Title: Toivolahden pastori
Author: Hedenstierna, Karl Josef Alfred
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Toivolahden pastori" ***


TOIVOLAHDEN PASTORI

Kirj.

Sigurd [Karl Josef Alfred Hedenstierna]


Sovitellen suomentanut Theodolinda Hahnsson



G. W. Edlund, Helsinki, 1892.



Helsingissä,
Helsingin Sentraali-Kirjapainossa,
1892.



SISÄLLYS:

    I. Oma pieni koti.
   II. Ensimmäinen sunnuntai Toivolahdella.
  III. Metsolan herrasväki.
   IV. Mitä Metsolan vieraat eivät saaneet nähdä.
    V. Mamselli La Tour.
   VI. Sortunut mies ja sidottu nainen.
  VII. Ylhäisiä vieraita Toivolahden pappilassa.
 VIII. Taistelu sokeata jumalaa vastaan.
   IX. Viran puolesta.
    X. Rukkaset.
   XI. Rippikoulu.
  XII. Kotiin pääsö.



I.

Oma pieni koti.


-- Äiti, tuossa se on!

-- No eipä, hyvänen aika, olemmeko siis jo perillä, Arve?

-- Olemme, äitini.

Hänen äänessään kaikui hellyyden ja rakkauden muassa myöskin
jonkunlainen voitonriemu, kun hän ohjaksilla hevostaan hilliten
kumartui pienen, rinnallaan istuvan eukon luo, osottaen ruoskallaan
kohti muutamia pieniä, punaiseksi maalattuja, nukkemaisia asuntoja,
jotka sijaitsivat saarella maantien oikealla puolen. Suurimmalla näistä
asunnoista oli valkoiset nurkat ja edustalla pylväskäytävä.

Oli Huhtikuu annakassa ja kummallista kyllä, Huhtikuu myöskin
luonnossa. Koivikot olivat vielä kevät-ilmojen ransistamina ja
valkoisten runkojensa yläpuolelta harmaina, ja harmaat olivat myöskin
mättäät maassa. Mutkailevalle, kapealle tielle, joka kirren lähdössä
oli pohjaton, olivat vaunut uurtaneet syvät raitiot ja tien vasemmalla
puolen oleva haka näytti laihalta, huonolta ja lakastuneelta. Mutta
sinitaivaalla hymyili kevät-aurinko; oikealla, punaisten asuntojen
välistä pilkoittivat sisäjärven laineet ja pensastossa lauloivat pienet
näkymättömät lintukuorot: "kevät on, kevät on!"

Kevät oli myöskin hänen sydämmessään, joka tuossa soreana
nappularattailla istui ja rakkaudesta loistavin silmin kumartui pienen
eukon luo, näyttäen hänelle nuot järven rannalla olevat punaiset
asunnot, ikään kuin ne olisivat olleet kaikki maailman valtakunnat
ihanuuksineen.

Talven myrskyt olivat ennen raivonneet hänen uhkeassa rinnassaan, monta
kovaa, pitkää vuotta oli talvipuute majaillut näiden kahden asunnossa,
silloin kuin viimeiset tähteet entisen pienen talonpoikaistalon
vaatimattomasta varallisuudesta olivat loppuunkuluneet, siellä
kaupungin ullakkokammarissa nähtiin nälkää ja kärsittiin siinä
toivossa, että kerran näkisivät juuri sellaisen päivän koittavan, kuin
tämä nyt oli.

Sitten tuli koti-opettajan toimi ja yliopisto-vuodet, matkat lainan
saamista varten sekä harhailut hiippakunnassa ylimääräisenä; pitkät,
kolkot vuodet, jolloin ei edes ollut sitä iloa, että olisivat saaneet
nähdä nälkää, toivoa ja kärsiä kylmää _yhdessä_.

Mutta tämä kaikki oli nyt ohitse. Tuolla alhaalla järven rannalla
sijaitsi Toivolahden pappila, joka oli tullut hänen omakseen
pitäjäläisten vapaan valinnan kautta, laineet lauloivat: "kevät on,
kevät on!" ja kevättä oli pastori Arvid Maunusen sydämmessä ja auringon
paistetta mielessä, kun hän kuluneessa päällysnutussaan pohjatonta
kylätietä pitkin ajoi omaan kotiinsa.

Hiljakseen kulkee takkuinen Liinaharja pappilan portista sisään ja
pihan perälle, joten meidän on hyvä aika katsella pastori Maunusta. Suu
on vähän karkeanlainen, leuka, tumman sinertävine parranoraineen,
pistää esiin enemmän kuin tarpeellista olisi, eikä nenä ole ensinkään
kreikkalaista mallia. Mutta pää on reipas, hyvin muodostettu, otsa
korkea, tasainen ja leveä, hiukset tummat, tuuheat, ja silmät sellaiset
suuret, mustat ja lämpimät, jotka joukossa eivät huomaamattomiin jää ja
mitkä tottelevaisesti kuvaavat omistajansa kaikki erilaiset
mielenliikutukset. Kasvot ovat yleensä raittiit, miehuulliset, ei
ainoakaan ryppy otsassa eikä harmaa hius päässä vielä ilmaise mitenkä
raskaita, täynnä taistelua ja itsekieltämystä ne kolmekymmentä-neljä
vuotta ovat olleet, jotka pastori Maununen on elänyt. Vartalo on
hoikka, mutta hartiat leveät; kokonaiskuva antaa meidän aavistaa,
että tässä on jotakin yli määrämitan, sellaista, mikä ei ole
keskinkertaista, jotakin, mitä kentiesi ei olisi tarvittu
Toivolahdessa.

Ja hänen rinnallaan istuvan vähäisen eukon silmät kiiltävät, kun hän
pienenä, kurtistuneena ja nöyränä katsahtaa vahvaan, voimalliseen
poikaansa. Eukon pienet, valkoisten kutrien ympäröimät kasvot ovat
vielä täyteläiset ja jotenkin punaveriset, mutta niin täynnä tuhansia
ryppyjä, kuin hyvä omena on joulukuussa, ja ryppyjen keskeltä tuikkaa
kaksi pientä, harmaata, lempeänloistavaa silmää, aivan kuten
auringonpaiste vanhojen linnanraunioitten yli. Jos muorista hienoihin
vaatteisiin puettuna olisi tehty kuva, niin se varsin hyvin olisi
soveltunut hienon rouvan kuvaksi, mutta hänen yksinkertainen pukunsa,
suuri nöyryytensä ja puhetapansa ilmaisevat meille piankin entisen
"Vainiolan muorin."

Ja pastori Maununen olisi viimeinen, joka tätä salata tahtoisi. Hänen
mielestään on muori juuri sellaisena, kuin hän on, paras, rakkahin ja
kallein, mitä maailmassa olla saattaa.

Liinaharja vetää nappularattaita, ponnistaen viimeisiä voimiansa.

Tuossa sijaitsee uusi koti.

Kaksi kirkasta kyynelhelmeä vierii muorin poskille, kun hän näkee
kaksikymmen-vuotisen unelmansa toteutuneena kohoutuvan eteensä
punaseinäisenä ja valkonurkkaisena. Pieni musta tumppi haparoi esiin
päällysnutun alta ja taputtaa hiljaa vieressä istuvan kulunutta
takinhihaa:

-- Arve poikani...

-- Äiti ... kuiskaa poika punaiseen, palelevaan korvaan, ja sitte
nostaa hän äitinsä pylväskäytävälle, jossa uusi palvelustyttö, suutarin
Loviisa, kumartaen ottaa heitä vastaan.

-- Herra sinun sisääntulosi siunatkoon! Suokoon hän sinun täällä monta
vuotta saada nauttia palkkaa kaikesta rakkaudestasi!

Näin lausuttuaan Arvid melkein kantoi äitinsä pieneen, järven puolella
olevaan nurkkakammariin.

Torpparin vaimo, joka oli ollut huoneita puhdistamassa, nykäisi
Loviisaa kylkeen ja sanoi:

-- On se varmaan oikea pappi, tuo! Hän ei suinkaan tule olemaan ahnas
joulupidoissa, kuten vanha pappi oli.

Sisällä huoneissa oli puhdasta, siistiä ja raitista. Lattiat kyllä
olivat kuluneita, epätasaisia ja palkkien välillä suuria rakoja, (papin
täytyi itse rakentaa ja pitää kunnossa pappilansa) mutta Loviisa ja
torpan-Reeta olivat ne huuhtoneet häikäisevän valkoisiksi. Seinässä
kyllä erottui paikka, missä vanhan papin kuva oli riippunut siihen
asti, kuin leski pari päivää sitten muutti pois, mutta katot olivat
valkoisia, ja kylläpä seinätkin sentään mukiin menivät. Akkunat
kiilsivät kirkkaina ja pesuhaju tulvasi ruokakammion hyllyiltä.
Keskimmäisellä oli kaksi täysinäistä maitohulikkaa.

-- Katsokaa, maitoa, meidän _omaa_ maitoa, äiti! sanoi pastori, iloiten
kuten lapsi.

-- Niin, lehmät tulivat aamulla ja Valkopää lypsää oikein hyvin, kertoi
Loviisa.

Huonekalut olivat myöskin edeltäpäin tulleet. Pitäjäläiset olivat ne
tuoneet, ja sen vaivan he kyllä saattoivat nähdä, sillä ei niitä
paljoakaan ollut; mutta kuormien tuojille täytyy kuitenkin pitää kestit
jonakin päivänä, ilmoitti Loviisa.

Sitte syntyi kaikellaista tohua, ennenkuin saatiin tuolit ja pöydät
paikoilleen, puhumattakaan vieraskammarin sohvasta, joka oli
kaupungissa ostettu Lundbergin kamreerskan huutokaupasta 23 markasta ja
50 pennistä, mutta kesken puuhia pastori hätkähti:

-- Oi hyvänen aika, unohdin Liinaharjan!

-- Rauhoittukaa, pastori hyvä! Eläimet hoidan minä lauantaihin asti,
jolloin renkipoika tulee. Hevonen on jo tallissa ja syö apettaan, sanoi
torpan-Reeta ylpeästi.

-- Mutta Loviisa, mitä ihmettä tämä on? huudahti pastori, kun aukaisi
salin oven ja näki siellä suuren saranapöydän täynnä juustoja,
pannukaakkuja ja kaikellaisia leivoksia.

-- No nähkääs, rakas pastori, meidän pitäjäläisemme ovat aina pitäneet
papeistansa, mutta minä olen pannut merkille jokaisen kappaleen, minkä
mikin on tuonut, sillä heille täytyy antaa täällä "suun-avausta", kun
kirkkoon tulevat.

-- Arve!

-- Mitä, äiti?

-- Ellet ole liika väsynyt, tahtoisin mielelläni mennä navettaan
katsomaan.

-- Halusta tulen kanssanne, äiti kulta.

Ja sitte he talsivat likaisen pihan poikki, pastori pitkillä,
varovaisesti harppaavilla askeleilla ja äiti sipsutellen perässä,
kantaen hameensa liepeitä. Matalan, pimeän navetan sisällä seisoivat
äsken ostetut mullikat ja kolme kaunista, kiiltävää lehmää.
Säästöpankinlaina ei riittänyt useampiin; pappilassa muuten elätettiin
viisi.

"Vainiolan muori" oli nureksimatta jättänyt talot ja tavarat, raastanut
ja tehnyt työtä "Arvensa" puolesta; ainoastaan _yksi_ uhri tuntui
hänestä niin raskaalta, että hänen oli sitä vaikea unohtaa, ainoastaan
_yksi_ eroaminen siitä, mikä ollut oli, tuntui hänestä oikein
katkeralta. Hän ei milloinkaan saattanut unhottaa "Kaunikea",
"Tähtikeä" eikä "Kirjoa"; ne olivat olleet hänen ylpeytenään eikä
niiden vertaisia ollut koko lukulahkossa. Hän oli niitä kaivannut
kaksikymmentä vuotta ja itkenyt niitä sydämmensä pohjasta, niin, suokaa
anteeksi, luulenpa että hän oli niiden tähden vuodattanut useampia
kyyneleitä kuin Maunu-vainajan puolesta. Mutta, hyvänen aika, olihan
siinä suuri erotuskin! Maunun otti Herra, mutta lehmät myytiin
huutokaupassa. Vaan tuossahan nyt jälleen oli kolme kiiltävää lehmää
eikä muorilla ollut mitään toivottavaa enään täällä maan päällä. Hän
laski kätensä ristiin oikein hartaasti ja silmät loistivat, kun hän
sanoi:

-- Arve!

-- Mitä, äiti, tahdotte?

-- Saanko antaa lehmille nimet?

-- Saatte, tietysti, äiti rakas.

-- No sitte annan niille samat nimet kuin omilla lehmillänikin oli,
huudahti eukko. Valkopää olkoon Kaunike, ja nuot toiset Tähtike ja
Kirjo. Niissä on hyvät merkit. Kirkonvartia ei ole sinua peijannut.

Kun jälleen olivat sisälle tulleet, oli Loviisa kapineitten joukosta
löytänyt laatikon, missä veitset ja kahvelit olivat, sekä posliinit,
ne, joissa oli sininen raita syrjässä. Ruokapöytä oli salissa katettuna
ja pitäjäläisten tuomiset sekä omien lehmien maito maistuivat erittäin
hyvältä.

Näin nuot molemmat usein olivat istuneet yhdessä niukemmin varustetun
pöydän ääressä, kun asuivat kaupungin ullakkokammarissa. Pastorin
tunteet aaltoilivat. Hän huomasi nyt selvästi paljon, jota hän ei ennen
aavistanut. Hän muisti pöydällä olevaa haljennutta lautasta, jossa oli
kaksi silakkaa, kun hän eräänä aamuna palasi koulusta lämpöisenä ja
nälkäisenä, oltuaan lumipallosilla. Toinen silakka meni heti hyvää
vauhtia alas ja säihkyvin silmin oli hän toista katsellut. "_Ota_ sinä
se, Arve, minä olen jo syönyt, enkä jaksa enään", oli äiti sanonut.
Hyvällä omallatunnolla oli Arvid sitte ottanut toisenkin silakan. Hyvä
Jumala, selvästi hän nyt älysi, että äiti oli salannut omaa nälkäänsä,
jotta poika saisi vähän enemmän...

Tästä asiasta ei nyt käynyt puhua, muorin rakkaus osottautui kokonaan
toiminnassa eikä hän olisi käsittänyt poikansa sanoista hänen
mielenliikutustansa. Mutta Arvidin suuret, tummat silmät kävivät
kosteiksi, hän laski hiljaa taputtaen kätensä äidin köyristyneille
hartioille ja sanoi:

-- Syökää, äiti, vähän enemmän tuoretta juustoa!

-- Siunatkoon sentään, Arve, en jaksa mitenkään enään, olen totta
tosiaan niin täysi, etten kuolemakseni voisi enempää syödä.



II.

Ensimmäinen sunnuntai Toivolahdella.


"Pium, paum, pium, paum!" kajahtelivat kirkonkellot järven ylitse.

Oli Toukokuun ensimmäinen sunnuntai. Tien reunat olivat jo kuivuneet ja
käyneet jotenkin sopiviksi jalkalaisille. Sitä paitsi kaikkien nyt teki
mieli kirkolle kuulemaan uutta pappia. Siksipä suuret ihmisjoukot
noudattivatkin tänä pyhänä Toivolahden kirkonkellojen kutsumusta.

Kirkko oli vanha, 1500-luvun ajoilta. Siinä ei ollut yhtäkään tornia,
mutta itäisen päädyn puolella oli sakaristoa varten tehty ulkoneva,
ympyriäinen rakennus. Alkuperäinen kirkko oli oikeastaan isonkäytävän
varrella, siinä, missä alttari, saarnastuoli ja penkkirivien
ensimmäinen puolisko sijaitsivat. Lisärakennukset oli tehty 1740 ja
rakennettu parvia varten korkeammiksi. Kellot riippuivat tapulissa
kirkkopihalla; tapulilla oli kummanlainen muoto, se muistutti
hirsipuuta, vipukonetta, tahi Euklideen niin kutsuttua "hypotenuusaa",
taikka jotakin näitten tapaista. Tämän lisäksi se oli heikko; ja
monivuotisen yhteisen työn kautta oli tapulin ja kellojen välille
syntynyt sellainen salayhteys, että kun kellot heiluivat iloisessa
tahdissa, heilui vanha tapuli myöskin, vaikka hitaammassa rytmissä. Se
osotti oikein miehen rohkeutta, ken tuulen puhaltaessa uskalsi
Toivolahden kirkontapulissa "soittaa yhteen", ja ihailevia neitosia
seisoi siellä alhaalla hautojen välissä katselemassa korkeuteen, pelon
ja ihastuksen tunteet sykkivissä sydämmissään, kellojen polkijoita,
joittenka kaulassa loistavat, moniväriset villahuivit riippuivat
keskikesällä. Tytöt katselivat heitä niin ylpeinä, kuin ritarikauden
hienot neitoset sankareittensa kypärätöyhtöjä keihästelyleikeissä.

Mutta kauniisti kellot kajahtivat ja varsinkin tänään, kun niitten
kaiku virtaili ulos korkealle kirkkaansiniseen kevät-ilmaan, yli
järven, yli saarien, joissa luonto rupesi eloon heräämään.

Kirkonmäellä oli liikettä ja vilinää. Rapakon räiskyttämiä
häkkirattaita ja linjaalirattaita pyörieli toisensa perästä
kirkonmäelle, ja vaikka ruunaa kuinkakin paljon olisi ennen säästetty
ja säälitty, niin sai se nyt kuitenkin salaisia nykäyksiä ohjaksista ja
pienen hyväntahtoisen näppäyksen kupeeseensa, jotta näyttäisi virmalta
ja uljaalta talollisten, naapurien, oman- ja ulkopitäjäläisten
silmissä. Käänteessä, kun kirkonvajoille ajettiin, pidätettiin hevosta
vähän, että muori ja tyttö pääsisivät reestä ja sitten, kun ruuna oli
vajaan asetettu, tulivat isä ja poika mäelle; isä köyryselkäisenä,
yksinkertaisessa sarkanutussa, poika verka-päällystakissa ja loistava
huivi kaulassa, sateenvarjo kädessä ja kalossit jalassa, vaikka
olisikin ollut kirkkahin kesäpäivä. Tytöt seisoivat kirkkopihan muurin
vierustalla kirjat ja nenäliinat kädessä sekä silmät alas päin
luotuina, ja posket hehkuivat ja sydämmet sykkivät kovemmin ja suonet
tykkivät aivan samati kuin hienojen ihmistenkin ulkona maailman
tanterella, vaikka täällä kaikki näytti hiljaiselta ja tyyneltä.

Hämärässä sakaristossa istui pastori Maununen. Hän oli hiljan siistinyt
partansa, jonka tumman sinertävä oras kiilsi lumivalkoisten
papinliperien yläpuolella.

-- Onko täällä mitään ylimääräistä tehtävää tänään? kysyi pastori
pieneltä, kyttyräselkäiseltä kirkonvartialta.

Mutta möhömahainen lukkari Oksanen, jolla oli valkoiset hapset
kunniakruununa päässä sekä puoli manttaalia maata, ostettu
huutokaupoista saadulla toimituspalkalla ja muilla käytännöllisen
maalaislukkarin sivutuloilla, lukkari Oksanen, joka oli ollut virassaan
31 vuotta ja monta kertaa lainannut papeille rahaa yksinkertaista
velkakirjaa vastaan, hän tunsi itsensä virallisessa arvossaan
loukatuksi ja vastasi kirkonvartian sijasta:

-- On täällä tuollainen, joka hutsuksi nimitetään, ja Lehtimäen
lautamiehelle on tehtävä pitkä kiitos, hänelle, jonka kirkkoherra itse
hautasi jo alkuviikosta, eräänä arkipäivänä; nähkääs, niillä oli kaksi
äsken poikinutta lehmää ja tahtoivat juustomaidosta valmistaa kaakkuja
pitoihin.

-- Vai niin, onko täällä vielä tapana tehdä elämäkertaa? Se on
tavallisesti jätetty pois jo tähän aikaan.

-- Niin, mutta on välttämätöntä että kiitos tehdään näin eteville
talonpojille, ja ne maksavat siitä erityisesti, ja laillista se on,
sillä täällä Toivolahdella on palkka pappien sopimuksen mukainen, kuten
pastori tietää, täällä ei ole ollut oikeata palkkajärjestystä vielä.
Tässä on paperi, johon olen kirjoittanut lautamiehen ansiot, hänen
naimisensa, talonkaupat ja luottamustyöt. Sitten pastori ne esittää,
kuten itse tahdotte, tietysti.

-- Hyvä. Käskekää tyttö raukka sisälle.

-- Mi ... mi ... _mikä?_

-- Ettekö sanonut, että täällä oli tyttö, jonka piti erinäisen ripin
käymän?

-- Kyllä ... jaa niin _hutsu_, jaa, sanoi vanha Oksanen ja säipärteli
hajasäärin kirkkoon.

Hetken perästä hän tuli jälleen, tuupaten edellään pienen, mustaan
puetun naishenkilön, joka oli silmilleen vetänyt huivinsa ja joka itki
niin, että koko ruumis vapisi.

-- Älä ulvo noin riivatusti, kurjalainen. Oletko _sinä_ liiaksi hyvä
ripitettäväksi, kun olet pahasti menetellyt! sanoi lukkari ja lykkäsi
hänet polvilleen sakariston ovensuussa olevalle jakkaralle.

Pastorin otsa synkistyi:

-- Oksasella on ehkä jotakin muuta tehtävää. Minä en nyt kanttoria
tarvitse.

-- Hoh! No niin, miten pastori vain tahtoo, vastasi lukkari ja katosi.

Pastori katsoi oven luona olevaan kalpeaan olentoon.

-- Koeta nyt olla levollinen!

Nuot kovat nyyhkytykset ennemmin lisääntyivät, kuin vähentyivät.
Pastori katseli häntä vakavasti ja tutkivasti. Ei, tuo ei ollut
teeskentelyä, ulkokultaisuutta; ei, häpeä ja pelko pakotti häntä tuohon
tuskalliseen itkuun. Pastori etsi pöydällä olevista papereista hänen
nimeänsä.

-- Noh, Anna, ole nyt hiljaa ja kuuntele minua. Sinä olet nyt liiaksi
liikutettu, ja minä tahtoisin vähän itse ottaa selkoa sinun oloistasi,
ennenkuin sinulle lausun ne ankarat sanat, mitkä minun tulee virkani
puolesta sinulle puhua. Mene siis nyt kotia ja tule tiistaina pappilaan
kello 1.

-- Sa ... sa ... saanko minä nyt siis lähteä, ennenkuin kirkkoväki
tulee? nyyhkytti Anna, kurkistaen pelon-alaisena pastoriin.

-- Saat, kuulithan, mitä sanoin.

-- Jumala siunatkoon... Ja sitte hän kantaen häpeänsä taakkaa hiipi
ulos ja riensi alas kirkonmäeltä.

Kirkonvartia yskäsi.

-- Hm, hm, tuollaiset ne kyllä tarvitsevat vähän nuhteita ne, tietysti.

Pastori Maununen oli vähän aikaa vaiti, sitte hän äkkipäätä katsahti
suurilla, mustilla silmillään tuota pientä talonpoikaa:

-- Oliko kirkonvartialla minulle jotakin sanottavaa?

-- _Minulla_, e ... ei, ei mitään.

Oksanen näkyi ovensuussa. Pastori katsoi kelloansa.

-- Kello on jo neljänneksen yli kymmenen! Miksikä ei soiteta?

-- Minä tiedän, että Metsolan parooni tulee kirkkoon tänään.

-- _Noh?_

-- Niin, _silloin_ emme koskaan soita yhteen ennenkuin hänen vaununsa
näkyvät veräjän luona.

Pastorin silmät leimahtivat lasisilmien takana ja hän aukaisi leveän
suunsa aivan äkkiä, mutta hillitsi itsensä jo ensi tavuussa. Näkyi
selvästi, että hän oli sanomaisillaan sanoja, jotka eivät täällä olisi
sopineet. Sen sijasta hän nyt hymyili ja sanoi aivan ystävällisesti,
mutta jonkunlaisella painolla:

-- Olkaa hyvä ja muistakaa, että tästälähtein me aina soitamme
säntilleen kymmeneltä, _aina_ ilman poikkeusta. Ja nyt soitamme
_oitis_.

Kirkonvartia hiipi ulos lukkarin muassa.

-- Tietääkö Oksanen, onko tuo uusi pappi rikas? kuiskasi hän.

-- _Sekö_ rikas! Oh pahanen, hän on köyhä kuin kirkonrotta, kiroili
lukkari itse temppelissä.

-- No sitte en minä tosiaankaan tiedä, mikä hänessä on, sanoi
kirkonvartia.

Jumalanpalvelus alttarilla oli jo ehtinyt koko pitkälle, kun Metsolan
parooni perheineen ja kaupunginvieraineen astui kirkkoon ilman mitään
häiritsemisen pelkoa; pastori pääsi alttarilta ja seisoi hetken päästä
saarnastuolissa.

Meidän teologiset tiedekuntamme kaipaavat tykkänään opettajia, jotka
ohjaisivat ja kehittäisivät sitä puhujan välikappaletta, millä hän
ensin vaikuttaa kuuliansa ulkonaiseen tarkkaavaisuuteen, vaikka se
tapa, millä tuo herätetään, hyvin usein ratkaiseekin koko esityksen
vaikutuksen tavallisiin pintapuolisiin ihmisiin. Meidän pappimme eivät
koskaan saa oppia luonnollista ja oikeaa lausumistapaa, eivät koskaan
saa apua, kun koettavat poistaa suullisen esittelyn satamääräisiä
vajavuuksia. Pastori Maununen, Vainiolan talon poika, ei ollut tässä
suhteessa parempilahjainen kuin useimmat muut hänen virkaveljistään,
ja tuskin hän oli suunsa aukaissut ja sinkahuttanut muutamia
murteellisuuksia, ennenkuin vieraat kaupunginherrat kumartuivat
hymysuin alaspäin.

Mutta ilo ei käynyt pitkälliseksi. Ennenkuin pastori oli kymmenen
minuuttia puhunut, niin kuuliakunta täydellisesti hänen esitystänsä
tarkkasi; ei kukaan enään hänen murteellisuuksiansa huomannut eikä
kukaan enään pannut tähdelle, että johonkuhun sanaan tuli väärä korko.

Hän saarnasi vapaasti. Ei mikään yritys saata olla vaarallisempi
heikkolahjaiselle papille, kuin nousta saarnastuoliin ilman
tarpeellista valmistusta edeltä päin. Saarna tulee silloin useinkin
surkeaa sekasotkua ilman pontta ja perää, ilman alkua ja loppua, ja
sitä kuullessa tulee mieleen Tegnérin varoitus-sanat nuorille
kypsymättömille papeille: "Älkää luottako siihen, että henki tulee
teihin yhteensoitettaissa, se jää usein tulematta, ja siitä syntyy
hengen puute; ja jos siinä joku henki olisi, on se ainoastaan
hämmennyksen ja sekaannuksen henki." Mutta lausutulla sanalla on paljon
suurempi voima, kun se tulee tahi näyttää tulevan suoranaisesti
esiin, puhuja vaikuttaa niin äärettömän paljon enemmän, kun hänen
katseensa kohtaa kuuliansa katsetta eikä hän etsi lausuttavaansa
käsikirjoitukseen tirkistämällä, että niiden pappien, joille vapaa
esitys tuottaa liian paljon vaikeuksia, tosiaankin pitäisi kirjoittaa
muistiin saarnansa pääkohdat. Sitä paitsi, jos työ on huolella
alustettu, jos koko saarna on selvänä mielessä, eli niin sanoakseni,
itse luonnos valmis, niin varmaankin useimmat papit helposti voivat
saarnansa yksinkertaisilla ja selvillä sanoilla pukea vaatimattomaan
pukuun. Hänen, joka tämänkin vaikeaksi katsoo, pitäisi, kahdesti
asiaansa miettiä, ennenkuin toimekseen valitsee papinviran, sillä eipä
hän voi tarjota uskonnon lohdutusta tautivuoteen luonakaan, jossa ei
sovi käyttää "konseptia".

Pastori Maunusen saarna oli hyvin valmistettu, mutta hänen ei tarvinnut
aivan orjallisesti suunnitelmaansa seurata; siinä oli vielä tilaa
innostuksen luomille sanoille. Hän saattoi käydä aineestaan lämpimäksi
ja saarnatessaan saada uusia aiheita selityksiin, joista hän itse
iloisesti hämmästyi.

Hänen lausuntonsa kaikkine vikoineen oli aivan poikennut vanhasta,
nukuttavasta, juhlallisesta esitystavasta, jonka kestäessä pappi
näyttää noille yksitoikkoisuudesta tylsistyneille sanankuulioille
pörhöisen, aamu-unisen enkelin tapaiselta, joka pilviin ripustettuna
lukee tunnin ajan asioista, joita ei oikeastaan ole tarkoitettukaan
heidän käsitettäväkseen. Pastori puhui kuten ihminen ihmisille, eikä
kuten herran vouti ynseille, huolimattomille palvelioille; hän koski
elämän jokapäiväisiin oloihin ja antoi uskonnolle paikkansa koetuksissa
ja murheissa, ihmisneron voitoissa ja maallisten toiveitten häviössä.

Hajuvedellä kastettuja nenäliinoja ei enään viety suun eteen, kaikki
oli hiljaista "herrasväen" penkissä ja kirkonvartian täytyi myöntää
itsekseen, että hän oli tavattoman huonosti nukkunut kirkossa tänään.

Sillä välin kuin pastori Maununen seisoi tuolla ylhäällä madonsyömässä
ja karsassilmäisillä apostolinkuvilla koristetussa saarnastuolissa,
katsellen noita satoja ihmisiä, joista hän tuskin tunsi neljä tahi
viisi ja jotka tutkivasti tähtäsivät silmänsä häneen, valtasi hänet
sellainen avuton yksinäisyyden ja kykenemättömyyden tunne, ettei hän
luullut milloinkaan voivansa olla heille kaikille, mitä hän olisi
tahtonut ja mitä hänen olisi tullut olla. Hänen äänensä suli
surulliseksi ja nuot loukkaavat murteellisuudet kaikuivat kuuluviin
ikään kuin kyynelien verhossa.

Silloin näki hän kaukana käytävän ääreisessä penkissä pienen, valkoisen
pään ja pienet, harmaansiniset, lempeät silmät, jotka kosteina
kiintyivät jokaiseen sanaan, minkä hänen huulensa lausuivat. Aurinko
laski pienestä ikkunaruudusta sisälle säteensä ja ne leikitsivät Martta
muorin kurttuisissa kasvoissa ja hänen harmaa päänsä nuokkui, kuten
tuleentunut tähkä syksyisenä päivänä.

Ja pastori ei tuntenut itseänsä yksinäiseksi enään; uusia ajatuksia
tunki hänen aivoihinsa, niin että hän tuskin saattoi niitä järjestää ja
erottaa, hän lämpeni, kasvoi ja innostui, joten kielensä kävi
runolliseksi, ja kun hän oli lausunut amen, tunsi itse kukin, ettei
miesmuistiin ollut sellaista saarnaa kuultu Toivolahden kirkossa.

Mutta mahtavan Lehtimäen lautamies-vainajan sukulaiset ja ystävät eivät
olleet tyytyväisiä. Tuo etevä maanviljeliä, joka oli vaihtanut taloja
neljä kertaa, ollut naimisissa kaksi kertaa, rakentanut urakkakaupalla
sillan yli siltasalmen 14,300 markasta, ollut lautamiehenä 22 vuotta ja
kunnallislautakunnan esimiehenä 10 vuotta, joka kaikki oli tarkkaan
kirjoitettuna lukkarin paperipalaan, sai nyt osakseen, sitte kuin
jälkeenjääneille oli lausuttu muutamia lohdutuksen sanoja, ainoastaan
hartaan rukouksen, että hän, jolle oli niin paljon maallista hyvää
annettu, ei olisi unohtanut ainoata tarpeellista, että hän, jonka ei
tarvinnut pitää huolta jokapäiväisestä ravinnostaan ja verhostaan, sitä
enemmän olisi etsinyt sijaa kuolemattomalle sielullensa elävän Jumalan
kaupungissa.

-- Sen sanon vain, että kyllä se papinkisälli turhaan saa haukotella
minulta tuomisia! mutisi lautamiehen emäntä, noustessaan
linjaalirattaillensa, kun hän lähti kotia komeisiin hautajaisiin,
joihin pastoria ei kutsuttu.

Kun pastori sakaristossa jumalanpalveluksen jälkeen katsoi
pois "Spesiaalista" (erityisluettelosta), johon hän juuri oli
kirjoittanut, että talollinen Salomoni Kaarlenpoika Vaajala vaimonsa
kirkkoon-ottajaisissa oli antanut kirkolle 50 penniä, pitäjän köyhille
50 penniä sekä urkukassaan 25 penniä, seisoi hänen edessään lyhyt,
hieno mies, jolla oli kotkan-nenä ja vilkkaat, ruskeat silmät, hyvin
kammattu tukka, viikset, harmahtava leukaparta ja suuri jalokivineula
kaulaliinassa.

Pastori katsoi kysyvin silmin tuota hienoa herraa.

Nyt tämä kävi lukkarin mielestä liian pitkälle, hän kumartui pastorin
puoleen, kähisten hänen korvaansa:

-- Hyvä ihme, siinähän on _parooni_ tiemmäkin!

Pastori nousi istualta.

-- Lukkari ilmoittaa, että minun on kunnia tavata tässä parooni
Stålsköldin.

-- Aivan oikein, olen hän itse, ellei pastori mahdollisesti ennen...?

-- Ei, minulla ei ennen ole ollut kunnia nähdä paroonia.

-- No, noh, saattaahan olla niin. Tahdon paljon kiittää kauniista
saarnastanne. Vapaaherrattaren mielestä se oli charmantti.

Pastori kumarsi.

-- Mutta, tuhat tulimmaista, kiirettä teillä oli jumalanpalveluksen
alkamisella tänään.

Pastori punastui, kuullessaan tuon kirouksen itse sakaristossa, mutta
vastasi kuitenkin aivan tyvenesti:

-- Päin vastoin, herra parooni, tänään valitettavasti aljettiin
neljänneksen liika myöhään, mutta minä voin vakuuttaa, ettei se
vastedes tule tapahtumaan.

-- Hm, hm, vai niin. Sepä tosiaankin on säntillistä. Hm! Vaikka sen
itse sanon, niin olin minäkin pastoria huutamassa, kun täällä oli
vaali. Hm! 2,045 kolikkoa.

-- Toivon hartaasti, ettei paroonin tarvitsisi luottamustansa katua.

-- Juuri _sitä_, niin. Nyt toivomme pian saavamme nähdä pastoria
luonamme Metsolassa.

-- Kiitoksia, minun on kunnia käydä luonanne niin pian kuin suinkin.

-- Odottakaa, ettekö saattaisi tulla tänään iltapäivällä? Meillä on jo
vähän muitakin vieraita, ja...

-- En, kiitoksia paljo vain, _ei sovi tänään_.

-- Mitä, ettehän vain luule synniksi sitä, että lähtisitte pois
sunnuntaina? Tosi kyllä, ettei minun taloni suorastaan ole mikään
"rukoushuone", mutta ei se myöskään ole mikään varsinainen "ryövärien
luola."

Pastori hymyili.

-- Luulen kyllä voivani syntiä tekemättä lähteä vieraisiin pyhä-iltana,
mutta minä tiedän, että suuri osa yhteisestä kansasta pitäisi
kummallisena, että pappi kirkosta lähtisi huvittelemaan, enkä minä
tahdo pahennusta herättää.

-- Äh, tuohan on ulkokultaisuutta! Suokaa anteeksi, en tarkoittanut
mitään pahaa, lisäsi parooni, kun näki pastorin hätkähtävän.

-- Jumalan haltuun, herra parooni! sanoi pastori, joka sillä välin oli
saanut päällysnuttunsa ylleen ja läksi pois.

-- Näitkös _tuota!_ sanoi lukkari kirkonvartialle, sitte kuin
paroonikin oli pyörähyttänyt ympäri kantapäillään ja lähtenyt
matkoihinsa.

-- Pannahitten pappi! Mutta muista sinä, Oksanen, että sanoissani on
perää: hänellä on kyllä muutamia tuhansia jäljellä isän perinnöstä,
muuten ei hän uskaltaisi olla noin kopea paroonia kohtaan.



III.

Metsolan herrasväki.


Viikko oli kulunut, ja pastori oli käynyt "kotoiseksi". Se, jolla on
ollut isänkoti, rauhaisa ja turvallinen, vaikka kuinkakin
yksinkertainen, johon on saattanut rientää lukukausien loma-aikoina ja
yhä aina silloin, kuin ahkera työ on suonut jonkun lepohetken; se, joka
on ollut niin onnellinen, että on saanut omistaa tuon rakkaan suojan
kauan, ehkäpä siihen asti, että oma koti hänelle on ovensa aukaissut,
hän ei saata käsittää sitä suorastaan lapsellista iloa, joka valtasi
pastori Maunusen sydäntä aamuisin, kun hän heräsi omassa, pienessä,
erittäin yksinkertaisessa, mutta hänen mielestään, ja verrattuna
kaupungin ullakkokammariin, myöskin todella oikein komeassa kodissaan.

Pastori oli velvollisuutensa muistava mies, mutta pelättävä on, että
pöydät, tuolit ja akkuna-uutimet, koti-eläimet ja pienet vainiotilkut
ulkona, jossa kevättoukoa juuri piti aljettaman, enemmän anastivat
hänen ajatuksensa näinä ensi aikoina, kuin Jumalan seurakunta
Toivolahdessa. Hän asetteli tuoleja paremmin kuntoon ja kamreerska
Lundberg-vainajan entistä sohvaa muutamia tuumia pois päin seinästä ja
vähän enemmän vasemmalle, sekä toisen kerran taas vähän paremmin
oikealle, ettei tapeettia vahingoittaisi, jos sattuisi vähän mukavasti
nojautuman tämän vanhan loistokalun laitaa vasten.

Ja sitte teki hän matemaatillisia suunnitelmia paperille, ja kun hän
oli saanut ne valmiiksi, huusi hän äitiänsä.

-- Mitä, Arve poikani?

-- Kuulkaatte, äiti, virastani saan 2,500 markkaa ja kyllä me elämme
1,800 markalla.

-- No tietysti, kyllä vain sitä saatamme tehdä.

-- No niin, ja säästöpankin laina tekee 3,500; kun vuosittain maksamme
700 velastamme, niin olemme viidessä vuodessa siitä vapaat. Kas
silloin, äiti kulta, on tämä kaikki oikein meidän omaamme! huudahti
Arvid ilosta säteilevin silmin, osottaen kamreerska Lundberg-vainajan
sohvaa sekä muita huonekaluja, ikään kuin hän äidilleen olisi näyttänyt
Golcondan aarteita.

-- Ei, Arve, et ole muistanut laskea kasvuja, sanoi muori.

-- Korkoja! En ole, äiti, nyt minun täytyy laskea uudestaan.

Kahdeksan päivää oli kulunut ja vähän enemmänkin. Pastori oli alkanut
pitäjän herrasperheitten kanssa tuttavuutta tehdä. Ensiksi oli hän
käynyt esimiehensä, emäseurakunnan kirkkoherran luona Jokiniemessä.
Tämä oli pieni, hiljainen, ystävällinen mies, jonka peruukki ajan
kuluessa oli tullut punertavaksi ja jonka vaimo pitäjäläisten tuomisten
ja levollisen luontonsa takia oli käynyt pyöreäksi, ja hänellä oli
kaksi tytärtä, jotka kolmenkymmen-vuotisesta odotuksesta olivat
käyneet vähän surumielisiksi, mutta kiitollisiksi pienimmästäkin
ystävällisyydestä ja uteliaiksi näkemään uutta naimatonta pappia.

Kirkkoherra Rantanen otti syleillen Arvidia vastaan ja aukaisi äsken
ostetun kartuusin, "Ruusun", sekä oli vakuutettu, ettei tämä hänen
nuori virkaveljensä häntä saattanut nimittää muuksi kuin sedäksi.
Kirkkoherran rouva vähän torua mötisi, kun ei pastori ottanut äitiänsä
mukaansa. Lotta neiti vispilöi munanruskuaista tuutingiksi rakkaalle
vieraalle niin innokkaasti, että hänen vaaleat kutrinsa liehuivat
ympäri kuten sädekehä ja lasinpohja oli vähällä rikkua. Havaiten
itsensä sillä erää tarpeettomaksi sisällä, läksi pikku Eeva renkitupaan
käskemään talli-Kallua juottamaan vierasta liinaharjaa sekä antamaan
sille koko kapan siemenkauroja.

Pari päivää tämän perästä oli pastori päättänyt lähteä Metsolaan
paroonin luo, pitäjänherran (2,045 kolikkoa).

Arvid tunsi itsensä melkein vähän hermostuneeksi. Hän valitsi liperien
joukosta itsellensä yhdet, joiden oli havainnut olevan ilman vikaa,
mutta koettaessaan saada niitä kunnollisesti kaulaansa, veti hän nauhan
poikki. Liinaharja oli saanut seisoa vapaana, äestä vetämättä, koko
päivän, vaikka matka oli ainoastaan puolen penikulman pituinen, ja
renkipoika oli karhinut itse pastorin nähden siitä aamulla takkuja
vähintäin naulan verran. Nappularattaat olivat äsken puhdistetut ja
Martta muori oli itse harjannut poikansa kauhtanan, vaikka Arvid kyllä
pani vastaan.

Ja sitte Arvid läksi matkaansa. Metsola sijaitsi kauniilla paikalla,
erään saman järven lahdelman rannalla, joka Toivolahden pappilallekin
antoi suurimman viehätyksensä. Siinä oli korkea, valkoinen, melkein
neliskulmainen, kaksikerroksinen rakennus, jonka alakerta oli kivestä.
Kaunis lehtokuja, jonka puissa lehdet parhaillaan puhkeilivat nyt
toukokuun keskivälissä, vei noihin uusiin, huvilantapaisiin
kylkirakennuksiin ja aimo vaahterat ympäröivät hyvin hoidettua
pihamaata. Päärakennuksessa ei ollut minkäänlaista pylväskäytävää, vaan
vanhan ajan tapaan suuri porrassilta, mikä ulottui päärakennuksen
puoliväliin asti ja jonka häkki-aita oli varustettu kahdella
ruostuneella rautaruukulla, joitten kyljessä irvistävät jalopeurat
maltillisina tuijottivat rautarenkaittensa yli.

Komeasti puettu kuski tuli hoimiinsa ottamaan Liinaharjan ja ohjasi
sitä niin taidokkaasti, ettei ollut saada sitä paikaltaan hievahtamaan,
ja vielä komeammin puettu kammarineitsyt osotti pastoria etehiseen.
Etehisen ovi oli raollaan ja huoneista kuului iloisia ääniä. Pastori
otti jo puolittain päällystakkinsa naulasta takaisin ja kysyi:

-- Ei suinkaan täällä ole mitään kutsutuita vieraita?

-- Ei, hyvänen aika, siellä on vain herras-väkeä, jotka sattumalta ovat
tulleet vierailemaan, ilmoitti kammarineitsyt vähän suojelevasti.

Pastori silitti lipereitänsä ja asetteli kauhtanaansa paremmin kuntoon.
Hän muisti hyvin, mitenkä hän kerran kaupungissa oli koulu-ajallaan
tullut maaherran luo, jossa hänellä silloin oli "ruokapäivä" ja kuullut
etehisessä samallaista iloista puheen sorinaa, mutta silloin oli hyvin
uljas palvelia estellen tarttunut häneen oven luona, sanoen:

-- No tuhatta, odotappas! Onko talouden hoitaja unohtanut antaa
Maunuselle muutamia pennejä, jotta menisit muualle syömään. Meillä on
pidot eikä Maununen siis saa täällä tänään päivällistä.

Eipä hän paljoakaan iloisemmilla tunteilla nyt, vaikka vapaana ja
itsenäisenä sekä sivistyksessä täydellisesti isäntäväkensä vertaisena,
astunut tuon pienen pitäjänpohatan luo.

Parooni kiirehti häntä vastaan pienin askelin ja suuresti kohteliaana.

-- Noh, katsokaapas pastoria! Se nyt oli hauskaa. Tässä, ystäväni, on
seurakuntamme sielunpaimen, pastori Arvinen...

-- Suokaa anteeksi, _Maununen!_

-- Ah, pyydän tuhannesti anteeksi! Pastori Maununen, ja tässä on
vaimoni, tyttäreni Gerda, meidän pieni Ellimme, poikani, luutnantti
Kustaa Stålsköld, majuri Akselson, neidet Akselson, kreivi Svedenhjelm,
joka iloksemme on tullut aina Uudeltamaalta muutamiksi päiviksi meitä
katsomaan, kreivitär Svedenhjelm, neiti ... pyydän anteeksi, herra
pastori! Ehkä sinä, Gerda, esität näitä muita ystäviämme, näen että
vaimoni minua odottaa.

Arvid oli niin kiireisesti kiivennyt kaikkien noitten uusien tuttavien
luo, kun parooni heitä vuorottain järjestyksessä nimitteli, että hän
tunsi olevansa ikään kuin pyöröllä; hän tunsi, että hän tässä seurassa
varmaankin näytti vähän kömpelöltä, ja se on vika, joka ei parane
siitä, että sen itse tiedämme. Pastori ei huomannut Gerdaa, ennenkuin
tämä heikosti tarttuen hänen käsivarteensa saattoi hänet asemaansa
oivaltamaan ja sitte taas jatkoi esittelyänsä.

Vaistomaisesti nousivat Arvidin kaikki tunteet ikään kuin sotaan tuota
nuorta neitoa vastaan. Melkeinpä hän tunsi jotakin vastenmielisyyden
tapaista tyttöä kohtaan, ja kaikkia kohtaan tunsi hän jotakin loukatun
lapsen-ylpeyden tapaista, joka sydämmissämme on jäljellä siitä ajasta,
jolloin me lapsena välistä jäimme leikissä takapajulle ja joka vielä
yhä ilmaantuu, kun havaitsemme olevamme syrjään sysättyinä tahi muita
heikompia. Mutta paroonia, kreiviä, majuria ja nuoria luutnantteja
vastaan tunsi hän voivansa asettaa tasa-arvoisen ellei suuremman
oppimäärän, miehuullisuuden ja itsetakeisuuden. Hän tiesi, että jos hän
joutuisi heidän kanssaan lähempään tuttavuuteen, niin hän kaikissa
sivistyksen eri aloissa saattaisi keskusteltaessa hyvin tulla toimeen
heidän vertaisenaan, mutta itsekseen hän ihmetteli, mitenkä hän saattoi
niin kovin kiihostua ajatellessaan, että tuo komea, ylhäinen neiti
katsoisi häneen ikään kuin korkeammalta kannalta ja pitäisi häntä
kömpelönä "maalaispappina", pastorina, joka hänen isänsä ääniluvun
kautta oli päässyt leipään.

Myöhemmin, kun Arvid Metsolan herrasväen perheessä oli tullut
tutummaksi, havaitsi hän, että Gerda neiti oli ainoa, joka tässä
kodissa oli oikein aatelinen. Lyhytvartaloinen parooni, komea, kylmä ja
tummanverinen, ylhäisiä tapoja matkiva vapaaherratar, mustine, terävine
silmineen, osotti samoin kuin koko talon komento, jotakin äsken
aateloittua, ylhäisyyteen tottumatonta sekä teeskentelevää,
hiukan tuhlaavaa sekasotkua. Pienellä Ellillä, vaaleakutrisella,
neljäntoistavuotiaalla keijukaisella, oli pystynenä ja kalansilmät sekä
aivan epäilemättä porvarilliset aistit, ja nuoren Kustaa paroonin,
luutnantin tuttavuudessa ei kauankaan tarvinnut olla, ennenkuin
havaitsi, että hänen isänsä tallissa olevat puolirotuiset enemmän häntä
huvittivat, kuin Stålsköldin puhdasverisyys hänen omissa suonissaan --
niin, puhdasverisyys, sillä parooni ja vapaaherratar olivat serkuksia.

Gerda Stålsköld oli pitkävartaloinen, harteva tyttö, jonka ihana kaula
olisi jaksanut kannattaa hänen reipasta, mustatukkaista päätänsä,
vaikka olisikin ollut vähemmän voimakas. Hän olisi näyttänyt liika
pitkältä, ellei koko olento olisi ollut erittäin sopusuhtainen ja
miellyttävä. Mutta nuot valkoiset, kauniinmuotoiset kädet olivat suuret
ja leveät kuten työmiehen, ja sekä isä että äiti olivat jo aikoja
sitten lakanneet toivomasta, että hänelle saattaisivat ennakolta
tilaamatta hankkia rannerenkaan. Hänen korkearintaiset jalkansa olivat
myöskin sopusuhtaiset ja suorastaan loukkaavaa olisi ollut sanoa niitä
sieviksi. Kasvot olisivat olleet täydellisen kauniit, ellei otsa olisi
ollut aivan liian matala ja suu liika leveä. Edellisen olisi otsatukka
saattanut parantaa, mutta Gerda inhosi sitä muotia; hän piti yömustat
hiuksensa sileästi kammattuina ja keski otsalta jakauksella. Mutta
poskien pyöreys oli kaunis, huulet täyteläiset, punaiset, ja nuot
soikeat kasvot ja nenä jalonmuotoiset. Ja sitten oli luonnon oikku
sovittanut noitten yömustien hiuksien kanssa yhteen kirkkaat, suuret,
ruskeat silmät, jotka hänelle antoivat eriskummallisen muodon.
Gerda oli uimamaisteri sekä rohkea ratsastaja ja hänellä oli
reformipuku ylhäällä ullakossa, mutta muuten oli hän tavoiltaan ja
elämänkatsannoltaan vielä 23-vuotiaana niin täydellisesti naisellinen,
kuin ikänä vain joku hänen tyttötuttavistaankin olla saattoi. Hänet
täytyi heti huomata, vaikka huone olisi ollut täpösen täynnä, hän olisi
tuhatmääräisessä ihmisjoukossa kummastuttanut katseliaa, mutta
ainoastaan niihin hän vaikutti myötätuntoisuutta, joita hän tahtoi
voittaa puoleensa.

-- Sitten saa pastori vähitellen oppia tämän kaiken uudestaan jälleen.
Mahdotontahan on muistaa uusia muotoja ja nimiä noin yhtähaavaa,
virkkoi Gerda neiti, kun hän oli esittelemisensä lopettanut.

Arvid olisi halusta antanut neljännen jalan kamreerska-vainajan
sohvasta, jos hän olisi saattanut vastata oikein älykkäästi ja
näppärästi jotakin, joka olisi osottanut, ettei hän ollut mikään
aistiviallinen, mutta eipä hän vain löytänyt parempaa vastausta kuin:
-- Niin, onhan se aina vaikeata, hm!

-- Asuuko pastori aivan yksin pappilassa? -- Istukaamme tähän.

-- Kiitoksia! En, olen niin onnellinen, että saan pitää vanhan äitini
luonani.

-- Ah, vai niin. Saamme kaiketi joskus ilon nähdä rouva Maunusta
luonamme?

-- En sitä usko, mutta kiitoksia vain!

-- Miksikä ei! Onko hän kivulloinen?

-- Ei, Jumalan kiitos, mutta, neiti hyvä, minun äitini ei ole mikään
"rouva", hän on yksinkertainen, vaatimaton talonpoikainen vaimo ja
olisi vielä enemmän hämillään Metsolan saleissa kuin hänen poikansa.

Nyt oli Gerdan vuoro joutua hämilleen. Hän olisi tahtonut sanoa,
että hän kuitenkin mielellään olisi suonut näkevänsä pastori Maunusen
äidin, mutta hän tunsi, ettei hän olisi voinut saada puhettaan
todenmukaiseksi, ja tyytyi siis seuraavaan vastaukseen:

-- Mitenkä hauskaa teille, kun saatte pitää äitinne luonanne.

-- Niin onkin, neiti. Hän on raastanut ja itseltään kieltänyt kaikkea
minun tähteni koko elämäni ajan ja puolen oman elämänsä ajasta, ja nyt
on kaikkein hartahin toivoni, että hän saisi elää ja nauttia kauan
siitä onnesta ja menestyksestä, joka on tullut osakseni.

-- Onko pastori valmistanut jonkun kirjallisen työn? Saarnakokoelman
ehkä?

-- En, kuinka niin?

-- Te puhuitte jostakin ... jostakin erityisestä onnesta ja
menestyksestä, ja...

Arvid nauroi ääneensä ja iloisesti.

-- Niin, minä kyllä arvasin, että neiti Stålsköldin oli vaikea käsittää
_minun_ voitonriemujani. Mutta, nähkääs, kun koko kouluaikansa on
täytynyt rukoilla "ruokapäiviä" itsellensä, kun on täytynyt kärsiä
vilua puitten puutteessa ja maata sairaana päällystakin puutteesta, kun
on ajanut hiippakunnan ympäri konsistorion kyytihevosena kahdeksan
vuotta, nauttien ainoastaan muutaman sadan markan palkkaa, _silloin_ on
sekin onnea ja menestystä, kun saa Toivolahden papintilan.

Gerda katsoi häneen suurilla, tutkivilla silmillään. Samassa pastorin
mieleen juolahti, että Gerda ehkä piti sitä omituisena ylpeilemisenä ja
ynsistelemisenä, että hän noin kiirehti puhumaan äidistänsä, mitenkä
hän vain oli talonpojan-vaimo, sekä itsestään, miten hän oli hädän ja
puutteen läpi raivannut itselleen tien määränsä päähän. Hän ei ollut
oikein tyytyväinen itseensä.

-- No, Gerda, mitä pidät uudesta papistamme? kysyi vapaaherratar, kun
pastori oli kutsuttu herrojen kammariin juomaan tervetuliaismaljaa
paroonin kanssa ja Gerda palannut takaisin naisväen luo.

-- Kyllä hän mukiin menee, ollakseen talonpojan poika. Luulen, että
häntä vaivaa jonkinlainen ylpeys eli kunnianhimo. Hän puhui erityisellä
katkeruudella siitä köyhyydestä, jota hänen luku-aikanaan on täytynyt
kärsiä.

-- Quelle horreur, ma cher Julie, huudahti kreivitär Svedenhjelm. Aivan
kuten ulkomailla! Alhaison veri kuohuu, pessimismi, tyytymättömyys,
nihilistisyys, röyhkeät vaatimukset leviävät kaikkialla niin pian kuin
saavat vähänkin oppia. Niin sanoo Svedenhjelmkin. Hoh, varjelkoon
meitä! Kun ei hän häpeä, tuo nuori pastori!

-- Täti kulta, rauhoittukaa! Pastori Maununen ei varmaankaan aio meitä
ilmaan räjähyttää, sanoi Gerda neiti nauraen.

Arvidin tulo herrojen kamariin ei suinkaan heidän iloansa lisännyt.
Heidän kohteliaisuudessaan ja hyväntahtoisuudessaan "pastoria" kohtaan
piili jotakin, mikä ilmaisi, että jos olisivat muualla seurustelleet
yhdessä, niin eivät toisistaan olisi mitään välittäneet. Muutaman
maljan tyhjennettyään halutti majuri Akselsonia vanhan raa'an
sotilastavan mukaan, ruveta "laskemaan leikkiä papin kanssa"
uskonnollisista asioista, ja johdatti puhettaan, tiesi miten, Bileamin
aasiin, kysyen pastorilta, mitä hän oikeastaan ajatteli tuosta
kummallisesta elävästä, sekä eikö hän pitänyt sitä nenäkkäänä, että
aasi asetteli isännälleen kysymyksiä.

-- Voi, herra majuri, vastasi Arvid, paljon tavallisempaa, kuin
uskoisikaan, on, että aasit puhuvat ja koska heidän tietonsa ovat
kehnoja, niin he tavallisesti vain kyselevät.

-- Hm, niin kai!... Aksel ja Gerda, ettekö tahtoisi laulaa jotakuta
kaksi-äänistä laulua meille? kysyi parooni, katkaistaksensa tuon
huonosti valitun keskustelun.

Akselilla eli Svedenhjelm nuoremmalla oli jalot, kalpeat kasvonpiirteet
ja tavattoman vaaleat, pitkät viikset, tenoribaritoni ja kaartin
alaluutnantin valtakirja.

-- Aivan mielelläni, setä, mutta tällä haavaa olen mahdoton. Kastoin
jalkani eilen metsästysmatkallani eikä tädin mainio punssi-reseptikään
ole voinut käheyttä kurkustani poistaa.

-- Sepä ikävää, sillä te muut nuoret herrat olette varmaankin kaikki
aivan mahdottomia, sanoi kreivitär. Tuota noin, ellei _pastori?_...

Svedenhjelmin armon vetoominen Arvidiin oli niin ivallinen ja äänensä
osotti hänen pitävän aivan mahdottomana, että pappi saattaisi astua
_hänen_ poikansa sijaan missään paikassa. Arvid tunsi veren nousevan
päähänsä. Tällä välin oli Gerda istunut pianon ääreen ja alkanut hiljaa
soittaa kappaletta, joka juuri oli ollut Arvidin loistolauluja hänen
ollessaan Helsingissä yhtenä ylioppilas-laulajien pääpylväistä, mutta
siitähän ei armolla, kreivitär Svedenhjelmillä, saattanut olla
pienintäkään aavistusta. Arvid kumarsi ja vastasi:

-- Jos neiti Stålsköld suvaitsee eikä herrasväki paljoa vaadi, niin
ehkä...

-- No mitä minä kuulen? _Sepä_ oli odottamatonta ja hauskaa! huudahti
parooni. Kuules, Gerda, pastori on hyvä ja laulaa kanssasi!

Nuori Svedenhjelm oikaisi itseään:

-- Ehkä minä sentään saattaisin, kentiesi...

Mutta majuri Akselson tarttui hänen käsivarteensa.

-- Ei maar, totta tosiaan, papin pitää kiipeämän esiin. Siitäpä hauskaa
syntyy, kun saamme kuulla _tytön_ laulavan, kuiskasi hän.

Gerda neiti oli hyvin musikaalinen ja hänen esityksensä olisi tuottanut
kunniaa mahdikkaammallekkin taiteilialle, mutta kuten usein tapahtuu
noille voimallisesti kehittyneille olennoille, olivat äänivarat pienet
eivätkä voineet, niin mainiosti kuin niitä käytettiinkin, saada aikaan
mitään suuremmoisempaa; hänen heikko, mutta puhdas sopraaninsa ei ollut
tarpeeksi laaja.

Mutta lämpimänä, hyväilevänä, runollisen viehättävänä helähti Arvidin
tenoori täyteläisissä säveleissä salissa. Ihana oli hänen äänensä, ja
ainoan mitä hän oli nauttinut nuoruuden-ilosta, elämänkeväimestä ja
ylioppilas-riemusta tuossa iäisen nuoruuden kaupungissa, sen oli laulun
ylevä lahja hänelle tuottanut. Nyt nuot kaikki vanhat muistot jälleen
heräsivät, ja laulun voimalla taivutti hän polviensa eteen kaikki ne,
jotka maalaispappia, talonpojanpoikaa halveksivat, vielä hänenkin, joka
myöskin oli osallinen samasta Jumalan-lahjasta ja tunsi itsensä
innostuneeksi ja jalostetuksi tästä eloisasta vuorolaulusta.

-- Luulenpa, että tuskin enään uskallan laulaa kanssanne, pastori
Maununen; en saattanut aavistaakkaan, että olitte sellainen etevä
laulaja, sanoi Gerda, kun viimeiset säveleet olivat kaikuneet.

-- Sitä ei sinun tarvitsekkaan tehdä, ellet erittäin _tahdo_, tietysti,
sillä munatuutingilla ja rintateellä toivon minä ... hm ... pian
olevani selvä jälleen, vakuutti nuori Svedenhjelm ja väänteli
hermostuneesti vaaleita viiksiänsä.

-- Mutta hyvänen aika, miksikä ei pastori ruvennut oopperalaulajaksi?
kysyi Svedenhjelmin armo yhä vieläkin ivallisena.

-- Ha, ha, haa, sitä ei armo hyvän olisi tullut kysyä, ennenkuin
olisitte kuullut pastorin saarnaavan, hän on yhtä mestarillinen
_silloinkin_, virkkoi parooni.

Illallisen jälkeen, kun pastori jätti hyvästi, puristi parooni
voimakkaasti hänen kättään, sanoen:

-- Tulkaa pian jälleen, pastori Maununen! Te olette aina kovin
tervetullut, sunnuntaita tietysti lukuun ottamatta, jolloin teidän ei
mielestänne sovi lähteä pois, kun pelkäätte sillä tuottavanne
pahennusta Toivolahden talonpojille. Mutta kuulkaapas, tässä juolahti
mieleeni, mitä luulette, että Toivolahden talonpojat olisivat sanoneet,
jos äsken olisivat nähneet teidät tuolla pianon ääressä ja kuulleet
laulunne?

Arvid kumarsi ääneti ja tunnusti itsekseen, että paroonin puolittain
ivallinen muistutus oli oikeutettu. Loukattu ylpeys oli houkutellut
häntä laulamaan maallista rakkauden laulua ja näyttämään Metsolan
herrasväelle ja heidän vieraillensa, ettei Toivolahden pastorikaan
ollut aivan taitoa vailla. Tämä oli varmaankin pahoin tehty, taikka --
oliko kentiesi uskonnollinen ankaruus piirtänyt liika ahtaat rajat
hänen elämänsä ympäri? Eikö pappi ollut oikeutettu nauttimaan elämästä?
Eikö hänen ollut oikeus tuntea itseänsä ihmiseksi, hänen, kuten
muittenkin?

Arvid ei sitä tietänyt; hän läksi kotia leutona kevät-iltana itseensä
tyytymättömänä ja makasi aamupuoleen asti valveilla, tirkistellen
Toivolahden pappilan liimanväriseen kattoon, missä hän epäselvässä
vilinässä oli näkevillään varjoja, jotka välistä muodostuivat
Svedenhjelmin armon ivalliseksi hymyilyksi ja toisinaan Bileamin
aasiksi ja välistä oli hän näkevinään pitkät, vaaleat viikset, ja
vieläpä -- ja se olikin kaikkein pahinta -- suuret, ruskeat silmät,
jotka häntä seurasivat, vaikka hän minne päin olisi kääntänyt itseään
vuoteellansa, ja kurkistivat suoraan hänen omien silmiensä läpi, kun
hän yksipäisesti koetti nukkua.



IY.

Mitä Metsolan vieraat eivät saaneet nähdä.


Vielä vähän aikaa sen jälkeen, kuin pastori oli lähtenyt, istuivat
Stålsköldin herrasväki ja heidän vieraansa salissa. Jotenkin
inhottavalta tuntuu olla ensimmäisenä, joka seurasta poistuu. Mutta
eipä Arvidin nyt enään olisi tarvinnut olla pahoilla mielin niistä
arvosteluista, joita Metsolassa hänestä tehtiin. Eiväthän ne oikeastaan
olleet entistä hyväntahtoisempia, mutta itse moitteet, jotka hänen
henkilöstään lausuttiin, sekä se epä-onnistunut tapa, millä majuri
Akselson ja nuori kreivi Aksel yrittivät ivaamalla puhua "pastorista"
olisivat ehkä tulleet hänelle kunniaksi. Tässä tunsi itse kukin, että
olivat tavanneet uuden ajan miehen, joka kokonaan erottui muinais-ajan
pitäjänkappalaisista.

Akselsonin neidet istuivat "alla päin pahoilla mielin" ja haukottelivat
salavihkaa. Pettyneinä toivossaan, saada kreivi Akselin seuraamaan
itsiänsä makuuhuoneitten luo ylikertaan -- siellä yläkerrassa oli
etehinen, jonka akkunasta sopi hetkisen katsella järvelle päin --
sanoivat he vihdoin yöhyväiset ja seurasivat vanhempiansa. Ainoastaan
kreivitär ja hänen Akselinsa olivat vielä jäljellä.

Äkkipäätä tuli lämpöä ja säteilevää vilkkautta tuohon pieneen naiseen,
jolla oli jäänharmaa pää, vahankeltaiset kasvot ja harmaat, tuikkaavat
silmät. Näyttipä siltä, kuin hän olisi viskannut naamarin päältään.

-- Hyvää yötä, minun rakas, rakas pieni kulta lapseni! Oi kuinka
hirveän vaikeata, kun koko päivän on täytynyt peittää tunteitansa!
huudahti hän kiivaasti syleillen Gerdaa, samalla kun hän pommitteli
suuteloilla hänen poskiansa.

Kun hän vihdoin pitkän syleilyn perästä irtaantui Gerdasta, seisoi
kreivi Aksel heidän vieressään. Hänen vaaleansiniset silmänsä
säihkyivät noissa kalpeissa kasvoissa ja vaaleat viiksensä näyttivät
ikään kuin valkimoivan. Sitten -- kietoi hänkin käsivartensa Gerdan
ympäri, painoi hehkuvan suutelon hänen huulilleen, jolloin hänen vähän
täytyi oikaista pientä kaunista vartaloaan, ja kuiskasi Gerdan korvaan:

-- _Minun_ oma lemmittyni!

Niin, Gerda oli ollut _hänen_ kaksikymmentäneljä tuntia. Edellisenä
iltana, tässä samassa huoneessa, sillä aikaa kuin nuori parooni pidätti
kaikki muut yläkerran etehisessä katselemassa kaunista näkö-alaa, oli
Svedenhjelmin herrasväen pitkän matkan tarkoitus onnellisesti perille
saatettu, vanha parooni ja vapaaherratar olivat iloiten syleilleet
kreivi Akselia poikanaan ja Gerda oli Kaislakylän kreivittäreksi
määrättynä saanut syleilyjä toisensa perästä.

Kreivi Aksel rakasti häntä sydämmestään, jokaisella tunteella, mikä
häneltä riitti liikenemään, kun hän ensiksi ja etenkin oli lämpimästi
ja todellisesti rakastanut itseään. Hänen ensimmäinen rakkautensa oli
hän itse, eikä kukaan, joka hänen tunsi, epäillyt hänen uskollisuuttaan
_tätä_ rakastettuansa kohtaan, se kyllä kestäisi kuolemaan asti. Mutta
lähinnä itseään rakasti hän Gerdaa ja tunsi itsensä äärettömän
onnelliseksi, kun oli saanut hänen lupauksensa.

Ja lupaus oli annettu aivan vapaasta tahdosta, vaikkei isä eikä
äitikään salanneet, minkä ilon tämä liitto heille tuottaisi. Mutta
kolmenkolmatta-vuotisen sydän ei ollut tähän osallinen; se nukkui
vielä. Toisissa suhteissa aikaisin kypsyneenä, enemmän itsetietoisena
kuin useimmat hänen ikäisistänsä tuttavistaan, tyvenenä ja
selväjärkisenä oli hän odottanut rakkautta, kuten kirjettä odotetaan
tahi junan tuloa, varronnut vähintäin viisi tahi kuusi vuotta, mutta
eipä se tullut. Tuhkarupuli ja tulirokko olivat ajoillaan tulleet
häneen kuten muihinkin lapsiin. Hän oli saanut uusia hampaita ja
hänessä oli ollut kuusitoista-vuotiaan tanssikiihko samati kuin
muissakin, ainoastaan rakkaus ja verenvähyys, nämät viimeiset taudit
lastenkipujen pitkässä rivissä eivät tuohon voimalliseen,
sopusuhtaisesti kehittyneeseen tyttöön voineet mitään vaikuttaa. Nyt
alkoi hän niiden tapaan, joilla ei milloinkaan ole ollut hammassärkyä,
epäillä koko kivun olemassa oloa, tahi kaikessa tapauksessa, että hän
oli niiden vaikutuksille altis.

Välistä hänen ystävänsä uskoivat hänelle pieniä kalliita
salaisuuksiansa. Menneenä kesänä, kun Akselsonin herrasväki myöskin
vieraili Metsolassa, oli hän eräänä yönä herännyt siitä, että Liina
Akselson yömyssy päässä ja joutsenen untuvilla reunustetut tohvelit
jalassa hiljaa sipsutti sisälle hänen huoneeseensa, kiipesi hänen
vuoteellensa, syleili ja suuteli häntä puolittain itkien ja nauraen
sekä kertoi sitten, miten erinomaisen etevä mies hänen kotitienoonsa
piirilääkäri oli.

Gerda hyväili osaa-ottavasti noita pieniä itkusta punaisiksi käyneitä
kasvoja, jotka näyttivät kovin avuttomilta, ja tunsi itsensä puolittain
hämmästyneeksi ja kateelliseksi tuon uuden tunne-maailman takia, johon
hän nyt katseli, ikään kuin tupakkaa polttamaton nuori mies katselee
hyvää sikaaria nauttivaa ystäväänsä.

Sitten tuli Aksel Svedenhjelm, jonka hän oli tuntenut ja josta hän oli
pitänyt jo Akselin ollessa lyseolaisena ja sitte kadettina. Kreivi
Aksel oli kaikissa ulkosuhteissa täydellinen gentlemanni, "virheetön"
ja niin rikas itsekkin, ettei tarvinnut epäillä hänen Gerdassa etenkin
etsivän rikasta perillistä. Kahdeksan päivää hän liehakoitsi Gerdan
ympärillä. Hän oli hellä ja kohtelias, lauloi kaksi-äänisiä lauluja ja
paranteli hänen jalustaltansa sopivammaksi. Hän antoi köyhälle
torpanvaimolle, jonka tapasivat tiellä, kaksi markkaa ja hillitsi
Virkkua, joka itse Kustaa veljenkin ohjissa ollessa peräytyi takaisin
koivuhaasta. Ja sitten nuori kreivi kosi, ja sai myöntävän vastauksen.
Olikohan syytä hyljätä tällaista kosiaa? Tuota "toista", tuota
sanomatonta, suloista, hurmaavaa, ei suinkaan _hän_ sitä koskaan tulisi
tuntemaan? Hän ei varmaankaan ollut muitten tyttöjen kaltainen! Mutta
kun Aksel ahnaasti ja säihkyvin silmin Gerdan huulilta otti sen
suutelon, joka aina välttämättömästi kuuluu asiaan tällaisen sopimuksen
jälkeen, ja kun hän sitten jälleen tänään aamulla puistossa
varpaillensa nousten kurotti suutansa saadaksensa toisen, silloin Gerda
tunsi ikään kuin kylmän pöyristyksen, ja jotakin hieman vastenmielistä;
ei häntä ilettänyt, ei suinkaan, mutta tuntui vain siltä, kuin
milloin teetä juodessa joku rusetti putoaa paikaltaan tahi kuin
esplanaadikadulla kävellessä kengännauha solmusta aukeaa...

Ja Liina Akselson, joka kertoi, miten hän oli vähällä kirkaista
ihastuksesta, kun nuori tohtori häntä puristi kotiljongissa!
Kummallista! Ei, kyllä kai hän, Gerda, oli toisellainen kuin muut
tytöt.

Ja kun Aksel nyt taas läheni häntä säteilevin silmin, ja nuot vaaleat
viikset kohoutuivat kuten kissan kuonokarvat, kun se vainuu maukasta
velliä ja kuiskasi: "_Oma_ lemmittyni", silloin hän sulki silmänsä ja
toivoi, että hän tästä pian pääsisi.

Tultuansa omaan pieneen huoneeseensa, kastoi hän melkein
ajattelemattaan nenäliinansa-nurkan vesikannuun ja hieroi sillä
miettiväisenä leveitä, punaisia huuliansa, puhuen itsekseen: "Hm,
tuommoiseen varmaankin täytyy tottua."

Kun kreivi Aksel aukaisi oven siihen kaksijaksoiseen huoneeseen, jossa
hän isänsä kanssa asui, seisoi tuo arvoisa herra vielä riisumattomana
juoden vettä lasillisen toisensa perästä.

-- Noh, poikani, miltä tuntuu ruumiissasi nyt, kun olet kihlattu mies?

-- Ai, isäni, hän on ihana! Semmoinen niska, ja miten oivalla tavalla
hän päätänsä pystyssä pitää! -- Aivan kuten nuori hepo, joka äsken on
ruvennut aisoissa juoksemaan. Astuu kauniisti ... hm... Käyntinsä on
miellyttävä. Vähän kylmänlainen, tietysti...

-- Niin, niin, hän on noin käsittämättömän "naisellinen", taikka
mitenkä minä sanoisin? No, se ei ole vaarallista, kyllä se tasauntuu,
poikani, kyllä tasauntuu.

-- Haittaako isää, jos aukaisen akkunan ja poltan sikaarin? En usko
saavani unta tänäkään yönä.

-- Ha, ha, haa, sitä nuorisoa!

Mutta Gerda, hän makasi makeassa unessa niin levollisesti ja sikeästi,
kuten ainoastaan harvat morsiamet voivat nukkua ensimmäisenä yönä
kihlauksensa jälkeen. Hänen valkoinen, pyöreä, uhkea käsivartensa
lepäsi viskattuna pään yläpuolelle, liikkumattomana kuten marmoriin
veistettynä; hiljaa ja levollisena kuin lapsen, lepäsi hänen tumma
reipas päänsä valkoisella tyynyllä, ja joskin jonkinlaiset unelmakuvat
leijailivat tuon matalan otsan leveän kaarroksen alla, niin pelättävä
on, että ne hyvin vähän koskivat Kaislakylän perillistä, tuota urheata
kaartinluutnanttia.



V.

Mamselli La Tour.


Heidän ei tarvinnut odottaa mitään.

Kaislakylän kylkirakennus oli suurempi kuin monen muun herraskartanon
päärakennus ja oli ollut täynnä huonekaluja ja kaikkea muutakin aina
siitä asti, kuin vanha armo-vainaja eli, ja nykyinen vanha kreivi asui
siellä perheineen odottaen, että hänen vuoronsa tulisi muuttaa
päärakennukseen. Senpä vuoksi julistettiinkin neiti Stålsköldin ja
kreivi Svedenhjelmin kihlaus niin pian, että nuori Aksel oli tuskin
viikkoakaan nauttinut salaista onneansa.

Anna Akselsonin, joka jo oli kutsuttu Kaislakylään tulevaksi kesää ja
salavihkaa oli piirtänyt kreivillisen kruunun kalkkeeripaperille, vain
"pilan päiten" nähdäksensä, miltä se ehkä näyttäisi hänen parhaimpien
Hollannin-palttinaisten nenäliinojensa kulmassa, hänen täytyi
päänkolotuksen takia pysyä huoneessaan kokonaisen päivän sen jälkeen,
kuin liitto oli julistettu tässä tuttavallisessa kotipiirissä. Mutta
kihlajaispidoissa oli hän jälleen terve ja sytytti ilotulituksen
leikkivällä puheella ja lämpimillä silmäyksillä parooni Kustaan
ympärille, jonka vertaista tämä ei milloinkaan saanut nähdä, niin kauan
kuin noitten vaaleain jättiläis-viiksien omistaja oli valloitettavissa.

Kihlajaisiin koottiin kaikki "säätyläiset" pitäjän molemmista
seurakunnista ja kirkkoherra Rantanen Jokiniemeltä piti puheen
illallispöydässä.

-- Eikö _veli_ puhuisi muutamia sopivia sanoja, koska morsian on
kappelista? oli hän ensin kysynyt Arvidilta.

-- En mitenkään, sehän on sedän tehtävä, jos nimittäin mikään muu
puheen pitäminen on tarpeellinen, kuin mitä parooni itse jo lausui
äsken kihlattujen maljaa juodessaan.

-- _Kyllä_, veliseni, kirkkoa on nyt niin ahdistettu joka haaralta,
että sen palveliain tulee olla esillä jakelemassa Jumalan siunausta ja
Jumalan kuritusta kaikellaisissa tilaisuuksissa, sanoi vanha Rantanen,
joka muutamien pappismiesten usein väsyttävään tapaan tahtoi pitää
puheita kaikissa juhlallisissa tilaisuuksissa.

Ja tämä hyvä ja uskollinen Jokiniemen paimen naputti lasiinsa, väänsi
kalottinsa kuntoon, yskäisi sekä jakeli virkansa puolesta Jumalan
rikasta armoa ja rauhaa runsaissa määrin noille nuorille kihlatuille,
vakuuttaen muun muassa, että jokaisen isän ja äidin tulisi tuntea
itsensä onnelliseksi noin kaikin puolin sopivasta liitosta. Ja näin
sanoen loi vanha kirkkoherra lempeät, vähän säteileviksi tulleet
silmänsä sinne päin, missä hänen Lottansa ja pastori Maununen olivat
saaneet istumapaikan toistensa viereen. Selvästi näkyi, että siinä
Jokiniemen pastori ei säästäisi Jumalan siunausta eikä omaansa
myöskään, jos vain Arvid olisi tahtonut...

-- Noh, oletko nyt tyytyväinen? oli Kustaa lanko kysynyt sulhaselta
ennen päivällisiä ja laskenut veljellisesti kätensä hänen pienelle
niskallensa.

-- Pehuus, Kustaa, olen ikään kuin vikuri, joka ei enään tottele aisoja
eikä ohjia.

Ja morsian...? Niin, hän oli hiukan kalpeampi ja tavallista vakavampi.
Ennen oli tämä asia hänestä näyttänyt aivan yksinkertaiselta ja
luonnolliselta eikä ensinkään vakavalta, mutta kun kiiltävä kahle
pantiin nimettömään sormeen, kun äiti itki ja isä värisevin äänin puhui
siitä päivästä, jolloin Gerda tulisi kodista lähtemään, ja kun pikku
Elli tarttui hänen käsivarteensa, sanoen: "Sitten, Jetta, minä
varmaankin saan sievän huoneesi", silloin hänelle vasta yht'äkkiä
selveni tämän liiton vakava merkitys, ja hän katsoi tuskallisena ja
kysyvästi Akseliin sekä tuumaili, että kaiketi se sentään oli lempi,
joka sai hänen sydämmensä noin kovin sykkimään. Ah, ei löytynyt
yhtäkään, ei yhtäkään ihmistä koko maailmassa, jonka hän olisi
halukkaimmin suonut olevan Akselin sijalla tänä päivänä. Totta kaiketi
hän siis "rakasti" Akselia? Ja sitten hän joi tyhjiin limonaatilasinsa
ja antoi Akselin kaataa siihen muutaman pisaran vadelmasiirappia ja
kumartui sitten hymyillen sulhasensa puoleen ja teki hänet niin
sanomattoman onnelliseksi, että tämä jäljestä päin kertoi onnestaan
vanhalle kreiville seuraavalla tavalla: "Hän lämpenee vähitellen, sen
isä saa nähdä. Tuhat tulimmaista, miten pyörölle hän saattoi pääni
pöydässä istuessamme, tuntui aivan siltä, kuin jos kilparatsastuksessa
olisin kadottanut jalustimeni."

Ja kun tuo onnellinen sulhasmies tiesi, oman luulonsa mukaan, varmasti
omistavansa Gerdan, näki hän kaikki edessään olevat esineet
rusohohteisessa värissä, vieläpä etäällä, ruokapöydän ääressä tummat,
syvälliset silmätkin, joiden katse usein harhaili nuoreen pariin päin.

-- Gerda, etkö juo laulukumppanisi maljaa? kuiskasi hän iloisesti ja
ystävällisesti.

Gerda kohotti oitis lasinsa.

-- Pastori Maununen!

Kova punastus teki pastorin kasvot tavallista tummemmiksi, ja hän
tarttui niin kiivaasti lasiinsa, että oli tuuppamaisillaan Lotta neiden
appelsiinin hänen helmaansa.

-- Kuinka pastorin äiti voi? kysyi Lotta neiti kohta tämän jälkeen.

-- Kiitoksia paljon kysymästänne, nyt kun tuon raukan ei tarvitse äestä
vetää, on se vähän reipastunut.

Lotta neiti löi kätensä yhteen ihmeissään ja huudahti:

-- No ihme ja kumma! Mitä pastori tarkoittaa? Minähän kysyin pastorin
_äitiä_.

-- Ah, suokaa anteeksi, anteeksi! Luulin tarkoittavanne Liinaharjaa,
johon neidet mieltyivät ja josta niin ystävällisesti huolta piditte kun
Jokiniemessä kävin, vastasi pastori ja koetti olla paremmin
tarkkaavainen, mutta ei voinutkaan ystävällistä naapuriansa muistaa
ainoallakaan ajatuksella; ne lensivät kaikki pöydän ääressä olevalle
kunniasijalle tuon uljaan pään luo.

Omituista, että Gerda oli ollut kihloissa jo kun he ensi kerran
tapasivat toisensa!

Noh, mutta mitäpä se oikeastaan sinuun koskee, rakas Arvid Maununen?

Vanha kirkkoherra, jonka kalotti nyt oli aivan vinossa ja jonka silmät
tirkistelivät entistä ystävällisemmin, naputti uudestaan lasiinsa:

-- Kunnioitettu seurakunta Toi...

-- Hss, olkaa hyvä ja odottakaa vähäsen! Kreivi Svedenhjelm tahtoo
sanoa muutaman sanan.

Ja vanha kreivi sanoi sanansa, puhui puheensa siitä ilosta, joka
syntyisi, kun tällaiselle tyttärelle saisivat lausua tervetuliaiset
vanhassa Kaislakylässä j.n.e.

-- Korkeasti kunnioitetut kanssakristityt, minä...

-- Isä kulta, älkää ... varoitti Rantasen pikku Eeva, joka istui niin
lähellä isäänsä, että tämä hyvin saattoi kuulla hänen äänensä.

Mutta ukko Rantanen oli puhetuulella ja piti vielä kolme puhetta
ennenkuin illalla erottiin.

       *       *       *       *       *

Muutamissa päivissä olivat puut pukeutuneet täydelliseen pukuun
kesäkautta varten ja rehevä ruoho kääri viheriän vaippansa Metsolan
viljavien maitten ja apilaniittyjen yli. Puutarha-sohvat siirrettiin
aitasta pihaan ja puistoon, nuoriso kuljeskeli ympäri uuteen iloon
heränneessä luonnossa ja krokettipeli tuotiin ulos.

Mutta jotakin muuta oli myöskin ilmoille laskettu; se oli
kihlaus-ilmoitus, ja Metsolan postilaukkuun tuskin mahtuivat kaikki
onnentoivotus-kirjeet, jotka nyt tulivat.

Sitten eräänä auringonpaisteisena, lämpimänä iltapäivänä, kun kaikki
nuoret ja kaikki vieraat olivat menneet rantaan, nähdäksensä kuinka
pitkälle veneitten kuntoon paneminen oli joutunut, pyörielivät tomuiset
kyytirattaat pihaan ja aina päärakennuksen eteen, ja vähäinen, hienosti
puettu nainen riensi kahdessa sekunnissa ylös pitkin talon korkeita
portaita.

Kammarineitsyt melkein hätkähti, nähdessään tuon monivärisen puvun,
nuot nauhat, pitsit ja hepenät ja nuot pienet, kauniit, tummanveriset
kasvot, joitten mustat, säihkyvät silmät aivan polttavasti katsoivat
tyttöön samalla kun hän sopersi:

-- Je suis mademoiselle La Tour. Vicomte du Metsola ottaa vastaan?

-- On niin, kyllä tämä on Metsolan herraskartano.

-- Oui, oui; ymmärtää, aber ich ... ah vicomte de Stålsköld, vicomte du
Metsola itse nicht war? huudahti hän, kun vanha parooni samassa näkyi
portahilla.

-- Tässä olen, missä asiassa saatan olla apunanne?

-- Donnez-moi keskustelu deux minuuten! Entre nous!

-- Olkaa hyvä ja astukaa kammariini! sanoi parooni jotenkin
kohteliaasti, vaikk'ei hän katsonut soveliaaksi käskeä saliin tuota
kummallista vierasta.

Tämä pieni nainen hiivahti sisään ja istahti käskemättä paroonin
lepotuoliin, pannen huolettomasti pienet, sievät jalkansa ristiin.

-- Pardon, monsieur! Ich bin fräulein Margaretha Thor und...

-- Tuhat tulimmaista, äsken luulin, että olitte ranskalainen?

-- Oui, mon père et ma mère ovat französischen Leute, aber mon
grossmama une deutsches kone og jeg troede että...

-- Soh, seis, oletteko myöskin tanskalainen?

-- Olen wohl, mon Bedstefader est arrives fra Juutinmaa, aber ei ollut
tästä jeg tahtoi heidän kanssaan tale vaan tuosta comtesse du Metsolan
ja vicomte Svedenhjelmin liitosta, se ole en unmöglichheit.

-- Mitä ... mitä sanotte! Mitä hemmettiä mamsellin on minun tyttäreni
kihlauksen kanssa tekemistä?

-- O mon Dieu! Er on sanonut ottavansa minut avioksensa, Er on...

-- Kuka pannahinen sen on sanonut?

-- Oui, nuori vicomte de Svedenhjelm. Je suis une chansonette, aber ich
ist ein feines mädchen og det er ingen, joka pienintekään minu taka
puhu. Parole d'honneur! De maa de stole paa. O pauvre petit Madeleine
La Tour!

Tässä hänen äänensä sortui nyyhkytyksiin.

-- Ihminen, oletteko hullu! Äsken oli nimenne Margaretha Thor?

-- Oui, ich haben Saksassa ollut, og daa maa man rette nimi kylä muka,
kas kun de Ranskalaisi S'Gu slet ikke ere godt kärsitä Saksassa.

Parooni soitti.

-- Juokse venelaiturille ja pyydä molempia Svedenhjelmin kreivejä
tulemaan tänne. Mutta hiljaa, ymmärrätkö, niin etteivät muut huomaa.

Kammarineitsyt lähti, luoden pitkän, häväistysjuttua utelevan katseen
vieraaseen naiseen, joka yhä peitti itkevät silmänsä nenäliinaansa.

-- Pahanpäiväiset seikkailut, mötisi vanha parooni ja sytytti sikaarin
odottaessaan. Mutta miten olikaan, tirkisteli hän sivulleen, tuohon
hienoon naiseen, ja hänessä heräsi hiukan sääliä häntä kohtaan. Hän
läheni vierasta naista ja silitteli lempeästi hänen mustaa tukkaansa,
sanoen hellällä äänellä, joka tuntui isälliseltä:

-- Lapsi _raukka_, minä...

-- Ah monsieur vicomte du Metsola! Pauvre la petit fille Madeleine! Ja
samalla hän äkkiä viskasi itsensä sivulle päin vasten paroonin rintaa
ja kiersi molemmat käsivartensa reippaasti hänen kaulansa ympäri.

Näin tapasivat heidät Svedenhjelmin kreivit.

-- Hi, hi, hii, vanha Ravaillac! Oletko joutunut järjiltäsi? Kotona,
omassa talossasi! sanoi vanha kreivi.

Parooni Stålsköld oikaisi itsensä arvoisana ja loukattuna.

-- _Tämä_ ei tosiaankaan ole naurettavaa, ystäväni...

Tuskin tuo pieni nainen oli saanut kreivi Akselin näkyviinsä, ennenkuin
heittäytyi hänen syliinsä, nyyhkyttäen:

-- Mon Aksel, mon Ange, mon Dieu! O, sinä undankbare! Husker De da slet
ikke mite De on lovet minule sekä minu kleine garçon?

-- Mitä sanotte, onko _poikakin_ vielä lisäksi? huudahti parooni.

-- Hss, hiljaa, oletko hassu? Vaiti! Minä runsaasti sitten... Älä tee
minua onnettomaksi, Madeleine! kuiskasi Aksel ja tuskanhiki helmeili
hänen otsaltaan, vieriellen hänen vaaleitten viiksiensä huippuihin
asti. Ja sitten hän varovasti irroitti naisen luotaan.

Mamselli istui kirjoitustuolille ja sattui katsahtamaan
sikaarinpitimeen.

-- Exsuse moi! sanoi hän hymyillen, katsoen vanhaan parooniin, ja otti
rohkeasti tikulla valkeata sekä asetti sikaarin pieneen, somaan
suuhunsa.

-- Ystäväni, te varmaankin hetkisen tahdotte yksityisesti keskustella
mamsellin kanssa. Minä siis tahdon poistua ja jättää teidät hyvästi.
_Me_ tapaamme toisemme sitten, sanoi parooni, luoden nuoreen kreiviin
silmäyksen, joka ei ollut suopeampia.

Paroonin huoneparin ulkopuolella oli vapaaherratar tuhannessa tuskassa.

-- Mitä on tapahtunut, Kasimir? Tuo vieras, kummallinen ihminen ja
tuo... _Mikä_ on tämä ihminen?

-- Hän on ... hän on ... kometiantti, luulen minä, on niin, on
varmaankin ... on niin...

-- Ko-me-ti-ant-ti! Mitä _hän_ Svedenhjelmeistä tahtoo?

-- Niin, no niin, näetkös, hyvä ystäväni ... hm...

-- _Tahdotko_ vastata suoraan, Kasimir?

-- Totta kaiketi, enkeliseni, mitä se nyt oli, jota tahdoit tietää?

-- _Mitä kometiantti Svedenhjelmeiltä tahtoo!_

-- Vai niin. No näetkös, Julia, tiedäthän, että Kaislakylässä on
ratsastushuone.

-- _Noh?_

-- No niin, ja sitten ... sitten ... on siellä Kaislakylän asemalla
tulevalla viikolla eläinmarkkinat ja siksi aikaa hän tahtoisi vuokrata
ratsastushuoneen antaaksensa pieniä näytäntöjä, kun väki muutenkin on
koossa.

-- Sirkus maalla! Lienee hyvin hieno sirkus! Ja _sitä_ varten on hän
tullut tänne asti?

-- Niillä ei ole ollut onnea, Julia pieni, harmillisia vastuksia, ja
ovat varmaankin vähän rappiolla nyt. Pari hevosta on kuollut ... niin
hän varmaan mielestäni sanoi ... ja päähenkilö on jalkansa
väännähtänyt, luullakseni, tahi miten hän kertoi. Eipä hän ollenkaan
ole kauaksi matkustanut tavataksensa Svedenhjelmejä. Hän on Helsingistä
matkustanut Turkuun ja on nyt paluumatkalla kuullut, että Svedenhjelmit
ovat täällä. Nyt sopi siis heiltä kysyä ratsastushuoneen
vuokraamisesta.

-- Hiljaa, Kasimir! Itkeehän tuo ihminen.

-- Itkeekö? Vai niin, niin oikein, hän puhuu varmaankin kuolleista
hevosistaan. Tuollaiset ihmiset kiintyvät kovin eläimiinsä, joitten
kanssa he yhdessä työskentelevät. Etkö tahdo ulos vähän ilmoittelemaan,
Julia? ehdotteli parooni ja meni jälleen huoneeseensa.

-- Hss! Tuhat tulimmaista, pysykää toki tyynenä. Julia on täydessä
kapinassa tuolla ulkona ja toiset saattavat tulla järveltä minä hetkenä
hyvään.

-- Oi, veljeni, olen aivan epätoivoisena ikävästä ja harmista, huudahti
vanha kreivi. Nyt olemme toki vihdoin tulleet päätökseen tuon ...
tuon ... ihmisen kanssa.

Uunin luona seisoivat kreivi Aksel ja Madeleine määräten aivan
viimeiset kohdat rauhansopimukseen.

-- Ei, Madeleine, ei, kuusituhatta sinulle, kuten sovittu on, mutta ei
mitään erityistä pojalle. Hänen tahdon itse antaa kasvatettavaksi
jollekulle ja pitää hänestä huolta.

-- Aa, mikä ilkimys! No kuule siis De slemme mies, että der pieni Bube
ist kuollut for lange, lange siden. Da jeg keine Gold bekommen können
for hamen kan De yhtä hyvin faa den koko totuus at vide. Adieu, mon
ami!

Ja sitte kumarsi mamselli La Tour, alias fräulein Thor, sievästi ja
ivallisesti ja katosi lehtokujaan, missä vaunut häntä odottivat.

Nuoren Akselin tavallisesti kalpeilla kasvoilla paloi hehkuvampi puna
kuin milloinkaan ja hän pureskeli epätoivossaan noita suuria punertavan
vaaleitansa.

-- Saattaako setä koskaan antaa minulle anteeksi! mumisi hän, silmät
maahan luotuina.

-- Sen saamme sitten nähdä, minun hyvä herrani, ärjäsi vanha parooni
vihaisena. Enhän minä aikoinani ollut mikään pyhimys, mutta tuollaisen
kanssa tehdä _sellaisia_ liittoja, antaa heidän siten kahlehtia
itsensä, että täytyy ostaa itsensä vapaaksi kuten pahantekiä, sepä,
Aksel, on liian kevytmielistä.

-- Minä ansaitsen nuhteita, setäni. Olen ollut uppiniskainen heittiö,
en ole ollut riimulla sidottu, mutta sedän luottamus antaisi minulle
voimaa parempaan elämään. Minä en koskaan pyydä pistää jalkaani
jalustimeen, ellen totta puhu. Rakkaus jaloon tyttöön panee ohjiin
jokaisen _rehellisen_ miehen, ja jos setä antaa tämän anteeksi,
vakuutan, etten milloinkaan enään karkaa radaltani enkä hyppää
aisoistani.

Vanhan paroonin kasvot kirkastuivat.

-- Tule tänne, poika! Ei petokaan saata olla sinulle suuttunut
kauemmin. Hän ... _se_ niin ... _hän_ on kaiketi nyt oikein poissa?

-- On niin, kaikeksi onneksi! huokasi vanha kreivi ja pyyhkieli
otsaansa oikein tuntuvasti.



VI.

Sortunut mies ja sidottu nainen.


-- Olen sortunut mies, pastori! Puhukaa lempeästi kanssani! huokasi
vanha lipunkantaja Kotka.

Kotka oli ensimmäisiä sairaita, joiden luo Arvid meni, vaikka nyt jo
oltiin hyvän matkaa Kesäkuussa. Mutta Toivolahden köyhällä kansalla ei
ollut aikaa sairaana maata kiireisenä kevät-aikana; heidän tuli pitää
varansa, että se tapahtui talvella, tahi touon ja leikkuun välillä, ja
jos he tahtoivat kuolla, niin tekivät he vähimmän haittaa kuolemallaan,
kun se tapahtui lokakuussa, jolloin rukiit olivat pohdetut ja perunat
otetut maasta.

Mutta oli jo kulunut pitkiä aikoja siitä, kuin vanha Kotka oli voinut
vapisevilla käsillään saada mitään toimeen ja siksipä hänellä oli aikaa
laskea maata viimeiseen lepoonsa silloin kuin pihlaja kukoisti ja
peräakkunan luona kasvava omenapuu lennätteli valkoisen, alkukesäisen
juhlapukunsa pienelle akkunalle.

Kotka ei parhaassa iässään ollut sellainen, jota "kelpo mieheksi"
nimitetään. Hän oli elänyt kurjaa elämää eikä saattanut niin kauan olla
rykmentissä, että hän olisi saanut eläkkeen. Sitten oli hän elänyt,
tiesi miten, eräässä rappeutuneessa tuvassa metsän keskellä, johon ei
ainoakaan ajotie vienyt ja johon eräs naapuritorpan tyttö toi hänelle
maitotipan kaksi kertaa viikossa. Kun hän viimeisellä kerralla tuli,
oli vesi loppunut sangosta, ja ukko makasi vuoteessaan voimatta nousta
istualle.

Silloin hän sitte "tahtoi pastoria luoksensa." Muuten hän aina kiroili
pappeja eikä ollut kirkossa käynyt viiteentoista vuoteen. Hänen
vaimonsa oli kuollut aikoja sitten "keuhkotautiin", sanoi Kotka, mutta
se oli sellainen keuhkotauti, jonka saa valvomisesta, itkusta ja
rääkkäyksen pelosta. Josko hän oli lapseton, siitä hän ei itsekkään
tietänyt. Olisihan neljästä pojasta pitänyt olla jäljellä yksi jossakin
Ameriikassa, ellei hänkin jo ollut menojaan mennyt.

Mutta vanhuksen jumalattomuus ei ollut aprikoivaa laatua, se oli vain
hänen elinkautisen vihaisen ja nurjan mielensä hillitsemätöntä
purkamista; se poistui kuolemanpelon tieltä ja kyyneleet kurttuisilla
poskillaan koetti hän kääntää likaiset, harmaat, partaiset kasvonsa
papin puoleen ja kuiskasi samalla:

-- Olen sortunut mies, pastori! Puhukaa lempeästi kanssani.

Sitten kaatui hän alas silppupatjalle, joka oli hänen pään-alaisenaan,
ja ummisti hetkeksi silmänsä.

-- Oletteko meidän uusi pappimme? kuiskasi hän sitten.

-- Olen, mutta tuon vanhan sanoman sille, joka tahtoo ottaa sitä
vastaan alttiilla, rakastavalla, katuvalla mielellä, vastasi Arvid
ystävällisesti ja istahti kolmijalkaiselle jakkaralle pöydän ääreen.

-- Mutta ... mutta ... minulla ei varmaankaan ole armoa saatavissa?
Olen ollut liian paha nuoruudenaikanani ja yhä vielä näihin asti. Ja
sitten on ... sitten on minulla kovin vähän aikaa jäljellä ... huokasi
vanhus, ja kyyneleensä vierivät hänen harmaaseen, takkuiseen partaansa.

-- Niin, herra Kotka, tietysti ei Jumala ole antanut meille voimia,
ajatuskykyä ja tervettä ruumista sekä kokonaista pitkää elämää, jotta
näitä lahjoja käyttäisimme synnin palvelukseen, ja sitte vasta -- kun
voimat ovat riutuneet, järki tylsistynyt, ruumis kulunut ja koko
elämän-aikamme tuhlattu, kääntyisimme Hänen puoleensa, tarjoamaan
Hänelle sen raunioita, joka kerran oli ollut Hänen kuvansa kaltainen.
Mutta Hänen sanansa pysyy iankaikkisesti: "Joka minun tyköni tulee,
sitä minä en heitä ulos." Ei Hän sano: "Joka minun tyköni tulee nuorena
ja voimallisena" tahi "joka minun tyköni tulee hyvillä töillä" tahi
"joka minun tyköni tulee, kun hänellä vielä on aikaa elää ja parantaa
itseänsä", tässä kysytään vaan, tahtooko hän todellisesti _tulla_
syntineen, häpeineen, tuskineen, vaivoineen... Tahdotteko nyt tulla
sillä tapaa?

Nuot kuihtuneet kädet kurottuivat retuisen peitteen alta ja kyynel
kyynelen perästä vierähti vuoteen oljille. Ja sitte seurasi lämmin,
vakava ripitys, jossa vanhusta käskettiin tarkasti tutkimaan, oliko
katumus syntynyt ainoastaan siitä pelosta, joka kuoleman ja varjojen
laakson portaalla meitä valtaa, taikka ilettikö häntä todellakin hänen
entinen elämänsä. Ja sitten tuli lohdutus, toivo, valo ja virvoitus.
Ja omenapuun valkoiset kukanlehdet putoilivat pehmeästi vähäiselle
auki olevalle akkunalle, ja ulkona lauloi pieni siivellinen
kesänsanomantuoja ylösnousemisesta ja iäisestä keväästä; ja Arvid puhui
lämpimämmin ja hartaammin linnun säestäessä, kuin kirkossa vanhan
lukkarin laulaessa.

Vihdoin hän nousi tuolilta, lähteäksensä pois.

-- Mutta mihinkä on tyttö mennyt, joka minun tänne saattoi? Te olette
liian heikko ollaksenne yksin nyt.

-- Herra Kotkan ei tarvitse olla yksin enään, olen hankkinut hänelle
hoitajan.

Vastaus tuli sivukammion raollaan olevan oven luota ja siinä seisoi
Gerda Stålsköld hehkuvin poskin ja kyyneleet suurissa, syvämielisissä
silmissään.

Arvidista tuntui, kuin kaikki veri hänen ruumiissaan olisi virrannut
hänen kasvoihinsa.

-- Te, neiti Stålsköld, olette täällä?

-- Niin, sain juuri eilen kuulla, kuinka yksin ja avutonna vanha
lipunkantaja täällä makasi ja sen vuoksi...

-- Niin, Jumala siunatkoon ... kuului vuoteelta. Vasta nyt katseli
Arvid ympärilleen huoneessa.

Takalla oli vadissa jonkunlaista liemiruokaa ja pullollinen
Bordeaux-viiniä. Vai niin, Metsolan neiti kävi ympäri pelastavana
enkelinä!

Tyttö, joka neiden käskystä oli noita kapineita kantanut, palasi nyt
kylästä. Hänen piti viipymän sairaan apuna, siksi kuin hoitaja tulisi.
Ystävällisesti sanottuaan hyvästi ukko Kotkalle, astuivat Arvid ja
Gerda ulos huoneesta ja alas pitkin lahonnutta palkkia, jota käytettiin
portaitten asemesta.

-- Odottakaa vähän, pastori! Minulla on ystävä muassani täällä
pensastossa, huudahti Gerda ja juoksi pieneltä polulta puitten väliin.

Arvid synkistyi ja tunsi itsensä kiihtyneeksi, tietämättä mitä varten.
Vai niin, Samarialaisella oli laupeudenmatkoillaan sulhanen muassa. Hän
saattoi näin yhdistää hyödyllisen ja huvittavan.

Arvid olisi halukkaimmin kulkenut yksin nyt, mutta eihän Gerda antanut
hänelle aikaa hyvästisanomiseen. Viivähtävillä, vastahakoisilla
askeleilla seurasi hän perässä puitten väliin. Siellä tietysti herra
kreivi, herra luutnantti loikoili sammalissa nauttien sikaarinsa savua,
kentiesi myöskin lukien monsieur Zolan tahi Maupassantin romaaneja.
Olisiko ollut piilossa kuunteliana? Sekö tästä vielä puuttui!

Silloin kuului pieni, iloinen hirnunta honkien välistä ja sitten hän
näki puuhun sidottuna vähäisen kellertävän-valkoisen papurikon, joka
iloisesti tervehtien hallitsiatartansa, kaappi maltittomasti sammalta
voinkarvaisilla kavioillaan.

Hm! Hänen vaatetuksensa näyttikin vähän kummalliselta. Vai niin,
hänellä siis oli ratsastuspuku. Niistä molemmista osista, jotka
muodostavat rehellisen kentaurin, kärsi pastori nykyisellä tuulella
ollessaan parahiten hevosta. Hänen muotonsa ilostui ja hän kiirehti,
auttaaksensa Gerdaa ohjia irroittamaan.

Kun polulle tulivat, aikoi hän auttaa Gerdaa satulaan, mutta tuli,
totta puhuen, vähän hämilleen, kun ei tietänyt, miten tämä apu
oikeastaan oli tehtävä.

Mutta Gerda kiersi ohjat tukevan, pyöreän kätensä ympäri ja sanoi:
"Soh, Suleima!" papurikolle sekä "Suvaitsetteko?" pastorille ja sitten
lähdettiin kävelemään.

Aina siitä asti, kuin voimistelutunnit koulussa loppuivat, ei Arvid
ollut tuntenut mieltänsä sellaiseksi kuin nyt. Hän olisi tahtonut
lentää kivien ja kantojen yli. Miksikä? Niin, jospa hän sen olisi
tietänyt itse, olisi ilo samassa mennyt matkoihinsa.

He olivat tavanneet toisiansa pari kertaa Metsolassa ja naapurien
luona, laulaneet yhdessä vielä vähäisen; he olivat melkein vanhoja
tuttavia nyt.

-- Kiitoksia pastori ... saarnasta, olin sanomaisillani, mutta en
milloinkaan ole kirkossa kuullut mitään, joka minuun olisi tehnyt niin
syvän vaikutuksen, kuin teidän sananne äsken tuolla sisällä.

Hän osotti ruoskallaan Kotkan ukon tupaa ja katsoi Arvidin kasvoihin
lämpimin, säteilevin silmin. Reippaasti oli hänen hattunsa valkoisine
huntuineen tuossa tummassa päässä, ja uhkealta näytti hänen komea
vartalonsa sileästi istuvassa, viheriäisessä puvussa! Arvid miltei
unohti vastata.

-- Hm... Oletteko oikein varma siitä, ettei ollut väärin olla
kuuntelemassa tuolla tavalla? Luulin olevani yksin sairaan kanssa.

-- Kyllä minä olen tarpeeksi hyvin kasvatettu, tietääkseni, ettei
yleensä sovi olla kuuntelemassa; mutta kuunnella Jumalan sanaa, se ei
koskaan saata olla paha, ja kaikessa tapauksessa en saanut aikaakaan
tulla teitä tervehtimään, ennenkuin jo olitte alkanut puhua vanhuksen
kanssa.

Arvid hymyili.

-- Mutta neiti Stålsköld ehkä tietää, että meidän kirkossamme löytyy
jotakin, joka nimitetään "ripiksi", sekä että mitä siinä sanotaan, sen
täytyy jäädä...

-- Kyllä, mutta vanha lipunkantaja tiesi, että olin sisällä.

-- Noh, siinä tapauksessa olen iloinen siitä, että te olette ollut
kuulianani.

-- Nyt käsitän, mitenkä te saatatte viihtyä täällä yksinäisyydessä
ja ... ja ... ahtaissa oloissa. Ihanaapa lienee, kun joku elämän-aate
oikein mieltä innostuttaa ja kun sitä voi selittää sillä tavalla, kuin
te sen teette! Sellaisen elämäntehtävän rinnalla tuntee itsensä aivan
vähäpätöiseksi ja mitättömäksi.

-- Älkää sanoko niin, neiti Stålsköld! Eikö ole teilläkin mitä ihanin
tehtävä? Eikö _hänellä_, joka miehellensä on kaikki, on toinen noista
kahdesta, joittenka ajatukset, tunteet ja pyrinnöt käyvät samaan
suuntaan, on monien alammais... Aih, se puree!

-- Soh, Suleima! Ei, hyvänen aika, se vain haukkasee leikillään niitä,
joista se pitää. Saatatte vain olla ylpeä sen hyväilyistä. Mutta missä
nyt olimmekaan? Nyt muistan! Luuletteko, että oikein monta avioliittoa
on sellaista?

Hän katseli Arvidiin vakavasti ja tutkivasti, ikään kuin hän olisi
tahtonut nähdä sekä kasvojen että papintakin sisäpuolelle.

-- Minä pelkään, ettei ole, mutta pitäisi kuitenkin oleman.

Vähään aikaan ei kuulunut muuta kuin tiellä olevien pienten, kuivien
varpujen ritinä ja Suleiman kavioitten kopina.

Saattoiko Gerda ajatuksillaan ja tunteillaan kiintyä kilparatoihin ja
Woodpeckerin jälkeläisiin, saattoiko hän mieltyä puoliverisen uljaaseen
ulkomuotoon tahi nuoren hevon juoksemiseen? Entä jos avioliitto
kuitenkin oli vakavampi asia kuin hän oli luullut! Entä jos olisikin
liika aikaista lakata kolmenkolmatta-vuotisena odottamasta sitä ...
sitä sanomattoman suloista, joka... Tyhmyyksiä! Eipä hän kestään
maailmassa pitänyt enempää kuin pikku Akselista. Olipa hän nähnyt
kylliksi monta.

Mutta kesätuulonen suhahteli hongikossa ja kuusikossa, lehahteli yli
tuoksuvien katajien ja sammaltuneiden kivien; alkukesän aurinko säteili
lumoavasti puitten latvojen välistä ja leikki polulla olevissa
havunneulasissa. Metsän pihkainen tuoksu siveli sekä niskaa että
poskia, elonhalu virtaili suonissa ja silloin ei auta öyletinlautasen
ja kalkin kantaminen. Mitäpä nuorta, itsetuntoista miehensydäntä
hyödyttäisi haarniskoita itseänsä mustalla takilla, joka polvien
alapuolelle ulottuu ja napitetaan aina leuan alle asti!

Nyt oli polku loppunut ja heidän tiensä meni eri haaralle. Arvidista
tuntui ikään kuin hän olisi joutunut väärään asemaan, kun hän laski
rippi-kapineet puolanvarsille tien viereen, köyristi selkänsä ja
kurotti leveän, ruskean kätensä portaaksi. Lämpöiset, eloisat hermot
värähtelivät hetkisen hänen kädellään, pehmeä käsi laskeutui hetkiseksi
hänen hartioillensa ja sitte Suleima laukkasi pois.

Ja tomupilvestä kiilsivät esiin suuret, ruskeat silmät, jotka koettivat
katsella kuukausia ja vuosia eteenpäin, nähdäksensä minkälaiselta
tulevaisuus näyttäisi. Hän ei tietänyt minkätähden, mutta hän vain
ajatteli sitä vakavammin kuin ennen ja mietiskeli itsekseen:

Loistava hänen tulevaisuutensa olisi. Kuten vahattu lattia Kaislakylän
saleissa, kuten raivattu tie hymyilevässä seudussa, sellaiseksi se
tulisi. Tasa-arvoisia, "comme il faut" olisivat sekä mies että vaimo.
Valmiina oli koti, valmiina sen vaakunoidut hopeat. Mitä ylhäisimmät
seurakumppanit odottivat, Aksel ei milloinkaan poikkeisi ritarillisen
miehen velvollisuuksista kreivitärtänsä kohtaan, ja hän itse, hänen ei
paljoakaan tarvitsisi tehdä, ennenkuin häntä jaloksi ja hyväksi
kiitettäisiin. _Siinähän_ oli hänen onnensa. -- Hiljaa, Suleima! Joskus
hän kävisi vanhassa kodissaan, vähintäinkin joka kesä. -- Silloin hän
myöskin kävisi kirkossa. -- Sunnuntaithan ovat hirveän pitkiä maalla.
-- Pastori Maununen puhui niin kummallisesti, oikein ihmeellisesti.
Tulisiko hän olemaan Toivolahdella siksi, että hapset harmenisivat,
tahi joutuisiko parempaan oloon? Kenenkä hän naisi? Sillä tietysti hän
naimisiin menisi: muuten ei pappi koskaan tule tarpeeksi köyhäksi.
Vähäinen tanakka papintytär otaksuttavasti tulisi hänen vaimokseen.
Lotta taikka Eeva Rantanen esimerkiksi.

Mutta kun hän ajatteli, että tuommoinen hailea ja yksinkertainen
pastorin rouva istuisi pappilanpenkissä, nauttien siitä liikutuksesta,
jota pastori Maununen välttämättömästi sanankuulioissaan herätti, kävi
hän hermostuneeksi, hän ei tietänyt mitä varten, ja näpähytti Suleimaa
ruoskallaan siten, että se teki korkean hyppäyksen ja lähti aika
kipakkaa nelistämään lehtokäytävää pitkin Metsolaan.

Mutta valtamaantien varrella otti Arvid rippikapineet puolanvarsien
joukosta ja kulki hyräillen tietä pilkin Toivolahden pieneen pappilaan.

Olen mielipahoillani, kun minun täytyy sanoa, ettei se ollut virren
nuottia, jota hän hyräili.



VII.

Ylhäisiä vieraita Toivolahden pappilassa.


Omituista oli, että vanhan Kotkan elämä, joka oli tarjonnut erin vähän
rakkautta ja lempeyttä, nyt kuitenkin joutui loppuunsa mitä hellimmän
huolenpidon alaisena. Martta-muorin liemiruoka oli aivan kodikkaasti
Metsolan kellarista tuodun Bordeaux-viinin rinnalla sairaan huoneessa
olevalla pienellä pöydällä. Ja toiseen talon kahdesta lasista, siihen,
joka oli syrjästä vähän harkotettu, pani Gerda neiti, joka kerta kun
hän tuli, uusia, vainiolta ja metsästä poimittuja kukkia.

Ja kun hän näin oli siistinyt köyhyyden majan ja kuullut, miten
lipunkantajan laita oli, maksanut hoitajan sekä jättänyt rahaa pieneen
talouteen, silloinpa hän oli täyttänyt armeliaisuuden velvollisuudet ja
olisi saattanut kiirehtiä toisten kurjien luo tahi kodin iloon
sulhasensa rinnalle, mutta vielä hän hetkisen viipyi, hän ei tietänyt
mitä varten; oli ikään kuin hän olisi odottanut jotakin, hän ei
tietänyt mitä. Vihdoin hän kysyi vanhalta Katriinalta huolettomasti,
välinpitämättömästi:

-- Onko pastori ollut täällä nykyään?

-- Ei sitte kuin toissapäivänä.

Hm! Pastori tuli joka toinen päivä, aivan kuten hänkin. Omituista, että
sattumalta osuivat tulemaan samana päivänä. No, ei hän siitä
välittänyt, sehän oli yhdentekevää.

Sitten narisi pieni rikkinäinen veräjä ja vakavat, reippaat askeleet
kuuluivat ulkoa polulta, ja musta takki näkyi vilahdukselta, kun sen
omistaja kulki peräakkunan ohitse.

Kaksi orpanusta, jotka miljoonan omistajan kuoleman-vuoteen ääressä
kilpailevat perinnöstä ja testamentista, eivät mitenkään olisi
saattaneet olla tarkkaavaisempia ja ystävällisempiä, kuin nämät kaksi
olivat ukko Kotkaa kohtaan. Mutta aikaa oli riittävästi. Kun vain
ennätettiin kotia päivällisiin, niin sehän oli hyvä, eikä edes Suleima,
joka maata kavioillaan kaappi ja halasi kotihakaan, ollut aina mukana.

Täällä ulkona, kurjuuden kodin kehyksessä, korkeitten, tummanviheriäin
honkien keskellä oli Arvid paljoa edullisemmassa valossa kuin Metsolan
saleissa. Täällä hänen miehuullisen luontonsa lujuus ja hellä lempeys
tuli esiin ilman mitään kömpelyyttä ja ujoutta. Tässä piirissä hän
Gerdan mielestä kasvoi; kotona Metsolassa hän ikään kuin kutistui
kokoon. Siellä Gerda koetti osottaa hänelle ystävyyttä, täällä hän
katsoi Arvidiin niin kunnioittavasti, kuin etevämpään henkilöön
ainakin.

He kulkivat metsän läpi kotia päin, välistä vilkkaasti keskustellen,
väliin taas ääneti, mutta aina, kun erkanivat, olivat he mielestään
kuulleet, nähneet ja kokeneet paljon. Toisinaan he sen sanoivatkin.

-- Opettavaista on olla tuollaisen vanhan miehen kuolinvuoteen ääressä,
neiti Stålsköld.

-- Niin on, silmäni ovat mielestäni auenneet näkemään niin paljon, mitä
ennen on ollut minulle vierasta, vastasi Gerda, ja silloin hänen
ruskeat siimansa säteilivät.

Ukko Kotka oli nukkunut koko pitkän ajan; pastori ja Gerda neiti olivat
sillä aikaa istuneet kaatuneen puunrungon päällä metsässä aitauksen
ulkopuolella!

Mutta kotona Metsolassa, vanhassa ratsashuoneeksi valmistetussa
entisessä ladossa, opettivat kreivi Aksel ja Kustaa parooni kahta
kotona kasvatettua nuorta varsaa "Espanian ravia" kulkemaan. Nuot
molemmat hienot herrat tekivät työtä otsansa hiessä, ottivat sitte
kylmän ruiskukylvyn järven rannalla olevassa kylpyhuoneessa ja tulivat,
saatuansa hyvän ruokahalun, päivällisille, säännöllisessä puvussa,
tarpeellisesti hiestyneinä ja ollen mitä parhaimmalla tuulella.

-- Totta tosiaan, se oikein kasvattaa meitä itseä, kun opimme tuntemaan
tuollaisten nuorten olentojen luonteet, sanoi kreivi Aksel.

-- Niin, ja vielä noin viisaan tytön luonteen! virkkoi Svedenhjelmin
armo ja nyykäytti pientä harmaata päätänsä, kuullessaan poikansa
mietinnöt, kun hän porras-sillalla jutteli.

-- Hm! niin, hänen _myöskin_, äiti, mutta nyt me oikeastaan puhuimme
nuorista, opetettavista varsoista.

Maalla käy olo toisinaan vähän yksitoikkoiseksi, suuremmassakin
kotipiirissä, kun kaikissa naapureissa on hiljattain käyty, kaikki
näkö-alat nähty, kaikki saaret läpikuljettu ja kaikki krokettikentät
koetettu. Tällainen päivä oli Metsolassa, kun vanha parooni haukotellen
sanoi:

-- Entä jos lähtisimme pappia katsomaan hänen kotiinsa?

-- Rakas Kasimir, sehän olisi aivan kauheata, kaksi penikulmaa tomussa
ja helteessä, sanoi vapaaherratar.

-- Ei, en minä tarkoita Jokiniemen pappia, vaan Toivolahden pastoria,
trubaduuri Maunusta.

-- Hänpä on nuorimies ja varmaankin hänellä on kehnon- ja
köyhänpuolinen koti. Me vain saattaisimme hänet hämilleen, mies raukan.
Hän ei milloinkaan ole kutsunut meitä.

-- Turhaa puhetta, juuri sen vuoksi, että hän on naimaton, saattaa hän
antaa meidän lähteä, vaikka joisimme siellä ainoastaan lasin raikasta
vettä. Jos hän saattaa veteen lisätä muutaman tipan vadelmamehua, niin
sehän oivallista. Sitten ajamme kotia jälleen. Me emme pakota häntä
illallista laittamaan.

Arvid seisoi mehiläispölhöjen luona aitan sivulla, jossa etelä-aurinko
paahtoi ja pieniä ahkeria työntekiöitä miljoonittain surisi ja vilisi
ympäristössä ja pölhöjen lentolävissä, raskaina päivän saaliista.
Takkinsa oli Arvid jättänyt sisälle kammariin, ja mehiläiset kömpivät
hänen hihoillaan. Hän oli talonpojan-poika ja tottunut heidän elämäänsä
ja tapoihinsa, hän saattoi paljain käsin ottaa kiinni mehiläisiin ja
vaaratta pidellä niitä miten hyvään. Ne tunsivat vaistomaisesti, että
hän oli heidän ystävänsä.

Sellainen on rakkauden voima kaikkialla luonnossa.

Mutta mehiläiset huvittivatkin häntä enemmän kuin mikään muu. Niiden
läheisyydessä hän ei kuullut eikä nähnyt pitkinä hetkinä mitään muuta,
ja havaitsi nyt kauhukseen, kun hän sattumalta katsoi toisaalle, että
pylväskäytävän eteen, hänen ja takkinsa välille nimittäin, oli
seisattunut kaksi täysinäistä vaununlastia Metsolan herrasväkeä.

Ensiksi aikoi hän juosta pakoon, kierrellen pihan ympäri, sekä hiipiä
sisälle kyökin kautta ja lähettää Loviisa tuomaan takkia ja siten
pelastaa itsensä tukalasta asemasta. Mutta hän ei tietänyt, oliko äiti
valmis ottamaan vieraita vastaan, ja pelkäsi itse näyttävänsä kovin
hullunkuriselta, jos sattuisivat näkemään hänen juoksemassa vainiolle
päin. Hän katseli noita onnettomia hihojansa. Oli viikonpäivistä vasta
tiistai ja hihat olivat vielä häikäisevän valkoisia. Tämä oli toki onni
onnettomuudessa. Epätoivossaan päätti hän toki vihdoin rohkaista
mielensä ja astua esiin:

-- Pyydän tuhannesti anteeksi, että olen näin puettuna, mutta jos
herrasväki tekee hyvin eikä ole minua näkevinään, niin on minulla parin
minuutin päästä kunnia sanoa teille tervetuliaiseni.

-- Tässä on takkisi, Arve poikani! kuului kaino ääni lausuvan, ja
pastori sai samalla ilokseen esitellä äitinsä koko herrasväelle.
Pitäjän herrasväki kätteli Martta muoria, mutta muut tervehtivät vain
kaukaa.

-- Hauskaa on tehdä rouva Maunusen tuttavuutta, vakuutti parooni.

-- Ei, ei Herran tähden! huudahti Martta muori.

-- Hyvänen aika, ei suinkaan rouva sitä epäile?

Arvid hymyili vähän vastenmielisesti:

-- Ei, äitini tarkoittaa vain, ettei hän tahdo tulla "rouvaksi"
nimitetyksi. Hän on vaatimaton talonpoikaisnainen ja on tottunut
"Martta muorin" nimeen, siksi häntä ovat nimittäneet sekä ylhäiset että
alhaiset. Mutta tehkää hyvin ja astukaa sisälle, hyvä herrasväki!
Olitte oikein ystävällisiä, kun teitte tämän kunnian alhaiselle
kodilleni.

Kreivi Aksel käveli suoraan saliin järvenpuolisen akkunan luo.

-- Katsoppas tänne, Kustaa! Oivallinen juoksurata tuolla kärjen tällä
puolen, kun lahti on jäässä; se on tyyni ja metsän suojustama.

-- No, kuinka rou ... muo ... _te_ viihdytte täällä Toivolahdessa?
kysyi vapaaherratar, onnellisesti jouduttuaan kamreerska-vainajan
entiseen sohvaan.

-- Oi, hyvä vapaaherratar! mitenkä muuta saattaisin, kun Arve on saanut
näin hyvän paikan!

-- Älkää naurako äidilleni, vapaaherratar! pyysi Arvid. Mikä on
köyhänlaista toisen nähden, on varallisuutta toisen mielestä ja uskokaa
pois, että äiti ja minä olemme koettaneet paljon köyhempiä oloja, kuin
mitä meillä nyt on.

-- Niin, hyvä Jumala, sitä kyllä olemme! Mutta nyt minä kaiketi saan
tuoda vähän mesimansikan mehua ja vettä juodaksenne.

-- Kiitoksia paljon, mutta me olemme kovin pahoillamme, jos vain
tuotamme vaivaa.

Kustaa parooni kääntyi nyt Arvidin puoleen, kysyen:

-- Pastori, mitenkä saatte aikanne kulumaan täällä maalla? Harjoitatte
kentiesi jotakin urheilua?

-- No niin, vähäsen, vastasi Arvid, jonka suupielissä näkyi jotakin
hymyilyn tapaista.

-- Todellakin.

-- Kyllä, näkeekö parooni tuon pienen huoneen tuolla rannalla!

-- Ahaa, appareljivoimistelua? Mutta suokaa anteeksi, enemmin se
minusta näyttää halkohuoneelta.

-- Sepä se onkin ja työkalustona on puutukki ja saha.

-- Ha ha haa! No mutta olenhan minä kuullut löytyvän pappeja, jotka
istuvat Rosenanten selkään, kun lähtevät pitäjälle. Eikö pastori
milloinkaan ratsasta? kysyi kreivi Aksel.

-- En, ruumiissani on vika, joka minua estää sitä hauskuutta
nauttimasta.

-- Pastorilla, joka aivan terveeltä näyttää?

-- Niin, Jumalan kiitos, kipeä en ole.

-- Olenko liika utelias mielestänne, kun kysyn, mikä meiltä riistää
pastorin myötävaikutusta hevosurheilussa?

-- Ette suinkaan. Nähkääs, hyvät herrani, sääreni ovat aivan liika
pitkät ratsastaakseni Toivolahden pappilan pienellä Liinaharjalla;
jalkani tarttuisivat maahan joka askeleelta. Suokaa anteeksi, äitini
varmaankin jotakin tarvitsee...

Majuri Akselson läheni nuoria jalosukuisia:

-- Luulenpa, helkkarissa, että pappi koettaa olla vähän tyhmän-sukkela.

Nyt tuli Loviisa tuoden tarjottimella marjamehua. Kun Gerda neiti sen
näki, meni hän vanhan emännän luo:

-- Ette suinkaan suutu, Martta muori, jos minä vähän tässä sekaannun
tarjoomispuuhiin?

-- Hyvänen aika, onko jotakin hullusti noitten lasien suhteen, hyvä
neiti?

-- Ei, ei suinkaan, mutta minä näin, että tuolla toisessa huoneessa oli
mitä muhkeimpia kaakkuja. Varmaankin Martta muorin tarkoitus oli antaa
meille niitä myöskin?

-- Kaakut! no hyvä ihme! Loviisa, Loviisa, oletko hupsu, kun unhotat
kermaleivokset! Tuhannen kiitosta, siunattu neiti! Sellainen häpeä!
Niin, sen sanon vain, etten olisi saanut unta silmiini koko tänä yönä,
ellei herrasväki olisi maistanut minun kermaleivoksiani.

Ja sitten tuotiin kaakut myöskin.

-- Siinä teitte äidilleni suuren avun, neiti Stålsköld, sanoi Arvid.

-- Suokaa anteeksi! Älkää pitäkö minua liika rohkeana! Mutta minä
pelkäsin, että Martta muorin hyvä luonto olisi häiriytynyt, jollemme
olisi saaneet hänen leivoksiansa.

Äiti viittoi kyökin ovella.

-- Arve!

-- Mitä, pikku äitini?

-- Älä anna heidän lähteä. Loviisa ja minä valmistamme vähän iltapalaa.

-- Sitä tuskin luulen heidän odottavan, äiti.

Nuot pienet, lempeät kasvot synkistyivät.

-- No, lähtekööt sitte, jos luulet, että Loviisa ja minä emme kykenisi
laittamaan sellaista ruokaa, ettet sinä saattaisi olla häpeämättä.

Arvid laski käsivartensa äitinsä kaulan ympäri ja katsoi häntä silmiin.

-- Rakkahin äitini, minä vain tahdoin säästää teidän vaivaanne. Tehkää
vain, äiti ja Loviisa, parastanne, niin kyllä minä levollisena käsken
vaikka itse kuninkaan syömään iltapalaa!

Samassa tuli vapaaherratar hyvästi sanomaan, mutta jäi aivan helposti,
kun Arvid pyysi, ja sitten mentiin katselemaan ympäristöä.

Vanha kreivi katseli pientä, järjestämätöntä puutarhaa, joka oli
järvelle päin viettävä, pani prillit nenälleen ja muistutti, että tähän
tulisi tehdä käytäviä skotlantilaiseen malliin sekä kiinalainen
huvihuone ja viinamarja pensaitten sijaan olisi paras istuttaa jaloja
päärynäpuita. Liina Akselson sanoi, että täällä tosiaankin silloin
tulisi oikein viehättävää ja luuli, että vähäinen ansari menestyisi
hyvin juuri tuossa mäen rinteessä ja sitten sopisi tehdä penkereitä
aina alas järvelle asti. Arvid kuunteli.

-- Neiti Akselson ei varmaankaan sattumalta ole tullut ajatelleeksi
niin typeriä asioita, kuin mitä pienellä kappalaisella saattaa olla
vuosituloja?

-- En, en suinkaan!

-- No kuulkaatte, ne tulot ovat niin kovin vähäiset, että hän on
pakotettu torpanpihan malliin asettamaan puutarhansa sekä tyytymään
luterilaiseen temppeliinsä ja luonnollisiin penkereihin.

-- Ah, sepä on oikein synti! huudahti Liina neiti, pannen pienen päänsä
vinoon. Mutta miksikä ette tee anomusta, saadaksenne parituhatta
markkaa lisäksi? Tähän aikaanhan anotaan kaikellaista.

Sillä välin kuin kuljettiin vähän joka paikassa ja Arvid parhaimpansa
mukaan koetti huvitella vieraitansa, oli Gerda tullut istuneeksi yksin
pylväskäytävällä. Äkki-arvaamatta näki hän Martta muorin kulkevan
salissa, asetellen yhtä kutakin pöydälle, mutta omaan päähänsä oli hän
pannut päähineen sellaiseen tapaan, että Gerda hetkeksi piilotti päänsä
nenäliinaansa, tukehuttaaksensa nauruansa.

Rouvan nimeä Martta muori oli jyrkästi kieltäytynyt kantamasta,
mutta jonkunlaista rouvan päähinettä, eli "negliseetä", joksi
viisikymmenluvun rouvat sitä nimittivät, hän kuitenkin luuli arvonsa
pastorin äitinä kannattavan. Ja nyt hän oli sarkaliivinsä vaihettanut
mustaan verkaröijyyn ja vielä lisäksi pannut päähänsä hienon
päähineensä, mutta asettanut kiireessään epähuomiosta sen nurin päin,
niin että niskanauhat riippuivat ja heljuivat hänen hiestä kiiltävällä
otsallaan ja leukanauhat kääriytyivät hellästi hänen pienen ruskean
kaulansa ympäri.

Mutta eukko oli liiaksi hyvä joutumaan kaikkien noitten vieraitten
naurettavaksi! Ja Gerda meni saliin.

-- Hyvä Martta muori, teillä on aivan liiaksi vaivaa meidän tähtemme.

-- Turhia, ei mitään yhtään.

-- Kas miten kaunis pitsi teillä on päähineessänne! Suokaa anteeksi,
mutta minä pidän niin paljon pitseistä.

-- No kummallista, minä en ollenkaan ymmärrä tuollaisia arvostella;
mutta kai se on hieno, sillä Arve maksoi siitä kaupungissa neljä
markkaa.

-- Niin, sen kyllä uskon, mutta luulenpa sen soveltuvan paremmin, jos
asetamme sen toisin ... saanko luvan ... esimerkiksi tällä tavalla. Vai
mitä Martta muori itse tuumaa?

-- Jumala siunatkoon, miten se nyt tuntuukin hyvältä kaulassa! Oikein
se ahdisti äsken.

Gerda meni ulos pylväskäytävälle jälleen. Vai niin, semmoinenko siis
tuo pieni papinkoti oli. Täällä pastori Maununen tulisi kulkemaan
vuodesta vuoteen. Taikka kentiesi hän piankin saisi kirkkoherran-tilan;
olipa hänellä "hyvät lahjat". Mutta varmaankin tuli hänellä olla hyvin
paljon virkavuosia, päästäksensä "vaaliin". Niin, kaiketi hänen vielä
monta vuotta tuli mitellä noita pieniä, epätasaisia lattiapalkkeja
tuolla sisällä. Eiköhän hänen mielestään täällä välistä tuntune
tyhjältä ja yksinäiseltä? Minkälaista tällainen köyhä, hiljainen elämä
olisi? Niin, jos olisi kaksi, jotka oikein toisistaan pitäisivät
eivätkä olisi parempaan tottuneet, silloin ehkä kävisi paremmin, kuin
mitä uskoa saattaisi. Siinä tulisi ehkä myöskin pian...

-- Oi Aksel, mitenkä sinä minua pelästytit!

Se oli sulhanen, joka ääneti kurottautui häkkiaitauksen yli, ja veti
puoleensa lumoavan, uljaan pään ja painoi suutelon punaisille,
lämpimille huulille.

Mutta tällä pienellä kohtauksella oli ollut näkiänsä. Synkkänä ja
vakavana seisoi Arvid salissa; käsi vapisi ja tietämättä miten, putosi
olutpullo, jonka hänen piti aukaseman, lattiaan ja meni palasiksi.

Hetken perästä tuli Martta muori puutarhaan, kumarsi ja sanoi, että
hänen yksinkertainen illallisensa oli valmis. Parooni kumarsi muorille,
tarjoten hänelle kohteliaasti oikeanpuolista käsikoukkuansa.

Mutta Martta muori, jota ei milloinkaan kukaan ollut saattanut pöydän
luo, luuli, että parooni oli saanut jotakin roskaa takinhihaansa ja --
rupesi vilkkaasti harjaamaan sitä esiliinallaan.

-- Ei siinä nyt mitään näy, selitti hän, ja kreivitär sekä neidet
Akselson, jotka seisoivat hänen rinnallaan, olivat menehtyä naurusta.

Mutta paroonin kasvoissa ei pienintäkään liikahdusta näkynyt, ja
huomattuaan, että oli mahdotonta saada Martta muoria käsittämään, miten
hän alusta oli ajatellut, tarttui hän kumartaen aivan yksinkertaisesti
muorin pieneen, kurttuiseen, känsäiseen käteen, taluttaen häntä kuten
lasta pöydän luo, jossa tuore voi, munat, makkara, oivallinen juusto ja
kaksi ruskeaksi paistettua kukkoa maistuivat vieraille yhtä hyvältä
kuin moni paljoa hienompi illallinen.

Kun vieraat olivat lähteneet pois, meni Arvid omaan pieneen
huoneeseensa ja lukitsi ovensa. Hän oli kalmankalpea ja viskautui
suin päin vasten kirjoituspöytäänsä. Tuo luonnollinen näytelmä
pylväskäytävällä, kun sulhanen suuteli kihlattuansa, oli kuten salama
iskenyt häneen ja selvittänyt, miten hänen oman sydämmensä laita oli.

_Hän rakasti Gerdaa!_ Suuri Jumala, ettei hän jo ennen tietänyt, kuinka
kauan Gerda oli hänelle ollut rakkaampi kuin hänen oma henkensä!
Mihinkä tämä häntä veisi? Armahtava Isä! Mitä muuta tuskaa ja surua
hyvänsä, mutta ota pois tuo mieletön tunne sydämmestäni!

Hän ei kuullut, miten äiti hiipi sisälle.

-- Arve!

Hän ei liikahtanut.

-- Arve poikani!

Sitte nosti äiti vähän poikansa rakasta päätä ja näki suuria, suuria
kyyneleitä noissa tummissa silmissä.

Silloin peitti hän omat silmänsä siniruutuisella vyöliinallaan,
nyyhkyttäen:

-- Arve, Arve! Voi minua, kun otin pään niiltä kukoilta! Kyllähän minä
tiesin, että sinä niistä paljon pidit sekä että olivat ulkomaalaista
rotua, mutta älä toki noin kovasti itke kahden järjettömän eläimen
tähden!



VIII.

Taistelu sokeata jumalaa vastaan.


Hän ei ollut ennättänyt 34 vuoteen, vaimosta uneksimatta. Jo
lyseolaisen kuluneitten kirjojen takaa sekä läksyjen ja vaivojen rivin
toiselta puolen oli hänen aavistuksissaan haamoittanut nuori nainen,
joka tulisi tasaamaan ilot hänen ja äidin kanssa yhdessä sitte kuin
hänen vaatimaton maalinsa kerran olisi saavutettu, ja tälle naiselle
hän itse tahtoi olla kaikki. Neiden kasvot olivat käyneet selvimmiksi,
hänen olentonsa oli tullut likemmäksi aina sen mukaan, kuin Arvid
yliopistossa oli tutkintojansa suorittanut ja papinlipereitänsä
lähestynyt.

Unelmakuva oli vaalea ja lempeä, ja hänen kasvonsa synkistyivät, kun
Arvid tunsi kiusauksia sellaisiin, joita hävetään, kun kerran puhdasta
morsianta syleillään.

Oliko hänen uneksittu lempeä kuvansa ollut kiusausta voimallisempi?

Ei aina; tarkan vaa'an mukaan olisi Arvidkin ollut liika köyköinen,
vaikka kumppanit häntä pitivät melkein uskonnollisena turhan tarkkana.
Mutta hänen uneksitun, tulevan pastorinrouvansa heijastava kuva oli
kyllä osaksi estänyt häntä lankeemasta _niin_ syvälle, kuin moni muu,
mutta köyhyys sekä ahkeruuden-into olivat myöskin sen vaikuttavina
liittolaisina.

Hänen tulevan lemmikkinsä tuli olla vaaleanverinen, lempeä ja
kansanlapsi, sellainen, joka ei milloinkaan pitäisi itseään Arvidin
äitiä parempana. Hänen tulisi köyhäin ystävänä ja sairasten auttajana
tasata miehensä velvollisuudet, hänen pieni naiskätensä ja suuri
rakkautensa tulisi esiin siinä, missä pappi oli puhunut loppuun asti ja
mies seisoi neuvotonna. Kurjimmatkin luottamuksella lähestyisivät
häntä, vakuutettuina, ettei hän heidän suhteensa pitäisi itseään "liika
hienona".

Mutta äkkiä oli kuva muuttanut muotoa ja vartaloa. Ylevänä,
kunnioitusta herättävänä ja tummana kuin yö, vaan lempeänä kuin
keväinen aurinko, silloin kuin hän tahtoi, hienona olennossaan ja
uljaana käytöksessään, ylhäisempänä Arvidia ja hänen äitiänsä,
katsellen läpi molempien suurilla, ruskeilla silmillään, seisoi siinä
hän, joka tietämättään oli vienyt pienimmän hitusenkin Arvidin
sydämmestä.

Hyvä Jumala, mitenkä tämä loppuisi! Että Gerda oli toisen kihlattu, se
ei häntä surettanut, niin etäiseltä, niin saavuttamattomalta näytti hän
Arvidista jo ilmankin. Ennemmin hän ajatteli sitä katkeralla
tyytyväisyydellä; sehän kerrassaan tukehuttaisi kaikki hullut
ajatukset, se veisi Gerdan pois hänen läheisyydestään ja pelastaisi
häntä näkemästä tyttöä ja puhumasta hänen kanssaan.

Vanha Kotka kävi yhä huonommaksi. Pastori ei voinut häntä jättää, mutta
hän muutti käyntipäivänsä ja tuntimääränsä toiseksi. Jos Gerda neiti
tulisi säännöllisesti joka toinen päivä kuten ennenkin, niin he eivät
tapaisi toisiansa.

Tämä kävi hyvin yhden kerran ja vielä kaksi kertaa, mutta sitten oli
varmaan Gerdakin muuttanut käyntipäivänsä, sillä kun Arvid tuli perille
vanhan lipunkantajan tuvalle, kuuli hän auki olevasta akkunasta Gerdan
äänen. Ja sitten Arvid teki pitkän kierroksen, kulkemalla metsään päin
ja jälleen takaisin, hän viskautui sammalille siihen paikkaan, missä
Suleima oli seisonut kiinni pantuna eikä mennyt tupaan, ennenkuin oli
nähnyt ohikulkevan neiden vaalean hameen vilahtavan puitten välistä.

Noin lähellä ja kuitenkin aivan etäällä! Uneksittu kuva oli muuttanut
muotoa ja olentoa. Niin kyllä, mutta eikö _hänkin_, tämä ylhäinen,
tumma, hieno neito ollut köyhien lohdutus, sairaitten auttaja? Oliko
kukaan ollut niin ystävällinen ja hienotunteinen hänen, Arvidin äitiä
kohtaan kuin Gerda? Noin etäällä ja kuitenkin aivan lähellä! Hänen
kasvonsa hehkuivat ja hän painoi ne pehmeään sammaleeseen. Koskahan
häät tulisivat pidettäviksi?

Sitten valtasi häntä sellainen toimintakuume, jolla voimalliset sielut
koettavat tukehuttaa sydänhaavojen kivistyksiä. Hän etsi sairaita ja
vanhoja Toivolahden takamailta ja ääriltä, hän kulki pitkiä, matkoja,
kuunnellaksensa opetusta kansakouluissa ja _kirjoitti_ toisinaan
saarnojansa, vaikka tiesikin niin valmistaneensa itseään, että olisi
kyennyt vapaasti saarnaamaan hetken innostuttamana. Sitten toimitti hän
halmepeltonsa kuntoon syksyä varten ja meni aina pari kertaa päivässä
katsomaan, miten Kalle ja Loviisa tässä työssään menestyivät.

Kaksi kertaa oli hän käynyt setä Rantasen luona Jokiniemessä.
Lehtokujan puolivälissä oli häntä vastaan tullut sedän punainen
peruukki, joka loistossa kilpaili tämän leppeän ukon pienten, vilkasten
silmien kanssa. Sitten tulla kierieli pieni pallomainen täti Rantanen
alas kangaskammarista ja huusi saliin päin: "Tytöt, tytöt, hän tulee!"
ja sitten Eeva ja Lotta äkkiä saivat punaa poskiinsa ja uudet
pumpulihameet, joita he eivät vielä jokapäiväisinä käyttäneet, pienten
lyllerömäisten vartalojensa ylle. Heidän täyteläiset, pyöreät kasvonsa
olivat hauskat sinisine, rukoilevine silmineen ja pellavankellertävine
hiuksineen, joista Lotta oli muodostanut otsatukan, mutta jotka Eeva
oli katsonut hurmaavaisemmiksi jakaukselle asetettuina.

Toisella kertaa oli Martta muori alituisten kutsumisien takia suostunut
lähtemään mukaan, ja silloin tulivat palttina-vaatekaappien salaiset
aarteet esiin ja maitokammarit tutkittiin ylhäältä alas asti.

-- Arve, Arve! En milloinkaan ole moista nähnyt! Täällä on
kolmekymmentä paria silitettyjä lakanoita kummallekkin neidelle ja
kaksikymmentäviisi pöytävaatetta!

-- Niin, äiti hyvä, täti Rantanen on ollut ahkera kuin muurahainen,
samoin kuin äitikin, mutta hänen ei ole tarvinnut yksin pitää huolta
suuresta, pitkästä pojasta, ja siksi hänellä nyt on kaikki nuot
aarteet, kun meillä sitä vastoin on siellä kotona ainoastaan viisi
pöytävaatetta ja 14 paria lakanoita, vai kuinka monta niitä lienee?

-- Neljätoista paria! Siinähän sitä kyllä, veliseni, siinä kylläksi.
Sellaistahan nuoren rouvan pitää taloon tuoman, vakuutti setä.

-- Niin, täällähän on niin ahdasta vaatehuoneessa, että tyttöjen
liinakaappien täytyisi jo pian tulla pois, _toisen_ kumminkin, sanoi
täti, hyllyjä katsellen.

Kun sitte läksivät kotia, sanoi muori:

-- Arve, näitkö, että kaikki oli vanhaa hopeaa, sekä lusikat että
kahvelit, ja tähtimallia pöytäliinassa?

-- Kyllä, äitini.

-- Hyvänen aika, Arve, jospa sinä saattaisit tulla siihen sukuun!
Jompikumpi noista tytöistä olisi kyllä kiltti vanhalle äidillesi.

Arvid pidätti Liinaharjan ja katsoi äitiänsä silmiin:

-- Minä en _koskaan_ nai, äiti. Toivolahden pappilassa ei milloinkaan
tule olemaan muuta emäntää, kuin äiti.

-- Varjelkoon, miten sinä puhut! Sehän olisi surkeinta, mitä tapahtua
saattaisi.

Jokiniemen salissa istui setä Rantanen ja veteli savuja kaikkein
pisimmästä piipustaan.

-- Kummanko tytöistämme luulet, muijaseni, Maunusen oikeastaan
tahtovan?

-- Niin, kunpa sen nyt tietäisi, rakas ukkoseni! Lotan kanssa hän
jutteli puutarhanhoidosta ja Eevan kanssa halmepellostansa. Mutta
pelkäänpä, että Lotta on kiintynyt tuohon miellyttävään mieheen.

Majurintilalle oli tullut nuori, Strömberg niminen arentimies. Hän oli
kolme tahi neljä kertaa käynyt vieraisilla pappilassa ja Lotan
otsatukka sekä liinavaatekaappi olivat oitis anastaneet hänen
sydämmensä. Eräänä kauniina päivänä hän oikein säällisesti kosi. Lotta
itki eikä tahtonut vastata myöntävästi.

Vielä vähemmän hän tahtoi vastata kieltävästi.

-- Istu, istu, Strömberg! sanoi kirkkoherra ja kiipesi ylös
kutomakammariin.

-- No, muijaseni, mitenkä nyt teemme?

-- Niin, hyvä Jumala, minkälaisia huolia tulee, kun on lapsia. Onhan
Strömbergkin hyvä mies, mutta kyllä minun mielestäni Maunusen, joka on
erittäin hieno ja sitä paitsi sinun virkaveljesi, pitäisi saaman ensin
valita.

Ja sitten sai Strömberg tietää, että pikku Lotta oli kiitollinen hänen
pyynnöstään, mutta ei vielä ollut oikein varma sydämmensä tunteista,
vaan tarvitsi viikon verran aikaa, tehdäksensä tuon hauskan
tuttavuuden.

Setä Rantanen läksi parin päivän päästä Toivolahdelle.

-- Minun mielestäni veli Maununen on aivan kuten oma poikani, enkä voi
salata, mitä Herra antaa talossani tapahtua.

-- Kiitoksia, setä! Toivottavasti ei mitään onnettomuutta?

-- Hm ... se riippuu siitä mitenkä sinä ... hm ... tarkoitan, kuinka
_kukin_ asiaa katselee. Strömberg on kosinut Lottaa, sanoi setä ja
tirkisteli tarkastellen minkä vaikutuksen hänen sanansa tekisivät
Arvidiin.

-- Hän kuuluu olevan kelpo mies, arenti on hyvä ja hän on varmaankin
saanut niin paljon isänsä jälkeen, että tulee toimeen. Minä onnittelen
sydämmestäni! sanoi Arvid ihan tyvenenä.

-- Vai niin ... hm ... vai niin. Veljeni mielipide on siis, että meidän
tulisi antaa Lotta Strömbergille?

-- Rakas setä, en _minä_ saata neuvoa tässä asiassa. Sehän riippuu
Lotta neiden omista tunteista Strömbergiä kohtaan.

-- Aivan niin ... hm ... totta kai. Hyvästi, veliseni.

Kotiin tultuansa meni setä Rantanen heti kutomakammariin.

-- Kuules muijaseni, sano Fiinalle, että hän heti laittaa itsensä
valmiiksi menemään kirjettä viemään Strömbergille. Aivan epäilemättä
Maununen onkin Eevaan rakastunut. Ja nyt ei hänen ole tähän mitään
sanomista, hän on nyt saanut valita ensiksi. Tapahtukoon Herran tahto!
No katsoppas nyt, älä pillitä, Lotta! Tulettehan nyt molemmat
naiduiksi.

       *       *       *       *       *

Kotkan ukko kuoli ja haudattiin; se nuori ystävä hautasi hänet, joka
oli levittänyt vähän ilta-auringon loistoa hänen synkälle
sairasvuoteellensa.

Kun Arvid jumalanpalveluksen loputtua lähti ulos kirkkopihanportista,
seisoivat siinä Metsolan ajoneuvot. Vapaaherratar, Kustaa parooni ja
neiti Liina Akselson istuivat jo vaunuissa, mutta Gerda neiti astui
alas vaunun astuimelta, kun pastori tuli, ja meni pari askelta häntä
vastaan.

-- Niin, nyt on vanhus raukka saanut levon. Kiitoksia siitä, että te
ette unhottanut häntä viimeisinä aikoina, vaikka ... vaikka minä en
sitte milloinkaan tullut teitä tavanneeksi siellä. Oletteko ollut
sairas? Näytätte kovin kalpealta.

Hän katsoi tutkivasti pastorin silmiin.

-- Hyvää päivää, pastori! Kiitoksia viimeisistä! Oli oikein hauskaa
teillä. Miksikä ei teitä ole näkynyt meillä? kuului vaunuista.

-- Pyydän nöyrimmästi... Olen ollut ... on ollut niin sairaanloista
pitäjässä nyt jonkun aikaa.

-- Ah, no pastori, älkää nyt turhia puhuko. Te olette _kaksi_ kertaa
ollut Jokiniemessä neljässätoista päivässä. Sen sanoivat Rantasen
neidet, jotka tapasimme muutamia päiviä sitten ruukinpatruunan luona.
He olivat erittäin charmeratut noista taajoista käynneistänne, sanoi
Liina Akselson.

-- Älkää unohtako meitä! Eikö sopisi tulla jäljestä puolenpäivän?

-- Minä kiitän, mutta...

Gerda katsoi Arvidiin, ikään kuin hänen mielestään Arvidin haparoivat
vastaukset olisivat tuntuneet kummallisilta ja kurotti hänelle kätensä
sanoen:

-- Tulkaa!

Hän tuli. Hän tuli vasten tahtoansa, aivan kuten hän olisi ollut
hypnotiseerattu. Kaislakylän kreivillinen perhe oli lähtenyt kotia.
He eivät enää pitemmäksi ajaksi saattaneet jättää laveata
taloudenhoitoansa ja siellä oli yhtä kutakin, jota tuli järjestää
nuorta paria varten.

Elokuussa olivat häät viettävät.

-- No nöyrin palvelianne, sielun paimen! Mitä Hiidessä, te laihdutte!
Teissä ei tosiaankaan sana tule lihaksi, huudahti majuri Akselson, kun
sai nähdä pastorin.

Ankara vastaus oli juuri puikahtamaisillaan Arvidin huulilta, mutta
muitten kohteliaat tervehdykset estivät sen.

Neiti Gerda asetti niin, että sai vieraan pitää vähän aikaa itseänsä
varten.

-- Oletteko suuttunut minulle? Olenko loukannut teitä? Olinko liika
rohkea teidän kodissanne ollessamme? En tarkoittanut mitään pahaa.

-- Mutta neiti Stålsköld, mitä hyvänen aika...

-- Ei, ei, ei mitään sovittelevia puhetapoja. Te juoksette piiloon,
olette epä-ystävällinen. Mitä olen tehnyt?

-- Siinä oli monta kysymystä yhtä haavaa, neiti Gerda. Mitenkä te, joka
olette niin onnellinen, ihailtu, kadehdittu, saatatte vaivata itseänne
tutkimalla vähäpätöistä kappalaisraukkaa?

-- Hyi, kuinka katkera! Olette ennen ollut ystävällinen, sanoi hän
hiljaisella äänellä ja katsellessaan Arvidia, hänen silmänsä
synkistyivät.

-- Suokaa anteeksi! En ole mikään hienon-maailman mies enkä voi, kuten
sellainen, hallita ääntäni, tunteitani ja seurustelukäytöstäni.
Saattaahan minulla olla huolia, jotka tekevät minun kummalliseksi ja
tylyksi. Neiti Stålsköldin täytyy tyytyä, kun vakuutan, että te ette
koskaan ole tehnyt minulle muuta kuin hyvää ystävällisyydellänne, että
olen kiitollinen ja...

-- Yksi ainoa pieni duetto, herra pastori! Gerda ei ole ainoatakaan
ääntä laulanut, sitte kuin Aksel lähti.

Se oli vapaaherratar, joka käski...

Ja he lauloivat...

Hän oli jälleen leikissä. Hän iloitsi ansassaan ja suuteli kahleitaan
sekä unhotti tulevaisuuden ja huomispäivän hetken onnellisuuden tähden.
Ah, jos kuolema olisi kohdannut häntä tuossa, jossa hän seisoi, pianoon
nojautuneena, ahnaasti katsellen noita valkoisia sormia, kun ne
riennossa koskettivat näppäimiä, ja noita vaihtelevia ilmauksia hänen
tummissa, jaloissa ja reippaissa kasvonpiirteissään!

Voimakkaammin, aina myrskyisemmin läheni hänen henkensä Gerdaa
runoillan sanojen verhossa ja hänen omat tunteensa peittyivät
hyväileviin säveleihin.

Ah, sekä sielun että äänen kielisoitto oli ikään kuin erehdyksestä
saanut asuinsijan rahvaan lapsessa!

-- Kiitoksia, pastori Maununen! Nyt en minä varmaankaan enään monta
kertaa saa nauttia tätä suurta hauskuutta! Tulee niin paljon toimia nyt
moneksi viikoksi. Häät vietetään jo Elokuussa.

Häät Elokuussa! No niin, sittehän kuitenkin kaikki olisi ehdottomasti,
järkähtämättömästi lopussa. Miksi siis taistella vastaan, miksi kieltää
itseltänsä tuota katkeran suloista nautintoa, vielä muutaman kerran
kuulla hänen rakasta ääntänsä, katsahtaa hänen lumoaviin silmiinsä!
Sydän raukka, no nauti siis lyhyttä, myrskyn hävittämää kesääsi!
Ruskeat silmät, tunkekaatte siis syvälle sydänhaavaan, niin että oikein
viiltää! Vietetäänhän häät Elokuussa...



IX.

Viran puolesta.


Pelästyneinä, levottomina juoksivat Metsolan palveliat toinen toisensa
ohitse, kalmankalpeana istui vapaaherratar salissa, kyyneleet kiilsivät
hänen mustissa, terävissä silmissään ja harmaat viivat hänen tummissa
hiuksissaan näyttivät tulleen viikossa melkein leveämmiksi entistään.
Suin päin vasten nojatuolia makasi pikku Elli; hänen keltaiset
hiuksensa vavahtelivat, kun hän ääneensä nyyhkytti ja sellaisella
epätoivolla, jota lapsen äänikin joskus saattaa ilmaista, huudahti: Hän
kuolee! Hän kuolee!

Vanha parooni oli kovin suruissaan. Hän näytti kymmentä vuotta
vanhemmalta entistään ja hänen silmiensä ympärillä oli punaiset
renkaat, kun hän meni portaille pastori Maunusta vastaan.

-- Kiitoksia, pastori; hyvä oli, että kiirehditte! Te tulette
suruhuoneeseen. Hyvä Jumala, miksi minun täytyi nähdä tällaista päivää!

Tuo pieni, määrämittaisiin tapoihin tottunut mies rupesi hurjasti
itkemään.

Arvid itse oli kalpea ja hänen suuret silmänsä olivat ikään kuin
maalatut noihin valkoisiin kasvoihin.

-- Gerda neiti on heikkona sairaana, kuulin minä.

-- Hänen henkensä on vaarassa, _minun lemmikkini henki_ ... pastori,
jospa tietäisitte, miltä tämä tuntuu!

Pastorin silmät välähtivät ja hän tarttui äkkiä kaulukseensa, ikään
kuin hän olisi ollut kuristumaisillaan.

Molemmat miehet katsoivat toistensa silmiin. Ainoastaan nuorempi
heistä tiesi, kuinka suuressa määrässä tuohon suruun osaa otettiin.

-- Herra parooni on kutsunut minua...?

-- Olen, hän on niin ... kipu ja vaara, heikkous, näette... Tiesi
Jumala, mitä hän oikeastaan tahtoo ... lyhyesti sanoen... Gerda toivoi
saavansa puhua jonkun kanssa ... no, te kyllä käsitätte, hän tarvitsee
lohdutusta, lapsi raukka.

Pieni pilvenhattara näkyi Arvidin kasvoissa. Hän oli siis tänne
kutsuttu "virkansa puolesta".

-- Niin, suoraan sanoen, hyvä pastorini, niin paljon kuin teitä
kunnioitankin, olisin ehkä kuitenkin valinnut vanhemman papin Gerdan
kanssa puhumaan, jos olisi ollut mahdollista saada ... ettehän suutu
minulle?

Pastori kumarsi.

-- Vielä sananen, hänellä on lavantauti. Ette suinkaan...?

-- Minä pyydän, herra parooni...

Tällä tavallako hänen siis piti näkemän Gerdan!

Ensiksi Arvid hoiperteli kuten juopunut; rakastetun läheisyys,
sairashuoneeksi muuttuneen neitsykammion umpinainen ilma ja hämärä
valo, nuo monet pienet, hienot esineet, jotka haamoittivat täällä
sisällä, huumasivat hänen. Sitten näki hän ainoastaan nuot kärsivät,
pitsityynyllä lepäävät, kuihtuneet kasvot, joitten kalpeus punaisen
peitteen takia selvemmin tuli näkyviin. Nyt sairaalla oli vähän
levollisempi hetki, kuumeen synnyttämät ruusut olivat kadonneet
poskilta, kivun hävitykset ilmaantuivat selvästi.

Vaan sittenkin oli hän entistänsä kauniimpi, hän näytti
naisellisemmalta, hienommalta kuin milloinkaan. Voimakas, käskevä
piirre hänen karkeanlaisen suunsa ympäriltä oli käynyt lempeämmäksi ja
hänen säihkyvät silmänsä katsahtivat ystävällisesti ja rukoilevasti
eteensä.

Arvid tarttui lujasti kullattuun tuolinselkään.

-- Isä, onko pastori täällä?

Suuri Jumala, miten heikolta hänen äänensä tuntui!

-- On, Gerda.

-- Saat mennä, Anna, ja sinä, isä, puhu vähän äitini kanssa. Hänen
epätoivoinen surunsa koskee niin kovin _tähän_...

Hän laski valkoisen, leveän, laihtuneen kätensä rinnalleen.

Arvid nosti esille tuolin, jonka kammarineitsyt äsken oli jättänyt ja
vaipui aivan raukeana istumaan.

-- Kiitoksia paljon, kun tulitte ... noin pian. Kiitoksia! Kuulkaa, ei
suinkaan teillä ole noita mukana ... minä tarkoitan rippikapineita?

-- Ei ... suokaa anteeksi, se oli kyllä paha...

-- Kiitoksia! Se osottaa, että olette käsittänyt minua... En ole
kuolemanpelon tähden teitä kutsunut ... enkä tosiaankaan nyt ole
valmis ... en uskaltaisi nyt nauttia. Sen verran jumalanpelkoa minussa
kuitenkin on, vaikka, paha kyllä, en ole paljoa ajatellut...

Arvid tahtoi sanoa jotakin, mutta hän tunsi selvästi, että ensi sanassa
hänen surunsa jo pääsisi tulvailemaan.

-- Olen monta vuotta vanhentunut tällä viikolla, pastori. Olen
miettinyt niin paljon, oi, niin paljon ... minun pää raukkani...

-- Ette saa väsyttää itseänne.

-- Minun _täytyy_ puhua. Olen miettinyt näinä pitkinä, tuskallisina
öinä. Paljon, mikä ennen on minusta näyttänyt suurelta, on kutistunut
kokoon äärettömän pieneksi, ja mikä on ennen näyttänyt pieneltä, on
kasvanut ja on minua nyt tukehuttamaisillaan ... nyt tuntuu aivan, kuin
jotakin olisi sisälläni rikkunut, nähkääs...

Arvid nousi paikaltaan ja istui akkuna-uutimien varjoon, joten Gerdan
ei sopinut nähdä hänen kasvojansa.

-- Tapahtuu välistä, että Jumala, kun ei hän oikein saa meihin kiinni
tavallisessa elämässämme, ottaa meitä pois omaa itseänsä varten ja
valaa sydämmiimme sairasvuoteella, kivun pitkinä hetkinä sitä, mitä
emme terveyttä nauttiessamme emmekä ilon päivinä tahtoneet ottaa
vastaan. Itsekoettelemus...

Pastori keskeytti puheensa. Gerda näytti väsyneeltä eikä ensinkään
kuunnellut pastorin puhetta. Kun Arvid vaikeni, aukaisi Gerda väsyneet
silmänsä.

-- Suokaa anteeksi, mitä sanoitte?

Arvid painoi päänsä alas päin. Ah, _tämän_ sairasvuoteen ääressä
hänellä ei varmaan ollut mitään annettavaa...

-- Ei minulla, nähkääs, ole kuolemanpelkoa. Välistä mielestäni olisi
niin suloista kuolla pois _kaikesta_ ja vapautetuin hengin liidellä
kauas, kauas pois. Ennemmin nimittäisin tunnettani _elämänpeloksi_.
Minun mielestäni, vaikka tulisinkin terveeksi, en enään koskaan
saattaisi tulla onnelliseksi; tuntuu siltä, kuin elämäni olisi
menetetty.

Arvidin kasvot vavahtivat. Hän istui jälleen tuolille vuoteen ääreen.

-- Ellei tuo tunne aivan luonnollisesti tule kivusta ja heikkoudesta,
niin tiedän ainoastaan kolme asiaa elämässä, jotka voisivat sellaista
tilaa matkaansaattaa.

-- Vai niin, te ymmärrätte siis kumminkin, mitä minä tarkoitan! No
millaisesta tilasta luulette tämän syntyvän?

-- Minä puolestani tuntisin siten, jos olisin syyllinen sellaiseen
tekoon, joka olisi saattanut minun kadottamaan luottamuksen itseeni,
kun en enään voisi kunnioittaa omaa parempaa puoltani; sellaiseen,
joka, vaikka olisinkin saanut Jumalan ja ihmisten anteeksi antamuksen,
minua vaivaisi koko elämäni ajan. Luulen myöskin, että saattaisi siltä
tuntua, jos joku, jota on rakastanut koko ... joku, jota on hartaasti
lempinyt, tulisi poistemmatuksi ja jättäisi jälkeensä tyhjyyden, jota
ei aika eikä...

Hän katsoi Gerdaan, tämä ei nyt enään ollut välinpitämätön. Noitten
ruskeitten silmien katse tunki tutkivasti Arvidiin.

-- Ja kolmas?

-- Niin, jos olemme erehtyneet elämän-urastamme. Jos olemme valinneet
tien, joka, vaikka se itsessään olisi kuinkakin hyvä, ei kuitenkaan ole
meidän omamme, ja sitten olisimme käyneet niin pitkälle, ettemme enään
kykene takaisin palaamaan. Jos olemme tehneet koko elämäämme koskevan
päätöksen ja sitte havaitsemme olevamme harhatiellä, huomaamme
erehtyneemme.

Gerda oli puoleksi kääntynyt pois päin ja makasi ääneti, hänen rintansa
kohoili hiljaa takaisin palaavan kuumeen tähden, joka pari tuntia oli
ollut poissa.

Kellon naskunta pienellä, veistoksilla koristetulla piirongilla kuului
aivan kovaa tässä hiljaisuudessa. Arvid katseli ympärilleen huoneen
hämärässä valossa. Hän katseli jokaista esinettä ahnaalla
mieltymyksellä. Vai niin, täällä hän siis oleskeli, hän, joka oli
ryöstänyt hänen elämänsä onnen, täällä hän uneksi nuoren neiden
ruusu-unelmia, täältä hän lähtisi morsiuskammioon tahi...

Nuot tummat silmät välähtivät. Entä jos hän menisikin _hautaan_, jos
tuon toisen täytyisikin jäädä häntä kaipaamaan, iäti kaipaamaan,
samaten kuin maalaispappi raukankin! Olisiko hänen surunsa helpompi
silloin? Kentiesi ... mutta Gerda ... kuolemanhuntu tuon uljaan katseen
peittona, katoavaisuus tuon ihanan...

Ensi kerran istui Arvid sellaisen naisen sairasvuoteen ääressä, joka
hänelle oli kärsivää lähimmäistä kalliimpi...

-- Kuinka pitkälle harhaillaan silloin, kuin auttamattomasti on _liika_
pitkälle kuljettu?

Gerda oli äkkiä kääntynyt Arvidin puoleen ja katseli häntä tutkivin
silmin.

Pastori säpsähti. Hänen ajatuksensa olivat etäällä; ne olivat lentäneet
todellisuuden ja nykyisyyden rajojen yli ja kulkivat Arkadian
laitumilla.

-- Siihen asti, Gerda neiti, että ei enään kunnian ja elämän-ilon
välillä ole sovinto-oikeutta.

Gerda painoi kätensä silmiänsä vasten ja kirkkaat helmet vierielivät
valkoisten sormien lomitse.

Arvidin sielussa tuntui, ikään kuin salama siellä olisi välähtänyt ja
luonut hetkellisen valon. Suuri Jumala, _niin_ oli varmaankin hänen
laitansa!

Ja kun hän nousi istualta, mennäksensä pois, jotta hän ei, kuten sanoi,
"väsyttäisi neitiä liiaksi" ja puristi Gerdan laihtunutta kättä
hyvästijätöksi, loi hän syvän katseen noihin rakkaisiin, kuihtuneisiin
kasvoihin, ja sanoi:

-- Mutta kunnian ja totuttujen tapojen lait eivät ole, kuten tiedätte,
aivan yhtäläisiä, neiti Gerda. Omantunnon tuomio on _toinen_, yleisön
tuomio _toinen_. Väärä arkuus on vienyt monta, jotka vielä olisivat
saattaneet löytää oikean tien, sinne, missä heikot sielut...

Hän vaikeni.

-- ... Heikot sielut?

-- ... Lankeavat syvälle tahi -- itse hävittävät oman ruumiillisen
verhonsa.

Gerda painoi kasvonsa syvälle, syvälle tyynyynsä ja kuopille vajonneet
poskensa hehkuivat punaisina hänen aavistaessaan, ettei hän enään ollut
ainoa, joka tunsi salaisuuden, mikä hänen kärsimisensä ajalla oli
selväksi käynyt, sen salaisuuden, että Gerda Stålsköldin selvä pää oli
erehtynyt tiestä silloin, kun luuli voivansa ilman sydämmensä seuraa
vakavasti ja varmasti kulkea uljaan sukuperän ja kullan uurtamaa tietä
vihkituolille.

Kun Gerda katsoi ympärilleen, oli hän yksin.



X.

Rukkaset.


Ylhäisissä seuroissa se seikka herätti suurta huomiota, että
Kaislakylän nuoren kreivin, Aksel Svedenhjelmin ja neiti Gerda
Stålsköldin kihlaus oli myttyyn mennyt.

Jos pulassa oleva jalosukuinen vaakunan verosta ottaa rahaa ja sitte,
kun on havainnut mamsellin, joka oli välttämättömänä lisänä, ikäväksi,
tahi kultauksen liika ohueksi, tahtoo parantaa erehdyksensä, niin, no
niin, olkoon menneeksi.

Mutta kahden vanhan suvun, kunnon nuoruudenystävien lapset, ei, tuo
tuollainen on aivan liikaa.

Jokainen tiesi pilkulleen, miten kaikki oli tapahtunut. Joku tiesi,
että Gerdalla oli ollut isorokko ja kreivi Akselin rakkaus ei kestänyt
rokosta syntyneitä arpia. Toiselle oli päivän selvää, että morsian
heikkona sairautensa jälkeen, oli vaatinut häitten siirtämistä
seuraavaan kevääseen, sekä että maltiton sulhanen vähän sopimattomin
sanoin oli ilmoittanut pettyneensä toivossaan ja niin oli toinen sana
toiseen aihetta antanut siksi, että koko liitto oli myttyyn mennyt.
Kolmas kohotti olkapäitään, kuullessaan noita "lapsellisuuksia", ja
hänen mielestään oli kummallista, ettei "herrasväki tietänyt, miten
Gerda neidestä oli tullut uskonkiihkolainen sekä että hän oli antanut
rukkaset kreivi Akselille, kun tämä ei tahtonut pitää iltarukousta
palveliain kanssa yhdessä".

Jotta emme mekin erehtyisi, täytyy meidän olla kovin rohkeita; me
kumarrumme Gerda neiden olan yli kurkistamaan, miten hän vielä aivan
heikkona ja kalpeana, eräänä Elokuun päivänä, jolloin ensimmäiset
syystuulet ulkona lehahtelivat, istuu pienessä huoneessaan ikkunan
ääressä ja kirjoittaa:

     Aksel!

     Tämän kirjeen kirjoitan vanhempieni tietämättä. He, jos siitä
     vihiä saisivat, tekisivät mitä suinkin saattaisivat, estääksensä
     minua tätä kirjoittamasta. En kestä nyt mitään myrskyjä enkä
     rukouksia; minä tarvitsen päätökseen saatetun tapahtuman tuekseni
     vastustaakseni heitä ja odotan siinä asiassa apua sinulta, vaikka
     sen saisinkin ainoastaan loukatun miehuullisen ylpeyden
     vaikutuksesta.

     Tämä on ainoa asia, jota sinulta pyydän, Aksel. En voi tulla
     vaimoksesi! Suo anteeksi, että kauan olen luullut sitä saattavani,
     että tämän erehdykseni kautta tietämättäni olen pettänyt jalon
     miehen, jota minä -- olkoon Jumala todistajanani, -- olin
     päättänyt koettaa tehdä onnelliseksi!

     Sydämmeni heltyy, ajatellessani sinun rakkauttasi ja huoltasi,
     kun isäni sähkösanoman kautta kutsui sinua sairasvuoteeni luo.
     Sinä ansaitset vaimon, joka täydellisesti voi palkita hyvän
     sydämmesi hellyyden. _Minä_ sitä en voi; juuri tämä tauti, joka
     saattoi minua vakaammin ajattelemaan elämää ja tulevaisuutta,
     on minulle selvittänyt, että kunnioitus ja hellyys, jota tunsin
     ja jota aina sinua kohtaan olen tunteva, eivät olleet tarpeeksi
     tukevana pohjana avioliiton perustukselle. Minä luulen
     avioliitossa löytyvän koettelemuksia, joita kestääksemme net
     eivät riitä.

     Sydäntäni kivistää, muistaessani tutkivata katsettasi, kun
     havaitsit muuttuneeni, vaikka minä kyllä ainakin lienen ollut
     sellainen morsian, että tarvitsin anteeksi antamustasi. Haikealla
     mielellä muistelen myöskin miten surit, kun juhlallisuus, joka
     meidät ainiaaksi olisi yhdistänyt, siirrettiin tuonnemmaksi.

     Jos tämä olisi koskenut ainoastaan _minun_ tulevaisuuttani,
     olisin kentiesi pysynyt sanassani. En luule koskaan saattavani
     tuntea ketään kohtaan sellaisia tunteita, jotka lienevät
     tarpeellisia yhteistä onnea rakentaissa. Mutta _sinä_ ansaitset
     paremman kohtalon, kuin tuon laimean kodin onnen, minkä puolisosi
     _velvollisuuden täyttäminen_ mahdollisesti tuottaisi. Kentiesi
     oma sydämmesi jo on sinulle sanonut, mitä en kykene sopivin
     sanoin, vähimmän loukkaavalla tavalla selittämään, kuten
     tahtoisin.

     Jos voisit katkeruudetta nähdä minua, ja jos ne totutut tavat,
     joita me jo liittomme purkamisella loukkaamme ja mitkä minua
     pelottavat, jos ne tavat sallisivat meidän toisiamme tavata,
     niin luulisin suullisesti voivani paremmin selittää sinulle,
     mikä minun on tähän päätökseen pakottanut.

     Vielä kerran pyydän nöyrästi ja sydämmellisesti sinua antamaan
     minulle anteeksi sen surun, jonka hyvälle, rehelliselle
     sydämmellesi olen tuottanut! Hartaasti toivon sen päivän tulevan,
     jolloin sinä liitossa toisen, paremmin sinun arvoisesi naisen
     kanssa olet löytänyt onnen niin suuren, että voit siitä, mitä
     tänä päivänä raskaalla mielellä teen, kiittää

                                                    Gerdaa.

       *       *       *       *       *

Vanha kreivi oli ollut ulkona eräällä ulkotalolla eikä tavannut kreivi
Akselia sinä päivänä, jolloin kirje tuli Kaislakylään, ennenkuin vasta
päivällis-aikana. Aksel näytti riutuneelta. Kasvot olivat kalpeat, ja
vaaleat jättiläisviikset värähtivät. Molemmat herrat olivat
ratsastuspuvussa.

-- Hyvä ihme, Aksel, mikä nyt? Mikä sinua vaivaa? Onko joku onnettomuus
kohdannut Saidaa?

-- Ei, isäni, mutta...

-- Eikö se kulje hyvin? Etkö saa sitä luopumaan pahasta tavastaan?
Pistääkö se yhä vielä juostessaan kuononsa jalkoihinsa? _Jokin_ sinua
vaivaa, Aksel...?

-- Lukekaa...

Ohimosuonet vanhan kreivin hienosti muodostetussa päässä pullistuivat,
kun hän luki kirjettä, tummat pilvet synkistivät hänen otsansa ja joka
sanalta löi hän tahtia ruoskallaan kiiltäville saapasvarsillensa.

-- Minkälainen loukkaus! Me annamme heidän viisi... Tahi rakastatko
häntä vielä, tuota oikullista, järjetöntä tyttöä?

Nuot kalpeat kasvot kirkastuivat ja tuo pieni, kaunis vartalo ikään
kuin kasvoi parin tuuman verran:

-- Rakastan, isäni.

-- Nonoh, poikani! Unohda, mitä sanoin. Vähän heikkoutta ja kiihotusta
kivun jälkeen. Pieniä haaveiluja, ymmärräthän. Tuossahan on selvillä
kirjaimilla kirjoitettuna, ettei hän huoli kenestäkään muusta, ja
terveen, täysi-ikäisen, kolmenkolmattavuotiaan tytön, hyvä ihme, täytyy
rakastaa. Siis hän rakastaa _sinua_. Voitonriemuisena todistuksensa
selvästä logiikasta käveli vanha kreivi lehtokujaa pitkin ja ruoska
vingahti yhä vielä vasten saappaanvartta, kun hän jupisi lohdutellen:

-- Ole levollinen, poikani, totta tosiaan minä luen lakia Kasimir
ystävälleni. Miten pannahitten tavalla tuo pöllö lapsiansa kasvattaa!
Kyllä kai pidät huolta siitä, että Palmerstonin etujalkoihin pannaan
kääreitä joka aamu, ja sitte hierotaan. Hemmetin suonenrävähdys! Kyllä,
kyllä elämässä koetellaan, poikani.

Parooni Kasimir oli onneton, mutta ei voinut asiaa parantaa.
"Veliseni", näin lopetti hän kirjeensä, "minun täytyy tunnustaa, etten
mitään voi tehdä omaa lastani vastaan. Stålsköldien tunnollisuuden
muassa on hän äidin puolelta perinyt Gripenstammien itsepäisyyden, ja
surulla täytyy minun nähdä yhden hartaimmista toiveistani menevän
myttyyn. Minä en siihen ole syypää, eikä Julia myöskään.
Säilytä kuitenkin kaikesta huolimatta vähän ystävyyttä vanhaa
lapsuudenystävääsi kohtaan. Kasimir."

Kaikki olivat hiljaa Kaislakylän perhepiirissä, kun vanha kreivi
ääneensä luki kirjeen.

Kreivi Aksel nojasi päänsä käsiänsä vasten ja kun isä oli lukenut
loppuun asti, puristi hän rikki kyyneleen silmäkulmastaan ja lähti ulos
sanaakaan lausumatta.

Vanhukset istuivat ääneti suruissaan ja katsoivat toinen toisiinsa.
Äkkiä nousi kreivitär istualta:

-- Jumalani, Aksel näytti niin kummalliselta! Eipä hän vain mahtane
mennä tekemään itselleen jotakin pahaa! Aksel, Aksel!

Ulkona porstuassa saavutti hän Akselin.

-- Aksel, mihinkä menet?

Aksel nojasi hienot, kalpeat kasvonsa äidin olkaa vasten ja nyyhkytti
niin, että hänen pieni vartalonsa vapisi:

-- Äiti, hän on särkenyt sydämmeni! Minä menen...

-- Varjelkoon! Mihinkä?

-- Minä menen ... minä menen ... käskemään, että panevat Biankan ja
Fatiman valjaisiin jahtivaunujen eteen. Minä tarvitsen virvoitusta,
äitini...

Kymmenen minuuttia tämän jälkeen seisoivat vanhukset salin akkunan
ääressä ja näkivät rakkaan poikansa ajavan alas lehtokujaa pitkin.
Bianka muikerteli hopeanvalkoista harjaansa ja viskasi eteen päin
kellertävänvalkoiset kavionsa keikailevasti ja keijukaismaisesti, ikään
kuin se olisi ollut hovitanssiaisissa pyörielevä neiti Svedenhjelm.
Fatima oli vilkas kuin tuli ja leimaus, ja pureskeli vaununtankoa että
vaahto räiskyi sen kastanianvärisen rinnan ympäri. Ylpeänä kuin
kuningas ohjasi Aksel molempia hevosia. Noitten vaaleitten
jättiläisviiksien yläpuolelle oli syntynyt käskevä sävy ja kalpeille
poskille punertava hohde.

-- Ja _sellaisen_ miehen on hän viskannut luotaan! huokasi kreivitär
äidillisellä surulla ja ylpeydellä.

-- Niin, naiset ovat naisia; niitä ei milloinkaan oikein käsitä,
tuumasi vanha kreivi.

-- No mutta Hugo sinä! Enhän _minä_ koskaan kureillut sillä tapaa!

Kreivi vilkasi vähän sivulleen puolisonsa pieniin, kuihtuneisiin ja
keltaisen kalpeisiin kasvoihin, jotka eivät juuri milloinkaan olleet
toisellaisilta näyttäneet ja muisti kuinka hänen oli aikoinaan ollut
vaikea tyytyä neiti Bergströmmiin, jolla kuitenkin oli puoli miljoona,
millä kreivi sukukartanonsa vapautti velasta. Vähäinen hymyily näkyi
kreivin suupielissä ja hän taputti puolisoansa ystävällisesti olalle
sekä vastasi:

__ Et suinkaan, siitä en tosiaankaan saata sinua syyttää, hyvä
ystäväni.



XI.

Rippikoulu.


Oli kahdeskymmenes sunnuntai Kolminaisuudenpäivästä. Lokakuussa oltiin,
ja vilusta sinertävät seurakuntalaiset Toivolahden kirkossa seurasivat
vain puolittain jumalanpalveluksen toimia; sillä puolittain heidän
mielensä myöskin oli kiintynyt perunamaihin, he kun olivat pelossa ja
toivossa noitten jalojen juurikasvien tähden ajatellessaan miten
saisivat ne katon alle ennen yöhalloja, ja ne joilla oli korkeanlaiset
pellot taikka jotka jo olivat "perunan-ottonsa" lopettaneet, he
istuivat harmitellen ja huolehtien kentiesi paljoa enemmän elukanhinnan
laskemista, kuin kuolemattoman sielunsa tilaa.

Alttaripalvelus oli loppunut ja "saarnavirttä" veisattiin. Sakaristossa
istui Arvid Maununen täydessä papillisessa puvussa ja silitteli
kädellään käsikirjansa lehtiä, silmäillen vielä kerran siinä
säilytettyä paperipalaa, johon hän esityksensä johdoksi oli
kirjoittanut muistiin saarnansa luonnoksen.

Lukkari Oksanen seisoi hänen edessään yhtä hajasäärisenä kuin
keväälläkin, mutta enemmän kunnioittavana. Uusi pastori ei milloinkaan
ollut käynyt lukkarilla rahoja lainaamassa eikä mitään muutakaan apua
pyytämässä. Hän oli ystävällisesti, mutta vakavasti kieltänyt pois
kaiken pitäjän juoruttelun sakaristosta. Nyt oli ukko Oksasella
kuitenkin nähtävästi jotakin sydämellään, josta hänen välttämättömästi
täytyi puhua sielunpaimenelleen, maksoi sitte, mitä maksoi.

-- Herra pastori...

-- Mitä nyt?

-- Suokaa anteeksi, onko pastori kuullut paroonilaisista nykyään
mitään?

-- En, vastasi Arvid hämmästyneenä ja katsoi lukkariin.

-- Hm ... hm ... pastori kai tietää, että neiti on kirjoittanut
rukkaset kreivillensä?

Pastori hätkähti ja nousi puolittain tuoliltaan, katkaistaksensa
keskustelun, mutta hänen polvensa olivat äkkiä käyneet niin erinomaisen
hervottomiksi.

-- Eihän tuo totta saata olla.

-- On se niin totta kuin onkin; veljenitytär on siellä
kammarineitsyenä, suutarin Fiina, kyllä pastori tietää.

-- Vai niin ... hm... Oksanen menee nyt lehterille katsomaan, miten
nuori seminaarilainen, joka tänään soittaa ja laulaa, tulee siellä
toimeen.

Se pappi oli tosiaankin kummallinen, antoi vielä virkamuistutuksen
vastaukseksi noin hauskaan uutiseen!

Ah, Herrallamme on tosiaankin paljon vaivaa pitäessään huolta sekä
paimenistaan että lampaistaan täällä maan päällä! Suurissa, hienoissa
seurakunnissa, joissa lampaat leikkivät seurapiiriä ja paimenet
suuremmassa tai pienemmässä määrässä ovat Kristuksen kavaljeereja, noh,
se nyt niissä on sellaista, mutta täällä Toivolahdessa!

Ah, täällä lampaat istuivat ja surivat perunoitansa ja paimen näki
sielunsa silmillä ainoastaan ruskean silmäparin läpitunkevan katseen
leveän otsan alla, hän kuuli vain yhden ainoan äänen, joka hänen
sydämmessään riemuitsi: "Vapaa, vapaa!"

Ja kun saarna oli loppunut, alttaripalvelus toimitettu, kuulutukset
luetut ja pastori Maununen Martta muorin seurassa lähti tuulessa kotia
pieneen, hauskaan pappilaansa, tuntui siltä, kuin lentelevät lehdet
olisivat suhahtaneet: "Hän on vapaa!"

Mutta mitäpä hyvää Arvidilla siitä oli, että Gerda oli vapaa? Päin
vastoin, jos häät olisi pidetty Elokuussa, kuten aiottu oli, niin hän
nyt olisi kaukana, kaukana poissa. Jos taas häät olisi pidetty joulun
aikaan, kuten myöhemmin oli päätetty, sitte kun oltiin varmat Gerdan
hengen pelastamisesta, silloin ei hän myöskään enään kauaa olisi
viipynyt tässä seudussa. Mutta nyt, nyt täytyi hänen olla väkevä, hänen
ei tullut Gerdaa tavata muuta kuin silloin, kuin hän siihen oli
pakotettu, kerran tahi kahdesti vuodessa. Taistelu sokeata jumalaa
vastaan oli yhtä kova, mutta paljon vaarallisempi nyt.

Ja kuitenkin pohjatuulonen lauloi: "Vapaa, vapaa!" ja aitan päädyssä
viiri vingahteli: "Hän on vapaa!" niin selvästi, että Arvid vilkasi
sivulleen äitiinsä, ihmetellen, eikö hänkin tuota kuullut.

Väkevä hän oli ja taisteli kuten mies.

-- Tulkaa katsomaan meitä joskus yksinäisyydessämme, pyysi parooni, kun
sattumalta tapasi pastorin.

-- Kiitän nöyrimmästi; lukusijat vievät kaiken aikani.

-- Mutta Arve, kun ei parooni vain suuttuisi sinulle, kun et
milloinkaan sinne lähde? sanoi Martta muori.

-- En malta jättää äitiä yksin näinä pitkinä syysiltoina.

-- Oi, Arve, älä sinä kuluta aikaasi täällä minun luonani, minä olen
tämmöinen vanha lahonnut kanto. Kun et Jokiniemeenkään lähde --
saattavatpa pian viedä _sinulta Eevankin_ -- Lottahan jo meni kaupaksi,
mötisi eukko.

       *       *       *       *       *

Tuli adventti.


    -- -- -- -- --
    Jos sielustasi himot maailman
    On poistuneet, ja tunnet taivahan,
    Ja ovens' sulle avaa Eedeni,
    Ei ihme se, nyt ompi adventti!

    Ja läpi talvi-ilman tuulonen
    Tuo äänen taivahaisen, suloisen,
    Laps' Herran lähettämä syntyypi
    Jo kohta! Riemuitse: on adventti!
    -- -- -- -- --

Mutta Toivolahden pienessä pappilassa ainoastaan Martta muori oikein
täydellisesti nautti adventti-ajan merkityksestä. Arvidin sielussa
eivät nuot taivaalliset äänet oikein helähtämään mahtuneet kahden
maallisen äänen vuoksi, joista toinen iloisesti lauloi: "Hän on vapaa",
vaan toinen vienon surullisesti: "_Sinun_ omaksesi ei hän toki
milloinkaan tule."

Sitten tuli ensi lumi eikä se kauan maata peittänyt, ennenkuin
uhkeitten kulkusten äänet kuuluivat alhaalla Toivolahden pappilan
veräjällä. Neiti Stålsköld tuli ilmoittamaan pikku Elliä rippikouluun.

Gerda oli tullut entistä vakavammaksi, mutta heikkous, joka kivun
jälkeen vielä hänessä ilmaantui, nuot tummat hiukset, lyhyet kuten
pojan, mitkä uudestaan olivat kasvaneet niitten sijaan, jotka kuume oli
ryöstänyt, tekivät hänet entistä viehättävämmäksi ja naisellisemmaksi.

Hän oli enemmän sairashuoneen, kuin salongin Gerdan näköinen.

-- Kiitos käynnistänne sairasvuoteeni luona, pastori! Te käsitätte ehkä
nyt paremmin kuin minä saatoin selittää, mikä minun mieltäni suretti ja
painoi?

-- Kyllä minä ymmärrän...

Ah, ei ole helppo puhua nuoren tytön kanssa hänen purjetusta
kihlauksestaan. Jos tämä sitte vielä on tyttö, jota rakastaa...

Sitten tuotiin pikku Elli esiin, punastuneena ja ujona, ja hänen
nimensä kirjoitettiin ensimmäiseksi vuoden rippilasten-nimiluetteloon.

-- Isäni ja äitini olivat aikoneet pyytää teitä antamaan opetusta
Ellille kerta viikossa kotona Metsolassa, mutta minä luulin pikku
sisarelleni hyödyllisemmäksi lukea muitten nuorten kanssa yhdessä ja
pyysin heitä luopumaan tuumastansa.

-- Minä kiitän teitä, neiti; te olette sen kautta säästänyt minua
ikävästä tehtävästä, minun olisi nimittäin täytynyt antaa kieltävä
vastaus paroonille.

Gerda katsoi pastoriin. Hän oli kuitenkin mies. Se runsas palkinto,
joka olisi odotettavissa ollut yksityisestä opetuksesta "paroonin
tyttärelle" ei näyttänyt vaikuttavan mitään tähän köyhään pastoriin.

-- Häiritsenkö, jos joskus seuraan Elliä tänne? Minulla olisi hauska
muisto omasta rippikoulustani, onnellisimmasta ajasta, mitä minulla on
ollut koko elinaikanani. Kyllä minä istun aivan hiljaa.

Pastori sanoi Gerdan olevan tervetulleen, mutta hän ei puhunut totta.
Eikö se siis auttanutkaan että hän itse vältti Gerdan vaarallista
seuraa! Ja sitä paitsi häiritsi häntä opettaessaan tuo ehdoton
tarkastus.

Mutta ihmis-sydän on heikko. Muutaman viikon kuluttua havaitsi hän
hämmästyksekseen, että hän tunsi itsensä pettyneeksi ja alakuloiseksi,
kun Elli tuli yksin, ja uutta eloa, uutta voimaa valui hänen
sanoihinsa, kun hän tiesi, että raollaan olevan oven takana istui
neito, jolle hän ei milloinkaan puhuisi sydämmensä tuskasta, mutta
jonka edessä hän kuitenkin tahtoi seisoa niin jalona ja hyvänä kuin
ikänä pieni pappi saattaa olla vapaasukuisen, suuren maailman hienon
naisen edessä.

-- Uskallanko olla rohkea ja tarjota kahvia kupillisen. Ei se ole
huonoa itsessään, kahvi, eikä siinä ole sikuriakaan paitsi hiukan vain,
sanoi muori välistä, kun koulun lomatuntia vietettiin.

Ja sitten istuivat kaikki neljä vieraskammarissa sillä välin, kuin
täysihopeiset teelusikat, sekä kupit, joissa oli sininen kukkakiehkura
syrjässä, tuotiin esiin. Ja kun Gerda tuli kotia Metsolaan, loistivat
hänen silmänsä ja posket hehkuivat ja hän tuli yhä enemmän entiseksi
terveeksi Gerdaksi, jonka lavantauti houkutteli kultakahleista silloin,
kun se anasti hänet omiinsa.

Gerda nautti Arvidin selvästä, raittiista ja iloisesta
uskonnontotuuksien esityksestä, tietämättään miten sana ja ääni, puhe
ja saarnaaja kasvoivat yhteen hänen sielussaan.

Ja niin syntyi siinä _kaksi_ "uudistusta"; lapsen sydämmen, joka
avautui Jumalalle, sekä tuon nuoren, vahvan, vapaan sydämmen, joka
avautui vastaanottamaan Hänen ihmislapsille lahjoittamaansa ihaninta
lahjaa, rakkautta.

Gerdan kodissa oli eräs ylpeästi ja halveksivasti lausuttu sana
"pastorista" levittänyt ensimmäisen valonsäteen hänen sydämmeensä,
saattaen hänet tuntemaan oman itsensä.

Parooni oli tullut kirkonkokouksesta, jossa pitäjän pikku talolliset
sekä pastori Maununen eivät oikein tahtoneet taipua pitäjänpohatan
mielipiteitten mukaan. Noh, parooni ja uusi lautamies olivat asian
päättäneet kuitenkin, mutta vähän tyytymättömyyttä oli sentään vielä
jäljellä.

-- Kankea kappalainen tuo Maununen! Jos hän nyt vielä lisäksi
saa Jokiniemen ukon tavaroita, niin ei ole hyvä otella tuon
talonpoikais-pojan kanssa, oli parooni päivällispöydässä pilkallisesti
sanonut.

Voi, miten se koski sydämmeen, kun isä sillä tapaa puhui! Gerda kärsi
aina vanhempiensa ylpeydestä ja halveksimisesta niitä kohtaan, joita
pitivät itseään alhaisempina. Nuot heidän ominaisuutensa tulivat esiin
ainoastaan kotipiirissä, sillä heillä oli tarpeeksi suuri tottumus
seura-elämän tavoissa, voidaksensa ulkona maailman tanterella mukautua
uudemman ajan katsantotapaan. Mutta _tämä_ oli vielä entistä kovempaa,
se tuntui ikään kuin personallisesti loukkaavalta; Gerdan posket
hehkuivat ja hän virkkoi kiivaasti:

-- Mutta isä, sivistynyt, itsenäinen mies saanee toki pitää oman
mielipiteensä!

-- Saa, Jumala varjelkoon, hyvänen aika. Ja mitä Toivolahden pitkään
pappiin tulee, niin hän sen kyllä _pitääkin_, niin että tuntuu, mutta
vielä, Jumalan kiitos, olen _minä_ herrana seurakunnassamme, tyttöseni.

Sanat "Toivolahden pitkä pappi", koskivat Gerdaan kuten ruoskan lyönti
ja hän puri huuliansa, tukehuttaaksensa kyyneleitänsä. _Häntä_, joka on
niin ylevä, niin hyvä ja lempeä koko ihmiskuntaa kohtaan, tuolla
tavalla arvosteltiin. Ah, Gerda olisi tahtonut korottaa tuon papin niin
korkealle, että jokainen olisi saattanut nähdä, minkä arvoinen
Toivolahden pastori oli, ettei kukaan olisi uskaltanut häntä enään
halveksia...

Hän olisi...

Ja sitten hän sisällä omassa pienessä huoneessaan purskahti itkemään.
Ja noitten kuumien, lämpimien kyynelten kylpy virutti pois kaikki, mitä
heidän välillään vielä oli; noitten polttavien, helmeilevien
pisaroitten väikkeessä seisoi Toivolahden papin kuva ylevimpänä,
parhaimpana miesten joukossa, ja hän näki, miten hän vähitellen oli
tullut tuota jaloa miestä liika lähelle. Ja tämä, _tämä_ oli siis
rakkaus, jonka olemusta hän ei milloinkaan ollut käsittänyt?

Ei, ei, siten ei saattanut olla, sairaalloinen kiihoitus se vain oli,
jota ei saanut pitemmälle laskea. Kauniisti olivat vanhemmat
menetelleet, kun jotenkin pian lakkasivat vaivaamasta häntä
rukouksillaan, silloin kuin toivoivat, ettei hän Akselille rukkasia
antaisi; mitään suurempaa surua ei hän milloinkaan heille tahtoisi
tuottaa.

Ja keväällä, kun tie oli kuiva ja kaunis jälleen, ja aurinko paistoi ja
laineet hymyilivät, kulki pieni Martta muori turhaan pyyhkiellen
kukkareunaisia kahvikuppejansa ja kurkistellen veräjää kohti, tulisiko
hänen hyvä, herttainen neitinsä. Gerda neiti ei enään milloinkaan ollut
mukana, kun Elli tuli.

Ja rippikoululapset näkivät pastorin aina vakavampana, lempeänä
ja herttaisena kuten ennenkin, mutta hänen äänensä oli surullisempi.
He luulivat tämän tulleen siitä, että rippikoulu nyt oli
loppumaisillaan; katkismuksessa oli jouduttu alttarin sakramenttiin
ja piplianhistoriassa Kristuksen kärsimiskertomukseen...

-- Eikö iso neiti enään milloinkaan tänne tule? kysyi Martta muori.

-- Kiitoksia kysymästänne, kiltti Martta muori, hänellä on niin hirveän
paljon tehtävää.

-- No kas vain, hän tekee varmaankin hyvin hienoja töitä, neuloo
korko-ompelua ja muuta sellaista.

-- Hoh ei, hän istuu useimmiten ratkomassa kreivin ruunuja pois
kapioistaan, selvitti pikku Elli aivan viattomasti.

Lehdet olivat puhjenneet, saaret olivat viheriäisiä ja kesä oli
lähestynyt, kun Gerda jälleen tapasi Arvidin. Oli helluntai ja Arvid
seisoi alttarin kehyksessä niitten nuorten ympäröimänä, jotka olivat
ripille laskettavat ja valmistus-aikana oppineet häntä rakastamaan.
Auringonsäteet virtailivat sisälle suuresta kuorin-akkunasta ja
leikitsivät alttaripöydän sametilla, hopeatähtien joukossa, nuoren
lauman hienoissa kiharoissa ja tuon ylevän pään tummissa hiuksissa,
joka kohosi kaikkien yli. Hänen äänensä kaikui lämpimältä ja lempeältä,
kun hän uskonsääntöjen pylväskäytävistä saattoi nämät nuoret luonnon
helmaan ja opetti heitä myöskin sieltä löytämään sen ystävän, jota
kaikkialla etsimme. Sitten kääntyi hän Elli Stålsköldin puoleen ja
kysyi häneltä, muistiko hän jonkun värsyn, josta ennen oli ollut
puhetta ja joka erittäin johdatti ajatuksiamme havaitsemaan Jumalaa
luonnossa.

Punastuneena, ja ensin tuskin kuuluvalla äänellä vastasi Elli; mutta
ääni kävi selvemmäksi ja tuo pieni keijukaismainen olento seisoi
oikoisena ja rohkeana, kun hän oli ehtinyt loppusäkeeseen:

    -- -- -- -- --
    Niin paljon kaunista kun nähdäksemme
    Luo luomakunta, elo etehemme,
    Mi ihanuus on silloin iäisellä
    Sen lähtehellä!

-- On todellakin ihastuttava kuulla tuota lasta, mumisi parooni ihan
liikutettuna istuessaan tuolissansa.

Gerda katseli lakkaamatta Arvidiin ja pikku sisareen.

Hän muisti, miten kreivi Aksel heidän lyhyenä kihlaus-aikanaan kerran
oli ihastuneena sanonut:

Tulevana kesänä täytyy minun pikku vaimoni tulla leikkisotaa
katselemaan. Ja sydämmesi on täyttyvä voitonriemusta, Gerda, kun näet
minun rykmenttini rientävän esiin kuten tuiskuva tuuli, jalustin
jalustimen vieressä, että joka jäsen ratisee ja joka hermo hätkähtää ja
ilma tuskin ehtii väistyä kaartilaisten tieltä!

Nyt oli kesä täällä, mutta _hänen_ sankarinsa ei ratsastanut tuulen
tapaan sotilaitten etupäässä. Hän tuli esiin kuten tyyni, leppeä
kesä-ilma Pohjolan metsissä ja hänen nuori sotajoukkonsa vannoi
kyyneleet sinisissä lapsensilmissään uskollisuutta Karitsan lipulle. Ja
kuitenkin -- hän ei ollut sitä milloinkaan selvemmin tuntenut -- olisi
hän ollut äärettömän onnellinen, jos hän olisi saanut nimittää tätä
sankaria omakseen. Mutta muutamia päiviä tämän jälkeen lähti parooni
perheineen Wiesbadeniin.

Neiti Gerdan tarvitsi sairautensa perästä tulla "kylpylaitokseen".



XII.

Kotiin pääsö.


Lukkari Oksasen täytyi noutaa pappilan kyökistä paperi, jossa
sunnuntain virret olivat lueteltuina, salin seinäkello oli seisahtanut,
vaan sitä ei kukaan huomannut, ja Loviisa kulki varpaillaan ympäri.

Martta muori oli sairaana.

Kalpeana, kumarruksissaan istui Arvid vuoteen ääressä, katsellen, miten
pieni, laiha rinta vaivalloisesti kohoutui ja miten ryppyiset kasvot
aina vähenemistään vähenivät ja ikään kuin vaipuivat päivä päivältä
pitsilakin sisään.

Nyt oli Syyskuu ja Martta muorin terveys oli Heinäkuun lopusta asti
ollut huononlainen. Mikä kipu hänellä oli, siitä ei piirilääkärikään
tehnyt suoraa selkoa; kentiesi konehisto oli loppuun kulumaisillaan. Ei
ollut pakottavaa elämisen tarvetta, ei ollut surettavia huolia, jotka
olisivat saaneet sitä jälleen käymään.

Eihän sopinut sairaana maata, kun joka tunnin työpalkka tarvittiin
ruokaan ja kirjoihin Arvidille, ei, sehän oli mahdotonta. Lähteä
Arvidin luota, kun hän vielä matkusti hiippakunnan ympäri
ylimääräisenä, konsistorion kyytihevosena, ei, sehän olisi ollut liika
katkeraa. Mutta nyt oli ponnen huolehtiva jäntevyys veltostunut. Nyt
istui Arvid toista vuotta omassa kodissaan ja yhtä kauan oli muori
hänen kanssaan tasannut omantakeisuuden ilon; nyt kostettiin kaikki
raskaat vuodet, ullakkokammarin kylmyys, leivän suru väsymyksessä ja
heikkoudessa, kello oli käynyt loppuun, laiha sisäänpainunut rinta
kahisi ja korisi, vanha konehisto puhkui, kajahtaaksensa iäisyyden
kaksitoista-lyönnin. Mutta Martta muori oli tyytyväinen kuten
päivämies, nähdessään auringon länteen laskevan. Tosin kyllä hänen oli
vaikeata erota Arvidista, mutta ah, elävän Jumalan kaupungissa,
Jumalan, johon hän niin varmaan luotti, siellä aika kuluu pian; mikä
täällä alhaalla on pitkä elämä täynnä taistelua ja koettelemuksia,
näyttää tuolla ylhäällä muutamalta silmänräpäykseltä vain. Kyllä Arvid
tulisi suremaan, mutta ah, lapsen kyyneleet katoavat pikemmin kuin
äidin suru; elämä virtailee yli kummun, johon vanhat ovat rauhan lepoon
menneet, vie nuorison muassaan ja puhaltaa sydämmestä pois kaipauksen.

Se häntä vain huolestutti, että hänen kipunsa tuotti pojalle menoja.

-- Arve poikani, sinä panet liika paljon rahoja minun tähteni. Ei se
kannata. Jos Jumala tahtoo, että minun tästä pitää nousta jaloilleni
jälleen, niin kipuni kyllä menee kamferttilinementillä ja
prinssintipoilla.

-- Oi äiti, äiti, miten puhut!

-- Mitä tohtori otti, Arve?

-- Äiti rakas, älä tuollaisia ajattele.

-- Minä _tahdon_ tietää, mitä hän otti.

Arvid ei vastannut; hän lankesi polvilleen vuoteen ääreen ja
nyyhkytykset vavistuttivat tuota voimallista olentoa.

Pienet, laihat, keltaiset ja känsäiset sormet silittelivät hänen mustaa
tukkaansa ja lempeitten sisäänpainuneitten silmien katse kiintyi hänen
rakkaaseen, voimakkaaseen päähänsä sanomattomalla hellyydellä.

-- Nyt ovat kaikki rahankorot tältä vuodelta maksetut, Arve, ja nyt on
vielä ruistakin myydä ja härkiä myöskin. Tänä vuonna sinä varmaan saat
maksaa velastammekin osan, Arve?

-- Kyllä, äitini.

-- Niin, niin, älä suutu, vaikka olen itsepäinen, Arve; mutta jos sinä
ottaisit Rantasen Eevan, niin saattaisit tulla velattomaksi samalla.

-- Äiti pieni, en minä sellaisia nyt saata ajatella.

Sitten Arvidin virkavelvollisuudet tempasivat hänen pois äidin vuoteen
äärestä muutamiksi tunneiksi, välistä pitäjän toiselle äärelle,
toisinaan toiselle.

Huolehtivin sydämmin hän takaisin palattuaan riensi porstuan ja salin
lävitse.

-- Miten on äidin laita?

-- Minä tuumaan tässä, että kyllä sinun täytyy pitää Loviisa, Arve. Hän
on hyvä tyttö, säästäväinen ruoan toimissa kaikin tavoin. Mutta hän on
huonopäinen, raukka, luvunlaskussa, joten sinun itse täytyy lukea
vaatteet pyykinpesuun, tietysti, ellei pikku Eeva...

Lääkäri tuotiin kaupungista muorin luo. Hän ei voinut mitään tehdä,
vaan katsoi virkatoverinsa neuvot kaikin tavoin kelvollisiksi, sai
päivällistä ja palasi jälleen kaupunkiin. Martta muori kävi pikemmin
huonommaksi hänen käyntinsä perästä.

-- Sinä joudut häviölle, Arve! _Kaksi_ tohtoria vanhan
talonpoikais-naisen luo! Minä en, Jumala nähköön, ole ollut niin
suuttuneena sinulle sitte kuin ometan oven aukasit siellä kotona
lapsena ollessasi ja haukka vei parhaan munivan kanani. Etkö
einettäkään usko Jumalaan, Arve, kun tahdot tohtoreilla laittaa itsesi
häviöön?

Näin piti muori pientä mötinää pari tuntia sen jälkeen kuin tohtori oli
lähtenyt.

Elonkipinä hehkui yhä heikommin. Välistä Martta muori meni sekaisin ja
luuli houraillessaan olevansa siinä ajassa, jolloin hänen miehensä
vielä eli ja jolloin hän itse vielä oli Vainiolan emäntänä. Hän
haaveksi kevään kukkasista, vuokoista ja kielokeista sekä kankaista,
jotka nurmella olivat valkenemassa, hän huusi vasikoita juomaan ja
hutitti kanasia papumaasta.

Sitte makasi hän hetken hiljaa ja lempeä, kirkastettu hymyily levisi
hänen kuihtuneille kasvoillensa. "Ota _sinä_ silakka, Arve! Minä _olen_
syönyt. Olen minä niin. Syö vatsasi täyteen, poika, sinä joka olet
ahkera ja luet noin kovasti. Tuolla on yksi vielä lisäksi hyllyllä.
Syö, Arve poikani!"

Arvidin täytyi mennä ulos saliin, jotta hänen itkunsa ei häiritsisi
vanhusta. Nuot pitkät, vaivalloiset lukuvuodet, jotka olivat täynnä
itsekieltämystä ja joita hän sanomattomalla äidinrakkaudellaan oli
sulostuttanut ja keventänyt, ne kuvautuivat nyt selvästi Arvidin eteen.
Ja tuo sydän, joka oli antanut hänelle kaikki, tuo ainoa, joka täällä
maan päällä häntä rakasti, hän nyt menisi pois hänen luotaan ...
pois ... pois tuohon äärettömään... Ah, miksi hän ei saanut viipyä
poikansa luona!

Vaiti, nyt hän jälleen puhui selvästi!

-- Arve pieni, muistatko, kuinka sydämmestäsi iloitsit, kun lukukausi
koulussa oli loppunut ja me saimme lähteä tädin luo Niinilään,
puutarhamarjoja syömään? Oi miten sinä olit iloinen tuosta kesäluvasta!
Nyt on minun samati: lukukausi on loppunut, läksy on luettu, ja äiti
saa kesälupaa, äiti pääsee kotia. Älä sitä minulta kadehdi, Arve
poikani!

       *       *       *       *       *

Elonkipinä oli sammunut. Martta muori oli saanut lupa-ajan, hän oli
päässyt kotia. Arvid ei tietänyt, milloinka se oli tapahtunut; yö oli
ollut tuskallinen ja kun päivä sarasti, oli hän yksin. Hän meni omaan
huoneeseensa, nojasi päänsä käsiinsä ja katsoi järvelle päin, jossa
laineet korkealle kohosivat myöhäisessä syksytuulessa ja lokit
matalalla lentelivät.

Sitten palasi hän jälleen sisälle tuonne vuoteen luo, lankesi
polvilleen ja tarttui kurttuiseen käteen, joka keveänä kuten höyhen
lepäsi peitteen päällä. Sinä pieni, kapea, harmajanvalkoinen
hopeasormus! Suuren uskollisuuden ja rakkauden merkkinä olet sinä
ollut! Sinulla ei ollut kumppanina kihlasormusta; sitä ei ollut tapana
käyttää vanhoissa köyhissä talonpoikaiskodeissa, vihkisormus oli
ainoana yksinkertaisena koristeena. Se ei loistanut keltaisena, sillä
Vainiolan emäntä tyytyi hopeiseen sormukseen. Se oli kulunut ahkerassa
työssä, se oli hivunnut ohueksi muorin turvatessa kotiansa ja
perhettänsä, sulostuttaessaan puolisonsa elämää ilossa ja surussa.

Arvid kumartui alas päin ja suuteli pientä rumaa hopeasormusta, joka
oli kapea kuin lanka.

Päivä oli kulunut, ehkä kaksikin. Arvid istui kirjoituspöytänsä ääressä
työtä tekemättä ja loi silmänsä järvelle päin, katselematta mitään.
Silloin napsahti oven lukko ja jalan astunta kuului tilkkumatolla.

Huokaillen palasivat Arvidin ajatukset todellisuuteen ja hän aukaisi
koneentapaisesti laatikon, jossa oli todistuskaavoja, mutta tulialla ei
nyt ollutkaan mitään asioita virastoon; kääntyessään tapasi Arvidin
katse neiti Gerda Stålsköldin.

Hän nousi istualta ja meni pari askelta neitiä vastaan.

-- En tietänyt, että herrasväki on tullut kotia. Suuri suru, joka on
kohdannut minua, on...

He seisoivat vastapäätä toinen toistansa ja katselivat toistensa
silmiin. Siinä oli Gerda itse eikä kuitenkaan _hän_. Noitten ylpeitten
kasvojen sävyihin oli tullut jotakin muuta. Taikka olivatko ne enään
ollenkaan ylpeät? Ei, noissa silmissä oli tuo taivaallinen katse, jossa
on jotakin rukouksen ja kysymyksen välillä olevaa, jota tunnustamaton
lempi rakastetun läheisyydessä niihin luo.

Hänen kaunis, tumma päänsä kumartui ja pusertaessaan Arvidin kättä,
välkkyivät kyyneleet hänen ruskeissa silmissään.

-- Minä tiedän ... olen juuri tullut sanomaan, kuinka hartaasti otan
osaa suruunne. Kun tulin tänne sisälle, oli mielestäni kovin raskasta
ajatella, että tuo rakastettava vanhus...

Aina siitä asti, kuin äiti lähti, oli Arvidin sydän tuntunut ikään kuin
kangistuneelta. Hän oli kulkenut kuten unissaan, särkevin sydämmin,
kuivin silmin. Mutta Gerdan puhuessa ystävällisiä sanoja äidistä,
puhkesi tuuli, sade ja tunteitten virta valloilleen.

Oletko nähnyt täysi-ikäisen miehen itkevän? En tarkoita isääsi enkä
veljeäsi, en rakastajaasi enkä poikaasi, en ketään suljetussa
perhepiirissäsi. Tarkoitan vierasta miestä vieraitten ihmisten
seassa, niitten seassa, jotka hän luulee olevan hänestä jotenkin
välinpitämättömiä. Liikuttavaa, melkeinpä kammoittavaa on nähdä tuon
totuttujen tapojen naamarin halkeavan kahtia, nähdä niiden kasvojen,
jotka _mies_ tahtoo maailmalle näyttää, musertuvan rikki vapiseviin
lihaksiin kyyneleitten viruttamina.

Gerda laski kätensä hänen olalleen...

Samalla oli ikään kuin sähkön voima olisi virrannut hänen sieluunsa ja
ruumiiseensa. Pehmeästi, vastustamattomasti vaipui hänen päänsä Arvidin
rintaa vasten ja käsivartensa kietoutuivat hänen kaulansa ympäri.

Arvid hoiperteli kuten juopunut, mutta hänen kätensä sulkeutuivat ikään
kuin magneetillisesta voimasta tuon ylevän, uhkean olennon ympäri.

Silmänräpäys.

Sitten tempoi Gerda itsensä äkkiä irti ja astui askeleen taakse päin.
Hän loi silmänsä maahan ja posket hehkuivat tulipunaisina.

-- Mitä olen tehnyt! Suo anteeksi ... _mutta minä sinua rakastan_...

Hän ei saanut loppuun puhutuksi, ennenkuin Arvid jälleen sulki hänet
syliinsä ja samat huulet, jotka äsken pyhällä kunnioituksella etsivät
lakastuneessa sormessa olevaa kulunutta hopeasormusta, paloivat nyt
elämän ja rakkauden hellyydessä punaisilla, lämpimillä huulilla...

Sitten tulivat tunnustukset, hiljaiset, lyhyet, katkonaiset. Niin,
mitäpä _Arvidilla_ oikeastaan oli tunnustettavaa! Alhaisemman ylpeys,
köyhän katkeruus, kaikki unhotettiin nyt ja tässä syntyi vain sääsken
tunnustus, miten se oli tullut loistavaa valoa liika lähelle.

Ja Gerda, hän kuiskasi, miten myöhään heränneet ja vielä paljon
myöhemmin käsitetyt tunteet olivat kahlehtineet hänen ajatuksensa ja
mielensä, miten hän oli väistynyt sitä, joka häntä pelotti, mutta pian
havainnut, miten tuo "pelottava" asui hänen omassa sydämmessään. Ja
nyt, nyt hän tunsi, että juuri _se_ oli ihaninta ja parasta, mitä
elämässä löytyi.

Hetken harhailtuaan ympäri, oli hänenkin sydämmensä saanut "kesälupaa",
ja "päässyt kotia".

-- Mutta, -- tässä synkistyi tuo valkoinen, leveä otsa -- kyllä siellä
kotona tulee taistelua olemaan, Arvid, ehkäpä nöyryytystä myöskin. _Se_
ei sinua saa suututtaa eikä tehdä alakuloiseksi. Oletko varma siitä,
että rakkautesi on ylpeyttäsi voimallisempi, Arvid?

Arvidin silmät säihkyivät ja hän näytti ikään kuin kasvavan,
vastatessaan:

-- _Olen_, Gerda, en väisty ivaa enkä valtaa. _Sinua_ minä vain
pelkäsin, ainoastaan taistelussa _omaa rakkauttani_ vastaan olin minä
heikko.

       *       *       *       *       *

Kun Arvidin loistava katse, niin pitkälle kuin hänen silmänsä kannatti,
tuonne pappilan mutkailevalle kapealle tielle, oli seurannut
poislähteviä vaunuja missä hän istui, joka nyt elämässä oli hänen
kaikkensa, meni hän jälleen sisälle äitinsä luo.

Miten katkeraa, kun ei saattanut puhua tästä _hänelle!_

Mutta Martta muori oli oikeassa: lapsenkyyneleet katoavat helpommin
kuin äidinsuru, ja tuo nuori, raitis, keväinen rakkaus häneen, jonka
tuttavuudessa hän tuskin oli ollut enemmän kuin vuoden, vei jo voiton
äidin kuoleman tuottamasta surusta, äidin, joka häntä oli hoitanut ja
rakastanut kolmekymmentäviisi vuotta. Toivoton suru oli muuttunut
helläksi, rakastavaksi kaipaukseksi.

Enempää et sinä pyydäkkään, sinä vanha, rakas, uskollinen Martta muori,
siinä jossa makaat rauhanhymyily kurttuisilla huulillasi, ikään kuin
tahtoisit sanoa:

-- Noh, Arve sinä, mitä minä näen? Onko se _mahdollista_, lapsi! Ah,
Jumala siunatkoon sinua, Arve, sinua ja -- _häntä!_





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Toivolahden pastori" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.