Title: Talvi-iltain tarinoita 1 - Kuninkaan hansikas. Linnaisten kartanon viheriä kamari.
Author: Topelius, Zacharias, 1818-1898
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Talvi-iltain tarinoita 1 - Kuninkaan hansikas. Linnaisten kartanon viheriä kamari." ***


TALVI-ILTAIN TARINOITA 1

Kuninkaan hansikas. Linnaisten kartanon viheriä kamari.


Kirj.

Z. TOPELIUS


Suom. Ilmari Jäämaa


Ilmestynyt ensimmäisen kerran
Porvoossa WSOY:n kustantamana v. 1909.



SISÄLLYS:


KUNINKAAN HANSIKAS:

     Kustaa III:n muistosta Suomessa.
  1. Helsinki: Suursaari.
  2. Suursaaren taistelun jälkeen.
  3. Savon erämaat.
  4. Rautasaari.
  5. Armollinen rouva.
  6. Valtakunnan rajalla.
  7. Ensi rakkaus.
  8. Kamarineuvos Sivert.
  9. Savonlinna.
 10. Ensimmäinen ruutisuoni räjähtämäisillään.
 11. Korkeakoski. -- Kymi.
 12. Lennart Croneld ja hänen isoisänsä isä.
 13. Korpraali Turkki.
 14. Anjala.
 15. Kymenkartanon kalastajamökki.
 16. Kuninkaan hansikas.
 17. Jälkeenpäin.

LINNAISTEN KARTANON VIHERIÄ KAMARI:

  1. Littowit.
  2. Asessori Jaakko von Littowista.
  3. Syrjäkosken Winterloo.
  4. Luistinretki.
  5. Ringa neidin seikkailu.
  6. Arkkitehti.
  7. Muudan seikkailu ja kaksi kosintaa.
  8. Hovimestarin kertomus.
  9. Viheriä kamari.
 10. Kummittelua.
 11. Herrallemme tehty tunnustus.
 12. Väsymätön kosija.
 13. Valinta.
 14. Miljoona.
 15. Jaromir Borotinin linnassa.
 16. Talvinen retki.
 17. Waterloon taistelu.
 18. Waterloosta paluu.
 19. Aallotar ja kysymys.
 20. Viimeinen ilta Linnaisissa.
 21. Kiusaus.
 22. Yöllisiä vieraita.
 23. Kohtalottaren uhri.
 24. Viheriän kamarin kummitus.
 25. Winterloo, Kaarle-Szistovo-Littow ja Viheriä kamari.
 26. Kaksikymmentä vuotta myöhemmin.

Viiteselitykset.



KUNINKAAN HANSIKAS

Historiallinen kertomus Kustaa III:n ajalta



1. KUSTAA IIII:N MUISTOSTA SUOMESSA.


Siihen aikaan, jolloin Regnérin "ensimmäiset alkeet" sisälsivät
suunnilleen kaiken sen historiallisen tiedon, mitä suomalaisen
koulupojan arveltiin tarvitsevan oppia, ja ennenkuin vielä Ekelund
vainajan tarinoita alettiin käyttää makupaloina, joilla poikia
houkuteltiin mieltymään karvaaseen luettavaansa, oli meillä nuorilla
kaikenlaisia kummallisia ajatuksia menneistä ajoista. Historia oli
mielestämme suuri, vanha, tomuinen kaappi laatikkoineen ja
laudakkoineen, jotka oli liimattu aivan täyteen nimiä tai vuosilukuja
ja joille oli määrättyyn järjestykseen asetettu kuninkaiksi,
keisareiksi, paaveiksi tai sulttaaneiksi nimitettyjä posliiniukkoja.
Niillä ukoilla, joita muuten maalailtiin mustiksi ja valkoisiksi miten
milloinkin sattui, ei mielestämme ollut mitään muuta tehtävää, kuin
sotia keskenään ja siten solmia rauha sekä siirtyä hiukan sijaltaan
hyllyllä. Mutta koska tuo kaikki oli vaivalloista muistaa ja
unohtaminen tuotti vain patukkaa, niin emme ymmärtäneet, hyödyttivätkö
nuo historian kuningasten teot oikeastaan muuta, kuin että hankkivat
meille lukemista vastuksiksemme. Mielestämme oli jokseenkin tarpeetonta
temmeltää noin jälkeentulevien kiusaksi, ja meidän puolestamme olisi
kyllä saatu sulkea tuo vanha kaappi, panna se johonkin nurkkaan ja
antaa posliinikuninkaitten parhaan kykynsä mukaan tapella tomuisista
hyllyistään.

Luulen voivani sivuuttaa sen ajan, joka sitten seurasi Fryxellin
kertomusten ensi osan mukana, ja senkin, joka myöhemmin tuli tuoden
seurassaan Ruotsin muistelmakirjallisuuden. "Ensimmäisten alkeiden"
aikaiset oppilaat alkoivat silloin vähitellen käsittää, että tuossa
vanhassa kaapissa oli muutakin kuin vain posliiniukkoja, vuosilukuja ja
nimiä -- että niiden takana seisoi kärsivien, kukoistavien tai
kuihtuvien kansojen syviä, sankkoja rivejä, iäti kuohuvia intohimoja,
ääretön määrä ihmissydämiä, jotka nyt ovat lakanneet lyömästä, mutta
jotka elämän lyhyinä hetkinä ovat kuten meidänkin sydämemme sykkineet
surua ja iloa, rakkautta ja vihaa, voitonriemua ja epätoivoa --
kaipaavia, taistelevia, vertavuotavia sydämiä, jotka, kuten
koralliriuttojen työpajat, lukemattomina ja nimettöminä olivat
rakentaneet niitä korokkeita, joilla posliiniukot seisoivat ylhäisessä
asemassaan laudakoillansa. Saatiinpa vielä vähäinen aavistus siitäkin,
ettei kaappi ollut alhaalla asuvien puusepänoppipoikain kyhäämä, vaan
suuren Mestaripuusepän teos, hänen, joka oli tehnyt laudakot omaa
erityistä tarkoitustaan varten ja antanut työmiestensä, kansojen,
valmistaa seinälaudat sellaisiksi, että ne liittyivät kokonaisuudeksi
ja muodostivat hänelle tarpeellisen huonekalun maailmankamariin.

En tiedä, onko tuo tuiki ymmärtäväinen, tuiki kuiva ja omasta
mielestään syvälti arvosteleva, mutta todellisuudessa varsin usein
pintapuolinen historianluettelo vaikuttanut kaikissa samalla tavoin
ihan päinvastaista, kuin mitä sillä tarkoitetaan, tai erityisen
taipumuksen historian lyyrilliseen osaan. Ilmeisesti oli minun
kiittäminen Fantia ja Regnériä, mainitsemattakaan muita myöhempiä
korkea-arvoisia tuttavuuksia, auttamattomasta mieltymyksestäni
Ruotsin historian runoilijoihin: ihantelevaan Olaus Magnukseen,
jättiläishaaveilijaan Olavi Rudbeckiin, suurpäähän, ja edelleen
helläluontoiseen, laajaperäiseen Daliniin, syvämietteiseen,
leimahtavaan Geijeriin. Minusta on tuntunut, kuin olisivat nuo niin
helposti ihastuvat ja sentähden helposti erehtyvät runoilijat kuitenkin
paljon etevämmät oppineita, varovaisia ja turhantarkkoja veljiänsä
siinä, että he tuntevat ihmiskunnan suuren sydämen sykkivän
aikakausissa. Mieleeni muistuu vielä tuo vanha kaappi. Ei siinä ole
luullakseni kylliksi, että tunnetaan seinät, laudakot ja kuvat; täytyy
myöskin tuntea tarvepuut, kirveet, sahat, höylät, naulat ja liimapannu.
Sydämen tunnustamaton oikeus se kuitenkin aina äärimmäisenä vallitsee
tapauksia ja luonteita, pystyttää päämääriä ja on historian ikuisena
eteenpäin johtavana nuoruutena. Ellei sisäisiä voimia oteta lukuun, on
Aleksanteri suuri vain taitava sotapäällikkö, Caesar kunnianhimoinen
ylimys, Amiensin Pietari kavala munkki, Rikhard Leijonamieli kurja
hallitsija, Wilhelm Teli taru, Orleansin Johanna mielipuoli haaveksija,
Ludvig XI viisas valtias, Kustaa II Aadolf "Teiri-kuningas", Kaarle XI
"ruununvouti", Kaarle XII "huimapäinen poikanulikka", Puolan jakaja
Fredrik II koroitettu "ainoaksi" ja Kustaa III...

Mutta hänestäpä juuri aioinkin puhua.

Minulla oli vanha täti, joka ei ollut eilispäivän lapsia, sillä hän oli
nähnyt päivän valon vuonna 1770 ja oli jo vakaantunut 22-vuotias tyttö
ollessaan niissä naamiohuveissa, joissa Kustaa III ammuttiin. Hän oli
viettänyt suurimman osan nuoruuttaan ylhäisessä perheessä Tukholmassa,
ja muistot noilta hänen elämänsä loistoajoilta seurasivat häntä
uskollisesti hänen vanhoilla päivilläänkin, jolloin hän unohti eiliset
tapahtumat -- unohti niiden nimet, joiden seurassa hän joka päivä
oleskeli, mutta kertoili Kustaa III:sta, hänen suurista, kauniista
silmistään, hänen ruotsalaisesta kansallispuvustaan, niin elävästi kuin
hän olisi vielä sinä päivänä seisonut hänen edessään. Hän ei sanonut
häntä koskaan muuksi kuin _kuninkaaksi_; muita kuninkaita ei hänen
mielestään ollut olemassakaan, eikä hän saanut päähänsä, ettei Suomi
enää kuulunut Ruotsin vallan alle. Turhaa oli ruveta puhumaankaan
siitä; hän pudisti vain lumivalkoista päätään ja sanoi suomeksi: "Vain
joutavia, joutavia puhutte!"

Häneltä, jonka mielestä nuo neljäkymmentä, viisikymmentä,
kuusikymmentä, jopa lopulta seitsemänkinkymmentä vuotta jälkeen
kolmannen Kustaan olivat kuin tyhjä, merkityksetön ajanjakso, jota ei
kannattanut muistella, sain ensi piirteet mainitusta valtiaasta. Ja
lapsen mielikuvitukseen heijastunut kuva kasvoi sitten ja sai
värityksensä tuhansista muista pienistä, samaa aikaa koskevista
muistelmista, sellaisten henkilöiden kertoelmista, jotka toisen tai
kolmannen henkilön kautta olivat olleet senaikaisten tapausten ja
etenkin kulkupuheiden yhteydessä.

Sellaisia oli monta Suomen läntisissä rantakaupungeissa, jotka
niin kauan olivat olleet säännöllisessä ja keskeytymättömässä
liikeyhteydessä Tukholman kanssa ja jotka siinä määrin olivat
koettaneet mukailla entistä pääkaupunkiaan, että vielä 1830- ja
1840-luvulla Suomen kaupunkien porvarien kodit sekä suomalaisten
tilanomistajien asunnot oli rakennettu ja sisustettu niin tarkoin kuin
suinkin mahdollista ruotsalaisten mallien mukaisesti. En ollenkaan
epäile, ettei samanlaisia ja vielä suoranaisempiakin muistoja olisi
moninkin paikoin Ruotsissa vielä olemassa; mutta perimätieto on
luonteeltaan sellainen, että se paraiten säilyttää muiston kaukaisista,
jo aikoja sitten tapahtuneista seikoista. Ruotsilla ei ole mitään
syvää, ylitsepääsemätöntä juopaa menneen ja nykyisen ajan välillä, ja
siksi karkoittavat uudet muistot helpommin vanhat pois tieltään. Mutta
Suomessa -- joka nyt on omalla ja, kuten toivomme, onnellisella ja
lujalla pohjalla -- pysyvät vanhat Ruotsin muistot eleillä itsepäisesti
kuin synti, suunnilleen samaten kuin norjalaiset Islannissa, ja
puoleksi unheeseen joutunut sankaritaru on Porvoosta tavannut
Sturlesoninsa -- _mutatis mutandis_, tarpeelliset muutokset tekemällä,
kuten entisen rehtorini oli tapana sanoa verratessaan itseään Lykurgoon
ja poikia sparttalaisiin.

Muutamien askelien päässä toisistansa asui syntymäseudullani ihmisiä,
jotka olivat kukkuroillaan Reuterholmin aikaisia myrkyllisiä valheita,
juonia ja kiihkoilua, sekä toisia, Kustaa IV:n Adolfin hallitusaikana
Tukholmassa kasvaneita, joihin sen ajan mielipiteet olivat imeytyneet
kuin öljypisarat paperiin, joten siihen ei enää voida mitään muuta
kirjoittaa. Siellä oli Bellmanin ylistäjiä, jotka olivat kuulleet tuon
kansanrunoilijan laulavan "Gröna Lundissa", Lidnerin juomaveikkoja,
Choraeuksen läheisiä ystäviä ja semmoisia, jotka, vuosisadan
aamunkoitteessa olivat lauleskelleet yhdessä nuoren Valeriuksen kanssa.
Siellä asui entinen Sofia Albertinan kamarineitsyt ja eräs sittemmin
lasimestariksi kohonnut henkilö, jota väitettiin Anckarströmin
äpäräpojaksi ja joka -- ikäänkuin osoittaakseen polveutuvansa
villi-ihmisestä -- todellakin oli ollut päähenkilöitä Fersenin
murhassa. Lyhyesti, ellei kokonaan tukkinut korviansa, sai kaikkialla,
mihin vain tuli, kuulla ympärillään muistojen humun Kustaan
aikakaudesta ja sitä seuraavista mainingeista; ja kun lisäksi äitini
suku ainakin kolmessa tai neljässä polvessa oli lähettänyt nuoret
tyttärensä Tukholmaan kasvatettaviksi ja isäni ja isoisäni, toinen
maalari, toinen lääkäri, olivat kauan olleet siellä ajan virran
pauhinassa, ei ollut ihmekään, että kaikki nämä niin monelta eri
taholta saadut muistot sulivat yhteen lapselliseksi käsitykseksi
kuluneesta ajasta ja sen keskuksesta Kustaa III:sta.

Mutta miten eriskummallinen ja ristiriitainen kuva siitä syntyikään!
Jos nyt kokoan kaikki nuo piirteet, -- joista, se otettakoon huomioon,
ainoastaan jokunen osa oli välittömästi peräisin ylimyskuntaan
kuuluvilta ja hovipiireistä, suurempi osa sitä vastoin keskiluokasta,
vaikka kyllä helposti saattoikin huomata sen, mitä nyt säkillä
kannettiin, ennen mahtuneen pussiin -- niin kuvailtiin Kustaa III:ta
ihmisten muistelmissa 1820- ja 1830-luvulla -- siis "Murjaanin"
mustasta tervasiveltimestä vapaana -- melkein näin:

Ulkonäöltään oli hän mitä rakastettavin ja miellyttävin ihminen; hänen
katseensa hurmasi, hänen puheensa ihastutti, hänen alentuvaisuutensa
valloitti kaikkien sydämet, hänen hymyilynsä oli vastustamaton, eikä
kukaan, jolle hän kerrankin oli suonut armollisen sanan tai vain kevyen
nyökkäyksen, saattanut sitä koskaan eläissään unohtaa. Mutta samalla
hän oli vinokasvoinen, ja sitä vikaa ei mikään vaatetustaito eikä
hiustenkähertäjäin näppäryys voinut salata; hän käytti mustaa,
valkoista ja punaista poskimaalia, naurettavaa näyttelijänpukua, ja
koska hän oli ilveilijä kaikessa, oli hänen alentuvaisuutensakin
paljasta teeskentelyä, hänen puheensa pelkkää petollisuutta, vieläpä
hänen katseensakin alituista väijymistä ihmisten kietomiseksi ja
pettämiseksi.

Sen lisäksi hän oli, muuttaakseni hieman värien järjestystä,
halpamielisin, tunnottomin kuningas ja ihminen, mistä Ruotsin historia
tietää kertoa. Hänen siveellisyytensä oli niin kokonaan turmeltunut,
että paheet, joita ei edes käy mainitseminen, jo hänen lapsuutensa
päivinä olivat turmelleet hänen terveytensä, ja kun hän sen vuoksi ei
voinut toivoa itselleen vallanperijää, alentui hän mitä häpeällisimpään
petokseen vihityttämällä puolisonsa ja kuningattarensa tallimestari
Munckin kanssa. Perintöruhtinas, sittemmin Kustaa IV Adolf oli siis
äpärä, vieläpä -- suurin häpeä! -- kuninkaan omasta suostumuksesta.
Kuningas vietti hoveineen mitä siveettömintä elämää ja laski mitä
riettainta leikkiä, missä herra ja rouva Schröderheim -- eikä Bellman,
jota Ruotsissa moisista häväistyksistä syytetään -- olivat
päämestareina lähinnä kuningasta. Papit ja -- vieläpä enemmänkin! --
uskonnon pyhimmät totuudet olivat alinomaa kuninkaan ja hovin julkean
pilan esineinä. Kustaa III ei näet uskonut Jumalaan, järkeen, kunniaan
eikä ihmisyyteen. Suomessa ei tiedetty, että hän oli myrkytyttänyt
äitinsä, leskikuningattaren, mutta siitä oltiin vakuutettuja, että hän
oli otattanut hengen mamseli Ramströmiltä, joka tiesi kuningattaren
salaisesta vihkimisestä. Häntä ja hänen läheisimpiä seuralaisiaan
syytettiin kaikenlaisista salamurhista. Hän oli samalla kertaa pelkuri
ja itsevaltias, varas ja tuhlari. Ja samaten kuin hän yksityisessä
elämässään oli mitä kunniattomin konna, oli hän kuninkaana mitä
viekkain hirmuvaltias. Hänen hallituksensa varsinaisena perusteena oli
köyhdyttää ylellisyydellään, teattereillaan, sodillaan ja verojen
otolla kansaa, voidakseen sitten sitä helpommin sortaa sitä. Hän alkoi
rakennuttaa Haagan holvia äärettömän suureksi valtion vankilaksi ja
täytti maan paloviinalla turmellakseen kansaa. Hänen päämääränään
oli kansalaisvapauden rajoittaminen ja täydellisen yksinvallan
perustaminen. Toisinaan hän aikoi paeta ryöstettyine aarteineen maasta,
toisinaan myydä osan valtakuntaa (Suomen?) saadakseen rahoja sotaan
Ranskan jakobiineja vastaan. Ja lopuksi hän palkkasi imartelijoita
kuuluttamaan hänen kunniaansa, samalla kuin isänmaan ystäviä alinomaa
vainottiin myrkyllä ja väkipuukolla, vankeudella ja maanpaolla,
mestauslavalla ja hirsipuulla.

Olisipa luullut sellaisen kuninkaan ja sellaisen kuvan hänestä
herättäneen kaikissa rehellisissä ihmisissä tällä puolen merta vain
inhoa ja vihaa. Mutta mitä vielä! Ihme kyllä oli Kustaa III:n muisto
tuosta kaikesta huolimatta useimmille hyvin rakas, moni sitä ihaili,
muutamat jumaloivat. Oli kummallista kuulla, miten luontevan
välinpitämättömästi noita mustia varjoja esitettiin, aivan kuin
romaanikuvauksia, joista saa uskoa mitä haluaa. Niitä pidettiin vain
tummana taustana, joka on taiteellisesti asetettu lisäämään kirkkaan
päivänpaisteen vaikutusta. Sillä aurinkoa oli niinä aikoina
Suomessakin. Kustaan päivien loisto heijasti häikäisten tännekin saakka
ja vilkastutti omituisesti suomalaisen juroa luonnetta. Jokainen
viisastelija saarnaili "Tyhmeliinin" [1] elämäkertaa, jokainen pikku
mamseli osasi Spastaran[2] ulkoa. Ooppera "Kustaa Vaasa" [3] oli
yleisenä puheenaiheena. Tapojen raakuus lauhtui, hyvinvointi eneni, ja
myöhempäin sukupolvien mielestä nuo neljä- tai kuusitoista Kustaan
ensimmäistä hallitusvuotta olivat mitä onnellisin ajanjakso. Kuningas
oli monesti käynyt Suomessa, mutta mieskohtaisesti opittiin häntä
tuntemaan oikeastaan vasta 1788-vuoden sodan aikana, ja silloin jäi
hänestä rakas muisto kaikkien paitsi muutamien aatelisten sydämiin.
Näitä harvoja lukuunottamatta, joiden vastenmielisyys ei kumminkaan
ollut varsin syvälle juurtunut, piti koko maa aivan epäilemättä
kuninkaan puolta sekä tuon onnettoman Anjalan liiton aikana että sen
jälkeen. Loistavat urotyöt, vieläpä itse tappion kunniakin ja etenkin
kuninkaan oma urhoollisuus Viipurissa ihastuttivat Suomea samaten kuin
Ruotsiakin. Sanalla sanoen, tässä maassa, johon tosin ajan monet
kiivaat intohimot olivat vaikuttaneet, mutta joka kuitenkin pohjaltaan
pysyi suosiollisena kuninkaalle ja hänen suvulleen -- sillä Adolf
Fredrikkin oli hyvin rakastettu -- täällä pysyi, huolimatta sodasta,
joka eniten rasitti Suomea, ja kaikista ilkeistä panetteluista ja
vehkeistä, Kustaa III:n muisto kauan kirkkaana, eikä sen valoa
vähentänyt holhoojahallituksen aika eikä neljännen Kustaan onnettomat
elämänvaiheet ja niitä seuraavat käänteet, joiden varjot ulottuivat
takaisin aina vuoteen 1792:een saakka ja osaltaan myöskin edistivät
edeltäjän hallituksen saattamista loistavaan valoon.

Vasta meidän aikamme on saanut tehtäväkseen antaa täyden oikeuden
Kustaa III:lle sekä kohottaa hänet yhtä korkealle monien panettelijain
häväistysten kuin useiden ylistäjien hyväntahtoisten kiitosvirsienkin
yläpuolelle. Ei kukaan, joka on lukenut von Beskowin lämpimän,
kaunopuheisen, joskaan ei aina täysin luotettavan, niin kuitenkin
läpeensä jaloaatteisen ja arvokkaan kuvauksen Kustaa III:sta kuninkaana
ja ihmisenä, saata enää epäillä niiden syytösten laatua, jotka ovat
kauan häpäisevästi ja kiittämättömästi himmentäneet yhtä Ruotsin
historian lempeintä tähteä. Suuri kansallisvelka on siten suoritettu,
runsas, rehoittava rikkaruoho on siten kitketty aikakirjain
kuningaspuistosta ja siitä jälkimaailman tuomiosta, jonka alaiseksi
kuollut mies on joutunut. Suomessakin tarvittiin sellaista
puhdistusta, täälläkin oli velka suoritettava, ja täälläkin on
Ruotsin kirjallisuuden kunniavanhuksella von Beskowilla ollut
kiitollisia, vakuutettuja lukijoita.[4]

Seuraava kertomus vanhasta vaalenneesta hansikkaasta on vähäinen lisä
kuvaamaan sitä muistoa, joka Kustaa III:sta oli jäänyt Suomeen. Tämän
kertomuksen kuteista ja langoista arvelkoon suosiollinen lukija mitä
haluaa; en sitoudu vastaamaan kaikista niistä posliinikuvasista,
jotka siinä olen vetänyt esiin tuosta hyvin tunnetusta kaapista.
Mutta yhden seikan lupaan taata, nimittäin niiden tunteiden
todenmukaisuuden, niiden ajatusten todellisuuden, jotka tässä pienessä
kertomuksessa kiistelevät keskenään siitä, miten kuningasta ja hänen
hallitsija-asemaansa on ymmärrettävä. Sellaiseen musteeseen on kynä
kastettu; kiemuroista ja hairahduksista syyttäköön se itseään. Ja nyt
toivotan lukijalle sitä oivallista malttia, joka aina suo menestyksen
toivoa kertojalle, penkoipa hän sitten vaikka vanhan kaapin tomuisia
varastoja.



1. HELSINKI: SUURSAARI.


Viime vuosisadan lopulla oli Suomenlahden pohjoisella rannikolla
kallioiden keskellä pienoinen kaupunki, joka ikivanhasta, niillä
seuduin säilyneestä helsinginmuistosta oli saanut nimekseen
Helsinginkoski (Helsinki). Meren lahdet ympäröivät tosin kolmelta
puolelta sitä harmaakiviniemekettä, jolle tuo pieni kaupunki oli
ryöminyt kuin näkinkenkä merestä, mutta koskea ei siinä ollut silloin
enemmän kuin nytkään. Sillä kaupungin oli pälkähtänyt päähän kulkea
puoli penikulmaa ensimmäiseltä syntymäpaikaltaan Helsingin pitäjästä,
missä pienoinen Vantaan joki syöksyy matalanlaisesta, mutta
äkkijyrkästä putouksesta alas. Joki, joka ennen oli tunnettu lohistaan,
on jo aikoja sitten vaihtanut tuon epävarman elinkeinon toiseen yhtä
arvokkaaseen, mutta tuottavampaan toimeen alkaen jyskyttää muutamia
uutteria jauhomyllyjä ja säästää perheenäideiltä vaatteiden pesemisen
vaivan.

Niille, joiden mielestä lohien muutto Vantaan joesta ja Helsingin
uskottomuus ensimmäisiä kotijumaliaan kohtaan saattaisivat olla huonona
todistuksena vakavasta elämästä, tulee minun huomauttaa, että lohien ja
helsinkiläisten majanmuutto on anteeksi annettavaa, koska luonto itse
alinomaa pystyttää uusia rajamerkkejä. Kun Ruotsin ja Suomen pohjoiset
osat jokaisen vuosisadan kuluessa anastavat kreivikunnan verran aluetta
Pohjanlahdelta ja siten joka vuosi lähenevät jonkin tuuman aikojen
lopussa tapahtuvaa yhtymistään -- jota saattanee sanoa maltilliseksi
edistymiseksi -- niin on Suomenlahdenkin pohjoisrannikko, pysyäkseen
"ylenemisessä muiden tasalla", nähnyt hyväksi vallata itselleen joka
vuosisadan kuluessa mereltä yhden tai pari jalkaa vettä ynnä vastaavan
maamäärän. Ja tuo tuhannen vuoden perästä syntyvän suurvallan arvolle
sopiva valloitushalu on siten vähitellen muuttanut vanhat merikaupungit
maakaupungeiksi sekä karkoittanut kalat niiden kutupaikoilta ja laivat
laitureilta. Meren hylkääminä täytyy kaupunkien ennemmin tai myöhemmin
seurata jäljessä; mutta koska se on vaivalloista, näemme niiden
suomalaisella itsepäisyydellään viimeiseen saakka ponnistelevan
vastaan.

Kaksi Suomen kaupunkia, Helsinki ja Vaasa -- toinen Kustaa Vaasan
perustama, toinen hänen sukunsa ristilapsi -- on päättänyt seurata
pakenevaa merta. Molemmat ovat maamme ruotsalaisen asutuksen
keskuksina, ja niiden halusta päästä meri-ilmaan tunteekin muinaisen
viikinkiluonteen.

Auran ja Vantaan pienillä joilla on ollut kunnia huuhdella Suomen
molempia pääkaupunkeja. Mutta tämän kertomuksen aikana ei Helsinki
saattanut laisinkaan aavistaa, että sen osaksi tulisi sellainen kunnia.
Se oli kyllä alusta alkaen ollut jonkinlainen onnenlapsi, vaikkakin
sallimuksen viittaukset kauan olivat pysyneet selittämättä. Helsinkiä
-- oikeammin sen ulkopuolella olevaa Santahaminaa -- oli Kustaa Vaasa
suunnitellut pohjolan suurimmaksi satamapaikaksi. Se oli lähettänyt
Sigfrid Forsiuksen lukemaan Ruotsin ja Suomen tulevaisuutta tähdistä.
Se oli vuonna 1616 saanut tervehtiä suurta Kustaa Adolfia ja Suomen
säätyjä, jotka silloin lupasivat suojella kuin muuri Ruotsin
valtakuntaa ja viimeiseen vereen saakka puolustaa sen äsken saavuttamaa
valtaa Itämeren rantamailla. Satakuusikolmatta vuotta sen jälkeen oli
Helsinki saanut todistaa, mihin häpeään puolueviha tahrasi Ruotsin
loistavat aseet, ja kuusi vuotta senjälkeen rakensi Ehrensvärd sen
merenpuoleisille porteille "pohjolan Gibraltarin". Siitä alkaen oli
Helsinki sotasatamana hyvin tärkeä paikka ja tuli Viaporin portaiksi ja
eteiseksi.

Vaikka Helsinki vielä olikin pikkukaupunki kaksine- tai
kolminetuhansine asukkaineen, oli se linnoituksen rakentamisesta
kuitenkin rikastunut ja saanut jonkinlaista loistoa. Se oli menettänyt
ympäröiviltä kallioilta ihanan, iäti vihreän havumetsäseppeleensä,
sillä Viapori tarvitsi avaran näköalan ja otti säälimättä tarvepuunsa
lähimmältä rannalta. Korvaukseksi näki kaupunki -- kummastuttava näky
Suomessa! -- toisen kivitalon toisensa jälkeen kohoavan torinsa
ympärille, sen porvarit lihoivat kruunun urakoista, sen saleissa
tanssivat Viaporin upseerit Uudenmaan neitosten kanssa, ja viimein
tapahtui kuulumaton kumma, joka sai vanhat kauhistumaan ajan
turmelusta, saatiin nimittäin aikaan teatteri, jossa milloin
Seyerlingin ilveilijät, milloin linnaväestön aliupseerit näyttelivät
Don Miccoa ja Lesbinaa sekä Ruununvouteja.

Eräänä päivänä -- heinäkuun 17. 1788 -- oli herttua Fredrik Adolf
seurueineen v. 1748 rakennetussa linnoituksessa, jolla kuningattaren
muistoksi oli nimenä Ulrikanlinna ja joka suojeli lähinnä kaupunkia
olevaa väylän suuta. Prinssin vierellä olivat kenraaliadjutantit Toll
ja Rajalin, eversti Anckarsvärd sekä tanskalainen kenraalimajuri
Mansbach, joka oli tänne lähetetty nimenomaan kiittelemään kuningasta.
Kuninkaallinen majesteetti ei silloin kuitenkaan ollut Helsingissä; hän
oli lähtenyt rajalle ja Loviisan kaupunkiin, jossa hän toivoi saavansa
uutisia laivastosta ja Södermanlannin herttualta.

Aika oli täynnä suuria tapauksia. Ruotsin kuningas ja kuninkaanpojat
olivat lähteneet retkelle itään Ivar Laajasylen, Erik Tuulihatun ja
Erik Pyhän vanhoille, ruotsalaisten alusten usein kyntämille
purjehdusvesille. Seitsemänkymmenen vuoden tappiot, häpeät ja
nöyryytykset, äärettömät vahingot, uhkaavat vaarat olivat vielä
kostamatta ja ehkäisemättä. Odottamaan, väistymään ja takaisin
vetäytymään -- joka tapa vasta 18:nnella vuosisadalla tuli käytäntöön
-- tottunut ruotsalainen käsivarsi tahtoi taaskin iskeä iskuja ja
poistaa vuodet 1721 ja 1743 aikakirjoista. Sentähden että se käsivarsi
vuonna 1721 oli ollut uuvuksissa verenvuodosta ja 1743 lamautuneena
sisällisestä kivusta, oli jo uskallettu epäillä sen rohkeutta, sen
lihaksien jäntevyyttä ja sen elinvoimaa. Kustaa III luotti käsivarren
terveyteen ja tahtoi näyttää sen; hän luotti vaaran lääkitsevään
voimaan ja siihen, että kunnia lumoaisi ruotsalaisten sydämet. Mutta
hänessä ei ollut kylliksi lääkäriä aavistamaan, mikä suonenveto yhä
vielä tempoi tahtoa ja voimia hajalle ja lamautti hänen ponnistuksiaan.
Hän kohotti sankarikäden leimahtavaan iskuun -- kurja suonenveto
koukisti sen sormet; käsivarsi herposi, isku sattui ilmaan ja kirposi
voimatonna takaisin petturien päähän.

Oli lämmin ja aurinkoinen päivä keskellä kesää. Hienoinen, harson
kaltainen auerpilvi leijaili harmailla kallioilla maan puolella
pohjoisessa ja alhaalla olevan kaupungin yläpuolella sekä koko seudun
ylpeyden, mahtavan, harmaastakivestä rakennetun kellotapulin ympärillä.
Idässä seppelöivät taivaanrantaa laajassa kaarroksessa vihreät,
kaunisten salmien ympäröimät saaret aina Viaporin järkähtämättömiin,
synkänharmaihin muureihin saakka. Mutta kauas etelään ja länteen levisi
ääretön, hopeanvälkehtivä meri väreillen vienossa tuulessa ja kantaen
etäällä joutsenten tavoin liiteleviä valkopurjeita.

Suomenlahti oli herttainen ja hymyilevä, mikä ei suinkaan satu usein.
Se on myrskyinen, levoton veitikka, tuo lahti, joka nukkuu liian kauan
talvella malttaakseen enää kesällä levähtää -- se on kesytön,
kovakourainen rosvoilija, murtaa laivoja ja ahmii aarteita; mutta sen
hymyily on sanomattoman suloista, juuri harvinaisuutensa vuoksi ja
senkin tähden, että se hymyilee uinuvien kuolleiden peitteenä.

Fredrik prinssi oli jo ennenkin monesti seisonut näillä kallioilla. Hän
oli lapsena ja nuorukaisena monesti käynyt Viaporissa. Kuiskailtiinpa
myöskin, että hänen helposti syttyvä sydämensä olisi näilläkin
rannoilla lempinyt kauneutta ja suloa. Silloin häntä pidettiinkin
Euroopan kauneimpana ja rakastettavimpana prinssinä, ja hän,
hänkin uneksi loistoisaa, onnellista tulevaisuutta. Vielä
kahdeksankolmattavuotiaana saattoi häntä sanoa komeaksi keikariksi;
vielä hän oli naisten ihastus ratsastaessaan vestmanlantilaisen
rykmentin johtajana Tukholmaan, ja kun hän kuninkaan lähtiessä sotaan
saattoi kyynelehtivää kuningatarta laiturille, ei kukaan tiennyt
koskaan nähneensä kauniimpaa paria. Mutta noiden nuoruudenkukoistuksen
jäännösten alla piili nyt enää himojen kuluttamassa ruumiissa vain
kylmentynyt sydän, väsynyt ja kuihtunut sielu. Häneltä oli evätty
rakkaus ja annettu sijaan himot; häneltä oli kielletty aurinko ja
tarjottu tuli; tuo sydämen oikeudelle tehty väkivalta oli lakastuttanut
hänen hennon henkensä. Ja nyt oli hän lähtenyt sotaan, nyt tuli hänen,
kuten sanat virallisessa lauseparressa kuuluivat, "mennä sotaretkelle
kuninkaan rinnalla, tullakseen esi-isiensä kaltaiseksi, joiden kunnia
oli perintö". Mutta oliko hänestä siihen kunniaan? Ei kukaan sitä
uskonut; vähimmin itse kuningas, joka sen vuoksi ei antanut veljelleen
edes mitään korkeampaa päällikkyyttä. Mutta prinssi itse uskoi ja
etsiskeli sisällystä elämänsä tyhjyyteen. Suomessa näkyi hänelle
tarjoutuvan tilaisuutta siihen. Hän tahtoi kostaa pettyneet toiveensa,
hän tahtoi hämmästyttää niitä, jotka ylenkatsoivat häntä ja luulivat
vestmanlannin rykmentin olevan kylliksi hänen kunnianhimoaan
tyydyttämään. Sellaiset mietteet olisivat voineet olla miehen loukattua
ylpeyttä, mutta ne olivat vain lapsen pahoitettua turhamielisyyttä ja
ennen aikojaan vanhentuneen ukon voimatonta kiukkua.

Kuitenkin oli prinssi kuninkaan poissa ollessa ylipäällikkönä
Helsingissä. Lähes neljä päivää hän oli täydellinen yksinvaltias; liian
lyhyt oli aika saattaakseen hänet tuntemaan valtikan painoa, mutta
kylliksi pitkä ihastuttaakseen sen loistoon.

Kaikki mainitut herrat seisoivat ylhäällä rintamuksen luona kuunnellen
jyrinää, joka kaukaa kaakosta päin tullen kuului milloin kovemmin,
milloin hiljemmin, milloin kokonaan vaikenikin, aina sen mukaan kuin
tuuli kääntyi, kiihtyi tai tyyntyi. Se ei saattanut olla meren kohinaa,
joka muuten on näiden rantojen jokapäiväistä soittoa. Ukkosen jyrinää
ei se voinut olla, sillä siksi oli se liian säännöllistä, ja lisäksi
olivat taivaalla liitelevät kevyet hattarat ennemmin viattoman
puuvillan kuin salamoivien ukkospilvien kaltaisia. Se oli kaukaista
tykkien pauketta, siitä ei ollut epäilemistä; päinvastoin olikin sitä
odotettu joka päivä, senjälkeen kun Kaarle herttua 14. päivänä
heinäkuuta purjehti Helsingistä Ruotsin laivastolla venäläistä vastaan,
joka oli lähtenyt Kronstadtista.

Eri mieltä oltiin kuitenkin siitä, merkitsikö pauke ankaraa
meritaistelua vaiko vain pienempää kahakkaa. Fredrik prinssi arveli
sitä jälkimmäiseksi.

-- Uskallan lyödä vetoa kaikista veloistani -- sanoi hän hilpeästi --
että urhoollinen veljeni suuramiraali on ajanut muutamia venäläisiä
jauhojaaloja liikkeelle Haminasta ja pakottanut ne tervehtimään Ruotsin
laivastoa, ja sen tehtyään on hän epäilemättä siksi jalomielinen, että
antaa niiden mennä menojaan.

Tuo pahanilkinen viittaus Kaarle herttuan arkaluontoisuuteen, jota
hänen kolme viikkoa sitten oli Dagerortin luona pakosta täytynyt
osoittaa Venäjän laivastoa kohtaan, saavutti oitis suosiota prinssin
seuralaisissa.

-- Olisipa sääli jauhosäkkejä, sillä kahden viikon päästä maistuisivat
venäläiset möykyt erinomaisilta, muistutti rohkeasti muuan nuori,
Viaporin linnaväkeen kuuluva upseeri.

-- Luuletteko niin, kapteeni Croneld? jatkoi prinssi, jonka seurueessa
puheltiin jokseenkin vapaasti sodasta ja sotavarustuksista. -- Olette
oikeassa; toivottavasti herttua sallii meidän kahden viikon kuluttua
aterioida Kronstadtissa. Jollei, niin me maamoukat saamme ravita
itseämme laivastomme kunnialla.

-- Teidän korkeutenne näyttää arvanneen oikeammin kuin ehkä
luullaankaan, virkkoi paroni Rajalin, jonka harjaantunut korva heti
ymmärsi tykinpaukkeen todellisen luonteen. -- Tuo ei ole mikään
jauhojaalakahakka, se on säännöllistä taistelua.

-- Mutta se ei ole mahdollista, väitti prinssi. Kuulkaa! Nyt on taas
kaikki hiljaa; jyske on loppunut. Kuulen kärpäsenkin surinan, ja
pitäisihän Ruotsin laivaston tykkien toki voittaa mokoma ääni.

-- Tässä sodassa käy kaikki helposti. Jos laivasto saa voittoja
puolessa tunnissa, pitää maa-armeijan saada neljänneksessä, kuiskasi
taas kapteeni Croneld prinssin korvaan.

-- Minun käteni -- jatkoi Rajalin -- ovat karkeat ja käsnäiset, mutta
jos teidän korkeutenne suvaitsisi laskea hienon kätensä paljaalle
kalliolle, niin huomaisittepa, että se on hyvä kaikupohja. Tai
neuvoisin teitä vielä mieluummin, ellei se olisi liian vaivalloista,
painamaan korvanne kalliota vasten.

Prinssi seurasi ensimmäistä neuvoa.

-- Luulen todellakin tuntevani vähäistä tärinää, mutta se saattaa yhtä
hyvin aiheutua siitä, että kaupungissa ajetaan. Uskotte siis
tosiaankin, hyvä paroni, tämän vuoren voivan kertoa meille taruja?

-- Kenties, teidän korkeutenne. Ja vieläpä varsin kummallisia satuja
valtakuntain kohtaloista, joista nyt lyödään arpaa. Kääntäkää hiukan
tykkiaukkoja, niin teidän ylhäisyytenne saa kuulla.

Prinssi oli siksi äskettäin tullut hovista, hän oli siksi arka
nykyisestä korkeasta arvostaan ja pelkäsi siksi paljon naurettavaksi
joutumista, ettei hän olisi mielellään laskeutunut tuohon tukalaan
asentoon. Mutta hänen uteliaisuutensa ja hetken jännitys, voittivat
kaikki arvelemiset.

-- Olkoon menneeksi, hyvät herrat! -- huudahti hän -- seuratkaa
esimerkkiäni! Joka mies pitkällensä!

Samassa kaikki painoivat korvansa kalliota vasten. Ja jokainen kuuli
nyt aivan selvästi ankaran, yhtämittaisen tykkien paukkeen, joka
milloin tuntui vähenevän milloin taas kiihtyvän, ja ajoittain saattoi
erottaa, miten linjalaivojen koko sivulta yht'aikaa ammuttiin.[5]

Fredrik prinssi ei enää laskenut leikkiä. Tuossa maanalaisessa
sanomassa, joka -- niin hiljaiselta ja rauhalliselta kuin kaikki muu
näyttikin, mitä silmä tai korva saattoi huomata -- kulki kautta meren
ja maan ilmoittamaan kaukaisia taisteluja, oli jotakin juhlallista,
jotakin salaperäistä. Sinä hetkenä ratkaistiin valtakuntain menestys,
tuhansia maamiehiä kävi kenties juuri veriseen kuolemaan, eikä kukaan
kalliolla seisojista voinut pelastaa tai auttaa heitä. Ystävä ja
vihollinen puhuivat samaa tykkien tulikieltä, mutta kukaan ei osannut
selittää sen merkitystä, ei kukaan tiennyt, ennustiko se Ruotsin
aseiden voittoa vai tappiota. Ja kun taas siitä noustiin, näytti kaikki
olevan kuin unta: peipponen lauloi kesävirttään lähimmässä puussa, ja
meri loiskuili hiljaa kalliota vasten, ikäänkuin se ei koskaan olisi
juonut pisaraakaan verta tai haudannut ainoatakaan pirstoutunutta
alusta aurinkoisen pintansa alle.

-- Totta totisesti -- sanoi prinssi noustessaan -- Kaarle veljelläni on
tänään kuuma päivä. Saattaako kukaan teistä, hyvät herrat, paukkeesta
arvata taistelun menon?

-- Venäjän laivastolla -- sanoi Rajalin -- on suuremmat tykit kuin
meikäläisillä. Luulen voivani erottaa moskovalaisen jymypaasit, eivätkä
ne ärjy enää niin raivokkaasti kuin ammunnan alussa.

-- Jumala varjelkoon isänmaata! jatkoi prinssi kalpeana ja
liikutettuna, sillä hänellä oli kuitenkin sydän, ja se se olikin
parasta hänessä. -- Mitä on tehtävä? Voimmeko jollakin tavoin auttaa
suuramiraalia?

-- Jos sallitte, teidän korkeutenne -- virkkoi Mansbach, joka oli
parempi sotamies kuin valtiollinen äly, iloiten kuin ajuri ruoskan
läjähdyksestä -- uskallan huomauttaa, että Ruotsin saaristolaivasto on
sataman suulla valmiina purjehtimaan.

-- Se tulee liian myöhään! Se tulee liian myöhään! huusi moni
herroista, joiden ei ollenkaan tehnyt mieli auttaa herttuaa niittämään
kunniaa.

-- Se ei tule liian myöhään, jos se heti lähtee liikkeelle, lausui
eversti Anckarsvärd kiivaasti. Voidaanhan aina tuulen mukana
ajelehtivia aluksia auttaa, haavoittuneita korjata ja saalista anastaa.
Herran nimessä, teidän korkeutenne, antakaa laivaston heti nostaa
ankkuri!

Sotaneuvosto saatiin tuokiossa kokoon. Ehdotusta sekä kannatettiin että
vastustettiin. Prinssi ei ollut koskaan ollut tukalammassa asemassa.
Ensi kerran eläissään hänen oli ajateltava ja toimittava kuninkaan
sijaisena, eikä hänelle tahdottu edes suoda miettimisaikaa.

-- Tuuli tyyntyy kokonaan, laivasto ei pääse paikaltaan, väitti hän.

-- Joka aluksessa on airot, muistutti Rajalin.

-- Se on totta, myönsi prinssi ilmeisesti hämillään.

-- Mutta jos herttua on joutunut tappiolle, on saaristolaivasto
hukassa! huusivat taas herttuan julkiset vastustajat ja kuninkaan
salaiset vihamiehet.

-- Ja silloin on teidän korkeutenne vastuunalainen kaikesta, kuiskasi
kapteeni Croneld, hyvin tietäen, millaiselle miehelle hän puhui.

Prinssi pelästyi.

-- Meidän täytyy lähettää pikaviesti kuninkaalle ja pyytää käskyjä,
sanoi hän.

Anckarsvärd punehtui suuttumuksesta.

-- Laivasto on valmis purjehtimaan, joka minuutti maksaa verta, joka
tunti voi viedä meiltä maakunnan, ja teidän korkeutenne epäröi vielä!
huudahti hän voimatta hillitä merimiesintoansa.

Fredrik prinssi punastui vuorostaan, kuten kaikki heikot luonteet
helposti loukkautuen kaikesta, minkä hän luuli arvoaan solvaisevan.

-- Olen pyytänyt neuvoa enkä mitään soimauksia, sanoi hän. Kapteeni
Croneld, toimittakaa mies, joka osaa ajaa hevosensa kuoliaaksi.

-- Veljeni näkyy olevan tuolla vallilla, ja jos teidän korkeutenne
suvaitsee kunnioittaa häntä sillä toimella, takaan minä hänen intonsa
-- vastasi kapteeni.

-- Hyvä. Kutsukaa hänet tänne!

Prinssi repäisi lehden taskukirjastaan, kirjoitti siihen muutamia
sanoja lyijykynällä ja sulki sen suulakalla.

Kutsuttu, pieni, kaunis ja solakka aliupseeri, joka äsken juuri oli
tullut edellisen vartijan sijaan vallille, lähestyi tervehtien sotilaan
tavoin.

-- Mutta tuohan on vielä hoitajaa tarvitseva lapsi, huomautti prinssi
hymyillen. Nimesi?

-- Lennart Croneld, savolaisjoukon kersantti.

-- Savolaiset ovat rajalla. Kuinka sinä olet täällä?

-- Tulin vasta keväällä palvelukseen, sain määräyksen lähteä Viaporiin
oppimaan sotatiedettä ja odotan käskyä lähteä pataljoonaani.

-- Osaatko ratsastaa?

-- Jotakuinkin, ja kuninkaani takia vaikka tuleen.

-- Hyvä. Vie tämä kuninkaalliselle majesteetille, sinne mistä hänet
vain löydät, kenties Loviisaan. Mutta aja kuin vimmattu ja tuo minulle
vastaus. Jos kahdessatoista tunnissa ehdit takaisin, elävänä tai
kuolleena, niin olen pitävä sinut armollisessa muistissani.

-- Se on tapahtuva, teidän korkeutenne! Saanko vielä muita käskyjä?

-- Et.

Poika riensi pois, hyppäsi ensimmäisen hevosen selkään, minkä
linnoituksessa tapasi, ja pyyhälsi tiehensä.

-- _Voici de quoi faire quelque chose!_[6] sanoi prinssi. Olisipa poika
päätänsä pitempi, kelpaisi hän vestmanlantilaisteni joukkoon.



2. SUURSAAREN TAISTELUN JÄLKEEN.


Tykkien pauke Suursaaren luona oli herättänyt monta tuhatta uinuvaa
kaikua Suomen eteläisen rannikon kallioilta, ja huhu siitä saapui jo
samana päivänä kuninkaan korviin. Sen tärkeän uutisen tähden
unohdettiin hetkiseksi kaikki muut huolet: rajan vartioiminen,
joukkojen varustaminen, ruokavarojen hankinta, kansan taivuttaminen
äkkiarvaamattoman sodan kannattamiseen. Ehrenskiöldin ajoista saakka
oli Ruotsin laivasto nyt ensi kerran uskaltanut koettaa voimiansa
Venäjän laivaston kanssa. Ja laivastoon perusti kuningas parhaat
toiveensa: sen tuli lannistaa vihollisen voima ja raivata tie
Pietariin. Taistelu oli taisteltu; mutta kuka oli voittanut? Sitä ei
kukaan tiennyt. Mykkiä olivat meren aallot, eivät vastanneet rantojen
kaiut. Levottomana, tuskin saattaen itseään hillitä, riensi kuningas
Helsinkiin.

Huhu meritaistelusta riensi hänen edellänsä pitkin rannikkotietä. Äsken
aloitetusta heinänteosta palaava maakansa pysähtyi tienvieriin,
heilutteli lakkejaan ja teki kunniaa viikatteillaan ja haravoillaan,
kun kuningas ajoi ohi. Ne olivat uusmaalaisia. Hämäläiset eivät olisi
tulleet tervehtineeksi, ennenkuin maan isä jo olisi ehtinyt hyvän
matkan heidän ohitsensa.

Kuningas ajoi avovaunuissa, vieressään kamarisihteeri Ehrenström. Matka
kävi niin nopeasti, että suurin osa kuninkaan seuruetta oli jäänyt
jälkeen. Ainoastaan kaksi kamaripalvelijaa ja kaksi henkivartijaa oli
mukana.

Porvoon länsipuolella, aivan kaupungin lähellä, noin viiden penikulman
päässä Helsingistä tuli vastaan hoikka ratsastaja, joka koki
vaahtoisella hevosellaan sulkea heiltä tien. Kun se ei onnistunut,
kääntyi hän ympäri ja koetti seurata vaunuja. Mutta vaunuja vetivät
äsken vaihdetut, virkut hevoset, ja hänellä oli uupunut. Kun ratsastaja
näki jäävänsä jälkeen, hyppäsi hän maahan, jätti hevosen suitsineen
valloilleen tielle, saavutti juosten kuninkaan vaunut ja hyppäsi niiden
taa.

Se ei kuitenkaan onnistunut ilman sysäyksiä, sillä siellä takana oli jo
ennestään kyytimies ja lakeija. Toinen henkivartija ratsasti vielä sen
lisäksi sille puolen, uhaten sapelin lappeella, ja kaikki kolme
koettivat parhaansa saadakseen kutsumattoman vieraan alas astimelta,
luullen häntä mielipuoleksi, jopa ehkä petturiksikin, joka väijyi
kuninkaan henkeä.

Mutta Lennart Croneld -- sillä hän se oli -- puolusti oikealla
kädellään miehuullisesti paikkaansa, samalla kuin hän vasemmassa
kädessään heilutti pientä paperia, lakkaamatta huutaen:

-- Pikaviesti! Pikaviesti!

-- _Qu'est ce que c'est?_ Mitä siellä? kysyi kuningas kääntyen taapäin.

-- Pikaviesti! huusi nuorukainen uudelleen, kiipesi takajoustimelle ja
kumartui kuninkaan puoleen, samalla kuin hän oikealla jalallaan antoi
aimo potkuja vastustajilleen, jotka kiskoivat häntä koivista.

Kaikki tuo tapahtui hevosten juostessa hyvää vauhtia alamäkeä.

Kahakka oli niin hullunkurinen, ettei kuningas Suursaaren-tapahtumiin
syventyneenäkään voinut olla hymyilemättä. Yksi ainoa silmäys pienen
maantieritarin hehkuviin kasvoihin, miehuullisen näköiseen muotoon ja
tomuiseen sotilaspukuun, josta kuningas huomasi hänen kuuluvan
uskollisiin savolaisiin, poisti hänestä kokonaan suuttumuksen tuosta
rikoksesta tierauhaa ja kuninkaan arvon kunnioitusta vastaan, jota hän
muuten oli sangen tarkka vaatimaan.

-- Anna minulle paperisi ja käy ajajan viereen istumaan! käski
kuningas.

Sanantuojalle ei sitä tarvinnut kahdesti sanoa. Tuokiossa hän oli
antanut paperin, kiivennyt pitkin vaunun oven reunaa ja asettunut
hämmästyneen ajajan viereen, vieläpä lisäksi ehtinyt vaarallisella
retkellään tehdä jonkinlaisen sotilaantervehdyksenkin majesteetille.

Kuningas luki kirjeen; hänen kasvonsa synkistyivät.

-- Mikä tyhmyys! sanoi hän ranskaksi Ehrenströmille. -- Pyytää käskyjä
kymmenen penikulman päästä, kun joka silmänräpäys on kallis ja on
käsissä keinot, joilla voi edistää voiton saantia tai estää tappiolle
joutumista!

Kuten tiedetään tuli tämä Fredrik prinssin laiminlyönti, jonka tähden
vihollinen muun muassa sai uudelleen anastaa ja viedä pois neljä
tuuliajolle joutunutta laivaa, uuden eripuraisuuden syyksi
kuninkaallisten veljesten välille; se harmitti kuningasta suuresti
etenkin siitä syystä, että nyt aivan epävarmaksi jäänyt voitto sen
kautta olisi melkoisesti kallistunut ruotsalaisten puolelle.

Kustaa III:n luontainen jalous ei sallinut hänen purkaa närkästystänsä
viattomalle pikaviestin tuojalle. Pojan ujostelematon käytös miellytti
häntä, ja hän näki hyväksi muutamin armollisin kysymyksin tiedustella
pienen sanansaattajan elämänvaiheita.

Seisoen kuninkaaseen päin kääntyneenä, toinen polvi nojaten ajurin
istuimeen, kertoi Lennart Croneld -- hevosten täyttä karkua juostessa
-- suuria kursailematta lyhyen elämäkertansa. Hänen isänsä, vanha
virkaeron saanut majuri, asui pienellä tilallansa Kerimäen pitäjän
rajalla Savossa ja oli menettänyt varansa muutaman rautaruukin
perustamisyritykseen. Vanhoilla päivillään oli majuri mennyt uusiin
naimisiin, ja hänen toinen puolisonsa hoiteli häntä nyt, kun pojat,
Detlof, uusmaalaisväen kapteeni, ja Lennart, savolaisjoukon kersantti,
olivat ruvenneet kuninkaan palvelukseen. Kun nyt hyvällä syyllä voitiin
odottaa jotakin tehtävää rajan puolella ja kun isänkoti oli vaarassa
joutua vihollisten käsiin, ei Lennart salannut sydämensä harrasta halua
päästä mitä pikimmin omaan joukkoonsa palvelemaan.

-- Tahdomme pitää huolta siitä, että sinun vilpitön toiveesi toteutuu,
vastasi kuningas, armollisesti nyökäyttäen päätään. -- Isäsi on kelpo
sotilas, ja olen vakuutettu, etteivät pojat ole huonompia.

Hevosia vaihdettaessa Sipoossa, kolmen penikulman päässä Helsingistä,
hyppäsi Lennart Croneld alas, riensi nuolena talliin ja valitsi parhaan
hevosen, jota juuri aiottiin taluttaa kuninkaan vaunujen eteen.
Kuninkaallisen majesteetin palveluksessa oleva sanansaattaja, siinä ne
taikasanat, jotka voittivat kaikki estelemiset, semminkin koska oli
nähty pienen viestimiehen saapuvan ajajan istuimella kuninkaan omissa
vaunuissa. Vanha rakuunan satula lisäksi, ja asu oli täydellinen hänen
jatkaakseen ratsastustansa.

Ennenkuin kuninkaan hevoset vielä oli ehditty valjastaa, astui pikku
kersantti esiin, tervehti sotilaan tavoin ja kysyi, mitä kuninkaallinen
majesteetti käskisi viedä vastaukseksi kirjeeseen.

-- Vastauksen tuon minä itse, sanoi kuningas, ja sinä saat sijoittua
kamaripalvelijan viereen.

-- Anteeksi -- sanoi nuorukainen rohkeasti -- minua käskettiin tuomaan
vastaus, ja hänen kuninkaallinen korkeutensa prinssi odottaa minua.

Kuningas hymähti taas. Sellaista varmuutta hän ei ollut tottunut
tapaamaan joka päivä.

-- Aiot siis ehtiä herttuan luo ennen minua?

-- Niin toivon, teidän majesteettinne. Ellen taita niskojani tiellä.

-- Ei mitään hullutuksia, minä varoitan. Mutta jos ehdit herttuan luo
ennen minua, niin sano hänelle... Osaatko selittää arvoituksia?

-- En, mutta jos teidän majesteettinne käskee...

-- Hyvä on. Sano Itä-Göötanmaan herttualle: _ruohon kasvaessa lehmä
kuolee_.

-- Se on tapahtuva. Onko teidän majesteetillanne muuta käskettävää?

-- On. Varo niskojasi!... _Allons_, lähtekäämme!

Vaunut lähtivät liikkeelle, ajaja läiskäytti piiskaansa, mutta
ennenkuin kuninkaan ajoneuvot ehtivät ulos portista, ratsasti Lennart
Croneld jo täyttä neliä kappaleen matkan päässä maantiellä.

-- Kukapa uskoisi -- sanoi kuningas Ehrenströmille -- tuon syntyneen
_dans les deserts de Savolacs_, Savon erämailla, semmoisen kansan
keskuudessa, jota ei saada juoksemaan vähemmällä kuin että sytytetään
räjähdyskuula sen selän takana?

-- _Les betes trottent, les veaux dansent_,[7] vastasi kamarikirjuri.

Hovitapoihin kuului pitkän aikaa pitää suomalaisia
jonkinlaisina puolivilleinä, vaikka Sprengtportenin koulua käyneistä
henkivartijarakuunoista olisi pitänyt huomata aivan päinvastaista.

Keskellä valoisaa kesäyötä, kun hienoinen varjoharso tuskin oli
ennättänyt laskeutua Santahaminan kuusten tummille latvoille, ilmoitti
vahdissa oleva upseeri Fredrik prinssille, että iltapäivällä lähetetty
sanansaattaja oli palannut kuninkaalta saatuine vastauksineen.

-- Vihdoinkin! huudahti prinssi, joka lyhyen hallituksensa ajalla oli
ehtinyt oppia ainakin sen, että on levollisempaa nukkua valtikan _alla_
kuin sitä _kantaen_, kun käsi on heikko. -- Viivyit kauan! sanoi hän
tulijalle, joka astua kopisteli hänen eteensä aivan sellaisenaan kuin
hän oli hypännyt hevosen selästä.

-- Käsky oli: kahdessatoista tunnissa. Minä olen viipynyt neljänneksen
yhdeksättä, vastasi nuorukainen rohkeasti.

Nuo kahdeksan tuntia olivat tuntuneet prinssistä päivien pituisilta.

-- Vastaus! Anna tänne! huudahti hän.

-- Kuninkaallinen majesteetti käski minun tuoda sen suullisesti.

-- Suullisesti? Ja tuollaisenko lemmensanansaattajan, _postillon
d'amourin_? Kuninkaallisella majesteetilla on toisinaan kummalliset
oikkunsa. No, pitääkö laivaston lähteä?

-- En tiedä, teidän korkeutenne!

-- Poika, tahdotko saattaa minut raivoon? Mitä kuningas vastasi?

-- Hänen majesteettinsa vastasi: Sano Itä-Götanmaan herttualle: _ruohon
kasvaessa lehmä kuolee_.

Prinssi katsoa tähysteli pientä pikalähettiään. Vähinkin poikamainen
hymy suupielissä olisi tuottanut Lennart Croneldille, ellei juuri
perikatoa, niin ainakin mitä suurimman vaaran päästä vapaakyydillä ulos
ovesta ja joutua vartijoiden piestäväksi, ja sellaisen häväistyksen
jälkeen olisi hänen soturiuransa ollut kerrassaan lopussa, sillä
Fredrik prinssi luonteeltaan niin kiivas ja tuittupäinen, että hän
useammin kuin kerran oli solvaissut itse kuningastakin. Mutta
nuorukainen seisoi siinä niin järkkymättömänä, niin varmana ja totisena
kuin rumpukapula; ei vähintäkään vilpillistä ivanhymyn vivahdusta
näkynyt hänen rohkeilla kasvoillaan, ja se sai prinssin rauhoittumaan.

-- Missä tapasit kuninkaan? kysyi hän. Lennart kertoi, miten hän
kohtasi vaunut.

-- Mutta sittenhän on kuninkaallinen majesteetti muutaman
silmänräpäyksen kuluttua täällä.

-- Tuossa paikassa, mikäli minä tiedän.

-- Mitä järkeä oli sitten sinun lähettämisessäsi?

-- Teidän korkeutenne käskyn mukaan piti minun noutaa vastaus.

-- Sinä olet joko liian viisas veijari taikka Stedingkin alku, ja se
ajaa jokseenkin saman asian.

Pieni kersantti katsoi häntä suoraan kasvoihin silmääkään
räpäyttämättä.

-- Mene ja pane maata! sanoi prinssi voimatta kaikesta suuttumuksestaan
huolimatta pidättää nauruaan.

Kersantti Lennart Croneld marssi ulos. Prinssi kutsutti kapteeni
Croneldin, joka kuului hänen adjutantteihinsa.

-- Kelpo kohteliaisuuksiapa kuningas lähettää tuon poikanulikan, teidän
veljenne, tuomaan minulle! sanoi hän ja kertoi vastauksen. Täällä
Suomessa käytetään omituisia lausetapoja, ja kuninkaallinen majesteetti
elää maassa maan tavalla.

-- Minä en luule teidän korkeudellanne olevan valittelemista tuon
sananlaskun johdosta, vaan ennemmin Södermanlannin herttualla, vastasi
kapteeni. Kaitselmus varjelkoon mitään tapahtumasta suuramiraalille,
mutta jos niin onnettomasti kävisi, näyttää siltä kuin kuningas olisi
edeltäkäsin tahtonut miettiä jonkinlaisen hautakirjoituksen...

-- Ei, nyt te laskette leikkiä, hyvä Croneld! Mutta suoraan sanoen,
ystäväiseni, asiain näin ollen on minulla tuskin toivoa voida millään
tavoin auttaa teitä ja teidän ystäviänne. Mitä saatan tehdä hyväksenne?
Uusi kenraalinvirkani ei estä kuningasta sanomasta minulle
hävyttömyyksiä, ja räätäli, joka on sievistänyt vestmanlantilaiseni,
odottaa kärsimättömänä, milloin saan sotamarskinpalkkani. Nyt tulee
suuramiraali, kuten näette, ja ihastuttaa meitä voitollansa. Kansa
rupeaa kannattamaan sotaa ja teidän toiveenne menevät tuhat tulimmaisen
tietä.

-- Sallikaa minun muistuttaa, että voitto onkin pelkkä luulo,
armeijan tyytymättömyys sitä vastoin hyvinkin varma. Päälliköt ja
miehet nurkuvat ääneensä, että heidät laittomassa hyökkäyssodassa
lähetetään ilman ruokavaroja, vaatteita ja varustuksia kuin uhrit
teurastuspenkille. Ellei suostuta rauhaan ja valtiopäiviin, ottavat
upseerit joukoittain eronsa ennen kuin saattavat isänmaansa vaaraan.
Sota on loppuva tuskin alkuun päästyään, ja sen toimeenpanijat tuskin
välttänevät Lewenhauptin kohtaloa. Mutta valitettavasti riippuu rauha
keisarinnasta, eikä hän suinkaan siihen suostune asettamatta oman
turvallisuutensa vuoksi muutamia ehtoja, ja koska hän, kuten on syytä
otaksua, hyvin tuntee Suomen kansan yksimieliset toiveet, saattaa
tapahtua, että hän vaatii Suomen tekemistä itsenäiseksi, Venäjän
suojeluksen alaiseksi vallaksi.

-- Kaiken tuon olette te, hyvä kapteeni, sanonut minulle jo satoja
kertoja ennen, ja minä olen ollut kyllin heikko kuunnellakseni teitä,
kun toivoin voivani hyödyttää isänmaata. Mutta tiedätteköhän, että se,
mitä olette minulle puhunut, on hyvin valtiopetoksen tapaista, ja että
minä voisin vangituttaa teidät paikalla, ja silloin olisi päänne
jokseenkin löyhästi kiinni!

-- Tehkää niin, teidän korkeutenne! Vangituttakaa vain mies, joka
asiain ollessa nykyisellä kannallaan osoittaa teidän korkeudellenne
ainoan tien isänmaan pelastukseen! Mutta muistakaa, että minulla on
takanani armeija ja armeijan takana on kansa!

Prinssi, aina yhtä kiivas kuin epävakainen ja epäröiväkin, käveli
edestakaisin huoneessa kahden vaiheilla, sillä hän oli suuttunut
kuninkaaseen ja pelkäsi ehkä samalla myöskin joutuvansa syylliseksi
kuuntelemalla tuumia, jotka miellyttivät hänen turhamielisyyttään,
mutta kauhistuttivat hänen parempia tunteitaan.

-- Kuka takaa -- sanoi hän -- ettette ole kuninkaan ostama vakooja? Vai
miten on selitettävä, että uskallatte puhua minulle noin?

-- Teidän korkeutenne, jos tahtoisitte kysyä ensimmäiseltä upseerilta,
ensimmäiseltä aatelismieheltä, jonka tapaatte kadulla, on hän sanova
teille samaa kuin minäkin, jos hän on suorapuheinen.

-- Hyvä, hyvä, minä uskon teitä. Voittehan ymmärtää asemani, miten olen
joka haaralta vakoilijoiden ympäröimä! Mutta tämähän vasta on
kauhistus! Pelastaa valtakunta ilmikapinalla sota-aikana! Luulla
olevansa vihollisen vallassa, vaikka vielä ollaan voittamattomina! Mitä
puhutte Suomen kansan yksimielisistä toivomuksista! Olen luullut
suomalaisia uskolliseksi kansaksi.

-- Niin he ovatkin, mutta oman käsityskantansa mukaan. Heidän
mielestään Suomi nykyisessä tilassaan on vain taakaksi Ruotsille, joka
muka sen tähden sekaantuu alinomaisiin sotiin, kun taas Suomi itse
joutuu turmioon, sortuu eikä sen varallisuus koskaan pääse vakavalle
kannalle. Itsenäisenä tulisi se sitä vastoin puolueettomaksi alueeksi,
molempien pohjolan suurvaltojen rajamuuriksi ja siten turvaisi
onnellisesti Ruotsin itärajan.

-- Venäjän suojeluksen alaisena!

-- Joko -- taikka! Kas siinä teidän korkeutenne, siinä on teidän
kutsumuksenne ja se kunniallinen toimenne, jolla voittaisitte Ruotsin
kiitollisuuden, nykyajan ihmettelyn ja tulevaisuuden ylistyksen!
Ottakaa vastaan Suomen kruunu! Siten säilytätte kaikkien tämän maan
ruotsalaisten mielisuosion ja maa pysyy edelleen Ruotsin uskollisimpana
liittolaisena. Jos ette ota sitä vastaan, on teidän korkeutenne jättävä
vapaan vaikutusalan venäläisille, ja silloin Suomi erotessaan, mikä on
kohta aivan välttämätöntä, on empimättä valitseva jonkun prinssin, joka
on sukua keisarilliselle perheelle.

-- Oletteko siis aivan varma, että sellaiset ajatukset ovat yleisiä
Suomen kansassa?

-- Jos teidän ylhäisyytenne kansalla tarkoittaa sen valistuneita ja
valtiollisia asioita ymmärtäviä miehiä, toisin sanoen maan ensimmäistä
säätyä, niin luulenpa olevani varma siitä. Väkijoukot seuraavat nyt,
kuten ainakin, esimerkkiä, mikä heille annetaan, ja miksi he eivät sitä
tekisi, kun se on heidän oma etunsa? Ja sitä paitsi pidetään kyllä
huolta siitä, että kolme aatelitonta säätyä vapautetaan kaikista
hallitushuolista ja että he tyytyvät luonnolliseen tarkoitukseensa,
tekemään työtä, maksamaan, palvelemaan ja tottelemaan.

-- Sanokaa minulle suoraan: ettekö ole tuota kaikkea saanut
Sprengtportenin suusta? Olen näkevinäni ketun käpälän pistävän esiin
myyrän käytävistä.

-- Sanokaa pikemmin jalopeuran kynnen, jalopeuran, jonka vanhan luolan
lähellä teidän ylhäisyytenne nyt oleskelee. Myönnän aivan suoraan, että
minulla oli kunnia aloittaa sotilasurani kenraali Sprengtportenin
johdolla Savossa, ennenkuin hänen ansioittensa huono palkka pakotti
hänet lähtemään isänmaastaan. Koska hän suvaitsi suosia minua enemmän
kuin muita ja minä olen mielissäni siitä, että voin lukeutua hänen
uskollisimpain oppilaittensa joukkoon, en kiellä näiden aatteiden
olevan alkujansa hänen omiaan; mutta nykyjään ovat ne koko suomalaisen
aateliston, joka on teitä kauan pitänyt Suomen tulevana vapauttajana ja
Ruotsin hyvänä haltijana.

-- _Eh bien_, no hyvä, mitä vaaditte sitten minulta?

-- Emme ensi aluksi muuta kuin teidän armollista ja luotettavaa
suostumustanne. Me toimimme. Teidän korkeutenne saa korjata hedelmän,
kun se on kypsä putoamaan puusta.

-- Oh, tuo kaikki on pelkkää haavetta!

-- Kuukauden kuluttua teidän ylhäisyytenne ajattelee toisin. Silloin
teidän ylhäisyytenne näkee, ettei kuninkaan pilkka ollut aiheeton.

Prinssi punehtui; piikki pisti tarkoitettuun paikkaansa.

-- Niin, kuulkaahan, -- sanoi hän, tuo ajattelematon pistolause ei saa
päästä kulkupuheeksi. Sanokaa veljellenne, että hän pitää suunsa
kiinni, ellei hän tahdo, että teljetytän hänet sellaiseen paikkaan,
mihin ei päivä paista eikä kuu kumota. Hänellä on ikäisekseen
jommoinenkin taipumus viisastelemiseen.

-- Minä joutuisin epätoivoon, jos hän olisi tullut pahoittaneeksi
teidän ylhäisyyttänne. Hän on tullut äskettäin puolivillinä erämaasta,
missä hän on imenyt itseensä koko joukon moukkamaisuutta ja orjallisia
ajatustapoja isäni luona, joka on kuningasmielinen _à tout prix_,
kaikin puolin. Hänen puolustuksekseen saatan vain sanoa, että hän on
suorapuheinen kuin naulavasara. Jos teidän korkeutenne on armollinen ja
suo anteeksi hänen tyhmyytensä, tahdon koettaa parastani kasvattaakseni
häntä parempiin tapoihin. Sentähden juuri olenkin kutsuttanut hänet
tänne enkä aio päästää häntä takaisin erämaahan.

-- _C'est bien_, hyvä on. Saanen toiste tilaisuutta puhua haaveistanne.
Kuuletteko? Juuri _haaveistanne!_ Varokaa päätänne, kapteeni Croneld!
Ja muistakaa tarkoin, että vaikka olenkin sallinut teidän puhua enemmän
kuin olisi pitänyt, niin se on tapahtunut ainoastaan joutohetken
huviksi; mutta mitään lupausta en ole teille antanut, en mitään
lupausta. Toimikaa omalla uhallanne; peli on hyvin rohkeaa; älkää
syyttäkö minua, jos menetätte valetukkanne! Ymmärrättekö?

-- Täydellisesti, teidän korkeutenne.

-- _Au revoir_, näkemiin, kapteeni.

Tämä keskustelu, joka antoi horjuvalle Fredrik prinssille uutta
miettimisaihetta, oli tuskin loppunut, kun käskyläinen saapui täyttä
karkua kiitäen ja ilmoitti kuninkaan tulon.

Jos voi luottaa ihmisten puheisiin, ei kohtaus kuninkaallisten
veljesten kesken ollut kovinkaan hellä, ja siitä jäi kummankin mieleen
kirvelevä katkeruus. Kärkäs huhu sai paljon kertomista siitä, miksi
saaristolaivasto toimetonna kuunteli Suursaaren tykkien jyrinää.
Eversti Anckarsvärd sai ensiksi syyn niskoilleen; sitten prinssi
selitti Tollin ja Rajalinin kieltäneen lähettämästä laivastoa, ja
vihdoin arvasivat muutamat oikeana syynä olleen noiden sitten niin
kuuluisiksi tulleiden Anjalanmiesten kuiskutukset, jotka hyrisivät kuin
sääskiparvi Fredrik prinssin korvissa.

Tuossa, jo silloin lukuisassa ja vähän myöhemmin sangen mahtavassa
puolueessa ei Suursaaren meritaistelu herättänyt läheskään yhtä suurta
ihastusta kuin muualla Ruotsissa ja Suomessa. Ei mikään olisi noista
herroista ollut vähemmin suotavaa kuin voitto, ei mikään mieluisempaa
heidän suunnitelmillensa kuin ratkaiseva tappio. Niihin sekaisiin
tunteihin tuli vielä lisäksi se, että maaväki vanhastaan kateellisena
suosittua laivastoa kohtaan koetti parhaansa mukaan halventaa Ruotsin
aseiden menestystä, kieltää itse urhoollisuudeltakin ansaitun arvonsa
ja moittia katkerasti kaikkia määräyksiä.

Suursaaren taistelu ei ollut voitto eikä tappio. Kaksi vanhaa
kisaveljeä oli tarttunut toinen toistaan vyötäisiin: toinen kadotti
lakkinsa, toinen kenkänsä, ja erotessa oli kummallakin naarmuja. Mutta
päästä selkäänsä saamatta oli toiselle jo yhtä outoa kuin toiselle
lähteä ottelusta voittajaksi tulematta; ja vaikka kiitosvirttä
veisattiin samoin Pietarissa kuin Tukholmassakin ja vaikka Venäjän
laivasto pian palasi Helsingin läheisyyteen piirittämään Ruotsin
laivastoa, jolta puuttui tarvepuita vahinkojen korjaamiseen, piti
kuningas Kustaa sen suurimpana voittonaan, että hänen sinikeltainen
lippunsa oli vihdoinkin taas liehunut korkealla muinaisen
urhoollisuuden raikkaassa tuulessa.

Sydämellinen ja hellä oli hänen yhtymisensä Kaarle herttuan kanssa,
joka taistelun jälkeisenä päivänä palasi Helsinkiin pahoin pideltyine
laivoineen ja sotasaaliina yksi venäläinen alus. Ei koskaan ennen eikä
sen jälkeen ole näitä toisistaan välinpitämättömiä veljessydämiä
yhdistänyt suurempi harrastus kuin nyt, kun toisen kunnia oli toisen
ikävöity etu, ja kuningas, joka inhosi tupakansavua, olisi, jos niiksi
olisi tullut, julistanut valtiopalladiumiksi piipun, jota herttua
poltti taistelun aikana päällikkölaivan Kustaa III:n kannella.

Haavoittuneet sijoitettiin osaksi kaupunkiin, osaksi linnoitukseen,
vangit lähetettiin Ruotsiin, voitonmerkit vietiin Amfion-nimiselle
laivalle, jossa kuningas asui koko ajan Helsingissä ollessaan.
Heinäkuun 21. päivänä vietettiin laivastossa, kaupungissa ja linnassa
hyvin komeasti ja ylistysvirsin kiitosjuhla, joka oli kauan
paikkakunnan aikakirjain loistokohtana. Voitonmerkit vietiin Amfionista
maalle ja kannettiin juhlakulkueessa vanhaan puukirkkoon, joka oli
samalla paikalla, missä nyt on Suomen yliopiston kirjasto pyöreine
kupukattoineen ja kauniine pylvässaleineen. Tuon vuonna 1727 rakennetun
ja täsmälleen sata vuotta senjälkeen puretun kirkon -- samoin kuin sen
Tukholmassa olevan esikuvan ja monen muunkin Ruotsin ja Suomen kirkon
-- otsikosta kuvasti kummallinen jumalan- ja kuninkaanpalveluksen
sekoitus. Alttarin yläpuolella upeili näet auringon nousu, "elävästi
siveltimellä kuvattuna", ja sen alla seuraava kirjoitus latinaksi:

_Jehovah, Sinä olet oleva valoni, elämäni, lääkkeeni! Ulrika, Sinä olet
oleva kaunisteeni ja loistava nimeni!_

Mutta sen alle oli nöyrästi porvarillisella ruotsinkielellä kirjoitettu
seuraava varoitus:

    _Sä vanha syntis poista, kaupunki Helsingin,
    Jottei sun purtes särkyis viel' kerran kareihin._

Siinä kirkossa, samassa, jossa suomalaiset ja ruotsalaiset sotilaat
vuonna 1742 valittivat maansa häpeää ja onnettomuutta -- jossa
kesäkuussa 1752 kuningas Adolf Fredrik polvistuen kiitti
Kaikkivaltiasta onnellisesta matkasta meren yli -- siinä esiintyi nyt
kuningas Kustaa III loistavan seurueensa ympäröimänä, lasketti
voitonmerkit alttarin juureen ja piti erään kauniita, hyvin mietityitä
puheitaan kiittäen siinä erittäin Kaarle herttuaa saadusta voitosta ja
suuresti ylistäen laivaston urhoollisuutta. Helsingin hyvänsävyiset
porvarit vuodattivat kyyneliä liikutuksesta; he eivät oikein tienneet,
mitä heidän olisi ollut eniten ihaileminen: kuninkaan liikuttavaa
puhettako, hänen miellyttävää olentoansa vai hänen loistavaa,
burgundilaista silkkitakkiansa, moniväristä sulkatöyhtöänsä ja
kenkiänsä sekä niiden punaisia nauhoja ja hopeasolkia. Useimpain
hartauden laita lienee ollut niin ja näin; mutta vanhat, jotka vielä
muistivat vuoden 1742, kiittivät sydämessään kaitselmusta, joka taas
monen masennuksen jälkeen oli suonut heidän maansa ja heidän itsensä
nähdä uuden voitonpäivän.

Jumalanpalveluksen päätyttyä oli sotaväen katselmus -- samalla
paikalla, missä Kustaa III nyt historian omana on yliopiston saleissa
-- ja kuningas teki joukkojen edessä monta ritariksi. Silloin tapahtui
jotakin, mitä siihen aikaan pidettiin valtiolle tärkeänä tapauksena,
nimittäin että kuningas perusti uuden arvon miekkatähdistössä, ison
ristin ritariston, ja tuo uusi kunniamerkki annettiin ensi sijassa
suuramiraalille sekä sitten päälliköille, jotka olivat osoittaneet
taistelussa suurinta urhoollisuutta. Amiraalikunnan kaikki upseerit
saivat arvoasteen ylennyksen, joka suosionosoitus ei suinkaan ollut
omiaan lepyttämään maajoukkojen paisuvaa kateutta ja tyytymättömyyttä.

Kuningas oli mitä parhaimmalla tuulella; hän ei näkynyt aavistavan,
mitä ukkospilviä kohoili itse voiton kätköstä. Juhlamenojen päätyttyä
hän ratsasteli rivien edessä, puhutellen milloin ylhäisiä milloin
alhaisia. Kaikille riitti häneltä armollinen sana, suosiollinen
hymyily, ja hänen viehätysvoimansa ilmeni siinä, että monikin, joka
sekä ennen että jälkeenpäin kuunteli panettelemisen kuiskeita ja
kavalluksen salaisia vehkeitä, olisi sinä hetkenä ollut valmis
vuodattamaan lämpimimmän sydänverensä kuninkaan ja maan puolesta.
Petturien väijyvät katseet synkistyivät tällä kertaa, kun he näkivät
sotamiesten teeskentelemättömän uskollisuuden, ja tuskinpa kuului,
kuninkaan ratsastaessa ohi, useampia kuin yksi noita kavalia
kuiskutuksia, jotka muuten olivat heidän tavallisina tunnussanoinaan:
_ilveilijä!_

Niin hiljaa kuin se sana lausuttiinkin, tapasi se kuitenkin kuninkaan
tarkan korvan, hänen juuri sivuuttaessaan Fredrik prinssin esikunnan.
Hän katsahti sinnepäin, ja oli kuin pilvi olisi varjostanut hänen
suuria, kirkkaita silmiänsä, mutta sitä kesti ainoastaan kymmenes osa
sekuntia. Heti hänen kasvonsa olivat taas lempeät ja säteilevät
niinkuin ennenkin, ja hän ratsasti edelleen, näyttämättä ollenkaan
välittävän noista tyhjään ilmaan lausutuista äänistä.

Ratsastaessaan Pohjanmaan rykmentin ohi, johon oli lisätty pieniä
joukkoja muistakin osastoista, hän huomasi pienen kersantin, jonka
suora, miehekäs ryhti veti puoleensa hänen armollisen katseensa.

-- _Voilà, mon prince, votre petit postillon!_[8] lausui hän iloisesti
Fredrik prinssille, joka ratsasti hänen sivullaan.

Prinssi rypisti kulmakarvojaan, mutta katsoi parhaaksi olla tuntematta
kiusallista sanansaattajaansa.

-- Minä muistelen -- jatkoi kuningas -- pojan pyytäneen eräänlaisena
suosionosoituksena, että hänet lähetettäisiin omaan pataljoonaansa.
Olkaa hyvä, antakaa jo huomenna siirtämiskäsky. Ja sinä siinä, _mon
brave compagnon_, urhoollinen toverini, laittaudu Savonlinnan
tykkienpaukkeeseen kasvamaan muutamaa tuumaa pitemmäksi; siellä saat
suorittaa ensimmäiset opinnäytteesi. _Attendez_ -- haluaisit ehkä
pariksi päiväksi päästä vanhaa isääsi tervehtimään? Sinä saat tehdä
niin; Hastfehr tulkoon sen aikaa toimeen ilman sinua. Sano minulta
terveisiä isällesi, majuri Croneldille, ja käske hänen pitää raja
puhtaana vakoojista. Tiedän ilahduttavan häntä, tuota vanhaa rehellistä
sielua, että hän saa vielä olla kuninkaalleen hyödyksi. _Au revoir, mon
ami_, näkemiin, ystäväiseni, kunnes ansaitset olkalaput.

Kersantti Croneld seisoi jäykkänä ja suorana rivissä, sanaakaan
vastaamatta, mutta hänen kiitollinen katseensa ilmaisi kyllin selvästi,
että kuningas oli saanut hänestä lisää yhden, kuolemaan asti uskollisen
soturin. Ja tuohon äänettömään vastaukseen tyytyen yksinvaltias
ratsasti edelleen lausumaan muutamia lempeitä sanoja lähinnä seisoville
upseereille.

Seuraavana päivänä haudattiin Helsingissä soturikunnioituksin ja
samaan hautaan kolme Suursaaren taistelussa kaatunutta urhoa:
everstiluutnantti kreivi Baltzar Horn, varapäällikkö Fust ja eräs
nuorempi Horn. Eversti Modée piti ensinmainitulle kauniin puheen, joka
nosti lukuisassa katselijajoukossa kyyneleet monien silmiin, ja sitten
annettiin vainajan miekka hänen nuorelle pojalleen. Ei ole mitään
patsasta enää osoittamassa tuota Suursaaren muistoa Helsingin vanhalla
hautausmaalla; nykyinen polvi ei tunne eikä muista edes paikkaakaan,
missä kaatuneet lepäävät. Kuolleet häipyvät nopeasti menneen ajan
varjoihin, ja sama Suomi, joka on rakentanut Turkuun muistopatsaan
kuusitoista vuotta myöhemmin kuolleelle Porthanille, etsiskeli vielä
muutamia päiviä sitten ennen unohtunutta paikkaa, missä hänen luunsa
olivat isänmaan kätkössä.



3. SAVON ERÄMAAT.


Suomalaisten vanhoissa runoissa kerrotaan, kuinka Ilmatar, ilman ihana
tytär, ikävystyttyään yksin elämään autiossa avaruudessa, laskeutui
meren aalloille, missä hän ajelehti itätuulen tuudittamana pitkiä
matkoja tehden seitsemänsataa vuotta. Silloin tuli lentäen lintu,
soreasiipinen sotka, näki Ilmattaren olkapään ylenevän aallosta ja
luuli sitä kukkaisaksi saareksi. Tuolle saarelle sotka muni munansa;
mutta Ilmatar, joka tunsi olkapäätään kuumentavan, värähytti itseään
äkisti, munista vierähti yksi veteen ja murtui muruiksi. Sen ylisestä
puolesta tuli taivas, alisesta puolesta maa, sen ruskuaisesta muodostui
aurinko, valkuaisesta kuu, sen tummemmista pilkuista syntyivät taivaan
pilvet ja kirkkaammista täplistä tähdet. Yhdeksän kesän kuluttua
Ilmatar kohotti kätensä aalloista ja alkoi luoda maita. Missä hän kättä
käännähytti, siihen ylenivät rannat, niemet ja saaret, kussa hän
pohjasi jalalla, siihen muodostuivat lahdet ja ulapat, vuoret, tasangot
ja vihreät niityt, mutta kussa hän vedessä kuplistihe, siihen syntyivät
syvänteet.

Näin häämöttävät meri ja vesi jo Suomen kansan vanhimmissa muistoissa
ensimmäisenä, alkuperäisenä aineena, joka jo oli olemassa ennen
mannermaata, vieläpä ennen taivaan tähtiäkin. Meren aavoilla ulapoilla
ajelehti vanha Väinämöinen ja nousi sieltä laulamaan maan lapsille;
mereen upposi hänen ensimmäinen rakastettunsa; merestä, hauen luista
hän sai aineet ensimmäiseen kanteleeseensa; meren rannalla asui
Lemminkäinen päässä niemen terhenisen; sinne Ilmarinen pajansa laati;
aaltoihin juoksi luonnotarten musta maito, josta rauta syntyi, ja
veteen kirposi pilvistä jumalten kipinä, josta tuli luotiin.

Kuten muinoin luultiin meren aaltojen kuohun heijastuvan pilvissä ja
aiheuttavan revontulet, siten kuvastuu alinomaa meren ja veden kajastus
suomalaisen muuten järkähtämättömässä ja vuorenlujassa mielessä ja
synnyttää laulun. Vetten varsilla asuva kansa laulaa mielellään; mutta
missä ei vesi huuhdo autiota kangasmaata -- sellaisia kankaita ei ole
monta Suomessa -- siellä vaikenee itse luontokin, siellä on Väinämöisen
kantele kieletön ja mykkä. Mitä kauemmaksi tullaan itäänpäin, sitä
tiheämmässä ja sitä suurempia järviä siintää kaikkialla; sitä
raikkaammiksi ja soinnukkaammiksi käyvät kansan laulut. Päijänne on
laajempi ja syvempi kuin ihana Näsijärvi; Saimaa on suurempi ja
myrskyisempi kuin syvä Päijänne, mutta suurin, syvin ja myrskyisin
näistä kaikista on Laatokka, jonka louhikkoiset rannat ovat saaneet
kuulla Suomen laulun vanhimmat sävelet.

Tuolla puolen Venäjän rajaa asuu joukko karjalaisia, ja heidän
keskuudessaan käy taru "Suomensaaresta". Kun Vienanmeren aallot
virtailivat Suomenlahteen sen vesiperäisen alangon yli, jossa nyt on
Laatokka ja Äänisjärvi monine veljesjärvineen ja lisävesineen, silloin
oli kaikki läntinen maa -- Ruijan ja Suomen sydänmaa, jotka Maanselkä
sitoo toisiinsa -- saarena. Mutta kun maa kohosi, kun meri vetäytyi
pois ja Ruija yhtyi Suomen kautta Vanhan maailman mantereeseen,
muuttuivat Suomen sydänmaat ja itäinen osa saaristoksi, jonka vertaista
on harvassa, tuskinpa missään maan paikassa. Suomea ympäröi neljä merta
-- sillä syystä kyllä puhuu kansa _Laatokan merestä_ -- vieläpä on
viides sen omassa povessa. Mutta tuo viides, suuri välkkyvä hopeapeili
on tuhansina muruina -- alkuaine, emo luonnotar, joka synnytti Suomen
ja vielä sulkee tyttären syliinsä vahvoilla käsivarsillaan, on jättänyt
tuhansia suutelon jälkiä lapsen kauniille kasvoille. Ahoja ja järviä,
salmia, lahtia, saaria, niemiä ja selkiä -- tummia, pyöreitä mänty- ja
kuusikukkuloita, mäen takana uusi vesilakeus -- järven takana kaski,
peltotilkku, töyräällä yksinäinen talo -- kauempana korkea, kapea harju
koivuineen, tuomineen tai pihlajoineen ja harjun takana taas monin
lahdelmin kiertelevä hopeanhohtava selkä -- semmoinen on Suomen sisin,
ja sellaiset ovat Savon erämaat, joista Kustaa III sanoi Armfeltille
Drottningholmassa: "_mais il faut avoir le diable au corps, pour
quitter toutes ces aisances ici et s'enfoncer dans les déserts de
Savolacs_".[9]

Uudenkaupungin rauha lohkaisi Ruotsin Suomesta Laatokan koko pohjoisen
ja läntisen rannikon sekä Karjalan suuret sisäjärvet. Turun rauha
riisti vielä sen lisäksi Saimaan eteläiset vedet ja teki ne Venäjän
järviksi. Puumalasta Savossa kävi 1743:n vuoden raja melkein suoraan
pohjoista kohden Rantasalmelle, katkaisi sitten itäänpäin kulkien
Haukiveden laajan selän ja jatkui etelää kohti Kerimäen pitäjän ja
Puruveden halki 1721-vuotiseen Venäjän rajaan. Siten Ruotsista
lohkaistuun alaan kuului keskiosa Saimaan suurta vesijaksoa; se oli
muodoltaan katkaistun särmäkartion kaltainen ja sen keskipaikoilla oli
vähäinen, Venäjän linnoitus, Savonlinna.

Kun venäläinen alue siten kiilan tavoin tunkeutui Ruotsin alueeseen,
tapahtui 1788:n vuoden sodan aikana, että niiden, jotka tahtoivat
kiilan läntiseltä puolelta kulkea Ruotsin-Suomeen Savonlinnan
itäpuolelle, täytyi tehdä pitkä kierros, elleivät mieluummin tahtoneet
kulkea vihollisen alueen poikki. Mutta koska kierrosten teko ei ole
suomalaisen luonteen mukaista silloin, kun vain saatetaan päästä suoraa
tietä perille, katsoivat useimmat paremmaksi olla pitämättä lukua
vihollisen valppaudesta ja purjehtivat keveillä pursillansa järvien yli
vastakkaiselle Ruotsin alueelle -- jota uhkatyötä kuitenkin suuresti
helpotti se, että kaikkialla rannoilla asui maamiehiä, jotka siksi
äskettäin olivat joutuneet toisen valtakunnan alamaisiksi, etteivät
voineet olla salaa suosimatta entistä esivaltaansa.

Liikettä jatkui siis Saimaan vesillä koko sodan ajan suureksi kiusaksi
ja haitaksi venäläisille, jotka siten näkivät ympärillään alinomaa
vilisevän kutsumattomia vakoojia ja rohkeita sissejä. Kun lisäksi
heidän uusi rajansa Suomessa kulki halki väestön, jota eivät mitkään
rajaviskaalit, etuvartijat tai tullikamarit voineet saada luopumaan
entisestä keskinäisestä yhteydestä, niin saattoi ainoastaan se velttous
ja hyvän tahdon puute, josta ruotsalaiset ja suomalaiset päälliköt
tämän sodan alussa olivat tunnettuja, tehdä tyhjiksi ne lukemattomat
edut, joita Ruotsin aseilla semmoisten rajasuhteiden vallitessa olisi
pitänyt olla.

Eräänä kauniina iltana heinäkuun lopulla vuonna 1788 laski pienoinen
purjevene Punkaharjun läntiseen rantaan. Veneestä nousi maihin kaksi
miestä -- tai oikeammin puolitoista, sillä nuorempi heistä oli tuskin
lasta parempi -- he kiittivät kolmatta, joka jäi paikoilleen purren
perään, ja pistivät juomarahan hänen käteensä; sitten vene lähti taas
rannasta ja suuntasi matkansa ulapalle, hiljaa ja salaperäisesti
niinkuin oli tullutkin.

Molemmat maalle nousseet kiipesivät sitten kuusien ja katajien
peittämää harjun rinnettä ylöspäin, pääsivät harjannetta pitkin
koukertelevalle maantielle ja katselivat varovasti ympärilleen. Kun ei
mitään epäiltävää näkynyt lähistöllä, alkoivat he astua tietä myöten
pohjoista kohti.

Kaikista ihanan Suomen hurmaavista järviseuduista on Punkaharju kenties
kaikkein kaunein ja viehättävin. Tuo puolen penikulman pituinen ja
melkoisen korkea luonnon vihreä ajatusviiva on samalla niin kapea, että
tie monessa kohden täyttää koko sen hieman mutkistelevan harjanteen, ja
niin jyrkkä, että syvyys huimaisi, ellei luonnollisina käsipuina
molemmin puolin olisi mitä ihanin puisto. Noiden huojuvien puunlatvain
yli siintää kahden puolen ihania, laajoja näköaloja, suuria metsäisten
kukkuloiden ympäröimiä järviä satoine viheriäisine saarineen: idässä
Puruvesi, lännessä Pihlajaveden ulapat; niiden molempain vesi on niin
kristallinkirkasta, että näkinkengät ja kirjavat kivet hohtavat
hiekkapohjasta. Punkaharjua on verrattu suunnattomaan, levitetyin
siivin poikasineen uivaan vesilintuun. Sillä lähellä sen kupeita ja
samansuuntaisina on rivi pieniä, aivan kapeita harjanteita, joiden
komealatvaiset puut kuvastuvat veteen, ikäänkuin luonto olisi ensin
leikitellen suunnitellut joukon pienoismalleja, ennenkuin se rohkeni
ulottaa pitkän, uljaan ja korkean siltansa rannasta rantaan.

Tämän kertomuksen aikana ei Punkaharju vielä ollut lohkaistu
kruununpuistoksi. Niistä huvihuoneista, ravintoloista ja majataloista,
jotka siellä tarjoavat matkamiehelle lepoa ja virvoitusta, ei silloin
vielä ollut mitään nähtävissä. Kasken savu, lehmän kellon kilahdukset,
jonkin vuohiparin määintä ja pienen torpantuvan katto kaukana koivujen
välissä olivat ihmisasuntojen ainoat havaittavat merkit.

Molemmat matkamiehet -- jotka tunnemme kersantti Croneldiksi ja hänen
isänsä vanhaksi korpraaliksi, _Turkiksi_ -- eivät näyttäneet ollenkaan
välittävän seudun kauneudesta, vaan jatkoivat matkaa niin nopeaan kuin
korpraalin kankeat koivet suinkin kykenivät köntystämään eteenpäin. Se
ei liene sittenkään hänen nuoren seuralaisensa mielestä käynyt kyllin
sukkelasti, sillä kersantti juoksi vähän väliä kappaleen matkaa edelle,
katseli puiden väliin, tarkastellen, onko tie vapaa, ja pysähtyi sitten
kärsimättömänä odottamaan kumppania, joka alinomaa jäi jälkeen.

Mutta korpraali Turkin tapana ei ollut huomata vähiä viittauksia, kun
oli kysymys jalkojen liikuttamisesta. Punaisen koirannahkalakin alta,
joka pysyi hänen harmaalla tukallansa yhtä järkkymättömänä sekä kesällä
että talvella, katselivat yhtä järkkymättömät, pystynenäiset ja
ahavoituneet kasvot, joiden huomattavana ominaisuutena oli juuri se,
ettei niihin mikään vaikuttanut. Nimensä hän oli saanut niin
ihmeellisellä tavalla, ja tapaus kuvaa niin sattuvasti miehen
luonnetta, että se ehkä on mainitsemisen arvoinen, semminkin kun se oli
korpraalin ainoa sotainen teko ja, mikäli tiedetään, ainoa työ, minkä
hän eläissään oli toimittanut oikein höyrykonevauhdilla.

Hän oli hartiakas, kuusi- tai seitsentoistavuotias vetelys, nimeltään
mikä lieneekään ollut, lähtiessään ensi kertaa sotaan kuorma-ajuriksi
Wrangelin joukkoon vuonna 1741. Hyökkäystä odotellen oli armeija
leirissä Lappeenrannan edustalla, mutta Turkki pakeni kuormineen linnan
turviin. Katseltuaan vähän aikaa taistelua valleilta Turkki luuli
nähneensä kyllikseen ja meni, väsyneenä selkäsaunoistaan ja puuhistaan,
makaamaan renkituvan penkille. Myöhemmin illalla hän kuuli jotakin
meteliä ympärillään ja piti parhaana ryömiä penkin alle, johon hän
uudelleen nukkui. Aamulla hän heräsi siihen, että joku kiskoi häntä
jaloista, ja huomatessaan vetäjän kalmukiksi hän ymmärsi, että kaupunki
oli joutunut hänen maatessaan vihollisen valtaan ja ryöstetty.
Varovaisuuttaan, vetäytymistään penkin alle, hän sai kiittää siitä,
että oli säilynyt ensimmäisestä verilöylystä, eikä hänelle sitten enää
tapahtunut mitään pahempaa kuin että hänet muutamien muitten surmasta
säästyneiden mukana ajettiin pistimen varrella ulos ja pakotettiin
auttamaan haavoitettujen korjuussa. Mutta kun Turkki poikamme
taistelutantereelta sattui löytämään suomalaisen vänrikin, jossa vielä
näkyi elonmerkkejä, katsoi hän turhaksi ruveta kantamaan häntä
venäläisten leiriin, vaan alkoi sensijaan taakka selässään astua
tallustaa metsää kohti. Venäläiset, joita oli vähän matkan päässä siitä
sadoittain, pitivät sitä tuiki vääränä tienä ja huusivat hänelle: stoi,
durak! seis, junkkari! Mutta koska Turkki ei ymmärtänyt venäjää, meni
hän tyynesti menoaan siihen suuntaan, jonka katsoi oikeaksi, kunnes hän
kuuli takanaan pamauksen toisensa jälkeen ja huomasi ilkeää suhinaa
korvissaan. Hänen parhaillaan ihmetellessä, mitä se merkitsee, tuli
luoti muita julkeampi ja sieppasi päästä lakin niin sievästi kuin hyvin
sivallettu korvapuusti. Tuo oli Turkin mielestä hieman liiaksi
hävytöntä; hän kääntyi ja näki kiväärin suun toisensa jälkeen
tuiskuttavan tultaan häntä kohti, venäläisten yhtenään huutaessa samoja
kohteliaisuuksiaan: stoi, durak! mitkä ainoat sanat hän sitten enää
muisti koko puhetulvasta. Silloin tuli kuorma-ajurille vihdoinkin kiire
ja hän alkoi juosta niin kovasti, ettei hän milloinkaan eläissään, ei
ennemmin eikä myöhemmin ole sellaista kyytiä juossut, kunnes hän
enemmän onnen kaupalla kuin taitonsa avulla pääsi metsään ja sai
taakkansa talteen, koska vihollinen, joka juuri silloin sytytteli
kaupunkia, ei liene katsonut maksavan vaivaa ajaa takaa niin itsepäistä
junkkaria.

Haavoitettu ei ollut kukaan muu kuin Croneld, joka sittemmin pääsi
majuriksi. Hän maksoi velkansa ensin ottamalla kuorma-ajurin
rengikseen, sitten panemalla hänet, vaikka hän ei ollutkaan
täysimittainen, sotamieheksi riviin, ruoskimalla hänet ihmiseksi ja
toimittamalla hänelle vihdoin virkaeron mukana kunniakkaan korpraalin
arvon sekä uskomalla hänelle nuoremman poikansa huolenpidon, ja sen
luottamusviran Turkki -- joka sai lyhennetyn, suomalaisten vääntämän
nimensä tuosta käsittämättömästä kohteliaisuudesta, _durak_-sanasta --
täytti uskollisesti ja huolellisesti, kuten hänen tapansa oli.

Kun sentähden kersantti Croneld Punkaharjulla rohkeni kehoittaa
ansiokasta korpraali Turkkia kiiruhtamaan askeleitaan, vastasi
korpraali Turkki maamiestensä usein tuollaisissa tilaisuuksissa
käyttämään tapaan, nimittäin hyvin ymmärrettävästi vaieten, ja
astuskeli harmaassa sarkatakissansa yhtä tyynesti kuin ennenkin,
lapikkaat kiitettävän säästäväisyyden mukaisesti -- selässä.

Kesäyön hieno hämärä alkoi verhota tuota upean ihanaa harjua, ja kuuset
lounaisella kaltaalla kävivät tummemmiksi, samalla kuin koillisella
rinteellä koivujen lehdet, jotka selvästi näkyivät öistä taivasta
vastaan, alkoivat tulla läpikuultaviksi ja kultahohteisiksi. Toiselle
puolen harjua lankeavan synkän varjon ja toisella puolen hohtavan
värivälkkeen vastakohta kävi yhä huomattavammaksi ja synnytti sellaisen
ihmeellisen valovaikutteen, joita ainoastaan pohjolan kesäöinä tapaa.
Hetkisen näytti Lennart Croneldista kuin vasemmalla puolen olisi yön,
kuoleman ja surun valtakunnat, oikealla taas aamun, elämän ja toivon
maailmat. Kaikki oli kuin unelmaa ja sanomattoman rauhallista; järvet
välkkyivät puiden välitse, kaste kimalteli ruohossa, tien punainen
hiekka näytti ruusunlehtien peittämältä, ja kaukana korkeimmassa
hongassa lauloi yksinäinen laulurastas erämaiden kaihoa.

Lennart hiljensi askeleitaan. Hän oli kunnioitettavan junkkarisuvun
kauttaaltaan terve, käytännöllinen vesa eikä suuriakaan välittänyt
tuntehikkaista unelmista. Mutta mitä lähemmäksi hän tuli isänsä kotia
sitä enemmän hän alkoi ajatella vanhaa isäänsä ja kaikkivaltiasta
emintimäänsä, Mustia, vanhaa talonkoiraa, ruskeata ruunaa, jolla ei
kukaan muu kuin hän osannut ratsastaa, ja mitä vanha Kaisa,
emännöitsijä, nyt sanoo, kun hänen kultapoikansa on saanut
sotilaspuvun. Kuinka olikaan, hänen ajatuksensa lensivät samassa Otavan
taloon, missä kamarineuvos Sivert asui järven toisella rannalla ja
mihin kesäisin oli mukava purjehtia. Lennart oli siihen asti luullut
sitä kotipitäjänsä paikkaa erikoisen merkilliseksi vain kamarineuvoksen
ajokoirain vuoksi; mutta nyt johtui hänen mieleensä, että hän kulkisi
Otavan veräjän ohitse yön aikaan eikä kenties ollenkaan saisi nähdä
pientä punaposkista, reipasta ja sinisilmäistä Betta Sivertiä
valkoisine kesäpukuineen ja punaisenkirjavine kaulahuiveineen, häntä,
joka ei koskaan pelännyt purjehtia Lennartin seurassa, tuulipa sitten
selällä kuinka kovasti tahansa. Kenties hän kaatuisikin sodassa
saamatta koskaan enää noukkia vattuja saarilta hänen kanssaan tai sotia
pihlajanmarjoilla, joita Betta erinomaisen taitavasti osasi napsauttaa
kädestänsä hänen poskilleen ja korvilleen. Omituista kyllä ei Lennart
Croneld ollut koskaan tullut sitä ajatelleeksi ennenkuin nyt, kun
laulurastas lauloi suloisesti kaukana Punkaharjulla!

Noista tyhmistä ajatuksista -- joiksi hän taas heti oli valmis
nimittämään niitä -- herätti nuoren sankarimme jonkinlainen murina,
joka oli olevinaan varoitusmerkki, ja kun hän kääntyi katsomaan
taapäin, näki hän ystävänsä korpraali Turkin kyyristyvän pensaan
kätköön. Lennart ei vitkastellut, vaan noudatti heti esimerkkiä ja
laskeutui pitkäkseen märkään ruohoon, ollen utelias tietämään, mikä
niin suuresti oli vetänyt hänen varovaisen kumppaninsa huomion
puoleensa.

Kohtapa kuuluikin hevosten juoksua, ja hän näki kolme karjalaista
rakuunaa, jotka ajoivat neliä pitkin tietä etelään päin. Itsessään ei
siinä ollut mitään erinomaista, sillä vaikka Punkaharju olikin
venäläisten aluetta, tiesi Lennart paroni Hastfehrin, joka piiritti
Savonlinnaa, lähettäneen etuvartijoita aina Punkasalmelle, harjun
eteläpäähän saakka, ja sieltä oli rakuunat luultavasti lähetetty
tarkastusmatkalle. Mutta heillä oli niin kiire ja he puhuivat niin
kiivaasti ohitse ratsastaessaan, että näytti kuin olisi ollut jotakin
tärkeää tekeillä tai kuin he olisivat olleet ajamassa takaa jotakin
heiltä pakoon päässyttä saalista. Ainoa, mitä Lennart saattoi erottaa
heidän puheestaan, oli _Sharp_-nimi, joka suomalaisen suusta kuului
_Sarppi_.

Sen nimen hän oli kuullut ennenkin, mutta missä? Eiköhän sen luutnantin
nimi ollut Sharp, joka usein oli käynyt hänen veljensä Detlofin luona
ja silloin ilmestynyt ja hävinnyt tavalla, joka ei oikein ollut
rehellisen Lennartin mieleen?

Rakuunat olivat silmänräpäyksessä ohitse, ja Lennart aikoi juuri nousta
matkaa jatkaakseen, kun hän kuuli hiljaista kahinaa polun vierestä,
joka vähän matkan päässä siitä vei järven rantaan. Hän jäi sentähden
paikoilleen, luullen ehkä ketun siellä väijyskelevän jotakin
puoliunista naarasmetsoa.

Ketun otaksutun, ruskean kuonon sijasta tulikin pensaista näkyviin
miehen pää, varovaisesti ympärilleen katsellen, ja mies, luullen vaaran
olevan ohitse, ryömi aivan hiljaa tien yli ja pyrki vastakkaiselle
rannalle.

Se oli Lennartin mielestä epäilyttävää. Jos mies on oikeilla asioilla,
miksi hän menee rakuunoita piiloon? Miksi hän kulkee tien poikki
hiipien ikäänkuin hänellä olisi paha omatunto? Ja mistä ratsastajat
puhuivat vastoin hiljaista tapaansa, niin innokkaasti ohi ajaessaan?

Ennenkuin nuo ajatukset vielä oikein olivat ehtineet selvitä Lennartin
päässä, hyppäsi hän pystyyn, harppasi muutamia aimo askelia ja iski
kuin haukka tuon hiipivän yökulkijan niskaan. Mutta mies, ollen paljoa
pitempi ja voimakkaampi hätyyttäjäänsä, ei antautunutkaan ensi iskulla,
vaan ponnisti vastaan ja koetti päästä irti.

-- Antaudu, taikka syöksen säiläni lävitsesi! huusi nuorukainen
painiskellen kaikin voimin väkevämpää vastustajaansa vastaan.

Vastauksen asemasta mies tempasi irti vasemman kätensä, vetäisi esiin
pistoolin ja laukaisi sen Lennartin päätä kohden. Onneksi oli
sankkiruuti kostunut yökasteesta: pistooli ei syttynyt.

Lennart väänsi aseen miehen kädestä, mutta koetti turhaan saada
heitetyksi häntä maahan, kun kelpo Turkkimme, joka sillä aikaa ensin
oli miettinyt asiaa ja lähtenyt sitten verkalleen liikkeelle mennäkseen
avuksi nuorelle herrallensa, jo vähitellen läheni taistelupaikkaa.

Huomatessaan tuon voimanlisäyksen yökulkija näki parhaaksi luopua
vastarinnasta.

-- Millä oikeudella -- sanoi hän äänellä, joka ei aivan soveltunut
yksinkertaiseen talonpoikaisnuttuun puetulle miehelle -- millä
oikeudella karkaatte minun kimppuuni kuin maantierosvot? Tiedättekö,
lurjus, että siitä voitte menettää päänne?

-- Sitten vastaan sinulle, kun ensin sanot, kuka olet ja miksi äsken
hiivit rakuunoita piiloon, vastasi Lennart kopeasti.

-- Minä olen sotakomisarius Wallon. Olen ollut venäläisellä alueella
omia yksityisiä asioitani toimittamassa ja menin rakuunoita kätköön,
kun luulin heitä kasakoiksi, vastasi mies. Antakaa nyt minun mennä,
taikka saatan asian paroni Hastfehrin tietoon ja ammutan teidät
sotarosvoina.

-- Vai niin, vai olet sinä sotakomisarius Wallon. Mutta minä satun
tuntemaan hänet hieman paremmin kuin sinä, eikä sinulla näy vasemmalla
ohimolla hevosenkengän arpea, kuten hänellä on. Sanonko minä, kuka sinä
olet? Sinä olet kenraali Sprengtportenin lähettiläs, luutnantti Sharp,
ja sinä olet livahtanut etuvartijaimme sivu tuomaan salaisesti
kapinaa leiriimme. Pois miekkasi, mies, ja antaudu estelemättä
tarkastettavaksi, muuten saat selkääsi, niin luutnantti kuin oletkin!

-- Malttakaapas, ettekö ole kersantti Croneld, Savon jääkäreitä? alkoi
vanki nyt paljon lauhkeammalla äänellä, katseltuaan vastustajaansa yön
epäselvässä puolihämyssä.

-- Niin on nimeni, enkä sitä häpeä, vastasi nuorukainen.

-- Ettekö olisi niin hyvä ja lähettäisi tuota miestä muutaman askeleen
päähän, jottei hän kuulisi puhettamme?

-- Mene, Turkki! Kymmenen askelta. Ota tämä tussarini, ja jos vankimme
koettaa paeta, niin ammu hänet heti paikalla!

-- Hyvä herra Croneld -- sanoi nyt vanki vapaasti, samalla luopuen
kaikista kokeista saada enää vastustajaansa petetyksi -- mieleni on
paha, että niin suotta vaivaamme toisiamme, kun meidän kuitenkin
pitäisi ymmärtää toisiamme kylliksi. Olette arvannut oikein, minä olen
luutnantti Sharp, ja muistan nyt, että olemme usein nähneet toisemme
kelpo veljenne, kapteeni Detlof Croneldin luona. Voin sanoa teille
terveisiä Rautasaaresta teidän isältänne, kunnon mieheltä, ja teidän
rakastettavalta äidiltänne, joka on sukkelin ja ymmärtäväisin kaikista
Savon naisista, mitä tunnen. Tulen juuri sieltä toimittamasta
pieniä asioitamme, kuten tiedätte, ja olin vähällä joutua noiden
rakuunahölmöjen käsiin, he kun saivat vihiä retkistäni Sivertin
neidiltä Otavassa; hän näki minut sattumalta illalla ollessaan
poimimassa mustikoita metsässä. Mikä perhana satuttikin juuri silloin
ruotsalaisen joukon Otavaan muonan hakuun. Mutta nyt, kun tunnemme
toisemme, tahtonette ehkä viedä terveiseni äidillenne, ja minä taas
puolestani ilmoitan veljellenne, että olette onnellisesti päässyt
vihollisen alueen läpi. Jääkää hyvästi, kunnon herra Croneld; toivon
teille onnellista matkan jatkoa ja onnellista sodankäyntiä -- toisin
sanoen rauhaa ja ystävyyttä, ymmärrättekö? Hyvästi, nuori ystäväni!

-- Ei, olkaa hyvä ja viipykää vielä hiukkasen! virkahti Lennart, jonka
päässä risteili kaikenlaisia kummallisia ajatuksia. -- Jos luulette
minun tai jonkun muun minun suvustani antautuvan petollisiin
vehkeisiinne, niin valehtelette kuin roisto, tai sitten petytte kuin
narri, ja sen olen valmis todistamaan teille miekka kädessä. Isäni,
sanotte te. Ikäänkuin en tuntisi omaa isääni! Ja äitipuoleni?
Vastatkaa, minä tahdon tietää, mitä varten hiiviskelette täällä varkaan
tavoin ja mitä teillä on ollut tekemistä meillä Rautasaaressa.

-- Olkaahan hyvä ja punnitkaa sananne vähän tarkemmin, herra
Croneld. Eihän voi olla mahdollista, että nuori mies; joka kuuluu
isänmaallisista mielipiteistään tunnettuun sukuun, olisi itsevaltiaan
palveluksessa maansa oikeaa etua vastaan. Tahdotteko tietää, mitä
varten olen käynyt Rautasaaressa? Varsin mielelläni, kas tässä. Tämä
kirje kenraali Sprengtportenille -- tunnettehan, toivon minä, kenen
käsialaa päällekirjoitus on?

-- Suuri Jumala -- äitipuoleni kirjoitusta!

-- Aivan oikein. Ja nyt toivon, ettei mikään enää estä meitä eroamasta
ystävinä.

-- Antakaa tänne se kirje!

-- Laskette leikkiä, herra Croneld! Mitä ajattelisi silloin äitinne
minusta ja -- teistä?

-- Kurja kavaltaja, kirje tänne, taikka isken sinut paikalla palasiksi!

-- Oletteko aivan järjiltänne? Mitä tämä merkitsee?

-- Ei sanaakaan enää! Turkki, tähtää konnaa, hän häpäisee nimeämme!

Turkki ojensi tyynesti pyssynsä vankia kohden, joka alkoi huomata, että
nuorukaisella oli tosi mielessä.

-- Te olette ymmärtämätön poikanulikka, jonka tarvitsisi saada vitsaa
äidiltään! huudahti luutnantti vihan vimmassa, viskasi kirjeen
kädestänsä ja käytti hyväkseen tilaisuutta kiiruhtaakseen niin nopeasti
kuin taisi alas järven rantaan.



4. RAUTASAARI.


Sillä valtioviisaudella, joka kasvoi eurooppalaisesta
tasapainojärjestelmästä ja kävi kansallisuuksien aikakauden edellä, oh
melkein samanlainen käsitys maantieteestä kuin Tyhmeliini vainajalla
virroista ja suurista kaupungeista. Herroilla oli edessään paperi, jota
sanottiin maan kartaksi, ja siihen paperiin piirrettiin viivoja, joita
nimitettiin rajoiksi. Jos sopi seurata niitä harakanjälkiä, joita
luonto itse oli tuhrinut kartalle, sitä parempi, säästyihän silloin
vaiva piirustaa uusia; jollei se käynyt laatuun, vedettiin lyijykynällä
viivoja milloin minnekin jokseenkin samaan tapaan kuin nälkäiset lapset
innoissaan piirtävät lusikalla rajoja viilipyttyyn, ja siinä luultiin
olevan kylliksi: valtakunnan muoto on valmis. Pääasiana oli piirtää
itselleen viilipytystä niin suuri osa kuin mahdollista. Miten se
tyydytti luonnon suurta ryhmittämistaitoa, miten kansojen hilpeätä
myötämielisyyttä ja uppiniskaisia mielihaluja, siitä ei herrojen
lyijykynä suurestikaan huolehtinut; se sijoitteli jokaisessa
rauhanteossa kansoja ja maita miten milloinkin sattui.

Suunnilleen samalla tavoin oli piirretty 1743:n vuoden raja Savossa.
Luonnosta, kansasta ja järjestä välittämättä kävi lyijykynän piirto
melkein suorana viivana poikki maiden ja järvien, jakoi pitäjät, kylät
ja tilukset, meni pihojen ja huoneiden halki, niin etteivät muutamat
ensi alussa tietäneet, mihin valtakuntaan he kuuluivat; teki toisesta
veljeksestä Venäjän, toisesta Ruotsin alamaisen, erotti isät
pojistansa, äidit lapsistaan, saattoi heidät eri virkamiesten, tullien
ja lainsääntöjen alaisiksi, ja vaati vielä -- nyt, kun sota oli
syttynyt -- viattoman luontevasti, että osan tuosta siten kahtia
jaetusta kansasta ja siten lohkaistusta maasta piti olla ystävän,
toisen taas vihollisen aluetta.

Ehkei katsottu maksavan vaivaa tuhlata järkeä ja kohtuutta rajaan, jota
ei kukaan uskonut pitkäaikaiseksi. Sellaisen Itä-Suomen sisäsaariston
sydämeen tunkeutuneen kiilan täytyi enemmin tai myöhemmin lohkaista maa
Ruotsista, tai sen täytyi itsestään luisua pois. Siitä olivatkin
rajanaapurit viidenviidettä vuoden selkkausten jälkeen aivan
vakuutettuja 1788:n vuoden sodan alkaessa; kysymys oli vain siitä,
mille puolelle nyt oli kallistuminen. Toisten mielestä lännen, toisten
idän puolelle. Oli myöskin muutamia, jotka odottivat Suomen
itsenäisyyttä, mutta niitä oli vähän.

Sen puolueen sieluna, sinä, joka yksin hallitsi sen sekaisia säikeitä,
oli, kuten tiedetään, tuo urhea, nerokas karkuri, paroni Yrjö Maunu
Sprengtporten, jonka kunnianhimo rohkeni tähtäillä kruunujakin ja joka
nyt, vuonna 1788, taisteli isänmaataan vastaan. Hän se loppiaisena
vuonna 1784 tarjosi Södermanlannin herttualle Kaarlelle Suomen
ruhtinaskruunua -- hän se vuodesta 1786 alkaen oli alinomaa vehkeillyt
tuon asian eduksi ja koettanut saada Venäjän keisarinnaa ja Suomen
aatelistoa siihen suostumaan -- hän se 1788 luuli hedelmää kyllin
kypsäksi puusta putoamaan -- hän se nyt antoi Kaarle herttuan hylkäämän
kruunun välkkyä Itä-Götanmaan herttuan, heikon Fredrikin silmissä.
Hänen salavehkeensä olivat sitä vaarallisempia, kun hänellä juuri
rajamaakunnassa Savossa -- ja vielä lisäksi Suomen armeijan
päälliköissä -- oli lukuisimmat ja uskollisimmat ystävänsä. Sinnehän
hän Raahelinnaan, Ristiinan pitäjään, perusti Suomen ensimmäisen
sotakoulun, josta hän sitten kasvatti Haapaniemen sotakoulun niinkuin
nuoren metsän yhdestä hongan siemenestä. Useimmat hänen oppilaistansa
olivat hänelle sokeasti uskollisia; ja vaikka ainoastaan harvat
tunsivat hänen tuumansa, oli varsin monella samat mielipiteet kuin
hänelläkin. Kun Sprengtporten lisäksi tunsi Savossa miltei joka puron,
joka polun, joka talonpojan, niin voidaan aavistaa, miten vaarallinen
sellainen mies oli semmoisella seudulla ja semmoiseen aikaan.

Eräs niistä, jotka _eivät_ kuuluneet Sprengtportenin kannattajiin, oli
vanha majuri Detlof Croneld, Rautasaaren omistaja. Oliko majuri
Croneldin mieltymys peräisin aina Narvan ajoilta, missä hänen isoisänsä
kaatui, vai Lappeenrannasta, jossa hän itse oli vuodattanut vertansa
kuninkaan ja maansa puolesta, vai tuosta vuoden 1752 muistettavasta
päivästä, jolloin hän sai kunnian seurata kuningas Adolf Fredrikiä, kun
hänen korkeutensa matkusti Suomessa, sekä pysäyttää hevoset, jotka
vauhkoutuneina syöksyivät alamäkeä kuninkaan vaunuja vetäen -- mistä
alamaisesta miehentyöstä hän sai kullatun nuuskarasian siksi kymmenen
vuoden ajaksi, jonka hän vielä odotti viipyvää kapteenin valtakirjaa --
vai lopuksi siitä, että hän vilpittömästi ihaili Preussin kuningasta
Fredrik II:ta, jota vastaan hänellä oli ollut kunnia taistella Pommerin
perunasodassa -- saman tekevää, vanhalla majurilla oli ominaisuus, joka
oli jokseenkin harvinainen niinä aikoina -- hän oli läpeensä
kuningasmielinen. Hänen valtiollinen uskontunnustuksensa kuului
lyhyesti, että kuningas on luotu käskemään, kansa tottelemaan, ja "se
oli tuuri", kuten hän voimakkaaseen, vaikkei juuri hienoon tapaansa
sanoi. Yhtä lyhyt oli hänen sotakatkismuksensa, josta helposti
tunnettiin kuuluisa preussilainen esikuva, ja joka kuului miltei näin:
"huuti, mies, ole viisastelematta!" Niistä molemmista ohjeista tuli hän
luonnollisesti kolmanteen, joka koski hänen perhe-elämäänsä, lapsia ja
palvelusväkeä, ja oli lyhyt suomalainen sananlasku: "joka kuritta
kasvaa, se kunniatta kuolee!"

Mutta valitettavasti sai majuri Croneld läheisimpiin omaisiinsa
sovittaa toisen suomalaisen sananlaskun totuuden: "ei kannettu vesi
kaivossa pysy". Ei siinä kyllin, että hänen vanhan sukunsa vanhemmasta
jälkeläisestä, Detlof pojasta, jota kasvatettiin Raahelinnassa siihen
aikaan, jolloin Sprengtportenia vielä mainittiin kuninkaan oikeaksi
kädeksi, ei ollut mitään tyydytystä eikä kunniaa isän kuninkaallisille
mielipiteille; oikullinen kohtalo oli katsonut hyväksi asettaa vielä
ankaramman vitsauksen harmaantuneen kuningasmielisen omalle
päänaluiselle, ja sinä oli hänen toinen puolisonsa, eräs neiti Ziedler
Viipurista, johon ukko pahaksi onneksi vielä vanhoilla päivillänsä oli
sattunut ihastumaan. Tuttavuus oli alkanut Kustaa III:n käydessä
kohtaamassa keisarinna Katarinaa Haminassa, jonne majuri Croneld,
silloin vielä harmaapäisenä kapteenina, oli seurannut kuninkaallista
herraansa jonkinlaisena alitallimestarina tai kuninkaallisen
kuormaston johtajana. Itäpuolella rajaa oli kaikki siihen aikaan
pelkkää päivänpaistetta, ja kun Kustaa III kävi kohteliaasti
kunniatervehdyksellä keisarillisen naapurinsa luona, ei hänen
uskollinen alamaisensa ollenkaan epäillyt seurata niin ylhäistä
esimerkkiä ja käydä miellyttelemässä erästä neitiä keisarinnan
seurueesta. Pahat kielet hokivat tuon yhdistelmän olleen eräistä
valtiollisista syistä jo edeltäkäsin määrätyn sallimuksen kirjassa, tai
toisin sanoen keisarinnan salaneuvostossa; toiset taas pitivät aivan
luonnollisena asiana, että köyhä neiti, joka kenties oli nähnyt toisten
toiveittensa haihtuvan tyhjiin, käytti omin neuvoin oveluuttaan,
onnistuen saamaan pauloihinsa leskimiehen, jota silloin vielä pidettiin
arvokkaan tilan omistajana. Varmaa on vain, että tuo kaunis vihollinen
valloitti majuri Croneldin vanhat varustukset väkirynnäköllä, ennenkuin
suojelusväki ehti laukaista ainoatakaan kanuunaa, sekä että erokirja ja
majuriksi nimitys tulivat muutamien viikkojen kuluttua, minkä jälkeen
nuori pariskunta muutti Rautasaareen maaseudun rauhaan.

Lukija lienee jo aavistanut, ettei se rauha ollut kovinkaan
pitkäaikainen, ja viime vuosina tekivät vielä taloudelliset selkkaukset
tuon kunnon kuningasmielisen luonteen entistään äreämmäksi. Pieni
sulatusuuni, jonka hän oli laatinut järven rautamalmista nimensä
saaneen kartanonsa läheisyyteen, ei enää oikein ottanut kannattaakseen.
Järvimalmi alkoi loppua, suomalmi oli huonoa, sulatusmestari sattui
olemaan viekas veijari ja karkasi rajan toiselle puolelle vieden koko
tehtaan kassan mukanaan. Seurauksena oli, että rautaharkot, joita
majuri sai uunistaan, tuskin painoivat enempää kuin se hopea, minkä hän
niihin oli menettänyt. Pienet tilukset joutuivat velkamiesten käsiin,
kantatalo kiinnitettiin melkoisen suuresta velasta, ja majuri itse
muuttui vuosi vuodelta yhä enemmän rasvaamattoman oven kaltaiseksi,
joka narisee saranoillaan, käänsipä sitä mihin päin hyvänsä.

Jos nuo ruostuneet saranat olisivat saaneet narista rauhassa, olisi
niillä kuitenkin ollut jotakin tekemistä; mutta uusi majuritar oli
käynyt liian korkeaa koulua voidakseen olla koettamatta hallita
keisarinnana Rautasaaressa. Tapahtuipa, että pääsääntö "ole
viisastelematta" kohdistettiin, ellei sanoissa, niin ainakin
käytännössä, itse majuriin, ja se aika oli kovan koetuksen aika
vanhalle emännöitsijälle ja korpraali Turkille, jotka oman osansa
lisäksi saivat kärsiä vielä senkin osan saranoiden narinasta, mikä
luonnon järjestyksen mukaisesti olisi ollut tuleva majurin toiselle
itselle, keisarinnalle, joksi seudun herrat uutta Croneldin rouvaa
pilkaten nimittivät.

Majuri, hänen talonsa ja hänen alustalaisensa, kaikki olivat siitä
lähtien tuon rajattoman vallan kuuliaisia käskyläisiä. Rautasaaren
keisarinna rakasti komeutta ja huveja: hän piti mielellään pientä
hovia, jota varten hän kokosi ympärilleen aatelis- ja virkamiehiä
rajan molemmilta puolin. Huvitilaisuuksia oli toinen toisensa
jälkeen: rekiretkiä, tanssiaisia ja naamiohuveja talvisin,
venematkoja, ratsastus- ja metsästysretkiä kesäisin. Vaatimattomaan
asuinrakennukseen rakennettiin uusi sali lisäksi; vähäpätöinen,
pihlajia ja karviaismarjapensaita kasvava puutarha kaunistettiin
huvihuoneilla ja lehtimajoilla; järven rannalle tehtiin korkea
huviparveke, jonka lippu näkyi kauas rajan toiselle puolen, ja sen
lipun liehunta oli aina venäjänpuoleisille naapureille kutsuntamerkkinä
joihinkin uusiin loistoisassa Rautasaaressa vietettäviin kemuihin.

Kaikkeen tähän täytyi vanhan itsevaltiaan alistua. Hänen omat
mielilauseensa kohdistuivat käyttäjäänsä, ne vähäiset kokeet, mitä hän
teki riistääkseen ikeen niskoiltansa, raukesivat tyhjiin tuon
etevämmyyttä ilmaisevan hymyilyn edessä, jota hän heikkoudessaan yhtä
paljon rakasti kuin pelkäsikin. Hän oli tuommoinen laudan nurkkaan
asetettu shakkipelin kuningas, joka tuskin uskaltaa liikkua askelta
kerrallansa, vaikka kuningatar samalla lentelee kuin kenraali ympäri
kenttää.

Sattuipa, että shakkikuningas tunsi itsensä voimattomaksi sekä
rahojensa että sydämensä puolesta. Silloin oli aina ennen hänen
laudallansa "juoksija", joka reippailla hyppäyksillään saattoi hänen
mustan mielensä kirkastumaan ja loi nuoruuden ja tulevaisuuden
päivänpaistetta hänen synkkään vanhuuteensa. Kartanon koirasta ja
kissasta alkaen läpi koko arvoasteikon aina isäntään itseensä saakka
oli talon nuorempi poika, tuo reipas, ujostelematon ja kauttaaltaan
rehellinen Lennart, jokaisen Rautasaaressa elävän olennon lemmikki ja
toivo niinä tukalina aikoina -- kaikkien muiden paitsi emintimän, jonka
terävä silmä oli heti keksinyt hänet vaarallisimmaksi kilpailijakseen
ja siksi ainoaksi, joka uskaltaa noudattaa muuta kuin hänen tahtoansa.
Mutta ollen liian viisas näyttämään kellekään, miten suureksi haitaksi
poika on hänelle, oli hän toimittanut niin, että Lennart lähetettiin
vanhemman veljensä luokse Viaporiin oppimaan sotapalvelusta, ja se oli
majurin ja muidenkin mielestä luonnollisin asia maailmassa. Lennart oli
kuin olikin poissa ja hänen täytyi pysyä poissa, niin oli säädetty
rajattoman valtiattaren salaneuvostossa. Kaikkivoipa hallitsijatar sai
vapaasti käännellä talon mullin mallin, eikä nyt enää ollut edes
korpraali Turkinkaan leveä selkä ottamassa vastaan kaikkia majurin
äkäisen luonteen hyväilyjä, jotka sentähden yksinomaan tulivat
emännöitsijän, renkien, hevosten ja talon koiran, Mustin osaksi, joka
viimeksi mainittu oli, jos sitä olla voi, vielä murisevampi olento kuin
isäntä itse.

Asiain ollessa melkein tällä kannalla sattui eräs tapaus, joka samalla
kevensi vanhan majurin sydäntä ja tuotti hänelle uuden surun hänen
harmaata päätään ennestään painostavien monien huolten lisäksi.

Eräänä lämpimänä kesäaamuna seisoi majuri Croneld
paitahihasillaan niityllä vähän matkan päässä kartanosta ja komenteli
heinäväkipataljoonaansa täyteen toimeen. Kesätakkinsa hän oli
ripustanut aidalle, kuluneen sahviaanikukkaron viereen, joka sisälsi
päivän tarvemäärän omatekoista virginiläistupakkaa; omin käsin hän oli
sitä istuttanut puutarhansa nurkkaukseen, omin käsin kastellut,
koonnut, kuivannut ja leikannut, eikä hän sentähden koskaan
unohtanutkaan tarjota vanhoille ystävilleen tuota mainiota tavaraa
erinomaisena herkkuna. Näiden isännän kapineiden vieressä lojui Musti
mukavasti pitkänään pehmeällä pientareella auringonpaisteessa ja uneksi
varmaan voitokkaista kahakoista kylän koiria vastaan, sillä vähän väliä
kuului se ärähtelevän omituisella tavalla, joka ei suinkaan ilmaissut
sävyisää mielenlaatua.

Kulunut, alkujaan valkoinen lakkireuhka päässä, lyhyt piippunysä suussa
ja hopeapäinen espanjanruokokeppi kädessä, käveli majuri niityllä,
kaiveli heiniä tutkistellen, ovatko ne kuivia, ja vilkaisi silloin
tällöin epäluuloisesti muutamiin harmaihin pikku pilviin, jotka
kohosivat taivaan rannalle ikäänkuin armeijan etujoukot, ennustaen
vihollisen olevan tulossa riistämään häneltä päivän työn hedelmät.
Noitten tutkimusten tulokset panivat vihdoin sekä isännän että kepin
sellaiseen liikkeeseen, että pelkäsi siitä tulevan tuntuvia seurauksia
parille nuorelle lähellä olevalle rengille.

-- Seisotko sinä siinä laiskana töllistelemässä, senkin pakkastiainen!
ärjäisi majuri heristäen kepillään. -- Ja sinä siellä, Luoman Simo,
etkö saa käsivarsiasi liikkumaan, niittymato? Luuletko, että minä aion
syöttää teitä kuin torpan vasikoita?... No sekin vielä! Nyt taittoi
Maija ihan uuden haravan! Seiso nyt siinä ja päivittele! Luuletko sinä,
sirisevä sirkka, haravoivasi kiviä äitisi saunan kiukaaseen?... P----le
vieköön sellaiset nahjukset, nyt ne kuhnivat siellä koko aamun eivätkä
saa latoa puolilleenkaan, ennenkuin pilvistä pirahtaa ja kastelee ne
kelvottomat märiksi kuin uitetut kissat!... Laita luusi ladolle,
Laukku-Matti, taikka syö sinut ryssä kuin keitetyn muikun, senkin
vetelys!... Vai niin, aiotteko haravoida ummehtuneet heinät latoon
mätänemään kuin nauriin naatit? Syökää itse ne suuhunne, mullikat, niin
saatte tietää miltä ne maistuvat!

Torppari, joka oli viemäisillään pois heiniä, uskalsi lakki kädessä
nöyrästi huomauttaa majurin äsken juuri käskeneen kiiruhtaa sateen
tähden.

-- Viisasteletko, mies? kysyi majuri niin hirvittävän näköisenä, että
savolainen, joka mieluummin olisi katsellut kasakan silmän muljauksia,
masentui täydelleen ja pyysi anteeksi käsittämätöntä tyhmyyttänsä.

Ehkäpä ei jokainen olisi antanut perään hänen sijassansa, sillä
savolainen on sävyisyydessä pohjalaisen ja hämäläisen keskivälillä,
joista edellinen on suomalaisista tuimin ja jälkimmäinen myöntyväisin
korkeita herroja kohtaan. Herraskartanot ovat siitä omituisia, että ne
tekevät väen nöyräksi, ja siinä suhteessa tahtoi Sprengtporten tehdä
kaikki suomalaiset hämäläisiksi.

Jonkin verran lauhdutettuaan kiukkuista luonnettaan hyvin
ymmärrettävällä, joskaan ei juuri hienolla tavalla -- joka muuten oli
hyvinkin tavallista vanhanaikaisen metsäaateliston keskuudessa -- ja
annettuaan pontta käskyilleen majuri jatkoi tyytyväisenä kävelyään, kun
hän ihmeeksensä huomasi, että kaksi talon parasta miestä oli poissa
tuosta kiireisestä työstä.

-- Onko kukaan nähnyt Tikkiä ja Turtiaa? huusi hän äänellä, jonka
tutusta jylinästä koira aidan vieressä heräsi ja syöksähti pystyyn,
luullen sodan syttyneen.

-- On -- vastasi torppari lakki kourassa -- armollinen rouva on
käskenyt heidän odottaa laiturilla valmiina soutamaan häntä järvelle.

Ukkosen jyrinä jäi tulematta. Majuri maiskautti piippuaan, pyörähti
pikisaumaisilla koroillaan eikä vastannut sanaakaan.

-- Mutta Kaisaa ei näy; nyt kuhnustelee se vanha sammakko taas eikä tuo
kaljaa! mutisi hän.

Emännöitsijä oli saanut käskyn tuoda hänelle, aina hänen palatessaan
niityltä, raitista kaljaa suoraan kellarista.

-- Armollinen rouva on käskenyt Kaisaa paistamaan lihapalleroita ja
varaamaan ison korillisen ruokaa; hänen armonsa ottaa ne mukaansa
järvelle, vastasi eräs piioista, samalla asettuen jonkinlaiseen
rintamaan, kuten häntä oli opetettu.

Majuri oli vaiti. Lihapallerot olivat hänen mieliruokaansa, mutta niitä
ei hän ollut nähnyt moneen viikkoon.

-- Mistä Kaisa saa tuoretta lihaa nyt mätäkuussa? kysyi hän koputellen
piippuaan kiveen.

-- Armollinen rouva käski eilisiltana teurastaa Kimmon, vastasi piika
valmiina lähtemään käpälämäkeen, jos tarvis tulisi, sillä kaikki
tiesivät, että Kimmo, muhkea, nuori, puolalaisrotuinen härkä, oli koko
karjan kunnia ja majurin erikoinen lemmikki, jolle hän itse omin käsin
syötti tavan takaa suolaisia muikkuja.

Mutta majuri ei vieläkään hiiskunut halaistua sanaa. Hän pyyhki vain
hikeä otsaltaan ja koputti koputtamistaan pientä merenvahapiippuaan
kiveä vasten, kunnes piippu halkesi.

-- No tuhat tulimmaista, nyt ne särkivät piippunikin! ärjäisi hän joka
sana myrskynpuuskana pauhaten. -- Missä on isäntärenki? Enkö ole
sanonut sinulle, sinä laiska kaakki, että kivet on korjattava pois
niityltä? Aiotko iskeä tulta viikatteilla, sinä nelijalkainen
joulupukki? Vai aiotko lannoituttaa niittyä kivenmukuloilla, hä?
Mimmoista lemmon väkeä minulla on, tuhat p----lettä? Torakoita te
olette, jotka syötte maat ja mannut, järjettömiä eläimiä, joita olisi
syötettävä appeella kytkyessä! Viisasteletko, mies?

Rengin viisasteleminen oli siinä, että hän mielipahoissaan kynsi
korvansa taustaa, mutta majuri tarvitsi aihetta jatkaakseen.

-- Kyllä minä, p----le vieköön, opetan sinua viisastelemaan! lisäsi hän
ja nosti keppiään sellaiseen asentoon, että siitä epäilemättä olisi
jäänyt merkkejä viattoman palvelijan selkään, ellei pelastava haltija
olisi tullut juuri oikeaan aikaan säästämään renkiä selkäsaunasta ja
isäntää vääryydenteon häpeästä.

Pelastaja, pieni kersantti, joka tuli talosta päin ja veräjän kautta
kiertämättä hyppäsi suorinta tietä aidan yli, ei ollut kukaan muu kuin
Lennart Croneld. Tomuisena ja hikisenä hän lensi heti isänsä kaulaan.

Uhkaava keppi putosi majurin kädestä; ukkospilvi purkautui
vihmasateeseen, joka alkoi pisaroida vanhan soturin tuuheista
silmäripsistä.

-- Ja sinä olet kersantti, poikaseni! olivat ensimmäiset sanat, mitkä
majuri sai huuliltansa. -- Jumala siunatkoon sinua, poika; sinähän olet
kuin isäsi itse viisikymmentä vuotta sitten!

Vanhat ja sammaltuneet kannotkin versovat toisinaan päivän paisteessa
ja kesän kasteessa vihreitä oksia. Kovan, ryhmyisen kallionkin
halkeamassa saattaa olla vettä, joka kastelee kedon kukkasia. Vanhan,
ankaran kurittajan, Rautasaaren isännänkin arpisessa rinnassa oli hellä
kieli. Kun se väräjöi, putosi keppi hänen kädestään, valahti kyynel
hänen silmästään, kanto viheriöi, lähde pulppusi kalliosta, ja äreä,
itsepäinen yksinvaltias muuttui ihmiseksi, helläksi ja hiljaiseksi,
kävi nuoreksi uudestaan nähdessään oman nuoruutensa heijastuksen.

Mutta ennen ensi tervehdyksen lausumista, ennen ensi syleilyn
jäähtymistä ja ennenkuin isä vielä ehti päästä moniin kyselyihinsä,
astui kersantti Lennart äkkiä pari askelta taaksepäin, ojentautui ja
asettui sotilaan tapaan jäykkään rintamaan, käsi oikealla ohimolla, ja
ilmoitti järkähtämättömän totisena seuraavan sanoman:

-- Kuninkaallinen majesteetti on käskenyt tervehtiä majuri Croneldia.
Majesteetti on suvainnut sanoa herra majuria kelpo mieheksi ja käskenyt
herra majuria pitämään silmällä rajaa sodan aikana.

-- Sanoiko hän todella niin? Sanoiko hän niin, meidän armollinen
kuninkaamme? Jumala häntä siunatkoon, hän muistaa vielä minua, vanhaa,
tyhjäksi ammuttua latingin kuorta, tällaista rähjää! Ja sinua myöskin,
poika ... sinua myöskin! Noin sitä tuleekin oikean soturin ilmoittaa
kuninkaan käsky. Oletko puhunut hänen kanssaan ... minä tarkoitan,
oletko saanut armon osoittaa kunnioitustasi hänen korkealle
majesteetillensa? Ja mitä hän sanoi sinulle, kerro minulle, poikaseni,
mitä hän vielä sanoi?

-- Hänen majesteettinsa -- jatkoi kersantti muuttamatta kasvojen
ilmettä tai asentoa -- suvaitsi toisella kertaa sanoa minulle: isäsi on
kunnon sotamies, ja minä olen varma, etteivät hänen poikansa ole
huonompia.

-- Voi sun vietävä, sanoiko hän niin? No niin, siinä ei hän niin
väärässä olekaan. Olet siis kaksi kertaa saanut puhua itse kuninkaan
kanssa?... Toisin sanoen, olet ollut hänen puheillaan? Mutta kerropas,
kuinka sinä, tuommoinen poikanaskali, olet kahdesti saanut kunnian,
joka ei minun osakseni, vaikka niskojani jo painaa seitsemänkymmentä
vuotta, ole tullut muuta kuin kahdesti ... ensimmäisen kerran silloin,
kun sain armon pysäyttää kuningasvainajan hevoset Liperin mäissä, ja
toisen kerran Haminassa, kun meidän nykyinen hallitsijamme suvaitsi
sanoa minulle: kapteeni Croneld, teidän savolaiset raudikkonnehan
ravaavat kuin puoliarabialaiset!... Mutta sen kerron sinulle toiste.

-- Eläköön kuningas! Eläköön majuri Croneld! huusi pieni kersantti
lakkiaan heiluttaen ja heittäytyi uudelleen isänsä syliin.

Majurin puoleksi kovettunut sydän suli kuin vaha. Hän oli imenyt tuon
kuninkaan tervehdyksen niinkuin janoinen pelto mätäkuulla imee
aamusateen -- hän oli syleillyt rakkainta lastaan kuin vanha, pörröinen
karhu puristelee kauan kadoksissa ollutta poikastaan -- ja nyt hän
kaipasi saada jakaa muille iloaan, niinkuin hänellä äsken oli ollut
tarve jakaa heille kiukkuansa.

-- Kuules Maija, senkin sylikoira! huusi hän. Juokse paikalla kotiin ja
sano Kaisalle, että hän valmistaa väelle ylimääräisen kestityksen, kun
heinät on korjattu. No tervehtikäähän toki kersantti Croneldia, te
määkivät lampaat! Ettekö näe, että Lennart on tullut tervehtimään
meitä? Oma mainio poikani, huomaatteko sen, te tolvanat! Lyön vetoa,
ettei kukaan teistä tunne häntä kuninkaan uudessa takissa. Nähkääs, hän
on Savon jääkärijoukon kersantti, tietäkää se; sepä on toista kuin
loikoa täällä tyhmistymässä jauhopuurosta ja piimänherasta!

Palvelustyttö seisoi vielä pää kallellaan katsoa töllistellen äsken
tullutta nuorta herraa.

-- Mene ja laita luusi sukkelaan! Mitä siinä töllistelet? tiuskaisi
isäntä.

-- Kaisalla ei ole aikaa. Armollinen rouva tarvitsee häntä ruoan
laittamiseen venematkaa varten.

-- Mutta kun majuritar lähtee yksin, mihin tarvitsee hän niin paljon
ruokaa? kysyi isäntä koko joukon sävyisämmin.

-- En tiedä, vastasi tyttö, mutta Kaisaa on käsketty varustamaan koriin
ravintoa kahdellekymmenelle hengelle.

-- Olutta myöskin?

-- Olutta ja viiniä.

-- No piru vieköön!

Mutta ikäänkuin hämillään tuosta ajattelemattomasta huudahduksestaan
majuri kiiruhti käskemään viinaa väelle päivälliseksi. Tyttö aikoi
lähteä.

-- Odotapas vähän. Mihin majuritar lähtee? kysyi Lennart, tuntien
jotakin polttavaa sydämessään.

-- En tiedä, mutta Tikki arvelee mentävän Patasaloon, vastasi tyttö!

Patasalo oli pieni saari Puruvedessä, noin puolen penikulman päässä
Rautasaaresta.

-- Hyvä. Mene ja tee niinkuin majuri käski.

Tyttö meni, vilkaisten kuitenkin taaksensa tiellä.

-- Mitä tyhjästä! Äitipuolellasi on omat oikkunsa, jotka eivät koske
meitä. Tule, poikaseni, juttelemaan kuninkaasta! virkkoi majuri hiukan
hämillään ja koettaen estää poikaa huomaamasta, miten vähän vanhalla
isällä enää oli sanomista talossa.

-- Suo anteeksi, isä, sanoi nuorukainen vakavasti -- jos äitipuoleni
aikoo tänään Patasaloon, niin minun luullakseni siitä ei tule mitään.

-- Miksi ei?

-- Siksi, että minä panen vastaan.

-- Sinäkö? huudahti majuri todella kummastuneena.

-- Niin, isäni, minä.



5. ARMOLLINEN ROUVA.


Majuri Croneld oli aikoinaan ollut sodassa; hän oli taistellut
kasakoita ja kalmukkeja vastaan; seisonut kahden kuninkaan ja yhden
keisarinnan edessä; painiskellut rinta rintaa vasten Savon karhujen
kanssa; mutta hän hämmästyi, kun hänen poikansa Lennart selitti
aikovansa tehdä emintimänsä venematkan tyhjäksi.

-- Älä lyö karhua vitsalla! sanoi hän.

Lennart ei kuullut enää. Hänen sydäntänsä kirveli lakkaamatta, ja hän
kiiruhti rantaan, missä Tikki ja Turtia odottelivat venelaiturilla.

-- Menkää tiehenne; matkasta ei tule mitään, sanoi hän.

Miehet katsoivat pitkään toisiinsa. Tikki, ollen majurittaren
mielipalvelija ja tottumaton tottelemaan muita kuin häntä, naurahti
tuota uutta käskyä, mutta ei vastannut mitään. Kumpikaan ei liikahtanut
paikaltansa.

Kersantti Lennart, kiivas kuten hänen isänsäkin, mutta ei yhtä halukas
taipumaan Rautasaaressa hallitsevan itsevallan alaiseksi, toisti
käskynsä. Sama äänettömyys, sama hymy, sama liikkumattomuus soutajissa.

Nuorukainen sieppasi vitsaksen rannalta. Hänen verensä kiehui. Hän oli
vain hento poika, ja toiset isoja, väkeviä miehiä. Tikki nauroi.

-- Totteletteko vai ette?

-- Kun armollinen rouva käskee, tottelemme, vastasi Tikki.

Hän oli tavallaan oikeassa, ja Lennart oli kylliksi maltillinen
ymmärtääkseen sen. Laiturilla oli kirves, hän otti sen, hyppäsi
veneeseen ja hakkasi sen laitaan leveän aukon. Vettä virtasi veneeseen,
se alkoi upota laiturin viereen, ja miehet seisoivat ällistyneinä,
yrittämättäkään estää tuota rohkeata tekoa.

-- Nyt saatte totella emäntänne käskyjä, lausui Lennart ja alkoi
tyyntyneenä astua takaisin taloon päin.

Rantatiellä tulivat häntä vastaan emännöitsijä ja palvelijatar,
ruokakoria kantaen, sekä majurittaren venäläinen, punaiseen
silkkiviittaan pukeutunut kamarineitsyt, jonka piti seurata emäntäänsä
venematkalle.

-- Kääntykää takaisin! sanoi Lennart. Vene on saanut vuodon eikä sillä
siis voi mennä järvelle.

Emännöitsijän ystävällinen silmäys ja kamarineitsyen suuttunut,
vihainen katse vakuuttivat hänelle kohta, että heikompi niistä
puolueista, jotka taistelivat vallasta Rautasaaressa, piti häntä
liittolaisena, voitolla oleva taas vastustajana. Eikä kumpikaan
erehtynyt.

-- Hänen armonsa tulee kohta perässä; me saatamme odottaa rannalla,
sanoi kamarineitsyt uhitellen.

-- Se on turhaa, vastasi Lennart. Korin saa kantaa takaisin.

-- Saatammehan odottaa tässä, arveli emännöitsijä, katsoen parhaaksi
kahden tulen välissä ollen valita keskikohdan.

Sen enempää huolehtimatta näistä etuvartijakahakoista meni Lennart
suoraa päätä vihollisen päävoimaa vastaan, joka jo oli tulossa mäellä
talosta päin. Hän tunsi aivan hyvin emintimänsä kaikkivaltaisuuden ja
kieltämättä suuremman mahdin, mutta eipä hän nyt ensi kertaa
vastustanut häntä, ja jotakin isän itsevaltiaan luonteen tapaista oli
pojassakin, kun oli kysymyksessä asia, minkä hän tiesi oikeaksi. Hän
oli päättänyt mennä vaaraa vastaan ja oli valmistunut taisteluun. Hänen
sydämensä tykytti taas kiivaammin -- hän oli liian nuori voidakseen
pysyä kylmänä -- ei kuitenkaan pelosta, vaan tottumattomuudesta
toimimaan miehen tavoin ja siitä harmista, että hänen täytyi niin
ilmeisesti uhmaten vastustaa läheistä sukulaista.

Henkilö, joka nyt lähestyi ja jota kartanon väki sanoi armolliseksi
rouvaksi, mutta naapurit useimmiten kunnioittivat keisarinnan nimellä,
oli kookasvartaloinen, komea nainen, noin kolmenkymmenen tai ehkä
parinneljättä vuoden vanha, ruskeaverinen; hänen silmänsä olivat
vilkkaat, tumman välkkyvät, hänen ryhtinsä käskevä ja koko ulkomuotonsa
ylhäinen. Häntä olisi vielä voitu sanoa täydelliseksi kaunottareksi,
jos hänellä olisi ollut hieman valkoisempi iho eikä niin jyrkät
kasvojen juonteet, täyteläinen vartalo, kenties ei myöskään niin
muhkea puku kuin nuo liehuvat, valkoiset sulat, nuo tulipunaiset
nauharuusukkeet ja tuo heleänsininen kaapu, joka hänellä, lämpimästä
huolimatta, oli ajan muodin mukaan sangen paljailla olkapäillään.

Lennartilta ei jäänyt huomaamatta, että vaikka majurittaren puku
yleensä olikin aina hyvin huolellinen ja hyvin jyrkästi eroava hänen
miehensä yksinkertaisista, maalaisista herrastavoista, se nyt olisi
soveltunut paremmin keisarin hoviin kuin maaseudulla tehtävään
venematkaan, ja hän vannoi itsekseen näyttävänsä ylpeälle rouvalle,
että tämä sillä kertaa oli saanut nähdä turhaa vaivaa peilaillessaan.
Raivoissaan siitä tarkoituksesta, jota varten hänen emintimänsä oli
koristanut itseään, hän tunsi olevansa valmis riistämään sulat hänen
hatustaan ja polkemaan ne jalkoihinsa.

-- Tekö siinä olettekin, rouvaseni? sanoi hän ranskaksi, jolla kielellä
häntä oli lapsuudesta pitäen opetettu ja pakotettu puhuttelemaan
äitipuoltaan. -- Minä luulin teitä Venäjän lipuksi.

-- _Voilà mon petit coucou!_ kas siinähän on käköseni! huudahti rouva
Croneld iloisesti ja ollen olevinaan huomaamatta Lennartin viittausta
hänen väreihinsä, samalla ojentaen kätensä suudeltavaksi.

Lennart oli poika ja ymmärsi tarkoituksen. Häntä oli aina suututtanut
tuo _petit coucou'ksi_, pikku käköseksi nimittäminen. Hän tahtoi
näyttää pikku käkösen nyt olevan täysihöyhenisen.

-- Suokaa anteeksi, rouva, sanoi hän, maa käy sotaa, ja minulla on
kunnia olla sotilas. Ennenkuin suutelen kättänne, täytyy minun saada
tietää, onko se ruotsalainen vai venäläinen.

-- Ahaa -- vastasi rouva Croneld -- on venytty puoli tuumaa pitemmäksi!
On saatu käytöstapa ja _façon de parler_, puhetapa, joka sopisi vaikka
vänrikille! _Mon petit coucou_ on oppinut kukkumaan.

-- Rouva, minulla on kunnia palvella Ruotsin kuninkaallista
majesteettia, ja minun täytyy toistaa kysymykseni, jatkoi nuorukainen
pelästymättä.

-- Mutta, Lennart kultani, jos olet oppinut semmoisia tapoja
Viaporissa, niin pelkään sinun tarvitsevan vielä kauan käydä koulua.
Mitä tämä on? Pitkän aikaa poissa oltuasi palaat sinä kotiin, äitisi on
ihastuksissaan nähdessään sinut, hän tarjoo kätensä suudeltavaksesi, ja
sinä kysyt, onko hänen kätensä ruotsalainen vai venäläinen. Täytyykö
minun siis lähettää sinut tanssikouluun oppimaan tavallista
kohteliaisuutta? Sinun tulisi tietää, että minun asemassani oleva
ihminen ei ole sinun suhteesi ruotsalainen eikä venäläinen; hän on
ensiksikin äitisi ja toiseksi nainen.

-- Minä olen osoittava kaikkea teille tulevaa kunnioitusta -- jatkoi
nuori kersantti punehtuen läksytyksestä -- kun vain ensin saatte minut
vakuutetuksi siitä, etten sillä riko velvollisuuttani, mikä minulla
sotilaana ja kuninkaan alamaisena on.

-- _Encore_, yhäkö vielä? Minkälaisia sanoja! Millainen valtiomiehen
tapainen käytös! Tiedätkö, ystäväiseni, sinun ikäisenäsi pitäisin
paljon tärkeämpänä osata sitoa kaulaliinani virheettömästi, tanssia
hyvin ja ääntää ranskaa vähän paremmin kuin valtiotiedon tutkimista.
_Enfin_, lyhyesti ... jos suvaitset ... anna käsivartesi! Aion lähteä
vähän järvelle, ja me saatamme sitten jatkaa hauskaa keskusteluamme
valtioasioista.

-- Käsivarteni on teidän käytettävänänne, jos suvaitsette palata
kartanoon. Minä pyydän, älkää menkö tänään järvelle! Luultavasti tulee
ukkonen, kenties myrskykin. Ettekö tunne, miten ilma on painostavaa?

-- En, en hiukkaakaan. Ilma on niin ihana kuin suinkin saattaa toivoa.
Mutta minä en vaadi sinua lähtemään mukaani. Olisi kohtuutonta riistää
isältä ilo saada puhella kanssasi. _Allons!_

-- Minä tulen laiturilta. Vene on saanut pahan vuodon. Sillä ette voi
lähteä vesille panematta henkeänne alttiiksi.

-- Mutta se ei ole mahdollista. Vene on uusi ja vahva. Olin viimeksi
eilen sillä soutelemassa.

-- Minä vakuutan teille, rouvaseni, että sillä on aivan mahdoton
lähteä. Sallikaa minun siis saattaa teidät takaisin kotiin.

-- Mitä tarkoitat? _Mon petit coucou'han_ sanoo sen semmoisella äänellä
kuin hän olisi riitakukko! Ehkäpä vielä kotkakin!

-- Ei ainakaan kaksipäinen kotka, rouvaseni.

-- _Assez de paraboles_, jättäkäämme vertaukset! Minä annan sinulle
hyvän neuvon, ystäväiseni. Kun toisen kerran tulet tervehtimään vanhaa
isääsi, koeta olla vähän kohteliaampi äidillesi. Kohteliaisuus
kaunistaa nuorukaista, eikä nuori aatelismies saa koskaan luopua
hyvistä tavoista. Mutta nyt olemme jo lähellä laituria, ja minä voin
tulla toimeen avuttasi.

-- Katsokaa, rouvaseni, korin viejät ovat pysähtyneet, sitä ei ole
viety laiturille asti. Tahdotteko tietää, kuka on syynä siihen? Minä,
rouvaseni.

-- Kuinka? Sinäkö? Ja miksi, jos uskallan kysyä?

-- Minulla on syyni. Jos menette edemmä, tapaatte sillan luona veneenne
rikottuna ja vettä täynnä. Tahdotteko tietää, kuka sillä tavoin on
rohjennut estää teidän matkanne? Minä, rouvaseni.

-- Mutta oletko hullu? Mieletön poika, et tiedä, mitä olet tehnyt!

-- Tiedän, rouva, ja juuri sentähden, että tiedän, mitä olen tehnyt,
uskallan puhua teille tällä tavoin. Te kohtelette minua kuin lasta,
narria, käenpoikaista! Minä voisin pitää teitä vielä pahempanakin...
Niin, älkää katselkokaan minua noin, ette enää peloita minua vitsalla.
Muistan vielä päivän, jolloin poikana ollessani löin kamarineitsyttänne
kasvoihin sentähden, että hän nimitti suomalaisia luontokappaleiksi.
Silloin panitte minut nurkkaan häpeämään, rouvaseni, ja annoitte minun
seisoa siellä koko päivän ruoatta. Niin tosiaankin, en ottanut vastaan
sitä kakkua, jonka te sitten illalla tarjositte minulle lepyttääksenne
isääni: olisin mieluummin kuollut nälkään, kuin ottanut mitään teidän
kädestänne. Tiedätteköhän, rouvaseni, että minä voisin saattaa teidät
pahempaankin häpeäpaikkaan, missä ette kuolisi nälkään, mutta jossa
sensijaan menehtyisitte häpeästä, sillä jokainen rehellinen ihminen
Suomessa osoittelisi teitä sormellaan. Hyi, rouva! En haluaisi olla
teidän sijassanne, punehtumassa oman poikapuoleni edessä.

Ylpeä rouva oli astunut askeleen taapäin, iskien nuorukaiseen
katseensa, joka oli terävä kuin tikarinpisto. Hänen poskilleen nousi
hehkuva puna, ja hän antoi Lennartin puhua suunsa puhtaaksi ainoastaan
sentähden, että hän koetti, vaikka turhaan, hillitä vihaansa. Hän
tapaili sanoja, mutta sai vain huudahdetuksi:

-- Hän on hullu! Eikö kukaan pelasta minua tuon häpeämättömän narrin
käsistä!

Mieletönnä harmista ja raivoissaan vanhan isänsä nöyryytyksestä jatkoi
Lennart:

-- Oh, rouvaseni, minä tiedän vallan hyvin tulleeni sopimattomaan
aikaan ja tiedän, että te, jos olisitte Medusa sen sijaan että olette
kaunis ja ylhäinen hovinainen, muuttaisitte minut mielellänne heti
paikalla kiveksi. Onneksi ei teidän voimanne ulotu aivan niin pitkälle.
Eikö niin, te lähtisitte hyvin mielellänne Patasaloon, missä teitä
odotetaan ja missä kovin kaivataan teidän rakastettavaa seuraanne,
koska te olette siellä päähenkilönä ja muut ovat vain pelkkiä
pelinukkeja. Tahdotteko, että luettelen, keitä ne muut ovat? Ensiksikin
kenraali von Guntzelin lähettiläs, kapteeni Ladov, teidän jälkeenne
tärkein henkilö tuossa arvoisassa seurassa. Sitten kaksi tai kolme
muuta venäläistä upseeria, kaksi tai kolme parasta rajavakoilijaanne ja
vihdoin toistaiseksi vielä määräämätön luku luotettavia upseereita
paroni Hastfehrin armeijasta, kaikkiaan noin viisitoista, mutta te
olette varustautunut ottamaan vastaan kaksikymmentä. Sen lisäksi olette
vielä koettanut saada osaksenne sen kunnian, että itse paroni Hastfehr
tulisi saapuville, mutta hän on varovainen, hän tahtoo odottaa asioiden
kehittymistä pääarmeijassa ja on toistaiseksi pysynyt erillään teistä.

-- Jo riittää!

-- Ei, rouvaseni, vielä ei riitä; minä sanon teille senkin, mistä
olette aikoneet keskustella saaressa. Ensimmäinen tarkoituksenne on
yllyttää kapinaan paroni Hastfehrin armeijaosasto, joka piirittää
Savonlinnaa. Tuon joukon te toivotte lakkaavan tottelemasta kuningasta
ja vetäytyvän takaisin rajan yli. Mutta te ette tyydy niin vähäiseen
kavallukseen. Te olette yhteydessä Haminaa vastaan matkaavan
pääarmeijan tyytymättömien kanssa. Teillä on suunnitelmia, joita tuskin
rohkenen mainitakaan ja jotka, jos ne onnistuisivat, kokonaan
muuttaisivat maamme tilan. Myöntäkää, rouvaseni, että jos minä
olisinkin teidän pieni käkösenne, te ette nyt kuitenkaan istu käen
kukuntapuun alla, jossa voi olla varma toiveiden toteutumisesta! Eikö
niin, te tahtoisitte mistä hinnasta hyvänsä mennä Patasaloon
järjestämään tuota kaikkea? Te olette raivoissanne siitä, ettette
rangaistuksetta saa häväistä kunniallisen miehen nimeä, miehen, joka on
osoittanut teille niin suuren kunnian, että on ottanut teidät
perheeseensä, ja mitätöntä poikaraukkaa, joka rohkenee estää teitä
tulemasta maanne pettäjäksi. Olkaa hyvä, kuulkaa minua, rouvaseni! En
tiedä, kuinka kauas olette tuumianne edeltäpäin laskenut tai minkä osan
suuresta saaliista olette itsellenne määrännyt; mutta vastatkaa
minulle: minkä kohtalon aiotte sitten vanhalle isälleni?

Lennart ei enää jaksanut jatkaa. Hän oli syytänyt sydämestään kiivaita,
tuimia sanoja, joita tässä olemme koettaneet järjestää yhtenäisempään
järjestykseen. Nyt hän nojautui kalpeana ja vapisevana rantatien
aitausta vasten. Vuoro oli tullut hänen vastustajalleen, joka sillä
aikaa oli ehtinyt tointua hämmästyksestään ja istuutunut kivelle tien
viereen. Kun Lennart oli lopettanut, vastasi hän ylenkatseellisesti:

-- Koska herra poikapuoleni on niin hyvin tietävinään minun asiani,
sallinee hän minunkin kysäistä hänen asioistaan. Oletko itse sepittänyt
tuon pienen _conte fantastique'si_, haaveellisen tarinasi, jossa näkyy
olevan oikein hauskoja muistoja lastenkamarista, vai onko joku muu
ottanut vaivakseen olla kuiskaajana?

-- Ei, rouvaseni, sepitys ei ole minun tekemäni. Se on käden, joka ei
liene teille aivan tuntematon; ja minä voin näyttää teille käsialan.

-- Se olisi sangen hupaista.

-- Kas tässä, tunnetteko tätä kirjettä?... Ei, minä pyydän, sallikaa
minun toistaiseksi säilyttää se muistona teiltä.

Rouva Croneld tunsi Sprengtportenille kirjoittamansa kirjeen. Tuon
hurjapäisen pojan käsissä saattaisi se tulla vaaralliseksi. Joka
tapauksessa voisi poika ehkäistä hänen tuumiaan. Ei ollut hyvä ärsyttää
häntä äärimmilleen. Täytyi millä hinnalla hyvänsä saada hänet pysymään
vaiti, kunnes suunnitelmat kypsyisivät eikä hänestä enää olisi vaaraa.
Mutta hänellä olikin itsepäisessä päässään enemmän ymmärrystä kuin
majuritar oli saattanut aavistaa. Täytyi siis menetellä taitavasti ja
hyväksyä aikakauden valtioviisauden vallitseva periaate: "_il faut
dissimuler_", täytyy teeskennellä.

-- Sano minulle, ystäväiseni -- jatkoi siis rouva Croneld taas
hymyhuulin -- paljonko maksoit tuosta kirjeestä Sharpille?

-- Te laskette leikkiä, rouvaseni! Mistä minä olisin saanut kultaa
ostaakseni niin kalliin paperin? Minä _otin_ sen häneltä: se oli
yksinkertaisempaa.

-- Saanko olla utelias ja kysyä, mitä aiot tehdä sillä?

-- Se riippuu teistä itsestänne.

-- Sinä pidät siis minua vankina, jonka täytyy kokonaan antautua sinun
armoillesi. _Enfin_, sinä tahdot edeltäkäsin määrätä menettelytapani ja
syöstä minut turmioon, ellen aivan tarkalleen seuraa sinun viisaita
neuvojasi?

-- Rouvaseni, jos olisin tahtonut saattaa teidät perikatoon, olisin
antanut teidän estämättä lähteä Patasaloon. Teitä nimittämättä olen
ilmoittanut kokouksesta etuvartijoille, jotka eivät kuulu teidän
puoluelaisiinne, ja hyvin luultavasti lähtee juuri nyt Punkaharjulta
veneentäysi miehiä vangitsemaan teidän liittolaisianne siitä satimesta,
jonka te itse olette virittänyt.

-- Ahaa! Väijyntää siis?

-- Ei suinkaan... Vähän hätäpuolustusta vain! Te suvaitsitte äsken
muistuttaa minua aatelismiehen velvollisuuksista. Niihin minä luen
ennen kaikkea uskollisuuden kunniaa ja kuningasta kohtaan, ja teidän
kunnianne, rouvaseni, liittyy siksi läheisesti sen perheen kunniaan,
johon minäkin kuulun, että minä en millään tavoin voi ruveta
paljastamaan vehkeitänne, ellette aivan pakottamalla pakota minua
siihen.

-- Mitä vaadit siis? Sano!

-- Minä vaadin, että te täydellisesti ja kaikiksi ajoiksi
luovutte noista kavalista vehkeistä ja käytätte vast'edes kaiken
vaikutusvoimanne niiden estämiseksi. Pyydän teitä tämän kirjeen
asemesta kirjoittamaan paroni Sprengtportenille toisen, jossa
kuvailette kansaa ja armeijaa aivan toisessa valossa ja kehoitatte
häntä luopumaan tästälähtien kaikista sellaisista kokeista. Ja
vihdoin ... suokaa anteeksi, rouvaseni! ... pyydän minä, kaikella sillä
kunnioituksella, mitä minä olen velvollinen osoittamaan äitipuolelleni,
että pitäisitte hiukan enemmän lukua isäni iästä, hänen tavoistaan,
harrastuksistaan ja hauskuudestaan hänen vanhoilla päivillään. Minä
pyydän, sanalla sanoen, teitä muistamaan sekä hänen asemaansa että
omaanne.

-- Ja kaikki tuon mitättömän paperipalan tähden?

-- Ei, rouvaseni, teidän kunnianne, teidän omantuntonne ja
velvollisuutenne tähden.

Rouva Croneld hymyili, mutta ei enää pilkallisesti, vaan lempeästi.

-- Tosiaankin, hyvä Lennart -- sanoi hän -- huomaa, että olemme
vaihtaneet keskenämme osia. Tähän asti minä olen antanut sinulle
äidillisiä varoituksia; nyt sinä vuorostasi muistutat hyväntahtoisesti
minua velvollisuuksistani. Mutta miksi olisimme vihollisia, kun kaikki
kehoittaa meitä olemaan ystävyksinä? Koska sinun onnistui estää
soutumatkani, niin lähtekäämme kävelemään pitkin rantaa; minulla on
siten tilaisuus selittää sinulle vähän tarkemmin sekä omaa kantaani
että asioiden kantaa. Mutta maltapas; minua ei odoteta kotiin
päivälliseksi... Paraskove!

Venäläinen kamarineitsyt lähestyi.

-- Mene sanomaan, etten lähdekään järvelle, että kori kannetaan
takaisin ja että päivällinen katetaan kolmelle hengelle puutarhan
kasvihuoneeseen. Näethän, olemme saaneet rakkaan vieraan.

-- Odotas, lisäsi hän.

Ja sitten hän sanoi muutamia sanoja jollakin venäjän murteella, jota
Lennart ei ymmärtänyt. Kamarineitsyt meni.

-- On välttämätöntä -- jatkoi rouva Croneld -- keksiä jokin tekosyy,
minkä nojalla jään kotiin. Tuo väki tekee myös päätelmiään, enkä anna
Paraskoven aavistaa oikeata syytä. Nyt voimme, jos haluat, jatkaa
keskustelunaihettamme. Minun täytyy silloin selittää sinulle,
ystäväiseni, että olet aivan kokonaan erehtynyt minun aikeistani, ja
todisteeksi siitä tarvitsee minun ainoastaan mainita, että veljesi
Detlof tietää kaikki minun työni ja puuhani ja että hän on asioista
samaa mieltä kuin minäkin.

-- Minä olen aavistanut sen, rouvaseni. Mutta se ei silti estä minua
surkuttelemasta ja paheksumasta niitä. Isäni ja minä emme koskaan
suostu hyväksymään armeijan kapinoimista emmekä keskustelemista
vihollisten kanssa.

-- Isäsi on vanha kunnian mies ja epäilemättä kelpo soturi, mutta
hänellä ei ole mitään taipumusta valtiolliseen harkintaan. Sinä itse
olet kokematon poika, päätät sokeasti tunteittesi mukaan ja olet valmis
syöksymään tuleen kavalan kuninkaan käskystä...

-- Rouvaseni... Kunnioitusta kuninkaalle!

-- Kuule minua maltillisesti. Sinä olet yhtä uppiniskainen ja rohkea
kuin kokematon ja sokeakin, mutta minun täytyy sanoa sinulle se
kohteliaisuus, että sinulla on enemmän älyä ja sukkeluutta kuin sinun
ikäiseltäsi saattaisi odottaakaan. Sinä olet siis ymmärtävä
tarkoitukseni, ja olen aivan varma, että lopulta ajattelet samoin kuin
minä ja veljesikin. Ei mitään närkästelyä, pyydän, _mon petit faucon_,
pikku haukkaseni! ... näethän, että arvosi on ylentynyt silmissäni.
Tiedätkö ollenkaan, että tämä sota on laiton ja sentähden mahdoton?
Kuningas on vastoin valtiomuotoa aloittanut hyökkäyssodan Venäjää
vastaan, ja minkätähden? Sentähden, että hän on hävittänyt valtakunnan
tuhlaavaisuudellaan ja herättänyt yleistä tyytymättömyyttä
itsevaltaisilla teoillaan, sentähden täytyi hänen loukata Venäjää,
sentähden täytyy Suomen joutua perikatoon, jotta hän muutamilla
luulotelluilla voitoilla saisi myrskyn torjutuksi itsestään. Mutta
siinä hän ei ole onnistuva. Aatelisto, joka aina on ollut valtakunnan
ja lakien paras tuki ja turva, on tälläkin kertaa pelastava meidät
häpeästä ja turmiollisesta sodasta, joka voi päättyä ainoastaan
tappioon. Koko armeija, päälliköt ennen muita, kieltäytyvät
taistelemasta...

-- Ei sanaakaan enää, rouva! Te olette häväisseet kuningasta, nyt
tahdotte vielä häväistä armeijaa. Jos olisitte mies, ette rankaisematta
rohkenisi puhua minulle sellaisia hävyttömyyksiä.

-- Paroni Sprengtporten...

-- Petturi, jonka nimeä ei rehellisen ihmisen milloinkaan pitäisi
lausua inhoa tuntematta!

-- Ei, kuuntele minua kiivastumatta, Lennart hyvä; onhan oma
vakaumuksesi aina oleva vapaa. Sprengtporten tuntee aseman. Hän tuntee
paremmin kuin me sen peloittavan voiman, millä keisarinna voi musertaa
meidät minä hetkenä hyvänsä, jos yhä vielä loukataan hänen arvoansa ja
ystävällistä mieltänsä. Sprengtporten rakastaa siksi suuresti
isänmaataan, ettei hän voi välinpitämättömänä katsella, miten se
syöstään perikatoon, ja sentähden on hän, vaaraa estääkseen, ruvennut
liittoon muutamien oikeamielisten, lakia noudattavien henkilöiden
kanssa rajan tällä puolen. Kaikki on edeltäkäsin valmistettu ja
mietitty, ratkaiseva tapaus tulee, sitä ei voida välttää. Usko minua,
se on suotuisa ja hyödyllinen kaikille paitsi niille muutamille
kunnianhimoisille liehakoitsijoille, jotka ovat viekoitelleet Kustaa
III:n tähän mielettömään sotaan. Me saamme rauhan ja valtiopäivät,
kansakunnan, armeijan ja aateliston menetetty kunnia saatetaan
loistavasti entiselleen. Södermanlannin ja Itä-Göötanmaan herttuat
kannattavat molemmat isänmaanystäviä, ja kuningas itsekin tietää heidän
suunnitelmansa ja hyväksyy ne nyt jo täydellisesti, jopa odottaakin
niiden toteutumista mitä hartaimmin ja kärsimättömimmin, vaikka hänen
yleisön silmissä täytyykin olla niitä paheksuvinaan...

-- Mitä hullutuksia! Te kysyitte äsken minulta _conte
fantastique'iani_.
Sallikaa minun nyt vuorostani kysyä, onko tuo teidän kaunis satunne,
jossa myös näkyy muistoja lastenkamarista, teidän omaa keksintöänne?

-- Kysy veljeltäsi, kysy keneltä älykkäältä ja ymmärtäväiseltä isänmaan
ystävältä tahansa, ja he selittävät sinulle kuninkaan itsensäkin
myöntävän, että hän ainoastaan näillä keinoin voi pelastua siitä
kierosta asemasta, johon hänen neuvonantajansa ovat saattaneet hänet.
Isänmaan ystävien tuumien vastustaminen on varmin keino, millä voi
saavuttaa kuninkaan suurimman mielipahan. Niiden suosiminen ja kaikin
tavoin auttaminen on paras palvelus, mitä hänelle voidaan tehdä, ja
paras keino, millä saatetaan osoittaa hänelle alamaista uskollisuutta
ja ansaita hänen armollinen suosionsa.

-- Siis ovat armeija, aatelisto, kansa ja itse kuningas pettureita,
salatuumissa omaa kunniaansa ja itsenäisyyttään vastaan. Mutta taivaan
tähden, rouva, jos kaikki ovat pettureita, kuka on sitten enää
velvollisuuksien ja omantunnon noudattaja?

-- _Nous faisons de l'histoire, mon petit faucon!_ me teemme historiaa.
Historia tuomitsee meidät, jälkimaailma kiittää meitä, ja jos sinä,
pikku haukkaseni, lennät meidän kanssamme, niin olet lentävä aurinkoa
kohden.

-- Ja polttava siipeni. Aivan niin, te olette oikeassa.

-- Nyt huomaat siis, miten oivallinen saalis tuo paroni
Sprengtportenille kirjoittamani kirje on. Kuningas olisi aivan
ihastuksissaan siitä hyvästä työstä, minkä hänelle olet tehnyt.

-- Onko teillä vielä mitään sanottavaa?

-- On -- että poistat kasvoiltasi tuon häijyn ilmeen, joka vain
rumentaa sinua ja jota sinun ei sopisi kohdistaa äitiisi, joka ei saata
olla sinusta pitämättä, vaikka hänellä olisikin paljon syytä nuhdella
sinua! Kaikki käy vielä hyvin, kelpo Lennartini! Rauhaa juhlittaessa
saat kunnian tarjota minulle käsivartesi alkutanssiin, vanha isäsi saa
vielä nähdä sinut ainakin kapteenina ... tiedäthän, että se on hänen
korkein toiveensa. Ja Otavan pikku Betta sitten ... tiedäthän, että
hänen isällään on samat mielipiteet kuin minullakin... Tiluksemme ovat
rinnakkain, ei tiedä, mitä saattaa tapahtua, jos kerran päätät asettua
vakaaksi nuoreksi mieheksi... Tahtoisin mielelläni nähdä sinut
onnellisena, Lennartini!

-- Jo riittää, rouvaseni. Olen, kuten sanotte, nuori ja kokematon,
ehkäpä monesti sokeakin, ja se saattaa olla hyväkin, kun on niin paljon
kavaluutta maailmassa. Mutta erään asian olen kuitenkin oppinut, sen
nimittäin, että rehellisyys maan perii. Mutkateitä en tunne, rouvaseni;
olen suora sotamies ja aion käydä suoraa tietä perille, käyköönpä
sitten kuinka tahansa. En tiedä, mitä kuningas ajattelee, mutta kun hän
sanoo: eteenpäin, niin minä menen eteenpäin, vaikkapa kaikki muut
pysähtyisivätkin ja huutaisivat: seis. Jos näytätte minulle kuninkaan
käskyn, seuraan teitä heti. Jos näytätte minulle Sprengtportenin
käskyn, lasken pistimen tanaan. Niin on asian laita. Kuninkaan ystävät
ovat minun ystäviäni, kuninkaan vihamiehet ovat minun vihamiehiäni.
Kummalleko puolelle pitää minun lukea teidät?

-- Hyvä Jumala, mikä itsepäisyys! Olenhan sanonut sinulle kuuluvani
niihin, jotka tahtovat pelastaa kuninkaan.

-- Sanokaapa sitten, mitä nuo merkit tuolla puutarhan lipputangossa
tarkoittavat. Toisinaan nostetaan lippua, toisinaan lasketaan. Sitä
voisi hyvin luulla joksikin merkinannoksi.

-- Jos se todella olisi merkinanto, mitä sanoisit siitä?

-- Minä kysyisin kaikella kunnioituksella, mitä Rautasaaresta
ilmoitetaan.

-- Tyhjänpäiväistä! Se on vain ilmoitus ystävilleni Patasaloon, etten
voi tulla kokoukseen ja että heidän pitää varoa odottamattomia
vieraita.

-- Ahaa, rouvaseni, te olette voittanut minut viekkaudessa. Minun olisi
pitänyt arvata se.

-- Sinä luulit siis todellakin, pikku valtioviisas kilvoittelijani,
että sinä olit tekemisissä vasta-alkajan kanssa, jota muka saattaisit
nuhdella mielesi mukaan ja jonka ystäviä saisit pyytää niinkuin teiriä
soitimelta? Opi siitä vastedes luottamaan vähemmän erinomaiseen älyysi
ja noihin suoriin teihin, joihin olet aina näyttänyt olleen tuiki
innostunut siitä pitäen kuin olit voittosilla kylän poikien kanssa.
Opi, _mon petit faucon_, että itse kotkakin kaartelee ilmassa, ennen
kuin se iskee saaliinsa niskaan. Muuten en huomaa, miksi tämä
vähäpätöinen asia häiritsisi meidän uuden uutukaista ystävyyttämme.
Päinvastoin olen, kuten näet, vilpitön sinua kohtaan. Ellemme rupeakaan
liittolaisiksi, niin pysykäämme kuitenkin puolueettomina...

-- Ei rouvaseni, valehtelisin teille, jos sanoisin myöntyväni
puolueettomuuteen. Te tahdotte sotaa...

-- Päinvastoin. Minä tarjoan sinulle rauhaa.

-- Minä en suostu rauhaan siitä hinnasta, josta te sitä tarjoatte. Te
olette minun viholliseni, minä teidän. Erotus on vain siinä, että minä
taistelen näkyvillä aseilla...

-- Ja minä maanalaisilla miinoilla? Miksi ei? Kunhan vain saavuttaa
tarkoituksensa.

-- Hyvästi, rouvaseni. Lähden armeijaan Savonlinnan edustalle.

-- Antamaan ilmi minut?

-- Ei, vaan päästäkseni pois teidän merkinantojenne piiristä.



6. VALTAKUNNAN RAJALLA.


Niinkuin pohjolan maaperään kylvetty jyvä alituisen valon vaikutuksesta
ehtii muutamissa viikoissa itää, kukkia ja kypsyä, niin kypsyvät
ihmisluonteetkin nopeasti myrskyisinä aikoina. Monen monet kokeneet
soturit, miehet ja vanhukset, jotka elämässä olivat tottuneet
punnitsemaan etuja ja tappioita rinnakkain, valitsemaan puolesta ja
vastaan puhuvista vaikuttimista, horjuivat siihen aikaan velvollisuuden
ja vakaumuksen välillä, samalla kuin poikaset, joilla tuskin oli
haituvaakaan leuassa, luonnollisten tunteittensa vaistomaisesta
johdatuksesta pysyivät oikealla tiellä, osoittautuivat yht'äkkiä
järkeviksi miehiksi. Kansa itse, joka harkitsee vähän, mutta tuntee
sitä enemmän, päätti ja toimi samoin kuin nuorukaiset. Mitä kaikkea
tehtiinkään sen perittyjen yksinkertaisten oikeuskäsitysten
hämmentämiseksi! Ja kuitenkin se pysyi uskollisena, kuten aina
ennenkin; se heräsi vain selvempään tietoisuuteen, se kypsyi pikemmin
mieleltään mieheksi.

Jos Lennart Croneldilla, kun hän niin odottamatta huomasi saaneensa
haltuunsa valtiosalaisuuden, olisi ollut edes joku ystävä, jolta hän
olisi voinut kysyä neuvoa, joku tuki, mihin turvautua, olisi hän
kenties miettinyt hiukan kauemmin, ennenkuin olisi rohjennut ruveta
taisteluun niin tottuneen juonittelijan ja niin pelättävän vastustajan
kanssa kuin hänen emintimänsä oli. Nyt ei hänellä ollut mitään
valittavaa. Hän ei voinut hiiskahtaakaan kirjeestä saamatta
kotiperhettään vaaraan. Hän ei voinut pitää sen sisällystä salassa,
vahingoittamatta kuninkaan asiaa ja maan etuja. Hän ei voinut kääntyä
paroni Hastfehrin puoleen, koska hänet kirjeessä mainittiin horjuvaksi
ystävän ja vihollisen välillä, eikä isänsäkään, sillä hänellä ei
onnellisessa tietämättömyydessään ollut halua eikä kykyä sekaantua
valtiollisiin juoniin. Oli ainoastaan yksi mahdollinen keino, nimittäin
kääntyä kirjeenkirjoittajan itsensä puoleen ja koettaa joko taivuttaa
tai peloittaa häntä.

Lennart valitsi viimeksimainitun keinon; on helppo arvata, miten hän
siinä menestyi. Rautasaaren ylpeä rouva erosi hänestä pikemmin
voittajana kuin voitettuna. Lennart huomasi, ettei hän ollut päässyt
kovinkaan pitkälle ensi ottelussa, mutta hän oli kuitenkin tehnyt
tyhjäksi tuon petollisen kokouksen saarella eikä suinkaan aikonut
häviölle joutuneena luopua asiasta. Savonlinnaan oli hän saanut
määräyksen mennä; siellähän hänellä olisi tilaisuutta neuvotella jonkun
kuninkaalle uskollisen upseerin kanssa ja ilmaista ainakin osa
salaisuuttansa. Mutta ensin hän tahtoi antaa isälleen viittauksen
niistä vaaroista, jotka uhkasivat aikaisemmin tai myöhemmin häiritä
kunnon vanhuksen rauhaa.

Lennartin tullessa pihaan oli majuri mitä parhaimmalla tuulella ja
komenteli juuri emännöitsijää jakamaan viinaa väelle. Kahdesta seikasta
hän oli niin hyvillänsä: ensiksikin siitä, ettei sadetta ollutkaan
tullut, toiseksi siitä, että ruokakori oli tuotu takaisin rannasta.
Tietämättä ollenkaan, miten vihollinen ahnehti maita, hän huolehti vain
siitä, että sai tyydyttää oman halunsa lihapalleroilla, ja välitti
vähät niistä ukkosenpilvistä, jotka uhkasivat valtakuntaa, kunhan hän
vain sai heinänsä kuivina latoihin korjatuiksi.

Korpraali Turkki istui portailla ja leikkasi tupakkaa piippuunsa, ei
kuitenkaan virginialaista nurkantakaista, vaan venäjänlehteä. Tupakan
kääreenä oli ollut paperi; hän käänteli sitä välinpitämättömästi ja
heitti sen kädestään pihalle. Tuuli -- muuan ajan tuuli -- leyhytteli
sitä hetkisen viheriällä nurmikolla ja lennätti sen sitten heinämiesten
luo, jotka lepäilivät toisella puolen pihaa. Eräs heistä otti sen
käteensä, piti sitä päivää vasten, huomasi siinä jotakin kirjoitusta ja
rupesi sitä tavaamaan. Se kävi jokseenkin hitaasti, hän osasi kyllä
lukea painettua, mutta ei kirjoitusta, ja moni tuli uteliaana
katsomaan, mitä siinä oli. Entisen, viinan turmeleman majurin
sulatusuunin kirjurin onnistui vihdoin saada selvä kirjoituksesta ja
luki hyvin mahtavan näköisenä seuraavan lähetyskirjeen -- yhden niistä
monista, joita siihen aikaan jos jollakin tavoin kuljetettiin rajan
yli:

    "Rakkaat ystävät ja naapurit Ruotsin puolella! Älkää antako
    houkutella itseänne tottelemaan hirmuvaltaista kuningasta,
    joka tahtoo saattaa teidät turmioon. Hän on syyttömästi
    hyökännyt kimppuumme, vaikka me vain haluamme olla hyvässä
    rauhassa ja veljellisessä sovussa teidän kanssanne. Ruotsin
    valtakunta on valmis erottamaan hänet virastaan, ja meidän
    keisarinnamme lähettää viisikymmentä tuhatta miestä teitä
    vapauttamaan. Auttakaa meitä, rakkaat naapurit, pikaisen
    rauhan aikaansaamisessa ja pitäkää mieluummin meidän puoltamme,
    sillä meillä on kaikkea kylliksi, kun teillä vain on raskaat
    verot, kalliit ajat ja verenvuodatusta. Jos pidätte meidän
    puoltamme, on teillä ladot täynnä, on viljaa, tupakkaa ja
    viinaa, mutta jos autatte kuningasta, tuhoo tuli ja miekka
    teidät ja teidän lapsenne. Tämän tervehdyksen lähettävät
    teille uskollisen ystävyyden vuoksi

                                _hyvät ystävänne ja naapurinne_."

Kersantti Croneld tuli juuri parahiksi kuulemaan, kun mies luki kirjeen
viimeistä lausetta; hän sieppasi paperin, repi sen palasiksi ja kysyi
vihasta punehtuen, kuka oli tuonut kirjoituksen. Osoitettiin
korpraalia, joka kaikessa rauhassa istui portailla piippuaan poltellen.

-- Mitä on mielessäsi, vanha narri -- sanoi hänen herransa suuttuneena
-- tahdotko päästä hirsipuuhan maankavalluksesta?

Korpraali katsoi arvoaan alentavaksi vastata ja puhalteli
puhaltamistaan sakeita savupilviä lyhyestä savipiipustaan.

-- Vastaa, kuka antoi sinulle tämän paperin?

-- Tupakka-Matti oli täällä vähän aikaa sitten.

Tupakka-Matti oli Venäjän puolelta kotoisin oleva, niillä seuduin hyvin
tunnettu salakauppias, ja hänen oivallinen elinkeinonsa sai aikaan sen,
että hänellä aina oli puolustajia kansan keskuudessa. Salaa tuotujen
venäjänlehtien mukana leviteltiin rajan toiselle puolelle sodan aikana
vihollisen julistuksia, jotka useimmiten olivat hyvin taitavasti
sepiteltyjä niiden lukijain käsityskannan mukaan, joille niitä
yksinaulaisten tupakkapakkojen kääreinä jaeltiin.

-- Tiedätkö, vanha toveri -- sanoi kersantti painokkaasti -- olisi
vahinko harmaata partaasi, jos kapteeni Aflecht, joka on täällä
lähistöllä, saisi tietää, mitä olet tehnyt. En tiedä mitään muuta
keinoa, kuin että toimitat Tupakka-Matin elävänä tai kuolleena
Savonlinnaan.

-- Ei kaikki tieto parrassa, vastasi korpraali levollisesti hyvin
tunnetulla sananlaskulla.

-- Jos tuot salakauppiaan, lupaan sinulle leiviskän tupakkaa
vaivastasi.

-- Hätätilassa polttaa sammalia, kuului vastaus.

-- Se mies on vaarallinen ja voi saada aikaan paljon pahaa. Sinä olet
viekas kettu, niin tyhmäksi kuin tekeydytkin, eikä kukaan muu kuin sinä
pysty saamaan häntä kiinni. Tee se, toveri, kuninkaan tähden, jollet
sitä minun tähteni teekään!

-- Kuninkailla ja lapsilla on lyhyt muisti.

-- Huuti, mies, sananlaskuinesi, ja muista, miten vanhan herrasi käy,
jos saadaan kuulla, että semmoisia kirjoituksia luetaan meidän
pihallamme.

Korpraali tuumi, koputti porot piipustansa, kynsi korvallistaan ja
vastasi:

-- Olkoon!

Tyytyen tähän yksisanaiseen lupaukseen, joka oli salakauppiaan varma
turmio, kersantti kääntyi kokoontuneen talonväen puoleen ja kysyi
heiltä, mitä he ajattelevat kirjoituksesta.

Savolaiset epäröivät, katselivat ensin toisiinsa, sitten kysyjään, joka
heistä näytti liian pieneltä pitämään niin suurta komentoa, eivätkä
vastanneet mitään. Vihdoin rohkaisi mielensä pitkä Tikki, joka myös oli
joukossa, ja vastasi huulillaan pilkallinen hymy, joka jo kerran
ennenkin oli suututtanut kersanttia:

-- Leivästä menee mies myllyyn, tupakasta kaupunkiin, viinasta hän
menee paholaisen saunaan.

Tuskin se oli sanottu, kun jo hyvin sattunut korvapuusti, sitä
voimakkaampi, koska se tulla läimähti aivan odottamatta, kaatoi pitkän
puhujan maahan.

-- Kyllä opetan sinut, roisto, vastaamaan kohteliaasti, kun kysytään
uskollisuutta ja kunniaa! huudahti rohkeasti pieni kersantti, jonka
kättä annettu kuritus särki. -- Ja te muut -- jatkoi hän, välittämättä
Tikin uhkaavista silmäyksistä -- tiedän kyllä joidenkuiden teistä
olevan valmiita myymään ruumiinsa ja sielunsa viinaryypystä tai
tupakkamällistä, ja ken sen tekee, hän saa vielä kerran nuoran
kaulaansa, ellei häntä sitä ennen ruoskita pois talosta kuin koiraa.
Mutta minä tiedän myös useimmat teistä rehellisiksi, kuninkaan ja maan
puolta pitäviksi, jotka nauratte tuommoisille paperirääsyille, kun ne
tahtovat ryöstää teiltä hyvän omantunnon. He ovat riistäneet puolet
meidän laajoista, kauniista kalavesistämme, ja nyt he haluavat ostaa
loputkin armoleivällänsä, ikäänkuin ei meillä itsellämme olisi viljavia
kaskia ja voimakkaat käsivarret hankkiaksemme, mitä tarvitsemme. Mutta
milloin on savolainen vastannut semmoisiin kysymyksiin muulla kuin
kirkkaalla säilällä ja lentävällä lyijypalalla kivääristä? Menkää
Kuopioon, menkää Mikkeliin ja muuanne missä Savon ja Karjalan vaakuna
on maalattuna kirkkoihin tai tulliportteihin, kaikkialla saatte nähdä
jännitetyn jousen tai kaksi käsivartta, jotka paljastetuin miekoin
ojentuvat toisiaan vastaan. Sillä tavoin on meiltä ennen kyselty täällä
rajalla, ja samoin olemme me vastanneet. Jos joukossanne on ketään,
joka nyt aikoo luopua isänsä tavoista ja vastata kavaltamalla maansa,
niin astukoon hän esiin!

Ei kukaan tullut esiin. Mutta savolainen on älykkäin suomalaisista
veljistänsä. Jos Lennart Croneld olisi puhunut pohjalaisille, --
olisi hän jo luultavasti saanut vastaukseksi kiven otsaansa tai
eläköönhuudon. Kerimäkeläiset olivat kyllä yhtä rehellisiä
ajatuksiltaan, mutta heidän ei ollut tapana hätäillä. Sama torppari,
joka aamulla oli niin nöyrästi taipunut majurin vihanpurkauksesta, otti
nyt puhuakseen ja arveli, että he kaikki kyllä tahtoisivat olla
kuninkaan ja maan puolella, mutta kaikki myöskin mielellään eläisivät
rauhassa.

Se ehto ei miellyttänyt nuorta ja kuumaveristä kersantti Croneldiä. Hän
oli valmis taaskin kuohahtamaan suuttumuksesta, mutta samassa kuului
takaa hänen isävanhuksensa tuttu ääni.

-- Lakit pois, te kytkettävät mullikat! -- huusi majuri iloisesti,
käyttäen tavallisia hyväilysanojaan -- lakit pois kersantti Croneldin
edessä; hän on puhunut kuninkaan kanssa, niin pieni kuin onkin!
Pikkuinen ja terävä, vai mitä arvelet sinä, Kumma, sinä vanha rämeikkö?
Oletko ennen nähnyt hoikempaa humalasalkoa jääkärin nuttuun puettuna?
Ja tiedättekö, mitä kuningas on sanonut hänelle? Kuningas on sanonut
luottavansa meihin kuin rauta-aitaan täällä valtakunnan rajalla, ja ken
ei minun kanssani huuda "eläköön kuningas!" sen piru perii ja se saa
kulkea janoissansa kuin ankka heinäparvella joulusta juhannukseen.

Sitä puhetta ymmärsivät kaikki. Lakit lensivät ilmaan ja savolaiset
unohtivat arvelunsa eläköötä huutaessaan.

-- Isä, minä tahtoisin puhua teille muutaman sanan, ennenkuin lähden,
virkkoi Lennart.

-- Viisasteleeko hän? kysyi majuri, hämärästi aavistaen, että oli
tapahtunut jotakin hänen tietämättään.

Kersantti asettui rintamaan, tervehti ja sanoi:

-- Käskeekö herra majuri antamaan raportin?

-- Niin, tule poikaseni, tule, sinä ovela veitikka! vastasi majuri,
unohtaen ihastuksissaan itse säännöt ja jääkäritakinkin. -- Ja te,
nälistyneet papuhaukat, lihottakaa itseänne tässä sen aikaa, kun
poikani ilmoittaa ja kertoo, mitä kuninkaalla on vielä sanomista
meille.

Saavuttuaan majurin vaatimattomaan huoneeseen -- jonka kalustona oli
telttasänky, pöytä, pari vanhaa nahkatuolia, joista täyteaine kurkisti
esiin, muutamia aseita seinillä, pari ketunnahkaa oven pielessä, niiden
yläpuolella muutama hirvensarvi, sitten vielä lautapeli, savituoppi
kaljaa, tupakkapöytä, piippuhylly, lakikirja, raamattu, pahoin
turmeltunut sotaväen harjoitussääntö ja vihdoin puukehyksissä kolme
huonoa vaskipiirrosta, jotka olivat kuvaavinaan Kaarle XII:ta, Adolf
Fredrikiä ja Kustaa III:ta -- sai Lennart osakseen odottamattoman
kunnian, jota ei koskaan ennen ollut tapahtunut hänelle katona. Isä
tarjosi hänelle merenvahapiippua ja lisäsi kehoittavasti katsahtaen
tupakkarasiaansa:

-- Saattaisitpa koettaa minun nurkantakaisiani!

Lennart häpesi noudattaa isänsä kehoitusta ja vastasi, ettei hän vielä
ollut oppinut tupakoimaan.

-- Miten hyväksi näkee -- sanoi vanhus -- miten hyväksi näkee. Se
johtui siitä, että olet saanut armon puhutella majesteettia. Mutta
kerropas nyt minulle, miten pääsit sellaiseen kunniaan.

Lennart kertoi avomielisellä tavallaan, minkä lukija jo tietää hänen
kahdesta kohtauksestaan kuninkaan kanssa, eikä jättänyt mainitsematta
sitä eriskummallista vastausta, joka hänen käskettiin viedä
Itä-Göötanmaan herttualle. Se huvitti sanomattomasti vanhaa sotilasta.

-- "Ruohon kasvaessa kuolee lehmä!" toisteli hän. Eipä moista kuultu.
Se oli, piru vieköön, sukkelasti sanottu! Olisipa hauska tietää, onko
hän koskaan harjoitellut karjanhoitoa? Niin, sillä tavoin voi kyllä
sattua keväällä, kun meillä on rehunpuute täällä Savossa ja kun
olkikatotkin on syöty tuon siunatun talven aikana. Mutta mitähän
majesteetti sillä oikeastaan tarkoitti?

-- Minä ajattelin, isä: se ei koske minuun.

-- Sattuvasti, poikaseni, sattuvasti kuin kengittäjän vasara hevosen
kenkään. Eipä tiedä, vaikka se vastaus olisi pelastanut kuninkaan
hengen. Majesteetin pelastaminen on Croneldeilla aivan tapana. Minä
pelastin kuningasvainajan Liperin mäissä ja sain tämän rasian, kuten
tiedät; minä kerron sinulle sen ihmeellisen tapauksen, kenties et ole
kuullut sitä ennen.

-- Sen on isä jo kertonut monta kertaa...

-- Ei tee mitään, voit hyvin kuulla sen vielä kerran. Minä olin siihen
aikaan joukkoineni Juvalla, ja oli perhanan huono keli kevätkesällä...

-- Suokaa anteeksi, isä, mutta muistelen isän joskus sanoneen, että
isoisällänikin oli kerran onni tehdä Kaarle XII:lle jokin palvelus?

Ainoa keino päästä tuon hyvän majurin juttuja kuulemasta oli puheen
johdattaminen hänen isäänsä ja isoisäänsä, joita hän muistoissaan
kunnioitti puolipyhimyksinä.

-- Vai niin, vai et sinä muista sitäkään juttua, pakisi vanhus, jota
oli helppo johtaa syrjään. -- Nuori väki on kuin seula, siinä ei pysy
mikään. Ei hän ollut sinun isoisäsi, vaan minun, Rutger Croneld, hän
oli ratsumestarina Kaarle Maunu Rehbinderin suomalaisessa
rakuunajoukossa. No niin, hän veti Narvan luona Kaarle XII:n ylös
suosta, ja siinä rymyssä jäi kuninkaalta oikea kinnas lätäkköön. Heti
ojensi isoisäni hänelle oman kintaansa sijaan, ja sitten kuningas
ratsasti kuin leimaus vinkuvana rajuilmana vihollisten keskelle. Minun
isoisäni oli vaikeampi saada hevosensa siitä kirotusta rapakosta, eikä
hän sentähden heti päässyt seuraamaan, ja kuinka hän siinä lieneekin
kouriessaan sammaleissa löytänyt kuninkaan kintaan. Siinä ei ollut
aikaa arvella, mikä on omaa ja mikä toisen. Kuningas oli saanut
isoisäni kintaan ja sillä hyvä: isoisäni otti kuninkaan kintaan ja
ratsasti herransa jälkeen kuumimpaan kuulasateeseen. Tuossa tuokiossa
sai Rutger Croneld musketin kuulan rintaansa ja keihäänpiston läpi
ruumiinsa, mutta se ei vielä riittänyt hänelle, hän lyödä läimäytteli
vielä ympärilleen kuin pakana, kunnes sai pikku tykinkuulan otsaansa,
ja siinä oli vihdoinkin kylliksi. Seuraavana päivänä löytyi hän sieltä
kuin kelpo mies konsanaankin lepäämässä monen muun vieressä verisessä
lumessa; hänet tunnettiin vaatteista, sillä päästä ei enää ollut paljon
tietoa -- ja sitten isäni sai hänen vaatteensa, sillä hän oli silloin
semmoinen poikanulikka kuin sinä ja palveli halpana vapaaehtoisena
rakuunajoukossa. Kukaan ei tullut ajatelleeksi kintaita ennenkuin
kahdeksantoista vuoden kuluttua, kun isäni eräänä päivänä löysi
Rutger-vainajan rautakäsineet jostakin romuläjästä ja keksi oikean
käden kintaan ranteesta sisäpuolelta kuninkaallisen nimimerkin
kuninkaallisine kruunuineen. Hän oli siihen aikaan kapteenina
helsinkiläisjoukossa, isävainajani, ja hänet lähetettiin
Kristiinanhaminaan retkelle Norjaa vastaan. Silloin pälkähti hänen
päähänsä ottaa kinnas mukaansa, hän tahtoi antaa sen takaisin oikealle
omistajalle. Tässä on teidän majesteettinne omaisuutta, sanoi hän, ja
miten minä olen sen saanut, sitä en, piru vieköön, voi käsittää. Siihen
kuningas naurahti -- hän oli siihen aikaan hyvällä tuulella, ja muisti
hänellä oli kuin vuoden vanhalla hevosella -- ja sanoi isälleni: sen
vaihdoin minä Rutger Croneldin kintaaseen, kun hän Narvan luona kiskoi
minua hiuksista. Hänelle en saanut sitä palkituksi, sanoi kuningas,
mutta pidä kinnas panttina; kunhan tulee paremmat ajat, niin palkitsen
minä sen hänen pojalleen. -- Kaikkia vielä, sanoi Jokinen, kun sai
ämmän sudenkuopasta. Kuningas kaatui senjälkeen, ja isävainajani sai,
kapteeninarvostaan, haavoistaan ja viidenkymmenen plootun palkasta
huolimatta, nähdä nälkää koko ikänsä. Mutta vähät siitä, eläköön
kuningas! Mitä teet, sen edestäsi löydät, sanoo sananlasku; minä olen
saanut kultarasian, ja sinä voit aikaa myöten saada kunniamerkin, jos
pysyt lujana.

-- Onko isällä kinnas tallella? kysyi Lennart, joka jo siitä lähtien,
kun alkoi muistaa, oli kymmeniä kertoja kuullut saman jutun ja aina
yhtä innokkaasti ihastunut ajatellessaan Narvaa ja sankarikuningasta.

-- Elleivät rotat ole sitä syöneet, mitä ne toivoakseni eivät ole
uskaltaneet tehdä, pitäisi sen vielä olla vaatekammion kaapissa
isoisäni luotien lävistämän hatun ja vanhojen pistoolikoteloiden
vieressä, vastasi majuri.

Nuorukainen oli hetkisen vaiti ja mietiskeli itsekseen. Sitten hän
sanoi.

-- Nyt minun täytyy lähteä Savonlinnaan.

-- Joko nyt? Etkä vielä ole ehtinyt kertoa mitään veljestäsi
Detlofista, etkä siitä, mitä olet oppinut Viaporissa. Tunnetko vasemman
ja oikean harjoituksissa, nulikka?

-- Senhän isä itse jo opetti minulle, kun opin kävelemään.

-- Entä säännöt ja sota-asetukset, olivatkohan ne herran makuun?
Montako kepinlyöntiä saat antaa miehelle rintaman ulkopuolella?

-- Niin monta kuin hän ansaitsee, ja korvapuustin kaupanpäälliseksi,
jos hän on röyhkeä.

-- Äläpäs, herraseni. Semmoisissa tapauksissa ei lyödä, vaan määrätään
ammuttavaksi. Viisasteletko mies? Marssi sotaoikeuden eteen ...
kahdeksan miestä rivistä ... tähtää ... laukaise. Se on tuuri. Sen voit
pitää muistissa toistaiseksi.

-- Isä, te olette ehkä huomannut, että tässä maassa viisastellaan
paljon nykyjään.

-- Mitä tarkoitat? Eivätkö käskyt olet selvät? Mutiseeko joku?

-- Sangen moni, valitettavasti. Mitä tekisitte te, isäni, jos -- minä
oletan vain, että niin sattuisi -- keksisitte jonkun ... esimerkiksi
jonkun naapureistanne panettelevan kuningasta, vastustelevan hänen
käskyjään tai vielä juonittelevankin vihollisen kanssa?

-- Mitä tekisin? Sepä on kysymys se, sanoi lukkari, kun pappi kysyi,
osaako hän ottaa naukun. Minä hirtättäisin miehen kaivonvipuun, ellei
parempaa hirsipuuta sattuisi olemaan käsillä.

-- Mutta jos se olisi ... esimerkiksi nainen?

-- Niin ruoskittaisin hänet kirkonmäellä ja lähettäisin hänet raudoissa
Hämeenlinnaan.

Nuorukainen huokasi.

-- Isä ... on tapauksia, joissa täytyy kohdella varovaisesti
syyllisiäkin. Täytyy joskus antaa heille aikaa kääntyä takaisin
erheistänsä.

-- Mitä hullutuksia nyt latelet? Tahdotko opettaa vanhaa isääsi
koukkuilemaan virassa? Eikö kuningas käskenyt minua vartioimaan rajaa?
Häpeä! Minä lupaan, että majesteetti ei ole saava moittimisen syytä.

-- Onko isä muuten tyytyväinen? kysyi Lennart huomattuaan suruksensa,
ettei hän isän itsepäiseen luonteeseen voinut mitään vaikuttaa ja että
kaikki viittaukset saattoivat vain kiiruhtaa eikä mitenkään estää
vanhuksen pään päällä uhkaavaa rajuilmaa.

-- No, meneehän tuo vähän kerrassaan, vastasi majuri leppeästi.
Sulatusuuni on tosin joutunut vähän rappiolle, ja siihen oli syynä se
Harkke rakkari, joka karkasi syksyllä; häntä minä mielelläni
pehmittelisin neljänneksen tuntia harkkovasaran alla. Muuten näkyy
tulevan hyvä heinävuosi; huhtakylvöt ovat vähän huononpuoleisia, mutta
länsi-intialainen tupakkani rehoittaa niin, että sen vertaista tuskin
on Baltimoressakaan.

-- Eikö isä ole hyvin usein yksinään, kun äitipuoleni on poissa
tavallisilla huvimatkoillaan?

-- Sattuuhan niin, ymmärrettävästi. Minä neuvon sinulle yhden asian,
poikaseni. Kun vaimoväki kerran saa jotakin päähänsä, tekee mies
viisaimmin, kun ei ole sitä huomaavinaankaan. Sillä lailla elävät
sovussa vaikka koira ja kissakin! Äitipuolesi ja minä emme kinastele
koskaan. Hänellä on omat oikkunsa, mutta sukkela ja ymmärtäväinen hän
on kuin juutas. Varo vain, ettet mene liian lähelle neulan kärkeä!

-- Jospa vain olisin varma siitä, että hän oikein rakastaa isää. Mutta
onhan hänellä varmaankin nyt sota-aikana samat mielipiteet kuin
isälläkin?

-- Kuinkas muuten? Kenen saakelin luulisit uskaltavan viisastella minun
kanssani kuninkaasta ja valtakunnasta? Olen varma siitä, että hän
sukkelan päänsä avulla on minulle vielä suureksikin avuksi rajaa
vartioidessamme. Mutta kun kerran on puhe lurjuksista ja pettureista:
kun menet Otavan ohi, poikkea Sivertin luo ja sano hänelle, että hän
saa odottaa velkaani lokakuuhun asti, jolloin saan rahoja viljastani.
Minua itseäni suututtaisi liiaksi sen jesuiitan luona käyminen ... hän
on lurjus, aina alla tuulen, ja semmoista väkeä en minä voi kärsiä
likitienoillanikaan...

-- Minä poikkean Otavaan, jos isä kerran tahtoo. Eikö isällä ole mitään
muuta käskettävää?

-- On, että syöt päivällistä kanssani, ennenkuin lähdet. Meillä on
maukkaita lihapalleroita. Vaimoni tietää mieliruokani. Hän suo minun
usein sukia suutani, kuten näet.



7. ENSI RAKKAUS.


Vuoden 1743:n raja, joka kävi Rautasaaren länsipuolitse ja antoi majuri
Croneldin kiistämättä nauttia ruotsalaista kansalaisoikeuttaan, ei
ollut suonut Otavan omistajalle, kamarineuvos Sivertille, yhtä varmaa
asemaa. Turussa piirustettu lyijykynäviiva meni niin suoraan hänen
talonsa ja tilustensa halki, että kun talli ja navettarakennukset
kartan mukaan kuuluivat Ruotsiin, näytti sama paperi vaunuvajan ja
heinäladon olevan Venäjän puolella. Lehmät lypsettiin Ruotsin alueella,
mutta kerma kuorittiin Venäjän puolella; toisella ojan reunalla kukki
ruotsalaisia ketoneilikoita, toisella reunalla kukoisti venäläisiä
ruiskaunokkeja. Kun metsästäjän pyssy pamahti Venäjän puolella, putosi
pyy siipirikkona Ruotsin puolelle, ja kun seudun nuoret leikkivät
nurmikolla, tapahtui, että venäläistä suuteloa seurasi oitis
ruotsalainen korvapuusti.

Kamarineuvos Sivert oli ennen ollut venäläinen virkamies Viipurissa,
mutta oli sitten mielistynyt tuohon "kiistanalaiseen alueeseen",
ottanut Otavan velasta eräältä rappiolle joutuneelta maalaisherralta ja
muuttanut sinne molempine tyttärineen. Vaikka häntä siitä syystä
pidettiinkin Ruotsin alamaisena ja hän oli tehnyt valankin, oli hän
kuitenkin niin viisas toimimies, että hän katsoi hyväksi aina
asianhaarain mukaan lukeutua milloin toiseen milloin toiseen
kansakuntaan. Kaikki tiesivät, miten julkeata viinan, tupakan ja
siirtomaatavaroiden salakauppaa käytiin rajaseuduilla; mutta
tavallisesti sattui niin kummallisesti, että kun ruotsalainen
rajaviskaali tapasi epäilyttäviä kuormia Otavan tienoilla, huomattiin
tavarain olevan venäläisiä ja muutaman kyynärän päässä rajasta, samoin
kuin ne yhtä kieltämättä olivat ruotsalaisia ja Ruotsin alueella, jos
tullimies oli venäläinen. Rajaseuduilla täytyy vielä usein vaihtaa
rahaakin toisen maan rahaan, ja Otavassa oli aina sitä lajia, mitä
haluttiin, vain se oli vikana, että Ruotsin vaihtoarvo oli aina kovin
huono, kun ruplia tarvittiin ja ruplain arvo taas ihmeellisesti
alentunut, kun oli riksien tarve.

Kun lisäksi vielä Otavan varakas ja avulias herra toimitti yhtä
mielellään runsaita muonavaroja venäläiselle linnaväelle kuin
ruotsalaiselle rajan lähistöllä olevalle sotajoukollekin, tuli hänestä
hyvin pian upporikas pohatta, joka saattoi nauraa itse panettelullekin
ja saavutti vuosi vuodelta yhä enemmän sekä omaisuutta että arvoa
seudullansa. Niin älykkään keinottelijaneron hedelmät eivät voineet
olla kypsymättä. Ei aikaakaan niin olivat useimmat tuon köyhän
seudun maatiloista ja monista perintötiloista joutuneet Otavan
kamarineuvokselle kiinnityksinä velasta, tapahtuipa se sitten ehdoin
tahdoin tai liikeasioiden tähden. Ja koska hän yleensä oli myöntyväinen
ja taipuisa herra, hätyytti hän harvoin velallisiaan kohtuuttoman
ankarasti; mitä lempeimmin ja ystävällisimmin hän pyysi, että he
tulisivat keskustelemaan hänen kanssaan heidän yhteisistä asioistaan ja
kuulemaan hänen ajatustaan maan yleistä hyvää tarkoittavista
kysymyksistä.

Kun siis sota alkoi, oli kamarineuvos Sivert varma siitä, että useimmat
seudun asukkaat noudattaisivat hänen viisaita neuvojaan, eikä kukaan
ihmetellyt, että niin rauhaa rakastava mies kehoitti savolaisia olemaan
kokonaan ottamatta osaa sotaan ja etenkin kaikkeen sellaiseen, mistä
voisi koitua paikkakunnalle ikävyyksiä venäläisten viranomaisten
puolelta. Hän selitti heille, miten jumalatonta olisi ruveta
vihollisuuksiin paraita ystäviään ja naapureitaan vastaan, kun taas
sovussa elämisestä on mitä suurin hyöty; hän selitteli, miten heidän
hevosensa vaivaantuisivat ruotsalaisten kuormain kuljetuksesta, miten
heidän nuoret miehensä voisivat saada luodin otsaansa, jos he menisivät
sotaan, ja miten kaikille lopultakin olisi parasta, että koko maa olisi
voimakkaamman vallassa. Ja kun noista puheista tuli jotakin
ruotsalaisen päällikkökunnan korviin, osasi kamarineuvos niin
taitavasti kuvailla, mitä kaikkea hän oli saanut kärsiä sodasta, ja
oivallisilla aamiaisillansa hän jutteli paroni Hastfehrin upseereille
niin liikuttavan innokkaasti isänmaan menestyksestä, että vieraat aivan
unohtivat kysyä, _mitä_ Otavan puolta hän oikeastaan tarkoitti noilla
isänmaallisilla toivotuksillaan.

Olipa kuitenkin eräs velallinen, jota ei haluttanut hakea neuvoa
Otavasta, nimittäin vanha, itsepäinen Rautasaaren herra. Häntä eivät
kamarineuvoksen kaunopuheisuus eikä valtioviisas taito saaneet uskomaan
kahden isänmaan palvelemista mahdolliseksi. Ja kun epäonnistuneen
ruukin rakennuskustannukset suurimmaksi osaksi olivat lähteneet
kamarineuvoksen laatikosta, mutta eivät vielä olleet ottaneet
palatakseen sinne takaisin, oli saarnamies mitä kohteliaimmalla tavalla
ilmoittanut muutamien velkakirjojen joutuvan elokuussa lunastettaviksi
ja hänen suurien, sodan tuottamain vahinkojensa valitettavasti
pakottavan häntä perimään saatavansa.

Mielessä nuo asiat sekä epäselvä aavistus siitä, että isän ja kenties
hänenkin kohtalonsa riippuvat hänen neuvokkuudestaan, lähestyi Lennart
Croneld Otavan veräjää, kun hän huomasi nuoren tytön, valkea kesähilkka
päässä, tulevan läheiseltä niityltä. Impi oli kamarineuvoksen nuorempi
tytär, sievä, sinisilmä Betta Sivert.

Hän ei näyttänyt tuntevan nuorta ratsastajaa ja kiiruhti astuntaansa.

-- No, pysähdyhän toki, Betta! huusi hän. Etkö enää tunne minua?

Tyttö seisahtui, varjosti kädellä silmiään, koska aurinko kimalteli
puiden välitse, tuli sitten muutamilla keveillä hyppäyksillä
ratsastajan viereen ja ojensi hänelle luottavasti pienen kätösensä
ruskeine, silkkisine puolisormikkaineen.

-- Miten sinä olet tullut suureksi! Ja miten koreaksi! huudahti hän
lapsellisesti ihmetellen ja silmäillen mielihyvällä nuorta jääkäriä
kiireestä kantapäähän.

-- Ja miten sinä olet tullut pitkäksi! Ja miten sinä olet kaunistunut
sen jälkeen, kun viimeksi soutelimme Puruvedellä! vastasi Lennart yhtä
avomielisesti ja laskeutui maahan hevosen selästä. -- Muistatko, sanoin
aina, että sinusta tulee Otavan kaunein tähti.

Vastauksessa oli kenties jotakin, joka muistutti nuorelle tytölle,
etteivät he olleet enää aivan samanlaisia lapsia kuin ennen ollessaan
yksissä iloissa ja vaaroissa järven sinilaineilla, sillä hän veti
kätensä pois nuorukaisen kädestä ja kysyi vähän hämillään, mihin toinen
oli matkalla.

-- Ja sitäkö kysyy Betta Otavan veräjällä? Minä aion ensin katsoa,
oletko unohtanut minut, ja sitten on minun puhuttava muutama sana
isällesi.

-- Ei, Jumalan tähden, ei nyt! Sinä olet jo nytkin liian lähellä; minä
rukoilen sinua, ratsasta pois täältä, muuten saattavat nähdä ikkunoista
sinut.

-- Ja miksi pelkäisin, vaikka minut nähtäisiinkin?

-- Vihreitä on täällä.

-- Mutta eilenhän oli harmaita.

-- Ja minä sanon sinulle, että tänään on täällä vihreitä. Huomenna on
kenties taas harmaita tai sinisiä.[10] Eihän meillä milloinkaan tiedä,
ken on vihollinen, ken ystävä. Isä on kaikkien ystävä ja kestitsee
heitä kaikkia.

-- Miten on mahdollista, että vihollisjoukko on voinut tunkeutua meidän
vartijaimme välitse? Hastfehr ja Ramsay ovat sitäpaitsi miehittäneet
kaikki venäläisestä Suomesta tulevat tiet.

-- Ja miksi sanot tuota suurta sinistä tietä tuolla, missä vain lohet
vartioivat ja hauet ovat vahteina? Vihreät tulivat tänne puolenpäivän
jälkeen kahdella suurella veneellä Patasalosta. He olivat saaneet
jonkin merkin ja olivat hyvin suuttuneita, en tiedä kehen, joka on
ilmaissut jonkin salaisen tuuman. Kapteeni Ladov luuli täällä
tapaavansa suomalaisia upseereita Savonlinnasta; minä kuulin hänen
sanovan, että kaikki oli niin hyvin edeltäpäin mietitty ja että hän
heitättäisi sen, joka on tehnyt tuuman tyhjäksi, käsistä ja jaloista
sidottuna järveen, jos hän vain saisi hänet käsiinsä.

-- Sano minulle, Betta, sinäkö eilisiltana ilmoitit rakuunoille
nähneesi luutnantti Sharpin.

-- Oletko siitä suutuksissasi minulle?

-- En suinkaan, sinä olet tuottanut minulle sydänsurun, mutta tehnyt
samalla myöskin suuren hyväntyön, josta en taida sinua kyllin kiittää.
Sanopas, miksi ilmaisit luutnantin?

-- Sentähden, että hän on ilkeä mies ja on usein ollut meillä, enkä
minä voi sietää häntä. Minä pelkään hänen viimein viettelevän isäni
johonkin pahaan, joka saattaa meidät turmioon.

-- Tässä, missä nyt olemme, on hevoseni etujalat Ruotsin, takajalat
Venäjän alueella. Sano, jos sinä nyt asetut tuolle keisarinnan maalle
ja minä seison täällä kuninkaan maalla: tahdotko tulla tälle puolelle
minun luokseni, vai vaaditko minua tulemaan sinne.

Tyttö punastui ja meni Lennartin puolelle. Vastaus oli selvä; se ei
kaivannut sanoja.

-- Kiitos, Betta, kiitos, sitä minä sinusta uskoinkin, sanoi
nuorukainen, mieli lämpöisenä ja kevyenä. -- Nyt saatan sanoa sinulle,
että se, joka teki tänään Ladovin kokouksen tyhjäksi ja jonka hän
tahtoisi upottaa järveen, olen minä.

-- Sinä! Tiedätkö, melkein aavistinkin sen.

-- Älä ole milläsikään, en minä vielä ole hänen käsissään, ja tuskinpa
hän minua saaneekaan. Betta, lupaa minulle, että me molemmat olemme
yhtä puolta. Isäsi on semmoisilla teillä, jotka voivat viedä hänet
turmioon, ja minun isäni laita on jokseenkin yhtä huonosti. Tahdotko
auttaa minua pelastamaan heidät molemmat, jos se on mahdollista?

-- Tahdon, mielelläni, mielelläni, Lennart! Miten hyvä sinä olet! Ja
miten sinä näytät ylväältä noin puhuessasi!

-- Ja sitten autat samalla minua kuninkaani ja maani palvelemisessa.
Tahdotko, sano?

-- _Sinun_ kuninkaasi, Lennart, on minunkin kuninkaani. _Sinun_ maasi
on minunkin maani.

Hänen sanoissaan oli jotakin, mikä pelästytti häntä. Vaikka hän olikin
vielä vain lapsi, kuiskasi kuitenkin jokin ääni hänen povessaan, että
hän siinä oli valinnut koko elämänsä suunnan. Hän vaikeni aivan kesken
ja koetti hymyillä, mutta entisen raikkaan naurun asemasta tulivatkin
kyyneleet hänen ihaniin sinisilmiinsä.

Ei ollut Lennart Croneldillakaan enää mitään vastaukseksi.

Monella eri tavalla voi kaksi nuorta sydäntä ymmärtää toisiaan, mutta
ei ole suinkaan vähimmin liikuttava se kaino rakkaus, jonka ensimmäinen
liekki syttyy lapsellisen kiintymyksen ja isänmaan pyhän alttarin
ääressä.

-- Hyvä Jumala, minä ihan unohdan, että meidän vihollisemme saattavat
milloin hyvänsä keksiä sinut ja sinä voit joutua kostonhimoisen Ladovin
käsiin! huudahti tyttö, muistaen äkkiä, missä asemassa he olivat, ja
lausuen sanan _meidän_ erikoisella äänenpainolla. -- Minä rukoilen
sinua, Lennart, ratsasta hetkiseksi tuonne riihen taakse, niin menen
minä kotiin kuulemaan, kuinka kauan viheriät viipyvät täällä, ja sitten
tuon tai lähetän sinulle vastauksen.

Neuvo oli hyvä ja Lennart noudatti sitä heti. Onneksi oli veräjän ja
asuinhuoneiden välillä pitkä raitakuja, ja se esti muita huomaamasta
ratsastajaa paitsi erästä renkiä, joka oli pantu vahdiksi, mutta joka
ei ollut millänsäkään, kun näki talon nuoren neidin puhuvan vieraalle.

Lennart oli odottanut noin tunnin ajan riihen luona, kun hän näki
kahden Aflechtin rakuunan, jotka oli luultavasti lähetetty tekemään
tavallisia tilauksia sotaväen tarpeeksi, lähestyvän taloa. Rohkea tuuma
johtui Lennartin kekseliääseen mieleen. Hän viittasi rakuunat luokseen,
ja kaikki kolme ratsastajaa pysyttelivät hiljaa raitojen kätkössä.

Koivujen varjot pitenivät pitenemistään läheisellä mäellä. Paimentyttö,
jolla oli pukuna lyhyt, juovikas villahame ja ruskea liivi ja
käsivarret puoleksi paljaina, tuli laulellen pitkin polkua. Sanat ja
sävel olivat samat kuin ne, jotka vasta paljon myöhemmin kirjoitettiin
muistiin, kun paimentytön ruskeat hiukset olivat jo aikaa sitten iästä
lumivalkoiset ja hänen raikas, soinnukas äänensä vapisi kuin syksyn
tuuli kuihtuneissa lehdissä, mutta Savon saloilla syntynyt laulu yhä
vielä oli yhtä kevätnuori ja yhtä surumielisen viehättävä:

    Tuoll' on mun kultani, ain' yhä tuolla
    Kuninkaan kultaisen kartanon puolla,
    Voi minun lintuni, voi minun kultani.
    Kun et tule jo!

    Linnut ne laulavat sorealla suulla,
    Soreampi kultani ääni on kuulla.
    Voi minun lintuni, voi minun kultani,
    Kun et tule jo!

Laulu kaikui kirkkaasti viileänä kesäiltana; ja vihreä, auringon
valaisema kunnas heijasti leikitsevin kaiuin takaisin sanat ja säveleet
kuin kalliosta kimmahtavat höyhenpallot, ja ne satoivat kuin kukkaset
nuorukaisen sydämeen. Vihamielisten intohimojen, vihan ja kavaluuden
keskellä kaikui siinä hänen korviinsa rauhanrukous luonnon omasta,
vilpittömästä, rakastavasta rinnasta, ja silloin hän käsitti sen
tarkoituksen. Silloin vasta selvisi hänelle täydelleen, miksi hän
tahtoo elää ja taistella ja miksi hän saattaa, jos kohtalo niin määrää,
ilomielin kuolla. Täällä, tässä ihanassa maassa, välkkyvän järven
rannalla, täällä vihreiden koivujen varjossa ja vaipuvan auringon
iltaloisteessa sykki hänelle nuori sydän, joka lähetti hänelle
tervehdyksensä paimentytön laulussa. Isänmaa oli nyt saanut sielun, se
oli saanut elävän muodon, se katsoi häneen tytön silmistä, ja hän tunsi
sen piirteet Betta Sivertin valkoisen päähineen alta. Nuo kuvat, ylevä
ihanne ja lämmin, kukoistava todellisuus sulivat yhdeksi, ja silloin
oli kaikki niinkuin pitikin olla. Taistella, taistella aina kuoloon
saakka rakastetun maan ja jalosydämisen tytön puolesta, sen lupauksen
teki Lennart Croneld ensi nuoruuden puhtaassa ihastuksessa, ja se
lupaus teki hänet onnelliseksi ja uljaaksi.

Seuraavana silmänräpäyksenä hänen käytännöllinen luonteensa sai taas
voiton haaveksivista ajatuksista, ja hän astui muutaman askeleen
paimentyttöä kohden, joka hänet nähtyään lakkasi laulamasta. Kun tyttö
oli tarkoin katsonut, ettei kukaan näe heitä, antoi hän hänelle pienen,
kokoonkäännetyn paperin ja meni sitten äänetönnä menojaan edelleen,
salaa kuitenkin katsahtaen taaksensa kauniiseen, jääkäripukuiseen
nuorukaiseen.

Paperissa oli vain sanat:

    "V:ät lähtivät juuri veneillänsä rannasta. Saatat tulla,
    mutta ole varovainen, älä ilmaise itseäsi äläkä minua.
    Minua pidetään silmällä, mutta olen aina sinun _B:si_."



8. KAMARINEUVOS SIVERT.


Lennart suuteli kirjettä, ensimmäistä, minkä kukaan tyttö oli
lähettänyt hänelle, sitten hän repi paperin pieniksi palasiksi ja
vieritti ison kiven niiden peitteeksi. Kaksi minuuttia sen jälkeen ajaa
karauttivat nuo kolme ratsastajaa Otavan raitakujaan ja sitoivat
hevosensa taloa lähinnä olevan, valkoiseksi maalatun veräjän pieleen.
Rakuunat saivat käskyn pysyä toistaiseksi paljastetuin sapelein veräjän
luona, jossa heitä salin ikkunoista katseltaessa voitiin pitää
suuremman, puiden takana olevan sotavoiman etujoukkona.

Salissa oli Lennartia vastassa kamarineuvos Sivert, joka oli äsken
palannut venelaiturilta, varmana siitä, että hänen vaaralliset
ystävänsä olivat poissa näkyvistä lähimmän niemen takana. Hän oli hieno
ja siisti, tuskin viidenkymmenen vuoden vanha herra, tekotukka oli
tavattoman sileäksi suorittu ja hyvin puuteroitu, palmikko niskassa
moitteeton, posket olivat maidonvalkeat, niin että ne olisivat sopineet
nuorukaisellekin, huulilla väreili alinomainen hymy, selkä oli notkea
kuin olisi se aina ollut ponnistimen varassa, ruskeassa takissa oli
suuria ja kirkkaita hopeanappeja, silkkiliivit keltaiset, housut
keltaiset, silkkisukat moitteettomat, pohkeet pyöreät, kengät soreat,
venäläisestä kiiltonahasta, suurien hopeasolkien koristamat.

Tämä mahtava ja kuitenkin kohtelias herra katsahti vasten tahtoaan
vielä kerran venelaituriin päin, kun hän tunsi jääkäripuvun, ja pyysi
sitten uutta vierastaan astumaan työhuoneeseensa.

-- Mitä minä näkeh? Minu oivallin noor ysteven Rauttasaarest, minu
vanha rehellis ysteven poik! huudahti kamarineuvos murteellisella
sekasotkulla ja pudisti ainakin kolme tai neljä kertaa nuorukaisen
kättä. -- Se noor här neyttä juur pulskeelt ulos kun prints uudes,
gants uudes uniformus; minu ilahutta nähdä hentä tervenä. Toivon, pappa
jaksa hyväh? Ja se oivallin mama möös hyväh? Se ilahutta minuh, se
huvitta minuh niinkun vanhah ysteve. Me eläm juur hoonos ajois, minu
noor här, sa olla tyyty tärveydel, se on se tärke täs mailmas.

-- Isäni -- sanoi Lennart -- käski minun tervehtiä herra kamarineuvosta
ja kysyä, eikö hän voisi saada aikaa velkansa suorittamiseksi
lokakuuhun asti, jolloin hän toivoo saavansa jotakin kokoon viljasta.
Tätä nykyä olisi se hänelle hankalaa, ja onhan kartano täytenä
vakuutena.

-- Ah mitäh, se pien rahtune kaks tuhat riksdaaleri se mar ei voi
haitta minu rehellis vanha ysteve, jol ole niin suur peltot ja niittyt
ja isoh rautavasar ja se kaunis kalaves niin oivallin lohhin ja siikin
kans! Toivon pappa tahto teke minul se pien hyve työ näil köyhe ajoil,
kun vaivasel maamies kun minäh on neljtoist peive monin ison
kontributionin kans ja stuur sotaväk, joka kestitse joka stunti talos
ja vaati yht ja toist. Vissist, vissist, minu noor här, tule palvel
kuningas, tule palvel maatas, minäh sanon, se on ordentlist, niinku
pite oli. Minäh palvel möös minu maa ja kuningas Gustaff -- oh, yks
merkillis jalo har! Mine on sanonu sotamees: minu ysteve, olen sanonu,
tos on minu heinelatoh, tos on minu olki, tos on minu ruisjauh, min en
nin tarkist luve muutama satoi leiviske -- ja he rehellis rootslaset ja
soomlaset ova tehny minul se kunnia, ette ova pitenet hyväks minu hyvä
jauhot ja pitkä olkit ja minu kaunis heine. Nin mites tekke? Täyty
palvele esivaltah, jos tuleki kerjeleseks lopus.

-- Suokaa anteeksi -- jatkoi Lennart, joka oli päättänyt pysyä
tyynenä -- ne kaksituhatta riksiä ovat hyvin vähäarvoiset herra
kamarineuvokselle. Jos isäni sitä vastoin täytyisi myydä talonsa, ei
hän nyt sodan aikana saisi sille ostajaa puolestakaan sen arvosta.

-- Nin, siine se näkke, sen sodan, alinaikan se sota. Minu vanha
rehellis ysteve tahtoi sotah. Mine on sano hänel: minu hyve major, olen
sano hänel, me maameehet toivotam se rakas rauha, tehkemme meiden
parast sota estemen! Ei, minu hyvä major Rauttasaarest tahto sota, nyt
hänel on se sota, ja nyt saa hen itsens selvitte nin hyvä kun voi.

-- Herra kamarineuvos aikoo siis todellakin ajaa vanhan rehellisen
miehen talosta ja tilalta sentähden, että hän on seurannut
vakaumustansa ja omalla tavallaan tahtonut auttaa kuninkaan asiaa?

-- Mine vakutan minu noor härre sen, se teke minul paha, kovi paha,
mutta mine ei voin site autta. Mine ei taida menete minu piente
saatavan, mine on itse ruineerattu; elken puhu siit enee.

-- Niinkuin herra kamarineuvos suvaitsee, vastasi Lennart, tuskin enää
saattaen hillitä itseään. -- Onko herra kamarineuvoksella mitään
käskettävää Savonlinnaan?

-- Nichts, nichts, minu noor ysteven. Terveisi hyvil ystävil
rootslasil. Mine toivo, he pia ottava se pien rakkari linna, ku heite
haitta.

-- Vienkö myös terveisiä kapteeni Ladovilta?

-- Was? Kapteen Ladov?

-- Niin, häneltä, joka tuskin tunti sitten lähti laiturista.

Kamarineuvos käänteli komeaa tekotukkaansa ja tuijotteli sameilla
silmillään rohkeata kysyjää, ikäänkuin olisi tahtonut katsoa hänen
lävitsensä.

-- Mine ei tunne yks kapteen sil nimel, sanoi hän hyvin vakuuttavasti.

-- Mutta minä tunnen hänet, jatkoi kersantti. Olkaa hyvä, kuunnelkaa
minua hetkinen. Sopimuksen mukaan piti tänään puolen päivän aikaan olla
kokous Patasalossa. Kapteeni Ladovin tuli johtaa puhetta Venäjän
puolelta, ja Ruotsin puolelta odotettiin muutamia luotettavia
henkilöitä. Aikooko herra kamarineuvos kenties käydä soutelemassa näin
kauniilla ilmalla?

-- Was! Dumme Geschichten![11]

Kun kamarineuvos Sivert joutui hämilleen, taukosi hän puhumasta tuota
rumaa sekasotkua, jota hän oli oppinut Viipurissa ollessaan, ja puhui
sensijaan aivan ymmärrettävää saksaa. Kieli oli hänessä jonkinlaisena
ilmapuntarina, joka osoitti asiain painon elohopeaan hänen tekotukkansa
alle.

-- Kokous tuli ilmi, jatkoi Lennart yhä vakavammin, ja osanottajat
olivat vähällä joutua suomalaisten joukkojen käsiin, mutta onneksi
annettiin heille ajoissa merkki vaarasta, ja he hajosivat mikä
minnekin. Kapteeni Ladov oli kyllin rohkea poiketakseen kahdella hyvin
varustetulla veneellä Otavaan, toivoen täällä tapaavansa muutamia
kokouksesta poissa olleita ruotsalaisia upseereja Savonlinnan
piiritysväestä ja saadakseen teidän kanssanne, herra kamarineuvos,
puhella jotakin tuosta yhteisestä tuumastanne, paroni Hastfehrin
armeijan yllyttämisestä kapinaan ja hänen väkensä pakottamisesta
vetäytymään pois Venäjän alueelta. Te olette vastannut hänelle, että
vielä on kärsivällisesti odotettava pari viikkoa asiain kehkeämistä. Te
olette luvannut hänelle, että silloin on kaikki oleva valmiina, ja te
toivotte kohta näkevänne sen päivän, jolloin valtakunnan raja ei enää
käy Otavan kartanon halki, vaan -- kenties? -- ehkä Tornion sivuitse.
Sepä kuitenkin vahingoittaisi aimo lailla oivallista tupakan ja viinan
kauppaa.

-- Junger Mensch, Sie werden unvserschämt![12]

-- Minä lopetan kohta. Teille tehdään väärin, herra kamarineuvos, kun
sanotaan teidän palvelevan kahta herraa ja houkuttelevan muita tekemään
samoin. Te palvelette todellisuudessa ainoastaan yhtä, minun ei
tarvitse sanoa teille ketä, ja sen yhdenkin voisitte te pettää, jos
joku toinen olisi kyllin rikas tarjoamaan teille suurempaa palkkaa.
Jotta saavuttaisitte tarkoituksenne, olette te salavehkeissä Ladovin ja
keskusteluissa Sharpin kanssa. Sitä paitsi odotatte te piakkoin
ystäväänne asessori Pistolekorsia Viipurista. Te olette yhteydessä
nuuskijoiden ja yllyttäjien kanssa seitsemällä haaralla, ja erikoisesti
te olette palkannut erään, viekkaimman heistä kaikista -- Tupakka-Matin
-- levittämään kehoituksia valtakunnan kavaltamiseen kaikkialle täällä
rajalla. Tiedättekö, herra kamarineuvos, etten minä, vaikka olenkin
köyhä ja vaikka minulla on vain yksi Jumala, yksi takki ja perintönä
teidän hallussanne olevia velkakirjoja, etten minä sittenkään tahtoisi
olla teidän sijassanne, jos tänään tai huomenna joku kersantti,
esimerkiksi minä, muassani kuusi tai kahdeksan luotettavaa Savon
jääkäriä, jotka eivät ymmärrä muuta kuin käskyjä, asettuisin tähän,
missä nyt seison, teidän ovenne eteen ja sanoisin, kuten minä nyt
sanon: _kuninkaan nimessä vangitsen minä teidät!_

Se, joka ei tuntenut Lennart Croneldia eikä hänen tavatonta
uhkavarmuuttaan, olisi ehdottomasti heti ajatellut, että tuollainen
poika, mitätön, pieni kersantti, joka tuskin oli astunut ensi askeleita
virassaan, ei mitenkään olisi uskaltanut puhua näin maakunnan
arvokkaimman miehen, Otavan mahtavan herran edessä, ellei hänellä olisi
ollut taskussaan vangitsemiskäsky ja mukanaan kuusi tai kahdeksan
miestä, jotka vain odottivat sovittua merkkiä syöksyäkseen sisään
panemaan kiinni vankinsa. Kamarineuvos Sivert oli siitä niin varma, hän
näki itsensä niin äkkiä paljastetuksi ja huomasi niin selvästi, mikä
kaikki häntä uhkasi, jos hänen tuumansa tulisivat ennen aikojaan ilmi,
että hän kerrassaan kadotti kaiken neuvokkuutensa ja katseli pakotietä.
Hän lähestyi avonaista, matalalla olevaa ikkunaa, joka oli raitakujalle
päin, ja huomasi ensimmäiseksi rakuunat, jotka paljastettuine
sapeleineen vartioivat veräjän luona. Siinä oli jo liikaa pahalle
omalletunnolle. Kamarineuvos turvautui rukouksiin tavalla, joka olisi
suuresti huvittanut pikku kersanttia, ellei hän olisi tarvinnut koko
mielenmalttiansa voidakseen olla itseään ilmaisematta ja päästämättä
voittoa käsistään yhtä pian kuin hän sen oli saanutkin.

-- Grosser Gott, Sie werden mich doch nicht unglücklich machen![13]
huokasi onneton vehkeilijä.

-- Minä noudatan käskyä, herra kamarineuvos; laittautukaa valmiiksi
heti seuraamaan minua, tai minun on kutsuttava väkeni, vastasi
kersantti tuimasti, ovea vartioiden.

Kamarineuvos ryhtyi taas puhumaan sekasotkuaan, ja se todisti hänen
ponnistavan sukkelaa älyään pulasta päästäkseen.

-- Jos peen summa dengi ... mine meinan, jos noin mitättömä tuhannen
riksdaaler, nin kuin vähäin todistus minu iankaikkisest
kiitollisuudest, vois taivutta minu noor ysteve sydän laske minu
pujahtaman pois...

-- Se on mahdotonta. Minun tulee noudattaa käskyä.

-- Mine sano tuhat riksdaaler ... mine meina kakstuhat, huokasi
luulottelija-vanki.

-- Minun käskyni, herra kamarineuvos! Suvaitsetteko joutua?

-- Nelje tuhat riksdaaler! Hyvä noor här, siin on kaik, Jumalitte, mite
mine omista... Viis tuhat... Mine on menny mees... Kuus tuhat ...
kerjeläin ei on köyhämp... Kymmen tuhat... Das wird mein Tod!

-- Hyi, herra kamarineuvos! Luuletteko todellakin voivanne lahjoa Savon
jääkäriä kultavuorillakaan? Olisipa ollut toista, jos olisitte
käyttäytynyt inhimillisemmin vanhaa isääni kohtaan.

-- Hyve, rakas här Croneld ... älkä panka pahaks minu sopimaton
raljeri! Minekö haittais vanha rehellis Rauttasaare ysteve! Eikö mite
-- rakast kunno major! Mine on juur tarkastan ne joutava velkakirja, ne
on juur minu pöydäl. Antakaa mine van paet, ja mine revi ne kaik
kappaliks! huudahti vanki ottaen pöytälaatikosta esiin nuo onnettomat
velkakirjat.

-- Olkoon sitten menneeksi, perheenne tähden, herra kamarineuvos,
joskaan ei teidän itsenne tähden. Minä otan velkakirjat, en repiäkseni
niitä rikki enkä kieltääkseni velkaamme, vaan jotta isäni saa ne
maksaa, milloin hänen paraiten sopii. Nyt on jo hämärä ja ikkunat ovat
puutarhaan päin. Annan väkeni tarkastaa koko talon, ja sillä välin
saatte aikaa paeta, mutta huomatkaa tarkoin, vain kahdella ehdolla.

-- Sogleich, heti, här Croneld. Mite se pite olla?

-- Ensiksikin antakaa minulle luettelo kaikista Ruotsin Suomessa
olevista puoluelaisistanne.

-- Ottaka he, ne konna meehet. Hirttäkä ne kaik tyyn. Täs on minu punai
kirja. Yks pikku leht saan mine tok repäiste pois, eik nin? Ainoasten
yks mitetön peen Familiengeschichte, perhejut.

-- Ei kirjaintakaan saa ottaa pois.

-- Mutta, minu hyve, noor här, muistake, että teiden armollin rouva
mama on möös täs punai kirjas!... Ahaa, Sie haben sich verrechnet, mein
Herr![14] Jos saateta minu hukka, nin kukistan mine rouva maman.

-- Te petytte. Kun äitipuoleni näki kaiken tulleen ilmi, pakeni hän
rajan yli tänään puolenpäivän aikaan.

Lyhyt voitonriemu hävisi taas kamarineuvoksen maidonvalkeilta poskilta.
Tekotukka käännettiin toisin päin, ja huokauksin annettiin punainen
muistikirja kersantti Croneldille, joka heti huomasi sen sisällyksen
sangen tärkeäksi.

-- Saaha mine veede muas minu rahha ja minu paperi? kysyi rikollinen,
tuskaisen kiireesti mellastaen kaapissa ja rahakirstussaan.

-- Kaikkien rahain ja vekselien suhteen saatte menetellä, miten vain
tahdotte, mutta paperit täytyy minun tarkastaa, ennenkuin voin sallia,
että viette pois mitään, mikä saattaisi olla tärkeää kruunulle. Pyydän
teitä, kiiruhtakaa; väkeni käy maltittomaksi.

Kohtaus alkoi tulla naurettavaksi, ja ellei yllättävä hämärä olisi
auttanut Lennartia salaamaan hymyään, olisi voitto vielä voinut mennä
hukkaan niin viekkaan vastustajan kanssa oteltaessa. Mutta kamarineuvos
Sivert oli sellaisen pelon vallassa, että se riisti häneltä kaiken
maltin. Kersantti otti haltuunsa kaikki paperit, jotka olivat vähänkin
tärkeitä, koko yksityisen kirjeenvaihdon, vieläpä velkakirjatkin,
joilla Otavan valtias piti koko seutua ahtaalla, ja jotka Lennart
päätti toistaiseksi jättää lähimpään lääninkansliaan. Kun tuo kaikki
oli tehty, kysyi vanki surkealla äänellä, eikö hän saisi ottaa
jäähyväisiä perheeltään.

-- Mahdotonta, kuului vastaus. Väkeni saattaa tulla milloin hyvänsä, ja
silloin on kaikki hukassa. Muuten voitte palata ensimmäisenä sateisena
yönä määräämään perheenne ja omaisuutenne hoidosta. Mutta vielä on
jäljellä toinen ehto.

-- Noch eins! Mein Gott![15]

-- Toisesta ei teille ole mitään vaivaa. Sillä siitä, miten vaikenette
äitipuoleni asioista, riippuu mihin toimenpiteihin ryhdytään Otavan
suhteen, jonka te jätätte pantiksi, ja muuten koko minunkin
toimintatapani.

-- Mine on vait, ninkun se mykke kala. Ja nythen mine saa pakene?

Lennart aukaisi puutarhanpuoleisen ikkunan, sillä sinne eivät rakuunat
nähneet, ja oli tarkastavinaan, oliko tie auki. Hän ei voinut kieltää
itseltään huvia katsella, miten tuo vanha papereista ja rahoista
täyteläinen kettu hupsun tavoin luikki ulos omasta ikkunastaan.

-- Tie on vaaraton, mutta rientäkää kaikin mokomin! kuiskasi hän.

Vielä syvä huokaus, ja kamarineuvos Sivert oli hengästyneenä jo
hiipinyt puutarhaan ikkunasta, joka oli vain kuusi korttelia maasta.

Lennart näki hänen häviävän puiden varjoon ja rohkeni vasta silloin
remahtaa iloiseen nauruun.

-- Juokse -- sanoi hän itsekseen -- juokse tiehesi, vanha konna, joka
olet pettänyt koko maailmaa ja nyt joudut noin pahoin huonon
omantuntosi pauloihin! Riennä kaikin mokomin, ettei väkeni saa kiinni
sinua. Kunniani kautta, Lennart Croneld, sinä olet ansainnut saada
jonakin päivänä kantaa sotamarskin sauvaa, sillä sinä komennat
kaksimiehistä armeijaa ja ajat vihollisen pakoon pelkällä ruudilla...
Mutta jo on aika ilmoittaa Betalle, miten asiat nyt ovat, ja sitten
pujahtaa itse tiehensä, vaikkei ikkunasta.

Hän raotti varovasti lähintä ovea eikä pettynytkään. Nuori tyttö oli
kuunnellut, mutta tajuamatta asian oikeaa laitaa, ja lensi nyt
levottomana häntä vastaan.

-- Ole huoletta, sanoi Lennart, isäsi palaa muutaman päivän kuluttua
tai heti, kun hän saa tietää kaiken olleen vain pahaa ilveilyä.

Ja sitten hän kertoi lyhyesti sotajuonensa.

-- Mutta ethän tahdo syöstä häntä ja meitä kaikkia onnettomuuteen?
kuiskasi Betta rukoilevalla äänellä.

-- Toivon voivani välttää sen, vastasi nuorukainen luottavasti.
Tiedäthän muuten, että minunkin omaiseni ovat sekaantuneet näihin
salaliittoihin. Mutta jos isänmaan pelastus riippuisi kaiken
ilmaisemisesta, silloin, Betta... Oletko valmis antamaan alttiiksi
kaikki, mitä sinulla on rakkainta maan päällä, kuten minä olen valmis
uhraamaan onneni, elämäni ... yksin sinutkin!

Nuori tyttö kietoi itkien kätensä hänen kaulaansa.

-- Yksin sinutkin! kuiskasi hän.

-- Rohkeutta, Betta, rohkeutta! Kaikki kääntyy vielä hyväksi. Jumala ei
vaadi meiltä liian suuria uhreja. Ja jos eroammekin, niin tapahtuu se
vain joksikin ajaksi. Eikö niin, me näemme toisemme ... jos minä pääsen
hengissä ensimmäiseltä sotaretkeltäni.

-- Sinun pitää elää, Lennart ... minun tähteni. Ja jos kaadut, näemme
me toisemme sittenkin... Hyvästi!

-- Hyvästi!



9. SAVONLINNA.


Keskellä tärkeää Kyrössalmea, pohjoisten ja eteläisten Saimaan vesien
yhdistäjää, kohosi jo vuodesta 1475 saakka pienoinen Olavinlinna, jota
viime aikoina on nimitetty Uudeksi linnaksi ja kansan kielellä
Savonlinnaksi. Perustamisestaan se saa kiittää urhoollista, mutta
julmaa ritari Erik Akselinpoikaa, Totten kuuluisan suvun jäsentä,
samaa, joka varusti Viipurin kaupungin muureilla. Hän ei ollut mikään
ujo herra, tuo Erik Akselinpoika: hän oli mielestään yhtä hyvä kuin
kuka muu tahansa ja julisti omalla uhallaan sodan Venäjän tsaaria
vastaan. On huomattava, että tsaari, joka ei ollut huonompi mies kuin
Venäjän vapauttaja, Ivan III Vasilinpoika, taisteli juuri silloin
elämästä ja kuolemasta mongolien keltajoukkoa vastaan ja ehkä arveli,
ettei ole suurta lukua, saako yhden hyttysen pureman lisäksi vai ei;
mutta Erik Akselinpoika ajatteli toisin. Todistaakseen, että niin oli
laita, hän lähti vuonna 1479 pieni, mutta hurja joukko mukanaan
Olavinlinnasta Venäjän alueelle ja pureskeli niin tuntuvasti
ympärilleen, että hävitti kahden-, kolmenkymmenen penikulman alalta
koko maan autioksi, tuhosi ja tappoi, mitä tapasi, miehet, vaimot ja
karjaa monin tuhansin.

Se vieraissakäynti oli, kuten helposti saattaa käsittää, molemmin
puolin yhtäläisen kohteliaisuuden vuorottelua, ja sitä seurasi kohta
Venäjän vastavierailu. Tuskin oli tsaari etelässä saanut aikaa
hengähtää, ennenkuin hän jo päätti kokonaan musertaa hyttysenpesän
pohjoisessa, ja sen hän teki vuorostaan niin perinpohjin, että puoli
Suomea savusi tuhkana ja tuhka sammutettiin verivirtoihin. Tuossa
kauheassa hävityksessä oli vuonna 1495 maan itäosassa vain kaksi linnaa
uhkaavina ja voittamattomina kuin kotkan pesät lumimyrskyssä, nimittäin
etelässä "pamauksesta" kuuluisa Viipuri ja pohjoisessa Olavinlinna,
t.s. Savonlinna. Aina siitä asti oli Savonlinna itäisen naapurin
silmätikkuna, mutta pysyi uljaana monissa tukalissa vaiheissa ja monen
suomalaisen, ruotsalaisen ja tanskalaisen herran vallitessa, kunnes
venäläiset valloittivat tuon pienen linnan juhannuspäivänä vuonna 1714.
Rauhanteossa vuonna 1721 annettiin Savonlinna takaisin, mutta
moskovalainen anasti sen taas 1742 ja rauhanteossa hän sai pitääkin sen
mainittuine särmäkartionmuotoisine raja-alueineen. Kolmine pyöreine
torneineen ja järkähtämättömine harmaakivimuureineen, joita
läpikuultavan kirkkaat vedet joka puolelta kuvastavat, se on nykyjään
sievä, entis-aikain sotataitoa esittäväksi näytteeksi soveltuva ja
kaunein, paraiten säilynyt linna, mitä Suomessa on jäljellä sen
veriseltä keskiajalta. Linnoitusarvostansa sen on kuitenkin vähitellen
yhä enemmän täytynyt luopua, ja vuonna 1849 vapautettiin sen
viimeinenkin vartioväki, parikymmentä miestä, vaivalloisesta
puolustautumisesta rottia vastaan, jotka tahtoivat anastaa Erik
Akselinpojan muinaisen taistelupesän.

Mutta koska Savonlinna oli syvien luonnollisten vallihautojen ympäröimä
ja vartioi tärkeätä kulkuväylää, pidettiin sitä vielä 18:nnella
vuosisadallakin Savon avaimena. Sen olisi tosin vihollinen salmen
itäpuolella olevilta mäiltä voinut ampua maan tasalle kuin lumilinnan,
jos se olisi ottanut äärettömällä vaivalla kuljettaakseen sinne järeitä
tykkejä. Mutta koska sitä ei suinkaan tarvinnut pelätä katsoen siihen,
miten vaillinaisin varustuksin Ruotsi aloitti 1788:n vuoden sodan,
seurasi vähäinen venäläinen vartioväki, kaksi jääkärikomppaniaa,
jokseenkin rauhallisesti onnistumatonta äkkihyökkäystä, jolla prikaatin
päällikkö, paroni Hastfehr toivoi voivansa linnan anastaa sodan alussa.

Silloinen Savon prikaati, noin 1600 miestä, oli heinäkuun 2. päivänä
osittain vesitse, osittain maitse tullut Puumalasta ja Rantasalmelta
sekä ilman erikoista vaivaa vallannut mitättömän ja varustamattoman
Savonlinnan kaupungin, joka sijaitsee Malmisaarella, länsipuolella
linnaa, mistä sen erottaa kolmen sadan kyynärän levyinen salmi.
Muutamilla pienillä kenttätykeillä, niitä oli kymmenkunta ja joukossa
ainoastaan yksi 16-naulainen, kysyttiin selvällä ruotsin kielellä,
tahtoiko linna antautua, mutta vastaus tuli hieman karkeammasti
venäjäksi, ettei mieli tee.

Hastfehr päätti silloin kääntää täytymyksen ansiokseen ja saartaa
vihollisen, jota hän ei voinut piirittää, jakoi joukkonsa ja lähti itse
loitommaksi itään päin estääkseen avuksi tulemisen, samalla kuin
eversti Stedingk ja Brunow jäivät vain noin kuuden- tai kahdeksansadan
miehen kanssa Savonlinnan muurien lähistölle. Etuvartijoita itäisillä
saarilla ja niemillä, pieniä pattereita siellä täällä vihollisen
"hauskuttamiseksi", vartijoita veneissä sieppaamassa viholliselle
tulevia ruokavaroja, yöt ja päivät ne tarkkaavaisina tahtoivat täyttää
virkansa, mutta korttia lyömässä ja linnustamassa ne, jotka eivät
pitäneet lukua velvollisuuksistaan -- muuten kielimistä ja kulkupuheita
pääarmeijasta, laivastosta ja vihollisesta, poliittista viisastelua,
lopulta alakuloisuutta, epävakaisuutta, tyytymättömyyttä ja epäluuloa
päälliköiden kesken -- sellainen oli lyhyesti tila Savonlinnan
ulkopuolella siinä osastossa, joka ensin oli aloittanut sodan ja jonka
ripeän eteenpäin tunkeutumisen avulla kuningas toivoi sekä Savonlinnan
että Lappeenrannan, vieläpä ehkä lujan Viipurinkin kukistuvan.

Lyhyt kesäyö oli peittänyt hämyverhoonsa sekä ystävän että vihollisen,
kun kersantti Croneld, kätkettyään varovasti Otavasta saadut paperinsa
kiven alle metsään, ilmoittautui virantoimitukseen Pääskylahden
kylässä neljännespenikulman päässä linnasta. Siellä oli sata tai
puolentoistasataa miestä everstiluutnantti paroni Otto Ramsayn johdolla
hoitamassa vartiointia järvien rantamilla Haapaveden pohjoispuolella;
mutta koska kuului tykkien pauketta ja Lennartin komppania oli
lähempänä vihollista, ratsasti hän edelleen ja lähestyi pitkän,
kivisen, linnan vastassa olevan niemen kärkeä.

Jotakinhan piti tehdä tuon yksitoikkoisen saartamisen ajalla, josta
Stedingk kirjoitti kuninkaalle, että kreikkalaiset eivät suinkaan olisi
viipyneet kymmentä vuotta Troijan muurien edustalla, jos heillä olisi
ollut puoleksikaan niin ikävä kuin hänellä Savonlinnassa. Silloin
tällöin keskusteltiin tykkien laukauksilla, silloin tällöin tehtiin
vaihteen vuoksi retki vihollisen sivuvarustuksia vastaan; mutta linnan
päällikkö -- "vanha turkkilainen", joksi häntä sanottiin, koska hän
lienee ollut syntyisin tatarilainen -- ei juuri suvainnut yöleponsa
häiritsemistä, ja sentähden oli jotenkin tavatonta tänä yönä kuulla
tykkien niin vilkkaasti paukkuvan. Jotakin erinomaista mahtoi olla
tekeillä. Lennart hehkui halusta ensi kerran elämässään koetella
ammattiaan ja vaaran viehätysvoimaa.

Hän nousi mäelle ja katseli sykkivin sydämin näytelmää, joka hänestä
oli aivan uutta ja hurmaavaa. Alempana levisi kolmelle taholle
hiljaisia, tummia vesiä, hänen edessään oli tuo vanha linna, jonka
kolme tornia näytti kohoavan ja katoavan pilviin; kauempana näkyi
suomalaisten vartiotulia ja sieltä täältä jokin yksinäinen valo
puolittain poroksi ammutusta kaupungista; vasemmalla puolen oli
metsätöyry, jonne päin viholliset tähtäsivät tykkejänsä. Salama
toisensa jälkeen leimahti linnan mustista muureista, valaisi öisen,
pilvisen taivaan ja kuvastui salmeen, joten jokainen tulisäihke välähti
kahtena. Keskellä laukausten pauketta, jonka kallioisten rantain kaiku
toisteli satakertaisena, voi selvästi erottaa kuulain räjähtelyt vasten
kiviä, joista ne voimattomina ponnahtelivat takaisin, ja puiden
ryskeen, joita nuo öiset rautalinnut karsivat. Metsätöyryltä pamahti
vain silloin tällöin jokin kivääri, joka laukaistiin enemmän
kohteliaisuudesta kuin minkään tosi vaikutuksen vuoksi ja joka kuului
tykkien jyrinässä suututetun lapsen voimattoman uhkauksen kaltaiselta.

Lennart luuli joskus myös erottavansa pimeästä haavoittuneen maamiehen
hillittyä valitusta. Hän joudutti käyntiänsä, hyppi halkeamien ja
kantojen yli ja näki viimein varjontapaisia haamuja, jotka kyyristyivät
kivien taa.

-- Wer da? Ken siellä? kuului äkkiä ääni hänen edestänsä ja kiväärin
piippu ojennettiin tuskin neljän askeleen päässä hänen otsastaan.

-- Hyvä ystävä, oli vastaus.

-- Tunnussana?

-- Savonlinna.

-- Saat mennä!

Ne olivat Savon jääkäreitä, hänen omaa osastoaan, jolla siinä oli koko
joukko yötyötä. He olivat saaneet käskyn käyttää pilvistä yötä
hyväksensä ja rakentaa niin hiljaa kuin mahdollista patterin
kahta kolminaulaistykkiä varten sille mäelle, joka oli tuskin
puolenkolmattasataa kyynärää lähimmästä linnan osasta ja josta käsin
siis toivottiin voitavan ampua muurin yli ja siten, ellei juuri
musertaa, niin ainakin melkoisesti huolestuttaa vihollista. Yö ei
kuitenkaan ollut tarpeeksi pimeä, ja kun venäläiset olivat olleet siksi
varovaisia, että olivat raivanneet metsän pois läheltä rantaa,
keksittiin rohkeat jääkärit, ennenkuin he olivat ehtineet rakentaa
rintasuojusta kukkulalle. Linnassa pärrytettiin hätärumpua, "trevogaa",
ja luotia alkoi rakeiden tavoin sinkoilla rannalle. Turhaan olivat
jääkärit, joiden lisäksi oli tullut muutamia tykkimiehiä ja
vallinluojia, koettaneet vierittää kiviä ja hiekkasäkkejä suojaksi
itsellensä ja tykeillensä. Heidät ajettiin takaisin verissä päin ja he
näkyivät vartoilevan käskyä peräytyä mäen suojassa odotteleviin
veneisiin.

-- Eikö ole yhtään lempoa, joka tuoda lennättäisi tänne muutamia
hietapusseja? kiljui Otto von Fieandt, siihen aikaan vain tavallinen
kapteeni, mutta yhtä vakaa ja juro, yhtä mielistynyt patukkaan,
tupakkaan ja haukkumasanoihin kuin kaksikymmentä vuotta myöhemmin,
jolloin Vänrikki Stool oppi hänet tuntemaan.

Kuusi miestä ryömi esiin, laahaten säkkejä perässään, ja he pääsivät
ensi törmälle, johon Fieandt itse kuulasateesta huolimatta oli
pysähtynyt. Mutta kun oli astuttava kallion kulmalle, joka oli aivan
suojatta ja rantaan päin kalteva, joten nekin kuulat, jotka sattuivat
alemma, ponnahtivat siitä ylitse, silloin epäilivät miehet. Se yritys
oli jo ennen vienyt neljä miestä ja kuitenkin oli täytynyt luopua
siitä.

-- Eteenpäin pusseinenne, tai vie teidät perkele, karjaisi päällikkö
sivaltaen erästä uppiniskaista miekan lappeella selkään ja astuen itse
muutaman askeleen edellä, näyttääkseen heille tietä.

Vihollinen oli sillä välin sytyttänyt muurille pikivanteita ja saattoi
niiden valossa jokseenkin tarkkaan seurata kaikkia liikuntoja
vastaisella rannalla. Ampuminen kiihtyi kahta vertaa kovemmaksi, kuulat
repivät kolme miestä palasiksi, toiset pakenivat, ja Fieandt itse
vetäytyi hiljalleen viimeisenä tappotantereelta.

Se suututti häntä.

-- Eikö ole Savossa ainoatakaan pahusta, joka saattaisi tukkia suun
noilta kaalinsyöjiltä? huusi hän.

-- Jos saan neljä miestä, koetan aivan tuosta oikealta, vastasi pieni,
hoikka kersantti, tullen esiin joukosta.

-- Ettekö häpeä, vanhat roikaleet, antaa poikien noin tehdä pilkkaa
itsestänne? Kuka sinä olet, enhän minä ole sinua ennen nähnyt?

-- Kersantti Croneld, määrätty palvelukseen ensimmäiseen komppaniaan.

-- No koeta, hiiden nulikka, saatko ketään kanssasi. Maltas...
Majurinko poika?

-- Niin, herra kapteeni.

-- Minä olen oppinut isältäsi kiroilemaan. Mutta häneltä olen myöskin
oppinut seisomaan hämmästymättä vaikka perhanan isoäidin edessä...
Jumala sinua siunatkoon, poika. Mene!

Lennartin valitsema paikka oli yhtä korkealla, mutta vielä aukeampi ja
kaksikymmentä askelta lähempänä rantaa; sitä olikin ensin aiottu
patterin paikaksi, mutta se oli sitten hylätty, koska se oli liian
vaaranalainen. Sen, joka tuohon paikkaan pyrki, täytyi kulkea aukean
kallion yli, mikä tuskin saattoi käydä vihollisten näkemättä. Sitä
vastoin oli siinä se suuri etu, että täällä raunioissa oli suuri joukko
irtonaisia kiviä, joita voitiin kohottaa varustuksiksi tai
vallintapaisiksi.

Lennart sai neljä miestä, käski heidän panna pois hattunsa ja vetää
harmaat sotaviitat korviin ja siten aivan hiljaa ryömiä yhdessä
määräpaikalle. Koe onnistui paremmin kuin oli saatettu toivoakaan.
Entisellä paikalla tehdyn valehyökkäyksen harhaanjohtamina venäläiset
kohdistivat kaiken tarkkuutensa siihen eivätkä huomanneet
kallionkarvaisiin viittoihin pukeutuneita uusia vapaaehtoisia,
ennenkuin he jo olivat ehtineet kyhätä vallituksen, joka oli kylliksi
luja suojelemaan heitä ensi iskusta. Kun muut jääkärit näkivät
yrityksen onnistuvan, alkoi heitä yhä useampia hiipiä sinne samalla
tavoin yksitellen. Hiekkasäkkejä ja risukimppuja pujautettiin sinne
uuden kivimuurin suojaksi. Rotkosta löydettiin multaa ja sitä
käytettiin samaan tarkoitukseen; kannot ja juuret, sammaleet ja
katajapensaat, kaikki kelpasivat, ja sillä aikaa vihollinen ampui
koivunrisuja, joita Fieandt puetti jääkäritakkeihin ja joita miehet
ryömien työnsivät seipäillä edellänsä ensimmäiselle, yhä vieläkin
venäläisten ampumatauluna olevalle kallionkielekkeelle. Yleinen riemu
syntyi, kun tuontuostakin nähtiin jonkin koivunoksan tupsahtavan nurin
ampumisesta.

-- Ampukaa hiljaa, hyvät herrat! Varokaa kylpyvastojamme! huusivat
jääkärit.

Vähitellen valkeni kesäaamu, ja silloin vihollinen huomasi ihmeekseen
pienen varustuksen kallion harjalla, vähän matkaa oikealle edellisestä
paikasta. Heti alkoi linnan tykistö jyristä sitä kohti kahta
kiivaammin, mutta liian myöhään. Häthätää kyhätty muuri kesti
kuulien tuiskeen, joista useimmat olivat kaksitoista- tai
kuusitoista-naulaisia, eikä kestänyt kuin kotvan aikaa, ennenkuin nuo
kaksi kolmenaulaista ruotsalaista tykkiä alkoivat rivakasti vastata.
Harjun takana seisovien jääkärien iloinen eläköönhuuto yhtyi
vastaukseen, ja aamuaurinko nousi valaisemaan vilkkainta ja hilpeintä
sotakarkeloa, mitä siihen asti koko pitkän ja ikävän saartamisen aikana
oli käyty Savonlinnan lähistöllä.

Fieandt ei ollut voinut olla löntystämättä itsekin varustukseen
ollakseen läheltä johtamassa patterin säännöllistä rakentamista.
Ilokseen hän sai tähdätä ensimmäisen tykin ja nähdä, miten hänen
kuulansa tuolta korkealta paikalta ammuttuna lensi linnan muurin
sisäpuolelle, kaatoi tykkimiehen ja räiskähti sivurakennuksen seinään,
jota savuavan piipun vuoksi luultiin linnan päällikön ruokakeittiöksi.

-- Ähäh! -- huudahti hän jörömäisesti naurahtaen, mikä ei tapahtunut
muissa kuin juhlatiloissa -- nyt me kyllä suolaamme turkkilaisen
hapankaalin!

Samassa hän huomasi Lennart Croneldin, joka seisoi ampumareiän
vieressä, tomuisena ja poroisena patterityöstä.

-- Ohoh -- sanoi hän hyväntahtoisesti suutaan viuristaen -- kuka sen
vietävä on sinut, poika, opettanut _ryömimään_ tarkoituksesi perille?

-- Osaan minä seisoakin, kun tarvitaan, herra kapteeni! vastasi
nuorukainen, oikaisten itseään käsi otsalla.

-- Vaiti, mies! Niinkuin en olisi nähnyt, että olet isäsi poika!
vastasi päällikkö.

Mutta Lennart ei vielä tuntenut miestä eikä ollut vielä oppinut
ymmärtämään leikkiä. Heti kun Fieandt käänsi hänelle selkänsä, juoksi
hän jääkärien luo mäen taa ja toi sieltä lipun, jota hän alkoi hyvin
huolellisesti pystyttää muurin ylimmäiselle harjalle kivien ja mullan
väliin. Juuri silloin sateli vihollisten luoteja sakeimmin patterin
ympärille, ja ne paukuttelivat kuin väkivasarat sen laitaa, tekemättä
kuitenkaan siihen juuri mitään jälkeä.

-- Mitä nyt, lurjus? Korjaa heti luusi sieltä alas, taikka minä, tuhat
tulimmaista sarvipäätä, opetan sinulle tapoja! ärjäisi tuikea kapteeni
äkkipäätä kiivaammin suutahtaen kuin hänen muuten moneen aikaan oli
nähty tulistuvan.

Lennart Croneld totteli, mutta hitaasti ja ensin vielä kerran aivan
suorana asetuttuaan linnan kuusitoistanaulaisten ampumatauluksi. Hän
oli vaiti, mutta hänen katseensa sanoi samaa kuin äsken hänen sanansa:
kun tarvitaan, herra kapteeni, osaan minä seisoakin!

-- Ellei sinun isäsi olisi opettanut minulle ihmistapoja, niin
auttaisin totisesti sinua takkisi selkäpuolen tomuttamisessa, tiuskaisi
uudestaan esimies kiukuissaan. -- Kun pääsemme tulesta, menet sinä
paikalla kolmeksi päiväksi arestiin. Kyllä minä opetan sinut, junkkari,
käskemättä panemaan alttiiksi kuninkaan sukkelimman pojan hengen. Mene!
Vänrikki Ros saa komentaa patteria ja luutnantti Törning laittautua
kolmenkymmenen miehen kera tuonne mäelle, jos hapankaali nousisi
liiaksi turkkilaisen päähän.

Niin sanoen palasi Fieandt metsämäelle kersantin seuraamana, joka ei
oikein tiennyt, tuliko hänen iloita ylistyksiään harvoin tuhlailevan
sotilaan epäsuorasta kiitoksesta, vaiko suuttua rangaistuksesta, hänen
mielestään sitä kohtuuttomammasta, kun hänen ensimmäiset opinnäytteensä
olivat hyvin onnistuneet. Nuo ajatukset katosivat kuitenkin pian
luonnollisen uteliaisuuden tieltä, kun hän harjun takaa näki
ylhäisemmän upseerin, joka oli äsken saapunut veneellä kaupungista,
luultavasti tiedustelemaan patterin menestystä ja tavattoman vilkkaasti
ja väsymättömästi kestäneen tykkitulen tuloksia.

Upseeri -- tuskin neljääkymmentä vuotta vanhempi herra, joka ryhdiltään
oli ylevän sotainen ja rohkea, mutta jonka kasvonpiirteet kuitenkin
olivat niin älykkäät ja henkevät, ettei Lennart ennen ollut nähnyt
muuta kuin yhdellä ainoalla miehellä yhtä puhuvan, vilkkaan ja
ilmeikkään katseen, nimittäin kuninkaalla itsellään -- oli silloinen
mainio eversti ja Karjalan rakuunoiden päällikkö, joka sittemmin pääsi
sotamarskiksi, kreivi Curt Bogislaus von Stedingk, eräs niitä harvoja
kuolevaisia, joille onni oli tuhlannut kaikki lahjansa, luonto kaikki
antimensa, sydän ja nero kaikki parhaimmat ominaisuutensa. Hän oli
samalla kertaa sotilas ja valtiomies, hovimies ja tiedemies, koko
maailman ja isänmaan ystävä, ja hänessä yhtyi siten kaikki, mitä hänen
aikakaudessaan oli loistavinta, eivätkä ajan tummat varjotkaan häntä
tuntuvasti himmentäneet. Ollen vakavampi ja syvällisempi kuin Kaarlo
Kustaa Tessin, monipuolisempi, ylevämielisempi kuin Aksel Fersen, joita
ennen häntä pidettiin ruotsalaisen ylimyskunnan kirkkaimpina tähtinä,
pääsi Curt von Stedingk huomattavaan asemaan Kustaa III:n loistavalla
aikakaudella. Mutta vaikka Stedingkin kuninkaallinen ystävä oli
samanikäinen kuin hän, oli edellisen päivä jo vuonna 1788
laskemaisillaan, kun von Stedingk ei vielä ollut puolivälissäkään
pitkää, koetuksista rikasta elämäänsä, joka vaihtuen, mutta
himmenemättömänä kesti vielä lähes puoli vuosisataa kauemmaksi, kolmen
seuraavan kuninkaan ajan, kunnes se sammui keskelle uusia sukupolvia,
joista Kustaa III oli melkein vain jonkinmoinen Baldertaru -- satu
muinaisesta auringosta.

Fieandt ilmoitti everstille asiain menon. Kun nuo kaksi herraa puhuivat
keskenään, oli se katsomisen arvoista -- maailmanmies, joka oli
kasvanut kuningatar Maria Antoinetten lähimmässä hoviseurassa
Versaillessa, ja rinnalla takkukarvainen Savon metsien karhu. Mutta
niin tuntuva, niin vaikuttava, ja toisaalta niin vähän pöyhkeilevä oli
Stedingkin etevämmyys, että siitä ikäänkuin säteili jonkinlainen kiilto
ja jalous itse Fieandtinkin parrakkaille poskille ja harvoin harjatulle
sarkatakille. Kiroukset hävisivät itsestään, haukkumasanat muuttuivat
jonkinlaiseksi jääkärien osoittaman urhoollisuuden kuivaksi kiitokseksi
ja koko kapteenin käytös tuli tavallaan sivistyneeksi, mikä oli hyvin
outoa niistä, jotka joka päivä kuulivat hänen omalla tavallaan
mörisevän, sillä miestensä edessä katsoi hän liiaksi vaivaksi pidättää
luontaista hillitsemättömyyttään.

Suulliseen kertomukseen pujahti pari sanaa kersantti Croneldistakin. Se
nimi näkyi herättävän everstin huomiota. Hän rypisti otsaansa, kutsutti
nuorukaisen luokseen ja silmäili häntä terävästi.

-- Oletko sinä kala vai lintu, sanopas? kysyi hän.

Lennart oli seisonut Kustaa III:n edessä, mutta Stedingkin katsetta ja
kysymystä oli miltei vaikeampi kestää. Hän punastui hieman, mutta
katsoi everstiä silmiin ja oli vaiti.

-- Tuolla rannalla näkyy riippuvan yksi sotilastakeistanne lehvällä.
Mene noutamaan se tänne; meillä on niukalti vaatekappaleita, eikä saa
tuhlata kruunun pukineita.

Lennart totteli, ääneti kuin ennenkin, ja astui vakavin askelin
osoitetulle paikalle, jossa oli yöllä kaatunut seitsemän miestä ja joka
päivänvalossa oli vielä alttiimpi vihollisten luodeille. Venäläiset
olivat nyt asettaneet muurille pyssymiehiäkin, ja ne alkoivat heti, kun
näkivät pienen jääkärin, ampua vilkkaasti kivääreillänsä, laukaisten,
patterista suutuksissaan silloin tällöin jonkin tykinkin.

Lennart meni lehvän luo, joka oli liukunut alas rinnettä
myöten, irroitti siitä puvun kuulain viuhinassa ja palasi sitten
vahingoittumattomana, pikemmin hiljentäen kuin kiiruhtaen askeleitaan.
Everstin luo tultuaan hän laski rikki ammutun puvun maahan ja odotti
uusia käskyjä.

-- Sinulla näkyy olevan hyvä omatunto, sanoi eversti hiukan leppeämmin
kuin ensin. -- Ei mennä tuolla tavoin kuulasateeseen, jos on mieli
pettää kuningasta.

Lennart oli yhä vaiti. Mitäpä hän olisikaan vastannut.

-- Seuraa minua, sanoi Stedingk.

-- Minun on käsketty mennä arestiin kolmeksi vuorokaudeksi, herra
eversti.

-- Arestiinko? Ja mistä syystä?

Fieandt kertoi, miksi hän oli katsonut tarpeelliseksi kurittaa
nuorukaista, vähän hämillään siitä aivan vastakkaisesta käskystä, minkä
eversti juuri oli antanut hänen suojatilleen.

Stedingk hymyili.

-- Kapteeni Fieandtin käskyä tulee noudattaa, virkkoi hän. Mutta
kuitenkin saat seurata minua kaupunkiin. Minulla on hiukan sanottavaa
sinulle, nuori herraseni.

Nähtyään patterin olevan kelvollisessa kunnossa ja kykenevän vastaamaan
vihollisten tuleen eversti palasi veneellä kiertotietä kaupunkiin.
Kersantti Croneld oli hänen mukanaan ja hänet vietiin, heidän
saavuttuaan perille, päämajaan, entiseen kauppiaantaloon, jonka katon
vihollisen kuulat kuitenkin olivat suurimmaksi osaksi särkeneet. Siellä
eversti näki hyväksi jossakin määrin tutkistella seuralaistaan, aluksi
hänen sukuansa ja elämänsä vaiheita.

-- Minä tiedän -- jatkoi päällikkö -- että isäsi on suora sotilas
ja kunnon kuningasmielinen. Toivoisin vain saattavani sanoa
samaa veljestäsi, kapteeni Detlof Croneldista, joka palvelee
uusmaalaisjoukossa. Mitä sinä arvelet siitä?

-- Jos veljelläni on toiset mielipiteet, niin saatan vain sanoa,
etteivät ne ole minun, vastasi Lennart ujostelematta.

-- Sinun ikäisilläsi ei ole mitään mielipiteitä, silloin syöksytään
sokeasti toisten mukana, oikaisi eversti. Sinä olet käynyt veljesi
koulua, ja hän taas on Sprengtportenin parhaita oppilaita.

-- Olen lukenut suuretiedettä ja opetellut rintamapalvelusta
Viaporissa; mutta muuten olen käynyt isäni koulua, ja siinä olen
oppinut, että Sprengtporten on valtionkavaltaja.

-- Hyvä. Oletko oppinut samaa äidiltäsikin?

-- Minun äitini on kuollut, vastasi nuorukainen rohkeasti.

-- Hyvä, ystäväni, en tahdo loukata luonnollisia tunteitasi. Mutta
katsos, minkä tähden katsoin tarpeelliseksi hankkia tietoja sinusta ja
käytöksestäsi. Mitä arvelet tästä nimettömästä kirjeestä, jonka sain
eilen illalla samalla lailla kuin jo monta muutakin ennen? Toisin
sanoen, se oli kiinnitetty neulalla asuntoni portaisiin.

Niin sanoen hän ojensi Lennartille sievän ranskankielisen kirjeen,
jonka sisällys oli seuraava:

    "Hyvä herra, teitä koetetaan pettää ja teidän töitänne
    koetetaan vakoilla. Epäilkää jokaista, joka lähestyy teitä
    teeskennellyn yksinkertaisena tai lapsellisen avomielisenä.
    Epäilkää etenkin erästä nuorta miestä, joka nimittää itseään
    kersantti Croneldiksi ja jossa vilpittömän näköisen kuoren
    alla piilee hänen ikäiselleen harvinainen kavaluus. Hänet
    ovat viholliset vartavasten lähettäneet ilmoittamaan kaikki
    teidän yrityksenne, ja te teette siis viisaasti, jos lähetätte
    heti hänet tarkasti vartioituna johonkin kaukaiseen paikkaan,
    mistä hän ei voi vahingoittaa teitä. Ottakaa tämä neuvo

                                            _totiselta ystävältä_."

Lennart antoi kirjeen takaisin. Hän luuli tuntevansa käsialan, jonka
hän jonkin kerran oli nähnyt, vaikka harvoin ja sattumalta, kun monet
eivät tienneet sen käden osaavankaan kirjoittaa. Käsiala oli
Paraskoven, hänen emintimänsä venäläisen kamarineitsyen, jota hän jo
kauan oli epäillyt äitipuolensa salaiseksi kirjuriksi. Hän vältti
kuitenkin ilmaista epäluuloaan.

-- Minä luulen -- sanoi hän -- ettei mikään todellinen ystävä ole
kirjoittanut sitä, vaan joku salainen vihollinen.

-- Niin minäkin, vastasi eversti. Mutta jokin syy täytyy olla, minkä
tähden niin nuoren ja, anteeksi, niin vähäpätöisen henkilön kuin sinun
osaksesi on tullut tällainen huomio. Mitä arvelet siitä?

-- Kenties minä tiedän hiukan enemmän kuin muut niistä suunnitelmista,
joita salaa laaditaan valtakunnan turmioksi, ja sentähden on tahdottu
saattaa minut epäluulonalaiseksi, virkkoi Lennart, ollen ehkä hieman
lapsellisesti hyvillään siitä, ettei ollutkaan aivan niin mitätön
henkilö kuin eversti luuli.

-- Mitä, ystäväiseni? Puhu vapaasti. Kerro minulle suoraan, mitä tiedät
salaliitosta, jonka vyyhtien näen päivä päivältä yhä enemmän
kietoutuvan ympärillemme, mutta jonka johtolangat vielä pysyvät
pimeässä, ei tiedetä missä. Sinä olet nuori ja rohkea, sinussa on
jotakin jaloa, _quelque chose de gentilhomme_, mikä sanoo minulle, että
sinä arvelematta olet täyttävä velvollisuutesi. Ja kun puhut minulle,
tiedät puhuvasi kuninkaan korvaan.

-- Salliiko herra eversti minun jättää mainitsematta muutamia nimiä ja
antaako herra eversti kunniasanansa, ettei niitä henkilöitä, jos nimet
arvattaisiinkin, saateta mihinkään henkilökohtaisiin ikävyyksiin, vaan
että heitä kohdellaan niin säälivästi kuin suinkin on mahdollista
isänmaan parasta loukkaamatta?

-- _Voilà pourtant des conditions, mon ami!_ Mitä nyt? Ehtoja?
Kaupitteletko velvollisuuttasi?

-- Anteeksi; petos on niin vähän minun mieleistäni, etten tahdo pettää
edes kuninkaan vihollisia. Minä en ole mikään ilmiantaja, herra
eversti. Ellen edeltäkäsin saa pyytämääni lupausta, annan ennen hakata
itseni palasiksi kuin ilmaisen mitään, mikä voisi saattaa eräät
henkilöt tukalaan asemaan...

-- No niin, eihän minulla ole mitään syytä evätä pyyntöäsi; paitsi
siinä tapauksessa, että valtakunnan etu tekee kovuuden aivan
välttämättömäksi.

-- Siinä tapauksessa on raja lähellä, tarvitaan viittaus vain, niin nuo
henkilöt ovat turvassa. Salliiko herra eversti välttämättömyyden
vaatiessa minun antaa semmoisen viittauksen?

-- Sinäpä hierot kovasti kauppaa, vaikka sanottavasi ei liene
paljonkaan arvoista. _Eh bien_, olkoon menneeksi, minä pyydän
kuninkaalliselta majesteetilta suostumusta siihen; muuta en voi luvata.
Onko sinulla vielä ehtoja? Pyydätkö ehkä vielä upseerinvaltakirjaa
taskuusi.

-- Semmoisen kysymyksen jälkeen ei minulla ole mitään sanottavaa herra
everstille. Kiitän muistutuksesta. Se on oikea, ja minä olen vaiti.

-- Hyvä, nuori ystäväni. _Très bien_. Niin tulee sotamiehen vastata.
Mutta usko minua, minä en ole tahtonut loukata kunniantuntoasi. Minä
pidän arvossa sinun herkkätuntoisuuttasi ja ymmärrän täydellisesti
vaikuttimesi. Siis, _assez de querelles_.[16]. Sinä saatat puhua
pelkäämättä, että sinun tarvitsisi hävetä sitä.

-- Siinä ei vielä kyllin, herra eversti. Muut saattaisivat ajatella
tavalla, jota herra eversti ei hyväksy. Minun täytyy nyt asettaa vielä
yksi ehto.

-- Vieläkö yksi? Anna kuulua!

-- Että minua _ei_ nimitetä upseeriksi, ennenkuin sota on loppunut, tai
ennenkuin ne henkilöt, joita saatan loukata, itse pyytävät sitä, siinä
tapauksessa, että ansaitsisin jonkinmoisen päällikön aseman.

-- Mutta ajattele, mitä pyydät! Nuorena, urhoollisena ja urotöitä
himoitsevana tahdot tuomita itsesi alhaiseen ja huomaamattomaan
paikkaan, jossa päästät käsistäsi kenties ainiaaksi palaamattoman
tilaisuuden, tilaisuuden loistavaan uraan. Usko minua, nuori ystäväni!
Olen matkustanut yli valtameren, olen Amerikan polttavan auringon alla,
kuudensadan penikulman päässä isänmaastani, etsinyt sellaista
tilaisuutta, jonka sinulle onni tarjoo kotipaikkasi kynnyksellä ja
jonka sinä tahdot hylätä tunteesi viehättämänä, tunteen, jonka minä
ymmärrän, mutta jota en voi hyväksyä. Minä tuhoaisin tulevaisuutesi,
jos suostuisin pyyntöösi. Pidä ennemmin salaisuutesi, jollet luovu
ehdostasi, sillä siitä hinnasta en tahdo sitä kuulla.

Lennart kalpeni. Hän huomasi kokeneen, jalomielisen soturin olevan
oikeassa. Saattoihan hän olla vaiti, kukaan ei pakota häntä puhumaan,
ja niin hän välttyisi saattamasta vaaraan kahden perheen kunniaa ja
onnea. Mutta toiselta puolen sanoi hänelle sisäinen, kehoittava ääni,
että nämä silmänräpäykset ovat mitä tärkeimmät, että huomenna kenties
on kaikki liian myöhäistä ja että hänen sanoistaan tai vaitiolostaan
ehkä riippuu niiden ilkeiden vehkeiden menestys, jotka uhkaavat koko
isänmaata. Hän ei arvellut enää, hän heittäytyi everstin jalkoihin ja
vaati häntä suostumaan; hän rukoili niin sydämensä pohjasta saada
luopua kaikista palkinnoista ja suosionosoituksista, hän vakuutti niin
innokkaasti sanottavansa tärkeyttä, että ylevämielisen Stedingkin
viimein täytyi suostua.

-- Olkoon menneeksi, sanoi eversti, kenties tulemme kumpikin katumaan
lupaustani, mutta puhu! Lupaan kunniasanallani täyttää toivomuksesi.

Lennart kertoi sitten selvästi ja varmasti, kuitenkaan mainitsematta
Sivertin tai emintimänsä nimeä, Sprengtportenille osoitetusta
kirjeestä, jonka hän oli saanut käsiinsä, aiotusta Patasalon
kokouksesta, Tupakka-Matin julistuksista ja lopuksi, mikä oli
tärkeintä, Otavassa tekemistään löydöistä ja kamarineuvoksen
kirjeenvaihdosta, jonka sisällyksestä hän oli hätimiten ottanut
selkoa. Stedingk hämmästyi.

Hän tiesi osittain Sprengtportenin tuumista; hän pelkäsi niitä olevan
enemmänkin, eikä armeijan tyytymättömyyskään ollut hänelle tuntematon.
Mutta niin pitkälle mietittyä, niin kauan edeltäkäsin valmistettua ja
niin laajalle levinnyttä petoksen ja valtiollisten vehkeiden verkkoa
hän ei ollut aavistanut. Nyt selvisi hänelle monta seikkaa, jotka
siihen saakka olivat olleet käsittämättömiä, asiain tila selvisi
hänelle nostaen näkyviin lukemattomia mitä uhkaavimpia vaaroja.

-- Nuori mies -- sanoi hän ja puristi lämpimästi kalpean nuorukaisen
kättä -- sinä olet oikeassa; nämä ilmoitukset ovat niin arvokkaita,
että ne kannattaa ostaa sinun onnesi ja tulevaisuutesi hinnalla. Minä
kiitän sinua; se olkoon velvollisuuden täyttämisen ohella ainoa
palkintosi. Mene heti noutamaan paperit ja tee arestissa ollessasi
niistä ne jäljennökset, joita pidät tarpeellisina. Minä menen
kirjoittamaan kuninkaalle.



10. ENSIMMÄINEN RUUTISUONI RÄJÄHTÄMÄISILLÄÄN.


Urhoollisen ja uskollisen Stedingkin ryhtyessä niihin toimenpiteisiin,
mitä hänen vallassaan oli petturien tuumain estämiseksi ja ennen
kaikkia prikaatipäällikön paroni Hastfehrin varoittamiseksi,
kulkivat tapaukset hänen ohitsensa kiireemmin kuin hän oli osannut
edeltäkäsin laskea. Heinäkuussa vuonna 1788 vieri kuninkaan ja samalla
Ruotsinkin valta Suomessa loivaa rinnettä alaspäin yhä nopeammin ja
vastustamattomammin omasta painostaan. Elokuussa Kustaa III:n vaipuva
kruunu oli jo ehtinyt syvän kuilun partaalle, kuilun, joka monesta
näytti pohjattomalta; mutta sama syvyys, joka uhkasi niellä valtakunnan
kruunuinensa, herätti taas tuon tuhatvuotisiin tapoihin juurtuneen
tunteen, jonka Geijer oli sanonut lausuessaan: "Ruotsin kansan historia
on sen kuningasten historia". Ja siitä hetkestä alkain, jolloin
kuninkaan ja kansan asia muuttui samaksi, oli Kustaa III pelastettu.

Niinä kolmena päivänä, joina kersantti Croneld oli arestissa
Savonlinnan päävahdissa ja kirjoitti otteita Otavasta saaduista
papereista, oli tapahtunut tärkeätä. Nuo muutamat tunnit olivat
riittäneet saattamaan Savonlinnassakin kaiken vaaraan, tahraamaan tähän
asti urhoollisen armeijan kunniaa ja synkentämään tummilla varjoilla
kansaa, jonka uskollisuutta kuningasta ja isänmaata kohtaan siihen asti
syystä kyllä oli kiitetty. Vielä 4:ntenä päivänä elokuuta Stedingk
kirjoitti kuninkaalle: "Olen nähnyt sotamiesten kuolevan sankarien
tavoin; antakaa heidän leskillensä tynnyri jyviä, ja teidän
majesteettinne nimeä siunataan." Elokuun 5:ntenä päivänä hän kirjoitti:
"Teidän majesteettinne on halpamaisesti petetty -- pettäjiä ovat omat
neuvonantajanne ja Suomen armeijanne!"

Mistä johtui tuo niin pikainen ajatustavan muutos, jota ei ennen ollut
kuultu suomalaisten kesken, savolaisten kesken, kansan kesken, jonka
luonne näyttää olevan keitetty tervasta; niin sitkeästi se pysyy
vanhoissa tavoissaan, niin hitaasti se mukautuu uusiin oloihin?

Syvimmällä kyti tietysti mielten pohjalla muisto vuosista 1713 ja 1742.
Kummallakin kerralla johti ruotsalainen päällikkö -- toisella Lybecker,
toisella Lewenhaupt -- suomalaisen sotamiehen peräytymisestä
peräytymiseen, häpeästä toiseen, ja seurauksena oli, että suomalainen
joka kerran menetti osan maataan, vaikkei hän itse toivonut mitään
hartaammin kuin saada pysähtyä ja tapella. Pommerin sodassa ei sotamies
myöskään saanut mitään hyvää käsitystä ruotsalaisista päälliköistään.
Kahdeksankymmenen vuoden kuluessa hän oli käynyt tottumattomaksi
voittamaan ja tottunut saamaan selkäänsä. Ja nyt johtivat häntä heikot,
horjuvat päälliköt -- Hastfehr, Kaarle Kustaa Armfelt -- samaa valtaa
vastaan, joka oli hänen silmissään kasvanut voittamattomuudeksi. Tosin
johdettiin häntä hyökkäykseen, mutta yksin sekin urotyö oli epäilyksen
turmelema. Ja miten häntä johdettiin? Ryysyinen ja nälkäinen hän oli,
se ei suuria merkinnyt, siihen hän oli tottunut. Mutta kun tuskin oli
päästy vihollisen alueelle, käskettiin hänen pysähtyä ja hän jäi
voimattomana kuukausiksi mitättömän linnan edustalle, jota hän ei edes
saanut koettaa valloittaa väkirynnäköllä, vaan ainoastaan saartaa
vähäisin menestyksen toivein. Se masensi hänen rohkeutensa. Koko
suomalainen luonne on pohjaltaan puolustava hyökkäävän ja ryntäävän
ruotsalaisen luonteen vastakohta. Pane suomalainen sotamies
puolustamaan pirttiään, kotiliettään, ja hän on seisova paikallaan kuin
maahan kasvaneena. Mutta hyökkäyssodassa hän tarvitsee rohkeita
johtajia, suuria vaaroja ja voimakkaita, äkillisiä kiihoittimia --
"räjähdyskuulan selkänsä taa" -- rynnätäkseen ravakasti eteenpäin. Vain
Kustaa II Adolf voi saada hänet hyökkäämään Alte Westeen Nürnbergin
luona, mutta jo Kustaa IV Adolfkin riitti antamaan hänelle voiton
Virran sillalla. Kustaa III oli liian vähäinen sotapäälliköksi, jotta
sotamies olisi häntä ymmärtänyt, liian suuri valtiomies, jotta
päällikkökunta olisi häntä käsittänyt. Kun hänen näytelmässään "1788"
näyttelijät, kuunnellen huonoa kuiskaajaa, alkoivat pilata näytelmää
ja huutaa: alas esirippu! -- ken ihmettelee, että äänettömät
apunäyttelijät ensi alussa seisoivat ällistyneinä kulissien välissä?

Se, mikä yhden vuorokauden kuluessa sai ensimmäisen ruutisuonen
räjähtämään Hastfehrin joukossa Savonlinnan edustalla, oli samaan
aikaan saapunut kaksinkertainen ja peloittava tieto peräytymisestä
Haminan luota ja pääarmeijan kapinasta. Tapaukset ovat tunnettuja,
mutta on hupaista kuulla niiden kaikuja kaukana Savon järvien
rannoilla.

Kun Lennart Croneld tuli päävartiosta taas ilmoittautuakseen
viranhoitoon, vastattiin hänelle, että komppanian päälliköt sekä kaikki
muut, joita ei tarvittu tehtävissään, olivat koossa eversti Stedingkin
luona. Oli aamupäivä. Metsämailta äsken tulleita nahkapoikia -- joita
Stedingk kirjeessään elokuun 5:ntenä päivänä sanoo "alastomaksi
ihmissuvun heittiöjoukoksi" -- harjoitettiin kaupungin torilla. Joukko
sotamiehiä oli kokoontunut pajan ympärille, missä raudoitettiin uusia
tykkiteloja ja paranneltiin hätävaraksi muutamien kelpaamattomien
kiväärien lukkoja. Tuon jokapäiväisen toiminnan ohella oli tavaton
liike päämajan ympärillä. Käskyläisiä tuli ja meni, aliupseerit
supattivat sotamiesten parissa, väliin annettiin selkään, väliin taas
tupakkaa. Sotamiehet itse näyttivät epäröiviltä; käsi näkyi vanhaan
kansalliseen tapaan tiheään nousevan korvan taa: selvä merkki siitä,
että pulmallisia kysymyksiä oli harkittavana.

Lennart lähestyi erästä sellaista joukkoa. Siinä oli kymmenkunta hänen
oman komppaniansa jääkäriä, ja he odottelivat pajan luona kivääreineen,
joissa jotakin oli joutunut epäkuntoon. Heidän pukunsa ei ollut
paremmassa kunnossa kuin heidän kiväärinsäkään. Harvalla oli
sotilaspuvustaan muuta jäljellä kuin housut, joita he johonkin määrin
olivat paikkailleet liiviensä pyhillä jäännöksillä. Muutamat olivat
paitahihasillaan -- ne vasta olivat paitoja! -- toiset virsuissa,
parilla oli yllään talonpoikaistakit, joilla oli se tavaton etu, että
ne olivat ehjiä. Murkina oli heillä mukanaan, eikä se suinkaan ollut
monipuolinen: leipää, jota he itse olivat leiponeet venäläisiltä
ryöstämistään jauhoista, ja siihen lisäksi venäläiseen tapaan rahtunen
suolaa. Eräs oli venäläisiltä vangeilta oppinut kokoamaan ja paistamaan
sieniä. Toinen, aika kauppanero, oli saanut muutamia suolaisia muikkuja
tuohiseensa ja myi niitä velaksi äyristä kappaleen. Kolmas, vielä
onnellisempi, oli onkinut särjen. Liha ja maito oli harvinaista
päälliköidenkin pöydällä.

Kurja puku ja kehno ateria eivät kuitenkaan olleet syynä tuohon suureen
pulaan, ei, vaan viimeiset, aivan uusimmat sanomat, jotka olivat tiellä
kasvaneet tavattoman suuriksi.

-- Onko totta -- kysyi joku -- että koko päällikkökunta on Husulassa
ottanut eronsa?

-- Ja että koko armeija on luopunut aseista? lisäsi toinen.

-- Varmaa se on -- vastasi kolmas -- minä kuulin itse sen eräältä, joka
oli kuullut sen pikaviestin tuojan omasta suusta. Kuningas on tahtonut
panna koko armeijan arestiin.

-- Ja silloin ovat upseerit ottaneet hänet vangiksi...

-- Ja panneet hänet viralta.

-- Mutta sehän on kurjaa peliä. Olisi tullut meidän luoksemme; me
olisimme suojelleet häntä.

-- Hän kuuluu tahtovan myydä maan ryssille ja sitten paeta
valtakunnasta.

-- Hän aikoo hävittää kaikki viinapannut...

-- Ja kieltää kaiken tupakan käyttämisen maassa.

-- Ja koska hän pelkää armeijaa, on hän määrännyt sen tuhottavaksi.

-- Miksipä hän olisi muuten lähettänyt meidät tänne? Kaikkihan
tietävät, että hän on siitä tehnyt sopimuksen linnan turkkilaisen
kanssa. Kun ensin oikein olemme nälästä näännyksissä, tulee
turkkilainen ja ottaa meidät.

-- Sentähden varovat päälliköt antamasta meille tykkejä, jotka edes
johonkin kelpaisivat.

-- Ja kun vihdoin saimme mörssärin, emme saaneet tulikuulia. Ja
millaiset kiväärit! Kirppupyssyjä he ovat meille antaneet. Entä piit
sitten!

-- Puhu kauniisti, mies, Sprengtportenin tussareista. Se mies tunsi
ruudin.

-- Totta on. Siksi hänet ajettiinkin pois maasta. Ja hänen sijaansa
ovat antaneet meille sellaisia kenraaleja, jotka pötkivät metsään, kun
nurkissa paukkuu. Isä kertoi, miten tehtiin rakuunavuosina.[17]

-- Isoisä oli sodassa ison vihan aikana, kun oli niin pakkanen, että
tuli jäätyi takkaan, ja niin pimeä, ettei aurinkoa nähty seitsemään
vuoteen.[18] Hän tiesi kertoa Armfeltistä ja Löfvingistä, nepä vasta
miehiä olivat! Mutta ne muut korkeat herrat, joita kuningas lähetti
meille, juoksivat, kun ryssien rumpu pärähti Viipurissa, täyttä karkua
pakoon Tornioon.

-- Onko totta, että Schultz on tulossa meitä vastan mukanaan
kaksitoistatuhatta miestä?

-- Ettekö tunteneet kenraalin käskyläistä? Hän tuli juuri
Punkasalmelta, niin että hevosen kaviot iskivät tulta. Ja mitä luulette
hänen kertoneen? Sitä, että ryssät nauravat partaansa toisella puolen
salmea ja että kasakoita kuhisee kuin muurahaisia parin penikulman
päässä.

-- Ja te luulette Schultzin ryssillä olevan parran! Lehmänhäntiä ne
ovat, pelkkiä katkotuita lehmänhäntiä, sen minä teille heti näytän, kun
vain pääsen niin lähelle, että voin nykäistä heitä parrasta! pakisi
Pilkka-Tukka, muuan pilkkakirves, joita Savossa on yllinkyllin.

-- Miten niin? huusivat kaikki muut.

-- Niinpä niin, keisarinna on vannonut, ettei hänen sellaisia
pelkureita vastaan kuin me olemme tarvitse koskaan lähettää muuta
kuin vaimoväkeä, ja sentähden lähettää hän meitä vastaan
kolmekymmentätuhatta ämmää.[19]

Vaikka suomalaisen luonne on juro, pitää hän kuitenkin paljon terävästä
pilasta, ja kaikissa suomalaisten seuroissa sinkoilee pila aivan
satamalla. Lennart Croneld käytti tätä sopivaa syrjähyppäystä
puuttuakseen puheeseen.

-- Keisarinnalla on enemmän älyä kuin teillä, sanoi hän. Pesukartuilla
ja sukkapuikoilla saadaan mainiosti ajetuksi pakoon sellaiset
jänishousut, jotka luopuvat kuninkaastaan. Kun ryssä ottaa maan, pukee
hän teidät hameisiin ja panee teidät kaitsemaan kanoja, jos teillä on
edes rohkeutta tapella kukkoja vastaan.

-- Kun kuningas käskee, tappelemme vaikka itse pääpirua vastaan,
huusivat jääkärit.

-- Ja kuitenkin kuuntelette te levollisina, miten hänet on
häpeällisesti petetty! Teillä on kädessä kuninkaan kivääri, eikä kukaan
laske sormeaan liipasimelle ampuakseen luodin petturien kalloon! Häpeä
on palvella sellaisessa savolaisjoukossa eikä mikään kunnia. Ja
vaikkapa koko armeija olisikin pelkkiä nahjuksia ja valapattoja,
pitäisi savolaisten hävetä antaessaan ämmien osoitella sormellaan
heitä.

-- Totta se on! huusi moni ääni. Vapauttakaamme kuningas! Menkäämme
everstin luo ja pyytäkäämme häntä johtamaan meitä armeijaa vastaan. Me
kyllä opetamme uusmaalaisille, hämäläisille ja kaikille muille
ihmistapoja.

Suomessa, jossa eri maakunnat ovat kauan olleet suurten erämaiden
erottamia ja vähän tekemisissä keskenänsä, on syntynyt jyrkkiä
maakuntaominaisuuksia, jotka ovat vahvistuneet siitä, että kansakunta
on harvoin esiintynyt valtiollisena kokonaisuutena. Siitä on syntynyt
kilvoittelua, mikä monestikin on puhjennut verisiksi otteluiksi.
Keskiajalla riitelivät savolaiset ja hämäläiset keskenänsä käyden kovia
rajakahakoita. Nuijasodan aikoina olivat pohjalaiset herroina ja
pitävät vielä tänäkin päivänä itseään muita maamiehiään parempina.
Vuonna 1808 kuultiin Döbelnin sanovan: "Olisipa minulla täällä
pataljoona uusmaalaisiani!" -- ja porilaiset himmensivät taas
puolestaan heidät sotaisalla urhoollisuudellaan. Jos samassa
äänensävyssä vedottiin savolaisiin, jotka pohjalaisten jälkeen aina
ovat olleet arkatuntoisimmat maakuntaeduistansa, puhuttiin harvoin
kuuroille korville. Vähällä siis oli Lennart Croneld saada toimeen
kapinan kapinaa vastaan, sitäkin helpommin, koska savolaiset kaikesta
kielenpieksännästä huolimatta olivat juurtajaksain hartaita kuninkaan
puoluelaisia.

Mutta silloin nousi häntä vastaan toinen pukari, pääarmeijasta äsken
tullut vääpeli Norberg, joka jo ennen oli osoittanut suunnatonta intoa
kaikenlaisten peloittavain huhujen levittämisessä.

-- Mitä? -- huusi tuo mahtava mies -- onko täällä ketään, joka uskaltaa
vastustaa valtakunnan säätyjä ja perustuslakeja? Ettekö tiedä, että
tulee valtiopäivät vielä tänä syksynä ja että tuomitaan hengiltä
kaikki, jotka ovat kehoittaneet sotaan tai estävät rauhaa? Tämä sota on
laiton, sentähden vetäytyy koko armeija takaisin omalle alueellemme.
Minä en sano mitään; kukin tekee, miten parhaaksi näkee. Mutta kyllä
olisi viisaampaa mennä kotiin katsomaan vaimoa ja lapsia kuin ensin
joutua vihollisen käsiin elävänä paistettavaksi ja sitten menettää
päänsä valtiosäätyjen edessä.

-- Hän on oikeassa! huusivat nyt useat äänet, jotka siihen asti olivat
pysyneet vaiti.

-- Oli miten oli -- vastasi Lennart mieletönnä suuttumuksesta -- mutta
sen minä sanon, että sotamies, joka noin puhuu kuninkaan ja päällikön
käskyjä vastaan, on ansainnut joutua sotaoikeuden eteen ja tulla
ammutuksi neljänkolmatta tunnin kuluessa.

-- Käskyjä tulee totella, myönsi moni jääkäri.

-- Mutta minä sanon, ja sen tietävät kaikki pääarmeijassa, että
kuningas itse on asian puolella, jatkoi vääpeli. Hän katuu nyt, että on
aloittanut sodan, ja on olevinaan pakotettu rauhaan. Sentähden hän on
pyytänyt keisarinnaa lähettämään viisikymmentätuhatta miestä tuhoamaan
meidät, jos viivymme viikkoakaan kauemmin Venäjän alueella.

-- Siinä kuulitte! Kuninkaan tahto on, että menemme kotiin! huusi moni
joukosta.

-- Hän valehtelee. Hän luulee teitä tuhmiksi tallipässeiksi! Eikö
täällä ole ainoatakaan kunniallista miestä, joka vielä muistaisi, mitä
hän on velkaa kuninkaalle ja maalle? huudahti kersantti kiivaasti.

Mutta vääpelin voimakkaammat keuhkot ja puhetaito hämmensivät hänen
äänensä. Päätodiste, että kuningas itse oli suostuvainen kaikkeen,
ratkaisi asian.

Silloin laskeutui raskas käsi Lennartin olkapäälle. Hän katsahti
taakseen ja näki ihmeekseen vanhan Turkin.

-- Hän seisoo tuolla katoksen luona, nyökäytti korpraali
salaperäisesti.

-- Mitä tarkoitat? Kuka seisoo katoksen luona?

-- Tupakka-Matti.

-- Ahaa! Olet vietellyt ketun satimeen?

-- Niin olen! Siinä oli jonkin verran tekemistä.

-- Sano, tiedätkö, onko hänellä uusia käärepapereja tupakkaan?

-- Povi täynnä. Minä vakuuttelin hänelle tulevan täällä hyvätkin
markkinat.

-- Sepä mainiota. Minä lupasin sinulle leiviskän tupakkaa, kuten
muistat.

-- Siitä viis. Minä ajattelin: olkoon menneeksi majurin kaulan
suojelemiseksi.

Lennart oli siksi viisas, ettei jättänyt käyttämättä keinoja, jotka
niin odottamatta tarjoutuivat hänelle kapinan vaimentamiseksi. Hän
lähestyi vähitellen ja ikäänkuin sattumalta katosta, jossa seudun
tapaan puettu talonpoika myyskenteli sotamiehille lehtitupakkakääröjä.
Erittäin huokea hinta ja myyjän tyhmännäköinen ulkomuoto viettelivät
katokseen ostajan toisensa jälkeen. Lennart tarkasteli tupakkapuntteja:
vielä myytiin niitä ilman käärepaperia.

-- No, Pilkka-Tukka, osta nyt sinäkin yksi mälli -- sanoi hän
pilkkakirveelle, joka oli väistynyt sivulle tungoksesta ja katseli
alakuloisena kauppiasta.

-- Tyhjä kukkaro ja hännätön koira! -- huokasi Pilkka-Tukka.

-- Mene ostamaan minulle naula, niin saat ottaa muutaman lehden
kaupanpäällisiksi. Mutta pyydä jotakin lehtien kääreeksi; Turkki saa
viedä ne isäukkoni rengeille.

Jääkäri meni. Sillä välin lisääntyi lisääntymistään joukko ja melu
vääpeli Norbergin ympärillä. Huutajat olivat voitolla, mutta onneksi
olivat mielipiteet vielä hajaantuneina. Muutamat ehdottivat, että
pitäisi panna kiväärit kasaan, jättää liput ja lähteä kukin kotiinsa.
Toiset katsoivat sitä häpeälliseksi ja tahtoivat mennä everstin luo
pyytämään, että koko prikaati vetäytyisi takaisin Ruotsin alueelle.
Sillä aikaa kun näistä ehdotuksista pauhattiin ja kiisteltiin, palasi
Pilkka-Tukka ostettuine tupakkoineen, jotka oli kääritty paperiin.

-- Tahdotko pitää minun puoltani? kuiskasi Lennart nähtyään
käärepaperin olevan oikeaa lajia.

-- Olkoon menneeksi! sanoi jääkäri. Yhdellä myllynkivellä ei tee
mitään, mutta kaksi jauhaa leipää kuninkaan eväspussiin.

Lennart lähestyi varovaisesti katosta ja tarttui aivan odottamatta
tupakkakauppiasta kaulukseen.

-- Sinä käyt salakauppaa! huudahti hän tahallaan niin kovaa, että
ympärillä seisojat kuulivat.

Tupakka-Matti naurahti mielessään nuoren herran puuhalle. Hän oli sen
seitsemän kertaa ennenkin joutunut pinteeseen salakaupasta, mutta aina
hän oli päässyt eheänä ahdingosta. Miehellä, joka hankki tupakanlehtiä
koko tienoolle, oli mahtavia ystäviä ja puolustajia kaikkialla ja
etenkin armeijassa.

-- Jollakinhan köyhän täytyy elää, vastasi hän.

-- Ja jossakin hänen täytyy kuolla, sanoi Lennart. Esimerkiksi
nuorassa.

-- Ei vanha viatta kuole, vastasi mies rohkeasti, käyttäen iänikuisia
suomalaisia lauseparsiaan.

-- Päävartioon, mies! Nyt loppuvat sananlaskusi, vanha petturi!

Niin sanoen tahtoi Lennart tehdä pikaisen lopun asiasta, mutta eipä
ollutkaan helppoa panna kiinni Tupakka-Matin laista miestä. Ääniä,
ainakin kymmenkunta, kohosi samassa puolustamaan häntä, tyytymättömät
sulkivat tien päävartioon, ja alkoi kuulua uhkaavia sanoja.

-- Eikö hän ole sama kersantti, joka puhui valtakunnan säätyjä vastaan?

-- Eikö hän ole niitä, jotka tahtovat saattaa meidät petoksella
vihollisen valtaan?

-- Ellei hän päästä Tupakka-Mattia, ammumme hänet siihen paikkaan.

-- Tupakka-Matti on mainio mies. Ilman häntä emme olisi saaneet mälliä
kuuteen viikkoon.

-- Laske hänet irti! Perkele!

Näytti ilmi kapinalta. Lennart Croneldia ei monikaan tuntenut, ja siksi
häntä sitä enemmän epäiltiin. Pari hurjimpaa veti kiväärin hanat
vireeseen.

Lennart oli sillä välin lähettänyt Pilkka-Tukan ilmoittamaan asiasta
päällikölle ja piti yhä miestä tukevasti kiinni kauluksesta. Melu yltyi
joka minuutti. Kaksi jääkäriä tarttui tupakkakauppiaaseen ja koetti
temmaista häntä irti. Kersantti veti säilänsä, jääkärit samoin, ja
kaksi kiväärinpiippua ojentui nuorukaisen päätä kohden.

Silloin saapui eversti Stedingk seurassaan monta upseeria.

-- Kivääri jalalle! komensi hän.

Sotamiehet tottelivat konemaisesti ja järjestyivät riveihin.
Paljastetut aseet peittyivät huotriinsa. Silmänräpäyksessä muuttui
hurja meteli syväksi hiljaisuudeksi.

-- Kersantti Croneld? Mitä tämä merkitsee?

Kersantti asettui rintamaan.

-- Olen ottanut kiinni miehen, joka levittelee kapinallisia julistuksia
rajaseuduilla, ja nämä aikoivat vapauttaa hänet.

-- Onko sinulla todistajia?

-- Kaksi, herra eversti. Pilkka-Tukka voi vannoa saaneensa tämän
paperin tupakkakauppiaalta ja korpraali Turkki on saanut häneltä
samanlaisen paperin Rautasaaressa.

-- Mitä sinulla on siihen vastattavaa, mies? jatkoi eversti silmäillen
tupakankääreenä olleen paperin sisällystä.

-- Minä olen Säämingistä ja ostin rehellisesti tupakkani
viipurilaiselta talonpojalta. Jostakin täytyy elää, armollinen herra
eversti, näinä kovina aikoina. Mutta jos ovat panneet jotakin
sopimatonta tupakan mukaan, niin en osaa lukea kirjoitusta, huokasi
Tupakka-Matti tekeytyen niin typerän näköiseksi kuin suinkin voi.

-- Pyydän tarkastuttamaan hänet, virkkoi kersantti.

-- Vahti, tarkasta mies!

Käskyä toteltiin, ja vangin povesta, paidan ja rinnan välistä
löydettiin melkoinen tukku samanlaisia rakkaita kirjoituksia ystäviltä
rajan toiselta puolen.

Nyt joutui Tupakka-Matti pahempaan pulaan kuin milloinkaan ennen, sillä
hän oli aina onnellisesti selvinnyt. Turhaan hän vannoi ja vakuutti,
ettei ollenkaan tiennyt paperien sisällyksestä. Turhaan hän etsi
silmillään niitä kaikkia puolustajia, jotka äsken niin innokkaasti
olivat vaatineet hänen vapauttamistaan. Everstin ankara katse pakotti
kaikki vaikenemaan. Yksin vääpeli Norbergkin oli hiipinyt tiehensä.

-- Hyvät herrat -- sanoi Stedingk upseereille -- olemme vihollisen
maassa, ja rikos on varoitukseksi rangaistava. Sotaoikeus kokoontuu
heti; tunnin kuluessa täytettäköön sen tuomio. Ja te, pojat -- näin
kolme paljastettua säilää ja kaksi viritettyä kivääriä. Asia tutkitaan
ja syylliset rangaistaan. Ettekö häpeä, Savon miehet, kääntää aseitanne
toisianne vastaan vihollisen ollessa silmäinne edessä! Myöskin on
minulle kerrottu täällä olevan kuiskuttajia, jotka yllyttävät teitä
jättämään lippunne. Ja kuitenkin on kuningas uskonut teille tehtäväksi
ensimmäisinä kaikista hänen sotajoukoistaan mennä vihollista vastaan,
suojella valtakunnan rajaa ja valloittaa takaisin puolet Savoa, joka on
otettu meiltä saman pelkuruuden tähden, mitä petturit nyt tahtovat
tyrkyttää teille. Mitä, pojat? Tahdotteko vielä kerran astuskella
kotiin sauva kädessä vihollisen armosta niinkuin kuusiviidettä vuotta
sitten, ja sen lisäksi ehkä vielä menettää loput maastanne? Kuningas on
lähettänyt teidät ensimmäisinä tuleen sentähden, että hän piti teitä
urhoollisimpina miehinään, ja te toivotte hänen pitävän teitä mitä
kelvottomimpina nahjuksina! Jos täällä on ainoatakaan miestä, joka
tahtoo palata sellaisen häpeän tahraamana, niin astukoon hän esiin. Hän
saa esteettä poistua; me emme tahdo palvella kurjien raukkojen
seurassa; mutta häneltä riisutaan sotilaspuku, jota hän on häväissyt,
ja koiran tavoin ajetaan hänet urhoollisten miesten riveistä.

Rivit seisoivat suorina. Ei kukaan hiiskahtanut.

-- Se -- jatkoi eversti -- ken tahtoo uhrata elämänsä ja verensä
kuninkaan ja maan puolesta rehellisen soturin tavoin, tehköön
kiväärillään kunniaa ja huutakoon: eläköön kuningas!

-- Eläköön kuningas! kaikui joka riviltä, ja jokainen poikkeuksetta
teki kunniaa.

-- Minä kiitän teitä, pojat; sitä odotinkin teiltä. Kivääri olalle!
Oikeaan! Mars!

-- Jumala varjelkoon herra everstiä! kuului taas riveistä.

Käskyä toteltiin. Kapina oli tukahutettu. Joukot kulkivat pois ja
hajosivat vähääkään arvelematta majoihinsa. Vääpeli Norberg katseli
sitä nurkan takaa.

-- Siinä näette nyt itse, hyvät herrat -- virkkoi eversti upseereille,
joista moni jokseenkin selvästi näytti tyytymättömältä asian päätökseen
-- siinä näette, minkäarvoista on se sotamiehen tyytymättömyys, johon
muutamat teistä niin lujasti nojautuivat. Sotamies on taitamaton, hänet
voidaan eksyttää, saattaa harhateille; mutta vedotkaa hänen perittyyn
uskollisuuteensa, hänen sotilaskunniaansa, niin saatte nähdä, että hän
menee tuleen huolimatta muusta kuin velvollisuudesta ja käskyistä.

Herroilla ei ollut sillä kertaa mitään vastattavaa. Stedingk istuutui
kirjoittamaan kuninkaalle ja kutsutti sitten luoksensa kersantti
Croneldin.

-- Sinäpä vasta olet aika poika! alkoi hän. Tuskin kaksi tuntia sitten
pääsit arestista, ja nyt olet valmis ryömimään sinne uudestaan. Sinä
paljastit säiläsi! Mitä kummaa sinulle pitää tehdä? Täytyykö minun
välttämättömästi alentaa sinut sotamieheksi, jotta oppisit sotakuria?

Nuorukainen vaikeni, katse totisena kuten ainakin. Kenties hän huomasi,
ettei päällikön uhkaus ollut niin vaarallista laatua kuin miltä se
kuulosti.

-- Olkoon nyt sinään, jatkoi eversti. Tällä kertaa saat sen kuitata
sillä, ettet saa arvoylennystä, joka omasta pyynnöstäsi lykätään
toistaiseksi. Nyt toiseen asiaan. Oletko paikalla valmis nousemaan
hevosen selkään ja lähtemään kuninkaan luo Loviisaan?

-- Olen valmis milloin herra eversti vain käskee.

-- Hyvä. Vie tämä kirje kuninkaan omiin käsiin. Huomaa tarkoin: _omiin
käsiin!_ Kuninkaallinen majesteetti kyselee sinulta sitä ja tätä, mitä
täällä on tapahtunut. Sinä olet älykäs poika ja, mikä on vielä parempi,
sinä olet rehellinen nuorukainen. Minä luotan sinuun ja sentähden
valitsen minä sinut tavallisen sanansaattajan sijaan. Ymmärrätkö?

-- Kyllä, herra eversti.

-- Saatat tunnollisesti kertoa kuninkaalle kaiken, mitä olet nähnyt ja
mitä tiedät. On välttämätöntä, että hänen majesteettinsa saa selvän
kuvan täkäläisestä asemasta, ja paremman kuin minä taidan tai tahdon
antaa kirjeessä. Karta nimiä, ellei sinulta erikoisesti niitä kysytä.
Mitä muihin asioihin tulee, noudatat sinä majesteetin käskyjä. Muista,
että paljon riippuu siitä, miten toimitat tehtäväsi.

-- Koetan parastani, herra eversti.

-- Croneld, sinusta saattaa tulla jotakin oivallista. Pidä huoli siitä,
että tuotat minulle kunniaa; luota minuun, niinkuin minä luotan sinuun.

Päällikkö puristi sydämellisesti hänen kättään, ja sitten Lennart
riensi jo toista kertaa sanansaattajana, täyttämään päällikkönsä
käskyä, lujasti päättäen parhaansa mukaan koettaa olla hänen
kunnioittavan ystävällisyytensä arvoinen. Sen mestarillisen älykkyyden
tähden, jota korpraali Turkki äsken oli osoittanut, olisi hänen
herransa mielellään ottanut hänet mukaansa, ellei hän olisi pelännyt
sen viivyttävän matkaa. Korpraali oli sitäpaitsi silloin hirvittävän
ärtyisellä päällä. Häntä näytti harmittavan, että kumppani oli hänen
takiaan joutunut hirteen. Ei mikään oveluus eikä tyhmännäköisyys ollut
voinut tällä kertaa pelastaa Tupakka-Mattia, vanhaa veijaria.
Kaupungista ulos ratsastaessaan Lennart näki tulliveräjän ulkopuolella
häthätää kyhätyn kunniaportin, ja siinä riippui ylhäisessä asemassaan
kaikkien tupakanpureskelijain suureksi suruksi heidän vanha suosijansa
kaikkine käärepapereineen ja sananlaskuineen tavallisessa
hamppunuorassa.



11. KORKEAKOSKI. -- KYMI.


Suomen sisäosa on harmaakiviylänköä, joka on lukemattomien veden
täyttämäin laaksojen uurtama. Pisin ja syvin laakso, johon ylätasangon
monet järvet virtaavat, on Päijänteen vesijakso; sen pohjoisesta
etelään lukien yhteensä, neljättäkymmentä penikulmaa pitkistä
keskusjärvistä juoksevat vedet virtaista, koskista Kymijokea myöten
Suomenlahteen. Noin penikulman päässä rannikosta jakaantuu Kymi kahteen
päähaaraan, jotka ympäröivät viljavaa suistomaata, Pyhtään saarta.
Kumpikin haara jakaantuu vielä ennen mereen laskemista useampaan osaan,
joten Kymi yksinään -- muita ahdinkopaikkoja lukuun ottamatta --
muodostaa neljä tai viisi tärkeätä ylimenokohtaa, kun on käytävä pitkin
rantatietä lähenevää vihollisarmeijaa vastaan tai hyökättävä sen
kimppuun.

Nuo asemat tulivat vielä entistäänkin tärkeämmiksi sentähden, että 1743
vuoden raja kävi pitkin Kymiä ja seurasi sen läntistä haaraa meren
rantaan. Pyhtään saari, joka joutui Venäjän omaksi, tuli siten hyvin
tärkeäksi raja-alueeksi sodan aikana, ja monet joen haarain kummallakin
puolen olevat varustukset todistavat vielä tänäkin päivänä, miten
huolellisesti molemmat taistelevat vallat koettivat lujittaa asemaansa
näillä kiistanalaisilla rajaseuduilla. Yksin merikin ja sen kallioinen
saaristo tahraantui niillä paikoin vereen idän ja lännen kamppailuista,
sillä Kymin itäisien laskuhaarojen kohdalla lainehtii kahdesta
vaihtelevasta meritaistelustaan kuuluisa Ruotsinsalmi.

Elokuun ensi päivinä Haminaa vastaan tehdyn epäonnistuneen yrityksen
jälkeen antoi kuningas pääarmeijan, jonka johtajana vielä oli
kenraalimajuri paroni Kaarle Kustaa Armfelt, vetäytyä pohjoiseen päin,
ensin Venäjän puolella rajaa olevaan Liikalaan ja sitten Kymin yli
Ruotsin puolelle Anjalaan. Itse hän seurasi pienempää armeijaosastoa
Kymin itäisimmässä suuhaarassa olevalle Korkeakoskelle, johon joukko
jäi Venäjän puolelle rajaa, päällikkönä kenraaliluutnantti von Platen
ja häntä lähinnä ylikamarijunkkari, paroni Kustaa Mauri Armfelt, joka
peräydyttäessä johti jalkaväkeä.

Täällä kärsi Kustaa III kovimman koetuksen koko elämässään: sen ylvään
mielilauselman luhistumisen, johon uskoen hän oli lähtenyt sotaan kuin
pyöräkeinuun: "_un roi devant son armée, qui l'adore, est toujours
invincible_." [20] Siellä hän sai ne surusanomat, jotka toinen toisensa
jälkeen ensin riistivät häneltä voiton toivon, sitten loukkasivat hänen
herkkää mieltään tuoden hänen kestettäväkseen suurimman häpeän, mitä
"kuningas häntä jumaloivan armeijan johtajana" voi kärsiä, ja lopulta
uhkasivat hänen kruunuaan, hänen vapauttaan ja kenties hänen
henkeäänkin. Mutta siellä hän myöskin noina synkkinä hetkinä kasvoi
suureksi vastoinkäymisten koulussa, ja siellä hän neronkatseellaan,
joka onnettomuuden syvimmässä kuilussakin keksi pelastuskeinon, jätti
surunsa uskollisen Armfeltin helmaan. Osaksi ovat näiden päivien
hämärät tapahtumat tunnetut Armfeltin omatekoisesta elämäkerrasta, joka
valaisee selvästi ajan kärkkäät kulkupuheet; toinen, ehkä tärkeämpi
osa, on vielä sinetillä suljettuna Juhana Albert Ehrenströmin
jälkeenjättämissä papereissa.

Silloisessa päämajassa, vanhassa, myöhemmin poltetussa puutalossa
Korkeakoskella istui kuningas aamulla unettoman yön jälkeen
kirjoituspöytänsä ääressä. Hänen edessään oli ilmoituksia armeijasta,
virkakirjelmiä neuvostolta Tukholmasta, kirjeitä Ruuthilta ja
Schröderheimiltä, ranskalaisia näytelmiä ja sanomalehtiä, hänen omia
kirjoittamiaan näytelmäluonnoksia ruotsalaista teatteria varten ja
rauhansuunnitelma, jonka hän vielä pari viikkoa sitä ennen oli
aikonut esitellä Venäjälle. Hän oli käskenyt vahtivuorossa olevan
kamarijunkkarin ja kamaripalvelijan poistua ja kieltänyt laskemasta
ketään luokseen, ennenkuin hän soittaisi. Hän oli yksin, kuten hänen
oli tapana, kun hän teki tärkeimpiä päätöksiään tai suri salaisimpia
huoliaan -- yksin kaukaisessa maassa, missä petos kutoi verkkojaan
hänen kruununsa ympärille, kaukana valtakuntansa pääkaupungista,
vihreästä Haagasta, hupaisesta hovistaan, näyttelijöistään,
runoilijoistaan ja rakastettavista, sukkelista naisista, sulon ja
viehätyksen ilmapiiristä, josta hän eli kuin perhonen kukkien
tuoksusta. Miksi hän sulkeutui huoneeseensa? Mitä hän mietti? Mitä hän
suunnitteli? Uutta rauhanehdotustako? Vai uutta sotaretkeäkö? Uutta
liittoa? Valtiollista kirjeenvaihtoa? Valtiopäiviä? Sovinnonhierontaa
puolueiden välillä? Tai ehkä sanomalehtiuutisia Ranskassa lähestyvästä
myrskystä? Vai Ahlströmin musiikkia Frigga-oopperaan? Tai ehkä uutta
kilpakirjoitusta Ruotsin akatemialle?

Ei mitään niistä. Kustaa III oli sinä hetkenä ainoastaan ihminen ja
isä. Hän oli äsken saanut kirjeen kohta kymmenvuotiaalta
perintöprinssiltä ja sen mukana toisen kuningattarelta, Sofia
Magdalenalta. Hän oli yhä uudelleen ja uudelleen lukenut nuo rakkaat
kirjeet. Hän oli huomaavinaan, että prinssi oli kahtena viime
kuukautena tuntuvasti edistynyt. Hänen kirjeensä osoitti suurta älyä;
kirjoittihan hän melkein virheettömästi; hän oli ilmeisesti etevämpi
muita ikäisiään prinssejä. Mutta onneton lapsi, mikä tulisi hänen
kohtalokseen, jos hänen isänsä nyt sortuisi puolueiden vehkeilyihin?
Silloin palattaisiin taas vuoteen 1720; vuoden 1772:n ynnä muista
kuusitoistavuotisista vaivoista jäisi perintöruhtinaalle ainoastaan
hänen isoisänsä varjovalta, raadeltu, ehkäpä paloiteltukin valtakunta!
Venäjän laivasto oli niinä päivinä näyttäytynyt Viaporin edustalla ja
saartanut Ruotsin laivaston. Mitähän jos vihollinen uskaltaisi yrittää
nousta maalle Ruotsin rannikolle, lähestyä Tukholman seutuja, ja ehkä
_coup de main'illä_, äkkihyökkäyksellä, ryöstää perintöruhtinaan
Ulriksdalista, mihin kuningas ainoastaan kuningattaren hartaista
rukouksista oli sallinut hänen jäädä kesää viettämään?

Täytyy ryhtyä joihinkin varokeinoihin, sanoi hän itsekseen. -- Joka
tapauksessa ... vaikkapa kaatuisinkin, ovat minun esimerkkini ja
neuvoni varoituksena pojalleni... Minä kirjoitan Rosensteinille.

Kirjoitettuaan kirjeen -- nopeasti, kuten ainakin -- kuningas nousi
ja aukaisi ikkunan. Se oli virtaan päin, ja huoneen ja virran
välillä oli ainoastaan pienoinen kasvitarha, jossa kasvoi kaalia ja
karviaismarjapensaita. Raitis kesäisen ilman tuulahdus jäähdytti
kuninkaan kuumaa otsaa. Hän katseli virtaa. Kaksi venettä, kaksi miestä
kummassakin, souteli lähellä jyrkkää, kuohuvaa putousta, josta paikka
oli saanut nimensä. He pyydystivät lohia kymiläiseen tapaan pienellä
nuotalla, jota he soutivat vasten virtaa ja jonka he vetivät vedestä
kulmissa olevista nuorista, kun huomasivat siinä lohen. Nopeus ja
väkevyys, jolla soutajat kykenivät voittamaan virran voiman soutamalla
vinoon, huvitti Kustaa III:ta.

-- Kas siinä keino, jolla voitetaan _la force des choses!_ asianhaarain
voima, sanoi hän päätään nyökäyttäen.

Toisella puolen aitaa seisoi talonpoikaisvaimo, joka heti kuninkaan
huomattuaan alkoi niiata niiaamistaan niin innokkaasti, että kuningas
luuli häntä armonanojaksi. Kuninkaan päähän pälkähti viitata hänet
luokseen.

-- Tahdotteko jotakin, ystäväiseni? kysyi hän vaatimattomasti, kuten
hänen tapansa oli.

Vaimo läheni voitonriemuisena vartijaa, joka luultavasti oli ensin
käskenyt hänen poistua, ja selitti lakkaamatta syvään niiaillen, että
hänellä on nöyrä anomus maan isälle. Hän rohkenee pyytää kuninkaallista
valtakunnan majesteettiä olemaan niin alentuvainen ja tulemaan
risti-isäksi hänen tyttärensä pojalle, joka samana päivänä (päivä oli
sunnuntai) kastetaan Kymin pitäjän kirkossa lähellä Korkeakoskea.

Onnellinen mummo, hän oli sattunut tulemaan sopivana hetkenä, hän puhui
huolehtivalle isälle. Kenties kuningas piti hänen anomustaan siksi
omituisenakin, ettei sitä sopinut kieltää, sillä Kymi oli silloin
Venäjän aluetta.

-- Mutta mitä sanoo keisarinna asiasta? virkkoi hän armollisesti
hymyillen. -- Ettekö tiedä, mummo kulta, että teidän, koska olette
keisarinnan alamainen, tulee pitää minua vihollisena?

-- Ei maan isän pidä sanoa niin minulle, vanhanaikaiselle, vastasi
vaimo säikähtymättä. Minä olen nähnyt monien asiain käyvän hullusti ja
saatan nähdä niiden taas käyvän oikeinkin, ja ellen minä saa nähdä
päivää, jolloin se on yhtenä, mikä kuuluu yhteen, niin saanee kuitenkin
tyttärenpoikani elää niin kauan; silloin on hän muistava, että maan isä
oli hänen risti-isänään.

Kaikessa yksinkertaisuudessaan oli kymiläinen vaimo lausunut terveen
järjen tuomion lyijykynäviivasta, joka vedettiin Turussa 1743.
Aavistus, ettei tuollainen luonnoton raja, joka otti lohkaistakseen
kahtia, "mitä Jumala niin maaperäisesti oli yhdistänyt", voinut olla
pitkäaikainen, oli tosiaankin yhtä yleinen suomalaisissa
rannikkolaisissa kuin Savon sisäsaariston rantalaisten kesken.
Ainoakaan kansalainen ei pitänyt Kymin rajaa todellisena; kaikki
odottivat Suomen aikaisemmin tai myöhemmin yhtyvän yhdeksi. Erehdys oli
vain siinä, että moni, kuten vaimokin, luuli läntisen puoliskon vetävän
itäisen luokseen. Yhdistyminen kävikin päinvastoin.

-- Anomukseenne on myönnytty, virkkoi kuningas. Minä tulen kirkkoon.

Ylen onnellisen mummon rientäessä lakkaamatta niiaillen, kun oli kerran
vauhtiin päässyt, edeltäpäin ilmoittamaan sukulaisilleen ilosanomaa,
kutsutti kuningas odottavan Armfeltin luokseen.

-- Olen valloittanut yhden puolelleni tänään, sanoi hän. Olen anastanut
yhden ristipojan keisarinnalta ja aion panna oikeuteni voimaan Kymin
kirkossa.

-- Onnittelen teidän majesteettianne, vastasi Armfelt. Siinä on enemmän
kuin mitä minä voin toivoa saavani aikaan tänään. Hevosemme kuolevat
rehun puutteesta. Teidän majesteettinne luvalla aion mennä hevosmuonan
hakuun vihollisen alueelle.

-- Odottakaa sitten minua kirkon luona. Minä tarvitsen ilmaa. Tahdon
ratsastaa vähän matkaa kanssanne, ystäväni. Mitä uutta?

-- Kerrotaan suuriruhtinas Paulin tulleen Haminaan.

-- Ahaa, hän tahtoo siis omin silmin nähdä meidän raukkamaisuutemme,
meidän häväistyksemme! Uskotteko hänen hyökkäävän kimppuumme?

-- Tämän kuun kolmannesta päivästä alkaen on kaikki ollut mahdollista.
Mutta sieltä ei uhkaa suurin vaara.

-- Luuletteko todellakin noiden toisten ajavan tuumiaan äärimmäisyyteen
asti?

-- Muutaman päivän kuluttua selviää kaikki. Onpa onni, että olemme
majoitettuina joukoittain, vaikka siitä seuraakin, että vartioimme
enemmän toisiamme kuin vihollista.

-- _Voyons_, saamme nähdä. Eikö mitään uutta Hastfehrilta?

-- Ei mitään. Sanotaan paroni Schultzin kulkevan osastoineen
Savonlinnaa kohti.

-- Minä luotan Hastfehriin. Savolaiset ovat kaukana. Sinne asti ei
levinne tartunta Husulasta. Sitäpaitsi on minulla Stedingk.

-- Voi, sire, tähän asti olen pitänyt kunnianani olla suomalainen.
Suokoon Jumala, ettei teidän majesteettinne kohta tarvitsisi ajatella
toisin.

Kuningas kävi miettiväiseksi.

-- Ei, sanoi hän, älkäämme epäilkö kansan kunniallisuutta. Katsokaa,
tuo mummo, joka teki minulle kunnian kutsumalla minut tänään
risti-isäksi -- kuusiviidettä vuotta on hän totellut toista hallitusta
eikä hän kuitenkaan voi olla nimittämättä minua maan isäksi.

-- Risti-isän lahjan toivo on kenties auttanut hänen muistoansa!

-- Te olette epäilijä, ystäväni; muutamissa tapauksissa olen nähnyt
kylliksi ollakseni samanlainen. Mutta epäilisinkö suomalaisten
uskollisuutta sentähden, että muutamat... Ei, ystäväni, tuo äskeinen
kansan keskuudesta tullut ääni on lohduttanut sydäntäni. _Au revoir_,
siis kirkolla täsmälleen kello kaksitoista.

Lähetettyään muutamia kirjeitä ja laskettuaan joitakuita henkilöitä
puheillensa ajoi kuningas tuntia myöhemmin vaunuilla Kymin kirkolle;
ennen lähtöään hän oli kuitenkin käskenyt tallimestarinsa, paroni
Essenin huolehtia siitä, että hänen ratsuhevosensa olisi hänen
saatavissaan jumalanpalveluksen jälkeen. Osa henkirakuunoita ja
komppania leskikuningattaren rykmenttiä oli vartioväkenä.

Kirkko oli täynnä kansaa, ja koska kieli niillä seuduin on ruotsi,
pidettiin jumalanpalvelus myös ruotsiksi. Suuri hämmästys ja liikutus
syntyi kirkossa kuninkaan tullessa. Huhu siitä, että hän oli lupautunut
olemaan köyhän talonpoikaislapsen risti-isänä, oli ehtinyt ennen häntä
ja melkoisesti lujittanut entisiä siteitä. Koko kansa nousi seisoalleen
hallitsijan astuessa kirkkoon; laulettiin virsi 310, jota ei oltu
laulettu moneen vuoteen. Vanhat, joiden mieleen palasi mennyt aika,
itkeä nyyhkyttivät ääneen, nuoret seisoivat hämmästyneinä ja katselivat
milloin kuningasta, milloin hänen koreata seuruettaan. Kustaa III oli
itsekin liikutettu; hänestä tuntui kuin hän olisi ollut takaisin
voitetun kansan keskuudessa ja hän näki kaikkien katseissa rakkautta,
joka ei välittänyt aseonnen vaihtelevaisuudesta eikä valtioviisauden
vihatusta, luonnon ja kansanluonteen puolesta erottamattoman maan
poikki vedetystä viivasta.

Saarnaaja oli siksi viisas, ettei hän unohtanut sitä ankaraa tiliä,
mikä hänen ehkä on jälkeenpäin tehtävä lailliselle esivallalleen,
varsinkin koska silloin oli yhdeksäs sunnuntai kolminaisuudenpäivästä
ja evankeliumi oli "väärästä huoneenhaltijasta". Jottei hän itse
joutuisi samaan tilaan, käsitteli hän erittäin taitavasti tuota
vaarallista tekstiä ja oli niin varovainen, ettei maininnut
keisarillista eikä kuninkaallista valtaa, vaan puhui ainoastaan
esivallasta, jonka kukin sai ymmärtää oman mielensä mukaan. Samasta
syystä lyheni rukous keisarillisen huoneen puolesta jonkinlaiseksi
suurtieteelliseksi tuntemattomaksi, jolle saattoi yhtä hyvin antaa
toisen kuin toisen merkityksen; mutta se erinomaisen taitava menettely
ei kuitenkaan voinut estää tuota varovaista miestä -- kuten
tavallisesti käy kahden herran palvelijoille -- istuutumasta kahden
tuolin väliin; sillä jos kertomusta saattaa uskoa, ei Viipurin
konsistoriumi liene sittemmin ansion mukaan ihaillut hänen
neuvokkuuttaan, vaan lienee lähettänyt hänet alennettuna johonkin
pienempään toimeen Pietarin lääniin paremmin painamaan mieleensä
huoneenhaltijan kohtaloa ja määrättyä kirkkorukousta.

Jumalanpalveluksen jälkeen, jonka lyhentämisestä oli edeltäpäin
huomautettu, toimitettiin kaste alttarin ääressä, jolloin
kuninkaallinen majesteetti suvaitsi korkeudessaan itse olla poikalapsen
risti-isänä, ja poika sai nuo sopivat nimet Kustaa Adolf. Ristilapsi
sai lahjaksi hopeapikarin ja äiti kymmenen tukaattia. Siinä olikin
kenties kaikki kulta, mitä sillä kertaa oli kuninkaan rahastossa, mutta
se oli hyvin käytetty: ei mielipiteiden ostamiseksi, vaan kansan
kunnioituksen herättämiseksi. Kansa oli liikutettu ja mielissään; se
olisi tietysti kuninkaan kirkosta lähtiessä huutanut eläköötä, ellei
Kustaa III olisi ollut kyllin viisas tai ennemmin kyllin inhimillinen
estääkseen sellaisen mielenosoituksen, joka luultavasti olisi kohta
tullut tuolle ennestäänkin jo sodan rasittamalle seudulle kovin
kalliiksi.

Muutaman minuutin kuluttua istui kuningas hevosen selässä ja ratsasti
pois Armfeltin seurassa muassaan noin sata rakuunaa, joiden lisäksi
seurasi jonkin matkan päässä jäljessä kaksi komppaniaa ruotsalaista
jalkaväkeä kuormavaunuineen heinien kuljettamista varten. Kuninkaan
omat vaunut ja palvelijat olivat kuormaston mukana, koska hänen
majesteettinsa tunsi pitkien matkojen rasittavuuden ja etenkin kun
sillä kertaa oli tavallaan aikomus olla huvimatkalla. Ei kukaan ollut
huomannut, että jo aamulla, kun Korkeakoskella saatiin kuulla kuninkaan
ratsun jumalanpalveluksen jälkeen odottavan kirkolla, eräs verokirjuri,
jolla oli ollut jotakin asiaa päämajaan, ajoi sieltä aika vauhtia isoa
tietä Haminaan päin.

Kesäpäivä oli kaunis, ja vieno etelätuuli toi mereltä viileyttä. Kulkue
ajoi hiljaista juoksua lähelle Tavastilan kylää Haminan puolelle, mistä
poikettiin vasemmalle päin sivutielle ja lähestyttiin pienenpuoleista
kylää, Ylänummea. Täällä nautti kuningas kevyen aterian, sillä aikaa
kun rakuunat lähetettiin tyhjentämään äsken täytetyitä heinälatoja.
Väki ei siellä näyttänyt juuri suosiolliselta; kylässä oli jo käynyt
monta joukkoa rehun ja evään hankkijoita, jotka olivat maksuksi
antaneet vain vielä lunastamattomia kuitteja. Suurin osa kylän väkeä
oli siis ratsastajien lähetessä vetäytynyt metsien turviin, ja kylässä
oli vain lapsia, sairaita ja vanhoja, jotka eivät olleet kyenneet
kiireessä pakenemaan.

Saunan nurkan takaa näkyi kymmenvuotiaan pojan vaalea tukka. Kuningas,
joka tunsi mielenkiintoa kaikkia sen ikäisiä poikia kohtaan, viittasi
häntä tulemaan lähemmäksi, mutta turhaan. Poika lähti livistämään,
mutta eräs rakuuna sai hänet samassa kiinni ja vei hänet, kaikista
vastustelemisista huolimatta, huoneen portaiden eteen.

Huviksensa kuningas tarjosi pojalle hopearahaa. Häntä ei saatu ottamaan
sitä vastaan. Voitaleipää -- sama vastahakoisuus. Sokerileivosta --
yhtä mahdotonta.

-- Mikset ota mitään? Pelkäätkö minua?

Ei mitään vastausta.

-- Oletko ruotsalainen vai venäläinen?

Ei vastausta. Vähän matkaa merenrannasta alkaa suomenkielinen alue.
Kuninkaan kysymys tulkittiin siis suomeksi:

-- Armollinen kuningas kysyy, oletko ruotsalainen vai venäläinen?

-- En ole kuin suomalainen, kuului viaton vastaus.

Tuo "en ole kuin" on omituisuus Suomen puhekielessä ja sitä käytetään
useinkin mitään tarkoittamatta "olen"-sanan sijasta, mutta silloisessa
mielentilassaan ymmärsi kuningas sen toisin. Hän oli kuulevinaan siinä
lauseessa tulevaisuuden äänen.

-- Kas vain -- sanoi hän Armfeltille -- suomalainen itsenäisyys alkaa
juurtua. Kuulitteko, ystäväni? Tämä kansalainen, kuuluisan Ylänummen
asukas, ei tahdo olla ruotsalainen eikä venäläinen; hän julistaa
olevansa suomalainen _ni moins, ni plus_, ei enempää eikä vähempää.
Onpa kuitenkin Sprengtportenilla toisinaan oivallisia päähänpistoja.

-- Hän on vuosisataisnero, sillä hänen aatteensa toteutuvat vasta
vuosisatojen kuluttua, vastasi Armfelt.

Samassa ajaa karautti ratsastaja esiin pitkin kylätietä niin kiivaasti,
että hänen savolainen juoksijansa, mitä parasta rotua oleva jalo eläin,
kompastui pihaan tultuaan hirsiläjää vasten, kaatui ja heitti
ratsastajan maahan. Mies oli kuitenkin heti taas jaloillaan, juoksi
portaille ja huusi:

-- Aseihin! Vihollinen on tulossa!

Ratsastaja oli Lennart Croneld. Kuningas tunsi prinssi Fredrikin uljaan
sanansaattajan Suursaaren ajoilta.

-- _Qu'est-ce qu'il y a_? mitä nyt? kysyi hän.

-- Venäläinen hevosrykmentti lähestyy pitkin valtamaantietä ja on
muutaman minuutin kuluttua Tavastilassa, jatkoi kersantti ajosta
hengästyksissään. -- Minun onnistui päästä heidän ohitsensa Vähäneviton
luona, ja kylässä kuulin teidän kuninkaallisen majesteettinne
ratsastaneen tännepäin.

-- Ratsaille! Ratsaille! karjui Armfelt suunniltaan. -- Jos he pääsevät
Tavastilaan ennen meitä, sulkevat he teidän majesteetiltanne paluutien
Korkeakoskelle.

Vaara oli liiankin selvä, mutta kuningas oli niin vähän
varustautunut siihen, ettei hän ollut edes vetänyt käsiinsä
rannehansikkaitaan eikä ottanut ylleen lämpimässä vaivalloista
Kustaa II:n Adolfin tapaan valmistettua nahkavarustustaan, jota
panettelijat tunnetussa herjausiaulussaan vertailivat hänen punaisiin
kengänkantoihinsa. Hän oli puettuna kansallispukuun, samoin kuin hän
oli esiintynyt kirkossakin, käsissä hienot keltaiset, ranskalaiset
vuohennahkahansikkaat. Niin kevyessä sotapuvussa kuningas heittäytyi
hevosen selkään ja lähti ajaa lennättämään kylätietä Tavastilaan päin,
Armfeltin ja niin monen rakuunan seuraamana, kuin häthätää oli ehditty
saada kokoon heinänhausta.

Mutta ei oltu vielä päästy pitkällekään, ennenkuin jo kuului
laukauksia, josta arvattiin kahden valtatielle jätetyn ruotsalaisen
komppanian olevan ottelussa vihollisen kanssa. Onneksi he Croneldin
varoittamina olivat ehtineet sulkea tien niin hyvin kuin voivat kumoon
kaadetuilla rattailla, kuormavaunuilla, hirsillä ja kylästä otetuilla
huonekaluilla. Venäläinen hevosväki hillittiin ensi rynnäkössä ja
otettiin lämpimästi vastaan. Mutta asemaa ei voitu millään lailla
säilyttää kauan. Juuri kun kuningas kiidätti esiin pienine joukkoineen
kylätieltä, alkoi vihollinen, kasakkaparvi ensimmäisenä, kiertää asemaa
ja hätyyttää ruotsalaisia sivulta sekä kylän puolelta että niityltä
päin toiselta puolen tietä.

Kuninkaan näkyi tekevän mieli asettua joukkonsa etupäähän. Hän
vetäisi miekkansa ja laukaisi pistoolinsa. Ensi kerran oli hän itse
taistelussa mukana, ja että hänellä oli rohkeutta, kun piti näyttää
urhoollisuudessa esimerkkiä, sen osoitti hän sittemmin tärkeämmissä
tilaisuuksissa kuin silloinen kahakka oli. Ylivoima oli kuitenkin nyt
liian suuri ja piiritetyksi joutumisen vaara kävi yhä uhkaavammaksi.
Armfelt rukoili häntä palaamaan.

-- Mitä, hyvä paroni? Näyttäisinkö minä sotamiehille sellaisen
esimerkin! Jos minun on kaaduttava tässä sodassa, tapahtukoon se
mieluummin vihollisen kuulien kuin oman kansani kavalain petturien
toimesta.

-- Teidän majesteettinne, muistakaa poikaanne! huusi Armfelt, joka
kokeneempana arvasi vihollisen niin kauan ponnistelevan viimeisiäkin
voimiansa kuin oli toivoa saada kuningas vangituksi.

Tuo muistutus vaikutti. Kuningas käänsi vastahakoisesti hevosensa ja
ratsasti muutamien rakuunoiden seuraamana Korkeakoskelle päin,
Armfeltin jäädessä pidättämään ahdistelevaa vihollista. Onneksi oli
pyssyjen pauke kuulunut päämajaan; apua tuli oikeaan aikaan ja
vihollisen hyökkäys, jota venäläisissä ilmoituksissa nimitettiin
lisätyn vakoojajoukon retkeksi, torjuttiin, vaikka kyllä molemmin
puolin saatiinkin tappioita.



12. LENNART CRONELD JA HÄNEN ISOISÄNSÄ ISÄ.


Kuninkaan ensimmäisenä huolena, hänen päämajaan palatessaan oli pitää
huolta siitä, ettei peräytyminen näyttäisi paolta, joka -- olipa se
sitten kuinka oikeutettu tahansa vihollisen ylivoimaan katsoen --
kuitenkin saattaisi tehdä epäsuotuisan vaikutuksen. Hänen poskensa
olivat tulipunaiset kiivaasta ratsastuksesta, hänen pukunsa
epäjärjestyksessä ja tomussa, hän oli kadottanut toisen hansikkaansa ja
miekkansa kantimen; mutta hänen katsantonsa oli tyyni, hänen ryhtinsä
arvokas ja vakava kuten ainakin; hänen äänensä ei ilmaissut mitään
mielenliikutusta.

-- Meillä oli pieni kahakka, mutta vihollinen ajettiin takaisin,
huomautti hän ohimennen ja meni huoneeseensa muuttamaan pukua.

Tunnin kuluttua palasi Armfelt muassaan suurin osa joukosta, pienen
osaston jäädessä Tavastilaan pitämään silmällä takaisinpalaavan
vihollisen liikuntoja. Paroni Armfelt oli yhtä viisas kuin urhoollinen
ja uskollinen. Hän huolehti asian esittämisestä niin, että se oli
edullisin kuninkaalle, joka ensi kerran oli paljastanut miekkansa
vihollista vastaan, ja harvat aavistivat, miten suuren vaaran hän oli
sillä kertaa onnellisesti välttänyt. Joukot itse innoissaan siitä
uljuudesta, että olivat pelastaneet kuninkaan, ylistivät hänen
rohkeuttaan ja vannoivat taistelevansa hänen puolestaan viimeiseen
veripisaraan saakka. Ylimääräisellä kestityksellä palkittiin heidän
intonsa, ja niille, jotka olivat hillinneet vihollisen ensi
hyökkäyksen, luvattiin kaksi riksiä kullekin, vaikka sotakassassa sillä
kertaa ei ollut mitään tai ei juuri mitään.

Kahdenkymmenen haavoitetun joukossa, jotka kuormavaunuilla tuotiin
Korkeakoskelle, oli Lennart Croneld. Koettaessaan estää kasakoita,
jotka yrittivät kiertää puolustuspaikan, hän oli saanut syvän, mutta
vaarattoman keihäänpiston vasempaan olkapäähänsä ja pyysi perille
saavuttuaan, että hänet heti vietäisiin kuninkaan luo, koska hänellä
oli kirje, jota hän ei kahakassa ollut ehtinyt antaa hänelle.

Vahtiupseeri anoi kirjettä luvaten viedä sen hänen majesteetilleen.

Mutta minua on käsketty itse jättämään se kuninkaan käsiin, väitti
Lennart.

-- Se on mahdotonta, vastattiin. Kersantti ei pääse sairashuoneesta
neljääntoista päivään, eikä hänen majesteettiansa voi vaivata tulemaan
tänne.

-- Minua on käsketty viemään kirje kuninkaan omaan käteen, enkä voi
odottaa neljäätoista päivää, virkkoi pieni kersantti suuttuneena, nousi
sitomattomine haavoineen sairasvuoteelta ja marssi ulos ovesta etsimään
kuningasta.

-- Hän hourailee jo haavakuumeessa, huomautti upseeri lähimmälle
miehelle. Mene ja tuo hänet takaisin! Olisipa synti antaa pojan
vuodattaa vertaan liiaksi; näin hänen taistelevan kuin vanhan soturin.
Sotilassairaalasta oli noin kolmesataa askelta kuninkaan asunnolle.
Vahtimies juoksi karkurin jälkeen ja koetti ensin hyvällä, sitten
väkisin viedä häntä takaisin. Mutta se ei ollut ollenkaan Lennartin
mieleen. Hän riistäytyi irti, meni menojaan ja huusi vain: noudatan
käskyä.

Sotamies koetti uudestaan. Silloin vetäisi Lennart säilänsä.

-- Päästä minut menemään! tiuskaisi hän. Minä noudatan käskyä!

Sotamies pysähtyi epätietoisena, mitä hänen piti tehdä niin
hurjistuneelle miehelle, ja Lennart astui edelleen. Viidenkymmenen
askeleen päässä asuinhuoneen portaissa hänen kulkunsa kävi horjuvaksi
ja heti senjälkeen hän pyörtyi verenvuodosta.

Samassa tuli paikalle eversti Anckarsvärd, joka oli kutsuttu kuninkaan
puheille, ja näki kohtauksen.

-- Mitä on tekeillä? kysyi hän.

-- Puolikuollut, sairashuoneesta juossut hullu, vastasi vahtimies
tarttuen haavoitettuun, kantaakseen hänet takaisin.

Lennart heräsi liikuttamisesta. Hänen kuultiin mumisevan: käsky ...
kirje ... kuningas...

-- Jos sinulla on kirje, niin vien minä sen perille, sanoi Anckarsvärd.

Kersantti ei voinut vastata, mutta painoi kädellään lujasti
povitaskuaan, nähtävästi valmiina puolustamaan viimeiseen asti hänelle
uskottua lähetystä. Eversti pudisti päätään ja käski viedä pois
nuorukaisen, josta veri oli vuotaa aivan kuiviin.

Anckarsvärd tuli, hän kuten muutkin, vaatimaan rauhaa. Armeijan
tyytymättömyys, ruotsalaisen laivaston saartotila, Tanskan uhkaavat
varustukset, kaikki yhtyi tekemään aseman päivä päivältä tukalammaksi.
Kuningas oli liikutettu, mutta hän oli päättänyt uskaltaa mitä hyvänsä.

-- Rauhaako! huudahti hän. Tahrata siten itsensä häpeällä! Se, mitä
pyydätte, olisi kunniani murha, ja mieluummin jään yksin paikalleni
vaikka kaikki luopuisivatkin minusta.

On ollut ja on vieläkin niitä, jotka ovat katkerasti moittineet
Kustaa III:tta siitä, ettei hän kuullut kokeneen ja uskollisen miehen
neuvoja, ikäänkuin se olisi ollut mahdollista alennuksetta, jonka
ajatteleminenkin jo hirvitti häntä. Rauhanteko ilmi kapinan aikana,
puolueiden vihan riehuessa, vihollisen viritellessä salahankkeita ja
Suomen armeijan päällikkökunnan mietiskellessä itsenäisyystuumia,
rauhanteko sellaisena aikana olisi ollut pahempaa kuin nöyryytys, se
olisi ollut perikato: ei enää 1788, vaan 1809. Kuningas näki kauemmas
kuin hänen lyhytnäköiset ystävänsä ja vielä lyhytnäköisemmät
vihollisensa. Herjaajat ovat vielä meidänkin aikoinamme koettaneet
uskotella hänen vielä Anckarsvärdin kanssa keskusteltuaankin suoneen
Armfeltin antaa salaliittolaisille viittauksen, että olisi tarpeellista
anoa armeijan nimessä rauhaa keisarinnalta. Anteeksi voi antaa
sellaiselle ajalle, joka kaikkialla näki teeskentelemistä, kavaluutta
ja juonia, että se viimein piti mahdottomintakin mahdollisena ja
uskottavana; mutta mitä on sanottava jälkimaailmasta, joka on tarkoin
tutkinut luonteet ja jolla on selvillä seuraavain aikain tapahtumat,
mutta joka kuitenkin kuuntelee satuja, missä Kustaa III:tta kuvaillaan
toivottomaksi vararikkoiseksi, joka muka petettyään ensin kaikki muut,
lopulta petti itsensäkin?

-- Jos teidän majesteettinne pysyy päätöksessään, on kaikki hukassa!
virkkoi Anckarsvärd.

-- En ole kutsunut teitä, hyvä herra, tänne puhumaan valtiotieteestä,
jota ette ymmärrä, vaan auttamaan neuvoillanne sodankäynnissä, vastasi
kuningas suuttuneena. Odotan uutisia Hastfehrilta, lisäsi hän ylpeästi.

Todellakin näytti siltä kuin olisi ainoastaan menestyminen Savonlinnan
luona enää voinut tuottaa asioille onnellisemman käänteen. Sitä toivoen
oli kuningas äsken antanut tärkeitä määräyksiä, jotka perustuivat
siihen, että hän aikoi sillä kulmalla jatkaa hyökkäyssotaa.

-- Tapasin ulkona erään Savon jääkärin, joka sanoi tuoneensa kirjeen,
huomautti eversti.

-- Olisikohan hän Croneld? Kutsukaa hänet heti tänne.

-- Se oli eräs haavoitettu, sairashuoneesta karannut ja ehkä houraili.

-- Hoikka nuori poika, ruskeat hiukset, siniset silmät, päättäväisen
näköinen luonne?

-- Aivan niin. Vaikka hän olikin niin haavastaan uupunut, en ole
koskaan nähnyt tuimempaa poikaa.

-- _Au revoir_, hyvä eversti. Odottakaa täällä minua, jos asiat
vaativat sotaneuvottelua.

Ja kuningas kiiruhti adjutantin ja kamaripalvelijan seurassa
sotilassairaalaan kylään.

Välskäri oli juuri päässyt ensi kertaa sitomasta Lennart Croneldin
haavaa, ja haavoittunut tunsi, vaikka olikin hyvin uupunut, voivansa
paremmin, kun kuningas astui sisään ja kysyi armollisesti sekä hänen
että muiden haavoitettujen vointia.

-- Kas siinähän on sanansaattajani, joka jo on ansainnut kannukset!
Kuinka jaksat, Croneld? Hyvin, toivoakseni?

-- Hyvin, teidän majesteettinne! vastasi pieni kersantti kiitollisesti
ja onnellisesti hymyillen. Tällä kertaa ei hän kyennyt tekemään
kunniaa.

-- Millainen haava on? Keihään pistosko? Ei sellaisista naarmuista
kuole. Minulle sanottiin sinun tuoneen kirjeen Savonlinnasta.

-- Kyllä toin, teidän majesteettinne.

Ja Lennart otti kirjeen, jonka hän vielä puoleksi tunnottomana
ollessaan oli kätkenyt päänaluisensa alle, kun häntä riisuttiin.
Kuningas aukaisi sen malttamattomana ja luki sisällyksen synkistyvin
katsein. Siina oli hänen ainoan toivonsa tuomio.

Haihtuva, tuskin huomattava tuskan piirre syntyi silmänräpäykseksi
hänen ilmeikkäille kasvoilleen, joissa äsken oli ollut pelkkää
päivänpaistetta. Tuntia ennen saapuneena olisi kirje säästänyt hänet
uudesta nöyryytyksestä, peräyttämästä käskyjä, jotka hän jo oli antanut
sodan voimakkaasta pitkittämisestä Savon rajalla.

-- Luulin sinun paremmin ymmärtävän totella käskyjä, sanoi hän
kiivaasti. -- Mikset heti antanut kirjettä?

Kaikki veri, mitä Lennart Croneldilla vielä oli, syöksyi hänen
poskiinsa, ja hän saattoi ainoastaan vastata:

-- Vihollinen karkasi kimppuun.

-- Se on totta, sanoi kuningas, samassa katuen kiivauttaan. -- Stedingk
kirjoittaa, että sinulta saan luotettavimmat tiedot salavehkeistä
rajalla. Tärkeätä on, että saan ne viipymättä, mutta jos nyt puhuisit,
maksaisi ponnistuksesi kenties henkesi. Minä odotan.

-- Jumalan tähden, teidän majesteettinne, sammalsi nuorukainen, antakaa
minun puhua, kun vielä voin. Välskäri sanoi minun huomenna hourailevan.
Henkeni on niin vähäarvoinen ... se on kuninkaani...

-- No hyvä, kelpo Croneld, virkkoi Kustaa III liikutettuna -- puhu, jos
jaksat. Ehkä kaitselmus suo sinulle monta vuotta palvellaksesi
kuningasta ja isänmaata. Et tiedä, miten minua ilahduttaa, kun
tällaisena aikana tapaan nuorukaisessa sen uskollisuuden ja rakkauden,
jota minun täytyy kaivata niin monessa täysin kehittyneessä miehessä.

Kuningas käski ympärillä-olijain siirtyä kauemmaksi ja jäi yksin
haavoitetun vuoteen ääreen. Lennart kertoi nyt matalalla äänellä ja
katkonaisin lausein, mutta kuitenkin selvästi ja varmasti, rajalla
vallitsevasta mielentilasta ja kaikista niistä keinoista, joilla
lakkaamatta koetettiin viekoitella kansaa ja samalla armeijaa. Hän ei
salannut, että nuo yritykset olivat muutamissa paikoin onnistuneetkin
ja että asema oli tavattoman vaarallinen ja vaati voimakkaita toimia;
hän luuli kuitenkin voivansa vakuuttaa, että sotamies ja kansa olivat
pohjaltaan rehellisiä ja valmiit uhraamaan kaikki, jos heitä vain
kohdeltaisiin oikealla tavalla, eivätkä ollenkaan suostuvaiset
Sprengtportenin tuumiin, erottamaan maata Ruotsista.

Kuningas kuunteli häntä miettiväisenä ja teki silloin tällöin jonkin
kysymyksen. Ihmeekseen Lennart huomasi hänen erikoisesti luottavan
paroni Hastfehriin.

-- Älkää uskoko häntä! huudahti nuorukainen avomielisesti, tarkemmin
sanojaan punnitsematta. -- Hastfehr pitää salaisia kokouksia vihollisen
kanssa ja kaupittelee velvollisuuksiaan.

-- Mitä nyt, poika! Etkö häpeä panetella uskollisimpia palvelijoitani?
Kiitä onneasi, että olet haavoitettu; minä saattaisin muuten vaatia
todisteita, eikä niitä ole.

Mitään vastaamatta ojensi Lennart hänelle emintimänsä kirjeen,
josta hän oli repinyt pois allekirjoituksen. Kuningas luki sen
tarkkaavaisesti, huomasi sen naisen kirjoittamaksi ja kysyi nimeä.

-- Minä pyydän armoa ... se on minun salaisuuteni, vastasi Lennart.

-- Mutta jos vaadin, että sanot sen?

-- Silloin saattaa teidän majesteettinne ottaa henkeni, mutta ei saada
minua puhumaan.

-- Ole huoletta. En pyydä henkeäsi enkä salaisuuttasi. Mutta tämä kirje
on hyvin tärkeä: se ei tosin vielä todista epäluulojasi, mutta näyttää,
että minulla on vaarallisia vihollisia. Kiitän sinua, hyvä Croneld,
enkä tahdo enää väsyttää sinua; sinä tarvitset lepoa. Kuule vielä
kuitenkin jotakin mikä voi tuottaa sinulle ansaittua iloa. Ensimmäinen
ansiosi on, että ollen rehellisen soturin poika seuraat isäsi jälkiä.
Sentähden saat, kuten jokainen kunnon mies, luottaa kuninkaasi armoon
ja suosioon. Toiseksi mainitsee eversti Stedingk hyvin kiitellen sinun
älykkyydestäsi ja urhoollisuudestasi uuden patterin rakentamisessa.
Siitä hyvästä saat vuoden palkan lahjaksi. Käyttääksesi sen
hyödyllisesti, saatat sillä teettää uuden puvun, sillä sinun _présence
d'esprit'isi_, tarkka järkesi, ennätti Ylänummella ilmaista _coup de
mainin_, jonka kautta olisi paljon voinut joutua vaaraan, ja sen vuoksi
on kohtuullista, että sidot haavasi vänrikin valtuuskirjalla.

-- Teidän majesteettinne...

-- Ah, sinä tahdot ehkä muistuttaa, että olen unohtanut panna
ansioluetteloosi ne tärkeät tiedot, jotka minulle kerroit äsken. No,
niistä saat palkinnoksi pitää omanasi yksityiset salaisuutesi, jos voit
olla puhumatta niistä armaallesi ensi tanssiaisissa. Mutta
uskollisuutesi ja rakkautesi tähden, rakas Croneld, tahdon pitää sinut
seurueessani, kunnes voit tulla kyllin ansiolliseksi saamaan adjutantin
toimen.

-- Teidän majesteettinne -- sammalsi nuorukainen, ja pari suurta
kyyneltä vieri pitkin hänen kalpeita poskiaan -- niin paljon
ansaitsematonta armoa... Enkä kuitenkaan saata ottaa sitä vastaan!

-- Anna minun pitää huolta siitä, nuori ystäväni. Annan sinulle niitä
lääkkeitä, jotka ovat minun vallassani, ja toivon niiden tekevän
sinulle hyvää. Jollakin täytyy minun lepyttää välskäriäsi, jolla on
kyllin syytä närkästyä tällaisista käynneistä sairaan luona.

-- Suokaa anteeksi, teidän majesteettinne ... en voi koko elämässäni
ansaita niin suurta suosiota ... enkä kuitenkaan saata ottaa vastaan
mitään ... paitsi lupaa säilyttää salaisuuteni.

-- Mitä nyt? Joko välskärin ennustukset toteutuvat?

-- Taivaan nimessä, teidän majesteettinne ... minä en houraile...
Eversti Stedingk suostui pyyntööni, etten saa ottaa mitään palkintoa
tässä sodassa... Koko kunniani riippuu siitä.

-- Minä ymmärrän. Sinulle on sanottu, poikaparka, ettei enää ole mikään
kunnia palvella kuningasta uskollisesti. Ja on kyllä hyvinkin monta,
jotka pitävät kunnianaan hänen pettämistään.

-- Ei, ei, ei sentähden!... Vaan ilmaistuani nuo vähäiset tietoni ...
en voi ottaa vastaan mitään palkintoa... Minä en voi sallia, että he
sanoisivat minua palkatuksi urkkijaksi.

-- Senkö tähden siis? No hyvä, minua säälittää, mutta minä huomaan
sinulla olevan jotakin syytä siihen. Tosiaankin, nuori ystäväni, eipä
ole usein sattunut, että minua olisi hämmästytetty sellaisella
pyynnöllä. Eikö siis ole mitään, eikö mitään, millä minä toistaiseksi
voisin osoittaa sinulle armollista suosiotani?

-- On, teidän majesteettinne. On eräs suosionosoitus, mutta en tiedä
uskallanko sitä pyytää.

-- Sano vain. Sen täyttymistä ei kohdanne mikään vaikeus.

-- Meidän perheellämme on pyhäinjäännös, kallis muisto Narvasta. Minun
isoisäni isällä oli onni tehdä tukalana hetkenä palvelus kuningas
Kaarle XII:lle... Kuningas oli samalla kertaa kadottanut oikean
teräskintaansa... Isoisäni isä löysi sen ja sai armonosoituksena pitää
sen omansa sijasta, jonka hän oli antanut kuninkaalle.

-- _Eh bien_, minusta on aivan luonnollista, että omaisesi pitävät sitä
kallisarvoisena muistona, mutta en ymmärrä, mitä varten tarvitsisit
siihen minun suostumustani.

-- Teidän majesteettinne, varhaisimmasta lapsuudestani saakka olen
kuullut tuota tapausta kerrottavan ... minä olen usein lapsena
ollessani niin ihastuneena katsellut sitä suuren kuninkaan
teräskinnasta, että olen kadehtinut isoisäni isää ja uneksinut
suurimmaksi onnekseni sellaisen muiston hankkimista kerran omalla
verelläni. Sentähden ... kun teidän majesteettinne tänään pistoolia
laukaistessaan veti oikean hansikkaan kädestään ja kohta sen jälkeen
kadotti sen, riensin minä ottamaan sen huostaani ... ja pyydän nyt
armonosoituksena, että saan, jos elän, säilyttää sen, minkä teidän
majesteettinne kadotti, Kaarle XII:n kadottaman rinnalla.

-- Kunniani kautta -- nauroi kuningas, mielissään tuosta lapsellisen
suorasta anomuksesta -- ellet olisi, hyvä Croneld, niin juurta jaksain
rehellinen poika, saattaisin _au bout du compte_, kun otan kaikki
lukuun, luulla sinun imartelevan tottuneimpain hovimiesteni tavoin.
Narva ja Korkeakoski, Kaarle XII ja Kustaa III, _foi de gentilhomme_,
vertaus on suurenmoinen! Mistä on sinuun tullut noin kummallinen
mielijohde?

-- Minä ajattelin -- vastasi Lennart allapäin -- että kuninkaallani on
sama kruunu kuin Kaarle XII:lla, hän on taistellut samaa kansaa johtaen
samaa vihollista vastaan ja hänen nimensä on elävä yhtä kauan kuin
Kaarle XII:n...

-- Ja että uskollisella palveluksella on sama oikeus pysyä mielessä
meidän aikanamme kuin hänenkin, jatkoi Kustaa III kauniisti,
kuninkaallisesti hymyillen. -- Olet oikeassa. Minun ja suuren
edeltäjäni välillä on kuitenkin vertauskohtia. Me olemme erilaisia
monessa suhteessa, kuten aikakautemmekin; mutta yhdessä suhteessa
olemme yhtäläisiä -- siinä, että meillä samaa kruunua kantavilla on
sama ruotsalainen sydän. Pidä hansikkaani, jos sellainen muisto sinua
arvossa pitävältä kuninkaalta voi ilahduttaa sinua, ja ota samassa
kuninkaallinen lupaukseni, että mitä ikänä sinä kerran pyydät minulta
-- ellei se ole vastoin ruhtinasarvoani, valtakunnan menestystä tai
toisten oikeuksia -- on pyyntöösi heti, kun näytät minulle suosioni
muistomerkin, jo edeltäpäin suostuttu. Ja nyt _au revoir_, uskollinen
Croneldini; toivon pian näkeväni sinun palaavan Savoon yhtä reippaana
kuin ennenkin.



13. KORPRAALI TURKKI.


Kolme tai neljä päivää oli Lennartin nuori henki ponnistusten ja
verenvuodon tähden elämän ja kuoleman vaiheilla. Luultiin olevan
tarpeellista ilmoittaa kuolemasta edeltäkäsin hänen isällensä
pikalähetin mukana, joka lähti Savonlinnaan, ja hänen veljensä,
kapteeni Detlof Croneld sai kenties toivonsa mukaisen aiheen käydä
Korkeakoskella. Mutta pienen, nuoren kersantin päivät eivät olleet
vielä luetut. Viikon kuluttua hän oli täydessä toipumisen vauhdissa ja
kahden viikon vierittyä hän oli jo niin voimissaan, että sai -- vaikka
kyllä vielä olikin "hieman raihnas", kuten hänen välskärinsä, kunnon
mies Bäck, sanoi -- luvan käydä toisinaan nauttimassa raitista ilmaa
Kymin rannalla.

Niinkuin riimut riimusauvoissa ovat ajan merkkejä, niin ovat nuo kaksi
tai kolme viikkoa elokuun keskipaikoilla 1788 kuin poltinraudalla
piirretyt Ruotsin ja Suomen armeijan historiaan! Ajan pahat siemenet,
jotka jo aikoja sitten oli kylvetty pehmitettyyn maahan ja kauan olivat
olleet kätkössä ja monen mielestä jo kuolleet, olivat viimeinkin
itäneet sodan tavallisen kurjuuden ja kyyneleiden sateessa. Myrkyllinen
taimi oli versonut rehevästi sielläkin, missä sen vähimmin luuli
menestyvän, ja usein oli sitä yhtä vaikea tuntea, kuin erottaa katkoa
viattomasta ukonputkesta. Kun se kukka pukeutui viattoman valkoisiin,
nimitettiin sitä isänmaallisuudeksi ja kannettiin julkisesti rinnassa
koristuksena. Mutta jos tuo kukka olisi saanut kypsyä hedelmäksi, olisi
siitä tullut puolalaisia renettiomenia, joita kenties jo useampi kuin
yksi aikakausi on syönyt kuolemakseen.

Nuo tapaukset ovat tunnettuja. Elokuun 8. p:nä kirjoitettiin Anjalassa
kirje keisarinnalle. 9:ntenä lähti Jägerhorn Pietariin sitä viemään.
12:ntena laadittiin tuo kuuluisa liittokirja "selityksineen".
Seuraavalla viikolla tuli Sprengtporten rajalle, missä kenraali Armfelt
ja moni muu päällikkö kävi häntä tapaamassa. 24:ntenä palasi Jägerhorn
tuoden keisarinnan vastauksen. 25:ntenä antoivat liittolaiset,
valtiopäiviä vaatien, vastauksen Loviisassa kuninkaalle. Lähettiläitä
kulki edestakaisin armeijan ja vihollisen välillä, puoluekirjoituksia
leviteltiin, luettiin ja selitettiin kaikkialla, vapauslauluja
laulettiin, uskaliaita suunnitelmia laadittiin ja kuunneltiin, päivän
mielipiteiden kuohu hyrskyi levollisimpiinkin; kaikkialla oli liikettä,
jännitystä, rauhattomuutta, tulta ja etenkin sangen paljon savua.
Voitaisiin verrata tuota liikettä metsäpaloon tuli riehui ahneesti
kanervissa ja sammalissa uhaten niistä levitä korkeimpainkin honkien
latvoihin, mutta kukaan ei saattanut sanoa, miten laajalle palo
ulottui, koska koko tienoo oli sankan savun peitossa. Kaikesta tästä
kuuli Lennart Croneld ainoastaan epäselviä, vastakkaisia huhuja. Hänen
välskärinsä pudisti vain päätänsä, pani piippuunsa ja arveli haavan
sidettä vaihtaessaan, että "piru ne vie, jotka sen olivat saaneet
aikaan". Toverit sairashuoneessa, kaikki, jotka vain saattoivat avata
suutansa, mestaroivat ja kiistelivät päivät päästänsä. Sotamiehet
iltamälliä pureskellessaan ja upseerit punssimaljojen ääressä
keskustelivat yhtä urhoollisesti rauhasta ja sodasta. Jotkut olivat
kuningasta _vastaan_, mutta useimmat olivat hänen _puolellansa_.
Harvinaista oli kuulla, kuinka moni niistäkin, jotka innokkaimmin
vaativat rauhaa päästäkseen kotiin ruotuihinsa, kuitenkin syttyi tuleen
kuin kuiva sankkiruuti, kun tuli puhe siitä, että kieltäydyttäisiin
tottelemasta kuningasta. Saatettiin tosin kärsiä, että haastettiin
pahaa hänestä, että häntä nimitettiin hirmuvaltiaaksi ja ilveilijäksi,
sillä sellaiseen oli totuttu; mutta "panna herra pois viralta",
niinkuin nuoremmat upseerit hokivat, sellaisilla sanoilla ei kukaan
vielä uskaltanut koetella sotamiehen korvia. Upseerit kävivät
kärsimättömiksi, heidän tyytymättömyytensä väestön liian vähäiseen
isänmaanrakkauteen tuli ilmi kepittämisessä ja haukkumasanoissa, mutta
eivät edes nuo vakuuttavat keinotkaan voineet horjuttaa sotamiehen
perittyä, vaistomaista, järkähtämätöntä uskollisuutta.

Sairashuoneen yksitoikkoisuutta ja sitä kiusaa, että hänen täytyi maata
siellä työttömänä silloin, kun niin monta hänelle kallista asiaa oli
vaarassa, lievitti seuraava kirje, jonka eräs monista Savonlinnasta
saapuvista sanansaattajista oli tuonut:

    "Lennart kulta, minä olen kuullut, että sinä olet haavoittunut,
    Jumala estäköön sen olemasta vaarallista, minä ajattelen sinua
    yöt päivät. Puhuvat, ettei isäsi polttanut tupakkaa koko päivänä
    saatuansa sen tiedon, mutta toisena päivänä on hän taas leikannut
    virginiläistä nurkantakaistaan ja arvellut, että jos vuodatatkin
    veresi tai kaadut kuninkaan puolesta, ei se ole muuta kuin sinun
    velvollisuutesi, sillä sinun suvussasi kuuluu se olevan vanha
    tapa. Minä puolestani en taida koskaan uskoa, että Jumala luopuisi
    meistä, lapsiraukoista, anna anteeksi, että tulin sanoneeksi sinua
    lapseksi, vaikka oletkin jo kelpo sotamies. Lennart kulta, minä
    ylpeilen sinusta, mutta en uskalla kenenkään antaa sitä huomata,
    sillä isäni on hirveän suutuksissaan sinuun, hänhän tulikin kotiin
    toisena päivänä iltasella oltuansa jo kaukana pyssyn kantamilta;
    me saimme hänelle sanan kapteeni Loddnikoffin avulla, joka kävi
    Rautasaaressa tapaamassa äitipuoltasi, sinä tiedät kyllä, mitä
    varten ja millä asialla hän on ollut. Äitipuolesi on käynyt meillä
    kaksi kertaa ja sitten käväissyt Viipurissa, luullakseni; hän on
    hyvin toimelias ja minua kohtaan hyvin armollinen, koska hän ei
    ollenkaan saata arvata, minkä kepposen me olemme tehneet hänelle,
    hän ei ole tavannut Sharpia vielä. Sinua kohtaan hän ei ole
    ystävällinen, minä kuulin hänen sanovan isälle, että hän kyllä
    on paneva _petit coucounsa_ häkkiin Kronstadtiin, kun kaikki se
    tapahtuu, mikä nyt on tapahtuva. Voi hyvin, Lennart kulta, minä
    lähetän tässä sinulle lemmikin omasta puutarhastani täältä
    Otavasta, Jumala varjelkoon sinua kaikissa vaaroissa ja tämän
    ajan eripuraisuuksissa, toivoo ystäväsi B.S.

    "J.K. Jos tahdot suuresti minua ilahduttaa, niin kirjoita
    kaksi riviä sanansaattajan matkaan ja lähetä kirje vanhalle
    Kaisallenne, hän tietää kyllä. Hyvästi, muista minua."

Kädessä tuo pieni sydämellinen kirje istui nuorukainen eräänä iltana
Kymin rannalla ja katseli lohenpoikasten iloista hypintää
päivänpaisteisella virran pinnalla. Pyörre pyörrettä seuraten kohisi
yksitoikkoisesti ohitse, kalastaja laski veneessään hiljalleen
myötävirtaa ja toisella rannalla lauloi paimentyttö raikasta lauluaan,
ajaen lehmiänsä laitumelle. Puoleksi oli sävel sama kuin savolaisten
"Tuoll' on mun kultani"-laulussa, jolla aina viimeisestä Otavassa
käynnistä saakka oli ollut niin omituinen kaiku nuorukaisen muistossa,
mutta loppu hairahtui ruotsalaiseen kansanlauluun, joka todenmukaisesti
alkujaan oli puhjennut samasta juuresta kuin ensinmainittukin, kuten
Suomessa paljon muutakin itämais-länsimaista taittuu yhteisiin
värivivahduksiin. Sanat olivat Kymin rannalla ruotsalaiset, mutta
syntyneet saman sydämen nuoruuden unelmista.

    Oottanut oon sua, pieni ystäväin,
    kuni lintunen loppua yön,
    joka kerta kun minä silmäsi näin,
    niin sykähti riemusta syän.

    Lohtuni armas, mi uinuit rinnallain,
    sinä syömeni kahlehdit.
    Ja ne ruususet ei mene muistostain,
    ne mi hellien hoivailit.

Kun tyttö oli lopettanut toisen säkeistön, tuli häntä vastaan vanha
talonpoika sivutieltä ja näytti kysyvän häneltä jotakin kylää koskevaa,
sillä tyttö osoitti sinnepäin kädellänsä ja meni sitten milloin
laulaen, milloin lehmiänsä kiirehtien, yksin menojansa edelleen.
Talonpoika katseli varovasti ympärilleen, ikäänkuin peläten, että hänet
huomattaisiin, astui sitten veneeseen, joka oli rannalla, ja souti
ylitse toiselle puolen.

Miehen käytöksessä oli jotakin, joka tuntui Lennartista epäiltävältä,
ja hän meni sentähden muutamia askeleita lähemmä rantaa, taivuttaen
tieltä koivun oksat paremmin nähdäkseen soutajan, joka nousi maalle
kivenheiton päähän hänestä. Ken kuvaa hänen kummastuksensa, kun hän,
vaikka miehellä olikin uusi nuttu yllä ja harmaa lakki vedettynä syvään
otsalle, tunsi hänet Tupakka-Matiksi -- samaksi Tupakka-Matiksi, jonka
hän itse oli nähnyt riippuvan hirsipuussa Savonlinnan tulliportin
luona!

Koska Lennart oli liian heikko ajamaan häntä takaa ja liiaksi viisas
ilmaisemaan läsnäoloaan, täytyi hänen katsella, kuinka mies hiipien
nousi rantaa ylös ja meni kiertotietä kylään.

Alkoi jo hämärtää, ja levottomana paha-aikeisen vakoilijan
läheisyydestä palasi nuorukainen takaisin sairaalaan. Portailla kohtasi
hän vanhan, harmaapäisen ja pörröisen miehen, joka hänet nähdessään
pyyhkäisi silmäänsä sarkanuttunsa karkealla hihalla ja riensi hänen
luokseen sellaista kiirettä pitäen, että hänen kömpelö ruumiinsa vain
kerran oli ollut niin kovassa liikkeessä, ja se oli tapahtunut jo kauan
sitten Lappeenrannassa -- mies oli korpraali Turkki, hän itse eikä
kukaan muu.

Ikäänkuin itsekin hämmästyen tuota kiirehtimisen puuskaa pysähtyi
korpraali kiidettyään toistakymmentä askelta, niisti nenäänsä ja
mutisi:

-- Hän elää sentään!

Pitäen enemmät kysymykset ja huudahtamiset tuiki tarpeettomina hän
ojensi Lennartille karkean kämmenensä ja murahti:

-- Majuri käski sanoa terveisiä.

Tervehdystä seurasi näin kuuluva kirje:

    Minun rakas poikani. Detlof kirjoittaa, että olet saanut
    kasakan olkapäähäsi. Minä näen siitä sinun unohtaneen, mitä
    olen sanonut sinulle, ettei sovi milloinkaan seisoa kuin
    teuraseläin ja odottaa ankarasti syöksevää keihästä. Pitää
    lyödä kiväärillä tai säilällä kärki sivulle ja estää sitä
    pirua osumasta ruumiiseen, siinä on tuuri. Minä olen kerran
    lyönyt mokoman ampiaisenpistimen poikki kuin nauriin naatin.
    Muuten voin hyvin, paitsi että viileksii selkäjännertäni
    sateen edellisenä päivänä. Heinät ovat hyviä, ne, jotka saatiin
    korjatuksi heinäkuussa, mutta muut eivät kelpaa sioillekaan.
    Kasket antavat kyllä hyvin riihessä, saatat kysyä, mitä rukiista
    maksetaan nyt Loviisassa. Eukkoni on paraillaan Käkisalmessa
    puijaamassa ryssiltä muutamia leivisköitä talia, sen pitäisi
    olla hyvä kauppa. Otavan herraa ei kuulu. Hänen sanotaan tulleen
    lauhkeaksi kuin äsken keritty lammas ja heittäneen moskovalaisen
    hiiteen, mutta lempo häntä uskokoon. Savonlinnassa on kuin
    hevosmarkkinat, paljon mellastusta ja huonoja luuskia. Jos heissä
    olisi äyrin vertaa poikaa, niin sieppaisivat he turkkilaista
    parrasta ja valloittaisivat torakkain pesän, mutta minä häpeän
    kuin koira joka kerta, kun kuulen heidän viisastelevan. Nyt
    puhuvat ne ämmät taas kotiin menosta rajan yli, sanokoon kuningas
    mitä tahansa. Saakeli liisteröiköön heidän leveät suunsa,
    riivatun ravistuneet ruukut; keppiä selkään, se olisi minun
    neuvoni. Muuten ei mitään erityistä, paitsi että venäläinen
    tamma on saanut varsan. Rotu on koreaa, mutta kestääkö se?
    Kaikkea vielä. -- Minun r. poikani Detlof kirjoittaa, että
    sinä kenties ojennat koipesi raamusta. Jumala varjelkoon minua
    kadottamasta sinua, r. poikani, sinä voit pitää puoliasi
    kymmentä sellaista suukopukapteenia vastaan kuin sinun veljesi.
    Tule voimiisi taas, r. poikani, ja ällistytä laastarinlevittäjät,
    niin minä tein. Vänrikin valtuuskirja on mielestäni yhtä hyvä
    lääkelippu kuin mikä muu hyvänsä. Mutta jos luopuisit aseista
    Herramme edessä, niin Jumala olkoon kanssasi matkalla, minun r.
    poikani, minä peräydyn kaiketi vähitellen perästä päämajaan.
    Roskaväkeä ja rojua olemme me kaikki siinä kohdassa; saa olla
    tyytyväinen, kun on palvellut kuningasta ja maata niin hyvin
    kuin on osannut. Hyvästi, r. poikani. Yksinäinen ja kohta
    katselmusluettelosta hylätty isäsi

                                          _Detlof Magnus Croneld_.

    J.K. Jos elät, älä unohda tervehtiä kuningasta, ja sano hänelle,
    että jokin päivä sitten sieppasin kaksi viinakuormaa rajalta.
    Olet kenties kuullut, mitä Stedingk teki Tupakka-Matille. Mies
    piti hirtettämän, mutta sen sijaan riisutti Stedingk häneltä
    vaatteet ja ruoskitti hänet ulos tulliportista. Nutun puetti
    hän puupökkelön ylle, ja se hinattiin sitten hirsipuuhun. Minun
    mielestäni oli vain vahinko nuoraa.

    J.J.K.K. Jos olet mennyttä kalua, niin Turkki tuo kotiin
    kapineesi. Minä tiedän, kuinka käy sairashuoneessa, he
    kaappaavat itselleen kaiken. Älä anna heidän varastaa kelloasi.
    Suonevatkohan sinulle sotilaalliset jäähyväiset, kun sinut
    majoitetaan Herramme luokse. Olisipa juuri heidän, jaarittelijain,
    tapaista muutamien ruutiammusten säästäminen. _D.M.C._

-- Minä näen -- sanoi Lennart uskolliselle korpraalilleen -- että
majuri on jo luullut minua kuolleeksi ja haudatuksi. Vanha isäparkani,
miten hän kesti ilmoituksen?

-- En tiedä. Kukaan ei saanut selkäänsä moneen päivään, ja Musti sai
haukkua yksin talossa.

-- Entä vanha Kaisa?

-- Mitä hän olisi sanonut? Idän tuullessa tulee sadeilma. Ämmä poltti
vellin pohjaan, ja nauriit saimme luoda liedestä.

-- Kuules, Turkki, eversti on auttanut Tupakka-Matin alas hirsipuusta,
kun sinä autoit hänet siihen. Kuulepas: hän souti tänä iltana tuosta
virran poikki.

Korpraali vilkutti silmiään ja virkkoi:

-- Niin sanotaan.

-- Mitä varten kuljeksii hän täällä? Mitä on hänellä tekemistä täällä
Korkeakoskella?

-- Kukapa sen tietää? Hän myyskentelee tupakkaa.

-- Oletko saanut sen tupakkaleiviskän, jonka lupasin sinulle? Minä
maksoin komisaarille, että hän antaisi sen vaadittaessa.

-- Mitä tyhjiä. Kun ei ole tupakkaa, polttaa vartta. Kersantti
tarvitsee rahansa parempaan.

-- Mitä minä sitten lupaisin sinulle, jotta vielä kerran toimitat
Tupakka-Matin hirsipuuhun ja laitat niin, ettei hän sieltä enää pääse
alas?

-- Kersantti lupaa pitää huolta vanhasta isästä.

-- Sillä ehdolla siis etsit veijarin ja otat hänet kiinni?

-- Lupaan koettaa.

-- Kuulepas nyt, Turkki! Ihmiset sanovat, että sinulla on jalat kuin
veräjän pielet ja älyä kuin jauhosäkillä. Luulen, että he valehtelevat
hävyttömästi sinusta.

-- Olkoon sitten!

-- Tule vahvistamaan itseäsi sairaalan muonalla. Sinä olet väsyksissä,
olet tullut jalkaisin Savonlinnasta etkä kenties ole maannut moneen
yöhön levottomana minun tähteni. Saat maata minun luonani yötä.

-- Uni on jalaton mies ja haukottelija on huono työntekijä. Hyvästi,
kersantti.

-- Odotas... Etkö ottaisi pistoolejani?

Turkki katseli halveksien sieviä taskupistooleja, näyttäen tukevaa,
ryhmyistä katajasauvaansa. Kädessä tuo ase, jonka pelättävää vaikutusta
hän itse oli usein saanut koettaa, lähti hän vielä samana iltana
matkaan.

Päiviä kului; Turkkia ei kuulunut. Sillä välin enenivät huhut
enenemistään, tapaukset saivat yhä nopeamman vauhdin, ja valtiovaunut
vierivät yhä kiireisemmin ammottavaa syvyyttä kohden. Lennart
sai kuulla erään lähettilään Anjalasta olleen Korkeakoskella
tiedustelemassa, tahtooko suomalainen sotamies puolustaa kuningastaan,
jos hänet aiottaisiin ottaa kiinni. Samalla kertaa oli toinen epäiltävä
mieshenkilö ottanut tarkan selon sotajoukkojen asemasta ja siitä
voimasta, mikä voitiin asettaa ylimenopaikkoihin Kymin virralle.
Viimeksimainittu asioitsija ei saattanut olla kukaan muu kuin
Tupakka-Matti. Nuo huolettavat tiedot aiheuttivat sen, että Lennart
Croneld, ennenkuin hän ilmoittautui terveeksi, matkusti veljensä
Detlofin luokse, joka silloin oleskeli Anjalan leirissä.



14. ANJALA.


Anjala on vanha säteritila, sen melkoisen lahjoitusalueen päässä, jonka
Kaarle IX antoi Henrik Wreden perillisille kiitollisuuden osoitukseksi
siitä, että tuo urhea aatelismies lainasi hänelle hevosensa Kerkholman
taistelussa vuonna 1605 ja pelasti siten kuninkaan hengen uhraamalla
oman henkensä. Anjala oli tuon kuuluisan suvun hallussa aina vuoteen
1837, jolloin se myytiin kreivi Creutzille, joka taas myi sen 1842
Suomen valtiolle; valtiosäätyjä kysymättä lahjoitettiin se
sukukartanona kenraalikuvernöörille, ruhtinas Menshikowille. Tila
sijaitsee mitä ihanimmalla paikalla, länsipuolella Kymessä olevaa
Anjalan koskea, joka on Suomen väkevävirtaisimpia putouksia.
Kartanossa, joka monen muun merkillisyytensä ohessa oli 1820-luvun
alussa myöskin kuuluisa hirvittävistä kummitteluistaan, on meidän
aikoinamme vain toisinaan kesäisin asustanut sen harmaapäinen
omistaja, levähtäen siellä valtiollisista toimistaan. Somatekoinen,
kaksinkertainen puurakennus silmäilee niin hymyilevänä yli kosken,
havumetsän ja viljavien vainioiden kuin ei olisi tuhkanharmaa haamu
koskaan hiipinyt sen saleissa, ei kyyneleinen silmä koskaan katsonut
sen ikkunoista eikä synkkä petos koskaan sen komeiden, vuosisataisten
kuusien suojissa kuiskaillut kukistuvista kruunuista ja hajoavista
valtakunnista.

Kun Kymi vuonna 1788 oli rajajokena, oli silloinen kolminkertainen
kivirakennus Ruotsin puolella rajaa, ja sen kautta, että pääarmeijan
leiri oli siirretty sinne, oli siis ensimmäinen välirauhan saamiseksi
sovittu ehto täytetty, nimittäin vetäytyminen keisarinnan maalta
takaisin omalle puolelle. Telttarivit olivat puiden alla mäellä kosken
luona, tykit oli asetettu virran äyräälle vallitsemaan vastakkaista
venäläistä rantaa, vartijoiden kiväärejä välkähti sieltä täältä metsän
reunasta, nahkapoikia harjoiteltiin lähimmällä niityllä, käskyläisiä
tuli ja meni, ja pääskyset lentelivät nuolennopeina kuohuvain
virranpyörteiden yläpuolella sieppaamassa siinä viljalti leijailevia
kultasiipisiä sudenkorentoja. Kaikki näytti Lennart Croneldista ensi
silmäyksellä vilkkaalta, hymyilevältä, toivehikkaalta ja miehekkäältä,
kun hän kauniina kesäiltana kurjilla kyytirattailla saapui Anjalan
kartanoon.

Ja kuitenkin hänestä tuntui niinkuin olisi jo ensimmäisen vahtimiehen
katseessa ollut jotakin synkkää ja masentunutta, ja samanlaista
alakuloisuutta näkyi melkein kaikkien vastaantulijoidenkin kasvoissa.
Sotamiehet kivääreitään kirkastaessaan, kuormanajajat korjatessaan
vaunujaan, jopa kenraalin kokkikin, joka valkoinen esiliina edessä tuli
portaille torumaan kyökkipoikaa, kun hän ei ollut kylliksi kiireesti
huuhtonut pinaattia, kaikki näyttivät huolestunein ilmein odottavan
ukkosta. Vain muuan nuori luutnantti, joka luultavasti oli äskettäin
urakassa ostanut virkansa isänsä rahoilla, tuli huolettomana
vihellellen pihan poikki pyssy olalla, väijyäkseen jotakin heinäsorsaa,
joka oli liian varomattomasti lähennyt ampumamatkan päähän rannasta
kosken alapuolella.

Lennart kysyi uusmaalaisten pataljoonassa palvelevaa kapteeni
Croneldia. Hänelle osoitettiin mäellä olevaa telttaa. Lennart nousi
rattailta, maksoi kyytimiehelle ja meni jalkaisin etsimään veljeään.

-- Kas vain! -- huudahti kapteeni Detlof ihastuneena, sillä veljesten
väli oli jokseenkin hyvä muuten, paitsi valtiollisissa asioissa --
tervetultua Pluton valtakunnasta! Kuinka jaksetaan manalassa? Hyvin,
toivoakseni, vaikka Tuoni saaneekin tässä sodassa pitkän nenän. Minua
ilahduttaa saada nähdä sinua, rakas Lennart, kun olet luullakseni
saanut kylläksesi kasakoista. Tulitpa juuri paraiksi lähteäksesi
kanssani vähäiseen kokoukseen, jossa keskustellaan päivän kysymyksistä.
Kuningas voi toivoakseni hyvin? Aiomme kohta saada osaksemme armon
käydä kunniatervehdyksellä hänen luonaan kuulemassa, saivatko Kustaa
II:sen Aadolfin varustukset mitään naarmuja viime kahakasta.

-- Kuningas voi niin hyvin -- vastasi Lennart -- etteivät kaikki ehkä
voine yhtä hyvin. Olen tullut neuvottelemaan kanssasi, Detlof, mitä
meidän nyt on tehtävä voidaksemme samalla täyttää omat velvollisuutemme
ja suojella omaistemme kunnian. Äitipuolemme ja, pelkäänpä, sinä
itsekin olette niin sekaantuneet tuohon tukalaan asemaan, ettemme voi
välinpitämättöminä odottaa sitä asiain käännettä, mikä nyt on
tapahtuva. Meidän täytyy kummankin päättävästi valita puolueemme joko
lainmukaisten mielipiteiden puolelle tai niitä vastaan, ja koska minun
kantani on varmasti päätetty, tahtoisin mielelläni kuulla sinunkin
kantasi.

-- Vai on sinun kantasi varmasti määrätty, armollinen herraseni? Minä
arvaan, mihin päin se kallistuu, mutta, hyvä Lennart, älä anna sen
estää meitä olemasta hyviä ystäviä. Minä olen yhtä päättävästi jo
valinnut puolueeni, ja luullakseni se on yhtä lainmukainen, mutta
kenties hieman käytännöllisempi. Sinä olet ymmärtäväinen poika ja jätät
kokemuksesi ja ajan karttuessa pois nuo itsepäiset houreet, jotka olet
imenyt kunnialliselta, mutta valitettavasti jokseenkin typerältä
isältämme. Niin, älä ole milläsikään, tiedän sinun tuottaneen harmia
äitipuolellemme ja tehneen pahan kepposen vanhalle Otavan nahjukselle;
tyhjänpäiväistä, se ei huolestuta minua vähimmässäkään määrässä, se ei
vaikuta asiain kulkuun enempää, kuin jos hyttysen päähän pälkähtäisi
hillitä olkikuormaa Savonlinnan mäissä. Sellaista pientä koirankuria
teemme me kaikki koulussa ja olemme sentään yhtä hyviä miehiä. Muuten
voin kertoa, että äitipuolemme on nyt täällä. Hän asuu eräässä talossa
tuolla kylässä ja on luvannut käydä luonani illalla kokouksen jälkeen,
jonka tähden hän tuli tänne; sitten hän matkustaa heti tiehensä.
Sinulla on siis tilaisuus tervehtiä häntä. Mutta käy sisään telttaani
ja lepää hetkinen sillä aikaa, kun pukeudun virkapukuuni. Niin
tutunomaisesti kuin täällä Anjalassa eletäänkin, täytyy kuitenkin
osoittaa kenraaleille ja eversteille heille tulevaa kunnioitusta.

-- Sano, Detlof -- jatkoi Lennart teltasta -- mikä syy on saattanut
sotaleiriin niin ylhäisen naisen kuin äitipuolemme on?

-- Mistäpä minä tietäisin? vastasi veli. Ehkä hän on tullut ostamaan
talia. Rouva on kauppanero, hän tekee usein sellaisia kauppoja toisella
puolen rajaa.

-- Etkö sinä tosiaankaan pelkää, että nämä petolliset vehkeet, joihin
hän on sekaantunut, kohta häpäisevät nimemme ja saattavat vanhan isämme
epätoivoon?

-- Kuulehan, Lennart, tahdon olla vilpitön sinua kohtaan. Ja vaikka
sinulla on se etu, että olet kymmentä vuotta nuorempi kuin minä ja
sinulla siis luonnollisesti on paljon selvemmin näkevä katse ja
parempi, terävämpi äly, täytyy sinun kuitenkin myöntää, että minä olen
nähnyt vähän enemmän elämää kuin sinä. Mikä on oikeaa? Se mikä voittaa.
Mikä on väärää? Se mikä häviää. Kuka on kavaltaja? Se joka hirtetään
tänään. Kuka on isänmaan ystävä? Se joka huomenna laatii lakia. Sinähän
tunnet Washingtonin; ken ei tuntisi aikansa suurinta miestä? No niin,
olisipa hän joutunut tappiolle, englantilaisten vangiksi, ja hirtetty
kapinoitsijana, niin olisi hänelle tehty oikein, ja hän olisi kuollut
kavaltajana. Sattumalta hän voitti englantilaiset ja perusti uuden
maailmanvallan; siinä hän myöskin teki aivan oikein, ja häntä pidetään
nyt aikakauden mainioimpana isänmaanystävänä. _Enfin_, sinä seuraat
kuninkaan lippua, minä valtakunnan. Jompikumpi meistä on kapinoitsija,
jompikumpi isänmaanystävä; mutta oletko sinä vai minä, sen me saamme
huomenna nähdä. Minä ennustan sinun puolesi joutuvan tappiolle
lautapelissä; niinmuodoin on sinulla kaikki mahdollisuudet ansaita,
jollei juuri nuoraa kaulaasi, niin kuitenkin kuula otsaasi, kun taas
meitä ylistetään isänmaanystäviksi ja uskollisiksi vapauttajiksi. Se
riippuu kaikki vain yhdestä kiekkauksesta, kuten isämme tapana on
sanoa.

-- Eikö siis mikään riipu kunniasta ja omastatunnosta, velvollisuudesta
ja vakaumuksesta? Kuka on opettanut sinulle noita kammottavia oppeja,
joihin mikä ryöväri hyvänsä voi maantiellä vedota pistäessään puukon
toisen rintaan?

-- Mieltäylentäviä nuhteita! Miten sinua kaunistaa, veikkoseni,
tuo yhteiskunnallisten, rauhaisain avujen saarnaaminen tulevan
vallankumouksen riehuessa! Sinä arvasit oikein, minä en ole niin monen
uuden, maailmaa parantavan aatteen onnellinen keksijä. Minä olen
viettänyt, kuten muistat, kaksi iloista, opettavaista vuotta eräässä
maassa, jota nimitetään Ranskaksi. Se oli laho kanto, se Ranska, mutta
täynnä tuhansia vihreitä vesoja. Siellä, hyvä Lennart, ymmärretään
asia; siellä tietää nuori aatelisto, mitä aika vaatii. Alas itsevalta!
Eläköön vapaus! Oi, minä olen nähnyt sen mainion maailmanpilkkaajan
siellä Ferneyssä, ja hänen ennustavat sanansa kaikuvat vielä
korvissani: "Kun viimeinen kuningas on hirtetty viimeisen papin
suoliin, silloin vasta, ystäväiseni, tulee maailma onnelliseksi!"

-- Ne sanat haisevat vereltä!

-- Lapset ja naiset pelkäävät pieniä suoneniskuja; miehet tietävät
paremmin, että ne estävät veren turmeltumisen. Suomi olisi todellakin
mieletön, ellei se käyttäisi näin oivallista tilaisuutta luodakseen
hartioiltaan itsevaltiuden. Vähän aikaa rauhattomuutta, me saamme ohjat
käsiimme, ja kun alhaiso on saanut kylläksensä, kiristämme ohjaksia.
Niin, hyvä Lennart, aiotaan tehdä Ranskassa: turhanpäiväinen, kolme
viikkoa kestävä vallankumous on riittävä loihtimaan pois tuon
tuhatvuotisen aaveen, jota sanotaan kuningasvallaksi, ja palauttamaan
luonnollisen vaikutusvoiman aatelistolle. Noudattakaamme esimerkkiä ja
pysykäämme ystävinä, _soyons amis, Cinna!_

-- Muistatko, Detlof, pientä Metsälampea, kirkasta, kaunista järveä,
joka oli neljä jalkaa korkeammalla Puruvettä ja josta sinä kerran
huviksesi kaivoit ojan kapean metsäharjun poikki? Sinä tahdoit suoraa
päätä laatia kosken, sinä uskoit varmasti voivasi pakottaa
luonnonvoiman niiden rajojen sisään, jotka sinä katsoit hyväksi määrätä
sille. Minä uskoin sinua, olinhan silloin lapsi, ja rakensin
vesimyllyni tuohon pieneen, pauhaavaan puroon. Kaikki näytti meistä
niin oivalliselta, vesi totteli sinun viittaustasi, putous oli valmis,
eikä Metsälampi näkynyt vähintäkään kärsivän tuosta "pienestä
suoneniskusta". Me lähdimme onnellisina kotiin lämpimänä kesäiltana ja
olimme ylpeät siitä, että olimme tehneet kosken ja laatineet luonnolle
lait. Yöllä kuulimme kummallista pauhinaa; sinä muistat, kuinpa
pelästyimme! Me riensimme ulos -- oli pimeää ja myrskyistä, ukkonen
jyrisi ja vettä satoi kuin saavista kaataen. Me aavistimme jo, ettei
luonto ollutkaan katsonut hyväksi totella meidän pöyhkeitä lakejamme,
ja seuraavana aamuna näimme suuren erehdyksemme. Ylempänä olevan järven
vesi oli noussut sateesta ja seurannut sitä uraa, jota olimme ohjanneet
sen juoksemaan. Se oli huuhtaissut mukanaan minun myllyni ja kyntänyt
syvän uoman löyhään santaharjuun; kaita ojamme oli muuttunut leveäksi,
kuohuvaksi joeksi ja muutamassa tunnissa tyhjentänyt Metsälammen
suureen Puruveteen. Pienen rakkaan järvemme sijalla, mistä ennen olimme
onkineet monta ahventa, näimme ainoastaan kauhean, mustamutaisen
liejukon ja sen keskellä ruman lätäkön, joka siitä pitäen oli
sammakoiden asuinpaikkana. Mitä siitä sanot? Oletko niin aivan varma,
ettei sen ojan, joka kaivetaan vallankumoukselle, kenties lopulta käy
samoin kuin kävi meidän ojamme metsälammella?

-- Minä olen varma ainakin yhdestä asiasta. Arvaatko mistä?

-- En välitä arvoituksien arvailemisesta.

-- Niin, minä olen varma siitä, että olet käsittänyt väärin
kutsumuksesi ja valinnut virkasi hullusti. Sinä olet kuin syntynyt
papiksi; kun sinulla on noin hyvä taipumus kauniiden vertauksien
sommitteluun, olisi sinusta muutamassa vuodessa tullut täydellinen
hovisaarnaaja. Onneksi olet vielä nuori ja ehdit vielä saada liperit.

-- Eikö sinulla ole muuta sanottavaa minulle?

-- On paljonkin. Olet nyt vasta kuullut alun. Tule mukaani, niin saat
itse arvostella jatkoa.

-- Vastaa ensin, onko se jokin kavalluskokous? Mihinkään sellaiseen en
tule kanssasi.

-- Kavalluskokousko? Hyi, Lennart, saatatko uskoa minusta sentapaista?
Se on päinvastoin maan parhaimpien isänmaanystävien kokous, ja kaikki,
mistä keskustellaan, koskee valtakunnan pelastamiskeinoja.

-- Eiköhän olisi turvallisempaa sinulle ja sinun ystävillesi, jos
olisin kokouksesta poissa? Sanon jo edeltäkäsin, pane se mieleesi,
etten pidä velvollisuutenani vaieta mistään, mikä vahingoittaisi
kuninkaan asiaa.

-- Kuule mitä haluat, kerro mitä tahdot. Ketä me pelkäisimme? Emmekö
ole lähettäneet liittokirjaa suoraan kuninkaalle itselleen? Eivätkö
kaikkien meidän nimemme ole kirjoitettuina siihen niin selvästi kuin
hanhenkynä koskaan voi piirtää totuuden kuninkaan silmäin eteen? Ja
emmekö ole yhtä avomielisesti antaneet selityskirjaamme koko maalle?
Sinä näet siis, pikku puhelias ystäväni, että tuskin saattaisit kertoa
kuninkaalle mitään uutta meistä. Kuulepas, mitä annettiin sinulle
kertomuksestasi Savonlinnasta?

-- Sain oikeuden olla mainitsematta nimiä, joita ei ole ilmaistava.

-- Olen suuresti kiitollinen. Eikö mitään muuta?

-- Minä en ota mitään vastaan.

-- Miten hyvin sopiikin nuorukaiselle olla noin vaatimaton! Mutta tule,
meidän on aika lähteä.

Veljekset menivät Turun läänin rykmentin leiripaikalle, joka oli hiukan
kauempana talosta, ja astuivat eversti Hästeskon telttaan. Lennart
huomasi, ettei erityisiä vartijoita oltu asetettu eikä mihinkään
erityisiin varovaisuustoimenpiteisiin ryhdytty. Teltta oli mitä
suurimpia, ja noin kaksikymmentä upseeria oli koossa höyryävän
punssimaljan ympärillä, jonka pohjassa oli, ikäänkuin pilkaksi, Kustaa
III:n nimimerkki. Tupakansavu leijaili pilven tavoin pöydän yläpuolella
ja haihtui kohden kattoa, missä oli ilmareikä.

Lennart tarkasti nopein silmäyksin tuota harvinaista seuraa, johon hän
niin arvaamatta oli päässyt. Useimmat olivat hänelle tuntemattomia,
keski-ikäisiä miehiä, joko uhmaavan tai välinpitämättömän näköisiä, ei
ketään arvoltaan everstiä korkeampaa ja ainoastaan pari kolme kapteenia
alhaisempaa. Läsnäolijoiden joukosta puuttui ylipäällikkö, kenraali
parooni C.G. Armfelt, jonka tuli näinä päivinä jättää päällikkövaltansa
kreivi Meijerfeltille ja joka nyt huolten ja epäilysten valtaamana oli
jäänyt kotiinsa päämajaan.

-- Tuossa on hän nyt viimeinkin, huudahti muuan seuran
suurisuisimmista, eräs veitikkamainen everstiluutnantti, jonka sujuva
ruotsalainen kieli erosi melkoisesti muiden suomalaisesta murteesta. --
Missä nuhjailit, Croneld, ja mikä kynttilänniistäjä tuo on, jonka tänä
iltana tuot joukkoomme?

-- Hän on veljeni, kersantti Croneld, kiiruhti kapteeni vastaamaan. --
Koska hän huomenna lähtee suoraan Savonlinnaan, toin minä, jos herrat
sallivat, hänet mukaani tänne, jotta hän voisi paroni Hastfehrille
todistaa armeijan mielipiteet ja kenties viedä jonkin sanoman
herroilta.

Muutamat upseereista silmäilivät toisiaan tyytymättömin katsein.
Lennart luuli huomanneensa, ettei hän ollut tervetullut, ja päätti olla
vaivaamatta enää ketään.

-- Mitä nyt, Croneld, tuletko Sysmästä, kun et tiedä mitään? virkkoi
eräs näöltään tarmokas ja viekas majuri suomenvoittoisesti puhuen. --
Etkö ole kuullut uutista, jonka Hastfehrin sanansaattaja toi
kenraalille kaksi tuntia sitten?

-- En, vastasi kapteeni Detlof.

-- Veljesi ei valitettavasti saa tilaisuutta ansaita kannuksiaan
taistelemalla Savonlinnan vanhaa sulttaania vastaan. Hastfehr on
20:ntena päivänä luopunut saartamisesta ja vetäytynyt takaisin
Rantasalmelle. Tosin tuli hänelle ensi yömajassa herran käsky pitää
puoliaan eikä antautua toivottomuuteen, mutta Hastfehr ei ollut mikään
narri, hän oli saanut kyllikseen kirnupiimän juonnista ja varpusten
ammuskelemisesta. Stedingk kiroili ja päivitteli, mutta Hastfehr
vastasi: tehty mikä tehty, ja sillä hyvä.

Lennart tunsi veren nousevan päähänsä. Mutta hän oli liian viisas ja
ylpeä hiipiäkseen huomaamatta pois.

-- Kuka huolii enää tuommoisista joutavista? keskeytti toinen
suomalainen majuri kärsimättömänä. -- Asiaan, hyvät herrat, meillä ei
ole aikaa menetettävänä. Keskustelkaamme kysymyksistä järjestyksessä.
Ensin paroni L:n ja _tituluksen_ kohtaus Ummeljoella. Olkaa hyvä,
kertokaa meille hänen esityksensä.

-- _Rouva_ käskee tervehtimään -- sanoi puhdasta ruotsia puhuva
everstiluutnantti -- että hän mielihyvällä näkee armeijan toimivan
isänmaallisesti ja lupaa apuaan, joko sitten aseiden käyttämiseen tai
rauhan saantiin. _Vanhuksen_ ei pidä jättää päällikkövaltaa käsistään,
vaan mennä kaikkine suomalaisine joukkoineen rajan yli ja yhtyä siihen
12000:ntiseen joukkoon, jonka _rouva_ pitää valmiina meidän avuksemme.
Siten luulee _titulus_ sekä asiamme että meidän itsemme olevan täydessä
turvassa.

-- Mahdotonta! Sitä ei voida hyväksyä! huusi moni ääni.

-- Sen minä sanoin hänelle jo heti, puuttui everstiluutnantti puheeseen.
Se olisi petosta. Se olisi eroamista.

-- Ei mitään eroa! huudettiin kaikkialta.

-- Kuka tässä puhuukaan erosta, sanoi viekkaannäköinen majuri. -- Jos
sotajoukkomme yhdistyy _rouvan_ joukkoon, tapahtuu se vain kansakunnan
turvaamiseksi. Vapaus, hyvät herrat, on se päämäärä, mihin me kaikki
pyrimme.

-- Ei mitään liittoa! Ei eroamista!

-- Jos tahdotaan päästä tarkoituksen perille, täytyy suostua
keinoihinkin, jatkoi viekas majuri. -- Epäilemättä saatetaan kaikki
vaaraan. Minä tiedän paremmin kuin kukaan muu täällä olevista, että
_rouvalla_ on rehelliset aikeet.

-- Uskomatonta, mutta totta!

-- Lukekaa meille vastaus majurin lähetykseen!

Majuri luki kaikkien kuullen kirjoituksen, joka oli lähetetty
Pietarista 20:ntenä päivänä elokuuta ja jossa monien kohteliaiden
sanojen ohella naapurisovinnon palauttamiseksi entiselleen mainittiin,
että suomalaisten joukkojen tuli heti siirtyä Venäjän alueelle, ja sen
jälkeen olisi kutsuttava Suomen kansan edustajat kokoon ilmoittamaan
maan toivomuksista, jolloin heiltä ei evättäisi armollista suojelusta
ja voimakasta apua.

-- Kirjeessä ei ole allekirjoitusta, muistuttivat muutamat. Kuka
vastaa, että se on oikea?

-- Sisällys. Ja tämä hohtokivinen sormus, vastasi majuri olkapäitään
kohottaen.

-- Ei mitään eroa! Ei valtiopäiviä yksinomaan Suomen kansalle!

-- Varokaa sitten päitänne, hyvät herrat, sillä ne ovat löyhässä
niskoillanne, jatkoi majuri suuttuneena. Päästäkää vain _herra_
Ruotsiin tekemään vanhoja kujeitansa, ja katsokaa sitten, missä
tekotukkanne roikkuvat.

-- Totta on. Hänellä on nimemme.

-- Hän ei anna koskaan meille anteeksi, että hän meidän tähtemme on
jäävä ilman riemusaattoa ja juhlanäytäntöjä Tukholmaan palatessaan.

-- Ei saa antaa hänen puhua moukille.

-- Hänet on heti vangittava.

-- Ja sitten toimitettava uusi ilmoitus ja kansan nimessä kutsuttava
kokoon valtiopäivät.

-- Vangitsemisen jälkeen virkaero. Se on kuitenkin varmin keino.

-- Onpa jotakin vielä varmempaa...

-- Eläköön vapaus! Eläköön isänmaa!

-- Lisää punssia.

-- Herralla on aina omat keinonsa. Hän on kiittävä meitä omalla
maatilallaan, jonka hän on ostanut Italiassa.

-- Ei, Montpellier'ssä. Sinnehän hän on lähettänyt kultakolikkonsa
tallelle.

-- Mutta kenen panemme tyhjälle paikalle?

-- Kenenkä muun kuin _vapaamuurarin_?

-- Hitto häntä uskokoon. Hänellä on mitä ovelin kettu korvan juuressa.

-- _Mammanpojan_ ehkä?

-- _Homme blasé_, elähtänyt mies, joka ei ole herrana edes omassa
makuuhuoneessaan!

-- Mutta, hyvät herrat, kuningas meillä sentään täytyy olla, jollei
muuksi niin ainakin kruunun hiustukiksi!

-- Se riippuu mausta, virkkoi viekas majuri, alati valmiina hakemaan
sameasta saaliinsa.

-- Olkoon menneeksi Fredrik II. Se nimi kajahtaa.

-- Kuin tyhjä pullo.

-- Ja hyvin tulpattu.

Kuului naurua. Heillä on vielä rohkeutta nauraa, noilla miehillä, jotka
luulivat kantavansa valtakunnan kohtaloa huotriin pistettyjen miekkojen
kärjissä ja olivat niin varmoja voitostaan, etteivät olleet panneet
edes vartijoita teltan ympärille. Kaikki tapahtui niin julkisesti kuin
tarjottimella yleisön edessä, ja sittemmin havaittiin ihmisten, jotka
olivat kulkeneet leirin kautta, ohuen telttaverhon läpi kuulleen melko
paljon tuota keskustelua. Tämän vertaista julkisuutta on tuskin
olemassa salaliittojen historiassa, ja jos Anjalan liittoa mikään
lievittää, niin tekee sen juuri tuo sen erinomainen, saattaisipa sanoa
nuorekkaan haaveileva luontevuus. Varmoina puolueen monilukuisuudesta
ja Venäjän avusta olivat useimmat itse vakuutetut aikomustensa
puhtaudesta. Kaikesta saattoi huomata heidän jo kohtelevan Kustaa
III:ta virkaheittona kuninkaana.

-- Hyvät herrat -- virkkoi eräs nuori, jokseenkin iloisella tuulella
oleva kapteeni -- me olemme kuten ainakin kunnon miehet lähettäneet
_herralle_ liittokirjamme ja kirjoituksen, jonka kirjoitimme rouvalle.
Otaksun, että nyt lähetämme hänelle myöskin rouvan vastauksen, _avis au
lecteur_. Ken ottaa sen viedäkseen?

-- Minä, vastasi puhelias everstiluutnantti.

-- Silloinpa saatte, paroni, ruveta jonkinlaiseksi kuninkaalliseksi
henkilääkäriksi. Paroni saattaa sanoa, että valtioasiat väsyttävät
_herran_ heikkoja hermoja, että lääkärit ovat täällä neuvotelleet ja
huomanneet herran terveyden vaativan, että hän pysyy muutamia viikkoja
nauttimassa viisaan lepoa sisällä ja maaseudun yksinkertaisuudessa.
Sillä välin kokoontuu valtakunnan _collegium medicum_, lääkärineuvosto,
Tukholmaan ja päättää, onko potilas päästettävä ulos parantuneena tai
lähetettävä muutamaksi vuodeksi Spaahan juomaan terveysvettä.

-- Hyvin puhuttu! Eläköön vapaus!

-- _Mais après_, entä sitten, hyvät herrat?

-- D.G. on luvannut ensin kutsua kokoon Suomen ylimykset; se on
varminta, niin kauan kuin _herran_ vielä tekee mieli karvasta
valtio-omenaa.

-- Ei eroa, ei missään tapauksessa eroa!

-- Saattavathan suomalaiset ylimykset ottaa kastanjat tulesta ja sitten
tulee iloinen murkina Tukholmassa, _en bonne compagnie_, hyvässä
seurassa.

-- Ei, ei, ei missään tapauksessa eroa!

Syntyi melua. Kymmenen puhui yht'aikaa. Anjalanliiton kipeä kysymys --
se mikä uursi sen voiman perustusta, sai koko sen tarmon horjumaan,
hämmensi kaikki, masensi kaikki ja tempasi jo melkein valmistuneen
hedelmän noiden uskaliaiden salaliittolaisten käsistä -- oli juuri tuo
kysymys Suomen eroamisesta, jota varsinaiset alkuunpanijat alinomaa
pitivät salaa varoilla ja josta kaikki Venäjän apu lopultakin riippui.
Suomen armeijan yhdistäminen Venäjän armeijaan ja Suomen säätyjen --
tai ehkä mieluummin, ranskalaiseen tapaan, ylimysten, t.s. aateliston
ja papiston -- kokoonkutsuminen erityisesti itsekseen, tuo suunnitelma
merkitsi niin selvää eroa vanhasta emämaasta, että se kohta kumoutui
kaikkien niiden vastustuksesta, jotka aivan todella luulivat
vehkeilevänsä valtakunnan hyödyksi. Niinkuin kaikki valtiolliset
tuumat, joiden tarkoitus pohjaltaan on kielteistä laatua, raukeavat,
niin hajosi Anjalanliittokin heti, kun tuli kysymys tuosta
_aprés'istä_, tuosta välttämättömästä: mitä sitten seuraa? Mitä ei
tahdottu, sen tiesivät kaikki: itsevaltaista kuninkuutta. Mitä
tahdottiin, sen luulivat myöskin kaikki tietävänsä, nimittäin rauhaa ja
valtiopäiviä. Mutta rauha ja valtiopäivät olivat vain siirtymäkohtia ja
siltoja tulevaisuuteen, joka oli seuraava niitä, ja heti kun koetettiin
kohottaa tuota verhoa, syöksyivät mielipiteet hurjaan sekasotkuun.
Vuoden 1720:n kuningaskunta joutui riitaan Puolan tapaisen tasavallan,
Cromwellin esikuvan mukaan laaditun tasavallan kanssa, jos
Sprengtporten siinä olisi protektorina, ja Washingtonin mallin mukaisen
tasavallan kanssa. Vanhan Ruotsin säilyttäminen ennallaan ja Suomen
pysyttäminen maakuntana sen rinnalla nousi kiistaan valtakunnan
lohkaisemista ja nuoren, itsenäisen Suomen syntymistä vastaan. Sen
lisäksi tuli vielä ristiriitaisia mielipiteitä Venäjän avusta ja siitä,
mitä oli tehtävä kuninkaalle ja kuka oli valittava hänen seuraajakseen
valtaistuimelle. Suomalaiset itsenäisyysmiehet, jotka olivat
vähemmistönä, olivat kenties yhtä erimieliset. Ja kuitenkin oli
kaikilla merkillisenä omituisuutena uskalias luottamus asian
menestykseen. Jälkimaailma ihmettelee ja unohtaa, että vielä vuonna
1788 oli Ranskassa, etenkin vapaamielisessä aatelistossa, monta, jotka
sokeudessaan odottivat "kolmeviikkoista vallankumousta", mikä olisi
kukistava itsevallan ja sen kustannuksella hyödyttävä kaikkia muita.

Oli tuossa meluisassa seurassa eräs, joka oli siihen asti hyvin vähän
ottanut osaa neuvotteluihin, mutta seurannut niitä synkän ja
tyytymättömän tarkasti. Hän, pitkä, komea ja tummaverinen herra, istui
teltan nurkassa ja keskusteli puoliääneen parin muita iäkkäämmän
everstin kanssa. Hänen miehekkäissä piirteissään oli raskasmielisyyden
leima, jonka sanotaan useinkin olevan kehdosta saakka painettuna
onnettomuuteen syntyneiden kasvoihin. Mutta samalla ilmaisivat nuo
piirteet niin suurta, järkähtämätöntä voimaa, voisipa sanoa, sellaista
vakaumuksen hurjuutta, että tuo mies samalla kertaa näytti syntyneen
uhmailemaan kohtaloaan -- valmiina lausumaan sen herjaavan ylenkatseen,
jota Herwegh viisikymmentä vuotta senjälkeen käytti Preussin
kuninkaasta:

    Wer so wie ich mit Gott gegrollt,
    darf wohl mit einem König grollen.[21]

Mies oli kokouksen isäntä, suomalaisten ylimysten aiottu maamarsalkka,
eversti ja ritari Juhana Henrik Hästesko, Anjalan liiton voimallisin
käsi, samoin kuin Sprengtporten oli sen ukonpilviin kätketty pää,
Juhana Antti Jägerhorn sen sulava kieli, Kaarle Klick sen kynä, Kaarle
Kustaa Armfelt sen liehuva kenraalitöyhtö, E.A. Leijonhufvud sen
juoksupoika, Leyonstedt sen torvensoittaja, Hastfehr sen viiri,
O. Klingspor sen hovipalvelija ja kaikki muut enemmän tai vähemmän sen
herkkäuskoisia houkkioita.

Totisena, niinkuin sopii miehen, joka ukkosilmalla rohkeana silmäilee
salamoita, koettaen uhmallaan johtaa niiden kulkua, nousi eversti,
koputti piipulla pöytään ja pyysi sananvuoroa.

-- Hyvät herrat, sanoi hän, me olemme tulleet tänne neuvottelemaan
isänmaan vapaudesta emmekä kiistelemään yksityisistä mielipiteistämme.
Olen asiasta samaa mieltä kuin majuri Jägerhorn, että jos tahdotaan
päästä päämäärään täytyy myös suostua käyttämään keinoja. _Herralle_ on
ilmoitettu kaikki, ja hän etsii tilaisuutta -- paetakseen Ruotsiin. Se
täytyy estää. Hätätilassa tarjoudun minä vangitsemaan hänet rykmenttini
avulla.

-- Samaa mieltä olen minäkin, huudahti eversti Leyonstedt lyöden
lasinsa pöytään, niin että punssi läikkyi lähinnä olevain päälle.

-- Ja minä sanon -- virkkoi siihen everstiluutnantti Enehjelm kiivaasti
-- että jos kukaan uskaltaa käyttää väkivaltaa kuningasta vastaan,
annan Kymenkartanon rykmentin ampua niin että tuntuu, niin kauan kuin
minulla on yksikin mies rivissä.

Hästesko hymyili tylysti.

-- Kymenkartanon pataljoona ei ammu, vastasi hän levollisesti.

-- Olkaa varmoja siitä, että mieheni vielä tottelevat käskyjä, vaikka
se lieneekin jo vanhanaikaista muissa joukoissa, vastasi Enehjelm.

Melu uudistui. Kokous oli, asiain pakosta ja päällikön poissaolon
vuoksi, kadottanut sen tyyneyden ja ulkonaisen arvokkuuden, mikä oli
ollut liiton edellisillä kokouksilla.

Enehjelm lähti vihoissaan teltasta.

-- Eräs ehdotus, hyvät herrat! huusi taas Leyonstedt niin että ääni
kuului hälinää kovemmin. -- Mihin tarvittaisiin rykmenttiä, kun
muutamissa rivakoissa vapaaehtoisissa on kylliksi? _Herra_ on
Kymenkartanossa, ja kapteeni Croneld rupeaa, johtaen puolta komppaniaa
tuimia miehiä, siksi Brutukseksi, joka ryöstää Caesarimme tulevana yönä
peevelinkään aavistamatta asiaa, ennenkuin kaikki on tehty.

-- Se on halpamainen valhe! huudahti ääni, joka oli tuiki tuntematon
muille paitsi kapteeni Croneldille.

Kaikki katsahtivat sinne päin ja huomasivat pienen kersantin, joka
siihen asti oli ollut mykkänä ja katkeroituneena kuulijana eikä enää
voinut hillitä suuttumustaan kuullessaan veljensä nimeä mainittavan
sellaisen tehtävän yhteydessä.

-- Kuka piru on lähettänyt tuon pojan niskaamme, ja mitä hän
lörpöttelee? tiuskaisi Leyonstedt.

-- Minä sanon, ettei yksikään Croneld vielä ole ollut kuninkaansa
pettäjä! vastasi kersantti ujostelematta ja katsoi kysyjää rohkeasti
silmiin, niin eversti kuin hän olikin.

-- Viskatkaa ulos poikanulikka ja antakaa jonkun korpraalin pölyyttää
hänestä hovitomut! huusi moni suuresti suuttuneena moisesta
hävyttömyydestä.

-- Malttakaa, hyvät herrat! huudahti Hästesko huulilla kaunis ja
synkkämielinen hymy, joka toisinaan sai hänen tuimat kasvonsa
selkenemään aivan lempeiksikin. -- Ettekö häpeä närkästyä lapseen, joka
puhuu samalla tavoin kuin mekin olisimme puhuneet, jos olisimme hänen
ikäisiänsä ja näkisimme kaiken ruusunpunaisessa hohteessa. Mene
tiehesi, poika, ja pidä toiste kielesi kahleissa, kun päälliköt eivät
kysy sinulta.

Lennart aikoi mennä, mutta veli esti.

-- Näytä minulle virkalomakirjasi, sanoi kapteeni.

-- Minulla ei ole virkalomaa; minä olen vielä sairasten kirjoissa.

-- Vai niin. Koska kersantti on täällä virkaluvatta ja sairasten
kirjoissa, niin saa hän seurata minua heti sotilassairaalaan. Suokaa
anteeksi hyvät herrat ... tulen kohta takaisin.

Niin sanoen tarttui Detlof herrojen äänekkäästi nauraessa veljensä
käsivarteen ja vei hänet ulos vaarallisesta teltasta.

-- Oletpa sinä aika lurjus, nuhteli kapteeni tultuaan ulos pimeään
yöhön. -- Sillä lailla häpäiset itsesi ja minut! Oletko järjiltäsi?

-- En minä, Detlof, vaan sinä, jos todellakin aiot myöntyä heidän
petollisiin tuumiinsa.

-- Se asia ei, hyvä Lennart, koske sinua. Lupaatko pitää suusi kiinni,
jos päästän sinut menemään?

-- En, sanoinhan jo sinulle, etten sitoudu mihinkään lupaukseen, joka
voisi saattaa kuninkaan vaaraan. Heti päämajaan tultuani ilmoitan
kaiken.

-- Minun on siis pakko antaa vartioida sinua.

-- Mutta minä pakenen.

-- Minäpä osaan pitää sinut kiinni, herraseni.

-- Minä pakenen sittenkin.

-- Saammepa nähdä.



15. KYMENKARTANON KALASTAJAMÖKKI.


Aika läheni täyttymistään. Kuningas Kustaa III näytti auttamattomasti
joutuvan perikatoon.

Hänen päämajanaan oli siihen aikaan vanha kuninkaankartano, joka oli
kerran ollut lahjoitettuna Vadstenan luostarille, toisen kerran Sten
Sture nuoremman leskelle ja vihdoin joutunut Fersenin tilaksi, mutta
oli menetetty 1743:n vuoden rauhanteossa ja kauniista asemastaan
itäpuolella rajajoen itäistä päähaaraa saanut nimekseen Kymenkartano.
Siellä eli Kustaa III elämänsä surullisimmat ja vaarallisimmat päivät.
Alamaisin uhkauksin, joiden vertaista ei tavata, oli Anjalan liitto
lähettänyt hänelle avonaisen julistuksensa. Hänen armeijansa luopui
hänestä ja hieroi sopimusta vihollisen kanssa; Hastfehr, johon hän oli
kiinnittänyt niin suuria toiveita, peräytyi vastoin käskyjä
Savonlinnasta; hän, hänen vapautensa oli vaarassa; vihollisen
lähettiläitä hiiviskeli salaisten ja julkisten petturien avustamina
kaikkialla hänen ympärillään; vihollisen laivastoja risteili uhkaavina
valtakunnan suojattomilla rannikoilla. Niin kauas kuin tavallinen silmä
kantoi, näkyi kaikkialla vain kavallusta, väijyntää, häpeää ja
turmiota. Kuningas luuli kansankin pettäneen hänet samalla kun armeija
petti -- tämän Suomen kansan, joka ei kuuteen sataan vuoteen ollut
koskaan luopunut uskollisuudestaan, ei koskaan kuninkaastaan, milloin
hän ei vain itse ollut jättäytynyt avuttomaksi, eikä koskaan tahrannut
lippuaan liittoutumalla viholliseen. Kun sellainen kansa pettää,
silloin huojuu maa ruhtinaan jalkojen alla.

Miten kuuntelikaan herjaus näinä päivinä ovien ulkopuolella ja
kurkisteli avaimen reiästä urkkiakseen jonkin varomattoman hetken,
jolloin kuninkaallinen näyttelijä riisui naamarinsa ja antoi salatun
epätoivon puhjeta muutamiksi harmistuneiksi huudahduksiksi! Hän aikoi
päästää kansalaissodan valloillensa, hän aikoi kostaa noille
petollisille kansoille, hän aikoi paeta näistä kiittämättömistä maista.
Mitäpä siitä, jollei tuo tunteikas sielu ollut kylliksi terästynyttä
rautaa kestääkseen taipumatta mitä painoja tahansa? Kustaa III:n
kosto- ja pakotuumat olivat samaa laatua kuin hänen unelmansa
sankarimaisuudesta ja loistavista valloituksista: ne olivat vilkkaan
mielikuvituksen mielijohteita, mielikuvituksen, joka kuvasi
onnettomuuden synkkiä varjoja yhtä nopsalla siveltimellä kuin se
äskettäin oli kuvaillut ruusuvärein riemusaattoja. Muuten hän ei olisi
ollut runoilija valtaistuimella. Ja nuo synkät unet ne hälvenivät yhtä
pian kuin ruusuisetkin; runoilija laski kädestään petollisen
siveltimensä, kuningas tarttui vaipuvaan kruunuunsa.

Moni kuningasviittainen sallimanuskoja on luullut kuukausien ja päivien
olevan yhteydessä kohtalon vaiheiden kanssa. Elokuun 19:ntenä päivänä
1772 pelasi Kustaa III ensi kerran peliä elämästä ja kruunusta. Elokuun
19:ntenä päivänä 1788 pelasi hän samaa vaarallista peliä, mutta sillä
kertaa hän ei tehnyt sitä omasta tahdostaan, eikä panoskaan ollut sama,
sillä tappion häpeä oli painavampi ja voiton saanti epätietoisempi.
"Viimeksimainitun päivän iltana" -- kertoo K.M. Armfelt omassa
elämäkerrassaan -- "kun olimme kävelleet aina etuvartijoiden luo,
sanoin minä miettiessämme kovaa onneamme: Jumala suokoon, että saisin
teidän majesteettinne kunnialla täältä pois. -- Sitä ei ole
ajatteleminenkaan, vastasi kuningas. Huomaan, että saatan kaatua
monella lailla, mutta en milloinkaan häpäise itseäni. Ei, on olemassa
vain yksi ainoa pelastuskeino, ystäväni, se että tanskalainen julistaa
sodan meitä vastaan. Silloin on meillä syytä lähteä täältä puolustamaan
läntistä rajaamme, ja koko kansa on auttava minua suojelemaan sekä
isänmaata että itseäni, kun se saa tietää vaaran. Meillä tarvitaan
kovia lyöntejä, ennenkuin ne tuntuvat."

Nuo sanat haihtuivat öiseen ilmaan ja hälvenivät Kymen koskien
kohinaan. Suosikki piti niitä epätoivon huokauksina; kaksi päivää
myöhemmin tuli tieto Tanskan sodanjulistuksesta, ja ne osoittautuivat
olevansa neron mielijohteita.

Kuningas levitytti heti uutisen ja ilmoitutti kaikille päätöksensä
matkustaa Ruotsiin. Anjalanmiesten täytyi kiiruhtaa. Vielä riippui
kaikki heikosta säikeestä.

Palaamme kertomukseen.

Oli pärttylinpäivän, elokuun 24:nnen ilta, niin pimeä, sateinen
ja myrskyinen kuin se olisi kuvastanut ajan omaa luonnetta.
Kalastajaveneet olivat saaristossa Ruotsinsalmen lähistöllä iloissaan,
kun löysivät virran suulta sataman, sillä meri kuohui raivoisena Kotkan
kallioita vastaan, ja Mussalon vanhat hongat pudistivat hurjasti
tuuheita latvojansa myrskyn puuskissa.

Kymenkartanosta eteläänpäin, virran itärannalla oli metsänreunassa
avara, mutta autio ja puoleksi rappeutunut kalastajamökki, joka
luultavasti oli monta vuotta ollut salakuljettajain ja luvattomain
lohenpyytäjäin mieluinen turvapaikka pimeinä syysiltoina. Lankilan väki
ehkä huomasi vastaiselta rannalta, miten kävelijä toisensa jälkeen
hiipi hämärissä varovaisin askelin metsästä mökkiin, mutta ei kukaan
pitänyt sitä minään. Ja kun Lankilan väki myöhemmin illalla näki tulen
loistavan pienestä rikkinäisestä ikkunasta, sanoivat he toisilleen: ne
ovat asuskelijoita!

_Asuskelijoiksi_ nimitetään etupäässä vielä tänäkin päivänä muutamia
virolaisia perheitä, jotka ovat vartavasten muuttaneet asumaan
Etelä-Suomen saaristoon, voidakseen siten maanmiestensä avulla ja mitä
erinomaisimmalla sukkeluudellansa, nopeilla, kannettomilla veneillänsä
salaa kuljettaa viinaa Tallinnan puolelta Suomen rannikolle. Sota ei
millään tavoin keskeyttänyt tuota asuskelijain totunnaistyötä,
päinvastoin teki se tuotteliaan liikkeen toista vertaa suuremmaksi, ja
Kymi oli edelleenkin, kuten ennen, heidän paras markkinapaikkansa.

Lankilan väki ei ollut arvannut aivan väärin, sillä tulen ympärille,
joka paloi tuvan isossa, hakkaamattomasta harmaasta kivestä tehdyssä
liedessä, kokoontui vähitellen kymmenen tai kaksitoista epäiltävän
näköistä miestä. Heidän lerppahatuistaan, heidän lyhyistä, polven
ympärille sidotuista housuistaan ja heidän pitkistä, ruskeista,
sadevettä tippuvista takeistaan tunsi heti virolaisen puvun, samoin
kuin heidän pehmeämpi ja soinnuttomampi kielensä osoitti heidän olevan
veljeskansaa meren toiselta puolen, sillä vironkieli on suomeen
verraten kuin tanskankieli ruotsiin. He olivat jo luultavasti saaneet
veneittensä sisällön turvaan, sillä heidän työnänsä oli vaatteiden
kuivaileminen tulen ääressä, ja sitä tehdessään he illalliseksi ottivat
esille leipää, voita ja juustoa pienistä raudoitetuista eväsvakoista,
missä he eri laatikossa säilyttivät myöskin monta kaunista hopeariksiä
hyvässä sovussa monen kirkkaan hopearuplan rinnalla. Asuskelijat myivät
aivan erotuksetta ystävälle ja viholliselle, tai oikeammin, he olivat
kaikkien ystäviä, jotka vain maksoivat hyvin ja osasivat pitää
tullimiehet tarpeeksi etäällä. Muuten oli heidän rohkean ja vaarallisen
ammattinsa menestymisen ehtona, että sai harvoin tai ei koskaan joutua
sen viettelyksen orjaksi, jota he niin viljalti levittivät muiden
turmioksi. Sen sijaan että he muiden tavoin olisivat antaneet
viinapullon kiertää miehestä mieheen ruokahalun kiihoittimeksi ja
märkien jäseniensä lämmikkeeksi, näkyivät asuskelijat keittävän tulella
mielijuomaansa, jonka valmistamisen he olivat oppineet venäläisiltä ja
jota he nimittivät "sbitiniksi", mistä rannikkolaisten ruotsalainen
kieli oli saanut "spitting'in". Tuo kuumasta vedestä, siirapista ja
kuminoista valmistettu juoma, johon toisinaan pannaan hunajaa tai
kaneelinpalanen, on niin lämmittävää, että se saisi vaikka lumiukonkin
hikoilemaan; kylmä ja tottumus tekee siitä oikean herkun.

Asuskelijat eivät kuitenkaan olleet ainoat, jotka sieltä hakivat suojaa
tuona sateisena iltana. Heidän kummastuksekseen tuli yksitellen sisään
noin parikymmentä rakuunaa, jotka olivat sitoneet hevosensa tuvan
vieressä olevan katoksen suojaan ja sitten yhtä märkinä kuin
asuskelijatkin alkoivat kiistellä heidän kanssaan sijoista tulen
ympärillä.

Asuskelijoilla oli koko avarassa maailmassa vain yhdenlaisia
vihollisia, joita vastaan he alinomaa taistelivat hengen uhalla,
nimittäin tullimiehet. Sotamiesten kera, joille he niin runsaasti
hankkivat oivallista tavaraansa, olivat he tavallisesti mitä
parhaimmassa sovussa ja ystävyydessä. Kuitenkin näytti heistä äsken
tullut lukuisa seura syystä kyllä jokseenkin epäiltävältä. He
kohentautuivat vastahakoisesti toiselle puolelle, vetivät vakkansa
sivulle, neuvottelivat keskenään vieraalla murteellaan ja katselivat
uusia tulokkaita silmäyksin, joista saattoi huomata heidän hätätilassa
kykenevän käyttämään väkivaltaa väkivaltaa vastaan.

Eivätpä asuskelijat olleetkaan ensi kertaa sellaisessa asemassa. Heillä
oli kaikilla, paitsi vaarallisia puukkoja, myöskin lyhyet kirveet
nahkavyöstä riippumassa, ja tappelua noiden hurjien salakuljettajien
kanssa, jotka olivat tottuneet kestämään mitä vaaroja hyvänsä,
pidettiin koko seudussa niin vaarallisena, että heidän vihollisensa,
tullimiehet, harvoin ryhtyivät sellaiseen uhkayritykseen, elleivät
tienneet olevansa tuntuvasti ylivoimaisia. Joko tiesivät rakuunat sen
tai he tahtoivat luonnollisesta myötätuntoisuudesta olla hyvässä
sovussa viinakauppiaiden kanssa, samantekevää, he tyytyivät vapaasta
tahdosta lieden toiseen puoliskoon ja rupesivat rauhallisesti
puhelemaan naapuriensa kera tulen ääressä.

Mutta pitkällinen kokemus ja kaikenlainen väijyntä olivat opettaneet
asuskelijat epäilemään kauniita sanoja, jotka saattoivat päättyä
tullimiesten sekaantumisella asiaan, ja he käyttäytyivät edelleenkin
varovasti ja uhkaavasti, kunnes vähän ajan kuluttua eräs upseeri, joka
nähtävästi oli rakuunain päällikkö, astui tupaan ja asettui hänkin
tulen eteen, johon hänen käskynalaisensa tekivät hänelle tilaa.

Silmäys asuskelijoihin riitti hänelle ilmaisemaan, minkälaisia ihmisiä
he olivat. Se keksintö ei näyttänyt häntä ollenkaan huolettavan, vaan
päinvastoin tekevän häneen hyvän vaikutuksen. Hän lähestyi heitä,
puhutteli heitä heidän omalla kielellään ja oli kohta vilkkaassa,
salaisessa keskustelussa asuskelijain johtajan kanssa. Tulos näkyi
miellyttävän kumpaakin, sillä rakuunat luulivat, hieman kateellisina,
huomaavansa, että uusi ystävyys vahvistettiin muutamilla kiiltävillä
tukaateilla.

Sitten upseeri katsoi vähän kärsimättömänä kelloaan ja lähetti ensin
yhden, sitten toisen ja vihdoin kolmannenkin rakuunan ulos tähystämään.
Hetken kuluttua palasivat he tuoden muassaan naisen, jonka musta
silkkiviitta sateenvarjon suojasta huolimatta oli kastunut läpimäräksi.
Upseeri ja tuo korkeavartaloinen, komea nainen vaihtoivat muutamia
sanoja keskenänsä, sillä aikaa kun nainen antoi sateenvarjonsa mukana
tulleelle kamarineitsyelle; katsottiin taas kelloa, ja sitten molemmat
istuutuivat penkille tulen ääreen, samalla kuin muut tuvassa olijat
vetäytyivät vähän syrjemmälle.

Keskustelusta, joka sitten aloitettiin matalalla äänellä ja ranskaksi,
selvinnee lähemmin, miksi oli kokoonnuttu sellaiseen aikaan ja
sellaisin seuroin autioon kalastajamökkiin Kymen virran rannalle.

-- Oletteko varma, ettemme myöhästy? kysyi upseeri.

-- Hän ei ainakaan tule ennen yhtätoista, hyvin luultavasti vasta
puolenyön jälkeen, vastasi mustaviittainen nainen.

-- Kello on nyt kymmenen, tästä on lyhyt matka venelaiturille, ja
saamme siis odottaa tunnin ajan. Joka tapauksessa on minulla kaksi
luotettavaa tähystäjää rannalla.

-- Ole huoletta. Vanha ystäväni Tupakka-Matti on vartioimassa tallin
luona, ja hänen on heti riennettävä tänne, kun armollinen herra käskee
tuomaan vaununsa. Mutta onko teillä myös tarpeeksi väkeä?

-- Kaksikolmatta, jotka ovat minulle sokeasti uskollisia, kaikki
valmiit vaikka syöksemään päänsä seinään, kun vain komennan eteenpäin.
He saivat sitäpaitsi kymmenen riksiä mieheen ja heille luvattiin vielä
yhtä paljon, kun kaikki on tehty. Totta on, ettei heitä olisi käskyillä
eikä lahjoilla saatu lähtemään, elleivät he olisi saaneet päähänsä,
että armollinen herra aikoo myydä heidät ja koko maan väkineen
päivineen teidän ystävällenne, rouvaseni.

-- Keskinkertainen kohteliaisuus, kunniani nimessä. Mutta kaksikolmatta
miestä on kovin pieni joukko, jos hän ottaa mukaansa vartijoita.

-- Niin, mistä luulette saatavan senlaatuista väkeä? Päällikkökunta on
kyllä isänmaallismielinen, mutta luullakseni koko armeijassa tuskin on,
paitsi minun miehiäni, tusinan vertaa kyllin valmistettua. Pitäisihän
teidän tuntea ainakin savolaiset, ja samanlaisia ovat kaikki enemmän
tai vähemmän. Miten kävi Haminassa? Me emme olleet säästäneet juttuja,
uhkauksia eikä lupauksia, ja kuitenkin tulivat kaikki kuin hulluiksi,
kun he näkivät vilahduksen herran punaisista kengänkannoista, ja
vannoivat seuraavansa häntä kuin lammaslauma teidän ystäviänne vastaan,
rouvaseni. Mutta te olette oikeassa, meidän täytyy olla valmiita
kaikkien tapausten varalle, me tarvitsemme lisää voimia, enkä minä
valinnut tätä kokouspaikkaa tarkoituksetta. Kas tuossa ovat
liittolaisemme. Hopearahan helinästä ovat asuskelijat valmiit vaikka
hirtättämään oman piispansa; ja tukaatin sulosoinnusta suostuvat he
ryöstämään vaikka oman isoisänsä. Sen lisäksi olen huomauttanut heille,
että armollinen herra, jos hän saa pysyä paikoillaan, aikoo taas tehdä
viinanpolton kruunun omaksi ja siis kynsin hampain hävittää salakaupan,
kun sitävastoin, jos me pääsemme herroiksi...

-- Varo itseäsi: he saattavat yhtä helposti myydä salaisuutemme.
Toivoakseni et ole ollut varomaton?

-- Olkaa huoletta, he tietävät vain, että aiomme ottaa kiinni erään
ylhäisen henkilön juuri kun hän on astumaisillaan veneeseen mennäkseen
Amfion-laivalle, missä hän viettää yönsä. Rakuunaini ja asuskelijain
avulla sieppaamme viidessä minuutissa herran puolen pataljoonan
käsistä.

-- Mihin aiotte viedä hänet?

-- Ensin Sippolaan tai Liljendalin everstinpuustelliin, joka on
lähinnä; mutta kun se varmaankaan ei ole kyllin turvallinen, on
mahdollista, että matkaa jatketaan aina Jägerhornin Raahelinnaan.

-- Miksi ei rajan yli Sprengtportenin kunniavartioon? Herrathan ovat
vanhoja tuttuja.

-- Ei, rouvaseni, niin pitkälle ei todellakaan ulotu ystävyytemme teitä
kohtaan. Me voimme vihata hirmuvaltiasta ja panna hänet pois viralta,
saatamme vapautua vanhoista lupauksista, mutta me emme aio vaihtaa
toisia kahleita toisiin. Jos teillä olisi sellainen panttivanki
mielinmäärin käytettävänänne, voisitte te tehdä koko meidän
itsenäisyysjulistuksestamme makeistötterön.

-- Teidän itsenäisyysjulistuksestanne! Mitä hullutuksia!

-- Vedättekö sitä virttä, rouvaseni? Minusta näyttää ajatustenne
paljastaminen vielä olevan vähän liian aikaista, kun emme ole edes
selvillä pienen tehtävämme alustakaan. Tahdotteko siis pakottaa minut
heti ratsastamaan takaisin leiriin ja jättämään teidät lavertelemaan
herralle kohteliaisuuksia hänen onnellisesti lähtiessään.

-- Ei, Detlof, olkaamme viisaita, älkäämme menettäkö otollista hetkeä
hyödyttömien kiistojen tähden! Minä olen, kuten sinäkin, jo uskaltanut
liian paljon voidakseni enää huolia mistään epäilyksistä, kun hetki on
tullut. Nyt tai ei milloinkaan. Ellemme nyt vangitse puuteroitua
jalopeuraamme, niin pääsee hän pakoon, ja kaikki joutuu vaaraan. Siis
täytyy joko sinun onnistua tänään tai Hästeskon huomenna. Jompikumpi;
muut mahdollisuudet täytyy estää kaikin mokomin.

-- Oh, minä onnistun kyllä, rouvaseni. Minä en salli Hästeskon kopeilla
käskijän tavoin, hän kun aina kohtelee meitä toisia, ikäänkuin ei
kellään muulla kuin hänellä olisi rahtuakaan rohkeutta.

-- Mutta minä sanon, että se _voi_ mennä myttyyn, ja silloin täytyy
ryhtyä siihen toiseen tuumaan, siepata asianomainen Loviisan tieltä
huostaamme. Koska sen täytyy tapahtua keskellä päivää, on tarpeellista
ryhtyä muutamiin toimiin, joita ei saada valmiiksi ennenkuin
ylihuomenna. _Enfin_, on siis erittäin tärkeätä, ensiksikin, ettei
ennen aikojaan pelästytetä armollista herraa onnistumattomalla
yrityksellä, joka on mieluummin lykättävä toistaiseksi, ellei
edeltäkäsin olla aivan varmoja sen menestymisestä; ja toiseksi, ettei
hän lähde täältä ennen ylihuomenta, jolloin kaikki on kunnossa uuteen
yllätykseen. Kas siinä, ystäväni, on syy, miksi minulla äsken oli armo
osoittaa herralle alamaista kunnioitustani.

-- Kello on vielä kahtakymmentä vailla yksitoista. Tahdotteko olla hyvä
ja kertoa käynnistänne hänen puheillaan? Olisi hupaista kuulla, miten
te osasitte huvittaa niin tottunutta ilveilyjen kirjoittajaa uudella
ilveilyllä, joka oli parempi hänen omiaan.

-- Tiedäthän, että minä viisi vuotta sitten sain armon tulla muun
seurueen mukana esitellyksi herralle, kun _la baronne de Fredricshamn_,
Haminan paronitar, sai kunnian ottaa vastaan _le comte de Gottland'in_,
Gottlannin kreivin. Arvaathan, ettei niin vanhaa tuttavuutta käynyt
kieltäminen; pääsin puheille, ja herra oli niin kohtelias, että hän ei
ainoastaan tuntenut minua, mitä minun ei sovi epäilläkään, vaan vieläpä
vakuutti minun näinä viitenä vuotena tulleen kymmenen vuotta
nuoremmaksi ja kauniimmaksi, jota kainouteni vaatii minua kenties
syystäkin epäilemään. Mitä arvelet siitä, hän suvaitsi muistaa, että
minulla oli noilla suurilla päivällisillä ylläni, kuten muillakin
naisilla, sininen hame, koska keisarinna kantoi Ruotsin sinistä
nauhavyötä, ja hän vakuutti sen puvun sopineen minulle ihmeellisen
hyvin. Luonnollisesti minä vastasin kohteliaisuuteen alamaisesti
ihaillen Gottlannin kreivin mustaa ja tulipunaista teatteripukua, joka
hänellä oli yllään samoilla päivällisillä ja jonka reunustana oli Perun
timantteja, vaikka ne tietysti olivat velaksi otettuja Hampurista.

-- Sehän on suurenmoista. Eipä voitaisi ajatella parempaa keskustelun
aihetta tuollaiseksi hetkeksi.

-- No niin, kun olin, pannen ruotsalaisen lainkuuliaisuuteni alttiiksi,
antanut hänen huomata minulla vielä olevan hiukan ystävällisiä suhteita
entiseen hallitsijattareeni...

-- Mitä, rouvaseni, oletteko uskaltanut...?

-- Teeskentelytaidon mestarin edessä täytyy aina olla niin vilpitön
kuin mahdollista, koska sillä tavoin voidaan parhaiten sokaista hänen
silmänsä. Herra kävi tarkkaavaksi ja minä sen huomattuani ilmaisin
muutamia salaisia asioita, jotka minun muka oli käsketty toimittaa,
kuten hänelle uskottelin. Minun tulee lisätä, että herralla luultavasti
_mon petit coucou'ni_ kautta oli vähän vihiä muutamista pienistä
vehkeistä Savossa... Niin tosiaankin, toivon, että pieni käkösemme nyt
kukkuu häkissä?

-- Olkaa huoletta. Hän viettää aikaansa niin hupaisasti kuin paranevan
on mahdollista sotilassairaalassa Anjalassa.

-- Kaikki nuo uskottavat asiat saattoivat armollisen herran
suosiollisesti kuulemaan minun uskottelujani. Minä huomautin hänelle
salavihkaa, että jos hän tahtoisi uhrata Turkin, joka on lähinnä
keisarinnan sydäntä, niin voitaisiin saada aikaan kunniakas rauha,
vieläpä sen lisäksi apua Anjalanliiton paljastamiseksi ja
rankaisemiseksi. Ja kun siinä ei näyttänyt olevan kylliksi, viittasin
hieman mahdollisuuteen, että vielä Hamina ja Savonlinnakin
saatettaisiin antaa rauhanteossa, jopa Tanskaakin kurittaa sen
viimeisestä hyökkäyksestä, tietysti sillä ehdolla, että "perheliitto",
josta kerran niin paljon puhuttiin, toteutuisi... Jos haluaa saada
toisen uskomaan, täytyy olla todenmukainen.

-- Ja se onnistui teille?

-- Onnistui niin täydellisesti, että lähtö, joka oli aiottu huomiseksi,
on varmasti siirretty ylihuomiseen, jotta vielä kerran pääsisin hänen
puheilleen; silloin saan armon kuulla herran suullisen vastauksen,
viedäkseni sen keisarinnalle. Se on suuresti huvittava rouvaa, kun hän
saa sen kuulla.

-- Mutta sehän on _espièglerie_, ilveily, joka tekee teidät
kuolemattomaksi! Tosiaankin, olisinpa Ruotsin kuningas, lahjoittaisin
teille vapaa-asunnon Viaporissa; mutta jos olisin Venäjän keisarinna,
tekisin teistä ministerin... Ai, kello on vain muutamia minuutteja
vailla yksitoista. Jäättekö tänne odottamaan asiain ratkaisua?

-- Ei, minä seuraan mieluummin jonkin matkan päässä. Paraskove, anna
sateenvarjoni! Odottavathan hevosemme metsätiellä, jos osoittautuisi
parhaaksi paeta?

-- Olkaa aivan huoleti, rouvaseni... Me olemme ottaneet _kaikki_ asiat
huomioon. Kaikesta on huolta pidetty, kaikki on edeltäpäin tarkoin
harkittu...

-- _Paitsi yhtä_, herra kapteeni, nimittäin sitä, että kuninkaalla
vielä on muutamia uskollisia palvelijoita! huudahti samassa hyvin
tunnettu ääni tuvan ovelta, ja kaikkien kummastukseksi astui sisään
hoikka olento, kersantti Lennart Croneld.

Kapteeni Detlof Croneld ja hänen äitipuolensa, Rautasaaren armollinen
rouva -- jotka lukija epäilemättä jo on tuntenut -- peräytyivät
ehdottomasti pari askelta taaksepäin, ja kapteeni tarttui pistooliin,
joka hänellä oli vyössä.

-- Mitä tämä merkitsee? kysyi hän kopeasti.

-- Se merkitsee, että minä vangitsen teidät kaikki kuninkaan nimessä --
teidät, herra kapteeni, teidät, rouvaseni, ja kaikki seuralaisenne!
vastasi kersantti pelkäämättä, samalla kun hän sulki oviaukon niin
hyvin kuin taisi pienellä ruumiillaan.

Suunnaton melu syntyi tuvassa, joka oli väkeä täynnään. Rakuunat
vetivät miekkansa, asuskelijat heiluttivat kirveitään. Muutamat
tahtoivat rynnätä ovelle, toiset hypätä ulos ikkunasta. Mutta kapteeni
käski jyrisevällä äänellä heitä pysymään aloillaan.

-- Ei tämä ole niin vaarallista kuin miltä se näyttää, huudahti hän
ylenkatseellisesti. -- Tuo herranen tuolla oven luona on tottunut
tekemään pilaa ihmisistä, jotka hän sanoo vangitsevansa. Mutta mikä on
tehty vanhalle, helposti säikähtävälle koronkiskurille, sitä ei
tehdäkään meidän kaltaisillemme miehille. Poika, kuka on antanut
sinulle luvan karata sairashuoneesta? Marssi sisään; sinä saat oppia
tapoja lukon ja salvan takana. Pois säilä, sanon minä, muuten minä,
niin totta kuin olen esimiehesi, ruoskitutan sinut sinisenkirjavaksi,
vaikka satakin kertaa olisit veljeni!

-- Minä en ole teidän veljenne, kapteeni! vastasi nuorukainen
vakavasti. Minä en ole sukua niille, jotka pettävät kuninkaansa ja
maansa. Antautukaa hyvällä; etuvartijanne ovat kiinni, koko mökki on
piiritetty ja kaikki vastarinta on turhaa.

Melu alkoi uudestaan, kaikki tunkeutuivat ovea kohti, kapteeni
ensimmäisenä.

-- Pois tieltä siitä! kiljaisi hän ja viritti pistoolin hanan.

-- Ei, ei askeltakaan tästä. Jos tulette ulos, on annettu käsky ampua
kaikki maahan, vastasi Lennart paikaltaan väistymättä.

Viimeiset sanat haihtuivat hälinään, kaikki tunkeutuivat eteenpäin,
kapteeni raivostui, laukaisi aseensa umpimähkään ja syöksyi ulos
kaatuvan veljensä yli.

Mutta tuskin pääsivät ensimmäiset kynnyksestä, kun jo laukauksia
pamahteli joka haaralta pimeästä. Kapteeni Detlof sai kuulan oikeaan
käsivarteensa, muutamia kaatui, toiset kääntyivät takaisin verissäpäin.
Kivääritulen salamoidessa he olivat tunteneet ampujat Elfsborgin
rykmentiksi, jotka everstinsä, kreivi Hugo Hamiltonin, johdolla
piirittivät mökkiä.

Lyhyen neuvottelun jälkeen päätettiin antautua. Rakuunat olivat
kadottaneet päällikkönsä; asuskelijat, jotka huomasivat, ettei nyt
ollut kysymys viinasta, tekeytyivät viattomiksi eivätkä luulleet olevan
syytä mihinkään pelkoon. Vähemmässä kuin puolessa tunnissa olivat
kaikki aseettomina ja matkalla päämajaan, joukossa oli myöskin
majuritar Croneld, hänen kamarineitsyensä ja kahdeksan haavoittunutta,
niiden joukossa kapteeni Detlof Croneld ja hänen veljensä, kersantti
Lennart.



16. KUNINKAAN HANSIKAS.


Edellä kerrottu selvenee, jos lukija suvaitsee katsoa, mitä muutama
tunti sitä ennen tapahtui. Tieto kuninkaan kohdakkoin tapahtuvasta
lähdöstä oli iskenyt kuin salama Anjalanmiesten leiriin. Siellä ei
päästy yksimielisyyteen; toinen esitti kerrassaan ratkaisevia keinoja,
toinen sovittavia toimenpiteitä, ja neuvottelu päättyi siihen, että
Hästesko, rohkein kaikista, pysyi jo ennen tekemässään tarjouksessa,
että hän rykmenttinsä avulla vangitsisi kuninkaan. Mutta Hästeskolla
oli monta salaista kadehtijaa; ei myöskään luultu voitavan luottaa
turkulaisiin, jos he vain saavat nähdä "Kustaan punaisen kengänkoron",
ja sentähden otti Detlof Croneld, Sprengtportenin paras oppilas,
koettaakseen kourallisella luotettavaa väkeä äkkihyökkäystä. Kuninkaan
tiedettiin näet silloin viettävän aina yönsä Amfionilla, joka oli
ankkurissa virran suulla vähän matkaa eteläänpäin Kymenkartanosta.
Päästäkseen laivalle täytyi hänen niinä jo pimeinä iltoina kulkea ensin
matka maantietä ja sitten loppu veneellä. Aiottiin siis pimeyden ja
yllätyksen avulla siepata hänet silloin, kun hän oli astumaisillaan
veneeseen. Ei oltu vielä yksimielisiä siitä, mihin hänet sitten
vietäisiin, rajanko taakse vai jonkun Anjalanmiehen maatilalle; pääasia
oli saada hänet pois armeijan turvista ja kansan suuresti pelätyn
uskollisuuden ulottuvilta.

Tuota tehtävää varten lähti kapteeni Detlof salaa ja kiertoteitä
väkinensä Kymenkartanon tienoille, mukanaan emintimänsä, joka luotti
enemmän viekkauteen kuin onneen ja senvuoksi oli miettinyt tuuman
"hauskuttaa" kuningasta, kunnes ehdittiin ryhtyä tarpeellisiin toimiin
hänen lähtönsä estämiseksi tavalla tai toisella.

Niin vähäpätöisestä henkilöstä kuin pikku kersantista ei pidetty
mitään lukua. Kapteeni Detlof katsoi sen riittävän, että hän käski
sinä päivänä vartioivan upseerin pitää häntä tarkoin silmällä
sairashuoneessa, uhaten toimittaa Lennartin arestiin tai ehkä virassa
alennetuksi, jos hän koettaisi karata.

Kapteeni Detlof ei tuntenut kyllin pientä veljeään Lennartia eikä hänen
viimeisiä seikkailujaan, kun hän varmasti luotti siihen, että hänen
käskyjänsä toteltaisiin. Kun Lennart oli ollut sairashuoneessa päivän
-- joka olikin hänelle välttämätöntä, jotta hänen haavasta vielä heikot
voimansa hiukan virkistyisivät -- sai hän jo vartioivan aliupseerin
puolelleen. Seuraavana päivänä hän sai luvan mennä sairaalasta ja
illalla oli hän jo Kymenkartanossa.

Lennart aikoi mennä suoraa päätä kuninkaan luo, mutta se ei ollut
niinkään helppo tehtävä. Hänen majesteetillaan oli tärkeämpiä tehtäviä
kuin kuunnella, mitä pienellä kersantilla saattoi olla hänelle
sanomista, ja virkaatekevä ajutantti käski Lennartin tylysti pois. Töin
tuskin onnistui hänen päästä paroni Armfeltin puheille, joka tunsi
hänet Tavastilan kahakasta asti.

-- Pian asiasi, minulla on kiire! kuului Armfeltin lyhyt tervehdys. --
Haluatko ylennystä vai lahjapalkkiota?

Nuorukainen punastui. Aina tuo sama palkinnon ajatus, ikäänkuin ei
uskollinen sydän, ikäänkuin ei Armfelt itse olisi kyennyt ilman sitä
uhrautumaan velvollisuutensa tähden.

Lennart teki muutamin sanoin, tarkoin ja varmasti selkoa siitä, mitä
hän tiesi tai aavisti liittolaisten tuumista itse kuninkaan
vangitsemiseksi, kuitenkaan mainitsematta mitään nimiä.

Armfelt kävi tarkkaavaksi. Hän oli itse epäillyt tuontapaista tuumaa.
Valitettavasti ei voitu luottaa edes kuningasta lähinnä oleviin
päällikköihin. Mutta eversti Hamilton oli äsken tullut elfsborgilaisine
rykmentteineen päämajaan. Heti paikalla oli Armfeltin vastatuuma
valmis. Hamiltoniin voitiin luottaa; hänen tuli siis vartioida rantaa
venelaiturin luona.

Alkoi pimetä, sataa ja tuulla. Lennart meni etsimään suojaa tuvasta,
joka oli täynnä sotamiehiä eikä loitolla kuninkaan hevostallina
käytetystä rakennuksesta. Kulkiessaan tallin ohi tapasi hän kömpelön
olennon seisomassa nurkan luona välittämättä vähääkään virtanaan
vuotavasta sateesta. Päästyään kerran epäilemisen vauhtiin tarttui hän
miehen kaulukseen ja kysyi, miksi hän hiiviskeli ympäri pimeässä.

-- No, no, kersantti! vastasi tuttu ääni melkein kuin rasvaamaton ovi.
Mies oli korpraali Turkki.

-- Mitä täällä teet? kysyi Lennart.

-- Minä aion koetella, onko hänellä vielä kaula eheänä. Hän on täällä,
minä näin hänet; mutta jos kukko saa ketun kiinni juoksemalla, tulee
sinä vuonna kaksi kesää.

-- Ahaa, olet Tupakka-Matin jäljillä? Odotas, silloinpa autamme
toisiamme, sillä kilpajuoksuun hänen kanssaan, kuulepas hyvä Turkki, on
sinulla liian kankeat juoksukapulat.

Kersantti ja korpraali tekivät sitten sotasuunnitelmansa ja asettuivat
kumpikin nurkkaansa, selkä seinää vasten. Kauan kesti, ennenkuin heidän
toivonsa täyttyi. Sade ja myrsky pieksi heidän kasvojansa, kuume
värisytti Lennartia, mutta hän seisoi liikahtamatta paikallaan.

Viimein tuli mies hyvin varovasti hiipien rannasta päin ja aikoi mennä
tiedustelemaan tallin luo, mutta silloin tunsi hän olevansa aivan
pääsemättömissä kiinni. Mies oli Tupakka-Matti.

-- Tunnusta lyhyesti, äläkä laske tavallisia valheitasi! kuiskasi
Lennart vetäen paremmaksi vakuudeksi säilänsä, joka hänellä aina oli
valmiina, ja kosketti hiljaa kärjellä roiston rintaa.

Tupakka-Matti hämmentyi pahanpäiväisesti. Koetettuaan ensin
turhaan luikerrella tiehensä hän tunnusti aikoneensa tiedustella
tallin tienoilla ja ilmoitti, mitä hän tiesi väijytyksestä ja
kalastajamökistä. Luultavasti hän arveli, ettei Lennart voisi saattaa
pulaan hänen laistaan miestä, joka tiesi niin vaarallisia asioita hänen
veljestään Detlofista ja Rautasaaren armollisesta rouvastakin. Mutta
siinä Tupakka-Matti pettyi. Tuskin Lennart ehti saada siitä tiedon, kun
hän antoi Turkin huoleksi raahustaa vangin päävartioon ja riensi itse
takaisin paroni Armfeltin luo hankkimaan lupaa kalastajamökin
piirittämiseen.

Loppu on tuttua. Kertomatta on enää vain, mitä tapahtui tuon
odottamattoman ja väkivaltaisen kohtauksen jälkeen, josta puhuttiin
edellisen luvun lopulla.

Kuninkaalle, joka oli tavallista kauemmin viipynyt kirjoittamassa
kirjettä Kaarle herttualle, ilmoitettiin vasta vankien ja
haavoitettujen tullessa, mikä vaara olisi uhannut häntä, jos hän
varomattomasti, tavallisen mitättömän pienen seurueensa saattamana
olisi lähtenyt Amfionille. Hän käski heti tuoda päävangit eteensä.

-- Mitä, rouvaseni -- sanoi hän majuritar Croneldille -- onko teidän
kohteliaisuutenne todellakin ulottunut niin pitkälle, että olette
aikonut kutsua minut uudelleen vieraisiin lempeän serkkuni luo?

-- Sire -- vastasi vangittu nainen säikkymättömän rohkeasti, mikä aina
auttoi hänen sukkelaa päätään -- te olette siksi ritarillinen, ettette
voi olla suomatta keisarinnalle kunniaa uudelleen nähdä teitä, joko
armeijan etunenässä, kuten ennen lieneekin ollut aikomuksenne, tai
kuten nyt aiottiin, uskollisten alamaistenne rauhallisessa
turvasaatossa.

-- Minä kiitän teitä, rouvaseni, siitä huomaavaisuudesta -- jatkoi
kuningas -- ja olen osaava antaa sille sen täyden arvon. Ellette
toistaiseksi olisi estetty viemästä terveisiäni hallitsijattarellenne,
niin pyytäisin teitä vakuuttamaan hänelle, että lykkäys ei merkitse
unohtamista ja etten suinkaan ole menettänyt toivoani vielä kerran
saada onnea nähdä hänen pääkaupunkinsa, vaikkapa hän itse sattuisikin
sillä kertaa olemaan uudella retkellä Krimiin. Mitä teihin tulee,
kapteeni Croneld, ei minusta ole aivan odottamatonta, että näen niin
mainion Sprengtportenin oppilaan tekevän välimatkojen mittauksia
päämajani läheisyydessä; mutta isänne ja veljenne tähden, herraseni,
olisin mieluummin suonut teidän valinneen toisen paikan kekseliäille
leikkikahakoillenne. Ja jotta saisitte aikaa antautua kokonaan omiin
tutkimuksiinne, jotka niin suuresti kiinnittävät mieltänne, saatte
toistaiseksi seurata äitipuoltanne Viaporiin.

-- Minä kiitän teitä, sire, vastasi haavoitettu kapteeni yhtä ylpeästi.
-- Minä käytän hyväkseni armollista lupaanne, mutta luulen, että
Viapori on liian ahdas kaikille niille, joille teidän majesteetillanne
on syytä suoda sama lupa, sillä minun tutkimukseni, jotka ennemmin
koskevat isänmaata kuin päämajaa, kiinnittävät pahaksi onneksi yhtä
paljon koko armeijan ja valtakunnan kaikkien ajattelevien miesten
mieltä.

-- Vaiti, herraseni, älkää herjatko armeijaa, jonka lippuja olette
häväissyt, huudahti kuningas suuttuneena. Mutta eihän täällä näy
kersantti Croneldia. Minulle kerrottiin, että pieni sanansaattajani
taaskin on tehnyt noille herroille kepposen ja ansainnut kuninkaansa
kiitollisuuden.

-- Hän on haavoittunut, teidän majesteettinne.

-- Eihän toki vaarallisesti, toivoakseni. Tuokaa hänet tänne, jos se
vain on mahdollista.

Ajutantti meni ja palasi ilmoittaen, että kersantti on alakerrassa ja
että välskäri epäilee hänen toipumistaan, koska luoti on lävistänyt
oikean keuhkon.

-- Hyvä Jumala, mitä sanotte? huudahti kuningas pelästyen. Lähettäkää
hänen luokseen heti lääkärini!... _Attendez_, odottakaas, minä lähden
itse alas. Ei, ei, se poika täytyy meidän saada pitää hinnasta mistä
hyvänsä... Minä en tunne ketään hänen ikäistään, joka olisi niin
harvinainen sekä pään että sydämen puolesta. Stedingk kirjoittaa
minulle, että se poika vielä kerran johdattaa armeijoja. Tulkaa, hyvät
herrat, tulkaa...

Ja kuningas kiiruhti levottomana alas portaita ja astui alasaliin,
vangit ja suurin osa seuruetta mukanaan.

-- Miten on laitasi, poikaseni? kysyi hän kalpealta nuorukaiselta,
jolta melkein viimeiset veripisarat olivat juosseet jo ennestään
tyhjistä suonista; hän virui sohvalla.

-- Hyvin, teidän majesteettinne, hyvin! vastasi poika aivan samoin kuin
hän vähän kolmatta viikkoa sitten oli Korkeakoskella vastannut
samanlaiseen kysymykseen, huulilla nyt vain paljon väsyneempi hymy.

-- Rohkeutta, rakas Croneld! Rohkeutta vain! Muistatko, mitä sanoin
sinulle kasakan keihäästä: ei kunnon mies kuole sellaisista naarmuista!
Ja näetkö, sinä elät vielä! Eikö niin, tohtori, vielähän hän jää eloon?
Ennen menettäisin kokonaisen komppanian.

-- Saattaisi olla mahdollista, että keuhko vielä tulisi ennalleen,
vastasi lääkäri; mutta ihminen ei voi elää ilman verta, ja tällä
pojalla on sitä tuskin niin paljon jäljellä kuin kissa tarvitsee.

-- Hyvä Jumala, niin, jok'ainoan pisaran on hän vuodattanut minun
tähteni! sanoi kuningas hyvin liikutettuna. -- Jos kuolet minun
tähteni, Croneld, niin tiedät kuitenkin, etten ole vuodattanut yhtään
tämän kaltaista kyyneltä siitä asti, kun seisoin poikani, Smålannin
herttuan kuolinvuoteen ääressä.

Nuorukainen nosti päänsä ja loi häneen sanomattoman kiitollisen
katseen, mutta ei vastannut mitään.

-- Sano, rakas poika, miten voisin vielä tuottaa sinulle jonkin ilon?
Sinä olet kieltäytynyt ottamasta vastaan mitään palkintoa, mutta pyydä
kuitenkin jotakin muille, ellet itsellesi!

-- Armoa veljelleni ... armoa äitipuolelleni ... vähän apua vanhalle
isälleni!... Ja armoa Otavan Sivertille ... hänen tyttärensä tähden!
sammalsi Lennart.

-- Kaikkeen on suostuttu! vastasi kuningas. Rouva Croneld ... kapteeni
Croneld... Te saatte vapaasti lähteä mihin tahdotte.

Kapteeni Detlof löi otsaansa. Silloin vasta juolahti hänen mieleensä,
että hänen luotinsa...

-- Toivotko vielä mitään? kysyi kuningas nähdessään Lennartin vetävän
povestaan keltaisen, veren tahraaman hansikkaan.

-- Tämä hansikas ... ei mitään mahdollista anomusta kielletä, jatkoi
nuorukainen sammuvalla äänellä ja kohotti kallista panttiaan.

-- Niin, niin, sanoi kuningas.

-- Teidän majesteettinne ... älkää epäilkö koskaan ... Suomen
kunniantuntoa!

-- Ja mitenkä voisin minä sitä epäillä, kun on silmieni edessä
tällainen todistus! vastasi kuningas, samalla kuin hän lämpimästi
puristi Lennartin valkoista kättä. -- Hyvin sanottu, poika; minä
lunastan lupaukseni, minä lupaan, mitä pyydät, ja ken Anjalan ajoilla
on saanut kuninkaansa suostumaan _sellaiseen_ pyyntöön -- hän, hyvät
herrat, ei ole elänyt eikä kuollut turhaan.

-- Ah, muistuu mieleeni jotakin -- virkkoi kuningas, ollen jo
lähtemäisillään huoneesta -- onko täällä ketään, joka luulee tämän
pojan _myyneen_ velvollisuutensa?

Niitä sanoja ei käsitetty; ainoastaan kuninkaallinen sydän saattoi
sellaisena hetkenä ymmärtää niiden tarkoituksen. Kun ei kukaan
vastannut, jatkoi Kustaa kuningas:

-- Hyvä, koska ei enää mikään tahra voi häväistä rehellisen sydämen
toiminnan vaikuttimia, niin nimitämme me tässä teidän läsnäollessanne,
hyvät herrat, kersantti Croneldin vänrikiksi -- vänrikki Croneldin
aliluutnantiksi -- ja luutnantti Croneldin kapteeniksi hänen veljensä
sijaan, joka täten saa armollisen eron palveluksestamme. Me käskemme,
että kapteeni Lennart Croneld kirjoitetaan sen arvoisena luetteloihin.
Ja jos kadotamme hänet...

Kuningas keskeytti puheensa hetkiseksi, katsahti nuorukaisen
marmorinvalkeihin, kauniisiin, liikkumattomiin kasvoihin ja jatkoi:

-- Jos _olemme kadottaneet_ hänet, on hän, niinkuin säännöt määräävät
kapteenin arvosta, saava sotilaallisen kunnioituksen hautajaisissaan.



17. JÄLKEENPÄIN.


Palatkaamme hetkiseksi suuren, tomuisen, monikomeroisen, nukkeja täynnä
olevan kaapin luo, jota sanotaan historiaksi. Nähtyämme sen toiselta
puolen ja keksittyämme vuosisatojen kehyksissä miljoonittain sydämellä
varustettuja eläviä olentoja, tulee meidän katsella sitä toiseltakin
puolen ja huomata suuret aatteet, joihin yksilö häviää. Mitä on
vähäinen ihmiselämä, tuo sekunnin kestävä olemassaolo verrattuna
korkeimpiin siveyslakeihin, kansain kutsumukseen, ihmiskunnan
jalostumiseen ja ikuisen hengen kulkuun aikakausien halki? Ne, jotka
tahtovat poistaa kuolemanrangaistuksen suurimmistakin rikoksista, ne
jotka pitävät ihmiselämää niin arvokkaana, että sitä olisi katsottava
yhteiskunnan perustuksiakin ja sitä syvää rikoksen sovittamisen
tarvetta korkeammaksi, jonka rikollinen tuntee sydämessään, nehän
pitävät tuota mitättömän pientä elämää, jonka tuhannet joka päivä
panevat alttiiksi päiväpalkan, voiton tai haihtuvan kunnian, oikun tai
paheen tähden, ainoana ja korkeimpana hyvänä; heistähän täytyy Dantonin
_suuren tyhjyyden_ hautausmaan portin takana näyttää hirvittävältä
todellisuudelta. Mutta Jumalan kiitos, se on vain toivottomuuden valhe.
Tällä elämällä on merkitystä ainoastaan korkean siveellisen
tarkoituksen toteuttamisessa; _jollei_ sillä ole sitä merkitystä, saa
se ilman mitään kadota jäljettömiin kenenkään kaipaamatta; _jos_ sillä
on se, voi se hetkessä olla tarkoituksensa perillä ja päättyä
kunniakkaasti.

Niin, sielut kasvavat. Jos ne elon päivinä alinomaa edistyisivät
hyvässä, silloin olisi mestauslava murhayritys ja hauta onnettomuus.
Mutta sielut eivät aina kasva ylöspäin. Moni niistä on kuin vanha puu,
joka on lakannut tekemästä latvavesoja, mutta levittää sensijaan
juuriansa maahan, kasvaa vuosi vuodelta yhä kovapintaisemmaksi ja
paksummaksi, alkaa lahota ytimestä, kuihtuu ja odottaa armeliasta
myrskyä, joka sen kaataa. Onko tuo niin kadehdittavaa? Puu, mikset
kaatunut ennemmin nuoruuden kukoistuksessa? Miksi ei tullut sinusta
joulukuusta, joka yhtenä ainoana iltana, ihanuutensa hetkenä levitti
sanomatonta iloa viattomiin sydämiin ja kuihtuessaankin kiitti Jumalaa?

Kun hyvällä syyllä sanomme onnelliseksi pitkää elämää, jossa sielu
lakkaamatta kasvaa itsekieltäytyvässä rakkaudessa korkeita ja jaloja
taivaallisia ja maallisia tarkoitusperiä kohden, silloin emme myöskään
sure nuorukaista, joka kavaltajien kesken kaatui puolesta parhaan
mitä hän tiesi, uskollisuuden ja kunnian puolesta. Brakel eli
kaksikahdeksatta vuotta senjälkeen kun hän kantoi haavoitetun Döbelnin
Porrassalmen tappelusta. Mutta kun muistamme sen iloisen ja kiitollisen
katseen, jolla Lennart Croneld hyvästeli pitkän, kunniakkaan
tulevaisuuden, hänenkin nuoruutensa unelman, silloin johtuu mieleemme
runoilijan sanat Vilhelm von Schwerinistä:

    Mut ikää siinäkin, työ jalo vaan
    jos on elämää.

Ja kun sitä ajattelemme, laskeutuu tuon haihtuvan surun yli niin kirkas
riemun heijastus, että hän on loistava oikeassa valossaan jalona
jälkeentulevien sydämiin.

Kustaa kuninkaalla ei ollut pitkälti aikaa ajatella sitä. Jo seuraavana
päivänä, elokuun 25:nnen iltana, hän lähti kiireisesti takaisin
Ruotsiin, ei kuitenkaan niin nopeaan, ettei hän vielä olisi ehtinyt
kuulla kansan kaikkialla heräävää rakkautta ja raikkaita riemuhuutoja,
jotka seurasivat häntä matkalla. Pieni kersantti oli ollut oikeassa:
vielä oli uskollisuutta, vielä oli kunniantuntoa Suomessa.

Tässä katoavat kuningas Kustaa, Anjala, sota, rauha ja
auringonpaisteisen aikakauden hämärtyvä ilta kertomuksen
näköpiiristä. Niistä olisi ehkä vielä paljonkin puhumista, jos
vain kaikista raakaleista, mitä on maailmassa, kerran tulee omenia.
Velvollisuudenmukaisesta kunnioituksesta lukijan ystävällistä
uteliaisuutta kohtaan lisäämme tähän vain muutamia sanoja muista
henkilöistä, joiden ehkä on onnistunut herättää hänen huomiotaan.

Vanha kiukkuinen ja kuitenkin läpeensä rehellinen Rautasaaren majuri
oli, kuten näkyy hänen kirjeestänsä, jo suorittanut lempipoikansa tilin
Herrallemme ja luodeille, kun hän ensin sai Lennartilta kirjeen Anjalan
sairashuoneesta ja muutaman päivän kuluttua virallisen lopputilin. Nuo
erilaiset ilmoitukset vaikuttivat, kuten jokainen saattaa helposti
mielessään kuvitella, hiukan eri lailla. Ensimmäisen ilmoituksen tultua
saivat Kaisa ja rengit taas korkoineen ne haukkumasanat, joita ilman he
olivat jääneet muutamina edellisinä päivinä; toisen ilmoituksen jälkeen
sulkeutui majurin sanainen arkku taas kokonaisen viikon ajaksi, ja
virginialainen nurkantakainen, joka oli aivan valmis leikattavaksi, sai
kasvaa "kelvottomaksi suosammaleeksi", kuten majurilla sitten oli
tapana sanoa. Mutta vanhaa, kiukkuista sydäntä vastaan syöksyi siihen
aikaan niin monta hyökylainetta yhdellä kertaa, että ukko virkistyi
kuin vanha nuhjautunut merimies maalla, nähdessään meren täynnä
laitatuulessa kallistelevia purjeita. Lennart oli poissa, ja se oli
Herramme asia, mutta hän oli samalla kertaa päässyt neljä arvoastetta
ylemmä palveluksessa, se oli taas kuninkaan asia ja se liikutti vanhaa
majuria niin, että melkein näytti kuin olisi hän enemmän voittanut kuin
hävinnyt siinä kaupassa. Sitten kuultiin taas hänen poikansa Detlofin
samalla kertaa armosta saaneen henkensä, virkaeron ja luvan lähteä pois
valtakunnasta: siinä olisi ollut kylliksi surua vanhalle isälle, ellei
sama poika olisi, majurin mielestä, osoittautunut olevansa pahin
maankavaltaja. Tuli sitten ilo siitä, että kavallus oli mennyt myttyyn,
parantavaksi lääkkeeksi verta vuotavalle isänsydämelle, ja jos toinen
poika olikin häväissyt nimeä, oli toinen tuottanut sille kunniaa.

Kummallisimmat olivat kuitenkin ne sekavat tunteet, joita majurissa
herättivät kertomukset hänen toisesta puolisostaan, Rautasaaren
ylpeästä ja pelätystä armollisesta rouvasta. Hän oli epäillyt Detlofin
"viisastelevan liian paljon", mutta ei olisi koskaan pälkähtänyt hänen
päähänsä, että hänen ihaillun rouvansa tiheillä Viipurin-matkoilla
olisi voinut olla tarkoituksena muuta kuin talin ostaminen; se olisikin
ollut kuolonisku, jollei ... niin, jollei hän siitä lähtien olisi
saanut levossa elää rakkaassa Rautasaaressaan ja olla ikänsä rauhassa
venematkoista, upseeripidoista ja toisia herkkusuita varten
valmistetuista lihapalleroista. Näin oli hyvänsuopa kaitselmus
lieventänyt senkin kohtalon iskun, ja vanha majuri, jonka vuotuista
eläkerahaa kuningas oli muistanut lisätä parilla sadalla plootulla,
joten hänen onnistui kunniallisesti suorittaa velkansa Otavan herralle,
leikkeli vanhoilla päivillään yksin rauhassa elellen tapansa mukaan
nurkantakaisiaan, haukkui Kaisaa ja nimitteli renkejään
"sammalrämeiköksi, jotka eivät kelpaa edes sioillekaan".

Turkki pysyi uskollisesti vanhan isäntänsä luona, kävi vuosi vuodelta
jäykemmäksi, harvapuheisemmaksi ja viimein niin kuuroksi, että kaikki
haukkuminen oli turhaa vaivaa. Ainoastaan silloin, kun kiusanhaluiset
rengit uskalsivat pitää lehtitupakkakimppua hänen nenänsä alla, sillä
ilkeästi tarkoittaen hänen osallisuuttaan Tupakka-Matin onnettomuuteen,
kuultiin vanhan korpraalin murisevan: varas hirressä, koira makkaralla.

Armollinen rouva näki hyväksi matkustaa heti viimeisen kuninkaan luona
käyntinsä jälkeen Pietariin ja siellä huvittaa keisarinnaa kertomalla
suurenmoisen ilveilynsä, jossa Kustaa III muka oli vähällä joutua
naurettavaksi narriksi; mutta unohti lisätä, että kuningas hyvin
luultavasti tahallaan antoi hänen laverrella. Kun hänen toiveensa
sitten Värälän rauhassa menivät myttyyn ja raja jäi entiselleen,
huomasi armollinen rouva Pietarissa-oleskelun Rautasaaren yksinäisyyttä
hauskemmaksi ja vehkeili koko ikänsä hovissa, kunnes hän kukistui
Paraskoven vastaviekkaudesta, joka myi kaikki hänen paperinsa puhtaasta
kullasta, ja hän kuoli unohdettuna kaukaisessa syrjäseudussa.

Kapteeni Detlof Croneld huomasi Suomen ilmanalan epäterveelliseksi ja
muutti myös Venäjälle, missä hän toivoi pääsevänsä loistavasti
eteenpäin vanhan mestarinsa Sprengtportenin avulla, joka siellä oli
suuressa suosiossa. Kun Anjalanliiton tähti oli himmennyt, koetti
Sprengtporten saada Detlof Croneldia taistelemaan hänen kanssaan
isänmaataan vastaan ja siten osoittamaan tuiki isänmaallisia
mielipiteitään. Mutta on lisättävä, että Detlof Croneldin
mielestä oli sellainen vaatimus toki vähän liiallinen ja mahdoton
täysiverisimmänkään isänmaanystävän täyttää, ja kiittäen luopui hän
siitä kunniasta. Hän ei voinut koskaan unohtaa sitä luotia, joka oli
kaatanut hänen veljensä; se oli sattunut hänen omaan sydämeensä,
se oli parantumaton eikä antanut hänelle rauhaa. Hän matkusti
Ranskaan taistellakseen siellä sen aatelisvapauden puolesta, joka oli
muka kukistava kuningasvallan, mutta samalla sortava kansan
kolmiviikkoisella vallankumouksella. Siellä yleni hän Moreaun
palveluksessa everstiksi ja sai nähdä toisenlaisen vallankumouksen kuin
hän oli mielessään kuvitellut -- sai nähdä tuon pauhaavan kosken, joka
kuivasi suuremman järven kuin Metsälampi olikaan; katkeroituneena
muutti hän Koblenziin, meni Ranskan vihollisten palvelukseen ja kaatui
kenenkään kaipaamatta Valmyn taistelussa.

Mitä hyödytti _näiden_ kahden elämä, äitipuolen ja veljen, jotka elivät
kauemmin kuin Lennart Croneld?

Otavan kamarineuvos Sivert eli hyvin vanhaksi, niin että hän sai nähdä
vielä ne vuosien 1808, 1809 ja 1811 päivät, jolloin ei enää mikään
valtakunnanraja halkaissut hänen taloaan kahtia eikä tehnyt häntä
kaksipuoliseksi olennoksi, joka milloin hengitti Ruotsin, milloin
Venäjän ilmaa. Hän käytti sitäkin muutosta hyödyksensä mahdollisimman
hyvin, rikastui äärettömästi ruplien ja riksien vaihtelevasta kurssista
ja osti majurin kuoltua Rautasaaren; hänet huomattiin hyvin
hyödylliseksi Venäjän vallan ensi aikoina, hän sai suosiolahjaksi
kultamitalin ja hohtokivisen nuuskarasian, naitti vanhemman tyttärensä
kenraalille ja nuoremman paronille ja sai vielä osakseen sen suuren
ilon, että eli noita kahta kärsimättömänä odottavaa, nälkäistä vävyään
kauemmin. Hänen kuoltuaan umpitautiin yli kahdeksankymmenen vuoden
vanhana jäivät hänen rikkautensa tyttärille, joista kenraalin leski
tingiskeli kivenhakkaajan kanssa hänen hautapatsaastaan. Siinä oli
luettavana, että kamarineuvos oli todellinen isänmaanystävä, ja pappi
lisäsi ruumissaarnassaan, josta hän sai sata ruplaa, että hän oli ollut
tosi kristittykin ja erinomainen ihmisystävä. Sen kaiken todistakoot
paremmin kamarineuvoksen köyhät velalliset suurena tilinteonpäivänä;
mutta ... miksi oli _hän_ elänyt?

Parhaimmalla tahdollanikaan en voi kieltää, että entisestä, suloisesta
Otavan Betta Sivertistä tuli aikaa myöten vapaaherratar. Hänen miehensä
olisi voinut olla hänen isänsä; hänen täytyi viettää muutamia
sietämättömän ikäviä vuosia Pietarissa, mutta siitä vapautti hänet
armelias luuvalo, joka pani paronin maan omaksi, ja hän muutti
lapsettomana leskenä takaisin Rautasaareen, missä hän rakensi vanhan,
rappeutuneen asuinrakennuksen muhkeaksi herraskartanoksi. Siellä
ilahuttivat häntä vanhan Kaisan kertomukset kauan sitten manan majoille
menneen nuoruuden ystävän lapsuudenaikaisista kujeista. Hänestä tuli
hyväsydäminen ja suuresti rakastettu vanha rouva; ja alustalaisilla oli
tapana sanoa hänestä, että uusi armollinen rouva oli entisen kaltainen
yhtä vähän kuin vihreille lehville loistava auringonpaiste muistuttaa
elokuun yöllistä ukkosilmaa. Vain vanhat muonamiehet arvelivat talon
elämää liian hiljaiseksi ja sanoivat, kun taivas heinäaikana vetäytyi
pilveen: sen asian ajoi majuri parhaiten, hän sai sen käymään!

Lähellä Rautasaarta oli pitäjän vaatimaton puukirkko kunnaalla järven
rannalla, ja sen rauhoitetulla alueella oli Croneldien sukuhauta.
Croneld-suku oli ollut köyhä eikä siis ollut pystynyt teettämään
erityistä hautakammiota; mutta siihen aikaan, jolloin majuri puuhaili
rautatehtaassaan, oli hän erotuttanut itselleen ja omaisilleen
lepopaikan ja ympäröinyt sen sievällä rauta-aitauksella. Rautasaaren
uusi rouva oli hyvin huolellisesti hoitanut paikkaa ja aitausta,
istuttanut kuusia sen kulmauksiin ja ruusupensaita aidan ympärille.
Kolme sammaltunutta harmaakivipatsasta merkitsi kolmea Croneld-polvea
vierekkäin. Kaarle XII:n aikainen Rutger Croneld ei levännyt siellä,
hänen luunsa vaalenivat unohdettuina Narvan muurien edustalla, mutta
pojanpoika ei ollut jättänyt hänen kunniakasta muistoaan unheeseen,
vaan pystyttänyt hänen nimellään ja kuolinvuodellaan varustetun kiven
isänsä kiven viereen. Kaksi muuta kiveä osoitti majurin äidin ja
ensimmäisen puolison lepopaikkoja; mutta viimeksimainitun vieressä
loisti puolinojallaan yksinkertainen, kauniisti veistetty valkoinen
marmorikivi ja siihen oli kultakirjaimin piirretty: Kapteeni Lennart
Croneld, k. 24 elokuuta 1788.

Eikö mitään muuta?

Ei, ei mitään muuta. Niin monet hautakivethän ovat valehdelleet
jälkimaailmalle, miksei tuo kivi olisi saattanut puhua totta ja kertoa,
miten eräs nuorukainen kuoli kuninkaansa vapauden, maansa kunnian
puolesta -- kertoa uskollisesta rakkaudesta ja rakastetusta muistosta
-- mutta siinä ei ollut siitä mitään. Kirjoittamatta jäänyt oli
piirretty erääseen ihmissydämeen; muut olivat sen unohtaneet. Ja kun
tuo ainoa, vielä sykkivä sydän oli lakannut lyömästä, ken oli silloin
täyttävä sen, mitä kivestä puuttui? Ken tiesi sen silloin? Jumala.

Ja kuitenkin oli marmorissa vielä jotakin: siihen oli hakattu pienen
kullatun, kuninkaan kruunulla varustetun hansikkaan kuva. Samanlainen
oli myös Rutger Croneldin hautakivessä.

Ei ole vaikea arvata, mikä armas käsi oli laskenut valkoisen marmorin
Lennart Croneldin haudalle. Ja ellemme ole sitä arvanneet, niin
arvaamme sen heti, kun näemme juuri viisikymmentä vuotta sen vuosi- ja
päiväluvun jälkeen, joka on marmoriin piirretty, vanhan rouvan tulevan
hautausmaalle nuoren, rinnallaan laakeriseppelettä kantavan tytön ja
lyyrylakkisen ylioppilaan seurassa. Vanhus on Rautasaaren rouva, tyttö
hänen kasvattinsa, vanhan Turkin jälkeläinen, luullakseni hänen
tyttärensä pojan tytär -- ja ylioppilas on noita keveitä kesäpilviä,
jotka lentelevät ympäri maata elokuun tuulien kera siihen aikaan,
jolloin kylvetään vastaista elonkorjuuta varten. Kukaan ei tiedä, mistä
hän tuli ja mihin hän meni.

On kaunis kesäilta, auringonpaistetta, pilvenhattaroita, vieno
tuulenhenki värehtivillä vesillä. Vanha rouva on kertonut nuorille
niistä myrskyisistä päivistä, jolloin hänen nuoruutensa oli kiitänyt
pois ajan kuohuaallon mukana. Hän on luultavasti kertonut nuoresta
sotilaastakin, joka oli ollut hänen lapsuudenystävänsä ja kaatunut
silloin tuhansien muiden mukana, kaatunut ja unohtunut. Se on
liikuttanut nuoria, he ovat kyselleet tarkemmin, ja hän on vastannut
kysymyksiin. He ovat pysähtyneet hautakivien luo. Ylioppilas katselee
kummastuneena, tyttö uteliaana kahta kullattua hansikasta, joista
toinen on Rutgerin harmaassa kivessä, toinen Lennartin marmorissa.
Vanhan rouvan täytyy selittää heille noiden kuvien merkitys.

-- Mutta -- sanoo ylioppilas hehkuvin poskin -- onko teillä nuo
hansikkaat? Ne ansaitsisivat paremman kohtalon kuin joutua koiden
ruoaksi.

-- Ei -- vastaa vanha rouva -- minulla ei ole niitä. Ne ovat todellakin
saaneet paremman kohtalon osakseen, ne ovat Lennart Croneldin rinnalla
tässä marmorin alla, toinen hänen isoisänsä isän veren, toinen hänen
oman verensä kostuttamana. Ja nyt, Maria, laskekaamme seppele haudalle
muistoksi tästä päivästä viisikymmentä vuotta sitten.

Nuori tyttö polvistui marmorikiven viereen ja laski seppeleen kyynelten
virtoinaan valuessa.

-- Miksi itket, Maria? sanoi vanha rouva loistavin katsein, ja aurinko
kultasi hänen kauniita, harmaita hapsiaan. -- Tuollaisen haudan ääressä
ei saa itkeä. Siinä täytyy tuntea syvää, kiitollista iloa. Mikä on
kauniimpaa kuin kuolla rakastettuna ja nuorena isänmaansa puolesta?



LINNAISTEN KARTANON VIHERIÄ KAMARI



1. LITTOWIT.


Onko Suomessa ylimyskuntaa? kysyi hiljakkoin eräs noita käytännöllisiä
miehiä, jotka periaatteen kannalta eivät hyväksy minkäänlaisia
ennakkoluuloja eivätkä siis myöskään syntyperäennakkoluuloja.

Jos ylimyskunnalla tarkoitetaan sitä, mitä sillä vielä jokin miespolvi
sitten tarkoitettiin -- tarkoin yhteen liittynyttä vanhaa loistonimistä
aatelistoa, joka oli kaikkia säätyjä sivistyneempi, jolla oli melkoiset
tilukset, yksinomainen oikeus päästä valtion korkeimpiin virkoihin ja
muutenkin suuria etuoikeuksia -- silloin täytyy, Suomen ritarihuoneen
muurien ulkopuolella, kysyjän tavoin vastata kysymykseen kieltävästi.

Mutta jos sillä tarkoitetaan sellaisia henkilöitä, jotka suurine ja
vanhoine nimineen, arvonimineen ja aateliskirjoineen tai ilman niitä,
yhteiskunnallisen asemansa, vankan varallisuutensa, vaikutusvoimaisen
toimintansa, sivistyksensä, neronsa, etevyytensä ja ennen kaikkea
ylevän ajatuskantansa vuoksi ovat kutsutut johonkin tärkeään toimeen,
tuohon "parasten vaikutusvaltaan", jota kreikkalainen ylimyskuntaa
tarkoittava sana "aristokratia" oikeastaan merkitsee -- sanalla sanoen:
sellaista aatelistoa, jonka meidän aikamme tunnustaa ja johon
kuulumisen valistuneimmat syntyperäiset aateliset pitävät kunnianaan --
silloin muuttuu vastaus toisenlaiseksi, silloin on meidänkin maallamme
ylimyskuntansa siitä yksinkertaisesta syystä, ettei mikään maa, jossa
on älykkyyttä ja kykyjä kaikilla aloilla, saata olla sellaista vailla.
_Sellainen_ ylimyskunta ei tarvitse mitään kunniakirjoja; se on ilman
muuta itseoikeutettu ja sen sukuperä on vanhempi kuin minkään muun: se
ulottuu aina yhteiskunnan alkuun asti.

Mutta jos tähän itseoikeutettuun ylemmyyteen, joka ulottuu kaikkiin
yhteiskuntakerroksiin, sattumalta yhtyy vielä vanha ja kunnioitettu
nimikin, joka sisältää muiston menneiden aikojen urotöistä, ja jos tuon
nimen omistaja on kartuttanut isien kunniaa omilla mainioilla töillään
isänmaan hyväksi sodassa ja rauhassa, silloin on anteeksiannettavaa,
jos hän hiukan pitääkin arvossa tuota nimeään, vaikkapa hänen
ylpeytensä joskus kärjistyisi ennakkoluuloksikin. Ajan tapoja hän ei
kuitenkaan voi rankaisematta rikkoa. Jos sukuperästä johtuva etuus, jos
nimen periminen olisi paljastaan tyhjä harhaluulo, kuten esimerkiksi
arvot, arvonimet, kunniamerkit tai muut ihmisten turhamaisuuden
keppihevoset, niin ei sitä harhaluuloa tavattaisi, kuten nyt on laita,
kaikkina aikoina ja kaikissa kansanluokissa. Halvinkin mökkiläinen on
ylpeä siitä, että hän on kunniallisen miehen poika, ja lehtolapsi
häpeää puutettaan, johon hän ei ole syypää, sitä, ettei hän elämän
mukana ole saanut periä nimeä. Sukuylpeys on silloinkin, kun sitä
täytyy ennakkoluuloksi nimittää, jalompi kuin pöyhkeilevä rahaylpeys,
virkavaltainen kopeus tai moni muu onnettaren oikullisista antimista
ylvästeleminen.

Tämän kertomuksen aikana, 1830-luvun lopulla, istui eversti, paroni
Kaarle Sigismund Littow eräänä syysiltana työhuoneessaan Etelä-Suomessa
sijaitsevalla Linnaisten säteritilalla -- tai Linnaisten kartanossa,
kuten sitä tavallisesti nimitettiin -- molempien tyttäriensä, Anna ja
Ringa Littowin seurassa. Perhe oli äsken juonut teetä suuressa, hiukan
aution näköisessä ruokasalissa ja sitten siirtynyt takaisin
lämpimämpään ja hupaisempaan työhuoneeseen, viettääkseen tuntikautisen
lukemalla ääneen jotakin, kuten oli tapana Linnaisissa silloin, kun ei
kukaan vieras ollut suvainnut tehdä sinne puolen penikulman mutkaa
valtamaantieltä.

Pöydällä paloi korkeajalustainen lamppu, jonka himmeäksi tahkotun
lasikuvun peitti viheriä varjostin, sillä everstin silmät olivat tällä
kertaa kipeät; sepä olikin hänen ainoa sairautensa, vaikka hän
äskettäin oli täyttänyt kuudennenkymmenennen ikävuotensa. Valo loisti
lampusta alas käsinkirjoitetulle kirjalle, jota Anna neiti luki ääneen
isälleen ja sisarelleen, mutta muuten oli huoneessa puolihämärä.
Läsnäolijoiden kasvonpiirteitä oli sentähden helpompi aavistaa kuin
selvästi erottaa. Huoneen yksinkertainen kalustus osoitti, ettei siellä
näytty hyväksyvän sitä komeutta, jota maalla asuvat mahtajat
tavallisesti tuhlaten käyttivät vierashuoneiksi määrätyn kartanon osan
koristamiseen. Everstin hieman jäykkä ryhti, hänen kookas vartalonsa,
paljas päälakensa, vieläkin mustat viiksensä ja jonkinlainen lujuus
koko hänen olennossaan osoittivat hänen olevan noita eheitä henkilöitä,
joista ensi silmäyksellä voi sanoa: tuo mies on sellainen eikä
toisenlainen.

Omituinen surullinen ilme kuvastui hänen kauniista, säännöllisistä
kasvoistaan hänen istuessaan silmät umpeen painuneina korkeassa,
viheriällä loistenahalla päällystetyssä nojatuolissa. Miksei hän
tahtonut tai miksei hän rohjennut nauttia isäniloa ja avokatsein
silmäillä kahta viehättävää tytärtään, jotka jo kauan, hänen puolisonsa
kuolemasta saakka, olivat olleet hänen rakkaimpana katseltavanaan?
Nähdessään heidät ja tuntiessaan, miten suuresti hän heitä rakasti --
tuntiessaan olevansa syvästi kiitollinen siitä ilosta, jonka Jumala
heidän avullaan oli tarjonnut hänelle hänen lähenevän vanhuutensa
päiviksi -- hän häpesi keksiessään kapinallisessa sydämessään salaisen
nurinan: miksei kumpikaan heistä ollut poika? Paljon kauneutta, paljon
hyvyyttä, paljon runsasta siunausta oli suotu tälle huoneelle -- poikaa
vain ei! Ei ainoatakaan poikaa!

Eversti oli omaistensa tuttavallisessa piirissä rikkonut lääkärin
määräyksiä, joka oli häneltä hänen silmiensä tähden kokonaan kieltänyt
tupakoimisen. Hienon turkkilaisen tupakan keveitä, tuskin huomattavia
renkaita siinteli tuon tuostakin lampun valossa, kuitenkaan
muodostamatta sellaisia tupruavia savupilviä, joita runoilija sanoo
"sulottarien pakenevan". Eversti Littowin omituisuutena oli polttaa
paljon, mutta hienosti, ja sellaiset sauhuttavat herrat, etenkin
vänrikit ja ylioppilaat, jotka saattoivat vetämällä muutamia ahnaita
siemauksia hänen kauniista merenvahapiipuistaan myrkyttää kokonaisen
ilmakehän, saivat usein pitää hyvänänsä kyydin "kadettikamariin",
siellä -- kuten hänen oli tapana jotakuinkin suoraan sanoa --
mielinmäärin "toimiakseen nokikolareina".

Sinä hetkenä, jolloin kohotamme esiripun tuota perhekuvaa peittämästä,
istui Anna Littow, vanhempi tytär, niin lähellä lamppua, että
varjostimen viheriöittämä valo lankesi voimakkaana hänen mustille
hiuksilleen, hänen alaspäin luoduille, tummanruskeille silmilleen ja
hänen hienoille, älykkäille, kauniinsäännöllisille piirteilleen, jotka
nyt tuossa oudossa valaistuksessa näyttivät harvinaisen kalpeilta.
Ulkonäöstä päättäen ei hän saattanut olla kahtakymmentä vuotta
vanhempi, mutta jonkinlaisesta vakavuudesta, jonkinlaisesta ryhdin
ylhäisestä varmuudesta saattoi aavistaa hänessä olevan enemmän
seuraelämään tottumusta kuin teeskentelemätöntä luonnollisuutta,
enemmän aikaista elon surujen kokemista kuin ensi nuoruuden onnellista
huolettomuutta, jolle hetki on elämä.

Kauempana varjossa istui Ringa, nuorempi sisar, Annan täydellinen
vastakohta. Runeberg, Cygnaeus tai Stenbäck olisi, jos heistä joku
sattumalta olisi joutunut Linnaisiin ja nähnyt Ringa Littowin sisarensa
rinnalla, verrannut häntä auringonsäteeseen, joka välkehtii tumman,
kultareunaisen iltapilven reunalla -- niin valoisa, niin kevyt, niin
hetkellinen oli hän, tuo nuori ja hento olento, osaksi nukke, osaksi
keijukainen ja hädin tuskin kolmanneksi osaksi vapaasukuinen neiti,
joksi ankaran isän tahto, sisaren esimerkki ja geneveläinen
kotiopettajatar neiti Triste-Ruban olivat kasvattaneet hänet.

Musta villakoira jalopeuranharjoineen oli laskenut päänsä hänen
syliinsä ja katseli häntä viisailla, miettivillä silmillään. Nuori
Ringa milloin näpäytteli huvikseen hienoilla sormillaan koiran kuonoa,
milloin silitteli hyväillen sen villaista harjaa, milloin taas kuiskasi
salaperäisen käskyn sen pitkiin, riippuviin korviin, jolloin koira,
iloiten siitä, että sai näyttää palvelemis-intoaan, oli hyppäyksellä
toisessa päässä huonetta noutamassa ompelukoria tai nenäliinaa, ja
sitten asettui taas entiseen kadehdittavaan paikkaansa, kunnes jotkin
uudet ilveet häiritsivät sen lepoa. Lukemista Ringa näytti seuraavan
jokseenkin epäiltävän tarkasti.

-- Aja nyt toki koira pois! huudahti Anna kärsimättömästi, kun häntä
häiritsi villakoiran juokseminen vähäväliä ruudukkaalla matolla. -- Ja
jos sinun on mahdotonta pysyä vähän aikaa hiljaa, niin sallii isä ehkä
sinun mennä ma bonne'n, opettajattaren luo.

Eversti ei kuullut häntä. Hän oli vaipunut ajatuksiinsa.

-- _Couche_, hiljaa, Mefisto! kuiskasi Ringa neiti, kasvoilla ilme,
joka oli olevinaan totinen. Ja Mefisto ryömi tottelevasti hänen
tuolinsa alle.

Anna neiti vaikeni hetkeksi.

-- Sallitteko minun jatkaa, isä? kysyi hän vähän ääntään koroittaen.

-- Mihin jäimmekään? kysyi eversti silmiään avaamatta.

-- Siihen paikkaan isoisäni muistiinpanoissa, jossa hän puhuu
_von_-liitteen poistamisesta nimemme edestä.

-- Aivan niin, virkkoi eversti jälleen. Isä-vainajallani oli
soitannollinen korva ja terävä arvostelukyky. Kun hän sai Kustaa
III:lta vapaaherran arvon, tuntui hänestä kankealta ja epäsointuiselta
nimittää itseään paroni _von_ Littowiksi, etenkin kun tuo _von_
itsessään on typerää, ellei se merkitse jonkin vapaatilan
omistamisoikeutta. Ja siinä olen minä aivan samaa mieltä kuin hänkin.
Täytyy olla järkeä niin nimessä kuin ihmisissäkin. _Von Littow_, ah,
sehän on pelkkää tyhjää helinää! Mutta _Linnaisten Littow_, se on
jotakin. Ja sentähden isävainajani pyysi kuninkaalta luvan saada
muodostella nimeään.

-- Minä luulin kuitenkin, -- muistutti Anna neiti -- että isäni
kunnioitus vanhaa nimeämme ja esi-isäimme muistoa kohtaan...

-- _Mais si, ma chère_, joutavia rakkahani! Oletko ottanut
huomioon kaikki nimessämme aikojen kuluessa tapahtuneet muutokset?
En puhu pakanallisista esi-isistämme, jotka polvi polvelta olivat
liettualaisruhtinasten henkivartijain päällikköinä. Kristitty
esi-isämme antoi kastaa itsensä yhdessä suuriruhtinas Jagielin kanssa,
jota munkit nimittivät Jagelloksi, ja otti hänestä Jagiel-nimen,
lisäämällä siihen kuitenkin tilansa nimen Szistovo, joka tila oli noin
sata virstaa nykyisestä Vilnasta. Siis _Jagiel Szistovosta_, ja se nimi
ja arvo oli esi-isillämme kuudessa sotaisessa polvessa aina siihen
Jagieliin saakka, joka seurasi Sigismund kuningasta Ruotsiin ja jonka
hän nimitti puolalaisen ratsuväkensä päälliköksi. Siihen aikaan
ruotsalaiset alkoivat nimittää meitä ensimmäisen isänmaamme mukaan,
joten nimenämme oli milloin _Lithou_, milloin _Lithau_, milloin
_Lithow_ ja latinaksi _Lithauensis_ ja _Lithovius_. Niistä saattaa
vielä Lithovius- ja Lithau-nimiä olla joillakuilla Suomen
pappisperheillä, vaikka ne tietysti eivät ole missään tunnetuissa tai
tunnustetuissa sukulaisuussuhteissa meihin.

-- Näin viime talvena Helsingissä erään Lithau nimisen nuoren miehen,
huomautti Anna neiti välinpitämättömyyttä teeskennellen. Ringa neiti
nyökäytti hänelle ivallisesti puolihämystä.

-- Mutta -- jatkoi eversti -- sukumme joutui riitaan Sigismundin kanssa
ja meni Kustaa II:n Aadolfin palvelukseen sillä ehdolla, ettei sen
tarvitsisi taistella Puolaa vastaan. Siitä alkaen oli meillä viidessä
kunniakkaassa miespolvessa nimenä _Littow_, jonka nimisinä juurruimme
tänne Suomeen ja liityimme naimisten tietä vanhaan kotimaiseen
aatelistoon. Mutta minun herra isoisävainajani Jaakko Littow, joka oli
kummallinen ja jota hävetti Lithoviusten, Lithauein ja Littowien
välillä oleva nimisukulaisuus, otti nimekseen _von Littow_
koroittaakseen ylhäisyyttämme. Se nimi oli sitten isävainajallanikin
siihen asti, kun hän sai kunnian piirtää vaakunaansa vapaaherran
kruunun. Mutta arvostele itse, voiko _yksi_ houkkamaisuus olla saman
arvoinen kuin kuuden miespolven loistava nimi.

-- Ei suinkaan. Olette aivan oikeassa, isä. Hän lienee ollut hyvin
eriskummallinen, tuo teidän isoisänne? Hänhän se rakensi tämän meidän
nykyisen kartanomme?

-- Niin, taivas sen tietää ja Helsingin rakennustoimisto. Monta vuotta
olen minä turhaan pyytänyt tänne arkkitehtiä, voidakseni edes jossakin
määrin saada muuttumaan inhimillisten mukavuusvaatimusten mukaiseksi
tämän isoisäni harvinaisen nerontuotteen, neron, joka mitä
suunnattomimmalla honkien ja tiilien tuhlailulla on saanut aikaan
hirviömäisimmän ja hankalimman huonejoukkion, mitä minkään
rakennusmestarin mielikuvitus konsanaan on kyennyt muuraamaan kokoon.
Osaksi puuta, osaksi kiveä, puoleksi linna, puoleksi sauna, puoleksi
luostari ja puoleksi huvihuone -- sellainen on muutamin sanoin nykyinen
Linnaisten kartano! Mutta Jumalan avulla se on muuttuva toisenlaiseksi.
Viime postissa sain kirjeen, jossa minulle ilmoitetaan, että pyytämäni
arkkitehti on kiireimmiten saapuva.

-- Tässä, isä, muutamia latinalaisia säkeitä, joita ette vielä ole
selittänyt minulle! huudahti Anna neiti yhä vielä selaillen isoisän
muistiinpanoja.

Eversti hymyili.

-- Merkityksetöntä turhanpäiväisyyttä. Vanha ennustus, jonka määräaika
on jo kauan sitten loppunut, vaikka sen toteutumisesta ei ole tullut
mitään. Eipä se muuten munkkilaverrusta olisikaan! Kerrotaan näet
kantaisämme Jagielin palkaksi innostaan kristinuskon levittämisessä
pakanallisten liettualaisten maahan ja jonkinlaiseksi korvaukseksi
niistä monista villatakeista, jotka hän oli hyvän asian edistämiseksi
jaellut äsken kastetuille, saaneen Varsovan piispalta luvan pyytää
itselleen jotakin armonosoitusta sikäläisen Pyhän Katarinan kirkon
ihmeitä tekevältä neitsyt Marian kuvalta. Vähän arveltuaan oli Jagiel
silloin toivonut itselleen sitä armoa, että hänen sukunsa eläisi
loistoisana ja mainehikkaana aikojen loppuun. Mutta se oli pahoittanut
madonnaa, joka olisi mieluummin suonut kantaisämme pyytävän itselleen
ja omaisilleen autuuden kunniakruunua. Sentähden ilmoitti hän erään
innoitetun munkin välityksellä kantaisällemme seuraavan ennustuksen:

    _Do tibi dona illustria, do per saecula prolem.
    Vana, insane, cupis; precibus cedo tuis.
    Bis tibi sex acie validas confundo sagittas;
    decimi sed tertii cave, Szistove, acum!_

Jonka minä kääntäisin jokseenkin tähän tapaan:

    Loistavat lahjat ma suon: sukus kulkee aikojen kautta.
    Mieletön pyyntösi on; hullu, ma täytän sen.
    Nuolt' terävää kakstoista ma niin valan sulle;
    Neulaa kolmannentoist', oi varo, Szistovo, vain!



2. ASESSORI JAAKKO VON LITTOWISTA.


-- Senkö tähden meillä onkin kaksitoista nuolta vaakunakilvessämme?
huudahti Anna neiti osoittaen suurempaa mielenkiintoa kuin hänen
ikäisillään tavallisesti on vaakunatiedon salaisuuksiin.

-- Niin sanotaan, vastasi eversti tyynesti. Ellei ole otaksuttavampaa,
että nuo vaakunamme kaksitoista nuolta ovat aiheuttaneet sadun neitsyt
Marian ennustuksesta. Minä olen taipuisa uskomaan viimeksimainittua
selitystä.

-- Mutta, isä, jos sukumme oli Puolan palveluksessa kuusi miespolvea
kantaisämme Jagielin jälkeen, tai siis kaikkiaan seitsemän, ja sitten
viisi polvea Ruotsissa ja Suomessa Jaakkoon asti, joka otti nimekseen
von Littow, niin silloinhan tuo Jaakko, isän isoisä, oli
kolmastoista...

-- Epäilemättä. Näistä muistiinpanoista näkyy aivan selvästi, että niin
on laita.

-- Siis, jos nuo kaksitoista nuolta merkitsevät kahtatoista sukupolvea,
on Jaakko von Littowia tarkoitettu kolmannellatoista nuolella, jonka
kärjestä tai neulasta, kuten isä tahtoo sitä nimittää, vaara koituisi
suvullemme.

-- Tietysti. Samaa mieltä oli myöskin oppinut muinaistutkija,
professori Bilmark, kerran käydessään isäni aikana Linnaisissa.
Bilmarkkin puolusti sitä arvelua, ettei latinalaista _acus-_sanaa
mitenkään voida kääntää muuksi kuin _neulaksi_, silmäneulaksi, vaikka
isäni koki vakuuttaa hänelle, ettei sillä voida tarkoittaa juuri muuta
kuin kärkeä, nuolenkärkeä. Mutta sellaisia ne oppineet ovat, aina
itsepäisiä, ja sellaisia ne ennuslauseet ovat, aina kaksipäisiä,
kaksimielisiä, kaksikielisiä, niin että sen, mitä järjellisestä
merkityksestä puuttuu, saavat olettamukset ja mielikuvitus korvata.
Isäni oli muuten valistunut mies, ja moni piti häntä vapaauskojana.
Otaksun, että hän tuossa muinaisaikaisessa kysymyksessä huvikseen antoi
oppineelle vieraalleen kovan pavun purtavaksi. Bilmark lienee
sukuarkistossamme oleskellut kuin kala vedessä.

-- Mutta, anteeksi, isä, minä en käsitä, kuinka ennustus on voitu
sovittaa Jaakko von Littowiin...

-- _Dame_, jopa nyt jotakin! Uskoisiko ymmärtäväisen ja
ennakkoluulottoman Annani noin suuresti kiintyvän tuollaiseen vanhaan
munkkiloruun? Siihen saatan ainoastaan vastata sinulle, että ennustus,
paha kyllä, on auttamattomasti joutunut häpeään, koska isoisäni, jota
se oikeastaan tarkoitti, eli sata vuotta sitten ja kuoli _tout
bonnement_, varmasti vuonna 1768, tekemättä minun tietääkseni
meille muuta vahinkoa kuin että rakensi tämän vanhan variksenpesän
Teeri-kuninkaan aikaisten mallien mukaan. Totta on, että hän oli
ensimmäinen ja ainoa miekkaa käyttämätön meidän suvussamme --
rauhallinen komisariaatin virkamies, sittemmin tavaranhankkija 1741:n
vuoden sodan aikana ja lopuksi maalaisherra, saatuaan virkaeron ja
asessorin arvon. _Enfin_, jonkunhan piti olla ensimmäinen, ja
ritariuden ajat ovat olleet ja menneet. Muuten eriskummallinen mies,
kuten jo sanoin; äärimmäisyyteen saakka turhamainen ja arka arvostaan,
kerrotaan; lisäksi umpimielinen, ihmisiä kammoava ja juonikas, aivan
vastoin meidän suvaitsevaisia tapojamme. Elämänsä viimeisinä vuosina
hän sulkeutui viheriään kamariin tuonne läntiseen kylkirakennukseen ja
näyttäytyi ainoastaan juhlatilaisuuksissa, mutta silloin niin
suunnattoman komeuden ympäröimänä, että se nauratti itse kuningas
Aadolf Fredrikiäkin, kun hänen majesteettinsa matkustaessaan Suomessa
suvaitsi poiketa aterioimaan Linnaisiin. Tuolle puolen penikulman
matkalle, joka on maantieltä tänne, oli sitä tilaisuutta varten
pystytetty kokonaista kolmetoista suunnattoman suurta kunniaporttia;
kaikki aidanseipäät oli koristettu sinikeltaisilla nauharuusukkeilla,
tie oli peitetty sahajauhoilla ja piha hienolla hollantilaisella
veralla. Kolmetoista silkkipukuista palvelijaa ja kolmetoista
talonpoikaistyttöä, naurettavasti puettuina punakamlottisiin
pönkkähameihinsa, tarjoili kultalautasilta tokailais-viinejä ja
persikoita, ja isoisälläni, joka oli pieni ja hoikkakasvuinen mies,
oli, kun hän otti korkean vieraansa vastaan, yllään niin
kullanloisteinen aatelisvirkapuku ja niin suunnattoman korkeaksi
kohotettu tekotukka, että kuninkaan koko seurue heti tuli mitä
iloisimmalle tuulelle, mikä pian tarttui kuninkaaseenkin. Ja sitten
hänen majesteettinsa suvaitsi lausua saksaksi: "lieber Assessor, es
freut mich eine so _aufgeräumte_ Persönlichkeit zu sehen", minua
ilahduttaa tavata niin iloinen henkilö, (_aufgeräumt_ merkitsee sekä
_iloinen_ että _suurenneltu_); ja sanotaan sen keskinkertaisen
kuninkaallisen sukkeluuden vaikuttaneen niin, tehokkaasti kuninkaan
ruokahalun kasvuun, että hänen majesteettinsa suvaitsi suosia kaikkia
kolmeatoista ruokalajia päivällispöydässä ja kiittää niitä sanoilla
"unvergleichlich köstlich", verrattoman oivallisia, (_köstlich_
merkitsee myöskin _eriskummallinen_). Aadolf Fredrikin oli
poikamiesajoiltaan saakka tapana useinkin sekoittaa jokapäiväisiä
saksalaisia sanoja armolliseen puheeseensa.

-- Ja isä tuntee niin tarkoin kaikki nuo yksityisseikat -- kaikessa
kolmetoista ja taas kolmetoista?

-- Nuorena ollessani oli Justina täti elävä sanakirja, jolta sai tietää
kaikki suvun merkillisyydet. Vahinko vain, _ma chère_, ettei hän enää
voi tyydyttää uteliaisuuttasi, sillä täytettyään yhdeksänkymmentä
vuotta ja tultuaan umpikuuroksi hän on ollut, kuin sinetillä suljettu
kirja...

-- Jonka vain Ringa saattaa avata. Ringalla on erityinen taito
lausua sanansa niin, että Justina täti ne kuulee. Vielähän
yhdeksänkymmenvuotiaskin voi olla utelias. Harvoin kuluu iltaa, jolloin
ei Ringa tai Holming kuuden ja seitsemän välillä kertoisi tarkoin
Justina tädille mitä päivän kuluessa on talossa tapahtunut, ketä
vieraita on käynyt ja mitä kaikkea lähiseuduilta kuuluu. Eikö niin
Ringa?... Kas vain ... hän on nukahtanut! Onnellinen ihminen; hän ei
ole vielä unohtanut nukkumisen taitoa!

Ringa neidin soma, kultahiuksinen pää oli vaipunut isän kirjoituspöytää
vasten, ja siinä hän uinui viattomuuden unta. Mefisto loikoi
liikkumattomana hänen jalkainsa juuressa.

-- Hyvä lapsi! sanoi isä hellästi. -- Vallaton kuin nuori varsa,
mahdoton saada taltutetuksi teille sopiviin tapoihin, tyttö raukat, ja
kuitenkin kuin päivänsäde, jota me kaikki tarvitsemme täällä
yksinäisessä Linnaisissa! Rakastathan sisartasi, Anna?

-- Isä ... _kuka_ ei rakastaisi Ringaa?

-- Ole hänen äitinsä, nyt kun teillä ei enää ole äitiä. Sinulla on
ymmärrystä teidän kummankin osaksi ja sydäntä myös ainakin yhdelle. Hän
on metsän lintunen, tuuli, aalto, ajattelematon, sopivaa käytöstapaa,
vakavuutta ja arvokkuutta vailla. Huolehdi hänestä, kun hänen tunteensa
heräävät. Opeta häntä, Anna, olemaan Littow... Lapseni, kadehditko
hänen untansa?

-- En nuku aina hyvin, isä.

-- Sinä et ole levollinen etkä onnellinen; jokin tekee sinut
rauhattomaksi. Säilytä vain salaisuutesi, en kysy sinulta. Mutta
muista, että sinulla on isä, kun tarvitset.

-- Miten hyvä te olette!

-- Ja unohda, mitä minä meidän keskemme sanoin isoisä-vainajastani.
Tulee kunnioittaa esi-isien muistoa. Jaakko von Littowhan kuitenkin
osti tämän nykyisen Linnaisten kartanon, ja häneltä me olemme perineet
rikkautemme. Edelliset esi-isämme olivat ritarillisia tuhlareita,
joiden mielestä hyvä sotaratsu, terävä miekka ja mainehikas nimi olivat
ainoat jonkinarvoiset aarteet. Kun vihdoin Sigismund Littow kaatui
Klissowin luona ja jätti kolmivuotiaan poikansa isättömäksi ja
äidittömäksi, oli reduktsionin ja kohta sitä seuranneen isonvihan
melskeiden päätyttyä kaikista tiluksistamme jäljellä ainoastaan
muutamia vanhoja kannuksia, muutamia ruostuneita sotapukuja ja
kantaisämme leveä liettualainen sapeli, joka riippuu vielä tuolla
viheriän kamarin seinällä.

-- Puhukaamme noista loistavista muistoista, isä! Miten minä
rakastankaan noita ritariuroita, jotka eivät mitään aarteita pitäneet
niin kallisarvoisina kuin kunniaa eivätkä mitään arvonimeä parempana
omaa tahraamatonta nimeään! Niin, te olette oikeassa, ei kukaan meistä
saa unohtaa, mitä olemme velkaa Littowin nimelle.

-- Kukaan oikea Littow ei ole sitä vielä unohtanut, lapsukaiseni. Minä
mainitsin äsken siitä onnettomasta tapauksesta, joka siirsi sukumme
Puolasta tänne pohjolaan. Sigismund kuninkaalla oli satulaseppä, joka
oli erinomaisesta taitavuudestaan kuuluisa ja siksi myös kuninkaan
suosiossa, kuningas näet piti paljon mukavuudesta, yksinpä hevosen
selässä istuessaankin. Tuolla satulasepällä oli poika, joka meni
sotapalvelukseen ja koetti kaikin tavoin urhoollisuudellaan poistaa
alhaisen syntyperänsä muistoa. Onnettomuudeksi hän joutui ollessaan
palveluksessa kuningattaren henkivartijaväessä usein kauniin Katarina
Szistovon seuraan, joka oli silloin kuningattaren hovineitinä, ja
molemmat nuoret rakastuivat tulisesti toisiinsa. Kuningatar, pitäen
nuorukaista arvossa, hyväksyi nuorten rakkauden ja sai puolisonsa
suostumaan satulasepän pojan ritariksilyömiseen, jonka jälkeen tämän
tavanmukaisesti pyysi Katarinaa vaimokseen. Mutta tytön isä, Bogislaus
Jagiel Szistovo, sydäntyi niin tuosta sopimattomasta tarjouksesta, että
hän heti paikalla tempasi miekkansa ja iski halki halpasukuisen
nuorukaisen pään. Lisäksi kerrotaan hänen panettaneen tyttärensä
luostariin, missä tämä kuoli lyhyen ajan kuluttua. Tuo tapaus, jota
eivät kuningas eikä kuningatar voineet antaa Bogislaulle anteeksi,
pakotti sukumme muuttamaan Ruotsiin.

Anna oli vaiti, mutta heleä puna kohosi hänen hienoille poskilleen.

Eversti huomasi sen.

-- Älä tule murheelliseksi tuon neitosen kohtalosta, ihana Annaseni,
sanoi hän ystävällisesti. Ajat muuttuvat, seitsemän sukupolvea on
meidän ja tuon, myönnän sen kyllä, vähän raakamaisen tapauksen välillä.
Meidän päivinämme ei enää halkaista nuorten huimapäiden päitä; nyt
noudatetaan sovinnaisuutta halvimmankin suhteen, ja ainoa vaara, jonka
alaiseksi satulaseppä nyt saattaisi sellaisessa tilassa joutua, olisi
se, että hänelle kohteliaasti näytettäisiin ovea hänen saatuaan
rukkaset isältä ja kenties huokauksen tyttäreltä. Mutta ... olemme
unohtaneet muistiinpanot. On jo myöhä; saatamme jatkaa huomisiltana.
Hyvää yötä.

Anna neiti suuteli isänsä kättä, herätti sisarensa ja meni
miettiväisenä ja ääneti huoneeseensa vanhan Linnaisten kartanon
yläkertaan.



3. SYRJÄNKOSKEN WINTERLOO.


Seuraavana päivänä iltahämärissä lähestyivät kehnonpuoleiset vanhat
kuomivaunut kahden hyvässä lihassa olevan oivallisen hevosen vetäminä
Linnaisten kartanoa. Vaunujen kääntyessä syrjätielle, joka vie
kartanoon noin puolen penikulman päässä kulkevalta valtamaantieltä, on
meillä tilaisuus tutustua niihin kahteen henkilöön, jotka vaatteisiin
hyvin ahdettuina istuvat suljettujen ikkunain takana kuomissa.

Vanhempi heistä oli hyvin laiha, pitkäkasvuinen rouva, iältään
viiden- ja kuudenkymmenen välillä; hän oli käärittynä mustaan
silkkipäällyksiseen ketunnahkaturkkiin, joka kyllä oli hieman kulunut,
mutta erittäin huolellisesti paikkailtu, ja jonka arvoltaan epäiltävä
kaulus oli äskettäin uudelleen värjäytetty lähimmällä turkkurilla,
joten ne, jotka eivät tunteneet turkisten salaisuuksia, saattoivat
helposti luulla sen olevan tehdyn oikeasta soopelinnahasta. Rouvan niin
sanotusta "erikoisesta" ulkonäöstä, sanojen omituisesta korostuksesta
ja suorasta, päättäväisestä ryhdistä saattoi aavistaa, että hänellä
ketunnahkaturkkinsa sisällä oli ylhäisempi sydän ja suuremmat
vaatimukset kuin mitä saattoi päättää siitä halvanlaisesta loistosta,
mikä häntä ympäröi.

Hänen vieressään istui lihavahko, hiukan neljännelläkymmenellä oleva
pullea- ja punakasvoinen herra, jonka muoto, jos sen voitiin sanoa
mitään ilmaisevan, osoitti hyväntahtoista tyytyväisyyttä ja
jonkinlaista taipuvaisuutta pitämään herkullisia päivällisiä ja niitä
seuraavaa makeaa päivällisunta elämän suurimpina nautintoina. Tuolla
herralla oli yllään musta lammasnahkaturkki uudelleen värjättyine
sinisine verkapäällyksineen ja näädännahkaisine kauluksineen, jonka
sisäpuolella näkyi valkoisen kaulahuivin leveä solmuke; lisäksi oli
hänellä puuhkareunaiset rasvanahkasaappaat jalassa ja päässä matala
lakki ns. "syntymättömän hylkeen nahkaa", jommoisia siihen aikaan oli
kaikissa kauppapuodeissa ja joita enimmäkseen käyttivät merikapteenit
ja kauppakirjurit. Hänen pikemmin jalosti ruokitulta kuin
jalosyntyiseltä näyttävässä olemuksessaan olisi tuskin saattanut
huomata muita jälkiä entisestä kapteenin arvoisena eronneesta
sotilaasta kuin ystävyyden hevosiin ja vanhan pahan kiroilemisen tavan.
Mutta viimeksimainittu sotilaanomainen helmasynti oli terveellisestä,
äidillisestä kurituksesta niin ihmeellisesti silittynyt, että kaikki
hänen entiset hirveät "tuhat tulimaisensa" ynnä muut niihin kuuluvat
lisät olivat lauhkeiksi piestyjen eläinnäyttelyn jalopeurain kaltaisia,
jotka, kun niiden täytyy esiintyä katsojien edessä, hyppäävät kuin
kesyt kissanpojat kepin yli.

Nämä kaksi sekä ulkonaisesti että sisäisesti sangen erilaista henkilöä
matkustivat kyllä vaunuilla, mutta maa oli jo silloin marraskuun
puolivälissä roudassa, vaikka ei vielä ollut satanut lunta; ja kylmä,
läpitunkeva tuuli oikeutti täydellisesti matkustajain pukeutumisen
lämpöisiin talvitamineisiin.

Onnettomat vanhat vaunut ilmoittivat lakkaamatta kaikkien liitteittensä
alakuloisella natinalla olevansa tyytymättömiä saamiinsa sysäyksiin.
Laiha rouva kesti kuitenkin ihmeteltävän kärsivällisesti kaikki hirveät
töytäykset, joskin routa tällöin joka kerta uhkasi panna murskaksi
raihnaat kulkuneuvorämät, samalla kuin hänen vieressään istuva herra
säesti tuon tuostakin keskustelua tyytymättömällä murinalla.

-- Ja mitä Littoweihin tulee -- Rosengren, katso vähän miten ajat,
joustinhihnat ovat vanhat ja kylän suutari oli päissään niitä
voidellessaan -- elleivät he huolikaan minusta? Olisipa todellakin
komeata tulla sieltä rukkaset kourassa, siitäpä saisi Lukkilankylän
Lorunen puheen aihetta joulumarkkinoiksi. Piruko sinua riivaa,
Rosengren? Säästä koneja, sanon minä, tällä kirotulla kelillä!...

Rosengren -- ryysyinen talonpojan poika, jonka ylhäinen rouva oli
koroittanut henkikuskin virka-arvoon ja joka ajajan puvun sijasta, mitä
herrasväellä ei ollut varaa teettää hänelle, oli saanut hyvältä
helähtävän nimen -- kuunteli käsittämättömän levollisesti noita
kehoituksia, ryhtymättä mihinkään sen kummempaan.

-- Hyvä Eusebius, -- vastasi ketunnahkaturkkinen rouva -- ole varma
siitä, että nimesi ja sukusi...

-- Nimeni ja sukuni? Rakas äiti, älkäämme enää puhuko siitä. Jos
minulle joku antaisi kahden manttaalin rälssin tarpeellisine huoneineen
ja tavaroineen nimestäni ja suvustani, niin vaihtaisin nimeni jo
huomispäivänä Matti Matinpoikaan tai Kalle Jussilaan tai mihin vain
tahdotte. Minä en unohda, että Linnaisten kartano on melkoinen
rälssitila ja Syrjänkoski on vain yhdentoista kahdeskymmenesneljäsosan
manttaalin verotila, päälliseksi vielä kiinnitetty veloista, joita
esi-isäni eivät näy kiiruhtavan maksamaan.

-- Poikani, -- vastasi rouva ankarasti -- en saata uskoa, että sinä
juuri sinä hetkenä, jolloin voit voittaa takaisin sukusi arvon ja
hankkia melkoisen omaisuuden, saattaisit niin sopimattomasti unohtaa,
mitä olet velkapää itseäsi kohtaan, sinä, joka olet Winterloo ja äidin
puolelta syntyisin Ahlekors-suvusta. Täytyykö minun vielä kerran
muistuttaa sinulle, ettei paroni Littow, monestakin syystä, liene
vastahakoinen antamaan sinulle toista tytärtään? Ensiksikin
sukuperäsi...

-- Joko taas?... Rosengren, pysytkö tiellä, senkin etana?

-- Toiseksi tunnettu maanviljelystaitosi, vuoroviljelyskokeesi ja
hevostuntijamaineesi...

-- Oivallisia ominaisuuksia, jotka ovat vieneet minut häviöön, äiti!

-- Mutta joita paroni Littow pitää suuressa arvossa. Edelleen se, että
Syrjänkosken ja Linnaisten tilukset ovat rinnakkain ja että paroni
Littow siten saa pitää tyttärensä läheisyydessään. Ja sitten Hallin
niityn riitajuttu, jonka voit aloittaa uudelleen...

-- Vaikka olemme tappiolla kaikissa oikeuksissa...

-- Huomaa, poikani, paroni Littow on jalomielinen mies. Tiedän kyllä,
että tuo juttu on tuottanut hänelle harmia, etenkin kun hänen
isoisänsä, vanha saituri asessori von Littow, osti Linnaisten kartanon
sinun esivanhemmiltasi, ja tämä olisi oivallinen tapa palauttaa meille
tilukset, jotka onnettomuuksien ja hävitysten vuoksi ovat joutuneet
omaistesi hallusta. Paroni Littowilla ei ole yhtään poikaa, hänen
vapaaherrallisen sukunsa miehinen puoli on siis sammuva häneen, enkä
minä sentähden pidä mahdottomana, että hän tulevaisuudessa ottaa jonkun
sinun pojistasi ja omista tyttärenpojistaan ottopojakseen, ja se olisi
kummallekin perheelle yhtä onnellinen kuin kunniaakin tuottava tapaus.

-- Hitto, voihan siinä olla perää! huudahti lammasnahkaturkkinen herra
nähtävästi mielissään. -- Minä olin muuten vähin ajatellut Lorusen
sisarta Loviisaa -- kelpo tyttö, hän osaa hoitaa maitohuonetta ja
paistaa juottoporsasta, jos tarvitaan. Toista maata hän on kuin nuo
hienot, ylhäiset neidit, jotka eivät kestä käsin tarttua, vaan särkyvät
heti kuin lasinuket...

-- Mutta, rakas Eusebius...

-- No, no, näettehän, armas äiti, minä otan, mitä tarjotaan; saanen kai
tyytyä toiseen Linnaisten neitiin. Kunpa vain tietäisin, kumpi niistä
sopii minulle paremmin.

-- Ringa neiti on vielä aivan lapsi ja pilalle hemmoteltu lapsi,
Eusebius kulta. Anna neiti sitä vastoin on hieno nainen, komea kuin
Littow ja viisas kuin Ahlekors. Hänen äitinsä oli, kuten tiedät, minun
oikea serkkuni. Sukulaisuudella on etunsa, poikani. Älä unohda nimittää
häntä serkuksi.

-- Tietäkääs, äiti kulta, minäpä epäilen, että Ringa on paremmin
mieleni mukainen. Minä pidän sellaisesta pienestä poikamaisuudesta...
Ptruu, käännä kauniisti portista, Rosengren!

-- Nyt olemme perillä. Muista mitä olen sanonut, Eusebius -- ei mitään
talonpoikaistapoja, poikani! Avaa suutasi niin harvoin kuin
mahdollista; minä puhun sinun sijastasi. Varo varsinkin, ettet kiroile
ja puhu hevosista. Hyvin kasvatettuja nuoria naisia miellyttää harvoin
talli ja vielä vähemmän tallirengit. He pitävät ajattelevaa miestä
parempana. Rosengren -- vaununastuin!

Ja Winterloot astuivat taloon.

Linnaisten pienempi sali oli valaistu. Tulijat huomasivat siellä jo
ennestään olevan vieraan, jonka läsnäolo sekä hiveli että harmitti
heidän mieltään heti ensi hetkestä saakka.

Seurasi esittely:

-- Armollinen serkkuni -- kreivi Spiegelberg Kuurinmaalta! Herra
kreivi -- serkkuni hovineuvoksetar Winterloo ja kapteeni Winterloo
Syrjänkoskelta.

Hovineuvoksetar kumarsi ylhäiseen tapaan. Hänen poikansa Eusebius, tuo
hyvänluontoinen mies, ojensi rehellisen suomalaisen tavalla kätensä,
mutta vieras ei siirtänyt hansikoitua kättään sirosta asennosta, missä
se oli, peukalo samettiliivin taskuun pistettynä. Kapteeni hypisteli
hämillään syntymättömän hylkeen nahasta tehtyä lakkiaan, itsekseen
toivoen, että jo olisi kunnialla kotonaan Syrjänkoskella.

Vieraan, nuoren, tuskin kolmikymmenvuotiaan miehen ulkomuodossa ei
kuitenkaan ollut mitään vastenmielistä tai peloittavaa. Päinvastoin
olivat hänen hieman mustanverevät kasvonsa, pieni ja solakka vartalonsa
sangen miellyttävät, hänen käytöksensä kohtelias, hänen ryhtinsä
maailmanmiehen ryhti. Mutta hänen olemuksessaan oli jotakin, joka,
tervehtimisen lisäksi, ei oikein miellyttänyt kapteeni Winterloota.

-- Herra kreivi -- sanoi eversti Littow -- on kunnioittanut meitä
käynnillänsä matkalla, joka antaa meille syytä toivoa, että vastedes
saamme uudistaa tuttavuutemme, koska herra kreivi aikoo ostaa maatilan
Suomesta. Olen pahoillani siitä, että kunnianarvoisa vieraamme on
valinnut kaikkein sopimattomimman vuodenajan tutustuakseen maahamme.
Marraskuussa Suomi on kuin nuori, noita-akaksi pukeutunut kaunotar.
Hyvä herra kreivi, mitä ajattelettekaan meistä?

-- Herra paroni tekee Suomelle vääryyttä, vastasi kreivi puhtaalla
ranskankielellä, tuskin huomattavasti katsahtaen nuoriin neiteihin. --
En ole vielä koskaan nähnyt syksyä, joka olisi näin elävästi
palauttanut mieleeni kaikki kevään ihanuudet. Teidän kauniit
kuusimetsänne -- lisäsi hän tehden hienon käänteen puheessaan -- eivät
pelkää kuihtumista. Marraskuussa Firenze kadehtisi teitä noiden
kameliain tähden.

Kaksi komeata, kukkivaa kameliaa, jotka olivat Anna neidin ylpeytenä ja
Ringa neidin ihastuksena, kasvoi todellakin etelän puoleisen ikkunan
luona.

-- Mainiota! Verratonta! huudahti hovineuvoksetar, nähden tilaisuuden
sopivaksi virittää vasta-ansat kreivin paulojen varalle. -- Linnaisten
aurinko on lempeämpi kuin Syrjänkosken; poikani on intohimoinen kukkain
rakastaja, mutta hänellä on hyvin harvoin aikaa sellaiseen suloiseen
huvitukseen, hän kaipaa jasmiiniensa ja ruusujensa hoitajaa.

-- Minä en huoli astiakukkasista, tokaisi kapteeni suorasukaiseen
tapaansa. Mitä maksaa reistailla semmoisen korutavaran ääressä, joka ei
siedä Jumalan vapaata ilmaa? Niin -- toisti hän luoden syrjäsilmäyksen
-- minä en pidä kukka-astioista.

-- Eusebius tarkoittaa, että kauneimmat kukat kasvavat vapaina
maaseudulla, puuttui hovineuvoksetar puheeseen.

-- Epäilemättä, -- virkkoi kreivi ivallisesti -- jos vain saa
kitketyksi rikkaruohot niiden lähistöltä. Mutta kuulkaahan, neiti Anna,
tuo linnanne edustalla oleva järvi lienee ihmeen ihana. Nyt, kun sen
peittää välkkyvä jää, on se minusta kuin välinpitämättömyyden rauhassa
lepäävä sydän. Luvatkaa näyttää minulle järveä huomenna. Mutta älkää
uskotelkokaan, että jää kantaisi meitä, kun _te_ sitä katselette. Se on
mahdotonta, sen _täytyy_ sulaa.

-- Jos kreiviä huvittaa saada opetusta luistelussa, -- puuttui eversti
hymyillen puheeseen -- voi tyttäreni Ringa olla opettajana siinä
taidossa. Ei liene toden totta Suomessa monta luistelijaa, jotka
voisivat pystyä kilpailemaan hänen kanssaan kirkkaalla jäällä.

-- Hitto! -- huudahti Winterloo ihastuksissaan -- sen minä tahdon
nähdä, ennenkuin uskon.

-- Oh, -- vastasi Ringa hilpeästi -- jos on kilpailtava serkku
Waterloon kanssa, niin uskallanpa koettaa.

-- Tuohon käteen, pikku serkku! virkkoi kapteeni. Panen vetoon
hollolaisen raudikkoni toista ikkunalla olevaa kameliakukkasta vastaan,
että serkku joutuu tappiolle.

-- Saammepa nähdä. Huomennako?

-- Niin, olkoon menneeksi. Huomenna.

-- Jos nimittäin me emme ole vaivoiksi. Eusebius poikani arvelee, ettei
tappio koskaan voi olla kunniakkaampi kuin hänen tappionsa, virkahti
väliin hovineuvoksetar, senkin seitsemästi huolissaan hyvän kapteeninsa
hieman häikäilemättömästä puhetavasta.

-- Waterloo, _qu'est-ce que c'est_? kysyi kreivi.

-- Tyttäreni kunnioittaa niin suuresti kapteeni Winterloota, että hän
tavallisesti nimittää häntä Waterlooksi, selitti eversti taas
hymyillen.

-- Eipä saattaisi keksiä sopivampaa nimeä, virkahti kreivi hyvin
totisena ja kumarsi hieman.



4. LUISTINRETKI.


"Vanhuudellakin on päivänpaisteensa, vaikka se valaisee hautoja", sanoo
Jean Paul; ja samoin voidaan sanoa pohjolan syksystäkin. Kuihtumuksen
väriloiste, tuo "kuolemaa naamioiva hymy", loistaa syys- ja lokakuussa
häviöön tuomituista lehdoista, ja vielä marraskuussa silmä katsoo
ihastuen yli aurinkoisten näköalain, yli kuolleiden aaltojen, jotka
ovat jähmettyneet välkkyväksi jääksi, yli keveän, raikkaan, äsken
sataneen ensi lumen, joka elähdyttää ja nuorentaa autiota syysluontoa.
Ken kerrankaan, pitkien sateisten ja myrskyisten viikkojen jälkeen, on
kirkastuvin katsein silmäillyt tuollaista marraskuista maisemaa,
kiinnittänyt terävän teräskengän nuoreen, kevyeen jalkaansa ja tuulen
nopeudella kiitänyt aamun kylmässä tyyneydessä pitkin jäätynyttä
ulappaa -- hän tietää, ettei luonnon suuri henki koskaan kuole, koskaan
kuihdu, vaan etsii ikuiselle nuoruudelleen vain yhäti uusia, toinen
toistaan kauniimpia muotoja.

Sellainen tyyni, päivänpaisteinen marraskuun pakkasaamu valaisi
Linnaisten kartanoa ja sen lähistössä olevaa suurta järveä, kun talon
asukkaat ja vieraat lähtivät sovitulle luistinretkelle. Jäätä saattoi
pitää täysin luotettavana, sillä kolme päivää oli hellittämätön
pakkanen sitä tyynen vallitessa rakennellut; ei myöskään ollut pelkoa
virtapaikoista lähitienoilla. Everstillä ei siis ollut mitään syytä
kieltää vierailtaan huvia, johon hänen tyttärensäkin ilomielin
yhtyivät. Otettiin mukaan kaksi kevyttä rekeä; pari herrasväkeä
seuraavaa renkiä haki itselleen pitkät riu'ut siltä varalta, että
petollinen Ahti vastoin luuloa puhkaisisi aukon hopeakattoonsa,
ja näin varustettuina lähdettiin jäälle. Eversti otti osakseen
hovineuvoksettaren, kuurilainen kreivi anoi itselleen kunniaa saada
olla Anna neidin ritarina, ja kapteeni Winterloo päätti jakaa päivän
vaiheet ja kunnian Ringa neidin kanssa. Herroilla oli kaikilla
kiiltävän kirkkaat, Fiskarin kuuluisassa tehtaassa tehdyt luistimet,
mutta naisista sitoi ainoastaan Ringa pieniin jalkoihinsa sirot
englantilaiset luistimet, jotka yläpuolelta oli peitetty punaisella
sametilla ja kiinnitettiin kenkiin viheriäisellä, hopeasolkisilla
loistenahkahihnoilla.

Eversti Littow tyytyi lykkäämään edellään reessä istuvaa
hovineuvoksetartaan ja selitti nauraen, että hänen jalkansa jäällä
saattoivat nopeudessa vetää vertoja vain hänen sormillensa, kun ne
soittivat pianoa. Kreivi teki yksikseen taidokkaasti luistimilla
muutamia siroja, sieviä ja varovaisia viilteitä -- niin, onnistuipa
hänen piirtää jäähän oikein somia A A A-kirjaimiakin -- ja palasi
sitten työntämään Anna neidin rekeä. Tuon huiman leikin toimivat
jäsenet, joita kaikkien muitten katseet seurasivat, olivat siis
kapteeni ja Ringa neiti. Olihan kyseessä kilpaluistelu, johon Ringa
niin uhitellen oli vaatinut jalon ja miehekkään ritarin, serkku
Waterloon.

Millekään muulle tytölle kapteeni ei olisi ollut mikään halveksittava
vastustaja sellaisessa hupaisassa ottelussa. Hän oli tosin
käynyt melkoista pyylevämmäksi siitä asti, kun viimeksi koetti
luistelutaitoansa -- kantaen "kolmea tähteä olkaimissa ja yhtä päässä",
kuten hän tavattoman kuvaannollisesti suvaitsi sanoa -- mutta mitä nyt
ketteryydestä puuttui, sen korvasi hän suomalaisen tunnetulla
sitkeydellä, joka kerran liikkeelle jouduttuaan on uupumaton. Kevyesti
kuin kevättuuli kulkee kukkien yli, Ringa liiti vähän väliä hänen
ohitsensa, ja vähän väliä kapteeni jätti taas hänet jälkeensä, kun
nuori tyttö, tyytymättä teräskengillään piirtämään ikäviä tasaisia
juovia jäähän, teki tuhansia somia, oikullisia polvekkeita milloin
oikealle, milloin vasemmalle, vieläpä toisinaan, oikein kiusatakseen
vastustajaansa, kiersi hänet ympyrässä. Kapteeni sitä vastoin suuntasi
matkansa suoraan ja tasaista vauhtia kohden pientä saarta, joka näytti
olevan kummankin kilvoituksen päämääränä. Siellä oli päätettävä,
joutuuko kapteenin oiva hevonen vaiko sievä kamelia Linnaisten salin
ikkunalta toiselle kilpailijalle palkinnoksi.

-- Ringa neiti tekee enemmän kuin Napoleon, hän voittaa Waterloon,
virkkoi kreivi seuraten naisineen hitaammin kilpailijoita ulomma
järvelle.

-- Ringa joutuu tappiolle, ennenkuin he pääsevät saaren luo! huudahti
eversti. Sellainen se nuoruus on: ei milloinkaan suoraan päämäärää
kohden; aina tuhansia mutkia joka puolelle! Serkku Winterloo ymmärtää
paremmin, mitä on tehtävä; katsokaa vain, kuinka itsepäisesti hän
pyrkii eteenpäin, vähän kerrallaan -- ja _hän_ pääsee perille.

Niin eteni seura selemmälle, aikoen levähtää pienessä saarella olevassa
kalastajamökissä ja sitten palata takaisin. Sillä välin nousi
taivaanrannasta lumipilvi nousemistaan yhä korkeammalle, ja vieno tuuli
alkoi lennätellä lumihöytyviä jääkenttää pitkin.

-- Mihin Ringa neiti hävisi? Minä en näe häntä enää! huudahti
hovineuvoksetar kummastuneena.

-- Tyttö luovailee, vastasi eversti. Sehän on tyttöjen tapaista. Mutta
nyt liitelee pikku Ringaseni vähän liian kauas sinietäisyyksiin.

-- Onkohan jää sielläpäin vaarallinen?

-- Ei, mutta hänellä on nyt myötätuuli ja tullessa vastainen. Hänen
iässään ei koskaan ajatella paluumatkaa.

Tähän asti olivat reillä kulkijat helposti nähneet kilpaluistelijain
liikkeet. Mutta nyt alkoi lumihöytyviä putoilla tiheämmin, tuuli
kiihtyi, ja ennen pitkää yllätti luistelijat raju pyryilma, jollaisilla
Suomen talvi toisinaan äkkiä alkaa marraskuussa.

Huomattiin kapteenin seisahtuneen, mutta Ringa näkyi tuskin enää
tummana pilkkunakaan kaukaa lännestä päin. Lopulta hän hävisi kokonaan
yltyvään pyryyn.

Eversti, vaikka hän ei suinkaan vähästä säikähtynyt, alkoi todenteolla
käydä levottomaksi, lähetti toisen rengin viemään hovineuvoksetarta
takaisin ja lähti toisen kanssa tavoittamaan tytärtään ja tuomaan hänet
takaisin. Kapteenikin suuntasi kulkunsa samanne päin, ja koska Annaa ei
saatu palaamaan ilman sisarta, täytyi kreivin seurata häntä, ja hän
vakuutteli luonnonilmiötä ihanaksi ja piti paikkaa Annan sivulla mitä
kadehdittavimpana elämän myrskyissä. Anna neiti ei vastannut, mutta ei
myöskään vavissut. Ja kreivistä olisi kuitenkin ollut mieluista, jos
hän olisi vavissut. Suojelijalla on aina jokin oikeus lisää.

Anna tarvitsi kohta koko perityn uljuutensa. Lunta tuli nyt niin
tiheästi, että se näytti valkoiselta taljalta, jota myrsky ajoi
edellään; maa katosi joka puolelta näkyvistä, eversti katosi, kapteeni
katosi, hovineuvoksetar oli poissa. Ei saattanut nähdä sataa kyynärää
eteensä. Nuori tyttö oli yksin vieraan seurassa aukealla jäälakeudella
-- yksin kuin kukkanen lumessa.

-- Kaunis tyttö -- kuiskasi rohkea suojelija hänen korvaansa, nyt aivan
toisella äänensävyllä kuin ennen -- taivas lähetti meille tämän hetken,
jotta te ymmärtäisitte, miten suuresti minä rakastan teitä...

-- Te erehdytte, kreivi, vastasi Anna kylmästi. Taivas lähetti meille
tämän hetken opettaakseen minulle, kuinka suuresti minä rakastan
sisartani...

-- Teidän täytyy kuulla minua, jatkoi vieras vielä rohkeammin, ja hänen
tummat silmänsä liekehtivät. Minä olen vannonut, että te olette joutuva
omakseni. Isänne ei ole sitä kieltävä -- ettekä te itse ole hylkäävä
rukoustani. Jättäkää tuo Waterloo-ilveily sisarellenne, jos hänen
vaatimuksensa ovat niin vähällä tyydytetyt, ja tulkaa kuningattarena
hallitsemaan tiluksilleni lähelle Mitauta. Joka talvi matkustamme
Pariisiin...

-- Etsikää sitten sieltä itsellenne kuningatar, herra kreivi. Minä en
tavoittele niin loistavaa onnea. Olkaa hyvä, saattakaa minut isäni luo.

Niin sanoen Anna neiti nousi reestä. Mutta vieras tarttui hänen
käsivarteensa ja hymyili kummallisesti.

-- Siis jotakin sellaistako, jota teidän kielellänne sanotaan
rukkasiksi? jatkoi hän äänellä, joka oli samalla hellä ja uhitteleva.
-- Ettekö siis käsitä, ihana neiti, että teidän _täytyy_ olla omani?
Kohteliaisuuden mukaisesti olisi minun ehkä pitänyt huokailla muutama
viikko tai kuukausi jalkainne juuressa, voittaakseni niin kalliin
saaliin, mutta suoraan sanoen, minulla ei ole aikaa siihen. Minä pyydän
sentähden, ihana Anna...

-- Isä! isä! huusi nuori tyttö alkaen nyt vihdoinkin vavista kovin. Ah,
tuossahan hän on ... mutta ilman Ringaa!

Everstin kookas vartalo häämötti lumituiskusta. Renki oli hänen
mukanaan, mutta ei tytärtä. Hän oli, kuten useinkin sattuu sellaisissa
tapauksissa, käynyt tietämättään ympyrässä ja palannut melkein samaan
paikkaan, mistä hän oli lähtenyt. Kapteenia ei näkynyt. Ei jälkeäkään
voitu löytää kadonneesta Ringasta. Yhä yltyi myrsky ja kokosi suuria
lumijoukkoja järven selälle, joka äsken oli ollut niin aurinkoisen
kirkas, mutta nyt oli autio ja kolkko.



5. RINGA NEIDIN SEIKKAILU.


Jottei lukijan tarvitse liian kauan olla levottomana kummallisesta
seikkailusta, joka sattui Linnaisten huimapäiselle luistelijalle,
jätämme eversti Littowin, Anna neidin ja kuurilaisen kreivin parhaan
kykynsä mukaan haeskelemaan tietä jään yli ja kiiruhdamme hirveästä
lumipyrystä etsimään Ringa neidin kadonneita jälkiä.

Kun vallaton tyttö liian myöhään huomasi, että hänen kilpailijansa,
serkku Waterloo, luultavasti ennättäisi saaren luo ennen häntä,
harmitti häntä suunnattomasti niin kömpelön vastustajan pääseminen
voittajaksi. Hän päätti, että hän, mieluummin kuin tunnustaisi
tappionsa, koettaisi houkutella kapteenia sivulle ja, ellei se
onnistuisi, teeskentelisi unohtaneensa päämäärän ja kilpailun. Hän teki
sentähden mutkan vasemmalle päin ja huusi kapteenille, että siellä on
paljoa parempi jää, jota kapteenin pitää koettaa, ellei hän pelkää.

Mutta kunnon serkku Waterloo oli itsepäinen kuin synti eikä suinkaan
ollut sellainen mies, että olisi antanut tytön oikkujen horjuttaa
itseään kerran valitsemastaan, perille vievästä suunnasta. Hän huusi
vastaukseksi, että Ringan tulisi kiiruhtaa saarelle, saataisiinpa
nähdä, kumpi heistä voittaisi. Sitä ei Ringa ollut kuulevinaan; hän
jatkoi kaarrostansa vasemmalle tehden pitkiä, aaltomaisia mutkia
kirkkaalla jäällä.

Sillä välin alkoi tuulla, ja tuuli puhalteli raikkaasti Ringan
solakkain hartiain yli hänen kasvoilleen ja liehutteli hänen lyhyen,
ruumiinmukaisen silkkiturkkinsa helmaa. Ken joskus on luistellut
kovalla tuulella tasaista jäätä, tietää kyllä, kuinka nopeasti ja
vastustamattomasti myötätuuli ajaa eteenpäin ja kuinka vaivalloista,
jopa toisinaan mahdotontakin on vastatuuleen palaaminen. Lentäminen on
meiltä raskasjalkaisilta maan lapsilta evätty, mutta ei mikään liike
ole niin linnun lennon kaltaista kuin luistelijan nopea ja sulava kulku
pitkin sileätä jäätä. Ringa tunsi alussa täysin sen kuvaamattoman
riemun, minkä tuotti tuo tuulen siivillä, aivan vaivatta, kättä ja
jalkaa liikuttamatta eteenpäin kiitäminen tai oikeastaan sanoen
liiteleminen niin nopeasti kuin vain ilmoja leijaava haukka voi lentää.
Ja kun näki norjan, kevyen, hennon olennon niin huolettoman huimasti,
niin viehättävän iloisena liihoittelevan kohti kaukaisuutta, jälkeensä
jättäen kaksi tuskin huomattavaa teräksen juovaa säröilevään jäähän,
joka hänen ympärillään leveni äärettömän laajana, kirkkaansinisenä,
tähdikkäänä ja läpikuultavana peilinä -- silloin olisi häntä helposti
voinut luulla sellaiseksi oikulliseksi vedenneitoseksi, joka sukeltaa
syvyyksistä ja tanssii illan tyynessä järvien kirkkailla
hopeapinnoilla.

Ringa oli lapsi, ja hän unohti nyt kilpailun, saaren, pikku harminsa,
isänsä, sisarensa; hän oli pääsky, tuuli, siivekäs keijukainen -- missä
on iloa sellaista kuin kuusitoistavuotiaan, kun sydän on aurinkoa
täynnä? Hän ei ajatellut muuta kuin lentää, leijua, kiitää kiitämistään
yhä kauemmaksi, etäälle kohti hämärää, määrätöntä kaukaisuutta, joka
viittoen kutsui häntä, kuten se iäti kutsuu sydämen selittämätöntä
kaipuuta pois -- pois -- pois!

Mutta silloin lumipyry tuli ja seuloi ensin untuvanhienoja höytyviään
jään sinipinnalle, sitten yhä enemmän, ihan valkeanaan, kunnes Ringan
teräskenkien piirrot hävisivät tuon vielä hienoisen, häikäisevän
lumipeitteen alle. Silloin vasta Ringa heräsi ihastuksestaan, käänsi
äkisti luistimensa poikkituuleen, niin että vauhti pysähtyi, ja
katsahti taakseen.

Lapsi raukka, kuka kuvaa hänen hämmästyksensä, kun hän, siihen asti
nähtyään vain kirkkaan läntisen taivaan edessään, kääntyi ja huomasi
koko näköpiirin, sinen päänsä yläpuolellakin, peittyneen tiheihin
läpitunkemattomiin lumipilviin, joita kiihtyvä myrsky ajoi eteenpäin.
Hänen ja rannan välille, mistä hän oli lähtenyt, laskeutui valkoinen
esirippu, joka peitti kaiken. Ei edes saarta, ei edes Linnaisten
mannertakaan saattanut enää erottaa, vielä vähemmin ihmisolentoa
poluttomassa aavikossa. Vain vastaiselta taholta lännestä siinti vielä
maa, mutta sinne oli vähintään puolen penikulman matka.

Ringa tunsi itsensä sinä hetkenä niin yksinäiseksi kuin olisi koko
maailma hänen ympäriltään vajonnut meren syvyyteen ja jättänyt hänet
yksin tyhjään, autioon avaruuteen. Hän koetti konemaisesti luistella
muutaman askeleen Linnaisten rantaa kohti, palatakseen sitä tietä, mitä
oli tullutkin, mutta sama tuuli, joka oli kiidättänyt häntä
nuolennopeudella eteenpäin, esti nyt hänen pienimmänkin liikkeensä.
Ennen pitkää olivat hänen voimansa lopussa; hän ei voinut edes
pysähtyäkään; leppymätön tuuli ajoi häntä kuin kohtalo alinomaa
poispäin.

Hänen hämmästystään täydentääkseen oli pian lännestäkin maa kadonnut
lumiusvaan. Hänen täytyi laskeutua lumelle istumaan, jottei tuuli olisi
ajanut häntä hänen tahtomattaan. Ja siinä hän alkoi itkeä niin
kiihkeästi, niin hillittömästi kuin vain voi itkeä lapsi, joka ei vielä
koskaan ole tuntenut surua, mutta kyllä mielipahaa.

Itkettyään hetkisen hän kyllästyi kyyneliinsä ja päätti hapuilla kotiin
jalkaisin. Hän päästi luistimet jalastaan ja alkoi astuen pyrkiä vasten
tuulta. Mutta kun hän ei nähnyt maata ja tuulen pyörteet vaihtelivat
milloin miltäkin suunnalta, käsitti hän kohta, että hänen kävelemisensä
keskellä suurta järveä olisi turhaa. Hän istuutui silloin toistamiseen
lumelle, toivoen, että taivas piankin selkenisi. Hän päätti olla
kärsivällinen ja rohkea; hän tiesi kyllä, että häntä etsitään. Lunta
satoi pitkinä, valkoisina ripsinä hänen mustalle turkilleen ja hänen
siniselle, vaaleanpunaisten silkkinauhain somistamalle päähineelleen.
Silloin juolahti hänen mieleensä, ettei häntä hänen noin valkoisena
ollessaan saattaisi etäämpää erottaa valkoisesta kentästä. Hän hypähti
pystyyn ja pudisti muutamilla ripeillä hyppäyksillä lumen itsestään.

Mutta selkenemisen sijaan sakenikin ilma vain sakenemistaan, ja kun
aika kävi Ringasta pitkäksi, tuntui hänestä, kuin ilta alkaisi jo
hämärtyä. Ajatellessaan, että hänen täytyisi olla koko yö kylmässä
jäällä ja kenties joutuisi susien saaliiksi, kauhistui yksin jäänyt
tyttö raukka. Mutta hän ei itkenyt enää, hän alkoi uudelleen astua,
samantekevää minne, ajatteli hän, kunhan vain pääsen maihin.

Kuljettuaan näin hetkisen hän huomasi jalan jälkiä lumessa ja ilostui
niistä ensin. Mutta kohta hän tunsi ne omiksi jäljikseen ja päätteli
aivan oikein siitä palanneensa samaan paikkaan, josta oli lähtenyt. Nyt
oli Ringan kekseliäisyys lopussa. Peräti uupuneena hän istuutui
kolmannen kerran lumeen.

Silloin hän kuuli läheltä huudon ja näki miehen ponnistelevan pyryssä
häntä kohden. Varmana siitä, että mies oli hänen isänsä, hypähti hän
pystyyn ilosta huudahtaen ja oli vähällä heittäytyä tulijan syliin, kun
hän kummakseen huomasi edessään tuiki tuntemattoman nuoren miehen,
jolla oli yllään ruumiinmukainen, luminen, pörhökankaasta tehty takki
ja lakki hieman painettuna ujostelemattomain, kirkkaiden silmien yli.

Kun arabialainen tapaa vieraan erämaassa, pitää hän häntä
vihollisenaan; mutta Ringa teki syystä kyllä toisenlaisen
johtopäätöksen. Tuntematonta edes tervehtimättä hän tarttui miehen
käteen ja sanoi niin rukoilevalla äänellä, että lumi olisi siitä
saattanut sulaa hänen ympäriltään:

-- Olkaa hyvä ja tulkaa kanssani; minä en osaa kotiin!

-- Eipä ihmekään, vastasi vieras hymyillen ja tarjosi hänelle
luontevasti kätensä tueksi. -- Tulkaa pelkäämättä; tapaamme kyllä maan
jostakin päin.

-- Eikö herra tiedä, missä päin Linnaisten kartano on? kysyi Ringa jo
paljoa levollisemmin.

-- Linnaisten kartanoko? Sehän sopii mainiosti, sinnehän juuri minäkin
aion. Olen arkkitehti ja tulen paroni Littowin kutsusta auttamaan
muutamissa korjaustöissä. Anteeksi -- onko minulla ehkä kunnia löytää
toinen Littowin neideistä paleltuneena perhosena lumikinoksesta?

-- On, vastasi Ringa, -- ja siivettömänä perhosena: katsokaa näitä!

Ja hän kertoi hilpeästi seikkailustaan, näyttäen luistimiaan.

-- No silloinpa kiitän onneni tähteä, joka pari tuntia sitten soi
minulle äkillisen päähänpiston, sanoi tuntematon. Minä tiesin, että
kesäteitse on järven vastaiselta rannalta Linnaisten kartanoon kolme
penikulmaa, kun sitä vastoin talvitietä järven yli tuskin on kolmea
neljännestä. Minkä tähden lähtisin turhaan niin pitkälti kiertämään
kauniina marraskuun aamuna? ajattelin. Luistimet oli minulla muassani;
lähetin siis vaunut tavallista tietä järven ympäri ja lähdin omin
neuvoin oikaisemaan tästä selän poikki. Mutta minä olin, kuten
neitikin, tehnyt tilin isäntää kuulematta ja kadun nyt vain, että sen
seitsemänkymmentä kertaa olen tunnin kuluessa päivitellyt houkkamaista
luisteluintoani ja haluani lähteä kirkkaalle jäälle.

-- Niin, eikö se olekin ihanaa! huudahti Ringa, joka onnellisen
lyhytmuistisesti kuin lapsi oli unohtanut harharetkensä heti, kun ne
eivät enää huolestuttaneet häntä.

-- Se on vapautta, se on elämää! sanoi tuntematon. Kun kiidän eteenpäin
pitkin laajaa, sileää lasisiltaa, minkään kiinnittämättä, minkään
estämättä, on minusta kuin olisin "Onnelan saaren" Bore. Vahinko vain,
ettemme nyt saata jatkaa. Neiti olisi silloin Sefyrinä.

-- Oh, kyllä me teemme sen toiste. Mutta nyt, herra Bore, olemme
molemmat siivettömiä. Minä en tiedä ollenkaan, mihin päin on mentävä.

-- Panin merkille, mistä päin tuuli, ennenkuin maa katosi, ja
luullakseni tulee meidän pyrkiä jotakuinkin tähän suuntaan. Mutta eikö
Sefyri ole väsyksissä?

-- En enää. Pelkään vain, että isäni ja sisareni ovat hyvin levottomia.

-- Sefyri on tuova päivänpaisteen takaisin Linnaisten kartanoon.
Linnaisten taivas on taas kirkastuva.

-- Ja Boren avulla. Hyvä serkkuni Winterloo, jota me sanomme
Waterlooksi, ei ehkä myönnä teille sitä nimeä, mutta minä olen teidän
puolellanne.

-- Ja silloin tiedän varmasti voittavani, nauroi vieras.

Niin astuivat molemmat nuoret leikkiä laskien eteenpäin halki
lumikinosten, ja totta puhuen vähenivät matkan vaivat melkoisesti
huvista, jota kumpikin tunsi toistensa odottamattomasta seurasta.
Intohimoinen luisteluhalu oli jo jonkinlaisena siteenä heidän
välillään, ja yhteinen vaara tekee nopeasti tutuiksi. Yksinäisessä
maaseudussa kasvanut Ringa neiti ei ollut koskaan nähnyt niin luontevan
kohteliasta, niin iloista ja kuitenkin niin miehekästä nuorta miestä,
johon saattoi arvelematta luottaa vaarassa. Pörhötakkinen mies oli
nähnyt enemmän maailmaa, mutta ei muistanut ainoatakaan tyttöä, jonka
olennossa samalla olisi ollut niin luonnollista suloutta, niin
lapsellista ujostelemattomuutta ja iloista avomielisyyttä, joka
viehättää ja vangitsee miehen sydämen.

Pyryä kesti kestämistään, ja kinokset kasvoivat. Mutta lumihiutaleet
eivät enää olleet niin pehmeitä kuin äsken, lumi ei enää tuntunut niin
nuoskalta kuin ennen jalkain alla, ja tuuli kävi purevammaksi.
Tuntematon päätti siitä tuulen, joka ennen oli puhallellut kaakosta,
vähitellen kääntyneen koilliseen, joten he eivät pääsisi matkansa
perille kulkemalla entistä suuntaa. Hän pysähtyi sentähden ja tähysteli
tarkoin, nähdäkseen läpi aution lumiavaruuden.

-- Olen kuulevinani koiran haukuntaa, sanoi hän vihdoin.

Ringa kohotti päähineensä reunaa paremmin kuullakseen.

-- Se on Mefisto! huudahti hän iloisesti. Nyt emme saata olla kaukana
Linnaisista.

Sitten hän vihelsi -- niin hienosti, että ihmiskorva tuskin olisi
kuullut sitä kahdenkymmenen askeleen päähän pyryn huminassa.

Mutta uskollinen villakoira lienee varmaankin kuullut tuon heikon
äänen, sillä muutaman minuutin kuluttua näkyi sen musta, pörröinen pää
kinoksissa nuuskien tulevan tuiskusta esiin, ja heti koira hyppäsi
ilosta ulisten nuoren tytön syliin.

-- Mefisto! Hyvä Mefistoni! huudahti Ringa melkein yhtä ihastuneena
kuin sekin ja painoi koiran lumisen, läähättävän kuonon vasten
punoittavia poskiaan niin sydämellisesti, että tuntematon katseli sitä
mielissään ja kateellisena.

-- _Allez_, lähdetään, näytäpäs nyt kauniisti tietä! jatkoi Ringa ensi
hyväilyn jälkeen.

Villakoiraa ei tarvinnut kahdesti käskeä. Hypähdettyään vielä kerran
korkealle ja samalla reväistyään toisen vaaleanpunaisen nauhan Ringan
päähineestä se kääntyi nopeasti oikealle, kohtisuoraan poikki sen
suunnan, jota astujat olivat siihen saakka käyneet, katsahti taaksensa
osoittaakseen uudelleen iloansa ja tullakseen vakuutetuksi siitä, että
sen perässä tultiin, ja lähti sitten näyttämään tietä, yhäti nuuskien
lumessa. Toiset seurasivat iloisesti opastaan ja näkivät pian maan ja
metsän siintävän tummana juovana edessään.

-- Linnaisten puisto! huudahti Ringa.

Vielä muutamia askelia, ja he olivat rannalla everstin luona, joka
turhaan haeskeltuaan oli koonnut koko talon väen ryhtyäkseen
järjestetyn ajon avulla etsimään kadonnutta tytärtään. Anna neiti oli
valmiina seuraamaan isäänsä, mutta kuurilainen kreivi oli valittanut
päätään huimaavan ja lähtenyt kartanoon. Saattaapa kukin kuvitella
mielessään, miten odottelijat ihastuivat, kun Ringa niin äkkiä ilmestyi
heidän keskelleen. Kyyneleitä ja hymyilyä vuoroon kaikilla puolin;
vanhat ja nuoret tungeskelivat rakastetun neitinsä ympärille nähdäkseen
omin silmin, että hän todellakin oli tullut takaisin. Siitä tuli
iloinen kohtaaminen. Vieras oli ollut oikeassa: Ringan mukana
päivänpaiste palasi taas Linnaisten kartanoon.



6. ARKKITEHTI.


Kalpea marraskuun aurinko alkoi pilkistää lumiusvasta, kun seurue lähti
jäältä Linnaisten kartanoon. Kaikki olivat suuresti liikutettuja;
jotkut itkivät, jotkut nauroivat; kaikista tuntui, kuin Linnaisten
helmi olisi jälleen löydetty meren syvyydestä. Itse everstikään, ollen
luonteeltaan avomielinen ja sydämellinen, ei katsonut arvonsa ollenkaan
vaativan häntä hillitsemään tunteitaan; hän oli ottanut Ringaa
vyötäisistä, ikäänkuin pitääkseen häntä oikein lujasti kiinni, ja
pyöräytti häntä kuin pientä nukkea mättäiden ja kivien yli matkalla
kartanoon. Ringan täytyi yhä uudelleen ja uudelleen kertoa
seikkailunsa, ja Mefisto, joka katsoi suorittaneensa kunniakkaan
osan siinä, hyppeli haukkuen hurjasti hänen ympärillään, rapsi
takajaloillaan lunta ja toi hampaissaan milloin kiven, milloin puupalan
tuliaisiksi nuoren hallitsijattarensa jalkojen juureen.

-- Mutta isä on tuskin tervehtinytkään nuorta herraa, joka tuli
kanssani, huomautti Ringa, kun hän retkestään kertoessaan tuli siihen
kohtaan, jolloin hän tapasi tuntemattoman.

-- Sinä olet oikeassa, tyttöseni! huudahti eversti. Kuka se kelpo poika
on? Ylioppilasko ehkä? Vaiko varatuomari syyskäräjiltä? Samapa se,
toivon saavani joskus kiittää häntä.

-- Hän on arkkitehti, jonka isä on pyytänyt Helsingistä korjailemaan
Linnaisten kartanoa, ja ... näyttääpä, kuin Anna tuntisi hänet paremmin
kuin minä.

Eversti katsahti taakseen ja näki tuntemattoman astuvan muutaman
askeleen päässä vilkkaasti keskustellen Anna neidin kanssa -- hän
puheli vilkkaasti, Anna taas harvasanaisesti, vaikka kohteliaasti.
Eversti seisahtui ja odotti heitä.

-- Teidän pitäisi olla etujoukossa, nuori herraseni -- sanoi hän
sydämellisesti -- etu- eikä jälkijoukossa, sillä te olette tehnyt
oikein kunniakkaan talvisen sotaretken tänään. Minua ilahduttaa
todellakin saada kahdestakin syystä lausua teidät tervetulleeksi
Linnaisiin, jossa toivoakseni olette oleva kuin kotonanne.

-- Isäni, -- herra _Lithau_! esitteli neiti Anna jäykästi. Minulla oli
kunnia tutustua herra arkkitehtiin tätini luona Helsingissä, lisäsi hän
arastellen.

Eversti oli hetkisen mykkänä. Hän tunsi tuon nimen varsin hyvin isänsä
ja isoisänsä ajoilta, se nimi oli perintötaruna perheessä, jonka
ylpeitä ja korkeasukuisia jäseniä oli monesti kiusannut, että jotkut
olivat väittäneet heidän olevan sukua tuolle kunnioitettavalle, mutta
aatelittomalle perheelle, jonka edelliset sukupolvet peittyivät Suomen
kaukaisimmissa seuduissa olevain mitättömien pappiloiden hämäriin.
Moneen vuoteen ei paroni Littow enää ollut havainnut mitään merkkiä
Lithauein ja Lithoviusten olemassaolosta, ja koska hänellä itsellään ei
ollut milloinkaan mieskohtaisesti ollut tekemistä heidän kanssaan, oli
hän otaksunut sen nimen todennäköisesti jo kokonaan hävinneen. Hän oli
kuitenkin siksi todellinen ylimys, ettei voinut antaa vastenmielisen
hämmästyksen, jota hän tunsi nimen kuullessaan, kestää hetkeä kauemmin.
Hän tukahdutti tuon pikaisen ja perusteettoman tunteen rinnastansa ja
ojensi nuorelle miehelle lämpimästi kätensä, vakuuttaen, että häntä
ilahdutti tutustua mieheen, joka oli tehnyt hänen tyttärelleen suuren
palveluksen, ja että kaikki tekisivät hänen olonsa kartanossa niin
miellyttäväksi kuin niin kolkkona vuodenaikana maalla suinkin olisi
mahdollista.

Nuori mies vastasi äänettömästi kumartaen. Kenties hänen terävä
silmänsä huomasi jotakin everstin epäilyksestä, kenties hän jo aavisti
sen syyn. Mutta hän ei ollut mitään huomaavinaan. Ääneti jatkettiin
matkaa ja saavuttiin kartanoon.

Sielläpä oli kuitenkin eräs, joka ei ottanut osaa yleiseen iloon, minkä
Ringa neidin löytäminen oli synnyttänyt, nimittäin hovineuvoksetar
Winterloo. Hän ei unohtanut, minkä kaikki muut olivat kiireessä
unohtaneet, että hänen Eusebiuksensa vielä oli ulkona pyryssä ja
kenties saisi viettää marraskuisen yön jäällä, ellei jo ollut joutunut
Ahdin vesivaltakuntaan. Hyvä rouva oli nyt aivan toisenlainen kuin
tavallisesti; hänhän oli olemassa vain yhtä olentoa varten maailmassa,
omaa Eusebiustaan varten. Turhaan hän koki säilyttää teennäistä
käytöstään, kankeaa, kursailevaa ryhtiään, joka oli käynyt sitä
ylhäisemmäksi, mitä tarpeellisempana hän piti peitellä perheensä
köyhyyttä. Lemmikin vaarasta johtuva pelko ilmaisihe tavalla, joka
olisi ollut kylläkin naurettava, ellei tuossa epätoivoisessa
soveliaisuuden ja pelon välisessä taistelussa kaiken takaa olisi
selvästi kuulunut äidin sydämen sykintä.

-- Minua ilahduttaa nähdä Ringa serkkua! lausui hovineuvoksetar
pudistaen hermostuneesti päätään. -- Toivoakseni tulee poikani perästä.
Ja voihan armollinen serkku hyvin? Ja mimmoinen ilma, serkku Littow!
Eihän vain jää ole heikkoa siellä kauempana? Toisin sanoen, minä
toivon, ettei armollisen serkkuni säikähdys... Rosengren, etkö vielä
ole lähtenyt etsimään armollista kapteenia?... Serkku Anna, antakaa
Rosengrenin auttaa päällyskenkien riisumisessa! Minä pyydän... Eusebius
kykenisi uhrautumaan rakastettavien serkkujensa hyväksi ... hänellä on
niin ylevät tunteet ... ja antakaa anteeksi, Ringa serkun jalat ovat
märät ... katarri... Mutta taivaan nimessä, missä on Eusebius, Eusebius
raukkani?

Se huudahdus, joka vastoin hänen tahtoaan murtautui soveliaisuuden
kovettuneen kuoren alta ja paljasti hovineuvoksetar paran sisäisen
pelästyksen, liikutti everstiä. Rajuilma oli jo melkein kokonaan
tauonnut, sanoi hän, ja koska jää oli kyllin vahva, palaisi kapteeni
varmasti pian. Kuitenkin hän lupasi vielä kerran lähettää väkensä
etsimään kunnon Winterloota, jolle hän sanoi olevansa hyvin kiitollinen
Ringan etsimisen innosta.

Hovineuvoksetar katsoi kohteliaisuuden vaativan tyytymään siihen ja
muistutti vain, että hänen poikansa Eusebius oli viimeinen miehinen
jälkeläinen vanhaa sukuaan, samoin kuin Littow serkku oli omaansa, ja
että kaksi toisilleen niin läheistä kuuluisaa perhettä voisi ehkä nähdä
toiveittensa uudistuvan, jos ... jos -- nyt luuli hyvä rouva hieman
liian nopeaan keventäneensä sydäntään ja jatkoi sentähden:

-- Rosengren, etkö vieläkään ole lähtenyt etsimään armollista
kapteenia?

Rosengren vastasi kysymykseen hyvin tunnetulla tempulla, kynsien
korvallistaan, ja lausua soperteli jotakin, että hänen muka piti sukia
hevoset, koska armollinen kapteeni muuten raivostuisi, jos hän
nimittäin palaisi hengissä järveltä -- mitä Rosengren näytti pitävän
vähän epävarmana.

Sisäisestä pelosta vavisten ei hovineuvoksetar ollut kuulevinaan tätä
vastaväitettä ja kursaili pitkän aikaa ovella, ennenkuin suostui
astumaan sisään ennen isäntää.

Muutettiin sitten pukimia, mikä olikin hyvin tarpeen jäämatkan jälkeen,
ja kokoonnuttiin tunnin kuluttua päivällispöytään. Kello oli lähes
neljä, oli alkanut hämärtää, eikä vieläkään kuulunut Winterloota. Mutta
hovineuvoksetar kursaili ja lausuili kohteliaisuuksia enemmän kuin
koskaan ennen, hän vain hairahtui toisinaan niin pitkälle, että nimitti
kreivi Spiegelbergiä "herra kapteeniksi" ja kerran suureksi kauhukseen
kunnioitti äsken tullutta aatelitonta vierasta nimellä "armollinen
serkkuni".

Nuo molemmat herrat oli esitelty toisilleen ja sijoitettu
neitien viereen, kreivi Anna neidin ja kotiopettajattaren neiti
Triste-Rubanin väliin, arkkitehti Ringa neidin viereen, ja eversti otti
hovineuvoksettaren omalle osalleen. Anna neiti ei uskaltanut vastustaa
isänsä järjestelyä, mutta salaisesti kauhistuen hän istuutui tuon
muukalaisen viereen, joka niin rohkeasti oli uskaltanut käyttää sitä
tilaisuutta, jolloin he vastoin hänen tahtoaan jäivät kahdenkesken
jäälle. Olikohan mahdollista, että hän ainoastaan sukunsa ja
rikkautensa nojalla oli rohjennut puhua sillä tavoin hänelle,
Littowille, jonka kotona häntä kohdeltiin niin vieraanvaraisesi? Mutta
Anna neiti oli ylpeä nainen, ylpeä ja rohkea; hän kohteli kreiviä
kylmän kohteliaasti, mitään pelkäämättä, mitään epäilemättä; kreivin
tuli huomata, ketä hän oli loukannut. Vieläpä hän uskalsi koettaa
lukea kreivin kasvoista jotakin selitystä hänen käsittämättömään
käytökseensä. Mutta jälkeäkään ei ollut siitä huomattavissa hienon
maailman miehen levollisissa piirteissä. Hänen kohteliaisuutensa oli
yhtä luontevaa ja kunnioittavaa, hänen ryhtinsä yhtä varma, vapaa ja
kylmä kuin ennen tuota kummallista aamullista kohtausta. Vain erään
kerran Anna neiti oli yllättävinään hänet hänen varomattomasti
katsahtaessaan sivulle, mutta se katse oli terävä ja niin arka, ettei
se ollenkaan näyttänyt soveltuvan vieraan kopeaan tyyneyteen.

Anna neiti silmäsi samanne päin ja näki katseen suuntautuneen
arkkitehtiin, joka istui vähän edempänä vasemmalla. Samalla hän
huomasi, että Ringa päästäen valloilleen iloisen luonteensa koko
rajuuden vallattomampana kuin milloinkaan ennen laski leikkiä
vieruskumppaninsa kanssa ja houkutteli hymyn toisensa perästä hänen
muutoin vakaville huulilleen. Anna katsahti muualle ja taas sinne; hän
tuskin vastasi kreivin kohteliaisuuksiin. Jos hän olisi ollut
paremmalla tuulella, olisi häntä ehkä huvittanut onnettoman
opettajattaren pula. Neiti Triste-Ruban oli kyllä tottunut Ringa neidin
vallattomuuksiin; sehän juuri olikin syynä, että hänen toimensa yhä
vielä kesti, vaikka Ringa jo kohta täytti kuudennentoista vuotensa.
Mutta Ringan erittäin täsmällinen ja vakaantunut opettajatar ei
voinut olla pitämättä tuota sopimatonta, miltei poikamaista huimuutta
hyvin surkeana tuloksena kaikkien seura- ja seurustelusääntöjen
opettamisesta, joita hän väsymättömästi oli koettanut painaa
hillittömän oppilaansa mieleen, eikä hän sentään uskaltanut osoittaa
edes silmäniskullakaan tyytymättömyyttään, sillä Ringa olisi, sen hän
tiesi varsin hyvin, voinut vastata hänelle virnistyksin tai viskaamalla
leivänmurun, mikä olisi tehnyt hänen tappionsa täydelliseksi.

Neiti Triste-Rubania rauhoitti kuitenkin se, ettei vasta tullut vieras
vähimmässäkään määrässä antanut houkutella itseään vastaamaan Ringa
neidille toisin kuin hänen asemansa vaati. Hän hymyili Ringan
leikkipuheille, hän vastasi pilalla hänen pilaansa, mutta aina niin
hienotunteisesti ja varovasti, että se ihmetytti Triste-Rubania.

-- Tuo mies -- ajatteli hän itsekseen -- lienee ollut hyvässä seurassa.
Hän ei ole aivan niin täydellinen kuin kreivi, ja hänen pukunsa on
liian yksinkertainen vetääkseen vertoja niin oivalliselle keikarille
kuin kreivi on. Mutta ei voi kieltää, että hänellä on erikoinen
käytöstapa, joka sopii hänelle. Tuskin voi häntä sanoa kauniiksi,
eivätkä hänen ruskeat hiuksensa ole läheskään niin muhkeat kuin kreivin
musta tukka. Mutta kaulustin on _comme il faut_, nuhteeton, ja silmissä
on omituinen syvä ilme. _Enfin_, lyhyesti, ellei _ce monsieur là_, tuo
herra, olisi alhaista sukua, voisi häntä alussa pitää hienona miehenä;
niin, tahtoisinpa sanoa, oikeana miehenä. Minä voisin ehkä taivuttaa
itseni osoittamaan hänelle huomiota, se hivelisi hänen mieltään, ja ...
eihän voi tietää, vaikkapa lopuksi saattaisin suostua jäämään
ainaiseksi tänne koleaan, köyhään pohjolaan...

Pienen, toisista riippuvaisen, mutta viisaan tytön hiljaisen harkinnan
keskeyttivät nyt pieni hopeamalja, jonka tuli, silloin yleisen, mutta
sittemmin hylätyn vanhan tavan mukaan olla aterian lopettajana, ja
eversti Littow, joka kehoitti tyhjentämään lasin niiden vierasten
kunniaksi, jotka hänellä oli ilo nähdä talossaan. Ensiksi hän tahtoi
esittää arvoisan serkkunsa, hovineuvoksetar Winterloon maljan, hänen,
joka sattumalta nyt edusti sekä läsnä että poissa olevaa...

Hovineuvoksetar parka kumarsi sievästi vanhaa päätään ja lausui
kiitollisuutensa hyvin arvokkaasta kohteliaisuudesta, jota "herra
kapteeni" suvaitsi osoittaa hänelle ja hänen pojallensa ... kun samassa
ovet ryskyen aukenivat ja sisään astui raskain askelin kadonnut ja
kauan kaivattu kapteeni Eusebius Winterloo.



7. MUUDAN SEIKKAILU JA KAKSI KOSINTAA.


Kapteeni Winterloon palaaminen vaikutti hovineuvoksettareen, hänen
äitiinsä, niin kummallisesti, että hän hetkeksi unohti kaikki kursailut
ja syleili lumista poikaansa melkein niinkuin mikä äiti hyvänsä olisi
tehnyt hänen sijassaan. Mutta pian hän sai uusien huolten aihetta siitä
häikäilemättömästä eikä ollenkaan ylhäisestä tavasta, jolla kunnon
kapteeni ja ikävöity poika katsoi hyväksi kertoa seikkailunsa.

-- Niin, olipa hän aika talviharakka, tuo pikku armollinen Ringa
serkkuni! huudahti kapteeni tyhjentäessään aimo lasin hopeamaljan
lämmittävää sisällystä. -- Meidän piti tavata saarella; se aie meni
ihan helkkariin, hän kierteli kuin tullilaiva virolaisen viinajaalan
ympäri, ja vihdoin painui tuulen mukana ja levitti kaikki purjeensa
aivan myötäiseen! No niin, ei nyt hyödytä, rakas äiti, iskeä silmää.
Maljanne, äiti! Minä arvelin alussa: menköön vain, kyllähän höllentää
purjeensa. Mutta sitten tuli tuo kirottu pyry, ja minä tietysti luulin,
että tyttölepakko marssisi vastatuuleen kuin ankka kuivalla maalla --
vai niin, eikö se taaskaan ollut paikallaan? Ja silloin minä lähdin
perästä kuin moitteeton seuraritari ainakin, jottei sievän pikku
serkkuseni tarvitsisi ikävöidä minua, ja saatanpa vakuuttaa
armolliselle herrasväelle, että vaikka minulla kymmenen vuotta sitten
oli aika sukkelat jalat, niin ei se enää ollut mikään helppo tehtävä,
kun painopiste on kallistunut niin paljon syrjään, ja tuota pikaa oli
serkku Ringa tiessään. Mikä neuvoksi? Minä annoin mennä aimo vauhtia
tuulen mukana ja ajattelin: tapaammehan toisemme Kurunmaan luona tuolla
vastapäätä, ellemme ennen tapaa. Mutta tuuli peijakas lienee sillä
välin kääntynyt pari kolme viivanväliä, sillä kun vihdoinkin sain maan
näkösälle, oli edessäni Syrjänkosken harju, ja minä risteilin tuskin
virstan päässä talosta. Tyttöä ei näkynyt, ja olinko minä kenen koira,
etten melkein omalla veräjälläni ollessani olisi poikennut kotiin
ottamaan ryyppyä ja voileipää? Kun se oli tehty, panetin voikon
valjaisiin, mutta sillä pahuksella on patti jalassa, ja niinpä siten
kesti jahnustaa ympäri järven. Sitten kohtasin nimismies Grönforsin
Askolan mäessä, ja sillä aikaa kun otimme hänen taskumatistaan naukut
lämmikkeeksi pakkasessa, sain minä kertoilla hänelle jos jotakin
käsittämätöntä eräästä maankiertäjästä, jota hänen oli käsketty
tiedustella, ja siten olin vähällä jäädä armollisen sedän herkullisilta
päivällisiltä. Maljanne, Ringa serkku! Hitto vie, onpa kuin onkin
hauska nähdä teidät terveenä! Mutta se teidän täytyy myöntää, pikku
simasuu, että tuo kamelia on minun hyvin ansaittua omaisuuttani. Prrr,
naurakaa tai itkekää, mutta minä kannan sitä ensi sunnuntaina
napinreiässä teidän kunniaksenne serkku, sen vakuutan, ja toivon vain,
että voisin kantaa teitä itseänne samalla lailla ... toisin sanoen,
napin ja liivin alla, aivan sydämelläni, sillä te olette, peeveli
vieköön, oiva tyttö. Rohkeutta on teillä kuin krenatöörillä ja jalat
kuin heinäkirpulla -- no, no, se ei kuulu tähän; maljanne, appivaari!

Mahdotonta on kuvailla onnettoman hovineuvoksettaren tuskaa kapteenin
pitkän puheen kestäessä, joka kyllä osoitti tavallista lähempääkin
tuttavuutta Grönforsin taskumatin kanssa. Kun hän kauhukseen huomasi,
että hänen silmäniskunsa ja rykimisensä vain pahensivat asiaa, koetti
hän toista keinoa, ei ollut kuulevinaan koko juttua, alkoi
puolustukseksi kaunopuheisesti selitellä everstille, miten tavattoman
levottomaksi hänen poikansa oli tullut Ringa neidin retkestä ja miten
hän nyt iloissaan puheli sellaisella tavalla, että saattoi syntyä
omituisia epäilyjä, vaikka hän oli niin raitis, että kirnumaito ja
kalja olivat hänen jokapäiväistä juomaansa, ja ... ja... Siinä
keskeytti hänet eversti hymysuin selittäen, että päivä oli ilonpäivä,
jolloin kaikki puolustelut olivat aivan tarpeettomia, ja sen
todisteeksi hän kilisteli kapteenin kanssa lasia, vakuuttaen olevansa
hänelle kiitollinen siitä suuresta vaivasta, jota hän oli nähnyt Ringaa
etsiessään.

Mutta kapteeni Winterloo oli sinä päivänä loistavalla tuulella, ja
iloisuutta edisti vielä hopeamaljan hieno punssi; hän ei siis ollutkaan
halukas luopumaan rakkaasta puheenaiheestaan. Kenties hän aavisti
hämärästi, ettei hänellä ehkä toisella kertaa olisikaan rohkeutta, ja
päätti sentähden käyttää hyväkseen tilaisuutta, joka jo oli
luiskahtamaisillaan hänen käsistään. Lasi oikeassa kädessä, vasen käsi
housuntaskussa hän kääntyi puheessaan milloin everstin, milloin Ringan
puoleen, joka naurulta töin tuskin saattoi pysyä soveliaisuuden rajojen
sisällä arveluttavassa asemassaan kahden sellaisen tuota alaa
hallitsevan suurvallan välissä kuin hovineuvoksetar ja opettajatar
olivat.

-- Kas niin, armollinen setä -- jatkoi kapteeni hyväntahtoisesti -- nyt
olemme kilistelleet sille asialle, ja mitä pahaa siinä olisi? Koreamman
vävyn voisi armollinen setä saada, laihemman ehkä myöskin, vaikka
taivaan Isä ja ruununvouti tietävät, ettei Syrjänkoski enää ole juuri
lihavimpia. Mutta rehellisempää sielua on sedän vaikea löytää, vaikka
minä itse sen sanon, ja armas äiti voi todistaa sen, jos hänellä on
rohkeutta puhua suoraan, hän kun pitää mutkitteluista. Vai mitä
arvelette, pikku serkku? No peeveli! pitää kai hänenkin saada sanoa
ajatuksensa asiasta. Enkö minä ole kyllin kaunis hänelle, mitä sanotte?
Hienomman ukon hän saattaisi saada -- terveydeksenne! Mutta jos hän
pitää sievästä reestä ja ajajasta, joka osaa ohjaksia hallita, ja
hyvästä raudikosta, joka ravaa puoli peninkulmaa kymmenessä minuutissa
ihan rikkomatta eikä ole mikään venäläinen viistotaltta tai muu
kullattu puuhevonen, jotka, tonttu vie, nyt ovat muodissa, vaan oikea
savolainen, jonka itse su'in joka aamu tallissa -- niin, olkaa hyvä ja
istukaa, sanon minä! Olkaa hyvä ja istukaa, sanon minä! Ja nyt
tyhjennän tämän lasin kaikkien kauniiden tyttöjen kunniaksi --
maljanne, serkku! -- ja koska se malja oli erittäinkin aiottu eräälle
neidille, niin ... hitto vie, Ringa serkku, sinä voisit ihan hyvin
sinutella minua, koska toivomme tulevamme lähemmin tuttaviksi, ja
sitten sinä minun mielestäni voisit antaa minulle suuta...

Niin sanoen hoiperteli kapteeni, jonka silmät jo alkoivat käydä vähän
sumuisiksi, pari askelta eteenpäin toteuttaakseen uhkauksensa, mutta
Ringa pujahti vaivatta hänen käsistään, ja siitä seurasi, että iloinen
kapteeni kavahti hovineuvoksetarta kaulaan ja suudella läjäytti häntä.

-- Eusebius ... mutta Eusebius, sinä häpäiset itsesi, poikani! Mene,
mene! kuiskasi onneton äiti aivan suunniltaan häpeästä ja veti hänet
puoleksi väkisin ovelle.

-- En lähde, ennenkuin saan suuta pikku morsiameltani, vastasi
kapteeni, pääkoppa yhä sekavampana, ja koetti tavallisella
itsepäisyydellään päästä irti.

Everstin täytyi nyt ruveta välittäjäksi, ja hän ehdotti, että kaikki
herrat kävisivät päivällislevolle päivän vaivojen jälkeen. Mutta
koville otti, ennenkuin kapteeni myöntyi. Vasta sitten, kun hän
huomasi, että Ringa neiti jo oli lähtenyt ruokasalista, antoi hän
vastahakoisesti viedä itsensä pois, yhä kuitenkin nimittäen häntä pikku
morsiamekseen, jonka kanssa hän täyttä neliä karauttaisi Syrjänkoskelle
"kaikista Peilikentistä ja peilitaistelijoista huolimatta",[22] ja
samassa hän katsahti uhkaavasti kreiviin, joka seisoi välinpitämättömän
ja levollisen näköisenä ikkunapieleen nojaten.

Mutta tuskin oli eversti päässyt huoneesta uppiniskaisen vieraansa
kanssa, kun jo kreivi tuli hänen perässään ja hiljaa pyysi saada
puhella kahden kesken. Eversti suostui siihen vähän hämillään, ja kohta
kuului Linnaisten salista vain palvelijain hälinää, kun he korjasivat
astioita pöydästä.

Muutamien tuntien kuluttua kokoontuivat Linnaisten asukkaat ja vieraat
taaskin teepöydän ääreen. Mieliala oli muuttunut, asema epäselvä.
Kapteeni oli maatessaan menettänyt rohkeutensa; pää erittäin sileäksi
suittuna, takki hyvin kiinni, hän istui siinä neuvottomana ja
harvasanaisena; ei ollut enää kysymystäkään sinuttelemissuutelosta.
Hovineuvoksetar koetti kiitettävällä tavalla pitää suvun arvoa yllä ja
mainitsi sivumennen "äkillisestä huimauksesta", joka hänen Eusebiustaan
vaivasi; hän oli perinyt sen isävainajaltaan. Eversti näytti olevan
hämillään ja tavallista enemmän ajatuksissaan, kreivi sitä vastoin
lateli loppumattomasti kohteliaisuuksiaan ja suuren maailman kaskuja,
joita hän kertoi tavattoman taidokkaasti. Anna oli allapäin ja ääneti.
Ringa, päivänpaisteena kuten ainakin, ilvehti lakkaamatta herra Lithaun
kanssa, joka puolestaan oli tasainen ja vakava, milloin hymyili
viehättävälle tytölle, milloin keskusteli neiti Triste-Rubanin kanssa.

Niin kului ilta. Kun seura viimein hajaantui, kysyi eversti leikillä,
pelkääkö herra Lithau aaveita.

-- Minulla ei vielä koskaan ole ollut kunniaa tutustua niihin --
vastasi nuori mies samoin leikillisesti -- mutta mielelläni tahtoisin
tutustua.

-- Toivonpa sitten vain, ettei teillä huomisaamuna olisi syytä katua
tuttavuutta, jatkoi eversti. Teidän asianne on, nuori ystäväni, hankkia
parempia mukavuuksia Linnaisten kartanoon, joka näyttää niin suurelta,
että siihen luulisi mahtuvan kokonaisen pikkukaupungin, ja kuitenkin on
sisältä järjestetty niin huonosti, ettemme nyt, kun meillä on kunnia
nähdä muutamia vieraita luonamme, saata tarjota teille rauhallisempaa
majaa kuin isoisäni aution työhuoneen, jota nimitämme Viheriäksi
kamariksi. Minun täytyy ilmoittaa teille, että huone on taikauskoisen
kansan kesken pahassa maineessa kaikenlaisista kummituksistaan ja tämä
vuodenaika on sopivin niiden vierailuille.

-- Mefisto rupeaa aina ulvomaan, kun se viedään sinne, ja joka kerta,
kun vanha hovimestarimme Holming on juonut lasinkaan, kuulee hän aina
raskaita askelia Viheriästä kamarista, puuttui puheeseen Ringa
sormellaan varoittaen. -- Serkku Waterloon ei pitäisi milloinkaan maata
siinä huoneessa, lisäsi hän hiljemmin.

-- Antaudun vaaraan sitä mieluummin -- sanoi Lithau -- kun minun
velvollisuuteni on vähän häiritä tämän vanhan talon kotihaltioita.
Kohtuullistahan on, että he saavat edeltäkäsin kostaa, jos tahtovat.

Neiti Triste-Ruban ehdotti arkkitehdille hovimestarin huonetta, joka
oli lämmin ja mukava, mutta arkkitehti epäsi ehdotuksen.

-- Mitä arvelisivat tonttuset niin pelkurimaisesta vastustajasta?
lisäsi hän.

Asia oli siis päätetty, kaikki toivottivat toisilleen hyvää yötä. Mutta
eversti jäi vielä hetkiseksi tyttäriensä luo.

-- Lapseni -- sanoi hän vakavasti -- tämä päivä on ollut vaiherikas.
Teille on tehty tarjous leikillä ja tarjous toden teolla. Sinä olet
lapsi, Ringa; minä annan anteeksi, että hymyilet. Enkä myöskään vaadi
sinulta vastausta, jonka tiedän jo edeltäkäsin ja hyväksyn, mutta minun
täytyy huomauttaa sinulle, että kapteeni Winterloo on kunniallinen mies
ja hyvästä, vaikkakin köyhästä suvusta. Vaikka hän tänään on näyttänyt
heikon puolensa, on se vain harvinainen poikkeus, ja koska hänen
luonteensa on muuten parhaita, mitä tunnen, toivon, että sinä ainakin
kohtelet häntä sillä kunnioituksella, minkä kunnon mies ansaitsee.

Ringa oli vaiti.

-- Annaseni, -- jatkoi eversti, kreivi Spiegelberg on anonut sinua
omakseen.

Anna alkoi vavista. Eversti huomasi sen.

-- Tunnen liian vähän tuota nuorta herraa -- virkkoi hän -- voidakseni
sanoa mitään hänen luonteestaan, mutta minä tutustuin hänen isäänsä
Mitaussa. Suku on lukuisa ja nuorenlainen, mutta tilukset ja kreivin
nimi joutuvat vanhimmalle pojalle, ja siis hänelle, joka nyt kosii
sinua. Hän on esittänyt minulle hyvin ansiokkaita suunnitelmia
talonpoikain tilan parantamiseksi hänen suurilla tiluksillaan Mitaun
lähistöllä. Minä en pidä tätä tarjousta sopimattomana, jos sinä siihen
suostut; mutta tiedäthän, tyttäreni, etten minä koskaan pakota sinua
liittoon, jota sydämesi ei hyväksy. Mieti siis, lapseni, ja sano
minulle vastauksesi varhain huomisaamuna.

-- Minun vastaukseni on jo edeltäkäsin valmis, hyvä isä! Minusta ei
koskaan tule kreivi Spiegelbergin puolisoa.

Everstin otsa synkistyi.

-- Ja mistä niin nopea, niin perusteeton vastenmielisyys? kysyi hän.

Anna oli taaskin vaiti. Mutta Ringa heittäytyi isän kaulaan ja kuiskasi
hiljaa:

-- Sillä hän rakastaa toista.



8. HOVIMESTARIN KERTOMUS.


Linnaisten kartanon päärakennus oli, kuten jo kuulimme everstin
huomauttavan, tavattoman eriskummallinen laitos, jota tehdessään
rakennusmestari näytti noudattaneen yksinomaan omia päähänpistojaan.
Alkujaan lienee rakennusta aiottu keskikokoiseksi, kaksikerroksiseksi
kivirakennukseksi, joka vieläkin oli keskuksena ja ytimenä ja jonka
alakerrassa eversti asui ja yläkerrassa, jossa paitsi suunnattoman
suurta salia oli vain kolme asuttavaa huonetta, molemmat Littowin
neidit, neiti Triste-Ruban ja kamarineitsyt. Mutta perustaja ei
ollut tyytynyt kivirakennukseen, vaan oli tehnyt lisäksi kaksi
kylkirakennusta puusta, joista toinen, yksikerroksinen, oli palvelijain
asuntona. Toinen, päinvastaisella puolella oleva, oli kummallinen
kolmikerroksinen puurakennus, jonka ylin kerros tornin tavoin kohosi
muuta kartanoa korkeammalle ja päättyi tasaiseen, rautakaitein
ympäröityyn kattoon. Se oli jo hyvin rappeutunut ja ränsistynyt,
joten ainoastaan alakerran kahdessa huoneessa asui everstin
yhdeksänkymmenvuotias täti, Justina neiti, vanhoine uskollisine
palvelijattarineen. Tuon kylkirakennuksen ylimmässä kerroksessa oli
niin sanottu Viheriä kamari, asessori Jaakko von Littowin muinainen
työhuone, joka sillä kertaa oli tarpeen mukaisesti lämmitetty.

Arkkitehti Lithau sai nuo tiedot mennessään huoneeseen Holmingin
saattamana, vanhuksen, joka oli talossa tuommoinen "kaikki kaikessa",
hovimestari, puutarhuri, tallimestari ja kaikenlainen mestari aina
tarpeen ja vuodenaikojen mukaan, vieläpä koulumestarikin muutamia
viikkoja ennen kylänlukusia. Nuoren miehen tottunut silmä oli jo hänen
tullessaan taloon aamupäivällä pääpiirtein huomannut tuon rakennuksen
kummallisen muodon, ja hän oli jo ajatuksissaan tehnyt suunnitelman,
miten se perinpohjaisesti korjattaisiin uuteen asuun. Sitä enemmän
huvitti häntä eriskummallisen ja epämukavasti sisustetun talon
näkeminen sisältäkin päin.

Puurakennuksen yhdisti välittömästi kivirakennukseen kapea käytävä,
joka vei yläkerran suuresta salista alakertaan. Sieltä oli mentävä
neljän, viiden hyvin pienen huoneen läpi, kunnes kapeita, mutkikkaita
portaita myöten saavuttiin kolmanteen kerrokseen, missä vihdoin kahden
suurenlaisen huoneen läpi päästiin matkan perille, Viheriään kamariin.

Koko tuo vaeltaminen ummehtuneiden, autioiden, asumattomien huoneiden
läpi ei suinkaan ollut mitään hauskaa. Mutta arkkitehti oli noita
käytännöllisiä miehiä, jotka eivät suurestikaan pidä lukua
mielikuvituksen haihatteluista, kun ajatukset ovat kiintyneet hetken
tarpeisiin.

Hovimestari seisahtui ja tekeytyi arvokkaan näköiseksi kuin talon
vanha, uskollinen palvelija ainakin, ja valaisi lyhdyllään Viheriän
kamarin ovea.

-- Nyt olemme perillä, sanoi hän. Suokaa anteeksi, että minä rohkenen
kysyä, eikö olisi parasta lähteä samaa tietä takaisin.

-- Minä en tahdo vaivata Holmingia, vastasi arkkitehti, käsittäen
kysymyksen aivan väärin. -- Minäpäs vain sytytän kynttilän, sitten
tulen kyllä omin neuvoin toimeen, ja te saatte palata.

-- Minä arvelen -- jatkoi hovimestari -- että koska herra on nuori ja
ehkä monestikin maannut kestikievarissa, niin voisin uskaltaa tarjota
oman sänkyni tuolta alhaalta. Minä olen leskimies ja saatan yhtä hyvin
maata missä tahansa.

-- Kiitoksia, kunnon mies; olen monenakin yönä maannut paljaan taivaan
alla ja tulen siis kai toimeen täälläkin, vastasi arkkitehti ja avasi
samassa oven.

Lämmintä, ummehtunutta ilmaa ja niin sanottua kylmää häkää lehahti
häntä vastaan. -- Tästä tulee kyllä hyvä, kun vain avaan pellit, lisäsi
hän.

Hovimestari seurasi vastahakoisesti.

-- Jos rohkenen sanoa, virkkoi hän, niin makaan ennemmin lumella
taivasalla kuin asessori von Littowin kamarissa. Minä en voi ymmärtää,
mitä armollinen eversti ajatteli... Mutta vanhoilla ja viisailla ei ole
tähän aikaan mitään sanomista. Ja minä olen kuitenkin omin korvin
kuullut ja omin silmin nähnyt... Kuuteen tai seitsemäänkymmeneen
vuoteen ei ole muita maannut asessorin kamarissa kuin kaksi henkeä.
Toinen oli majuri Winterloo vainaja, armollisen kapteenin isä, ja se
tapahtui noin kaksikymmentä vuotta sitten. Häntä oli ehkä vähän liikaa
kestitty, jos rohkenen sanoa, mutta hän ei ollut turhanarka, sen tietää
ryssä ja lempo, ja hän pani eräänä iltana tuohon sänkyyn makaamaan,
mutta kun hän heräsi, oli hän puistossa, viholaisia oli päänalaisena ja
toinen jalka kalalammikossa. Minäpä juuri hänet siitä löysin aamulla
varhain; hän nukkui kuin pölkky.

-- No siitä minä kyllä varjelen itseni, huomautti arkkitehti hymyillen,
sytytti kaksi kynttilää ja katseli matkasta väsyneen nuorukaisen
mieltymyksellä hauskannäköistä vuodetta, joka oli tehty vanhanaikaiseen
uutimilla reunustettuun sänkyyn seinän viereen vastapäätä ikkunoita.

-- Hm, niin, semmoisiahan ne ovat ne nuoret tähän aikaan. Ei maksa
vaivaa puhua heille mitään, mitä vanhat ihmiset ovat sekä nähneet että
kuulleet.

-- Ka, onhan tuossa puita, minä teen uudestaan tulen uuniin, jotta
tulee raitista ilmaa, ja sillä aikaa saattaa Holming polttaa sikarin
tässä kanssani ja pakista, mitä olette nähnyt, sanoi nuori mies, jota
huvitti hovimestarin juhlallisuus ja salaperäinen kasvojenilme. Sikarit
olivat vielä siihen aikaan harvinaista ylellisyyttä.

-- Jos rohkenen, niin kiitän kaikkein nöyrimmästi, ja koska teidän
armonne ... toisin sanoen, koska herra näyttää ymmärtäväiseltä
nuorukaiselta, jolle en voi toivottaa muuta kuin hyvää, niin rohkenen
minä luvallanne kysyä säätyänne ja arvoanne...

-- Arkkitehti ... rakennusmestari.

-- Kiitän nöyrimmästi, kyllähän ymmärrän, että olette jokin suurempi
mies kuin Söderholm, joka rakensi kirkkoon uuden sakastin. Mutta kuuluu
asiaan tietää, miten asia on. Ja jos armollinen prefehti sallii minun
asetella puut uuniin, niin panen minä koivuhalot pystyyn ja tuohet
vähän taaemma niin ne palavat kauemmin, sillä metsää on meillä, Jumalan
kiitos, tarpeeksi Linnaisissa. Ja mitä nyt asessori von Littowiin
tulee, niin oli hänen laitansa niin, että kansa sanoo hänen myyneen
itsensä jollekin, jonka nimeä en viitsi lausua.

Siinä hovimestari vaikeni ja katsahti ympärilleen hieman hämmästyneenä
sanasta, joka oli vähällä päästä kuuluville. Mutta hänen kuulijansa
tyyni ja varma katse rohkaisi häntä, ja hän jatkoi vähän varovammin:

-- Minä sanon vain, mitä kansa sanoo, ja kuolleiden tulee antaa maata
rauhassa. Mutta merkillinen mies oli armollinen asessori vainaja, niin
etten ihmettelekään, että ihmiset puhuivat hänestä kaikenlaista.
Ensiksikin hän oli kasvanut Puolan pakanoiden seassa, ja Uudenkaupungin
rauhan jälkeen hän palasi tänne köyhänä kuin kirkonrotta, niin että
ihmiset sanoivat hänen elättäneen itseään paikkailemalla toisten
vaatteita; hänen oma nuttunsa ei liene ollut kovinkaan eheä siihen
aikaan. Sitten hän oppi ruotsia, jota hän ei osannut ennen, ja pääsi
kirjuriksi komisariaattiin ja haali aina jonkin roposen kokoon,
sanottiin, mutta laihat olivat päivät aina siihen asti, kunnes
Lappeenrannan sota alkoi ja asessori vainaja sai toimekseen hankkia
muonaa armeijalle. Siinä oli hänen onnensa, jos se muuten mikään onni
oli, sillä hänestä tuli parissa vuodessa upporikas. Niin hänestä tuli
mahtava mies ja asessori, hän osti Linnaisten kartanon Winterloilta,
jotka sillävälin olivat joutuneet rappiolle, ja nai köyhän neiti
Ahlekorsin. Neiti otti sen juuttaan kullan tähden -- liikkuikohan
tuolla jotakin uutimissa? -- ja ihmiset sanovat, että asessori
rakennutti tämän kummallisen kylkirakennuksen voidakseen oikein hyvin
vartioida häntä, sillä häntä varten tehtiin Viheriä kamari tänne
maailmanmatkojen päähän, ja asessori itse asui noissa huoneissa
toisessa kerroksessa, niin ettei rouva päässyt ulos mitään muuta tietä
kuin hänen huoneittensa kautta. Ilkeä hän oli kuin synti, sen taivas
tietäköön. Ja kun rouva ei kuitenkaan voinut elää ilman ilmaa, sehän on
selvää, ja kun asessori ei koskaan uskaltanut päästää häntä ulos, ellei
hän itse ollut mukana, teetti hän katon tuonne ylös tasaiseksi kuin
lattian, ja siellä hän sai kävellä mielin määrin aurinkoa, kuuta ja
tähtiä katselemassa. Tietäkäähän, minun nuorena ollessani oli vielä
ihmisiä, jotka muistivat, miten hän siellä käveli ypö yksin
edestakaisin katolla valkoinen yönuttu yllään ja pitkät, mustat hiukset
valtoinaan. Sattuipa siihen aikaan, että Syrjänkoskella oli nuori
kotiopettaja nimeltä Lithau...

-- Minun isoisäni! huudahti arkkitehti hämmästyneenä.

Hovimestari näytti joutuvan hämilleen.

-- No, jos hän oli armollisen prefehtin isoisä, niin jätämme sen
asian sikseen, jatkoi hän hetkisen vaiti oltuaan valtioviisaan
varovaisuudella. -- Sanon vain, mitä ihmiset kertoivat minun nuorena
ollessani; kuulin sen vanhalta Strömin muorilta, joka oli entisaikoina
ollut asessorilla lapsenpiikana. No niin, kaikenlaista kummallista
tapahtui Linnaisissa...

-- Kyllä Holming saattaa aivan huoletta kertoa siitä minulle. Saanko
tarjota paremman sikarin? Ensimmäinen ei luullakseni palanut hyvin.

-- Kiitoksia vain, kyllähän minulle... Koska ette pane pahaksenne, niin
rohkenen sanoa, mitä ihmiset sanovat, nimittäin että nuori armollinen
rouva raukka sai asessorin julmuuden tähden päähänsä semmoisia
ajatuksia, joita hän ei muuten koskaan olisi joutunut ajattelemaan. Ja
koska Syrjänkosken nuori kotiopettaja retkeili usein ympäristössä
kokoamassa ruohoja ja pistelemässä kärpäsiä neuloihin, niin sattui
monestikin, että hän tuli Linnaisten puistoon; mutta heti, kun asessori
sai sen tietää, joutui hän raivoihinsa ja uhkasi ampua hänet, jos hän
vielä uskaltaisi tulla puolen peninkulman päähän Linnaisista. Sanotaan
nuoren miehen olleen sitä lajia, joka ei pelkää ruutilaukausta enempää
kuin lumipalloa...

-- Sellaisen uskon kyllä isoisän olleen. Hän oli suuren Linnén oppilas,
hän kokoili kasveja ja eläimiä, mutta oli hänessä hieman soturiakin,
vaikka hänestä sittemmin tulikin pappi, eikä hänen jälkeläistensä ole
vielä tähän päivään asti oikein onnistunut saada sotilasta haihtumaan
itsestään. Jatkakaa!

-- No, silloin kävi asessori entistään hullummaksi, eikä sekään
auttanut, että armollinen rouva lahjoitti hänelle eräänä päivänä
reippaan pojan, josta sittemmin ajan pitkään tuli paroni ja korkea
herra ja meidän everstimme isä. Sen sijaan, että asessori olisi muitten
tavallisten ihmisten tavoin iloinnut sellaisesta Jumalan lahjasta,
muutti hän itse tänne Viheriään kamariin, jottei hänen tarvitsisi
minuutiksikaan päästää armollista rouvaa näkyvistään, ja rouva raukka
sai sitten istua pahemmin kuin vanki suljettuna tuohon vieressä olevaan
pieneen siniseen kamariin, ja olo kävi hänestä lopulta niin raskaaksi,
ettei hän voinut sitä kestää. Eräänä yönä tähän aikaan vuodesta istui
Strömin muori, joka silloin oli nuori tyttönen, lasta kätkyessä tuutien
tuossa ulkopuolisessa huoneessa, kun hän näki armollisen rouvan, sama
valkoinen yönuttu yllään, pitkät mustat hiukset olkapäille valuen,
tulevan hiipien kehdon luo ja suutelevan lasta. Mutta asessori, joka
oli herkkäuninen, tuli heti hänen perässään ja kysyi, mitä hänellä oli
siellä tekemistä. -- Ei mitään, vastasi armollinen rouva, tahdoin vain
suudella lastani. -- Mene makaamaan, sanoi asessori ja salpasi sitten
sinisen kamarin oven, niin ettei armollinen rouva enää päässyt ulos. No
hyvä, tai paremmin sanoen paha kylläkin. Aamulla, kun asessori meni
sinne katsomaan, miksi armollinen rouva viipyi niin kauan, oli vuode
koskematta ja huone tyhjänä. Asessori juoksi silloin heti kapeita
kiertoportaita myöten, jotka alkavat sinisestä kamarista, laakealle
katolle, ja katto oli yhtä tyhjä kuin kamarikin. Mutta kauan ei hänen
tarvinnut etsiä, sillä suoraan alhaalla puutarhassa, paikassa, mihin
paroni vainaja sittemmin istutti korkeat lehtikuuset, jotka prefehti
ehkä on nähnyt, siinä oli armollinen rouva, hienohipiäiset posket niin
kalvaina kuin hänen valkoinen yönuttunsa, eikä ollut muuta tekemistä
kuin pitää komeat hautajaiset, joihin koko palvelusväki sai
suruvaatteet lahjaksi hautajaisrinkelien lisäksi, ja kirkko oli
valaistu paksuilla vahakynttilöillä, sillä hänet haudattiin illalla ja
uuteen sukuhautaan, jonka rautaportin yläpuolella on Littowin vaakuna,
ja hän tulikin sinne ensimmäiseksi ruumiiksi. Minun pitää niistää
kynttilät, täällä on niin pimeä.

-- Millä mielin oli asessori sitten?

-- Niin oli kuin hämähäkki loukossaan. Hän lähetti pojan Tukholmaan,
sulkeutui itse Viheriään kamariin, säästi jokaikisen pennin 364 päivänä
vuodesta ja 365:ntenä päivänä piti pidot, jotka maksoivat enemmän kuin
koko pitäjän kruununverot. Eräänä sellaisena päivänä oli kuningas
asessorin vieraana, mutta senkö paremmaksi hän siitä tuli? Vihdoin hän
nai toisen kerran presidentti Gripenstormin lesken, mutta hänestä hän
sai jäykän komennettavan, joka ei antanutkaan pitää itseään kurissa;
hän oli melkoista lujempi ja asui everstin nykyisessä huoneessa. Heille
syntyi tytär, neiti Justina, ja kohta sen jälkeen meni toinen
armollinen rouva edellisen luokse muurattuun hautaan. Sitten asessori
eli vielä viisi tai kuusi vuotta, ja hänen nähtiin usein kävelevän
tuolla, samalla katolla, missä... Kuulitteko mitään? Minusta oli kuin
olisi joku kävellyt tuolla ylhäällä...



9. VIHERIÄ KAMARI.


Syntyi vaitiolo. Holming huomasi, että vanhat kaidepuut vain natisivat
tuulessa, ja jatkoi kuiskaten: -- Asessori oli, kuten sanottu, usein
katolla, ja enimmäkseen öisin. Jotkut sanoivat hänen silloin
seurustelevan armollisten rouva-vainajien kanssa ja kiusaavan heitä
vielä toisessakin maailmassa. Toiset uskoivat hänen oleskelevan
paholaisen seurassa ja opettelevan tekemään kultaa. Mutta Strömin
muori, joka vielä palveli talossa, väitti hänen tarkastelevan tähtiä ja
alinomaa mietiskelevän jonkin oikaisemista, minkä hän ennen oli
saattanut hullulle tolalle. Poikaansa hän ei kärsinyt koskaan, mutta
rahaa hän lähetti niin paljon kuin se nuori herra konsanaan tahtoi.
Tytär Justina, joka silloin vielä oli lapsi, oli usein hänen luonansa
Viheriässä kamarissa, ja lieneekö hän silloin opettanut lapsi raukalle
velhotemppujaan vai miten lienee ollut laita, mutta armollinen neiti on
koko ikänsä ollut vähän kummallinen, niin että hän, huolimatta kaikista
rahoistaan ja joltisenkin sievästä ulkomuodostaan, jäi, kuten sanotaan,
naimarajan taakse. Ja ollakseni nyt rohkea minä sanon, miten
asessorille kävi. Hänet löydettiin eräänä aamuna kuolleena katolta, ja
kiikari hänen vierestänsä, ja kattolaudassa oli poltettu merkki, ja --
hovimestari katsahti arasti ympärilleen -- se oli _hevosen jalan_ kuva.

Arkkitehti oli siksi varomaton, että hymyili. Se koski kertojan
arimpaan kohtaan.

-- Niin -- jatkoi hovimestari äreästi -- armollinen prefehti saattaa
kyllä nauraa tänään; saammepa nähdä, nauraako hän huomenna nukuttuaan
yön Viheriässä kamarissa. Minäkin olen maannut yhden yön tässä
huoneessa, jos sitä voi makaamiseksi sanoa, kun on seurana sellaisia,
joiden kanssa elävät kristityt ihmiset eivät tahdo olla missään
tekemisissä.

-- Mutta siitähän Holmingin pitää kertoa minulle. Tuleehan minun
tietää, mitä minulla on odotettavana, voidakseni olla varuillani.

-- Nyt on myöhä, makuu on tarpeen prefehtille ja minulle myöskin,
prefehti saa kyllä ajoissa sekä nähdä että kuulla ehkä enemmänkin kuin
toivoisi. Sellaista eivät nuoret tähän aikaan usko, vaikka kuolleet
nousisivat kääriliinoissaan, ja miksi kannattaisi minun ruveta niin
rohkeaksi ja kertoa sellaista? Sen verran saatan sanoa, että on parasta
antaa kynttilöiden palaa, ja pitäkää silmällä tuota kaappia, jos
pysytte valveilla. Ja jos pieni, harmaa ukko viittaisi tulemaan
perässään, niin varokaa kaikin mokomin tekemästä sitä; sitä voisitte
saada katua, eikä tiedä, mitä saattaa tapahtua. Hyvää yötä nyt ja
nukkukaa, jos voitte, mutta nukkukaa vain toisella silmällä, enempää
minulla ei enää ole sanottavaa.

Eikä enää lähtenytkään enempää Holming vanhuksesta, joka oli, kuten
kaikki vanhat palvelijat, hyvin arka arvostaan eikä niinkään pian
antanut naurua anteeksi, kun hän kerran oli kunnioittavasti uskonut
toiselle semmoista, mitä hän piti hyvin tärkeänä. Hänen nuori
kuulijansa antoi hänen sentähden lähteä ja lepytti hänet jo puoleksi
siten, että saattoi häntä toiseen kerrokseen asti, mistä ukko, jonka
todellakin oli onnistunut saattaa itsensä pelkäämään kolkkoa
paluumatkaa, näytti olevan sangen hyvillään.

Lithau palasi sitten yksinään vaaralliseen kamariin hieman tuntien
kammoa vanhuksen kertomuksen johdosta, mutta lujasti päättäen olla
jättäytymättä ajatusten valtaan, joita kiihoittunut mielikuvitus
helposti synnyttää tuollaisissa tilaisuuksissa. Hänen ensi huolenaan
oli lukita ulko-ovi ja sitten tarkoin tutkia huone, joka hovimestarin
puheen mukaan ei olisi suova hänelle mitään kadehdittavaa yölepoa.

Huone oli melkoisen suuri, seinät olivat verhotut viheriäisillä, ajan
turmelemilla seinäpapereilla, joista se olikin saanut nimensä; siinä
oli vanhanaikuinen avotakka ja kaksi neliruutuista ikkunaa, joista oli
laaja näköala kuutamon heikosti valaisemaan, lehdettömään puistoon ja
etäämpänä olevalle jäätyneelle järvelle. Vastapäätä ikkunoita oli sänky
raskaine viheriäisine kirjosilkkiuutimineen, eikä sen lähellä näkynyt
mitään epäiltävää. Oven vastaisen seinän peitti puolittain suuri ja
raskas maalaamaton, kauniilla puuleikkauksilla koristettu tammikaappi,
tuommoinen pyhä jäännös, jommoisia vielä toisinaan tapaa vanhoissa
taloissa ja jotka luonteenomaisesti osoittavat menneiden aikain
kauneusaistia. Sen ovet olivat lujasti lukittuina, sen takaseinä oli
aivan kiinni kamarin seinässä, ja ylinnä kaapin päällä oli saviastia.
Lisäksi oli huoneessa ainoastaan pienehkö kirjoituspöytä, sekin
tammesta, täytetty nahkatuoli, jonka kuluneesta päällisestä näkyi, että
sitä oli kauan käytetty, ja neljä tai viisi korkeanojaista tuolia.
Seinillä sitä vastoin riippui koko joukko erilaisia esineitä, joten
huone näytti muinaisjäännösten säilytyspaikalta. Lähinnä kaappia
riippui tavattoman suuri kalpa puoleksi hajonneessa huotrassaan; sitä
likinnä kaksi pitkää ratsupistoolia ja kaksi sellaista raskasta,
epämukavaa ampuma-asetta, joita nimitettiin väkipyssyiksi, kaksi hyvin
hienotekoista sapelia pahasti ruostuneine kahvoineen, luultavasti
muinoin sotasaaliina Puolasta anastettuja; neljä tomun peittämää
tekotukkaa; sitten kokonaista kolmetoista hyvin erimuotoista keppiä ja
viisi tai kuusi ratsuraippaa; neljä metsästystorvea; kolmet tai neljät
hirvensarvet; neljä kolmikolkkaista hattua; kaksi pitkää tikaria
("miekkapuukkoa") ja kaksi lyhyttä; vihdoin viisi tai kuusi
erisuuruista puukkoa messinkiheloilla koristetuissa tupissaan.

Kun Viheriän kamarin uusi asukas pikemmin kuin me olemme voineet kertoa
oli tarkastanut tämän kaluston, jossa oli niin omituisesti sekaisin
rauhallisia ja sotaisia esineitä, pysähtyi hän pienen oven eteen, jota
hän ei ennen ollut huomannut, koska se oli aivan sängyn vieressä ja
peittyi puoleksi sen uutimien varjoon. Ovi oli suljettu vahvalla
salvalla, mutta sen sai helposti auki, koska avain oli sisäpuolella.
Kun ruosteiset saranat kääntyivät koukuissaan, kuului niistä pitkä,
valittava ääni. Kylmää, ummehtunutta ilmaa tuli vastaan. Ovi johti
soikeaan, pienehköön, siniseinäiseen huoneeseen, jossa nähtävästi ei
pitkään aikaan ollut asuttu ja joka oli täynnä mattoja ja muita tieltä
raivattuja talouskapineita. Yksi ainoa pieni, melkoisen korkealla oleva
kaksiruutuinen ikkuna oli aiottu niukasti valaisemaan tuota synkkää
vankilaa. Tässä siis, ajatteli Lithau, tässä piti Viheriän kamarin
muinainen hirmuvaltias nuorta puolisoaan teljettynä. Mikä sydämetön
julmuus!

Eräässä huoneen nurkassa näkyi jäännöksiä rappeutuneista portaista,
joiden sijaan oli luultavasti myöhemmin pantu tikapuut. Niiden astuimet
olivat lahonneet, mutta Lithau uskalsi kuitenkin kiivetä niitä ylös.
Hän tuli katossa olevan luukun luo; se aukeni, vaikka vähän
vaikeanlaisesti, ja noustuaan luukusta Lithau oli edellä mainitulla
laakealla rakennuksen katolla. Ihana, vaikka alakuloinen näky oli siinä
hänen silmiensä edessä. Hänen yllään oli tähtikirkas marraskuun taivas,
hänen ympärillään hämärä maisema puolikuun valossa, joka välkkyi
himmeästi äsken sataneelta lumelta. Surulliset tunteet täyttivät nuoren
katselijan mielen. Siinähän oli muinoin istunut suruineen tuo onneton
nuori rouva; hän oli lähestynyt rautakaiteita, joiden ulkopuolella oli
syvyys; kaiteet olivat vieläkin siinä, vaikka ne jo olivat niin
irrallaan liitteistään, ettei niistä ollut mitään varmaa tukea. Niiden
kaiteiden yli hän oli vihdoin epätoivon synkkänä hetkenä syöksynyt ja
kuollut puutarhan kukkien keskeen.

Nuo ajatukset valtasivat nuoren miehen mielen niin kokonaan, että hän
aivan unohti etsiä kummallista hevosen jalan merkkiä, jos sitä muuten
olisikaan puolihämyssä näkynyt kattolaudoista. Vihdoin alkoi yöilma
tuntua hänestä liian viileältä, ja hän palasi kamariin.

Palatessaan hän huomasi heti erään tuommoisen vähäpätöisen seikan,
jotka eivät muuten herätä ollenkaan huomiota. Siniseen kamariin
mennessään hän oli jättänyt oven auki ja pannut toisen kynttilän
Viheriän kamarin lattialle, kenties siksi lähelle uutimia, että tuuli
olisi voinut ulotuttaa ne tuleen. Sitäpaitsi olisi huone kai liiaksi
jäähtynyt kylmästä kamarista. Hänen palatessaan oli ovi kiinni; se oli
kyllä ilmanvedostakin voinut sulkeutua. Mutta molemmat kynttilät olivat
pöydällä. Valkea, jonka hän oli jättänyt hoitamatta, paloi taas
iloisesti kahdesta äsken sinne pannusta puusta.

Lithau tarkasteli ulko-ovea, arvellen Holmingin mahdollisesti palanneen
ja tehneen hänelle sen palveluksen. Ovi oli lukossa, ja avain oli
sisäpuolella. Sitä tietä ei siis kukaan ollut päässyt huoneeseen.

Nuori arkkitehti oli niin vähän taikauskoinen kuin suinkin kukaan nuori
mies hänen aikanaan, mutta hän ei sittenkään voinut kieltää, että
kaikki tuo oli hänestä hieman kummallista. Hän tutki huoneen vielä
kerran erittäin tarkkaan. Ei mikään huonekalu ollut hiukkaakaan
siirtynyt paikaltaan. Kaikki oli entisellään.

-- Kah -- arveli hän hymyillen tutkimukselleen -- seikkailu alkaa
ennemmin kuin odotinkaan. Kuka tuo tonttu lieneekin, vihamielinen ei se
näytä olevan, kun on pyytämättäni ruvennut pitämään huolta
turvallisuudestani ja mukavuudestani.



10. KUMMITTELUA.


Jos on uskomista kaikkeen, mitä kerrotaan vanhojen linnojen
kummitushuoneisiin yöksi majoitetuista matkustajista, niin ovat
sellaiset herrat aina niin varovaisia, että jättävät kynttilät palamaan
ja "panevat ladatut pistoolit viereensä yöpöydälle". Arkkitehti
Lithaulla ei valitettavasti ollut mitään pistooleja; hän oli aikoinaan
saanut kokea, että ne ovat jokseenkin tarpeettomat Suomessa
matkusteltaessa, vaikka viime aikoina on ruvettu ahkerasti käyttämään
aseena revolveria, jota ei silloin vielä ollut keksitty.

Ollakseen jossakin määrin satujen kummitusritarien kaltainen hän päätti
kuitenkin jättää toisen kynttilän palamaan; hänellä oli nimittäin vain
kaksi, ja syysyö oli pitkä. Varmuudeksi hän valitsi kolmestatoista
kepistä, jotka riippuivat seinällä, tukevan hopeapäisen ja
messinkikärkisen espanjanruo'on, asetti sen päänaluisensa viereen ja
paneutui makuulle riisuttuaan vain takin yltään.

Kaikki oli hiljaista.

Mutta vaikka sankarimme olikin äsken tuntenut olevansa sangen
väsyksissä jäämatkasta, väistyi sittenkin virkistävä uni itsepäisesti
hänen silmistään. Tuhansia kuvia tuli hänen mieleensä, eikä niitä
mikään saanut poistumaan. Hän ajatteli vanhaa äitiään ja rakasta
lapsuudenkotia. Hän palautti mieleensä kaikki silloin parhaillaan
tekeillä olevan Helsingin uuden kivikirkon asemapiirustukset, joita hän
oli tehnyt rakennusjohtaja Engelin valvoessa työtä. Hän loi mieleensä
kaaniin, tummakiharaisen tytön kuvan ja muisteli hänen lempeitä
silmiään, joiden katse oli saanut jään kerran sulamaan hänen
sydämestään; siitä oli kulunut vasta puoli vuotta, ja hän oli nähnyt
hänet toistamiseen aivan äskettäin. Mutta turhaan hän kutsui niitä
kaikkia avukseen; turhaan hän koetti taaskin tehdä uutta suurenmoista
suunnitelmaa Linnaisten kaunistamiseksi. Viheriän kamarin historia ja
Jaakko von Littowin onneton puoliso olivat vallanneet hänen ajatustensa
koko piirin. Hovimestarin kertomuksessa oli vielä paljon hämärää; siinä
oli jotakin, jota vanhus näytti tahallaan salaavan tai vain puoliksi
kertovan. Mikä oli oikeana syynä rouva von Littowin väkivaltaiseen
kuolemaan? Millä tavoin hänen isänsä oli osallisena tuohon surulliseen
kohtaloon? Oliko asessori von Littowin mustasukkaisuus aivan
perusteeton? Vai oliko hänellä jokin, oliko hänellä ehkä hirvittävä
loukkaus kostettavana? Silloinhan olisi se viha, millä hän vainosi
Lithau-sukua, jokseenkin helposti ymmärrettävä, ja silloinhan ei olisi
uskomatonta, että se viha oli jäänyt perinnöksi Littow-suvulle. Siitä
siis vastenmielinen hämmästys, joka selvästi näkyi everstin kasvoista,
kun hän kuuli tyttärensä pelastajan nimen. Littow -- Lithau,
kummallinen yhtäläisyys kahdessa nimessä, jotka tiettävästi eivät
olleet milloinkaan olleet sukua toisilleen ja jotka -- mikä aavistus!
-- ainaiseksi yhdisti ja ainaiseksi erotti jokin vielä sovittamaton
rikos!

Tuo ajatus ryösti unen Viheriän kamarin asukkaalta. Se ahdisti häntä
niin vilkkaana, niin vastustamattomana, että hän hetkisen ajan näki
selvästi edessään saman nuoren, kalvaan olennon, jonka hovimestari oli
hänelle kuvaillut, yöpukuisen valkean olennon, mustat hiukset
hajallaan. Mutta ei, se oli vain harhanäky, siinähän oli vain valkoinen
päänaluinen, jonka hän oli pannut tuolille, koska vuoteen pääpuoli oli
tehty liian korkeaksi. Suuttuneena vallattomaan mielikuvitukseensa hän
veti sängyn uutimet eteen, niin että ne estivät häntä näkemästä muuhun
huoneeseen, ja päätti nukkua.

Niin hän lepäsi hetkisen silmät ummessa, liikkumattomana, mutta unta
saamatta. Sitä tarkemmin hän kuuli pienimmätkin äänet; useimmitenhan
käy niin, että toisen aistin estyessä toimimasta toinen valvoo sitä
valppaammin.

Vastoin tahtoaan hän kuunteli ikäänkuin olisi odottanut jotakin
tavatonta. Hän olisi voinut kuulla suden astelemisen lumessa ulkoa
ikkunan alta.

Silloin hän oli kuulevinaan vähäistä töminää, kuin joku olisi astunut
sukkasillaan huoneen läpi. Hän avasi silmänsä; vuodeuutimet liikkuivat
kuin vienosta ilmanvedosta, ja hänestä oli kuin himmeää kynttilän valoa
uutimen takana olisi varjostanut jokin läpinäkymätön esine. Varjo
lankesi; Lithau odotti tarkasti kuunnellen tullakseen varmaksi siitä,
ettei hänen mielikuvituksensa toistamiseen ollut pettänyt häntä.
Hetkinen kului pienimmättäkään äänettä.

Silloin nuori mies nousi kärsimättömänä, vetäisi uutimet sivulle ja
hypähti vuoteesta. Ei näkynyt jälkeäkään kuolevaisesta olennosta, mutta
taaskin leimusi pari uutta puuta tulessa, ja _molemmat_ kynttilät
paloivat pöydällä. _Se_ ei enää voinut olla harhanäkyä. Joku oli käynyt
huoneessa sillä aikaa kun uutimet olivat olleet eteen vedettyinä.

-- No, Jung-Stillingin, kaikkein kummitusten suojeluspyhän nimessä,
minun täytyy saada kiinni tuo tuntematon ystävä, joka sekaantuu
kotoisiin asioihini! arkkitehti huudahti pikemmin kummastuneena kuin
säikähdyksissään. -- Miksi sulkeuduinkaan petollisten uudinten taa?
Lopun yötä istun tässä tuolilla tulen ääressä, jota tonttu näkyy niin
huolellisesti pitävän vireillä.

Hän istuutui siis valkean eteen ja katseli, millä voisi kohentaa
kekäleitä. Kun ei löytänyt hiilihankoa, otti hän seinältä kaapin
vieressä olevan aimo miekan, veti sen suurella vaivalla tupesta ja
käytti sitä tuohon asetta alentavaan tarkoitukseen.

-- Jos olet hyvää terästä, sietänet hieman tulta, sanoi hän; ja ellet
ole, mitä hyötyä on silloin sinun säilyttämisestäsi?

Kaikesta ruosteestaan huolimatta säilä näytti todellakin erinomaiselta.
Se oli notkea kuin joustin, kullalla koristeltu ja erittäin
hienotekoinen. Lithausta oli miltei synti häväistä sitä niin
ala-arvoiseen tarkoitukseen käyttämällä. Kummallinen tunne valtasi
hänet. Hänestä tuntui, kuin syvimmällä kaikkien hänen muistojensa ja
tunteittensa takana hänessä olisi hämärä halu tuon miekan
paljastamiseen, paljastamiseen kerran sodassa -- halu ylpeänä
karauttaen korskuvan hevosen selässä saada iskeä sillä vihollisia...
Häntä huvitti terän taivuttaminen kaareksi lattiaa vasten, terän
koetteleminen ja sillä huitaiseminen. Ja miten hyvin sen kahva sopi
hänen käteensä! Niin ei siihen ollut koskaan sopinut harppi eikä
viivoitin. Hänen täytyi hymyillä itsekseen.

-- Miten poikamainen olenkaan! ajatteli hän. Minä, köyhä papinpoika,
joka en koskaan ole paljastanut miekkaa muulloin kuin floretilla
harjoittaessani miekkailusalissa, mistäpä sain nyt yht'äkkiä sotaisen
intoni? Kiitän onneani, etten nähnyt tätä säilää kymmentä vuotta
aikaisemmin; silloin olisi minulla luultavasti nyt olkamerkit, ja
Jumala tietää, olisinko vaihdosta hyötynyt. Mikä viehätys onkaan
kätkettynä tähän vanhaan teräkseen tai minuun itseeni?

Tuli valaisi samassa selvästi säilän, ja hän huomasi siinä kirjoitusta.
Toisella puolen oli: _Sigismund Littow anno 1700_.

-- Olen kuullut -- jatkoi arkkitehti ajatuksiaan -- että eräs Sigismund
Littow kaatui Klissowin taistelussa 1702. Hän on varmaan ollut
ratsumies; hänen omansa on miekka ollut. Tässäpä on toisellakin
puolella säilää: _Ne cede usquam_, älä väisty koskaan! Lyhyesti ja
selvästi; oikea kaarlolaisen mielilauselma! Ei, tämä säilä on liian
hyvä hiilihangoksi. Minä ripustan sen takaisin oikealle paikalleen.

Hän teki niin. Mutta puolalaiset sapelit, eivätkö ne tunti takaperin
riippuneet vaarnoissaan? Nyt oli ne otettu alas ja pantu lattialle
seinän nojaan. Tuskin oli luultavaa, että ne olisivat voineet pudota
itsestään, eikä arkkitehti ollut kuullut pienintäkään melua.

-- Kas vain -- sanoi hän hilpeästi -- tässä on taas tonttuveitikka
käynyt! Hän tahtoo minulle "_das Grausen lernen_", opettaa minua
kauhistumaan. Maltas, ukkoseni, kylläpä viimein näytät kauniit kasvosi!
Tämä sapeli näyttää olevan Sigismund Littowin kalvan arvokas
sotatoveri. Mikä kauhea lyöntiase, vartavasten taottu halkaisemaan
rautapukuisen ritarin aina kypärästä satulaan saakka! Se ei enää lähde
irti, se on ruostunut kiinni lahoon huotraansa... Oh, huotra katkesi
läheltä kahvaa! Katsotaanpas -- JAG ... -- muusta ei saa selvää. JAG
(Minä)? Mikä oivallinen inhimillisen itsekkyyden mielilauselma! Miten
paljon ihmisverta olet juonut, ilkeä teräs? Ja sentään -- niin, sinäkin
sovit käteeni kuin tehty. Pois! Mikä paha henki kiusaa minua joka
kerran, kun kosken noita ruosteisia rautoja, kiusaa kuin olisi käteni
syntynyt niitä kantamaan ja synkkä kohtalo liittäisi minut niihin?
Riippukaa nyt rauhassa nauloissanne, ja minä vaadin lopettamaan kaikki
tarpeettomat kujeet!... Mutta millä nyt kuluttaisin aikaani? Antaisinpa
takkini kirjasta, vaikkapa se olisi vain Carsus tai Moderus tai satu
Lunkentuksesta ja seitsenpeninkulmaisista saappaista!

Se toive ei toteutunut. Paremman puutteessa Lithau otti esiin
taskukirjansa ja piirusti huvikseen luonnoksen rakennuksen
pitkäänsivuun, jonka hän oli suunnitellut koristamaan uutta Linnaisten
kartanoa. Noin tuntikausi kului siinä työssä ilman että mitään
huomattavaa tapahtui, ja kynttilät lähenivät loppuaan.

Tuo hiljaisuus ja yön yksinäisyys kävi lopulta yksitoikkoiseksi. Luonto
vaati osansa; lyijypiirrin vaipui sankarimme kädestä, hänen päänsä
painui pöytää vasten; hän nukkui.

Mutta hänen untaan häiritsivät levottomat näyt. Milloin hän ratsasti
puolalaisine sapeleineen sodan melskeessä; milloin hän syöksi ison
kalvan hirmuvaltiaaseen, asessori von Littowiin. Milloin hän näki
valkopukuisen, mustahiuksisen olennon, ja sillä oli elävän Anna
Littowin kasvojenpiirteet; milloin Linnaisten kartano vaipui hänen
altaan maan sisään; milloin räjähti ruutikellarin mukana ilmaan;
milloin hän kaatui Klissowin taistelussa; milloin järven jää murtui
Ringan ja hänen altaan; milloin hän nojautui katon irtonaisia
rautakaiteita vastaan ja syöksyi syvyyteen, milloin hän näki isoisänsä
avaraan sadetakkiin kääriytyneenä hiipivän puiden välissä Linnaisten
puistossa; milloin palasi taas sama valkoinen olento, kiersi
käsivartensa hänen kaulaansa ja painoi häntä kovasti kylmää, hengetöntä
sydäntään vasten... Lopulta hän tunsi selvästi sen hiljaisen, jäätävän
huounnan poskillaan...

Se mielikuva kävi niin eläväksi, että arkkitehti heräsi. Toinen
kynttilä oli kokonaan loppuun palanut, toinen tuikki vain himmeästi.
Mutta tuossa hämyisessä, häilyvässä valossa, joka vaihtui joka
silmänräpäys synkkään pimeyteen ja taas leimahti liekkiin, hän näki
jotakin, mikä olisi voinut jähmetyttää jääksi veren vähänkin häntä
aremman miehen sydämessä. Aivan hänen vieressään istui pöydän ääressä
olento, josta hän saattoi erottaa vain kalvaat, kuihtuneet kasvot ja
pienet läpitunkevan terävät silmät, jotka vakavina katsoivat häntä.
Olento istui häntä niin lähellä, että sen kylmä, kostea hengitys
todellakin tuntui hänen polttavilla poskillaan.

Kuten jo olemme nähneet ei Kaarle Lithau ollut mikään vähästä
säikähtävä mies, mutta tuo näky oli kaikkien hänen unelmiensa jälkeen
niin kummallinen, että hän pysyi muutaman silmänräpäyksen
liikkumattomana, tullakseen varmaksi siitä, ettei olentokin kuulunut
niihin unikuviin, jotka äsken olivat harhailleet hänen harhailevassa
mielikuvituksessaan. Mutta hän ei enää saattanut epäillä sen
todellisuutta. Haamu, kuka se sitten lienee ollutkin, istui siinä yhtä
liikkumattomana kuin hänkin ja katsoi katsomistaan häntä jähmein, mutta
terävin silmäyksin, jotka tuntuivat pistäviltä kuin neulat.

Vihdoin Lithau hypähti pystyyn lujasti päättäen kysyä jotakin
kutsumattomalta vieraalta, mutta hän ei saanut sanaa suustaan. Olento
nousi samalla kertaa kuin hänkin; samassa loppui tuli sammuvasta
kynttilästä, ja Lithau joutui mitä synkimpään pimeyteen, johon
ainoastaan heikko kajastus kuun valoa tunkeutui ikkunoista.

Tulitikut eivät tosin siihen aikaan olleet aivan tuntemattomia, mutta
harvinaisia ne olivat. Joskus nähtiin kaikenlaisia epämukavia
rikkihapolla varustettuja laitteita käytettävän ylellisyyskapineina
tulen sytyttämiseen, mutta muuten tehtiin se yleensä piillä ja
taulalla. Etsiessään näitä tarve-esineitä matkalippaastaan näki Lithau
vielä suuremmaksi kummastuksekseen liekin syttyvän eräässä huoneen
nurkassa ja sytyttävän uuden kynttilän, joka oli pöydällä. Liekin
epävarmassa valossa hän näki saman olennon, joka äsken oli katsellut
häntä, tai oikeammin käden, joka sytytti kynttilän, ja heti sen jälkeen
oli huone aivan valoisa. Mutta samassa oli haamukin kadonnut. Elävän
olennon merkkiäkään ei, häntä itseään lukuunottamatta, näkynyt
huoneessa.



11. HERRALLEMME TEHTY TUNNUSTUS.


Arkkitehti Lithaulle kävi kuten monelle muullekin, jolla on pohjolan
kylmäverinen luonne: vasta vaaran oltua ohitse hän pelästyi. Vasta
sitten, kun kynttilä paloi pöydällä ja kaikki näytti olevan entisellään
kamarissa, huomasi hän olevansa täydellisesti hereillä ja tunsi, miten
veri hetkeksi pakeni hänen poskiltaan. Mutta se olikin vain eräs
tuollainen tahdoton tunne, joita ei mikään järkemme voima voi
tukahduttaa, ja seuraavana silmänräpäyksenä rohkaisi jo nuori mies
mielensä.

-- Jos olento olisi ollut ruumista vailla, en olisi nähnyt sen varjoa
vuoteen uutimissa, en olisi kuullut sen astuntaa lattialla, en olisi
tuntenut sen hengitystä poskillani, sanoi hän itseään rauhoittaen. --
Katsotaanpas. Ulko-ovesta se ei ole päässyt; ovi on salvassa. Sinisestä
kamarista ei pääse muuanne kuin katolle; siis on huoneessa olemassa
kolmaskin ovi; mutta missä?

Ja kolmannen kerran hän tutki koko huoneen hyvin tarkasti, keksimättä
kuitenkaan muuta kuin yhden ainoan epäiltävän seikan.

Toinen suuren tammikaapin ovista, joka oli ollut lujasti kiinni hänen
ensi kerran huoneeseen tullessaan, oli nyt raollaan. Heti johtui hänen
mieleensä hovimestarin varoitus: pitäkää silmällä vanhaa kaappia! Jokin
syy mahtoi aiheuttaa nuo sanat. Kenties oli siinä arvoituksen ratkaisu.

Lithau avasi raskaan, vankan tammioven ja näki kaapin olevan lattiasta
kattoon asti täynnä laatikoita ja komeroita. Useimmat niistä olivat
täynnä kaikenlaisia keräelmiä: kivennäis-kokoelmia, näkinkenkiä, munia,
sinettejä ja vanhoja vaskirahoja. Vain muutamissa laatikoissa oli
vanhoja paperitukkuja: asiapapereita, kiinne- ja kauppakirjoja,
kuitteja, välikirjoja; lisäksi muutamia kirjeitä, jotka enimmäkseen
olivat muonantilauksia Ruotsin armeijalle Haminaan, Porvooseen ja
Helsinkiin 1741:n vuoden sodan aikana; ja lopuksi julistuksia,
jäljennöksiä puheista ja runoista sekä muutamia painettuja lauluja,
niiden joukossa kuuluisa satu Hiirakosta. Kaapissa oli nähtävästi osa
Linnaisten kartanon arkistoa, ja Lithau epäili, sopiko hänen, vieraan,
tunkeutua tuolle perheasioiden alueelle. Mutta hänen uteliaisuutensa
näytti niiden kummallisten seikkain tähden, joista hän oli saanut
aihetta ryhtyä tarkasteluunsa, niin täysin oikeutetulta, että kaikkien
epäilysten täytyi haihtua, ja hän jatkoi tutkimustaan.

Ylin vasemmanpuoleinen laatikko herätti hänen huomiotaan, koska se oli
vedetty hieman auki, kun taas kaikki toiset olivat aivan kiinni. Hän
veti sen kokonaan ulos; siinä oli vain samanlaisia papereita kuin
muissakin. Mutta se näytti hänestä hiukan lyhemmältä kuin toiset.
Sentähden hän nousi tuolille, valaisi kynttilällä laatikon tyhjää
paikkaa ja keksi sen pohjasta pienen raollaan olevan luukun. Hän sysäsi
sitä; se meni takaisin paikoilleen ja näytti silloin olevan eriämätön
osa kaapin kiinteää seinää. Hän veti sen uudelleen auki, pisti sinne
kätensä ja löysi oivallisesti kätketyn salakomeron. Siinä oli
ainoastaan pieni kellastunut paperitukku, joka oli sidottu yhteen
heikolla vaalenneella langalla; ei mitään muuta.

Arkkitehti Lithau epäröi vielä, tunkeutuisiko hän perhesalaisuuksiin,
joita ei kenties talon nykyinen omistajakaan tuntenut. Hänestä
näytti halpamaiselta käyttää väärin Linnaisissa nauttimaansa
vieraanvaraisuutta, ja hän päätti antaa lukematta tuon huolellisesti
säilytetyn paperin sen oikealle omistajalle, eversti Littowille.

Mutta kun hän juuri oli panemaisillaan paperin takaisin salakomeroon,
katkesi hauraaksi käynyt lanka, jolla tukku oli sidottuna, paperi
putosi lattialle, ja kun hän sen siitä otti käteensä, sattui hänen
silmäänsä nimi _Lithau_. Paperin sisällys koski siis hänen omaa
sukuaan; hän ei epäillyt enää, hän katsoi olevansa oikeutettu saamaan
tietoa salaisuudesta, ja hän luki seuraavan kummallisen kertomuksen,
joka sai hänen poskensa milloin punehtumaan heleiksi, milloin
vaalenemaan kuolon kalpeiksi:

   "_Herrallemme tehty tunnustus_.

   Minä Jaakko, joka nimitän itseäni von Littowiksi ja kannan tuota
   nimeä kenenkään koko maailmassa sitä kieltämättä, tunnustan täten
   vapaaehtoisesti omantuntoni tähden ja koska tunnen viimeisen hetkeni
   lähestyvän, että minä petoksella ja vääryydellä olen omaksunut
   itselleni nimen, joka ei kuulu minulle ja jonka minä pahan hengen
   voimasta ja vaikutuksesta olen riistänyt saman ikivanhan nimen ja
   kaikkien sen arvonimien ja arvojen oikealta omistajalta. Koska minä
   inhimillisestä heikkoudesta en voi kestää petokseni ilmi tulemista
   elinaikanani, panen minä tämän tunnustuksen salaiseen laatikkoon
   suureen tammikaappiin, joka nykyjään on Linnaisten kartanon
   Viheriässä kamarissa, jättäen täten Jumalan sallimuksen varaan,
   onko tämä tunnustus milloinkaan löytyvä ja tuleva niille, jotka
   nimittävät itseään minun perillisikseni, vahingoksi ja häpeäksi,
   mutta Littowin nimen oikealle omistajalle kunniaksi ja
   koroitukseksi.

   Minä tunnustan siis täten, niin totta kuin toivon saavani anteeksi
   syntini, jotka ovat monet ja suuret, että minä olen syntynyt
   14:ntenä päivänä helmikuuta 1699 Pähkinälinnan linnassa
   Inkerinmaalla, missä isäni oli räätäli nimeltä Jaakko Lithau,
   sukua, jonka oli vanhastaan katsottu olevan sukulaissuhteissa
   Littoweihin. Kun moskovalainen hyökkäsi suurine sotajoukkoineen
   maahan ja piiritti linnan -- mikä tapahtui syyskesällä 1702
   -- lähetettiin minut äitini mukana turvaan Riikaan, ja siellä
   minä olin siihen asti, kunnes vihollinen valtasi senkin linnan
   1710, jolloin minä pakenin äitini kanssa Stettiniin. Sillä
   aikaa oli isäni kuollut vankeudessa. Ja sattui heti, kun
   tulimme Riikaan, että äitini sai hoidettavakseen nuoren Jaakko
   Littowin, jonka isä oli kaatunut Klissowin taistelussa ja äiti
   kuollut Puolassa; ja me olimme siihen aikaan, nuori Littow ja minä,
   vasta neljännellä vuodella ja hän oli kuusi viikkoa vanhempi minua.
   Silloisten suurten sotalevottomuuksien tähden ei kukaan hänen
   sukulaisistaan tullut moneen vuoteen häntä kysymään, minkä tähden
   äitini elätti häntä kauan aikaa köyhyydestään huolimatta, ja kun hän
   oli tullut meille niin nuorena, ei hän tiennyt mitään suvustaan,
   vaan luuli minun äitiäni omaksi äidikseen, ja se seikka sekä nimien
   ja iän yhtäläisyys herätti äidissä syntisen ajatuksen vaihtaa meidät
   hankkiakseen siten minulle, omalle pojalleen, vast'edes suuren
   ylennyksen. Joten hän, sikäli kuin me kasvoimme vierasten ihmisten
   keskuudessa, oli pitävinään minua oikeana Littowina ja toista omana
   poikanaan, Lithau-nimisenä; emmekä me pojatkaan muuta tienneet, kuin
   että niin todellakin oli. Tuo vaihdos kävi vieläkin täydemmästä
   Stettinissä, missä me molemmat kävimme koulua, hän Lithaun, minä
   Littowin nimellä. Kun minä olin kahdenkolmatta vuoden vanha, kuoli
   äitini Stettinissä, mutta kun hän vielä eli viimeisiä hetkiään,
   kutsui hän minut luokseen ja sanoi: niin ja niin on laita, sinä olet
   minun poikani, vaikka sinulla on toisen nimi. Minutta olisi hän
   kuollut puutteessa ja kurjuudessa; minä olen pelastanut hänen
   henkensä, ja palkaksi minä olen pidättänyt hänen nimensä oman
   poikani varalle. Jumala antakoon minulle anteeksi, että niin
   olen tehnyt, mutta kaiken sen olen sinun tähtesi toimittanut.
   Tee sinä sitten asialle niinkuin omatuntosi käskee.

   Siitä tuli kova kiusaus kahdenkolmatta vuoden vanhalle
   nuorukaiselle, joka oli tottunut ylhäisenä herrana olemaan
   korkea-arvoisen ja vapaasukuisen Pommerin aateliston parissa
   ja jota sellaisena kunnioittaen kohdeltiin. Jos kasvinkumppanini
   olisi ollut kotona, olisin minä kenties antanut hänelle takaisin
   hänen laillisen perintönsä, johon ei muuta kuulunutkaan kuin
   nimi ja muutamia vanhoja miekkoja, mutta hänet oli siihen aikaan
   lähetetty Suomeen, enkä minä enää häntä koskaan nähnyt omilla
   silmilläni. Minustakin kävi Pommerin ranta vastenmieliseksi,
   koska pelkäsin jälkinäytäntöä, jos sillä puolen merta olisi
   ollut joku, joka oli nähnyt minut Riiassa silloin, kun en
   vielä ollut aatelisnuorukainen ja jolloin minua ei siksi
   nimitetty. Minä matkustin siis Ruotsiin ja sitten Suomeen,
   haudattuani ensin äitini, ja olin siellä monen kovan kohtalon
   leikkikaluna, niin että minun yhteen aikaan täytyi elättää itseäni
   räätälin työllä, kuten isäni teki; mutta lopulta tuli minusta
   ylhäinen Linnaisten kartanon herra, saavutin kuninkaallisen
   majesteetin suosion, ja Stettinin ajasta asti käytin von Littow
   nimeä, vielä syventääkseni juopaa itseni ja Lithau-suvun välillä.

   Moninaisia myöhempiä elämänkokemuksiani en tässä tahdo kertoa,
   paitsi että minä viidenkymmenen vanhana otin aviopuolisokseni
   Anna Ahlekorsin, josta tuli turmioni ja Herran vitsa syntieni
   rangaistukseksi, sillä hän tuli minulle uskottomaksi Kaarle Jaakko
   Lithaun tähden, joka oli entisen petetyn kasvatusveljeni vanhin
   poika. Ja minä mainitsen sen ainoastaan siksi, että hän, jota
   nimitetään minun pojakseni tai hänen jälkeläisensä (jos Jumala
   sallii tämän paperin joutua heidän käsiinsä), nöyrtyisivät
   kummallisen sallimuksen alle, joka johti pojan hänen tietämättään
   kostamaan sen pahan työn, minkä olin tehnyt hänen isälleen,
   ja että siten suuri rikos vielä suuremmalla maksettiin.
   Ja kanna siis sinä, joka tätä luet, jos olet Littow, nimeäsi
   sekä suurimmalla oikeudella että suurimmalla vääryydellä.
   Se on riistänyt kokonaiselta suvulta perinnön, mutta Anna
   Ahlekorsilta kunnian ja hengen ja minulle tuottanut tuhansia
   sydäntuskia, joten ei mikään nykyinen nimi ole niin vääryydellä
   saatu ja niin kalliilla hinnalla lunastettu, kuin tämä Littowin
   nimi. Mutta minä olen lukenut tähdistä, jotka Jumalan tahdon
   mukaan ennustavat tulevia asioita, että tästä pahasta siemenestä
   on vielä kasvava Jumalalle ja ihmisille otollinen suku, jos vain
   hajaantuneet ja toisiaan kieltävät Littowin nimen haarat,
   sekä synnyltään kunniallinen että synnin tahraama, kunnialliseen
   liittoon yhtyvät. Sentähden minä panen tämän tunnustuksen mainittuun
   säilytyspaikkaan todistukseksi jälkimaailmalle, vahvistaen tämän
   kaiken nimelläni ja sinetilläni, minkä myös tähän liitetty
   kastekirja täydellisesti todistaa. Mutta jottei kukaan uskoisi
   minun missään mielenhäiriössä tunnustaneeni ja kirjoittaneeni
   sellaista, mitä ainoastaan jonkinlainen kuvittelu tai
   omantunnontuska on mieleeni johdattanut, olen minä antanut
   seurakunnan kirkkoherran todistaa tämän, kun hän virkavalallaan
   on vakuuttanut, ettei hän kenellekään elävälle olennolle
   ilmoita, mitä tässä edellä on kirjoitettu. Jumala olkoon
   minulle armollinen ja kääntäköön kaikki hyväksi.

   Linnaisissa 17:ntenä marraskuuta 1767.

                                            _Jaakko von Littow_,
                                                  asessori."
                                                  (Sinetti)

Paperin mukana oli lisäksi vielä kastekirja, joka oli päivätty
Pähkinälinnassa 16:ntena päivänä helmikuuta 1699, sekä näin kuuluva
todistus:

   "Että asessori herra Jaakko von Littow on yllä olevan kirjoittanut
   vapaasta tahdosta ja aivan täysijärkisenä ja minulle tunnustanut
   sen oikeaksi ja totuuden mukaiseksi, todistetaan.

   Linnaisissa kuten yllä.

                                       _Ulrik Gabr. Arosenius_.
                                    N. N. seurakunnan kirkkoherra."



12. VÄSYMÄTÖN KOSIJA.


Ei ollut vielä aamu-uninen marraskuun aurinko rusottaviksi punannut
Linnaisten puiston puiden latvoja, kun jo vanha hovimestari Holming,
mukanaan palvelijatar kahvitarjottimineen, sipsutteli ylös portaita
Viheriään kamariin noutamaan nuoren vieraan vaatteita harjattaviksi ja
kenkiä kiillotettaviksi. Oli suorastaan tavatonta, että hovimestari,
joka niin mielellään piti huolta arvostaan, itse omassa persoonassaan
alentui siihen halpaan työhön; mutta tuo kunnon mies oli uneksinut
pelkkiä kummitusjuttuja ja tunsi herätessään aivan erikoista vaivaavaa
uteliaisuutta saada tietää, mitä yöllä oli tapahtunut vaarallisessa
huoneessa. Joka astuimelta, minkä hän pääsi ylemmä, näytti hänestä yhä
todenmukaisemmalta, että "prefehti" oli saanut osakseen majuri
Winterloon kummallisen kohtalon, joten hänet yöllä oli muutettu puiston
lammikon luo (mikä ei siihen vuoden aikaan olisi ollut kovinkaan hyvä
todistus Linnaisten vieraanvaraisuudesta), ellei nuori miesparka tällä
kertaa olisi suorastaan aivan päättömänä sängyssään, mikä talon arvolle
olisi ollut vielä surkeampaa.

-- Siinä tapauksessa -- lisäsi Holming viisaasti itsekseen -- on kyllä
tarpeetonta nähdä vaivaa kahvia ja saappaita kuljettamalla, mutta
jotakinhan täytyy tehdä lähimmäisensä hyväksi. Kuhnailetko siinä
tarjottiminesi, senkin nahjus!

Mutta tuskin hovimestari oli ehtinyt etuhuoneeseen, ennenkuin jo
Lithau, kuultuansa askeleet, avasi lukitun oven ja oli tulijoita
vastassa täysin puettuna ja ilmielävänä. Hän oli peseytynyt kylmällä
vedellä salatakseen unettoman yön jäljet, mutta tarkkasilmäiseltä
palvelijalta ei jäänyt huomaamatta hänen tavaton kalpeutensa.

-- Hyvä Jumala, miten huonolta armollinen prefehti näyttää! kuiskasi
hovimestari, tutusti silmää iskien. -- Saat tuoda tänne lisää puita,
Lovisa -- niin, niin, puut ovat lopussa, täällä on tänä yönä poltettu
enemmän kuin yksi uunintäysi. Saanko olla niin rohkea ja kysyä, miten
jaksetaan?

-- Mainiosti. Olen nukkunut kuin käki pöllön pesässä. Myöntäkää vain,
hyvä Holming, että te ja majuri Winterloo olitte sievoisessa hutikassa,
kun näitte näkyjä Viheriässä kamarissa.

-- Hm ... ei pidä uskotella minulle että kaikki on aivan oikealla
tolallaan. Mistä armollinen prefehti sai kolmannen kynttilän? Olihan
täällä vain kaksi.

-- Kolmannen löysin piilosta pöydän alta.

-- Vai niin, vai niin. Piilosta? Tokkopa? Ja tuo vanha, pitkä miekka,
jolla armollisen paronin esi-isä, keisari Jagiel, taisteli Jerusalemin
hävityksessä -- sehän näkyy kääntyneen toisin päin.

-- Minä katselin sitä huvikseni. Jagiel, sanoitteko niin? Minä
ymmärrän...

-- Vuode on melkein koskematta' Hm ... vanhoja kettuja ei petetä niin
helposti. Päivä valkenee jo; kyllä prefehti saattaa varsin hyvin
tunnustaa minulle, että olette rehkinyt pirun kanssa. Sehän voi sattua
kenelle hyvänsä, onhan niin käynyt minullekin.

-- Kuulkaapas, Holming; kun makasitte täällä Viheriässä kamarissa,
näittekö todellakin sen, mistä puhuitte?

-- Sepä kysymys! Niin totta kuin seison tässä. Oliko se mies vaiko
nainen, sitä en voi tarkoin sanoa. Mutta tuosta kaapista se tuli.

-- Oletteko siitä aivan varma?

-- Aivan varma. Minä olen ollut kolmekymmentä vuotta tässä talossa enkä
ole koskaan avannut kaappia kädelläni. Mutta siitä se tuli.

-- Avatkaa se nyt, niin saatte nähdä, mitä siinä on.

-- Minäkö avaisin Viheriän kamarin kaapin! Kiitän nöyrimmästi;
armollinen paroni itsekään ei ole koskaan avannut sitä. Sen on tehnyt
vain yksi minun aikanani, ja hän lienee seppä, koska hänellä on niin
kuuma ahjo.

-- Tiedättekö aivan varmaan, ettei paroni Littow koskaan ole avannut
tätä kaappia?

-- Kuinka en sitä tietäisi, koska ei täällä milloinkaan ole ollut
siihen avainta, mikäli minä muistan. Armollinen paroni tuotti kerran
tänne sepän avaamaan tiirikalla lukkoa. Kun mies oli pilannut kaikki
tiirikkansa, tahtoi hän kumauttaa oveen kirveellä, mutta armollinen
paroni kielsi ja sanoi: annetaan sen olla sinään, minä en sillä
kuitenkaan tee mitään, koska se on liian raskas siirrettäväksi.

-- Mutta minä sanon Holmingille, että se nyt on auki, väitti Lithau,
tullen mielessään yhä varmemmaksi siitä, että kaappi oli luonnollisessa
yhteydessä Viheriän kamarin kummittelujen kanssa.

Ja todistaakseen sanansa hän tarttui kaapin oveen, jonka hän ennen
hovimestarin tuloa oli työntänyt vain hieman kiinnemmäksi; mutta kas,
ovi oli taas lujasti lukittuna eikä hievahtanutkaan, vaikka hän koetti
koko voimallaan sitä avata.

Hovimestari hymyili voitonriemuisena.

-- Myöntäkää sentään, että paholainen on viisaampi kuin me molemmat
yhteensä, sanoi hän ivallisesti virnistäen. No, no, en minä sano
mitään: jos armollinen prefehti tahtoo pitää asian salassa, niin
pitäkää vain minun puolestani. Mutta kyllähän te olette nähnyt, mikä
täällä mellakoi, ja hyväpä on, että pääsitte niin hyvällä kaupalla. Ja
kun näen, ettei saappaita tarvitse kiilloittaa (täällä lienee ollut
jokin musta otus harjoineen), niin rohkenen sanoa, että armollinen
paroni on jo kauan ollut jalkeilla, jos prefehti ehkä tahtoo puhua
hänen kanssaan. Vieras kreivi on parhaillaan paronin luona.

-- Hyvä, hyvä, tulen kohta alas -- ja Lithau alkoi taas astella, kuten
hän oli astellut monta tuntia, milloin nopein, milloin hitain askelin
pitkin lattiaa, miettien itsekseen, miten hänen tulisi käyttää
vaarallista perhesalaisuutta, joka äsken oli salaperäisellä tavalla
uskottu hänelle.

Sillä välin oli kuurilainen kreivi, joka aikoi matkustaa aamulla
edelleen, jo aikaisin päässyt eversti paroni Littowin puheille hänen
makuukamariinsa, ja heidän välillään oli syntynyt keskustelu, jonka
alun lukija helposti saattaa arvata loppupuolesta.

-- Meidän pohjoismainen luonteemme, herra kreivi, ei ole siksi vilkas,
että jo muutamien tuntien tuttavuuden jälkeen voisimme ratkaista
valinnan, joka koskee koko elämämme onnea. Minä pyydän teitä olemaan
vakuutettu siitä, että tyttäreni pitää, kuten minäkin, arvossa teidän
tarjouksenne tuottamaa kunniaa, mutta nykyisin...

-- Sallikaa minun sanoa, herra paroni: neiti Anna on liian nuori
voidakseen itse tehdä päätöksensä, ja hän on epäilemättä jättävä
tulevaisen onnensa järjestämisen teidän isällisen viisautenne huoleksi.

-- Minun ei tarvitse hänelle sanella toivomuksiani hänen
seurattavikseen, herra kreivi. Tyttäreni on siinä iässä, jolloin tytön
sydän on siksi itsenäinen oikuissaankin, ettei se anna edes isänkään
pakottaa tunteitaan.

-- Ei edes omaksi onnekseen?

-- Rakkaudetta ei ole mitään todellista onnea. Ja tyttäreni tavattoman
luonteenlujuuden vuoksi on minulla hyvin vähän toivoa siinä suhteessa.

-- Herra paroni, jättäkäämme romaanihaaveilut ja puhukaamme
tosiasioista. Sana vain, Anna neiti tottelee, ja minun huolekseni jää
sitten hänen sydämensä valloittaminen, kun te olette lahjoittanut
minulle hänen kätensä.

-- Minulla on jo ollut kunnia lausua periaatteeni, eikä minulla ole
mitään syytä niitä muuttaa.

-- Kenties kuitenkin, kun herra paroni oppii paremmin minua tuntemaan.

-- Suokaa anteeksi -- epäilen sitä.

-- Mutta minä olen siitä aivan varma. Sallikaa, herra paroni, minun
kertoa eräs sangen vanha juttu. Eräs herra paronin esi-isistä,
Sigismund Littow, muudan suomalaisen ratsuväen ratsumestareja, otti
30:ntenä päivänä joulukuuta vuonna 1701 neljäntuhannen tukaatin lainan
Danzigin rahakauppiailta, Samuel Geldern & Kumpp:lta. Tuo summa...

Eversti Littow punastui.

-- Sen summan -- keskeytti hän -- otti todellakin ratsumestari Littow,
mutta hän ei ottanut sitä itselleen, vaan Ruotsin kruunulle uuden
hevosjoukon kuntoon panemiseksi silloista sotaa varten.

-- Sallikaa minun muistuttaa, että velkakirjaan oli asianmukaisesti
piirretty Sigismund Littowin nimi ja että siinä on hänen
allekirjoituksensa ja sinettinsä ja että, vaikka ratsumestarin kuoltua
hänen oikeudenomistajansa seuraavana vuonna epäsivät sen, niin Samuel
Geldernin oikeudenomistajat kuitenkin lainmukaisesti valvoivat
saamistaan sekä silloin että myöhemminkin aika-ajoin. Tätä velkaa ei
ole suoritettu, herra paroni, ja se tuomitaan epäilemättä
maksettavaksi, jos oikeusjuttu jälleen pannaan vireille. Se summa on
nykyjään, 130:n vuoden korot ja lukemattomat oikeuskulut siihen
laskettuina, noin miljoona Venäjän pankkoruplaa, ellen väärin muista.

-- Kuten jo rohkenin huomauttaa, on kylliksi selvitetty, että Geldernin
perillisten tulee hakea saatavansa Ruotsin kruunulta; enkä muuten voi
ymmärtää mitään yhteyttä Geldernien saatavien ja sen asian välillä,
josta äsken keskustelimme.

Kreivi nousi ja katsoi kelloaan.

-- _Eh bien_, no niin -- sanoi hän huolettomasti -- aika kuluu, minä
aion vielä nyt aamupäivällä käydä katsomassa kahta maatilaa muutaman
peninkulman päässä täältä. Mitäkö yhteyttä kahden niin erilaisen asian
välillä? Tietysti ei mitään. Minä tahtoisin vain _en passant_,
ohimennen, ilmoittaa herra paronille, että minä nykyjään omistan noin
puolet Geldernin saatavista ja että olen muilta perillisiltä saanut
valtuuden koko summan perimiseen. _Au revoir_, näkemiin. Sallikaa,
herra paroni, että minä huomenna palatessani rohkenen vähäksi aikaa
poiketa tänne?

Eversti Littow silmäili uskaliasta vierasta suuttunein ja ylpeän
halveksivin katsein.

-- Luulin teitä aatelismieheksi, sanoi hän, ja näen, että olettekin
kauppias. Tuossa, hyvä herra, on ovi. Ennenkuin toistamiseen ryhdytte
niin turhaan vaivaan, että avaatte tuon oven hieroaksenne kauppaa neiti
Littowista, neuvon teitä olemaan varuillanne, sillä moisiin tarjouksiin
vastaamisen jätän minä palvelijaini ratsuraippojen tehtäväksi.

-- Kauppaako hieromaan? _Fi donc_, hyi toki, hyvä paroni, luuletteko
minua niin sokeaksi, että maksaisin kokonaisen miljoonan pienestä
maalaisneidistä, jollaisia voisin poimia ilmaiseksi joka oksalta? Mutta
kunnioitus teidän henkilöänne kohtaan, pelko siitä, että saattaisin
teidät kokonaan häviöön -- ja sopiva huomenlahja... Te olette muuttava
mielenne huo...

Hieno herra ei saanut puhua loppuun, hän tunsi everstin voimakkaan
käden tarttuvan hartioihinsa ja ohjaavan hänet kursailematta portaille,
joiden edustalla reki odotti häntä. Vanha hovimestari Holming tuli
kummastellen nähneeksi äsken niin kunnioitetun vieraan nolon lähdön.



13. VALINTA.


Noin viikko oli kulunut siitä, kun arkkitehti Lithau tuli Linnaisten
kartanoon. Hovineuvoksetar Winterloo oli palannut poikineen
Syrjänkoskelle; kuurilaista kreiviä ei enää kuulunut. Päivät olivat
kuluneet niiden suurten muutosten rakennussuunnitelmiin ja
kustannusarvioihin, joihin oli ryhdyttävä seuraavana keväänä, illat
vietettiin tuttavallisesti keskustellen, eikä, mikä oli kylläkin
harvinaista, ketään muuta vierasta silloisen kelirikon aikana käynyt
vieraanvaraisessa Linnaisten kartanossa. Kummittelu ei enää ollut
häirinnyt talon nuorta vierasta, koska hän heti seuraavana päivänä
muutti siihen huoneeseen, missä kreivi oli hänen tullessaan asunut.

Tuttavallisuus, joka hyvin helposti syntyy maalla olevan herraskartanon
tarkoin eristetyssä seurapiirissä, oli lähentänyt Lithaun Linnaisten
perheeseen. Molemmin puolin he olivat oppineet tuntemaan ja
kunnioittamaan toisiaan. Pienessä nelihenkisessä seurassa,
johon opettajatar neiti Triste-Ruban kuului vaatimattomasti
viidentenä, oli todellakin siinä määrin rehellisyyttä, sivistystä,
suloutta ja luonnonlahjoja, ettei kukaan menettänyt mitään
lähemmästä tutustumisesta, vaan jokainen hyötyi. Mutta huolimatta
hyväntahtoisuudesta ja hienosta kohteliaisuudesta, jota kaikki perheen
jäsenet osoittivat Lithaulle, ja juuri sinä hetkenä, jolloin tuttavuus
näytti kasvavan ystävyydeksi, sattui toisinaan, että jokin kylmä tunne
tuli heidän välilleen. Silloin suoreni äkkiä everstin ryhti entistään
suoremmaksi, Anna neiti vaikeni ja loi katseensa maahan, arkkitehti
tapaili sanoja ja vetäytyi syrjemmä. Ainoastaan Ringa neiti pysyi
muuttumattomana, yhtä iloisena, yhtä lapsellisena, ja lähetti silloin,
kuten hän sanoi, Mefiston "noutamaan keskustelua".

Lithaulla oli mielessä jotakin, joka häneltä monesti poisti halun
leikinlaskuun, häntä painosti tuon onnettoman perhesalaisuuden
tunteminen, salaisuuden, josta ei kukaan muu luultavasti tiennyt
mitään. Turhaan hän oli etsinyt sopivaa tapaa ilmoittaakseen sen
everstille; pelkästään se nöyryytys, minkä hän pelkäsi tuottavansa
vieraanvaraiselle isännälleen, jos tämä saisi tietää, että vieraan,
erään Lithaun, hallussa oli asiapaperi, josta riippui koko perheen
olemassaolo, esti häntä joka kerta uskaltamasta viitatakaan niin
arkaluontoisiin asioihin, joissa häntä vielä lisäksi hyvällä syyllä
voitiin pitää puolueellisena.

Omituinen sattuma näytti tulevan hänelle avuksi ja itsestään johtavan
keskustelun alaiseksi tuon aineen. Innokkaasti kiintyneenä mainion
sukunsa historiaan eversti alkoi taas viimeisinä iltoina, kun hän oli
lähemmin oppinut tuntemaan vierastaan, jatkaa isoisänsä muistelmien
lukemista ja oli niin kohtelias, että silloin kertoi hänelle osan
siitä, minkä me jo olemme tunteneet ensi illasta alkaen, kun
tutustuimme Littowin perheeseen. Paljon selvisi nyt semmoista, mitä
Lithau ennen oli vain aavistanut; mutta samassa määrin kävi myös
vaikeammaksi tunnustaa, että hän tiesi Jagielin suvun kummallisesta
kolmannestatoista jälkeläisestä enemmän kuin eversti itse. Hänestä
tuntui, kuin eversti olisi erikoisen painokkaasti kertonut tarun
Katarina Szistovosta ja puolalaisen satulasepän pojasta. Selvää oli,
ettei vieläkään mikään neiti Littow voisi tulla halpasukuisen miehen
vaimoksi ja ehkä kaikkein vähimmin kenenkään Lithaun omaksi!

Mutta sellainen on ihmissydän, että mahdottomalta näyttävä ajatus, joka
ei ehkä muuten olisi koskaan johtunut oman arvonsa tuntevan nuoren
miehen mieleen, juuri toteutumattomuutensa takia alinomaa palasi hänen
ajatuksiinsa, vaikka hän miten olisi koettanut tukahduttaa vaarallista
mietettä. Tuo sivumennen lausuttu ennustus johtui asessori von Littowin
tunnustuksesta alinomaa hänen mieleensä, hän voi tuskin torjua
käsitystä, että salaperäinen sallimus oli johtanut hänet, juuri hänet
saamaan haltuunsa Viheriän kamarin salaisuuden ja valinnut hänet taas
yhdistämään toisistaan eronneet, vihamieliset saman suvun haarat,
joista toisen täytyi ilman sellaista yhdistystä välttämättömästi
kukistua, jos totuus joskus tulisi ilmi. Ja silloin harhaili hänen
katseensa toisesta nuoresta, rakastettavasta sisaresta toiseen, Annasta
Ringaan, Ringasta Annaan, ja hänen sykkivän sydämensä syvyydestä kohosi
tuon tuostakin hiljaa kummallinen kysymys: kumpiko heistä?

-- Mieletön kysymys! sanoi hän itsekseen. -- Tiedänkö edes, että
kumpikaan heistä rakastaa minua?

Ja vielä kerran siirtyi hänen katseensa mustakiharaisesta,
tummasilmäisestä, ylväästä Anna neidistä vaaleaan, iloiseen,
lapselliseen Ringaan ja taas takaisin; yön tähdistä aamuruskon riemuun,
ylhäisyydestä viattomuuteen, tytöstä, jonka sielu oli syvä ja voimakas,
tyttöön, jonka sydän vielä oli umpussaan -- sillä sellaiseksi hän oli
jo oppinut tuntemaan heidät. Mutta vaali näytti hänestä yhtä
mahdottomalta kuin itse tarkoitusperä.

-- Kumpikin heistä voi luoda ihmiselämän onnen -- sanoi hän itsekseen
-- mutta kumpi luo minun elämäni onnen?

Eräänä sellaisena epäilyksen hetkenä tuli neiti Triste-Ruban mukanaan
muutamia kanavaompelukaavoja arkkitehdin luo ja pyysi häntä valitsemaan
oman aistinsa mukaan niistä kauneimman, jonka hän sitten valmistaisi
jouluksi. Tyttö parka saattoi tuskin enää salata, minkä vaikutuksen
Linnaisten vieras oli tehnyt hänen tuntehikkaaseen sydämeensä aina
tämän ensimmäisestä tavallisesta, luistinretken jälkeisillä
päivällisillä hänelle osoittamasta kohteliaisuudesta saakka. Ja kun
Triste-Rubania seurassa missä hyvänsä, paitsi Littow-neitien parissa,
saattoi pitää sangen miellyttävänä olentona ja kun Lithau, säälien
hänen muista riippuvaa asemaansa, edelleenkin oli ollut hänelle
kunnioittavan huomaavainen, niin ei ollutkaan ihmeellistä, että hän ja
toiset neiditkin käsittivät tuon kohteliaisuuden toisin kuin se
oikeastaan oli tarkoitettu.

Anna neiti valmisteli helmineulosta ompelupöydän ääressä, ja Ringa
leikkeli paperista varjokuvia. Lithau valitsi kaavan ja sai palkinnoksi
silmäyksen, joka oli ehkä kiitollisempi kuin mitä niin vähäisestä
palveluksesta olisi sopinut olla, kun hän sattumalta katsahti ylös ja
näki Annan katseen, samalla niin synkän, suruisen ja uhkaavan, että se
kuin lävisti hänen sydämensä. Vain kahdennenkymmenennen osan sekuntia
se kesti, ja Annan silmät kohdistuivat heti taas työhön, mutta tuo
nopea silmäys oli kuin salama pimeydessä, se hajoitti kaiken
epätietoisuuden, repäisi verhon nuoren sydämen mitä huolellisimmin
kätkettyä salaisuutta peittämästä.

Neiti Triste-Ruban ymmärsi luultavasti väärin neuvottomuuden, joka
näkyi hänen ritarinsa kasvoista, sillä hän hyväksyi hänen valintansa
kasvot säteilevinä hellyydestä ja onnen tunteesta, joka hänessä ei
ollut varsin tiheän verhon peitossa; Lithau tunsi mielensä uhkuvan
samalla kertaa suuttumusta ja sääliä tyttöparan anteeksi annettavan
erehdyksen vuoksi. Hän nousi jokseenkin äkisti ja meni Ringa neidin
luo, koska hän oli ainoa puolueeton, johon hän nyt saattoi kääntyä,
sillä eversti ei ollut silloin läsnä.

Ringa tuli häntä jo puolitiessä vastaan ja pyysi ujostelematta saada
hetkisen käyttää hänen päätään. Sitten hän otti kynttilän, asetti sen
niin, että Lithaun varjo sivultapäin näkyi seinällä ja huudahti
voitonriemuisena.

-- Nyt onnistuin! Minä sain kuvan hänestä!

Huolimatta sisarensa tyytymättömästä katseesta hän näytti sitten
oivallisesti onnistunutta varjokuvaa: Lithaun miehekästä päätä
reippaassa, pystyssä asennossa, mistä se sai lujan luonteen leiman.

-- Anna -- jatkoi hän -- väitti eilen, etten voisi leikata arkkitehdin
varjokuvaa arkkitehdin itsensä tietämättä; mutta katsokaa nyt itse!
Eikö se ole näköisenne, sanokaa?

Kaikkien täytyi tunnustaa, että se oli täydellisesti onnistunut. Vain
neiti Triste-Ruban huomautti, ettei otsa ollut kyllin korkea ja että
ilme oli hieman liian synkkä.

-- Se johtuu siitä -- sanoi Ringa -- että arkkitehti oli juuri
valikoimassa opettajattaren kaavoja, kun minä leikkasin hänen kuvansa.
Niin tukalassa työssä ei voi näyttää muuta kuin synkkämieliseltä. Jos
olisin kuvannut hänet silloin, kun tapasimme toisemme jäällä eikä hän
löytänyt kotiin, olisi minun täytynyt leikata nenä hiukkasen
pitemmäksi, ja siitä olisi muoto tullut melkoista iloisemmaksi.

Vastaus ei miellyttänyt neiti Triste-Rubania. Mutta valitettavasti oli
se aika jo ohi, jolloin hänen varoituksensa olivat tehonneet Ringaan,
eikä hänellä siis enää ollut mitään sanomista.

-- Minä en pidä varjokuvista, virkkoi Anna neiti keskeyttääkseen tuosta
aineesta puhumisen. -- Silmättömät kuvat näyttävät sieluttomilta
ihmisiltä ja sisällyksettömiltä pinnoilta. Varjokuvat ovat
yksipuolisimpia kuvia, mitä tiedän. Niissä on vain puolet muodosta ja
tuskin aavistustakaan luonteesta, ne koroittavat nenän ja leuan
henkilön tärkeimmiksi tuntomerkeiksi ja ovat sentähden vain irvikuvia
niistä, joita ne kuvaavat.

-- Luonne, neiti Anna -- sanoi Lithau -- näkyy kaikkialta siinä
henkilössä, jossa sitä on. On ihmistuntijoita, jotka saattavat sanoa,
millainen olette, näkemättä milloinkaan muuta kuin muutaman kätenne
piirron.

-- Onko arkkitehtikin sellainen ihmistuntija?

-- Sitä en tahdo väittää; mutta mielelläni tahtoisin olla sellainen.
Silloin voisi välttää monta erehdystä.

-- Ja ehkä monta harhaluuloa?

-- Kenties. Mutta minä pidän harhaluuloja parempina, sillä ilman niitä
olisi elämä erämaa.

-- Ja minä pidän parempana totuutta, jatkoi Anna ylpeästi, mikä sopi
hänelle erittäin hyvin. -- Parempi on selvä, vaikka katkerakin totuus
kuin houkkamaisesti pettävä toivo.

Lithau koki ymmärtää hänen katsettaan, mutta se oli vakava ja
tutkimaton. Vihdoin Anna hymyili ja sanoi:

-- Myöntäkää kuitenkin, että teidän ihmistuntemisenne on toisinaan
tähteintutkijan kaukoputken kaltainen: mitä lähemmäksi hän koettaa
saada kiintotähteä näköpiiriinsä, sitä pienemmältä ja epäselvemmältä se
näyttää hänestä.

-- Tähdillä on oikeus tehdä pilaa tutkimuksistamme, vastasi arkkitehti
vältellen. Hän ei tahtonut jatkamalla saattaa kiistaa vaaralliselle
alalle.

Mutta Ringa, ymmärtäen väärin hänen ensimmäisen lauseensa, ei tahtonut
päästää häntä niin vähällä.

-- Koska arkkitehti osaa ennustaa kädestä, sanoi hän, niin olkaa hyvä
ja ennustakaa minulle! Tässä on käteni!

-- Minä aavistan, että ma bonne mielellään pyytäisi teiltä samaa
suosiota, keskeytti taas Anna, kenties miettimättä, sillä se kuului
ilkeältä, vastoin hänen tapaansa.

Hänen äänensä ylhäinen sävy teki vuorostaan Lithaun vastauksen
teräväksi.

-- Neiti Ringa kunnioittaa minun vähäistä taitoani liiaksi, vastasi
hän. Mutta otaksukaa, että minä olen ennustaja; luuletteko minun
tarvitsevan kaunista kätöstänne sanoakseni, kuka te olette ja mistä
silkistä kohtalottaret ovat kehränneet teidän elonlankanne? Kenties
onnistuu minun joskus lukea -- tähdistäkin. Sallikaa minun sentähden
alkaa neiti Annasta. Minä näen hänen kulmakarvainsa kaarteesta, ettei
Katarina Szistovon kohtalo koskaan tule hänen osakseen.

Anna punastui.

-- Olipa tuo jokseenkin keskinkertainen ennustus, virkahti hän, mutta
minä otaksun sen salliman päätökseksi.

-- Entä minä sitten? huudahti Ringa. Onko minut määrätty rakastamaan
satulaseppää ja kuolemaan luostarissa.

Ennustaja oli hetkisen vaiti. Uusi tunne virtasi hänen sieluunsa,
samanlainen tunne, joka syntyy, kun kevään ensi tuulahdus henkii
vastaan avatusta ikkunasta.

-- En tiedä, -- vastasi hän -- ketä Ringa neiti kerran on rakastava,
mutta näen hänen huultensa hymystä ja silmiensä vielä syntymättömästä
kyynelestä, että hän on tuleva onnelliseksi ja rakastetuksi. Hänen
elämänsä on kuin päivänpaiste; sitä ei voida käsittää, ei kuvata, ei
sanoin kertoa; ja kuitenkin ymmärtää lapsikin, mitä se on...

-- Ei, nyt arkkitehti puikkelehtii pakoon; eihän se ollut mikään
ennustus ollenkaan, huomautti Ringa hämillään. Se vaiva, jota minä näin
kuvatessani arkkitehdin nenää, olisi kyllä ansainnut paremmankin palkan
kuin päivänpaistetta ja kaunista ilmaa.

-- Tyytykää siihen, Ringa neiti, ja kun varjot tulevat, on päivänpaiste
vain sitä kirkkaampana loistava pilvistä.

-- Mutta mitä arkkitehti ennustaa ma bonnelle?

-- Minä näen hänen valkoisesta kädestään, että hän on kerran saava
kunniamerkin "_pour le mérite_", "ansioista".

Hyvä Triste-Ruban koetti turhaan miettiä tuon ennustuksen tarkoitusta.
Mutta koska hänellä todellakin oli erinomaisen valkoiset kädet,
juolahti hänen mieleensä, että arkkitehti tahtoi sanoa hänelle
kohteliaisuuden, ja tuon ajatuksen lohduttamana hän meni yksinäiseen
huoneeseensa koko yöksi uneksimaan ruusuisia unia tulevaisuudesta.

Lithau loi salaa katseensa Annaan ja oli huomaavinaan häädetyn kyynelen
merkin sisimmässä silmän nurkassa. Ehkä hän pettyi, sillä Annan koko
käytös oli lopun iltaa hyvin levollinen, tyyni, kohtelias, mutta
samalla myöskin hieman kylmä.

Joka tapauksessa hän oli nyt ratkaissut valintansa. Oikullinen sydän!
Juuri sentähden, että Anna, tuo ylpeä tyttö, rakasti häntä, kääntyi
hänen sydämensä hänestä toiseen, joka ei tuntenut rakkautta enempää
kuin suruakaan ja joka kenties ei koskaan suostuisi sitomaan
hetkellistä olemustaan häneen. Anna Littow tulisi hänen omaksensa,
vaikka olikin ylväs kuin ruhtinatar, sen hän tiesi nyt, sillä hänen
ylpeytensä kukistaja oli sallimuksen tavoin hänen kädessään; mutta
siitä varmuudesta hälvenikin Annan viehätys. Ringa taas ei antaisi
hänen nimensä itseensä vaikuttaa, vaan noudattaisi vain sydäntään, ja
se sydän oli vielä nimetön kirja. Sen ensimmäiselle puhtaalle lehdelle
hän tahtoi kirjoittaa nimensä ja onnistua siinä, minkä hän itse oli
sanonut mahdottomaksi -- päivänpaisteen sitomisessa.



14. MILJOONA.


Päiviä kului. Kaksi viikkoa oli jo vierinyt arkkitehti Lithaun tulosta
Linnaisiin, ja yhä vielä hän viipyi siellä. Hänen varsinainen työnsä
oli loppunut, mutta hän teki täydellistä piirustusta uuteen
rakennukseen. Totta puhuen olisi se työ valmiin suunnitelman mukaan
voitu suorittaa missä tahansa, mutta eversti Littow pyysi arkkitehtiä
ystävällisesti valmistamaan sen hänen omain silmäinsä nähtävissä.
Vaikka jonkinlainen ylhäinen etevämmyys toisinaan vieläkin pilkisti
everstin vieraanvaraisen kohteliaisuuden takaa ja vaikka olikin
vaikeata saada kapinallista ylpeyden tunnetta ja porvarillisen,
_vihatun_ nimen kaikua sovintoon keskenään, oli nuori mies kohonnut yhä
korkeammalle isäntänsä suosioon, ja hänen seuransa oli tullut
everstille välttämättömän tarpeelliseksi pitkinä syysiltoina.
Tytärtensä puolesta oli eversti Littow aivan huoletta. Hänen mieleensä
ei edes juolahtanut, että jokapäiväinen tuttavallinen seurustelu nuoren
miehen kanssa, jolla oli niin alhainen asema yhteiskunnassa, vaikkapa
hän olisikin ollut vielä kyvykkäämpi ja sivistyneempi kuin arkkitehti
Lithau todella oli, voisi millään lailla järkyttää Littow-neitien
rauhaa.

Mutta samassa määrin kuin eversti osoitti vieraallensa yhä
avomielisempää ystävyyttä, näyttivät tyttäret vetäytyvän erilleen.
Yhä suljetummaksi ja ylpeämmäksi kävi tummasilmäinen Anna, ja
ikäänkuin hänen voimakkaampi sielunsa olisi vaikuttanut nuoremman
sisaren hetkelliseen luonteeseen, tuli Ringakin viime päivinä
äänettömämmäksi kuin ennen ja karttoi jonkinlaisella arkuudella entistä
tuttavallisuutta. Leikillinen ääni ja iloiset kepposet olivat lakanneet
eikä Mefistokaan enää aina saanut "keskustelua noudetuksi".

Lithau huomasi sen, ja hänen oma ylpeytensä, joka ei suinkaan ollut
vähäinen, kuohahti ajatuksesta, että häntä mahdollisesti pidettiin
liikaa olevana. Joka ilta hän päätti lähteä seuraavana päivänä, mutta
joka aamu hän päätti taas vielä viipyä. Viheriän kamarin salaisuus
painosti hänen rintaansa, hänellä oli vielä sana sanottavana Linnaisten
perheelle, mutta se tarttui hänen huuliinsa kuin kiinni puristettuna.

Eräänä päivänä hän istui tapansa mukaan työnsä ääressä ja eversti istui
hänen vieressään tuumiskellen kartanon pääsivulle tehtäviä koristuksia,
kun ovi nopeasti avautui ja sisään astui aivan odottamatta kuurilainen
kreivi.

Eversti tunsi verensä samassa kiehahtavan, mutta hän hillitsi itsensä
ja kysyi kylmästi, miten hän saattoi olla vieraalle hyödyksi.

-- Suvaitseeko herra paroni suoda minun puhua muutaman sanan kanssanne
kahden kesken? kysyi kreivi ujostelematta, kuin ei olisi ollenkaan
muistanut, että hänet kerran oli ajettu ulos ovesta.

-- Mitä herra kreivillä on sanottavaa minulle, saatetaan vallan hyvin
sanoa tämän herran saapuvilla ollessa, vastasi eversti, ja sitä
suurempi syy on tehdä niin siksi, etten aio kuluttaa herra kreivin
kallista aikaa pidättämällä häntä kauan.

-- Miten suvaitsette, vastasi kreivi huolettomasti. Asia ei missään
tapauksessa ole enää kauan salassa. Te tiedätte, herra paroni, ettei
Sigismund Littowin perillisillä milloinkaan ole ollut mitään kuittia
todistuksena siitä, että nuo neljätuhatta tukaattia todellakin olisi
käytetty Ruotsin kruunun tarpeiksi.

-- Te erehdytte. Sen todistuksen on asessori Jaakko von Littow tässä
riidassa kahdestikin näyttänyt oikeudessa, mutta siitä puuttui silloin
vielä Ruotsin valtioarkiston asianmukainen vahvistus. Sittemmin tuo
kuitti on hävinnyt.

-- Sitä kuittia ei ole koskaan ollut olemassakaan, herra paroni, taikka
se on ollut väärä, ja katsokaa, todistuksena siitä on tämä oikeaksi
todistettu ote danzigilaisen juutalaisen Salomon Ruthin tilikirjoista,
ja siitä näkyy, että Sigismund Littow saatuaan nuo neljätuhatta
tukaattia Gelderniltä seuraavana päivänä suoritti melkein yhtä suuren
yksityisen velkansa Ruthille. Sen jälkeen kun minulla viimeksi oli
kunnia käydä Linnaisissa minä pyysin kirjallisesti Danzigista tämän
äskettäin löydetyn, epäämättömän todistuksen, että esi-isänne
todellakin on ottanut riidanalaiset rahat omiksi tarpeikseen. Mutta
ennen kuin oikeudessa käytän tätä todistusta, joka epäilemättä
laillisesti sitoo teidät suorittamaan velan, katsoin paremmaksi vedota
yksityisesti teidän ritarilliseen kunniaanne. Ja vaikka olisikin
mahdollista perästäpäin laillisesti kieltää velka, jonka oikeudesta
teidän täytyy olla siveellisesti vakuutettu, niin olen varma, ettei
teidän aatelismieskunnianne salli teidän tehdä sitä, ja nyt minä pyydän
saada tietää, mitä päätätte.

Eversti oli hämmästyksissään. Tarkastipa hän kuinka perinpohjaisesti
tahansa onnetonta paperia, joka oli saattava hänet kokonaan häviöön, ei
hän voinut löytää mitään syytä epäilyyn, ettei se olisi ollut oikea. Se
oli laillisesti todistettu, ja sen alla oli Danzigin maistraatin
sinetti. Kreivi oli sitä paitsi viisaasti osannut koskettaa hänen
arinta puoltaan.

-- Minun päätökseni on heti valmis, vastasi eversti hyvin liikutettuna.
-- Mikään Littow ei ole vielä tinkinyt kunniansa puolesta, ja jos velka
on oikea, maksan minä sen koko omaisuudellani. Se tosin ei riittäne
aivan täydellisesti, mutta enempäähän ette voi pyytää. Minä en kiellä
summaa, mutta vastustan vain laittomia korkoja ja oikeudenkuluja.

-- Te tiedätte, herra paroni, että velka on alimmankin arvioimisen
mukaan vähintäänkin miljoona ruplaa Venäjän pankkorahaa. Oletteko
valmis suorittamaan tuon summan?

-- Hankkikaa minulle varma selvitys velan suuruudesta, niin Linnaisten
kartano on teidän omanne. Saatatte olla tyytyväinen siihen korvaukseen.
Onko vielä jotakin, millä voin palvella teitä?

-- Muutama sana kahden kesken, jos suvaitsette.

Lithau nousi mennäkseen.

-- Minä pyydän teitä pysymään täällä, sanoi eversti. Tällä herralla ei
ole sanottavana minulle mitään, mitä teidän läsnäolonne saattaisi
millään lailla haitata.

Kreivi puri huultaan.

-- Herra paroni, sanoi hän, minun ei tarvitse toistaa ensimmäistä
ehdotustani, mutta teidän pitäisi nyt ymmärtää, että mitä vilpittömin
mielenkiinto, jota tunnen perhettänne kohtaan, on saattanut minut
tekemään sen. Minä olen valmis unohtamaan väärinkäsityksen, jonka
perusteita minun täytyy kunnioittaa, ja minä ojennan vielä kerran
käteni sovintoon, niinkuin kahden ritarin kesken sopii.

Eversti tulistui.

-- _Kahden_ ritarin! toisti hän kääntyen Lithaun puoleen. -- Tuo mies
on, toden totta, hävytön. Minä heitin hänet ulos ovesta, kun hän
uskalsi ehdottaa, että hän ostaisi neiti Littowin mitättömällä
miljoonalla, ja sen sijaan, että olisi lävistänyt minut miekalla, kuten
jokainen aatelismies olisi hänen asemassaan tehnyt -- jos aatelismies
olisi voinut alentua tekemään semmoista tarjousta -- sen sijaan hän
tulee vielä kerran, niinkuin ei mitään olisi tapahtunut, ja tarjoaa
minulle kätensä muka sovintoon! Hänkö ritari! Tiedättekö, herra
arkkitehti, mitä hän tarkoittaa sovinnolla? Hän on varma siitä, että
kun hän on riistänyt minulta viimeisen leipäpalani, minä epäilemättä
ilomielin alennun sanomaan häntä vävykseni -- uhraamaan lapseni
kurjalle kaupustelijalle, joka on ostanut aatelisvaakunan ja
kreivinnimen muutamalla sadalla tukaatilla joltakin jalkavaimojensa
elättämiseen rahaa tarvitsevalta saksalaiselta pikkuruhtinaalta. Ja
tuommoinen lakeija, joka kantaa nimeään kuin palvelijan pukua, saamatta
siitä muuta kuin ulkonaisen kiillon, sanoo itseään ritariksi!

Kreivi lähestyi varovasti ovea. Hän oli nähtävästi ampunut sivu ja
mietiskeli ajoissa pakoa. Mutta Lithau, joka jo hetkisen oli tarkoin
tarkastellut häntä, astui silloin päättävästi väliin ja sulki
paluutien.

-- Herra paronin luvalla rohkenen kysyä tältä mieheltä, joka sanoo
itseään kreivi Spiegelbergiksi, onko hän itse kyhännyt Danzigin
maistraatin sinetin ja allekirjoitukset, vai onko hän teettänyt tuon
todistuksen Homburgin pelipankissa.

Kreivi koetti turhaan säilyttää oivallista malttiaan.

-- Herra, huudahti hän, luuletteko rankaisematta saavanne herjata minun
laistani miestä?

-- Teidänkö laistanne miestä! toisti arkkitehti halveksivasti. Jo on
teidän aika heittää naamarinne, herra Spiegelberg. Jo ensi kerran
katsahtaessani teihin heräsi minussa hämäriä muistoja eräästä
seikkailijasta, jonka sattumalta näin matkoillani neljä vuotta sitten.
Nyt olen täysin varma, etten ole erehtynyt. Teillä ei ollut siihen
aikaan kreivin nimeä, herra Spiegelberg; te olette samannimisen kreivin
nuorin poika, olette saanut hyvän kasvatuksen ja palvelitte Grodnon
husaarirykmentissä, mutta te turmelitte nimenne, kumppaninne pakotti
teidät ottamaan eron, kun petitte pelissä...

-- Mitä uskallatte...

-- Kohta pääsen loppuun. Siitä pitäen olette ollut ammattipeluri, kurja
onnenonkija, jolle entiseltä uralta jäi vain ylhäinen kerskailu ja joka
vaihtelun vuoksi matkusteli Frankfurtin arpalippujen kaupittelijana.
Kas siinä on teidän todellinen suhteenne Geldernin kauppahuoneeseen;
mutta te tahdoitte käyttää sitä eduksenne ja korjata asianne
loistavalla naimiskaupalla. Taaskin olette pelannut väärin, sehän onkin
teidän ammattinne, mutta tällä kertaa olette hävinnyt.

Vieras pisti raivoissaan kätensä povitaskuun, mutta toinen ehti häntä
ennen.

-- Nuo vanhat temput saatte jättää sikseen; niitä ei käytetä täällä
Suomessa -- ja niin sanoen riisti Lithau häneltä kaksi pientä, taskuun
kätkettyä pistoolia, laukaisi ne uuniin ja antoi ne sitten takaisin
omistajalle. -- Teette viisaasti, jos katsotte, missä ovi on, lisäsi
hän, sillä te olette tottunut pääsemään ulos vapaalla kyydillä. Minä
muistelen, että Homburgin portaat olivat hieman tämän talon portaita
korkeammat.

-- Minä olen Geldernin kauppahuoneen asiamies ja vien teiltä
viimeisenkin kopeekan, huusi entinen kreivi vimmoissaan.

-- Voitte säästää koko vaivanne, sillä paitsi sitä, että Danzigin
todistus on väärä, saattaa paroni Littow koska tahansa näyttää kuitin,
jossa Sigismund Littowin velka on siirretty kruunulle...

-- Todisteita! Näyttäkää toteen!

-- Kyllä, kun oikeus sitä tahtoo. Herra paronin luvalla annan minä
teille aikaa kymmenen minuuttia poistua Linnaisten alueelta. Jos
viivytte minuuttiakaan kauemmin, otetaan teiltä danzigilainen paperinne
ja viedään asianomaiseen paikkaan tarkastettavaksi...

Entinen kreivi livahti sukkelasti käpälämäkeen. Mutta vanha Holming,
joka luultavasti oli kuunnellut oven takana ja näki miehen jo
toistamiseen saavan lähteä pikemmin kiireesti kuin kohteliaasti, ei
voinut olla tekemättä pientä koiran kuria. Lumi oli suojaa, ja
renkipojat olivat juuri lumisilla.

-- Hopearaha sille, ken antaa tuolle herralle aimo pallon selkään!
kuiskasi Holming lähimpänä seisoville.

Heille ei tarvinnut sanoa sitä kahdesti, lumipalloja alkoi lennellä
kuin rakeita katkeroituneen pakolaisen ympärillä.

-- Se hänelle siitä, että hän tekeytyi kreiviksi. Niinkuin me emme
tietäisi, minkä näköinen kreivi on! mumisi ylimysmielinen vanha
palvelija suutuksissaan säädyn arvon loukkaamisesta.

Paroni Littow puristi arkkitehdin kättä.

-- Te olette paljastanut konnan ja huojentanut kunniallisen miehen
sydämen, sanoi hän. Mutta kuittia, josta puhuitte, ei ole olemassa.

-- On, herra paroni!

-- Mahdotonta. Minä olen etsinyt sitä kaksikymmentä vuotta.

-- Se on tammikaapissa Viheriässä kamarissa.

-- Kuinka? Te olette ... toisin sanoen, joku on avannut tammikaapin?
Minä koetin turhaan avata sitä, ja kun minä vanhasta kalustokirjasta
tiesin, että siinä oli ainoastaan isoisäni kivennäiskokoelmia, annoin
sen olla sinään.

-- Siinä on myöskin tärkeitä papereita ja niiden joukossa kaivattu
kuitti, laillisesti oikeaksi todistettuna. Saatatte olla huoletta
Sigismund Littowin velasta, jos Geldernin kauppahuone näkisi hyväksi
pitkittää vaatimuksiaan.



15. JAROMIR BOROTININ LINNASSA.


-- Suvaitseeko arkkitehti lähteä kanssani Viheriään kamariin, niin
murratan heti kaapin auki, sanoi eversti paroni Littow nuorelle
vieraalleen.

Lithau seurasi häntä. Kartanon seppä otti mukaansa tarpeelliset aseet,
ja kun oli turhaan koetettu kaikenlaisia avaimia ja tiirikoita,
käskettiin hänen käyttää väkivaltaa.

-- Minun on sääli vanhaa kapinetta, virkkoi eversti. Niinkauan kuin
muistan, on se tuossa kenenkään häiritsemättä seisonut ja nauttinut
etuoikeuksiaan kuin se olisi perheen jäsen. Mutta se ei saa olla mikään
lohikäärme, joka kätkee salaisia aarteita herransa vahingoksi.

-- Jospa hän tietäisi, mitä siinä on ollut! ajatteli Lithau, ja hänen
sydämensä sykki kiivaasti.

-- Niin tosiaankin, hyvä herra arkkitehti -- odottakaa vähäisen, seppä!
-- muistuupa jotakin mieleeni. Te ette ole vielä sanonut, mitenkä yksin
te kaikista Linnaisten asukkaista olette päässyt lohikäärmeen kätköä
tarkastamaan. Jos tiedätte taikasauvan niin voimallisen, että sillä
pihdeittä ja sorkkaraudatta pääsee lohikäärmeen luolaan, niin olisi se
minusta hyvin mieluista. Olette vaiti? Liittyisikö tämä kaappi ehkä
jollakin tavoin tämän Viheriän kamarin kuuluisaan kummitteluun?

-- En saata kieltää, että se on minun luuloni, vastasi Lithau
hymyillen.

-- Siinäpä vielä syy lisää loihtia lohikäärme esiin, vaikkapa se
täytyisi tehdä terävällä teräksellä. Mutta mitä näen. Isoisäni suuri
sapeli on vedetty huotrastaan ja kiilloitettu niin, etten koskaan ole
nähnyt sitä sellaisena! Holming ... mitä hullutuksia sinä olet tehnyt,
vanha narri?

Holming vakuutti mieluummin koskevansa hehkuvaan rautaan kuin siihen
jaloon aseeseen, ja hän saattoi vielä vähemmän käsittää, kuka oli
uskaltanut tehdä sen, kun kamari oli ollut suljettuna ja hänellä,
Holmingilla, oli ollut avain aina siitä asti, kun prefehti makasi
huoneessa.

-- Se, joka on kiilloittanut miekan, sanokoon nimensä, jos sen hyväksi
näkee, mutta ei sitä ole varsin vaikeata arvata, mutisi vanha palvelija
katsahtaen arasti ympärilleen, vaikka olikin valoisa päivä.

Eversti tuskin kuuli hänen pakinaansa. Hän oli ottanut seinältä
puolalaisen sapelin ja tarkasteli kallista muistoa nähtävästi siihen
mieltyneenä.

-- Tässä -- sanoi hän -- on kantaisäni nimi Jagiel, jonka hän kasteessa
sai herransa ja suuriruhtinaansa mukaan. Se oli ennen vain puoleksi
näkyvissä; nyt erottaa sen aivan selvästi terään piirrettynä. Ja tässä
-- kaksitoista nuolta toisella puolen ... kummallista! Minä en ole
koskaan ennen huomannut niitä. Teidän tulee tietää, nuori vieraani,
että nämä nuolet liittyvät erääseen sukutaruun; minä ehkä toiste kerron
sen, jos se huvittaa teitä. Holming, pöllö, kuka on kirkastanut
sapelin?

-- Armollisen paronin pitäisi arvata hänen nimensä, vastasi hovimestari
vääntäen hyvin naurettavasti suutaan, minkä tuli tehdä vastaus
leikillisen tapaiseksi, mutta mistä kyllin selvään näkyi, että
sanojalla oli toinen ajatus asiasta.

Eversti nauroi.

-- Arkkitehti tuntee ehkä Grillparzerin murhenäytelmän "Kantaäiti",
_Die Ahnfrau_? Anna kertoi, että sitä näyteltiin viime talvena
Helsingissä Weylandtin saksalaisessa teatterissa. Muistaako arkkitehti,
mitä kaikkea vallatonta Jaromir ryöväri sai kokea ollessaan ensimmäistä
yötä kreivi Borotinin linnassa?

-- Muistan ne kohtaukset varsin hyvin.

-- Kuvittelen mielessäni, minkä suloisen yön arkkitehti niitä muistaen
lienee viettänyt tässä Viheriässä kamarissa. Linnaisten kartano
ansaitsee todellakin kummituslinnan nimen, ja päättäen siitä, mitä on
tapahtunut, voisitte te olematta mikään ryöväri pitää itseänne
todellisena Jaromirina.

Kuin salama välähti ajatus Lithaun mieleen.

-- Jos herra paroni on lukenut näytelmän, muistaa herra paroni ehkä
syyn, _miksi_ Jaromir ensi kerran linnassa käydessään niin kietoutui
linnan onnettomaan salaisuuteen ja miksi häntä kaikki nuo hirmunäyt
kiduttivat, sanoi hän empien.

-- Minä muistelen, että Jaromir oli vanhan kreivin oikea poika, jonka
rosvot olivat ryöstäneet lapsena.

-- Jos olisin taikauskoinen, herra paroni, saattaisin luulla, että
Linnaisten kummitukset jonkin sellaisen syyn tähden muistavat minua...

-- Sen sanotte te aivan sen näköisenä kuin...

Everstin äsken vielä hymyilevä muoto synkistyi.

-- Murtakaa auki kaappi! huudahti hän äkkiä.

Lithau ymmärsi hänet. Paroni Littow oli muistanut hänen isoisäänsä.

Seppä käytti kaikkea käsivoimaansa, ja hänen onnistui vihdoin murtaa
ovi auki, jolloin kuitenkin melkoinen kappale lähti irti lukon mukana.
Kaapin sisus oli muuttumattomana samassa kunnossa, jossa Lithau oli sen
yöllä nähnyt. Keräelmät ja paperit olivat laatikoissaan. Sigismund
Littowin varmennettu kuittikin oli kuin olikin paperien joukossa.
Everstiä kummastutti kaapista löytyvä Linnaisten kartanon tärkeiden
asiakirjojen paljous.

-- Olen aina luullut -- sanoi hän -- näiden paperien hukkuneen 1788:n
vuoden sodassa. Tästäkin löydöstä tulee minun kiittää herra
arkkitehtiä.

-- Ei minua, herra paroni, vaan sitä salaperäistä olentoa, joka käy
tässä huoneessa. Minä pyydän, että tämä kaappi tutkitaan tarkoin, sillä
minulla on syytä luulla, että se voidaan avata sisältäpäin ja että
siellä voi olla ihminen piilossa.

-- Sitä minä en todellakaan enää saata käsittää, huomautti eversti. Ovi
sulkeutuu niin lähelle laatikoita, että tuskin paperiarkkia mahtuisi
väliin. Mutta vetäkäämme pois laatikot.

Laatikot vedettiin kaapista. Tutkittiin kaapin takaseinä. Se näytti
olevan aivan kiinteä ja oli sitä paitsi niin lähellä huoneen seinää,
että oli mahdotonta kenenkään olla sen takana kätkössä.

-- Menkää tiehenne, Holming, ja viekää seppä mukananne, käski eversti
miettiväisenä. -- Kohta hän oli kahden kesken Lithaun kanssa Viheriässä
kamarissa.

-- Arkkitehti on ennakkoluuloton mies, enkä minäkään ole niitä, jotka
uskovat kaikkia akkain juttuja kuin kirveen silmään. Mutta minä
tunnustan, että nämä kujeet kummastuttavat minua. Minä en voi sallia
minkään osan talostani olevan sellaisten juttujen näyttämönä, jotka
muistuttavat Anjalan kummitteluja. Tahdotteko olla hyvä ja kertoa, mitä
tapahtui sinä yönä, jonka olitte tässä huoneessa? Siitä ehkä voisimme
päästä vähän jäljille.

Lithau kertoi yöllisen seikkailunsa, vielä kuitenkaan mainitsematta
mitään asessori von Littowin tunnustuksesta, joka oli hänen
povitaskussaan.

-- Minä en saa päästäni, ettei vanha Holming peijakas olisi tässä
kaikessa osallisena, jatkoi eversti. Eikö teillä ole mitään syytä
epäillä häntä?

-- Kaikesta siitä päättäen, mitä hän kertoi sekä ennen että jälkeen, on
minulla syytä luulla hänen olevan liitossa kummitusten kanssa; mutta
minä tunnustan, etten voi keksiä mitään perusteellista vaikutinta
siihen.

-- En minäkään, ellei syynä ole se, että hän haluaa esiintyä tärkeänä
henkilönä. Tutkikaamme nyt sininen kamari ja tasakatto.

Herrat lähtivät sinne. Oli kirkas talvipäivä; vaikka sisimmän huoneen
ainoasta ikkunasta tuleva valo oli heikko, näkyivät kaikki esineet
kuitenkin selvästi. Mutta mitään epäiltävää ei ollut huomattavissa, ei
kamarissa eikä katolla. Ainoastaan epäselvä, hevosen jalan jäljen
muotoinen poltinmerkki näkyi puoleksi lahonneissa laudoissa, jotka
olivat tasakaton pohjana.

-- Minä höyläytän pois tuon tyhjänpäiväisen merkin, sanoi eversti
närkästyneenä. Se on luultavasti kulunut siihen rautakaiteita
taottaessa, joka työ tehtiin kotona Linnaisissa, mutta siitä kansa saa
aihetta kaikenlaiseen taikauskoon... Tulkaa, menkäämme alas. Jotakin
vastenmielistä on näissä huoneissa. Väkisinkin tuntuu minusta, kuin
olisi täällä ympärillämme näkymättömiä olentoja. Mutta minun täytyy
saada tietää, mikä meille ilvettä pitää; minä aion maata tulevana yönä
Viheriässä kamarissa.



16. TALVINEN RETKI.


Oli joulukuun alkupuoli. Äsken satanut lumi ja kirkas talviaurinko
houkuttelivat Linnaisten asukkaat ulos raittiiseen ilmaan. Kapteeni
Winterloo oli kutsunut koko perheen päivällisille, ja koska ne
tapaukset, joista puhuttiin tämän kertomuksen kahdessa edellisessä
luvussa, olivat sattuneet aamulla ja aamupäivällä, oli jo aika lähteä
matkaan, sillä järven yli Syrjänkoskelle oli lähes peninkulman verran.

-- Toivoakseni rupeaa arkkitehti mielelläänkin neiti Triste-Rubanin
ritariksi? kysyi eversti leikillisesti, juuri kun suuri kuomireki,
jonka eteen oli valjastettu kaksi komeaa hevosta, ajoi pihaan ja sen
perästä pieni, kaunis kasanilainen reki, Linnaisten paras juoksija
edessä. Ja vastausta odottamatta eversti nousi tyttärineen suureen
kuomirekeen, kun taas opettajatar parka onnestaan hämmästyksissään
asettui paksuihin turkkeihin kääriytyneenä pikku rekeen. Lithaulla ei
ollut varaa valita. Hän istuutui naisensa viereen ja tarttui ohjaksiin.

Muissa oloissa tämä järjestys olisi näyttänyt hänestä niin
luonnolliselta, että mistään muusta tuskin olisi saattanut olla
puhettakaan. Mutta nyt se loukkasi suuresti hänen synnynnäistä
ylpeyttään. Se näytti hänestä selvältä viittaukselta, joka oli
tarkoitettu osoittamaan korkeasukuisten neitien ja hänen välillään
olevaa juopaa, ja samalla hän huomasi everstin leikillisessä äänessä
viittauksen hänen otaksuttuun mieltymykseensä. Mikään ei ihmistä
suututa niin suuresti kuin pelko siitä, että hän näyttää naurettavalta
niistä, joiden silmissä hän toivoisi olevansa ihan toisessa valossa, ja
naurettava oli todellakin tuon nuoren miehen tila sinä hetkenä. Hän
uskaltaa kohottaa katseensa aina neiti Littowiin saakka, ja hänen
luullaan mieltyneen neitien opettajattareen, vieläpä loukataankin häntä
siten, että hoivataan hänen luultua taipumustaan, ja hänen täytyy
mukautua siihen, samalla kuin se, jota hän rakastaa, saa ylhäiseen
tapaan sijoittua korkeampaan piiriin ja tulee vielä entistään
varmemmaksi siinä väärinkäsityksessä, joka nöyryyttää häntä, miestä.
Tuo ajatus kiusasi nuorta arkkitehtiä sietämättömästi.

-- Kummalla meistä on toisen onni käsissään? sanoi hän itsekseen. -- He
kohtelevat minua kuin henkilöä, joka on paljon alempana heidän
korkeasukuisuuttaan; tekisipä toden totta mieleni vaihtaa paikkaa
heidän kanssaan, vaikkei muun vuoksi, niin sentähden, että he luulevat
olevansa niin paljon minua korkeammalla.

Niin ajatellen Lithau tuskin huomasi, että kaikkeen siihen aivan syytön
Triste-Ruban, joka oli odottamistaan odottanut kohteliasta sanaa
äänettömältä retkikumppaniltaan, lopulta aloittaakseen keskustelun
kysyi häneltä, mitä hän pitää talvipukuisten kuusten kaunistamasta
maisemasta.

Vähitellen tyyntyi hänen ajajansa sen verran, että saattoi tehdä
päätöksen, ja hän tiesi, että hänessä oli miestä sen toimeenpanemiseen.
Hän päätti alkaa silloisesta naiskumppanistaan.

-- Nämä kuuset -- vastasi hän -- ovat oikeita pohjolan luonnon poikia.
Lunta on niiden oksilla, mutta mehua ytimessä. Ne viheriöivät
silloinkin, kun kaikki niiden ympärillä kuihtuu. Täällä pohjolassa ei
aina saa päättää ulkomuodon mukaan. Meidän tulemme on usein jäätä,
mutta yhtä usein on meidän jäämme tulta.

-- _Comme je l'aime ce beau pays du nord_, kuinka minä rakastan tätä
kaunista pohjolan maata! huokasi opettajatar luoden häneen katseen,
joka ei suinkaan ollut jäätä.

-- Mutta te ette vielä ymmärrä meitä, hyvä neiti. Te ette tiedä,
minkälaisia teeskentelijöitä me olemme. Kun esimerkiksi rakastamme,
rakastamme tavallisesti niitä, joita vähimmin uskallamme lähestyä.
Genèvessä pidettäisiin samassa reessä ajamista melkein varmana
kihlauksena.

-- Genèvessä ajetaan harvoin reellä, vastasi Triste-Ruban hämillään ja
tietämättä, miten hänen oli käsitettävä tuo avomielisyys.

Arkkitehti hymyili. Häntä miltei säälitti harhaluulo, jonka
hävittämistä hän piti velvollisuutenaan.

-- Genèvessä ollaan onnellisia, jatkoi hän; siellä nähdään talvi
melkein yksinomaan vain lumihuippuisilta vuorilta. Täällä tapaatte sen
usein sydämestäkin. Älkää koskaan rakastako pohjolaista, hyvä neiti,
hän pettää teidät, ja te olette liian hyvä petettäväksi.

Tyttö raukka ei vastannut mitään. Hän ei vieläkään tiennyt, miten hänen
tuli kaikki tuo selittää.

-- Vaikka te usein tuntenettekin itsenne hyvin yksinäiseksi -- jatkoi
arkkitehti -- olisi petetyksi joutuminen kaksin verroin tuskallista, ja
julma olisi se teeskentelijä, joka hennoisi sen tehdä. Pidättekö minua
luottamuksenne arvoisena, hyvä neiti?

-- En ymmärrä teitä, vastasi tyttö katsahtaen pelokkaasti ja kysyvästi
häneen.

-- Jos katsotte minun ansaitsevan luottamuksenne, niin ette saa
myöskään kieltäytyä ottamasta vastaan minun luottamustani. Näettekö
kuusta ja koivua tuolla rinteellä. Niitä voisi luulla yhtä korkeiksi,
ja niin ne ovatkin. Ja kuitenkin ovat kuusen juuret syvällä alhossa ja
koivu kasvaa korkealla, päivänpaisteisella rinteellä. Pidättekö kuusta
liian rohkeana, jos se rakastaa koivua?

-- Ne ovat niin erilaiset, herra...

-- Juuri sentähden, näettekö, juuri sentähden. Kaukana täältä on tyttö,
jota minä rakastan. Hän on vaaleaverinen.

Triste-Ruban vapisi. Hän oli tummaverinen.

-- Hän on vaalea kuin vihreä keväinen koivu, ja hän kasvaa kunnaalla
päivänpaisteessa, ja minä olen syntynyt syvällä laakson varjossa. Minä
annan arvoa teidän mielipiteellenne, hyvä neiti. Sanokaa, onko rikos
kohottaa katseensa aurinkoon?

-- Enhän minä tiedä sitä, hyvä herra. Tehkää mielenne mukaan!

Eikä tyttöparka voinut, vaikka olisi kuinka koettanut, pidättää
kyyneleitä, jotka valuivat pitkin hänen poskiaan. Salatakseen niitä hän
käänsi päänsä toisaanne ja oli syventyvinään ihailemaan tuon suuren
järven rannoilla olevia ihania seutuja, järven, jonka ulappa ulottui
Linnaisista Syrjänkoskelle. Lithau oli siksi hienotunteinen, ettei
häirinnyt häntä. Vain silloin tällöin hän virkahti jonkin ystävällisen
sanan, selitellen suuren pohjolan luonnon salaisuuksia, ja niin
kunnioittavainen, niin miltei veljellinen oli hänen äänensä hänen
puheenaihetta vaihtaessaan, että hänen seuralaisensa oli vieläkin
hetkisen epätietoinen siitä, mitä hän oikeastaan tarkoitti. Ehkäpä hän
odotti, että aikaisempi oli vain sukkela käänne, jonka avulla pääsisi
vaaleaverisestä tummaveriseen. Mutta kun hänen odotuksensa oli turhaa,
selvisi hänelle lopulta tarkoitus kokonaan, ja silloin vaihtui hänen
etelämainen tulisuutensa kuin itsepäisen lapsen kiivaus kyynelistä
pistosanoihin ja pistosanoista taas kyyneliin. Kaikki muuttui nyt hänen
silmissään inhoittavaksi, maisemat olivat ikäviä ja yksitoikkoisia,
taivas oli harmaa, kylmyys kiusallinen ja kaikki pohjolan asukkaat
vielä kiusallisempia. Mutta Lithau ei muuttanut kasvojensa ilmettä eikä
ääntään, ei ollut mitään huomaavinaan ja jatkoi vain puhettaan metsästä
ja järvistä. Sillä välin hän ajoi yli kivien ja kantojen monta kertaa
suuren kuomireen ohitse; retki oli hengenvaarallinen, mutta huima varsa
tunsi hänen voimakkaan käsivartensa ja totteli pienintäkin ohjasten
käskyä. Siten saavuttiin onnellisesti Syrjänkoskelle, matkan jälkeen,
joka "rakastuneista" tuntui ainakin kahdeksan peninkulman pituiselta.

Rosengren seisoi tuloportilla tilaisuutta varten paikkaillussa puvussa,
kukon sulka hatussa ja kapteenin vanhat saappaat jalassa, varret
polviin asti vedettyinä. Piha oli koristettu kuusilla ja rappeutuneet
portaat katajanoksilla. Siinäpä oli jo kapteeni Winterloo itsekin
univormuun puettuna auttamassa sievästi neitejä reestä, kun taas
arkkitehti tarjosi käsivartensa hylätylle lemmitylleen. Hovineuvoksetar
katsoi soveliaisuuden vaativan, että hän oli eteisessä vastassa
vieraitaan ja kursaili loppumatta ovella, kunnes kaikki vapaasukuiset
olivat asianmukaisesti saapuneet saliin. Vain arkkitehti ja hänen
naisensa olivat vielä kenenkään huomaamatta portailla. Triste-Ruban
valitteli, etteivät hänen silmänsä sietäneet lumen loistoa, ja viipyi
muutaman silmänräpäyksen kostuttaakseen niitä hajuvedellä.



17. WATERLOON TAISTELU.


Kun hovineuvoksetar Winterloolle juolahti mieleen hyvä ajatus _comme il
faut_, upeilla päivällisillä haihduttaa epäedullinen muisto poikansa,
kapteenin, viimeisestä urheudesta Linnaisissa, otti hän edeltäkäsin
Eusebiukseltansa juhlallisen lupauksen, että hän sinä päivänä oli
peloton ja moitteeton ritari.

-- Muista -- varoitti hän -- että olet Winterloo, äitisi puolelta
Ahlekors, ja että sinusta itsestäsi riippuu, pääsetkö Littowin perheen
jäseneksi.

Kapteeni lupasi sanoin ja kättä lyöden; mutta itsekseen hän päätti olla
paljon parempikin kuin äiti toivoi.

Ja niin saivat vasikat ja porsaat astuskella Syrjänkoskella
teurastuspenkkiin, ja läheisestä herraskartanosta, Virolasta,
kutsuttiin vanha ontuva luutnantti von Weder ja hänen yhtä vanha
sisarensa, neiti Renata, Littowien seuraksi. Mutta ei oltu Lukkilan
kylän Lorusta, ruununvouti Hirmusta, nimismies Grönforsista eikä edes
rovasti Malistakaan katsottu kyllin arvokkaiksi pääsemään seuraan --
mikä seudun aatelittomien ylhäisten halveksiminen tuli sittemmin
kapteeni Winterloolle hyvin kalliiksi.

Syrjänkoski ja Winterloot olivat näihin hienoihin päivällisiin
käyttäneet kaikki voimansa, saadakseen aikaan sellaisen loiston, mikä
himmentäisi kaikkien pahain kielten kuiskutukset heidän kohdakkoin
tapahtuvasta häviöstään. Wederiläisiltä oli lainattu korkeat,
hopeiset kynttilänjalat; paras hevonen oli juossut kaupunkiin
muuttuakseen viineiksi ja mausteiksi. Saliin oli pantu kuusia
rikkinäisten seinäpaperien peitteeksi; matot oli otettu kaupungista
purkamiskaupalla, ja lukkarin väeltä oli lainattu juhlapuvut
"kamarineitsyeille", jotka edellisenä päivänä olivat olleet vain
viattomia palvelijattaria, mutta joilla nyt näkyi olevan valkoiset
esiliinat edessä, kiiltokaulukset kaulassa ja kammat hiuksissa. Mamseli
Nylanderin kokkikirjaa oli tutkisteltu viikon aikaa kuin parasta hienon
ruoanlaittamisen neuvojaa hovineuvoksettaren vähän hataroituneen
muistin elvykkeeksi. Kelpo rouvalla oli yllään sama keltainen
silkkihame, joka tehtiin viisikolmatta vuotta sitten suuriin keisari
Aleksanterille ja Ruotsin perintöprinssille pidettyihin tanssiaisiin.

Koska paikat päivällispöydässä olivat tarkoin määrätyt kullekin arvon
ja sukuperän mukaan, niin oli aivan luonnollista, että arkkitehti
Lithau joutui vaatimattomasti istumaan naisensa, opettajattaren, neiti
Triste-Rubanin viereen. Mutta siitä pöytäpaikasta, vaikka se ehkä
muutamia tunteja aikaisemmin olisi ollut hänestä hyvin kiusallinen, ei
hän nyt ollut millänsäkään. Hän oli lujasti päättänyt kohta murskata
kaikki nuo pienet ennakkoluulot ja hymyili entiselle tukalalle
pulalleen. Toisinaan hän luuli huomaavansa, että Ringan katse etsi
häntä, mutta hän ei antanut sen häiritä itseään. Triste-Ruban raukka
koetti kostaa kärsimänsä tappion, milloin osoittaen teeskenneltyä
välinpitämättömyyttä, milloin purevaa ivaa. Arkkitehtiin ei pystynyt
mikään; hän odotti aikaansa ja oli niin levollinen, niin ujostelematon
kuin ei olisi mitään tapahtunut.

Jo oli onnellisesti päästy porsaan- ja vasikanpaisteista, kun kapteeni
Winterloo huomattavan juhlallisesti pyyhki viiksiänsä ja nousi
puhumaan. Hovineuvoksettaren sydän sykki kuuluvasti. Totta puhuen hän
odotti, kuten kaikki muutkin, kapteeni Eusebiuksen kaunopuheisuudesta
joko lyhyttä lorua tai pitkää tyhmyyttä. Mutta lopusta näkyi, että
kapteenilla oli toisinaan älykkäitä mieleenjohtumia.

Iloisena ja punakkana hän tarttui lasiinsa ja esitti aivan lyhyesti
arvokkaiden vieraittensa maljan.

-- Mutta -- sanoi hän -- tänään on niin suuri kunnia tapahtunut
Syrjänkoskelle, että tätä päivää, kissa vieköön, muistelevat lapsemme
ja lastemmekin lapset. Hyvä herrasväki, me vietämme tänään Waterloon
taistelun muistoa -- minä muistelen, että se tapahtui keskikesällä,
mutta samantekevä, ovathan kaikki päivät yhtä hyviä kunnian
niittämiseen. Otaksukaa, että minä olen Napoleon; kiitän nöyrimmästi,
kuka hemmetissä on sanonut, etten minä _voisi_ olla Napoleon? Pyydän
naisilta anteeksi, että kirosin, mutta se ei, tuhat tulimmaista,
enää toiste tapahdu. Mitä aioinkaan nyt taas sanoa lapsista ja
lapsenlapsista? Niin, minun piti kaikkein nöyrimmästi omistaa malja
armolliselle serkulleni, neiti Ringalle, joka keksi Waterloon
taistelun, ja selittää -- hm, hm -- että hän voitti siinä ja että minä
luovun aseista -- hm, hm -- äiti kulta on niin kuumissaan, juokaa lasi
samppanjaa Waterloon kunniaksi! Mutta palatakseni taisteluun, niin
vakuutan minä, Eusebius Winterloo, täten aatelisen vaakunani kautta,
että minä annan Syrjänkosken senkin lemmolle (ai perhana, nyt kirosin
taaskin) ja nimitän neiti Ringan kunniaksi suuren herraskartanoni
tästälähin Waterlooksi, ja jos henkikirjuri murisee, on hän, niin totta
kuin minulla on espanjanruokoinen keppi, saava siitä selkäänsä. Siis,
armollinen herrasväki, kapteeni Winterloo, Waterloon herra,
vieritteleikse tomussa neiti Ringan jalkojen juuressa ja juo hänen
maljansa, eläköön!

-- Eläköön! sanon minä -- toisti kunnon kapteeni, kun vieraat hämillään
vain nimeksi maistoivat laseistaan eivätkä yhtyneet riemuhuutoon --
eläköön... Rosengren vetelys, esiin ilvekuva!

Viimeiset sanat käänsivät seuran huomion jotakuinkin odottamatta
Rosengreniin, joka salin päässä koki kaikin voimin kiskoa ylös
vastahakoista ja siihen asti kuusien peitossa ollutta esirippua. Se
onnistui viimein, ja kas, seuran huviksi näkyi kuultokuva,
paksuvartaloinen kruunupäinen mies polvillaan pitkän, hontelon ja
siveellisen naisen edessä, joka oikealla kädellään ojensi hänelle
tavattoman suurta seppelettä ja näytti hirveän pitkällä vasemmalla
kädellään tarttuvan polvistuvan miehen kaulukseen. Kapteeni Winterloo
oli ylen ihastuksissaan sukkelasta yllätyksestä, jota ei edes
hovineuvoksetarkaan näyttänyt aavistavan, ja otti itse vaivakseen
selittää kuvan hieman vaikeatajuista merkitystä.

-- Ajatus on minun, vaikka minä itse sanon, mutta taulun maalasi
Partanen, pitäjän maalari, joka on nuorena ollut kisällinä Viipurissa.
Tuo sankari on keisari Napoleon, senhän herrasväki kai ymmärtänee; hän
on hieman tanakka, kuten minäkin, ja tuo armollinen neiti on voiton
jumalatar, joka antaa hänelle palkinnoksi myrttiseppeleen ja sanoo
hänelle: suuri Napoleon, sinä olet vankini, mutta sitä et, lempo vie,
ole katuva!

Niin sanoen kapteeni iski tarkoittavasti silmää Ringa neidille, joka
samassa taas oli tulvillaan entistä veitikkamaisuuttaan ja selitti,
että serkku Waterloo ja Napoleon olivat niin toisensa näköisiä kuin
kaksi marjaa; mieheltä puuttui vain historiallinen hännystakki ja
sotainen katse. Mutta voiton jumalattaren selkä oli jonkinverran liian
pitkä.

-- Hän kasvaa, armollinen serkkuni, hän kasvaa pelkistä voitoista,
kuten muut nuoret naiset kasvavat rieskamaidosta ja mannaryynipuurosta.
Hän kasvaa vielä sittenkin, kun hänestä on tullut rouva!

Seura ihaili yksimielisesti onnistunutta laitetta ja vahvisti
vakuutuksensa kahvikupilla. Vain hovineuvoksettaren levottomista
kursailuista ja alati onnistumattomista kokeista saada kapteenin
suorasukaiset kohteliaisuudet hieman hienommiksi saattoi aavistaa, että
hän itsekseen toivoi koko päivälliset kaikkine vieraineen Napoleonin
mukana S:t Helenan saarelle.

Lithausta alkoi lopulta sisässä tuntua liian tukahduttavalta. Hänen
täytyi koota ajatuksensa tehtävään päätökseen. Käyttäen hyväkseen
hetkeä, jolloin seura hajaantui sivuhuoneisiin, hän otti ylleen
päällystakkinsa ja meni ulos.

Päivälliset olivat kestäneet hyvinkin kolme tuntia, ja oli jo kauan
aikaa ollut pimeä. Talvi oli sinä vuonna aikainen ja ankara, illalla
oli alkanut pyryttää miltei yhtä kovasti kuin jokin aika sitten, kun
lumituisku peitti Linnaisten jään ja keskeytti Ringan luistinretken.
Siinä muistossa ei ollut mitään vastenmielistä. Pyry pieksi raikkaana
ja viileänä nuorukaisen polttavia poskia, hän nautti siitä ja lähti,
pitäen samantekevänä, mihin kulkisi, astelemaan ensi polkua, minkä hän
pimeässä tapasi.

Pian nousi polku korkealle, metsäiselle harjulle, joka oli lähellä
kartanoa Syrjänkosken puoleisena järven rajamuurina ja erottajana
pohjoisempana olevista vesistä. Koska ne olivat korkeammalla, oli kapea
joki uurtanut itselleen tien harjussa olevaa rotkoa myöten ja syöksyi
alempana sijaitsevaan järveen pienenä, mutta kuohuvaisena putouksena,
mistä Syrjänkoski oli saanut nimensä. Pakkanen ei ollut vielä voittanut
koskea; selvästi kuului sen kohina talvi-illan myrskyssä, näkyipä vielä
lumen himmeässä heijastuksessa veden välkkyminen kinosten keskellä,
jotka peittivät kosken vastaisen rannan.

Maisema, vaikka se olikin synkkä ja myrskyinen, miellytti Lithauta. Hän
nousi harjanteen korkeimmalle harjalle ja kuunteli mielihyvin tuulen
huminaa korkeissa hongissa. Luonnon jylhä suuruus herätti vastakaikua
hänen rinnassaan, samalla kuin tuo elämä, elämä siinä seurassa, josta
hän juuri oli lähtenyt, näytti hänestä pieneltä, mitättömältä.

-- Aateli? sanoi hän itsekseen. -- Mitä onkaan Suomen aateli tähän
aikaan? Mitä suuria pyrintöjä se harrastaa eturivissä käyden? Mitkä
suuret ajatukset oikeuttavat sen etusijan meidän muiden rinnalla? Mitä
hedelmiä, muita jalompia, versoo noiden vanhentuneiden vaakunakilpien
juuresta? Mitä urotöitä, kaikkien muiden urotöitä loistavampia on
kerran piirrettävä sen hautapatsaisiin? Mitä on Suomen aateli?... Mitä
se on ollut, tietää jokainen koulupoika, mutta mitä se on, sitä en
toden totta voi käsittää.

-- Minä tiedän toisen aateliston -- jatkoi hän -- jolla ei ole muuta
aateliskirjaa kuin luonnon ikuinen suuruuden leima korkealla otsallaan.
Nämä hongat, jotka nyt juhlallisesti humisevat ympärilläni talvisen
illan myrskyssä, ne ovat sitä aatelistoa. Sattuma on kylvänyt niiden
siemenet tälle harjulle, missä katajakin on kyllin korkealla nähdäkseen
kauas alhaalla avartuvan seudun yli. Mutta vaikkapa ne seisoisivat
kaikkein syvimmässä notkossakin, olisi niissä ylevyyden leima
sielläkin, ja yhtä rohkeasti, yhtä ylpeästi silmäilisivät ne maassa
matelevia kasveja. Nämä hongat ovat sentään muurina myrskyssä ja
suojaavat maata; ne ottavat vastaan salamat, ne kokoavat ympärilleen
pilvet siunausta tuottavine sateineen, jotka hedelmöittävät maan.
Näistä hongista tehdään kattopalkkeja ja mastoja, kun taas niiden
juurella olevat katajat väännetään notkeiksi vanteiksi onteloastiain
ympärille. Antakaa anteeksi, paroni Littow; antakaa anteeksi, jalot
kreivit ja ritarit -- nämä hongat ovat pohjolan, ovat Suomen
todellista, ainoata todellista aatelia.

-- Te ette saata enää sanoa minulle, että sanani ovat vain
aatelittomain säätyjen tavallista kateutta. Olenhan minäkin nyt teidän
joukkoanne. Onhan minulla ikivanha aateliskirja taskussani, milloin
vain tahdon. Samapa se, mitä teen sillä, ellen käytä sitä ulottuakseni
pienen, viehättävän tytön jalkojen juureen?

-- Käytänkö minä sitä? Nousenko uhitellen onneeni? Koko
Littowin perheen kohtalo on minun käsissäni. Muutamilla vanhoilla
paperilehtisillä, jos ne ihmisten näkösälle veisin, riistäisin tuolta
perheeltä nimen, esi-isät, aateliuden, ylpeyden, ja ylenisin itse sen
sijalle ottaen takaisin sen, mikä oikeuden mukaan on omaani. Mitä?
Ylenisinkö? Mikä musta hengetär kuiskaa taas korvaani tuon kiusauksen?
Olisinkohan Littow, olisinko tuon ikivanhan nimen arvoinen, jos olisin
kurjan varkaan tavoin tullut Linnaisten kartanoon riistämään ihmisiltä
heidän kunniansa ja palkitsemaan heidän vieraanvaraisuutensa heidän
perikadollaan? Ansaitsisinko Ringan rakkautta, jos tahtoisin uhmaillen
vaatia häntä omakseni aseilla, jotka sattuma on käsiini saattanut?

-- Sattumako! Oliko se sattuma? Eikö kostotar itse käske minua
kostamaan Sigismund Littowin pojan, isoisäni ja hänen jälkeensä isäni
ja koko sukuni puolesta, joilta on häpeällisesti ryöstetty heidän
laillinen perintönsä?... Ei! Ei! Ei! Tämä ilta on pimeä, tämä myrsky on
kammottava, ja pahat ajatukset syntyvät pimeydessä. Minä palaan Ringan
luo, taistelemaan hänestä, jos taistelua tarvitaan, mutta taistelemaan
kirkkain asein, niinkuin miehen, todellisen Littowin sopii.

Littow kääntyi lähteäkseen alas harjulta. Hänen silmänsä etsivät
Syrjänkosken kartanoa kaukaa järven rannalta. Vähää ennen hän oli
nähnyt tulien välkkyvän pimeässä; nyt ne näkyivät paljoa kirkkaammin
kuin äsken. Hän pysähtyi. Jokainen nuorukainen on joskus seisonut,
kuten hänkin seisoi, pimeänä iltana katsellen kaukaista valoa mielessä
yksinäisyyden kaihoisa, suloinen ajatus: tuolla on _hän_!

Mutta yhä kirkkaammin tulet alkoivat loistaa Syrjänkoskelta. Pienet
ikkunat ikäänkuin hohtivat kokonaan tulessa.

-- Kapteenilla on tekeillä jokin uusi kuje, arveli Lithau ja astuskeli
hitaasti edelleen.

Mutta valo kävi lopulta niin suureksi, ettei mikään pila voinut olla
kyseessä. Koko kartano oli valoisa; punainen tulenkieleke leimahti ulos
ikkunasta; hätähuutoja kuului selvästi myrskyn ja lumipyryn halki. Ei
enää epäilemistä: pila oli totta, Syrjänkoski -- äsken Waterlooksi
ristitty -- oli tulessa.

-- Littowit! Ringa! Salin kuuset! Tätä tappiota ei Napoleon ole
muistanut ottaa lukuun Waterloon taistelussa! -- ja yöllinen kulkija
riensi nopein askelin palavaa herraskartanoa kohden.



18. WATERLOOSTA PALUU.


Melua ja hälinää, huutoa ja rähinää; käskijöitä kaikkialla eikä käskyn
kuulijoita missään; huutoja: vettä, vettä, jota ei kuitenkaan ollut,
vaikka järvi oli siitä viidenkymmenen askeleen päässä; paksuja
savupilviä; tulen räiskettä; hajoavan huoneen ryskettä; karjan
ammumista; koirain ulvontaa; koko seutu laajalti valoisana palosta, ja
ympärillä raivoava myrsky ja lumipyry -- sellainen näky kohtasi
Lithauta hänen palatessaan Syrjänkoskelle, josta hän tuskin tunti
sitten oli lähtenyt talon kaikuessa kapteeni Winterloon "Waterloon
taistelun" iloista hälinää. Ensi silmäyksellä hän näki, ettei talo enää
ollut pelastettavissa. Tuli leimahti jo räystäitten alta, ja salista,
josta palo oli ensin alkanut, oli jo välikatto romahtaen pudonnut.

Meidän täytyy valitettavasti tunnustaa, ettei tämän kertomuksen sankari
saanut, sankarien kiitettävän tavan mukaan syöstä palavan talon
liekkeihin eikä pelastaa sitä eikä tätä nuorta naista, joka sitten
varmasti olisi ollut velvollinen antamaan hänelle rakkautensa ja sen
mukana kätensä ja myötäjäisensä. Mutta asian laita oli nyt vain niin
yksinkertainen ja arkipäiväinen, että talon kaikki asukkaat ja vieraat
olivat syösseet suinpäin ulos, paroni Littow tytär kummassakin
kainalossa, kapteeni Winterloo äiteineen, luutnantti Weder sisarineen ja
Triste-Ruban puolitainnuksissa Rosengrenin kantamana. Neiti Weder oli
tosin äkkiä muistanut hopeiset kynttilänjalkansa ja rynnännyt kuin
raivotar liekkeihin, huutaen: sen saa kiitokseksi siitä, kun lainaa
hopeitansa hulttioille, jotka polttavat talonsa! Hovineuvoksetar oli
juossut hänen ohitsensa, mutta seisahtunut vanhan tapansa mukaan
eteisen ovelle ja kursaillen kohteliaasti pyytänyt neitiä astumaan
sisään. Kapteeni oli syössyt heidän perässään, saanut heistä yhden
kumpaankin kainaloonsa ja laahannut heidät ulkoilmaan, jossa sitten
huomattiin, että neiti oli pelastanut pari rikkonaista tinaista
kynttilänjalkaa ja hovineuvoksetar tyhjän pullon ja tyhjän maitopytyn.
Triste-Ruban oli kaikin mokomin tahtonut päästä sisään käsipuuhkaansa
hakemaan, ja Ringa, urhoollisena, kuten ainakin, oli paljain päin ja
ohuissa vaatteissa juossut rantaan jäälle ja tuonut sieltä sangollisen
vettä. Anna neiti, joka oli yhtä rohkea, oli päästänyt hevoset
tallista. Luutnantti von Weder oli tavannut käsiruiskun ja valeli sillä
itsepäisesti palavia ikkunapieliä, eikä häntä millään tavoin saatu
luopumaan ruiskusta, jota kyllä olisi muualla paremmin tarvittu.
Eversti lähetti noutamaan apua lähimmistä kartanoista, ja kapteeni
Winterloo kuritti omin käsin paria poikavetelystä, jotka katsoa
töllistelivät tulta eivätkä olleet millänsäkään hänen komennuksistaan.
Mutia kaikki olivat kuitenkin pelastuneet, eikä kellekään ollut
henkilökohtaisesti tapahtunut mitään hengenvaarallista tai vahinkoa,
jollei siksi lueta sitä, että kipinät olivat polttaneet reikiä Anna
neidin hameeseen, että Ringa neidin jalat ja kädet olivat niin märät
kuin olisi hän ollut pyykkiä pesemässä, että Triste-Ruban oli noennut
valkoiset kätensä ja että Renata von Weder yhä vain syyti suustaan
verrattoman rumia haukkumasanoja hovineuvoksetar paralle menettämistään
kynttilänjaloista, nimittäen häntä kärryrämäksi ja kerjäläisakaksi,
mihin hovineuvoksetar suuttuneena vastasi, että sellaiset nousukkaat,
joiden isoisä oli ollut vain halpa kihlakunnan tuomari ja joiden äiti
oli ollut köyhä pappilan mamseli, voisivat hieman kunnioittavammin
puhutella heitä itseään parempisukuisia ihmisiä. Lisäksi kaikki olivat
lumisia kuin talvikyyhkyset, ja kapteeni kiroili kuin turkkilainen,
että tämähän ei ollut mikään Waterloo, vaan Moskovasta palaaminen.

Nähtyään, että Syrjänkosken asukkaat olivat kaikki turvassa, ja ollen
muita kylmäverisempi Lithau käski heti miesten asettua ketjuksi
rannasta pihaan mahdollisesti pelastaakseen jäljellä olevat
rakennukset. Vaunuvajaa ei saatu varjelluksi, se paloi kaikkine
ajokaluineen, mutta häthätää kyhätyllä palopurjeella saatiin vihdoin
tulen vauhti hillityksi juuri, kun se oli käydä navettaan ja talliin
käsiksi. Kaikki riippui siitä, miten saatiin lähinnä tuulen alla
oleva sivuseinä suojelluksi, kun Lithau istuen katolla näki
hovineuvoksettaren suuttuneena tempaisevan alas erään läpimärän maton,
joka suojeli nurkkaa.

-- Se on otettu purkamiskaupalla, huusi hän; vai tulette te tänne vain
turmelemaan minun mattojani!

-- Antaa rievun roihuta! huudahti kapteeni tullen juuri parahiksi
estämään sopimatonta säästäväisyyttä. -- Ellei yleinen paloapuyhtiö
olisi tinkinyt puolta talon arvosta, nauraisimme me, tuhat tulimmaista,
koko kokolle. Mutta samapa se, päivää aikaisemmin tai myöhemmin;
Grönforsin katselmusluetteloon olisit sinä kuitenkin joutunut,
Syrjänkoski parka. Eläköön, Syrjänkoski on _perdu_, mennyttä kalua,
eläköön Waterloo! Onko arkkitehdillä mitään juotavaa siellä katolla?

-- Vettä tarpeeksi! vastasi Lithau istuen siellä läpimärkänä kiireestä
kantapäähän.

-- Vettä vain, mies parka. Kaksitoista pulloa samppanjaa palaa sisällä,
ja täällä ulkona saamme juoda pelkkää kirkasta järvivettä.

-- Sinun pitäisi hävetä, Eusebius, niin, hävetä sinun pitäisi! huokasi
hovineuvoksetar. Sinun joutava kuultokuvasihan sytytti tuleen kuuset ja
saattoi meidät keppikerjäläisiksi.

-- Se asia voidaan vielä auttaa, äitiseni, vastasi kapteeni sävyisästi.
Se voidaan auttaa, sanon minä. Ensiksi pölytän minä Rosengrenin selän;
hän joi neitien samppanjalasien loput päivällisen jälkeen ja unohti
voitonjumalattaren, kunnes tuli pääsi sen siipiin. Ja sitten, uskokaa,
äiti, minä nain Ringa Littowin! Lisää vettä tuonne katolle; ensi Marian
päivänä on juokseva yhtä paljon samppanjaa Linnaisissa kuin nyt juoksee
vettä Syrjänkoskella.

Puoli kartanoa pelastui kuitenkin. Toinen puoli oli parissa tunnissa
tuhkana. Yö ja paha sää pakottivat majattomat ajattelemaan paluumatkaa.

Luutnantti von Weder, avulias mies, pyysi Winterlooeja luokseen
Virolaan, jonne oli tuskin puolta peninkulmaa, mutta hovineuvoksetar
oli niin syvästi loukkautunut, ettei hän saattanut ottaa tarjousta
vastaan, vaan päätti lähteä Littowien kanssa Linnaisiin, vaikka
sinne olikin pitempi matka. Naiset saivat tyytyä lähimmistä
talonpoikaistaloista lainattuihin turkkeihin, koska heidän
päällysvaatteensa olivat palaneet, ja niin varustauduttiin lähtemään.

Mutta tuli vielä uusi pulma eteen. Paroni Littowin suuri kuomireki oli
palanut vaunuvajassa, johon se aivan tarpeettomasti oli työnnetty, ja
herrasväen oli pakko jakautua pienempiin rekiin. Mukavimpaan, mitä oli
jäljellä, sijoitettiin hovineuvoksetar ja neiti Anna, ja eversti rupesi
heidän ajajakseen. Peläten jättää Ringaa kapteeni Winteerloon raakojen
kohteliaisuuksien alaiseksi eversti määräsi tällä kertaa kapteenin
suojelemaan Triste-Rubania eikä ollut kuulevinaankaan hämmästyneen
ritarin häikäilemätöntä vastustelemista: mitä p--a minä teen
ranskalaisella mamselilla?

-- Kuulkaas, appivaari, eiköhän soveltuisi paremmin, että minä saisin
Ringa serkun osakseni? Hyvä, rakas appivaari, minä pitelisin häntä
varovasti kuin mämmirovetta, jatkoi kapteeni hyvin tyytymättömänä
saamaansa osaan.

-- Anna mennä, serkku Winterloo, hevoset käyvät levottomiksi ja neiti
Triste-Ruban pelkää, että ne pillastuvat! huusi eversti kiirehtien.

-- Pelkää, että ne pillastuvat! mutisi Winterloo suuttuneena. Kyllä
minä, lempo vie, opetan hänet pillastumaan!

Ja sitten hän lyödä läimäytti hevosta koko voimallaan ja hävisi
lumipyryyn onnettomine naisineen, jonka kova kohtalo siten saattoi
toiselta hyvältä rekiretkikumppanilta toiselle, ojasta allikkoon.

Aivan vastoin odotusta Lithau sai siis Ringan osakseen. Pikku
neiti näytti sangen hauskan näköiseltä mustassa, lumisessa
lammasnahkaturkissaan ja hyppäsi iloisesti kapeaan talonpoikaisrekeen,
ja arkkitehti istuutui hänen viereensä.

-- Meidän kohtalomme näyttää olevan vain harhailla pyryssä, huomautti
Ringa hämillään, mikä sopi hänelle mainiosti.

-- Ja kuitenkin päästä onnellisesti satamaan, vastasi arkkitehti,
antaen hevosen juosta aivan lähellä everstin rekeä. -- Linnaisten
päivänpaiste ei olisi puoleksikaan niin kaunis, ellei se paistaisi
pilvisen ilman jälkeen, lisäsi hän. Hyvät tähdet valaisevat Ringa
neidin polkuja.

-- Jospa meillä sentään olisi Mefisto mukanamme! Minä pelkään, että
eksymme pyryssä.

-- Pelkääkö neiti ajaa minun kanssani?

-- Enpä juuri ... en ollenkaan; mutta katsokaa, kuinka kipinöitä vielä
lentelee Syrjänkoskelta!

-- Pysyttelemme aivan everstin perässä. Silloinhan neidillä on oikea
suojelijansa aina lähellä.

-- Minä surkuttelen, että arkkitehti menetti naisensa ja hyötyi niin
vähän vaihdosta.

-- Luulenpa tuskin kummankaan meistä, Triste-Rubanin tai minun, katuvan
kauppaamme. Me kiistelimme melkein koko ajan, kun ajoimme yhdessä.

-- Tosiaanko -- kuka uskaltaisi kiistellä arkkitehdin kanssa?

-- Olenko minä sitten niin peloittavan näköinen?

-- Eipä juuri. Mutta hieman ankaran. Mistä kiistelitte sitten?

-- Valko- ja tummaverisistä. Minä sanoin hänelle, että sen, jota minä
olen rakastava, tulee olla vaaleaverinen.

-- Hän on sentään hyvä tyttö, tuo Triste-Ruban, vaikka mekin
kiistelemme toisinaan. Mutta silloinkin vain säännöttömistä verbeistä,
joita en voi koskaan saada päähäni. Ja sitten on minulla niin hirveän
monta vikaa, ja hän on niin hirveän täydellinen.

-- Minä luulen todellakin, että neidillä on vikoja.

-- Varmasti on. Arkkitehdin pitäisi kerran sanoa minulle kaikki vikani.
Silloin arkkitehti olisi vilpitön ystävä, ja minä saisin kerran oikein
tietää ne. Minulla on niin ilkeä luonne, että minä melkein aina suutun,
kun ma bonne rupeaa moittimaan.

-- Lapsella on oikkuja, naisella sydäntä ja miehellä periaatteita.

-- Minulla ei varmaankaan ole koskaan muuta kuin oikkuja, vastasi
Ringa. Milloin hyviä, milloin pahoja, ja enimmäkseen aivan syyttä.
Tietäkää, arkkitehti, minua värisytti, kun luin paroni Motte-Fouqué'n
Aallottaren. Sellainen hetkellinen olento minäkin olen, ilman
todellista sielua.

-- Aallotar oli sielutta syntynyt luonnon alkuhaltiatar. Mutta hän
rakasti ja muuttui kuolemattomaksi.

-- Ritari Huldebrand, Lempi, petti hänet kuitenkin.

-- Ritari ei ollut hänen arvoisensa. Ja kuitenkin Aallotar uhrasi
kaikkensa rakkautensa tähden. Neiti ei ole valinnut itselleen huonoa
esikuvaa. Jokainen Aallotar voi tulla kuolemattomaksi.

-- Mutta koska hän on luonnon alkuolento, ei hän voinut kuolla ennen
alkuaineita. Rakastaessaan Huldebrandia hän tuli kuolevaiseksi niinkuin
me muutkin.

-- Emmekö me elä paljon kauemmin kuin alkuaineet? Aallottaren satu on
yhtä syvällinen kuin rakastettavakin. Lukekaa se uudelleen vielä
kerran. Tämä myrsky on tyyntyvä, tämä maa on häviävä, nuo tähdet
sammuvat, mutta todellinen rakkaus ei kuole; se seuraa sielujamme
ikuisuuksien tuolle puolen.

Ringa oli vaiti. Syntyi äänettömyys, eikä kuulunut muuta kuin kulkusten
helinä lumipyryssä metsän keskellä.



19. AALLOTAR JA KYSYMYS.


Kun arkkitehti Lithau oli muutamia minuutteja ääneti ajanut edelleen,
kysyi hän äkkiä matkakumppaniltaan.

-- Onko neidillä mitään asiaa Helsinkiin?

Ringa hämmästyi ja huudahti:

-- Lähteekö arkkitehti pois?

Lithausta tuntui kuin pimeys olisi hänen ympärillään valjennut tuosta
ajattelemattomasta huudahduksesta ja kuin lumipeitteinen talvinen metsä
olisi yht'äkkiä muuttunut kesäisen viheriäksi puistoksi.

-- Minä matkustan huomenna, vastasi hän.

-- Ja tulette takaisin keväällä rakentamaan kartanoamme?

Äänen vieno, hapuileva värinä sanoi paljoa enemmän kuin kysymys.

-- Jos Linnaisten kartano olisi koko minun maailmani, ei minua voisi
mikään pidättää palaamasta. Mutta täällä ei kukaan kaipaa minua. Minä
lähden keväällä Italiaan kahdeksi vuodeksi. Tietääkö neiti, minkä
arvoinen Italia on halvimmallekin meistä, jotka tutkimme ja rakastamme
taidetta?

-- Minä ymmärrän, että siellä voi unohtaa kaikki, yksinpä ystävänsäkin.

-- Ei unohtaa entisiä vaikutelmia, ei, vain tehdä ne ihanammiksi, vain
jalostaa niitä. Voidakseen unohtaa täytyy ihmisen olla joko hyvin
onnellinen tai hyvin onneton. Kun, kuten minä, ei olla kumpaakaan, kun
tehdään kysymys elämälle, kuten minä nyt teen, ja odotetaan vastausta,
silloin on jokainen uusi vaikutelma vain tulevaisuudelle piirretty
kysymysmerkki. Ellen minä olisi mies, ellei minun täytyisi olla mies,
tahtoisin minä olla teidän kaltaisenne, neiti Ringa.

-- Enpä olisi koskaan uskonut, että arkkitehti tahtoisi vaihtaa osaa
kanssani.

-- En minä sanokaan tahtovani. Mutta lähinnä sitä, että voi valloittaa
maailman lujalla tahdollansa, pidän sen osaa onnellisena, joka voi
valloittaa sen sydämellään.

-- Tiedättekö, tuon kaiken ymmärtäisi Anna paljoa paremmin kuin minä.
Minä olen hirveän tyhmä. Minä voisin pitää sitä imarteluna, ja siksihän
ette tarkoittanut sitä.

-- En. En tahtonut sanoa muuta, kuin että te olette lapsi.

-- Suokaa anteeksi ... sen minä olen usein, ehkä liiankin usein,
kuullut ma bonnelta.

-- On tuleva aika, jolloin olisitte onnellinen, jos saisitte kuulla
sen. Me muut olemme vain katkelmia, sirpaleita, lapsi on kokonainen,
kaikki. Ja sentähden, että olette lapsi, voitte myöskin, mitä minä en
voi -- unohtaa!

-- Arkkitehdinhän piti sanoa minulle vikani?

-- Sanoin, että olette lapsi.

-- Eikö sen pahempaa? Se vikahan poistuu vuosien kuluessa.

-- Kehittymätön, epäitsenäinen, pehmeä kuin vaha ottamaan vastaan
kaikkia vaikutelmia, kaikkien oikkujen leikkikalu...

-- Jatkakaa vain! Siinä on edes jotakin.

-- Sanoin jo pahimman, mitä tiedän hyvästä lapsesta, ja luullakseni on
siinä kylliksi.

Uuden vaitiolon jälkeen Ringa kysyi:

-- Onko sitten aivan varma, ettei kukaan kaipaa arkkitehtiä
Linnaisissa?

-- En tiedä ketään, joka kaipaisi.

-- Isähän pitää arkkitehtiä niin suuressa arvossa...

-- Hän on saava yhtä hyvän tai paremmankin rakennustöittensä valvojan.

-- Ei kukaan voi olla sellainen kuin arkkitehti, niin samanlainen
kaikkia kohtaan.

-- Neiti Ringahan on itsekin. Neitihän tietää, kuten minäkin, ettei
sääty, suku, eipä edes sivistyskään määrää ihmisen arvoa.

-- Ja sitten ... me iloitsisimme kaikki, jos arkkitehti palaisi
Linnaisiin. Mefisto unohtaa muuten kaikki temput, mitkä arkkitehti on
sille opettanut.

-- Miksei neiti mainitse Triste-Rubania?

-- Onko arkkitehti pahoillaan, että olen maininnut hänet ennen?

-- Neitihän tietää, että se on minusta aivan yhdentekevää.

-- Antakaa anteeksi! Minä en enää puhu hänestä.

-- Nyt näkyvät jo Linnaisten tulet. Muutaman minuutin kuluttua
emme enää ole, kuten nyt, kaksi vapaata olentoa, kahden kesken
lumiaavikolla. Minä en tahdo käyttää väärin aavikon oikeuksia. Sanokaa
minulle: minua paleltaa! Ja minä ajan täyttä laukkaa Linnaisten
lämpimän takkavalkean ääreen.

-- Mutta minua ei palella ollenkaan...

-- Kun nämä hanget sulavat keväällä, on Ringa neiti kuuleva peipposen
visertävän koivussa ja muisteleva, miten me kerran ajoimme tästä
Linnaisten puistoon lumikinoksissa. Minä kuuntelen satakielen laulua
Firenzessä ja olen kuitenkin kaipaava takaisin tähän lumiseen
talvi-iltaan. Minä olen ehkä katuva, etten ollut täysin suora sinä
ainoana kertana elämässäni, jolloin minulta puuttui rohkeutta siihen.
Salliiko neiti minun tehdä yhden ainoan kysymyksen?

Ringa oli vaiti, mutta reki kiiti jo veräjästä pihaan ja läheni suuria
portaita.

-- Kysykää! kuiskasi hän kiireesti ja vavisten.

-- Saanko minä, pitääkö minun tulla takaisin Linnaisiin?

Reki pysähtyi, Ringa hypähti maahan. Mefisto oli jo siinä ja hyppäsi
korkealle hänen olkapäitään vasten.

-- Tulkaa! sanoi hän nopeasti tavallisella leikillisellä äänellään,
kääntäen pois päänsä, jottei lyhtyjen valo valaisisi hänen kasvojaan,
ja juoksi kaikkia muita nopeammin ylös korkeita portaita.

Arkkitehti oli kuullut kylliksi.



20. VIIMEINEN ILTA LINNAISISSA.


-- Hyvät herrat! huusi paroni Littow portailta. -- Lasi punssia
maistunee nyt mainiolta. Tervetuloa, serkku Winterloo! Minä toivoisin
vain, että tulonne syy olisi ollut iloisempi.

-- Mitä punssiin tulee -- vastasi kapteeni -- niin olisi kai oikeastaan
minun pitänyt tarjota tänä iltana, mutta, hyvät herra, olenpa
satulanlyöttämä, hampaaton valakka, jos minä siihen mitään mahdan.
Neljätoista pulloa paloi Syrjänkosken kellariin; avaamattomina, hyvät
herrat, avaamattomina -- jollei vain Rosengren lurjus... Mutta mitä
kannattaa puhua juoduista viineistä ja saaduista suuteloista?
Iloisempiko syy? Hm, saammepa nähdä, minä tuumin asiaa... Hän on ihan
hullaantunut minuun, hän aivan varmaan tahtoo minua vävykseen, jatkoi
kapteeni matalammalla äänellä äidilleen hovineuvoksettarelle. -- Mutta
minäpä en tartukaan onkeen niin helposti kuin luullaan, ja sitäpaitsi,
kuka takaa, etten tee hänelle eräänä päivänä aika kepposta.

-- Ei mitään tyhmyyksiä, Eusebius! kuiskasi hovineuvoksetar varoittaen.
Niinkuin et niitä jo tänään olisi tehnyt kylliksi!

-- Minäkö? Niin, minä voisin kertoa äidille jotakin. Se ei ole niinkään
tyhmää, ei ole. Kyllä minä opetan ylpeän paronin panemaan minut kuin
renkinsä, mihin vain tahtoo, mutta perhanasti hän ällistyy, kun saa
nähdä, että minä olen kostanut...

-- Eusebius! Muista, että olemme puilla paljailla!

-- Siitä viisi, niinhän olisi käynyt kuitenkin jonakin päivänä. Mutta
odottakaas, minä olen tehnyt kaupan. No, äiti kyllä saa vielä kuulla
sen aikanansa. Nyt olen janoissani kuin lukkari hautajaisissa.

Linnaisten autiohkot salit eivät olleet koskaan tuntuneet vieraista
niin lämpöisiltä ja miellyttäviltä kuin nyt pyryisen matkan jälkeen.
Eversti pakotti kaikki, naisetkin, heti juomaan lasillisen punssia
lääkkeeksi vilustumista vastaan, ja sitten seura hajaantui puoleksi
tunniksi muuttamaan vaatteita, sillä kaikki olivat nokisia ja märkiä
Syrjänkosken retkestä.

Kotvasen kuluttua kokoonnuttiin taas teepöydän ääreen kaikki hilpein
mielin, kuten on tavallista, kun on suoriuduttu jostakin oudosta
tapahtumasta. Kapteeni oli ylen määrin iloinen ja naureskeli alinomaa
salaperäisille viittauksilleen, joita ei kukaan ymmärtänyt.
Hovineuvoksettareen koski päivän tappio enimmän, mutta jollakin tavoin
lohdutti häntä kuitenkin kaikkien niiden kaunisten kapineiden ja
tavarain luetteleminen ja kuvaaminen, jotka olivat joutuneet tuhon
omaksi Syrjänkoskella, kaikki suvun vanhat hopeat, kaikki suvun
vanhat jalokivikoristukset hän mainitsi, kertoili suuresta
liinavaatevarastosta ja kallisarvoisesta Diana-puvusta, jota
hänen äitinsä, syntyjään Baggehufvud, oli käyttänyt eräissä
naamiaisissa Haagassa Kustaa III:n aikana -- puhumattakaan hienosta
illallisesta, joka oli palanut keittiössä kaikkine ravunpyrstöineen,
multasienipiirakkoineen jne., jne., jne., joista kaikista oli enää vain
surullinen, mutta suloinen muisto jäljellä. Olipa Triste-Rubankin sinä
iltana erittäin hilpeä. Kun hänen katseensa kohtasi arkkitehdin, oli
siinä jonkinlaista salaperäistä voitonriemua, jonka merkitystä ei
Lithau kuitenkaan viitsinyt ruveta arvailemaan. Hän yksin, hän ja
iloinen Ringa neiti olivat sinä iltana tavallista äänettömämmät. Ja
niin kului tunti teepöydän ääressä. Sitten eversti ehdotti, että
mentäisiin lepäämään päivän vaivoista.

-- Annoin laittaa itselleni vuoteen Viheriään kamariin -- kuiskasi hän
Lithaulle -- ja pyydän arkkitehtiä tyytymään minun makuuhuoneeseeni
tänä yönä; mutta siitä ei muiden toistaiseksi tarvitse saada vihiä.
Luullaan teidän nytkin makaavan Viheriässä kamarissa; vain Holming
yksin tietää vaihdon. Jos kuultaisiin minun ärsyttävän kummituksia
siellä, saisivat siitä joutavat lorut vain yllykettä, ja minua
luultaisiin kyllin narrimaiseksi uskomaan niitä.

-- Suvaitseeko herra paroni minun puhua hetkisen kanssanne
kahdenkesken? Työni pakottavat minut lähtemään täältä huomenna.

-- Joko? Arkkitehti on siis ikävystynyt meihin? Mutta vaikka minusta
olisikin sangen mieluista pitää teidät täällä vankina joulupyhien ajan,
en kuitenkaan voi olla niin itsekäs, että käyttäisin enää väärin
vieraani kärsivällisyyttä. Saatamme mennä yhdessä hetkiseksi _champ de
bataille'iini_, taistelupaikalle Viheriään kamariin. Siellä voimme
juoda lasin vanhaa Hochheimer-viiniä ja vielä kerran häiritsemättä
neuvotella suunnitelmistamme.

-- Miten tahdotte, herra paroni.

-- Hyvää yötä, hyvä herrasväki, hyvää yötä, lapseni! Nukkukaa hyvin
kaikkien seikkailujenne jälkeen. Arkkitehti on oleva tänä yönä
etuvartijanamme Linnaisten kummituksia vastaan.

Ja eversti suuteli sydämellisesti tyttäriänsä otsalle, kuten hänen oli
tapana.

-- Mefisto, sanoi Ringa, seuraa herra Lithauta!

Koira katsoi häneen kysyvästi suurilla, viisailla silmillään.

-- Seuraa herra Lithauta, ole hänen luonaan tänä yönä ja valvo, kun hän
nukkuu!

Mefisto heilutti häntäänsä merkiksi, että se ymmärsi, ja seurasi
Lithauta.

-- Tyttö on viisaampi kuin kumpikaan meistä, sanoi eversti hymyillen.
Olisipa arkkitehdillä ensi yönä ollut Mefisto liittolaisena, niin
epäilen, olisiko mikään kummitus uskaltanut hyökätä asemanne kimppuun.
Se saa todellakin olla tänä yönä etuvartijana.

Seura hajosi. Kohta sen jälkeen olivat eversti, paroni Littow ja
arkkitehti Lithau äsken sytytetyn pystyvalkean ääressä Viheriässä
kamarissa. Heidän jalkainsa juuressa loikoi Mefisto, mukavasti
ojennellen itseään tulen lämpimässä, ja heidän välillään oli pieni
pöytä ja sillä vanhaa reininviiniä ja kaksi viheriätä lasia.

-- Viini -- sanoi eversti -- on isävainajani kellarista otettua, ja
siinä on vuosiluku 1789. Se on vallankumouksellista, mutta siinä on
voimaa, pullossa on Ruotsin akatemian mielilauselma: neroa ja makua.

-- Viini on hyvää. Se on kuningasmielistä eikä vielä tasavaltalaista.
Se on Mirabeau eikä vielä Robespierre.

-- Onneksi ei; mutta Mirabeaukin on mennyt monelle päähän.

-- Ja Ranskan aateliston jalkoihin.

Eversti nauroi.

-- Niin, toden totta, jos tämä viini olisi ranskalaista eikä
saksalaista, ei sitä pitäisi olla minun kellarissani. Kun nämä rypäleet
kypsyivät, kumosi Ranskan kansalliskokous aateliston etuoikeudet. Onpa
jo aika tehdä niin vaaralliset periaatteet vahingottomiksi ja tyhjentää
pullo.

Arkkitehtikin hymyili.

-- Jos niin helposti saataisiin 1789:n vuoden periaatteet hävitetyiksi,
luopuisi moni herra ja jalosukuisuus raittiudesta.

-- Meidän aikamme, hyvä herra arkkitehti, on omaksunut, mitä 1789:llä
oli hyvää ja järjellistä, mutta karkoittanut muun kansanvillitsijäin
harhakuvittelujen joukkoon. Aatelisto on meidän päivinämme luopunut
siitä mielettömästä vaatimuksestaan, että se olisi kaikki kaikessa,
mutta sillä on vielä jäljellä kohtuullinen toivo, ettei sitä silti
panna aivan mitättömäksi.

-- Suokaa anteeksi, herra paroni, että teen kysymyksen, joka voinee
näyttää liiankin suoralta minun asemassani: mitä on aatelisto meidän
päivinämme?

-- Suoruus suoruudesta: aatelisto on meidän päivinämme valtakunnan
ensimmäinen sääty, sen kunniakkaimpain muistojen ja sen historiallisten
perintötapojen kilvenkantaja.

-- Mutta mitä on sääty, joka ei koskaan esiinny säätynä eduskunnassa?
Suomessahan, herra paroni, täytyy sen säätynä olemisen olla jo
unohduksissa.[23]

-- Sääty on jäljellä perustuslaissamme, ja sillä on ritarihuone.

-- _De jure_, lain sanan mukaan. Aatelisto katsoo kuitenkin,
kuten herra paroni aivan oikein huomautti, itseänsä etusijassa
historiallisten perintötapojen kannattajaksi. Mitkä ovat nuo
perintötavat? Ne eivät muodosta säätyä eivätkä yhteisöä, ne ovat
koko meidän hallitusmuotomme, koko sivistyksemme, lakimme,
yhteiskuntalaitoksemme, tapamme. Niin kauan kuin aatelisto yksin
kannatti niitä kaikkia -- valtiota, yhteiskuntaa, sivistystä,
lainlaadintaa, säädyllisiä tapoja -- niin kauan aatelisto oli
todellakin historiallisten perintötapojen kilvenkantaja, kieltämätön
todellisuus ja välttämätön valtion ja sivistyksen elinehto. Nyt, herra
paroni, on se kunnia aateliston ja kaikkien säätyluokkien yhteinen
kunnia.

-- No kunniani kautta, johan Mirabeau on noussut vähän päähämme; siinä
ovat nyt seuraukset 1789:n vuoden rypäleistä. Aateluus, hyvä herra
Lithau, perustuu samalle pohjalle kuin lainmukainen yksinvalta. Sillä
on pysyväinen, kieltämätön oikeusperuste kaikkien sattuman oikkujen ja
mielipiteiden vaihtelun varalle, jotka järkyttävät muita yhteiskunnan
jäseniä. Aatelisto myöntää nyt kyllä kenen hyvänsä voivan nousta yhtä
korkealle; mutta kaikkien muiden etuudet ovat tosiasioita, sattumia;
aateliston etuus on periaate, _voilà tout_, siinä kaikki!



21. KIUSAUS.

Sanat "hyvä herra Lithau" tuntuivat arkkitehdistä kopeilevammilta kuin
hänen silloinen kiihoittunut mielensä saattoi kärsivällisesti sietää.
Hän jatkoi sentähden vähän kiihkeämmin, mutta kuitenkin samaan
kunnioittavaan tapaan:

-- Jos mikään on sattumaa, herra paroni, niin ovat ainakin syntyperää
koskevat etuudet satunnaisia. Ainoana todellisesti pysyvänä
periaatteena, jonka lainmukainen perustuslaillinen yksinvaltakin
nykyjään hyväksyy, ovat kunkin omat mieskohtaiset ansiot...

-- Oh, oh, nuori ystäväni, olemmeko jo niin pitkällä? Niin nopeasti ja
huomaamatta siirrymme Mirabeausta Camille Desmoulinsiin, sitten
edelleen Dantoniin, Marat'han, Robespierreen, kunnes pysähdymme
sanskylotteihin, hurjimpiin kumouksen harrastajiin. Yksilön
mieskohtaisista ansioista on vain askel kansanvaltaan ja tasavaltaan.

-- Minä en ole tasavaltalainen, herra paroni, vielä vähemmin jakobiini.
Minä kunnioitan suuresti aatelia sukuperintönä, kunniakkaan nimen
laillisena perintöoikeutena. Minä uskallan vain epäillä sen pysymistä
valtiolaitoksena ja sen muista kansalaisista eristettyä asemaa.

-- Hyvä, herra Lithau, pitäkäämme toistemme vakaumusta kunniassa,
älkäämme kiistelkö laitoksesta, joka meittäkin käy määrättyä kulkuansa
vuosisatain halki. _Enfin_, no niin, vielähän meillä on vähän jäljellä
1789:n vuoden viinistä; älköön se estäkö meitä siirtymästä omaan
aikaamme ja aineeseemme. Arkkitehdillähän oli vielä jotakin sanottavaa
piirustuksista, eikö niin?

-- Piirustukset olen selitellyt niin yksityiskohtaisesti kuin olen
kyennyt; minulla ei ole siinä suhteessa enää mitään lisättävää. Se
aihe, jonka tähden pyysin saada puhua kanssanne kahden kesken, herra
paroni, koskee hyvin läheisesti meidän hieman erilaisia mielipiteitämme
aateliston asemasta meidän aikanamme.

-- Kuinka? Eihän arkkitehti vain aikone kirjoittaa kirjaa siitä?

-- Minä en ole koskaan tuntenut halua saavuttaa kunniaa esittämällä
kirjallisesti yhteiskuntaoppeja, mutta kyllä sovelluttamalla niitä
käytäntöön.

-- Minä en voi käsittää, mikä sovelluttaminen...

-- Herra paronin valistunut avomielisyys on suonut minun olla yhtä
avomielinen. No siis: onko herra paroni kerran tyttäriään kihlatessaan
toimiva saman perinnäisen määrätietoisuuden mukaan, johon herra paronin
mielipiteet perustuvat tässä asiassa -- asiassa, mistä minä äsken sain
kunnian lausua omat mielipiteeni.

-- Minun on myönnettävä, hyvä herra Lithau, että se kysymys todellakin
on minusta hieman odottamaton. Voin vastata siihen vain, että
menettelyni siinä, kuten muussakin, on oleva periaatteitteni mukainen.

-- Ja kuuluuko niihin periaatteisiin, ettette koskaan aio kunnioittaa
aatelitonta miestä, olipa hän ken hyvänsä, antamalla hänelle vaimoksi
toisen Littowin-neideistä?

-- Herra arkkitehdin kysymys on todellakin suora. Mutta en näe
kuitenkaan mitään syytä vastata siihen. Tyttäreni, herra arkkitehti,
eivät ole mitään keskustelunaiheita.

-- Eivät olekaan, herra paroni; mutta kun tein kysymyksen, joka saattaa
näyttää odottamattomalta, niin tein sen pyytääkseni herra paronin
suostumusta siihen, että saisin koettaa ansaita neiti Littowin
vaimokseni.

Eversti puri huultaan. Niin varmaa, lujaa, avomielistä puhetapaa hän ei
ollut odottanut nuorelta mieheltä, joka olematta suurta sukua tai
korkea-arvoinen tai rikas, uskalsi tavoitella liittoa erään
ylhäissukuisimman perheen kanssa, mitä maassa oli.

-- Herra Lithau -- sanoi hän vähän epäröityään ja ehkä tietämättään
lausuen aatelittoman nimen hieman omituisella tavalla -- minä olisin
mieluummin toivonut, ettei mies, jota pidän kunniassa -- sallikaa sanoa
ystävänäni -- olisi saattanut minua tukalaan asemaan, jossa minun
täytyy sanoa tuntuvan arveluttavalta...

-- Älkää jatkako, herra paroni, minä pyydän (ja paperit polttivat
arkkitehdin taskussa). Älkää puhuko arveluttavasta, kun on ihmisarvo
punnittavana! Minä en ole siksi rohkea, että pyytäisin herra paronin
varmaa suostumusta -- enhän tiedä, olenko edes niin onnellinen, että
saisin hänen suostumuksensa, josta onneni riippuu. Minä pyydän vain
lupaa saada koettaa ansaita sen. Linnaisten vieraanvaraisuus on minusta
siksi kallis, etten ilman herra paronin lupaa uskaltaisi toivoa
sellaista, mikä minun asemassani on tavallisuudesta poikkeavaa.

Eversti muisti sanat, jotka Ringa oli lausunut, kun Anna hylkäsi kreivi
Spiegelbergin tarjouksen: "sillä hän rakastaa toista", ja hän oli varma
siitä, että arkkitehdin rakkaus kohdistui hänen vanhempaan tyttäreensä.

-- Minä en tahdo päättää -- sanoi hän -- ovatko nuoruuden tavalliset
harhaluulot kenties saattaneet sokaista toista tai toista, mutta
arkkitehti lienee kyllin oikein ajatteleva käsittämään, että sellainen
liitto on mahdoton.

Lithau oli ylpeä, ehkä ylpeämpi kuin nuori mies, joka ei voi mitään
vaatia, saa olla, mutta hän jatkoi:

-- Herra paroni, sattuma on johtanut meidät tähän huoneeseen, missä
muinoin aatelismies, teidän isoisänne, vietti mitä onnettominta
perhe-elämää. Jos sukuperä tai rikkaus tekevät ihmisen onnelliseksi,
mikä olisi estänyt häntä olemasta onnellinen? Nyt pyytää mies, jolla ei
ole kumpaakaan niistä eduista, mutta joka sensijaan on kunniallinen
mies ja toivoo paljon tulevaisuudestaan, tytärtänne tai oikeammin
mahdollisuutta ansaita hänet. Antakaa nykyisyyden sovittaa menneisyyden
onnettomuudet, ja minä lupaan, mikäli minusta riippuu, ettei herra
paronin koskaan tarvitse katua sitä, että on kerran murtanut vanhat
ennakkoluulot, jotka aikamme hylkää ja joita valistunut ihminen ei voi
hyväksyä.

-- Herra Lithau nimittäköön vain ennakkoluuloksi sitä, mitä minä pidän
periaatteena. Minä pyydän, ettemme jatka puhetta tästä asiasta, ja
toivotan arkkitehdille kaikessa ystävyydessä mieluisaa hyvää yötä.

Miten ne polttivat, miten ne polttivat nuo onnettomat paperit
arkkitehdin povitaskussa! Kerran toisensa jälkeen kuiskailivat ylpeyden
pahat henget hänen korvaansa: hän hylkää sinut halvan syntyperäsi
tähden, hän, joka on varastanut sinun nimesi ja jonka kaikki oikeudet
ovat lainmukaisesti sinun! Mikset ojenna hänelle tuota paperia, joka
musertaisi hänet, ja sano hänelle: lukekaa ja tuomitkaa, kumpi meistä
on Littow!... Mutta arkkitehti tukahdutti vielä kerran kapinoitsevat
tunteensa ja sanoi ihmeteltävästi itseään hilliten:

-- Herra paroni, peruuttakaa nuo sananne! Oppikaa tuntemaan minua
paremmin! Määrätkää mikä aika hyvänsä, jolloin saan näyttää, että
todella ansaitsen onneni, mutta älkää riistäkö minulta toivoa, että
kerran saan teidän suostumuksenne, jos ensin tyttärenne suostuu!

-- Palatkaa takaisin sadan vuoden kuluttua, herra Lithau. Ehkä ovat
teidän aatteenne silloin jo saavuttaneet voiton, ja sittenhän saamme
nähdä.

Samassa nosti Mefisto hiljaa muristen päätään ja vainusi.

-- Ei sadan vuoden kuluttua, vaan sata vuotta takaperin, herra paroni!
huudahti arkkitehti suuttuneena, ja hänen kätensä pujahti povitaskuun.

Kiusaus oli vastustamaton; minuutti vielä, ja Littowit olisivat
kadottaneet nimensä.

-- Mitä herra Lithau tarkoittaa sillä? virkahti eversti; vihan puna oli
hänenkin korkealla otsallaan.

Arkkitehti horjui, mutta vain silmänräpäyksen ajan.

-- Minä tarkoitan -- sanoi hän levollisemmin, mutta kuitenkin hieman
katkerasti -- että asessori von Littowin pojanpojan pitäisi tässä
huoneessa mieluummin kuunnella menneisyyden varoituksia kuin uhitella
tulevia aikoja.

Mefisto lähti, yhäti muristen, paikaltaan uunin luota ja kierteli
nuuskien suurta kaappia, mutta ei uskaltanut mennä paria askelta
lähemmäksi sitä. Herrat olivat niin kiintyneet keskusteluunsa, etteivät
huomanneet uskollisen villakoiran epäluuloa.

-- Ja ken uskaltaa puhutella minua sillä tavoin ja tässä huoneessa!
huudahti eversti silmittömästi suuttuneena. -- Ei ainakaan pitäisi niin
tehdä Lithaun, sen miehen pojanpojan, joka katkeroitti onnettoman
isoisäni vanhuuden päivät ja jonka nimeä ei koskaan olisi pitänyt
lausua näiden seinien sisäpuolella. Tietääkö herra arkkitehti, miten
täysin oikeutetut syyt on Littowin suvulla siihen, että se vähimmin
kaikista voi millään tavoin liittyä Lithau-nimeen?

-- Liian tarkoin tunnen minä ne.

-- Jos tunnette ne, niin sallikaa minun sanoa: minua kummastuttaa, että
teidän kaltaisenne kunniallinen ja hienotunteinen mies on hetkeäkään
saattanut olla sen mielettömän toivon mairittelevassa lumossa, että hän
saisi Littowin omaksensa. Ennen antaisin tyttäreni Linnaisten
köyhimmälle torpparille, jos hänellä vain on rehellinen sydän ja puhdas
nimi.

Vielä kerran musteni maailma arkkitehdin silmissä. Vielä kerran
kuiskailivat pahat hengettäret hänen korvaansa: ansaitseeko armahdusta
tuo mies, joka ylpeilee varastetusta nimestään? Muserra hänet! Vielähän
sinä voit sittenkin osoittaa hänelle sääliäsi.

Mutta Lithau pyyhkäisi kädellään polttavaa otsaansa, katsoi everstiä
vakavasti silmiin ja huudahti:

-- Herra paroni, te ette tiedä, mitä sanotte. Te kielsitte minulta
tyttärenne; teillä on oikeus tehdä niin, vaikka Littowin suvun pitäisi
tyytyä yhteen Katarina Szistovoon! Minä en kerjää onneani siinä, missä
sen voisin ottaakin. Jääkää hyvästi, me emme ehkä enää koskaan näe
toisiamme. Minä lähden huomenna ennen päivän sarastusta. Jos
tietäisitte, mitä olette sanonut, vaatisin minä teitä vastaamaan siitä;
nyt saatan minä vain surkutella teitä ja itseäni!

Ja peläten lopultakin joutuvansa hirveän kiusauksen valtaan, jos vielä
viipyisi, arkkitehti riensi kiireesti pois, jättäen everstin
kummastuksiinsa ja suutuksiinsa.

Paroni Littow asteli mieli kuohuksissa edestakaisin pitkin lattiaa.

-- Millainen verraton uskaliaisuus! sanoi hän itsekseen. -- Tuo
metsistä tullut papinpoika käyttäytyy niinkuin häntä suurisukuisempaa
ei olisi olemassa. Ja kuitenkin on tuossa röyhkeässä, uhmaavassa
äänessä jotakin, joka miellyttää minua, en tiedä miksi... Mitä vielä,
hän on Lithau, _c'est cela_, siinä kaikki. Jos on totta, että se suku
alkujaan on haara meidän suvustamme, niin täytyyhän senkin suonissa
virrata jonkin verran Jagielin villiä verta. Sääli vain tuota nuorta
miestä! Miksi kiintyy sydämeni häneen huolimatta kaikesta hänen
hävyttömyydestään ja kaikesta vastenmielisyydestä, mitä hänen nimensä
herätti minussa, kun ensi kerran kohtasimme toisemme? Ei, täytyy uskoa
ensi vaikutelmaa, se pettää harvoin. Siitä miehestä voi vielä tulla
vihan sytyttäjä sukuumme... Jos Anna rakastaa häntä! Tiedän, että hänen
ylevä sydämensä on vapaaehtoisesti hylkäävä hänet ... mutta entä jos se
murtuisi siitä? _Grand dieu_, suuri Jumala, miksi hän onkin Lithau? Ja
miksi nuo Lithaut polvi polvelta alinomaa vainoavat meitä?

Eversti heittäytyi tuiki uupuneena täysissä pukimissaan vuoteelle. Hän
oli kokonaan unohtanut olevansa Viheriässä kamarissa. Hetkisen perästä
vei päivän vaivojen tuottama väsymys voiton ja hän nukkui sikeästi.
Mefisto vain valvoi loikoillen pitkällään lattialla, kuono syvällä
etukäpälien välissä, ymmärtäväiset silmät lakkaamatta suuntautuneina
vanhaan kaappiin.

Niin kului ehkä kaksi tuntia. Eversti nukkui levottomasti ja uneksi
kantaisästänsä Jagielista. Tuo jättiläiskokoinen soturi seisoi hänen
edessään puoliraakalaisen sotilaspuvussa ja suunnattoman suuri sapeli
iskuun kohotettuna ... äkkiä hän kutistui kokoon, tuli yhä lyhyemmäksi,
yhä laihemmaksi, kirkas kypärä muuttui pieneksi, mitättömäksi
tekotukaksi, peloittava asepuku koristuksilla kaunistetuksi
hännystakiksi, miekka silmäneulaksi, jättiläinen pieneksi, kalpeaksi,
asessori Littowin näköiseksi ukoksi, ja ukko ojensi hänelle
kellastunutta paperia...

Samassa Mefisto alkoi haukkua kiivaasti, ja eversti heräsi unestaan.
Kynttilä oli sammunut; vain himmeästi hehkui hiillos liedestä valaisten
synkkää pimeyttä, ja eversti luuli näkevänsä varjon, pimeyttäkin
pimeämmän, kulkevan huoneen läpi. Enemmän kummastuneena kuin
säikähdyksissään hän hypähti vuoteesta, sytytti tulen vartavasten
mukaan otetusta rikkihapolla ja platinasienellä varustetusta
lasiastiasta, tuosta jo mainitusta, ennen tulitikkujen keksimistä
käytännössä olleesta ylellisyyskapineesta, ja huomasi, etteivät
kynttilät olleet itsestään sammuneet, vaan sammutetut. Niiden vieressä
oli pöydällä kellastunut paperi, jota ei ollut siinä ennen. Siinä oli
vain neljä latinalaista säettä -- sama sukuennustus, jonka eversti
tämän kertomuksen alussa mainitsi tyttärilleen ja joka päättyi
salaperäisiin sanoihin: _Decimi sed tertii, cave, Szistove, acum!_



22. YÖLLISIÄ VIERAITA.


Arkkitehti Lithau kiiruhti pois Viheriästä kamarista mitä
ristiriitaisimpien tunteittensa vallassa, jotka ahdistivat häntä vielä
sittenkin, kun hän kenenkään huomaamatta jo oli päässyt everstin
makuukamariin ja heittäytynyt vuoteelle levähtääkseen, vaikka
rauhattomastikin, edes lyhyen ajan. Hänen sielunsa täytti milloin
suuttumus, milloin suru, milloin vielä kukistumaton epäröinti, mitä
hänen asemassaan olisi paras tehdä. Jos hän lähtisi Linnaisista
ilmaisematta salaisuutta, saisi hän samalla sanoa ikuiset jäähyväiset
Ringa Littowille; hän jättäisi silloin jälkeensä kummallisen
tunkeilevaisuuden muiston, ikäänkuin hän olisi ties mistä itsekkäistä
syistä tahtonut tunkeutua vapaasukuiseen perheeseen! Salaisuuden
ilmaiseminen paroni Littowille, ennenkuin lähempi sukulaisuus vielä oli
tasoittanut heidän suhteensa, olisi melkein samaa kuin vaatia Ringaa
omaksensa uhkauksin, mikä oli miehen kunniaa, miehen rakkautta
alentavaa. Ja mihin kauheaan asemaan hän saattaisikaan siten tuon
kunnioitettavan perheen! Sillä hän oli aivan varma, ettei paroni
Littowin kaltainen ritarillinen luonne enää päivääkään voisi pitää
nimeä, jonka hän tietäisi saaneensa vain isoisänsä petoksen avulla ja
Littowin nimen oikean omistajan vahingoksi. Siitä nimestä, joka oli
hänen ylpeytensä, olisi hän silloin luopuva kuin häpeästä, mutta miten
hän voisi tehdä sen kolmea sukupolvea kieltämättä, tahraamatta
esi-isiään ja itseään häviämättömällä häpeällä? Ja vaikkapa ylpeä
vapaaherra itse laskeutuisikin sukuperänsä korkeudesta, minkä nimen
ottaisi hän itse, minkä nimen saisivat hänen tyttärensä? Lithaunko?
Tulisiko tuo sekä aateliton että Littowin suvun vihaama nimi silloin
heidän omaksensa? Voisiko paroni Littow milloinkaan suostua ottamaan
sitä? Ja olisiko hänellä edes oikeuttakaan ottaa sitä nimeksensä? Eikö
everstin isän synty ollut tahrainen, kuten asessori von Littow itse
tunnustaa? Eikö sen Lithaun poika, joka oli ryöstänyt Littowin nimen,
ollut todellisen Littowin äpäräpoika? Mikä julma kohtalo! Mikä kova ja
ansaitsematon rangaistus isien pahoista teoista! Mikä hirveä varoitus
sukuylpeydelle, joka piti sukuperän etuutta korkeampana kuin kunkin
mieskohtaisia ansioita.

Mitä selvemmin arkkitehti katsoi syvyyteen, joka salaisuuden
ilmaisemisesta avautuisi Littowin suvun jalkojen alle, sitä varmemmaksi
vakaantui hänen päätöksensä kätkeä onneton salaisuus ainaisiksi ajoiksi
omaan poveensa. Hän menettäisi Ringan -- hän luopuisi iäksi siitä
ikivanhasta nimestä, joka oikeuden mukaisesti oli hänen omansa ja jonka
kunniakas sointu vaikutti häneen ehkä vähän enemmänkin kuin hän uskalsi
tunnustaa itselleen -- kiitokseksi siitä veriuhrista hän saisi lähteä
Linnaisista naurettavana kuin tavallinen hyljätty kosija, joka on
pyrkinyt korkeammalle kuin siivet kannattavat. Mutta mitäpä siitä
kaikesta! Hän lähtisi Linnaisista ylpeänä tietoisuudesta, että on
tehnyt jalon työn -- varmana siitä, että vaikkei hän koskaan saisikaan
Littowin nimeä, hän kuitenkin on näyttänyt ansaitsevansa sen.

Niin mietiskellen Lithau sammutti tulen vakaasti päättäen panna pari
tuntia levättyään vähäiset tavaransa kokoon ja lähteä Linnaisista ennen
päivän valkenemista, enää näkemättä everstiä ja neitejä. Oli jo
myöhäinen yö; pimeys ja hiljaisuus vallitsi suuressa herraskartanossa,
mutta uni viipyi eikä tullut painamaan umpeen nuorukaisen silmiä.

Hänestä tuntui, kuin olisi huoneen ovi hiljaa auennut. Verho, joka oli
vuoteen edessä, esti häntä himmeässä valossa, joka tähtien loisteesta
levisi huoneeseen, näkemästä mitään esinettä. Mutta Viheriän kamarin
kummitukset ilmestyivät elävinä hänen mielikuvitukseensa; hän kuunteli
hengitystään pidättäen.

Kohtapa liihoittelikin valkoinen olento esiin pimeästä, lähestyi ja
tuli verhon sisäpuolelle. Hän näki selvästi, miten haamu tuli aivan
hänen luoksensa ja istuutui vuoteen laidalle. Mutta hän ei liikahtanut.

-- Nukutko, isä? kuiskasi hiljaa ääni, jonka pehmeä sointu vavahdutti
arkkitehtiä enemmän kuin myrskyn kohina korkeissa hongissa edellisenä
iltana.

Hän tunsi Ringan äänen, mutta hän ei olisi henkensäkään uhalla nyt
voinut vastata hänelle. Hän säpsähti kovasti, mutta oli vaiti.
Nähtävästi ei Ringa ollut saanut tietää, että hänen isänsä oli siksi
yöksi jättänyt vuoteensa talon vieraalle.

Mutta nuori tyttö huomasi hänen liikahduksensa ja piti sitä luultavasti
valveillaolon merkkinä.

-- Älä kummastu, että tulen näin myöhään luoksesi -- jatkoi hän
kuiskaten -- mutta minulla on sanottavaa sinulle, eikä sitä voi jättää
toiseen kertaan. Arkkitehti lähtee huomen-aamulla varhain.

Lithau saattoi tuskin hengittää.

-- Hän lähtee -- jatkoi hän -- eikä kenties tule koskaan takaisin.
Tiedätkö, isä, sinä teet hyvin pahasti siinä, että annat hänen niin
lähteä. Niin, hyvin pahasti, siitä voit olla varma. Sinä et ehkä tiedä,
että hän rakastaa Annaa...

Vielä sanoiksi pukeutumaton kielto kuoli isäksi luullun huulille. Mikä
kummallinen väärinkäsitys?

-- Niin, sen saat uskoa; hän sanoi sen itse minulle... Ja jospa
tietäisit, kuinka kauan Annakin on häntä rakastanut -- aina talvesta
asti, minä olen varma siitä. Mutta luuletko, että hän sitä myöntää? Ei,
tiedäthän, miten ylpeä hän on. Hän ei ole koskaan sanonut sitä minulle,
ja jos sinä kysyisit häneltä, vastaisi hän kieltäen. Mutta kuitenkin
minä olen jo kauan ollut asian jäljillä, ja äskettäin eräänä iltana
tulin siitä aivan varmaksi, kun hän luuli arkkitehdin ihastuneen ma
bonneen... Miten naurettavaa se oli! Arkkitehti ei välitä hituistakaan
ma bonnesta. Mutta Anna ei uskalla eikä arkkitehti uskalla tunnustaa
sinulle, että he rakastavat toisiaan. Se on hyvin pahasti, näetkös! Nyt
arkkitehti lähtee pois eikä tule koskaan takaisin, ja niin he eivät
koskaan voi saada toisiaan. Hyvä, armas, rakas isä, anna heidän sentään
saada toisensa! Sinä et ehkä tiedä, miltä tuntuu, kun niin sydämensä
pohjasta rakastaa toista, jota ei koskaan voi saada omakseen!

Arkkitehti oli kuin kamalassa kidutuspenkissä. Mutta näin pitkälle
jouduttuaan hän katsoi syystä välttämättömäksi olla ilmaisematta
itseään ja vastasi siis vain epäselvällä rykäisyllä.

Ringa tarttui hänen käteensä, suuteli sitä, ja kuuma kyynel putosi
kädelle.

-- Ymmärrätkö nyt -- jatkoi hän viattomasti -- minkätähden minä hiivin
tänne Annan luota ja herätin sinut keskellä yötä? Sinä et saa päästää
häntä lähtemään, koska Anna rakastaa häntä. Hän on aateliton; _soit,
n'importe_, olkoon, vähät siitä. Hän ei ole edes rikaskaan; mitä se
tekee. Tiedätkö, isä, hän on niin viisas ja niin hyvä, ettet voi
uskoakaan. Hänestä tulee vielä kerran sekä rikas että ylhäinen. Ensin
hän oli minusta pikemmin ruma kuin kaunis, mutta nyt hän on pikemmin
kaunis kuin ruma, niin, ei ollenkaan ruma, pikemmin oikein kaunis. Hän
on niin komea! Sellaiselta pitää miehen näyttää. Eikä hän ollenkaan
pelkää, ei missään vaarassa, sen olen nähnyt; ja miten vakava hän
saattaa olla ja kuitenkin ystävällinen! Näkisitpä, millainen hän
toisinaan on; hän osaa olla aivan yhtä ylpeä kuin sinäkin. Paitsi sinua
ei varmaankaan ole ketään muuta kuin arkkitehti, jota kohtaan voi
tuntea niin suurta kunnioitusta ja josta kuitenkin samalla voi niin
paljon pitää. Minä en enää uskalla ilvehtiä hänen kanssaan; hän katsoo
silloin toisinaan minuun kuin tahtoisi katsoa lävitseni. Anna ei huoli
ketään niistä, joita menee kahdeksantoista tusinaan, enkä minäkään...
Mutta mitäpä minusta, minä en varmaankaan ole koskaan rakastava ketään
muuta kuin Annaa ja sinua... Lupaatko, ettet salli hänen lähteä meiltä
ainaiseksi?

Mitä olisi arkkitehti vastannut tuohon lapsellisen viattomaan
ylistelyyn ja rukouksiin, joihin hän hyvin, hyvin mielellään olisi
suostunut? Hän puristi vain hieman lämpöistä kättä, joka oli hänen
kädessään.

Ringa piti sitä myöntymisen merkkinä.

-- Miten hyvä sinä olet! sanoi hän kiitollisena. Ja jospa tietäisit,
kuinka kaikesta sydämestäni rakastan sinua sentähden? Sano vain vielä
kerran, että teet hänet ja Annan onnellisiksi, niin sitten jätän sinut
rauhaan. Tai älä, älä sano enää mitään, sillä sinä jo lupasit. Saa
nähdä, pidätkö sanasi. Ja vielä eräs asia: tiedätkö, mitä hauskaa on
tapahtunut? Waterloo on ihastunut ma bonneen ajettuaan hänen kanssaan.
Mutta nyt minä annan sinun nukkua rauhassa. Hyvää yötä, hyvää yötä ja
kiitos, kiitos; minä rakastan sinua sanomattomasti!

Niin sanoen Ringa kumartui nopeasti vuoteen yli, painoi suutelon nuoren
miehen otsalle ja juoksi hiljaa liitäen pois.

Suutelo oli niin keveä kuin nurmikossa nukkuvan poikasen poskelle
tuomesta putoavan kukkasen kosketus, mutta arkkitehdistä tuntui, kuin
siitä olisi jäänyt arpi hänen otsaansa ja kuin huoneeseen samalla olisi
levinnyt jasmiinien ja narsissien tuoksu.

Untako se oli? sanoi hän hiljaa itsekseen. Mutta ei, hän tunsi vielä
raikkaan, viattoman suudelman otsallaan ... se vilvoitti hänen
polttavaa levottomuuttaan, hän tunsi itsensä niin tyyneksi ja
onnelliseksi, ajatuksensa niin puhtaiksi, mielensä niin lempeäksi,
ettei hän koskaan lapsuutensa päivistä saakka ollut tuntenut itseään
sellaiseksi. Päivänpaiste, jota hänen silmänsä yön tähden eivät
nähneet, oli siirtynyt hänen sieluunsa.

Hän lepäsi liikkumattomana ja puoleksi uinaillen, silmät ummessa. Hänen
teki mieli ajatella, että valkoinen olento vielä istui hänen vuoteensa
reunalla -- että pimeän yön ilmestys viihdytti rauhaan hänen sydämensä
myrskyt. Ringa oli rukoillut hänen puolestaan, oli rukoillut sisarensa
puolesta; millainen sydän olikaan sentään tuolla hetken lapsella!

Mutta kuinka Ringa oli saattanut käsittää väärin Syrjänkoskelta
palatessa lausutut sanat? Eikö tuossa lapsellisessa sielussa vielä
ollut sijaa millekään muulle tunteelle kuin sisaren, tyttären
rakkaudelle? Eikö hän arkana, pelästyen kaikkoisi pois, jos tietäisi,
että nuorukainen rakastaa juuri _häntä_? Se ajatus synnytti uudelleen
epäilyksen ja levottomuuden yksinäisen uneksijan sieluun.

Hänen mieltään alkoi uudestaan ahdistaa. Hänestä tuntui siinä
puoliunessa ollessaan, kuin olisi hänen vuoteensa ääressä viipyvä
valkoinen olento muuttunut, käynyt kammottavan näköiseksi ja katsellut
häntä hirvein, kylmin silmäyksin.

Vasten tahtoaan hän avasi silmänsä. Huone oli himmeästi valaistu,
vaikkei voinut nähdä, mistä päin, ja hänen edessään vuoteen vieressä,
missä Ringa vain muutama hetki takaperin oli istunut, siinä istui nyt
Viheriän kamarin kummitus -- sama tuhkanharmaa, kalpea haamu, joka oli
kumartunut häntä kohti, kun hän ensi yönä Linnaisissa ollessaan oli
nukahtanut kirjoituspöydän ääreen asessori von Littowin kuuluisassa
työhuoneessa.

Lithau tunsi jäsenissään jääkylmän väristyksen. Mutta hän rohkaisi
mielensä ja nousi äkkiä istualleen aikoen tällä kertaa estää haamua
pakenemasta. Mutta se ei liikahtanut. Hän istui niin lähellä sitä, että
hän taaskin, kuten edellisellä kerralla, selvästi tunsi sen kylmät
hengähdykset.

-- Kaarle Littow, Szistovon sukua -- sanoi haamu vitkaan ja hiljaa,
mutta aivan selvästi -- Jumala kaikkivaltias, joka kostaa isäin pahat
teot lapsille kolmanteen ja neljänteen polveen, on tuonut sinut
Linnaisiin.

-- Kuka olet? kysyi arkkitehti koettaen torjua pelkoa, joka oli saada
hänet valtoihinsa.

-- Kaarle Littow, Szistovon sukua -- jatkoi haamu vastaamatta hänen
kysymykseensä -- jos lähdet tänään, on kolmannentoista Littowin varjo
vainoava sinua kaikkialla minne kulkenetkin, ja pyytävä sinulta haudan
rauhaa.

-- Kuka olet?

-- Kaarle Littow, Szistovon sukua, älä lähde tänään Linnaisista! Pyydä,
mitä haluat, ja se annetaan sinulle ennen päivän koittoa.

-- Kiusaaja, minä tahdon tietää, kuka olet! huudahti arkkitehti
päättävästi ja ojensi kätensä tarttuakseen haamuun.

Se teki torjuvan liikkeen. Arkkitehti sieppasi kiinni sen ojennetusta
kädestä; käsi oli jääkylmä. Hän päästi sen heti irti.

-- Kuka olet sinä? toisti hän vielä kerran niin lujasti kuin saattoi,
ja kylmä hiki valui hänen otsaltaan.

Haamu nyökkäsi päätään hitaasti, surullisesti ja vastasi tuskin
kuuluvasti:

-- Eräs Lithau!

Nuorukainen kaatui takaisin vuoteelleen. Kaikki musteni hänen
silmissään. Kun hän uudelleen tuli tajuihinsa, oli haamu poissa ja
kamari pimeä.

Kuin mielipuoli hän hypähti vuoteesta, katkeroituneena ilveistä, jotka
jo toistamiseen kiusasivat häntä. Hän sytytti kynttilän ja tarkasti
huoneen. Se oli tyhjä, mutta toisiin huoneisiin vievä ovi ei ollut
lukossa. Sillä kertaa ei siis huoneeseen pääsemisen tarvinnut merkitä
mitään kummittelua. Samasta ovestahan Ringakin oli tullut.

-- Ken lienetkin, sinä viettelijä, pahahenki, joka minua ahdistat --
olepa tästä tai toisesta maailmasta, niin et ole sittenkään saava minua
valtoihisi! -- huudahti Lithau suuttuneena. On olemassa vain yksi ainoa
keino. Tuo onneton paperi ei suo minulle mitään rauhaa. Jos se palaa,
palaa siinä minun nimeni, mutta Ringa Littowin nimi on jäävä puhtaaksi!

Ja niin sanoen hän veti kiireesti kuin kuoleman hädässä, ikäänkuin
itseään peläten, asessori Jaakko von Littowin tunnustuksen taskustaan,
ja vasen käsi otti palavan kynttilän, oikea piti paperia.

Silloin tarttui joku voimakkaasti hänen oikeaan käteensä. Hän käännähti
katsomaan. Hänen takanaan seisoi, kalpeana ja juhlallisesti, eversti,
paroni Littow.



23. KOHTALOTTAREN UHRI.


-- Mitä teette, nuori mies? sanoi eversti ankaralla äänellä, joka
toisessa tilanteessa olisi kiihoittanut Lithaun ylpeyttä.

Nyt vastasi arkkitehti vain:

-- Minä teen, mitä minun tulee tehdä!

Ja samalla hän lähensi uudelleen paperia tulenliekkiin. Mutta eversti
tempasi sen kiivaasti hänen kädestään ja huudahti:

-- Paperi on minun omani!

Lithau oli vaiti.

-- Toivoisin saattavani kieltää sen, sanoi hän vihdoin tyynesti,
melkeinpä kylmästi. Hän oli hillinnyt mielensä.

-- Miksikä niin, hyvä herra?

-- Voidakseni polttaa sen.

-- Millä oikeudella?... Tehän löysitte sen Viheriän kamarin
tammikaapista?

-- Niin, herra paroni. Tiedättekö, mitä tämä paperi sisältää?

-- En. Tiedän vain, että se kuuluu Linnaisten sukuarkistoon ja on
tärkeä paperi.

Ja eversti levitti paperin auki lukeakseen sen. Mutta arkkitehti
pidätti häntä.

-- Herra paroni, sanoi hän, oli kerran mies nimeltä Lysias, jolla oli
kylliksi kaikkea, mitä elämässä on onnellista ja toivomisen arvoista:
terveyttä, rauhaa, riittävästi varoja, puhdas omatunto, rakastettava
perhe, ihmisten kunnioitusta, ja kunniakas, tahraton nimi. Tuo Lysias
löysi sattumalta Delfoin temppelin portilla sinetillä suljetun kirjan,
jonka kanteen oli kirjoitettu: _tässä kirjassa on kohtalosi_. Kiihkeän
halun valtaamana Lysias tahtoi murtaa sinetin, mutta samassa hän kuuli
oraakkelin äänen sanovan: Lysias, uhraa kohtalottarelle! Silloin mies
hämmästyi ja sanoi, tietämättä varmaan, mitä oraakkeli tarkoitti: joko
on minun uhrattava onneni tai tämä kirja. Mutta hän uhrasi mieluummin
kirjan sellaisenaan ja säilytti siten onnensa koko elämänsä ajan.

Eversti punnitsi paperia miettien kädessään ja sanoi:

-- Kreikkalainen sallimus oli sokea ja vaati sokeutta. Mutta meidän
kohtalottarinamme ovat kaitselmus tuolla ylhäällä ja omatunto täällä
alhaalla. Minulla ei ole mitään pelättävää; minä murran sinetin.

-- Seis! Vielä hetkinen! Saattaa näyttää siltä, kuin minä olisin
julkeana ja omanvoitonpyyntöisenä tahtonut tunkeutua herra paronin
perheeseen. Tuo paperi todistaisi syyttömyyteni, mutta se häiritsisi
rauhaanne, herra paroni, ja vahingoittaisi tyttäriänne. Älkää sitä
lukeko ... polttakaa se! Uhratkaa se synkille kohtalottarille, jotka
ovat kehränneet Viheriän kamarin onnettomat vaiheet, ja minä lupaan
herra paronille, etten koskaan enää läsnäolollani häiritse
vieraanvaraisen Linnaisten kartanon rauhaa...

-- Jo riittää, hyvä herra. Minä otaksun teidän tarkoittavan hyvää ...
olenpa siitä varmakin. Ja jotteivät mitkään oudot perusteet näyttäisi
vaikuttavan päätökseeni, niin sanon, ennenkuin luen tämän paperin, että
minä kunnioitan teitä _au fond_, itse asiassa -- että minä pidän teitä
arvossa lahjakkaana, taitavana kunnon miehenä... Minä annan teille
luvan, jos sitä vielä toivotte, koettaa voittaa tyttäreni rakkauden ...
mutta vain yhdellä ehdolla: että muutatte nimenne.

-- Muutamia päiviä takaperin olisin siihen vastannut empimättä
kieltämällä. Nyt -- olkoon se teidän vallassanne. Tuo paperi on
vastaava puolestani, mutta olkoon se ennemmin ikuisesti mitään
ilmoittamatta!

Eversti katsoi kauan ja terävästi Lithauta. Hän nähtävästi kävi
sielussaan taistelua.

-- Herra Lithau -- sanoi hän lopulta -- teidän ajatuksenne ovat yleviä,
mitä pidän minä lukua sukuperästänne? Ottakaa tyttäreni, jos hän
suostuu, ja pitäkää nimenne, koska olette niin itsepäinen. Mutta
jottette luulisi minua uteliaammaksi kuin minun ikäiseni miehen sopii
olla, niin -- tässä on paperi; minä en lue sitä. Te saatte tehdä sillä
mitä tahdotte!

Ja eversti pyyhki pari suurta hikikarpaloa korkealta otsaltaan.

Vastaamatta Lithau otti paperin ja sytytti sen pitäen sitä vakavin
käsin kynttilän liekissä. Omituinen surumielinen hymy väikkyi hänen
huulillaan. Kellastuneessa paperiarkissa hän uhrasi kohtalottarille
häneltä ryöstetyn, lainmukaisesti hänelle kuuluvan loistavan nimen,
esi-isäinsä urotekojen perinnön, mahdollisuuden päästä korkeaan
asemaan yhteiskunnassa, varmuuden niiden ikuisesta kiitollisuudesta,
joiden hyväksi hän uhrasi sen uhrin, mutta jotka eivät nyt edes
aavistaneetkaan sitä. Mutta mitäpä siitä? Nyt vasta hän tunsi selvästi
ja ylväin tuntein, että hän oli Littowin nimen arvoinen -- ettei mikään
niistä urhoollisista miehistä, joilla kerran oli Littow-nimi, ollut
omistanut sitä kunniakkaampana kuin hän, heidän halpa, huomiota
herättämätön jälkeläisensä, jolla oli sama nimi kenenkään siitä
tietämättä kätkettynä syvälle oman povensa pohjaan.

Asessori Jaakko von Littowin tunnustus oli kotvasen kuluttua tuhkana.
Liekin kirkkaimmilleen leimahtaessa arkkitehti oli aivan selvästi
huomaavinaan puoliavoimessa ovessa seisovan Viheriän kamarin
kummituksen ja tuhkanharmaana haamuna katsoa tuijottavan häneen. Mutta
hän oli vaiti.

-- No niin -- sanoi eversti tuntien kuin olisi epämääräinen levottomuus
poistunut hänen mieltään painostamasta, kun hän katsahti hiiltyneeseen
paperiin, missä vielä saattoi selvästi erottaa Jaakko Lithaun nimen --
saanko nyt kysyä, mitä se vietävä tuherrus sisälsi?

Arkkitehti hymyili.

-- Ei mitään muuta, vastasi hän, kuin todistuksen, että Littowit ja
Lithaut olivat muinoin jollakin lailla sukua toisilleen. Mutta siitä on
jo siksi pitkä aika, ettei enää maksa vaivaa puhua asiasta.

-- Eikö mitään muuta? virkkoi eversti vähän kummastuneena vastaukseksi.
-- Mutta eihän siinä mitään pahaa ollut, hyvä herra ... herra ...
_parbleu_, onpa hauskaa, että saan pitää arkkitehtiä kaukaisena
sukulaisena ja esittää arkkitehdin sellaisena Annalle...

-- Hyvin kaukaisena, herra paroni, enkä minä siis sentähden voi vaatia
mitään tuttavuuden kunniaa.

-- Vai niin, vai niin ... myöntäkää, nuori ystäväni, että tuossa
aatelittoman ylpeydessä on yhtä paljon kirpeyttä kuin meidän tunnetussa
aatelisylpeydessämmekin! Mutta puhuaksemme Annasta ja koska ei
ystävyytemme toivoakseni enää tarvitse pelätä haaksirikkoja, niin
saanen ehkä, ollen isä, kysyä, alkoiko teidän rakkautenne viime talvena
Helsingissä.

-- Minulla oli onni tutustua Annaan hänen tätinsä luona, mutta minulla
ei ole mitään syytä tehdä numeroa sellaisesta sattumasta, jota en minä
ole etsinyt, eikä Anna neiti ehkä uneksikaan...

-- _Dame_, jopa nyt jotakin! Jättäkää moiset temput
hovineuvoksettarelle. Minulla on syytä luulla teidän rakastuneen
toisiinne, ja tottahan arkkitehti itse sen paremmin tietää. Ystäväni,
älkää perustako liian paljon nuoruudenmieltymykseen. Anna on Littow, ja
minun esimerkkini todistavat, että meidän suvullamme on
ennakkoluuloja...

-- Toivoakseni ei neiti Anna ole kieltävä minulta sisaren ystävyyttä,
jos Ringa neiti katsoo minun ansaitsevan enempääkin...

Eversti saattoi vaivoin salata hämmästystään. Hän katsoi kelloaan. Se
oli kuusi. Hän soitti ja käski tuoda kahvia. Palvelija ilmoitti
kapteeni Winterloon kysyvän, koska paroni saattaa ottaa vastaan.

-- Sano hänelle, että arkkitehti on luonani ... mutta pyydä häntä
tulemaan sisään!

Palvelija meni.

-- Ringa on vielä lapsi, jatkoi eversti tyytymättömänä. Hänen
kuusitoista vuottansa vastaavat vain muitten neljäätoista.

-- En minäkään ole kolmeakymmentä enempää. Minä saatan odottaa.

-- Hm ... saamme nähdä. Ehkä hän on joskus ymmärtävä teitä. Mutta jos
joku olisi vielä eilen sanonut minulle, että minun tyttäreni olisivat
niin helppoja _à prendre_, ottaa ... _Attendez_, odottakaas. Te saatte
Winterloosta kilpakosijan...

-- Sitä en usko.

Kapteeni astui sisään tavattoman puhtaaksi ajeltuna ja suittuna,
vaikkei vielä ollut päiväkään. Kun oli puheltu ilmasta ja kapteeni
jonkin verran ylpeänä odottanut (kuten hän itsekseen arveli), että
Lithaulla "olisi ollut kyllin älyä mennä tiehensä", menetti hän
malttinsa ja alkoi aivan äkkiä:

-- Nyt minä tulin kosimaan!

Eversti katsahti arkkitehtiin, ja katse merkitsi melkein samaa kuin:
johan minä sanoin!

-- Niin, jatkoi kapteeni, nyt minä tulin kosimaan, ja koska tätä herraa
näyttää huvittavan kuuleminen, niin sama minusta. Kuulkaas nyt, hyvä
herra Lithau, lempo vieköön, sysäsinpä kuin sysäsinkin herran
satulasta, mutta siihen saa herra tyytyä; älkäämme sen asian tähden
huoliko ruveta riitelemään. Kulunee pitkä aika, ennenkuin herra toisen
kerran pääsee ajelemaan erään naisen kanssa, mutta jos se vastoin
luuloa tapahtuisi, niin pyydän, ettei herra puhuisi hänelle mitään
tyhmyyksiä -- ymmärrättekö, herra?

-- Jos niin vähässä voin olla teille avuksi, niin varsin mielelläni.

-- Serkku Winterloo -- sanoi eversti suuttuneena -- minä luulen,
ettemme minä eikä tyttäreni ole vielä antaneet serkulle oikeutta puhua
sillä tavoin.

-- Tuhat tulimmaista, appivaari, onko asia niin? No, se ei, hitto
vieköön, ollut minun tarkoitukseni. Kuulkaahan nyt, minä tahtoisin niin
saakelin mielelläni tehdä teille, appivaari, mieliksi ja ottaa serkku
Ringan; niin menenpä niinkin pitkälle, että olen monta viikkoa ollut
turkasesti pikiintyneenä tyttöön, mutta eihän sellainen päiväperhonen
sovi minulle, appivaari! Eikö hän ole pitkän aikaa tehnyt pilaa minusta
kuin lintu kuvasta? Enkä minä, totta totisesti, anna kenenkään ilvehtiä
kustannuksellani, pantiinpa minut mihin rekeen hyvänsä. Appivaarin
täytyy antaa anteeksi -- minä en p--u vie voi ottaa häntä! Kas niin,
nyt se on sanottu.

-- Kuka on pyytänytkään serkkua ottamaan hänet? _Dame_, jopa nyt
jotakin! En minä eikä tyttäreni, luullakseni.

-- Antakaa anteeksi, armollinen setä, niin aivan kuuro ja sokea ei
Winterloo ole. Mutta olkoon nyt sinänsä. Setä kai löytää jonkun
hyväsukuisen vävyn ... ja armollinen äitini saa tyytyä osaansa. Minä
tulen juuri hänen luotansa, puhuin hänen vielä vuoteessa ollessaan,
jottei hän olisi saanut nostaa jyräkkää koko talossa; sillä tiesinhän,
ettei siitä pääsisi ilman tihutusta. Mutta Adelaide on vanhaa sukua
Picardiesta. Hänen esi-isänsä ovat taistelleet Gottfrid Bouillonin
johdolla; minä luulen, perhana vieköön, että he ovat valloittaneet sekä
Troian että Jerusalemin.

-- Tarkoittaako serkku neiti Triste-Rubania? kysyi eversti vähän
kummastuneena.

-- Ketä hittoa sitten? Mehän ajoimme yhdessä. Setä tahtoi uskotella,
että tyttö on pelkuri. Oletko pelkuri, ajattelin minä, silloinpa saamme
ajaa hurauttaa vähäisen. Hollolalainen raudikkoni ja minä tunnemme
toisemme; jos sipaisen sitä ohjaksilla kaulaan, niin se tietää
tehtävänsä. Ja niin sitä mentiin! Minä ajoin hurjemmin kuin kadetti, ja
niinpä viivyimme tasan yhdeksäntoista minuuttia ja kolmekymmentäviisi
sekuntia kumpaisenkin peninkulmapylvään välillä.

-- Hyvät silmät pimeässä ja pyryssä.

-- Ja sukkelat koivet, _par bonheur_, kaikeksi onneksi; minä olen
syöttänyt sitä hyvin, se on maksanut kelpo rahat, mutta valakan annoin
senkin lemmolle, toisin sanoen kaupungin Hakkaraiselle, muutamista
samppanjapulloista, jotka päälle päätteeksi vielä jäivät juomatta.
Kuten sanottu, appivaari -- sanon appivaariksi vanhan tavan mukaan --
minä ajoin hurjemmin kuin Napoleon Moskovasta ja melkein kuin kenraali
Ramsay, mutta luuletteko tytön pelänneen? _Plus vite! plus vite!_
hihkaisi hän ja kiitteli raudikkoa. Jopa nyt jotakin, ajattelin minä;
enkö saa sinusta urakkaa? Ja min lasketin suoraan Martolan niityn
poikki, missä reki heilahteli kivien ja kantojen yli kuin kukonhöyhen
tuulessa. _Plus vite! plus vite!_ huusi hän taaskin. Kuulkaas, mamseli,
sanoin minä, minä kunnioitan teitä, mutta tuhat tulimmaista, minä en
voi laskea kovemmin, muuten ajan raudikkoni piloille, se on tuskin
neljän vuoden vanha. No, täytyyhän meidän sitten tyytyä, sanoi hän, ja
niin aloimme me puhella järkevästi. Hän on ymmärtäväinen tyttö; hän
pitää hevosista...

-- Triste-Ruban on järkevä tyttö...

-- Niin on. Kun pääsimme Linnaisten portille, oli asia jo melkein
selväksi puhuttu.

-- Mutta, hyvä Winterloo, eiköhän se liene käynyt vähän liian
hätäisesti? Minä pidän Triste-Rubania arvossa, hänellä on monta hyvää
puolta, mutta epäilen, sopiiko hän maalaisherralle, joka tarvitsee
kätevän, käytännöllisen vaimon, sellaisen, joka osaa hoitaa taloutta
täällä sydänmailla...

-- Jättäkää se nyt sikseen, minä pidän myöskin Ringa serkkua arvossa,
mutta tokkopahan hän ymmärtää paremmin hoitaa juottovasikoita kuin
Adelaide? Siitä ei enää maksa vaivaa puhua. Sanalla sanoen, minä aion
naida, ja minä aion naida Adelaiden. Syrjänkoski on nyt kuin onkin
mennyttä kalua, ja velkojani saavat tyytyä siihen, mitä on jäljellä.
Kun ei ole mitään muuta tekemistä, niin naidaan. Setähän voi vuokrata
minulle torpan, niin on minulla kaikki, mitä kunnon mies tarvitsee:
tölli ja sydän.

Kelpo kapteeni nauroi tätä puhuessaan niin hyväntahtoisesti, puoleksi
leikillisesti, puoleksi surullisesti, että hyväsydäminen eversti tuli
liikutetuksi.

-- Ajatelkaamme asiaa, vastasi hän. Jos Syrjänkoski joutuu vasaran
alle, niin ei se tule vierasten käsiin. Siinä on hyvät karjalaitumet,
sinne voisi perustaa meijerin valmistamaan juustoa sveitsiläiseen
tapaan...

-- Olkoon menneeksi, setä! Sveitsiläiseen tapaan! No se vasta
oivallinen ajatus; olisipa aimo sukkelata maksaa velkansa vanhalla
juustolla.

Ja kapteeni nauroi, niin että kyynelet vierivät pitkin hänen punakoita
poskiaan...

Herrat erosivat sitten tullakseen taas parin tunnin kuluttua koolle
aamiaispöytään.

Lithau kävi kuin unessa koko päivän. Hänestä näytti aivan
luonnolliselta ja selvältä se, mitä hän oli tehnyt: hän _ei ollut
voinut_ tehdä toisin. Mutta mikä oli tuleva, näytti hänestä epävarmalta
ja hämärältä. Hän ei ollut tottunut leikkimään ihmissydämillä. Ja
monena hetkenä tuntui hänestä, kuin hän olisi Linnaisissa salaperäisen
kohtalon vallassa, joka käytti häntä aseenaan sovittaakseen
satavuotisen rikoksen. Se yllytti hänen ylpeyttään. Vapaasti ja
itsenäisesti hän oli hylännyt nimen; vapaasti ja itsenäisesti hän
tahtoi määrätä kohtalonsa. Ja kuitenkin kahlitsivat häntä mitä lujimmat
siteet. Sallimus oli tekeytynyt tytöksi ja ilvehti hänen uhkarohkeaa
uhmaansa suloisen Ringa Littowin muodossa. Hän tunsi olevansa vanki
eikä edes ikävöinyt vapauttaan.

Molemmat Littowin neidit näyttivät hänestä sinä päivänä
kummallisemmilta kuin milloinkaan ennen -- Anna oli kylmä kuin marmori,
Ringa äänetön, alakuloinen ja itkeneen näköinen. Triste-Rubankaan ei
ollut entisellään; milloin hän itki, milloin nauroi; milloin hän
keimaili kapteenille, milloin seurasivat hänen katseensa arkkitehtiä,
ikäänkuin hän olisi tahtonut saada selville, mitä uusi liitto oli
vaikuttanut häneen. Tyttö raukka, hän rakasti arkkitehtiä vieläkin;
häntä oli halveksittu, ja hän tahtoi kostaa. Kapteeni Winterloo tuli
oikeaan aikaan ja sai hänen suostumuksensa.

Everstin ja vastahakoisen hovineuvoksettaren pitkään keskusteltua
keskenään päätettiin kihlaus, sillä ehdolla kuitenkin, että Sveitsissä
oleva holhooja siihen suostuisi, ja se julkaistiin heti. Siitä syntyi
oikea perhejuhla Linnaisten kartanoon. Kilvan osoittivat kaikki
Triste-Rubanille ystävyyttään. Neiditkin, jotka olivat siihen asti
pitäneet opettajatartaan kunniassa, mutta eivät olleet tunteneet häntä
kohtaan mitään hellää myötätuntoa, osoittivat hänelle nyt, ehkä ensi
kerran, sydämellistä ystävyyttä, joka saattoi hänet unohtamaan, että
hän oli mennyt kihloihin _par dépit_, vihasta. Ringa sai osittain
takaisin iloisuutensakin, mutta karttoi ilmeisesti sanoa sanaakaan
arkkitehdille. Lithausta tuntui, kuin hän olisi seisonut itse Delfoin
temppelin portailla ja kuullut salaperäisen äänen alinomaa kuiskaavan
sydämessään: uhraa kohtalottarille! uhraa kohtalottarille!

Enkö ole vieläkään uhrannut kylliksi? ajatteli hän... Päivä kului, tuli
ilta, eikä Lithau ollut vieläkään lähtenyt.



24. VIHERIÄN KAMARIN KUMMITUS.


Aikainen ilta alkoi jo hämärtää Linnaisissa. Suureen saliin oli
sytytetty kynttilät. Kapteeni Winterloo morsiamineen laati yhdessä
everstin ja hovineuvoksettaren kanssa tulevaisuudensuunnitelmia, jotka
koskivat Syrjänkosken meijerin rakentamista. Anna neiti oli jo kotvan
aikaa kaivannut sisartaan, mutta luuli hänen menneen yläkertaan heidän
huoneeseensa. Vihdoin hän huomasi, että arkkitehtikin oli poissa.
Silloin hän kävi levottomaksi ja meni kynttilä kädessä pimeään
vierashuoneeseen. Siellä hän näki Ringan istuvan kasvot käsiin
kätkettyinä, vaipuneena sohvapöydän hienoa liinaa vasten, ja sohvan
nurkassa istui arkkitehti kalpeana ja totisena. Hän ei edes
liikahtanutkaan Annan tullessa; mutta Ringa alkoi itkeä, niin
kiihkeästi, niin lapsellisesti kuin hänen tapansa oli.

Annan kasvot kalpenivat samassa huomattavasti. Hän pani kynttilän
pöydälle, istuutui Ringan viereen ja katsoi arkkitehtiin tummin,
läpitunkevin silmin, jotka saattoivat osoittaa yhtä paljon uhkaa ja
vihaa kuin ne luultavasti toisissa olosuhteissa olisivat osoittaneet
hehkuvaa rakkautta.

-- Miksi Ringa itkee? kysyi hän Lithaun puoleen kääntyneenä.

-- Siksi, että hän rakastaa sisartaan enemmän kuin itseänsä, vastasi
hän.

-- Jos rakastat minua, Ringa, niin tule! Sinun paikkasi ei ole täällä!
sanoi Anna suuttumuksesta vavisten.

Ringa alkoi vain itkeä entistä kiihkeämmin.

-- Sallikaa hänen viivähtää vielä hetkinen, sanoi Lithau tyynesti. Se,
mitä minä olen sanonut hänelle, ei pelkää valoa eikä teidän
läsnäoloanne, neiti Anna. Paroni Littowin luvalla minä pyydän Ringa
neidin rakkautta.

-- Riittää, riittää! Minä aavistin sitä! Lapsi parka, älä itke
enää, olenhan minä luonasi; minä olen suojeleva sinua isämme
myöntyväisyydeltä ja tämän herran tunkeilevaisuudelta. Miksi hän
luuleekaan meitä? Luuleeko hän itseään toiseksi Don Juaniksi,
jonka muka vain tarvitsee näyttäytyä voittaakseen kokemattomien
maalaistyttöjen sydämet? Tule pois... Me toivomme herra Lithaulle
parempaa menestystä hänen uusilla valloitusretkillään. Linnaisissa on,
pelkään minä, kapteeni Winterloo äskettäin ryöstänyt häneltä ainoan
voitonseppeleen, mitä hän olisi täällä saattanut toivoa.

Ringa lakkasi itkemästä.

-- Ajat muuttuvat, vastasi arkkitehti surullisesti ja ilman
katkeruutta. -- Muinoin rakasti Katarina Szistovo aatelitonta. Nyt
suostuu Littow sellaiseen liittoon, mutta Katarina Szistovo kohtelee
aatelitonta ylenkatsein.

-- Ja millä oikeudella tunkeudutte te, herra Lithau, perheeseen, joka
ei ole toivonut joutuvansa mihinkään tekemisiin kanssanne? Kuka on
sanonut teille, että jonkun Littowin sydän enempää kuin kenenkään
muunkaan, joka tuntee oman arvonsa, olisi kenen hyvänsä vallattavissa,
joka tulla tupsahtaa maantieltä muka tekemään meitä onnellisiksi
tarjoamalla oman rakastettavan persoonallisuutensa?

Arkkitehti nousi.

-- Jos vastaus riippuisi minusta, sanoi hän, olisin jo kuullut
kylliksi. Mutta vastaus on Ringa Littowin vallassa. Minä alistun
siihen, mitä hän sanoo.

Ringa nosti katseensa -- valo valaisi hänen kauniita, itkettyneitä
silmiänsä ja vaaleita hiuksiaan, joista vallaton kihara oli valunut
alas poskelle. Hän katsoi sisartaan sanomattoman kummastuneena ja
lapsellisesti ja sanoi hiljaa:

-- Minä luulin sinun rakastavan häntä!

Hehkuva puna nousi Annan poskille, mutta hän vastasi nopeasti:

-- Sinun pitäisi paremmin tietää, Voinko _minä_ pitää missään arvossa
miestä, joka käyttää vieraanvaraisuutta ja tuttavuutta itsekästen
tarkoitusten saavuttamiseksi, vieläpä niiden onnenkin kustannuksella,
joita hän sanoo rakastavansa.

Lithau seisoi synkkänä ja ääneti, käsivarret ristissä nojautuen oven
pieleen, ja katsoi Ringaa. Ringan hienopiirteisten kasvojen kaunis ilme
vaihtui kummastuksesta hämmästykseksi, hämmästyksestä mielipahaksi.

-- Ei -- sanoi hän hiljaa -- sinä et ole koskaan rakastanut häntä!

-- Minäkö?... En koskaan! huudahti Anna.

-- Mutta minä -- jatkoi Ringa, ja hänen olemuksessaan ilmeni sellainen
päättäväisyys, ettei sitä koskaan ennen oltu hänessä huomattu -- minä
rakastan häntä, minä! Minä rakastin häntä jo ennen kuin sitä itse
tiesinkään, ensi hetkestä alkaen, kun tapasin hänet jäällä. Minä en
olisi koskaan sanonut sitä hänelle, jos sinä olisit pitänyt hänestä.
Mutta nyt minä sanon sen, vaikkapa koko maailma sen kuulisi. Et sinä
eikä kukaan muu voi kieltää minua sitä sanomasta.

-- Sinä, Littow! Hän, maantieltä tullut herra.

-- Kun olin pieni -- jatkoi Ringa yhä päättäväisemmin -- teit sinä
pilaa nimestäni ja sanoit minun aina pysyvänkin Ringana[24], koska
leikin mieluummin talonpoikaistyttöjen kuin sinun ylhäisten
koulutoveriesi kera. Sinä olit oikeassa; minä lienen yhä vieläkin
Ringa. Mitä minä välitän nimestä! Mutta usko, Anna, eräässä suhteessa
minä olen Littow: minä en koskaan luovu siitä, minkä tiedän oikeaksi.
Sano häntä miksi hyvänsä; minusta hän on aatelismies, vielä parempi
aatelinen kuin sinä ja minä. Katso häntä, Anna! Voiko hän valehdella?
Voiko hän pettää, sano? Miten vähän tunnetkaan häntä! Hän voisi uhrata
kaikki meidän puolestamme!

-- Sinä, joka tunnet maailmaa vain nukkekaapistasi ja ihmisiä
kuvakirjoista -- mistä sinä tiedät, mikä tämä herra todellakin on?

Silloin Lithau astui väliin eikä antanut Ringan vastata.

-- Jo riittää, sanoi hän. Saattaisin vuorostani kysyä, onko komealta
sointumaton, mutta kunniallinen aateliton nimi Anna neidin silmissä
niin suuri rikos, ettei meidän aikamme valistus eikä miehen luonne,
jossa ei ole mitään tahraa, voi tasoittaa juopaa Ringan ja minun
väliltäni. Mutta Jumala varjelkoon minua tunkeutumasta kahden
sisarsydämen väliin, joiden tulee kuulua toisilleen koko elinajan! Minä
annan Anna neidille aikaa, jotta hän oppisi tuntemaan minut paremmin...
Nyt lähden onnellisena ja palaan takaisin; jäähän koko onneni tänne.
Mutta Ringa on vapaa; minä en sido häntä lupauksen sitein. Ehkä hän on
saava sovitetuksi sisarensa epäilyn. Katsokaa tuota lasta, tuota lasta,
katsokaa, miten nopeasti hän kehittyy naiseksi! Jääkää hyvästi, Anna
neiti! Jää hyvästi, Ringa, iloinen päivänpaisteeni! Tulen takaisin, kun
vehreys palaa Linnaisten puistoon...

Samassa jääkylmä käsi tarttui hänen käteensä, ja hänen vieressään
seisoi Viheriän kamarin kummitus. Samat tuhkanharmaat kasvot, jotka jo
ennen kahdesti olivat katsoneet häntä, katsoa tuijottivat taaskin
kiillottomilla, läpitunkevilla silmillään häneen.

Mutta yö, pimeys, hiljaisuus, yksinäisyys, kaikki nuo mielikuvituksen
kauhunnäkyjen runsaat lähteet eivät nyt olleetkaan ympäröimässä häntä
salaperäisyydellään. Kynttilän valossa ja tyttöjen läsnäollessa
kammottava kummitus muuttui ihmisen muotoiseksi, kyyryselkäiseksi,
kuihtuneeksi mummoksi, jolla oli yllään jo ammoin vanhentunut puku ja
päässä valkoinen päähine, josta otsan tavaton kalpeus kävi vielä
huomattavammaksi. Mutta niin kummallinen oli hänen liikkumaton
katseensa, niin outo hänen ryhtinsä, johon ei ulkomaailma näyttänyt
mitään vaikuttavan, että arkkitehti nytkin tunsi vasten tahtoaan
kylmien väreiden karmivan ruumistaan, kun jäinen käsi kosketti häntä.

Olento katsoi häntä muutaman hetken ääneti -- veti hänet sitten hiljaa
eteenpäin, vei hänet Ringan luo ja yhdisti heidän kätensä. Sitten hän
nyökkäsi päätään ja sanoi käskevästi:

-- Kaarle Littow, Szistovon sukua, ota morsiamesi!

Nuo sanat, ääni niin soinnuton kuin se olisi kuulunut haudasta,
vaikuttivat kaikkiin mitä syvimmin. Ei edes Annakaan uskaltanut
vastustaa häntä. Lithau vain näytti epäröivän.

-- Kaarle Littow, Szistovon sukua, minä sanon sinulle, ota morsiamesi!
toisti vanhus painokkaasti.

-- Mitä hän sanoo? kysyi Ringa vavisten.

-- Hän uneksii, kuiskasi Anna hämmästyksissään.

Olento pani kätensä ristiin, ja hänen katseensa näytti melkein
sammuvan.

-- Herra, sanoi hän, nyt sinä lasket palvelijasi rauhaan, sillä kirous
on poistunut suvustamme, kuolleet saavat levon haudoissaan, eikä lasten
tarvitse kärsiä isäinsä pahojen tekojen tähden. Minä sanon sinulle,
Kaarle Littow, Szistovon sukua, ota morsiamesi!

Niin sanoen hän ojensi siunaten kätensä molempia nuoria kohti ja
poistui sitten hiljaisin, kuulumattomin askelin jättäen kaikki
hämmästyksiinsä.

Anna ja Ringa syleilivät toisiaan.

-- Kuka on tuo olento, joka voi lukea salattuja asioita? kysyi Lithau
kummituksen hävittyä.

-- Hän on isämme yhdeksänkymmenen ikäinen kuuro täti, Jaakko von
Littowin tytär, Justina täti.



25. WINTERLOO, KAARLE SZISTOVO-LITTOW JA VIHERIÄ KAMARI.


-- Nyt on maailman loppu tulossa, ei nyt enää pidetä mitään arvossa,
valitti hovineuvoksetar Winterloo pojalleen Eusebiukselle sen
merkillisen päivän jälkeisenä aamuna, jolloin kahdet kihlaukset
julkaistiin Linnaisissa. -- Lithau nai Littowin, ja Winterloo, äidin
puolelta Ahlekors, nai Triste-Rubanin! Kuka olisi sellaista kuullut
minun nuorena ollessani? Yksin aatelisetkin muuttuvat jakobiineiksi!

-- Sitä ei voi p--kaan enää auttaa, armollinen äiti, vastasi kapteeni
hyväntahtoisesti.

-- Kopeus kasvaa yli kaikkien rajojen. Hän on olevinaan, tuo mies, kuin
olisi hän oikeata sukua.

-- Lempo vie! Sukua meillä on kaikilla, ja siinä kyllin. Mies suututti
minua, mutta nyt se on unohdettu. Me joimme eilen veljenmaljat, ja
tietäkääs, armahin äiti, että hän on oikea kunnon Kalle. Sitä paitsi
kuulin kerrottavan, että joku hänen esi-isistänsä, muuan Lithovius tai
mikä lienee ollut nimeltään, on ollut hovirunoilija tai _poéta
laureatus_, kuten heitä lienee siihen aikaan nimitetty, hänen
majesteettivainajansa, en muista enää kenen, hovissa.

-- Hovirunoilijako? Minkä arvoinen on hovirunoilija?

-- Peijakas, onpa sekin kysymys! Luullakseni se hyvinkin vetää vertoja
hovineuvokselle.

-- No siinä tapauksessa myönnän hänellä olevan jonkinlaista
_préjudicea_, vanhaa oikeutta. Mutta entä hän itse? Minkä arvoinen on
arkkitehti?

-- Arkkitehti lienee samaa maata kuin vapaamuurari. Mutta _raillerie
à part_, leikki sikseen; Hirmunen, Ketonen ja Hakkarainen ovat
ruvenneet hakemaan saamisiansa. Lukkilan Lorunen ja hänen Loviisansa
kysyvät, olivatko päivällisemme komeat. Malinen hakee rästiä, ja
Grönfors kuuluttaa huutokauppaa Syrjänkoskelle. Toivoisin, saakeli
soikoon, että minussa olisi hitunen Dantonin vikaa voidakseni teloittaa
koko joukon.

-- Mutta sehän on ilkeätä! Minä en voi koskaan antaa sinulle anteeksi,
ettet sinä ottanut Ringa Littowia, kun hän vielä oli _à prendre_,
saatavissa. Annankin suhteen voisit vielä tehdä hyvät kaupat, ellet
tyhmyyksissäsi olisi jo kihlautunut...

-- Älkäämme ajatelko enää sitä asiaa, äiti. Laskekaamme ennemmin,
montako lehmää voimme elättää Syrjänkoskella, kun Littow perustaa
meijerinsä. Adelaide on ihastuksissaan siitä; hän on tarjoava meille
Sveitsin juustoa aamuisin, päivälliseksi ja illalliseksi. Hänen
isänsähän oli juustokauppias...

-- Juustokauppiasko? Mikä _horreur_! Voi minua onnetonta äitiä, minun
Eusebiukseni nai juustokauppiaan!

-- Pyydän anteeksi, hänen tyttärensähän. Mitä pahaa siinä on?

-- Ja sinä sanoit, että suku on Picardiesta muuttanutta aatelia!

-- Sanoinko niin? No, voihan se olla mahdollista. Luulenpa melkein,
että Picardien aatelilla on tapana myyskennellä huvikseen juustoa
joutohetkinään. Ainakin he myyvät viiniä. Eikö äiti ole koskaan juonut
picardon-viiniä?

-- Juustokauppiaan tytär! Kuinka saatoit tehdä äidillesi sellaisen
_chagrinin_, murheen!

Ja hovineuvoksetar raukka vuodatti katkeria kyyneleitä. Hän unohti koko
Syrjänkosken menettämisen, unohti kaikki heidän suuret surunsa, unohti
tulevan miniänsä kaikki viat ja hyvät puolet, ja kaikki hänen huolensa
keskittyivät siihen onnettomaan keksintöön, että hänen rakas
Eusebiuksensa oli liittynyt juustokauppiaiden sukuun. Täytyihän
kaikkien Winterlooiden ja Ahlekorsien kääntyä haudoissaan.

Kapteeni Winterloolla oli kuitenkin monen muun hyvän ominaisuuden
ohessa sekin, että hän oli hyvä poika, ja hänen mieltänsä kirveli, kun
äiti pani asian niin pahakseen.

-- No, no -- sanoi hän lohduttaen -- älkää olko pahoillanne, armollinen
äiti, juustojuttu saa jäädä meidän salaisuudeksemme, vaikka olenkin
kuullut, että juustokauppiaat voivat päästä Sveitsissä presidenteiksi.
Sitä paitsi olen aivan varma siitä, että Adelaiden esi-isät ovat olleet
mukana Jerusalemin hävityksessä, jos siitä on mitään huvia armolliselle
äidille, ja se on, tuhat tulimmaista, enemmän kuin mitä Littowit,
Winterloot ja Ahlekorsit kaikki yhteensä saattavat kehua tehneensä...
Mutta on aika mennä murkinoimaan. Minä en ole vielä nähnyt Adelaidea
tänään, ja mitä tulee ryyppyyn ja juustoon...

-- Juustoon! huokasi hovineuvoksetar ja seurasi vastahakoisesti
poikaansa.

Mutta aamiainen viipyi erään harvinaisen tapahtuman tähden.

Paroni Littow oli päättänyt tutkia Viheriän kamarin salaisuuden ja meni
heti päivän koitteessa sinne mukanaan arkkitehti ja muutamia talon
työmiehiä; heidän käskettiin nostaa paikoiltaan raskas tammikaappi,
jolla oli ollut varsin kummallinen osuus huoneen salaperäisissä
tapahtumissa. Sillä välin eversti kertoi, mitä hänelle oli tapahtunut
Viheriässä kamarissa ja mikä suurimmaksi osaksi on lukijalle tuttua.
Seikkailun loppu, mikä sai hänet varhain aamulla menemään alakertaan
arkkitehdin luo, ei ollut yhtä salaperäistä, mutta sentään yhtä
käsittämätöntä. Hän oli päättänyt valvoa lopun yötä, mutta äänettömyys
ja väsymys olivat vieneet voiton hänestä; hän vaipui, kuten Lithaukin,
unen horroksiin istuessaan kirjoituspöydän ääressä, ja siitä herätti
hänet käsi, joka hiljaa laskeutui hänen olkapäälleen. Nostaessaan
katseensa hän näki vieressään tätinsä, joka sanoi hänelle:

-- Mene vieraan luo ja pyydä häneltä paperi, jonka hän on löytänyt
tammikaapista. Kuolleitten ja elävien onni riippuu siitä!...

Ja kun eversti silloin oli epäröinyt, oli täti lisännyt käskevällä
äänellä:

-- Mene vieraan luo ja anna hänelle tyttäresi, muuten eivät isäsi saa
rauhaa haudoissansa!

Sitten hän oli sammuttanut kynttilät ja kadonnut, ja silloin eversti
oli suuresti liikutettuna totellut hänen käskyään.

-- Minä en voi selittää sitä muulla tavoin -- jatkoi paroni Littow --
kuin siten, että tätini on saanut tietää tulosi Ringalta, jonka aina
täytyi tehdä hänelle selkoa kartanoon saapuneista vieraista, ehkäpä
myöskin vanhalta Holming veijarilta, ainoalta palvelijalta, jonka
kanssa hän, hoitajatarta lukuunottamatta, on jossakin tekemisissä.
Silloin on otaksuttavasti vanha, joutava tarina isoisästäni johtunut
hänen mieleensä nuoruuden ajoilta, ja se muisto on saattanut hänet
tiedustelemaan ristimänimeäsi ja sukuperääsi. Anna kertoi, että hän
vierashuoneessa oli nimittänyt sinua Kaarle Littowiksi tai Kaarle
Szistovoksi.

-- Kyllä hän teki niin.

-- No miksei! Minä toivon, Kaarle, että sinä huolimatta kaikesta
_mésintelligence'stä_, väärinymmärryksestä, mitä on ollut välillämme,
tulet rakkaaksi pojakseni, ja koska minulla ei ole muuta vanhan nimeni
perijää, sallinee hänen majesteettinsa pitkän palvelukseni ansaitseman
suosion ja armon tähden minun ottaa sinut ottopojakseni...

Lithau punastui.

-- Älkää pitäkö sanojani ylpeytenä, vastasi hän, vielä vähemmin
kiittämättömyytenä; olen syvästi liikutettu niin paljosta vielä
ansaitsemattomasta hyvyydestä. Mutta minä en voi luopua siitä nimestä,
joka minulla on ollut lapsuudesta pitäen, samalla luopumatta itsestäni
ja tulematta maailman silmissä epäluulon alaiseksi siitä, että olisin
muka uskaltanut kohottaa katseeni Ringaan vain turhamaisuuttani ja
kunnianhimoani tyydyttääkseni... Sallikaa minun, sallikaa Ringan
pitää minun nimeni; minä olen tekevä kaiken, mitä mies voi tehdä,
aateloidakseni sen meidän aikamme ja kaikkien aikojen parhaalla
aateliskirjalla: ihmisten kunnioituksella ja kunnian vaakunakilvellä.

-- Minä en peruuta lupaustani enkä tahdo koettaa saada sinua taipumaan,
vastasi eversti tyytymättömänä. Tee miten tahdot; toivon, että kerran
vielä ajattelet toisin.

-- Anteeksi -- tuskinpa.

-- Ringa on sitäpaitsi vielä liian nuori ja lapsellinen. Luullakseni
vietämme häänne vasta uudessa Linnaisten kartanossa, joka on oleva
sinun tekoasi?

-- Teidän tekoanne, hyvä, kunnioitettava isäni; teidän, kuten koko
minun onnenikin on teidän ansionne! Minä olen sydämestäni kiitollinen,
että sillä saan vihkiä uuden kartanon.

-- Hyvä on. Mutta unohdamme kokonaan, missä tarkoituksessa tulimme
tänne Viheriään kamariin. Tulkaa, pojat! Nostakaa pois tuo vanha
kaappi!

Miehet kävivät kaappiin käsiksi kaikin voimin, mutta eivät saaneet
liikkumaan sitä paikaltaan. Koetettiin kangilla; turhaan. Vanhalla,
itsepäisellä huonekalulla näkyi olevan halu todistaa pahan maineensa
olevan totta. Holming selitti suoraan, että paholainen istuu kaapissa
ja että se on sentähden niin raskas.

Vihdoin huomautti eräs miehistä, että kaappi on salvettu kiinni
seinään. Tutkittiin tarkemmin, ja niin olikin laita.

-- Hakatkaa rikki vanha romu! huudahti eversti kärsimättömänä. Kyllä
minä opetan sen kummittelemaan rauhallisessa talossani.

Kirveet alkoivat heilua, hakattiin pois yksi seinä. Silloin huomattiin
odottamaton seikka -- ylhäällä ja alhaalla saranat, joilla koko kaapin
sisusta voitiin helposti ja hiljaa kääntää syrjään, niin että osa siitä
meni seinässä olevaan tyhjään komeroon. Kun kaapin sisusta siten oli
siirretty syrjään, syntyi siihen kapea aukko, joka oli siksi suuri,
että siitä sopi ihminen kulkemaan, ja aukosta päästiin yhtä kapeille
portaille. Portaat taas kulkivat alaspäin seinän sisässä, joka sillä
kohden oli kaksinkertainen, vaikkeivät Linnaisten silloiset asukkaat
osanneet edes aavistaakaan sitä.

-- Nyt käsitän kaikki, kuiskasi eversti Lithaulle. Asessori Jaakko von
Littow, joka rakensi Linnaisten kartanon, oli hyvin mustasukkainen
nuoren vaimonsa vuoksi. Rouva asui kauan tässä huoneessa, ja hän itse
asui alakerrassa samalla kohdalla. Voidakseen minä hetkenä hyvänsä
näkymättömänä vartioida vaimoaan hän laitatti tämän kaapin
salaportaiksi, jotka veivät hänen omaan huoneeseensa. Siinä asuu nyt
tätini. Mustasukkaisuus rakensi tämän kekseliään käytävän, ja
yhdeksänkymmenvuotias mummo, joka on tullut uudelleen lapseksi, on
käyttänyt sitä kummitellakseen kuvitteluineen Viheriässä kamarissa.

-- Armollinen herra, älkää menkö sinne, se vie suoraa päätä h--tiin!
huusi Holming.

Varoitus oli olevinaan leikkiä, mutta toista sanoi miehen vapiseva
ääni.

-- Vaiti ja odottakaa minua täällä! huusi eversti laskeutuessaan alas
seinän aukkoon.

Muistaen saaneensa vartijan viran Viheriässä kamarissa Mefisto
syöksähti isäntänsä jälkeen, ja molemmat katosivat seinäportaiden
pimeään.

Odotettiin hetkinen, puheltiin kuiskaillen, muutamat olivat peloissaan,
kaikki uteliaina. Vain Lithau seisoi synkkiin muistoihin vaipuneena.
Hän tiesi aivan hyvin, etteivät Justina neidin rauhaa noina monina
vuosina olleet häirinneet tyhjät mielikuvituksen tuotteet, vaan tieto
hänen isänsä maailmalle tuntemattomasta petoksesta ja syvä tarve
koettaa sovittaa Littowin nimen anastusta. Hän, joka hyvin tunsi vanhan
kaapin, oli aivan varmaan tiennyt siitä tärkeästä paperista, joka siinä
oli säilössä. Kenties hän oli tahallaan edistänyt Viheriän kamarin
pahaa kummitusmainetta estääkseen asiaan kuulumattomia keksimästä
salaisuutta. Kenties hän oli vuosi vuodelta koettanut Ringan ja
Holmingin puheista ottaa selkoa kaikista talon vieraista, toivoen
vihdoin löytävänsä jonkun, jolle hän voisi uskoa tuon kauhean paperin;
hän ei liene tahtonut tai uskaltanut uskoa sitä veljensä pojalle,
everstille. Ja silloin oli sallimus todellakin johtanut Linnaisiin
juuri vääryyttä kärsineen suvun ainoan jäljellä olevan jälkeläisen,
ainoan, joka vielä saattoi vaatia oikeutta kuolleilta. Hän oli nähnyt
Lithaun olevan yötä Viheriässä kamarissa, hän oli kiinnittänyt hänen
huomionsa vanhaan kaappiin, avannut hänelle sen kaikilta muilta
suljetun oven ja vetänyt puoleksi auki erään laatikon -- sen, missä
salakomero oli kätkössä! Vanha naisparka, miten tuskallista mahtoi
hänestä ollakaan paljastaa isänsä häpeä, ja kuitenkin, minkä
sanomattoman huojennuksen hän olikaan saanut rikoksen sovittamisesta!

Niin, eikä mitenkään muuten, oli selitettävä nuo kummalliset tapaukset.
Mutta salaportaat? Mikä julma intohimo olikaan rakentanut salaloukon,
ja miten sietämätön kidutus olikaan saattanut Jaakko von Littowin
puolison epätoivosta rikokseen, rikoksesta itsemurhaan!

Eversti viipyi kauan. Vihdoin hän palasi kalpeana ja totisena.

-- Nämä portaat -- sanoi hän -- vievät tätini huoneeseen. Hän ei enää
ole niitä käyttävä. Tapasin hänet nukkumasta -- nukkumasta iäistä unta.



26. KAKSIKYMMENTÄ VUOTTA MYÖHEMMIN.


Lukijan suosiollisella luvalla siirrymme nyt kaksikymmentä vuotta
eteenpäin ajassa ja siis melkoista lähemmä meidän päiviämme. On kaunis
iltapäivä heinäkuussa. Eversti paroni Kaarle Sigismund Littow on
vieraisilla Syrjänkosken suuressa meijerissä, ja siellä häntä on
kestitty hänen oivalla mielijuustollansa, joka on Sveitsin mallin
mukaan valmistettu. Eversti on vielä kookasvartaloinen, komea ukko,
ryhti suora kuin sotilaalla ainakin ja pää valkoinen kuin kyyhkynen.
Tuskinpa uskoisi hänen äsken täyttäneen kahdeksannenkymmenennen
ikävuotensa. Lukuunottamatta sitä, että toinen silmä on luopunut
palveluksesta ja toisenkin näkövoima on heikontunut, eversti kantaa
vuosien suuren taakan kuin muinaisajan urho, ja jottei nykyaikakaan
unohtuisi hänen mielestään, on hänellä taskut täynnä rintasokeria
suuren lapsilauman varalle, joka meluaa hänen ympärillään.

Hän istuu päärakennuksen portailla. Rakennuksen hän oli teettänyt
Syrjänkoskelle ostettuaan kohta palon jälkeen pakkohuutokaupalla
myytäväksi joutuneen Syrjänkosken. Kapteeni Eusebius Winterloo tulee
ulos katsomaan, ovatko everstin hevoset jo valjaissa, ja ärjyy
lapsijoukolle, että se häpeäisi vähän eikä surisisi kuin paarmat vanhan
sedän ympärillä. Kunnon kapteeni ei ole edistynyt arvoasteissa, mutta
sitä enemmän muussa hyvässä. Hänestä on tullut niin lihava, että hän
vertaa itseään "paraiksi käyneeseen oluttynnyriin" -- sillä hän on
äskettäin perustanut suuren oluttehtaan. Sitä paitsi hän ja Littow ovat
jo monta vuotta yhdessä omistaneet meijerin, ja hän tulee melkoisen
hyvin toimeen varojen puolesta; muuten hän on iloinen, hyväluontoinen
moukka, kuten hän aina on ollut, huolimatta kaikista vaivoista, mitä
rouva on nähnyt koettaessaan istuttaa häneen eurooppalaista sivistystä.
Hovineuvoksetar vainaja, hänen äitinsä, joka ei milloinkaan unohtanut
kursailua, oli jo aikoinaan huomannut turhiksi kaikki ponnistukset,
mitä hän teki Eusebiuksen hyväksi, ja kapteeninrouva Winterloo,
syntyisin Triste-Ruban, on vihdoinkin nähnyt parhaaksi antaa kelpo
miehensä pysyä semmoisena, millaiseksi Herramme ja sotilaselämä olivat
hänet nuorena muodostaneet. Sen sijaan on hän, viisaasti tehden, pannut
kasvatustapansa käytäntöön pienissä ilveksissä, tuossa pitkässä
jonossa, jossa yksitoista alkujaan neljästätoista on elossa ja jolla
hän aikojen kuluessa on turvannut Winterloo-suvun vastaisen
kukoistuksen. Pojista sukeutuu millainen mistäkin, ei pahaa kestään;
muutamat pulleat kuin isä, toiset hoikat kuin äiti, kaikki oikein
vallattomia vaatteiden kuluttajia, joiden housujen polviin ilmestyy
säännöllisesti jok'ikinen viikko reikiä. Vanhimmalla pojalla
Eusebiuksella, joka lukee maanviljelysoppia Mustialassa ja on
yhdeksäntoistavuotias, on äitinsä murheeksi huomattava taipumus tulla
isäänsä; hänet on jo tavattu käyttämästä joitakuita "lempo vie",
"saakeli soikoon" tai muita raa'anlaisia lauseparsia, jotka ovat
karisseet kuin murut isän suuresta kesytettyjen eläintarhaleijonien
varastosta. Enemmän iloa olisi rouva Winterloolla punaposkisista
tyttäristään, jos he vain vähemmin vieraantuisivat hienosta
seuraelämästä eivätkä äitinsä mielipahaksi puhuisi paremmin suomea kuin
ranskaa. Mutta, mikä on tosiaan kummallista, muinoinen opettajatar on
itsekin melkein kokonaan unohtanut äidinkielensä, tai oikeammin, hän
sekoittaa siihen sekä suomalaisia että ruotsalaisia sanoja aivan
ujostelematta, mutta sitä vastoin hän on yhä vielä hyvin taitava
kieliopissa, joka taas on tyttärien kauhistus. Rouva Winterloo on
ylimalkaan hyvä emäntä, hieman kiivas ja kiukkuinen piioille, mutta
nepä saavat suuttumaan vaikka kivenkin! Syrjänkosken meijeri on hänen
kuolematon kunniansa. Alussa ei yritys oikein ottanut onnistuakseen
kieliopin sääntöjen mukaan, ja lehmätkin olivat mutkikkaammat kuin itse
säännöttömät teonsanat. Mutta pitkäaikaisen matkan jälkeen, jonka rouva
Winterloo teki kymmenen vuotta sitten Sveitsiin ja jolla matkalla hän
sai neuvotella sukulaistensa juustokauppiaiden kanssa, on meijeri
käynyt oikein hyvin, valmistanut suuria tynnyrillisiä mitä oivallisinta
voita, joka on saanut kunniamerkkejä monessa näyttelyssä, ja on niin
edistynyt juuston valmistamisessa, että Sippola, Moisio ja muut maan
juustokuuluisuudet saanevat siitä ennen pitkää vaarallisen kilpailijan
maailmanmarkkinoilla.

Rouva Winterloo ilmestyy sitten portaille ja tuo omin käsin everstille
hänen tavallisia virvokkeitaan: voita, leipää, juustoa, retiisejä ja
lasin raikasta lähdevettä. Kaikki on tuoretta ja maukasta, voi
keltaista kuin sahrami ja kirnuttu uudessa turbiinikirnussa, jonka
vertaista ei sitä ennen ole nähty viidenkymmenen peninkulman alalla.
Rouva Winterloo kertoo, miten kaupunkilaiskarjakot ovat viime vuosina
tehneet kokeitansa Syrjänkosken karjatarhassa, mutta ettei mikään
vetänyt vertoja sveitsiläiselle menettelytavalle, eikä puutu muuta kuin
englantilaiset vieraat, jotka matkustavat vaikka satakin peninkulmaa
saadakseen maistaa hyvää juustoa. Eversti taas puolestaan kertoo
Linnaisten suoviljelyksestä. Kapteeni Winterloo oli ennustanut, että
siitä tulisi vettä kuin Hakkaraisen samppanjasta, ja niin oli
todellakin käynyt. Kapteeni ei näet koskaan voinut antaa anteeksi, että
Hakkarainen oli ottanut hänen valakkansa samppanjasta, joka juomatta
paloi tulipalossa.

Siitä maalaiskeskustelusta tunnemme varsin hyvin Linnaisten vanhan
herran ja Syrjänkosken häikäilemättömän kapteenin, mutta vaivoin
entisen opettajattaren, neiti Triste-Rubanin. Hän on mahdollisimman
hyvin mukautunut meidän maamme oloihin, ja nuo kaksikymmentä vuotta
ovat muuttaneet pienen, miellyttävän sveitsittären ruskeine,
keimailevine silmineen hyvin puheliaaksi, hyvin säästäväiseksi ja hyvin
lihavaksi pieneksi emännäksi, joka rajattomasti hallitsee yhtä miestä,
yhtätoista lasta ja kuuttakymmentä elukkaa; mutta kunniamerkkiä "_pour
le mérite_" ei hän ole saanut, vaikka hän sen kyllä olisi ansainnut.
Arkkitehdin ennustus meni siis yhtä tyhjiin kuin Hakkaraisen samppanja.

-- Nyt lienee jo poikani, vuorineuvos, tullut kotiin Turusta, sanoo
parooni Littow ja nousee mukaviin ajoneuvoihin.

Winterloot, suuret ja pienet, kerääntyvät hänen ympärillensä ja
huutavat täyttä kurkkua "eläköötä" jäähyväisiksi vanhalle sedälle.
Ajaja läiskäyttää ruoskaansa, ja paroni Littow palaa Linnaisiin.

Herraskartano on nyt toisen näköinen kuin kaksikymmentä vuotta
takaperin. Muodoton vanha rakennus on hävinnyt synkkine saleineen,
pitkine käytävineen ja pahamaineisine Vihreine kamareineen, ja sijaan
on kohonnut koruton, mutta kuitenkin kaunis kaksinkertainen
kivirakennus, jonka korkeista, valoisista ikkunoista uuden ajan valo
virtaa kaikilta puolin sisään. Ympäriltä häämöttää puiden välitse
sieviä, pieniä tupasia; puisto on hyvin hoidettu, ja kun ajetaan
kartanoon pitkin vanhojen, korkeiden lehmusten varjostamaa kujaa,
näyttää uusi Linnaisten kartano niin iloiselta, niin viehättävältä,
että sinä, hyvä lukija, jos matkasi milloin käy niille seuduille, et
voine vastustaa uteliaisuuttasi, vaan poikkeat tutustumaan
kunnioitettavaan perheeseen, josta puhutaan Viheriän kamarin
kertomuksessa. Saatat tehdä sen arvelematta, sillä vaikka onkin
luonnollista, että Linnaisten asukkaat hieman vitkaillen puhuvat
Viheriästä kamarista, saat olla varma, että olet tapaava siellä niin
paljon vieraanvaraisuutta ja niin vähän ylimyksellistä kopeutta kuin
suinkin voit vaatia keltään Littowilta -- huomaapas, Littowilta! --
meidän päivinämme. Ei tee enää vanhan Jagielin hirveä miekka eivätkä
Jaakko von Littowin tekotukat yöllistä ilkivaltaa Linnaisissa. Nykyaika
on ratsastanut taloon sen porteista tuulineen ja auringonpaisteineen;
keskiajasta on tuskin enempää jäljellä kuin nimi ja muisto.

Eversti paroni Littowia tervehtii jo portailla perhe, jossa osaksi
vielä tapaamme vanhoja tuttuja. Mies, jota eversti erikoisesti
painostaen nimittää "pojakseen, vuorineuvokseksi" -- ja harvoin
kuullaan hänen käyttävän muuta nimitystä -- on entinen arkkitehti
Kaarle Lithau, kookasvartaloinen, viisikymmenvuotias herra, talon vävy
ja suuren maatilan ynnä kaikkien siihen kuuluvien tehtaitten ja sahojen
hoitaja. Sen, mitä onni oli antanut hänelle, oli hän lunastanut
miehen tavoin. Hän on maamme viisaimpia, käytännöllisimpiä ja
vaikutusvaltaisimpia maanviljelijöitä; laajalti ylt'ympäri hän on
raivannut avaran uran viljelykselle ja varallisuudelle. Koko hänen
olemuksensa synnynnäinen vakavuus on vuosien vieriessä käynyt
lempeämmäksi, pehmeämmäksi, kuitenkaan kokonaan haihduttamatta
jonkinlaista synnynnäistä ylpeyttä, jonka tähden aateliset
tilanomistajat ovat joskus syyttäneet häntä aatelittoman kopeudesta.
Mutta kartanon alustalaiset eivät koskaan valita sitä, ja voidakseen
paremmin arvostella häntä tarvitsee vain nähdä, miten hänen totinen
katseensa sulaa keväiseksi lämmöksi ja päivänpaisteeksi, kun hän
silmäilee puolisoaan ja lapsiaan. Ringa -- entinen Ringa Littow -- on
nyt pieni, sievä, rakastettava kuudenneljättä vuoden ikäinen rouva.
Leikkivästä lapsesta on varttunut jalomielinen nainen. Hänen
kasvonpiirteittensä kauneudessa ja sielukkuudessa on vielä jäljellä
paljon muinaisesta lapsellisesta veitikkamaisuudesta, ja kun hänet
näkee vanhimman tyttärensä, neljätoistavuotiaan Annan vieressä, voisi
heitä luulla sisaruksiksi. Anna -- siihen aikaan sanottiin vielä
_mamseli_ Anna, koska neiti-nimityksen ylimykselliset muurit eivät
olleet vielä murtuneet, ja lukija tietää sentään parhaiten, että Anna
mamselin todellinen jalosukuisuus vie monistakin neideistä voiton --
hän on vaaleaverinen ja lempeä kuten hänen äitinsä, mutta Ringa,
nuorempi, kohta kaksitoistavuotias tyttö, on tummaverisempi, ylpeämpi,
kiihkeämpi, enemmän vanhain Littowien kaltainen. Oikullinen sallimus on
huvikseen vaihtanut sisarusten nimet ja luonteet.

Vuorineuvos Lithau on sitä paitsi tuonut Turusta mukanaan ainoan
poikansa, kuusitoistavuotiaan Kaarle Sigismundin, joka aikoo tutkia
maanviljelystä ja vuoritiedettä Skotlannissa. Hän on pitkä, voimakas ja
viisas nuorukainen; hänessä näyttää yhdistyneen isän vakavuus ja äidin
lempeys. Ilmeisesti hän on isoisän lemmikki; vanha eversti on laskenut
päivät ja tunnit hänen tulohetkeensä asti ja sulkee hänet syliinsä
ilokyyneleitä vuodattaen.

Vielä on eräs perheen jäsen esittelemättä -- laiha, hieman kuihtunut
olento, jonka silmät säkenöivät ja jonka ryhti on ylhäinen ja käskevä.
Tuskin tunnemme häntä entiseksi Anna Littowiksi, josta sittemmin tuli
markiisitar Ribeira ja joka on jo leskenä miehensä, Portugalin
samannimisen ministerin kuoltua. Katarina Szistovon heimolainen ei ole
voinut suostua valitsemaan aatelitonta, vaikka hänen sydämensä kerran
olikin vähällä pettää suvun perintätavat. Hänellä ei ole lapsia, ja hän
on vain käymässä isänsä ja sisarensa luona, mutta jäisi kenties
mielellään ainiaaksi isänmaahansa, ellei hänen miehensä olisi
pelissä menettänyt kaikkea hänen perintöään Homburgissa eräälle
Spiegelbergille, joka sitten päätti päivänsä Espanjan kaleerilaivoilla.
Lesken täytyy jäädä Lissaboniin saadakseen eläkkeensä. Liian ylpeä hän
muuten onkin jäämään sukulaisilleen vastuksiksi, eikä hän luultavasti
ole vielä täydellisesti voinut leppyä Lithau-nimeenkään, vaikka hänen
sydämellinen ja hellä rakkautensa sisareen joka päivä sulattaakin hänen
ylpeyttänsä lempeämmiksi tunteiksi.

Paitsi hovineuvoksetarta on vielä kaksi muutakin vanhaa tuttua mennyt
kaiken maailman tietä, kumpikin hyvin iäkkäänä. Holming, vanha "kaikki
kaikessa", on jo kauan levännyt kirkkomaan kulmassa kummitusjutuistaan,
ja uskollinen Mefisto on haudattu puistoon korkean lehmuksen alle,
jonka kuoreen on piirretty sen nimi ja kuolinvuosi.

Eversti, joka tuskin saattaa kääntää silmiään kukoistavasta tyttärensä
pojasta, tarttuu nyt vävynsä käsivarteen ja kuiskaa hänelle:

-- Minä pyydän sinulta jotakin, Kaarle!

-- Mitä käskette, isä?

-- Minä en käske, minä pyydän, minä rukoilen sinua, Kaarle -- en itseni
tähden enkä sinunkaan tähtesi, vaan tuon pojan tähden -- katsohan vain,
miten komea Littow hänestä kerran onkaan tuleva!

-- Jättäkää se asia, isä. Olenhan jo kerran myöntynyt toivomuksiinne,
kun näitte niin paljon hyvää tarkoittavaa vaivaa hankkiessanne minulle
vuorineuvoksen nimen. Saatiinpa uudesta kaivoksestamme miten paljon
rautaa hyvänsä, ei se voi takoa minusta kelvollista vuorineuvosta.
Älkäämme sen tähden enää puhuko nimestä!

-- Taipumaton mies, sinä et siis tahdo suoda minulle sitä lohdutusta
astuessani hautaan, että näkisin vanhan nimeni vielä uudistuvan
kunniaan ja elämään tulevaisina aikoina! Kaarle, minä rukoilen sinua,
vaikka oletkin vakuutettu siitä, että poika on uurtava uransa, olipa
hänellä mikä kunniallinen nimi tahansa -- ja minä katson hänen
kykenevän sen tekemään -- niin muista, millä ennustavalla nimellä
tätini puhutteli sinua kuolonsa edellisenä päivänä! Muista
sukulaisuutta, mikä on olemassa meidän nimiemme välillä! Muista, mitä
tätini sanoi suuren, tuntemattoman rikoksen sovittamisesta, mikä ei
minulle ole koskaan oikein selvinnyt! Muista Jaakko von Littowia ja
anna minun ottaa poikasi ottopojakseni!

Vuorineuvos Lithau on vaiti. Hän on kauan vaiti, ei kukaan tiedä, mikä
taistelu riehuu taipumattoman miehen sydämessä. Hänen povensa pohjaan
on kätketty salaisuus, jota ei enää kukaan kuolevainen tunne, ja se
nousee hänen järkkymättömiä periaatteitaan vastaan, se murskaa ne,
niinkuin ruuti murtaa muurit ja vuoret; koko elämän kestänyt luja
perustus horjuu, se sortuu hänen jalkainsa alta ... hän joutuu varjojen
valtaan. Mitä kaikkea hän onkaan jo itse uhrannut kohtalottarelle,
jotka olivat kietoneet hänen elämänsä langat niin läheisesti Littowin
sukuun! Hän katsoo menneisiin aikoihin, hän näkee siellä riistetyn
nimensä ja ryövärin katuvaisen, rauhaa rukoilevan haamun. Hän katsahtaa
tuleviin aikoihin ja näkee tuon nimen uudelleen joutuvan oikealle
omistajalleen. Mitä hän ei koskaan itsensä tähden tehnyt, sen tekee hän
nyt poikansa tähden.

-- Isä -- sanoo hän syvästi liikutettuna -- minä olen teille velkaa
koko elämäni onnen, lempeimmän päivänpaisteen, mikä milloinkaan on
hajoittanut pilvet miehen otsalta. Te olette antanut minulle Ringan!
Toteutukoon toivonne. Poikani saakoon sen nimen, joka hänelle
oikeastaan kuuluukin. Littowin nimi on uudelleen elävä, ja kuolleet
saavat levon haudoissaan.



VIITESELITYKSET:


[1] Kellgrenin runoelma.

[2] Bengt Lidnerin runoelma "Kreivinna Spastaran kuolema".

[3] Kustaa III:n murhenäytelmä.

[4] Senjälkeen kun tämä kirjoitettiin (1863), on sama kuuluisa
historioitsija, joka on koonnut Kaarle XII:n syntiluettelon, laatinut
sellaisen myöskin Kustaa III:n jälkimaailmalle. Historian lahjomaton
realismi on siinä sen ihanteellisen ihastuksen oikaisijana. Mutta nuo
näkymättömät, elävät voimat, jotka kohottavat kansoja ja muodostelevat
aikakausia, pakenevat realistista käsitystä eivätkä salli itseään
määrättävän velkojen ja saamisien mitalla. Historiassa ei ole
ainoastaan ruumis, jona on tositapahtumat, vaan myöskin sielu, joka on
vaikuttimen ja vaikutuksen yhteys. Paljon suurta ovat _virheet_
synnyttäneet, eikä ihanteellinen käsitys tyydy siihen keksintöön, että
pilvi, joka kätkee auringon, onkin vain sumua. Muist. 1879.

[5] Helsingistä Suursaareen on linnuntietä noin 12 penikulmaa. Viaporin
pommitus vuonna 1855 kuului selvästi 30 penikulman päähän, jos
kuunneltiin korva kalliota vasten.

[6] Hänestäpä saattaisi tulla jotakin.

[7] Eläimet juoksevat, vasikat tanssivat.

[8] Kas tuossa, prinssini, teidän pieni sanansaattajanne.

[9] Täytyy olla lempo ruumiissa, jos mieli jättää kaikki nämä
mukavuudet ja hautautua Savon erämaihin.

[10] Venäläisillä oli enimmäkseen vihreä, suomalaisilla harmaa ja
ruotsalaisilla sininen puku.

[11] Mitä? Tuhmuuksia!

[12] Nuori mies, te rupeatte hävyttömäksi!

[13] Suuri Jumala, ettehän toki tahtone tehdä minua onnettomaksi!

[14] Te olette erehtynyt, herraseni.

[15] Vielä yksi! Jumalani!

[16] Heitä jo kinasteleminen.

[17] Niin nimitettiin pohjoisessa Suomessa 1741:n vuoden sotaa. Kaarle
XII:n sotaa, joka muutti Suomen erämaaksi, sanotaan etupäässä _isoksi
vihaksi_.

[18] Kansantaruja.

[19] Sotamiesten kesken yleinen huhu.

[20] Kuningas on aina voittamaton häntä jumaloivan armeijan johtajana.

[21] Ken laillan' nurjui Jumalalle,
     Voi nurjua myös kuninkaalle.

[22] Spiegelberg: peilivuori.

[23] Muist. 1830-luvulla oli jo Suomessa menetetty kaikki toivo
valtiopäiväin saamisesta, joissa ritaristo ja aatelisto voisi
perustuslaissa vielä säilytetyn etuoikeuden mukaan esiintyä
valtiosäätynä.

[24] Ringa merkitsee: halpa, vähäinen.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Talvi-iltain tarinoita 1 - Kuninkaan hansikas. Linnaisten kartanon viheriä kamari." ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.