Title: Simson ja Delila - Kolminäytöksinen näytelmä
Author: Linnankoski, Johannes, 1869-1913
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Simson ja Delila - Kolminäytöksinen näytelmä" ***


SIMSON JA DELILA

Kolminäytöksinen näytelmä


Kirj.

JOHANNES LINNANKOSKI


WSOY, Porvoo, 1911.



HENKILÖT:

 SIMSON
 DELILA
 SIMSONIN ÄITI
 ASTARTEN YLIPAPPI
 DELILAN ORJATAR
 ADULLA
 KOLME DANIN MIESTÄ
JORDANIN MIES
 NAFTALIN MIES
 SEITSEMÄN ISRAELIL. VANKIA
 ISRAELIL. POIKANEN
 FILISTEAL. VANKI
 VANKIEN PÄÄMIES
 ASKALONIN RUHTINAS
 KAKSI EGYPTIN LÄHETTILÄSTÄ
 BABYLONIAN LÄHETTILÄS
 ELAMIN LÄHETTILÄS
 KOLMETOISTA FILISTEALAISTA

Sotilaita, hovilaisia, hovin palvelijoita, vanginvartijoita, pappeja,
soittajia, laulajia, temppelipoikia, temppelityttöjä, nuorukaisia,
lapsia, kansaa.



ENSIMÄINEN NÄYTÖS.


Askalonin hallitsevan ruhtinaan veljentyttären, nuoren Delila
ruhtinattaren suvimaja. Huonetta valaisee himmeästipalava savilamppu.
Vasemmalla kaksi ovea, perällä oikeassa yläkulmassa makuuhuoneen ovi,
jonka verhojen aukeamasta kumottaa väkevä valaistus. Yö, syvä
hiljaisuus.

DELILA (ilmestyy hennossa yöpuvussa oviverhojen aukeamaan, levottomasti
taakseen katsellen. Sulkee varovasti verhot ja hiipii kiihtyneenä
huoneeseen): Jo neljäs yö on kulumassa...

    (Äänettömyys.)

Hän väistää! Jokaisen minun yritykseni hän väistää hymyillen! (Kiihtyen.)
Kuin uteliaalle lapselle hymyilee hän minulle!

    (Lähtee kiivaasti kävelemään.)

    (Seisahtuu hetken päästä syviin mietteisiin vaipuneena.)

Mikä on se avain, joka hänen salaisuutensa portit minulle vihdoinkin
aukaisee? (Äänettömyys.) Tahdon! Tänä yönä sen avaimen tahdon!

    (Lähtee haltioituneena kävelemään.)

(Mutta hänen askeleensa hidastuvat
vähitellen ja hän seisahtuu taka-alalle, nojautuen erästä pylvästä
vasten)

Niinkuin tahtoisin, enkä tahtoisi... Niinkuin vihaisin, enkä vihaisi...

    (Äänettömyys.)

Niinkuin pelkäisin, niinkuin aavistaisin tästä jotakin ...
tuntematonta ... selittämätöntä ... irtipäästämätöntä...

    (Äänettömyys.)

    (Orjatar kurkistaa huoneensa ovelta. Delila ei huomaa häntä.)

ORJATAR (kuiskaa). Minun ruhtinattareni!

DELILA: Mitä?!

ORJATAR. Astarten ylipappi rukoilee minun ruhtinattareni puheille.

DELILA (kiivaasti). Onko tämä aika!

ORJATAR. Astarten ylipappi rukoilee minun ruhtinattareltani kahta sanaa.

DELILA. Huomenna!

ORJATAR (nöyrästi, mutta intohimoisesti). Älköön minun ruhtinattareni
suuttuko -- Astarten ylipappi rukoilee koko Filistean kansan nimessä
juuri tänä hetkenä kahta sanaa.

    (Kuohahtaa, mutta hillitsee itsensä. Katsahtaa levottomasti
    makuuhuoneeseen päin. Päättävästi.)

DELILA. Hän tulkoon!

    (Tempaa istuimelta päällysvaipan, jonka kietoo ympärilleen,
    rientää ovelle vastaan.)

YLIPAPPI (jolle Delila tekee varottavan liikkeen, kuiskaten). Anteeksi!
Enosi ruhtinas --

DELILA. Huomenna varhain olen ilmottava!

YLIPAPPI. Huomenna, ruhtinattareni? Enosi valvoo, Askalon odottaa, koko
Filistea valvoo ja odottaa --

DELILA (tuskautuneena). Näette. minäkin valvon!

YLIPAPPI. Astarten nimessä, yksi ainoa sana! Onko hän jo --

DELILA. En mitään voi tänä hetkenä ilmottaa. -- Jättäkää minut!

YLIPAPPI. Ymmärrän, sinä Astarten siunattu... (Kumartaa nöyrästi, mutta
pysähtyy oven luona, kiihkeä välke silmissään.) Oli minulla vielä muutakin,
ruhtinattareni!

DELILA. Muutakin...?

YLIPAPPI (nostaa salaperäisesti kätensä). Tänä yönä se on tapahtuva,
tyttäreni! Olen kysynyt jumalattarelta, jumalatar on vastannut --

DELILA. Mitä?!

YLIPAPPI (yhä salaperäisemmin). Olen uhrannut ennus-uhrin puolestasi.
Uhri suitsi ... papit rukoilivat... Sanoin. kansani tuskan ja toivon
nimessä, jos se on tänä yönä täyttyvä, nouskoon hymy ihanille
huulillesi. Vedin ennusvaatteen kasvoiltani, katso: jumalatar hymyili --

DELILA. Onko se mahdollista?

YLIPAPPI. Jumalatar on hymyillyt! Tänä yönä Israel syöstään takaisin
korpiinsa! Tänä yönä Filistea kohoaa Kaanaan valtiaaksi! Tänä yönä
Astarte nousee Dagonin istuimelle! (Huomaa levottomuutta Delilan
kasvoilla.) Anteeksi, tyttäreni! Käy loppuun saattamaan sankaritekosi,
josta maine on vierivä vetten yli Egyptiin, virtoja myöten Eufratin
maille, josta --

DELILA. Kyllin! (Ankarasti.) Älköön kukaan häiritkö minua tämän enempi.

YLIPAPPI. Suutelen vaippasi lievettä, sinä Filistean ylpeys!

    (Menee.)

DELILA (käy mietteissään Astartea kuvailevan kannatinpylvään eteen.)
Oletko sinä todellakin hymyillyt...? (Ojentaa kätensä.) Hymyile
minullekin, jumalatar! Näytä _minulle_ se merkki! (Äänettömyys) Oh!
(Kääntyy makuuhuoneeseen päin, kuuntelee. -- Kiihtyen.) Tänä yönä, tänä
yönä, sanotte te! Mitä te tiedätte tästä yöstä...? (Käy kuohuvana
oikealle, jossa on kahdesta rinnakkain lepäävästä pantterista
muodostettu divaani. Heittää vaippansa divaanille ja vaipuu vähitellen
itsekin, tuijottaen pantterien päiden ylitse pelottavin katsein.) Minä
seison kuin arvotuksen edessä... (Äänettömyys.) Vihaan! Sinun
salaisuuttasi! Sinun askeltesi väkevyyttä! Sinun hiustesi leikkiä! Sinun
ylimielistä hymyäsi! (Äänettömyys.) Tänä yönä minä otan minun sieluni
minun käteeni ja vaadin sinun sielusi minun oman sieluni hinnalla...

    (Äänettömyys.)

ÄÄNI (makuuhuoneesta). Delila! -- Delila!

DELILA (kavahtaa ylös ja rientää ääntä kohti, mutta kääntyy takaisin
heittäytyen syvässä mielenkuohussa divaanille)

SIMSON (ilmautuu makuuhuoneen ovelle). Minne karkasit sinä, Delila?

DELILA (yhä entisellään.)

SIMSON. Vastaa minulle! Missä piilet sinä? (Huomaa Delilan) Ah! (Rientää
luo, vaan pysähtyy äkkiä.) Mitä?!

DELILA (vaikenee.)

SIMSON. Mitä tämä merkitsee? (Katselee häntä.) Mutta ihana sinä olet!
Huumaava yrtti, pyörryttävä hulluus olet sinä! (Koskettaa hurmautuneena
häntä olkapäähän.) Miksi pakenit, Delila!

DELILA (vaikenee yhä).

SIMSON. Et vastaa...?

DELILA (värähtäen). Kysy Simsonilta -- hän sen tietää!

SIMSON. Sinun äänesi vapisee?! (Istahtaa.) Mitä minä tiedän? Hetken,
jolloin käsivarrellani lepäsi ihanin ihmislapsista. Toisen hetken,
jolloin minun sydämeni heräsi, ja minun iloni oli paennut minun luotani.
Kolmannen hetken, jolloin minä löydän hänet kuin vuorikauriin kallion
rotkosta, enkä tiedä miksi hän lymyy. -- Vastaa minulle, Delila!

DELILA (kuin ennen). Kysy Danin jalopeuralta -- hän sen tietää!

SIMSON. Niin, jalopeura minä tahdon olla! Nuori jalopeura, joka tietää
saaliinsa, ja saaliinsa tempaa! (Tarttuu häneen väkevästi ja kohottaa
istualle, mutta Delila painautuu itsepintaisesti takaisin.) Mitä?!
(Kohottaa hänen päätään.) Sinulla on kyyneleet ihanissa silmissäsi!
(Heltyen.) Miksi? Minä rukoilen sinua!

DELILA. Kysy Danin jalopeuralta, miksi hänen huulensa vuotavat
rakkautta, mutta hänen sydämensä on kaukana!

SIMSON. Sinä puhut syntiä, Delila!

DELILA (yhä intohimoisemmin). Kysy Danin jalopeuralta, miksi hän
rakastaa salaisuuttansa enempi kuin minua!

SIMSON (nousee). Taasko? Yhäkö sinä vaivaat sieluasi tuolla
päähänpistollasi? Ja minun sieluani sinun sielusi kanssa.

DELILA (yhä itsepintaisemmin). Kolme yötä olet sinä minua pettänyt. Tämä
on neljäs!

SIMSON. Pettänyt! Sinua? (Äkkiä synkistyen.) Minäkin voisin sanoa: kolme
yötä sinä olet minua pettänyt, Delila!

DELILA (ponnahtaa tyrmistyneenä istualleen). Minä?!

SIMSON (syytöstään lieventäen). Niin, sinä, Filistean tuhatoikkuinen
ihme! Kolme yötä sinä olet ollut minulle niinkuin huumaava yrttitarha.
Mutta kolme yötä sinä olet samalla ollut niinkuin oikullinen lapsi, joka
kaivaa ruusun ja liljan sormillansa etsien kukoistuksen salaisuutta.

DELILA (nauraa rauhottuen). Kukkasistako sinä puhut, Danin sankari? --
Olkoon niin! Kolme yötä sinä olet levännyt minun puutarhassani, jonka
muurin ylitse ei yhdenkään miehen ajatus ole tähän saakka uskaltanut.
Kolme yötä sinä olet levännyt minun puitteni varjossa, mutta et niinkuin
sankari, vaan niinkuin vakooja, sillä sen tietää Israel ja sen tietää
Filistea: sinä kannat salaisuutta sydämessäsi!

SIMSON (uudelleen synkistyen). Sinä et tiedä, Delila, mitä puhut! Kolme
yötä minä itse --

DELILA. Kolme yötä sinä olet levännyt minun käsivarrellani niinkuin
Israelin vakooja! (Kohoaa ylemmäksi.) Minä halveksin sinua!

SIMSON. Delila!

DELILA (kohoaa yhä ylemmäksi). Älä lähene minua!

SIMSON (harmistuen). Totisesti! Minä joudun narriksi naisen edessä.
Kolme yötä minä olen hänen tähtensä unhottanut minun tehtäväni
salaisuuden, neljäntenä hän sanoo minua vakoojaksi.

DELILA (jännittyneenä). Sinun tehtäväsi -- --? (Pidättyy äkkiä, kääntyen
ivallisena poispäin.) Sinun tehtäväsi salaisuuden!

SIMSON (tulistuen). Mitä?! Minä luulin sen naisen olevan ylpeän, että
minun rakkauteni häneen on ollut niinkuin hulluus -- sen sijaan hän
pilkkaa minua!

DELILA. Ja minä luulin sen naisen, joka on unhottanut heimonsa ja
sukunsa ja syttynyt mieheen, joka on tehnyt hänen kansallensa pahaa
enempi kuin Israel kaikkena elinaikanansa -- minä luulin sen naisen
olevan yhden pikku salaisuuden arvoisen!

SIMSON (yhä enemmän tulistuen). 'Pikku salaisuuden?'

DELILA. Ei ainakaan suuremman kuin että minun korvani sen kestäisivät!

SIMSON (ylpeydenpuuskan tempaamana). Hyvä! Niinpä saakoot sinun korvasi
kuulla tämän minun pikku salaisuuteni -- ymmärtääksesi etten minä tullut
Filisteaan istuakseni naisen jaloissa, vaikka niin on käynyt.

DELILA (lauhtuneesta). Ah, Simson!

SIMSON. Kuule sitten! Kaksikymmentä ajastaikaa on sinun kansasi
vaivannut Israelia. Kaksikymmentä kertaa olen minä heidät lyönyt, mutta
en koskaan perinjuurin, vaikka minulla olisi siihen voimaa ollut --

DELILA. Miksi olet vihamiestäsi säästänyt, Simson?

SIMSON. Älä kysy, kiitä Filistean jumalia että niin on ollut! -- Tänä
vuonna kokoontuivat Danin vanhimmat ja sanoivat: katso, nisuvainiot
vaalenevat ja viinamäet ovat jo rypäleillänsä. Pitääkö meidän yhä oleman
Filistean tallattavana? Nouse Simson, sinä sankariksi syntynyt --

DELILA (jännittyneenä). Sankariksi syntynyt...?

SIMSON (väistäen). Sankariksi syntynyt sanoo minun kansani väkevistänsä.
-- Nouse Simson! sanoivat he. Dan on antava viisituhatta miekanvetävätä,
idänpuolelta Jordania tulevat karjanpaimenet keihäinensä. Totisesti
sanoin minä, minä nousen!

DELILA. Sitten...? -- Istu, Simson, minun luokseni.

SIMSON. Sitten he laittoivat minulle pidot. Mutta kun juhla oli
ylimmillänsä, sanoin minä: kuulkaa minua, Danin miehet! Minä en rakasta
verenvuodatusta. Sallikaa minä ensin käyn Askalonin ruhtinaan tykö --

DELILA. Niinkö...?

SIMSON. -- Ja sanon hänelle: näin on asia, tehkäämme luja liitto
asuaksemme kukin rajaimme piirissä. Ellei se teille kelpaa, kolmen
päivän päästä minä teidät lyön niinkuin akanat tuuleen!

DELILA. Ah! -- Mitä sanoivat he?

SIMSON. Toiset sanoivat: ei kelpaa; toiset: Mene! Minä sanoin: minä
menen, ja neljän päivän päästä minä palaan teidän tykönne, ja joko
minulla on liiton taulu mukanani, taikka on minun miekkani vedetty.

DELILA. Sitten? -- Sinun salaisuutesi, Simson?

SIMSON. Minun salaisuuteni?! Sen sinä juuri kuulit. Minun tehtäväni
salaisuuden ja minun rakkauteni hulluuden.

DELILA. Eikö ole sinulla mitään tähän lisättävää, Simson?

SIMSON. Ei!

DELILA. Kolme yötä sinä olet minun edessäni teeskennellyt, tämä oli
neljäs! Käy kansasi ja tehtäväsi tykö; en tahdo sinua kauemmin pidättää.

SIMSON. Mitä?!

DELILA. Sinulle, Danin sankarille, minä uhrasin ylpeyteni ja rakkauteni;
sinun sankarinsalaisuuttasi minä olen kysynyt, ja sinä kerrot minulle
Danin taruja!

SIMSON (kiivaasti). Taruja?!

DELILA. Tuhannen miestä löi Simson Lehissä, Gazan portin hän kantoi
vuoren kukkulalle, haarniskoitut sotamiehet pakenevat hänen edessänsä,
köydet katkeavat hänen käsissänsä; tyttäret, joiden isän hän on
surmannut, syttyvät rakkauteen hänet nähdessään -- minä kysyn sankarin
salaisuutta!

SIMSON. Ja vaikka minä sanoisin sen kymmenesti, sinä et kuitenkaan sitä
ymmärtäisi.

DELILA. Tuhannen miestä löi Simson Lehissä, Askalonissa hän kiemurtelee
-- naisen edessä!

SIMSON. Kiemurtelee?!

DELILA. Kiemurtelee -- teeskentelee -- viisastelee!

SIMSON (ryntää ylös). Kautta Ekronin pyhän tammen, minä olen antanut
Filistean hiirten hyppiä liian kauan Danin varpaille! Jehova tehköön
minulle sen ja sen, ellen minä ennen aamua anna heille uutta nimeä Lehin
sijaan ja tuhannen miehen sijaan kahta tuhatta. -- Sinä olet kuuleva
minusta ennenkuin vuoteeltasi nouset!

DELILA (hätääntyen). Mitä?! Eikö Danin jalopeura leikkiä ymmärräkään?

SIMSON (ottaa vaippansa ja alkaa pukeutua). Ei! Sillä minun sydämeni
kuohuu Danin tähden ja minun pitkän toimettomuuteni tähden, joka on
saattanut minut hempeäksi kuin naisen.

DELILA (hymyillen). Etkä kuitenkaan ymmärrä naista... Simson! Etkö
ymmärrä, että minun rakkauteni sinuun on niinkuin erämaan polttava
aurinko, kunnes minä saan sinut kokonansa.

SIMSON (sitoo miekan vyölleen). Kolme päivää minä olen ollut sinun.
Huomisesta olen Danin ja Israelin!

DELILA. Ei, Simson. -- Älä mene. -- Ei vielä. -- Huomisesta sinä olet
minun. -- Vihaan Dania, vihaan Israelia, vihaan Filisteaa! -- Tule minun
luokseni, ja minä olen sanova sinulle minun sieluni kaipauksen.

SIMSON. Minä kuulen.

DELILA (ojentaa kätensä). Tule minun luokseni! -- Tule! -- Minä olen
sanova sen kuin huokauksen sinun korvaasi... (Simson lähenee epäröiden.)
Niin, Simson... Ah niin... (Tarttuu hymyillen hänen miekkaansa.) Mitä?
Miekka kupeella? Naisen edessä! (Riisuu miekan ja laskee sen pöydälle
divaanin viereen.) Istu minun luokseni! (Tarttuu hänen käsivarteensa.)
Etkö ymmärrä: tämä käsivarsi on minun, nämä ihanat hiukset ovat minun
-- -- Miksi väistät, Simson? Ne _ovat_ minun, nämä ihanat hiukset,
joiden vertaa ei ole Israelissa eikä Filisteassa! Mutta, kuule, sinun
sydämesi ei ole minun. Ja mitä välitän minä muusta!

SIMSON (ravistaa päänsä vapaaksi). Ei! Tämä käsivarsi on Danin! -- Nämä
hiukset ovat _minun_! -- Mutta sydämeni olet sinä vienyt.

DELILA. Niin _sanot_ sinä, Simson, vaan et ole sinä tähän hetkeen saakka
antanut minulle todistusta siitä.

SIMSON. Enkö minä itse ole todistuksena tässä? -- Kautta Gideonin
miekan: sano ja minä olen antava uuden!

DELILA (hiljaa). Sinun salaisuutesi, Simson...? Tänä yönä minä sen
tahdon!

SIMSON (tuskitellen). Sinä vaivaat minun sieluani kuolemaan saakka! En
taida minä sitä sanoa.

DELILA. Kautta Gideonin miekan!

SIMSON. Kautta Gideonin miekan: vaikka minä voisin sen nostaa tuohon
kämmenelleni, sinä et kuitenkaan ymmärtäisi sankarin salaisuutta, sillä
hän ei taida sitä itsekään selittää.

    (Pitkä äänettömyys, jonka aikana Delila katselee häntä tutkien.)

DELILA (osanottavaksi heltyen). Eikö itsekään...? Miksi et sitä ennen
sanonut, Simson?... Väärin kiusasin minä sinua... Kuinka voisikaan ...
semmoista ... jota ei itsekään... (Painautuu värähtäen hänen rintaansa
vasten.) Katso, minä väärin epäilin ... ettei sinun sielusi olisi minun
sieluni kanssa...

SIMSON. Ihmeellinen olet sinä, Delila! Niinkuin yrttitarha auringon
noustessa olet sinä: kylmä ja lämmin samalla hetkellä! (Äänettömyys.
Äkkiä heltyneenä.) Samoin on sankarin salaisuus. Niinkuin kaksiteräinen
miekka on se!

DELILA. Niinkuin kaksiteräinen miekka! (Varovasti.) Hänen voimansa,
Simson...?

SIMSON (hymyillen). Sitäkö sinäkin kyselet, Filistean tytär?

DELILA (lapsellisesti). Sitä, Simson...

SIMSON (väkevästi). Ei, Delila, ei ole sankarilla muuta voiman
salaisuutta kuin hänen _uskonsa_. Hän lyö tuhannen miestä, sillä hän
uskoo sen tekevänsä. Hän menestyy kaikessa, sillä hän tekee kaikki
sydämestänsä. Hän syöksyy taisteluun ruumiinensa sieluinensa. Hän jättää
pidot sitoaksensa kerjäläisen jalan. Varas ei häneltä varasta.
Valehtelija puhuu totta hänen edessänsä. Nainen, joka hänet ensi kerran
näkee, ojentaa kätensä sanoen: veljeni, minä olen kauan sinua odottanut.

DELILA. Totta, Simson! -- Mutta hänen uskonsa salaisuus...?

SIMSON (ylpeästi). Se että hän tietää syntyneensä suuriin tehtäviin, ja
ettei kukaan taida sitä uskoa häneltä riistää!

DELILA. Eikö kukaan? (Miettii silmänräpäyksen.) Jos joku haavoittaisi
hänet?

SIMSON. Ei ole sitä syntynyt!

DELILA (hiljaa). Jos joku -- pettäisi hänet, Simson?

SIMSON. Pettäisi! (Ylimielisesti nauraen.) Ah, Delila! Ei ole sitäkään
syntynyt. Sillä hänen sielunsa on puhdas ja vilpitön, ei ole kenelläkään
sydäntä häntä kavaltaa.

DELILA (Simsonin naurun kiihottamana). Mutta jos olisi...?

SIMSON. Kuin koiralle kääntäisin minä hänelle selkäni ja minun
ylenkatseeni polttaisi hänen sieluansa hamaan kuolemaan saakka, että hän
petti sankarin!

DELILA. Niinkö...? --

    (Äänettömyys.)

SIMSON (taas hymyillen). Ei, Delila, ei ole sitä ihmistä syntynyt, joka
voisi riistää sankarilta hänen uskoansa! Sillä hän on yksin maailmassa --
ei pääse kukaan hänen sieluansa lähelle.

DELILA (värähtäen). Eikö sekään, joka oman sielunsa uhalla häntä
rakastaa?

SIMSON. Ei kukaan! Ei ole sankarilla isää, ei äitiä, ei veljiä, ei
sisaria -- ei muuta paitsi oma itsensä.

DELILA (kiinteästi). Eikö _ketään_...?

SIMSON. Ei! Niinkuin taivaan tuuli on hän, tänään täällä, huomenna
tuolla. (Synkistyen.) Ei kukaan häntä ymmärrä ... ei kenkään tiedä hänen
sielunsa polttoa...

DELILA (yhä kiihkeämmin). Mutta jos tahtoo ymmärtää? Jos joku tahtoo?

SIMSON (torjuen). Ei ei, Delila! En saata minä sanoa sen enempää.
(Äänettömyys.) Anna hetken kulua, niinkuin minä annan. En kysy minä
sinulta kuka olet, mistä tulet ja kuhunka menet. En kysy minä mitä
huomenna, mitä seuraavana huomenna. (Äkkiä rajusti.) Sillä sankari
syöksyy niinkuin Jordan jyrkänteiltänsä, kysymättä mihinkä hän joutuu!

DELILA. Mikä sinun tuli, Simson...? En ymmärrä minä --

SIMSON (häntä kuulematta, synkän ahdistuksen valtaamana). Vasta tänä
yönä minä teidät ymmärrän! Totta olette te isät laulaneet. Elämä on
lähde ja nainen on käärme, joka sitä vartioi. Manalan syvyyksiin sen
lähteen suonet ulottuvat, ja vaikka sankari sen tietää, niin kuitenkin
hän tempaa käärmeeltä kultaisen pikarin ja siitä lähteestä juopi!

DELILA (kavahtaen). Mitä sinä tarkotat, Simson...?

SIMSON (kuin havahtuen). Oletko levoton, armaani? -- Ah Delila! Raskas
on sankarin sielu ja hänen rakkautensa on niinkuin kuluttava tuli.
(Ottaa häntä kädestä.) Katso, tämä on se sankarin salaisuus, jota ei hän
taida itsekään selittää. Näin sanoo joku minulle tänä hetkenä: nouse
Simson, mene kauas ja vahvista itsesi yksinäisyydessäsi! Ja taas sanoo
minulle toinen: olisiko sankari lapsi!

DELILA (jännityksestä vavisten). Vain puolittain ymmärrän minä sinua...
(Hellästi.) Miksi et mene? Sano se minulle, Simson!

SIMSON. Siksi että sinä ilmestyit minun tielleni niinkuin tähdenlento
pimeässä yössä ja sait minun pysähtymään kulussani. -- Mutta huomenna
minä nousen ja sammutan minun sieluni polton!

DELILA. Huomenna?!

SIMSON. Huomenna.

DELILA. Sinä siis menet, Simson...?

SIMSON. Niin totta kuin Jehova on Irsaelin jumala, huomenna minä nousen
ja sammutan minun sieluni polton!

    (Syvä äänettömyys.)

DELILA (kuin itsekseen). Niinkö olin minä Danin sankarille kuin
tähdenlento, joka kestää ainoastaan silmänräpäyksen tai kaksi?

SIMSON. Ei, Delila, minä palaan. Päivän tai kahden kuluttua minä palaan
ja sammutan minun sieluni toisen polton.

DELILA (kuin edellä). Niinkuin tähdenlento olin minä Danin sankarille...

SIMSON. Miksi etsit syytä minua vastaan, sinä Filistean ihme! Eikö minun
sydämeni värise sinun edessäsi niinkuin tuntemattoman edessä? Etkö sinä
ole minulle niinkuin erämaan etäisyys, jossa sielu etsii näkymättömiä
iltaruskon salaperäisessä palossa?

DELILA (kuin edellä). Enkä kuitenkaan voi sinua pidättää päivää taikka
kahta...

SIMSON. Minä palaan, sinä ihmeellisin kaikista ihmeistä! -- Ah, Delila!
Satoja olen minä nähnyt naisia, mutta en ketään niinkuin sinä. Sillä
sinä olet niinkuin puutarha muurin takana, joka saa sielun himoitsemaan
luvattomia. Ja taas olet sinä niinkuin rautapaita, kylmä ja kirkas
niinkuin päämiehen rautapaita, johon ainoastaan sankarit uskaltavat
miekkansa iskeä. -- Delila! Mikä sinun on, Delila?

DELILA (on vaipunut suulleen ja itkee).

SIMSON. Mitä...? Sinun olkapääsi värisevät -- sinun olkapääsi, jotka
ovat niinkuin granaattiomenat iltatuulen värinässä. Delila?

DELILA (ei vastaa).

SIMSON. Sinä itket?! Kautta Jehovan: en ymmärrä minä sinua!

DELILA (nyyhkyttää yhä rajummin).

SIMSON. Sinä kyselet salaisuutta, ja itse sinä olet ihmeellisin
salaisuus. -- Puhu minulle, Delila!

DELILA (kuin edellä). Sanoja, sanoja on sankarin rakkaus...

SIMSON (torjuen). Sanoja!!

DELILA. Hän visusti salaa sen, jota paitsi minun sieluni nääntyy...

SIMSON. Sinä saatat minut epätoivoon! Enkö minä juuri --

DELILA. Minun sieluni nääntyy ... minun sieluni nääntyy.

    (Vaipuu taas itkuun, Simsonin katsellessa neuvottomana.)

SIMSON (lähenee). Delila! En voi minä nähdä sinun itkevän...

DELILA (väistää). Älä koske minuun! -- Minun sieluni nääntyy.

    (Nyyhkyttää yhä rajummin.)

SIMSON (avuttomasti). Kuule minua, Delila! -- Totisesti -- olisinko minä
jotakin unhottanut? -- Kohota kasvosi, ja minä koetan muistella...

DELILA (yhä itsepintaisemmin). En usko minä sankarin sanoja...

SIMSON. Delila! Et ymmärrä sinä minua, Delila. Katso -- totisesti --
varmaan minä olen jotakin salannut. Mutta -- katso -- se ei ole minun
salaisuuteni...

DELILA (tuskin voiden itseään hillitä). Sinun?! Kenenkä se olisi...?

SIMSON (pienen äänettömyyden jälkeen). Se on minun äitini salaisuus.

DELILA (kohoutuen). Sinun äitisi?!

SIMSON. Minun äitini, joka on minun sydämelleni rakas. Siksi minä
rukoilen: älä vaadi minua tekemään syntiä.

DELILA (hilliytyen). Minä ymmärrän, Danin sankari...

    (Äkkiä hellästi.)

Sinun äitisi, Simson! -- Miksi et koskaan ole kertonut minulle
äidistäsi? -- Oletko sinä hänelle rakas?

SIMSON. Olenko minä äidilleni rakas?! Ah Delila -- minä olen äitini
ainoa lapsi!

DELILA. Ja senkin sinä olet minulta salannut! (Yhä hellemmin.) Kerro,
Simson, kerro minulle enemmän äidistäsi!

SIMSON (epäröiden). En ole minä tähän päivään saakka kertonut
kenellekään minun äitini tarinaa...

DELILA. Onko sinun äidistäsi tarina?!

SIMSON. On, Delila!

DELILA. Ah! (Laskeutuu hyväillen lattialle hänen polveansa vasten). Kuin
lapsi istun minä sinun jalkaisi juuressa ja kuuntelen sinun äitisi
tarinaa.

    (Äänettömyys.)

SIMSON. Totisesti ... en voi minä olla sitä sinulle kertomatta ... sillä
ihmeellinen on minun äitini tarina...

DELILA. Kerro, kerro, Simson!

SIMSON. Katso: hedelmätön oli minun äitini ja koko minun isäni huone
katsoi häntä ylön. Ja kun oli kulunut kymmenen vuotta, sanoivat he
isälleni: Hylkää hänet, ei voi hän antaa sinulle perillistä. Mutta minun
äitini rukoili: odota vielä vuosi taikka kaksi. Minun isäni sanoi: Minä
odotan --

DELILA (jännittyen). Mitä tapahtui sitten äidillesi?

SIMSON. Sitten minun äitini nousi ja sanoi minun isälleni: Satuloitse
minulle aasi, mutta älä kysy sen enempää. Ja hän otti ainoastaan vähän
paahdettuja tähkiä ja pienen leilin vettä mukaansa sanoen: ennenkuin
minä olen nämä loppuun kuluttanut, minä palaan sinun tykösi, taikka en
minä palaa ensinkään!

DELILA (hurmautuneena). Minä rakastan sinun äitiäsi niiden sanojen
tähden! -- Minne läksi hän?

SIMSON. Ekronin pyhään ennuspaikkaan kulki minun äitini tie. Ja kun hän
neljäntenä päivänä näki jumalan tammen edessänsä, niin hän lankesi
maahan ja sytytti polttouhrin. Ja kun hän nosti silmänsä: katso
polttouhrin liekissä näkyi enkeli --

DELILA. Näkikö sinun äitisi enkelin?!

SIMSON. Jehovan enkelin, joka sanoi: sinun toivomuksesi on täyttyvä,
Manoan emäntä, ja Danin toivomukset sinun omien toivomustesi kanssa.
Silloin minun äitini valtasi vavistus --

DELILA (kiirehtien). Sitten? Mitä vielä sanoi enkeli?

SIMSON. Ei sanonut hän sen enempää, sillä minun äitini ymmärsi siitä
kaikki. Ja kun hän taas uskalsi nostaa silmänsä, oli enkeli kadonnut,
mutta minun äitini teki -- --

    (Vaikenee äkkiä.)

DELILA (jännityksestä väristen). Mitä teki sinun äitisi, Simson...?

SIMSON (lyhyesti). Minun äitini teki sydämessänsä lupauksen, mutta sen
lupauksen ei pidä tuleman minun huulteni yli! Minun äitini tarina on
päättynyt.

    (Äänettömyys.)

DELILA (kuin itsekseen haaveillen). Ihmeellinen oli sinun äitisi
tarina... Ja mitä enemmän sinä kerrot, sitä ihmeellisemmäksi sinun oma
tarinasi muuttuu minun silmissäni... Minkä ihanan lupauksen mahtoikaan
sinun äitisi tehdä...?

SIMSON. Ei ei, Delila! En voi minä sitä kertoa, sillä se on minun äitini
perintö ja minulle pyhä.

DELILA (närkästyneesti). Minä ymmärrän: sinä rakastat äitiäsi enemmän
kuin ketään muuta. Ja siinä sinä teet oikein.

SIMSON. Sinä puhut syntiä, Delila, ja sen sinä itse tiedät! Jos sinä
sanoisit, että minä rakastan äitiäni enemmän kuin yksikään poika
Israelissa, niin sinä puhuisit totta. Ja jos sinä sanoisit, että minä
rakastan Delilaa enemmän kuin yksikään mies Filisteassa tai Israelissa
rakastaa naista, niin sinä puhuisit totta. Mutta minun äitini lupauksen
pyhyyttä et sinä ymmärrä.

DELILA (yhä närkästyneenä). En! Totisesti! Minä en ymmärrä!

SIMSON. Sinun _täytyy_, Delila! (Avomielisesti.) Katso. synkkä on
sankarin polku; tänäpänä hänen askeleensa vievät korkeuksiin, huomenna
syvyyksiin. Mutta kun minä muistan minun äitini perinnön, taas olen minä
Danin sankari nuori ja puhdas, ja minun käsivarteni vahvistuu.

DELILA (äärimmilleen jännittyneenä). Minä ymmärrän, minä ymmärrän...
(Äänettömyys). Minä ymmärrän, enkä tahdo sen enempää kuulla... (Alkaa
hellästi hyväillä). Vain yksi on minun haluni: rakastaa sinua niinkuin
sinun äitisi!

SIMSON. Ah, Delila! Se sana oli minulle suloisempi kuin kaikki, mitä
sinä olet tähän asti sanonut.

DELILA (yhä hellemmin). Vielä enemmän tahdon minä sinua rakastaa, sillä
minä olen Filistean tytär! Minä rakastan sinua niinkuin se, joka ensin
on vihannut ja nyt rakastaa -- niinkuin ... niinkuin elämänveden käärme,
jonka kultaista pikaria tuhannet tavottivat, mutta yksi ainoa sai!
(Hyväilee häntä hulluuttavan intohimoisesti). Kuulitko, Simson?

SIMSON. Delila, Delila! Ei ole sinun vertaistasi auringon alla. (Vaipuu
hänen syliinsä). Kuin huumaavaa myrhaa hengitän minä sinua, sinä
Filistean tuhattuoksuinen yrtti, niin että minun ohimoitani pakottaa.
Mitä olisi minun elämäni ilman sinun rakkauttasi? Mitä on Dan, ja mitä
Israel! -- Anna minun levätä ja unhottaa kuka minä olen.

DELILA. Lepää, Danin jalopeura!

    (Hyväilee hiljaa, katsellen häntä tutkivasti. Hetkisen päästä.)

Oletko sinä nyt onnellinen, Danin sankari...?

SIMSON. Jos minun onneeni jotakin lisättäisiin, totisesti: minä
kuolisin.

DELILA (kuin uneen uinutellen). Lepää Danin jalopeura, lepää!

    (Katselee häntä säihkyvin silmin, ankarasti ajatellen.
    Hänen katseessaan välähtää päätös ja hän painautuu lepäämään.)

SIMSON (hetkisen kuluttua). Miksi et puhu minulle, Delila?

DELILA (ei vastaa, mutta hänen huulillaan värehtii salattu hymy).

SIMSON. Delila! Miksi et vastaa, Delila?

DELILA (kuin havahtuen). Sanoitko jotakin, Simson...?

SIMSON. Sanoin. Minun korvani ovat tottuneet sinun ääneesi niinkuin
harpun ääneen. -- Mitä ajattelit sinä niin ankarasti, Delila?

DELILA. Minä? Ah, en mitään...

SIMSON. Sinä ajattelit. Sano se minulle!

DELILA (kainostellen). Kuinka kehtaisin minä kertoa sankarille lapsen
haaveita...

SIMSON (yhä uteliaammin). Sinun täytyy, Delila!

DELILA. Täytyykö minun?... Katso, Simson. -- Ah, kuinka minua
kainostuttaa! -- Katso, kun minä kuulin sinun äitisi tarinan, teki se
minuun niin ihmeellisen -- -- Ei, en saata minä jatkaa!

SIMSON (lapsellisen riemuisesti). Minun äitini tarinastako sinä
haaveilit? Ja minun äitini poika ei saisi sitä kuulla! Jatka, Delila!

DELILA (salaperäisesti). Katso -- minä olin olevinani niinkuin sinun
äitisi -- nuori ja väkevä -- mutta minä olin, niinkuin sinun äitisikin
-- hedelmätön...

SIMSON. Ah, Delila! Kerro, kerro!

DELILA. Ja minä läksin niinkuin sinun äitisi toivioretkelle, ja minäkin
näin enkelin... Mutta kun minä onneni huumauksessa tahdoin tehdä
lupauksen, niin minä jouduin hämilleni enkä tietänyt mitä lupaisin. --
Juuri silloin sinä herätit minut...

SIMSON. Jospa minä olisin aavistanut -- -- Jatka, Delila, unelmasi
loppuun, ja kerro sitten minulle lupauksesi!

DELILA (kuin ankarasti miettien). En saa minä unelmastani enää
kiinni!... Mitä minä lupaisinkaan?... Suurta ja korkeata...?

SIMSON (kuin leikiten). Jospa minä voisin sinua auttaa?

DELILA. Simson!! (Hyväillen). Kuinka sinä olet hyvä, Simson! -- Sano,
mitä minä lupaisin!

SIMSON. Mitä toivot sinä pojasta? -- Sen mukaan on lupaus.

DELILA. Ah! (Hilliytyen) Tietysti, tietysti. Mitäkö minä hänestä toivon?
Suurta, väkevää sankaria, sellaista kuin -- etkö arvaa, Simson...?

SIMSON (Hymyillen). Kuinka minä voisin sinun sydämesi arvata!

DELILA. Sellaista kuin (kietoo käsivartensa hänen kaulaansa) -- ah, sinä
Danin sankari! -- Mutta mitä minä lupaisin, että hänestä tulisi
sellainen?

SIMSON (lloaan hilliten). Jospa -- jospa lupaisit syntymästä saakka
pestä hänet väkevien yrttien mehuissa, voidella hänen jäsenensä
parhaimmilla Filistean voiteilla?

DELILA (epätietoisena). Niinkö...? -- (Katsahtaa Simsonin silmiin). Ei,
Simson, ei riitä! Jotain ihmeellistä, suurta ja vaikeata... Neuvo minua,
Danin sankari, suuri ja ihmeellinen!

SIMSON (jonka on vaikea hillitä itseään, kuin leikiten). Ihmeellistä ...
suurta ... ja vaikeata...? Anna, kun minä ajattelen... (Miettii
ristiriitaisena. Kohoutuu äkkiä.) Mitä! Kuulitko?

DELILA (joka on myöskin kuullut, kiihtyneenä). En, en mitään kuullut. --
Simson! Minä näen sinun silmistäsi, sinä olet sen löytänyt!

SIMSON. Jospa ... minä ajattelen että jospa... (Kohoaa taas) Aivan
varmasti!

DELILA (yhä kiihkeämmin). Ei, ei ole ketään. Se on jo sinun
huulillasi ... minä jo aavistan...

SIMSON (levottomana). Jos tekisit pyhän lupauksen, että viiniä ja
väkevätä juomaa... (Huomaa orjattaren ovessa). Orjatar!

ORJATAR. Minun ruhtinattareni!

DELILA (kiivaasti). Mene! (Kiihkeästi Simsonia hyväillen). Viiniä ja
väkevätä juomaa... Mitä? Pesenkö minä? Voitelenko? Simson, Simson!

SIMSON (kohoten). Ei pidä tuleman hänen huultensa yli. (Orjattareen
kääntyen). Mitä?

DELILA (hämmentyneenä). Hänen huultensa yli ... hänen huultensa yli..?
(Ymmärtää. Riemullisesti.) Ikuisesti olen minä sinulle kiitollinen,
Simson! (Orjattarelle). En ole sinua kutsunut!

    (Viittaa menemään.)

ORJATAR. Joukko Danin miehiä, minun ruhtinattareni!

SIMSON (hämmentyneenä). Danin miehiä!?

DELILA (hämmästyneenä). Danin miehiä!!

ORJATAR. Olen koettanut estää --

SIMSON. Mitä tahtovat he täältä?

ORJATAR. Danin sankaria kysyvät he.

DELILA (kiivaasti). Ei, ei! Tulkoot huomenna!

ORJATAR. Eivät tottele. Tänä yönä, tällä hetkellä sanovat he.

SIMSON (kiihtyen). He uskaltavat!

DELILA. Heidän täytyy mennä, Simson! Minä olen puhutteleva heitä.

SIMSON (raivostuen). Ei! He tulkoot! Minä itse olen heille sanova, niin
että heidän pitää tietämän ja ymmärtämän!

DELILA. Mahdotonta! (Orjattarelle). Sano: Danin sankari ei ole täällä.

SIMSON (yhä enemmän raivostuen). Minä _olen_ täällä! He tulkoot!

DELILA. Kuule minua, Simson! Tämä ainoa kerta! Katso minua...

SIMSON (osottaa makuukammioon). Mene! (Orjattarelle). He tulkoot -- heti
-- tällä hetkellä!

DELILA Ah, Simson, Simson!

    (Rientää kammioon päin mutta pysähtyy, tempaa päällysvaipan, jonka
    kietoo ympärilleen, jää kiihottuneena ja hämmentyneenä odottamaan.)

    (Orjatar avaa taemman sivuoven. Viisi vanhaa miestä astuu sisään.
    Kumartavat.)

SIMSON (kiivaasti). Mitä tahdotte?

ENSIMÄINEN DANIN MIES (kumartuen). Israelin jumalan rauha! Anna
meille -- --

SIMSON (katkaisten). Asianne!

ENSIMÄINEN DANIN MIES (rauhallisesti). Tämä on palvelijaisi asia. Näin
sanoi Simson lähtiessänsä: neljän päivän päästä minä palaan, ja joko
minulla on liiton taulu mukanani taikka --

SIMSON (kiihtyen). Entä sitten...?

ENSIMÄINEN DANIN MIES. Katso: kahdeksan päivää on siitä kulunut --

SIMSON. Entä sitten?!

ENSIMÄINEN DANIN MIES. Entä sitten?! (Värähtäen). Onko Israelin
ahdistus Simsonille unennäköä? Eivätkö nisuvainiomme ole juuri leikatut,
mutta Filistean kylissä käy suhina niinkuin metsäsirkkain joukossa
ennenkuin he lentoon lähtevät.

SIMSON (ivaten). Neljäkymmentä ajastaikaa ovat teidän miekkanne
ruostuneet huotrissansa. Jos teillä nyt on senkaltainen kiire, niin
astukoon joukostanne se, joka tuntee itsensä kutsutuksi, ja johtakoon!
En kadehdi minä hänen sankaritekojansa! (Kääntyy poispäin). Menkää!

ENSIMÄINEN DANIN MIES (katsahtaa kysyvästi toisiin).

TOINEN DANIN MIES. Täällä on myös Asserista ja Naftalista miehiä, ja
vuorilaidunten miehiä Jordanin tuoltapuolen!

SIMSON (ivallisesti). No, mikä vuorilla on hätänä?

JORDANIN MIES (hillitsee itsensä. Painavasti). Tämä on meidän hätämme:
idän pojat hiovat taas miekkojansa!

NAFTALIN MIES. Ja tämä on meidän rukouksemme Asserin ja Naftalin
rajoilta: niinkuin maamies odottaa talvisadetta, joka mullan kostuttaa
ja elävänveden lähteet kuohuttaa, niin odotamme me sinun nousuasi, Danin
väkevä!

SIMSON (kiihtyen). Ja sen todistukseksi te juoksette minun jälessäni
niinkuin karanneen vohlan jälessä!

ENSIMÄINEN DANIN MIES. Älä kiivastu, Simson! Israelin ahdistus on
moninaisempi kuin luulet. (Syvästi liikutettuna). Kuule. Astarten
huoruus tunkeutuu niinkuin rutto kansasi keskuuteen! Herran kansa
kuihtuu, ei ole hän koskaan Kaanaata hallitseva. Israel kuihtuu...

TOINEN DANIN MIES. Israel kuihtuu...

MUUT. Israel kuihtuu...

ENSIMÄINEN DANIN MIES. Herran valittu kansa kuihtuu, Simson! Vaimot
olivat isäimme ilo ja monet lapset heidän väkevyytensä pakanain
keskellä. Katso ja kuule! Mizpaan on pystytetty porttojumalattaren
patsas. Sinne juoksevat kansasi nuoret miehet heidän himotanssejaan
katsomaan, ja hänen neitseensä heidän lantionväännöksiään oppimaan;
siellä uhraavat he itsensä Filistean rutolle, joka syöpi Israelin
niinkuin kalutun luun!

SIMSON (karkeasti ivaten). Kuinka eivät he juoksisi -- jotka ovat tähän
saakka nähneet ainoastaan karitsain ja vohlain tanssia kedolla!

ENSIMÄINEN DANIN MIES. Minä kauhistun sinun puolestasi, Simson!

SIMSON. Ja minä häpeän sinun sanojasi -- unhotatte että seisotte
Filistean ruhtinaantyttären huoneessa! (Ylimielisesti kiusotellen).
Katsokaa, tuolla seisoo Filistean rutto! Astu esiin, Delila, että minun
kansani lapset saavat nähdä »ruton» silmästä silmään.

DELILA (joka on seurannut keskustelua jännittyneenä, pelon ja toivon
välillä, astuu pari askelta, antaen vaippansa pudota maahan ja seisoen
häikäisevässä puolialastomuudessaan ylpeänä ja kiemailevana miesten
edessä. Miehet kääntyvät poispäin ja nostavat kauhistuneina kätensä
ristiin rinnoilleen, katsoen pitkään toisiaan.)

TOINEN DANIN MIES. Herra hillitköön meidän kielemme --

KOLMAS DANIN MIES (tarttuu häntä käsivarteen). Vaikene, veljeni! (Astuu
Simsonia kohti. Hiljaisesti.) Minulla on sinulle sanoma äidiltäsi!

SIMSON (hämmästyneenä). Äidiltäni...? (Äänettömyys. Käy lähemmäksi.)
Mitä käski minun äitini sanoa?

KOLMAS DANIN MIES (liikutettuna). Näin sanoi sinun äitisi: olenko minä
turhaan Ekronissa vaeltanut -- olenko minä turhaan Herraa Israelin
jumalaa huutanut? Palaja, poikani!

SIMSON (heltyneenä ja hämmentyneenä). Ovatko nämä minun äitini sanat?

KOLMAS DANIN MIES. Jehova tehköön minulle sen ja sen, jos minä olen
jotakin lisännyt tahi poisjättänyt! Näin sanoi äitisi, Manoan jalo
leski. (Jännittynyt äänettömyys). Minkä sanoman saan viedä äidillesi?

SIMSON (hellämielisesti). Näin sanokaa minun äidilleni vastaukseksi
-- -- (Katsahtaa Delilaan, joka on astunut ylpeänä ja häikäisevänä
lähemmäksi, katsellen ylenkatseellinen hymy huulillaan Simsonia.
Puna lennähtää Simsonin kasvoille, hän astuu takaperin ja aLottaa
kuohuvasti.) Tämä, _tämä_ olkoon minun vastaukseni minun äidilleni --

KOLMAS DANIN MIES (keskeyttäen). Kuule minua vielä kerta, Simson!
Minulla on kolme kertaa sinun ikäsi, kuitenkin minä lankean polvilleni
sinun eteesi. (Polvillaan). Minä olen nähnyt Teltan ajan ja minun isäni
on kertonut Gideonin, Herran miehen ajoista. (Tarttuu hänen vaippansa
liepeeseen). Älä viivy täällä hetkeäkään, Simson, vaan tule meidän
kanssamme, sinä Israelin turva ja toivo! (Rukoillen). Minkä vastauksen
minä saan viedä äidillesi?

SIMSON (riuhtasee itsensä irti). Tämän: olenko minä karjapoika, jota
minun äitini haetuttaa kylänsä miehillä ja häpäisee vieraan kansan
tyttärien edessä?

KOLMAS DANIN MIES (nousee ja katsoo häntä pitkään).

ENSIMÄINEN DANIN MIES. Ja minkä vastauksen saamme viedä kansallesi?

SIMSON (huutaen). Tämän: hävetkää, seitsemänkertaisesti hävetkää, että
hiivitte kuin rosvot yöllä ja etsitte sankaria kuin paennutta muulia!

ENSIMÄINEN DANIN MIES (värähtäen). Onko tämä sinun viimeinen sanasi?

SIMSON. On! (Polkee jalkaa). Menkää!

ENSIMÄINEN DANIN MIES. Niin tahdomme mekin sanoa sinulle totuuden.
(Kohottaa kätensä). Sinä, _sinä_ Simson olet Israelin turmelus! Niinkuin
tuli on Filistea sinua vetänyt. Vaimosi hylkäsit sinä hänen tytärtensä
tähden, ja tänäkin ahdistuksen hetkenä sinä, sankari, makaat porton
polvilla!

SIMSON (raivosta tukehtumaisillaan). Porton?!

ENSIMÄINEN DANIN MIES (Delilaa osottaen). Filistean porton -- olkoon hän
seitsemästi ruhtinaan tytär!

SIMSON (hyökkää kädet nyrkissä häntä kohti).

DELILA (joka on siihen saakka katsonut riemuiten). Simson, Simson!

SIMSON (laskee kohotetun nyrkkinsä. Hurjasti). Ulos! Ulos!

ENSIMÄINEN DANIN MIES. Ei ole Israelilla sen enempi toivoa sinusta...

    (Menevät.)

SIMSON. Ulos! Ulos!

    (Jää hetkiseksi kuohuissaan seisomaan, syöksyy sitten
    ovea kohti, potkaisten sen auki ja rientäen heidän jälkeensä.)

DELILA (seisoo hämmentyneenä).

YLIPAPPI (kurkistaa orjattaren kammion ovesta). Ruhtinatar! Kuinka on --

DELILA (kiivaasti). Te uskallatte?!

YLIPAPPI. Ruhtinattareni --

DELILA. Enkö minä sanonut. älköön kukaan --

YLIPAPPI. Astarten iki-ihanan nimessä! Kuinka voisin minä olla muualla
kuin siellä, missä Filistean kohtalo ratkaistaan.

DELILA. Ja mitä tahdotte minusta?

YLIPAPPI (kiihkeästi). Salaisuus?! Oletko saanut salaisuuden...?

DELILA (hämmentyneenä). Salaisuus?! -- En! -- En tiedä! -- Puolittain!
-- Menkää!

YLIPAPPI. Jo puolittain! Kokonansa, kokonansa! Israelin miehet menivät
vihoissaan. Voitto on juuri kädessäsi! Revi se hänen sydämestänsä!

DELILA. Vaietkaa! (Kuuntelee. Hätääntyneenä.) Menkää, menkää!

YLIPAPPI (tekee kädellään vielä yllyttävän liikkeen, katoaa).

DELILA (kiihtyneenä). Hänen salaisuutensa?! (Mietteissään). Kummallisia
ihmisiä nuo Israelin miehet!... Mistä he puhuivatkaan...?

    (Kuulee Simsonin askeleet, jää tyrmistyneenä odottamaan.)

SIMSON (ryntää kiihtymyksestä kalpeana sisään). Viiniä, Delila, viiniä!

DELILA (hämmästyneenä). Viiniä?

SIMSON (yhä rajummin). Filistean tulisinta viiniä! Tällä silmänräpäyksellä!

DELILA (jännittyneenä, aavistaen -- rientää säiliön luo, josta ottaa
maljakon ja jalomuotoisen pikarin).

SIMSON. Kaksi maljaa, Delila!

DELILA (yhä enemmän jännittyneenä -- tuo maljat, täyttää ne ja ojentaa
toisen Simsonille).

SIMSON (hurjasti). Minun äitini lupauksen malja!

DELILA (ymmärtää välähdyksenä kaiken, kohottaa kiihkeän riemun
valtaamana maljansa). Sinun äitisi lupauksen malja, Simson!

SIMSON (hurjasti ivaten). Minun äitini lupauksen malja! Simsonin
_ensimäinen malja_! Danin malja! Israelin malja!

    (Juo. Samoin Delila, joka katselee häntä riemuisin,
    odottavin silmäyksin.)

    (Simson seisoo pitkän hetken omituinen hymy kasvoilla.)

Ja tämän ... tämän suloisen tulen ei pitänyt tuleman minun huulteni yli!
Viiniä, viiniä! (Ojentaa maljansa). Ei! (Heittää maljan lattiaan).
Sandaali! Sinun purppuranpunainen sandaalisi, Delila!

DELILA (yhä riemuisemmin) Mitä?!

SIMSON (painaa hänet pantterin niskalle istumaan) Sandaali, sandaali!
(Tarttuu Delilan jalkaan, josta riisuu sandaalin). Sinun elfen-valkea
jalkasi! Valtakunnan antaisin minä sinun lumivalkeasta jalastasi!
(Suutelee hurjasti Delilan paljastunutta jalkaa, kiertää kätensä
torveksi sandaalin kantareunuksen ympäri, ojentaa sen Delilaa kohti).
Viiniä, Delila, viiniä!

DELILA (hurmautuneena). Ah, Simson!

    (Kaataa viiniä sandaaliin.)

SIMSON (hurjan kuohuvasti). Delilan malja! Filistean malja! Rakkauden
malja! Hulluuden malja!

DELILA (katselee häntä huumautuneena).

SIMSON (kävelee kuohuissaan). Israelin narrit! Heidän uskonsa on narrien
usko ja heidän jumalansa on karjanpaimenten jumala. (Ivaten). Tämän
jumalan nimessä he herjaavat sitä miestä, joka on tehnyt ainoat jalot
teot mitä Israelissa on tehty neljäänkymmeneen ajastaikaan. Tämän
jumalan nimessä he pelkäävät tanssia kuin ruttoa ja naista ihanuudessaan
kuin spitaalitautia. Tämän jumalan nimessä he vaeltavat Ekronissa,
näkevät enkeleitä ja tekevät lupauksia, joille jokainen Filistean
lapsikin nauraa! »Viiniä ja väkevätäjuomaa ei pidä tuleman hänen
huultensa yli» -- silloin heillä on sankari! Viiniä _on_ tullut minun
huulteni yli, ja kymmenkertaisten voimien tunnen minä kuohuvan
suonissani. Nyt vasta minä sankari olen! Nyt vasta minä tekoja teen,
joita maailma on ihmettelevä. Huomenna, huomenna minä olen näyttävä
heille uuden Simsonin!

    (Hänen purkauksensa aikana Ylipappi raottaa ovea ja kurkistaa.
    Delila peräyttää hänet kiivaalla liikkeellä.)

DELILA (tempaa maljakon ja rientää Simsonin luo). Viiniä, Simson,
viiniä!

SIMSON. Viiniä! Filistean tulisinta viiniä! (Katselee Delilan
kaataessa). Ihanana virtailet sinä salaperäinen neste... Kuinka paljon
iloa he ovatkaan minulta riistäneet! Mutta sen kaiken otan minä tänä
yönä kymmenkertaisesti takaisin! (Juo. Lähtee taas kuohuvana
kävelemään.) Nyt vasta minä elämän ymmärrän! Ei ole muita jumalia kuin
me itse ja meidän sydämemme rohkeus. (Katsahtaa, viinin alkaessa kohota
hänen päähänsä, Delilaan, joka seisoo hurmaavana ja houkuttelevana). Ah,
Delila! Et ikinä ole sinä ollut niin ihana kuin tänä yönä! Delila!
(Rientää hänen luokseen ja sulkee hänet syliinsä). Kansat ovat sinun
astinlautasi ja äitien kyyneleet vierivät kuin hiekkajyväset sinun
jalkaisi alla. (Tempaa hänet syliinsä, kohottaen pantterin niskoille
seisomaan). Pilvien korkeimmalle hattaralle minä tahtoisin sinut tänä
hetkenä kohottaa ja notkistaa maan kansat polvillensa sinun eteesi. --
Viiniä, Delila -- sitä purppuranpunaista tulta, jota minä olen ollut
ikäni paitsi!

DELILA (kaataa, katsoen häntä tutkivasti ja laskien sitten maljakon
pöydälle divaanin viereen).

SIMSON. Delilan malja! Ikuisen kauneuden ja ikuisen hulluuden malja!

    (Juo pohjaan, jää katselemaan eteensä onnellinen hymy kasvoillaan.)

DELILA (kurottaa hänen kädestään tyhjän maljan, laskien sen taakseen
pöydälle ja kietoen toisen kätensä hänen kaulalleen). Rakastatko sinä
nyt minua...?

SIMSON (kuohuen). Miksi kysyt sitä, jonka tiedät? Kansani hätähuudot
minä hylkäsin, äitini lupauksen minä rikoin -- sinut minä olisin
tahtonut, vaikka se olisi maksanut minulle henkeni!

    (Sulkee hänet hurjasti syliinsä.)

DELILA (kietoutuen hellänä ja huumaavana hänen ympärilleen). Niinpä olen
minäkin nyt sinun iankaikkisesta iankaikkiseen!

SIMSON. Iankaikkisesta iankaikkiseen! (Lyhyt äänettömyys). Delila, sinä
et tiedä, mitä minä tänä hetkenä sielussani tunnen?

DELILA. Mitä, Simson...?

SIMSON. Kamalan hulluuden tunnen minä sielussani. Ei ole sillä ihmisten
mittoja eikä rajoja. Tuosta sinun rinnastasi minä tahtoisin suonen
avata, ja omasta rinnastani toisen, ja juoda sinun vertasi ja sinä minun
vertani, ja niin vaipua kanssasi takaisin Manalan uumeniin, missä ei
ollut miestä eikä naista, vaan kaikki veret, himot ja halut, kaikki
hymyt ja kyyneleet, kaikki hekumat ja kärsimykset yhtenä tulisena
ikuisuuden järvenä, ilman kiistaa ja taistelua! Delila!

    (Kohottaa hänet syliinsä.)

DELILA. Simson, minä pelkään!

SIMSON. Sinun kanssasi -- sinne -- mistä olemme tulleet -- (Painaa hänet
divaanille ja vaipuu itse hänen rinnoilleen, intohimoisesti syleillen).
Vieläkö pelkäät, Delila?

DELILA (Simsonin intohimon tempaamana vilpittömästi). En -- en -- en!

SIMSON. Nyt vasta minä ymmärrän rakkauden kaikkinielevän syvyyden. Ei
kansoja -- ei jumalia -- ei ihmisiä -- ainoastaan kaksi hehkuvaa
tulenliekkiä -- ympärillä ikuinen yö!

    (Äänettömyys.)

DELILA (rupeaa äkkiä värisemään).

SIMSON. Mitä?! -- Sinä itket!

DELILA. Minäkö...?

    (Hänen poskilleen vierivät kyyneleet. Syvä äänettömyys.)

SIMSON. Sano se minulle, Delila! -- Delila... Delila...

DELILA (Ei vastaa, ainoastaan värisee ankarasti liikutettuna. Hetken
päästä hän pudistautuu, kuin lumouksesta vapautuakseen).

SIMSON. Delila?!

DELILA (jonka silmiin on syttynyt väkevä välke). Onnellinen ...
onnellinen olen minä... Ja kuitenkin...

SIMSON. Mitä kuitenkin...?

DELILA. Onnellinen minä olen! Ja kuitenkin: miksi ei minun onneni ole
täysi? Miksi meidän välillämme pitää oleman se kuin siinä on...?

SIMSON. En ymmärrä minä sinua?!

DELILA (hiljaa). Sinun salaisuutesi, Simson...?

SIMSON (kuohahtaen). Iankaikkinen arvotus on nainen! Minä juuri sinulle
salaisuuteni ilmaisin, minä sen jalkojeni alle poljin, ja sinä yhä
kysyt!

DELILA (kohottaa hänen päänsä ja katsoo syvälle silmiin). Iankaikkinen
arvotus on nainen! Sillä minä en voi sinulle todistaa että sinä
valehtelet, ja kuitenkin minä sanon: et ilmaissut sinä kaikkea!

    (Laskee hänen päänsä.)

SIMSON (tuskaisena). Eikö saisi minulla olla mitään itselläni?

DELILA. Ei!

SIMSON. Mutta jos se olisi harhaluulo; tarina, niinkuin se toinenkin?

DELILA. Niin en minä tahdo sinun sitä muuksi muuttamaan, ainoastaan sano
se minulle.

SIMSON (painokkaasti). Oletko sinä sitten minun?

DELILA (samoin). Olen.

    (Äänettömyys.)

SIMSON. Minun sieluni on kuolemaan saakka väsynyt. -- Se _on_
harhaluulo, tänä yönä minä sen kaiken ymmärrän. Mutta se harhaluulo on
kulkenut minun elämäni läpi niinkuin langat kankaassa, niinkuin satu,
joka tosin on satu, mutta jonka kaltaista ei kukaan muu ole kuullut.

DELILA (hyväilee häntä yhä hellemmin). Sinun satusi, Simson...?

SIMSON (pienen äänettömyyden jälkeen, ankarasti liikutettuna). Sinä
salaisuutta kyselet ... katso: se lepää sylissäsi.

DELILA. Mitä?!

SIMSON (kohottaa molemmin käsin hiuksiaan). Tässä on minun
salaisuuteni. -- Ei yhdetkään keritsimet -- ei yksikään partaveitsi ole
ikinä niihin koskettanut -- sillä minä olen ollut Israelin nasiiri -- ja
ne ovat olleet Herralle pyhitetyt.

DELILA (katselee häntä hämmästyksen valtaamana). Mitä sinä sanot,
Simson?!

SIMSON (läpitunkevasti). Olenko minä nyt ilmottanut kaikki?

DELILA (vaivoin riemuaan hilliten). Totisesti, minä uskon: sinä olet
ilmottanut kaikki.

SIMSON. Niinpä salli minun nyt levätä -- en pyydä minä muuta.

    (Painaa raskaasti päänsä hänen syliinsä.)

DELILA (jonka äkkiä tulee vaikea olla). Pahastuitko sinä minuun, Simson?
(Hyväillen.) Ah, anna se minulle anteeksi!

SIMSON. Mistä syystä minä olisin pahastunut. (Kietoo käsivarren hänen
ympärilleen). Ainoastaan salli minun nyt levätä...

DELILA (rajusti hyväillen). Lepää, Simson, lepää minun sylissäni.
(Äänettömyys, itsekseen). Sinun hiuksesi ... sinun ihanat hiuksesi!
Kuinka ihmeelliset ne ovatkaan! Viljavat kuin keritsemätön lauma vuoren
rinteellä... Mustat ja salaperäiset kuin yö... Raskaat kuin syksyn
rypäleet... Kuinka en minä heti arvannut, vaikka ne ovat ensi hetkestä
vetäneet minua kuin lumous? (Kohottaa niitä). Ah! Ihanina ja kuumina
hajoavat ne minun kasvoilleni ja rinnoilleni. Kuin tulta hengitän minä
niiden kuumaa tuoksua. (Hyväilee, suutelee, syleilee niitä). Ja nämä,
sinun ylpeytesi, sinun voimasi ja kukoistuksesi ovat nyt -- --
(Säpsähtää. Kallistuu Simsonia puoleen.) Nukutko sinä jo, Danin sankari?

SIMSON. En nuku, en valvo -- niinkuin haaksi keinuu minun sieluni syvien
vetten päällä.

DELILA (hiljaa). Syvien, ihanien vetten päällä. Nuku, Simson, nuku minun
rinnoillani -- kuin syvien, ihanien vetten päällä... (Ylipappi
kurkistaa taas ovesta, mutta vetäytyy takaisin heti nähdessään Delilan
kiusautuneen ilmeen. Delila käy levottomaksi, katsellen tuskaisena
ympärilleen. Painaa toisella kädellään Simsonia hiljaa poveansa vasten
samalla kurottaen pöytää kohti.) Kuin syvien, ihanien vetten päällä...
(Katselee etsien, huomaa pöydällä keritsimet, ojentaa kiihkeästi
kätensä, mutta kavahtaa äkkiä). Ei! ei! En koskaan ... sellaista...
(Äänettömyys). Ja kuitenkin -- minun sormiani polttaa -- minun sieluani
polttaa -- -- (Kurottuu uudelleen ja huomaa pöydän reunalla punaisen
nauhan). Minä tahdon ne kaunistaa! Minä tahdon ne vangita! Tällä
purppuranpunaisella siteellä! (Sitoo nauhalla. Kaksimielisen iloisesti.)
Kaksinkertaisesti ihanat ovat ne nyt, sinun yömustat laumasi -- --
(Hätkähtää). Joko sinä nukut, Simson...?

SIMSON. Kuin kaukaisen soiton hyminän kuulin minä vielä äsken sinun
äänesi... Miksi et soita minulle enää, Delila...?

DELILA (kuin laulaen). Nuku, Danin sankari, nuku ... kuin syvien,
ihanien vetten päällä... (Taas levottomana kuiskaten). Minun sormiani
polttaa -- minun sieluani polttaa -- (Kurottuu pöytää kohti). Minä
tahdon teidät käteeni -- minä tahdon tuntea sen tunnon, että sinä olet
minun vallassani -- (Uinutellen). Kuin syvien, ihanien vetten päällä...

    (Tapaa keritsimet, mutta pudottaa ne jännityksessä lattialle.)

SIMSON (kohottaa hiukan päätään).

DELILA (epätoivon kiihkolla). Kuin syvien, ihanien vetten päällä ...
kuin syvien ihanien vetten päällä ... vetten päällä... (Odottaa
hengitystään pidättäen, ainoastaan hiljaa kädellään hiuksia hyväillen.
Kuulee jotain ja huomaa Ylipapin kiihtyneet kasvot oven raossa.
Suurimmassa jännityksessä: Pois, pois, pois!) Kuin syvien, ihanien
vetten päällä -- -- Joko sinä nukut, Danin sankari? (Ei kuulu vastausta.
Kumartuu ottaen keritsimet.) Kuin syvien, ihanien vetten päällä...
(Katselee Simsonia ja hänen hiuksiaan). Se ihmeellinen hetki on
tullut!... Vihaan niitä ... rakastan niitä ... vihaan ... rakastan ...
vihaan... Minä voin ne sinulta riistää ... minä voin ne sinulle
lahjottaa... (Äänettömyys). Tahtoisin ... ensin riistää ... sitten
lahjottaa... (Kietoo toisen kätensä hiuksiin ja avaa keritsimet). Minun
sormiani polttaa ... minun sieluani polttaa... (Kuin rukoillen) En tahdo
minä sinulle mitään pahaa! En tee minä sinulle mitään pahaa! (Työntää
hiljaa keritsimet). Tahdon ainoastaan tuntea kuinka minun keritsimeni
tunkeutuvat tuohon pyhään! Kuinka ne katkaisevat sen salaperäisyyden,
joka sinua ympäröi!

    (Epäröi silmänräpäyksen, leikkaa sitten kalmankalpeana kolmessa
    otteessa, puristaen silmänsä kiinni, kun keritsinten ääni
    halkaisee hiljaisuuden. Sen tehtyä keritsimet vaipuvat lattiaan,
    hän raukeaa herpaantuneena lepäämään, puristaen suonenvetoisesti
    hiuksia kädessään ja painaen huulensa niitä vasten. -- Pitkä
    äänettömyys.)

YLIPAPPI (katsoo ovesta ja kuiskaa jotakin, mutta kun ei Delila kuule
mitään, niin hän hiipii usean väkevän miehen seuraamana sisään.
Miehille, kuiskaten). Jotakin on tapahtunut. Nyt rynnätkää hänen
päällensä rohkeasti, hän on meidän!

DELILA (herää askelten äänestä, näkee filistealaiset, hämmästyy ja
herättää nopeasti Simsonin). Filistealaiset sinun päällesi, Simson!

SIMSON (herää, näkee filistealaiset ja naurahtaa ivallisesti). Filistean
hiiret, hah hah hah!

    (Syöksähtää kuin myrskypilvi filistealaisia kohti, jolloin
    he peräytyvät kauhistuneina ovelle. Mutta samana hetkenä hänen
    ruumiinsa läpi käy ankara puistatus, hän tarttuu äkkiä päähänsä,
    tuntee itsensä tyhjäksi ja alastomaksi ja kääntyy hämmästyneenä
    Delilaan päin, joka on ponnahtanut ylös ja seisoo hiukset
    kädessään, -- Simsonin kädet vaipuvat -- hänen päänsä painuu
    raskaasti rinnoille.)

YLIPAPPI. Astarten nimessä, Filistean nimessä -- karatkaa hänen
päällensä!

DELILA (hämmentyneenä). Filistealaiset sinun päällesi, Simson! Lyö --
iske -- surmaa!

    (Simson seisoo kuin kivettynyt. Filistealaiset hyökkäävät
    riemuiten häneen käsiksi ja sitovat hänen kätensä selän taakse.)

YLIPAPPI. Suuri oli sinun sankaritekosi, Delila! Polvesta polveen ovat
Filistean pojat ja tyttäret sinua ylistävät!

SIMSON (seuraa vastustelematta filistealaisia, jotka äänekkäästi iloiten
vievät hänet ulos. Ainoastaan ovessa hän äkkiä pysähtyy ja katsahtaa
Delilaan kuin ikuiseen arvotukseen).

DELILA (joka yhä seisoo hiukset kädessä, painaa päänsä alas).



TOINEN NÄYTÖS.


Filistealaisen vankilan mylly: katossuoja, jonka editse kulkee tie.
Vasemmalla seinustalla pitkä penkki, johon on kiinnitetty joukko
jauhinkiviä, samoin etualalla oikealla. Takana oikealla muita suurempi
kivi, jota vääntää poikittaisesta kiertotangosta kaksi miestä. Kiven
kohdalla, katosta riippuvalla telineellä seisoo pieni kyssyselkä poika,
kaataen jyviä kiven silmään. Keskellä myllyä muurattu jyväkaivo,
seinävierillä jauhettuja säkkejä. Perällä ovi vankihuoneeseen. Lähellä
ovea vasemmalla makaa kaksilla vaskikahleilla kytketty _Simson_,
raskaasti kivensä yli rauenneena. Toiset vangit ovat samoin kahleella
jalustaan kiinnitetyt, tankoa kiertävät miehet tankoon. Poikanen yksin
on vapaana.

Myllyn sivutse vasemmalta näkyy ketoa, sen takana vuori, jolla seisoo
temppeli ilta-auringon valossa. Vangit jauhavat vimmatusti, kivien
sihinä täyttää myllyn.

POIKANEN (ylhäällä telineellä alkaa hyräillä, kaihoisa muistelun hymy
kasvoillaan). Israelin maalla... Israelin maalla... Israelin maalla...
Israelin maalla...

TOINEN TANKOMIES (äkäisesti). Aja silmään, äläkä vikise!

POIKANEN (säpsähtää, kaataa jyviä, mutta vaipuu taas mietteisiinsä.
Jotkut vangit ovat saaneet jauhatuksensa loppuun ja heittäytyvät tylsinä
levähtämään. Poikanen alkaa uudelleen hyräillä, nyt sydämeenkoskevan
valittavasti). Filistean maalla... Filistean maalla... Filistean
maall- --

TOINEN TANKOMIES (pysäyttää pyörittämisen). Jollet, poika, nyt lakkaa,
niin minä sinulle näytän!

MIES VASEMMALTA. Mitäs raukkaa pelottelet! Tosiahan poika laulaa.

TANKOMIES. Kautta Abrahamin! Jollei hän tosia laulaisi, niin pahustakos
minä siitä välittäisinkään! -- Joko pian loppuu?

POIKANEN. Nyt kaadan viimeiset!

    (Miehet vääntävät vielä hetken, saavat sitten määränsä loppuun.)

ENSIMÄINEN MIES. Ohhoh!

TOINEN MIES (pyyhkii hikeä). Hohhoh! Joka luunsolmu vapisee!

KOLMAS MIES (tukkaansa repien). Voi Abrahamin, Iisakin ja Jaakobin jumala,
mihinkä ihmisen pitää joutua!

NELJÄS MIES. Kadotuksessa ollaan, veljet! Selvempi olisi heti tappaa,
kun kerran häviölle joutuu.

VIIDES MIES. No noh! On henki sentään kallis.

KOLMAS MIES. Henki! Niinkuin nyt saisit henkesi pitää. Tuskin kuukautta
olet tuossa kyykkinyt, ja onkos miehestä jälellä muuta kuin luut ja
nahka?

TOINEN MIES. Totta puhut. Ennenkuin vuosi on ummessa, meistä ei ole
kantaluutakaan jälellä!

NELJÄS MIES. Ei veljet, emme me kestä vuottakaan!

KOLMAS MIES. Eikä ole tarpeen! Kyllä ne koirat nyt raahaavat uusia
kautta Israelin, nyt kun pelko on poissa. (Pudistaa raivoissaan
nyrkkiä). Voi Simson, Simson!

KUUDES MIES. Joko taas?

KOLMAS MIES. Jo, sillä minun sieluni on skorpiooneja täynnä!

KUUDES MIES. Älä lyö lyötyä! -- Katsokaa häntä, veljet! Vähä on meidän
vaivamme hänen kärsimyksensä rinnalla.

NELJÄS MIES. Hänen kärsimyksensä! Eikö meillä kärsi vaimot ja lapset, ja
pellot ja laumat, poltetut kylät ja hävitetyt viinamäet pitkin Danin ja
Efraimin rajoja?

KOLMAS MIES (rajusti). Ja eikö hän kärsi omien syntiensä tähden! Mutta
miksi koko Israelin pitää kärsimän hänen kiimansa tähden, senkin --
(sylkee) thyi!

JOKU. No no!

TOINEN. Oikein sanottu!

KUUDES MIES. Sadattelette, sadattelette sankaria, te Efraimin miehet,
jotka ette ole koskaan häntä vyötettynä nähneet! Joka hänet kerrankin
näki voimassansa, hän ei sitä ikänä unohda, eikä voi muuta kuin itkeä
sankarin sortumista.

KOLMAS MIES. No itke, itke! -- Sankari! Senkin Filistean porttosankari --
thyi!

JOTKUT (paheksuen). Hyss!

KUUDES MIES. Herra antakoon sinulle saastaisen suusi anteeksi!

FILISTEALAINEN VANKI. Ja kuka uskaltaa herjata ruhtinaantytärtä
portoksi?

KOLMAS MIES. Vaiti, Filistean koira!

FILISTEALAINEN. Itse koiria olette!

TOINEN MIES. Nytistäkää se suupaltti!

SEITSEMÄS MIES. Sianihran latkija!

    (Sylkee.)

FILISTEALAINEN. Ja teissä olisi siihen miestä -- haisevat sipulinsyöjät!

    (Sylkee.)

USEAT (vasemmalta nousevat). Nytistäkää!

FILISTEALAINEN (vetäytyy niin pitkälle kuin kahleensa myöntää).
Koettakaas, koirat, huudan päämiehen!

KUUDES MIES. Hiljaa, hiljaa, te hullut miehet!

KOLMAS MIES. Mitäs hän pääpättää!

SEITSEMÄS MIES. Ja mitäs hän täällä tekee, pahahenki? Meitä vaanimassa
ja päällemme kantelemassa --

    (Heidät keskeyttää iloisten naisäänien hälinä, joka
    kuuluu tieltä vasemmalta.)

VIIDES MIES (hilpeästi). Taitaa tulla väkeä!

KOLMAS MIES. Samaa porttolaumaa tietysti!

    (Kääntyy vihoissaan poispäin. Jotkut muutkin
    kääntyvät, toiset katselevat odottaen.)

FILISTEALAINEN (nauraa hävyttömästi). Katselkaa nyt vaan -- mielenne
kuitenkin tekee, hihihihi!

    (Joukko _temppelityttöjä_ keveissä tanssijatar-puvuissa
    kulkee  vallattomasti ilakoiden ohitse. Jotkut kantavat rypälekoreja,
    toiset viinimaljakkoja päänsä päällä. Kun he ovat ennättäneet
    jo melkein ohitse, pysähtyy eräs.)

TEMPPELITYTTÖ. Kas, tuossahan se on mylly! Eikös, tytöt, mennä Israelin
miehiä katsomaan?

TOISET. Mennään, mennään! -- Ei, anna olla!

TEMPPELITYTTÖ. Minä ainakin menen, minä tahdon vähän tanssia heille. --
Ajatelkaas raukkoja, joilla on vanha äkäinen ukko jumalana, ha ha ha!

    (Tytöt pyrskähtävät hillittömään nauruun. Jotkut vangit murahtavat.)

TEMPPELITYTTÖ (Irrottaa nopeasti askelvitjansa, kohottaa vaippansa
liepeet, paljastaen puolialastomat muotonsa, ja liitää myllyyn
vallatonta temppelitanssia karkeloiden. Heittäytyy lopussa eräälle
jauhinkivelle istumaan, nojaten sen tankoon ja katsahtaen vieressä
istuvaan vankiin vallaton kujeilu kasvoilla.)

VANKI. Pois, pois, kiusaaja!

TEMPPELITYTTÖ (pistää häntä sormella poskeen). Kiusaaja, ha ha ha!
(Tytöt nauravat, vangit murisevat). Missä on Simson? -- Nukkuu?!
(Nauraen). Ohhoh, poikaparkaa... (Nousee). Voi voi teitä, te Israelin
yksivakaiset! Kuinka te teeskentelette ... ha ha haa! -- Kuulkaas tytöt!
Meidän pitää toimittaa heidät kerran Filistean jumalattaren juhliin.
(Niijaa vangeille kiusotellen). Silloin -- ha ha ha ha...

TOISET TEMPPELITYTÖT. Hah hah hah!

    (Menevät nauraen. -- Äänettömyys.)

TOINEN MIES. Tätä synnin maata, tätä synnin maata!

ENSIMÄINEN MIES. Tätä haureuden pesää!

NELJÄS MIES. Jos joku Israelin tyttäristä noin itseänsä vääntelisi --

KOLMAS MIES. -- niin ennen auringon laskua hänet kivitettäisiin, ja
kaikki kansa sanoisi amen!

TOINEN MIES. Totisesti, totisesti! (Toivottomasti käsiään heiluttaen).
Alastomuus on heidän pukunsa!

VIIDES MIES (vilkkaasti). Mutta huomasittekos heidän askelvitjojansa? Ne
olivat somat vehkeet --

USEAT. Mitä?!

FILISTEALAINEN (remahtaa äänekkääseen nauruun).

KOLMAS MIES (raivostuen). Joko se Filistean koira taas?

FILISTEALAINEN (osottaen). Se mies ei teeskentele niinkuin te muut!

KOLMAS MIES (nousee hurjana). Sallisimmeko tuon ympärileikkaamattoman...?

TOINEN MIES. Malta veljeni! Minä luulen että Simei ja Eliab katselivat.
He eivät kääntyneet niinkuin me muut.

SIMEI. Kautta Abrahamin: _kauhistuksella_ katselin minä hänen
riettauttansa!

ELIAB. Ja minä likistin silmäni kiinni! Niin totta kuin minun sieluni
elää: minä likistin silmäni kiinni!

FILISTEALAINEN (kolmannelle). Ja sinä varmaan kaivoit silmät päästäsi,
hah hah hah! (Simsonia osottaen). No tuolla on ainakin yksi, joka on
tarpeekseen katsellut!

ENSIMÄINEN MIES. Tappakaa se pilkkaaja!

SEITSEMÄS MIES. Iskekää! Hän pilkkasi Israelin sankaria!

    (Toiset nousevat myristen.)

KOLMAS MIES. Ääh, en ulotu. Mutta kun pääsemme syömään, niin kuristamme
hänet!

KUUDES MIES. Voi Israel, Israel! Miksi asetti Herra sinun asuinsijasi
pakanain ja porttojen keskelle? Hamasta Mooseksen ajasta ovat
muukalaiset olleet ansana sinun polullasi.

TOINEN MIES. Totta, Jehiel! Ei ole Israel langennut ruttoon, eikä
nälkään, eikä vihollisen miekkaan, mutta heidän haureutensa on hänen
jalkansa monesti suistanut.

NELJÄS MIES. Se on totinen tosi, veljet! Mutta olettekos koskaan
ajatelleet, mikä se oikein on, joka makaa käärmeenä Israelin miesten
polulla?

USEAT. No?

NELJÄS MIES. Minä olen ajatellut, ja minä sen teille sanon. Se on
_nainen_ ja hänen tuhannet houkutuksensa!

MIEHET (joiden kesken syntyy vilkasta liikettä). No mutta! -- Äläs nyt!
-- Kas!

NELJÄS MIES. Niin se on, aina siitä saakka kuin isäin kertomukset tietävät.
Ajatelkaas Simriä, Simeonin väkevätä! Eikö se ollut Midianin käärme
Cosbi, joka hekumallansa villitsi sankarin ja oli vähällä syöstä koko
Israelin perikatoon?

MIEHET. Tosia haastaa Esriel!

TOINEN MIES. Totta, totta! -- Nyt minäkin muistan Abimelekin Jerubbaalin
pojan jutun. Olettehan siitä kuulleet?

ENSIMÄINEN MIES. Jaa Jerubbaalista? -- Kyllä, kyllä!

TOINEN MIES. No, Abimelek oli hänen poikansa -- minun isäni nähkääs oli
Manassen sukukunnasta, ja hän sen kertoi. -- Abimelek Sikemin päämies
kulki kaupungista kaupunkiin eikä voinut kukaan häntä vastustaa. Sitten
hän tuli yhteen paikkaan ja poltti senkin. Mutta kaupungin keskellä oli
vielä torni palamatta. Abimelek jo nosti sytytysoksansa ja kaikki hänen
sotamiehensä myös nostivat. Silloin ilmestyy tornin ikkunaan ihana
portto ja alkaa puhutella Abimelekiä. Ja Abimelek antaa oksansa vaipua
ja käypi muurin juureen juttelemaan hänen kanssansa. Mutta kuinkas käy?
Samassa kun portto kumartuu hänen puoleensa, pudottaa hän myllynkiven
kappaleen Abimelekin päähän -- ja se on päämiehen loppu!

MIEHET. Katsos katalaa! -- Totisesti!

FILISTEALAINEN (matkien). Entäs Simsonin juttu! Hän oli väkevä sankari
Danin sukukunnasta --

TOINEN MIES. Pahahenki!

SEITSEMÄS MIES. Tapa!

KOLMAS MIES (nousee). Nyt hänet kuristan!

    (Hälinää.)

KUUDES MIES. Hillitkää, hillitkää vihanne, Israelin miehet! Totisesti
sanon minä: Herran pahahenki on tämä mies, jonka hän on lähettänyt meitä
kiusaamaan. En kuule minä häntä, en näe häntä! (Kääntyy poispäin,
toisetkin rauhottuvat). Mutta mitä teidän äskeisiin puheisiinne tulee --

VANKIEN PÄÄMIES (tulee ovesta). Onko määrä täysi?

VANGIT. On. -- Täysi on.

PÄÄMIES. Kyllä, Israelin rakkarit, kyllä teidät tunnen! (Rupeaa
tarkastelemaan, huomaa Simsonin). Kas niin, niin sitä pitää! Annanpa,
Dagon avita, sinulle huomenna sellaisen vakkasen, että tiedät mitä
makaileminen maksaa!

NELJÄS MIES. Ah, herrani! Kahden miehen määrä on jo hänellä. Kuin hullu
reutoo hän saadakseen loppuun, kunnes uupuu kivelleen.

PÄÄMIES. Olkoon huomisesta kolmen! -- Ja sinulle, veikkoseni, viisi
omeria lisää -- ettäs ymmärtäisit kuinka päämiestä on puhuteltava!

NELJÄS MIES. Oi Herra Israelin jumala!

PÄÄMIES (herättää Simsonin, tyrkäten häntä ivallisesti ruoskallaan).
Olisi jo aika nousta!

SIMSON (havahtuu, hapuilee unenhorteissa käsillään eteensä ja kohottelee
kuin aukireväistäkseen polttoarpisten silmiensä luomia).

PÄÄMIES (kumartaa). Hyvää huomenta, Danin sankari!

FILISTEALAINEN VANKI (purskahtaa nauramaan. Israelilaiset heiluttelevat
voivotellen päitään).

PÄÄMIES. Joo joo! Oikeastaan minä ajattelin antaa tuolle sinun
unitaudillesi hiukan rohtoja -- ymmärrätkös? Mutta muistanpa tässä
muuta... Kuules, sinä Danin sankari! Minulle on kerrottu, että sinä olet
aika mestari arvotuksia arvaamaan. -- Hyvä juttu, ruvetaanpa toimeen!
Tämä on minun arvotukseni: mikä on hunajaa makiampi, mikä jalopeuraa
väkevämpi? Sanoppas se minulle, Simson!

FILISTEALAINEN VANKI (räjähtää hillittömään nauruun, Israelin miehet
kääntyvät poispäin. Simson kuohahtaa ylös niin että kahleet kalahtavat,
mutta vaipuu masentuneena takaisin).

PÄÄMIES. Nono, ei kiirettä, Simson! Annan sinulle tavalliset kolme
arvaamispäivää. Ainoasti: pidä minun arvotukseni mielessäsi -- mikä on
hunajaa makiampi, mikä jalopeuraa väkevämpi, heh, heh hee!

    (Alkaa päästellä vankeja irti, laskien ne ovesta vankihuoneeseen,
    jossa näkyy vartija.)

Joo joo, makian perään ... makian perään ... heh heh... -- No, poju,
onkos ollut äitiä ikävä? -- Nono ... mitäs tyhjästä itkemään... -- Joo
joo ... aika poikia, aika poikia nämä isä Abrahamin lapset. -- So! Älä
heittele niskojasi, vaan mene siivolla! -- Kas vaan, onpas siinä
karhua ... heh heh heh!

    (On päästänyt kaikki muut, tulee Simsonin luo.)

No, miltäs tuntuu -- tarkotan tietysti arvotusta? (Katselee häntä). Joo
joo... (Äkkiä isällisesti). Oikeastaan sinä Simson et ymmärrä koko
maailman menoa! Katsos nyt: väliin nostetaan, väliin lasketaan, temppu
sattuu itsekullekin... Ja näissä naisasioissa se juuri temppu
sattuukin... Niin, niin, kyllä minä ymmärrän, minä olen nähnyt paljon
ihmisiä... Mutta mitä sinun kohtaasi tulee, niin -- no he! -- monikos
meistä tässä voipi kehua ruhtinaantyttärillä...

    (Alkaa päästää Simsonia irti.)

VANHA VAIMO (on tullut sillaikaa tietä myöten matkasäkki selässä,
pysähtyy, tuntee Simsonin ja jää liikutuksen valtaamana katselemaan).
Herra ... minun herrani!

PÄÄMIES. Oo, naisväkeä! No sitä ei useasti tapahdu, eipä tapahdu. Ja
päälliseksi Israelin naikkosia!

    (Kumartaa leikillä.)

VAIMO (nöyrästi). Minun herrani! Salli palvelijasi puhua onnettoman
kanssa pari sanaa!

PÄÄMIES (yhä leikiksi lyöden). Se tahtoo sanoa: niinkuin kahdenkeskistä,
heh heh...

VAIMO (ylevästi). Minun herrani! Onkos sinulla koskaan ollut äitiä?

PÄÄMIES (naurahtaen). Nono, semmoinen toki mahtaa meillä kaikilla olla!
-- Että mitäkö pidin? Kelpo eukko, kerrassa kelpo ihminen.

VAIMO. Ja onko sinulla vaimoa ja lapsia?

PÄÄMIES (hilpeän avomielisesti). Kolme, kolme kappaletta! Ja mitä
lapsiin tulee, niin niitä meillä on koko parvi. Ja rakastettavia lapsia,
kerrassa rakastettavia...

VAIMO. Salli minun, herrani, muistuttaa, että rakastettuakin lasta
saattaa kohdata raskas onnettomuus. (Simsonia osottaen). Minä olen ...
hänen äitinsä.

PÄÄMIES (hämmentyneenä). Äiti...? Simsonin äiti...! No ... totta
puhuen ... niin no... Tämä tuli vähän niinkuin odottamatta...

ÄITI. Minun herrani! Yksi on minulla rukous: salli onnettoman äidin
puhua pari sanaa onnettoman poikansa kanssa.

PÄÄMIES. Jaa puhua? Kyllä, kyllähän minä ymmärrän... Mutta, katsos, on
kielletty, kerrassa kielletty. Kuka tietää mitä puhuisitte...

ÄITI. Katso, minun herrani! Pitkän tien olen minä kulkenut häntä
tavatakseni... Istu meidän viereemme, ei ole minulla mitään salattavaa.
Ainoasti. salli minun puhua poikani kanssa.

PÄÄMIES. No peijakas, muoriseni, kun puhut melkein kuin oma äitini
ennen... Kyllähän teidän pitäisi saada _jotain_ puhella... Niin no, jos
nyt sitten... No, sopii alottaa... (Vetäytyy taapäin, mutta nähdessään
Simsonin ja varsinkin hänen äitinsä syvän, pitkällisen liikutuksen,
hänen tulee paha olla). Niin no ... samahan se ... no, puhukaa,
puhukaa... (Kääntyy kuitenkin ovessa). Mutta muistakaa: ainoasti pari
sanaa...

ÄITI (käy raskaan liikutuksen valtaamana Simsonin luo ja lankeaa hiljaa
hänen kaulaansa, poski poskea vasten). Poikani ... poikani... (Lepää
niin pitkän aikaa kyynelten vierähtäessä silloin tällöin ja Simsonin
väräyttäessä liikutettuna polttoarpisia silmiään. Hetkisen päästä.) Etkö
näe yhtään, poikani...?

SIMSON. En!

ÄITI (painaa itkusta väristen huulensa hänen silmäluomiaan vasten).
Poikani ... poikani... (Hetken päästä). Ah poikani! Paljon oli minulla
sydämelläni, kun minä Danista läksin, ja paljon ajattelin minä matkalla
kulkiessani...

SIMSON. Älä puhu äiti enempää... Kaiken tiedän, kaiken ymmärrän ...
ainoastaan liian myöhään...

ÄITI (hyväilee häntä rauhottaen). Lepää, poikani; lepää, lepää!

    (Äänettömyys.)

SIMSON (raskaasti). Myöhään mies viisastuu ... runnellulla ruumiilla ...
kuoleman mato ytimissänsä --

ÄITI (keskeyttäen). Oi poikani, poikani!

SIMSON (kiihtyen). Hajalleen jäivät Israelin heimot ... niinkuin
saviastia särkyi minun unelmani --

ÄITI (rauhottaen). Älä puhu, älä puhu!

    (Äänettömyys.)

SIMSON (raskaan tuskan tärisyttämänä). Jos olisi minulla unelmani
perijä... Vaan hedelmätön, hedelmätön on _se_ rakkaus ollut...
Hautaan sammuu Manoan suku ... hedelmätön, hedelmätön, hedelmätön!

    (Jäykistyy kouristuksen tapaiseen.)

ÄITI (tukee häntä, johdattaen jyväkaivon reunalle istumaan. Hyväilee
viihdytellen). Rauhotu, poikani, rauhotu! (Silittelee hänen otsaansa).
Rauhotu, poikani, rauhotu... Israel voi nousta... Manoan suku voi
sivuhaaroistaan versoa ... rauhotu ... rauhotu! -- Onko nyt parempi,
Simson?

SIMSON (nojaa hänen rintaansa. Hetkisen päästä). On, äiti. -- Oi äiti,
äiti! Ei ole minulla muuta maailmassa kuin sinä. (Äänettömyys). Vaan
sinuakin vastaan tein minä kerran raskaan synnin...

ÄITI (lempeästi). Oi niinkö? Sano se minulle!

SIMSON. Vilpitön on minun rakkauteni sinua kohtaan ollut, mutta kerran,
ah kerran katsoin minä sinut sydämessäni ylön. -- Voitko antaa sitä
minulle koskaan anteeksi?

ÄITI (omituinen värähtelevä riemu kasvoilla). Voiko _äiti_ antaa
anteeksi? (Sulkee hänet yhä hellemmin syliinsä, kyynelten vieriessä).
Ah poikani, poikani!

PÄÄMIES (kurkistaa ovesta, mutta vetäytyy jälleen takaisin).

ÄITI (silitellen Simsonin kättä). Kuinka minä olen iloinen ... kuinka
olenkaan iloinen! -- Ja nyt kerron minä sinulle asiani...

SIMSON. Oliko sinulla vielä jotakin?

ÄITI. Oli. Katso, Simson! Kaikki unhottuu ... kansa, suku, toivomukset,
pettymykset ... elämä kulkee polkuansa meidän ohitsemme, ja meidän
ylitsemme... Niin ajattelin minä kotonani. Ja minä myin kaiken meidän
omaisuutemme. Isäsi pellot ja viinamäet minä vaihetin rahaksi ja
ajattelin: nämä vien minä Askalonin ruhtinaan jalkain juureen ja
polvillani rukoilen häneltä sokean poikani vapaaksi -- ei ole hän enää
kenellekään vaarallinen.

SIMSON (kiihtyen). Äiti?!

ÄITI (nousten). Niin olen minä ajatellut, ja vahvistettuna käyn minä nyt
tehtävätäni täyttämään.

SIMSON (väkevästi). Ei, äiti! Ei koskaan!

ÄITI. Mitä? Mitä, poikani?

SIMSON (rauhottuen, raskaasti). Myöhäistä ... myöhäistä... Katso! Paljon
olisi voinut olla toisin. Vaan itse olen minä tieni polkenut, ja se
polku päättyy tämän kiven ääreen, niinkuin rengas liittyy renkaaseen
minun kahleessani.

ÄITI. Oi, kuule minun rukoukseni!

SIMSON (raudan raskaasti). Minä jään!

    (Hänen päänsä vaipuu rinnoille.)

ÄITI. Poikani, poikani!

SIMSON (hiljaa). Anna minulle anteeksi, äiti, että minä särjin sinun
suuren rakkautesi aikomuksen.

ÄITI (lämpimästi syleillen). Oi, et mitään särkenyt, poikani, et mitään!
Kaikki ymmärrän, kaikki ymmärrän... Ainoastaan salli minun levätä
hetkinen rinnoillasi. (Päämiehelle, joka taas katsoo ovesta). Heti, heti!
(Hetkisen päästä). Toisin ajattelin minä kotoa lähtiessäni, toisin oli
säädetty ... kaikki ymmärrän. Ja kuka kaikki ymmärtää, hänen on hyvä
kaikkialla. -- Oletko nyt löytänyt rauhasi, Simson?

SIMSON. Olen. En ole minä ollut muuta vailla kuin sinun äänesi kaikua ja
sinun kätesi kosketusta. -- Siunaa minua!

ÄITI (suutelee häntä otsalle). Herra Israelin jumala siunatkoon sinua!

    (Itkee.)

    (Hetkisen päästä.)

Varmaan minun nyt täytyy lähteä... Poikani, poikani...

    (Katselee häntä pitkään ja hellästi.)

SIMSON (syvästi liikutettuna). Yksi pyyntö minulla vielä olisi...

ÄITI. Mitä?!

SIMSON. Menisitkö, äiti, vielä kerran Ekroniin?

ÄITI (hämmästyneenä). Ekroniin...?

SIMSON. Mene vielä kerta Ekroniin, äiti, ja uhraa -- sovitus- ja
kiitosuhri minun puolestani!

ÄITI (katselee häntä syvä ilonliikutus kasvoillaan). Ah! Vaikka minun
pitäisi polvillani kulkea se matka, en lepää minä ennenkuin olen
pyyntösi täyttänyt. -- Kevein sydämin lähden minä nyt luotasi.

SIMSON (yhä enemmän liikutettuna). Ja vielä toinen uhri ... että Herra
Israelin jumala lähettäisi kansallensa uuden sankarin!

ÄITI (ristii kätensä rukoukseen). Että Herra Israelin jumala lähettäisi
kansallensa uuden sankarin!

    (Syleilee häntä pitkään.)

VANKIEN PÄÄMIES (joka on sillävälin tullut). Nyt luvalla sanoen...

ÄITI. Herra minun isäini jumala siunatkoon sinua sadankertaisesti sen
laupeuden tähden, jota olet minulle osottanut!

PÄÄMIES. Jaa jaa, siunaus on aina hyvä, muoriseni, erittäinkin tässä
toimessa...

ÄITI (viittaa häntä luokseen etualalle ja puhuu hiljaisella äänellä).
Katso, vaikea on hänen olonsa täällä... Sinä ymmärrät, minun herrani.
(Laskee hänen käteensä muutamia kultarahoja). Koeta huojentaa hänen
elämäänsä niin paljon kuin voit...

    (Kääntyy menemään.)

PÄÄMIES (hämmästyneenä rahoja katsellen). Oo! Näillä sitä jo paljon
huojentaa! (Kumartelee). Minä kiitän sinua, jalo äiti! Suokoot jumalat
sinulle onnellisen matkan! (Kumartelee yhä Simsonin äidille, joka
kääntyy vielä kerran ja katsoo siunaten poikaansa. Katselee sitten
riemuissaan rahoja.) Olipas tämä juttujen juttu! Jaa-a, hyvää sydäntä ei
voi kullallakaan palkita, tottapas oli se sana!

    (Vilkasee hätäisesti ympärilleen ja piilottaa rahat taskuunsa.
    Rientää Simsonin luo.)

No niin, Simson! Jo onkin aika lähteä illastamaan. Katsellaanhan,
katsellaanhan mitä meillä on... No, on sinulla, ystäväiseni, jalo äiti;
kerrassa, kerrassa kunnon äiti... Kerrassa, kerrassa...

    (Menevät. Mylly on hetkisen tyhjänä.)

    (Kaksi hunnutettua naista tulee tietä myöten.)

ADULLA (kohottaa huntunsa). Nyt olemme perillä. Tämä on mylly.

DELILA. Onko kaikki niinkuin olla pitää?

ADULLA. On. He ovat jo viedyt.

DELILA (kohottaa varovasti huntuaan, katselee). Ah! Kamala no tämä
paikka! -- Tuollako he nyt ovat?

ADULLA. Siellä. Se on vankihuone.

DELILA. Kamala on tämä paikka! (Levottomasti). Ja tien varrella on
tämä...

ADULLA. Täällä olen minä vartioitseva, ruhtinattareni. Ei voi kenkään
lähetä minun tietämättäni.

DELILA. Miksi minun pitää liikkua niinkuin varkaan! -- (Käy
levottomaksi). Tuostako hän tulee?

ADULLA. Siitä.

DELILA. Ah, se pelottava lähenee. (Äänettömyys. Päättävästi.) Käy
toimeen.

ADULLA. Salli minun, ruhtinattareni, vielä kerran sanoa: alentavaa on
tämä sinulle. Maasta maahan on maineesi lentänyt ja sytyttänyt
ruhtinasten sydämet. Egyptin kuninkaan sanansaattajat jo odottavat
liittääkseen sinut helmeksi Niilin kruunuun. Ja päivä päivältä on yhä
uusia tuleva, Filistean ihmettä ihailemaan ja valtakuntia hänen
jalkainsa juureen laskemaan.

DELILA. Sinä et ymmärrä, sinä et ymmärrä! Mitä teen minä Egyptissä, tai
Lyykiassa, tai Babyloniassa, tai --? Yhtenä sadoista kuninkaallisista
vaimoista? Sitäkö varten minä synnyin...?

ADULLA. Mutta, ruhtinattareni --

DELILA. Älä kiusaa minua! Ensin minun täytyy _häntä_ tavata. --
Mene! (Adulla menee vankilaan. Itsekseen.) Minä aavistan hirmuisia,
ratkaisemattomia asioita... He puhuvat kruunuista ja valtakunnista! Mitä
teen minä kruunuilla ... minä, joka en tiedä mikä olen ... mitä olen
tehnyt ... mitä tulee tehdä...

PÄÄMIES (tullen Adullan kanssa). Onpa tänään merkillinen naistulva --

DELILA (siirtää alaslaskemaansa huntua). Haluan puhua Simsonin kanssa!

PÄÄMIES. Jaa jaa, halua kyllä saattaa olla, mutta --

DELILA. Haluan puhua Simsonin kanssa! Kahden kesken. Saata vanki tänne!

PÄÄMIES (kumartaa maahan saakka). Delila ruhtinatarko?! Anna
palvelijallesi anteeksi... Ei ilmottanut hän minulle mitään. --
Silmänräpäyksessä olen saattava vangin minun ruhtinattareni eteen!

    (Menee. Adulla siirtyy etualalle tietä vartioimaan.)

DELILA (Nojautuu erään kiven vääntötankoa vasten, hänet valtaa suuri
levottomuus. Päämies tuo Simsonin. Kun Delila kuulee hänen kahleittensa
kalinan, niin hän peräytyy ja seisoo hetken neuvottomana. Viittaa sitten
päämiehen luoksensa.) Jätä hänet! -- Mene! -- Mene!

    (Katselee kauhistuneena Simsonin muuttunutta muotoa ja
    hänen polttoarpisten silmäinsä avutonta kaameutta, ja hänen
    sydämensä alkaa kuohua.)

Mitä ovatkaan he hänelle tehneet! (Katselee häntä). Nyt vasta minä
tekoni ymmärrän... Miehen, miehen ovat he runnelleet -- sen miehen -- --

    (Kääntyy väristen poispäin. Äänettömyys.)

SIMSON (hapuilee avuttomasti käsillään). Mikä täällä suhisee? -- Miksi
toivat minut tänne?

DELILA (rientää päättävästi kohti, mutta pysähtyy vavistuksen
valtaamana. Hetken päästä tuskaa ja hellyyttä värähtävällä äänellä).
Simson!

SIMSON (peräytyy). Mikä ääni...?

DELILA. Älä väisty minua, Simson! Armoa rukoillen tulen sinun tykösi...

SIMSON. Ääni! Älä lähesty, ääni! (Haparoiden). Missä on ovi?

DELILA. Älä pakene minua, Simson! Kaksi kuukautta minä olen itse paennut
itseäni. Kaksi kuukautta on se, mikä sinä yönä tapahtui, ollut kuin
kauhea uni. -- Kuule! En tahtonut minä --

SIMSON. Enkö saa minä haudassanikaan rauhaa? (Kohottaa hurjistuneena
kahleiset kätensä). Pois -- pois, taikka!

DELILA. Niin -- lyö -- murskaa -- tallaa jalkojesi alle -- mutta älä
pakene!

SIMSON. Murskaa?! (Hän rupeaa vapisemaan ja hänen kätensä putoavat
vitjoineen voimattomina alas. Katkerasti.) Murskaa ... murskaa!

DELILA. Ah Simson, Simson!

SIMSON (hurjasti). Kirottu olkoon nainen --

DELILA. Simson!

SIMSON. Ellei hän olisi portto syntymästään, niin hän ymmärtäisi edes
hävetä! -- Murskaa, murskaa, murskaa ha ha ha!

DELILA. Pahoin tein minä, Simson. Vaan en ymmärtänyt minä silloin --

SIMSON. Ymmärtänyt!

DELILA. -- Yötä ja päivää rukoilivat minun kansani papit ja ylimäiset
minua, ja minua itseäni houkutti sinun voimasi salaperäinen ihme. En
tahtonut minä sinua kavaltaa. Ainoastaan sinun ihmeesi tahdoin minä
tietooni, mutta -- oi Simson -- sydämessäni minä rakastin sinua!

SIMSON (polkee raivoisana jalkaansa). Rakastin! Iankaikkinen valhe on
nainen! Rakastin! Eikö hän sitä sanaa opi jo äitinsä kohdussa? Eikö hän
jo imeväisestä pyörittele silmiänsä, ja itke, ja naura, ja hymyile, ja
huokaile? Mutta sydämessänsä hän _vihaa_ miestä! -- Halveksin!
Halveksin! Halveksin!

DELILA. Totta puhut sinä, Simson. Ja väärin, väärin puhut sinä Simson!
-- Katso... Ei, et ymmärrä sinä minua kuitenkaan, vaikka kuinka
selittäisin... En tahtonut minä sinun tuomiotasi -- en silmiesi valoa --
vasta tänään minä --

SIMSON (hurjana). Niin! Vasta _tänään_ nainen havahtuu! Vasta rauniot
edessänsä hän sopertelee: en minä mitään pahaa tarkottanut! --
Halveksin! Iankaikkisesti halveksin! --

    (Pitkä äänettömyys.)

DELILA. Totta puhut sinä Simson... Ja väärin, väärin puhut sinä
Simson ... iankaikkisesti väärin! Kokematon olin minä, kun minä sinut
näin, ja pettäjän tehtävä annettiin minulle. Oi, raskaan rikoksen tein
minä tietämättäni, tahtomattani. Mutta -- kuule Simson -- minä tahdon
myöskin rikokseni sovittaa!

SIMSON (ivaten). Kyynelillä?! -- Turhaan vuotavat ne sovitusvirrat --
minä olen sokea!

    (Kääntyy katkerana poispäin.)

DELILA (säihkyen). Mutta minä olen näkevä! -- (Lähenee). Simson!
Silmiesi valon riisti minun tekoni -- tästä päivästä elämäni loppuun
minä tahdon olla sinun silmäsi! Kättesi voiman riisti se; mutta minä,
nuori ja väkevä, olen oleva sinun kätesi! Vankilaan syöksi se sinut;
mutta, kuule, vielä tänä yönä minä olen sinut täältä tempaava! (Lankeaa
maahan hänen eteensä). Simson! Unhota mitä minä olen rikkonut. Sillä
minä olen sinua rakastanut, ja sen yön jälkeen on minun rakkauteni
sinuun muuttunut tuleksi, jota ei mikään voi sammuttaa!

SIMSON (kamalan vihan kuohuttamana). Sinä yönä sinä teit naisesta porton
minun silmissäni, ja rakkaudesta myrkyn, jonka nimi on petos! Sinä yönä
sinä revit minun sydämeeni haavan, jota ei itse Jehovan kämmen voisi
sulkea siihen saakka, kunnes se vuotaa viimeisen pisaransa!

DELILA. Totta: ei Jehova, ei ihmiset, ei jumalat, ainoastaan minun
rakkauteni tuli! (Rukoillen). Kaikki hylkään minä: hovin, ruhtinaat ja
kuninkaat, kansani ja jumalani -- ainoastaan pakene minun kanssani.
Kuule Simson! Kaikki olen minä ajatellut. Minulla on huvimaja kaukana
Seetrivuorilla, salainen huvimaja lammaslaumoinensa, josta ei kukaan
tiedä. Minulla on satuloidut ratsut, jotka levottomina odottavat. Tule!
Ennenkuin aamu sarastaa, me olemme siellä, ja minä olen sinun
orjattaresi elämäni loppuun saakka!

SIMSON. En!

DELILA. Ah Simson, kuinka sinä olet kova! -- Kuule minua! Minulla on
kalamaja kaukana meren saarella, jonne ei yhdenkään pyyntömiehen venhe
eksy, ihana maja, tuulilta ja myrskyiltä suojattu. Kaikki olen minä
valmistanut ja minun orjani odottavat meitä venheessä. Tule, eikä ole
Filistean tai Israelin korva meistä sen enempää kuuleva!

SIMSON. En!

DELILA (yhä kiihkeämmin rukoillen). Sinun täytyy, Simson! Minä en voi
elää ilman sinua, etkä sinä ilman minua! Sinä yönä meidän kohtalomme
juoksivat yhteen niinkuin kahden vuorivirran vedet syöksyvät toisiinsa
eikä taida kenkään niitä erottaa. -- Kuule! Paetkaamme meren yli. Kuule
minua! Satamassa on haaksi valmiina, ja jokainen haaksimies odottaa
paikallansa. Sinä hetkenä, jolloin meidän jalkamme siihen astuvat,
nousevat airot ja purjeet kohoavat, eikä ole yksikään Filistean haaksi
meitä saavuttava! -- Lähtekäämme!

SIMSON. En! Iankaikkisesti sovittamaton on rakkauden petos!

DELILA (tarttuu hänen vaatteisiinsa). Ei! Minä sovitan! Minä tahdon
sovittaa! Minä tahdon rakastaa -- vapaasti -- vilpittömästi --

SIMSON (riuhtoo itseään irti). Älä koske minuun!

DELILA (tarttuu yhä lujemmin). En päästä! -- Minä tahdon sinut! Sinä
olet minun! -- Kuuletko: elämässä ja kuolemassa!

SIMSON (Työntää hänet rajusti lattialle kahleitten kalistessa). Kirottu!
Iankaikkisesti kirottu! (Peräytyy raivona, jyskyttäen päätään seinään).
Ovi! Ovi! Pois! Pois! Ovi! Ovi! Ovi!

    (Lyyhistyy seinäviereen.)

VANKILAN PÄÄMIES (tulee kiireisesti ja vie Simsonin pois, katsoen
pitkään Delilaa, joka on noussut ja seisoo kuin kivipatsaaksi
jähmettyneenä. Pitkä äänettömyys.)

ADULLA (rientää Delilan luo). Ruhtinatar!

DELILA (seisoo yhä jähmettyneenä).

ADULLA (osanottavan pelokkaasti) Ah ruhtinatar, ruhtinatar! (Katselee
hetkisen, sitten hätäisesti). Ruhtinatar! Kaukana tiellä näkyy tulijoita,
puvusta päättäen hovin palvelijoita.

DELILA (häntä kuulematta viittaa torjuen kädellään. Adulla rientää
tielle. Delila horjuu etualalle, nojautuen erään kiven tankoa vasten
kuoleman kalpeana. Vaipuu hetkisen päästä suulleen kivelle.)

... Onko hänen sielussaan joku kuilu, jota minä en ymmärrä ... joku
hirmuinen ... sovittamaton ... anteeksiantamaton...?

    (Pitkä äänettömyys.)

... Onko minun sielussani joku kuilu, jota hän ei ymmärrä ... jota minä
en itsekään ymmärrä...?

    (Äänettömyys.)

... Petos...! Eikö minun rakkauteni ole enemmän kuin tuhannen
petosta...?

    (Äänettömyys.)

... Ja kuitenkin...

    (Pitkä äänettömyys.)

... Te Filistean papit! Te Filistean ylimäiset!

    (Äänettömyys.)

... Minun sielussani itää suuret, hirmuiset ajatukset...

ADULLA. Ruhtinatar! (Delila ei kuule. Adulla rientää hänen luokseen ja
koskettaa häntä)- Ruhtinatar, ruhtinatar! He tulevat tänne päin.
Mennään!

DELILA (yhä eteensä tuijottaen). Tulkoot!

ADULLA (levottomana). Voi ruhtinatar! Hirmuinen oli se mies, joka tämän
teki. Ja hirmuisen hän oli näköinen. (Äänettömyys. Hämillään.) Mutta --
ruhtinattareni -- yhtä tekisi minun mieleni kuitenkin tietää ... minkä
näköinen mahtoi hän olla silloin, kun hän oli niin väkevä? Sillä vielä
nytkin hän näytti yhtenä hetkenä ihmeelliseltä ... ja hänen hiuksensa
häilähtivät kuin leijonan --

DELILA (kohoutuu äkkiä). Hänen hiuksensa?!

ADULLA (ihmetellen). Niin, hänen hiuksensa...

DELILA (hypähtää ylös ja rientää ovea kohti, mutta pysähtyy, katsellen
neuvottomana ympärilleen. Huomaa vankilan ikkunan, juoksee sen luo ja
siirtää luukun syrjään, katsellen ristikon läpi vankihuoneeseen.
Äkillisen, vapisuttavan riemun valtaamana).

_Hänen hiuksensa ovat kasvaneet_!

    (Rientää ikkunan luota kiihottuneena.)

Hänen hiuksensa! Hänen hiuksensa...?

    (Tuijottaa eteensä, käy askeleen sinne, toisen tänne.)

ADULLA. He tulevat, ruhtinatar! Ovat jo tuossa!

    (Tieltä kuuluu ääniä.)

DELILA (syvän kuohunnan vallassa). No -- he -- tulkoot!

    (Rientää päättävästi tielle, pakottaa itsensä tyyneksi
    ja välinpitämättömäksi.)

    (_Joukko hovipalvelijoita_ tulee.)

ENSIMÄINEN HOVILAINEN. Ah! (Pysähtyvät, kumartavat). Kiireesti olemme
sinua etsineet, jalo ruhtinatar -- puistosta, huvimajasta,
taatelitarhasta. Näin käski ruhtinas meidän herramme ilmottaa. Egyptin
kuninkaan sanansaattajat ovat astuneet minun eteeni tärkeässä asiassa,
pyytäen puhua herransa puolesta pari sanaa Askalonin jalon Delila
ruhtinattaren kanssa!

ADULLA (katselee riemuisin, merkitsevin silmäyksin Delilaa).

DELILA. Näin ilmottakaa ruhtinaalle minun enolleni: olen käyskennellyt
Askalonin teitä ja polkuja etsien iltatuulen vilvotusta. Pikemmin kuin
lintu lentää olen minä täyttävä jalon enoni toivomuksen!

    (Hovilaiset poistuvat. -- Delila tuijottaa syvissä
    mietteissä eteensä.)

ADULLA. Egyptiin, Egyptiin, ruhtinattareni!



KOLMAS NÄYTÖS.


Astarten temppeli: pylväsrakennus, jonka katon tukipisteenä on kaksi
keskellä seisovaa pääpylvästä. Katossa laaja, matalalla aidakkeella
ympäröity aukko, josta katolla olevat näkevät temppeliin. Pääpylväistä
hiukan vasemmalla on uhrialttari, oikealla jumalattaren suuri
kuvapatsas, esittäen Astartea pantterin selässä. Etualan oikealla
sivulla on pappien kammio, sen vieressä laulajien ja soittajien koroke
sekä pappien istuimet; vasemmalla hovin kammio, hovilaisten ja ylhäisten
paikat ynnä ruhtinaan ja hänen seuralaistensa istuimet; keskiosa
tanssijattaria varten. Perällä kaksi ripulla verhottua ovea, jotka
johtavat temppelityttöjen osastoon.

Temppelijuhlan alku. Taka-alalla näkyy muutamia filistealaisia, yhä
uusia tulee sekä oikealta että vasemmalta.

ENSIMÄINEN FILISTEALAINEN (pysähtyy tovereinensa patsaan eteen,
kumartaa). Suuri on Askalonin Astarte!

TOINEN FILISTEALAINEN (kumartaa). Ei ole sinun vertaistasi!

KOLMAS FILISTEALAINEN. Jättiläisen, johonka ei keihäs eikä miekka
pystynyt, vangitsit sinä hiussuortuvalla. Ole ylistetty ja kiitetty!

    (Kääntyvät vasemmalle päin.)

ENSIMÄINEN FILISTEALAINEN (hilpeästi). Sanonpa teille yhden asian: ellei
nyt Gazan ja Asdodin miesten sydämet pakahdu kateudesta, niin ei
koskaan! Siksi mahtavia ovat he olleet Dagonistansa.

KOLMAS FILISTEALAINEN. Sitäkös se olikin veikkoset, kun en minä tänä
aamuna nähnyt ainoatakaan Gazan tai Asdodin miestä kaupungin portissa?

NELJÄS FILISTEALAINEN. Totisesti, en minäkään! Ja paljon oli väkeä
tullut juhlille loitompaakin.

ENSIMÄINEN FILISTEALAINEN. Sitä, sitä se merkitsee. Ja nämä meidän omat
dagonilaisemme --

    (Perältä kuuluu heleä, vallaton nauru; toinen ripuista häilähtää
    ja sisään juoksee kaksi temppelityttöä, kummankin kintereillä
    nuorukainen.)

KANSA. Kas, kas! Haha!

    (Toinen nuorukainen on tavottanut neitosensa ja hyväilee
    häntä erään pylvään luona.)

KANSA. Hah hah hah! Hehehehe!

JOKU. Tulinen on Astarte tänään, hah hah hah!

TOINEN NUORUKAINEN. Tahdon!

TEMPPELITYTTÖ. On jo kansaa!

NUORUKAINEN. Tahdon!

TEMPPELITYTTÖ. Hellitä -- --

VIIDES FILISTEALAINEN (lähellä alttaria tovereilleen). Oli tämä
merkillinen juttu!

KUUDES FILISTEALAINEN. Niin mikä?

VIIDES FILISTEALAINEN. No että _nainen_ noin yhtäkkiä pyörähti Filistean
pää jumalaksi!

SEITSEMÄS FILISTEALAINEN. Vielä merkillisempi oli se toinen!

KUUDES FILISTEALAINEN. Niin mikä?

SEITSEMÄS FILISTEALAINEN. No että keritsimet ovat parempi ase kuin
miekka ja keihäs, hah hah!

MUUT. Hahhahhahhah!

NUORUKAINEN (perällä). Tahdon!

TEMPPELITYTTÖ. Sotket pukuni...

NUORUKAINEN. Ei ole jumalattarella pukua ensinkään!

KANSA. Hah hah hah!

TEMPPELITYTTÖ. Päästä! -- Ah!

    (Juoksee pois.)

KANSA. Hahahaha hah hah!

VIIDES FILISTEALAINEN (keskipylväitten luona oikealla). Oli tämä onnen
potkaisu, ystävät! Ei koskaan ole Filistea ollut näin mahtava!

SEITSEMÄS FILISTEALAINEN. Ja yhä mahtavammaksi paisuu! (Viekkaasti
nauraen). Ne ovat äveriäitä, nuo Israelin risaviitat, kun pääsee heidän
pesiään penkomaan, ha ha ha!

TOISET. Ha ha ha ha!

KUUDES FILISTEALAINEN. Katsokaa -- muukalaisia!

TOISET (kääntyen).

VIIDES FILISTEALAINEN. Egyptin kosijain laivaväkeä, kyllä tunnen!

USEAT. Oo! Oo!

VIIDES FILISTEALAINEN. Ettekö ole satamassa käyneet? Ah, sitä Egyptin
laivaa! Kullatut mastojen huiput, purppuraiset purjeet --

KUUDES FILISTEALAINEN. Oo-ho!

KAHDEKSAS FILISTEALAINEN (tulee luo). Entäs lähtö? Tapahtuuko se vielä
tänään, niinkuin kerrotaan?

VIIDES FILISTEALAINEN (mahtavasti). Temppelistä suoraan astuu Delila
laivaan! Minä tiedän.

SEITSEMÄS FILISTEALAINEN. Mutta nyt saatte kaikkein ihmeellisimmän
kuulla!

TOISET. No?

SEITSEMÄS FILISTEALAINEN. Vielä eilen saapui Babylonian ja Elamin
kuningasten kosijat -- niin kertoi minulle eräs hovin palvelija.

USEAT. Oho! Jopas!

KAHDEKSAS FILISTEALAINEN. Ja saivat pitkän nenän, hah hah!

MIEHET. Hah hah hah hah!

VIIDES FILISTEALAINEN. Vahinko totisesti Filistealle, ettei hän voi
mennä yhtaikaa edes kolmen kuninkaan puolisoksi, hah hah hah!

VASEMMALTA. Soittajat! Tietä soittajille!

    (Soittajat tulevat pappien kammiosta ja asettuvat paikoilleen.)

KUUDES FILISTEALAINEN. Nyt se sitten pian alkaa. -- Pidetäänpäs, miehet,
paikkamme: tästä on hyvä näky!

YHDEKSÄS FILISTEALAINEN (vasemmalla, salaperäisesti seuralaisilleen).
Kuulkaas nyt, kun kerron! Kolmea valtaistuinta on hänen sandaalinsa
polkeva -- niin ovat papit viime yönä tähdistä nähneet.

USEAT. Älä! Älä!

YHDEKSÄS FILISTEALAINEN. Kolmea valtaistuinta. -- Selittäkää!

KYMMENES FILISTEALAINEN. Kuka taitaa jumalien salaisuuksia selittää!

YHDESTOISTA FILISTEALAINEN (innostuneesti). Suuria, suuria tämä
Filistealle tietää!

YMPÄRILLÄ OLEVAT. Suuria! Suuria!

JOKU (oikealla). Laulajat, laulajat!

    (Laulajain parvi tulee ja asettuu paikoilleen.)

TOINEN. Onpa niitä!

KOLMAS. No, onpa juhlakin _kahden_ jumalattaren!

NELJÄS. Mainiota, mainiota! -- Kuulitteko. kahden jumalattaren!

KAHDESTOISTA FILISTEALAINEN (kattoaukon luona, ylös osottaen). Katsokaa,
katsokaa! Sielläkin on tänään väkeä.

KATTOAUKOSTA (jonka aidakkeen ympärillä näkyy paljon kansaa). Täällä
sitä, veikkoset, onkin!

KOLMASTOISTA FILISTEALAINEN (käsiään levittäen). Tuleepa tästä
kauhistavan suurenmoinen juhla!

AUKOSTA (riemuisa joukkohuuto). Suuri on Askalonin Astarte!

JOKU (oven luona vasemmalla). Hovilaiset tulevat!

USEAT. Hiljaa, hiljaa! Hovilaiset tulevat.

    (Huomio on kiintynyt muutamiin pappeihin, jotka liikkuvat
    etualalla, tarkastaen laulajien ja soittajien joukkoa ja
    asettuen sitten paikoilleen. Eräs pappi kahden temppelipojan
    seuraamana lähenee ruhtinaallisten istuimia. Papin viittauksesta
    tarttuvat pojat muita korkeampaan, kahdella porrasaskelmalla
    varustettuun kullattuun istuimeen ja kantavat sen keskipylvästen
    ja alttarin välille vasemmalle.)

JOKU (merkitsevästi). Suuria, suuria tämä merkitsee!

USEAT. Suuria! Suuria!

    (Hälinä hiljenee -- hovilaisia, sotapäälliköitä ja vallasnaisia
    tulee. He kumartavat jumalattarelle ja käyvät hiljaa puhellen
    paikoilleen etualan vasemmalle. Pari pappia kulkee edestakaisin
    katsastaen.)

ENSIMÄINEN VALLASNAINEN. Istukaa, päämies!

TOINEN VALLASNAINEN. Istukaa, sankarit! Täällä ovat paikkanne.

SODANPÄÄMIES (hymyillen). Emme tänään.

ENSIMÄINEN VALLASNAINEN. Miksi ette...?

SODANPÄÄMIES (kumartaen). Astarte on Dagonin voittanut, nainen miehen --
Istukaa!

TOINEN VALLASNAINEN. Ah, te mielistelijät!

    (Istuutuvat nauraen ja leikkiä laskien.)

    (Vasemman oven luona eräs hovipalvelija antaa kädellään merkin:
    soittajat puhaltavat toitotuksen. Kansan keskuudessa syntyy
    vilkas jännitys. -- Ruhtinas tulee, hiljaa seuralaistensa
    kanssa puhellen.)

EGYPTIN LÄHETTILÄS (pysähtyy jumalattaren kuvaa katsellen). Ihana on
teidän Astartenne! En löydä minä Egyptistä muuta, jota voisin häneen
verrata, kuin Isiksen.

RUHTINAS (Käyvät eteenpäin). Olen kuullut. Olen kuvankin nähnyt.

TOINEN EGYFTIN LÄHETTILÄS. Jalo ruhtinas: on toinen vielä enemmän hänen
kaltaisensa! Sama katse, sama hymy, ainoastaan hän seisoo ja nojaa
kättänsä leijonan päähän -- Neito hunnullinen Sais'in temppelissä.

ENSIMÄINEN LÄHETTILÄS. Totta, totta!

RUHTINAS. Siis kaksi. Rikas, rikas on Egypti! -- Istukaa, jalot
vieraani!

BABYLONIAN LÄHETTILÄS. Ja kuitenkin, ruhtinaani, nämä »Mustan maan»
miehet riistävät täältä itselleen vielä kolmannen! Vääryys Babylonialle,
jalo ruhtinas!

RUHTINAS (hymyillen). Minkä sille mahdamme, Babylonian ja Elamin jalot!
Niilillä oli herkät korvat --

    (Toinen tulotoitotus. Kansan keskuudessa syntyy tavaton liike,
    kaikki istujat nousevat, riemuitsevat huudot. Delila! Delila!
    tervehtivät sekä temppelistä että katolta.)

DELILA (tulee vasemmalta muutamilla helmillä somistetussa hentoisessa
puvussa. Rintoja ja selkää verhoaa riippuvaksi koristeeksi solmitut
Simsonin hiukset. Hän on kalpea, mutta häikäisevän lumoava. Hän pysähtyy
silmänräpäyksen verran oven luona kuin empien, lähtee sitten nopein,
levottomin askelin keskitemppeliä kohti, mutta tyyntyy heti. Joku
kansanjuokosta huudahtaa. »Katsokaa, hänellä on Simsonin hiukset
kaulallansa!» Kansa puhkeaa äänekkääseen ihastukseen, uteliaaseen
tunkeilemiseen ja kättentaputuksiin. Delila katsahtaa omituisesti
hymyillen kansanjoukkoon, joka siitä ihastuu yhä enemmän. Hän saapuu
keskitemppeliin, aikoen kääntyä ruhtinaallisten istuimia kohti oikealle,
jolloin eräs pappi osottaa hänelle erillään seisovaa kullattua istuinta.
Delila punehtuu, kansan puhjetessa uusiin suosionosotuksiin, nousee
nopeasti istuimelle, katsahtaa jännittyneenä temppeliä, tyyntyy,
istuutuu, hymyilee kansalle ympärillään, hymyilee katolla oleville,
kansan osottaessa yhä valtavammin ihastustaan).

BABYLONIAN LÄHETTILÄS (ruhtinaalle). Totisesti, jumalatar on teidän
sankarittarenne!

RUHTINAS (nyökäyttää hymyillen).

ERÄS PAPPI. Saammeko alottaa, minun ruhtinaallinen armoni?

RUHTINAS (osottaa kunnioittavasti Delilaa).

DELILA (viittaa nopeasti myönnyttäen.)

    (Alkaa vieno soitto, jonka aikana kaksi miltei alastonta
    poikasta ja kaksi tyttöstä tulee pappien kammiosta, kukkia
    ja hedelmiä koreissa päänsä päällä. He astuvat verkalleen
    jumalattaren eteen, somistavat hänen rintansa ja sylinsä
    kukkakiehkuroilla ja täyttävät oikeassa kädessä olevan
    maljan hedelmillä. Sen jälkeen poistuvat, jolloin laulajat
    ja soittajat alottavat Astarten hymnin.)

        Hymni Astartelle.

    Astarte, ikivaltias maan!
    Sun kunniaasi ilmat soivat,
    meri pauhaa, tuulet huminoivat,
    helkkyy symbaali ja harpun kieli.

    Astarte, ikivaltias rakkauden!
    Kun katsot: vesi kuohuu, mantu sykkii,
    kun sa kosket: kukka värjyy, rinta tykkii,
    tähkä, rypäl', ihmislapsi eloon syttyy.

    Astarte, ikivaltias maan!
    Sun kunniaasi ilmat soivat,
    meri pauhaa, tuulet huminoivat,
    helkkyy symbaali ja harpun kieli.

(Sen jälkeen jatkuu hiljaista soittoa, jonka aikana Ylipappi neljän
papin ja kolmen temppelipojan seuraamana tulee pappien kammiosta ja käy
alttarin luo. Yksi pojista sytyttää uhritulen, soitto taukoo.)

YLIPAPPI (jumalattareen kääntyen). Astarte, sinun kunniasi päivä on
tullut! Korvesta ilmestyi Israelin Jahve, ja jyrisi vuorillansa. Sinun
kansasi seisoi hämmästyneenä. Herposi myös Dagonin käsivarsi. Silloin
nousit sinä Askalonista, ja sotajoukot vapisivat. Sinä hymyilit
huulillasi, ja sankarit sortuivat tomuun. Rotkoihin on Jahve syösty,
Filistea Kaanaan valtiaana! Ole ylistetty ja kiitetty!

    (Ottaa, hiljaisen soiton säestäessä, temppelipoikien kädestä
    ruokauhri- ja juomauhrimaljat, kaataen uhrin tuleen.)

Ole ylistetty ja kiitetty!

KANSA. Ylistetty ja kiitetty! Ylistetty ja kiitetty!

YLIPAPPI (innostukseen kiihtyen). Ihmeelliset ovat sinun tiesi! Miehen
valitsee Dagon sankariksi, sotamiehen Kemos ja Milkom. Keihäin ja jousin
muut sotivat, ratsuin ja rautaisin vaunuin. Sinä, ihmeellinen, kosketit
hentoiseen käsivarteen, ja leikiten kieritteli Delila hiussuortuvata
sormillansa. Eikä ole senkaltaista sortumusta nähty hamasta maailman
alusta!

    (Kansa puhkeaa innostuneeseen hyminään.)

    (Kääntyy Delilaan.)

Haikea on tämä hetki, kauas lähtee sankarittaremme. Satamassa häntä
haaksi odottaa, purppurainen istuin Niilin rannalla. Ole ylistetty! Ole
onnellinen, Filistean ylpeys ja ilo!

    (Uhraa Delilan onneksi.)

Ole onnellinen, Filistean ylpeys ja ilo!

KANSA (hovilaiset, papit riemuiten, valtavan soiton pauhatessa).
Onnellinen, onnellinen! Filistean ylpeys! Filistean ilo!

    (Ylipappi seuralaisineen poistuu alttarin luota, kumartaen
    Delilalle, kansan osottaessa yhä suosiotaan.)

ELAMIN LÄHETTILÄS. Totta puhui Babylonin lähettiläs: jumalattaren vievät
nuo Niilin miehet mennessään!

RUHTINAS. Kiitän sinua, Elamin jalo! Ja itsekin huokaan: köyhempi on
Filistea tämän jälkeen.

YLIPAPPI. Sallitko, ruhtinaani, tanssijattarien käydä esiin?

DELILA (joka on koko uhrin ajaa odottanut jännittyneenä, nousee
istuimellaan). Ruhtinas, minun enoni!

RUHTINAS. Puhu, jalo veljenitytär!

DELILA. Suuren kunnian on Filistea minulle tänä päivänä osottanut. Mutta
vielä pyytäisin minä sinulta, enoni, yhtä suosionosotusta lisää!

KANSA (jännittyneenä). Ah!

RUHTINAS (kättänsä kohottaen). Mitä ikänäsi pyydät, sen olen minä
täyttävä!

DELILA. Kiitän sinua, jalo enoni! -- En pyydä minä muuta, ainoastaan.
salli _Simson_ tänä hetkenä tuoda keskellemme -- koko Filistean
nähtäväksi ja pilkattavaksi!

KANSA (hämmästyneen ihastuneena). Mitä? Ah! Simson! Simson!

RUHTINAS (riemuisasti). Kansa on vastannut minun puolestani, jalo
veljenitytär! -- Tuokaa vanki nopeasti!

KANSAN (jännitys puhkeaa kiihkeään liikehtimiseen ja riemuisiin,
kostonhaluisiin huutoihin). Simson! Simson! Saamme Simsonin nähdä!

YLIPAPPI (Delilalle, joka on istuutunut ja katselee omituinen hymy
huulillaan riemuitsevaa kansaa). Suuren teon teit, ruhtinattareni! --
Saammeko alottaa tanssin odotellessamme?

DELILA (viittaa kiirehtivästi).

KANSA. Tanssijattaret! Tanssijattaret! Tietä tanssijattarille!

    (Ylipapin viittauksesta alkaa vilkas, marssitahtinen soitto,
    peräverhot avautuvat ja esiin rientää tanssijattarien parvi,
    asettuen etualan keskustaan.)

        RATSU- JA VAUNUTANSSI:

    Kuoro.

      Ratsut, ratsut, rautaiset vaunut!
      Filistean ratsut, rautaiset vaunut!
      Israel karkaa, pakohon karkaa!
      Niinkuin lampaat vuorille karkaa!
      Ratsut, ratsut, rautaiset vaunut!

(Sitä seuraa tanssi: nelistävien ratsujen ja kiitävien vaunujen ryntäys
-- taistelu -- vihollisen takaa-ajo -- kunniakulku.)

(Tanssi herättää pitkällisiä suosionosotuksia.)

(Sen jälkeen taas soittoa ja kuorolaulua, jonka kestäessä tanssijattaret
käyvät Delilan eteen ja osottavat hänelle kunnioitustaan.)

    Kuoro.

      Enemmän kuin ratsut, rautaiset vaunut,
      yksi on Filistean tytär niin jalo!
      Delila, Delila, Delila, Delila!
      Filistean ylpeys, valo!

(Loppusäkeitä kerrattaessa yhtyy kansa riemuhuudoin ja tömistyksin
kunnianosotukseen, joka kasvaa kiihkeäksi pauhuksi huomattaessa että
_Simson_ on tuotu temppeliin. Tanssijattaret poistuvat, kansa
hiljenee.)

DELILA (joka on koko tanssin ajan vartioitsevin katsein odottanut
Simsonin tuloa ja sen tapahduttua noussut seisoalleen, katsoo pitkän
hetken syvän liikutuksen valtaamana, kansan odottaessa henkeään
pidättäen, käskevästi). Tuokaa vanki tänne!

EGYPTIN LÄHETTILÄS. Kumman näköinen mies!

BABYLONIAN LÄHETTILÄS. Kuin Armenia-vuorten haltija!

SIMSON (kulkee vankien Päämiehen ohjaamana pitkin, raskain askelin
kansan keskitse, kahleiden kalahdellessa. Kansa tungeksii uteliaana
sekä alhaalla että katolla).

DELILA (seisoo entisellään, katsellen kiinteästi vankia, joka on
saapunut hänen kohdalleen). Pylväitten väliin! -- Sitokaa! -- Lujasti!

    (Kansa puhkeaa riemuiseen hälinään, joka yhä kasvaa kahlevitjoja
    kierrettäessä pylväiden ympäri.)

DELILA (yhä Simsonia tarkaten). Tuokaa harppu soittajilta!

KANSA. Mitä? Harppu!

DELILA (hilpeästi). Danin sankari on kuuluisa harpunsoittaja. Käskekää
hänen soittaa! Astarten kunniaksi!

KANSA (hurjaan riemuun yltyen). Soita! Soita, Simson! Astarten
kunniaksi! Delilan kunniaksi!

    (Harppu ojennetaan Simsonille, mutta hän seisoo liikkumatta.)

YLIPAPPI. Soita, Danin sankari!

KANSA. Soita! Soita! (Kiihtyen). Hän niskottelee!

DELILA. Asettakaa harppu hänen käteensä!

KANSA. Ota harppu! Soita!

    (Harppu pannaan väkisin Simsonin käteen.)

YLIPAPPI. Soita, Simson!

KANSA (uhaten). Soita! Astarten kunniaksi! Delilan kunniaksi! Soita!

SIMSON (ylenkatseellinen hymy kasvoillaan pudottaa harpun lattiaan).

KANSA (raivostuneena). Hän särki harpun! Tappakaa! Surmatkaa se koira!
Astarten nimessä! Dagonin nimessä!

ERÄS SOTILAS. Tietä! Minä sen olen tekevä!

TOINEN SOTILAS. Yhdellä iskulla halkaisen hänen kallonsa!

KANSA. Kuolema! Surma pilkkaajalle!

DELILA (katsellen sotilaita ivallinen hymy huulillaan). Hillitkää
itsenne, Filistean miehet! (Melu hiljenee). Pilkattavaksi olen minä
hänet tänne pyytänyt, en surmattavaksi.

RUHTINAS. Hyvin puhuttu, Delila! -- Istukaa, jalot vieraani! Kansa on
kiivas. Istukaa!

DELILA (kiihtyen, ylipapille). Antakaa juhlan jatkua!

YLIPAPPI (käy Simsonin eteen). Sinä et tahdo soittaa Astarten kunniaksi.
Hyvä! Me tahdomme soittaa sinun kunniaksesi! Ja laulaa sankarilaulun,
joka on sinun sydäntäsi ilahuttava!

    (Antaa merkin soittajille. Tanssijattaret tulevat, kansan
    tehdessä iloisesti hälisten heille tietä.)

        SUORTUVA-TANSSI:

    Kuoro.

      Hiussuortuva! Hiussuortuva!

      Danin sankari suortuja kasvatti:
      äitinsä naurahti kerran.
      Danin sankari suortuja ravisti:
      katso, Filistea, herraas!

(Kansa ihastuneena.)

      Hiussuortuva, Hiussuortuva!

      Danin sankari polvelle nukahti,
      Delilan polvelle kerran.
      Vaskinen keritsin suortuja hyväili:
      katso, Filistea, herraas!

(Kansa pilkaten ja osotellen: Hahhahhah! Katso, katso Filistea
herraasi.)

(Tanssijattaret ovat alottaneet tanssin, joka kuvaa suortuvain
voitelemista, sukimista, ylpeyttä suurista suortuvista, uneen
uuvuttamista ja suortuvain katkaisemista. Se saa katsojat kiihkeään
ihastukseen, suosionhuutoihin ja tömistyksiin, mikä tanssijattarien
poistuttua yltyy hurjaksi pilkaksi Simsonia kohtaan.)

DELILA (kiihottaen). Pilkatkaa, pilkatkaa häntä!

KANSA (yltyen, tömistellen, osotellen suortuvain leikkaamista ja
kumarrellen). Keritsinsankari! Suortuvasankari! Hahahahahaa!

    (Ylipapin käskystä alottaa kuoro uudelleen pilkkalaulun
    loppuosan, johon koko kansa riemuiten yhtyy.)

      Danin sankari polvelle nukahti,
      Delilan polvelle kerran.
      Vaskinen keritsin suortuja hyväili:
      katso, Filistea, herraas!

DELILA (kiihtymyksestä kalpeana). Sinä olet levollinen, Simson,
ihmeteltävän levollinen!

KANSA. Hiljaa! Kuulkaa, kuinka Delila häntä pilkkaa!

DELILA (Simsonin puoleen kurottuneena, kuin hänen sieluunsa valaen).
Minä kyllä tiedän mitä sinun sielussasi liikkuu. Näin ajattelet sinä
tänä hetkenä: tässä seison minä Simson, jonka edessä Kaanaa vapisi,
sokeana ja häväistynä. (Yhä kiihkeämmin). Ah, jospa minä saisin
silmänräpäykseksi minun entisen voimani takaisin! Tämän temppelin, nämä
ruhtinaat, tämän pilkasta juopuneen kansan, tämän hymyilevän
jumalattaren, hänen kavalat pappinsa ja alastomat tanssijattarensa,
tämän pettäjä-naisen Delilan, johonka minun elämäni särkyi -- kaikki
nämä syöksisin minä raunioläjäksi ja huutaisin: minun sieluni kuolkoon
filistealaisten kanssa!

    (Jää jännittyneenä odottamaan.)

KANSA (riemusta villinä sekä alhaalla että katolla). Niin, Simson! Tartu
pylväisiin, hahhahhah! -- Hei, Simson! Kaada temppeli, niin pääsemme
nopeammin alas! Hahahahahahaha!

SIMSON (jonka levollisuuden Delilan sanat ovat horjuttaneet, liikahtaa
niin että kahleet kalahtavat.)

KANSA. Kas, jalopeura ravistelee! Hahahaha! Kas, kas, hah hah hah!

VANKIEN PÄÄMIES. Kyllä pysyy, hahaha!

KANSA. Oikein, Simson! Päästä voimasi valloilleen! Hahahahaha!
Hahhahhah!

DELILA (hurjan riemuisena). Antakaa juhlan jatkua! Laulua! Soittoa!
Tanssia!

KANSA. Laulua! Soittoa! Tanssia!

YLIPAPPI. Heti, ruhtinattareni! (Soittajille). Vihittyjen tanssi!

KANSA (hurmautuneena). Vihittyjen tanssi! Vihittyjen tanssi! Tietä
neitosille!

    (Soittajat alottavat soiton, parvi nuoria, kevyesti
    puettuja neitosia liitää sisään.)

YLIPAPPI (keskeyttää soiton). Katso, Simson! Tässä näet sinä Astarten
ihmeen, hänen valitun sotajoukkonsa. Väristen odottaa se vihkimystänsä,
ja huomenna lähtee se Mizpan temppeliin, sinun maatasi ja kansaasi
vallottamaan. Katso tätä ihanaa sotajoukkoa -- ah, sinähän et voi nähdä,
Simson...

KANSA. Hah hah hah hah! Hahahahaha!

DELILA (luo ylipappiin omituisen, terävän katseen).

YLIPAPPI (yhä pilkallisemmin). Se oli totisesti vahinko, Simson, ettet
sinä voi nähdä. Kuule sitten! Notkea kuin vesi on tämä joukko, mutta
peljättävämpi kuin kaikki peitset! Kuule! Parvi parven perään on heitä
lähtevä tästä temppelistä Israelin rinteitä kohti. Kuin heinäsirkat
leviävät ne sinun Jahvesi temppeleihin, kuin tulenliekki vallottavat ne
sinun kansasi! Mitä ei miekka voinut, sen tekee hymy; mitä ei peitsi
kaatanut, sen notkistaa tanssiva jalka; mitä eivät sotavaunut sortaneet,
sen lannistaa notkea vartalo; mitä ei tuli kuluttanut, sen polttaa
Astarten ikuinen liekki!

    (Antaa merkin soittajille.)

        VIHITTYJEN TANSSI:

    Kuoro.

      Jo kuuluu Astarten kutsu,
      käy, neitonen, käy!
      Käy ihmeitten portista sisään!
      Käy riemujen portista sisään!
      Käy, huntusi riisu,
      Jo aukee Astarten syli!

(Sitä seuraa vihittyjen tanssi, jonka sävel kiihtyy kiihtymistään loppua
kohti ja jonka kestäessä neitoset riisuvat hunnuntapaiset verhonsa,
kiihottaen tanssinsa hulluuttavaan aistihuumaukseen, joka saa katsojat
myrskyiseen hurmaukseen.)

BABYLONIAN LÄHETTILÄS (haltioissaan). Suuri on Filistean Astarte!

EGYPTIN LÄHETTILÄS. Ei ole hänen vertaistansa maan päällä!

KANSA (huumautuneena). Tanssia! Tanssia! Vihittyjen tanssia!

    (Neitoset asettuvat paikoilleen, soittajat kohottavat soittimensa.)

KANSA. Tanssia! Tanssia! Tanssia! (villinä).

DELILA (on noussut kuolonkalpeana. Oudolla äänellä.) Jo riittää! --
Tahdon lähteä!

KANSA (hämmentyneenä). Mitä? Hiljaa! Hiljaa! Delila puhuu!

DELILA. Tahdon lähteä! (Simsoniin kääntyen). Simson! _Sinä lähdet minun
kanssani_!

KANSA. Mitä! Mitä hän sanoi? Hiljaa, hiljaa!

SIMSON (kuin vuoren onkalosta). En!

DELILA. Sinä _lähdet_!... Sinä olet minun ... ja minä olen sinun...
(Kaameasti.) Astarte! Nyt käy tuomio sinun ylitsesi, ja sinun _pappiesi_
ylitse!

YLIPAPPI (kiivaasti). Delila! Minä --

DELILA (vaientaa hänet jääkylmällä katseella. Läpitunkevasti.) Simson!
Sinä seisot kahden pylvään välissä, joihin temppeli nojautuu! -- _Sinun
hiuksesi ovat kasvaneet, Simson_!

KANSA (jähmettyneenä). Ah!

SIMSON (tarttuu kuin havahtuen hiuksiinsa ja hänet valtaa äkillinen
vavistus. Kohottaa ihmettelevät kasvonsa Delilaa kohti.) Delila?!

DELILA. _Sinun hiuksesi ovat kasvaneet, Simson_!

SIMSONIN (kasvoilla näkyy silmänräpäyksellinen kirkastus, hän astuu
äkkiä askeleen taapäin ja katkaisee yhdellä tempaisulla kahleensa --
tarttuu molemmin käsin pylväisiin -- nojaa -- pylväät huojahtavat
jatkoksistaan -- katto rasahtaa -- joku käsi nousee -- joku tukehtunut
huudahdus siellä täällä --)

DELILA (kohottaa riemullisesti kätensä). _Minun sieluni kuolkoon sinun
sielusi kanssa ja kaikkien näiden sielujen kanssa_!

    (-- Kauhunhuuto -- räjähdys -- kaikki hautautuu raunioihin.)





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Simson ja Delila - Kolminäytöksinen näytelmä" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.