Title: Hanna
Author: Runeberg, Johan Ludvig, 1804-1877
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Hanna" ***


HANNA

Kolme laulua


J. L. Runeberg

Suomentanut P. Cajander



ENSI LEMMELLE.


Ens lemmeltäni kerran tiedustin:
eloni tähti, kuinka synnyitkään,
ja mistä lempeän sä loistos sait?
    Ja tähti lausui: näitkö milloinkaan,
    kuink' äkin pieni pilvi kaihtaa mun?
Ma lausuin: pilven milloin heleän
ja milloin synkän näin sun peittävän,
yht' olit kirkas taas, kun haihtui tuo.
    Taas lausui tähti: näitkö, kuinka mun
    pian himmentääpi päivä maallinen?
Ma lausuin: monen päivän loistossaan
näin nousevan ja valos voittavan,
se yhä laski, sin' et milloinkaan.
    Ja tähti taas: valooni luotatko,
    elosi toivon siitä sytyttäin?
Ma lausuin: pilven takaa hymys näin
ja päivän loiston takaa tuikkehes,
viel' loistat tuolla puolen haudankin.
    Nyt lausui tähti: tunnetko sa mun?
    Ma oman rintas olen huokaus,
    mi rauhan toivoss' etsi taivastaan,
    Ma oman henkes olen välkähdys,
    mi säteillen lens synnyinmaahansa,
    ma oman sielus päivänpaiste oon,
    sä helläss' elät hohtehessani.



ENSIMMÄINEN LAULU.


    Kuin virta tunturin
    ja lähde laaksomaan--
    sen verran kumpikin
    vain tunsi tuttuaan.

Tullut on riemuineen juhannuksen ilta jo. Länness
aurinko kirkasna loisti ja loi valoaan ikivanhaan
pappilahan, joka tyynen lammen lahdessa päilyi.
Mut kamarinsapa ikkunass' arvosa pastori istui,
piippua poltti ja tiellen päin loi hartahan katseen,
joskus löyhäyttäin savupilven pois kädellänsä.
Mielissään Turust' ootti hän nyt tänä iltana poikaans
ainoista, armastaan, ikävöityä ainakin vuoden.
»Jos hyvin käy sinun tutkintos ja jos saat hyvät lauseet,
tuo kesäseuraksi itselles joku kumppani köyhä,
muuten sa nuorena tääll' ikävystynet vanhojen kesken.»
Kirjoittanut oli näin, tytyväisenä nyt tupakoiden
vartosi kumpaakin, etupäässä tok' armasta poikaa.

Vaan hänen ainoa tyttärens, seitsentoistias Hanna
kangaspuillahan viel' emännöitsijä-huonehess' istuu.
Terve hän on, punottaa kuin varjossa mansikkamarja,
kun, puku notkea yllään, siin' ilo-tointahan hoitaa.
Rinta, miss' on sydän tahraton alla, se paulomatonna
paisuen nousee, aaltoillen hänen henkäyksistään,
kun hän syöstävätään käsivarsin paljahin viskoo.
Silmäpä kirkas on niinkuin peili ja riemusta loistaa.

Vielä hän jatkanut ois, jos ei olis joutunut juhla,
nähden riemulla näin yhä raidan liittyvän raitaan;
vaan kun kellon helkynnän kamarista hän kuuli,
herkesi toimestaan hän, koppahan puolat ja langat
laski, ja otsaltaan hiussuortuvan kostean pyyhkäs.
Työtään silmäsi sitten mielissään hymyellen,
saksihin tarttui, katkaisten kudelankojen päitä,
ääneti vain, mut näin toki haasteli hän sydämessään:
»Tuskin on kangasta sievempää; puna tuo miten kauniist'
yhdistyy sinen kanssa, ja reunassa rihmanen keltaa!
Jospahan huomenna tuosta jo ois hame päälläni mulla!
Kerta kun, ylläni tuo, erilaisena hiukkasen kuin muut
maatytöt, kirkosta käyn ja kun portaillen pysäynnyn,
lämmöstä hehkuen, sievänä näin, koreampana muita,
ääneti kaikk' kadesilmin he silloin vilkkuvat varmaan.
Vaan kun saapuu luo nimismies rikas, arvosa herra,
pöyhkänä, ylpeillen, ja kun muut hänt' arkoen väistää,
kättäni suutelemaan hän jää, niin vanha kuin onkin.»

Aatteli näin hymysuin, sydämessähän riemu, ja nousi,
akkunan aukaisi toisenkin, joi viileytt' illan;
mutta sireenin tuoksu ja tuomen puistosta sisään
virtasi tuulenhengen kanssa ja huonehen täytti.

Vaan samass' ilmestyi oven suuhun vanha Susanna,
tuo, joka häärinyt on monet vuodet tarkkana, uskoon
kartanon työss', yhä kiistäen laiskain piikojen kanssa.
Tuo nyt hengästyin tuli, haasteli kohta ja lausui:
»Joutuun, mamseli, hiuksihin kampa ja lenninki kiinni,
sormihin kullan sormukset, heti kaulahan silkki,
paljo nyt tarjona on, niin, nyt se kartanoss' onni.
Kyökistä, nähkääs, kun ulos vilkasen, niin mitä näenkään,
tännehän saa nimismies ihan uutena; uudet on rattaat,
uus hepo myös, ei ennen nähty, se myrskynä lentää,
vaatteuskin se on häll' ihan uusi ja ihmehen kaunis.
Vaan kun rientäen portaillen tulen uuteliaana,
näen, miten kaikkia tervehtii pihall' arvosa herra,
vanhaa, nuorta, ja silmä on lempeä kuin valo päivän.
Ihmetys hurmasi mun, lähetessään niiasin syvään,
niin että tuskin vain polot jaksoi polveni nousta,
niin minä nöyränä niiasin, ett' olin uupua siihen.
Mut kopeasti ja vait, kuten ennen, ei ohi käy hän,
vaan sulo-katseen luo sekä haastaa; vanha Susanna,
lausuvi hän, nyt tarkata saat sekä valvehell' olla,
kohta ma näet tulen, pantiks vien talon aartehen parhaan.
Lausui näin hymysuin, mut tarkoitust' oli tuossa.
Tuo mitä merkinnee? Koin haastaa, mutta en voinut;
kielellein sanat juuttuivat sekä kyynele silmään
tunki, kun näin, miten niinkuin muut tuo mahtava herra
leikkiä laski ja ei, kuten ennen, hylkinyt halpaa.
Mielens' arvaan nyt toki: rattaat, vaattehet uudet
tietää, että hän nyt elämänsäkin aikovi muuttaa,
eik' yhä vanheta yksin noin sekä naimaton olla;
vaan kun halpana kaikkia tervehtäin tuli, sillä
tahtoi lausua: näin tulen vast'edes tuttuna tänne;
taas hymy lempeä tuo ja kun aarteen uhkasi viedä,
viittasi teihin, jonka hän nyt emännäksehen tahtoo.»
Seitsentoistias tyttöpä vain sydämestähän nauroi,
kun puhett' aatteli vanhuksen, kuink' ois toki kummaa,
jos tulis vaimoksi hän tuon pyylevän, arvosan herran,
rouvana astua sais vakavaisna ja istua sohviin.
Hetkenpä naurettuaan sekä palmikon käärittyänsä,
peilihin tarttui hän, kiharaista nyt käänteli päätään,
täynn' ihanuutta, ja riemuin peilihin katsoen lausui:
»Luulettenko, Susanna, ett' tämmöisestä hän huolis,
ettekö näe vain, kuin typerältä ja nuorelta näytän?
Hyi, mua itseä säikäyttää tuo vallaton silmä!
Tämmöisestäkö huolisi, kun lähiseudulta varmaan
montakin vanhempaa, älykkäämpää tyttöä löytäis,
siivoja, jotk' ei lakkaamatt' ole nauruhun valmiit.
Eiköpä muistane hän, miten lasna ma peljästyneenä
kirkuen karkasin pois, kun tervehtää piti häntä,
kunnes kellolla hän sekä kullan vitjoilla vihdoin
silmäni käänsi ja niin sylihinsä mun vietteli hupsun.
Vaan mitä hulluja! viidenkymmenen vanhana hänkö
morsiant' etsisi, kosk' elänyt on nuorena yksin?»

Nauroi ja laittautui, ilotellen kauneudessaan,
solmesi lenninkinsä ja sormukset pani sormiin,
äkkiä kun ovi aukeni, arvosa pastori kiirein
silmäsi huoneeseen ja nyt tyttöä kutsuen lausui:
»Hanna, mun lapseni, kun olet valmis, niin kamariini
joutuen käy, sanan saat tulevaisuudestasi kuulla.»

Lausui näin, oven sulki ja läks. Mut neitosen rinnan
valtasi hämmästys, miel' aavistuksihin vaipui.
Peili jo unhottui, kukat poskien, tummunut tukka,
silmäys, nuoruuskaan ei joutunut mielehen hälle;
kaikki hän unhotti pois sekä vanhan kylkehen juoksi
turvaa etsimähän; mut säikähtyneenä hän lausui:
»Vanha Susanna, te nyt sanokaa, mitä tehdä? Jos täytyy
arvosan herran eessä mun seista ja hän mua pyytää,
niin veri poskeni halkaisee, sydän rinnasta karkaa;
naimist' en näin hirmuiseks minä konsana luullut.»

»Ho, hoo!» vastasi nauraen sukkela, vanha Susanna,
»nyt ei pelkurius eik' arkuus, mamseli, kelpaa.
Kas, pian muuttuvi kaikk'. Kun häät on ollehet, käskee
miesi, ja nöyrä on vaimo ja sois vaan mieliksi olla;
vaan sitä ennen taas se on hän, joka käskyjä antaa.
Muistanpa kuinka ma itseki, kun tuli hän, joka sitten
mullen miehenä uskollinen oli kuolemahansa--
kuink' olin käskevä, korska ja kallis pyyteä, kunnes
mun kotihinsa hän vei, miss' sitten tottelin riemuin.
Käykää siis kuin ruhtinatar, ja kun astutte sisään,
tuskin vilkaisette te arvon herrahan, kunnes
nöyränä hän kumarrellen pyytää suosiotanne.
Vaan kun on haastanut, lausunut hän, mitä on sydämellään,
niin epäellen te katsotte vain halutonna ja aikaa
pyydätte mietintään, pois sitten pöyhkänä käytte.
Näin hän vanhuuttaan saa miettiä, toivon ja pelvon
vaiheill' olla ja suurempaa teiss' arvoa huomaa,
huomaa nöyrtyen myös, ett'ei niin suorahan juosta
vanhan helmahan, vaikkapa hän rikas, mahtava oiskin.
Mutta kun nurpeillaan tuo arvosa herra nyt vartoo,
luullen teidän jo hylkäävän hänen tarjouksensa,
istutte täällä ja mielessä teill' ei kieltoa lainkaan,
katsotte vain ilomielin vastaist' onnea kohti,
kuin taloss' oivassa, miss' on taivahan kaunista kaikki,
rouvana hallitsette ja, nuorenakin, saman arvon
saatte ja kunnian myös, kuin herranne, tuo jalo vanhus.»

Lausui näin. Mut arkaillen oven aukasi tyttö,
porstuahan jäi vilvakkaan, veti henkeä kauan,
hiljaa koittaen hillitä sykkäävää sydäntänsä.
Vaan kun viileytt' on hän kyllin juonut, ja posken
hehku on hälvennyt sekä hiljenneet poven aallot,
koskevi lukkoon hän ja nyt huoneeseen isän astuu.

Punottaen seisoo siin' ihanaisena kainoudessaan;
kuin veden välkkyvä vyö, jota aamun koittaret kultaa,
kesken lehtojen varjoisten puneroivana hiipii,
yht' ihanaisena siin' oli vanhain keskellä tyttö.
Mut sydän hurmautui nyt rikkaan tuon nimismiehen,
lämmöstä nuortui mieli ja lemmen maireus yhtyi
kuin mesi vienoinen veren kanssa ja suonia kuihkoi.
Sieväst' oiti hän pois pani piipun ja, astuen vastaan
kenstinä käytökseltään, suuteli tyttösen kättä.
Haastelias alun ei tuo arvon herra tok' ollut,
suu vain lieheellään hän helläst' iskevi silmää.
Mut nojatuolistaan näin arvosa pastori haastoi:
»Hanna, mun lapseni, viel' elämää et tunne sa paljon,
ihmisen tiedät tok' katovaiseks syntyvän tänne,
niinkuin pilvenä nyt savu piipusta nousevi tuosta,
leijuen hetken, ja toisena pois jo sen henkäys kantaa.
Viisaallenpa se on varotukseks, että hän aikaans
arvais, katsois huonettaan, olis lähtöhön valmis.
Siksipä päivän töiss' olen, yön lepohetkinä usein
tulevaisuuttasi aatellut sekä, mielessä tuska,
peljännyt sinun yksin turvatta jääväsi tänne.
Huoleni poissa tok' on, jos tahtoni teet, kätes annat
arvon herrallen, joka vierelläs nyt on tuossa.
Mennyt häitä jo on tosin kiihkon aika, mut vielä
terveytt' on, on hallintaan sekä toimihin voimaa;
silt' ei näytä se mies, jota painaa vaivat ja vanhuus.
Jos taas mietit kuink' ylellistä ja suurtakin hällä
koissahan on, miten kaikilta kunnian saa hän ja arvon,
näet hevin, ettei voi sitä onnea tarjota kaikki,
kuin voi hän, opit arvomahan hänen antimiansa.
Mieti ja päätä nyt siis, tuon ylvään tahdotko vaimoks
mennä ja riemukseen, osan, onnenkin jakajaksi.»

Seitsentoistias hän punan vallassa kuunteli tuota,
silmänsä maahan loi, oli hämmästyksestä vaiti.
Mut nimismies rikas riemastui, tuo järkevä herra,
toivoa täynnä ja naurussa suin käsiänsä hän hieroi,
lausuen: »Kunpahan uus rakennukseni valmis jo oisi,
voisin kerskata kai, ett'ei ole seudulla kenkään
moiseen suojahan nuorta ja pulskaa vaimoa vienyt,
niinpä se kaksine kertoineen mäell' uljasna seisoo.
Vaan sisälaitos tuo iankaiken kestävi, turhaan
miehiä kuin mehiläisiä palkkaan, joutua koitan;
ikkunat viel' on poissa ja kesken kaakeliuunit.
Vanhassa taas rakennuksessa kaikk' on kuntohon pantu,
huoneet tilkityt on, minun nähteni myös paperitkin--
tuskin rohkenenkaan minä niiden mainita hintaa--
pantuna on salin, kammarin, myös perähuonehen seiniin,
jottapa talvenkin voi kestää, kun vilu käskee
huoneeseen, pesävalkean luo, majan rattosan suojaan.
Ilokseni tulkaa siis ja mun onneni kumppani olkaa,
tulkaa jo syksyks, kun puutarha on uhkeudessaan,
ruusut kukkivat vielä ja karvikkomarjaset kypsyy,
ehtii ehk' omenainenkin, kesä vain jos on kaunis.»
Lausuu, hierovi mielissään käsiänsä ja jatkaa:
»Ei tule peljätä, vaikk' iäkkäämpi ma lienen ja joskus
tuimakin, pakko kun on, kuten kirkoll' ehkä mun näitte
äissäni moukillen välist' ärjyvän, keppiä nostain;
muust' ei piittaa nuo, ei tottele löylyttämättä.
Näin en kaikkia kohtele, näin tylyst' en likimainkaan,
teitäpä maarin, teitä ma kantaisin kätösilläin.
Istuttaisin, laittaisin, rakentaisin ma teille
kaikkea mieltänne myöten vain, rahast' ei olis puute.
Voi, ett'ei suvis-aikaan myös joku kauppias kulje
kaupiten rihkamiaan! Hame silkkinen teillä, ma vannon,
ois kädessänne, jos vain sen kullalla hankkia voisi.»

Muut' ylistyksekseen ei lausunut arvosa herra,
vait oli, toivossa riemusi vain, kun aulisna mietti
mielessään, mitä kiinteäss', irtaimessa hän antais
morsiolleen; ei riemussaan ole saita nyt vanhus.

Tyttärehensäpä helläst' arvosa pastori silmäs,
poltteli, naurussa suu, ja nyt puoleksi kiusaten lausui:
»Hanna, mun lapseni, ei sopivaista sun vastata oiti,
niinkuin ennalta aatellut kosijoita jo oisit;
arvon herralta taas pian vierii päivä ja toinen
vastaust' ootellen, sinä kunnes mietit ja tyynnyt.»
Lausui näin hymysuin. Mut helpommin sydän immen
sykki, ja riemuissaan kamarista hän jällehen läksi,
kuin siro pääsky, mi huoneisiin vahingossa on tullut,
tuokion tuskailee, oven aukon löytävi, karkaa.

Niin vapahdettuna tyttö nyt siihen jätti ne vanhat,
kummankin asemillaan, suuss' avohenkinen piippu,
maistaan juttelemaan, rakennuksiin kaavoja luomaan;
itse hän porstuahan tuli, portaillen meni sieltä,
ystävän etsossa, jollen sais sydämensä hän purkaa.
Sen, jota etsi ja kaipasi, uskottunsa Johannan,--
tyttären vertaisen pikemmin kuin palvelusnaisen--
huomasi hän sekä, kättään nostaen, viittasi luokseen.
Merkin arvasi tuo, tuvan kaltevan porrasta herkes
lehdittämästä, ja luo hikipäisenä, hehkuen saapui.

Kenkään heitä ei huomannut, ja he ensinnä saliin
hiljaa hiipivät, syrjäiseen sivusuojahan sieltä;
huolissaanpa nyt lausui seitsentoistias tyttö:
»Kuuntele, jos mitä kuulisit, eihän vain joku saliin
hiipinyt lie, mene hiljaa, katsele ikkunast', ettei
tuolla sireeneissä vain ole kenkään kuuntelemassa!
Tiedäs kummaa, niin, perin kummaa--vaan älä naura--
tiedäs, vaikk' olen laps, on mulla jo tarjona sulho.»

»Sulhoko!» kaunis Johanna nyt säikkyen huus, kädet läskein
rennolleen, »nimismies tuo pöyhkä on kosjonut varmaan!
Kelpaishan iäkkäällen huonompikin, mukavampi
lämmittämään hänen kylmää rintaans yöt sekä päivät,
varjossa kuihtuen vanhuuden. Varokaattepa vainen,
ett'ei viettele kulta ja rikkaus, niin, varokaatte,
harmi ja huoli ne on viiskymmen-vuotisen lahjat.
Entäpä, jos hänen sarkans suurempi on kuni muitten,
huoneens ilmahan jos monikertaisempana nousee,
onni se poissa tok' on: ei viihtyen valkene laihot,
riemuillen sulo rakkaus maalatuss' ei saliss' istu,
vain suru istuu siellä ja kiusoja suojissa väijyy.
Tuossapa ikkunan all' ikä-tuomi se tuoksuen kukkii,
ylvänä, ett' ei tarhassa puut' ole toista sen laista;
äsken juur toki näin, miten pulskain lehtien alla
toukkia liikkui, tuskin vain kukan rohkenin taittaa.
Niin taloss' iäkkään myös, vaikk' uhkea, suuri se olkoon,
Ikävyys piileksii, valon arka, ja tuskat ja vaivat
väijyy loistehen alla ja saastuttaa elon onnen.
Varrotkaa siis, siks kuin tuo syli syksyttömämpi
kultia kenties ei, mut viljemmät ilonpäivät.»

Tuohonpa kummastuin nyt vastas lempeä Hanna:
»Missä on järkesi, mietitkös mitä haastelet, hupsu!
Miksi ei vanhaakin vois lempiä, hellien hoitaa
sen taloutta ja riemulla nauttia sen tavaroista?
Vaan et vanhaksikaan sinä moittisi häntä, jos oisit
nähnyt vain miten hän kevykäisenä riens mua vastaan,
hellänä naurussa suin sekä lempein loistavin silmin,
silt' ei näytä se mies, jota painaa vaivat ja vanhuus.
Jos taas mietit kuink' ylellistä ja suurtakin hällä
koissahan on, miten kaikilta kunnian saa hän ja arvon,
näet hevin, ettei voi sitä onnea tarjota kaikki,
kuin voi hän, opit arvomahan hänen antimiansa.
Kun hänt' aattelenkin, noin yksikseen miten köyhä
rikkaudessaan on hän, ystävän kättäkin vailla,
raskaan mi huojentais sekä huokean taas sulostuttais,
hellynpä melkein, käyn totiseksi, ja mielisin varsin
päiviä vanhan tuon vähemmänkin vuoks ilahuttaa.
Niin, näet, lemmitähän; se, se rakkautt' on, sinä hupsu.
Nuoresta siis älä haastelekaan! Sytyttäisikö hänkään
muuta kuin lempeä, vaikka hän oiskin, kuin tämä vanhus,
voipa ja ylhäinen, ja mun viettelis onnensa ansaan?»

»Hoh, hoo!» kaunis Johanna nyt huokasi, »eip' ole turhaan
arvossa kulta, kun saa saman vertaisiksi se kaikki,
vanhan nuoreksi luo sekä nuoren luontavi vanhaan.
Tuuleen menköhön siis mitä lausuin, tuuli sen toikin,
vaimoksi vanhallen siis käykää uskolliseksi,
riemuksi hälle, ja riemuitkaa hänen aartehistaankin.
Vaan varokaa, ett' ette te näe, mitä viel' ette nähneet,
nuorta, jok' on ijän, kohtain suhteen vertahisenne,
älkää hänt' unenpäinkään nähkö, ett' ei hänen silmäns
iskisi teihin, ja katse, jok' ei mene mielestä koskaan,
kuin oka jäis sydämeenne ja hiljalleen sitä kalvais.»
Lausui ja vaikeni nyt, sydämessään hellivä murhe.

Vaan siit' ikkunan luo läks seitsentoistias tyttö,
päätään nosti ja katseen loi yli loistavan seudun,
siin' näki lehdot ja vuoret ja tyynenä välkkyvät järvet
loistossa päivän himmenevän, näki paikkoja kauas
armaita, tuttuja vain, ilost' itkuhun heltyi ja lausui:
»Maassako seutua kalliimpaa kuin syntymäseutu,
miss' ajan helmasta kukkina lapsut-päiväni poimin,
nuo lukemattomat, armahat, vaan pian kuihtuvat myöskin!
Tuolla ma järven näen, selät, salmet, joill' useasti
keinuttiin, kuin sorsat soutaen saaresta saareen,
tuoll' ahot, joidenka siimeksess' useasti ma istuin,
neulos helmassa, aatelien--Mitä aattelinkaan ma!
Kaikki niin armast' on, joka kukkanen, tuttu kuin sisko,
taimii tietyllä paikallaan kevähällä, ja linnut
entiset taas pesillensä ja lauluilleen kotiuntuu.
Kultiin vaihtaisinko ma tuon, sekä onnehen muuhun
onneni, kun saan tääll' yhä tuttujen kanssa ma olla!
Lemmen tunnen ma nyt, miten lemmitähän kosijoita:
sentäänkin isä rakkaamp' on, kodin kukkivat niityt,
metsät tuolla ja tuoll' ulapoitten välkkyvä pinta.
Täytyvi tuon jalon herran siis nyt etsiä toinen,
tyttö, mi jälkeens ei jätä muistoja näin ihanoita,
arvoa suurempaa hänen aarteillensakin antaa;
tyttöset, joiden täytyis näin suur uhraus tehdä,
ehdolla ei mene miehelähän, jos ei aja pakko.»

Näin hän lausui, muut' ei ehtinytkään kuni päättää,
surra ei ehtinyt, ei edes miettiäkään, miten tohtis
ilmi sen tuoda ja arvon herraa näin murehuttaa;
tuoss' yht'äkkiä kun, tomupilviin peittyen, rattaat
pyörähtäin tuli tiellä, ja matkaajat ohimennen
lakkia nostivat tervehtäin nyt tyttöä tuossa.
Varrotun veljensä hän heti tunsi ja löi käsiänsä
yhteben riemuissaan ja, jo unhottain murehensa,
riens ulos katsomahan sekä kohtaamaan tulijoita.



TOINEN LAULU.


    Laps seutuin outojen,
    miks sieltä siirryit, oi!
    Sa kauko-lintunen,
    ken tänne tiesi toi?

Tehty on tervehdys, ilomielin yhtymisestä
vaihdettu on puhett' ystävällistä, ja pastorin huoneess'
istuu nyt kesäkumppanineen rakas, lemmitty poika.
Kaukan' on matkalla taas nimismies rikas tuo, joka puuhain
kaikellaisten ja häijyjen rästien vuoks pitäjällä
tuskin suullaankaan tuvat loistokkaat katon alle
sai sekä ikkunat paikoilleen, kun taas piti mennä.

Nuortapa vierastaan yhä vanhus katsoi ja katsoi,
herkeämättä hän tarkkasi vain tuon hehkuvan katseen
loistoa, tukkaakin kiharaista ja kirkasta otsaa,
kun näki kasvoillen punan lentävän kainon ja silmän
maahan vaipuvan. Nyt, hymy huulilla vieno, hän lausui:
»Huoleti, ystävä! Anteeks, ett' yhä teitä ma tarkkaan;
eihän tuo tapanain ole vierasta näin vakoella,
mut kuvan kasvoissanne ma näen sydämelleni kalliin,
unhottumattomat näen jalon miehen kasvojen piirteet,
vanhimman minun ystävistäin sekä hartahimmankin.
Poikana kun tulin kouluhun, näet, hän myös tuli kouluun,
lapsekas myöskin hän, ja me vierekkäin sijan saimme
Rinnan siinä nyt istuttiin, tasan pantihin kaikki
kiitos ja nuhde ja läksyjen työ sekä leikkien riemu.
Kun kesän lehtivän kanss', sekä hangen kanssa ja joulun,
sai vapaus, ja kun lähtö nyt kaivattuun tuli kotiin,
riemussa kaihoisaa oli toisesta luopua toisen;
koulu kun kutsui taas ja kun vanhempain syli hellä
kyynele-silmin heitettiin sekä siskojen parvi,
kaihossa riemullist' oli toisen kohdata toista.
Onnen päivinä näin, kun luontohon liittyvi luonto
norjana kuin vesa kiertyen toisensa ympäri kasvaa,
kasvoimme yhtenä niin, oli tahtokin yks molemmissa.
Tahto ol' yks, kun tieteitten esikartano kerran
templihin vaihdettiin ja kun valkeuden pyhist' aarteist'
etsittiin muru auvoks itsellemme ja muille.
Yhtenä kuljimme kilvan näin; mikä riemuna toisen,
toisen riemuna myös oli tuntea, oppia, tietää.
Vaan kun otsalla laakeriseppel seistihin vihdoin,
yhdenlaisina vain, ja kun nuoruuden polun päästä
katsottiin tulevaisuuteen sekä toimihin miehen,
niin ei muistoa mulla, jot' ei olis hälläkin ollut,
häll' ei toivoa myös, joka mullakin ei sama oisi.--
Kun eros sitten tiet--kuten tuo rakas laulaja laulaa--
sinne läks iäks hän, minä tänne. Huolia toivat
vuodet ja tehtävät, rakkauteen näin painaen kahleet.
Jylhällä luodolla tuoll' eteläisellä rannalla Suomen
toimi ja kuol' rakastettuna pappina hän; minä täällä
pohjassa, syrjäisen sisäjärven luon', olen harmaaks
käynyt, ja meit' erotellut on maat sekä muutellut vuodet.
Sittekin, silmissänne kun näen tuon katsehen, hehkun
poskillanne ja kasvoiss' ystävän sielun ja muodon,
vuodet mennehet unhotan pois sekä kohtalon vaiheet
unhotan raskaan vanhuuden, elon unhotan huolet
kaikki ja tuonenkin, joka on jo sen kaivatun vienyt;
unhotan kaikki ja muistossa taas hänen vierehens siirryn,
nuorna kuin muinoinkin, povin paisuvin, hehkuvin mielin.»
Lausui näin sekä nuort' yhä vierastansa hän katsoi.
Tuopa nyt mielessään imehdellen arveli, mietti:
»Vanhus ehkäpä äskettäin ei nimeäni kuullut
riemussaan mua vierast' outoa tarkkailematta,
tai oli armaamp' ystävä muu kuin taattoni hällä.»
Näin hän mietti ja virkahti vihdoin: »Arvosa pastor',
polvenne turviss' äskettäin jos seisonut oisin,
olkaanne kallistuin, hivellyksenne tuntien hellän,
oisin taattoni, tuon ikävöidyn, ma haastavan luullut.
Noinpa se hänkin istui ja muisteli mennyttä aikaa,
muisteli kyynelsilmin myös eräst' ystävätänsä,
joka oli läsnä ja poikanakin tasannut hänen kanssaan
riemun ja huolen, kumpaisessakin korvaamatonna.
Kun makas heikkona hän, ja kun vuoteen vieressä äiti
itki, ja kun minä, lapsista vanhin, kättelin häntä,
lausui raukeall' äänellä hän: Yks mulle on kallis
niin kuin äitisi, kuin sinä, kuin nuo pienoset tuossa.
Jos, niin kuin pesäsestään linnunpoikanen, joskus
kolkkohon maailmaan jäät turvatta, kulkusi johda
tuon jalon miehen luo sekä terveiset sano multa.
Kohtelun saat siell' armaamman kuin muualla, kuulet
tervehdyksen, lausutun ei vain, mut ajatellun,
silmän näet, joka riemulla katsellen kuvan huomaa
kasvoissas, ei nähtynä eik' unohdettuna vuosiin.
Arvosa pastori, näin hän lausui, mainiten teidät.»

Tuskinpa nuor' oli vieras loppuhun ehtinyt, kun jo,
kirkas kyynele silmässään, nous tuolista vanhus:
»Poika sen armahan», lausui hiljaa hän, »kuva kallis
sen kuvan, jonk' yhä kaipaavaan sydämeeni ma kätkin,
tullos, niin sydämelleni taas jalon vainajan painan.
Outona ällös outojen kesken, ja kuin kesäks vainen
kutsuttu vieras, tääll' elä keskellämme ja liiku;
taivahan lahja sa oot, rakas kuin oma poika, ja vastaan
kiitollisna ma nyt otan sun iloks vanhojen päiväin.»

Lausui näin; ovi aukeentui, tytär riemuvin huolin
astui huoneeseen, käsivarrella välkkyvä tarjoin.
Hän kupit toi, aluset sekä kannun. Höyryvä teeves'
loi lemuaan, kun helpoin taakkoinensa hän siirtyi
pöydän luo, jossa viel' isän rinnoilla huomasi vieraan.

Karttaen, kummastuin sekä peljäten häiritä heitä,
alkoi tyttönen järjestää kupin toisensa viereen;
vaan näin lapselleen nyt arvosa pastori lausui:
»Heitä, tyttöni, hetkeks työs, suo suutelo siskon
nuorelle tälle, jok' äsken vieras viel' oli sulle.
Tästäpä puolin, näet, on veljesi hän, isäs parhaan
ystävän poika, ja myös sinä hällen lempivä sisko.»

Näin hän haasteli; mut tytön kasvoillenpa nyt pilvi
vienon leimuva lensi ja tuskasta puoleksi valju.
Vait oli hän sekä viipyi, arveli, vaan kuni tähden
kaihtiva tuike nyt vieraaseen kohos arkana silmä.
Tuo isän rinnoilta irtautui, tytön luo kävi, käteen
hiljaa tarttui ja kuumiin huulihin suutelon painoi,
kerkeän kuin kesätuul', ei tarjotun, ei paetunkaan.

Kaikk' oli vait. Epäröiden puoleks ja hellien, hiljaa
kättähän vieraast' irroittaa tuo kukkea impi,
kiiruhtain kupit järjestää sekä tarjovi juoman.
Vaan kun huokean näin emännöitsijä-työns' oli tehnyt,
tarjoimen käsivarrelleen taas otti ja läksi.

Tyhjä on porstua, tyhjä on myös emännöitsijä-huone;
laudalle kankahan luo hän istautui, käsivarttaan
siihen kallisti nyt, käsivarteen kiehkura-päätään.
Tunteit' outoja, kuin sala-henkiä, hän sydämessään
kätkee, itkevi, naurahtaa, kuin arvotus itse,
kuin uni ilkkuva aatokselleen hurmauneelle.
Miksi, hän miettivi, aikailen, kuin tenhottu oisin,
vielähän paljon tointa on mulla! Sireenit ja tuomet
kukkia, lehtiä suo; ylishuonepa kaunistamatta
vielä on tulleillen. Hyvin vierasta hurmata mahtaa
sammalseinät ja mustunehet nuo seinillä taulut!
Siltäkö näyttääkin, kuin oisi hän tottunut moiseen!
Tästä jos pääsisin vain ja jos työhön ryhtyä voisin,
helpompi olla mun ois, sekä tuskakin tuo perin outo
hälvenis mielestäin. Mitä huokailen ja mit' itken?
Vaan jos ma hetkenkin totisempia seikkoja mietin,
liikaa onko se, niinkuin mull' ei miettimist' oisi?
Oi, kesä ehtii ja lähtee, syys pian saapuvi, yksin
kankaall' istun ja viskon syöstävätäin värähdellen,
kun rajutuulet ikkunahan jääkuuroja pieksee.
On talo tyhjä ja hiljainen. Veli poissa on, poissa
toinen on myös, isä nukkuu kirjan luo kamariinsa;
jylhää, kolkkoa kaikk' on; huonehet on kuni haudat.
Joskus kulkunen soi ehk' iltasin portahan luona,
joudutan tulta ja varron, niin nimismies juro saapuu,
hetken juttuelee, rakennustaan kiittää ja lähtee.

Onko se hauskaa tuo? Mitä muuta kuin itkeä voisin?
Muuta kuin itkeä myös kesän tähden? Varrottu vieras
tuskin näyttäytyy, kun kohta jo on kuni veikko,
antaa kättä ja suuta ja syvään luo sydämeeni
silmäns säihkyvät, ett' en saa edes pienintä peittää.
Kuinkapa päättyvi tää, jos kuukaudet tätä kestää.
Näin hän mietti, ei ääneen paljoakaan, osa suurin
lens kera huokausten kukantuoksuna pois sekä haihtui.

Vaan käsivarrellaan vasu, kieloja haan täpötäynnä,
nuoria, vast' ihan tuotuja pulppuavan puron luota,
pirtistä nyt tuli kaunis Johanna. Hän porstuan aikoi
lehvillä kaunistaa yhä kauniimmaks, lasit panna
kukkia täyteen suojia varten, ja myös ylishuoneen
peittää kukkien tuoksuun, ens' yö jott' ihanalta
tuntuisi tulleillen sekä hilpeemmin unet saapuis.
Vaan tavast' ensinnä hän emännöitsijä-huonetta silmää,
aukaisee oven, katsovi huoneeseen, emäntänsä
huomaa, kuin vesi silmissä tuo sekä hehkuvin poskin
nousevi kankaaltaan, hymyn teeskelemist' yritellen.

Kohta hän unhotti työnsä se palvelustyttö ja laski
varjohon tuuleen vilvakkaan vasun kukkasinensa;
itse hän kummastuin nyt luoteli impeä arkaa.
»Mist' on», lausui, »kyynele tuo, joka silmänne kaihtaa?
Mitkäpä huolet teillä, kun nyt ilo valtavi kaikki,
eik' ole yhtä, jok' ei lyö leikkiä, laula ja naura?»
Lausuu näin, ilosesti hän naurahtain emäntäänsä
katsehen luo, kuin varrotun vastauksen jo hän tuntis.

Tuo tok' ei sietänyt nyt kyselyitä ja tiedusteluita,
pois vaan kääntyi nurpeissaan sekä haastoi ja lausui:
»Muitapa viisaammaks ain' itsesi luulet, Johanna,
luulet aukovas vain sekä sulkevas mun sydän-parkain,
niin kuin sun soker'astias tai sun neulikkos ois se;
mut varo, ettei vain ota vihdoin sormehes pistä!
Mitkäkö mulla on huolet? miks juur huolet, ja eikö
muut kuin huolet vaivata vois? Koe istua täällä
tuntikin vain palavassa ja tuomien tuoksussa, eikö
raskahaks painune pääsi, ja silmäs käy punasiksi!»
Kääntyi ylpeäst' ikkunahan, vapahasti nyt illan
ilmaa henkiäkseen sekä harmia pient' unohtaakseen.

Vaan hänen vierelleen toki astui kaunis Johanna,
ääneti, puolustuksekseen ei virkkanut sanaa,
vartosi vain ilosempaa katsett', ett' ilosemmin
jättää nuoren vois emäntänsä ja työtähän jatkaa.

Eikäpä seitsentoistiaskaan noin jaksanut kauan
seutuja kylmänä katsoa vain sekä valjulta näyttää,
vaan pian mielessään katui, ett' oli niin tyly ollut.
Harmi se hellyyteen suli pois, ei silmähän enää
verkkaan kasvava kyynel kätkeynyt, ja hän hiljaa
immen olkahan nyt nojas kutrista päätähän, lausuin:
»Oi, vähemmän kuin luuletkaan mua tunnet, Johanna,
tunnet ja ymmärrät, mihin tähtää mieleni haaveet.
Äsken kun mua vanhus pyys, ja kun, heltyen aivan,
mielist' oisin ma lohduksi hälle ja riemuksi mennyt,
lausuit pöyhkeillen, ett'ei voi lempiä vanhaa.
Nyt kun vieras taas on tullut mailt' etähältä,
tuntematon kuin pilvi ja tuulen tuoma ja outo,
huolet on kielelläs ja mun lemmest' itkevän luulet.
Peittelemättä ma kaikki nyt ilmaisen, älä itse
tunkeu vain sydämeeni, ett' ei sido kieltäni arkuus.
Näitkö sä, kun tuli vieras tuo, niin arkako on hän,
nurja ja ynseä niin kuin kirjankoit ovat? Eikös!
Hattupa käessähän vain sekä varrella suikea takki,
kärryiltä hyppäsi hän ja, kun tervehti, riemusta loisti.
Sitte--ja suorastaan minä tuhmistun lähetessään--
katseen niin tutun, rohkean luo hän, niin ylen hartaan,
niinkuin jo aikaa tuttavat oltais tai sisarukset.
Ihmekö siis, ett' itken, Johanna, ja jos minä itken,
ei mua rakkaus itketä, vaan viha, ainakin harmi,
että hän niin sydämellinen on, sopimattoman tuttu,
vaikka on halpa ja nuori ja vain ylioppilas köyhä.»
Lausui arkana, pelvoillaan tytön lempeän helman
turvihin painautui, ujot kasvonsa peittäen siihen.

Tuska se tuskin hälvetä ehti, ja poski se tuskin
jäähtyikään, kun kuuli hän veljen astuvan sisään.
Laulaen tuo tuli, riemuiten, kuten poikana, milloin
läksystä pääsi ja metsään virmana lens kuni tuuli.
Nytkin näin tuli hän, heti siskoa kutsui ja lausui:
»Hanna, jo vieras vartoilee, ota hattus ja riennä,
siksi kun iltanen valmistuu sekä vanha Susanna
juoksee, kuin tapa häll' on, maat, mäet, huutaen etsii,
ehdimme seutuja näyttää vieraallemme ja nähdä,
karkeloll' onko jo kansa ja yöks ilokokkoja tehty.»
Lausui, katsahtaa vain huonett' ehti ja kuulla
kellon äänen, mi juur nyt löi, sekä riemulla nähdä,
kuin kodiss' armahass' ennellään oli, tuttua kaikki,
nähdä ei ehtinyt, kuink' ujostellen lempeä sisko
kartteli häntä ja riens hatun varjosta verhoa saamaan.
Vaan kun valmihiks sai, ulos veljyt ja hän käsityksin
riensivät nyt ja jo portailla vieraan kohtasivatkin.



KOLMAS LAULU.


    Sydämen liekkiväks
    sä kylmän kuinka loit?
    Ylimmäks ystäväks
    kuink', outo, tulla voit?

Päivä jo mailleen käy pois länteen vuorien taakse;
lauha kuin morsian ilta tok' on. Rusopilviä ilmass'
ui sekä maahan luo valoansa, ja lauhkeat tuulet,
niityilt' yhtyen, leikkiä lyö kukantuoksujen kanssa.

Kerkein, leijuvin askelin, kuin olis lentimet heillä,
kulkivat nuoret nuo kuvatyynen lammikon rantaan.
Vieraallensapa näytteli ystävä nyt kodin rakkaan
hempeät kauneudet, yhä muistellen sekä lausuin:
»Näetkö sä järven hohtavan tuon, kas! toista se on kuin
meri, joka huoaten sun kotis kalliorantoja pieksee!
Täällä on vihreytt', on heleyttä ja henkeä. Laineist'
ääretön paljous saaria nousee ja nyökkyen tarjoo
varjoa lehtevät puut venemiehelle uuvahtaneelle.
Niemehen käy, joka maahan tuolla nyt yhtyvän näyttää,
sieltä sä seljän näet viel' aukeemman, kylät hauskat
rannoilta haamottaa, sekä kirkkokin loistavi kaukaa.
Toisella puolen taas, mitk' uhkeat vainiot siellä,
viljavat, laihokkaat, ylt' ympäri metsät ja vaarat!
Ennen lähtöä täältä ne tähkii, heitii ja keltyy,
kaunistuin yhä, kauneinnaan toki kaivatessamme.
Tuossapa, missä jo luo havupuut hämyn varjoa meihin,
Sirkkujen lehto on, siell' esikoiset näet kevähällä,
oksilla armastain tahi latvass' ylvinä laulain,
kuin olis niiden vuoks vain aamu ja aurinko luotu.
Silloin luo minä hiivin ja paadelle paulani lasken,
riennän ja nuoran viereen kyyryhyn käyn. Häkiss' alkaa
lintunen nyt pyrähdellä, ja hurmaa, loihtivi, kutsuu.
Lempi jo vallan saa, kesyttyypi jo laulaja uljas,
tarkkailee, välimittäin hyppii ja tirskuvi vastaan;
ennen kuin edes aavistaa, häkill' on se, ja verkko
lauahtaa, vapaus se on poissa, ja loppu on laulun.»

»August», lausuvi nuhdellen nyt lempeä sisko,
»julmako viel' olet niin kuin ennen ja moisehen miellyt?
Onko se hauskaa tuo, vuoskaudeks sulkea häkkiin
vanki ja nähdä sen siin' ikävystyen istuvan yksin?
Sitten, kauan kaivattuaan tutun ääntä, se viedään
metsähän, kuulee vertaisen, ilon innossa vastaa,
pettyen viettelemään näin rakkaan ystävän ansaan.»

Vieraspa loi tytön silmihin katseen hellän ja lausui:
»Moinen se on tapa lemmen; noin virittääpi se ansan,
milloin verkon ja milloin helman. Oi, halukkaasti
juostahan kumpaankin, jos vaan sydän lempivä kutsuu.»

Näin hän lausui. Tuon sananvaihdonpa ystävä tuskin
kuuli, hän seutuhun kiintyi vain, tuhannestikin ennen
kuljetut paikat nuo ajatuksiin muistoja toivat.
Naurussa suinpa nyt vieras haasteli taas: »Sanotaanhan
julmiks meitä, jos vain olis niin! mut paljopa julmemp'
on joka tyttö, jos koht' on hellä ja säisy hän nähdä.
Tää esimerkiksi vain: Kotikartanon vieressä, kasvoi
koivisto vanha ja mieleinen sekä aitahan pantu.
Nyt kun halloineen tuli syys, kun keltavat lehtens
alkoi heittää puut, ja kun urpuja vain piti oksat,
teiret ne joskus sai, kesynrohkeat, syömähän puihin.
Vaan kun aidan luo minä hiivin ja ampua aioin,
hiipi mun siskoni myös, vaikk' äissäni nyrkkiä puistin,
jäljissäin sekä pyys: älä koske, anna ne olla,
säälihän raukkoja, veljyt, oi, minun tähteni sääli!
Näin hän pyysi, ja kun näki ettei auttanut pyyntö,
huusi hän, läiskytti kämmeniään ja ne peljätti poies.
Nähkääs, kuin toki hellä hän on! Tulin kerran ma kotiin,
kohtasin tuttavan portaillamme ja tein hyvän päivän.
Vastannutpa ei tuo, syvemmällen vaan hatun otsaan
painoi, peittäen kyyneltään, sekä matkahan läksi.
Syyn hyvin ymmärsin; ja nyt siskoa kiusasin kahden:
sisko, ma sulhosi näin epätoivossa lähtevän täältä;
miks olet murtanut raukan? Näinpä hän vastasi vainen:
liian vanhako lien valikoimaan, pakkoko ottaa
kiittäen ensimmäinen, vaikk' en lempisi lainkaan?
Nauraen lausui näin tuo hellä, mi lintuja sääli.
Sanokaa nyt, mikä julmempaa: noin ampua lintu,
vai sydän-parkaan ampua nuoli, ja hyljätä sitten?»

Lausui näin. Mut ystävä rannan kallistunutta
torppaa katsoi ja vanhaa muisteli nyt kalamiestä,
jonka jo lapsuudestaan siell' oli liikkuvan nähnyt.
Häntä hän muisteli nyt, sisareltaan tutkasi, lausui:
»Vieläkö vanhus tuo eloss' on, venossaanko hän nähdään
lammella viel' yhä aamusta varhain ja illalla myöhään?
Täält' useasti ma silmäilin hänen teitähän, juoksin
vastahan, katsoin saalistaan, luvut unhotin, leikit,
onginnasta kun hän, ulapasta ja tuulista kertoi.»

Hällen vastasi näin vesisilmin lempeä sisko:
»Pois iäks muuttanut on hän, päiviä, viikkoja sitten
rannalla tyhjä on mökki ja kaipaa haltiatansa.
Jos hänen lähdöstään sanan muutaman kertoa voisin!
Kuin mitä outoa aavistain, tupanamme hän usein
talvella istautui, takan ääressä poltti ja haastoi
mennehen vuoden saaliistaan sekä ens' kevähästä.
Näihin asti, hän naureli, painaen peukalon piippuun,
onkehen ol' enimmäkseen turvaunut kesäkaudet;
nyt tekis verkkoja hän, muka, tuottais siimat ja koukut
kaupungista ja alkaisi oikein nyt kalastella.
Näin tuon vanhuksen tuvassamme ma haastavan kuulin.
Saa kevät, hank' alenee; purot metsässä pauhata alkaa,
karvaa muuttavi järven jää, jopa välkkyvin juovin
aukee salmien suut, vesilintujen ääniä kuuluu.
Oiti nyt nähdähän vanhuskin. Yhä kauemma saattaa
kulkea hän, joka kerta kun uudestaan hänet nähdään,
kunnes kaikki on esteet pois, ja hän taas keveästi
kiertävi ruuhellaan salot, niemet, taas vihannoivat.
Silloin--ilta on, yksin rantaa käyn, tavallista
loitommaks mua viehtää koivujen tuoksu ja kukkain--
arvaamatta ma saavun näin hänen mökkinsä luokse.
Vaan kun venheen siinä mä näin telapuilla ja verkot
puikoillaan, sekä arvelin ett' oli hän kotosalla,
tervehdykseksi tahdoin vain sanan lempeän hälle
lausua, ennen kuin menin pois.--Näin mökkihin astuin.
Yksin siell' oli hän, makas oljillaan tyvenesti;
silmä on raukeamp' entistään, valevampi on poski,
kalman karva jo kylmä on kasvoillaan, kuten näytti.
Hiljaa vuoteeltaan toki, kun tulin, nosti hän päätään,
tervehti murheisesti, nousi ja tilkkasen vettä
pyys janohonsa. Ma lähtehen luo heti kiidätin kiulun,
noudin vettä ja juodakseen ukon kuolevan annoin.
Kun oli juonut, ja huuliltaan vein astian hiljaa,
käteheni nyt käsin värjyvin tarttui hän sekä lausui:
auk' ovi pankaa lähteissänne, ett' illan ma ilmaa
henkiä saan, sekä kuollessain salon nähdä ja aallot.
Voinut en lähteä pois, en jättää hänt' avutonna
puutteeseen, vaikk' en tosin paljoa saattanut auttaa,
vaan oven aukaisin ma ja taas ukon vierehen astuin.
Ilma se virtasi huoneeseen, iloll' äänteli lokki
rannalla leijaillen, kuvatyyn' oli lahti ja renkaiks
rikkui vain, kun luodolla leikkiä löi kalaparvet.
Lie hymy ollut, mi kirkasti nyt nuo riutuvat kasvot,
riemun lie säde ollut, tai vain näyttikö siltä,
koska jo hetken pääst' oli sammunut silmä ja rintaan
painunut pää, elo lähtenyt riemuineen, suruinensa.
Pois sydän kourassa lähdin ja jäljessäin oven suljin,
enkä ma ennen tohtinut kuin kodin kohdalla vasta
seisahtaa, rukoellen vainajan sielulle rauhaa.
Kammona koommin mulle tok' ei ole kuoleva vanhus,
vaan kuin muisto, mi mieleen jää, kesä-iltasin kauan
järveä katseltuain, yön puoleen, tuuli kun tyyntyy,
aurinko sammuvi, aallot, riehuntaan väsyneinä,
hiljeten laskeuvat sekä viihtyvät peiliksi vihdoin.»
Näinpä hän vanhan tuon kalamiehen lähdöstä kertoi.
Saavuttiin ilovalkea-kunnaallen, joka seudull'
on kesän suurena juhlana mielusa yhtymäpaikka
ollut jo vanhastaan; ilon sinne vallaton poika,
sinnepä nuor' mies ylpeillen sekä, rinnassa lempi,
tyttökin riensi, ja sinne se vanhuskin sopestansa
kaukaa laaksosta katsoo, kuin tulet syttyvät yössä,
riemusat niin kuin muistotkin oman yöllisen mielen.
Tyhjänä kunnas viel' oli, vain somerharjalta sieltä
ilmaan honkia nous hatalatvoja, kärvettyneitä;
sinnepä sittenkin nämä nuoret rientävät rinteen
mutkaista polkua myöten, ja koht' ovat huipulla harjun.

Vaihtelevampi ja laajempi on näkö sieltä: nyt silmään
loppumaton ala metsiä, järviä, peltoja aukee,
illan himmeiseen ruso-hohteeseen puettuina.
Kulkija-parvia haamottaa. Välist' oksien joskus
kiiluu liina ja pois tytön rientävän kanss' eteneepi,
sen sijan kun värin muuttelevin taas täyttävi toinen.
Tyyntä on, henkäyst' ei edes. Karjojen kelloja, hellää
lemmen laulelmaa, johon vastaus soi salotieltä,
kuuluu laaksosta vain, katovaisiin äänihin joskus
paimen helkyttää säveleen, min kertovi kaiku.

Ystävällensäpä ihmeissään nyt lausuvi vieras:
»August, nyt tutump' oot sinä mulle kuin olit koskaan,
nyt sinut ymmärrän ma ja tunnen sun periluontees.
Tuossa sen kirjan näen, min kirkkailta lehdiltä varmaan
kaiken luit mitä kerroit, kun hämärässä sa istuit
mun sekä siskoni kanssa, ja haaveiltiin läpi illat.
Ihmis-onnen sa tääll' opit, rakkauden, ilon, rauhan,
tääll' unelmissasi näit nuo kirkkahat, lempeät henget,
suodut luomahan täällä jo maassakin taivahan meille.
Kuuntelehan, sävel laulujen, voipunut huokaus kaiun,
lintujen äänet ilmassa, metsissä, eikö se kaikki
enkelien ole laps'iän tuttujen vienoa kieltä?
Oi, ne nyt selvään näen! Rusopilvillä leijuvat illan,
säihkyvät auringon sätehessäkin, tuikkivat joskus
silmistä kukkain, järvellä päilyvät, ilmassa soivat;
näitähän tarkoitit sa ja nää teit rakkahiks meille?»

Näin hän haasteli. Mut tytön silmässä kyynele hiljaa
kasvoi ja poskellen kuin kastehelminen vieri.
Vaan sala-huokauksin kysäseepi hän: »Mointako haastaa,
muillen mointako hän, ei mulle hän ilmase mitään!
Ääneti täällä hän käy sekä jylhänä; jos mitä virkkaa,
pyssyist' aina hän vain sekä linnunpyynnistä haastaa,
metsissä mieluummin toki yksin myrskynä riehuu.
Luuli mun lapsekkaaks ehk' ennen, arveli moisen
leikkiin luoduks ja nauruun vain; mut paljo jos nauran,
itken ma paljon myös, olen puuttehess' ainakin jonkun,
jonkun vain, johon vois vakavampana hetkenä luottaa.
Metsiss' yksin tääll' useasti ma käyn, useasti
näen saman kuin näen nyt, vaan kuink' erilaisena aivan!
Kaunis ja suuri on maailma, vaan minust' on kuni kaipuu
luonnossa kaikkiall' ois, ja sen äänettömyyttä mä säikyn.
Nyt, te kun haastatte, tuntuu kuin sekin haastaen lausuis:
tyttöni, näin olin kaunis ja kirkas ma aina, mut tuot' et
uskoa tohtinut, vaikkapa joskus siit' unelmoitkin.
Jos tulis siskonne! Oi, jos vain kesän ainoan meillä
viipyis hän, miten hauskaa ois hänen kanss' ajatusta
joskus vaihtaa, mieli kun haaveist' on ylen täysi!
Yks sana vain, nimi vain! Se jo mieleinen olis mulle;
sitten hänt' ajatella ma koitan. Vaan sanokaatte,
onko hän teidän muotoa? kenties kuin sisar veljen?»

»Oi, hän ei yhdenkään ole muotoa», vastasi vieras,
»tuskinpa itsensä. Koissa hänt' ennen »hellikki Maijuks»
mainittiin, nyt kuuluvi vain »imarreltu Mariia».
Hänt' omat suosi ja vieraat myös, ja hän näin pian kasvoi
vaativaks, oikkuiseksi, mut ain' oli hän rakas meille.
Jos mitä tahtoi ja jos sitä pyysi hän lempein katsein,
voitu ei kieltää, eikäpä tahdottu, vaikk' olis voitu;
taas jos vaati hän korskaillen, toteltiinpa jo miltei,
vaikkapa joskus nurkuiltiin, ei tiettynä, miksi.
Syys oli, näin tuli kaupunkiin hän; kahvit ja tanssit
alkoi nyt. Maatyttö jo illassa muuttuvi daamiks.
Missä hän käy, on perhoja ympärill' aina, jos astuu
askelen hän, tähystellään, kuiskaillaan, myhäellään.
Onnistui, näki sen, ja hän onnistui monin verroin.
Nyt kävi kerrassaan ikäväksi hän. Tanssija kaunein
jos tuli, tai joku luutnantti nuori ja kiiltävä-kaulus,
noihinpa joskus saattoi hän helo-katsehen luoda.
Jos tuli toinen, jok' ei muka ollut mielehen hälle,
ei tämä, vaikk' olis koittanut kuin, sanan alkuhun päässyt,
kun nenäll' armon jo hän rypyn häivän hienosen hienon
huomas, ja nurpeissaan sai lähteä harmitteleimaan.
Nyt tuli veljenne myös, raju karhunpoikanen Pohjan,
vait oli päivän, ja niin sekä ei vaan toisena vastas;
viikon päästä jo meillä hän tuttuna istui ja kertoi,
kertoi teistä ja lapsuus-aioistaan, kodin seuduist'
armaista, kaikesta vain, mikä rakkaint' on sydämelle.
Milloin pilkoittaa kevät kerronnasta ja milloin
näet syys-illan ja lehdet harvenneet, sumut raskaat,
ilmassa tähdet valjut ja kummulla kuun veriruskeen.
Kaikki on niinkuin luonnossa on, heleämpätä vainen,
ihmettä täynnä ja niin kuin valveillas unelmoisit.
Näin hänen kertoissaan jopa korska Mariiakin päätyi
kuuntelemaan, ja hän ensin hämmästyi imehdellen,
kuin olis silmissään ihan uuden maailman nähnyt.
Viel' isosesti hän naurahtaa toki, huoleti päätään
viskoen, illan ja toisen, kun parissamme hän kauan
haaveiss' istunut on. Vaan turhaan! Toiseksi iltaa
hän tuli taas, ja nyt kauempaan, totisempana istui.
Vihdoin oikut ne lähtivät. Joskus jos ihastuikin
peittänyt ei ihastustaan hän, tuli kerskahan silmään
väliin kyynelekin, hyvän yön kun lausui ja lähti.
Taas mikä muutos kerrassaan kuin loihtiman kautta!
Lempeäks hän tuli ko'issaan, nöyränä, vaatimatonna
tanssihin astui, tervehdyksihin säisynä vastas.
Suosittu ei ole kenkään, hyljeksitty ei kenkään,
kaikk' oli vertaiset, alimmankin kohteliaisuus
lempein katsehin palkittiin, katumoiksi ei tullut.
Hänt' ilosemmin taas lähestyttiin, liehetys lakkas,
nyt rakastettiin hänt', eik' yksin vain ylistetty.
Tuon oli kaltainen, koetelkaa hänt' ajatella
täynnään vaihtoja vain, nyt yhtenä, toisena toiste!
Ehkä hän jää nyt siks, mikä on, kun»----Ystävä naurain
keskeyttää hänet: »Tulkaa», lausuvi, »lähtehen tahdon
rannalla nähdä ja juoda taas, kuten ennenki, siitä.»
Lausuu näin, alas kummulta käy sekä näyttävi tietä.
Lähteellen pian saavutahan. Helotuksessa taivaan
täytenä siinä se uhkuu, kirkasna keskellä kukkain,
niinkuin rauhaisa ihmissilmä, jot' ei riko myrskyt,
värjyy kirkkauttaan sekä huo'untaa elon suonen.

Vaiti sen partaallen he nyt istuvat kaikki ja juovat,
katsellen levätessään raukenevaa kesä-iltaa.
Sanoja ei löydetä, niit' ei kaivatakaan, ajatuksin
nyt sydän liittyy vain sydämeen sekä auvosta täyttyy.
Mut kuva vieraan, kas, tytön silmähän lähtehess' astuu.
Luullen saavansa näin näkemättä sen muotoa kallist',
armasta silmätä, katsoo hän yhä vain varomatta,
vierahan kun hymykatseen siin' yhtäkkiä kohtaa.
Kainoksi tyttönen käy, sydän, tyynenä sykkivä äsken,
säikkyen kouristuu, hän tuntevi kuin veri polttaa
poskillaan, ja hän pelvolla huomaa kasvonsa lähteess'
alttiiks vierahan katseellen.--Mut lempeä pilvi
purpuran-hohtoinen yli kiiltävän lainehen kiitää,
kirkkaus liittyvi kirkkauteen, puna haihtuvi punaan;
kohta et huomata voi, tytön poskiko, pilvikö hehkuu,
haihtuva häivepä vain nyt riemusta kiitollisesta
immen seitsentoistiaan kasvoill' ilmeni vielä.

Kukkain keskeltä nous veli armas nyt, sisartansa
kutsui hän sekä lausui nauraen, mut vakavasti:
»Hanna, ma hetken pääst' ehk' en sitä lausuisi, nyt sen
kerron ma kuullakses, ett' auvostain osan saisit.
Mun jo Mariia on, ei tuo korskea, pöyhkä Mariia,
vaan hyvä, lempeä, kaunis, kaikittain sulosampi,
kuin mitä kertoi hän, paremp', armaisemp', ihanampi.
Nouse ja riennä ja veljellen kätes huoleti anna,
siskosta siskonen, niin sisar toivoo, niin veli myöskin
toivoo, kauan jo ennen toivoi kuin sinut tunsi!»

Lausui, ja tuskin ehti hän loppuun. Rannalla äänsi
ruohossa sorsa, ja nyt, kivi kourassa, sinne hän hiipi
hiljaa lehdikon kautta ja on veden rannalla vihdoin.
Vaan kun kättähän nosti ja huudolla säikytti linnun,
poikue kullan-keltava päin kahilistoa kaikkos,
pelvosta piipattain, hajonneena ja turvatta aivan.
Säälien pois kiven laski hän, kun emän eessähän huomas
peljäten uivan ja rakkaudest' ylenkatsovan vaaraa,
kunnes kaukana järvellä tuo ajelehtiva parvi
suojan sai, ja jo huoleti taas emä lentohon lähti.
Tuon näki hän sekä ehdollaan meni hetkeksi rantaan,
linnun vuoksi ja ett'ei lähtehen luon' olijoita
häiritsis. Pian kääntyi hän toki, tarkkasi kaukaa,
tarkkasi, riemastui, sekä saavutti ystävät taasen.

Vierahan rinnoilla siin' ihanaisena rauetess' illan
seisoi tyttö ja olkaan tuon nojas kutrista päätään;
mut veli kun tuli luo, hymysuin hän kättähän hälle
tarjos ja silmästä auvoisesta nyt kyynelen pyyhkäs.
Tulleellen näin selvisi kaikk', ilossansa hän puisti
siskon kättä ja ystävän myös, mut leikillä lausui:
»Nyt mitä virkkaa taatto, kun näin pikasesti me käymme
kaikin kihloihin, hänelt' ensinkään kysymättä?
Oi, varo, Hanna, ettei yht' äkkiä kihlaus lakkaa.»
Leikillä tuon hän lausui, mut levotonna sen impi
kuuli ja aatteli, kuink' oli pettelevää sydäntänsä
niin hevin noutanut, ett' isän armaan unhotti aivan,
toiveet unhotti kummankin kodiss' ainian olla,
unhotti kaiken muun sekä vierast' aatteli yksin.
Kotiin vain haluaa, ei rauhotu, kunnes on kaikki
kertonut taatolleen, siten lieventäin sydäntänsä.
Seurassa armaitten näin läksi hän huolien matkaan.

Matkaa päästy ei puoliakaan, kun tieltä jo kuului
kutsuva ääni, ja huomattiin nyt vanha Susanna.
Suuttunehelta hän näytti ja tärkiltä, kun tähystellen
rientäen astui päin, esiliinasen hulpio käessä,
pyyhkien innoissaan hien otsastaan vähän päästä.
Vaan kun etsityt löysi ja kun näki kohdalla heidät,
astui syrjähän tiest' odotellen. Mut ohimennen
hälle nyt leppyisän sanan lausui lempeä tyttö:
»Miksikä, vanha Susanna, te itsenne niin väsytätte,
hääritte päivin näin, edes illoinkaan ette huokaa?
Bhdimmehän hakematta ja huutamattannekin kotiin.»

Näin hän haasteli, vaan ei vastaust' antanut vanhus,
käellähän viittasi vain sekä luokseen tyttöä kutsui,
mut näin tulleellen hän syrjässä korvahan kuiskas:
»Jestas, mamseli, noin kun viivytte, vohvelit jäähtyy,
paistikin pannussa kärventyy, ja jo arvosa pastor'
istuvi näljissään sekä illallistahan vartoo.
Mut sanokaahan vain pikimältään, saammeko syksyks,
vai kesäll' ehkä jo häät; joko arvon herra on saanut
vastauksen, vai vieläkö hän pelon tuskassa värjyy?»
Hällepä hiljaa vastasi taas tuo lempeä tyttö:
»Älkää, vanha Susanna, mun häitäni vartoko, älkää;
niiden viettämiseen kesät ehtii mennä ja syksyt,
ehkä ne vihdoin keskeyttää ikipäiviksi talvi.»
Lausui ja vanhan näin hän kummastuksihin jätti.

Itse riensi hän toisten luo, heit' ääneti seuras,
miettien, haaveillen, sulo-murheisiin vajonneena.
Vaan kun tultihin portaillen, hatun päästähän sievään
päästää, joutuen tuuheat järjestää kiharansa,
armastaan kädest' ottavi, pelvoissaan ihan hiljaa
aukaisten oven, astuu huoneeseen isän luokse.

Yksin valvomahan iän, vaivain painosta vanhus
uupunut on ja, nyt päätään kallistain nojatuolin
pielehen pehmoiseen, juur nukkunut.--Maass' edessänsä
piipusta viel' yhä nous savu puoleks sammunehesta.
Kaunis on siinä hän nukkuessaan, surutonna ja tyynnä,
kaunis niin kuin vanha on, kun lumi peittävi hapset,
huulilt' on puna pois sekä kuihtuen kuivunut poski,
mut elo pitkän pitkä ja turvasa, lämmin ja kirkas
otsaan uurtehiseen kuin ehtoo luo kajastuksen.

Tyttären poskillen vedet virtasi, kun isän armaan
nukkuvan hän näki turvallisna nyt hurskaudessaan,
kun siin' aatteli hän, oman maallisen onnensa tähden
vanhan untako häiritseis, kenties elon rauhan
riistäis häitä ja huolia vain tois harmajan päähän.
Lemmityn rinnalla siinä hän polvillaan isän eessä
viipyi ja vanhukseen loi silmäns itkevät hetken;
vihdoinpa kallistui sekä kosketti lämpimin huulin
nukkuvan kättä. Mut kummastuin unen vienosta vanhus
valveutui, kysyväisenä katsoi tyttärehensä,
katsoi ja synkistyi; tylyn, niinkuin ukkosen uhka,
silmäyksen loi vieraaseen. Tuon nähdessä lauhtui
leimaus, kyyneleheks suli pois. Sylin aukasi vanhus,
riemulla rinnoilleen näin sulkien rakkahat nuoret.


LOPPU





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Hanna" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.