Title: Paljo melua tyhjästä
Author: Shakespeare, William, 1564-1616
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Paljo melua tyhjästä" ***


PALJO MELUA TYHJÄSTÄ

Kirj.

William Shakespeare


Paavo Cajanderin suomennos ilmestyi 1906.



Näytelmän henkilöt:

 DON PEDRO, Aragonian prinssi.
 DON JUAN, hänen velipuolensa.
 CLAUDIO, nuori florensilainen kreivi.
 BENEDIKT, padualainen ylimys.
 LEONATO, Messinan maaherra.
 ANTONIO, hänen veljensä.
 BALTHASAR, Don Pedron palvelija.
 BORACHIO,  |  Don Juanin seuralaisia.
 CONRAD,    |
 MOILANEN,   |  oikeudenpalvelijoita.
 MUIKKARI,   |
 Munkki FRANCISCUS.
 Kirjuri.
 Poika.
 HERO, Leonaton tytär.
 BEATRICE, Leonaton veljentytär.
 MARGAREETA,  |  Heron seuranaisia.
 URSULA,      |
 Sanansaattajia, vartijoita ja seuralaisia.

TAPAUS Messinassa.



ENSIMMÄINEN NÄYTÖS.


Ensimmäinen kohtaus.

    Leonaton talon edustalla.

    (Leonato, Hero, Beatrice ja sanansaattaja tulevat.)

LEONATO.
Näen tästä kirjeestä että Aragonian prinssi, Don Pedro, tänä iltana
saapuu Messinaan.

SANANSAATTAJA.
Hän on jo hyvinkin lähellä; tuskin kolmen peninkulman päässä hänestä
erosin.

LEONATO.
Kuinka monta aatelismiestä olette tässä tappelussa menettäneet?

SANANSAATTAJA.
Vain joitakuita arvohenkilöitä, ei yhtäkään mainemiestä.

LEONATO.
Voitto on kahden arvoinen, kun voittaja palaa kotiin täysin joukoin.
Näen tästä, että Don Pedro on erityisesti huomiota osoittanut nuorelle
Claudio-nimiselle florensilaiselle.

SANANSAATTAJA.
Hän onkin sen täysin ansainnut, ja Don Pedro on hänen ansionsa täysin
tunnustanut. Hän on enemmän tehnyt, kuin mitä hänen ikäiseltään olisi
odottanut, ja lampaan hahmossa toimittanut jalopeuran töitä: hän
todellakin suuremmassa määrin voittaa kaikki toiveet, kuin mitä voisitte
toivoakaan minun voivani tässä kertoa.

LEONATO.
Hänellä on täällä Messinassa setä, joka tulee tuosta kovin iloiseksi.

SANANSAATTAJA.
Olen vienyt hänelle kirjeitä, jotka näyttivät tuottavan hänelle suurta
iloa, jopa niinkin suurta, että ilo ei voinut esiintyä kyllin
hillittynä, osoittamatta tuskan tuntomerkkiä.

LEONATO.
Purskahtiko hän itkuun?

SANANSAATTAJA.
Oikein valtavaan itkuun.

LEONATO.
Hellää hellyyden yltäkylläisyyttä! Ei ole kasvoja puhtaampia kuin ne,
joita näin pestään. Paljo, paljo parempi on itkeä ilosta, kuin iloita
itkusta.

BEATRICE.
Sanokaa, olkaa hyvä, onko signor Kalpanen palannut sodasta vai ei.

SANANSAATTAJA.
En tunne ketään sen nimistä, neiti; ei ollut ketään sellaista
arvohenkilöä armeijassa.

LEONATO.
Ketä sinä kyselet, tyttö?

HERO.
Serkkuni tarkoittaa signor Benediktiä, padualaista.

SANANSAATTAJA.
Oi, hän on palannut ja yhtä iloisena kuin koskaan ennen.

BEATRICE.
Hän täällä Messinassa naulasi julki ilmoituksen,[1] jossa vaati Cupidoa
kilpakeihäisille; ja setäni narri, joka sattui tämän vaatimuksen
lukemaan, kirjoitti Cupidon nimessä sen alle ja vaati miestä
sulkasotasille. Sanokaa, olkaa hyvä, kuinka monta on hän tässä sodassa
tappanut ja syönyt? Ei, sanokaa vain, kuinka monta hän on tappanut,
sillä minä lupasin syödä kaikki, jotka hän tappaisi.

LEONATO.
Totisesti, tyttöseni, liiaksi pistelet signor Benediktiä; mutta kyllä
hän sen vielä sinulle maksaa, ole varma siitä.

SANANSAATTAJA.
Hän on, neitiseni, kunnostanut itseään tässä sodassa.

BEATRICE.
Teillä oli homehtunutta muonaa, ja hän auttoi teitä sen syömisessä, eikö
niin? Hän on oikein urhoollinen lusikkasankari; hänellä on verraton
ruokahalu.

SANANSAATTAJA.
Hän on kelpo soturi; siitä, neiti, vastaan.

BEATRICE.
Kelpo soturi neitiä vastaan; mutta mitä on hän herraa vastaan.

SANANSAATTAJA.
Herra herraa vastaan, mies miestä vastaan; kaikilla kunnon avuilla
täytetty.

BEATRICE.
Niin, todellakin, täytetty! Ja täyte on miehen mukainen, -- no niin,
olemmehan kaikki kuolevaisia.

LEONATO.
Älkää, herra, käsittäkö väärin veljeni tytärtä. He käyvät keskenään
jonkinlaista leikkisotaa, hän ja signor Benedikt; aina kun tapaavat,
syntyy älyottelu heidän välillään.

BEATRICE.
Mutta valitettavasti hän aina joutuu alakynteen. Viime ottelussamme
neljä hänen viidestä älynvoimastaan pötki liikaten pakoon, ja nyt ei
koko miehellä ole muuta kuin yksi jäljellä; niin että jos hänellä vielä
on älyn riepua lämpimikseen, pitäköön sitä tuntomerkkinä, joka erottaa
hänet hänen hevosestaan; sillä sen verran sitä tuskin on jäänyt, että
hän voi käydä järkiolennosta. Hänellä on joka kuukausi uusi uskottunsa.

SANANSAATTAJA.
Onko mahdollista?

BEATRICE.
Sangen helposti mahdollista: hänen ystävyytensä on niinkuin hänen
hattunsa kuosin, se vaihtelee uusimman muodin mukaan.

SANANSAATTAJA.
Huomaan, neitiseni, että tämä herra ei ole teillä hyvissä kirjoissa.

BEATRICE.
Ei olekaan; ja jos olisikin, niin polttaisin kirjani. Mutta pyydän:
sanokaa, kuka on hänen seurakumppaninsa? Eikö ole ketään nuorta
riitapukaria, jota haluttaisi tehdä hänen kanssaan matkaa hornaan?

SANANSAATTAJA.
Hän on enimmäkseen jalon Claudion seurassa.

BEATRICE.
Taivaan taatto! Häneen hän varmaankin tarttuu kiinni kuin tauti; hänet
saa kimppuunsa pikemmin kuin ruton; ja se, jonka hän tartuttaa, tulee
paikalla hassuksi. Jumala auttakoon jaloa Claudiota! Jos hän on saanut
Benediktin niskoilleen, niin saa hän hellittää tuhat puntaa, ennenkuin
paranee.

SANANSAATTAJA.
Tahtoisin olla hyvässä ystävyydessä teidän kanssanne.

BEATRICE.
Olkaa, hyvä ystävä.

LEONATO.
Sinä, Beatrice, et koskaan tule hassuksi.

BEATRICE.
En ennen, kuin tulee kuuma tammikuu.

SANANSAATTAJA.
Don Pedro on saapunut.

    (Don Pedro, Balthasar, Don Juan,
    Claudio ja Benedikt tulevat.)

DON PEDRO.
Rakas signor Leonato, tulette vaivaanne vastaan; maailman tapa on
karttaa kulunkeja, mutta te niitä etsitte.

LEONATO.
Ei koskaan tullut vaiva talooni teidän hahmossanne, armollinen herra;
kun vaiva on ohi, niin mielihyvä jää; mutta kun te meidät jätätte,
niin suru jää olemaan ja ilo sanoo hyvästi.

DON PEDRO.
Tartutte taakkaanne liian halukkaasti. -- Tämä on tyttärenne, arvaan ma.

LEONATO.
Hänen äitinsä on sitä monasti minulle sanonut.

BENEDIKT.
Epäilittekö, herra hyvä, koska kysyitte?

LEONATO.
En, signor Benedikt; sillä te olitte silloin vielä lapsi.

DON PEDRO.
Siinä saitte, Benedikt; tästä voimme arvata, millainen olette nyt
miehistyneenä. -- Toden totta, neiti itse ilmaisee isänsä. -- Onneksi
olkoon, neitiseni! Tulette kunnon isään.

BENEDIKT.
Vaikka signor Leonato onkin hänen isänsä, niin tämä neiti, vaikka saisi
koko Messinan, ei tahtoisi hänen päätään hartioilleen, olkoon jos kuinka
hänen näköisensä.

BEATRICE.
Kumma, että aina tahdotte lörpötellä, signor Benedikt; kukaan ihminen ei
teistä välitä.

BENEDIKT.
Mitä, rakas neiti Inho? Vieläkö te elätte?

BEATRICE.
Kuinka voisi Inho kuolla, kun sillä on niin sopivaa ravintoa kuin signor
Benedikt? Itse kohteliaisuus muuttuu inhoksi, kun te tulette likelle.

BENEDIKT.
Silloin on kohteliaisuus tuuliviiri. Mutta se vain on varma, että minua
rakastavat kaikki naiset, paitse te yksin; ja soisin, että voisin
sydämmessäni tuntea, ettei minulla ole niin kovaa sydäntä; sillä,
totisesti, en rakasta ketään.

BEATRICE.
Mikä suuri onni naisille! He olisivat muuten saaneet vaarallisen kosijan
kiusakseen. Kiitän Jumalaa ja kylmää vertani, että tässä asiassa olen
samaa mieltä kuin te. Kuulisin mieluummin koiran haukkuvan varista, kuin
miehen vannovan, että hän rakastaa minua.

BENEDIKT.
Jumala suokoon, että armollinen neiti aina olisi sitä mieltä; silloin
toinen tai toinen kunnon mies välttäisi kovan kohtalon saada kasvonsa
kynsityksi.

BEATRICE.
Kynsiminen ei voisi niitä rumemmiksi tehdä, jos ne olisivat teidän
kasvojenne kaltaiset.

BENEDIKT.
Kas vain, tehän olette erinomainen papukaijan opettaja.

BEATRICE.
Minun kieltäni puhuva lintu on parempi kuin teidän kieltänne puhuva
elukka.

BENEDIKT.
Soisin että heponi olisi yhtä liukas kuin teidän kielenne, ja yhtä
kestävä. Mutta jatkakaa laukkaanne, Herran nimessä, minä olen
lopettanut.

BEATRICE.
Te lopetatte aina, niinkuin vanha hevoskoni hölkkänsä; tunnen teidät
vanhastaan.

DON PEDRO.
Lyhykäisesti: Leonato, -- signor Claudio ja signor Benedikt, -- hyvä
ystäväni, Leonato, pyytää teitä kaikkia vieraikseen. Sanoin hänelle,
että viivymme täällä ainakin kuukauden, ja hän sydämmestään rukoilee,
että joku sattumus pidättäisi meitä vielä kauemmin; uskallan vannoa,
että hän ei ole mikään ulkokullattu, vaan että rukous lähtee sydämmestä.

LEONATO.
Jos sen vannotte, prinssi, niin ette vanno väärin. -- Sallikaa minun
sanoa teidät tervetulleeksi, prinssi Juan; sovittuanne veljenne,
prinssin, kanssa, omistan teille nöyrimmän kunnioitukseni.

DON JUAN.
Kiitoksia; en ole monisanainen; kiitän vain teitä.

LEONATO.
Suvaitkaa, teidän armonne, astua edellä.

DON PEDRO.
Kätenne, Leonato; menkäämme yhdessä.

    (Kaikki menevät, paitsi Benedikt ja Claudio.)

CLAUDIO.
Benedikt, tarkastitko signor Leonaton tytärtä?

BENEDIKT.
En häntä tarkastanut, mutta kyllä häntä katselin.

CLAUDIO.
Eikö hän ole siveä nuori tyttö?

BENEDIKT.
Kysytkö suoraa, vilpitöntä ajatustani rehellisenä miehenä vai tahdotko,
että vastaan tapani mukaan, hänen sukupuolensa ilmeisenä vihamiehenä?

CLAUDIO.
Ei, vastaa tyynesti ja vakaasti.

BENEDIKT.
No siis, kautta kunniani: minusta on hän liian matala ansaitakseen
korkeata kiitosta, liian tumma kannattaakseen kirkasta kiitosta ja
liian pieni saadakseen suurta kiitosta; sen vain voin sanoa hänen
puolustuksekseen, että, jos hän olisi toisenlainen kuin on, hän ei olisi
soma, ja koska hän ei ole toisenlainen kuin on, niin en pidä hänestä.

CLAUDIO.
Luulet, että puhun piloja. Ei, sano minulle suoraan, mitä pidät hänestä.

BENEDIKT.
Aiotko hänet ostaa, kun niin tyystin tiedustelet?

CLAUDIO.
Voisiko koko maailmalla ostaa semmoista helmeä?

BENEDIKT.
Voisi hyvinkin, vieläpä kotelonkin päälliseksi. Mutta puhutko tätä
oikein tosissasi? Vai rupeatko koiranhampaaksi ja uskottelet meille,
että Cupido on oiva jäniksenpyytäjä ja Vulcanus verraton salvumies?[2]
Sano, mitä nuottia pitää soittaa, voidakseen yhtyä virteesi?

CLAUDIO.
Minun silmissäni hän on ihanin nainen, minkä koskaan olen nähnyt.

BENEDIKT.
Kyllä minäkin silmälasitta näen, mutta kaikesta tuosta en näe mitään.
Tuo hänen serkkunsa -- jos hän ei vain olisi raivotarten riivaama -- on
häntä niin paljon kauniimpi, kuin toukokuun ensimmäinen päivä on
kauniimpi joulukuun viimeistä. Mutta ethän vain aikone heittäytyä
aviomieheksi, mitä?

CLAUDIO.
Vaikka olisin vastakohdan vannonutkin, niin tuskin uskoisin itseäni, jos
Hero tahtoisi ruveta vaimokseni.

BENEDIKT.
Onko niiksi tullut, todellakin? Eikö siis maailmassa enää ole yhtäkään
miestä, joka voisi pitää hattua päässään herättämättä epäluuloa? Enkö
enää koskaan saa nähdä kuusikymmen vuotista vanhaapoikaa? Onnea matkaan!
Jos välttämättä tahdot pistää niskasi ikeeseen, niin kanna kärsien
ristisi ja vietä huokauksilla sunnuntaipäiväsi. Kas, Don Pedro tulee
sinua etsimään.

    (Don Pedro palaa.)

DON PEDRO.
Mitä salaisuuksia teillä on, kun ette tulleet mukaan Leonaton luo?

BENEDIKT.
Soisin, että teidän armonne pakottaisi minut sen sanomaan.

DON PEDRO.
Minä käsken, uskollisuusvalasi nimessä.

BENEDIKT.
Kuuletko, kreivi Claudio: voin olla puhumaton niinkuin mykkä, siitä saat
olla varma; mutta uskollisuusvalani, -- huomaa: uskollisuusvalani. --
Mies on rakastunut, teidän armonne. Kehen? -- kysytte. Huomatkaa, kuinka
lyhyt on vastaus: Heroon, Leonaton lyhyeen tyttäreen.

CLAUDIO.
Jos niin olisi, niin olisi se nyt sanottu.

BENEDIKT.
Niinkuin vanha satu, teidän armonne: ei ole niin, ja ei ole ollut niin,
ja jumala varjelkoon, että koskaan olisikaan niin.

CLAUDIO.
Jos ei kiihkoni lyhyessä ajassa muutu, niin varjelkoon Jumala, että
olisi toisin.

DON PEDRO.
Aamen, jos häntä rakastatte, sillä tyttö on sen hyvin ansainnut.

CLAUDIO.
Sen te vain sanotte, prinssi, kietoaksenne minut.

DON PEDRO.
Kunniani kautta, sanoin mitä ajattelin.

CLAUDIO.
Kuntoni kautta, prinssi, niinikään minä.

BENEDIKT.
Ja niinikään minä, kaksinaisen kuntoni ja kunniani kautta.

CLAUDIO.
Että häntä rakastan, sen minä tunnen.

DON PEDRO.
Että hän sen ansaitsee, sen minä tiedän.

BENEDIKT.
Että minä en tunne, kuinka häntä voi rakastaa, enkä tiedä, miten hän sen
ansaitsee, se on vakaumus, jota mikään liekki ei voi minusta sulattaa
irti; siitä menen vaikka polttoroviolle.

DON PEDRO.
Sinä olet aina ollut paatunut kerettiläinen, mitä kauneuden
halveksimiseen tulee.

CLAUDIO.
Eikä ole koskaan voinut osassaan pysyä muuten, kuin pakottamalla
tahtoaan.

BENEDIKT.
Että nainen minut synnytti, siitä häntä kiitän; että hän minut kasvatti,
siitä niinikään häntä nöyrimmästi kiitän; mutta että kantaisin sarvea
otsassani tai ripustaisin jahtitorveni näkymättömään kantohihnaan, sitä
eivät naiset voine minulta vaatia. Etten tekisi heille sitä vääryyttä,
että epäilisin ketään heistä, niin tahdon itselleni pidättää sen
oikeuden, etten usko ketään heistä; ja kun otan siitä viisua, niin on
viisun loppu se, että jään vanhaksipojaksi.

DON PEDRO.
Kyllä vielä, ennenkuin kuolen, näen sinut kalpeana rakkaudesta.

BENEDIKT.
Vihasta, taudista taikka nälästä, hyvä prinssi, vaan ette rakkaudesta.
Jos koskaan näette, että rakkaudesta menetän enemmän verta, kuin minkä
voi korvata pullollinen viiniä, niin saatte silmäni puhkaista ballaadin
sepustajan kynällä tai ripustaa minut porttolan ovikilveksi ja
kirjoittaa alle: "sokea Cupido".

DON PEDRO.
Hyvä; jos koskaan tästä uskostasi luovut, niin kyllä joudut makean
naurun esineeksi.

BENEDIKT.
Jos sen teen, niin saatte ripustaa minut, kuin kissan puteliin ja ampua
minua,[3] ja sitä, joka minuun osaa, saatte taputtaa olkapäälle ja
kutsua Aatamiksi.[4]

DON PEDRO.
No niin, se aika vielä tulee, "Ett' ikeen alle villi härkä taipuu".

BENEDIKT.
Sen tehköön villi härkä; mutta jos koskaan järkevä Benedikt sen tekee,
niin kiskokaa sarvet härän päästä ja pankaa ne minun otsaani, ja antakaa
sitten jonkun poropeukalon kuvata minut, ja yhtä suurilla kirjaimilla,
kuin on tapana ilmoittaa: "Tässä saa hyviä hevosia vuokrata", präntätkää
kuvani alle: "Tässä on nähtävänä Benedikt, se nainut mies".

CLAUDIO.
Jos semmoista tapahtuisi, tulisit varmaan sarvihulluksi.

DON PEDRO.
Varo! Jos Cupido ei ole koko viinikkoansa Venetiassa tyhjentänyt,[5]
niin saanet ennen pitkää täristä hänen edessään.

BENEDIKT.
Silloin täytyy ensin tulla maantäristys.

DON PEDRO.
No, no, toinen tunti, toinen tuuma. Sill'aikaa, rakas signor Benedikt,
mene Leonaton luo, vie terveisiä minulta ja sano, että kyllä tulen
illalliselle; hän on varmaan tehnyt suuria valmistuksia.

BENEDIKT.
Sellaisen lähetyksen uskon vielä voivani täyttää, ja nyt jätän teidät --

CLAUDIO.
"Herran haltuun; annettu talossani" -- jos minulla semmoista olisi, --

DON PEDRO.
"Kuudentena heinäkuuta: uskollinen ystävänne Benedikt."

BENEDIKT.
No, no, pilkka pois! Koko teidän pakinanne on joskus tilkuilla
reunustettua, ja reunus on sangen huonosti kurottu kiinni. Ennenkuin
vasta tällaisia rikkikulutettuja pilapätkiä käytätte, tutkikaa ensin
omaatuntoanne, ja sillä jätän teidät hyvästi.

    (Menee.)

CLAUDIO.
Nyt voisitte mua auttaa, jalo prinssi.

DON PEDRO.
Neuvoilles ystävyyteni on altis;
Sit' opeta, niin vaikeimmankin läksyn
Se helpost' oppii, kun se vain sua auttaa.

CLAUDIO.
Leonatoll' onko poikaa, hyvä prinssi?

DON PEDRO.
Ei, muut' ei hällä perijää kuin Hero.
Hänt' aatteletko, Claudio?

CLAUDIO.
                            Oi, prinssi,
Nyt päättyneen kun sodan alotitte,
Soturin silmin hänet näin, ja mua
Hän miellytti; mut raaka sotavirka
Ei lemmeks suonut mieltymyksen kasvaa.
Mut nyt kun palajan ja sotatuumat
On väistyneet, niin niiden sijan täyttää
Ihana sulotunne, joka kuiskaa,
Kuink' on tuo Hero viehkeä, ja sanoo
Ett' ennen sotaa mielistyin jo häneen.

DON PEDRO.
Sin' olet niinkuin kaikki rakastajat:
Upotat kuulijasi sanatulvaan.
Jos lemmit Heroa, niin huolet' ollos;
Ma puhun hänen sekä isän kanssa,
Ja tytön saat. Tuo eikö tarkoitukses,
Noin somasti kun puhees sommittelit?

CLAUDIO.
Olette oiva lemmen vaalija,
Kun muodosta jo lemmentuskan näätte.
Jott' ylen rutolta ei lempi näyttäis,
Venyvin puhein kaunistaa sit' aioin.

DON PEDRO.
Miks tehdä silta leveämmäks virtaa!
Kun hätä suurin on, on apu lähin.
Se sulle tarjon' on; sa lemmit: hyvä,
Ja minä sulle hankin apukeinot.
Tän' iltana on, näet, naamiaiset;
Sua siellä valepuvuss' osoittelen
Ja sanon Herolle, ett' olen Claudio,
Ja tytön poveen sydämmeni valan
Ja lempiluotteitteni valtavalla
Ma rynnäköllä korvans' otan vangiks.
Isälle sitten asiasta puhun,
Ja sun on tyttö, se sen virren loppu.
Ja tuumasta nyt heti käydään toimeen.

                           (Menevät.)


Toinen kohtaus.

    Huone Lennaton talossa.

    (Leonato ja Antonio tulevat.)

LEONATO.
No, veli hyvä, missä on poikasi, minun lankoni? -- Onko hän hankkinut
soittajia?

ANTONIO.
Hän sitä täydessä hommassa puuhaa. Mutta, veliseni, voin kertoa sinulle
kummia uutisia, joita et olisi ikänäsi saattanut uneksiakaan.

LEONATO.
Hyviäkö ovat?

ANTONIO.
Riippuu siitä, miksi loppu ne leimaa; kaunis on kuori; hyviltä näyttävät
päältäpäin. Eräs minun palvelijani sattui kuulemaan prinssin ja kreivi
Claudion keskustelua, kun kävelivät tiheässä lehtokujassa puutarhassani.
Prinssi Claudiolle ilmaisi rakastavansa veljentytärtäni, sinun
tytärtäsi, ja aikovansa hänelle tunnustaa rakkautensa tänä iltana
tanssiaisissa; ja jos huomaisi hänet taipuvaiseksi, niin aikoisi hän
ottaa tilaisuudesta vaarin ja heti puhua sinun kanssasi asiasta.

LEONATO.
Onko älyä sillä miehellä, joka tätä kertoi?

ANTONIO.
Aika sukkela mies. Lähetän häntä noutamaan, niin saat itse häntä
kuulustella.

LEONATO.
Älä, älä! Pidämme tätä unena, kunnes se ilmenee todellisuutena. Mutta
tahdon kuitenkin antaa tästä tiedon tyttärelleni, jotta hän olisi
valmiimpi vastaamaan, jos siitä kenties tosi tulisi. Mene sinä ja
ilmoita se hänelle. (Useita henkilöitä kulkee näyttämiin poikitse.)
Hyvät langot, tiedätte tehtävänne. -- Oi, anteeksi, hyvä ystävä, tule
kanssani, tarvitsen taitoasi. -- Hyvä lanko, ole apunani näissä
kiireissä.

    (Menevät.)


Kolmas kohtaus.

    (Toinen huone Leonaton talossa.)

    (Don Juan ja Conrad tulevat.)

CONRAD.
Mitä hittoa, prinssi, miksi on mielenne niin ylenmäärin synkkä?

DON JUAN.
Siksi, että minulla on niin ylenmäärin syytä siihen, siksi on
synkkyyteni niin määrää vailla.

CONRAD.
Teidän tulisi kuulla järkeänne.

DON JUAN.
Ja jos sitä kuulisinkin, niin mitä siunausta siitä?

CONRAD.
Jos ei heti kohta apuakaan, niin ainakin kestävyyttä kärsimään.

DON JUAN.
Ihmettelen, että sinä, joka -- niinkuin itse sanot -- olet syntynyt
Saturnuksen turvissa,[6] huolit esittää siveellistä lääkettä
kuolettavaan vammaan. En voi salata, mikä olen; minun täytyy olla
synkkä, kun minulla on siihen syytä, ja olla nauramatta kenenkään
sukkeluuksille; syödä, kun minun on nälkä, ja olla katsomatta kenenkään
mieliä; nukkua, kun minun on uni, ja olla kenenkään toimiin
sekaantumatta; nauraa, kun olen iloinen, ja olla sukoilematta muiden
mielipidettä.

CONRAD.
Niin kyllä; mutta teidän ei pitäisi noin sitä tuoda näkyviin, ennenkuin
voitte sen tehdä joutumatta pulaan. Olette äskettäin ollut riidassa
veljenne kanssa, ja hän on vastikään ottanut teidät jälleen armoonsa; ja
siihen on teidän mahdoton oikein juurtua, jos ette itse tee itsellenne
kaunista ilmaa; on välttämätöntä, että itse kypsytätte elonne.

DON JUAN.
Ennemmin olisin orjantappurana pensasaidassa kuin ruusuna hänen
armossaan; ja minun verelleni on mukavampi olla kaikkien ylenkatseena
kuin sievistelyillä ja kursauksilla luikerrella ihmisten suosioon. Siis,
jos ei voidakaan sanoa, että olen imarteleva kunnon mies, niin ei
myöskään voida kieltää, että olen rehellinen konna. Kun minulla on
kuonokoppa, niin minuun luotetaan, ja puntit jaloissa saan vapaana
juosta; senvuoksi olenkin päättänyt olla laulamatta häkissäni. Jos
saisin käyttää hampaitani, niin purisin, ja jos minulla olisi vapaus,
niin tekisin mitä tahtoisin. Siihen asti suo minun olla mikä olen; älä
koeta minua muuttaa.

CONRAD.
Ettekö voisi tyytymättömyyttänne johonkin käyttää?

DON JUAN.
Käytän sitä niin paljon kuin voin, sillä mitään muuta en käytä. Kuka
tulee tuossa? Mitä uutta, Borachio?

    (Borachio tulee.)

BORACHIO.
Tulen juuri noista suurista iltapidoista. Leonato kuninkaallisesti
kestitsee veljeänne, prinssiä; ja voin teille ilmoittaa, että on
tekeillä naimiskauppa.

DON JUAN.
Olisiko tuossa jotakin pohjaa, jolle voisi rakentaa onnettomuutta? Kuka
on se narri, joka kihlaa itselleen kotiristin?

BORACHIO.
Veljenne oikea käsi.

DON JUAN.
Kuka? Tuo erinomainen Claudioko?

BORACHIO.
Sama mies.

DON JUAN.
Soma veitikka! Ja kehen? Kehen hän on silmänsä iskenyt?

BORACHIO.
He, Heroon Leonaton tyttäreen ja perijään.

DON JUAN.
Vai siihen kananpoikaseen! Kuinka sait sen tietää?

BORACHIO.
Minun toimenani on huoneiden hajuttaminen, ja paraikaa kun suitsuttelin
ummehtunutta suojaa, tulivat prinssi ja Claudio käsityksin ja vakavasti
keskustellen. Pujahdin seinäverhon taakse[7] ja sinne kuulin, kuinka
sopivat siitä, että prinssin tulisi kosia Heroa itselleen ja, kun oli
hänet saanut, antaa hänet kreivi Claudiolle.

DON JUAN.
Tule pois, mennään sinne! Tuosta saa mielikarvauteni ravintoa. Tuo nuori
tulokas saa kaiken kunnian kukistumisestani; jos voin tehdä hänelle
joinkin tavoin kiusaa, niin olen kaikin tavoin onnellinen. Voinko
luottaa teihin kumpaankin? Tahdotteko auttaa minua!

CONRAD.
Hamaan kuolemaan, armollinen prinssi.

DON JUAN.
Mennään siis noihin suuriin pitoihin. Ilo on siellä sitä suurempi, kun
minut on nujerrettu. Jospa vain kokki olisi samaa mieltä kuin minä! --
Mennäänkö katsomaan, mitä on tehtävää?

BORACHIO.
Niinkuin käskette, armollinen herra.

    (Menevät.)



TOINEN NÄYTÖS.


Ensimmäinen kohtaus.

    Sali Leonaton talossa.

    (Leonato, Antonio, Hero, Beatrice y.m. tulevat.)

LEONATO.
Eikö kreivi Juan ollut täällä illallisella?

ANTONIO.
En nähnyt häntä.

BEATRICE.
Kuinka happamelta se herrasmies näyttää! Aina kun hänet näen, saan
närästystä koko tuntikaudeksi.

HERO.
Hänellä on hyvin synkkä mieli.

BEATRICE.
Se vasta olisi oivallinen mies, joka olisi hänen ja Benediktin
keskivälillä; toinen on niinkuin kuva, ei sano mitään, ja toinen on
niinkuin armollisen rouvan vanhin poika: pälpättää yhtenään.

LEONATO.
Siis puoli signor Benediktin kieltä Don Juanin suussa, ja puoli Don
Juanin synkkyyttä signor Benediktin kasvoissa, --

BEATRICE.
Ja kauniit sääret ja somat jalat, setä, ja runsaasti rahaa taskussa;
sellainen mies valloittaisi vaikka minkä naisen, -- jos vain voittaisi
hänen suosionsa.

LEONATO.
Toden totta, tyttö, sinä et koskaan saa miestä, jos olet noin paha
suustasi.

ANTONIO.
Niin tosiaankin, hän on liian häijy.

BEATRICE.
Liian häijy on enemmän kuin häijy; tällä tavalla menetän hyvän Jumalan
lahjan, sillä sanottu on, että "häijylle lehmälle Jumala antaa lyhyet
sarvet"; mutta liian häijylle lehmälle hän ei anna niitä laisinkaan.

LEONATO.
Ettäkö, kun olet liian häijy, Jumala ei anna sinulle ollenkaan sarvia?

BEATRICE.
Niin aivan, jos ei anna minulle miestä; mutta siitä armosta minä aamuin
illoin polvillani rukoilen päästä. Hyvä Jumala, kuinka voisin sietää
miestä, jolla on partaa kasvoissa! Parempi karvasäkki pään alla.

LEONATO.
Voithan saada miehen, jolla ei ole partaa.

BEATRICE.
Mitä sillä tekisin? Pukisinko hänet vaatteisiin ja tekisin
kamarineitsyekseni? Parrakas mies on enempi kuin poika, mutta parraton
on vähempi kuin mies; joka on enempi kuin poika, se ei kelpaa minulle,
ja joka on vähempi kuin mies, sille en minä kelpaa. Siis ennemmin otan
kuuden killingin pestin[8] karhunkuljettajalta ja vien hänen apinansa
hornaan.

LEONATO.
Menet siis hornaan?

BEATRICE.
En, portille vain; siinä kohtaa minut paholainen, niinkuin vanha
aviomies, sarvet päässä, ja sanoo: "Mene sinä taivaaseen, Beatrice, mene
sinä taivaaseen; täällä ei ole sijaa teille tytöille." Ja näin jätän
sinne apinani ja menen suoraa päätä Pietarin tykö. Taivasten taivas! Hän
osoittaa minulle, missä poikamiehet istuvat, ja siellä me elämme niin
hurskaasti kuin päivä on pitkä.

ANTONIO (Herolle).
Mutta sinä, tyttöseni, sinä, toivon ma, käyt isäsi ohjain mukaan.

BEATRICE.
Niin tietysti; serkkuni velvollisuus on niiata ja sanoa: "niinkuin te
tahdotte, isä hyvä"; mutta siinä tapauksessa, serkkuseni, pitää sen olla
sievä ja nuori mies, muuten niiaat uudestaan ja sanot: "niinkuin minä
tahdon, isä hyvä."

LEONATO.
No, no, Beatrice, kyllä vielä koittaa se päivä, jolloin näen sinut
miehellisenä.

BEATRICE.
Ei ennen kuin Jumala tekee miehet muusta aineesta kuin maasta. Eikö ole
häväistys naiselle joutua jäntterän multamöhkäleen vallattavaksi? Tehdä
tiliä töistään ja toimistaan ällipäiselle savitönkälle? Ei, setä, minä
en miehistä huoli. Aatamin pojat ovat veljiäni, ja, totta puhuen, pidän
syntinä mennä naimisiin sukulaiseni kanssa.

LEONATO.
Muista, tyttäreni, mitä olen sinulle sanonut. Jos prinssi kosii sinua
tuolla tavalla, niin tiedät mitä vastaat.

BEATRICE.
Vika on soiton, serkkuseni, jos hänen kosinnassaan ei ole oikeata
tahtia; jos prinssi on liian vaatelias, niin sano hänelle, että kaikissa
asioissa tulee olla suhtaa ja tahtia, ja näin tanssi pois koko vastaus.
Sillä kuule, Hero, kosiminen, naiminen ja katuminen on niinkuin
hoppapolkka, minuetti ja enkeliska: kosinta on kiivasta ja tulista kuin
hyppypolska ja yhtä hassumaista; naiminen sievää ja säädyllistä kuin
vanhanaikainen juhlallinen minuetti; ja sitte tulee katumus ja huonoin
säärin tanssii enkeliskaansa yhä raskaammin ja raskaammin, kunnes kaatuu
hautaan.

LEONATO.
Serkku, sinä katselet asioita kierosti.

BEATRICE.
Minulla on hyvät silmät, setä: voin nähdä kirkon keskellä päivää.

LEONATO.
Naamiot tulevat, veliseni; tehkää tilaa!

    (Don Pedro, Claudio, Benedikt, Balthasar, Don Juan, Borachio,
    Margareeta, Ursula y.m. tulevat sisään naamioittuina.)

DON PEDRO.
Neitiseni, suvaitsetteko käyskennellä ihailijanne kanssa?

HERO.
Jos käyskelette kiltisti ja näytätte ystävälliseltä ja olette vaiti,
niin lupaan käyskellä kanssanne, varsinkin kun aion käyskellä täältä
pois.

DON PEDRO.
Minunko seurassani?

HERO.
Sen sanon, kun suvaitsen.

DON PEDRO.
Ja milloin suvaitsette sen sanoa?

HERO.
Kun näkönne minua miellyttää; sillä varjelkoon Jumala, että kannel olisi
kotelon näköinen.

DON PEDRO (osoittaen naamariaan).
Tää Philemonin katto on, ja Zeus sen asuu alla.

HERO.
Se oljist' on siis.

DON PEDRO.
                    Hiljaa, lempi puhuu kuiskaamalla.

    (Menevät edelleen.)

BALTHASAR.
No niin, tahtoisin että rakastaisitte minua.

MARGAREETA.
Minä sitä en tahtoisi, teidän itsenne tähden, sillä minussa on paljon
huonoja puolia.

BALTHASAR.
Esimerkiksi?

MARGAREETA.
Luen ääneen rukoukseni.

BALTHASAR.
Sitä enemmän teitä rakastan: kuulija voi siihen sanoa aamen.

MARGAREETA.
Jumala tuokoon minulle hyvän tanssijan.

BALTHASAR.
Aamen!

MARGAREETA.
Ja vieköön hänet pois silmistäni, kun tanssi on loppunut. -- Vastaa,
lukkari!

BALTHASAR.
Vaiti nyt; messu on loppunut.

    (Menevät edelleen.)

URSULA.
Tunnen teidät vallan hyvin: olette signor Antonio.

ANTONIO.
Toden totta, en ole.

URSULA.
Tunnen teidät vaappuvasta päästänne.

ANTONIO.
Totisesti, häntä vain jäljittelen.

URSULA.
Ette voisi sitä tehdä niin häijyn hyvin, jos ette olisi hän itse. Tuohan
on hänen kuiva kätensä[9] ihka ilmeisenä. Olette kuin olettekin Antonio.

ANTONIO.
Toden totta, en ole.

URSULA.
Olkaa vait! Luuletteko, etten teitä tunne sukkelasta älystänne? Voiko
hyve pysyä piilossa? Olette kuin olettekin hän; hengen lahjat pyrkivät
ilmi, ja sillä hyvä.

    (Menevät edelleen.)

BEATRICE.
Ettekö sano, kuka sen on teille sanonut?

BENEDIKT.
En, suokaa anteeksi.

BEATRICE.
Ettekö myöskään sano, kuka olette!

BENEDIKT.
En nyt.

BEATRICE.
Ettäkö minä olen kopea ja ammennan parhaat sukkeluuteni hauskoista
juttukirjoista! -- Sitä ei ole kukaan muu voinut sanoa kuin signor
Benedikt.

BENEDIKT.
Mikä hän on miehiään?

BEATRICE.
Hänet tunnette vallan hyvin, siitä olen varma.

BENEDIKT.
En, toden totta.

BEATRICE.
Eikö hän koskaan ole teitä naurattanut?

BENEDIKT.
Sanokaa toki, kuka hän on.

BEATRICE.
No niin, hän on prinssin hovinarri, sangen typerä hölmö, jonka ainoa
kyky on keksiä luonnottomia parjauksia. Muut ei häntä ihaile kuin
juopporentut, ja näitäkään hän ei viehätä älyllään, vaan rivoudellaan;
hän huvittaa ja samalla suututtaa ihmisiä, ja sitten he nauravat hänelle
ja pieksevät häntä. Hän on varmaan näillä vesillä; tahtoisin yhdyttää
hänet.

BENEDIKT.
Jos keksin tuon herran, niin kerron hänelle mitä hänestä sanoitte.

BEATRICE.
Tehkää se; hän purkaa minuun korkeintaan pari sanansutkausta; ja jos
kukaan kenties niistä ei välitä tai niille naura, niin sortuu hän
raskasmielisyyteen, ja silloin on peltopyyn siipi pelastettu, sillä sinä
iltana sillä narrilla ei varmaankaan ole ruokahalua. (Soittoa kuuluu
sisältä.) Mutta seuratkaamme johtajiamme.

BENEDIKT.
Kaikessa, mikä on hyvää.

BEATRICE.
Tietystikin, sillä jos he pahaan johtavat, niin jätän heidät ensi
vuorossa.

    (Menevät.)

    (Tanssi alkaa sisällä. Kaikki poistuvat,
    paitsi Don Juan, Borachio ja Claudio.)

DON JUAN.
Oikein, veljeni on rakastunut Heroon ja on mennyt kahdenkesken isän
kanssa sopimaan kaupasta; naiset kulkevat neiden jäljissä, ja yksi
naamio vain on jäänyt.

BAROCHIO.
Ja se on Claudio, tunnen hänet ryhdistä.

DON JUAN.
Olettehan signor Benedikt?

CLAUDIO.
Oikein arvattu, se olen.

DON JUAN.
Signor, olette veljeni likeinen ystävä; hän on hurmaantunut Heroon;
pyydän, neuvokaa häntä luopumaan tytöstä; tyttö ei ole säätyyn nähden
hänen vertaisensa; tekisitte siten kunnon miehen työn.

CLAUDIO.
Mistä tiedätte, että hän Heroa rakastaa?

DON JUAN.
Kuulin hänen valallaan sen vakuuttavan.

BORACHIO.
Niinikään minä; hän vannoi naivansa hänet tänä iltana.

DON JUAN.
Tulkaa pois ruokapöytään.

    (Don Juan ja Borachio menevät.)

CLAUDIO.
Näin Benediktinä ma vastasin,
Mut Claudiona kuulin pahaa uutta.
Niin on se: -- prinssi kosii itselleen.
Kaikessa muussa kestää ystävyys,
Pait lemmen toimissa ja askareissa.
Siis omaa kieltään lempi käyttäköön,
Puhukoon silmä itse puolestansa
Ja valtamieheen älköön turvatko.
On kauneus velho, jonka taika muuttaa
Voi lihanhimoks hartaan ystävyyden.
Se jokahetkinen on kokemus;
Vaan tuot' en varonut. Hyvästi, Hero!

    (Benedikt palaa.)

BENEDIKT.
Kreivi Claudio?

CLAUDIO.
Niin, se olen.

BENEDIKT.
Tahdotteko tulla kanssani?

CLAUDIO.
Minne?

BENEDIKT.
Lähimmän pajupuun luo,[10] omissa asioissanne, kreivi hyvä. Millä
tavalla aiotte kantaa seppeltänne? Kaulassako niinkuin koronkiskuri
kultavitjojaan?[11] Vai kainalossako niinkuin luutnantti vyöhyttään?
Tavalla tai toisella tulee teidän sitä kantaa, sillä prinssi on
siepannut Heronne.

CLAUDIO.
Onneksi olkoon kauppa!

BENEDIKT.
Mutta niinhän te puhutte kuin kunniallinen karjakauppias; noinhan nekin
sanovat, kun ovat myyneet härän. Mutta olisitteko uskonut, että prinssi
teille tekisi mokoman kolttosen?

CLAUDIO.
Pyydän, antakaa minun olla rauhassa.

BENEDIKT.
Hoo, nythän hosutte kuin sokea mies; poika varasti teiltä ruoan, ja te
lyötte ovipieltä.

CLAUDIO.
Jos ette te mene, niin menen minä.

    (Menee.)

BENEDIKT.
Voi, tuota haavoitettua lintuparkaa! Nyt hän kai ryömii piiloon
kaislistoon. -- Mutta että se neiti Beatrice tunsi minut, eikä tuntenut!
Prinssin narri! -- No niin, suittavat siksi minua sanoa, kun olen
iloinen poika, -- niin! -- mutta ei, teenhän näin sulaa vääryyttä
itselleni; sellaisessa huudossa en toki ole; Beatricen halpa, katkera
mieli se vain tahtoo käydä yleisestä mielipiteestä ja saattaa minut näin
huutoon. Hyvä, kyllä hänelle sen vain kostan.

    (Don Pedro tulee.)

DON PEDRO.
Signor, missä on kreivi? Oletteko nähnyt häntä?

BENEDIKT.
Totta puhuen, prinssi hyvä, olen juuri näytellyt rouva Faman osaa.
Tapasin hänet tässä niin alakuloisena kuin hakomaja yrttitarhassa.[12]
Sanoin hänelle, -- ja luulenpa sanoneeni totuuden -- että teidän armonne
on päässyt tuon nuoren neitosen suosioon; tarjouduin saattamaan häntä
pajupuun luo, joko sitoakseni hänelle seppeleen, koska oli saanut
rukkaset, tai kiertääkseni hänelle vitsan, koska oli ansainnut
selkäsaunan.

DON PEDRO.
Selkäsaunan! Mitä pahaa hän on tehnyt?

BENEDIKT.
Typerän koulupojan rikoksen, joka, ilmi-iloissaan siitä, että on
löytänyt linnunpesän, näyttää sen kumppanilleen, ja tämä sen häneltä
varastaa.

DON PEDRO.
Sanotko luottamusta rikokseksi? Rikos on varkaan.

BENEDIKT.
Eipä sittenkään olisi ollut hullummaksi, vaikka olisi vitsa kierretty ja
seppele myös; seppeleen hän olisi voinut itse pitää, ja vitsa olisi
ollut teitä varten, joka ymmärtääkseni olette hänen linnunpesänsä
varastanut.

DON PEDRO.
Minä vain opetan hänen lintujaan laulamaan ja annan ne sitten takaisin
omistajalle.

BENEDIKT.
Jos niiden laulu sointuu yhteen teidän puheenne kanssa, niin puhutte,
totta tosiaan, niinkuin kunnon mies.

DON PEDRO.
Neiti Beatricella on vähän kania teihin. Se herra, joka tanssi hänen
kanssaan, kertoi hänelle, että te olitte kovin häntä loukannut.

BENEDIKT.
Oh! Hän piteli minua pahemmin, kuin mitä pölkkykään voisi kestää;
tammikin, jossa vain on yksi ainoakin vihreä lehti, olisi hänelle
vastannut; itse naamarinikin alkoi saada eloa ja hämmästellä hänen
kanssaan. Hän luuli minua toiseksi ja sanoi, että olin prinssin
hovinarri, että olin ikävämpi kuin sakea sumuilma; ja näin sitä sateli
satelemistaan päälleni ivaa niin mahdottomalla nopeudella, että seisoin
siinä kuin mies pilkkataulun edessä, johon kokonainen armeija ampuu. Hän
haastaa tikareita, ja joka sana on kuolinpisto; jos hänen hengityksensä
olisi yhtä kauhistavaa kuin hänen puheensa, niin ei voisi hänen
läheisyydessään elää, hän levittäisi ruttoa aina pohjantähteen asti.
Häntä en naisi, vaikka hän toisi myötäjäisinä kaikki, mitä Aatamilla oli
ennen syntiinlankeemusta. Hän voisi panna Herkuleen kääntämään
paistinvarrasta, jopa pakottaa häntä pilkkomaan nuijansakin valkean
viriksi. Ei, älkää puhuko hänestä; hän on itse helvetin Ate, vaikka
kauniissa vaatteissa. Rukoilen Jumalaa, että joku tietäjä manaisi hänet
täältä pois; sillä, toden totta, niin kauan kuin hän on täällä, on yhtä
rauhallista elää helvetissä kuin kirkossa, ja ihmiset tekevät ehdollaan
syntiä, että vain sinne pääsisivät; niin, totisesti, meteli, kauhu ja
sekasorto kulkee hänen jäljissään.

    (Claudio, Beatrice, Hero ja Leonato tulevat.)

DON PEDRO.
Kas, tuossa hän tulee.

BENEDIKT.
Ettekö, teidän armonne, voisi lähettää minua jollekin käskylle maailman
ääriin? Menen vaikka Antipodeihin halvimmalle asialle, mikä mieleenne
johtuu; noudan teille hammastikun Aasian perimmästä sopukasta; toimitan
teille mitan pappi Johanneksen jalasta;[13] tuon teille karvan
suurkaanin parrasta; menen lähettiläänä linnunkotolaisten luo ennen,
kuin vaihdan kolmea sanaa tuon harpyijan kanssa. Eikö teillä ole minulle
mitään tointa?

DON PEDRO.
Ei muuta kuin pyyntö saada nauttia hupaista seuraanne.

BENEDIKT.
Hyvä Jumala, täällä on ruokaa, joka ei maistu minulle; en voi kärsiä
pippuroittua kieltä.

    (Menee.)

DON PEDRO.
Nähkääs nyt, neitiseni, olette menettänyt signor Benediktin sydämmen.

BEATRICE.
Niin tosiaankin, armollinen prinssi, hän lainasi sen minulle hetkeksi
aikaa, ja minä annoin hänelle korkoa lainasta, kaksinaisen sydämmen
yksinäisen sijaan; hän kyllä sen sitä ennen kerran voitti minulta
takaisin väärillä noppasilla, jonka vuoksi teidän armonne hyvin voi
sanoa, että olen sen menettänyt.

DON PEDRO.
Olette hänet maahan masentanut, neitiseni, maahan masentanut.

BEATRICE.
Sitä en sallisi hänen minulle tehdä, armollinen herra, sillä siten
saattaisi minusta tulla narrien äiti. -- Tässä tuon teille kreivi
Claudion, jota lähetitte minun hakemaan.

DON PEDRO.
No, mitä kuuluu, kreivi? Miksi niin surullinen?

CLAUDIO.
En ole surullinen, prinssi hyvä.

DON PEDRO.
Mikä sitten? Sairasko?

CLAUDIO.
En sairaskaan, prinssi.

BEATRICE.
Kreivi ei ole surullinen, eikä sairas, ei iloinen, eikä terve, vaan
makea, kreiviseni, makea kuin appelsiini ja hieman samaa luulevaisuuden
karvaa.

DON PEDRO.
Toden totta, neitiseni, luulenpa että selityksenne on oikea, vaikka
vannon että, jos niin on laita, hänen epäluulonsa on väärä. Katsos,
Claudio, minä olen kosinut sinun nimessäsi, ja kaunis Hero on sinun;
olen puhunut hänen isänsä kanssa ja saanut hänen suostumuksensa; määrää
vain hääpäivä, ja Jumala sinua siunatkoon!

LEONATO.
Ottakaa, kreivi, tyttäreni ja hänen kanssaan koko omaisuuteni. Hänen
armonsa on kaupat valmistanut, ja taivaan armo sanokoon siihen aamenen.

BEATRICE.
Puhukaa, kreivi, teidän on vuoro.

CLAUDIO.
Vaitiolo on ilon paras julistaja. En olisi suuresti onnellinen, jos
voisin sanoa, kuinka suuresti. -- Neiti, niinkuin te olette minun, niin
olen minä teidän; annan pois itseni teistä, ja olen ihastunut vaihtoon.

BEATRICE.
Puhu, serkku, tai jos et voi, niin paina suukko hänen suulleen, ettei
hänkään voi puhua.

DON PEDRO.
Toden totta, neitiseni, teillä on hilpeä sydän.

BEATRICE.
Niin kyllä, armollinen prinssi, kiitos sille pikku hupsulle, se
pysyttelee aina huolista alla tuulen. -- Serkku kuiskaa hänelle korvaan,
että hän on hänen sydämmessään.

CLAUDIO.
Niin tekeekin, serkku.

BEATRICE.
Hyvä Jumala, sitä naimista! Näin toinen toisensa jälkeen pääsee hunnun
alle, paitse minä; minä olen ahvakko,[14] minä saan istua nurkassa ja
huoata ja voihkata miestä!

DON PEDRO.
Neiti Beatrice, minä hankin teille miehen.

BEATRICE.
Mieluummin ottaisin jonkun teidän isänne hankkiman. Eikö teidän
armollanne ole veljeä teidän näköistä? Isänne on hankkinut komeita
aviomiehiä, jos vain tyttö riepu niitä tavoittaisi.

DON PEDRO.
Tahdotteko minut, neiti?

BEATRICE.
En, hyvä prinssi, silloin täytyisi minun hankkia toinen arkipäiviksi;
teidän armonne on liian kallis jokapäiväiseksi pidoksi. -- Mutta pyydän,
suokaa anteeksi, hyvä prinssi; minussa on synnynnäinen halu puhua vain
hullutuksia eikä mitään saaliista.

DON PEDRO.
Vaitiolonne minua enimmin harmittaa; hilpeys sopii teille paraiten;
olette epäilemättä syntynyt iloisella hetkellä.

BEATRICE.
En suinkaan, armollinen prinssi, äitini voivotteli; mutta silloin juuri
sattui tähti tanssimaan, ja sen alla minä synnyin. -- Toivotan onnea,
hyvät serkut!

LEONATO.
Beatrice, tahdotko pitää huolta siitä, josta oli puhetta.

BEATRICE.
Tuhannesti anteeksi, setä hyvä! Teidän armonne luvalla.

    (Menee.)

DON PEDRO.
Totta tosiaankin, hilpeähenkinen tyttö.

LEONATO.
Niin, prinssi hyvä, raskasmielistä ainesta hänessä ei ole paljon; hän ei
ole totinen muulloin kuin nukkuessaan, eikä aina silloinkaan; sillä
tyttäreltäni olen kuullut, että hän usein uneksii hullutuksia ja herää
omaan nauruunsa.

DON PEDRO.
Hän ei kärsi kuulla puhuttavankaan miehestä.

LEONATO.
Ei mitenkään, hän ilkkuu kaikkia kosijoitaan, niin että hukkaavat
aivonsa.

DON PEDRO.
Hänpä olisi erinomainen vaimoksi Benediktille.

LEONATO.
Jumala varjelkoon, hyvä prinssi; viikossa he saisivat pakinallaan toinen
toisensa hulluksi, jos naimisiin joutuisivat.

DON PEDRO.
Kreivi Claudio, milloin aiotte mennä vihille?

CLAUDIO.
Huomenna, armollinen prinssi: aika liikkuu sauvain nojassa, kunnes
rakkaus pääsee kaikkiin oikeuksiinsa.

LEONATO.
Ei, rakas poikani, ei ennen kuin ensi maanantaina, tästä päivästä viikon
päästä; sittenkin on liian vähän aikaa minulla valmistaa kaikki mieleni
mukaan.

DON PEDRO.
Näen että pudistat päätäsi näin pitkälle lykkäykselle; mutta lupaan
sinulle, Claudio, ettei aika tule meille pitkäksi. Aion tällä väliajalla
toimittaa yhden Herkuleen suurtyön, se on: saattaa Benediktin ja
Beatricen päättömästi rakastumaan toisiinsa. Tahtoisin mielelläni tehdä
heistä parin, enkä epäile siinä onnistuvani, jos te kolme tahdotte
auttaa minua ja toimia neuvoni mukaan.

LEONATO.
Minä olen valmis, prinssi, vaikka menisi minulta kymmenen unetonta yötä.

CLAUDIO.
Minä myöskin, armollinen herra.

DON PEDRO.
Ja myöskin te, ihana Hero?

HERO.
Teen kaikki, mitä säädyllisyys sallii, auttaakseni serkkuani saamaan
hyvän miehen.

DON PEDRO.
Ja Benedikt ei ole vähimmin toivehikkaita aviomiehiä mitä tunnen. Sen
verran voin häntä kehua, että hän on jaloa sukua, taatusti urhoollinen
ja varmasti rehellinen. Neuvon teitä, neitiseni, kuinka teidän tulee
taivuttaa serkkuanne rakastumaan Benediktiin; ja minä, teidän molempain
avulla, valmistan niin Benediktiä, että hän, sukkelasta älystään ja
sirosta maustaan huolimatta, rakastuu Beatriceen. Jos tämän saamme
aikaan, niin ei ole Cupido enää mikään jousimies, sillä me olemme ne
varsinaiset lemmenjumalat. Tulkaa tänne sisään, niin esitän teille
tuumani.

    (Menevät.)


Toinen kohtaus.

    Toinen huone Leonaton talossa.

    (Don Juan ja Borachio tulevat.)

DON JUAN.
Se on totta; kreivi Claudio aikoo naida Leonaton tyttären.

BORACHIO.
Niin on, prinssi; mutta minä voin panna mutkan hänen aikeelleen.

DON JUAN.
Joka mutka, joka salpa, joka este on minulle lääkettä; olen sairas
suuttumuksesta häneen, ja kaikki, mikä ehkäisee hänen taipumustaan, on
minulle mieleistä. Miten voit tehdä tämän naimisen tyhjäksi?

BORACHIO.
En rehellisellä tavalla, prinssi, mutta niin salakavalasti, ettei mitään
epärehellisyyttä minussa huomata.

DON JUAN.
Sano lyhyesti, miten.

BORACHIO.
Muistaakseni kerroin teidän armollenne vuosi takaperin, että olen
hyvissä väleissä Margareetan, Heron kamarineitsyen, kanssa.

DON JUAN.
Muistan sen.

BORACHIO.
Voin kuinka myöhään yöllä hyvänsä asettaa niin, että hän katsoo ulos
neitinsä kamarin ikkunasta.

DON JUAN.
Mitä henkeä on tuossa, että se voisi olla tämän naimisen surma?

BORACHIO.
Tässä on ainekset; myrkyn saatte itse valmistaa. Menkää veljenne,
prinssin, luo; hokekaa hokemistanne, että hän on tahrannut kunniansa,
naittaessaan kuuluisan Claudion -- ylistäkää tätä pilviin asti --
pahamaineisen leikon kanssa, semmoisen kuin Hero.

DON JUAN.
Mitä todistuksia on minulla siihen?

BORACHIO.
Todistuksia kyllin, pettääksenne prinssiä, kiduttaaksenne Claudiota,
kukistaaksenne Heron ja tappaaksenne Leonaton. Mitä muuta vaaditte?

DON JUAN.
Teen vaikka mitä, kun vain saan heitä suututtaa.

BORACHIO.
No siis, etsikää sopivaa tilaisuutta saadaksenne puhua kahdenkesken Don
Pedron ja kreivi Claudion kanssa; sanokaa heille, että tiedätte Heron
minua rakastavan; näyttäkää innokkaasti harrastavanne sekä prinssin että
Claudion parasta, ja uskotelkaa että huolenpito veljenne kunniasta, joka
on tämän naimiskaupan aikaansaanut, ja hänen ystävänsä maineesta, joka
on neitseellisen ulkokultaisuuden pauloihin joutumaisillaan, on
pakottanut teidät tämän ilmaisemaan. He tuskin teitä uskovat, asiaa
tutkimatta; tarjoutukaa silloin hankkimaan todistuksia ja niin kouraan
tuntuvia, että saavat omin silmin nähdä minut hänen kamarinsa ikkunassa
ja omin korvin kuulla minun kutsuvan Margareetaa Heroksi ja Margareetan
kutsuvan minua Claudioksi: ja tämä kaikki on tapahtuva hääpäivän
edellisenä iltana. Minä puolestani toimitan niin, että Hero silloin on
poissa, ja niin todennäköisiä todistuksia Heron uskottomuudesta on
tuleva ilmi, että luulevaisuus saa varmuuden nimen, ja kaikki hääpuuhat
menevät myttyyn.

DON JUAN.
Toimeen ryhdyn, koitukoon siitä, vaikka kuinka paljon onnettomuutta. Tee
taidolla tehtäväsi, tuhannen tukaattia saat palkaksesi.

BORACHIO.
Jos vain te pysytte lujana syytteessänne, niin ei minun taitoni tule
minulle häpeäksi.

DON JUAN.
Menen heti ottamaan selkoa hääpäivästä.

    (Menevät.)


Kolmas kohtaus.

    Leonaton puisto.

    (Benedikt tulet.)

BENEDIKT.
Poika!

    (Hovipoika tulee.)

HOVIPOIKA.
Signor!

BENEDIKT.
Huoneeni ikkunalla on kirja, tuo se minulle tänne puistoon.

HOVIPOIKA.
Tässä olen jo, armollinen herra.

BENEDIKT.
Sen kyllä tiedän; mutta tahdon sinut täältä pois ja tänne takaisin.
(Hovipoika menee.) Ihmetten ihme, että mies, vaikka näkee, kuinka
narrimaisesti monet muut rakastuessaan käyttäytyvät, ja vaikka on
nauranut moisille muiden tyhmille hassutuksille, itse rakastuu ja joutuu
oman pilkkansa syntipukiksi! Ja semmoinen mies on Claudio. Muistan hyvin
sen ajan, jolloin ei muu soitto hänelle kelvannut kuin rumpu ja torvi,
ja nyt kuuntelisi hän mieluummin tamburiinia ja huilua. Muistan senkin
ajan, jolloin hän saattoi jalkaisin kävellä kymmenen peninkulmaa
nähdäkseen kauniin asevarustuksen, ja nyt hän saattaa maata kymmenen
yötä valveilla miettimässä uuden takkinsa kuosia. Ennen hän oli
suorapuheinen ja oikoinen kuin kunnon mies ja kelpo sotilas, ja nyt hän
on ruvennut sanojansa seulomaan; hänen puheensa on niinkuin täyteen
päntätty kestipöytä, jossa on jos jonkinlaista vierasta kaasia. Tokkopa
minä koskaan voisin noin muuttua, niin kauan kuin nämä silmät on
päässäni? Kukapa sen tietää? -- Minä en sitä luule. En tahdo vannoa,
ettei lempi voisi muuttaa minua osteriksi; mutta sen voin valallani
vakuuttaa, että ensin sen täytyy minut osteriksi muuttaa, ennenkuin se
voi minusta tehdä tuollaisen narrin. Toinen tyttö on kaunis, siitä en
välitä; toinen on älykäs, siitä en välitä; kolmas on siveä, siitä en
välitä; ei, ennenkuin kaikki viehätykset yhtyvät yhdessä tytössä, ei,
yksikään tyttö minua viehätä. Rikas hänen pitää olla, se on tietty;
älykäs, muuten en hänestä huoli; siveä, muuten en hänestä anna
ropoakaan; kaunis, muuten en viitsi häneen katsoakaan; lempeä, muuten
älköön tulko lähellenikään; jalo, muuten en häntä ota, vaikka hän olisi
enkeli; sävykäs puhutella ja soitannossa taitava; hiukset saavat olla
minkä väriset Jumala tahtoo.[15] Haa! prinssi ja Monsieur Amoroso!
Kätkeydyn tänne lehtimajaan.

    (Menee syrjään.)

    (Don Pedro, Leonato ja Claudio tulevat ja heidän
    jäljissään Balthasar soittoniekkojen kanssa.)

DON PEDRO.
No, tahdotko nyt kuulla soitantoa?

CLAUDIO.
Oi, tahdon, prinssi. Niin on ilta tyyni,
Kuin vaieten se sulosointaan uinuis.

DON PEDRO.
Kah! Näetkös missä piilee Benedikt?

CLAUDIO.
Oo, kyllä näen; kun päättynyt on soitto,
Niin selvän siitä ketust' otamme.

DON PEDRO.
Balthasar, laula laulus vielä kerran.

BALTHASAR.
Näin halpaa ääntä älkää pakotelko
Pilaamaan toistamiseen sävelmää.

DON PEDRO.
Se taituruudenhan on tuntomerkki
Noin kursastellen peittää lahjojaan.
No, laula pois, en pitemmältä kosi.

BALTHASAR.
Kun kosinnasta puhutte, niin laulan.
Monikin rakastaja sitä kosii,
Jot' ei hän tahdo: kuitenkin hän kosii
Ja rakkautta vannoo.

DON PEDRO.
                     Laula nyt;
Ja kauemmin jos aiot kursastella,
Niin tee se virsin.

BALTHASAR.
                    Virren virikkeeksi
Viriä mulla vain on virttynyttä.

DON PEDRO.
Kas, tuopa mies se osaa virttä laittaa:
Virttynyt viri virren virikkeeksi!

    (Soittoa.)

BENEDIKT (syrjässä).
No, _divina musica!_ Nytkös hänen sielunsa on haltioissaan! -- Eikö ole
kummaa, että lampaan suolet voivat sielun kiskoa ihmisen ruumiista? --
Ei, ennemmin sitten torvisoittoa!

BALTHASAR (laulaa).

    Äl' itke, impi armoton,
    Ei miesten vala paina;
    He läikkyvät kuin laine on
    Ja häälyväiset aina.
    Siis ällös vaan
    Sa surkokaan,
    Iloitse, tanssi, leiju,
    Ja heitä huolet unholaan
    Ja laula: heijuu, heiju!

    Pois itkulaulu iloton,
    Pois synkkä suruvirsi!
    Niin viekkahat ne miehet on
    Kuin kevähällä kirsi.
    Siis ällös vaan
    Sa surkokaan,
    Iloitse, tanssi, leiju,
    Ja heitä huolet unholaan
    Ja laula: heijuu, heiju!

DON PEDRO.
Toden totta, hyvä laulu.

BALTHASAR.
Ja huono laulaja, armollinen herra.

DON PEDRO.
Kuinka? Ei suinkaan; laulathan hyvin kyllä hätävaraksi.

BENEDIKT (syrjässä).
Jos hän olisi koira ja olisi noin ulvonut, niin olisivat hänet
hirttäneet. Jumala varjelkoon, ettei hänen käheä äänensä tietäisi pahaa!
Yhtä mielelläni kuuntelisin huuhkainta, ennustakoonpa sitte vaikka mitä
onnettomuutta.

DON PEDRO (Claudiolle).
Olette oikeassa. -- Kuules, Balthasar! Toimita meille oikein oivallista
soittoa; sillä huomisiltana tulee sen soittaa Hero neidin kamarin
ikkunan alla.

BALTHASAR.
Parastani koetan, armollinen herra.

DON PEDRO.
Tee se; hyvästi! (Balthasar ja soittoniekat menevät.) Tulkaa, Leonato!
Mitä vast'ikään minulle kerroitte? Ettäkö veljenne tytär Beatrice on
rakastunut signor Benediktiin?

CLAUDIO.
Oh! Vai niin! -- (Syrjään Pedrolle.) Joutuun, joutuun, lintu istuu! --
En olisi koskaan luullut, että se neiti voisi ketään miestä rakastaa.

LEONATO.
En minäkään. Mutta ihmeellisintä on, että hän voi niin hurmaantua
Benediktiin, jota hän, ulkonaisesta käytöksestä päättäen, aina on
näyttänyt inhoavan.

BENEDIKT (itsekseen).
Onko se mahdollista? Onko tuuli sillä ilmalla?

LEONATO.
Tosiaankaan en tiedä mitä siitä ajatella, hyvä prinssi; mutta se, että
hän voi noin silmittömiin häntä rakastaa, se on järjelle käsittämätöntä.

DON PEDRO.
Kenties hän vain teeskentelee.

CLAUDIO.
Niin, se on todellakin luultavaa.

LEONATO.
Hyvä Jumala! Vai teeskentelee! Ei ole vielä milloinkaan teeskennelty
intohimo ollut niin ilmielävän intohimon näköinen kuin tuo hänessä.

DON PEDRO.
No, mitä intohimon oireita hän osoittaa?

CLAUDIO (hiljaa).
Nyt syötti koukkuun! Kala käy onkeen.

LEONATO.
Mitäkö oireita, prinssi? Hän istuu tuossa -- (Claudiolle) onhan
tyttäreni teille kertonut, kuinka.

CLAUDIO.
On oikein.

DON PEDRO.
Kuinka? Kuinka? Sanokaa! Te minua hämmästytätte. Olin aina luullut, että
hänen sydäntään ei mitkään lemmen hyökkäykset voisi valloittaa.

LEONATO.
Minä sen olisin vaikka vannonut, teidän armonne, vallankin mitä
Benediktiin tulee.

BENEDIKT (syrjässä).
Pitäisin tätä pilkantekona, jos tuo valkoparta ei sitä sanoisi; koiruus
ei totisesti voi piillä tuollaisen arvokkaisuuden verhossa.

CLAUDIO (hiljaa).
Nyt se on käynyt koukkuun. Jatkakaa, jatkakaa!

DON PEDRO.
Onko hän Benediktille tunteitaan ilmaissut?

LEONATO.
Ei, ja vannoo ettei koskaan sitä tekisi; ja se se häntä vaivaa.

CLAUDIO.
Se on totta, ihan totta; samaa kertoi tyttärenne; "pitääkö minun", hän
sanoo, "joka niin usein olen häntä pilkallisesti kohdellut, kirjoittaa
hänelle, että häntä rakastan?"

LEONATO.
Ja sen hän sanoo, kun parhaillaan kirjoittaa hänelle kirjettä; sillä hän
nousee ainakin parikymmentä kertaa yössä ja istuu siinä sitte
paitasillaan ja kirjoittaa kokonaisen arkin täyteen. -- Tyttäreni on
kaikki kertonut.

CLAUDIO.
Kun nyt puhutte arkista, muistuu mieleeni sievä pila, jonka tyttärenne
meille kertoi.

LEONATO.
Oo! -- ettäkö, kun hän oli sen täyteen kirjoittanut ja luki sen läpi,
hän tapasi Benediktin ja Beatricen arkista? --

CLAUDIO.
Niin aivan.

LEONATO.
Ja sitten repii hän kirjeen tuhansiksi penninkokoisiksi palasiksi, ja
toruu itseään siitä, että voi olla niin julkea ja kirjoittaa henkilölle,
jonka tietää häntä siitä pilkkaavan: "arvostelen häntä", hän sanoo,
"oman itseni mukaan, sillä minä häntä pilkkaisin, jos hän minulle
kirjoittaisi; niin, sen tekisin, vaikka häntä rakastankin."

CLAUDIO.
Ja sitten hän lankee polvilleen, itkee, huokaa, lyö rintojaan, repii
hiuksiaan, rukoilee, sadattelee: "Oi, armas Benedikt! Anna, Jumala,
kärsivällisyyttä!"

LEONATO.
Niin hän todellakin tekee, tyttäreni on sen kertonut: ja hän on niin
hurmauksen vallassa, että tyttäreni väliin pelkää, että hän
epätoivossaan tekee itselleen tuhoja. Se on aivan totta.

DON PEDRO.
Olisi hyvä, jos Benedikt saisi siitä tietää jonkun toisen kautta, sillä
tyttö ei itse tahdo sitä ilmoittaa.

CLAUDIO.
Mitä hyvää siitä? Hän vain kääntäisi asian pilkaksi ja kiusaisi
tyttöpahaista vielä pahemmin.

DON PEDRO.
Jos hän niin tekisi, niin olisi laupeuden työ hirttää hänet. Se on
erinomaisen suloinen tyttö ja ihan epäilemättä hyvämaineinen.

CLAUDIO.
Niin, ja tavattoman älykäs.

DON PEDRO.
Kaikessa muussa paitse siinä, että rakastaa Benediktiä.

LEONATO.
Oi, hyvä prinssi, kun äly ja veri taistelevat noin hennossa ruumiissa,
niin on kymmenen todistetta yhtä vastaan siitä, että veri vie voiton.
Surkuttelen häntä sitä suuremmalla syyllä, kun olen hänen setänsä ja
holhoojansa.

DON PEDRO.
Jospa se tyttö olisi minuun noin hassumaisesti rakastunut! Minä olisin
silloin heittänyt kaikki arvelut ja ottanut hänet aviosiipakseni. Pyydän
kuitenkin, puhukaa Benediktille asiasta ja kuulkaa mitä hän siihen
sanoo.

LEONATO.
Luuletteko, että siitä olisi hyvää?

CLAUDIO.
Hero pitää varmana, että Beatrice kuolee siihen paikkaan; sillä hän
sanoo, että hän tahtoo kuolla, jos Benedikt ei häntä rakasta, ja että
hän ennen tahtoo kuolla kuin ilmaista rakkautensa; ja vaikkapa Benedikt
häntä kosisikin, niin tahtoisi hän ennen kuolla kuin uhrata rahtuakaan
tavaksi tulleesta kiistämishalustaan.

DON PEDRO.
Siinä hän tekee oikein; jos hän panisi tunteensa tarjolle, niin on
sangen luultavaa, että Benedikt häntä pilkkaisi; sillä miehellä on,
niinkuin kaikki tiedämme, ylimielinen luonne.

CLAUDIO.
Hän on muuten sangen hieno mies.

DON PEDRO.
Hänellä on todellakin sangen miellyttävä ulkomuoto.

CLAUDIO.
Niin, jumaliste, onkin, ja, minun nähdäkseni, hyvä äly.

DON PEDRO.
Niin todellakin; hänestä väliin kirpoo säkeniä, jotka näyttävät älyn
leimauksilta.

LEONATO.
Ja luullakseni hän on urhoollinenkin.

DON PEDRO.
Niinkuin Hektor, sen ma takaan; ja siitä päättäen, miten hän
taisteluissa suoriutuu, täytyy myöntää hänet älykkääksi; sillä hän joko
suurella varovaisuudella niitä karttaa tai tosikristillisellä pelolla
niihin alistuu.

LEONATO.
Jos hän pelkää Jumalaa, niin tulee hänen välttämättä pitää rauha; jos
hän rauhan rikkoo, niin täytyy hänen pelolla ja vavistuksella ryhtyä
taisteluun.

DON PEDRO.
Sen hän tekeekin; sillä se mies pelkää Jumalaa, vaikka, hänen karkeasta
pilastaan päättäen, kukaan ei sitä hänestä luulisi. Sittenkin
surkuttelen veljenne tytärtä. Mennäänkö Benediktiä etsimään ja sanomaan
hänelle, että tyttö häntä rakastaa?

CLAUDIO.
Ei, hyvä prinssi, ei millään muotoa. Tytön haaveet kyllä kuolevat, kun
hän saa järkeviä neuvoja.

LEONATO.
Ei, se on mahdotonta; ennen hänen sydämmensä kuolee.

DON PEDRO.
Kuulkaamme, mitä muuta tyttärellänne on kerrottavaa; se sillaikaa ehtii
jäähtyä. Pidän paljon Benediktistä ja toivoisin, että hän kaikessa
nöyryydessä tutkisi itseään, nähdäkseen kuinka perin kelvoton hän on
saamaan niin kelpo naista.

LEONATO.
Suvaitsetteko, prinssi hyvä? Päivällinen olisi valmis.

CLAUDIO (syrjään).
Jos ei tuo mies tämän jälkeen silmittömästi hullaannu tyttöön, niin en
ikinä usko todennäköisyyksiin.

DON PEDRO (hiljaa).
Nyt on sama paula tytölle viritettävä, ja se tulee tyttärenne ja hänen
kamarineitsyensä toimeksi. Hullunkurisuus on siinä, että kumpikin heistä
on vakuutettu toisen rakkaudesta, vaikkei asiassa ole mitään perää. Sitä
kohtausta tahtoisin nähdä; siitä tulee oikea pantomiimi. Nyt lähetämme
Beatricen kutsumaan Benediktiä päivälliselle.

    (Don Pedro, Claudio ja Leonato menevät.)

BENEDIKT (tulee esiin).
Tämä ei voi olla pilantekoa; keskustelu oli vakavaa laatua. He ovat
tietonsa saaneet Herolta. Näyttävät surkuttelevan neitiä, ja hänen
intohimonsa näyttää olevan täydessä jänteessä. Rakastaa minua! No,
siihen on vastattava. Kuulen jo, kuinka minua morkataan: sanovat että
tulen kopeaksi, jos huomaan että hän minua rakastaa; sanovat edelleen,
että hän ennen kuolee, kuin antaa mitään vihiä rakkaudestaan. -- En ole
ikinä aikonut naida; mutta kopeaksi eivät saa minua sanoa. -- Onnelliset
ne, jotka itse kuulevat, mistä heitä moititaan, ja sen mukaan voivat
tehdä parannusta. Sanovat että neiti on kaunis: se on totuus, jonka itse
voin todistaa; ja hyväntapainen: kyllä niin, sitä en voi valheeksi
väittää; ja älykäs muussa, pait siinä että rakastaa minua: -- no,
totisesti se ei ole mikään todistus hänen älystään, mutta ei se juuri
tyhmyyttäkään osoita sillä minä tulen vuorostani häneen hirveästi
rakastumaan. Tosin saanen siitä kuulla moniaita ilkeitä pistosanoja ja
kuluneita kokkapuheita, minä kun olen niin kauan pauhannut naimista
vastaan; mutta voihan se maku muuttua. Ihminen voi nuorena pitää
ruoasta, jota hän vanhana ei voi kärsiä. Niinkö ne pilkkapuheet ja
harkkasanat ja mokomatkin aivojen paperikuulat voisivat miestä
pelottaa mielitekojensa reitiltä? Ei, maailma on kansoitettava. Kun
sanoin, että kuolisin poikamiehenä, niin en luullut eläväni siksi, että
joutuisin naimisiin. -- Tuossa tulee Beatrice. Kaunis tyttö kautta
päivän kirkkauden! Vainuanpa jo vähän lemmen oireita hänessä.

    (Beatrice tulee.)

BEATRICE.
Vasten tahtoani ovat lähettäneet minut pyytämään teitä päivälliselle.

BENEDIKT.
Kaunis Beatrice, kiitän teitä vaivastanne.

BEATRICE.
En ole nähnyt enemmän vaivaa näistä kiitoksista, kuin te näette vaivaa
minua kiittäessänne; jos se olisi vaivalloista ollut, niin en olisi
ollenkaan tullut.

BENEDIKT.
Teitä siis huvittaa tämä lähetys!

BEATRICE.
Niin, juuri sen verran, kuin voitte ottaa veitsen kärkeen
myrkyttääksenne kyyhkysen. Teillä ei liene ruokahalua, signor! Nöyrin
palvelijanne!

    (Menee.)

BENEDIKT.
Haa! "Vasten tahtoani ovat lähettäneet minut pyytämään teitä
päivälliselle"; -- tuossa on kaksinainen ajatus. "En ole nähnyt enemmän
vaivaa näistä kiitoksista, kuin te näette vaivaa minua kiittäessänne";
-- siliä hän tahtoo sanoa: kaikki vaiva, minkä näen teidän puolestanne,
on yhtä helppoa kuin kiittäminen. -- Jos ei minun tule häntä sääli, niin
olen konna; jos en häntä rakasta, niin olen juutalainen. Menen
hankkimaan hänen kuvansa.

    (Menee.)



KOLMAS NÄYTÖS.


Ensimmäinen kohtaus.

    Leonaton puisto.

    (Hero, Margareeta ja Ursula tulevat)

HERO.
Salihin juokse, hyvä Margareeta;
Nepaani Beatricen siellä tapaat
Puheissa Claudion ja prinssin kanssa.
Kuiskaile hälle, tääll' ett' astelemme
Minä ja Ursula ja hänest' yksin
Vain haastelemme; sano kuunnelleesi
Ja käske, että hiipii tänne lehtoon,
Miss' auringossa nousseet kuusamat
Auringon peittää, -- niinkuin suosikki,
Jonk' armo nosti suureks, suuruudessaan
Pimittää nostajaansa. -- Siellä piilköön
Ja puhettamme kuulkoon. Siinä toimes;
Tee hyvin tehtäväsi; mene nyt.

MARGAREETA.
Hän paikalla on täällä, sen ma lupaan.

    (Menee.)

HERO.
Niin, Ursula, kun tulee Beatrice,
Niin täällä puistoss' ees taas astellen
Me Benediktist' yksin puhelkaamme.
Kun hänet mainitsen, niin kiitä häntä
Enemmän, kuin mit' ansaitseekaan miehet.
Ma sitten kerron, kuinka pikeentynyt
On Beatriceen Benedikt. Näin vuollaan
Se pikku lemmettären viekas nuoli,
Mi kuullessa jo haavoittaa. Nyt ala.

    (Beatrice hiipii lehtimajaan.)

Kas, tuolla Beatrice maata myöten
Kuin hyyppä hiipii meitä kuullakseen.

URSULA.
On hauskin näky ongella, kun kala
Hopeavirtaa kulta-airoin halkoo
Ja ahnaast' ahmii petollisen syötin.
Niin mekin pyydämme nyt onkeen häntä,
Mi kurkkaa tuolla kuusanlehdossa.
Ei pelkoa, ett' osastani eksyn.

HERO.
Lähemmä, korvans' ettei hiukkaakaan
Jää viekkaan syötin makeutta vaille. --

    (Lähestyvät lehtimajaa.)

Ei, Ursula, hän ylpeä on liiaks.
Ja sydän häll' on kesytön ja vauhko
Kuin villihaukan.

URSULA.
                  Niinkö tottakin on
Benedikt pikeentynyt Beatriceen?

HERO.
Niin sanoo prinssi ja myös sulhaseni.

URSULA.
Sen käskivätkö tytön tiedoks saattaa?

HERO.
He sitä pyysivät, mut minä neuvoin,
Ett', ystävä jos heille Benedikt,
Halunsa hänen käskisivät voittaa
Ja sit' ei Beatricen tiedoks antaa.

URSULA.
Miks niin? Se herra eikö ansaitse
Aviovuodetta niin onnen täyttä,
Kuin Beatrice suinkin laittaa voi?

HERO.
Kautt' Amorin! Hän kyllä ansaitsee
Sen kaiken, minkä miehelle voit suoda;
Mut naisen sydänt' ei lie toista luotu
Kovemmast' aineesta kuin Beatricen.
Jos silmänsä hän mihin luo, niin säihkyy
Siit' iva, ylenkatse; älyns' arvaa
Niin suureks, ett' on hänen silmissään
Muu kaikki halpaa; rakastaa ei voi hän,
Ei taipua, ei muihin mukaantua,
Vain itseään hän ihailee.

URSULA.
                          Niin kyllä;
Siis Benediktin rakkaudesta hänen
Ei tule tietää; pilkaks kääntäis kaikki.

HERO.
Niin, oikein. Viel' en ole nähnyt miestä
Niin viisast', ylvää, kaunista ja nuorta,
Jot' ei hän nurin kääntäis: jos on vaalas,
Niin kutsuu häntä siskokseen; jos tumma,
Niin luonto, narrin piirtäessään, ruman
On tehnyt tolpan; jos on hoikka, niin on
Kuin peitsi huonopontinen; jos lyhyt,
Kuin kömpelösti tehty paran kuva;
Jos puhelee, niin on kuin tuuliviiri,
Jos vaiti on, niin seisoo niinkuin pölkky.
Näin kaikest' esiin kääntää nurjan puolen,
Eik' anna hyveelle ja totuudelle,
Mit' ansio ja luonnollisuus vaatis.

URSULA.
Ei varmaan hyväks ole moinen moite.

HERO.
Ei, moinen tavaton ja tyly käytös,
Kuin Beatricen, ei voi hyväks olla.
Mut sano hälle se! Jos minä puhun,
Niin hengiltä mun nauraa, sielun ruumiist'
Ivaten ilkkuu, kompillaan mun tappaa.
Siis Benedikt, kuin tuhkan alla tuli,
Huokauksiin hiljaa hivukoon ja kuolkoon.
Parempi kuolla niin, kuin pilkkaan kuolla,
Jok' yhtä pahaa on kuin kuolla kutkuun.

URSULA.
Ei, puhu pois, niin kuulet mitä sanoo.

HERO.
Ei, ennen menen Benediktin luo
Ja käsken hänen voittaa rakkautensa;
Aionpa lisäks serkkuani hälle
Siivosti panetella. Sin' et arvaa,
Kuink' yksi sana myrkyttää voi lemmen.

URSULA.
Ei, tuo ois suuri vääryys serkullenne.
Niin vastoin järkeään ei voi hän tehdä, --
Jos muuten on niin älykäs ja sutka,
Kuin sanotaan, -- ett' antais rukkaset
Moiselle miehelle kuin Benedikt.

HERO.
Italiassa hänellä ei vertaa,
Jos Claudiotani en ota lukuun.

URSULA.
Oi, älkää, neiti, suuttuko, jos sanon
Mit' ajattelen: Signor Benedikt,
Mit' älyyn tulee, muotoon, henkeen, mieleen,
Mies ensimmäinen on Italiassa.

HERO.
Niin, häll' on verrattoman hyvä maine.

URSULA.
Ja verrattomasti sen ansaitseekin.
Mut kosk' on häänne, neiti?

HERO.
                            Milloin vain;
Kentiesi huomenna. Mut tule sisään,
Niin näytän pukuni ja kysyn mieltäs,
Mik' oisi niistä somin häähameeksi.

URSULA (hiljaa).
Nyt tarttui hän; nyt ansass' on, sen takaan.

HERO (hiljaa).
Niin kyllä, niin; se Amor pitää puoliaan;
Se milloin paulaa käyttää, milloin nuoltaan.

    (Hero ja Ursula menevät.)

BEATRICE.
Mi polte korvissani! Tosiaankin!
Ivasta, korskasta mua moititaan!
Pois, uhma, siis ja immen korska vaankin!
Kiitosta niillä harvoin voitetaan.
Benedikt, lemmi vain, ma vastaan ennän,
Sydämmen villin kätes kesyttää;
Jos mua lemmit, syliisi ma lennän,
Ja pyhä liitto meidät yhdistää.
Sun sanovat sen ansainneen; no niin,
Sen tiesin, ennenkuin se sanottiin.

                           (Menee.)


Toinen kohtaus.

    Huone Leonaton talossa.

    (Don Pedro, Claudio, Benedikt ja Leonato tulevat.)

DON PEDRO.
Jään tänne vain häittenne ajaksi, sitten lähden Aragoniaan.

CLAUDIO.
Minä saatan teitä sinne, prinssi hyvä, jos suvaitsette.

DON PEDRO.
Ei, se yhtä paljo himmentäisi avioliittonne uutta loistoa, kuin jos
näyttäisin lapselle uutta pukua ja kieltäisin häntä sitä käyttämästä.
Pyydän vain saada Benediktin seurakseni, sillä hän on kiireestä
kantapäähän asti sulaa iloisuutta. Hän on kahdesti tai kolmesti
katkaissut Cupidon jousenjänteen, ja tuo pikku peeveli ei tohdi häneen
enää ampua. Hänellä on sydän eheä kuin kello, ja lerkkuna on hänen
kielensä, sillä mitä hänen sydämmensä ajattelee, sen hänen kielensä
ilmoittaa.

BENEDIKT.
Hyvät herrat, en ole enää, mikä olin ennen.

LEONATO.
Sitä minäkin; näytätte alakuloisemmalta.

CLAUDIO.
Varmaankin hän on rakastunut.

DON PEDRO.
Sekö heittiö rakastunut! Ei ole hänessä pisaraakaan oikeata verta,
tunteakseen oikeata rakkautta. Jos hän on alakuloinen, niin hän on rahan
tarpeessa.

BENEDIKT.
Hammastani pakottaa.

DON PEDRO.
Vedä pois se.

BENEDIKT.
Hirteen!

CLAUDIO.
Ensin se pitää hirttää, sitten vetää.

DON PEDRO.
Mitä! Kannattaako hampaan pakotuksesta huokailla?

LEONATO.
Se on kai hökää vain, tai ehkä on niissä mato.

BENEDIKT.
Niin, kuka hyvänsä voi tuskan voittaa, paitsi se, joka tuskan tuntee.

CLAUDIO.
Niinkuin sanoin, hän on rakastunut.

DON PEDRO.
Hänessä ei ole merkiksikään himoa muuta kuin himo pukeutua muukalaisiin
vaateparsiin; tänään esimerkiksi hän on hollantilaisena, huomenna
ranskalaisena, tai kahden maan puvussa yhtähaavaa, esimerkiksi
saksalaisena vyötäisistä alaspäin, roimahousuina koko mies, ja
espanjalaisena lanteista ylöspäin, ei mitään takkia. Jos ei hänellä ole
himoa tällaisiin narrimaisuuksiin, niinkuin hänellä todella näyttää
olevan, niin ei hän ole mikään lemmenhimon narri, niinkuin te tahdotte
todeksi näyttää.

CLAUDIO.
Jos hän ei ole rakastunut johonkin naiseen, niin ei vanhat merkit pidä
paikkaansa. Hän harjaa joka aamu hattuaan; mitä se muuta tietää?

DON PEDRO.
Onko häntä nähty parturin luona?

CLAUDIO.
Ei, mutta parturi on nähty hänen luonaan, ja hänen poskiensa vanha
kaunistus on jo joutunut pallojen täytteeksi.

LEONATO.
Tosiaankin, hän näyttää nuoremmalta kuin ennen, nyt kun parta on poissa.

DON PEDRO.
Ja sitten hän vielä käyttää myskiä; oletteko jo hajulla?

CLAUDIO.
Toisin sanoen: tuo herttainen poika on rakastunut.

DON PEDRO.
Paras todistus on hänen alakuloisuutensa.

CLAUDIO.
Ja milloinka hän ennen piti tapana pestä kasvojaan?

DON PEDRO.
Niin, tai maalata poskiaan? Siinä suhteessa tiedän kyllä mitä hänestä
puhutaan.

CLAUDIO.
Entä hänen säkenöivä älynsä, joka nyt on pujahtanut luutun kieleen ja
nyt on näppäinten hallittavana.

DON PEDRO.
Tosiaankin, tämä kaikki osoittaa, että hänen laitansa on surkea.
Lyhyesti sanoen: hän on rakastunut.

CLAUDIO.
Niin, ja minä tiedän myös, kuka häntä rakastaa.

DON PEDRO.
Sen minäkin tahtoisin tietää. Lyön vetoa, että se on joku, joka ei häntä
tunne.

CLAUDIO.
Tuntee, ja kaikki hänen huonot puolensa; ja kaikesta huolimatta kuolee
hänen edestään.

DON PEDRO.
Hän on haudattava, kasvot ylöspäin.

BENEDIKT.
Mutta tämä kaikki ei auta hampaanpakotukseen. -- Hyvä vanhus, pyydän,
tulkaa vähäisen syrjään; olen miettinyt kokoon kahdeksan tai yhdeksän
järkevää sanaa, jotka tahdon teille sanoa, ja joita noiden tolvanain ei
tarvitse kuulla.

    (Benedikt ja Leonato menevät.)

DON PEDRO.
Niin totta kuin elän! Hän anoo ukolta Beatriceä.

CLAUDIO.
Ihan varmaan. Hero ja Margareeta ovat tällä välin asiansa toimittaneet
Beatricen kanssa, ja nyt nuo kaksi karhua eivät kai pureksi, kun
tapaavat toisiaan.

    (Don Juan tulee.)

DON JUAN.
Jumalan rauha, herrani ja veljeni!

DON PEDRO.
Hyvää päivää, veliseni!

DON JUAN.
Jos teille soveltuisi, tahtoisin puhua kanssanne.

DON PEDRO.
Kahdenko kesken?

DON JUAN.
Jos niin suvaitsette; mutta kreivi Claudio saa kyllä kuunnella, sillä
se, mitä aion puhua, koskee häntä.

DON PEDRO.
Mistä on puhe?

DON JUAN (Claudiolle).
Aiotteko, teidän korkeutenne, huomenna pitää häitä?

DON PEDRO.
Tiedäthän, että aikoo.

DON JUAN.
Sitä en tiedä, kun hän saa tietää, mitä minä tiedän.

CLAUDIO.
Jos on jotakin estettä, niin pyydän, että sen ilmoitatte.

DON JUAN.
Luulette kenties, että en ole ystävänne; se nähdään jäljestäpäin, ja
tulette luulemaan minusta parempaa, kun kuulette mitä nyt ilmoitan. Mitä
veljeeni tulee, niin luulen, että hän pitää paljon teistä ja että hän
sydämmen rakkaudesta on auttanut teitä näissä avioliiton puuhissa.
Totisesti, huono teko koko kosinta! Huonosti käytetty vaiva!

DON PEDRO.
Kuinka niin? Mitä on tapahtunut?

DON JUAN.
Tulin tänne teille sitä kertomaan. Erityisseikkoihin puuttumatta --
sillä hänestä on liiankin kauan huhuja liikkunut, -- neiti on uskoton.

CLAUDIO.
Kuka? Heroko?

DON JUAN.
Juuri hän; Leonaton Hero, teidän Hero, joka miehen Hero.

CLAUDIO.
Uskotonko?

DON JUAN.
Se sana on liian hyvä kuvaamaan hänen huonouttaan; voisin sanoa häntä
pahemmaksikin; keksikää joku pahempi nimitys, niin sovitan sen häneen.
Ihmetelkää vasta sitte, kun olette lisätodistuksia saanut; tulkaa tänä
yönä mukaani, niin saatte nähdä, kuinka kavutaan sisään hänen kamarinsa
ikkunasta, ja ihan hänen hääpäivänsä aatto-yönä. Jos sittekin vielä
häntä rakastatte, niin naikaa hänet huomenna; mutta parempi olisi
kunniallenne, jos muuttaisitte mieltä.

CLAUDIO.
Olisiko tuo mahdollista?

DON PEDRO.
Minä en tahdo sitä uskoa.

DON JUAN.
Jos ette tohdi uskoa mitä näette, niin älkää myöskään tunnustako mitä
tiedätte. Jos tulette mukaani, niin näytän teille mitä on tarvis; ja kun
olette enemmän kuulleet, niin toimikaa sen mukaan.

CLAUDIO.
Jos tänä yönä näen jotakin semmoista, jonkatähden en voi huomenna häntä
naida, niin seurakunnan nähden, siinä paikassa, missä olisi määrä meidät
vihkiä, tahdon häntä solvaista.

DON PEDRO.
Ja koska minä häntä sinun puolestasi kosin, niin yhdessä sinun kanssasi
minäkin tahdon häntä solvaista.

DON JUAN.
En tahdo häntä sen enempää panetella, kunnes saan teidät todistajikseni.
Malttia vain keskiyöhön saakka; silloin asia ilmenee.

DON PEDRO.
Oi, mikä kovan onnen käänne!

CLAUDIO.
Oi, mikä odottamaton onnettomuus!

DON JUAN.
Oi, onneks ehkäistyä häpeää! Niin sanotte, kun saatte lopun nähdä.

    (Menevät.)


Kolmas kohtaus.

    Katu.

    (Moilanen, Muikkari ja vartiomiehiä tulee.)

MOILANEN.
Oletteko taattuja, kelpo miehiä?

MUIKKARI.
Niin kyllä; olisi muuten surkeata, jos joutuisivat ijankaikkiseen
pelastukseen ruumiin ja sielun puolesta.

MOILANEN.
Ei, se olisi liian helppo rangaistus heille, jos näyttäisivät olevan
vikapäät lainkuuliaisuuteen, kun ovat ulosvalitut prinssin vahdiksi.

MUIKKARI.
Hyvä, antakaa heille heidän ortelinsa, naapuri Moilanen.

MOILANEN.
_Roo riimo_, kuka on teidän mielestänne enimmin ansioton tulemaan
konstaapeliksi?

1 VARTIJA.
Pekka Kauranen, hyvä herra, ja Yrjö Sysinen, sillä he osaavat kirjoittaa
ja lukea.

MOILANEN.
Tulkaa lähemmäksi, naapuri Sysinen. Jumala on teille siunannut hyvän
nimen. Hyvä katsanto on onnen lahja, mutta luku- ja kirjoitustaito tulee
luonnosta.

2 VARTIJA.
Jotka kumpikin, herra konstaapeli, --

MOILANEN.
On teillä; sitähän tahdoitte sanoa, tiedämmä. Hyvä; siis mitä
katsantoonne tulee, nähkääs, niin antakaa Jumalalle kiitos, ja älkää
siitä kerskatko; ja mitä lukuja kirjoitustaitoonne tulee, niin säästäkää
se toiseen aikaan, jolloin semmoisia turhuuksia ei tarvita. Täällä
arvellaan teistä, että olette kyvyttömin ja sopivin mies
vahtikonstaapeliksi; sen vuoksi teidän tulee kantaa lyhtyä.[16] Tämä on
teidän ortelinne: teidän pitää panna kaikki maankiertäjät korkkaaliin;
teidän pitää huutaa jok'ikiselle: seis, prinssin nimessä!

2 VARTIJA.
Mutta jos ei joku tahdo seistä?

MOILANEN.
No, nähkääs, silloin ette välitä hänestä, vaan annatte hänen mennä, ja
huudatte heti muut vahtimiehet kokoon ja kiitätte Jumalaa, että olette
siitä lurjuksesta päässeet.

MUIKKARI.
Jos ei hän seiso, kun käsketään, niin ei hän ole prinssin alamaisia.

MOILANEN.
Niin oikein, ja muihin kuin sellaisiin, jotka ovat prinssin alamaisia,
ei teidän pidä sekaantua. -- Ette myöskään saa nostaa melua kaduilla,
sillä jutteleminen ja jaaritteleminen vahdissa on siedettävä, ja sitä ei
saa suvaita.

2 VARTIJA.
Niin, parempi nukkua kuin jaaritella, tunnemmehan me ortelit.

MOILANEN.
Oikein! Niinhän te puhutte kuin vanha ja hätäilemätön vahtimies; sillä
en minäkään näe, mitä pahaa olisi nukkumisessa; mutta varokaa vain,
etteivät varasta teiltä pertuskojanne. -- Lisäksi pitää teidän poiketa
kaikissa kapakoissa ja käskeä kaikkia humalaisia kotiin nukkumaan.

2 VARTIJA.
Entä jos eivät mene?

MOILANEN.
No, silloin annatte heidän jäädä sinne, siksi kuin selvenevät, ja jos
silloin eivät anna teille parempaa vastausta, niin voitte sanoa heille,
etteivät olleetkaan niitä miehiä, joiksi heitä luulitte.

2 VARTIJA.
Hyvä on.

MOILANEN.
Jos tapaatte varkaan, niin voitte viran puolesta epäillä, ettei hän ole
kunnon mies; ja mitä sen sorttisiin ihmisiin tulee, niin, nähkääs, jota
vähemmän rupeatte heidän pariinsa tai tekemisiin heidän kanssaan, sitä
parempi teidän rehellisyydellenne.

2 VARTIJA.
Mutta jos tiedämme että hän on varas, emmekö silloin ota häntä kiinni?

MOILANEN.
Tietysti voitte sen tehdä viran puolesta; mutta arvelen, että joka
pikeen koskee, se itsensä tahraa. Rauhallisin keino teille, kun saatte
varkaan kiinni, on antaa hänen näyttää, mitä miehiä hän on, ja varkain
pujahtaa pakoon.

MUIKKARI.
Teitä, kamraati, on aina pidetty laupiaana miehenä.

MOILANEN.
Niin totisesti, minä en hirttäisi koiraakaan ehdoin tahdoin; sitä
enemmän ihmistä, jonka ruumiissa on vähänkin rehellisyyttä.

MUIKKARI.
Jos kuulette lapsen yöllä huutavan, niin teidän pitää kutsua imettäjää
sitä vaientamaan.

2 VARTIJA.
Entä jos imettäjä nukkuu eikä kuule meitä?

MOILANEN.
No, menkää silloin rauhassa pois ja antakaa lapsen herättää hänet
porullaan; sillä se lammas, joka ei kuule karitsaansa, kun se määkyy,
tuskin vastaa vasikallekaan, kun se ammuu.

MUIKKARI.
Se on viljainen vissi.

MOILANEN.
Tämä se on ortelinne päätös. Te, konstaapelit, te esitätte nyt prinssin
omaa persoonaa; jos tapaatte prinssin yöllä, niin voitte sanoa hänelle:
seis!

MUIKKARI.
Ei, hemmetissä; sitä, luulemma, hän ei voi tehdä.

MOILANEN.
Viisi killinkiä yhtä vastaan, että voi; jokainen, joka tuntee
reklamentit, tietää että hän voi sanoa hänelle: seis; tietysti, jos
prinssi itse tahtoo; sillä, totisesti, vahti ei saa ketään loukata, ja
loukkaus on sanoa miehelle vastoin hänen tahtoaan: seis!

MUIKKARI.
No niin, hemmetissä, sitä minäkin.

MOILANEN.
Ha, ha, ha! -- Ja nyt, ystävät, hyvää yötä! Jos sattuisi jokin
painollinen asia tapahtumaan, niin kutsukaa minua. "Lupaan etten ilmoita
mitä lakien ja asetuksien mukaan on salassa pidettävä", muistakaa se, ja
hyvää yötä. -- Tule, naapuri.

2 VARTIJA.
Kas niin, miehet, nyt tiedämme reklamenttimme; istumme tässä
kirkonrappusilla kello kahteen, ja sitten menemme kaikki levolle.

MOILANEN.
Sananen vielä, kunnon naapurit. Tehkää hyvin ja pitäkää vahtia Signor
Leonaton ovella; siellä kun on huomenna häät, niin on siellä tänä yönä
suuri hälinä. Hyvästi nyt vaan! Liukastelkaa, muistakaa se!

    (Moilanen ja Muikkari menevät.)

    (Borachio ja Conrad tulevat.)

BORACHIO.
Conrad, hoi!

1 VARTIJA (syrjään).
Hiljaa! Vaiti!

BORACHIO.
Conrad, etkö kuule?

CONRAD.
Tässähän olen, mies, ihan kiinni kyynärpäässäsi.

BORACHIO.
Siksikö, hitto olkoon, sitä kyynärpäätäni syyhyttikin; luulin jo saavani
syyhelmää.

CONRAD.
Tuohon vastaan toiste; jatka nyt vain kertomustasi.

BORACHIO.
Asetu tähän ihan räystään alle, -- alkaa sataa tihutella -- niin kerron,
niinkuin rehellinen juomaveikko,[17] sinulle kaikki.

1 VARTIJA (hiljaa).
Kavallusta, miehet! Mutta hiljaa, hiiskumatta!

BORACHIO.
Tiedäppäs, että olen Don Juanilta voittanut tuhannen tukaattia.

CONRAD.
Onko mahdollista, että konnantyö voi olla niin kallista?

BORACHIO.
Voisit pikemmin kysyä: onko mahdollista, että mikään konna voi olla niin
rikas; sillä kun rikkaat konnat tarvitsevat köyhää, niin voivat köyhät
vaatia mitä tahtovat.

CONRAD.
Kummalliselta se kuuluu.

BORACHIO.
Kyllä näkyy, että olet vast'alkaja. Sinun pitäisi kuitenkin tietää, että
takin tai hatun tai kaavun muoti ei ole mitään mieheen nähden.

CONRAD.
Niin, se on vain pukine.

BORACHIO.
Minä tarkoitan muotia.

CONRAD.
Niin, muoti on muoti.

BORACHIO.
Joutavia! Yhtä hyvin voit sanoa, että narri on narri. Mutta etkö näe
mikä kuvaton konna se muoti on?

1 VARTIJA (hiljaa).
Minä tunnen sen herra Kuvattoman; hän on sen seitsemän vuotta
konnankoukkujaan harjoittanut, ja keikaroi ja teikaroi nyt niinkuin
mikäkin ylhäinen herra. Muistuttelen hänen nimeään.

BORACHIO.
Etkö kuullut puhetta?

CONRAD.
En; se oli vain tuuliviiri tuolla katolla.

BORACHIO.
Etkö näe, sanon minä, mikä kuvaton konna se muoti on? Kuinka se huumaa
ja villitsee kaikki nuoret hurjapäät neljäntoista ja viidenneljättä
ikävuoden välillä, milloin muotoellen ne samanlaisiksi kuin Pharaon
soturit savustuneissa maalauksissa tai Belin papit vanhoissa
kirkonikkunoissa tai kaljuksi keritty Herkules tahrituissa,
madonsyömissä seinäverhoissa, missä hänen housunpeltinsä on yhtä jykevä
kuin hänen nuijansa?

CONRAD.
Kaiken tuon näen, ja näen myöskin, että muoti kuluttaa enemmän vaatteita
kuin ihminen. Mutta etkö itse ole vähän muodin villitsemä, kun noin
eksyt pois kertomuksestasi ja rupeat muodista hulluttelemaan?

BORACHIO.
En suinkaan. Mutta tiedäppäs, että tänä yönä olen kosinut Heron
kamarineitsyttä, Margareetaa, joka oli Heron vaatteissa; hän, näet,
kumartui minun puoleeni emäntänsä kamarin-ikkunasta ja toivotti minulle
tuhannesti hyvää yötä. -- Mutta kömpelöstihän kertomukseni kerron. --
Ensinhän minun piti kertoa, että herrani, ja prinssi ja Claudio, herrani
Don Juanin keijaamina ja peijaamina ja veijaamina, kaukaa puistosta
katselivat tätä hellää kohtausta.

CONRAD.
Ja uskoivatko, että Margareeta oli Hero?

BORACHIO.
Kaksi heistä sen uskoi, prinssi ja Claudio; mutta herrani, se lempo,
tiesi että se oli Margareeta. Osaksi hänen valansa, joilla hän ensin oli
heitä peijannut, osaksi musta yö, joka petti heidät, mutta etupäässä
minun konnantyöni, joka vahvisti kaikki Don Juanin parjaukset, vaikutti
sen, että Claudio meni vihoissaan tiehensä ja vannoi, että hän huomenna,
niinkuin sovittu oli, kohtaisi Heron kirkossa ja siellä, koko
seurakunnan kuullen, häväisisi häntä, ilmoittamalla mitä yöllä oli
nähnyt, ja lähettäisi hänet takaisin kotiin ilman miestä.

1 VARTIJA.
Me käskemme prinssin nimessä: seis!

2 VARTIJA.
Kutsu tänne se oikea herra konstaapeli. Olemme saaneet käsiimme kaikkein
vaarallisimman komplotin, mistä koskaan on yhteiskunnassa kuultu.

1 VARTIJA.
Ja eräs herra Kuvaton on yksi niistä; minä tunnen hänet, hänellä on
lemmen kierukka korvallisessa.[18]

CONRAD.
Hyvät herrat.

2 VARTIJA.
Te saatte tänne hankkia sen herra Kuvattoman, sen minä teille lupaan.

CONRAD.
Hyvät herrat, --

1 VARTIJA.
Älkää inttailko! pitää totella ja tulla mukaan.

BORACHIO.
Sangen hauskaan asemaan joudumme, kun kirpauttavat meidät pistimilleen.

CONRAD.
Sangen kirpeä ja pisteliäs asema tosiaankin. Tulkaa, me lähdemme mukaan.

    (Menevät.)


Neljäs kohtaus.

    Huone Leonaton talossa.

    (Hero, Margareeta ja Ursula tulevat.)

HERO.
Ursula hyvä, herätä serkkuni Beatrice ja pyydä häntä nousemaan.

URSULA.
Heti, neiti.

HERO.
Ja käske hänen tulla tänne.

URSULA.
Kyllä.

    (Menee.)

MARGAREETA.
Minusta tuo toinen kaulus olisi kauniimpi.

HERO.
Ei, rakas Marketta, tämän minä pidän.

MARGAREETA.
Toden totta, se ei ole niin soma, ja takaan että serkkunne on samaa
mieltä.

HERO.
Serkkuni on hupsu, ja sinä toinen; muusta en huoli kuin tästä.

MARGAREETA.
Uusi hiuskoristeenne on erinomainen, jos vain tukkanne olisi hieman
tummempi; ja hameenne on harvinaisen kuosikas, toden totta. Minä olen
nähnyt Milanon herttuattaren hameen, jota on niin paljon kiitetty.

HERO.
Sehän kuuluu olevan vallan verraton.

MARGAREETA.
Uskokaa pois, se on vain yöpuku teidän hameenne rinnalla: kultaharsoa ja
siinä leikkauksia, reunukset hopeata, helmiompeluita hihain pituudelta,
riippahihat, paarretta ylt'ympäri, sisus sinistä kirjosilkkiä; mutta
mitä hienoon, siroon, sievään ja erikoiseen kuosiin tulee, niin on
teidän kymmenen kertaa enemmän arvoinen.

HERO.
Suokoon Jumala minun ilolla sitä kantaa; sydämmeni on niin kumman
raskas!

MARGAREETA.
Se tulee kohta vielä raskaammaksi miehenne painosta.

HERO.
Hyi sinua! Etkö häpeä?

MARGAREETA.
Mitä sitte, neiti hyvä? Sitäkö että puhun kunniallisesti? Eikö
avio ole kunniallista kerjäläistenkin kesken? Eikö herranne ole
kunniallinen aviottomanakin? Minun olisi kai pitänyt sanoa -- kaikella
kunnioituksella -- aviomiehenne. Kun ei vain kierot ajatukset vääristele
suoraa puhetta, niin minä en kenellekään tuota pahennusta. Onko siinä
mitään pahaa, että puhun miehen painosta? Ei tietenkään, jos se on oikea
mies ja oikea vaimo; muussa tapauksessa olisi puheeni kevyttä eikä
painavaa. Kysykää vain neiti Beatricelta, tuossa hän tulee.

    (Beatrice tulee.)

HERO.
Hyvää huomenta, serkku.

BEATRICE.
Hyvää huomenta, rakas Hero.

HERO.
Mikä sinun on? Puhuthan niin surkealla äänellä.

BEATRICE.
Minussa on kaikki muut äänet nykyään epävireessä.

MARGAREETA.
Antaa tulla sitä "lemmenpolskaa" ilman loppuliirutusta; laulakaa te,
kyllä minä tanssin.

BEATRICE.
Niin kantapäilläsikö? -- Mutta, serkku, kello on jo viisi; aika on
laittaa itsesi kuntoon. -- Mutta minä olen todellakin kovin sairas.
Hohhoo?

MARGAREETA.
Minkä kaipuusta? Haukan, hevosen vai huonemiehen!

BEATRICE.
Niin, alkavathan ne kaikki samalla kirjaimella: hoo!

MARGAREETA.
Jos te ette ole uskostanne luopunut, niin ei enää voi purjehtia tähtien
mukaan.

BEATRICE.
Mitähän se houkko sillä tarkoittaa?

MARGAREETA.
Minäkö? En mitään. Mutta antakoon Jumala jokaiselle, mitä hänen
sydämensä toivoo.

HERO.
Nämä hansikkaat lähetti kreivi minulle. Mikä suloinen tuoksu!
Haistappas!

BEATRICE.
Minussa on nuha, serkku, en voi haistaa.

MARGAREETA.
Tyttö, ja nuhaa! No niin, voihan sitä vilustua.

BEATRICE.
Heresta siunaa ja varjele! Kuinka kauan olet tuota älyn ammattia
pitänyt?

MARGAREETA.
Siitä saakka kuin te siitä luovuitte. Eikö se äly minua kaunista
verrattomasti?

BEATRICE.
Se ei ole oikein näkyvissä; sinun pitäisi kantaa sitä tanussasi. --
Mutta minä olen todellakin sairas.

MARGAREETA.
Ottakaa hiukan _Carduus benedictus_-keitosta ja pankaa sydämmellenne; se
on parasta lääkettä sydämmen ahdistukseen.

HERO.
Nyt pistit häntä ohdakkeella.

BEATRICE.
Benedictus? Miksi Benedictus? Siinä ehkä piilee joku opetus siinä
Benedictus-sanassa.

MARGAREETA.
Opetusko? Ei, toden totta, minulla ei ollut mitään opettavaista
mielessä; tarkoitin vain tavallista Benedictus-ohdaketta. Luulette
kenties, että minä luulen teitä rakastuneeksi. En, totta tosiaankaan, en
ole sentään sellainen hupsu, että ajattelisin kaikkea, mikä päähän
pistää; eikä päähäni liioin pistä ajatella kaikkea, mitä voisin. Sillä,
toden totta, vaikka pääni puhki ajattelisin, en voisi ajatella, että te
olisitte rakastunut tai tulisittekaan rakastuneeksi. Ja kuitenkin,
semmoinen se Benediktkin oli, mutta hän on nyt tullut ihmisiksi, hän.
Hän vannoi ettei ikinä menisi naimisiin, ja nyt hän kuitenkin,
sydämmensä uhalla, syö mutisematta mitä eteen pannaan. Kuinka teidät
saisi käännetyksi, sitä en tiedä; mutta minusta teillä on silmät päässä,
niinkuin muillakin tytöillä.

BEATRICE.
Mitä hölkkää se sinun kielesi nyt käy?

MARGAREETA.
Ei se ainakaan väärään laukkaa.

    (Ursula palajaa.)

URSULA.
Neiti hyvä, joutuun pukeumaan! Prinssi, kreivi, signor Benedikt, Don
Juan ja kaikki kaupungin hienot herrat ovat tulleet saattamaan teitä
kirkkoon.

HERO.
Auttakaa minua pukeumisessa, hyvä serkku, hyvä Marketta, hyvä Ursula.

    (Menevät.)


Viides kohtaus.

    Toinen huone Leonaton talossa.

    (Leonato, Moilasen ja Muikkari tulevat.)

LEONATO.
Mitä minusta tahdotte, kunnon naapuri?

MOILANEN.
Niin, nähkääs teidän armonne, minulla olisi vähän kahdenkeskistä
kanssanne, joka hiukan niinkuin likeltä liikuttaa teitä.

LEONATO.
Lyhyesti siis, sillä näettehän että minulla on kiire.

MOILANEN.
Niin, armollinen herra, semmoinen on asia.

MUIKKARI.
Niin, todellakin, semmoinen on asia, armollinen herra.

LEONATO.
Mikä asia, hyvät ystävät?

MOILANEN.
Tämä kunnon Muikkari, nähkääs, armollinen herra, ei pysy oikein asiassa.
Vanha mies, nähkääs, armollinen herra! Ja hänen järkensä ei ole niin
tylsä, kuin Jumalan avulla soisin sen olevan; mutta, toden totta, hän on
kunniallinen kuin nahka hänen kulmakarvainsa välissä.

MUIKKARI.
Niin, Jumalan kiitos, olen niin kunniallinen, kuin joku toinenkin kuka
tahansa, joka on vanha mies eikä ole kunniallisempi kuin minä.

MOILANEN.
_Exempla sunt odorosa; palabras_,[19] naapuri Muikkari!

LEONATO.
Olette vaivalloisia, hyvät naapurit.

MOILANEN.
Sen teidän armonne vain sanoo kohteliaisuudesta, kun olemme sen herttua
raukan oikeudenpalvelijoita; mutta totisesti, mitä minuun tulee, jos
olisin niin vaivalloinen kuin kuningas, niin en surkuttelisi, vaikka
käyttäisinkin kaikki teidän armonne hyväksi.

LEONATO.
Kaikki vaivalloisuutesi minun hyväkseni? Ha!

MOILANEN.
Niin kyllä, vaikka sitä olisi tuhannen kippuntaa enemmän kuin mitä sitä
on; sillä teidän armonne, kuulemma, on niin merenteerattu kuin kuka muu
tahansa kaupungissa, ja vaikka vain olen köyhä mies, niin minua
ilahuttaa sitä kuulla.

MUIKKARI.
Niinikään minua.

LEONATO.
Tahtoisin mielelläni tietää, mitä teillä on minulle sanottavaa.

MUIKKARI.
Niin, nähkääs, teidän armonne, vahtimme on tänä yönä -- kaikella
kunnioituksella teidän armoanne kohtaan -- vanginnut pari pahinta
pääveijaria, mitä Messinassa löytyy.

MOILANEN.
Hyvä kelpo vanhus, teidän armonne! Hän on vähän lörppö; niin, niin, kun
vanhuus tulee, niin järki menee, niinkuin sanotaan. Jumal' auttakoon
meitä! Se on maailman menoa. -- Tosiaankin, hyvin sanottu, naapuri
Muikkari! -- Niin, se Jumala on hyvä mies; kun kaksi ajaa samalla
selkähevosella, niin täytyy toisen istua takana. -- Kunnon sielu, teidän
armonne! Niin totisesti, se hän on, niin totta kuin kukaan, joka syö
leipää. Mutta Jumalalle tulee antaa kunnia. Kaikki ihmiset eivät ole
yhdenlaiset. Niin, niin, hyvä naapuri parka!

LEONATO.
Tosiaankin, rakas naapuri, teille hän ei vertoja vedä.

MOILANEN.
Hyvät lahjat ovat Jumalalta.

LEONATO.
Minun täytyy nyt mennä.

MOILANEN.
Sana vain, teidän armonne. Niin nähkääs, vahtimme on todellakin
käsittänyt kaksi luulevaa henkilöä, ja me soisimme että teidän armonne
tänä aamuna tutkisi heitä.

LEONATO.
Voitte itse heitä tutkia ja tuoda minulle pöytäkirjan; minulla on nyt
kova kiire, niinkuin kyllä näette.

MOILANEN.
Kyllä se asia akkuraatisti toimitetaan.

LEONATO.
Juokaa lasi viiniä, ennenkuin menette. Hyvästi!

    (Sanansaattaja tulee.)

SANANSAATTAJA.
Armollinen herra, teitä odotetaan viemään tytärtänne vihille.

LEONATO.
Tulen paikalla; olen valmis.

    (Leonato ja sanansaattaja menevät.)

MOILANEN.
Mene, rakas virkaveli, mene Yrjö Sysisen tykö ja käske hänen tuoda kynä
ja mustetta mukanaan arestiin. Meidän pitää nyt mennä tutkimaan niitä
miehiä.

MUIKKARI.
Ja se on tehtävä viisaasti.

MOILANEN.
Älystä ei tule olemaan puutetta, sen minä takaan; täällä on (osoittaen
otsaansa) se värkki, joka panee ne semmoiset pihtiin. Hanki vain tänne
se ahtivarjus panemaan tutkintomme rotokollaan, ja tule sitte tyköni
arestiin.

    (Menevät.)



NELJÄS NÄYTÖS.


Ensimmäinen kohtaus.

    Kirkossa.

    (Don Pedro, Don Juan, Leonato, munkki, Claudio,
    Benedikt, Hero, Beatrice y.m. tulevat.)

LEONATO.
Niin, pater Fransiscus, lyhykäisesti vain; ei muuta kuin pelkkä
vihkimäkaava; heidän velvollisuuksistaan voitte sitten erikseen
huomauttaa heille jäljestäpäin.

MUNKKI.
Tahdotteko, kreivi, tulla naiduksi tämän neiden kanssa?

CLAUDIO.
En.

LEONATO.
Mennä naimisiin hänen kanssaan, pater; nainen tulee naiduksi.

MUNKKI.
Tahdotteko, neiti, mennä naimisiin tämän kreivin kanssa?

HERO.
Tahdon.

MUNKKI.
Jos tiedätte jompikumpi jotakin sisällistä estettä,[20] joka kieltää
teitä naimisiin menemästä, niin velvoitan teitä sielunne autuuden tähden
ilmoittamaan sen.

CLAUDIO.
Tiedättekö te, Hero, jotakin?

HERO.
En, herrani.

MUNKKI.
Tiedättekö te, kreivi, jotakin?

LEONATO.
Minä rohkenen hänen puolestaan vastata: ei.

CLAUDIO.
Oi, mitä kaikkea ne ihmiset rohkenevat! Mitä kaikkea ne ihmiset tekevät!
Mitä kaikkea he joka päivä tekevät, tietämättään mitä tekevät!

BENEDIKT.
Mitä nyt? Huudahduksiako! No niin, toisia niitä käytetään
naurettaessa,[21] niinkuin: ha, ha, ha!

CLAUDIO.
Takaisin, munkki! -- Luvallanne, isä:
Vapaasti, pakottako mulle soitte
Tään immen, tyttärenne?

LEONATO.
                        Vapaasti,
Niinkuin on Luoja hänet mulle suonut.

CLAUDIO.
Ja mitä tulee minun teille antaa
Näin kalliin lahjan palkaksi?

DON PEDRO.
                              Ei mitään,
Jos ette häntä anna takaisin.

CLAUDIO.
Teilt' ylevää ma kiitollisuutt' opin.
Tuoss' saatte hänet takaisin, Leonato;
Mädästä hedelmäst' ei ystävälle;
Hän kunnian on varjo vain ja kuori.
Kas, kuinka punastuu hän niinkuin impi!
Oo, mihin hurskauden arvoverhoon
Ovela synti osaa pukeutua!
Tuo verihän se puhtaan siveyden
On kaino ilme! Hänet kun nyt näette,
Näöstään ettekö te kaikin vanno,
Ett' on hän impi? Mut se ei hän ole:
Hekuman hehkun tuntee hän; tuo puna
On syyllisyyttä, eikä kainoutta.

LEONATO.
Mit' aattelette?

CLAUDIO.
                 Ett'en häntä nai;
En sido sydäntäni julkiporttoon.

LEONATO.
Jos itse, kreivi, hältä viekoitellen
Nuoruuden vastustuksen voititte
Ja langetitte hänen impeytensä, --

CLAUDIO.
Kyll' arvaan; tarkoitatte, että häntä
Jos koskin, niin mua miehenään hän piti,
Ja syntins' ajattoman sillä peitti.
Ei, Leonato!
En julkeata sanaa lausunut,
Ain' osoitin, kuin veli sisarelle,
Häveliään lemmen arkaa puhtautta.

HERO.
Olenko minä muuta näyttänyt?

CLAUDIO.
Haa! näyttänyt! Teen kirjan sitä vastaan.
Olevan näytit kirkas kuin Diana,
Ujo kuin umppu ennen kukkimistaan;
Mut raivokkaampi olet himoissasi
Kuin Venus tai nuo riettaat elukat,
Jotk' irstaass' aistin hurmass' elämöivät.

HERO.
Pahoinko voitte, noin kun hourailette?

LEONATO.
Miks vaiti, prinssi?

DON PEDRO.
                     Mitä puhuisin?
Häveten seison, hyvän ystävän
Kun autoin liittoon julkiporton kanssa.

LEONATO.
Haa! näinkö puhutaan, vai näenkö unta?

DON JUAN.
Näin puhutaan, ja totta puhutaan.

BENEDIKT.
Ei näistä häiksi.

HERO.
                  Totta! Jumalani!

CLAUDIO.
Leonato, minäkö se tässä seison?
Tuo onko prinssi! Tuoko prinssin veli?
Tuo Heroko? Nää silmät omammeko?

LEONATO.
On oikein. Mutta mitä tää on, kreivi?

CLAUDIO.
Kyselmän saanko tehdä tytöllenne?
Te luonnon voimasta ja isänvallan
Manatkaa häntä totta puhumaan.

LEONATO.
Se tee, niin totta lapseni kuin olet!

HERO.
Jumala, auta! Voi, mua, lapsi parkaa!
Miks nimitätte moista kuulustusta?

CLAUDIO.
Totuuden mukaan, mikä nimenne?

HERO.
Se eikö Hero? Ken sen nimen tahraks
Voi tosi syytteen heittää?

CLAUDIO.
                           Sen voi Hero.
Niin, Hero itse Heron hyveen tahraa.
Ketä miestä ikkunasta viime yönä
Puhuttelitte kahdentoista jälkeen?
Jos impi olette, niin vastatkaa.

HERO.
En ketään miestä silloin puhutellut.

DON PEDRO.
Siis ette ole impi. -- Leonato,
Pahoittaa mieltäni, kun teidän täytyy
Tämmöistä kuulla: kautta kunniani,
Minä, veljeni ja loukattu tää kreivi
Kuulimme, näimme hänen öiseen aikaan
Puhuvan ikkunastaan ruojan kanssa,
Jok' itse tunnusti, se rietas konna,
Tuhansin kerroin salaa hänen kanssaan
Rivoa pitäneensä yhteyttä.

DON JUAN.
Hyi! hyi! Ei sitä saata kertoa,
Ei nimin nimittää; niin kyllin puhdast'
Ei ole kieli, että loukkaamatta
Puhua siitä vois. Siis, kaunis lapsi,
Mua surettaa sun huono käytöksesi.

CLAUDIO.
Oi, Hero! Mikä Hero olisitkaan,
Jos asuis puolet muotos suloutta
Sydämmes aikeissa ja aatoksissa!
Hyvästi, riettain! Hyväst', ihanaisin!
Sa puhdas synti, synnillinen puhtaus!
Sun tähtes kaikki lemmen ovet suljen
Ja silmilleni sidon epäluulon,
Jok' ilkimielin kauneutta katsoo
Eik' enää koskaan siitä ihastu.

LEONATO.
Mua varten eikö tikaria kellään?

    (Hero pyörtyy.)

BEATRICE.
Mik' on sun, serkku? Miksi maahan vaivut?

DON PEDRO.
Pois tulkaa! Häpeä kun tuli ilmi,
Hält' elon kyven sammui.

    (Don Pedro, Don Juan ja Claudio menevät.)

BENEDIKT.
                          Kuinka voi hän?

BEATRICE.
On kuollut, pelkään minä. -- Auta, setä!
Voi, Hero! Setä! Pater! Benedikt!

LEONATO.
Pois, turma, raskast' älä kättäs ota!
On hänelle kuolo kauniin verho,
Mit' osaa toivoa.

BEATRICE.
                  Kuink' on sun, Hero?

MUNKKI.
Huoletta, neiti!

LEONATO.
                 Silmäs auki luotko?

MUNKKI.
Luo kyllä; miks ei sitä tekis?

LEONATO.
                               Miksi?
Oi, eikö koko luomakunta huuda
Hänelle häpeää? Hän kieltää voiko
Rikosta, jonka verikin jo leimaa? --
Ei, Hero; silmiäsi älä avaa!
Jos arvelisin, ett'et oiti kuole
Ja ettei henkes sorru häpeääsi,
Niin nuhteitteni päätökseksi itse
Sun surmaisin. Ma surisinko sitä,
Ett' yks on laps vain mulla? Moittisinko
Ma luonnon saituutta? Oi, sinä mulle
Yks olet liikaa! Miksi tätä yhtä!
Miks olit koskaan silmilleni rakas?
Miks laupiaan' en kädell' ottanut
Kadulta lapsekseni mieron lasta?
Jos liassa ja saastassa se rypeis,
Sanoisin: "siihen mull' ei ole osaa,
Häpeä tuo on vieraan rungon kasvain."
Mut mun, mun omani, jot' ylistin,
Rakastin, jumaloin; mun siihen määrään,
Ett' itse oma itseni en ollut
Ma häneen nähden; hän -- oi, hän on kuiluun
Vajonnut sysimustaan! Meress' aavass'
Ei kyllin vettä häntä puhdistamaan,
Ei kyllin suolaa, millä inhan lihan
Pilaumasta estäis.

BENEDIKT.
                   Tyyntykää!
Niin ihmeissäni minä olen tästä,
Ett' en ma tiedä mitä sanoa.

BEATRICE.
Parjattu serkkua on, toden totta!

BENEDIKT.
Te hänen makuutoverinansako
Olitte viime yön?

BEATRICE.
                  En viime yötä;
Mut siihen saakka olen vuoden umpeen
Levännyt hänen kanssaan.

LEONATO.
                         Todistettu
Ja vahvistettu! Lujemmaksi tehty,
Mik' oli pönkätty jo rautateljin!
Prinssitkö valehtelis? Claudioko,
Mi häntä lempi niin, ett' immen tahran
Pois kyynelillään huuhtoi puhellessaan?
Ei, tulkaa pois! Hän kuolkoon!

MUNKKI.
                               Mua kuulkaa:
Ma neittä pidin silmällä ja siksi
Vait olin tähän asti, puuttumatta
Asian menoon. Näin, kuink' immen poskiin
Syöksähti tuhansina punan ilmeet,
Ja tuhansina valkoenkeleinä
Viaton häpy karkoitti sen punan;
Ja hänen silmissänsä hehkui tuli,
Jok' epäluulon poltti, millä prinssit
Ryvetti hänen puhdast' impeyttään.
Mua narriks sanokaatte; oppiani
Epäilkää, elämäni havaintoja,
Jotk' antaa kokemuksen vahvan leiman
Mun kirjatiedoilleni; vanhuuttani
Epäilkää, pyhää virka-arvoani,
Jos neiti tuo ei ole syytön uhri
Purevan parjauksen.

LEONATO.
                    Mahdotonta!
Se ainut hyve, mikä viel' on hällä,
On, ettei pattovalan synnillä
Enennä kiroustaan: hän ei kiellä.
Miks sitten puolustellen tahdot peittää,
Mink' alastonna näemme silmissämme.

MUNKKI.
Ken mies se, josta teitä syytetään?

HERO.
Sen tietää syyttäjäni, enkä minä.
Jos kestään miehest' enempää mä tiedän,
Kuin mit on puhtaan immen lupa tietää,
Niin minust' armo väistyköön! -- Oi, isä,
Jos todistetaan, että miehen kanssa
Kesk'yöllä puhelin, tai viime yönä
Kenenkään luodun kanssa sanaa vaihdoin,
Niin lyö mua, hylkää, kuoliaaksi kiusaa.

MUNKKI.
Erehdys kumma pettänyt on prinssit.

BENEDIKT.
Kaks heist' on täysin kunnon miehiä;
Jos heidän älynsä on harhaan viety,
Niin Juan bastardi on juonitellut,
Jonk' aatos aina konnantöitä hautoo.

LEONATO.
En tiedä. Jos se totta on, niin tytön
Tuo käsi ruhjoo; vaan jos valhett' on se,
Niin ylpein heistä saa sen vielä tuta.
Niin kuivannut ei aika vertani,
Niin kalvanut ei ikä älyäni,
Niin tuhonnut ei varojani köyhyys,
Niin vaurio ei ystäviä vienyt,
Ett' en vois näyttää, että mulla vielä
On hengen tarmoa ja ruumiin voimaa
Ja varoja ja ystäviä kyllin
Tuon uhkan maksaakseni.

MUNKKI.
                        Älkää vielä!
Mun suokaa tässä kohden antaa neuvo.
Lähteissään prinssit luuli neiden kuolleeks;
Pitäkää piiloss' impi joku aika
Ja tosikuolleeks julistakaa hänet.
Surua ulkonaista osoittakaa
Ja ripustakaa vanhaan perhehautaan
Murehtivainen muistokirjoitus
Ja valmiiks hautajaiset laittakaa.

LEONATO.
Ja mitä sitten? Miksi tämä kaikki?

MUNKKI.
Niin, hyvin tehtynä se sääliks muuttaa
Voi parjauksen, ja se on jo hyvä.
Vaan tämän vuoks en tätä tuumaa haudo,
Nää sätket suuremman on synnyn alku.
Hän kuoli -- niin on tapaus kuvattava --
Samana hetkenä kuin syytös tehtiin;
Ja siitä surku, sääli, anteeksanto
Kaikissa herää; sillä niin käy aina:
Mit' omaat, sit' et miksikään sa arvaa,
Kun sitä nautit, vaan kun menetät sen,
Niin saa se liian arvon; silloin huomaat
Sen hyvän, jot' et omatessas nähnyt.
Niin Claudionkin käy. Kun saa hän tietää,
Ett' immen surmannut on sanoillaan,
Niin tämän kuva ilmi suloudessaan
Sukeltaa miehen mielikuvattiin,
Ja kaikki hänen elämänsä hempeys
Puvussa vielä ihanammassa
Ja kiehtovampana ja täydempänä
Kuvastuu sielun silmään sisimpään,
Kuin hänen eläissään. Mies silloin suree --
Jos rakkautt' on tuntenut hän koskaan --
Ja toivoo, ett' ois syyte tekemättä,
Jos kohta todeksikin syytteens' uskoo.
Näin toimikaa, ja asia, sen takaan,
Paremmin luonnistuu, kuin mitä itse
Nyt saatan sattumoilleen arvata.
Mut jos ois kaikki muutkin laskut väärät,
Niin pelkkä usko, ett' on impi kuollut,
Tukauttaa tämän kumman herjajutun.
Jos sekin pettää, piilottakaa tyttö --
Jok' onkin paras hänen maineelleen --
Hiljaiseen, pyhään luostariin, pois kaikkein
Silmistä, kielistä ja parjauksista.

BENEDIKT.
Leonato, tehkää niinkuin munkki käskee;
Ja vaikk' on tietty, että likeisessä
Ma suhteess' olen Claudioon ja prinssiin,
Niin, kautta kunniani, tässä olen
Niin vilpitön ja vait, kuin sielu omaan
Ruumiisen nähden.

LEONATO.
                  Tässä tuskain virrass'
Ohuinkin rihma voi mua ohjata.

MUNKKI.
Se hyvä; siitä kiinni pitäkää;
Lääkettä kummaa tauti kumma vaatii. --
Te, neiti, kuolkaa elämään; hääpäivä
Vain lykkäytyy; siis malttain kärsikää.

    (Munkki, Hero ja Leonato menevät.)

BENEDIKT.
Neiti Beatrice, oletteko itkenyt koko ajan?

BEATRICE.
Olen, ja tulen kai itkemään vielä kauemmin.

BENEDIKT.
Sitä minä en tahtoisi.

BEATRICE.
Ei teidän tarvitsekaan; teen sen omasta tahdostani.

BENEDIKT.
Luulen totisesti, että kauniille serkullenne on tapahtunut vääryys.

BEATRICE.
Oi, kuinka suuren kiitoksen se mies minulta ansaitsisi, joka hankkisi
hänelle oikeutta!

BENEDIKT.
Onko mitään keinoa, millä osoittaa semmoista ystävyyttä?

BEATRICE.
On hyvin suora keino, mutta semmoista ystävää ei ole.

BENEDIKT.
Voiko mies sen tehdä?

BEATRICE.
On se miehen tehtävä, vaan ei teidän.

BENEDIKT.
En rakasta mitään maailmassa niin paljon kuin teitä. Eikö se ole kummaa?

BEATRICE.
Kummaa kuin asia, josta minä en mitään tiedä. Yhtä hyvin saattaisin minä
sanoa, että en rakastanut mitään niin paljon kuin teitä; mut älkää
uskoko minua, ja kuitenkaan en valehtele; en tunnusta mitään, enkä
kiellä mitään. -- Surkuttelen vain serkkuani.

BENEDIKT.
Kautta tämän miekan, Beatrice, sinä rakastat minua.

BEATRICE.
Älkää vannoko sen kautta; te syötte sen.

BENEDIKT.
Vannon sen kautta, että te rakastatte minua, ja syötän sen sille, joka
sanoo, että minä en rakasta teitä.

BEATRICE.
Ettekö aio sanaanne syödä?

BENEDIKT.
En, vaikka mitä kastinta siihen keksittäisiin. Vakuutan, että rakastan
teitä.

BEATRICE.
No siis, Jumal' antakoon minulle anteeksi!

BENEDIKT.
Minkä synnin, kaunis Beatrice?

BEATRICE.
Te keskeytitte minut parhaaseen aikaan; olin juuri vakuuttamaisillani,
että rakastan teitä.

BENEDIKT.
Tee se koko sydämmestäsi.

BEATRICE.
Rakastan teitä niin koko sydämmestäni, ettei jää mitään, millä
vakuuttaa.

BENEDIKT.
Käske minun tehdä jotakin edestäsi.

BEATRICE.
Tappakaa Claudio.

BENEDIKT.
En, vaikka koko maailman saisin.

BEATRICE.
Minut tapatte kiellollanne. Hyvästi!

BENEDIKT.
Varro, armas Beatrice.

BEATRICE.
Olen poissa, vaikka vielä täällä. -- Teissä ei ole rakkautta, ei. --
Rukoilen, sallikaa minun mennä.

BENEDIKT.
Beatrice, --

BEATRICE.
Toden totta, tahdon mennä.

BENEDIKT.
Tulkaamme ensin ystäviksi.

BEATRICE.
Uskallatte ennemmin ruveta ystäväksi minun kanssani kuin tapella
viholliseni kanssa.

BENEDIKT.
Onko Claudio teidän vihollisenne?

BEATRICE.
Eikö hän ole näyttänyt olevansa ylimmäinen konna, kun on panetellut,
herjannut ja häväissyt sukulaistani? -- Oi, jospa minä olisin mies! --
Mitä? Kantaa tyttöä käsillään siihen asti, kuin heidän tulisi lyödä käsi
käteen, ja sitten julkisella syytöksellä, suoralla häväistyksellä,
hillittömällä ilkeydellä, -- hyvä Jumala, jos minä olisin mies! Minä
söisin sen miehen sydämmen turulla julkisesti.

BENEDIKT.
Kuulehan, Beatrice, --

BEATRICE.
Vai puhellut miehen kanssa ikkunasta! Soma juttu?

BENEDIKT.
Mutta, Beatrice, --

BEATRICE.
Se herttainen Hero! Häntä on loukattu, häntä on paneteltu, hänet on
onnettomaksi tehty!

BENEDIKT.
Beat--

BEATRICE.
Ruhtinaat ja kreivit! Todellakin, ruhtinaallinen todistus! Sievä kreivi,
sokurikreivi, soma poika, toden totta! Oi, jospa minä olisin mies hänen
puolestaan, tai jos minulla olisi ystävä, joka tahtoisi olla mies minun
puolestani! Mutta miehuus on haihtunut pelkkiin kohteliaisuuksiin ja
miehentavat kumarruksiin, ja miehet ovat muuttuneet kokonaan kieliksi,
jopa nätitkin miehet. Joka osaa valheen laskea ja sen todeksi vannoa, se
on nyt yhtä uljas mies kuin Herkules. -- Kun en voi toivomuksillani
mieheksi tulla, niin tahdon vaimona harmiin kuolla.

BENEDIKT.
Varro, Beatrice! Kautta tämän käden, sinua rakastan!

BEATRICE.
Käyttäkää sitä sitte minun tähteni johonkin muuhun kuin pelkkään
vannomiseen.

BENEDIKT.
Uskotteko sydämmestänne, että Claudio on tehnyt Herolle vääryyttä?

BEATRICE.
On, niin totta kuin minulla on usko ja sydän.

BENEDIKT.
Hyvä! Luottakaa minuun; minä vaadin hänet miekkasille. Suokaa minun
suudella kättänne ja sanoa hyvästi. Kautta tämän käden, Claudio saa
vielä kalliisti maksaa tekonsa. Mitä minusta kuulette, sitä minusta
ajatelkaa. Menkää lohduttamaan serkkuanne; minun tulee sanoa hänet
kuolleeksi; hyvästi vain!

    (Menevät.)


Toinen kohtaus.

    Vankila.

    (Moilanen, Muikkari ja kirjuri tulevat, kaikki kolme
    virkapukuun puettuina; Conrad ja Borachio vartioineen.)

MOILANEN.
Onko koko komplottimme koossa?

MUIKKARI.
Ah! tuoli ja tyyny herra ahtivarjukselle.

KIRJURI.
Ketkä tässä ovat syytteenalaiset?

MOILANEN.
He, hitto olkoon, minä ja tämä virkaveljeni, tiedämmä.

MUIKKARI.
Niin, se on tietty: meillä on ortelit tehdä toimitustutkinto.

KIRJURI.
Mutta ketkä ovat ne pahantekijät, jotka ovat tutkittavat? Tuokaa ne
tänne herra konstaapelin eteen.

MOILANEN.
Niin, hitto olkoon, tuokaa ne tänne minun eteeni. -- Mikä on teidän
nimenne, hyvä ystävä?

BORACHIO.
Borachio.

MOILANEN.
Olkaa hyvä ja pankaa rotokollaan: Borachio. -- Ja teidän, munsööri?

CONRAD.
Olen kavaljeeri, herraseni, ja nimeni on Conrad.

MOILANEN.
Pankaa rotokollaan: munsööri kavalieri Conrad. -- Sanokaa, miehet,
pelkäättekö Jumalaa?

CONRAD ja BORACHIO.
Niin ainakin luulemme.

MOILANEN.
Rotokollaan, että luulevat että pelkäävät Jumalaa; -- ja pankaa Jumala
ensin; sillä Jumala varjelkoon, että Jumala antaisi perään mokomille
lurjuksille. -- Miehet, todistettu on jo, ett'ette ole paljon parempia
kuin aika konnia, ja vähällä pitää, ettei sitä jo pian uskotakin. Mitä
vastaatte itse puolestanne?

CCONRAD.
Sanomme siihen, että emme ole konnia.

MOILANEN.
Vorpannatun sukkela mies, se täytyy myöntää; mutta kyllä minä hänestä
selvän otan. -- Tulkaahan tänne, munsööri; kuiskaan jotakin korvaanne,
herraseni: sanon teille, että teistä luullaan, että olette aika konnia.

BORACHIO.
Mutta minä sanon teille, että emme ole.

MOILANEN.
Hyvä, menkää syrjään. -- Jumalauta, he puhuvat molemmat akuraatisti
samaa. Onko pantu rotokollaan, että eivät ole.

KIRJURI.
Herra konstaapeli, tutkinto ei käy laillisella tavalla; teidän tulee
ensin kutsua esiin vartijat, jotka ovat heidät syytteeseen panneet.

MOILANEN.
Niin tosiaankin, se on mukavin tapa. -- Vartijat, tulkaat esiin! --
Hyvät miehet, käsken prinssin nimessä, että panette nämä miehet
syytteeseen.

1 VARTIJA.
Tämä mies sanoi, hyvä herra, että Don Juan, prinssin veli, on konna.

MOILANEN.
Rotokollaan, että prinssi Juan on konna. -- Mitä! Onhan ilmeinen
pattovala sanoa prinssin veljeä konnaksi.

BORACHIO.
Herra konstaapeli, --

MOILANEN.
Pidä suusi, mies! Minä en kärsi naamaasi, kuule se.

KIRJURI.
Mitä muuta kuulitte hänen sanovan?

2 VARTIJA.
Sanoi mar senkin, että oli saanut tuhannen tukaattia Don Juanilta
tehdäkseen väärän kanteen Hero neitiä vastaan.

MOILANEN.
Sehän on ilmeistä murtovarkautta.

MUIKKARI.
Niin, totisesti, onkin.

KIRJURI.
Mitä muuta, poikaseni?

l VARTIJA.
Ja että kreivi Claudio, hänen puheensa nojalla, aikoi häväistä Hero
neitiä koko seurakunnan edessä eikä naida häntä.

MOILANEN.
Senkin lurjus! Tuosta sinä vielä tulet tuomituksi ijankaikkiseen
autuuteen.

KIRJURI.
Mitä muuta?

2 VARTIJA.
Siinä kaikki.

KIRJURI.
Ja tämä on enemmän, miehet, kuin mitä voitte kieltää. Don Juan on tänä
aamuna salaa paennut paikkakunnalta. Hero on sanotulla tavalla joutunut
syytteeseen ja niinikään sanotulla tavalla hyljätyksi ja tästä
harmistuneena yht'äkkiä kuollut. Herra konstaapeli, panettakaa kiinni
nämä miehet ja toimittakaa heidät Leonaton taloon; minä menen edeltä ja
näytän hänelle tutkinto-pöytäkirjan.

    (Menee.)

MOILANEN.
Kas niin, pankaa heidät köysivärkkiin.

MUIKKARI.
Niin, kruunun hanskat käteen.

CONRAD.
Tiehesi, hölmö!

MOILANEN.
Herran Kiesus! Missä on ahtivarjus? Pankoon rotokollaan, että prinssin
palvelija on hölmö. -- Kas niin, köyttäkää heidät! -- Senkin hävytön
mies?

CONRAD.
Tiehenne! Senkin aasi! Senkin aasi!

MOILANEN.
Etkö arvostele ammattiani? Etkö arvostele ikääni? -- Oi, jos hän nyt
olisi tässä ja panisi rotokollaan, että minä olen aasi? -- Mutta, te
miehet, muistakaa, että minä olen aasi; vaikkei sitä ole rotokollaan
pantu, niin älkää unhottako, että minä olen aasi. -- Niin, sinä kanalja,
sinä olet täynnä moraalia, sen voin minä luotettavilla vierailla
miehillä sinulle todistaa. Minä olen älykäs mies ja, mikä vielä parempi,
oikeudenpalvelija ja, mikä vielä parempi, oman huoneen haltija ja, mikä
vielä parempi, niin hyvää lihaa kuin kuka muu tahansa Messinassa; mies,
joka tunnen lait ja reklamentit, tiedä se, ja jolla on varaa aitassa,
tiedä se, ja mies, jolla on tappioita ollut, ja mies, jolla on kaksi
takkia ja muutenkin kaikki hienoa ja somaa. Viekää hänet pois! Voi, jos
sentään olisi tullut rotokollaan, että minä olen aasi!

    (Menevät.)



VIIDES NÄYTÖS.


Ensimmäinen kohtaus.

    Leonaton talon edustalla.

    (Leonato ja Antonio tulevat)

ANTONIO.
Jos jatkat noin, niin tapat itsesi;
Ei viisast' ole tuskaa auttaa noin
Omaksi vahingokseen.

LEONATO.
                     Neuvos säästä!
Se valuu korvahani tehotonna
Kuin vesi seulaan. Pyydän, neuvos säästä!
Ei lohdun sanaa korvaani voi tuoda
Muu kukaan, paitsi mies, joll' yhtäläinen
On kärsimys kuin mulla. Isä hanki,
Jok' on niin lastaan lempinyt ja jonka
On isän-ilo rauennut kuin minun, --
Hän nuille mahtavuutta saarnatkoon.
Mun tuskani ja hänen pane rinnan,
Niin että tasan tuska vastaa tuskaa.
Tuo suru tuota, tämä kaiho tätä,
Laajuuteen, laatuun, muotoon, näköön nähden:
Jos se mies silloin sukii partaansa
Ja hymyilee ja huutaa: "huoli pois!"
Ja "hei vain!" syvän huokauksen sijaan,
Surujaan parsii mietteillä ja huolens'
Upottaa viinimaljaan, -- moinen hanki,
Hält' oppia ma tahdon maittavuutta.
Mut moist' ei löydy. Ihminen, näet, aina
Voi lohduttaa ja neuvon tietää vaivaan,
Jonk' itse vältti; vaan kun kurjuus kohtaa,
Niin tuskaks muuttuu lohdutus, joll' äsken
Parantaa alkoi hulluutta ja raivon
Sitoa silkkirihmalla ja tuskaa
Ilmalla lientää, sanoill' ahdistusta.
Niin, kaikki saarnaa maittavuutta sille,
Ken huolten taakan alla kiemuroi,
Mut mielt' ei siihen eikä voimaa kellään,
Jonk' itse täytyy samaa taakkaa kantaa.
Siis lohdutustas älä minuun tuhlaa:
Suruni neuvoas on äänekkäämpi.

ANTONIO.
Niin, siinä mies ei lasta parempi.

LEONATO.
Vait, vaiti! Tahdon olla lihaa, verta.
Ei ole sitä järkiviisasta,
Mi tyynnä kestäis hampaan kolotusta,
Puhukoon vaikka jumalien kieltä
Ja tuskaa naurakoon ja sattumusta.

ANTONIO.
Miks omaan päähäs kasaat kaikki tuskat?
Niin laita, että sortajaskin kärsii.

LEONATO.
Niin oikein, sen ma teenkin. Sydän sanoo,
Ett' on mun tytärtäni paneteltu.
Ja sen saa Claudio kuulla, niin myös prinssit,
Niin, kaikki, kaikki Heron häväisijät.

    (Don Pedro ja Claudio tulevat.)

ANTONIO.
Kas, kiire prinssin' on ja Claudiolla.

DON PEDRO.
Kah! Päivää, hyvää päivää!

CLAUDIO.
                           Terve teille!

LEONATO.
Mua kuulkaa, hyvät herrat, --

DON PEDRO.
                               Meill' on kiire.

LEONATO.
Vai kiire on? Siis, herran haltuun, prinssi.
Vai teill' on kiire nyt? No, yhtä kaikki.

DON PEDRO.
Oi, hyvä vanhus, älä haasta riitaa.

ANTONIO.
Jos riidalla hän oikeutta saisi,
Niin monen teistä kävis ohraisesti.

CLAUDIO.
Ken häntä loukkaa?

LEONATO.
                   Sinä, jumaliste!
Mua sinä loukkaat, viekas tekopyhä.
Haa! Kättäs älä miekallesi vie,
En sua pelkää.

CLAUDIO.
               Kuolkoon käteni,
Jos pelon aihett' antais vanhukselle!
Ei, käteni ei miekkaa tavoitellut.

LEONATO.
Vait, poika! Mua ivaatko ja ilkut?
En höperöi ma niinkuin vanha houkko,
Jok' ikäns' oikeudella kerskaa siitä,
Mit' ennen tehnyt on ja mitä tekis,
Jos olis nuori. Suusi sisään huudan:
Mua ja mun viatonta lastani
Niin olet solvaissut, ett' on mun pakko
Syrjäyttää arvoni ja harmaapääni
Ja ajan runtomana vaatia
Sua miehen koitokselle. Kuuletko:
Syytöntä lastan' olet panetellut,
Sydämmen hältä särkenyt on valhees;
Nyt haudass' on hän esi-isäin luona,
Haudassa, miss' ei muuta ole tahraa,
Kuin tuo sun konnuutesi aikaansaama.

CLAUDIO.
Mun konnuuteni!

LEONATO.
                Niin, sun konnuutesi!

DON PEDRO.
Tuo sana paikallaan ei ole, vanhus.

LEONATO.
Oi, prinssi, hän jos uskaltaa, niin toteen
Sen näytän miekallani, vaikka onkin
Hän notkea ja taistotaitoinen
Ja heitii nuoruutta ja voimaa uhkuu.

CLAUDIO.
Pois, pois! Ei minun tule teihin mitään.

LEONATO.
Mun noinko hylkäät? Lapseni sa tapoit;
Jos tapat, poika, mun, niin tapat miehen.

ANTONIO.
Kaks miestä tappakoon hän, kaksi miestä.
Mut yhtäkaikki -- toisen ensin lyököön
Ja näyttäköön, mik' on; -- mua vastaan tulkoon! --
Tulehan, poika! Tule, herra poika!
Sinusta minä taitotemppus pieksen;
Sen teen, niin totta ylimys kuin olen!

LEONATO.
Veli, --

ANTONIO.
Vait, hiljaa! Veljentytärtäni lemmin,
Sen tietää Jumala. Nyt hän on kuollut,
Häväisty kuoliaaksi konnain kautta,
Jotk' yhtä valmiit vastaamaan on miestä
Kuin minä käärmeen kieleen tarttumaan.
Kakarat, pennut, piimäsuut! --

LEONATO.
                                Mut, veli, --

ANTONIO.
Vait, hiljaa vain? Ma tunnen nuo ja tiedän
Jyväsiä myöten, mitä painavat;
Sisukkaat, suulaat, röyhkät muotihassut,
Jotk', iva, ilkku, vilppi, valhe suussa
Ja kasvoill' ilme julma, pöyhkeilevät,
Tokaisten viisi, kuusi jyrysanaa,
Ett' on mar heissä miestä, ken vain tohtii --
Ja siinä kaikki.

LEONATO.
                 Mutta, veli, --

ANTONIO.
                                  Hiljaa!
Alallas ole, anna minä toimin.

DON PEDRO.
Meill' aikomus ei ole pahoittaa.
Sydäntäin koskee tyttärenne kuolo;
Mut, kautta kunniani, syytteet kaikki
Olivat oikeat ja päivän selvät.

LEONATO.
Oi, prinssi, prinssi! --

DON PEDRO.
                          Teit' en kuule.

LEONATO.
                                          Ette? --
Pois, veli! -- Teidän pitää kuulla! --

ANTONIO.
                                       Täytyy!
Tai tuntea sen saavat jotkut meistä!

    (Leonato ja Antonio menevät.)

    (Benedikt tulee.)

DON PEDRO.
Kas, tuossahan tulee se mies, jota etsimme.

CLAUDIO.
No, signor, mitä kuuluu?

BENEDIKT.
Hyvää päivää, hyvä prinssi!

DON PEDRO.
Terve tulemastanne, signor; olittepa tulla parahiksi ehkäisemään
tappelua.

CLAUDIO.
Vähältä piti, ettei kaksi hampaatonta vanhusta haukannut nokkaa meiltä
molemmilta.

DON PEDRO.
Leonato ja hänen veljensä. Mitä sinä arvelet? Jos olisimme otelleet,
niin luulen tuskin, että olisimme olleet heille liian nuoret.

BENEDIKT.
Kellä on väärä asia, sillä ei ole tosi miehuutta. Tulin etsimään teitä
molempia.

CLAUDIO.
Ja me olemme kaikkialta sinua hakeneet; meitä, näet, vaivaa suuri
alakuloisuus, ja tahtoisimme siitä päästä. Pane älysi käymään.

BENEDIKT.
Se istuu tupessani; päästänkö sen?

DON PEDRO.
Kannatko sinä älyäsi ohellasi?

CLAUDIO.
Sitä ei vielä kukaan ole tehnyt, vaikka kyllä sangen moni panee älynsä
oheen. Sanon sinulle, niinkuin sanotaan viulunvinguttajalle: "päästä
kopastasi jotain hauskaa."

DON PEDRO.
Niin totta kuin olen rehellinen mies, hän on kalpeannäköinen. Oletko
sairas, vai suuttunutko?

CLAUDIO.
Rohkaise luontosi, mies! Jos suru voikin tappaa kissan, niin lienee
sinussa toki miestä tappamaan suru.

BENEDIKT.
Herraseni, jos älyllänne minuun hyökkäätte, niin aion sille kesken
lentoaan tehdä pystyn. -- Olkaa hyvä, valitkaa toinen esine.

CLAUDIO.
No, antakaa siis hänelle toinen peitsi; tuosta viimeisestä on kärki
katkennut.

DON PEDRO.
Kautta päivän valkeuden, hän yhä vaalenee; luulenpa, että hän on toden
perästä suuttunut.

CLAUDIO.
Jos on, niin tietänee vyönsä soljeta.[22]

BENEDIKT.
Saanko sanan kuiskata korvaanne?

CLAUDIO.
Jumala varjelkoon, ettei vain liene otteluvaatimus!

BENEDIKT.
Te olette konna. -- En puhu piloja. -- Tahdon sen teille todistaa, miten
tahdotte, millä tahdotte ja milloin tahdotte. Antakaa minulle hyvitys,
muuten julki julistan teidät pelkuriksi. Olette tappanut herttaisen
tytön, ja hänen kuolemansa on raskaana teitä painava. Odotan teitä.

CLAUDIO.
Hyvä, tulen, jos teillä on jotakin hyvää tarjottavana.

DON PEDRO.
Mitä? Pitojako? Pitojako?

CLAUDIO.
Niinpä niin, hän tarjoo minulle vasikanpäätä ja salvokukkoa, ja jos
niissä en osoita suurinta leikkelytaitoa, niin sanokaa että veitseni ei
kelpaa. Enkö saa kurppaakin lisäksi?[23]

BENEDIKT.
Älynne, herraseni, hölkkää hyvin, se ei tee äkkihyppyjä.

DON PEDRO.
Kerronpa sinulle, kuinka Beatrice tässä taannoin kiitteli älyäsi. Minä
sanoin, että sinulla on hieno äly. "Aivan oikein", sanoi hän, "hienon
hienosti sitä hänessä on." "Ei", sanoin minä, "suuri äly." "Totta",
sanoi hän, "suuri ja paksu." "Ei", sanoin minä, "hyvä äly." "Oikein",
sanoi hän, "se ei loukkaa ketään." "Mutta", sanoin minä, "hän on viisas
mies." "Niin", sanoi hän, "oikein nokkaviisas." "Mutta hän osaa kieliä",
sanoin minä. "Sen uskon", sanoi hän, "sillä hän vannoi minulle
maanantai-iltana valan, jonka hän tiistai-aamuna rikkoi: hän on
kaksikielinen, osaa käyttää kahta kieltä." Näin hän koko tuntikauden
ivaili sinun hyviä puoliasi, kunnes vihdoin päätti huokauksella, että
sinä olet sievin mies koko Italiassa.

CLAUDIO.
Ja sitten itki katkerasti ja lisäsi, että hänen ei sillä väliä.

DON PEDRO.
Niin teki; mutta kaiken tämän uhalla, jos hän ei kuollakseen häntä
vihaisi, niin hän nuollakseen häntä rakastaisi. Tuon vanhuksen tytär on
kertonut meille kaikki.

CLAUDIO.
Kaikki, kaikki, ja päälle päätteeksi, että Jumala näki hänet, kun hän
lymysi puiden sekaan paratiisissa.

DON PEDRO.
Mutta milloin me panemme villin härän sarvet järkevän Benediktin päähän?

CLAUDIO.
Niin, ja kirjoitamme alle: "Tässä asuu Benediktus, se nainut mies."

BENEDIKT.
Hyvästi, sinä nulikka; tiedät aikomukseni; jätän sinut nyt lorusuisen
leikillisyytesi haltuun; sinä pöyhkeilet kokkapuheillasi kuin kerskuri
säilällään, joka, Jumalan kiitos, ei haavoita ketään. -- Kiitos,
prinssi, kaikesta hyvyydestänne; minun täytyy luopua seurastanne.
Veljenne, bastardi, on paennut Messinasta; te olette yksissä neuvoin
surmanneet herttaisen ja viattoman tytön. Mitä tuohon herra Maitopartaan
tulee, niin me tapaamme vielä toisemme, hän ja minä; siihen asti jääköön
rauhaan.

    (Menee.)

DON PEDRO.
Hänellä on täysi tosi.

CLAUDIO.
Vakaa, täysi tosi; ja, uskokaa pois, rakkaudesta Beatriceen.

DON PEDRO.
Vaatiko hän sinua miekkasille?

CLAUDIO.
Täysin juhlallisesti.

DON PEDRO.
On se mies sentään soma kapine, kun pukee ylleen liivit ja housut, mutta
jättää järkensä kotiin!

CLAUDIO.
Hän on silloin jätti apinan rinnalla; mutta sen vuoksi onkin apina
tohtori semmoisen miehen rinnalla.

DON PEDRO.
Mutta vaiti nyt, olkoon sillä hyvällään! Maltu, mieleni, ja ole totinen!
Eikö hän sanonut, että veljeni on paennut?

    (Moilanen, Muikkari sekä Conrad ja Borachio
    vartijoineen tulevat.)

MOILANEN.
Tulkaa, tulkaa, hyvä herraseni; jos ei oikeus teitä voi kesyttää, niin
vaietkoon hänen puntarinsa kieli; te olette ennen ollut semmoinen
vorpannattu kirmusieraaja, että teitä täytyy silmällä pitää.

DON PEDRO.
Mitä näen? Kaksi veljeni miehistä kahleissa? Ja toinen heistä on Borachio!

CLAUDIO.
Kysykää, prinssi, mitä he ovat rikkoneet.

DON PEDRO.
Oikeudenpalvelijat, kuulkaa, mitä pahaa ovat nuo miehet tehneet?

MOILANEN.
Mitäkö tehneet? He ovat tehneet vääriä raportteja! lisäksi ovat
perättömiä lasketelleet; toiseksi ovat panetelleet; kuudenneksi ja
viimeiseksi ovat valehdelleet erään ryökynän päähän; kolmanneksi ovat
todistaneet vääriä asioita; ja päälle päätteeksi ovat valheellisia
konnia.

DON PEDRO.
Ensiksi kysyn sinulta, mitä he ovat tehneet; kolmanneksi kysyn sinulta,
mitä he ovat rikkoneet; kuudenneksi ja viimeiseksi, miksi heidät on
vangittu; ja päälle päätteeksi, mistä te heitä syytätte.

CLAUDIO.
Oikein ja järkevästi kysytty, heidän oman jakoperustuksensa mukaan;
siinä on, toden totta, sama ajatus monessa pukimessa.

DON PEDRO.
Mitä olette rikkoneet, hyvät miehet, kun teidät noin sidottuina viedään
tutkittaviksi? Tämä oppinut konstaapeli on liian viisas, että häntä
voisi ymmärtää. Mitä olette tehneet?

BORACHIO.
Armas prinssi, älkää lähettäkö minua tätä pitemmälle tutkittavaksi;
kuulustelkaa itse minua ja antakaa tämän kreivin surmata minut. Olen
vienyt teidät silmät avoinna harhaan; mitä teidän älynne ei voinut
huomata, sen ovat nuo tyhmät hölmöt tuoneet julkisuuteen; he yöllä salaa
kuuntelivat, kun minä tälle miehelle tunnustin, kuinka veljenne Don Juan
vietteli minua panettelemaan Hero neitiä; kuinka teitä houkuteltiin
puutarhaan, missä näitte minun kosivan Margareetaa, joka oli Heron
vaatteissa; kuinka te sitten Heron häpäisitte, kun teidän piti mennä
hänen kanssaan vihille. Konnantyöstäni ovat he pitäneet pöytäkirjaa,
jonka ennen tahdon kuolemallani vahvistaa, kuin sitä häpeäkseni
toistamiseen kertoa. Neiti on kuollut minun ja isäntäni väärästä
syytteestä; lyhyesti, en muuta pyydä, kuin saada konnan palkan.

DON PEDRO.
Tuo puhe eikö läpi veren syökse
Kuin miekanterä?

CLAUDIO.
                 Myrkkyä ma join,
Kun hänen kertomustaan kuuntelin.

DON PEDRO.
Ja veljenikö vietteli sun tuohon?

BORACHIO.
Hän niin, ja maksoi siitä runsaan palkan.

DON PEDRO.
Hän pelkkää petosta on päästä jalkaan, --
Ja karkaa, kun on konnantyönsä tehnyt!

CLAUDIO.
Ihana Hero! Kuvasi nyt näen
Taas kirkkaass' ensilemmen hohteessa.

MOILANEN.
Kas niin, viekää nyt pois nuo syytteentekijät; piakkoin on kai
ahtivarjus ehtinyt sepittää asian signor Leonatolle. Ja älkää unohtako,
hyvät herrat, panna muistoon, kun aikaan ja paikkaan sopii, että minä
olen aasi.

MUIKKARI.
Tuossa, tuossa tulee signor Leonato, ja ahtivarjus kanssa.

    (Leonato, Antonio ja kirjuri tulevat.)

LEONATO.
Miss' on se konna? Nähdä tahdon kasvot,
Ett' osaan karttaa, kun ma kohtaan miehen
Sen näköisen. Miss' on hän?

BORACHIO.
                            Tässä olen,
Jos solvaajanne nähdä tahdotte.

LEONATO.
Sinäkö, orja, kielelläsi tapoit
Mun puhtaan lapseni?

BORACHIO.
                     Niin, minä yksin.

LEONATO.
Nyt, konna, valehtelit omaan päähäs.
Kaks tässä seisoo arvokasta miestä,
Karuss' on kolmas, jok' on juoness' ollut. --
Suur kiitos, prinssit; tyttäreni surma
Lisätkää muihin arvotekoihinne;
Se, tarkoin punniten, ol' oiva työ.

CLAUDIO.
En tiedä, kuinka teiltä anteeks pyytää,
Mut puhua mun täytyy. Kostonne
Valitkaa itse; raskain rangaistus
Minulle määrätkää; mut erheess' aivan
Tein rikokseni.

DON PEDRO.
                Minä myös, sen vannon.
Mut vanhus hyvää tyydyttääkseni
Ma kannan taakan, vaikka kuinka raskaan
Hän pankoon päälleni.

LEONATO.
                      En pyytää voi.
Ett' eloon tyttäreni herätätte;
Se mahdotonta on; mut sen ma vaadin:
Messinan kansan tiedoks tehkää, että
Hän syyttömänä kuoli. Ja jos lempi
Saa teissä surusuonen itkemään.
Niin laulu tehkää hänen muistoksensa,
Ja laulakaa se hänen haudallaan,
Tän' yönä laulakaa se. Huomenna
Varahin tulkaa sitten luokseni,
Ja kun en teitä vävykseni saanut,
Nepaani olkaa. Veljelläin on tytär,
Mun lapsi vainajani ilmikuva;
Hän yksin perii meidät kummankin.
Te hälle serkun oikeudet suokaa,
Niin kuolee kostoni.

CLAUDIO.
                     Oi, jalo mies!
Tuo liika hyvyys saa mun kyynelöimään.
Ma suostun tarjoonne, ja tästä lähtein
On Claudio parka teidän vallassanne.

LEONATO.
Siis huomenna ma teitä odotan;
Hyvästi siksi! Tuota katalaa
Ja Margareetaa tutkin yhdessä;
Se tyttö veljenne on lahjomana
Juonessa varmaan ollut osakas.

BORACHIO.
Ei ole, kautta sieluni! Kun puhui
Hän kanssani, ei tiennyt mitä teki.
Hän ain' on ollut vilpitön ja puhdas,
En koskaan hänest' ole muuta kuullut.

MOILANEN.
Lisäksi on tiettäväksi annettava, armollinen herra, vaikka siitä tosin
ei ole valkoista ja mustaa, että tämä syytteentekijä, tämä syntipukki,
on sanonut minua aasiksi; pyytäisin että se luettaisiin rikoskaaressa
hänen hyväkseen. Ja samaten on vahti kuullut heidän puhuvan herra
Kuvattomasta, jolla sanotaan olevan lemmon kieru korvassa; hän lainailee
rahaa Jumalan nimeen ja on sitä tehnyt niin kauan, eikä koskaan
maksanut, että ihmiset jo rupeavat kovakiskoisiksi eivätkä enää tahdo
antaa mitään Jumalan tähden. Olkaa hyvä ja kuulustelkaa häneltä sitä
kohtaa.

LEONATO.
Sua kiitän huolestas ja vaivastasi.

MOILANEN.
Teidän armonne puhuu, niinkuin kiitollisen ja kunnianarvoisen
nuorukaisen tulee; Jumalan kiitos teille.

LEONATO.
Tuossa vaivastasi.

MOILANEN.
Jumala siunatkoon laupeuslaitosta![24]

LEONATO.
Menkää nyt; minä otan vangit huostaani. -- Kiitos vain!

MOILANEN.
Esitän tässä teidän armollenne aika pääveivarin, nöyrimmästi pyytäen
että teidän armonne häntä kurittaisi itselleen varoitukseksi. Jumala
varjelkoon teidän armoanne; toivotan kaikkea hyvää teidän armollenne;
Jumala auttakoon teitä terveyteen! Nöyrimmästi annan teille luvan
lähteä, ja jos saa toivoa iloista jälleennäkemistä, niin Jumala sen
armossa ehkäisköön! -- Tule pois, naapuri!

    (Moilanen, Muikkari ja vartijat menevät.)

LEONATO.
Hyvästi, hyvät herrat, huomisaamuun!

ANTONIO.
Teit' aamull' odotamme.

DON PEDRO..
                        Kyllä tullaan.

CLAUDIO.
Tän' iltana ma itken Heroani.

LEONATO.
Nuo miehet pois! Nyt tutkin Margareetaa,
Kuink' on hän tutustunut tuohon konnaan.

                              (Menevät.)


Toinen kohtaus.

    Leonaton puisto.

    (Benedikt ja Margareeta kohtaavat toisensa.)

BENEDIKT.
Kuules, Margareeta kulta, tee minulle pikku palvelus ja auta minua
Beatricen puheille.

MARGAREETA.
Lupaatteko kirjoittaa sonetin kauneuteni ylistykseksi?

BENEDIKT.
Kyllä, ja niin ylevää tyyliä, ettei kukaan mies eläissään siihen yllä;
sillä, kaikessa totuudessa, sen sinä ansaitset.

MARGAREETA.
Etteikö kukaan mies minuun yllä? Pitääkö minun sitte aina tähtiä
tavoitella?

BENEDIKT.
Sinun älysi on sukkela kuin susikoira; se puraisee.

MARGAREETA.
Ja teidän tylsä kuin miekkailijan säilä; se pistää, mutta ei loukkaa.

BENEDIKT.
Sulaa kohteliaisuutta, Margareeta; se ei tahdo loukata naista. Ole nyt
hyvä ja kutsu Beatrice tänne. Heitän sulle aseeni.

MARGAREETA.
Luodikon ja luodit myös.

BENEDIKT.
Niin, mutta varo, luodikko on latingissa; vaarallinen ase naisille.

MARGAREETA.
No niin; kutsun Beatricen luoksenne; hän on kepeä jalaltaan.

BENEDIKT.
Silloin hän kyllä tulee.

    (Margareeta menee.)

(Laulaa.)

    Tuo jumal' Amor,
    Se pikku peikko,
    Hän tietää, tietää,
    Kuink' olen minä heikko --

laulussa, tarkoitan; mutta mitä lempeen tulee, -- Leander, se hyvä
uimari, Troilus, se ensimmäinen lemmenhankkija, ja koko kirjallinen
noita entisiä nais-uroita, joiden nimet nykyään niin sujuvasti luistavat
jambimitan tasaisella reitillä, ne eivät koskaan olleet niin korviaan
myöten lempeen takertuneet kuin minun vaivainen oma itseni. Mutta,
hiisi olkoon, en tapaa oikeita loppusointuja; olen koettanut, mutta
"tyttö"-sanalle en löydä muuta vastetta kuin "nytty", liian viaton
riimi; "viha" ja "liha", on karkea riimi; "loukko" ja "houkko", typerä
riimi -- ja saakelin pahaenteisiä kaikki. En, minä en ole syntynyt
minkään riimiplaneetan alla, enkä osaa kosia pyhäisillä valiofraaseilla.

    (Beatrice tulee.)

Ihana Beatrice, tulitko todellakin, kun sinua kutsuin?

BEATRICE.
Tulin, signor, ja menen, kun käskette.

BENEDIKT.
Oi, jää siksi, kuin sanon: pois.

BEATRICE.
"Pois" on jo sanottu; hyvästi vain! -- Mutta ennenkuin menen, sanokaa,
miksi tulin, se on, mitä on tapahtunut teidän ja Claudion välillä.

BENEDIKT.
Pahoja sanoja vain; ja sen asian päälle tahdon sinua suudella.

BEATRICE.
Pahat sanat ovat vain pahaa ilmaa, paha ilma vain pahaa henkeä, ja paha
henki on inhottava, siis menen täältä suutelematta.

BENEDIKT.
Sinä säikytit sanan pois oikeasta käsitteestään, niin valtava on älysi.
Mutta sanon sinulle miten asia on: Claudio suostuu otteluvaatimukseen,
ja joko minun täytyy pian saada hänestä kuulla, tai julistan hänet
pelkuriksi. Mutta sano nyt minulle, mihin minun huonoista puolistani
sinä ensin rakastuit?

BEATRICE.
Kaikkiin yht'aikaa; sillä ne ovat yhteensä niin hyvin järjestetty
vikojen vapaavaltio, etteivät salli yhdenkään hyvän ominaisuuden seota
joukkoonsa. Mutta mikä minun hyvistä puolistani sai sinut ensin minun
tähteni rakkautta kärsimään?

BENEDIKT.
Rakkautta kärsimään! Hyvin sanottu! Minä todellakin kärsin rakkautta,
sillä rakastan sinua vastoin tahtoani.

BEATRICE.
Sydämmesi uhmalla tietenkin. Oi, sitä sydänparkaa! Jos sinä sitä uhmaat
minun tähteni, niin minä tahdon sitä uhmata sinun tähtesi; sillä en voi
koskaan sitä rakastaa, mitä ystäväni vihaa.

BENEDIKT.
Me olemme, sinä ja minä, liian järkeviä sovussa kosiaksemme.

BEATRICE.
Siltä ei näytä, tuosta tunnustuksestasi päättäen; ei yksikään järkevä
mies kahdestakymmenestä kehu itseään.

BENEDIKT.
Vanha, vanha sananparsi, Beatrice, joka kelpasi siihen aikaan, milloin
niitä oli hyviä naapureita. Jos nykyiseen aikaan mies ei itse sepitä
hautakirjoitustaan, ennenkuin kuolee, niin ei hänen muistonsa elä
kauemmin kuin kellot soivat ja leski itkee.

BEATRICE.
Ja kuinka kauan tuota luulet kestävän?

BENEDIKT.
Sekin kysymys! -- No niin: tunti soittoa, ja neljännes nyyhkytystä. Siis
on järkevän viisainta -- jos muuten herra Matonen, hänen omatuntonsa, ei
tee estettä -- itse toitottaa julki omat hyveensä, niinkuin minä nyt
teen. Sen verran omaa kiitostani, ja sen kiitoksen olen hyvin ansainnut,
niinkuin itse tahdon toteen näyttää. Ja sanohan nyt, kuinka voi
serkkusi?

BEATRICE.
Sangen huonosti.

BENEDIKT.
Ja kuinka itse voit?

BEATRICE.
Sangen huonosti minäkin.

BENEDIKT.
Pelkää Jumalaa, rakasta minua ja tee parannus. Ja nyt sanon jäähyväiset,
sillä joku tulee tuossa kiirehtien.

    (Ursula tulee.)

URSULA.
Tulkaa, neiti, joutuun setänne luo, siellä sisällä on hirmuinen hälinä.
On havaittu, että Hero neitiä on väärin syytetty, prinssiä ja Claudiota
kovasti petetty, ja Don Juan, tämän kaiken alkuunpanija, on mennyt
matkaansa ja paennut. Tuletteko nyt heti?

BEATRICE.
Tuletteko tekin, signor, noita uutisia kuulemaan?

BENEDIKT.
Tahdon sydämmessäsi elää, syliisi kuolla ja silmiisi hautaantua; ja,
paremmaksi vakuudeksi, tahdon käydä kanssasi setäsi luo.

    (Menevät)


Kolmas kohtaus.

    Kirkko.

    (Don Pedro ja Claudio seuralaisineen tulevat,
    soitot ja soihdut mukana.)

CLAUDIO.
Tää onko Leonaton holvihauta?

1 SEURALAINEN.
On, teidän armonne.

CLAUDIO (lukee paperikäärystä);
    Murhaamana panettelon
    Hero lepää haudassaan,
    Mutta maineen ikielon
    Saa hän palkaks vaivoistaan.
    Elämä, mi pilkkaan häätyi,
    Ikikunniaan näin päättyi.
        (Ripustaa kääryn holviin.)

Riipu tuossa! Häntä sinä
Ylistä, kun taukoon minä. --
Nyt soitto soimaan, juhlahymni soimaan!

        Laulu.

    Jumal' yön,[25] suo armos meille,
    Impes surmaan saattaneille;
    Kiertelemme hautaa näin,
    Suruvirttä vierettäin.
    Yösydän, voihkata koita,
    Kanssamme vaikeroida:
    Ah! ja voi! Ah! ja voi!
    Povesi avaa, hauta,
    Kuollehet ilmoille auta!
    Ah! ja voi? Ah! ja voi!

CLAUDIO.
Rauhassa nyt maatkoot luusi!
Joka vuos' on juhla uusi.

DON PEDRO.
Nyt soihdut sammuksiin! Jo aamu koittaa;
Pesäänsä hukka kantaa saalistaan;
Jo päivä idän kulmaa kirjavoittaa
Ja Phoiboon tielle kylvää nuoliaan.
Suur kiitos, kaikki; menkää; hyvästi!

CLAUDIO.
Hyvästi, herrat! Kukin toimiinsa!

DON PEDRO.
Nyt uuteen juhlaan pukeumaan pois!
Mua sitten seuratkaa Leonaton luoksi.

CLAUDIO.
Josp' onnen paremman nyt Hymen sois,
Kuin se, min vuoksi tässä kyynel juoksi!

                              (Menevät.)


Neljäs kohtaus.

    Huone Leonaton talossa.

    (Leonato, Antonio, Benedikt, Beatrice, Ursula,
    Margareeta, Munkki Ja Hero tulevat.)

MUNKKI.
Sanoinhan: syytön on hän.

LEONATO.
                          Samoin prinssi
Ja Claudiokin, jotk' on syytteen tehneet
Nyt kertomani erheen perusteella.
Mut syypää, vaikka vastoin tahtoaan,
On Margareeta, niinkuin selvään näkyy
Tään tutkimuksen koko menosta.

ANTONIO.
Iloitsen, että kaikki hyvin päättyi.

BENEDIKT.
Niin minäkin, kun muuten mun ois pakko
Tilille haastaa nuori Claudio.

LEONATO.
Nyt, tyttäreni, ja te, naiset kaikki,
Läheiseen menkää huoneeseen, ja sieltä
Palatkaa naamioittuina, kun käsken.
Paraikaa prinssiä ja Claudiota
Odotan tänne.

    (Naiset poistuvat.)

              Tiedät toimes, veli,
Isänä olla veljes tyttärelle
Ja hänet vaimoks antaa Claudiolle.

ANTONIO.
Sen täysin vakavana tehdä tahdon.

BENEDIKT.
Min' aion, pater, teitä vaivata.

MUNKKI.
Ja mitä tulee tehdä mun, signor?

BENEDIKT.
Sitoa taikka päästää, jompikumpi. --
Signor Leonato, näin on laita, signor:
Beatrice katsoo mua suopein silmin.

LEONATO.
Sen silmän hälle tyttäreni lainas.

BENEDIKT.
Ja minä hälle lempein silmin vastaan.

LEONATO.
Sen näkövoiman teille hankin minä
Ja Claudio ja prinssi. Mik' on mieli?

BENEDIKT.
Hämärä vastauksenne on, herra.
Mun mieleni on, että mielisitte
Mieleemme yhtyä jo tänäpänä
Sitoa meidät pyhään avioon;
Ja siihen pyydän apuanne, pater.

LEONATO.
Min' annan suostumuksen.

MUNKKI.
                         Minä avun.
Kas tuossa ovat Claudio ja prinssi.

    (Don Pedro ja Claudio tulevat seuralaisineen.)

DON PEDRO.
Huomenta teille, jalot herrat kaikki!

LEONATO.
Huomenta, prinssi! Claudio, huomenta!
Teit' odotimme; täyskö mieli teillä
Tänäpä naida veljentyttäreni?

CLAUDIO.
Nain hänet, vaikka neekeritär ois hän.

LEONATO.
Siis kutsu hänet, veli; pappi vartoo.

    (Antonio menee.)

DON PEDRO.
Huomenta, Benedikt! No, mitä kuuluu!
Sun muotos ilmetty on helmikuu,
Viluinen, pilvinen ja myrskysäinen.

CLAUDIO.
Hän varmaan ajattelee villihärkää.
Pois pelko! Sarves päät me kultaamme,
Ja koko Europan sa valloitat.
Zeun helmaan Europakin muinoin juoksi,
Zeun härjän hahmossa kun tuli luoksi.

BENEDIKT.
Zeun mylvinässä oli tenhoveto.
Myös isäs lehmän luo se tuli peto
Ja teki sille oivan vasikan,
Sun näköisesi päästä jalkahan.

    (Antonio palaa, mukanaan naamioidut naiset.)

CLAUDIO.
Tuon vielä maksan; nyt on tilit toiset.
Kenenkä naisen näistä ottaa saan?

ANTONIO.
Tään tässä; minä annan hänet teille.

CLAUDIO.
Siis hän on minun. -- Näytä kasvos, armas.

LEONATO.
Ei, papin eessä häntä kädest' ota
Ja hälle uskollisuutt' ensin vanno.

CLAUDIO.
Tään munkin eessä pyydän kättänne;
Ma olen miehenne, jos haluatte.

HERO.
Ma olin ensi vaimonne, kun elin;
    (Paljastaa kasvonsa.)
Sa ensi mieheni, kun mua lemmit.

CLAUDIO.
Toinenko Hero?

HERO.
               Varmempaa ei mikään.
Yks Hero herjaan kuoli; minä elän,
Ja oon, niin totta kuin ma elän, impi.

DON PEDRO.
Entinen Hero! Hero, jok' on kuollut!

LEONATO.
Niin kauan kuollut vain, kuin herja eli.

MUNKKI.
Tään arvoituksen selittää voin minä.
Kun vihkimenot ovat päättyneet,
Niin kerron tarkkaan, kuinka Hero kuoli.
Siks ihme tää vain arkitapaus olkoon.
Nyt kaikki viipymättä kappeliin.

BENEDIKT.
Seis, pater, varro! Miss' on Beatrice?

BEATRICE.
Se nimi mulla.
    (Paljastaa kasvonsa.)
               Mitä tahdotte?

BENEDIKT.
Mua ettekö te rakasta?

BEATRICE.
En, en sen enempää kuin mik' on kohtuus.

BENEDIKT.
Siis setänne ja Claudio ja prinssi
He pettyivät, kun vannoivat sen todeks.

BEATRICE.
Mua ettekö te rakasta?

BENEDIKT.
En, en sen enempää, kuin mik' on kohtuus.

BEATRICE.
Siis Margareeta, Ursula ja Hero
He pettyivät, kun vannoivat sen todeks.

BENEDIKT.
Vannoivat teidän lemmest' ihan sairaaks.

BEATRICE.
Vannoivat teidän lemmest' ihan kuolleeks.

BENEDIKT.
Lorua vain! -- Siis, ettekö mua lemmi?

BEATRICE.
En; ystävyyden merkiks vain, en muuta.

LEONATO.
Ei, serkku, varmaan tuota herraa lemmit.

CLAUDIO.
Ja herra häntä samoin, sen ma vannon.
Paperi täss' on, miehen käsialaa:
Omasta päästä tehty rampa runo
Beatricen kiitokseksi.

HERO.
                       Tässä toinen,
Beatricen käsialaa, joka saatu
On hänen taskustaan ja josta huokuu
Palavaa rakkautta Benediktiin.

BENEDIKT.
Ihme ja kumma! Tässä omat kätemme todistavat sydämmiämme vastaan. -- No
siis, otan sinut, mutta, kautta päivän valkeuden, pelkästä säälistä
sinut otan.

BEATRICE.
Minä en tahdo teille antaa suoraan rukkasia; mutta, kautta tämän
kirkkaan päivän, otan teidät ystävien hartaasta kehoituksesta ja
osittain siksi, että pelastaisin henkenne, koska sanovat, että olette
saamaisillanne hivutustaudin.

BENEDIKT.
Vaiti, minä tukin suusi.

    (Suutelee häntä.)

DON PEDRO.
No, Benedikt, sa nainut mies, kuin voit sa?

BENEDIKT.
Sanon sinulle jotakin, prinssi: kokonainen komppania pilkkakirveitä ei
voisi nyt minusta ivata pois hyvää tuultani. Luuletko että olen
millänikään komparunosta tai pilkkalaulusta? En; jos kaikenlainen
aivojen törky voisi miestä liata, niin kenelläpä silloin olisi puhdasta
paikkaa ruumiissa? Lyhyesti: kun nyt olen päättänyt naida, niin en
välitä laisinkaan siitä, mitä maailma on päättänyt sanoa sitä vastaan;
älkää siis huoliko pilkata minua siitä, mitä ennen olen puhunut naimista
vastaan; ihminen on häälyväinen olento, se on minun loppupäätökseni. --
Mitä sinuun tulee, Claudio, niin ajattelin sinua hieman pehmittää; mutta
kun nyt näyttää siltä, että meistä tulee sukulaiset, niin elä edelleen
eheänä ja rakasta serkkuani.

CLAUDIO.
Olin jo toivonut, että antaisit Beatricelle rukkaset, jotta olisin
saanut piestä sinut pois yksinäiselämästäsi ja tehdä sinusta
kahtaisolennon, joksi epäilemättä tuletkin, jos ei serkkuni pidä sinua
tarkalla silmällä.

BENEDIKT.
Kas niin, nyt ollaan ystäviä. -- Mutta pistäkäämme ennen häitä vähän
tanssiksi, jotta saisimme keveämmän mielen ja vaimomme kepeämmät jalat.

LEONATO.
Voimme tanssia jäljestäpäin.

BENEDIKT.
Ei, ennen. Soitto soimaan, pelimannit! -- Prinssi, olet niin
miettiväinen. Ota vaimo! Ota vaimo! Ei ole sauvaa kunnianarvoisempaa
kuin se, jonka sanka on sarvesta.

    (Sanansaattaja tulee.)

SANANSAATTAJA.
Don Juan vangittu on pakotiellä
Ja tuotu turvasaatoin Messinaan.

BENEDIKT.
Älkäämme häntä ajatelko ennen kuin huomenna; minä sillaikaa mietin
hänelle kelpo rangaistuksen. -- Soitto soimaan, pelimannit!

    (Tanssi. Menevät.)



SELITYKSIÄ:


[1] _Naulasi julki ilmoituksen_. Miekkailijat, ampujat ja
nyrkkitaistelijat panivat julkisiin paikkoihin ilmoituksia, joissa
vaativat halukkaita kilpailuun, ja se, joka siihen suostui, kirjoitti
nimensä ilmoituksen alle.

[2] _Rupeatko koiranhampaaksi ja uskottelet_ j.n.e. Tarkoitus on:
puhutko mahdottomia? Cupido on sokea eikä voi jänistä ampua, ja Vulkanus
on seppä.

[3] _Saatte ripustaa minut kuin kissan puteliin_ j.n.e. Viittaa vanhaan
kansanleikkiin Englannissa.

[4] _Kutsua Aatamiksi_. Adam Bell oli kuuluisa, kansanlaulun ylistämä
jousimies.

[5] _Jos ei Cupido ole koko viinikkoansa Venetiassa tyhjentänyt_.
Venetia oli Sh:n aikaan kuuluisa kauniista ja auliista naisistaan ja
lemmenseikkailuistaan.

[6] _Syntynyt Saturnuksen turvissa_. Saturnusta pidettiin alakuloisen
luonteensävyn synnyttäjänä.

[7] _Pujahdin seinäverhon taakse_. Seinäverhot olivat Sh:n aikaan
irtonaiset ja ripustettiin jonkin matkan päähän seinästä, jotta niiden
taakse voi piiloutua.

[8] _Otan kuuden killingin pestin_ j.n.e. Vanhat piiat, jotka eläissään
inhosivat lapsia, olivat, kansanluulon mukaan, määrätyt kuoltuaan
kantamaan apinoita helvettiin.

[9] _Kuiva käsi_ merkitsi kylmäkiskoisuutta ja saituutta.

[10] _Lähimmän pajupuun luo_. Pajunlehdistä tehty seppele oli onnettoman
rakkauden vertauskuva.

[11] _Koronkiskuri kultavitjojaan_. Lontoon rikkailla porvareilla oli
tapana pitää kallisarvoisia kultavitjoja: tavallisesti he myöskin
antoivat lainaksi rahaa.

[12] _Hakomaja yrttitarhassa_. Vrt. Jesaia I: 8.

[13] _Mitan pappi Johanneksen jalasta_. Kansantarun mukaan oli pappi
Johannes tavattoman suuren kristillisen valtakunnan hallitsija
Itämailla. Hänen valtaansa kuului kaikki Intiat ja paljon muita maita.
Hänen puheilleen eivät tavalliset ihmiset päässeet; kuninkaat,
ruhtinaat, patriarkat ja lukematon joukko ritareita ympäröi ja palveli
häntä.

[14] _Olen ahvakko_. Tarkoittaa rumaa, tummaa ihoa, joka pelottaa pois
kaikki kosijat.

[15] _Hiukset saavat olla minkä väriset Jumala tahtoo_. Kuningatar
Elisabetin aikana oli tapana värjätä hiuksiaan ja pitää valetukkaa.

[16] _Kantaa lyhtyä_. Yövartijalla oli, paitsi pertuskaa, lyhty oikeassa
kädessä ja soittokello vasemmassa.

[17] _Niinkuin rehellinen juomaveikko_. Borachio viittaa nimeensä, joka
johtuu espanjalaisesta sanasta boracho, joka merkitsee juomaria.

[18] _Lemmen kierukka korvallisessa_. Teikareilla oli tapana
lävistetyissä korvanlehdissään kantaa lemmittynsä nauhoja, kutreja, jopa
kengänrihmojakin.

[19] _Palabras_. Moilanen aikoo sanoa pocas palabras, joka merkitsee:
muutamin sanoin (pauca verba).

[20] _Jos tiedätte jompikumpi jotakin sisällistä estettä_ j.n.e.
Tällainen kehoitus tehtiin Sh:n aikaan morsiusparille aina vihille
mentäessä.

[21] _Toisia käytetään naurettaessa_. Sitaatti Sh:n aikaan yleisesti
käytetystä kieliopista.

[22] _Vyönsä soljeta_. Vyön solki oli tavallisesti etupuolella, mutta
taisteluun ryhtyessä kiinnitettiin se selän puolelle.

[23] _Enkä saa kurppaa lisäksi_. Kurppa tarkoittaa Englannissa hölmöä.

[24] _Jumala siunatkoon laupeuslaitosta_. Näin oli kerjäläisten tapana
sanoa, kun saivat almuja yleisistä hyväntekeväisyyslaitoksista.

[25] _Jumal' yön_. Luna, Diana.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Paljo melua tyhjästä" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.