Title: Aumolan emäntä - Novelli
Author: Bergman, Johan Albert, 1844-1924
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Aumolan emäntä - Novelli" ***


AUMOLAN EMÄNTÄ

Novelli


Kirj.

J. A. B. [J. A. Bergman]


Porvoossa 1885,
Werner Söderström, kustantaja.
Helsingissä Suom. Kirj. Seuran kirjapainossa.



I.


M:n pitäjä on kauniimpia Pohjanmaalla, jota, verraten Suomen muihin
maakuntiin, mielitään moittia jonkinmoisesta yksitoikkoisuudesta.
Valtava joki saarineen ja lisäjokineen, sekä pari isompaa mäkeä, joista
näkyala varsinki illoin ja aamusin on viehättävä yli tuon laaksossa
olevan kirkonkylän, antavat tälle paikkakunnalle vaihtelevaisuuden,
jommoista ei likiseuduilla tavata.

Alhaisella joen äyräällä sijaitsee Aumolan talo. Rakennusten koko,
korkeat akkunat, valkaistut uuninpiiput katolla ynnä komea portti
kahden päärakennuksen välillä: kaikki osoittaa omistajansa mahtavuutta.
Kolmekymmentä raavasta, kuusi hevosta ja lukuisa lammaslauma ovat
eläviä esimerkkejä tästä talon vankkuudesta.

Talon ympäristöt ovat jotenki kauniit. Isot koivut, joiden kyljissä
usean Manalle menneen nimi säilyy, ympäröivät taloa kolmelta puolelta.
Etempänä joesta kohoaa vankka kuusimetsä, jota, kesä-illan tyyneydessä,
käen kukunta ja rastaan sointuvat suruliverrykset kajahuttavat.
Mieluisasti kääntyy katsojan silmä tuonne joelle, varsinki kun se
rasvatyynenä loistaa laskevan auringon valossa ja sorsaparvi äänetönnä
lipuu riippakoivujen ja leppien varjostamaan lahteen joen toisella
puolen, tai kun sen pinta värähtelee hopeanhohtavana vienon tuulosen
puhaltaessa ja jono "kolmilaitoja" täysissä purjeissa kulkee ohitse.

Aumolan isommassa rakennuksessa on, porstuaan tullessamme, oikealla
kädellä kaksi isohkoa kamaria, vasemmalla iso pirtti, jonka takana myös
on kaksi kamaria. Pirtissä on iso takka, jossa loimottava valo pimeänä
aikana niin ystävällisesti valaisee pirtin tummia seiniä ja valkoista
lattiaa; veistinpölkky, kehruurukki, kangastuolit, pitkä pöytä, rahit
y.m. tavalliset nähtävät talonpojan pirtissä ja uunin päällä tuo
pohjoismaiden asukasten paratiisi, jossa ruotivanhus venyy pitkää
pituuttaan yhtä onnellisena kuin lazarooni päivänpaisteessa kirkon
portailla jossaki Italian kaupungissa.

Kamarit porstuan oikealla puolen ovat vieraita varten. Seinillä riippuu
kuvia, moniaat esitellen, vähemmän onnistuneessa muodossa, Vanhan
Testamentin tapahtumia, toiset kuvaillen mainioita henkilöitä historian
alalta, vielä toiset sisältäen onnentoivotuksia isäntäväen häiden
ajalta, jotka tilattua on tehnyt joku runollinen luonne markasta tai
puolestatoista kappaleen, teksti reunustettuna kukkaruukuilla,
enkeleillä j.n.e.

Pienellä puolella eli pienemmässä rakennuksessa on porstuan toisella
puolen iso maitokamari viidellä hyllyrivillä, täynnä valkoisia
hulikoita, jotka sisältävät Kekrin antimia. Toisella puolen porstuaa on
pirtti ja kaksi kamaria, toinen vanhan emännän asuinhuone, toinen
"romukamari".

Luokaamme nyt silmäys isäntäväkeen tässä talossa.

Aumolan isäntä -- Esa -- oli, kertomuksemme kun alkaa --
30-vuotias. Hän oli ruumiiltaan roteva, mustaverinen, rokonarpinen,
käytöksessään arvoisa ja ystävällinen. Vaikka hän pääasiallisesti
piti itseään maanviljelijänä, ei hän ollut ensinkään laiminlyönyt
henkensä vaurastumista lukemisen kautta ja täten luonnolliselle
teräväjärkisyydelleen hankkinut melkoisesti pätevän tieteellisen
perustuksen ja sisällön. Nämät edut yhdistettyinä luotettavaan
luonteesen, kohottivat Esan ylemmä vertaisiaan pitäjäässä. Tämä etevyys
ei voinut olla herättämättä kateutta useissa, joita Esa esti
kunnallisella alalla ensimäisinä ilmaantumasta. Huhuja pantiin
liikkeelle hänestä e.m. että hän katovuosina oli myynyt viljaa hyvin
kalliista hinnasta ja armottomasti "nylkenyt" köyhiä. Ei ole
kieltäminen, että näissä huhuissa oli osaksi perääki: että Esa
katovuosina jyväkauppansa kautta oli rikastunut, vaan ei hän siltä
ollut köyhiä nylkenyt, vaan päin vastoin useille heistä ilmaiseksi
lahjoittanut viljaa.

Kumppanikseen elämän huolissa ja iloissa oli Esa valinnut erään ison
talon tyttären, joka myös kauneutensa kautta oli tyttönä ollessaan
kosolta ko'onnut kosioita ympärilleen. Helenalla olivat hienot kasvojen
piirteet, solakka vartalo ja miellyttävä käytös. Näistä ulkonaisista
eduistaan ei Helena osoittanut olevansa tietämätön; tahtoivatpa moniaat
syyttää häntä ylpeydestä. Hänen käytöksessään useita kohden ilmestyiki
jonkinmoinen ylpeys, vaan tämä ylpeys ei perustunut noihin ulkonaisiin
etuihin, vaan siihen, että Helena ei voinut olla julkisesti
osoittamatta ylenkatsettaan kaikenlaista ahdasmielisyyttä vastaan,
ilmestyipä se sitte kauniissa tai rumissa, rikkaissa tai köyhissä.
Muutoin Helena oli hyväsydämminen, varsinki köyhiä vastaan.

Viisi viikkoa ennen kertomuksemme alkua oli tälle pariskunnalle
syntynyt perillinen, jolle kasteessa pantiin nimeksi Valpuri.

Lovisa -- Helenan äiti -- oli, lapsensa kun naitiin, muuttanut
Aumolaan, sillä häneltä oli mies kuollut viisi vuotta sitten.
Miesvainajansa kanssa Lovisa ei ollut elänyt aivan kehuttavan
onnellisesti, sillä mies oli ollut erittäin itara, josta syystä Lovisa
ainoastaan petollisuudella oli saanut hankituksi itselleen
välttämättömimmät tarpeet. Vähitellen oli Lovisa tullut vakuutetuksi
siitä, ettei valhetteleminen ja petollisuus olleet mitään moitittavia
puolia, kun muka pakosta tapahtuivat. Lovisa oli ulkomuodoltaan
pulskannäköinen, mieleltään iloinen ja vasta 45 vuoden ikäinen.

Perheesen kuului vielä Esan lähes 70-vuotias isä, joka vietti
vanhuutensa päivät poikansa luona. Vanhus ei vähän ylvästellyt poikansa
etevyydestä, jonka hän, jotenki suotta, piti perintönä itsestään. Esan
ylevä mieli ei kuitenkaan tullut loukatuksi siitä, että vanhus silloin
tällöin julkisesti puhui siitä, "mikä Esa nyt olisi ilman semmoisetta
kasvatuksetta, kun hän, (E), oli nauttinut", josta, sivumennen sanoen,
ei ollut liioin kerskailemista.

Vähän alempana joen varrella kuin Aumola ja sen toisella puolen näemme
korkealla joen töyräällä talon, joka kaikissa suhteissa oli edellistä
vähäpätöisempi. Pilveisen talo maalaamaton, kun Aumolan talo oli
punaiseksi maalattu eikä siinä ollut kun yksi päärakennus viidellä
akkunalla joelle päin.

Pilveisen isäntä, Tapani, oli Esaa 2 vuotta vanhempi. Hän oli
lyhytläntä, sievännäköinen mies, erittäin huolellinen pukunsa ja
ulkonaisen siisteytensä suhteen. Kylään mennessään hän harjasi
hiuksensa erittäin huolellisesti ja puhdisteli vaatteitaan, nykkien
niistä hyppysillään villan hiutaleita ja muuta tarttuvaa sekä
silitellen niitä vuorotellen su'alla ja kastetuilla sormenpäillä.
Liikunnoissaan Tapani oli hyvin säännöllinen: käveli sysäämällä
sivujaan vuorotellen eteenpäin ja väännellen ruumistaan. Hänen
puheessaan ilmestyi myöski joku ruuvimaisuus, jota hän keskusteluissaan
vaimonsa kanssa, läheisen tuttavuuden vuoksi, ei katsonut
tarpeelliseksi aina noudattaa. Vaimoihmisiä Tapani aina silmäili
suurella tunteellisuudella, josta hänen arvoisa vaimonsa ei ollut
miehelleen kiitollinen. Koska tämä "parempi puolisko" Tapania tahtoi
joskus liianki ankarasti aisoissa pitää, niin Tapani, kostaakseen,
mulkoili ja puhutteli naisia "kaikesta sielustaan ja mielestään",
pitäen tämmöistä menettelyä terveellisenä vastapainona vallanhimoiselle
vaimolleen. -- Muutoin Tapani oli siisti mies: ei juonut, ei edes
tupakoinut. Tapanin arvoisa puoliso -- Sofia -- oli pitkä ja hoikka, ei
ruma eikä erittäin kauniskaan (Tapanin arvostelun mukaan). Hänen
kellertäväin silmäinsä iskut osoittivat, mikä päättäväisyys asui
hänessä. Sofian äiti oli hääiltana sanonut Tapanille: "suoloista ei
sinulle tule puute, kun Sofian saat", johon lohdutukseen Tapani hiukan
ylimielisesti oli vastannut: "minä pidänki suolasta". Palvelusväki
tunsi kyllä, ett'ei ollut kissanpoika niskassa, kun Sofia heitä joskus
kosketteli ja Tapanikin tavallisesti alistui vaimonsa valtikan alle.
Joskus hän kuitenkin piti puolensa, jolloin vähäinen perhekohtaus,
"elämää täynnä", suoritettiin, joka päättyi joko niin, että Tapani sai
pari ankarata korvapuustia tai niin, että hän uhkasi hakea paremman
akan, ja tosiaanki lähti karkuun, jolloin Sofia lähti häntä
palauttamaan ja torumalla sekä itkemällä sai Tapanin kotiinpäin
kääntymään. Sitten sovittiin vakuutuksilla, että "tämä oli viimeinen
kerta", koko ilmoitus kuitenkin oli vielä vähemmän luotettava, kun
silmänkääntäjien y.m., kosk'ei nuo viime kerrat olleet pari tai kolme,
vaan lukemattomia.

Tapanilla ja Sofialla oli yksi poika, Hannu, joka kertomuksemme
alkaessa alotti toista ikävuottaan.

Noin kolme virstaa Pilveisten talosta ylöspäin jokea eikä juuri sen
varrella asui pari kertomuksemme päähenkilöä. Takalon torpasta oli
puoli vuotta sitte kuollut mies, joka jälkeensä jätti lesken ja kolme
lasta. Nuorin lapsista, joka kertomuksessamme on valtaava hyvin
tärkeän sijan, oli, kertomuksemme alulla viisi viikkoinen, vanhin
kahdeksanvuotias ja keskimäinen viiden vuoden vanha. Kaksi lasta oli
kuollut. Leski -- Elsa -- oli kolmenkymmenen ijässä, jotenki tavallinen
sekä ruumiin että sielun puolesta. Elävä mieliala johti hänet
usein puhelemaan enemmän kuin tarve vaati ja kun hänen muistinsa
joskus petti, puheitaan korjailemaan, joka tapa vähensi niiden
luotettavaisuutta, niin että löytyi pilkkasananparsi: "ta'attu kuin
Takalon Elsan puhe". -- Lesken varat olivat vähänlaiset, vaan hän oli
tytyväinen tähän vähäänki.

Kertomuksessamme ilmestyy useita muita henkilöitä, kuin yllämainitut,
vaan, ollen sivuhenkilöitä, emme katso tarpeelliseksi niitä ennakolta
esitellä.



II.


Oli muuan noita Pohjolan valoöitä, joiden omituista suloa eteläiset
maat eivät voi aavistaa. Linnut olivat hetkeksi vaienneet laulustaan,
paitsi laulurastas, joka viitikossa ihastuksen sekaisella surulla
lauloi Pohjolan kesän suloutta ja lyhyyttä.

Ihmislapset olivat levottomasta hyörinästä vihdoin vaienneet lepohon.
Sofia, Pilveisen emäntä, oli pari tuntia nauttinut vähemmän levollista
unta, kun hän äkkiä heräsi, kuullen koiran, Hallin, haukkuvan. Sofia
herätti miehensä ja käski hänen mennä katsomaan, mitä koira haukkui.
Näin valoisana aikana ei ollut varkaita, kaiken todenmukaisuuden
mukaan, liikkeellä.

Tapani nousi, hieroen silmiään makean unen jälestä ja meni pihalle.
Halli istui joen töyräällä, vaan ei enään haukkunut, katselihan vaan
virtaan. Tapani, luodessaan silmänsä vettä kohden, näki kaikenlaisia
esineitä, niinkuin halkoja, airoja, lautoja, aidaksia, heinätukkoja,
tuohta j.n.e. lillivän virtaa alas. Maalle vedetyn venheen perää vasten
loiskuivat virran väreet ja osittain tätä ääntä, osaksi noita outoja
esineitä Halli oli haukkunut. Kun se näki isäntänsä, juoksi se hänen
luo, veti häntä hampaillaan takin helmoista rantaan päin, vikisi ja
haukuskeli hiljaa, vaan Tapanin kieltämisen johdosta se lopetti nuo
mielenosoitukset.

Tapani kiiruhti pirttiin herättämään renkiään, joka ajahutteli pirtin
seiniä korsauksillaan; he riensivät yhdessä rantaan ja vetivät venheen
ylemmä. Sitten he istuivat törmälle katsomaan tulisiko tulva äkkiä
lisääntymään.

Hiljaa, tasaisesti, vastustamatta laajenivat Vellamon valtakunnan
rajat. Niinkuin nuorukaisen rinta oudoista tunteista paisuu, kun hän
kasvatuksen ja lukemisen pakosta löysätään, niin nyt virta, luotuaan
yltään jäiset kahleensa, alkoi paisua.

Tämä oli jotaki ylevätä, vaan samassa myöskin oli vaara tarjona.
Peljättävä on elementtien voima. Kauhea on valkea, taistellessaan
tulipunaisessa manttelissaan, ahnaalla kielellään ahmien saalistaan ja
samalla jo urkkien uutta. Kellon läppäykset, torven toitotukset,
romahtavat rakennukset ja ihmisten huudot ilmoittavat kyllin ilmoille,
että hätä on käsissä.

Kuitenki valkean uhka, jos se aikoinaan huomataan, voidaan rajoittaa.
Aivan erilainen vihollinen on vesi. Se ei herätä melua, sillä jos sen
tuhontuottava tulo kuinkaki aikoinaan huomataan, ei sitä voida estää.
Se kohottaa kostean povensa ja hiljaa se sulkee kylmään syleilykseensä
ihmisen ahkeruuden työt kymmenien peninkulmien laajuudelta samalla
hetkellä.

Sofia alkoi jo kaivata miestään ja vähemmin peljäten, oliko joku
onnettomuus häntä kohdannut (jota hän ei uskonut), kun katsoakseen,
mihin hän oli joutunut ja kenen seuraan, puki Sofia hiukan yllensä,
avasi oven ja astui portaille. Silloin hän näki Tapanin istuvan mäellä
rengin vieressä.

"Tännekö ai'ot yöksi jäädä?" kysyi Sofia äänellä, johon hän koetti
saada jonkun prosentin kohteliaisuuttaki sekoitetuksi. "Katso luontoa!"
virkkoi Tapani, ojentaen kätensä virtaa kohden. "No niin", sanoi Sofia.
"Tulva ei voi meitä vahingoittaa".

"Ei meitä", kertoi Tapani. "Mutta Aumolassa voi vaara olla tarjona".

"Aikoisitko sitten apuun lähteä?" kysyi Sofia hiukan ivaavasti.

"Ihmisen velvollisuus on auttaa lähimmäistään", virkkoi Tapani.

"Se on totta", virkkoi Sofia lisäten itsekseen, "varsinki jos autetut
ovat auliita korvaamaan vaivamme". Sitten hän, hetken mietittyään,
virkkoi, "voithan mennä apuun".

Tapanin silmissä ilmestyi suuri tyytyväisyys, jonka Sofia katsoi
tarpeelliseksi pitää kohtuuden rajoissa lisäämällä: "minä tulen
mukaan".

Arvoisa pariskunta astui nyt sisälle lisäämään vaatteita ylleen.

"Nyt yösydännä piti liikkeelle lähdettämän!" morisi renki Antti,
katsellen vihaisesti meneviä. "Ja akka mukaan! Tietysti tarvitsee pässi
paimenta!"

Hän meni pirttiin. Hetken kuluttua tulivat Tapani ja Sofia ulos. Pieni
Hannu oli uskottu piian huostaan.

"No, mihin Antti-toljake katosi?" kysäsi Sofia.

"Pirttiin tietenki" jupisi Tapani ja astui pirttiä kohden.

Sofia seurasi häntä. Kun Tapani avasi pirtin oven makasi Antti
vuoteella ja vaikeroi, väännellen ruumistaan.

"Mitä möliset?" vinkasi Sofia. "Ylös heti!"

"Mutta on niin kauhea poltto sydänalan paikoilla", änkytti Antti. "Se
on aivan turvonnut".

"Kyllä minä sinun turvotan", virkkoi Sofia. "Minä noudan tallista
ruoskan ja jos et --."

"Oih!" huusi Antti ja nousi vuoteeltaan. "Vieläkö kipeää
pieksettäisiin! Ei, sitä en tosiaan siedä. Ennen tahdon hengen
hieverinä vetää luuni eteenpäin, vaan syyttäkää sitten itseänne, jos
jotaki seuraa".

"Jos jotaki seuraa!" kertoi Sofia, "mutta minä tiedän, ettei mitään
seuraa, ei juuri mit'ikään".

Nyt laskeutiin rantaan, lykättiin venhe vesille ja Tapani istui perään,
Sofia keskelle ja Antti airoille asettui. Kuljettiin rantaa ylöspäin
jonkun matkaa ja sitten poikki joen Aumolan rantaan.

Sauna tässä rannassa oli jo veden vallassa. Tapani laski venheen saunan
ovelle ja tirkisteli sisään ra'ollaan olevasta ovesta.

"Jumala paratkoon!" huudahti Tapani. "Saunan lavalla makaa mies."

"Mies?" kysäsi Sofia. "Miksi mies siellä makaa?" "Luulenpa -- oikein --
Esan isähän tuo on".

Tapani oli oikeassa. Esan isä, joka hyvin rakasti lämmintä, oli
kylpemisen jälkeen mennyt saunan lavalle maata. Kevätpuoleen kun
huoneita ei sanottavasti lämmitetty, oli tuommoinen lämpö
harvinaisuutensa vuoksi tavallista suloisempi.

Vesi oli jo kahden kyynärän korkeudelta peittänyt saunan lattian.
Lavalle ei ollut vedenpinnasta kuin kyynärä. "Tulkaa pois, muudoin
hukutte!" huusi Sofia.

Vanhus heräsi, hieroi silmiään ja kääntyi tulijoihin päin. Nyt hän
säpsähti niin, että oli lavalta alas vyörymäisillään.

"Herra siunatkoon", huusi hän. "Tulvako nyt on?"

Tapanin täytyi venheestä astua veteen, sillä venhe ei mahtunut saunan
ovesta sisään. Vanhus otti nyt Tapanin kaulasta kiinni ja tämä kömpi,
kuin Aineias Troijan häviön jälkeen, pois surman suusta.

Nyt kiiruhdettiin herättämään talon väkeä.

Pian olivat kaikki jalkeilla. Aittoja ruvettiin tyhjentämään. Jauho- ja
jyväsäkkiä kannettiin pihalle. Vesi oli jo tunkenut alimmaisen aitan
ovesta sisään. Kohta jo toisenkin aitan lattia oli veden alla.

Aamupuoleen alkoi vihdoin tulva asettua. Se seisoi useita tuntia
samalla korkeudella ja alkoi sitten vihdoin laskea.

Kun kaikki onnellisesti oli saatu pelastetuksi, käski Esa kaikki
pirttiin pienelle puolelle, jossa virvoituksia tarjottiin. Palvelusväki
asettui sitten levolle. Tapani ja Sofia vielä hetkeksi jäivät
pakinoimaan.

"Minun on mahdotonta sanoa", alotti Esa, "kuinka suuressa
kiitollisuuden velassa olen teille".

"Siitä ei ole puhumista", virkkoi Sofia. "Emme ole palkan vuoksi
auttaneet, vaan ainoastaan ystävyyden vuoksi".

"Sen arvaan", virkkoi Esa. "Vaan jotenkin haluan teitä palkita.
Sanokaa, kuinka voin teille kiitollisuuteni osoittaa".

"Hm. -- Sinä olet aina niin hyväntahtoinen ja kun sinä palkitset, niin
palkitset kelpo lailla, niin sanovat kaikki ihmiset", virkkoi Tapani,
silitellen sormillaan lakkinsa reunaa. "Mutta me emme tahdo mitään
palkkaa".

"Niin tosiaankin, me emme tiedä mitä edes tahtoisimme", lisäsi Sofia.
"Mutta jos jonkun päivän kuluttua joku toive mieleemme johtuisi, niin
tahdomme sen hyväntahtoisuutesi vuoksi ilmaista. Vaan päätoiveemme on,
että ystävyys välillämme säilyy".

Kun nyt sydämmelliset jäähyväiset oli sanottu, läksivät Pilveiset
Aumolasta.

Tapani ja Sofia olivat varsin hyvällä tuulella, vaan Antti tirkisteli
synkästi eteensä. Aamuaurinko oli jo kohonnut hyvän matkaa taivahalle,
kun Pilveiset asettuivat levolle. -- Tapani ja Sofia tuumailivat hiukan
palkinnoita, vaan säästivät enemmät mietteet huomiseksi ja vaipuivat,
väsyneinä vaivoistaan, syvään uneen.



III.


Kun Tapani heräsi, oli päivä melkein puolessa. Sofia tuli kohta
kahvinkeitosta ja kun hän astui kynnyksen yli, huokasi Tapani: "mikä
kumma uni!"

"Noo -- oh?" kysyi Sofia.

"No, se nyt oli aivan hullutusta. Ei kaikkia unia kehtaa kertoakaan",
mutisi Tapani haukotellen.

Sofia, joka alkoi peljätä, että Tapani oli nähnyt unta jostaki muusta
vaimonpuolesta kuin hänestä, herkesi nyt utelemasta Tapania ja näytti
tyytymättömältä.

"Rakas Sofia", virkkoi Tapani, joka suunnille arvasi Sofian mielen
juoksun, "minä näin unta Hannustamme vaan, ja -- uskotko -- Aumolan
Valpurista, että -- että he olivat pariskunta".

"Jaa -- hah -- Tiedätkö, että tuo unesi on ollut mulla hereilläki
mielessä", virkkoi Sofia, ojentaen kahvikupin miehelleen. "Emme voi
parempaa palkintoa avustamme pyytää, kuin että nuorista tulee
pariskunta. Me tulemme silloin liittoon pitäjän mahtavimman talon
kanssa ja Hannu saa periä Aumolan omaisuuden".

"Mutta siihen kuluu aikaa, ennenkun se liitto voi tapahtua", sanoi
Tapani. "Kahdenkymmenen vuoden kuluessa voimme tomuksi muuttua ja
silloin Hitto ja perintö ei meitä ilahuta".

"Mutta varma tieto niistä voi meitä jo nyt ilahuttaa", väitti Sofia.
"Miten siitä voi tulla kysymyskään nyt vielä?" virkkoi Tapani.

"Siten, että nuorukaiset nyt jo kihlataan toisilleen", sanoi Sofia.
Tapani katseli tarkoin Sofiaa, ikäänkuin tarkastellen, olisiko hänellä
aivot aivan paikoillaan.

"Vaikka vaimoihmiset tavallisesti liikkuvat vähemmän kuin miehet, niin
he joskus tuntevat asioita paremmin kuin miehet", alotti Sofia, luoden
Tapaniin kellertävät silmänsä. "Ja he joskus kuulevat enemmän kuin
miehet. Minä tiedän Venäjällä olevan tapana, että ystävällisten
perheiden lapset jo piennä kihlataan toisilleen. Ja sitä tapaa sopisi
Suomessaki kerran koettaa; sopisipa hyvinki".

Tapani ällistyi, vaan ei julkaissut ajatuksiaan. "Minä siis pyydän
Valpurin Hannulle; siinä kaikki", virkkoi Sofia. "Pyydä vaan", sanoi
Tapani, joka tiesi, että kieltäminen el mitään vaikuttaisi. "Mutta
minäki ai'on pyytää jotaki". "Pyydä, pyydä", sanoi Sofia, "kunhan minä
ensin olen pyytänyt". Kun ei hän sen enempää kysellyt Tapanilta, ei
tämäkään ilmoittanut aikomuksiaan. Kumpiki odottivat huomispäivää, joka
oli pyhä, jolloin aikoivat lähteä Aumolaan.

Pyhänä heti jälkeen puolen päivän otti Tapani su'an laatikostaan ja
verkatakin ullakosta ja rupesi puhdistamaan takkiaan. Sitten hän
asettui kahvikupinsuun kokoisen peilin eteen, joka riippui akkunan
välipuitteessa ja suki hiuksiaan hyvin huolellisesti. Tämän tehtyään
hän, su'an toisella puolella, jossa myös oli harjaksia, kihnutteli
saappaitaan sillä kiiltovoiteen jäännöksellä, joka vielä oli jäljellä
suan harjaksissa. Sofia voiteli hiuksensa kerma-öljyllä, puki ylleen
punarantuisen hameen ja viheriän nutun sekä ruskeankeltaisen huivin ja
oli tässä puvussa hyvin "silmäänpistävä".

Nyt mentiin rantaan. Tapani sysäsi venheen maalta, asettui tuhdolle ja
antoi Sofian mennä perää pitämään. Hannu pantiin venheen pohjalle.

Samassa kulki Luopion isäntä ja emäntä ohitse. "Aiotteko meille?" kysyi
Sofia äänellä, joka odotti kieltävää vastausta.

"Emme suinkaan", virkkoi Luopion emäntä, joka vähän närkästyi ja,
tämmöisissä tiloissa niin tavallisella kohteliaisuudella, pisti pienen
valheen. "Mihin matka?"

"Aumolaan", vastasi Sofia ja kuiskasi samassa Tapanille: "Pyydetään
heidät mukaan -- vieraiksi miehiksi".

"Tehdään niin", virkkoi Tapani.

"Lähtekää Aumolaan", sanoi nyt Sofia hyvin ystävällisesti. "Joskopa
lähdemme", sanoi Luopion isäntä. "Eipä tuolla ole nykyisin käyty".

Luopion väki "kiipesi" nyt venheesen, johon asetettiin lauta keskelle.
Luopion emäntä nosti Hannun venheen pohjalta, kohotti hänet ilmaan ja
suuteli sitten häntä. Emäntä oli tylleröinen, pienillä, vilkkailla
silmillä, erittäin perehtynyt kaikkiin pitäjän kulkupuheisin, sen tiesi
kukin, vaikka hän aina vakuutti ei tietävänsä mitään ja suuresti
kummasteli sitä, jota jo ennen oli kuullut. -- Luopion isäntä oli pitkä
ja laiha, toimelias mies, hyvänpuoleisella järjellä, joka elämänsä
päämääräksi oli asettanut: kohota arvossa. Hän piti siis suurimpana
onnenaan saada seurustella rovastin, pastorin ja nimismiehen sekä Esan
kanssa, joka oli pitäjän etevin talokas. Samassa määrässä kuin hän
osasi näitä palvella, vaati hän kunnioitusta alapuolellaan olevilta,
joita kohtaan ei hän puoleltaan katsonut tarvitsevansa noudattaa
sanottavaa kohteliaisuutta.

Ilma oli kesäinen. Edellisen päivän sateen jälestä oli luonto virennyt.
Venheessä istujat katselivat mielihyvällä milloin joen töyräitä, jotka
jo alkoivat viheriöidä, milloin auringon paisteessa kimaltelevaa joen
pintaa, jota pienoinen venhe nopeasti kynti, jättäen jälkeensä
hopeanhohtavan vanan ja sen syrjille airojen matkaansaamat poreet.

Kohta oltiin Aumolan rannassa. Esa ja Helena istuivat kiikkulaudalla,
koivujen suojassa. He tulivat vieraita vastaanottamaan. Sitten
asetuttiin, vierasten pyynnöstä, kiikkulaudalle, nauttimaan raikasta
ilmaa.

Esan isä tuli nyt kartanon poikki tervehtimään vieraita. Hän siimaili
Pilveisiä heidän avustaan ja kysyi oliko Esa heitä jo jotenki
palkinnut, niinkuin asia vaati.

"Minä olen heitä käskenyt ilmoittamaan, mitä haluaisivat palkinnoksi",
sanoi Esa.

"Suurin palkintomme on, että ystävyytemme pysyy lapsissamme", virkkoi
Sofia. "Johtuu mieleeni Tapanin uni. Kerropa, Tapani, miten se oli".

"Tiedäthän tuon itseki kertoa", sanoi Tapani, joka ei katsonut voivansa
kyllin sopivassa valossa esitellä tuota merkillistä unta.

"No, lyhyesti sanoen", alotti Sofia. "Oli asia niin, että Tapanista
tuntui kuin lapsemme olisivat olleet pariskunta (Tietysti he unissa
olivat täysikasvuiset.) Minä tulin tuosta unesta syvästi liikutetuksi.
'Se on Herran sormi', minä ajattelin ja vieläkin ajattelen. Kun siis
sinä, Esa, olet luvannut täyttää jonkin pyyntömme, niin minä pyydän
itseni ja mieheni puolesta: suo lasten saada toisensa".

Kaikki, pait Pilveiset, katselivat toisiaan katsannolla, jossa totisuus
oli kuin ohut kuori, jonka nauru uhkasi joka hetki puhkaista.
Hannullaki oli ruohikolla hyvin lysti, kun hän veti Aumolan koiraa
hännästä.

"Mulla ei ole vastaan, että he saavat toisensa", sanoi Esa, "jos he
kahdenkymmenen vuoden kuluttua tahtovat toisensa".

"Vaan mun toivoni on, että he nyt heti kihlataan toisilleen", virkkoi
Sofia katsellen kuin sotilas, kun tämä kuulee komennettavan: painetti
alas! "Venäjällä vanhemmat usein kihlaavat pienet lapsensa toisilleen
eivätkä Venäläiset ole typerämpiä kuin mekään".

Esan muodossa ilmestyi jotenki selvästi tytymättömyys. Luopion emäntä
nykäsi Helenaa hiasta ja kuiskasi: "Tämä on aivan kummallista -- älä
pelkää -- en sanaakaan hiisku tästä asiasta. Kyllähän minä olen paljon
nähnyt, vaan minussa pysyykin paljo".

Sofia odotti vastausta Esalta, vaan kun tämä ei mitään ääntänyt, hän
sanoi Tapanille: "Me vaivaamme Esaa pyynnöllänne emmekähän voi sen
täyttämistä vaatiakaan, sehän oli vaan suullinen lupaus ilman vieraitta
miehittä, sillä oman talon väki ei saa todistaa".

"Niin", sanoi Tapani, "vaan myönsihän Esa äsken näiden kuullen, että
hän on kehoittanut meitä ilmoittamaan, mitä haluaisimme palkinnoksi".

Helena astui nyt Esan luo, silitti hänen ohimoitaan ja sanoi: "Minä
toivon, ettei tuosta onnettomuus seuraa, jos lupaamme Valpurimme
Hannulle".

"Tuommoiset lupaukset ovat jotensaki järjettömiä", jupisi Esa. "Appa he
eivät mieltyisikään toisiinsa. Se ainaki on välttämätön ehto
onnelliseen avioliittoon ja sillä välipuheella minäki suostun Sofian
ehdoitukseen".

"Täysi suostuminen tai suora kielto", virkkoi Sofia. "Kolmatta en minä
korviini ota. Syö sanasi, jos haluat, Esa. Sinä käskit pyytää jotain,
vaan et sanonut: pyydä ehdoilla".

"Siinä on muija, joka puolensa pitää", sanoi Esa, jota Sofian
johdonmukaisuus hiukan huvitti, jospa närkästyttikin. "Mutta
tahtoisitko heitä pariskunnaksi, vaikka he vihaisivatkin toisiaan".

"Nuoret ihmiset naimisijässä eivät tavallisesti vihaa toisiaan", sanoi
Sofia. "Jos niin on, niin löytyy siihen joku ulkonainen syy ja
semmoiset syyt minä lupaan pitää ulohtaalla lapsistamme, niin että
rakastavat toisiaan kaikesta sydämmestään".

Luotuaan silmänsä Helenaan, virkkoi Esa. "Minä olen aina pitänyt
kunnianani pysyä sanassani. Minä siis suostun pyyntöösi, Sofia. Mutta
muista, että edesvastaus lankeaa sun päällesi, jos tämä liitto vie
onnettomuuteen, josta Herra varjelkoon".

"Yhtä hartaasti kuin sinä, Esa, toivot Herralta apua tässä asiassa,
yhtä hartaasti minäki sitä toivon", sanoi Sofia ja pyyhki silmiään,
jotka kyllä olivat kuivat.

"Tämä on hyvin liikuttava hetki", sanoi Tapani, ajatellen samassa: "en
minä kehtaa pyytää mitään".

"Näin kummallisia en ole nähnyt enkä kuullut", sanoi Luopion emäntä.
"Eipä sillä, että minä juuri paljon näen ja kuulen. -- Nuo nuoret,
viattomat lapsiparat! Ja tuossa on ylkä!"

Hän rupesi muka itkemään, vaan kun Esa sanoi: astukaamme nyt sisälle,
siellä jotaki suuhun saatanee, niin Luopion emännän kyyneleet palasivat
samaa tietä kun olivat tulleet, niin ett'ei ainoatakaan pisaraa näkynyt
silmännurkassa.

Sisällä nyt yleisesti vallitsi hyvä tuuli. Siellä syötiin ja siellä
juotiin ja Sofia nosti pienen Valpurin kätkyestä ja suuteli häntä ja
samoin teki Luopion emäntä, vakuuttaen, ettei hän koskaan ollut nähnyt
niin suloista lasta (niinkuin moniailla on tapa sanoa.) Ja Tapani
silitteli takkinsa liepeitä ja väänteli itseään tuolilla ja puheli
tulevaisuudesta ja Luopion isäntä sanoi, että Pilveiset olivat erittäin
järkeviä, kun halusivat miniätä ylempää kun itse olivat. Helena
kuunteli hymysuin näitä ylistyksiä, ollen iloinen, kun näki Esanki
hyvällä tuulella.

Kun vihdoin kesäkuun aurinko vaipui metsän taa, läksi iloinen seura
Aumolasta, aavistamatta, mitä läheisimmässä tulevaisuudessa oli siellä
tapahtuva.



IV.


Pari vuorokautta oli kulunut edellisessä kerrotusta. Esan täytyi lähteä
käymään lähimmässä kaupungissa, jossa asiat vaativat hänen viipymään
kolme päivää.

Keveästi hyppäsi Esa kärryihin ja nyykäytteli ystävällisesti päätään
Helenalle, joka seisoi kartanolla, Valpuri sylissään. Kohta tomupilvi
esti Helenaa näkemästä miestään, jonka hänen hyvä oriinsa vei nopeasti
eteenpäin.

Sen päivän hetket kuluivat Helenasta varsin hitaasti ja hän oli
tyytyväinen, kun puukuorinen seinäkello vihdoin löi 9.

Vielä hetkisen ylhäällä oltuaan, hän asettui levolle. Niittyväki oli 2
peninkulman päässä talosta ja palasi vasta viikon lopussa Aumolaan.
Helena äitineen ja lapsensa kanssa olivat siis ainoat asukkaat talossa.
Lovisa oli, Helenan pyynnöstä, tullut isolle puolelle makaamaan, samaan
kamariin kun Helena ja Valpuri.

Kun varhainen kesäaurinko säteillään valaisi Helenan kasvoja, hän
heräsi. Kaikki tuntui hänestä niin rauhalliselta, niin suloiselta,
hiljaisuus ympärillä, heleä taivas, jolta aurinko valeli kultiaan ja
joen välkkyvä pinta. Ja tuossa hänen vieressään lepäsi hänen
"kultasilmänsä" niin rauhallisena, niin hiljaa.

Niin hiljaa, niin hiljaa! Äiti pidättää henkeään, kuullakseen pienen
valvattinsa vienon hengenvedon. Hän kuuntelee, kuuntelee, kallistaa
päänsä lähelle lapsen muotoa, katselee sitä. Vaan äkkiä hän kavahtaa
ylös kumarruksistaan, sitten taas kyyristyy ja nyt sävähtää kuin
ukonnuolen lävistämänä. Lapsi on -- kuollut!

Helena koettaa huutaa, vaan ääni ei kulje hänen kurkussaan. Vihdoin hän
syöksähtää äitinsä luo, riuhtoo häntä käsivarresta ja Lovisa herää,
kuullen tyttärensä läpitunkevan hätähuudon: "minä olen tappanut
lapseni!"

Lovisa kavahtaa sängystään, katsoo Helenan kauheasta tuskasta
vääristyneitä kasvonpiirteitä eikä tahdo uskoa silmiään eikä korviaan.
Vihdoin hän ymmärtää, että Helena on maannut lapsensa kuoliaaksi.

"Toinnu, Helena!" sanoi nyt Lovisa. "Tuommoinen onnettomuus, joka nyt
on sulle tapahtunut ja jonkakaltaisesta moniaita viikkoja sitten
kerroin sinulle, tapahtuu vallan usein".

"Ainoa lapseni! Mitä Esa sanoo! Ja Pilveiset! Ja koko pitäjä! Halvinki
vaimo voi mua ylönkatsoa".

"Luota Luojaan", virkkoi Lovisa. "Hänen tahtonsa lie ollut, että lapsen
piti kuoleman".

"Mitä tyhjää! Kaikki on mun syyni! Ja miksi tämä onnettomuus mulle on
tapahtunut? Olenko minä enemmän syntinen kun moni, jolla on liuta
lapsia elossa? Ottakoon julma Jumala munki henkeni, kun lapseni hengen
vei. Haa! Minä voin tulla hulluksi, äitini!"

"Älä lapseni herjaa noin", virkkoi Lovisa. "Äläkä noin kaikkea
rohkeuttasi menetä. Ehkäpä voidaan tämä ikävä jotenki korjata".

Helena katsoi hajamielin äitiinsä, vaan naurahti sitten katkerasti ja
sanoi: "Ei teissä liene tämän vahingon korjaajaa".

"Eipä voida niin tarkoin tietää", virkkoi Lovisa; "ikä järkeä lisää".

"No se on mahdollista, vaan ei teistä niin viisasta ole tullut, että
kuolleen herätätte". Viime sanat lausuessaan Helena purskahti itkuun ja
puristi pienen ruumiin vasten rintaansa, peittäen sen muodon
suudelmilla.

Nähdessään lapsensa epätoivon, Lovisa virkkoi: "Takalon Elsa on köyhä
leski ja hänellä olisi kyllin kahdesta lapsesta, vaan hänellä on kolme.
Kolmas joutaisi sinulle".

"Minäkö toisen lapsen ottaisin? Ja leskikö hänen antaisi. Ei!
ottolapsesta en huoli", virkkoi Helena pudistaen päätään.

"Sinä et minua oikein käsitä. Tuo lapsi on äitinsä ja muiden tietämättä
tänne saatava ja tämä kuollut maan povehen kätkettävä. Kuka sitten voi
aavistaa, että lapsesi on kuollut?"

Kahdenkymmemen yhden vuotiaalta vaimolta tämmöisessä tilassa ei voi
odottaa suurta vastustelemista tuommoista neuvoa vastaan, varsinki kun
oma äiti on neuvonantaja.

Helenan silmissä leimahti toivon tuli, hän tarttui äitiään käsivarresta
ja sanoi: "Luuletteko asian onnistuvan?"

"Luulenpa kyllä", virkkoi Lovisa.

"Jos sinusta mun pitäisi erota sydänkäpyni!" virkkoi Helena ja taaski
itku salpasi häneltä äänen, kun hän katseli hengetöntä lastaan. Sitten,
toinnuttuaan, hän lisäsi: "Niin, niin. Esa ei saa tietää mitään
asiasta, eivätkä Pilveiset eikä kukaan muu kun te, äiti".

"Sinä siis, tyttäreni, käyt lapsen ottamassa?" virkkoi Lovisa. "Minä
kyllä sill'aikaa vartioin tätä pienokaista".

"Niin, minä käyn", sanoi Helena. -- "Mutta miten saan hänet pois äidin
vallasta?" hän hetken päästä lisäsi.

"Sun täytyy uhrata aikaa siihen", sanoi Lovisa. -- "Sun täytyy vaania
läheisyydessä niin kauan, kunnes leski menee ulos ja silloin siepata
lapsi".

"Minä lähden nyt heti matkalle", virkkoi Helena.

"Tee niin", sanoi Lovisa. "Mutta sun pitää nyt syödä".

"Ruoka ei mulle maistu", virkkoi Helena. Näin sanottuaan, hän teki
vähäiset valmistukset matkaa varten.

"Peittäkää kätkyt huivilla", käski hän äitiään. "Jos joku tulee; niin
luulee hän Valpurin nukkuvan. Oi nukkuos, armas pienoiseni, maailman
myrskyistä ja herää ijankaikkisuuden aamukoitteessa autuaitten
seurassa!"

Nyt Helena läksi matkalle. -- Hitaasti kului aika Lovisan mielestä.
Alinomaa hän katsahti vanhaan puukuoriseen seinäkelloon. Vähinki hasaus
teki hänet levottomaksi. Kaikeksi onneksi ei ketään käynyt Aumolassa
koko päivänä.

Yksinäisyydessään leski nyt mietiskeli, oliko hän tehnyt oikein,
neuvoessaan tytärtään ryöstämään toiselta hänen lapsensa. Vaan monta
puollustusta teolleen hän löysi: Helenan haikean surun, häpy, joka
häntä muka kohtaisi, ja vieläpä senkin seikan, että tuo ryöstö oli muka
hyvä työ leskelle, joka siten pääsisi elättämästä yhtä lasta. Päälle
päätteeksi voitiin tuolle leskelle lähettää vähän apuaki hänen
köyhyydessään. -- Näiden tekosyiden nojassa tuli Lovisan omatunto
täysin tyynnytetyksi. Kuinka usea maailmassa samalla tavalla
tukehduttaa ijankaikkisen varoittavaa ääntä!

Lovisa, samoinkuin Helena, oli iloissaan siitä, ett'ei Esa ollut kotona
onnettomuuden tapahtuessa. Usein ihminen iloitsee siitä, joka on
hänelle vahingoksi. Kuinka toisin olisi Helenan tulevaisuus
muodostunut, jos Esa nyt olisi ollut kotosalla! Hänen jalo luonteensa
olisi helposti antanut anteeksi tuon tapaturman, jonka Helena ensi
mielenkiihkossaan kuvaili itselleen rikokseksi ja häpeäksi ja jonka
salaamiseen lyhytnäköinen äiti antoi niin kamalan neuvon. Vielä
vähemmin kuin Esalla olisi Pilveisillä ollut oikeutta nureksia
onnettomuuden johdosta. Ja mitä vihdoin yleisön arveluun tuli, niin
Helena, säilyttäessään miehensä luottamuksen ja rakkauden, ei suuresti
olisi siitä riippunut.

Ihmiselämässä löytyy käännekohtia, jotka voivat vaikuttaa useain
kohtaloon, vaikka näennäisesti koskevat vaan yhtä tai kahta. Tapaturma,
josta yllä on mainittu, ei yksin olisi ollut mikään sanottava muutoksen
matkaansaaja Aumolan oloissa. Sen johdosta syntynyt päätös ryöstää
lapsi oli, koska se toteutui, seuraustensa suhteen suurimmasta
merkityksestä, vaikka seuraukset vasta pitkän ajan kuluttua tulivat
ilmi.

Vihdoin läheni päivän ruhtinas luoteista taivahan rantaa. Ei Helenaa
näkynyt, ei kuulunut. Kaksinkertainen levottomuus vaivasi Lovisaa.
Kumpa ei kuollut lapsi olisi häntä sisällä pidättänyt, olisi hän
rientänyt Takalon torpan luo tytärtään neuvomaan ja auttamaan. Kerran
hän mietti sulkea ovet lukkoon ja lähteä matkalle, vaan joku
selittämätön levottomuus tapahtuman johdosta pidätti häntä.

Jättäkäämme nyt Lovisa hänen levottomaan ja ikävöivään mielentilaansa
ja rientäkäämme Helenan luo näkemään, miten hänen hankkeensa
toimeenpannaan ja miten ne menestyvät.



V.


Se mökki, jossa Takalon Elsa asui, oli vanhanlainen, kallellaan oleva,
yhdellä ikkunalla, joka oli pari kyynärää korkea. Toinen yliruuduista
oli särkynyt ja sen sijaan oli pantu päreistä tehty, joka, jos ei juuri
"läpinäkynyt", kuitenkin suunnilleen "lämpymän piti". Mökin kylkeen
oli laudoista rakennettu etehisen-tapainen, jonka lattia oli kalteva
toiseen suuntaan kuin tuvan lattia.

Helena läheni mökkiä ei suorastaan sen edessä olevan niityn poikki
polkutietä, joka sinne johti, vaan läpi metsän, jonka liepeesen mökki
oli rakennettu. Varovasti hän astui askeleen eteenpäin, katseli
ympärilleen ja etenki mökkiin päin, kuunteli ja sitten rohkesi hän taas
astua askeleen. Levottomuus oli hänen poskilleen ajanut punaa, joka
vielä enemmän kaunisti hänen viehättävää muotoaan. Tässä astui
ikääskuin valon enkeli ensi askeleitaan lankeemuksen tiellä.

Lähellä mökkiä istui kahdeksan vuotias poika ja viisivuotias tyttö,
leikitellen kävyillä. Kumpiki olivat niin toimeensa kiintyneet kuin
ainoastaan lapset voivat olla, unhottaen kaikki ympärillään. Mökistä
kuului lapsen itku.

Tämä itku ei ensinkään ollut Helenan mieleen, sillä hän alkoi penkoa,
että leski siten pidätettäisiin sisällä ehkä koko päivän. Päivä oli jo
puolissa.

"Tuossa on mun kellokkaani", virkkoi poika, asettaen isomman kävyn,
jolla oli tikuista tehdyt jalat, toisten edelle.

"Tuossa on mun kellokkaani", virkkoi tytär.

"Sun kellokkaasi on nuppa, vaan katso mun kellokkaallani on sarvet".
Näin sanoen poika pisti kaksi hakoneulaa kellokkaalleen sarviksi.

"Onpa mullaki sarvet", sanoi tytär eli oikeammin sanoen, huusi ja
pisti, hänki, hakoneulat kellokkaan -- kävyn etupuoleen.

"Eipähän ole", huusi poika ja riisti sarvet tytön kävystä pois.

Nyt tyttö rupesi itkemään ja kun hän huomasi itkun liian vähän
kuuluvan, huutamaan. Samassa mökin ovi avattiin ja leski katsoi ulos
siitä.

"Taasko sinä Antti Sannaa kiusaat? Älä ole milläsikään; pääset äidin
kanssa Torvelaan".

Sanna hypähti ilosta ja alkoi hokea: "minäpä pääsen Torvelaan, minäpä
pääsen Torvelaan".

"Äläs, kelpo asia", sanoi Antti näennäisellä kylmäkiskoisuudella. "En
sinne tahtoisi päästäkään".

Hetken kuluttua leski avasi oven ja tuli ulos.

"Mene, Antti, kätkyen viereen ja jos pikku Suoma herää, niin liikuttele
kätkyttä ja laula, niin ehkä hän nukkuu uudestaan. En viivy kauan
kylässä".

Leski otti nyt Sannan mukaansa. Antti mulkoili hetken, jupisten: "Aina
minua vahdiksi pannaan" ja meni mökkiin.

"Miten nyt tuon pojan saan ulos?" virkkoi Helena "Hän on käynyt pari
kertaa Aumolassa ja tuntee mun".

Oli tosinki arveluttava kysymys, miten poika saataisiin syrjään
hetkeksikään, jos ei hän sattumuksesta lähtisi liikkeelle.

Sattumuksen täytyy tässä tulla avuksi.

Helena otti maasta kiven ja heitti sen mökin katolle, jota se kolisten
vyöryi alas.

Antti tuli kohta portaille katsomaan, mikä tuon kolinan matkaansai.
"Oletko Matti siellä? Tule sisään. Äiti ei ole kotona", virkkoi Antti.

Ei kuulunut vastausta. Antti läksi jupisten sisään.

Mitä Helenan nyt piti tekemän? Hän muisti voivansa matkia suden,
huuhkajan ja karhun ääniä. Hän siis pani toimeen pienet naukujaiset.
Antti taas hyökkäsi portaille ja huusi: "älä mua peijaa, Matti. Sinä
siellä olet". -- Mutta kuunneltuaan hetken noita ääniä, tuli Antti
siihen päätökseen, ettei Matti omannut tuommoista monipuolisuutta
luontaisen musiikin alalla.

"Tule esiin, vaikka oisit kuka", huusi nyt Antti urhoollisuudella,
joka, Helenan ymmärryksestä, oli hyvin laimea.

Mutta kun ei mitään näkynyt, alkoi Antin rohkeus kerrassaan sortua.
Hetken epäröityään hän läksi nopeasti astumaan, joka meno kohta muuttui
juoksuksi, Torvelaan äitiään käskemään.

Tuskin oli Antti nähtävistä kadonnut, kun Helena hyökkäsi mökkiin,
sieppasi lapsen kätkyestä ja kiiruhti metsään.

Pelästynyt lapsi heräsi ja alkoi huutaa. Helena ei uskaltanut pysähtyä,
ennenkun oli saapunut pitkän matkan päähän torpasta, jolloin hän
hengästyneenä istahti ja koetti saada lasta asettumaan. Lapsi vaikeni
hetkeksi ja Helena taas jatkoi matkansa. Hänen kätensä rupesivat
väsymyksestä hermottumaan; hiki vuoti hänen otsaltaan. Hän vaelsi
syrjäteitä ja onnellisesti hän karttoi kaikki ihmiset, jotka sinä
iltana olivat liikkeellä.

Kesä-illan hämärässä siinti jo tuolla etäällä Aumola. Vielä moniaita
hetkiä ja hengästyneenä sekä hiestyneenä ja tomuttuneena laski Helena
lapsen Lovisan syliin ja vaipui aivan väsyneenä tuolille.

Kotvan aikaa parkui tulokas, vaan asettui vihdoin ja nukkui. Silloin
Helena otti oman lapsensa, kääri sen valkeaan liinaan ja pani pienen
ruumiin arkkuseen.

"Lienee parasta heti viedä tämä kirkkomaalle?" kysyi Helena äidiltään.

"Tietysti", sanoi Lovisa. "Se on välttämätöntä".

Helena otti arkkusen kainaloonsa ja läksi astumaan kirkkomaalle.
Vapisevalla kädellä hän avasi sen portin ja astuttuaan kuolleiden
valtakuntaan, hän laski kalliin kantamuksensa maahan ja alkoi pienellä
lapiolla kaivaa maata vähän syrjässä kirkkomaan portista.

"Lapsi parka", Helena jupisi, "ilman papin siunauksetta minä sun lasken
maan povehen, vaan mun siunaukseni on ainaki yhtä harras kuin jonkun
papin. Sinä viaton ruusunen, joka ennen aikaasi lakastuit, sun tiesi
vie sun ikuisen valon lähtehille, vaan minä, poloinen, vaellan syvän
synnin liejussa. Oi, jospa sun haudan tuolla puolen edes etäältä nähdä
saisin!"

Helena kaivoi, kunnes oli ehtinyt 2 kyynärän syvyydelle. Hiki tippui
hänen otsaltaan. Hän polveusi nyt arkkusen viereen, luki pienen
rukouksen ja laski sitten arkun hautaan. Seisottuaan hetken, kädet
ristissä haudan edessä, hän vihdoin läksi hiljaa astumaan kotia päin.

Kaksi renkiä oli samana iltana tullut kotia niityltä, toinen
korjauttamaan viikatteen terää, joka oli mennyt poikki, sepän luona,
toinen parannuttamaan käärmeen pistosta erään tietäjän luona. Varhain
seuraavana aamuna he taas palasivat niitylle.

Viikon viime päivänä tuli Esa kotia. Kuinka iloinen hän oli,
sulkiessaan syliinsä lapsen, jonka isä ei hän ollutkaan! Valpuri, n:o 2
(tätäki lasta kutsuttiin Valpuriksi) oli hyvin edellisen näköön,
niinkuin, sivumennen sanoen, lapset siinä ijässä ovatki. Pienellä
vainajalla oli ollut luoma oikeassa olkapäässä, jota merkkiä Esa jonkun
ajan kuluttua, kun ryöstettyä lasta kylvetettiin, kaipasi. Lovisa
selitti asian niin, että hän eräällä syövällä nesteellä oli kolme iltaa
peräkanaa kuutaman valossa voidellut merkkiä, erään noidan neuvosta, ja
luoma oli kadonnut. Esa ei tätä pitänyt mahdottomana; hän tosin ei
uskonut noitien taitoa aivan suureksi, vaan arveli tuolla nesteellä
mahdollisesti olleen tuommoisen voiman. Sen enempää ei Esa sitä asiata
ajatellut, hänellä kun ei ollut mitään syytä epäillä nähneensä eri
lapsen palattuaan kuin sen, minkä hän mennessään oli nähnyt.

Lovisa ja Helena olivat nyt täysin rauhoitetut. Ei kukaan ollut nähnyt
Helenaa hänen ryöstöretkellään ja siis oli varmaa, ettei sen retken
johdosta mitään kulkupuheita syntyisi. Jonkunlaiset omantunnon vaivat
hiukan vaivasivat kahta vaimonpuolta, vaan ne saatiin kyllä
korjatuiksi. Olivathan murhe ja häpy poistetut, olihan tavallaan
armeliasuuden työ tehty tuota leskiparkaa kohtaan!



VI.


Ken voi kuvailla onnettoman lesken kauhistusta, kun hän palattuaan
huomaa kätkyen tyhjänä? Poikansa selitystä villipetojen ääntelemisestä,
jota hän alussa ei ollut korviinsa ottanut, alkoi hän nyt pitää
uskottavana. Hän mieli torua poikaansa siitä, kun tämä oli noin
huolimattomasti jättänyt pienen sisarensa tuommoisen vaaran saaliiksi,
vaan muistaessaan pojan lapsuuden ja siitä riippuvan herkkämielisyyden,
ei hän voinut poikaansa sen enemmän torua. Hän koetti hiljaisesti
alistua Luojan salliman onnettomuuden alle. Mutta haikea kaipaus asui
hänen rinnassaan.

Niin autiolta tuntui pieni tupa, kun sen pienin asukas oli viety pois!
Eikä aikakaan tahtonut ottaa kuluakseen lesken mielestä! Ensi päivä
ryöstön jälkeen oli kokonainen ijankaikkisuus.

Jos vertaamme leskeä Helenaan, tämän ollessa samanlaisessa tilassa,
nimittäin lapsensa menettäneenä, niin huomaamme näiden kahden vaimon
välillä suuren eroituksen. Leski, joka oli enemmän pehmeäluontoinen,
voi helpommin alistua koetuksen alle, varsinki kun hän ei koko
elinaikanaan ollut mitään sanottavaa sallimuksen suosiota nauttinut.

Helena taas, joka koko elinaikansa oli viettänyt onnen päiväpaisteessa,
syytti malttamattomuudessaan korkeinta olentoa onnettomuutensa
matkaansaajaksi.

Kolmantena päivänä jälkeen ryöstön, kun leski istui tuvassaan eikä
ikävissään voinut mihinkään toimeen ryhtyä, näki hän, akkunan läpi
katsoessaan, vieraan tulevan polkua myöten hänen mökkiään kohden. Kun
tulija oli lähemmäksi saapunut, tunsi leski Aumolan Lovisan.

Tämä selitti käyneensä läheisessä talossa ja poikenneensa tänne, kun
tiesi, mikä onnettomuus täällä oli tapahtunut.

"Älä tuota onnettomuutta liioin mielelle pane", lohdutti Lovisa leskeä.
"Onhan sulla elossa kaksi lasta. Vähillä varoillasi olisi sun ehkä
työlästä elättää useampia kuin sinulla nyt on".

"Kummallista on tuo puhe", sanoi leski. "Kysyykö äidin rakkaus sitä,
riittävätkö varat elättämään lasta, joka kerran on maailmaan tullut?"
Näin puhuen, kyyneleet kohosivat hänen silmiinsä.

"Niin, niin, sun surusi helposti tajuan. Miehesi kuoli puoliko vuotta
sitten?" jatkoi Lovisa, johtaen puheen toiselle tolalle.

"Sen surun haavat alkoivat jo arpeutua, niin tuli tämä haikea suru. Oi
kamalaa, kun pieni lemmittyni villipetojen saaliiksi joutui".

"Onko näillä seuduin viime aikoikin liikkunut villipetoja?" kysyi
Lovisa.

"Ei ensinkään ole heistä mitään kuulunut, vaan tuskin olisikaan tämä
onnettomuus voinut tapahtua, jos heistä olisi ennakolta mitään vihiä
ollut", virkkoi leski.

"Niin, se on luultavaa", virkkoi Lovisa. "Mutta kyllä sinun täytyy
pitää tätä kamalaa tapausta Jumalan sallimana. Siten parhaiten voit
lohduttaa itseäsi".

"Tietysti", sanoi leski. "Kyllähän se on totta, että viime talvena susi
oli ryöstänyt lapsen Eskarin torpasta, joka on tämän metsän takana.
Sitä en muistanut äsken. Niin, niin! Kyllähän minä pidän tätäki
tapausta Herran sallimana ja siinä uskossa minä löydän lohdutuksen".

"Sulla on totisen kristillisen mieliala", sanoi Lovisa. "Suo mun sulle
myötätuntoisuuteni osoitteeksi antaa tämä vähäinen rahasumma".

Avaten kukkaronsa, Lovisa otti sieltä setelin ja laski sen lesken
kouraan.

"Te olette enkeli", huudahti leski, "joka noin surkuttelette
kohtaloani, jonka ei luulisi niin syrjäistä liikuttavan. Mutta Herra
herättää joskus armeliaisuutta niissäki, joilta ei sitä arvaa odottaa".

Leski ei arvannut, kuinka pistävältä loppuosa hänen puheestaan kuului
Lovisan korviin. Tämä päätti nyt lähteä matkalle kotiin, sanoi
jäähyvästin leskelle ja käski hänen elää hyvässä toivossa, luvaten
vastaki auttaa pienoisella raha-avulla. Leski tuosta jalomielisyydestä
kyyneleitä vuodattamaan, siunaten senki seitsemän kertaa Lovisaa ja kun
tämä vihdoin lausui, että hän oli täällä Helenan tahdosta, niin leski
alkoi ylistää tätä, sanoen aina uskoneensa, että Helena oli Jumalan
lapsi.

Kun Lovisa tuli kotiinsa, uteli Helena matkasta ja kuuli suurella
tyytyväisyydellä, että leski oli niin alistunut kovan kohtalonsa alle
eikä vähintäkään epäluuloa kantanut.

Jonkun päivän kuluttua sai Esaki kuulla tuosta lapsenryöstöstä. Hän
jotenki kummasteli villipetojen rohkeutta, vaan kun ei mitään muuta
selitystä lapsen katoamiseen löytynyt eikä kuulunut ja kun pojan
sanottiin kuulleen metsäpetojen ääniä, niin Esa luuli niinkuin muutki.

Pilveisten emäntää tyydytti varsinki se seikka, ettei tuo ryöstetty
lapsi ollut se, jota hänen Hannunsa tulevaisuudessa saisi vaimokseen
kutsua!

Oltuaan vähän aikaa kulkupuheena, vaipui tämäki merkillinen tapaus ja
puheet siitä Unholan syvyyteen, jonne kaikki senkaltaiset puheet
vihdoin joutuvat.

Samana iltana kun Helena ryösti lapsen, tapahtui Pilveisten perheessä
muuan kohtaus, josta tässä lyhykäisesti kerromme, koska se hyvin kuvaa
perheen sisällisiä oloja.

Sofia oli nimittäin nuhdellut Tapania, tiesi monettako kertaa, siitä,
että Tapani oli ollut vailla sekä rakkautta, että tavallista
kohteliaisuutta Aumolassa silloin, kun ei hän ollut ruvennut kertomaan
unestaan, vaan oli pakoittanut Sofian kertomaan toisten unia. Ensin
Tapani koetti selvetä asiasta siivolla, vaan vihdoin hänen malttinsa
loppui.

Kun siis Sofia lausui, ettei miehellään ollut rohkeutta, niin Tapani
tuiskasi: "Oli mulla kerran liiaksiki rohkeutta, nimittäin silloin, kun
otin sun akakseni".

"Niinkö luulet ukkoseni?" sanoi Sofia ja loi häneen kellertävät
silmänsä. "Minä taas luulen, että ellen oisi sua puolittain vetänyt
luokseni, emme nyt olisi toistemme hupina".

"Luuletko sulla olevan niin suuren vetovoiman?" virkkoi Tapani ja läksi
samalla ovesta ulos sekä rupesi juoksemaan erästä niittyä kohden, jossa
niittyväki lopetteli työtään.

Sofia, joka niittyväen joukossa tiesi olevan muutaman tyttären, jota
vastaan hän oli oppinut tuntemaan kummallista vastahakoisuutta siitä
yksinkertaisesta syystä, että tytär oli kaunis Tapanin ja monen muun
mielestä, ryntäsi nyt arvoisan puolisonsa jälkeen ylläpitääkseen tuota
vetovoimaa, josta juuri oli puhunut.

"Julkeatko, hävytön, jättää vaimosi yksin, juostaksesi keveä kenkäisten
piikojen jälessä?" läähätti Sofia. "Seuraa mua heti, tai, Jumal' avita,
lähden rovastin luo ensin ja nimismiehen luo sitten".

"Äläpä puhele", virkkoi Tapani. "Kun piiat ovat täällä melkein yhdessä
kohti, niin en juokse heidän jälessä. Tahdoin vaan näyttää, että mulla
on rohkeutta."

Näin sanoen hän kietoi kätensä tuon pelättävän piian vyötäryksen
ympäri, vaan samassa Sofia ryntäsi hänen päälleen, silpasi häntä
kahdesti poskelle ja kynsi tytärtä, että veri juoksi.

"Ei tappelua", huusi muuan renki, vaan toinen huusi: "annan heidän
tapella".

"Olisin hetkisen täällä huvitellut", virkkoi Tapani, "sillä kyllähän
kotona kerkeää huvitella. Vaan minä olen nainut mies, siis: hy-väs-ti
maa-il-ma".

Viime sanat lausuessaan hän levitti kätensä ja kumartui. Sitten hän
lausui: "Minä olen valmis kuin uhrinauta".

Nyt pariskunta läksi kotiaan astumaan, niittyväen nauraessa.

"Tämä läksy olkoon sulle opetukseksi", sanoi Tapani. "Älä mua vasta
ärsytä! Kun minä saan vihan mieleeni, ei se pian siitä lähde".

"Selkääsi sun pitäisi saada joka päivä!" huusi Sofia. "Oi, minkä ristin
sinusta sain!" -- Vihasta hän rupesi itkemään.

Kun Tapani näki vaimonsa heltyneen, katosi kaikki hänen vihansa.
Sovinnolliset sanat rupesivat soimaan ja puolen tunnin kuluttua oli
taas hyvä sopu valloillaan tässä pariskunnassa.

Useoita täänkaltaisia kohtauksia seurasi. Ne olivat hyvin samaan
"tyyliin", pait että sovinto vuosi vuodelta alkoi tulla jotakuinki
hankalaksi ja hölläksi.



VII.


Aika kului edelleen ilman suuremmitta muutoksitta niiden oloissa,
joista tässä on kerrottu. Leski tottui kantamaan hänelle tapahtunutta
onnettomuutta hiljaisella kärsivällisyydellä ja hän siunasi
rukouksissaan Aumolan väkeä, joka häntä niin jalomielisesti muisteli
hänen onnettomuudessaan.

Joskus leski kävi Aumolassa ja nähdessään tyttärensä, jonka nimi Suoma
oli muutettu Valpuriksi, hän itkien siunasi pienokaista, sanoen, että
niin hyväsydämmiselle äidille varmaanki kasvaisi oiva tytär. Helenan
helposti sokaistu omatunto kuuli salaisella mieltymyksellä tuota
kiitosta, vaikka kuitenki hänen sydämmensä syvyydessä ääni kuiskasi:
"sinä olet ei ainoastaan ihmisvaras, vaan myös kauhistuttavassa
määrässä teeskenteleväinen".

Pieni Valpuri varttui varttumistaan. Konttaamistilastaan hän kohosi
tuoleja ja penkkejä vasten, astui sitten horjuillen moniaita askeleita
ja tupsahti lattialle. Vihdoin huoneet kävivät ahtaiksi nuorukaiselle
ja seuraavana kevännä hän avasi oven, nousten pienelle tuolille. --
Kuinka onnellinen oli Esa kun hän Valpuri sylissään astuskeli
edestakaisin kartanolla ja joen rannalla, jossa hän laski pienokaisen
istumaan ja rupesi heittelemään "voileipiä" (litteitä kiviä pitkin joen
pintaa, jotka hypähtelivät monet monituiset kerrat ylös vedenpinnasta,
ennenkuin vajosivat sen alle)! Valpuri ilosta kiljasi, nähdessään tätä
leikkiä onnistuneimmassa muodossaan. Sunnuntai-illoin Esa souteli
joella ja Helena piti perää. Valpuri istui venheen pohjalla ja kuunteli
veden solinaa venheen keulassa ja hankavitsojen yksitoikkoista haminaa.

Usein ajatteli Esa: "mitä sanoisin, jos lapseni multa pois
temmattaisiin kuoleman kautta? Mutta ei Luoja voi niin kova olla".

Koska tämän kertomuksen tapausten meno ei vaadi yhtämittaisuutta ajan
suhteen, niin ai'omme tässä luvussa, lukijan suosiollisella
myöntymisellä, muuttaa pitkän matkaa eteenpäin, ei enemmän eikä
vähemmän kuin kaksikymmentä vuotta. Kerromme suurimmassa
lyhykäisyydessä, mitä sillä aikaa tapahtui merkillisempää
kertomuksessamme mainituille henkilöille.

Neljä perillistä syntyi vielä Aumolaan, vaan sallimus ne kaikki korjasi
alaikäisinä Manan majoille, josta syystä Valpuri tuli vanhemmilleen
kahta kalliimmaksi. Naapurissa asui pieni poika nimeltä Juho. Tästä
tuli Valpurille mieluisa leikkitoveri joksikin aikaa, vaan kun
Pilveisten Hannu ei ensinkään suvainnut Juhoa, niin täytyi Helenan
kieltää häntä käymästä Aumolassa.

Viisi vuotta jälkeen pelastumisensa tulvan vaarasta kuoli Esan isä?

Vuosi pari tämän jälkeen Valpuri alkoi lukea eikä kauan tavannut,
ennenkun rupesi sisältä lukemaan. Hannu taas ei ollut Valpurin veroinen
aapistaidossa, vaikka oliki vuotta vanhempi. Tuosta eivät Pilveiset
olleet huolissaan, sanoivat vaan: "liian hyväpäiset tavallisesti
joutuvat turmion tielle".

Tuli vihdoin tuo kultainen nuoruuden aika. Rippikoulua Hannu ja Valpuri
kävivät yhdessä. Autuaalliset tunteet tulvailivat Valpurin rinnassa,
kun hän alttarin edessä polvistui ijankaikkisen eteen ja tuntui hänestä
kuin näkymättömät taivaan laumat olisivat hänelle hymyilleet ja häntä
sisarenaan tervehtineet. Hannun ajatukset viihtyivät tässä
tilaisuudessa matalammalla: hän katseli tyttöjen pukuja, verraten niitä
Valpurin pukuun ja mietti, oliko heillä sen verran perintöä kuin
Valpurilla. Viime ajatuksen hän kuitenki kohta karkoitti rinnastaan ja
koetti näyttää hyvin liikutetulta.

Valpuria kohtaan Hannu noudatti kaikkea kohteliaisuutta, vanhempainsa
tahdon johdosta. Hän tunsi, ettei hän kyllä oikein sydämmestään voinut
rakastaa tuota kainoa, hiljaista tytärtä, jossa hän olisi vaatinut
hilpeämpää luonnetta, vaan tätä mielipidettään ei hän mitenkään
osoittanut ei puheissa eikä käytöksessä. Vanhemmat siis elivät
toivossa, että nuoret olivat kuin luodut toisiaan varten.

Mitä Valpuriin tulee, niin hän, kuultuaan vanhempainsa tahdon
tulevaisuutensa suhteen, ei nuoruutensa johdosta sen enempää asiaa
miettinyt kuin että sopimus oli tehty. Tuota suloista tuskaa,
joista runoilijat laulavat, ei hän tuntenut kuin osaksi, vaan ei
hän sitä tiennyt kaivatakaan, koska ei hän vielä ollut lukenut
renttukirjojakaan, kun ainoastaan pienten lasten satuja, mainioiden
miesten elämäkertoja ja matkakertomuksia. Vaan tuli vihdoin sekin aika,
jolloin hän tuosta kaikkivaltaavasta tunteesta, joka hänessäkin piti
löytymän, sekä sai lukea jotakin että myöskin varsin elävän ja -- oudon
selityksen eräältä ystävältään. Kuitenki Valpuri ei vielä tästä tullut
murheelliseksi, koska ei Hannu ollut häntä mitenkään loukannut. Ja kun
hän sitte vanhemmilta ihmisiltä sai kuulla, että liian tulinen rakkaus
ennen aikojaan sammuu, niin tyyntyi hänen levottomuutensa.

Mitä muihin kertomuksemme tähän asti mainittuihin henkilöihin tulee,
niin ne, kahdenkymmenen vuoden kuluessa, enemmän tai vähemmän saivat
tuntea ajan kaikkia muuttavaa voimaa. Antti ja Sanna, lesken lapset,
jotka kellokkaistaan riitelivät, olivat naimisissa ja elävien
kellokkain omistajia.

Pilveiset suorittivat joka vuosi noita pieniä perhekohtauksia elämää
täynnä, joista lukijalla on jo vähän tietoa edellisestä. Sofia oli
jotensaki menettänyt sen vähän suopeuden, joka ennen oli löytynyt hänen
muodossaan. Tapani myöski oli hiukan elähtyneen näköinen, vaan kuitenki
tuo vanha viehättämishalu asui hänessä ja tuo erinomainen siisteys
myöskin vallitsi hänessä. Perhe oli lisääntynyt viidellä hengellä.
Hannusta oli kasvanut leveähartiainen, sinisilmäinen ja hiukan
punertavantukkainen nuori mies, joka aina oli valmis mittaamaan
voimiaan ja piti toisia, joilla voimia löytyi, suuressa arvossa. Oli
rikkaus myöski hyvin suuri ansio ihmisellä, hänen arvelunsa mukaan. Ei
hän siis ollut mikään erittäin miellyttävä olento ihmisten silmissä,
vaan vanhemmat häntä kyllä suuresti rakastivat, varsinkin Sofia, joka
ihmetteli poikansa tahdon lujuutta, kun tämä esim. oli kaksi päivää
syömättä ja sitten söi, että vatsaa pakotti.

Helenan äiti oli nyt kuudenkymmenen viiden vuoden ijässä. Hänen
terveytensä oli tähän aikaan asti ollut oivallinen. Mutta muutamassa
tilaisuudessa hän kovasti vilustui ja joutui nyt vuoteen omaksi. Tämä
hänen sairastamisensa tuli olemaan suurimmasta merkityksestä
kertomuksessamme ilmaantuvien päähenkilöiden oloille.

Kahdesti oli taudin alkupuolella pitäjän arvoisa kirkkoherra käynyt
sairaan luona häntä puhuttelemassa ja, jo ensi kerran käydessään,
luullut huomaavansa, että joku raskas suru painoi potilaan mieltä.
Hän rupesi siis tutkimaan tämän sieluntilaa ja kehoitti häntä
välttämättömästi tunnustuksen kautta keventämään omaatuntoansa, jos
nimittäin sitä joku suurempi synti painoi. Helena sattui myös olemaan
sisällä pappismiehen näin puhuessa ja tämän mentyä hän rukouksilla ja
puolittain uhkauksilla sai äitinsä sitoutumaan siihen, ettei hän
ilmaisisi papille mitään lapsen ryöstöstä. Kukin arvaa helposti, mikä
tukala asema nyt syntyi sekä äidille, joka täten pakoitettiin salaamaan
asian, jonka tunnustamisen hän varmaan odotti tuottavan kevennystä
raskaalle mielentilalleen, että myös Helenalle, joka tunsi, että hän
esti äitinsä käyttämästä sitä keinoa, jonka avulla tämä saavuttaisi
levon levottomalle mielelleen.



VIII.


Oli synkkä päivä vuoden alulla. Tasainen pilviverho peitti taivahan ja
aurinko, joka vasta lähellä kello kymmentä kohosi taivaanrannan
yläpuolelle ja moniaan tunnin sitä pitkin hiivittyään, laski, ei edes
päiväsydäntä voinut saada niinkään valoisaksi, että helposti olisi
voitu lukea akkunan ääressä. Puolihämärässä kamarissaan makasi Lovisa
ja katseli harmaata taivasta, mietiskellen, mitä tuon verhon takana
mahtaisi löytyä, jos voisi tunkea oikein kauas sen taakse. "Siellä
istuu" -- hän ajatteli -- "Ijankaikkinen ja hänen laumansa häntä
ympäröivät ja ehkä minun kohta pitää ilmestymän siellä tekemään tiliä
elämästäni. Ja silloin tuon kurjan lesken kyyneleet ja rukoukset
asetetaan mun silmäini eteen ja minulta kysytään: 'millä ai'ot nämä
maksaa'?"

Niin elävästi nämä ajatukset olivat vallanneet Lovisan mielen, että
kauhistuksen huuto pääsi hänen huuliltaan, kun hän ajatuksissaan kuuli
tuon kysymyksen.

Helena, joka oli ollut kartanolla ja kuullut tuon huudon, tuli
kiiruusti sisään, luullen, että äitinsä loppua teki, jota hän, suoraan
sanoen, milt'ei olisi suonut, sillä hän suuresti pelkäsi, että Lovisa,
jonkun mielenliikutuksen valloittamana voisi Esalle ilmoittaa
salaisuuden.

Levottomasti käänsi Lovisa hehkuvat silmänsä tyttäreensä ja sanoi:
"Minä tunnen, kuinka lähenemistäni lähenen sitä rajaa, jonka
ylitsementyäni en enään voi katua enkä sovittaa osaksikaan suurta
syntiäni. Jos sitä ai'on tehdä, on se nyt tehtävä. Kaksikymmentä vuotta
olen kantanut kauhean syntiä sydämmessäni: olen vietellyt sinun, olen
pettänyt sinun miehesi ja Valpurin ja mitä kauheinta: olen tehnyt yhden
ihmisen elämän onnettomaksi. Terveyteni päivinä ei tuo rikos suuresti
mua painanut, mutta nyt, kun ei yökään mulle unta suo, kohoaa rikokseni
kuin vuori edessäni ja estää mua näkemästä mitään autuuden toivoa
tulevaisessa elämässä."

"Te olette, äitini, heikko sairaudestanne ja katsotte tuota asiaa
paljoa pahemmaksi kuin se ensinkään on", virkkoi Helena. "Onhan Valpuri
onnellinen ja onhan tuo hänen n.k. äitinsä jo kauan sitte hänet
unhottanut. Olisi hyvin typerästi mennä mullistamaan jo vakaantuneita
oloja kun ne ovat varsin tyydyttävällä kannalla. Ja mitäs Esa siitä
sanoisi? Olkaa levollinen, äitini; te ette suinkaan ole mikään niin
suuri syntinen kuin luulottelette itseänne ja muita".

"Sinä puhut niinkuin nukkuva omatuntoni mulleki puhui ennen, vaan
nytten enään tyydy tuohon puheesen", virkkoi Lovisa.

"Ja mihin te sitte tyydytte? Te olette aina olleet levoton sielu",
sanoi Helena.

"Minä noudatan lesken ja tunnustan hänelle tekoni".

"Siitä ei pidä mitään tuleman", virkkoi Helena vihasta punastuen. "Ei
niinkauan, kuin minä olen emäntänä tässä talossa".

"Sinä olet luonnoton lapsi, joka et muista neljättä käskyä", virkkoi
Lovisa, levottomasti käännellen itseään vuoteellaan.

"Ei sitäkään aina voi puustavin mukaan seurata", sanoi Helena. "Jos te
nyt käskisitte mun tuoda teille raakaveitsen ja uhkaisitte tappaa
itsenne sillä, niin en minä sitä toisi".

"Noin julkeat puhua! Onko se sama tunnustaa syntinsä ja tappaa
itsensä?"

"Ei juuri tavallisesti; vaan tosiaanki estän teidät tekemästä
hullutuksen, kun vastustan tahtoanne, lesken tänne noutamista. Siitä
seuraisi suotta suurin häiriö".

"Kerran sunki silmäsi vielä aukenevat", virkkoi Lovisa. "Kerran tulee
sulleki se hetki eteen, jolloin huudat: 'te vuoret, suojelkaa mua'".

"Kauniita puheita, äitini", sanoi Helena. "Minä en kyllä ole
niin pakanallinen kuin luulette ja ai'on kyllä pitää huolta
tulevaisuudestani", virkkoi hän, puolittain katuen ensi sanojaan.
"Mutta mun täytyy koettaa pitää sopu talossamme voimassa, enkä siis voi
suostua tuumiin, jotka sitä suorastaan uhkaavat".

"Niin, niin lapsi parka; mailmallinen sopu on sulla päätarkoitus, mutta
sopu Luojasi kanssa kautta Vapahtajan, se on asia, joka on toisessa
sijassa, jospa niinkään".

"Minä en enään tahdo vaivata teitä saarnaamaan", sanoi Helena ja meni
ulos.

Leski katsoi tuskallisesti hänen jälkeensä ja jupisi: "Minä etsiskelen
isäin pahat teot lasten päälle kolmanteen ja neljänteen polveen".

Hän kääntyi seinää kohden ja koetti nukkua. Vaan unta ei tullut
silmään. Koko päivän hän makasi levottomana. Hän arvasi, että Helena
kyllä esti muita käymästä sairaan luona.

Illalla myöhään kulki joku hänen akkunansa ohitse. Lovisa naputti
hiljaa akkunalautaan. Kohta astui muuan mies sisään. Lovisa otti
valkean kynttilään ja näki mustaverisen, ruokottoman ja ilkeännäköisen
miehen edessään, joka sitä paitsi silminnähtävästi oli väkevien
liikuttama.

"Minä olen kuullut -- hih -- että te makaatte kuoleman kielissä -- hih
-- ja Silpon Lauri tuli katsomaan, tekö täällä akkunaan kolahutitte tai
keijukaiset", virkkoi mies nikuttaen. "Minä olen nyt sillä tuulella,
ett'en pelkää eläviä enkä kuolleita".

"Tahdotko tehdä mulle viimeisen palvelukseni?" kysyi Lovisa.

"Onko siitä paljo vaivaa ja onko siitä mitään palkkaa?" kysyi Lauri.

"Vaivasi palkitsen kyllä. Minä tahdon tavata Takalon Elsaa. Mene häntä
huomen aamulla käskemään ja käske hänen tulla puheilleni huomen illalla
kenenkään huomaamatta".

"Hm", jupisi Lauri. "Mutta minä tarvitsen jo huomen aamulla rahaa".

"Anna mulle hameeni tuosta tuolilta", käski Lovisa. Lauri ojensi hameen
Lovisalle ja tämä otti taskustaan setelin ja antoi sen Laurille.

"Onko siinä kyllä?" kysyi Lovisa.

"No, suunnille", jupisi Lauri. "Vaan mulla olisi huomenna muutakin
toimitusta".

Lovisa laski Laurin kouraan kaksi hopearahaa ja kysyi, "onko nyt
kyllin?"

"Nyt on", sanoi Lauri. "Ja nyt saatte uskoa, että minä asiani ajan,
vaikka puukkoja satelisi".

Hän meni nyt ulos. Sairas pani kätensä ristiin rintansa yli, heikko
hymy ilmaantui hänen huulilleen ja hän lausui itsekseen: "miks'en ole
ennen tätä tehnyt? Kunhan ei olisi liian hiljaista nyt. Vaan toivossa
koetan elää, että Herra huokaukseni kuulee."

Hän sammutti nyt kynttilän, siunasi ja ummisti silmänsä ja vaipui kohta
virvoittavaan uneen. Tosin unta ei kestänyt monta tuntia, vaan nuo
kauheat ajatukset eivät nyt häntä vaivanneet, vaan hän näki unta, että
valkeasiipinen enkeli seisoi hänen vuoteensa vieressä ja pidätti
kiusauksen henkiä lähenemästä sairasta. Nuo henget huusivat
raivoissaan: "hän on meidän", vaan enkeli sanoi: "ei hän ole teidän,
ennenkun hän kääntää selkänsä armon ovelle".



IX.


Lauri heräsi varhain seuraavana aamuna eikä ollut aivan hyvällä
tuulella, koska kohmelo häntä ahdisteli.

"Ylös akka", hän karjasi vaimolleen; "niin totta kuin henkeäsi
rakastat, keitä mulle ennen tunnin kuluttua ohravelliä".

Vaimo hiipi tulta virittämään ja pani kattilan tulelle. "Mihin sulla on
näin varhain meno?" kysyi vaimo, luoden salaa silmänsä Lauriin.

"Minä menen vaikka h--tiin ja palaan sieltä illalla" sanoi Lauri. Hän
otti nyt taskustaan kukkaronsa, otti sieltä markan ja sanoi vaimolleen:
"illalla kun palaan, pitää pullon olla täytetyn; ymmärräthän. Minä
nostan mörköelämän, jos en saa virvoitusta palattuani".

"Voi Lauri, miks'et osta lapsille" --

"Hiljaa, akka, tai saat vasten kuonoasi, että hampaat kalisevat",
karjasi Lauri ja löi nyrkkinsä rahiin, niin että lapset, joita makasi
neljä lattialla, heräsivät. Yksi heistä rupesi itkemään.

"Suu kiinni, penikat!" huusi Lauri. "Säästäkää aamuvirtenne siksi
kunnes olen ulkona".

Hän puki nyt yllensä, ja rupesi syömään. Kun hän oli syönyt, läksi hän
ulos, laski suksensa, jotka olivat seinää vasten pystyssä, pitkälleen
maahan ja lähti hiihtämään.

Hän hiihti viistoon jokea ylöspäin ja sen poikki, nousi maalle ja oli
parin tunnin kuluttua lesken mökin edustalla.

Lauri jätti sukset oven eteen, meni mökkiin ja koputti sitten lumen
jaloistaan mökin lattialle.

"Aumolan vanha emäntä tahtoo sua tavata, ennenkun hän kuolee", alotti
Lauri. "Hän ei enään kauan elä, se vanha veijari".

"Joko se hyvä ihminen kuolee? Kunpa kaikki olisivat niin eläneet kuin
hän", huokasi leski.

"Oliko tuo mulle?" ärähti Lauri. "Pidä itsestäsi huoli, kyllä minä
pääsen sinne, jonne sinäki".

"En suinkaan sua ole tahtonut loukata", sanoi leski. "Minä tarkoitin,
että sairas on mulle paljon hyvää tehnyt ja siis on hyvä ihminen".

"Eikö muut ole hyviä kun ne, jotka sinulle hyvää tekevät?" jupisi
Lauri. "Vaimoihmisillä on pitkä tukka mutta lyhyt mieli".

Ikäänkuin vakuuttaakseen nuo viimme sanansa, Lauri pisti suuren
tupakkipurun poskeensa.

"Noh, oletko valmis?" kysyi hän leskeltä.

"Aivan kohta", sanoi tämä. "Mun täytyy vaan pistäytyä Torvelassa".

"Osaathan Aumolaan yksinki", virkkoi Lauri, joka nyt huomasi, että hän
yksinään kulkisi mukavammin ja suorempaa tietä. "Minä hiihdän suoraan
ilmoittamaan, ettäs tulet. Sun pitää hyvin varoen tulla taloon, niin
ettei kukaan näe. Niin sanoi vanha emäntä. Kuuletko: hyvin varoen".

Nyykäyttäen päätään lähti nyt Lauri hiihtämään, vaan kääntyi vielä
lesken puoleen ja sanoi: "Tule vasta illalla, niin voit paremmin
kenenkään huomaamatta päästä sairaan puheille. -- Hiisi tiesi kuolevien
salaisuuksia".

Lauri katosi kohta lesken nähtävistä. Tämä viipyi vielä useat tunnit
kotonaan ihmetellen, mitä asiata Lovisalia olisi hänelle.

Vihdoin hän iltapuoleen läksi matkalle. Päivän kultaterä loimotti vielä
lounaiselle taivaanrannalle, vaan vihdoin se vajosi näköpiirin alle.
Syntyvän kuun sirppi siinti iltaruskon ylipuolella; vihdoin tähti
toisensa jälestä alkoi kiilua avaruuden sinilaelta.

"Enhän minä yötä vasten voi palata kotiini", ajatteli leski, astuessaan
alas joelle, "vaan tottahan jossaki yösijaa saanen".

Kohta oli hän kulkenut joen poikki ja läheni varovasti Aumolaa. Vanhan
emännän akkunasta loisti valkea.

"Onhan hän nyt yksin?" jupisi leski ja astui hiljaa akkunan luo. Ei
mitään ääntä kuulunut sieltä.

Nyt leski rohkeni astua sisään.

Sairas arvasi, kuka oli tulossa. Hän viittasi leskelle tulla lähemmä.

"Kuinka te jaksatte, rakas muori?" sanoi leski, tarttuen sairaan
käteen. "Toivoni mukaan te paranette tästä taudista".

"Sitä en usko" sanoi Lovisa. "Sen vuoksi olen sinut tänne kutsunut.
Minun tulee täyttää raskas velvollisuus ennen elämästä eroamistani,
minun tulee perinjuurin hävittää sinusta kaikki se kunnioitus, joka
sinussa on minua kohtaan. Se on raskas tehtävä sille, joka ei vielä ole
kenenkään ihmisen edessä tarvinnut julkisesti hävetä.

"Te olette houriossa, muori rakas, kun noin puhutte", sanoi leski,
katsoen sääliväisesti sairaasen.

"En ole sinua kutsunut houreita kuulemaan. Minä olen sinut kutsunut,
antaakseni sinulle tietoa ryöstetystä lapsestasi", virkkoi Lovisa.

"Ryöstetystä" huudahti leski. -- "Niin niin -- metsänpedot hänen
ryöstivät eikä suinkaan mitään enempää lapsestani tiedetä", hän lisäsi
tyvenemmällä äänellä.

"Metsän pedot eivät vieneet lastasi, hänen vei" --

Leski hypähti ylös, hänen silmänsä tuijottivat, hänen jalkansa
horjuivat. Hän tarttui Lovisan käteen ja huudahti:

"Kautta kaikkivallan, älkää mua hulluksi tehkö puheellanne. Lapseni on
kuollut -- oi, hän on kuollut!"

"Kahdenkymmenen vuoden vanha synti painaa omaatuntoani ja nyt tahdon
sen tunnustaa. -- Lastasi ryöstämään minä kehoitin oman lapseni, joka
oli maannut lapsensa kuoliaaksi. -- Tuolla pihan toisella puolen elää
lapsesi ja Valpuriksi häntä kutsutaan".

Huuto pääsi lesken huulilta ja hän vaipui tainnoksiin lattialle. -- --

Sairaskin vaipui hengästyneenä vuoteelleen. -- -- --

Silloin ovi avattiin ja Helena astui sisään.

"Ahaa, äitini!" hän lausui vihasta kähisevällä äänellä. "Minä näen,
että houreenne on enenemään päin!"

"Minä olen totellut omantuntoni ääntä", virkkoi Lovisa.

"Omatunto!" naurahti katkerasti Helena. "Onko se omatunto oikea, joka
syöksee onnettomuuteen sen, jonka maan päällä pitäisi olla läheisinnä
kulleki, nimittäin oman lapsen? -- Te olitte siis leskelle ilmoittaneet
asiasta?"

"Niin olen tehnyt".

"Haa!" huusi Helena säihkyvin silmin. "Te ansaitsisitte tulla
kuritetuksi, vaan toivon, ett'ei teissä enään paljoa elinvoimaa
jäljellä ole. -- Miten nyt tuo leski saadaan täältä pois? Tässä talossa
ei hän saa olla ja tähän taloon ei hän enään saa tulla".

Näin sanoen hän meni ulos, käski rengin valjastaa hevonen ja viedä
Takalon Elsan (joka Helenan lauseen mukaan joko oli saanut halvauksen
tai oli juovuksissa) kotiinsa.

Kohta oli renki valjastanut hevosen. Leski alkoi viretä, hän
talutettiin rekeen ja vaikka hän mieli tekemään vastarintaa, täytyi
hänen matkustaa kotiaan.

Sitten Helena astui äitinsä huoneesen ja sanoi: "Jos te vielä
hullutuksianne jatkatte, niin pääsette vapaakyydillä tästä talosta
samoin kuiri leskikin".

"Ole huoleti, lapseni; kohta minusta pääset", sanoi Lovisa ja kyyneleet
tukehduttivat hänen äänensä, kun hän lisäsi: "näinkö eroat äidistäsi?"

"Näin", virkkoi Helena ja astui katsomatta Lovisaan, ulos.

Esa ei ollut mitään kaikesta tästä kuullut eikä Helena hänelle mitään
ilmoittanut, sanoi vaan: "äiti parka houraa kovasti. Parasta olisi, jos
hän pääsisi vaivoistaan".



X.


Aamulla varhain tuli muuan piika kiiruusti Helenan luokse ja ilmoitti,
että vanha emäntä teki loppua.

Esa ja Helena riensivät yli pihan toiselle puolelle. Kun he tulivat
sisälle, oli jo kalvo peittänyt sairaan silmät; hän vetäsi kolmasti
henkeä ja sitten kaikki oli päättynyt.

Valpuri oli myös juossut tänne. Hän polveusi itkien kuolleen viereen.

Siinä lepäsi nyt Lovisa mailman pysymättömistä iloista ja pettyneistä
toiveistaan. Kuolon kalpea sinetti oli sitonut tuon ennen niin elävän
muodon juonteet.

Ei Helenan sydän ollut niin kova, kuin joku ehkä edellä sanotusta olisi
valmis päättämään. Mielenkiihkossaan hän oli lausunut nuo kovat sanat
äidilleen ja oli kohta niiden lausuttua katunut lausuneensa ne ja
päättänyt seuraavana aamuna pyytää anteeksi äidiltään. Nyt oli se liian
myöhäistä.

Helenan ensi tehtävä oli nyt tavata renki, joka oli vienyt lesken. Hän
kysyi rengiltä, oliko Elsa puhunut mitään käynnistään vainajan luona,
johon renki vastasi, että leski oli istua mököttänyt aivan äänetönnä.

"Jos hän puhuu jotakin, niin ei hänen puheesensa ole luottamista",
sanoi Helena. "Elsa on aina ollut vähä nöyräpäinen, ja nyt hän näyttää
menettäneen vähäisenki järkensä melkein kokonaan".

Nyt alettiin tehdä valmistuksia peijaisiin, jotka eivät olleet ai'otut
pieniksi.

Pari päivää oli kulunut kuoleman tapauksesta, kun Helena
hämmästyksekseen ja harmikseen eräänä iltapäivänä näki Elsan tulevan
Aumolaan ja hän arvasi helposti, missä asiassa.

Kun leski tuli ovesta sisään, kysyi Helena: "minuako haet?"

"Niin juuri teitä", sanoi leski. "Sydämeni ääntä en voi tukahduttaa.
Minä tulen pyytämään lapseni takaisin. Vainaja ilmoitti mulle koko
salaisuuden".

"Hänen ilmoituksensa ei paljoa merkitse", sanoi Helena. "Ensinkin on se
lausuttu semmoiselle, jonka puheesen ei suuresti luoteta, toiseksi se
on lausuttu houriotilassa ja mikä pahempi, ilman vieraittamiehittä".

"Ettekö siis myönnäkään Valpurin olevan minun lapseni?" kysyi leski
hyvin kummastuen.

"Ajatteletko, mihin asemaan minut asettaisit noilla houreillasi?"
virkkoi Helena. "Sitä et varmaan ole ajatellut, ja sen vuoksi annan
sulle typeryytesi anteeksi, kun et vasta avaa suutasi tässä asiassa".

"Minä en ajattele muuta kun että minulla on oikeus pyytää lapseni
takaisin ja teidän on velvollisuus antaa minulle lapseni, vaikkapa
olisitte vielä isomman talon emäntä, kuin olettekaan. Minun lapseni on
siis kaksikymmentä vuotta ollut oikeaa äitiään tuntematta! Mutta se ei
teidän sydäntänne näy liikuttavan".

"Minä en jouda enkä halua kauan kuulla sinun haaveksimisiasi. Onko
sinulla muuta asiaa, niin sano se kohta".

"Muuta asiaa", huudahti leski ja purskahti itkemään. "Muuta asiaa!
Eiköhän siinä ole kyllin, että pyytää lastaan, josta on ollut
kaksikymmentä vuotta eroitettu".

"Sinä olet parantumaton", sanoi Helena malttamattomasti. "Etkö ymmärrä,
ettei sinun puheellasi ole mitään laillista voimaa, kun et voi sitä
toteen näyttää?"

"Mutta Jumala tuntee, että puhun totta", sanoi leski ja hänen
kyyneleensä valuivat kahta runsaammasti. "Kylläpä te olette hävytön,
kun Hänen edessään julkeatte noin valhetella. Sitä en kummastele, jos
minulle, köyhälle torpan vaimolle, valhettelette, vaan Hänelle, joka on
taivaan ja maan luonut".

"Jo on aika lopettaa nuo kauniit puheesi. Astu nyt tuosta samasta
ovesta, josta tulit, ulos", virkkoi Helena.

"Minä lähden, kunhan ensin saan lapseni", sanoi leski.

"Minun täytyy siis taaski rengin avulla saada sinut pois täältä", sanoi
Helena. "Vaan nyt saat semmoisen kyydin, ett'et halua palata".

Helena avasi oven ja käski rengin tulla sisälle. "Sysää tuo vaimo
kartanolle, hän on järkensä menettänyt, enkä saa häntä käskemällä
menemään", lausui Helena rengille. Tämä tarttui lesken käsivarteen
kiinni. Leski rupesi nyt huutamaan. Samassa Esa avasi sisäoven ja
katsoi, mikä melun matkaan sai.

"Mielipuoli vaimo on kunniamme solvaissut", huusi Helena ja vihan sekä
hävyn kyyneleet tulivat hänen silmiinsä.

"Minä haen oikeutta", huudahti leski. "Minä en ole mikään mielipuoli",
virkkoi hän.

"Mikä vääryys on sinulle tapahtunut?" kysyi Esa tyvenesti. "Ja täältäkö
sinä oikeutta haet? Tietääkseni ei sinulle meidän puolelta ole
vääryyttä tapahtunut".

"Teillä on minun lapseni, jonka tuo vaimonne ryösti minulta
kaksikymmentä vuotta sitten. Minä tahdon lapseni takaisin".

Esa seisoi hetkisen tirkistellen vaimoa, sitten hän jupisi: "mielipuoli
raukka" ja lisäsi rengille: "taluta vaimo kartanolle".

Renki teki niinkuin käskettiin.

"Sano hänelle, Esa, ettei hän vasta saa oviamme avata", sanoi Helena
rukoillen miehelleen. "Hän häväisee meidät kaikkien silmissä".

"Tuota puhetta älä uudista meille äläkä muille", sanoi Esa
leskelle. "Sitä et voi toteen näyttää ja siis saat maksaa sakot
kunnianloukkauksesta, sillä en minä ai'o kärsiä syytöntä herjausta".

"Oi isäntä, te ette tiedä", rupesi leski puhumaan, vaan Esa sanoi
malttamattomasti: "Ei sen enempää nyt. Pois täältä, ennenkun tuskaun".

"Armollinen Jumala", huokasi leski. "Näinkö piti minun toiveeni
toteutuman? Mitä minä heille voin? Enhän voi näyttää toteen
syytöstäni".

Katkerasti itkien hän astui ulos pihalta. Ennenkun hän oli joelle
laskeunut, tuli häntä vastaan Valpuri.

Raitis talvi-ilma oli neidon poskille ajanut kauniin punan, Hänen
suuret, tummansiniset silmänsä katselivat kummastuksella itkevää
vaimonpuolta, joka tuli häntä vastaan.

"Mitä itket, vaimoparka?" kysyi Valpuri sääliväisesti.

"Mitä minä itken?" kertoi leski. "Oi sinä viaton olento, sydänverelläni
ravittu! Sinä et aavista, kuka --"

Mäeltä kuului samassa huuto: "Valpuri! Tule heti pois!"

Neito rupesi astumaan. Leski juoksi hänen eteensä, sulki hänet
innokkaasti rintaansa vasten ja huusi epätoivon ja ihastuksen
sekaisilla tunteilla: "Sinä olet minun -- minun -- minun!"

Katsoessaan lesken hehkuvia silmiä ja tuntien hänen kuumeellisen
syleilyksensä, säikähti Valpuri ja rupesi huutamaan sekä riisti itsensä
irti. Samassa Helena huusi talon portilta: "Joudu, joudu Valpuri, hän
on hullu, tuo vaimo!"

Valpuri juoksi ylös taloon niin pian kuin kerkesi. Leski vaipui itkien
tien viereen. "Oma lapseni luulee minua hulluksi! Oi katkerin kaikista
huolistani!"

Hetken hän istui tässä kuin turruksissa. Vihdoin hän nousi ylös ja
astui raskailla askeleilla kotiinsa.

Kun Valpuri tuli Aumolaan, onnitteli häntä Helena, että oli päässyt
hengissä hullun kynsistä.

"Tiedätkö, kun hän sanoo, että sinä olet hänen lapsensa", virkkoi
Helena. "Isäsi kielsi vaimoa, käräjänkäymisen uhalla, asiasta enempää
puhumasta, mutta hullua kieltää lie sama kuin seinälle puhua. Tuskin
oikeuskaan hullua voi sakoittaa", virkkoi Helena, kääntyen Esaan.

"Toivon kuitenki, että lesken suu saadaan tukituksi", virkkoi Esa.



XI.


Viikon päivät olivat kuluneet kuoleman tapauksesta peijaisiin.

Peijaispäivänä kello viisi iltapäivällä alkoi vieraita saapua Aumolaan.
Keltaisessa reessä, vanha savakka valjaissa, tuli Pilveisten väki. Sen
jälestä nähtiin rovastin vaimonsa kera tuleskelevan kuomireessä, komea
karhuntalja takana riippuen, säveä ruuna edessä. Useita isäntiä
emäntineen nähtiin sitten, mitkä komeammilla hevosilla, mitkä
yksinkertaisemmilla. Ja vihdoin saapui nimismiehen mainio juoksija,
Priapus (tiesi, miten se lie saanut niin omituisen nimen!) ja reessä
istui nimismies ja hänen lihava rouvansa. -- Vaikka kuulun
hevosystäväin yhtiöön, tunnen, että minussa tarvitsisi olla jotaki
Pindarontapaista, voidakseni kyllin ylistää tuota oivallista oritta,
joka oli juossut radan kolme kertaa 6 minutissa 6 sekunnissa. Olkoon
siis yksinkertaisin ylistykseni lausuttu sinulle, joka kaimojesi sekaan
voit lukea linnunpeloittajia Roomalaisten yrttitarhoissa!

Arvokkaimmat vieraat asettuivat kamareihin oikealla puolen porstuaa.
Siellä istuivat rovasti, nimismies, lukkari, Tapani, sekä Torvelan ja
Luopion isännät ja Esa toisessa kamarissa; ja heidän vaimonsa toisessa.

Pirtin takaisissa kamareissa oleskeli nuorempi väki ja siellä olivat
myös Valpuri ja Hannu.

"Mitä vallesmannille tarjottiin kilpa-ajoissa tuosta oriista?" kysyi
Torvela, joka akkunasta silmäili hevosia kartanolla ja tiesi, että
hevosasiat olivat arvoisan nimismiehen A ja O.

"Yhdeksänsataa markkaa", vastasi pitkä, hoikka, punatukkainen
nimismies, petolinnunsilmillään tuijottaen kysyjään.

"Ettekö myöneet siihen hintaan!" virkkoi suloisella silmän iskulla
Luopion isäntä.

"Siihen hintaan? Olisinpa silloin hullu ollut", virkkoi nimismies, "kun
ajattelen mitä juoksijalla voidaan saada". Sytytettyään sikarin, hän
jatkoi: "Jaakosta, joka sittemmin oli siitto-oriina ja jonka
jälkeläisiä olivat mainiot Ampiainen ja Veikko, saatiin 4,500 markkaa.
Se sai sitä paitsi pääkaupunginpalkinnon, 1,000 mk, kruunun palkinnon,
500 ja Hämeenlinnan palkinnon, 500 mk. Summa summarum 6,500 markkaa.
Sanoo kuusituhatta viisisataa! Hevoseni on nyt paraillaan 6 vuotias,
jota pidetään parhaan voiman ikänä paikottain, vaikka 8. vuosi vasta
lienee kukoistuksen aika hevosilla, ainaki Suomessa. Katsokaa tuota
hevostani! Sen voima on takaosassa eikä etuosassa, niinkuin vetäjällä.
Eikä sen häntä ole kuin saranoilla, joka olisi varman huonouden merkki.
Väli, polvesta kavioon on lyhempi kuin polvesta vatsan alaosaan. Niin
aina oikealla juoksijalla on. Kaiken tämän johdosta minä sanon, etten
paljoa alle kahdesta tuhannesta ai'o myydä Priapustani".

Läsnäolevaiset näyttivät täysin vakuutetuilta yllämainitusta
ansioluettelosta ja tyhjensivät kahvikuppinsa miettivällä katsannolla.
Rovastin muodossa ilmestyi kuitenki kohta joku tyytymättömyyden merkki
ja hän lausui vihdoin, sytytettyään paperiliuskalla pitkäletkuisen
piipun: "Hevonen on jalo eläin, vaan kilpa-ajot ovat paholaisen
keksintöjä. Mitä todistaa se rautainen marhaminta, joka reen pohjalla
romisee. Jos se kielin voisi kertoa näkönsä, niin eläinrääkkäys, yhtä
julma kuin milloinkaan ennen, tulisi tunnetuksi".

"Minä en kiusaa Priapusta", ärähti nimismies. "Ei ole rautamarhaminta
sen selkää kosketellut sinä ilmoisna ikänä".

"No, no, en suinkaan sitä ole sanonut", jatkoi rovasti. "Vaan moni
rääkkää hevosiaan, saadakseen nuo pari, kolme tai neljä sataa markkaa
ja kunnian tulla mailmalle julistetuksi semmoisena miehenä, jota
hevonen on kunniaan kohottanut. Semmoinen hevoskunnia ei ole suuresta
arvosta".

"Minä en halua väitellä asiasta veljen kanssa, joka ei ole hevosmies",
vastasi nimismies kopeasti.

"Jumalalle kiitos en toki ole hevosmies", virkkoi rovasti.

"Ja voidaan isänmaa saada kohoamaan sivistyksessä muutoinki kun
hevosvoimilla", hän jatkoi.

Läsnäolevat hyvin kummastuivat, kun Priapus samassa hirnui kartanolla,
ikääskun olisi se kuullut rovastin puheen. Nimismies tämän johdosta
lausui: "Priapus pani vastalauseensa".

Naisten huoneessa oli puheenaine vaihteleva. Nimismiehen rouva puhui
miehensä yskästä, joka oli arveluttavan kova, varsinki yöllä. Torvelan
emäntä (joka kuului erääsen nykyaikana tunnettuun lahkoon) arveli,
että kunki tulee ajatella mitä tietä hän vaeltaapi, leveääkö, vai
kaitaista ja lisäsi, moniaat kun hymyilivät, että se asia koski
kaikkiin. Luopion emäntä väitti laihuuden vähemmän vaaralliseksi kuin
lihavuuden, jonka arvelun nimismiehen rouva jätti arvoonsa. Rovastin
rouva mainitsi nyt sanasen kerjäläisten paljoudesta sinä vuonna ja
niiden kiittämättömyydestä, lisäten, ettei heitä suinkaan kiitoksen
vuoksi autettu. Nimismiehen rouva sanoi, etteivät kaikki, jotka
köyhäksi sanovat itsensä, olekaan köyhiä, jonka Luopion emäntä vakuutti
aivan todeksi, vaan Torvelan emäntä kielsi, sanoen, että me kaikki
olemme hengellisesti köyhiä (jota ei rovastin rouva ollut puheellaan
kieltänytkään).

Nimismiehen rouva lähestyi Luopion emäntää ja kuiskasi hänelle: "Onko
emäntä kuullut mitään uutta?"

Luopion emäntä, joka oman lauseensa mukaan ei koskaan tiennyt mistään
mitään, sanoi hiljaa: "En, en. -- No, mitä on tapahtunut?"

"Hm", jupisi nimismiehen rouva. -- "Kyllä kaiketi te olette kuulleet
Takalon Elsasta jotaki".

"Takalon Elsasta? En tämän taivaallista", vakuutti Luopion emäntä,
lyöden kädellään puuskaan.

"En tahdo täällä kertoa asiasta, joka koskee tämän talon väkeä",
virkkoi nimismiehen rouva hiljaa. "Vaan kuulustelkaa Takalon Elsalta
asiata, niin kyllä meillä Edvardin päivillä tulevalla viikolla
nostetaan kysymys siitä seikasta". Vielä hiljempaa hän lisäsi: "Aumolan
emäntä kantaa päätään liian pystyssä ja lukee itsensä rouvien
veroiseksi, niinkuin hän äsken muutamassa tilaisuudessa oli
sanonutkin".

"Niin, niin, minä sen kyllä uskon", virkkoi hiljaa Luopion emäntä.
"Kyllä minä kuulustelen Takalon Elsalta".

Helenan terävä silmä huomasi jotaki nimismiehen rouvan käytöksessä,
joka ei oikein ollut hänestä mieleen. Vaan kun nimismiehen rouva,
haudalta palattua, ja Aumolan vierasvaraisuutta nautittuaan muiden
kanssa, lopussa muistutti sydämmellisellä äänellä Edvardin päivistä,
niin Helenan epäluulo osaksi katosi. Kaikki erosivat sitten, oivallisen
illallisaterian syötyään, peijaistalosta, ajatuksissaan ylistäen
peijaisien pitäjiä, vaan hyvin vähän muistellen häntä, jonka
maahanpaniaisia oli vietetty.



XII.


Kello kolme jälkeen puolenpäivän nähtiin Aumolan akkunoista savakan,
keltainen reki perässään, lähenevän taloa. Pilveiset tulivat näin
hyvään aikaan, että hyvissä ajoin kerittäisiin nimipäiville, jotka,
niinkuin kaikenlaiset ajan vietot maalla, alkoivat paljoa varemmin kuin
kaupungissa.

Kello 1/2 4 lähti Aumolan kartanolta kaksi hevosta alas joelle. Keli
oli oivallinen. Kun puoli tuntia oli ajettu, käännyttiin maalle ja
kohottiin korkeaa mäkeä nimismiehen taloon. Kolme pikku Pilveistä oli
jo vieraiden re'issä saapuneet nimipäivätaloon ennen vanhempiaan.

Kohtelias nimismies, pitkäletkuinen piippu hampaissa, tuli avopäin
pihalle vieraita vastaanottamaan. Kohta ilmestyi myös nimismiehen
lihava rouva vastaanottaman tulijoita. Kun tultiin sisälle, nähtiin
salissa jo moniaita vieraita ja nimismiehen poika Herpertti, joka oli
kotona käymässä pääsiäisluvalla, koska sinä vuonna pääsiäinen oli niin
varhain kuin olla voi. Hän oli lyseolainen, viidennellä luokalla.
Tyttäret Josefina, Selma, Emma ja Martta seisoivat myös salissa,
odotellen tuttaviaan isänsä nimipäiville.

Vieraita saapui ehtimiseen. Pastori Fidén, tunnettu hajamielisyydestään
ja oivallisesta musiikkitaidostaan, tuli vaimonsa ja lastensa kera. Hän
oli Aumolan peijaisten aikana sairastanut. Hänen vanhin tyttärensä,
Maria, oli kaunis ja iloinen tyttö, joka oli sytyttänyt Herpertin
sydämmessä liekin, "joka ei koskaan sammuisi" (Herpertin lausunnon
mukaan). Tämän neitosen kunniaksi oli Herpertti tunteittensa
ahdistuksesta kirjoittanut neljä runopätkää ja yhden suorasanaisen
kappaleen, joista hän tulen jumalalle oli uhrannut ensimainitut, jota
hän sitten katui, kun hän, tarkemmin mietittyään, ei halunnut lähestyä
neitosta suorasanaisella kirjoituksella.

Kohta saapui myös rovasti rouvineen ja lapsineen sekä Torvelan ja
Luopion perhe.

Miehenpuoliset vieraat asettuivat nyt toiseen kamariin ja
vaimonpuoliset toiseen. Nuoriso jäi saliin, jossa pastorin Mari lauloi
pianon säestäessä erään romansin, joka pakoitti Herpertin menemään ulos
laulun jälestä; siellä hän vannoi kalliin valan, jonka ainoastaan
ulkohuoneet kuulivat: elää -- tai -- jos tarvittiin -- kuolla Marin
edestä.

Herrain kamarissa selitteli nimismies, kuinka eräs Pietarilainen oli
käynyt Priapusta katsomassa ja tarjonnut siitä 1,500 markkaa. Nimismies
oli vakuutettu, että venäläinen kohottaisi vielä 300, niin hän möisi
rakkaan hevosensa, jota hän rakasti kuin omaa lastansa.

Tähän Pilveisen Tapani huomautti, että hevosta voi rakastaa enemmänki
kuin ihmistä, johon lauseesen nimismies suuresti mieltyi.

Sill'aikaa kun näitä kysymyksiä keskusteltiin miehenpuolien joukossa,
oli vaimoihmisten puhe kääntynyt tolalle, joka paljoa lähemmin kuuluu
aineesemme.

"Elsilässä käydessäni kuulin puhuttavan tapauksesta, joka on niin
kummallinen, etten koskaan ole kuullut mitään sen kaltaista", sanoi
nimismiehen rouva.

"No mitä sitten?" kysyivät useat.

"Sanotaan Takalon Elsan olleen hävittömän Aumolan emännälle. Mutta
siinä ehkä ei ole perääkään. Vaan mitä sanoo Aumolan emäntä?"

"Kertokaa ensin mitä olette kuulleet, niin minä sanon, kuinka suuri osa
siitä on totta", sanoi Helena terävänlaisesti.

"Jos joku mulle sanoisi niinkuin Takalon Elsan sanotaan puhuneen
teille, Helena; jos joku sanoisi: 'Herpertti ei ole lapsesi', niin minä
merkitseisin hänen, joka niin sanoisi, että elinaikansa muistaisi",
virkkoi nimismiehen rouva.

"Ettäkö Valpuri ei olisi Helenan lapsi!" sanoi Luopion emäntä, joka
juuri miehensä kanssa saapui vieraiksi. "No, Herran nimessä: kenenkä
lapsi hän sitte olisi?"

"Tietysti lesken", sanoi nimismiehen rouva, "jos leskeä uskotaan".

"Jonka lapsen metsänpedot veivät", virkkoi Luopion emäntä.

"Mitä te horisette?" sanoi nyt rovastin rouva. "Kaikkia te viitsitte
puhua, Leskihän on vähän nöyräpäinen ja semmoisen väitteet eivät paljon
merkitse".

"Hän on hyvin selväjärkinen, silloin kun minun kanssani puhuu", virkkoi
kiihkeästi Luopion emäntä, joka pelkäsi, että tämä jännittävä huhu
raukeaisi sikseen. "Onko emäntä häntä puhutellut?" kysyi nimismiehen
rouva hiljaa. "Valitettavasti en ole saanut häntä tavata", virkkoi
hiljaa Luopion emäntä. "Mutta kuulkaamme, mitä Helena sanoo", hän
lisäsi ääneen.

"Niin, Helena kyllä voipi selittää asian", virkkoi nimismiehen rouva.
"Parasta on, että tuommoiset juorut saadaan selville".

Kaikkien silmät kääntyivät Helenaan, joka kokosi kaiken voimansa, ettei
näyttäisi levottomalta. Hän lausui nyt:

"Joka haluaa uskoa lesken puheita, hän niitä uskokoon. Meidän
talosta on leski kahdesti ajettu pois ja toisella kerralla hän oli
säikäyttämäisillään Valpurin kuoliaaksi ja käytti itsensä kuin hullu.
Semmoisen puheet pysykööt arvossaan ja vaativat vähintäänki jotain
todistamista, jos mieli niitä korviin ottaa".

"Aivan niin minäki sanon", virkkoi rovastin rouva. "Todistakoon leski
puheensa ensin, sitten häntä voidaan kuulla".

Esa, joka oli kuullut puheen loppuosan, tuli ovelle ja sanoi: "Lesken
puheisin ei ole ensinkään luottamista. Minä pidän suorastaan
loukkauksena, että vaimoni kunniaa epäillään".

"Tietysti ei epäilläkään", huudahti Luopion emäntä ja nimismiehen rouva
myös vakuutti, että kysymys oli nostettu juuri sitä varten, että
puhdistettaisiin Helena kaikesta epäluulosta.

Esan välitys oli toiselta puolen Helenasta hyvin mieleen, toiselta
puolen se taas veti toisessa kamarissa olevien huomion asiaan, jota ei
Helena olisi suonut.

Kaikeksi onneksi nyt salissa syntyi melu, koska siellä, rinkitanssia
tanssiessa, muuan pariskunta lankesi lattialle.

Tämän tapauksen jälestä pastorin Mari meni kamariin ja kumarsi
Tapanille, joka täten tuli vedetyksi tanssin kuiluihin. Sofia kohta
huomasi, että miehensä oli joutunut nuorten pariin, vaan luuli hänen
sinne käskemättä menneen, josta hänen levottomuutensa lisääntyi.
Tyttäret, jotka tunsivat Pilveisten kotielämän, osoittivat
ilkeyksillään Tapanille mitä suurinta kohteliaisuutta ja Sofia päätti
kohta että Tapani saisi kuulla kotiripityksen kaiken tämän johdosta,
johon hän oli niin syytön. Tavallinen kohteliaisuus esti nyt kamareissa
olevia jatkamasta arveluitaan lapsen ryöstön suhteen. Vaan Helenan
sydän tunsi kipeästi, että hän tuskin oli voinut täydellisesti
puhdistaa itsensä läsnäolevien silmissä. Koko sen illan huvi oli jäänyt
häneltä tarkkaamatta ja hän toivoi pääsevänsä rauhaan omaistensa luo.

Kun vihdoin nuoriso oli kerennyt illan kaikki lystit läpi, ruvettiin
hyvästiä jättämään. Suurella mielenkarvaudella ajatteli Herpertti, että
tuskin koko pääsiäisluvalla enään oltaisiin näin lukuisasti yhdessä,
vaan hän lohdutteli itseään sillä, että hän kyllä liikkuisi muutamissa
paikoin, joissa joku toinenki liikkuisi.

Kohta kajahteli kulkusten ja tiukujen helinä kevät-yön hiljaisuudessa
ja tunnin parin kuluttua olivat melkein kaikki sinä iltana ko'ossa
olleet vaipuneet unen helmoihin.

Tultuaan kotia sulki Helena Valpurin rintaansa vasten, ikäänkuin
peljäten, että tämä häneltä temmattaisiin pois.

"Sinulla on varmaanki, lapseni, ollut rattoisa ilta", sanoi Helena, "ja
siinä tapauksessa minäki olen tyytyväinen, sillä sun ilosi on myös
minun iloni".

"Rakas äiti", sanoi Valpuri. "Parhaiten viihdyn minä kotona isän ja
äidin seurassa".

"Kiitetty ole Jumala, joka minulle olet suonut niin onnellisen kodin",
lausui Helena sydämensä syvyydestä.

Valpurin vastauksessa äidilleen ei ollut mitään teeskentelemistä,
johon nuori neito ei ensinkään ollut tottunut. Se vastaus
yksinkertaisuudessaan ilmoitti paljon; se ilmoitti, että nuorta sydäntä
on vaikea taivuttaa rakastamaan jotaki määrättyä henkilöä, vaikka
semmoinen taipuminen vanhemmissa ihmisissä, joissa järki suureksi
osaksi voi hallita sydäntä, ei ole juuri harvinainen.



XIII.


Pienoisessa mökissään istui Takalon Elsa kangaspuitten ääressä. Hän
koetti kutomalla ansaita sen, minkä hän ylläpitämiseensä tarvitsi.

Surut, nuo ihmismuodon armottomat vanhentajat, olivat lesken muotoon
piirtäneet katoamattomat merkkinsä. Kun häneltä hänen ainoa lapsensa
ryöstettiin, oli hän itkenyt viikkokaudet, yötä päivää. Ja nyt, kun hän
oli kuullut, että hänen kauan kaivattu lapsensa eli terveennä ja
onnellisena eikä leskellä näyttänyt olevan mitään toivoa näyttää
toteen, että Valpuri oli hänen lapsensa, nyt hän taas joutui
kuumeentapaiseen levottomuuteen, joka valvotti häntä öisin ja teki
hänen päivänsä ikäviksi, niin että hän yöllä toivoi päivän tulevan ja
päivällä taas ikävöi yötä, yötä, jolloin ei hän nähnyt kaikenlaisia
esineitä, jotka muistuttivat häntä lapsestaan.

Mielikuvituksissaan hän alinomaa ajatteli, mitä hänen rakas lapsensa
kullaki hetkellä toimi ja missä hän liikkui. Kun äiti kyynelsilmin luki
yön pitkät hetket, iloitsi hän samassa, että hänen valvottinsa, hänen
rakas tyttärensä, toivon mukaan saisi nauttia unen virvoittavaa voimaa.

Teräväjärkisempiki ihminen kuin leski olisi ollut saamaton,
koettaessaan todistaa omistusoikeuttaan Valpuriin. Kuollut oli Aumolan
vanha emäntä, se ainoa, jonka ilmoitus olisi voinut olla jostaki
merkityksestä asiassa, vaikka seki todistus olisi ollut la'in edessä
vaillinainen.

Leski nousi ylös kangaispuitten äärestä, otti seinään lyödyltä laudalta
virsikirjan ja rupesi veisaamaan yhtä virttä. Vaan kun itku uhkasi
häneltä äänen salvata, niin hän lopetti tuon koetuksensa.

"Oi Jumala, älä johdata minua kiusaukseen!" huokasi leski. "Älä minua
ylitse voimani koettele! Jos ei se ole todellinen etuni, että saan
lapseni takaisin, niin tapahtukoon Sinun tahtos. Mutta vuodata
kärsimystä sydämmeeni, ett'en epätoivoon joudu".

Hän silmäili nyt akkunasta luontoa, jota aurinko jo osaksi oli
herättänyt sen talvi-unesta. Siellä täällä näkyi pilviä ja aurinko
niiden alaa alinomaa lisäsi. Leskessä heräsi halu, hetkeksi
unhottaakseen huolensa, lähteä hakemaan jotaki seuraa.

Hän puki siis yllensä vähän lisää siihen, mitä hänellä oli, ja läksi
astumaan Luopion taloon.

Luopion emäntä otti hänet ystävällisesti vastaan. Hän ei ollut joutanut
käydä Elsalta tiedustelemassa tuota mieltä jännittävää asiaa Valpurin
suhteen ja totta sanoen ei ollut oikein tahtonutkaan, sillä se olisi
mahdollisesti ollut hänen arvollensa alentavaista käydä köyhän lesken
mökissä.

"Mitäs Elsalle kuuluu?" alotti emäntä puheen. "Onko mikään huoli mieltä
rasittanut, koska ulkomuoto näyttää niin alakuloiselta?"

"Minä tulin tänne keventämään sydäntäni. Se on nääntymäisillään
surusta. Oma lapseni elää enkä saa häntä tyköni, en saa häntä edes
lapsekseni kutsuakaan".

"Mitä kuulen?" huudahti Luopion emäntä. "Onko siis mitä perää siinä
kulkupuheessa, että Valpuri olisi lapsesi?"

"Jumala tuntee, etten minä siinä asiassa valhettele", sanoi leski ja
rupesi itkemään.

"No, mutta tietysti sinulle pitää oikeus tapahtuman", virkkoi Luopion
emäntä. "Sehän on hirveätä, ettei saa omistaa omaa lastansa. Voinethan
jotenkin todistaa Valpurin olevan sinun lapsesi?"

"Sitä en voi todistaa ja ainoa, joka sen minulle on sanonut, Aumolan
vanha emäntä, on kuollut".

"Asia on hyvin merkillinen ja arveluttava", virkkoi Luopion emäntä,
joka alkoi peljätä, että hän ehkä liiaksi rohkaiseisi leskeä. "Ja
Lovisa sanoi kuinka tuosta ryöstöstä?"

"Hän sanoi, että Aumolan nuori emäntä oli maannut kuoliaaksi lapsensa
ja sitten ryösti multa lapsen".

"Kuka ryösti?"

"Nuori emäntä", vastasi Elsa.

"Tuo siveä, arvossa pidetty Helena", huudahti Luopion emäntä. "Kuka
voisi aavistaa semmoisia tapahtuvan? Mutta nyt minä olen kuullut niin
paljo, että luulen voivani ryhtyä asiaan ja minä takaan, että jos minä
rupean sitä ajamaan. -- Kas tuollapa tulee vieraita. Älkäämme puhuko
mitään kellekään tästä keskustelusta. Minä voin parhaiten toimia
kaikkien tietämättä".

"Jumala teitä siunatkoon", virkkoi Elsa. Samassa ovi avattiin ja
Valpuri astui sisään.

Ilohuudolla hypähti Elsa pystöön ja juoksi Valpuria kohden, vaan tämä
väistyi pelvosta huudahtaen.

"Tule rintaani vasten lepäämään, siitä poistamaan surun monivuotista
routaa", huudahti Elsa.

"Vaimo-parka!" virkkoi Valpuri. "Miksi noin minua hyväilet? olemmehan
melkein oudot toisillemme".

"Sinä et ole minulle outo, joskin minä sinulle. Äidin sydän tuntee
lapsensa".

Valpuri katsahti oveen päin, josta Hannu tuli sisään.

"Usko minua lapseni", virkkoi Elsa. "Minä olen äitisi".

Valpuri pudisti surullisesti päätään.

"Tuossa nyt lienee se houraava leski, josta olen kuullut puhuttavan",
sanoi Hannu ivaavalla äänellä. "Tulevainen anoppini!"

"Sinun anopiksesi en tahdo tulla, Pilveisten Hannu", virkkoi Elsa.

"Se on kyllä selvintä", sanoi Hannu. "Minä pelkään että me tappelisimme
ainaki kerran vuorokaudessa eli 365 kertaa vuodessa".

"Älä mielipuolta viihdi ärsyttää", sanoi Valpuri hiljaa Hannulle.

Elsa kuuli tuon sanan: mielipuoli. "En ole mikään mielipuoli. Oi
taivaan tekijä, miksi minua hulluksi sanotaan!" hän huudahti ja katsoi
tuskallisesti Valpuriin.

"Me olemme asialla", virkkoi Hannu Luopion emännälle. "Aumolan isäntä
pani ostamaan niitä kahta viikatetta, jotka kuuluvat teiltä
liikenevän".

"Istukaa nyt hyvät ystävät, niin käyn puodissa ne noutamassa", sanoi
Luopion emäntä.

"Emme halua istua nyt", sanoi Hannu; "lesken seurassa emme viihdy.
Jääkää hyvästi vastaiseksi, anoppini!"

Näin sanoen hän otti Valpuria käsivarresta kiinni ja talutti hänet
ulos. Leski jäi yksin huoneesen. Huoaten hänki läksi ulos ja rupesi nyt
astuskelemaan kotiapäin, katsomattakaan niihin, jotka niin hänen
tunteitaan olivat katkeroittaneet.

"Minä surkuttelen suuresti leskiparkaa", virkkoi Valpuri. "Hän on
selvästi mielen viassa ja kaipaa lastaan. En ymmärrä, miten hän minua
lapsekseen luulee".

"Tuommoisten ajatusten juoksua ei voi ymmärtää", sanoi Luopion emäntä.
"Valpuri hänen lapsensa! Silloin on peipponen korpin poika. Mutta
tulkaa, ystäväni, nyt sisälle, minä tahdon välttämättömästi teille
tarjota kahvia".

"Nyt tuonne sopii mennä", sanoi Hannu, "kun anoppi on poissa. Tule
Valpuri!"

Luopion emäntä selitti nyt, että leski koetti häntäki seoittaa tuohon
ikävään hourelmaan, vaan "kuinka selväjärkinen voi ryhtyä semmoisiin
asioihin?" lisäsi hän.

"Kun ette ajaneet lesken ulos?" sanoi Hannu.

"Minä tahdoin vähän kuulla hänen lorujaan, vaan olin jo
kyllästymäisilläni, kun te hyvät ystävät, mun pelastitte tuon raukan
houreista", virkkoi emäntä.

Kun vieraat hetken olivat istuneet, jättivät he hyvästi Luopion
emännälle. Heidän mentyä hän jupisi itsekseen: "Leski voi olla
oikeassa, vaan niinkauan kun ei hän voi mitään todistaa, niin kauan
vaatii tavallinen järkevyys, ett'en häntä mitenkään puolla. Siitä
syntyisi kaikenlaista hankaluutta".



XIV.


Oli kaunis aamu kesäkuun alkupuolella. Luonto oli jo morsiuspukuunsa
pukeunut. Mikä elämä maassa ja maan yläpuolella! Talven tainnuksissa
olleet lukemattomat itikat olivat auringon tenhovoimasta virenneet
uuteen eloon. Muurahaiset häärivät pesiensä ääressä, vetäen sinne
hakoneuloja niinkuin rakentaja hirsiä majansa kokoonpanoa varten.
Toukkia jos jonkinkarvaisia vilisi puussa ja maanpinnalla. Kukkien
terillä liipottelivat perhoset, niiden harvain kukkien, jotka vielä
olivat puhjenneet.

Tuomet seisoivat lumivalkeissa kukkaisvaipoissaan, ja pihlajat
odottivat kohtatulevata kukkimisvuoroaan. Kuusien latvat ja kyljet
punottivat niistä helpeistä, joista oli tuleva oksien jatkoa, sekä
pienoisista kävyistä.

Puiden oksilla kilpailivat peipposet, keltavarpuset, pajulinnut;
sannikolla ja raunioilla kumartelivat kivitaskut, aidanseipäissä
kultasirkat ja västäräkit antoivat kuulla yksitoikkoiset säveleensä. Ja
"kaukana korvessa käkönen kukkui".

Aumolan portailla istui Valpuri ja veti mielihyvällä henkeensä suloista
kesäilmaa. Hänellä oli helmassaan ryyniä, joita hän heitteli
kartanolle, jossa pöyhkeilevä kukko seurueineen nokki ne suuhunsa.

Nopeasti nousi joen rannalta muuan venheellä vasta sinne tullut
nuorukainen ja oli kohta ehtinyt pihalle. Hän tervehti Valpuria ja
kysyi, oliko isäntä talossa kotona.

"Hän on tuolla kamarissa", sanoi Valpuri, heittäen ryyniä kukon jalkain
eteen, joka muka nokki niitä, vaan jätti useimmat hyvin kohteliaasti
kanoille.

"Eikö Valpuri minua enään tunne?" kysyi hymysuin nuori mies ja
seisahtui pari askelta nuoresta tytöstä, joka vähän ujostellen nyt
tarkemmin silmäili reipasta nuorukaista.

"En vaan", vastasi Valpuri.

"Minä olenki monta vuotta ollut poissa tästä paikkakunnasta", jatkoi
nuori mies. "Leikimme me piennä yhdessä kunnes minua kiellettiin täällä
käymästä".

"Juho!" huudahti Valpuri. Hän punastui, ikäänkuin peljästyen tätä
mielenosoitustaan liian eläväksi ja lisäsi tyvenemmällä äänellä: "Missä
olet näin monta vuotta ollut?"

"Ensin lähdin merelle", virkkoi Juho, "jossa olin neljä vuotta. Kävin
kahdesti Itä- ja kerran Länsi-Indiassa. Mutta tuo merelläolo ei minua
miellyttänyt, sen vuoksi tulin taas etelä-Suomeen erääsen tehtaasen,
jossa olen työskennellyt viisi vuotta. Siinä olen vieläki ja siinä
ai'on pysyä, koska se työ minua miellyttää ja palkka on hyvä. Tulin nyt
tänne vähäksi ajaksi tervehtimään äitiäni ja kysymään, eikö hänki
seuraisi minua eteläänpäin".

"Kummallista on", lisäsi Juho silmäillen seutuja taloa ympärillä
"kuinka nuo lapsuuden muistelmat hälvenemättä säilyvät mielessämme ja
kuinka ne kaikki esiintyvät onnen päiväpaisteessa. Tuolla rannassa me
usein heittelimme kiviä veteen ja tuossa saunassa me eräänä
Juhannusaattona olimme morsiusparina -- mutta se ilo oli lyhyt, sillä
seuraavana päivänä minua tykkänään kiellettiin käymästä täällä.
Muistaako Valpuri sitä?"

"Kyllä sen muistan", virkkoi Valpuri, katsellen hämillään maahan.

"Ja silloin minä itkin monet, monet kerrat ja minä hiivin tuonne metsän
liepeesen; josta usein näin sinut (suonet minun vielä lapsuuden
tuttavana sinutella) ja erään pojan, joka kelpasi sinulle paremmin
leikkikumppaniksi. No, niin, -- se ei ollut sinun tahtosi. -- Vaan
aivanpa minä latelen entisyydestä ja unohutan nykyisyyden. Nyt menen
isääsi puhuttelemaan".

Nuori mies astui kevein askelin kamarin ovelle ja siitä sisään. Mikä
suloisuus hänen muodossaan, puheessaan ja liikkeissään!

Ajatuksissaan Valpuri asetti vastamenneen sen rinnalle, jota kohtalo
oli määrännyt hänet rakastamaan. Huokauksella hän kohta koetti sysätä
mielestään tuon vertauksen, ja katso, toinen verrattavista väistyiki
helposti mielestä, jonka toinen mieli aivan täyttää. Valpuri nousi
paikaltaan ja läksi joen törmää myöten rantaan. Siellä hän liikkui
edestakaisin, koettaen liikkumalla päästä vapaaksi ajatustensa
nykyisestä juoksusta, jota hän piti aivan luvattomana. Mutta ikäänkuin
näkymätön vetovoima suuntasi hänen askeleensa talon pihalle päin ja hän
joutui taaski istumaan portaille.

Sisää kuului Esan ja Juhon puhe joka tuntui olevan hyvin elähytettyä
laatua. Valpuri oli tottunut tuntemaan isänsä puheesta, milloin tämä
oli enemmän tai vähemmän mieltynyt kanssapuhujaansa ja nyt tuntui
edellinen mieliala olevan Esassa valloillaan. "Aivan luonnollistahan
tuo onki", ajatteli Valpuri.

Kun hän nyt huomasi, ettei hän yksinäisyydessä ensinkään voinut ohjata
aatteitaan, joita hän piti syntisinä, koska ne selvästi sotivat hänen
vanhempainsa tahtoa ja lupausta vastaan, läksi Valpuri äitinsä luo. Hän
istui selin akkunaan, ettei hän näkisi kartanolle, kun joku menisi ulos
Esan kamarista.

Hetken kuluttua Juhon ääni kuului porstuasta sekä Esan, joka häntä
portaille seurasi.

"Kuka tuo oli?" kysyi Helena, katsahtaen pihalle.

"Entinen naapurin Juho", virkkoi Valpuri ja kääntyi niin
kylmäkiskoisesti kuin mahdollista katsomaan menevätä.

"Ahaa", sanoi Helena tyytymättömällä äänellä, "joko se junkkari on
tullut kotiaan? Kielsinhän hänen silloin täällä käymästä. Sitä ei hän
enään muistane".

"Onhan hän nyt täysikasvuinen eikä hän nyt opettane minulle mitään
sopimatonta, jos tuommoinen lasten leikki oli sopimaton", virkkoi
Valpuri punastuen.

"Ikäänkuin ei täysikasvuiset vielä paremmin voisi. -- No eihän tuo
sentään ole vaarallista, jos hän käviki täällä ja vastaki käy jonkun
kerran. -- Olethan vakuutettu jo. Mutta minä suorastaan tunnustan,
etten nytkään juuri haluaisi häntä täällä nähdä".

Nyt tuli Esa sisälle. Hän puolestaan oli erittäin mieltynyt Juhoon ja
kehui sekä hänen käytöstään että myös hänen järkeään. Tämä kehuminen ei
ollut Helenan mieleen ja hän sanoi suorastaan, ettei ollut aivan sopiva
noin kehua vierasta, kun eräs tulevaisuudessa läheinen sukulainen ei
ollut lähestulkoonkaan tuommoista ylistyksen tulvaa Esan huulilta
saanut vuotamaan.

"Älä minua väärin käsitä", sanoi Esa. "En minä toista kehumalla toista
tahdo alentaa".

"Et kyllä tahdo, vaan kuitenki niin teet", virkkoi Helena.

"Jos niin on", lausui Esa hymyillen, "niin jääkööt ylistykset sikseen.
Mutta nyt minun täytyy lähteä Pilveisten luo asialle. Haluatko,
Valpuri, tulla soutamaan?"

Mielellään Valpuri suostui ehdoitukseen ja he lähtivät matkalle.

"Miten voi Esa olla noin varomaton?" jupisi Helena, kun he olivat
menneet. "Valpurin koko käytös osoitti levottomuutta, jonka todellisen
syyn minä pelkään aavistavani. Nuori kokematon sydän ei älyä oikeassa
asiassa pitää varaansa, sen vuoksi on minun astuminen apuun, ennenkun
olisi liian myöhäistä. Mikä synti ja häpeä olisi tuo epäluuloni
mahdollisuus! Ja kuitenki luulen semmoistaki voivan tapahtua
maailmassa".

Näin ajatteli Helena. Vaan joen kirkasta pintaa kiiti venhe ja neitonen
keulassa katseli ja kuunteli, ajatuksiin vaipuneena, luonnon
kukoistusta ympärillään ja siivillisen laulukunnan sulosäveleitä.



XV.


Muutamana päivänä, kun Esa oli matkustanut hevosella läheiseen kylään,
josta hän illalla palasi, tuli Aumolaan Silpon Lauri ja pyysi saada
puhutella Helenaa. Tämä, vähän kummastellen tuon inhoittavan ja juopon
miehen pyyntöä, käski hänen tulla toiselle puolelle porstuaan. Helena
oli nimittäin par'aikaa maitokamarissa voita kirnuamassa.

Laurilla oli tyhjä säkki kainalossa, jonka hän laski porstuan
kynnykselle ja istui itse viereen.

"Armollinen emäntä", hän alotti puheensa, "te elätte nyt onnen
päivänpaisteessa ja Silpon Lauri on köyhä. Senpävuoksi katson
kohtuulliseksi, että ja'atte mulle jotaki yltäkylläisyydestänne ja
'pyydän nöyrimmästi', niinkuin sanotaan, kun oikein hienosti puhutaan,
että täytätte tämän, puolen tynnyrin säkin rukiilla tai
rukiinjauhoilla".

"Mitä sinä höpiset?" virkkoi Helena. "Taaski olet päissäsi. Lähde kohta
kotiisi, ettei mieheni kerkeä tulla kotiin".

"Miehenne ei tule niin pian, ett'ette kerkeä tehdä minulle tuota pientä
ystävyyden palvelusta", virkkoi Lauri ja naurahti ilkeästi, kun hän
lisäsi: "siitä on teille paljon hyötyä".

"Hyötyä!" virkkoi Helena ylenkatseella. "Sinä et voine minua hyödyttää
etkä juuri vahingoittaakaan".

"Noin te nyt puhutte, mutta minä vannon, että te, ennenkun kymmenen
minuuttia on kulunut, puhutte eri tavalla", sanoi Lauri uhkaavalla
äänellä.

"Kelpaapa koettaa! Jos väkivaltaa ai'ot käyttää, niin minä kyllä löydän
apua", sanoi rohkeasti Helena.

"En suinkaan", virkkoi Lauri pilkallisesti. "Minä puhun vaan hyvin
siivosti. Mulla on salaisuus, jonka ilmoittamisen olen säästänyt siksi,
kunnes tarvis vaatii".

"Säästä se edelleenki", sanoi ylpeästi Helena. "Minä en ole elähytetty
sinun salaisuuksistasi".

"Sen uskon", naurahti Lauri. "Mutta maailma on hyvin elähytetty, kun
saa täyden tiedon siitä, että te olette ryöstäneet lesken lapsen".

Vavahdus pudistutti Helenaa. Hän tointui ja virkkoi sitten: "Siis
sinäki levittelet sitä huhua?"

"Niin voi käydä", sanoi Lauri. "Minä ja Leiviskän Sakari seisoimme oven
takana pimeässä, kun äitivainajanne tunnusti yllyttäneensä teitä
ryöstöön. Tiedämme jotaki".

"Ja voitko todistaa, etteivät ne sanat olleet kipeän houreita vaan?"
virkkoi Helena näennäisellä tyyneydellä.

"Voin, sillä äitivainajanne oli aivan selvällä päällä, kun hän lähetti
minun käskemään lesken luoksensa", sanoi Lauri. "Ja vanha äitini
todistaa teidän kerran siihen aikaan vieneen arkkusen kirkkomaalle.
Luulen tietäväni, mitä se arkku sisälti".

"Kaikkivaltias Jumala, minkä julmurin mielivaltaan olet minut
jättänyt!" huudahti Helena ja vaipui, käsiään väännellen, penkille.

"Älkää toki noin valittako! Päin vastoin en ole mikään julmuri, kun
lupaan olla asiasta mitään ilmoittamatta, jos pidätte mun hyvällä
tuulella. Vaan sen minä vaadin".

"Sinä et siis ilmoita mitään, kun täytän säkkisi", virkkoi häpeän ja
epätoivon rajalla Helena.

"Saatte olla aivan huoleti niin kauan kun se säkki sisältää jotaki,
vaan kun se tyhjenee, vaatii se täyttämistä", sanoi Lauri, kynsien
korvallistaan.

"Oi minua onnetonta!" vaikeroi Helena. Vähän toinnuttuaan lisäsi hän:
"Minä olen sun vallassasi. Tule aittaan, niin saat minkä vaatinut
olet".

"Nyt te puhutte kuin järkevä ihminen", sanoi Lauri, raakamaisella
naurulla, joka tarkoitti kohteliaisuutta.

Helena nouti aitan avaimen ja meni aittaan, jossa hän täytti Laurin
säkin.

"Kas niin. Paljon kiitoksia tällä kertaa", sanoi Lauri ja läksi
astumaan, säkki selässä.

"Kun vasta vaadit lisää, niin ilmoita mulle äläkä itse tule, kyllä minä
lähetän sulle saatavasi", virkkoi Helena menevälle.

"Se on vielä kohteliaammin", sanoi Lauri. "Jos joskus tarvitsisin
jotaki muuta, mitä talosta liikenee, niin kyllä annan sanan. Olkaa siis
huoleti!"

Tällä röyhkeällä lauseella erosi Lauri Helenasta.

"Minä muistan nyt", mutisi tämä itsekseen "että, ollessani
äitivainajani kamarissa, silloin kun leski makasi siellä lattialla,
kuulin salin ovea avattavan ja suljettavan ja silloin nuo konnat
menivät ulos. Ja koska Lauri oli käynyt leskeä käskemässä, niin on
hyvin luonnollista, että hän uteliaisuudesta meni oven taa kuulemaan,
mitä salaisuuksia siellä puhuttiin. Oi kurjuutta, oi ääretöntä häpeää,
joka riippuu kuin miekka hienolla langalla pääni yli! Kahdenkymmenen
vuoden vaivat, kahdenkymmenen vuoden ilot ovat kohta ehkä arvottomat ja
minua uhkaa mieheni ja kaikkien ihmisten oikeutettu kauhistus ja inho!"

Näin vaikeroi Aumolan emäntä ja repi hurjan tuskan vallassa tukkaansa.
Hänen poskensa hohtivat, hänen silmänsä tuijottivat kamalasti eteensä,
vaan ei mikään kyyneltulva helpoittanut sydämen särkevää vaivaa.

"Minun täytyy tointua", jupisi hän. "Minun täytyy koettaa jatkaa samaan
tapaan, kuin olen aloittanut. Miten voisin ilmestyä viallisena niiden
silmissä, jotka minua puhtaana ovat pitäneet ja niin hellästi minua
rakastaneet? Ah! Sydäntäni vihloo jo mahdollisuus, että he saisivat
tiedon tosioloista. Esan oikeuden tunto vaatisi silloin että Valpuri
annettaisiin leskelle. Haa! Minun pieni valvottini multa
riistettäisiin! Ei, ei, ei!"

Helena viskoi hapsensa, jotka riippuivat epäjärjestyksessä ohimoilla
syrjään ja virkkoi kohottaen päätään: "En vielä ai'o alistua kohtalon
alle. Tahdon koettaa, mitä voin, kun kaksi minua kaikesta sydämmestään
rakastavat. Niin kauan kuin heillä on minuun luottamusta voin yhä
vapaasti hengittää".

Samassa näkyi pölypilvi maantiellä ja Esa tuli hyvää vauhtia ajaen.
Helena astui sulosilmin ja hymysuin vastaanottamaan miestään, joka ei
aavistanut, mikä myrsky juur'ikään oli raivonnut suopean vaimonsa
povessa.



XVI.


Eräänä sunnuntaina, iltapäivällä, oli kansaa tavan mukaan kokoontunut
M:n pitäjän padolle. Lohensaaliin katsominen oli muuan vaikuttava
syy näihin kokouksiin, sillä kun ei patoa pyhäaamuna koettu, oli
lohia kokoontunut "pöhniin". Mutta löytyipä muitaki syitä tänne
kokoontumiseen. Täällä olivat vanhemmat ihmiset tilaisuudessa purkaa
viikkokautiset uutisensa kiitollisille kuulijoille ja vuorostaan taas
heiltä kuulla jotakin uutta. Siellä neitoset näyttivät uusia
vaatteitaan ja rohkaisivat silmäyksillään nuoria miehiä, jotka
kaikenlaisissa kilpaleikeissä osoittivat ruumiinsa notkeutta ja voimaa.

Täällä tapaamme useat tuttavamme. Tapani, erittäin siistitty, istui
arvoisan puolisonsa vieressä ja heitteli helliä silmäyksiä nuoriin
tyttölöihin, jotka, nykästen toisiaan hiasta, olivat nauruun
purskahtamaisillaan, katsoessaan Sofian uhkaavaa muotoa. Tuolla istui
Esa ja Helena ja Valpuri ja pastorin Mari ja tuolla tulee vihdoin
nimismiehen Herpertti, joka oli kohonnut kuudennelle luokalle ehdoilla
latinassa ja matematikassa.

"Mihin Hannu jäi?" kysyi Tapani Sofialta.

"Olenko minä hänen paimenensa?" sanoi Sofia puol'ääneen. "On minulla
kyllin sinunkin paimentamisessasi".

"Joko taas?" sanoi Tapani. "Mitä olen tehnyt?"

"Sinä rikot silmilläsi kuudetta käskyä vastaan", sanoi Sofia,
vaivaloisesti hilliten vihansa. "Siitä puhutaan enemmän kotona.
Mulkoile nyt niin paljo kuin silmistäsi lähtee".

Näin sanoen Sofia lähti kävelemään. Hän tuli kohta muutaman ladon luo,
jossa muutamat pojat palvelivat neljää kuningasta eli löivät korttia.
Näiden joukkoon kuului myös Sofian toivorikas poika, Hannu.

Muuan sämpylänkauppias, joka istui ladon ovella ja katsoi karsaasen,
sanoi, nähdessään Sofian, hiljaa Hannulle: "Pane paperit syrjään!
Äitisi on kohta ovella".

Hannu pisti kortit naapurinsa saappaan varteen, nousi polviltaan
seisoalleen ja, juurikuin Sofia saapui ovelle, virkkoi kortinlyöjille:
"Eikö teillä ole parempaa ajanviettoa pyhäpäivänä? Kas äitini! Minä
nuhtelen näitä poikia, vaan he ovat paatuneita".

"Tule pois sieltä", sanoi Sofia vähän malttamattomasti.

Hannu seurasi äitiään jokitörmälle, jossa nuoret miehet patovaajoja
viiputtivat, heidän joukossaan huomattiin myös Juho.

Vaadittiin taitoa ja voimaa saadessa viisi, kuusi syltää pitkät
patovaajat viiputetuiksi ympäri, varsinki jos se tapahtui niin, ettei
vaajan pää koskenut maahan.

"Huonojapa te olette", huusi Hannu ja tarttui suurimpaan vaajaan sekä
heitti sen helposti ympäri.

Ei keltään se niin komeasti mennyt kuin Hannulta.

Rohkaistuna tästä voitosta, kysyi Hannu, halusiko joku nostella
tervatynnyreitä kilpaa hänen kanssaan.

Oli kaksi riviä tervatynnyreitä päällekkäin, jotka muuan lähellä patoa
asuva oli tuottanut tänne, lastatakseen ne tästä kolmilaitoihin. Hannu
otti muutaman tynnyrin kummastakin uurteesta kiinni ja nosti tynnyrin
helposti päänsä päälle ja taas takaisin paikalleen, ryvettämättä
itseään.

Tapani ja Sofia katselivat ylpeydellä poikaansa.

"Nyt painimaan", virkkoi Hannu. "Se on viimeinen koetus. Toivonpa
siinäkin puoleni pitäväni".

Hän katseli ympärilleen, etsiskellen vastustajaa. Juho astui esiin.

Nuoret miehet ottelivat lujasti. Vihdoin Hannu keijahti alle.

"Hurraa", huusivat läsnä olevat nuoret miehet.

Vihasta väristen nousi Hannu. "En ole tässä pitäjäässä löytänyt
vertaistani painimisessa. Mistä asti olet?"

"Tästä kylästä ollaan", virkkoi Juho.

"Sen valhettelet!" huusi Hannu.

"Minulla ei ole sitä tapaa", sanoi tyvenesti Juho. "Olenhan Inkolan
Juho".

"Inkolan Juho!" huudahti Hannu. "No, kaikista tulee miehentapaisia.
Mutta vielä täytyy neljäs koetus tapahtua. Tule sormikoukkusille".

Juho ojensi sormensa ja kumpikin nuori mies nojasi jalkansa kantoa
kohden. Kumpiki punotti ja suonet kohosivat heidän otsassaan.

Vihdoin Hannun sormi oikeni, niin että pamahti.

Silmät vihasta säihkyen ja ruumis vavisten meni Hannu ääneti isänsä
viereen istumaan,

Juho loi silmänsä Valpuriin ja näki hänen istuvan kalpeana,
alakuloisena. Oliko Juhon voitto loukannut nuorta tytärtä, jonka ylkä
oli voitettu?

"Minä olen häväisty!" jupisi Hannu hampaittensa välistä. "Mutta kyllä
kostan, kunhan tilaisuus tulee", hän ajatteli itsekseen. "Tätä häpeää
en anteeksi anna".

"Tuleeko tuo heittiö kauan viipymään täällä?" kysyi Sofia hiljaa
Helenalta, osoittaen Juhoa.

"Sitä en tiedä", virkkoi Helena. "Soisin, että hän pian täältä lähtisi.
Hän voi jotakin ikävää täällä matkaan saada".

"Koskeeko se meihin?" kysyi uteliaasti Sofia.

"Juuri meihin", virkkoi hiljaa Helena. "Vaan toivotaan, ett'ei mitään
ikävää tapahdu. -- Minä olen varoittanut ja vieläki varoitan Valpuria
tuosta miehestä".

"Valpuria!" huudahti Sofia. "Miten se olisi mahdollista? Onhan
sovittu --"

"Naisen sydän ei aina huoli vanhempain sopimisista. -- Vaan jättäkäämme
tämä asia. Valpuri on hyvä, siveä tytär. Minä toivon, että hän on
varoillaan".

Hetken kuluttua lähdettiin padolta kotiin. Valpuri oli hyvin
harvapuheinen. Kun Pilveiset olivat eronneet Aumolaisista, kertoi Sofia
Helenan epäluulosta ja sanoi, että Juho tavalla tai toisella olisi
karkoitettava seudusta ja etenkin Aumolasta.

"Siis Valpuri olisi niin keveäkenkäinen --", alotti Tapani. "Kuin
sinä", jatkoi Sofia. "Jaa! -- kyllä se onkin arveluttava asia, kun jo
ennen häitä katsellaan parempaa kumppania".

"Olkaa huoleti!" sanoi Hannu. "Kyllä minä hoidan Juhoa, niin että hän
sen tuntee. Aumolan omaisuus ei jouda semmoisen roiston käsiin".

Tapani ja Sofia menivät nyt kotiinsa, vaan Hannu läksi vielä tapaamaan
muutamaa tuttavaa.

Kun Pilveisten isäntäväki tuli sisälle, alkoi Sofia purkaa pahan
tuulensa puuskat Tapanille, kutsui häntä houkkioksi ja saamattomaksi
raukaksi ja ärsytteli miestään niin kauan, että tämä, vihan vimmassa,
tarttui vaimonsa tukkaan ja veti hänet yli lattian. Tästä Sofia rupesi
huutamaan että miehensä hänet tappaa. Oli pyhä-ilta ja väkeä kokoontui
talon läheisyyteen. Tulipa vihdoin Hannukin ja oli erittäin kärtyisellä
tuulella. Hän oli tuon tuttavan luona rohkaissut mieltään parilla
viinaryypyllä ja parilla olutlasilla. Kun nyt Sofia hänelle valitti
Tapanin väkivaltaa, rupesi poika isäänsä nuhtelemaan ja uhkaamaan. Nyt
muuan ulkopuolella olevista meni sisään ja puheli, mikä häpeä oli
pyhäiltana riidellä noin julkisesti, kehui kutakin sisällä olevista
hyväksi ihmiseksi ja käski heidän sopia. Täten eripuraisuus saatiin
päättymään ja kohta riitelevät puhuivat ystävällisesti toisilleen ja
nauroivatkin, sanoen kaikkea tapahtunutta enemmän leikiksi kuin
todeksi. Muisto tästä torasta ei kuitenkaan hälvennyt muuta kuin
hetkeksi ja kun tulevaisuudessa taas riita syttyi, oli tämän pyhä-illan
tapaus sytyke, joka paljon joudutti riitaa ja lisäsi sen voimaa.



XVII.


Se ahdasmielisyys eli alhainen henki, jonka lukija on huomannut
vallitsevan Pilveisten perheessä, tuotti mukanaan alinomaisen
levottomuuden ja kärtyisyyden, varsinkin Sofiassa. Muutamana päivänä
hän päätti lähteä Aumolaan, saadakseen ainakin yhden noista uhkaavista
vaaroista, nimittäin tuon kylmäkiskoisuuden nuorten väliltä,
poistetuksi. Hän käski Hannun seurata muassa ja kohta olivat äiti ja
poika Aumolassa.

Sofia oli edeltäpäin tarkoin miettinyt, miten hän ajaisi asian ja
käskenyt Hannun olla ääneti. "Kyllä minä toimitan niin, että Valpuri
kaulassasi riippuu, ennenkun Aumolasta erkanemme", oli Sofia sanonut.
Hän tiesi, että Esa olisi poissa kotoa sinä iltapäivänä ja pitikin tätä
poissaoloa tarpeellisena.

Ei monta minuuttia ollut Sofia istunut, ennenkuin hän, pari kertaa
ryväistyään, rupesi puhumaan näin:

"Minä ja useat muutkin ovat huomanneet, että teidän nuorten väli (hän
katsoi ensin Valpuriin, sitten Hannuun) ei ole ollut semmoinen kuin
kihlattujen tavallisesti on. Syytä tähän on minun ollut vaikea arvata,
sillä aina olen pitänyt sinua, Valpuri, oivallisena tyttärenä ja
poikani puolesta voin myös ta'ata. Jonkun arvelu, että vastatullut
muuan maan kuleksija olisi Valpurin mielen muuttanut, ei ole mikään
pääsyy, sillä semmoinen mielen muutos ei voisi tapahtua, jos ei jotakin
vieraantumista edeltäpäin löytyisi. Sydäntäni pakoittaa, kun ajattelen,
mihin tuommoinen kylmäkiskoisuus voi johtaa, ell'ei se aikoinaan tule
estetyksi. Olen siis tullut tästä tärkeästä asiasta tuumailemaan ja
käsken nyt kunkin puhua suunsa puhtaaksi, niin voi vielä toivoa apua
löytyvän tässä ikävässä seikassa".

Valpuri seisoi punoittavin poskin kuullen tätä puhetta.

"Miten on oikeastaan tämän asian laita?" kysyi Helena. "Mitä vastaat,
Valpuri?"

"Minä vastaan", virkkoi nuori tyttö, joka juuri oli odottanut tämmöistä
tilaisuutta, "että samoin kuin ystävyys vaatii kummankin puolista
myötävaikutusta, niin vaatinee myös rakkaus. Minun on työlästä pitää
semmoisesta, joka useat kerrat on osoittanut, ett'ei hän minusta pidä
ihmisenä, vaan ainoastaan ison talon tyttärenä, ja tuskin sinäkään".

"Kuulkaat, kuulkaat!" sanoi Hannu. "Vihdoin hän suoraan lausui
ajatuksensa. Mitä te nyt sanoisitte, jos olisitte minun paikallani?"

"Minä tosiaanki olen hyvin kummissani siitä, mitä nyt sain kuulla. --
Voiko Valpuri vetää esiin esimerkkejä siihen väitökseen, jonka hän on
tehnyt? Muutoin hänen puhettaan on vaikea ottaa korviin".

Näin puhui Sofia, koettaen niin paljon kuin mahdollista poistaa
sanoistaan kaiken katkeruuden, joka niissä asui.

"Esimerkkejä en erityisesti tahdo vetää esiin", virkkoi punastuen
Valpuri, "sanonhan vaan, että luontomme ovat aivan vastakkaisia, että
hänen käytöksensä ja sanansa usein ovat minua syvästi loukanneet ja
että luultavasti eivät minunkaan puheeni ja käytökseni liene hänelle
mieleen".

Läsnäolevien muodoissa kuvautuivat hyvin erilaatuiset
mielenliikutukset, vaan hämmästys oli kaikille yhteinen tämän rohkeuden
johdosta, jota ei kukaan ollut aavistanut. Helenan muodossa kuvautui
suru. Hannu veti suunsa ivalliseen hymyyn, mutta Sofian silmissä näkyi
lähestyvän myrskyn enteet.

"Minä takaan", hän kiljasi, "että jos mun tyttäreni tuommoista puhuisi,
niin piiskat olisivat hänelle valmiina. Onko kuultu hävyttömämpää kuin
että nuori tyttö julkisesti ylenkatsoo vanhempainsa ja heidän lähimpäin
ystäväinsä tahdon, joka hänen todellista parastansa edistäisi? Mutta
semmoinen on nykyajan nuoriso; ei ole neljäs käsky enään sen muistossa.
Luuletko sinä tyttö, että tässä asiassa olemme velvolliset sinun
oikkujasi noudattamaan? Raukkoja olisimme, ell'emme näyttäisi, että
vanhempain tahto on lasten laki. -- Tiedätkö tyttö, mitä sinun nyt
pitäisi tehdä?"

"Teidän käskystänne en aio mitään tehdä", virkkoi Valpuri; "ensin pitää
isäni ja äitini minua käskeä".

"Herra Jesta! -- Kuule, Helena, tuota puhetta!" huusi Sofia ja löi
kätensä yhteen.

"Tulkaa pois äitini", sanoi Hannu kylmästi. "Ei suinkaan ole suotava,
että minä tuohon tulen liitetyksi".

"Mutta harmissanikin minä toimitan niin, että hän tulee sinun
vaimoksesi", huudahti Sofia. "Kyllä hän tasaantuu, kun kerran sinun
tahtosi alle tulee. Minulla on Esan ja Helenan lupaus liittoonne ja
Luopion väki on vieraina miehinä. Siitä tulee käräjäasia", virkkoi
Sofia kiihkeästi. "Ja sinä, Helena, seisot noin ällistyneenä. Eikö asia
koske sinunki kunniaasi?"

"Tosin kyllä", virkkoi Helena, "vaan nyt olemme liioin kiihoittuneet
päättääksemme mitään. Suokaa mun puhua Valpurin kanssa asiasta, niin
luulen että vielä voidaan sopia".

"No, niin", virkkoi Sofia, joka oli jotenkin tyyntynyt, "sovinto on
kyllä parempi kuin riita. Minä vähän kiivastuin äsken, vaan suru niin
valtasi sydämmeni. Unhottakaamme se! Minä olen kyllä valmis ojentamaan
käteni sovintoon, kun vaan muut sopivat. Mutta nyt lähtekäämme, Hannu,
kotia. Anna meille, hyvä Helena, sana, kun asiat selvenevät, niin
tulemme taas iloisina tähän taloon, joka on meille niin rakas".

Näin sanottuaan ja hyvästin jätettyään Sofia ja hänen toivorikas
poikansa lähtivät paluumatkalle.

"Nyt olen kerran saanut puhua suuni puhtaaksi", virkkoi Sofia. "Olisin
varmaan tuon tyttötolvanan tukkaan lentänyt, vaan täytyy malttaa
mielensä. Mutta kunhan sinä hänen käsiisi saat, niin eiköhän hän
taivu?"

"Niin luulisi", naurahti Hannu. "Kyllä minä häneltä luonnon otan; olkaa
siitä huoleti. -- Niin lienee muutenki parasta, ett'en hänestä luovu,
ettei hän Juhoa saa. Se Juho, kyllä hänet vielä merkitsen!"

"Tietysti tyttö ei saa omin päinsä päättää tässä asiassa", virkkoi
Sofia. "Minun tulevainen miniäni! Kyllä häntä pehmitämme!"

Näin äiti ja poika puhelivat kotimatkallaan.

Aumolassa Valpuri, kun Pilveiset olivat menneet, heittäysi itkien
äitinsä syliin ja sanoi: "Pelastakaa lapsenne suurimmasta
onnettomuudesta!"

"Toinnu rakas lapseni", sanoi Helena ja silitteli Valpurin tukkaa.
"Sinun parastasi minä tahdon ennen kaikkea. Mutta ikävä oli äskeinen
kohtaus. Toivokaamme ajatustemme selviävän huomiseksi".

"Meidän täytynee puhua isällesi tästä asiasta", virkkoi Helena hetken
mietittyään.

"Puhutaan vaan", sanoi Valpuri. "Minä tiedän, että hän on viisas ja suo
minulle mitä parhainta".



XVIII.


Helena ja Valpuri katselivat akkunasta kujalle ja näkivät Esan tulevan,
ja hänen rinnallaan astui vaimonpuoli, jonka he kohta tunsivat Silpon
Laurin vaimoksi. Kuoleman kalpeus peitti Helenan posket ja hän oli
pyörtymäisillään. Käskettyään Valpurin tuoda hänelle vähän raitista
vettä, hän tointui kiihoitetusta mielentilastaan ja astui portaille,
heti johtaakseen asiain menoa miten parhaiten voi.

"Tämä vaimo", alotti Esa puheensa, "sanoo itsellään olevan asiata
sinulle, eikä tahdo sitä minulle ilmoittaa. Niinkuin tiedät, en minä
milloinkaan ole udellut yksityisiä asioitasi, kummastelenhan vaan, mitä
sinun ja Silpon Laurin välillä mahtanee olla, sillä Laurin asiaksi hän
sanoo sanottavaansa".

"Se on vähäinen asia vaan", virkkoi Helena, "jos suot, niin kohta
lähetän tämän vaimon takaisin".

"Tee kuten tahdot", virkkoi Esa ja meni sisälle.

"Sano miehellesi", lausui kiiruusti Helena, "että hän liian vapaasti
käyttää sitä oikeutta, jonka hänelle olen suonut. Nyt jo hän vaatii
uutta -- ja näin varomattomasti! Tällä kertaa ei minun sovi antaa
mieheni läsnäollen, vaan ensi tilassa lähetän teille. Jää hyvästi!"

Näin puheli Helena vaimolle puoleksi ajattelematta, sillä koko hänen
ajatuksensa koski sitä, miten häh selittäisi asian Esalle.

Vaimo lähti pois. Helena seisoi hetken miettien. Sitten hän meni
sisälle.

"Tuommoisen roskaväen kanssa on pääsemättömissä!" jupisi Helena
ikäänkuin itselleen, vaikka tarkoitus oli, että Esaki sitä kuulisi.
"Kun heille kerran antaa vähän, niin he sitte ovat aina kärttämässä. --
Vaan minä käskin vaimon mennä enkä antanut mitään", hän lisäsi
kovemmalla äänellä.

"Jopa on Laurinki ylpeys masentunut, kun kerjätä täytyy", virkkoi Esa.
"Mun puoleeni ei hän uskalla kääntyä, sillä hän tietää, ett'en häntä
suvaitse. Oletko useinki häntä auttanut?"

"Yhden ainoan kerran vaan", virkkoi Helena.

"Armeliaisuus on hyvä asia, kun sitä oikein harjoitetaan", sanoi Esa.
"Vaan tässä tapauksessa luulen olevan viisainta, että ei totuteta tuota
ilkiötä juoppoa saamaan ilmaiseksi. Tehköön työtä, sitten voidaan
antaa. Roteva, terve mies hän on".

"Se on totta", sanoi Helena, joka tuskin voi salata mieltymystään, kun
asia näin onnellisesti päättyi. "Mutta nyt meillä on vähän ikävä asia
ilmoitettava", jatkoi Helena, katsoen Valpuriin. "Äsken täällä kävi
Pilveisen Sofia ja Hannu, ja Sofia tuli valittamaan, ettei nuorten väli
ole niinkuin kihlattujen pitäisi oleman ja kysyi meiltä syytä ja neuvoa
siihen. Me päätimme odottaa, kunnes saamme kuulla sinun lauseesi".

"Ei ole tarvinnut liian terävää silmää, huomatakseen, että asia
valitettavasti on, niinkuin Sofia on sanonut", virkkoi Esa, nojaten
otsansa kämmentään vastaan. "Hyvin vastahakoisestihan myönnyin Sofian
esitykseen kaksikymmentä vuotta taapäin. Muistan silloin sanoneeni:
'tahtoisitko heitä pariskunnaksi, vaikka he vihaisivatki toisiaan?' ja
Sofia vastasi jotenki niin, että hän kyllä pitäisi huolen siitä, että
he rakastaisivat toisiaan. Eikö ollut se niin?"

"Niin sinä sanoit ja niin Sofia sanoi", virkkoi Helena.

"Sanoinpa myöski: 'onnettomuus lankeaa sinun päällesi, jos tämä liitto
vie onnettomuuteen'".

"Kyllä se oli niin", todisti Helena.

"Mutta sinä pyysit minua tuohon esitykseen suostumaan", virkkoi Esa.

"Se on totta", sanoi Helena hämillään. "En voinut aavistaa --"

"Järkevintä on aina olla suostumatta siihen, jota ei voi aavistaa",
virkkoi Esa vähän tyytymättömästi.

Nyt seurasi äänettömyys, jota kesti hyvän aikaa.

"Sinä et siis, Valpuri, rakasta häntä?" kysyi Esa Valpurilta, joka
punoittaen istui akkunan ääressä.

"Me olemme niin eriluontoiset, ett'emme voi tulla onnellisiksi",
virkkoi Valpuri. "Hän on usein loukannut minun pyhimpiä tunteitani ja
ehkä olen minä tehnyt samoin hänen suhteensa". Lähestyen Esaa, hän
lisäsi: "Oi, rakas isäni, älkää suostuko tuohon liittoon, koska jo sitä
solmitessa puolittain olitte sitä vastaan".

"Valitettavasti minä vihdoin ehdottomasti myönnyin, kun Sofia ei
tahtonut kuulla mistään ehdoista. On kuitenki kamalata tuolla tavalla
myydä lastensa tulevaisuus! Ah! kuinka kadun, ett'en ollut jäykempi
niinkuin nyt oisin. Vaan kaksikymmentä vuotta olen sen ajan jälkeen
kerennyt ihmiskuntaa tutkia".

Hetken ääneti oltuaan Esa jatkoi: "Niin, mitä siis nyt on tekeminen?
Lupausta on vaikea rikkoa ja kahden onnettomuuteen on vielä vaikeampi
suostua. Voisinhan sanoa: hoitakoon Sofia asian, kun hän lupasi pitää
huolta siitä, että nuoret toisiinsa mieltyvät; vaan vähäinen lohdutus
siitä olisi. En siis ensi aluksi tiedä muuta kuin jättää asiain meno
sikseen; ehkä joku sattumus voisi muutoksen aikaan saada".

"Sitä sattumusta ei taida tulla", virkkoi huo'aten Helena.

"Ei se ole mahdotonta", virkkoi Esa painavasti. "Kuitenki en tahdo olla
käyttämättä kaikkia tilaisuuksia, jotka voivat tarjoutua, saadakseni
tuon luonnottoman liiton ehkäistyksi", hän lisäsi, akkunasta silmäillen
uhkaavata taivasta.

Ilma oli koko päivän ollut helteinen. Nyt iltamalla alkoi kuulua
ukkosen majesteetillista ääntä. Häikäiseviä leimauksia välähti aina
tiheämpään raskaista pilvistä. Helena ja Valpuri menivät kamariinsa,
pannakseen levolle. Kumpikin oli päivän kuluessa ollut kiihotetussa
tilassa ja siis heidän hermostonsa oli tavallistaan arempi. He istuivat
vuoteensa laidalla ja katselivat pelvolla leimauksia ja virtana
taivaasta valuvata sadetta. Muuan kymmenkunta syltää heistä seisova
kaunis riippakoivu, jota Helena enin ihasteli kaikista puista Aumolassa
ja nimitti omaksi puukseen, joutui ukon-ilman uhriksi ja meni
pirstaleiksi. Helena lausui tästä Valpurille pahan aavistuksen; vaan
Valpuri koetti lohduttaa levotonta.

Sydän-yön aikana ilma vihdoin asettui. Silloin vasta Helena ja Valpuri
pääsivät levolle ja edellinen päätti heti aamulla lähteä Silpon Laurin
puheille ja asettaa suhteensa tuohon ilkeään mieheen, josta hänen
kohtalonsa aivan riippui, luotettavammalle kannalle kuin tähän saakka.



XIX.


Seuraavana aamuna, kun Aumolan isäntä ja emäntä nousivat, kuulivat he
porstuasta pahaa elämää. Silpon Laurin ääni kuului sieltä. Hän pyrki
väkisten sisälle ja sanoi tahtovansa puhutella emäntää. Muuan renki
koetti estellä päihtynyttä sisälle pääsemästä. Tästä vastustelemisesta
vielä enemmän hurjistuneena Lauri huusi ja elämöi niin, että Esa
vihdoin avasi pirtin oven ja käski Laurin tuossa tuokiossa painua
tiehensä, muutoin hän saisi tuntea mitä moinen meluaminen maksaa.

Silpon Lauri, joka oli aivan päissään, rupesi vielä enemmän äyäämään,
kunnes Esa vihastuneena astui porstuaan, otti Laurin niskasta kiinni ja
heitti hänet koppina pihalle.

Helena seisoi kuin naulattuna kamarin lattialla. Kun hän näki Laurin
keijahtavan pihalle, hän vihdoin pääsi liikkumaan, riensi porstuan läpi
pihalle ja kuiskasi Laurille; "Jumalan nimessä, mitä ajattelet! Älä tee
minua onnettomaksi!"

"Eilen vaimoni lähetettiin täältä tyhjillä terveisillä ja tänä päivänä
minut heitetään kartanolle. Semmoista nuhtelua en aio sietää. Minä
ilmoitan kaikki".

"Herran nimessä, ole hiljaa!" virkkoi Helena.

"Minä en ole hiljaa!" huusi Lauri. "Minua on loukattu sisimmäiseen
sydämmeen ja minä tahdon kostaa".

"Pyydä mitä tahdot, kun vaan olet hiljaa", rukoili Helena käsiään
väännellen ja katsellen taakseen, näkisikö Esa hänen tuskansa.

"Miks'ette minua ole kohdelleet kuin ihmistä", huusi Lauri. "Kyllä nyt
taas olette nöyrä, kun uhkaan ilmoittaa kaikki".

Esa oli juuri astunut porstuaan ja kuuli viimeiset sanat. Hän astui
pihalle ja sanoi Laurille: "Korjaa kohta luusi täältä! Mitä sinä
höpiset ilmoittamisesta?"

"Hän on järjeltään", virkkoi tuskissaan Helena. "Oi, toimita hänet
kohta pois täältä!"

"Vai niin, sinä suopea emäntä! Kyllä minä lähden, vaan ensin valmistan
sinulle lähtiäiset, kosk'et minulle tarjoa mitään muuta kuin sanoja",
kähisi Lauri ja nousi seisomaan. "Nyt minä lähden täältä. Ei kunnian
kukko laula sille vaimolle, joka on varastanut toiselta lapsen, kun
ensin on maannut omansa kuoliaaksi".

Kaikki elon väri katosi Helenan kasvoista. Hänen käsivartensa vaipuivat
hermottomina alas, kun hän koetti ottaa portaiden syrjäpuusta kiinni ja
hän lankesi portaiden alimmaiselle astuimelle istumaan.

"Helena, mikä sinua vaivaa?" huudahti Esa ja riensi vaimonsa luo. "Mitä
tämä merkitsee?"

Samassa tuli Valpuri juosten portaille.

"Oi äiti, äiti! Mikä teitä vaivaa?" huudahti Valpuri, polveutuen
Helenan viereen.

"Häntä vaivaa se, ett'ei hän ole sinun äitisi", sanoi Silpon Lauri,
joka oli tyyntynyt vihastaan ja nyt taas tavallisella, pistävällä
tavallaan rupesi puhumaan. "Jos joku sitä epäilee, niin minä ja
Leiviskän Sakari sen todistamme valallamme. Heijuu!"

Nyt hän läksi astumaan, laulaen:

    "Ei auta viipyä,
    Sillä laivat on rannalla;
    Mun täytyypi lähteä sotaan
    Isänmaatani varjelemaan".

"Helena! Mitä Jumalan nimessä tämä tietää?" virkkoi Esa, tirkistellen
kalpeaan vaimoonsa. "Tuo kamala huhu taaskin soipi korviini".

"Minä olen kipeä -- viekää minut sisälle", änkytti Helena, painaen
kättään sydäntä vastaan.

Esa ja Valpuri taluttivat onnetonta sisälle, jossa hän vaipui
vuoteelle.

Siinä hän lepäsi hetken, levottomasti heitellen itseään edestakaisin;
sitten hän hyökkäsi ylös Valpurin luo, tarttui hänen molempiin käsiinsä
ja virkkoi: "He ovat kaikki liittouneet ryöstämään minulta sinut. Vaan
eivät he sinua saa, eivät!"

"Mutta tuo kamala huhu?" sanoi Esa, joka, kuullessaan vaimonsa puheen,
heräsi ikäänkuin unesta. "Sinun täytyy jotenkin selittää se asia. Sinä
olisit pettänyt meitä molempia! Puhu, puhu!"

"Mitä äitivainajani mahdollisesti on puhellut, siihen perustuu tuo
huhu. Hän oli viime vuorokauden houriossa ja silloin kerrotaan lesken
käyneen hänen luonaan -- niin -- ja näinhän minä itse lesken makaavan
äitivainajani kamarinlattialla, josta renki hänet korjasi --"

"Ja mitenkä olisi anoppini juuri tuonkaltaista houreissaan puhunut?"
virkkoi Esa, tarkasti silmäillen vaimoaan.

"Tiedänkö minä, miksi joku hourailee niin, toinen näin", virkkoi Helena
malttamattomasti.

"Mutta jos Silpon Lauri ja Leiviskän Sakari todistavat" --

"Silpon Lauri!" huudahti Helena. "Tuommoinen juoppo ja roisto! Luuletko
hänen todistuksensa kelpaavan oikeuden edessä?"

"Vaikkapa hän on juoppo ja roisto, ei häntä ole ennen sakoitettu ja
siis hänen lauseensa kelpaa", sanoi Esa.

"Vai niin! Näyttää siltä kuin sinua lohduttaisi se, että minua saadaan
oikeuteen", virkkoi Helena katkerasti.

"Siinä olet aivan väärässä", sanoi Esa, luoden surullisen silmäyksen
Helenaan. "Mutta minä vaadin, että tulet puhdistetuksi tuosta kamalasta
syytöksestä, jos et muutoin, niin oikeuden edessä. Kun olet syytön,
sinun ei tarvitse peljätä julkisuutta".

"Rakastatko minua?" kysyi Helena, katsoen vakavasti mieheensä.

"Miksi sitä kysyt?" vastasi Esa.

"Siksi, että haluan tietää, rakastatko minua vai etkö. Jos minua
rakastat, niin et ota korviisi mailman kulkupuheita, et salli
kummankipuolisen luottamuksemme, joka kolmattakymmentä vuotta on
pysynyt aivan rikkomatonna, hetkisen ilkeyden ja kateuden aikaansaaman
häiriön kautta tulla rikotuksi. Mutta jos et minua rakasta -- no niin
-- mene silloin etsimään niitä, jotka haluavat syyttää vaimoasi
oikeuden edessä. Joskin eivät he mitään voi todistaa, niin ovathan
ainakin hetkeksi saaneet minua häväistä".

Näin lausuttuaan Helena puhkesi itkemään, peitti käsillään silmänsä ja
istui hetken näin. Kyyneleet vuotivat myös Valpurin silmistä.

"Minun armas Valpurini", sanoi Helena nyyhkien, "sinä rakastat minua
sydämmestäsi, sen osoittavat nuo kyyneleesikin, vaan sitä tunnen myös
sydämmessäni".

"Tämä tila tulee kärsimättömäksi", jupisi Esa. "Tuo huhu vie minulta
yölevon. Minun täytyy kohta koettaa saada se asia selvilleen".

Hän nousi, meni ulos ja astui kohta kujalla.

Helena likisti Valpuria lähemmäs itseään ja virkkoi: "Nojaa pääsi
rintaani vasten! Kas niin! Nyt on hyvä. Sydäntäni palelee, vaan sinä
ainoa nyt enään sitä lämmität".



XX.


Leiviskän Sakari oli seppä, joka, niinkuin sanotaan, "oli tyhjästä
alkanut", vaan ahkeruudella ja säästäväisyydellä oli ko'onnut
jonkinmoisen omaisuuden. Kaikenlaiset nautinnon himot oli hän
kukistanut itsessään: ei hän juonut muuta kuin vettä ja kahvikupin
aamulla, eikä hän tupakoinut. Yksi ainoa himo oli sitä vastoin
(niinkuin usein tapahtuu) vallannut sen sijan, jonka muut ennen olivat
omistaneet, ja se himo oli ansion himo. Raha oli Sakarin A ja O.

Ei hän kuitenkaan ollut katsonut naimista kovin kalliiksi asiaksi. Vaan
vuoden kuluttua kuoli hänen vaimonsa ja jätti jälkeensä pienen, elävän
muistin, joka, kertomuksemme tähän saakka ehdittyä, oli täyttänyt 7
vuotta.

Sakari oli pojalleen laittanut pienoisen alasimen, pihdit ja vasaran,
jolla tämä pajassa kalkutteli nauloja y.m. omaksi suureksi ilokseen ja
isänsä ratoksi.

Kun Esa läheni pajaa, kuuli hän sieltä kaksinkertaiset vasaran
kalkutukset. Sitten kuului sähinä, kun Sakari karkaisi rautaa.

"Miks'ei minulla sihise?" kysyi Väinö, pistäen rautanaulan, jota hän
pihdissä piteli, veteen.

"Siksi, ett'ei naulaa ole kuumennettu", vastasi Sakari. "Pistetäänpä
naula vähäksi aikaa ahjoon, sitten se sihisee".

Kun Sakari juuri oli tehnyt, mitä pojalleen vasta sanoi, ilmestyi Esa
pajan ovelle.

"Hyvää huomenta, Sakari!" hän virkkoi.

"Huomenta, huomenta", sanoi Sakari ja rupesi taas kalkuttamaan.

"Maltappa, seppä, vähän työssäsi", sanoi Esa, "minulla on asiaa enkä
saa sanojani kuulumaan, kun kalkutat".

Puolittain vastahakoisesti pani Sakari vasaran alasimelle, pani kätensä
ristiin rinnan yli, nojausi seinää vasten ja sanoi: "Noh?"

"Oletko sinä viisi kuukautta sitten Silpon Laurin kanssa kuullut anoppi
vainajani sanovan Takalon Elsalle, että vaimoni -- on ryöstänyt lesken
lapsen?"

"Kas sitä Lauria, kun ei voinut olla ääneti", jupisi Sakari ja lisäsi:
"No, jos se asia on tunnustettava, niin sen olen minä kuullut. Minä
näin lesken menevän emäntävainajan luo ja silloin Lauri, joka oli
käynyt leskeä käskemässä, veti minua hihasta sisälle ja me seisoimme
pimeän salin nurkassa ja leskeltä jäi ovi ra'olleeen, kun hän meni
kamariin ja me hiivimme oven luo ja kuulimme koko puheen".

"Mitä he? -- kerro heidän puheensa lyhykäisesti", sanoi Esa, muristaen
kulmiansa.

"Emäntävainaja sanoi kehoittaneensa vaimoanne ryöstämään lesken lapsen.
Silloin leski kaatui lattialle ja vaimonne tuli juuri sisään, jolloin
me vetäysimme syrjään. Ja vaimonne nuhteli ankarasti äitiään, kun hän
oli asiasta ilmoittanut ja uhkasi ajaa hänet pois talosta, jos hän
vielä menisi puhumaan siitä asiasta. Ja sitten renki tuli ja korjasi
lesken rekeen ja vei hänet kotiaan. Vaimonne sanoi, että leski oli joko
saanut halvauksen tai oli juovuksissa. Niin sen asian oli. Sepä on
kyllä ikävä seikka; mutta jos vähän maksatte leskelle, niin voi vielä
kaikki tulla reilaansa".

"Onko kaikki mitä puhuit totta? Voitko sen valallasi todistaa?" kysyi
Esa, synkästi katsellen Sakaria.

"Miksi valhetteleisin kun minulta kysytään? Muutoin olisi tuo asia
saanut jäädä salaisuudeksi -- ainakaan minä en olisi suutani aukonut",
virkkoi Sakari.

"Hyvästi seppä!" lausui Esa lyhyesti ja lähti astumaan.

"Herran nimeen!" sanoi Sakari. "Hän näytti niin kummalliselta. -- Kyllä
nyt Lauri on pahan asian alkuun pannut. Pitäneeköhän mennä oikeuteen?
No kulungithan tuosta tulevat", hän lisäsi, pyyhkien suutaan.

Hän oli taas tarttunut vasaraan ja alkoi kalkutella. Sepän talo oli
samalla puolen virtaa kuin Aumola, mutta ylempänä. Esa laskeusi pajasta
lähtien joen törmää alaspäin, tapasi pienen tytön ja käski tämän viedä
hänet yli. -- Kohta oli hän joen toisella puolen ja lähti astumaan.
Yhteenpuristetuilla huulilla, levoton tuli tuijottavissa silmissään ja
lyhyesti hengittäen kulki Esa eteenpäin. Hän ajatteli, mitä hän tänä
päivänä oli kuullut. Sanomaton raskasmielisyys tahtoi ikäänkuin painaa
hänet maan alle.

Kun Esa oli saapunut Elsan mökin luo, pysähtyi hän ja katseli hetken
ympärilleen. "Täällä olisi hän liikkunut siinä kamalassa toimessa! --
ah! -- päätäni pyörtää sitä ajatellessa".

Hän astui mökin ovesta sisään ja vaipui, melkein lankesi, penkille
istumaan.

Leski tirkisteli Esaa eikä tiennyt ensin, näkikö hän oikein.

"En mielelläni astuisi sen kynnyksen yli, joka on talostani
poisajettu", alotti Esa. "Mutta asia, joka meitä kumpaaki koskee, on
pakoittanut mua tänne tulemaan".

Hän piti väliä puheessaan ja hengähti syvään.

"Minä olen sattunut kuulemaan, ettäs ennen anoppini kuolemata olit
hänen puheillaan. Mikä sinut hänen luokseen sai menemään?" kysyi Esa,
tarkoin silmäillen seinää edessään.

"Silpon Lauri kävi minut käskemässä", sanoi leski.

"Siis se on totta!" jupisi Esa ja jatkoi ääneen: "Ja mitä
anoppivainajani sinulle sanoi? Kerro niin tarkoin, kuin muistat".

"Hän sanoi kehoittaneensa vaimoanne ryöstämään minulta lapsen, kun
vaimonne oli maannut lapsensa kuoliaaksi. Nyt oli vanhan emännän
omatunto herännyt; mutta mitäpä se minua auttaa; tai miksi tätä
kyselette?"

"Ja mitä sinä siihen sanoit?" kysyi Esa kolkosti.

"Minä lankesin polvilleni ja kiitin Jumalaa ja silloin vaimonne tuli
sisään".

"Mutta sinä olit maannut lattialla" -- virkkoi Esa.

"Lienenkö maannutkin; en tuota oikein muista; ja sitten minut vietiin
Aumolan hevosella kotiini".

"Olisitko valmis vannomaan totta puhuvasi?" kysyi Esa.

"Vaikka heti", huudahti leski, "kautta taivahan Jumalan vannon, että
olen totta puhunut. -- Mutta mitä tämä merkitsee? Tehän kiellätte
lapseni olevan Valpurin. -- Voitteko pahoin?" hän äkkiä kysäsi.

"Täällä on -- tympistynyt ilma -- tule huomenna Aumolaan -- noutamaan
lapsesi!" soperti murtunut mies.

Esa nousi. Hänen silmäinsä edessä pyöri kamari ja hän kiiruhti ulos
vapaasen ilmaan.

Kuin pilvistä pudonneena seisoi leski. "Tule huomenna Aumolaan --
noutamaan lapsesi", kertoi hän. "Lapseni -- ah!"

Hän rupesi itkemään, polveusi ja koetti kiittää Luojaa, vaan ei hän sen
enempää voinut ajatella ja sanoa kuin: "lapseni". Vihdoin hän hyppäsi
seisoalleen, tarttui mustaan kissaan, joka uinaili pankolla, sulki sen
syliinsä, pyöri ympäri kuin väkkärä, itki ja nauroi. Kissa ei mieltynyt
tähän pyörryttävään iloon, vaan kynsäsi leskeä poskesta, vaan leski
painoi taas kissan rintaansa vasten ja virkkoi: "vaikka silmäni
roukkisit, niin sinua syleileisin nyt. Oi, kun koko maailma mahtuisi
syliini!"

"Mutta -- voinko täydellisesti luottaa tuohon lupaukseen", alkoi leski
ajatella, vähän toinnuttuaan. "Olenhan aina ennen tullut petetyksi. Oi
Jumala! Älä minua toivolla elähytä, jos se toivo taaskin raukeaa".

Seuraavana yönä leski tuskin malttoi nukkua ja varhain aamulla hän
pukeutui huolellisesti, ajatellen, olisiko hän Valpurin mieleen,
tämmöinen surkastunut ja köyhä leski. Kevein askelin hän suuntasi
matkansa Aumolaa kohti.



XXI.


Päivä oli jo enemmän kuin puolissa, kun Valpuri, joka istui akkunan
ääressä, ilmoitti Helenalle, joka levotonna oli levännyt sängyllä ja
taas vuorottain astuskellut edestakaisin lattialla, että Esa tuli. Kuin
sähkön satuttamana Helena kuuli tämän ilmoituksen. "Älä minua hylkää",
hän virkkoi Valpurille, eikä enempää kerennyt sanoa, kun Esa, kalpeana
ja muuttuneen näköisenä, astui sisään.

"Mikä sinua vaivaa?" alotti Helena ja läheni miestänsä, vaan tämä
sysäsi vaimonsa syrjään semmoisella voimalla, että Helena hoiperrellen
vaipui penkille.

"Pois luotani, sinä onneton, joka vielä viimme hetkellä olet minua
koettanut pettää, joka olet köyhältä leskeltä ryöstänyt hänen lapsensa
ja, kun äitisi katui tuota kurjaa neuvoaan, et sittekään korjannut
vääryyttäsi sen verran, minkä sitä korjata voi".

"Minä kysyn sinulta", huudahti Helena vihasta ja hävystä värisevällä
äänellä, "onko sinulla oikeus tämän syyttömän tyttären läsnäollessa,
joka minua vielä äidiksi nimittää ja jonka olen kasvattanut, näin
häväistä minua? Jos sinulla on vähänkään häpeää ja miehuutta, niin
puhut minulle kahden kesken sanottavasi".

Esa viittasi Valpurille joka meni ulos.

"Nyt voimme puhua vapaasti", virkkoi Helena, joka, kuta
arveluttavammaksi hänen tilansa tuli, sen enemmän saavutti luonnollisen
rohkeutensa.

"No niin", sanoi Esa. "Mitä on sinulla vastaamista? Minä tiedän, että
olet syyllinen ja jos koetat kuinka päästä epäluulostani, niin ei se
enään onnistu. Minä tiedän kaikki".

Helena istui sängyn laidalle.

"Kaksikymmentä vuotta olemme eläneet onnellista elämää", aloitti
Helena. "Valpuria olemme kasvattaneet, hänestä olemme nähneet
vanhempain huolet ja ilot. Hän on oppinut meihin katsomaan suuremmalla
luottamuksella kuin keneenkähän muuhun. Ja nyt nuo kummankipuoliset
hellät siteet pitää revittämän! -- Minä olen syyllinen. Se tunnustus
olisi jo aikoja sitten lähtenyt huuliltani, vaan minä olen peljännyt
sen seurausta, nimittäin että menettäisin hänen, joka minua on aina
suurimmalla rakkaudella kohdellut, joka on katsonut minuun kuin
korkeampaan olentoon. Oletko itse ajatellut, miltä se tuntuu, kun
rakkahin meiltä ryöstetään?"

"Ja oletko sinä ajatellut, onko oikein iloita ryöstetyn tavaran
omistamisesta? Oletko sinä ajatellut, miltä se on tuntunut leskelle,
kun häneltä ryöstettiin lapsi? Ja miltä se lie tuntunut, kun hän sai
kuulla, että hänen lapsensa eli eikä ollut toivoa saada häntä
omakseen?" virkkoi Esa, katsoen terävästi vaimoon.

"Minä ryöstin lapsen rakkaudesta sinuun ja väärästä hävystä, jota ei
tarvinne kummastella löytyneeksi suurimmassa määrässä siinä ijässä,
jossa silloin olin ja siinä tilassa. Ja sinä minua vaan armottomasti
tuomitset!"

"Minä en tahdo sinua armottomasti tuomita", virkkoi Esa hellemmällä
äänellä kuin tätä ennen. "Mutta yhden asian minä vaadin: että Valpuri
annetaan äidilleen. Niin vaatii sinunki omatuntosi, jos se ei ole aivan
paatunut. Jumalan ja ihmisten edessä olisi väärin tehty enään pidättää
häntä luonamme".

Helena hyppäsi seisoalleen. Hänen poskensa punottivat ja hän polki
jalkaa, huutaen Esalle: "Sinä olet luonnoton aviomies ja suuri raukka!
Minun tuskistani sinä et huoli ja mailman edessä sinä olet siten
jalomielinen. Jää hyvästi, Aumolan isäntä! Menköön nyt kahdenkymmenen
vuoden rakkaus ja sopu pirstaleiksi!"

Säihkyvin silmin ja pää pystyssä astui Helena ovesta ulos. Kohta hän
näkyi kartanolla Valpuri rinnallaan. Esa avasi akkunan ja huusi:
"Valpuri! Jos vaimoni tahtoo sinua mukaansa, niin et saa mennä, vaan
saattaa kyllä häntä saat".

"Vaimoni!" sanoi Helena, kertoen Esan sanat. "Sinun vaimosi en tahdo
olla, ell'en saa Valpuria lapsenani pitää", lisäsi hän kopeasti.

He eivät olleet menneet monta askelta, ennenkuin näkivät rovastin
tulevan heitä vastaan. Hän tervehti heitä ja kysyi oliko Esa kotona ja,
saatuaan myöntävän vastauksen, hän meni taloon.

"Parasta on että palaat, lapseni", sanoi Helena. "Minä lähden erään
tuttavan luo yöksi. Huomen-aamulla tulen vielä viimmeistä koetusta
tekemään. Jos ei se onnistu, lähden ijäksi täältä. Mieti nyt
huomiseksi, seuraatko minua tai et. Siitä riippuu koko tulevaisuuteni".

Helena painoi suudelman Valpurin huulille, nyykäytti hänelle
näennäisesti iloisena päätään ja meni eteenpäin. Valpuri katsoi hetken
hänen jälkeensä. -- Helena kääntyi vielä kerran, nyykäytti päätään ja
kääntyi sitte menemään. Kyyneltulva herahti hänen silmistään ja hän
huokasi: "Oi Jumala! Kahdenkymmenen vuoden muistelmat minua seuraavat!"

Sill'aikaa kuin naiset olivat ulkona, olivat rovasti ja Esa sisällä
heti tulleet puhumaan siitä asiasta, joka nyt on pääkysymys Aumolassa.
Rovasti oli saanut kuulla leskeltä Esan käynnistä ja tuli kysymään,
oliko lesken puheessa perää. Esa kertoi lyhyesti asian ja lausui
vaikeimman kohdan olevan saada Valpuri erilleen Helenasta.

"Tuollapa tytär tulee", sanoi rovasti Esalle. "Kyllä minäkin koetan
puolestani jotakin vaikuttaa".

Kun nyt Valpuri tuli sisälle, astui rovasti paikaltaan, tervehti häntä
ystävällisesti ja kun Valpuri aikoi mennä ulos, käski rovasti hänet
istua, sanoen tahtovansa puhua pari sanaa hänen kanssaan. Punehtuen
Valpuri asettui oven viereen, vaan Esa vei hänet ystävällisesti
istumaan.

"Kummallinen sattumus", aloitti rovasti, "jonka sivukohtia en nyt huoli
kertoa, on tehnyt sen, että sinä olet kasvatettu perheessä, johon et
oikeastaan olekaan kuuluva. Sinun isäsi ei ole tuossa ja sinun äitisi
ei ole hän, josta vasta erosit. Se leski, joka sinua on lapsekseen
sanonut ja jota on hulluksi luultu eli oikeammin syytetty, hän on sinun
äitisi".

Valpuri katseli laattiaan. Sitten hän nosti silmänsä ja katsoi
vakavasti rovastiin.

"Kaikkeen tähän sinä olet syytön", virkkoi rovasti. "Mutta nyt, kun
Helenan osa tässä surunäytelmässä on päättymäisillään ja kun hän, jota
isäksesi olet sanonut, myös on ruvennut suorittamaan tehtäväänsä, nyt
on sinunkin velvollisuutesi astua taisteluun, elämän taisteluun ja
seurata omantuntosi ääntä. Sinun nyt ei ole kuuleminen muuta kuin sitä
vaan, sinun ei ole ajatteleminen: miltä tuntuu eroaminen hänestä, jota
äidikseni olen sanonut, vaan sinun pitää ajatella: jos joku nuori
tytär olisi minun asemassani ja minä olisin hänen tuomarinaan ja
minulla olisi elävä Jumalan tunto; miten tuomitsisin?"

"Minä ymmärrän velvollisuuteni", sanoi Valpuri. "ja koetan toimia sen
mukaan -- mutta vaikea on erota täältä. Eihän minulla ole isääkään
enää!"

Esa käänsi puolittain pois kasvonsa ja pyyhkäsi kyyneleen silmistään,
vaan hänen tunteensa hänet valtasi, hän levitti kätensä ja sanoi: "Jos
minua vastakin tahdot isäksi nimittää, niin on se suloisin sana, minkä
keltään ihmiseltä kuulla voin!"

Valpuri läheni Esaa ja vaipui hänen rintaansa vasten.

"Nyt sinulla on kaksikin isää", sanoi rovasti. "Etkös äsken muistanut
sitä suurta isää, joka on meistä niin kaukana ja kuitenkin samassa niin
likellä? -- Mutta aika on jo kulunut. Jääkäät hyvästi, rakkaat ystävät!
Herran voimakas käsi siunatkoon kohtalonne niin, että kuolemattomat
sielunne perisivät ijankaikkisen elämän".

Rovastin mentyä asettuivat Esa ja Valpuri levolle. Valpuri muisteli
eilis-iltaa, jonka hän vietti äitinsä seurassa ukon-ilman raivotessa.
Esa toivoi, että mahdollisesti Helena, oltuaan poissa yön, malttaisi
mielensä ja mukaantuisi asiain nykyiseen tilaan. Kumpikin tunsivat,
että huomispäivä oli ratkaiseva heidän ja etenkin Helenan kohtalon.



XXII.


Varhain aamulla nousi Valpuri ja meni portaille istumaan. Hän oli
aamulla herätessään niin katkerasti kaivannut häntä, joka joka aamu
niin ystävällisesti oli hänelle hyvää huomenta lausunut ja kyyneleitä
vuodattanut, muistellessaan menneitä aikoja. Viileä ilma ulkona
raitistutti Valpurin raskasta päätä ja hän odotti nyt levotonna kahden
äitinsä tuloa, sillä olihan Esa käskenyt lesken tulla Aumolaan
noutamaan lastansa ja tästä myös antanut tiedon Valpurille. Kujalla
näki hän nyt Helenan tulevan. Hän aikoi syöstä häntä vastaan, vaan joku
outo tunne pidätti hänet paikallaan.

Katkeralla tunteella näki Helena Valpurin istuvan paikoillaan. "Olisko
hänkin jo muuttunut?" jupisi Helena ja saapui kohta kartanolle.

Hän meni portaille päin. Valpuri nousi samassa ja Helena katseli häntä
tarkoin.

"Sinä olet itkenyt!" virkkoi vastatullut, jonka tottunut silmä huomasi
vähimmätkin muutokset Valpurin muodossa.

"Ette sitä voi kummastella tämmöisessä tilassa", sanoi Valpuri, katsoen
ujostellen äitiinsä.

"Onko sinua nuhdeltu tai koeteltu pakoittaa minusta luopumaan?" kysyi
Helena.

"Ei", sanoi Valpuri, joka pelkäsi lisätä mitään sanoihinsa.

"No, Jumalan kiitos, sitten olet minun", virkkoi Helena ja toivon tuli
leimahti hänen silmissään. "Ja onko Esa muuttanut ajatustaan lesken
suhteen; vaatiiko hän että sinun pitäisi lähteä lesken luo?"

"Ell'ei hän yöllä ole ajatustaan muuttanut, niin hän vaatii minua
menemään", virkkoi Valpuri.

"Siitä ei tule mitään", sanoi Helena. "Me pakenemme vaikka Amerikaan ja
tulemme kyllä toimeen".

Kovassa sielun tuskassa seisoi nuori tytär Helenan edessä. Hän katseli
hellyydellä ja säälillä noita kalliita kasvoja, joista vieläkin toivo
loisti, ja hän ajatteli minkä musertavan vaikutuksen hänen sanansa
teki.

"Koetan hänelle niin varovasti kuin mahdollista, ilmoittaa päätökseni",
mietti Valpuri.

"Rakas kasvattajani", sanoi hän, "eivät mitkään maalliset myrskyt ole
voineet vähentää rakkauttani teihin. Kuitenkin minun velvollisuuteni on
osoittaa lapsellista rakkautta häntä kohtaan, joka on oikea äitini.
Vaikka hän on köyhä, ottaa hän minut niin mielellään luokseen ja minä
tyydyn vähempiinkin oloihin, kun oikeus niin vaatii. Kun minä siten
täytän oikeuden vaatimukset, niin teidän, joita vieläkin vanhempinani
rakastan muistella, välinne paranee ja minä puolestani pidän suurimpana
ilonani usein saada tulla käymään luonanne".

Viimmeiset sanat lausuessaan Valpuri purskahti itkemään. Helena nousi.
Kuolon kalpeus peitti hänen kasvonsa. "Olenko teitä loukannut, niin
Jumalan nimessä antakaa minulle anteeksi", virkkoi Valpuri rukoillen.

"Oletko minua loukannut!" kertoi Helena ivallisesti. "Sydänvereni sinä
noilla sanoilla panet vuotamaan! Minä onneton olento olen toivonut,
ett'et ainakaan sinä minusta luopuisi ratkaisevalla hetkellä! Oi kuinka
katkerasti, kuinka katkerasti olen erehtynyt! Laupias Jumala! Iske
minua salamallasi ja pelasta minut hengittämästä ilmaa, jota kamalin
kiittämättömyys on saastuttanut!"

Näin sanottuaan Helena läksi kujaa astumaan. Valpuri huusi häntä
takaisin, vaan Helena ei katsonut taakseen, vihdoin hän tien mutkassa
katosi nähtävistä!

Samassa venhe laski Aumolan rantaan ja leski hyppäsi keveillä
askeleilla matalaa mäkeä ylös taloon.

Esa tuli samassa portaille, nosti Valpuria, joka puolitainnuksissa
istui portailla, ja talutti häntä lesken luo. Ilosta itkien sulki tämä
syliinsä kauan kaivatun lapsensa. Hän oli kuin houriossa, itki ja
nauroi vuorotellen, pani kätensä ristiin, hieroi ohimoitaan ja, luoden
silmänsä Valpuriin, lausui: "kuka olisi uskonut -- minulla tuommoinen
tytär -- miten sovit nyt matalan majan asukkaaksi?"

"Minä olen miettinyt", sanoi Esa, "että myömme mökkisi ja sinä muutat
asumaan tuonne pienelle puolelle, anoppivainajan kamariin, ja toinen
kamari vieressä siistitään Valpurille. Ehkäpä Helenakin tulee
lepytetyksi, kun kuulee Valpurin pysyvän täällä".

"Te olette yli tavallisen järjen mitan!" sanoi leski, katsoen
ihmetellen Esaa. "En ainakaan minä ole koskaan kuullut enkä nähnyt
mitään tämänkaltaista".

"Tämä päätöksemme kuitenkin, muutamasta erityisestä syystä, pidetään
aluksi salassa ja sinä Valpuri muutat viikon ajaksi mökkiin".

"Nytkö heti?" kysyi leski.

"Sen parempi kuta ennemmin", sanoi Esa.

"No, lähtekäämme heti", sanoi leski. "Minä käskin Antin ja Sannan tulla
tervehtimään sisartaan heidän vanhaan kotiinsa. -- Niin --- et suinkaan
heitä ujostele, Valpuri? Ovathan he sinun veljesi ja sisaresi".

"Valpuri ei ole niin kasvatettu, että hän olisi ylpeäksi käynyt", sanoi
Esa vakavasti. "Minä lähden teitä saattamaan. Tulkaa jo huomenna täällä
käymään ja viikon päästä ainaiseksi".

Leski ei ottanut sen enempää miettiäkseen, miksi Valpurin piti viikon
päivät olla mökissä. -- Kohta venhe lipui joen kirkasta pintaa ja
noustiin toiselle puolen maalle. Sitten Esa palasi ja antoi toisten
jatkaa matkaansa. Metsän liepeessä oli kaksi hehkuvaa silmää nähnyt
venheen kulkevan yli joen. -- Kun Helena sen näki, vaipui hän
pyörtyneenä puun juurelle.

Hetken näin maattuaan hän heräsi ja katsoi kummastellen ympärilleen.
Sitten hän vaivaloisesti nousi ja läksi astumaan pois Aumolasta päin.

Esa istui jonkun ajan kotona. Sitten hän lähti ulos kujaa kävelemään.
Salainen toivo eli hänessä, että Helena kohta palaisi, sillä mihinkäpä
hän menisi. Esa käveli pelloillaan ja niityillään. Päivä kului ja
viileä ilta tuli. Tuuli oli kääntynyt pohjoiseen ja ilma tuntui nyt
kolkommalta kuin pariin viikkoon.

Vihdoin Esa palasi kotiinsa ja istui akkunan ääreen odottamaan, eikö
vaimonsa tulisi. Kummallinen, outo tunne täytti hänen rintansa.

Kello löi 10, löi 11 ja 12. Esa heittäysi täysissä vaatteissa sänkyyn.
Hän ummisti silmänsä, vaan unta ei hän saanut. Hän nousi, astui jonkun
ajan edestakaisin huoneessa ja heittäysi taas maata.

Niin vienosti paistoi akkunasta täysikuu Esan vuoteelle heikontuneella
valolla, ikääskuin hälvenevä muisto menneistä ajoista! Niin monta
onnellista hetkeä hänen elämässään oli se valaissut!

Vihdoin hän vaipui levottomaan uneen. "Ehkä hän huomenna on sänkyni
vieressä!" oli hän toivonut. Aamu tuli, mutta -- Helena ei tullut.



XXIII.


Seuratkaamme nyt Helenaa hänen matkallaan. Kun hän hetken oli kulkenut
tietä, poikkesi hän pienoisen metsän kautta niitylle ja tuli taas, sen
yli mentyään, metsään, jota hän sai kävellä pari tuntia, ennenkuin sen
läpi oli kulkenut. Nyt hän saapui metsäjärven luo, jonka rannalla hän
sammutti polttavan janonsa. Hetkisen hän päätti levähtää tässä.

Hän katseli järven pintaa, johon leijailevat pilvenhattarat kuvausivat.
Hänen ajatuksensa johtuivat ylöspäin; hän oli niin vieraantunut maasta.

"Kaikki maan päällä on pysymätöntä", hän ajatteli. "Lieneekö tuolla
ylhäällä paremmat olot? Tuskin minulle, kurjalle. Pieni lapseni on
siellä, minun oma lapseni, vaan mistäpä hän minua rakastaisi? Siitäkö,
että synnytin hänet tähän kurjuuden maailmaan? Ja laitin hänet täältä
ennen aikojaan pois. Oi, oi; kaikki elämäni on ollut turha!"

Hän otti vierestään kukan, katseli sitä ja virkkoi:

"Sinä olet minua onnellisempi, sillä sinä täytät tarkoituksesi. Ainakin
olet minua parempi".

Hän nousi ja rupesi taas astumaan. Kuljettuaan hyvän aikaa samaa
suuntaa, hän kuuli rattaiden kolinaa. Hän kiipesi aidan yli ja saavutti
kohta ajajan.

"Kas! Aumolan emäntä", sanoi ajaja. "Mihin matkanne? Ettekö halua
kärryihin nousta? -- Ptruu!"

Helena seisoi hetken epäröiden; sitten hän noudatti kutsumusta.

"Oletteko hyvin väsynyt tai kipeä?" kysyi ajaja.

"Vähän kumpainenkin", virkkoi Helena.

Mies kärryissä rupesi nyt ajamaan kovemmin. Hän ajatteli, että Helena
oli menossa tohtorin puheille. Äänetönnä ajettiin nyt eteenpäin. Kun
oli saavuttu lähelle X:n kaupunkia, kysyi mies kärryissä: "missä on
majatalonne?"

"Majataloni?" kertoi Helena kuin unissa. "Minä nousen tullin kohdalla
ja kävelen sitten majatalooni".

Kun oli saavuttu tullin tykö, Helena laskeusi maahan, avasi kukkaronsa
ja antoi miehelle moniaita hopearahoja. Sitten hän meni tullista
oikealle kädelle ja saapui kohta kirkkomaalle.

"Tääll' on minun majataloni", hän jupisi ja heittäysi erään haudan
viereen asetetulle sohvalle istumaan.

Aurinko laski ja viileä ilma ilmoitti kohta, että päivän ruhtinas oli
mennyt mailleen. Eräs nainen istui penkillä, joka ei ollut kaukana
Helenasta. Hän kohautteli olkapäitään, haukotteli ja lähti astumaan.

"Minkähänlainen koti tuollakin on?" ajatteli Helena katkerasti ja
lisäsi: "ainakin parempi kuin minulla".

"Tämä on kuolleiden valtakunta", jupisi Helena hetken perästä. "He
eivät ainakaan minua karsaalla silmällä katso, jotka lepäävät maan
povessa".

Koillisesta kohosi nyt metsän takaa kuu ja valaisi puiden läpi
kirkkomaata osittain. Niin kaamialta alkoi olo tuntua Helenasta täällä
yksinäisyydessä, kuolleiden seurassa. Ja vilun väreet alkoivat häntä
pudistuttaa.

Äkkiä kuului maan alta häntä lähellä ikäänkuin joku olisi potkaissut
lautaan. Veri virtaili Helenan sydämmeen. Hän hypähti ylös ja huudahti
sekä lähti juoksemaan. Kirkkomaan portille ei hän osannut, vaan kiipesi
kiviaidalle ja aikoi siitä hypätä alas, vaan jalkansa suljahti ja hän
pitkänään maahan syöksähti, lyöden oikean ohimonsa kiveen, niin että
hän pyörtyi. Kun siitä virkosi, nousi hän ja tunsi väristyksiä
ruumiissaan sekä päänkolotusta. Vaivaloisesti hän astui kaupunkiin ja
ensi portista sisään.

Hän kopautti muutamalle ovelle.

"Kuka p--le siellä kolisee?" ärjäsi muuan karkea bassoääni.

"Suokaa leposijaa kipeälle", virkkoi Helena, joka tuskin jaksoi puhua.

"Tämä ei ole mikään lasareti!" karjasi nyt hieno naisääni edempänä.

Helena hoiperteli kadulle. Päivä jo koitti. Muuan vaimonpuoli kulki
kadulla ja näki Helenan.

"Te olette kipeä", hän virkkoi. "Olette kai kaupunkilainen?"

"En ole", sanoi Helena. "Viekäät minua johonki. En jaksa enään
seisoaltaan".

"Tuossa asun", virkkoi vaimo. Hän astui Helenan luo, otti häntä kädestä
ja talutti häntä kotiin.

"Saanko kysyä, mistä vieras on ja nimen", virkkoi vaimonpuoli. "Kaiketi
omaisenne ovat levottomat, kun ei teistä ala kuulua mitään".

"Minulla ei ole omaisia", virkkoi kuumeellisella innolla Helena.

"Eikö ole? Ovatko he sitten kaikki kuolleet?" kysyi vaimo. "Sittenhän
olette niinkuin minä. Isäni on kuollut, äitini on kuollut, veljeni ja
sisareni ovat kuolleet, setäni ja enoni ovat kuolleet ja minä olen
naimaton. Oli minulla ylkä -- hm -- mutta hän minut petti -- maailma on
petollisuutta täynnä".

Helena ei vastannut mitään, vaan kääntyi seinää kohden. Kova
päänkivistys häntä vaivasi.

"Mikähän tuo mahtaa olla?" jupisi vaimo, katsellen Helenaa. -- "Ei
hänen puvustaan luulisi häntä köyhäksikään". -- Ääneen hän lisäsi:
"haluatteko tohtoria tänne?"

"En, en", virkkoi Helena. -- "Minä tahdon kuolla."

"Eikö hän liene houriossa?" jupisi vaimo itsekseen ja virkkoi sitten:
"ei sitä jouda kuolemaan. -- Vaikka minua on petetty eikä minua kukaan
kaipaisi, niin en, kies auta, haluaisi kuolla. Tiedetään missä ollaan,
vaan ei tiedetä mihin tullaan".

"Pane vaatetta ylleni -- huu! -- minua vilustaa", virkkoi Helena ja
hänen huulensa lokattivat, vaikka kasvonsa hohtivat punaisina.

"Kas tuossa", sanoi vaimo. -- "Odottakaapa kun minä keitän kahvia.
Siihen ottaisin vähän apteekista. Onko teillä mitään rahaa?"

"Kas täällä", sanoi Helena ja otti taskustaan kukkaron. "Pidä se ja
pane siitä tautiini". Itsekseen hän jupisi: "Ovathan nämä rahat yhdessä
Esan kanssa ansaittuja eikä hän pahastune, jos niitä käytän. En minä
häneltä enään mitään tahtoisi, en näitäkään rahoja".

Leski avasi kukkaron ja katseli sisältöä: "viisi, kymmenen,
viisitoista, kuusi -- seitsemän -- kahdeksantoista markkaa ja
viisikymmentäviisi penniä. -- Hyvä!" Itsekseen hän jupisi: "jos vaimo
kuolee, niin minä pidän nämä rahat. Pankoon köyhäinhoitohallitus hänet
hautaan".

"Nyt panen kahveen tulelle", virkkoi hän tytyväisellä äänellä, "ja
sitten juoksen noutamaan vähän rohtoja. Minä olen jo monet taudit
parantanut reseptilläni". Ovessa hän vielä virkkoi: "miks'ei
vaimonpuolikin kelpaisi tohtoriksi? Kansan seassa parantavat viisaat
akat ihmisiä yhtä paljon kuin viisaat miehetkin".



XXIV.


Ennenkun huhu siitä, mitä Aumolassa tapahtunut oli, kerkesi levetä
pitäjäälle, oli Pilveisten Hannu tullut tilaisuuteen toteuttaa
kostonhankkeensa tuota vihattua Juhoa vastaan.

Iltaa ennen kuin Helena oli lähtenyt Aumolasta, oli Juho käynyt
toisella puolen jokea ja kulkenut sivu Hannun kodin. Hannu oli heti
lähtenyt tähystämään, mihin toinen meni, ja nähnyt Juhon kääntyvän
Torvelan kujalle. Hannu arvasi, että Juho ei Torvelassa kauaa viipyisi
ja asettui eräälle kankaalle, jossa ei taloa ollut lähellä, odottamaan
Juhon palaamista. Koston tuli paloi Hannun silmissä, kun hän
malttamattomasti katseli sinne päin, josta hänen vihattunsa oli tuleva.

Hyräillen Savolaisen marssia, astuskeli Juho surutonna eteenpäin
kaitaista metsäpolkua, kun hän äkkiä tunsi kaksi kättä takaa tarttuvan
hänen kaulaansa ja riuhtasevan hänet seljälleen. Niin odottamaton oli
tuo hyökkäys, että oli mahdotonta keretä vastarintaa tehdä.

"Nyt me olemme täällä kahden kesken", kähisi Hannu. -- "Minulla on
sinulle vähän sanomista ja koska pelkäsin, ett'et saapuisi puheilleni
käskemällä, niin täytyi minun tällä tavalla sinua saada tavata".

"Tämmöistä tapaa ei oikea mies käytä", sanoi Juho. "Tämä on häpeällistä
kaikkien mielestä, joilla kunniantuntoa on".

"Ole huoleti; ei sinun tarvitse hävetä", sanoi Hannu pilkallisesti,
"koska ei kukaan ole tässä näkemässä eikä kuulemassa. Niin, minä ai'on
sinulle nyt sanoa, että sinä kuulut kertoneen pitäjäällä minun naivan
Valpurin ainoastaan rahan vuoksi. Luuletko minua semmoiseksi mieheksi?"

"Luulen kyllä", sanoi Juho ja koetti samalla hyökätä ylös, vaan Hannu
arvasi pitää varansa eikä päästänyt häntä altaan.

"Mutta nyt minä aion sinulle opettaa, mitä maksaa noin mennä pilaamaan
miehen mainetta", sanoi Hannu, polkasi oikealla polvellaan Juhon
vasenta käsivartta ja otti oikealla kädellään tupesta puukon. Hän
puristi sen peukalon ja nuolusormen väliin, niin että puolen tuuman
verta terästä jäi näkyviin ja vihloi sillä Juhon vasenta kuvetta.

"Älä pahastu, tämä on Härmäläisten leikkiä vaan", sanoi Hannu.

Juho tunsi kupeensa kosteaksi ja lämpymäksi verestä, joka alkoi tihkua
haavasta.

"Joko sait kyllisi?" kysyi Hannu. "Ai'otko vielä minun mainettani
heikontaa?"

"Minä en sitä niinkään kykene heikontamaan kuin sinä itse", virkkoi
Juho. "Päästä minut!"

"En vielä", sanoi Hannu ja vihlasi toisen kerran.

"Sinä kunnoton raukka!" huudahti Juho ja sylkäsi Hannua naamaan.

"Vai sinä tässä!" karjasi Hannu ja vihlasi vielä kolmannen kerran.

"Nyt on kerraksi kyllä", sanoi hän, nousi ja läksi juoksemaan kotiaan
päin, verinen veitsi kädessään. Ennenkuin hän kerkesi sen pistää
tuppeen, näki hän syrjätieltä kahden henkilön tulevan, jotka hän tunsi
Luopion emännäksi ja piiaksi. "Lempo vieköön!" murisi Hannu
hampaittensa välistä, "kylän ensimäinen juoruakka näki minun". --
"Emäntä on varmaan meille menossa?" hän lisäsi ääneen, pistäen tuppeen
puukon. "Niin, Sofia lupasi ostaa minulle lohen padolta", virkkoi
Luopion emäntä. "Mistä Hannu noin kiiruusti tulee?"

"Käärme minua pisti", sanoi Hannu, "ja minä koetin puukolla leikata
myrkytettyä lihaa, vaan en sitä kauan sietänyt."

"Oih! -- taaskin pistokset minua ahdistavat!" uikutti Luopion emäntä.
"Hannu on hyvä ja kiiruhtaa apua hakemaan, sillä käärmeen purema ei ole
leikkiasia. Minä tulen, kunhan vähän levähdän", hän lisäsi ja istahti
kivelle.

Hannu mietti hetken, vaan kun hän ymmärsi, että Juho menisi oikotietä
rantaan, tuli hän levolliseksi ja lähti astumaan.

Tuskin oli Hannu nähtävistä kadonnut, ennenkun Luopion emäntä hypähti
jalkeille.

"Täällä on jotakin tapahtunut. Seuraa minua Elsa!" He lähtivät astumaan
sitä tietä, jota Hannu oli juossut, ennenkun heidät tapasi. Juho oli
juuri noussut ja aikoi lähteä rantaanpäin, kun hän näki Luopion emännän
ja hänen piikansa.

"Tuliko se paholainen teitä vastaan?" kysyi Juho.

"Kuka paholainen?" kysyi Luopion emäntä, joka oikein oli piintynyt
siihen katsantotapaan, ettei hän mitään tiennyt.

"Pilveisen Hannu se konna, hän minua puukolla vihloi; kas kuinka läpi
vaatteenki on vuotanut!"

"Mutta miten se olisi mahdollista? Mehän tulemme tuoltapäin; olisihan
hänen pitänyt tulla meitä vastaan, virkkoi Luopion emäntä kummastellen.

"Hän on varmaankin juossut syrjään, kun teidät huomasi", sanoi Juho.
"Sen kalu, kun ette nähneet häntä! Olisipa sopinut haastattaa hänet
käräjiin."

"Jumala varjelkoon, poika, mitä puhut! Noin nuori jo käräjiä kävisi!
Ei; minä olen jo näin vanha enkä ole käräjiä käynyt. Kun elää
rehellisesti, niin ei ole sinne asiaa", sanoi Luopion emäntä. "Tule
Elsa!" Vaimonpuolet kääntyivät samaa tietä menemään kun olivat tulleet.
Juho katseli kummastellen heitä, miettien, miksi he palasivat hänen
luotaan, vaan lähti sitten astumaan, jupisten: "Nyt on tämä asia kohta
ympäri pitäjän enkä voi Hannulle mitään. Häpeä on minun".

Juho oli Luopion emännästä liian vähäpätöinen henkilö, että häntä
kannattaisi auttaa. Sitä vastoin vaati selvä järki, että Hannun
rikoksesta piti olla tietämättä, sillä ilmivihollisuus Pilveisten ja
Helenan kanssa olisi voinut seurata siitä, jos hän olisi ilmaissut mitä
tiesi. Kun siis Luopion emäntä tuli Pilveisten luo ja tapasi Hannun,
sanoi hän, silmää iskien; "Poika, poika, sinäkö vanhaa ihmistä narraat;
näytäpä se käärmeen pistos". Hannu kalpeni nyt, vaan Luopion emäntä
lausui, taaski silmää iskien: "Luuletko, että tuota mökin poikaa
puolustaisin? Ole huoleti! Minä en tiedä mitään siitä, että häntä
mökyytit".

Hannu ihastui tähän vapaasen katsantotapaan ja vaati äitiään olemaan
ottamatta maksua lohesta, johon Sofia suostui, kun hän sai kuulla
rakkaan Hannunsa viimmeisen urotyön. Tapanikaan ei moittinut poikansa
tekoa. Molemminpuolisilla muuttumattoman ystävyyden vakuutuksilla erosi
Luopion emäntä Pilveisten väestä ja varoitti kotimatkallaan piikaansa
"tietämästä" mitään tämän illan tapauksista.



XXV.


Seuraavana päivänä puolisten aikaan leveni, kulovalkean nopeudella,
Aumolan lähiseutuihin huhu siitä "elämästä", joka sinä aamuna oli ollut
Aumolassa ja, kulkiessaan suusta suuhun, ei tuo merkillinen uutinen
suinkaan supistunut. Ensi siitä kiertäessään huhu tiesi kertoa
ankarasta torasta, joka oli ollut suusanallinen vaan; mutta koska tämä
viesti tuntui liian miedolta, lisättiin että Esa oli vetänyt vaimoansa
tukasta, joten tapaus saatiin kutakuinki draamaalliseksi. Tehdäkseen
kuvauksen tasaisemmaksi, pani joku lisäksi, että Helena oli kynsinyt
miehensä posket verisiksi. Joku soitannollinen aisti asetti sitten
kohtauksen "fugan" tapaiseksi, kertoen, että Esa oli ajanut vaimoansa
kotahalolla maantielle asti ja vaimo oli parkunut niin, että oli hänen
parkumisensa kuulunut kahden virstan päähän.

Tämä "lisätty ja parannettu" painos kierteli nyt oikeana makupalana ja
saapui viimemainitussa muodossaan Pilveisten luo. Ja tämän uutisen
jäljissä tuli toinen, joka vaikutti kuin räjähdyspommi rauhallisessa
leirissä, Pilveisten talossa: Takalon Elsa oli tunnustettu Valpurin
äidiksi ja tämä viimemainittu oli jo muuttanut mökkiin!

Kaiken tämän johdosta pantiin Pilveisten piika kiiruimman kautta
Luopion taloon, käskemään isäntää ja emäntää heti tulemaan Sofian luo.
Pilveisten isäntä murisi jotakin kanssakäymisestä "semmoisten" kanssa,
vaan emäntä, joka tällä kertaa ei tosiaankaan tiennyt mitään tuosta
uutisesta, koska Luopion talo oli edempänä Aumolasta, oli hyvin
uteliaalla tuulella, arvellen, olikohan tuo eilinen asia Hannun suhteen
aikaansaanut jotakin selkkaannusta, jota ei hän juuri voinut otaksua.

Kohta oli Luopion väki saapunut Pilveisten taloon. Sofia tuli juosten
heitä vastaan, levitti kätensä ja huusi: "Nyt on kohta maailma nurin!"
jonka uutisen kuultuaan, Luopion isäntä tarkasteli taivaanrantaa ja
huomattuaan sen olevan paikoillaan, kysyi: mitä hän tarkoitti.

"Ettekö ole vielä kuulleet?" huudahti Sofia. -- "Helena on ajettu pois
Aumolasta ja Valpuri on muuttanut Takalon mökkiin!" Hän lisäsi:
"Halolla ajettu! Ajatelkaa sitä kyytiä!"

Luopion emäntä, joka kerran nyt ei tiennyt mitään tuosta suunnattomasta
uutisesta, suvaitsi pitkällä viheltämisellä ilmoittaa ääretöntä
myötätuntoisuuttaan.

"Minun täytyy myöntää", jatkoi Sofia, "että Esa on menetellyt
suurimmalla lyhytjärkisyydellä tässä asiassa. Astukaat nyt sisälle --
juodaan kahvikuppi ja sitten pyydän teitä seuraamaan minua Aumolaan.
Poikani tulevaisuus on pelillä ja minä ai'on pitää oikean 'ransyynin'!"

He astuivat nyt sisään. Tapani istui toisen joenpuolisen akkunan
ääressä, (jotta ei ollut nähnyt tulijoita pihaltapäin) laittaen piitä
haravaan, Hannu makasi sängyssä, lakki päässä, selällään ja puhalteli
paksuja savupilviä piipustaan.

"Minä olen pyytänyt tänne Luopioiset, että otamme ne mukaamme", virkkoi
Sofia sisälläoleville. "Istukaat hyvät ystävät! Kahvi on heti
valmista".

"Mikä kauhea tapaus!" virkkoi Luopion emäntä. "Ja Valpuri mökin tyttö!
Kuka olisi aavistanut!"

"Nyt hänen arvonsa on mennyt!" jupisi Luopion isäntä.

"Tuhat tulimmainen!" tiuskasi Tapani, "hulluinta on, että meidänkin
arvomme alenee, minä tarkoitan minun perheeni".

"Älä höpise!" ärähti Sofia, "meidän arvomme ei vielä ole alennut. Minä
asetan Esan ahtaalle".

Näin sanottuaan hän lähti toimittamaan kahvia.

Kun kahvi oli juotu ja Tapani nurkassa oli siivonnut itsensä,
lähdettiin ulos.

"Älä unohuta sikaa ja kanoja!" huusi Sofia piialle. "Me menemme käymään
Aumolassa".

Kohta oltiin venheessä. Soudettiin viistoon jokea ylöspäin, ja hetken
kuluttua noustiin maalle Aumolan rannassa.

Esa tuli vastaanottamaan tulijoita ja huomasi kohta heidän
"virallisesta" katsannostaan, että jotakin oli odotettavissa; jota hän
toivoikin Valpurin suhteen.

Kun oli tultu sisälle ja istuttu hetken aikaa, aloitti Sofia
keskustelun.

"Me olemme suurimmassa määrässä hämmästyneet kuultuamme, mitä täällä on
tapahtunut. Miten sinä sovit vaimosi kanssa, se ei koske meihin. Mutta
tuo Valpurin laita on asia, joka on meissä herättänyt suurinta
tyytymättömyyttä. Me tulemme kysymään, miten nyt olet aikonut asettaa
nuorten välin".

"Mitäpä minä sitä asettaisin!" virkkoi Esa. "Valpuri on nyt torpan
tyttö eikä minun".

"Niin, mutta sinun tyttönäsi hän on Hannulle luvattu", sanoi Sofia
terävästi.

"No niin", virkkoi Esa. "Siitä seurannee, että lupaus ei enään ole
sitova, koska ei hän ole minun tyttöni. Sitäkö tarkoitat?"

"Minä tarkoitan", sanoi Sofia korotetulla äänellä, "että koska nämä
ikävät rettelöt ovat sinun matkaansaamasi, niin vaatii tavallinen
kohtuullisuuden tunto, että jotenkin parannat Valpurin aseman. Emme
kaiketi me kerjäläistytärtä miniäksemme tahdo".

"Oletteko te siis rahan vuoksi tuon liiton solminneet?" kysyi Esa.

"Se on sama asia minkä vuoksi me olemme kihlanneet heidät, vaan
vaatimuksemme on, suoraan sanoen, koska et muka minua ymmärrä, että
laillisesti julistat Valpurin perilliseksesi. Sillä ehdolla voi kihlaus
olla pysyväinen".

Esa koetti estää suutansa nauruun menemästä, joka koetus ainoastaan
osaksi onnistui.

"Älä ilku", sanoi Sofia; "tässä ovat Luopion väki vieraita miehiä. He
olivat läsnä, kun Valpuri, sinun ja Helenan lapsena, kihlattiin Hannun
kanssa. Me olemme petetyt ja vaadimme korvausta".

"Tämä häiriö on sinun syysi Esa", sanoi Tapani.

"Ja minä olen antanut useita lahjoja Valpurille. Ne ovat menneet kuin
Mähösen viina pitkin Kuittilan kujantietä", virkkoi Hannu. "Samapa tuo
kuitenkin on", hän lisäsi; "en minä niistä markoista ole köyhtynyt".

"Uljaasti lausuttu!" sanoi Esa. "Nuori mies kuvaa itsensä noilla
sanoilla".

"Ja sinä kuvaat, Esa, itsesi tuolla käytöksellä", sanoi Sofia.

"Sen myönnän", virkkoi Esa, "Mutta mitä riitelemme? Valpuri on torpan
tyttö nyt ja köyhä; te ette köyhää tahdo miniäksenne; siis päätös on:
kihlaus puretaan. Tai mitä arvelee Luopion isäntä?"

"Tietysti, tietysti se puretaan", sanoi Luopion isäntä.

"Niin, niin, se puretaan", sanoi Luopion emäntä, kun Esa loi häneen
kysyvän silmäyksen. "Kun ei Esa tee testamenttia eikä Sofia anna
jälkeen, niin kauppa puretaan".

"Eipä Luopion väestäkään paljon apua ole", virkkoi Sofia vihasta
värisevällä äänellä, "kun tositarve tulee. -- Ette siis katso Esan
velvoitetuksi tekemään perintökirjaa tai muutoin korvaamaan meitä?"
jatkoi hän.

"No, ei kaiketi Esa ole syynä tähän muutokseen", virkkoi Luopion
isäntä, sylkäisten ja raapien tulta tikkulaatikon kyljestä.

"Eikö?" huusi Sofia. -- "Oi, kuinka tyhmä ajatus! Tyhmä! tyhmä!"

"Miksi näin tyhmiä otit mukaasi!" virkkoi Luopion emäntä suloisimmalla
äänellään.

"Älkää suukoilko äidilleni", mörähti Hannu, samassa kuiskaten
äidilleen: "miksi otitte mukaanne tuon juorupussin?"

"Kiitos neuvostasi!" sanoi Luopion emäntä vielä suloisemmalla äänellä
Hannulle. "Hän on niin kuumaverinen, tuo nuori mies", virkkoi hän
sitten Esalle, "että hän eilen vuodatti omaa vertansa ja verinen puukko
kädessä juoksi kuin pahantekijä ohitseni, kuin uhrinauta. -- Kaunis
poika!"

"Ja minun sattui näkemään pitäjän ensimäinen juorupussi", sanoi Hannu,
vihasta väristen.

"Hannu, Hannu!" nuhteli Sofia poikaansa.

"Niin, sinut näki kylän ensimäinen juorupussi ja juorupussin piika",
virkkoi yhäti suloisella äänellä Luopion emäntä. "Ja he näkivät, kuinka
Inkalan Juho vaivaloisesti astui kotiaan, koska olit puukolla häneltä
kuvetta vihlonut. Siitä voidaan ehkä vielä puhua jossakin muussa
paikassa".

"Me lähdemme pois tämmöisestä seurasta", virkkoi Sofia.

"Ja me jäämme tänne", virkkoi Luopion emäntä puolittain laulamalla.
"Kiitos hyvästä seurasta, Sofia, ja kiitos lohesta!"

"Minä julistan kihlauksen poikamme ja Takalon Valpurin välillä
puretuksi", saarnasi Sofia ovelta.

"Ja minä samoin!" virkkoi Tapani, pukaten edellään vaimonsa ulos.

"Hyvästi, roskajoukko!" huusi Hannu.

"Hyvästi kultani, pese puukkosi!" vastasi Luopion emäntä suloisesti
soivalla äänellään. "Kaunis poika! Dobra nuori mies!"

"Näin onnettomasti päättyi Pilveisten retki Aumolaan", naurahti Luopion
isäntä.

"Monasti sinä saat nousta ja laskea ennenkuin Aumolan ovia avaamme!"
virkkoi Sofia tultuaan ulos ja katsellen ilta-aurinkoa, meloili venheen
perässä, joutuakseen pikemmin ulohtaalle tuosta pahasta paikasta.

"Ja minun uneni tämän hullun kaupan matkaansai!" jupisi Tapani.

"Ole huoleti", virkkoi Sofia, "unettasiki se olisi tapahtunut. Sitä en
tahdo salata". -- Hetken päästä hän lausui: "Mutta sinä Hannu nyt ehkä
saat käräjäjutun niskoillesi! Se kyykäärme lie sitä tarkoittanut, kun
sanoi: 'voidaan puhua jossakin toisessa paikassa'".

"Tätä poikaa ei viedä käräjiin!" sanoi Hannu kopeasti. Venhe töksähti
samassa rantaan ja sekavilla tunteilla kiipesivät Pilveiset ylös
törmää, täynnänsä kiukkua kaikkia vastaan ylipäänsä ja Esaa sekä
Luopion emäntää vastaan erittäinkin.



XXVI.


Toista viikkoa oli jo kulunut siitä, kun Helena oli lähtenyt Aumolasta.
Hän sairasti keuhkokuumetta. Kovat tuskat vaivasivat häntä
hengittäessänsä. Hän makasi enimmiten houreissa ja heikkoni
heikkonemistaan. -- Tohtoria ei Helenan vartija, koska sairas oli sen
nimenomaan kieltänyt, ollut hakenut, vaan hän koetti kaikenlaisilla
lämmityskeinoilla saada kipeän tuskat lievitetyiksi, joka keino
valitettavasti ei tuottanut apua.

Oli pyhäaamu. Vaimonpuoli, jonka luona Helena sairasti, oli hetkeksi
mennyt kaupungille. -- Helena lepäsi kyljellään, tuijottaen seinään,
jota aurinko valasi. Hän oli äsken selvennyt houreista, kummallisesta
uinailusta. Oli muka ollut Valpurin häät Aumolassa. Kaikki olivat niin
ystävällisiä Helenalle ja vihillä oltuaan Valpuri lankesi hänen
kaulaansa ja Esa tuli ja syleili häntä ja sanoi: olethan toki sinä
jäljellä, kun Valpuri viedään meiltä. Ja illalla mentiin rantaan
saattamaan vastanaineita virran yli. Helena oli astuvinaan venheesen ja
venhe lykättiin maalta. Ilta-aurinko valaisi joen pintaa ja rannalla
seisovia, jotka eivät paikoiltaan liikkuneet. Helena koetti huutaa
heille, vaan samassa oli pilkkosen pimeä hänen ympärillään, ankarat
aallot pauhasivat venheen ympärillä. Harmaapartainen mies, jonka
kasvoja joku näkymätön valon lähde valasi, piti perää ja kun Helena
häneltä kuiskaten kysyi: "mihin viet minut?" niin tuo kolkko
peränpitäjä vastasi: "sinne, josta ei kukaan kuolevainen ole palannut".

Polttava jano vaivasi Helenaa, vaan ei ollut mitään juotavaa häntä
lähellä. Hän kasteli huuliaan kielellään, josta ei ollut suurta apua.

Nyt kajahteli kirkon kellon ääni hänen korviinsa. Ne hetket hänen
kuluneesta elämästään, jolloin hän niin huoletonna oli kuullut kellojen
kutsuvaa ääntä, kulkivat hänen sielunsa silmäin ohitse. Tällä kertaa
oli niiden äänessä merkillisempi sointu kuin koskaan ennen. Se oli kuin
ankara kutsumus toisesta maailmasta.

Nyt vaikeni kellon ääni. "Oi, missähän viipyy tuo vaimonpuoli?" valitti
Helena itsekseen.

Tauti toimitti tuhotyötään sairaassa. Hän oli tukehtumaisillaan. Hän
makasi silmät puoleksi ummessa ja katseli ovea, jota nyt päiväpaiste
valasi.

Kuinka? Oliko se näky, jonka Helena nyt näki, todellinen tai oliko se
kuumeen matkaansaama mielikuvitus vaan? Ovi hiljaa aukeni ja
kynnyksellä, auringon valossa, seisoi suloinen olento, silmäillen
sanomattomalla hellyydellä tuskan uhria vuoteella. Oliko se taivaan
enkeli, joka tuli tarjoomaan lohdutuksen virvoittavaa maljaa
nääntyvälle sairaalle?

Seuraavalla hetkellä makasi tuo ilmestys polvillaan Helenan sängyn
vieressä ja virkkoi nyyhkien: "äiti".

Autuaallinen hymy kirkasti Helenan kasvoja, hänen kuullessaan tuon
kallihin sanan.

Samassa ovi avattiin vielä kerran ja hoitajansa seurassa näki Helena
miehensä, kalpeana ja horjuen, astuvan sisään. Sanaakaan hiiskumatta
Esa vaipui tuolille ja peitti käsillään muotonsa.

"Oi, äiti, äiti", sanoi Valpuri nyyhkien, "teidän pitää parata. Minä en
muutakaan Aumolasta, vaan pysyn aina teidän läheisyydessänne".

"Ole huoleti, lapseni", virkkoi hiljaa Helena. "Minä paranen. Te ette
siis minua ylönkatso?"

Esa astui vuoteen luo ja sanoi hiljaa: "Voitko anteeksi antaa minun
pikaisuuteni?"

"Sydämestäni", kuiskaa Helena. Hän osoitti tahtovansa juoda. Kun hän
oli vähän huuliaan kastellut, vaipui hän aivan voimatonna vuoteelle ja
ummisti silmänsä.

Näin hän makasi hetken aikaa.

"Eikö täällä ole käynyt ketään tohtoria?" kysyi Esa hiljaa
vaimonpuolelta.

"Hän kielsi ketään noutamasta", virkkoi vaimonpuoli. "Hän sanoi
tahtovansa kuolla".

Samassa Helena avasi silmänsä. Ne olivat niin kirkkaat, etteivät Esa ja
Valpuri koskaan olleet niitä semmoisina nähneet. Helena katsoi ylöspäin
jonkun aikaa, sitten väristys pudisti häntä, hän hengähti pari kertaa
ja sielu jätti maallisen majansa.

Alakuloisina astuivat Esa ja Valpuri ulos tästä surun majasta.
Edellinen meni heti puusepän luo, jolta hän tilasi ruumiin arkun.
Sitten he koettivat viettää pyhäpäivää, joka heistä tuntui niin
pitkältä, osittain vainajan majatalossa, osittain läheisellä
kirkkomaalla. Kaupunkilaisten seurassa eivät he ensinkään viihtyneet.
-- Maanantaina oli Esa liikkeellä tekemässä kaikenlaisia ostoksia
peijaisia varten. Vihdoin tiistaina, puolen päivän seudussa, päästiin
lähtemään kotia vainajan kanssa. Palausmatka tapahtui venheellä. Esa
istui miettiväisen näköisenä arkun toisessa päässä, Valpuri, kyyneleitä
vuodattaen, toisessa. Edellinen punnitsi ajatuksissaan niitä tapauksia,
jotka olivat tämän loppukohtauksen matkaansaattaneet. Vaikka hän
ymmärsi, että vainaja itse oli pääsyynä tähän asiain menoon, niin hän
samassa tuli ajattelemaan, että rakkaus häneen ja Valpuriin oli ollut
vaikuttimena onnettomuuteen, mutta että tuo rakkaus oli ollut itsekästä
laatua ja siis itsessään kantoi tuomionsa.

Mutta samassa hän myös lohdutuksekseen huomasi, että tästä kamalasti
sovitetusta syystä jotkut onnellisuudenkin siemenet olivat itäneet.
Valpuri oli saanut huolellisemman kasvatuksen kuin hän oman äitinsä
luona olisi voinut saada. Ja tuo luonnoton side Hannun ja Valpurin
välillä oli kuin itsestään rauennut, kun leski oli tunnustettu Valpurin
äidiksi.

Kun vihdoin oli saavuttu Aumolan rantaan, kannettiin ruumiin arkku
talosta tulleiden palvelijain avulla aittaan. Takalon Elsa seisoi
kyynelsilmin aitan ovella ja näki, kuinka hänen kilvoittelijansa oli
väistynyt elämän levottomuudesta ja jättänyt hänet toiveittensa täyteen
nautintoon.

Saman päivän aamuna, jolloin Helenan maalliset jäännökset tuotiin
Aumolaan, oli Silpon Lauri lähtenyt venheellä yli joen, päissään,
niinkuin hän tavallisesti viime aikaan aina oli. Varomattomasti
liikkuen venheessä keskellä jokea, oli hän paistikkaan pudonnut
virtaan. Muuan mies oli hänen huomannut kolmasti kohottavan kättään,
kun hän nousi veden kalvoon ja sitten katoavan, ennenkuin apua saatiin
hänelle. Häntä lähdettiin kekseillä urkkimaan ja vielä samana päivänä
illalla hän löydettiin ja tuotiin venheessä Aumolan rantaan, josta hän
sitten vietiin suoraan kirkkomaalle, tohtorin tutkittavaksi.



XXVII.


Aumolan aitassa seisoi ruumiinarkku kannetonna (siellä ei ollut rottia
eikä hiiriä) ja kaikki, jotka pyysivät, saivat nähdä vainajaa. Useita
köyhiä saapui aitan ovelle vielä viime kertaa näkemään tuota
armelijasta emäntää. Tämä näky hyvin ilahutti Esaa. Enemmän ja enemmän
hälvenivät Helenan heikkoudet hänen mielestään ja yhä kirkkaampana
hymyili häntä vastaan vainajan kuva haudan toiselta puolen.

Samassa kun suru Helenan kohtalon johdosta valtasi Valpurin, alkoi
hänessä herätä kaikenlaisia outoja ajatuksia ja tunteita sen johdosta,
että hän nyt oli vapaa liitostaan Hannun kanssa. Löytyipä toinenkin
kertomuksemme henkilöistä, jonka ajatukset ja toiveet jotenkin
muuttuivat, hänen kuullessaan uutisen puretusta kihlauksesta. Niinkuin
lukija arvaa, tämä henkilö oli Juho.

Vastustamaton voima veti nyt hänet Aumolaan. Mitä hän saisi asiaksi?
Katsoa ruumista? Olipa se asia niin ja näin. Tarjoutua auttamaan
peijaishommissa? Vielä huonommin. Tai pyytää lainaksi jotakin kirjaa
tai sanomalehtiä? -- Hm! -- Ja samassa mainita, noin sivumennen, että
aika oli tuntunut ikävältä? Sopikohan tuota ilmoittaa? -- Pääasia oli,
että lähteä piti.

Juho juoksi mökkiinsä, sillä hän oli maannut ruohokossa lähellä kotiaan
ja rupesi siistimään itseään.

"No -- oh?" kysyi hänen äitinsä, joka puhui harvaan ja ikäänkuin
korottamalla joka tavuun. "Mihin nyt?"

"Aumolaan", vastasi Juho niin välinpitämättömästi kuin mahdollista.

"Aumolaan!" kertoi Josefina -- niin oli Juhon äidin nimi. "Se ylpeyden
pesä, jossa sinun jo piennä kiellettiin käymästä! Kyllä siinä
toisenviikollisessa käynnissäsikin olisi jo kyllin".

"Minulla on sinne asiaa", sanoi Juho, "ja minä ai'on nyt mennä sinne".

Viime sanat lausuttiin erittäin painolla.

Nyt Juho riensi ulos ovesta ja oli menemäisillään päätään myöten, niin
kiiru oli hänellä.

Mikä oli syynä siihen, että Juho nyt oli paljoa epäilevämpi
liikunnossaan ja ajatuksissaan, kuin silloin, jolloin hän viimme kerran
oli käynyt Aumolassa? Se oli toivo, joka nyt oli herännyt hänen
rinnassaan, toivo, saada mahdollisesti omakseen lapsuutensa tuttavan.
Ja toisaalta epäilys, olisiko mahdollisesti joku muu pitäjään nuorista
miehistä siinä suhteessa etukynnessä.

Tultuaan pihalle näki Juho pirtintakaisessa kamarin akkunassa Valpurin
suopeat kasvot. Nuori neitonen on aina viehättävä akkunassa. Juho
tunsi, kuinka hänen vasemmassa rintapuoliskossaan jonkunmoinen
mullistus tapahtui tämän nä'yn johdosta.

Hän hengähti syvään, sillä oli ikäänkuin ilmaa olisi puuttunut hänen
keuhkoiltaan, laski sitte oikean kätensä lukon päälle, väänsi sitä, ja
oli kohta kulkenut läpi pirtin kamariin.

Juho oli usein yksinäisyydessään ajatellut, mitä kauniita puheita hän
pitäisi nuoren tytön edessä, johon hän rakastuisi, kuinka hänen
puheensa sujuisi erinomaisesti ja kuinka kaikki asianhaarat olisivat
taipuvaiset edistämään hänen luvallista yritystään.

Ja nyt, kun hän seisoi Valpurin edessä, ei ollut ajattelemistakaan
pitää mitään puheita, vaan mikä pahempi, hän ei saanut sanaakaan
suustaan pitkään aikaan. Hän olisi mieluisemmin tahtonut musertua
koneen rattaiden välissä kuin esiintyä tämmöisenä töllerönä.

"Onko isäsi kotona?" kysyi hän vihdoin ja katui kohta kysyneensä niin
tyhmästi, kosk'ei hänellä ollut asiaa Esalle.

"Hän tulee kohta", virkkoi Valpuri ja katsoi ylös ompelutyöstään.

Ei hän muistanut käskeä Juhoa istumaankaan, vaan tämä istui toki
käskemättä.

Kumpikin oli tytymätön ja istui ääneti. Hetki kului hetken perästä ja
kumpikin luki mielikarvauden ja mieltymyksen sekaisilla tunteilla
kiitäviä silmänräpäyksiä, mieltymys salaisen aavistuksen johdosta, että
toisen tuskat ja toivot olivat toisenkin.

Vihdoin Juho lopetti äänettömyyden. "Pyytäisin jotakin kirjaa täältä
lainaksi -- aika kuluu hupaisemmin kirjan ääressä".

"Katsele tuolta kirjahyllyltä", sanoi Valpuri, "ja valitse".

Juho silmäili kirjoja ja otti yhden.

"Yhden vaan", sanoi Valpuri. "Etkö halua useampia?"

Samassa hän tuli ajatelleeksi, että Juho pikemmin tulisi vaihtamaan
kirjoja, kun vaan yhden otti ja oli jotenkin tytymätön kysymykseensä.

"En ehkä kerkeä enempää lukea, sillä minun tulee kohta palata
työasemalleni", virkkoi Juho.

"Niinkö vähän aikaa täällä saat eli -- haluat viipyä?" virkkoi Valpuri,
katsellen alas ompeluunsa.

"Kun lähdin tänne, arvelin sen ajan olevan kyllin pitkän. Olisihan
tehtaan isäntä suonut minulle enemmänkin loma-aikaa, kun olisin
arvannut pyytää".

"Ja milloin vasta tulet tänne -- kotiisi käymään?" virkkoi Valpuri,
luoden silmänsä Juhoon. "Äidillesi varmaanki tulee hyvin ikävä,
niinkuin hänellä on ollut ennenkin".

"Hänelle tulee kyllä ikävä minua", sanoi Juho. -- "On se kuitenki
lohdutus, (niin itsekäs on ihminen), että joku meitä ikävöipi". Hetken
päästä hän virkkoi: "Oletko sinä, Valpuri, koskaan ketään ikävöinyt?"

"En juuri".

"Et Hannuakaan?"

"Hän ei ollut minusta niin kauan erotettukaan, että häntä olisin
kerennyt ikävöidä".

"Kerennyt", sanoi Juho elävästi. -- "Niin, niin, minä ymmärrän. --
Kummallinen tunne on ikävä. Ikävöidä ei voine aina samalla tavalla.
Toivoton ikävä lie kauhein tuska mikä löytyy, vaan toivova ikävä -- kun
tiedetään tai uskotaan että se, jota ikävöimme, myös meitä ikävöipi, --
se lienee suloinen tuska".

Nyt kuului askeleita pirtistä ja kohta astui Esa sisään. Väsyneen
näköisenä hän heittäytyi tuolille.

"Voipiko isä pahoin?" kysyi Valpuri katsoen levottomasti Esaan.

"Minäkö? En", vastasi Esa, ikäänkuin heräten mietteistään.

"Ajattelinhan vaan mennyttä aikaa. -- Mutta nyt tahdon ajatella
tulevaisuutta, kun teidät näen, sillä nuoruus herättää ajatuksia
tulevaisuudesta".

Esa rupesi nyt Juhon kanssa puhelemaan kaikenlaisista asioista.
Ommellessaan kuunteli Valpuri joka sanan ja katsahti silloin tällöin
isäänsä ja nuoreen mieheen. Eivätkä Juhonkaan silmäykset olleet
mielihyvällä viipymättä nuoren neitosen suopeasta muodosta.

Kun kohta alkoi olla puolisen aika, jätti Juho hyvästin Esalle ja
Valpurille ja edellinen kehoitti sanalla, jälkimäinen jollakin
sanomattomalla tavalla, (jonka ainoastaan asianomaiset ymmärtävät), "ei
unhottaa" naapuritaloa. Unhottaa! Montakohan vuorokauden 86,400
sekunnista hän voi olla ajattelematta Aumolaa? Unissakin hänen
ajatuksensa enin siellä asuivat tästä lähtien.



XXVIII.


Luokaamme nyt silmäys Pilveisten oloihin, joissa suuri muutos
kihlauksen rikkomisen kautta tapahtui.

Tapanilta oli työhalu tykkänään kadonnut. Hän kuljeskeli pitäjäällä,
istuskeli tuntikaudet kussakin paikassa ja antoi Sofian ainoastaan
yöseuduin eikä aina silloinkaan nähdä puolisoaan. Sofian luulevaisuus
kiihtyi kiihtymistään ja parantaakseen pahaa mieltään eli, niinkuin hän
itse sanoi, terveyttään, hän rupesi turvaamaan rohtoihin, joita ei
lääkäri määrää, nimittäin väkeviin juomiin. Samanlaiseen terveyden
vahvistamiseen myös Hannu oli tottunut, vaikka hän suoraan sanoi
nauttivansa väkeviä ma'un ja hyvän tuulen vuoksi, vaan ei rohtoina.
Usein nähtiin Hannun päiväsydännä hoipertelevan Rankisen muorin mökistä
ulos. Hän taisteli kenenkä kanssa sai; milloin voitti, milloin sai
selkäänsä.

Eräänä päivänä puolisen seuduissa tuli Tapani kotiinsa. Hän näytti
tytyväisemmältä kuin moneen aikaan. Vaan Sofian tämä tytyväisyys ei
ensinkään ollut mieleen, koska hän ajatteli jonkun naisen
matkaansaaneen sen.

"Kuinka mamma jaksaa?" virkkoi Tapani, istuen penkille.

"Mikäpä minun on jaksaessa", sanoi Sofia kärtyisästi. "Mutta kuinka
sinä jaksat juosta kuin koira ympäri kylää ja kuinka kehtaat sitä
tehdä, sen haluaisin tietää".

"Älä pane, mamma, pahaksesi, että --"

"Minä panen pahakseni, että saan tehdä työtä kuin orja, ja sinä vaan
laukkaat".

"Entä poikanne?"

"Entä poikanne? Kuuluuko se tähän? Hän liikkuu murheesta vaan, mutta
sinä iloitset, kun kaikki käy nurin", virkkoi Sofia ja löi kapustalla
pöytään.

Samassa Hannu astui sisään.

"Onko mamma pahalla tuulella?" kysäsi hän, "koska kapusta kajahtelee".

Sofia rupesi itkemään. "Oi tätä kurjuutta!" hän huudahti ja heittäytyi
penkille istumaan.

"Kuinka?" ärjäsi Hannu. "Isä on taaskin teitä pahoin kohdellut, sen
arvaan. Vai kuinka?"

"Sopiiko sinun noin puhua minusta ja minulle?" virkkoi Tapani.

"Sopii hyvinkin", sanoi Hannu. "Miksi olisin teille kiitollisuuden
velassa? Siitäkö, että olen tähän kurjaan mailmaan tullut, jossa kaikki
käy nurin? Ei, kiitollisuudesta ei ole kysymystä".

"Kaunis poika!" huokasi Tapani.

"En ole erittäin kaunis, vaan voimia minulla on. Tulepa, isä,
koettamaan voimia".

Hän tarttui Tapanin kaulustaan ja heitti hänet lattialle.

"Poika, poika, päästä minut!" huusi Tapani.

"Koettakaa nousta!" virkkoi Hannu. "Koettakaapa!"

"Sofia, Sofia", huusi Tapani. "Auta minua!"

"Ponnistelkaa nyt vähän", virkkoi Sofia. "Isä ja poika! Kaksi on yhden
herra, sanoi sontiainen, kun seiväspariin lensi".

"Kunhan ylös pääsen, niin kautta Jumalan, muistatte tämän teon", huusi
Tapani.

"Joko minä teitä kolautan päähän, ett'ette nousekaan?" sanoi Hannu.
"Älkää liioin suuta käyttäkö!"

Askeleita kuului nyt ulkoa ja se teki lopun tästä arveluttavasta
asemasta, jonka seuraus olisi voinut olla hyvinkin kamala.
Viinapäissään Hannu helposti olisi voinut tappaa isänsä.

Kaksi Hannun ikäistä nuorta miestä tuli ovesta sisään etsimään
seuraansa häntä. He olivat Hannun juomatovereita.

Isä ja poika olivat nousseet lattialta. Tapani oli vihasta kalpea,
hänen huulensa värisivät.

"Tule poikaseni, meidän seuraamme", virkkoi toinen tulleista.

"Olemme lyöneet vetoa, kumpiko meistä ennen kuolee ja nyt juomme sen
vedon".

"Hahhaa!" nauroi Hannu. "Kuka sitten vedon maksaa?"

"Se, joka enemmän aikaa elää", naurahti Aappo, joka äsken oli puhunut.
"Ja pelkäänpä minun ikäni olevan pitemmäksi mitatun kuin Matin. Kolme
hallia viinaa on veto. Tule Hannu!"

"Minä lähden vaikka Kaliforniaan", virkkoi Hannu ja, avaten oven,
lauloi:

    "Oi noita aikoja entisii, oi surun aikoja näitä,
    Kun minun täytyypi muistella noita Pukkilan Jaskan häitä".

Kun Hannu toveriensa kera oli mennyt, heittäytyi Tapani pitkäkseen
sänkyyn.

Sofia pistäytyi vähän ulkona korjaamassa terveyttään, tuli sitten
sisälle ja lausui Tapanille: "Minä olin äsken vähän huonolla tuulella
ja lienen sinua loukannut. Älä sitä enää muista".

Tapani ei vastannut mitään.

"Hannukin oli vähän nokkaantunut ja vimmapäinen. Noin isäänsä kohdella
ei ole sopivaa".

Tapani oli edelleen ääneti.

"Mitä ajattelet, ukkoni? Kuulet kaiketi puheeni".

"Mitä putelin suusta lähtee, siihen ei ole luottamista", sanoi Tapani.
"Minä en unhota sanaasi: Isä ja poika. Toivon vaan vielä saavani
sanoa sinulle: Äiti ja poika!"

"Sano, sano, sano heti. Saat sen sanoa, rakas mieheni. Lohduta mielesi
sillä lauseella: äiti ja poika!"

Tapani kääntyi seinää kohden eikä vastannut sen enempää arvoisan
puolisonsa puheihin. Tämä, hetken supistuaan miehelleen, läksi vihdoin
portaille, johon hän istui raitistuttamaan itseään. Ilma oli helteinen.
Vaskenkarvainen pilvimuuri kohosi vastatuuleen, ennustaen ukonilmaa.
Hiljaisuus vallitsi ympäristössä. Lapset tulivat toinen toisensa
jälestä kotiinsa leikkipaikoiltaan, tuntien ett'ei nyt ollut hyvä olla
ulkona.



XXIX.


Jyräyksiä alkoi kuulua, ensin etäämpää taivaanrannan läheisyydestä,
vaan kohta lähempää ja taajempaan, aina ankarampia, aina tiheämpäin
leimausten seuraamina. Sofia oli lapsineen mennyt tupaan, jossa Tapani
kuorsasi. Tupa pimeni niin, ett'eivät sisällä olevat oikein toisiaan
erottaneet. Nyt taivahan akkunat aukenivat ja vettä alkoi tulla oikein
holvaamalla. Tapani heräsi raju-ilman johdosta. Moniaat lapsista
vetäytyivät lähelle häntä, toiset lähelle Sofiaa.

Nyt kauhea leimaus valasi taivahan ja jyräys seurasi sitä kintereillä,
rymisyttäen avaruutta niin, että olisi voinut luulla sen halkeavan.
Samassa tuvan ovi repäistiin auki ikäänkuin vihurin voimalla ja
kuoleman kalpeana, avopäin, silmät tuijottaen kamalasti eteensä,
syöksyi Hannu sisään.

"Minä olen hukassa!" huusi hän. "Kätkekää minut heti!"

"Jumala auttakoon!" huusi Sofia.

"Minua ei nyt Jumala auta, vaan te, äiti, piiloittakaa minut johonkin
-- vaikka maan alle. Minua tullaan hakemaan!"

"Mihin, mihin sinut kätken? Oi, mitä olet sitte tehnyt?"

"Kellariin, laarin alle! Tulkaa heti!" virkkoi Hannu.

Sofia otti seinältä kellarin avaimen ja läksi poikansa kanssa
kellariin.

Kellarissa oli kaksi ovea. Sisä-oven sisäpuolella, lähellä kattoa, oli
seinässä syvänne, jossa oli pidetty pottuvasuja. Sofia otti vasut alas
ja Hannu kiipesi sinne. Se paikka oli aivan pimeässä, kun ovikin oli
auki.

"Menkäät nyt sisälle ja varoittakaa muita siellä mitään minusta
tietämästä. Tulevana yönä päästäkää minut ulos; minä lähden
matkustamaan", virkkoi Hannu.

"Mitä olet tehnyt?" kysyi Sofia levottomasti.

"Kyllä sen kuulette kohta. Menkää nyt sisälle", virkkoi Hannu.

Sofia sulki huo'aten kellarin ja meni sisälle. Ukonilma oli nyt
melkoisesti asettunut.

Sofia kielsi lapsia ilmoittamasta mitään heidän veljestään, ja istui
sitten tuolille levottomana odottamaan mitä seuraisi. Kaksi miestä tuli
nyt pihalle. He katselivat ympärilleen ja menivät sitte sisään. Toinen
heistä oli kyytirättäri.

"Missä on poikanne?" kysyi jälkimäinen Sofialta.

"Poikaniko?" virkkoi tämä, kummastuen muka.

"Niin, sanokaa te mulle, missä hän on".

"Hän läksi kahden tuttavansa kanssa täältä äsken. Onko hänelle mitään
tapahtunut?"

"Älkää häntä piilottako", sanoi rättäri. "Ilmoittakaa heti, mihin hänen
olette kätkeneet?"

"Kätkeneet!" naurahti Sofia. "Hakekaa läpi koko talon".

Miehet silmäilivät tupaa.

"Täällä hän ei ole", sanoi rättäri. "Suokaa anteeksi, että käymme
ulkohuoneissakin. Se tapahtuu la'in nimessä".

"Hyvin mielellänne suon teidän la'in nimessä hakea ulkoa ja sisää",
sanoi Sofia ja seurasi miehiä ulos.

Lapset tulivat kartanonpuoleiseen akkunaan katsomaan mitä seuraisi.

Miehet hakivat nyt lakasta eli ullakosta, tallista, navetasta,
kellarista y.m., mutta Hannua ei löydetty.

"Lempo vieköön", mutisi rättäri; "mihin se konna on kerennyt
luiskahtaa? Kyllä tieto hänestä jo on pantu menemään pitkin maantietä,
niin että hän kyllä siellä nipistetään".

"Olemmeko nyt katsoneet läpi kaikki paikat?" kysyi toinen mies
rättäriltä.

"Olemme kaiketi", virkkoi toinen.

"Lähtekäämme sitte pois", jatkoi kysyjä haukotellen.

Silloin tuvan akkuna avattiin, Tapani katsoi ulos ja huusi: "Poikani on
kellarissa, sisäoven lähellä, katonrajassa. -- Ja nyt Sofia minä sanon
sinulle: äiti ja poika!" Samassa Sofia heilautti kellarin avaimen
kädestään niin kauas kuin jaksoi. Se putosi jokeen.

"Vai niin, jopa sinä, akka, olet meille valhetellut!" sanoi rättäri
ankarasti. "Kyllä me tuon oven au'omme".

"Kelpaapa koettaa", sanoi Sofia.

Rättäri meni nyt tuvan akkunan edustalle ja käski Tapanin lähteä
hakemaan avainta tai käydä tirkkoja sepältä. "Me vartioimme sill'aikaa
ovea", lisäsi hän.

Sofian haukkuessa häntä, lähti hän matkalle ja palasi jonkun ajan
kuluttua tirkkojen kanssa, jotka oli käynyt Leiviskän Sakarilta
noutamassa.

"Kaunis kunnia!" huusi Sofia. "Isä jättää poikansa oikeuden valtaan!"

"Älä sinä puhu kunniasta, mamma; meidän kesken se ei tule kysymykseen",
sanoi Tapani katkerasti.

"Minun poikani olisi minun tänään ehkä tappanut ja sinä vaan nauroit.
Nyt on teidän vuoronne".

Samassa kellarin ovi avattiin tirkan avulla.

"Tule ulos, kunnoton sikiö!" huusi Tapani ovelta. -- Ei kuulunut mitään
kellarista. --

"Astutko ulos?" huusi Tapani, jonka kiukku muuttui raivoksi, "tai,
Jumal' auta, noudan luodikkoni ja pamautan kalloosi! Kyllä minä tiedän,
mihin tähtään".

Nyt kuului liikkuminen kellarista ja kohta astui Hannu ulos kalpeana,
seisahtui rättärin eteen, ojensi kätensä ja sanoi: "sitokaa!"

Sofian huulilta kuului kamala huuto ja hän kaatui tainnotonna kellarin
eteen. -- -- --

"Mitäs poikani on tehnyt?" kysyi Tapani rättäriltä.

"Hän löi muutamaa juomatoveriansa -- Laikkalan Aappoa -- liian kovasti
sattui käymään -- poika ei sen enempää noussut".

"Hän olisi joutanut nousemaan", virkkoi Hannu, "mutta muuan toinen,
joka tänään oli allani, olisi sen iskun ansainnut. Ymmärrättehän, isä".

"Viekää pois tuo kurja", sanoi Tapani.

Miehet lähtivät Hannun kanssa. Sofia kohotti päätään, nousi polvilleen,
ojensi kätensä ja huusi: "Minun poikani, sydämeni pakahtuu surusta!"



XXX.


Peijaat Aumolassa olivat ohitse. Se määräaika, jonka tehtaanomistaja
oli suonut Juholle, oli päättynyt ja tämä oli lähtenyt pois M:n
pitäjäästä, tällä kertaa tietäen, että joku toinenkin, paitsi oma
äitinsä, häntä ikävöisi sydämmensä pohjasta.

Kun syksyn myrskyt raivosivat luonnossa, eli toivon kevät nuorten
mielessä ja kun talven aurinko oli alimmillaan, saapui Juho taas
kotiseudulleen, viettämään elämän Juhannusjuhlaa lapsuuden tuttavansa
kanssa.

Silloin, iltana moniahana, nähtiin Aumolan akkunain valosta
voimakkaasti välkkyvän. Pakkanen paukkui nurkissa ja huppupäissä
saapuivat vieraat häihin. Hevosistaan he jo useimmat etempääkin
tunnettiin, etenkin nimismiehen perhe, jota Priapus, uusissa,
hopeanhohtavissa värkeissään, tuulen nopeudella toi Aumolaan. Nimismies
istui re'essä suorana kuin keppi ja huuti vaan: ptruu -- ptruu.
Pappilan ruuni pani myös parastaan tämän päivän kunniaksi, vaan
Pilveisten savakkaa ei näkynyt ei kuulunut. Pilveiset olivat päättäneet
loistaa poissa olollaan "sanansa-syöjän" ja "häpeämättömän torpantytön"
kunniapäiviltä.

Turkkien mystillisestä syvyydestä ilmestyi nyt vanhoja tuttaviamme:
rovasti rouvineen; pastori Fidén n.k. paremman puoliskonsa kanssa sekä
viehättävän Marin y.m. lastensa seuraamana; nimismies Niilonen
perheineen; Torvelan ja Luopion perheet; y.m. Pirtti oli siistitty
tanssihuoneeksi ja kaksi "pelimannia" alkoivat kilpailla keskenään sen
taiteen alalla, jossa Mozart ja Beethoven ovat tulleet tunnetuiksi.

Kun naiset olivat asettuneet, nostettiin kohta kysymys siitä melusta ja
siitä valkoisesta olennosta, joka, päivää ennen, oli huomattu Torvelan
ulkohuoneiden takana ja josta Luopion emäntä ei vielä ollut kuullut
mitään. Nimismiehen rouva arveli, että kyöpeleitä ei löydykään, jonka
ajatuksen Torvelan emäntä piti sokean omantunnon ja "sen vanhan
lohikäärmeen" viettelyksenä. Kun kukin oli lausunut mielipiteensä
asiassa, huomattiin että kuusi oli Torvelan emännän mieltä ja
kuusitoista puolustivat nimismiehen rouvaa.

Sill'aikaa kun tämä "kyöpelikysymys" oli tarkastelun alaisena naisten
puolella, puheltiin miesten puolella hyvin eroavista asioista. Rovasti
ja pastori väittelivät eräästä hämärästä kohdasta Johanneksen
Ilmestyskirjassa ja kaikki kuuntelivat alussa tätä puhetta; vaan kun se
oli yleisölle liian vaikeata ja kohta nousi yli väittäjienkin
käsitysvoiman, josta syystä he sen jättivät sikseen ja rupesivat
puhumaan kukin toisten kanssa, niin leveni nyt keskustelu monelle
alalle. Nimismies ja Torvela puhelivat hevosen kasvatuksesta (Torvela
oli todellinen "hevosmies"); Luopion isäntä ja pastori väittelivät
peltojen lannoituksesta, mutta jälkimäisen hajamielisyys esti hänet
seuraamasta toisen väitöstä, niin että pastori vihdoin huomattiin
istuvan yksinään nurkassa, hiljaa viheltäen itsekseen enkelien kööriä
Hayden'in Luomisesta.

Kun rovasti oli toimittanut vihkimisen, alkoivat viulun ja klanetin
säveleet kaikua pirtistä. Kohta oli nuorten ilo korkeimmillaan.
Ilokyyneleet kohosivat Elsan silmiin, hänen katsellessaan Valpuria
valittunsa rinnalla. Juhon äiti silloin tällöin riuhtoi Elsaa hiasta ja
onnelliset äidit katselivat silloin toisiinsa ja sitte taas lapsiinsa.
Herpertti oli talvilomalla ja heilutteli kelpo tavalla pastorin Maria.
Silloin tällöin joku naineistakin lähti hyörimään permannolle. Esa
katseli mieltymyksellä, johon surua oli seoitettu, tätä iloa; hän
muisteli omia häitään ja niitä toiveita, jotka silloin häntä
elähyttivät. Rovasti sattui juuri menemään hänen sivutsensa ja kuiskasi
hänelle: "sinä ajattelet: noin onnellinen minäkin olin häissäni. Ja
miksi Jumala teki avioliittoni lopun niin onnettomaksi?"

"Oikein arvattu", sanoi Esa. "ja miksi niin tapahtui?"

"Siksi että luottamusta puuttui vaimoltasi. Avioliitossa ei pidä
löytymän salaisuuksia. Kun me vihillä lupaamme rakastaa puolisoamme,
niin meidän pitää muistaa, että sana rakastaa sisältää paljon,
nimittäin kristillisessä merkityksessä".

"Sen myönnän", virkkoi Esa. "Vaan tahdonpa väittää, että vaimoni
rakkaudesta minua kohden tuon onnettoman teon teki, vaan ei muistanut,
että hän siten osoitti suurinta säälimättömyyttä lähimmäistään
kohtaan".

"Sepä seikka juuri veti rangaistuksen hänen ylitsensä", sanoi rovasti.
"Vaan jättäkäämme se asia. Karkoittakaamme muodoistamme surullisten
muistojen pilvet ja antakaamme tulevaisuuden toiveiden niitä valaista,
luottaen siihen, että Herra meille lähettää surut ja ilot".

Näin puheli vakava rovasti ja hänen muotonsa kirkastui sisällisen
vakuutuksen valosta.

Vihdoin kun oli kyllin iloittu, alkoivat häävieraat toinen toisensa
perästä jättää hyvästiä. Kulkusten ja tiukujen helinä kaikui vielä joen
jäältä, kun Esa astui portahille, silmäili sekeistä taivasta, josta
tähtien loistava lauma ihastutti hänen silmiänsä ja lausui huoaten:
"jos kuolevaisen ääni voi kuulua haudan toiselle puolelle, niin kuule
sanani: Sinä, joka hellimmät tunteeni ensin herätit, sinä ne myös,
enemmän aikaa kuin kukaan muu kuolevainen, hereillä pidät, Helena!"





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Aumolan emäntä - Novelli" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.