| By Author | [ A B C D E F G H I J K L M N O P Q R S T U V W X Y Z | Other Symbols ] |
| By Title | [ A B C D E F G H I J K L M N O P Q R S T U V W X Y Z | Other Symbols ] |
| By Language |
|
Download this book: [ ASCII | HTML | PDF ] Look for this book on Amazon Tweet |
Title: Yllätys y. m. kertomuksia Alaskasta Author: London, Jack, 1876-1916 Language: Finnish As this book started as an ASCII text book there are no pictures available. *** Start of this LibraryBlog Digital Book "Yllätys y. m. kertomuksia Alaskasta" *** YLLÄTYS Y. M. KERTOMUKSIA ALASKASTA Kirj. Jack London Suomentanut Vilho Oksanen Otava, Helsinki, 1917. SISÄLLYS: Yllätys. Aurinkokoirain jäljet. Valkoinen Hiljaisuus. Keeshin tarina. Yllätys. Helppoa on nähdä se, mikä on ilmeistä, ja tehdä sitä, mitä odotetaan. Yksilöllinen elämämme pyrkii mieluummin tasapainoon kuin voimainmittelyyn, ja tämä pyrkimys tulee yhä pakottavammaksi sivistyksen mukana, missä ilmeiset seikat ovat tavallisia ja yllätyksiä sattuu vain harvoin. Kun yllätys joskus kuitenkin tapahtuu, ja jos se on kyllin voimakas, niin siihen liian heikko sortuu. Hän ei näe sitä, mikä ei ole selvää, on kykenemätön toimimaan odottamattomassa tapauksessa ja järjestämään valmiiksi suunniteltua elämäänsä toisten tuntemattomien latujen mukaan. Lyhyesti, kun pääsee latunsa päähän, niin kuolee. Toisaalta taas on niitä, jotka jäävät eloon, kykeneviä yksilöitä, jotka eivät ole vain selväin asiain varassa, vaan järjestävät elämänsä siten, ettei ole väliä, mihin tuntematon tie voi heidät johtaa tai mihin pakko heidät ajaa. Sellainen yksilö oli Edith Whittlesey. Hän oli syntynyt Englannissa maaseudulla, missä elämä tapauksineen kulkee hiljaista latuaan ja yllätys on niin tavaton, että jos se joskus tapahtuu, niin sitä pidetään epäsiveellisenä. Hän joutui aikaisin palvelukseen, ollessaan vielä aivan nuori tyttö, ja olojen pakosta joutui erään herrasnaisen kamarineidiksi. Sivistys pyrkii lyömään ihmisellisen lain leiman niin syvästi ympäristöönsä, että se viimein tulee säännölliseksi kuin koneen käynti. Kaikki sopimaton on poistettu, välttämätön edeltä nähty. Eipä edes sade kastele eikä kylmä pakkanen ja kuolema vaani kaikkia julmana ja sattumavaraisena, vaan tulee ajallaan kuin johtaen hyvinöljyttyä latua pitkin perhehautaan, minkä saranat hangataan ruosteettomiksi ja mistä tomuinen ilma tuuletetaan pois. Sellainen oli Edith Whittleseyn ympäristö. Ei mitään tapahtunut. Tuskinpa näet voi tapahtumaksi nimittää sitä seikkaa, että hän kahdenkymmenenviiden ikäisenä seurasi rouvaansa matkalle Yhdysvaltoihin. Elämänlatu muutti vain suuntaa. Kuitenkin se oli yhä sama, hyvinöljytty latu. Mutta se oli latu, joka ilman mitään tapauksia vei siltansa yli Atlantin, niin että laiva ei ollut laiva meren keskellä, vaan avara, monikäytäväinen hotelli, joka kulki nopeasti ja tasaisesti, murtaen aallot alistuvaisiksi alleen jättiläismäisellä rungollaan, niin että meri oli kuin myllyn suvanto, yksitoikkoinen tyyneydessään. Ja toisella rannalla se latu jatkui pitkin maata -- hyvinvarustettu kunniallinen latu, joka varusti hotellin jokaiseen pysähdyspaikkaan ja pyörillä liikkuvan hotellin pysähdyspaikkojen välillekin. Chicagossa, kun rouva tutustui yhteiskuntaelämän yhteen puoleen, niin Edith Whittlesey tutustui toiseen; ja kun hän jätti rouvansa palveluksen ja muuttui Edith Nelsoniksi, niin paljastui, joskin vain lievästi, hänen kykynsä selvitä yllätyksistä ja voittaa ne. Hans Nelson, siirtolainen, syntyperältään ruotsalainen ja ammatiltaan kirvesmies, omasi teutoonien rauhattomuuden, mikä ajoi sitä rotua aina vain länttä kohti, suuriin seikkailuihin. Hän oli suurilihaksinen, vanttera mies, jonka köyhään mielikuvitukseen oli yhtynyt tavaton yritteliäisyys ja joka sen ohella omasi uskollisuuden ja kiintymyksen tunteen yhtä vahvan kuin hänen voimakkuutensakin oli. "Kun olen tehnyt kovasti työtä ja säästänyt vähän rahaa, niin lähden Coloradoon", sanoi hän vaimolleen päivää jälkeen heidän vihkiäistensä. Vuotta myöhemmin he olivatkin Coloradossa, missä Hans näki ensi kerran kaivoksen ja sai kultakuumeen. Hänen kullanetsintänsä vei hänet läpi Dakotan, Idahon, ja johti itäisen Oregonin sekä Brittiläisen Kolumbian vuoristoon. Leirillä ja taipaleella oli Edith Nelson aina hänen mukanaan, jakoi hänen menestyksensä, vastoinkäymisensä ja ponnistelunsa. Lyhytaskelisesta talousnaisesta hän muuttui pitkään harppaavaksi vuoristolaiseksi. Hän oppi katsomaan vaaraa suoraan ja ymmärryksellä silmiin, kadotti iäksi tuon kiihkeän pelon, joka johtuu tietämättömyydestä ja joka vaivaa kaupunkilaisia, tehden heidät tyhmiksi kuin vauhkot hevoset, niin että he odottavat kohtaloaan vaaran jähmetyttäminä, sen sijaan että kävisivät siihen käsiksi, taikka hyökkäävät sokean, itsemurhaisen kauhun vallassa, mikä täyttää tiepuolet heidän ruhjotuilla raajoillaan. Edith Nelsonia kohtasi yllätys kaikissa tien käänteissä, ja hänen silmänsä kehittyi sellaiseksi, että se näki näköpiirissä ei ainoastaan sitä, mikä oli ilmeistä, vaan senkin, mikä siinä oli hämärän peitossa. Hän, joka ei elämässään ollut laittanut ruokaa, oppi leipomaan ilman pulveria, humalaa tai hiivaa ja kypsentämään paistinpannulla leipää avoimella tulella. Ja kun viimeinen vakka jauhoja oli loppunut ja viimeinen läskinkimpale mennyt, hän rohkeni mukautua oloihin sekä laittoi mokkasiineista ja matkavarusteiden pehmeäksi parkituista nahankappaleista suupaloja, jotka jotenkuten pitivät ihmisen sielun kiinni ruumiissa ja antoivat hänelle voimaa hoippua eteenpäin. Hän oppi kuormittamaan hevosen yhtä hyvin kuin mies -- työ, joka murtaa sisun ja ylpeyden keneltä kaupunkilaiselta tahansa -- ja hän tiesi, kuinka kutakin lajia oli käytettävä. Vielä hän osasi tehdä tulen märistä puista sateen valuessa, kärsivällisyyttään kadottamatta. Lyhyesti, kaikissa oloissa hän oppi voittamaan yllätyksen. Mutta Suuri Yllätys oli sittenkin tuleva hänen elämäänsä ja paneva hänet koetukselle. Kullankaivajain virta tulvi siihen aikaan pohjoista kohti Alaskaan. Ja välttämättömyyden pakolla se tempasi Hans Nelsoninkin vaimoineen mukaansa Klondikea kohti. Vuonna 1897 tavattiin heidät Dyeassa, mutta heillä ei ollut rahaa kuljettaa matkavarusteitaan Chilcoot-solan kautta ja lautata siitä alas Dawsoniin. Niinpä Hans Nelson työskenteli ammatissaan sinä talvena ja oli pystyttämässä sädesienten lailla kohoavaa Skagwayn matkavarustuskaupunkia. Siellä hän oli ihan tapahtumain ääressä, ja kaiken talvea hän kuuli koko Alaskan kutsuvan. Latuya Bay houkutteli kiihkeimmin, niin että kesällä 1898 tavattiin hänet ja hänen vaimonsa seitsenkymmenjalkaisessa siwash-kanootissa melomassa mutkittelevaa rannikkoa pitkin. Matkassa oli paitsi intiaaneja myös kolme muuta miestä. Intiaanit laskivat heidät muonavaroineen maihin erääseen yksinäiseen paikkaan, satasen mailia Latuya Baystä, ja palasivat Skagwayhin; mutta ne kolme miestä jäivät, sillä he kuuluivat samaan kullanhaku-sakkiin. Jokainen oli pannut yhtä suuren summan matkavarustuksiin, ja yhtä suuri osuus työn tuloksista piti jaettaman jokaiselle. Edith Nelson otettiin ruuanlaittajaksi sakille, ja miehen mitta oli oleva hänen osuutensa. Ensi töiksi kaadettiin kuusia ja kyhättiin kolmihuoneinen asumus. Tämän asumuksen hoitaminen oli Edith Nelsonin tehtävänä. Miehien tehtäviä oli kullanetsiminen, mihin he ryhtyivät, ja kullan löytäminen, mikä myös onnistui. Eivät olleet hämmästyttäviä ne löydöt; paikka oli pienituloinen, ja monien pitkien tuntien raadannan jälkeen saattoi ansiokseen laskea viidentoista ja kahdenkymmenen dollarin välillä päivässä. Lyhyt Alaskan kesä venyi tavallista pitemmäksi, ja tilaisuutta hyväkseen käyttäen he päättivät lykätä paluunsa Skagwayhin viime hetkeen. Kunnes oli myöhä. Oli ollut aikomus hankkiutua kymmenien siwash-intiaanien mukaan, heidän lähtiessään syksyiselle kauppamatkalleen rannikolle. Siwashit olivat odotelleet valkoisia miehiä yhdenteentoista hetkeen saakka ja läksivät sitten. Sakki ei tietenkään voinut tehdä muuta kuin jäädä odottamaan aseman muuttumista. Sillä välin kaivosalue raivattiin ja lämmityspuita koottiin. Intiaanikesäkin oli unelmansa unelmoinut, ja sitten äkkiä tuli talvi. Se tuli yhtenä yönä, ja kaivosmiehet heräsivät tuulen ulvontaan ja lumiryöppyyn ja näkivät veden jäätyneen. Myrsky seurasi myrskyä, ja myrskyjen välillä vallitsi hiljaisuus, jonka katkaisi vain aaltohyökyjen murtuminen rantaa vasten, missä suolainen kuohu valkeapäisenä reunusti rannikkoa. Aika kului majassa. Heidän kultahiekkansa oli punnittuna arvioitu suunnilleen kahdeksaksi tuhanneksi dollariksi, ja he olivat tyytyväiset. Miehet tekivät lumikengät itselleen, metsästivät tuoretta lihaa ruokasäiliöön ja pitkinä iltoina pelasivat loppumattomasti whistiä ja pekkaa. Nyt kun kullankaivu oli lamassa, Edith Nelson luovutti miehille tulenteon ja astiainpesun sekä ryhtyi itse parsimaan heidän sukkiaan ja paikkaamaan heidän vaatteitaan. Pienessä majassa ei napistu, torailtu eikä oltu turhan eripuraisia, vaan päinvastoin usein kehuskeltiin sakin yhteistä onnellisuutta. Hans Nelson oli jörö ja sävyisä, ja Edith oli jo aikoja sitten saavuttanut hänen rajattoman ihailunsa kyvyllään tulla ihmisten kanssa toimeen. Harkey, pitkänsolakka texassilainen, oli tavattoman ystävällinen niin harvapuheiseksi, ja kun vain ei kajottu hänen uskoonsa, että kultaa kertyi, oli hän varsin mukiinmenevä mies. Neljäs sakin jäsen, Michael Dennin, piti irlantilaisella iloisuudellaan reipasta mielialaa yllä majassa. Hän oli iso, voimakas mies, herkkä vihassa raivoamaan pikkuseikoista, mutta loppumattoman hyvätuulinen suurten, jännittäväin asioitten ja vastusten alaisena. Viides ja viimeinen, Dutchy, oli sakin suosittu pilan esine. Jopa hän innostui väliin omalla kustannuksellaankin hankkimaan hauskuutta tovereilleen. Hänen erikoisena tarkoituksenaan elämässä näytti olevan saada naurua aikaan. Eikä vakavaa riitaa noussut koskaan häiritsemään sakin rauhaa; ja se, että kullakin oli tuhatkuusisataa dollaria lyhyen kesän työstä, aiheutti hyvinvoinnin ja menestyksen iloisen tunteen. Mutta sitten tuli yllätys. He olivat juuri aamiaispöydässä. Vaikka kello oli jo kahdeksan (myöhäiset aamiaiset johtuivat säännöllisen kaivostyön loppumisesta), valaisi pullon suuhun pistetty kynttilä ateriaa. Edith ja Hans istuivat pöydän päissä. Sivulla, selät oveen päin, istuivat Harkey ja Dutchy. Toisella sivulla oleva paikka oli tyhjä. Dennin ei ollut vielä tullut sisälle. Hans Nelson katsoi tyhjään tuoliin, pudisti hitaasti päätään ja sanoi, yrittäen olla leikillinen: "Hän on ollut aina ensimmäinen ruualla. Tämäpä on kummallista. Ehkä hän on sairas." "Missä Michael on?" kysyi Edith. "Nousi ylös hiukan aikaisemmin ja lähti ulos", vastasi Harkey. Dutchyn kasvot kävivät vallattomiksi. Hän antoi ymmärtää, että tiesi Denninin poissaolon syyn, ja viittasi salaperäisesti heidän vaatiessaan siitä tietoa. Edith, kurkistettuaan miesten makuuhuoneeseen, palasi pöytään. Hans katsoi häneen, mutta hän pudisti päätään. "Hän ei ole ennen koskaan myöhästynyt aterialta", virkkoi Edith. "Minä en voi ymmärtää", sanoi Hans. "Hänellähän on aina ollut hyvä ruokahalu kuin hevosella." "Paha juttu", sanoi Dutchy pudistaen murheellisesti päätään. He alkoivat laskea leikkiä toverinsa poissaolosta. "Sääli miestä!" huomautti Dutchy. "Mitä?" tiedustivat toiset kuorossa. "Michael parka", oli haikea vastaus. "Well, mikä Michaelille on tullut?" kysyi Harkey. "Hän ei ole nälkä enä", valitti Dutchy. "Hän on menettäny ruokahalu. Hän ei enä tahto ruoka." "Ei sitä ainakaan voisi entisestä päättää", virkkoi Harkey. "Hän tahto olla kohtelias rouva Nelsonille", oli Dutchyn nopea vastaus. "Minä tietä, tietä. Miksi hän ei ole täällä? Siitä syystä, että on menny ulos. Miksi hän on menny ulos? Saama syömähalu? Hän kävele paljajaloin lumessa. Ah! Eikö minä tietä? Sillä tapa rikkaat ihmine hake syömähalu, kun se ei ole. Michaelilla on tuhannekuusisata dollaria. Hän on rikas ihmine. Sitä varte hän on hakema syömähalu. Avatka ovi ja katsoka hänen paljajalka lumessa. Ei, te ei voi näke syömähalu, hän otta se ja syö aamiaise." He purskahtivat nauramaan Dutchyn lörpötyksille. Melu ei ollut vielä hiljennyt, kun ovi aukesi ja Dennin astui sisään. Kaikki kääntyivät häntä katsomaan. Hänellä oli haulikko kädessään. Heidän vielä katsoessaan hän kohotti pyssyn olkapäätänsä vasten ja laukaisi kahdesti. Ensimmäisellä laukauksella retkahti Dutchy pöytää vasten, sysäten kahvimukinsa kumoon, ja hänen keltaiset hiuksensa tahraantuivat puurolautasesta. Hänen otsansa sattui lautaseen, joka kallistui neljänkymmenenviiden asteen kulmaan. Harkey hypähti pystyyn toisella laukauksella ja kaatui suulleen lattialle. "Jumala!" korisi hänen kurkustaan. Tämä oli yllätys. Hans ja Edith olivat ällistyneet. He istuivat liikahtamatta pöydässä, ja heidän silmänsä tuijottivat kuin noiduttuina murhaajaan. Hämärästi he näkivät hänet ruudin savussa, ja mykässä äänettömyydessä ei kuulunut muuta kuin Dutchyn kahvin tippuminen lattialle. Dennin avasi haulikkonsa perän ja viskasi pois tyhjät hylsyt. Pitäen pyssyä kädessään hän pisti kätensä taskuunsa, ottaakseen uudet patruunat. Hän oli työntämässä niitä pyssyyn, kun Edith Nelson heräsi toimettomuudestaan. Oli selvää, että Dennin aikoi tappaa hänet ja Hansin. Kenties kolmen sekunnin ajan hän oli ollut sen hirveän ja käsittämättömän taian lamauttamana, millä yllätys oli tullut. Sitten hän tointui ja kävi käsiksi siihen. Hän kävi suoraan asiaan, kissan tavoin syöksyen murhaajan kimppuun ja tarttuen hänen kaulukseensa molemmin käsin. Edithin ruumiin sysäys törmäsi miehen taapäin moniaita askelia. Dennin yritti ravistaa itseään irti ja piti yhä pyssyä kädessään. Tämä ei onnistunut, sillä Edithin lujalihaksinen ruumis oli notkea kuin kissan. Hän heittäytyi Denninin toiselle sivulle ja kävi käsiksi hänen kurkkuunsa ja miltei kaatoi hänen maahan. Mies ojensi äkkiä vartalonsa ja kierähti vikkelästi. Pitäen hänestä herkeämättä kiinni seurasi Edith hänen liikkeitään, niin että hänen jalkansa nousivat lattiasta ja hän heilahti nopeasti ilman halki kädet yhä toisen kurkussa. Törmätessä tuoliin he syöksyivät lattialle rajusti kamppaillen kaatuessaan ja viskautuivat siten huoneen puoliväliin. Hans Nelson heräsi puoli sekuntia vaimonsa jälkeen toimintaan. Hänen hermo- ja aivotoimintansa oli hitaampi kuin hänen vaimonsa. Hänellä oli raskaampi elimistö, ja hän tarvitsi puoli sekuntia kauemmin tajutakseen, päättääkseen ja käydäkseen toimeen. Edith oli jo lennättäytynyt Denninin kimppuun ja riippui tämän kurkussa, kun Hans hypähti pystyyn. Mutta vaimonsa kylmäverisyyttä ei hänellä ollut. Hän oli ihan sokeana raivosta. Hänen suunsa avautui, ja siitä syöksyi ilmoille puoleksi karjuva, puoleksi mylvivä ääni. Nuo kaksi ruumista olivat jo kierimässä, ja hän yhä karjui ja mylvi, ennenkuin läksi tavoittamaan tätä kierivää kerää, joka vyöryi lattialla. Hans viskautui maassa makaavan miehen kimppuun ja iski häntä mielettömästi nyrkeillään. Ne olivat kuin moukarin iskuja, ja Edith tunsi Denninin ruumiin herpoavan. Silloin hän hellitti kurkkuotteensa ja kiepsahti irti. Hän oli pitkällään lattialla läähättäen ja vahtien. Vimmattuja iskuja satoi yhä, mutta Dennin ei näyttänyt enää välittävän niistä. Hän ei edes liikkunut enää. Silloin selvisi Edithille, että murhaaja oli tajuton. Hän huusi Hansille, pyytäen tätä lakkaamaan. Hän huusi uudelleen. Mutta Hans ei kuullut. Hänen täytyi tarttua miehensä käsivarteen, mutta se vain yllytti tämän kurikoimista. Mitä hän sitten teki, siihen ei ollut mitään järkevää syytä. Se ei johtunut säälistä eikä alistumisesta, että hän hoki kuin katkismuksesta: "Ei sinun pidä." Pikemminkin se johtui laintunnosta, hänen rotunsa ja ympäristönsä siveysopista, joka pakotti hänet heittäytymään miehensä ja murhaajan ruumiin väliin. Hans ei lakannut lyömästä, ennenkuin tunsi iskujen sattuvan vaimoonsa. Vasta sitten hän salli vaimonsa taluttaa itsensä pois, niinkuin raivoisa koira sallii isäntänsä työntää itsensä pois uhrinsa kimpusta. Vertausta voisi kehittää edelleen. Syvällä kurkussa Hansin raivo yhä murisi pedon tavoin, ja monasti hän yritti karata uudestaan saaliinsa kimppuun, ja vain hänen vaimonsa nopea väliintulo ehkäisi yritykset. Kauemmas ja yhä kauemmas Edith työnsi miestänsä. Hän ei ollut milloinkaan nähnyt tätä sellaisessa tilassa, ja hän säikähtyi sitä enemmän kuin oli säikähtänyt murhaajaa äskeisessä kamppailussa. Hän ei voinut uskoa, että tämä raivoava peto oli hänen Hansinsa, ja hänet valtasi äkkiä vaistomainen kauhu, että Hans voisi hampaineen iskeä hänen käteensä kuin jokin villieläin. Haluamatta vihoittaa vaimoansa, mutta yhä himoten saaliinsa kimppuun, vääntelehti Hans muutamia sekunteja edestakaisin. Mutta Edith seurasi päättävästi hänen liikkeitään, kunnes ensimmäinen järjenvalo palasi ja hän antautui. Molemmat nousivat pystyyn. Hans horjahti selin seinää vasten, minkä nojaan hän jäi. Hänen kasvonsa värähtelivät, syvä murina hänen kurkussaan hiljentyi ja lakkasi vihdoin. Vastavaikutuksen aika oli tullut. Edith seisoi keskellä lattiaa väännellen käsiään, läähättäen ja huohottaen. Hänen koko ruumiinsa vapisi tuskaisesti. Hans ei katsellut mihinkään, mutta Edithin katse harhaili rajusti paikasta paikkaan. Dennin makasi liikahtamatta. Taistelun tuoksinassa kumoon viskautunut tuoli oli hänen vieressään. Haulikko oli osaksi hänen allaan, perä vielä auki. Kaksi patruunaa oli pudonnut hänen oikeasta kädestään; hän ei ollut ehtinyt panna niitä pyssyyn, ja hän oli puristanut ne kouraansa, kunnes menetti tajuntansa. Harkey makasi suullaan lattialla, mihin oli kaatunut. Dutchy taas lepäsi kumarassa, pöydälle vaipuneena, keltaiset hiukset puurolautaseen sekaantuneena, lautanen itse yhä kallellaan neljänkymmenen viiden asteen kulmassa. Tämä kallistunut lautanen kiinnitti Edithin huomiota. Miksi se ei ollut pudonnut? Se oli naurettavaa. Ei ollut luonnollista, että puurolautanen nousee pystyyn pöydällä, vaikka mies on saanut surmansa. Hän vilkasi Denniniin, mutta hänen katseensa palasi kallistuneeseen lautaseen. Sehän oli naurettavaa! Hän tunsi hysteeristä naurun halua. Sitten hän huomasi hiljaisuuden ja unohti lautasen, kaivatessaan jotain tapahtuvaksi. Yksitoikkoinen kahvin tippuminen pöydältä lattialle teki hiljaisuuden vielä huomattavammaksi. Miksi Hans ei tehnyt mitään? Sanonut jotain? Edith katsoi häneen ja yritti puhua, mutta hänen kielensä kieltäytyi tehtäväänsä täyttämästä. Kummallinen tuska tukkesi hänen kurkkunsa, ja hänen suunsa oli kuiva ja kuuma. Hän saattoi vain katsoa Hansiin, joka puolestaan tuijotti häneen. Äkkiä katkaisi hiljaisuuden terävä metallin helähdys. Edith kirkaisi, temmaten silmänsä jälleen pöydälle. Lautanen oli pudonnut. Hans huokasi syvään kuin olisi vasta unesta herännyt. Lautasen helähdys herätti heidät elämään uuteen maailmaan. Maja muuttui uudeksi maailmaksi, missä heidän oli siitä alkaen elettävä ja liikuttava. Vanha maja oli mennyt menojaan. Elämän näköpiiri oli perin pohjin uusi ja tuntematon. Yllätys oli pyyhkinyt sen silmänkäännöllä kumoon, vaihtanut näkökulman, kääntänyt arvot ylösalaisin ja sekoittanut todellisen ja epätodellisen hämmästyttäväksi sekamelskaksi. "Hyvä jumala, Hans!" olivat Edithin ensimmäiset sanat. Mies ei vastannut, vaan tuijotti häneen hirvittävän näköisenä. Hitaasti harhaili hänen katseensa huoneen yli, ensi kerran tarkastellen yksityiskohtia. Sitten hän painoi lakin päähänsä ja lähti ovelle. "Mihin menet?" kysyi Edith epäröivässä hengenhädässä. Hansin käsi oli ovenkahvassa, kun hän puoliksi kääntyen vastasi: "Kaivamaan hautoja." "Älä jätä minua, Hans, tämän --" hänen katseensa lakaisi lattiaa -- "tämän kanssa." "Haudat ovat kerran kaivettavat", vastasi Hans. "Mutta ethän sinä tiedä kuinka monta", huomautti Edith epätoivoisena. Hän huomasi Hansin neuvottomuuden ja lisäsi: "Sitä paitsi minä tulen auttamaan sinua." Hans astui takaisin pöydän luo ja sammutti koneellisesti kynttilän. Sitten he toimittivat tarkastuksen. Harkey ja Dutchy olivat kumpainenkin kuolleet -- hirvittävästi saaneet surmansa, ammutut läheltä. Hans kieltäytyi menemästä Denninin luo, ja Edithin oli pakko toimittaa tämä tarkastus itse. "Hän ei ole kuollut", ilmoitti hän Hansille. Tämä tuli lähelle ja katsoi murhaajaan. "Mitä sanoit?" tiedusti Edith, kun epäselvä puheen murina kuului miehen kurkusta. "Minä sanoin sen olevan kirotun häpeän, ettei hän ole kuollut", oli vastaus. Edith kumartui ruumiin yli. "Älä kajoa häneen!" käski Hans kiivaasti, oudolla äänellä. Edith katsoi mieheensä äkkiä hämmästyen. Hans oli temmannut haulikon Denninin alta ja oli pistämässä patruunia pesään. "Mitä aiot tehdä?" huudahti Edith nousten nopeasti kumarasta asennostaan. Hans ei vastannut, mutta Edith näki haulikon kohoavan hänen olkapäätään vasten. Silloin hän tarttui pyssyn suuhun käsillään ja töyttäsi sen ylös. "Älä sekaannu tähän", kiljaisi Hans käheästi. Hän yritti temmata pyssyn Edithiltä, mutta tämä tuli lähemmä ja huusi hänelle: "Hans! Hans! Herää! Älä ole hullu!" "Hän tappoi Dutchyn ja Harkeyn", oli miehen vastaus, "ja minä aion tappaa hänet." "Mutta se ei ole luvallista", huomautti Edith. "Laki kieltää sen." Hans irvisti epäillen lain voimaa tällaisella seudulla, ja yhä hän hoki itsekseen: "Hän tappoi Dutchyn ja Harkeyn." Edith väitteli kauan häntä vastaan, mutta väittely oli yksipuolista, sillä Hans hoki vain: "Hän tappoi Dutchyn ja Harkeyn." Mutta Edith ei voinut irroittautua lapsuutensa eikä suonissaan virtaavan veren vaikutuksista. Hänellä oli lain perintö, ja oikea menettely oli hänelle lain täyttäminen. Hän ei nähnyt muuta hyväksyttävää menettelymahdollisuutta. Hansin omankäden-oikeus ei ollut sen puolustettavampi kuin Denninin rikoskaan. Vääryyden kostaminen toisella vääryydellä ei luo oikeutta, päätteli Edith; oli olemassa vain yksi tapa rangaista Denniniä, ja se oli yhteiskunnan hyväksymä laillinen rangaistus. Vihdoin Hans antoi vaimolleen perään. "All right", hän sanoi. "Olkoon sitten niinkuin sinä tahdot. Mutta huomenna tai ylihuomenna hän tappaa sinut ja minut." Edith pudisti päätään ja ojensi kätensä pyssyä kohti. Hans aikoi antaa sen hänelle, mutta epäröi sitten. "Parempi olisi, jos antaisit minun tappaa hänet"" pyysi hän. Jälleen Edith pudisti päätään ja jälleen hän tarttui haulikkoon, kun ovi avautui ja eräs intiaani tuli koputtamatta sisälle. Tuulenpuuska ja lumipyry tulivat hänen kerallaan. He kääntyivät ja katsoivat tulijaan, Hansin yhä pidellessä haulikkoa. Tulija katseli näyttämöä vavahtamatta. Hänen silmänsä sattuivat kuolleisiin ja haavoittuneeseen ohimennen. Ei näkynyt hämminkiä hänen kasvoillaan, ei edes uteliaisuuden ilmettä. Harkey makasi hänen jaloissaan, mutta hän ei ollut huomaavinaankaan häntä. Häneen nähden ei Harkeyn ruumista ollut olemassakaan. "Paljon tuulee", virkkoi intiaani tervehdykseksi. "Kaikki hyvä? Hyvin hyvä?" Hans, joka yhä piti haulikkoa, tunsi varmasti, että intiaani laskee hänen syykseen runnellut ruumiit. Hän vilkaisi vaimoonsa kuin odottaen jotakin. "Hyvää huomenta, Negook", sanoi Edith koettaen salata äänellään hämminkiään. "Ei, ei hyvin hyvä. Paljon tappelua." "Hyvästi, minä menen nyt, kovin kiire", sanoi intiaani, ja ilman kiireen varjoakaan hän astui suurella ponnekkuudella punaiseksi värjääntyneen lattian poikki, aukaisi oven ja meni. Mies ja nainen katsoivat toisiinsa. "Hän ajattelee meidän tehneen sen", tapaili Hans, "että minä tein sen." Edith oli ääneti tuokion. Sitten hän sanoi lyhyesti, tyynesti: "Älä välitä siitä, mitä hän ajattelee. Se tulee perästäpäin. Nyt me kaivamme kaksi hautaa. Mutta kaikkein ensiksi meidän täytyy sitoa Dennin, ettei hän voi paeta." Hans kieltäytyi koskemasta murhaajaan, mutta Edith sitoi hänet lujasti käsistä ja jaloista. Sitten hän ja Hans läksivät ulos lumeen. Maa oli jäätynyt. Se ei välittänyt hakun iskuista. He hakivat puita ja lakaisivat lumen pois sekä tekivät jäätyneelle maankamaralle tulen. Kun tuli oli palanut tunnin, oli maa sulanut muutaman tuuman syvyydeltä. Tämän loan he lapioivat pois ja tekivät sitten uuden tulen. Heidän kaivamisensa edistyi kaksi tai kolme tuumaa tunnissa. Se oli kovaa ja katkeraa työtä. Pyryttävä lumi ei sallinut tulen palaa kovinkaan hyvin. Ja tuuli puhalsi viiltäen heidän vaatteittensa läpi ja tunkeutui heidän ruumiiseensa. He puhelivat vain vähän keskenään. Tuuli haittasi puhetta. Paitsi ihmettelyä, mikä mahtoi olla Denninin teon vaikutin, he olivat ääneti, hirvittävän murhenäytelmän murtamina. Kello yksi, katsottuaan majaan päin, Hans ilmoitti, että hänen oli nälkä. "Ei, ei nyt, Hans", vastasi Edith. "Minä en voi lähteä yksin majaan keittämään." Kello kaksi ilmoitti Hans, että hän voi tulla mukaan, mutta Edith pidätti häntä työssä, ja neljän aikana oli kaksi hautaa valmiina. Kuopat olivat matalat, tuskin kahta jalkaa syvemmät, mutta ne riittivät tarkoitukseen. Yö oli tullut. Hans haki kelkan ja kaksi kuollutta miestä raahattiin pimeän ja myrskyn halki jäätyneeseen hautapaikkaansa. Hautajaiskulkue ei ollut komea. Kelkka vajosi syvälle lumeen ja oli raskas vetää. Mies ja vaimo eivät olleet syöneet mitään sitten edellisen päivän ja olivat heikkoja nälästä ja väsymyksestä. He eivät jaksaneet ponnistaa tuulta vastaan, ja se heitti heidät välistä kumoon. Monta kertaa kelkka kaatui, ja heidän oli pakko jälleen lastata surullinen kuormansa. Viimeiset sata jalkaa haudalle olivat jyrkkää rinnettä, ja sen he kulkivat nelinkontin kuten kelkkakoirat, käyttäen käsivarsiaan säärinä ja työntäen kätensä lumeen. Niinkin kulkien he liukuivat kahdesti takaisinpäin, painavan kelkan vetäminä, elävät ja kuolleet kelkan vetoköysiin sotkeutuneina. "Huomenna laitan hautaristit ja niihin heidän nimensä", sanoi Hans, kun haudat oli luotu umpeen. Edith nyyhkytti. Vain harvoja katkonaisia lauseita hän kykeni lausumaan hautajaissanoiksi, ja hänen miehensä täytyi kantaa hänet majaan. Dennin oli tajussaan. Turhaan oli hän yrittänyt lattialla kierien vapautua siteistään. Hän seurasi Hansin ja Edithin liikkeitä kiiluvin silmin, mutta ei yrittänyt puhua. Hans yhä kieltäytyi kajoamasta murhaajaan ja tuijotti murjottavasti, kun Edith veti tätä lattian poikki miesten makuuhuoneeseen. Mutta yrittipä kuinka tahansa, ei Edith jaksanut nostaa häntä vuoteelle. "Anna minun ampua hänet, niin pääsemme koko kiusasta", sanoi Hans selitykseksi. Edith pudisti päätään ja kumartui jälleen tehtäväänsä. Hänen hämmästyksekseen nousikin ruumis helposti, hän tunsi Hansin heltyneen ja auttavan häntä. Sitten seurasi keittiön puhdistus. Mutta lattialla oli yhä verinäytelmän tahrat, kunnes Hans höyläsi värjääntyneen puunpinnan pois ja teki lastuista tulen uuniin. Päivät tulivat ja menivät. Paljon oli pimeyttä ja hiljaisuutta, jota vain myrskyt ja jäätyneen rantajään paukkina katkaisivat. Hans alistui Edithin pienimpäänkin käskyyn. Hänen aloitekykynsä oli kadonnut. Edith oli ottanut Denninin kohtelun käsiinsä, ja niin Hans jätti koko asian hänen huostaansa. Murhaaja oli alituisena uhkana. Koko ajan väijyi mahdollisuus, että hän voi vapauttaa itsensä siteistään, ja heidän oli pakko vartioida häntä päivin ja öin. Mies tai nainen istui aina hänen vieressään, ladattu pyssy käsissään. Ensimmältä yritti Edith kahdeksantuntisia vahtivuoroja, mutta yhtämittainen jännitys oli liian suuri, ja sittemmin he vaihtoivat vuorojaan neljän tunnin päästä. Kun heidän täytyi nukkua, ja vahtivuorot kestivät yönkin läpi, niin kului koko heidän hereilläoloaikansa Denninin vartioimiseen. Ainoastaan aterioihin ja puitten hankintaan riitti heiltä aikaa. Negookin odottamattoman vierailun jälkeen intiaanit karttoivat majaa. Edith lähetti Hansin heidän majoihinsa pyytämään heitä ottamaan Denninin alas rannikolle kanootissaan lähimmälle uutisasutukselle tai postiasemalle, mutta käynti oli hyödytön. Sitten Edith läksi itse Negookin puheille. Tämä oli pienen intiaanikylän päällikkö, kovin tietoinen vastuunalaisuudestaan, ja selitti menettelynsä täysin selvästi muutamalla sanalla. "Tämä on valkoisen miehen riita", hän sanoi. "ei siwashien riita. Jos minun kansani auttaa, tulee siitä siwasheille rettelöä. Kun valkoisen miehen ja siwashin rettelöt joutuvat yhteen, tulee suuri rettelö, käsittämätön, ilman loppua. Riita ei ole hyvä. Minun kansani ei tee pahaa. Mitä varten he auttaisivat teitä ja joutuisivat rettelöihin?" Niin palasi Edith Nelson hirveään majaan ja sen loppumattomiin nelituntisiin vahtivuoroihin. Toisinaan hänen ollessaan vanginvartijana, ladattu pyssy sylissään, pyrkivät hänen silmänsä väkisinkin ummistumaan ja hän saattoi torkahtaa. Herättyään hän aina kavahti pystyyn, tempasi pyssyn ja katsoi nopeasti vankiin. Se oli selvästi hermostumista, eikä se tehnyt hyvää hänelle. Niin suuri oli hänen kauhunsa tuon miehen takia, ettei hän valveilla ollessaan voinut vangin liikahtaessa olla tarttumatta pyssyyn. Hänen hermonsa olivat pilalle menemäisillään, ja hän tiesi sen. Ensin tuli silmämunain värinää, niin että hänen täytyi helpotusta saadakseen sulkea silmänsä. Vähän myöhemmin alkoivat silmäluometkin tempoilla, eikä hän voinut hallita niitä. Jännityksen lisäksi tuli vielä tapahtuneen murhenäytelmän muisto, jota hän ei voinut karkoittaa mielestään. Sen hirveä vaikutus tuntui yhtä selvästi kuin ensimmäisenä aamuna, jolloin yllätys oli ottanut majan valtaansa. Päivittäisessä vanginvartijatoimessaan hänen oli pakko hammasta purren terästää itseään, ruumistaan ja sieluaan. Hansiin vaikutti tapaus toisella tavalla. Häntä vaivasi ajatus, että hänen velvollisuutensa oli tappaa Dennin; ja kun Hans valvoi vartioiden sidottua miestä, pelkäsi Edith hänen tekevän majan lattian punaiseksi jälleen. Hans kiroili aina Denniniä julmasti ja kohteli häntä töykeästi. Hän koetti kuitenkin salata murhahimoaan ja sanoi vaimolleen: "Kerran sinä kyllä vaadit minua tappamaan hänet, mutta silloin en sitä tee. Se saattaisi minut vallan sairaaksi." Mutta useammin kuin kerran, varkain vilkuillessaan sisään vapaavuorollaan, Edith näki noiden kahden miehen julmasti tuijottavan toisiinsa kuin villit eläimet, Hansin kasvot surmaamisen himossa, Denninin julmina ja hurjina kuin nurkkaan ahdistetun rotan. "Hans!" huusi hän, "herää!" Mies tuli tuntoihinsa, nousi ja poistui häveten ja yllätettynä. Niin tuli Hans toiseksi tekijäksi siinä pulmallisessa kysymyksessä, joka niin äkkiä oli joutunut Edith Nelsonin ratkaistavaksi. Ensin oli ollut kysymys vain oikeasta menettelystä Denniniä kohtaan, minkä hän käsitti niin, että vankia oli pidettävä silmällä, kunnes hänet voi saada oikean tuomioistuimen eteen tutkittavaksi. Mutta nyt ilmeni Hansin käsitys, ja Edith huomasi miehensä järjen ja autuuden olevan kyseessä. Eikä kulunut kauankaan, ennenkuin hän tunsi kysyttävän omiakin voimiaan ja kestävyyttään. Hän oli murtumaisillaan liika jännityksestä. Hänen käsivartensa oli alkanut tahdottomasti nytkähdellä ja tempoilla. Hän läikytti ruokaansa lusikasta eikä voinut luottaa hetkeäkään käsivarteensa. Hän luuli sen olevan tanssitautia, ja pelolla hän ajatteli, miten pitkälle se voi kehittyä. Mitä jos hän murtuisi? Ja ajatus, että majassa olisi vain Hans ja Dennin, lisäsi hänen kauhuaan. Kolmannen päivän jälkeen Dennin oli alkanut puhua. Hänen ensimmäinen kysymyksensä oli ollut: "Mitä aiotte tehdä minulle?" Ja tätä kysymystä hän kertasi päivittäin ja monta kertaa päivässä. Ja aina Edith vastasi, että hänet varmasti jätetään oikeuden käsiin. Vuorostaan teki Edith hänelle joka päivä kysymyksen: "Miksikä teit tekosi?" Mutta tähän hän ei koskaan vastannut. Sen sijaan tuli vihanpurkauksia ja haukkumisia, ja siteitään tempoen Dennin uhkaili Edithiä kertomalla mitä aikoi tehdä irti päästyään, sillä vapaaksi hän sanoi pääsevänsä ennemmin tai myöhemmin. Sellaisina hetkinä Edith laski sormensa pyssyn molemmille liipasimille, valmistuen antamaan hänelle lyijyä, jos hänen onnistuisi tempoutua siteistä irti, samalla itse vavisten ja väristen jännityksestä ja kauhusta. Mutta ajan mittaan Dennin tuli taipuisammaksi. Edithistä näytti siltä, kuin hän alkaisi nöyrtyä. Hän alkoi pyytää ja rukoilla vapauttamistaan. Hän teki hurjia lupauksia. Hän ei tuota heille harmia. Hän lähtee alas rannikolle ja antautuu itse viranomaisten käsiin. Hän jättää heille kultaosuutensa. Hän lähtee erämaahan eikä palaa koskaan sivistyneisiin oloihin. Hän antaa vaikka henkensä, jos vain pääsee vapaaksi. Rukoukset päättyivät tavallisesti hillittömään raivoon, kunnes Edithistä näytti, että hän oli saamaisillaan kaatuvatautikohtauksen, ja aina Edith vain pudisti päätään kieltäytyen laskemasta häntä vapauteen. Mutta viikot vierivät ja hän muuttui yhä nöyremmäksi. Hänen väsymyksensä ilmeni yhä selvemmin. "Minä olen niin väsynyt, niin väsynyt", mutisi hän kääntäen päätään pieluksella edestakaisin kuin ärtynyt lapsi. Vähän myöhempänä aikana hän alkoi esittää hartaita kuolemanpyyntöjä; hän rukoili Edithiä tappamaan hänet, rukoili Hansia lopettamaan hänen kurjuutensa, jotta hän vihdoinkin pääsisi lepoon. Tilanne oli tulemaisillaan mahdottomaksi. Edithin hermostuminen oli yltymässä, ja hän tiesi murtuvansa milloin tahansa. Hän ei voinut koskaan saada rauhallista lepoa, sillä hän yhä pelkäsi, että Hansin raivo voittaisi ja hän tappaisi Denninin hänen nukkuessaan. Vaikka tammikuu oli jo tullut, oli vielä kuukausia kuluva, ennenkuin kauppakuunarit pistäytyisivät lahdelle. Eivät he myöskään voineet olla koko talvea majassa, sillä ruoka alkoi olla vähissä eikä Hans päässyt metsästämään. He olivat kahlehditut majaan vankinsa välttämättömän vartioimisen tähden. Jotakin piti tehdä, Edith tiesi sen. Hän pakotti itsensä jälleen miettimään pulman ratkaisua. Mutta hänellä ei ollut voimaa karistaa pois perittyä käsitystään laista; se oli hänen veressään ja se oli istutettu häneen. Hän tiesi, että mitä hyvänsä hän tekikään, hänen täytyi noudattaa lakia, ja pitkinä vartioimistunteina, pyssy polvillaan, murhaajan vääntelehtiessä levottomana hänen vieressään ja myrskyn riehuessa ulkona, hän suoritti alkeellisia yhteiskuntaopillisia tutkimuksia, ajatteli lain kehitystä. Hänelle selvisi vähitellen, ettei laki voinut olla enempää kuin jonkun kansanjoukon tahto ja päätös. Sillä ei ollut väliä, oliko kansa suurikin. Oli pieniä kansakuntia kuten Sveitsi ja suuria kuten Yhdysvallat. Maassa saattoi olla vain kymmenentuhatta ihmistä, ja sittenkin heidän yhteinen tuomionsa ja tahtonsa oli tuon maan laki. Miksi ei sitten tuhannen ihmistä voisi muodostaa sellaista joukkoa? kysyi hän itseltään. Ja jos kerran tuhat ihmistä, miksei silloin sata? Miksei viisikymmentä? Miksei viisi? Ja miksi ei -- kaksi? Edith pelästyi omia johtopäätöksiään ja puhui niistä Hansille. Ensin tämä ei ymmärtänyt, mutta kun hän vihdoin käsitti, lisäsi hän niihin vakuuttavan todisteen. Hän kertoi kaivosmiesten kokouksista, joihin kaikki paikkakunnan miehet kokoontuivat ja joissa he säätivät lain ja panivat sen täytäntöön. Kokouksessa saattoi olla vain kymmenen, viisitoista miestä, kertoi hän, mutta enemmistön tahto tuli laiksi kaikille kymmenelle tai viidelletoista, ja kuka tahansa rikkoi sitä, oli rangaistava. Edith näki tiensä selvänä lopultakin. Dennin oli hirtettävä. Hans yhtyi hänen mielipiteeseensä. He muodostivat tämän joukon enemmistön. Ja joukon tahto määräsi Denninin hirtettäväksi. Tämän tahdon toimeenpanossa Edith halusi hartaasti noudattaa tavanmukaisia muodollisuuksia, mutta joukko oli niin pieni, että Hansin ja hänen vaimonsa oli oltava sekä todistajina että lautakuntana ja tuomareina sekä tuomion toimeenpanijoina. Edith syytti muodollisesti Michael Denniniä Harkeyn ja Dutchyn murhasta, ja vanki makasi vuoteellaan kuunnellen ensin Hansin ja sitten Edithin todistuksia. Hän kieltäytyi vastaamasta kysymykseen, myöntääkö hän syyllisyytensä, sekä pysyi äänettömänä, kun Edith kysyi häneltä, oliko hänellä mitään sanottavaa puolustuksekseen. Niin Hans ja Edith, nousematta istuimiltaan, antoivat lautakunnan lausunnon: syyllinen. Sitten Edith tuomarina langetti tuomion. Hänen äänensä vapisi, silmäluomet tempoivat, vasen käsivarsi vavahteli, mutta hän julisti päätöksen kuitenkin. "Michael Dennin, kolmen päivän kuluttua on sinut hirtettävä kaulastasi, kunnes kuolet." Sellainen oli tuomio. Mies veti tiedottoman helpotuksen huokauksen ja nauroi sitten uhmaavasti: "Eipä ainakaan tämä kirottu vuode ole sitten enää särkemässä selkääni, ja se on hyvä se." Tuomion julistus näkyi vaikuttavan helpotuksen tavoin heihin kaikkiin. Varsinkin Denniniin. Kaikki kiivaus ja uhma oli kadonnut, ja hän puhui ystävällisesti vartijainsa kanssa, jopa väläykseltä pilkisti esiin hänen vanha leikillisyytensäkin. Hän kuunteli myös hyvin tyytyväisenä, kun Edith luki hänelle raamattua. Hän luki Uutta Testamenttia, ja mies seurasi hartaudella kertomuksia tuhlaajapojasta ja ristillä riippuvasta ryöväristä. Tuomion täytäntöönpanon edellisenä päivänä, kun Edith teki hänelle tavallisen kysymyksensä: "Miksikä teit tekosi?" niin Dennin vastasi: "Hyvin yksinkertainen juttu. Minä ajattelin..." Mutta Edith keskeytti hänet äkkiä, pyytäen häntä odottamaan, ja kiiruhti hakemaan Hansia vuoteen viereen. Ei ollut hänen vahtivuoronsa, ja hän heräsi unestaan, silmiään hieroen ja muristen. "Mene", sanoi Edith hänelle, "ja juokse Negookin ja jonkun toisen intiaanin luo ja tuo ne tänne. Michael aikoo tunnustaa. Pane ne tulemaan. Ota luodikko ja pakota sillä ne tulemaan tänne." Puoli tuntia myöhemmin Negook ja hänen setänsä Hadikwan olivat ajetut kuoleman kammioon. He tulivat vastoin tahtoaan, Hansin pyssyn ajamina. "Negook", sanoi Edith, "tästä ei tule rettelöä sinulle eikä kansallesi. Sinun tulee vain istua ja kuunnella sekä ymmärtää." Näin teki Michael Dennin kuolemantuomion alaisena julkisen tunnustuksen. Edith kirjoitti hänen puheensa paperille, intiaanit kuuntelivat, ja Hans vartioi ovea peläten todistajien karkaavan. Dennin selitti, ettei hän ollut käynyt kotonaan vanhassa maassa viiteentoista vuoteen ja että hänen aikomuksenaan oli aina ollut palata sinne paljon rahaa mukanaan ja valmistaa vanhalle äidilleen huolettomat vanhuuden päivät. "Mutta kuinka minä olisin voinut sen tehdä kuudellatoista sadalla?" kysyi hän. "Tahdoin anastaa kaiken kullan, koko kahdeksantuhatta itselleni. Silloin voisin mennä kotiin komeasti. Mikä olisi helpompaa, ajattelin itsekseni, kuin tappaa teidät kaikki, ilmoittaa se Skagwayssä intiaanien tapoksi ja sitten huristaa Irlantiin? Ja niin minä yritin panna toimeen päätökseni tappaa teidät, mutta, niinkuin Harkey tapasi sanoa, minä leikkasin liian ison palan ja se tarttui kurkkuuni. Ja siinä on minun tunnustukseni. Olen antanut paholaiselle osansa, ja nyt, Jumala auttakoon, tahdon tehdä velvollisuuteni Jumalaa kohtaan." "Negook ja Hadikwan, te olette kuulleet valkoisen miehen sanat", sanoi Edith intiaaneille. "Hänen sanansa ovat tässä paperissa, ja siihen teidän tulee merkitä ristinne, näin, että valkoiset miehet saavat jälkeenpäin tietää, että te olette tämän kuulleet." Nuo kaksi intiaania vetivät ristit allekirjoitustensa kohdalle, saivat kutsun tulla huomenna koko heimonsa kanssa tulevien tapausten todistajiksi ja pääsivät sitten menemään. Denninin kädet päästettiin irti siksi aikaa kuin hän allekirjoitti asiapaperin. Sitten seurasi äänettömyys huoneessa. Hans oli rauhaton, ja Edith tunsi olonsa epämukavaksi. Dennin makasi selällään, tuijottaen suoraan laipion sammaleisiin halkeamiin. "Ja nyt tahdon tehdä tilini Jumalalle", mutisi hän. Hän käänsi päänsä Edithiin päin. "Lue minulle", hän sanoi, "kirjasta." Ja lisäsi sitten leikillisesti: "ehkäpä se voisi auttaa minua unhottamaan tämän vuoteen." Tuomion toimeenpanopäivä valkeni kirkkaana ja kylmänä. Lämpömittari osoitti kaksikymmentäviisi astetta pakkasta, ja pureva tuuli puhalsi, mikä ajoi pakkasen läpi vaatteiden, luihin asti. Ensi kerran moneen viikkoon Dennin seisoi jaloillaan. Hänen lihaksensa olivat olleet toimettomina kovin kauan, niin että hän tuskin jaksoi seisoa. Hän horjui edestakaisin, ja hänen täytyi sidottuine käsineen nojautua Edithiin saameen tukea. "Varmasti minä olen hourupäinen", naurahti hän heikosti. Hetken kuluttua hän sanoi: "Ja hauskaa minusta on sentään näinkin. Tuo kirottu vuode olisi ollut minun kuolemani, sen tiedän." Kun Edith pani nahkalakin hänen päähänsä ja käänsi korvalaput alas, naurahti Dennin ja virkkoi: "Mitä varten ne pitää korvilla olla?" "Ulkona on jäätävän kylmä", vastasi Edith. "Kymmenen minuutin aika, mitä väliä on jäätyneillä korvilla Michael Dennin raukalle", sanoi hän. Edith oli koonnut voimansa viimeisen koetuksen varalle, ja Denninin huomautus oli kuin isku hänen itseluottamustansa vastaan. Kaikki oli ollut aavemaista kuin unessa, mutta hirvittävä totuus, minkä Dennin nyt lausui, avasi hänen silmänsä näkemään edessä olevan kaamean todellisuuden. Hänen ahdistuksensa ei jäänyt irlantilaiselta huomaamatta. "Olipa ikävää, että tuotin sinulle tuskaa hullulla puheellani", sanoi hän katuvasti. "Älä huoli siitä. Tämä on Michael Denninin suuri päivä, ja hän on iloinen kuin leivonen." Hän lopetti puheensa iloisella vihellyksellä, joka kuitenkin pian muuttui surulliseksi ja taukosi. "Kunpa olisi tässä pastori", haikaili hän, mutta lisäsi nopeasti: "Vaikka onhan Michael Dennin jo liian vanha maankiertäjä kaivatakseen sellaista ylellisyyttä, kun lähtee viimeiselle matkalleen." Hän oli niin kovin heikko ja tottumaton kävelemään, että kun ovi avattiin ja hän astui ulos, niin tuuli oli vähällä heittää hänet nurin. Edith ja Hans kävelivät hänen kummallakin sivullaan ja tukivat häntä, mutta hän vain laski leikkiä ja koetti pitää heitä iloisina, kerran välillä huomauttaen, kuinka hänen kultaosuutensa voitaisiin toimittaa hänen äidillensä Irlantiin. He kiipesivät jyrkkää mäkeä ylös ja tulivat avoimelle paikalle metsässä. Sinne olivat erään tynnyrin ympärille, joka oli pystyssä lumella, kokoontuneet Negook ja Hadikwan sekä kaikki siwashit, pienokaisia ja koiria myöten, juhlalliseen kehään katsomaan valkoisen miehen lakia. Vieressä oli avattu hauta, jonka Hans oli polttanut jäätyneeseen maahan. Dennin loi tutkivan silmäyksen näihin valmistuksiin, huomasi haudan, tynnyrin, köyden ja tukevan oksan, jonka yli köysi oli heitetty. "Varmaankaan en olisi itse osannut laittaa parempaa Hansille, jos hän olisi ollut minun tilallani." Hän nauroi äänekkäästi omalle mielijohteelleen, mutta Hansin kasvot kävivät pahaenteisen kalpeiksi, jota ei mikään vähempi kuin tuomion torvi olisi voinut aikaansaada. Myöskin Hans tunsi itsensä hyvin sairaaksi. Hän ei ollut uskonut olevan niin hirveätä toimittaa toveri pois maailmasta. Edith oli kyllä ymmärtänyt, mutta se ei tehnyt tehtävää helpommaksi. Hän oli epäilyksen vallassa, voisiko hallita itseänsä, kunnes kaikki olisi ohi. Hän tunsi jatkuvaa halua kirkua, huutaa ja luhistua lumikinokseen, painaa kädet silmilleen ja juosta pois sokeasti, metsään, minne tahansa pois. Vain äärimmäisellä tahdon ponnistuksella hän jaksoi pysyä pystyssä ja käydä käsiksi tehtäväänsä, joka häntä odotti. Ja kaiken sen keskellä hän oli kiitollinen Denninille siitä tavasta, millä tämä auttoi häntä. "Autahan minua", sanoi Dennin Hansille noustessaan tynnyrille. Hän kumartui sen verran, että Edith sai pujotetuksi köyden hänen kaulaansa. Sitten hän seisoi suorana, kun Hans veti köyden tiukalle. "Michael Dennin, onko sinulla mitään sanottavaa?" kysyi Edith selvällä äänellä, joka vapisi, huolimatta hänen ponnistuksistaan. Dennin kaapaisi jalallaan tynnyrinkantta, katsellen alas ujosti niinkuin mies, joka valmistuu pitämään ensimmäistä puhettaan, ja rykäisi. "Minä olen iloinen, että kaikki on nyt ohi", sanoi hän. "Te olette kohdelleet minua kuten kristittyä, ja kiitän teitä sydämellisesti ystävällisyydestänne." "Ottakoon Jumala sitten sinut vastaan katuvana syntisenä", vastasi Edith. "Aivan niin", virkkoi Dennin, ja hänen äänensä oli syvä, kun hän vastasi viimeisen kerran: "Jumalani ottakoon vastaan minut, katuvan syntisen." "Hyvästi, Michael", huudahti Edith, ja hänen äänensä kuulosti epätoivoiselta. Hän heittäytyi koko painollaan tynnyriä vasten, mutta se ei mennyt kumoon. "Hans! Pian! Auta minua!" huusi hän voimattomana. Hän tunsi viimeisten voimainsa menevän, eikä tynnyri liikahtanutkaan. Hans kiiruhti hänen avukseen, ja tynnyri kaatui Michael Denninin alta. Edith käänsi selkänsä ja tukki korvansa sormillaan. Sitten hän alkoi nauraa, käheästi, terävästi ja koneellisesti, josta Hans kauhistui enemmän kuin hän oli kauhistunut koko murhenäytelmän aikana. Edith Nelsonin murtuminen oli tullut. Hän tunsi sen itsekin tässä hysteerisessä kohtauksessaan ja oli iloinen, että oli kestänyt jännitystä, kunnes se oli ohi. Hän pyörähti Hansiin päin. "Vie minut majaan, Hans", sanoi hän selvästi. "Ja anna minun levätä", lisäsi hän. "Anna minun levätä, levätä, levätä." Hansin käsivarsi vyötäisilleen kiedottuna ja tämän ohjatessa hänen avuttomia askeleitaan hän poistui lumikentän poikki. Mutta intiaanit jäivät juhlallisina ihmettelemään valkoisen miehen lakia, joka panee miehen tanssimaan tuulessa. Aurinkokoirain jäljet. Sitka-Charley poltteli piippuaan, tuijottaen mietteissään "Poliisilehden" sivuilla kuvitettua seinää. Lähes puolen tuntia hän oli ollut mietiskelyynsä syventyneenä, ja puolisen tuntia olin minäkin salavihkaa tarkkaillut häntä. Jotain oli hautumassa hänen mielessään, ja olipa se mitä hyvänsä, tiesin, että maksaisi vaivan tutustua siihen. Hän oli elänyt, hän, ja nähnyt jos jotakin, ja oli, ihmeellistä kylläkin, kääntänyt selkänsä omalle rodulleen sekä muuttunut valkoiseksi mieheksi henkisessäkin suhteessa, niin paljon kuin intiaanille oli mahdollista. Kuten hän sanoi, oli hän tullut meidän tulillemme lämmittelemään ja sitten jäänytkin meidän pariimme. Hän ei koskaan ollut oppinut lukemaan eikä kirjoittamaan, mutta hänen sanavarastonsa oli huomattava ja vielä huomattavampi se, että hänen oli onnistunut kutakuinkin omaksua valkoisten miesten katsantokanta ja ajatustavat. Olimme yöpyneet tähän autioon majaan rasittavan päivämatkan jälkeen. Koirat olivat jo syötetyt, illallinen korjattu sekä tilat tehdyt, ja me nautimme parhaillaan sen ihanan hetken tulosta, joka tuli joka päivä, mutta Alaskan matkoilla vain kerran päivässä, jolloin väsyneen ruumiin ja vuoteen välillä ei ole muuta kuin iltapiipun polttaminen. Joku entinen majan asukas oli koristanut seinät kuva- ja sanomalehtien kuvilla, ja nämä kuvat ne olivat kiinnittäneet Sitka-Charleyn huomiota meidän kaksi tuntia sitten tähän majapahaseen saavuttuamme. Hän oli tarkastellut niitä harrastuksella, toista toisensa jälkeen ja taas uudelleen, ja siitäpä huomasin, että jokin epätietoisuus kiusasi ja hämmensi häntä. "Well", minä lopulta keskeytin äänettömyyden. Hän otti piipun suupielestään ja virkahti vain: "En ymmärrä." Sitten hän veteli sauhuja jälleen, tempasi sitten piipun suustaan ja osoitti sillä erästä kuvaa. "Tuo kuva -- mitä se tarkoittaa? En ymmärrä." Katsoin kuvaa. Mies mielettömästi vääristynein kasvoin painaa oikealla kädellään draamallisesti sydäntään ja on kaatumaisillaan selälleen lattialle. Vastapäätä häntä seisoo toinen mies, jonka olemus ilmaisee turmion enkeliä ja samalla adonismaista puhtautta, ja jolla on kädessään savuava revolveri. "Mies tappamassa toista", sanoin, koettaen salata ilmeistä hämmennystäni ja tuntien selitykseni puutteellisuuden. "Miksikä?" kysäisi Sitka-Charley. "En tiedä", minä tunnustin. "Tuo kuvaa vain seurausta", sanoi hän, "se ei ilmaise alkua." "Sellaistahan on elämäkin", vastasin. "Mutta elämällähän on alkunsa", huomautti hän. Olin ääneti hetkisen, ja sillä välin hänen katseensa harhaili kuvissa, pysähtyen viimein erääseen taulujäljennökseen. Se oli "Leda ja joutsen." "Tuolla kuvalla", sanoi hän, "ei myöskään ole alkua. Sillä ei ole loppuakaan. Ei, en ymmärrä kuvia." "Katsoppas tuota kuvaa", käskin, osoittaen kolmanteen paperipalaan. "Se tarkoittaa jotakin. Kerrohan minulle, mitä se tarkoittaa, mitä se sinulle sanoo." Hän tutki kuvaa moniaita minuutteja. "Pikku tyttö on sairaana", sanoi hän vihdoin. "Tuossa tohtori katsoo häntä. He ovat valvoneet koko yön -- nähkääs, öljy lampussa on alhaalla; aamunsarastus pilkistää akkunasta. Tauti on ankara, tyttö voi kuolla, koska tohtori on niin totinen. Tuossa on äiti. Tauti on ankara, koska äidin pää on painuksissa pöytää vasten ja hän itkee." "Kuinka tiedät, että hän itkee?" keskeytin. "Ethän näe hänen kasvojaan. Ehkä hän on nukahtanut?" Sitka-Charley katsahti minuun äkkiä hämmästyen, loi katseensa sitten taas kuvaan. Oli selvää, ettei hän ollut tullut sitä ajatelleeksi. "Ehkä hän on nukahtanut", toisti hän. Hän tutki kuvaa tarkkaan. "Ei, hän ei ole nukahtanut. Sen näen itkevän naisen hartioista. Olen nähnyt itkevän naisen hartiat. Äiti itkee. Tauti on hyvin ankara." "Ja ymmärrät nyt siis kuvan", minä huudahdin. Päätään pudistaen hän kysyi: "Pikku tyttö -- kuoleeko se?" Tulin vuorostani sanattomaksi. "Kuoleeko se?" kertasi hän. "Olettehan maalaaja. Ehkä tiedätte." "Ei, sitä en tiedä", tunnustin. "Ei se ole elämää", julisti hän vakuuttavasti. "Elämässä pikku tyttö kuolee tai paranee. Jotain tapahtuu aina elämässä. Kuvassa ei tapahdu mitään. Ei, en ymmärrä." Hänen pettymyksensä oli ilmeinen. Hän halusi ymmärtää kaikkia asioita, joita valkoiset miehetkin ymmärsivät, mutta nyt, tässä kohden tuo ymmärrys petti. Tunsin myöskin, että hänen esiintymisensä sisälsi taisteluvaatimuksen. Hän pakotti minua osoittamaan hänelle kuvien viisautta. Ja hänellä oli erinomainen näkemysvoima. Olin sen jo aikoja sitten huomannut. Hän syventyi kaikkeen. Hän näki elämän kuvasarjan, tunsi elämää kuvina, yleisti elämää kuvissa, ja sittenkään hän ei ymmärtänyt kuvia, kun katsoi niitä toisten miesten silmien kautta, miesten, jotka esittivät niitä värillä ja kankaalle piirrettynä. "Kuvat ovat kappaleita elämästä", sanoin. "Maalaamme elämää sellaisena kuin sen näemme. Esimerkiksi, Charley, olet matkalla. On yö. Näet majan. Akkuna on valaistu. Katsot akkunan läpi sekunnin tai kaksi, näet jotakin ja lähdet matkaasi. Näit vaikkapa miehen kirjoittamassa kirjettä. Näit jotakin ilman alkua, ilman loppua. Mitään ei tapahdu. Sittenkin se oli kappale elämää, minkä näit. Muistat sen perästäpäin. Tuo näky on kuvana muistissasi. Ja akkuna on kuvan kehyksenä." Huomasin, että hän kuunteli jännittyneenä, ja tunsin, että hän kuvaillessani oli katsonut sen akkunan läpi kirjettä kirjoittavaa miestä. "Erään kuvan, jonka te olette maalannut, sen ymmärrän", hän sanoi. "Se on oikea kuva. Sillä on tarkoitusta. Se on teidän majassanne Dawsonissa. Siinä on pelipöytä. Miehet pelaavat. Korkeata peliä. Ratkaisu on käsissä." "Kuinka tiedät sen?" keskeytin kiihkeästi, sillä tässä oli tilaisuus saada maalauksestani lausunto puolueettomalta arvostelijalta, joka tunsi ainoastaan elämää eikä taidetta, ja joka oli todellisuuden tarkka tuntija. Minä olin sitä paitsi erittäin ylpeä tuosta maalauksestani ja olin nimittänyt sen "Viimeiseksi vedoksi" sekä uskoin sen olevan parhaan taulun, mitä koskaan olin maalannut. "Peli-liuskoja ei ole pöydällä", selitti Sitka-Charley. "Miehet pelaavat merkeillä. Se merkitsee, että peli on katon rajalla asti. Yksi mies pelaa keltaisilla merkeillä -- voi olla, että yksi keltainen merkki on viidensadantuhannen arvoinen, voi olla vain tuhannen dollarin. Joka tapauksessa korkeata peliä. Kukin, pelaa hyvin suurilla panoksilla, peli on ratkeamassa. Kuinkako tiedän? Olettehan maalannut siinä kauppamiehen kasvoille veren värin. (Olin aivan haltioissani selityksestä.) Katsokaahan, olette asettanut hänet etunojaan tuolissaan. Miksi hän nojaa eteenpäin? Miksi hänen kasvonsa ovat niin vakavat? Miksi hänen silmänsä niin kirkkaat? Miksi kauppamies lämpenee niin, että veren väri kohoaa hänen kasvoilleen? Miksi kaikki miehet ovat niin tavattoman hiljaisia -- mies joka pelaa keltaisilla merkeillä? -- mies joka pelaa valkoisilla merkeillä? -- ja mies joka pelaa punaisilla merkeillä? Miksei kukaan puhu? Koska pelissä on paljon rahaa. Koska on viimeinen veto." "Kuinka tiedät sen olevan viimeisen vedon?" kysyin minä. "Kuningas ja seitikko ovat pöydällä", hän vastasi. "Kukaan ei ajattele toisia kortteja. Kaikki muut kortit ovat menneet. Kaikilla yksi ajatus. Jokainen pelaa kuninkaalla hävitäkseen, seitikolla voittaakseen. Voi olla, että pankki menettää kaksikymmentä tuhatta dollaria, se voi myöskin voittaa. Yes, sen kuvan minä ymmärrän." "Sittenkään et tiedä loppua!" huudahdin minä voitonriemuisena. "Se on viimeinen veto, mutta kortit eivät ole vielä käännetyt. Kuvassahan ne eivät koskaan tule käännetyiksi. Eikä kukaan voi tietää, ken voittaa, ken häviää." "Ja miehet istuvat yhä, eivätkä koskaan puhu", sanoi hän, ja hänen kasvonsa kävivät juhlallisiksi. "Ja katsokaahan eteenpäin nojaavaa kauppamiestä ja hänen kasvoilleen tulvahtanutta lämmintä verta. Merkillistä. Aina he istuvat siinä, aina, eivätkä kortit koskaan tule käännetyiksi." "Se on kuva", sanoin minä. "Se on elämää. Olet itse nähnyt sitä." Hän katsoi minuun, mietti ja sanoi sitten perin hitaasti: "Ei, kuten sanoitte, sillä ei ole loppua. Ei kukaan tiedä koskaan loppua. Sittenkin kuva on oikea. Olen nähnyt sen. Se on elämää." Sitten hän tupakoi pitkän aikaa äänetönnä, miettien valkoisten miesten kuvaviisautta ja vertaillen sitä elämään. Hän nyökäytti päätään useita kertoja ja rykäisi kerran tai kahdesti. Sitten hän kopautti porot piipustaan, täytti sen jälleen huolellisesti ja hetkisen mietiskeltyään sytytti. "Minä olen nähnyt myös monta kuvaa elämästä", alkoi hän, "ei maalattuja, vaan omin silmin nähtyjä. Olen katsellut niitä kuin kirjettä kirjoittavaa miestä akkunan läpi. Olen nähnyt monta kuvaa elämästä, ilman alkua, ilman loppua, ymmärtämättä." Äkkiä muuttaen asentoaan hän katsoi minuun ja arvioi minua aatoksissaan. "Katsokaahan", sanoi hän, "te olette maalaaja. Kuinka maalaisitte tämän kuvan, jonka näin: sillä ei ole alkua, enkä sen loppua ymmärrä; se on kappale elämää, revontulet kynttilöinä ja Alaska kehyksenä?" "Se on suuri kangas", mutisin minä. Mutta hän ei minua huomannut, sillä tuo kuva oli hänen mielikuvituksensa silmien edessä ja hän näki ainoastaan sen. "Sillä kuvalla on monta nimeä", sanoi hän. "Mutta siinä kuvassa näkyi paljon aurinkokoiria, ja sen nimenä pitäisi mielestäni olla 'Aurinkokoirain jäljet'. Tämä tapahtui jo kauan sitten, seitsemän vuotta on kulunut siitä; leikattiin vuosi '97, kun näin tarinani naisen ensikerran. Lindermannin järvellä oli minulla mainio Peterborough-kanootti. Tulin Chilcoot-solan kautta, ja kaksituhatta kirjettä oli matkassani Dawsoniin. Olin kirjeitten kuljettaja. Kaikki samosivat siihen aikaan Klondikeen. Paljon kansaa vaelsi. Monet kaatoivat puita ja rakensivat aluksia. Viimeiset vedet, lunta ilmassa, lunta maassa, jäätä järvissä, jäätä virran suvannoissa. Joka päivä enemmän lunta, enemmän jäätä. Ehkä päivä vielä, ehkä kolme, ehkä kuusi päivää; minä päivänä tahansa voi kaikki olla jäässä, sitten ei enää vettä, kaikki jäätä vain. Kaikkien täytyy kävellä Dawsoniin, kuusisataa mailia, kestää kauan astua. Veneet kulkevat nopeasti. Kaikki pyrkivät veneeseen. Jokainen sanoo: 'Charley, kaksisataa dollaria, jos otat minut kanoottiisi'; 'Charley, kolmesataa dollaria'; 'Charley, neljäsataa dollaria'. Sanon 'ei', koko ajan 'ei'. Olen kirjeitten kuljettaja. "Aamulla pääsen Lindermannin järvelle. Kävelen kaiken yötä ja olen hyvin väsynyt. Keitän aamiaisen, syön, sitten nukun rannalla kolme tuntia. Herään. Kello on kymmenen. Sataa lunta. Tuulee, puhaltaa oikein navakasti. Kas, ja siinä on nainen, joka istuu lumisella rinteellä. Tämä on valkoinen nainen, nuori, hyvin kaunis, ehkä kahdenkymmenen vuoden ikäinen. Hän katsoo minuun. Minä katson häneen. Hän on hyvin väsynyt. Hän ei ole tanssijanainen. Näen sen heti. Hän on hyvä nainen, ja hän on hyvin väsynyt. "'Sinä olet Sitka-Charley', hän sanoo. Nousen vikkelästi ylös ja ravistan lumen peitteistä ja käärin ne kokoon. 'Olen Dawsoniin matkalla', hän sanoo. 'Lähden veneessäsi -- kuinka paljon se maksaa?' "En halunnut ketään veneeseeni. Mutta ei ollut kaunista kieltääkään. Minä sanoin: 'Tuhat dollaria!' Sanon sen leikilläni, jottei nainen voisi tulla mukaani, ja koska niin oli parempi sanoa kuin sanoa 'ei'. Hän katsoo minua tarkasti, sitten hän sanoo: 'Milloin lähdet?' Sanon: 'Heti paikalla!' Silloin hän sanoo: 'All right', ja lupaa maksaa minulle tuhat dollaria! "Mitä voin sanoa? En tahtonut ottaa naista mukaani, mutta olin antanut sanani, että tuhannella dollarilla hän voi tulla. Olen hämmästynyt. Ehkä hän tekee pilaa; kuitenkin sanon: 'Näyttäkää minulle tuhannen dollaria!' Ja tuo nainen, tuo nuori nainen, aivan yksin matkalla lumisessa erämaassa, hän ottaa tuhannen dollaria esille, vihreäselkäisiä papereita, ja pistää ne minun käteeni. Katson rahaa, katson naista. Mitä minä voin sanoa? Sanon: 'Ei, minun kanoottini on hyvin pieni, siinä ei ole tilaa matkavarusteille.' Hän nauraa! 'Matkustan kauas. Tuossa on tavaramyttyni.' Hän potkaisee pientä kääröä lumessa. Siinä on pari turkisviittaa, kangaspuoli ulospäin, ja muutamia naisen vaatteita niiden sisällä. Nostan käärön lumesta. Se painaa ehkä kolmekymmentäviisi naulaa. Olen hämmästynyt. Hän ottaa sen minulta. Hän sanoo: 'Tule, lähtekäämme!' Hän kantaa käärön veneeseen. Me lähdemme. "Niin näin sen naisen ensi kerran. Tuuli oli hyvä. Nostin ylös pienen purjeen. Vene kiiti hyvin nopeasti, se lensi kuin lintu yli korkeitten aaltojen. Nainen pelkäsi kovasti. 'Mitä varten tulitte Klondikeen, kun niin pelkäätte?' kysyn minä. Hän nauraa minulle väkinäisesti, mutta on yhä peloissaan. On myös hyvin väsynyt. Lasken koskea Bennettin järvelle. Vesi hyvin huonoa, ja nainen itkee, koska hän pelkää. Purjehdimme alas Bennettiä, lumessa, jäässä ja myrskytuulessa, mutta nainen on hyvin väsynyt ja nukkuu. "Sinä yönä me leiriydymme Windy Armiin. Nainen istuu tulen ääressä ja syö illallista. Katselen häntä. Hän on kaunis. Hän järjestelee tukkaansa. Runsas ruskea tukka kiiltää väliin kuin kulta tulen loisteessa; hänen kääntäessään päätään näen, kuinka se välähtelee ihan kullanvärisenä. Silmät ovat suuret ja ruskeat, väliin lämpimät kuin kynttilät verhon takaa, hyvin terävät ja kirkkaat kuin katkenneen jään reuna, kun aurinko paistaa siihen. Kun hän hymyilee -- kuinka osaan sitä kuvata? -- kun hän hymyilee, niin tunnenpa, että valkoinen mies haluaisi suudella häntä juuri hänen hymyillessään. Hän ei ole koskaan tehnyt kovaa työtä. Hänen kätensä ovat pehmoiset kuin pikku lapsen kädet. Hän on pehmoinen kokonaan, kuten pikku lapsi. Hän ei ole laiha, vaan palleroinen kuin pikku lapsi; hänen käsivartensa, hänen jalkansa, hänen lihaksensa, kaikki on pehmeää ja pyöreää kuin pikku lapsella. Hänen uumansa on solakka, ja kun hän seisoo, kun hän kävelee tai kääntää päätään tai liikuttaa käsivarsiaan, niin -- en tunne sanaa -- mutta kaunista se on katsella kuin -- ehkä sanoisin, että hänen piirteensä ovat kuin oivallisen kanootin piirteet, aivan niin, ja hänen liikkeensä ovat kuin mainion kanootin kulku sen liukuessa veden halki tai syöksyessä eteenpäin ryöppyjen valkoisina ja raivoten kuohuessa. Se on verratonta nähdä. "Mikä sai hänet tulemaan Klondikeen, aivan yksin, runsaasti rahaa mukanaan? En tiedä. Seuraavana päivänä kysyn häneltä. Hän nauraa ja sanoo: 'Sitka-Charley, se ei kuulu sinulle. Olen antanut tuhannen dollaria sinulle, jotta viet minut Dawsoniin. Se vain on sinun asiasi.' Seuraavana päivänä kysyn hänen nimeään. Taas hän nauraa ja sanoo: 'Mary Jones, se on nimeni.' En tiedä hänen nimeään, mutta koko ajan tiesin, ettei Mary Jones ollut hänen nimensä. "Kanootissa on hyvin kylmä, ja välistähän ei kylmän tähden voi hyvin. Välillä hän taas voi hyvin, ja silloin hän laulaa. Hänen äänensä soi kuin hopeakello, ja minun on hyvä olla, aivan kuin olisin Holy Crossin lähetyskirkossa; ja hänen laulaessaan olen voimakas ja soudan helvetinmoisesti. Silloin hän nauraa ja sanoo: 'Luuletko, että ehdimme Dawsoniin ennen jäätymistä, Charley?' Joskus hän istuu kanootissa ollen ajatuksissaan kaukana; hänen silmänsä ovat silloin tyhjät. Hän ei silloin näe Sitka-Charleytä, ei jäätä eikä lunta. Hän on kaukana poissa. Hyvin usein hän on ajatuksissaan kaukana. Silloin hänen kasvonsa eivät aina näytä hyviltä. Ne näyttävät vihaisilta kuin ihmisen, joka on tappamassa toista. "Viimeinen päivämme ennen Dawsoniin tuloa on hyvin tukala. Rannat jäässä kaikissa suvannoissa, hyhmää virrassa. En voi meloa. Kanootti jäätyy jääköntiksi. En voi päästä maihin. Paljon vaaroja. Koko ajan kuljemme Yukonia alas kuin jäälautalla. Jäät ryskyvät kovin sinä yönä. Sitten jää pysähtyy, kanootti pysähtyy; kaikki pysähtyy. 'Menkäämme maihin', sanoo nainen. Minä sanon: 'ei, paras odottaa'. Vähitellen alkavat jäät taas kulkea alas virtaa. Lunta paljon. En voi nähdä. Yksitoista yöllä kaikki taas pysähtyy. Yhden aikana kaikki taas liikkeelle. Kolmelta jälleen pysähtyy. Kanootti särkyy kuin munankuori, mutta se on jäällä eikä voi vajota. Kuulen koirien ulvovan. Odotamme. Nukumme. Vihdoin aamu koittaa. Lunta ei tule enää. Jäätyminen on tapahtunut, ja siinäpä on Dawson. Kanootti hajoo ja pysähtyy juuri Dawsonin kohdalle. Sitka-Charley on saapunut viimeistä avovettä myöten kaksituhatta kirjettä matkassaan. "Nainen vuokrasi majan mäeltä, ja yhteen viikkoon en näe häntä lainkaan. Sitten eräänä päivänä hän saapuu luokseni. 'Charley', hän sanoo, 'tahdotko ruveta minulle työhön? Ajat koiria, olet nuotiolla, matkustat kanssani.' Minä sanon tekeväni paljon rahaa kirjeitten kuljetuksella. Hän sanoo: 'Charley, minä maksan enemmän.' Sanon hänelle, että hakku- ja lapiomies kaivoksessa saa viisitoista dollaria päivässä. Hän sanoo: 'Se tekee neljäsataaviisikymmentä dollaria kuussa.' Ja minä sanon: 'Sitka-Charley ei ole hakku- ja lapiomies.' Sitten hän sanoo: 'Ymmärrän, Charley. Maksan seitsemänsataaviisikymmentä dollaria joka kuu.' Se on hyvä palkka, ja minä ryhdyn työhön hänelle. Ostan hänelle koiria ja reen. Matkustamme Klondikea ylös, ylös Bonanzaa ja Eldoradoa, ylös Indian Riveriä, Sulphur Creekille, Dominioniin, takaisin poikki Kultalaakson vedenjakajan ja läpi Liian Paljon Kultaa nimisen kaivospaikan ja taas takaisin Dawsoniin. Koko ajan hän hakee jotain, en tiedä mitä. Olen hämmästynyt. 'Mitä te haette?' kysyn. Hän nauraa. Sitten hän sanoo: 'Ei ole sinun asiasi sitä tietää, Charley.' Sitten en kysy enää mitään. "Hänellä on pieni revolveri vyössään. Välistä taipaleella hän harjottelee revolverilla. Nauran. 'Miksi naurat, Charley?' hän kysyy. 'Miksi leikit tuolla?' minä sanon. 'Se ei ole hyvä, se on liian pieni. Se on lapselle, pieni lelu.' Kun palaamme Dawsoniin, hän pyytää minua ostamaan hänelle hyvän revolverin. Ostan Colt 44. Se on hyvin raskas, mutta hän kantaa sitä vyössään koko ajan. "Dawsonissa tulee tuo mies. Mistä hän tuli, en tiedä. Tiedän vain, että hän on _checha-quo_ -- teidän kielellä arkajalka. Hänen kätensä ovat pehmeät, aivan kuten naisen. Hän ei ole koskaan tehnyt kovaa työtä. Hän on pehmeä kaikkialta. Ensin ajattelen, että hän on naisen mies. Mutta hän on liian nuori. He myös petaavat kaksi petiä yöksi. Mies on ehkä 20 vuotta vanha. Hänen silmänsä ovat siniset, tukkansa keltainen, hänellä on pienet, keltaiset viikset. Hänen nimensä on John Jones. Ehkä hän on naisen veli. En tiedä. En enää kysele. Luulen vain, ettei hänen nimensä ole John Jones. Muut ihmiset kutsuvat häntä herra Girmaniksi. En usko, että sekään on hänen nimensä. Enkä luule, että naisen nimi on neiti Girman, joksi muut häntä kutsuvat. Arvelen, ettei kukaan tiedä heidän nimiään. "Eräänä yönä nukun Dawsonissa. Mies herättää minut. Hän sanoo; 'Laita koirat valmiiksi, me lähdemme.' En enää kysele, vaan laitan koirat valmiiksi ja lähdemme matkaan. Menemme Yukonia alas. On yö-aika, on marraskuu ja hyvin kylmä -- alle 47 astetta pakkasta. Nainen on pehmeä. Mies on pehmeä. Kylmä puree. He väsyvät. He itkevät hiljaa itsekseen. Sitten sanon, että ehkä pysähdymme ja teemme leirin. Mutta he sanovat, että haluavat jatkaa matkaa. Kolme kertaa sanon, että on parempi tehdä leiri ja levätä, mutta joka kerta he vaan tahtovat jatkaa matkaa. Sitten en sano mitään. Koko ajan, päivästä päivään, on näin. He ovat hyvin pehmeitä. He tulevat jäykiksi ja helliksi. He eivät ymmärrä mokkasiineista, ja heidän jalkansa ovat hyvin kipeät. He ontuvat ja hoippuvat kuin humalaiset, itkevät itsekseen, ja koko ajan he sanovat; 'Eteenpäin! Haluamme kulkea eteenpäin.' "He ovat kuin hullut. Aina vaan he kulkevat eteenpäin, eteenpäin. Miksi? En tiedä. Ja he vaan kulkevat. Mitä he hakevat? En tiedä. He eivät etsi kultaa. Ei ole ryntäystä. He sitä paitsi käyttävät paljon rahaa. Mutta en enää kysele. Minä vain kuljen ja kuljen, koska olen vahva matkalla ja minulle maksetaan hyvin. "Tulemme Circle Cityyn. Heidän etsimäänsä ei siellä ole. Luulen, että nyt lepäämme ja annamme koirien tehdä samoin. Mutta emme lepää, emme päivääkään lepää. 'Tule,' sanoo nainen miehelle, 'jatketaan matkaa.' Ja me kuljemme eteenpäin. Poistumme Yukonilta. Ylitämme läntisen jakoalueen ja käännymme Tanana Countryyn. Siellä on uusia kaivauksia. Mutta etsittyä ei ole sielläkään, ja me lähdemme takaisin Circle Cityä kohti. "Matka on vaikea. Joulukuu on lopuillaan. Päivät ovat lyhyitä ja hyvin kylmiä. Eräänä aamuna on viisikymmentä astetta pakkasta. 'On parasta, ettemme aja tänään', sanon. 'Muuten pakkanen jäädyttää hengityksen ja leikkaa purevasti keuhkoihin. Sitten voimme saada kamalan yskän ja siitä seuraa pian keuhkokuume.' Mutta he ovat _checha-quo_. He eivät ymmärrä matkaa. He ovat kuolemanväsyneitä, mutta sanovat: 'Eteenpäin!' Ja me matkaamme. Pakkanen leikkaa heidän keuhkoihinsa, ja he saavat kuivan yskän. He yskivät, kunnes kyyneleet juoksivat heidän poskiaan pitkin. Kun läski on käristymässä, täytyy heidän juosta tulen äärestä ja yskiä puoli tuntia lumessa. He palelluttavat poskensa, niin että nahka käy mustaksi ja hyvin araksi. Sen lisäksi mies palelluttaa peukalonsa, kunnes sen pää on aivan katkeamassa, ja hänen täytyy laittaa kintaaseensa iso peukalo pitääkseen sen lämpimänä. Ja toisinaan, kun pakkanen puree kovasti ja peukalo on hyvin kylmetyksissä, hänen täytyy ottaa kinnas pois ja pistää kätensä jalkainsa väliin, pitääkseen sen ihoa vasten lämpimänä. "Niin nilkutamme Circle Cityyn, ja minäkin, Sitka-Charley, olen väsynyt. On jouluaatto. Minä tanssin, juon ja pidän hauskaa, sillä huomennahan on joulu ja me saamme levätä. Mutta ei. Kello viisi aamulla -- jouluaamuna; olen nukkunut kaksi tuntia -- tulee mies ja seisoo vuoteeni ääressä. 'Nouse, Charley', hän sanoo, 'valjasta koirat. Me lähdemme.' "Enkö ole jo sanonut, etten kysy enää? He maksavat minulle seitsemänsataaviisikymmentä dollaria kuussa. He ovat isäntiäni. Minä olen heidän miehensä. Jos he sanovat: 'Charley, nouse, me lähdemme helvettiin', niin minä valjastan koirat ja läimäytän piiskalla, ja me ajamme helvettiin. Niin nytkin valjastan koirat ja me lähdemme alas Yukonia. Mihinkä me menemme? En tiedä. Eivätkä he sano. Sanovat vain: 'Eteenpäin! Eteenpäin! Me tahdomme eteenpäin!' "He ovat hyvin uupuneet. Sillä he ovat kulkeneet monta sataa mailia eivätkä he ymmärrä matkan tekoa. Sitä paitsi heidän yskänsä on kamala -- kuiva yskä, joka saattaa voimakkaat miehet kiroamaan ja heikot miehet itkemään. Mutta he vain eteenpäin. Joka päivä eteenpäin. Koirat eivät koskaan saa levätä. Alinomaa he ostavat uusia koiria. Kaikissa majapaikoissa, kaikilla asemilla, kaikissa intiaanikylissä he heittävät sivuun väsyneet koirat ja ostavat uudet tilalle. Heillä on paljon rahaa, rahaa ilman määrää, ja kuin vettä he jakelevat sitä. Ovatko he hulluja? Toisinaan ajattelen niin, sillä piru heitä ajaa eteenpäin ja eteenpäin, aina eteenpäin. Mitähän he ajavat takaa? Ei kultaa. Sillä he eivät pysähdy kaivamaan. Ajattelen kauan aikaa. Sitten ajattelen, että he hakevat jotakuta ihmistä. Mutta ketä? Milloinkaan emme häntä saa nähdä. Kuitenkin he ovat niinkuin sudet tappomatkalla. Mutta he ovat hauskoja susia, lauhkeita susia, sudenpentuja, jotka eivät ymmärrä matkan vaivoja. He itkevät yöllä ääneensä nukkuessaan. He vaikeroivat ja voihkivat unissaan, kun ovat niin rasittuneita. Ja päivällä, laahustaessaan taivalta, he itkevät hengityksensä lomassa. He ovat somia susia. "Me sivuutamme Fort Yukonin. Me sivuutamme Fort Hamiltonin. Me sivuutamme Minookin. Tammikuu on tullut ja sekin on jo lähellä loppuaan. Päivät hyvin lyhyitä. Kello yhdeksän tulee päivä. Kello kolme yö. Ja on kylmä. Ja jopa minäkin, Sitka-Charley, olen väsynyt. Ajammeko aina tällä tavalla eteenpäin ilman loppua? En tiedä. Mutta pitkin matkaa koetan minä vaania nähdäkseni mitä he hakevat. Harvoja ihmisiä on taipaleella. Toisinaan ajamme sata mailia näkemättä elämän merkkiäkään. Kaikkialla hyvin hiljaista. Missään ei kuulu ääntäkään. Väliin pyryttää lunta, ja me olemme kuin harhailevat aaveet. Väliin on kirkasta ja keskipäivällä aurinko katsoo meitä tuokion yli mäkien etelästä. Revontulet välkkyvät taivaalla, ja aurinkokoirat tanssivat, ja ilma on täynnä pakkashuurua. "Minä, Sitka-Charley, olen voimakas mies. Olen nuotiolla syntynyt ja eräretkillä elänyt kaiket päiväni. Ja sittenkin nämä kaksi sudenpentua ovat väsyttäneet minut. Olen laiha kuin nälkiintynyt kissa ja nautin levosta öisin vuoteellani ja samalla olen kovin väsynyt. Vaikka he lyöttäytyvät matkalle yön selkään ennen päivän koittoa, sittenkin yön tullen tapaa pimeys heidät tiellä. Nämä kaksi sudenpentua! Jos minä olen laiha kuin nälkiintynyt kissa, niin he ovat kuin kissoja, jotka eivät koskaan ole syöneet ja ovat kuolemaisillaan. Heidän silmänsä ovat syvissä kuopissa heidän päässään ja palavat toisinaan kuin kuumetautisilla, välillä ovat taas himmeät ja sumeat kuin kuolleen silmät. Heidän poskensa ovat kuopilla, kuten vuorenonkalot. Myöskin ovat heidän poskensa mustansiniset ja monien paleltumisten syömät. Toisinaan sanoo nainen aamulla: 'Minä en pääse ylös. En voi liikkua. Kuolema tulee.' Ja silloin mies seisoo hänen vieressään ja sanoo; 'Tule, lähtekäämme eteenpäin.' Ja eteenpäin he lähtevät. Ja toisinaan taas ei mies pääse ylös ja nainen sanoo: 'Tule, lähtekäämme.' Se ainoa asia heillä on aina mielessä, heidän on päästävä eteenpäin. Alinomaa he matkaavat. "Toisinaan, kauppa-asemilla, he kumpainenkin saavat kirjeitä. En tiedä mitä kirjeissä on. Mutta on kuin jokin vainu heitä johtaisi ja nämä kirjeet sitä auttaisivat. Kerran eräs intiaani antaa heille kirjeen. Juttelen hänen kanssaan. Hän sanoo erään toissilmäisen miehen antaneen hänelle sen kirjeen; miehen, joka kulki nopeaan alas Yukonia. Siinä kaikki. Mutta tiedän nyt, että sudenpennut seuraavat tuon silmäpuolen jälkiä. "On helmikuu ja me olemme kulkeneet viisitoistasataa mailia. Tulemme Behringin meren lähelle; tuulet ja tuiskut raivoavat. Matka on tukalaa. Saavumme Anwigiin. En tiedä, mutta luulen varmasti heidän saaneen kirjeen Avwigissa, sillä he ovat kovin kiihoittuneita ja sanovat minulle: 'Tule, pian, me lähdemme.' Minä sanon: 'Meidän täytyy ostaa ruokaa', mutta he sanovat: 'Meidän täytyy kulkea keveästi ja paastota.' Myös he sanovat, että voimme saada ruokaa Mc Keonin majassa. Niinpä minä saan tietää, että he aikovat ottaa suuren loikkauksen, sillä Charley Mc Keon asuu siellä, missä Musta Kallio on matkan varrella. "Ennen lähtöämme minä juttelen ehkä pari minuuttia Anwigin pastorin kanssa. Yes, siitä oli se silmäpuoli mies ajanut ohitse ja kulkenut hyvin nopeasti. Ja taas minä tiedän, että sitä silmäpuolta he ajavat. Me lähdemme Anwigista, vähän ruokaa mukanamme, ja teemme matkaa nopeasti. Valjaissa on kolme verestä koiraa, ja me etenemme hyvää kyytiä. Mies ja nainen ovat kuin mielipuolia. Lähdemme aikaisin aamulla, kuljemme myöhäiseen yöhön. Toisinaan he näyttävät kuolleilta, nämä kaksi sudenpentua, mutta he eivät tahdo kuolla. He rientävät ja rientävät. Kun kuiva yskä ottaa heidät koville, he painavat käsiään vatsaansa vasten ja kierivät kaksinkerroin koukistuneina lumessa ja yskivät, yskivät ja yskivät. He eivät voi kävellä eivätkä puhua. He yskivät kymmenen minuuttia, puolen tuntiakin; ja sitten taas paikalla pystyyn, yskän kyyneleet jäätyneinä kasvoilla, ja sanat, jotka he sanovat, ovat: 'Tule, me lähdemme.' "Minäkin, Sitka-Charley, olen kovin väsynyt ja ajattelen, että seitsemänsataaviisikymmentä dollaria on liian pieni palkka tällaisesta työstä. Me otamme ison loikkauksen, ja polku on avaamaton. Sudenpennut kulkevat kuonot jälkiä seuraten ja sanovat: 'Pian!' Koko ajan he hoputtavat: 'Pian! Nopeammin! Nopeammin!' Tämä on kovaa koirille. Meillä ei ole paljon ruokaa ja me emme voi antaa niiden syödä kylliksi. Koirat heikontuvat. Mutta niiden täytyy kovasti ponnistella. Nainen säälii tosin niitä, ja usein on kyyneliä hänen silmissään. Mutta piru on hänessä ja se ajaa häntä eteenpäin, pysähtymättä ja antamatta koirien levähtää. "Ja sitten me yhytämme sen silmäpuolen. Hän on lumella tien vieressä, ja hänen jalkansa on poikki. Sen takia on hänen leirinsä kurja. Kolme päivää hän on ollut peitteisiin kietoutuneena ja pitänyt tulta vireillä. Kun me tapaamme hänet, hän kiroaa. Hän noituu kamalasti. En kenenkään ole koskaan kuullut kiroilevan sillä tavalla. Olen iloinen. Nyt he ovat löytäneet sen, jota ajoivat takaa, ja me saamme levähtää. Mutta nainen sanoo: 'Lähtekäämme. Pian!' "Olen hämmästynyt. Mutta silmäpuoli mies sanoo: 'Älkää välittäkö minusta. Antakaa minulle ruokanne. Te saatte ruokaa Mc Keonin majassa huomenna. Lähettäkää Mc Keon luokseni. Mutta ajakaa te vain edelleen.' Tämä on toinen susi, vanha susi, ja tämäkin ajattelee vain samaa, ajaa eteenpäin. Niin me annamme hänelle ruokamme, jota ei ole paljon; pilkomme puita hänen nuotiotaan varten, otamme hänen voimakkaimmat koiransa ja ajamme matkaamme. Me jätimme sen silmäpuolen, ja hän kuoli lumeen, sillä Mc Keon ei tullut koskaan hänen luokseen. Ja kuka tuo mies oli ja miksi hän sinne oli tullut, sitä en tiedä. Mutta arvelen, että hän sai työstään suuren palkan mieheltä ja naiselta, niinkuin minäkin. "Sinä päivänä ja sinä yönä emme ensinkään syöneet, ja koko seuraavan päivän ajoimme nopeasti ja olimme heikkoja nälästä. Sitten saavuimme Mustalle Kalliolle, joka kohoaa viisisataa jalkaa tien yläpuolelle. Päivä on päättymäisillään, pimeä tulossa, mutta me emme löytäneet Mc Keonin majaa. Nukuimme nälkäisinä, ja aamulla haeskelimme majaa. Sitä ei ollut siellä, mikä on kummallista, sillä kaikki tietävät, että Mc Keon asuu Mustalla Kalliolla. Olimme lähellä rannikkoa, missä tuuli puhaltaa hurjasti ja lunta on paljon. Kaikkialla oli lumivuoria, joita tuuli oli kasannut. Minulla on ajatus kaivaa, ja kaivankin kerran ja toisenkin lumikinoksia. Pian löydän majan seinän ja kaivan kunnes tapaan oven. Menen sisälle. Mc Keon on kuollut. Ehkä kaksi tai kolme viikkoa hän on ollut kuolleena. Jokin tauti on tavannut hänet, eikä hän ole voinut lähteä ulos. Tuuli ja lumi ovat haudanneet majan. Hän on syönyt ruokansa ja kuollut. Tarkastan hänen astiansa, mutta niissä ei ole ruokaa enää. "'Lähtekäämme matkaan', sanoi nainen. Hänen silmänsä olivat nälkäiset, ja hän painoi kätensä sydämelleen, ikäänkuin jotakin olisi rinnassa särkynyt. Hän horjui seisoessaan kuin puu tuulessa. 'Yes, lähtekäämme', sanoi mies. Hänen äänensä oli ontto, kuten vanhan korpin koikkuna, ja hän oli nälkähullu. Hänen silmänsä olivat kuin tuliset hiilet, ja hänen ruumiinsa horjui sinne tänne; samoin horjui hänen henkensäkin sen sisällä. Ja minä myös sanon: 'Lähtekäämme.' Sillä yksi ajatus on kiusannut minua ruoskana joka maililla tämän kolmensadan mailin matkalla; se on syöpynyt sieluuni, ja se on, että olen hullu. Sitä paitsi, meillä ei ole muuta neuvoa kuin lähteä, sillä siellä ei ollut ruokaa. Ja me lähdimme, ajattelematta enää silmäpuoli-miehen kohtaloa siellä tiepuolessa lumella. "Taipaleella on vain vähän liikettä. Toisinaan saattaa kulua kaksi tai kolme kuukautta, ettei ketään kulje siellä. Lumi oli peittänyt jäljet, eikä näkynyt merkkiäkään siitä, että ihmisiä milloinkaan oli matkannut sitä tietä. Kaiken päivää tuuli puhalsi ja lunta satoi; kaiken päivää me ajoimme, nälän kalvaessa vatsaamme ja ruumiimme heikontuessa joka askeleelta. Sitten nainen alkoi kaatuilla. Sitten mies. Minä en kaadu, mutta minun jalkani ovat raskaat, ja minä kompastelen tämän tästä. "Oli yö helmikuun lopulla. Minä ammuin kolme metsäkanaa naisen revolverilla, ja me tulimme jotenkuten voimiimme jälleen. Mutta koirilla ei ole mitään syötävää. Ne koettavat pureskella nahkavaljaitaan, ja minun täytyy hätistää kalikalla niitä pois ja ripustaa valjaat yöksi puuhun. Koko yön ne ulvovat ja tappelevat sen puun ympärillä. Nukumme kuin kuolleet, ja aamulla kömmimme ylös niinkuin kuolleet haudoistaan ja lähdemme taas taipaleelle. "On ensimmäinen maaliskuun aamu, ja sinä aamuna näen ensimmäisen merkin siitä, jota sudenpennut ajavat takaa. On kirkas ilma ja kylmä. Aurinko on kauan taivaalla, ja aurinkokoirat tanssivat kahden puolen, ja ilma välkkyy pakkaskimalteissa. Lunta ei enää sada poluille, ja minä näen tuoreet koirien ja reen jäljet. Siitä on mies kulkenut matkatavaroineen, ja minä näen jäljistä, ettei hän ole voimakas. Hänellä ei myöskään ole kylliksi syötävää. Nuoret sudet näkevät myös tuoreet jäljet ja kiihtyvät kovin. 'Pian!' he sanovat. Koko ajan he hokevat: 'Joudu! Nopeammin! Charley, kiirehdi!' "Mutta meidän kiirehtimisemme käy hyvin hitaasti. Koko ajan mies ja nainen kaatuilevat. Kun he koettavat olla reessä, niin koirat, jotka ovat hyvin heikkoja nekin, kaatuilevat. Sitäpaitsi on niin kylmä, että jos he ovat reessä vähänkään aikaa, he paleltuvat. Nälkäisenä ei kestä kylmää. Kun nainen kaatuu, auttaa mies hänet ylös. Välillä nainen auttaa miestä jaloilleen. Vähän väliä kaatuvat molemmat eivätkä pääse ylös; silloin minun täytyy auttaa heitä, muuten he jäisivät siihen ja kuolisivat lumeen. Tämä on hyvin kovaa työtä, sillä minäkin olen kovin uupunut; minun täytyy näet ajaa koiria, ja mies ja nainen ovat painavat nostaa, heikkoja kun itse ovat. Jopa vihdoin minäkin kaadun hangelle, eikä kukaan ole auttamassa minua jaloilleni. Minun täytyy itse kömpiä pystyyn. Ja joka kerta minä saan itse kömpiä ja auttaa heitä sekä pitää koiria liikkeellä. "Sinä yönä saan vain yhden metsäkanan, ja me olemme kovin nälissämme. Ja sinä yönä mies sanoo minulle: 'Mihin aikaan lähdemme huomenna, Charley?' Kuin kummituksen äänellä hän sen sanoo. Minä sanon: 'Koko ajanhan olette lähteneet kello viisi aamulla.' 'Huomenna', sanoo hän, 'tahdomme lähteä kello kolme'. Minä nauran katkerasti ja sanon: 'Te olette kuollut mies.' Mutta hän sanoo: 'Huomisaamuna lähdemme kello kolme.' "Ja me lähdemme kolmelta, sillä olenhan heidän miehensä, ja kaikki mitä he määräävät, tulee tehdä, ja minä teen. Ilma on kirkas ja kylmä, eikä tuule. Kun päivä tulee, näemme tietä pitkälti eteemme. Kaikki hyvin hiljaista. Emme kuule ääntäkään, paitsi sydämiemme sykinnän, ja äänettömyydessä se on kuuluva ääni. Me olemme kuin unissakävijöitä, kävelemme unessa, kunnes kaadumme; sitten me tajuamme, että meidän täytyy nousta, ja näemme tien vielä kerran ja kuulemme sydämiemme sykkivän. Toisinaan, näin unessa kävellessäni, ajattelen outoja asioita. Miksi Sitka-Charley elää? kysyn minä itseltäni. Miksi Sitka-Charley tekee kovaa työtä? Miksi ajaa nälkäisenä ja kärsii kaikkea tätä tuskaa? Siksi, että saa seitsemänsataaviisikymmentä dollaria kuussa, vastaan ja tiedän sen olevan hullun vastauksen. Vaikka se on oikea vastaus. Ja sen jälkeen en enää koskaan pidä väliä rahalla. Sillä sinä päivänä suuri viisaus valkeni minulle. Tämä oli suuri vajo, ja minä näin selvästi sekä tunsin, ettei ihmisen tarvitse elää rahan vuoksi, vaan sen onnen vuoksi, jota kukaan ei voi antaa, ostaa eikä myydä. Se on kokonaan yläpuolella kaiken rahan arvoa maailmassa. "Aamulla saavumme takaa-ajetun miehen viimeiselle leiripaikalle. Tässä on ollut kehno nuotio, jollaisen tekee mies, joka on nälkäinen ja voimaton. Lumella on peitteen ja käärevaatteiden riekaleita, ja minä tiedän mitä on tapahtunut. Hänen koiransa ovat syöneet valjaansa, ja hän on tehnyt uudet makuuvaatteista. Mies ja nainen tuijottavat tarkasti näkemäänsä, ja katsoessani heihin tunnen kylmien väreiden karmivan selkääni. Heidän silmänsä ovat väsymyksestä ja nälästä mielettömät ja palavat kuin tuli syvällä heidän päässään. Heidän kasvonsa muistuttavat ihmisten kasvoja, jotka ovat nälkään kuolleet. Ja heidän poskensa ovat mustanpuhuvat ja niiden liha on kuollut paljosta paleltumisesta. 'Lähtekäämme', sanoo mies. Mutta nainen yskii ja kaatuu lumeen. Tämä on kuivaa yskää, jonka pakkanen on iskenyt keuhkoihin. Kauan aikaa hän yskii, sitten hän niinkuin haudastaan ryömivä nousee jaloilleen. Kyyneleet ovat jäätyneet hänen poskilleen, ja hänen hengityksensä korisee tullen mennen. Ja hän sanoo: 'Lähtekäämme.' "Me lähdemme. Ja me vaellamme kuin unessa läpi äänettömän seudun, ja joka askel on unta, emmekä me tunne tuskaa; ja jokainen kaatumisemme herättää meidät, ja silloin näemme lunta, vuoria ja edellämme kulkevan miehen tuoreita jälkiä, ja silloin tunnemme taas tuskaa. Vihdoin saavumme paikalle, missä näemme pitkälti eteemme, ja sen, jota he ajavat, näemme edellämme. Mailin matkan päässä liikkuu musta pilkku lumella. Minun silmäni ovat himmeät, ja minun täytyy terästää näköäni. Ja minä näen miehen, koiria ja reen. Ja ne sudenpennut näkevät myös. He eivät voi enää puhua, mutta he sopertavat: 'Eteenpäin! eteenpäin! Kiiruhtakaamme!' "Ja he kaatuvat taas, mutta heidän täytyy päästä eteenpäin. Edellämme kulkevan miehen kehnot valjaat katkeavat usein, ja hänen täytyy pysähtyä niitä korjaamaan. Meidän valjaamme ovat kunnossa, sillä minä olen ripustanut ne puuhun joka yö. Kello yksitoista mies on puolen mailin päässä. Kello yksi neljännesmailin. Hän on kovin heikko. Näemme hänen tämän tästä kaatuvan lumeen. Yksi hänen koiristaan ei voi kulkea pitemmälle ja hän leikkaa sen irti valjaista. Mutta hän ei tapa sitä. Minä tapan sen kirveellä ohikulkiessani, kuten tapoin oman koirani, joka oli menettänyt jalkansa eikä voinut enää kulkea. "Nyt olemme kolmensadan jaardin päässä. Me etenemme hyvin hitaasti. Saattaa kulua kaksi, kolme tuntia mailin matkalla. Emme kävele. Alituiseen kaadumme. Nousemme laahustaen kaksi, kolme askelta kerrallaan ja jälleen kaadumme. Ja koko ajan minun täytyy auttaa miestä ja naista ylös. Välillä he nousevat polvilleen ja kaatuvat suulleen, ehkä neljä tai viisi kertaa, ennenkuin pääsevät uudestaan pystyyn; laahustavat kaksi, kolme askelta ja taas kaatuvat. Mutta aina he kaatuvat eteenpäin. Seisoessaan tai polvillaan, aina he kaatuvat eteenpäin, edentyen joka kerralla ruumiinsa pituuden verran. "Toisinaan he ryömivät käsillään ja polvillaan kuin metsän eläimet. Matkaamme kuolevien etanain tavalla, niin hitaasti eteenpäin. Ja sittenkin me etenemme nopeammin kuin mies, joka kulkee edellämme. Sillä hänkin kaatuilee koko ajan, eikä ole Sitka-Charley häntä auttamassa jaloilleen. Nyt hän on kahdensadan jaardin päässä. Eikä kestä kauankaan, ennenkuin hän on sadan jaardin päässä. "Tämä on hauska näky. Minä haluan nauraa ääneen: 'Hahahaa!' Juuri noin, kovin on hauskaa. Tämä on kuolleitten miesten ja kuolleitten koirien kilpajuoksua. Aivan samanlaista on unessa, kun painajainen sinua ahdistaa ja sinä juokset hyvin nopeasti henkesi edestä, mutta pääset eteenpäin vain hyvin hitaasti. Mies minun matkassani on mieletön. Ja minä tahdon nauraa, tämä on niin hupaista. "Vieras mies edellämme jättää koirat jälkeensä ja kulkee yksinään hangella. Kauan sen jälkeen me saavumme koirien luo. Ne makaavat avuttomina lumessa, sotkeutuneina riekale-valjaisiinsa, takanaan reki. Sivuuttaessamme ne uikuttavat ja vaikeroivat kuin lapset, jotka ovat nälissään. "Sitten mekin jätämme koiramme ja kuljemme yksinämme lumen poikki. Mies ja nainen kulkevat lähekkäin; he voivottavat ja nyyhkyttävät, mutta he kulkevat kuitenkin. Minä myös kuljen. Minulla on vain yksi ajatus. Saavuttaa vieras mies. Sitten saan levätä, enkä lähde, ennenkuin saan kylliksi levätä, ja näyttääpä siltä, että minun on maattava ja nukuttava tuhannen vuotta; olen niin väsynyt. "Vieras mies on viidenkymmenen jaardin päässä, aivan yksin lumikentällä. Hän kaatuu ja ryömii, laahustaa ja kaatuu ja ryömii taas. Hän on kuin eläin, joka on pahoin haavoittunut ja yrittää juosta metsästäjää pakoon. Viimein hän ryömii käsillään ja polvillaan. Hän ei voi enää pysyä pystyssä. Ja mies ja nainen eivät hekään voi enää pysyä pystyssä. Hekin ryömivät käsillään ja polvillaan hänen peräänsä. Mutta minä nousen pystyyn. Toisinaan kyllä kaadun, mutta nousen aina ylös jälleen. "Tämä on outoa nähdä. Kaikkialla lunta ja äänettömyyttä. Mies ja nainen sekä vieras mies siinä ryömimässä. Kummallakin puolen aurinkokoirat tanssivat, ja taivaalla on kolme aurinkoa. Pakkaskimalteet välkkyvät kuin timanttisirut, ja ilma on täynnä niitä. Nyt nainen yskii ja makaa lumessa, kunnes kohtaus menee ohi, sitten hän ryömii taas. Nyt mies katsoo eteenpäin sameilla vanhuksensilmillään ja hieroo niitä nähdäkseen vieraan miehen. Ja nyt vieras mies katsoo taakseen olkansa yli. Ja Sitka-Charley nousee, kaatuu välillä, mutta nousee jälleen. "Pitkän ajan kuluttua vieras mies ei enää ryömi. Hän nousee hitaasti jaloilleen ja horjuu edestakaisin. Sitten hän vetää kintaansa pois ja odottaa, kädessään revolveri. Horjuen hän odottaa. Hänen kasvonsa ovat luuta ja nahkaa ja mustaksi paleltuneet. Ne ovat nälkiintyneen kasvot. Silmät syvissä kuopissa päässä ja huulet kamalassa irvistyksessä. Nainen ja mies pääsevät myöskin jaloilleen ja kulkevat häntä kohti hyvin hitaasti. Ja kaiken ympärillä lunta ja äänettömyyttä. Ja taivaalla on kolme aurinkoa, ja ilma välkkyy timanttisiruista. "Ja näin tapahtui, että minä, Sitka-Charley, näin sudenpentujen tekevän tappotyönsä. Ei sanaakaan sanottu. Vieras mies vain irvisti nälkäisillä kasvoillaan. Hän horjui sinne tänne, hänen hartiansa vavahtelivat, polvensa notkuivat ja jalkansa levisivät hajalleen, ettei hän kaatuisi. Mies ja nainen seisoivat ehkä viidenkymmenen jalan päässä. Heidänkin jalkansa olivat hajallaan, etteivät he kaatuisi, ja heidänkin ruumiinsa horjui sinne tänne. Vieras mies on kovin heikko. Hänen käsivartensa vapisee, niin että kun hän ampuu miestä, hänen kuulansa iskee lumeen. Mies ei voi vetää kinnasta kädestään. Vieras mies ampuu häntä uudestaan, ja tällä kerralla kuula suhahtaa ilmaan. Sitten mies ottaa kintaan hampaisiinsa ja repäisee sen pois. Mutta hänen kätensä on jäätynyt, eikä revolveri pysy kädessä, vaan putoaa lumeen. Minä katson naista. Hänen kintaansa on riisuttu, ja iso Colt-revolveri on hänen kädessään. Kolme kertaa hän ampuu, nopeasti, juuri noin. Vieraan miehen nälkäiset kasvot yhä irvistävät, kun hän kaatuu kasvoilleen lumeen. "He eivät katsokaan kuollutta miestä. 'Lähtekäämme', sanovat he. Ja me lähdemme. Mutta nyt, kun he ovat tavanneet sen, jota ajoivat takaa, he ovat kuin kuolleita. Viimeinenkin voima on heistä kadonnut. He eivät enää voi pysyä pystyssä. Eivätkä he voi ryömiäkään, vaan väsyneinä he sulkevat silmänsä ja nukkuvat. En näe siinä leiripaikkaa. Minä potkin heitä. Lyön heitä koirapiiskalla ja annan heille aimo sivalluksia. He huutavat ääneen, mutta heidän täytyy ryömiä. Ja he ryömivät leiripaikalle. Laitan nuotion, etteivät he jäätyisi. Sitten palaan takaisin reen luo. Tapan vieraan miehen koirat, jotta saamme lihaa, ettemme näänny nälkään. Käärin miehen ja naisen peitteisiin, ja he nukkuvat. Välillä herätän heidät ja annan heille pienen lihakappaleen. He eivät ole hereillä, mutta he ottavat lihan. Nainen nukkuu puolitoista päivää. Sitten hän herää ja käy uudestaan nukkumaan. Mies nukkuu kaksi päivää, herää, ja hänkin taas nukkuu. Sen jälkeen ajamme St. Michaelin rannikolle. Ja kun jää lähti Behringin merestä, matkustivat mies ja nainen höyrylaivalla pois. Mutta ensin he maksoivat minulle ne seitsemänsataaviisikymmentä dollariani kuukaudelta. Lisäksi he lahjoittivat minulle tuhannen dollaria. Ja tämä tapahtui sinä vuonna, jolloin Sitka-Charley antoi paljon rahaa Holy Crossin lähetysseuralle." "Mutta miksi he tappoivat miehen?" kysäisin minä. Sitka-Charley viivytti vastausta, kunnes oli sytyttänyt piippunsa. Hän vilkaisi "Poliisilehden" kuvaa ja nyökkäsi päätään sille, totunnaiseen tapaansa. Sitten hän sanoi hitaasti ja aatoksissaan: "Olen ajatellut sitä paljon. En tiedä. Jotain tapahtui. Sen kuvan muistan. Se on samaa kuin akkunasta katsoisi kirjettä kirjoittavaa miestä. He tulivat minun elämääni ja he menivät elämästäni, mutta kuva on sellainen kuin kerroin, -- ilman alkua, ilman ymmärrettävää loppua." "Monta kuvaa maalasit kertomuksessasi", sanoin minä. "Ah", hän nyökäytti päätään. "Mutta ne olivat ilman alkua ja ilman loppua." "Kaikkein viimeisimmässä kuvassa oli loppu", sanoin minä. "Aivan niin", vastasi hän. "Mutta mikä loppu?" "Se oli kappale elämää", huomautin. "Aivan", vastasi hän. "Se oli kappale elämää." Valkoinen Hiljaisuus. "Ei Carmen kestä enää kuin päivän, pari", päivitteli Mason eräällä jäätiköllä ja silmäili säälivästi eläinparkaa, otti suuhunsa koiran jalan ja alkoi pureksia jäätä, jota oli kasaantunut tavattomasti varpaitten väliin. "En ole koskaan nähnyt koreanimistä koiraa, joka olisi minkään arvoinen", sanoi hän pureskelunsa lopetettuaan ja jättäessään koiran sivulle. "Ne raukat uupuvat ja kuolevat kesken työn. Oletko koskaan nähnyt yhdenkään sellaisen pettävän, jolla on osuva nimi, kuten Cassiar, Siwash tai Husky? Ei, toveri! Näetkö Shookumin tässä; se on --" Näpsäys -- ja laiha peto karkasi pystyyn tarttuen valkoisilla hampaillaan Masonin kurkkuun. "Vai sinä, mitä?" Tarkka isku koiraruoskan varrella lennätti eläimen lumeen. Se vinkui hiljaa, keltaisen kuolan valuessa sen petohampaista. "Niinkuin sanoin, näitkö nyt Shookumin, -- sillä on sisua. Panenpa veikkaan, että se syö Carmenin, ennenkuin viikko on mennyt." "Minä panen veikkaan toisen asian"; vastasi Malemute Kid, käännellen jäätynyttä leipää tulen edessä. "Me syömme Shookumin, ennenkuin olemme perillä. Vai mitä sinä siihen sanoo Ruth?" Intiaaninainen tipautti kahviin jääpalan, vilkaisi Malemute Kidistä mieheensä, sitten koiriin, mutta ei vastannut. Sehän oli selvä totuus, joka ei vastausta kaivannut. Kaksisataa mailia umpitaivalta edessä, eikä heillä ollut kuuteen päivään ollut kylliksi ruokaa itselleen eikä koirille yhtään. Mitäpä muuta voi olla valittavana? Kaksi miestä ja nainen kävivät tulen ympärille ja aloittivat niukan ateriansa. Koirat makasivat valjaissaan, sillä nyt oli päivällisaika, ja vahtivat ahnaasti jokaista suupalaa. "Ei oteta enää huomenna välipalaa", virkkoi Malemute Kid. "Ja saammepa pitää silmällä koiria -- taikka ne tulevat pahankurisiksi. Ne kaatavat miehen heti kun kimppuun pääsevät." "Ja minä olin kerran pyhäkoulunopettajana Epworthissa." Sanottuaan tämän asiaankuulumattoman lauseen itsekseen vaipui Mason uneksivaan mietiskelyyn, katsellen höyryäviä mokkasiinejaan, mutta heräsi Ruthin täyttäessä häneen kuppinsa. "Jumalan kiitos, että saamme edes tätä. Olen nähnyt sen kasvavan Tennesseessä. Olisipa vain kuumaa voileipää! Älä ole huolissasi, Ruth: sinun ei tarvitse nähdä nälkää kovinkaan kauan eikä raahustaa mokkasiineja myöskään." Nainen heitti pois alakuloisuutensa, ja hänen silmänsä kävivät iloisiksi suuresta rakkaudesta valkoiseen herraansa -- ensimmäiseen valkoiseen mieheen, jonka hän oli nähnyt -- ensimmäiseen mieheen, jonka hän oli tuntenut kohtelevan naista muunakin kuin pelkkänä elukkana tai vetojuhtana "Niin, Ruth", jatkoi hänen miehensä omituisella kielisotkuisella murteella, jolla ainoastaan he taisivat toisiaan ymmärtää; "odota, kunhan selviämme tästä ja pääsemme ulos. Me otamme Valkoisen Miehen kanootin ja lähdemme Suolaiselle Vedelle. Yes, paha vesi, myrskyinen vesi -- suuret vuoret tanssivat ylösalas koko ajan. Ja niin pitkälle, niin kauas, niin kauas pois -- sinä matkaat kymmenen unta, kaksikymmentä unta, neljäkymmentä unta" (hän laski havainnollisesti vuorokaudet sormillaan), "koko aika vettä, pahaa vettä. Sitten tulet suureen kylään, missä on niin paljon ihmisiä kuin moskiittejä tulevana kesänä. Wigwamit, oo, niin korkeita -- kymmenen, kaksikymmentä honkaa. Hi-juu shookum!" Hän pysähtyi voimattomana, loi vetoavan katseen Malemute Kidiin, asetteli sitten käsillään viittoen, kuin suurella työllä, mielikuvituksessaan kaksikymmentä honkaa päällekkäin. Malemute Kid hymyili rohkaisevan ylimielisesti, mutta Ruthin silmät laajenivat ihmetyksestä ja mielihyvästä, sillä hän puolittain luuli miehensä laskevan leikkiä ja siten hurmaavan hänen naissydänparkaansa. "Ja sitten astut laatikkoon ja -- puff! -- noin ylös." Hän heitti tyhjän kuppinsa ilmaan kuvaannollisesti, ja siepattuaan sen ketterästi kiinni huudahti: "Ja -- piff! -- noin tulet alas. Oo, suuria lääkemiehiä! Sinä lähdet Fort Yukoniin, minä Arctic Cityyn -- kaksikymmentäviisi unta -- pitkä lanka koko matkan -- minä otan langasta kiinni -- minä huudan: 'Haloo, Ruth! Kuinka voit!' -- ja sinä huudat vastaan: 'Onko se minun hyvä mieheni?' -- ja minä sanon: 'Yes!' -- ja sinä sanot: 'Ei voi paistaa hyvää leipää, ei ole enää soodaa', -- sitten minä sanon: 'Katso hyllylle, jauhojen alle; hyvästi!' Sinä katsot ja löydät paljon soodaa. Koko ajan sinä olet Fort Yukonissa, minä Arctic Cityssä. Hi-juu lääkemies!" Ruth hymyili niin sydämellisesti kauniille kertomukselle, että molemmat miehet purskahtivat nauruun. Koirien rähinä kuitenkin lopetti lyhyeen ulkomaailman ihmettelyn, ja kun tappelevat koirat oli erotettu ja nainen köyttänyt reet kiinni, oli kaikki valmiina lähtöön. "Us -- Baldy! Hei! Us, us!" Mason löi tuimasti ruoskallaan, ja koirat vinkuivat hiljaa vaipuessaan jälkiin, ja hänen täytyi päästää reki ohjaustangolla. Ruth seurasi perässä toisella valjakolla, jättäen jälkeensä Malemute Kidin, joka ensin autettuaan hänet matkaan piti huolta jälkijoukosta. Niin voimakas mies kuin olikin, peto, joka voi iskullaan kellistää härän, ei hän olisi hennonut lyödä eläinparkoja, vaan suostutteli niitä kujeilla, mitä koiranajaja harvoin tekee -- vieläpä miltei itki niiden kurjuutta. "Joutukaa siinä, te kipeäjalkaiset pedot!" mutisi hän monasti, turhaan yritettyään saada kuormaa lähtemään. Mutta hänen malttinsa tuli lopulta korvatuksi, kun koirat tuskasta uikuttaen pyrkivät saavuttamaan toverinsa. Ei enää juteltu, eivätkä matkan vaivat sallineetkaan sellaista turhaa ajankulutusta. Sillä kaikista vaivoista tappavinta on taivallus pohjoisissa erämaissa. Onnellinen se mies, joka kestää päivänmatkan, äänettömyys sivullaan, ja saa matkata kuljettua tietä. Ja kaikista sydäntäsärkevistä vaivoista on tien avaus pahinta. Joka askeleella painuvat suuret tallukkamokkasiinit lumeen polvia myöten. Sitten ylös, suoraan ylös, -- jos astut tuumankin sivuun, se on varma turmion merkki. Lumikengän täytyy olla kohollaan lumenpinnan yläpuolella, ennenkuin astuu eteenpäin, sitten taas alas, ja toinen jalka jää ylhäälle puolen jaardin verran. Joka joutuu tällaiseen menoon ensi kertaa, saa, jos ei aseta kenkiään vaarallisesti lähekkäin eikä osaa mitata askeleitaan pettävässä lumessa, heittää sikseen kulkunsa jo sadan jaardin päässä; mutta se joka pysyy koirien mukana koko päivän, voi hyvin hiipiä makuusäkkiinsä puhtaalla omallatunnolla ja ylpeydellä, joka menee kaiken ymmärryksen yli; ja se joka matkustaa kaksikymmentä unta Pitkällä Polulla, on mies, jota jumalatkin voivat kadehtia. Iltapäivä kului, ja Valkoisessa Hiljaisuudessa kulkivat matkamiehet äänettöminä. Luonnolla on monta keinoa osoittaa ihmiselle hänen rajallisuutensa -- luoteen ja vuoksen keskeymätön vaihtelu, raivoava myrsky, maanjäristykset, taivaan tykistön pitkä jylinä -- mutta suurenmoisin ja masentavin on Valkoisen Hiljaisuuden passiivinen vaikutus. Kaikki liikkeet lakkaavat, taivas selkiää, avaruus hohtaa kuparinvärisenä. Pieninkin kuiske tuntuu pyhyyden herjaukselta, ja mies tulee araksi; yksin oma äänensäkin häntä peloittaa. Ainoana elonmerkkinä, pienenä täplänä, hän kulkee aavemaisena kuolleen, aavan maailman halki; hän vapisee rohkeuttaan, ymmärtää olevansa itikan veroinen, ei muuta. Outoja ajatuksia herää kutsumatta, ja salaperäisyys pyrkii valtaamaan mielen. Ja kuoleman pelko, jumala, kaikkeuden pelko tunkee mieleen, -- ylösnousemuksen ja elämän toivo vangitsee olemuksen, turha kaipuu -- ja silloin, jos koskaan, ihminen tuntee olevansa jumalansa kanssa kahden. Sillä tavoin päivä kului. Virta teki suuren mutkan, ja Mason ohjasi valjakon niemennenän poikki kulkevaan uomaan. Mutta koirat tekivät tenän, kun piti nousta korkealle törmälle. Yhä uudelleen ja uudelleen, vaikka Ruth ja Malemute Kid auttoivat työntämällä rekeä, ne suistuivat takaisin. Sitten tehtiin yhteisvoimainen yritys. Kurjat luontokappaleet, nälästä uupuneet, ponnistivat viimeisetkin voimansa. Ylös, ylös -- reki kohosi törmälle; mutta etumainen tempasi koiraköyden miehen taitse oikealle livahuttaen Masonin kengät. Seuraus oli tuskastuttava. Mason tempautui nurin, yksi koirista kaatui polulla; ja reki suistui takaisin, raahaten kaikki muassaan törmän alle. Viuh! Ruoska iski koiriin vihaisesti, varsinkin kaatuneeseen koiraan. "Älä, Mason", kielsi Malemute Kid. "Koiraparka vetää viimeisiä virsiään. Odota, minä ajan valjakkoni edelle." Mason pidättäytyi lyömästä, kunnes viimeinen sana oli lausuttu, sitten läimähti pitkä sivallus, ja siima kietoutui onnettoman olion ympäri. Carmen -- sillä se oli Carmen -- tuupertui lumeen surkeasti ulisten ja kellahti kyljelleen. Se oli surullinen hetki, erämatkan ikäviä ilmiöitä -- kuoleva koira, kaksi matkakumppania vihassa. Ruth katsoi rukoilevasti miehestä toiseen. Mutta Malemute Kid hillitsi itsensä, vaikka hänen silmissään oli kokonainen syytösten maailma. Hän kumartui koiran puoleen ja päästi vetohihnat. Ei sanaakaan sanottu. Valjakot olivat parittaiset ja vaikeus voitettiin, reet olivat liikkeellä jälleen, kuolevan koiran laahatessa itseään jäljessä. Niin kauan kuin koira voi kulkea, sitä ei ammuta, sille annetaan viimeinen tilaisuus -- ryömiä leirille, jos jaksaa, toivossa että saadaan hirvi surmatuksi. Jo katuen äkkipikaisuuttaan, mutta liian itsepäisenä hieromaan sovintoa, Mason raahusti matkueen päässä, aavistamatta mikä vaara väikkyi ilmassa. Metsä peitti sakeana suojaisen alangon, jonka läpi heidän tiensä kulki. Viisikymmentä jalkaa tai vähän enemmän polulta kohosi korkea honka. Sukupolvien ajan se oli siinä seisonut ja sukupolvien ajan se oli odotellut tätä tilaisuutta -- ja kaipa oli jo Masoninkin mitta täysi. Mason kumartui sitomaan auenneita mokkasiininsa nauhoja. Reet seisahtuivat ja koirat makasivat lumessa vinkumatta. Hiljaisuus oli yliluonnollista, ei henkäyskään kahisuttanut pakkashuuruista metsää; kylmyys ja äänettömyys jähmetyttivät luonnon sydämen ja sen huulien värinän. Huokaus kulki halki ilman -- he eivät näyttäneet kuulevan sitä, mutta he pikemmin tunsivat sen, kuten varoituksen, että liikettä oli tulossa liikkumattomuuteen. Sitten suuri puu, vuosien ja lumen painosta väsynyt, esitti viimeisen osansa elämän murhenäytelmässä. Mason kuuli varoittavan ryskeen ja yritti juosta pois alta, mutta hän ehti tuskin liikahtaakaan, ennenkuin isku sattui suoraan hartioihin. Äkillinen vaara, nopea kuolema -- kuinka usein Malemute Kid olikaan katsonut niitä kasvoihin! Hongan neulaset vielä vavahtelivat, kun hän antoi käskynsä ja kävi toimeen. Eikä intiaaninainen pyörtynyt eikä nostanut turhaa valitusta, kuten tekevät monet hänen valkoisista sisaristaan. Malemute Kidin käskystä hän heittäytyi koko painollaan tilapäisen vivun päähän keventääkseen painoa miehensä päältä, joka, vaikka Malemute Kidkin ryntäsi oitis puun kimppuun kirveineen, olisi menehtynyt alla. Teräs kalskahti iloisesti, kun se pureutui jäätyneeseen puunrunkoon; jokaista iskua seurasi voimakas, puunhakkaajan "Huh! Huh!" Vihdoin Kid sai lumesta esille surkean olennon, joka kerran oli ollut mies. Mutta pahempi hänen toverinsa tuskaa oli mykkä, toivovan toivottomuuden hätä naisen kasvoilla. Puhuttiin vähän; pohjolan väki on aikaisin oppinut ymmärtämään sanojen turhuuden ja tekojen arvaamattoman avun. 47 asteen pakkasessa ei mies tietenkään voi maata monta minuuttia lumessa ja pysyä hengissä. Vetohihnat katkaistiin ja loukkaantunut käärittiin turkisnahkoihin ja asetettiin havuvuoteelle. Hänen edessään paloi tuli, joka oli tehty puusta, mikä oli tapaturman aiheuttanut. Taakse ja osittain ylle oli pingoitettu alkeellinen tuulensuoja -- kankaan riekale, joka otti vastaan kuumuuden säteilyn ja heijasti lämpöä pitkin hänen pituuttaan -- keino, minkä tuntevat miehet, jotka tutkivat fysiikkaa. Ja miehet, joiden vuoteelle kuolema on hiipinyt, tuntevat milloin se kutsuu. Mason oli hirvittävästi ruhjoutunut. Nopeakin tarkastus ilmaisi sen. Hänen oikea käsivartensa, jalkansa ja selkänsä olivat poikki; hänen raajansa olivat lantiosta saakka halvaantuneet, ja sisälliset vammat olivat arvatenkin yhtä suuret. Puuskittainen valitus oli ainoa elonmerkki hänessä. Ei toivoakaan; mitään ei voitu tehdä. Säälimätön yö hiipi hitaasti heidän ylleen -- Ruthin lujaluontoisuus epätoivossakin oli hänen rotunsa tapoja, ja Malemute Kidin pronssikasvoille uurtui uusia vakoja. Todellisuudessa Mason itse kärsi kaikkein vähimmän, sillä hän vietti aikaansa Itäisessä Tennesseessä, Suurilla Savuvuorilla, eläen jälleen lapsuutensa huolettomia päiviä. Ja liikuttavin oli hänelle kauan sitten unhoittamansa eteläisen syntymäseudun sävel, kun hän houraili uimapaikoista, supinmetsästyksistä ja vesimeloninvarkauksista. Se oli arvoitusta Ruthille, mutta Kid ymmärsi ja tunsi -- tunsi, niinkuin vain se voi tuntea, joka on vuosia ollut kaikkien sivistysmaailman antimien ulkopuolella. Mason tuli aamulla tajuihinsa, ja Malemute Kid kumartui lähemmä kuullakseen hänen kuiskauksensa. "Muistatko kun me tapasimme toisemme Tananassa, neljä vuotta tulevasta jäänlähdöstä. Minä en silloin välittänyt Ruthista niin paljon kuin nyt. Pidin hänestä enemmän siksi, että hän oli sievä tyttö ja kiihoitti minua, luulen. Mutta sitten opin pitämään hänestä. Hän on ollut hyvä vaimo minulle, ja aina minun hartiaini apuna hädässä. Ja kun tulee kauppa kysymykseen, ymmärrät hänen arvonsa. Muistatko, kun hän laski Hirvensarven kuohut vetääkseen meidät turvaan tuolta kalliolta, kuulien pieksäessä vettä kuin rakeina vain. Ja kerran nälänhätä-aikana Nuklukyetossa? -- taikka kun hän juoksi lähteväin jäitten yli tuodakseen tietoja? Yes, hän on ollut hyvä vaimo, parempi kuin se toinen. Et taida tietääkään minulla olleen sellaista. Olenko koskaan kertonut sinulle siitä? Well, yritin kerran Valtioissa. Sen takia olen täällä. Me oltiin kasvinkumppanit. Läksin pois antaakseni hänelle tilaisuuden avioeroon. Hän sai sen. "Mutta sillä ei ole mitään tekemistä Ruthin kanssa. Olin ajatellut tehdä selväksi asiat ja lähteä 'ulos' tulevana vuonna -- hän ja minä -- mutta se on liian myöhäistä. Älä toimita häntä takaisin kansansa luo, Kid. Kovin kolkkoa on naisen palata sinne. Ajattele sitä -- elää lähes neljä vuotta meidän läskien ja papujen, jauhojen ja kuivattujen hedelmien varassa ja sitten palata kala- ja pororuokiin. Ei ole hyvä hänelle, joka on koettanut meidän tapojamme ja tullut tuntemaan, että ne ovat paremmat hänen kansansa tapoja, joutua takaisin niihin. Ota huolehtiaksesi hänestä, Kid -- miksi et ottaisi -- taikka ei, sinä olet aina karttanut niitä etkä ole koskaan kertonut minulle, miksi tulit tähän maahan. Ole ystävällinen hänelle, ja toimita hänet Valtioihin, niin pian kuin voit. Mutta järjestä niin, että hän voi palata takaisin -- jos hänelle tulee koti-ikävä. "Ja poikanen -- se on ollut hartain aatoksemme, Kid. Minä vain toivon sen olevan pojan. Ajatteles -- liha minun lihastani, Kid. Poika ei saa jäädä tähän maahan. Ja jos se on tyttö, ei hän voikaan jäädä. Myy minun turkikseni, niistä voi saada vähintään viisituhatta dollaria, ja saman verran olen saapa yhtiöltä, ehkä enemmänkin. Hoida minun asiani samalla kuin omasi. Luulen, että se valtaukseni on tuottava. Katso, että poika saa hyvän koulukasvatuksen, ja ennen kaikkea, Kid, älä anna hänen palata tänne. Tämä maa ei ole valkoisia miehiä varten. "Minä olen mennyttä miestä, Kid. Kolme tai neljä unta enää. Teidän on lähdettävä. Teidän täytyy lähteä! Muista, vaimoni ja poikani tähden -- oo, Jumala! Minä toivon sen olevan pojan! Te ette saa viipyä minun takiani -- ja minä käsken teitä, kuolevan miehen oikeudella, teidän täytyy lähteä." "Anna minulle kolme päivää", rukoili Malemute Kid. "Voit tulla paremmaksi, jotakin voi tapahtua." "Ei." "Vain kolme päivää." "Teidän täytyy lähteä." "Kaksi päivää." "Vaimoni ja poikani tähden, Kid. Älä pyydä sitä." "Yksi päivä." "Ei, ei! Minä käsken --" "Yksi ainoa päivä. Me voimme tulla toimeen sen ajan, ja minä voin saada hirven." "Ei -- taikka -- all right. Yksi ainoa päivä, mutta ei minuuttiakaan enempää. Ja Kid -- älä, älä jätä minua kitumaan. Vain laukaus, liipasimen veto. Ymmärräthän. Ajattele sitä! Liha minun lihastani, enkä koskaan saa elävänä nähdä häntä!" "Käske Ruth tänne. Tahdon sanoa hänelle hyvästi ja kertoa hänelle, että hänen täytyy ajatella poikaa eikä odottaa kuolemaani. Hän voisi kieltäytyä lähtemästä kanssasi, jollen sano sitä hänelle. Hyvästi, vanha toveri, hyvästi. "Kid! Minä sanon -- kolo siellä kuopan yläpuolella, lähellä ränniä. Minä huuhdoin siitä neljäkymmentä senttiä lapiolta. "Ja Kid!" Tämä kumartui alemma kuullakseen viimeiset heikot sanat, kuolevan miehen ylpeyden lannistumisen. "Minä kadun -- sitä -- Carmenin juttua." Jättäen tytön itkemään hiljaa miehensä yli kumartuneena Malemute Kid pujahti _parkaansa_ ja lumikenkiin, tempasi luodikon kainaloonsa ja lähti metsälle. Hän ei ollut ensikertalainen pohjolan ankarissa suruissa, mutta milloinkaan ei hän ollut joutunut niin kiusalliseen pulmaan kuin nyt. Olihan tämäkin selvä matemaattinen kysymys -- kolme kuolemaa yhtä jo tuomittua vastaan! Mutta nyt hän epäröi. Viisi vuotta hartia hartiassa kiinni, virroilla ja taipaleilla, leirillä ja kaivoksilla, kuolema silmien edessä maalla ja vesillä sekä nälänhädässä, niin tämä ystävyysliitto oli solmittu. Niin luja oli se solmu, että hän oli usein tuntenut mustasukkaisuutta Ruthia kohtaan ensi alussa, kun tämä oli tullut väliin. Ja nyt se ystävyys oli katkeava hänen oman kätensä kautta. Vaikka hän rukoili hirveä, vain yhtä hirveä, oli kaikki riista näkynyt jättäneen maan, ja lähestyvä yö tapasi miehen hoippumassa leirille kevytkätisenä, raskassydämisenä. Mutta koirien rähinä ja Ruthin kirkuvat huudot jouduttivat hänen askeliaan. Rynnättyään leirille hän näki tytön seisovan irvistelevän koirajoukon keskellä ja hosuvan ympärilleen kirveellä. Koirat olivat murtaneet isäntäinsä rautaisen kurin ja hyökänneet ruokaa etsimään. Malemute Kid yhtyi tappeluun iskien luodikkonsa perällä, ja luonnollisen valinnan ankara leikki esitettiin kaikella alkuperäisen ympäristön edellyttämällä säälimättömyydellä. Luodikko ja kirves heiluivat yksitoikkoisen säännöllisesti, notkeat ruumiit väistelivät, villit silmät kiiluivat, ja irvistävät petohampaat välkkyivät; ihminen ja eläin taistelivat vallasta katkeraan loppuun asti. Sitten lyödyt pedot ryömivät tulenvalon rajalle, nuoleskelivat haavojaan ja valittivat kurjuuttaan tähdille. Koko kuivan lohivaraston olivat koirat ahmineet; ehkä viisi naulaa jauhoja oli jäljellä ja kahden sadan mailin erämaa edessä. Ruth palasi miehensä luo, ja Malemute Kid leikkasi kappaleen erään koiran ruumiista, jonka kallo oli tappelussa ruhjoutunut. Koko ruho pantiin huolellisesti talteen, paitsi nahkaa ja sisuksia, mitkä heitettiin toisille koirille. Aamulla syntyi uusi kahakka. Koirat olivat nyt käyneet toistensa kimppuun. Carmen, joka yhä tarrautui kiinni elämään, oli niitten saaliina. Ruoskaniskuja sateli niihin armotta. Ne kyyristyivät ja vingahtivat lyönneistä, mutta eivät lopettaneet, ennenkuin surkea raatelun uhri oli viimeistä palaa myöten ahmittu -- luut, nahka, karvat, kaikki. Malemute Kid kävi työhönsä kuunnellen Masonia, joka oli jälleen Tennesseessä ja puhui sekavasti ja huudellen hurjia kehoituksia entisten päiväinsä tovereille. Käyttäen apuna viereisiä puita hän työskenteli nopeasti, ja Ruth ymmärsi hänen valmistavan laitetta, jolla metsästäjät nostavat lihan varmaan turvaan susilta ja koirilta. Hän taivutti pienten honkain latvoja yhteen ja sitoi ne lujasti toisiinsa hirvennahkahihnoilla. Sitten hän kuritti koirat tottelevaisiksi sekä valjasti ne kahden reen eteen, joihin hän sälytti kaikki tavarat paitsi turkiksia, joihin Mason oli kääritty. Nämä hän kietoi tiukasti hänen ympärilleen ja kiinnitti ne kummastakin päästä köysillä puiden taivutettuihin latvoihin. Metsästyspuukon sivallus oli päästävä latvat irti ja heilauttava ruumiin korkealle ilmaan. Ruth oli kuullut miehensä viimeisen tahdon eikä vastustellut. Tyttö parka, hän oli oppinut alistumisen läksyn hyvin. Jo lapsuudestaan asti hän oli saanut alistua ja nähnyt kaikkien naisten alistuvan luomakunnan herrojen tahtoon vastustelematta. Kid salli hänelle yhden surunpurkauksen, kun hän suuteli miestänsä -- tytön kansalla ei ollut sellaista tapaa --, vei hänet sitten pois ja auttoi lumikengät hänen jalkaansa. Sokeasti, vaistomaisesti nainen otti ohjaustangon ja ruoskan ja hosui koiria lähtemään. Sitten Kid meni Masonin luo, joka oli vaipunut uneen; ja pitkän aikaa naisen lähdön jälkeen hän yhä viipyi tulella, odottaen, toivoen ja rukoillen toverinsa kuolemaa. Ei ole hauska olla yksin tuskallisissa ajatuksissa Valkoisen Hiljaisuuden keskellä. Pimeä äänettömyys on sääliväinen, suojaa ihmistä ja henkii tuhansia näkymättömiä myötätunnon henkäyksiä; mutta Valkoinen Hiljaisuus, kirkas ja kylmä, teräksisten taivaitten alla, on armoton. Tunti kului -- kaksi tuntia -- mutta mies ei kuollut. Keskipäivällä aurinko kohosi eteläisen taivaanrannan yläpuolelle, heitti tulen kajastuksen taivaalle ja laski nopeasti jälleen. Malemute Kid nousi ja astui raskain askelin toverinsa luo. Hän loi silmäyksen ympärilleen. Valkoinen Hiljaisuus näytti irvistävän, ja suuri pelko valtasi hänet. Kuului ankara pamaus, ja Mason heilahti korkeaan hautapaikkaansa. Malemute Kid sivalsi koirat vinhaan juoksuun ja katosi lumiseen erämaahan. Keeshin tarina. Kauan sitten eli napameren äärellä Keesh. Oli kylänsä päällikkönä monta menestyksellistä vuotta ja kuoli kunnioitettuna, nimensä miesten huulilla. Siitä on jo niin pitkä aika, että vain vanhat miehet muistavat hänen nimensä ja tarinansa, jonka he taas olivat kuulleet vanhoilta miehiltä ja jonka tulevat vanhat miehet kertovat lapsilleen ja lastensa lapsille aikojen loppuun saakka. Ja talven pimeydessä, kun pohjoismyrskyt pitkään puhaltavat yli jääröykkiöiden, ja ilma on täynnä valkeita hiutaleita, eikä kukaan uskalla liikkua minnekään, silloin on aika tarinoida, kuinka Keesh, kylän kurjimmasta igloosta, tuli mahtavaksi ja kohosi muita korkeammalle. Hän oli reipas poika, kertoo tarina, terve ja voimakas, ja hän oli nähnyt kolmekymmentä aurinkoa, kuten on tapana aikaa laskea. Joka talvi jättää näet aurinko maan pimeäksi, ja seuraavana vuonna palaa uusi aurinko, jolloin he taas voivat lämmetä ja katsoa toistensa kasvoihin. Keeshin isä oli ollut hyvin urhoollinen mies, mutta hän kohtasi kuolemansa nälänhätä-aikana, kuu hän pelastaakseen kansansa nälkäkuolemasta tappoi suuren jääkarhun. Innoissaan kävi hän sylin kiinni karhuun, jossa leikissä hänen luunsa murskaantuivat; mutta karhusta riitti paljon ravintoa, ja hänen kansansa pelastui. Keesh oli hänen ainoa poikansa ja jäi isänsä jälkeen yksin äitinsä kanssa. Mutta kansa on nopea unohtamaan, ja se unohti hänen isänsä urotyön; ja hänet, vain poikasen, ja hänen äitinsä, vain naisen, se myös pian unohti, ja ennen pitkää tuli heidän igloonsa kylän halvimmaksi. Mutta sitten neuvottelussa eräänä yönä Klosh-Kwanin, päällikön, isossa igloossa Keesh näytti, mitä verta hänen suonissaan virtasi ja mikä miehuus hänen selkänsä suoraksi oikaisi. Vanhemman arvokkuudella hän nousi ja odotti äänettömänä, puheensorinan keskellä. "Totta on, että minulle ja äidilleni on annettu lihaosuutemme", sanoi hän. "Mutta se on monasti vanhaa, ja sitä paitsi, vaikka sen pitäisi olla lihaa, se on enimmäkseen pelkkää luuta." Metsästäjät, harmaantuvat ja harmaat, nuoret ja reippaat, kummastuivat. Sellaista ei ollut koskaan tapahtunut. Puhuihan tässä lapsi kuin harmaapäinen mies ja heitti katkeruutensa suoraan heidän kasvojaan vasten! Mutta Keesh jatkoi puhettaan tyynesti ja vakavasti. "Koska tiedän isäni, Bokin, olleen suuren metsästäjän, siksi puhun nämä sanat. Kerrotaan, että isäni toi kylään enemmän riistaa kuin kaksi parasta metsästäjää ja että hän omin käsin piti huolta ja omin silmin katsoi, että halvinkin vanha nainen ja viimeinenkin vanha mies saivat kohtuullisen osansa." "No no!" huusivat miehet. "Viekää lapsi ulos." -- "Laittakaa hänet nukkumaan." -- "Hän ei ole mies, jotta hän voisi puhua miehille ja harmaaparroille." Keesh odotti tyynesti, kunnes meluaminen lakkasi. "Sinulla on vaimo, Ugh-Gluk", sanoi hän, "ja hänen puolestaan sinä puhut. Ja sinulla myös, Massuk, ja äiti lisäksi, ja heidän puolestaan sinä puhut. Minun äidilläni ei ole ketään, paitsi minua; sen tähden minä puhun. Niinkuin sanoin, vaikka Bok kuoli, syystä että metsästi liian innokkaasti, niin juuri siksi minulla, joka olen hänen poikansa, ja Ikeegalla, joka on minun äitini ja oli hänen vaimonsa, pitäisi olla lihaa kylliksi. Minä, Keesh, Bokin poika, olen puhunut." Hän istuutui, terävästi korvillaan tarkaten vastalauseitten tulvaa ja suuttumusta, minkä hänen sanansa olivat herättäneet. "Tuon pojan pitäisi puhua neuvottelussa", mutisi vanha Ugh-Gluk. "Pitääkö imeväisten suulla sanottaman meille miehille, mitä meidän pitää tehdä?" tiuskaisi Massuk kovalla äänellä. "Olenko minä mies, että minun pitää totella kaikkia lapsia, jotka huutavat lihaa?" Viha kuohui valkoisena vaahtona. He komensivat hänet levolle, uhkasivat, ettei hän saa lihaa ollenkaan, ja lupasivat häntä ankarasti lyödä julkeudestaan. Keeshin silmät alkoivat hehkua, ja veri jyskytti raskaana hänen nahassaan. Keskellä haukkumisia hän kavahti jaloilleen. "Kuulkaa minua vielä, te miehet", huusi hän. "En koskaan tule puhumaan neuvottelussa enää, en koskaan, ennenkuin miehet tulevat luokseni ja sanovat: 'Olisi hyvä, Keesh, että sinä puhuisit, se olisi hyvä ja se on meidän toivomme.' Kuulkaa nyt vielä, miehet, minun viimeiset sanani. Bok, isäni, oli suuri metsästäjä. Ja minä myöskin ryhdyn metsästäjäksi ja ajan riistaa syödäkseni. Ja tulkoon tiedoksi nyt, että siitä saaliista, jonka tapan, tulee kaikkien saada osansa. Ei leskien eikä heikkojen pidä itkemän yöllä, siksi, ettei heillä ole lihaa, kun voimakkaat miehet ähkivät suuressa vatsan pakotuksessa yltäkylläisen syömisensä takia. Ja päivät tulevat, jolloin voimakkaitten miesten tulee hävetä syömisensä yltäkylläisyyttä. Minä, Keesh, olen sen sanonut." Pilkkanaurut kajahtivat hänen peräänsä, hänen lähtiessään igloosta, mutta hänen suunsa oli lujasti suljettu ja hän meni menojaan katsomatta oikealle tai vasemmalle. Seuraavana päivänä hän läksi pitkin rannikkoa, missä maa ja meri tapaavat toisensa. Ne, jotka huomasivat hänen menevän, näkivät, että hänellä oli mukanaan jousensa hyvin tehtyine luukärkisine nuolineen sekä hartioillaan isänsä iso metsästyskeihäs. Tapaus herätti naurua, puhetta ja melua. Olihan tämä ennenkuulumatonta. Milloinka olivat pojat noin nuorina menneet metsästämään, vielä vähemmin yksinään! Pudistettiin päitä ja kuiskailtiin ennustellen, ja naiset katselivat säälivästi lkeegaa, jonka kasvot olivat vakavat ja suruiset. "Hän tulee kyllä ennen pitkää takaisin", sanoivat he rohkaisevasti. "Antaa hänen mennä; se opettaa hänelle läksyn", sanoivat metsästäjät. "Ja hän tulee pian takaisin ja on kiltti ja hiljainen siitä pitäen." Mutta päivä kului ja toinen, ja kolmantena puhalsi villi viima, mutta Keeshiä ei kuulunut. Ikeega repi hiuksiaan ja tahri hylkeenöljyllä kasvonsa tuskissaan, ja naiset soimasivat katkerin sanoin miehiä siitä, että nämä olivat poikaa pahoin kohdelleet ja lähettäneet hänet kuolemaan. Eivätkä miehet vastanneet, vaan laittautuivat ruumista etsimään, kun tuisku asettui. Aikaisin seuraavana aamuna Keesh kuitenkin marssi kylään. Mutta hän ei saapunut häpeäkasvoisena. Selässään hänellä oli kantamus tuoretta lihaa. Ja painokkaat olivat hänen askeleensa ja korskeata puheensa. "Menkää, miehet, koirin ja kelkoin ja noudattakaa minun jälkiäni lähes päivän matka", hän sanoi. "Siellä on paljon saalista jäällä, naaraskarhu ja kaksi puolikasvuista pentua." Ikeega oli hyvin iloissaan, mutta Keesh otti vastaan hänen tunteenpurkauksensa miehen tavoin ja sanoi: "Tule. Ikeega, nyt syömme. Ja sitten minun täytyy nukkua, sillä olen väsynyt." Ja hän meni heidän iglooseensa ja söi kyllikseen, minkä jälkeen hän nukkui runsaasti kaksikymmentä tuntia. Nousipa siitä keskustelu, paljon lausuttiin epäilyksiä ja arveluja. Jääkarhun tappaminen on hyvin vaarallista leikkiä, mutta kolmasti vaarallista, kolme kertaa kolmasti vaarallisempaa on tappaa naaraskarhu pentuineen. Miehet eivät voineet saada itseään uskomaan, että tuo Keesh-poikanen, yksin, olisi tehnyt niin suuren ihmeen. Mutta naiset muistuttivat tuoreesta lihasta, jota hän oli tuonut selässään, ja tämä oli kumoamaton todistus heidän epäuskoisuuttaan vastaan. Niin he lopuksi lähtivät muristen, että kaiken todennäköisyyden mukaan hän oli jättänyt raadot paloittelematta. Sillä pohjoisessa on välttämätöntä tehdä se heti tapon jälkeen, muuten liha jäätyy niin kovaksi, ettei siihen terävinkään veitsi pysty, ja kolmensadan kilon painoista, jähmeäksi jäätynyttä karhua ei ole helppo nostaa rekeen ja vetää yli jääröykkiöiden. Mutta paikalle saavuttuaan he näkivät tapetun karhun -- mitä olivat epäilleet -- sekä myös että Keesh oli oikean metsästäjän tavoin paloitellut ison elukan ja poistanut sisukset. Näin alkoi Keeshin salaperäisyys, salaperäisyys, joka syventyi syventymistään päivien vieriessä. Hänen toinen mainittava urotyönsä oli se, että hän tappoi nuoren, lähes täysikasvuisen karhun, ja seuraavalla retkellään hän surmasi ison uroskarhun naaraksineen. Hän oli tavallisesti niillä retkillään kolme, neljä päivää, vaikka ei ollut tavatonta sekään, että hän viipyi viikon kerrallaan jääkentillä. Aina hän kieltäytyi ottamasta toveria näille retkilleen, ja kansa ihmetteli. "Kuinka hän menettelee metsästäessään?" kyselivät he toisiltaan. Hän ei koskaan ota koiraa mukaansa, vaikka koirista olisi niin suuri apu." "Miksi sinä pyydystät ainoastaan karhuja?" teki Klosh-Kwan kerran kysymyksen hänelle. Keesh vastasi nokkelasti. "Onhan hyvin tunnettua, että karhussa on enimmän lihaa", sanoi hän. Mutta kylässä huhuiltiin noituudestakin. "Hän pyydystää paholaisen avulla", väittivät jotkut. "Siksi hänellä on sellainen metsästysonni. Kuinka tämä muutoin olisi mahdollista, jolleivät paholaiset auttaisi häntä. Siksi hänellä on sellainen metsästysonni." -- "Ehkei hän sentään ole paholaisen kanssa liitossa", arvelivat toiset. "Onhan tunnettua, että hänen isänsä oli mainio metsästäjä. Eiköpä hänen isänsä pyydystä hänen kanssaan, jotta hän voi vetää vertoja etevyydessä, kestävyydessä ja älyssä? Kuka tietää?" Kaikesta huolimatta jatkui vain hänen menestystään, ja vähemmän taitavilla metsästäjillä oli täysi työ vetää hänen saaliitaan kylään. Ja saaliin jaossa hän oli oikeamielinen. Niinkuin hänen isänsä ennen häntä oli tehnyt, niin hänkin valvoi, että halvinkin vanha nainen ja viimeinenkin vanha mies saivat annoksensa, eikä hän itselleen jättänyt enempää kuin mitä välttämättömästi tarvitsi. Ja tämän takia sekä metsästäjäkuntonsa tähden häntä kunnioitettiin ja pidettiin arvossa; ja olipa puhetta siitäkin, että hänet valittaisiin päälliköksi vanhan Klosh-Kwanin jälkeen. Urotöittensä perusteella, joita hän oli tehnyt, he odottivat häntä neuvotteluun uudelleen, mutta hän ei tullut, ja he häpesivät kysyä. "Olen miettinyt rakentaa itselleni igloon", sanoi hän eräänä päivänä Klosh-Kwanille ja joukolle metsästäjiä. "Sen tulee olla iso igloo, missä Ikeega ja minä voimme viihtyä." "Aivan", myönsivät toiset vakaasti. "Mutta minulla ei ole aikaa. Metsästys on toimenani, ja se vie aikani. Jotenka kohtuullista on, että kylän miehet ja naiset, jotka lihaani syövät, myös minulle igloon rakentavat." Ja igloo rakennettiin sen mukaisesti, niin suuri, että se voitti Klosh-Kwaninkin igloon. Keesh ja hänen äitinsä muuttivat siihen, ja se oli Ikeegan ensimmäinen ylennys Bokin kuoleman jälkeen. Eikä siitä koitunut vain aineellista etua hänelle, vaan hänen merkillisen poikansa takia häntä kunnioitettiin koko kylän ensimmäisenä naisena, ja naiset olivat halukkaat tulemaan hänen luoksensa kysymään hänen neuvoaan, ja he kertasivat hänen viisaita lauseitaan, kun syntyi väittelyitä heidän keskensä ja heidän ja heidän miestensä kesken. Mutta Keeshin salaperäinen metsästysonni oli kaikilla ainaisena päänvaivana. Ja eräänä päivänä Ugh-Gluk syytti häntä noituudesta vasten kasvoja. "Se on selvää", sanoi Ugh-Gluk pahaenteisesti, "että sinä olet liitossa paholaisten kanssa, josta syystä metsästysonni on sinulla palkkiona." "Eikö liha ole hyvää?" vastasi Keesh. "Onko kukaan kylässä vielä tullut sairaaksi sitä syötyään? Kuinka sinä tiedät, että noituutta on pelissä? Vai arveletko sinä vain umpimähkään sen kateuden takia, joka sinua kalvaa?" Ja Ugh-Gluk vetäytyi nolona syrjään, naisten nauraessa hänelle hänen poistuessaan. Mutta neuvottelussa eräänä iltana, pitkän harkinnan jälkeen, päätettiin seurata Keeshin jälkiä, kun hän lähti metsästämään, jotta saataisiin tietää hänen tapansa. Niinpä seuraavalla retkellä Bim ja Bawn, kaksi nuorta miestä ja kätevintä metsästäjää, seurasivat hänen jälkiään saadakseen selville hänen keinonsa. Viiden päivän kuluttua he palasivat silmät pullistuneina ja sammaltavin kielin kertomaan, mitä olivat nähneet. Neuvottelu käskettiin kiireesti koolle Klosh-Kwanin luokse, ja Bim otti puheenvuoron. "Veljet! Kuten käskitte, kuljimme me Keeshin jälkiä ja viekkaasti, ettei hän voinut nähdä. Ja ensimmäisen päivän vaiheilla hän kohtasi suuren uroskarhun. Se oli hyvin suuri karhu." "Ei ole suurempaa", vahvisti Bawn ja jatkoi puolestaan: "Kuitenkaan ei karhu ollut halukas tappelemaan, sillä näimme sen kääntyvän pois ja lähtevän löntimään jään poikki. Tämän me näimme kalliolta maissa, ja karhu tuli meitä kohti sekä Keesh sen perässä, hyvin rohkeana. Ja hän huuteli karkeita sanoja karhulle ja heilutti käsivarsiaan ja piti suurta melua. Silloin karhun kiukku yltyi ja se kohosi takakäpälilleen muristen. Mutta Keesh astui aivan karhun eteen." "Niin teki", jatkoi Bim kertomusta. "Aivan karhun luo hän käveli. Sitten karhu ryntäsi hänen peräänsä ja Keesh juoksi pois. Mutta juostessaan hän pudotti pienen, pyöreän pallon jäälle. Ja karhu pysähtyi haistelemaan sitä ja nielaisi sen suuhunsa. Keesh jatkoi juoksuaan, viskellen pieniä, pyöreitä palloja, ja karhu jatkoi niitten nieleskelemistä." Alkoi kuulua huudahduksia ja epäileviä ääniä, ja Ugh-Gluk ilmaisi epäuskonsa. "Omin silmin sen näimme", vakuutti Bim. Ja Bawn: "Aivan niin, omin silmin. Ja tätä jatkui, kunnes karhu nousi äkisti pystyyn ja karjui kovin tuskissaan ja löi etukäpäliään mielettömästi yhteen. Ja Keesh jatkoi juoksuaan jään poikki pelastaakseen itsensä. Mutta karhu ei pannut häneen huomiota, vaan sillä oli kyllin huolta pyöreistä palloista, joita se oli niellyt." "Niin juuri, niellyt sisäänsä", keskeytti Bim. "Sillä se raapi itseään ja loikki ympäriinsä jäällä, kuten leikkivä penikka, jota paitsi se murisi ja kiljui niin, että näkyi, ettei se ollut leikkiä, vaan tuskaa. En koskaan ole nähnyt sellaista näkyä." "Ei, koskaan ei ole nähty sellaista näkyä", toisti Bawn. "Ja vieläkin sanon, se oli kovin suuri karhu." "Noituutta", vihjasi Ugh-Gluk. "En tiedä", vastasi Bawn. "Kerron vain mitä silmilläni näin. Ja hetken kuluttua karhu heikontui ja uupui, sillä se oli hyvin painava ja se oli loikkinut ympäriinsä kovin rajusti, ja lopulta se läksi kulkemaan pitkin jäätikön laitaa ravistaen päätään jäykästi puolelle ja toiselle ja istahti vähän väliä, karjui ja kiljahteli. Ja Keesh seurasi karhun jälkiä, ja me seurasimme Keeshin jälkiä koko sen päivän ja kolme päivää lisäksi. Karhu kävi heikoksi, mutta ei lakannut karjumasta tuskissaan." "Tämä on satua", huudahti Ugh-Gluk. "Varmasti satua." "Voipa hyvinkin olla." Ja taas Bim puhui: "Karhu harhaili milloin sinne milloin tänne; edestakaisin, risteili jälkiänsä kulkien ympyrässä ja tuli vihdoin samaan paikkaan, missä Keesh oli sen ensin tavannut. Tällöin karhu oli jo hyvin sairas eikä voinut enää ryömiä kauemmas. Silloin Keesh meni lopettamaan sen ja keihästi karhun hengettömäksi." "Entä sitten?" tiedusti Klosh-Kwan. "Sitten me jätimme Keeshin nylkemään karhua ja riensimme kertomaan, mitenkä karhuja uudella tavalla tapetaan." Ja sen päivän iltapuolella naiset hääräsivät karhunlihan kimpussa, sillä aikaa kuin miehet kokoontuivat neuvotteluun. Kun Keesh saapui, lähetettiin lähettiläs hänelle sanomaan, että hän tulisi neuvotteluun. Mutta hän lähetti vastauksen, sanoen olevansa nälkäinen ja väsynyt; sitäpaitsi hänen igloonsa oli kyllin tilava ja mukava, että sinnekin voisi paljon miehiä mahtua. Ja miesten uteliaisuus oli niin suuri, että koko joukko läksi Klosh-Kwanin luota Keeshin iglooseen. Hän oli syömässä, mutta otti miehet arvokkaasti vastaan ja asetti heidät istumaan arvonsa mukaiseen järjestykseen. Ikeega oli ylpeä ja hämmästynyt tämän käänteen johdosta, mutta Keesh oli tyyni ja rauhallinen. Klosh-Kwan toisti Bimin ja Bawnin kertomuksen ja lopetettuaan sanoi ankarasti: "Niin että selitystä vaaditaan, oi Keesh, sinun metsästystapasi johdosta. Onko siinä noituutta?" Keesh katsoi häneen ja hymyili. "Ei, oi Klosh-Kwan. Sitä ei ole, sillä eipä ole nuoren pojan lupa tietää mitään noituudesta, enkä minä tiedä. Olen vain keksinyt tavan, millä voi tappaa jääkarhun helposti, siinä kaikki. Se on viekkautta eikä noituutta." "Ja voiko kuka tahansa tehdä sen?" "Ken hyvänsä." Seurasi pitkä äänettömyys. Miehet silmäilivät toinen toisensa kasvoja, ja Keesh kävi syömään. "Ja ... ja ... ja tahdotko kertoa meille, oi Keesh?" kysyi Klosh-Kwan lopulta aralla äänellä. "Miksei, tahdon kertoa teille", vastasi Keesh, lopetti syöntinsä imien mehun luusta tarkkaan ja nousi. "Aivan yksinkertainen juttu. Nähkääs!" Hän otti esille ohuen valaanluisen suikaleen ja näytti sitä heille. Sen päät olivat terävät kuin neulan kärjet. Sitten hän taivutti sen varovasti sormillaan. Äkkiä hän päästi päät irti, jolloin ruoto ponnahti suoraksi. Sitten hän otti valaanrasvapalan. "Niin", sanoi hän, "otat valaan ihrapalan, näin, ja koverrat sen ontoksi. Sitten asetat valaanruodon tähän onttoon kohtaan, tiukasti jännitettynä, ja peität sen toisella ihrapalalla. Sitten se pannaan ulos, missä se jäätyy pieneksi, pyöreäksi palloksi. Karhu nielee pienen, pyöreän pallon, ihra sulaa, teräväpäinen ruoto oikenee suoraksi haavoittaen karhun sisuksia, ja kun karhu tulee hyvin heikoksi -- mikäs, ettei sitä voi keihästää. Sehän on aivan helppoa." Ja Ugh-Gluk sanoi: "Ah!" Ja jokainen sen jälkeen sanoi jotakin, kukin omaan tapaansa, ja Klosh-Kwan sanoi: "Ooh!" ja kaikki ymmärsivät. Tämä on kertomus Keeshistä, joka eli hyvin vanhaksi napameren äärellä. Koska hän harjoitti viekkautta eikä noituutta, kohosi hän kurjimmasta igloosta kylänsä päälliköksi, ja kautta niitten vuosien, jotka hän eli, kerrotaan hänen heimonsa olleen hyvinvoipaa, eikä yhdenkään lesken tai yksinäisen tarvinnut yöllä vaikeroida sitä, ettei ollut heillä lihaa. *** End of this LibraryBlog Digital Book "Yllätys y. m. kertomuksia Alaskasta" *** Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.