Title: Idästä - Kertomuksia
Author: Ahrenberg, Jac.
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Idästä - Kertomuksia" ***


IDÄSTÄ

Kertomuksia


Kirjoitti

JAC. AHRENBERG


Suomensi Aatto S.


Werner Söderström, Porvoo, 1890.



SISÄLLYS:

 Juoksija Jalon historia
 Yksinään
 Tukinuitto
 Ilman äidinkieltä
 Joko -- tahi
 Sairaan luona
 Hylkeenpyytäjät
 Leirielämä
 Poika-ajoilta:
    I. Sudenajo
   II. Miten muinoin matkustettiin.



JUOKSIJA JALON HISTORIA.


Vaikka jo oli ilta tulossa elokuun lopulla, lähetteli aurinko vielä
kuumia vinosäteitään Kristian Kommosen tupaan. Kärpäset surisivat
tyytyväisinä ja iloissaan auringon paisteessa isännän ympärillä, joka
istui tuvassa ikkunan luona ja näytti värähtämättä katselevan kahta
palsamia, jotka jäykkinä ja tulipunaisina kukoistivat, kumpikin
halkinaisessa posliinikupissaan ikkunan laudalla. Kristian oli siinä
istunut jo kauan, katsellen palsamien lehtien ja kukkien välitse ulos
pitkin kujosia, ikään kuin odotellen jotakuta. Hän oli kaiketi jo
ehtinyt ohi keski-ijän, mutta näytti paljon vanhemmalta. Silmät olivat
syvällä päässä ja kasvot hyvin ryppyiset. Hänen vaimonsa kutoessaan
kalisteli saksia, kaiteita ja sukkulaa, mutta ei hänkään näyttänyt
olevan kokonaan kiintynyt työhönsä, sillä milloin hyvänsä Kristian
hiljaa liikahti, katsahti hänkin levottomasti työstään oveen päin;
hänkin näytti odottavan jotakuta.

Äkkiäpä astuikin lautamies Laurikainen tupaan, tervehti ja pudisti
vahvasti kättä isännän ja emännän kanssa, jotka eivät näyttäneet
iloitsevan vieraan tulosta eikä sitä oudoksuvankaan. Lautamies kävi
istumaan, pöydän päähän, oli hyvän aikaa vaiti, sytytti piippunsa ja
arveli viimein, että olipa aika kuuma näin kello viiden ajaksi
iltapäivällä, johon vastustamattomaan totuuteen Kristian lisäsi, että
lämmin kyllä teki hyvää kauralle. Viimein sulivat keskustelun juonet:
puheltiin päivän asioista, kurssin alenemisesta, viljan hinnoista
kotona ja Venäjällä, kalastuksesta ja keräjistä. Nyt oli lautamies
johtunut siihen, johon tahtoikin päästä. Hän nousi verkkaan ylös,
astui uunin luo, kopisti poron piipustaan ja sanoi ikään kuin ohi
mennen:

-- Sinne olette tekin muuten kutsuttu.

-- Keräjiin! minäkö? Kuka minua sinne kutsuu?

-- Jegor Timofeitsh Ivanov, naapurinne.

-- Hm, no, mitähän sillä nyt taas lienee? Siitäköhän se selkäsaunasta,
jonka sai minulta toissa keväänä?

-- Ei toki, selkäsauna on saatu ja pidetty lahja; nyt se on tästä
Jalon historiasta, oriista, hänen juoksijastaan.

-- No, mitä se minuun koskee?

-- Niin, en minä tiedä, mutta tulkaahan nyt vain huomenna, niin saatte
tietää.

Ja lautamies, syläistyään pari kertaa oikein pontevasti ja hengähtäen
helpommin, nousi ylös, sanoi jäähyväset ja läksi.

Kristian raapi tuuheata tukkaansa ja astui verkalleen ulos.
Levottomasti käveli hän tiluksillaan, huokaeli raskaasti nyt, kuin oli
yksinään, ja palasi vasta myöhään illalla kotiin.

Koska vielä tuntui kuumalta tuvassa, istahti hän rappusille nauttimaan
illan viileyttä. Yö oli kostea ja lämmin; tähdet pilkuttivat unisesti
ilman lävitse, joka ohuen harson tavalla verhosi taivaan kantta.
Täys'kuu nousi tuolta suon päältä hiljaisessa komeudessaan; se katseli
keltaisena ja isona harvan hongikon lävitse, joka kuihtuvana ja
kituvaisena kasvoi mättäissä raudansekaisessa vedessä. Viimeinen
tynnyrilintu sirisi metsässä ja kehrääjä lenteli ikään kuin
juovuksissaan, milloin oikealle milloin vasemmalle, ylös ja alas,
katosi silloin tällöin näkyvistä yön pimeään, painautui matalaksi
teille ja poluille, istui matalana puiden oksilla ja kehrätä hyristi.
Ihmiset kammoavat kehrääjää, ja se kammo ehkä myöskin vaikutti, että
Kristianista näytti kaikki niin surulliselta ja masentavalta. Luonto
näytti hänestä sellaiselta, kuin hänen mielialansa antoi hänen sitä
huomata. Tuota Jalon historiaa hänen oli ihan mahdoton saada pois
mielestään. Jaloon liittyivät kaikki muistot hänen elämänsä viimeksi
kuluneilta ajoilta. Kaikki, mitä hän oli uneksinut ja ikävöinyt,
kaikki, mikä oli tuskastuttanut ja pelottanut häntä ja painautunut
hänen muistiinsa, kaikki se oli koskenut Jaloa. Miten hyvästi hän
muisti, milloin Jegor Timofeitsh Ivanov avasi kauppapuodin Tervolan
kylään. Kaikkea, kuin ennen oli täytynyt noutaa kaupungista, voitiin
nyt saada Jegor Timofeitshiltä. Tämä Jegor, miten hän oli ollut
imarteleva ja nöyrä, miten hän oli tunkeutunut jokaisen suosioon!

Se oli silloin, kuin Jalo oli noin kolmannella vuodellaan. Jegor oli
ollut kaikkein palvelija. Koukussa kuin linkkuveitsi oli hän tarjonnut
tupakkaa ja piittinää, sanonut: "peivee" ja "hyvesti" ja "ole hyve"
--"eikö raha, no ei mite -- toine kerta, kirjota kirja -- toine kerta,
isentä". Se oli niin mukavaa, mutta kuin vuosi oli lopussa, niin hänen
kirjansa oli täyteen kirjoitettu, ja kaikista niistä pikku ostoksista
tuli iso summa. Ja jos ken tarvitsi lainaa, niin kelläpä silloin oli
rahaa, jos ei Jegorilla. Hän kyllä otti kaksitoista prosenttia; mutta
sittepä siinä ei ollutkaan mitään mutkia, asianajajia, tuomareja,
lautamiehiä ja muuta sellaista. Ja kukapa ei tarvinnut rahaa niinä
aikoina! Sitä tarvitsi koko maailma ja Kristian myös. Ja kuin neljä
vuotta oli kulunut, silloin oli Jegor Timofeitsh Ivanov muuttunut
kaikkein palvelijasta kaikkein herraksi. Nyt oikeni hänen selkänsä
tuota pikaa; hän tuli jäykäksi kuin puukkoveitsi; nyt oli toinen ääni
kellossa.

-- Tyhmeliini, kylvätkö ruista siihen? Ei, kauraa sinun pitää kylvää;
en minä saa ruista myödyksi tähän aikaan! Tarvitsetko sinä rahaa
lehmän ostoon, sinä, kun sinulla tuskin on ruokaa sillekään lehmälle,
joka sinulla on? Eipäs!

Hän möi kauran talonpoikain pelloilta ennen, kuin se oli leikattukaan.
Hän hakkautti heidän metsänsä puiksi ja puikoiksi ilman mitään;
mainitsihan vain heille, jos viitsi, niin tekevänsä. Ja miten kasvoi
tuo hirvittävä velka. Se oli pohjaton, kyllästymätön kuin
filistealaisten Molok. Kaikki katosi sen avaraan kitaan. Se ei koskaan
tyytynyt mistään uhreista eikä vähennyksistä, joiksi sille
kuljetettiin tervaa, puita, talia, harjaksia, kokonaisia lampaita,
rapuja, lintuja ja kauroja. Kristian oli pahemmin kuin kukaan pulassa
tästä naapuristansa. Heidän tupansa olivat näet nurkakkain. Hän tiesi
paremmin kuin muut, mitä merkitsee olla velassa. Ihan oli, kuin joku
olisi kalvanut lihaa ja imenyt ydintä hänen luistaan. Hän välistä
tunsi olevansa ihan voimaton tätä julmaa vihollistansa vastaan ja oli
jo aikonut keppikerjäläisenä lähteä pois koko paikasta, päästäkseen
taas kerrankin vapaaksi. Mutta kuin hätä oli suurin, silloin oli
apukin lähinnä. -- Apu, se oli Jalo, joka silloin, Mikonpäivän aikaan,
oli kuusivuotias.

Ja millainen eläin tämä Jalo sitte oli! Sen musta karva välkkyi
sileänä kuin silkki. Sivulta katsellessa näkyi tummempia ja vaaleampia
ympyröitä ristiluilla ja lautasilla. Ja millainen häntä ja harja sillä
oli, tuuhea ja vähän kiharainen! Kaviot olivat kuin teräksestä taotut;
rintaan mahtui ilmaa kuin palkeihin. Silmät oli sillä kuin
merikotkalla. Eikä se nähnyt ainoastaan kauas; se näki myöskin
sumussa, lumituiskussa ja pimeässä. Kuitenkin vielä suurempi, kuin sen
kauneus ja muodon sievyys, oli sen sielun jalous. Se oli ylpeä.
Piiskan sivallus oli häväistys, joka voi saattaa sen raivoon. Se oli
taipuvainen, vaikka väkevä; se oli hyväilevä, vaikka vallaton.
Ja miten kiitollinen sydän sillä oli! Se siveli lämmintä,
samettipehmoista turpaansa pitkin Kristianin käsivartta joka kerran,
kuin isäntänsä antoi sille suolaa ja leipää, kauroja tai sokuripalan.
Se elukka oli parempi kuin moni ihminen, ihan varmaan parempi kuin
hänen tottelematon tyttärensä ja kiittämätön vävynsä. Oliko kukaan
nähnyt sen säikkyvän? Ei, ei itse paholaistakaan! Oliko se koskaan
kompastellut? Ei milloinkaan, ei pahimmassakaan alamäessä. Sellainen
oli Jalo, paras elukka koko Suomen maassa. Tuskinpa oli edes
Venäjälläkään sen vertaista. Kuin velat rasittivat Kristiania kaikkein
pahimmin, kuin Molok avasi kitansa ja vaati enemmän uhreja, yhä lisää
uhreja, meni Kristian talliin, siisti Jaloansa, voiteli sen kaviot
mustiksi, palmikoitsi sen harjan ja taputteli sen säkää. Ja aina hän
varmaan tiesi palaavansa tallista iloisempana, kuin sinne meni.

Kuin Jegor Timofeitshin saamiset kasvoivat Kristianille liian
suuriksi, niin että hän ei enää keksinyt mitään keinoa päästä irti
tuosta nylkyristä, valjasti Kristian Jalonsa keveän reen eteen ja ajoi
Viipuriin puhuttelemaan asianajajaa, itse "Syöteriä". Hän ei voinut
mitenkään uskoa, että Jegor oli kirjoittanut kirjaansa oikein. Hänen
vähäiset pikku ostoksensa, vähä tupakkaa ja hirsiryynejä, kahvia ja
sokuria, ei niistä mitenkään voinut tulla niin suurta summaa.
Ei ne asiat millään tavalla voineet olla oikein. Entä hänen
koronkiskomisensa sitte!

Miten hyvästi hän muisti sen matkansa! Oli kylmä, kirkas tammikuun
päivä. Lumi, tasaisena kuin järven peili, peitti peltoja ja niittyjä.
Aitain, kekojen ja vyörykivimöhkäleiden varjot olivat sinipilkkuina
valkoisella peitteellä. Pulmunen lentää räpytteli pakoon hänen
edeltään; harakka nauroi hyvillänsä, aidoilla kiikuskellen, ja Sipi,
suippokorvainen ja villahäntäinen karhukoira, juosta laukkasi Jalon
edellä, joka sievästi liikutteli kavioitaan, ikään kuin huvikseen
vain. Kyllä siinä matka luisti. Se oli niin iloista, että rasittava
levottomuus, joka oli Kristiania ahdistanut, melkein kokonaan haihtui.
Kristian oli jo päässyt lähelle Papulan kaupunginosaa, kuin kuuli
takanaan jonkun huutelevan. Hän otti piipun suustaan, kallistihe
katsomaan taaksensa ja näki jonkun ajavan pienessä kilpareessä täyttä
laukkaa jäljestä ja viittovan ketunnahkarukkasellaan. Kristian
pysäytti ja takaa ajaja, pieni, kömpelöliikkeinen, turkkipukuinen
herra, jolla oli hiirakko ruuna valjaissa, saavutti hänet pian.

-- Hyvää päivää, isäntä! Onpa se oiva juoksija, kuin teillä on, sanoi
hän innokkaasti, pureksiessaan jäisiä viiksiänsä. Niin, sanonpa niin,
kuin tosi on, hyvästikin neljännestunnin olen ajanut, minkä suinakin
pääsin, enkä ole tavoittanut teitä. Mistä se hevonen on? Kenen se on?
Mitkä sen emä ja isä olivat? Miten vanha se on? Katsoppas, millainen
rinta ja millaiset jalat sillä on! Ja ajaja nousi reestään tarkemmin
katselemaan Jaloa. Kristian oli hyvillään, jopa vähän ylpeäkin,
vastaili kysymyksiin, mikäli tiesi, ja kiitteli hevostaan vieraalle,
joka näytti vallan hurmaantuneelta.

-- No, tottahan tulette kilpa-ajoon ylihuomenna. Tuollaisella
hevosella kuin teidän on, on se ihan teidän velvollisuutenne. Minä
olen ratsumestari T. ja olen palkintotuomareita; muistakaa,
ensimmäinen palkinto on tuhat markkaa.

Kilpa-ajoista oli Kristian kyllä kuullut puhuttavan. Olipa hän joskus
ajatellutkin niitä; mutta tavallisesti saadaan maalla tietää, mitä on
tapahtuva, vasta sitte, kuin se jo on tapahtunut. Mutta nyt -- miksikä
ei, koska hän kuitenkin oli kaupungissa.

Kristian lupasi tulla ja kädenlyönnillä vahvistettiin sopimus. Jalo
oli kiireissään menemään ja katosi lähimmän mäen taakse kuin leimaus
ihmettelevän ratsumestarin näkyvistä.

Kristian ajoi kilpaa. Mitkä ihanat päivät, mikä kunnian ja riemun aika
Jalolle ja hänen isännälleen! Ei ollut ainoatakaan sanomalehteä
maassamme, jossa ei puhuttu Jalosta ja hänen isännästään. Sähkösanomia
lenteli ympäri maata Jalon urhotyöstä. Sen juoksu oli meillä
tavatonta, se otti loistavasti ensimmäisen palkinnon vanhoilta,
kokeneilta kilpajuoksijoilta. Vielä nytkin, kuin Kristian istui
raskasmielisenä ja suruisena porstuansa rappusilla, levisi hänen
kasvoilleen päiväpaisteinen hymy, hänen muistellessaan sitä ihanaa
päivää. Varsin hyvin hän muisti sen: päiväpaiste, sininen taivas,
hienoja, välkkyviä lumihöytyviä tanssimassa talvituulessa, soittoa ja
hurraa-huutoja, petollisia juomia ja Jalo päivän sankari! Se oli
epäilemättä hänen elämänsä kaunein ja sisällysrikkain päivä. Mutta
niinkuin korkeimmat aallot painuvat syvimmälle ja pisimmistä männyistä
syntyy pisimmät varjotkin, niin se päivä, jona Kristian ja Jalo
seisoivat ylimpänä onnen kukkuloilla, tuotti syvintä surua.

Asianajajalta ei tullut mitään toivoa; päin vastoin sai Kristian
kuulla, että Jegor oli kuvernööristä saanut tuomion häntä vastaan.
Hänen velkansa korkoineen kaikkineen olivat maksettavat. Jalo täytyi
myödä, mutta hinta ei riittänyt velanmaksuun. Kristian joi itsensä
humalaan, itki, selvisi jälleen, ja kaikissa noissa mielen eri
tiloissa mietiskeli hän äärettömästi Jalon hintaa. Viimein täytyi
siitä sentään tulla kauppa. Jalo myytiin venäläiselle kauppiaalle ja
pahoilla mielin, ihan hurjana palasi Kristian kotiin eräällä tammalla,
jota hän vihasi ensi hetkestä asti. Vähäpä se lohdutti, että hänen
lompakkonsa oli täynnä satamarkkaisia, jotka Jalo oli juoksemalla
ansainnut isännälleen jäähyväslahjaksi.

Kristian ei ottanut lohtuakseen. Ja lisäksi vielä antaa rahat
Jegorille tuntui hänestä mielettömältä. Sehän oli sama kuin heittää ne
järveen. Viimein sen kuitenkin täytyi tapahtua. Hän astui Jegorin
puotiin juuri kuin hän sattui olemaan yksin, maksoi velkansa ja sai
takaisin velkakirjansa ja muut paperinsa. Jegor varomattomuudessaan
lausui muutamia loukkaavia sanoja. Silloin kuohahti Kristianin mieli
ja, jos Jegor ei ennestään tiennyt, mitä selkäsauna oli, niin kyllä
hän sen tiesi naapurin lähtiessä hänen puodistaan. Siitä päivästä
lähtein vallitsi viha henkeen ja vereen asti molempain naapurien
välillä.

Kristian oli vapaa, mutta vaikka hän siitä ylpeilikin ja kerskasi
Jegorin kuullen, niin hänen sydämmensä sentään vuoti verta. Mitä
vapaudesta, kuin Jalo oli poissa! Hän oli kyllä vapaa uhkaavasta
vaarasta, mutta hän oli myöskin kadottanut ainoan ilonsa. Hänen
elämästänsä oli kadonnut jäntevyys, ei mitään velkoja mietittävänä, ei
mitään Jaloa rakastettavana eikä ilon aiheena. Suolan tavoin
kirvelivät hänen sydämmensä haavoja ne niukat sanomalehtiuutiset,
joista hän silloin tällöin sai tietoa. "Mainio juoksija Jalo, joka sai
ensimmäisen palkinnon Viipurissa, on taas voittanut" tai
"juoksijakuningas Jalo on saanut palkinnon Hämeenlinnan
kilpa-ajoissa". Sellaisina päivinä Kristian ei ollut ennellään; hän
joko istui ääneti ja nyrpeissään kuin peipponen sadesäällä taikka hän
oli äkeissään ja sähisi kuin kataja tulessa.

Vähitellen kypsyi hänessä ajatus hankkia takaisin se hepo, maksoi mitä
hyvänsä. Miksipä hän kokoaisi ilman mitään tarkoitusta ahneille
perillisille ja itse eläisi elämäänsä ilottomasti? Hänen vävynsähän
maltittomasti odotteli vain, milloin saisi hänen perintönsä, ja samaa
se odotteli hänen tyttärensäkin. Jos hänellä edes olisi ollut lapsen
lapsia. Ei, koska nyt kerran oli niin, kuin oli, niin olipa paras
toimittaa Jalo jällen kotiin.

Monen mutkan perästä sai hän takausmiehiä ja sitte
kihlakunnan-oikeudessa tilansa kiinnitetyksi. Sitte ei ollut enää
muuta kuin nostaa rahat ja lähteä ostamaan hevosta. Eihän se ainakaan
voinut olla "rahaa kalliimpi". Tuolla viipurilaisella ostajalla oli
monta hevosta ja hän epäilemättä oli antava Jalon takaisin hyvästä
maksusta. Lähtöpäivä oli jo määrätty, kuin Kristian eräänä heinäkuun
aamuna juuri raapiessaan puukollansa pois muutamia jäykkiä, valkoisia
karvoja, joita tunkeutui hänen leuastaan, kuuli hirnahduksen, jonka
hän ihan varmaan luuli tuntevansa. Ei se voinut olla erehdys; se
hirnunta oli Jalon, sillä juuri siten se tavallisesti kutsui
isäntäänsä, kuin hän joskus aamusilla ei ajoissa mennyt talliin.
Kristian viskasi veitsen ja juoksi ulos. Siellä hänen oman tallinsa
nurkan takana, johon asti Jegorin niittytilkku ulottui, siellä seisoi
hänen oma Jalonsa, heilutellen päätään ylös alas, levitellen
sieramiaan ja päristellen. Yht'äkkiä se hypähti aidan ylitse ja seisoi
entisen isäntänsä pihassa. Kristian oli kuin rampautunut; hän sai
ainoastaan mutistuksi: kah! Ystävällinen hymy, kuin päiväpaiste
autiolla kankaalla, valasi hänen kasvojansa, ja kaikki, mitä hän oli
kuullut noidista ja velhoista, risteili leimausten tavoin hänen
kiihtyneissä aivoissaan. Hänen vielä hieroessaan silmiänsä, tullakseen
vakuutetuksi, että hän tosiaan oli hereillä, astua viuhtoi Jegor,
hänen vihamiehensä, pihaan, suitset ja ruoska kädessä. "Hevonen on
minun", sanoi hän; "älä houkuttelekaan sitä tänne!"

Jegor otti Jaloa kiinni tukasta, pani kiroillen suitset päähän ja
lupasi kyllä opettaa hevosen luopumaan hyppimästä aitain ylitse.
Rajusti tempoen talutti hän Jalo paran kotipihaansa, ja hetkisen
päästä kuuli Kristian oriin polkea tömistelevän ja ähkyvän Jegorin
piiskan pelosta. Lyödä Jaloa, lyödä sellaista hepoa, se oli hirmuista.

Siitä päivästä tuntui elämä Kristianista oikein helvetiltä. Olla ilman
hevosta oli ollut tuskallista; mutta että se oli pahimman vihamiehen
omana, jolta sitä ei voinut ostaa takaisin, että täytyi nähdä sitä
joka päivä, eikä kuitenkaan voinut mennä sen luo, se oli sentään vielä
pahempi. Kaikki, mitä Jegor suinkin keksi, kerskatakseen Kristianin
läsnä ollessa hevosestaan ja kiduttaakseen häntä, sen hän tarkkaan
myöskin teki. Kaikki selkäsaunat, jotka hän itse oli saanut, hän
maksoi Jalolle. Ja jos orit, kuten välistä tapahtui, laukkasi entisen
isäntänsä luo, ikään kuin etsimään häneltä turvaa, silloin Kristian
varmaan tiesi, että paksut runteet Jalon lautasilla kyllä kohta
todistivat, missä arvossa Jegor Timofeitsh piti uskollista ystävyyttä.

Siten kului muutamia viikkoja. -- Oli kuuma elokuun päivä, jolloin
multakokkareet pelloilla halkeilivat kuumudesta, ilma värisi ja
höyrysi lämmöstä. Kylän koirat olivat lakanneet haukkumasta ja
paenneet varjoon rappusien ja ulkohuoneiden alle. Lehmät seisoivat
rannalla vatsaansa myöten vedessä ja piilottautuivat mustanpuhuvain
leppien alle. Ainoastaan paarma lenteli ripeästi auringon paahteessa;
sudenkorento ja metallilta välkkyvä vihreä kärpänen piirtelivät
loistavia kaaria ilmaan. Kristian makasi höyläpenkillä tuvassaan ja
katseli hartain silmäyksin Jaloa, joka seisoi tuolla Jegorin niityllä
vanhan jalavan varjossa. Kristian uneksi onnellisia päiviä, jolloin
Jalo vielä oli hänen -- ja silloiset huolet näyttivät hänestä nyt niin
pieniltä ja ilot niin suurilta. Hän oli juuri nukahtamassa kevyeesen,
suloiseen uneen, kuin hänet äkisti kolme viipurilaista metsästäjää
herätti, jotka kiivaasti kyselivät talon isäntää. Ne kolme herraa
olivat lähteneet sotaan jäniksiä vastaan. Äkki arvaamatta olivat he
tavanneet ilveksen, joka oli samoin kuin hekin jäniksiä pyytelemässä.
Kaksi vuorokautta olivat he jäniskoirineen ajaneet takaa ilvestä,
joka, kuten he sanoivat, jo oli ihan uupumaisillaan; silloin kovaksi
onneksi heidän koiransa loukkasi jalkansa, niin että täytyi jättää se
jäljelle. Metsästäjät nyt kyselivät, mistä saisivat lainaksi koiran,
joka voisi jatkaa ajoa, Kristianilla oli sellainen koira. Hänen
Sipinsä, vaikka olikin vain tuollainen maalaiskoira, ajoi metsä- ja
vesilintuja, jänistä ja karhuakin, jos niiksi tuli. Metsästäjät,
Kristian ja Sipi riensivät pois suolle, jossa ilveksen jäljet oli
viimeksi huomattu. Neljännestunnin päästä oli Sipillä jäljet selvillä
ja kiihkeästi haukkuen ja pörhöistä häntäänsä heiluttaen ryntäsi se
metsään. Raivokas haukunta ilmoitti kohta, että väsynyt ilves oli
löytynyt ja asettautunut puolustautumaan tai kiivennyt puuhun.
Metsästäjien saapuessa paikoille hypiskeli Sipi hurjinta sotatanssiaan
hongan ympärillä, jonka oksilla ilves makasi, näyttäen hampaitaan ja
syljeksien vastustajallensa. Tupsuiset korvat olivat painetut pitkin
päätä, silmät säkenöivät kiukusta ja näytti siltä, kuin sillä olisi
ollut hyvä halu loikahtaa yhdellä hyppäyksellä pörhöisen vihollisensa
päälle. Kuitenkin se ennen, kuin ehti panna sotapäätöstänsä toimeen,
putosi, ääntä päästämättä, ensinnä tulleen metsästäjän luodin
lävistämänä maahan. Sen käpälät sidottiin yhteen, seiväs pistettiin
jalkain välitse ja riemuiten kannettiin saalis Kristianin pihaan.
Siellä väsyneet, vaan iloiset metsästäjät söivät maalaispäivällisen,
ja ilveksen peijaisia pitäen juotiin runsaasti rommia, finkeliviinaa
ja karvastelevaa konjakkia. Väkevät juojat nousivat lämpimässä päähän
ja hämärän tullessa Kristian ja hänen vieraansa olivat jotenkin
punakat ja kovaääniset.

-- Kuules nyt, Kristian, sanoi hänen vaimonsa, joka alkoi tulla
levottomaksi melusta, minä en kärsi ladattuja pyssyjä tuvassa, mene
ulos ja ammu luoti pois tuosta pyssystä! Kristan nousi verkalleen
ylös, huomauttaen, että naiset ne nyt aina ovat sellaisia pelkureja,
otti penkiltä pyssyn ja meni ulos. Siellä oli päivänvalo jo sammunut,
mutta ei vielä ollut pimeä tullut. Iltatuuli kantoi tuoksua äsken
haasioiduista apilaista. Etäältä kuuluivat paimenpoikain tuttujen
leikittelevät äänet ja pihlajassa pihalla sirkka pontevasti veti
virttänsä. Horjuvin säärin astui Kristian alas rappusiltansa.
Yht'äkkiä hän pysähtyi. Tuolla tallin nurkan takana seisoi taas hänen
öittensä unelma ja hänen päiviensä ajatus. Jalo pudisti sievätekoista
päätänsä, värisytti tuuheaa harjaansa ja kutsui entistä isäntäänsä
hiljaisella, matalalla, salaperäisellä hörhötyksellä. Kristian meni
liikutettuna sen luo ja taputti sen säkää. Hevonen pisti matalan aidan
päällitse kapean turpansa hänen taskuunsa. Kristian, kiihtynyt kun
oli, kietasi käsivartensa hevoselle kaulaan. Olihan siitä jo pitkä
aika, kuin hän oli saanut taputella Jaloa, silitellä sen hienoa karvaa
ja puhutella sitä. Vetäessään kättänsä pitkin hevosen selkää tunsi hän
yht'äkkiä runteet Jegorin piiskasta. Silloin vihastui tämä vähän
humalainen mies. Kelvoton eläinten kiduttaja, noitui hän ja puristi
kyhmyräistä nyrkkiään Jegorin taloa kohti. Kyllä minä sinut, ystävä
parka, ainiaaksi vapautan hänen pilkastaan ja ruoskastaan, hänen
julmuudestaan ja hirmuisuudestaan. Ja ennen kuin asia oli oikein
selvilläkään mielessä, sieppasi hän olkapäältään pyssyn -- pamaus ja
jalo eläin vaipui koristen maahan; suruinen katsaus vielä sammuvasta
silmästä ja Jalo makasi kuolleena aidan takana, joka erotti häntä
entisestä isännästään. Kristian pakeni kuin murhamies metsään. Puolen
tunnin päästä astui hän takaisin tupaansa ihan selvänä.
Metsästyskumppanit olivat menneet etsimään sairasta koiraansa.
Kristian oli kahden kesken vaimonsa kanssa. Liikutettuna ja väristen
kertoi hän hänelle, mitä oli tehnyt.

       *       *       *       *       *

-- No, mitä aiot sinä nyt tehdä? sanoi Kristianin vaimo, kuin mies
palasi lautamies Laurikaisen käynnin jälkeen myöhään yöllä tupaansa.
Eihän ole mitään vieraita miehiä?

-- Ei, ei yhtään, mutta käyköön miten tahansa, minä kaikissa
tapauksissa kerron koko Jalon historian.



YKSINÄÄN.


Etäinen vieras, joka oli kasvanut tuolla alhaalla itämaiden liassa ja
köyhyydessä, oli lähtenyt vaeltamaan pohjoista kohti. Kotinsa oli
vieraalla ollut tuolla alhaalla Volgan suurissa kalastuspaikoissa,
joissa sampia pyydetään, joissa kaviaaria valmistetaan lännen
herkkusuille ja joissa ilma haisee mätänevistä kalan totkuista. Sieltä
hän oli mennyt purlakoiden luo, jotka kuin törmäpääskyt asuvat Volgan
rantojen koloissa, kosteudessa ja köyhyydessä, pitäen elinkeinonaan
raskasten lotjain vetämistä vastavirtaan. Edelleen oli se tullut
yhä ylemmäksi noihin suuriin tehdaskaupunkeihin, joissa
karttuuninpainimoiden jätteet myrkyttävät kaivoja ja lähteitä,
yksinpä Volgan sivujokiakin. Sitte se oli tullut Pietariin ja viihtyi
siellä hyvästi pääkaupungin ihmisjätteiden seassa, kosteissa
asuinhuoneissa, jotka ovat alempana Nevan vedenpintaa. Ihmiset, jotka
onnellisina, iloisina, huolettomina asuivat ylempänä graniitti- ja
marmoripalatseissa, tuskin tiesivät sitä olevankaan ennen, kuin se
yht'äkkiä, kenenkään tietämättä, miten ja minkä tähden, nousi, surua
ja kauhua levittäen, tervehtimään sinnekin, jossa elämän ilo kuohuu
ylimmillään, jossa onnellisuus loistaa. Nevan kaupungista oli turmiota
levittävä vieras lähtenyt vielä ylemmäksi pohjoista kohti. Tuolla
Äyräpäänseljän mäntyharjuilla se ei viihtynyt, mutta alhaalla
laaksoissa, sara-ja ruohorantaisten, savisten pikku järvien seuduilla,
siellä se aina löysi jonkun pesän, jossa ihmisiä ja kotieläimiä asui
tiheässä vierekkäin, jossa lika ja siivottomuus vallitsi, vaikka kyllä
saunan uunista nousi höyryä kolme kertaa viikossa. Ja nyt se oli
ehtinyt Viipuriin. Sinne, vanhan linnan muurien sisälle, asettui se
toden perästä -- armottomana, säälimättömänä.

       *       *       *       *       *

Kauppaneuvos Heinrich Friedrich Schulzen suuressa, vanhanaikaisessa
kartanossa oli hiljaista ja äänetöntä, sillä turmiota levittävä vieras
oli poikennut sinne. Kuolema oli tullut päättämään kauppaneuvoksen
tilikirjoja. Kyökissä astuskelivat palvelijat varpaillaan ja puhelivat
hiljaisella äänellä. Syvässä ikkunan komerossa istui emännöitsijä ja
mutisten luki virsiä "valmistuksesta kuolemaan". Ruokasalin ikkunalla
istui kissa kalpeassa syysauringon paisteessa ja uneliaasti katseli
yksinäisen kärpäsen tanssintaa ikkunan ruudulla. Vierashuoneessa,
jonka seiniä rumensivat muutamat jäykkäryhtiset, piirteiltään
yksinkertaiset vanhat muotokuvat, istui vanha paljaspäinen papukaija,
höyhenpuku pörröllään. Kiiltävä messinkihäkki oli peitetty saalilla,
että lintu ei häiritsisi juhlallista hiljaisuutta kovaäänisillä ja
typeröillä lauseillaan, joita se nyt oli laverrellut jo kahden
miespolven ajan.

Ihan menehtyneenä kyyneliinsä makasi rouva Lilli suuressa salissa
puolinojallaan mustalla jouhikankaalla päällystetyllä sohvalla.
Silloin tällöin katsahti hän taiteellisesti ylös valkoiseen kattoon ja
pienellä lihavalla kädellään, sakarisormi viehättävässä kaaressa
erillään muista, nosti kostean nenäliinan kyynelisille silmilleen.
Sitten hän painoi kalpeat, lihavahkot kasvonsa sohvatyynyyn, ja koko
hänen ruumiinsa vavahtelu todisti hänen tuskaansa ja epätoivoansa. Hän
oli enemmin tunteellinen, pehmeämielinen ja hempeä kuin hyvä, niin
että hänelle muutenkin hyvin helposti tuli kyyneliä silmiin ja itku
näytti olevan hänelle, ell'ei juuri huvia, niin kuitenkin helpotusta,
vapautusta, lievitystä. Mutta nyt, nyt eivät mitkään kyyneleet
lievittäneet hänen tuskaansa. Hänestä tuntui, kuin mustat aallot
olisivat kohisten sulkeutumassa hänen päänsä päälle ja hän hitaasti
vaipuisi vaipumistaan yhä alemmaksi. Tuossa viereisessä huoneessa
makasi kuolemaisillaan mies, jonka kautta hän oli jotakin, oli se,
joka oli: kaupungin arvokkaimpia rouvia, rikas, riippumaton, hyvää
tekevä ja kadehdittu. Mitä hän olisi ollut ilman Heinrich Friedrich
Schulzea. Pikaisesti lakastuneen uuden aatelissuvun viimeinen jäsen,
nimi yksinkertainen ja samoin syntykin; köyhä neiti, joka olisi saanut
eleksiä toisten kodoissa, jonka elämänilon ja onnen tarve ja vaatimus
olisivat aina saaneet kestää katkeraa taistelua todellisuutta vastaan.
-- Voi, miksi hän oli nyt vasta johtunut sitä ajattelemaan, nyt, kuin
se oli jo liian myöhään; silloin he eivät olisi pysyneet niin vieraina
toisilleen; silloin hän ei olisi jättänyt häntä niin yksin. Oliko hän
ottanut mitään osaa, oliko hän osoittanut pintapuolisintakaan
mieltymystä miehensä työhön, hänen vaivoihinsa? Oliko hän
kunnioittanut ja rakastanut, mitä miehensä kunnioitti? Ei. Kuin hänen
miehensä oli kovalla äänellä ja kerskaten kertonut kelle ja missä
hyvänsä, miten hän oli alkanut uransa tuolla synnyinkaupungissaan
Lybekissä, miten hän oli laissut konttoria ja seisonut puotipöydän
takana päivät päästänsä, silloin oli rouvaa hävettänyt. Miehen
säästäväisyys oli hänestä ollut itaruutta, hänen tarkkuutensa ja
järjestyksensä turhuutta. Ja nyt vasta hänelle johtui mieleen, miten
yksikseen hänen miehensä oli ollut ne monta pitkää vuotta, jotka he
olivat eläneet yhdessä. Heidän välilleen olivat eri rotu, kieli ja
kasvatus ja erilainen yhteiskunnallinen asema tehneet juovan, jota
rouva ei koskaan koettanut täyttää. Jotenkin siihen tapaan ajatteli ja
tunsi nyt rouva Lilli, ja sen tähden valuivat hänen kyyneleensä tällä
kertaa raskaina, polttavan kuumina.

Tuolla sisällä työhuoneessaan makasi kauppaneuvos Schulze yksinään
vihreän silkkiverhon takana unen ja valveillaolon sekaisessa
horrostilassa. Leveät, nelikulmaiset kasvot olivat nopeasti laihtuneet
niin, että iho riippui väljällä suurissa poimuissa. Silmät,
tajuttomasti ja avuttomasti katselevat silmät olivat syvällä
koloissaan. Nelikulmaiset, karvaiset ja laihat kädet nyppivät
levottomasti peitettä. -- Hoitajatar, pieni, ryppyinen olento, jolla
oli raskaat, paisuneet luomet ja mullankarvainen iho sekä käytös ja
ymmärrys kuin kanalla, istui ikkunan luona, palavalla halulla ahmien
kolmen musketöörin, Athoksen, Porthoksen, Aramiksen ja heidän
ystävänsä d'Artagnanin uskomattomia seikkailuja. Nyt heräsi sairas ja
katsoi kuumeesta loistavin silmin ympärilleen; heikolla äänellä kutsui
hän hoitajatarta, mutta vasta sitte, kuin sairas pari kertaa lausui
hänen nimeään, malttoi hän luopua väkevän Porthoksen urhotöiden
loistavista kuvailuista.

-- Minä tahdon puhutella tuomaria, poikaani Fritziä, sanoi sairas
vaivalloisesti.

Herra Fritz, pitkä, hoikka mies, pää paljas ja kasvojen väri kalpea,
tuli sisään pahan omantunnon näköisenä ja kävi ääneti ja varovasti
istumaan sairaan luo, joka näytti tarkkaan katselevan häntä. Niistä
kalpeista, puhleista, huonon elämän ja joutilaisuuden turmelemista
kasvoista isä turhaan etsi entisten suloisten lapsenpiirteiden
merkkiä, joita hän oli muinoin, lähes kolmekymmentä vuotta sitte,
suudellut isän ilolla ja ihastuksella. Miten hän oli rakastanut sitä
pientä, avutonta olentoa, miten paljon hänestä toivonut: varsinkin
ystävää, kauppakumppania, joka voisi ottaa vahvoihin, kokeneihin
käsiinsä liikkeen silloin, kuin hän itse läksi pois. Mutta voi! yksin
hän oli jäänyt sittekin: Fritz oli totellut äitinsä neuvoa ja palveli
nyt hovioikeudessa. -- Vanhuksen silmät kyyneltyivät, sillä hän ei
löytänyt niistä kasvoista, mitä etsi. He kaksi olivat aikaisin käyneet
eri teitä, isä työn, poika huvituksen; heidän välillään ei ollut
mitään muuta yhteyttä kuin veren. Heillä ei ollut enää edes sama
kielikään, lausuakseen sydämmensä hienoimpia tunteita, sillä toinen
puhui huonosti ruotsia, toinen huonosti saksaa. He olivat toisillensa
vieraat. Katkeruuden tunne levisi isän rinnassa, sisällinen lämpö,
joka oli hetkisen tulvinut hänessä, haihtui. Herra Fritzin
naisellinen, pehmeä, vaikutuksia helposti vastaan ottava mieli
aavisti, mitä kuvia liikkui isän sydämmessä; tuntui pistos
omassatunnossa, hän olisi tahtonut laskeutua polvilleen pyytämään
anteeksi, että oli saattanut niin paljon hyviä toiveita raukenemaan ja
tuottanut isälleen niin pitkällistä pettymystä. Mutta he olivat niin
vieraat toisilleen; keltä hyvänsä muulta, jota vastaan hän oli
rikkonut, niin -- se olisi käynyt päinsä -- mutta -- -- --

Saattoihan hän muuten lykätäkin tuon tuntia tai paria tuonnemmaksi.
Vanhus näytti tosiaankin voivan paremmin.

-- Minä olen nyt täydessä järjessäni, sanoi sairas, minun pitää
puhella konttorinpäällikön kanssa; kutsu tänne Blumenfeld!

Isä ja poika puristivat vaiti toinen toisensa kättä ja herra Fritz
astui ulos. Herra Blumenfeld istui ulkohuoneessa juhlallisena, hyvästi
voideltuna, suurena ja majesteetillisena, kuin hän olisi ollut oma
muistopatsaansa, ja odotteli sisälle pääsöä. Varovasti ja lyhyessä
tempomatahdissa, ikään kuin hänen sisällänsä olisi ollut jotakin
kallista nestettä, astui hän sairaan luo, rupesi kunnioittavan ja osaa
ottavan näköiseksi ja kävi istumaan lääkärin tuolin laidalle.

-- Hyvä Blumenfeld, loppu lähestyy. Ei ole enää öljyä lampussa; onpa
itse lamppukin rikki ja sydän sammuu pian -- kuolema -- mutta minun
taloni on järjestyksessä, tilini päätös selvillä. Tällä liikkeellä on,
niin, te sen tiedätte, ollut suuria vastuksia kestettävänä ja
myrskyisiä aikoja on sille tulossa. Minä luotan ainoastaan teihin;
paha kyllä, minun poikani on -- -- vaan tiedättehän te senkin -- -- --
No niin, minä luotan ainoastaan teihin. Jos puun ja kahvin hinnat
vielä alenevat, silloin ei ole mikään pelastus enää mahdollinen; mutta
tottahan lienemme päässeet laakson pohjaan, eivät hinnat enää voi
aleta.

Herra Blumenfeld istui, näköään tyynenä kuin roomalainen tribuuni,
mutta hänen sielunsa oli kiihtynyt. Mitä sairas oli peljännyt eikä
uskaltanut uskoa, se oli tapahtunut -- hinnat olivat alenneet.

-- Herra kauppaneuvos, sanoi hän hitaasti, täytyy toivoa.

-- Toivoa, sanoi kuolevainen kuiskaten tuskin kuuluvasti:

     Die Hoffnung führt uns ins Leben ein;

     [Toivo vie meidät elämään.]

mutta, lisäsi hän:

     Der stille Gott taucht meine Fackel nieder, Und die Erscheinung
     flieht.

     [Jumala sammuttaa soitsuni ja ilmestys häviää.]

Hyvästi nyt, kiitoksia, älkää luopuko liikkeestä näinä pahoina
aikoina. Te yksin -- -- -- muut ovat -- -- --

Herra Blumenfeld läksi. Kuin rouva Lilli ja hänen poikansa tulivat
sairashuoneesen, makasi vanha Schulze ihan tiedotonna houraillen. Hän
puhui nyt ainoastaan äidinkieltänsä, hänen hillitön mielikuvituksensa
siirsi hänet viisikymmentä vuotta taapäin ajassa, vei hänet merien
taa, pieneen, pimeään ja kosteaan Lybekkiin, synnyinkaupunkiinsa.
Ikään kuin ilmestyksessä näki hän jälleen isäinsä maan. Isänsä ja
äitinsä taluttamana astui hän pimeänä jouluaamuna vanhaan kirkkoon,
jonka monista ikkunoista valoa säteili. Nyt he astuivat temppeliin,
lukemattomat vahakynttilät levittivät häilyvää valoansa joka komeroon
pimeäin holvien alle. Urut kohisivat, säveliä tuli kuin mahtavassa
ketjulaulussa, ensin kuiskaellen kuin kevätaallot, sitte kohisten kuin
talvimyrsky -- kuin pauhaavat vedet; ja tuhatkertainen kaiku,
ankarasti kuin fuuga, vastasi pimenneistä holveista, vanhasta
vaakunahuoneesta. Mutta urkujen pauhun, kohinan ja kuohun seasta kuuli
kuoleva sairas hiljaisen kuiskauksen: eksynyt lintu, juureton kasvi,
palaa takaisin maahasi. Ja puhe muuttui ihanaksi säveleksi. Nyt hän
tunsi ne sävelet; se oli vanha jouluvirsi, jota hän oli lapsena niin
usein laulanut.

Siteet, joilla pysytään kiinni synnyinmaassa, lujenivat taas. Hän ei
enää ollut yksin, hän näki jälleen niitä, kuuli jälleen niiden ääntä,
joita oli kerran rakastanut. Sitte vaikenivat äänet yksitellen,
sävelet haihtuivat, tulet sammuivat -- tuli hämärä, tuli pimeä,
kuoleman pimeys. Heinrich Friedrich Schulze oli päässyt kotorannoille.



TUKINUITTO.


Oli ollut kelvottoman märkä, mutta lämmin alkukesä. Sadetta oli tullut
milloin missäkin muodossa: kaatamalla, rankkaamalla, rakeina ja
siivuttamalla; mutta pahinta oli, milloin kosteus läpi tunkevana
sumuna peitti kuin märkä vaate maita ja metsiä. Aurinkoa oli
neljääntoista päivään nähty ainoastaan vilahdukselta; enimmäkseen
piilottelihe se mustain, vetisten pilvien takana, ja teki luonnon
harmaan ja raskaan näköiseksi. Mutta nyt! nyt oli se katkonut
kahleensa ja kääreensä, ja heinäkuun koko sädeloistossaan paistoi se
Karjalan kankaille ja järville, metsäisille mäille ja välkkyville
lammeille. Ja nyt siellä oli riemua luonnossa, laulua ja helkytystä
loppumatta, aamusta puoleen yöhön ja myöhempäänkin, sillä puolesta
yöstä aamuun liverteli laulurastas suloisia säveliään ja ruisrääkkä
veteli tummanvihreässä, mehukkaassa viljassa rumaa lauluansa. Yksin
Ylikannuksen talon rikas isäntäkin, Kannuksen Erkki, jonka kasvot
kuivan laihuutensa, kiinni nipistetyn suunsa ja teräväin silmiensä
tähden aina näyttivät tyytymättömiltä, virkistyi nyt, kuin ilma
vakautui.

Oli siinä juoksua ja puuhaa Kannuksen pihassa. Nyt oli alotettava
heinänteko. Oli teroiteltu viikatteet, korjaeltu haravat ja
heinähäkit, käyty Herran pyhällä ehtoollisella; tänään oli lähdettävä
Kannuksen järvessä olevaan Heinäluodon saareen, jossa talon paras
niitty oli; siellä oli työ pantava alulle. Koko seudun nuoriso oli
kutsuttu talkoihin, niitty oli niitettävä, ja kahvia aiottiin juoda
siellä. Veneet olivat täynnä ihmisiä. Kaikki olivat jo asettuneet
paikoilleen, isäntä oli jo hyvän hetken istunut veneensä perässä ja
alkoi tulla kärsimättömäksi, kuin viimeinkin isännän nuori tytär Liisa
ja mahtava emäntä tulivat punakoina ja hengästyksissään alas rantaan.
Emäntä piteli rakkaimpia ystäviään, kirkkaaksi pestyä kahvipannua ja
sokurinaulaa, pulleata rintaansa vasten ja Liisa kantoi kermapulloa ja
eväskonttia. Niinpä lähdettiin kolmessa pitkässä, kapeassa veneessä.
Joka veneen jäljestä ui pärskyvä hevonen, jota vahvoilla
päitsivitjoilla ja vahvoilla käsillä pysyteltiin veneiden perässä.
Vesi kohisi keulassa, kareet loistivat kaiken värisinä, säteilevän
valkoisesta mustimpaan siniseen asti. Rannan ruo'ot kumartelivat
syvään, tavit lensivät peloissaan pois kaulat suorina, kuikka sukelsi
syvälle ja nokallaan pysyttelihe kiinni ahvenruohoissa, kunnes vaara
ehti ohitse.

Veneissä oli iloinen elämä; ainoa tyytymätön oli Kannuksen Erkki,
Ylikannuksen talon isäntä. Ihan olikin, kuin lempo itse olisi niin
laitellut, että missä hyvänsä hänen tyttärensä Liisa istui, siellä
aina hänen lähin naapurinsa, tuo vääräsääri Matti Matalamaa, köyhä
vielä lisäksi, etsi itselleen sijan ja päin vastoin. Vaikka isäntä
miten oli asetellut ja komennellut, niin samoin oli nytkin käynyt.
Siellä istui Matti veneen keulassa, tuo ainainen viulu kädessään, ja
Liisa, niin hän istui juuri Matin edessä. Kymmenen minuuttia soudeltua
oltiin Heinäluodon luona. Laskettiin jyrkkään etelärantaan, jossa
kasvoi korkeaa, mustanpuhuvaa lepikkoa, noustiin iloisesti hälisten
maalle ja vietiin sinne eväätkin, hevoset saivat puhaltaa, ja työhön
mentiin.

Pohjoista kohti vietti saari hyvin loivaan järveä kohti, joka sillä
puolen oli hyvin matala ja enimmäkseen ruohokon ja kaislikon peitossa;
hyvä olopaikka sinisorsille ja taveille. Siellä vastapäisellä rannalla
oli Matin tupa, ympärillä alavia, vetisiä, mättäisiä niittyjä ja
vetisiä, hallanarkoja peltoja, jotka tuskin ollenkaan viettivät
järveen päin, ja juuri sen tähden miehellä ja paikalla olikin nimenä
Matalamaa.

Saaren niitty oli korea kesäpuvussa. Kuin tuuli siellä puhalteli
keveästi ja lauhkeasti ja käänteli vatukkapensasten lehdistä nurean
puolen näkyviin, taivutti ruohot ja kukat varovasti alas, silloin
loisti niitty kaikilta mahdollisilta vihreän vivahduksilta. Ylhäällä
mäen harjalla, jossa ruoho oli lyhyttä, kasvoi neilikoita, käenkukkia,
päivänkukkia ja kissankelloja. Keskipalkoilla ojenteli apilas
vaaleanpunaisia pallojansa ja alimpana, ennen kuin sara, ruoko ja
kahila alkoivat, levitteli koiranputki komeita valkokinoksiaan, joiden
ympärillä kihisi miljoonittain polttiaisia ja itikoita.

Nyt annettiin viikatteet ja haravat väelle ja vastatuuleen niitettiin
niitty, ja niitettiinkin aika vauhdilla, niin että leivopari tuolla
ylhäällä, niityn korkeammassa paikassa, menetti viisi polkastansa.
Jänis, joka oli täällä jään lähdöstä asti vankina viettänyt ikävää ja
yksinäistä poikamiehen elämää, menetti henkensä, ja sinisorsa, joka
juuri oli muninut yhdeksännen munansa yksinkertaiseen pesään mätästen
ja sarain väliin ja uneksi jo näkevänsä pörröisiä, keltaisia poikasia,
sen sijaan nyt surukseen sai katsella, miten koko toivo meni myttyyn.

Kuin niitty iltapäivällä oli niitettynä, tarjottiin sekakuppeja
miesväelle, jota vastoin naiset saivat juomansa seoittamatta. Ja sitte
vähän levähdettiin ennen, kuin illempana ruvettaisiin kokoamaan heiniä
rukoihin. Saari muuttui ihan äänettömän hiljaiseksi. Ainoastaan
väsymätön emäntä puuhaili omissa toimissaan veneen luona. Isäntä oli
laskeutunut vanhan ja harvan, ylhäältä leveän ja alhaalta kapean ladon
varjoon ja näytti nukkuneen sikeään uneen. Mutta ladossa istuivat
Matti ja Liisa, kiihkeästi kuiskaellen. Liisa näytti hyvin
alakuloiselta, nyppi esiliinaansa ja pureksi heinän kortta.

-- Minä puhelen isäsi kanssa, sanoi Matti. Äitisi ei suurestikaan
vastusta naimista -- mutta isäsi. Älä ole pahoillasi; minä sen kyllä
selvittelen. Minun viulunsoittoni ja iloinen mieleni ne enimmän
suututtavat häntä, ja sitte lisänä on vielä tämä riita kalavedestä,
mutta sen hän saa kaikki tyyni, en minä pidä siitä lukua. Minä puhelen
hänen kanssansa ja ehkäpä hän -- -- -- Hiljaa, tuolla on joku ulkona,
ja Matti katsoi korkean kynnyksen ylitse, mutta oli samalla pukata
vanhusta, joka oli kuullut koko keskustelun ja juuri nyt aikoi yhtyä
puheluun.

-- Ehkä, sanoi Kannuksen isäntä äkäisesti, kyllä kai, jos viet tytön
kuivin jaloin tästä saaresta kotiisi.

Liisa sävähti punaiseksi kuin mansikka ja Matti suuttui, ja siten
päättyi se kosinta.

Illalla Matti ei ruvennut soittamaan; päivä, joka alkoi niin
iloisesti, päättyi yleiseen nyreyteen. Heinät korjattiin ja kesä
kului, eikä Matin ja Liisan avioaikeista puhuttu enää sanaakaan koko
syksynä eikä talvena.

       *       *       *       *       *

Ylikannuksen isäntä istui eräänä syysaamuna tuvassaan. Hän oli
äkeissään. Tytöistä, niistä nyt ei ollut niin mihinkään; miksi hänellä
ei ollut yhtään poikaa. Poikaa, joka voisi auttaa häntä, olla avuksi,
missä tarvittiin. Nyt hänen täytyi itsensä käydä tutkimassa kaikkia
sopukoita, ja kuitenkin turmeltui minkä mitäkin. Muristessaan ja
nurkuessaan pani hän piippuunsa, meni uunin luo ja otti paljain sormin
hehkuvan hiilen, sytyttääkseen piippuansa. Samassa aukeni ovi ja
herrasmies, silmälasit nenällä, pyssy olalla, koiria kintereillä ja
kaksi tuntematonta henkilöä jäljissä, astui tupaan. Isännältä unhottui
hiili kouraan, kunnes se polttamalla muistutti siinä olevansa ja hän
äkäisesti viskasi sen pois, katsoi vieraita ja alkoi etsiä toista
hiiltä.

-- Hyvää päivää, isäntä.

-- Päivää, päivää.

Sitte oltiin kohteliaasti hetkinen vaiti.

-- Raitis ilma tänään ja paljo jäniksen jälkiä haassa tässä tuvan
takana.

-- Onpa niitä joutavia, vastasi isäntä jurosti ja imeskeli
voimakkaasti piippuaan: hänestä ei ollut mieltä myöten syrjäisten
juoksenteleminen hänen mäillään ja pelloillaan.

-- Teillä on metsää tuolla alhaalla notkossa; mäntymetsää
hiekkamaassa.

-- Sen kyllä tiedän.

-- Nimeni on Veikkolin, sanotaan insinööriksi; tulin tänne kuulemaan,
enkö saisi ostaa sitä.

-- Metsääkö?

-- Niin metsää.

-- Ostaako sitä?

-- Niin, minä tahtoisin ostaa sen.

-- Mitä te sillä teette?

-- Lankkuja ja lautoja minä siitä teen.

Nyt tuli emäntä sisään.

-- No hyvänen aika, etkö sinä pyydä herraa istumaan ja vieraita
myöskin; olkaa hyvä, astukaa peremmäksi.

Ja esiliinallaan sipasi ystävällinen vanhus kiireimmiten penkkejä ja
pöytää.

-- Olkaa hyvä, käykää istumaan. Minä toimitan vieraille kahvia.

Viimein käytiin istumaan ja siinä alkoi metsänkaupan hieronta, joka
kesti senkin seitsemän aikaa, ennen kuin isännän väitökset,
vastaehdotukset, hinnan arvelut ja muut mutkat oli selvitetty.
Ainoastaan insinööri ja Kannuksen isäntä puhuivat, toiset kuuntelivat
ääneti, polttelivat ja olivat vaiti. Hämärissä nousi metsän ostaja.

-- No, onko kaikki nyt selvillä? kysyi hän.

-- Kaikkihan se on selvillä, vastasi isäntä vitkastellen.

-- No nähkääs, tässä on minulla välikirja, se on valmiiksi kirjoitettu
edeltä päin, pistämme siihen vain hinnat, sitte luette sen läpi ja
kirjoitatte nimenne alle -- tähän näettekös... Miehet, nämä tässä,
todistavat ja...

Mutta nyt alkoi Kannuksen Erkki asian uudestaan ihan alusta asti, ja
siitä tuli taas pitkä keskustelu, jota insinööri johti sekä
kärsivällisesti että viekkaasti. Jo oli pilkko pimeä ennen, kuin
Kannuksen isäntä oli taipunut pistämään merkkinsä, variksen varpaan,
paperille ja insinöörin apulaiset sen todistaneet.

Kuin se oli tehty, oli isäntä myönyt jok'ainoan tikun metsästään ja
sitä paitsi ostajalle oikeuden uittaa tukkinsa laakson puroa myöten
sekä oikoa ja syventää puroa, missä tarvittiin.

Metsän ostaja, päästyään tuvasta miehineen ja koirineen vähän matkan
päähän tielle, tämä omatekoinen insinööri, oikea ja tottunut kauppojen
tekijä, veti syvään henkeä.

-- Olipa se aika sitkeä ryökäle, mutta pettyi hän kuitenkin! riemuitsi
hän.

Ja nauraa hihittäen koko seura kiireesti poistui samaa tietä, kuin oli
tullutkin.

       *       *       *       *       *

Liikettä ja melskettä tuli metsään koko talveksi, joulusta pääsiäiseen
asti; siellä hakattiin ja sahattiin, siellä roiski ja paukkui aamusta
iltaan. Pari sataa miestä hevosineen ja hirsikelkkoineen liikkui kuin
muurahaiset keoissaan, ja kiirettä siinä oli, kuin olisi miesten
sormia polttanut. Teiri ja pyy karkoitettiin uusiin tuntemattomiin
seutuihin, jänis sai matkapassin, hohkanärhi jäi kodittomaksi. Pahin
työ alkoi kuitenkin vasta sitte, kuin oli saatava tukit pois metsästä.
Täytyi päästä siitäkin, jossa ei milloinkaan tietä ollut eikä voinut
olla. Ihmiset ja hevoset upposivat vatsaansa ja vyötäisiään myöten
lumeen, kompuroivat jälleen ylös, hikosivat ja väsyivät, väsyivät ja
hikosivat niin, että ruumis höyrysi kuin saunavasta kylmässä; mutta
eteen päin sentään aina päästiin. Maaliskuussa ladottiin karsitut ja
merkityt pölkyt virstan pituisiin, viidentoista ja kahdenkymmenen
jalan korkuisiin kasoihin pitkin puroa, joka juoksi Kannuksen
järvestä, niin että jää painui pohjaan. Ja sitte tuli kevät ja lumi
suli ja kinokset alenivat ja järvi paisui yli äyrästensä, ja silloin
tuli vielä sitäkin tulisempi kiire. Tukkikasat oli tulvaveden avulla
uitettavat puron jäätikköä myöten monta virstaa, pieneen jokeen ja
sitä myöten pari peninkulmaa Saimaasen. Sen täytyi tapahtua muutamissa
viikoissa; sillä, kuin jäätikkö ehti sulaa kevätauringon paisteesta ja
hankautumisesta, sitte oli kuljetus kerrassaan lopussa täksi kevääksi.
Kaikki, kuin oli talvella hakattu, tukkeja tuhatmäärin, täytyi ennen
tuon hyvän jäätikön sulamista juuri nyt saada alas taikka jäivät ne
metsään tulevaan vuoteen asti.

Nyt, jos milloinkaan, koetellaan mitä ihmisen tahto ja voima, lihakset
ja jäntäreet, kärsivällisyys, sitkeys ja terveys voivat kestää. Satoja
miehiä seisoo aamusta iltaan kankineen ja kekseineen pitkin puron
vartta, usein polvia myöten vedessä, auttelemassa tukkeja juoksemaan.

       *       *       *       *       *

Matti Matalamaa oli ollut metsänhakkuussa talvella. Hän oli työmiesten
ilo ja hupi. Jos pakkanen kiristyi niin, että metsä oli huuteessa,
hiljaa kuin ruumis kääreissään, jos lumimyrsky ryski mäntyjen
latvoissa, jos kevätsade kasteli lammasnahkaturkin likomärjäksi,
tähtikirkkaana aamuna ja ruusuhohtoisena iltana, aina oli Matti yhtä
iloinen. Hän leikin laskulla karkoitti suuttumukset ja vihat. Hänellä
oli hyvä sana, iloinen puhe aina valmiina, ja se oli kuin lämmintä
öljyä narisevain ratasten hampaihin. Pyhäin ja juhlien tullessa hän
vain synkkeni. Sillä kaikki nuoret kokoutuivat silloin Kannuksen
taloon ja hyvittelivät Liisaa, jota hän ei taitanut tehdä.

Ensi viikkona tapahtui uitto hyvästi, kuin tulvavettä oli kohtuullisen
paljo, sillä alempana oli puro suora ja riittävän syväkin. Mutta kuin
päästiin kasoille, jotka olivat lähimpänä Kannuksen järveä, siellä oli
pahempi. Puro koukerteli kuin juopunut, ja pikku koski myöskin
häiritsi kuljetusta. Tukit tarttuivat siihen päittäin ja antoivat
paljon tekemistä miehille.

-- Kuulkaas nyt, sanoi insinööri. Me ammumme pois tuon kirotun kosken,
niin pääsemme siitä kiusasta. Eikö siinä ole mitään rakoa kalliossa?

Oli siinä. Insinööri etsi taskustansa pari dynamiitti-panosta, ja ne
sovitettiin varovasti rakoon.

-- Pitäkää varanne nyt! pois tieltä! kuului pitkin koko riviä.

Puh! puh! ja kallio hajosi; kosken päälle pieneksi lammikoksi
kokoutunut vesi syöksyi alas koko voimalla ja huuhtoi pois kaikki,
kallionlohkareet, tukit ja jäänsohjun, repi suuret kappaleet maata ja
syöksyi kuin raivoisa peto täyttä vauhtia alas laaksoon.

-- Pitäkää varanne! kuului varoitus miehestä mieheen. Yhden miehen
kuitenkin tapasi syöksyvä vesi ja musersi tukkien väliin. Pikku
purosta oli tullut viidentoista, kahdenkymmenen jalan levyinen koski,
joka veti mukaansa kaikki, mitä vain sai käsiinsä. Matti ja insinööri
olivat pelastuneet kiipeämällä suurelle kivelle; sieltä Matti
kummastuksekseen näki puroportaansa, kaivonsa, talaansa tulla
tanssivan alas kuohuvilla mutaisilla aalloilla. Siellä tuli hänen
ainoa lehmänsäkin kovasti ammuen likaisen keltaisessa virrassa.

-- Järvi on murtanut sulkunsa, sanoi hän kauhusta kalveten. Vesi on
murtautunut hiekkamaan läpi. Jumala meitä armahtakoon, herra
insinööri.

-- Eihän virta toki tänne asti nousse, sanoi insinööri vakavasti.
Halloo, miehet! pitäkää varanne! Vesi nousee, huutakaa edelleen pitkin
laaksoa!

Ja virta paisui paisumistaan; se vei mukaansa laitureja, nuottatalaita
ja veneitä.

-- Tuossa on Kannuksen isännän vene, sanoi Matti ja lisäsi kohta
peloissaan: Siinä on Liisan vihreä huivi ja isännän turkki.

Samassa vene kaatui ja hävisi.

-- Herra armahda, tässä on tapahtunut pahempikin onnettomuus! sanoi
Matti hätäisesti.

Taas uiskenteli tuttuja esineitä ohitse, katiskoita, venetalaita ja
siltoja, joita hän lapsuudestaan asti oli nähnyt pitkin järven
rantoja, kaikki ne särkyneinä kulkivat virran mukaan. Parin tunnin
kuluttua oli pahin tulva ohitse; koskesta tuli joki, joesta
rauhallinen puro, joka porisi leveän hiekkauurroksen pohjassa.

Insinööri ja Matti laskeutuivat alas kiveltään ja astuivat Matin
kotiin. Molemmat he olivat alla päin. Insinööri pelkäsi puron
haudanneen tukit mutaan ja hiekkaan ja Matti oli levoton Liisan
tähden. Vaikka hän oli läpimärkä, aikoi hän sentään lähteä Kannuksen
kylään tiedustamaan, minkä tähden hän oli nähnyt Liisan huivin
veneessä. Kuu oli alullaan, lähellä taivaan rantaa, sirpin muotoisena
ja levitti salaperäistä valoa metsään. Otava loisti himmeästi
vaaleansiniseltä pohjalta ja vettä tippui raskaina pisaroina ikään
kuin kyynelinä maahan. Matti ei päässyt loitommaksi kuin purolle. Maa
oli vetinen, porraspuut poissa. Raskaalla mielellä täytyi hänen palata
kotiinsa.

       *       *       *       *       *

Kannuksen talossa oli väki aikaisin päässyt aamiaiselta ja lähtenyt
työhön, emäntä maitoaittaansa. Kannuksen Erkki yksin istui
tyytymättömänä pöydän päässä tuvassaan. Tuo metsänkauppa oli tehnyt
hänet kymmenen vuotta vanhemmaksi. Kyllä hän oli saanut, mitä oli
saatavakin. Kultakolikot olivat sukassa elokapassa, ja kappa kätketty
aittaan jyvien alle -- mutta jos hän olisi malttanut, olisi hän voinut
saada paljon enemmän puistaan, se nyt oli ihan varma. Ja rahat sitte.
Ajattelehan, jos joku saisi selon hänen piilopaikastaan. Ja lisäksi
hänellä vielä oli niin paljo tekemistä. Kevät oli tullut niin
odottamattoman pian. Pellot olivat paljaina. Oras jo viherti. Lepän ja
koivun silmikot paisuivat. Raidan norkot alkoivat näyttää kuluneilta
ja pörhöisiltä. Harakka, joka, kuten kansa uskoo, alkaa rakentaa
pesäänsä uudenvuoden päivänä, oli lähtenyt häämatkalle. Leivo oli
palannut. Kaikki irtain väki oli saanut työtä metsän hakkuussa ja
isännän täytyi itsensä nyt yhden rengin kanssa tehdä kaikki kevätajot.
Työ ei ollut niinkään helppoa sellaiselle, jolla ei enää ollut tapana
itse mitään toimitella. Tänään oli järvi jo puhdas pahimmasta
jäänsohjusta, nyt hänen piti lähteä Liisan kanssa Heinäluodolle
haravoimaan menneenvuotista kuloa, joka muuten mädätti niittyä eikä
päästänyt ruohoa orastamaan. Liisa souti ja ukko piti perää,
tyytymättömästi katsellen ympärilleen. Yht'äkkiä hänen häijyt kasvonsa
vetäytyivät hymyyn, ja viitaten piipullaan porraspuihin päin, jotka
olivat järvestä lähtevän puron poikki, sanoi hän:

-- Hänpä on viisas, tuo Matalamaa, antaa ainoan lehmänsä juoksennella
routaisella maalla ja pureksia kylmää, mädännyttä heinää; lienee puute
ruuaksista siinä talossa.

Hyväsydämminen Liisa katsoi säälivästi Matin punaista lehmää, joka
seisoi keltaisessa sarakulokossa kaivolla, puron porraspuiden luona.
Isä ja tytär laskivat tavalliseen paikkaan lepikon alle, nousivat
maalle haravoineen ja vetivät venettä hiukan vain. Sitte läksivät he
saaren alavaan osaan ja alkoivat haravoida veden sinne nostamia
kaisloja kokoon. Tuntikausia he työskentelivät, vaihtamatta sanaakaan.

-- Mikä kummahan se noin suhisee? sanoi vanhus, katsahtaen
ympärilleen.

-- Lienevät muuttolintuja.

-- Jos ne on muuttolintuja, niin kyllä niitä sitte on tänä kevänä.

Ja ukko katsahti ylös, mutta ei mitään muuttolintuja näkynyt.

-- Mutta tuo suhina yhä kovenee, mikähän se lienee?

-- Tuulee ehkä metsässä.

-- Sinä puhut ihan sen mukaan, kuin sinulla on ymmärrystä.

Yht'äkkiä ukko hypähti säikähtäen; hän hieroi silmiään moneen kertaan,
näytti ihan sekautuvan, rykäsi hämillään pari kertaa ja voimatta enää
hillitä itseään huudahti hämmästyksestä.

-- Isä, mikä sinulla on, oletko kipeä? mitä Herran nimessä sinulle on
tapahtunut? hätäili Liisa.

Ukko ojensi vapisevan kätensä Matti Matalamaan kotia kohti.

-- Katso tuonne, tuonne, tuonne!

Liisa varjosti kädellään silmiänsä ja katsoi tarkkaan, hievahtamatta.

-- En minä näe mitään; sinä olet kipeä, isä, ihanhan sinun kasvosi
ovat harmaat.

-- Etkö näe, no, etkö nyt näe. Missä on järvi?

-- Järvikö! Herranen aika, niin järvi.

Ja tyttö näytti yhtä peljästyneeltä, kuin äsken vanhus.

Missä järvi äsken vielä kuvasteli taivaan pilviä, välkkyi auringon
paisteessa ja värähteli tuulessa, siellä nyt näkyi likainen lakeus
vihreän keltaisten leväin ja vihreän liman peitossa. Se liikahteli,
porisi ja pulisi, kuin olisi tuo inhottava moska ruvennut happanemaan.
Siellä täällä joku välkkyvä hauki ponnistihe ylös ilmaan, mutta putosi
takaisin liejuun. Vesi oli poissa niin pitkältä, kuin nähdä voi. Isä
ja tytär seisoivat ääneti ja hämmästyksissään odottamattomasta luonnon
ilmiöstä.

-- Nyt on maailman loppu, sanoi vanhus vapisevin leuoin; merkkejä
tapahtuu auringossa ja kuussa, maa katoaa ja tuomion pasuuna pauhaa.

Minuutti toisensa perästä kului kauhuisessa odotuksessa.

-- Lähdetään kotiin. He palasivat veneen luo; se oli poissa, aleneva
vesi oli vienyt sen mukanaan. Järven tuolla puolen, joka nyt oli
tuskin kolmatta osaa entisestään, näkyi koti muuttumatta,
vahingoittumatta.

Yht'äkkiä Liisa purskahti nauramaan. Ja hän nauroi, nauroi niin
hillittömän iloisesti. Ukko oli sekä äkeissään että peloissaan, hän
kiroili ja kyseli, kyseli ja kiroili: mitä Herran nimessä sinä naurat?
oletko hulluna, mitä sinä naurat?

-- Matti! Matti! sanoi tyttö, ollen läkähtyä nauruunsa.

-- Matti! ja ukko kiukustui vielä enemmän.

-- Muistatko, sanoi Liisa viimein, hilliten nauruansa, mitä lupasit
täällä, juuri tässä saaressa viime kesänä?

-- En, mitä sitte? Mitä minä olisin luvannut?

-- Niin, sinä lupasit -- ja hän nauroi taas -- sinä lupasit, että jos
Matti vie minut kuivin jaloin pois tästä Heinäluodosta, niin hän saa
minut -- saa minut vaimokseen, sanoi Liisa hihittäen, ja nyt --

-- Mitä nyt?

-- Nyt tulee hän ja vie minut kuivin jaloin täältä; hän se varmaan on
-- --

-- Lorua, ei hän jaksa juoda tätä järveä, vaikka onkin suurisuinen, ja
jos hän on sen tehnyt, niin kyllä se tulee hänelle kalliiksi. Hän saa
maksaa sen, vastata siitä keräjissä.

-- Mitä hänen pitää maksaa, etkö näe, että omanhan puolensa järveä hän
on kuivannut, ja sen hän toki saanee tehdä.

-- Vai niin, sinä rupeat häntä puolustamaan; ja kuin vaara nyt näytti
olevan ohitse, päästi ukko kauan kyteneen vihansa ja häijyytensä
tulvimaan yli kaikkein rajojen, kiroili ja vannoi ennen heittävänsä
Liisan järveen kuin antavansa häntä sellaiselle.

Ainakin tuntikauden pauhasi hän ja mellasteli. Mutta nälkä, jano ja
vilu hänet sentään vähitellen masensivat. Hän alkoi käsittää, että he
luultavasti saisivat oleksia saarella koko yönkin. Sillä veneet, ne
olivat menneet sitä tietänsä. Isä ja tytär laskeutuivat takaisin
saarelle, asettuivat latoon ja koettivat suojella itseään yökylmältä
levittelemällä päällensä talvisten heinäin rippeitä. Kova oli Liisan
maata ja kylmä myöskin; mutta hän oli onnellinen ja tunsi sydämmessään
lämpöä, hän toivoi taas. Ja luottavasti katseli hän pitkin yötä huonon
katon lävitse tähtiä, jotka komeasti säteilevinä kiiluivat himmeältä
taivaankannelta.

       *       *       *       *       *

Matti oli laskeutunut tilalleen levottomana ja murheissaan; mutta
luonto vaati velkaansa: kymmenen tuntia työskenneltyä ulkona makaa
pahakin omatunto hyväin unta. Hän ei herännyt ennen, kuin aurinko
pilkisti sisään ikkunasta, hän heräsi vasta äitinsä valitukseen
Punikin häviöstä. Hän haukotteli, meni ulos ja näki ihmeekseen, että
järvi oli supistunut niin, että siitä nyt näkyi vain kaksi kirkasta
välkkyvää peiliä Heinäluodon kummallakin puolen. Uteliaasti astuskeli
hän pitkin alavia peltojansa ja tapasi pari västäräkkiä, jotka
purstoansa viiputellen sievillä tanssiaskeleilla kävelivät vakojen
harjoilla. Ohoh, ystävät, olettepa, aikaisia tänä vuonna, ajatteli
Matti. Sitte hän saapui niitylleen; kirvinen lensi hänen edellään
lyhyissä kaarissa mättäältä toiselle. Nyt vasta Matti ilokseen
huomasi, miten koko seutu oli muuttunut hänen onnekseen. Matala puoli
järvestä oli kuivana. Hänen vetiset niittynsä ja märjät peltonsa
olivat parantuneet ja hänen niittyjensä ala oli tullut monta kertaa
suuremmaksi; nyt hän voi pitää yhtä monta lehmää kuin itse Kannuksen
isäntäkin. Siinä seisoessaan ja arvaillessaan, mitähän vanha Erkki
sanoisi kosinnasta näissä uusissa oloissa, kuuli hän nimeänsä etäältä
huudettavan; se kuului kuin kaiku jostakin kallioseinästä. Hän
kuunteli tarkkaan; ääni tuli Heinäluodosta. Niin, siellähän seisoi
kaksi henkeä rannalla. Tottunut kun oli katselemaan pitkäin matkojen
päästä, huomasi hänen tarkka silmänsä heti, että ne olivat Liisa ja
hänen isänsä. Mutta millä keinoin hän voi päästä tuonne ylitse? Niitty
vielä kantoi jalkamiestä, mutta järven pohja? Ei, sen hän kyllä tunsi
siitä asti, kuin hän poikana tyhjenteli sorsain pesiä ja tappoi tiiran
poikasia, se oli pohjaton. Ei hän kuitenkaan ollut neuvoton, hän
palasi pihaan, otti kaksi paria suksia, tuli takaisin ja hiihteli
mutaa myöten saareen. Se oli raskasta työtä; jo ennen, kuin pääsi
puolitiehen, juoksi hiki juoksemalla otsasta. Hänen ympärillään kihisi
ja pyrisi mudassa limaisia matoja ja inhottavia pikku matelevaisia,
pyöriäisiä ja vesilukkeja. Pari ankeriasta suikerteli vatsallaan,
muutamia puolikuolleita kaloja kiilsi päiväpaisteessa. Ahvenruoho
makasi pitkinä säikeinä maassa ja ilkeä mädänneiden kasvien löyhkä
saastutti ilmaa. Kuin hän pääsi noin kymmenen sylen päähän rannasta,
ei Kannuksen Erkki enää malttanut hillitä kiukkuansa; tulvimalla tuli
Matille haukkumisia ja uhkauksia. Matti ensin vain hymyili eikä ollut
millänsäkään; mutta kuin vanhus yhä enemmän kiihtyi, niin viimein
hänkin vihastui ja huusi hänelle:

-- Vai niin, eikö vielä riitä tämä olo saarella; no, minusta nähden en
minä pidä teistä lukua. Kyllä minä menen pois samaa tietä, ja
odottakaa vain, kunnes Kannuksen emäntä ehtii noutaa veneen lähimmästä
järvestä, pelastaakseen teitä; ette te oravien tavalla purjehdikaan
järven poikki paljailla kaarnapalasilla.

Matti kääntyi äkäisesti pois. Mutta silloin alkoi Liisa itkeä ja Erkki
pyydellä, vaikka se ei näyttänytkään olevan hänelle mieluista.

-- No olkoon menneeksi. Minä autan teitä, mutta ainoastaan sillä
ehdolla, että saan tytön -- -- -- Johan te sitä paitsi sen
lupasittekin kerran; jos vien kuivin jaloin tytön kotiini,
niin -- -- --

Kannuksen Erkki oli kiukkuinen kuin kyykäärme; mutta mikäpä siinä
auttoi, hän pureksi hampaitaan ja kiroili, mutta suostua hänen
sittenkin täytyi rauhan ehtoihin. Päästäkseen kerrassaan kaikista
vanhuksen estelemisistä vei Matti kuitenkin ensin tytön manterelle,
että kaikki tosiaan näkisivät hänen täyttäneen ukon ehdot.

Kuin kurmitsa kuukauden päästä huolissaan ja valitellen käveli pitkin
Kannusjärven entistä rantaa ja turhaan etsi vanhoja pesäpaikkojaan tai
sopivaa muuta mätästä pesän sijaksi; kuin sorsa laverteli
puolisolleen, että olipa järvi tullut liian pieneksi, ja kuin tavi
arveli järven jäännöstä liian syväksi ja mietiskeli, mihinkähän he nyt
asettuisivat, silloin Liisa ja Matti kyllä tiesivät mihin rakensivat
pesänsä koko elinajaksi.



ILMAN ÄIDINKIELTÄ.


Me läksimme Uuraan laiturista pienellä höyryveneellä, jolla oli
saaristoveneillemme perin sopimaton nimi Figaro. Se näet ei ollut
sukkela eikä siisti, ei komea eikä iloinen. Päin vastoin; se oli
koliseva, likaisenlainen vene, suurisuinen kuin Joukahainen
Kalevalassa; ja kuitenkin se kolistenkin ja kaikenlaista ääntä pitäen
kulki rasvatyyntä pintaa kiusallisen hitaasti.

Oli hyvin kuuma elokuun päivä; eikä siinä kyllin, että taivas oli
päällämme teräksestä taotun kupukaton kaltaisena, että aurinko paahtoi
niin, että silmät säkenöivät; höyrypannukin vielä teki oleskelun
kannella, jossa ei ollut mitään päiväkatosta, tuskalliseksi minulle ja
ainoalle matkakumppanilleni, matkaajalle, jonka kansallisuus oli
tietämätön. Hetkisen ajattelin turvautua kuumuutta pakoon kajuuttaan,
mutta siellä oli vieläkin pahempi. Siellä kärpäset pitivät
mässäystänsä suuren, terässinisen häijynelkisen kumppanin johdolla ja
säälimättä karkoittivat sieltä ulos kaikki muut olennot.

Ainoana mahdollisena huvituksena laivassa oli tukku likautuneita
suomalaisia sanomalehtiä, joita koetin sikurikahvia juodessani
silmäillä rautaköysien varjossa. "Kolmas päivä heinäkuussa." Mutta
sehän oli merkillinen päivä näillä vesillä. Tänään 99 vuotta sitte
murtautui Kustaa III juuri tässä, jossa nyt kulkea kuhnutimme eteen
päin, amiraali Tshitshagovin laivapiirin lävitse, joka oli Koiviston
ja Krysserortin välillä. Tuolla, köyden pituuden päässä noista
punaisista luodoista, niiden siimespuolella lepäilivät Amfion ja
Esplandian voimattomina odotellen. Luonnon oikku -- 14-päiväinen tyyni
-- oli saanut suuren valtiollisen ajatuksen raukenemaan, rohkeasti
tehdyn sotasuunnitelman menemään myttyyn. Minä koetin paikkaa
katsellen mielikuvituksessani ajatella "Viipurin kujajuoksua", veristä
taistelua sellaisena, kuin kreivi Oxenstjerna sitä kuvaa pöyhkeällä,
akatemiallisella, Virgiliuksen omaisella kielellä, mutta sain kokea
samaa, kuin luultavasti moni muu ennen minua: että todellisuus ja
paikkain tarkastelemiset estävät mielikuvituksen vapaata toimintaa.
Minä muistin ainoastaan suuren korulauseen: "kalliot, joihin laivat
olivat tarttuneet, peittyivät niiden jäännöksistä ja tärisivät niiden
jyrinästä", kuin minut yht'äkkiä herätti mietteistäni kiroilu: "blitz
tausend donnerwetter, tshort", ja ylhäältä ripasohvalta syöksyi aika
vauhtia matkakumppanini, joka äsken oli niin sävyisesti ja hiljaa
maannut siellä suuren, likaisenharmaan pellava-sateenvarjon alla.
Siinä seisoi edessäni keski-ikäinen mies, niska lyhyt, hartiat leveät,
runko raskas ja jalat lyhyet. Hänen kasvonsa olivat hyvin kuumat, ja
toivottoman vihaisesti hän milloin pontevasti niisti nenäänsä, milloin
pyyhki hikeä pyöreältä, paljaalta otsaltaan. "Die verdammten Fliegen"
[kirotut kärpäset] sanoi hän, ikään kuin anteeksi pyytäen, ja teki
nykerön saksalais-kumarruksen.

Meillä oli koko päivä vietettävä ilman muuta seuraa ja sen tähden
katsoimme kohteliaasti toinen toistamme. Se mies muuten näytti
jotenkin vanhettuneelta. _Tempi passati_ [ollut ja mennyt] loisti
hänen väljän liinanuttunsa ompeleista ja ryppyisistä housuistaan,
_tempi passati_ hänen punaisesta, paisuneesta, huonosti ajellusta
muodostaan. Minä olin nähnyt nuo kasvot ennen siistimpinä,
parempikaavaisina, puhtaampivärisinä; mutta milloin ja missä? Minä
aloin tarkastella muistini romukomeroita, minä etsiskelin lapsuuteni
aikaisten, puoleksi unhottuneiden ja hälvenneiden kuvien syvimmistäkin
kerroksista; mutta turhaan. Minä astuin konehuoneen ohitse, jonka
mustasta syvyydestä kuohui kuumia höyryjä, pilaantuneen öljyn ja
kivihiilten katkua, kuin Islannin mutaa syöksyvistä tulivuorista,
menin kapteenin luo saamaan häneltä tietoja matkakumppanistani.
Turhaan. Paluumatkalla astuin suuren, kuluneen kapusäkin ohitse, joka
oli päällystetty koin syömällä hylkeen nahalla. Kapusäkin nimilevyssä
oli nimi: F. v. Dravershausen Kaporien. -- Niin, hän se tosiaan
olikin. Fritz Nikolajevitsh von Dravershausen Kaporien. Oh, miten hän
oli muuttunut. Hän, joka ennen oli vallan avomielinen, joka
järkkymättömän tyynesti puhui Viipurin murrettansa, hänessä oli nyt
jotakin arkamaista; hän näytti ikään kuin pyytävän anteeksi, ikään
kuin anovan sääliä ja säästämistä; maailma oli pidellyt häntä kovasti.
Fritz, hullunkurinen poika, sekamelskaaja, monista koulu- ja
kymnaasikumppaneista se, johon voi soveltua majuri Hartinin kuolematon
lause: "Osaan minä kaikkia kieliä, jospa vaan osaisin niitä puhua."
Fritz näet oli tulos vuosisatoja kestäneestä suvun seoituksesta, joka
oli hajoitellut kaikki tyypillisyydet, kaikki ominaisluonteen merkit
ja kaikki luonnonlahjat ja taipumukset. Saksalaista, puolalaista,
ruotsalaista, suomalaista ja venäläistä verta oli sekaisin hänen
suonissaan. Se näkyi jo hänen nimestäänkin. Ainoastaan vanhain
sivistysmaiden ja suurten maailman-valtakuntain rajamaissa tavataan
sellaisia, eri kielistä lainattuja nimiä. Kuin nimi, samoin oli hänen
kielensäkin poimittu kokoon kaikista aineksista, joita puhutaan
Itämeren ja Suomenlahden rannoilla. Hän oli sen sekamelskan viimeisiä
edustajia, joka on "Viipurin ruotsin" nimellä ollut kuuluisa yli koko
meidän maamme.

-- Fritz, tunnetko sinä minua?

Fritz katsoi veristävillä silmillään minuun, pyyhki suurella
silkkisellä nenäliinallaan otsaansa ja sanoi hitaasti:

-- Entschuldigen Sie. [Antakaa anteeksi.]

Minä sanoin nimeni.

-- Ah no, sinäkö! Onpa siitä kauan, kuin tapasimme. No, sinä voit
hyvin. Mistä tulet? Mihin sinä menet? kyseli hän, näyttämättä juuri
iloitsevan yhteen sattumisesta.

Minä vastasin hänen kysymyksiinsä, ja me kävimme istumaan vierekkäin,
kääntelimme Fritzin päivänvarjoa kohti aurinkoa ja höyrypannua,
saadaksemme suojaa kuumuudelta, ja puhelimme vanhoista ajoista, kuten
sellaisissa tiloissa on tavallista. Me luettelimme lapsuutemme
tuttavat ja muistelimme hupaisia tapauksia niiltä ajoilta.
Kaksikymmentä, viisikolmatta vuotta sitte olimme tavanneet toisiamme
eversti M:n, maanomistajain K:n ja B:n luona; viisikolmatta,
kolmekymmentä vuotta sitte olimme kalastelleet, purjehtineet,
leikkineet papukkaa ja olleet linnasilla; lyhyesti sanoen: meillä oli
yhteisiä muistoja nuoruuden ja lapsuuden ajalta. Fritz vähitellen
suli, tuli puheliaammaksi ja alkoi kertoa vaiheitaan. Hän puhui
saksaa, ääntäen omituisesti venäläisten tapaan ja pitäen tuskaisen
tarkkaa vaaria kaikista kohteliaisuussanoista. Hänen äänensä oli
heikko ja ohut, ja alkoipa hän lauseensa miten alhaalta hyvänsä, niin
päättyi se aina ylös kimakimpiin ääniin. Kun hän seoitti puheesensa
aina jonkun sanan ruotsia, huomautin minä, että hän ei vielä ollut
unhottanut sitä kieltä. Hän punastui ja vastasi huoaten:

-- Paha kyllä, paha kyllä!

-- Minkä tähden paha kyllä. "Miten monta kieltä osaat, niin monen
miehen arvoinen olet", sanoo sananlasku.

-- Es ist nicht wahr, das ist eine Lüge [Se ei ole totta, se on vale],
vastasi hän niin kiivaasti, että ääni heti muuttui; ja kimakimmalla
falsetti-äänellä sanoi hän vielä kerran tavoitellen:

-- Da-da-da; es ist nicht wahr.

Ja nyt alkoi hän sekasotkullaan selitellä mielipiteitään kielien
taidosta. Hänen puheessaan oli yhtä vähä mitään omituista luonnetta
kuin hänen olennossaankaan. Siinä ei ollut ivaa, ei leikillisyyttä, ei
lämpöä; se oli kylmää, hajallista puhetta, jossa ei ollut mitään
todistusvoimaa eikä merkitystä, vaikka hän nyt puheli asiasta, joka
oli kauan kiusannut ja pahoittanut häntä. Mitä hän puhui, voitaisiin
lyhyesti sovittaa kokoon seuraavalla tavalla.

Opitaan ainoastaan _yksi_ kieli. Mitään muita ei osata. Silloinkin,
kuin niitä osataan perin pohjin kieliopillisesti, käytetään niitä
puheessaan samoin, kuin pyöreä esine liikkuu nelikulmaisessa kolossa;
sielun liiketten eläväksi ilmaukseksi ne eivät koskaan tule. Ja se
yksikin kieli, joka opitaan, sekin täytyy oppia lapsuudessa, muuten ei
koskaan opita sen hienointa tuoksua, sen paraita, kauneimpia
vivahduksia; määrätä kansakunnalle kaksi kieltä oli mahdoton
järjettömyys. Hän, jos kukaan, tiesi sen omasta kokemuksesta; hän, jos
kukaan, oli saanut kärsiä siitä, että hänellä ei ollut äidinkieltä.
Kaikki hänen toiveensa olivat rauenneet, onnettomuudet olivat häntä
runnelleet, ja kaikki joutui yhdestä ainoasta syystä; kaikkeen oli se
kielen puute yksinään syynä.

Fritzin suku oli alkuaan kotoisin Itämeren maakunnista. Ja Ruotsin
vallan aikana kuului se Tallinnan mainioihin Schvarzkopfeihin, joka
veljeskunta vieläkin on olemassa. 17:llä vuosisadalla oli eräs
Dravershausen, Andrei Ivanovitsh, kirjoituttanut, kuten tapana oli,
itsensä kauppiaaksi Lappeenrantaan, vaikka ei koskaan siellä
oleskellut, päästäkseen siten vain suorittamasta minkä mitäkin
kunnallismaksuja kotipaikassaan Pietarissa.

Jo lapsena oli Fritz saanut jotenkin häijyltä haltialta kummin
lahjaksi Viipurin kolme kieltä, suomen, saksan ja venäjän; ja tämän
tietotaakan lisäksi sai hän sittemmin oppia vielä ruotsiakin. Hänen
ollessaan 10 tai 13 vuoden ijässä täydennettiin tuota Babelin kielten
seoitusta vielä ranskalaisen kotiopettajattaren avulla. Sekamelska
hänen aivoissaan oli nyt täydellinen ja tuli vuosi vuodelta yhä
pahemmaksi kunnollisen kieliopin luvun puutteessa, siihen aikaan kun
luettiin melkein ainoastaan latinan lauseoppia. Uusien sanain tarve
näet kasvoi, mitä enemmän hän kehittyi, ja niitä hän otti mistä
paraiten soveltui, siitä kielellisestä erämaasta, joka oli hänen
käytettävänään; ja kun hän, kadotettuaan aikaisin vanhempansa,
enimmäkseen oleskeli sukulaistensa luona Viipurissa, oli se erämaa
kylläkin suuri.

-- Eine Lüge ist es. Tiedättekö, miten vaikea minun on ollut opetella
sitä huonoa saksaa, kuin nyt osaan? Siinä on minulla ollut monen
vuoden työ ja vaiva. Minun on täytynyt vanhana miehenä tehdä uudestaan
lapsen työ. Tiedätkö, mitä minä olen kokenut, päästäkseni kouluun ja
päästäkseni sieltä pois? Ja tiedätkö, mitä kaikkea minä sain koulussa
kärsiä kieleni tähden? Minä olin kuin sadun valkea korppi, kuin
punainen kyyhky; kaikki katselivat ja ällistelivät minua.

-- Niin no, pojat ovat aina julmat. Ei maksa vaivaa surra sitä asiaa,
ei ollenkaan.

-- Entä naiset sitte, luuletko niiden olleen rakastettavammat minua
kohtaan?

Minä en voinut olla hymyilemättä; muistin kyllä hänen
vastoinkäymisensä nuoruuden ijässä.

-- Muistatko Mari H:ta ... häntä, joka sitte meni sille venäläiselle
asiamiehelle? Hän on tehnyt elämäni katkeraksi, saatat kyllä uskoa.

-- No, miten se sitte oli?

-- Mitenkö oli?

Ja hän kertoi seuraavan tapauksen.

Esittää hänen kertomustansa hänen omilla sanoillaan ja hänen
kielellään olisi minulle mahdotonta; sen tähden suotakoon minun itseni
kertoa se niin hyvin, kuin osaan.

-- Niin, muistathan ne kaksi komeaa kalliosaarta, ne Neulat ... joissa
merikotkat pesivät vaivaismännyissä. Meitä oli siellä koko seura,
Misha, Dasha ja Mari; niin, olitpa siellä sinäkin mukana. Me
ongiskelimme mustaselkäisiä ahvenia meren puolelta Ja kullankiiltäviä
sorvia matalasta lahdesta. Se oli varmaankin 50-luvulla. Oh, millainen
päivä, minä en sitä unhota koskaan. Kvartsi kiilsi punaisessa
graniitissa auringon paahteessa kuin miljoonat tähdet. Aallot
loiskivat raittiisti ja vapaasti, merituuli suikerteli voimakkaasti ja
pehmoisesti pitkin ruumista. Taivaan rannan rajalla oli koko metsä
mastoja ja viiriä; ne näkyivät Uuraasta. -- Minä pysyttelin koko ajan
lähellä Maria, autoin matoa onkeen ja olin nöyrä palvelemaan kuin
uskollinen villakoira. Tuli sitte ilta, komea kesäilta. Tuuli tyyntyi,
aallot vierivät verkkaan, pehmoisina. Kuu nousi kuin pallo ja kylvi
välkettään aalloille; siinäpä oli leveä, kultainen tie taivaan ja
meidän välillämme. Sorsat lentelivät ylhäällä, kaulat suorina,
rauhaisiin lahtiin. Tuli aika lähteä kotiin. Me olimme kahden kesken
veneessämme ulkona merellä. Toiset olivat ehtineet hyvän matkan meistä
edelle. He olivat melkein häviämäisillään keveään, sinipunervaan
autereesen, joka liiteli meren päällä. Mari oli ollut niin
luottavainen, niin ystävällinen, niin hellämielinen. Nyt taikka ei
koskaan, ajattelin minä. Minä lakkasin soutamasta. Maria Karlovna,
sanoin minä kuiskaten ja ojensin käteni. Hän antoi minulle pienen,
pehmeän käpälänsä. Ah, nuoruus, nuoruus, ihana aika; mitkä suloiset
tunteet meissä silloin liikkuivat, kuin kosketimme sellaista pientä,
pehmoista ja lämmintä, ruususormista kättä! Kuu valasi hänen
kasvojansa. Minä näin, että hän oli liikutettu. Hän nähtävästi odotti,
että minä sanoisin hänelle jotakin; mutta minun kurkkuni oli kuin
kiinni kuristettu. Veri syöksyi minulle päähän. Mitä piti minun sanoa
ja millä kielellä? Hänhän puhui melkein ainoastaan ruotsia. Viimein
minä sanoin: Maria Karlovna, tahtoko sinä tulla minä vaimo? Ah, lumous
kerrassaan haihtui; niin kuin makaava prinsessa metsässä heräsi
unelmistaan suutelosta, niin minun puheeni herätti Marian. Minä näin
selvään kuun valossa, miten pilkkahymyn kajastus värähti hänen
kasvoillaan. Minä vetäydyin äkisti pois ja pudotin airon järveen.
Aioin kumartua sitä ottamaan...

-- Niin, kyllä muistan; siitä tuli aika meteli.

-- Ah, jospa olisin osannut puhua yhtä kieltä vain, mitä hyvänsä.
Jospa puheeni olisi kuohunut vapaasti, esteettömästi, kuin aallot
merellä. Mutta voi, ei; mitä minä tunsin syvimmällä sielussani, se oli
kätkettynä kuin raakku meren pohjassa. Minun suussani muuttui ylevä
naurettavaksi, hieno hyväily sävyttömäksi, suuri, ylhäinen halvaksi.
Voithan ajatella minun tukaluuttani kahden kesken hänen kanssaan
merellä veneessä, ja yksi airo vain kädessä. Meidän täytyi huutaa apua
ja siihen se loppui minun rakkaustarinani.

Fritz katsoi synkästi alas eteensä.

-- No niin, sanoi hän rauhallisemmin, minä olen nyt nähnyt hänet,
seitsemän pientä venäläispentua ympärillänsä, posket kuopallaan ja
hampaat suuret. Minä olen iloinen, että kävi niin, kuin kävi, mutta 30
vuotta sitte, silloin se oli minusta raskasta. Pehmeä, valkoinen,
sulava, pyöreä kuin vehnäkakku. Myönnäpä, että hän oli suloinen.

-- Myönnän kyllä, ja myönnän senkin, että kova isku se oli, jonka
kohtalo antoi sinulle; mutta ainoastaan runoilijain lauluissa
nuoruuden rakkaudella on niin mahtava voima, että sydämmet murtuvat.
Kiitos näiden herrain runoilijain itkettäville tuotteille, niistä on
uusi sukupolvi karaistunut. Elämässä on paljo muuta tavoiteltavaa.

-- Niin kyllä, vastasi hän kolkosti, koeta uskoa, että entisyyttä ei
ole koskaan ollut olemassa, että hakattu puu on jälleen alkanut tehdä
silmikoita ja kukoistaa; minä en sitä voi. Ja jos voisinkin, minä
kuitenkin vakuutan sinulle, että olen mies, joka olen joutunut
haaksirikkoon kaikilla merillä; ja kaikkiin onnettomuuksiini on
yksistään äidinkielen puute syynä. Hän nojasi raskasta, rumakaavaista
päätään käteensä ja katsoa tuijotti miettivästi eteensä; ja nyt sain
kuulla hänen muita vaiheitaan.

Se oli siihen aikaan, jolloin Kotzebue ja Vossin "Louise" vielä
kävivät meillä pakkokurssilla, jolloin Lessing ja Körner olivat
nimellisarvossaan ja Schiller ja Göthe olivat ylenneet jumalain
vertaisiksi ja par'aikaa olivat korkeimmassa arvossa. Siihen aikaan,
jolloin Itä-Suomen sydän sykki jossakin Weimarin ja Lybekin välillä,
jolloin me tunsimme Taka-Pommeria paremmin kuin omaa lääniämme. Siihen
aikaan lähetettiin Frits yksityiskymnaasiin -- Stuttgarttiin. Kävi
niin, kuin täytyi käydä; huono saksalainen ruoka riisti häneltä
rohkeuden ja äidinkielen puute teki, että, kuin hänet viimein otettiin
pois opistosta, hän oli ikäisekseen uskomattoman tietämätön asioista,
joita meillä katsottiin ehdottoman tarpeellisiksi. Sitte hän tuli
Viipurin kymnaasiin. Yhtä huono menestys; kieli oli vastaan, sillä
kymnaasi oli muuttunut ihan ruotsalaiseksi. Sitte koetettiin Haminaa,
joka siihen aikaan oli kaikkein henkisesti vaivaisten ja rampojen
pelastus ja viimeinen turva. Mutta voi, ei ollut menestystä
sielläkään. Kuin opettaja häneltä kysyi jotakin, kääntyi koko luokka
hänen alhaiseen istuinpaikkaansa päin valmiina tervehtimään vastausta
naurun puuskalla; oltiinpa niinkin hävyttömiä, että, jos vastaus
sattui olemaan välttävänkään kelvollinen, niin katsottiin voivansa
osoittaa tyytymättömyyttänsä siihen huvin riistämiseen.

-- Katso minua, sanoi Fritz, tehden suuren, naurettavan viittauksen;
kaksikymmentä vuotta on siitä kulunut, mutta vieläkin olen kuullut
vanhoja kadettihistorioita kerrottavan, joissa minä, kuolematon Fritz
hullunkurisine vastauksineni ja naurettavine sanoineni olen sankarina.
Kaikki tyhmyydet, joita monet upseerinkokelaspolvet ennen minua ja
minun jälkeeni keksivät, siirrettiin minulle. Katso minua, minä en ole
vielä vanha, vaan kuitenkin minä olen tarina puheen hulluuden ja
naurettavan kielen alalla. Minä olen Bellmanin, Talleyrandin,
Menshikovin vastakohta; kaikkein sukkeluudet kootaan heille, ja minä,
minä kokoon niskoilleni kaikkein tyhmyydet.

-- No niin, Hamina tuli minulle sietämättömäksi ja viimein minä pääsin
upseeriksi Riigan junkkarikoulusta. Minä jouduin kansliaan; minua näet
katsottiin kieliä taitavaksi. Oh kaikkea sitä sekasotkua, kuin minä
siellä kirjoitin kokoon yhtenä vuonna! Muistellessani kaikkia
häväistyksiä ja kaikkia ikävyyksiä, kuin siellä sain kärsiä,
punastuttaa minua vielä tänäkin päivänä.

Minä en voinut olla hymyilemättä noille vanhan kumppanini sanoille.
Hän hypähti kiivaasti ylös ja sovitti kömpelön ruumiinsa rumaan
asentoon, katsoi minua silmiin ja sanoi vikisevällä kaiuttomalla
äänellään:

-- Sinä et usko minua.

-- Uskon, kyllä minä uskon, mutta myönnähän toki itsekin, että
liioittelet.

-- En, sitä en myönnä. Sinä olet nyt kuullut vasta minun alkuopintoni
elämän koulussa. Kuule ja kumoa sanani, jos voit. Minä en ole koskaan
oppinut lausumaan ajatuksiani tarkkaan, suoraan enkä oikein. Se on
aina vaarallista nuorisolle; mutta minulle se oli pahempi kuin
enimmille muille. Minä olin näet äitini puolelta virolainen ja äitini
äiti oli puolalainen. Virolaiselta olen perinyt suomalaisen hitauden,
toimettomuuden, joka johtuu siitä, että se rotu on kuvitteleva,
uneksiva, runollinen; puolalaiselta haaveksimisen, se rotu kun on
työtä kammoksuva, nautinnon himoinen ja ilman käytöllistä kykyä. No
niin, mielikuvitus, jota filosoofit ovat sanoneet "ihmissielun
syvyydeksi", tuli minulle äidinkielen puutteen tähden liian
voimakkaaksi. Minä en voinut pitää sitä aisoissa. Minä en voinut
koskaan tehdä tarkkaa, sillä minä en osannut puhua oikein. Minun
predikaattini tuli liian avaraksi tai liian ahtaaksi, mutta ei koskaan
subjektin mukaiseksi. Minä sain tyytyä ja minä tyydyin, kunhan oli
sinne päin, tyydyin johonkin, joka kyllä ei ollut itse asia, mutta
näytti siltä. Sitte ohjaamatta jätettynä kasvoi minun mielikuvitukseni
äärettömästi. Se oli minun onnettomuuteni, mutta se oli myöskin minun
iloni. Minä sulkeuduin omaan itseeni ja kuvittelin itseäni
onnelliseksi; minä näin unelmissa itseni rikkaana, suurena, mahtavana,
taitavana ja kaunopuheisena. Kuin översti todella läksytti minua ja
kirjurit ivaavasti hymyillen korjailivat minun kirjeitäni; kuin ne
kirjeet kopioina kulkivat kumppanien kesken kädestä käteen kuten
hyvätkin pilalehdet ja herättivät sanomatonta riemua; silloin minä
itsekseni uneksin, että översti ylisteli minun loistavaa kieltäni,
että kirjurit ottivat minun kirjeitäni vastaisiksi kaavoikseen. Kuten
turkkilaisen hashis, kiinalaisen ooppiumi ja europpalaisen morfiini,
vei mielikuvitus minua ihannemaailmaan, siihen maailmaan, joka oli
minun omani ja jossa minä yksin olin valtias herra. Päihtymys kuin
päihtymys: mielikuvituksen, väkiviinan tai myrkyn; kaikki ne
veltostuttavat tasapainoa, ajatusvoimaa ja moraalia -- ja kerran --
Fritz painoi synkästi alas päänsä, taistellen itsekseen --kerran minun
sitte täytyi erota pataljoonasta eräiden säännöttömyyksien tähden,
joita nyt en tahdo enkä voi ilmaista.

Me istuimme katsomatta toisiimme, ääneti, jopa hämillämmekin.

-- Tämä kuumuus on ihan sietämätön, sanoin minä viimein.

-- Mihin sinä matkustat?

-- Pitkin rajaa Laatokalle. Entä sinä?

-- Kotiini Valkeasaareen.

-- Oletko nainut mies?

-- Olen, nain venakon.

-- Venakon; no, jopa...

Hän keskeytti minua kiivaasti.

-- Oletko nähnyt korpimetsoa teirin leikkiessä? Sillä ei ole mitään
omia leikkipaikkoja, se väkisin vierailee teirin, jopa metsonkin
leikeissä. Se on turmeltunut olento, joka näkee huonosti, lentää
huonosti, leikkii huonosti. Se on vahva, karkeatekoinen, lian
karvainen niistä paikoin, joista teiri on valkoinen, ja päästää rumia
säveliä. Teirin soinnukas houkutus, hyväilevä kuherrus, miehekäs,
rohkea vihellys, raikas kuin etuvartian merkki, muuttuu korpimetsolla
sähiseväksi sekasotkuksi, joka pelottaa naarasteirit ja suututtaa
metsästäjää. Jaloilta vanhemmiltaan on se perinyt ainoastaan
ruumiillisen vahvuuden. Kuin lumireki laskeutuu se riippuvin siivin
keskelle teirien leikkiä ja turmelee kaikki tyyni. Näetkös, minä olen
sellainen korpimetso, minä.

Mies parka oli oikeassa. Minä näin sittemmin hänen poikansa, kolme
pientä, isomahaista olentoa, yllä pitkät koltit kushakkoineen
(vöineen), ja päässä furashkat (lakit), oikeita korpimetsoja,
rumamuotoisia, tukka tuhan karvainen, ja oppineet neljän kielen kaikki
rumat sukkeluudet ja kaksimieliset sanat. Minä kysyin itseltäni,
mitähän pyrintöjä muita kuin ihan omia personallisia nämä lapset
kerran täys'kasvuisina harrastavat? Missä oli niiden juuri ja missä ne
olivat kukoistavat?



JOKO-TAHI.


Hehkuvan kuumana elokuun päivänä istui pastori Isak Hultila kolmannen
luokan rautatievaunussa Pietarin radalla. Aurinko oli ylimmillään,
kuumuus perin rasittava ja vaunu tietysti täpö täysi. Ei maksanut
vaivaa pitää ikkunoita auki, sillä toiselta puolen paahtoi aurinko
armottomasti, niin että ilma kankailla ja suoniityillä vapisi
kuumuudesta, ja toiselta puolen työnsi tuuli savua sisään suurina
pilvinä. Savussa oli pisteleviä, pieniä, teräviä jyväsiä, jotka
nipistelevien polttiaisten ja mäkäräin tavalla imeytyivät kiinni
ihon huokosiin ja kovasti koettelivat matkustavaisparkojen
kärsivällisyyttä, jota kuumuus ja väsymys muutenkin pahasti
ahdistivat. Pastori Hultila istui kuumuudesta näännyksissä kahden
miehen välissä, joista toinen oli suuri, lihava ja punakka venäläinen,
ei käsityöläinen eikä kauppias, sillä hänen kätensä olivat lihavat ja
pyöreät, eikä sotilaskaan, koska hänellä oli pitkä, musta nuttu yllä,
ja toinen oli tatarilainen, ammatiltaan kaupustelija. Tämä viimeksi
mainittu taisteli urhollisesti väsymystä ja unta vastaan ja
pelkäävästi vartioitsi laatikkoa, jossa oli Vähä-Venäjällä tehtyjä
pitsejä.

Ah, jospa vain lämmin, venäläinen ja tatarilainen olisivatkin olleet
ainoat tekemässä Isak Hultilaa levottomaksi! Ei, paha kyllä! Hänellä
oli pahin ahdistaja sisällänsä. Hänellä oli tosiaankin syytä olla
tyytymätön itseensä, sillä hän oli vihoittanut Herraa, seurakuntaansa
ja Porvoon tuomiokapitulia. Aikaa myöten arveli hän, siinä itsekseen
mietiskellessään, voivansa kyllä tinkiä omantuntonsa kanssa;
seurakunnan kanssa voitiin asia ehkä myöskin sovitella; Herran kanssa
ei ollut niin pahaa hätää, sillä hän oli laupias ja pitkämielinen;
mutta tuomiokapituli oli pahin. Niin -- hänestä oli parempi paeta kuin
huonosti taistella. Sillä mitäpä hän voi tehdä, mitä sanoa, mihin
turvautua, kuin hänen oli tuomiokapitulin edessä annettava
selitysvastaus seurakunnan valitukseen, että hän oli ollut juovuksissa
eräässä papillisessa toimituksessa? Todistukset olivat sitovaiset,
todistajat jäävittömät, eittää hän ei tahtonut eikä voinut. Jospa se
edes olisi ollut ensimmäinen kerta! Mutta voi ei! Paha kyllä, niin ei
ollut. Ja sitä ajatellessa nousi häpeän punastus hänelle ylös tukan
rajaan asti, niin että valtimot paisuivat ja jyskyttivät pastori paran
ohauksissa. Hänellä oli ainoastaan yksi pelastuskeino. Yksi ainoa,
jota usein olivat käyttäneet samassa tukalassa tilassa olevat
virkaveljet kuin hän nyt, nimittäin saattaa ennen, kuin tilinteon
hetki ehti tulla ja armon ovi sulkeutua -- saattaa koko asia
unhotuksiin pyrkimällä vapaatahtoisesti pois laumastansa ja
isänmaastansa. Hän oli Pietarin luterilaiselle konsistorille
ilmoittanut olevansa halukas ottamaan vastaan keisarikunnassa
hajallaan olevain lammasten hoidon. Siellä vieraassa maassa ei kukaan
tiennyt mitään hänestä, siellä hän aikoi alkaa uutta elämää, olla
täst'edes ihan maistamatta--; Jumalan avulla toivoi hän uusissa
oloissa pääsevänsä vapaaksi onnettomasta tavastaan. Pastori huokasi
syvään, kuin muisti profeetan sanat: "Herra on antanut sinulle hyvän
maan, maan, jossa vesiojat, lähteet ja järvet ovat, jotka laaksoille
ja vuorten sivuille vuotavat, maan, jossa sinä et ole vajavaisuudessa
syönyt leipää, jossa ei mitään puutu --hyvän maan." Tämän maan hän oli
menettänyt: hänen täytyi jättää isäinsä pyhä maa. Ja minkä tähden?
Häntä väristytti kuin hän itsekseen mutisi vastaukseksi: -- konjakin.

Ja kuitenkin, Herra oli ollut laupias, oli säälinyt häntä. Juuri nyt
oli pastorimme saanut kuulla, että tuolla alhaalla Inkerinmaassa oli
avoin paikka. Seitsemän suomalaista kylää hajallaan sadan
viidenkymmenen virstan matkalla, soita, oikeauskoisia seurakuntia ja
pohjattomia saviteitä välillä, -- ne kylät tarvitsivat sielunpaimenta.
Eräs pastorimme lapsuuden ystävä ja ylioppilas-kumppani, jolla oli
hyviä tuttuja niissä suomalaisissa kylissä, oli luvannut antaa hänelle
paitsi kaikkia tietoja paikasta, myöskin mahtavan suosituksensa. Tämä
ystävä asui Valkeasaaren asemalla, ja sinne oli nyt pastorimme
matkalla.

Kuumuus ja ahtaus olivat, kuten sanottu, sietämättömät. Vaunujen
jyrähtäessä eräässä kiskojen haarassa vähän enemmän kuin tavallisesti
heräsi venäläinen, joka oli nukkunut syvään uneen pois koko huolista,
tatarilainen hypähti ylös lyhyestä horroksestaan, kuin olisi peljännyt
turkmeenien karkaamista päälle. Venäläinen otti esiin ristijuovaiseksi
tahotun viinapullon, avasi sen ja nosti hitaasti paksuille, punaisille
huulilleen. Pul, pul, pul, kuului; sitte hän pyyhki suutaan nuttunsa
hihalla, maiskautti tyytyväisesti kieltään ja katsoi hyväntahtoisesti
outoon kumppaniinsa.

-- Tahdotteko? sanoi hän, ojentaen pulloa pastorilla; se virkistää
lämpimässä.

Pastori hypähti ylös:

-- Kiitoksia en! en huoli!

Kuin viinaa tarjottiin tässä seurassa ja tässä muodossa, niin se
pastoria inhotti.

Nyt puhalsi veturi pitkän, kimakan vihellyksen, joka pelotti pääskyt
pois jo pitkän matkan päästä sananlennätin-langoilta. "Valkeasaari",
kuului huuto ulkoa; viisitoista minuuttia vapautta ja raitista ilmaa
väsyneille matkustajille. Pastorimme, tottumaton matkoihin, astui
varovasti alas pienine matkalaukkuineen ja katseli kummastellen joka
taholle, kuin ystävää ei ollutkaan vastassa. Mitähän se
merkitsi? olikohan jotakin tullut väliin? Levottomasti meni hän
ravintohuoneesen. Valmiiksi kaadettujen ryyppyjen ja rasvaisten,
pullakoiden pasteijien seassa, joita vastaan kärpäsjoukot kävivät
lakkaamatonta piirityssotaa, oli siinä kirje hänelle.

Kiireesti hän avasi kirjeen, se oli ystävältä:

     -- -- -- täytynyt matkustaa Levashovoon; tulen huomenna; mene
     kestkievariin! Tuus

                                                     J. A.

Sepä oli kiusallista. -- Mitä oli hänen nyt tehtävä koko pitkä
iltapäivä? Hän meni ulos junasillalle; siellä oli elämän kihinää, joka
osoitti, että jo maailmankaupunki oli lähellä. Pastori ensin vähän
hämmentyi; tämä olikin hänen ensimmäinen pitkä matkansa. Nuoria naisia
ja tyttöjä, kirjavia kuin kesälinnut, komeita, vähävenäläisiä,
punaisia ja sinisiä koruompeluksia väljissä liiveissä ja leveissä
esiliinoissa, käveli paljain päin sillalla. He kumartelivat ja
heittelivät toistensa ohitse tervehdyksiä, katseita ja sanoja nuorille
herroille, jotka heikkohermoisen näköisinä jouten kävelivät huonosti
hoidetuissa, liinaisissa kesävaatteissa. Leveät, venäläiset emännät,
leuan alla isot lihapoimut, tunkeilivat tyynyineen ja peitteineen kuin
leveärintaiset saimat. Muutamat suomalaiset pikku rouvat,
tietäen loistavan puhtautensa kaikessa tässä likaisuudessa ja
venäläis-hajussa, mittailivat sillan lautoja taitavan varmasti;
konduktöörejä, saksalaisia tavarannäyttelijöitä, upseereja pölyisissä
pitkissä virkapuvuissaan kiiruhti toistensa ohitse, ja tämän kirjavan
kuteen loimina seisoi tasaisen harmaa joukko suomalaisia talonpoikia
suurissa ryhmissä siellä täällä. Kaikkein näiden eri kansallisuuksia
edustavien henkilöiden välitse pujottelihe etäisimmän idän poika,
japanilainen kyyppari hienoilla säärillään, silmät viistossa, iho
keltaisena ja kurttuisena kuin kuivanut pomeranssi, ja vei höyryävää
teetä eräälle kenraalille, joka oli punakkana ja ylpeänä vetäytynyt
erilleen suuresta joukosta. Kenraali vihaisesti katseli kiiruhtavaa
joukkoa ja puolella korvallaan kuunteli harpun näpyttelijää, joka
surumielisellä soittimellaan sävelteli kappaleita "Iloisesta sodasta"
ja "Kuninkaan luutnantista". Pastorimme juuri aikoi pyytää seltteriä,
kuin kellon soitto kuului ja heti sitte kimakka vihellys. Koko pilvi
vesihöyryä nousi puhkuvasta veturista kohti savusinistä taivasta ja
kirjava kuva hävisi yht'äkkiä. Ihmiset olivat kadonneet,
harpunsoittaja luki vaskirahojansa --kaikki oli hiljaa ja ääneti.
Kesäaurinko paahtoi ääretöntä hietakangasta ja kultasi kahta
kiskoviivaa, jotka välkkyen vielä etäälläkin katosivat tuolla näköalan
rajalla päivänsavuun. Pääskyset istuivat taas sananlennätin-langoilla
ja jatkoivat lauluaan juuri siitä, johon se neljännestunti sitte oli
heiltä keskeytynyt.

Viimein tuli ilta viileyksineen. Isak Hultila meni alas
kestikievariin. Hän kysyi isännältä, karjalaiselta, niin pyöreältä ja
lihavalta kuin pyöreä torni Viipurissa, oliko huonetta saatavana.

-- Oli, mutta yhdessä toisen kanssa.

-- Kenenkä sitte?

-- Nikitin Nikititsh Nikanovin.

-- Kuka se on?

-- Hän on Viipurista, lukkari tai veisaaja vai mikä hän lienee; hän se
nyt laulaa tuolla sisällä.

Tosiaan kuuli pastori sisemmästä huoneesta myrinää, kuin joku olisi
pärisyttänyt passoviulun pisintä kieltä.

Pastorillamme ei ollut varaa valita. Kestkievarin suuren yhteisen
salin lävitse, jossa tatarilainen istui pitsejänsä järjestellen, astui
hän pieneen siistittömään huoneesen joka kovasti haisi geraniumilta,
tupakalta ja viinalta. Kirkasväriset, siniset seinäpaperit olivat
halkeilleet pitkin kaikkia seinänrakoja, jotka selvistä merkeistä
päättäen olivat "täynnä asujamia".

Sängyssä pöydän vieressä istui rautatievaunussa vieruskumppanina ollut
Nikitin Nikititsh suurena, mahtavana ja onnellisena. Hän oli selvä
venäläinen tyyppi, leveät huulet, leveä, pyöreä nenä, viisaat silmät,
kirjava iho ja tuuhea tukka, jaettu keskeltä otsaa ja kammattu
sivuille. Hänen rintakehänsä oli avara kuin palkeet. Kuin hän korotti
miehekkään äänensä, syvän ja miellyttävän kuin hongikon kohina,
voitiin kyllä käsittää, että se oli luotu kaikumaan Herran temppelin
holveissa eikä tukehtumaan halvassa kyläkapakassa. Hän oli jotenkin
nauttinut ja edellä mainittu, ristijuovikkaaksi tahottu pullo oli
hänellä nyt puolillaan pihlajamarja-likööriä. Nikitin Nikititsh oli
nyt siinä tilassa, jolloin koko maailma juopuneesta näyttää
sopusointuiselta ja ihanalta, jolloin hän katsoo joka ihmistä
ystäväkseen, veljekseen. Hän nauroi ystävällisesti, näytti kahta
loistavan valkoista hammasriviä, kaatoi sitte pihlajanmarja-likööriä
lasiin ja tarjosi pastorille, rakkaasti katsahtaen tummanloistoisilla
silmillään.

-- Terve tuloa, terve tuloa, kumppani! Mikä teidän nimenne on ja
teidän isänne nimi?

-- Vai niin, Isak Karlovitsh. Terve tuloa. Isak Karlovitsh! Te olette
kauppias, eikö totta, maakauppias? kysyi hän edelleen.

Pastori ei tahtonut mielellään ilmaista, kuka hän oli, ja sen tähden
nyykäytti vain päätään.

-- No, Isak Karlovitsh, käykää istumaan, tähän, isä hyvä, sängyn
laidalle!

-- Olkaa hyvä, ottakaa lasi! Nikit Nikititsh, virren veisaaja se nyt
tarjoaa. Eikö! Ettekö huoli pihlajanmarja-viinaa? sanoi hän
kummastellen, kuin pastori ei ottanut vastaan hyvästä sydämmestä
tehtyä tarjousta.

-- Miksi ette? Olenko minä loukannut teitä? Minkä tähden ette huoli
lasia? Yksi vain, yksi ainoa lasi. Tehän olette kristitty ettekä
mikään muhamettilainen koira kuten tatarilainen tuolla salissa.
Pihlajanmarja-likööri on terveellistä.

Ja juopuneen itsepäisyydellä piti hän toisella kädellään pastoria
napinlävestä ja toisella tyrkytti hänelle likööriä.

-- Yksi vain, sydänkäpyseni, pikku kyyhkyseni; kas, se on keltainen
kuin kulta ja kirkas kuin aurinko juhlapäivänä.

-- No, kotirauhan tähden yksi lasi, mutta ei enempää, sanoi pastori,
voimatta olla nauramatta tätä itsepäistä vierasvaraisuutta.

Hän nosti lasin huulilleen, alkoholin haju nousi päihdyttäen ylös
pitkin kitalakea, ärsytti hermoja, ja äkisti kuin leimaus syttyi himo
aivojen komeroissa. Peto oli ihmisessä päässyt irralleen. Kiihko,
pidätetty viikkoja ja kuukausia, hillitty huolissa ja levottomuudessa,
nousi jälleen vapaana ja hillittömänä ylös kuten niin usein ennen.
Mitä merkitsevätkään hyvät aikomukset, toivottomuus, pyhät lupaukset,
katumuksen kyyneleet taistelussa tätä voimaa vastaan? Nikitin
Nikititshin totisesti ei tarvinnut tarjota pastorillemme enempää;
päihtymys oli nyt hänen lähin pyrintönsä. Ja siinä pidettiin oikeat
juomingit, nautittiin monenlaisia väkeviä. Veisaaja koki kaikki eri
mielialain asteet, oli iloinen ja lauloi vähävenäläisiä tanssisäveliä,
oli pehmeä ja surumielinen ja kertoi pitkiä kappaleita Volgabylineistä
ja sankari Asrasta, joka läksi loitos uskottomain maahan, ja silloin
hän itkeä nyyhkytti. Ah, sehän oli hänen oma elintarinansa; olihan
hänkin, Nikitin Nikititsh, lähtenyt sinisen Volgan keltaisilta
rannoilta elämään ja asumaan kelvottomain tshuhnien ja tshuudien
seassa, jotka eivät puhuneet slaavilaisten jaloa kieltä eivätkä olleet
oikeauskoisia; heille oli kyllä kerran opetettava venäjää; ja
oikeauskoisiksi, niin sellaisiksi piti heidän tuleman jok'ainoan.

Mutta silloin Isak Hultila pahastui, löi nyrkillään pöytään niin, että
lasit hyppivät, huusi ja pauhasi.

-- Niin, jos sinä Nikit Nikititsh saat elää ja vallita -- mutta
näetkös, sitä sinä et saa, ja oikeauskoisiksi me emme tule koskaan.
Sen minä takaan.

-- Eivätkö tule? jyrisi veisaajan mahtava passo niin, että
seinäpaperin repaleet häilyivät ja irtanaiset ruudut helisivät; mutta
ne tulevat, sanon minä. -- Minä olen elänyt kahdeksankolmatta vuotta
Virossa, Liivinmaalla ja Inkerinmaalla, petollisten puolalaisten,
likaisten virolaisten ja tietämättömäin liiviläisten seassa,
kahdeksankolmatta vuotta, kuuletko. Minä tiedän sen asian paremmin
kuin sinä, isä hyvä; jos he saavat seurakuntaansa, ja aina ne välisti
saavat, jonkun papin, joka ei kelpaa muualle, joka vain juo kuten sinä
ja minä, joka pitää herrain puolta, kuittaa palkkaa ja kantaa
kymmennyksiä, niin ne kääntyvät oikeaan oppiin jok'ainoa. Batushka
kastaa heitä sadoittain, tuhansittain. Itse minä olen veisannut
siunausta heille, Isak, Karlovitsh, veisannut niin, että kurkku on
kuivanut. -- Maljasi, pikku isä! Maljasi, vanha veitikka.

Pastori Hultila tuli kalpeaksi kuin tali.

-- Onko totta, mitä sanot? kysyi hän änkyttäen.

-- Jumalan pyhän emon kautta, se on totta jok'ainoa sana, lallatti
veisaaja.

Hultila työnsi pöydän pois niin rajusti, että konjakki- ja viinalasit
vierivät sekaisin, sieppasi lakkinsa ja meni ulos aika vauhtia.

Ulkona vallitsi kesäillan läpinäkyvä pimeä; tuuli tuntui viileältä ja
hyväilevältä, suloiselta ja tuoksuiselta päivän kuumuuden jälkeen.

Muutamat kalpeat pikku tähdet katselivat unisesti alas äärettömästä
avaruudesta. Luonnon näytti olevan vaikea nukahtaa näkemästä niin
paljoa kauneutta. Sirkka lauloi kaikuvasti lauluansa elämän iloista;
tynnyrilintu ilmoitteli hongikosta, että vielä ei ollut päivä
loppunut, vielä näkyi kalpean punaista valoa lännestä. Yölepakot
liitelivät pihlajain latvojen päällä, kuvastuen pimenevää taivasta
vasten; niiden päällitse lentää suhisti muuttohaukka, joka oli
myöhästynyt metsästysretkellään, pontevasti ja suoraan kuin nuoli
yömajaansa.

Pastori Hultila selvisi yht'äkkiä, niin kiihtynyt hän oli.

Sipin ja Vahdin vastalauseista huolimatta astui hän hiekkapihan poikki
ja kävi istumaan penkille suuren pihlajan alle. Raivokkaasti riehuivat
ajatukset ja aatteet hänen aivoissaan; hänen tunteensa kuten hänen
havaintonsakin olivat ylenneet jokapäiväisyyttä korkeammalle. Hän näki
vaikkapa vain välähdyksittäin, syvemmin kuin ennen, mikä hänen
velvollisuutensa oli; hän tunsi tänä hetkenä lämpimämmin kuin
tavallisesti, mitä hänen virkansa häneltä vaati. Oliko hän mies
vahvistamaan veljiänsä inkeriläisiä ja virolaisia siinä myrskyssä,
joka nyt kasvoi idässä? Vuosisatojen muinaisena yönä olivat heidän
heikot aluksensa pysähtyneet Suomenlahden hietarannoille. Vuosisatoja
toistensa jälkeen olivat he pysyneet pystyssä ajan merellä; aalto
toisensa jälkeen oli hyökynyt heidän ohitsensa. Myrsky oli pauhannut
heidän ylitsensä. Kaksi vahvaa ankkuria, heidän uskonsa ja heidän
kielensä, oli säilyttänyt jäännökset näistä veljeskansoista tuolla
ulkona, jossa suuret myrskyt käyvät, jossa aallot pauhaavat korkealla
ja voimakkaasti, jossa tulvan hyöky on vierinyt paljon suurempien ja
paljon paremmin varustettujen alusten yli kuin heidän. Ja nyt hän,
Isak Hultila, aikoi mennä sinne ulos; hän, heikoin heikoista, aikoi
tarttua peräsimeen nyt, kuin tulevan myrskyn pauhina jo kuului. Ei,
eiköhän juuri hän tulisi yhdeksi niistä, jotka irroittelivat vitjojen
renkaita? Eikö hän ollut äsken langennut ensi kiusauksessa, vaikka oli
ennen niin katkeraa kokenut ja tehnyt kaikenlaisia lupauksia. Hän ei
ollut oikea mies. Ja kuitenkin, jos hän ei ottanut vastaan, mitä nyt
tarjottiin, niin mitä seurasi -- häviö, vieläpä enempikin: häpeä ja
kunniattomuus. Mitä hänen sukunsa, hänen ystävänsä sanoisivat? -- Entä
sanomalehdet sitte! Häntä kauhistutti kaikki tuo. Hän istui tunnin
toisensa jälkeen ja taisteli, kuten muinoin Jakob enkelin kanssa,
ankaran taistelun. Hän oli välistä katkera ja uhkamielinen, välistä
nöyrä ja myöntyväinen. Välistä hän tunsi tylsyyttä ja velttoutta sekä
sapen makua suussa, välistä hän taas leimahti; koston, vanhurskauden
vaatimukset näyttivät hänestä ylhäisiltä. Tämä vaali, tämä "joko tahi"
oli vaikea.

Värittömällä taivaalla alkoivat ohuet pilvikerrokset muuttua ensin
sinipunerviksi ja sitte purpuraisiksi. Ilma puhalteli raittiisti,
mutta lauhkeasti ja kuivasti, kuten se keskikesän aamuna puhaltelee
hietatasangoilla ja merellä. Sitte nousi aurinko; komeata,
kultapunaista valoa levisi tasaisesti yli pihojen, vainioiden ja
huonerivien, tehden kaikki, vaikka se olikin huononpäiväistä,
juhlallisen näköiseksi. Kärpäset, jotka olivat olleet horroksissa
yöllä, alkoivat pistellä. Varpunen ikkunan päällä, hoidellen kolmansia
kesäpoikiansa, veteli sietämätöntä viserrystänsä. Luonto heräsi
jälleen eloon, mutta paljon kovemmin sen elämän ilmauksia, paljon
kovemmin sen helkettä ja laulua kajahti etäältä hietakankaalta
höyryhevon epäsointuinen, teennäinen, matkiva vihellys. Nyt heräsi
pastori unelmistaan ja päättämättömyydestään. Hän nousi äkisti, astui
sisään, pani pöydälle summan, joka hänen mielestään riitti kuittaamaan
hänen velkansa, otti ohuen matkalaukkunsa ja kiirehti asemalle,
tälläkin kertaa Vahdin ja Sipin vastustellessa.

Asemalla hän kirjoitti pari riviä ystävälleen:

     Kiitos hyväntahtoisuudestasi! Saatuani sattumalta tietoja siitä
     paikasta, näen, että minä en sovi siihen. Jää hyvästi!

                                             Ystäväsi I. H.

Minuutin päästä istui hän kolmannen luokan vaunussa tavarajunassa
ajamassa, lakkaamatta pysähdellen ja tuskastuttavan hitaasti,
kohtaloansa kohti.



SAIRAAN LUONA.


Apulainen Helm käveli levottomasti edes takaisin asunnossaan; hän oli
hyvin kiihtynyt; milloin hän väänsi lampputulta pienemmäksi, niin että
huone tuli melkein hämäräksi, milloin taas ylös niin, että se savusi.
Aina välistä katsahti hän kelloansa, meni ikkunan luo, työnsi
kartiinia syrjään ja katsoi pitkin lehtikujaa ja etemmäksi jäälle,
eikö ketään näkynyt tulevan. Ei ketään näkynyt, ei ketään tullut;
kaikki oli äänetöntä, kuollutta, autiota, valkoista, ainoastaan
pitkät, suorat varjot, joita kuun valo piirteli äärettömälle
lumipeitteelle, ja lumiset koivut tuottivat elävyyttä ja muotoa
autiolle talvimaisemalle. Tähdet säkenöivät ulkona ja kalpeat
revontulet ikään kuin ammuskelivat vasamoita ylös taivaan kannen
keskustaa kohti. Kuin apulainen kyllä jo kymmenettä kertaa meni
ikkunan luo ja kuunteli, kuuluikin heikkoa kulkusien ääntä etäältä
jäältä. Apulaisen katse kirkastui, nopeasti hän asetteli pois muutamia
avattuja kirjoja ja papereja ja meni tampuriin avaamaan ovea.
Kulkusten ääni kuului yhä kirkkaammin ja selvemmin. Nyt ajaja saapuu
pihaan; nyt hän ajaa ohitse. Se lienee ollut joku, joka ajoi
talvitietä kirkonkylään, ajatteli apulainen ja palasi taas
hnoneesensa. Vielä kului muutamia pitkiä minuutteja ja sitte viimein
kuului aisakellon ääni lumipeitteiseltä järven jäältä. Se varmaankin
on tohtori Lorentz, supisi Helm ja kuunteli tarkkaavasti -- niin, hän
se on -- sehän on minun oma aisakelloni; nyt minä sen tunnen. Kuinka
voinkaan minä äsken olla niin hajamielinen -- -- -- Vilkastuneena meni
hän taas etehiseen.

Kului kuitenkin monta minuuttia ennen, kuin matkustaja ehti kääntyä
järven jäältä lehtikujaan ja nousta vastamäkeen apulaisen asuntoon.
Viimein pysähtyi reki rappusien eteen. Apulainen meni ulos paljain
päin ja sydämmellisesti tervehti tulijaa.

-- No, rakas veli, kyllä minä olen odotellut sinua levottomasti ja
kärsimättömästi. Millainen oli keli?

-- Keli oli hyvä ja hyvästi kaiketi voidaan täälläkin.

-- Niin minä luulen, mutta on niin levollista, kun on lääkäri läsnä.
Suoraan sanoen, hyvä veli, tämä niin sanottu viisas rouva näyttää
minusta olevan kaikkea muuta kuin -- -- --

Tällä välin oli tohtori päässyt sisään ja alkanut riisuutua. Tohtori
Kalle Ville Lorentz oli lyhyt, jäntterä mies, jonka lihavuus ja
punakkuus heti näyttivät, että hän ei ollut tutkinut ainoastaan taitoa
antaa muiden elää, vaan osasi elää itsekin. Hänen olentonsa ja
kasvonsa eivät olleet kauniit, mutta, vaikka hän olikin lihava ja
muoto ei ollut varsin tarkkapiirteinen, loisti siinä kuitenkin elämän
iloa ja hyväsydämmisyyttä vilkkaista silmistä ja miellyttävistä
kuopista sileäksi ajellun leuan ympäriltä, niin että nähtyä nämä
ruskeat, leikitsevät silmät ei voitu olla tuntematta mieltymystä tähän
mieheen.

-- No, kuinka hän on nyt ollut, sairas, tarkoitan minä; onko hän
elänyt järjellisesti, ymmärtäväisesti -- ruokahalu hyvä, no niin,
sitte on kaikki hyvin, toivon minä.

-- No, annas katson, miltä sinä itse näytät tätä nykyä. Onpa siitä
kosolta aikaa, kuin viimeksi tapasimme toisiamme -- kuusi vuotta, se
oli 18--, -- no niin, sinä olet vaeltanut Siionin yrttitarhoissa ja
poiminut Saaronin kukkia. No niin, olet sinä taitellut muitakin
ruusuja, kauniin Helenan. Kyllä totisesti; ja tohtorin leveä,
ystävällinen muoto vetäytyi nauruun, joka päättyi hiljaiseen
tuhahtelemiseen -- se oli hänen tapansa.

Apulainen näytti vakavalta.

-- Niin, siitä on kuusi vuotta nyt. Oletpa sinä aika lailla muuttunut.
Mihin ihmeelle sinä olet hukannut ruskeat kiharasi, se oli vahinko.
Tukka oli sinun voimasi, sinun loistosi ja sinun turhamaisuutesi
ylioppilasvuosina. Mutta mitenkä, etkö sinä jo mene sairaan luo.

-- Niin, maailman ihanuus katoo, jatkoi tohtori aristelematta; minä
olen kuluttanut pois tukkani. Opinnot ja yövalvonta! Niin, niin, minä
olen matkustellut puoli Europpaa ja tutkinut sekä Eskulapiusta että
Bakkusta. Oletko ollut Wienissä Esterhazy-kellarissa? Etkö! no, siitä
saamme puhella sittemmin. Tiedätkö, mitä minä ajattelin ajaessani tätä
perhanan (ai, anna anteeksi, sinun luonasi ei taida olla tapana
kiroella) tietä Viipurista. Niin, siitä on tänä iltana juuri
yksitoista vuotta, kuin pidimme sen kuuluisan serenaadin kauniille
Helenallemme.

Pastori punastui ihan tukan rajaan asti ja muistutti taas sairasta.

-- No, no, hyvä veli, ei sinun pidä joutua hämillesi; minähän se olin
niin kelvottoman tyhmä, kuin minä tavallisesti olen. Meidän
Helenallemme, sanoin minä -- niin, anna anteeksi, mutta siihen aikaan
hän oli meidän. Nyt hän on sinun. Onko hän paljon muuttunut?

-- Onpa niinkin, vastasi Helm selvinneenä hämmennyksestään; ei elämä
ole kulkenut hänen ohitsensa, jättämättä merkkejä --- -- se kaikkea
kalvava. --Mutta kuulehan, eiköhän sinun pitäisi nyt mennä jo sisään?

-- Ei, minä olen liian kylmä vielä, sanoi tohtori ja palaten
ensimmäiseen ajatukseensa lisäsi:

-- Niin, mutta perhanan suloinen hän oli, kuin muistelen häntä. Ei,
minäpä en huolikaan naida -- totisesti minä en huoli.

Nyt kurkisti ovesta pörröinen naisen pää, kasvot kalpeat, piirteet
karkeat ja paisuneet.

-- Kas, rouva Bergström, sanoi tohtori. Pelkkiä vanhoja tuttuja. No --
milloinka te olette muuttanut tänne talonpoikaisseutuun? Kuinka sairas
voipi?

-- Nyt se alkaa, sanoi rouva niiaten ja katosi.

-- Tulen kohta, sanoi tohtori, riisui nuttunsa, etsi matkalaukusta
lyhyen mekon, lämmitteli sitä ja jatkoi sitä tehdessään ihan
rauhallisesti puheluansa.

Helm oli, kuullessaan valittavaa ääntä sisemmistä huoneista,
liikutettuna vaipunut kirjoitustuoliinsa ja kuiskasi: mutta, etkö sinä
nyt jo mene sisään?

-- Mahdotonta -- en vielä. -- Niin, jatkoi tohtori ikään kuin
itsekseen, kukapa olisi luullut, että me tapaisimme toisemme täällä
niin monen vuoden perästä. Ja hän, kaunis Helena sitte. Muistatko,
miten hän näytti kauniilta luistellessaan klubin radalla Helsingissä.
Se oli Nordenskiöldin juhlassa. Karvalakki keikarimaisesti päässä kuin
keihäsluutnantilla, hoikka kuin vitsa. Kaikkein mielestä ensimmäinen
jäällä kuten tanssisalissakin. Niin, niin, se oli silloin; Straussin
valssi, höyryävä malja, sähkövaloa ja Bengalin tulia. -- Voimakas,
jäntevä, kaunis, valtias, vaikka olikin vain neiti.

Ja tohtori tuhahteli mielihyvästä, muistellessaan sitä iloista päivää.

-- Ja nyt täällä erämaassa apulaispapin pikku rouvana. No, no, en minä
tarkoita mitään pahaa -- minä olen vain epäkohtelias, kuten
tavallisesti olen. -- Totta totisesti, ei se ole kateutta -- mutta
vastakohta on minusta niin erikoinen.

Taas kuului valitusta.

-- Kuuletko tuota; kyllä pitääkin olla hyvin rakastunut, voidakseen
vaihtaa kaikkia, mitä hänellä -- -- --

Ja tohtori livahti ulos ovesta.

Helm oli hyvin liikutettu. Totta oli jok'ikinen sana, kuin tuo
aristelematon tohtori ja epikurolainen sanoi. Hän, kaikkein suosittu
neiti Helena, oli valinnut hänet, Helmin, kaikista monista
ihailijoistaan. Hän oli pitänyt papin rouvan hiljaista asemaa maalla
parempana kuin elämää pääkaupungissa. Miten hyvin Helm nyt muisti ne
ajat. Hän ja Lorentz olivat asuneet yhdessä ylioppilaina; he olivat
lapsuuden ystävät ja koulukumppanit. Yhdessä he olivat ihailleet
kaunista Helenaa, yhdessä panneet toimeen ja laulaneet serenaadeja
hänelle. Tänään kuusi vuotta sitte, niin, silloin he olivat eronneet
vihoissaan. Oli kaunis kuutamayö. Helenalle oli pidettävä serenaadi,
taivas tietköön, mistä syystä, akatemiallinen se vain oli.

Hän asui yksinkertaisessa talossa Konstantininkadun varrella. Laulajat
asettuivat puoli piiriin. Kaunis Helena herätettiin laululla "Kuin mä
kosken kohinaa kuulen kaukaa laaksosta", mutta kuin hän puoliunissaan
ja hyvillään kunnioituksesta ja sointuvasta laulusta yritti
sytyttämään lamppua yöpöydällä, ei kartiini ollutkaan kylliksi alas
laskettuna. Siinä hän istui sängyn laidalla, kauniina kuin kauneuden
jumalatar, pienet, valkoiset jalat paljaina, pitkä, tumma tukka
hajallaan kauniin yöpuvun päällä. Vähän uninen, hyvin tyytyväinen, ja
koko olennossa teeskentelemätöntä suloutta ja luonnonomaisuutta, joka
teki hänet kauniimmaksi kuin koskaan. Lorentz oli sanonut jotakin,
joka syvästi loukkasi Helmiä. Ensimmäisen laulun jälkeen nuhteli Helm
häntä kiivaasti. Siitä syntyi riita, sillä Lorentz oli vähän
unteloinen chartreusesta ja punssista. Tuli sammui heti paikalla,
laulu vaikeni ja molemmat miehet erosivat pitkiksi ajoiksi. Sovinto
olisi epäilemättä tullut toimeen, jos he olisivat tavanneet toisensa;
mutta viikon päästä matkusti Lorentz Karoliini-opistoon Tukholmaan.

Taas kuului pidätettyjä huokauksia.

Helm oli kiihtynyt, kurkku paisui niin, että hän luuli tukehtuvansa;
oli ihan, kuin jotakin olisi poikittain tarttunut kurkkuun. Helena
parka -- huokasi hän. Hän koetti rukoilla, mutta muistojen kuvakirja
oli auki, ja hän näki taas koko serenaadi-illan edessään niin
elävästi, että rukous oli vain vanhain kaavojen lörpöttämistä ilman
henkeä ja elämää. Silloin tuli Lorentz noitua mutisten ja sanoi
itsekseen: tässä käy pahasti, perhanan pahasti, ne kirotut kureliivit
--samalla yhä kourien kapusäkkiään.

-- Ah, herra Jumala, voihki Helm, mitä sinä sanot -- pahasti, mutta
sano sitte Herran tähden: onko se vaarallista, onko henki vaarassa? --
ei, tottahan ei niin --

-- Ohoh, lörpöttelinkö kuuluvasti? Ole huoletta, toimita tänne vettä
ja konjakkia. Ei se käy niin hyvin, kuin voisi tai oikeammin, kuin
pitäisi, se on totta -- mutta kaikki on säännöllisesti, voin minä
vakuuttaa -- no niin, sitä et sinä ymmärrä. Toimita konjakkia; ja
tohtori tuhahteli.

-- Ei minulla ole konjakkia, vastasi Helm yhä liikutettuna.

-- Eikö ole konjakkia, mies! oletko hulluna!

Ja tohtori katsahti äkisti ylös, tuhahteli ja näytti varsin
naurettavalta ja hämmästyneeltä. Vai niin, vanha toveri, sinulla e:
ole väkeviä, pappi, raittiussankari! supisi hän itsekseen. Hän muisti
nyt kuulleensa Helmin tulleen ankaraksi "heränneeksi" eli
"körttiläiseksi", kuten sanotaan tavallisessa puheessa.

-- No, anna sitte ruokaa, sillä sitä sinulla toki lienee, ja ryyppy
lisäksi.

-- Ruokaa, sitä kyllä saat; viinaa ei ole. Mutta voitko sinä syödä
nyt?

-- Miksikä en. Enkö ole ajanut koko monta peninkulmaa tässä kirotussa
pakkasessa! Kuules, jos kiroilen, sanoi tohtori hymyillen, niin
muistuta vain; minä olen siihen niin pahasti tottunut.

Ja tohtori läksi pois huoneesta.

Helm käski laittamaan illallista, palasi huoneesensa, otti raamattunsa
ja avasi sen sattumalta. Se aukeni Mooseksen ensimmäisen kirjan
kolmannesta luvusta. Hän koetti lukea; mahdotonta -- ajatukset
pyörivät minkä missäkin. Milloin hän näki niin selvään kuin ihan
elävillä silmillä kauniin Helena parkansa tulevan hymyillen ja
kaunista kuviota jäähän piirtäen, milloin taas suuret, kauniit silmät
seljällään kauhusta ja tuskasta. Milloin myöskin tohtorin
aristelemattomana, iloisena ja lihavana. Uudesta valitusäänestä hän
muisti nuo hirmuiset katumuksen ja epäilyksen päivät synnissä ja
maallisissa huveissa vietetyn elämän tähden, hän muisti raa'at
juomingit, siveettömät silmät ja laulut. Auta, Herra! huokasi hän
sydämmensä pohjasta, ja Herra auttoi; hän muisti nuo katumuksen
katkerat, vaan terveelliset kyyneleet, äsken kääntyneen palavan innon
ja autuaallisen uskon; ne onnelliset päivät, jolloin jokainen rukous
tuli kuulluksi, jolloin Jumalan ja ihmisen liitto lujeni niin
vahvaksi, niin horjumattomaksi, jolloin Herra itse ohjasi askeleita ja
teitä. Sinä elinvoimaisen uskon ja toimivoimaisen vakuutuksen aikana,
jolloin kaikki epäilykset riemuiten kumottiin mahtavilla sanoilla
"minä uskon", niinä ihanoina päivinä hän oli pelastanut Helenansa
maailman kietovista pauloista. Silloin hän oli ainiaaksi kiinnittänyt
hänet sydämmeensä. Usko, usko oli antanut hänelle kaikki, rauhan,
omantunnon levon, onnen ja Helenan, ja hänhän oli osa hänen
onnestansa. Hän oli Herran näkyväinen siunaus hänen uutteruudestansa,
todistus, että Jumala oli kuullut hänen rukouksensa. Jumala itse oli
tuonut tämän maailman mielistelemän ja ihaileman naisen hänen
luoksensa. Kuinkapa hän olisi muuten voinut voittaa häntä.
"Ihmeellisesti on Herra minua auttanut." -- Ja nyt, nyt luki hän taas
raamattuansa uskolla ja luottamuksella -- samassa astuivat tohtori ja
kätilöin sisään.

-- Minun täytyy nukuttaa hänet, sanoi tohtori.

-- Ei, sitä sinun ei täydy, sanoi Helm levollisesti; sinä et saa.

Tohtori katsoi Helmiä kuin pilvistä pudonnut; hän ei saanut sanaa
suustansa.

-- Enkö saa? Luuletko sitä vaaralliseksi, kuin lääkäri sanoo -- -- --

-- Sitä ei saa tapahtua, sanoi Helm, osoittaen raamattuun; tässä se
on. "Ja Herra Jumala sanoi vaimolle: minä saatan sinulle paljon
tuskaa; sinun pitää synnyttämän lapsia kivulla -- ja sinun tahtos
pitää miehes ala annettu oleman; ja hänen pitää vallitseman sinua."

Tohtori Lorentz tuhahteli.

-- Kuules, ukkoseni; mitenkä on sinulla asiat tuolla? ja tohtori
osoitti otsaa.

Helm seisoi tyynenä; hänen kalpea muotonsa vavahteli. Hän sanoi
levollisesti ja vakuutettuna:

-- Vapahtajamme sanoo: "kuin vaimo synnyttää, on hänellä kipu" ja
profeetta sanoo: "kivutta ei sinun pidä synnyttämän."

-- Ja uskotko sinä kaikkea tuota?

-- Kyllä minä uskon. "Sillä totisesti sanon minä teille: siihen asti,
kuin taivas ja maa katoo, ei pidä vähimmänkään piirron eikä minkään
rahdun laista katooman." Miljoonat hänen kanssasisarensa ovat
synnyttäneet lapsia kivulla ja tuskalla; ei kukaan ole antanut
ihmiselle oikeutta ottaa pois tätä synnin kipua ja rangaistusta. Mene
vaimoni luo, joka nyt kärsii, ja sano hänelle, mitä minä olen sanonut,
niin hän itsekin ajattelee kuten minä. Jokaisen on tyhjennettävä
kärsimyksensä kalkki. Mitä suurempi tuska, sitä suurempi rakkaus. Minä
olen lukenut saksalaisesta jumaluusopillisesta aikakauskirjasta, että
on se vaara tarjona, että äidit, jotka synnyttävät lapsensa
kloroformi-unessa, eivät rakasta niitä yhtä suuresti kuin niitä, jotka
ovat syntyneet ilman nukutusta.

Nyt kutsui sairas apua. Rouva Bergström katosi huoneesta.

Tohtori sai viimeinkin suunsa auki. Hän kirosi aika lailla kaikkia
papin nimellisiä, paiskasi kiinni laatikkonsa ja vannoi viimeisen
kerran tulleensa tuollaisen sokean luo, joka uskoi mitä hyvänsä. Hän
lateli koko joukon vastasyitä, jotka tuskin koskivat Helmin
korviinkaan, vielä vähemmin hänen ymmärrykseensä ja sydämmeensä, Helm
seisoi tyynenä nuhdesaarnan sateessa, pani kirjan kiinni, laski
kätensä raamatulleen ja sanoi pontevasti:

-- Mitä Herra on sanonut sanassaan, sen minä uskon. Ei ihminen saa
valita, mikä on sopivinta ja mukavinta hänen järjelleen. "Sillä kuka
jonkun näistä vähimmistä käskyistä päästää ja niin ihmisiä opettaa,
hän pitää taivaan valtakunnassa vähimmäksi kutsuttaman." Kaikki taikka
ei mitään; taivaan kanssa ei tingitä. "Taivas ja maa hukkuu, mutta
minun sanani ei pidä ikänä hukkaantuman."

Tohtori raivokkaasti sulloi tavaroitansa kokoon, tuhahdellen
ehtimiseen.

-- Älä saarnaa, käske valjastamaan hevoseni! Älä lörpöttele.

-- Tohtori, tohtori, pastori, aika poika, sanoi rouva Bergström ovesta
ja katosi samassa.

Helm tarttui kiivaasti sylin Lorentziin ja sanoi:

-- Näetkös, vanha ystävä, vaikka kokee, eipä hylkää Herra. Anna
anteeksi, vanha poika, nuoruuteni rakas ystävä. Minulla on oma uskoni;
en minä suinkaan tahtomat loukata sinua. Usko, mitä tahdot ja miten
tahdot, mutta anna minun elää vakuutuksessani. Tule sisään
tervehtimään pienokaista, riemuitsi hän ilon innossa. Ethän nyt lähde
pois. Katso meitä ahdasmielisiksi, tyhmiksi, miksi tahdot. Voidaanhan
tulla toimeen sellaistenkin ihmisten seurassa. Nuoruuden ystävät ovat
harvassa. Ei kellään ole varaa niitä kadottaa.

Lorentz, ollen sydämmestään hyväntahtoinen ja sitä paitsi pitävä
varsin suuressa arvossa lääkärin tointa, voidakseen jättää sairasta,
vaikka hän kuten juuri äsken olikin erittäin suutuksissaan, ojensi
kätensä sovintoon. Siinä toimitettiin pastori Helmin luona juhla,
jossa lapsuuden ja nuoruuden muistot vallitsivat ylimmillään; ja
milloin niitä on läsnä juhlassa, silloin on ilo korkealla, vaikka
katto olkoonkin matala.



HYLKEENPYYTÄJÄT.


Ulkona merellä vyöryttelivät aallot kuohua ja jäitä kohti saarta;
tuuli kohisi mahtavasti, järkytellen nuottatalasta ja jotenkin huonon
päivästä venelaituria rannalla. Mutta aallot eivät olleet syksyn
raskaita, harmaita laineita, jotka väsyksissä voimattomasta
taistelusta huokaellen pieksivät kallioita. Ei, ne olivat aikaisen
kevään pirteitä, sähiseviä ja voitostaan varmoja aaltoja, jotka
muserrellen talven kahleita roiskuttivat kuohua ja jääkiteitä
korkealle ylös punaisille, siloisiksi kuluneille graniittikallioille.
Tuuli ei ollut syksyn surumielistä kohinaa, vaan oikullista
kevätmyrskyä, joka kyllä lauloi vapausvirsiään kovaakin kovemmin, vaan
jota kaikki yksinaisen saaren asukkaat tuolla kaukana etelässä
Suomenlahdessa tervehtivät kuin vapauttajaa, sillä se julisti, että
talvi oli loppunut, jopa -- ja se oli vielä parempi --kevättalvikin,
jolloin jää ei pettänyt eikä kantanut.

Kuitenkin istui majakanvartia Leander Virolainen, psalttari kädessä ja
silmälasit nenällä, synkkänä ja surumielisenä pöytänsä vieressä
tuvassaan. Hänellä siihen oli myöskin monta syytä. Mainitaksemme, mikä
se lähimmin kalvoi hänen sydäntään, oli se hänen vanhan ystävänsä
Petter Himmasen, majakkamestarin, kuolema. Kaksi päivää sitte oli hän
itse veisannut hautausvirren ja itse lukenut Herran siunauksen
kuolleelle kumppanille ja virkaveljelle. Sillä siellä ulkona -- --
karin yksinäisillä luodoilla ja saarilla, 30 meripeninkulman päässä
etelään päin Viipurin läänin rannasta, ei ollut ketään pappia
kastamaan, vihkimään eikä hautaamaan ihmisiä aikanaan eikä milloin
olisi tahdottu. Pappi tuli, milloin hänelle soveltui, ja toimitti
silloin yht'aikaa kaikki ne pyhät toimitukset, jotka kävi toimittaa.
Milloin pappia ei ollut saapuvilla, oli Leander Virolainen, jolla
kaikkein mielestä oli erinomainen ääni ja jota pidettiin raamatun
taitavana miehenä, ikään kuin äänettömällä sopimuksella valittu
pitämään huolta saarelaisten jumalanpalvelus-menoista. Hänen tupaansa
kokoutuivat saarelaiset vaimoineen ja lapsineen joka sunnuntai
kuulemaan, miten hän laulavalla, pitkäveteisellä äänellä luki vanhaa
postillaansa.

Siinä istui hän nytkin, hajamielisesti selaillen pyhää kirjaa ja
silloin tällöin surumielisesti katsoen ulos ikkunasta. Totta
puhuaksemme ei se ollutkaan yksistään suru, joka kalvoi hänen
mieltänsä. Kyllähän Petter Himmasen kuolema oli surettava asia, mutta
olipa se hänen kuolemansa lisäksi sattunut vielä hyvin sopimattomaan
aikaan. Juuri silloin, kuin hylkeen pyynti oli tulossa, kuin hylkeen
pojilla vielä oli harmaa turkki, hieno kuin sametti, silloin sairastui
hän. Ja nyt -- vieläkään ei olisi ollut liian myöhä hiipiä
jäälauttojen, kivien ja röykköjen turvissa noiden lihavain eläinten
tienoille, jotka ölisivät rakkauslaulujaan päiväpaisteisilla
kallioilla -- nyt hän kuoli, vaikka kyllä oli koetettu lääkitä häntä
saunalla, ruutiviinalla ja pirunpaskalla. Mitäpä nyt maksoi ajatella
pyyntielämän iloja, eihän käynyt yksin lähteä pyytämään hylkeitä.
Petter Himmanen, hän oli poissa ainiaaksi, ja muut saarelaiset, niin,
he olivat jok'ainoa, kuin osasi pidellä pyssyä, pyyntiretkellä jo
neljä päivää sitte. Leander huokasi syvään, ja, postilla polvillaan,
luuli hän hurskaassa itsepetoksessaan sen huokauksen tarkoittavan
kaiken katoavaisuutta, maallisen elämän lyhyyttä ja kuoleman varmuutta
--vaan eipä se pettänyt hänen vaimoansa; sillä kahdeksan vuoden
kokemuksesta vaimo kyllä tiesi, mitä hänen kevätlevottomuutensa
merkitsi. Hän ymmärsi nuo miehensä pitkät katseet tuonne ulos
loistavaan jäänrajaan ja kuohuville siniaalloille.

Vaimo puuhaili nyt lieden luona kahvipannun ja kuppien kanssa,
katsahtaen silloin tällöin mieheensä pienillä, kiiltosinisillä, mutta
kylmillä silmillään. Hänen ahavoitunut muotonsa näytti melkein
kauniiltakin, milloin hän ei puhunut eikä nauranut, mutta heti, kuin
suu aukesi, tuli näkyviin pienet, terävät kissanhampaat ja
veripunaiset ikenet, jotka ynnä suupielien piirteet saattoivat koko
muodon näyttämään ankaralta ja häijyltä.

-- Kuules, Leander, sanoi hän nyt, hylkeet ulisivat viime yönä oikein
hirveästi. Siellä oli harmaa hyljekin joukossa; se pani parastansa
oikein koko taitonsa mukaan, ensin pitkään huuuu, kuin oikea
Kronstadtin höyrylaiva, ja sitte se haukkui kuin narttu hienoimmalla
äänellä -- kyllähän sen kaiketi kuulit?

Leander katsoi synkkänä alas, ei ollut kuulevinaan puhetta, valitti
vain psalmistan kanssa: "Kuinka aivan turhat ovat kaikki ihmiset,
jotka kuitenkin niin suruttomasti elävät. Sela!"

-- Kuplahylkeet olivat myös liikkeellä ja älisivät tänä yönä. Oli
niitä viisi tai kuusi kappaletta. Hullunkurisia ääniä niillä on, kuin
ovat osoittavinaan rakkauttansa. Ihan kuin annettaisiin lapselle
vitsaa.

-- "Katso, minun päiväni ovat kämmenen leveys tykönäs, ja minun
elämäni on niinkuin ei mitään sinun edessäs", sanoi Leander
horjumattoman tyynesti, pudisti suurta, raskasta päätään ja hitaasti
otti silmälasit pois nenältään. Sitte hän paremmin vain itsekseen
sanoi vielä:

-- Eihän hylkeitä voi yksinään pyytää, ei ne ole mitään karjaa.

-- Tiedäpäs, sanoi vaimo nauraen, ja samalla näkyivät terävät hampaat
ja veripunaiset sisähuulet, Petter Himmasen uusi renki kuuluu olevan
kelvottoman hyvä pyssymies.

Leander hypähti ylös kuin hylje, kuultuaan etuvartian varoitusmerkin,
löi kiinni pyhän kirjan ja heitti sen pöydälle rajummin kuin
hartaasti. Äkeissään hänen ikäisellensä sopimattomasta kiivaudesta,
jota oli näyttänyt, sanoi hän väkisin tyynnytetyllä äänellä:

-- Akat tietävätkin kaikki ja luulevat ymmärtävänsä kaikki. Himmasen
renki, oikea mantereen aarre, hänkö uskaltaisi kastella käpälöitään,
kuin aallot vyöryvät ja jää lähtee liikkeelle. Missä hän olisi oppinut
ryömimään hylkeiden luo, missä pyytämään, missä ampumaan pilkkaan
kuudenkymmenen askeleen päästä? Ei sitä joka mies osaakaan.

-- Niin sanottiin hautajaisissa, hän kuuluu olevan Korsnääsistä, ja
siellä ne kuuluvat olevan aika suuria pyytäjiä ja käyvän joka vuosi
hylkeen pyynnissä.

Nyt Leander ei enää jaksanut hillitä mieltänsä, hän ärjäsi:

-- Akka, tuota sinä et ole sanonut minulle koko keväänä. Mikä sen
rengin nimi on ja milloin hän tuli tähän saareen?

-- Matti Neula, vastasi vaimo äreästi, ja jos hän on ollut täällä
kuukautta kauemmin, niin sano minua valehtelijaksi.

Leander tiesi kylliksi; hän pukeutui pyyntivaatteihin, otti lakkinsa,
pyssynsä, kiikarinsa, kompassinsa ja evästä, ja astui alas
rantaan. Siellä hän järjesteli kaikki valmiiksi keväiselle
hylkeenpyynti-retkelle ja läksi sitte etsimään Matti Neulaa. Vasta
hämärissä hän tapasi hänet, ja he päättivät lähteä jo samana iltana
ennen, kuin Suomenlahden jää ehtisi kokonaan pirstautua.

Hämärissä lähdettiin rantalaiturille, jossa mertoja, rysiä, verkkoja
ja muita pyydyksiä riippui pienen ranta-aitan ulkoseinillä. Se oli
vain pieni kevätretki lähimmälle karille pohjoiseen päin; pyytäjät
aikoivat viipyä poissa ainoastaan muutamia päiviä ja sen tähden
katsoivat voivansa ottaa pienemmän veneen, jonka kantavuus ja
kelvollisuus myrskyssä kuitenkin olivat luotettavammat kuin monen
kuuluisan huvipurren.

Laskeutuneen auringon kajastuksessa ja välkkyvien tähtien valossa
lähdettiin matkaan. Venettä työnnettiin jäätä myöten parisataa
kyynärää, jolla matkalla pyyntimiehemme saivat monesti kaalaa vedessä
aina polvia myöten. Jään laidassa nousivat miehet veneesen, airot
pistettiin ulos ja kareja kohti luistettiin pitkin meren pintaa, joka
pitkinä, värittöminä aaltoina vieri maalle päin.

Leander istui etuairoilla ja koetti hämärässä saada oikeaa selkoa
tuntemattomasta kumppanistaan, hän muisteli nähneensä ilmissä tai
unissa nuo kasvot, tuon muodon, mutta missä ja milloin, sitä hän ei
voinut mitenkään muistaa. Mutta ei se voinut olla erehdystä, miehen
joka liike, joka nykäys ja väräys näyttivät tutuilta.

Puolen yön paikoilla tavattiin jäälautta, jonka pyytäjämme valoisana
kevätyönä arvasivat virstan laajuiseksi poikki mitaten. Se oli
"rantajäätä"; lautta oli näet tasainen kuin pöytä, jota vastoin
"merijäässä", näyttäköönpä se kuinka tasaiselta hyvänsä, aina on
harjanteita ja notkoja, joita myöten pyytäjä voi ihan näkymättä hiipiä
lähelle saalista. Varovasti nousivat pyyntikumppanit uiskentelevalle
saarelle, vetivät jäälle veneen, joka on juuri sitä varten tehty
keulasta hyvin loivaksi, söivät kylmän illallisensa ja pistäytyivät
niin sanottuun makuusäkkiin, joka on hylkeen nahasta ja sisustettu
lammasnahalla ja johon mahtuu kaksi miestä. Päivän valjetessa
heräsivät he ja saattoivat siitä, että jäässä oli monessa kohdin
reikiä, arvata hylkeitä liikkuneen siellä. Hylje kaivaa uskomattoman
nopeasti ja taitavasti etujaloillaan jäähän henkireikiä ja pitää niitä
auki siten, että tuon tuostakin nousee ylös toisesta ja sukeltaa
takaisin alas toisesta. Hylkeen pyynti aukealla rantajäällä voi
ainoasti kahdessa tapauksessa onnistua: jos hylje, joka muuten makaa
hyvin raskaasti, on nukkunut ja siten päästänyt henkireikänsä
jäätymään -- silloin pyytäjä tavallisesti tappaa sen nuijimalla --
taikka myöskin jos pyytäjän onnistuu saada hylkeen poika. Tämä
viimemainittu julma pyyntitapa, jota onneksi harjoitetaan ainoastaan
Suomenlahdessa, vaan ei Itämeressä eikä Pohjanlahdessa, on sellainen,
että elävään hylkeen poikaan leikataan syvät haavat kummallekin
puolelle selkärankaa ja niistä pistetään vahva hieno nuora
selkänikaman alatse; elukka parka, joka koko ajan vikisee ja valittaa
ja itkee ihan kuin lapsi, niin että kyyneliä tulvimalla juoksee
silmistä, lasketaan sitte siten kytkettynä jostakin henkireiästä
veteen. Sen valitus houkuttelee sinne täysikasvuisia hylkeitä, ja ne
näyttävät tulevan niin liikutetuiksi, että hetkeksi unhottavat
arkuutensa. Sillä kuin poika vedetään jälleen ylös jäälle seuraa
tavallisesti sen emä, jopa joitakuita muitakin, ja ne joutuvat siten
pyytäjän pyssystä tuiskahtavan surman suuhun. Hylkeiden onneksi ei nyt
ollut mitään poikia jäälautalla; ei siinä näkynyt mitään muita
asujamia kuin joitakuita rohkeita lokkeja ja kymmenkunta varista,
jotka muuttivat Suomesta Viron puolelle ja viisaasti kyllä käyttivät
hyväkseen jäälauttaa, päästäkseen vaivaamasta siipiänsä. Niinpä
pyytäjillämme ei ollut muuta neuvoa kuin soutaa eräälle luodolle, joka
oli monen meripeninkulman päässä, mutta jossa Leander tiesi ihan
varmaan olevan hylkeitä.

Monta tuntia soudettuaan vastatuuleen lähestyivät he viimein luotoa
lännestä päin. Keveät pilven hattarat, tuollaiset tuulen kourat,
ennustivat tuulta ja häikäsevä, keltaisen valkoinen hohto idässä
ilmoitti auringon kohta nousevan. Vielä muutamia minuutteja
soudettuaan kallioiden siimeksessä laskivat pyyntimiehemme niin hiljaa
kuin mahdollista luodon rantaan. Hiljaa noustiin pois veneestä; nyt
piti vatsallaan ryömien kanervikkoa ja variksen varvikkoa myöten
päästä matalan kalliosaaren harjalle, sieltä tähystelemään itään päin,
sillä hylkeet näet aina valitsevat päiväpaisteisen puolen kallioista.
Jo oli päästy, pyssyt ojennettuina ja hanat vireissä, ryömimällä
luodon harjalle, joka itäpuolelta oli melkein äkkijyrkkä. Siinäpä
olikin edessä näkö, joka kyllä ilahutti pyssymiestä. Muutamat aikaisin
tulleet koskelot riitelivät äsken saamastaan hauista kallion juurella,
jolla kaksi vanhaa, leikistä jo ammoin luopunutta naarashyljettä oli
etuvartioina muille kumppaneillensa. Tuon tuostakin käänsivät he kuin
linnut liikkuvaista päätään ja tähystelivät tarkkaavasti suurilla,
kauneilla silmillään, jotka ovat omituiset jo siitäkin, että silmän
terä on nelijakoinen. Tuossa alhaalla makasivat hylkeet veden
kalvossa, vaikka niistä ei näkynytkään muuta kuin mustat pilkut, jotka
silloin tällöin kohosivat pinnasta, pannen sen värehtimään. Hylje näet
maatessaan tajuttomasti nousee joka neljäs tai viides minuutti ylös,
hengittää ja vaipuu jälleen alas; se makaa niin raskaasti, että se
ilman valppaita vartioitansa olisi auttamattomasti hukassa.

Kuin aurinko yleni meren kalvosta ja teki välkkyvien aaltojen ylitse
taivaanrannan ja luodon välille sädesillan, heräsivät hylkeet ja
alkoivat, omituisesti hiljaa älisten ja muristen, nousta rannan
kallioille. Käpälillään ne työntelivät pois tieltä kaikki levät ja
haurat, joita aallot olivat työntäneet rantaan. Ne uivat
mestarillisesti, mutta liikkuivat rannalla hitaasti madon tavoin.
Niiden tappimaiset, muodottomat ruumiit olivat kuitenkin hyvin
notkeat; muutamat makasivat sitenkin, että pääpuoli oli seljällään ja
purstopuoli vatsallaan. Yhä useampia kokoutui näitä leikikkäitä,
miellyttäviä eläimiä päiväpaisteiselle rannalle ja moni niistä myöskin
oli jo pyssyn kantomatkalla.

-- Oletko valmis? sanoi Matti, me ammumme yht'aikaa.

Leander tahtoi vielä kerran sovittaa tähtäystänsä tuen varaan, kuten
saarelaiset aina ampuvat -- vaan silloin hän tapaturmasta tuli
sysänneeksi erästä pyöreätä kiveä. Se alkoi vieriä rinnettä myöten,
hyppi jymisten kalliolta toiselle ja putosi lumpsahtaen ja roiskuttaen
veteen.

Kiven ensi äänestä viskautuivat hylkeet mölisten mereen, ja tuota
pikaa oli paikka tyhjänä.

Matti vihastui hirmuisesti tällaisesta pyynnin päätöksestä. Kaikki
hänen pyyntikiihkonsa oli päässyt paraimpaan vauhtiin. Hän hyppäsi
kiroten ja uhaten ylös ja käänsi pyssyn Leanderiin päin. Ikään kuin
olisi otettu yht'äkkiä tulta pimeään huoneesen, niin nuo vihastuneet
silmäykset ja kiroukset valasivat Leanderin hämärän muistin; nuo
silmät hän oli ennen nähnyt, ja nyt hän tunsi myöskin tuon karhean
äänen. Kohta kaksikymmentä vuotta sitte oli hän ihan sattumalta nähnyt
hänet häissä Virolahdella.

-- Hiljaa, Juho Pöysti, malta mielesi; muuten voit saada vielä yhden
ihmishengen omalletunnollesi.

Pyssy kilisten putosi Pöystin käsistä kalliolle. Hän ei sanonut
sanaakaan, mutta hänen kasvonsa sävähtivät kalman kalpeiksi. Vavisten
otti hän pyssyn ylös ja vaiti alkoivat molemmat miehet ikään kuin
sopimuksesta astua alas veneen luo. Ei maksanut vaivaa ajaa pakenevia
eläimiä takaa, sillä eipä millään soudulla voida tavoittaa vedessä
pakenevaa hyljettä.

Nyt ei ollut muuta neuvoa kuin lähteä kotiin päin, varsinkin kuin
tuuli, joka puhalteli suoraan pohjoisesta, näytti vahvenevan, eikä
pienellä veneellä uskallettu jäädä kovempien tuulien käsiin. Meri oli
muuttanut väriä, se näytti häijyltä ja rumalta, niin kuin kauniit
kasvot vihastuksen hetkenä. Vaiti istuutuivat miehet veneesen ja
käänsivät keulan kotisaartansa kohti. Kumpikin istui omissa
ajatuksissaan. Matille oli, kuten hänen oikea nimensä oli, Juho
Pöystille oli tämä soutu surun matka suruisissa ajatuksissa. Hän
ajatteli, miten pahat työt riippuvat kiinni toisissaan, miten
rikoksessa jo on toisen rikoksen siemen. Hän oli 16 tai 17 vuotta
sitte vihasta ja kateudesta tahallaan surmannut erään kumppanin. Hän
oli kihlakunnan-oikeudessa Virolahdella kestänyt tutkimuksen, tuon
hirveän tutkinnon, joka veti hänen sielunsa syvyydestä esiin kaiken
kurjuuden ja kaiken saastan. Todistajat olivat piirre piirteeltä
paljastaneet hänen tekonsa; oikeastaan hän itse vasta nyt näki sen
koko laajuudessaan ja hirmuisuudessaan. Tuomari oli kaivellut hänen
sielunsa syvimpään pohjaan asti. Yksin vankeuskin oli helpotusta ja
lohdutusta niiden sielun tuskien rinnalla, joita tutkinto hänelle
tuotti. Hän oli kärsinyt "vesi ja leipä" rangaistuksen, kulkenut
pitkän matkan Siperiaan. Kyllä hän muisti sen äärettömän matkan, yöt
päivät jääkylmissä rautatievaunuissa; hän muisti suuret lotjat ja
purjehduksen autioita jokia myöten, muisti Tobolskin vankilan. Sitte
marssin vuorien ylitse, jossa niin monet haudat tien varsilla
kertoivat niistä, joille kuolema oli tullut vapauttajaksi. Sitte taas
kuukausia kestävä matka Amur-jokea myöten meren rantaan. Siellä,
tuhansien peninkulmain päässä kotimaasta, oli onni hänelle suotuisa,
hän sai tilaisuuden paeta. Ei hän epäillyt hetkeäkään, mihin päin
läksisi. Ei häntä haluttanut vapaasen Amerikkaan, ei Austraalian
kultamaahan, hän läksi kotia kohti ja saapui sinne, kestettyään
vaivoja ja vastuksia vuosikausia. Antautumalla palvelukseen ja töihin
autioimmille saarille, kauas entisiltä paikoilta, oli hän saanut
salatuksi oikean nimensä ja entisen elämänsä. Mutta nyt? Nyt oli tämä
Leander Virolainen ilmaiseva hänet. Pitikö hänen joutua taas
tuuliajolle ulos maailmaan tämän vento vieraan tähden, joka oli nähnyt
hänet vain kerran kohta kaksikymmentä vuotta sitte? Ei, ei, vaikka
hänen ensimmäinen rikoksensa kantaisi miten hirmuisia hedelmiä!

Levottomuus ja tuska enemmän kuin soutu nostivat hikikarpaloita hänen
otsalleen. Soudettuaan monta tuntia tuulessa ja rankkasateessa olivat
pyyntimiehemme mielestään ihan lähellä kotisaaren rantaa jään
laidassa. He näkivät hämärän rantakuvan, venetalaan, laiturin ja
ylempänä majakan ja asuinhuoneet, jotka näyttivät kyhmyselkäisine
kattoineen synkiltä. Mutta pyyntimiesten ja saaren välillä oli
aaltoileva jäävyöhyke, kylmä, harmaanvihreä, kammottava, mahdoton
kulkea. Mahtava Neva oli vuorokauden kuluessa purkanut jääpeitteensä;
Pietarin rantasiltoihin ja siltain patsaihin oli jää murskautunut
pikku palasiksi; väkevä virta vei ne mereen ja itätuulen avulla
Kronstadtin ohitse kauas pois; ja nyt pohjoistuuli ajoi sitä jäävyötä
suuressa kaaressa saarta vasten. Alkoi jo hyvin pimetä.

Jos nämä pyyntimiehet eivät olisi peljänneet toinen toistansa, niin he
kyllä olisivat ajoissa neuvotelleet tilastansa ja palanneet siihen
luotoon, josta olivat lähteneet, ja siellä odottaneet parempaa ilmaa,
mutta ei kumpikaan sanonut sanaakaan eikä tehnyt mitään ehdotusta, ja
siinä heidän veneensä nyt vatkautui jäitä vasten.

Pahemmin kuin jäät, sade, tuuli, pimeä ja kammottava yksinäisyys he
kuitenkin itse olivat kauhuksi toinen toisilleen. Kumpikin pyssyineen
istuivat he ainoastaan viidentoista jalan päässä toisistaan heikossa
veneessä, avaran taivaan alla, jyskävien jäälauttojen ja pauhaavien
aaltojen keskellä, vartioiden kuin väijyvät ilvekset toinen toisensa
pienintäkin liikettä. Ennen kuin heistä toinen tai toinen pääsi
rantaan, täytyi toisen luopua elämästä. Matti tiesi, millä vaivalla
hän oli päässyt kotimaahansa, eikä mikään enää voinut saada häntä
mielisuosiolla toistamiseen luopumaan tästä maasta, ainoasta, joka
vielä oli hänelle arvokas. Leander tiesi kysymättäkin, mitä tämän
murhamiehen sielussa liikkui noiden läpinäkymättömäin silmien takana.
Hän tiesi, että Juho Pöysti, kerran jo tuomittu hänen todistuksensa
johdosta, ei voinut katsoa enää olevansa minuuttiakaan turvassa, kun
hänen salaisuutensa nyt kerran oli tullut ilmi. Ja kauhukseen hän
näki, miten tämä Pöysti silloin tällöin levottomasti näpelöitti
pyssyä. Leander oli kyllä usein Simeonin kanssa sanonut: "Nyt sinä
lasket palvelias rauhaan menemään", sekä oli sanonut elämää
orjantappuraiseksi tieksi ja kuolemaa vapauttajaksi; mutta nyt hänessä
heräsi kukistumaton rakkaus tähän kallisarvoiseen lainaan, joka oli
kyllä aikanansa perittävä häneltä takaisin.

Kohta he huomasivat, että, vaikka tuuli näytti yhä kiihtyvän, aaltojen
voima kuitenkin laimeni. Uusia jäälauttoja oli siis ajautunut
pohjoisesta päin tänne. Ja vaikka olikin pimeä, näkivät he sentään
arvaamattoman laajan jäälakeuden hitaasti lähestyvän. Sanaakaan
sanomatta ymmärsivät molemmat, että, kuin nuo suuret lautat saapuivat
veneen luo, silloin ei ollut muuta neuvoa kuin hypätä jäälle, sillä
vene oli joko musertuva tai kaatuva.

Jääkenttä lähestyi. Jo nousi vene niin korkealle, että oli kaatua.
Teljot antoivat perää, sivut painuivat yhteen, levisivät jälleen ja
puristuivat taas yhteen, kuin olisi vene läähättänyt tuskasta ja
syvään vetänyt henkeä. Kuin se pahimmillaan rutisi, hyppäsi Leander,
ollen lähempänä keulassa, veneestä jäälle. Vitkastelematta teki
Mattikin samoin. Mutta nyt silmänräpäyksessä käsittivät he, että
jäälautta ei voinut kantaa kahta henkeä. Taistelu hengen edestä, jota
he olivat veneessä karttaneet niin kauan kuin mahdollista, tuli tässä
välttämättömäksi, se vaati hengen uhalla pikaista ratkaisemista.
Rikollisen tapaan viisastellen arveli Matti, että tässä nyt oli vain
hätäpuolustus, sillä kummallakin heillä oli yhtä suuri oikeus pysyä
jäälautalla. Vitkastelematta ja antamatta sekunninkaan aikaa
vastustajalleen syöksyi Matti häntä vasten, ja Leander huudahtaen
painui vihreäin, säkenöivien jääpalojen välistä pohjaan. Ankaroilla
ponnistuksilla, joihin oli tarpeen kaikki sielun ja ruumiin voimat,
pääsi Matti märkänä ja uuvuksissa veneen luo, joka oli kaatunut, sai
sen jälleen pystyyn ja vietti siinä suuressa tuskassa kaksi
vuorokautta, kunnes palaavat hylkeenpyytäjät hänet puoli kuolleena
pelastivat.

Hän oli kalliista ostanut oikeuden jäädä eloon ja elää isänmaassansa.
Ja millaista elämää! Ainaisessa taistelussa olemassa olosta,
lakkaamattomassa puuhassa kaikkein niukimmasta toimeentulosta. Ja
millainen oli se isänmaa, johon hän oli niin kiihkeästi ikävöinyt?
Muutamia satoja tynnyrinaloja kallioita ja luotoja peninkulmain päässä
ulkona meressä, jossa mänty kasvoi sateenvarjon kaltaisena miehen
korkuiseksi, jossa jokainen jauhon hiukka täytyi suoralla
vaihtokaupalla hankkia Narvan markkinoilta ja Inkerinmaan
rantakauppaloista viisi vakkaa jauhoja silakkavakasta -- jossa joka
puupuikko oli saatava mantereen rannikoilta tai Kotkan roskakasoista.



LEIRI-ELÄMÄ.


Hovineuvos A. oli monta vuotta sitte ollut kapteenina eräässä
kaartinrykmentissä Pietarissa; hän oli nyt, kuten hänellä itsellään
oli tapana sanoa, "ukko harmaja" -- jolla hän käsitti, että hän nautti
Venäjältä eläkettä ja Suomesta virkamiehenä palkkaa, oli talonomistaja
ja kantoi tuuheita kulmakarvojaan ja jäykkiä viiksiään uljuudella ja
vapaudella, joka aina kaunistaa vanhaa sotilasta. Ukko oli suomalainen
sydämmensä pohjaan asti; tämän rodun ruumiillisesta kestävyydestä ja
henkisestä sitkeydestä hänellä oli mitä sydämmellisin käsitys ja sille
käsitykselle lukemattomia todistuksia. Hän kun oli paljon kokenut,
paljon lukenut ja sivistynyt mies, oli aina huvittavaa kuulla häntä;
aina hänen kertomuksessaan oli jotakin, joka ansaitsi ottaa varteen ja
ajatella. Tässä yksi hänen kokemuksensa suomalaisen rodun sitkeydestä
henkistä sortoa vastaan.

       *       *       *       *       *

Kevät oli tullut. Neva oli katkonut kahleensa, Pietarin huvikausi oli
loppunut, viimeiset kihlaukset ylhäisissä seurapiireissä olivat
selvitetyt ja ikään kuin pitkän, liian pitkän karnevaalin jälkeen
hengähti loistava maailma helpotuksesta, päästi vapauden huokauksen.
Nyt oltiin vapaat seuraelämän velvollisuuksista, oltiin taas ihmisiä,
ainakin vähäksi ajaksi. Kaartinrykmentti oli lähtenyt Krasnojeseloon
leiriin, sotaleikkeihin Tuuterin mäille, ja minä vakuutan teille,
hyvät herrat, upseerit läksivät hyvillä mielin. Se, joka näytti
kaikkein iloisimmalta ja onnellisimmalta tuosta odotellusta
leiri-elämästä, oli hänen keisarillinen korkeutensa suurruhtinas V...
Hän oli harvasanainen nuori mies, hän ei laverrellut siitä, mitä tunsi
tai ajatteli, mutta kyllä näkyi, että hänen kasvonsa vilkastuivat,
hänen silmänsä loistivat ja rinta kohoeli mielihyvästä, kuin hän
ratsasti rykmenttinsä etupäässä, ratsasti harmaalla päistäriköllään
pitkin viheriöiviä kenttiä kunniarikkaan rykmentin leiripaikkaan.

Vaikka juuri äsken oli tultu, oli sentään jo ehditty majoittua, nuori
rykmentin päällikkö parakkiinsa, upseerit yksinkertaisiin, pieniin
asumuksiinsa. Sotamiesten teltat olivat pystytetyt, hevoset sijoitetut
talleihinsa, vartiat asetetut ja tunnussana annettu. -- Kevätkesän yö,
valoisa, raitis, salaperäinen ja suloinen, laskeutui verhoamaan
sotataulua. Hiljaisuus jäi vallitsemaan; etäältä kuului silloin
tällöin vartioivan koiran haukuntaa tai harmonikan valittelevia
säveliä jonkun surumielisen sotamiehen käsissä, jonka vuoteelta
rakkaushuolet karkoittivat unen.

Suurruhtinas uneksi asumuksessaan viehättäviä unia. Loppuneet olivat
aikaiset kunnioitusvierailut, viralliset päivälliset ja monilla
kahleilla kietovat hoviseurat. Hänen ei tarvinnut enää lipua hovin
liukkaalla parkettilattialla, ei kuunnella siloiteltuja, pakollisia
korulauseita, joita kohteliaat hovimiehet latelevat niin toimessaan,
kuin olisivat ne olleet tärkeitä valtiollisia neuvotteluja. Hänen ei
tarvinnut tanssia arvoasteikon mukaan häikäisevässä kaasun valossa,
kuuman ilmanalan kuihtuvien kasvien alla; ja ennen kaikkea tuo
tyhjyys, tuo hirvittävä tyhjyys, jota joutilaana olo tuottaa, se oli
haihtunut. Huomenna alkoi toimelias, vaivalloinen työ, sillä
sotaharjoitukset olivat tänä vuonna erittäin laajat.

Kuin siis kokki seuraavana aamuna aikaisin herätti liikkeillään
herransa, hypähti hän notkeasti ja keveästi kuin höyhen ylös
vuoteestaan ja neljännestunnin päästä seisoi muhkeana ja voimakkaana
asumuksensa edessä ensimmäisenä kaikista. Sinne kokoutui hänen
ympärilleen vähitellen joukko upseereja, mitä omituisimpia tyyppejä.
Siinä oli ylen hienostunut slaavilainen, piirteet melkein
naisellisiksi muuttuneina, silmäluomet väsyneet, muuten notkea, hento
ja heikkohermoinen; siinä tatarilainen ruhtinas, piirteet karkeat ja
ankarat ja niska kuin härjällä; siinä virolainen parooni, jonka
valkoisen punainen iho ja lihava niska osoittivat hänen olevan
ruotsalaista sukuperää; siinä puolalainen kreivi, jolla oli
juutalaisen muoto; siinä Montenegron, Podolian ja Kaukason ruhtinaita
espanjalais hattuineen ja ruhtinaita, joilla ei mitään ruhtinaskuntaa
ollut -- ja minä.

Nyt kuului merkkipuhalluksia etäältä, kulkien rykmentistä toiseen ja
taas kaikuen korkealta ja täyttäen ilmaa hermoja vahvistavalla
soinnullaan; lähikyläin kukot kaiuttivat sekaan kirkkaita huutojansa;
hevoset tömistelivät ja hirnuivat; aamuinen auringon valo levisi
mahtavina väri- ja valovirtoina yli mäntyjen latvain, viheriöivien
mäkien ja tasankojen, joihin ei vielä ollut koskenut sotamiesten
jalat, hevosten kaviot eikä kanuunain pyörät, ja joka sen tähden oli
keväisen raittiina, neitsyellisenä ja kukikkaana kuin persialainen
koruompelus.

"Eteen päin mars!" komensi hänen korkeutensa ja viisi sataa miestä
hypähti satulaan ja ratsasti tyytyväisinä etelään päin Krasnojeselon
leiripaikasta. --Ripeää juoksua ajettiin pehmoista hietamaata,
kummallisen muotoisten, pyöreäin ja pyöristyneiden kunnasten välitse;
siinä oli luonto ja maanmuodostus niin toisenlainen kuin Suomessa,
että syystä kyllä on sanottu, että Rajajoki on jyrkempänä rajana
maantieteellisessä ja yhteiskunnallisessa kuin valtiollisessa
suhteessa. Näytti siltä, kuin kerran aikojen alussa mahtava myrsky
olisi vieritellyt suurina laineina näitä hietajoukkoja ja myrsky sitte
kaikkivallan käskystä olisi yht'äkkiä tyyntynyt ja hieta-aallot
paikoilleen jähmettyneet. Vuosisatain kuluessa oli lahomisesta
syntynyt pyöreäin mäkien pinnalle multaa ja nyt kasvoi siinä nurmikko,
erikoinen yksitoikkoisuudessaan, ja padan muotoisissa laaksoissa
viheriöivät pähkinäpuut, haavat, pajut ja koivut.

Ratsumiesjoukko ajaa lennätti ylös alas mäkien rinteitä, kirkkaan
vihreiden pähkinämetsikköjen lävitse, kunnes käskettiin pysähtymään
erään pienen kylän luo. Siihen levitettiin joukko pitkään riviin,
etuvartiarivi asetettiin ja toisia etuvartioita lähetettiin laaksoon,
apujoukkueita sijoitettiin ylös loivan mäen rinteelle ja päävartio
pysähtyi kylään molempien rivien taakse. Suurruhtinas läksi kylän
paraimpaan tupaan syömään aamiaista ripeän ratsastuksen jälkeen ja
keitättämään itselleen teetä. Kuin hänen korkeutensa kumartui astumaan
sisään porstuan matalasta ovesta, ryntäsi porsas kiihkeästi nyristen
vastaan ulos tuvasta. Siinä suuressa huoneessa kaakotteli kana,
ylvästellen seitsemästä keltaisesta poikasestaan, ja pääskypari
lenteli orsien alatse ulos ja sisään. Uunin luona seisoi
rähmäsilmäinen vanha nainen taikinaa alustamassa. Hän oli niin kauan
elänyt ja myllästellyt maata, joka heitä elätti, että hän oli
muuttunut sen väriseksi. Kasvot olivat mullan karvaiset, laihat,
paksunahkaiset käsivarret kuin maasta kiskotut ruskeat juuret ja
laihan rinnan nahka ruskea ja juomuinen kuin nuoren koivun tuohi.
Kaksi pellavatukkaista tyttölasta, yllä pitkät paidat, katseli sängyn
puolisesta nurkasta tukkansa alta tulijoita.

Suurruhtinas kävi istumaan pöydän päähän ja katseli tätä
yksinkertaista asumusta, sen nokista uunia ja lattiaa, joka oli kuin
ulkohuoneessa. Ivan Ivanovitsh, kokki, astui reippaasti eukon luo,
joka alusti taikinaa, ja käski häntä tuomaan vettä ja puita; hän itse
kyllä sanoi tekevänsä tulen, että hänen korkeutensa saisi lasin teetä.
Nainen teki työtänsä eikä ollut millänsäkään. Ivan lausui sanansa
pontevammin. Ei vastausta. Nyt Ivan suuttui. Kuin hän hetkikauden
lateli eri äänillä, mitä hänellä oli mielessä, käänsi vaimo viimein
päätään häneen päin ja sanoi äreästi:

-- En ymmärrä venättä.

Ivan hämmästyen katsoi ensin vaimoon, sitte herraansa; tämä hymyili ja
sanoi ihan tyynesti:

-- Kutsu tänne parooni Koskull, emäntä on virolainen.

Samassa astuivat parooni ja tatarilainen ruhtinas tupaan ja saivat
tietää, mistä oli ollut puhe. He kääntyivät toimeliaasti eukon puoleen
ja alkoivat kumpikin selittää kokin asiaa; mutta naiseen näyttivät
yhtä vähän vaikuttavan Viron kielen pehmeät äänet kuin tatarinkielen
kovat kurkkuäänet. Kuin puhujat kuitenkin tulivat liian kiivaiksi,
suuttui eukko toden perästä. Näkyi selvään, että veri alkoi nousta
kuoren alle. Hän tempasi kiivaasti laihat kätensä ylös taikinasta ja
sanoi äkäisesti:

-- Johan minä sanoin, että en ymmärrä venättä.

Lapset peljästyivät ja painautuivat seinää vasten niin piiloon, kuin
pääsivät.

Suurruhtinas nousi pois pöydän päästä; ensin näytti hän yrittävän
vihastumaan; mutta kuin hän näki suuttuneen akan taikinaisine
sormineen, jalon paroonin suuttumuksesta punaisena ja tatarilaisen
teennäisesti tyynenä, itämaiden koko arvokkaisuus lihavassa,
parrattomassa muodossa, kokin neuvottomana ja äkäisenä, ja kaikki
kolme teroittamassa tuon vaimon jähmettyneihin ja kiukkuisiin aivoihin
yksinkertaisimpia käsitteitä, alkusanoja: tulta, vettä ja leipää,
kolmella eri kielellä ilman vähintäkään menestystä, silloin hän
huomasi asian naurettavan puolen. Ylhäisesti ja muhkeasti nousi hän
pöydän luota, nauraen niin, että kauniit, valkoiset hampaat loistivat.

-- Ei, nyt meillä ei ole enää aikaa, lähtekäämme toiseen taloon, ja
ulosmennessään mutisi hän jotakin "tshuhonkasta".

Hän astui ulos, upseerit jäljestä; mutta uskokaa minua, hyvät herrat,
hän sai käydä joka talossa eikä sittekään saanut teetä. Hänen täytyi
ratsastaa meidän luoksemme toiseen apuvartioon.

Me olimme löytäneet kaivon, joka oli melkein ihan piilossa, ja
aamupäivällä ratsastin minä kylään, joka ei juuri näyttänyt
vierasvaraiselta; minä huomasin heti ulkoasusta, että se oli
suomalainen. Ja täällä, seitsemänkymmenen virstan päässä etelään päin
Pietarista, tapasin minä suomalaista väestöä, paraastaan naisia ja
tyttölapsia. Jok'ainoa mies ja kymmentä vuotta vanhempi poika oli
Pietarissa tai lähimmissä kauppaloissa ansiotöissä. Maata ja kotia
hoitivat naiset ja joku voimaton ukko. Miesten ja vanhempain poikien
sanottiin osaavan venättä, mutta naiset eivät sitä ymmärtäneet
sanaakaan. Ilman koulua, ilman kirjoja ja kirkkoa ja ilman pappiakin
lähempänä kuin 50 virstan päässä olivat he säilyttäneet Suomen
kielensä -- säilyttäneet sitä vuosisatoja vastoin saksalaisia,
ruotsalaisia ja nyt satoja miljooneja slaavilaisia. Ymmärrättehän,
hyvät herrat, että niin ollen voi vanhakin mies olla optimisti.



POIKA-AJOILTA.


I.

Sudenajo.

Minä istuin koiran kopissa Mustin luona ja piilottauduin pimeimpään
nurkkaan, kuin isä ukko pauhasi ylhäällä rappusilla. Joka kerran, kuin
hän polki jalkaa kuistin irtonaisiin palkkeihin, tärisi koko Mustin
palatsi ja minä myös, sillä minulla oli paha omatunto Strelingin
kieliopista. Jos isä olisi tuollaisena vihan hetkenä kysynyt minulta,
mitkä sanat saavat akkusatiivissa _em_-päätteen sijasta _im_, niin
minä olisin ollut hukassa; mutta onneksi nyt ei ollut puhetta
akkusatiivista, vaan Antista, paimenpojasta, jolta ensin oli hävinnyt
lehmä, paras koko karjasta; ja sitte, kuin lehmä viimeinkin löytyi,
huomattiin sen olevan hännättömänä. Jyrinä tuolla ylhäällä oli
syntynyt hännän hävinneestä osasta ja siitä, oliko Antti syypää vaiko
viaton tuohon Papurin vajakuntoisuuteen. Suuresti epäiltiin, että hän
lehmän uidessa salmen poikki, oli vedättänyt itseään jäljestä, pitäen
kiinni Papurin hännästä, ja kaikki olettaneet hänen siinä saaneen
aikaan tuon onnettomuuden. Antti jyrkästi eitti tehneensä sellaista
ryöstöä ja sanoi suden tulleen täyttä laukkaa metsästä ja tarttuneen
jälkimmäisen lehmän huiskutuslaitokseen; mutta peljästyneenä Antin,
Mustin ja muiden huudosta ja hälinästä oli hän (susi nimittäin)
tyytynyt siihen osaan, joka nyt oli poissa. Isä kiroili oikein rajusti
ja sanoi toimittavansa metsään sudenajon ja, _jos_ ei mitään sutta
löytynyt, niin hän uhkasi katkoa kädet ja jalat Antilta. Siihen se jäi
-- ja sudenajo siitä tuli.

Ah, miten hyvin muistan vielä sen suuren päivän, ihan kuin se olisi
ollut eilen. Paljon olen minä sen jälkeen nähnyt ja paljo siitä
nähdystä on muistista hälvennyt ja unhottunut, mutta sudenajo -- ei
koskaan. Kaikki seudun metsästäjät, kaikki sytykepyssyt ja
kuvetapparat olivat koossa meillä -- siihen aikaan ei ollut vielä
aavistustakaan takaa ladattavista kivääreistä. -- Syötiin aamiaista,
ja aika vahvasti, saatan vakuuttaa, ja vieraat syödessään kilvan
kertoivat kaikenlaisia uskomattomia metsästyshistorioita ja
ihmeellisiä seikkailuja. Talonpojat saivat ryypyn joka mies, ehkäpä
toisenkin niinä kotitarvepolton onnellisina aikoina, ja ilo oli
ylimmillään. Kaikki kaupungin ylhäiset Viipurista olivat mukana,
siellä puhuttiin saksaa, suomea ja venättä sekä jotkut "Finnländerit"
ruotsia; muut näet olivat Viipurista, jotka käytyään "Haminan
puolella" kertoivat: "wir haben eine Reise nach Finnland gemacht." [Me
olemme olleet matkalla Suomessa.] Erittäin muistan minä kaupungin
pormestarin, pienen, lihavan herran, yllä pullonvihreä hännystakki, ja
raatimiehen, joka oli kuin samaan kaavaan valettu. Nämä, pormestari ja
raati, tavallisesti aina istunnon edellä ja jälkeen poikkesivat
Siliverstovin "kureniaan", joka nimi kapakoilla Viipurissa oli,
ottamaan ryyppyä ja juustonpalaa. Ne herrat lienevät nytkin tehneet
saman tempun ennen tuloansa isän hoviin (siihen aikaan sanottiin
kaikkia maakartanoita hoviksi), sillä jo tullessaan olivat he erittäin
iloisella päällä.

Ylhäältä vinniltä olin minä löytänyt iso-isän vanhan sapelin. Sillä
oli karsittu akaasiapensaita; mutta paremman puutteessa olin minä
ottanut senkin, että minun ei toki tarvitsisi aseettomana lähteä
metsään. Me olimme juuri liiterissä teroittamassa asetta, kuin joku
kumppanuksista huomasi itse jahtivoudin, joka kuorsaten makasi
auringon paahteessa. Hän oli matkustanut yötä myöten ja nyt saanut
liiaksi kestitystä, niin että hän oli jotenkin ryhditön. Hän makasi
niin, että joku hänen housunnappinsa kiilsi auringon paisteessa. Miten
sitte olikaan, en muista niin tarkkaan, mutta me koettelimme sapelin
terää hänen housunnappeihinsa, ja tuota pikaa, jahtivoudin tietämättä
niin mitään, leikkeli myllärin Saska pois kaikki hänen kiiltävät
messinkinappinsa. No, kyllä sen arvaatte, että siitä tuli aika meteli,
kuin aamiaiselta päästyä kaikki herrat ja väki yrittivät lähtemään
metsään ja jahtivouti nousi ylös kaikessa arvokkaisuudessaan,
mutta -- --

Niin, viimein kuitenkin jouduttiin lähtemään, minua oli ankarasti
kielletty lähtemästä mukaan, mutta minä olin päättänyt kärsiä kuin
oikea sparttalaispoika mitä hyvänsä, mutta en luopua sudenajon ilosta.
Ulkona metsässä näytti kirjavalta, kuuset pudistelivat arvelevasti
partaansa, haapa vapisi pelosta, raita käänsi nurean puolen lehdistään
näkyviin ja vanhat hongat suhisivat ihmetellen, mikähän joukko nyt
häiritsi heidän rauhaansa. Susiverkkoja viritettiin puiden välille, ja
meidät asetettiin riviin. -- Mikä huuto ja melu siinä oli! Joka kerran
kuin jahtivouti huusi "schweig still!" [hiljaa!] hurrasimme me vielä
pahemmin ja puhalsimme pitkiin tuttuihimme, jotka oli somasti leikattu
lepästä ja kääritty tuohiliuskoilla. Mutta kohta tuli kaikki
hiljaiseksi; sillä etäältä toiselta sivulta kuului muutamia kumeita
paukauksia. Meitä alkoi vähän pelottaa ja me vetäydyimme likemmäksi
toisiamme. Siinä seisoessamme peloissamme näimme yht'äkkiä pari
pörhöistä petoa tulevan täyttä laukkaa meitä kohti; me parkumaan
hirveästi, niin että Jerikoa piirittävät juutalaisetkin olisivat
saattaneet kadehtia meitä, ja läksimme pakoon tuttuinemme,
miekkoinemme ja pyssyinemme, minkä suinkin pääsimme. Takanamme paukkui
hirveästi. Koko metsä kajahteli huudosta ja melusta. Oli siinä oikein
sattuva kuva hurjasta ajosta: tässä kompastui eräs pitkäkseen, tuossa
tarttui toinen tiheikköön, ja tuolla kaatui torppari Matti hyvin
tähdätystä laukauksesta, joka osui vasempaan jalkaan.

Palavissamme ja läähättäen pääsimme viimein pois metsästä pieneen
tuttuun hakaan. Siellä seisoi melkein kokonaan horsman kukkien
peitossa sudenajon ja siten myöskin meidän peljästyksemme varsinainen
syy, märehtien ylevän levollisesti kuten lehmä ainakin. Pelko on
tarttuvainen, sillä nähtyään meidät se nosti kääreihin sidotun
hännäntynkänsä koreasti ilmaan ja läksi pakenemaan täyttä laukkaa
hänkin. Valtatiellä viimeinkin pysähdyimme hengähtämään.

Oli jo alkamat hämärtää yhä enemmän ja metsästäjä toisensa jälkeen
tuli pois metsästä. Ensimmäinen kertoi sudesta, joka oli menettänyt
henkensä meidän luodeistamme, toinen enensi kuoliaaksi peljästyneiden
susien luvun kahdeksi ja niin yhä edelleen. Siitäpä seurasi, että me,
saavuttuamme etujoukossa kotiin pimeän tultua, saatoimme kertoa neljä
sutta kaatuneen ja yhden jäniksen ja torppari Matin.

Iltasella oli taas pidot ja lihava pormestari piti kauniin
puheen, ensinnä tietysti meidän isällemme ja sitte uutteralle
jahtivoudillemme, ylistellen hänen sankaruuttansa. Jahtivouti seisoi
jotenkin hämillään, mutta hajasäärin ja vakavasti -- hän oli pistänyt
napinreikiin tikkuja poisleikattujen nappien sijaan. Pormestari käski
tuomaan sisään ajon saaliit, suden ja jäniksen (haavoittuneesta
torppari Matista oltiin siivosti ihan vaiti), että saataisiin juoda
petojen peijaisia, ja kirkkaasti valaistuun huoneesen kannettiin
saalis. Me pojat seisoimme siinä henki kurkussa pelkästä ihmettelystä
ja uteliaisuudesta, vaan pianpa se muuttui hillittömäksi suruksi ja
katkeraksi valitukseksi, kuin tunsimme vanhan rakkaan Mustin, joka
siinä makasi kuolleena paareillansa. Musti, joka ihan syyttä kantoi
sitä nimeä, sillä hän oli harmaa kuin susi, oli myöskin lähtenyt
sudenajoon, ja siellä oli päättynyt hänen kaksitoista-talvinen
elämänsä. Hautajais-malja jäi juomatta, sillä eihän toki käynyt juoda
jäniksen eikä Matin maljaa. Pormestari sanoi: "das ist doch eine ganz
traurige Geschichte" [olipa se vallan surkea tapaus], ja kaikkia
suretti suuresti Mustin kuolema. Isä puhui jotakin sellaista, jota
ylevämmässä kielessä sanotaan traagilliseksi välttämättömyydeksi --
että näet rikosta seuraa rangaistus; jos minä olisin pysynyt kotona,
niin ei Musti nyt olisi maannut kuolleena minun vieressäni.

Keskellä yleistä surua tuli sisään maitokuskin Kristiina. Niiattuaan
koreasti, kuten oli tavallista niinä yksinkertaisuuden aikoina, sanoi
hän äkisti:

-- Äiti lähetti terveisiä ja käski sanoa: nyt susi vei koko lehmän.

Siitäpä syntyi yleinen hälinä. Me menimme levolle, tulet sammutettiin
-- mutta kauan minä vielä valvoin tilallani ja mietiskelin
traagillista välttämättömyyttä.


II.

Miten muinoin matkustettiin.

Kukapa viipurilainen ei nykyään käy Pietarissa; onpa niitäkin, jotka
asuvat Viipurissa, vaikka heidän virastonsa ja työpaikkansa on siellä
suuressa keisarin kaupungissa. Aamulla nousevat he rautatievaunuihin
ja tuskin ehtivät haukotella ja nukkua, kuin jo ovat Venäjän rajalla,
ja siitähän on Pietariin ainoastaan lyhyt kukon askel; iltasella
voidaan palata juomaan teetä omaistensa seurassa Viipurissa tai sen
lähitienoilla. Entisaikoina, silloin se oli ihan toista; matka
Pietariin oli sama kuin matka Roomaan. En koskaan unhota sitä kertaa,
jolloin tätini oli määrä lähteä mahtavaan naapurikaupunkiin. Koko kesä
oli siitä matkasta ahkeraan keskusteltu sukulaisten kesken; muutamien
mielestä oli tuo yritys liian uskalias, toisista mieletön, ja jotkut,
jotka eivät voineet tehdä tyhjäksi matkan pakottavaa tarvetta,
pudistivat vain epäilevästi päätänsä ja pitivät oikeat ajatuksensa
salassa. Syksymmällä setä teetti -- mitenkä sanoisinkaan -- reen, ei,
vaan arkin tai huoneen jalaksille, ja se vuorattiin sisältä
säkkikankaalla ja ulkoa "rokoskalla" (niinimatolla), töpättiin,
sisustettiin, raudoitettiin ja tehtiin siihen sivuille leveät siivet
estämään sitä kaatumasta äkkikäännöksissä ja liukkaissa paikoissa.
Siinä pikku huoneessa oli kaksi ikkunaa ja leveä ovi. Me lapset
hakkasimme silppukoneella hienoksi pari vuosikertaa "Suomen virallista
lehteä" ja kylvimme ne huoneen lattialle, kaikki tietysti lämpimän
tähden. "Helsingin Aamulehti" ja "Ruotsin Raittiuden ystävä"
sullottiin istuimen alle evään sekä olut- ja portviinipullojen
ympärille, sillä runsaasti piti olla ruokaa muassa. Rekikelin
vakaannuttua alkoivat jäähyväsvierailut. Kyllä muistan, mitä kaikkia
hyviä neuvoja ja selityksiä, asioita ja toimitettavia sekä varoituksia
pääkaupungin rosvoilta ja taskuvarkailta nautittiin kahvin ja malagan
kanssa (malaga näet oli siihen aikaan erittäin muodissa). Yhä
lähemmäksi likeni se tärkeä päivä. Suru marssi muuten niin iloiseen
kotoon. Viime illan me kaikki olimme koolla ja pastori R. luki kovalla
äänellä (setä R. oli vähän kuuro) kauniin saksalaisen virren "niille,
jotka matkalla ovat". Juhlallisina ja silmät itkusta punaisina
läksimme kukin kotihimme.

Seuraavana aamuna heräsimme kulkusten helinästä, piiskan
sivalluksista, huudosta ja melusta. Täti se oli tarttunut kiinni
porttiin. Matkatuvan rakentajat eivät olleet muistaneet ottaa mittaa
portista, arkin, sen uuden reen siivet olivat liian leveät. Aamu oli
pimeä. Lunta putoili höytyvinä tiheään. Piiat juoksentelivat kuin
uniset kanat, hattulippaita, saaleja ja päällyskenkiä kannellen. Pekka
ja Mikko kiroilivat ja vetivät rekeä. Täti itki. Kyytimies oli
raivoissaan. Ja kaksi unista talikynttilälyhtyä valasi koko sitä
surettavaa kuvaa. Minä peittäydyin jälleen tilalleni ja näin unta
kaikenlaisista kauhuista, miehestä, joka matkusti Jerusalemista
Jerikoon ja joutui ryövärein käsiin. Minä sain sittemmin kuulla, että
tie kävi Viipurista Vammelsuuhun ja, koska maantiet sieltä edelleen
olivat huonossa kunnossa, Vammelsuusta Suomenlahden jäätä myöten
Kronstadtiin ja sieltä dilisansilla Pietariin. Neljätoista päivää
kesti se matka, neljätoista päivää oli huolta ja levottomuutta, joiden
jälkeen sentään eräänä lumisena ja pimeänä talvi-iltana tuli iloa ja
riemua, kuin täti palasi kotiin, tuoden Vjäsemin piparkakkuja,
sitkeitä kuin siirappi, tinasotamiehiä, vaskitorvia ja Tyrtaion
vasikannahan, rummun. Vielä monen vuoden päästä oli reki
palveluksessa, milloin nukkekammarina, milloin kanakoppina; mutta
paitsi sitä käytöllistä hyötyä oli se meille lapsille myöskin
muistomerkkinä rohkeimmasta ja vaarallisimmasta matkasta, kuin meidän
tietoomme oli tullut -- Pietarin matkasta.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Idästä - Kertomuksia" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.