Home
  By Author [ A  B  C  D  E  F  G  H  I  J  K  L  M  N  O  P  Q  R  S  T  U  V  W  X  Y  Z |  Other Symbols ]
  By Title [ A  B  C  D  E  F  G  H  I  J  K  L  M  N  O  P  Q  R  S  T  U  V  W  X  Y  Z |  Other Symbols ]
  By Language
all Classics books content using ISYS

Download this book: [ ASCII | HTML | PDF ]

Look for this book on Amazon


We have new books nearly every day.
If you would like a news letter once a week or once a month
fill out this form and we will give you a summary of the books for that week or month by email.

Title: Leonarda: Näytelmä neljässä tapauksessa
Author: Bjørnson, Bjørnstjerne, 1832-1910
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.
Copyright Status: Not copyrighted in the United States. If you live elsewhere check the laws of your country before downloading this ebook. See comments about copyright issues at end of book.

*** Start of this Doctrine Publishing Corporation Digital Book "Leonarda: Näytelmä neljässä tapauksessa" ***

This book is indexed by ISYS Web Indexing system to allow the reader find any word or number within the document.



LEONARDA

Näytelmä neljässä tapauksessa


Kirj.

Björnstjerne Björnson


Suomentanut J. Enlund


G. W. Edlund, Helsinki, 1880.



HENKILÖT:

 PIISPA.
 CORNELIA, hänen sisarensa.
 HAGBART, hänen veljensä poika.
 ISOÄITI.
 ROUVA FALK.
 OGOOT, hänen sisarensa tytär.
 KENRAALI ROSEN.
 ASESSORI RÖST.
 ROUVA RÖST.
 PEDERSEN, rouva Falkin talonhoitaja.
 HANNUS.
 ERÄS TYTTÖ.



ENSIMÄINEN TAPAUS.


Suuri huone, jonka peräovet ovat avoimina. Vasemmalla puolella pöytä;
vanhan-aikaiset huonokalut; oikealla puolella pulpetti, jonka vieressä
rouva Falk seisoo.


Ensimäinen kohtaus.

ROUVA FALK (sonnustetussa ratsaspuvussa).
Asia on hukassa.

PEDERSEN.
Mutta, rouva --

ROUVA FALK.
Hukassa joka hiukka. En minä myy hoki palaneita tiiliä. Paljonko tämä
tekee? Kaksi täyttä uunillista, se on 24,000 tiiltä. Nykyisen hinnan
mukaan 576 kruunua. Mikä teitä vaivaa, mies? Tahdotteko, että erotan
teidät?

PEDERSEN.
Rouva, tämä on ensi kerta --

ROUVA FALK.
Ei, eipä olekaan, -- niin, on muka kyllä ensi kerta, kun tiilet ovat
hoki poltetut, mutta laskunne ovat useasti olleet virheelliset, niin
että olette saanut minut lähettämään väärän fakturan. -- Mikä teitä
vaivaakaan?

PEDERSEN.
Rouva, hyvä rouva!

HANNUS (tulee).
Hevonen on valmis, rouva, -- ja kenraali tulee pitkin lehtokujaa.

ROUVA FALK.
Hyvä. -- (Hannus menee.) -- Oletteko ruvennut ryyppäämään, Pedersen?

PEDERSEN.
En, rouva.

ROUVA FALK.
Ei olisikaan se teidän tapaanne. Mutta mikä siis teidän on? Te
näytättekin aivan muuttuneelta. -- Pedersen! Nyt minä tiedän sen! Minä
näin teidän eilen tulevan toiselta puolen jokea -- metsätalosta.
Oletteko rakastunut?

PEDERSEN (kääntyy peräänpäin).

ROUVA FALK.
Vai niin. Eikä hyvällä onnella? (Menee ja laskee kätensä hänen
olallensa ja seisoo poispäin kääntyneenä niinkuin hänkin.) Onko hän
antanut lupauksensa teille?

PEDERSEN.
On.

ROUVA FALK.
Mutta eihän se ole mikään hyvä tyttö! Hän ei ole teille uskollinen.
(Kumartuu alemmaksi hänen kasvojansa kohden.) Ja kuitenkin rakastatte
häntä? (Poistuu hänestä.) Olette siis heikko mies, Pedersen. Sitä on
meidän mahdoton kauemmin rakastaa, joka on meidät pettänyt. (Panee
toisen ratsashansikkaan käteensä.) Siitä voi hirveästi _kärsiä_ jonkun
ajan; mutta rakastaa --! ei!

PEDERSEN (poispäin kääntyneenä).
Kyllä sen on helppo sanoa, joka ei ole koettanut.

ROUVA FALK.
Koettanut?... Sitä ette tiedä. -- Tulkaa luokseni illalla kello 7.

PEDERSEN.
Kyllä, hyvä rouva.

ROUVA FALK.
Niin keskustelen kanssanne. Menemme tuokioksi ulos kävelemään.

PEDERSEN.
Kiitoksia, rouva.

ROUVA FALK.
Luulen taitavani auttaa teitä tästä, Pedersen. Ja kun noin on laita, --
älkää enää ajatelko tiiliä, eikä sitä, mitä teille sanoin. Suokaa
anteeksi!

    (Kurottaa kättään hänelle.)

PEDERSEN.
Hyvä rouva! (tarttuu siihen.)


Toinen kohtaus.

KENRAALI (ovessa).
Hyvää huomenta! (Pedersen menee ylöspäin.) Saakeli soikoon, Pedersen!
Näytätte kuin olisitte suin siirapissa. (Pedersen menee. Rouvalle.)
Oletteko sielunpaimenena näin varhain aamulla -- ja näin kauniina
päivänä? Sepä oivaa. -- No, oletteko saanut kirjettä Ogootilta?

ROUVA FALK (hattuansa kiinni sitoessaan).
En, en tiedä, mikä tytön on. Nyt on jo pian kaksi viikkoa --

KENRAALI.
Hän huvittelee. Minä muistan, kun minä huvittelin, en kirjottanut
koskaan.

ROUVA FALK (katsoo häneen).
Olette kyllä huvitellut eilen illallakin?

KENRAALI.
Voi, saatatteko nähdä sen? -- Minä luulin, että kylvettyäni ja
ratsastettuani --

ROUVA FALK.
Ei, eipä se siten lähde! --

KENRAALI.
Sen tiedätte hyvin, rouvani, että, kun en täällä saa olla, olen
klubissa.

ROUVA FALK.
Mutta onko mahdotonta käydä klubissa ilman --

    (Keskeytyy halveksimisen odotuksella.)

KENRAALI.
Tiesi hänet, hitto vie, kuinka se tapahtuu. Mutta minun eteeni pannaan
aina yksi lasi liiaksi.

ROUVA FALK.
Yksikö? Sanokaa kolme!

KENRAALI.
Mielelläni. Tiedättehän, etten koskaan ole ollut luja luvunlaskussa.

ROUVA FALK.
Saatte siis nyt mennä yksin ratsastamaan.

KENRAALI.
Mutta, rouva --!

ROUVA FALK.
Niin, en minä tule tänään ratsastamaan semmoisen miehen kanssa, joka
eilen oli juopuneena. (Ottaa hatun jälleen päästänsä.) Hannus! (Hän
kuuluu vastaavan.) Vie hevoseni sisään!

KENRAALI.
Rouva, te ette rankaise ainoasti minua, vaan itseännekin, kun ette saa
nähdä luontoa päivänä tämmöisenä, -- ja luontoakin, joka ei saa nähdä
teitä! --

ROUVA FALK.
Eiköhän mikään enää saa teitä totiseksi?

KENRAALI.
Saa kyllä. -- Sinä päivänä, jona teiltä jotakin puuttuu, tulen minä
totiseksi.

ROUVA FALK.
Te käytte siis täällä odottamassa minun onnettomuuttani? Saatte
odottaa, toivon ma. (Menee pulpetin viereen.)

KENRAALI.
Niin minäkin toivon! Sillä siten saan minä kuitenkin käydä täällä niin
kauan.

ROUVA FALK.
Siksi kuin käsky tulee Amerikasta.

KENRAALI.
Tietysti -- kunnes Shermanin käsky tulee.

ROUVA FALK.
Niin, ettekö jo ole saanut?

KENRAALI.
En.

ROUVA FALK.
Tämä näyttää epäiltävältä. Kauanko siitä on, kuin sain teidät
kirjottamaan?

KENRAALI.
Niin, joka sen muistaisi!

ROUVA FALK.
Minun johtuu mieleeni jotain... Totta kai kirjotitte --?

KENRAALI.
Tietysti kirjotin... Minä teen aina, mitä te käskette.

ROUVA FALK.
Te kouritte suurta huovinpartaanne, -- ja silloin on aina jotain
koirankuria mielessänne...

KENRAALI.
Kuinka saatatte luulla --?

ROUVA FALK.
Te _ette ole_ kirjottanut! Miksi ei tuo ennen johtunut mieleeni?

KENRAALI.
Minä olen kirjottanut monesti; minä vakuutan --!

ROUVA FALK.
Mutta ei Shermanille? Ette ole uudestaan tarjoutunut palvelukseen?

KENRAALI.
Muistatteko noita venäläisiä pikkusikareita, joita usein olen kehunut?
Nyt olen saanut niitä. Otin muutamia mukaani näytteeksi: saanko luvan
-- (Tarjoo.)

ROUVA FALK.
Ettekö häpee minua?

KENRAALI.
Minä teen, mitä vaan tahdotte...

ROUVA FALK.
Te odotutatte minua kolmatta kuukautta verukkeilla ... täydellisellä
ilveilemisellä! Euroopan upseeri, joka suuressa amerikalais-sodassa on
saavuttanut kunniaa, virka-arvoa ja vakinaisen viran ... tuhlaa aikansa
tuommoisiin -- ja muihin, nyt on koko vuosi --

KENRAALI.
Suokaa anteeksi: -- kahdeksan kuukautta.

ROUVA FALK.
Niinkuin ei siinä olisi kyllin?

KENRAALI.
Liiaksikin. Mutta _te_ tiedätte parhain, miksi näin teen! --

ROUVA FALK.
Olenko minä pyytänyt teitä tänne? Te luulette saavanne minut väsymään?

KENRAALI.
Leonarda!

ROUVA FALK (katsoo häneen).

KENRAALI (kumartaa kursastelevasti). Pyydän anteeksi, hyvä rouva.

ROUVA FALK.
Nyt kirjotatte täällä tuon kirjeenne, jossa tarjoutte virkaan kohta.

KENRAALI.
Käskynne mukaan.

ROUVA FALK.
Minä panen sen postiin.

KENRAALI.
Paljon kiitoksia.

ROUVA FALK.
Kierrätte partaanne taas? Mitä vehkeilette?

KENRAALI.
Minäkö? -- Täälläkö minun pitää kirjottaa? (Menee pulpetin viereen.)

ROUVA FALK.
Täällä. (Kenraali ottaa kynän.) -- Haa, nyt huomaan. Kotiin tultuanne
kirjotatte toisen kirjeen, jolla peräytätte tämän.

KENRAALI.
Niin, kuinkas myös!

ROUVA FALK.
Hah hah ha! (istuutuu.) Ei, jääköön sillensä!

KENRAALI.
Paljon kiitoksia, rouva! -- Tahdotteko nyt maistaa pikkusikareitani?

ROUVA FALK.
En.

KENRAALI.
Eikä tulla ratsastamaan?

ROUVA FALK. Ei.

KENRAALI.
Tohdinko tulla tänne illalla?

ROUVA FALK.
Minulla on esteitä.

KENRAALI.
Mutta huomis-aamuna lähdette ratsastamaan?

ROUVA FALK.
Sitä en tiedä.

KENRAALI.
Minä rohkenen siis tulla kuulemaan --. Toivotan teille hyvää päivää,
rouva!

ROUVA FALK.
Mutta tuossa on outo herra ovessa! (Nousee seisoalle.)

KENRAALI.
Kuinka? (Kääntäytyy.) Tohtiiko hän tulla tänne? (Sattuu luomaan
silmänsä ulos avonaisesta akkunasta.) Ptruu! Ptruu! Mutta, Hannus,
etkös näe, että hevoseni on päässyt irti? (Menee kiireesti ylöspäin
tuon herran ohitse, joka kumartaa tervehtien, ja sitte ulos.) Ptruu!
Ptruu!


Kolmas kohtaus.

HAGBART.
Hyvä rouva! -- (Keskeytyy.)

ROUVA FALK.
Rohkenenko kysyä? --

HAGBART.
Te ette tuntene minua?

ROUVA FALK.
En.

HAGBART.
Minä olen kandidati Hagbart Tallhaug.

ROUVA FALK.
Ja sitä sanotte minulle -- naurusuin!

HAGBART.
Jos saisin ensin luvan --

ROUVA FALK.
Kuinka rohkenette tulla tänne?

HAGBART.
Jos saisin ensin luvan --

ROUVA FALK.
-- Ei sanaakaan! Vai onko kaksi sen nimistä?

HAGBART.
Ei.

ROUVA FALK.
Te olette siis se, joka astuitte esiin Filharmoniassa, kun minä pyysin
päästä siihen jäseneksi kasvattityttäreineni, -- ja sanoitte minua
"epäilyttäväksi naiseksi"? Tekö se olette?

HAGBART.
Niin, hyvä rouva, -- ja minun täytyy --

ROUVA FALK (yhtähaavaa ja lujemmin).
Teidän täytyy täältä pois! Hannus! (Tämä vastaa avoimen akkunan takaa.)

HAGBART.
Hyvä rouva, saanko ensin luvan --

ROUVA FALK.
Hannus, saata tämä herra pois minun kartanostani!

HANNUS.
Va-i niin!

HAGBART.
Ei, varros vähän, Hannus!

HANNUS.
Varronko? -- (Katsoo rouvaan.)

HAGBART.
Asiani koskee sisarenne tytärtä, hyvä rouva!

ROUVA FALK.
Ogootia! -- Onko Ogootin mitään tapahtunut? En ole saanut mitään
kirjettä! --

HAGBART.
Varro tuolla ulkona, Hannus!

HANNUS.
Varronko? --

ROUVA FALK.
Varro, varro! -- Mikä nyt?

HAGBART.
Ei mitään vaarallista, hyvä rouva...

ROUVA FALK.
Mutta kuinka _te_ tänne Ogootin asiaa tulette!

HAGBART.
Ei ole helppo välttää toinen toistansa kylpypaikassa, hyvä rouva.
Muutoin saatan vakuuttaa, että neiti siinä kohden teki parastaan. Hän
osotti minulle mitä suurinta halveksimista -- ja vähän enemmänkin.
Mutta eihän hän saattanut kieltää minua puhuttelemasta niitä, joita hän
itse puhutteli, eikä olemasta siellä, missä hän itsekin oli -- ja
niinpä tapahtui, kuin aivan itsestään, että -- niin, että neiti kuuli
minusta puhuttavan ja minun puhuvan ... ja vihdoin vielä puhuttelikin
minua.

ROUVA FALK.
Teitä?

HAGBART.
Niin, hyvä rouva, -- ei hyödytä sitä kieltää; tosiaankin puhutteli hän
minua, ja useita kertojakin.

ROUVA FALK.
Mutta mitä täällä-käyntinne tarkottaa?

HAGBART.
Jos suvaitsisitte minun --

ROUVA FALK.
Minä halaan kuulla asianne, lyhyeltä, suoraan, eikä rahtuakaan muuta.

HAGBART.
Mutta minä en saa sitä sanotuksi, ennenkuin saan --

ROUVA FALK.
Joko saatte taikka ei, niin muuta en tahdo; sillä sitä ette saa sanoa,
että minunkin kanssani olette joutunut pakinoihin.

HAGBART.
Koska ei muuta neuvoa ole: minä olen rakastunut kasvattityttäreenne,
hyvä rouva! --

ROUVA FALK.
Tekö? Ogootiin? -- Sen rangaistuksen olette ansainnut!

HAGBART.
Varmaankin niin, hyvä rouva.

ROUVA FALK.
Hah hah ha! Vai niin, rakastunut.

HANNUS (avonaisessa ovessa).
Nyt kai saan mennä?

ROUVA FALK.
Hah hah ha! Niin, mene! No? Entäs sitte? Oletteko ilmottanut Ogootille
sitä?

HAGBART.
Olen, hyvä rouva.

ROUVA FALK.
Ja mitä saitte kokea? -- Olette vaiti; tuntuu tukalalta sanoa sitä?

HAGBART.
Minua ilahuttaa, että olette ruvennut lystikkääksi, hyvä rouva.

ROUVA FALK.
Niin, lystikästä tuo on. No, mitä Ogoot vastasi? Ei häneltä sanoja
puutu.

HAGBART.
Ei puutukaan. Me tulimme tänään tänne samalla höyryveneellä --

ROUVA FALK.
Samalla veneellä --? Ogoot ja te? Oletteko vainoomiseen ryhtynyt?

HAGBART.
Hyvä rouva, teidän on mahdoton tajuta mitään, ennenkuin annatte minulle
luvan --

ROUVA FALK.
Minä halaan kuulla lopun sisareni tyttäreltä, joka siis pian saapuu
tänne.

HAGBART.
Aivan niin, mutta --

ROUVA FALK.
Tuota ei käy täällä jatkaminen! Jos mielitte vainota kasvattitytärtäni
rakkaudellanne, kuten olette minua vihallanne vainonnut, niin onhan se
vallassanne. Mutta tänne ette saa tulla. Täällä minä voin estää sitä.

HAGBART.
Mutta, hyvä rouva kulta --!

ROUVA FALK.
Tosiaankin rupee kärsivällisyyteni loppumaan, taikka oikeammin, se on
jo loppunut. Mitä täältä tahdotte?

HAGBART.
Koska ei mikään muu auta -- ei, minä sanon sen suoraan, vaikka se tulee
päätähavin -- minä olen tässä anomassa kasvattityttärenne kättä.

ROUVA FALK (joka taas on ottanut hansikkaansa osille).
Jos olisin mies, viskaisin minä, ettei vastaus olisi "epäiltävä", tämän
hansikkaani vasten silmiänne.

HAGBART.
Mutta naisena ette tee sitä.

HANNUS (ovessa).
Ogoot, rouva! --

OGOOT (ulkopuolella).
Täti!

ROUVA FALK.
Ogoot!


Neljäs kohtaus.

OGOOT.
Täti! -- Voi tuota ilkeätä Hannusta! Minä viittasin hänelle; olisin
äkkiarvaamatta --

    (Lankee tädin kaulaan.)

ROUVA FALK.
Lapsi, et sinä ole pettänyt minua?

OGOOT.
Pettänyt sinua? Minäkö?

ROUVA FALK.
Tiesin mä sen! (Syleilee häntä.) Anna anteeksi! Minulla oli tuokion
aikaa hirveä luulo, -- mutta kohta kuin näen sinut, on se poissa! --
Terve, tervetultuas! Kuinka kaunis sinä olet! Tervetultua!

OGOOT.
Voi, täti! --

ROUVA FALK.
Mikä sinun on?

OGOOT.
Tiedäthän sinä sen jo.

ROUVA FALK.
Hänen häpeällisen vainoomisensa, niin!

    (Hagbart on tällä aikaa poistunut näyttämöltä.)

OGOOT.
Hs! -- Ei, hän on poissa! -- Oletko ollut epäkohtelias häntä vastaan?

ROUVA FALK.
En niin, kuin olisi ansainnut...

OGOOT.
Sanoinhan minä sen hänelle.

ROUVA FALK (nauraen).
Mitä sanoit hänelle?

OGOOT.
Kuinka pikainen sinä saatat olla! -- Olitko tosiaankin ilkeä häntä
vastaan?

ROUVA FALK.
Säälitteletkö sinä -- häntä?

OGOOT.
Säälittel --? -- Mutta, hyvä Jumala! eikö hän siis ole sanonut
sinulle --?

ROUVA FALK.
Mitä?

OGOOT.
Että hän? Että minä? Että me? Ei, täti, älä katso minuun noin
hirveästi! Sinä et tiedä siitä.

ROUVA FALK.
En.

OGOOT.
Herra minua auttakoon! Täti --!

ROUVA FALK.
Mutta ethän sinä kuitenkaan olle --?

OGOOT.
Olen, täti!

ROUVA FALK.
-- hänen kanssansa, joka --? -- Sinä olet siis kuitenkin --! Mene pois
luotani!

OGOOT (lankee polvillensa).
Kuule, täti, hyvä, armas täti!

ROUVA FALK.
Mene ulos hänen luoksensa! Pois!

OGOOT.
Oletko katsellut häntä, täti! Oletko nähnyt, kuinka kaunis hän on?

ROUVA FALK.
Kaunisko? Hän?

OGOOT (ylös noustessaan).
Voi, herra varjelkoon, eikö hän ole edes kaunis?! Sitte sinä olet ollut
ihan suunnaton --!

ROUVA FALK.
Minusta nähden on hän se mies, joka kaikkein riemuitessa tuossa
ylpeässä pikkukaupungissa on sanonut minua "epäiltäväksi". Kun hän
jonakin päivänä esittää itsensä täällä kasvattityttäreni sulhoksi, niin
minä en joutuisi pois tavallisilta suunniltani? Kiittämätön lapsi --

OGOOT.
Täti --

ROUVA FALK.
-- jonka tähden minä tässä sopessa olen pannut alttiiksi 8 -- kahdeksan
vuotta elämästäni, luopuen kaikista, mitä ajatella voi! -- Hän on
tuskin kasvanut suureksi, ennenkuin hän kaikkein ensimmäisellä
matkallaan heittäytyy sen syliin, joka on luonut häpeää päälleni. Minun
tulisi kai pitää sitä aivan luonnollisena asiana? Tulisi vaan katsoa
häntä kauniiksi? -- Minä en tahdo nähdä sinua! Mene! --

OGOOT (itkien).
Etkö luule, täti, minun itse sanoneen kaikkia noita? Oi, sanoin
tuhannesti. Senpätähden en kirjottanut; olen ollut mitä hirveimmässä
tuskassa.

ROUVA FALK.
Jo hiukankin tuommoista havaittuasi, olisi sinun pitänyt turvata tänne,
minuun, ... jos sinussa olisi ollut vähänkin uskollisuutta.

OGOOT.
Täti! (Polvillansa.) Täti!

ROUVA FALK.
Ettäs olit noin kurja.

OGOOT.
Täti! -- Senpätähden, että hän katui, mitä hän oli sinua vastaan
tehnyt, minä ensin --

ROUVA FALK.
Katui! Hän tuli tänne naurusuin.

OGOOT.
Se oli pelosta, täti.

ROUVA FALK.
Nauretaanko pelosta?

OGOOT.
Ei muut, mutta hän! Armas täti, niin alkoi hän minuakin puhutella;
todellakin nauroi hän aivan tyhmästi, ja on sittemmin sanonut sen
tulleen pelosta.

ROUVA FALK.
Jos hänellä olisi ollut paha omatunto, niinkuin luulet, olisi hän kai
ollut edes joutuisa pyytämään anteeksi.

OGOOT.
Eikö hän pyytänyt?

ROUVA FALK.
Ei; kaikenmoisilla verukkeilla ja naurusuin seisoen -- --

OGOOT.
-- Sitte sinä olet säikähyttänyt järjen hänestä; katsos, hän on
kömpelö, tätiseni; hän on teologi.

ROUVA FALK.
Vai on hän sekin?

OGOOT.
On, tiedäthän sinä sen, täti. Onhan hän piispan veljenpoika ja itse
myös teologi; senpätähden hän ennen oli niin raivokas. Mutta juuri se,
mitä hän silloin teki, herätti hänet, sillä hänellä on hyvä sydän.
Armas, hyvä täti --?

ROUVA FALK.
Nouse ylös! Aivan hupsumaista on maata noin. Missä sitä olet oppinut?

OGOOT (nousee ylös).
En todellakaan tiedä. Mutta kovin sinä säikähytät minua. (Itkee.)

ROUVA FALK.
Niin, mitä minä sen teen! Sillä sinähän, lapsi, minua ensin olet
säikähyttänyt.

OGOOT.
Mutta eihän laita ole niin, kuin sinä luulet, täti! ei hän nyt enää ole
vihamiehemme; hän on käytöksestään sinua kohtaan puhunut kovin
paheksivalla, ankaralla -- se on _ihan_ totta! -- Me olemme kaikki
kuulleet sen. Ensin puhui hän siitä muille, joilta sain tietää sen,
sitte puhui hän minun kuulteni ja vihdoin suorastansa minulle.

ROUVA FALK.
Miksi et kirjottanut tuosta minulle?

OGOOT.
Siksi, ettet sinä, täti, ole muitten ihmisten kaltainen. Jos vaan
olisin maininnut hänen olevan siellä, olisit heti käskenyt minua
kotiin. Ethän sinä ole muitten kaltainen.

ROUVA FALK.
Mutta millä ihmeen lailla sinä saatoit --?

OGOOT.
Armas täti, onhan se, joka sinua kiittää, kohta minun ystäväni,
tiedäthän sen. Ja kun päälle päätteeksi _hän_ sinua kiitti, hän, joka
oli niin väärin sinua vastaan tehnyt, niin ymmärräthän sinä, että olin
kaiken päivää riemuissani. Se oli alku --

ROUVA FALK.
Niin, kerro minulle alusta loppuun!

OGOOT.
Ei, _se_ on ihan mahdotonta, täti! Sillä sitä kestäisi monta päivää!
Mutta sen vaan kerron, täti, ettei minua aavistanutkaan, mikä se oli,
joka saattoi minut niin heikkohermoiseksi.

ROUVA FALK.
Mutta selville tultuasi siitä, miksi et paennut?

OGOOT.
Niinpähän juuri teinkin! Mutta sepä se olikin, joka on syynä kaikkiin.

ROUVA FALK.
Miten? Pidä nyt vähän järjestystä, malta mieltäs vähän -- ja kerro
minulle!

OGOOT.
Kiitoksia, tätiseni! Kiitoksia, ettäs tahdot kuunnella minua! Oi
Jumala, kuinka minä -- (Itkee.)

ROUVA FALK.
Niin --! Niin --! -- Kerro ihan suoraan!

OGOOT.
Niin ... minä olin viikon päivät kuumeessa ... luulin itseni
sairaaksi... Muut kysyivät, mikä minua vaivasi. Sitä en todellakaan
tietänyt. Tuhat asiaa olisi kerrottavaa siltä ajalta; mutta sinä et
ymmärtäisi niitä.

ROUVA FALK.
Kyllä sentään.

OGOOT.
Ei, mahdotonta! Enkä minä _taidakaan_... Kovin vaikea oli minun silloin
olla ... ja nyt on aivan suloinen...

ROUVA FALK.
Jätä se vielä! Mutta kuinka se selveni sinulle?

OGOOT.
Hän puhutteli minua -- suorastaan!

ROUVA FALK.
Hän kosi?

OGOOT.
Niin juuri. Voi, minä tunnen punastuvani jälleen, kun ajattelen tuota.

ROUVA FALK.
Käytit itsesi tyhmästi.

OGOOT.
Voi, perin tyhmästi!

ROUVA FALK.
Mitä siis teit?

OGOOT.
Minä kirkaisin, kirkaisin oikein aika lailla, ja juoksin -- juoksin
kotiin, sulloin kaikki arkkuuni ja sitä päätä höyrylaivaan.

ROUVA FALK.
Ja siinäkö kaikki?

OGOOT.
Kaikkiko? Se tapahtui ulkona kaikkein ihmisten nähden.

ROUVA FALK.
Mutta, Ogoot!

OGOOT.
Kun se tuli noin hirveän odottamatta. En eläissäni ole peljästynyt
niin. Enkä perästäpäin niin hävennyt. En tehnyt höyrylaivalla, koko
matkalla muuta kuin itkin.

ROUVA FALK.
Mutta tulipa hän samalla laivalla.

OGOOT.
Ajatteleppas, hän oli maitse matkustanut poikki niemekkeen ja toisella
puolella noussut laivaan. Niin, sitä minä en tiennyt, ennen kuin hän
istui ihan vastapäätä minua. Minä luulin vajoovani läpi kannen. Minä
aioin nytkin juosta, mutta -- voi, täti, en saattanut. Hän katsoi
minuun kovin kummallisesti ja tarttui molempiin käsiini. Hän puhui;
mutta en tiedä, mitä; päätäni oikein huimasi. Mutta nuot silmät, täti!
Niin, et sinä ole nähnyt niitä -- sentähden on sinun tunteminen niin --
juuri niin...

ROUVA FALK.
Ei, lapsi.

OGOOT.
Hänessä on jotain, kun hän noin istuu hiljaan toisen vieressä -- se on
aivan todellista. Ja kun hän silloin katselee minua ja sanoo ... minä
en tarkota juuri sanoilla, näetkö ... mutta sanoo kuitenkin: kuinka
rakas olet minulle! ... niin, minun käy väreet, -- voi, täti! --
Suutele minua, täti kulta! -- Noin! Jumalan kiitos! Tiedätkös, mitä hän
tänään sanoi?

ROUVA FALK.
En.

OGOOT.
Se, joka on holhonut -- hän käytti tuota, noin juhlallista sanaa; mutta
hän onkin teologi -- se, joka on holhonut tuommoista tyttöä ... tämä
olen muka minä, tää, huomaappas; minä muistelin kaikkia virheitäni; hän
saa kyllä aikanansa tuntea ne --

ROUVA FALK.
No; se, joka on holhonut semmoista tyttöä, kuin sinä --

OGOOT.
-- kuin minä, lienee verraton!

ROUVA FALK.
Sinä olet kai oikein kehumalla kehunut minua?

OGOOT.
Päinvastoin! Se oli silloin, kuin hän kaiken mokomin tahtoi tulla tänne
ensin -- ennen minua; hän oli velvollinen, sanoi hän, ottamaan vastaan
ensi törmäyksen. Älä Jumalan tähden, minä sanoin; et sinä tunne häntä;
hän murskaa sinut!

ROUVA FALK.
Mutta, Ogoot!

OGOOT.
Silloin se oli, kuin hän sanoi: ei, se, joka on holhonut semmoista
jne., jne. -- Haa, nyt huomaan, ettäs olet ollut ilkeä.

ROUVA FALK.
Minulla oli aamupuolella ollut harmia -- ja minä erhetyin --

OGOOT.
Tästälähin et saa koskaan enää harmia, sillä tiedäppäs, ihmiset ovat
hyvin hyviä, ja nyt sinun pitää tulla heidän seuraansa jälleen. Sinä,
joka itse olet niin hyvä --

ROUVA FALK.
Ei, en ole suinkaan hyvä.

OGOOT.
Sinäkö? Sinun mieltäsi vaan on kovin vaikea arvata, täti! -- Hei,
mikähän nyt taas on?

ROUVA FALK.
Minä olen onneton, Ogoot!

OGOOT.
Mistä syystä, täti? Minunko tähteni?

ROUVA FALK.
Sinä olet elämäni päivänsäde; sinä kaunistat, lämmität, pyyhit pois --;
mutta juuri sentähden --!

OGOOT.
Juuri sentähden! Täti, en minä tajua sinua?

ROUVA FALK.
Minä olen törkeä, olen kova, epäluuloinen, paha. Olen tuima, maltiton
kuin ennen -- kuten ainakin. Minkämoinen lienenkään hänen silmissään --
ja sinun? Sanoppas! Enkö ole törkeä, paha, -- mitä?

OGOOT.
Sinä olet ihanin koko maailmassa! Olet vaan hillitsemätön voimasi,
urheutesi tähden, nuoruutesi...

ROUVA FALK.
Ei, ei, ei, totuutta! Sitä ansaitsen! Sillä sinunpa tähtesi toki olen
kahdeksan vuotta ollut ainoasti työväen parissa. Kaikki minun omani on
tuleva sinun omaksesi. Ogoot, pidä siis minua arvossa! Sano minulle
totuus! Enkö minä ole ... miksi sitä sanoisin --? sano se suoraan,
_sinä?_

OGOOT.
Kaunis!

ROUVA FALK.
Ei, ei! En milloinkaan ole tuntenut niinkuin nyt, että olen nämät
kahdeksan vuotta ollut vuoristossa. Kaikki kirjat maailman suurista
liikkeistä tuolla ulkona eivät ole tuottaneet kylliksi valoa. Ne
himmenevät ihmishyörinän ensimmäisestä elonsäteen vilkauksesta. Ja
sinun uusi pukusi, muotikas hattusikin ... nuot värit, niitten
yhdistykset osottavat kehittynyttä kauneuden aistia, jota ei minulla
enää ole; niissä ilakoi tuhansittain mielijohteita, joita en minä ole
pitänyt silmällä. Sinun olentosi levittää tänne tuoksun jostakin
ikiraikkaasta, joka ei enää ole olemassa minua varten. Sinä olet ihan
kevyt, vilkas, mielittelevä ympärilläni; kaikki täällä muuttuu
vanhaksi, katkonaiseksi, ... mutta minä kaikkein enimmän!

OGOOT.
Ei, nyt minun täytyy puhua sinulle, mitä hän sanoi, koska et tahdo
uskoa minua itseä.

ROUVA FALK.
Eipä hän tuntenutkaan minua?

OGOOT.
Ei, se onkin vaan välillisesti sinusta; sillä hän sanoi, ettei hän
milloinkaan ollut niin halannut tuntea ketäkään ihmistä, kuin hän nyt
halasi tuntea sinua. Sillä minun kanssani seurustellen oli hän saanut
ilmi sinut -- hän käytti aina tuota lausetta! -- ja se on
välttämättömästi oleva --

ROUVA FALK.
Ei, ei enempää! Minä en kestä sitä! -- Että se juuri oli hän, jota
me --

OGOOT.
-- Olemme niin vihanneet! -- niin, eikö se ole kummallista?

ROUVA FALK.
Ensi kerralla, kun lennät ulos --

OGOOT.
Niin, eiköhän? --

ROUVA FALK.
Tuot sinä helman täyden sovitusta ja rakkautta!

OGOOT.
Mutta kenelle tulee siitä kunnia, täti, jos ei sinulle, sinulle, joka
olet "holhonut" minua -- puhuaksemme teologein tapaan. Ja sinä
vaikeroitset, ettäs täällä kotona istuessas olet muuttunut törkeäksi ja
pahaksi -- ja tiesi mitä kaikkia, sinä, joka tehtaastasi saatat laskea
ulos semmoisen voitonjumalattaren.

ROUVA FALK.
Ei, en vaikeroitse, kun minä näen, kuulen -- kun omaan sinut!
Semmoisesta hyvästä joutaa jotain maksaakin. Olenhan ollut itsekäs, kun
olen luullut siinä olleen liiaksi! -- Tämä on kevät sinulle --! Ja
minulle --?

OGOOT.
Sinulle? Hei, mikä sinun nyt jälleen on?

ROUVA FALK.
Tulin ajatelleeksi, että tehtäväni nyt on tehty.

OGOOT.
Sinunko --? Sinä, joka --? Hei, nyt sinä huolestutat minua
tuommoisella.

ROUVA FALK.
Se olisi suurin synti! Minä olen iloinen, -- iloinen! Sen vakuutan;
mutta sinä tunnet --

OGOOT.
-- vallattomat, käsittämättömät mielenvaihtosi, niin!

ROUVA FALK.
Mene nyt, lapsi, -- ja tuo hän tänne!

OGOOT.
Oi taivas, kuinka se soi: tuo hän tänne! (Menee, seisahtuu.) Kiitoksia,
hyvä, kaunis, herttainen täti!

ROUVA FALK (heittäytyy pöydän ääreen pää käsivarsilleen).

OGOOT (kuullaan ulkoa).
Jo, tule!

HAGBART (kaukaa).
Todellako?

OGOOT.
Tule pian!

HAGBART (ulkopuolella, lähempänä).
Onkohan se totta?

OGOOT.
Saat itse nähdä!

ROUVA FALK (nousee ylös, pyyhkii silmiänsä ja menee hymyillen heitä
vastaan).

OGOOT.
Täti, tässä hän on!

HAGBART.
Hyvä rouva!

ROUVA FALK.
Suokaa anteeksi!

HAGBART.
Mitähän? -- Ei, antakaa te minulle anteeksi, hyvä rouva! En minä saanut
sitä sanoneeksi. Minä --

OGOOT.
Siitä saamme puhua toisten. Anna nyt tädin katsoa sinua!

ROUVA FALK.
_Te_ ette suinkaan petä toisianne. Sen näen.

OGOOT.
Kummastipahan nyt puhuit, täti!

ROUVA FALK.
Niin, rakastakaa toisianne! Saattakaa ihanuutta, lämmintä, vilkkautta
näihin kylmiin suojuksiin.

OGOOT.
No, mutta täti --!

ROUVA FALK.
Oletteko syleilleet toisianne?

OGOOT (poistuu vähän Hagbartista).

ROUVA FALK.
Syleilkäätte siis! (He syleilevät.)

OGOOT (juoksee Hagbartin luota tädin luokse).
Oi Jumala, itketkö sinä, täti --?

ROUVA FALK.
Älä minusta huoli! -- Oletteko puhunut tästä kasvatus-isällenne,
piispalle?

HAGBART.
En vielä.

ROUVA FALK.
Vai ei vielä? -- On siis vaikein asia jälellä, pelkään minä.

HAGBART.
Ei; kun olen näin kauas päässyt, ei mikään enää voi minua estää!

OGOOT.
Kuuletko, täti?

    Esirippu lankee.



TOINEN TAPAUS.


Huone piispan luona. Perällä ovi, josta mennään toiseen suureen
huoneesen; paitsi sitä ovi oikealla puolella katsojista päin. Akkunoita
vasemmalla puolella. Eteisimmän akkunan kohdalla nojatuoli. Sen takana
kirjotuspöytä tuolinensa. Oikealla puolella oven vieressä sohva, ja
tuoleja asetettu sen eteen ja sivuille sekä peräpuolelle.


Ensimäinen kohtaus.

PIISPA (sohvassa).
Sanot aina, ettäs olet tehnyt vakuutuksesi mukaan, Hagbartini! No niin;
kiellätkö minua tekemästä samoin?

HAGBART.
Pyydänhän vaan, setä, ettäs tahtoisit ensin nähdä häntä, puhutella
häntä.

PIISPA.
Mutta, kunhan en tahdo? Se jo on ikävää, ettäs olet valinnut elämän
seuratoverin itsellesi meidän keskuutemme ulkopuolelta; -- kuitenkin on
hän päivästä päivään tullut meille rakkaammaksi. Hänen hyväksensä
teemme kaikki. Mutta sen enempää ei. -- Tahdotko lukea kirjettä?

HAGBART.
En.

PIISPA.
Se sinun toki tarvitsisi lukea. Ei se ole epäkohtelias.

HAGBART.
Tunnenhan minä sinun lempeän tapasi. Mutta asian tähden, setä, --
asian!

PIISPA.
Niin, -- sitä en saata muuttaa.

HAGBART.
Etkö kuitenkaan saattaisi lykätä kirjeen lähettämistä toistaiseksi?

PIISPA.
Se on jo lähetetty.

HAGBART.
Se on jo lähetetty!

PIISPA.
Aamulla. -- Niin! -- Siihen ei mitään enää voi.

HAGBART.
Setä, sinä olet kova!

PIISPA.
Kuinka saatat sanoa niin, Hagbart? En puhu siitä mitään, ettäs heität
teologisen tien. _Yksi_ sen tietää, kuinka sitä suren. (Nousee ylös.)
Mutta siitä en ole puhumatta, ettäs minun keskuuteeni vedät semmoisen
ihmisen, joka ei kanna edes miehensä nimeä. Tiedämmekö, ken hänen
miehensä oli? Hän sekä joutui naimisiin, että erosi ulkomailla. Emmekä
tunne hänen myöhäisempääkään elämäänsä; se on tuskin ollut
moitteetonta. Tänne muutettuansa ei hän ole kertaakaan käynyt kirkossa.
Hän on elänyt kovin kummallisella tavalla, ja viime aikoina sallinut
erään miehen, jolla on huono maine, käyskellä luonansa.

HAGBART.
Kenraali Rosen'in?

PIISPA.
Niin, kenraali Rosen'in; joka on melkein juomari. Irstainenkin on hän
varmaan.

HAGBART.
Hän käy muuten joka paikassa. Hän käy täälläkin.

PIISPA.
Kenraali tuli sotatanterella mainioksi; hänellä on monta seuruuselämän
lahjaa, arvokkaita tuttavia. Semmoistapahan elämä on.

HAGBART.
Mutta rouva Falk kielletään tulemasta?

PIISPA.
Hän on nainen.

HAGBART.
Kauanko kärsittänee, että tuommoista erotusta tehdään?

PIISPA.
Kas, kas; jouduttiinko siihenkin? -- Monta tietoa oletkin hankkinut
itsellesi viime aikoina?

HAGBART.
Jos olisit edes kerran puhutellut rouva Falkia, sinäkin!

PIISPA.
Kuules, minä puhun sinulle jotain, Hagbart! Asessori Röst, joka asuu
siellä maalla, on usein nähnyt kenraalin tulevan rouva Falkin luota
perin sopimattomalla ajalla. -- Sen laatuisia naisia minä en puhuttele.

HAGBART.
Mutta sen laatuisia miehiä.

PIISPA.
Niinkuin sanoin, sen on toinen laita.

HAGBART.
Vai niin. -- Rouva Falkin kohta kenraalin suhteen ei ole mikään muu
kuin säälin.

PIISPA.
Onko kenraali siis tuntenut hänet ennen?

HAGBART.
Arvattavasti. Oli kuinka oli, pitää hän totista huolta kenraalista.
Sitä ei tee kukaan muu.

PIISPA.
Hänellä on kai erinäinen syy.

HAGBART.
Sanonko minä syyn? Hänellä on enemmän sydäntä, kuin meillä muilla;
enemmän voimaa altistua, kuin meillä. Hän on paljon jaloluontoisempi,
on edistynyt perinpohjaisemmaksi, tiedollisesti niinkuin
siveellisestikin, kuin kukaan meistä.

PIISPA.
Minä kuuntelen sinua mitä suurimmalla kummastuksella!

HAGBART.
Vaan älä käsitä minua väärin! Hänelläkin on vikansa.

PIISPA.
Vai on hänellä sentään niitä! -- Minulla on eräs vakava pyyntö sinulle,
Hagbart. Matkusta pois ajaksi.

HAGBART.
Matkustaa pois!

PIISPA.
Setäsi, professorin luoksi, esimerkiksi. Viikoksi tai pariksi vaan.
Sinun tarvitsee päästä selville -- sekä yhdessä että toisessa asiassa.
Sinä olet kovasti kiihdyksissä.

HAGBART.
Niin olen; mutta --

PIISPA.
Sano!

HAGBART.
Olen ollut kiihdyksissä kauemmin kuin luuletkaan. Nimittäin siitä
päivästä asti talvella, jolloin puhuin niin väärin rouva Falkista.

PIISPA.
Ei juuri väärin; mutta --

HAGBART.
Väärin aivan! Se oli elämäni kohtalon käännin. Tuommoiseen vimmaan oli
minun joutuminen. Nyt vihdoin kauhistuin itseäni, -- niin, en tahdo
vaivata sinua kaikella pitkällä taistelullani; sitä et nähnyt; sillä
minä en ollut täällä. Mutta kun lopulta sairastuin ja oli tuohon
kylpypaikkaan lähteminen ja siellä sain nähdä Ogootin, -- siinä oli
enemmän kuin ikinä olin aavistanutkaan, oli terveys itse, oli
uudenmoinen ihminen, oli elon oma ääni ja liikunto ylen viehättävässä
ihanuudessa! Et taida arvatakaan, kuinka jo kohta silloin halasin saada
nähdä sitäkin henkilöä, joka oli kasvattanut hänet. _Sen_ sydämessä
asui varmaan jotain semmoista, jota minä olin kaivannut, -- aina
kaivannut! Sillä kaikki täällä -- nyt sen sanon! -- oli tosiaankin
ollut minusta luonnotonta; ja tukehuttaakseni tuota kaipausta
itsessäni, sen vuoksi rupesin noin vimmatun ankaraksi muita kohtaan. --
Nöyryttävä on tunnustaa tuommoista. Mutta se on totta. Olen aina ollut
kömpelö ja tuima. -- Mutta mitäpä aioin sanoa?

PIISPA.
Aioit tietysti puhua rouva Falkista.

HAGBART.
Niin. -- Setä armas, älä nyt ajattele pahaa. Mutta en ole voinut olla
yhtäkään näistä päivistä erinänsä hänestä.

PIISPA.
Se on siis hän, jonka kanssa olet puhunut.

HAGBART.
Totta kai! -- Niin, niin, myös Ogootin kanssa. Sinä kehotat minua
lähtemään pois. En saata! Jos taitaisin tehdä itseni taikka ajan
kaksinkertaiseksi, -- tuolla, hänen luonansa, se ei riittäisi. Ei, nyt
olen osannut perille! Nyt en saata lähteä minnekään.

PIISPA.
Ja tuosta sanot sinä: osannut perille! Poika parka!

HAGBART.
Niin, en minä osaa puhua kanssasi. Sinä et ymmärrä minua paremmin, kuin
silloin, kuin panit isoäidin kirjaston ylös ullakkoon.

PIISPA.
Niin, minä näen, ettäs olet vetänyt sen esille jälleen. No; sinulla on
oma ehtosi yhdessä niinkuin toisessakin. Et saata sanoa minun
käyttäneen väkivaltaa.

HAGBART.
En, setä, sinä olet hyvä -- minua kohtaan.

PIISPA.
Mutta tässä on jotain uutta tullut lisää. Olen huomannut sen jo ennen
tätä päivää.

HAGBART.
Mitä tarkotat?

PIISPA.
Sinä olet tässä keskustelussa maininnut korkeintaan kaksi kertaa
Ogootin nimeä.

HAGBART.
Emmepähän nyt puhukaan Ogootista.

PIISPA.
Etkö rakasta häntä enää?

HAGBART.
Josko rakastan Ogootia? (Hymyilee.) Saatatko kysyä? -- Sinä
tarkotat --?

PIISPA.
Niin, tarkotan --

HAGBART (hymyilee jälleen).
Ei, se on väärä käsitys, setä kulta!

PIISPA.
Minä sanon vielä: lähde pois viikoksi tai pariksi, Hagbart! Katsele
kaukaa -- itseäsi ja muita!

HAGBART.
Se on mahdotonta! Ihan mahdotonta, setä! Se on, kuin sanoisit minulle:
pane maata ja nuku, Hagbart, viikko tai kaksi; se olisi hyödyksesi! --
Ei, nyt ovat vihdoin, niin, vihdoin kaikki voimani liikkeellä; ja
niitten liike on välisti niin väkevä, että tuskin voin sitä hillitä.

PIISPA.
Juuri sentähden.

HAGBART.
Juuri sentähden olkoon sillänsä, setä. Kerran elämässäni sillänsä. --
Ei, nyt minun täytyy jäädä tänne! Niin, hyvää huomenta, setä. Minun
tarvitsee mennä hetkeksi kävelemään.

PIISPA.
Nimittäin katsomaan rouva Falkia.

HAGBART (hymyilee).
Paha kyllä, etten rohkene mennä sinne ennen kuin iltapuolella; sillä
eilen olin siellä koko päivän. -- Mutta kaikki ajatukseni ovat tästä
puheestamme tulleet liikkeelle jälleen, ja kun ei ole ketään, jonka
kanssa niitä tyydyttäisin, täytyy minun mennä ulos kävelemään.
Kiitoksia, setä! sinä olet tosiaankin kärsivällinen minun suhteeni!

PIISPA.
Sinä et siis tahdo lukea kirjettä?

HAGBART.
Se on totta, -- kirjettä! Luohan se koko asian epätoivoisuuteen taas;
kuinka sitä saatoin unhottaa?

PIISPA.
Niin, huomaas nyt itse, kuinka epäselväksi ja löyhäksi kaikki sinussa
on käynyt. Sinun tarvitsee tointua jälleen. Matkusta pois!

HAGBART.
Mahdotonta! -- Hyvästi, setä!

PIISPA.
Tuossa tulee isoäiti!


Toinen kohtaus.

HAGBART.
Hyvää huomenta, mummu! Oletko nukkunut hyvästi?

ISOÄITI (tullessaan peräpuolelta).
Erittäin hyvästi!

CORNELIA (joka taluttaa häntä).
On todellakin nukkunut hyvän kappaleen päivääkin.

PIISPA.
Se ilahuttaa minua, isoäiti! (Tarttuu hänen toiseen käsivarteensa.)

ISOÄITI.
Ei sinun tarvitse puhua niin lujaan. Selkeä päivä tänään. Kuulen hyvin.
(Hagbartille.) Et sinä tullut minun luokseni eilen illalla?

HAGBART.
Tulin niin myöhään kotiin, mummu.

ISOÄITI.
Ei sinun tarvitse ollenkaan puhua noin lujaan.

CORNELIA.
Hän on aina kuulevinansa hyvin.

ISOÄITI (on tällä aikaa viety akkunan vieriseen isoon tuoliin).
Tämä on hyvä paikka...

PIISPA.
Ja minua ilahuttaa joka päivä, jona istut siinä! --

ISOÄITI.
Akkuna tuossa ... ja peili tuossa ulkona.

CORNELIA.
Niin, siitä saattaa nähdä kaikki.

ISOÄITI.
Kuinka ne huutavat, kaikki ihmiset!

PIISPA.
Sallitko minun nyt mennä muuttamaan ylleni?

    (Menee oikealle.)

CORNELIA.
Halaisitko jotakin?

ISOÄITI.
En, Suuri kiitosta!

    (Cornelia menee ulos peräpuolelta.)

HAGBART.
Armas mummu kulta! Sinä olet ainoa täällä, joka ymmärrät minua!

ISOÄITI (koettaa katsella ympärillensä).
Olemmeko kahden?

HAGBART.
Olemme.

ISOÄITI.
Meneekös piispa tervehtimään rouva Falkia?

HAGBART.
Ei, paratkoon; hän on kirjottanut vielä toisen kirjeen.

ISOÄITI.
Sen arvasin.

HAGBART.
Eikö se ole hirveää, kun ei hän tahdo nähdä häntä, ennen kuin hän
tuomitsee.

ISOÄITI.
Ne _ovat_ semmoisia nuot... Olemmeko kahden?

HAGBART.
Olemme, mummu! --

ISOÄITI.
Mutta ole kärsivällinen, Hagbart! Sinä olit tuonain samankaltainen.

HAGBART.
Niin olin, mummu!

ISOÄITI.
Minä olen nähnyt monta polvea ... monta tapaa. Minun aikanani oltiin
suvaitsevaisia.

HAGBART.
Minulla on suuri ilo kirjoistasi, mummu!

ISOÄITI.
Niin, eiköhän? -- Olemmeko kahden?

HAGBART.
Olemme, mummu!

ISOÄITI.
Minä olen oikein rakastunut sinun morsiameesi, Hagbart.
Hän on niinkuin tytöt minun aikanani.

HAGBART.
Uljas, vai kuinka?

ISOÄITI.
Vapaa, itsenäinen. -- Nyt on joku aika oltu toisin. -- -- Olemmeko
kahden?

HAGBART.
Olemme.

ISOÄITI.
Mene naimisiin ... niin muutan sinun luoksesi ... ja hänen. Hiljaa!

HAGBART.
Todellako?

ISOÄITI.
Hiljaa! (Katsoo ulos.) Tuolla tulee asessori rouvineen.

CORNELIA (peräovesta).
Asessori rouvinensa tulee! Sano sedällesi!

HAGBART.
Kyllä.

ISOÄITI.
Se aavisti minua. He tulivat eilen maalta.

HAGBART.
Hyvästi siis, mummu!

ISOÄITI.
Hyvästi, poikaseni!


Kolmas kohtaus.

CORNELIA (avaa peräoven).
Tehkää niin hyvin!

ROUVA RÖST.
Paljon kiitoksia! Suokaa anteeksi, että tulemme näin varhain. Mutta
tulimme eilen maalta. Ja mieheni menee tänään hetkeksi oikeustoon.

ASESSORI RÖST.
Menen tänään oikeustoon.

PIISPA (oikealta puolelta).
Tervetultuanne!

MOLEMMAT.
Kiitoksia!

ROUVA RÖST.
Suokaa anteeksi, että tulemme näin varhain. Mutta tulimme eilen maalta.
Ja mieheni menee tänään oikeustoon.

ASESSORI RÖST.
Menen hetkeksi oikeustoon.

PIISPA.
Minä tiedän sen.

ROUVA RÖST.
Tuollapa on isoäiti jo paikallansa!

ASESSORI RÖST.
Hyvää huomenta, hyvä rouva kulta!

ROUVA RÖST.
Hyvää huomenta; -- ei, herran tähden; istukaatte!

ISOÄITI.
Hoo, kyllä minä --

ASESSORI RÖST.
Oi sitä, jolla olisi teidän voimanne!

ROUVA RÖST.
Mieheni sanoi juuri eilen illalla neidelle...

ISOÄITI.
Teidän ei tarvitse vaivata itseänne noin. -- Minä
kuulen hyvin. (Toiset iskevät silmää keskenänsä.)

ASESSORI RÖST.
Sanoin juuri eilen illalla neidelle; me tapasimme pikimmältä toinen
toisemme rukouksissa: --

ISOÄITI.
Minä tiedän sen.

ASESSORI RÖST.
"En ole ikinä nähnyt ketään kymmenennellä kymmenellä, joka olisi niin
kaikinpuolin täysimielinen --

ROUVA RÖST.
-- niin täysimielinen." Ja tuommoinen terveys sitte! Minun miestäni on
näinä aikoina vaivannut kova hengen-ahdistus.

ASESSORI RÖST.
Minua vaivaa hengen-ahdistus.

ROUVA RÖST.
Ja minun kynsitautini -- se, voi!

ISOÄITI.
Sitä tautia ei tunnettu minun aikanani.

ROUVA RÖST.
Kuinka hän on suloinen; hän ei muista, että hänen aikanansa
sairastettiin.

PIISPA.
Nyt on kuitenkin kaunis ilma.

ASESSORI RÖST.
Oikein ihana ilma! Enkä käsitäkään, että juuri nyt -- Ei, älkää
vaivatko itseänne, korkea-arvoinen --! Minä --

ROUVA RÖST.
Mieheni on mahtanut vilustua.

    (Istutaan.)

CORNELIA.
Rukoushuoneessa eilen illalla kävi kylmä uho.

ASESSORI RÖST.
Mutta me istuimme perimmäisessä sopessa.

ROUVA RÖST.
Me istuimme perimmäisessä sopessa. Se esti meitä tervehtimästä teidän
korkea-arvoisuuttanne.

PIISPA.
Siellä oli paljon väkeä.

ASESSORI RÖST ROUVINEEN ja CORNELIA.
Paljon väkeä.

ROUVA RÖST.
Siinä miehessä olette, teidän korkea-arvoisuutenne, saanut hyvän
apulaisen.

ASESSORI RÖST.
Niin, siitä olivat kaikki yksimieliset.

PIISPA.
Jospa vaan hän olisi niin sanoakseni käytännöllinen. Nyt on pahat ajat.

KAIKKI KOLME.
Pahat ajat.

ROUVA RÖST.
Kuulimme juuri eilen, -- niin, en saattanut kysyä neideltä siitä; tuli
niin paljon väkeä tervehtimään meitä, -- kuulimme juuri --

ASESSORI RÖST.
-- ja siinä on syy, minkätähden tänään tulimme tänne; -- me käymme aina
suoraan.

ROUVA RÖST.
Suoraan! Se on mieheni mielisana.

PIISPA.
Arvattavasti Hagbartin -- kihlauksesta?

MOLEMMAT.
-- neiti Falkin kanssa?

CORNELIA.
Niin, niin on laita.

ROUVA RÖST.
Todellako?

CORNELIA.
Veljeni arveli, ettei hänellä ole oikeutta vastustaa sitä.

ASESSORI RÖST.
Vai niin. Tuntuneehan se teistä raskaalta, teidän korkea-arvoisuutenne!

PIISPA.
Sitä ei voi kieltää.

ROUVA RÖST.
Kuinka kandidati Tallhaug onkin muuttunut!

ASESSORI RÖST.
Hän, joka äskettäin --!

PIISPA.
Tämän aikaisia nuoria ihmisiä, hyvä rouva, ei saa siinä kohden tuomita
liian ankarasti.

ASESSORI RÖST.
Ajan henki!

PIISPA.
Muuten täytyy minun sanoa, ettei tuo tyttö ole juuri vastenmielinen
minulle.

CORNELIA.
Veljeni pitää hänestä sangen paljon, vaikka tytön käytös hänen
mielestänsä on jokseenkin rohkea ja ajattelematon.

ROUVA RÖST.
Mutta hänen kasvatus-äitinsä!

ASESSORI RÖST.
Niin, hänen kasvatus-äitinsä!

CORNELIA.
Veljeni ei aio mennä hänen luoksensa.

MOLEMMAT.
Todella!

ROUVA RÖST.
Kuinka se ilahuttaa meitä!

ASESSORI RÖST.
Sitähän juuri halasimme tietää! Kaikki ihmiset, jotka eilen tulivat
vastaamme, olivat levottomat siitä.

ROUVA RÖST.
Kaikki! Me olimme huolissamme.

CORNELIA.
Veljeni on kirjottanut hänelle ja koettanut viitata sitä.

ASESSORI RÖST.
Tietysti!

ROUVA RÖST.
Se ilahuttaa meitä!

ISOÄITI.
Yhdet vaunut seisattuivat oven eteen.

CORNELIA.
Minustakin oli aivan kuin olisin kuullut vaunut.

    (Nousee seisoalle.)

ISOÄITI.
Rouvasihminen astuu ulos.

ROUVA RÖST.
Rouvasihminen? -- Oi jumala, eihän se kuitenkaan --? (On noussut
seisoalle.)

ASESSORI RÖST.
Mitäs sanot? (Nousee seisoalle.)

CORNELIA.
Sillä on silmikko.

ROUVA RÖST.
Luulen tosiaankin --? Tule, Röst, sinä, joka tunnet --?

ASESSORI RÖST.
Se on hän; minä tunnen kuskin! Hannuksen!

PIISPA (joka on noussut seisoalle).
Saattaahan se olla neiti Ogoot.

CORNELIA.
Ei, ei se hän ole. -- Nyt on hän jo sisällä; mitä meidän on --?

ROUVA RÖST.
Eikö hän ole saanut kirjettänne, teidän korkea-arvoisuutenne?

PIISPA.
On, aamulla.

ASESSORI RÖST.
Ja kuitenkin --?

PIISPA.
Kenties juuri sen vuoksi. Hm! -- Sinun, Cornelia, on meneminen
ottamaan --

CORNELIA.
Ei millään muotoa! Ei ikinä! --

ROUVA RÖST (miehellensä).
Tule, ystäväni! Lähdetään joutuin! (Etsii parasolliansa.) Parasollini?

PIISPA (hiljaa).
Viipykää ennemmin vähäisen, herra asessori!

ASESSORI RÖST.
A-haa!

ROUVA RÖST.
Parasollini! -- En löydä parasolliani. --

ASESSORI RÖST.
Kun pidät sitä kädessäsi, hyväseni!

ROUVA RÖST.
No, niinpä pidän! Kas kuinka olen säikähtynyt. -- Tule joutuin!
Saatammeko mennä tämän kautta?

ASESSORI RÖST.
Piispan sänkykamarin!

ROUVA RÖST.
Voi! -- Mutta kun sinä olet muassa, Röst? Muutenhan tulemme häntä
vastaan? Sinä seisot paikassasi! Ethän toki aikone --?

ASESSORI RÖST.
Odotetaan vähän.

ROUVA RÖST.
Odotetaan? Ettäs saat puhutella häntä? Voi noita miehiä, kaikki ne ovat
yhtäläisiä!

PIISPA.
Mutta pitäisihän toki jonkun --! Cornelia!

CORNELIA.
Ei sinä ikänä! Minä en liikahda!

ISOÄITI.
Gracchus!

PIISPA.
Mikä on, isoäiti?

ROUVA RÖST.
Nyt ryhtyy vanhuskin siihen. Arvasin sen!

ISOÄITI.
Kohteliaisuus on jokaisen velvollisuus.

PIISPA.
Sillä olet oikeassa! (Menee perällepäin; samassa naputetaan
ulkopuolella.) Tehkää niin hyvin!

    (Ovi avataan; rouva Falk astuu sisään.)


Neljäs kohtaus.

ROUVA RÖST.
Se on hän!

ASESSORI RÖST.
Ole nyt huoleti!

ROUVA RÖST.
Etkö nytkään --?

ROUVA FALK.
Suokaa anteeksi; te olette piispa?

PIISPA.
Niin, hyvä rouva! -- Minua kunnioittaa tulollansa --?

ROUVA FALK.
Rouva Falk.

PIISPA.
Saanko esittää sisareni? -- Herra asessori Röst; -- rouva Röst, -- ja
tässä -- (Tulevat edemmäksi.)

ROUVA FALK.
Rouva "isoäiti", ma arvaan?

PIISPA.
Niin. -- Saanko, isoäiti, esittää sinulle rouva Falkin?

ISOÄITI (nousee seisoalle).
Minua ilahuttaa nähdä teitä, rouva.

ROUVA RÖST ja CORNELIA.
Mitä hän sanookaan?

ISOÄITI.
Suvun vanhimpana -- ainoa ansio, joka minulla on -- sanon teille:
tervetultuanne!

ROUVA FALK (säpsähtää, polvistuu ja suutelee hänen kättänsä).

ROUVA RÖST.
Voi ijankaikkinen --!

CORNELIA.
No!

ROUVA RÖST.
Mennään pois täältä!

ASESSORI RÖST (hiljaan).
Mielittekö, teidän korkea-arvoisuutenne --?

PIISPA (samoin).
Kiitoksia! Nyt on minun kuitenkin täytyminen.

ASESSORI RÖST.
Hyvää huomenta siis!

PIISPA.
Hartain kiitos käynnistänne ja että niin suoraan käännyitte minuun
itseen.

ROUVA RÖST.
Se on meidän tapamme, teidän korkea-arvoisuutenne. Hyvää huomenta!

CORNELIA (kun hänelle aiotaan sanoa jäähyväiset).
Minä tulen myös.

ASESSORI RÖST (isoäidille).
Aina yhtä oivaa terveyttä, hyvä rouva!

ROUVA RÖST.
Voikaa hyvin, rouva! Ei, älkää vaivatko itseänne. Vaivaannuittepa
vastikään liiaksi.

ISOÄITI.
Samoin, samoin.

MOLEMMAT.
Samoin --?

PIISPA.
Hän luuli teidän sanoneen: voikaa hyvin -- tai jotain semmoista.

MOLEMMAT.
No niin muodoin! (Nauravat. Sen jälkeen mitä totisin kumarrus rouva
Falkille. Cornelia ja piispa saattaa heitä; jälkimäinen palaa
puolimatkalta.)

PIISPA.
Tehkää hyvin ja istukaa!

ROUVA FALK.
Olette tänään lähettänyt minulle kirjeen. (Odottaa turhaan vastausta
piispalta.) Siinä viittaatte kohteliaasti, ettei perheenne saata
seurustella minun kanssani.

PIISPA.
Luulin, hyvä rouva, ettette halajaisi mitään seurustelua nyt enemmän,
kuin ennenkään.

ROUVA FALK.
Joka todenperäisesti on sama, kuin, että antaisin noille kahdelle
nuorelle omaisuuteni ja minä itse ajettaisiin pois.

PIISPA.
Tuo selitys on teidän omanne, hyvä rouva.

ROUVA FALK.
Veljenne poika on kai sanonut teille, ettei omaisuuteni riitä
elättämään perhettä täällä ja minua muualla.

PIISPA.
Tosin kyllä. Mutta eikö omaisuutta sovi myydä?

ROUVA FALK.
-- Ja meidän kaikin lähteä pois, tarkotatteko sitä, teidän
korkea-arvoisuutenne? Sopii kyllä; mutta vasta nyt tuosta omaisuudesta
jotain tulee; nytpähän saadaan rautatiekin. -- Ja ompa se jo vanha
suvussakin.

PIISPA.
Se on hyvin kaunis.

ROUVA FALK.
Se on tullut meille rakkaaksi.

PIISPA.
Minusta on ikävä, että asian laita on tuommoinen.

ROUVA FALK.
Kenties se siis vaikuttaa vähän päätökseenne, teidän
korkea-arvoisuutenne?

PIISPA.
Minun päätökseni, hyvä rouva, ei saa riippua teidän omaisuudestanne.

ROUVA FALK.
Olenko näinä kahdeksana vuotena loukannut teitä? Taikka ketään täällä?

PIISPA.
Tiedätte, rouva, itse, ettette ole sitä tehnyt.

ROUVA FALK.
Taikka lienenkö ehkä kasvattanut sisareni tytärtä niin, että siitä
syystä --?

PIISPA.
Sisarenne tyttärestä on teillä kunnia, hyvä rouva.

ROUVA FALK.
Ehkä on siis väkeni valittanut minua vastaan? taikka joku väkeäni
vastaan?

PIISPA.
Ei, rouva kulta, kukaan, ei ankarinkaan, saata muuta sanoa, kuin että
siinä suhteessa olette ollut oikeana esikuvana.

ROUVA FALK.
Mikähän se siis on?

PIISPA.
Tuskin vaatinette, että minä naiselle --

ROUVA FALK.
Minä autan teitä. Se on minun entisyyteni.

PIISPA.
No, koska itse sitä sanotte, -- niin on.

ROUVA FALK.
Eiköhän mikään saata sovittaa entisyyttä -- semmoista, jota ette paitsi
sitä tunne?

PIISPA.
En ole nähnyt teidän etsivän sen sovitusta, hyvä rouva.

ROUVA FALK.
Tarkotatte sitä, ettette ole nähnyt minua ripillä eikä kirkossa?

PIISPA.
Niin, rouva.

ROUVA FALK.
Tahdotteko minua etsimään sovitusta valhettelemalla?

PIISPA.
En; mutta se on ainoa varma tie.

ROUVA FALK.
On muitakin; minä olen valinnut työn ja velvollisuuden tien.

PIISPA.
Sanoin: ainoa varma tie, hyvä rouva. -- Teidän tienne ei varjele
kiusauksista.

ROUVA FALK.
Tarkotatte siis jotain erinäistä? -- Autanko teitä kerran vielä?
Kenraali Rosen.

PIISPA.
Oikein, rouva.

ROUVA FALK.
Minun pitäisi poistaa hänet?

PIISPA.
Niin.

ROUVA FALK.
Mutta niinpä joutuisikin hän hukkaan. Ja paljon kelvollista on kenraali
Rosenissa.

PIISPA.
Minun ei sovi, enkä minä tahdo sekaantua asioihin, joita en tunne;
mutta ainoastaan joku maineeltansa taattu saattaa ryhtyä kenraali
Rosenin kaltaisen miehen pelastamiseen.

ROUVA FALK.
Olette kyllä oikeassa.

PIISPA.
Liian paljon panette alttiiksi, hyvä rouva, ettekä kuitenkaan ole varma
perille pääsemisestä.

ROUVA FALK.
En. Mutta vielä on eräs kohta, jonka olette unhottanut.

PIISPA.
Ja se on?

ROUVA FALK.
Armeliaisuus.

PIISPA.
Vai niin. -- Niin. -- Kun katsotte asiaa siltä kannalta, eihän minulla
ole mitään sanomista.

ROUVA FALK.
Ette usko sitä?

PIISPA.
Mielelläni soisin asian riippuvan siitä, mitä _minä_ tässä luulen. Niin
ei ole laita, hyvä rouva.

ROUVA FALK.
Mutta teidän on myöntäminen, että hyvää tulee tehdä -- vaikkapa oman
maineensa uhalla.

PIISPA.
Epäilemättä.

ROUVA FALK.
Kas, tuon minä käännän teitä vastaan, teidän korkea-arvoisuutenne!
Mahdollista on, että aluksi menettäisitte jonkun osan seurakuntanne
varmasta luottamuksesta, jos kävisitte minua tervehtimässä; mutta nyt
tiedätte minun omasta suustani tuon huhun olevan perättömän ja että
päinvastoin teidän tulee tukea minua tässä yrityksessäni. Ja niinpä
teette hyvän työn noille kahdelle nuorelle ja minulle, kun ette työnnä
minua pois luotanne. Olen nyt muutamia vuosia elänyt muitten hyväksi.
Sitä ei saata tehdä ilman uhrauksitta, teidän korkea-arvoisuutenne,
varsinkaan kun ei, niinkuin minäkin, vielä ole suinkaan elänyt ikäänsä
loppuun.

PIISPA.
Tehän olette itse nuoruus, hyvä rouva!

ROUVA FALK.
Ei aivan; mutta ilman taistelutta se ei ole tapahtunut. Ja nyt soisin
saavani siitä vähän palkkaa. Ken ei sitä halajaisi! Tahtoisin saada
elää yhdessä niitten kanssa, joitten hyväksi olen altistunut; tahtoisin
nähdä heidän onnensa ja saattaa sen omakseni. Älkää riistäkö sitä
minulta, teidän korkea-arvoisuutenne. Sillä se riippuu teistä!

PIISPA.
Minä en oikein käsitä, että se riippuisi minusta.

ROUVA FALK.
Se riippuu teistä; sillä sillä hintaa, että minä suljettaisiin pois, ei
kasvattityttäreni milloinkaan ota veljenne poikaa.

PIISPA.
Se huolettaisi minua, hyvä rouva.

ROUVA FALK.
Minä riensin tänne, ennenkuin hän sai tietää mitään. Kirjeen otin
mukaani. Ottakaa se takaisin, teidän korkea-arvoisuutenne! (Hakee
sitä.)

PIISPA.
Mikä on, hyvä rouva?

ROUVA FALK.
Kirje!

Minä laskin sen pulpetille, siitä ottaakseni sitä, kun olin pukenut
itseni, ... ja kiireessäni ja pikaisuudessani -- unhotin sen! Nyt
kirjottaa Ogoot rätinkejä samalla pulpetilla. Jos hän näkee teidän
käsialanne? Kohta hän aavistaa jotain. Sillä olemmehan joka päivä
vartoneet teitä.

PIISPA.
Siihen ei voine siis mitään.

ROUVA FALK.
Voipi. Kun hän tulee tänne -- sillä hän ymmärtää kaikki ja tulee heti
-- ettekö, teidän korkea-arvoisuutenne, itse menisi kohta häntä
vastaan, ja sanoisi: -- (Keskeytyy.)

PIISPA.
Ja sanoisi --?

ROUVA FALK.
Olen hairahtunut. Ihminen on tuomittava -- ei erhetyksensä, vaan
saavuttamansa mukaan; ei uskonsa mukaan, vaan halunsa suhteen hyvyyteen
ja totuuteen. Sitä tahdon opettaa seurakunnalleni sillä tavoin, että
ensi sunnuntaina tulen tervehtimään kasvatus-äitiänne. (Näkee isoäidin
myötätuntoisuuden, tarttuu hänen käteensä ja kääntyy.) Hänkin, tämä
kunnian-arvoinen, anoo puolestani! Hän on siltä ajalta, joka oli
kärsivällisempi, kuin meidän aikamme, ainakin enemmän, kuin me vähässä
sopessamme. Hänen pitkän ikänsä viisaus yhdistyy tuohon sanaan: ole
kärsivällinen!

PIISPA.
Se on sellaista kärsivällisyyttä, hyvä rouva, jota meidän ei suvaita
osottaa; sitä kärsivällisyyttä, joka hävittää erotuksen hyvän ja pahan
välillä. Sen kärsivällisyyden tunsi isoäidin aikakausi; mutta sitä ei
käy noudattaminen.

ROUVA FALK (menee pois isoäidin luota).
Jos olen erhettynyt, jos olen halpa teidän korkean elämän-katsantonne
mukaan, niin muistakaa, että palvelette sitä, joka oli syntisen ystävä.

PIISPA.
Niin minäkin olen, kun tulette etsimään sielunne pelastusta; silloin
teen kaikki.

ROUVA FALK.
Auttakaa minua entisyyteni sovittamisessa! Se on minun suhteeni kaikki.
Teidän suhteenne se ei ole paljon. Minä pyydän vaan vähän
kohteliaisuutta, ei mitään solvausta! Minä asetan niin, että harvoin
näemme toisiamme. Mutta älkää sulkeko minua pois; sillä se on yhtä,
kuin heittää minut halveksittavaksi. Uskokaa minua: teille ei tule
mitään häpeää minusta, ja noitten kahden kiitollisuus palkitsee
hyvyytenne.

PIISPA.
Minua pahottaa kovin seisoa semmoisena edessänne. Sillä älkää luulko
minua kovaksi. Päinvastoin. Minun sydämelläni lepää tuhanten
tuskallinen omatunto. Minä en uskalla rakkaan veljeni pojan tähden
loukata noitten kunnioitettavaa luottamusta eikä yhteistä lakiamme.
Siinä on jo paljon, että näin suuren kirkollisliikkeen aikana, kuin
meidän nyt on -- avaan piispan asunnon sisarenne tyttärelle; minä en
voi, en saa avata sitä myös sille naiselle, jota koko seurakunta,
vaikkapa väärinkin, ... niin, hyvä rouva, en tahdo loukata teitä.

ROUVA FALK.
Todella!

PIISPA.
Olkaa varma siitä, että se pahottaa mieltäni. Te olette minuun itseen
vaikuttanut erittäin hyvin.

ISOÄITI (on tällä aikaa noussut seisoalle ja rupee kävelemään).

ROUVA FALK.
Aiotte mennä?

    (Piispa rientää syrjään vetämään eräästä kellonnuorasta.)

ISOÄITI.
Niin, -- olen liian vanha riitaan. -- Eikä olekaan, sen mukaan, mitä
nyt olen kuullut -- minulla mitään oikeutta istua täällä.

    (Cornelia tulee, ottaa vastaan hänet ja menee
    hänen kanssaan ulos peräovesta.)

ROUVA FALK (esillä).
Nyt saatan sanoa sen: teidän korkea-arvoisuutenne, te ette ole
miehuullinen. Kasvoista kasvoihin minun kanssani tiedätte, mitä teidän
tulee tehdä; mutta ette uskalla.

PIISPA.
Te olette nainen, -- ja minä vaikenen.

ROUVA FALK.
Sentähden, että olen nainen, olette te tänään sanonut minulle semmoisia
asioita, joita ette olisi sanonut -- esimerkiksi kenraali Rosenille,
miehelle, joka, olipa hänen entisyytensä mikä tahansa -- ja
nykyisyytensä -- käy herra piispan huoneessa.

PIISPA.
Hän ei ole vast'edes täällä käyvä. Paitsi sitä täytyy myöntää, että
tässä on erotus.

ROUVA FALK.
Tosin on tässä erotus; mutta en luullut sen käyvän _sitä_ suuntaa. Eikä
myöskään, että teitä, herra piispa, oli pantu suojelemaan väkevämpää,
vaan heikompaa, ei ilmeistä pahetta, vaan suotta syytettyä.

PIISPA.
Luuletteko tämän keskustelun jatkamisen hyödyttävän?


Viides kohtaus.

OGOOT (aukaisee peräoven ja huutaa ovessa seisoen):
Täti!

ROUVA FALK.
Ogoot! Oi Jumala!

OGOOT (tullen).
Täti!

ROUVA FALK.
Sinä tiedät --? (Ogoot heittäytyy hänen syliinsä.) Lapseni!

OGOOT.
Minä ymmärsin sinun olevan täällä nyt; oi Jumala!

ROUVA FALK.
Malta mieltäs, lapseni!

OGOOT.
Ei, sitä en voi. Tässä on liian paljon.

PIISPA.
Tahdotteko, hyvät naiset, olla kahden kesken?

OGOOT.
Missä Hagbart on?

PIISPA.
Hän on mennyt ulos.

OGOOT.
Oh, kuinka kuohuu ja humisee! Vai silläkö hintaa olin pääsevä tähän
perheesen, kasvatus-äitini myymällä, hänen, jota rakastan ja kunnioitan
korkeammin, kuin ketään maailmassa.

PIISPA.
Jatkammeko, hyvä rouva, vai --?

OGOOT.
Jatkatteko? Mitä? Keskustelua kasvatus-äitini myymisestäkö? Ei, vaikka
taivaan valtakuntaan pääsisin, en menisi sinne ilman häntä.

PIISPA.
Lapsi, lapsi!

OGOOT.
Niin, minun täytyy puhua; sieluni täytyy hengähtää. Mutta se on
sieluni, että kaikin voimin, henkeni perästä pysyn kiinni siinä, mitä
rakastan.

PIISPA.
Te olette nuori ja käytätte nuoren liiallisia lauseita. Mutta minusta
on paras, että katkaisemme tämän keskustelun; se ei kuitenkaan johdata
mihinkään.

ROUVA FALK.
Lähtekäämme!

OGOOT.
Hagbart! (Hän näki Hagbartin oikeanpuolisessa ovessa ennenkuin toiset.)

HAGBART.
Kuulin äänesi ulos asti! Rouva Falk --!

OGOOT.
Hagbart! (Rientää ylöspäin; mutta kun Hagbart kiiruhtaa häntä vastaan,
peräytyy hän.) Ei, älä koske minuun!

HAGBART.
Mutta! Ogoot --?

OGOOT.
Miks'et ole voinut estää tätä? Et ole edes puhunut siitä minulle!

HAGBART.
Koska en tosiaankaan tietänyt siitä.

OGOOT.
Semmoiset tietää, vaikk'ei sanaa sanottaisi. Mutta ei se ole ollut
sydämelläsi! -- Etkö tietänyt siitä nyt?

HAGBART.
Tiesin; mutta --

OGOOT.
Etkä tullut syösten luoksemme!

HAGBART.
Se on totta ... minä...

OGOOT.
Sinä olet ihan muissa asioissa. Ja minä, joka olen elänyt ainoasti tätä
varten, saadakseni kaikki sovitetuksi! Sen luulin tehdyksi sinun
kauttasi.

HAGBART.
Sinä teet väärin, Ogoot! Sillä mitä minä voin siihen --?

OGOOT.
Ei, sinä elät unelmissa. Mutta sehän pitäisi sinun tietää, että minun
kunniani ei saa muuttua tätini häpeäksi, -- että se on mahdottominta
maan päällä.

HAGBART.
Niin, niin! Mutta tarvitseeko niin käydä? Minä muutan teille ja --

OGOOT.
Niin, sillä tapaa saattaa jokainen raukka tehdä.

ROUVA FALK.
Mutta, Ogoot!

OGOOT.
Niin, sieluni on loukattu, petetty, solvaistu. Minun täytyy huutaa se
julki! Sillä ei se ole vasta tänään, ei yksistään tämä.

ROUVA FALK.
Ei, sen ymmärrän. Mutta mikä se on? Sinä loukkaat hänen rakkauttansa.

OGOOT.
Hänen rakkauttansa!

ROUVA FALK.
Sinä olet ihan innossasi! Puhut maltittomasti!

OGOOT.
Ei, minä vaan _puhun_ kerran!

ROUVA FALK (menee hänen luokseen; hiljaan).
Vihaisia sanoja! Sinä, joka olet vaihtanut sielua hänen kanssaan
rauhaisina ja hiljaisina hetkinä; sinä, joka olet tuntenut hänen
uskollisen, puhtaan tahtonsa! Eihän hänen vertaistansa olekaan,
Ogoot! --

OGOOT (poistuu hänestä).
Taukoo! Taukoo! Sinä et näe mitäkään!

ROUVA FALK.
Sinä olet ihan hurja, lapsi! Käytöksesi rupee käymään häpeäksi.

OGOOT.
Ei, sitte on hänen käytöksensä suurempi häpeä. Sillä minuapa hän ei
rakastakaan.

    (Riekuu, juoksee pois piiloon.)

PIISPA (Hagbartille, hiljaan).
Nyt toivon, että lähdet pois muutamaksi päiväksi.

HAGBART (samaten).
Minä lähden.

PIISPA.
Tule!

    (Hagbart seuraa häntä vasemmalle.)


Kuudes kohtaus.

OGOOT (tulee esiin).
Annatko minulle anteeksi?

ROUVA FALK.
Lähtekäämme kotiin!

OGOOT.
Mutta sano minulle joku hyvä sana!

ROUVA FALK.
En.

OGOOT.
Sano, ennen et pääse täältä pois.

ROUVA FALK.
En saata.

OGOOT.
Täti, en minä kadehdi sinua.

ROUVA FALK.
Vaiti! --

OGOOT.
Mutta salli minun lähteä pois muutamaksi päiväksi, -- salli minun
tointua! (itkee.) Oi Jumala, täti! rakastatko häntä? (Rouva Falk
koettaa irtaantua hänestä.) Minä en enää rakasta häntä! Jumalan tähden,
täti, jos rakastat häntä, niin ota hän!

ROUVA FALK.
Mutta ole nyt vaiti edes täällä vieraassa paikkaa! -- Jos et tahdo
tulla, lähden yksinäni kotiin.

OGOOT.
Enkä minä tule milloinkaan perässä.

ROUVA FALK.
Sinä olet perin hurja!

OGOOT.
Niin; jos ei sinun äänesi ole lempeä ja katseesi hyvä, en voi minä
elää. Jumala siunatkoon sinua, täti, nyt ja kaikkina aikoina!

ROUVA FALK.
Lapsi!

OGOOT.
Noin!

ROUVA FALK.
Mennään kotiin!

OGOOT.
Mennään.

    Esirippu lankee.



KOLMAS TAPAUS


Rouva Falkin puutarhassa. Vasemmalla puolella lystihuone pöytineen
tuoleineen. Suurenmoinen kori, puolillansa omenia, on pöydällä.


Ensimäinen kohtaus.

ROUVA FALK.
Niin, milloin hevosia ei tarvita, Pedersen, mennään neittä noutamaan.
Saattaako se tapahtua tänään?

PEDERSEN.
Kyllä.

ROUVA FALK.
Lähettäkää siis vaikka heti Hannus kahdella hevosella vuoristoon
tuomaan häntä. Hänen onkin siellä liian kylmä nyt.

PEDERSEN.
Sen teen. (Aikoo mennä.)

ROUVA FALK.
No, Pedersen? kuinkas nyt on laitanne?

PEDERSEN.
Oh --!

ROUVA FALK.
Tulkaa luokseni illalla, niin koetamme jälleen jatkaa keskusteluitamme.

PEDERSEN.
Sitä olen kauan toivonut, rouva.

ROUVA FALK.
Niin -- en ole kahdeksaan yhdeksään päivään oikein kyennyt.

PEDERSEN.
Olemme kaikki nähneet, että joku asia on teitä vaivannut.

ROUVA FALK.
Kullakin on huolensa.

    (Pedersen odottaa; mutta kun rouva edellensä varovasti
    poimii omenia eräästä nuoresta puusta ja panee ne
    vähäiseen kantamaansa koriin, menee hän vasemmalle.)


Toinen kohtaus.

HAGBART (oikealta puolelta, seisoo hetken, ennenkuin häntä huomataan).
Rouva Falk!

ROUVA FALK (huudahtaa vähän).

HAGBART.
Pyydän anteeksi! Hain teitä kaikkialta. Hyvää päivää! Olen juuri
palannut.

ROUVA FALK.
Ogoot ei ole kotona.

HAGBART.
Minä tiedän sen. Onko hän ollut koko ajan poissa?

ROUVA FALK.
On.

HAGBART.
Viipyykö hän kauan vielä?

ROUVA FALK.
Minä lähetän tänäpänä hevoset ylös. Niin lienee hän ylihuomenna täällä.

HAGBART.
Teitä, rouva, minun täytyy puhutella.

ROUVA FALK.
Ogootista?

HAGBART.
Ogootista myös.

ROUVA FALK.
Ette tahtoisi odottaa -- toistaiseksi?

HAGBART.
Minä tulen höyrylaivasta suorastaan tänne. Ja ymmärrätte siis itse --

ROUVA FALK.
Mutta kun se koskee Ogootia, eikä hän ole --

HAGBART.
Ogootista olen pian puhunut: hän oli oikeassa; -- minä en vaan tietänyt
siitä silloin --

ROUVA FALK.
-- Oi Jumala! --

HAGBART.
Minä en rakasta Ogootia.

ROUVA FALK.
Mutta joshan Ogoot rakastaa teitä?

HAGBART.
Hän osotti viimein, ettei hän sitä tee. Teille on hän varmaankin
sanonut sen ihan suoraan.

ROUVA FALK.
Ogoot oli -- kuinka sitä sanoisin -- liian kiihdyksissään, ettei voinut
hänen sanaansa luottaa.

HAGBART.
Hän on siis sanonut. Sen arvasin. Niin, olin varma siitä. -- Ogoot ei
rakasta minua; mutta teitä hän rakastaa, hyvä rouva. Hän tahtoo teitä
onnelliseksi.

ROUVA FALK.
Jos ette rakasta Ogootia, näyttää minusta siltä, kuin ei teidän olisi
pitänyt tulla tänne.

HAGBART.
Olette ehkä oikeassa. Mutta minä en tule samana miehenä tänne, kuin
ennen; eikä myöskään samassa asiassa.

ROUVA FALK.
Jos ette rakasta Ogootia, ei sovi teidän olla täällä; se minun täytyy
vielä sanoa. Sen verran väliä tulee teidän pitää hänen suhteensa
niinkuin minunkin.

HAGBART.
Minä vakuutan, että juuri suurin välinpito on saattanut minut sinne,
jossa nyt olen.

ROUVA FALK (joka tähän asti on koettanut seisoa paikallansa puun
vieressä).
Siis menen _minä_.

HAGBART.
Te ette mene!

ROUVA FALK.
Minä en tunne teitä enää!

HAGBART.
Jumalalle kiitos! Sillä entistä itseäni en paljon kunnioita. Moni
saattaa tehdä tuon hätäpikaa; mutta minä olen tarvinnut aikaa
saadakseni kaikki purjeeni järjestykseen.

ROUVA FALK.
En ymmärrä teitä.

HAGBART (hänen vielä puhuessansa ja aivan lähellä).
Te ymmärrätte minut!

ROUVA FALK.
Se on synti! Olkaa varoillanne!

HAGBART.
Kätenne vapisee --

ROUVA FALK.
Se ei ole totta!

HAGBART.
"Älä herätä haltioita!" sanotaan. Se on turhaa puhetta. Sillä haltioita
ovat elinvoimamme.

ROUVA FALK.
Mutta niitä pitää ohjata. Se on minun elämäni kallis oppi, enkä luovu
siitä.

HAGBART.
Ellen uskoisi, että totuuden oma voima on ohjannut minua tänne, en
seisoisi tässä. Minulla on ollut pitkällinen työ. Side toisensa perästä
on minun täytynyt avata, niin että voimat ovat saaneet paisua,
kokoontua ja syöstä esiin. Tässä ne ovat, -- ja nyt menemme yhdessä
edemmäksi.

ROUVA FALK.
Se olisi saattanut käydä ilman tuota.

HAGBART.
Minä rakastan teitä! Te se olette, jota olen rakastanut hänessä -- ensi
päivästä alkaen. Minä rakastan teitä.

ROUVA FALK.
Pitäkää minua arvossa! -- Menkää!

HAGBART.
Leonarda!

ROUVA FALK.
Ei, ei, ei! (Pakenee.) Voi, miksi on tämä tullut!

HAGBART.
Askel askelelta on se tullut. Vastarinta, tuo tuima ystävä, on
pakottanut meitä. Oi, tule onnelliseksi, niinkuin minä nyt olen!

ROUVA FALK.
Minä en ansaitse onnellisuutta. En ole odottanut sitä.

HAGBART.
Minä en tiedä, mitä kaikkia olette saanut kokea, tullaksenne
semmoiseksi, kuin nyt olette -- niin ihanaksi, hyväksi, niin
todelliseksi.

Mutta sen tiedän, että jolleivät muut olisi tuominneet teitä
hairauksistanne, minä en olisi rakastanut teitä siitä, mitä olette
saanut aikaan. Ja se, ma ajattelin, tuottaa minulle teidän
kunnioitustanne.

ROUVA FALK.
Ikuinen kiitos! -- Mutta ihmiset vastustavat semmoista. He ovat sitä
vastaan, että nuori mies kosii vanhanpuolista naista, ja milloin --

HAGBART.
Ihmisten mieltä en ole milloinkaan kysynyt, en edes silloin, kuin olin
lujimmissa siteissä. Ja nyt kysyn teitä, ainoastaan teitä!

ROUVA FALK.
Ja minä vastaan: yksityinen saattaa menestyä ilman ihmisten
myötätuntoisuutta, mutta ei kahdenkeskinen olo. Kylmä tuuli, joka
puhaltaa, tunkee pian väliin.

HAGBART.
Teidän vastatessanne tunnen sen, mitä itse sanon, aivan kankeaksi,
juhlalliseksi, -- aivan jähmäkkääksi. Mutta minun täytyy jatkaa,
semmoisena kuin nyt kerran olen. Hyvä, armas, siitä hetkestä, kuin
täysiksi tunsin, että minä teitä rakastin, on vaan yksi suuri asia
ollut olemassa; -- kaikki muut katosivat. Sentähden en tajua, mitä
sanotte. Luuletteko, että tehdään työtä minun väsyttämisekseni? Ja että
onnistuvat siinä?

ROUVA FALK.
Ei nyt, mutta sittemmin. Se aika tulee --

HAGBART.
-- niin työn ja edistymisen aika! Onhan se jo tullut. Senpätähden tässä
olen. Ehkä tulee taistelunkin aika, -- Jumala sen suokoon! --
_Silloinko_ välinpito on vallitseva? Ei! Te olette vapaa, minä vapaa;
tulevaisuus on omassa tahdossamme.

ROUVA FALK.
Ja sillä aikaa olen minä tullut vanhaksi --

HAGBART.
-- Te --! --

ROUVA FALK.
-- ja luulevaksi ja vaivaloiseksi, -- mutta te olette nuori nuorten,
iloinen iloisten joukossa! --

HAGBART.
Teissä on enemmän nuoruutta, kuin minussa. Monimuutteinen! Semmoisena,
kuin nyt olette, pysytte elämässä, -- aina uutena. Kukin ikäkausi on
teihin valava uutta ihanuutta, elosampaa voimaa. Luuletteko minun
käsittäneen teitä puoliksi, tai rakastavan teitä puoliksi? Ensinnäkin
tahdon sinun sielusi liekin ääressä minä istua. Totuuden voima on
vetänyt minua luoksesi. Sinä käsittämätön, koko elinkautena en saata
tulla valmiiksi sinun suhteesi.

ROUVA FALK.
Tämä on kuin välisti keväällä. Ilma viettelee ulos ja hurmaa; mutta se
saattaa kuolettaa.

HAGBART.
Sinä rakastat minua! Sen tiesin ennen tänne tuloani. Näin sen heti
tultuani. Rakkaus on sinun elosi henkenä; en ole milloinkaan nähnyt
sitä kenessäkään muussa ihmisessä niin. Sentähden ovat ne
mielenkuvaukset, joita olet nähnyt, ne kaipaukset, joita olet tuntenut,
varmaan olleet suunnattomat. Ja kun sitte tarjotaan sinulle rakkautta
todellisena, eheänä, vapiset sa --!

ROUVA FALK.
Ei, tuommoista käsittäväisyyttä en luullut mahdolliseksi! Se
tulistuttaa kaikki hengen voimat; se --

HAGBART.
-- Mutta enkö ole niin käsittänyt sinua alati, jolloin olemme yhdessä
puhuneet?

ROUVA FALK.
Olet.

HAGBART.
Eikö se siis todista, että me kaksi --?

ROUVA FALK.
Niin; se on totta! En taida piileskellä sinun edessäsi.

    (Puhkee itkuun.)

HAGBART.
Mutta, miksi tuo tuska --?

ROUVA FALK.
En tiedä! Se on päivieni, valvottujen öitteni!

    (Itkee yhä.)

HAGBART.
Mutta se, josta mainitsit, ei ole mitään. Se saattaa sopia muille,
mutta ei meille, muitten suhteen, mutta ei meidän.

ROUVA FALK.
Tuskissani ja paon aikeissani sitä mainitsin. Minä viskoin, mitä
ensiksi tapasin, seisauttaakseni sinua. Mutta se se ei ole, -- oi
Jumala!

    (Vaipuu alas.)

HAGBART.
Leonarda! (Rientää häntä kohden.)

ROUVA FALK.
Ei, älä tule! Anna minun olla!

HAGBART.
Sinä näännyt sen alle, etkä uskalla kuitenkaan?

ROUVA FALK.
Hagbart, tässä on jotakin, joka ei ole oikein --

HAGBART.
-- Siinä tavassa, millä se on tullut? Että Ogoot ohjasi minut
huoneesesi? Ajatteleppas, niin huomaat, ettei saattanut muulla tavoin
olla.

ROUVA FALK.
Semmoisia ei sanat ratkaise. Minun täytyy tavata Ogootia; täytyy
puhutella Ogootia.

HAGBART.
Olethan puhutellut häntä! Sinä tiedät, että sinä se olet, joka
rakastat, eikä hän; sinua minä rakastan, eikä häntä. Mitä muuta tahdot?

ROUVA FALK.
Tahdon aikaa. En tahdo menettää valtaani itseni suhteen. Minä olen
taistelemalla, vuosikausien itsekieltämisellä ja altistumisella
saavuttanut sen. Se oli ylpeyteni. Mutta se ei tottele minua sinun
puhuessas. Joka sana sinun sielustasi imee minun sieluni itseensä.
Onnea jos maailmassa löytyy, on se omistettava ajatus ajatukselta
loppumattomalla ymmärtämisellä. Mutta tässä on tuska myötä -- ainakin
minussa. Ei, älä vastaa minua! Sinulla on liian suuri voima; sillä minä
rakastan sinua, rakastan niinkuin se, joka on luullut, ettei tuota
korkeinta ole olemassa, eikä minun mahdollinen saada, -- ja nyt se
ryntää päälleni sikeimmän rauhan aikana, ikään kuin kavallus lastani
kohtaan.

HAGBART.
Mutta sitähän se ei ole!

ROUVA FALK.
En tiedä; suo minulle aikaa!

Minulla on tuskaa. Menneet ajat astuvat esiin tässä tuskassa. Ja siinä
on enemmän. Minua surettaa tuo rakkauteni äärettömyys sinua kohtaan.
Minä saattaisin vetää sinut myötäni pyörteesen! -- Ei, älä vastaa
minua! Älä koske minuun! -- Hagbart, rakastatko minua?

HAGBART.
Ja sinä kysyt? --

ROUVA FALK.
No, auta minua! -- Mene! -- Ole ihana! Salli minun tuntea tätä voittoa
sielussani ja nähdä sinua sen valossa! Muut kenties ei tarvitse sitä.
Mutta minä tarvitsen. -- Mene!

HAGBART.
Leonarda!

ROUVA FALK.
Varro, kunnes sana tulee. Sitä ei kestäne kauan. Ota hiljaa vastaan,
mitä tulee, muista: minä rakastan sinua! -- Ei, älä sano mitään!
Minulta puuttuu uskallusta ja voimaa enempään. (Kuiskaa.) Mene! (Hän
menee.) Hagbart! (Hän pysää.) Mitä tänään olet minulle sanonut, on
korkeinta, mitä olen elänyt. Mutta ettäs vaiti nyt menet pois, on
enemmän kuin kaikki, mitä olet sanonut.

    (Hagbart menee.)


Kolmas kohtaus.

ROUVA FALK (seisoo tuokion suuresti ihastuneena, kävelee, seisahtuu.
Äkkiä huudahtaa hän):
Ogoot!

OGOOT (ulkopuolella).
Oletko siellä?

ROUVA FALK.
Mutta, lapsi! (Ulos, palaa jälleen Ogoot sylissään.) Tulitko jalkaisin?

OGOOT.
Koko matkan! (Pitää hattuansa kädessään, on päivettynyt ja
palavoissaan, ja muutamat merkit osottavat hänen jalkaisin käyneen
pitkän matkan; hänen seljässään on laukku, jonka hän riisuu pois.) Olen
tänäpänä pessyt itseni eräässä purossa ja muutoinkin siivonnut itseni.

ROUVA FALK.
Kävitkö yönkin?

OGOOT.
En; lepäsin hetken Opsal'issa; mutta olin liikkeellä auringon
noustessa. Oi taivahinen, kuinka kaunista oli! --

ROUVA FALK.
Ja minä juuri olin lähettämäisilläni noutamaan sinua.

OGOOT.
No, he saavat noutaa kapineeni. Sillä minä en voinut odottaa kauemmin.

ROUVA FALK.
Sinä olet ihan terveen muotoinen.

OGOOT.
Oh, se tulee siitä, että olen näin päivettynyt.

ROUVA FALK.
Niin, sinun on kai hyvä olla -- nyt!

OGOOT.
Erinomaisen, täti kulta! Sillä nyt on kaikki tyyni ohitse. -- Olen
saanut kirjeen isoäidiltä.

ROUVA FALK.
Häneltäkö se oli, tuo kirje, jonka lähetin? En saattanut käsittää,
keneltä se oli.

OGOOT.
Niin, häneltä se oli. Tässä se on. Tahdotko kuulla?

ROUVA FALK.
Tahdon.

OGOOT (lukee).

    "Rakas lapsi!

    En ole kirjottanut moneen vuoteen, niin että kirjotus on sen
    mukaan. Mutta Hagbart on poissa, jotta minun on itse sanominen.
    Älä ole kauemmin huolissasi. Kun menette naimisiin, muutan
    minä teille."

-- Eikö se ole oivallista, täti? (Vapisee ilosta ja heittäyy hänen
kaulaansa.)

ROUVA FALK.
Mutta --!

OGOOT.
Mutta? Ei ole mitään muttaa enää, katsos! Sillä koskeepahan se sinua.

ROUVA FALK.
Minua? -- Niin, mutta ... _sinun_? Kuinkas sinun on? -- Hagbartin
kanssa?

OGOOT.
No, se asia? -- Niin, minä kerron nyt, kuinka sen oikein kävi. Sillä
nyt saatan sen sanoa. -- Ei, älähän tuosta noin tosissasi ole, täti!
Eihän se mitään ole. Mutta istutaan nyt! (Asettaa tuolia paikallensa,
puhuessansa.) Niin, minun onkin oikein tarvis istua vähän. -- Kas, se
tuli niinkuin odottamaton hyökkäys, -- ikäänkuin takaa. Ei, täti kulta,
älä ole noin huoleisena! Ei tässä ole mitään nyt enää. Se tuli
todellakin eräästä komediasta.

ROUVA FALK.
Komediasta?

OGOOT.
Me näimme yhdessä niinä päivinä, me kaksi, niinkuin muistat: "Kun
naiset sotivat" Scribe'ltä.

ROUVA FALK.
Niin.

OGOOT.
Ja minä ajattelin, niin, minä varmaan sanoinkin: hän on tosiaankin
sentään tyhmä, tuo Henri. Hänen on valitseminen erään voimallisen,
ihanan, innokkaan naisen välillä, joka saattaisi antaa henkensä hänen
edestänsä, -- ja lapsen, joka todellakin on tyhmä, sillä niin hän on,
sitä ei käy kieltäminen, täti, -- ja niinpä valitsee hän tuon
pikkuisen, vähäpätöisen olennon. Se tulee vaan siitä, että hän itse on
vähäpätöinen. -- Ei, minä istun alemmaksi, siten lepään mukavammin.
(Liu'uttaa itsensä aivan alas, käsivarrellansa nojaten rouva Falkin
syliin.) Ah, näin on hyvin! Ja nyt pääset katsomasta silmiini useammin,
kuin itse tahdon, sillä sinä kuuntelet tuota niin kovin juhlallisesti,
ja nyt tulee jotain hupsumaista. -- Yht'äkkiä johtui, näet, mieleeni:
oi Jumala! rouva, se on --, ja hän, tuo vähäinen olento kiharinensa, on
--, ja hän? Mutta Hagbart ei ole vähäpätöinen, hän olisi valinnut
toisin! Enkä tiedä; mutta samassa pöllähti muistiini, että Hagbart aina
ensipäivästä asti oli puhellut sinun kanssasi, ja ainoasti sinun, eikä
juuri ollenkaan minun kanssani, ja _jos_ hän puhui minun kanssani,
puhui hän silloin sinusta. Minä kävin niin kovin murheelliseksi, että
tuntui kuin joku olisi pistänyt sydämeeni, ja sitte -- minä ihan häpeen
sitä nyt -- ei minulla ollut kauemmin rauhaa; suuri tuska valtasi
minut, valveilla ja unissani, ja minua ikäänkuin puristi ympäri
rintaani, kun hän vaan puhutteli sinua taikka sinä häntä. Minä häpeen;
sillä mikä oli luonnollisempi, kuin se, ettei hän milloinkaan väsynyt
sinua puhuttelemasta! Enpähän itsekään väsy.

ROUVA FALK.
Mutta minä en vielä tiedä, ... en ymmärrä vielä --!

OGOOT.
Varro nyt! Ei, älä noin minuun tirkistä! Onhan se jo ohitse!

ROUVA FALK.
_Mikä_ on ohitse?

OGOOT.
Herra siunatkoon, varroppas! Oletpa sinä, täti, vielä kärsimättömämpi,
kuin minä itse. Minä tahtoisin, ettet luulisi minua pahemmaksi, kuin
olen. Ja sentähden täytyy minun ensin kertoa, että minä taistelin.
Itkemällä itkin minä öisin, sillä enpähän saattanut sinulle siitä
puhua; päivisin olin olevinani hurja, ilostunut ja onnellinen, ja
sitte, täti, sitte sanoin eräänä päivänä oikein toden takaa itselleni:
Saattaako se sinua surettaa, että hän rakastaa tätiä korkeammin kuin
sinua? Mikä sinä hänen rinnallansa olet? Ja kuinka oivallista, jos täti
tapaisi jonkun, jota hän voisi suuresti rakastaa, ja jonka minä olisin
johdattanut hänen luoksensa!

ROUVA FALK.
Minun oivallinen Ogootini!

OGOOT.
Niin, nyt en tee itseäni _paremmaksikaan_ sentään, kuin olen. Sillä
aina en olisi saattanut sanoa niin. Oli jotakin, joka yhäti kohosi ylös
jälleen, kuten -- niin, kuten itku. Mutta sitte reipastutin itseni
oikein todella ja sanoin: Vaikkapa oman onnesi uhraisit tädille?
Olisiko siinä kenties liikaa? Ei, ja taasen ja ikuisesti ei! Ja kun ei
hän enää rakasta minua! Enkö siis voisi pakottaa tuota alas? Olisihan
se huonoa, jos en sitä voisi! Minä halveksin sitä, joka ei rakasta
minua!

ROUVA FALK.
Ogoot, minä ihmettelen, rakastan sinua, olen ylpeä sinusta!

OGOOT.
Ah, täti, en milloinkaan ollut tuntenut sitä niin, kuin silloin, mikä
sinä minulle olit! Jos minä taitaisin tehdä jotakin suurta elämässä,
jotakin, joka olisi oikein hyvää tai oikein kaunista, niin sinä sen
olet minuun kylvänyt; sillä minä käyskelin silloin haaveksien kaikkia,
keksiäkseni jotain, millä saattaisin tuon perille; olisin asettunut
mitä nöyrimpään tilaan, ilman ettette olisi kuulleet hiiskausta, ei
huokausta ... ja silloin olit sinä yhä silmäini edessä! Sillä sen
tiesin, että sinä voisit tehdä tämän minun puolestani! Niin, oletpahan
todellakin jo tehnyt sen. Sinä oikein loistit edessäni, täti!

ROUVA FALK.
Ogoot!

OGOOT.
Mutta et sinä näytä niin iloiselta, kuin minä nyt olen! Etkö huomaa
vielä, kuinka se tapahtui?

ROUVA FALK.
Huomaan, mutta loppu?

OGOOT.
Täti kulta, tiedäthän sinä sen! Ei, se on totta! Sitä en saa unhottaa
kertomasta, sillä muuten et käsitä, miksi käytin itseni niin tyhmästi
piispan luona.

ROUVA FALK.
Niin.

OGOOT.
Ylpeissä haaveksimisissani, kuinka kieltäisin itseni, teitä
onnellisiksi tehdäkseni -- tapahtui, näet, välisti, että oikein
raivostuin Hagbartiin, sentähden, ettei hän sanonut minulle mitään, ...
taikka oikeammin, ei mitään ymmärtänyt, ... hän oli kuin unissaan. Eikö
se ole kummallista, että asiat noin saattavat sekaantua toisiinsa? Ja
se oli voimakkaampi, kuin itse luulinkaan; -- sillä kun piispa tahtoi
hylkiä sinua -- tuokin tuli ikäänkuin takaa! -- silloin minä tuiki
kadotin malttini, koska ei Hagbart ollut estänyt tuota, vaan käyskeli
unissaan; en tiedä -- mutta -- niin, näitpä itse, kuinka kävi; se
puhkesi ilmi kaikki tyyni sikin sokin, minä olin kerran taas oikein
häijy ja sinä vihainen, -- ja sitte sovimme jälleen, ja minä matkustin
pois, -- ja sitte, täti --

ROUVA FALK.
Ja sitte --?

OGOOT.
Niin, sitte minä mietin! Kaikki nuot kauniit sanat hänestä, joita
annoit mukaani matkalle, ne kasvoivat ja kasvoivat. Sinä itse tulit
jälleen ihan suureksi, ihan lempeäksi. Tuolla tuntureilla olikin ihmeen
kummallista! Oi, sitä ilmaa, sitä kirkkautta, sitä ääretöntä suuruutta,
kuules! Ja vesi melkein aina tyvennä, niin alhaalla se oli; ja sielläpä
oli, erittäinkin iltaisin, oi, kuinka hiljaista! Ja sitte se ummistui
kuin haava.

ROUVA FALK.
Mikä ummistui?

OGOOT.
Suru, täti. Ei ollut enää mitään estettä. Onhan Hagbart, niinkuin
sanoit, hyvin jalo, todellinen. Ja sinä itse, täti! Te ette olisi
tehneet minulle mitään pahaa, kumpikaan, ei vasten tahtoannekaan. Oi,
kuinka se tieto tuntui hyvältä. Siinä levähdin minä monesti, kunnes
nukuin, istuessani, -- ihan onnellisena. Oi Jumala, kuinka ma rakastan
häntä! -- ja sitte tuli kirje isoäidiltä. --

HANNUS (tulee niin, ettei hän kohta näe Ogootia).
Neiden sanotaan -- Tuossapahan neiti onkin!

OGOOT (nousee ylös).
Sinä oikein säikähytit minua, Hannus!

HANNUS.
Tervetuloa takaisin!

OGOOT.
Kiitoksia.

HANNUS.
Niin, minun ei siis tarvitse lähteä --?

OGOOT.
Ei ikään! Mutta jonkun täytyy lähteä kapineitani tuomaan.

HANNUS.
Tietysti. -- Mutta mikä rouvaa vaivaa?

OGOOT.
Täti? -- Oi Jumala, mikä nyt on?

HANNUS.
Rouva ei ole viime aikoina ollut terveenä.

OGOOT.
Eikö? Mutta, täti! Menenkö --? Tahdotko --? Täti! Mutta, täti!

HANNUS.
Menenkö ehkä tuomaan --

ROUVA FALK.
Ei, ei! -- Mutta sinä, Ogoot, jos menisit -- -- Oi Jumala! --
Juokse ... sisään --

OGOOT.
Lääkepullo punaisella etiketillä?

ROUVA FALK.
Niin. (Ogoot menee.) Hannus, riennä kenraalin luoksi, -- pyydä häntä
tulemaan tänne! Kohta!

HANNUS.
Kyllä, rouva!

ROUVA FALK.
Hannus!

HANNUS.
Kuulen!

ROUVA FALK.
Ota hevonen! Kenties kenraali ei ole kotona, hakemaan siis!

HANNUS.
Kyllä. (Menee.)

OGOOT.
Tässä se on, täti!

ROUVA FALK.
Kiitoksia. Se meni ohitse jo.

OGOOT.
Mutta mitä se on, täti?

ROUVA FALK.
Se on, lapseni, -- se on jotain, joka välisti kohtaa, kun suvi muuttuu
syksyksi.

    Esirippu lankee.

Kolmannen ja neljännen tapauksen välillä vaan muutaman minutin aika,
jona musiki soi. Musiki alkaa ennenkuin esirippu on ehtinyt lankeemaan
alas.



NELJÄS TAPAUS.


Piispan luona. Ilta, ja kynttilät sytytettyinä.


Ensimäinen kohtaus.

Piispa ja rouva Falk, jälkimäinen matkapuvussa, shaali käsivarrella, ja
laukku kädessä, astuvat sisään. Piispa tahtoo päästää häntä hänen
kantamastansa. Mutta hän laskee sen itse pois.

ROUVA FALK.
Suokaa anteeksi, herra piispa, että vaivaan teitä, ja näin myöhään; se
tapahtui eräästä syystä, johon en voi mitään. -- Onko veljenne poika
kotona?

PIISPA.
Ei. Mutta minä odotan häntä; hän on kahdesti hakenut minua iltapuolella
minua tapaamatta.

ROUVA FALK.
Soisin mielelläni asiani toimitetuksi ennen hänen tuloansa.

PIISPA.
Käskenkö siis, että meille annetaan sana, kun hän tulee kotiin?

ROUVA FALK.
Kiitoksia!

PIISPA (soittaa).
Isoäiti sanoi hänen käyneen teidän luonanne tänäpänä kohta kotiin
tultuansa.

ROUVA FALK.
Niin kävi. --

PIISPA (sisään tulevalle tytölle).
Tee hyvin ja ota vaari, koska kandidati tulee kotiin ja anna minulle
tieto siitä.

    (Tyttö menee.)

ROUVA FALK.
Hän on puhutellut isoäitiä?

PIISPA.
Niin.

ROUVA FALK.
Tultuansa --? (Keskeyttää.)

PIISPA.
Tultuansa teidän luotanne.

ROUVA FALK.
Onko hän sanonut mitään?

PIISPA.
Hänen mielensä oli kovin liikutettu. Mutta minä en ole kysynyt
isoäidiltä sen enempää. Minä nimittäin arvaan; -- hän on puhutellut
teitä?

ROUVA FALK.
Niin.

PIISPA.
Ja te, hyvä rouva?

ROUVA FALK.
Minä --? Minä olen nyt täällä.

PIISPA.
Matkustaaksenne pois, jos oikein ymmärrän?

ROUVA FALK.
Matkustaakseni pois. Nyt käy teidän mielenne mukaan, herra piispa.

PIISPA.
Eikä hän saa tietää siitä mitään?

ROUVA FALK.
Ei kukaan -- paitsi se, joka seuraa minua. Minä astun illalla tuohon
englantilaiseen höyrylaivaan.

PIISPA (katsoo kelloaan).
Ei teillä siis ole paljon aikaa.

ROUVA FALK.
Minä tahtoisinkin vaan uskoa teidän käsiinne, herra piispa,
lahjotuskirjan omaisuudestani täällä.

PIISPA.
Sisarenne tyttären hyväksi?

ROUVA FALK.
Ogootin. Hän saa kaikki.

PIISPA.
Mutta viimein sanoitte, rouva --?

ROUVA FALK.
Matkaa varten on minulla kyllä tarpeeksi. Sen jälkeen en kaipaa mitään.
Voin elättää itseni.

PIISPA.
Mutta Ogoot, hyvä rouva? Ettekö odota, kunnes Ogoot tulee kotiin?

ROUVA FALK.
Ogoot tuli kotiin tänään. Hän lepää nyt. Mutta vaununi lähetin takaisin
noutamaan häntä tänne kohta. -- Oletteko siis niin hyvä ja otatte
vastaan häntä ... en tietänyt ketään muuta ... ja lohdutatte häntä --!

PIISPA.
Sen teen, hyvä rouva. -- Minä arvaan, että tämä tuntuu vaikealta.

ROUVA FALK.
Ja tahdotteko koettaa ... saada noitten kahden välin jälleen hyväksi?

PIISPA.
Mutta eiväthän he rakasta toisiansa.

ROUVA FALK.
Ogoot rakastaa Hagbartia. Ja kun he molemmat rakastavat minua, -- niin
ajattelin, että kun minä vaan olen poissa, -- ja he tietäisivät minun
suovan sen, ajattelin, että he löytäisivät toinen toisensa yhteisessä
rakkaudessansa minuhun. -- Toivon niin. He ovat nuoret molemmat.

PIISPA.
Minä teen, minkä taidan, hyvä rouva.

ROUVA FALK.
Kiitoksia! Vielä pyytäisin, että ystävällisesti sallisitte isoäidin
muuttaa maalle Ogootin luoksi, -- taikka Ogootin tänne, kuinka kumpikin
parhain tahtoo, jotta Ogoot saisi huvin hoitaa isoäitiä; sillä hän
pitää isoäitiä hyvänä.

PIISPA.
Ja isoäiti häntä.

ROUVA FALK.
Ja missä isoäiti olisi, sinne kai tulisi Hagbartkin. Vanhus ehkä sitte
auttaisi heitä.

PIISPA.
Minusta on ehdotuksenne oivallinen, ja minä ihmettelen vaan, että
teillä on aikaa ja voimaa ajatella näitä kaikkia.

ROUVA FALK.
Onko isoäiti ylhäällä vielä?

PIISPA.
On; minä tulen juuri nyt hänen luotansa. Hagbart on saattanut hänet
levottomaksi. Hän ei kestä paljon.

ROUVA FALK.
Ehkä on siis paras, etten sano hänelle jäähyväisiä. Olisin muuten
mielelläni sanonut.

PIISPA.
En uskalla myöntyä siihen.

ROUVA FALK.
Oletteko niin hyvä ja sanotte terveisiä minulta -- ja kiitoksia!

PIISPA.
Sen teen.

ROUVA FALK.
Ja pyydätte, että hän -- auttaa --!

PIISPA.
Kovin minun käy sääliksi teitä, hyvä rouva!

ROUVA FALK.
Suokaa minulle anteeksi, teidän korkea-arvoisuutenne, se rauhanhäiriö,
jonka saatin tänne. Se tapahtui vasten tahtoani.

PIISPA.
Minua pahottaa, hyvä rouva, etten ole ennen oppinut tuntemaan teitä.
Niin olisi paljon nyt saattanut olla toisin.

ROUVA FALK.
Älkäämme nyt siitä puhuko.

TYTTÖ (tulee sisään).
Minun käskettiin antaa tämä kortti rouvalle.

ROUVA FALK.
Kiitoksia! -- Kenraali on siis etuhuoneessa?

TYTTÖ.
Niin.

PIISPA.
Onko kenraali Rosen täällä?

ROUVA FALK.
Olen rohjennut pyytää häntä täältä noutamaan itseäni, kun höyrylaiva
viheltää.

PIISPA.
Pyydä kenraalia tulemaan sisään! (Tyttö menee.) Se on siis kenraali
Rosen, joka -- (Keskeyttää.)

ROUVA FALK (etsii jotakin laukustaan).
-- seuraa minua. Hän on minun mieheni.

PIISPA.
Teidän erotettu miehenne?

ROUVA FALK.
Niin.

PIISPA.
Siinä tapauksessa olen minä tehnyt kovin väärin teitä kohtaan, hyvä
rouva.

ROUVA FALK.
Niinpä kyllä.

KENRAALI (tulee. Hän on soreassa matkapuvussa ja näyttää erittäin
kauniilta).
Pyydän anteeksi, teidän korkea-arvoisuutenne, mutta aika on käsissä. --
Hyvä rouva, tämä on teidän?

ROUVA FALK.
Niin. -- Antaisitteko, herra piispa, tämän Ogootille, kun hän tulee? --
Ja autatteko häntä?

PIISPA.
Kyllä, hyvä rouva. Jumala olkoon kanssanne!

TYTTÖ (tulee).
Kandidati on tullut.

ROUVA FALK.
Hyvästi! -- Terveisiä! --

PIISPA.
Teette varmaan enemmän, kuin kukaan meistä olisi tehnyt.

ROUVA FALK.
Se riippuu vaan siitä, kuinka suuresti kukin rakastaa. -- Kiitoksia!
Hyvästi!

PIISPA.
Hyvästi!

    (Kenraali tarjoo kunnioituksella käsivartensa rouvalle;
    tämä tarttuu siihen; he menevät. Piispa saattaa heitä.)


Toinen kohtaus.

HAGBART (tulee oikealta puolelta, katsoo ympärillensä, kummastuu, menee
peräpuoleen, mutta piispa tulee ovessa häntä vastaan).

PIISPA.
Siinäkö olet --?

    (Molemmat astuvat ääneti esiin.)

HAGBART (kovassa mielenliikutuksessa, mutta pidättäen itseänsä).
Minä kuulen äänestäsi, -- ja näen päältäsi, -- että tiedät siitä.

PIISPA.
Sinä luulet minun puhutelleen isoäitiä?

HAGBART.
Niin.

PIISPA.
Niin olenkin. Hän ei ole sanonut juuri mitään. Mutta näenhän minä sen.
Sinä tiedät, että näin sen ennemmin kuin sinä itse.

HAGBART.
Se on totta. Minä olen taistellut taisteluni loppuun.

PIISPA.
Tuskinpa, Hagbart.

HAGBART.
Niin, _sinä_ et luule niin; sen tiedän. Mutta minä sanon sitä elämäni
ratkaisevaksi voitoksi. Minä rakastan rouva Falkia. Ja hän rakastaa
minua.

PIISPA.
Jollet olisi tuommoisessa mielenvimmassa --

HAGBART.
Se ei ole vimmaa, se on onnea. Mutta täällä, sinun luonasi, -- niin, en
ole tullut pyytämään sinun siunaustasi; menköön menoansa ilman sitä!
Mutta minä olen tullut sanomaan sitä sinulle; sillä se on
velvollisuuteni. -- Onko se sinusta paha?

PIISPA.
On.

HAGBART.
Setä, se loukkaa minua.

PIISPA.
Poikani!

HAGBART.
Se loukkaa minua hänen tähtensä ja itseni tähden. Sinä et tunne meitä
kumpaakaan.

PIISPA.
Istummeko puhumaan keskenämme, Hagbart?

HAGBART.
Minä pyydän, ettet yritä mitään taivutusta.

PIISPA.
Ole huoleti! Minä pidän tunteesi arvossa. Ja minä tiedän nyt, että hän
on sen ansainnut.

HAGBART.
Mitä sanoit?

    (He istuutuvat.)

PIISPA.
Hyvä Hagbartini, suo minun kohta tunnustaa,  että minäkin olen kokenut
jotain viime tapausten jälkeen. Ja siitä olen oppinut tietämään, etten
ollut oikeassa rouva Falkin suhteen.

HAGBART.
Toden tottako?

PIISPA.
Minä olen päättänyt hänestä sekä liian aikaisin, että liian ankarasti.
Se on yksi helmasyntejämme. Ja olen liian paljon noudattanut ihmisten
mieliä, liian vähän tuntenut sitä rakkautta, joka antaisi rohkeutta
tehdä hyvää. Hänestä, jota katsoin vähemmän-arvoiseksi, olen oppinut
tietämään sen.

HAGBART.
Sinä et tiedä, kuinka kiitolliseksi teet minut noilla sanoilla -- ja
onnelliseksi!

PIISPA.
Minä sanon vielä. Sen kautta, että teimme väärin häntä vastaan,
viettelimme sinutkin, joka silloin vielä uskoit meitä, tekemään väärin
häntä vastaan, ja nuorison tapaan vielä ankarammin, kuin me itse. Tämä
synnytti sinussa vasta-vaikutuksen, joka johdatti rakkauteen. Jos
rakkaus oli synti, olimme me syypäät siihen.

HAGBART.
Mutta se ei ole mikään synti.

PIISPA.
Ei. Mutta sinun tietosi siitä, että me katsoisimme sitä synniksi,
kiivastutti sinun oikeuden tuntoasi ja enensi rakkauttasi. Sinä olet
jaloluontoinen.

HAGBART.
Oi Jumala, kuinka olen sinua tästälähin rakastava, setä!

PIISPA.
Sentähden olen istahtanut kanssasi, Hagbart, pyytääkseni anteeksi
sinulta. Ja häneltä! Ja siltä kansaltakin, jota minun tulee johdattaa,
mutta johon en tarpeeksi luottanut. Sillä siinäkin ovat useimmat hyviä;
he olisivat seuranneet, jos minulla olisi ollut miehuutta mennä edellä.

HAGBART (polvillaan).
Minä kunnioitan sinua enemmän, kuin milloinkaan, ja enemmän, kuin
kukaan sinua koskaan on kunnioittanut!

PIISPA (on noussut seisoalle).
Tule, Hagbart!

HAGBART (nousee ylös ja heittäytyy hänen puoleensa).
Setä!

PIISPA.
Onko sinulla kyllin luja rakkaus kestää --

HAGBART.
Oi, kaikkia!

PIISPA.
Sillä välisti saamme rakkauden, että se opettaisi meitä uhraamaan.

ISOÄITI (tulee).
Kuulin Hagbartin äänen!

HAGBART.
Mummu! (Sekä hän että piispa menevät häntä vastaan.) Mummu! Oi taivaan
Jumala, kuinka olen onnellinen!

    (Tarttuu hänen toiseen käsivarteensa.)

ISOÄITI.
Onko se totta?

PIISPA (joka tarttuu hänen toiseen käsivarteensa).
Ällös käykö yksin.

ISOÄITI.
Kuulin Hagbartin äänen; -- se oli ihan luja, ja niinpä arvelin: nyt on
jotakin tekeillä.

HAGBART.
Eikäpä olekaan mitään muuta kuin hyvää! Setä suostuu, setä on jalo,
setä tekee kaikki, kaikki hyväksi jälleen -- ja enemmänkin! Oi Jumala
-- mummu, ettäs olet noin vanha! Mieleni tekisi kantaa sinua
käsivarsillani ja juosta ympäri.

ISOÄITI.
Ei, sitä saat olla tekemättä. (Talutetaan paikallensa.) -- No --?
Mitähän muuta?

HAGBART.
Mitä muuta? En tiedä mistään muusta! Ei ole mitään muuta.

PIISPA.
On, Hagbart, on muutakin.

HAGBART.
Sanot sitä kovin totisesti? Sinä _olet_ aivan totinen -- jopa
liikutettukin --? Setä!

    (Vaunut kuuluu tulevan.)

PIISPA.
Varros vähän, poikani! Varros vähän!

    (Menee ulos pääovesta.)

HAGBART.
Mummu kulta, mikä nyt lienee?

ISOÄITI.
En tiedä. -- Mutta onni on usein hyvän lyhyt.

HAGBART.
Onni on lyhyt? Mitä se on? Oi taivas, mummu, -- älä kiusaa minua!

ISOÄITI.
Todellakin, minä en tiedä mitään. -- Vaan sen --

HAGBART.
-- Vaan -- Mitä? --

ISOÄITI.
Että setäsi oli minun luonani, kun rouva Falk ilmotettiin tulleeksi.

HAGBART.
Rouva Falk? Onko rouva Falk käynyt täällä? Nyt?

ISOÄITI.
Juuri vastikään.

HAGBART.
On siis jotain tekeillä! Kenties se oli hän, jota setä. -- (Syöksee
ylöspäin; ovi avataan; piispa astuu sisään Ogootia taluttaen.) Ogoot!

OGOOT.
Hagbart! -- (Levotonna.) Eikö täti ole täällä?

CORNELIA (joka on seurannut piispan ja Ogootin jälessä).
Kah, isoäiti!

    (Menee hänen luoksensa.)

PIISPA.
Ogoot kulta! Kasvatus-äitisi pyysi minut antamaan tämän kirjeen
sinulle.

HAGBART.
Kirjeen --?

ISOÄITI.
Mitä tämä on? Annas minun katsoa!

    (Cornelia kääntää hänen tuolinsa puolittain toisia kohden.)

HAGBART.
Lue ääneen, Ogoot!

OGOOT (lukee).

    "Armaisin!

    Kun saat tämän kirjeen olen minä -- lähtenyt pois. Minä rakastan
    sitä, jota sinä --"

(Huudahtaa kovasti ja kaatuu. Piispa ottaa vastaan hänet.)

ISOÄITI.
Hän on lähtenyt?

CORNELIA.
Hän rakastaa sitä, -- jota --? -- Oi Jumala, katsokaa Hagbartia!

PIISPA.
Cornelia! (Tämä rientää piispan luoksi; he laskevat alas Ogootin.
Cornelia seisoo hänen vieressänsä. Piispa kääntyy.) Hagbart! (Tämä
syöksee hänen syliinsä.) Miehuutta, poikani! miehuutta!

    (Äänettömyyttä.)

ISOÄITI (nousee seisoalle).
On siis taas noitten suurten tunteiden aika palannut!

    Esirippu lankee vitkaan.





*** End of this Doctrine Publishing Corporation Digital Book "Leonarda: Näytelmä neljässä tapauksessa" ***

Doctrine Publishing Corporation provides digitized public domain materials.
Public domain books belong to the public and we are merely their custodians.
This effort is time consuming and expensive, so in order to keep providing
this resource, we have taken steps to prevent abuse by commercial parties,
including placing technical restrictions on automated querying.

We also ask that you:

+ Make non-commercial use of the files We designed Doctrine Publishing
Corporation's ISYS search for use by individuals, and we request that you
use these files for personal, non-commercial purposes.

+ Refrain from automated querying Do not send automated queries of any sort
to Doctrine Publishing's system: If you are conducting research on machine
translation, optical character recognition or other areas where access to a
large amount of text is helpful, please contact us. We encourage the use of
public domain materials for these purposes and may be able to help.

+ Keep it legal -  Whatever your use, remember that you are responsible for
ensuring that what you are doing is legal. Do not assume that just because
we believe a book is in the public domain for users in the United States,
that the work is also in the public domain for users in other countries.
Whether a book is still in copyright varies from country to country, and we
can't offer guidance on whether any specific use of any specific book is
allowed. Please do not assume that a book's appearance in Doctrine Publishing
ISYS search  means it can be used in any manner anywhere in the world.
Copyright infringement liability can be quite severe.

About ISYS® Search Software
Established in 1988, ISYS Search Software is a global supplier of enterprise
search solutions for business and government.  The company's award-winning
software suite offers a broad range of search, navigation and discovery
solutions for desktop search, intranet search, SharePoint search and embedded
search applications.  ISYS has been deployed by thousands of organizations
operating in a variety of industries, including government, legal, law
enforcement, financial services, healthcare and recruitment.



Home