Title: Mennyt
Author: Alkio, Santeri, 1862-1930
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Mennyt" ***


MENNYT

Kirj.

SANTERI ALKIO



Werner Söderström, Porvoo, 1892.



Vanha kyläkoulumestari sen ensin pani liikkeelle, sen jutun, että
salvumies Laivurisen poika on teräväpäisin kaikista kylän pojista. Kun
ukko Laivurinen sai tuon tietää, kysyi hän asiaa vielä varmuuden vuoksi
itse koulumestarilta, ja tämä tunnusti todella niin sanoneensa. Siitä
pitäen isä sitä jutteli kylässä, missä milloinkin oli työssä. Ja
ihmiset rupesivat erityisen uteliaina tarkastelemaan Laivurisen Eeroa,
onko pojassa mitään erinomaista teräväpäisyyttä. Kyllähän hänessä
varmaan oli jotain toisenlaista kuin muissa paimenissa, sillä
vähitellen tuli pysyväksi sananparreksi, että Eero on hyvin
teräväpäinen poika.

Pidettiin aivan luonnollisena asiana -- ja siitä puhuttiin melkein
liiankin usein --, että jos vain isä Laivurisella olisi varoja, niin
pitäisi panna poika kouluun ja tehdä siitä pappi. Mutta yhtä
luonnollinen asia oli sekin, että poika jää perintöammattiinsa, sillä
isällä ei ollut ensinkään varoja liikenemään sellaiseen.

Poika rupesi lähentelemään kahtakymmentä ja yhä selvemmin ymmärtämään,
mitä ihmiset puhuivat hänestä. Hän ajatteli usein sitä. Ja mitä
useammin ajatteli, sitä raskaammalta alkoi kirves tuntua, savi kävi
ojanpohjassa yhä vaivalloisemmaksi nostaa: hän ajatteli, ajatteli yhä
kiinteämmin mitä ihmiset puhuivat.

Hän oli muuten kyllä hyvin siivo poika, ja maksettiin hänelle hyviä
renginpalkkoja. Mutta nyt hän rupesi kuvittelemaan, ettei Jumala ole
häntä rengiksi luonut.

Ajatukset kirkonpöntöstä oli hän jo aikoja sitten jättänyt, mutta
siellä oli nyt toinen, nimittäin kansakoulunopettajan kateederi; se
istui ajatuksissa kuin painajainen.

Vihdoin se puhkesi ilmi. Hän uskoi sen kenelle hyvänsä, joka vain
kuulla tahtoi, ja lisäsi aina: "Kun olisi vain rahaa, niin..."

Tästä ruvettiin puhumaan, ja Eeron lahjat näyttivät todella yhä enemmän
erikoisilta, niin että miehet, hyvät kylänmiehet, rupesivat
ajattelemaan sitä synniksi, jos tällaisten lahjain pitää kulua puiden
hakkuussa ja ojankaivussa.

Siitä tuli vihdoin täysi tosi. Hyväntahtoiset isännät lupasivat mikä
rahaa, mikä takausta. Eero valmistautui jonkun johdolla
pääsytutkintoon. Hän meni Jyväskylään, pyrki seminaariin ja pääsi.

Sitten meni kaikki jo itsestään. Paljonlaisesti häneltä koulussa kului,
sillä luonnostaan haluten olla eturivin miehenä katsoi hän ehdottomaksi
pakoksi elää mukana. Rahaa ne maksoivat vaatteet, pikku tuutingit y.m.
Rahan lähteet tahtoivat ehtyä, ja joskus oli tosi pulakin. Mutta niistä
suoriutui väliin toisella, väliin toisella tavalla, niin että hän
tavallisen ajan kuluttua jätti seminaarin selkänsä taakse tuoden sieltä
paremmanpuoleiset arvosanat taskussaan.

Onni potkaisi häntä vieläkin. Hän sai samana suvena paikan N----n
kansakoulussa. Palkkaa tosin ei ollut kuin 900 markkaa ja siihen
lisäksi niitä näitä luonnossa. Mutta Eero otti sen kuitenkin vastaan,
kun oli kerta hakenut, ja meni sinne. Olihan siinäkin palkkaa aluksi.
Hän laski, että hyvässä kädessä hän maksaa siitäkin velkansa kuudessa,
seitsemässä vuodessa. Sydän hehkui silloin onnesta ja ilosta. Kukapa,
hän ajatteli, viisi vuotta takaperin, kun raakana työjusuna ojaa
kaivoin tahi metsässä puita kaadoin, kukapa olisi ajatellut, että näin
pian olen valmis opettaja ja jo ainakin kahdeksan vuoden kuluttua
velaton mies!

Jumala oli suonut onnea Laivurisen Eeron matkaan, niin sanoi Eero itse
ja niin sanoivat kotikyläläiset.

Sitten vielä: kun on elämänhalua hehkuva nuorimies, kun on melkein
tuhanteen markkaan nouseva palkka, jos kaikki lasketaan, vapaa asunto
ja lämpö, kun on palkankorotuksen toivo ja osallisuus leski- ja
orpokassaan, -- niin täytyypä sanoa, että hän on oikein aika
kytöjuurakko, sellainen nuorimies nimittäin, -- jollei siinä asemassa
ollen ajattelisi, että miehen ei ole hyvä yksinänsä olla. Laivurinen ei
ollut sellainen. Heti ensi vuotena paikan saatuaan hän nai erään
köyhän, hiukan sivistystä saaneen tyttösen.

Mutta kohta jälestäpäin lisääntyi hänen perheensä toisellakin tavalla.
Isä oli kuollut pari vuotta sitten. Äiti oli jäänyt tyhjäksi, köyhäksi
ja turvattomaksi. Siihen tuli vielä raajarikkoinen sisar-raukka, joka
kokonaan saattamatonna ja tajuttomana makasi sängynloukossa. Kotikunta
kyllä oli parina vuotena antanut vaivaisapua. Mutta kun Eero pääsi
seminaarista ja sai paikan, päätti vaivaishoitohallitus, että hän
oikeastaan onkin velvollinen pitämään huolta puutteenalaisista
omaisistaan. He kirjoittivat asiasta Eerolle. Tämä ensin pahastui ja
kysyi, luulevatko he hänen täällä kultamaassa olevan. Mutta hän
keskusteli asiasta vaimonsa kanssa, ja he tulivat siihen yksimieliseen
päätökseen, että otetaan muori ja sisar tänne. Laitetaan joku sänky
kyökin loukkoon, niin saavat siellä maata. Pannaan piika pois, niin
silläkin säästetään ... saattaahan se äitivanha vielä edes astioita
pestä ja muussa pikkuaskareessa autella.

Sittemmin, kun tämä päätös oli tehty ja Eero vielä tarkemmin tuli asiaa
ajatelleeksi, oli hänestä aivan luonnollista, ettei hän viitsisikään
sanoa kotipitäjänsä vaivaishoitohallitukselle, ettei hän jaksa äitiänsä
elättää. Vasta sitten hän huomasi näin ajattelevansa, kun päätös oli jo
tehty. Se innosti häntä itseään ja vaimoa, tuntuipa sinä päivänä olo
kumpaisestakin ikäänkuin varmemmalta: voitiinhan siten tosityössä
näyttää, ettei tässä eläminen sentään ole niin kovin kymmenen kynnen
nenässä. Niin ottivat he muorin ja sisaren luoksensa.

Laivurinen tuli muutenkin erittäin huomatuksi pitäjässänsä. Hänellä oli
intoa muillekin asti. Kaikkien hyvien asiain harrastaja hän oli. Muun
muassa raittiusseuran perustaja ja esimies, monien muiden seurain
asiamies ja ainoa puhuja ja esitelmänpitäjä koko pitäjässä. Ennen
Laivurista olivatkin olot siellä takaperoisella, korpikylän kannalla.
Mutta Laivurinen puhalsi henkeä, viritti kuntalaisissa osanottoa ja
intoa harrastuksiin.

Ihmiset ja erittäinkin edistyksen harrastajat sanoivat usein: "Ihan
mättääseen menisivät täällä puuhat ja harrastukset ilman sinua". Paljon
olikin totuttu häneen luottamaan ja aina vain kaikenmoisia satunnaisia
johtotoimia hänen selkäänsä panemaan. Kyllä hän ne suorittikin innolla
ja taitavasti. Pitäjäläiset joutuivat tunnustamaan, että heillä on
aivan verraton kansakoulunopettaja.

Mutta eräänä kevätlukukautena rupesi häntä omituisesti väsyttämään.
Ruumis osoitti arveluttavia riutumisen merkkejä, ja henki kadotti
vähitellen pirteän elinvoimaisen luonteensa.



I.


Pieni mies, suuri pää, terävät, surumieliset silmät, kulmikas otsa, iso
nenä, poskilla harva parta sekä ylähuulessa samansukuiset viikset ja
kasvot laihanpuoleiset, -- sellainen oli kansakoulunopettaja Eero
Laivurinen.

Punaiseksi maalattu, lisärakennuksella jatkettu, kahdelta taholta
puutarhan ympäröimä talo, joka oli aivan kylän laidassa, pääty
maantielle päin, siinä kansakoulutalo, jossa Eero Laivurinen oli
opettajana ja isäntänä.

Kello 8:n ja 9:n välillä aamulla sekä 3:n ja 4:n välillä ehtoolla oli
hänen jo toista kuukautta nähty tekevän säännöllisiä kävelymatkoja
kylän läpi harjulle, missä viivyskeli aina pitemmän aikaa, kunnes
palasi sieltä suoraan kotiin.

Harjulla kasvoi muutamia vaivaisia mäntyjä kivien lomissa. Ne olivat
todella oikeita vaivaisia: joka jäsen väärä, vino, suhdaton, muodoton.
Kaikkien juurilla ei ollut edes maata, sen kun olivat elukat tallanneet
ja polkeneet sorkillaan. Sellaiset, joille näin oli käynyt,
kamppailivatkin jo kuoleman kanssa, mutta se oli siivoa, hiljaista,
valittamatonta kamppailua. Sen huomasi ainoastaan siitä, että neulaset
keskikesällä alkoivat, ensin punertaa, sitten kellastua ja vihdoin
järjestänsä tippuivat alas ja peittivät kuoresta paljaiksi kalutut
juuret, ikäänkuin salataksensa asian todellisen laidan.

Tuolla kuivalla, näivettyneellä harjulla oli kuitenkin omituisuutensa,
viehätyksensä. Se oli ainoa korkeampi paikka kylän luona, ja sieltä oli
erinomainen näköala kirkonkylään saakka, sekä koko tienoon viljaville
pelloille.

Oli heinäkuun alkupuoli. Laivurinen nähtiin taas tavallisella
kävelyllään. Hän oli juuri puolitiessä, nousussa harjulle, kun
hengästyneenä seisahtui ja aikoi levätä. Mutta kohta hän ikäänkuin
säpsähtäen hylkäsi sen ajatuksen, lähtien entistä kiivaammin nousemaan
puolijuoksua. Kiirehtiminen täytyi kuitenkin kohta lopettaa, ja sitten
hän vitkalleen kävellen jatkoi matkaansa, kunnes saapui ylös. Siellä
kääntyi hän tieltä polun tapaiselle, joka mutkitteli kivien ja
kituliaiden mäntyjen sekä katajapensaiden välitse. Arvelematta, jopa
erityisellä kiireelläkin hän kulki, kunnes saapui erääseen omituiseen
soppeen, pensaikkoon, jonka muodostivat toisiaan likekkäin kasvavat
mäntyvaivaiset. Niiden keskelle oli jäänyt pieni tila, ehkä sentähden,
että muutamat nostamuskivet siinä peittivät maata. Yhdelle näistä
kivistä istahti Laivurinen, ja hän oli yht'äkkiä puolittain kadonnut
näkyvistä -- havumajaan.

Hän huoahti kuin kotiin päässyt, loi tuttavallisen yleissilmäyksen
ympäröiviin mäntyihin. Näki kaikkien olevan ennallaan, sovitteli
itseään yhä tyytyväisen näköisenä kivelleen, loi hajamielisen katseen
alas kylään, sytytti paperossin ja rupesi nähtävästi nautinnolla
polttamaan.

Maisema ja kylä alhaalla, jotka tässä muodostivat jonkunlaisen
näköalan, ne olivat varmaankin Laivuriselle silloin, kun hän tämän
paikan löysi, tuottaneet huvia, ehkäpä nautintoakin. Mutta näköala oli
jo käynyt tutuksi ja vanhaksi; hän silmäili sinne ainoastaan
hajamielisenä, välinpitämättömänä.

Kuitenkin mies erinomaisen hyvin viihtyi siellä. Ehkäpä juuri paikan
yksinäisyys siihen vaikutti.

Nyt ei hän paljoa ulommaksi katsellutkaan, enimmäkseen vain noita
käpertyneitä ja kummallisen koukkuisia mäntyjä. Mies saattoi katsella
yhteen, samaan kohtaan pitkän ajan, ennenkuin silmä siitä siirtyi
hiukan sivulle, toiseen omituisuuteen. Laivurinen viipyi siinä noin
puolen tuntia ja näkyi viihtyvän erinomaisen hyvin. Pari eri kertaa
astui hän jo muutaman askeleen poispäin, mutta palasi taas takaisin ja
istui entiseen paikkaansa. Kivien päälle oli kasautunut joukko
männynneulasia. Niitä hän asetteli ja muodosteli, menetellen niiden
suhteen kuin lapset. Vihdoin mies kuitenkin liikahti levottomasti,
katsoi kelloaan ja lähti pois, mutta yht'äkkiä vähän matkan päästä
palasi takaisin, hajoitteli sauvallaan neulaset huolellisesti ja lähti
sitten. Ennenkuin hän ehti tielle, seisahtui vielä kerran ja katseli
vakoilevasti ympärilleen. Kun ei ketään näkynyt, heitti hän sauvan
niskaansa, piti käsin kiinni sen kumpaisestakin päästä, pullisti
rintaansa ja hengitti syvään. Kun temppu oli suoritettu, silmäili hän
taas hätäisesti ympärilleen, juuri kuin jotakin peläten tahi häveten.
Kun ei ketään näkynyt, jatkoi rauhoittuneena matkaansa kylään päin.

Hänen ehdittyään nimismies Bendellin talon kohdalle juoksi sieltä pieni
poikanen ilmoittamaan, että pappa oli kutsunut opettajaa sisään.
Laivurinen meni, mutta jo ovessa kysyi:

"Mitä sinulla nyt?" Hän ei tänään kuitenkaan näyttänyt mitenkään
vaivatulta, päinvastoin iloiselta.

"Mitä sinulla nyt!" matki Bendell nauraen. "No, onko sinulla sitten
niin tulinen hätä, ettet edes istumaan jouda?"

"Eikä olekaan", sanoi Laivurinen hävähtäen ja istui. "Ajattelin vain,
mitä sinulla on, kun kutsumaan panit."

Bendell tarjosi tupakkaa.

"Savuta."

"Kiitos."

"Jaa... Henkivakuutus-yhtiöltä sain tänään kirjeen. Eivät ole
hyväksyneet sinun hakemustasi."

"Vai ei."

"Eivätkä ilmoita vielä syytäkään, miksi ei."

"Tietäähän sen sanomattakin."

"No mutta miksi eivät ilmoita!" Bendell tahtoi kaikin mokomin ajaa syyn
henkivakuutusyhtiön herrain pahan tahdon tiliin, sillä joka kerta kun
hän loi silmänsä Laivuriseen, huomasi hän, että tähän oli ilmoitus
kipeästi vaikuttanut.

"Mistä he niin normaaliterveitä saavat", pahoitteli Bendell. "Tohtori
kanssa sellainen... Mutta kuule! Syksyllä sinun täytyy koettaa
uudestaan. Sinä näytätkin nyt jo taas paljon paremmalle."

"Näytänkö?"

"Ihan totta."

"Saadaanpahan sitten syksyllä nähdä." Laivurinen huokasi suu hymyssä,
sanoi hyvästi ja lähti.

"Sinullapa on kova kiire", ihmetteli toinen.

"Noo ... siellä on kotona toimia. Käy katsomassa."

"Samoin, samoin!"

Laivurinen meni taaksensa katsomatta, vaikka toinen seurasi pihalle
saakka.

Ehdittyään kotiin huomasi siellä olevan aivan tyhjää ja hiljaista. Hän
meni katsomaan kyökkiin. Siellä ainoastaan piikatyttönen askarteli
keittoastiain kanssa, ja saattamaton, raajarikkoinen sisar makasi
sängyssään kyökinloukossa. Tyttö ilmoitti rouvan ja lasten menneen
kylään; muorista ei tiennyt sanoa mihin lie mennyt. Laivurinen palasi
huoneeseensa ja istui soututuoliin.

"Tiesinhän minä sen ... aavistinhan minä, etten saa henkivakuutusta!"
hän siinä itsekseen jupisi, heilautti kärsimättömästi ruumistaan ja
tuijotti suoraan eteensä.

Siitä oli kulunut kaksi kuukautta, kun oli henkivakuutusta varten ollut
lääkärin tarkastuksessa. Sen jälkeen se oli ollut hyvin usein mielessä.
Jos eivät vakuuta, en välitäkään, oli hän toisinaan ajatellut; kuka sen
tietää, miten kauan elää... Saa vain sinne pienistä tuloistaan suuren
osan syytää. Mutta, ajatteli hän taas toisinaan, hyvä se olisi... Nuo
velatkin...

Silloin aina kun velat tulivat mieleen, herpaisi oudosti, tunsi
ikäänkuin kutistuvansa pienemmäksi, voimattomammaksi ja vajoovansa
hiljakseen jonnekin... Oli kulunut jo kuusi vuotta siitä, kun paikan
sai, ja -- siinäpä ne velat vielä olivat.

"Jospa ... jospa ne vakuuttaisivat!" Sillä hän aina miehistyi ja odotti
päätöstä. Toisinaan oli jotenkin varma, että vakuutusyhtiön päätös
tulee myöntävä, ehkä hiukan koroitetuin ehdoin. Sellaisina hetkinä
tuntui olevan lujaa maata jalkain alla. Tuossa hän nyt istui
muistissaan seuloen, millä mielellä kulloinkin oli päätöstä odottanut,
koettaen kaikin puolin olettaa, että noinhan hän juuri itsekin ajatteli
_enimmäkseen_, ettei hän ottaisi vakuutusmaksua maksaakseen
lopultakaan. Jos olisi saanut itsensä narratuksi ja muistiansa
petetyksi, ei asiassa olisi ollut mitään huolettavaa. Eihän tässä
olisikaan sitten mitään toivon petosta!...

Mutta eipä saanut muistiansa narratuksi. "Toivoit sinä! Ajattelit sinä
vakuuttaa henkesi -- velkaisi tähden!" kuohui ajatuksissa aina, vaikka
mitä olisi eteen pistänyt. Kun todellisuus vihdoin yksinomaisena
valtiaana jäi luomaan ajatuskuvia, pisti yht'äkkiä mieleen kysymys:
paljonkohan minulla oikeastaan on velkaa? Samassa valtasi omituinen
pelko, ja hän jo ajatteli jättää koko asian. Olkoon! Mitä minä sen
laskemisesta hyödyn! Mutta hänessä kuohui kiihko päästä laskemaan.
Kesti vähän aikaa epäröidessä. Tuntui siltä kuin oikea käsi olisi
hapuillut kynään, laskuja tekemään, ja vasen käsi kaikin voimin
vastustellut. Mutta sitten, aivan kuin sattumalta, vasen käsi hervahti
ja oikea sai tehdä tehtävänsä.

Hän koki ensinnä laskea päässä. Oli niin tulinen hoppu ja "vähäpätöinen
asia", -- vähäpätöinen asiahan se on, koetti hän välistä ajatella, --
ettei edes sietäisi kynää ottaa sitä varten. Mutta koko huomio kiintyi
numeroihin...

"Mitä?"

Nosti yhtäkkiä hien koko yläpuoleen ruumista, ja hätäisesti etsi hän
liivintaskusta kynän. Omituisen kiihkeästi ja uhkamielisenä työnsi hän
numeroita paperille. Hienpuuskaus, joka välillä hiukan hellitti,
syöksyi pinnalle uudelleen ja poltti. Muisti oli tänään erinomaisen
elävä: asiat juoksivat mieleen tarkoin ja selvinä. Kun vihdoin kaikki
oli saatu paperille merkityksi, saavutti ikäänkuin väliaikaisen levon.
Sen kestäessä hän kauan aikaa muisteli olisiko vielä jotain unohtunut.
Kun ei enää mitään mieleen johtunut, tuntui hetkisen siltä, kuin
velat olisivat samassa tulleet maksetuiksi. Tuo oli ainoastaan
silmänräpäyksellinen hairahdus, josta kohta selvisi, kun muuan pikku
asia vielä muistui mieleen ja sen koneentapaisesti kirjoitti entisten
jatkoksi.

Hän ei ollut vielä laskenut numeroita yhteen. Tuijottaen paperiin
ajatteli hän, oliko oikein muistanut velkain vuosipäivät ja laskenut
oikein korot. Hän viivytteli tahallaan yhteenlaskua, lepäili ja kokosi
ikäänkuin voimia siihen. Hiki oli kuivunut, ajatukset ja hermosto oli
vähitellen vaipunut puuduttavaan lepoon.

Vihdoin Laivurinen kuitenkin havahtui kuin unesta ja ryhtyi laskemaan.
Hän laski moneen kertaan kunkin rivin, aivan kuin virhettä etsien, ja
piti erittäin tarkkaa lukua myöskin penneistä. Käsi vapisi hiukan, kun
vetäisi viimeisiä numeroita. Silmää liikauttamatta tuijotti hän siihen,
veti syvään henkeä ja äännähti kummallisella painolla:

"Herra Jumala! Niinhän se on kuin aavistinkin... Eiväthän ne ole
vähentyneet juuri ollenkaan."

Rintaa painoi tuskallinen ahdistus, ja kuumeentapaisesti alkoi hän
uudestaan laskea.

"Oikein se on!" Hän heitti kynän kädestään; se meni hyppien lattiaan.
Raskaasti ohahtaen nousi mies kävelemään.



II.


Ajatukset lensivät vauhdilla. Mielikuvitus toimi kummallisen
hämäräpiirteisenä, mutta jokainen piirre tuntui sittenkin kiusallisen
todelliselta. Toivelmat ja aikeet edellisiltä vuosilta näyttivät kuin
tyhjiksi menneiltä arpanumeroilta, joita katsellessa ja vetoa
odottaessa on vuosikausia mieltänsä innostanut. Nuo toivelmat olivat
kohottaneet rintaa ja lisänneet elinvoimaa vielä aivan vähän aikaa
sitten. Mutta nyt ne rojottivat maassa rääsyinä, repaleina irvistellen.
Kyllähän tosin jo joku kuukausi sitten oli ruvennut epäilemään niitä,
otaksumaan tuulentuviksi, hajoaviksi saippuakupliksi. Vanhan tavan
mukaan hän oli kuitenkin aina epäilykset poistanut ja toivoen
silmäillyt tulevaisuutta kohti. Mutta nyt...

"Noinko todella onkin terveyteni laita?" Kun tuon jäähdyttävän
ajatuksen rinnalla sen lisäksi yhä kummittelivat nuo numerot edessä,
paperilla, niin ajatukset joutuivat auttamattomaan sekasortoon. Se oli
painavaa, kiduttavaa, se ei suonut mitään syvemmin ajatella, ei
mihinkään seisahtua. Hän huomasi nyt tämän seikan ja ajatteli olevansa
hukassa, ellei tästä tilasta pääse. Nyt ponnisti hän kaikin voimin
löytääksensä risteilevien, toivottomien kuvitelmain joukosta yhdenkään
valoisamman, jonka nojaan saattaisi, vaikkapa vain hyvinkin heikolle
pohjalle, ruveta rakentamaan _uusia_ elämän toivelmia.

Oli luullut, ettei hänellä sentään olisi enää noin paljon velkoja.

... Mikä pettymys! Vavistuksella tunnusti hän itselleen, -- se
tunnustus tuli ikäänkuin uhitellen, -- ettei hän ole ollut mies
pitämään menojansa tarpeeksi silmällä.

"Olen ollut semmoinen..." hän ähki kärsimättömästi. Ja kun oli luullut
itseänsä kaikissa suhteissa mieheksi, jolla oli kykyä.

"Mikä pettymys!..."

"Mutta millähän oikeudella minä oikeastaan annoin itselleni tässäkin
suhteessa niin paljon arvoa?... Yhdeksänsadan markan tulot! Pitihän
tietää, etteivät ne riitä edes minun perheeni menoihin... Mitä sitten
velkoihin!"

Mutta totuuden ilmitulemisen tuottama suurin tuska oli jo nähtävästi
haihtumassa sen verran, että mies kykeni ajattelemaan. Hän astuskeli
muutamaan kertaan yli lattian tekemättä yhtään harha-askelta. "Hm",
äänsi hän seisahtuessaan pöydän viereen ja alkoi etsiä pöytälaatikosta
jotain.

"Hullu minä olen ollut ... narrannut itseni tyhjällä, olemattomalla...
Mutta ei se nyt itkusta parane!" äänsi hän uhitellen ja alkoi mennä
ulos. "Itkusta ei se parane!" ärjäisi hän uudestaan. "Täytyy tehdä
tässä jotain ... ehkäpä tuon sitten saattaisi unohtaa." Mieli tuli jo
melkein iloiseksi, kun saattoi ajatella unohtamista. Kaappasi
käsikirjoituksen pöytälaatikosta ja riensi ulos.

Ovessa mennessään muisti, etteivät vaimo ja lapset olleet kotona.
Ihastui siitä. "Millä olisinkaan heiltä peittänyt tuskani! Mitä olisin
sanonut?" Ja vaimolle kertoa tästä asiasta näin kuumana, ennenkuin itse
on ehtinyt vähän asettua... Saada vielä vaimo rinnallaan samaan
tuskaan, sitä ei hän olisi luullut jaksavansa sietää.

"Vaimon täytyy olla huolista vapaa", hän ajatteli. "Jos minun täytyisi
vielä nähdä hänet tässä rinnallani suremassa asioita, joista yksin
minun, miehen, tulee pitää huolta ... se olisi elämäni surma..."

"Nähdä vaimo itkemässä leipähuolissa!"

Sellainen ajatus vapisutti ja kiukutti: jospa totisesti minun pitäisi
sellaista nähdä! hän yhä uudelleen ajatteli. He olivat tottuneet
pitämään talouttansa jotakuinkin toimeentulevan perheen taloutena.
Tuo huomio pani taas veren kiihkeämpään liikkeeseen. Muutoksen
huomattuaan hän heti koetti poistaa tuota ajatusta, estää sitä
teräväpiirteisemmäksi kehittymästä -- jottei uudistuisi äskeinen
kohtaus.

Yhtäkkiä johtui mieleen, että oli ennenkin melkein aina tiennyt,
ainakin aavistanut, ettei hän ole mikään hyvin toimeentuleva mies ja
että toimeentulo yhä huononee, mikäli perhe kasvaa; ja vielä senkin,
etteivät hänen velkansa juuri olleet vähentyneet.

"Oikeastaan minä olen sen tiennyt joka päivä", hän ääneen virkkoi
melkein tyytyväisenä, "enkä minä ennenkään ole sitä näin hullusti
ottanut."

"Mutta miksi, miksi se nyt juuri tällaista helvetin hätää tekee?"
hän kysäisi. Syyksi pääasiallisesti pani myttyyn menneen
henkivakuutushakemuksen ja "taudin tapaisen", joka oli tänä suvena
hivutellut ja härnännyt.

Laivurinen oli tullut puutarhaan ja käynyt istumaan eräälle penkille.
Huomionsa kiintyi nyt muassa tuotuun käsikirjoitukseen. Heti alkoi hän
sitä lukea, pakottaen itseään siihen:

"-- -- -- Sillä, niinkuin sanottu, kukaan ei ole siveellisesti
oikeutettu yhteiskunnassa elämään ja nauttimaan sen antamia
etuisuuksia, jollei hän jollain tavalla koeta tälle yhteiskunnalle
korvata, palkita sitä hyvää, mitä hän siltä nauttii."

-- Unohtuipas, ajatteli hän ihastuen, minä saatan tähän nyt jo kiintyä,
vieläpä innostuakin.

... Mutta olenkohan minä _sitä_ sentään ennen noin varmaan
tiennyt?... Olen aina elänyt toivelmien vallassa, olettanut, että aika
tuo uusia neuvoja, sivutuloja, ja mihin kaikkiin lienenkään
perustanut?... Nyt alkanee totuus irvistellä, kun tuulentuvat
hajoavat..

Hän lausui tämän heti edellisen ajatuksen perään, kysyen itseltään ja
taivaalle tuijottaen, ikäänkuin sieltä vastausta etsien. Pian hän
kuitenkin havahtui, huomasi hairahduksensa, -- ajatuksissa olivatkin
molemmat asiat sekaisin. Hän alkoi jatkaa harjoitustaan, lukea
esitelmää, jonka oli erästä aiottua iltamaa varten valmistanut.

"-- -- -- Kuitenkin, kuinka monet, joilla on aineellisessa suhteessa
erinomaisen edullinen asema ja jotka saavat asemastansa kiittää juuri
yhteiskunnan heille valmistamia etuja, kokonaan lyövät laimin nämä
pyhimmät velvollisuutensa! Katsotaan vain sitä, että oma kukkaro aina
avautuu ja sulkeutuu varsin edullisella ajalla. Kylmäverisinä saattavat
he katsella, miten yhteinen hyvä lentää kuperkeikkaa heittäytyen
perikadon kuiluun. Heillä kyllä olisi mahtavat apukeinot käsissä ja he
voisivat yhdellä kädenojennuksella estää tuollaisen kuperkeikan. Mutta
he eivät tahdo, he eivät halua tehdä muuta kuin sitä, mistä oma, rakas
_minä_ hyötyy ja voittaa." -- -- Saakeli sentään, että siihenkin
tuli nimi pistetyksi!... Jos nyt olisikin varoja, mutta ... voi!

Hän nousi levottomasti, sillä mieleen oli johtunut ylioppilas Vieruksen
takausjuttu. Oli nimittäin joku aika sitten mennyt takaamaan
ystävälleen ylioppilas Vierukselle erään kauppias Nerkkulan kanssa
yhteisesti tuhannen markan lainan.

"Mikähän sai minut siihenkin nimeni pistämään? Olisihan pitänyt tietää,
että minulla on omissakin asioissani kyllin tekemistä", hän vaikeroiden
virkkoi ja nousi kävelemään, sillä yhtäkkiä uudelleen herännyt
levottomuus esti häntä jatkamasta lukuaan. Kirjoituksen piti hän
kuitenkin kädessään varalla -- jos kesken kaikkea jotenkin saisi
varastetuksi ajatuksensa siihen.

"No, totta se on!" jupisi hän ja hoivasi kädellään vakuuttavasti, "ei
minulla ainakaan vielä ole mitään syytä pelätä Vierusta."

Nyt avasi hän taas vihkon ja koetti kiinnittää siihen ajatuksiaan
päästen pari lausetta eteenpäin.

... Mutta jos hän kuolisi? pistäysi väliin ajatus. -- "Mutta miksi hän
kuolisi? Minä vain turhaan itseäni peloittelen. Hän on terve mies,
paljon terveempi kuin minä... Minun ... laitani, kuinkahan se
oikein lieneekään? Jos se sittenkin olisi rintatauti, kun eivät
henkivakuutukseenkaan ottaneet? Henkivakuutus on pelkkä afääri, eikä
siinä varmaankaan turhanpäiten hakijoita hylätä." Hän koetteli
rintaansa. Se ei nyt tuntunut kipeältä. Mutta öillä hän toisinaan oli
herätessään ollut hirveästi hiessä. Sellaista oli sanottu keuhkotaudin
merkiksi. Hän otaksui myös tulleensa kummallisen heikkohermoiseksi:
pieninkin vastenmielisyys sai pois tolilta. Ehkäpä tähän
tämänpäiväiseenkin on alkusyy heikkohermoisuudessa?

Kysymyksen kertasi Laivurinen ääneen jupisten. Mielessä tuntui, että
jos vain tämän voisi luotettavasti todistaa, niin hänellä ei nyt
olisikaan mitään hätää "enempää kuin ennenkään;" sairas mielikuvitus
vain näkee asiat vastenmielisemmässä valossa. Tämä rupesi mielessä
vähitellen kehittymään vakaumukseksi. Viime aikoina luuli usein
tavanneensa luonteessaan samansuuntaisia vivahduksia. Useita sattumia
ja tapauksia muistui mieleen.

"Siitä, ihan siitä tämä johtui, heikkohermoisuudesta ...
sairaalloisista mielijohteista", äänteli hän.

Helpotti, melkeinpä siinä tuntui olevan täydellinen pelastus.
Heikkohermoisuus ja sairaalloisuus olivat vain olevinaan pikkuasioita,
helposti autettavia... Hyvä, että nyt tietää syyn kaikkiin hassuihin
mielijohteihin! Tietää niitä karttaa, poistaa... Miksei sitä
osaisi? Kun jo edeltäkäsin tietää, että kaikki johtuu vain
heikkohermoisuudesta!... Tuntui hyvin rauhoittavalta vastaisen varalle,
kun voi ajatella tuollaisen tuskan syyt vain teennäisiksi, s.o., että
tuskain syytä todellisuudessa ei ole olemassakaan, kaikki on ihan
niinkuin ennenkin ... sairaalloisia mielijohteita vain!...

Tultuaan tuosta melkein vakuutetuksi saattoi hän levollisesti kääntyä
ajattelemaan, minkälaiseksi oikeastaan heikkohermoisuus ja kivulloisuus
olivat viime aikoina hänet tehneet.

Pääasiallisin juonne siinä oli, että hän huomasi tulleensa kummallisen
kärtyisäksi. Tuo seikka itseäänkin monesti rasitti: se johti
hullutuksiin ja kiukuttelemisiin, joita jälkeenpäin sai hävetä ja
katua.

Valistusharrastukset olivat häntä ennen erinomaisesti innostaneet, jopa
siihen määrään, että hän itseään melkein liikanaisesti rasitti
puuhaillessaan niiden hyväksi. Mutta se kaikki oli ollut vain elämää;
toisinaan saattoi pitää puuhien tuottamaa nautintoa, hyvää omaatuntoa,
vieläpä mainettakin jonkinmoisena omaisuutena.

Nyt, tänä keväänä, oli yhtäkkiä alkanut olla toisin: melkein kaikki
puuhat ja toimet kyllästyttivät ja jo pelkkä ajatuskin, että olisi
ryhdyttävä tosi-innolla työskentelemään jonkin aatteellisen asian
hyväksi, väsytti. Toisinaan hän kuvitteli ja otaksui olevansa hyvinkin
sairas ja pelkäsi kuolevansa. Silloin aina kohta johtui kysymään
itseltään, mistä se kuolema nyt siinä paikassa tulisi? Ja miksi se
juuri hänet veisi, hänet ... _hänet_? Kun oikein ajattelemaan
rupesi, ei se tuntunut mahdolliselta. Mahdotontahan se on... Eikä tämä
nyt vielä mitään sellaista kipua liene? Paljonhan on muitakin ihmisiä,
jotka sairastelevat silloin tällöin, koko elämänikänsä, eivätkä kuole
nuorina, eivät keski-ikäisinäkään. -- Nyt häntä kuoleman ajatus
vapisutti oudosti. "Mutta jospa minulle sattuisi piankin kuolema
tulemaan, ennenkuin ehdin raha-asiani järjestää?... Kuinkahan Herran
nimessä?... Ne olisivat kerrassaan huonolla kannalla." Häntä painoi
raskaasti ja kauan. Vihdoin, ikäänkuin väkisin asiasta irtautuakseen
hän huudahti:

"Minä järjestän ne toiselle kannalle!... Ihan heti, kun vain tässä
ehdin ja alkuun pääsen." Loppu tuli vastahakoisesti, puoliväkisin.

Jo ennen oli Laivurinen vähitellen ruvennut kaihtamaan saamamiehiään.
Häntä rasitti ja kiusasi se palvelevaisuuden-pakko, johon otaksui
olevansa velvoitettu alistumaan heidän suhteensa. Tänään hän sen
havaitsi muuttuneen inhoksi, vihaksi. Hän huomasi syvästi vihaavansa
erittäinkin yhtä saamamiehistään, talokas Vaittista. Viha pystytti
uudelleen tänään jo jotenkin epävarmana luhistelevan toivon.
Vimmassaan, joka oli osittain silmitöntä, ei hän niin tarkoin
perustellut, miten saisi kaikki käymään niinkuin ajatteli. Pois vaan
_sellaisesta_ alamaisuudesta! Laina täytyy hankkia muualta,
toisenlaisilta ihmisiltä ... suorittaa pois _sellaiselle_ ja
näyttää, että hän voi raha-asioissakin tehdä vapaan miehen tekoja.
Hänellä kyllä olisi luottoa. -- "Jos ei minulla, niin ei sitten
kenelläkään!" -- ei tarvitsisi oljennella kaikenlaisten myyräin orjana,
kuin mikä ikään!...

Yhtäkkiä heränneestä omanarvontunnosta kohoili rinta voimakkaasti.
Kiihoittuneena aikoi hän taas ruveta esitelmäänsä lukemaan,
muodostellen jo ajatuksissaan uusia käänteitä erityisiin kohtiin: pitää
antaa niille rikkaille aika löylytys, mokomille aineenorjille,
ihmisetanoille!...

Mutta samassa hän kiintyi katselemaan viereisellä maantiellä muuatta
satunnaista tapausta.



III.


Joukko matkustavaisia pidättyi hevosiansa juottamaan naapuritalon
kaivolle. Olikin nyt lämmintä ilmassa! Tie tomusi, tukki suut, silmät
ja korvat. Heinäkuu oli käsissä ja kuumia poutailmoja jo ollut pitemmän
aikaa. Mitäpä siinä teki matkustaja muuta kuin pidättyä joka kaivolle
mikä likelle sattui, juomaan itse ja juottamaan hevosiansa. --

"Älä aja, Mikko! Hoi! Älä aja, pidätä... Annetaan vettä hevosille!"
huusi joku peräjoukosta etumaiselle.

Mikko oli juovuksissa, huojui ja hoippui kuin mikä; vielä päälliseksi
näytti puoleksi nukkuvan. Useat muutkin ajajat nukkuivat, mikä makasi
rattailla selkiselällään, pää alaspäin, mikä missäkin asennossa virui
ja rötkötti. Yksi ja toinen heräsi huutamaan, mitä oli milläkin
sanottavaa, useimmiten joutavaa, vieläpä sikamaistakin. Kielet
sammalsivat, silmät olivat oudosti muljollaan viinasta ja unesta.

Mutta Miska ei seisahtunut vaikka haukuttiin ja nimiteltiin monella
nimellä, eteenpäin vain ajoi ja haukkui vastaan. Mutta se, joka ajoi
Miskan perässä, suisti kaivopihalle, ja toiset menivät perästä.
Miskankin täytyi palata, kun ei yksin viitsinyt mennä. Palatessaan hän
kiroili ja pauhasi, ikäänkuin olisi mikäkin mies ollut. Eräs
vanhemmanpuolen mies -- isännäksi kuuluivat toiset sanovan -- oli
hyvästi juovuksissa hänkin, istui hirrenpätkällä, kun nuoremmat
juottelivat hevosia, jaksatti toisille jotain vanhaa, nuoruudenaikaista
tappelujuttua. Juttu oli olevinaan hauska ja kummallinen. Äijä kertoi,
miten hän eräänäkin yönä tappeli. Oli ollut jo makuulla tytön vieressä,
kun tuli kaksi muuta -- nimetkin mainitsi. Ne tulivat tervatampein ja
pannunvarsin ja rupesivat niillä paukuttelemaan tuoliin ja pöytään ja
häntä pois ajamaan. "Mutta karhu nousi sängystä", hän kertoi. (Toiset,
erittäinkin pojat, kuuntelivat ihastellen, jännityksellä.) Ja sitten
kun "karhu" oli noussut sängystä, ampunut kaksipiippuisella ja vetänyt
vielä lasketun kuusituumaisen, niin -- olivatpa lähteneet. Hätä oli
tullut käpälän alle.

"Saakeli, no löittekö te?"

"No, etkö sinä nyt, sen tohlo, kuule, kun juuri kerron, että halkaisin
käsivarren!"

Toiset nauroivat. "Se on kuuro tuo poika."

"Mutta Maija, missä Maija on? Nukkuuko se kärryssä, vai?" rupesi joku
kyselemään. Yleinen, huomio kääntyi siihen. Mentiin katsomaan ja
löydettiin Maija makaamassa kärrynlavalla, lautahäkin pohjassa.

"Nouse ylös, Maija!" kiljuivat miehet ympärillä ja kävivät käsin
retuuttelemaan vaatteista ja mistä mikin.

"Tulkaa juottamaan konianne, sen vietävät!" huusi joku, joka jo oli
omallensa saanut vettä. Muutamat lähtivät kaivolle päin, mutta yksi jäi
vielä Maijaa herättelemään. Vihdoin se onnistuikin. Silloin tuli
isäntäkin naureskellen paikalle. "Eikö Maija nouse?"

"Makaa perhana, kuin olis' sulhanen vieressä."

Häkin laidan yli kohosi hitaasti pää; pörröinen tukka oli pitkä,
kauniin keltainen, oikea pellavatukka.

"Joo ... jo nousee."

"Hä-äh?" veti Maija pitkään ja veltosti. Kovasti ponnistaen kohosi hän
seisomaan, katseli älyttömästi ympärilleen ja sopersi muutamia sekavia
sanoja.

"Oo ... se on jo kuin kukko, riski ja selvä!" huusi isäntä turvaten
itseään häkin laitaa vasten.

"Riski ja selvä ... riski ja selvä ... hek, hek, hek..."

Maija puri hammasta, väänsi päätä ja painui uudelleen alas.

"Aivanko se nyt makaamalla ... makaamalla kuittaa kaupunkireisun. Älä
hiidessä ... tule alas Maija, hevostasi juottamaan ... pitää juottaa
hevosia ja -- kuuletkos, -- saat itsekin ryypyn!"

Muuan oli kaahinut pyörälle seisomaan, otti Maijaa käsivarresta ja
kehoitti nousemaan. Toinen saapui apuun toiselta puolen. Isäntä nauroi
ja kehoitti nostamaan alas, ryyppyä ottamaan. Toiset tekivät käskyn
mukaan, nostivat tytön pois kärryistä. Siitä syntyi suuri ilo,
erinomainen naurun aihe: tyttö ei tahtonut kyetä seisomaan, vaikka
häkin laidasta kiinni piteli.

Hän oli noin kahdeksantoista vuoden ikäinen, sievänlainen tyttö.
Vaatteetkin oli pukenut yllensä koreat: hänellä oli uudet, sievät,
matalaruojuiset kengät, valko- ja punaraitaiset sukat, uutukainen
musliinihame ja omakutoinen suvikappa. Sanalla sanoen hän oli
pukeutunut juhlapukuun markkinoille, koreilemaan ja huvittelemaan.

Miehet pyrkivät likelle juttelemaan, kukin satuansa sanomaan,
piirihyppyäkin pyörimään tempasivat. Maija virkistyi vähitellen, sai
puhelahjankin ja rupesi kiroilemaan. Toisinaan hän lauloi, nauroi ja
tanssia kompuroi miesten kanssa. Maijan oli hauska ja miesten oli
hauska. Isäntäkin yhtyi joukkoon, jopa pyörimäänkin. Muuan vanha,
hiljainen eukko tuli sekaan, koetti repiä pois Maijaa ja hillitä
miehiä. Mutta Maija suuttui ja haukkui, käski ämmän mennä hiiteen.
Miehet eivät suuttuneet eivätkä muutenkaan välittäneet, ilkkuivat vain
ja käskivät ämmän töppösiinsä kursimaan. Ämmäkin vihdoin suuttui ja
meni haukkuen pois. Miehet juoksivat pullojaan hakemaan: Maija on
hupainen matkatoveri, pitää palkkioksi ryyppy tarjota. Toiset vetivät
sillä aikaa Maijaa kaivolle, että saisi vedellä päätä huuhtoa. Matkalla
Maija kaatui, ryvetti uudet vaatteensa, joilla oli koreilemaan
lähtenyt. Suu, joka tavallisissa oloissa saattoi olla supukka, oli
rumasti väärällään, ja kasvojen ilme surkea.

Läheisen talon kartanolta oli kokoontunut miehiä kurkistelemaan.
"Pitävätpä surkeata peliä tuon tyttöparan kanssa", sanoivat he. Mutta
nauroivat kuitenkin: mikä lintu liekään tuo naikkonen. Tuli vihdoin
naisiakin siihen surkuttelemaan Maijaa. "Tuollaisia ne ovat miehet",
sanoivat, "koko piruja matkakumppaniksi. Kun miehet ovat juovuksissa,
hoitavat naiset niitä. Mutta miehet ovat tuollaisia! Tyttöparan
rääkkäävät kuin villit. Itse kuitenkin juottaneet ovat, narranneet,
pyövelit!" Ja naisten teki mieli mennä hätään, mutta miehet eivät
laskeneet.

Tiellä taas miehet kilpailivat, kuka saisi Maijan ryyppäämään
pullostaan. Maija soti vastaan kynsin hampain, puhutteli miehiä rumilla
nimillä eikä luvannut huolia. Itkikin hän jo. Mutta kun ei mikään
auttanut, suostui vihdoin isännältä ottamaan; lupasi antautua tämän
kanssa hyviin väleihin, ruveta isäntäsille ja emäntäsille. Isäntä
olikin leskimies.

Tästä tuli uutta ilonaihetta: Maija isännälle morsiameksi, yksille
rattaille pitää mennä, käsi kaulalle ja rakastaa! Isäntä innostui,
rupesi pojille äikittelemään: "parempi olen vielä vanhanakin kuin te!"
Pojat kyllä osasivat asiaa maalata: vanhapoika, suuri junkkari ... osaa
se vaan tyttöjä suositella...

Muitakin matkustavaisia ajoi ohitse, toiset juovuksissa, toiset
selvinä, mikä haukkui, mikä nauroi, mikä mitäkin huuteli. Kaikki vain
huomasivat tuon mellakan.

Täytyi vihdoin lähteä. Käsikynkästä isäntä Maijan rattaiden ääreen
talutti. Maija koetti nousta sinne, mutta putosi maahan ja kaatui
pitkälleen. Miehet tulivat ja nostivat kärryihin.

Jo rupesivat vakavammat miehetkin päätä ravistelemaan. Isäntä meni
Maijan viereen. Molempain päät retkahtelivat ja pukahtelivat.
Matkakumppanit nauroivat ja mellastivat: "hupainen reisu", sanoivat,
"jopa sai Vaittinen emännän! sai kuin saikin."

Kylän miehet naureskelemaan ja naisten kanssa riitelemään. Matkustajat
katosivat tomupilveen. Sieltä kuului vielä huutoja ja juoppojen
meteliä.



IV.


Laivurisen huomio kiintyi koko ajaksi naapuritalon kaivolta kuuluvaan
meteliin. Velan johdosta, joka hänellä oli Vaittiselle, tuon joukon
isännälle, oli hänen ja Vaittisen välillä olemassa erityinen suhde,
mikä saattoi hänet vielä tarkkaavaisemmin seuraamaan tapauksia tiellä.

Tyttö, -- Maija -- oli Laivurisen entisiä oppilaita; hän oli pari
lukukautta käynyt kansakoulussa. Oli koulussa osoittautunut kelpo
tytöksi, eikä opettajalla ollut vieläkään mitään syytä epäillä häntä.
Tytön vanhemmatkin Laivurinen tunsi. He olivat siivoja, köyhiä ihmisiä
ja varmaan rakastivat tytärtänsä: olisivat varmaan itkeneet ja harmaata
päätänsä repineet, jos olisivat sattuneet tätä näkemään! Tuo kaikki
johtui omituisen lämpimästi Laivurisen mieleen. Rakkaiksi tulevatkin
vanhemmilleen ja opettajilleen kiltit tytöt. Eivät ne koskaan mieltä
murra, ovat aina oppivaisia ja palvelevaisia...

Laivurisen kiukku leimahti. -- -- --

Ottaessaan lainansa Vaittiselta oli hän juuri tullut virkaan.
Silloinkin hän järjesteli asioitaan, tukki saadulla summalla useita
pikku velkoja. Ja kun velkakirjassa oli kaksi vankkaa takausmiestä ja
itsellä edessä toivehikas tulevaisuus, niin ei hän katsonut
velvollisuudeksensa Vaittista millään erityisellä tavalla kohdella.
Vaittinen olikin hänen mielestään moukka, suuri jaarittelija, itsensä
ja hevostensa kehuja. Ensin kuitenkin tullessaan miehen tuntemaan
Laivurinen melkein hänestä piti. Sopivapa onkin olla tuollaisen
veloissa, ajatteli, kunnioittaa opettajaa kuin rovastia! Ja hän luuli
todella siihen aikaan, että Vaittinen kunnioittaa opettajaa kuin
rovastia!

Mutta sitten alkoi hän saada Vaittisesta alinomaisen vieraan. Ajan
pitkään se rupesi kyllästyttämään, kun nuoruuden ajan hullutuksista,
akkain riidoista, velkomisjutuistaan ja sen semmoisista saattoi
jaksattaa väliin puolen päivää. Jaksoi sitä vielä sentään sietää, kun
ei pitänyt itseään millään tavalla orjuuttavassa asemassa Vaittisen
suhteen... Ainahan niitä tuollaisia täytyy viisaampain sietää,
lohdutteli hän itseään.

Väliin joku ystävä huomasi tämän tuttavuuden ja kysäisi syytä siihen.
"Velassa olen hänelle", vastasi Laivurinen, kun oikein iloisella
tuulella oli ja sai siitä hupaista leikinaihetta. Kun totisempana oli,
sanoi syyksi mitä milloinkin.

Mutta vuosien kuluessa muodostui asia omituiseksi ihan huomaamatta. Kun
aineelliset asiat rupesivat ajatteluttamaan ja kun väliin tuli raskas
olo juuri silloin, kun ne mieleen johtuivat ja tahtoi, mitä pikemmin
sitä parempi, saada ne pois mielestään kuvitellen sitä pahaksi,
aiheettomaksi luulotteluksi, -- silloin alkoi huomata, että hän jollain
tavalla kaihosteli enemmän Vaittista kuin muita samanlaisia tuttuja.
Kun tämän kerran huomasi, oli se siitä lähtien useamminkin mielessä, ei
vain silloin kun Vaittista tapasi. Tuo ajatus, kuvitelma tuli lopulta
niin luopumattomaksi, että sitä saattoi pitää suoranaisena orjuutena.
Miksi pitääkin, hän silloin ajatteli, henkisen työn tekijäin olla
aineen omistajain orjina? Eikö juuri henkinen työ, tiede, ole loihtinut
esiin niitä välikappaleita, joilla aineellista omaisuutta kootaan?
Miksi ... miksi ovat olot niin nurinkurisia, että ainoastaan nämä
paturit, jotka ovat tarpeeksi vähän ihmisiä uhrataksensa mitään
ajastaan ja omaisuudestaan itsensä kehittämiseksi, Jumalan kuvan esiin
loihtimiseksi itsestään, -- että ainoastaan sellaisilla olisi
leipähuolista vapaa tilaisuus siihen! Eikö ole totta, että ainoastaan
halvat ihmiset voivat rikastua, koska he ovat kyllin halpoja uhraamaan
sielunsakin rikkauden...?

Niin hän silloin tuumaili. Mutta se tuotti iloa, pirullista iloa:
oikeanpa kuvan sain sellaisesta, saakelin sattuvan!

Kalvava (se oli tullut kalvavaksi) orjuudentunne ei kuitenkaan
poistunut. Aina ajattelutti: mikä sen tietää, milloin tulee ja vaatii
saatavansa pois? Hän tunsi jo miehen. Oli vakuutettu siitä, että heti
vaatisi, jos vähänkin suututettaisiin. Siitä saakka hän alituiseen
mietiskeli, miten saisi velan muutetuksi ja lainan jonkun toisen
huostaan. --

Ja nyt hän sai tilaisuuden salaa puitten varjosta tarkastella erästä
puolta saman miehen luonteessa.

Kun hän näki, miten Maija nostettiin isännän rattaille, astahti hän jo
kiivaasti aidan luo aikoen hypätä siitä yli, rientää ottamaan kurkusta
kiinni tuota miestä ja huutamaan hänelle täyttä kurkkua:

"Senkin saatana!"

Juuri niin hän ajatteli ärjäistä painavalla, musertavalla äänellä ja
nautti jo sen vaikutuksesta. Mutta juuri aitaan tarttuessaan peruutti
hän päätöksensä aivan ilman mitään erityistä syytä. Kuin huumauksesta
heräten hän jupisi:

"Mutta mitä se hyödyttää?"

Häntä hallitsi muutaman silmänräpäyksen jonkinlainen veltto
välinpitämättömyyden tunne. Mutta samassa, kun joukko lähti ajamaan ja
Vaittinen laski kätensä tytön vyötärölle, syntyi hänessä uudestaan
myrkyllinen viha ja hän kirosi. Kohta sen jälkeen hän vihasta valittaen
huokasi:

"Kun tuolla tavalla kehtaavat nuo raakalaiset häväistä ihmisten
lapsen!"

Hän tunsi niin sanomatonta sääliä Maijaa kohtaan, että jo taas rupesi
melkein katumaan, ettei sittenkin mennyt Vaittista kurkusta
puristelemaan.

"Noin tallaavat ne minun kylvämääni laihoa, nuo raa'at mammonan
palvelijat ... nuo, jotka pitävät itseänsä pitäjän etumaisina, oikein
malli-ihmisinä! Mitä on hyötyä työstäni ... elämästäni?..."

Pikkutytön pää pistäysi ulos huoneen ikkunasta.

"Missä isä on?"

"Täällä on!"

"Äiti pyytää tulla syömään."

"Jahah."

"Odottakaa, isä, minä tulen noutamaan isää."

Tyttö katosi ikkunasta, ja samassa alkoi huoneesta kuulua herttaista
pikkujalkain kapittamista.

Jo tyttösen ensimmäinen huuto oli Laivuriseen vaikuttanut omituisen
hellästi. Onhan minulla omat herttaiset lapseni!... Pikku Lyylini...

Lyyli tuli juosten isän luo, hyväillen ja leperrellen. Olikin
herttainen lapsi, nelivuotias, iloinen ja veikeä. Ja Laivurinen unohti
siinä hetkessä koko illan tuskat, kun sai lapsen syliinsä ja lähti
astumaan sisään. Lapsi tahtoi alas, itse juoksemaan, veräjää
aukaisemaan.

Mutta juuri kun astui puutarhan veräjästä pihan puolelle, leimahti kuin
salama mieleen: jos nyt kuolisin, niin ihmiset sanoisivat: kovinpa oli
hänelläkin velkoja... Lapsi juoksi edellä huonetta kohti iloisesti
laulaa hyräillen.

"Minä maksan ... maksan ... maksan", jupisi Laivurinen hämmingissä,
ikäänkuin sanan voimalla painaakseen alas paraillaan kehittyvää
mielikuvaa. "Ja mikäs estää minua vieläkin suurempipalkkaista paikkaa
hakemasta? ... koettamasta?"

"Lyyli hoi! Tule isän syliin."

Hän tempasi lapsen syliinsä äkillisessä ilon huumauksessa, jonka
seuraava ajatus tuotti.

"Isän rakas, pikku Lyyli... Isä pitää huolen lapsestaan ... ei kukaan
muu."

Hänen äänensä värähteli oudosti ja hän puristi lasta rintaansa vasten.
Lyyli kietoi riemuiten kätensä isän kaulaan ja painoi päänsä tämän
leukaan.

Laivurinen tunsi suloista elämänmakua, ikäänkuin muinoisten
tuulentupien kuvat olisivat taas yhtäkkiä ilmestyneet viehättävinä,
tosiperäisinä ja tavoiteltavina.

Ja hänen oli sanomattoman hyvä olla: suudella tuota pikku enkeliä,
rakasta, kultaista isän tyttöä ... pitää leukaa tuon kultaisen pikku
päälaen nojassa suloisesti haaveksien lapsen puhallellessa lämpimiä
henkäyksiä isän kaulalle.

Hän astui sisään huoneeseensa. Raollaan olevasta kyökin ovesta kuului
keskustelua ja hän suuntasi heti siihen huomionsa.

"-- -- Se on niin merkillistä, että -- -- täytyy sekautua joka asiaan",
kuuli hän vaimonsa sanovan kiivaasti, sekä jatkavan vielä jotain
hiljempaa tyytymättömällä äänellä. Sen jälkeen alkoi kuulua muorin
ääni, mutta siitä hän ei saanut selkoa juuri ollenkaan, ainoastaan
joitakuita sanoja. Ne hän kuvitteli tuon äänen mukaan teräviksi,
pistäviksi, kiusallisiksi.

Jonkunlainen kärsimätön kiukun leimaus välähti mielessä ja hän oli
vähällä rynnätä tuonne sisään huutamaan: "teidän täytyy lakata
torailemasta, taikka minä ... minä!"

Mutta mitäs tämä muoriin vaikuttaa! muisti hän pian ja hymähti
katkerasti. Ei muori ota ymmärtääksensä, ja jos ymmärtääkin, niin
toiseksi kääntää ja itse alkaa omia kärsimyksiään valitella...

Hän ei muistanut enää ruokaa, istui vain lapsi sylissä soututuoliin.
Yksi jokapäiväisimpiä elämänhuolia painui nyt omituisen raskaana
hartioille. Miksi, miksi sekin rasitus vielä pitää meillä olla, että
muori ryöstää vaimoltani vapauden ja elämänonnea? Ja minulta samassa?
jatkoi hän ajatustaan. Ennen ei hän ollut tähän asiaan suurta huomiota
pannut, oli ajatellut sitä vain yhdeksi välttämättömistä vastuksista.
Nyt sekin alkoi näyttää liikanaiselta.

Kyökistä ei kuulunut enää mitään. Siellä vallitsee sanaton vihanenkeli,
ajatteli Laivurinen.

"Kunpa Liina edes jaksaisi kärsiä, eikä ottaisi sitä niin sydämelleen",
huokasi hän. Olisi tuntunut paljoa helpommalta. Ja mitäpä Liinan
tarvitsisi huolia muorin marinoista! Tukkisi korvansa, pitäisi itse
suunsa kiinni ja tulisi tänne kanssani nauramaan. Ne ovat kaikki vanhat
akat sellaisia, aina niissä on kärsimistä.

Lyyli oli nukahtanut syliin. Eipä isästä ollutkaan toveriksi, johtui
Laivurinen surumielin ajattelemaan.

"Lapsi kai tuntee turvallisuutta tuossa", virkahti hän jälleen, ja
mieli meni hyväksi.

"Mutta mikä turva minä enää olenkaan", hän kohta taas huomasi
katkerasti.

Liina tuli sisään. Tullessaan katsoi ovesta kurkistellen oliko sisällä
niitä, joita etsi. Suu meni iloiseen hymyyn, kun huomasi heidät.
Laivurisen kasvoilla kuvastui myöskin heti iloisempi ilme: hän ei ollut
luullut näkevänsä Liinaa iloisena tänään. Rouva tuli viereen, laski
kätensä Laivurisen päälaelle ja kumartui hyväilemään nukkuvaa lasta.

"Pikku lintuseni." Sitten hän kehoitti illalliselle ja arveli ruoan jo
vähän jäähtyneenkin.

"Mutta miksi sinä niin sanatonna?" kysyi hän.

Laivurinen alkoi kierrellä. Hän ei olisi mielellään ilmaissut
luulojansa, jos ne olivat perättömiä, eikä olisi tahtonut ollenkaan
ottaa esille akkain riita-asiaa. Yhtä ja toista teki vain vakavuutensa
syyksi, oli väsynyt y.m. Mutta lopuksi ikäänkuin vahingossa kysyi:
"Oliko teillä riitaa äsken?"

"Kenellä?"

"Sinulla ja muorilla."

"E-e-i", veti rouva pitkään, "miksi niin?"

Laivurinen ilostui.

"Minä vain luulin", sanoi hän, "kun tulin ulkoa, niin olin kuulevinani
kyökistä jotain sellaista."

Tuli selville, että kyökissä oli puhuttu jostain emännästä, joka oli
sekautunut omituiseen parjausjuttuun, josta uhkasi tulla
oikeudenkäynti.

Laivurinen meni iloisena syömään leperrellen heränneen Lyylin kanssa.
Nuoremmat lapset Otto ja Lempi nukkuivat jo. Ennenkuin isä rupesi
syömään, kävi hän lasten vuoteen luona. Herättänytkin hän olisi ne,
mutta äiti pelkäsi, että he alkavat itkeä ja parkua. Täytyi jättää se
ja ainoastaan kuvitella mielessään, miten hän nyt ryskyttäisi ja
leikkisi heidän kanssaan, jos he olisivat valveilla.

Ruvettiin syömään.

Laivurinen kertoi pöydässä, että henkivakuutusyhtiöltä oli nyt tullut
kieltävä vastaus hänen vakuutushakemukseensa.

"Todellako?" huudahti rouva, ilmeisesti pelästyneenä.

"Todella, tietysti. Mutta en minä siitä nyt sentään niin suuria
välitäkään." Mutta rouvan näkyvä mielenliikutus sai Laivurisen
kärsimättömälle tuulelle.

"Mitähän niitä joutavia puuhaakaan", virkahti muori, ahkerasti
lipitellessään puuroa suuhunsa, "menoja on muutenkin."

"Sinun tautisi on sitten varmaankin jo hyvin arveluttavalla kannalla",
jatkoi rouva katsellen kiinteästi miestään.

"Hm, luultavasti", äänsi Laivurinen.

"Miksi ei mennä Rannaston Tiinan pariin, että se keittäisi lääkettä.
Kyllä tauti menisi. Mutta kun ollaan niin kovin, ettei", paneskeli
muori.

"Mitä ollaan?" kysyi Laivurinen hymyillen.

"Herrasia."

"Älkää, äiti, eihän tässä nyt tarvitse ruveta riitaa haastamaan", pyysi
Laivurinen.

"Riitaa! -- sys siunatkoon, vai riitaa! Kun koetan teille hyvää opettaa
ja neuvoa, niin se on riitaa", rupesi muori. Hän lopetti pian
syömisensä ja meni muristen pois. Rouva oli pysynyt koko ajan
sanakiistasta erossa; se teki Laivuriselle hyvää. Muorin mentyä he
kumpainenkin hymähtivät, ja Laivurinen otti iloisemman katseen.

"Mutta kyllä sinun, hyvä ystävä, täytyy taas ensi tilassa käydä
lääkärin luona ja antaa tutkia itsesi, onko se aina pahenemassa."

"Ei se pahentunut ole, enkä minä lääkärin luo mene, ennenkuin olen edes
ne lääkkeet käyttänyt, mitä minulla nyt on."

"Tunnetko sen sitten varmaan?"

Laivurista liikutti vaimon omituisen vieno ja hellä katse sekä ääni.

"Ei nyt vielä sentään tiedä _sitä_ surra", virkahti hän.

"Mitä sitä?"

"Niin, kuolemaa pelätä."

Vaimo alkoi itkeä,

"Minua vaan peloittaa", hän sanoi, "että tautisi on jo pahalla jälellä,
kun ei henkivakuutustasikaan hyväksytty. Tauti kumminkin lienee syynä
ollut. Ja silloin kun tarkastettiin, et vielä itse tietänytkään
kivustasi paljon mitään."

"Toivotaan sentään; jos nyt jo itkemään ruvetaan, niin kuolemme
itkuun", päätti Laivurinen ja nousi pöydästä. Samassa herahti
nauramaan.

"Katso!" sanoi hän ja osoitti Lyyliä, joka oli nukahtanut tuoliin,
missä oli lautaseltaan puuroa syönyt.

Molemmat nauroivat. Lapsen pää oli suloisesti valahtanut rinnalle. Äiti
meni korjaamaan vuoteelle ja Laivurinen pistäysi omaan huoneeseensa.

Hän oli juuri aikeissa istua, mutta samassa tuntui kuin jokin aate
olisi päässä kypsynyt varmaksi päätökseksi, ja hän virkahti:

"Jaa, niinpä teenkin ja heti. Kello on vasta 8... Sen minä totisesti
teen." Hän pisti päällysnutun yllensä ja huusi Liinalle, että aikoi
käydä Airaksisessa. Rouva tuli kummastelemaan, kun näin myöhään. Mutta
sitä ei Laivurinen ehtinyt paljon kuunnella.

"Ei Airaksinen sitä kiellä, on hän siksi ystäväni", jupisi hän ulkona
mennessään. "Hänen _täytyy_ taata minulle sellainen laina...
Sellainen vain, että saan maksaa Vaittiselle... Minun täytyy päästä
hänestä erilleni ehdolla mil-lä hy-vän-sä!"

"Ja rauhaa perheeseeni, rauhaa minä tahdon! Ostan mökin tuolle
äitivanhalle ja elätän siellä. Maksoi mitä maksoi! Mutta rauhaa minä
tahdon, ennen kaikkea Liinalle."

"Ja sitäkin pelkään, että jos sellaista kauemmin kestää niin... Sillä
kyllä minä varmaankin rakastan vielä sitä muorirukkaa, niin oikullinen
kuin hän onkin.

"Ja leimaus sentään! Jospa kerran pääsisi vapaaksi siitä ajatuksesta,
että mulla on Vaittiselle velkaa."

Kuin tuulessa riensi hän kylän läpi. Airaksisen puoti oli vielä auki ja
kauppa käynnissä. Astuessa puotiin hervaisi häntä oudosti ja syntyi
yhtäkkiä ajatus kääntyä takaisin. Mutta hän astui kuitenkin sisään.
Heti osoitti puotimies kamariin menemään ja kehui, että kauppias on
siellä. Hän oli oudosti hämillään; vaivasi ajatus, että nuo ihmiset
jok'ikinen lukevat hänen ajatuksensa ja katselevat surkutellen. --

"Oo! Mutta mikä erinomainen miehen nyt sai matkaan? Painahan puuta,
velikulta." Sillä tavoin otti Airaksinen vastaan. Laivurinen säpsähti.
Ajatteleekohan se sitä viittä sataa markkaa, josta on takuussa?
leimahti Laivurisen mielessä heti kysymys. Vai on tämä erinomaista,
ajatteli hän kohta ... Erinomaista... Vai näyttää tuloni
_erinomaiselta ja harvinaiselta_? Hm... Tärkeitä asioita,
ajattelet. Eipähän niinkään tärkeitä, et saa tietää vaikka...

"Mitä kummaa siinä sitten?" ehti hän vihdoin kysyä, joka hermo valmiina
tarkkaamaan, sanoisiko Airaksinen jotain, mistä kävisi päättäminen,
että hän aavistaa.

"No perhana, istuhan. Eihän sinua saa enää nähdä kuin rahan edestä."

Laivurinen sävähti punaiseksi kuin veri ja teki turhan
nauramisyrityksen.

"Rahan edestä?" äänsi hän, enemmän matkien, kun ei ollut muutakaan
sanottavaa.

"No, no älähän suutu sentään. Kaikissa tapauksissa: alatko virkistyä?"

"Enpähän tiedä. Mutta en minä joudakaan istua. Tahdoin ostaa vain yhden
kirjan paperia. Tuletko antamaan vai?"

"Mutta istuhan..."

"En. Tulen toiste, kun on aikaa."

"Tuota ... no voi hiisi, kun miehellä on hätää", luki Airaksinen, kun
meni toisen perässä puotiin.

"Sinä se tienaat rahoja vain yöt päivät", virkahti Laivurinen puodissa,
ja suu oli naurussa.

"Valehteletpahan! Sinäpä niin teet. Sun palkkas juoksee yhtämittaa kuin
syntivelka." Airaksinen nauroi, ja muut puodissa olijat yhtyivät.
Laivurinen säpsähti, teki pari turhaa koetta nauraaksensa. Sen perästä
hän sanoi hyvästi ja meni.

"Syntivelka", matki hän, kun pääsi tielle.

"Ei, ei koskaan _häntä_... Häntä _en_ pyydä", äänteli hän
vapisten mielenliikutuksesta ja jatkoi vitkaan kulkua kotoa kohti.



V.


Laivurinen makasi yönsä hyvin huonosti, erittäinkin iltayöstä. Jos
unonen joskus hiljaa lähenteli, hienosti leyhytellen huumaavia
siipiään, niin silloin, aivan aavistamatta kuin ryöväri, ryntäsi esiin
joku harmillinen ajatus. Ja kaikki vähäpätöisyydetkin ne nyt
kuvastuivat mielessä suurina ja kovin kiusallisina. Ne olivat ikäänkuin
liittoutuneet väkivallalla kukistamaan, saattamaan epätoivoon. Niitä
ilmestyi yhä uusia, yhä kamalammissa muodoissa.

Pahinta kaikesta oli se, että rinta tuntui hellältä ja hengitys kävi
raskaammaksi. Sellaiselta se ei ollut tuntunut moneen viikkoon, vaikka
kyllä aikaisemmin keväällä, jolloin hän kävi tohtorin luonakin muutamia
kertoja. Viime viikolla oli hän jo ollut siinä luulossa, että tauti on
helpottanut. Mutta ei! Nyt sekin kävi kimppuun kuin musta painajainen,
julmana, säälimätönnä, peloittavana. Vuoteella hän ähki, toisinaan
melkein valitus ja itku pyrki. Monta kertaa kysyi vaimokin: "miksi et
nuku? Mikä sinua vaivaa?" Täytyi ilmoittaa, ettei häntä oikeastaan
mikään kiusaa, ettei vain tahdo uni tulla, eikä itsekään tiedä miksi
ei. Kun saattoi tätä oikein vapaalla äänellä valehdella ja huomasi,
että vaimo uskoi ja nukkui uudelleen, niin mieli meni paremmaksi.
Vihdoin luonto voitti ja uni valloitti. Aika oli silloin jo kulunut yli
puolen yön.

Aamulla hän oli väsynyt ja pahoinvoipa, rinta arka ja kipeä. Yleensä
oli mieli rauhallisempi kuin eilen ja yöllä, sillä lepo oli sen verran
virkistänyt, että saattoi jotenkin tasamielisenä ajatella eilisiä
asioita.

Nyt oli sunnuntai-aamu. Ilma oli erinomaisen paisteinen ja kaunis.
Paksu yökaste, joka vielä kimalteli puitten lehdillä ja ruohikossa,
teki raitistavan vaikutuksen kuin vesilasi kuumalla säällä. Ihmisiä
käveli maantiellä hiljakseen kirkkoa kohti, mistä kuului aamukellon
juhlallinen kajahtelu.

Laivurinen nojaili avoimeen ikkunaan ja sulki huomioonsa kaikki nämä
seikat. Yhtäkkiä päätti hän lähteä kirkkoon. Hänellä ei ollut tapana
käydä siellä muuta kuin kerran vuodessa ripillä ja joskus sattumalta
muuten. Esteenä ei ollut matkan pituus, vaan se, ettei sinne tullut
mentyä. Mutta nyt tuli ikäänkuin ikävä sinne. Kellot kutsuivat, ihmiset
kulkivat juhlallisina, luonto ja kaikki oli juhlallista. Sielussa
heräsi omituinen osanoton halu, ikävä ja kaipuu. Hän ilmoitti asian
vaimollensa ja kehoitti tätäkin lähtemään. Molemmat rupesivat
valmistautumaan.

Pukeutuessaan kirkkoon ajatteli hän, mistähän oikeastaan oli nyt tullut
tämä päähänpisto? Hän kuvitteli, mitä ihmiset mahdollisesti
ajattelevat, kun hänet kirkossa näkevät. Vapaa-ajattelijaksi ja
jumalankieltäjäksi hän tiesi muutamain yksinkertaisten ihmisten häntä
sanovan. Siitä hän ei välittänyt oikeastaan mitään, sillä otaksui,
ettei kukaan järkevä ihminen sellaisia usko.

Tuon arvelun Laivurinen tiesi levinneen siitä, ettei hän käynyt
kirkossa ja että hän joskus, puheen tullessa tästä asiasta, oli
lasketellut hiukan vapaammin.

"No parempi olisi ollut pitää suu kiinni", hän sanoi itsekseen
pukeutuessaan, "eihän siitä mitään hyötyä lähde, että yksinkertaiset
ihmiset vääriä käsityksiä pitävät; pahaakin voisi siitä seurata. Mutta
mitä oikeastaan teen kirkossa?" hän ajatteli. "Tiedän minä itse saman
minkä pappikin. Hartauden harjoituksia varten en taas halua sinne,
kaikki ovat siellä niin _olevinansa_; se näyttää minusta hävyttömältä
totuuden ja Jumalan pilkalta.

"Kyllä on totta, että tämä on itsekkäästi tehty", hän jupisi, "on se".
Mutta mitä minä sille taidan, itselleni, luonnolleni, ajatuksilleni!
Enhän sille mitään voi, että _näen_, että ajattelen näkemieni
johdosta ja että johtopäätökseni tulevat sellaisiksi? Kunpa
saattaisinkin pitää suuni kiinni ja ajatella vain, ihan itsekseni. Ei
minua kukaan soimaisi. Kävisin kirkossa ja ajattelisin, saisin ajatella
mitä hyvänsä, kun en vain puhuisi sitä mitä ajattelisin. Minä olisin
hyvä ihminen ja kristitty! Ei minua epäiltäisikään. Hyvässä lykyssä
vielä kiittäisin heitä, kehuisin kirkossa kävijöitä ja sanoisin: 'kas
noin, tuo on oikean kristityn tapa!' Silloin varmaan sanoisivat
uskovaiseksi. Mutta kun en sitä tee, kun olen hullu, kun juttelen
tuttavilleni mitä ajattelen, niin siitä leviää tieto, että olen
vapaa-ajattelija.

"Mutta mikä vapaa-ajattelija minä olen! En ainakaan enää ole. Etsivä
minä olen, totuutta etsivä, etsivä sielu."

He olivat vihdoin valmiit ja lähtivät.

Muori oli hyvin jumalinen. Hän tuli iloiseksi, kun näki Eeronkin
kirkkoon menevän. Ehkäpä Herra omansa löytää, ajatteli äiti, kunpa
löytäisi Eeronkin!

Kirkossa oli ollut paljon ihmisiä. Niitä, erittäinkin nuorisoa,
tulvaili ulos pääovesta kirjavissa, osittain loistavissa, koreilevissa
kesäpuvuissa. Joukkoja hajausi kirkkotarhaan huvittelemaan ja syrjästä
toisia katselemaan.

Lihava kirkonkuudennos Tolvanainen ja kauppias Airaksinen tapasivat
toisensa pääkäytävän rappusten edessä ja tervehtivät kättä lyöden. He
väistyivät sitten siitä ihmistungoksesta syrjään ja painautuivat
nojalleen erästä hauta-aitaa vasten, kumpainenkin ahnaasti silmäillen
kirkosta hälisten tulevaa ihmisjoukkoa.

"Kovin lämmin ilma; tahtoo oikein raukaisemaan ruveta", sanoi
Tolvanainen väsyneesti haukotellen. Toinen vain hymyili vastaukseksi.

"Mikä huvi-iltama siellä koululla taas on?" kysyi Tolvanainen rypistäen
silmäkulmiaan.

"Onpahan vain sellainen, tavallinen", sanoi toinen yhä tarkastellen
ihmistulvaa.

"Niitä kaikkia semmoisia pidetään sunnuntaipäivinä ja vielä
kansakoululla."

"Mitä pahaa siinä on?" kysyi Airaksinen ja kiinnitti tarkemmin
huomiotaan.

"Mitä pahaa! Onko mielestäsi kristillistä pitää sellaisia reijuja
sunnuntaipäivinä? Onko se oikeata sabatinpäivän viettämistä?"
Tolvanainen räpytteli silmiään ja jäi odottelemaan vastausta.

"Kukapas sitä nyt sitten niin oikealla tavalla ... tuskinpa kukaan.
Mutta parempi on kuitenkin, että nuoriso käy näissä siveellisissä ja
sivistyttävissä iltamissa kuin että juostaan yökuluissa ja
raittitansseissa."

"Ei ollenkaan parempi! Niistä tulee vain tekopyhiä ja jumalankieltäjiä
niinkuin heidän mestarinsakin on."

"Mikä mestarinsa?" kysyi Airaksinen, joka otti asian leikilliseltä
kannalta.

"Heidän mestarinsa. Kukas on heidän mestarinsa?"

"Ettehän te vain pirua tarkoita?"

"Pirua", matki Tolvanainen moittien. "No niin, pirukin kyllä on heidän
mestarinsa; sepä se juuri onkin päämestari. Mutta minä tarkoitin nyt
oikeastaan alapäälliköitä."

"Mitähän te oikeastaan tarkoitatte?"

"No, eikö niiden iltamain mestarina ole opettaja?"

"On kyllä, Laivurinen. Mutta, ettäkö hän olisi pirun alapäälliköitä...
Ei helkkarissa..."

"En minäkään sitä nyt niin räystäältään tahdo sanoa ja sinä vielä
vähemmän. Mutta jumalankieltäjä hän on, eikö ole?" Tolvanainen katsoi
terävästi Airaksisen kasvoihin. Toinen joutui ymmälle.

"Tuota", hän sanoi, "en minä tiedä, onko hän nyt sentään juuri
jumalankieltäjä. Eikä hän olekaan."

"Onpa hän!" huudahti toinen kiihkeästi. "On hän, mutta sinä et tahdo
sitä sanoa. Koko pitäjä sen jo tietää. Eikä sellainen mies ole sopiva
nuorisoa johtamaan."

"Älkää sentään niin pitkälle menkö. Kukas olisi sopivampi
edistyspyrinnöitä johtamaan täällä kuin Laivurinen? Ja hänen
uskonnolliset mielipiteensä, olivatpa ne mitkä hyvään, ei hän niitä
kellekään tyrkytä."

"Vaikkapa. Mutta ei hän käy kirkossakaan."

"Ei, se on totta, kirkossa ei hän käy, mutta sehän on sivuasia."

"Ei hän käy. Eikä se sellainen elämä ole muuta kuin pakanuutta. Vai on
se sivuasia."

"Hm, noo..." nauroi toinen.

"Naura sinä, mitä naurat, mutta ei se juuri ole naurun asia
Laivuriselle."

"Eihän itkunkaan asia?"

"Kun ei vain. Kyllä vanhalla kristillisyydelläkin on vielä ystäviä."

"Kyllä te olette kuitenkin väärässä Laivurisen suhteen", väitti
Airaksinen, nyt jo vakavammin. "Hän ei tosiaankaan ole kristillisyyden
vihollinen, mutta puutuneita kirkollisia oloja, niitä hän saattaa
arvostella vähän noin, näin, vapaamielisesti."

"Lahkolaiset ja jumalankieltäjät ne menevätkin yhtä tietä. Molemmat
vihaavat oikeata autuaaksi tekevää kirkonoppia. Kyllähän ne tunnetaan."

"Eihän nyt aivan yhtä, sillä... Mutta katsokaa nyt! Laivurinen tulee
tuossa kirkosta." Tolvanainen kääntyi kuin säikähtyneenä. Laivurinen
huomasi samassa molemmat ja tuli luokse. Vaimo seurasi mukana.
Tervehdittiin ystävällisesti, sillä he olivat kaikki hyviä tuttavia.

"Onpa opettajakin tänäpäivänä kirkolla", alkoi Tolvanainen
ystävällisesti sanoa.

"Tuli lähdettyä", sanoi Laivurinen, "mutta unettamaan tahtoi ruveta."

"Eikö Herran sana ole tarpeeksi voimakas pitämään hereillä?" kysäsi
Tolvanainen.

Laivurinen ei käsittänyt siinä olevan tavallista syvällisempää
tarkoitusta. Siksipä hän vastasikin leikillään:

"Nukkuihan Tolvanainen itsekin! Minä sentään en nukkunut, vaikka kyllä
sain luonnollisilla keinoilla sitä vastaan taistella." Kaikki
nauroivat, mutta Tolvanainen oli hämillään. Rouva Laivurinen huomasi
sen ja rupesi nuhtelemaan ukkoansa:

"Sinä olet... Onko se nyt kumma, jos vanhaa miestä unettaa pahemmin
kuin sinua."

"Eikä, mutta minä vain sanon."

Mutta Tolvanainen alkoi suuttua.

"Katso ensin, ettei ole malka omassa silmässäs, ennenkuin rupeat
etsimään raiskaa toisen silmästä", hän sanoi äreästi ja lähti
kävelemään pois.

"No mutta ... tuota, enhän minä mitään loukkausta tarkoittanut. Ihan
vain suotta leikilläni", koetti Laivurinen parannella. Mutta
Tolvanainen meni.

Laivurinen vielä vaimolleen ja Airaksiselle selitti, kuinka tuiki
viattomassa tarkoituksessa hän sen sanoi. Rouva nuhteli ja oli
harmissaan.

"Niiden kanssa pitäisi olla hyvin arka, noiden tuommoisten vanhain,
rikasten kanssa", sanoi Airaksinen.

"Siitä minä viisi!" huudahti Laivurinen, "oli rikas tai köyhä! Ja kun
se oli vielä ihan totta. Mutta olkoon", hän sanoi hoivaisten
välinpitämättömästi kädellään, "joka syyttä suuttuu, se lahjoitta
leppyy."

He lähtivät kolmisin astumaan kotiin päin keskustellen Tolvanaisen
omituisesta menettelystä. Airaksinen kertoi, mitä Tolvanainen oli
hänelle jutellut. Laivurinen otti sen hupaiselta kannalta eikä pannut
siihen sen suurempaa merkitystä. Hän näki siinä vain ymmärtämättömäin
vanhoillisten voimatonta potkimista edistysrientoja vastaan.



VI.


Iltama koululla oli päättynyt ja yleisö mennyt pois. Ainoastaan
muutamia miehiä oli vielä jäänyt; he istuivat nyt Laivurisen
puutarhassa tarinoiden ja nauttien kauniin illan viileydestä. Siinä oli
nimismies Bendell, kauppias Airaksinen, Suutari Entonen, opettaja
Laivurinen itse sekä vielä muutamia talonpoikaisia nuoria miehiä.

Kaikki olivat hauskalla tuulella, Laivurinenkin melkein vallaton. Hän
oli juuri kertonut toisille käyneensä tänään kirkossa sekä mitä
Tolvanainen oli hänestä sanonut Airaksiselle, miten se mies oli
suuttunut j.n.e.

"Pakana sinä oletkin tietysti, et sinä mikään kristitty ole", sanoi
nauraen Bendell.

"No, entäs sinä?" Laivurinen kysyi myöskin nauraen.

"Samoin tietysti ... ainakin yleisön mielestä."

"Niin, mutta sinä olet omasta mielestäsikin, mutta en minä."

"Kas niin! Kas sillä tavalla sopii sanoa, kun tulee syytteen
alaiseksi!"

"Siitä minä viisi... Mutta koska sinä tahi joku teistä on kuullut minun
kieltävän Jumalan?" Laivurinen kääntyi kaikkien puoleen vielä
hymyillen, mutta kuitenkin sen näköisenä, että hän käsitteli asiaa jo
vakavammalta kannalta. Kukaan ei suoraan tunnustanut kuulleensa;
vastaukset olivat hiukan kierteleviä, osalta leikillisiä.

Airaksinen nauroi kaikkein eniten ja kiusasi:

"Monta kertaahan sinä sitä olet sanonut!"

Laivurisen kasvoille nousi kärsimätön ilme.

"Ei", hän sanoi, "te teette leikiksi koko asian, mutta minä en katsele
sitä niinkään leikilliseltä kannalta."

"Katsele totiselta tai leikilliseltä kannalta, mutta nyt sinä kuulet
meiltä suoran totuuden. Pakana sinä olet, et käy edes kirkossa",
virkkoi Bendell. Erittäinkin Airaksinen nauroi aivan hulluuteen asti.
Laivurinen loi vihaisen katseen häneen, ei puhunut kuitenkaan mitään
eikä ryhtynyt riitelemään, vaan alkoi selvittää. Mitäpäs tuossa noiden
pilkkakirveiden kanssa voisikaan!

"Tosiaankin", alkoi hän ikäänkuin jutun alusta, asettuen itsekin
uudestaan leikillisemmälle kannalle, "en ole tiennyt ennenkuin vasta
viime aikoina, että ihmisillä on sellainen käsitys minusta. Itseni
suhteen en siitä mitään välittäisi, mutta toimeni tähden on sellainen
harhaluulo vähän ikävä..."

"Niin, niin, Tolvanainen ottaa sulta viran", keskeytti Bendell, ja
toiset alkoivat nauraa.

"No niin, vaikkapa niinkin. Mutta minun teki mieleni vain sanoa teille,
että tänäpäivänä, kun olin kirkossa, minä ajattelin ja kuvittelin
olevani oikein reformeerattu kristitty. Sillä, uskokaa tai ei, mutta
minun sydämeeni oikein koski tuo ihmisten ulkokultaisuus, tekopyhyys,
maneeri, jonka muka tulisi merkitä uskonnollista elämää."

"Hm."

Toiset asettuivat tarkkaavaisina kuulemaan.

"Esimerkiksi kirkkoyleisö", jatkoi Laivurinen, "minkälaista se on! Ja
minä olen kuitenkin vakuutettu, että he meidän, minun ja sinun
rinnallasi (hän sanoi Bendellille) pitävät itseänsä jumalisina ihmisinä
ja ehkäpä pappikin pitää. Kirkossa tuli sattumalta mieleeni ajatus,
että mitähän Kristus ja apostolit ja Lutheruskin sanoisivat, jos he nyt
ilmestyisivät tämän seurakunnan keskelle? Sitten vertailin entis-ajan
pappeja ja pappien asettamistapaa nykyisiin. Silloin oli opettajina
ainoastaan sellaisia henkilöitä, jotka olivat käyneet Pyhän Hengen
koulua. Nyt on Pyhän Hengen koulu vain sivuseikka. Pänttää vain päähäsi
'puhdasoppinen' järjestelmä, niin ei mikään estä papiksi pääsemästä."

"Uskotko sinä sitten Pyhän Hengen koulua?" kysäisi Bendell.

"Uskonko minä vai olen uskomatta, se on tässä sivuasia, mutta
kristillisessä kirkossa se on pääasia."

"Ei sitä, Pyhän Hengen koulua, ole kirkossa syrjään heitetty", virkkoi
Airaksinen, "sillä tunnettu asia on, ettei julkisissa synneissä elävää
ihmistä vihitä papiksi."

"Ole vaiti!" huusi Laivurinen, "kyllähän ne saattavat paperilla olla
olemassa sellaiset säännöt, mutta ei käytännössä. Sitä paitsi on se
paljas siveellisyyskysymys, joka on aivan eri asia. Mutta siitä luulen
olevani jotenkin varma, että monet 'lukevat' itsensä papiksi kysymättä
itseltään, onko heillä Pyhän Hengen kutsumus."

"Kuule, mutta kuka nykyaikana voi sydämiä tutkia niinkuin Kristus
teki?" kysyi Airaksinen.

"Seurakunta tietenkin", ehätti Bendell.

"Seurakunta, niin", sanoi Laivurinen. "Mutta seurakunnille ei tähän
aikaan anneta ensinkään tilaisuutta siihen. Pitäähän pappi ottaa yhden
ainoan vaalisaarnan jälkeen. Ja niin oppineet miehet kuin papit
saattavat kyllä valmistaa saarnan! Mutta siitäkö seurakunta tuntee
hänet? Eipä tunnekaan." Sitten Laivurinen ryhtyi selittämään, miten
olisi meneteltävä. Papin pitäisi olla seurakunnan tutkittavana pitemmän
aikaa; kokeneitten kristittyjen pitäisi saada tehdä muistutuksia
saarnain johdosta y.m.

"Taitavat olla harvassa ne miehet, jotka uskaltaisivat tutkia pappien
uskonnollista kokemusta ja tehdä muistutuksia", arveli Airaksinen.

"Niin, niin luultavasti nyt olisikin, sillä papisto on kasvanut
erityiseksi korkeaksi ylimysluokaksi. Harvoin pappi enää köyhän
kristityn veljeksi sopii. Pappien maalliset edut ovat niin suuret, niin
hyvin valvotut, että tarvittaisiin enempää kuin heikkoa ihmisvoimaa,
jotta ne voisi aina uhrata siinä, missä Kristuksen rakkaus niin vaatii.
Pappi on _herra_ meidän aikanamme. Eikä sellainen sovi köyhän
työmiehen veljeksi hengellisessäkään suhteessa."

"Sinä unhotat yhden tärkeän seikan", huomautti Airaksinen, "nimittäin
kehityksen, joka yhteiskunnassa on tapahtunut sen jälkeen kun
kristillinen seurakunta perustettiin. Silloin eivät oppineet uskoneet
Kristusta, vaan oppimattomat. Kehityksen mukana kehittyi kristinoppi
tieteeksi. Onhan siis ymmärrettävä asia, miksi niille, jotka rupesivat
tällä alalla tiedemiehiksi, teologeiksi, annettiin johtajaoikeus."

"Niin, niinhän se olisi pitänyt olla, mutta niin ei ole", väitti
Laivurinen.

"Sinä tiedät kyllä, etten minä kehitystä vastusta. Mutta sitä minä
vastustan, että joinakuina aikoina hyväksyttyjen ohjelmain oppiminen
pidetään etusijassa, jota vastoin kielletään hengen vapaus ja tämän
nojalla saavutettava vapaa kehitys. Esimerkiksi, jos syntyy
lahkolaisliikkeitä, jotka tavallansa ovat vapaamman ajatuksen ja
tutkimishalun tuotteita, niin helvettiin ne tuomitaan. Tänäänkin
kirkkoherra juuri saarnasi lahkolaisista ja sanoi, että ainoastaan
kirkonoppi vie oikeaan, mutta kaikki lahkolaisopit väärään. Minä juuri
ajattelin, että millähän oikeudella hän tuomitsee, kun ei itse tiedä
enempää kuin muutkaan suruttomat ihmiset."

"Eiköhän?" keskeytti Airaksinen.

"Ei!" huusi Laivurinen kiihkeästi, "suruton ihminen hän on, niinhän
jumalisetkin sanovat hänestä. Ja onko sitten oikein ottaa kansalta
raamattu pois ja panna omia muodosteluja sijaan?"

"Ei hän omia muodostelujaan..." väitti Airaksinen, "Uskontunnustus on
vanhempi kun koko suomalainen kirkko, ja sitä hän..."

"Niin on, kirkolliskokouksissa on äänestämällä päätetty, mitä uskotaan,
mitä ei", huomautti Laivurinen ivallisesti.

"Se oli välttämätöntä, sillä suuret uskonnolliset riidat pakottivat
muodostamaan uskontunnustuksia, joissa suuremman joukon käsitys
uskonnosta oli pienemmälle tilalle yhteen sovitettu", jatkoi
Airaksinen.

"Siinäpä se juuri on!" sanoi Laivurinen hermostuneesti,
"muodostelemisissa se onkin erehdys! Muodostelmat ne vaikuttavat
veltostuttavasti ja eksyttävästi sellaiseen, joka on ruvennut etsimään
_elämää_ uskosta."

"Luonnollinen ihminen puhuu asiasta niin kuin sinä puhut", sanoi
Airaksinen.

"Ja sinäkö tässä puhut uskovaisena?" huudahti Laivurinen.

"En puhukaan. Mutta minä uskon yksinkertaisesti, että kirkonoppi on
oikea ja autuaaksi tekevä, kun vaan sen mukaan uskoo ja elää."

"Et sinä usko, ei sinulla ole mitään uskoa!" väitti Laivurinen melkein
halveksien. "Se on kauppamiehen puhetta", jatkoi hän vielä. Siinä oli
puoli leikkiä, puoli totta. Se vaikutti seuraan hiukan masentavasti, ja
keskustelu katkesi vähäksi aikaa. Mutta sitten otti Entonen puhuaksensa
lahkolaisista, joita oli kuutta eri joukkoa pitäjässä ja jotka osalta
oikein myrkyllisesti vihasivat toisiansa ja hyökkäsivät vastakkain
sopivissa ja sopimattomissa tilaisuuksissa, erittäinkin seuroissaan;
nämä olivatkin muodostuneet kevytmielisemmille ihmisille huvi- ja
naurupaikoiksi. Kirkkoherra ei vaatimallakaan sekaannu asettelemaan
näitä riitoja. Kirkossa sen sijaan hänen äänensä jylisee ukkosena
tuomiten kaikki lahkolaiset alimmaiseen helvettiin...

Tämä kertomus poisti ne hankaukset, jotka äskeinen persoonallisuuksiin
menevä väittely oli saanut aikaan.

"Pappi tietysti koettaa pysyä puolueitten ulkopuolella, mutta samallapa
hän asettaa itsensä niiden tuomariksi. Puolueettomalta näyttävää
persoonallista sekautumattomuutta voi selittää kahdella tavalla: joko
ei hän uskalla antautua taisteluun, taikka hän on liian ylpeä ja
ylhäinen ollaksensa väestöön nähden muuna kuin arvostelijana tahi
tuomarina", virkkoi Laivurinen Entosen lopetettua.

"Niin", jatkoi Entonen, "mutta tässä on vielä sekin huomattavaa, että
kirkon aseet eivät ollenkaan ole nykyään tähdättyinä julkisia syntejä
vastaan, vaan raatelemaan toisiaan sisällisen eripuraisuuden surkeassa
humussa. Julkiset synnit saavat ainoastaan vanhan tavan mukaan
syrjäletkauksia, milloin sisällisiltä riidoilta sattuu olemaan
väliaikaa. Järjestettyä sotaa syntiä vastaan ei nykyään käydä, ainakaan
näillä tienoin."

Airaksinen oli jo vähän aikaa levottomilla liikkeillä osoittanut, että
hänellä olisi jotain sanottavaa, hänelläkin.

"Mutta milloin kavaltaja tulee laumaan ja saarnaa antikristuksen väärää
oppia, silloin tietysti täytyy ensinnä tähdätä voimansa kavaltajaa
vastaan ja sitten, kun se on karkoitettu, ryhtyä vasta uusiin
valloituksiin!"

"Kuka tässä on sitten kavaltaja?" kysäisi Laivurinen.

"Jonkun tietysti täytyy olla kavaltaja, kun kerta niin monta oppia on.
On ainoastaan yksi lammashuone ja yksi paimen, luultavasti täytyy olla
yksi tiekin."

"Samaa tietä saattaa kulkea monta joukkoa."

"Miksikäs ei. Mutta sitten pitää kuitenkin olla yksi toivo ja yksi
tunnustus."

"Kuka on sanonut, ettei näillä kaikilla niin olisi? Yksi toivo, se on
autuuden toivo, yksi tunnustus, se on Jumalan kaikkivaltiaisuuden
tunnustus." Kun Laivurinen oli tämän sanonut, katsahti hän nopeasti
ympäri seuran. Kaikkien siimat olivat tarkkaavaisesti kiintyneinä
häneen.

"Se on kovin laaja tunnustus", sanoi Airaksinen vihdoin.

"Jos se on laaja, niin sano nyt, mikä on esim. täällä vallitsevista
opinsuunnista tarpeeksi rajoitettu ja oikea?"

"Kirkon oppi", vastasi toinen arvelematta päästäen suunsa hiukan
hymyyn.

"Kristus sanoo: 'Älkää olko pahaa vastaan.' Mutta jos kirkko nyt pitää
Kristusta muuten ohjenuoranaan, niin miksi se niin kevytmielisesti
hylkää juuri tämän? Enkä minäkään kirkon _oppia_ halua moittia,
vaan menettelytapaa."

"Noo ... kyllähän siinäkin virheensä on. En minä sitä halua kieltää,
mutta..."

"Niinpä ei liioin saisi asettua niin ankarasti tuomariksi. Tuomarin
viran omaksuminen on suuri virhe. On epäilemättä virheitä muissakin:
yhdessä lahkossa yksi, toisessa toinen. Mutta voiko olla mahdollista,
että ihmisiä tuomittaisiin näistä virheistä? Ei suinkaan. Virheet ja
erehdykset annetaan anteeksi toiselle niinkuin toisellekin. Tässähän on
anteeksiantamuksen suuri oppi! Taistelun kuumuudessa kirkon ja eri
lahkojen välillä unhoitetaan tämä. Johtajana on vallan- ja kunnianhimo.
Tosi uskonnollisuuden kehittäminen ja julkisten paheiden ruoskiminen
jää vain sivuasiaksi. Suruttomia, välinpitämättömiä ja pikku paheiden
harjoittajia, jotka eivät suorastaan ryhdy toimintaan kirkkoa vastaan,
pidetään kirkon helmalapsina ja parempina ystävinä kuin jossain
suhteessa hiukan eroavia lahkolaisia. Kun sitten yhteiskunnallisen
edistyksen ja siveyden harrastajat ryhtyvät poistamaan paheita,
niinkuin esimerkiksi juoppoutta ehdottoman raittiuden periaatteen
mukaan, niin suuri joukko kirkonmiehiä herää ja rientää julkisuudessa
todistamaan: 'ehdoton raittius on harhaoppi. Kristus itse valmisti ja
ryyppäsi viinaa Kaanaan häissä!' Ja tästä, juuri samasta asiasta
minäkin olen saanut papin niskaani."

"Ehkäpä siihen on muitakin syitä", virkkoi Airaksinen naurahtaen.

"Saattaa kyllä, mutta juuri raittiusasian tähden alkuperäisin tuli
välimme kylmäksi."

"Hjoo, joo", ohautti Airaksinen ja katseli avaruuteen. "Luonnollinen
ihminen ei ymmärrä niitä, kuin Jumalan hengen ovat, sillä ne ovat
hänelle hulluus", jatkoi hän vielä. Hän sanoi sen aivan ajattelematta,
puheen jatkoksi vain, mutta säpsähti heti kun oli saanut sen sanotuksi,
sillä vasta silloin hän äkkäsi jo äsken lausuneensa jotain samaan
suuntaan. Laivurinen ei tällä kertaa kuitenkaan närkästynyt. Jonkun
verran pilkallisella äänellä hän vastasi:

"Sitäpä sinä nyt aina matkit."

Seura alkoi hajota. Mennessään eräs keski-ikäinen talonpoika
kismitellen istumisesta kontistuneita jäseniänsä sanoi keskellä
lähtöhälinän omituisen räikeällä äänellä:

"Näitä viisaat tutkivat, mutta ne ovat tutkimattomat."

Kun Laivurinen jäi yksin, tunsi hän olevansa kuin jotain vailla. Vähää
ennen kuin vieraat alkoivat lähteä, oli ollut innostunut ja varma. Tämä
kaikki oli nyt kadonnut. "Näitä viisaat tutkivat", ajatteli hän yhä
uudelleen, ei itse lauseen vuoksi, vaan saadakseen täysin selville,
mitä sanoja oikeastaan oli sillä tarkoittanut. Mies ei ollut koko
iltana puhunut monta sanaa eikä ollut hänen kanssaan ennestään likempi
tuttava. Laivurinen mietti: tarkoittiko mies tutkijoita yleensä vai
yksinkö häntä, Laivurista? Lopulta hän päätyi siihen, että mies oli
tarkoittanut juuri häntä; äänessä ja silmäyksessä oli keksivinään
tarkoituksellisen ja persoonallisen vivahduksen. Se sinään, hän
ajatteli, kun oli tähän päässyt, mutta olikohan muitakin samanmielisiä?
Sellainen tuntui hyvin mahdolliselta. Hän huomasi yhtäkkiä vapisevansa
kummallisessa kiihkossa, tuntien itsensä erinomaisen tyhjäksi ja
vähätietoiseksi mieheksi, jolla ei ollut keneenkään mitään
vaikutusvaltaa, jonka aatteita pidetään lapsellisena haaveksimisena ja
jonka opille ja tutkimuksille ei panna mitään arvoa. Ensin hän soimasi
muita ymmärtämättömyydestä. Mutta se meni ohi, ja sitten hän alkoi
ankarasti arvostella itseään ja makasi vihdoin niinkuin lennosta
ammuttu lintu, toivottomana ja itseänsä syyttäen metsästäjän jalkain
juuressa, tuntien katkerin mielin, ettei enää ole voimia lentää. -- --

"Mistä ... mistähän se johtuu, että minussa kaikki into ja halu viime
aikoina on niin lakastunut?... En ole enää missään suhteessa
erinomaisempi kuin muutkaan ... aivan vain tavallinen ihminen", jupisi
hän itsekseen ja löi kädellä polveensa.

"Tavallinen ihminen henkisessäkin suhteessa; aineellisessa ei minusta
ole ollenkaan mihinkään... Köyhä, oikein sinisen köyhä raato!..."

"Ei tarvita muuta kuin että minulla todellisuudessa on rintatauti ja
minä kaadun, kuolen kuin koira, ilman että kukaan ... kukaan, paitsi
omaisiani, kaipaa minua... Taikka oikeammin: että minua tuomitaan
hirveästi, sillä täytyisihän omaisteni tehdä konkurssi..."

Rinta kohoili tuskallisesti ja silmät tuijottivat yhteen kohti.
Vetotautisen tavalla heitteli hän käsiään ja jalkojaan ikäänkuin siten
poistaaksensa kärsimystä.

"Ja sekin vielä!" hän kiljaisi ääntänsä hilliten, hypähti raivokkaasti
ylös ja alkoi kiirein askelin kävellä edestakaisin. Muistui näet
takausjuttu mieleen.

"Ei muuta tarvitsisi kuin että kuolisi!" huudahti mies pidätetyllä
äänellä ja suu meni puolinauruun. Yhtäkkiä hän lakkasi kävelemästä ja
rupesi hengittämään syvään, tehden ikäänkuin kokeita keuhkoillaan. Hän
huomasi, että hengitys kävi hiukan raskaanlaisesti ja että rintaan
ilmestyi hienoinen, outo pistos. Oli kyllä ennenkin pistänyt, mutta ei
juuri siihen kohtaan. Hän koetteli käsin: rintaluut olivat arat ja ...
solisluu? Ei ... se oli totta, siinä ei nyt tuntunut mitään huomattavaa
kipua. Joskus ennen oli solisluissa tuntunut siltä kun niitä olisi joku
pienellä puuvasaralla hiljakseen koputellut. Nyt oli se tuska poissa,
mutta sen sijaan tuo uusi outo pistos...

"Mikähän minun oikeastaan on?" vilahti taas mieleen ylimalkainen
kysymys... Olen tullut niin kärtyiseksikin, äreäksi, oikein karhuksi...

Keuhkotauti jäi siihen, ja sattuma johti ajatuksen toiselle tolalle.

"Minun ja ystäväinikään suhde ei ole enää sama kuin ennen, johtui hän
ajattelemaan... Miksei tämänpäiväinenkään yhdessäolo viihdyttänyt minua
eikä heitäkään ... ei heitäkään, sen tiedän ihan varmaan! Näkihän sen
silmistä ja käytöksestä... Ja sitten minä loukkaan, niinkuin nytkin
aivan turhanpäiväisistä asioista... Arkoja hekin ovat kuin
lasipullot...

"... Mutta muutenkin. Minä näen, että he karttavat minua, ovat
umpimielisempiä kun ennen ja vieraampia. Ja niin minäkin olen.
Umpimielinen minäkin olen... Enkä minä innostu enää, minä olen kuin
puolikuollut... Ja sentähden tietysti en minä enää miellytäkään muita
ihmisiä, eivätkä muut miellytä minua...

"Ei se sellainen ole elämää", hän virkkoi.

"No ... saattoihan se olla satunnaistakin", hän jälleen jatkoi, hiukan
itseään lohdutellen.

"Mutta ... unhoitanhan minä taas kokonaan perheeni!" Hän lähti
kiiruhtamaan pois puutarhasta. Tämä ajatus taas vaikutti omituisen
elähyttävästi. Voimallisella itseluottamuksella hän ajatuksissaan
ikäänkuin sylkäisi vastuksia vasten silmiä.

"Elän minä kuitenkin!" hän virkkoi vakuuttavasti. "Elävät ne
huonommatkin, kelvottomammatkin... Ja ... ja kuka sitä on sanonut, että
minun, juuri _minun_ pitäisi saada ruusujen ja kukkasten päällä
tanssia?... Jos minulla kerta on lahjoja ja elämänkykyä, niin tietysti
minun täytyy kestää vastuksia!..." Hän tunsi itsensä niin voimalliseksi
ja reipastuneeksi että pyyhkäisi käytävällä puolijuoksuun.

"Lapset minun täytyy tänne saada vaikka ... ja Liina myös!" Sydämessään
nuhteli hän itseään siitä, että oli niin kauaksi saattanut perheensä
unhottaa. Viime aikoina hän oli vain yhteen jaksoon kärsinyt ajatusten
sortoa ja lyönyt laimin perheensä ... "sellaista seuraa!" jupisi hän
ääneen.

"Siinähän ne ovat, joita varten elän, joita varten _tahdon_ elää!"

Juuri kun hän ehti puutarhasta pihaan, ajoi sinne myöskin kauppias
Nerkkula. Laivurisen sydän hervahti oudosti, kun huomasi tulijan. Mutta
se tunne meni kohta ohitse ja hän meni iloisena tervehtimään.
Harvinaistapa onkin nähdä kaukaisempia... Likeiset tulevat siitäkin
syystä melkein jokapäiväisiksi, ikävystyttäviksi...

"No terve!"

"Tervetuloa!"

"Etpä sanoisi tervetuloa, jos tietäisit minkälaisella asialla tulen."

"No?"

"Vierus on kuollut."

"Kuollut?!" äänsi Laivurinen hiljaa. Suu valahti auki, ja silmät jäivät
tajuttomasti tuijottamaan Nerkkulaan.



VII.


Nerkkula oli mennyt. Laivurinen istui synkkänä, mutta jotenkin tyynenä
pöytänsä ääressä. Pääasiallisesti ajattelutti häntä nyt se, miten hän
sanoisi vaimollensa tämän, ettei se hänessä erityistä hämmästystä
herättäisi... Jos kovin pelästyy, jos rupeaa itkemään ... ja miksei
itkisi, kun 500 tulee entisen selkään... Ja hän kun ei ole tiennyt koko
tästä asiasta ... se tulee ihan aavistamatta hänelle...

"Vierus kuoli... Sopiva ja varma keino päästä veloistansa." Hän
naurahti kummallisesti. Samassa johtui mieleen: jos Liina sattuisi nyt
tulemaan, niin kysyisi hän varmaan syytä huoleeni, sillä nyt
epäilemättä näytän sellaiselta... Mitä sanon hänelle? Millä selitän?
Tätä asiaa täytyy valmistaa ennenkuin sen hänelle ilmaisen...

Häntä vapisutti. Mutta heti seurasi miellyttävä tunne siitä, että vielä
oli tilaisuutta lykätä ilmoittaminen tuonnemmaksi! Johtui mieleen ottaa
joku kirja käsille. Jos Liina tulee, niin olen lukevinani; sehän on
selvä syy miettiväiseen ulkonäköön... Pitää vain olla joku mietityttävä
kirja...

Hän hiipi varpaillaan kirjaston luo, etsi sieltä kuumeentapaisesti ja
otti vihdoin Ryeggin kasvatusopin. Hän kävi jälleen istumaan kuin
varkain. Saatuaan kirjan eteensä auki ja ruvettuaan lukemaan (sen
tähden vain että näyttäisi lukevan) tunsi hän hyväätekevän pudistuksen
itsessään. Nythän minulla on täysi syy olla ajatuksissani!

Aivan odottamatta kiintyi hänen huomionsa syvemmältä seuraaviin
lauseisiin:

"Siveydelliseen vapauteen määrätty ihminen on oma tarkoituksensa; hän
ei voi, niinkuin jokin asia tulla välikappaleeksi. Me emme kasvata
ihmistä sen vuoksi, että hänestä olisi muille hyvää, vaan että hän
ensikädessä itsellensä jotakin oikein olisi."

"Hm."

"Me emme kasvata ihmisiä sen vuoksi", luki hän uudelleen kertoen koko
lauseen.

"Niinpä tosiaankin", päätti hän iloisesti, "sehän on oivasti
lausuttu ... tarkoitus nimittäin on oivallinen."

-- Kasvattaa ihmistä ainoastaan itseänsä varten ... sehän onkin
luonnollista, ajatteli hän... Jos joku kasvatetaan muita varten, on se
ikäänkuin hevosen taikka teuraseläimen kasvattamista: palvelemaan,
uhrautumaan muille, uhraamalla omat etunsa...

Mutta elänkös minä itseäni varten?... Jos niin on laita, missä nyt on
tuo elämä?

Hän rupesi käsi poskella miettimään ... kaivoi ja penkoili
ajatuksillaan siinä kuin aarteen kaivannolla.

-- Sanalla sanoen, jos nyt minä esimerkiksi olisin -- minä nyt vain
kuvittelen sitä -- että olisin kasvatettu ja itse kasvattanut itseäni,
omaa, yksilöllistä itseäni varten, niin minä, esimerkiksi, en olisi
mennyt takaamaan Vierusta. Ja sitten, nyt kun olen kyllästynyt
yhteiskunnallisiin harrastuksiin, kun eivät ne minua hyödytä
_aineellisesti_, -- päinvastoin: ne vahingoittavat, oikein
aikalailla vahingoittavatkin! -- minä saattaisin niistä yhtäkkiä luopua
ja ruveta harrastamaan omia, yksityisiä etujani _aineellisella_
alalla... Niin juuri, _aineellisella alalla_... Sepä minua nyt
totta vieköön huvittaisikin! Nyt olisin valmis mihin juutalaistemppuun
hyvänsä, kun vain saisin voittaa, voittaa ja rikastua!...

Häntä värisytti omituinen kiihko.

"Sanalla sanoen, jos olisin pitänyt vähemmän esitelmiä, lahjoitellut
vähemmän listoihin, tuhlannut vähemmän aikaa sanomalehtikirjoituksiin
ja olisin sen sijaan ansainnut rahoja sivutoimilla, luvallisilla ja
luvattomilla keinoilla niinkuin muutkin, jotka tulevat hyvin toimeen,
-- niin minä olisin hyödyttänyt itseäni. Ja sehän se on pääasia! Nyt
olisin kunnioitettu mies, varakas mies... Jaa'a ja minulla olisi paljon
enemmän ystäviä!"

Hän vaipui taas mietiskelemiseen.

-- Minkäarvoisia ovatkaan minulle nuo luullut henkiset aarteet nyt?...
Onko minulla edes _niitä_?... Se on kyllä omituista, mutta nyt
minä tunnen olevani tyhmä kuin pässi...

Hän oikaisi tuskallisesti vartaloaan.

-- Ei niillä, joilla on aineellisia varoja, ole koskaan tällaisia
_painoja_. Jos he kaipaavat, satunnaisesti tahi muodin vuoksi,
henkistä ravintoa tai huvia, on se heille alttiina pienestä
aineellisesta uhrauksesta. Mutta minä pöllö, maailman parantaja
(minäkin, jumaliste, olen sellainen!), minä kun luin ensin itseni
velkaan enkä sitten tyytynyt siihen, että toimitin virkani, vaan kaikki
väliajat -- jolloin minun olisi pitänyt ansaita rahaa -- tuhlasin
senkin seitsemissä puuhissa, tyrkytin ilmaiseksi sivistystä niille,
jotka olisivat voineet sitä ostaa! He nauroivat minulle, pilkkasivat
minua, vihaamaankin rupesivat... Ja minä vain kuin mikäkin apostoli,
tuhlasin aikani, menetin omani ja perheeni onnen... Luulottelin,
etteivät he ymmärrä elämää, olin sankarimainen...

Hän naurahti myrkyllisesti.

"Ja he ymmärtävät elämää tuhat kertaa paremmin kuin minä!"

"Esimerkiksi tuo Vaittinen", hän jatkoi, "luullakseni hän nauttii
elämästä."

Kovakouraisesti viillellen meni läpi ruumiin ajatus: ja sellaisen
miehen kädessä on minun elämäni onni...

"Sinäkin, sinäkin, sinäkin Vierus-parka! Miksi et pysynyt renkinä,
syönyt surutonta leipää. Olisit saanut kuolla kiroamatta ja olisit
hiukan minuakin säästänyt." Hän puhui hiljaa, surullisesti päätänsä
nyökytellen.

"Vierus-parka, ystäväraukkani, missä sinä nyt olet?" Silmä herahti
kosteaksi ja kurkkuun nousi paksu pala. Hän pyyhkäisi kyyneleet, ja
pari heikkoa maininkia äskeisestä heilautti vielä ruumista. Ajatus
juoksi uusille aloille: Missä olet, veli Vierus? Missä henkesi
liitelee? Oletko tässä luonani kuulemassa ja näkemässä?...

"Siitä olen vakuutettu, että henkesi elää!" hän virkahti ääneen hyvin
vakuuttavasti.

"Aatteemme oli yhteinen..."

Mutta nyt levisi ajatus niin laajalle, että huomio vähitellen tylsistyi
ja ikäänkuin väsyneenä ja hervahtuneena hiljalleen laskeusi levolle.

       *       *       *       *       *

"Älkäät siis surulliset olko sanoen: mitä me syömme, taikka mitä me
juomme? eli millä itseämme verhoomme? Sillä kaikkia näitä pakanat
etsivät, sillä teidän taivaallinen isänne tietää teidän kaikkia näitä
tarvitsevan."

Ääni, muorin ääni kuului kyökistä saakka, kun hän luki ja tuntui
panevan äänelleen niin omituista painoa. Se sattui erityisellä tavalla
Laivuriseen, herätti hänet puolinukuksista ja keräsi kiireesti kaikki
ajatukset seuraamaan lukemista. Hän oli juuri nousemaisillaan ylös
aikoen mennä kyökkiin käskeäkseen muorin uudelleen lukea tuon lauseen
ihan samalla äänenpainolla kuin äskenkin, mutta samassa astui rouva
huoneeseen. Aivan kuin jostain rikoksesta tavattuna Laivurinen
kummallisesti epäröiden istahti jälleen ja siirsi kasvatusopin eteensä
ja oli sitä suurella kiinnolla tutkivinansa. Vaikka hän katsahti
vaimonsa kasvoihin ainoastaan varkain, pelästyi hän kuitenkin, sillä jo
tuo vilkaus saattoi hänet ajattelemaan: lieköhän Liina huomannut
jotain? ... aavistaneeko hän? Mutta samassa juolahti mieleen äkkiä:
minähän lyön häntä kovin laimin! ... jo monta viikkoa olen lyönyt
laimin, unohtanut ja elänyt itsekseni. Kenties se tulee siitä?...

Liina oli äänetönnä laskenut kätensä Eeron hartioille ja tuntui siinä
ikäänkuin odottavan. Laivurisen huulilla jo pyöri äreä sana, sillä
pulaan joutuneena häntä kovin hermostutti ja kiukutti "sellainen
tunkeilevaisuus." Hän nyt kyllä kohta äkkäsi, että se olisi väärin,
mutta ei kuitenkaan voinut hillitä itseänsä kysymästä:

"Mitä sinä nyt?" Hän käänsi päätä ja katsoi vaimoansa koettaen vääntää
suutansa teennäiseen nauruun. Vaimo otti kätensä pois olkapäältä.

"Mitä sinä nyt?" matki hän syvästi loukkautuneena, ja itku kuulosti
olevan kurkunpäässä.

"Niin, minä vain kysyin, oliko sulla jotain erityistä... Eihän siitä
nyt sillä tavalla..." Laivurinen koetti teeskennellen saada asian
tavalliseksi.

Vaimon rinta kohoili syvästi. Koettaen taistella itkua vastaan, joka ei
kuitenkaan onnistunut, hän sanoi:

"Oi, miksi sinä, Eero, olet ruvennut kohtelemaan minua sillä tavalla
kuin minä olisin aina liikaa?" Hän lausui lopulta niin kiireesti kuin
olisi tuo kaikki ollut ulkoa opittu läksy. Lopuksi ei hän voinut enää
pidättää itseänsä, vaan purskahti valtavaan itkuun.

Eeron sydän löi kovasti. Syyllisyyden tunto ja samalla puolustava
ritarillinen ajatus, että hänen oli koetettava yksin kestää surut,
taistelivat hänessä kovaa taisteluaan; sydän joudutti tekemään pikaista
päätöstä, sillä asema oli kovin hankala ja selvitystä vaativa.

Vaimo itkeä nyyhkytti vieressä, ja mies aprikoi, millä lakkauttaisi
itkun?

"Kuule, minulla on kyllä huolia, ja jos sinä vielä itket, niin..."
Miehen ääni värisi. Hän joutui neuvottomaksi, kun huomasi kohta, että
oli sanonut jotain hyvin tyhmää... Huolia!... siitähän vaimo heti
pääsee tolalle.

"Minä kyllä näen, että sinulla on _huolia_", sanoi vaimo. "Mutta
luuletko minulle olevan huokeata nähdä sinun huolehtivan ja olla itse
tietämätönnä sen syystä. Etkö sinä tiedä, että epätietoisuus on
hirveämpi kärsiä kuin tieto?... Ja luultavasti asia koskee minua yhtä
likeisesti kuin sinuakin?"

Laivurinen katsahti sävähtäen vaimoonsa, kun kuuli viime lauseen.
Hän tunsi seisovansa nöyryytettynä kuin tuomarinsa edessä. Hän
pelkäsi kuin paha poika, joka toisten joukossa on juuri osoittanut
suurta sankaruutta, mutta joutuessaan isän rangaistavaksi tuntee
mitättömyytensä. Mielessä vilahti ajatus, että hän on sanomattoman
kelvoton mies, vieläpä rikollinenkin. Tuo kaikki kiiti suhisten läpi
aivojen. Lopuksi hän unohti kokonaan vastata vaimolleen.

"Olenko niin kehno vaimo, etten ensinkään ansaitse luottamustasi
enää?... Ja luuletko, ettei _minullekin_ varma tieto olisi parempi
kuin epätietoisuus?" virkkoi vaimo taas.

"Mitä sinä aavistat?" oli Laivurinen vähällä kysyä. Mutta sen hän jätti
ja ähkäisi tuskaisesti:

"Älä puhu sillä lailla!... Puhu toisin, armeliaammin..." Hän tyrskähti
kerran, ikäänkuin kovasti pakkautuvaa itkua pidätellen. Sitten
liikahteli kuin kuumeessa, siirsi tuolin vaimonsa tuolin viereen, otti
häntä kädestä, puristi sitä hiljaa, mutta ei voinut katsoa silmiin.
Vaimon kasvoille nousi silmänräpäyksessä hellä, osanottava ilme.

"Kuule, kuinka se on?... Onko sinulla keuhkotauti, Eero?" Hän nosti
kätensä kaulalle.

"Sitäkin epäilen", mies sanoi. Mutta oikeastaan hän itse, nyt tässä,
piti sitä pikku asiana. Hän kuitenkin äkkäsi, että vaimo pitää sitä
pahimpana... Eikä hän itse usko tautia vaaralliseksi...

"Kuule, Liina... Minä olen tehnyt sinua ja lapsia kohtaan suuren
rikoksen!" Laivurinen melkein huusi viimeisen sanan.

Vaimo hämmästyi.

"Minkä rikoksen?"

Laivurinen tyynnytti itseään ja aikoi ruveta selittelemään, eikä se
enää niin vaikealta tuntunutkaan kun oli saanut tuon ensimmäisen sanan
sanotuksi. Mutta hän pidättyi puolisanaan. Viereisestä huoneesta
kuului:

"Herra laskee raskaan kuorman meidän päällemme, mutta hän myös auttaa
meitä." Molempain puolisojen korvat kiintyivät siihen. Muori tuntui
ulkomuististaan niitä kertoilevan, hiljalleen tassutellessaan.

"Eei ... ei hän tule auttamaan tällaisissa asioissa, ei!" sanoi
Laivurinen tavattoman katkerasti, ikäänkuin olisi otaksunut muorin
tuota hänelle sanoneen.

"No mutta, sano jo ... mitä?"

"Kuule ... kun Vierus on kuollut ja minä olen hänellä takaajana
viidensadan markan lainassa."

Nyt oli kivi vierinyt sydämeltä, sen tunsi asianomainen itse paraiten.
Hän aikoi polttavalla kiireellä selittää asiaa tarkemmin.

"Mutta hänellähän on viidentuhannen markan henkivakuutus", ehätti vaimo
sanomaan.

"Häh?! Mistä sinä sen tiedät?"

Tiesihän vaimo sen, oli kuullut Vieruksen tädiltä. Viime keväänä oli
hän sen hankkinutkin, henkivakuutuksen. Oli kuullut sen jo eilen,
samoin kuin Vieruksen kuolemankin, mutta mikä lie muistista vienyt, kun
oli unohtanut kertoa.

Laivurinen tuli niin iloiseksi, että sydän oli hypätä ulos rinnasta.

Selviteltiin ja kerrottiin sydämellisen innokkaasti kahden puolen.

"Voi kuin et ennen sanonut", Laivurinen lopuksi virkahti, "minä kun jo
luulin, että omain velkaini lisäksi tulee vielä tämä."

"Rakas ystävä, kun olin unhottanut koko asian", päivitteli vaimo ja
kertoi, että eihän hän ollut tiennytkään miehensä olleen Eero Vieruksen
kanssa asioissa.

"Niin, niin, mistäpäs sinä sitä."

Vaimonkin kasvoille oli noussut ilon hohde.

"Herra laskee raskaan kuorman meidän päällemme, mutta hän myös auttaa
meitä", kertasi hän hymyillen ja laski kätensä miehensä päälaelle.
Laivurinen hymähti.

"Se on omituista", virkahti hän.

"Herra puhuu totta sanassaan."

"Kyllähän se on totta se." Laivuriseen teki tapaus syvän vaikutuksen,
sillä hän ei pitkään aikaan ollut uskonut mitään voivan tapahtua tällä
tavalla. Sydän tuntui omituisen keveältä ja iloiselta. Nuo _omat_
asiat ne näyttivät tällä kertaa kääpiöjutuilta vain. Ei niitten vuoksi
ensinkään kannattaisi surra. Tästä syystä ei hän pitänyt tarpeellisena
niitä Liinallekaan kertoa. Eihän se maksa vaivaa. Liina ei kuitenkaan
ymmärrä elämää siltä kannalta kun hän nykyään katselee... Hyvä mieliala
vain pilaantuisi...

Viereisestä huoneesta alkoi kuulua lasten iloista hälinää. Siellähän on
lisää iloa, vielä enemmän elämää! Puolisot siirtyivät sinne, eikä
Ryeggiä tarvittu enää tänä iltana.



VIII.


Kesä on mennyt, syksy on tullut. Kaiken kesää teki Laivurinen melkein
jok'ikinen päivä vahvoja päätöksiä heittää hyödytön huolehtiminen ja
ruveta elämään kuin viimeistä päivää, huolettomasti ja iloisesti. Ja
väliin hän saattoikin toteuttaa ajatuksensa melkein kokonaiseksi
päiväksi. Mutta aina sattui pieniä tapauksia, ja ne kävivät mielelle
kuin olisivat olleet suuriakin asioita...

"Ei", sanoi hän usein, kun tapasi itsensä synkissä ajatuksissa, "ei
tämä sovi, minä tapan itseni tällä lailla..."

Ja hän koetti taas.

Kun vanhat ihanteet johtuivat toisinaan mieleen ja muisti, miten
tulisella innolla puuhaili ennen niiden toteuttamiseksi, niin tuntui
tuo entisyys lapselliselta, mutta kuitenkin kaivattavalta. Toisinaan
hän vieläkin innostui, innostui kuin nuori kokematon maailmanparantaja
ainakin. Se kesti kerrallaan vain hyvin lyhyitä aikoja, väliin vain
muutamia minuutteja, sitten oli kaikki ohitse. Hän huomasi tämän
omituisen seikan ja tutki sen syitä.

Sattuipa niinkin, että tätä ajatellessaan tuli siihen huomioon, että
hän onkin jo kovin vanha mies ... kolmekymmentä kolme vuotta!... Jaa'a,
paljon on jo nuorempia miehiä... Silloin selvisi, että vanhenemaan kai
tässä rupeaa. Miksi minä enää intoilisinkaan? Nuoremmatkaan eivät
kaikki intoile, miksi sitten minä, joka jo olen aikani intoillut?

Lepoahan juuri kaipaankin, ajatteli hän. Miksi etsin tahi aion etsiä
uusia vaivoja? Minuahan kovin rasittavat kaikki velvollisuudet ... ja
velvollisuudentunnostahan kai se tämä omituinen kaipuukin lähtee. En
minä sellaisiin velvollisuuksiin enää kykene, minä olen vanhentunut,
nuoruuden into on lamautunut.

Hän rupesi ikäänkuin vaistomaisesti kunnioittamaan kokemustaan ja
vanhentumistaan ja pitämään sellaisia ihmisiä, jotka elivät
huolettomasti ja vapaasti, ajattelemattomina ja joutavanpäiväisinä
tyhjäntoimittajina. Hänen ajatuksensa ja puheensa muodostuivat
kummallisen ivallisiksi ja pisteliäiksi. Tämä tapa rupesi häntä
huvittamaan, -- eikä hänellä ollutkaan muuta hauskuutta. Tällä
menettelyllä saattoi tahtomattaankin loukata ihmisiä, sillä tottuneena
siihen ei hän aina huomannutkaan miten pitkälle kulloinkin meni.
Toisaalta ei hän kärsinyt muitten käyttävän ollenkaan samanlaista
puhetapaa häneen nähden. Suuttui, jos joku koetti.

Usein hän kyllä huomasi tämän heikkoutensa, mutta ei voinut sitä
vastustaa.

Uskonnolliset asiat olivat viime aikoina joutuneet ahkeran käsittelyn
alaisiksi. Ei mistään omantunnon pakosta -- sitä ei hän myöntänyt --,
aivan vain siitä syystä, että ne vahvasti viehättävät häntä.

Noin vuosi takaperin tunnusti hän olleensa melkein jumalankieltäjä. Nyt
hän kertoi siitä ylpeillen, kun oli päässyt vakaumukseen siitä, että
Jumala todellakin on olemassa. Entisen kantansa tässä asiassa sanoi
johtuneen välinpitämättömyydestä. Saatuaan nyt uskonnollisen
vakaumuksen hän tunsi ikäänkuin sisällisen pakon vaativan siitä
puhumaan.

"Aatteeni ovat kyllä omituisia", hän sanoi usein, "mutta ne ovat
omintakeisten tutkimusteni tuloksia, selviä johtopäätöksiä." Usein hän
antautui tästä puhumaan, melkeinpä se olikin ainoa asia, josta hän
vielä innostui.

Erään kerran, kun Tolvanainen, joka myöskin oli kansakoulun johtokunnan
jäsen, sattui käymään Laivurisen luona, teki opettajan kovasti mieli
ruveta vieraansa kanssa keskustelemaan uskonnollisista asioista.
Tolvanainen itse, joka oli vahva evankelinen, johdatti puheen
sinnepäin. Oli puhe Laivurisen taudista.

"Niin", sanoi Tolvanainen, "te olette nyt pitkällisen taudin käsissä
niinkuin hurskas Job. Mutta onko teillä Jobin usko?"

Laivurisen suu meni ivanauruun.

"Job uskoi hänkin uudestaan vasta sitten kun rikastui ja parani.
Köyhänä ja sairaana oli hänkin epäuskoinen."

Siitä aloitettiin. Laivurinen kertoi käsittävänsä, että kertomus
Jobista on romaani. Muuten sanoi hän pitävänsä juutalaisia
pakanakansana, samanlaisena kuin muutkin sen aikaiset kansat olivat;
mutta heidän historiastaan on selvään nähtävänä, että Jumala
välillisesti ilmaisi tärkeitä totuuksia profeettain kautta, mutta että
profeetat niihin usein sekoittivat omia käsityksiään j.n.e.

Tolvanainen pudisteli päätänsä.

"Opettaja juttelee järjen kieltä", hän sanoi salaperäisesti hymyillen,
"eikä luonnollinen ihminen ymmärrä niitä kuin Jumalan hengen ovat,
sillä ne ovat hänelle hulluus."

Tolvanainen lausui tämän hiljaa ja vakuutellen ikäänkuin nuhdellakseen
Laivurista. Äänestä kävi muuten päättäminen, että hän valmistautui
taisteluun. Laivurisen laita oli sama. Hän tunsi vastustajansa ja piti
hänen uskonnollista kantaansa löyhänä tekopyhyytenä. Hän kuohui intoa
ja väittelynhalua.

"Järjen kieltä, kuinkas muuten?" virkkoi Laivurinen. Hymyili jo
tulevalle vastaukselleen. Astutpa satimeen kerrankin, Tolvanainen!

"Niin järjen kieltä", vakuutteli toinen. "Kyllähän raamattu monessa
suhteessa on vastoin järkeisoppia. Mutta järki täytyy ottaa vangiksi
uskon kuuliaisuudelle."

"Ei, ei raamatun totuudet ole vastoin järkeä, mutta yleinen
selittämistapa, se on vastoin järkeä."

"No niin."

"Mitä no niin? Onko se sama asia?"

"Tietysti. Joka ei Moosesta ja profeetoita usko..."

"Ei, ei, älkää sekoittako. Mutta sanokaa vain, ovatko raamatun totuudet
ja niiden selittäminen _teidän_ kannaltanne sama asia?"

"On, kun niin selitetään kuin Lutherus selittää."

"En minä sitä usko!" huudahti Laivurinen melkein häikäilemättömästi.

"Niin, niin, te ette usko, kyllähän minä sen tiedän. Mutta sillä, ettei
joku usko, ei ole todistettu, että raamattu olisi vain satukokoelma.
Kyllä niitä on, jotka uskovat."

"Enhän _minä_ ole sanonut raamattua satukokoelmaksi. Minä vain
olen sanonut, että sitä selitetään väärin."

"Niin selitetään, tekin selitätte väärin", pilkkasi Tolvanainen.

"Se on kyllä mahdollista", myönsi Laivurinen avomielisesti. Tolvanainen
käytti tilaisuutta jatkaaksensa:

"Aivan sama on, jos pidätte totena osia raamatusta taikka ei ensinkään
mitään. Sillä kun te sen teette järjen avulla, eikä uskon, niin ei se
teitä mitään auta."

"Se on kyllä totta", myönsi Laivurinen, "jos nyt olisi niin, ettei
minulla olisi ensinkään uskoa, -- ajatellaan nyt, ettei minulla ole
ensinkään uskoa, jota minulla kuitenkin on! -- ja minä tahtoisin päästä
käsittämään raamattua. Mitä minun silloin on tehtävä? Enkö saa tutkia
tätä kirjaa järkeni avulla, kun ei minulla ole muuta apukeinoa?
Ajatelkaa nyt vieläkin, ettei minulla olisi ensinkään uskoa, mutta
ääretön halu päästä totuuden tietoon? Niin, ja ajatelkaa vielä, että
minulla olisi suuri halu olla kristitty, esimerkiksi siitä syystä, että
minä ihailisin kristityn mainetta?"

Laivurinen jäi silmät suurina tirkistelemään Tolvanaisen kasvoihin
saadakseen selvää, oliko tämä häntä ymmärtänyt.

"Ymmärsittekö?" kysäisi hän, kun ei toinen ruvennut vastaamaan.

"Ymmärsin kyllä, mutta minä nyt olen sellainen maanmoukka, etten minä
tällaisissa järkikeskusteluissa osaa pitää puoliani."

"Sanokaa niinkuin ymmärrätte", pyysi toinen kiihkeästi.

"Asia on sillä tavalla", alkoi Tolvanainen muistelevan näköisenä, "että
sellainen ihminen, jolla kerran ei ole mitään uskoa, ei ole oikeutettu
väittelemään näistä asioista." Laivurinen käsitti, että tarkoitus oli
loukata.

"Minähän sanoin, että minulla _on_ uskoa."

"Eihän opettaja usko mitään ... senhän kaikki tietävät", virkkoi
Tolvanainen, mutta joutui samassa hämille.

"Millä oikeudella te niin sanotte?" kysyi Laivurinen kiukustuneen
näköisenä.

"Minä sanon sen sillä oikeudella, koulun johtokunnan jäsenenä, että
minä pidän hyvin vaarallisena, kun sellaisia asioita opetetaan meidän
lapsillemme." Hän nähtävästi aikoi jatkaa, mutta joutui pois tolalta ja
vilkaisi hätäillen Laivuriseen. Tämä oli kovin hämmästynyt tuosta
äkillisestä hyökkäyksestä ja suu meni kummastelevaan hymyyn. Mutta
aivan kintereillä leimahti silmissä tulisesti, ja hän murahti, joko
aikeessa vastata tahi kysyä jotain. Tuon ajatuksen hän näkyi kuitenkin
painavan alas ja nousi päätä ravistellen seisomaan. Tolvanainen sai
tästä menettelystä sen käsityksen, ettei Laivurisella ollut mitä
vastata. Tyytyväisenä itseensä kömpi hän uunin luo, kopisti sinne perät
piipustaan ja jonkinlaiseksi vahvikkeeksi äsken sanotulle äänsi
vakuuttelevasti:

"Hjoo, joo, niin se on."

"Mitä 'hjoo joo'?" kysäisi Laivurinen luonnottoman kovasti ja seisahtui
Tolvanaisen eteen levollisesti katsellen, kun tämä pani omasta
massistaan piippuun. Tolvanainen pelästyi, niin että oli vähällä
pudottaa piippunsa, sillä ei hän ollut juuri mitään tuollaista
ajatellut.

"Niin ... en minä mitään... Sanon vaan, että niin se on."

"Mikä on niin? Mikä, mikä oikeastaan on niin?"

Tolvanainen joutui yhä enemmän hämille, ja Laivurinen sai siitä intoa.

"Se vaan", änkkäsi Tolvanainen, "ettei sitä sellaista oppia saisi
opettaa lapsille koulussa." Mutta nyt joutui hän yhä enemmän tolalta,
sillä Laivurisen tiukan katseen edessä johtui hän yhtäkkiä
ajattelemaan, että hän puhuu jotain hyvin tyhmää.

"Vai niin ... vai sitä ... vai vielä te sitä toistelette. Hmh. Mutta
sanokaas, mitä vaarallista minä olen opettanut teidän lapsillenne?"

Laivurinen kysyi tätä lempeästi, melkein kuin lapselta.

"Ei minun lapsilleni", alkoi Tolvanainen.

"No, no, älkää lörpötelkö, minä tarkoitan _lapsille yleensä_?"

"Tuota ... en minä tiedä, mutta niin ne sanovat."

"Kutka sanovat? Mitä sanovat?" Laivurinen ei sitä juuri
tarkoittanutkaan, vaikka ehkä huomaamattaan kohteli Tolvanaista
ikäänkuin nuhteen alaista oppilasta.

"Sitä sanovat", virkahti Tolvanainen silmiä nostaen, "että opettaja on
sellainen, joka ei usko Jumalaan."

"Enkö minä usko Jumalaan! Sanotteko te niin?"

Jostakin syystä sai Tolvanainen nyt hiukan enemmän rohkeutta.

"Enhän minä sitä nyt niin varmaan tiedä", hän sanoi, "mutta sellaisesta
ihmisestä, joka on koko elämänsä laskenut Kristukseen ja elää sitä
varten, sellaisesta ihmisestä tuntuu teidän ajatuksenne --
pakanalliselta", jutteli Tolvanainen nyt jo suurella varmuudella.

"Valehtelette!" ärjäisi Laivurinen kiivastuen. "Te ette pidä Kristusta
ojennusnuorananne enempää kuin muutkaan, enempää kuin minäkään", jatkoi
hän.

"Mutta minun uskoni tuottaa kuitenkin levon minun sielulleni, ja se on
pääasia."

"Niin tuottaa minunkin uskoni", vakuutti Laivurinen.

"Tokkohan?"

"Epäilettekö sitten, etten minä puhu totta?"

"Sanoittehan tekin äsken, että minä valehtelen."

Laivurinen astui pari kertaa äänetönnä lattian ylitse.

"Siis emme usko kumpainenkaan toisiamme?" hän kysyi teennäinen hymy
huulilla.

"Siltäpä näyttää, ikävä kyllä", myönsi Tolvanainen, mutta ei hymyillyt.

Tolvanainen alkoi lähteä pois. Hän tarjosi kättä hyvästiksi.

"Muuttakaa mielipiteenne ... niistä saattaisi tulla muuten ikävämpiä
seurauksia", sanoi hän isällisesti, vieläpä itsevaltiaasti.

"Mitä varten?"

"Oman kuolemattoman sielunne ja virkanne tähden. Kansalla on hyvin
ikävät tiedot teidän uskonnostanne."

Hän meni ulos.

Laivurinen tulistui hirveästi, sillä nyt hän yhtäkkiä huomasi, että
oli hyvin kehnosti puolustanut itseänsä. Herra auttakoon, miten
lienevätkään käännelleet ja väännelleet ajatuksiani. Ja mitä minä olen
lapsille puhunut? En mitään, en totisesti mitään erinomaista. Mutta
sitten hän kohta joutui ajattelemaan, että Tolvanainen vain
uskonvimmassa lörpötteli, pisteli ja peloitteli. Ja hän alkoi
rauhoittua.

Mutta jälestäpäin vakavammin ajatellessa tätä seikkaa kasvoi epävarmuus
kasvamistaan. Antamatta mitään vihiä ajatuksistaan ja tarkoituksistaan
pani hän tarkan huomaavaisesti merkille yleisön käytöksen eri
vivahdukset. Näihin saakka oli hän otaksunut ihmisten silmissä olevansa
tavallisen uskonnollisen väittelijän arvossa; olipa vielä luullut
sitäkin, että ne käsittävät ja ymmärtävät hänen mielipiteitänsä,
pitävät häntä, jollei juuri uskovaisena, niin ainakin näitä asioita
käsittävänä miehenä.

Nyt luuli hän huomaavansa ihmisten käytöksessä jotain kätkevää,
peittelevää. Tuo hermoja kiihdyttävä uteliaisuus muutamissa kuulemaan,
mitä hän sanoisi siitä ja siitä asiasta, alkoi häntä yhtäkkiä
kyllästyttää ja rasittaa. Kasvoi mieleen vähitellen kuvitelma, kunnes
se oli lopuksi olevinaan selvä varmuus, että kaikki ihmiset aina
vastaan tullessa tiellä tahi missä hyvänsä tavatessa ajattelevat
hänestä: "kas jumalankieltäjää!" Tuo ajatus kiusasi omituisesti ja pani
hänet karsain ja epäluuloisin silmin katselemaan kaikkia. Tämä
otaksuminen ja kuvittelu kasvoi siihen määrään, että hän ajatteli joka
talossa ja mökissä puhuttavan aina vain tästä ja ainoastaan tästä.

Tämän johdosta joutui hän itsensä kanssa tarkkaan tilintekoon. Kuinkas
se oli ... mitenkäs minä ajattelinkaan vuosi takaperin? hän joskus
kysäisi itseltään. Ja hän tuli aina täyteen vakaumukseen, että se oli,
se silloinen uskonto, täyttä jumalankieltämisoppia. Hän muisti
omituisen selkeästi, että silloin oli toisinaan vallannut ikäänkuin
salaperäinen kammo ja pelko näiden mielipiteitten ja aatteitten
johdosta. Se oli ollut tuollaista vienoa, sielunpohjassa uinailevaa
kaihoa, joka väliin ilmestyi omituisena pelkona esimerkiksi siitä, että
Jumala ehkä rankaisee näistä ajatuksista. Mikä Jumala? hän muisti
sitten ajatelleensa, kun huomasi, ettei uskonut Jumalaa olevankaan.
Silloin joutui toisinaan outoon uupumustilaan ja ajatuskyky seisahtui.

Mutta nyt oli toista. Siitäpä syystä hän suuttui ihmisiin, kun luuli
kaikkien häntä tuomitsevan aatteista, jotka hän oli jo aikaa jättänyt.
Raakana ja raukkamaisena piti hän sitä tapaa, että muitta mutkitta,
kuten muutamat kiihkoilet lahkolaiset tekivät, kuljetaan talosta taloon
lukemassa omaa uskontunnustusta. Mutta hän etsi tilaisuutta
väittelyihin saadakseen niissä kantansa yleisölle selväksi. Sen lisäksi
rupesi hän ankaraksi: paljasti raakuutta uskonnon valossa. Toisinaan
hän taas tunsi sammumatonta halua pistellä ja paljastaa tekopyhyyttä:
"kylläpä valehtelevatkin Jumalalle, koettavat petkuttaa!" oli hänellä
tapana sanoa.

Kerran oli puhe tanssista sen johdosta, ettei raittiusseurain
kokouksissa suvaita tanssia, eikä Laivurinen, yleisen mielipiteen
vuoksi, itsekään suvainnut.

"Miksi selitetään, että taivaassa on alituinen tanssi? Jos tanssi
maailmassa on kerran lihallisten intohimojen tuote, niin miten sitä
voidaan taivaassa harjoittaa?" Kun Laivurinen tätä kysyi suu vielä
hymyssä, niin pudistettiin salaisuudessa päitä.

"Ei suinkaan taivaassa tanssita", selitti hän lopuksi. "Mitä henget
tarvitsevat tanssia!"

Tämä oli jo sulaa pakanuutta.

Samalla kertaa katseltiin Dorén piirtämiä raamatun kuvia.

"Omituista itsekkyyttä ihmisissä", sanoi Laivurinen, "että Jumalan kuva
tehdään aina ihmisen muotoiseksi. Kasvot usein ovat eurooppalaiset,
mutta puku itämaalainen." Tähän liittyi joku ajattelemattomuudesta
puhumaan liikoja, mutta Laivurinen tukki suun. Vakavammat ihmiset
kävivät asiaan kiinni.

"Jumala loi ihmisen kuvaksensa", sanoi joku.

"Niin sielun; ihmisen sielu on Jumalan kuva."

"Hm."

Tähän päättyi juttu. Onkos mokomampaa kuultu kristilliseltä ihmiseltä,
sanottiin jälestäpäin.

Hänen oli myöskin kuultu väittävän, ettei ruumis, tuo multaläjä,
milloinkaan nousisi ylös haudasta, vaan että ainoastaan henki nousee ja
yhdistyy Jumalaan. "Mitäpä tehtäisiinkään lihalla ja luilla taivaassa",
oli hän arvellut, "ei siinä ole mitään Jumalasta lähtenyttä, joten se
ei voi siihen jälestäpäinkään liittyä."

Tätä kaikkea sitten tulkittiin niinkuin tulkittiin. "Ei hän usko
ylösnousemustakaan!" sanottiin, "eikä ijankaikkista elämää", lisättiin
siihen luonnollisena seurauksena. "Ihan samanlainen on kuin vanha
Kolströmin herra, joka sanoi ja uskoi, että siinä puu makaa, mihinkä se
kaatuu."

Siihen liittyi vielä lisäksi muita asioita. Muuan pitäjän kuulu räätäli
luuli saaneensa joistakin kirjoituksista selville mitä sana sosialisti
merkitsee. "Rikkaat tapetaan ja köyhille jaetaan tasan rikasten maat ja
tavarat; avioliittoa ei ollenkaan solmittaisi niinkuin nyt, tehtäisiin
ainoastaan vuoden kontrahteja j.n.e. Sellaista on sosialismi", kertoi
räätäli. Mutta siihen hän vielä lisäsi, että opettaja Laivurinen on
selvä sosialisti ja että opettaja on sen itse sanonut.

"Oh ohh-hoh sitä miestä!"

Ihmisissä rupesi hiipimään ensin ujompana ja hiljaisempana, mutta
sitten yhä voimakkaampana ajatus: "no mutta eikö se olisi pantava pois
viralta?"

Valistuneempi nuoriso oli jyrkästi Laivurisen puolella sekä muutamat
Laivurisen varsinaiset ystävät. Mutta siitä ei yleisö paljoa
välittänyt. "Ovat samanlaisia", sanottiin.

Ei Laivurisella ollut juuri milloinkaan monia likeisempiä ystäviä
ollut. Niiden harvainkin kanssa, jotka kuuluivat näihin, olivat välit
tämän suven kuluessa jossakin määrin kylmentyneet. Toisinaan hän kyllä
kaipasi heitä luokseen, mutta kun he tulivat taloon, toivoi hän melkein
kohta, että he menisivät pois. Seurassa kaipasi hän yksinäisyyttä ja
yksinäisyydessä seuraa.

Pitkään aikaan ei Laivurinen varmuudella tiennyt näistä kiertopuheista,
vaikka kyllä aavisti jotain. Hän piti alentavana suorastaan tiedustella
mitään, ja muuten ei saanut paljoakaan tietää. Mutta erään kerran, kun
hän uhitellen kertoi jollekin ystävälleen eräästä väittelystään jonkun
kanssa ja nauroi, sanoi toinen varoitellen:

"Ole varovaisempi puheissasi, veli."

"Häh? Mitä sitten?"

Nyt sai Laivurinen tietää liikkuvista jutuista. Hän vajosi sen johdosta
yhä enemmän masentavan mielialan valtaan ja ryhtyi likeisimmiltä
ystäviltään kiireen kaupalla vielä paremmin asiaa kuulustelemaan.
Bendell ei ollut siitä kuullut paljon mitään; sen, mitä oli kuullut,
piti akkain juoruna, perinpohjin naurettavana. Hän nauroi itsekin ja
sai Laivurisenkin nauramaan.

Airaksinen sanoi heti, että totta ne ovat kaikki. Hän kertoi kuulleensa
niitä paljonkin, mutta ei ollut "uskaltanut" eikä "saattanut" puhua
mitään. Häneen Laivurinen suuttui: luuli huomaavansa lempeässä,
nöyrässä äänessä, jolla tuo sanottiin, kavaluutta. Anteeksiko muka olet
pyytelevinäs, kun niin sanot!... Vai et ole uskaltanut ilmaista...
Tämän perästä ei hän enää koskaan oikein luottanut Airaksiseen. Ainoa,
joka itsestään, kysymättä tuli kertomaan, oli suutari Entonen.
Häneltäpä Laivurinen vasta saikin perusteet kuulla. Entonen näkyikin
pitävän asiaa tavallaan omanansa: hän keskusteli siitä innokkaasti,
ikäänkuin se olisi häntä itseään hyvin läheisesti koskenut. Se
miellytti Laivurista. On kuin onkin, hän päätti, Entonen uskollisin
ystäväni.

Vasta nyt tunsi Laivurinen asian perinpohjin. Virkavahvistuskirja
täytyy saada mitä pikimmin, päätti hän. Itseänsä moitti hän siitä,
ettei jo ennen ollut sitä vaatinut. Mutta olihan suhde ollut
kuntalaisten kanssa niin hyvä. Joskus oli johtokunnan kanssa ollut
siitä puhetta, mutta asia oli aina tehty leikiksi: "Emme kuitenkaan
sinua pois laskisi, vaikka menisitkin", olivat johtokunnan jäsenet
vakuutelleet.

Keskusteltuaan Entosen kanssa kävi hän heti kirkkoherran luona, joka
oli koulunjohtokunnan esimies, ja pyysi tätä ensi tilassa toimittamaan
hänelle virkavahvistuskirjan.

"Mikä kiire sillä nyt on? Sen vuoksi pitäisi pitää johtokunnan kokous."

"No vaikka vaan. Mutta kyllä minä sen nyt tahdon saada."

"Jaa jaa, no miksei."

Kirkkoherran käytös oli aivan tavallinen, sillä hän ja Laivurinen eivät
olleet koskaan olleet missään erittäin tuttavallisessa suhteessa. Mutta
kuitenkin Laivurinen pois mennessään ja jälestäpäin muistellessaan
kirkkoherran käytöstä tunsi sen ajatuksen rupeavan vaivaamaan, että ei
pappi tarkemmin kysellyt syytä siihen, miksi hän nyt niin kiireesti
tahtoo virkavahvistuskirjan? Miksi nyt juuri? Hän ei sanallakaan
maininnut myöskään huhuista. Ne ovat siis kirkkoherran tiedossa...

Jonkinlainen levottomuus sydämessä odotti hän kokouspäivää.



IX.


Muutamia päiviä ennen johtokunnan kokousta oli Laivurinen sairastunut.
Tauti tuntui vilustumiselta, vaikka hän ei tiennytkään missään
vilustuneensa. Tosin sinä päivänä oli hiukan sateinen ilma ja
kolkonlainen tuuli, mutta Laivurinen oli pysynyt sisällä melkein koko
päivän. Siitä huolimatta oudot vilunväreet iltapäivällä karsivat
selkäpiitä. Ne alkoivat alhaalta, väliin kantapäistä saakka, nousivat
värisyttäen ja kirvellen ylöspäin, leviten kaikkialle. Päätä alkoi
huimata, ja painostava väsymys laskeusi jokaiseen jäseneen.

Hän joutui makuulle. Koetettiin kaikenlaisia lämmittäviä lääkkeitä,
mitä kotona oli ja mitä naiset luulivat hyviksi ja auttaviksi. Paksut
peitteet saivat hänet vihdoin kovin kuumaksi ja hikoilemaan, ja hän
vaipui levottomaan uneen. Yöllä hän houraili. Se oli kummallinen tila.
Toisinaan luuli ymmärtävänsä kaikki varsin hyvin, näki muorin ja
Liinan, kun ne siinä vuoteen lähettyvillä liikkuivat, mutta
koettaessaan nousta hän painui alas kuin lyijy; kun hän aikoi jotain
sanoa, meni sana kieleltä ja pistäysi esiin aivan uusi, satunnainen,
väliin vallan hullunkurinen mielikuva, josta sitten sanoikin jotain.
Saattoi kyllä huomata itsekin, kun jotain hullua oli sanonut, että
toista oli aikomus sanoa, mutta kun ajatteli korjata erehdystään,
unohtui jo mielestä koko asia ja taas tuli jotain vallan toista. Väliin
hän tunsi itsensä kovin tuskalliseksi, mutta toisin vuoroin ei
huomannut mitään kipua. Päinvastoin tuntui hyvinkin miellyttävältä. Ja
kun pisti mieleen oikein hyvä ajatus, saattoi innostuakin. Kun taas
ilmausi ilkeitä mielikuvia ja ne tuntuivat olevan hyvin todellisia,
virtaili tuskanhiki pitkin ruumista ja mieli teki rynnätä, paeta...

Muutamasti yön kuluessa pistäysi sekin ajatus mieleen, että mitähän jos
tämä nyt olisikin kuolemantekoa? Jos kuolema tuossa paikassa nyt
tempaisi pois ja ... ja...

Mutta sitäkään ei jaksanut ajatella, taikka oikeastaan ei viitsinyt
pitemmälle, sillä koko olennossa vallitsi niin kummallinen velttous,
yhtäkaikkisuus ja välinpitämättömyys kaikesta. Sen rinnalla kyllä
katkera sielullinen kärsimys pälyili ja tirkisteli joka nurkasta,
painoi ja kidutti yhtämittaisella epätiedolla. Mutta kun ei siihenkään
voinut kiinnittää ajatuksiaan eikä kyennyt selittämään mitään, niin se
jäi vain kalvavaksi vaivaksi, jonka olemassaolon tuntee itsessään,
mutta ei tiedä sen oikeata olinpaikkaa. Kaikki jäi toistaiseksi
lykkimiseen ja yhä palavaan vaistomaiseen kaipuuseen: kunpa vain pian
ymmärtäisi... Nyt ei jaksa, ei viitsi ... kukapa nyt viitsii!

Kolmantena yönä aamupuoleen sai hän nauttia muutaman tunnin virkistävää
unta. Siitä herättyään huomasi olevansa paljon parempi. Mutta pää oli
raskas ja sumuinen, tuntuipa siltä kuin se olisi ollut savua täynnä.
Heti palasi muisti kuitenkin takaisin uniin ja harhakuviin, joiden
kamppailukenttänä hänen aivonsa olivat olleet. Siinä muistui kovin
hämärästi mieleen varsin omituisia ja kummallisia näkyjä, niin että
teki mieli vieläkin nähdä ja tarkemmin tutkia ... viehätyksen vuoksi.

Vilu oli kadonnut. Hän aikoi nousta ylös, mutta ei kyennyt; täytyi
pysyä vuoteessa puolenpäivän tienoille. Suussa oli koko päivän
inhottava maku.

Vaimo oli koko yön ollut erittäin tarkkaavainen, pitänyt hellää huolta,
totellut ja noudattanut sairaan pienintäkin viittausta ja toivomusta.
Pienimpiä ja turhimpiakin apukeinoja hän koetti yöllä poistaakseen
vilua, ja kun houre tuli, toimitti kylmiä kääreitä. Laivurinen oli
huomannut kaiken tämän, kun oli tajussaan, ja heltyikin sen johdosta;
väliin hän taas oli kärsimätön ja kiukkuinen. --

Puolenpäivän aikaan hän nousi ja lähti ulos jaloittelemaan. Naiset
kyllä vastustivat, mutta se ei auttanut: hän tahtoi vilvoittaa
päätänsä. Ilma oli raikas. Tuuli hyväili suloisesti vielä polttavia
ohimoita ja tuntui karkoittavan sumua päästä. Ajatuskyky selveni ja
reipastui. Puutarhan käytävällä käveli hän edestakaisin kaula paksussa
kääreessä ja talvipalttoo hartioilla.

Sattumalta, kesken muita ajatuksia piskahti mieleen: näinkös huono minä
nyt olen?... Mitenkähän minä olenkin näin huono? Käsissä ja jaloissa ei
ole voimaa, ei ensinkään ... ja kun kättä kohotan, vapisee minussa joka
luun solmu... Koko suven olen jo ollut huono ... ja mitä tämä nyt
jättääkään jälkeensä?

Mitäpä mahdotonta nyt enää olisi kuolemankaan tulossa?... Eihän minussa
paljon vastusta olisi ... pian se minut saisi nutistetuksi...

Alkoi tuntua niin omituiselta, kuin olisi edessä ollut hyvin pitkä
matka ja matkakapineet olisivat vielä olleet järjestämättä ja muitakin
kotiasioita toimittamatta. Sitten tuntui koko olennossa erityinen
vastenmielisyys lähtöä vastaan ... aika näytti niin sopimattomalta.

Tuuli, joka muuttui yhä viileämmäksi, alkoi vaivata ja hienoja
vilunväreitä vyöryili, ensin sääriä ylös, sitten yhä ylemmäksi, ja ne
hajosivat vihdoin kirveltäen selkään.

Hän pelästyi ja kiirehti sisään. Kiirehtiessään hän vasta huomasi, että
jalat olivat raskaat ja että hän oli hyvin väsynyt. Huoneeseen
päästyään heittäysi makaamaan.

"Oh-hoh-hoh", hän äänsi mielihyvän ja levon tunnosta, kun oikaisi
itsensä vuoteelle. Rouva tuli peitettä panemaan.

"Antaa olla ilman peitettä." Hänessä heräsi halu urheilla, koettaa,
kestäisikö vilustumatta, sillä nyt ei vilua tuntunut. Mutta rouva ei
suostunut. Jotain mutisten lempeästi, määräilevästi, tuppasi hän peiton
tiiviisti Laivurisen ympärille. Jostain syystä tuntui se Laivurisesta
oikein hyvältä ja hän suostui vastustelematta olemaan peiton alla ja
katseli vaimoansa; tämä näytti nyt erikoisen miellyttävältä,
pehmeämmältä ja viehättävämmältä kuin pitkiin aikoihin. Puku oli
jokapäiväinen, mutta siinä oli jotain sievempää ja somempaa kuin
tavallisesti. Astunta, puhe ja koko käytös oli niin arasteleva, ujo,
sointuva, ja toimellinen, mutta meluton. Posket olivat kalpeat ja
somat, silmät hienolla vetisellä, ehkä yön valvomisesta; ne näyttivät
kärsivällisen väsyneiltä.

Laivurinen tunsi lämpöä, lepoa ja rakkautta. Koskas minä olen sinua
tällä tavalla vaalinut? tuli hän ajatelleeksi. Hän oli joskus
kärtyillyt ja ärhennellyt, kun vaimo pieniä, satunnaisia
pahoinvointiaan sairasteli. Kuinka paljon olenkaan hänelle velkaa!
ajatteli hän haikeasti. Kuinka paljon vähemmin hänen nuoruudenunelmansa
ovatkaan toteutuneet kuin minun... Ei kukaan ole uhrautunut hänen
hyväkseen... Hän on kaikkine kipuineen ja pahoinvointineen uhrautunut
meidän kaikkien hyväksi ... ja hänen, perheenisän hyväksi eniten,
hänen, jonka olisi pitänyt _kantaa_. Hän olikin luullut väliin
kantavansa raskainta taakkaa. Mutta mitä on minun taakkani! -- hän
ajatteli. -- Jos minä kuolisin, jäisi hän lasteni kanssa kuin
puolisonsa menettänyt lintunen poikasineen ihan ilman mitään maallista
turvaa...

"Liina kultaseni..."

Kyynel tipahti poskelle, ja hän kurottui kultasensa kaulaan, painoi
sitä puoleensa, suuteli pitkään ja tulisesti. Tämä synnytti syvää
lämpöä. Vaimo jäi siihen pitkäksi aikaa ja alkoi itkeä. Kumpainenkaan
ei puhunut mitään, mutta toinen ymmärsi toistaan. Mitäpä tässä
puhelemaan kömpelöä kieltä, pilaamaan ja sotkemaan ihania tunteita ja
sydämien vienoa keskustelua...

"Onko nyt lämmin?" kysyi rouva vihdoin ja paranteli vielä peitettä.
Lämmin oli. Vieläpä luuli Laivurinen iltapäivään kokonaan parantuvansa.

"Tottahan paranetkin."

Tässä toiveessa oli varmaankin koko sydämen ajatus, koska rouva taas
purskahti itkemään.

Lapsia oli tullut huoneeseen, he keräytyivät äidin ympärille hameesta
kiinni pitäen isän sänkyyn tirkistelemään. Mutta hiljaisuutta ei kauan
kestänyt. He alkoivat sähistä ja väitellä. Äidille tuli hätä, rupesi
suhdittamaan: isä on väsynyt, isän täytyy saada nukkua. Kovin häntä
peloitti, että isä taas ärtyisi lasten melusta. Mutta isä ei ärtynyt.
Lempeästi ja sovitellen hän sanoi:

"Menkää, lintuseni, menkää äidin kanssa, että isä saa vähän nukkua.
Ehtoolla, kun isä paranee, saatte leikkiä isän huoneessa."

Lapset tottelivat ja menivät riemuiten pois... "Illalla, kun isä
paranee..." j.n.e.

Pihalle tultiin hevosella. Rouva katsahti ikkunasta.

"Kirkkoherra tulee jo... Mitenkä hän näin aikaisin!", äänsi hän
tyytymättömänä.

Sanaa sanomatta Laivurinen nousi, tuskallinen ilme kasvoilla ja rupesi
pukeutumaan.



X.


Useita johtokunnan jäseniä istui Laivurisen huoneessa. Keskustelu kävi
kankeasti sillä jutun aineena oli kovin jokapäiväisiä asioita ja
muutenkin näytti olevan kuin jotain painavaa mielissä. Laivurinen istui
joukossa melkein mykkänä. Hänelle eivät puhuneet muut eikä hän muille.
Hän oli käärinyt paksun huivin kaulaansa ja pukenut päällystakin
yllensä ja näytti matkamieheltä muiden rinnalla.

Kankeata keskustelua oli Laivurinen melkein mitään elonmerkkiä
ilmaisematta kuunnellut noin puolen tuntia. Sitten hän liikahti
tuolillaan kärsimättömästi ja hänen vakoileva kysyvä katseensa kiersi
miehestä mieheen.

Tähän saakka oli keskustelu käynyt melkein Laivurista huomaamatta.
Mutta nyt jokainen hiukan sävähti ja katseet lensivät yhteen.
Keskustelu katkesi paikalla, ja jokainen näytti tuumivan, mistä jatkaisi
Laivurisen kanssa. Mutta kukaan ei ensi hetkessä keksinyt mitään.
Kirkkoherra turvautui sormiaan hivuttelemaan ja muut piippujaan
asettelemaan. Kun Laivurinen tarjosi tupakkaa, piippuun pantavaa ja
paperossia, päästiin jo helpommalle ja Tolvanainen keksaisi jo
sanottavaakin.

"Kovin on opettaja nyt mennyt heikoksi. Ette taida virkavahvistuskirjaa
kauan tarvitakaan." Hän hymyili ystävällisesti, surkuttelevasti. Jo
äsken tullessaan oli hän opettajan heikkoudesta puhunut.

"Eipähän sitäkään tiedä", virkahti Laivurinen kuivasti.

"Nyt pitäisi jo enemmän huolehtia _toisenlaisesta_
virkavahvistuskirjasta", jatkoi Tolvanainen, "vahvistuskirjasta, joka
valtuuttaisi Karitsan häihin." Hänen suunsa oli laupiaassa hymyssä, ja
kirkkoherraan katsahti hän kuin kiitosta odotellen. Laivurinen kuohahti
hermostuneesti:

"Mistä syystä te tuollaisella erityisellä tarkoituksella minulle sitä
sanotte?" kysäisi.

Toiset johtokunnan jäsenet katselivat hämillään pitkin neniään.
Tolvanainen ihastui, kun huomasi, että hänen puheensa koski.

"Mutta miksikäs opettaja sitten suuttuu siitä, että minä sanon sillä
tavalla?" kysyi Tolvanainen terävästi ja posket alkoivat hehkua.

"Siitä syystä, että tunsin äänenpainosta teillä olevan jonkin erikoisen
tarkoituksen."

"Minkä erikoisen tarkoituksen?"

"Mitäs minä sitä selittelemään... Itse paraiten tiedätte."

"Sepä nyt merkillistä puhetta on, tuota..." alkoi Tolvanainen. Mutta
kirkkoherra keskeytti sovitellen:

"Väittelynne ei tunnu kääntyvän rakentavaksi", hän sanoi. "Ehkä on
parasta että käymme asiaamme?"

Laivurinen olikin jo joutua hämille, sillä hän itsekin huomasi liian
rajusti ottaneensa kiinni Tolvanaisen sanoista... Eikähän nuo toiset
tiedä minun ja Tolvanaisen entisistä suhteista, ajatteli hän
harmitellen.

Kirkkoherra esitti johtokunnalle asian. Opettaja Laivurinen oli
vaatinut virkavahvistuskirjaa ja sitä varten pyytänyt johtokuntaa
kokoon.

"Onko johtokunnan jäsenillä mitään muistuttamista opettaja Laivurisen
pyyntöä vastaan?" kysyi hän lopuksi.

Huoneessa syntyi hiljaisuus, joka lopulta muuttui tuskalliseksi. Toinen
vartosi ja velkoi silmäyksillään toistaan puhumaan. Laivurinen joutui
levottomaksi eikä voinut pidättää itseään sanomasta:

"Nähtävästi on jotain muistutettavaa minua vastaan. Olkaa hyvät ja
sanokaa, mitä on sanottavaa." Hän hymyili ylpeästi, ja ääni värähteli
hiukan. "Silloin on rauta taottava, kun se on kuuma", lisäsi vielä.

Miehet olivat tukalassa tilassa. Melkein yhtaikaa kääntyivät kaikkien
silmät Tolvanaiseen, joka hieman tavallistaan punaisempana kasvoiltaan
istui totisena ja nähtävästi pyöritteli sanaa kielellään.

"Paha on puhua, paha puhumattakin olla", alkoi hän. Kasvoille hyökkäsi
veri, ja ääni vapisi. Hän jatkoi: "Mutta kun kerran sitä kysytään, niin
täytyy sanoa, että opettajan uskonnollisista mielipiteistä on viime
aikoina levinnyt hyvin pahoja huhuja ympäri seurakunnan. Ja se on paha
ja vaarallinen asia, se."

"Sekö, että sellaisia juttuja on levinnyt?" kysyi Laivurinen
naurahtaen.

"Olen minäkin kuullut hiukan jotain sellaista", sanoi kirkkoherra
vakavasti, ottamatta huomioon Laivurisen keskeytystä. "Mutta en ole
tätä ennen saanut tilaisuutta kysyä asiaa opettajalta itseltään. No,
onko totta, että te olette sellainen vapaa-ajattelija?" Hän kääntyi
Laivurisen puoleen ikäänkuin ainakin tuomari tutkiessaan syytettyä.
Laivurisen kasvoilla vaihteli väri, ja hän katseli alaspäin ikäänkuin
vastausta miettien.

"Niin ... se riippuu siitä, minkälaista vapaata ajattelemista
tarkoitetaan", sanoi hän vihdoin näennäisesti jotenkin tyynesti.
Jälestäpäin muistellessaan näitä minuutteja ja erittäinkin sitä
äänenpainoa ja tapaa, millä kirkkoherra teki ensi kysymyksensä,
ihmetteli opettaja, mistä se voima silloin tuli hänelle, jolla hillitsi
itsensä. Yleensä arveli sen syyksi, että hän silloin kenties oli
varustautunut sellaiseen.

"Aivan niin", myönsi kirkkoherra hyväntahtoisesti. "Mutta jätetään nyt
ne pitemmät mutkaiset tiet ja pyritään suoraan päämaaliin. Omistatteko
te luterilaisen kirkon uskontunnustuksen?"

Laivurinen naurahti ja painoi kurillisesti leukansa paksun huivin alle.

"Minä en suinkaan kiellä teitä pyrkimästä suoraan päämaaliin. Mutta
ennenkuin ryhdyn tekemään uskontunnustustani, uskallan kysyä, millä
perusteella sitä tässä tilaisuudessa vaaditaan?" Laivurinen katsahti
terävästi vuorotellen kuhunkin.

Kirkkoherra hymyili.

"Mutta, hyvä Laivurinen, täytyyhän meillä olla oikeus sellaisen
kysymyksen tekoon koulun johtokuntana. Ettehän tekään voi sitä kieltää,
jos järkevästi ajattelette."

"En tietysti. Mutta ottiko kirkkoherra huomioon, etten minä kysynytkään
oikeutta, vaan perusteita?"

"Jassoo ... jaa, sitä en huomannut. Ja sama asiahan se onkin... Niin,
no ... kansalla kun on yleinen tieto siitä, että te olette..."

"Onko se _tieto_?"

"Kyllä se on tieto."

"Mistä saatu?"

"Epäilemättä teidän omista puheistanne."

"Kukahan niitä on kuullut? Ovatkohan kyenneet edes oikein
ymmärtämään..."

"Sitä en tiedä", sanoi kirkkoherra, jo kärsimättömästi. "Mutta sen minä
tiedän, että tässä päästään paljon vähemmällä, jos ei niin tarkkaan
tutkita kiertävien huhujen perusteita. Ne saattavat kylläkin olla
perättömiä, mikä olisi ainakin minulle varsin mieluinen asia. Voittehan
vastata kysymykseeni."

"Tietysti. Mutta kirkkoherra on hyvä ja koettaa asettaa itsensä minun
tilalleni: ettekö luule, että siinä tapauksessa tutkisitte, miten
huhut, joista ollaan niin suuressa määrässä vastuunalaisia, kuin minä
nyt tässä, ovat saaneet alkunsa. Sallikaa minun siis vielä, kun tässä
syytettynä seison, kysyä: mitä sanovat oppilaani, lapset?" Laivurisen
kurkkuun nousi paksu pala, mutta hän nielaisi sen väkisin alas.

Kirkkoherra katsahti kysyvästi johtokunnan jäseniin, pysähtyi
Tolvanaiseen ikäänkuin häneltä jotain odottaen. Sieltä tulikin:

"Mitäs lapset ... eivät ne ymmärrä sellaisia asioita."

Kirkkoherra käänsi mitään virkkamatta pettyneenä kasvonsa toisaanne.
Laivurinen huudahti:

"Mitäkö lapset? Eikö tässä ole juuri kysymys siitä, millä tavalla minä
opetan lapsia? Jos eivät lapset ymmärrä mitään, niin mitä merkitystä
sillä sitten on että niille ensinkään mitään opetetaan?" Hän naurahti.

"Noo niin, mutta", veti Tolvanainen pitkään.

"Jos teidän lapsenne todistavat, että minä olen opettanut heitä
pilkkaamaan Jumalaa, niin minä olen valmis luopumaan virastani", jatkoi
Laivurinen, tukevasti lyöden kättä polveen.

"En minä ole siitä kuullut", sanoi kirkkoherra. "Mutta siitä olen
kuullut, että opettaja julkisesti soimaa _valtionkirkkoa_, vieläpä
kieltää erityisten raamatunpaikkain totuuden. Olen kuullut, että
puhutte näistä julkisissa paikoissa ja henkilöille, jotka asiaa sen
enempää ymmärtämättä naureskellen kertovat niitä pitkin kyliä.
Sellainen on syytös teitä vastaan."

Kirkkoherra katsahti ankaran totisena johtokunnan jäseniin, ikäänkuin
näille vielä huomauttaakseen, että nyt se oli tehty, kanne. Tolvanainen
sai ystävällisen hymyilemisen puuskauksen. Laivurinen nähtävästi joutui
hämille. Hän nousi ja astui muutaman kerran levottoman näköisenä yli
lattian.

"No niin", sanoi hän sitten hiljaa, "minä tahdon antaa selityksen
näihin kysymyksiin. Teillä on kyllä tavallansa oikeus sitä vaatia,
sillä olenhan minä teidän valtanne alainen." Viimeisissä sanoissa
sortui ääni katkeruudesta. Hän istui ryähtäen tuolille, aukaisi
päällystakin ja otti huivin pois kaulastaan. Kaikesta päättäen
valmistui hän antamaan laajaperäistä ja peittelemätöntä selvitystä. Hän
valmistautui siihen kuten raskaaseen, voimia kysyvään kamppailuun.

Ensin ryhtyi hän tekemään selkoa mielipiteistään valtionkirkon suhteen.
Se selitys oli laaja: Siinä ei ole enää Kristuksen henki määrääjänä,
vaan tapa ja tilaan sopiva laki. Papisto on kohonnut virkakunnaksi,
joka ikäänkuin kirkontornista katselee maassa matelevaa laumaa; ei ole
montakaan, jotka uskaltaisivat laskeutua kuraan ja korpeen etsimään
kadonneita lampaita ja kantamaan niitä kotiin. Ihmisiltä kieltää
papisto vapauden tutkia raamattua ja panee omat ohjelmansa sijaan
j.n.e. Oli mustin valhe, että hän milloinkaan olisi pilkannut uskontoa.
"Miten, Herran nimessä, vakava mies voi pilkata sattumaltakaan vakavaa
asiaa, jota hän sydämestään kunnioittaa?" kysyi hän. Raamatun
kertomuksissa ja tapauksissa oli hän aina nähnyt Jumalan ohjaavan
käden. Pyhä, iankaikkinen totuus oli hänen mielestään raamatussa
löydettävänä, vaikka se olikin siinä tarunsekaisten ja historiallisten
kertomusten sisään kätkettynä, kuin kulta soran sekaan.

"Kyllä minä vapaa-ajattelija olen", jatkoi hän, "minä tutkin asioita ja
punnitsen niitä. Minulla on kyllä useista uskonopin kappaleista eri
käsitys kuin mitä te pidätte oikeana. Mutta en minä sille mitään voi.
Enkä minä oppilailleni omia, poikkeusmielipiteitäni opeta. Sille en
mitään taida, että käsitän juutalaiset uskontoineen pakanakansaksi,
johon Jumalan henki kuitenkin välillisesti vaikutti ja jossa Jumala
siten etupäässä kehitti yhä jatkuvaa luomistyötänsä. Minä pidän heitä
kansana, joka tämän kehityksen alaisena ollessaan tunsi ikäänkuin
ilmassa liikkuvana todellisen siveysaatteen suunnan, tavat ja lain,
tunsi Jumalan tahtoa puolinaisesti, aavistuksena; semmoisena kansana,
joka lapsena haparoi lapsen tavalla, mutta jonka rinnalla meidän
aikamme henkinen kehitys on jo kasvaneen miehen kehitystila. -- Mutta
en minä tätä minäkään uskonkappaleenani pidä, ajattelen vain, että niin
_voisi_ olla. Sivuasioitahan nämä ovatkin itse uskontoon nähden?"

Hän katsahti kiihoittuneena ympärilleen, ikäänkuin vastausta odottaen.
Nähtyään, ettei kukaan aio vastata, jatkoi hän:

"Kristillisyyttä ihailen korkeimpana ihanteenani. Mutta oikein
tosikristittyä on vaikea tavata, ainoastaan joitakuita sellaisia
tunnen. Mutta se, että sellaisia tunnen, vahvistaa minunkin uskoani",
lopetti hän mietteissään, aivan kuin olisi noita ihanteitaan paraillaan
sielunsa silmillä katsellut.

"Minä ikävöin ja kaipaan aina jotakin, en usein tunne itsekään mitä",
jatkoi hän melkein kuin itsekseen. "Mielikuvitukseni muodostelee
aatteitani, täydentelee ihanteitani, tuottaen siten hengelleni
tyydytystä ja iloa, kaipausta ja surua aina sen mukaan minkälaisilla
aloilla se kulloinkin liitelee."

Oltiin hetkinen hiljaa.

"Järki, järki", äänsi Tolvanainen vihdoin ja katsahti kirkkoherraan.

"Järki", myönsi kirkkoherra.

"Järki, järki", uudisti Tolvanainen innostuneena esimiehensä
kannatuksesta.

"Järki!" kiljaisi Laivurinen luonnottoman kovasti. "Millä minä muulla
tutkin tällaisia asioita kuin juuri järjelläni? Ei minulla ole muita
apukeinoja. Ja mitäs on teologia muuta kuin järjen muovailua?"

"Hiljempaa!" sanoi kirkkoherra ankarasti. "Sen perästä mitä tässä olen
kuullut ja mitä olette puhunut, on minun mahdoton antaa teille
valtakirjaa."

Laivurinen vavahti. Hän oli jo melkein unohtanut, että oli _siitä_
kysymys.

"Mutta..." hän äännähti juuri kuin aikoen ruveta puolustautumaan. Se
jäi kuitenkin siihen. Sen sijaan tysrkähti hän kerran hyvin
omituisesti, ikäänkuin itkua teetellen, pudisti raivokkaasti päätä ja
riensi puolijuoksua ulos, pihalle.

Kirkkoherra liikahteli kiivaan näköisenä ja ryhtyi hankkeisiin lähteä
pois. Muuan johtokunnan jäsenistä, Kankkunen, katkaisi äänettömyyden:

"Mutta eiköhän me tehdä vääryyttä?" hän sanoi.

"Miten?" kysäisi kirkkoherra omituisen vikkelästi. Kankkusen aikoma
vastaus jäi puolitiehen, kun opettajan rouva tuli sisään tuoden kahvia.

"Mihin opettaja on mennyt?" kysäisi hän huomatessaan, ettei tämä ollut
huoneessa. Viipyi vähän, ennenkuin tuli vastaus. Kankkunen kertoi
vihdoin hänen menneen ulos. Kirkkoherra katseli syrjäsilmällä rouvaa,
jonka liikkeet muuttuivat yhtäkkiä kummallisen hätäileviksi. Tuskin
ehti hän kunnolla saada kahvin tarjotuksi, kun jo kiireellä riensi
toiseen huoneeseen ja sieltä jatkoi samaa kyytiä ulos.

Ulkona oli ruvennut uudestaan rajusti tuulemaan; nurkissa vihelsi ja
mylvi oudosti; eräs vesitorvi päästi tuontuostakin pitkän, inhoittavan
ulvonnan.

Rouvan poistuttua oltiin Laivurisen huoneessa hiljaa. Kaikkien huomio
teroittui kuuntelemaan ulkoapäin tulevia ääniä.

"Mikähän siellä noin ulvoo?" kysäisi kirkkoherra, kun vesitorvi alkoi
ulvahdella.

"Tuuli kait jossain", arveli joku.

"Niin", jatkoi kirkkoherra, "arveliko Kankkunen, että me teemme
väkivaltaa?"

"Arvelin, ettei meillä olisi syytä niin loukata opettajaa sellaisten
juorujen vuoksi. Hän on hyvä opettaja, miehet. Ainakin kun minä olen
ollut täällä uskontotunneilla, on hän opettanut uskontoa erittäin
kauniisti."

"Eihän sitä voi kieltää, ettei hän hyvä opettaja olisi", myönsi
kirkkoherra, "mutta kun on uskonnosta ja kirkosta sellaiset käsitykset
kuin hänellä, niin ei saata hyväksyä häntä lasten opettajaksi. Mitä
erikoisesti minuun tulee, niin olen kirkon esimies seurakunnassa ja
samalla seurakunnan luottamusmiehenä velvoitettu pitämään silmällä
lasten opetusta koulussa, minkä vuoksi minä puolestani en suostu
hänelle antamaan valtakirjaa tällä kertaa. Kavaltaisinhan minä silloin
seurakuntalaiseni ja antaisin hyväksymiseni aatteille, jotka jäytävät
kansankirkon perusjuuria! Nyt tosin ei Laivurinen vielä ole saattanut
koulussaan kieltämisoppia opettaa, mutta sen verran on minulla tietoa
ja kokemusta, että kun hän itse tulee opissaan oikein varttumaan ja
kasvamaan, niin oppilaat saavat siitä karvaat hedelmät poimia. Tuo
suunta on kansakoululaitoksessamme hirveästi päässyt valtaan. Mutta
minä en suinkaan tahdo asemaani Herran viinimäessä niin väärin käyttää,
että valmistaisin niille sijaa, jotka tahtovat työtämme tyhjäksi
tehdä."

Hän oli noussut seisomaan ja puhui harvinaisen innokkaasti, käsillään
viittoen.

"Oikein", äänsi Tolvanainen.

"Kyllähän se on niinkin", myönsi Kankkunen, "mutta minä vaan pelkään,
että kun emme vain tekisi tässä pelossamme kärpäsistä härkäsiä ja kun
ei vaan viimeinen villitys tulisi pahemmaksi kuin ensimmäinen."

"Mitä te tarkoitatte?" kysyi pappi.

"Tarkoitan vaan sitä, ettei Laivurinen asiaa kuitenkaan tähän jätä."

"Ettäkö valittaa?"

"Niin minä luulen."

"Ei sitä tarvitse pelätä", sanoi Tolvanainen leveästi. "Silloin hän
menettäisi virkansa."

"Aivan niin", vakuutti pappi. "Hän on nyt kyllä paljastanut tässä
itsensä. Mutta en minä tahtoisi häneltä virkaa ottaa. Minun mielestäni
meidän ensi tehtävämme on nyt antaa hänelle kristillinen varoitus
ohjaamaan ajatuksiansa oikealle tielle." Hän hiljensi äänensä
salaperäiseksi ja puhui kuiskaamalla: "Ehkä hän peräytyy ja rupeaa
ainakin pitämään suunsa kiinni. Kyllä Laivurinen hyvä opettaja on ja
innokas, en minä sitä kiellä."

"Hyvä hän on", vakuutti Kankkunen, ja tuo neljäs mies, joka ei ollut
koko aikana lausunut vielä luotua sanaa, örähti hänkin joukkoon
myöntävästi.

"Mutta liian itsekäs hän on", muistutti Tolvanainen.

"Kyllähän sitä jokainen on itsekäs, jos sitä katsotaan", vastasi
Kankkunen tarkoittavasti. "Tässä minun ymmärtääkseni on itsekkyys
toiselta puolen paljon suurempi. Kirjoitetaanko tästä pöytäkirjaan
mitään?" kysyi hän kirkkoherran puoleen kääntyen.

"Mitäs tässä on pöytäkirjaan kirjoitettavaa, kun ei sitä
valtakirjaakaan anneta."

"No en minä tiedä, ajattelin vaan, että jos kirjoitetaan niistä
varoituksista, niin en minä ainakaan siihen yhdy."

Kirkkoherra hymyili ylenkatseellisesti.

"Ohoh... Vai niin", ilveili hän.

Kankkunen nousi kiivaasti, otti lakkinsa, murahti hyvästiksi ja meni.
Toiset jäivät hiukan pitkään katselemaan.

Rouva tuli noutamaan kahvikuppeja. Silmissä oli itkun jälkiä.

"Minnekähän se isäntä tästä?..." alkoi pappi kahvista kiitellessään,
koettaen näyttää leikkisältä. Leikkiähän tämä on koko juttu!

Mutta rouvan kasvot vääntyivät omituisesti, kun hän aikoi vastata. Jo
ovessa hän meni, kun vasta selkänsä taakse ilmoitti:

"Makaa... Hän on kipeä."

Itkemään kuului rouva rupeavan, kun oven jäljestään kiinni sai.
Johtokunnan jäsenet katsahtivat toisiinsa. Sitten rupesivat pappi ja
Tolvanainen keskustelemaan siitä ja itseänsä puolustelemaan. --

"Ei tästä niin olisi pitänyt suuttua", arveli kirkkoherra, "pitäähän
jokaisen ihmisen sietää arvostelua ja muistutuksia."

"Ja rovastia kohtaan osoittaa tuollaista uppiniskaisuutta!" huudahti
Tolvanainen. Kun pappi näkyi äänettömänä hyväksyvän tämän mielipiteen,
rohkaisi se Tolvanaista jatkamaan. Hän päätti mennä katsomaan toiseen
huoneeseen, ehkäpä aikoi nuhdellakin opettajaa. Kirkkoherra kielteli
parilla sanalla ollen sitä mieltä, että heidän tulisi lähteä
jäähyväisiä sanomatta, kun isäntäväki kerran heitä pakoilee. Mutta
Tolvanaista ei enää voinut mikään pidättää. Hän kuiskutteli jotain
"kunnan omista huoneista", meni raottamaan ovea ja kurkisti sisään.

"Onko opettaja täällä vai?" hän kysyi. Sielläpä näkyi olevan, makasi
vuoteessa paksun peitteen alla, ja rouva valmisteli vieressä jotain
lääkkeitä. Kaksi lasta nojaili hiljaisina ja äänettöminä vuodetta
vasten. "Onko opettaja tullut niin kipeäksi, että oikein makuulle?..."
kyseli Tolvanainen ja astui sisään. Sairas makasi kasvot seinäänpäin.
Rouva käänsi Tolvanaiselle selkänsä, ja lapset tuijottivat pelokkaina
vierastaen häntä. Kun Laivurinen kuuli, että joku tuli sisään, käänsi
hän äkkiä päätään ja katsahti, mutta kääntyi jälleen. Nyt tuli
kirkkoherrakin huoneeseen, ja rouva työnsi lapset kyökkiin.

"Vilustunut?" kysäisi pappi, kun oli vähän aikaa äänetönnä katsellut
sairasta, jonka ruumis vähän väliä värähteli vilun vaikutuksesta.
Sitten hän alkoi kysellä mitä lääkkeitä rouva käyttää sekä neuvoi
hyvänsävyisesti yhtä ja toista. Vihdoin hän astui likemmäksi.

"Meidän kokouksestamme luultavasti ei nyt enää tule mitään?" Hän teki
tämän kysymyksen Laivuriselle. Tämä ei vastannut kohta, mutta
hengenvedoista voi päättää, että hän valmistausi jotain sanomaan.

"Niin ... mitäpäs siitä", hän virkahti vihdoin, "ettehän te anna
minulle valtakirjaa!" Hän käännähti vuoteella niin, että kasvot tulivat
näkyviin. Niissä asusti kuumeen puna. Hengitys oli hätäilevä ja raskas.

Pappi alkoi hyvin ystävällisesti ja isällisesti selittää, miten he
olivat veljellisestä rakkaudesta päättäneet varoittaa ja neuvoa häntä
pois sellaisesta ajatussuunnasta. He pitävät -- "se oli aivan koko
johtokunnan mielipide" -- Laivurista kyllä hyvänä opettajana eivätkä
mitenkään laskisi häntä pois muuttamaan. Eikä hänen mielestänsä
Laivurinen nyt valtakirjaa tarvitsekaan, "ei suinkaan tässä nyt
semmoista tule kysymykseen. Kun paranette, niin ehtiihän tuon
sittenkin." Sitten hän kääntyi juttelemaan Laivurisen sairaudesta ja
alkoi tätä kehoittaa kuulemaan rakkauden ääntä... Siinä hän takertui
hiukan. Tolvanainen oli jo ison aikaa näyttänyt levottomalta. Nyt hän
tarttui kiinni kuin haukka ja pisti väliin:

"Niin, rakkauden ääntä!" Tämän hän aivan kuin hengen pakotuksesta
huudahti. "Rakkauden ääntä on jo aika kuulla, sillä kirves on laskettu
sinunkin elämäsi puun juurelle. (Laivurinen käänsi ähkäisten kasvonsa
pois.) Et tiedä aikaa, et hetkeä, milloin kuoleman Herra tulee ja
kysyy, missä on sinun leiviskäsi. Paljon antoikin Herra sinulle, sinä
olet niitä viiden leiviskän palvelijoita. Mutta oletko varma, ettet ole
kätkenyt leivisköitäsi maahan? Oletko varma, ettet kaupotellut niillä
vaan irstasta, Herralle kelpaamatonta tavaraa, sellaista tavaraa,
maailman viisautta ja himoja, jotka ovat Herralle kauhistus?"

Puheensa lopetettuaan jäi Tolvanainen uhkaavan näköisenä tuijottamaan
kirkkoherraan. Syrjäinen saattoi siitä saada sen käsityksen, että
viimeinen kysymys tehtiin kirkkoherralle. Hän oli ehkä tavoitellut
hyväksymiskiitoksia papilta. Tämä ei kuitenkaan ruvennut kiittelemään,
sillä kasvoilla oli tyytymättömyyttä osoittava ilme.

Rouva Laivurinen liikkui levottomana huoneessa, milloin korjaten jotain
pöytäpeittoa, tuolia tahi muuta sellaista, ja katsahti tuon tuostakin
hermostuneesti Tolvanaiseen.

Kirkkoherra iski kuudennokselle nuhtelevasti silmää ja viittasi
kieltävästi kädellään. Tolvanainen ymmärsi sen kehoitukseksi jatkamaan,
ryähti ja alkoi:

"Eikö..."

Sairas liikahti levottomasti ja ähkäisi huomiota herättävästi.

"No Tolvanainen!" pääsi papilta kuin vahingossa syvästi moittiva
huudahdus. Tolvanaiselle pidättyi sana puolitiessä suuhun ja hän jäi
uteliaasti kyselevänä tuijottamaan pappiin.

"Älkää puhuko", kuiskasi pappi uudestaan, varaksi. Hän oli levoton kuin
pahantekijä. Jos menee pois ilman selvityksiä, näyttää se tyhmältä, jos
ei mene, näyttää sekin tyhmältä.

Rouva läheni vuodetta ja paranteli luisuneita peitteitä.

"Ai, ai, me epäilemättä vaivaamme sairasta läsnäolollamme?" virkahti
pappi.

Laivurinen käänsi kasvonsa pappiin.

"Ei ensinkään", hän virkkoi luonnottoman vahvalla äänellä, "minulle on
päinvastoin erinomaisen huvittavaa..." Hänen suunsa vääntyi omituiseen
nauruun.

Kirkkoherra loukkaantui ja muuttui ankaran totiseksi.

"Huvittavaa ei se taida olla", hän sanoi, "mutta asia, josta tässä on
puhuttu, on tunnollemme siksi kallis ja sen pitäisi olla kallis
kaikille kuolevaisille, että noin röyhkeällä tavalla ei sitä pitäisi
kenenkään kohdella, vaikkapa olisikin... Siksi toiseksi on syy
virallinen, jonka vuoksi tässä seisomme valitettavasti teitä
häiritsemässä. Kun jäimme yksiksemme huoneeseenne, emme voineet niin
vaan, hyvästiä sanomatta mennä."

Nyt astui Tolvanainen askeleen likemmäksi.

"Minä katson velvollisuudeksemme rukoilla tässä paikassa", virkahti hän
odottamatta ja laski jo kätensä ristiin.

Laivurinen kavahti istualleen. Rouva riensi huudahtaen miehensä luo ja
työnsi mennessään hiukan Tolvanaista.

"Säästäkää minua!" kähisi Laivurinen kuin suuren taakan alta.

"Luuletteko te ... hyvät herrat, minua sellaiseksi ... raukaksi, että
minä rupeaisin tässä ruikuttamaan ja matelemaan teidän edessänne ...
sellaisen ... _sellaisen_ jälkeen?" Hänen hampaansa koskivat
yhteen.

"Oh hoh hoh"! alkoi kirkkoherra, huiskuttaen merkitsevästi etusormeaan.

"Minäkin olen ihminen ... ihminen! Ajatelkaahan... Ja vaikka te
puhuisitte enkelien kielillä, niin minä en usko teitä... Minä en voi
sitä uskoa muuksi kuin... Teillä ei ole sydäntä! Missä teidän sydämenne
on?"

Vaimo tarttui nyt kaulaan ja yritteli painamaan rintansa suun eteen.
Laivurinen ponnisteli ensinnä vastaan, vaikka heikosti, ja kallistui
sitten huohottaen vuoteelle. Vaimo polvistui lattiaan vuoteen viereen,
painoi kasvonsa tyynyihin ja itki ääneen. Kirkkoherra ja Tolvanainen
hiipivät pois ja olivat parin minuutin kuluttua kotimatkalla.

Laivurinen oli kauan aikaa ääneti ja makasi kasvot seinään päin.
Ainoastaan tuontuostakin kuuluva tuskallinen ähkinä ja epätasainen
hengitys ilmaisivat, että hän valvoi. Vaimo seisoi vuoteen vieressä
hänkin mitään puhumatta. Vihdoin Laivurinen käänsi kasvonsa vaimonsa
puoleen ja katsoi tätä nöyrästi, rukoilevasti silmiin.

"Voi hyvä Jumala, isäkulta, mitä nyt teit", virkahti vaimo
surullisesti.

"Häh?" kysäisi sairas, vaikka epäilemättä kyllä kuuli. Hänen
kasvoilleen tuli uudelleen levoton ilme. Vaimo kertasi äskeisen
lauseensa voivotellen.

Laivurinen ei vastannut mitään, mutta näki kyllä, että hän sitä
ajatteli.

"Jätä, jätä minut rauhaan!" huudahti hän vihdoin ja käänsi taasen
kasvonsa seinään päin. "Minua piinataan kuoliaaksi", jatkoi hän, "sääli
sinä edes ja jätä rauhaan."

Mitään virkkamatta kohensi vaimo peitteitä ja meni pois, silmät
uudelleen kyyneltyneinä. Mutta samassa kuin rouva painoi oven kiinni,
katui Laivurinen jo, että oli hänet ajanut pois. Suu avautui huutamaan
takaisin ja anteeksi pyytämään ja selittämään, ettei hän tahtonut
vaimoaan loukata... Mutta kun syrjäiset henkilöt olivat niin väärin
tuominneet ... ja kohdelleet hävyttömästi, niin ei hän voinut oikein
hillitä itseään eikä huomannut, mihin viha ajoi...

Ennenkuin ajatus ehti sanoiksi, laimeni into jo ja koko olemuksen
valloitti tavaton halu nukkua ... nukkua ja unohtaa. Uni ei kuitenkaan
tullut helposti. Sen sijaan tuntui kuume yhtäkkiä valloittavan. Se tuli
äkkiä kuin rajuilma. Heti kun kummallisesti pelästyen ehti ajatella,
että jokos se nyt tulee taas ... oli jo kokonaan kuumeen vallassa...



XI.


Bendell oli istunut monta tuntia Airaksisen luona. He pelasivat tammea,
jaarittelivat ja huvittelivat.

"Harvoin näkyy Laivurinen enää teidän joukossanne", virkahti Airaksisen
vaimo ohi kulkiessaan.

"Hjaa..." Molemmat pysähtyivät ja muuttuivat miettivän näköisiksi.

"Saa nähdä, eikö hänelle tule hyvinkin pian kuolema", jatkoi Airaksisen
emäntä.

"En minä sentään luule, että hän vielä kuolee", sanoi Bendell. "Kun hän
vaan heittäisi tuon katkeran surumielisyyden ja alkaisi ahkeraan
seurustella jälleen ihmisten kanssa, niin se varmaankin auttaisi paljon
hänen parantumistaan."

"Ei keuhkotautisen kanssa ole hyvä seurustella ... siitä saattaa
tarttua."

"Joutavia, ei se niin tartu", huudahti Bendell.

"Tarttuu kuin tarttuukin", väitteli emäntä ja kertoi siitä jonkun
esimerkin.

"Ei se pidä paikkaansa tuo esimerkki", kielsi Bendell, "mutta se pitää
paikkansa, että yksinäisyys Laivurista rasittaa ja hän joutuu siten
kaikenlaisiin synkkiin mietiskelyihin. Kyllä me, veikko, lyömme häntä
liian paljon laimin", sanoi hän.

"En minä tiedä ... näyttää siltä, kuin ei hän paljon välittäisi mistään
seurasta. Hän on niin kärty ja kiukkuinen."

"Hän on, se on totta se", myönsi Bendell.

"Ja minä arvelen", jatkoi Airaksinen, "ettei hän nyt vielä ole niin
huono, ettei voisi päivillä pistäytyä naapurissa, hänellä kun on kyllä
aikaa."

"Onpa niinkin. Mutta se juuri on synkkämielisten tavallisia tapoja,
että he karttavat ihmisiä. Heitä pitäisi muitten etsiä ja tunkeutua
heidän pariinsa ja koettaa siten poistaa tuota yksinäisyyden ikävää."

"Hm."

"Tänäpäivänä pitäisi siellä olla, Laivurisen luona, koulun johtokunnan
kokous virkavahvistuskirjan antamista varten Laivuriselle", tiesi
emäntä, joka nyt tuli takaisin huoneeseen ja kuuli miesten juttelevan
vielä hänestä.

"Ai, jaa, se on totta se! No saas nähdä, viitsivätkö olla niin
hävyttömiä, että noiden liikkuvien huhujen johdosta alkavat häntä
kiusata", arveli Bendell.

"Tuskinpa sentään", sanoi Airaksinen. "Kyllä tosin Tolvanainen tässä
eräänä päivänä kertoi siitä ja vakuutti, että hän tekee ainakin
muistutuksen, mutta tuskinpa siitä tulee mitään."

"Eivät ne kehtaa, semminkin jos Laivurinen on itse paikalla."

Puodista alkoi kuulua kovaäänistä puhetta, jonka ohessa tuontuostakin
mainittiin Laivurista. Se herätti huomiota; Airaksinen meni likemmäksi
ovelle kuulemaan ja siirtyi siitä vihdoin puotiin. Puodissa oli useita
ostajia, mutta kaikki seisoivat kuunnelleen, kun muuan akka kertoi,
miten rovasti oli päättänyt panna opettajan viralta, kun opettaja ei
usko ruumiitten ylösnousemista. Laivurinen oli tullut niin kipeäksi,
että taitaa kuolema tulla.

Tästä nyt alkoivat akat puodissa huutaa. Yleinen mielipide kallistui
kohta opettajan puolelle. Kirkkoherralla oli paljon syntejä, niistä
kerrottiin ja niitä muisteltiin. Monta kertaa oli kieltäytynyt sairaan
luokse menemästä, lapsia kastamasta; hän oli tulojensa suhteen tuiki
tarkka ja vaatelias.

Airaksinen kutsui Bendellinkin akkoja kuuntelemaan. Siihen tuli pari
miestäkin lisäksi.

-- Kylläpä oli palkkaa kirkkoherralla, yli kymmenen tuhatta! --
Laivurinen oli köyhä ja vielä köyhemmästä itsensä kouluttanut. Tältä
nyt tahtoo pappi riistää elannon ja toimeentulon.

-- Kyllähän sekin on väärin, suuri synti ja rikos ajatella, että ei ole
ylösnousemusta, mutta itsehän kukin asiansa vastaa.

"Ja kukas papin sydämen ajatukset tuntee?" kyseltiin.

"Tosiaankin, kuka ne tuntee ... saarnaa vain sitä varten, että saa
palkan."

Jo olivat siihen juttuun ja parjaukseen sekautuneet Airaksinen ja
Bendellkin. Jälestäpäin tulleet tiesivät asian oikean laidan: ei
opettajaa viralta ollut pantu, mutta nuhteita oli annettu siitä, että
häpäisee pappeja. Kankkusen isäntä oli ollut Laivurisen puolesta ja
pannut vastalauseen johtokunnan päätöstä vastaan.

"Se on sentään mies, se Kankkunen", kehuivat miehet.

"Ainoa miehinen mies koko johtokunnassa."

Mutta kipeä, kovin heikko oli Laivurinen kaikkien tietojen mukaan.
Hänestä tuli illan sankari, oikea marttyyri. Koulunjohtokunnan,
erittäinkin Tolvanaisen ja kirkkoherran saama tuomio ei ollut
kadehdittava.

Bendell ja Airaksinen poistuivat nauraen puodista.

"On ne, nuo ihmiset sentään omituisia ... tänäpäivänä ne ovat kuun,
huomenna auringon puolella", nauroi Bendell.

"Se oli Laivuriselle suoranaiseksi voitoksi", jatkoi Airaksinen.

Mutta ilta oli jo myöhänlainen ja Bendell lähti kotiinsa. Matkalla
pisti hänen päähänsä yhtäkkiä ajatus mennä katsomaan, kuinka sairaaksi
Laivurinen oikeastaan oli tullut.

Hän tapasi rouvan eteisessä.

"No, kuinka täällä nyt on asiat?" kysyi hän.

"Eihän ne hyvinkään. Äsken oli hän kovasti kuumeessa, mutta nyt on jo
parempi."

Rouva kehoitti käymään sisään, mutta Bendell vastusteli: sairas
vaivautuu liiaksi ... ja kun ei hänellä asiaakaan ole. Mutta rouva yhä
vaan innokkaasti kehoitteli:

"Hän niin mielellään näkee, että joku edes tulee katsomaan ... kun
kaikki unohtavat." Tuossa äänessä oli vieno surullinen sointu ja ujosti
lausuttu sydämeen käypä moite "unohtamisesta" ja "hylkäämisestä".
Bendell tunsi sen herkästi ja vastustelematta enää astui sisään
ajatuksissaan nuhdellen itseään ja ikäänkuin anteeksi pyytäen.

Laivurinen makasi silmät ummessa. Mutta kun Bendell astui muutaman
askeleen lattialla, avasi hän silmänsä. Bendell huomasi sen kohta ja
tervehti hiljaa, niinkuin sairasta tervehditään. Laivurinen vastasi
melkein iloisesti.

"Miten jaksat?" kysyi Bendell.

"Alkaahan se nyt taas mennä, mutta päivällä minussa oli kovasti
kuumetta... No, tietysti olet kuullut mitä täällä on tapahtunut?"
kysäisi hän vilkkaasti ja nousi istumaan vuoteelle.

"Kuulin, kuulin... Ne saakelin..."

"Eikö herra nimismies nyt jouda istumaan ja vähän huvittamaan tuota
meidän ukkoa?" keskeytti rouva sisään tullessaan.

"Niin, ota takki päältäsi ja istu vähän aikaa", liittyi kehoitukseen
Laivurinen.

Kehoitukset tuntuivat niin sydämellisiltä, jopa rukoilevilta, että
Bendell vähääkään enää empimättä heitti päällystakkinsa naulaan ja
siirsi tuolinsa Laivurisen vuoteen viereen ollaksensa oikein kodikas ja
miellyttääksensä.

"Mitenkä se kaikki oikein tapahtui?" kysyi hän halukkaana kuulemaan.

Laivurinen alkoi kertoa ja rouva täydensi kertomusta omilla
tiedoillaan. Kertomuksensa lopetettuaan vaipui Laivurinen hiljaiseen,
surumieliseen mietiskelyyn. Rouva ja Bendell jatkoivat arvostellen
johtokunnan menettelyä. Rouva kertoi pahoin pelkäävänsä, että
Laivurisen suuttumisesta tulisi pahempia seurauksia.

"Hänellä kun on niin tulinen luonne... Ja semminkin kuin sairaana,
kipujen rasittamana tulee härsytetyksi, niin on se kuin tulen pumpuliin
pistäisi."

"Ei siitä mitään", vakuutti Bendell. "Tietäähän täällä kuka hyvänsä,
miten heikkohermoiseksi Laivurinen on tullut. Itse saavat hävetä,
etteivät osaa hienotuntoisemmin sairasta kohdella."

"Ja ajatelkaa!" huudahti Laivurinen puolustuksesta innostuneena. "Jos
minä nyt olisin eksynyt lammas, niin tuollako tavalla paimen sitten
johdattelee minua laumaan takaisin?" Hän katseli surullisesti hymyillen
Bendelliä.

"Tietysti", vastasi Bendell. "Ennen johdatettiin ihmisiä oikealle
tielle jalkapuurangaistuksella."

"Tämä on samaa laatua", jatkoi Laivurinen keveästi, "tämä on tavallaan
kirkollinen panna, johon minut on julistettu: jotta saisin
virkavahvistuskirjan, täytyy minun ajatella aivan samoin kuin
kirkkoherra, taikka oikeammin niinkuin hän käskee ajatella."

"Mutta nyt ovat ihmiset sinun puolellasi."

"Miten?"

Bendell kertoi keskustelusta Airaksisen puodissa. Se nähtävästi
virkisti Laivurista.

"On se sentään omituista", sanoi hän, "että kansan mielipide on usein
kärsivän puolella. Niin kauan kuin minä vielä olin voimissani ja tuli
puheeksi, että minulla on omat mielipiteeni uskonnosta, joilla minä
muka teen jotain vahinkoa, niin he pitivät minua rikollisena."

Rouva rupesi nauramaan.

"Nauran ennen kuin sanon", hän virkkoi, "ja jos se ei liittyisi niin
ikävään tapaukseen, nauraisin oikein sydämeni pohjasta tuolle
Tolvanaiselle." Hän nauroikin oikein sydämensä pohjasta, ja miehet
odottivat huvitettuna mitä seuraa.

"Te ette usko, miten hullunkurisen näköinen hän oli, kun kirkkoherra
kielsi häntä puhumasta meidän ukolle." Toisetkin alkoivat nauraa.

"Kyllä on sentään häpeä", sanoi Bendell, kun naurun puuska oli mennyt
ohitse, "että sellaisia henkilöitä kuin Tolvanainen valitaan niin
tärkeihin kunnallisiin virkoihin. Mikä edistysmies hän on? Eikä hän
vietä edes mitään mallielämää; vaimonsa kanssa tappelee ja muuta."

Rouva pääsi käsiksi nyt oikein akkain elementtiin ja kertoi moniaita
hauskoja juttuja. Hän tiesi Tolvanaisen emännän olevan miehelleen siitä
mustasukkaisen, että tämä seurustelee usein "uskovaisten" vaimojen
kanssa, jopa niiden kanssa kahvitteleekin omassa kamarissaan sillä
aikaa kuin emäntä saa hyöriä muissa talouspuuhissa. Sellaisista nostaa
emäntä riidan ja haukuskelee; isäntä suuttuu ja lyö: ei sallisi
sellaisista puhuttavan. Uskovaiset akatkin kulkevat isännän puolesta
emännälle riitelemässä. Mutta niiltä kuuluu hyvästi pitävän puolensa,
antaa likavettä niskaan j.n.e.

Eikö sitten se emäntä ole uskovainen? Kyllä hän oli ollut, mutta
isännän outo menettely on hänet tehnyt epäuskoiseksi: hänen mielestään
ei sellainen puu kanna hyviä hedelmiä. Jottako hän on nyt sitten
kokonaan uskoton? Ei juuri kokonaan, mutta hyvin paatunut kuuluu
olevan.

"Se uskonto se on..." virkkoi Bendell ja pudisteli päätänsä nauru
huulilla.

"Mitä uskonto on?" kysäisi Laivurinen terävästi.

"Syypää moniin tuollaisiin rettelöihin."

"Ei se ole uskonnon syy", väitti Laivurinen, "vaan uskottomuuden.
Siksi, ettei heillä ole ollenkaan uskoa, on heidän uskontonsa niin
nurinpuolinen. No niin, jonkinlainen uskonto heillä kyllä saattaa olla,
jolla peittelevät itsensä, mutta ei uskoa."

"Hm. Mutta mikä nyt sitten on se oikea usko?"

"Älä kysy niin jokapäiväisesti", sanoi Laivurinen hiukan vallattomasti.
"Se on oikea usko, josta vuotavat oikeat työt Kristuksen esimerkin ja
opetuksen mukaan; sellaisessa uskossa on elämää."

"Perustat siis nykyään töihin?"

"Enpähän kuin uskoon; sillä uskosta vuotavat työt. Ja Kristuksen mukaan
ei laki ole mahdoton täyttää, päinvastoin, se on mahdollinen. Mutta
selitettäessä väärennellään."

Bendell katseli hiukan oudostellen ystäväänsä, joka puhui omituisen
vakuutettuna ja innokkaasti. Hän puhkesi vihdoin ihmetellen sanomaan:

"Sinun mielipiteesi ovat kummallisesti muuttuneet... Mutta minkäs
vuoksi sinulta kielletään valtakirja, jos sinä uskot noin?"

"Siksi että minun uskontoni ei ole kirkkoherran mielen mukaan."

Laivurinen hymyili ivallisesti, mutta muuttui jälleen heti totiseksi.

"Onpa se kummallista", ihmetteli Bendell. "Ennen kyllä puhuttiin näistä
asioista ja arvosteltiin niitä käytännölliseltä kannalta. Mutta jos
sinä nyt olet ehdoton uskovainen, niin minun täytyy pitää asiaa hyvin
omituisena. Muistathan, että meillä oli muutamia erityisiä kohtia
raamatusta, esimerkiksi nuo Mooseksen taulut?"

"Kyllä minä sen muistan ja ajattelen vieläkin, että Mooses itse ne
teki. Mutta aate, aate oli Jumalasta. Ja sehän se onkin pääasia."

"Mutta se ei ole kirkollinen ajatustapa."

"Mitä minä siitä huolin! Ei se minua liikuta, kun se on vaan
vakaumukseni mukainen. Ja yleensä ei senkään tarvitse liikuttaa meitä,
miten kukin jumalallinen aate on maailmaan tullut, sillä emme
kuitenkaan voi tunkeutua luomistyön salaisuuksiin. Kukin saa pitää
niistä omat mielipiteensä."

"Mitä tämä luomiseen kuuluu?"

"Kuuluupahan. Sillä minä ajattelen, että ennen ilmestyneiden ja
nykyään ilmestyväin uusien aatteiden syntyminen on yhä jatkuvaa
_luomistyötä_. Kymmenissä käskyissä annettiin maailmalle järjestetty
laki."

Bendell oli hyvin ihmeissään siitä, mitä kuuli tuolta mieheltä, jonka
kanssa hän kyllä oli ollut likeinen ystävä, mutta josta harvoin oli
saanut selville, mitä hänessä oli syvemmällä. Etenkään eivät viime
aikoina keskustelut olleet päässeet useinkaan kuin hyvin pintapuolisiin
asioihin. Noin vuosi takaperin mentiin monena iltana hyvinkin
yksityisseikkoihin, mutta siitä oli tavattoman pitkä aika ... hyvin
pitkä. Hän huomautti Laivuriselle, että _hänkin_ oli luullut
Laivurista todellisuudessa ateistiksi. Mutta ei väittänyt hänkään
koskaan suoraa tunnustusta kuulleensa. Jostakin oli vain semmoinen
ajatus mieleen jäänyt.

Näin tunkeutuivat he itse huomaamatta askel askeleelta syvemmälle ja
syvemmälle. Laivurinen tunnusti, että hän kyllä joskus ennen lienee
ollut sellainen. Mutta nyt tämän kevään ja kesän kuluessa oli hän
paljon mietiskellyt. Se on muka ollut melkein ainoa asia, johon hänen
mielensä on enää kyennyt kiintymään. Hän oli kovin murehtinut ja
huolehtinut viime aikoina: aineelliset olot olivat tiukat ja
keuhkotauti ahdisteli. Jos lopettaa elämän, niin ei hän itsensä vuoksi
pelkää, mutta perheen toimeentulo huolettaa. Tämä oli antanut hänen
hengellensä työtä, ja olipa se ollut joltinenkin kehitysaikakin. Hän
tunsi muutamissa kuukausissa vanhentuneensa vuosikymmeniä. Oli
enimmäkseen alakuloinen, kaipasi ja ikävöi jotain. Seuraelämästäkin oli
vetäytynyt pois, kun se tuntui niin rasittavalta. Ainoastaan kahden
kesken hyvän ystävän kanssa saattoi jutella ... ainoastaan tällä
tavalla kuin nytkin. Hänen kehityksensä oli nyt ehtinyt näille
tienoille. Ei tiennyt, mihin suuntaan se nyt tulisi menemään, kun oli
antautunut vapaasti sen kuletettavaksi, ohjaten itse sitä ymmärryksensä
mukaan. Ainoa huvitus on yksinäisessä mietiskelyssä. Joskus on tullut
niistä muillekin virketyksi viattomassa tarkoituksessa. Siitä nyt
johtokunta hyökkää niskaan ja kieltää sen ainoankin huvin, mikä hänellä
enää elämässä on.

Hän kertoi pitkältä ja heltyi toisinaan niin että ääni vienosti
värähteli. Kun kerta kertomuksen alkuun pääsi, ei huomannut sitä
hellittääkään: sieltä pulppusi kuin kauan peitteessä olleesta
lähteensilmästä. Sydän uhkui täyteläistä yltäkylläisyyttä. Kauan
hautuneet ajatukset, tuskain ja taistelujen muodostelemat, vyöryivät ja
virtailivat nyt, kun sulku oli avattu, vastaanottavaan suvantoon,
tarkkaavaisena kuuntelevan ystävän korvaan ja sydämeen.

Ennen oli hän laskenut vain pieniä määriä ja sulkenut sitten sulut...
"Siellä on niin paljon, etten rupea kertomaankaan" oli hän ajatellut.
Ja siksi toisekseen, häntä oli aina peloittanut ja kiusannut
ajatus, ettei kukaan ymmärtäisi häntä _oikein_, vaan kenties
käsitettäisiin väärin ... eikä hänellä olisi kärsivällisyyttä ruveta
aina juurta jaksain oikomaan...

Mutta nyt olivat sulut puhjenneet ja Bendell oli ollut niin harvinaisen
hieno, vastaanottavainen, ja näyttänyt ymmärtävän kaikki.

Laivurista innosti. Sairas ruumiskin tunsi huojentavaa, jopa
voimistuttavaa virkistystä, se tuli kuin hierotuksi ja pestyksi.
Kateessa ollut rakkaudentunne, sellainen omituisempi, harvinaisempi,
joka joskus valloittaa koko sielun, kun iltakauden saa jaaritella
ystävänsä kanssa ja tuntee yhtäkkiä valtaavaa halua sanoa kaikki ...
kaikki -- oli vetänyt Laivurisen kokonaan mukaansa.

Rouva toi teetä. Laivurinen nojaili kyynärpäätään vasten vuoteella ja
Bendell aivan vuoteen vieressä olevaa pöytää vasten. Bendell otti teetä
aivan vastustelematta eikä puhunut sanaakaan kotiinlähdöstä. Rouva
liikkui keveästi ja hienosti, kasvojen ilme oli rauhallinen ja
rakastettava.

Ei mitään ärsyttävää, ei epäilyttävää eikä salaperäistä.

Kaiken tämän huomasi Laivurinen yhdellä silmäyksellä kertomuksensa
lopetettuaan ja hänessä heräsi yhtäkkiä tavaton elämänhalu ja
voimallinen voittajantunne.

"Ja sinulle eivät he tahdo antaa valtakirjaa virkaasi", sanoi Bendell
ihmettelevällä äänellä, kun näki, ettei Laivurinen enää jatkanut.

"En minä siitä nyt enää väiltäkään", sanoi Laivurinen iloisesti, "sillä
eivät he, jos poiskin tahtoisivat sysätä, saa mitään laillista syytä
minua vastaan. Minä olen jo ollut niin monta vuotta, että pitää olla
lailliset syyt."

"Eikä siitä koskaan mitään tulisikaan! Kyllä täällä niin paljon
vastapainoa on sinun puolestasi", vakuutti Bendell varmasti. Vakuutus
näkyi vaikuttavan Laivuriseen rauhoittavasti.

"Saattaisi niinkin olla", hän sanoi, "mutta niinkuin mainitsin, en
välittäisi siitä koko asiasta niin suuresti ... jollei minulla olisi
muita huolia", lisäsi hän. "Jos tästä toinnun ja miehistyn vielä,
niin täytyy koettaa etsiä paikkaa muualta, parempipalkkaista ja
muutenkin... Jos taas asia toiseksi kääntyy, niin mitäs siitä!" Hän
hymyili surullisesti. "Turpeen alla ei enää valtakirjoja tarvita."

Juuri tässä silmänräpäyksessä selvisi Bendellille hämmästyttävä asia:
tämähän olikin taas Laivurinen... Ja mies, joka koko suven oli ollut
sillä tilalla, hän olikin ollut toinen. Miksei hän ollut ennen tuota
muutosta huomannut? Mutta Laivurinen ei ollutkaan ennen puhunut
_sillä lailla_, hän ei ollut puhunut _turpeesta_.

Miten eloisa ja toimiva mies olikaan Laivurinen ennen!...

Bendell rupesi vapisemaan, kun näki edessään nuo kellastuneet,
kuihtuneet kasvot, sairaan, voimattoman ihmisen, joka hengittää
työläästi, rykii ankarasti silloin tällöin, sylkee havuilla täytettyyn
sylkysäiliöön ... kuinka monta tuhatta basillia sylkeneekään
kerrallaan?

Tuossako nyt on Laivurinen? Hän, joka niin verrattoman innokkaasti otti
osaa edistyspyrintöihimme. Hän, jota katsottiin aina itseoikeutetuksi
johtajaksi, jos puuhattiin juhlia, iltamia, tahi mitä tahansa? Hän,
jonka poissaolo sellaisista tuntui aina jättävän aukon ohjelmaamme...
Hän, jonka me aina tunnustimme oikeutetuista syistä itsekkääksi, sillä
itsekkyys oli hänellä niin etuoikeutettua ja samalla loukkaamatonta...
Tuossako hän nyt on, jota aina, kun oli puhe valistuneesta
kansanmiehestä, pidettiin sellaisen esikuvana? Hän, Bendell meni
pitkälle. Tuhansia eri muistelmia, kuin sarja menneitten varjoja,
vaelteli ohitse. Hän huomasi senkin, ettei Laivurinen äsken
elämästään kertoillessaan ollut itse sanallakaan maininnut
edistysharrastuksistaan. Se vielä lisäsi hänen kunnioitustaan.

Laivurinen makasi uupuneena pitkästä juttelemisesta ja katseli vuoteen
reunalta lattiaan väsyneillä, innottomilla silmillään.

Hiljaa istui Bendell. Viime aikoina oli hän siihen jo kyllä tottunut,
nimittäin hiljaa istumaan. Moni ilta kului melkein sanaa vaihtamatta:
yhdessä istuttiin, mutta kumpikin luki sanomalehteään. Hiljaisuutta
sellaisina iltoina katkaisi vain joku satunnainen huomautus, Laivurisen
rykiminen tahi kun toinen raapi tulta ja sytytti yhä sammuvaa
paperossiaan. Ja kun hän sellaisina iltoina meni pois Laivurisen luota,
meni hän melkein suuttuneena. Saattoipa toisinaan olla sydämistynytkin
Laivuriseen, joka kävi yhä sanattomammaksi, innottomammaksi, jopa
väliin äreydellään loukkasikin. Seuraavina iltoina hän meni jonkun
kerran muualle iltaansa viettämään, mutta jo vähän ajan kuluttua taas
palasi tänne.

Vähitellen oli kaikki kehittynyt. Ja Bendellistä oli alkanut tuntua
siltä, kuin oikea Laivurinen olisi jossain matkoilla ja tämä nykyinen
olisi vain joku väliaikainen, jossa ei ole kuin varjo siitä
oikeasta ... eikä tähän näyttänyt viitsivän oikein tutustuakaan...

Kunpa se oikea Laivurinen tulisi pian! Siihen tapaan kuvasteli
mielessä kärsimätön ikävä aina kun Laivurinen oli vähimmin entisensä
kaltainen. Silloin tällöin vilahti mielessä kuin puukonpistos, ajatus,
että Laivurisen varjokin saattaisi kadota; kätkeytyä jonnekin
kirkkotarhaan ... varjo, josta henki jo tuntui kadonneen taikka ainakin
joksikin aikaa matkalle lähteneen. Mutta tämä kuvitelma täytyi aina
poistaa jollain pontevalla oletuksella, eikä se ollutkaan varsin
vaikeata. Sillä koko tuo tunne otti hyvin mielellään vastaan
kaikenlaisia oletuksia, ja katoamisen pelko jäi sen johdosta vallan
himmeäksi ja todettomaksi.

Tämän ohessa oli tullut seuratuksi taudin kehitystä ainoastaan ummessa
silmin, minkä johdosta oli jäänyt melkein kiteytyneeksi vakaumukseksi,
että tauti ennen pitkää hellittää, menee tiehensä ja jättää jälelle
ikävöidyn, kelpo Laivurisen. Tuollainen oletus nähtävästi oli aina
vallinnut Laivurisen omassakin perheessä, jossa ei oltu _koskaan_
puhuttu kuoleman mahdollisuudesta; siitä se luonnollisesti siirtyi
syrjäisiin. Ja kun useampia joskus yhdessä oli Laivurisen luona ja
puhuttiin tämän sairaudesta, niin, vaikkapa silloin juuri olisikin
sattunut ilmautumaan päinvastaisia huomioita, oli jokaisella suu täynnä
vakuutuksia, että siinä ja siinä suhteessa on huomattavana selviä
parantumisen oireita. Rouva puhui siitä aina kiihkeimmin.

Väliin, kun Laivurinen oli erikoisen synkkämielinen, katkaisi hän äkkiä
jutustelevan ympäristönsä toivelmat; hän sanoi harmittaaksensa toisia
jotain ilkeätä, pisteliästä. He kiusaavat minua, ajatteli hän. Silloin
kaikki yhteen suuhun huutamaan: "Älä ole niin synkkämielinen! Ole
iloinen ... täytyy ainakin koettaa olla ja unohtaa, se auttaa
parantumistasi."

Nytpä Bendell vasta oikein alkoi ymmärtää tuota katkeraa hymyä,
ilkeältä näyttävää leimausta silmissä, kiusallista vaikenemista ja
pyrkiväin ajatusten pakollista nielemistä, joita kaikkia sellaisten
tapausten sattuessa voi Laivurisessa huomata!

Tätäkö se olikin, toivottomuutta? Elämänsä päivärinnassa vaeltavan,
paljon elämältä toivoneen miehen kirkasnäköisyyttä? Hänkö itse katseli
jo silloin kohti mustaa hautaa ja tunsi sinne astelevansa varmoin,
peräyttämättömin askelin, kun muut, syrjästä katsojat vielä näkivät
vain tavallisilla, likinäköisillä silmillään! Tästäkö syystä tuo
kärsimätön, epätoivoinen väläys silmissä, joka ilmaisi, ettei häntä
ymmärretty, kun puhuttiin hänelle elämänpelistä, jonka hän tiesi jo
auttamattomasti menettäneensä!

Ja me, minä toisten mukana, olemme aina hienosti häntä äreydestä
soimailleet, moittineet, tehneet päätöksiä, ettei hänen luoksensa enää
uskalla mennä eikä viitsikään ... vieläpä melkein uhalla koettaneet
häntä iloiseksi saada ja laskeneet leikkiä juuri niistä asioista,
kuolemasta ja haudasta...

Miten hirvittävästi hän mahtoi kärsiä! Ja sittenkin me sanoimme
keskenämme, ettei hän suvaitse meitä; mutta mehän juuri emme häntä
suvainneet!

Bendellille nousi yhtäkkiä niin sanomaton syyllisyydentunto ja
rakkauden puuska, että hän jo kavahti pystyyn ja aikoi langeta
Laivurisen vuoteen viereen syleilläkseen ja tuhansin kerroin anteeksi
rukoillakseen, valmiina mihin uhraukseen hyvänsä sairaan ystävänsä
puolesta. Mutta kun hän nousi tuoliltaan, loi sairas häneen samassa
kysyvän silmäyksen. Se tympäisi Bendelliä oudosti, hän kadotti
halunsa äskeisen päätöksensä täyttämiseen, sillä se alkoi näyttää
lapselliselta, ja sitten valtasi hänet pelko, ettei Laivurinen
ymmärtäisi häntä oikein. Hän istahti uudestaan ja sytytti savukkeen.

"Sinä, veliseni, taidat olla pian matkamies", lausui hän melkein
tahtomattaan, tietämättään mitä sanoi. Jostakin syystä tuntui hänestä
kuitenkin kohta siltä kuin hän olisi sanonut jotain hyvin tyhmää ja
akkamaista. Hän alkoi pelätä, että Laivurinen suuttuisi.

Mutta Laivurinen ei suuttunut. Äänessä välinpitämättömyys ja varmuus,
jota Bendell ihmetteli, sanoi hän:

"Eipähän sitä tiedä... Mutta en minä nyt sentään vielä luule matkamies
olevani."

Bendell rupesi kuvittelemaan, että _hän_ tällä kertaa otaksui,
useista syistä, Laivurisen lopun olevan paljon lähempänä kuin tämä itse
luuli. Bendelliä värisytti. Hänen mielestänsä kuolema jo astuskeli
näillä mailla, viikate oli jo sojossa uhkaamassa.

Häntä koko ajan vaivasi tuo äskeinen kuolemalla peloittelunsa ja hän
ajatteli vain miten voisi korjata sanansa. Kun nyt huomasi, että
Laivurinen itsekin vielä luulotteli kuoleman olevan jonkun matkan
päässä, alkoi hän kehoittaa tätä etsimään parempaa lääkärinapua, edes
Helsingistä.

"Sinun täytyy", lopetti hän kiihkeästi, "ennenkuin on liian myöhäistä,
velikulta."

Sairas kuunteli vakavana ja antoi maltillisesti toisen puhua loppuun.
Lyhyen vaitiolon jälkeen vastasi hän tuskin huomattavasti hymyillen:

"Hyvähän sitä on niin sanoa. Mutta kun toinen tasku on tyhjä eikä
toisessa ole mitään, niin... Ei ne sellaiset ole meikäläisiä,
kansakoulunopettajia varten."

Hän käännähti vuoteella, ikäänkuin jokin tuskallinen tunne olisi siihen
pakottanut. Kun Bendell jälestäpäin eräässä tilaisuudessa muisteli
tuota sointua, millä sairas sanoi "meikäläisiä varten", sekä sitä
seurannutta kärsimätöntä liikettä, niin häntä värisytti. Nyt ei
huomannut siinä mitään erinomaista, vaan alkoi innokkaasti väittää
vastaan:

"Älähän ... ethän sinä nyt niin köyhä ole..."

"Mitäs minulla on!" huudahti Laivurinen. "Ei mitään muuta kuin velkaa."

"Noo ... sinä olet, veliseni, aina liian pessimistinen. Sinun täytyy
vieroittaa se itsestäsi; ainakin koettaa vieroittaa."

"Hm."

Siinä se oli. Bendell huomasi suureksi mielipahakseen, että Laivurinen
taas vaelteli noilla yksinoikeutetuilla aloillaan. Sellaisten
kohdatessa oli puheluun aina ennenkin tullut auttamattomasti pää. Teki
jo mieli lähteä, mutta tänä iltana hän ei olisi tahtonut mennä,
ennenkuin Laivurinen taas asettuisi, jottei jäisi mitään sumuista
_väliin_, kun tänään vuorovaikutus taas oli saatu avatuksi. Hän
otti sanomalehden pöydältä ja alkoi sitä asioikseen silmäillä, mutta
ajatus askarteli yhä Laivurisessa, jota syrjäsilmällä salaisesti
yhtämittaa tarkasteli.

"Jaa'a", päätti hän vihdoin ikään kuin aameneksi kaikkiin ajatuksiinsa,
nousi ja sanoi mitä lempeimmällä ja varovaisimmalla äänellä:

"Kotiin kai tästä pitää lähteä."

"Mihin sinulla on kiire?" kysyi Laivurinen ikäänkuin hätäillen ja
peläten, että Bendell on häneen kyllästynyt.

"Istuhan vielä", jatkoi pyytäen.

Suhde oli kumpaisenkin puolelta niin arka, että Bendell jo ajatteli
jäädä vielä hetkiseksi. Samassa alkoi eteisestä kuulua miehen
askeleita, ja Airaksinen tuli sisään. Hän tervehti ystävän tavoin,
seisahtui vuoteen viereen hajasäärin ja kysyi:

"Mitenkä täällä nyt jaksetaan?"

"Niinkuin näkyy", vastasi Laivurinen. Se kuulosti melkein
vastahakoiselta puhelulta. Mutta tuskin oli saanut sanansa sanotuksi,
kun yskänpuuskaus tuli ja pani hänet yskimään pitkäksi aikaa ja
sylkemään sitkeää limaa. Rouva, joka oli kuullut yskimisen toiseen
huoneeseen, tuli ja rupesi pitelemään otsasta kiinni.

"Jaa'a, eipä näy hyväkään olevan", sanoi Airaksinen.

Hän kävi istumaan ja rupesi Bendellin kanssa haastelemaan. Kun yskä
vihdoin helpotti, virkkoi Airaksinen:

"Kuule, velikulta, eiköhän sinun sittenkin pitäisi lähteä sinne
Helsinkiin aikanansa, ennenkuin on myöhäistä. Tuo yskä voi päästä aika
vauhtiin ... ja jos se sittenkin on keuhkotautia."

Hän vavahteli vähän aikaa odotellen vastausta, mutta Laivurinen ei
virkkanut mitään.

Rouva oli kädet lanteilla jäänyt seisomaan vuoteen viereen ja kysyi,
kun yskä näytti vihdoin kokonaan tauonneen, eikö hän tarvitsisi mitään.

"En", ärähti Laivurinen lyhyeen.

"Etkö tahtoisi ottaa lämmintä maitoa."

"Etkö kuullut jo, että minä sanoin en."

Rouva hymähti itsekseen surullisesti ja meni pois. Kohtausta oli
vieraiden ollut pakko seurata ja rouvan mentyä virkahti Airaksinen
puolileikillä, puolitodella:

"Sinä olet tullut hirmuisen äreäksi, kuule!"

Laivurinen säpsähti ja vilkaisi nopeasti Airaksiseen. Mutta tämä alkoi
samassa nauraa kitkuttaa, ei naurun pakosta, vaan teeskenneltyä, noloa
tekonaurua, hyvittelevän, imartelevan näköisenä, kenties aikeissa
lieventää sanainsa vaikutusta. Mutta tuskin oli Laivurinen huomannut,
että hän väänsi suunsa hymyyn, ja kuullut ensimmäisen äänteen tuosta
naurusta kun hänen kasvoillensa ilmestyi halveksiva ylenkatse.
Airaksinen huomasi senkin, sillä Laivurinen ei halunnutkaan peitellä.
Vieras muuttui heti ankaran totiseksi, huokasi, painoi suunsa lujaan
kiinni ja tahtoi näyttää loukkaantuneelta.

"Ei maar", hän sanoi, tarkoin säilyttäen kasvoillaan pahan mielen
ilmeen, "täytyy jo lähteä kotiin."

Bendell yhtyi seuraan. Molemmat jättelivät Laivurista kädestä hyvästi.
Kaikki olivat äänettömiä ja alakuloisia.



XII.


Omituista kyllä vaikutti johtokunnan menettely sen, että iso osa
kuntalaisia alkoi puolustella Laivurista. Tämä tapahtui tositoimessa
siten, että käytiin opettajaa tervehtimässä ja moitiskeltiin
johtokunnan menettelyä. Muuten ei johtokunnan puolelta enää pantu
kortta ristiin asian johdosta. Se näkyi unohdetun.

Lieneekö tämä myötätuntoisuus vaikuttanut, että Laivurinen syksyn
puoleen huomattavasti virkistyi. Koulun avaamisen aika lähestyi, ja hän
valmistautui toimeensa.

Ystävät huomasivat hyvillä mielin, että pirteä mielikin vähitellen
palasi ja pilkisteli silloin tällöin esiin.

Mutta muutamat pelkäsivät, että kaikki tämä olisi vain väliaikaista,
jos Laivurinen itse ryhtyisi koulua pitämään. Siitäpä syystä he
kehoittivat häntä palkkaamaan sijaisen, ottamaan kipunsa nyt oikein
tilille, kun siitä oli kerran alkanut voiton saada ja toivo oli
uudestaan herännyt. Mutta siihen ei häntä saanut kukaan suostumaan.

"Millä minä sijaisen palkkaan?" kysyi hän, kun sitä ehdotettiin. "On
minulla entisestäänkin velkaa, vielä nyt uutta tekemään tällaisessa
tilassa. Ja tosiaankin, kuka minulle enää uskoisi velkaa!"

Sillä oli kehoittajain suu tukittu. Ei ollut sellaista miestä, joka
olisi rahaa tarjonnut, sanonut: ota tästä, palkkaa sijainen, parantele
ja hoitele itseäsi ja tule terveeksi!

Ja Laivurinen avasi itse koulunsa. Työ, tuo rakkaaksi tullut työ veti
hänet kokonaan mukaansa. Mieli kiintyi siihen, ja kun oikein innostui,
unohti väliin puoleksi päiväksi kestävän, hivuttavan taudin koko
olemassaolon. Nälkäkin palasi, toisinaan niin kiivaana, että hän luuli
voivansa syödä kuin metsämies. Mutta kun tuli syöntiaika, ei syöminen
käynytkään. Koetettiin jos jotakin lääkettä, mutta ei niistä apua
lähtenyt. Nyt lohdutteli hän rouvan kanssa itseään sillä, että kyllähän
palaa ruokahalukin, kun ehtii... Olisikin tavatonta, jos niin pitkän
potemisen perästä heti täysin parantuisi! Iltaisin hän oli myös aina
hyvin väsynyt, mutta sen otaksuttiin johtuvan syömättömyydestä. Mitäpä
voimaa voikaan olla syömättömällä ihmisellä! Ruokahalua koetettiin
sitten jos jollain keinolla palauttaa. Rouva erittäin oli ahkera, jos
mitä neuvottiin; aina hän hankki ja tyrkytti Laivuriselle. Väliin oli
jokin lääke vaikuttavinaan, mutta se oli varsin lyhytaikaista.

Tämä oli kuitenkin tavallaan pääsiäisen aikaa perheessä. Eihän
puuttunut muuta kuin ruokahalua, ja sitten olisivat kaikki asiat
parhain päin. Istuskeltiin iltakaudet Laivurisen työhuoneessa ja
nautittiin elämästä kuin suuren vaaran partaalta pelastuneina.
Usein olivat tulevaisuuden toiveet jutun aiheena. Niistä puheltiin
kuin vastanaineet, rakenneltiin tuulentupia, jopa hilpeästi
naureskeltiinkin. Puhuttiin paikan muutosta ja suuremman palkan
toiveista.

Tähän aikaan saattoi Laivurinen jo innostua muistakin asioista.
Raittiusseura oli pitkän aikaa levännyt. Sille tahtoi esimies antaa
taas uutta virkeyttä ja eloa. Hän piti toimikunnan kokouksen, nuhteli
toimikuntaa laiminlyömisestä ja otti osan omaankin selkäänsä. Hän
nuhteli kuten alamaisiansa ja oli täynnä tulista intoa. Minä olen ollut
sairas koko suven, hän sanoi, en ole jaksanut mitään. Mutta teidän
olisi pitänyt toimia; kun olette terveitä, ei teitä olisi estänyt
mikään. Toimikunnan jäsenet olivat kaikki nuorukaisia, osalta
Laivurisen entisiä oppilaita. He pitivät nuhteita syystä annettuina.
"Mutta mitäs me toimimme ilman teitä", sanoivat. Pian siitä kuitenkin
sovittiin, syyt tasattiin, ja nuoret miehet innostuivat.

Päätettiin pitää iltama ja laadittiin ohjelma.

"Kuka pitää puheen?" kyseltiin. Silmät kääntyivät Laivuriseen.

"Esimies, tietysti", sanottiin.

"En minä vielä jaksa", väitti Laivurinen, "olen heikko ja voimaton. En
totisesti jaksa puhua."

Mutta hänen täytyi suostua, kun sitä ehdottomasti kaikki vaativat.
"Kukas sitten puheen pitää, jos ette te?" Totta se oli, ei olisikaan
ollut kynnelle kykenevää puhujaa. Ja iltamasta ei näin pitkän väliajan
kuluttua olisi voinut olla puhettakaan ilman paremmanpuoleista
esitelmää.

Tuli kokouspäivä. Toimikunta olikin sen laittanut hauskaksi iltamaksi,
oikeinpa juhlaksi. Laulukuorokin oli tilapäisesti harjoitettu. Kansaa
kokoontui satalukuisin määrin. Tässähän olikin taas jotain uutta: eihän
ollut mitään parempia huveja pidetty pitkään aikaan. Väkeä tuli,
enimmäkseen nuorisoa, ja huone täyttyi.

Laivurisen sydäntä paisutti omituinen iloisuus: ei koskaan ollut
nuoriso näihin tilaisuuksiin noin lukuisasti saapunut. Tulipa vielä
harvinaisempiakin vieraita, tuli isäntiä ja emäntiä; siinä vielä
iloitsemisen syytä. Ja vihdoin kuiskasi hänelle joku korvaan, että
Tolvanainenkin istuu taaempana. Siitä heilahti Laivurisen sydän:
syntynee taistelu tässä? vilahti ajatus mielessä. Ainoastaan kerran
ennen, pari, kolme vuotta takaperin oli Tolvanainen käynyt
raittiusseuran kokouksessa ja silloinkin nostanut ikävän väittelyn.

Tämä oli sunnuntaipäivän ehtoopuoli.

Entinen laulukunta, joka välillä oli jo ollut hajaantuneena, oli nyt
koonnut itsensä ja esitti aluksi muutamia lauluja. Sitten astui
Laivurinen puhumaan.

Ensi silmäyksellä, jonka hän loi vastapäätä olevaan ihmisjoukkoon,
löysi hän Tolvanaisen. Kuudennos katseli sieltä ivahymy huulilla ja
kasvot hehkuvina. Laivurinen tahtoi joutua hämille, oli niin paljon
ihmisiä ja sitten suoranaisia arvostelijoita... Nyt pitää puhua
hyvästi, hän ajatteli. Jos nyt huonosti onnistuu enkä saa tätä
nuorisojoukkoa innostumaan, on se raittiusasialle vahinko ja vielä
itsellenikin. Tuo mies ei kuitenkaan saata suutansa kiinni pitää. Mutta
jos saan nuorison innostumaan, ovat he puolellani ja _tuo_ joutuu
pilkan alaiseksi... Hän alkoi puhua. Otti ensinnä sopivan vertauskuvan
päästäkseen matkaan. Mutta alussa herpaisi outo, painostava tunne,
niin että äänikin tahtoi langeta. Vertaus näytti yhtäkkiä
epäjohdonmukaiselta ja -- kuulijakunta sähisi, useat juttelivat
keskenänsä.

Puhuja jännitti, harhaili hiukan epäröiden sinne tänne. Aivan
sattumalta löysi puhuessaan pari sopivaa asiaa, joiden kautta saattoi
kääntää ajatustaan ja sai vertauksensa tarkoitusta vastaavaksi.
Hermosto alkoi pitää ryhtinsä, ajatuskin liikkui nyt varmalla pohjalla
ja -- siitä seurasi selvä ja erittäin hyvin muodostettu lausejakso.

Opettaja oli päässyt alkuun, seisoi varmasti ja puhui empimättä,
vilkkaasti. Hän tarkasteli kuulijakuntaa, kutka kuuntelevat, kutka
eivät. Yhä useampain huomio kääntyy häneen, melu ja sopotus vähitellen
taukoaa.

Kaikki kuuntelevat tarkkaavaisina, ainoastaan muutamia pikku poikasia
häärii taaempana sähisten. Mutta joku rupeaa tyrkkimään heitä ja vaatii
olemaan vaiti.

Puhuja tuntee itse puhuvansa harvinaisen hyvin, hän näkee sen yleisön
käytöksestäkin. Innostuu yhä: tämän illan voitto on hänen ja
raittiuden.

Toisinaan täytyy hänen pysähtyä hengittelemään, sillä hermosto tahtoo
itsepäisistä ponnistuksista huolimatta luhistua ja voimat loppua...
Silloin painuu ääni, värisee kurkussa, josta ei tahdo olla voimaa ylös
kohota. Mutta hän onnistuu siinäkin, seisahtuen aina, kun on sanonut
jonkun ponsilauseen: yleisö saa sitä sillä aikaa sulatella ja märehtiä,
kun puhuja henkeänsä vetää.

Mutta sitten, ennenkuin oli ajatellutkaan, tulee voimista ehdottomasti
loppu: käsivarret alkavat auttamattomasti väristä ja sääret rupeavat
luhistelemaan.

Kun olisi edes vettä! ajattelee hän.

Mutta sitä ei ole. Täytyy äkkiä keksiä sopiva loppumuodostus... Samassa
vilahtaa masentavasti ajatuksissa: näinkö olenkin heikko, sairas,
voimaton, kuolemalle menevä?...

Hienoisesti väristen hän lykkää tuota ajatusta tuonnemmaksi ja mieleen
juolahtaa sattumalta: "ruumiini raihnas ponnistust' ei siedä..."

Sen hän lausuu muuta ajattelematta. Mutta kohta löytää mielikuvitus
siinä rikkaan, ammennettavan lähteen. Ääni alkaa värähdellä, heltymys
tahtoo pyrkiä voitolle ja ajatukset vaitonaisina juosta. Mutta
ennenkuin mitään on menetetty, saa hän ohjakset käsiinsä, ajatuksen
haltuunsa ja lopettaa tarkoituksenmukaisilla loppusanoilla.

Puhuja astui hyvin uupuneena, mutta samalla tyytyväisenä alas
puhujapaikalta. Laulukunta esiintyi. "Kuule kuinka soitto kaikuu!"
laulettiin. Siinä ei ollut niin paljon taidetta, mutta kyllä rakkautta.

Laivurinen oli saanut vetää henkeänsä. Hän oikein ahmi noita säveliä,
ja innostus alkoi hehkua poskipäistä. Jo tunsi hän itsensä entisekseen
ja ihmetteli, että oli antanut nuorison niin kauan odottaa tätä iltamaa
ja raittiusasian levätä.

Mutta nyt tulisi aate saamaan uudestaan jalat allensa! Hän ryhtyisi
työhön taas kuin mies. Nuorisossahan vallitsee verraton into! Pitää
takoa rautaa silloin kun se kuuma on.

Laivurinen johti iltamaa. Hän toimitti nyt jonkun lausumaan runoa. Sen
perästä seurasi pari kuvaelmaa, jotka saivat yleisön siksi innostumaan,
että kuului voimakasta kättentaputusta.

Viimeiseksi astui Laivurinen taas puhujapaikalle ja lausui
lopetussanat. Niissä oli verraton määrä intoa ja tulevaisuuden
toiveita. Ja kun hän poistui, kuului ensin yhdestä nurkasta "hyvä!" ja
sitten kohta toisaalta. Siitä syntyi oikein vallaton hyvä-huutojen
melske.

Se oli tauonnut ja syntyi tavanmukainen myrskyä seuraava hiljaisuus
muutamaksi silmänräpäykseksi.

"Minun huoneeni pitäisi rukoushuoneeksi kutsuttaman, mutta te olette
sen tehneet ryövärien luolaksi."

Ääni, joka lausui tämän heti hyvä-huutojen tauottua, kuului selkeänä ja
puhtaana yli kaiken. Sadat päät kääntyivät sähisten sitä kohti
hämmästyneinä ja uteliaina. He löysivät sieltä Tolvanaisen pienehkön,
pyylevän persoonan seisomassa muitten istuvien keskellä ja ylpeästi ja
tulisesti silmäilemässä ympärilleen kuin sotaratsu. Vihdoin hänen
katseensa pysähtyi Laivuriseen ikäänkuin jotain odotellen.

"Minun huoneeni pitäisi rukoushuoneeksi kutsuttaman, mutta te olette
sen tehneet ryöväritten luolaksi!" uudisti hän uhkaavasti katsellen
Laivurista. Huoneessa oli niin hiljaista, että muutamat eivät liene
raatsineet henkeänsä vetää.

Laivurinen huomasi vihdoin, että Tolvanainen häntä todellakin vaati
esiin.

"Niin minäkö?" kysyi hän tahallaan tehden kysymyksensä koomillisen
yksinkertaiseksi.

"Herra sanoo, että viimeisillä maailman ajoilla ilmestyvät väärät
profeetat ja villitsevät kansaa", jatkoi Tolvanainen kiihkoisesti
hymyillen.

Laivurinen aikoi nyt jotain vastata, mutta Tolvanainen ehätti vielä
jatkamaan:

"Kaikki mitä te teette, se tehkää Herramme Jeesuksen nimeen."

Asema kävi yhä jännittävämmäksi, sillä Tolvanaisen huomautukset tekivät
moneen syvän vaikutuksen. Tiedettiin, että Tolvanaisen lopetettua
tulisi Laivurisen vuoro.

"Oletteko te tässä tilaisuudessa toimineet siihen nimeen, joka kaikki
kaikessa on?" Siihen hän lopetti ja jäi vaativasti katsellen odottamaan
vastausta. Kaikkien huomio kääntyi nyt Laivuriseen, joka valmistautui
vastaamaan.

"Minä en ollenkaan tahdo epäillä", alkoi hän hiukan värähtelevällä
äänellä, "ettei Tolvanainen olisi tarkoin ajatellut seurauksia
vaatiessaan minua näin suuren nuorisojoukon keskellä väittelemään
uskonnollisista asioista. Mutta nuo raamatunlauseet, jotka
olette rohkeasti uskaltanut vetää esiin tässä seurassa, enemmän
persoonallisten sivutarkoitusten kuin välttämättömyyden vaatimuksesta,
ovat siksi pyhät, etten minä katso sopivaksi ilman pitempää
ajattelemista ruveta niiden johdosta väittelemään. Sillä mikäli minä
ymmärrän, ne eivät ole tarkoituksenmukaisesti valitut, jos niiden
perusteella teillä todellakin olisi aikomus tämän iltaisia toimiamme
tuomita."

Sitten antoi hän seikkaperäisen selvityksen, miksi ei uskonnollisia
menoja pidetä näissä iltamissa: he käsittävät raittiusasian kokonaan
yhteiskunnalliseksi kysymykseksi. Ja koska kerran yhteiskunnallinen
edistys niin henkisellä kuin aineellisellakin alalla on tunnustettu
oikeutetuksi, niin raittiusasiankin sellaisenaan täytyy olla
oikeutettua. Eikä sellaisilla, jotka eivät itse edes hyväksy
raittiusasiaa, ole mitään oikeutta tulla sanomaan, että sillä ja sillä
tavalla pitää työskennellä.

"Mutta Tolvanainen luultavasti tahtoisi, että _ehdottoman_
raittiuden asiaa ajettaisiin yksistään uskonnon puitteissa, vai
kuinka?"

Laivurinen lopetti kysymykseensä. Ainakin puolet käsittivät
tarkoituksen, sillä Tolvanainen osoitti varsin usein käytännössä, ettei
hän ollut mikään raittiusmies.

Tolvanaista ei tarvinnut kauan odottaa. Välttäen suoraan vastata
Laivurisen kysymykseen alkoi hän kertoa, miten raittiuspuuhat
vieroittavat kansan lapset ja nuorukaiset pois kristillisyydestä ja
kasvattavat heissä itsevanhurskauden ja tekopyhyyden haisevia
rikkaruohoja; miten nykyajan sivistyneet työntävät uskonnon syrjään,
sanoen sitä vain vanhaksi saduksi. Kouluhuoneisiin saavat kokoontua
kaikki peliaalin joukot Antikristuksen ympärille, joka sokaisee Herran
valittujen silmät. Tehdään epäjumalia sellaisia kuin raittiuskin ja
niitä palvellaan irstaisella maailman melulla ja riemulla ja sillä
täytetään himoitseva sydän niinkuin tuhlaajapoika täytti ravalla
vatsansa j.n.e.

Laivurinen hyppäsi ylös tulisessa kiihkossa ja oli juuri aikeessa
päästää sanatulvan. Mutta samassa muuan arvokas henkilö nousi penkistä,
ryähti ja näkyi haluavan saada ensinnä sananvuoron. Laivurinen jättikin
puhevuoron mielellään, sillä hän tunsi vaistomaisesti, ettei hän voisi
oikein vastata siitä, mitä hän nyt aikoi sanoa.

Tuo toinen oli Tolvanaisen veli. Hän ryähteli ikäänkuin hämillään
muutaman kerran ja lausui sitten:

"Minun mielestäni veljen esiintyminen täällä on niin hävytöntä ja
itsekästä, että sitä ei saata enää kuunnella. Vaikka en olekaan
raittiusmies, tunnustan minä kuitenkin sydämestäni, että raittiusseura
on tehnyt nuorison keskuudessa pitäjässämme niin jalon työn, ettei
veljen kaltaiset moukat kykene sitä arvostelemaankaan. Minun mielestäni
olisi meidän puolelta, jotka emme kykene mitään toimimaan, paljon
kauniimpaa, jos kiittäisimme opettajaa ja kaikkia niitä, jotka
harrastavat nuorison sivistystä seurakunnassamme. Ja minä puolestani
pyydän lausua kiitokset erittäinkin opettaja Laivuriselle hänen
jaloista harrastuksistansa."

Kuului yleistä hyväksymisen sohinaa.

Muutamat henkilöt olivat tällä välin vilkkaasti toimineet ja
kuiskailleet toistensa korviin.

"Mitä veljen puheeseen tulee..." alkoi Tolvanainen huutaen saadakseen
äänensä kuuluviin.

"Minä pyydän huomauttaa", sanoi Laivurinen yhtaikaa kuin edellinenkin.
Mutta nyt oli jo syntynyt huoneessa rähinää. Bendell, joka oli kerännyt
laulukunnan paikoilleen, kuiskasi Laivurisen korvaan:

"Ethän sinä viitsi enää tuhlata sanoja tuollaiselle hölmölle? Hänen
veljensä sanat tekivät hyvän vaikutuksen. Annetaan laulajille nyt
viimeinen sananvuoro."

Laivurinen nyökäytti myöntävästi päätänsä ja vetäysi syrjään. Bendell,
vaikka ei kuulunutkaan laulukuntaan, astui musikaalisena miehenä
laulajain parveen innosta hehkuen. Kohta kajahti voimakkaasti:

    "Jos sydän sulla puhdas on
    Ja mieli vakaa pelvoton,"

(Tolvanainen alkoi väkijoukon läpi tunkeutua pois.)

    "Niin yhdy meihin, tänne jää
    Ja pyhä vanno vala tää:
    Tää Suomen maa mun toimen saa,
    Sen eestä vaan, mä ainian
    Teen työtä saakka kuolemaan!
    -- -- -- -- --
    Teen työtä saakka kuolemaan!"

       *       *       *       *       *

Laivurinen lepäilee sohvallaan, ei nuku, vaan uneksii. Yksi pienoisista
nukkuu huivilla kiinni sidottuna soututuolissa. Ovi rouvan kamariin on
hiukan raollaan, ja sieltä kuuluu hauska teelasien kilinä. Pöydällä käy
herätyskello ontuen ja epävarmasti. Lamppu palaa valaisten hiukan
punertavalla valolla, laulaen honottavalla, pirisevällä äänellä, joka
kuuluu korvaan kuin hyvin kaukainen ja epäselvä kulkusen kilinä.

"Totta se on, se oli hyvin hauska iltama", virkahti Laivurinen. Hän
nousi tyytyväisen näköisenä ylös, pani tupakkaa pitkään piippuun ja
kävi uudestaan lepäämään.

Nyt hän vaipui ajattelemaan sitä kostoa, minkä hänen ystävänsä olivat
Tolvanaiselle toimittaneet.

... Nuorisossa alkaa jo olla arvostelukykyä, ajatteli hän. He ovat
oikein verrattomia, en minä edes ole uskaltanut noin paljoa
odottaakaan...

"Ja jos minä paranen", hän virkahti innostuen ja kohosi istualleen.
Mutta samassa sydän ikäänkuin ehtyi ja kutistui ja heikkoudentunne oli
vähällä temmata hänet mukanaan. Pakotellen sitä alas painumaan ja
pysytellen äskeisessä ajatusjuoksussaan koetti hän tyrkkiä pois
kammottavaa painajaista, joka tunkeili hänen kimppuunsa ovista ja
ikkunoista.

"Minä en jätä tätä nuorisoa", virkahti hän uhmaavasti. "En minä jätä
ainakaan tuon johtokunnan vuoksi! Onpa tässä nouseva polvi kokonaan
minun miehiäni... Minähän tässä kylväjä olen! Ja minunko pitäisi nyt
jättää heidät, kun oras juuri alkaa tehdä toukoa?"

Tänä iltana uudistunut iloinen vakaumus siitä, etteivät kuntalaiset
kaikki ole Tolvanaisia, painui mieleen, jäi itämään, kasvoi ja
kehittyi.

"Nuoriso sentään mahtanee ainakin osittain ymmärtää minua."

Pari kyyneltä kihosi silmiin.

Ja jos minä kuolisinkin... Ainakin nuoriso ymmärtäisi ja ehkä joskus
tulevina aikoina tunnustaisi minun jotain tehneen ja kiitollisena
muistaisi.

Ihana vavistus kulki läpi ruumiin... Miten he muistelisivat häntä, kun
hän olisi kuollut?

... Niin he puhuisivat, niin he sanoisivat, että siinäkin meni nuori
mies kesken aikaansa, että hän teki tehtävänsä miehen tavalla.
Niinköhän he sanoisivat?... Heidän täytyisi sanoa niin... Moni itkisi,
sillä he vasta oikein tuntisivat ja ymmärtäisivät minua...

Heidän lapsensa muistaisivat minua, puhuisivat minusta. Vihamiehenikin
tahtoisivat pyytää anteeksi heltyneenä yleisestä osanotosta. Mutta
minun suuni ei enää puhuisi, vaan hengen silmillä katselisin ja
antaisin anteeksi. Niin, minä antaisin anteeksi! En vihaisi enää
ketään. Eikä _siellä_ olekaan vihaa...

Ja sitten minä riemuitsisin siitä, että kuolemani sai heidät
ymmärtämään minun tarkoituksiani ja että minäkin olin pieni, hyvin
pikkuruinen valonsoihtu tuhansien joukossa, jotka Luoja heitti tälle
korven kulmalle sytyttämään, olemaan välikappaleina yhä jatkuvassa
luomistyössänsä...

Kyllä he arvostelisivat minun työni silloin liian suureksi...

"Arvioivatkohan ne sen liian suureksi?"

Liian suureksi ne arvioisivat, hän ajatteli. He varmaankin pelkäsivät,
että minun aloittamani työ tulisi kärsimään poismenostani. He
katselisivat sitäkin vain tavallisilla lyhytnäköisillä silmillään, he
kun kuvittelisivat, että kansallisen valon levittäminen on vain
ihmisellistä työtä!... Mutta ei se ole ihmisellistä työtä... Luojan
työtä se on. Minäkin satuin Luojan käteen sattumalta pikkuiseksi
välikappaleeksi, siinä kaikki. Jos en minä tehnyt tehtävääni, tulee
toinen. Jos taas sain siemenen kylvetyksi hyvään maahan, niin tulee
jälkeeni viljelijöitä, kasvattajia. Minä satuin olemaan kylväjä...

Ja siinäpä se onkin! Monikin, joka saa valonkipinän sydämeensä,
tiedonhalun ja kaipuun, ei tiedä mistä se on tullut, milloin se on
tullut, eikä edes mikä se on. Se tulee sieluun kuin varas yöllä,
itsestään, ilmoittamatta tuloansa, antamatta tietoa varmasta
ilmestymisajastaan -- niinkuin kaikessakin luomisen työssä. Vasta
sitten kun se on kasvanut kiinni, kun se rupeaa kantamaan hedelmiä,
huomaa asianomainen itsekin, mitä sukua kasvi on...

"Eikä sitä sovi kysyä mistä se tuli tai kuka sen toi", hän virkahti
ääneen, kokonaan kiintyneenä asiaansa.

Eikä sitä kysytäkään, jatkoi hän ajatellen. Itsestänsä se tuli,
ajattelee moni. Mutta ei se itsestänsä tullut, Luoja sen toi ... jonkun
välikappaleensa kautta.

"Siinäpä se juuri on, ettei kukaan huomaa tuota välikappaletta. Siinä
pykälä on! Jos se huomattaisiinkin, olisi valon levittäminen
ihmisellistä työtä, aivan jokapäiväistä... Mutta nyt se on jumalallista
työtä."

"Tee on valmista, ukkoseni!" kuului rouvan ääni toisesta huoneesta.

"Minä tulen."

Hän nousi. -- -- --

    "Tää Suomen maa mun toimen saa
    Sen eestä vaan, mä ainian
    Teen työtä saakka kuolemaan!
    -- -- -- -- --
    Teen työtä saakka kuolemaan!"

lauloi hän innokkaasti tahtia lyöden ja varustaen uutta tupakkaa
piippuun, kun lähti teelle.



XIII.


Syyslukukausi oli jo kulunut parempaan puoleen, kun Laivurinen eräänä
päivänä sanoi vaimollensa:

"Mitähän, kuules ... minua on taas ruvennut öillä hiottamaan...
Toisinaan se kuohuu kuin lähteen silmästä."

Laivurinen katui kuitenkin kohta, että oli puhunutkaan mitään, sillä
hänen mielestänsä kuvastui asia sen äänen johdosta, millä se tuli
sanotuksi, paljon vaarallisempana, kuin hän tahtoi itsekään uskoa. Ja
siksi toiseksi: hän oli kovin kyllästynyt vaimonsa alituisiin
parantelemispuuhiin.

Aivan oikein. Heti huudahti rouva:

"Mutta nyt sinun täytyy mennä tohtorin luo!"

"Olen sitä itsekin ajatellut", vastasi Laivurinen päästäkseen vapaaksi
kehoituksesta. Sitten hän kuitenkin alkoi heti ehdotella, että lääkärin
luona käynti lykättäisiin jonkun verran eteenpäin, ja arveli, että tuo
hikoileminen mahdollisesti olisi satunnaista.

Rouva kyllä aikaisemmin kesällä oli pakottanut usein tohtorin luokse,
vaikka siitä ei aina totta tullutkaan. Viime aikoina hän oli vähitellen
siitä hellittänyt ja tullut välinpitämättömämmäksi, ehkä siitä syystä,
että tauti oli näyttänyt helpottaneen.

Nyt hän tarttui asiaan uudella innolla eikä hellittänyt ennenkuin mies
suostui ja lupasi lähteä "taas kerran."

Kun lähtöaika tuli, rupesi kovasti peloittamaan... Saa nähdä mitä
lääkäri sanookaan. Rupesi oikein hirvittämään ja valtasi sellainen
vaistomainen pelko, että lääkäri veisi häneltä sen toivon, joka syksyn
kuluessa oli uudestaan alkanut elehtiä.

"Onkohan minulla voimaa katsoa totuutta vasten silmiä? Kyllähän itseni
tähden, mutta... Voi minun lapsiani!"

Se vei ruokahalun jo lähtöpäivän edellisenä päivänä, ja aina kun vaan
mielikuvitukseen pujahti lääkäri ja "mitähän se mahtanee sanoa?"
karsivat kylmät väreet selkäpiitä.

       *       *       *       *       *

Tohtorilla oli paljon sairaita. Laivurisen täytyi odottaa luoksepääsyä
noin tunnin verran. --

Hän astui sisään tuijottaen lääkärin silmiin lukeakseen tämän ensi
katseesta tuomionsa. Ensin ei hän saanut selvää eikä olisi kyennytkään
siihen, sillä häntä huimasi oudosti ja pyörrytti. Lääkäri katseli
minuutin verran ahnaasti, tutkivasti, silmäkulmat rypistyneinä
lempeihin, surullisiin poimuihin. Sitten hän astui askeleen mykkänä
seisovaa Laivurista kohti ja kysyi, yhä tuijottaen tämän kasvoihin:

"Teillä on keuhkotauti ... vai?"

Laivurinen ei ollut ennen käynyt tämän lääkärin luona, mistä syystä
häntä ei tunnettu. Kysymys ei kuitenkaan tehnyt aivan masentavaa
vaikutusta, kenties siitä syystä, että ihmiset olivat kyselleet jo
monta vuotta, silloinkin, kun hän oli aivan terve, eikö hänellä ole
keuhkotauti. Kaikki päättelivät sitä hänen kalpeanlaisesta
ulkomuodostaan. --

"Pelkään itsekin sitä, ja sitä varten pyytäisin herra tohtorin
tarkastamaan", vastasi hän.

Lääkäri siirteli ja muutteli kapineita pöydällään, mutta loi
tuontuostakin Laivuriseen pitkän, tutkivan katseen. Sairaan rintaa
alkoi yhtäkkiä ahdistaa, vaikka asianomainen olisi kaikella muotoa
tahtonut, ettei sen kulku tällä kertaa olisi mitenkään häiriytynyt...
Saattaisi antaa "sellainen satunnainen syy" lääkärille aihetta
otaksumaan, että asiat ovat hyvinkin hullusti.

Hänestä näytti, että lääkäri salavihkaa kuunteli hänen hengitystään.
Tuossa tukalassa odotuksessa ollen tunsi hän vastustamatonta halua
sanoa lääkärille, ettei hän uskoisi sen vielä keuhkotautia olevan,
mutta mitenkä lienee... Hän sanoikin sen. Lääkäriin ei ilmoitus tehnyt
mitään vaikutusta, mutta hän astui nyt luokse, yhä kiusallisen
miettiväisenä.

"Ehkä katsotaan", hän nyt virkahti kiireesti, ikäänkuin yhtäkkiä olisi
tehtäväänsä herännyt. "Olkaa hyvä ja ottakaa vaatetta pois." Laivurinen
alkoi kiireesti riisuutua.

"Mikä ammatti?"

"Kansakoulunopettaja." --

Tohtori tutki kauan ja tarkkaan. Hän teki tuontuostakin kysymyksiä:
Onko iso kouluhuone? Minkälaiset asuinhuoneet? Onko tapana kävellä
iltaisin? Minkälaatuisia ravintoaineita paraastaan käytetään? Onko iso
perhe? y.m. Väliin hän kuunteli paljaalla korvalla, väliin
kuulotorvella. Toisinaan taas keskisormen keskimmäisellä niveleellä
paukutteli rintaluita ja solisluita. Päätettyään kauan kestäneen
tarkastuksen käski hän pukeutua ja istui.

"Se on huono toimi terveydellisessä suhteessa tuo kansakoulunopettajan
toimi", sanoi lyhyen vaitiolon perästä. "Hyvin suuri prosentti
sairastaa keuhkotautia."

"Hm, niin taitaa olla."

"Ettekö voisi vaihtaa nykyistä tointanne esimerkiksi maanviljelijän
ammattiin?"

"Ei se käy laatuun. Siinä pitäisi olla varoja, ja niitä juuri minulla
ei ole."

"Eikö siihen voisi keksiä mitään keinoja? Eikö ole sellaisia sukulaisia
taikka ystäviä, jotka voivat auttaa?"

"Ei ole."

"Sepä on ikävää se."

Seurasi taas äänettömyys, jonka aikana lääkäri miettien katseli ulos
vastapäisestä ikkunasta. Laivurinen ei enää voinut pidättää itseänsä
kysymästä:

"Mitä herra tohtori arvelee? Vika lienee jo hyvinkin suuri?..."

Lääkäri repäisi samassa paperiliuskan ja alkoi kirjoittaa reseptiä.
Aivan kuin kuulematta Laivurisen utelemista kääntyi hän kesken
kirjoittamistaan häneen päin ja sanoi:

"Välttämättä täytyy teidän kuitenkin toistaiseksi lakata koulua
pitämästä."

Laivurinen pelästyi.

"Se ei käy laatuun, ei mitenkään", änkytti hän.

"Miksi ei?"

"Siksi, että minä olen köyhä, perheellinen mies ja palkka on pieni."

Lääkäri jatkoi kirjoittamistaan.

"Kyllä sen täytyy käydä laatuun!" huudahti hän ystävällisesti
hymyillen. "Teidän pitää nyt säästää itseänne kaikesta rasituksesta."
Sitten hän avasi reseptin, jonka jo oli umpeen taittanut, luki siitä
ohjeet lääkkeiden käyttämiseen, neuvoi ravintoaineita ja antoi muita
ohjeita. Sitten hän antoi reseptin.

"Mitä olen velkaa?" kysyi Laivurinen hiljaa. Näytti siltä, ettei hän
olisi jaksanutkaan kovemmin puhua. Hän maksoi, mutta kysyi samassa
uudestaan, millä asteella tohtori luuli taudin olevan.

Vastahakoisen näköisenä tuli lääkäri aivan eteen, katseli vähän aikaa
surullisesti suoraan silmiin. Sitten viittasi kädellään vasemmalle
puolelle rintaa ja huokasi:

"Hjaa'a... Kyllä siellä on pahanlainen vika."

"Onko?" pääsi Laivuriselta aivan tahtomatta.

"Teidän täytyy olla nyt hyvin tarkka ja hoitaa itseänne aivan sen
mukaan kuin olen määrännyt", sanoi lääkäri. "Voisi olla mahdollista
saada taudin vauhti asettumaan. Kun olette nyt nämä lääkkeet käyttänyt,
niin sitten olisi teidän välttämättä käytävä täällä."

Laivurinen ei enää kysynyt mitään. Hänen ajatuksensa hiukan
sekautuivat, eikä hän pois mennessään ajatellut juuri muuta kuin ihaili
lääkärin ystävällistä käytöstä. Heti kun hän oli astunut eteiseen,
kutsui lääkäri virallisella äänellä seuraavan. Useita henkilöitä oli
odottamassa. Sisällä kuului lääkäri kyselevän vasta tulleelta, mitä
asiaa oli. Tämä kaikki rupesi hänestä aivan käsittämättömästä syystä
näyttämään kovin koneelliselta... Mutta mistä ... mistä hän sen niin
tarkkaan tietää? heräsi hänen ajatuksissaan kysymys aivan samassa kun
noita häntä ympäröiviä seikkoja paraillaan ajatteli. Sekava, pelon ja
toivon välinen tunne nosti veren ylöspäin, ja ajatus palasi lääkärin
työhuoneeseen tutkimaan ja muistelmain avulla saamaan tarkempaa selvää
lääkärin salaperäisestä käytöksestä.

       *       *       *       *       *

Hän oli tullut kotiin, makasi sängyssään ähkien ja voihkien. Uni ei
tullut silmään, tuskalliset ajatukset kartoittivat sen kuin pimeys
valkeuden. Kovin hän olikin nyt heikko ja matkasta väsynyt. Kuka pitää
huolta minun lapsistani, mikä on heidän kohtalonsa?... Tuo kysymys
palasi aina, yhä uudelleen, sydäntä särkevänä ja lahjomattomana.

Tuleeko minunkin lasteni kohtalo olemaan tuo tavallinen orpojen
kohtalo?... Kuka eteen tulee, se tuuppaa, kuka virheen näkee, se toruu.
Tuo kylmä, kova orpojen kohtalo, joka vie suoruuden luonteen arvoista
ja painaa heihin orjan leiman? Voi, sekö oli heidänkin kohtalonsa,
Lyylini, Ottoni, Lempini... Ja minä kun olin haaveillut...

Kyyneltulva oli viljalta vuotanut kotimatkalla. Mutta nyt ei enää
itkettänyt... Ainoastaan silloin tällöin nousi karvasteleva pisara,
joka poltti matkalla ahavoitunutta poskea. Muuten oli se kuivaa,
kalvavaa sydämen tuskaa, jota ei edes itku lievittänyt.

Vaimo oli illalla itkenyt ja muori oli itkenyt, kun hän oli
kaupunkiuutiset sanonut. Eivätkä he olleet voineet keskustella mitään,
sillä aina, kun vaimo aikoi jotain kysyä, tuli itku...

Mahtoiko vaimo nukkua?

Laivurinen teroitti korvansa toisinaan sitä kuulemaan. Mutta ovi oli
kiinni ja seinän läpi eivät nyyhkytykset olisi saattaneet helposti
kuulua.

Ikäväksi tuli yö. Kun mielikuvat oikein synkistyivät, silloin hän aina
kohosi vuoteelta vilvoitellakseen. Ja yhä, vaikka melkein jo
epätoivoisena, koetti hän uudelleen olettaa, että tohtori oli ottanut
asian liian vakavalta kannalta.

Kello kahden tienoissa yöllä tuli vaimo. Kynttilä, joka hänellä oli
kädessä, valaisi unettomia, tuskanloisteisia silmiä. Siis hänkään ei
ole nukkunut! ... selvisi Laivuriselle samassa, kun katsahti noihin
kasvoihin: hänkin valvoo, hänkin suree, hänkin pelkää!... Ja hänelläpä
tuleekin olemaan raskain taakka, kun minä menen pois.

Vaimo seisahtui vuoteen viereen, katseli tarkkaan ja huolestuneena
miehensä kasvoja. Mies koetti pitää silmäkannet ummessa ja olla
nukkuvinaan, johdattaakseen vaimoa lohdulliseen eksytykseen. Mutta
kohta täytyi hänen kuitenkin avata silmänsä.

"Etkö sinäkään nuku?" kysäisi hän.

"Eipä tule uni."

Molemmat katselivat toisiaan silmästä silmään. "Ei sitä nyt vielä auta
sentään niin raskaasti ottaa", virkahti Laivurinen vihdoin. Vaimo sai
hieman lohdutusta.

"Niin!" huudahti hän innokkaasti. "Minäkin rupesin sitä ajattelemaan,
että mistä lääkäri voi sitä niin tarkkaan tietää..."

Rouva puhui kiireesti ja yhä toivehikkaammin, jotta Laivurinen edes
muodon vuoksi yhtyisi häneen. Tuo puhelu vaikutti Laivuriseen kuin
tenhoisa lääke, sillä väsynyt ja riutunut ajatusvoima kiintyi
pelastuksen itsepintaisella toivolla vaimon lausumiin ajatuksiin. Hän
alkoi kertoa, että oli pitkin yötä itsekin juuri tuota samaa ajatellut.

Tämä oli paljon sanottua, kun sitä Laivurinen sanoi. Kuvaamaton ilme
välähti rouvan silmistä. Hän asetti kynttilän tuolille, otti itselleen
toisen ja asettui vuoteen viereen istumaan. Nyt tiesi kumpainenkin
kertoa lukemattomia tapauksia, miten sekin ja sekin jo oli ollut niin
heikkona, että jalka haudassa, toinen partaalla, ja miten lääkäri oli
jo antanut kuolemantuomion. Mutta sitten oli tullut apu, mistä
millekin, yhdelle yhtäältä, toiselle toisaalta. Usein olivat aivan
yksinkertaiset ja halveksitut lääkkeet parantaneet... Mitähän, jos sitä
alettaisiin koettaa?... Jotain pitää koettaa... Ei sitä tiedä, mistä
apu tulee... Halveksittu mätäs kuorman kaataa...

He innostuivat, aikoivat vahvaa luottamusta tuntien sylkeä kuolemaa
vasten naamaa, panna jyrkän vastalauseen kaikkia toivottomia
ennustuksia vastaan ja elää ... elää ... elää!



XIV.


Syyslukukausi koulussa alkoi kallistua loppupuolelle. Toisinaan, kun
Laivurinen pahemmin väsyi, täytyi antaa oppilaille lupapäiviä
tavallista tiheämpään. Tämän johdosta levisi pitäjälle taas uusia
viestejä opettajan sairaudesta, josta vähään aikaan ei ollut
varsinaisesti puhuttu.

Eräänä päivänä tuli miehisiä vieraita kaksittain, vieläpä aivan
harvinaisia. Ne olivat kaksi isäntää, jotka olivat olleet koulun
johtokunnassa silloin kun Laivurinen tuli pitäjään. Silloin he kyllä
olivat olleet ystävyksiä opettajan kanssa, jopa siihen määrään, että
olivat hänelle menneet takaamaan yhteisesti tuhannen markan lainan
Vaittiselta, lainan, joka vieläkin oli maksamatta.

Oppilailla oli tänäänkin lupa. Laivurisen pää oli hyvin kipeä. Hän
loikoi sohvallaan puolihorroksissa, kun eteisestä astui sisään ensin
Santavaara ja sitten Kärppälä.

Laivurinen kohotti vaan hiukan päätänsä. Ketä lieneekään tulossa
lainakirjain hakijoita taikka... Mutta huomattuaan Santavaaran kavahti
hän istumaan, riensi tervehtimään, puhui jotain harvinaisesta vieraasta
ja näytti iloiselta. Mutta kun ovi toisen kerran aukesi ja Kärppäläkin
astui sisään, hytkähti Laivurisen sydän ilkeästi. Mieleen oli johtunut
Vaittisen laina ja sen johdosta ajatus: siitä ne nyt tulevat puhumaan
ja maksua vaatimaan. Koko ajatus kiintyi tuohon kiusalliseen havaintoon
siksi, että tullessaan -- Kärppälää kädestä tervehtimään hän vasta
käden lyönnin jälkeen huomasi tervetulleeksi sanoa.

Vieraat olivat oudoissaan, hämillään. Puhelu laihtui laihtumistaan ja
kävi kovin jokapäiväiseksi. Kukin ajatteli vain _sitä_ ja kumpikin
puolue aavisti toisen ajattelevan juuri _sitä_. Useampain viime
vuosien ilmoista tehtiin perusteellisia ja tarkkoja havaintoja. Siinä
puhelu kauan kierteli ja livahti lopuksi aivan kuin itsestään
Laivurisen sairauteen. Tämä jo alkoi tuntua siltä kuin oltaisiin
paremmin oikealla alalla.

"Kyllä se on paha", johtui Kärppälä sanomaan, "paha se on, kun ruumiin
terveys katoaa. Mutta kun ihmisellä on tieto, vahva tieto ja vakuutus
siitä, että elämä oikein silloin vasta alkaakin, kun ruumiillinen
kuolema kohtaa, niin sille, joka Jumalan lupaukset uskoo ja vahvana
pitää, hänelle on kuolema vain voitto."

Molemmat iskivät kuin yhteen puhuneina katseensa Laivuriseen.

"Niinhän se on", virkahti sairas yksinkertaisesti ja
välinpitämättömästi.

Kärppälä ryähti. Pitääpä toimittaa itsensä paremmin ymmärretyksi, hän
ajatteli.

"Mutta jos ei ole", jatkoi hän, "uskoa tulevasta elämästä, niin
kyllähän sitten kuolema peloittaa."

"Niin minuako?" kysyi Laivurinen.

"Ei, mutta minä tarkoitan niinkuin yleensä."

"Jaa, jaa", naurahti Laivurinen, "minä luulin teidän minua
tarkoittavan."

"En minä opettajaa..."

"Mutta siksi toisekseen, köyhäin ihmisten, sellaisten kuin minunkin,
pitää ajatella niin paljon maallisia asioita, ettei jää aikaa paljon
sille toiselle." Laivurinen naurahti keveästi, sillä hän tunsi nyt
lähestyttävän pääasiaa ja hän tunsi itsensä omituisen vahvaksi
kestämään näitten miesten karhuamista.

"Maallisia ei saisi ajatella", tokaisi Kärppälä.

"Mutta minkäpä sille tekee! Niitä täytyy ajatella niin kauan kuin
maailmassa ollaan."

"Maallisilla asioilla mekin tulimme opettajaa vaivaamaan... Niin se on
kuin opettaja sanoo, ettei niistä pääse niin kauan kuin täällä ollaan."
Hänkin nauroi.

"Vai niin... No niin, kyllähän minä arvasinkin." Laivurisen kalpeille
poskille nousi hiukan punaa.

"Teki mielemme tulla katsomaan opettajaa ja päätimme, että samalla
sopisi vähän puhua siitä Vaittisen asiasta... Kuinka sitä saataisiin
korjatuksi, jos opettajakin ... niinkuin sattuisi tuosta huonommaksi
tulemaan. Ei suinkaan sitä nyt tiedä, mutta niinkuin se on ihmisen
elämän: tässä tänäpäivänä, kussa huomenna, niin terveen kuin
sairaankin."

Tuskin oli Santavaara lopettanut, kun jo Kärppälä tarttui asiaan:

"Ei suinkaan me nyt muuten, mutta se Vaittinen siitä on jo useinkin
puhunut ja valitellut."

"Vai niin! Mutta mitä siinä Vaittisella on kiirettä, hän aina saa
omansa teiltä."

"No on se niinkin."

Kun Kärppälä sai tämän sanotuksi, ryähti hän varakkaan miehen tavalla.
Laivurisen katse muuttui totiseksi.

"Nykyään en minä voi tehdä siihen asiaan mitään ... en ollenkaan
mitään", virkahti hän.

"Sepä on paha se", tuumi Kärppälä.

"Niin on", jatkoi Santavaara.

"Ei suinkaan se minullekaan mikään hauska asia ole", sanoi Laivurinen
tuikeasti. Toiset oikein säpsähtivät, katselivat sivuillensa ja puhe
seisahtui.

"Ehkäpä siitä nyt selvä tulee, jos paranen", jatkoi sairas vähän ajan
kuluttua. "Jos taas en parane, niin täytyyhän siitä sittenkin jollain
tavalla selvä tulla."

Kärppälä nosti päätään:

"Mitenkä siitä sitten tulisi selvä?"

"Noo, liekö noita milloinkaan selvittämättömiä asioita jäänyt. Ainahan
kuoleman jälkeen täytyy huonoistakin asioista selko tehdä", vastasi
Laivurinen kurillisesti. Mutta Kärppälä ei jaksanut enää tällaista
sietää, vaan sanoi, sappi kuohahtaneena:

"Paha vaan, jos pitäisi tässä vahinkoon joutua."

"Pahahan se on, mutta en minä nyt voi sitä asiaa auttaa. Näettehän
itse, etten kykene edes paljon liikkumaan."

Tuumittiin, tuumittiin, kukin katsoi pitkin nenäänsä ja tuumaili.

"Mutta jos opettaja saisi niinkuin uudet takausmiehet", alkoi Kärppälä.

Laivurinen naurahti siihenkin.

"Jos se kerran tulee takausmiesten maksettavaksi, niin kyllähän te
jaksatte sen siinä maksaa kuin joku toinenkin." Laivurinen uskoi
varmasti tähän aikaan, että hänen omaisuutensa riittäisi likimäärin
velkain maksuun.

"Niin se on; mitä siinä sellaisia ehdotteleekaan", yhtyi puheeseen
Santavaara.

"Ehdotteleekaan?"

"Niin juuri. Kuka sitä nyt tuossa tilassa lähtee takausmiehiä
hakemaan."

Laivurinen hämmästyi: tuohan kalskahtaa miehuulliselta!... Hän ei
voinut olla enää sanomatta:

"Minä kuitenkin toivon, että minun omaisuuteni sentään riittää
velkoihini."

Mutta Kärppälää vaivasi Santavaaran myönnytys. Hän oli pitkän ajan
syvissä mietteissä. Sitten hän sanoi:

"Kyllähän Santavaaran sopii sanoa sillä tavalla, mutta toista se on
tässä muiden." Äänestä kuuli kyllä, että hän oli asiaa kauan miettinyt.

"Niin ... mitä sinä nyt, millä tavalla sanoa?" kysyi Santavaara.

"Sillä tavalla vain, ettet välitä, vaikka pitäisikin maksaa."

"No et sinäkään siitä häviä", tuumaili toinen naurahtaen.

Laivurisen mieli alkoi synkistyä kaikista vastaanponnistuksista
huolimatta. Puhuvathan nuo tuossa _hänen_ asioistaan ikäänkuin ei
häntä enää olisi olemassakaan!... Santavaaraan hän oli äsken
oikein mielistynyt. Mutta nyt taas meni mieleen ajatus, että
rikkauksiltaankohan se tuossa vain mahtaileekin?

"Kyllähän se on niin, että joka menee takaamaan, se menee
maksamaankin", ähkäisi Kärppälä.

Laivurinen iski häneen myrkyllisen silmäyksen ja käännähti niin, että
tuli istumaan melkein selin vieraisiin. Hän oli sydämestään suuttunut
nyt lopullisesti Kärppälän sanoista. Toiselta puolen kuitenkin outo
vallanalaisuuden tunne, joka häntä aivan äsken alkoi painaa, pidätti
teräviä sanoja puhkeamasta.

Kas sinä olet kristitty, sinäkin Kärppälä! ajatteli hän sinä ja'at
tavarasi vaivaisille, johdatat sairaita ja kuoleman kanssa
kamppailevaisia pois maallisista asioista... Sinä kiellät heitä
ajattelemastakin, vieläpä autatkin heitä!...

Puhelu oli melkein kokonaan katkennut; satunnaisia päätelmiä ja
huomioita -- siinä kaikki.

Vieraat rupesivat vihdoin lähtemään.

"Kyllähän sen nyt täytyy antaa olla sen asian, jos tästä rupean
parantumaan." Laivurinen veti jo helpotuksesta henkeä, kun näki
pääsevänsä vieraistaan.

"Niin ... kun saisitte aluksi edes korot", rupesi Kärppälä.

"En minä voi nykyään mitään. Jos minulta vaaditaan, niin minun täytyy
tehdä konkurssi."

Santavaara tuli kättä tarjoomaan.

"Ei sanaakaan nyt enää siitä asiasta", hän sanoi pontevasti. "Hyvästi
nyt vain, opettaja, ja tulkaa terveeksi älkääkä murehtiko tästä
asiasta."

Laivurinen katsahti hämillänsä ja kunnioittavasti puhujan silmiin. Tämä
painoi silmänsä alas.

Kärppäläkin jätteli kädestä hyvästi, mutta näytti siltä kuin hänellä
olisi ollut vielä hyvinkin paljon sanottavaa.

       *       *       *       *       *

Oli muutama päivä väliä, kun Laivurinen huomasi ikkunastaan, että
Vaittinen ajoi pihaan. "Varmaan Kärppälän käskystä", mutisi hän.

Vaittinen tuli huoneeseen suu täynnä sanoja ja juttuja. Hän kertoi
kuulleensa, että opettaja oli tullut pahemmin kipeäksi. Sanoi
sanoneensa, että pitääpä käydä katsomassa, kun tuttujakin ollaan ja
muuta...

"Voi Herra auttakoon, kun olette mennyt heikoksi!" huudahti hän.
"No, tottapa tohtorin luona on käyty? Niin miks'ei, kysymättäkin sen
tietää... Mutta mitäs siihen tekee: kun tauti tulee, kyllä sitä kestää
terveyttä rahalla ostaa."

Sitten hän kertoi kuinka hänellä oli ollut kaksi kertaa sormessa koi;
kerran oli koko ruumis ollut ajoksia täynnä; olipa hän joku vuosi
takaperin maannut yskässäkin kolme päivää. Emäntä-vainajansa tähden oli
ollut kahdesti tohtorin luona ... "ja ... ja kyllä sitä saa koettaa,
joka kerta sairastamaan alkaa".

Nyt riitti puhetta. Laivurisen ei tarvinnut kuin kuunnella ja toisinaan
myöntää: "niin se on", taikka "jopa". Tuo riitti mainiosti hänen
puolestaan.

Sitten alkoi Vaittinen jaksattaa muiden ihmisten asioista: rikkaudesta,
köyhyydestä, onnesta ja onnettomuudesta, ja pääsi siitä aivan
huomaamatta käsiksi Kärppälään, kehui, että tämä on rikastunut kuin
peijakas. Millä lie rikastunut? Kun ei Laivurinen ollut sitä kuullut,
tiesi Vaittinen joukon syitä ja rupesi niitä luettelemaan. Lopuksi
tuli: "Se on tarkka ja kiinteä kuin mikä. On jo meillä käynyt monta
kertaa sanomassa, että pitäisi ruveta opettajaltakin tahtomaan sitä
saatavaa, jossa hän on takaamassa. Mutta minä olen sanonut, että älähän
nyt turhia, kyllähän opettaja aina velkansa maksaa ja..."

"Eilen kävivät täällä molemmat", keskeytti Laivurinen äreästi, "ja
sanoivat, että te olette vaatinut."

"Minäkö vaatinut! Eei... Kuinka ne sillä lailla valehtelevat. En minä
ole sanallakaan vaatinut. Santavaarako sanoi?"

"Luullakseni Kärppälä."

"Kuule, vai sanoi Kärppälä niin! En minä ole vaatinut ... mitäs minä.
Kerran sanoin, että jos saisin inträssin."

"En minä nyt jaksa maksaa, ainakaan tätä nykyä."

"Ei suinkaan sitä nyt niin, mutta minä vain ajattelin, että jos
niinkuin sopii, niin..."

"Ei sovi... Ei ainakaan ennen kuin saan palkkaneljännekseni."

"Vai niin. No ei sillä ole kiirettä. Tulenko minä silloin tänne?"

"Sopiihan sitä nyt vastakin, ja jos riittää, niin kyllähän tuodaan
sinne."

"Sopii kyllä. Ja minä vaikka käyn täällä, ettei sitä varten tarvitse
meille tulla. Ei, en minä ole kiiruhtanut, enkä kiiruhda, mutta kun
opettaja nyt itse tahtoo maksaa, niin kyllähän se rahakin kelpaa." Hän
nauroi hyväntahtoisesti. "Se on sellaista, että kyllä se kelpaa."

Vaittinen huvitti Laivurista koko päivällisajan, kaksi tuntia.

Iltapäivällä saivat lapset taas lupaa, sillä opettaja oli tullut
kipeäksi.



XV.


Nyt on kevätlukukauden aika koulussa. Mutta Laivurinen makailee
puolipukimissa vuoteellaan. Sukatkin ovat jaloissa, ne ovat hyvin
täyteläiset, sillä jalat ovat alkaneet paisua. Silloin tällöin
kurkistaa ovesta muori, tuleepa joskus vuoteen viereenkin, kyselee,
eikö mitään tarvitsisi...

Kouluhuoneesta kuuluu epäselviä ääniä, milloin opettajan, milloin
oppilaitten. Jonkun aikaa on siellä jo ollut toinen opettaja.

Rouva on tänään kaupungissa kysymässä lääkäriltä, olisiko tuo jalkain
paisuminen vesitautia... Ja mikä auttaisi niitä sulamaan; sekä saamassa
uutta neuvoa ruokahalun palauttamiseksi.

Sairashuoneessa on hiljaista... Ainoastaan himmeä kajastus kouluhuoneen
äänistä taikka kyökistä päin kuuluva omain lasten melu tai maantietä
silloin tällöin ajavan reen kopina ja kulkusten helinä sitä häiritsee
hiukan. Ulkona on pakkanen ja ilma ruman harmaa.

Laivurisella on pöydällä vuoteen vieressä valikoima kaikensisältöisiä
kirjoja ja muutamia sanomalehtiä. Mutta hän ei lue. Nykyisyyden eteen
on hiljaa laskeutunut esirippu ja ajatukset vaeltelevat kaukaisissa
ajoissa, joista ne hiljalleen lähentelevät nykyisyyttä kuin pienoinen
järvipursi sumuisena, lämpimänä yönä.

Matkaan ne lähtivät kotikuusen kuuluvilta, missä paimentorvi heilui
poikasen kaulassa ja juostessa takoi rintaluihin... Ja hän ajatteli ja
muisteli sitä pikkuista tuohikonttia, jonka itse tekaisi vanhan ja
ränstyneen sijaan. Olisi sen tuntenut vaikka sadan seasta, sillä siitä
hän oli monena herran päivänä täyttänyt nälkäisen vatsansa. Se seurasi
aina, mihin paimeneksi meni, sillä se oli oma ja sopiva. Monella eri
tavalla emännät sen täyttivät.

Mutta se muisto ei enää tuntunut pahalta, että joskus nälkää näki. Sen
sijaan salojen rajaton vapaus ja toverien verraton seura -- ne, ne
olivat elämää, josta rikkaasti ja loppumattomasti pyörähteli esiin
uusia tauluja ja muistoja. Toinen oli toistaan viehättävämpi.

Oli hänen ollut pahakin olla, hän oli saanut selkäänsä, oli saanut olla
sankarina ja useimmiten kehuttuna teräväpäänä. Rangaistukset ne
tuntuivat nyt leikiltä ja kärsimykset joutavalta lapsellisuudelta.

Koko tuo aika kuvastui mieleen kuin mansikkainen mäkirinne, missä
väsyksiin asti piehtaroitiin ja vihdoin laskeuduttiin pitkälleen,
poimittiin vielä siitäkin yli kyllän. Painettiin poski vasten
sukkelasti kutkuttavaa mansikkamätästä ja nukahdettiin...

Se oli lyhyt, hetkellinen, ihana houre: hän luuli nytkin painavansa
poskea mätästä vasten. Oli tuntevinaan sitä tuoksua ja sitä sukkelaa
kutkuttamista...

"Etkö tarvitse mitään?" kysyi muori ovea raottaen.

"Häh?... En."

Poskeen tuntui vastenmielisen nihkeältä tyyny, huoneen ilmassa oli
lääkkeiden hajua ... ulkona huuruinen, harmaa pakkanen. Hän voihkaisi
katkeroitunein mielin. Mutta aivan itsestään lipui ajatus jälleen
renkipäiviin. Vainiolla ojain kaivussa, metsissä puiden hakkuussa --
kaikkialla tuntui omituinen kaipuu, kalvava ikävä. Hän muisti
merkillisen terävästi, ettei hän ymmärtänyt mitä ikävöi. Ei sillä ollut
mitään määrättyä esinettä, ei kaivatulla mitään tarkkaa muotoa.
Tyhjältä vain tuntui, vaikka ei tiennyt mikä on tyhjä. Vihdoin se
vähitellen selvisi, kun aina hiljakseen etsi, eikä hän ollut
tyytyväinen ennenkuin löysi. Siinähän se oli, miltei tarkkapiirteisissä
puitteissa: Sattumalta hän oli oppinut kirjoittamaan, lukemaan oli
mainio, tutut sanoivat teräväpäisimmäksi mieheksi koko kylässä. Oli
harvinainen lukuhalu ja erinomainen muisti. Surkuteltiin hukkaan
meneviä lahjoja ja miehissä tuumittiin, miten ne saataisiin käytäntöön.
Tämän ohella kiertyi hiukkasen kokoon varoja ... hyvin hiukkasen,
kolmisen sataa markkaa vain. Mutta siitä ihmiset rupesivat luottamaan,
lupasivat auttaa... Ja tuli lähdetyksi seminaariin. Siellä se ensin
tuntui kuin ilmassa liikkuvan ja olevan kohta saavutettavissa tuo
ikävöity... Koht'sillään saa astua täydellä jalalla elämään,
todelliseen, ihanaan, vapaaseen, ikävöityyn _elämään_...

Toivo kuitenkin päivä päivältä petti. Alituinen kieltäytyminen ja
tuskallinen ponnisteleminen, nekö lienevät kadottaneet kaivatun
näkyvistä tai estäneet sitä tuntemasta. Tiedon aarteet kyllä kasvoivat
ja sydämessä oli yhä jonkinmoinen epäilevä tunne siitä, että kerran
vielä löytyisi kätkössä olevan kultamurusien piilopaikka. Jotain kyllä
löytyikin ja oli hetkiä, jolloin luuli havartaneensa kiinni aarteen
reunasta ja se tuntui jo varmasti olevan käsissä, ja elämä tuntui
silloin aina iloiselta, oikein _elämältä_ ... ihan sellaiselta,
miltä hänen kuvittelunsa mukaan elämän aina pitäisi tuntua, mutta mitä
se ei ollut. Sellaista oli niinä aikoina, jolloin tutkinnot hyvin
onnistuivat, hän näytti voivan kohota yli toverijoukon ja sai muilta
tunnustusta. Se oli kuitenkin aina vain hetkellistä: aarre lipui
huomaamatta käsistä ja katosi.

Sitä seurasi yhä uusi ponnisteleminen, odottaminen ja työ. Mutta ei se
kaikki ikävää ollut, sillä toverit ne, ne sentään antoivat elämälle
makua. Toverit!... Niiden kera muisteleva ajatus hiipi ja hajausi
ympäri isänmaan: minkähänlaisissa oloissa se, ja sekin eleskelee nyt?

Mutta tuli vihdoinkin aika, jolloin löysi kaivatun elämän ja jolloin jo
iloitsi siitä, että oli saavuttanut sen, mitä oli kaivannut; jos jotain
vielä huomasi puuttuvan, tiesi tarkoin mitä se oli ja uskoi senkin
saavuttavansa ennen pitkää. Tämä oli silloin, kun sai päästökirjan
seminaarista ja pääsi opettajaksi tänne.

_Nyt_ kuvitteli hän itseään koneentapaiseksi, joka oli tehtaassa
valmistettu ja sieltä yhtä kyytiä vietiin työkentälle...

"Sitä aikaa!"

Tulin tänne, jouduin yhtäkkiä erityisen kunnioituksen esineeksi,
erityiseksi neroksi, kukkulinnan herraksi!... Ympärilleni kokoontui,
ikäänkuin he minua vain olisivatkin odottaneet, joukko oikein
alkuperäisiä kytöpoikia... Pantiin toimeen iltamia... Ja sitä intoa
sitten, kun pidin puheita ja esitelmiä!...

"Ja harrastuksetpahan virisivät."

Pilkkasivatkin, mutta mitä siitä, kun melkein silmin saattoi nähdä,
miten edistyksen vieno oras kohosi rikkaruohoisesta maasta ja kimalteli
kullalle...

Tyttömaailmasta ilmestyi näyttämölle yksi, nelilehtinen apila
kolmoisten tuhantisessa parvessa. Ensin ei häntä huomannut, mutta
sitten sattumalta ... ja sitten ei voinut enää silmistänsä laskea:
täytyi saada se poimituksi, ottaa säilyyn... Niitä harvoin tapaa,
nelilehtisiä. Köyhässä, varattomassa kaupunkilaisperheessä tyttö
kasvoi. Sieltä hän sen poimi ja toi kotiinsa. Kaikki oli näin löydetty.
Hän kaiveli ja penkoili elämän aarteella mielin määrin, nauttien siitä
täyteläisin siemauksin.

Se oli elämää, noina muutamina vuosina. Ei mikään toive näyttänyt
toteuttamattomalta eikä mikään vastus voittamattomalta.

Tämän eteen laskeusi himmeä esirippu, alussa tosin läpikuultavana,
mutta yhä paksumpana ja peittävämpänä, kunnes se vihdoin kääräisi hänet
kuin tiukkaan kapaloon, josta ei nähnyt _eteenpäin_ tuumaakaan.
Tuossa kääreessä hän riuhtoi aikansa, koetti vapautua ja kiinnittää
mielikuvituksen herkän silmän tulevaisuutta kohti. Mutta kapalot
kääriytyivät yhä tiukemmalle... Ajatus voi askarrella ainoastaan
olevaisissa oloissa, jotka olivat kasvaneet omaan olemukseen kiinni ja
jäivät vaipan sisään...

Keuhkotaudin hirveä kummitus liihotteli torjumattomana ympärillä. Sillä
tuntui olevan ikäänkuin siivet, joita se räpytteli raivoisasti,
toisinaan niin rohkeasti, että tuntui ja pakotti, milloin selkäpiitä,
milloin rintaluita. Sen ohelle ilmestyi velkojia ja takausmiehiä, jotka
kukin tavallaan määräilivät hänen maailmassansa. Vaikka ne eivät olisi
mitään puhuneetkaan, niin tuntui kuitenkin siltä, kuin ne olisivat
ajatelleet. Ja sehän oli samaa, kuin jos olisivat puhuneet... Ei, se
oli pahempaa. Jos olisivat aina puhuneet mitä ajattelivat, niin olisi
siinä ollut jotain varmuutta. "Meitä sinun pitää ajatteleman, yhä
muistaman!" tuntuivat ne ajatuksissaan kiljuvan.

"Minä se olen!" kähisi keuhkotaudin basilli ilkeästi irvistellen...

Nuoriso, jossa hän näki kylvönsä orastavan, hymyili parvittaan perällä,
kuten omat lapset silloin, kun on suuria vieraita, joita ainoastaan
velvollisuudesta kestitään.

Mutta tälläkin ajalla oli jotain, joka veti mieltä pois kiusallisista
painajaisista: mieli kiintyi katkeamattoman halukkaasti tutkimaan
salatuita asioita. Siinä teki sen merkillisen huomion, että se, mikä
oli ennen ollut selvää, tuli nyt epäselväksi; mutta kun asetti
rinnakkain oman entisyyden ja nykyisyyden, huomasi sentään itsensä nyt
kehittyneemmäksi. Sitä suuremmalta näytti vajanaisuus, epäselvyys,
jonka perille ei voinut tunkeutua.

Välähti vielä pienoinen valopilkku, tuo syksyinen aika, jolloin
koulukin avattiin ja jolloin elämänovi taas näytti olevan raollaan,
jolloin ihanteet näkyivät tahtovan uudelleen palata ja palasivatkin,
mutta arkoina kuin västäräkki keväisellä jäätiköllä asettuivat
entisille sijoilleen...

Nyt on nykyisyys käsissä. Päätä pudistelevina ja salaperäisinä
lääkäreitä... Koulussa sijainen opettajana... Omaisuus tuskin
velkoihin riittävänä ja lapset, nuo omat pienet lintuset, joista
mielikuvituksissa niin usein loi suuria ihmisiä, isänmaallisen
viinamäen työmiehiä... Jos itsekin kaadun, kaatuvat nekin, nuorina
taimina, orpoina... Eläke tuskin riittää ruumiin ravinnoksi. Mikä on
heidän kohtalonsa, heidän, jotka Jumala meille antoi?... Voisiko toivoa
heille minun kohtaloani, että sallimus heitä johdattaisi henkisille
aarreaitoille? Vai tulevatko he tavallisina ikävöimättöminä,
kaipaamattomina ihmisinä elämään ainoastaan syödäkseen?... Silloin he
eivät ymmärtäisi isänsäkään tarkoituksia, tuskin kunnioittaisivat
muistoani... Kenties vihaisivat isäänsä, joka ei ole kokoillut rahoja
heille perinnöksi...

Suun ympärillä väreili katkera, hymyn tapainen ilme, kun ajatus tähän
ehti. Mutta ehkä ei niinkään, ajatteli hän jälleen lohdutellen
itseänsä.

... Niin, tietämättöminä ja kaipaamattomina tavallisina ihmisinä heidän
olisikin ehkä parempi ... eivät osaisi kaivatakaan elämältä muuta kuin
sitä, mitä saavat, ja sehän se on pääasia, onnellisuuden ehto, ettei
ikävöi, ettei osaa kaivata mitään muuta kuin minkä saavuttaa askel
askeleelta...

"Täällä on nimismies", tuli muori ovesta ilmoittamaan.

"Mitä?"

"Nimismies on täällä. Käskenkö minä tänne vai?"

"Käskekää."

       *       *       *       *       *

He olivat jo vähän aikaa keskustelleet niitä näitä, kun Bendell veti
taskustaan lompakon ja otti sieltä kokoontaitetun paperin. Hän tarjosi
sen sitten Laivuriselle mitään virkkamatta ja hiukan punastuen.

Laivurinen katsoi Bendelliä uteliaasti.

"Mitä se on?" kysyi hän. Kamala aavistus lensi päähän: olisikohan se
jokin velkahakemus?!

"Ole hyvä ja katso."

Bendell oli mennyt toiselle puolelle huonetta ja piirteli sormellaan
kuvioita ikkunaruutuun hiljaa viheltäen. Laivurinen avasi paperin
vapisevin käsin ja luki:

    "Allekirjoittaneet sitoutuvat yhteisesti, lainana, toimittamaan
    viisisataa markkaa kansakoulunopettaja Eero Laivuriselle
    sairausapua, jos hän lähtee esimerkiksi Helsinkiin saamaan
    apua nykyisessä taudissaan."

Alla oli kymmenen nimeä.

Bendell kääntyi Laivuriseen. Tämä nousi soututuolista, missä oli
istunut siitä saakka kuin Bendell tuli, astui hiljaa Bendellin luo,
otti kädestä, pudisti sitä. Hän ei näyttänyt jaksavan oikein puhua,
mutta sai vihdoin sanotuksi:

"Kiitos, veikko... Mutta kyllä se on jo liian myöhäistä minulle."

Sitten ei hän enää voinut pidättää, vaan alkoi nyyhkyttää niin rajusti,
että Bendellin täytyi häntä estää kaatumasta ja johdattaa vuoteelle.

"Kiitos ... myötätuntoisuudestanne", kuiskasi hän sieltä vielä kesken
liikutustansa.

Bendell kääntyi taas ikkunaan, minkä hikeen äsken kuvia piirteli, ja
poisti nenäliinallaan tunkeilevia kyyneleitä toisen toisensa perään...

       *       *       *       *       *

Rouva tuli kotiin ja meni suoraan Laivurisen huoneeseen. Jo silmistä
luki sairas, ettei varsin hyviä uutisia kuulunut.

"Mitä sanoi lääkäri?"

"Noo ... ei juuri mitään erittäin, lääkkeitä antoi."

"Lääkäri oli kummastellut jalkain paisumista ensin. Mutta kun oli
kuullut, että äänikin kähisi ja että vatsa oli huono, niin oli sanonut,
että kyllä ne menevät itsestänsä takaisin ja että ne johtuvat kaikki
samasta."

Sitten otettiin lääkkeitä.

"Vai niin, näitäkö vaan annettiin?"

"Niitä. Miten niin?"

"Eikä mitenkään."

Laivurinen tunsi jo kyllä lääkkeet. Nämä olivat ainoastaan satunnaisia
tuskia helpottavia ja unettavia. --

Illalla nousi sairas soututuoliin lepäilemään. Ovi oli raollaan toiseen
huoneeseen. Sieltä hän kuuli vaimonsa ja muorin hiljaisen keskustelun.
Huomio kiintyi sitä seuraamaan. Hän kuuli:

"Lääkäri sanoi, ettei hän voi enää elää kuin korkeintaan kaksi
viikkoa."

Muorilta pääsi pidätetty huudahdus.

Laivurinen jäi liikahtamatta paikalleen, sillä veri tuntui yhtäkkiä
lakkaavan juoksemasta. Vähän ajan kuluttua nousi hän hitaasti, hiipi
sängyn luo, laskeusi siihen alassuin ja tuhersi kasvonsa tyynyihin.

"Kahden viikon kuluttua?" äännähti hän vihdoin itsekseen kähisevällä
äänellä ja huomasi samassa, ettei hän sen jälkeen, kuin vaimonsa
ilmoituksen kuuli, ollut _ajatellut_ juuri ensinkään mitään.

"Kahden viikon kuluttua", matki hän uudestaan, melkein
itsetiedottomasti ja kenties ollenkaan sitä ajattelematta.

Taas alkoi kuulua kuiskuttava ääni raollaan olevasta ovesta. Hän
teroitti kuuloansa. Ei erottanut tarkkaan, ainoastaan muutamia sanoja:
siellä muori rukoili, varmaankin polvillaan ja pää laskettuna ristissä
oleviin käsiin. Sairas kuvitteli, että hänen vaimonsa tällä kertaa oli
mukana koko hengellään ja sydämellään... Kovemmin! teki hänen mielensä
huutaa, sillä hän olisi halunnut niin mielellään kuulla joka ainoan
sanan. Mutta hän peräytti jälleen aikeensa. Ei tahtonut häiritä. Hän
seurasi sydämellään sitä ajatusta, jonka hajanaiset sanat hänessä
synnyttivät, vajosi siihen niin kokonaan, että vasta kotvasen kuluttua,
kun ei enää muorinkaan ääni kuulunut, taas muisti äskeisen:

"Niin ... niin ... ettäkö kahden viikon kuluttua olen _mennyt_..."





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Mennyt" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.