjallista merkitystä,
lisäksi tämä sivistyshistoriallinen arvo.

Enin osa Päivärinnan kertomuksia on pieniä, tilapäisiä
situatsiooni-kuvia, joissa ulkopiirteet ovat hyvin selviä, keskustelut
ja niissä ilmenevät luonteet omituisia. Varsinkin on kansannaisen
sieluelämä syvällä ja hienolla käsityksellä kuvattuna, esim. _Vaimoni_,
jonka vertaista tuskin uskoisi siinä säädyssä löytyvän. Pitemmissä
kertomuksissa pistävät viat ja vaillinaisuudet enemmän silmään. Niissä
haittaavat toiminnan yhtäjaksoisuutta monet ja laveat sivutapahtumat ja
syrjämietteet ynnä yleensä esteettisen suhtaisuuden puute.

Päivärinta on kansamme kaikista tunnetuin ja suosituin kaunokirjailija.
Hänen kirjallisen toimensa vaikutus maassamme kohoovaan valistukseen ei
ole siitä syystä vähäksi arvattava. Myös ulkopuolella maamme rajoja on
se ensinnä kääntänyt huomion suomalaisen proosakirjallisuuden, samoin
kuin aikoinaan Kalevala runoutemme, olemassa oloon.

       *       *       *       *       *

Viimeisinä vuosikymmeninä on suomenkielinen kirjallisuutemme alkanut
varttua siksi, mitä omantakeinen kansalliskirjallisuus muissa maissa on.
Myös suhteellisesti -- maassamme ilmestyvään ruotsinkieliseen verraten,
latinankielisestä ei ole enää puhettakaan -- on se kasvanut ja yhä
kasvamassa. Eikä toisin voi olla; sillä se, mikä niin aavistamattoman
korkealle kohotti ruotsinkielisen kirjallisuuden vuosisatamme
keskivaiheilla -- mainittakoon ainoasti Runeberg'in _Fänrik Ståls
sägner_ (Vänrikki Stoolin tarinat) 1848 ja 1860 sekä Topelius'en
_Fältskärns berättelser_ (Välskärin kertomukset) 1853-67 -- oli
suomalaisen kansallisuuden aate. Mutta kun mainittu kirjallisuus
isänmaallisuuden elähyttämänä aikansa on vaikuttanut maamme
sivistyneihin, luoden heihin suomenmielisyyttä, on aivan luonnollista,
että tämä aate ulkomuotonsa, kielensäkin puolesta suomalaistuu. Mitä
uusiin kirjallisiin tuotteihin tulee, on painopiste jo siirtynyt
suomalaiselle puolelle.



Nimien luettelo.


Teetetty käytännöllistä tarvetta varten. Sisältää milt'ei yksin omaan
kotimaisia nimiä. Niistäkin on joitakuita tarpeettomia karsittu, sekä
yleensä ainoasti asiallisempiin kohtiin viitattu.

A.

Aboicus, kts. Tammelinus.
Achrenius, Abraham 69, 132-4.
Achrenius, Antti 134.
Achrenius, Henrik 150.
Achrenius, Simo 130-2.
Aejmelaeus, Niilo 242.
Agricola, Mikael 20-1, 25-6, 28-38, 39, 53.
Ahlholm, Juhana 278.
Ahlqvist, August Engelbrekt 311, 315-6, 342, 366-74, 375, 378, 383.
Ahlqvist, Fredrik Juhana 210.
Aho, Juhani 462-8.
Akiander, Mattias 358.
Almberg, Antti Fredrik 379.
Aminoff, Torsten Kustaa 393.
Appelgren, Simo Vilho 276.
Arckenholz, Juhana 78.
Arvidsson, Aadolf Iivar 186, 190, 235, 237, 244, 316, 328.
Aschan, Pekka 358.
Aschelinus, Anterus 137.
Asp, Kaarle Henrik 108.
Aspegren, Anterus 93.
Aspelin, Eliel 426.
Aspelin, Juhana Reinhold 405.
Avellan, Edvin 394-5.
Avellan, Kustaa Aadolf 394.

B.

Becker, Reinhold von 194-5, 196, 247, 273-5, 280, 295.
Berg, Olli 412-3.
Bergbom, Fredrik 183.
Bergbom, Kaarlo Juhana 373, 398, 445-8, 458.
Bergh, Samuli Kustaa 234.
Berndtson, Fredrik 231, 341, 395.
Berner, Emanuel 244 (vrt. Viite n:o 182.)
Bisi, Eerik 265.
Bjelke, Tuure Pietarinpoika 22, 55.
Björkqvist, Antti 157.
Blom, Eerik Juhana 447.
Blomstedt, August Frithiof Oskar 393-4.
Borenius, Aksel August 403.
Borenius, Aleksanteri Ferdinand 342.
Borg, Kaarle Kustaa 283.
Brahe, Pietari 162, 167-8.
Brakel, G. A. 303, 305.
Brenner, Elias 80, 135.
Brofeldt, kts. Aho.
Buraeus, Andreas 24.
Budde, Jöns 27.
Bång, Pietari 96.
Bäckvall, Juhana 414-5.

C.

Cajan kts. Kajaani.
Cajander, Paavo Eemil 399, 415.
Cajander, Sakari 258, 262, 341.
Cajanus, Eerik 77, 96, 126-8.
Cajanus, Juhana 128, 248.
Calamnius, Gabriel Gabrielinpoika 148.
Calamnius, Gabriel Joosepinpoika 141-3, 148.
Calamnius, Juhana Viktor 400, 452.
Calonius, Mattias 170.
Cannelin, Kustaa 171, 358.
Canth, Minna 452-7.
Carlbohm, Juhana Arvid 171.
Carstenius, Henrik 146.
Castrén, Kaarle Alfred 405-6.
Castrén, Mattias Aleksanteri 202, 285, 312, 316, 339, 349-55.
Cederberg, Juhana Antero 28, 42, 52, 137.
Choraeus, Mikael 72.
Chrons, Eerik Antero 244.
Churberg, Valdemar 348.
Cleve, Sakari Joakim 374-5.
Collan, Fabian 313, 340.
Collin, Fredrik 78.
Corander, Aksel Gabriel 12-3, 357.
Corander, Henrik Konstantin 356-7.
Costiander, Malakias 421-2.
Creutz, Kustaa Filip 72.
Crugerus, Henrik 75.
Cygnaeus, Fredrik 255, 329, 333-4, 341, 424, 427, 450.

D.

Dahlberg, Thure Juhana 421.
Danielson, Juhana Richard 399.
Donner, Otto 77, 402-4.
Durchman, Frans Oskar 271.

E.

Eerikinpoika, Juhana 154.
Ehrström, Eerik Kustaa 186-9.
Eklöf, Juhana Henrik 342.
Elimaeus, Olavi 46.
Elmgren, Sven Gabriel 52, 361.
Emlekyl, kts. Nervander.
Enlund, Juhana 450.
Erkko, Juhana Henrik 416-20.
Ervast, Iisak 157.
Escholin, Israel 143.
Eurén, Kustaa Eerik 322, 357-9.
Europaeus, Pietari Aadolf 380.
Europaeus, Taavetti Emanuel Taneli 314-7, 375, 380-1.

F.

Favorinus, Gregorius 53, 75.
Finno, kts. Suomalainen.
Fleming, Klaus Hermanninpoika 59.
Floman, Vilhelm 358.
Florinus, Henrik 71, 98.
Fogel, Martin 81.
Forseen, Samuli 169-170.
Forsius, Sigfrid Aronus 59.
Forsman, August Valdemar 113, 117.
Forsman, Jaakko Oskar 390, 398-9, 400-1.
Forsström, Kaarlo Ferdinand 347, 386-7.
Fortell, Frans Iisak 243.
Franzén, Frans Mikael 72, 110-1, 152, 179, 206, 245, 329, 447, 449.
Frese, Jaakko 72.
Frosterus, Abraham 134.
Frosterus, Jaakko 134.
Frosterus, Juhana Abrahaminpoika 150-2.
Frosterus, Juhana Eerikinpoika 268.

G.

Gadd, Pietari 106-7.
Ganander, Kristfrid 113-9.
Geitlin, Juhana Gabriel 358.
Genetz, Arvi Oskar Kustaa 413-4.
Gezelius, Juhana vanhempi 126, 157.
Gezelius, Juhana nuorempi 87, 89, 126.
Giers, Kaarle Robert 106-7.
Godenhjelm, Bernhard Fredrik 398-9, 401-2, 412, 426.
Gottlund, Kaarle Aksel 108, 195, 217-34, 298.
Granlund, Juhana Fredrik 238-9.
Grotenfelt, Kustaa 56, 58, 60, 70, 129, 130, 148, 258.
Gummerus, Kaarle Jaakko 458-9.

H.

Hagman, August 458.
Hahnsson, Juhana Adrian 459.
Hahnsson, Sofia Theodolinda 459-60.
Hallenius, Gregorius 96.
Hallenius, Mattias 80, 96.
Hallsten, Aleksanteri Kustaa Julius 239, 342.
Hannikainen, Pietari 362-6, 378, 383, 408-9.
Hannikainen, Pietari Juhani 420-1.
Hausen, Reinhold 27.
Hedman, Klaus 94.
Heickell, Jaakko 276.
Heikel, Henrik 342.
Heikel, Iivar August 100.
Helenius, Kaarle 198, 267-8.
Helsingius, Markus 52.
Hemminki 27, 46-9.
Hertzberg, Rafael 97.
Hirvonen, Pentti 264.
Hjelt, August 93, 103, 105.
Hoffman, Henrik 53.
Hoppius, Juhana Henrik 136.
Hordell, Pärttyli 126.
Hultin, Tekla 112.

I.

Idman, Niilo 72, 79.
Ignatius, Kaarlo Ferdinand 404.
Ignatius, Pentti Jaakko 267.
Ihalainen, Juhana 256.
Ikalensis, Abraham 156.
Ilmoni, Immanuel 240, 281.
Ingenpoika, Hannu 60-1.
Ingman, Antero Vilhelm 270-3, 279, 339.
Ingman, Eerik Aleksanteri 239-40, 280, 300, 338.

J.

Jaakonpoika, Henrik 164.
Jahnsson, Aadolf Valdemar 348.
Jahnsson, Evald Ferdinand 451-2.
Junnila, Juhana Juhananpoika 154.
Juslenius, Taneli 73, 77-81, 83-100, 121-2, 168.
Justander, Eerik 146-7, 166-7.
Juteini, Jaakko 108, 174, 182, 185, 190, 193, 198, 202-17, 218, 277.
Juusten, Paavali 27, 39-41, 59, 102.
Juvelius, Eerik 171.
Jännes, kts. Genetz.

K.

Kajaani, Juhana Fredrik 277, 309.
Kallio, kts. Bergh.
Kallio, Aukusti Herman 459.
Karjalainen, Olli 264.
Keckman, Kaarle Niilo 247, 275, 279, 281-3.
Keiser, Henrik 70.
Kellgren, Abraham Herman August 340, 377, 383, 386.
Kemell, Klaus Juhana 270, 276.
Kiljander, Kaarle Martti 342-3, 347, 356.
Kilpinen, kts. Schildt.
Kivi, Aleksis 422-445.
Kollanius, Abraham 163-6.
Koplijni, Jöran 116.
Korhonen, Anna Reeta 256.
Korhonen, Paavo 155, 216, 253-6, 265, 296, 316, 338.
Kramsu, Kaarlo Robert 421.
Kreunpoika, Antti 154.
Kroell, Samuli 60.
Krohn, Julius Leopold Fredrik 1-15.
Kukkonen. Alpertti 257.
Kurikka, Matti 445.
Kurki eli Kurck, Juhana 22, 161, 163-5.
Kymäläinen, Olli 258-9, 261.

L.

Lagervall, Jaakko Fredrik 195, 240-2.
Lagus, Elias 198.
Lagus, Wilhelm Gabriel 58, 161.
Laitinen, Vilho 264.
Lauraeus, Gabriel 134.
Leinberg, Kaarle Gabriel 31, 60, 75.
Lencqvist, Eerik 104.
Lencqvist, Kristian Eerik 104.
Lilius, Aukusti 371.
Lilius, Henrik 147.
Lillienstedt, Juhana 66-7, 72.
Lind, Abraham 117.
Lindfors, Juhana Martti 279, 280, 283.
Linsén, Juhana Gabriel 183, 280, 328.
Lithovius, Iisak 157.
Lithovius, Sakari 138-9.
Livon, Antreas 154.
Lizelius, Antti 158-9.
Lyytinen, Opatti 257.
Lyytinen, Pentti 257, 296.
Löfgren, Niilo Viktor Alfred 379.
Lönnrot, Elias 107, 115, 195, 216, 229, 231, 249, 258, 264, 269,
276-9, 283-5, 286-327, 343, 375.

M.

Makkonen, Pietari 258, 259-61.
Malmberg, kts. Mela.
Manninen, Antti 378, 387-8.
Mansikka, Pietari 407-8.
Martinius, Mattias 76, 121.
Martti, herra 55-6, 58.
Maxenius, Gabriel 96.
Mela, Aukusti Juhana 399.
Melander, Kurt Reinhold 52, 163.
Melartin, Eerik Gabriel 280.
Melartopaeus, Pietari 47, 52.
Mennander, Kaarlo Fredrik 103.
Meurman, Agathon 316, 390, 395-6, 399.
Meurman, Otto 316.
Moller, Arvid 80.
Mollerus, Kaarle Fredrik 147-8.
Munster, Sebastian 25.
Murman, Juhana Vilhelm 358.
Myréen, Taneli 185.
Mähönen, Lassi 264.

N.

Nervander, Eemil Fredrik 379, 425.
Nervander, Juhana Jaakko 280, 425.
Niemi, August Robert 107, 141, 248, 327.
Nordström, Juhana Jaakko 59, 280.
Nylander, Abraham 385.

O.

Oksanen, kts. Ahlqvist.
Oppman, Romulus Mauno 358.

P.

Paasonen, Heikki 459.
Pachalenius, Antti 146, 165.
Pakkala, Teuvo Oskar 489.
Paleen, Eerik Juhana 170.
Palmén, Ernst Kustaa 399.
Palmén, Juhana Philip 321.
Paulinus, kts. Lillienstedt.
Pazelius, Mattias 157.
Perander, Juhana Julius Frithiof 398, 401, 427.
Petraeus, Aeschillus 44, 53, 74-6, 121, 168.
Pietikäinen, Iisakki 264-5.
Pipping, Fredrik Vilhelm 282.
Pohto, Matti 282.
Polén, Fredrik 315, 348, 375, 377-9, 384-5, 398.
Polon, Eerik Juhana 171.
Poppius, Abraham 220, 234-7.
Porthan, Henrik Gabriel 71, 99, 100-13, 114-6, 122-5, 179, 281.
Procopaeus, Kristian 156.
Puhakka, Antti 258, 261-5.
Päivärinta, Pietari 469-72.
Pärttylinpoika, Kristian 52.

R.

Raa, Hedvig Charlotta 447.
Ragvaldinpoika, Tuomas 153.
Rahkonen, Aleksanteri 410-1.
Rajalenius, Tuomas 84, 156.
Rask, Erasmus 183, 197-200.
Raumannus, Jaakko 157.
Raumannus, Joonas Mattiaanpoika 125.
Reijonen, Juho 462.
Rein, Gabriel 100, 191-2, 198, 280, 346.
Rein, Kaarle 144.
Rein, Kaarle Gabriel Thiodolf 338, 360, 399, 404-5.
Reinholm, Henrik August 315.
Remes, Matti 154.
Remes, Simo 154.
Renqvist, Henrik 408.
Renvall, Kustaa 116, 191, 193, 196, 198, 322.
Rindell, Edvard 377.
Roos, Samuli 343.
Roschier, Jaakko 269.
Rosenbom, Fredrik Juhana 105.
Rothman, Albin 392.
Rothovius, Iisak 53, 65.
Rothsten, Frans Vilhelm 348.
Rudbeck, Eero 392-3.
Rudbeck, Olavi vanhempi 80.
Rudbeck, Olavi nuorempi 78, 81.
Rühs, Friedrich 220-1, 328.
Runeberg, Juhana Ludvig 238, 243, 259, 280, 293, 323, 329, 338, 340,
343, 367, 370, 372-3, 383, 395, 413-5, 422, 447, 449, 473.
Räty, Antti, 408-9.

S.

Saarinen, J. 356.
Salamnius, Mattias 128-130.
Salmelainen, kts. Rudbeck.
Salonius, Yrjö 170.
Santala, kts. Slöör.
Sarelius, Johannes 110.
Savolainen, Taavetti 264.
Saxa, Kaarle 243, 276.
Schiefner, Anton 318, 353.
Schildt, Volmari Styrbjörn 339, 355.
Schroderus, Eerik 61.
Schrove, Uno Otto Gabriel von 420.
Schröder, Konstantin 407.
Schröter, H. R. von 235.
Seppänen, Benjamin 265.
Setälä, Eemil Nestor 33, 39, 46, 75, 80-1, 96, 100, 148, 399, 400.
Sigfridinpoika, Johannes 59.
Simonanpoika, Kaarle, kts. Helenius.
Simonpoika, Kirri, kts. Helenius.
Simontytär, Maria 126.
Sirelius, Sakari 315.
Sjögren, Juhana Antti 197, 199-202.
Sjöström, Aksel Gabriel 328.
Slöör, Kaarlo Aleksanteri 7, 10, 367, 393, 410, 461.
Snellman, Juhana Vilhelm 192, 293, 327, 334-8, 343, 347-8, 359-62,
364, 368, 395, 480
Sorolainen, Eerik Eerikinpoika 50-4.
Speitz, Hartikka 161-3.
Stenbäck, Lauri Jaakko 271, 329, 341.
Stenbäck, Tuomas 157.
Stenvall, kts. Kivi.
Stiernhjelm, Georg 81.
Stiernkors, Maunu 25.
Stodius, Martti 53, 75.
Strahlenberg, Philip Johann von 81.
Stråhlman, Juhana 197.
Sundergelt, Olavi 75.
Suomalainen, Jaakko 22, 42-5, 53.
Suomalainen, Kaarle Kustaa Samuli 399, 460-2.
Suomalainen, Olavi Yrjönpoika 60.
Suonio, kts, Krohn.
Svenonius, Enevald 77.
Szinnyei, Joszef 379.

T.

Tammelin, Lauri 158.
Tammelinus, Gabriel 98, 156.
Tammelinus, Lauri Pietarinpoika 98, 137, 144, 156.
Tandefelt, Otto 268.
Tapaninpoika, Mikael 33.
Tarvanen, kts. Tandefelt.
Teitti, Gregorius 52.
Tengström, Jaakko 110, 268-9.
Tengström, Juhana Jaakko 189.
Tengström, Juhana Robert 340.
Thuronius, Antti 66.
Ticklén, Eero 238.
Ticklén, Kustaa 278.
Ticklén, Pietari 237, 276.
Tigerstedt, Kaarle Konstantin 340.
Tikkanen, Paavo 340, 342, 375, 378, 382-4, 387.
Tolpo, Niilo Maunu 344.
Topelius, Sakari vanhempi 105, 243, 245-9, 297, 301.
Topelius, Sakari nuorempi 329, 340, 415, 450, 461, 473.
Toppelius, Frans Mikael 247.
Toppelius, Kustaa 247, 276.
Toppelius, Oskar 446.
Trapp, Robert 343.
Tröster, J. 81.
Tudeer, Eemil Oskar 399.
Tuderus, Gabriel 96, 135.
Tulindberg, Eerik 112.
Tuokko, kts. Törneroos.
Tuomaanpoika, Ljungi 56-8.
Tuomaanpoika, Valentinus 60.
Tuoriniemi, Elias 265.
Tuovinen, Paavo 264.
Törneroos, Antti 449-51.

V.

Vallenius, Iivar 185.
Vallin, Juhana Fredrik 278.
Vanaeus, Juhana 93.
Varelius, Antero 343, 375, 381-2.
Vasenius, Kustaa Valfrid 60, 135.
Vasström, Niilo 72.
Vechter, Esaias 173.
Vecksell, Josef Julius 415.
Vegelius, Juhana 157.
Velin, Juhana 81.
Vernan, Kaarle Kustaa 148-150.
Vesth, Mattias Johannis 39.
Vexionius, Mikael 48, 66.
Vhaël, Pärttyli 81-3, 94-5, 139
Vichman, Yrjö 394.
Vidman, Jaakko Mardell 143.
Virenius, Vilho Kustaa 276.
Vuorinen, kts. Berg.
Väänänen, Heikki 155.
Väänänen, Pietari 154-5.

Y.

Yrjänänpoika, Tuomas 46.
Yrjö-Koskinen, Yrjö Sakari 14, 60, 233, 346-8, 378 ,388-92, 399, 470.

Z.

Zidén, Jaakko 144.



Viiteselitykset:


[1] Nimitettiin ylimääräiseksi professoriksi suomen kielessä ja
kirjallisuudessa v. 1885. Hoiti vv. 1884-8 varsinaisen professorin
virkaa vielä seitsemän lukukautta.

[2] Kolmas painos: _Suonion kootut runoelmat ja kertoelmat_ ilmestyi
1882.

[3] Seitsemäs v. 1895.

[4] Kansantajuisiin kirjoituksiin on lisättävä _Suomen suku_ 1887.

[5] Mainittava on myös historiallinen monografia _Maksimilian Aukusti
Myhrberg'istä_, joka ilmestyi Suomen Kuvalehdessä 1875 ja eri kirjana
1881 (Mainioita miehiä n:o 2).

[6] Lisättävä: _Lappalaisia tekstejä sanakirjan kanssa_ 1885.

[7] Oli silloin jo valmiiksi painettu, mutta tuli kirjakauppaan vasta
1883.

[8] Myöhemmin myös Die Gelehrte ehstnische Gesellschaft'in kutsumana.

[9] Uusi suomalaisen virsikirjan ehdoitus hyväksyttiin kuitenkin 1886:n
vuoden kirkolliskokouksessa vähäisillä muutoksilla.

[10] Vuoteen 1883.

[11] Myöhemmissä painoksissa on painovirheitten luku suuresti
lisääntynyt.

[12] Kts _R. Hausen_. Bidrag till Finlands Historia I. s. 70 ja 117.
Viimeksimainitulla sivulla tavataan myös verbinmuoto: _ymberi käypi_.

[13] Painetuksi ne tulivat vasta lopulla 16:tta vuosisataa (1582)
nimellä: _Piae Cantiones ecclesiasticae & scholasticae veterum
episcoporum in inclyto regno Sueciae passim usurpatae_; toisessa (1625
vuoden) painoksessa on _passim_ sanan sijalla: _praesertim Magno Ducatu
Finlandiae_.

[14] Toinen _Manuale Aboense_, ilman painopaikkaa vuodelta 1522, on
kirkkoherra _J.A. Cederbergin_ toimesta tullut uudestaan painetuksi v.
1891.

[15] Täydellisen kopion siitä on julkaissut professori K.G. Leinberg v.
1884.

[16] Vrt. muistutusta Juusten'in katkismukseen.

[17] Suomenkielisinä mainittakoon _Satehixi peijuen sappi, Poudixi Cuum
kehä_ ja _Pyhe Clemet Taluen too, Petarin Stoli Keueen szoo, Vrbanus
Kesen ensin alka, Sykysyn Bertholmeus palka_, joista edellinen
(päällekirjoituksella _Judicium finnonum_) on nähtävästi kansanomainen
sananlasku.

[18] Uudestaan painettuna ne löytyvät _E.N. Setälän_ ja _K.B.
Wiklund'in_ julkaisemassa ensimmäisessä osassa Suomen kielen
muistomerkkejä.

[19] Samallaisia t-päätteisiä monikon akkusatiivin muotoja tavataan
kuitenkin myös _West'illä_ ja _Finnolla_, josta voisi päättää, että
niitä Lounais-Suomessakin siihen aikaan käytettiin.

[20] Kts. _E.N. Setälän_ esipuhetta ennenmainittuun kokoelmaan Suomen
kielen muistomerkkejä I.

[21] "Suomenkieleen tulkittu" tai "suomenkielen tulkitus".
Jälkimmäisessä tapauksessa sana "uudistettu" selvästi tarkoittaisi
käännöstyötä ja viittaisi aikaisempaan (Agricolan?) suomennokseen.
Kirjan nimi ei ole alkuperäisessä oikeinkirjoituksessaan säilynyt.

[22] Löytäjä oli kirjoittaja itse. Sittemmin on löytynyt Suomalaisen
alkuperäinen (?) käsikirjoitus, joka talletetaan yliopistomme
kirjastossa. Se on virsien puolesta täydellinen, mutta esipuhetta
vailla. Upsalan kappaleen on uudestaan painattanut _J.A. Cederberg_ v.
1893.

[23] Muita suomen lounaismurteen omituisuuksia Suomalaisen kirjoissa
mainittakoon esim. illatiivimuodot _laupiutten, wärytten_ ja kielteinen
taivutus verbein imperatiivissa _älkän rijdelkän, älkän olcon_.

[24] Ensimmäistä painosta on kauan pidetty kadonneena, kunnes sen _E. N.
Setälä_ löysi Upsalan kirjastossa v. 1893. Samalla matkallaan tapasi hän
Tukholman kuninkaallisessa kirjastossa kolmannenkin, tähän asti kateissa
olleen virsikirjan-laitoksen, joka ilmestyi v. 1621 _Wiburin Pispan M.
Olonin Elimaeuxen tiedhost ia soosiost_. Sama Elimaeus on myös
julkaissut suomalaisen evankeliumi- ja epistola-kirjan v. 1618. Niinkuin
hänen nimensä osoittaa, oli hän luultavasti Elimäen pitäjästä itäiseltä
Uudeltamaalta kotoisin ja siis syntyänsä suomalainen. V. 1609 tiedetään
hänen tulleen Tukholmaan koulun-rehtoriksi, v. 1612 päässeen
kirkkoherraksi saman kaupungin Isoonkirkkoon sekä nimitetyn v. 1618
Viipurin piispaksi, jossa virassa hän kuoli v. 1629. Hänen painattamansa
kirjat ovat kielen puolesta huomattavat, sillä tahtoen suomea
kirjoitettavaksi tavalla, _ioca ey ainoastans lässä Turkua asuillen,
mutta mös Hämäläisillen, Savolaisillen, Carijalaisillen, ia
Pohialaisillen yhteinen ia hyvin ymmärdettävä ombi_, on hän kieleensä
ottanut joitakuita itäsuomalaisuuksia. Hänen apumiehensäkin
julkaisutyössä, _Tuomas Yrjänänpoika_, Tukholman seurakunnan
kappalainen, oli itäsuomalainen (Suomal. Kirjall. Seuran
Keskustelemukset 7/11 1894).

[25] _Pietari Henrikinpoika Melartopaeus_ oli syntynyt Turussa, eli
kirkkoherrana Kemiössä vv. 1558-85, toimitti sitten koulunrehtorin
virkaa Strengnäs'issä Ruotsinmaalla. Määrättiin piispa Erik Sorolaisen
pyynnöstä tuomioprovastiksi Turkuun v. 1594, vaan muutti v. 1605 jälleen
Ruotsiin, jossa hänelle tuli superintendentin paikka tarjoksi
Mariestad'issa. Siellä hän kuolikin v. 1610.

[26] Erityisyytenä Hemmingin kielessä on myös potentsiaalin käyttäminen,
jota aikaisempain kirjailijain kielessä aniharvoin tapaa. Tämä
verbin-muoto ilmaantuu sekä aktiivisena että passiivisena, vieläpä
konditsionaali- ja optatiivi-muotoihin yhdistyneenä, esim. _lieneis,
cantaneos, älvös hyljäne_.

[27] Kts. Historiallinen Arkisto X. s. 118 (_K.E. Melander_) ja XII. s.
32 (_S.G. Elmgren_) sekä Finland 1889 n:o 254 (_J.A. Cederberg_).

[28] Vrt. suomenkielisten sanojen ja lauseitten kirjoittamista
keskiaikaisissa asiakirjoissa sekä herra Martin ja Ljungi Tuomaanpojan
heti alempana mainittavissa lainsuomennoksissa.

[29] Edellinen on kuitenkin 1685 vuoden Raamatun painoksesta melkein
kokonaan hävinnyt, säilyen ainoasti kahden u:n välissä esim. _sugun_. --
Eroitus vanhan ja uuden oikeinkirjoituksen välillä on vielä siinä, että
kahdella kirjaimella merkittyjä pitkiä vokaaleja esiintyy enimmäkseen
ainoasti sanan ensitavuussa; etempänä kuitenkin yleisesti nominien
illatiivi-sijassa. Tässä kohden on Agricola paljoa vapaammalla kannalla.
Syy on nähtävästi kielellinen, valtaan päässeen lounaismurteen
vaikuttama.

[30] Kielellisen näytteen herra Martin maanlain-suomennoksesta on
tohtori _K. Grotenfelt_ julkaissut Virittäjässä (II. s. 21) v. 1886.

[31] Ruotsinkielellä, jolla esipuhe on kirjoitettu: _hauer ingen
wissheet med sig, ty hon är af allahanda finsko saman hemtat_.

[32] _K. Grotenfelt'in_ huomauttama edellämainitussa julkaisussa.

[33] Samaa todistaa eräässä Kaarle IX:n aikuisessa lakiehdoituksessa
oleva määräys Suomessa asuvain aatelisten suomenkielen taidosta. _Och
äger en Frälsisman thesse tungemål medh rätta kunna skrifwa och lääsa:
Swenska och Finska, ther i han fadder är, Latin och Tydska_
(aatelismiehen tulee oikein osata lukea ja kirjoittaa seuraavia kieliä:
ruotsia ja suomea, missä hän on syntynyt, latinaa ja saksaa). Huomattava
on, että tämän lain-ehdoituksen toimittamiseen otti osaa kolme
suomalaista aatelismiestä. Toisessa ehdoituksessa Ruotsin valtakunnan
laiksi, joka samaan aikaan oli tekeillä, vaan jonka valmistamisessa
yksin-omaan ruotsalaiset miehet olivat osallisena, ei tavata vastaavaa
määräystä (_J.J. Nordström_, Handlingar rörande Sveriges historia II. 1.
s. 46; vrt. Uusi Suometar 25/2 1894).

[34] Tekijän elämästä tiedetään, että hän v. 1580 kirjoittautui
oppilaaksi Braunsberg'in Jesuiitta-kolleegioon ja sieltä lähetettiin
Vilnan akatemiaan v. 1587, josta myöhemmin pääsi kaunopuhujaksi Puolan
kuninkaan hoviin. Paitsi mainittua suomenkielistä runoa on hänen
opintoajaltaan myös muutamia latinan- ja kreikankielisiä säilynyt (_K.G.
Leinberg_, Historiallinen Arkisto XI. s. 177).

[35] _Grotenfelt_, Historiallinen Arkisto XII, s. 2-7.

[36] _V. Vasenius_, Historiallinen Arkisto IX, s. 290.

[37] _Yrjö Koskinen_, Historiallinen Arkisto I. s. 94.

[38] Samaa todistavat ne lentokirjaset, joita oli liikkeillä Turun
piispan vaalissa v. 1756 ja joissa yhtä ehdokkaista nimen-omaan sillä
puolustettiin, että hän oli Suomalainen. Ne näkyvät herättäneen Ruotsin
hallituksenkin huomiota, koska niiden johdosta tuli sekä
tuomiokapitulille että yliopistolle kuninkaallinen kirje, jossa
käsketään poistamaan kaikki kansallisen tyytymättömyyden syyt ja samalla
ankarasti kielletään tekemästä eroitusta ruotsalaisen ja suomalaisen
kansallisuuden välillä. Mainituissa käskykirjeissä lausutaan myös ilmi
se huoli, että nämät aatteet juurtuisivat yliopiston nuorisoon, jossa
oli oireita siihen suuntaan näkynyt, ja että ne nuorten virkamiesten
mukana kulkeutuisivat maaseuduille sekä siellä yhä laajemmalle
leviäisivät ja menisivät perintönä lapsillekin. (_A.H. Snellman_,
Pohjalaisen osakunnan historia II. s. 202-9).

[39] Kts. _K. Grotenfelt_, Historiallinen Arkisto XII. s. 9.

[40] Åbo Tidningar 1793, n:o 13. Turun porvariston silloisia
sekakielisiä oloja hyvin kuvaavat ovat pari vv. 1732 ja 1735 painettua
_Eskola Gubbens Wisor_ (Eskolan ukon laulua), uudestaan julkaistut v.
1865.

[41] Suomeksi keskellä kieliopin latinaista esipuhetta!

[42] Tätä kielioppia on kauan pidetty kaikista ensimmäisenä. Parista
aikaisemmasta yrityksestä on kuitenkin meillä nykyisin vähän tietoa. V.
1580 mainitaan erään jesuiitaksi kääntyneen suomalaisen papin _Olavi
Sundergelfin_ saaneen toimeksi kirjoittaa suomen kieliopin, jonka avulla
katolinen katkismus oli sitten suomennettava (_K.G. Leinberg_,
Historiallinen Arkisto XI. s. 174). Toinen maine suomen kieliopista
löytyy kuuluisan filosoofin _G.W. Leibniz'in_ jälkeenjääneiden
muistoonpanojen joukossa. Sen tekijäksi ilmoitetaan _Henrik Crugerus_
Turusta, jonka nimisiä henkilöitä tunnetaan parikin: toinen v. 1591
Turun tuomiokirkkoon haudattu _Henrik Juhananpoika Crugerus_ ja toinen
Naantalin kappalaisena vv. 1643-52 esiintyvä _Henrik Crugerus_. (_E.N.
Setälä_, Lisiä suomalais-ugrilaisen kielentutkimuksen historiaan,
_Suomi_-kirjassa III, 5. s. 238-9.)

[43] Ensimmäinen, joka yliopistossamme on vertaillut suomenkielen sanoja
heprean- ja kreikankielisiin, oli ruotsalainen professori _Enevald
Svenonius_ vv. 1658-62 ilmestyneessä väitöskirja-sarjassa _Gymnasium
capiendae rationis humanae_ (Ihmisjärjen vangitsemisen harjoitusta).
Kts. _O. Donner, Öfversikt af den Finsk-Ugriska språkforskningens
historia_ s. 74 ja 82.

[44] Kts. _E.N. Setälä, Lisiä, Suomi_ III. 5. s. 259-271.

[45] Nimellä: _Kort Beskrifning öfwer Est- och Lifland, jemte
undersökning om Dessa Länders Inbyggares, i synnerhet det Estniska och
Finska Folkslagets Ursprung_.

[46] Suoranaisia vertailuja suomen ja unkarin kielten välillä olivat
tehneet jo 1600 luvun jälkimmäisellä puoliskolla saksilainen _J.
Tröster_ Siebenbürgen'issä Unkarissa, hampurilainen _Martin Fogel_ ja
ruotsalainen _Georg Stiernhielm_: molemmat viimeksimainitut olivat
niiden välisen sukulaisuudenkin selville saaneet. Ruotsalaisista olivat
vielä 1700 luvun alussa tätä kysymystä käsitelleet nuorempi _Olavi
Rudbeck_ sekä _Philip Johann von Strahlenherg_, joka Venäjällä
sotavankina ollessaan tutustui useimpiin suomalais-ugrilaisiin
kansoihin. Suomalaisista on ennen Porthan'ia tutkinut unkarinkieltä
ainoasti _Juhana Welin_. hänkin Ruotsissa oleskellessaan. Welin oli
kirkkoherran poika Lapualta, tuli ylioppilaaksi Turussa 1724 ja
määrättiin apulaisprofessoriksi fllosoofiseen tiedekuntaan. Läksi v.
1735 Tukholmaan, jossa oleskeli kaksi vuotta ja kirjoitti lavean
vertailun suomen ja unkarin kielten sanastojen välillä kuninkaallisen
kirjastonhoitajan _Kustaa Benzelstiernan_ kehoituksesta v. 1736. Jatkoi
sitten matkaa ulkomaille, eikä liene sieltä palannut kotimaassa käymään,
vaikka v. 1738 määrättiin vakinaiseksi logiikan ja metafysiikan
professoriksi Turun yliopistoon. Hänen mainitaan saaneen surmansa
Pariisissa muutamassa tulipalossa v. 1744. (Kts. _Setälä_. Lisiä, Suomi
III, 5. s. 183, 211, 255-9, 271-6).

[47] Löytyy ruotsinnettuna _Suomi-kirjassa_ I. 1 (1811).

[48] Edempänä teoksessaan hän samalla tavoin liioitellen kiittelee
kaikkia oman maan tuotteita, innokkaasti puolustaen kotimaista
teollisuuttakin. Niinpä hän esim. kehuu suomalaista liinavaatetta
Sleesiassa ja Westphal'issa valmistettua paremmaksi, melkeinpä
hollantilaistakin, vaikk'ei sitä tahdo suorastaan väittää, ett'ei
herättäisi kateutta!

[49] _A.H. Snellman_. Pohjalaisen osakunnan historia II. s. 197.

[50] Että Juslenius on käyttänyt hiippakuntansakin papiston apua,
todistaa eräs jälkikirjoitus Porvoon tuomiokapitulin kiertokirjeesen
vuodelta 1736, joka säilytetään Tuusulan kirkon kopiokirjassa (_Aug.
Hjelt_, Pari muistoa Suomen kielen tutkimisesta viime vuosisadalla,
Virittäjässä II. s. 89).

[51] Kts. Finlands minnesvärda män I. s. 97.

[52] Sen sijalle ja osaksi vielä rinnalle tuli uusi "Kristin-oppi"
hyväksytyksi vasta 1893 vuoden kirkolliskokouksessa.

[53] Ainoa tietty kappale tätä arkkia löytyy yliopistomme kirjastossa.

[54] Löytyy vielä laulettuna Inkerissä, jossa tavallisesti alkaa
_Anterus ylimön poika, ylimmäisen miehen poika_ (_J.K._, Ennen
tuntematon ritariballaadi Suomen keskiajalta, Valvojassa 1885 s. 517).
Itä-Suomessakin on siitä katkelmia säilynyt.

[55] Että se olisi ollut toisinto runoa "Suomettaren kosijat" (kts.
_Suomenkielinen runollisuus Ruotsinvallan aikana_ s. 109) on mahdoton
olettaa, sen jälkeen mitä tästä runosta on tekijän omissa
Kalevalan-tutkimuksissa selville saatu.

[56] Tuderus'en ruotsinkielellä kirjoitettu kertomus Kemin Lappalaisten
pakanallisesta epäjumalan-palveluksesta ja niiden käännyttämisestä
kristin-uskoon tuli painetuksi vasta v. 1773. Mahdollisesti on Bång
Tuderus'elta saanut senkin pitemmän karhurunon, jonka v. 1675 lähetti
kirjeessä _Lapponia_ teoksen kuuluisalle tekijälle _J. Scheffer'ille_
Upsalaan (kts. _E.N. Setälä_. Pari suomalaista poimintoa Upsalan
yliopiston kirjastosta).

[57] Viimeksimainitun veli _Gregorius Hallenius_ on väitöksessään v.
1741 painattanut katkelman Piispa Henrikin surmarunoa, joka on tältä
ajalta säilynyt myös muutamissa käsikirjoituksissa (kts. _E.N. Setälän_
julkaisua _Länsi-Suomi_ sarjassa II).

[58] _J.K_., Ensimmäiset painetut Kalevalan runot. Kirjallinen
Kuukauslehti 1870 s. 47.

[59] Kts. Suomen Museo 1894 s. 45.

[60] Kts. _Rafael Hertzberg. Vidskepelsen i Finland på 1600 talet_ (s.
58-68). Välistä ovat kirjurit loitsun sanoja väärentäneetkin siinä
hurskaassa luulossa, että niissä pitäisi jotain oikein pahaa piillä;
niin on esim. säe _satehet sateleman_ (s. 64), jos tarkastaa pöytäkirjan
tekstiä, selvästi päälle kirjoittamalla korjattu synkeämmäksi _sadatet
sadaleman_, ikäänkuin olisi puhe "sadatuksesta".

[61] Paitsi _Gabriel Rein'in_ v. 1864 julkaisemaa elämäkertaa, on tässä
käytetty _E.N. Setälän_ Lisiä suomalais-ugrilaisen kielentutkimuksen
historiaan (Suomi III. 5) ja _I.A. Heikel'in_ Filologins studium vid Åbo
universitet (Åbo universitets lärdomshistoria 5) ynnä toimittajan omia
muistiinpanoja.

[62] Taikka, niinkuin suurempia, vihkottain ilmestyviä teoksiansa,
ainoasti väitöstilaisuudessa puolustaa ja painosta kustantaa. Tällä
tavoin saatiin siihen aikaan moni tärkeä teos julkaistuksi, joka muuten
varojen puutteessa olisi täytynyt jättää painattamatta.

[63] _.A. Hjelt_, Virittäjä II. s. 90. -- Mennander oli syntynyt 1712
Tukholmassa, jossa isä oli suomalaisen seurakunnan pastorina, opiskeli
Turussa ja Upsalassa, sai Turun yliopistossa fysiikan professorin viran
1746, siirtyi jumaluus-opilliseen tiedekuntaan 1752, nimitettiin Turun
piispaksi ja yliopiston sijaiskansleriksi 1757 sekä Upsalan
arkkipiispaksi 1775, jossa virassa kuoli v. 1786. Mennander, joka oli
innokas Suomen luonnon ja historian tutkija, on suuressa määrin
Porthan'in harrastuksiin vaikuttanut. Myös suomenkieleen hän oli
tieteellisesti perehtynyt; kolmannessa, uudelleen korjatussa
Raamatun-painoksessa, joka v. 1758 ilmestyi, on hänellä huomattava
ansio. Hänen arvokkaat suomalaista kielentutkimusta, Suomen historiaa ja
maantiedettä koskevat kokoelmansa joutuivat Turun yliopiston kirjastoon,
jonka mukana valitettavasti paloivat v. 1827.

[64] Porvarin poika Turusta, syntynyt v. 1719, tullut ylioppilaaksi
1735, maisteriksi 1745 ja dosentiksi 1746, vihitty papiksi ja määrätty
Karjalohjalle samana vuonna, muuttanut Piikkiöön 1748, Taivassaloon
1749, Sauvoon 1754, Turkuun 1756, Karjalohjalle takaisin 1764 ja viimein
Orivedelle 1773. jossa kuoli hiippakuntansa vanhimpana pappina 1808.

[65] Molemmat löytyivät hänen jälkeensä jääneestä arvokkaasta
käsikirjoitus-kokoelmasta, josta ainakin suuri osa vanhemman _Sakari
Topelius'en_ lahjoittamana joutui yliopiston kirjastolle, mutta
hävisivät nekin nähtävästi Turun palossa v. 1827. Vanhempi Lencqvist on
muuten _Åbo Tidningar_ lehdessä julkaissut suuren joukon kirjoituksia
etupäässä Suomen historian, mutta myös kieli- ja kansatieteen sekä
maantieteen, tilaston ja taloustieteen alalta. (Kts. _Aug. Hjelt'in_
kirjoittamaa elämäkertaa Historiallisessa Arkistossa IX. s. 35).

[66] _Julius Krohnin jälkeen jääneistä muistoonpanoista_ I. Valvojassa
1890 s. 543. Mainittu _Giers_ oli syntynyt Kokemäellä v. 1741, tuli
ylioppilaaksi 1760 ja maisteriksi 1769, määrättiin virkaatoimittavaksi
kolleegaksi Poriin 1771 ja vakinaiseksi Turkuun v. 1784, jossa virassa
kuoli 1791. Ikänsä Länsi-Suomessa eläneenä hän tuskin itse lienee
muistiinpannut noita kolmea muutakaan runoa; yhden, järjestyksessä
viimeisen, hän ilmoittaakin saaneensa esimieheltänsä professori
Gadd'ilta.

[67] Ainoasti pari historiallisen runon katkelmaa on Porthan'in
käsialalla säilynyt ynnä yksityisiä säkeitä hänen kieliopillisissa ja
sanakirjallisissa muistiinpanoissaan. Aivan äsken on kuitenkin _A.R.
Niemen_ onnistunut löytää Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran arkistossa
kaksi huomattavaa kopiota Porthan'in aikuisista runokeräelmistä (kts.
_Suomi_ III. 14).

[68] Näistä kopioista _Gottlund'in_ tekemä, jota säilytetään Suomalaisen
Kirjallisuuden Seuran arkistossa, ulottuu S-kirjaimen alkuun ja sisältää
alun toista tuhatta sananlaskua. Toinen, Vaasan hovioikeuden-assessorin
_Kaarle Henrik Asp'in_ (1781-1846), oli ollut lainana Lönnrot'illa hänen
toimittaessaan painosta Suomen kansan sananlaskuja (vrt. tämän kirjan
esipuhetta sekä Asp'in kirjettä Lönnrot'ille 1/XI 1840). Porthan'in
kokoelmia on myös _Juteini_ julkaisussaan käyttänyt (kts. mainittua
Asp'in kirjettä) sekä _Ganander_ julkaisemattomassa käsikirjoituksessaan
(kts. sitä). Sitä paitsi on satoja yksityisiä sananlaskuja Porthan'in ja
Ganander'in sanakirjallisissa kokoelmissa, näytteinä sanojen
käytännöstä, säilynyt.

[69] Toinen 292 + 22, toinen 583 sananlaskua sisältävä; talletetaan
samassa kotelossa kuin yksi irtonainen lehtinen Porthan'in omalla
käsialalla kirjoitettuja ruotsinkielisiä sananlaskuja.

[70] Niin myös v. 1769 painetusta tshuvasshin kieliopista, jota kieltä
siihen aikaan usein luettiin suomalais-ugrilaisten joukkoon.

[71] Se eli vv. 1771-78 ja 1782-85 ja sitä jatkettiin nimellä _Åbo nya
tidningar_ 1789 ja _Åbo tidningar_, Jaakko Tengström'in ja Franzén'in
toimittamana, 1791-1809. V. 1803 oli Porthan ryhtynyt uuden kirjallisen
lehden hankkeesen, josta hänen kuitenkin täytyi luopua hallituksen
epäluulon tähden.

[72] Niistä on Suomalaisen Kirjallisuuden Seura uudestaan painattanut
valikoiman, nimellä _Henriä Gabrielis Porthan Opera selecta_ I-V.
1859-73.

[73] Löytyy uudestaan painettuna _Tekla Hultin'in_ v. 1892 julkaisemassa
kokoelmassa _Suomalaisuuden herätys_.

[74] Täydellisen elämäkerran, josta tähän on useita lisätietoja ynnä
loppukuvaus otettu, on _A.V. Forsman_ julkaissut Joukahaisen X:ssä
vihkossa.

[75] Vanhemman _Sakari Topelius'en_ kokoelmassa _Suomen kansan vanhoja
runoja ynnä myös nykyisempiä lauluja_ I. s. 47 ja 50.

[76] Painettuna se on ilmestynyt Tallinnassa 1821 eri kirjana sekä _J.H.
Rosenplänter'in_ aikakauskirjassa _Beiträge zur Kenntniss der
ehstnischen Sprache_ XIV (Pärnussa 1822).

[77] Siitä on säilynyt Mikkelin pormestarin _Julius Nygren'in_ v. 1865
Suomalaisen Kirjallisuuden Seuralle lahjoittama kopio, josta voi nähdä
Ganander'in omien sananlaskujen, luvultaan noin 1,400, olleen ainoasti
sivun toiselle puolikkaalle kirjoitetun ja Porthan'in lisien toiselle
palstalle vastaaviin paikkoihin järjestetyn. -- Apumiehenään itse
keräystyössä nimittää Ganander kohta mainittavassa Runo-kirjassaan
Kruununkylän räätälin _Jöran (Yrjö) Koplijnin_, joka _niinkuin tarkka
Suomen kielen ystäwä_ oli lähettänyt hänelle _Suomalaisia Sananlaskuja_.

[78] Muinaiskalut joutuivat kulkupuheen mukaan Englantiin. Ainakin
tiedetään hänen nuoremman poikansa Tuomaan isänsä kuoltua lähteneen
Ruotsiin ottaen mukaansa kaksi kirstullista jälkeen jääneitä
kirjoituksia, siinä toivossa että saisi ne myödyksi ja kustannetuksi,
vaan kun tämä toivo petti, ruvenneen merimieheksi ja purjehdittuaan 28
vuotta palanneen Maalahdelle, jossa eli loppuikänsä suuressa
kurjuudessa.

[79] Edellinen on _A.V. Forsman'in_ löytämä ja julkaisema; jälkimmäinen
hävisi Turun palossa 1827.

[80] Oikeastaan "rythmi" eli värssytahti riimillisissä runoissa.

[81] Porthan'in aikuisessa kirjakielessä (vrt. Muistutusta Raamatun
kielestä) tavataan pitkävokaalisia tavuita vielä verrattain harvoin ensi
tavuuta etempänä. Sitä paitsi lienee hän huomannut, ett'ei runokielessä
yleensä käytetä pitkävokaalista korotonta tavuuta. Eroitusta pitkien ja
lyhyitten i-diftongien välillä ei hän tuntenut, jonka vuoksi päättää
virheellisiksi joitakuita oikeitakin säkeitä; mutta näkyy semmoista
eroitusta kaivanneen, kun lausuu hyväksymisensä murteelliselle
kirjoitustavalle: _waiwanen_ (pro: _waiwainen_).

[82] Loitsurunoista lainattuja säkeitä tavataan heti ensimmäisen runon
alussa: _Tule töitäs tundemahan, Waiwojas walittamahan_; samoin sivulla
46: _Kiroon kirjawan tywehen, Sala (!) laudan lappehesen, Cus' ei
luutoinda lihaa, Suonettoinda pohkiota_.

[83] Tämä n.k. _Pikku Sioni_ on, samoin kuin isän toimittama _Iso
Sioni_, tullut kansallemme suosituksi laulukirjaksi niihin liittymäin
kansan-omaisten sävelmäin kautta, jotka ovat verrattomat ja vielä
odottavat arvonsa mukaista sisällystä.

[84] Tätä painettaissa huomautti t:ri _V. Vasenius_, että sama runo
löytyy jo v. 1685 ruotsiksi julkaistuna Tuderus'en nimellä, jonka
tiedetään ruotsinkielellä painattaneen vielä yhden runon v. 1697 ja
kaksi v. 1702 (kts. _P. Hansell_, Samlade Vitterhetsarbeten XVI. s. 37).
Suomalainen on selvästi mukailu ruotsalaisesta. Siitä seuraa kysymys:
oliko suomentaja Tuderus itse vai ehkä _Elias Brenner_, jonka kääntämät
ainakin lienevät Ovidius'en säkeet nimilehdellä?

[85] Kts. _J.K._, Muutamia Esopin eläinsatuja suomeksi Ison Vihan
ajoilta, Kirjall. Kuukausl. 1873. s. 83.

[86] Uudestaan on se julkaistu _J.A. Cederberg'in_ toimesta v. 1891.

[87] Esim. _Itze ilman HERRA JESUS, Aiwan autuas Jumala, Piti Pilweszä
Käräjät, Selkiäszä selwät Neuwot_.

[88] _Se on Meidän Herran Jesuxen Christuxen wijmeisest puhest, Ristin
päälle rippuesa_. Alkuteoksen on ruotsiksi kirjoittanut Porvoon
kirkkoherra _Henrik Carstenius_.

[89] Kts. _K. Grotenfelt'in_ uutta julkaisua käsinkirjoitetun kopion
mukaan sekä esipuhetta _Suomi_-kirjassa III. 3. Kappaleen itse kirjaa
löysi _E.N. Setälä_ Upsalan kirjastossa (Suomal. Kirjall. Seuran
Keskustelemukset 7/11 1894).

[90] Vanhemman _Sakari Topelius'en_ vanhojen runojen ja nykyisempien
laulujen kokoelmassa.

[91] Hänen nimensä tavataan sekä näin kirjoitettuna että muodossa
_Jonila_, joka lienee ruotsalaisen oikeinkirjoituksen mukaan väännetty.

[92] Vanhemman Sakari Topelius'en kokoelmassa.

[93] Neljäs v. 1896.

[94] Kts. _J.J. Tengström_, Finland och Finska lagöfversättningarna,
_Suomi_ II. 2-4, ja _W.G. Lagus_. Om Finska lagöfversättningar,
Tiedeseuran _Bidrag'eissa_, uusi sarja 6.

[95] _J.W. Buuth_. Historiallinen Arkisto X. s. 356.

[96] Historiallinen Arkisto XII. s. 392.

[97] Näkyy olleen korkea-arvoinen mies. Asui Akaan pitäjässä ja
mainitaan viimeksi v. 1660.

[98] Oli ensin lainlukijana Satakunnassa, viimein alalaamannina Karjalan
tuomiokunnassa, kuoli 1670 luvulla. _Cantio Cygnean_ suomentajana edellä
mainittu.

[99] _G. Cannelin'in_ vuodelta 1865. Vielä kerran perinpohjin uudistettu
suomennos, ilmestyi saman seuran toimesta v. 1896.

[100] Tämänniminen kirjapaino, jonka omistaja Juhana Arvid Carlbohm
näkyy olleen, esiintyy ensikerran mainittuna vuonna 22/4 päivätyssä
kuninkaallisessa julistuksessa.

[101] Rusthollarin poika Hollolasta, syntynyt 1740, tullut ylioppilaaksi
Turkuun 1759, palvellut Tukholman virastoissa ja käytetty muun muassa
suomenkielen tulkkina sotaoikeuksissa sekä uusien sota-artikkelein
suomentajana, lopulla ikäänsä päässyt raatimieheksi Helsinkiin, jossa
kuoli 1821.

[102] Se painettiin mainittuna vuonna Tukholman kuninkaallisessa
suomalaisessa kirjapainossa nimellä _En liten Barna-Bok. -- Yxi Pieni
Lasten-Kirja_.

[103] Kts. Historiallinen Arkisto VI. s. 217.

[104] Tämä lausunto ei kuitenkaan jäänyt ilman vastalauseita
Suomalaisten puolesta, joista pontevimmin esiintyi Turun edusmies,
kauppias _Esaias Wechter_. Kts. _K.A. Castrén_, Kirjallinen Kuukauslehti
1872, s. 1.

[105] Nyköping'in provastin _Serenius'en_, joka kuoli piispana
Strengnäs'issä 1776 ja oli pappissäädyn etevimpiä jäseniä. Tämä mietintö
sisältää muun muassa seuraavat määräykset suomenkielen eduksi: "Kaikkien
Suomen virkamiesten, jotka ovat välittömästi tekemisissä alhaisen
rahvaan kanssa, niinkuin alituomarein, kruununpalvelijain ja
tullivirkamiesten sekä sotaväen alapäällikköjen, tulee olla maassa
syntyneitä taikka kumminkin maan kieleen pystyviä, niin ett'eivät
tarvitse tulkin apua puhutellessaan talonpoikia ja porvareita. Samoin
tulee Turun hovioikeudessa ja yliopiston kaikissa tiedekunnissa 2/3
jäsenistä olla maan omia miehiä sekä alempien virkamiesten ilman
poikkeusta, ja niidenkin, jotka ovat Ruotsalaisia syntyperältään, pitää
välttämättä osata suomenkieltä. Lisäksi on pidettävä huoli siitä, että
kaikissa Tukholman kolleegioissa on ainakin yksi jäsen Suomalainen sekä
alemmista virkamiehistä kaksi tai useampia suomenkieltä taitavia".
(_E.G. Palmén_, Historiallinen Arkisto VI. s. 164-172).

[106] Kts. _Yrjö Koskinen_, Suomen kansan historia s. 429.

[107] Ensikerran tämä nimi esiintyy Ruotsissa v. 1810 ilmestyneessä
aikakauskirjassa _Lyceum_, sen ensimmäisessä vihkossa.

[108] Luonnossa ei tapahdu hyppäyksiä.

[109] Numerossa 71.

[110] Samana vuonna seppelöittiin hän yliopiston riemujuhlassa
kunniatohtoriksi fllosoofisessa tiedekunnassa.

[111] 1856 vuoden painoksessa: Saarna sitäkin lyhembi!

[112] Näin Gottlund itse esittää asian Otavassa (s. VII). Kuitenkin
mainitsee hän päiväkirjassaan jo 9 päivänä Heinäkuuta panneensa kirjaan
loitsurunoja. Epäilemättä oli hän saanut herätystä myös edellisenä
lukuvuonna Turun yliopistossa, jossa Porthan'in työn muisto vielä eli ja
jossa hänen vanhemmista tovereistaan ainakin Poppius, Sjögren ja
Arvidsson suomalaista kansanrunoutta harrastivat. Tämä seikka ei
kuitenkaan vähennä mainitun tapauksen merkitystä, sillä Gottlund'in
senjälkeisen keräystyön tulokset, kaikkiansa noin 700-800 runoa, olivat
moninverroin suuremmat kuin kenenkään muun ennen Lönnrot'ia.

[113] _Suomi_-kirjassa II. 6. s. 255.

[114] _Aadolf Iivar Arvidsson_ oli syntynyt 7 p. Elok. 1791 Padasjoella,
jossa isä oli kappalaisena, tuli ylioppilaaksi 1810, vihittiin
filosofian maisteriksi ja tohtoriksi 1815 ja nimitettiin yleisen
historian dosentiksi 1817. Kirjoitti muistiin muutaman kansanrunon jo
koulupoikana 1808 Laukaalla, jonne isä oli tullut kirkkoherraksi.
Suuremman joukon kansanrunoutta hän keräsi kesällä 1819 yhdessä
Haapaniemen lehtorin _Eerik Antero Chrons'in_ kanssa Pohjois-Savossa.
Samalla matkalla tutki hän suomenkieltä, jota jo lapsuudesta hyvin
osasi, ja otti innokkaasti osaa siihen taisteluun, joka syntyi Becker'in
Viikkosanomain johdosta, asettuen useimmissa kysymyksissä nykyajan
kannalle. Myös vironkieleen hän tähän aikaan tutustui ja julkaisi
_Rosenplänterin_ aikakauskirjassa XV kirjoituksen _Ueber die ehstnische
Ortographie_. jossa hän osoittaa puutteet Virolaisten vanhassa
oikeinkirjoituksessa ja kehoittaa heitä suomenkielistä noudattamaan.
Ruotsiin siirtymään pakoitettuna meni hän Tukholman kuninkaallisen
kirjaston palvelukseen 1825 ja yleni sen esimieheksi 1843. Kotona
käydessään v. 1827 hän vielä jatkoi suomalaisen kansanrunouden
keräyksiään. Paljoa enemmän tunnetuksi on hän kuitenkin tullut
ruotsalaisten kansanrunojen julkaisijana (_Svenska fornsånger_ 3 osaa
1834-42) sekä ruotsinkielisten Suomen historiaa koskevien tutkimustensa
kautta; myös ruotsinkielisenä runoilijana oli hän aikoinaan huomattu.
Valtiollisena kirjailijana esiintyi hän pari kertaa Ruotsissakin (_Suomi
ja sen tulevaisuus_ 1838 ja _Suomen nykyinen valtiomuoto_ 1841,
salanimillä _Pekka Kuoharinen_ ja _Olli Kekäläinen_, molemmat
ruotsiksi). Arvidsson kuoli käynnillä kotimaassaan, Viipurissa 21 p.
Kesäk. 1858.

[115] _Kustaa Toppelius_ oli syntynyt Oulussa 1786, suoritettuaan
opintonsa Upsalassa määrättiin v. 1812 apulaisprofessoriksi Tukholman
lääkärinopistoon, josta kuitenkin jo 1815 haki pois kaupunginlääkäriksi
Ouluun, ainoasti kotimaahan takaisin päästäkseen; tässä vaatimattomassa
virassa hän kuoli 1864. Hänen urhokas osanottonsa Ruotsin sotiin vv.
1808-14 sekä hänen tarmokas yhteiskunnallinen toimintansa, varsinkin
Oulun palossa v. 1822 ja 1832-33 vuosien kadon aikana ovat kerrottuna
kuvalehdessä _Maiden ja Merien takaa_ 1865. Erittäin vielä harrasteli
hän Suomen kielen ja kirjallisuuden kohottamista sen alhaisesta tilasta,
järkähtämättömästi uskoen, että ne olivat pääsevät valtiaiksi Suomessa,
ja itsekin ottaen osaa työhön tämän asian puolesta. Luultavasti on hän
auttanut veljeänsä runojen keräyksessäkin, ja sitä paitsi on hän
kirjoittanut suomenkielellä koko joukon omia runoja ja lauluja, joista
useimmat ovat tavattavana Oulun Viikkosanomain ensimmäisissä
vuosikerroissa; erikseen painettu on runo _Oulun kaupungin palosta_
1832. -- Myös _vanhempi Sakari Topelius_ on nuoruudessaan sepitellyt
runoja sekä suomeksi että ruotsiksi, vaikk'ei häneltä ole muuta painettu
kuin ruotsinnos Juhana Cajanus'en virttä.

[116] Tarkan tutkimuksen Sakari Topelius vanhemman runokeräyksistä on
_A.R. Niemi_ julkaissut _Suomi_-kirjassa III. 13.

[117] Ikään kuin pieniä helmiä perätysten pistelemällä.

[118] Eräs vieläkin nuorempi runoniekka Rautalammilla. _Alpertti
Kukkonen_, syntynyt v. 1835, on kirjoittanut runon näistä kaikista
_Entisistä Rautalammin runoniekoista_. Kts. _K. Grotenfelt'in_
julkaisemaa teosta _18 Runoniekkaa_ 1889, joka on elämäkerrallisilla
tiedoilla varustettu ja huolella toimitettu valikoima
kansanrunoilijaimme runoja ja lauluja.

[119] _Sakari Cajander_, samannimisen kruununvuodin poika
Leppävirroilta, oli syntynyt 6 p. Huhtik. 1818 ja tullut ylioppilaaksi
1843. Opetti ylioppilastovereilleen suomenkieltä sekä piti heille
esitelmiä Kalevalasta ja Kantelettaresta. Julkaisi mainittuna vuonna
1845 _Lemminkäinen kokohon haravoitu, joutomiesi Sakari Sakarinpojalta_
I, joka sisältää uudempia kansan runoja ja tarinoita. Toinen v. 1847
ilmestynyt osa kertoo vuoropuhelussa _Mustialasta_ ja maanviljelyksestä,
jonka tutkimukseen hän kokonaan antautui. Myös vaatetuksessa ja puheessa
hän halusi esiintyä suomalaisena talonpoikana. Sittemmin hän siirtyi
Ruotsiin, jossa eli suurimman osan ikäänsä, käyden tutkimusmatkoilla
Tanskassa, Englannissa y.m. Ruotsiksi ilmestyivät hänen enimmät
julkaisunsa tällä alalla, suomeksi vaan kaksi kirjasta: _Lyhykäisiä
osoituksia Suomen maan viljelyksessä_ 1853 ja _Lyhykäisiä osoituksia
Suomen emännille lehmäkarjan sekä maidon hoidossa ja juuston teossa_
1856. Ruotsinkieliset ovat myös hänen valtiolliset kirjoituksensa,
joista muudan oli niin arveluttavaa laatua, että se Ruotsissa
poltettiin. Keväällä 1895 hän palasi kotimaahansa, jossa oli joskus
ennenkin käväissyt, ja oleskeli jonkun aikaa Helsingissä pitääkseen
luentoja maanviljelyksestä. Mutta kuolema, joka hänet kohtasi Porvoossa
9 p. Toukok., teki lopun hänen levottomasta elämästään.

[120] Väitteessä, että hän asian-ajajana olisi välistä poikennut
oikeuden suoralta tieltä, ei siitäkään syystä saata olla perää, että
hänen täytyi olla hyvin varoillaan herrasmiesten suhteen, jotka eivät
suopeilla silmillä katselleet, mitenkä kansa heidän ohjistaan irtautui.
Tämä oikaisu, josta saa kiittää erästä asiantuntijaa, on toimittajan
velvollisuus julkaista, koska mainittu erehdys löytyy kalenterissa
Mansikoita ja Mustikoita ja saattaisi eksyttää vastaisia tutkijoita.
Yleisesti tunnettua onkin, että ne, jotka tavalla tai toisella
vähempiosaisten aseman parantamista harrastavat, joutuvat epäluulon ja
panettelun alaisiksi parempiosaisten kesken, joiden on etuoikeuksistaan
vaikea luopua.

[121] Tätä kalenterissa Mansikoita ja Mustikoita v. 1860 lausuttua
ennustusta näkyy tekijä v. 1885 pitämissään luennoissa alkaneen epäillä,
koska kirjoittaa: "Olisi ollut tulevaisuuden toivoa, vaan ei ole
toteutunut. Kansan runous näkyy hukkuneen yhteiskunnallisiin ja
asioitsemispuuhiin". Kuitenkin tekijä jo itse huomauttaa siitä
suorasanaisesta runoudesta, jota nykyiset kansankirjailijamme niin
etevällä tavalla edustavat, ja viimeisinä aikoina on myös uudempain
runomittain käyttämisen taito, mallikelpoisen kirjallisuuden ja
kansan-opistojen kautta, silminnähtävästi edistynyt. Vastainen
runoutemme ei kuitenkaan enää tule jakautumaan talonpoikaiseen ja
herrassäädyn harjoittamaan, vaan on oleva yhtä ja samaa kansallista
taiderunoutta.

[122] Sen suomentaja _Otto Tarvanen_ (Tandefelt) on useita muitakin
hyödyllisiä ja huvittavaisia kansankirjasia toimittanut. Hän oli
kapteenin poika, syntynyt Tarvolassa Saarijärvellä 1811, tuli
ylioppilaaksi 1830, eli posti-virkamiehenä ja kuoli Rantasalmella 1860.

[123] Sekään ei saanut työtänsä lopullisesti vahvistetuksi, vaan
asetettiin 1876 vuoden kirkolliskokouksessa vielä kolmas komitea,
esimiehenä tämän kirjan tekijä. Tämä komitea sai ehdoituksensa
vähäisillä muutoksilla hyväksytyksi toisessa kirkolliskokouksessa 1886.

[124] Papin poika, syntynyt Kuivaniemellä 1813, tullut ylioppilaaksi
1831 ja vihitty papiksi 1835. Ollut apulaisena useassa paikassa,
vuodesta 1842 Isossakyrössä. Samana vuonna eroitettu kuudeksi
kuukaudeksi virastaan luvattomain hartauskokousten pitämisestä. Päässyt
kirkkoherraksi Koivulahteen 1858, Iihin 1867 ja viimein v. 1875
Vöyrille, jossa kuoli 1880. On yhdessä Ingmanin kanssa vielä julkaissut
_P. Raamatun ja Lutheeruksen oppi_ selitettynä _vastoin sen kavaloita
vääräntäjiä näinä aikoina Suomenmaalla_ 1848, ja sitä paitsi yksin
suomentanut Lutherin kirjan _Lyhyt tapa tutkia kymmeniä käskyjä, uskoa
ja Isä meitää_ 1844.

[125] Painettuina ne löytyvät Kirjallisessa Kuukauslehdessä 1871 ja
albumissa _Kaikuja Hämeestä_ 1872.

[126] _Simo Vilho Appelgren_ oli syntynyt v. 1786 Säräisniemellä, jossa
isä oli kappalaisena, tuli ylioppilaaksi 1803 ja maisteriksi 1810, pääsi
Ouluun kolleegaksi 1813 ja rehtoriksi 1825, nimitettiin kirkkoherraksi
Kokkolaan 1838 ja kuoli 1854.

[127] _Kustaa Vilho Virenius_, papin poika Säkkijärveltä, oli syntynyt
1798, tullut ylioppilaaksi 1815 ja maisteriksi 1819, päässyt Viipuriin
vankilansaarnaajaksi 1820 ja kappalaiseksi 1824, sekä v. 1836
kirkkoherraksi Uudellekirkolle, jossa kuoli 1864.

[128] _Juliana Fredrik Kajaani_ oli Sotkamon nimismiehen _Juhana
Cajan'in_ poika, syntynyt 1815 ja tullut ylioppilaaksi 1832. Harrasteli
luonnontieteitä ja filosofiaa, mutta kääntyi jumalisen äitinsä kuoltua
1837 uskonnolliselle alalle ja vihittiin papiksi 1842. Kauan muuteltuaan
pitäjästä pitäjään apulaissaarnaajana, heikkona terveydeltään ja
aineellista puutetta kärsien, sai hän viimein v. 1857 kappalaisenpaikan
Piippolassa, jossa pysyi kuolemaansa saakka 1887. Ylioppilaana hän
Lönnrot'in seurassa v. 1836 matkusti Venäjän-Karjalaan, kooten paitsi
runoja melkoisen joukon satujakin Vuokkiniemen ja Uhtuen pitäjistä.
Suomen historiastaan toimitti hän myöhemmin uuden, lavennetun ja
täydennetyn painoksen, josta ensimmäinen _Pakanuuden ja paavin-uskon
ajat_ käsittelevä osa ilmestyi Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran
toimituksissa 1846. Valitettavasti hän ei hermosairaudeltaan saanut tätä
miellyttävää teostansa jatketuksi. Samasta syystä ei hän vuoden 1863
jälkeen voinut enää virkaansakaan hoitaa.

[129] _Kustaa Ticklén_ oli ennenmainittujen kahden Ticklén'ien veli,
syntynyt Pyhäjärvellä 1807, tuli ylioppilaaksi 1825, vihittiin papiksi
1830, oltuaan opettajana Turussa ja Porissa pääsi kappalaiseksi
Vesilahdelle 1837, siirtyi sieltä muuanne 1850, mutta palasi v. 1858
sinne takaisin kirkkoherraksi, jossa virassa kuoli 1882.

[130] _Juhana Ahlholm_ oli torpparin poika Oulaisista, syntynyt 1802,
tuli ylioppilaaksi 1825 ja samana vuonna papiksi, pääsi v. 1840
vakinaiseen kappalaisenvirkaan Lappajärvelle, jossa kuoli 1875.

[131] _Juhana Fredrik Wallin_ oli räätälin poika Turusta, syntynyt 1799,
tuli ylioppilaaksi 1819 ja papiksi 1820, pääsi opettajaksi Turun
alkeiskouluun 1824 ja kymnaasiin 1830 sekä kirkkoherraksi Kaivolaan 1841
ja kuoli 1850.

[132] _Martti Juhana Lindfors_, Kiteen kirkkoherran poika, oli syntynyt
Porvoossa 1800, tullut ylioppilaaksi 1818, maisteriksi 1823 ja
suorittanut lääkärintutkintonsa 1825. Vihittiin lääketieteen tohtoriksi
1832, oli vv. 1836-47 piirilääkärinä Kuopiossa, mutta erosi sitten
virastansa, harjoittaen yksityistä lääkärin tointa ja käyttäen joskus
joutilaat hetkensä suomenkielen opettajana Kuopion kymnaasissa. Otti
jälleen vastaan piirilääkärin-viran v. 1860 Pielisjärvellä, mutta erosi
siitäkin 1866 vanhuutensa tähden, eläen viimeiset vuotensa Kuopiossa
1869. Otti neuvottelevana jäsenenä hartaasti osaa Snellman'in
Saima-lehden toimitukseen. Julkaisi Litteraturblad'issa 1852 sangen
nerokkaan vertausjutun _Väinämöinens resa till Antero Vipunen_
(Väinämöisen matka Vipusen luo).

[133] Näin on tämä tapaus kerrottuna _Maiden ja Merien takaa_ lehdessä
1864 s. 12. Vähän toisin sen esittää _A.V. Ingman_ Muistelmissaan
(Kirjall. Kuukausl. 1871 s. 219): "Eräänä pyhäaamuna Lokakuulla vuonna
1830 oli kaksi suomalaista maisteria, Elias Lönnrot ja Martti Lindfors,
toistensa kanssa Helsingissä vilkkaassa keskustuksessa eräästä vanhasta
suomalaisesta kirjasta, jonka uudestaan painamista Lindfors katsoi
tarpeelliseksi, ja tästä hetken aikaa tuumailtuansa veikkonsa Lönnrot'in
kanssa, joukahti hänen mieleensä kyllä kummallinen ajatus: hän sanoi
yht'-äkkiä kiiltävin silmin, katsoen toverinsa totisiin kasvoihin:
minäpä keksin keinon; kuuleppas! me asetamme suomalaisen kirjallisuuden
seuran Helsingissä ja niin me kyllä saamme suomalaisia kirjoja
painetuksi".

[134] _Eerik Gabriel Melartin_ on hartaana suomalaisuuden ystävänä tässä
erikseen huomattava. Hän oli kappalaisen poika Kärkölästä, syntynyt
1780, tuli ylioppilaaksi 1797 ja maisteriksi 1802 sekä dosentiksi
Kreikan kirjallisuudessa 1804. Muutti seuraavana vuonna Viipuriin
saksalaisen lyseen opettajaksi ja määrättiin v. 1810 kaikkien Viipurin
läänin oppilaitosten tarkastajaksi, jossa virassa pysyi vuoteen 1814;
sitä ennen v. 1812 oli hän saanut jumaluus-opin professorin viran
Turussa. Nimitettiin viimein arkkipiispaksi 1833 ja kuoli 1847. Jo 1825
vuoden koulukommissioonissa koetti hän saada suomenkieltä oppiaineeksi
alkeiskouluissa ja ehdoitti suomenkielisten oppikirjain toimittamista
sitä varten, että vastaisuudessa voitaisiin opetustakin suomeksi
toimittaa. Hänen jälkeensä jääneissä papereissa löytyy myös kirjoitus
ministerivaltiosihteerille vuodelta 1837, joka sisältää ehdoituksen
suomenkielen viralliseksi julistamisesta. Suomenkieli olisi määrättävä
käytettäväksi "tuomio-istuimissa, opistoissa, hallinnollisissa
virastoissa y.m. maan virallisena kielenä ruotsin asemella, paitsi
ruotsalaisissa seurakunnissa, missä itse rahvas käyttää
viimeksimainittua kieltä". Kuitenkin olisi asian järjestämistä varten 15
tai 20 vuoden määräaika säädettävä, "jonka kuluttua suomenkieltä on
yksin-omaisesti käytettävä kaikissa tiloissa, missä ruotsi nyt on
käytännössä". (Kts. Gottlund'in Suomi-lehteä 1846 ja Biografista
Nimikirjaa).

[135] Ainoa palkkio, jonka Keckman koko sihteerin-ajallaan sai Seuralta,
oli 200 paperiruplaa (= 228-9 Smk.) kerta kaikkiaan.

[136] Tästä sai alkunsa Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran v. 1857
julkaisema Luettelo suomeksi präntätyittä kirjoista, jolla
täydellisyyteen nähden ei ole vertaistansa maailman
kirjallisuusluetteloissa. Sen tekijä oli Fredrik Vilhelm Pipping,
kauppiaan poika Turusta, syntynyt 1783, tullut ylioppilaaksi 1799 ja
maisteriksi 1805. nimitetty seuraavana vuonna Kreikan kirjallisuuden
dosentiksi ja v. 1814 professoriksi tieteitten historiassa ynnä
yliopiston kirjastonhoitajaksi, jossa virassa pysyi vuoteen 1845,
kutsuttu v. mi kirkollis-asiain päälliköksi senaattiin ja sieltä eronnut
3855, kuollut 1868. -- Merkillinen ja muistettava auttaja hänen työssään
oli eräs talonpoikainen mies, kirjansitoja ja kulkukauppias Matti Pohto,
syntynyt Ylistarossa 1817 ja surmattu kirjainhaku-matkalla Viipurin
pitäjässä 1857, samana vuonna jolloin Pipping'in luettelo valmistui.

[137] Lönnrot'in lähdettyä Helsingistä tulivat Seuran ruotsinkieliset
keskustelemukset ilman mitään erityistä päätöstä myös samalla kielellä
kirjaan pannuiksi. Ruotsinkielisinä pysyivät Seuran pöytäkirjat aina
vuoteen 1861. Silloin oli taas yliopistoon palannut Lönnrot esimiehenä
ja sihteerinä hänen läheisin nuorempi ystävänsä, ylimääräinen
suomenkielen lehtori ja kielenkääntäjä senaatissa _Kaarle Kustaa Borg_.

[138] Viimeinen (20:s) osa tätä jaksoa on vuoden 1860 ja ilmestyi v.
1862. Toinen (1883-87) ja kolmas (vuodesta 1888 vielä jatkuva) ovat
yksin-omaan suomenkielisiä.

[139] Hänen isänsä _Eerik Losteen_ oli suomalainen sotamies KarjaIohjan
emäseurakunnasta.

[140] 27 päivältä Marrask. 1823 Rantasalmen rovastille _Joakim Aadolf
Cleve'lle_; oli yksi niitä harvoja, jotka hänen matkansa merkityksen jo
siihen aikaan täysin ymmärsivät.

[141] _G.A. Brakel, Väinämöinen, lyriskt försök i tre akter_,
Tukholmassa 1829.

[142] Tosin kansanrunon perustuksella, vaan päinvastaisessa
järjestyksessä.

[143] Lönnrot'illa oli se käsitys, että kansanrunon _Marjatta_ (oik.
Marjetta eli Marketta) tarkoitti _Neitsyt Maariaa_ ja Metsolan (vasta
uudessa Kalevalassa: Karjalan) kuninkaaksi ristitty poika itse
Vapahtajaa. Siitä syystä hän jo vanhassa, ja vielä enemmän uudessa,
Kalevalan-laitoksessa yhdisti tähän runoon osia Luojan virrestä.
Väinämöisen poislähtöön on nimen-omaan Lönnrot'in lisäämää kanteleen
jäljelle jättäminen viimeisen kerran laulettua. Samantapainen
loppukohtaus löytyy muuten ennenmainitussa (s. 303 Muist.) _Brakel'in_
ruotsinkielisessä laulunäytelmässä, jossa päähenkilö, _Väinämöinen_,
kristin-uskon ja ruotsalaisvallan voitolle päästyä, sulkeutuu
hautakumpuun, jättäen kuitenkin sen kukkulalle kantelensa heläjämään.
Myös Esaias Tegnér'in saman-aikuinen _Frithiofs saga_ (Frithiof'in
satu), joka ilmestyi v. 1825, viittaa viimeisessä laulussaan uuden uskon
tuloon ja voittoon.

[144] Mainitussa ballaadissa tyttö lopettaa itsensä hirttäymällä
aittaansa.

[145] Niinkuin Ahlqvist on osoittanut, koetti Lönnrot jäljitellä
klassillisten kielten, kreikan ja latinan, synteettistä (yhdisteellistä)
lausetapaa.

[146] _Fabian Collan_ oli syntynyt 1817 Iisalmella, jossa isä oli
kirkkoherrana. Tuli ylioppilaaksi 1834 ja vihittiin maisteriksi 1840,
nimitettiin historian dosentiksi 1843, siirtyi saman aineen lehtoriksi
Kuopioon 1844 ja palasi v. 1850 yliopistoon filosofian
apulaisprofessoriksi, jossa virassa kuoli jo seuraavana vuonna. Oli
Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran sihteerinä vv. 1841-44 ja toimitti
samaan aikaan _Helsingfors Morgonblad'ia_, josta tuli innokas
suomalaisuuden äänenkannattaja ja tienraivaaja Snellman'in
_Saima-lehdelle_. On paitsi lukuisia historiallisia, valtiollisia ja
filosofisia kirjoituksia julkaissut pari tutkimusta suomalaisen
mythologian alalta, nimittäin: _Väinämöisestä ja Ilmarisesta_ sekä
_Bjarmeinmaasta ja Pohjolasta_, molemmat ruotsiksi Helsingfors
Morgonblad'issa 1838 ja 1839.

[147] _Henrik August Reinholm_ oli syntynyt 21 p. Maalisk. 1819
Raumalla, jossa isä eli maaviskaalina. Tuli ylioppilaaksi 1837 ja
filosofian kandidaatiksi 1844 sekä maisteriksi 1847, vihittiin papiksi
1854 ja saavutti tohtorin-arvon 1857. Palveli Viaporin luterilaisen
seurakunnan pappina vuodesta 1856 kuolemaansa asti 15 p. Kesäk. 1883.
Oli Suomen monipuolisin muinaismuistojen keräilijä. Runojen kerääjänä
oli hän aikanansa ainoa, joka pani myös niiden löytöpaikat tarkoin
muistiin; sillä ei ainoastaan Lönnrot ja Europaeus, vaan myös
tiedemiehet semmoiset kuin Castrén ja Ahlqvist olivat tämän tärkeän
seikan milt'ei kokonaan laiminlyöneet. Tutkijana ei Reinholm ollut yhtä
etevä ja vielä lisäksi hitaanlainen valmista aikaan saamaan. Hänen
suomenkielisistä julkaisuistaan mainittakoon: _Suomen kansan laulantoja_
I, Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kustantama 1849, _Suomalaisia
kasvunimejä_ 1850 vuoden _Suomi_-kirjassa, sekä ruotsinkielisistä
väitöskirja _Om finska folkens fordna hedniska slägt- och dopnamn_
(Suomalaisten kansojen muinaisista pakanallisista suku- ja
ristimänimistä) 1853. Julkaisematta jääneistä kokoelmista, joita on sata
paksua kääryä Muinaismuisto-yhdistyksen hallussa, on huomattavin
_Ilokas, Suomen kansan ajanviettoja_ vuodelta 1851.

[148] Teos valmistui vasta v. 1851 nuoremman veljen _Agathon Meurman'in_
loppuun saattamana; Lönnrot'in työtä oli jatkanut _Taneli Europaeus_.

[149] Tästä toimitti Lönnrot vielä lyhennetyn laitoksen kouluja varten
v. 1862; se ei kuitenkaan ollut onnistunut, eikä sitä liene paljon
tarkoitukseensa käytetty.

[150] Semmoisena kuin se Schiefner'in käännöksessä esiintyy, s.o. ilman
sananjakoa.

[151] Sitä vastoin ei Lönnrot saanut painolupaa saman tekijän
_Puuristi_-nimiselle kertomukselle. Molemmat ilmestyivät näihin aikoihin
vironkielellä venäläisissä paino-oloissa!

[152] Täydellisyyden vuoksi sopii mainita toinenkin sen-aikuinen
lehtinen, jonka Lönnrot painatti: _Minkätähden kuolee niin paljo lapsia
ensimäisellä ikävuodellansa_, 1859.

[153] Viimeksi on hänen testamentti-varoillaan saatu Sammattiin
emäntäkoulu.

[154] Tähän Lönnrot'in elämäkertaan, joka suurimmaksi osaksi on
uudestaan toimitettu, on käytetty etupäässä maisteri _A.R. Niemen_
kirjoituksia (Johdanto Kalevalan selityksissä 1895, _Elias Lönnrot'in
lapsuus_ Valvojassa 1895 ja _Elias Lönnrot Kajaanissa_ Virittäjässä
1897) ynnä julkaisemattomia keräelmiä sekä toimittajan omia tutkimuksia
(kts. _Kalevalan esityöt_ Valvojassa 1896).

[155] Tämä salanimi on käännös hänen oikeasta niinestänsä _Ar-vids son_.

[156] Ruotsintaja, niinkuin valtioneuvos _Th. Rein_ on selville saanut,
ei ole kukaan muu kuin itse Snellman, jonka suomalaisista harrastuksista
se on aikaisin ilmaus.

[157] Kirjallisessa Kuukauslehdessä 1871, s. 223.

[158] Kaikki kolme olivat olleet Castrén'in ensimmäisiä kuulijoita ja
_Ingman'in sekä Fabian Collan'in_ kera muodostaneet mainitun
suomalaisuuden liiton. Kellgren'in elämäkerta tulee myöhemmin
esitettäväksi. _Juhana Robert Tengström_, joka Ingman'in kertomuksen
mukaan oli liiton varsinainen "sielu", oli professori Juliana Jaakko
Tengström'in poika sekä Castrén'in, Kellgren'in ja Tikkasen lanko. Hän
syntyi Turussa 24 p. Toukok. 1823, tuli ylioppilaaksi 1839 ja seurasi
samana kesänä Castrén'ia matkalla Venäjän Karjalaan. Läksi v. 1843
Kellgren'in kera opintomatkalle Saksaan, suoritti yhdessä Kellgren'in ja
Tigerstedt'in kanssa filosofian kandidaatti-tutkinnon sekä vihittiin
maisteriksi 1844. Filosofian dosentiksi nimitettynä 1846 teki uuden
matkan Berliiniin ja Kellgren'in mukana Pariisiin, jossa kuoli
lavantautiin 13 p. Marrask. 1847. Hänen kirjoittamansa ovat kuvaukset
Kalevalasta _Fosterländskt_-albumiin ensimmäisessä ja _Joukahaisen_
toisessa osassa. -- _Kaarle Konstantin Tigerstedt_, ruukin-omistajan
poika Kuopiosta, syntynyt 7 p. Toukok. 1822, nimitettiin historian
dosentiksi 1846 ja saman aineen lehtoriksi Turkuun 1859, josta virasta
otti eron 1891.

[159] Sen kolmannessa ja viimeisessä, 1847 vuoden vihkossa ilmestyi myös
Runeberg'in _Vårt land_ (Maamme-laulu) ensi kertaa julkaistuna.

[160] Tässä kuitenkin ilmestyi _Lauri Jaakko Stenbäck'in_ runo _Mitt
finska fosterland_ (Suomalainen isänmaani).

[161] Sen ensimmäisessä vuosikerrassa 1845 on muun muassa painettuna
Berndtson'in omakirjoittama näytelmäruno _Fennomanen_.

[162] _Kaarle Martti Kiljander_ oli syntynyt 22 p. Syysk. 1817 Kaavilla,
jossa isä oli kirkkoherrana. Tuli ylioppilaaksi 1838, vihittiin papiksi
1842, määrättiin ensin rukoushuoneen-saarnaajaksi Lapinlahdelle, sitten
notaariksi Kuopion tuomiokapituliin ja pääsi viimein kirkkoherraksi
Nilsiään 1866. Oli useat kerrat valittuna mainitun tuomiokapitulin
assessoriksi ja kuoli tarkastusmatkalla piispaa seuratessaan Muhoksessa
6 p. Syysk. 1879. Kiljander oli käynyt Porvoon kymnaasia ja nauttinut
jonkun aikaa Runeberg'in opetusta, joka nähtävästi oli vaikuttanut hänen
runollisiin harrastuksiinsa. Ne puhkesivat kuitenkin ilmi vasta
Snellman'in herätyksen johdosta. Hänen toimittamansa oli vielä neljäs v.
1855 ilmestynyt _Annikan_ osa, suomennos Nicander'in murhenäytelmää
_Taikamiekka_. Myöhemmin ilmestyivät hänen Runeberg'in suomennoksensa:
_Nadeschda_ 1860 ja _Fjalar kuningas_ 1876 sekä _Salaminin kuninkaat_
1880. Viimeksi mainittu, niinkuin myös uusi Nadeschdan suomennos 1879,
oli toimitettu painosta hänen kuolemansa jälkeen. Vielä on Kiljander
mainittava 1863 vuoden virsikirja-komitean jäsenenä.

[163] _Samuli Roos_ oli talollisen poika Eurajoelta, syntynyt 1 p.
Tammik. 1792. Tuli ylioppilaaksi 1811 ja maisteriksi 1819 sekä
lääketieteen lisensiaatiksi 1821. Oli piirilääkärinä ensin Kajaanissa
1823-32, siis välittömästi ennen Lönnrot'ia, sitten Ylä-Karjalassa
1832-40. Sen jälkeen eli yksityislääkärinä kotipuolellaan ja kuoli 14 p.
Marrask. 1878. Kaiken joutoaikansa Roos pani suomalaisen kirjallisuuden
kartuttamiseen. Erittäin toimitteli hän ahkerasti terveys-opillisia ja
taloudellisia neuvokirjoja rahvaalle. 1860 vuoden _Suomi_-kirjaan
painatti hän suomentamiansa _Phaidron aisopolaisia satuja_.
Käsikirjoituksena jäi häneltä suomennos Sjögrenin
latinalais-ruotsalaista sanakirjaa sekä saksalais-suomalainen sanakirja.

[164] Mainitaan olleen Tammelan kirkkoherra _Niilo Maunu Tolpo_
(1770-1853).

[165] Pikemmin kuin mitä hän itsekään oli rohjennut toivoa; sillä vielä
vähäistä ennen oli tekijä Yrjö Koskisen kanssa keskustellut siitä, tokko
edes harmaapäisinä vanhuksina saisivat nähdä yhden suomenkielisen
oppikoulun toiminnassa!

[166] _Frans Vilhelm Rothsten_ on syntynyt 14 p. Syysk. 1S33 Porissa,
jossa isä eli puuseppänä. Tuli ylioppilaaksi 1851 ja maisteriksi 1857.
On ollut ajoittain suomenkielen opettajana parissa Helsingin koulussa,
siinä toimessa osoittaen harvinaista taitoa, vaan muuten, virkoihin
pyrkimättä, pannut kaiken aikansa kirjallisiin töihin. On sepittänyt
tarkan _Latinalais-suomalaisen sanakirjan koulujen tarpeeksi_, joka
ilmestyi Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran toimituksissa 1864 (toinen
painos 1883), sekä toimittanut sana- ja asiaselitykset helppohintaiseen
Kalevalan-painokseen vuodelta 1870. Näiden hänen työnsä näkyväin
hedelmäin ohessa on hän vielä hiljaisuudessa ollut suurena apuna monessa
muussa kirjallisessa sekä tieteellisessä yrityksessä. Niin on hän esim.
valvonut kielen puhtautta _Valdemar Churberg'in Uudessa romani-jaksossa_
1874-78 sekä antanut neuvoja ja lisiä _A.V. Jahnsson'in_ v. 1871
ruotsiksi ilmestyneesen suomenkielen lauseoppiin. Suomalaisen
Kirjallisuuden Seuran sihteerinä vuodesta 1870 on hän tehokkaalla
tavalla ottanut osaa myös useimpien Seuran toimituksien, etenkin
sanakirjojen ja maanviljelys-oppikirjojen julkaisemiseen.

[167] Ei ole sekoitettava ennen mainittuun veljeensä _Aksel Gabriel
Corander'iin_, joka julkaisi ruotsinkielisen suomenkielen lauseopin
_Finsk sattslära_ 1861. Hän oli syntynyt Mikkelissä 23 p. Maalisk. 1827,
tuli ylioppilaaksi 1845 ja maisteriksi 1850. Oli pari vuotta opettajana
Helsingissä ja sitten lehtorina Viipurissa vuoteen 1874. Kuoli 29 p.
Syysk. 1877. On vielä painattanut _Kertoelman Suur-Savosta eli
Mikkelistä_ 1848, joka on ensimmäinen pitäjänkertomus suomenkielellä.
Toimitti Viipurissa _Sananlennätintä_ 1856 yhdessä veljensä kanssa ja
yksin 1857-58 sekä _Otavaa_ 1862-63. Oli vv. 1857-75 Viipurin
Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran sihteerinä.

[168] Tässä yhteydessä sopinee mainita, että samana vuonna, 1852,
ilmestyi ensimmäinen muun kielen oppikirja suomeksi. Se oli _Juhana
Vilhelm Murman'in Harjoittava ruotsinkielen-oppi alkaville_. Murman oli
syntynyt 12 p. Tammik. 1830 Haukiputaalla, tullut ylioppilaaksi 1852 ja
vihitty papiksi 1857. Oltuaan pappina ja opettajana monessa paikoin
Suomessa, siirtyi v. 1868 Inkeriin, jossa kuoli Keltun ja Rääpyvän
seurakuntain kirkkoherrana 31 p. Tammik. 1892. On kirjailijana liikkunut
hyvin erilaisilla aloilla ja aikoinansa ollut erinomaisen tuottelias.
Hänen huomattavin teoksensa on _Setän opetuksia_, ensimmäinen vihko
_sielutieteessä_ 1856, toinen _sielunviljelyksestä_ 1860, jotka nekin
ovat laatuaan esikoisia kirjallisuudessamme. Yhdessä _Pekka Aschan'in_
kanssa on hän myös toimittanut oppikirjan _Eläintiede suomalaisille
alkeiskouluille_ 1866. Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran lähettiläänä on
hän ollut kahdella tutkimusmatkalla Pohjanmaalla, v. 1854 kansanrunoja
ja v. 1862 historiallisia muistoja keräämässä. Edellisen retken
tuloksista on hän julkaissut saman vuoden Suomi-kirjassa ensimmäisen
laveamman esityksen Suomalaisten muinaisista taikatavoista ja -tempuista
ruotsiksi: _Några upplysningar om Finnarnes fordna vidskepliga bruk och
trollkonster_, sekä suomeksi _Kertomuksen jälkimmäisestä
tiedustusmatkasta Pohjanperällä_, niin-ikään Suomi-kirjassa 1865.
Inkerissä hän on vielä painattanut _Selityksen häätavoista Inkerinmaan
Suomalaisissa seurakunnissa_, 1872. Mainitun ruotsin kieliopin jälkeen
seurasivat _Juhana Gabriel Geitlin'in_ latinan ja saksan kieliopit 1858
ja 1861, _Kustaa Cannelin'in_ kreikkalainen ja _Vilhelm Flomam'in_
ranskalainen kielioppi 1863, suomennos _Mattias Akianderin_ venäjän
kielioppia 1864 sekä viimein _Romulus Maunu Oppman'in_ englannin
kielioppi 1867.

[169] _Sven Gabriel Elmgren_, kappalaisen poika Paraisista, oli syntynyt
25 p. Lokak. 1817. Tuli ylioppilaaksi 1836 ja maisteriksi 1840. Suoritti
jumaluus-opin kandidaatti-tutkinnon 1844, mutta antautui yliopiston
kirjaston palvelukseen, jonka vakinaiseksi amanuenssiksi pääsi 1848 sekä
varahoitajaksi 1862 ja jossa palveli vuoteen 1891. Oli vv. 1846-61
Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran sihteerinä ja painatti kertomuksen
seuran edellisestä vaikutuksesta 1847 vuoden _Suomi_-kirjaan. Antoi
_Fosterländskt album'iin_ m.m. tutkimuksen _Mikael Agricolasta_ sekä
useita kirjallishistoriallisia elämäkertoja nimikirjaan _Finlands
minnesvärda män_ (Suomen muistettavat miehet), joka ilmestyi vv.
1853-57. Hänen muista ruotsinkielisistä julkaisuistaan on mainittavin
kaksiosainen väitöskirja _Öfversigt af Finlands litteratur_ (Suomen
kirjallisuuden luettelo ja yleiskatsaus) 1861 ja 1865. Kuoli 2 p.
Marrask. 1897.

[170] Ilmoituksia otti _Kanava_ vastaan myös ruotsin-, saksan-ja
venäjänkielillä. Se oli, näet, samoin kuin _Sanansaattaja Viipurista_,
aikoinaan ainoa Viipurissa ilmestyvä sanomalehti. Saksankielinen
_Wiburgs Wochenblatt_ oli lakannut 1832; ruotsinkielinen _Wiborgs
annonceblad_ oli Sanansaattajan vuosikertojen välillä ja jälkeen
ilmestynyt vv. 1837-39, 42-44, ja virkosi vielä _Kanavan_ kuoltua eloon,
vaikka ainoasti vuodeksi 1848.

[171] Kts. Litteraturblad 1848 n:o 12.

[172] Myöhemmistä runotuotteista huomattakoon _Sotamarssi_ vuodelta 1889
ja samana vuonna juuri vähää ennen kuolemaa kirjoitettu _Punkaharjun
tytön laulu_.

[173] Ensimmäisen _Suomenkielisen lukemiston_ kouluja varten toimitti v.
1850 Vaasan kymnaasin apulainen, sittemmin Ulvilan kirkkoherra _Aukusti
Lilius_.

[174] Se painettiin v. 1891 Suomalais-ugrilaisen Seuran toimituksiin,
joissa myöhemmin myös Ahlqvist'in voguulilaiset kielinäytteet ynnä
kielioppi ilmestyivät 1894.

[175] Ihmeellisintä on että tämä "kansatieteellinen unelma" taisi päästä
painotarkastuksen läpi. Tämän seikan selittää ainoasti sen ilmestyminen
pienissä kappaleissa 1847 vuoden Suomettaren palstoilla, joten
kokonaisuus ei heti tarkastajan silmään pistänyt. Kuinka ahtaat
paino-olot muuten siihen aikaan olivat, osoittaa paraiten eräs kohta
runossa _Miksikä aina suret!_ 1849 vuoden Suomettaressa, jossa se
ensikerran löytyy julkaistuna, on näet _Suomeni_ sanan sijalle täytynyt
painattaa _Saimani_!

[176] _K(aarlo) B(erghom)_, Kirjallisessa Kuukauslehdessä 1869 s. 19.

[177] Ainoasti vähäinen avunlisä tähän teokseen: _Tutkimus
sivistyssanoista obilais-ugrilaisten kansojen kielissä_ 1882, on
suomenkielellä julkaistu. Sitä vastoin ovat kaikki hänen Kalevalaa
koskevat kirjoituksensa: _Tutkimus Kalevalan tekstissä ja tämän
tarkastusta_ 1886 ja _Kalevalan Karjalaisuus_ 1887, niinkuin myös _Elias
Lönnrot, elämäkerrallisia piirteitä_ 1884, kaikki suomeksi kirjoitetut.
Ensiksimainittu on suomenkielisenä promotsiooni-kutsumuskirjana
ensimmäinen laatuaan. Myös yliopiston rehtorina on Ahlqvist ensimmäisenä
käyttänyt suomenkieltä avajaispuheissaan, jotka ilmestyivät painettuina
heti hänen kuolemansa jälkeen 1889.

[178] _Sakari Joakim Cleve_ syntyi 3 p. Jouluk. 1820 Rantasalmella,
jossa isä oli kirkkoherrana. Tuli ylioppilaaksi 1838, maisteriksi 1844,
filosofian dosentiksi 1848 ja tohtoriksi 1850. Nimitettiin lehtoriksi
Kuopion kymnaasiin 1851 sekä v. 1862 kasvatustieteen professoriksi,
josta virasta otti eron 1882. On järjestänyt Suomen korkeamman
oppikoulun ja sitä varten perustanut Helsinkiin mallikoulun, johon
toimitti suomenkielisenkin osaston 1867. Kun tämä päätettiin
lakkautettavaksi 1871, oli hän Helsingin suomalaista alkeisopistoa
perustamassa, samoin kuin Helsingin suomalaista tyttökoulua 1869. On
vielä järjestänyt Helsingin kansakoululaitoksen sekä jäsenenä 1862
vuoden kansakoulu-komiteassa valmistanut sen ehdoituksen, joka
pääasiallisesti on perustuksena nyt voimassa olevalle asetukselle. On
perustanut Suomen Kasvatustieteellisen yhdistyksen sekä sen
aikakauskirjan 1864. On myös ollut v. 1874 perustetun
Kansanvalistus-seuran ensimmäinen esimies. Hänen pääteoksensa on
_Koulujen kasvatus-oppi_, joka ilmestyi suomalaisessa käännöksessä 1886.

[179] Nimitys on Lönnrot'in keksimä; Kantelettaren runo, jossa se
ensiksi esiintyy, on ainoasti vapaa suomennos virolaista _Salme-runoa_.

[180] Siihen asti oli sitä alusta vuotta toimittanut länsisuomalainen
maisteri _Edvard Rindell_.

[181] Uudella Suomettarella on tähän saakka ollut ainoasti kaksi
päätoimittajaa: _Antti Almberg_ 1869-70, ja _Viktor Löfgren_ Kesäkuusta
1870 alkaen. -- _Antti Fredrik Almberg_, Maskun kirkkoherran poika,
syntyi 18 p. Heinäk. 1846, tuli ylioppilaaksi 1863 ja maisteriksi 1869,
nimitettiin suomenkielen-kääntäjäksi senaattiin 1876. Käytyään vv.
1874-75 tutkimusmatkalla Unkarissa, on hän tutustuttanut Suomalaisia
tämän veljeskansan oloihin useilla teoksilla: _Unkarin maa ja kansa_
1876, _Unkarin kielen oppikirja_ yhdessä unkarilaisen _Joszef
Szinnyei'n_ kanssa 1880, _Unkarin albumi I_ 1881. _Maantieteellisiä
kuvaelmia 10-11. Unkari_, 1882-83, sekä suomennoksilla (esim. Jókai'n
_Uusi Tilanhaltija_ 1878). On sitä paitsi ylimääräisenä unkarinkielen
lehtorina yliopistossa vuodesta 1881 antanut opetusta mainitussa
kielessä. -- _Niilo Viktor Alfred Löfgren_, hovioikeudenneuvoksen poika,
syntyi Viipurissa 25 p. Marrask. 1843, tuli ylioppilaaksi 1862 ja
filosofian kandidaatiksi 1870. Oli v. 1865 apumiehenä _Maiden ja Merien
takaa_ lehden toimituksessa. Suomensi 1869-70 kaksi Emlekyl'in (Eemil
Nervanderin) novellia: _Honkain tarinat_ ja _Uotilan isäntä_, joiden
alkuteokset ovat jääneet julkaisematta. Otti myös osaa Vänrikki Stoolin
tarinain suomentamiseen.

[182] _Pietari Aadolf Europaeus_ (1753-1825). Oli kielten ja nähtävästi
myös kansanrunojen harrastaja. S. 244 ylhäällä mainittu Porthan'in
kiitoskirje on, sen mukaan kuin t:ri _E. Lagus_ on selville saanut,
hänelle, eikä Berner'ille kirjoitettu.

[183] Jälkimmäisenä vuonna yhdessä maisteri _Abraham Nylander'in_
kanssa.

[184] Viimeksi hän on v. 1896 painattanut _Mietteitä I.
Lainkäyntikielistämme ja II. Lainkäynti-säädäntömme parantamistoimista_.

[185] Toinen uudistettu painos ilmestyi 1877.

[186] V. 1871 ilmestyi vielä _Aminoff'in_ väitös _Etelä-Pohjanmaan
kielimurteesta tutkimus_, joka on vertailevaa laatua ja ensimmäisenä
edustaa uuden-aikaista murretutkimusta maassamme. Mutta samana vuonna
ilmestyi asetus, joka kielsi suomen- ja ruotsinkieltä
kielitieteellisissä väitöskirjoissa käyttämästä ja joka oli voimassa
vuoteen 1886. -- _Torsten Kustaa Aminoff_ oli syntynyt 11 p. Marrask.
1838 Nilsiässä, jossa isä oli maamittarina. Palveli vv. 1855-61
sotaväessä, viimein vänrikin arvolla, ja suoritti sillä välin
ylioppilastutkinnon 1857. Vihittiin maisteriksi 1869 ja nimitettiin
historian lehtoriksi Haminan kadettikouluun 1871, jonka jälkeen saavutti
vielä tohtorin-arvon 1873. Kuoli Helsingissä 18 p. Elok. 1881. Jo
sotamiehenä Virossa majaillessaan oli hän opiskellut vironkieltä, niin
että v. 1869 saattoi toimittaa _Virolais-suomalaisen sanakirjan
satukokoukseen: Eestirahva ennemuistesed jutud_, jonka Kreutzwald'in
teoksen Suomalainen Kirjallisuuden Seura kolmea vuotta aikaisemmin oli
painosta kustantanut. Käytyään v. 1871 Ruotsin ja Norjan rajamailla
asuvain Suomalaisten luona, julkaisi hän arvokkaan kielitieteellisen
tutkimuksen _Tietoja Vermlannin Suomalaisista_ Suomi-kirjassa 1876. Sitä
ennen oli hän savokarjalaisen osakunnan albumiin antanut kaksi
huomattavaa historiallista kirjoitusta _Savolaisten sija Suomen
asutushistoriassa_ 1870 ja _Lyhyt silmäys itäisten suomensukuisten
kansain historiaan_ 1873. Kesällä 1878 teki hän Suomen Tiedeseuran
kustannuksella matkan _Votjakkein_ luo, jonka tuloksista on suurin osa
vasta hänen kuolemansa jälkeen tohtori _Yrjö Wichman'in_ toimesta
ilmestynyt.

[187] Heidän sijallaan olivat väliajalla toimittajina maisterit _Paavo
Cajander_ 1873-74 ja _Samuli Suomalainen_ 1875, kaunokirjailijoina vasta
mainittavat, sekä _Aukusti Juhana Mela_ 1873-75. Viimeksi mainittu
syntyi 8 p. Maalisk. 1846 Kuopiossa, jossa isä oli henkikirjurina. Tuli
ylioppilaaksi 1865 ja maisteriksi 1873 sekä luonnonhistorian ja
maantieteen lehtoriksi suomalaiseen normaalilyseesen 1888. Muutti
alkuperäisen nimensä Malmberg Melaksi 1876. On luonnontieteellisen
kirjallisuuden ensimmäinen varsinainen sekä etevin edustaja
suomenkielellä. Mainittakoon ainoasti: _Suomen eläimistö_ 1872;
_Lyhykäinen kasvioppi ja kasvio_ 1877; _Suomen luurankoiset_ 1882;
_Zoologia kansalaisille I_, pääasiallisesti Brehm'in mukaan, 1891-96.

[188] Valvojan päätoimittajina ovat olleet: _Juhana Richard Danielson_
1881-84, _Thiodolf Rein_ 1885-87, _Ernst Kustaa Palmén_ 1888-91, _Oskar
Eemil Tudeer_ 1892-96 ja _Eemil Nestor Setälä_ 1897. --_Danielson_,
kappalaisen poika, on syntynyt Hauholla 7 p. Toukok. 1853, ylioppilas
1870, yleisen historian dosentti 1878 ja professori 1880,
valtiopäivämies. Suomenkielisistä teoksista huomattakoon: _Suomen
yhdistäminen Venäjän valtakuntaan_ 1891; _Suomen sisällinen itsenäisyys_
1892; _Viipurin läänin palauttaminen muun Suomen yhteyteen_ 1894;
_Suomen sota ja Suomen sotilaat 1808-09_ 1896. -- _Palmén_, professorin
poika, on syntynyt Helsingissä 26 p. Marrask. 1849, ylioppilas 1866,
pohjoismaiden historian dosentti 1877 ja professori 1884,
valtiopäivämies. Teoksista: _Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran
viisikymmen-vuotinen toimi ynnä suomalaisuuden edistys_ 1881; sekä
Valvojasta: _Neljä merkkivuotta Suomen oppikoulun historiassa_ ja
_Suomen valtiovarojen hoidosta_ 1889, _Taistelu lakiemme puolesta
1840-luvulla_ 1896. -- _Tudeer_, tuomarin poika, on syntynyt Mikkelissä
30 p. Elok. 1850, ylioppilas 1867, kreikan kielen ja kirjallisuuden
dosentti 1879 ja ylimääräinen professori 1885. Valvojasta:
_Matkamuistelmia Kreikasta_ 1883; _Homeeros ja Kalevala_ 1885; _Runous
ja vapaus_ 1888. -- _Setälä_, talollisen poika, on syntynyt Kokemäellä
27 p. Helmik. 1864, ylioppilas 1882, suomalais-ugrilaisen kielitieteen
dosentti 1887, Suomen kielen ja kirjallisuuden professori 1893. Teoksia
mainittakoon: _Suomen kielen lauseoppi_ 1880; _Lauseopillinen tutkimus
Koillis-Satakunnan kansankielestä_ 1883; _Yhteissuomalainen
äännehistoria 1-2_, 1890-91; _Lisiä suomalais-ugrilaisen
kielentutkimuksen historiaan_ 1891; _Oikeakielisyydestä suomenkielen
käytäntöön katsoen_ 1894.

[189] Viimeksi on v. 1896 ilmestynyt alkuosa hänen kirjoittamaansa
laveata _Suomen lainsäädännön historiaa_.

[190] Lisäksi: _Lyhyt runous-oppi_ ja _Runous-opin pääkohdat_ 1891.

[191] _Aksel August Borenius_ on syntynyt 19 p. Maalisk. 1846 Porvoossa,
jossa isä oli kymnaasinlehtorina. Tuli ylioppilaaksi 1863 ja filosofian
kandidaatiksi 1871. Kävi vv. 1871, 1872 ja 1877 keräämässä vanhoja
runoja ja niiden sävelmiä Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran
kustannuksella, jonka kirjaston ja arkiston hoitajana myös oli vv.
1876-79, pannen nämät aivan uuteen kuntoon. On m.m. julkaissut:
_Selityksiä runonkeräyksistäni ja niiden johdosta muutamia mietteitä
Kalevalasta_ Kielettäressä 1872; _Missä Kalevala on syntynyt?_ Suomen
Kuvalehdessä 1873; _Suomen keskiaikaisesta runoudesta I. Luojan virsi_
Virittäjässä 1886.

[192] Viime aikoina on hän etenkin edistänyt siperialaisten
kalliokirjoitusten kokoilemista, julkaisemista ja tutkimista.

[193] Sekä ennen mainittu _Juhana Vilhelm Snellman'in elämä_, joka on
myös suomeksi ilmestynyt 1896.

[194] Myös _Godenhjelm'in_ voi tähän lukea sekä itse kirjan tekijän.
Ryhmitys on muuten kokonaan toimittajan.

[195] Myöhemmin on hän julkaissut kokoelman _Raittiusrunoja_ 1889 sekä
kertomuksen _Salmelan heinätalkoot_ 1891.

[196] _B. F. G(odenhjelm)_, Kirjallisessa Kuukauslehdessä 1876 s. 43.

[197] Lisättäköön: _Itätsheremissiläiset kielennäytteet_ saksalaisen
käännöksen kera Suomalais-ugrilaisen Seuran toimituksissa 1889 ja
_Kuollan Lapin murteiden sanakirja ynnä kielennäytteitä_ Tiedeseuran
Bidrag'eissa 1891.

[198] Kokoelman runojansa julkaisi Arvi Jännes nimellä _Muistoja ja
toiveita ystäville jouluksi_ 1889. Promotsiooni-runoilija 1897.

[199] Ilmestyivät 1867-70; yksin on Cajander uudistanut suomennoksen
mallikelpoiseksi 1889. On myös uudestaan suomentanut Topelius'en
_Maamme-kirjan_ ja _Luonnon-kirjan_ 1886.

[200] Erikseen ovat vielä huomattavat hänen tervehdyssanansa v. 1890
seppelöidyille maistereille.

[201] Myöhemmin ilmestyneitä ovat runokokoelmat: _Kuplia_ 1890 ja _Ajan
varrelta_ 1896, eletty kertomus _Uskovainen_ 1890 sekä näytelmät
_Tietäjä_ 1887, _Aino_ 1893 ja _Kullervo_ 1895.

[202] Tämä arvostelu tietysti ei koske vuoden 1886 jälkeen ilmestyneitä
näytelmärunoja.

[203] Ennen vuotta 1886 esiintyneistä.

[204] _Eemil Fredrik Nervander_, kuuluisan luonnontutkijan ja runoilijan
(_Jephtas bok_ 1840) _Juhana Jaakko Nervander'in_ poika, on syntynyt
Helsingissä 16 p. Marrask. 1840. Tuli ylioppilaaksi 1858 ja suoritti
filosofian kandidaatti-tutkinnon 1869. On salanimellä _Emlekyl_
julkaissut kaunokirjallisia teoksia, sekä ruotsin- että suomenkielisiä.
Jälkimmäiset, nimittäin ennen mainitut novellit _Honkain tarinat_ 1869
ja _Uotilan isäntä_ 1870 sekä v. 1884 ilmestynyt _Katri, kertomus 17
vuosisadasta_, ynnä suomalaisessa teaatterissa v. 1879 esitetty näytelmä
_Pieni Suometar_, ovat kaikki toisten kääntämiä. Nervander on
muistettava myös Suomen taidehistoriallisten muinaismuistojen ahkerana
keräilijänä ja tutkijana.

[205] Uutta painosta valmistetaan parast'-aikaa. Edellisen oli
toimittanut _B.F. Godenhjelm_.

[206] _Eliel Aspelin_, Juhana Reinhold Aspelin'in nuorempi veli, on
syntynyt 9 p. Lokak. 1847 Ylivetelissä, jossa isä silloin oli
kappalaisena. Tuli ylioppilaaksi 1865, filosofian kandidaatiksi 1871 ja
lisensiaatiksi 1878. Nimitettiin estetiikan ja taidehistorian dosentiksi
1880 sekä ylimääräiseksi professoriksi 1892. Julkaisi tutkimuksen
Aleksis Kivestä ja hänen teoksistaan jo v. 1872 Kirjallisessa
Kuukauslehdessä. On sittemmin esiintynyt etevänä
elämäkerran-kirjoittajana: _Johannes Takanen_ 1888, _Verner Holmberg_
1890, _Elias Brenner_ 1896. Hänen muita julkaisujaan mainittakoon:
_Siipialtarit, tutkimus keskiajan taiteen alalla_, väitöskirja 1878;
_Kalevalan tutkimuksia I_, 1882; _Suomen taiteen historia
pääpiirteissään_ 1891: _Kansa Saksan kertomarunoudessa, 1750-1850_ 1894:
sekä salanimellä _Ellei_ suomennetut Dickens'in _Kotisirkka_
Novellikirjastossa 1870 ja Ibsenin näytelmä _Kuninkaan alut_ 1884.

[207] Ennen vuotta 1886 ilmestyneistä. Onnistuneen aiheensa puolesta
merkillinen on myös _Matti Kurikan_ v. 1884 painettu _Viimeinen
ponnistus_, kuvaus Inkerin kansan elämästä orjuuden lakkauttamisen
ajoilta.

[208] _Näytehnistön_ suomentajista mainittakoon vielä _Eerik Juhana
Blom_, syntynyt 22 p. Toukok. 1817 Iisalmella, jossa isä oli
kappalaisena. Hän tuli ylioppilaaksi 1836 ja maisteriksi 1840, toimitti
ensin kouluvirkoja eri paikoissa, vaan sitten vihitti itsensä papiksi ja
nimitettiin Heinävedelle 1855 ja Sysmään 1860. Kuoli 20 p. Huhtik. 1887.
Blom on tunnettu monista sujuvista suomennoksistaan. Suorasanaisista
ovat mainittavat, paitsi Näytelmistöön painetut Lessing'in draamat
_Emilia Galotti_ 1861 ja _Minna von Barnhelm_ 1864, Conscience'n novelli
_Ravintolan isäntä_ 1863. Runomitalla on hän kääntänyt Tegnér'in
_Frithiofin sadun_ 1872 ja Runeberg'in _Hirvenhiihtäjät_ 1876, joista
edellinen ei kuitenkaan ole yhtään onnistunut. V. 1873 painatti hän
nimellä _Niitä näitä runouden alalta_ vihkosen suomennoksia Runeberg'in,
Franzén'in, rouva Lenngren'in y.m. pienistä runoelmista. Omiakin
sepitelmiä on hän julkaissut, ensi kerran Saima-lehdessä 1845 ja
sittemmin Suomettaressa.

[209] Omaa sukua _Forsman_, kultasepän tytär Tukholmasta, syntynyt 20 p.
Marrask. 1838. Meni v. 1866 Helsingissä naimisiin etevän näyttelijän
_Frithiof Raa'n_ kanssa, sekä tämän kuoltua norjalaisen kirjailijan
_Kristian Winter-Hjelm'in_ kanssa 1874.

[210] Vaikka, niinkuin on mainittu, Bergbom suomalaisen teaatterin
johtajana ei ole mitään näytelmää omassa nimessään julkaissut, on hänen
kuitenkin siinä asemassa ollut tilaisuus suuressa määrin vaikuttaa
uusimman näytelmäkirjallisuutemme kehitykseen. Kuinka suuri osa hänellä
on ollut monessa näyttämöllämme esitetyssä ja myöhemmin julkaistussa
näytelmässä, on vastainen suomalaisen kirjallisuuden historian tutkimus
selvittävä.

[211] Etevänä runomitallisten näytelmäin suomentajana huomattakoon myös
_Juhana Enlund_. Hän syntyi Raumalla 29 p. Kesäk. 1836. Kun Suomen
ruotusotaväki v. 1854 asetettiin, meni hän Turun ja Porin läänin
pataljoonaan ja palveli siinä, viimeksi vältvääpelin arvolla, siksi kuin
Suomen sotaväki v. 1868 hajoitettiin. Sitten tultuaan Helsinkiin, sai
hän viran rautatiehallituksen kansliassa, jossa v. 1897 pääsi
vakinaiseksi kamreeriksi. Enlund on hienolla runoaistilla ja sujuvalla,
kauniilla kielellä suomentanut seuraavat näytelmät: Oehlenschläger'in
_Aksel ja Valpuri_ 1873, Lessing'in _Nathan viisas_ 1876, Hertz'in
_Kuningas René'n tytär_ 1878 ja Björnson'in suorasanainen _Leonarda_
1880. Myös on hän sepittänyt sävelmän Yrjö Koskisen runoelmaan _Suomen
salossa_.

[212] Kirjallisessa Kuukauslehdessä 1869 s. 20-22, 306-312.

[213] Kts. _J. W. C(alamnius'e)n_ arvostelua Kirjallisessa
Kuukauslehdessä 1874 s. 52.

[214] Myöhemmin on Minna Canth'ilta vielä ilmestynyt m.m. seuraavat
näytelmät: _Kovan onnen lapsia_ 1888, _Papin perhe_ 1891 _Sylvi_ 1893 ja
_Anna Liisa_ 1895; kertomukset: _Hanna_ 1886, _Köyhää kansaa_ 1886,
_Salakari_ 1887, _Lain mukaan_ ja _Kauppa-Lopo_ 1889, _Novelleja_, kaksi
osaa, 1892; aikakauskirja _Vapaita aatteita_ 1889-90.

[215] _V(asenius)_, Valvojassa 1882, s. 139.

[216] _K(aarlo) B(ergbom)_, 1869, s. 101.

[217] _Juliana Adrian Hahnsson_, kauppiaan poika, oli syntynyt Raumalla
4 p. Maalisk. 1834. Tuli ylioppilaaksi 1852 ja maisteriksi 1860. Kuoli 9
p. Toukok. 1888. On julkaissut _Muoto-opillisen selityksen Eurajoen,
Lapin, Rauman, Pyhänmaan, Laitilan ja Uudenkirkon pitäjien kielestä_
Suomi-kirjassa 1866-72 sekä Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran
kustantamaa laveata _Ruotsalais-suomalaista sanakirjaa_ kaksi vihkoa
1884 ja 1888, jota teosta, vaikka supistetun suunnitelman mukaan ovat
jatkaneet: maisteri _Aukusti Herman Kallio_ sekä hänen kuoltuaan tohtori
_Heikki Paasonen_. -- Theodolinda Hahnsson meni v. 1896 uusiin naimisiin
senaattori Yrjö-Koskisen kanssa.

[218] Myöhemmin ilmestyneitä ovat kertomukset: _Huutolaiset_ 1887,
_Joululahjat_ ja _Martta_ 1891, _Kaksi_ 1893, _Marjapojat_ 1894 sekä
näytelmä _Sodan uhatessa_ 1888.

[219] Uusi, vähän muutettu laitos 1886.

[220] Myöhemmin vielä: _Uusia kertoelmia_ 1889 ja _Sivuteitä_ 1891.

[221] Myöhemmin ilmestyivät: _Hellmannin herra_ ja _Esimerkin vuoksi_
1886; _Kuvauksia_ 1889; _Helsinkiin_ 1889; _Yksin_ 1890; _Lastuja_,
kolme kokoelmaa, 1891, 1892, 1896; _Papin rouva_ 1893; _Heränneitä_ ja
_Maailman murjoma_ 1894; _Panu_ 1897.

[222] Nuori kirjailija, johon tämän kirjan tekijä jo aikaisin kiinnitti
huomionsa, on sittemmin kaksiosaisella romaanillansa _Vaaralla_ 1891 ja
_Elsa_ 1894 saavuttanut yleisen tunnustuksen. Vielä on hän julkaissut
novellikokoelman _Lapsia_ 1895.

[223] 1878, s. 86-87.

[224] Myöhempien kansankirjailijain luetteleminen ei tähän esitykseen
enää kuulu. Heidän yhteiseen novellikokoelmaansa _Syvistä riveistä_,
joka ilmestyi vv. 1888-90, oli tekijä aikonut kirjoittaa johdannon,
mutta sitäkään aijetta ei hänen ollut suotu toteuttaa.

[225] Toiset viisi vv. 1886-89.

[226] Myöhemmin ilmestyivät: _Isäin pahat teot lasten päällä_ 1887;
_Jälkipoimintoja_ 1889; _Pikakuvia 1867 katovuodesta ja sen
seurauksista_ 1893 sekä viimeksi _Valitut teokset_, kolme osaa, 1895-96.





*** End of this Doctrine Publishing Corporation Digital Book "Suomalaisen kirjallisuuden vaiheet" ***

Doctrine Publishing Corporation provides digitized public domain materials.
Public domain books belong to the public and we are merely their custodians.
This effort is time consuming and expensive, so in order to keep providing
this resource, we have taken steps to prevent abuse by commercial parties,
including placing technical restrictions on automated querying.

We also ask that you:

+ Make non-commercial use of the files We designed Doctrine Publishing
Corporation's ISYS search for use by individuals, and we request that you
use these files for personal, non-commercial purposes.

+ Refrain from automated querying Do not send automated queries of any sort
to Doctrine Publishing's system: If you are conducting research on machine
translation, optical character recognition or other areas where access to a
large amount of text is helpful, please contact us. We encourage the use of
public domain materials for these purposes and may be able to help.

+ Keep it legal -  Whatever your use, remember that you are responsible for
ensuring that what you are doing is legal. Do not assume that just because
we believe a book is in the public domain for users in the United States,
that the work is also in the public domain for users in other countries.
Whether a book is still in copyright varies from country to country, and we
can't offer guidance on whether any specific use of any specific book is
allowed. Please do not assume that a book's appearance in Doctrine Publishing
ISYS search  means it can be used in any manner anywhere in the world.
Copyright infringement liability can be quite severe.

About ISYS® Search Software
Established in 1988, ISYS Search Software is a global supplier of enterprise
search solutions for business and government.  The company's award-winning
software suite offers a broad range of search, navigation and discovery
solutions for desktop search, intranet search, SharePoint search and embedded
search applications.  ISYS has been deployed by thousands of organizations
operating in a variety of industries, including government, legal, law
enforcement, financial services, healthcare and recruitment.



Home