Home
  By Author [ A  B  C  D  E  F  G  H  I  J  K  L  M  N  O  P  Q  R  S  T  U  V  W  X  Y  Z |  Other Symbols ]
  By Title [ A  B  C  D  E  F  G  H  I  J  K  L  M  N  O  P  Q  R  S  T  U  V  W  X  Y  Z |  Other Symbols ]
  By Language
all Classics books content using ISYS

Download this book: [ ASCII | HTML | PDF ]

Look for this book on Amazon


We have new books nearly every day.
If you would like a news letter once a week or once a month
fill out this form and we will give you a summary of the books for that week or month by email.

Title: Jeri - Erään koiran seikkailuja Etelämerellä
Author: London, Jack, 1876-1916
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.
Copyright Status: Not copyrighted in the United States. If you live elsewhere check the laws of your country before downloading this ebook. See comments about copyright issues at end of book.

*** Start of this Doctrine Publishing Corporation Digital Book "Jeri - Erään koiran seikkailuja Etelämerellä" ***

This book is indexed by ISYS Web Indexing system to allow the reader find any word or number within the document.



JERI

Erään koiran seikkailuja Etelämerellä


Kirj.

JACK LONDON


Suomennos.



Otava, Helsinki, 1922.



ESIPUHE


Monen romaaninkirjoittajan onnettomuudeksi runous ja epätosi yleisesti
merkitsevät ihmisille samaa. Useita vuosia sitten julkaisin erään
kertomuksen Etelämereltä. Salomonin saaret olivat tapahtumapaikkana.
Arvostelijat ja kirjallisuuskatsausten kirjoittajat kiittivät
kertomusta sangen kunnioitettavaksi mielikuvituksen tuotteeksi. Mutta
todellisuutta, he sanoivat, siinä ei ollut siteiksikään. Tiesihän
jokainen toki, ettei kähärätukkaisia ihmissyöjiä enää ollut olemassa
maan päällä, vielä vähemmän ne vaeltelivat alastomina ja hakkasivat
poikki toistensa ja tilaisuuden sattuessa myöskin valkoihoisten päitä.

Kuulkaahan nyt. Kirjoitan näitä rivejä Honolulussa, Hawaijilla. Eilen
jouduin Waikikin rannalla puheisiin erään muukalaisen kanssa. Hän
kertoi yhteisestä ystävästämme kapteeni Kellarista. Kun olin
värväyslaiva Minotalla ja jouduin haaksirikkoon Salomonin saaristossa,
pelasti minut samainen kapteeni Kellar, värväyslaiva Eugenien
päällikkö. Mustaihoiset olivat katkaisseet kapteeni Kellarin kaulan,
kertoi eräs muukalainen minulle. Hän tiesi sen, sillä hän oli edustanut
kapteeni Kellarin äitiä pesänselvityksessä.

Kuulkaapa lisäksi. Toissapäivänä sain kirjeen herra C.M. Woodfordilta,
brittiläiseltä hallituksen asiamieheltä Salomonin saarilta. Hän oli
jälleen ryhtynyt hoitamaan virkaansa oltuaan pitkäaikaisella lomalla
Englannissa, missä hän oli saman tien vienyt poikansa Oxfordiin. Jos
tutkii minkä yleisen kirjaston hyllyjä tahansa, niin löytää melkein
varmasti kirjan, jonka nimi on »Luonnontutkija pääkallonmetsästäjäin
parissa». Herra C.M. Woodford on tuo luonnontutkija. Hän on
kirjoittanut kirjan.

Palatkaamme kirjeeseen. Kertoessaan itsestään hän sivumennen mainitsi
eräästä erikoistehtävästä, jonka hän juuri oli saanut suoritetuksi ja
jota hänen Englannissa olonsa oli viivästyttänyt. Hänen oli näet ollut
määrä tehdä rankaisuretki eräälle naapurisaarelle ja samalla koettaa
löytää muutamien yhteisten ystäviemme, erään valkoisen kauppiaan, hänen
vaimonsa ja lastensa sekä valkoisen apulaisensa päät. Retki oli
onnistunut hyvin, ja herra Woodford lopetti selontekonsa tapahtumasta
seuraavasti: »Minua erikoisesti hämmästytti heidän kasvojensa tuskaton
ja kauhuton ilme, joka näytti päinvastoin kuvastavan rauhaa ja
levollisuutta.» On huomattava, että hän sanoi tämän oman rotunsa
miehistä ja naisista, jotka hän hyvin tunsi ja jotka olivat olleet
päivällisillä hänen kodissaan.

Monet muut ystävät, joiden kanssa olen syönyt päivällistä monina
ihanina, iloisina päivinä Salomonin saarilla, ovat sen jälkeen
kadonneet samalla tavalla. Ajatelkaahan. Purjehdin teakpuisella
Minota-laivalla värväämään villejä Malaitalta ja otin vaimoni mukaan.
Pienoisen hyttimme ovessa oli vielä verekset kirveenjäljet
muistuttamassa muutama kuukausi sitten sattuneesta tapauksesta, jolloin
vietiin Minota-laivan silloisen päällikön, kapteeni Mackenzien pää. Kun
purjehdimme Langa-Langaan, höyrysi sieltä ulapalle englantilainen
risteilijä Cambrian, joka oli ollut pommittamassa erästä kylää.

Ei ole tarpeen puuttua tässä kertomukseni johdannossa enempiin
yksityisseikkoihin, joita tiedän totisesti paljon. Toivon saaneeni
teidät vakuuttuneiksi siitä, että koira-sankarini seikkailut tässä
romaanissa ovat tosia seikkailuja aivan oikeassa ihmissyöjien maassa.
Sillä ajatelkaahan, tuolla Minotan retkellä vaimoni ja minä tapasimme
laivassa ihastuttavan villienvartijan, irlantilaisen terrierinpennun,
joka oli sileäkarvainen niin kuin Jeri ja jonka nimi oli Piku. Ilman
Pikua tätä kirjaa ei olisi koskaan kirjoitettu. Koira oli Minotan kelpo
kapteenin omaisuutta. Niin voimakkaasti vaimoni ja minä kiinnyimme
siihen, että vaimoni Minotan haaksirikon jälkeen häikäilemättä varasti
sen Minotan kapteenilta. Lisään vielä, että minä häikäilemättä
hyväksyin vaimoni rikoksen. Niin paljon me rakastimme Pikua, tuota
pikku koiraa, jonka hauta nyt on meressä kaukana Australian
itärannikolla.

Minun on lisättävä, että Piku niin kuin Jerikin oli syntynyt Meringen
plantaasilla Ysabelilla, joka on ensimmäinen saari pohjoiseen
Floridasta, missä hallitusvirasto sijaitsee ja missä hallituksen
asiamies herra C.M. Woodford asuu. Vielä lisäksi ja lopuksi: minä
tunsin hyvin Pikun isän ja äidin, ja usein on lämmin aalto läikähtänyt
sydämessäni, kun olen nähnyt tuon uskollisen parin juoksevan vierekkäin
pitkin rantaa. Isän oikea nimi oli Panu, äidin Timi.

                                                            JACK LONDON

Waikiki Beach, Honolulu, Oahu, T.H.

5 p:nä kesäk. 1915



ENSIMMÄINEN LUKU


Siihen hetkeen asti, jolloin mister Haggin äkkiä pisti Jerin
kainaloonsa ja astui odottavan valaanpyyntiveneen perään, ei Jeri ollut
uneksinutkaan, että sille saattaisi tapahtua mitään ikävää. Mister
Haggin oli ollut Jerin rakas isäntä sen kuusi kuukautta kestäneen
elämän ajan. Jeri ei tiennyt mister Hagginia isännäkseen, sillä
isäntä-sanaa ei ollut sen sanavarastossa. Jeri oli näet sileäkarvainen,
kullanruskea irlannin terrieri.

Mutta Jerin sanastossa mister Haggin merkitsi kaikkea sitä, mitä sana
isäntä tarkoitti ihmisten ja koirien välisistä suhteista puhuttaessa.
Mister Haggin oli sana, jonka Jeri aina oli kuullut kirjanpitäjä Bobin
ja plantaasin työnjohtajan Derbyn sanovan, kun he puhuttelivat hänen
isäntäänsä. Jeri oli myös kuullut niiden muutamien kaksijalkaisten
vieraitten, joita silloin tällöin saapui Arangilla, puhuttelevan aina
sen isäntää mister Hagginiksi.

Mutta koirat ovat koiria, ja ne ajattelevat ja rakastavat isäntiään
enemmän kuin siihen oikeastaan on aihetta, koska ne arvostelevat omalla
himmeällä jumaloivalla tavallaan ihmisiä väärin. »Isäntä» merkitsee
heille, kuten »mister Haggin» merkitsi Jerille, sangen paljon enemmän,
jopa hyvinkin paljon enemmän kuin mitä se merkitsee ihmisille. Ihminen
pitää itseään koiransa »isäntänä», mutta koira pitää isäntäänsä
jumalana.

Sanaa »jumala» ei kuitenkaan ollut Jerin sanavarastossa, mutta »mister
Haggin» merkitsi sille samaa kuin sana »jumala» ihmisille. Lyhyesti:
mister Haggin oli Jerin jumala.

Kun mister Haggin eli jumala, sieppasi Jerin äkkiä maasta, pisti sen
kainaloonsa ja astui valaanpyyntiveneeseen, jonka mustaihoinen miehistö
heti kumartui airoihin, Jeri siis ymmärsi silmänräpäyksessä, että
jotakin tavatonta oli alkanut tapahtua ja tunsi levottomuutta. Koskaan
ennen se ei ollut käynyt Arangilla, jonka se saattoi nähdä kasvavan ja
lähestyvän mustaihoisten jokaisella aironvedolla.

Vain tunti sitten Jeri oli tullut plantaasilta rantaan katsomaan
Arangin lähtöä. Kaksi kertaa puolivuotisen elämänsä aikana se oli ennen
saanut nauttia siitä ihastuttavasta elämyksestä. Oli totisesti
riemullista juoksennella edestakaisin valkoisella hietikoksi
murenneella korallirannalla Panun ja Timin huolehtivan valvonnan
alaisena ja ottaa osaa rannan hyörinään, vieläpä itse vilkastuttaa
sitä.

Ennen kaikkea siellä sai hätyytellä mustaihoisia. Jeri oli kasvatettu
vihaamaan näitä. Sen ensimmäiset havainnot maailmassa, jotka se oli
tehnyt pienenä vikisevänä penikkana, olivat opettaneet sille, että
Timi, sen äiti, ja sen isä Panu vihasivat mustaihoisia. Mustaihoinen
oli jokin, jolle täytyi murista. Mustaihoinen, ellei se ollut talon
väkeä, oli jokin, johon täytyi tarrata hampain ja jota piti purra ja
raastaa, jos se uskalsi tulla asuinrakennusten piiriin. Timi teki niin.
Panu teki samoin. Ja siten ne palvelivat jumalaansa mister Hagginia.
Mustat olivat kaksijalkaisia alamaisolentoja, jotka ahersivat ja
raatoivat kaksijalkaisten valkoisten herrojensa hyväksi, asuivat
syrjässä työläisparakeissa ja olivat niin alhaisia, etteivät saaneet
yrittääkään herrojensa asunnon lähelle.

Mustien metsästäminen oli seikkailua. Sen Jeri oli päässyt käsittämään
kohta kun oli oppinut pysyttelemään jaloillaan. Jokainen koetteli
onneaan. Niin kauan kuin mister Haggin tai Derby tai Bob oli lähellä,
pysyttelivät mustat pakosalla. Mutta oli aikoja, jolloin valkoiset
herrat eivät olleet lähettyvillä. Silloin oli parasta varoa mustia.
Metsästää uskalsi vain erikoisen varovaisesti. Sillä valkoisten
herrojen silmän välttäessä mustat eivät ainoastaan luoneet tuimia
katseita ja murisseet, vaan jopa ahdistivat nelijalkaisia koiria
kivillä ja puukalikoilla. Sillä tavoin Jeri oli nähnyt äitiään
pahoinpideltävän, ja ennen kuin se oli oppinut varomaan, myöskin sitä
oli korkeassa ruohikossa, kun kukaan ei nähnyt, mukiloinut musta
Godarmy, jonka rinnalla riippui kookoskuitunauhalla kaulaan sidottu
pyöreä posliininen pallo. Enemmänkin. Jeri muisti toisenkin
ruohikkoseikkailun, jolloin se ja sen veli Miksi olivat tapelleet
Owomin, erään toisen mustan miehen kanssa, jonka tunsi rinnalla
riippuvasta herätyskellon hammaslaitaisesta rattaasta. Miksi oli saanut
niin ankaran iskun päähänsä, että sen vasen korvalehti oli näivettynyt
ja kuihtunut ylöspäin kääntyneeksi tötteröksi.

Vieläkin enemmän. Sillä oli ollut Tupu-niminen veli ja Kati-niminen
sisar, jotka olivat kadonneet kaksi kuukautta sitten ja lakanneet
olemasta. Suuri jumala mister Haggin oli kääntänyt plantaasin
ylösalaisin. Viidakko oli tutkittu. Puolta kymmentä mustaihoista oli
ruoskittu. Ja kuitenkaan mister Hagginin ei ollut onnistunut selvittää
Tupun ja Katin katoamisen salaisuutta. Mutta Panu ja Timi tiesivät sen,
ja Miksi ja Jeri myöskin. Neljän kuukauden ikäisinä Tupu ja Kati olivat
joutuneet parakin keittopataan, ja niiden nuoruuttaan pehmeän nahkan
oli tuli tuhonnut. Jeri tiesi tämän ja samoin sen isä, äiti ja veli,
sillä ne olivat tunteneet epäilyttävää palaneen katkua, ja siitä
raivostunut Panu oli hyökännyt Magonin, asiapojan, kimppuun, niin että
mister Haggin oli sitä nuhdellut ja kurittanut, sillä mister Haggin ei
ollut hajua tuntenut eikä ymmärtänyt, ja hänenhän täytyi aina pitää
kuria talonsa asukkaitten keskuudessa.

Mutta mustaihoisten vainoaminen rannalla ei ollut vaarallista silloin,
kun mustaihoiset, joiden palveluaika oli päättynyt, tulivat sinne
tavaralaatikot pään päällä mennäkseen Arangille. Vanhat velat voitiin
silloin maksaa, ja se olikin viimeinen tilaisuus, sillä Arangilla
lähteneet mustaihoiset eivät milloinkaan palanneet. Vähän aikaisemmin
tänä samana aamuna Timi oli kostanut erään Lerumielta saamansa salaisen
selkäsaunan: Se oli iskenyt hampaansa tämän paljaaseen pohkeeseen ja
laahannut hänet potkuista huolimatta tavaralaatikkoineen päivineen
veteen ja nauranut sitten hänelle varmana mister Hagginin
suojeluksesta, sillä mister Haggin vain irvisteli välikohtaukselle.

Arangilla oli myöskin tavallisesti vähintään yksi viidakkokoira, jolle
Jeri ja Miksi saattoivat rannalta käsin haukkua kurkkunsa käheiksi.
Panu, joka oli melkein airedalenterrierin kokoinen ja aivan yhtä rohkea
-- Tom Haggin nimittikin sitä Panu Väkeväksi -- oli kerran ottanut
kiinni sellaisen luvattomasti rannalle tunkeutuneen viidakkokoiran ja
antanut sille verrattoman löylytyksen, johon Jeri ja Miksi sekä Tupu ja
Kati, jotka silloin vielä elivät, olivat ottaneet osaa kimakasti
haukkuen ja kipeästi pureskellen. Jeri muisti aina koiran karvojen
huumaavan hajun, joka oli täyttänyt sen suun, kun se kerran oli saanut
oikein kunnolla puraistuksi. Viidakkokoirat olivat koiria -- Jeri tunsi
ne sukulaisikseen -- mutta ne eivät olleet sen omaa ylhäistä rotua vaan
huonompia ja halvempia, aivan niin kuin mustaihoiset olivat mister
Hagginiin, Derbyyn ja Bobiin verrattuina.

Jeri ei enää katsellut lähestyvää Arangia. Timi, joka ennenkin oli
menettänyt lapsiaan, istui rantahietikolla etukäpälät vedessä ja ulvoi
surusta. Jeri tiesi, että se suri häntä; siksi emon suru koski kipeästi
vaikka epämääräisesti sen tunteelliseen, intohimoiseen sydämeen. Mitä
kaikki tämä ennusti, siitä se ei tietänyt muuta, kuin että sitä oli
kohdannut onnettomuus, suuri onnettomuus. Kun se katsoi karkeakarvaista
ja surunmurtamaa äitiään takanaan, se saattoi nähdä Panun liehuvan
huolestuneena tämän ympärillä. Sekin oli karkeakarvainen, niin kuin
Miksi ja niin kuin Tupu ja Kati olivat olleet; Jeri oli ainoa
sileäkarvainen koko perheestä.

Tom Haggin tiesi, vaikkei Jeri sitä tiennyt, että Panu oli
kuninkaallinen rakastaja ja verrattoman hyvä aviomies. Jeri saattoi
ensimmäisinä elämyksinään muistaa, kuinka Panu ja Timi juoksivat
vieretysten mailimääriä pitkin rantoja tai kookospalmukujanteita,
molemmat naurussa suin ja pelkkänä riemuna. Kun ne olivat ainoat koirat
sen veljien ja sisaren sekä muutamien vieraitten viidakkokoirien
ohella, jotka se tunsi, ei sen mieleen juolahtanutkaan muuta
mahdollisuutta, kuin että sellainen oli yleensä koira-aviopuolisojen
tapa. Mutta Tom Haggin tiesi, ettei sellainen ollut tavallista. »Jalon
rodun tuntomerkki», hän selitteli selittämistään innostuneena ja silmät
ihailusta kosteina. »Tuo Panu on ritari, se on nelijalkainen ritari,
ihminen eikä koira, niin neljä jalkaa kuin sillä onkin. Ja siinä on
voimaa! Sen suku ei sammu tuhannessa polvessa -- siitä menen vaikka
valalle... Entä sen selvää järkeä ja ystävällistä, rohkeaa sydäntä!»

Panu ei ilmaissut ääneen suruaan, mikäli se sellaista tunsi, mutta sen
liehuminen Timin ympärillä osoitti, miten se otti osaa tämän tuskaan.
Miksiin taas äidin suru oli tarttunut, ja se istui äitinsä vieressä
haukkuen vihaisesti kasvavan välimatkan yli, ikään kuin se olisi
haukkunut jotain viidakossa hiipivää vaaraa. Sekin sattui Jerin
sydämeen vahvistaen sen aavistusta, että tuntematon kolkko kohtalo
odotti sitä. Kuuden kuukauden ikäiseksi Jeri tiesi sangen paljon ja
sentään hyvin vähän. Se käsitti, miksi Timi, joka oli viisas ja
urhoollinen koira, ei noudattanutkaan sydämensä kehoitusta, juossut
veteen ja uinut sen luokse. Timi oli suojellut Jeriä niin kuin
naarasleijona silloin, kun iso _puarka_, mikä Jerin sanastossa
edusti vinkumisen ja röhkinän ohella sanaa sika, oli koettanut syödä
sen korkeapaaluisen asuinrakennuksen nurkan alta, missä se oli
kyyröttänyt. Naarasleijonan tavoin Timi oli hyökännyt kokkipojan
kimppuun, joka oli lyönyt Jeriä kepillä karkottaakseen sen keittiöstä.
Se oli värähtämättä ja valittamatta ottanut vastaan napakan kepiniskun
ja sitten löylyttänyt mustaihoisen pahanpäiväisesti keittiön patojen ja
pannujen keskellä, kunnes mister Haggin laahasi sen pois moitittuaan
sitä ennen kokkipoikaa siitä, että tämä oli uskaltanut nostaa kätensä
jumalan omaa nelijalkaista koiraa vastaan.

Varmuus siitä, ettei ollut ainoastaan sopimatonta vaan myöskin
vaarallista mennä veteen, missä liukui ja meloi äänettömästi milloin
vedenpinnalla, milloin sukeltaen esiin syvyyksistä suunnattomia,
suomuisia hirviöitä, isokitaisia ja hirmuhampaisia, jotka olisivat
nielaisseet koiran silmänräpäyksessä ja yhtä helposti kuin mister
Hagginin kanat nielivät jyviä.

Jeri oli usein kuullut isänsä ja äitinsä haukkuvan turvallisella
hietikolla raivoaan noita hirmuisia veden eläviä kohtaan, kun ne
huomasivat lähellä rantaa vedenpinnalla ajelehtivan puunrungon näköisen
esineen. Krokotiili-sanaa ei ollut Jerin sanastossa. Se oli kuva, kuva
ajelehtivasta puunrungosta, joka oli erilainen kuin muut puunrungot
sikäli, että se oli elävä.

Jeri tiesi todellisuudessa enemmän krokotiileista kuin ihmiset yleensä.
Se saattoi vainuta krokotiilin kauempaa ja tarkemmin kuin yksikään
ihminen, tarkemmin kuin suolaisen veden äärellä tai viidakossa asuva
villi. Se tiesi, milloin laguunista noussut krokotiili makasi hiljaa ja
liikkumatta, kenties uneen vaipuneena sadan jalan päässä viidakon
pehmeässä ruohikossa.

Ja kuitenkin oli niin paljon sellaista, mitä Jeri ei tietänyt. Se ei
tietänyt, kuinka suuri maailma oli. Se ei tietänyt, että Meringen
laguuni, jonka takana oli korkeita, metsäisiä vuoria ja jota edestä
suojasivat korallisaaret, ei ollut koko maailma. Se ei tietänyt, että
Meringe oli vain pieni murto-osa isoa Ysabelin saarta, ja tämä taas
vain eräs tuhansista muista Salomonin saarten saarista, joista monet
olivat sitä isompia ja jotka ihmiset merkitsivät kartoillaan vain
joukoksi pilkkuja äärettömän Tyynen valtameren läntisellä ulapalla.

Tosin oli olemassa jokin toinenkin paikka jossakin muualla, tuolla
kaukana, jota Jeri himmeästi aavisteli. Sieltä tuli olentoja, joita
ennen ei ollut olemassa. Oli tavallista, että Meringen plantaasille
äkkiä ilmestyi kananpoikia, sikoja ja kissoja, joita se ei ollut
koskaan ennen nähnyt. Kerran oli sinne ilmestynyt myös outoja,
nelijalkaisia, sarvekkaita ja pitkävillaisia eläimiä, joita ihmiset
nimittivät vuohiksi.

Samoin ilmestyivät mustaihoisetkin jostakin tuntemattomasta paikasta --
Jerin oli mahdoton tietää mistä -- täysikasvuisina aivan yhtäkkiä
Meringen plantaasille, jossa ne kuljeskelivat lannevaatteet
vyötäisillään ja luuneula pistettynä nenän läpi, ja mister Haggin ja
Derby ja Bob panivat ne töihin. Äkkiä ne taas katosivat. Jeri ymmärsi
että niiden tulo ja katoaminen liittyivät jotenkin Arangin tuloon ja
lähtöön.

Ja Arangille meni Jeri tänä hehkuvan kuumana tropiikin aamuna
valaanpyyntiveneellä mister Hagginin kainalossa sillä välin kuin
rannalla Timi valitti tuskaansa ja lapsellisen tietämätön Miksi haukkui
nuoruuden ikuista taisteluvaatimusta Tuntemattomalle.



TOINEN LUKU


Valaanpyyntiveneestä pääsi Arangin teakpuiselle kannelle vain yhtä
porrasta myöten alahangan puolelta, ja Tom Haggin nousi sitä myöten
kevyesti Jeri kainalossa. Kannella hälisi outo väkijoukko. Tom
Hagginille ja kapteeni Van Hornille se oli kuitenkin aivan
jokapäiväinen näky.

Arangi oli pieni, ja siksi sen kannella oli hyvin vähän tilaa. Se oli
alunperin rakennettu huvipurreksi, ja siksi sen pienoisosat olivat
messinkiä, naulat kuparia, nostoköli pronssia ja helat raudoitetut, ja
se oli vesirajaan saakka päällystetty kuparilevyillä. Nyt se oli myyty
Salomonin saarille mustien orjien hankkimista varten. Laissa tätä
ammattia kuitenkin kunnioitettiin nimityksellä »työväen värväys».

Arangi oli värväyslaiva, joka kuljetti mustaihoisia ihmissyöjiä
kaukaisilta saarilta työhön uusille plantaaseille, missä valkoiset
miehet muuttivat kosteaa ja ruttoista suota ja viidakkoa
hedelmällisiksi ja uljaiksi kookospalmupuistikoiksi. Molemmat Arangin
mastot olivat Oregonin seetriä, kuumalla parafiinillä kiilloitetut ja
niin sileiksi hangatut, että ne auringon hehkussa loistivat
kellanruskeitten opaalien tavoin. Tavattoman isojen purjeittensa avulla
se kykeni purjehtimaan kuin aavelaiva ja antoi tilaisuuden tullen
kapteeni Van Hornille, tämän valkoiselle perämiehelle ja viidelletoista
mustaihoiselle laivamiehelle yllin kyllin tehtävää. Sen pituus oli
kuusikymmentä jalkaa, eikä sen yläkannen poikittaisia alushirsiä oltu
heikonnettu kansihyteillä. Ainoina aukkoina -- yhtään hirttä ei
kuitenkaan oltu katkaistu niitä varten -- olivat ison kajuutan
kansi-ikkuna ja porrasaukko, skanssiluukku keulassa ja pieni
varastohuoneen luukku peräkannella.

Ja tällä pienellä kannella oli paitsi laivan miehistöä kolmelta
kaukaiselta plantaasilta palaavat mustaihoiset. »Palaavilla»
tarkoitettiin niitä, joiden kolmivuotinen työsopimus oli päättynyt ja
jotka nyt, sopimuksen mukaan, olivat matkalla kotikyliinsä Malaitan
villille saarelle. Kaksikymmentä heistä -- kaikki Jerin tuttuja -- oli
Meringestä, kolmekymmentä tuli Tuhannen laivan lahdesta, Russellin
saarilta, ja loput kaksitoista olivat Pennduffrystä Guadalcanarin
itärannikolta. Paitsi kaikkia näitä -- he olivat kaikki kannella ja
jaarittelivat omituisella, lintujen piipitystä muistuttavalla
falsettiäänellä -- oli siellä kaksi valkoista miestä, kapteeni Van Horn
ja hänen tanskalainen perämiehensä Borckman. Kaikkiaan väkeä oli
seitsemänkymmentäyhdeksän henkeä.

»Luulin jo, että sydämenne petti viime hetkessä», tervehti kapteeni Van
Horn, ja mielihyvän välke loisti hänen silmissään, kun hän katseli
Jeriä.

»Vähällä oli niin käydäkin», vastasi Tom Haggin. »Joka tapauksessa olen
sen tehnyt vain teidän tähtenne. Jeri on pentueen paras, tietysti
lukuunottamatta Miksiä. Ne kaksihan ovatkin vain jäljellä, ja ne ovat
aivan yhtä hyviä kuin kadonneet. Sillä Kati oli suloinen koira, josta
olisi tullut toinen Timi, jos se olisi saanut elää. -- Kas tässä,
ottakaa.»

Väkinäisellä liikkeellä hän laski Jerin Van Hornin käsivarrelle ja
kääntyi poispäin kulkeakseen kannen poikki.

»Jos sille tapahtuu jotakin, en anna sitä koskaan teille anteeksi,
kapteeni», urahti hän yrmeästi olkansa yli.

»Ensin niiden on otettava minun pääni», nauroi kapteeni.

»Se tapahtuu hyvin todennäköisesti, ukkoseni», murahti Haggin. »Meringe
on Somolle velkaa neljä päätä, kolme kuoli punatautiin, neljännen
murskasi kaatuva puu kaksi viikkoa sitten. Hän oli vielä päällikön
poika.»

»Ja niiden lisäksi Arangi on kaksi päätä Somolle velkaa», lisäsi Van
Horn. »Muistattehan, kuinka viime vuonna eräs Hawkis-niminen
kaupustelija tuhoutui etelässä kulkiessaan valaanpyyntiveneellään Arlin
salmen läpi?» -- Haggin tuli takaisin kannen poikki ja nyökkäsi. --
»Kaksi hänen laivamiehistään oli Somon poikia. Olin värvännyt ne Ugin
plantaasille. Kun otetaan lukuun teidän poikanne, on Arangi sinne
velkaa kuusi päätä. Mutta mitäs tuo nyt! Tuolla tuulenpuolella on
merenrantakylä, johon Arangi on velkaa kahdeksantoista päätä. Minä
värväsin ne Aoloa varten, ja kun ne olivat merenrannan miehiä, pantiin
ne miehistöksi Sandflylle, joka joutui haaksirikkoon matkalla Santa
Cruziin. Olen määrättömästi velkaa sinne tuulenpuoleiselle rannalle,
niin että tuhat tulimmaista veijarista, joka saisi siepatuksi pääni,
tulisi toinen Carnegie! Kylä on koonnut sataviisikymmentä sikaa ja
helmiäisrahaa kokonaisia vuoria miehelle, joka saa minut kiinni ja
luovuttaa heille.»

»Leikki ei ole vielä loppunut», myhäili Haggin.

»Turha surra puolestani», kuului iloinen vastaus.

»Te puhutte kuin Arbuckle aikoinaan», moitti Haggin. »En kuullut vain
yhden kerran hänen tuolla tavoin ylvästelevän. Vanha Arbuckle-poloinen.
Pystyvin ja varovaisin veitikka, joka milloinkaan on ollut ihmissyöjien
kanssa tekemisissä. Hän ei koskaan mennyt nukkumaan levittämättä sitä
ennen lattialle laatikollista nauloja tai niiden puutteessa
rutistettuja sanomalehtiä. Muistan aivan hyvin niiltä ajoilta, kun
asuin hänen kanssaan saman katon alla Floridassa, kuinka kerran iso
kissa ajoi russakan papereihin. Mutta heti kuuluikin poks, puks, poks,
ensin kuusi ja heti perään kaksi hänen suuren ratsupistoolinsa
laukausta, ja talo tuli reikiä täyteen kuin seula. Sitä paitsi siellä
oli kuollut kissa. Hän osasi ampua pimeässä ollenkaan tähtäämättä,
painoi vain liipasinta keskisormellaan ja varmisti piipun suunnan
ojennetulla etusormellaan.

»Tosiaan, veikkoseni. Hän oli aika kerskailija. Sitä villiä ei muka
ollut syntynyt, joka olisi päässyt käsiksi hänen päähänsä. Mutta
kuitenkin ne saivat hänet. Todellakin ne saivat hänet. Tosin hän kesti
neljätoista vuotta. Sen teki hänen kokkipoikansa. Napsautti häntä
kirveellä ennen aamiaista. Muistan hyvin retkemme, jonka teimme
viidakkoon tutkiaksemme, mitä hänestä oli jäänyt jäljelle.»

»Näin hänen päänsä sen jälkeen kun olitte lähettäneet sen hallituksen
asiamiehelle Tulagiin», pisti Van Horn väliin.

»Ja hänen rauhalliset, tyynet kasvonsa, jotka olivat kuin mitään ei
olisi tapahtunut, ja niillä melkein sama vanha hymy, jonka olin nähnyt
tuhansia kertoja. Se oli jäykistynyt kasvoille, kun suun kohtaa oli
savustettu. Ne saivat hänet, joskin siihen meni neljätoista vuotta.
Moni on käynyt Malaitalla menettämättä päätään, mutta ennemmin tai
myöhemmin heidän käy kuin saviruukun, joka kerran kaivotiellä särkyy.»

»Mutta minulla on taikasana», vakuutti kapteeni. »Kun paha paikka
tulee, menen päätäpahkaa niiden keskelle ja lausun sen. Ne eivät
ymmärrä siitä tuon taivaallista, mutta se tepsii.»

Tom Haggin ojensi nopeasti kätensä hyvästiksi, pitäen päättävästi
katseensa poissa toisen käsivarrella olevasta Jeristä.

»Pitäkää silmällä palaavia poikiani», varoitti hän laskeutuessaan
laivasta, »kunnes olette saattanut maihin viimeisenkin veijarin. Niillä
ei ole mitään syytä rakastaa Jeriä tai sen sukua, ja pelkään, että sen
käy hullusti villien käsissä. Yön pimeydessä se saattaa helposti tehdä
retken yli laidan. Älkää päästäkö sitä näkyvistänne, ennen kuin olette
päässeet viimeisestäkin.»

Nähdessään mister Haggininsa hylkäävän hänet ja poistuvan
valaanpyyntiveneessä Jeri alkoi kiemurrella ja ilmaisi tuskaansa
hiljaisella, vaikeroivalla nyyhkytyksellä. Kapteeni Van Horn puristi
sen lujemmin käsivarrelleen ja hyväili sitä vapaalla kädellään. »Älkää
unohtako sopimusta», huusi Tom Haggin etenevästä venheestä. »Jos teille
jotakin tapahtuu, on Jerin päästävä takaisin luokseni.»

»Kirjoitan siitä paperin, jonka panen laivan asiakirjojen joukkoon»,
kuului Van Hornin vastaus.

Niiden sanojen joukossa, jotka Jeri tajusi, oli sen oma nimi, ja
molempain miesten puheesta se oli sen ehtimiseen erottanut. Se tajusi
hämärästi, että puhe koski sitä selittämätöntä, salaperäistä, hirveää
seikkaa, joka oli tapahtunut sille. Se kiemurteli voimakkaammin, ja Van
Horn laski sen kannelle. Se hypähti reunaa vasten vikkelämmin kuin
olisi voinut odottaa kuuden kuukauden vanhalta, kömpelöltä pennulta,
eikä Van Hornin nopea estämisyritys olisi onnistunut. Mutta aava
Arangin kylkeä vasten loiskiva vesi sai sen ponnahtamaan takaisin. Tabu
vaikutti siihen. Sen aivoissa oleva selvä kuva ajelehtivasta
puunrungosta, joka ei ollut puunrunko, vaan joka eli, pysäytti sen. Se
ei ollut järkeä, vaan varjelevaa vaistoa.

Se putosi jälleen istualleen, kohotti kultaisen kuononsa kohti taivasta
ja päästi pitkän, kauhua ja surua ilmaisevan valituksen. »Kaikki on
hyvin, Jeri-poikaseni, rohkaise mielesi ja ole mies», rauhoitteli Van
Horn sitä.

Mutta Jeriä ei voitu lohduttaa. Puhuja oli epäilemättömästi valkoinen
jumala, mutta ei sen jumala. Mister Haggin oli Jerin jumala ja
korkeampi jumala kuin tämä. Se tunsi sen, ajattelematta sitä. Mister
Hagginilla oli housut ja kengät. Tämä laivan kannella oleva jumala
muistutti mustaihoista. Hänhän oli paljasjalkainen ja paljassäärinen
sekä housuton, vyötäröllään aivan samoin kuin jokaisella mustaihoisella
kirjava lannevaate, joka ulottui melkein hänen auringonpaahtamiin
polviinsa.

Kapteeni Van Horn oli kaunis mies, vaikkei Jeri sitä tiennyt. Kun
Rembrandt on maalauksissaan kuvannut hollantilaista, on hänellä ollut
mallina kapteeni Van Horn huolimatta siitä, että tämä oli syntynyt New
Yorkissa, samoin kuin hänen New Yorkissa syntyneet hollantilaiset
esi-isänsä ennen häntä aina siitä ajasta asti, jolloin New Yorkin nimi
vielä oli New-Amsterdam. Hänen pukuaan täydensivät selvästi
rembrandtilainen huopahattu, jonka reunat oli käännetty alaspäin,
painettuna viistoon toiselle korvalliselle, huokea pumpulinen,
valkea paita, joka peitti hänen yläruumiinsa, vyöstä riippuva
tupakkapussi, tuppipuukko, patruunavyö ja nahkakotelossa oleva iso
automaattipistooli.

Rannalle jäänyt Timi oli vaientanut surunsa, mutta päästi sen jälleen
ilmoille kuullessaan Jerin valituksen. Ja Jeri, joka taukosi hetkeksi
kuuntelemaan, kuuli Miksin äitinsä vieressä haukkuvan uhmaansa ja oli
näkevinään Miksin kuivettuneen korvan itsepintaisine, ylöspäin
kääntyneine käppyröineen. Kun sitten kapteeni Van Horn ja hänen
perämiehensä Borckman antoivat määräyksiä, ja kun Arangin isopurje ja
mesaanipurje alkoivat kohota mastoihin, kadotti Jeri kaiken rohkeutensa
ja aloitti jälleen valituksensa, joka -- niin kertoi Bob rannalla
Derbylle -- oli »suurin äänellinen saavutus», minkä hän koskaan oli
kuullut koiralta: »Se veti hyvin vertoja Caruson äänelle, vaikka olikin
hiukan heikompi.» Mutta se laulu oli liikaa Hagginille, joka heti
maihin saavuttuaan vihelsi Timin luokseen ja harppoi kiireesti pois
rannalta.

Nähdessään äitinsä katoavan Jeri ansioitui vielä suuremmilla
laulusaavutuksilla, jotka tuottivat ääretöntä iloa eräälle sen vieressä
seisovalle Pennduffryltä palaavalle villille. Tämä nauroi ja pilkkasi
Jeriä kimeillä kikatuksilla, jotka eivät muistuttaneet ihmisen ääntä,
vielä vähemmän jumalan, vaan viidakon puissa elävien eläinten ääniä,
puolittain linnun, puolittain ihmisen. Se oli oivallinen sodan aihe.
Suuttumus siitä, että mustaihoinen nauroi sille, valtasi Jerin, ja
seuraavassa silmänräpäyksessä sen pennunhampaat, jotka olivat
teräväkärkiset kuin neulat, olivat viiltäneet hämmästyneen mustaihoisen
paljaaseen pohkeeseen pitkiä yhdensuuntaisia naarmuja, joista
jokaisesta heti pursui verta. Mustaihoinen hypähti kauhistuneena
syrjään, mutta Jerissä oli Panu Väkevän verta, ja isänsä tavoin se
seurasi perässä ja viilti mustaihoisen toiseenkin pohkeeseen punertavan
kuvion.

Nyt ankkurin noustua ja isonpurjeen kohotessa mastoon kapteeni Van
Horn, jonka tarkka katse ei ollut kadottanut ainoaakaan yksityisseikkaa
tästä tapahtumasta, antoi määräykset mustalle ruorimiehelle ja kääntyi
sitten osoittamaan Jerille hyväksymistään.

»Käy päälle, Jeri!» rohkaisi hän. »Anna sille! Iske! Pure! Näytä sille!
näytä sille!»

Puolustautuessaan mustaihoinen suuntasi potkun Jeriin, joka sen sijaan
että olisi pötkinyt pakoon -- toinen Panulta peritty ominaisuus --
väisti paljaan jalan ja painoi uuden sarjan punaisia, yhdensuuntaisia
viiruja tummaan sääreen. Tämä oli liikaa, ja mustaihoinen, joka pelkäsi
enemmän Van Hornia kuin Jeriä, kääntyi pakoon keulan puolelle
juosten turvaan kajuutan kattoikkunalle, jossa oli kahdeksan
lee-enfield-kivääriä laivamiehen vartioimina. Jeri hyökkäsi kajuutan
ikkunan luo, hypähteli sitä kohti ja kierähteli kannella, kunnes
kapteeni Van Horn kutsui sen luokseen.

»Kyllä tämä pitää villit kurissa, tämä mies!» vakuutti Van Horn
Borckmanille kumartuessaan taputtamaan Jeriä antaakseen sille siten
hyvin ansaitun palkkion.

Ja Jeri unohti joksikin aikaa kolkon kohtalonsa, kun jumala, jolla
tosin ei ollut housuja, kosketti sitä hyväilevästi kädellään.

»Se on leijona koiraksi -- paremminkin airedale kuin irlantilainen
terrieri», jatkoi Van Horn perämiehelleen yhä Jeriä hyväillen.
»Katsohan, kuinka iso se jo on. Katso sen luita. Tuollainen rinta. Se
kestää. Siitä tulee mainio koira, kunhan sille kasvaa noita jalkoja
vastaava ruumis.»

Jeri oli juuri muistanut surunsa ja oli hyökkäämäisillään kannen poikki
laidalle katsomaan, kuinka Meringe joka hetki pieneni etäisyydessä, kun
kaakkoinen tuulenpuuska sattui purjeisiin ja kallisti Arangia. Jeri
liukui pitkin kantta, joka sillä hetkellä oli neljäkymmentäviisi
astetta kallellaan, turhaan raapien kynsillään sileätä pintaa
saadakseen siitä kiinni. Se tarrautui mesaanimaston juureen, sillä
aikaa kun kapteeni Van Horn, merimiehenkatseensa tähdättynä keulan
edessä olevaan koralliriuttaan, antoi määräyksen: »Tarkasti alahangan
puolelle.» Borckman ja mustaihoinen ruorimies toistivat hänen sanansa,
ja kun ruoriratas pyörähti alaspäin, kääntyi Arangi nopeasti kuin
noiduttu tuuleen ja saavutti hetkiseksi pystysuoran kölin, jolloin
isopurje lepatti ja jalusnuoria löysättiin.

Jeri, jonka huomio yhä oli kiintyneenä Meringeen, käytti hyväkseen
kannen vaakasuoraa asentoa päästäkseen jaloilleen ja ryömiäkseen reunaa
kohti. Mutta sen käännytti takaisin jalusnuorain väkipyörien räiske
mastorenkaassa, ja isopurje, tyhjänä, mutta tuntien tuulta toisella
puolellaan, heilahti veltosti kannen poikki sen ylitse. Nopealla
hyppäyksellä se selviytyi jalusnuorien taholta uhkaavasta vaarasta --
Van Hornin hyppäys sitä pelastamaan oli yhtä nopea -- ja tapasi itsensä
isonpuomin alta, jossa suunnaton purje häämötti sen yllä ja näytti
olevan putoamaisillaan ja musertamaisillaan sen.

Se oli Jerin ensimmäinen kokemus purjeista. Se ei tuntenut petoja,
vielä vähemmän niiden tapoja, mutta sen aivoissa oli niiltä ajoilta,
jolloin se oli ottanut ensimmäisiä askeleitaan, eloisa muistikuva
haukasta, joka keskellä pihamaata oli taivaalta iskenyt sen kimppuun.
Se kyyristyi kantta vasten. Sen yläpuolella viuhui siivekäs haukka,
joka tuossa tuokiossa ampuisi sen kimppuun kuin salama pilvistä; tämä
haukka vain oli tavattoman paljon isompi kuin se, jonka se ennen oli
tavannut. Mutta se ei etsinyt pelokkaasti suojaa kyyristyessään. Se
päinvastoin vetäytyi kokoon jännittääkseen kaikki ruumiinsa osat ja
hypätäkseen uhkaavaa hirviötä vastaan.

Mutta seuraavassa silmänräpäyksessä oli isopurje heilahtanut ohi
räiskyvin väkipyörin ja pullistunut tuulessa, ja Jeri kadotti
hypätessään näkyvistään sen varjonkin.

Van Hornilta ei ollut jäänyt huomaamatta pieninkään yksityisseikka.
Monesti ennen hän oli nähnyt nuorten koirien pelästyksestä saavan
suorastaan kouristuskohtauksia ensimmäisen kerran nähdessään
taivaantäyttävät, pilviäpimittävät purjeet, jotka uhkasivat suistua
päälle. Tämä oli ensimmäinen koira, jonka hän oli nähnyt kauhistumatta
ja paljastetuin hampain hyökkäävän suuren tuntemattoman kimppuun.

Ihastuksissaan Van Horn sieppasi Jerin kannelta syliinsä.



KOLMAS LUKU


Jeri unohti nyt hetkeksi kokonaan Meringin. Se muisti hyvin, että
haukalla oli ollut terävät kynnet ja yhtä terävä nokka. Tuota
ilmaapieksävää, ukkosen lailla jyrisevää hirviötä täytyi pitää
silmällä. Ja Jeri kyyristyi hyppyä varten ja ponnisteli pysyäkseen
pystyssä liukkaalla, kaltevalla kannella, katsoi jäykästi
isoonpurjeeseen ja murisi matalalla äänellä sen vähänkin liikahtaessa.

Arangi luovaili kapean salmen koralliriuttojen välitse virkeää
pasaatituulta vastaan. Vähän päästä oli tehtävä käännöksiä, niin että
isopurje syöksähteli alituisesti Jerin yli kannen toiselta puolelta
toiselle äännellen siipien havinaa muistuttavasti, samalla kuin
reiviköydet kitisivät ja jalusnuorien väkipyörät räiskivät
korviahuumaavasti. Puolikymmentä kertaa Jeri hyppäsi sitä kohti, kun se
syöksähti yli kannen, suu avoinna tarttumaan kiinni, ikenet irvissä ja
hohtavat pennunhampaat loistaen auringonpaisteessa kuin
norsunluuhelmet.

Epäonnistuttuaan jokaisella hyppäyksellä Jeri teki erään
johtopäätöksen. Ohimennen on sanottava, että se pääsi siihen vain
todellisilla päättelyillä. Jeri oli huomannut isonpurjeen uudistuneista
hyökkäyksistä, että vaikka vaara oli sitä monesti uhannut, ei »haukka»
sentään ollut voinut vahingoittaa sitä, eipä edes hipaista. Sen tähden,
Jeri ajatteli taas tietämättään, se ei ollutkaan niin vaarallinen, kuin
miltä aluksi oli tuntunut. Silti oli varminta varoa sitä, vaikka se
olikin jo lajiteltu niiden ilmiöiden joukkoon, jotka näyttivät
hirmuisilta, mutta eivät sellaisia olleet. Jeri oli oppinut olemaan
pelkäämättä tuulen huminaa palmupuissa maatessaan mukavasti
plantaasirakennuksen kuistikolla ja hyökkäileviä aaltoja, jotka
kohisten muuttuivat viattomaksi vaahdoksi rannalla sen jalkojen
juuressa.

Monta kertaa päivän pitkään Jeri ylvään huolettomasti, miltei
pilkallisesti nosti päänsä isoapurjetta kohti, kun se teki äkillisiä
syöksyjään vinkuvien jalusnuoriensa höltyessä tai kiristyessä. Mutta se
ei enää kyyristynyt hypätäkseen sen kimppuun. Se oli heti ottanut oppia
uudesta kokemuksestaan.

Selviydyttyään isostapurjeesta Jeri palasi ajatuksineen Meringeen.
Mutta enää ei näkynyt Meringeä, ei Timiä, Panua eikä Miksiä; ei mister
Hagginia, Derbyä eikä Bobia; ei rantaa eikä maata palmupuineen ja
vihreitä rinteitään ikuisesti kohti taivasta kohottavine kaukaisine
vuorineen. Katsoipa se laivan oikealta tai vasemmalta puolelta,
keulasta tai perältä se aina, kun se hypähti laitaa vasten seisomaan,
näki vain kuohuvan ja kohisevan valtameren, joka vyörytti
valkoharjaisia laineitaan tuulen suuntaan.

Jos Jerillä olisi ollut silmät kuten ihmisellä lähes pari yardia kantta
korkeammalla, ja jos ne lisäksi olisivat olleet merimiehen
harjaantuneet silmät, se olisi nähnyt pohjoisessa Ysabelin kapeana
juovana ja etelässä sangen selvästi Floridan joka kerta, kun Arangi
kaakkoissuunnassa kallistui tuulen alle. Ja jos se olisi voinut käyttää
apuna kaukoputkea, jolla kapteeni Van Horn pidensi silmiensä
kantomatkaa, se olisi nähnyt idässä Malaitan kaukaiset huiput, joista
tuprahteli vaaleanpunaisia pilviä yli taivaanrannan.

Mutta nykyhetkestä Jeri oli aivan selvillä. Se oli varhain oppinut
hetken rautaisen lain ja ottamaan mieluummin vastaan sen, mikä silloin
oli kuin tavoittelemaan aivan muita, kaukaisia päämääriä. Meri oli.
Maata ei enää ollut. Arangi oli ja se elämä, mikä myllersi sen
kannella. Ja Jeri ryhtyi ottamaan selkoa siitä, mikä oli, toisin
sanoen: tutkimaan uutta ympäristöään sopeutuakseen siihen.

Sen ensimmäinen löytö oli ihastuttava -- ysabelilainen viidakkokoiran
pentu, jonka eräs Meringeltä palaava villi oli ottanut mukaansa
Malaitalle. Ne olivat samanikäisiä, mutta ne olivat saaneet erilaisen
kasvatuksen. Villikoira oli se, mikä oli: villi koira. Sillä oli aina
korvat luimussa ja häntä koipien välissä, se pelkäsi alituisesti
onnettomuuksia ja pahoinpitelyä, oli aina arka ja ärtyinen, irvisti
iskun uhatessa, niin että nuoret kulmahampaat välkkyivät, mutta mateli
lyönnin sattuessa, ulvoi pelkoaan ja tuskaansa ja oli aina valmis
petolliseen hyökkäykseen, kun vain saattoi toivoa menestyvänsä ja
säästävänsä nahkansa.

Villikoira oli varttuneempi kuin Jeri, kookkaampi ja ilkeydessään
ovelampi, mutta Jeri oli aatelismies, jalorotuinen ja urhoollinen.
Villikoira oli yhtä ankaran valinnan tulos, mutta valinta ei ollut
samanlainen. Viidakkoesi-isät, joista se polveutui, olivat jääneet
elämään arkuutensa ansiosta. Ne eivät olleet koskaan ehdoin tahdoin
tapelleet ylivoimaa vastaan. Avoimesti ne eivät olleet koskaan
hyökänneet, ellei saalis ollut heikko ja avuton. Sen sijaan, että
olisivat osoittaneet rohkeutta, ne olivat aina pelänneet, pakoilleet ja
varoneet vaaraa. Luonto oli valinnut ne sokeasti julmassa ja kurjassa
ympäristössä, missä elämän voittopalkinto oli saavutettavissa
pääasiassa viekkaalla varovaisuudella ja äärimmäisen vaaran sattuessa
epätoivoisella puolustautumisella.

Mutta Jeri oli rakkauden ja rohkeuden valitsema. Ihmiset, jotka kerran
hämärässä muinaisuudessa olivat ottaneet villin koiran ja tehneet sen
sellaiseksi, että se vastasi heidän tarkoituksiaan, ihannettaan ja
toiveitaan, olivat harkitusti ja tietoisesti valinneet senkin
esivanhemmat. Valittu koira ei saanut koskaan taistella niin kuin rotta
nurkassa, sillä se ei saanut milloinkaan rotan tavoin piiloutua
nurkkaan. Pakenemista ei saanut ajatella. Ihmiset olivat muinaisuudessa
hylänneet sellaiset koirat, jotka olivat paenneet. Ne eivät olleet
päässeet Jerin esivanhemmiksi. Koirat, jotka oli valittu Jerin
esivanhemmiksi, olivat olleet luonteeltaan urhoollisia, pystypäisiä ja
hyökkääviä. Ne syöksyivät epäröimättä kohti vaaraa, taistelivat ja
kuolivat, mutta eivät koskaan väistyneet. Ja lajin jatkuvuuden kautta
Jeri oli sellainen kuin Panu oli ollut ennen häntä ja Panun esi-isät
olivat olleet ammoisista ajoista alkaen.

Niinpä Jeri kohdattuaan villikoiran, joka oli arasti ahtautunut
isonmaston ja kajuutan kattoikkunan muodostamaan tuulensuojaiseen
sopukkaan, ei huolinut harkita, oliko toinen isompi ja voimakkaampi
kuin se itse. Se tiesi ainoastaan, että se oli vanha vihollinen,
villikoira, joka ei ollut päässyt ihmisen lieden ääreen. Päästäen rajun
ilonulvahduksen, mikä herätti kapteeni Van Hornin kaikkikuulevain
korvain ja kaikkinäkeväin silmäin huomion, Jeri teki hyökkäyksen. Villi
penikka ponnahti jaloilleen ja yritti pakoon hämmästyttävän nopeasti,
mutta Jeri oli ennättänyt tavoittaa sen, ja ne kieriskelivät yhdessä
kaltevalla kannella. Ja vaikka villipenikka kieriskellessään tunsi
terävien hampaiden pistoksia, se vastaan panematta vain murisi vuoroin
ja vuoroin nyyhkytti ja vikisi pelosta, tuskasta ja alistuvasta
nöyryydestä.

Ja Jeri oli ritari, mikä tahtoo sanoa, että se oli hieno koira. Se oli
niin valittu. Koska toinen ei vastustellut, oli surkea, vaikeroi ja
heittäytyi avuttomaksi sen edessä, se luopui hyökkäyksestä ja kömpi
pois suojapuolen valureiästä, johon oli vihollisineen vierinyt
kaikenlaisen kaman sekamelskaan. Se ei tehnyt sitä ajatellen. Se
menetteli niin, koska oli sellainen kuin oli. Se kapusi ylös keinuvaa
kantta ja oli erinomaisen tyytyväinen tuntiessaan villikoiran turkin
hajun suussaan ja kuullessaan kapteeni Van Hornin ylistyshuudot, joiden
tarkoituksen se tajusi: »Hyvin tehty, Jeri! Sinä olet aarre, Jeri!
Siinä vasta koira!» Kun Jeri hitaasti jatkoi matkaansa, täytyi myöntää,
että se näytti tuntevan oman arvonsa. Sen käynti oli hiukan jäykkää, ja
sen yliolkaiset silmäykset vikisevään villikoiraan puhuivat selvästi:
»Hyvä, olenpa antanut sinulle kylliksi tällä kertaa. Osaat varmaankin
pysyä poissa tieltäni tämän jälkeen.»

Jeri jatkoi tutkimuksiaan uudessa pienessä maailmassaan, joka ei ollut
milloinkaan levossa, vaan aina kohoili, kallisteli ja keikkui meren
aaltoilevalla pinnalla. Siellä olivat Meringeltä palaavat mustaihoiset.
Se tunnusteli niitä kaikkia ja sai osakseen vihaisia silmäyksiä ja
mutinaa, mihin se vastasi uhkaavalla murinalla. Se oli tottunut
kulkemaan neljällä jalallaan ylpeästi niiden ohitse, vaikka ne olivat
kaksijalkaisia, sillä se oli elänyt ja liikkunut aina suuren
kaksijalkaisen, kaksilahkeisen jumalan, mister Hagginin suojeluksessa.

Lisäksi siellä oli outoja mustaihoisia, jotka palasivat Pennduffrylta
ja »Tuhannen laivan lahdelta». Se koetti oppia tuntemaan ne kaikki.
Sille saattoi joskus tulevaisuudessa olla tarpeellista tuntea ne. Tosin
se ei ajatellut sitä. Se vain keräsi tietoja ympäristöstään eikä
ollenkaan huolehtinut huomisesta.

Keräten omalla tavallaan tietoa se nopeasti käsitti, että aivan samoin
kuin plantaasin päärakennuksessa palvelevat mustaihoiset olivat
erilaisia kuin peltotöissä olevat, oli Arangillakin ryhmä mustaihoisia,
jotka olivat erilaisia kuin paluumatkalla olevat. Se oli laivan
miehistö. Ne viisitoista mustaihoista, jotka kuuluivat siihen,
liittyivät lähemmin kapteeni Van Horniin kuin toiset. Ne tuntuivat
välittömämmin kuuluvan hänelle ja Arangiin. Ne työskentelivät hänen
käskyjensä alaisina, ohjasivat laivaa, vetivät ja hinasivat köysiä,
nostivat ylähangan puolelta vettä kannelle ja hankasivat sitä luudilla.

Aivan samoin kuin Jeri oli oppinut mister Hagginilta, että sen täytyi
olla suvaitsevaisempi talossa asuvia mustaihoisia kuin niitä
peltotöissä olevia kohtaan, jotka tunkeutuivat piha-aitaukseen
sisäpuolelle, se oppi kapteeni Van Hornilta, että sen täytyi olla
suvaitsevaisempi laivan miehistöä kuin palaavia mustaihoisia kohtaan.
Näitä se saattoi kohdella kovemmin kuin ensinmainituita. Niin kauan
kuin kapteeni Van Horn ei tahtonut laivansa miehistöä hätyytettävän,
oli Jerin velvollisuus jättää se tekemättä. Toiselta puolen se ei
hetkeksikään unohtanut olevansa valkoisen jumalan koira. Vaikka se ei
saanut hätyyttää erikoisasemassa olevia mustaihoisia, se kieltäytyi
kuitenkin ystävystymästä niiden kanssa. Se piti niitä silmällä. Yhtä
etuoikeutettuja mustaihoisia kuin nämä se oli nähnyt mister Hagginin
asettavan riviin ja ruoskivan. Niillä oli oma tärkeä tehtävänsä, ja oli
pidettävä huolta siitä, että ne tekivät kunnolla työnsä. Se myönsi
niille olemisen oikeuden, mutta ei tunnustanut niitä vertaisikseen. Se
saattoi korkeintaan osoittaa niille alentuvaa kohteliaisuutta.

Jeri tutki läpikotaisin laivan keittiön, mikä olikin yksinkertainen
tehtävä, sillä se käsitti vain avoimella kannella olevan pienen
liesipahasen, joka oli alttiina tuulelle, sateelle ja myrskylle ja
jonka ääressä keskellä sakeaa savua kaksi mustaihoista kalisteli
kattiloita ja valmisti ruokaa laivan kahdeksallekymmenelle hengelle.

Sitten sen huomio kiintyi laivamiehistön omituiseen puuhaan.
Arangin laitaan ruuvattiin pystysuoria tankoja ja niihin
kiinnitettiin piikkilankoja ympäri laivan. Vain viidentoista tuuman
levyinen kulkuaukko jätettiin erääseen kohtaan. Jeri käsitti
kiinnittämättä siihen ohimenevääkään ajatusta, että ne olivat
varovaisuustoimenpiteitä. Niin kauan kuin se muisti, se oli aina elänyt
mustaihoisten puolelta vaanivan vaaran varjossa. Meringen plantaasilla
vähälukuiset valkoiset miehet olivat katsoneet karsaasti monilukuisiin
mustaihoisiin, jotka ahersivat heidän hyväkseen ja olivat heidän
omaisuuttaan. Arkihuoneessa, missä oli ruokapöytä, biljardipöytä ja
fonografi, seisoi pyssyteline, ja jokaisessa makuuhuoneessa, jokaisen
vuoteen vieressä oli helposti saatavissa revolvereja ja pyssyjä. Niin
ikään mister Hagginilla, Derbyllä ja Bobilla oli aina ollut revolveri
vyössä, kun he lähtivät talosta mustaihoisten joukkoon.

Jeri tiesi, että ne kovaääniset esineet olivat hävityksen ja kuoleman
välikappaleita. Se oli nähnyt niillä surmattavan eläviä olentoja, kuten
villisikoja, vuohia, lintuja ja krokotiileja. Sellaisten esineiden
avulla valkoiset jumalat surmasivat eläviä olentoja paikallaan seisten
niin kaukaa kuin halusivat. Jos se tahtoi surmata jonkun, sen itsensä
täytyi kulkea välimatka päästäkseen uhrinsa luo. Se oli erilainen. Se
oli rajoitettu. Rajoittamattomille, kaksijalkaisille, valkoisille
jumalille kaikki mahdottomatkin asiat olivat mahdollisia. Kaukaa
surmatessaan he osasivat jollakin tavoin pidentää kynsiään ja
hampaitaan. Jeri hyväksyi sen miettimättä ja olematta tietoinen
hyväksymisestään, aivan samoin kuin se hyväksyi kaiken muun
salaperäisen sitä ympäröivässä maailmassa.

Jeri oli kerran nähnyt mister Hagginin kylvävän kuolemaa kaukaa
toisellakin kovaäänisellä tavalla. Jeri oli nähnyt hänen kuistilta
heittävän räjähtäviä dynamiittiputkia mustaihoisten kirkuvaan
parveen. Nämä olivat tulleet jostakin muualta pitkillä, mustilla
sotakanooteilla, joiden terävät keulat olivat koristellut leikkauksilla
ja simpukankuorilla, ja vetäneet veneensä rantaan aivan plantaasin
päärakennuksen alle.

Jeri oli nähnyt valkoisten jumalien käyttävän niin monia varokeinoja,
että siitä asiaa ajattelematta oli luonnollista, että tämän uivan
maailman piikkilanka-aita oli merkkinä aina uhkaavasta vaarasta.
Onnettomuus ja kuolema häilyi alituisesti pään päällä ja vaani
tilaisuutta hyökätäkseen elämän kimppuun ja tuhotakseen sen. Elämän
piti olla hyvin varuillaan säilyäkseen -- sen lain Jeri oli oppinut
siitä vähäisestä, minkä se elämästä tiesi.

Tarkastellessaan piikkilangan kiinnittämistä Jerille sattui uusi
seikkailu: se tapasi Lerumien, Meringeltä palaavan mustaihoisen, jonka
Timi oli tänä aamuna kaatanut kantamuksineen veteen venheen vierelle.
Tapaaminen sattui kattoikkunan oikealla puolella, jonka sivulla Lerumie
seisoi, katseli halpahintaiseen taskupeiliin ja kampasi kähäräistä
tukkaansa omatekoisella puukammalla.

Jeri tuskin vilkaisikaan Lerumieen juosta paapertaessaan perämies
Borckmanin luo, joka laivan perällä valvoi piikkilangan kiinnittämistä
tukitankoihin. Mutta Lerumie otettuaan syrjäsilmäyksellä selville,
ettei hänen jalkansa tekoa huomata, potkaisi nelijalkaisen vihollisensa
poikaa. Hänen paljas jalkansa osui Jerin vastaleikatun hännän arkaan
päähän, ja tuskallinen häväistys sai Jerin silmänräpäyksessä pois
suunniltaan.

Peräkannen vasemmalla puolella seisova kapteeni Van Horn, joka tarkkasi
tuulen voimaa purjeissa ja mustan ruorimiehen taitamatonta ohjaamista,
ei ollut nähnyt Jeriä välissä olevan kattoikkunan tähden. Mutta hänen
katseensa havaitsi Lerumien olkapään liikkeen, joka osoitti villin
pysyttelevän yhdellä jalalla, sillä aikaa kuin toinen jalka potkaisi.
Ja siitä, mitä sitten tapahtui, hän sai tukea johtopäätökselleen.

Jerin kiljunta sen sätkytellessä selällään, hyökätessä ja iskiessä
hampaillaan sokeasti ympärilleen ilmaisi todellista kiukustuneen
koiranpennun raivoa. Se naarmutti mustaihoisen jalkaa ja nilkkaa, mutta
sai kesken hyppyään toisen potkun ja luisui kallistunutta kantta myöten
valureikiä kohti jätettyään mustaihoisen nahkaan neulanterävien
penikanhampaittensa piirtämän koristeen. Yhä parkuen raivosta se
kiipesi takaisin jyrkkää puista mäkeä.

Lerumie havaitsi jälleen syrjään vilkaistuaan, että hänet oli huomattu
ja ettei hänen ollut hyvä mennä äärimmäisyyksiin. Hän pakeni pitkin
ikkunan sivua pujahtaakseen alas kajuutan ovesta, mutta Jerin terävät
hampaat tarttuivat hänen pohkeeseensa. Jeri piti otteestaan kiinni kuin
sokea, mustaihoinen kompasteli ja kaatui, ja kun tuulenpuuska samassa
purjeita pingoittaen kallisti laivaa, paiskautui Lerumie, joka turhaan
koetti päästä jaloilleen, piikkilanka-aitaa vasten alahangan puolelle.
Kannella kihisevä villijoukko kirkui ilosta, mutta Jeri, jonka raivo ei
ollut talttunut, vaikka varsinainen vastustaja oli lyöty, luuli
olevansa mustaihoisten naurun esineenä, hyökkäsi näiden kimppuun ja
iski hampaineen minkä ennätti pakenevien jalkojen vilinään.
Mustaihoiset syöksyivät päistikkaa alas kajuutan ja skanssin portaita,
juoksivat kokkapuulle tai kiipesivät köysiin, minne jäivät kyyhöttämään
kuin jättiläislinnut. Lopuksi kannella ei ollut muita kuin Jeri ja
laivamiehistö, sillä siihen kuuluvat se oli jo oppinut tuntemaan.
Kapteeni Van Horn osoitti haltioituneena suosiotaan, kutsui Jerin
luokseen ja taputteli sitä ihastellen. Sitten kapteeni kääntyi
matkustajiensa puoleen:

»Hei lurjukset! Teroittakaa nyt korvianne! Tämä koira on minun. Eräs
teistä, mustat roistot, pahoinpiteli tätä kelpo koiraa, mutta tuhat
tulimmaista se mies joutuu tekemisiin minun kanssani. Pitäkää huoli
jaloistanne ja varokaa koskemasta minun koiraani! Ymmärrättekö?»

Ja matkustajat, jotka yhä kiikkuivat orsillaan ja köysissä mustia
silmiään pyöritellen ja tirskuttaen toisilleen, hyväksyivät valkoisen
miehen lain. Ei Lerumiekaan, jota piikkilanka oli pahanlaisesti
raadellut, uhkaillut edes silmillään, saati sanoillaan. Sen sijaan hän
hieroi toveriensa täyttä kurkkua nauraessa ja kapteenin silmien
ilveilevästi välkkyessä hellävaroen sormillaan naarmujaan ja mutisi:
»Sepä olla piru koira!»

Jeri ei ollut lainkaan ilkeä. Timin ja Panun tapaan se oli kiukkuinen
ja peloton, ne olivat sen perinnöllisiä ominaisuuksia. Ja kuten Timistä
ja Panusta, oli mustaihoisten metsästäminen siitä ihastuttavaa, mikä
taas johtui kasvatuksesta. Varhaisimmasta lapsuudestaan asti se oli
siihen totutettu. Mustaihoiset olivat mustaihoisia, mutta valkoiset
miehet olivat jumalia, ja juuri valkoiset jumalat olivat opettaneet sen
hätyyttämään mustaihoisia ja pitämään näitä alhaisina. Koko maailmaa
ohjasi valkoisen miehen käsi. Mustaihoiset -- eikö se aina ollut nähnyt
niiden olevan pakotettuja pysymään alhaisessa asemassaan? Sehän oli
nähnyt valkoisten jumalien useita kertoja köyttävän niitä palmupuihin
Meringen pihamaalla ja suomivan niiden selät verisiksi. Ei ollut siis
ihme, että jalorotuinen irlantilainen terrieri, joka itse eli valkoisen
jumalan hellässä hoivassa, katseli alkuasukkaita valkoisen jumalan
silmillä ja käyttäytyi näitä kohtaan tavalla, mikä ansaitsi valkoisen
jumalan kiitoksen.

Sinä päivänä ei Jeri levännyt. Kaikki Arangilla oli uutta ja outoa, ja
se oli niin täpö täynnä, että siinä lakkaamatta sattui kiihoittavia
tapauksia. Jerillä oli toinenkin kahakka villikoiran kanssa, joka
väijyksistä hyökkäsi petollisesti sivusta sen kimppuun. Mustaihoisten
tavaralaatikot oli pinottu niin säännöttömästi, että kahden alimpana
olevan laatikon väliin oli jäänyt pieni rako. Kun Jeri kapteenin
kutsumana kulki siitä ohi, hyppäsi villikoira raosta, raapaisi
terävillä pennunhampaillaan Jerin keltaista, samettista nahkaa ja
loikkasi takaisin koloonsa.

Jerin kiukku kuohahti uudelleen. Se hyväksyi kyllä sivustahyökkäyksen.
Miksi ja se olivat usein leikkineet sitä, tosin vain leikkineet. Mutta
taistelusta peräytyminen soti Jerin tapoja ja luonnetta vastaan. Pyhän
vihan vallassa se hyökkäsi koloon vihollisen perässä. Mutta villikoira
olikin tällä kertaa nurkassa, missä sillä oli kaikki edut puolellaan.
Koloon tunkeutuessaan Jeri löi päänsä yläpuolella olevaan laatikkoon ja
tunsi seuraavassa silmänräpäyksessä kuonossaan ärisevän villikoiran
hampaat.

Siellä ei saattanut päästä kiinni villikoiraan, ei ollut tilaisuutta
syöksyä koko sydämellään ja koko painollaan sen kimppuun. Jeri saattoi
vain ryömiä ja kiemurrella eteenpäin, ja terävät hampaat tekivät joka
hetki tenää. Se olisi sittenkin lopulta löylyttänyt vihollisensa, ellei
Borckman ohikulkiessaan olisi vetänyt sitä takajalasta pois. Taas
kuului kapteeni Van Hornin kutsu, ja Jeri juosta hölkytteli
tottelevaisesti peräkannelle.

Ateria oli juuri katettu kannelle mesaanipurjeen suojaan, ja Jeri, joka
istui molempien valkoisten miesten välissä, sai sekin osuutensa. Se oli
jo pannut merkille, että näistä kahdesta kapteeni oli korkeampi jumala
ja antoi määräyksiä, joita toinen totteli. Perämies taas antoi
määräyksiä mustaihoisille, mutta ei koskaan kapteenille. Kun Jerissä
sen lisäksi oli kehittymässä mieltymys kapteenia kohtaan, niin se
kyyristyi lähelle tätä. Kun se pisti kuononsa kapteenin lautaselle,
nuhdeltiin sitä lempeästi. Mutta kerran, kun se vain nuuski perämiehen
höyryävää teekuppia, se sai tämän likaisesta etusormesta näpsäyksen
kuonoonsa. Perämies ei myöskään antanut sille ruokaa.

Kapteeni Van Horn antoi sille ensin kulhollisen säilykekermaan
keitettyä kauraryynivelliä, johon oli sirotellut kukkurapäälusikallisen
sokeria. Sen jälkeen hän tuon tuostakin antoi voileivänpalasia ja
paistettua kalaa, jonka hän ensin huolellisesti puhdisti ruodoista.

Jerin rakastama mister Haggin ei ollut milloinkaan syöttänyt sitä
pöydästä ruoka-aikoina, ja Jeri oli suunniltaan ilosta tämän
ihastuttavan elämyksen johdosta. Ja nuori kun oli, se salli kiihkon
saada itsessään vallan, niin että se pian aivan ahdisti kapteenia
saadakseen lisää kala- ja voileipämurusia. Kerran se haukahtikin
vaatimuksensa. Tämä antoi kapteenille aatteen ryhtyä heti opettamaan
sille »puhetaitoa».

Viidessä minuutissa se oli oppinut puhumaan hillitysti ja äännähtämään
vain kerran -- hiljaisen, pehmeän, kulkusen kilahdusta muistuttavan
yksitavuisen haukahduksen. Näinä viitenä ensimmäisenä kouluminuuttina
se oppi selvästi erottamaan käskyn »istu» käskystä »pane maata», ja
senkin se oppi, että sen täytyi aina istua puhuessaan, puhua
hypähtämättä tai liikahtamatta istuvasta asennostaan ja sitten odottaa,
kunnes ruokapala sille annettiin.

Edelleen: sen sanasto oli kasvanut kolmella sanalla. Aina tästä alkaen
»puhua» merkitsi sille puhumista ja »istu» merkitsi »istu» eikä »pane
maata». Kolmas lisä sen sanastoon oli »kapteeni». Tällä nimellä se oli
kuullut perämiehen aina puhuttelevan kapteeni Van Hornia. Ja samoin
kuin Jeri tietää, että nimi »Miksi» tarkoitti Miksiä eikä Timiä, Panua
tai sitä itseään, se tiesi myös, että kapteeni oli tämän uivan, uuden
maailman kaksijalkaisen, valkoisen isännän nimi.

»Se ei ole pelkkä koira», sanoi Van Horn perämiehelle. »Noiden
ruskeiden silmien takana on aivan varmasti ihmisen aivot. Se on kuusi
kuukautta vanha. Jos kuuden vuoden ikäinen poika oppisi viidessä
minuutissa kaiken sen, minkä Jeri äsken, hän olisi ihmelapsi. Mutta
mitäpä eroa, Herra paratkoon, lieneekään ihmisen ja koiran aivojen
välillä. Jos koira menettelee ihmisen tavoin, täytyy sen ajatellakin
ihmisen lailla.»



NELJÄS LUKU


Isoon kajuuttaan vei jyrkät portaat, ja niitä myöten kapteeni kantoi
aterian jälkeen Jerin kannen alle. Kajuutta oli pitkä huone, joka
täytti Arangin koko leveyden perällä olevasta sairashuoneesta pieneen
keulahyttiin asti. Hytin etupuolella, siitä vankalla väliseinällä
erotettuna, oli skanssi, missä miehistö asui. Pienen keulahytin
jakoivat keskenään Van Horn ja Borckman, ja palaavat villit, joita oli
seitsemättäkymmentä, asustivat isossa kajuutassa. Ne istuivat kyyryssä,
tai makasivat lattialla ja pitkillä, matalilla penkeillä, jotka
kiersivät kajuutan molempia seinämiä.

Nurkkaan pienen hytin lattialle kapteeni heitti huovan, ja oli helppo
saada Jeri ymmärtämään, että se oli sen vuode. Ja helppo oli Jerin
kylläisenä ja monien mielenliikutusten uuvuttamana vaipua kohta uneen.

Tuntia myöhemmin se heräsi siihen, että Borckman astui sisään. Kun se
heilutti häntätöpykkäänsä ja hymyili ystävällisesti silmillään, rypisti
perämies sille silmäkulmiaan ja murisi jotakin vihaisesti. Jeri ei
silloin jatkanut ystävyydenhierontaa, vaan makasi hiljaa vahtien.
Perämies oli tullut ottamaan ryyppyä. Hän aikoi varastaa ryypyn Van
Hornin varastosta. Sitä ei Jeri tietänyt. Hän oli plantaasilla nähnyt
valkoisten miesten useinkin ottavan ryyppyjä. Mutta siinä tavassa,
millä Borckman otti ryypyn, oli sittenkin jotakin outoa. Jeri huomasi,
että siinä oli jotakin salakähmäistä. Se ei tosin tietänyt, mikä siinä
oli kieroa, mutta se vaistosi vääryyden ja vartioi epäluuloisesti.

Perämiehen mentyä Jeri olisi nukkunut uudelleen, ellei huolimattomasti
kiinnisysätty ovi olisi paukahtaen lentänyt auki. Se avasi silmänsä
valmistuneena tuntemattomasta tulevaa hyökkäystä vastaan ja alkoi
tarkata isoa russakkaa, joka ryömi seinää alaspäin. Kun Jeri nousi
jaloilleen ja hiipi varovaisesti russakkaa kohti, kiisi tämä pakoon ja
katosi hiljaa rasahtaen seinän rakoon. Jeri oli tuntenut russakat koko
elämänsä ajan, mutta se sai vielä oppia niistä uusia asioita sen
erikoislajin perusteella, joka asui Arangilla.

Nopeasti tutkittuaan hytin se meni kajuuttaan. Mustaihoiset olivat
levittäytyneet kaikkialle, mutta käsittäen sen velvollisuudekseen
kapteeniaan kohtaan se tunnusteli jokaista tunteakseen ne. Ne
mulkoilivat sille vihaisesti ja mutisivat uhkauksiaan, kun se nuuski
niitä. Yksi uskalsi kohottaa kätensäkin lyödäkseen sitä, mutta Jeri,
sen sijaan että olisi pujahtanut pakoon, näytti hampaitaan ja
valmistautui hyökkäykseen. Villi laski nopeasti pahennusta herättäneen
kätensä koiran kupeelle ja äänteli lepyttäen ja katuvasti toisten
nauraa kihittäessä. Ja Jeri jatkoi matkaansa. Se ei ollut mitään uutta.
Saattoi aina odottaa mustaihoiselta iskua, kun valkoisia jumalia ei
ollut lähettyvillä. Sekä kapteeni että perämies olivat kannella, ja
Jeri, vaikkei pelännytkään, jatkoi tutkistelujaan varovaisemmin.

Mutta perällä olevan sairashuoneen ovettoman sisäänkäytävän luona se
viis veisasi varovaisuudesta ja riensi sisään uuden sieraimiinsa
tunkeutuvan hajun houkuttelemana. Matalassa, pimeässä huoneessa oli
tuntematon olento, jota se ei ollut milloinkaan nuuskinut. Vain paitaan
puettuna makasi siellä nuori mustaihoinen tyttö karkealla ruohomatolla,
joka oli levitetty tupakkalaatikoista ja viidenkymmenen naulan
peltisistä jauhorasioista muodostetulle pinolle.

Jeri oli heti havaitsevinaan, että tytössä oli jotakin petollista ja
väijyvää, ja se tiesi vanhastaan, että asiat eivät olleet oikealla
tolalla silloin, kun joku mustaihoinen väijyi ja piileskeli. Tyttö
kirkaisi pelosta, kun Jeri haukahti hälyytyksen ja iski häneen kiinni.
Vaikkakin Jerin hampaat raapivat tytön paljasta käsivartta, ei tämä
lyönyt. Eikä se enää huutanutkaan. Se kyyristyi vavisten kokoon
panematta lainkaan vastaan. Pitäen hampaillaan kiinni tytön ohkaisesta
paidasta Jeri pudisteli tyttöä, murisi tälle koko ajan ja haukahteli
täyttä kurkkua saadakseen kapteenin tai perämiehen paikalle.

Mellakan kestäessä olivat laatikot siirtyneet paikoiltaan, ja koko pino
luhistui vihdoin. Siitä Jeri yltyi haukkumaan entistä vimmatumman
hälyytyksen, samalla kuin kajuutasta katselevat mustaihoiset miehet
nauroivat tytölle vahingoniloisesti.

Kapteenin saavuttua Jeri heilutti häntätöpykkäänsä ja kiskoi korvat
luimussa entistä rajummin tytön ohkaisesta pumpulipaidasta. Se odotti
kiitosta teostaan, mutta kun kapteeni vain käski sen päästää irti
tytön, se totteli samalla todeten, että tämä väijyvä arka olento oli
jollakin tavoin erilainen kuin muut, joten sitä oli kohdeltavakin
toisin kuin muita.

Harvat ihmiset saattavat olla henkeään menettämättä siihen määrin
säikähtäneitä kuin tyttö. Van Horn nimitti tyttöä kiusallisimmaksi
rahtitavarakseen, josta hän olisi mielellään vapautunut tahtomatta
kuitenkaan sen tuhoa. Sillä hän oli pelastanut tytön tuhosta lihavan
sian hinnalla.

Tyttö oli arvottomana ja sairaana kotikylänsä nuorten miesten
halveksima, ja sen takia hänen tyytymättömät vanhempansa olivat
määränneet hänet tuskin kaksitoistavuotiaana keittopataan. Kun kapteeni
Van Horn tapasi tytön ensimmäisen kerran Balebuli-joen rannalla, oli
tämä kammottavan kulkueen keskipisteenä.

Kaikkea muuta kuin kaunotar, oli ollut kapteenin arvostelu, kun hän
pysäytti kulkueen. Sairauden laihduttama tyttö, jonka syyhyinen iho
hilseili, riippui käsistään ja jaloistaan vankkaan seipääseen sidottuna
niin kuin sika, ja villit, jotka kantoivat seivästä olkapäillään,
aikoivat syödä hänet. Osaamatta odottaa armoa tyttö ei pyytänytkään
apua, mutta hänet vallannut kauhea pelko loisti avunpyyntönä hänen
villisti tuijottavista silmistään. Etelämeren englanninkielellä
kapteeni Van Hornille oli selitetty, että tytön seuralaiset eivät
pitäneet häntä hyvänmakuisena ja että he sen tähden olivat matkalla
Balebuli-joelle, jonka virtaavaan veteen he aikoivat hänet seipäällä
kaulaa myöten kiinnittää. Mutta ennen sitä he suunnittelivat hänen
niveltensä sijoiltaan kiskomista ja hänen käsivarsiensa ja sääriensä
luiden murtamista. Se ei ollut mikään uskonnollinen juhlameno julmien
viidakkojumalien lepyttämiseksi. Sillä oli pelkkä herkuttelun
tarkoitus. Elävä liha tehtiin siten mureaksi ja maukkaaksi, ja oli
välttämätöntä käsitellä tyttöä niin, huomauttivat hänen saattajansa.
Kahden päivän vedessä-olo tekisi tehtävänsä, he selittivät kapteenille.
Sitten he surmaisivat tytön, laatisivat nuotion ja kutsuisivat
joitakuita ystäviä pitoihin.

Hierottuaan puoli tuntia kauppaa todistellen tavaran arvottomuutta
kapteeni Van Horn oli ostanut viidellä dollarilla lihavan sian ja
vaihtanut sen tyttöön. Koska hän maksoi siasta kauppatavaraa ja otti
sadan prosentin voiton, oli tyttö hänelle todellisuudessa maksanut
kaksi dollaria viisikymmentä senttiä.

Sen jälkeen kapteeni Van Hornin vastukset olivat alkaneet. Hän ei
voinut päästä tytöstä eroon. Hän tunsi liian hyvin Malaitan asukkaat:
oli mahdotonta jättää tyttöä minnekään sille saarelle. Su'un päällikkö
Ishikola oli tarjonnut tytöstä kuuttakymmentä kookospähkinää ja Bau,
eräs viidakkopäällikkö Malun rantamalla, kahta kananpoikaa. Tätä
jälkimmäistä tarjousta oli seurannut irvistely, jolla vanha lurjus
ivasi tytön laihuutta. Kun ei ollut onnistunut kohtaamaan lähetyspriki
Western Crossia, jolla tyttöä ei olisi syöty, kapteeni Van Hornin
oli pakko pitää tyttö Arangin ahtaissa suojissa epämääräiseen
tulevaisuuteen asti, kunnes saisi hänet annetuksi lähetyssaarnaajille.

Mutta tyttö ei osoittanut hänelle minkäänlaista kiitollisuutta, koska
ei tuntenut sellaista. Hänet oli vaihdettu lihavaan sikaan, ja hän
arveli, ettei hänen surkea osansa maailmassa saattaisi muuttua.
Ruokatavaraa hän oli ollut, ruokatavarana hän pysyi. Vain paikka, jossa
hänet syötäisiin, oli muuttunut, ja tämä suuri valkoinen Arangin herra
olisi hänen kohtalonsa, kun hän oli riittävästi lihonnut. Valkoisen
herran suunnitelmat olivat olleet hänelle selvillä alusta alkaen, kun
häntä oli koetettu syöttää. Mutta hän oli puijannut valkoista herraa
syömällä vain senverran, minkä tarvitsi hengenpitimikseen.

Seurauksena oli, että tyttö, joka koko ikänsä oli asunut viidakossa
astumatta jalallaankaan kanoottiin, keinui nyt valtameren ulapalla
ikuisen kauhun vallassa. Etelämeren englanninkielellä, jota tuhannet
saarten villit puhuivat kymmenintuhansin murtein, Arangin muut
mustaihoiset matkustajat vakuuttivat hänelle, että keittopata olisi
hänen päiviensä päättäjä. »Usko minu, tyttö», saattoi joku sanoa sille,
»pieni aika, ja iso valkoinen herra kai-kai sinu». Tai joku toinen:
»Iso valkoinen herra kai-kai sinu aivan varma, sen taki hän niin paljo
katso sinu.»

Kai-kai merkitsee etelämeren englanninkielellä »syödä». Sen tiesi
Jerikin. »Syödä» sanaa ei ollut sen sanastossa, mutta kai-kai oli, ja
se merkitsi kaikkea, mitä »syödä» merkitsee, ja enemmänkin, sillä sitä
käytettiin sekä substantiivina että verbinä.

Mutta tyttö ei hiiskahtanutkaan muiden kiusoitellessa. Hän ei puhunut
milloinkaan, ei edes kapteeni Van Hornille, joka ei tietänyt hänen
nimeäänkään.

Vasta myöhään iltapäivällä, sen jälkeen kun oli löytänyt tytön
sairashuoneesta, Jeri palasi kannelle. Tuskin kapteeni, joka oli
kantanut sen jyrkistä portaista, oli laskenut sen kannelle, kun se
keksi uuden ilmiön -- maan. Se ei nähnyt sitä, mutta se vainusi sen
läheisyyden. Sen kuono kohosi ja nuuski tuulta, joka oli tuonut
sanoman, ja se luki ilmaa nenällään niin kuin ihminen lukee
sanomalehteä silmillään: suolaisia höyryjä merenrannalta ja pakoveden
aikaan paljastuneilta mutaisilta mangrovesoilta, troopillisen
kasvillisuuden sulotuoksuja ja savujen hajua, joka tuli kaukaa, hyvin
kaukaa.

Pasaatituuli, joka oli kuljettanut Arangin erään Malaitan esiinpistävän
niemen suojaan, heikkeni, ja Arangi keinahteli kevyessä aallokossa
jalusnuorat narahdellen ja purjeet lepattaen. Jeri heitti vain
halveksivan, pilkallisen katseen isoonpurjeeseen, joka läiskähteli sen
yläpuolella. Se tiesi jo, että sen uhkaukset olivat tyhjiä, mutta se
osasi varoa jalusnuorain väkipyöriä ja kiersi mastorenkaan.

Sillä aikaa kuin kapteeni Van Horn, joka tahtoi tyynen kestäessä
harjoittaa miehistönsä ampuma-aseitten käyttöä ja hoitoa, otti
lee-enfield-kivääreitä kattoikkunalta, Jeri kyyristyi yhtäkkiä
ja alkoi hiipiä jäykin jaloin. Mutta kolmen askeleen päähän
tavaralaatikoiden alla olevasta piilopaikastaan uskaltautunut
villikoira piti myöskin varansa. Se murisi uhkaavasti. Sen murina ei
ollut kaunista. Se oli yhtä kolkkoa ja pahansuopaa kuin sen koko elämä
oli ollut. Sellainen murina sai useimmat pienet eläimet säikkymään,
mutta se ei tehonnut lainkaan Jeriin. Tämä jatkoi varmana etenemistään
ja syöksähti, kun villikoira loikkasi koloonsa laatikkojen alle, sen
perään jääden vain muutaman tuuman jälkeen.

Kapteeni Van Horn viskeli mereen puupalasia, pulloja ja tyhjiä
säilykerasioita ja komensi kahdeksaa innokasta laivamiestä ampumaan
niitä. Jeriä kiihotti ja ihastutti pyssyjen pauke, ja se lisäsi
melua kimeillä haukahduksillaan. Palaavat neekerit keräilivät kilvan
kannelle putoilevia messinkihylsyjä, jotka heistä olivat suurenmoisia
aarteita, ja pistivät niitä korviensa tyhjiin reikiin. Heidän
korvissaan oli monta sellaista reikää, joista pienimpiin mahtui
patruuna ja suurimmissa oli savipiippuja ja tupakkarullia, vieläpä
tulitikkulaatikoltakin. Muutamilla korvalehden reiät olivat niin
suunnattomat, että ne oli tukittu kolmen tuuman läpimittaisilla
vuolluilla puupalikoilla.

Perämiehellä ja kapteenilla oli aina vyöllä automaattipistooli, ja
niitä he paukuttivat nyt vuorotellen mustaihoisten henkeään pidättäen
ihaillessa niin ihmeellistä pikatulta. Laivamiehet olivat kaikkea muuta
kuin mestariampujia, mutta Van Horn tiesi yhtä hyvin kuin jokainen
kapteeni Salomonin saarilla, että viidakon ja merenrannan alkuasukkaat
ampuivat vielä huonommin ja että hänen laivamiehistönsä ampumataitoon
saattoi luottaa, mikäli vain miehistö ei hädän hetkellä kääntyisi omaa
laivaa vastaan. Borckmanin pistooli joutui epäkuntoon, ja hän sai Van
Hornilta muistutuksen aseen huolimattomasta hoidosta. Borckmanilta
kysyttiin yrmeällä äänellä, montako ryyppyä hän oli ottanut ja siitäkö
johtui, että hän ampui niin huonosti. Borckman selitti, että hänellä
oli vähän kuumetta, eikä Van Horn huolinut ilmaista epäilyksiään, ennen
kuin hetkistä myöhemmin kyyristyi Jeri sylissään mesaanipurjeen suojaan
ja kertoi kaiken uudelle pikkuystävälleen.

»Syynä kaikkeen on hänen ryypiskelynsä, Jeri», selitti hän. »Se
pakottaa minut, Herra paratkoon, hoitamaan paitsi omia vahtivuorojani
puolet hänenkin vuoroistaan. Mutta hän sanoo sitä kuumeeksi. Älä usko
sitä milloinkaan, Jeri. Sen aiheuttavat ryypyt, aivan yksinkertaisesti
r-y-y-p-y-t. Hän on hyvä merimies selvänä ollessaan, Jeri. Mutta
juovuspäissään hän on aivan mieletön. Silloin hänen päänsä on aivan
pyörällä ja hän on ihan järjiltään, ja hän saattaa kuorsata myrskyssä,
mutta kärsiä unettomuutta rasvatyynellä. Jeri, sinä joka parhaillaan
aloittelet ensimmäisiä askeleitasi maailmassa neljällä pienellä,
pehmeällä jalallasi, noudata kokeneen miehen neuvoa ja jätä ryypyt
sikseen. Usko minua, Jeri-poikani, kuuntele isääsi, ryypyistä ei
sinulle koskaan koidu hyvää.»

Sen jälkeen Van Horn jätti Jerin kannelle villikoiraa väijymään, meni
alas hyttiin ja otti pitkän kulauksen samasta pullosta, jota Borckman
oli äskettäin tullannut.

Villikoiran ja Jerin välinen sota tuli huvitukseksi ainakin Jerille,
joka ei käynyt sitä ilkeydestä, vaan sydämensä riemuksi. Se antoi sille
ihanaa voiman tuntoa, sillä villikoira pakeni aina sen edestä. Jeri oli
ainakin heidän koirain kesken Arangin herra. Sen mieleenkään ei
johtunut miettiä, miltä villikoirasta tuntui sen menettely, kun se
pakotti toisen viettämään vihoviimeisen kurjaa elämää. Vain silloin,
kun Jeri oli kannen alla, villikoira uskalsi muutamaa askelta kauemmas
turvapaikastaan, ja silloinkin se kulki peläten ja vavisten pientä,
lihavaa penikannappulaa, joka ei säikkynyt sen murinaa.

Myöhään iltapäivällä Jeri, joka oli jälleen löylyttänyt villikoiraa,
meni laivan perälle ja tapasi kapteenin istumassa kannella matalaan
laitaan nojaten polvet koukussa ja hajamielinen katse suojanpuolelle
suunnattuna. Jeri nuuski hänen paljasta jalkaansa, ei siksi, että sen
olisi tarvinnut tunnustella, vaan koska sen muuten teki mieli niin
tehdä ja ystävällisen tervehdyksen tarkoituksessa. Mutta Van Horn ei
huomannut sitä, vaan tuijotti yhä merelle. Hän ei huomannut edes pennun
läsnäoloa.

Jeri laski kuononsa kapteenin polvelle ja katsoi pitkään ja vakavasti
tämän kasvoihin. Tällä kertaa kapteeni huomasi, ja miellyttävä väristys
kulki hänen lävitseen, mutta hän ei nytkään hievahtanut. Jeri koetti
uutta keinoa. Kapteenin käsi riippui velttona, puoleksi avoimena,
kyynärvarren levätessä polvella. Jeri pisti pehmeän, kultaisen kuononsa
silmiä myöten puoliavoimeen käteen ja pysyi aivan hiljaa. Jos se olisi
voinut nähdä, se olisi havainnut säteilyn kapteenin silmissä, jotka
olivat kääntyneet pois mereltä ja katsoivat siihen. Mutta Jeri ei
voinut nähdä. Se pysyi hiljaa vielä vähän aikaa ja päästi sitten syvän,
nyyhkyttävän huokauksen.

Se oli liikaa kapteenille, joka puhkesi niin sydämelliseen nauruun,
että Jerin silkinhienot korvat painuivat luimuun kuin anteeksipyytäen
sitä, että se rakasti ja kaipasi jumalan hymyn päivänpaistetta.
Kapteenin nauru pani Jerin häntätöpykän rajusti heilumaan. Puoliavoin
käsi sulkeutui lujaan puserrukseen, joka kokosi pehmeän nahkan
poimuihin toiselle puolen Jerin päätä. Sitten käsi alkoi pudistella
Jeriä puoleen ja toiseen niin voimakkaasti, että Jerillä oli työ ja
tuska pysytellessään jaloillaan.

Se oli suloista Jeristä. Enemmänkin: se oli hurmiota sille. Sillä sehän
tiesi, että pudistus ei ollut vihamielinen eikä vaarallinen vaan se oli
samanlaista kuin sen ja Miksin väliset leikit. Toisinaan se oli
leikkinyt sillä tavoin Timin kanssa antaen hellyytensä purkautua
melkein väkivaltaisena. Ja joskus, tosin hyvin harvoin, mister
Hagginkin oli Jeriä rakastavasti riepotellut. Se oli Jerille puhetta,
jonka merkityksestä se ei voinut erehtyä.

Leikin kiihtyessä Jeri päästi raivokkaimman murinansa, joka yltyi sitä
mukaa kuin pudistuksen rajuus. Mutta sekin oli leikkiä, uskottelua sen
uhkaamisesta, jota tahtoi kaikkein vähimmin uhata. Jeri ponnisteli ja
riuhtoili koettaen vääntää poskensa höllän nahkan poimun niin, että
olisi ylettänyt puremaan.

Kun kapteeni päästi sen irti ja sysäsi sen nopeasti luotaan, se palasi
hampaat irvissä ja muristen, mutta joutui uudelleen puristukseen.
Leikki jatkui, ja Jeri kiihtyi kiihtymistään. Kerran, kun kapteeni ei
kyllin nopeasti ennättänyt väistää, Jeri sieppasi hänen kätensä
hampaittensa väliin, mutta ne eivät purreetkaan. Ne pusersivat
ystävällisesti, jättäen jäljen ihoon, mutta eivät purreet.

Leikki kiihtyi edelleen, ja Jeri menetti siinä malttinsa. Se innostui
niin, että se, mikä oli ollut teeskenneltyä, muuttui todelliseksi. Se
oli taistelua, kamppailua kättä vastaan, joka otti kiinni, pudisteli ja
sysäsi pois. Uskoteltua raivoa ei ollut enää Jerin murinassa, raivo oli
todellista. Kun se sysättiin pois ja hyökkäsi uudelleen, se haukkui
kimakasti pennunraivoa kiehuen. Ja kapteeni Van Horn, joka ymmärsi
tilanteen, ei tarttunut enää kiinni, vaan ojensi kätensä aivan avoimena
rauhan merkiksi, mikä tapa on yhtä vanha kuin ihmiskäsi. Samalla hän
lausui yhden ainoan sanan: »Jeri!» Siihen sisältyi yhtaikaa nuhtelu,
käsky ja rakastava huolenpito.

Jeri ymmärsi ja palasi järkiinsä. Se katui heti, nöyrtyi täydelleen ja
luimisti korviaan anteeksipyytäen ja vakuuttaen sydämensä lämpöistä
rakkautta. Se muuttui hampaat irvissä täydellä todella hyökkäävästä
koirasta silmänräpäyksessä pehmeäksi, silkkiseksi kääröksi, joka
lähestyi avointa kättä ja suuteli sitä kielellään, kielellä, joka
valkoisten, hohtavien hampaiden välissä loisti kuin ruusunpunainen
jalokivi. Ja seuraavassa hetkessä se oli kapteenin sylissä, poski
poskea vasten, ja kieli nuoli nuolemistaan mykän olennon kaikella
hellyydellä. Se oli todellinen rakkauden juhla, yhtä ihana heille
kummallekin.

»Jumalan kiitos!» hymähti kapteeni Van Horn. »Sinä olet pelkkää suurta
tunnetta, jonka keskellä on kultainen sydän ja jonka ympärille on
kääritty kultainen verho. Jumalan kiitos, Jeri, sinä olet kultaa,
puhdasta kultaa, sisältä ja päältä, eikä koko maailmassa ole toista
veroistasi koiraa. Sinä olet jalointa kultaa, sinä kultainen koira. Ole
sinä hyvä minulle ja rakasta minua, niin kuin minä aina olen hyvä
sinulle ja rakastan sinua iankaikkisesta iankaikkiseen.»

Ja kapteeni Van Horn, Arangin paljassäärinen, lannevaatteeseen ja
halpaan pumpulipaitaan puettu herra, joka päivästä päivään kuljetti
laivallaan mustia ihmissyöjiä, jolla oli automaattipistooli vyössä
valveilla ja nukkuessa, jonka päästä merenranta- ja viidakkokylät
olivat luvanneet palkintoja ja jota kunnioitettiin voimakkaimpana
kapteenina Salomonin saarilla, missä vain voimakkaat miehet saattoivat
säilyttää henkensä: hän räpytti äkkiä kostuneita silmiään eikä
saattanut hetkiseen nähdä pentua, jonka koko ruumis värisi rakkautta
hänen sylissään ja joka suuteli pois hänen silmiensä suolaisen
hempeyden.



VIIDES LUKU


Ja nopea tropiikin yö yllätti Arangin sen vuoroin keinuessa tyynessä,
vuoroin kallistellessa tuulenpuuskissa Malaitan, ihmissyöjäin saaren,
suojanpuoleisella rannikolla. Kaakkoispasaatin lakkaaminen aiheutti
epävakaisen ilman, mikä teki ruoanvalmistamisen kannelle sijoitetussa
»keittiössä» synninrangaistukseksi ja lennätti palaavat villit, vaikkei
näillä ollut muuta kastuvaa kuin ihonsa, kiireesti kannen alle.

Ensimmäinen vahtivuoro, kahdeksasta kahteentoista, oli perämiehen, ja
kapteeni Van Horn, jonka rankka sadekuuro pakotti alas hyttiin, otti
Jerin mukaansa nukkumaan. Jeri oli väsynyt elämänsä vaiherikkaimman
päivän monista kiihoituksista ja potki ja murisi unissaan. Kapteeni
katseli sitä hymyillen ennen kuin pienensi lampun liekkiä, ja mutisi
ääneen: »Jeri, näytä sille villikoiralle! Anna sille! Pöllytä sitä!
Pöllytä sitä kuin riepua!»

Jeri nukkui niin sikeästi, ettei tiennyt mitään, kun kapteeni ilmaa
haukkoen, lannevaate ja paita hiestä läpimärkänä nousi, kääri peitteen
ja tyynyn kainaloonsa ja meni kannelle sen jälkeen kun sade, joka
haihdutti ilmapiiristä viimeisenkin tuulenhenkäyksen, oli lakannut ja
muuttanut hytin tukahduttavaksi höyrykaapiksi.

Jeri heräsi vasta siihen, että iso, kolme tuumaa pitkä russakka
pureskeli sen varpaitten välistä arkaa, karvatonta nahkaa. Se heräsi
sätkyttäen kihelmöivää jalkaansa ja katseli russakkaa, joka ei juossut,
vaan asteli arvokkaasti tiehensä. Se näki sen yhtyvän lattialla
kihisevään russakkalaumaan. Jeri ei ollut milloinkaan nähnyt niitä niin
paljon yhdessä joukossa eikä niin isoja. Ne olivat kaikki
samankokoisia, ja niitä oli kaikkialla. Pitkinä riveinä niitä valui
seinänraoista ja laskeutui lattialle tovereittensa joukkoon.

Tämä oli sopimatonta, Jerin mielestä se oli sopimatonta. Mister Haggin,
Derby ja Bob eivät koskaan olleet sietäneet russakoita, ja heidän
sääntönsä olivat Jerinkin sääntöjä. Russakka oli ikuinen vihollinen.
Jeri hyppäsi lähimmän luo ja koetti musertaa sen lattiaa vasten
käpälällään. Mutta silloin russakka teki tempun, jollaista Jeri ei
milloinkaan ollut niiden nähnyt tekevän. Se nousi lentoon voimakkaille
siivilleen kuin lintu. Ja kuin merkin saatuaan koko russakkajoukko
pyrähti siivilleen ja täytti hytin surinallaan ja kuhinallaan.

Jeri hyökkäsi siivekkään parven kimppuun, tavoitteli hypähdellen
lentäviä syöpäläisiä ja koetti iskeä niitä käpälillään lattialle.
Toisinaan se onnistuikin tuhoamaan jonkun, eikä taistelu lakannut,
ennen kuin kaikki russakat ikään kuin uuden merkin saatuaan hävisivät
moniin rakoihin ja jättivät Jerin hytin valtiaaksi.

Sen ensimmäinen ajatus oli: Missä on kapteeni? Se tiesi, ettei tämä
ollut huoneessa, mutta siitä huolimatta se nousi takajaloilleen ja
tutki matalan lavitsan, ja sen pienet, herkät sieraimet värisivät
ihastuksesta, kun se tunsi äskenpoistuneen kapteenin hajun. Ja se sama
voima, mikä sai sen nuuskimaan ja sen sieraimet värisemään, pani
myöskin sen häntätöpykän heilumaan.

Mutta missä oli kapteeni? Se ajatus oli sen aivoissa yhtä selvänä ja
määrättynä kuin samanlainen ajatus olisi ollut ihmisaivoissa. Ja samoin
sitä seurasi toiminta. Ovi oli pantu haalla raolleen, ja Jeri meni
kajuuttaan, missä puolisensataa mustaihoista voivotteli, huokaili ja
kuorsasi unissaan. Ne täyttivät tiheänä rykelmänä sekä lattian että
pitkät kaarevat penkit, niin että Jerin täytyi ryömiä niiden paljaiden
jalkojen yli. Eikä siellä ollut valkoista, suojelevaa jumalaa. Se tiesi
sen, mutta ei pelännyt.

Varmistuttuaan kumminkin siitä, ettei kapteeni ollut kajuutassa, Jeri
valmistautui juuri vaaralliseen kiipeämiseen ylös jyrkkiä, tikapuiden
kaltaisia portaita, kun se muisti sairashuoneen. Se meni sinne ja
nuuski nukkuvaa pumpulipaitaan puettua tyttöä, joka uskoi Van Hornin
syövän hänet, jos onnistui lihottamisyrityksissään.

Sitten se palasi portaiden juurelle, katseli ylös ja odotti toivoen
kapteenin ilmestyvän ylhäältä sitä noutamaan. Jeri tiesi kahdestakin
seikasta, että kapteeni oli kulkenut tätä tietä. Se oli ainoa tie, jota
hän oli voinut kulkea, ja Jerin nenä kertoi, että hän oli siitä
kulkenut. Jerin ensimmäinen kiipeämisyritys alkoi lupaavasti. Mutta
kolmannelta askelmalta se luiskahti Arangin keikahtaessa aallokossa ja
putosi. Pari kolme villiä heräsi ja alkoi katsella sitä ryhtyen
pureskelemaan kostutetulla kalkilla siveltyihin lehtiin käärittyjä
betelpähkinöitä.

Kaksi kertaa Jeri näin jo aivan alussa luisui portailta, ja useita
villejä nousi tovereittensa herättäminä istumaan ja ilkkumaan sen
ponnistuksille. Neljännellä kerralla sen onnistui nousta puoliväliin
ennen kuin luiskahti ja putosi raskaasti kyljelleen. Tapausta
tervehdittiin hiljaisella naurulla ja kuikuttavilla kirskumisilla,
jotka olisivat hyvin saattaneet lähteä isojen lintujen kurkuista. Se
pääsi jaloilleen, pörhisti niskaansa ja murisi syvää halveksumistaan
ympärillään oleville kaksijalkaisille alhaisille olennoille, jotka
tulivat ja menivät suurten, valkoisten kaksijalkaisten jumalien,
kapteenin ja mister Hagginin tahdon mukaan ja tottelivat heidän
käskyjään.

Lannistumatta putoamisestaan lähti Jeri uudelleen kapuamaan portaita.
Arangin hetkeksi hiljentynyt heiluminen auttoi sitä, niin että sen
etukäpälät olivat portaiden yläreunalla, kun seuraava hyökylaine tuli.
Se piteli kaikin voimin kiinni koukistetuilla etukäpälillään ja
ponnistautui sitten kannelle.

Keskikannella kajuutanikkunan vierellä se näki kyykkysillään useita
laivamiehiä ja Lerumien. Se tunnusteli niitä epäluuloisesti ja pysähtyi
äkkiä jäykin jaloin, kun Lerumie sihahti hiljaisen uhkauksen. Eräs
laivamies oli pitämässä perää, ja perämies seisoi lähellä ruoria
vahdissa. Juuri kun perämies puhutteli ja kumartui silittämään Jeriä,
tämä vainusi kapteenin olevan läheisyydessä. Heilautettuaan
anteeksipyytäen häntätöpykkäänsä Jeri kipaisi vastatuuleen ja löysi
kapteenin makaamasta raskaassa unessa kannella peitteeseen
kääriytyneenä, niin että pää vain oli näkyvissä.

Aivan ensiksi Jerin oli välttämättä iloisesti nuuskittava kapteenia ja
heilutettava häntäänsä. Mutta kapteeni ei herännyt, ja hieno sumun
tapainen sadesuihku sai Jerin kiertymään kokoon ja painautumaan
kapteenin pään ja olan väliin. Silloin kapteeni heräsi ja sanoi:
»Jeri!» matalalla, kuiskaavalla äänellä, ja Jeri vastasi koskettamalla
viileällä, kostealla kuonollaan hänen poskeaan. Sitten kapteeni nukahti
uudelleen. Mutta Jeri ei. Se nosti kuonollaan peitteen reunaa ja ryömi
yli olkapään kokonaan peitteen sisälle. Kapteeni havahtui jälleen ja
auttoi puolivalveilla sitä vierelleen.

Jeri ei vieläkään ollut tyytyväinen, vaan kiemurteli siksi, kunnes
pääsi kapteenin kainaloon, jossa painoi päänsä kapteenin olkaa vasten.
Silloin se syvään tyytyväisyydestä huoaten vaipui uneen.

Useita kertoja laivamiehet, jotka laskivat ja kiristivät jalusnuoria
tuulen vaihtelun mukaan, herättivät huudoillaan Van Hornin, ja joka
kerta tämä muisti pennun ja puristi sitä käsivarrellaan hyväilevästi
puoleensa. Ja joka kerta silloin Jeri liikahteli unissaan ja painautui
entistä lujemmin häneen.

Vaikka Jeri olikin epätavallinen koiranpentu, oli sillä rajoituksensa,
eikä se lainkaan aavistanut, minkä vaikutuksen sen samettisen ruumiin
pehmeä, lämmin kosketus teki kovia kokeneeseen kapteeniin. Se sai
kapteenin muistelemaan menneitä, kaukaisia vuosia, jolloin hänen oma
pieni tyttärensä nukkui hänen käsivarrellaan. Ja niin selvästi hän
muisti kaiken sen, että uni kaikkosi, ja mielikuvat, joiden sarjan
pikku tyttö aloitti, kiduttivat polttavina hänen aivojaan. Ei kukaan
toinen tietänyt, mitä hänen mielessään liikkui ja juuri näiden
mielikuvien tähden hän oli tullut Salomonin saarille turhaan koettaen
saada niitä pois mielestään.

Kun hänen käsivarrellaan lepäävä pehmeä koiranpentu oli herättänyt
hänen muistonsa, näki hän ensin tytön ja äidin pienessä asunnossa
Harlemissa. Se oli tosiaankin pieni, mutta se oli heidän kolmen
onnellinen koti.

Hän muisti tytön pellavaisen tukan, joka vähitellen tummui äidin
kultaisen tukan kaltaiseksi, yhtä runsaaksi ja kiharaiseksi. Hän muisti
entisen ammattinsa, pelastusvaunun ja sen miehistön, joka oli
työskennellyt hänen johdollaan. Sitten tuli mieleen se päivä, jolloin
hänet herätettiin kolmen aikaan aamulla irrottamaan raitiovaunua erään
apteekin murskautuneesta näyteikkunasta ja siirtämään sitä takaisin
raiteilleen. He raatoivat koko päivän puolessa kymmenessä
raitiotieonnettomuudessa ja palasivat vaunutalliin yhdeksän aikaan
illalla parahiksi saadakseen uuden hälytyksen.

»Luojan lykky!» sanoi Clancey, joka asui hänen naapurinaan parin talon
päässä. Van Horn oli vieläkin kuulevinaan hänen sanansa ja näkevinään
hänen pyyhkivän hikeä likaisilta kasvoiltaan. »Luojan lykky, se on vain
pikkutapaus, ja aivan meidän naapurissamme kymmenkunnan korttelin
päässä. Niin pian kuin olemme siitä selviytyneet, voimme lähteä kotiin
ja antaa esikaupungin poikain palauttaa vaunun talleille.»

»Meidän ei tarvitse tehdä muuta kuin nostaa hetkinen», oli hän itse
vastannut.

»Mitähän siellä on tapahtunut?» kysyi Billy Jaffers, toinen vaunumies.

»Joitakuita ajettu yli -- eikä heitä saada vaunun alta», ilmoitti hän,
kun he hypähtivät pelastusvaunuun ja lähtivät liikkeelle.

Van Horn näki jälleen pitkän matkan kaikki yksityiskohdat unohtamatta
edes erästä pikku viivytystä, mikä aiheutui paloruiskujen ja -tikkaiden
kuljettamisesta radan poikki: sen aikana Clancey ja hän olivat
kiusoitelleet Jaffersia, joka muka oli sopinut kohtauksista useiden
tyttöjen kanssa, mutta ylimääräisen tehtävän vuoksi ei voinutkaan
niihin mennä.

Perillä oli pitkä jono raitiovaunuja, ihmisjoukko, poliisiketju sitä
pidättämässä, kaksi ambulanssia ja vahtivuorossa oleva nuori
konstaapeli, joka tervehti häntä kalpeana ja järkytettynä: »Kauhea
tapaus. Aivan mieltäkääntävä. Niitä on kaksi. Emme saa heitä pois. Olen
koettanut. Luulen toisen vielä olleen hengissä.»

Mutta hän oli voimakas ja karaistunut, sellaiseen työhön tottunut mies.
Vaikka hän oli väsynyt ankarasta työpäivästä ja ikävöi pieneen,
viihtyisään kotiinsa, joka odotti häntä kymmenen talokorttelin päässä
tehtävän päätyttyä, hän puhui iloisesti ja luottavaisesti sanoen kyllä
saavansa onnettomat esiin kädenkäänteessä ja ryömi vaunun alle.

Hän näki jälleen itsensä katselemassa ympärilleen sähkölyhdyn joustinta
puristaen. Hän näki kaksi kultaista, paksua hiuspalmikkoa, ennen kuin
hänen peukalonsa herposi joustimesta ja hän jäi pimeyteen.

»Elääkö toinen vielä?» kysyi kauhistunut konstaapeli.

Ja kysymys toistettiin, sillä aikaa kun hän koetti ponnistaa
tahdonvoimaansa kyetäkseen jälleen sytyttämään lampun.

Hän kuuli itsensä vastaavan: »Hetken perästä sanon.»

Sitten hän näki itsensä taas katselevan. Hän katsoi kauan.

»Molemmat ovat kuolleet», vastasi hän rauhallisesti. »Clancey, anna
minulle kolmen numeron väkivipu ja ota itse samanlainen vaunun toiseen
päähän.»

Hän makasi selällään tuijottaen yksinäiseen tähteen yläpuolellaan, joka
tuikahteli himmeänä ohuen pilviverhon takaa. Tuon menneen hetken tuska
oli hänen kurkussaan, silloinen karvas kuivuus hänen suussaan ja
silmissään. Ja hän tiesi -- kukaan muu ei sitä tietänyt -- sen, minkä
tähden hän oli Salomonin saarilla, tiikpuisen huvipurren Arangin
kapteenina, rahtasi villejä, pani alttiiksi henkensä ja joi
skotlantilaista whiskyä enemmän kuin on terveellistä.

Sen yön jälkeen hän ei ollut katsonut lämpimästi yhteenkään naiseen.
Mutta Salomonin saarten valkoiset miehet pitivät häntä paatuneena
naisvihaajana, olivatpa kyseessä valkoiset tai mustat sulottaret.

Muistojensa äärimmäiseen kauhunkuvaan päästyään hän sai taas unen
päästä kiinni ja nukahti mielihyvän vallassa tuntiessaan Jerin pään
painon olkapäällään. Kerran, kun Jeri uneksien Meringesta ja mister
Hagginista, Timistä, Panusta ja Miksistä nyyhkytti hiljaa, Van Horn
havahtui, puristi sitä rauhoittavasti ja mutisi uhkauksen: »Varjele
sitä villiä, joka uskaltaa tähän pentuun koskea!...»

Kun perämies keskiyön tienoissa kosketti Van Hornia olkapäähän, teki
tämä herätessään vaistomaisesti kaksi tekoa, ennen kuin oli täysin
valveillakaan. Hän laski nopeasti oikean kätensä vyössään olevalle
pistoolille ja mutisi: »Varjele sitä villiä, joka uskaltaa tähän
pentuun koskea!...»

»Olemme Kopo-niemen kohdalla», selitti Borckman, kun molemmat miehet
tuijottivat ylähangan puolella häämöttävään korkeaan maahan. »Matkaa ei
ole tehty enempää kuin kymmenen mailia, eikä ole tietoakaan paremmasta
vauhdista.»

»Tuonne ylhäälle kokoontuu paljon tavaraa, milloin sitten alas tullee»,
virkkoi Van Horn, ja kumpikin katseli pilviä, jotka ajelehtivat
hajanaisina joukkoina himmeiden tähtien alla.

Tuskin perämies oli noutanut peitteensä hytistä ja laskeutunut
kannelle, kun virkeä, voimakas tuulenhenkäys syöksähti maalta päin ja
alkoi kiidättää Arangia tyynessä vedessä yhdeksän solmun nopeudella.
Hetkisen Jeri koetti seisoa vahdissa kapteenin kanssa, mutta pian se
kääriytyi kokoon ja nukahti puoleksi kannelle, puoleksi kapteenin
paljaalle jalalle.

Kun kapteeni kantoi sen peitteelle ja kääri sen siihen, se nukkui pian
uudelleen, mutta ei aikaakaan, kun se oli jälleen hereillä, poissa
peitteestä ja kapteenin kävelykumppanina kannella. Silloin aloitettiin
toinen koulutunti, ja viiden minuutin kuluttua Jeri tiesi, että sen oli
pysyteltävä peitteen suojassa, että kaikki oli hyvin ja että kapteeni
kulkisi koko ajan sen lähellä.

Neljän aikaan alkoi taas perämiehen vahtivuoro.

»Mentiin kolmekymmentä mailia», kertoi Van Horn. »Mutta tuuli muuttui
epävakaiseksi. Pidä silmällä maanpuoleisia tuulenpuuskia. On parasta
laskea nostoköydet kannelle vahtimiesten selviteltäviksi. Tietysti ne
eivät pysy hereillä, mutta nukkukoot edes köysillä.»

Jeri heräsi kapteenin asettuessa peitteen alle ja ryömi kuin vanhasta
tottumuksesta hänen kainaloonsa vaipuen uneen kerran onnellisena
niiskautettuaan ja pienellä viileällä kielellään suudeltuaan kapteenin
poskea, jota vasten sitä hellästi painettiin.

Puolta tuntia myöhemmin tuntui maailmanloppu olevan käsissä, mikäli
Jeri saattoi sellaista käsittää. Sen herätti kapteenin nopea hypähdys,
joka vieräytti peitteen ja sen syrjään. Arangin kansi oli muuttunut
seinäksi, jota myöten Jeri luisui ärjyvässä pimeydessä. Jok'ainoa köysi
naukui ja vinkui tuulispäitten rajusta voimasta.

»Isonpurjeen köydet selviksi! Joutuin!» kuuli Jeri kapteenin huutavan
kovalla äänellä, se kuuli myös nuorien vinkuvan väkipyörissä, kun Van
Horn kiristi pimeässä voimakkaasti kääntököysiä ja päästi kiireesti
jalusnuoran juoksemaan polttavien kämmentensä läpi yhdellä ainoalla
kiinnitysnappulan väännöllä.

Kaikki tämä ja monet muut äänet, laivamiesten huudot ja Borckmanin
ärjyntä, tunkeutuivat Jerin korviin, kun se liukui uuden, epävakaisen
maailmansa jyrkkää pintaa pitkin. Mutta se ei singahtanut laitaa
vasten, jolloin sen hennot kylkiluut olisivat murtuneet. Sen sijaan
lämmin vesi, joka virtasi merenpinnan alle vajonneen laidan yli
himmeänä fosforitulena, otti sen pehmeään syliinsä. Siinä se sotkeutui
ajelehtivaan nuoravyyhteen aikoessaan uida.

Ja se ui, ei henkeään pelastaakseen eikä kuoleman pelosta. Sen mielessä
oli vain yksi ajatus: Missä oli kapteeni? Ei se ajatellut kapteenin
pelastamista eikä voivansa olla hänelle avuksi. Sitä vain johdatti
rakkaus, joka aina vetää sydäntä rakkaan olennon luo. Samoin kuin äiti
vaaran hetkellä koettaa päästä lapsensa luo, samoin kuin kreikkalainen
kuollessaan muisti suloista Argosta, samoin kuin sotilaat
taistelukentällä vetävät viimeisen henkäyksensä vaimonsa nimi
huulillaan, niin Jeri tässä maailmanlopussa kaipasi kapteenia.

Tuulispää lakkasi yhtä äkkiä kuin oli alkanut. Nytkähtäen Arangi
saavutti pystysuoran kölin, ja Jeri jäi räpiköimään ylähangan
valureikään. Se paapersi tasaisen kannen poikki kapteenin luo, joka
seisoi hajasäärin jalusnuoran silmukka yhä kädessään ja lausui:

»Jumalan kiitos! Vihuri meni ohi! Sadetta ei tule!»

Hän tunsi Jerin viileän kuonon paljaalla pohkeellaan, kuuli sen iloisen
niiskauksen ja kumartui sitä hyväilemään. Pimeässä hän ei saattanut
sitä nähdä, mutta hänen sydämensä lämpeni varmuudesta, että Jerin häntä
heilui.

Kannelle oli kokoontunut useita säikähtyneitä palaavia villejä, ja
näiden valittavat, kimeät äänet muistuttivat lintujen unista
piipitystä. Borckman tuli aivan Van Hornin viereen, ja molemmat miehet
koettivat jännityksestä väristen lävistää katseillaan ympäröivän
pimeyden ja kuuntelivat meren ja ilman alkuaineitten ääniä.

»Missä on sade?» virkkoi Borckman äreästi. »Aina ensin on tuuli ja
sitten sade, joka tappaa tuulen. Nyt ei sada!»

Van Horn tähysti ja kuunteli eikä vastannut. Jeri tunsi kumpaisenkin
miehen levottomuuden, ja sekin oli jännittynyt. Se painoi viileällä
kuonollaan kapteenin säärtä, ja lipaistessaan sitä ruusunpunaisella
kielellään se sai suuhunsa meriveden suolaista makua.

Kapteeni kumartui äkkiä, kääräisi Jerin nopeasti peitteeseen ja asetti
sen kahden kannelle mesaanimaston taakse sidotun jamssisäkin väliin.
Varmuuden vuoksi hän vielä kietaisi köyden peitteen ympäri solmuun,
niin että Jeri oli kuin kapalossa.

Tuskin se oli tehty, kun mesaanipurje läiskähti Jerin ylitse, tuuli
täytti jyristen keulapurjeet ja isopurje häilähti Van Hornin
löysentäessä jalusnuoraa kannen poikki sellaisella tempauksella, että
laiva vapisi ja kallistui rajusti tuulen alle. Tämä uusi hyökkäys tuli
vastakkaiselta suunnalta ja oli edellistä voimakkaampi.

Jeri kuuli kapteenin huutavan -- ensin perämiehelle: »Pidä huolta
isonpurjeen jalusnuorista! Sotkut selviksi! Minä hoidan taljat!» -- ja
sitten laivamiehille: »Batto! Höllennä mesaanitaljaa! -- Ranga! Laske
mesaanijalusta! Joutuin, joutuin!»

Samassa Van Hornin pyyhkäisi jaloiltaan luisuva joukko palaavia
villejä, jotka olivat keikahtaneet kannelle yhdeksi sekamelskaksi
ensimmäisestä tuulenpuuskasta. Sätkivä rykelmä, johon hänkin oli
joutunut, kieri suojan puolen piikkilankoja vasten ja vajosi siellä
veden alle.

Jeri oli niin lujasti sopukassaan, ettei se vierinyt pois. Mutta kun se
huomasi kapteenin komennusten keskeytyvän ja hetkeä myöhemmin kuuli
hänen kiroilevan piikkilangoissa, se päästi kimeän haukunnan ja alkoi
raastaa ja repiä raivokkaasti peitettä päästäkseen irti. Jotakin oli
tapahtunut kapteenille. Se tiesi sen. Muuta se ei tietänytkään, sillä
se ei ajatellut ollenkaan itseään keskellä tätä maailmanlopun kaaosta.

Se lakkasi haukkumasta kuunnellakseen uutta ääntä, ukkosentapaista
purjeenläjähtelyä, jota huudot ja kirkuminen säestivät. Se ymmärsi,
mutta ymmärsi väärin sen ennustavan pahaa, sillä se ei tietänyt, että
se oli laskeutuva isopurje, jonka puomiköyden kapteeni oli katkaissut
puukollaan.

Helvetillisen metelin yltyessä Jeri lisäsi sitä haukunnallaan, kunnes
tunsi käden hapuilevan peitettä. Se rauhoittui ja nuuski. Mutta käsi ei
ollutkaan kapteenin. Se nuuski uudelleen ja tunsi henkilön. Se oli
Lerumie, mustaihoinen, jota se vasta eilisaamuna oli nähnyt Timin
kierittelevän rannalla, joka oli potkaissut sitä hännännipukkaan ja
jonka se viikko sitten oli nähnyt heittävän Panua kivellä.

Köydenpätkä oli poissa, ja Lerumien sormet etsivät Jeriä
peitteen sisästä. Jeri päästi kiukkuisimman murinansa. Tämä oli
pyhyydenloukkaus. Se oli valkoisen jumalan koira ja sentähden tabu
jokaiselle mustaihoiselle. Se oli varhain oppinut lain, ettei
mustaihoinen saanut koskea valkoisen jumalan koiraan. Kuitenkin
Lerumie, joka oli itse pahuus, julkeni koskea siihen, vieläpä maailman
tehdessä loppuaan.

Ja kun sormet koskettivat sitä, se tarrautui hampain niihin. Mutta
sitten mustaihoisen toinen käsi löi sitä niin kovasti, että sen hampaat
heltisivät sormista.

Raivoten kuin pikku piru Jeri tunsi, kuinka sitä napattiin niskasta,
niin että se oli tukehtua, ja kuinka se lingottiin läpi ilman. Ja
lentäessään se jatkoi raivonsa purkamista. Se putosi mereen ja vajosi
suolaiseen veteen, jota tunkeutui suuntäysi sen keuhkoihin, kohosi
pinnalle, oli läkähtyä, mutta ui. Uiminen oli itsestään selvää, sitä
sen ei tarvinnut ajatella. Se ei ollut milloinkaan opetellut uimaan sen
enempää kuin hengittämäänkään. Sen oli ollut pakko opetella kävelemään,
mutta se ui luonnostaan.

Tuuli ulvoi sen ympärillä. Ryöppyävä vaahto, jota tuuli kuohutti,
täytti sen suun ja sieraimet ja löi sitä silmiin pistävänä ja
sokaisevana. Ponnistellessaan ilmaa saadakseen se tuntematta veden
ominaisuuksia kurkotti kuonoaan mahdollisimman korkealle päästäkseen
tukahduttavasta vedestä. Seurauksena oli, että se, kadotettuaan
vaakasuoran asentonsa ja räpisteleväin jalkojen lakattua kannattamasta,
vajosi kohtisuorasti veden alle. Mutta se kohosi pinnalle
läkähtymäisillään henkitorveensa tunkeutuneesta vedestä. Tällä kertaa
se vaistomaisesti pyrki sinne päin, minne oli helpointa päästä,
ojentautui vaakasuoraksi ja jatkoi uimistaan. Tuulenpuuskan vaimetessa
se kuuli pimeyden läpi puoleksilasketun isonpurjeen läjähtelyn,
laivamiesten kimeät huudot, Borckmanin kiroukset ja kapteenin
voimakkaan äänen, joka huusi:

»Tarttukaa helmanuoraan, pojat! Lappakaa ravakasti! Kiskokaa, kiskokaa!
Jalustakaa, kaksi väkipyörää! Pitäkää kiirettä, kirotut!»



KUUDES LUKU


Kun Jeri kuuli kapteenin äänen räpiköidessään karehtivissa
pikkulaineissa, joiksi kuohuva aallokko tuulenpuuskan vaimennuttua
vaihtui, päästi se kiihkeän, kaipaavan ulvonnan ja valoi kaiken uutta
isäntäänsä kohtaan tuntemansa rakkauden kurkkunsa ääniin. Mutta kaikki
äänet häipyivät pian, kun Arangi loittoni. Ja sitten yön
yksinäisyydessä, meren kuohuvalla pinnalla, jonka se tunsi uudeksi
ikuiseksi vihollisekseen, se alkoi uikuttaa ja huutaa valittaen kuin
eksynyt lapsi.

Sen himmeä, heikko vaisto sanoi sille, että oli liian heikko uhmaamaan
armotonta merta, jolla ei ollut lämmintä sydäntä ja joka uhkasi
jollakin salaperäisellä, hirveällä: kuolemalla. Se ei ymmärtänyt
kuolemaa. Yhtä vähän kuin sillä oli aavistusta ajasta, jolloin se ei
ollut vielä elossa, se saattoi kuvitella aikaa, jolloin se lakkaisi
olemasta elossa.

Kuitenkin sen jokaisessa solussa, hermovärähdyksessä ja aistimuksessa
eli tunne elämän äärimmäisestä lopusta, josta se ei tietänyt mitään,
mutta jonka se siitä huolimatta tunsi olevan suurin ratkaiseva
onnettomuus. Vaikkei se sitä käsittänyt, se pelkäsi sitä yhtä
voimakkaasti kuin ihmiset, jotka tietävät enemmän ja osaavat ajatella
syvällisemmin kuin nelijalkaiset koirat.

Niin kuin ihminen taistelee unissaan painajaista vastaan, niin Jeri
kamppaili julmaa, tukehduttavaa suolaista merta vastaan. Ja se valitti
ja nyyhkytti ... eksynyt koiranpentu, joka oli elänyt vain puoli vuotta
maailman ihmeiden, sen ilojen ja surujen keskellä. Ja se kaipasi
kapteenin luo. Sillä kapteeni oli jumala.

Isonpurjeen laskeminen oli helpottanut Arangin tilaa, ja tuulen raivo
talttui trooppisen sadekuuron alkaessa valua pilvistä. Van Horn ja
Borckman seisoivat vieretysten pimeässä laivan kannella.

»Kaksoisvihuri», sanoi Van Horn. »Löi meitä oikealle ja vasemmalle.»

»Se oli varmasti revennyt kahtia juuri ennen kuin tapasi meidät», yhtyi
perämies.

»Ja piti kaiken sateen toisella puoliskolla...»

Van Horn keskeytti lauseensa.

»Paholainenko sinua riivaa, poika?» hän huusi ruorissa seisovalle
mustaihoiselle.

Sillä alus oli juuri kireäksi vedetyn mesaanipurjeen avulla päässyt
tuuleen, joka täytti keulapurjeet, samalla kuin peräpurje tyhjentyi, ja
Arangi oli pyörähtänyt melkein äskeisille jäljilleen. Tämä merkitsi,
että se oli palaamassa meressä räpiköivää Jeriä kohti. Siten elämän
vaakakuppi kallistui Jerin eduksi mustan peränpitäjän erehdyksen takia.

Van Horn antoi Arangin purjehtia uuteen suuntaan ja pani Borckmanin
selvittelemään kannella olevia sotkeutuneita köysiä. Itse hän kyyristyi
sateessa punomaan yhteen katkaisemaansa taljaköyttä. Sateen heiketessä,
jolloin sen lotina kannella hiljeni, hänen huomionsa kiintyi mereltä
kuuluvaan ääneen. Hän jätti työn käsistään kuunnellakseen, ja kun hän
erotti Jerin vaikerruksen, hän hyppäsi pystyyn kiihkosta suunniltaan.

»Pentu on meressä!» huusi hän Borckmanille. »Viistopurjeen avulla
vastatuuleen!»

Hän juoksi perälle hajoittaen tiellään olevan ryhmän palaavia villejä.

»Hei te siellä! Mesaanipurjetta jalustamaan! Kiristäkää, kiristäkää!»

Hän heitti silmäyksen kompassiin ja määräsi nopeasti suunnan, josta
Jerin ääni kuului.

»Vilauksessa ruori tuulen alle!» komensi hän ruorimiestä, hyppäsi
sitten ruorin luo ja käänsi sen itse hokien herkeämättä ääneensä:
»Neljännes itäkoilliseen, neljännes itäkoilliseen!»

Van Horn kiiruhti kompassia katsomaan ja kuunteli turhaan Jerin toista
valitusta voidakseen varmistaa ensimmäisen kiireessä määrätyn suunnan.
Mutta kauan hän ei odottanut. Vaikka hän oli pannut Arangin
vastatuuleen, hän tiesi, että tuuli ja merenkäynti kuljettaisi sen pian
pois uivan pennun luota. Hän huusi Borckmanin perälle hinaamaan
valaanpyyntivenettä, samalla kun hän itse kiiruhti alas noutamaan
sähkölyhtyään ja venekompassiaan.

Alus oli niin pieni, että sen täytyi hinata ainoaa
valaanpyyntivenettään pitkillä kaksinkertaisilla kiinnitysköysillä.
Tuskin perämies oli ennättänyt saada veneen laivan perään, kun Van Horn
jo palasi. Hän ei säikkynyt piikkilanka-aitausta, vaan nosti
laivamiehen toisensa jälkeen sen yli ja pudotti veneeseen, minkä
jälkeen hän itse ponnahti sinne huutaen viimeiset määräyksensä, kun
kiinnitysköydet irrotettiin.

»Lyhty kannelle, Borckman! Pidä laiva vastatuuleen! Älä nosta
isoapurjetta! Anna puhdistaa kansi ja selvitellä köydet.»

Hän tarttui peräsintankoon ja komensi soutajia: »Washee -- washee --
washee -- washee!» -- mikä etelämeren englanninkielellä merkitsee:
»Soutakaa, soutakaa.»

Ohjatessaan hän valaisi kompassia sähkölampullaan, niin että hän
saattoi pitää suunnan neljänneksen itäkoilliseen. Sitten hän muisti,
että venekompassi poikkesi kaksi kokonaista astetta Arangin
kompassista, ja hän muutti sen mukaan suuntaa.

Välillä hän käski miesten lakata soutamasta, kuunteli ja huuteli Jeriä.
Hän soudatti kierroksia, soudatti edestakaisin, vastatuuleen ja
myötätuuleen sillä merenpinnan alalla, jolla arvioi pennun olevan.

»Höristä korviasi nyt, poika», sanoi hän lähinnäolevalle. »Sille, joka
kuulee pikkukoiran äänen, annan viisi syltä karttuunia ja kaksikymmentä
tupakkatankoa.»

Puolen tunnin kuluttua palkinto oli kaksikymmentä syltä karttuunia ja
sata tupakkatankoa pojalle, joka ensimmäiseksi kuulee pikkukoiran
äänen.

Jeri oli kurjassa tilassa. Tottumattomana uimarina, tukehtumaisillaan
suolaiseen veteen, joka huuhteli sen avointa kurkkua, se oli jo
kangistumaisillaan, kun ensimmäisen kerran sattui huomaamaan kapteenin
lampun tuikkeen. Sitä se ei kuitenkaan yhdistänyt kapteeniin eikä niin
ollen pitänyt siitä sen suurempaa lukua kuin tähdistä, joita alkoi
syttyä taivaalle. Sen mieleenkään ei juolahtanut, että se oli tähti tai
että se ei ollut tähti. Se vain jatkoi uikutustaan ja suolaisen veden
syljeskelyään. Mutta kun se vihdoin kuuli kapteenin äänen, se virkistyi
silmänräpäyksessä. Se koetti nousta pystyyn ja haparoi etukäpälillään
kapteenin ääntä kohti, samoin kuin olisi haparoinut kapteenin jalkaa,
jos se olisi ollut lähellä. Tulos oli tuhoisa. Jouduttuaan pois
vaakasuorasta asennostaan se painui veden alle ja sai päästessään
pinnalle uuden suonenvetomaisen tukehtumiskohtauksen.

Tämän kestäessä se ei kyennyt vastaamaan kapteenin huuteluun, jonka se
edelleen kuuli. Mutta kun se sai jälleen vedetyksi henkeä, se puhkesi
iloiseen haukuntaan. Kapteeni oli tulossa nostamaan sitä pistävästä,
purevasta merestä, joka sokaisi sen silmät ja esti sen hengittämästä!
Kapteeni oli varmasti jumala, sen jumala, jolla oli jumalallinen
pelastusvoima.

Pian se kuuli airojen tahdikkaan natinan hankaimissa, ja sen haukunnan
riemun kohotti kaksinkertaiseksi riemu, joka soi kapteenin äänestä, kun
hän herkeämättä rohkaisi Jeriä ja antoi määräyksiä soutajille.

»Ei mitään hätää, Jeri-poikaseni. Ei mitään hätää, Jeri. Ei mitään
hätää. -- Washee -- washee, pojat! -- Minä tulen, Jeri, minä tulen. Älä
hellitä, poikaseni. Kestä vielä hetkinen. -- Washee -- washee, sen
vietävät! -- Kas tässä me nyt olemme, Jeri. Kestä vielä hetkinen. Älä
hellitä, poikaseni, apu on lähellä. -- Varovasti, varovasti, washee --
washee.»

Sitten Jeri näki valaanpyyntiveneen epäselvän hahmon yhtäkkiä
sukeltavan esiin pimeydestä, se huikaistui silmiinsä sattuvan
valokimpun pistoksesta, ja kesken ilonhaukuntaansa se tunsi kapteenin
käden tarttuvan sen niskanahkaan ja kohoavansa ilmaan.

Se painautui likomärkänä kapteenin sateesta kastunutta rintaa vasten,
sen häntätöpykkä räpsi vimmatusti kapteenin käsivartta, joka piteli
sitä, sen ruumis kiemurteli ja sen kieli nuoli nuolemistaan kapteenin
leukaa ja suuta, poskia ja nenää. Eikä kapteeni tietänyt, että hän itse
oli likomärkä ja että hänellä oli ensimmäinen aste ajoittaista
malariaa, joka oli äkkiä puhjennut kosteuden ja jännityksen
vaikutuksesta. Hän tunsi vain, että hänen vasta eilisaamuna saamansa
koiranpentu oli jälleen turvassa hänen sylissään.

Miesten soutaessa hän ohjasi venettä peräsintanko kainalossa voidakseen
pidellä Jeriä toisella kädellään.

»Voi sinua pikku riepua», leperteli hän itsekseen. »Voi sinua pikku
riepua.»

Ja Jeri vastasi kielensä lipaisuilla, nyyhkyttäen ja itkien, niin kuin
eksyneet lapset tekevät, kun heidät on löydetty. Se vapisi ja värisi,
mutta ei kylmästä, vaan äärimmäisestä kiihoituksesta.

Laivalle palattuaan Van Horn lausui perämiehelle arvelunsa
tapahtumasta.

»Pentu ei ole itsestään pudonnut laivasta, eivätkä laineetkaan ole
huuhtoneet sitä laidan yli. Sidoin sen peitteeseen köydellä.»

Hän meni kannen poikki mesaanimaston luona koolla olevien laivamiesten
ja kuudenkymmenen palaavan villin joukkoon ja valaisi lyhdyllään
peitettä, joka yhä oli jamssisäkkien päällä.

»Tuo sen todistaa. Köysi on katkaistu. Solmu on siinä vielä. Kuka
heittiö on syyllinen?»

Hän tutki mustien kasvojen muodostamaa kehää suunnaten siihen lyhtynsä
valosuihkun, ja sellainen syyttävä suuttumus leimusi hänen katseestaan,
että kaikkien silmät painuivat alas tai kääntyivät poispäin.

»Kunpa pentu osaisi puhua», pahoitteli hän. »Se sanoisi, kuka teki
ilkityön.»

Kapteeni kumartui äkkiä Jerin puoleen, joka seisoi aivan hänen
jalkojensa juuressa, niin lähellä, että sen märät etukäpälät olivat
hänen paljaalla jalallaan.

»Tunnethan sinä sen, Jeri, tunnethan sinä sen vintiön», puheli hän
usuttaen, ja hänen kätensä osoitti merkitsevästi mustaihoisten piiriä.

Jeri vilkastui silmänräpäyksessä, hyppeli sinne tänne ja päästeli
lyhyitä, innostuneita haukahduksia.

»Luulen, että koira voi osoittaa minulle syyllisen», arveli Van Horn
perämiehelle. »Tule, Jeri, etsi se, pure sitä, kaada kannelle. Kuka se
on, Jeri? Etsi se. Etsi se.»

Jeri ymmärsi vain sen, että kapteeni tahtoi jotakin. Sen täytyi löytää
jotakin, jota kapteeni kaipasi, ja se paloi palvelushalusta. Se hyppeli
kotvan puoleen ja toiseen tietämättä minne lähteä, ja kapteenin
usuttavat huudahdukset lisäsivät sen kiihkoa. Sitten sen mieleen johtui
eräs ajatus. Sitä kapteeni tietysti tarkoitti! Mustaihoisten kehä
murtui päästääkseen sen läpi, kun se pinkaisi pitkin laivan oikeata
sivua tiheään sullotun tavaralaatikkopinon luo. Se työnsi kuononsa
aukkoon, missä villikoira piileskeli, ja nuuski. Niin, villikoira oli
siellä sisällä. Jeri ei ainoastaan tuntenut sen hajua, vaan kuuli myös
sen uhkaavan murinan.

Jeri katsoi kysyvästi kapteeniin. Halusiko kapteeni, että se meni
villikoiraa löylyttämään? Mutta kapteeni nauroi ja pudisti kättään
osoittaakseen, että hän tahtoi Jerin etsivän muualta ja jotakin muuta.

Jeri jatkoi touhuamistaan ja nuuski sellaisia paikkoja, joissa
kokemuksestaan tiesi olevan russakoita ja rottia. Kuitenkin sille pian
selveni, ettei kapteeni halunnut niitä. Sen sydän oli pakahtua
palvelusinnosta, ja sen tähden se ilman selvää tarkoitusta alkoi
nuuskia mustaihoisten jalkoja.

Tämä yllytti kapteenia usuttamaan ja kehoittamaan, ja Jeri joutui
miltei suunniltaan. Tätä se oli. Sen oli tunnettava laivan miehistö ja
palaavat mustaihoiset heidän jaloistaan. Se piti kiirettä siirtyen
nopeasti villistä toiseen, kunnes tuli Lerumien kohdalle.

Silloin se unohti, että kapteeni oli antanut sille jonkin tehtävän.
Se muisti vain, että Lerumie oli loukannut sen pyhää persoonaa
koskettamalla sitä käsillään ja että juuri Lerumie oli heittänyt sen
yli laidan.

Raivosta ulvahtaen, hampaat irvissä ja lyhyet niskakarvat pörrössä se
hyökkäsi mustaihoisen kimppuun. Lerumie pakeni pitkin kantta Jeri
kintereillä, ja muut mustaihoiset olivat pakahtua nauruun. Heidän
kierrellessään kannella Jerin onnistui useita kertoja raapia
hampaillaan pakenevia pohkeita. Sitten Lerumie kiipesi isonmaston
puomille, ja Jeri jäi voimattomana raivoamaan kannelle.

Mustaihoiset ryhmittyivät puoliympyrään kunnioittavan välimatkan päähän
Van Hornista, joka seisoi Jerin vieressä. Van Horn suuntasi
sähkölyhtynsä valon puomilla istuvaan mustaihoiseen ja näki pitkiä,
yhdensuuntaisia naarmuja Jerin peitteen avanneissa sormissa. Hän
osoitti niitä merkitsevästi Borckmanille, joka seisoi piirin
ulkopuolella, jottei ainoatakaan mustaihoista olisi hänen selkänsä
takana. Kapteeni nosti Jerin syliinsä ja lauhdutti sen vihaa puhellen:

»Sinä olet kelpo poika, Jeri. Sinä merkitsit ja leimasit hänet.
Sellainen koira! Sinä olet iso mies!»

Hän kääntyi jälleen valaisemaan puomilla ratsastavaa Lerumieta, ja
hänen äänensä oli ankara ja tyly, kun hän puhutteli mustaihoista.

»Mikä sinun nimesi on, lurjus?» hän kysyi.

»Minu olla Lerumie», kuului kirskuva, vapiseva vastaus.

»Sinä tulet Penduffryltä?»

»Minu Meringeltä.»

Kapteeni Van Horn mietti hetkisen ja hyväili käsivarrellaan olevaa
pentua. Se oli ollut sittenkin palaava villi. Päivän tai korkeintaan
kahden päästä hän laskisi miehen maihin ja pääsisi siitä eroon.

»Tuhat tulimmaista», jyrisi hän, »olen sinulle vihainen. Olen sinulle
hyvin vihainen. Minkä tähden sinä viskasit minun pikkukoirani mereen?»

Lerumie ei kyennyt vastaamaan. Hän pyöritteli avuttomana silmiään,
valmistuen hirmuiseen selkäsaunaan, jollaisia hän katkerasta
kokemuksesta tiesi valkoisten herrojen tavallisesti antavan.

Kapteeni Van Horn toisti kysymyksen, ja mustaihoinen pyöritteli jälleen
avuttomana silmiään.

»Tupakan sijasta saat rangaistuksen», ärjyi kapteeni. »Saat ankaran
rangaistuksen. Jos katsahdatkaan vielä minun pieneen koiraani, saat
selkäsaunan ja seisoa vahdissa koko yön ylähangan puolella. Kuuletko?»

»Minu kuulla», vastasi Lerumie surkealla äänellä, ja välikohtaus
päättyi siihen.

Palaavat villit menivät kajuuttaan nukkumaan. Borckman ja laivamiehistö
nostivat isonpurjeen ja ohjasivat Arangin oikeaan suuntaan. Ja kapteeni
nouti hytistä kuivan peitteen ja paneutui nukkumaan puristaen
kainaloonsa Jeriä, joka nojasi päätään hänen olkaansa.



SEITSEMÄS LUKU


Seitsemän aikaan aamulla, kun kapteeni päästi Jerin peitteestä ja nousi
makuulta, Jeri aloitti uuden päivän ajamalla villikoiran koloonsa ja
houkuttelemalla kannella olevat mustaihoiset nauraa hihittämään, kun se
muristen ja hampaitaan näyttäen pakotti Lerumien väistymään kauas sen
tieltä kannella.

Se sai osansa kapteenin aamiaisesta, mutta kapteeni ei syönytkään, vaan
ainoastaan huuhtoi kahvikupillisella kurkkuunsa viisikymmentä
paperossipaperiin käärittyä kiniinijyvää ja valitti perämiehelle, että
hänen oli kietouduttava peitteeseen ja hikoiltava pois kuume, joka oli
tarttumassa häneen. Välittämättä väristyksestä, välittämättä siitäkään,
että hänen hampaansa jo alkoivat kalista, vaikka polttava aurinko
haihdutti kosteuden luikertelevina usvakiemuroina kansilaudoista, Van
Horn hyväili Jeriä sylissään ja nimitti sitä pikku prinssiksi,
kuninkaaksi ja kuninkaiden pojaksi.

Sillä Van Horn oli usein kuunnellut Tom Hagginin kertomuksia Jerin
sukuluettelosta whisky-lasin ääressä, kun tukahduttava kuumuus oli
estänyt heitä nukkumasta. Ja sukuluettelo oli niin kuninkaallinen kuin
mahdollista irlantilaiselle terrierille, jonka rodun ihminen oli
muinaisesta irlantilaisesta susikoirasta muovaillut ja kehittänyt
vajaan kahden miespolven aikana.

Ensin oli Panu Väkevä, joka polveutui, kuten Van Horn muisteli,
Amerikassa syntyneestä Droleenin Penusta, Antrimin kreivikunnan
kuningattaren Muddlerin Millen jälkeläisestä. Tämä viimeksimainittu
kuninkaallinen narttu, kuten jokainen kantakirjan tuntija tietää,
polveutuu melkein tarumaisista spudeista, jotka eivät ole milloinkaan
seurustelleet mustanruskeiden killency-koirien ja kantakirjaan
merkitsemättömien walesilaisten kanssa. Ja eikö Timin sukuluettelo
johtanut monien Mixerin Millen jälkeläisten kautta Eriniin, rodun
kantaäitiin ja tähteen, joka itse oli Muddlerin Millen esiäiti?
Myöhäisempien ylhäisen ylhäisten kantaäitien joukossa oli myös
välttämättä mainittava Doolenin Moi.

Jeri tunsi jumalansa sylissä rakastamisen ja rakastettuna olemisen
hurman, vaikkei se ymmärtänyt sellaisista sanoista kuin »prinssi» ja
»kuningasten poika» muuta, kuin että ne merkitsivät rakkautta sitä
kohtaan, samalla tavalla kuin Lerumien sihisevä ääni merkitsi vihaa.
Yhden asian Jeri tietämättään tiesi, nimittäin että siinä lyhyessä
ajassa, minkä se oli ollut kapteenin seurassa, se oli ruvennut
rakastamaan tätä enemmän kuin oli rakastanut Derbyä ja Bobia, jotka
mister Hagginia lukuunottamatta olivat ainoat sen ennen kapteenia
tuntemat valkoiset jumalat. Se ei ollut siitä tietoinen. Se vain
rakasti, toimi ainoastaan niistä vaikuttimista, joiden lähteenä oli sen
sydän tai pää, tai mikä elin se lie ollutkaan, joka aiheutti siinä
salaperäisen, suloisen ja sammuttamattoman nälän, rakkauden.

Kapteeni lähti kannelta. Hän ei huomannut, miten Jeri paapersi aivan
hänen kantapäillään kajuutan portaille asti. Kapteeni ei huomannut
Jeriä kuumeeltaan, joka kidutti hänen lihaansa ja värisytti hänen
luitaan, joka sai hänen päänsä tuntumaan jättiläiskokoiselta, joka
himmensi maailman hänen sumeissa silmissään ja teki hänen käyntinsä
heikoksi ja horjuvaksi kuin juopuneen tai vanhuksen. Ja Jeri ymmärsi,
että kapteenin laita oli hullusti.

Kapteeni oli jo siinä tilassa, että hän vuoroin oli tajuissaan, vuoroin
houraili. Hän laskeutui portaita mennäkseen hyttiinsä vuoteeseen, ja
Jeri pakottautui innostaan ja kaipauksestaan huolimatta olemaan vaiti
ja katseli isäntänsä hiljaista laskeutumista toivoen, että kapteeni
päästyään kajuuttaan ojentaisi kätensä ja nostaisi senkin sinne. Mutta
kapteenin tila oli liian huono, jotta hän olisi muistanut Jerin. Hän
hoiperteli kajuutan poikki pieneen hyttiin kädet ojossa ettei olisi
kaatunut.

Jeri oli todellakin kuninkaallista sukua. Sen teki mieli huutaa ääneen
ja pyrkiä mukaan. Mutta se ei tehnyt niin. Se hillitsi itsensä,
tietämättä miksi, mutta sitä vallitsi jonkinlainen epäselvä tietoisuus
siitä, että kapteenia täytyi kunnioittaa jumalana ja ettei nyt ollut
sopivaa tunkeutua kapteenin seuraan. Kaipaus raastoi sen sydäntä, mutta
se ei äännähtänytkään, se vain kurkotti käytävän suulta mahdollisimman
alas kuunnellen, miten kapteeni kulki keulaa kohti.

Mutta myös kuninkailla ja heidän jälkeläisillään on rajoituksensa, ja
neljännestunnin kuluttua Jeri oli kypsä luopumaan vaitiolostaan. Kun
kapteeni poistui kannelta, vieläpä ilmeisesti kurjassa kunnossa, pimeni
päivä Jeriltä. Se olisi saattanut ryhtyä villikoiraa ahdistamaan, mutta
se ei huvittanut sitä. Lerumie kulki ohi, mutta oli Jerille pelkkää
ilmaa, vaikka Jeri tiesi voivansa tyrannisoida mustaihoista ja saavansa
tämän pötkimään pakoon. Lukemattomia maan tuoksuja tunkeutui Jerin
sieraimiin, mutta se ei välittänyt niistä. Ei isopurjekaan, joka
lepatti ja pullisteli sen yläpuolella Arangin keinuessa mainingeilla,
saanut osakseen edes salaista syrjäsilmäystä.

Juuri kun sille tuli välttämätön pakko kyyristyä istumaan, nostaa
kuononsa kohti taivasta ja päästää ilmoille sydäntäsärkevä tuskansa, se
sai ajatuksen. On mahdotonta selittää, mistä tämä ajatus sai alkunsa.
Sitä ei voi selittää sen paremmin kuin ihminen voi selittää, miksi hän
tänään ruokapöydässä ottaa herneitä ja hylkää ranskalaiset pavut, kun
hän vasta eilen otti ranskalaisia papuja ja hylkäsi herneet. Sitä ei
voi selittää sen paremmin kuin tuomari tuomitessaan rikolliselle
kahdeksan vuotta vankeutta viiden tai yhdeksän sijasta, jotka myöskin
samaan aikaan ovat hänen mielessään, saattaa selittää, minkä vuoksi
hänestä juuri kahdeksan vuotta oli sopiva ja riittävä rangaistusaika.
Koska ihmisetkään, jotka ovat melkein puolijumalia, eivät voineet
ymmärtää ajatusten syntymisen salaisuutta ja niitä vaikutteita, jotka
ilmestyvät heidän tietoisuuteensa ajatuksina, niin eihän voi vaatia
koiran tietävän, mistä tulevat ne ajatukset jotka kiihottavat sitä
määrättyyn toimintaan määrättyine tarkoituksineen.

Niin oli Jerin laita. Juuri kun sen piti aloittaa ulvontansa, se tunsi,
että pohjimpana sen tietoisuudessa olikin toinen, kokonaan erilainen ja
pakottavan voimakas ajatus. Se totteli sitä kuin marionetti tottelee
nyörejään ja porhalsi peräkannelle etsimään perämiestä.

Sen oli turvauduttava Borckmaniin. Borckmankin oli kaksijalkainen,
valkoinen jumala. Borckman saattoi helposti nostaa sen alas äkkijyrkkiä
portaita, jotka sille ilman apua olivat tabu, jonka rikkomista seurasi
onnettomuus. Mutta Borckmanilla oli niukasti senlaatuista rakkautta,
jota sanotaan ymmärtämykseksi, ja Borckmanilla oli kiire. Sen ohessa,
että hän valvoi töitä: purjeiden hoitoa ja ruorimiestä, miehistön
kannen pesua ja metalliosien kiilloitusta, hän kävi aina vähän väliä
kallistelemassa kapteenin whiskyvarastosta puhaltamaansa pulloa, jonka
oli kätkenyt mesaanimaston takana olevien säkkien väliin.

Borckman oli juuri menossa ottamaan jälleen naukkua uhattuaan ankarasti
rangaista ruorissa olevaa mustaihoista, jos tämä ohjaisi väärään, kun
Jeri ilmestyi hänen eteensä ja sulki häneltä tien kaihottuun
päämäärään. Mutta Jeri ei sulkenut hänen tietänsä samalla tavalla kuin
esimerkiksi Lerumien. Se ei näyttänyt hampaitaan eikä pörhistänyt
niskakarvojaan. Se oli pelkkää lempeyttä ja sävyisyyttä, ja vaikka
siltä puuttui tavallinen puhekyky, se puhui koko ruumiillaan,
liehuvasta häntätöpykästä ja kiemurtelevista kyljistä alkaen niskalle
painuneisiin korviin ja inhimillistä tunnetta ja ymmärrystä loistaviin
silmiin asti, jotka pyysivät ja anoivat.

Mutta Borckman näki edessään ainoastaan nelijalkaisen eläimen,
järjettömän maailman edustajan, jota hän häikäilemättömässä
raakuudessaan piti itseään eläimellisempänä. Hän ei kyennyt iloitsemaan
kauniista näystä: sievästä koiranpennusta, joka palaa halusta saada
huomiota ja on pakahtua hartaihin pyyntöihinsä. Hän näki ainoastaan
nelijalkaisen eläimen, joka oli potkaistava syrjään, jotta hän itse
saattoi jatkaa ylhäistä, kaksijalkaista kulkuaan kohti pulloa, joka
täytti hänen aivonsa ihmeellisillä mielikuvilla ja sai hänet
uneksimaan, että hän oli prinssi eikä talonpoika, aineen herra eikä sen
orja.

Ja Jeri potkaistiin syrjään paljaalla jalalla yhtä tylysti ja
tunteettomasti kuin eloton tyrsky lyö tunteettomaan rantakallioon. Jeri
kompasteli liukkaalla kannella, pääsi taas tasapainoon ja jäi hiljaa
seisomaan katsellen valkoista jumalaa, joka oli kohdellut sitä niin
häikäilemättömästi. Mutta tämä halpamielinen vääryys ei saanut Jeriä
murisemaan uhkaavaa kostoa, niin kuin se olisi tehnyt Lerumielle tai
jollekin toiselle mustaihoiselle. Sen aivoissa ei ollut edes koston
ajatustakaan. Tämä ei ollut Lerumie. Tämä oli mahtava jumala,
kaksijalkainen ja valkoihoinen niin kuin kapteeni ja mister Haggin ja
ne molemmat muut mahtavat jumalat, jotka se oli tuntenut. Mutta se
tunsi katkeruutta kuin lapsi, jota kovasydäminen äiti aiheetta
kurittaa.

Ja tähän tunteeseen sekoittui vastenmielisyyttä. Se vaistosi, että oli
olemassa kahdenlaista rajuutta. Oli rakkauden ystävällistä rajuutta,
sellaista kuin kapteenin, kun tämä puristi sitä kuonosta ja pudisti
niin, että sen hampaat ratisivat, ja tuuppasi sen pois samalla,
selvästi kutsuen uudelleen pudisteltavaksi. Sellainen rajuus oli
Jeristä ihanaa. Se oli rakastetun jumalan puolelta ystävän kosketus,
jolla jumala tahtoi ilmaista keskinäistä rakkautta.

Mutta Borckmanin rajuus oli toisenlaista. Se oli rajuutta, jossa ei
ollut lämmintä kiintymystä eikä rakkauden tunnetta. Jeri ei oikein
ymmärtänyt, mutta se tunsi näiden rajuuden osoitusten eron ja paheksui
jälkimmäisen väärämielisyyttä ja epäoikeudenmukaisuutta ilmaisematta
sitä sentään teossa. Niin se seisoi paikoillaan päästyään taas
tasapainoon koettaen turhaan ymmärtää ja katseli vakavasti perämiestä,
jonka huulilla oli pullon suu, niin että sen pohja tähtäsi taivasta, ja
jonka kurkku kävi ja kulisi. Ja vakavasti se yhä katseli perämiestä,
kun tämä meni perälle vannoen laulattavansa »Korkean veisun» ja koko
Vanhan Testamentin mustaihoisella ruorimiehellä, jonka hampaiden hymy
oli yhtä nöyrän altis ja lepyttelevä kuin Jerin hetkeä aikaisemmin.

Jättäen tämän jumalan, jota ei saattanut rakastaa eikä ymmärtää, Jeri
meni surullisena takaisin kajuutankäytävän suulle ja kurkotti siihen
suuntaan, mihin oli nähnyt kapteenin katoavan. Se kaipasi kapteenin
luo, joka ei ollut entisellään ja varmasti oli hädässä. Se tahtoi
kapteenin luo. Se halusi olla tämän luona ensiksi -- ja selvästi sen
tuntien -- siksi, että rakasti tätä, toiseksi -- hämärästi tuntien --
siksi, että luuli voivansa auttaa tätä. Ja kaivatessaan kapteenia se
avuttomana ja maailman menoon tottumattomana nyyhkytti ja itki
sydämensä haikeutta käytävän suulla, ja sen suru oli liian lapsellinen
ja todellinen, jotta se olisi voinut sen kestäessä osoittaa
suuttumustaan kannella ja kajuutassa oleville mustaihoisille, jotka
nauraa kikattivat ja pilkkasivat sitä.

Käytävän kynnykseltä kajuutan lattialle oli seitsemän jalkaa. Jeri oli
vasta muutama tunti sitten kiivennyt ylös samoja jyrkkiä portaita,
mutta se tiesi, että oli mahdotonta laskeutua niitä alas. Ja kuitenkin
se lopulta uskalsi yrittää. Sen sydämen halu päästä kapteenin luo millä
hinnalla hyvänsä oli niin voimakas. Mutta niin selvästi se käsitti
mahdottomaksi pää alaspäin kiipeämisen ja kiinnipitelemisen säärillään,
käpälillään ja lihaksillaan samalla tavalla kuin ylösnoustessa, ettei
se koettanutkaan niin tehdä. Se hyppäsi alas suurenmoisesti ja
sankarillisesti. Se tiesi siten loukkaavansa elämän tabua, aivan
samalla tavalla kuin se olisi loukannut tabua, jos se olisi hypännyt
Meringen laguuniin, missä ui hirvittäviä krokotiileja. Suuri rakkaus
kykenee aina uhraukseen. Ja vain rakkaudesta, ei mistään vähemmästä
syystä, Jeri uskalsi hypätä.

Se paiskautui kyljelleen ja päälleen. Ensimmäinen sysäys salpasi siltä
hengityksen, toinen huumasi sen. Tajuttomana kyljellään maatessaan ja
valittaessaan se teki nopeita, suonenvedontapaisia liikkeitä
jaloillaan, ikään kuin olisi juossut kapteenin luo. Mustaihoiset
katselivat ja nauroivat, ja vielä sittenkin, kun se ei enää sätkinyt
jaloillaan eikä valittanut, ne nauroivat. Kun ne olivat syntyneet
villiin ja raakaan elämään eivätkä olleet oppineet mitään muuta, oli
niiden huumorintajukin sen mukainen. Niistä tajuttoman, mahdollisesti
kuolleen koiranpennun näkeminen oli pakahduttavan hupainen tapaus.

Vasta kolmen minuutin kuluttua Jeri palasi tajuihinsa, niin että se
kykeni nousemaan hajasäärin jaloilleen ja huimauksesta huolimatta
mukautumaan Arangin kiikuntaan. Jo ensimmäisten pilkahdusten aikana
siinä eli voimakkaana ajatus, että sen täytyi päästä kapteenin luo.
Entä mustaihoiset? Sen tuskan, huolen ja rakkauden rinnalla ne eivät
merkinneet sille mitään. Se ei ollut tietävinäänkään kikattavista ja
irvistelevistä villeistä, jotka tunkeilivat sen ympärillä ja jotka,
ellei se olisi ollut pelottavan valkoisen herran mahtavassa
suojeluksessa, olisivat riemumielin tappaneet ja syöneet pennun.
Kääntämättä päätään ja vilkaisemattakaan mustaihoisiin ja siten
itsetietoisesti osoittaen, että nämä olivat sille pelkkää ilmaa, se
riensi kajuutan permannon poikki hyttiin, missä kapteeni lepäsi
houraillen vuoteessaan.

Jeri, joka ei koskaan ollut sairastanut malariaa, ei sitä ymmärtänyt.
Mutta sydämessään se tunsi suurta ahdistusta sen tähden, että kapteenin
laita oli huonosti. Kapteeni ei tuntenut sitä, vaikka se hyppäsi
vuoteeseen, kulki yli hänen huohottavan rintansa ja nuoli kuumeen
kitkerää hikeä hänen kasvoiltaan. Päinvastoin kapteenin rajusti
liikahtelevat käsivarret huitaisivat sen pois ja paiskasivat ankarasti
vuoteen reunaa vasten.

Tämä rajuus ei ollut rakkauden aiheuttamaa. Ei se myöskään ollut
samanlaista kuin Borckmanin potkaiseminen. Se oli osa kapteenin tilaa.
Jeri ei tehnyt tätä johtopäätelmää. Mutta se toimi aivan kuin olisi
tehnyt sen. Kielen ilmaisukeinojen puutteellisuuden takia voi vain
sanoa, että Jeri vaistosi tämän rajuudenilmauksen erikoisuuden.

Se istuutui niin kauaksi, että oli juuri ja juuri levottomana huitovan
käden ulottumattomissa, ja kaipasi lähemmäksi saadakseen taas nuolla
jumalan kasvoja, jumalan joka ei sitä tuntenut, mutta -- sen Jeri tiesi
-- rakasti sitä. Ja sydän pakahtumaisillaan Jeri jakoi ja kärsi kaikki
kapteenin vaivat.

»Hoi, Clancey», houraili kapteeni. »Tänään meillä on kaunis tehtävä,
emmekä nyt kaivakaan tavallisia autonkuljettajia... Ota kolmen numeron
väkivipu, Clancey. Aseta se etuosan alle.» Ja painajaiset vaihtuivat:
»Hiljaa, lemmikkini, älä puhu tuolla tavoin isällesi, joka kampaa sinun
kaunista, kultaista tukkaasi. Minäkö en muka osaisi. Olenhan kammannut
sen näinä seitsemänä vuotena -- paremmin kuin äitisi, lemmikkini,
paremmin kuin äitisi. Minä olen ainoa, joka on saanut kultaisen mitalin
suloisen tyttönsä kauniin tukan kampaamisesta. -- Nyt joudutaan pois
suunnasta! Ole hereillä, siellä ruorissa! Jalustakaa viistopurje ja
keulapurje! Kohti tuulta, siellä! Suoraan tuuleen!... Nähkääs nyt,
miten mennään! Yrittäköötpä kilpailla muut! -- Nostan heti paikalla ...
se on varma -- rajaa, kun maksat yhtä paljon nähdäksesi korttini kuin
minä nähdäkseni sinun. Saat varmasti nähdä kortit!»

Ja hajanaisten muistumien sekamelska muuttui kapteenin huulilla
herkeämättä sanoiksi, joilla hän säesti ruumiinsa liikkeitä ja käsiensä
huitoilua sillä aikaa kun Jeri kyyristyneenä vuoteen laitaa vasten suri
ja murehti sitä, ettei kyennyt mitenkään auttamaan. Kaikki, mitä
kapteenin mieleen johtui, oli Jerille käsittämätöntä. Se tiesi yhtä
vähän pokerikorteista kuin laivan ohjaamisesta, raitiovaunun
pirstaleitten kaivamisesta New Yorkissa tai rakkaan tyttären pitkien,
keltaisten hiusten kampaamisesta kotona Harlemissa.

»Molemmat kuolleet», sanoi kapteeni hourekuvien jälleen vaihtuessa. Hän
sanoi sen rauhallisesti, aivan kuin ilmoittaen, paljonko kello oli,
mutta valitti sitten: »Voi hänen kauniita, kauniita kultaisia
hiuspalmikoitaan!»

Kapteeni makasi hetkisen liikkumattomana ja nyyhkytti sydän
pakahtumaisillaan. Silloin Jeri piti varansa. Se ryömi kapteenin
kainaloon vavahtelevan käsivarren alle, painautui mahdollisimman
lähelle, asetti päänsä poskelle ja tunsi käsivarren koukistuvan
ympärilleen ja puristavan. Käsi taipui ranteesta ja hyväili Jeriä
suojelevasti, ja tämän samettisen ruumiin lämmin kosketus sai kapteenin
sairaat unet taas vaihtamaan uraansa, sillä hän alkoi mutista katkeran
pahaenteisesti: »Varjele sitä villiä, joka pahalla silmällä
vilkaiseekaan tähän pentuun!...»



KAHDEKSAS LUKU


Kun Van Horn puolen tunnin kuluttua alkoi tavattoman ankarasti
hikoilla, oli se merkkinä malariakuumeen pikaisesta hellittämisestä.
Hän tunsi suurta ruumiillista helpotusta, ja viimeisetkin kuumehoureet
haihtuivat hänen aivoistaan. Mutta hän oli yhä väsynyt ja heikko, ja
viskattuaan peitteet päältään ja tunnettuaan jälleen Jerin hän vaipui
virkistävään, luonnolliseen uneen.

Hän heräsi vasta kahden tunnin kuluttua ja nousi ylös mennäkseen
kannelle. Portaitten puolitiestä hän nosti Jerin kannelle ja palasi
hyttiin noutamaan unohtamaansa kiniinipulloa. Mutta hän ei heti
palannut Jerin luo. Borckmanin makuulavitsan alla oleva pitkä laatikko
antoi hänelle tehtävää. Sitä kiinnipitävä puulinkku oli irroittunut, ja
laatikko oli luisunut pitkälti esille riippuen yhden nurkkansa varassa,
joka kannatti sitä ja esti putoamasta lattialle. Asia oli vakava.
Hän oli varma siitä, että jos laatikko olisi viimeöisen tuulen
aikana pudonnut lattialle, olisi Arangi ja jok'ainoa laivan
kahdeksastakymmenestä hengestä mennyt mereen. Sillä laatikko oli täpö
täynnä dynamiittiputkia, nallikoteloita, sytytyslankakeriä,
lyijypainoja, rautaisia työkaluja ja kiväärin- ja pistoolinpatruunoita.
Hän lajitteli ja järjesteli eri tavarat ja kiinnitti linkun jälleen
paikoilleen taltalla ja pitkällä ruuvilla.

Sillä aikaa Jeri oli joutunut uuteen, epämiellyttävään seikkailuun.
Odottaessaan kapteenia Jeri sattui näkemään villikoiran häpeämättömästi
makaavan kannella kahdentoista jalan päässä laatikoiden välisestä
piilopaikastaan. Tuokiossa Jeri kyyristyi ja alkoi hiipiä sitä kohti.
Onnistumista saattoi pitää varmana, sillä villikoira makasi silmät
ummessa ja näytti nukkuvan.

Juuri samalla hetkellä perämies ponnisteli ylämäkeen keulasta kannen
poikki jamssisäkkien välissä olevaa pullon säilytyspaikkaa kohti ja
huusi Jeriä käheällä äänellä. Jeri luimisti kolmikulmaisia korviaan ja
heilutti häntätöpykkäänsä osoittaakseen kuulleensa, mutta antoi
ymmärtää aikovansa jatkaa vihollisensa jahtaamista. Mutta perämiehen
äänen kuullessaan villakoira avasi silmänsä, havaitsi Jerin ja
syöksähti koloonsa, mistä se pisti päänsä näkyviin hampaat irvissä ja
murisi voitonvarmana ja uhmaavasti.

Kun perämiehen ajattelemattomuus oli tehnyt tyhjäksi Jerin
saaliintoiveet, palasi Jeri käytävän suulle odottamaan kapteenia. Mutta
Borckman, jonka päässä lukuisat naukut kihisivät, tarrasi juopuneen
miehen tavoin kiinni tarkoituksettomaan ajatukseen. Hän kutsui Jeriä
vielä kaksi kertaa luokseen, ja kaksi kertaa Jeri ilmaisi
haluttomuutensa korvat sävyisästi luimussa ja häntäänsä heiluttaen.
Sitten se kurkottautui porrasaukkoon nähdäkseen, eikö kapteeni jo tule.

Borckman muisti ensimmäisen ajatuksensa ja jatkoi kulkuaan pullon luo,
ja kumosi sen uljaasti taivasta kohti. Mutta toinenkin ajatus, niin
tarkoitukseton kuin se olikin, palasi itsepintaisesti, ja jonkun aikaa
kallisteltuaan pulloa ja supistuaan itsekseen muka tutkien virkeää,
raitista tuulta, joka täytti Arangin purjeet ja kallisti sen kantta, ja
typerästi kehuttuaan ruorimiehelle humalan sumentamien silmiensä
näkevän kotkaa tarkemmin hän hoiperteli pitkin keskilaivaa Jeriä kohti.

Ensimmäisenä merkkinä Borckmanin saapumisesta Jeri tunsi kyljissään ja
nivuksissaan raa'an ja tuskallisen puristuksen, mikä pakotti sen
ulvomaan tuskasta ja kiemurtelemaan. Sitten, niin kuin perämies oli
nähnyt kapteenin tekevän leikillä, siepattiin Jerin posket hampaita
natisuttavaan puserrukseen, joka kumminkin oli aivan erilainen kuin
kapteenin raju rakkaudenosoitus. Sen päätä ja ruumista pudisteltiin,
niin että sen hampaihin koski, ja miehen täydellä voimalla se
lingottiin pitkin liukasta, viettävää kantta.

Mutta Jeri oli ritari. Sekä vertaisilleen että ylemmilleen se oli
ritarillinen koko sielultaan. Eikä se alempiaankaan, kuten villikoiraa,
vartavasten tahtonut voittaa ylivallallaan, ja milloinkaan se ei mennyt
äärimmäisyyksiin. Ahdistaessaan villikoiraa se halusi pikemminkin
toimia ja »elää» kuin sortaa. Mutta korkeamman olennon, Borckmanin
tapaisen kaksijalkaisen valkoisen jumalan edessä oli hillittävä
intohimojensa purkauksia. Se ei halunnut leikkiä perämiehen kanssa
samaa leikkiä, jota se kapteenin kanssa oli riemuissaan leikkinyt,
sillä se ei tuntenut samanlaista mieltymystä perämiestä kohtaan, niin
kaksijalkainen, valkoinen jumala kuin tämä olikin.

Ja silti Jeri oli täynnä kohteliaisuutta. Se tuli takaisin laimeasti
jäljitellen sitä innostunutta hyökkäystä, jonka se aina teki kapteenia
vastaan. Se todellakin näytteli, koetti tehdä sellaista, mihin se ei
tuntenut vähintäkään halua. Se oli leikkivinään ja päästi
teeskenneltyjä murahduksia, jotka eivät kuitenkaan tuntuneet
todellisilta.

Se heilutti häntäänsä hyväntahtoisen ystävällisesti ja murisi
leikillisen raivoisasti, mutta perämies ei ollut niin juovuksissa,
ettei kyennyt käsittämään eroa, ja tunsi hämärästi olevansa
teeskentelyn ja petoksen kohteena. Jeri petti häntä, säälistä. Borckman
suhtautui petokseen juopuneen tavoin, osaamatta laskea sitä hyvän
sydämen ansioksi. Yhtäkkiä hän raivostui Jeriin. Unohtaen olevansa itse
melkein elukka hän otaksui, ettei toinen ollut mitään muuta kuin eläin,
jonka kanssa hänellä oli yhtä hyvä oikeus leikkiä kuin kapteenilla.

Sota oli välttämätön -- ei Jerille, vaan Borckmanille. Borckmanissa
heräsi eläimen alhainen vietti näyttää olevansa tuon nelijalkaisen
eläimen herra. Jeri tunsi poskiansa ja kuonoansa puristettavan entistä
raaemmin ja kovemmin, ja entistä väkivaltaisemmin se lingottiin pitkin
kantta, joka tuulen kiihtyessä oli muuttunut jyrkäksi ja liukkaaksi
mäeksi.

Se palasi ponnistellen ankarasti ylös kaltevaa kantta, jolla sen oli
vaikea saada käpälänsijaa. Se tuli takaisin, mutta ei enää
taitamattomasti raivoa jäljitellen, vaan todellisen, puhkeamassa olevan
raivon ajamana. Se ei tietänyt sitä. Jos se ollenkaan ajatteli, niin
sillä oli tunne, että se leikki samaan tapaan kuin kapteenin kanssa oli
leikkinyt. Se alkoi innostua leikkiin, vaikkakin innostus oli perin
pohjin erilaista kuin se, mitä se oli tuntenut kapteenin kanssa
leikkiessään.

Tällä kertaa sen hampaat välähtivät sen kuonoon tarraavaa kättä kohti
nopeammin ja tahallisemmin kuin edellisillä kerroilla, ja kun se
epäonnistui, se heitettiin pitkin liukasta kantta voimakkaammin ja
raaemmin ja kauemmas kuin ennen. Takaisin noustessaan se alkoi suuttua,
vaikkei tiedostanut sitä. Mutta ihmisenä, joka on ihminen
juopuneenakin, perämies tunsi eron Jerin hyökkäämistavassa, ennen kuin
Jeri itse aavistikaan, että se oli muuttunut. Eikä Borckman ainoastaan
tuntenut sitä, vaan se kiihotti häntä yhä alkeellisempaan
eläimellisyyteen, kiihotti häntä taistelulla alistamaan pennun, samoin
kuin alkuaikojen mies olisi samantapaisista vaikuttimista taistellut
ensimmäisen louhikkoluolasta ryöstämänsä sudenpennun kanssa.

Jerikin saattoi palata yhtä kaukaiseen muinaisuuteen. Sen vanhimmat
esi-isät olivat olleet irlantilaisia susikoiria, ja kauan sitä ennen
olivat susikoirien esi-isät olleet susia. Jerin murinan sävy muuttui.
Sen hampaat välähtelivät ilmaisten raivoisaa halua painua niin syvälle
miehen käteen kuin suinkin. Sillä tällä hetkellä Jeri oli pelkkää
intohimoa. Melkein yhtä nopeasti kuin Borckman se oli siirtynyt
takaisin muinaisen maailman synkkään, villiin raakuuteen. Ja tällä
kertaa sen hampaat jättivät jälkiä repien sekä ihoa että lihaa
Borckmanin oikeasta kämmenestä. Jerin hampaat olivat neulanterävät, ja
päästyään irti Jerin leukojen puserruksesta Borckman nakkasi sen
menemään sellaisella vimmalla, että se muksahti Arangin matalaan
laitaan, ennen kuin sen vastaanharaavat käpälät pysähdyttivät sen.

Lopetettuaan perämiehen vuoteen alla olevan räjähdysainelaatikon
järjestämisen ja korjaamisen Van Horn kiipesi portaita, näki taistelun
ja jäi rauhallisena katselemaan. Jerin ja perämiehen välinen taistelu
oli susikoiran ja villi-ihmisen taistelua. Ei kumpikaan nähnyt Van
Hornia, joka seisoi portailla, silmät käytävän kynnyksen tasalla.

Jerille Borckman oli nyt yhtä vähän jumala kuin se itselleen oli
sileäkarvainen irlantilainen terrieri. Molemmat olivat unohtaneet sen
miljoonan vuoden jakson, joka oli jättänyt heille kestämättömämmän ja
pinnallisemman perinnön kuin niiden edellinen aika. Jeri ei tuntenut
juopumusta, mutta se tunsi vääryyden, ja se yllytti sen raivoon.
Borckman vastasi epävarmasti Jerin uuteen hyökkäykseen, epäonnistui, ja
hänen molemmat kätensä olivat verillä, ennen kuin hänen onnistui
lingota pentu pitkin kantta.

Ja Jeri palasi jälleen. Kuin karjuva viidakon peto se ulvoi raivoaan.
Mutta se ei vaikeroinut. Ei se myöskään pakoillut eikä väistänyt
iskuja. Se kävi suoraan vihollisensa kimppuun koettaen ottaa lyönnin
hampaillaan vastaan. Niin väkivaltaisesti paiskattiin sitä viimeisen
kerran menemään, että sen kylki kimmahti kovasti laitaa vasten, ja Van
Horn huudahti:

»Lopeta jo tuo, Borckman! Jätä pentu rauhaan!»

Perämies käännähti hämmästyneenä siitä, että joku näki kamppailun.
Borckmanin vihan vääristämille kasvoille levisi kömpelö anteeksipyynnön
virnistys, ja hän mutisi: »Mehän vain leikimme», kun Jeri palasi,
hypähti ja upotti hampaansa vihollisensa käteen.

Silmänräpäyksessä, kaiken unohtaen Borckman palasi miljoonien vuosien
takaiseen aikaan. Yrittäessään potkaista hän sai nilkkansa täyteen
verisiä merkkejä. Hän karjahti, kumartui ja antoi Jerille hirvittävän
iskun päähän ja niskaan. Jeri oli juuri hypännyt iskun saadessaan ja
pyöri ilmassa sen vaikutuksesta ja paiskautui sitten selälleen
kannelle. Niin nopeasti kuin saattoi, se kömpi jaloilleen ja lähti
liikkeelle uudelleen hyökätäkseen, mutta kapteenin sanat pysähdyttivät
sen:

»Jeri! Lopeta! Tule tänne!»

Se totteli, mutta totteleminen kysyi tavattomia ponnistuksia, ja
niskaansa pörhistellen ja ikeniään irvistellen se sivuutti perämiehen.
Sen kurkusta pääsi nyt ensimmäinen nyyhkytys, mutta se ei johtunut
pelosta eikä kivusta, vaan vihasta ja taistelun jatkamisen halusta,
mikä sen täytyi hillitä kapteenin käskystä.

Kapteeni nousi kannelle, sieppasi Jerin syliinsä ja taputteli ja
hyväili sitä, samalla kun ilmaisi ajatuksensa perämiehelle:

»Borckman, sinun sietää hävetä. Pitäisi ampua sinut tai katkaista
kaulasi. Tällainen pentu, pieni pentu, joka on tuskin vieraantunut
äidistään. Sormiani syyhyy tehdä sinulle mitä tahansa. Ajattelehan
toki! Pieni pentu, äsken vieroitettu pieni pentu! Ole iloinen, että
kätesi ovat verillä. Ansaitsit sen. Toivon, että saat niihin
verenmyrkytyksen. Kaiken kukkuraksi olet juovuksissa. Mene alas ja
paneudu maata ja varo nousemasta kannelle, ennen kuin olet selvä.
Kuuletko?»

Ja Jeri, joka juuri oli tehnyt mittaamattoman matkan läpi elämän, läpi
koko maailman elämän, Jeri ponnisteli pois esihistoriallisen ajan
kuiluista rakkauden avulla, joka oli vähitellen kehittynyt ja tullut
sen perusolemukseksi pitkien ajanjaksojen kuluessa, vaikka sen
alkuluonteen raivo humisi vielä häipyvän ukkosen tavoin heikosti sen
kurkussa. Jeri tajusi suurella, hehkuvalla tunteellaan kapteenin
ylevyyden ja oikeamielisyyden. Kapteeni oli todellakin jumala: hän ei
tehnyt vääryyttä, hän oli vilpitön, hän suojeli, ja hän komensi
mahtisanallaan tuota toista alhaisempaa jumalaa, joka luikki hänen
vihaansa pakoon.



YHDEKSÄS LUKU


Jeri ja kapteeni olivat yhdessä koko pitkän iltapäivävahdin ajan, ja
kapteeni puhkesi tuon tuostakin naurun hohotukseen ja huudahteli:
»Tuhannen tulimmaista, Jeri, usko minua, sinä olet suuri sankari ja
koirien koira!» Tai: »Sinä olet miesten mies, Jeri, oikea leijona. Lyön
vetoa, ettei ole leijonaa, joka pystyisi pehmittämään sinut.»

Ja siitä huolimatta, ettei Jeri omaa nimeään lukuunottamatta ymmärtänyt
ainoatakaan sanaa, Jeri tunsi, että kapteenin lausumat äänet uhkuivat
ylistystä ja lämmintä rakkautta. Ja kun kapteeni kumartui ja raapi sen
korvallista, otti vastaan ruusuisen suudelman ojennettuihin sormiinsa
tai nosti sen syliinsä, oli Jerin sydän pakahtua. Sillä saattaako
kenenkään osaksi tulla suurempaa onnea kuin se, että hän on jumalan
rakastama? Juuri sellainen onni tuli Jerin osaksi. Kapteenihan oli
jumala, joka eli ja oli lihaa ja verta, todellinen, kolmiulotteinen
jumala, joka kulki minne tahtoi ja hallitsi maailmaansa lannevaatteessa
ja paljasjalkaisena ja helli Jeriä puheillaan ja kahdella hyväilevällä
käsivarrellaan.

Neljän aikaan Van Horn katsahti iltapäiväaurinkoon, mittasi Arangin
vauhdin, koska lähestyttiin Su'ua, ja meni kajuuttaan herättämään
perämiestä. Jeri oli yksin kannella siihen asti, kunnes molemmat
tulivat takaisin. Elleivät valkoiset jumalat olisi olleet siellä
alhaalla ja ellei heidän varmasti tiedetty palaavan hetken perästä, ei
Jeri olisi montakaan minuuttia ollut kannen herrana, sillä jokainen
kuljettu maili palaavien villien ja Malaitan välillä nostatti näiden
mieliä, ja muistellen entistä vapauttaan Lerumie, kuten muutkin,
katseli Jeriä suurella ruokahalulla ja vesi suussa haluten syödä sen ja
kostaa sille, mitkä seikat merkitsivät samaa.

Navakassa tuulessa Arangi läheni nopeasti maata. Ilmaa nuuskien Jeri
tirkisteli piikkilankojen lomitse, samalla kuin kapteeni sen vierellä
seisten antoi määräyksiä perämiehelle ja ruorissa olevalle
mustaihoiselle. Tavaralaatikkopino oli nyt purettu ja villit alkoivat
availla ja sulkea laatikoitaan. Erikoista riemua herätti niissä tiuku,
jollainen oli jokaisessa laatikossa ja joka soi kantta liikutettaessa.
Ne iloitsivat leikkikalustaan kuin lapset, ja jokainen palasi uudelleen
ja uudelleen avaamaan laatikkoaan saadakseen tiu'un soimaan.

Viisitoista villiä oli jätettävä Su'uun, ja rajuin elein ja huudoin
nämä alkoivat osoitella aivan vähäpätöisiä yksityiskohtia siitä
ainoasta paikasta, jonka he olivat tunteneet, ennen kuin eräänä päivänä
kolme vuotta sitten heidän isänsä, setänsä ja päällikkönsä olivat
myyneet heidät orjuuteen.

Kapean tuskin sadan yardin levyisen salmen kautta päästiin pitkään
ja kapeaan lahteen. Rantaa saartoi mangrove-puitten ja tiheän
troopillisen kasvullisuuden muodostama muuri. Ei merkkiäkään näkynyt
ihmisasutuksesta, vaikka Van Horn tiheää viidakkoa katsellessaan tiesi
aivan varmasti, että kymmenet, kenties sadat silmäparit tähtäsivät
häneen.

»Vainua niitä, Jeri, vainua niitä», usutti hän.

Ja Jeri pörhisti korvansa ja haukkui mangrovemuuria, sillä sen tarkka
vainu sanoi todellakin sille, että siellä piileskeli villejä.

»Kunpa minullakin olisi noin hieno vainu», sanoi kapteeni perämiehelle,
»niin pääni ei olisi milloinkaan vaarassa.»

Mutta Borckman ei vastannut mitään, vaan meni äreänä työhönsä. Lahdessa
tuuli heikosti, ja Arangi liukui hiljaa eteenpäin ja laski ankkurin
kolmenkymmenen sylen syvyyteen. Sataman pohja vietti rannasta niin
jyrkästi, että Arangin perä keinui näin tavattoman syvyyden yllä vain
sadan jalan päässä mangrove-puista.

Van Horn heitti yhä huolestuneita silmäyksiä metsäiselle rannalle.
Sillä Su'un oli huonossa maineessa. Sen jälkeen kun alkuasukkaat
viisitoista vuotta sitten olivat vallanneet kuunari Fair Hathawayn,
joka värväsi työmiehiä Queenslandin plantaaseille, ja tappaneet sen
koko miehistön, ei yksikään laiva lukuunottamatta Arangia ollut
uskaltanut käydä Su'ussa. Ja useimmat valkoiset miehet moittivat Van
Hornia tyhmän rohkeudesta, kun hän sen teki.

Etäisillä vuorilla, joiden huiput kohosivat tuhansia jalkoja korkeina
pasaatituulipilviin, suitsusi merkkisavuja, jotka levittivät uutisia
laivan tulosta. Lähellä ja kaukana tiedettiin Arangin läsnäolo, mutta
läheisestä viidakosta kuului vain papukaijojen huutoja ja kakadujen
jaarittelua.

Valaanpyyntivene, jota souti kuusi laivamiestä, tuli Arangin
sivulle, ja viisitoista Su'un villiä lastattiin tavaralaatikkoineen
siihen. Soututeljoilla purjekangaskaistaleiden alla oli viisi
lee-enfield-kivääriä soutajien käden ulottuvilla. Kannella eräs
laivamies vartioi pyssy kädessä jäljelle jääneitä aseita. Borckman oli
noutanut hytistä oman pyssynsä kaiken varalta. Van Horn seisoi
veneen perässä, ja hänen pyssynsä oli perätuhdolla. Lähellä häntä
Tambi-niminen laivamies ohjasi venettä pitkällä melalla. Jeri päästi
haikean ulvonnan ja kurkotti laidan yli kapteenia kohti, joka myöntyi
ja otti sen mukaan.

Vaaran paikka oli veneessä, sillä oli hyvin vähän todennäköistä, että
Arangilla olevat palaavat villit olisivat nyt nousseet kapinaan. Kun he
olivat kotoisin Somosta, No-olasta, Langa-Langasta ja kaukaisesta
Malusta, oli heillä täysi syy pelätä, että su'ulaiset söisivät heidät,
jos he menettäisivät valkoisten herrojensa suojeluksen, aivan samoin
kuin su'ulaiset olisivat pelänneet somolaisten, langa-langalaisten ja
no-olalaisten tekevän, jos oli oltu näiden rannikolla.

Veneen vaarallisuutta lisäsi sekin, ettei ollut toista venettä
suojaamassa sitä. Suurten värväysalusten tapa oli lähettää aina kaksi
venettä maihin. Sillä aikaa kun toinen oli maissa, oli toinen vähän
matkan päässä turvaamassa rantaretkikunnan paluun, jos jotain sattuisi.
Kun Arangi oli niin pieni, ettei kannelle voitu sijoittaa yhtään
venettä eikä perässäkään voitu hinata kahta, ei Van Hornilla, joka oli
Salomonin saarten rohkein värvääjä, ollut tätä tärkeää varokeinoa.

Tambi ohjasi venettä pitkin rantaa Van Hornin matalalla äänellä
antamien määräysten mukaan. Mangrovemetsän laidassa oli korkea rinne,
jota myöten tallattu polku laskeutui vesirajaan asti. Van Horn viittasi
siinä soutajia lakkaamaan. Korkeat palmut ja mahtavat, rehevät puut
kohosivat sillä kohtaa muun viidakon yläpuolelle, ja polku oli kuin
kaivosaukko, joka johti trooppisen kasvillisuuden vihreään vuoreen.

Van Horn tutki rantaa nähdäkseen jonkin elonmerkin, sytytti sikarin ja
pisti toisen kätensä lannevaatteeseensa varmistuakseen siitä, että
kankaan ja ihon väliin pistetty dynamiittiputki oli todella tallella.
Hän sytytti sikarin voidakseen sillä tarpeen sattuessa panna tulen
dynamiittiputkeen. Ja putki, jonka pää oli halkaistu, jotta tulitikun
kärki siihen helposti sopisi, oli niin lyhyt, että palavalla sikarilla
koskettamisesta räjähdykseen kuluisi ainoastaan kolme sekuntia. Van
Hornin oli siis toimittava nopeasti ja kylmäverisesti hädän hetkellä.
Kolmessa sekunnissa hänen oli sytytettävä putki ja heitettävä sähisevä
»pommi» maaliin. Hän arveli kuitenkin, ettei hänen tarvitsisi sitä
käyttää, ja piti sitä valmiina ainoastaan varovaisuussyistä.

Viisi minuuttia oli jo kulunut, ja edelleen oli rannalla
kuolemanhiljaista. Jeri nuuski kapteenin paljasta jalkaa ikään kuin
vakuuttaakseen isännälleen, että hän, Jeri, oli hänen vierellään,
uhkasipa maan vihamielisestä hiljaisuudesta mikä tahansa. Sitten se
nousi etukäpälin veneen reunaa vasten ja nuuski ilmaa innokkaasti ja
kuuluvasti, pörhisteli niskakarvojaan ja murahti matalalla äänellä.

»Olet oikeassa, siellä ne ovat», vakuutti kapteeni ja Jeri
katsahdettuaan rakkautta loistavin silmin kapteeniin, heilautettuaan
häntäänsä ja luimistettuaan korviaan käänsi kuononsa jälleen rantaa
kohti ja alkoi uudelleen lukea viidakon uutisia, joita tukahduttava,
melkein seisova ilma kertoi sille.

»Hei!» huudahti Van Horn äkkiä. »Hei, pistähän vain pääsi päivänvaloon,
poikaseni!»

Aivan kuin näyttämönmuutoksessa heräsi näennäisesti kuollut viidakko
eloon. Silmänräpäyksessä ilmestyi satakunta voimakasta villiä
näkösälle. Niitä tunkeutui esiin kaikkialta kasvillisuusmuurista. Joka
ainoa oli aseistettu, muutamat snider-kivääreillä ja vanhoilla
ratsupistooleilla, muut jousilla ja nuolilla, pitkillä heittokeihäillä,
sotanuijilla ja pitkävartisilla kirveillä. Yhtäkkiä hypähti eräs
auringonpaisteeseen aukiolle, polun ja veden rajaan. Koristeitta mies
olisi ollut yhtä alaston kuin Aatami ennen syntiinlankeemusta. Yksi
ainoa valkoinen höyhen törrötti hänen kiharaisesta kiiltävän mustasta
tukastaan. Valkeasta simpukankuorikivettymästä hiottu teräväpäinen
piikki, joka oli pistetty miehen sieraimien väliseinämään, ulottui
viiden tuuman päähän hänen poskistaan. Hänen kaulassaan riippui
kookospähkinänkuiduista punotussa nauhassa ketju norsunluunvalkeita
villisianhampaita. Valkoisista simpukankuorista koottu »sukkanauha»
ympäröi toista säärtä aivan polven alapuolella. Liekehtivän
tulipunainen kukka oli keimailevasti pistetty toisen korvan taakse, ja
toisen korvan reikään oli pujotettu vielä vertavuotava sianhäntä.

Auringonpaisteeseen loikatessaan tämä melaneesialainen keikari asetti
snider-kiväärinsä lonkkaansa vasten ja ojensi sen avaran suun suoraan
Van Hornia kohti. Mutta Van Horn ei ollut hitaampi. Yhtä nopeasti hän
oli siepannut pyssynsä ja suunnannut sen keikaria kohti. Niin he
seisoivat ja katsoivat toisiaan kuolema sormenpäissään, neljäkymmentä
askelta välillään. Raakalaisuus ja sivistys, joita miljoonan vuoden
välimatka erotti toisistaan, uhkasivat toinen toistaan tämän kapean,
nelikymmenaskelisen syvänteen poikki. Vaikeinta nykyaikaiselle,
kehittyneelle ihmiselle on unohtaa alkukantainen olemuksensa. On hyvin
helppoa unohtaa nykyisyys ja luisua kautta aikojen takaisin villiin
ikäkauteen. Huulten valhe, isku kasvoihin, mustasukkaisuuden
pisto sydämeen saattaa silmänräpäyksen murto-osassa muuttaa
kahdennenkymmenennen vuosisadan filosofin apinankaltaiseksi puun
asukkaaksi, joka raastaa rintaansa, kiristelee hampaitaan ja huohottaa
punaisena.

Niin Van Hornkin. Mutta oli pieni ero. Hän oli vain toisella jalallaan
astunut raakalaisuuden aikakauteen. Samalla kertaa hän oli sekä täysin
nykyaikainen että aivan raakalaisasteella oleva ihminen, joka oli
valmis taistelemaan verisin kynsin ja hampain, mutta halusi pysyä
nykyaikaisena niin kauan kun saattoi tahdollaan hallita vastassaan
seisovaa ebenpuunmustan ihon ja häikäisevän valkoisten koristusten
yhdistelmää.

Hiljaisuutta kesti kymmenen pitkää sekuntia. Tietämättä miksi Jerikin
vaiensi kurkkunsa murinan. Sata pääkallonmetsästäjä-ihmissyöjää
viidakon liepeellä, viisitoista palaavaa villiä veneessä, seitsemän
mustaa venemiestä ja yksinäinen valkoinen mies sikari suussaan, kivääri
lanteillaan ja karvojaan pörhistelevä irlantilainen terrieri vierellään
-- kaikki he olivat kuin sopimuksesta vaiti kymmenen juhlallista
sekuntia, eikä ainoakaan aavistanut, mitä seuraava hetki toisi
tullessaan.

Eräs palaava villi, joka seisoi valaanpyyntiveneen keulassa, teki
rauhanmerkin kohottamalla aseetonta kättään ja alkoi kirskuttaa oudolla
Su'un murteella. Van Horn piti kivääriään yhä ojennettuna ja odotti.
Keikari laski alas sniderinsä, ja kaikki kuvaan kuuluvat hengähtivät
helpotuksesta.

»Minu olla hyvä mies», piipitti keikari puolittain linnun, puolittain
kääpiön äänellä.

»Sinä olet maailman suurin hupsu», vastasi Van Horn tuikeasti, asetti
pyssyn perätuhdolle samalla viitaten soutajia ja peränpitäjiä
kääntämään veneen ja puhalteli savuja sikaristaan niin huolettoman
levollisena, kuin ei hetki sitten olisikaan ollut kysymys elämästä ja
kuolemasta.

»Tuhat tulimmaista», jatkoi hän vihaisesti ja mahtavasti. »Minkä vuoksi
sinä ojennat pyssyn minua kohti? Minä en kai-kai sinua. Jos minä
kai-kain sinut, saan vatsanväänteitä. Jos sinä kai-kait minut, kuolet
sinä vatsanväänteisiin. Etkä sinä tahdo kai-kaida Su'un poikia! Su'un
pojathan ovat veljiäsi. Kauan aikaa, kolme monsuunituulta sitten,
puhuin sinulle totta. Sanoin, että kolmen monsuunituulen puhallettua
pojat tulevat takaisin. Tuhat tulimmaista, kolme monsuunituulta on nyt
puhaltanut, ja pojat palaavat.»

Tällävälin veneen perä oli pyörtänyt maata kohden, ja Van Horn teki
täyskäännöksen nähdäkseen sniderillä varustetun keikarin silmästä
silmään. Saatuaan toisen merkin Van Hornilta soutajat huopasivat veneen
perä edellä polun kohdalle rantaan. Ja jokainen soutaja pitäen airoaan
pystyssä hyökkäyksen varalta tunnusteli salaa kangaskaistaletta
varmistuakseen lee-enfieldinsä paikasta. »Lasketaanko teidän poikanne
maihin?» kysyi Van Horn keikarilta, joka ilmaisi myöntymyksensä
Salomonsaarilla vallitsevan tavan mukaan sulkemalla puoliksi
silmänsä ja nakkaamalla niskojaan, tietenkin keikarin tavoin. »Onko
kai-kai-Su'u-miehiä joukossanne?»

»Pelko tyhjä», vastasi keikari. »Kaikki Su'u-mies hyvä mies. Ei yksi
Su'u-mies nosta meteli. Ishikola, tämän paikan suuri musta päällikkö,
sanoa minulle minu puhua teidän kanssa. Hän sanoa, että suuri valkea
herra ei nousta maihin. Hän sanoa, että oikein hyvä, suuri valkea herra
jääpi laivalle.»

Van Horn nyökkäsi huolettomasti, ikään kuin tiedonanto olisi ollut
tuiki mitätön, vaikka hän siitä tiesi, ettei hän tällä kertaa saisi
Su'usta uusia nostokkaita. Hän komensi villeistä yhden kerrallaan
perään ja rannalle, samalla muiden oli pysyttävä paikoillaan. Sellainen
tapa oli välttämätöntä Salomonin saarilla. Ryhmittyminen oli
vaarallista. Villejä ei koskaan saanut päästää ryhmittymään joukoiksi.
Ja Van Horn, joka poltteli sikariaan ylhäisen huolettomasti, piti
näennäisen välinpitämättömästi, mutta valppaasti silmällä jokaista
villiä, joka kömpi laatikko olallaan veneen perään ja astui maihin.
Yksitellen ne katosivat polkutunneliin, ja kun viimeinen oli maissa,
hän käski soutaa takaisin laivalle.

»Tällä matkalla emme kostu täältä mitään», kertoi hän perämiehelle.
»Aamulla nostamme ankkurin ja lähdemme.»

Tropiikin lyhyt hämärä sulatti nopeasti päivänvalon ja pimeyden
toisiinsa. Ylhäällä loistivat kirkkaat tähdet. Ei tuulenhenkäyskään
värähdyttänyt vedenpintaa, ja kostea kuumuus sai kummankin valkoisen
miehen kasvot ja ruumiin tulvimaan hikeä. He söivät kannelle katetun
illallisensa hitaasti ja pyyhkivät vähän väliä kirvelevää hikeä
silmistään.

»Minkä vuoksi ihmisen on tultava Salomonin saarille, helvettiin!»
vaikeroi perämies.

»Ja jäätävä sinne», lisäsi kapteeni.

»Minä olen läpikotaisin kuumeen myrkyttämä», murahteli perämies. »Minä
kuolisin, jos lähtisin täältä pois. Muistattehan, että yritin sitä
kaksi vuotta sitten. Kylmä ilma saa kuumeen puhkeamaan esiin. Saavuin
Sydneyhin vuoteen omana. Minut täytyi viedä sairasvaunuilla sairaalaan.
Huononin huononemistani. Lääkärit selittivät minulle, että ainoa
pelastuskeino oli lähteä takaisin sinne, mistä olin kuumeen saanut.
Niin tekemällä saattaisin elää vielä kauan. Jos jäisin Sydneyhin,
tulisi loppu hyvin pian. Minut lähetettiin sairasvaunuilla takaisin
laivalle. Ja siinä on kaikki, mitä näin Australiasta lomallani. En
tahdo jäädä Salomonin saarille. Ne ovat oikea helvetti. Mutta minun
täytyy täällä pysyä tai räjähtää.»

Hän kääri kolmisenkymmentä kiniinijyvää paperossipaperiin, katseli
lääkettä äreänä hetken aikaa ja ahmaisi sen sitten yhdellä nielaisulla.
Silloin Van Hornkin muisti kurkottaa käteensä kiniinipullon ja ottaa
samanlaisen annoksen.

»On parasta asettaa suojaverho», huomautti hän.

Borckman määräsi joukon laivamiehiä ripustamaan ohutta öljykangasta
varjostimeksi Arangin rannanpuoleiselle sivulle. Tämä oli
varovaisuustoimenpide vain sadan jalan päässä olevan mangrovemetsän
tiheiköstä mahdollisesti tulevien kuulien tähden.

Van Horn lähetti Tambin noutamaan kannen alta pientä fonografia ja
antoi soittaa kaikki kymmenkunta raapiintunutta ja kirkuvaa levyä,
jotka olivat olleet neulan alla jo tuhansia kertoja. Fonografin
soidessa Van Horn muisti tytön ja haetti tämän pimeästä sairashuoneesta
kuuntelemaan musiikkia. Tyttö tuli peloissaan, varmana, että hänen
hetkensä oli nyt lyönyt. Hän tuijotti kauhun levittämillä silmillään
suureen valkoiseen herraan, ja hän vapisi vielä kauan aikaa senkin
jälkeen kun hänet oli pantu kannelle makuulle. Fonografista hän ei
välittänyt vähääkään. Hän tunsi vain pelkoa, pelkoa tuota hirmuista
valkoista herraa kohtaan, joka varmasti söisi hänet.

Jeri jätti hetkeksi kapteenin hyväilevän käden mennäkseen nuuskimaan
tyttöä. Se oli sen velvollisuus. Se tunsi tytön. Tapahtuipa mitä
tahansa, kuluipa kuukausia tai vuosia, se tunsi tytön aina. Jeri palasi
kapteenin vapaan käden hyväiltäväksi. Toinen käsi piteli sikaria, jota
Van Horn poltteli.

Kostea, tukahduttava kuumuus kävi yhä rasittavammaksi. Ilman teki
ellottavaksi mangrove-suosta kohoava mädänlemuinen höyry. Kirkuva
musiikki kiihotti Borckmania muistelemaan vanhan maailman satamia ja
muita paikkoja, ja hän makasi kasvoillaan kuumalla laudoituksella,
rummutti tahtia paljailla varpaillaan ja mutisi loppumatonta
kirousyksinpuheluaan. Mutta Van Horn jatkoi läähättävää Jeriä
silitellen polttamistaan filosofin tyyneydellä ja sytytti uuden
sikarin, kohta kun edellinen loppui.

Hän säpsähti äkkiä hiljaista melanloisketta, jonka hän ensimmäisenä
laivalla kuuli. Jerin matala murina ja niskakarvojen pörhistys oli
herättänyt hänen huomionsa. Vetäen dynamiittiputken lannevaatteensa
poimuista ja vilkaisten sikariinsa varmistuakseen sen palamisesta hän
nousi pystyyn nopeasti, mutta levollisesti ja meni laidalle.

»Kuka siellä?» huusi hän pimeyteen.

»Minu Ishikola», tuli vastaukseksi visertävällä ukonfalsetilla.

Ennen kuin puhui enempää Van Horn irroitti automaattipistoolinsa
puoleksi kotelosta ja kiersi kotelon kupeeltaan eteensä, niin että
pistooli oli helposti saatavissa.

»Montako miestä sinulla on mukanasi?» kysyi hän.

»Kaiken kaikki kymmenen poikaa», vastasi ukonääni, »ja yksi vielä».

»Laskekaa sitten laivan kupeelle.» Kääntämättä päätään, oikea käsi
vaistomaisesti pistoolin perällä, Van Horn komensi: »Tambi! Hae lyhty.
Mutta älä tuo sitä tänne. Laske se perälle mesaanimaston kohdalle ja
pidä silmäsi auki.»

Tambi totteli ja asetti lyhdyn kahdenkymmenen jalan päähän kapteenista.
Tämän toimenpiteen kautta Van Horn oli edullisemmassa asemassa kuin
lähestyvät kanoottimiehet, sillä piikkilanka-aidan alapuolella riippuen
lyhty valaisi selvästi kanootissa olijat, samalla kun hän jäi
puolipimeään varjoon.

»Washee -- washee!» kiiruhti hän käskevästi, kun näkymättömässä
kanootissa olijat yhä viivyttelivät.

Kuului melan loisketta, ja sitten lyhdyn valokehään sukelsi
sotakanootin korkea, musta kokka, joka oli kaareva kuin gondolin kaula
ja hopeanhohtavilla raakunkuorilla koristettu, pitkä kapea kanootti,
jossa ei ollut hankaimia. Venheen pohjalla meloi polvillaan rotevia,
kiilusilmäisiä, kiiltävänmustia villejä. Ishikola, vanha päällikkö,
kyyrötti keskellä venhettä ilman melaa, sytyttämätön tyhjäkoppainen,
lyhytvarsinen savipiippu ylösalaisin hampaattomissa ikenissä, ja
perämiehenä keikari, yhdistelmä mustaa alastomuutta ja valkeita koruja,
lukuunottamatta sianhäntää toisessa ja tulipunaista, yhä helottavaa
kukkaa toisessa korvassa.

Oli sattunut tapauksia, jolloin vähemmän kuin kymmenen mustaihoista on
vallannut värväyslaivaan, jossa oli kaksi valkoihoista, ja Van Hornin
käsi piteli automaattipistoolin perää, mutta hän ei vetänyt sitä
kokonaan ulos kotelosta, vaan vei vasemmalla kädellä sikarin suuhunsa
ja imaisi siihen voimakkaan tulen.

»Halloo, Ishikola, iänikuinen kirottu pahanilmanlintu», tervehti Van
Horn vanhaa päällikköä, kun keikari painamalla melan syvään veteen
käänsi kanootin Arangin viereen, niin että laiva ja kanootti olivat
kyljitysten.

Ishikola tähysi hymyillen ylös lyhdyn valossa. Hän hymyili oikealla
silmällään, sillä vasemman oli nuoli sokaissut jossakin
nuoruudenaikaisessa viidakkokahakassa.

»Tuhat tulimaine!» vastasi hän tervehdykseen. »Siitä iso aika, kun me
näki.»

Van Horn laski helppotajuista leikkiä hänen viimeksi hankkimistaan
vaimoista ja hinnasta, minkä hän oli niistä sioista maksanut.

»Tuhat tulimmaista», lopetti hän, »sinä olet aivan liian rikas.»

»Minu tahtoa tulla laivalle -- kuulla sinun pilapuhe», sutkaisi
Ishikola.

»Nyt on yö», epäsi kapteeni, mutta myöntyi sitten vastoin tunnettua
sääntöä, ettei vieraiden sallita nousta laivaan yön tultua: »Sinä
nouset laivaan, mutta pojat jäävät venheeseen.»

Van Horn auttoi kohteliaasti vanhaa miestä kiipeämään laidalle ja
nousemaan piikkilanka-aidan yli kannelle. Ishikola oli likainen vanha
villi. Eräs hänen tamboistaan (tambo merkitsee melaneesian ja
etelämeren englanninkielellä tabu) oli, ettei vesi saanut milloinkaan
koskettaa hänen ihoaan. Hän, joka eli meren rannalla trooppisten
sadekuurojen maassa, pelkäsi hurskaalla kauhulla veden kosketusta. Hän
ei milloinkaan uinut eikä kahlannut vedessä ja pakeni aina suojaan
sadekuuroa. Muut heimon jäsenet eivät tehneet niin. Poppamiehet olivat
määränneet hänelle tämän erikoisen tambon. Kullekin heimon miehelle
poppamiehet määräsivät oman tabun: kenen oli syötävä haikalanlihaa,
kenen pidettävä merikilpikonnia, kenen kosketettava krokotiileja tai
niiden kivettyneitä jäännöksiä, kenen vältettävä naisen saastaista
kosketusta tai naisen varjoakin.

Niinpä Ishikola, jonka tambo oli vesi, oli vuosia vanhan likakerroksen
peitossa. Hän oli hilseinen kuin spitaalitautinen, laihakasvoinen, iän
kutistama ja ontui kauheasti vanhan reiteen saamansa keihäänhaavan
takia, joka pakotti hänet kulkemaan kovasti etukumarassa. Mutta hänen
ainoa silmänsä vilkkui kirkkaasti ja ilkeästi, ja Van Horn tiesi, että
se huomasi yhtä paljon kuin hänen kaksi silmäänsä.

Van Horn pudisti ukon kättä -- kunnianosoitus, minkä hän soi vain
päälliköille -- ja viittasi häntä kyykistymään kannelle lähelle
pelästynyttä tyttöä, joka alkoi uudelleen vapista muistaessaan
Ishikolan kerran tarjonneen sata mehukasta kookospähkinää saadakseen
syödä hänet päivällisekseen.

Jerin täytyi välttämättä nuuskia vastaista tunnistamista varten
epämiellyttävää ontuvaa, alastonta, yksisilmäistä vanhaa miestä. Ja kun
Jeri oli nuuskinut ja painanut mieleensä miehen erikoisen hajun, täytyi
sen murista pelottavasti, jolloin se sai kapteenilta nopean hyväksyvän
silmäyksen.

»Tuhat tulimaine, hyvä koira kai-kai», sanoi Ishikola. »Minu antaa
siitä koirasta puoli syltä helmiäisrahaa.»

Tämä oli runsas tarjous pelkästä koiranpennusta, sillä puoli syltä
kookoskuitunauhaan pujotettua helmiäisrahaa vastasi puolta Englannin
puntaa, kahta ja puolta Amerikan dollaria tai melkoisen ison lihavan
sian puoliskoa.

»Koko syli helmiäisrahaa tästä koirasta», oikaisi Van Horn, vaikka
ajatteli, ettei hän möisi Jeriä sadastakaan sylestä eikä mistään
hinnasta mustaihoiselle, mutta hän määräsi varta vasten niin pienen
summan, etteivät mustaihoiset aavistaisi, kuinka kalliiksi hän
todellisuudessa arvioi Timin ja Panun kultakarvaisen pojan.

Sitten Ishikola vakuutti, että tyttö oli paljon laihtunut ja että hän,
liha-asioiden erikoistuntijana, ei tällä hetkellä saattanut tarjota
tytöstä enempää kuin kuusikymmentä mehukasta kookospähkinää.

Tämän herttaisen ajatustenvaihdon jälkeen valkoinen herra ja
mustaihoinen keskustelivat monista asioista, edellinen loistaen
valkoisen miehen järjen ja tietojen etevämmyydellä, jälkimmäinen, niin
alkeellinen valtiomies kuin olikin, koetellen tunnustella ja arvailla,
monetko viholliset olivat iskeneet silmänsä hänen kymmenen neliömailin
laajuiseen Su'un alueeseensa, jonka rajoina olivat meri ja maanpuolella
alituiset, Su'un vanhimpia muinaistarujakin vanhemmat heimosodat.
Kautta aikojen oli päitä lyöty poikki ja ruumiita syöty, lyöjät ja
syöjät vain vaihtelivat sen mukaan, mitkä heimot kulloinkin olivat
voitolla. Rajat olivat pysyneet samoina. Ishikola koetti etelämeren
englantia mongertaen saada selon Salomonin saarten yleisestä suhteesta
Su'uun, eikä Van Horn mielestään voinut olla pelaamatta epärehellistä
diplomaattipeliä, jota niin kunniattomasti pelataan maailmanvaltojen
kaikissa virastoissa.

»Totta totisesti», lopetti Van Horn, »täällä on liian paljon pahoja
miehiä. Te katkotte liian paljon päitä ja kai-kaitte liian paljon
long-pigiä.» -- (Long-pig merkitsee kypsäksi paistettua ihmislihaa.)

»Mitä ihme, Su'u-mies ei olla pitkä aika katkoa päitä ja syödä
long-pig», teeskenteli Ishikola.

»Tuhat tulimmaista», vastasi Van Horn, »liian paljon tällä seudulla.
Suuri sotalaiva risteilee lähellä Su'ua, aivan lähellä, ja se tulee
rankaisemaan Su'ua ankarasti.»

»Mikä olla suuren sotalaivan nimi, joka risteillä lähellä Su'ua?» kysyi
Ishikola.

»Cambrian on laivan nimi», valehteli Van Horn hyvin tietäen, ettei
ainoatakaan brittiläistä risteilijää ollut käynyt Salomonin saarilla
kahteen vuoteen.

Keskustelu oli muuttumassa melkein hassunkuriseksi tutkielmaksi
suhteista, joiden tulisi vallita valtioitten välillä suuruudesta
riippumatta, kun sen katkaisi Tambin huuto, sillä hän oli tehnyt erään
havainnon ojennettuaan toisen lyhdyn yli laidan.

»Kapteeni, pyssy olla kanootissa!» huudahti hän.

Van Horn hypähti laidan ääreen ja tähysteli kanoottiin
piikkilanka-aidan yli. Raajarikkoisesta ruumiistaan huolimatta Ishikola
jäi vain muutaman sekunnin hänen jälkeensä.

»Mitä varten nuo pyssyt ovat veneen pohjalla?» kysyi Van Horn
tuikeasti.

Katsahtaen huolettomasti ylöspäin koetti perässä oleva keikari
jalallaan sysien peittää vihreillä lehdillä kiväärien esiinpistäviä
periä, mutta pahensi vain asiaa paljastamalla niitä entistä enemmän.
Hän kumartui levittelemään lehtiä kädellään, mutta ojentautui nopeasti
pystyyn, kun Van Horn ärjäisi hänelle:

»Pysy pystyssä! Pidä kätesi kaukana pyssyistä!»

Van Horn kääntyi Ishikolan puoleen ja teeskenteli vihaa, jota hän ei
tuntenut vanhasta, aina uudistuvasta kepposesta.

»Mitä varten sinä tulet laivalle, kun sinulla on pyssyjä kanootissa?»
kysyi hän.

Vanha päällikkö pyöritti ainoaa silmäänsä koettaen näyttää tyhmältä ja
viattomalta.

»Tuhat tulimmaista, olen sinulle vihainen», jatkoi Van Horn. »Ishikola,
sinä olet hirveän huono ihminen. Pääset helvettiin yli laidan.»

Vanha veijari linkutti paljon nopeammin kuin laivaan tullessaan,
harppasi ilman apua piikkilanka-aidan yli ja hyppäsi samoin ilman apua
kanoottiin ottaen ruumiinsa painon taitavasti vastaan terveellä
jalallaan. Hän heitti ylös anteeksipyytävän ja viattomuutta vakuuttavan
silmäyksen. Van Horn käänsi päänsä sivulle salatakseen hymyään, mutta
nauroi sitten peittelemättä, kun vanha veijari näyttäen tyhjää
piippuaan pyysi makeilevasti:

»Sinu ehkä anta minu viisi rulla tupakka?»

Sillä aikaa kuin Borckman meni tupakkaa kannen alta noutamaan, puhui
Van Horn Ishikolalle totuudesta ja lupausten velvoituksesta. Sitten hän
kumartui piikkilanka-aidan yli ja ojensi alas viisi tupakkatankoa.

»Tuhat tulimmaista», uhkasi hän. »Jonakin päivänä teen lopun sinusta.
Sinä et ole hyvä ystävä suolaisen veden rannalla. Ja olet suuri hupsu
viidakossa.»

Kun Ishikola koetti tenätä vastaan, keskeytti Van Horn hänet
tiuskaisten: »Tuhat tulimmaista! Olet jo puhunut kylliksi tuhmuuksia!»

Kanootti pysyi paikoillaan. Keikarin varvas tunnusteli salaa sniderien
periä lehtien alta, eikä Ishikola pitänyt kiirettä.

»Washee -- washee!» huudahti Van Horn yhtäkkiä käskevästi.

Melojat tottelivat vaistomaisesti odottamatta päällikkönsä tai keikarin
käskyä, ja kanootti sukelsi syvien, voimakkaitten vetojen viemänä
ympäröivään pimeyteen. Aivan yhtä nopeasti Van Horn siirtyi kannella
kymmenkunta yardia sivulle välttääkseen mahdollista umpimähkäistä
kuulaa. Hän istuutui ja kuunteli melanloiskinan häipymistä etäisyyteen.

»Hyvin tehty, Tambi», sanoi hän rauhallisesti. »Annahan musiikin soida
jälleen.»

Ja sillä aikaa kuin fonografi kirkui »Punaisen siiven» halpahintaista,
sievää säveltä, Van Horn nojasi kyynärpäillään kanteen, poltti
sikariaan ja puristi Jeriä hyväillen puoleensa.

Polttaessaan hän näki tähtien äkkiä sumenevan: sadekuuro kulki
vastatuuleen eli suuntaan, mistä saattoi arvioida tuntumattoman tuulen
tulevan. Päätellessään, kuinka kauan suunnilleen kuluisi, ennen kuin
hänen täytyisi käskeä Tambi viemään fonografi ja levyt kannelta, Van
Horn huomasi viidakkotytön katsovan häneen mykällä kauhulla. Hän
nyökkäsi suostumuksensa silmät puoleksi ummessa, katse ylöspäin
suunnattuna ja vahvisti sen viittaamalla kajuutankäytävää kohti. Tyttö
totteli kuin piesty koira olisi totellut, nousi vaivalloisesti
jaloilleen, alkoi jälleen vapista ja vilkuili joka hetki taakseen
täynnä ainaista pelkoa suurta, valkoista herraa kohtaan, joka hänen
vakaumuksensa mukaan jonakin päivänä söisi hänet. Van Horn suri jälleen
sitä, ettei kyennyt ilmaisemaan tytölle hyvää tahtoaan heitä erottavan
aikakausien kuilun yli. Tyttö hiipi kajuutan aukolle ja ryömi siitä
alas jalat edellä muistuttaen isopäistä jättiläistoukkaa.

Lähetettyään Tambin tytön jälkeen kallisarvoista fonografia viemään Van
Horn jatkoi sikarinpoltteluaan neulanhienon sadesuihkun vilvoittaen
valellessa hänen kuumaa ruumistaan.

Satoi vain viitisen minuuttia. Sitten tähdet taas ilmestyivät näkyviin
taivaalla. Kannelta ja mangrove-suosta nousi ellottavia höyryjä, ja
tukahduttava kuumuus uhosi kaikkialla.

Van Horn ei ollut milloinkaan sairastanut muuta kuin kuumetta, ja hän
luotti luontaiseen terveyteensä. Sen tähden hän ei vaivautunut hakemaan
peitettä suojakseen.

»Ensimmäinen vahtivuoro on sinun», sanoi hän Borckmanille. »Sitten en
herätä sinua ennen kuin aamulla varhain lähtiessämme.»

Hän laski päänsä oikealle käsivarrelleen, puristi vasemmalla Jeriä
rintaansa vasten ja vaipui uneen.

Siten valkoiset miehet ja mustat alkuasukkaat elivät päivästä päivään
Salomonin saarilla kiistellen ja käyden kauppaa, valkoiset koettaen
säilyttää päänsä harteillaan ja mustaihoiset yhtä hartaasti koettaen
pudottaa valkoisten pään heidän harteiltaan, mutta samalla säilyttää
oma henkensä.

Ja Jeri, joka tunsi ainoastaan Meringen laguunimaailman, alkoi
aavistella, että nämä uudet Arangilaivan ja Malakan saaren maailmat
olivat suunnilleen samanlaisia kuin se, ja katseli valkoisten ja
mustaihoisten ikuista taistelua tietyllä ymmärtämyksellä.



KYMMENES LUKU


Päivänsarastus näki Arangin lähdön, sen purjeitten riippuvan raskaina
tyynessä ilmassa ja miehistön ponnistelevan valaanpyyntiveneen airoissa
hinatakseen laivan kapean salmen läpi.

Kun alus kerran harhailevan tuulenpuuskauksen voimasta painui lähelle
rantaa, vetäytyivät kannella olevat mustaihoiset säikähdyksestä liki
toisiaan kuin lampaat tarhassaan, kun ryöstöretkellä oleva julma susi
ulvoo ulkopuolella. Ja Van Hornin huudot valaanpyyntiveneeseen: »Washee
-- washee! Muuten helvetti perii teidät!» oli tarpeeton. Laivamiehet
nousivat koholle teljoilta ja kiskoivat koko painollaan jokaisen
aironvedon. He tiesivät, mikä hirveä kohtalo heillä olisi edessään, jos
Arangin köli tarttuisi koralliseen salakariin. Ja he tunsivat aivan
samaa pelkoa kuin kauhunvaltaama tyttö varastohuoneessa. Monen monet
Langa-Langan ja Somon pojat olivat joutuneet su'ulaisten
juhlapaisteiksi, aivan samoin kuin Su'un pojat olivat höystäneet
lukuisia juhlia Langa-Langassa ja Somossa.

»Tuhat tulimaine», sanoi ruoriratasta hoitava Tambi Van Hornille, kun
jännityksen hetki oli ohi ja Arangi päässyt selville vesille. »Minu
isän veli tulla pitkä aika sitte laivamies tänne. Hän olla suuren
kuunarin mies. Kaikki hävitä täällä Su'ussa. Su'un pojat kai-kai he
kaikki.»

Van Horn muisti Fair Hathawayn, jonka su'ulaiset olivat viisitoista
vuotta sitten ryöstäneet ja polttaneet surmattuaan sitä ennen
laivan koko miehistön. Salomonin saarten-asukkaat olivat vielä
kahdennenkymmenenen vuosisadan alussa täysin villejä, ja iso Malaita
oli saarista villein.

Hän antoi mietteissään katseensa kiivetä saaren rinteiden
merenkulkijain maamerkkiin, Koloratin vuoreen, joka vihreämetsäisenä
aina pilvien peittämään huippuun asti kohosi neljäntuhannen metrin
korkeuteen. Ohuita savupatsaita tuprusi rinteillä ja matalammilla
huipuilla, ja uusia ilmaantui jatkuvasti. »Tuhat tulimaine», virnisteli
Tambi. »Viitakossa moni villi katselee teitä.»

Van Horn hymyili hyväksyvästi. Hän tiesi, että vanhalla
merkkisavusähkötyksellä lähetettiin kylästä kylään ja heimosta heimoon
tieto, että värväyslaiva purjehti pitkin rannikkoa.

Koko aamupäivän Arangi lensi pohjoiseen virkeässä laitatuulessa, joka
oli alkanut puhaltaa auringon noustessa, ja sen matkasuunta
tiedotettiin leviämistään leviävällä savukielellä, joka kertoi siitä
pitkin vihreitä huippuja. Puolenpäivän aikaan Van Hornin seisoessa
keulassa tähystelemässä Jeri vierellään Arangi kääntyi vastatuuleen
kulkeakseen kahden palmusaaren välisen salmen läpi. Siinä täytyi pitää
silmänsä auki. Koralliriuttoja kohosi kaikkialla turkoosinsinisestä
syvyydestä kaikissa vihreän värivivahduksissa tummimmasta nefriitistä
vaaleimpaan turmaliiniin, ja meri monisti nämä värivivahdukset
laiskasti läikähdellen tai särkyen valkoisiksi pärskeiksi, joiden
vihmassa välkkyi sateenkaari.

Savupatsaat kukkuloilla kävivät suulaiksi, ja paljon ennen kuin Arangi
oli ennättänyt salmen läpi, tiesi koko suojanpuoleinen rannikko,
merenrannasta aina takaviidakkojen asukkaihin asti, että värväyslaiva
oli menossa Langa-Langaan. Kun laguuni, jonka muodosti ketju pieniä
saaria, aukeni eteen, alkoi Jeri vainuta kylien tuoksuja. Kanootteja,
paljon kanootteja viiletti melojen kuljettamina tai palmunlehtipurjein
yltyvässä kaakkoispasaatituulessa pitkin laguunin sileää pintaa. Jeri
haukkui uhkaavasti lähimmäksi tuleville, pörhisteli niskaansa ja
osoitti peloittavasti olevansa vierellään seisovan valkoisen jumalan
voimallinen suojelija. Ja jokaisen sellaisen varoituksen jälkeen se
hyväili viileällä, kostealla kuonollaan kapteenin auringonpaahtamaa
jalkaa.

Päästyään laguuniin Arangi alkoi kiitää laitatuulessa. Nopeasti
kuljettuaan puoli mailia se kääntyi vastatuuleen, keulapurjeet
vedettiin alas isonpurjeen ja mesaanipurjeen kovasti läiskyttäessä, ja
ankkuri laskettiin viidenkymmenen jalan syvyyteen niin kirkkaaseen
veteen, että saattoi erottaa jok'ainoan ison raakunkuoren uurteetkin
korallipohjalta. Valaanpyyntiveneen ei tarvinnut viedä Langa-Langan
palaavia villejä rannalle. Satoja kanootteja Arangin molemmilla
sivuilla, ja jokaista villiä laatikkoineen ja tiukuineen tervehtivät
huudoilla kymmenet sukulaiset ja ystävät.

Niin kiihkeän mielialan vallitessa Van Horn ei sallinut kenenkään
nousta laivaan. Melaneesialaiset eroavat näet sikäli karjasta, että
ovat yhtä kärkkäitä hyökkäykseen kuin pakoon. Kaksi laivamiestä seisoi
kajuutanikkunalla olevien lee-enfieldiläisten vierellä. Borckman hoiti
puolen miehistön kanssa tarpeellisia laivatehtäviä. Van Horn valvoi
Jeri vierellään Langa-Langaan palaavien lähtöä ja varoi valppaasti,
ettei kukaan päässyt hänen selkänsä taakse. Hän piti myös tarkasti
silmällä miehistön toista osaa, joka vartioi piikkilanka-aitauksella
varustettua laitaa. Ja jokainen Samon villi istui tavaralaatikollaan
estääkseen Langa-Langan miehiä heittämästä sitä odottaviin
kanootteihin.

Puolen tunnin kuluttua meluava joukko palasi rannalle. Vain muutamia
kanootteja jäi, ja eräästä Van Horn viittasi laivalle Nau-haun,
Langa-Langan heimon suurpäällikön. Päinvastoin kuin useimmat
suurpäälliköt Nau-hau oli nuori, ja päinvastoin kuin useimmat
melaneesilaiset hän oli miellyttävän näköinen, jopa kaunis.

»Haloo, Babylonin kuningas», tervehti Van Horn, sillä sen nimen hän oli
antanut päällikölle tämän muka seemiläisen ulkomuodon ja kasvojen ja
käytöksen raa'an majesteetillisuuden vuoksi.

Koko ikänsä alastomuuteen tottuneena Nau-hau astui kannelle rohkeasti
ja häpeilemättä. Hänen ainoa vaatekappaleensa oli palanen matka-arkun
hihnaa, joka oli soljella kiinnitetty hänen vyötäisilleen. Tämän hihnan
ja paljaan ihon väliin oli pistetty kymmentuumainen puukko terä
paljaana. Hänen ainoana koristuksenaan oli valkoinen posliinilautanen,
joka riippui kookoskuitunauhasta ja puolittain peitti voimakkaat
rintalihakset. Se oli äärettömän arvokas aarre. Hän ei ollut kuullut
ainoankaan toisen malaitalaisen omistavan ehyttä liemilautasta.

Mutta liemilautanen ei tehnyt häntä vähääkään naurettavaksi, kuten ei
hänen alastomuutensakaan. Hän oli kuninkaallinen. Hänen isänsä oli
ollut kuningas ennen häntä, ja hän oli osoittautunut isäänsä
suuremmaksi. Elämää ja kuolemaa hän kantoi käsissään ja päässään. Hän
oli usein jakanut niitä alamaisilleen kirskuen Langa-Langan kielellä:
»Tapa tämä» ja »Tapa tuo» -- »Sinun on kuoltava» ja »Sinä saat elää».
Hänen isänsä halusi vielä vuoden kuninkuudesta luopumisensa jälkeen
sekaantua poikansa hallitusasioihin. Siksi hän oli kutsunut kaksi
miestään ja käskenyt näiden sitoa kookoskuitunauhan isänsä kaulaan,
eikä vanhus sen jälkeen enää hengittänyt. Kun hänen lempivaimonsa,
hänen esikoisensa äiti, oli rakkaudenpuuskassaan uskaltanut loukata
yhtä hänen kuninkaallista tamboaan, hän oli surmauttanut tämän ja
syönyt sen jälkeen kokonaan antamatta muruakaan edes parhaimmille
ystävilleen.

Kuninkaallinen hän oli sekä syntyperältään että teoiltaan. Ja hän
käyttäytyi tietoisena tästä. Hän näytti kuninkaalliselta samoin kuin
komea ori näyttää kuninkaalliselta ja samoin kuin leijona erämaassa
näyttää kuninkaalliselta. Hän oli uljas peto.

Rohkeudessakin hän oli tällä hetkellä kuninkaallinen, vaikka hän
Arangin kannella tiesi seisovansa dynamiitilla. Hän oli kauan sitten
katkerasti oppinut tietämään, että jokainen valkoinen mies oli
samanlaista dynamiittia kuin se salaperäinen, kuolemaa tuottava
heittoase, jota hän toisinaan käytti. Nuorena poikana hän oli ottanut
osaa kanoottihyökkäykseen santelipuu-kutteria vastaan, joka oli vielä
pienempi kuin Arangi. Hän oli nähnyt kolmesta valkoisesta miehestä
kaksi lyötävän kuoliaaksi ja heidän päänsä vierivän kannelle. Kolmas,
joka taisteli yhä, oli vain hetkistä aikaisemmin vetäytynyt kannen
alle. Sitten oli kutteri kaikkine vannerauta-, tupakka-, puukko- ja
karttuunirikkauksineen lentänyt ilmaan ja putoillut takaisin mereen
pieninä, hajallisina sirpaleina. Se oli ollut dynamiittia. Ja hän,
jonka ihmeellinen onni oli loukkaantumattomana lingonnut läpi ilman,
oli silloin saanut tietää, että valkoiset miehet itsekin olivat
dynamiittia, samasta salaperäisestä aineesta kokoonpantuja, jolla he
ampuivat nopeita sähkökalan piikkejä tai äärimmäisessä hädässä
puhalsivat ilmaan itsensä ja laivansa, joilla matkasivat yli
merenulapoiden jostakin hyvin kaukaa. Ja kuitenkin hän uhmasi sitä
epävakaista ja kuolemaa aiheuttavaa ainetta, jota hän varmasti tiesi
Van Horninkin olevan, koko uljaalla olemuksellaan ja ikäänkuin härnäsi
sitä häikäilemättömyydellään, räjähtämisvaaran uhallakin.

»Tuhat tulimaine», alkoi hän, »mistä syy sinu pitää minun pojat liian
iso aika?» -- Se oli oikeutettu ja aiheellinen syytös, sillä Van Hornin
äsken palauttamat miehet olivat kolmen vuoden asemasta viipyneet kolme
ja puoli vuotta.

»Minä suutun tuollaisesta puheesta», tuimistui Van Horn puolestaan ja
lisäsi sitten diplomaattisesti samalla kun hän työnsi kätensä avattuun,
puolillaan olevaan tupakkalaatikkoon ja tarjosi kourallisen
tankotupakkaa: »On paljon parempi, että polttelet ja puhelet
ystävällisesti.»

Mutta Nau-hau työnsi suurenmoisesti syrjään lahjan, jota hänen teki
kovasti mielensä.

»Minulla olla paljo tupakkaa kotona», valehteli hän. »Mitä merkitä,
että yksi poika mennä, mutta ei tulla takaisin?»

Van Horn veti pitkän, ohuen tilikirjan lannevaatteensa laskoksesta, ja
hänen sitä lehteillessä Nau-hau varmistui uskossaan valkoisen miehen
mahtaviin dynamiittivoimiin, joiden avulla tämä saattoi sijoittaa
muistettavat asiansa kirjan töherreltyihin paperilehtiin sen sijasta,
että olisi painanut ne päähänsä.

»Sati», luki Van Horn ja osoitti sormellaan paikkaa samalla kertaa
katsoen sekä kirjaan että mustaan päällikköön, joka laski, oliko
mahdollista päästä kapteenin taakse ja yhdellä ainoalla puukoniskulla,
joita hän oli mestari antamaan, katkaista häneltä selkäydin niskan
kohdalta.

»Sati», luki Van Horn. »Viimeisen monsuunituulen alkaessa tuli Satin
vatsa hyvin kipeäksi, ja vähitellen Sati loppui kokonaan», selitti hän
etelämerenenglanninkielellä muistiinmerkinnän: »Kuoli punatautiin
neljäntenä heinäkuuta 1901».

»Sati tehdä paljo työ ja pitkä aika», ahdisteli Nau-hau yhä edelleen.
»Kuinka paljon hänestä tulla rahaa?»

Van Horn laski päässään kirjaanpanojen mukaan.

»Hänestä piti tulla kaikkiaan kuusikymmentä puntaa ja kaksi puntaa
kultarahaa», tulkitsi hän kuudenkymmenenkahden punnan palkan. »Maksoin
etukäteen hänen isälleen kymmenen puntaa ja viisi puntaa. Jäljellä on
kaikkiaan neljäkymmentä puntaa ja seitsemän puntaa.»

»Mistä syy ei olla enempi kuin neljäkymmenen puntaa ja seitsemän
puntaa?» kysyi Nau-hau kyeten mahduttamaan niin tavattoman suuren
summan vain kielelleen, mutta ei aivoihinsa.

Van Horn piti kättään koholla.

»Sinä hätiköit liikaa, Nau-hau. Sati osti plantaasilla vaatelaatikon
kahdellakymmenellä punnalla ja yhdellä punnalla. Satille jää kaikkiaan
kaksikymmentä puntaa ja kuusi puntaa.»

»Mistä syy jää kaksikymmenen puntaa ja kuusi puntaa?» jatkoi Nau-hau
taipumattomana.

»Koska niin paljon jää», vastasi kapteeni lyhyesti.

»Sinu antaa minulle kaksikymmenen puntaa ja kuusi puntaa.»

»Sinulle annan helvettiä», tiuskaisi Van Horn, ja musta päällikkö oli
näkevinään hänen sinisissä silmissään välähdyksen dynamiittia, josta
valkoiset miehet olivat luodut, ja hänen aivoissaan heräsivät jälleen
sen verisen päivän muistot, jolloin hän ensimmäisen kerran oppi
tuntemaan dynamiittiräjähdyksen ja linkoutui ilmaan.

»Minkä vuoksi tuo vanha mies odottaa kanootissa?» kysyi Van Horn
osoittaen vanhusta laivan vierellä olevassa kanootissa. »Onko hän Satin
isä?»

»Hän olla Satin isä», vahvisti Nau-hau.

Van Horn viittasi vanhuksen tulemaan laivalle, jätti Borckmanin
vartioimaan kantta ja Nau-hauta ja meni noutamaan rahaa
kassakirstustaan. Palattuaan hän ei katsahtanutkaan päällikköön, vaan
kääntyi vanhuksen puoleen.

»Mikä on nimesi?»

»Minu olla Nino», kuului visertävä vastaus. »Sati olla minu poika.»

Van Horn katsoi kysyvästi Nau-hauhun, joka antoi vahvistuksen
salomoninsaarelaisten tapaan nakkaamalla niskojaan. Sen jälkeen Van
Horn laski kaksikymmentäkuusi kultapuntaa Satin isän käteen.

Heti tämän tapahduttua Nau-hau ojensi kätensä ja sai rahat.
Kaksikymmentä kultarahaa päällikkö piti itse ja antoi vanhukselle
takaisin kuusi. Se ei kuulunut Van Hornille. Hän oli täyttänyt
velvollisuutensa ja maksanut maksettavansa asianomaiselle. Päällikön
alamaistaan kohtaan harjoittama sortovalta ei liikuttanut häntä.

Molemmat herrat, valkoinen ja mustaihoinen, olivat kutakuinkin
tyytyväisiä. Van Horn oli maksanut rahat oikeudenomistajalle. Nau-hau
oli kuninkuutensa nojalla ryöstänyt Satin isältä Satin työpalkan Van
Hornin silmien edessä. Nau-hau ei ollut vapaa pöyhkeilystä. Hän oli
hylännyt tarjotun tupakkalahjan, mutta osti nyt Van Hornilta
laatikollisen tupakkaa maksaen siitä viisi puntaa ja vaati sahaamaan
laatikon auki voidakseen täyttää piippunsa.

»Onko Langa-Langassa paljon kunnon poikia?» kysyi Van Horn kohteliaasti
saadakseen aikaan keskustelun ja osoittaakseen välinpitämättömyyttään
pikkutapahtumasta.

»Babylonin kuningas» virnisteli, mutta ei suvainnut vastata.

»Ehkäpä menen maihin katsastelemaan», härnäsi Van Horn tahallisen
painokkaasti.

»Ehkä siitä olla liika paljo mielipahaa sinulle», vastasi Nau-hau yhtä
härnäävästi. »Ehkä paljo paha mies kai-kai sinu.»

Van Horn tiesi sen aivan hyvin, mutta silti hän uhkauksen kuullessaan
tunsi samanlaista kiihoitusta hiusjuurissaan kuin Jeri niskaansa
pörhistäessään.

»Hei, Borckman», käski hän. »Miehet valaanpyyntiveneeseen.»

Valaanpyyntiveneen tultua laivan vierelle kapteeni laskeutui siihen
ylhäisesti edellä ja kutsui sitten Nau-haun seuraamaan itseään.

»Tuhat tulimmaista, Babylonin kuningas», mutisi hän päällikön korvaan,
kun veneen miehistö kumartui airoihin, »jos syntyy pieninkään meteli,
ammun sinut heti helvettiin. Sitten ammun sinne koko Langa-Langan.
Maissa kuljet koko ajan mukanani. Kohta kun ryhdyt vastustelemaan, on
lorusi lopussa.»

Ja rannalla kulki yksinäinen valkoinen mies seurassaan irlantilaisen
terrierin pentu, jonka sydän oli tulvillaan rakkautta, ja musta
kuningas, joka uhmastaan huolimatta kammosi kovasti valkoisen miehen
dynamiittia. Van Horn kulki paljasjaloin ja ylväsryhtisenä linnoituksen
läpi, samaan aikaan kuin hänen valkoinen ryyppyihinmenevä perämiehensä
vartioi pientä, vähän matkan päässä rannasta ankkurissa olevaa alusta.
Hänen veneensä musta miehistö odotti airot käsissä veneen perä rantaan
käännettynä, jotta siihen vaaran uhatessa olisi voinut helposti hypätä
se mies, jota he palvelivat, mutta eivät rakastaneet ja jonka pään he
olisivat halusta lyöneet poikki minä hetkenä tahansa, elleivät olisi
häntä pelänneet.

Van Horn ei ollut aikonut mennä maihin, ja oli pelkästään
laskelmointia, että hän meni sinne mustan päällikön röyhkeää uhkausta
uhmaten. Tunnin verran hän retkeili ristiin rastiin oikea kätensä joka
hetki lähellä kupeellaan riippuvan pistoolin päätä ja silmänsä aina
tähdättyinä vierellään kulkevaan vastahakoiseen Nau-hauhun. Sillä
katkerassa raivossaan Nau-hau oli kuin tulivuori, joka oli kypsä
purkautumaan ensimmäisessä sopivassa tilaisuudessa. Ja tällä retkellään
Van Horn sai nähdä, mitä vain harvat valkoiset miehet ovat nähneet,
sillä Langa-Langa ja sen lähisaaret, jotka ovat kuin kauniit helmet
Malaitan rannikon edustalla, ovat yhtä ainutlaatuiset kuin
tutkimattomatkin.

Alkujaan nämä saaret olivat olleet pelkkiä merenhuuhtomia tai
vedenalaisia hiekkasärkkiä ja koralliriuttoja. Vain joku vainottu
henkipatto, joka oli kestänyt uskomattomia kärsimyksiä, olisi niillä
jaksanut jatkaa viheliäistä olemassaoloaan. Mutta sellaisia
henkipattoja saapui, joko verilöylyyn hukkuneista kylistä tai
päällikköjen vihaa ja long-pig-juhlien keittopataa paeten, ja he
kestivät. He, jotka tunsivat ainoastaan viidakon, oppivat tuntemaan
suolaisen veden ja heistä tuli rannikkolaisten esi-isiä. He perehtyivät
kalojen ja kuoriaiseläinten tapoihin, he keksivät koukut ja siimat,
verkot ja merrat ja kaikki erilaiset ovelat välineet, joilla uivaa
ruokaa voidaan pyydystää epävakaisesta, rauhattomasta merestä.

Sellaiset pakolaiset ryöstivät vaimoja mantereelta, lisääntyivät ja
moninkertaistuivat lukumäärältään. Jättiläismäisellä työllä polttavan
auringon paahteessa he lannistivat meren. He vallittivat
koralliriuttojensa ja hiekkasärkkiensä partaat mantereelta pimeinä öinä
salakuljettamillaan korallilohkareilla. He rakensivat ilman savea ja
talttaa lujia muureja meren rynnäkköjä vastaan. Ja samoin kuin rotat
ihmisten nukkuessa näpistelevät ihmisasunnoista, he varastivat
mantereelta kanoottikuormia, miljoonia kanoottikuormia voimakasta,
hedelmällistä multaa.

Sukupolvet ja vuosisadat seurasivat toisiaan, ja vihdoin alastomien,
puoleksi vedenpeittämien hiekkasärkkien sijalla oli vallitettuja
linnoituksia, joissa oli kulkuaukkoja pitkille kanooteille ja joita
manteretta vastaan suojelivat laguunit, heidän pienet sisämerensä.
Kookospähkinäpalmut, banaanipuut ja mahtavat leipäpuut antoivat
ravintoa ja varjoa. Heidän puutarhansa kukoistivat. Heidän pitkät,
kapeat sotakanoottinsa hävittivät rannikkoja ja kostivat esi-isiensä
puolesta niiden jälkeläisille, jotka heitä olivat vainonneet.

Niiden pakolaisten ja luopioiden lailla, jotka asettuivat Adrianmeren
suolavesiperäisille soille ja rakensivat syvään upotetuille paaluille
Venetsian mahtavat palatsit, kartuttivat nämä kurjat, vainotut
mustaihoiset valtaansa siksi, kunnes pääsivät mantereen herroiksi,
jotka vallitsivat liikennettä ja kulkuteitä pakottaen viidakon asukkaat
ainaiseksi jäämään viidakkoon, niin etteivät nämä milloinkaan
uskaltaneet yrittää suolaisen veden rannalle.

Ja täällä rannikkokansan menestyksen ylpeällä näyttämöllä Van Horn
kulki nyt kuolemaa uhmaten ajattelematta vaaraa: hän oli muokkaamassa
maaperää voidakseen vastedes edullisesti pestata työväkeä kaukaisilla
saarilla oleville plantaaseille, toisille seikkaileville valkoisille
miehille, joiden uhkarohkeus ei ollut niin huimapäistä kuin hänen.

Ja tunnin kuluttua asettaessaan Jerin jälleen perätuhdolle ja
noustessaan itse veneeseen Van Horn jätti rannalle hämmästyneen ja
ihmettelevän mustan päällikön, ja tämä kunnioitti enemmän kuin koskaan
ennen dynamiitista luotuja valkoisia miehiä, jotka toivat hänelle
tankotupakkaa, karttuunia, puukkoja ja kirveitä ja aina hyötyivät
kaupoissa.



YHDESTOISTA LUKU


Laivalle palattuaan Van Horn nostatti heti purjeet ja ankkurin ja lähti
purjehtimaan yli laguunin kymmenen mailin päässä tuulenpuolella
sijaitsevaan Somoon. Matkan varrella hän pysähtyi Binussa
tervehtiäkseen päällikkö Johnnyä ja laskeakseen maihin muutamia sinne
palaavia villejä. Sitten purjehdittiin edelleen Somoon, missä Arangin
ja monen siinä olleen retkeily päättyi ainaiseksi.

Somossa Van Horn sai osakseen aivan toisenlaista kohtelua kuin
Langa-Langassa. Kun palaavat miehet oli saatettu rannalle, ja se oli
suoritettu jo puoli neljän aikaan iltapäivällä, kutsui Van Horn
päällikkö Bashtin laivalle. Ja päällikkö Bashti tuli, hyvin reippaana
ja pirteänä iästään huolimatta ja hyvin ystävällisenä, niin
ystävällisenä, että hän pyytämällä pyysi saada tuoda mukanaan laivalle
kolme vanhinta vaimoaan. Tämä oli ennenkuulumatonta. Bashti ei ollut
milloinkaan ennen sallinut ainoankaan vaimonsa näyttäytyä valkoiselle
miehelle, ja Van Horn tunsi osakseen tulleen kunnian niin suureksi,
että hän lahjoitti kullekin vaimolle kirjavan savipiipun ja tusinan
tupakkatankoja.

Vaikka oli myöhäinen iltapäivä, puhalsi pasaatituuli vielä virkeästi,
ja Bashti, joka oli ottanut kohtuuttoman osan kahden kuolleen pojan
isille tulevista palkoista, osteli runsaasti tavaraa Arangin
varastosta. Kun Bashti lupasi paljon uusia työmiehiä, vaati Van Horn
tuntien villien nopeat mielenmuutokset saada merkitä ne heti kirjoihin.
Bashti vastusteli ja ehdotti seuraavaa päivää. Van Horn väitti, ettei
tullut toista niin sopivaa tilaisuutta, ja niin lujana hän pysyi, että
vanha päällikkö lähetti kanootin rannalle keräämään plantaaseille
määrättyjä miehiä.

»No, mitäs tästä ajattelet?» kysyi Van Horn Borckmanilta, jonka silmät
olivat tavallista himmeämmät. »En ole milloinkaan nähnyt vanhaa
veijaria näin ystävällisenä. Liekö hänellä joitakin metkuja mielessä?»

Perämies katseli laivan sivulla olevaa kanoottipaljoutta, pani merkille
naisten suuren lukumäärän ja pudisti päätänsä.

»Kun niillä on jotakin tekeillä, ne lähettävät naisensa viidakkoon»,
hän sanoi.

»Näistä villeistä ei koskaan voi olla varma», mutisi kapteeni. »Kenties
heiltä yleensä puuttuu mielikuvitusta, mutta joskus heillä on
kekseliäisyyttä liiaksikin. Bashti on ovelin vanha villi, jonka
milloinkaan olen nähnyt. Hän voi samaan aikaan näytellä enkeliä ja
suunnitella piruja. Vaikka heillä ei ennen olekaan ollut vaimoja mukana
kahakoissa, ei siitä voi päätellä, että he aina noudattaisivat samaa
tapaa.»

»Ei edes Bashti ole kyllin ovela suunnitellakseen sellaista», väitti
Borckman. »Hän tuntuu olevan hyvänahkainen ja tuhlaavainen. Hänhän on
ostanut sinulta tavaraa jo neljänkymmenen punnan arvosta. Sen vuoksi
hän tahtoo merkitä meille uuden ryhmän nostokkaita, ja lyönpä vetoa,
että hän toivoo toisen puolen niistä kuolevan saadakseen niiden
palkat.»

Borckmanin selitys oli hyvin järkevä, mutta Van Horn pudisti kuitenkin
päätänsä.

»Ole kuitenkin hyvin valppaana», varoitti hän. »Ja muista, ettemme me
kaksi saa olla alhaalla yhtaikaa. Eikä yhtään naukkua enää, muista se,
ennen kuin olemme selviytyneet koko sakista.»

Bashti oli uskomattoman laiha ja tavattoman vanha. Hän ei itsekään
tietänyt, miten vanha hän oli, mutta sen hän tiesi, ettei ainoakaan
hänen heimonsa nykyisistä jäsenistä ollut vielä syntynyt silloin, kun
hän oli nuori poika. Hän muisti päivät, joina jotkut vanhat, vielä
elossa olevat miehet olivat syntyneet, ja, päinvastoin kuin hän, nämä
olivat nyt raihnaisia, vanhuuttaan vapisevia, sameasilmäisiä,
hampaattomia, kuuroja tai halvaantuneita. Kaikki hänen kykynsä olivat
jäljellä. Saattoipa hän kerskailla tusinasta ikenen tasalle kuluneesta
hampaastakin, joilla vielä voi pureskella. Vaikkei hänellä enää
ollutkaan nuoruutensa aikaista ruumiillista kestävyyttä, oli hänen
järkensä yhtä kirkas ja selvä kuin se aina oli ollut. Hänen viisautensa
ansiota oli, että hänen heimonsa nyt oli mahtavampi kuin hänen
alkaessaan sitä hallita. Hän oli ollut pieni melaneesialainen Napoleon.
Soturina hän oli älykkyytensä avulla kyennyt laajentamaan
viidakkolaistensa aluetta. Hänen kuihtuneen ruumiinsa arvet todistivat,
että hän oli taistellut eturivissä. Päällikkönä hän oli kehittänyt ja
kasvattanut voimaa ja kuntoa heimossaan. Valtiomiehenä hän oli aina
saanut läpi oman ajatuksensa ennen naapuripäälliköiden ajatuksia
sopimuksien teossa ja etukysymyksissä.

Ja vielä täysin terävällä järjellään hän oli äskettäin kehitellyt
suunnitelman yllättääkseen Van Hornin ja pettääkseen suurta
brittiläistä valtakuntaa, josta hänellä oli hyvin vähän aavistusta ja
josta hän tiesi vielä vähemmän.

Somolla oli historiansa. Siellä asui poikkeuksellisesti
rannikkolaisheimo mantereen rannikolla, missä luultiin asuvan vain
viidakkolaisia. Somon kansantarut valaisivat himmeästi menneitten
aikojen pimeyttä. Eräänä päivänä, niin kauan aikaa sitten, ettei kukaan
kyennyt sanomaan milloin, eräs Somo, Umbo-nimisen saarilinnoituksen
päällikön Lotin poika, oli joutunut riitaan isänsä kanssa ja paennut
tämän vihaa, mukanaan kaksitoista kanootillista nuoria miehiä. Kahden
monsuunituulen ajan he olivat harhailleet milloin missäkin. Taru
kertoi, että he olivat purjehtineet kahdesti Malaitan ympäri ja tehneet
ryöstöretkiä aina Ugiin ja San Cristobaliin saakka yli aavan meren.

Vaimoja he olivat ryöstäneet menestyksellisten taistelujen jälkeen, ja
kun lopuksi vaimoja ja jälkeläisiä oli karttunut liikaa retkillä
kuljetettaviksi, oli Somo asettunut mantereen rannikolle, karkoittanut
viidakkolaiset sisämaahan ja perustanut Somon merenrantalinnoituksen.
Saarilinnojen tavoin se oli rannalla, ja merta ja merirosvoja vastaan
sillä oli suojanaan koralliluodoille rakennettu muuri pitkiä kanootteja
varten tehtyine portteineen. Maan puolelta, missä linnoitus tunkeutui
viidakkoon, se oli samanlainen kuin kaikki hajanaiset viidakkokylät.
Mutta Somo, uuden heimon kaukonäköinen isä, oli ulottanut alueensa
rajat kauas viidakon matalille kukkuloille ja sijoittanut kylän joka
kukkulalle. Hänen luokseen paenneista miehistä Somo oli sallinut
ainoastaan uljaimpain liittyä uuteen heimoon. Heikot ja pelkurit oli
heti syöty, ja kaameat kertomukset kanoottivajoja koristaneiden päiden
paljoudesta muodostivat osan muinaistarustoa.

Ja tämän heimon, linnoituksen ja maa-alueen oli aikojen kuluttua
perinyt Bashti, ja hän oli kartuttanut perintöään, ja hän tahtoi sitä
vieläkin kartuttaa. Kauan aikaa hän oli kypsytellyt aivoissaan
suunnitelmaa, jonka hän toivoi voivansa nyt toteuttaa. Kolme vuotta
sitten oli muutaman peninkulman päässä rannikolla asuva Ano-Ano-heimo
vallannut värväyslaivan, tuhonnut sen ja koko sen miehistön sekä saanut
satumaisen varaston tupakkaa, karttuunia, helmiä ja kaikenlaista
kauppatavaraa, pyssyjä ja ampumatarpeita.

Saaliiseen verrattuna rangaistus oli ollut vähäpätöinen. Puoli vuotta
myöhemmin sotalaiva oli pistänyt kokkansa laguuniin, pommittanut
Ano-Anoa ja karkoittanut sen asukkaat viidakkoon. Maalle noussut joukko
oli nähnyt turhaa vaivaa vainotessaan niitä viidakon poluilla. Lopuksi
oli se tyytynyt ampumaan neljäkymmentä lihavaa sikaa ja kaatamaan
satakunta kookospalmua. Tuskin sotalaiva oli loitonnut merelle, kun
Ano-Anon väki palasi viidakosta kylään. Kranaattituli ei ole kevyille
ruohomajoille tuhoisa. Muutamassa tunnissa olivat naiset korjanneet
vähäiset vahingot. Niiden neljänkymmenen kuolleen sian taas kävi niin,
että koko heimo tarrasi ruhoihin, paistoi ne kuumilla kivillä
maakuopissa ja piti pitoja. Kaadettujen palmujen tuoreet latvat syötiin
niin ikään, samalla kun tuhannet kookospähkinät kuorittiin,
halkaistiin, kuivattiin auringossa ja savustettiin kopraksi, mikä
myytiin ensimmäiselle ohikulkevalle kauppalaivalle.

Siten rangaistus oli muuttunut huviretkeksi ja juhlaksi, ja se kaikki
vetosi Bashtin vireisiin, laskelmoiviin aivoihin. Mikä oli hyväksi
Ano-Anolle, oli hänen arvostelunsa mukaan varmasti hyväksi Somollekin.
Kun kerran brittiläisen lipun suojassa purjehtivat valkoiset miehet
kostivat verivelat ja päänkatkomiset tappamalla sikoja ja hakkaamalla
kookospähkinäpuita, ei Bashti nähnyt mitään pätevää syytä, mikä estäisi
häntä hyötymästä samoin kuin Ano-Ano oli hyötynyt. Mahdollisesti joskus
tulevaisuudessa maksettava hinta oli suhteettoman mitätön verrattuna
nyt heti saataviin rikkauksiin. Sitä paitsi oli kulunut kaksi vuotta
siitä, kun viimeinen brittiläinen sotalaiva oli näyttäytynyt Salomonin
saarilla.

Ja sen tähden Bashti, jolla oli uusi oiva suunnitelma mielessään,
nakkasi niskaansa suostuen siihen, että hänen kansansa saisi ryhmittäin
tulla laivalle tekemään kauppaa. Hyvin harvat tiesivät, millainen
Bashtin suunnitelma oli tai että hän suunnitteli jotakin.

Kaupanteko vilkastui sitä mukaa kuin kanootteja lisääntyi laivan
kupeelle, ja mustia miehiä ja naisia tungeskeli kannella. Sitten
saapuivat nostokkaat, nuoret, villit olennot, jotka pelkäsivät kuin
peurat. Mutta totellen vanhempiensa ja heimon ankaraa määräystä he
menivät vanhempiensa ja sukulaistensa seuraamina yksitellen alas
Arangin kajuuttaan suuren valkoisen herran eteen, joka kirjoitti heidän
nimensä salaperäiseen kirjaan, pani heidät vahvistamaan kolmen vuoden
työsopimuksen oikean käden kosketuksella kynään ja joka maksoi
ensimmäisen vuoden palkan etukäteen kauppatavarassa kullekin perheen
päämiehelle.

Vanha Bashti istui vieressä ottaen tavanmukaiset raskaat kymmenyksensä
jokaisesta etumaksusta, ja hänen kolme vanhaa vaimoansa kyyrötti
nöyrästi hänen jaloissaan ja herätti paljaalla läsnäolollaan
luottamusta Van Hornissa, joka oli kovasti hyvillään kauppojen
sujumisesta. Tähän tapaan jatkuessa hänen Malaitan retkensä tulisi
lyhyeksi, ja hän pääsisi pian purjehtimaan pois täysi lasti mukanaan.

Jeri kuljeskeli kannella, missä Borckman piti vahtia, ja nuuski
monilukuisten mustaihoisten jalkoja, joita se ei ollut milloinkaan
ennen tavannut. Villikoira oli palaavien mustaihoisten mukana mennyt
maihin, ja näistä oli yksi ainoa tullut takaisin laivalle. Se oli
Lerumie, jonka sivuuttaessaan Jeri joka kerta kulki jalat jäykkinä ja
niska pörrössä, mutta se ei saanut jälleentuntemisen merkkiäkään
vastaukseksi. Lerumie esiintyi kylmän vieraana, kävi kerran kannen
alla, osti käsipeilin ja ilmoitti silmäyksellä vanhalla Bashtille, että
kaikki oli valmista ja kypsää yritykseen ensimmäisenä suotuisana
hetkenä.

Borckman aiheutti kannella tämän suotuisan hetken; sitä ei olisi
tullut, ellei hän olisi syyllistynyt huolimattomuuteen ja
tottelemattomuuteen kapteeniaan kohtaan. Hän ei jättänyt naukkuja.
Hänellä ei ollut aavistustakaan vaarasta. Perällä, missä hän seisoi,
oli kansi miltei tyhjä. Keskilaiva ja keula olivat tungokseen asti
täynnä laivamiesten kanssa lavertelevia mustia miehiä ja naisia. Hän
meni mesaanimaston taakse kiinnitettyjen jamssisäkkien luo ja otti
esille pullonsa. Juuri ennen ryyppäämistään hän silmäsi varmuuden
vuoksi ympärilleen. Hänen lähellään seisoi vaaraton nainen,
keski-ikäinen, lihava, lyhyt, epäsuhtainen rumilas, vyötäisillään
hajareisin kaksivuotinen rintaaimevä lapsi. Siltä taholta ei varmasti
tarvinnut pelätä yllätystä. Lisäksi nainen oli taatusti aseeeton, sillä
hänellä ei ollut päällään riepuakaan, mikä olisi saattanut kätkeä
aseen. Toisella puolella kymmenen askeleen päässä seisoi Lerumie laidan
ääressä ja virnisteli peiliin, jonka äsken oli ostanut.

Siitä peilistä Lerumie näki, että Borckman kumartui jamssisäkkien
taakse, nousi pystyyn ja taivutti päätään taaksepäin, pullon suu
huulillaan ja sen pohja taivasta tähdäten. Lerumie nosti oikean kätensä
merkiksi eräälle laivan kupeella kanootissa olevalle naiselle. Tämä
kumartui nopeasti ja sieppasi jonkin esineen, minkä hän heitti
Lerumielle. Se oli pitkävartinen sotakirves, jonka terä oli tavallinen
kirveenterä ja varsi alkuasukkaan tekemä, mustaa, kiillotettua, kovaa
puuta, johon oli upotettu kömpelöitä helmiäiskoristeita ja kiedottu
kookoskuitua kädensijan kohdalle. Kirveen terä oli hiottu teräväksi
kuin partaveitsi.

Aivan yhtä äänettömästi kuin kirves lensi läpi ilman Lerumien käteen,
se seuraavassa silmänräpäyksessä lensi hänen kädestään läpi ilman
lihavalle naiselle, joka lastaan imettäen seisoi perämiehen takana.
Tämä tarttui varteen molemmin käsin, vyötäisillään olevan lapsen
pidellessä hänestä kiinni molemmilla pienillä käsivarsillaan, jotka
eivät läheskään ulottuneet ympäri häntä.

Hän viivytteli iskua, sillä Borckmanin pään ollessa taaksepäin
taipuneena oli vaikea katkaista selkäydintä niskasta. Monet silmät
katsoivat uhkaavaa murhenäytelmää. Jeri näki sen, mutta ei ymmärtänyt.
Hän vihasi mustaihoisia koko sydämestään, mutta ei ollut osannut
odottaa hyökkäystä ilmasta. Tambi, joka sattui olemaan lähellä
kajuutanikkunaa, näki ja kurkotti samassa lee-enfieldiläistä. Lerumie
näki Tambin liikkeen ja vihelsi naiselle kiirehtivästi.

Borckman, joka tiesi tästä elämänsä viimeisestä hetkestä yhtä vähän
kuin oli tietänyt ensimmäisestä hetkestään, laski pullon suultaan ja
kumarsi päätään. Hiottu terä suhahti maaliinsa. Mitä Borckman sinä
välähtävänä hetkenä, jolloin hänen aivonsa erosivat muusta ruumiista,
tunsi tai ajatteli, mikäli hän ollenkaan tunsi tai ajatteli, on
elävälle ihmiselle ratkaisematon salaisuus. Ei kukaan, jonka selkäydin
on siten katkaistu, ole sanalla eikä henkäykselläkään kertonut
tunteistaan ja vaikutelmistaan. Kirves iski nopeasti, ja Borckmanin
ruumis vajosi äänettömästi ja veltosti kannelle. Hän ei horjahdellut
eikä sätkinyt. Hän suli kuin nopeasti tyhjentyvä ilmapussi, kuin äkkiä
lävistetty rakko. Pullo putosi hänen elottomasta kädestään särkymättä
jamssisäkeille, ja sen sisällön jäännös pulpahteli hitaasti kannelle.

Kaikki tapahtui niin nopeasti, että Tambin ensimmäinen laukaus oli
ennättänyt mennä naisen ohi, ennen kuin Borckman oli kokonaan vajonnut
kannelle. Toisen laukauksen ampumiseen nainen ei antanut tilaisuutta,
vaan pudottaen kirveen ja pitäen lastaan molemmin käsin hän syöksyi
laidalle ja hyppäsi sen yli keikuttaen kumoon alleen sattuneen
kanootin.

Samaan aikaan alkoivat tapahtumat vyöryä. Laivan ympärillä olevista
kanooteista alkoi sataa hohtavia ja välkkyviä helmiäiskoristeisia
sotakirveitä, jotka putosivat kannella olevien somolaisten miesten
odottaviin käsiin, ja naiset puikkelehtivat kannelle kyyristyen pois
mylläkästä. Samassa kuin Borckmanin surmannut nainen hyppäsi yli
laidan, kumartui Lerumie ottamaan hänen pudottamansa kirveen ja Jeri,
joka ymmärsi verisen sodan alkaneen, iski hampaansa kirvestä
tavoittavaan käteen. Lerumie kavahti pystyyn ja purki äänekkääseen
ulvontaan kaiken pentua kohtaan tuntemansa, kuukausia tukahdutetun
raivon ja vihan. Ja kun hän pääsi pystyyn ja Jeri hyökkäsi hänen
jalkoihinsa, suuntasi hän koko voimallaan potkun, joka sattui Jerin
keskiruumiiseen ja linkosi sen ilmaan.

Ja seuraavassa silmänräpäyksessä, kun Jeri lensi laidan
piikkilanka-aidan yli ja snidereitä ojennettiin kanooteista laivaan,
ampui Tambi toisen pikalaukauksen. Ja ennen kuin Lerumie oli ennättänyt
laskea Jeriä potkaisseen jalkansa kannelle, hän sai kuulan suoraan
sydämeensä ja vajosi kuoleman valtakuntaan yhtä äänettömästi kuin
Borckman.

Ja ennen kuin Jeri putosi veteen oli Tambi unohtanut ilonsa
onnistuneesta laukauksesta, sillä sinä hetkenä, jona hän painoi
liipaisinta, kirves iski hänen päähänsä aivojen alapuolelle ja pimitti
ainaiseksi hänen silmiltään merenhuuhtoman, auringossa kylpevän
trooppisen maailman kirkkauden. Yhtä nopeasti -- kaikki tapahtui
samalla kertaa -- nujerrettiin muutkin laivamiehet, ja kansi muuttui
teurastamoksi.

Sniderien pamahdellessa ja murhakiljunnan kaikuessa Jeri kohotti päänsä
vedestä. Miehen käsi kurkottui eräästä kanootista ja tarttui sitä
niskasta, ja vaikka se murisi ja koetti purra pelastajaansa, oli sen
raivo vähäisempi kuin sen hirveä tuska kapteenin kohtalosta. Se tiesi,
ajattelematta sitä, että Arangi oli joutunut sen hämärästi aavistamaan
suurimpaan onnettomuuteen, jota kaikki elämä vaistomaisesti kammoaa,
mutta jonka vain ihminen käsittää »kuolemaksi». Se oli nähnyt, miten
Borckman iskettiin kumoon. Se oli kuullut, miten Lerumieta iskettiin.
Ja nyt se kuuli kiväärien pauketta ja voitonriemun ja kauhun ulvontaa
ja huutoa.

Niinpä sekin riippuessaan avuttomana niskasta ilmassa parkui ja ulvoi,
nikotteli ja yski, kunnes mustaihoinen inhoten viskasi sen raa'asti
kanootin pohjalle. Se kiipesi jaloilleen ja teki kaksi hyppyä:
ensimmäisen kanootin reunalle, toisen -- epätoivoisen ja
itsesäilytysvaistoa halveksivan Arangin laitaa kohti.

Sen etujalat uupuivat laidasta yardin verran, ja se kiersi mereen. Se
kohosi pinnalle, ui raivoisasti, nieli suolavettä, oli vähällä läkähtyä
ja haukkui ja valitti ikäväänsä kapteenin luo.

Mutta eräässä toisessa kanootissa oleva kaksitoistavuotias poika, joka
oli nähnyt mustan miehen seikkailun Jerin kanssa, löi sitä muitta
mutkitta päähän ensin melan lappeella, sitten syrjällä, kun se vielä
jatkoi uintiaan. Ja tiedottomuuden pimeys nieli sen älykkäät, pienet,
rakkauden vuoksi kärsivät aivot, niin että villipoika veti kanoottiinsa
velton ja liikkumattoman koiranpennun.

Tällä välin -- Jeri ei ollut vielä pudonnut veteen Lerumien potkusta,
vaan pyöriskeli ilmassa -- Van Horn oli alhaalla Arangin kajuutassa
leimahtavana, huimaavana silmänräpäyksen murto-osana tuntenut
kuolemansa. Turhaan ei vanha Bashti ollut elänyt kauemmin kuin kukaan
muu heimonsa elossa olevista miehistä ja hallinnut viisaammin kuin
yksikään päällikköjen lukuisasta sarjasta Somon jälkeen. Jos aika ja
paikka olisivat häntä paremmin suosineet, hänestä olisi saattanut tulla
joku Aleksanteri, Napoleon tai mustaihoinen Kahehameha. Mutta näinkin
hän suoritti osansa hyvin, loistavan hyvin rajoitetussa, pienessä
kuningaskunnassaan Malaitan raa'an ihmissyöjäin saaren rannikolla.

Ja miten hän sen pani toimeen! Hyväntahtoisena ja rauhallisena,
päällikön oikeuksistaan tarkasti kiinnipitävänä hän oli hymyillyt Van
Hornille, antanut kuninkaallisen suostumuksensa nuorille miehilleen
kolmivuotisen plantaasiorjuuden allekirjoittamiseen ja vaatinut
jokaiselta osansa vuoden etumaksusta. Aora, jota voisi nimittää hänen
pääministerikseen ja rahavarainhoitajakseen, oli ottanut vastaan
kymmenykset, sitä mukaa kuin ne maksettiin, ja sullonut ne suuriin
kookoskuidusta kudottuihin kukkaroihin. Bashtin selän takana penkin
reunalla kyyköttävä solakka, hienohipiäinen, kolmetoistavuotias
tyttö oli karkottanut kärpäset hänen kuninkaallisesta päästään
kuninkaallisella kärpäshuiskalla. Hänen jaloissaan oli kyyröttänyt
hänen kolme vanhaa vaimoansa, joista vanhin, hampaaton ja osaksi
halvautunut, oli ojentanut aina hänen nyökätessään palmunlehdistä
punotun korin hänen kätensä ulottuville.

Ja Bashti höristen valppaita vanhoja korviaan kuullakseen ensimmäisen
kohtalokkaan äänen kannelta, oli tavan takaa nyökäyttänyt päätään ja
upottanut kätensä tarjottuun koriin ottamaan milloin betelpähkinän,
rasian ja vihreän lehden kääriäkseen siihen mällin, milloin tupakkaa
täyttääkseen lyhyen savipiippunsa, milloin taas tulitikkuja
sytyttääkseen piippunsa, joka näytti olevan huonovetoinen ja sammui
tämän tästä.

Lopuksi kori oli siirtynyt aivan hänen kätensä viereen, ja hän pisti
kätensä siihen viimeisen kerran. Se tapahtui samalla hetkellä, jolloin
mustan naisen kirves oli iskenyt Borckmanin kannelle ja Tambi ampunut
ensimmäisen laukauksen lee-enfieldiläisellä. Ja Bashtin kuihtunut vanha
käsi, jonka selkä oli yhtenä suurien korkeiden suonien muodostamana
verkkona ja josta ikä oli jäytänyt lihan, veti esille suunnattoman ison
pistoolin, joka oli niin vanhaa mallia, että sitä kenties oli aikoinaan
käyttänyt joku Cromwellin keropää tai sen tuonut Salomonin saarille
Quiros tai La Perouse. Se oli piilukkoinen, miehen kyynärvarren
pituinen, ja sen oli ladannut samana iltapäivänä ei sen vähäisempi
henkilö kuin Bashti itse.

Vaikka Bashti oli ollut nopea, oli Van Horn melkein yhtä nopea, mutta
se ei riittänyt. Samassa kun hänen kätensä tarttui hänen polvillaan
olevaan kotelosta vedettyyn uudenaikaiseen automaattipistooliin,
laukesi vuosisatoja vanha pistooli. Kun se oli ladattu kahdella
metallimöhkäleellä ja pyöreällä kuulalla, oli sen teho yhtä suuri kuin
poikkisahatun haulikon. Ja Van Horn tunsi kuoleman valon ja pimeyden,
juuri kun »Jumalan kiitos!» kuoli lausumattomana hänen huulilleen, ja
hänen sormensa herposivat jo kohotetusta pistoolista, joka putosi
lattialle.

Liian voimakkaasti ladattu vanha ase sai muutakin aikaan. Se räjähti
Bashtin kädessä. Sillä välin kuin Aora ties mistä siepattu puukko
kädessään ryhtyi leikkaamaan valkoisen herran päätä, Bashti katseli
ivallisesti oikean kätensä etusormea, joka riippui vain nahkasäikeen
varassa. Hän tarttui siihen vasemmalla kädellään, kiskaisi sen irti
nopealla nykäisyllä ja nakkasi pilkallisesti irvistellen kuin
leikkikalun palmunlehtikoriin, jota hänen vaimonsa yhä piti hänen
edessään toisella kädellään. Samalla hän painoi toisella kädellään
vertavuotavaa otsaansa, jota sinkoava pistoolinsirpale oli
haavoittanut.

Samaan aikaan oli kolme uutta nostokasta isineen ja setineen kaatanut
ja surmannut ainoan alhaalla olevan laivamiehen. Bashti, joka oli
elänyt niin kauan, että hän filosofin tavoin välitti vähät kivusta ja
vielä vähemmän sormen menetyksestä, nauraa kikatti ja kirskui
tyytyväisenä ja ylpeänä sankaritekonsa onnistumisesta, samalla kuin
hänen kolme vanhaa vaimoansa, jotka elivät ainoastaan hänen päänsä
nyökkäyksistä, mateli hänen jalkojensa juuressa lattialla kuin orjat
esittäen onnittelujaan ja jumaloimistaan. Kauan he olivat eläneet,
mutta he olivat eläneet kauan ainoastaan hänen kuninkaallisesta
armostaan. He kieriskelivät soperrellen hänen jaloissaan, sillä hän oli
elämän ja kuoleman herra ja usein osoittautunut yhtä viisaaksi kuin
nytkin.

Ja laiha, kauhun valtaama tyttö katseli kontallaan sairashuoneen ovelta
kuin säikähtynyt kaniini pesänsä suulta ja tiesi nyt joutuneensa
keittopataan ja viimeisen hetkensä lyöneen.



KAHDESTOISTA LUKU


Jeri ei saanut milloinkaan tietää, mitä Arangilla oli tapahtunut. Se
tiesi ainoastaan, että se oli hävitetty maailma, sillä se näki sen
hävitettynä. Poika, joka oli lyönyt sitä melalla päähän, sitoi lujasti
sen jalat ja heitti sen rannalle, ennen kuin unohti sen Arangin
ryöstämisen kiihkossa.

Kovasti laulaen ja hoilaten hinattiin kaunis tiikpuinen huvipursi
pitkien kanoottien avulla rantaan, lähelle sitä paikkaa, missä Jeri
makasi korallikivimuurin juurella. Rannalla paloi tulia, laivalle oli
sytytetty lyhtyjä, ja juhlariemun vallitessa Arangi ryöstettiin
putipuhtaaksi. Kaikki, mikä voitiin saada irti, raahattiin maihin
pohjalastina olleista rautaharkoista purjeisiin ja köysiin asti. Ei
ainoakaan somolainen nukkunut sinä yönä. Kaikkein pienimmätkin lapset
pyllerehtivät juhlanuotioiden ympärillä ja sätkyttelivät ylensyöneinä
hietikossa. Kahden aikaan aamulla sytytettiin laivan runko Bashtin
käskystä palamaan. Ja janoinen, jaloistaan sidottu Jeri, joka oli
nyyhkyttänyt ja itkenyt itsensä uuvuksiin näki maaten avuttomana
kyljellään uivan uuden maailmansa kohoavan ilmaan liekkeinä ja savuna.

Ja Arangin palon valossa vanha Bashti jakoi ryöstösaaliin. Ei ainoakaan
heimon jäsen ollut niin halpa, että olisi jäänyt osattomaksi. Yksinpä
kurjat viidakkolaisorjatkin, jotka koko vankeutensa ajan olivat
vapisseet syötäviksi joutumisen pelosta, saivat kukin savipiipun ja
joitakuita tupakkatankoja. Pääosan kauppatavarasta, jota ei jaettu,
Bashti kannatti omaan isoon ruohomajaansa. Mainiot laivatarpeet pantiin
säilöön kanoottivajoihin. Samaan aikaan poppamiehet savustivat
taikamajoissaan saaliiksi saatuja lukuisia päitä, sillä paitsi
miehistöä laivalla oli ollut runsas tusina No-olaan ja useita Maluun
palaavia villejä, joita Van Horn ei ollut ennättänyt saattaa perille.

Näitä ei kuitenkaan oltu kaikkia surmattu. Bashti oli ankarasti
kieltänyt panemasta toimeen joukkoteurastusta. Mutta sitä hän ei ollut
tehnyt sydämen hyvyydestä, vaan sen tähden, että hänen päänsä oli
älykäs. Aikaa myöten vangit kyllä tapettaisiin. Bashti ei ollut koskaan
nähnyt jäätä, ei tietänyt sitä olevan olemassakaan eikä siis tuntenut
syväjäädytystä. Ainoa lihansäilytystapa, minkä hän tunsi, oli sen
elävänä pitäminen. Ja vangit suljettiin suurimpaan kanoottivajaan,
poikamiesten seurataloon, johon naisilta oli kidutuksen ja kuoleman
uhalla pääsy kielletty.

Sidottuina kuin kanat tai siat joko erikseen tai useita yhteen
sysättiin heidät kovaksi tallatulle multalattialle, jonka alla oli
matalaan haudattuina entisten päällikköjen jäännöksiä, ja katossa
riippui ruohomattoihin käärittyinä kaikki, mitä oli jäänyt jäljelle
Bashtin lähimmistä edeltäjistä, niiden joukossa hänen isänsä.
Ruumiitten annettiin riippua siten kahden sukupolven aika. Sinne oli
myöskin heitetty Arangin sairashuoneessa ollut laiha pikkutyttö, joka
oli määrätty syötäväksi ja jota tabu ei koskenut, koska hän joutuisi
keittopataan. Nyt hän oli sidottuna samojen mustaihoisten kanssa, jotka
olivat kiusalla ja pilkalla sanoneet Van Hornin lihottavan häntä hänet
syödäkseen.

Ja sinne kanoottivajaan, lattialle toisten joukkoon, nakattiin Jerikin.
Agno, ylitaikuri, oli kompastunut siihen rannalla ja huolimatta Jeriä
omaksi saaliikseen vaativan pojan vastalauseista määrännyt sen
kanoottivajaan. Kun sitä kannettiin juhlatulien ohi, sen herkät
sieraimet kertoivat, mitä kemuissa syötiin. Ja niin uusi kuin tämä
kokemus oli sille ollutkin, se oli pörhistellyt, murissut ja taistellut
päästäkseen siteistään vapaaksi. Samaten se kanoottivajaan jouduttuaan
oli aluksi pörhistellyt ja murissut vankitovereilleen, sillä se ei
käsittänyt näiden avutonta asemaa, ja koska sitä aina oli opetettu
pitämään mustaihoisia vihollisinaan, se piti näitä syyllisinä Arangin
ja kapteeninsa onnettomuuteen.

Sillä Jeri oli vain pieni koira, jolla oli koiran rajoitukset, ja se
oli aivan aloitteleva tässä maailmassa. Mutta kauan se ei murissut
mustaihoisille vangeille raivoaan. Se alkoi hämärästi aavistaa,
etteivät hekään olleet onnellisia. Muutamat, jotka olivat saaneet
pahoja haavoja, voivottelivat ja huokailivat. Käsittämättä sitä
selvästi Jerillä oli kuitenkin jonkinlainen tunne siitä, että heidän
tilansa oli yhtä tukala kuin sen oma. Ja sen oma tila oli todellakin
tuskallinen. Se makasi kyljellään, ja nuorat, joilla sen jalat oli
sidottu, olivat niin tiukalla, että ne upposivat lihaan ja estivät
verenkiertoa. Se oli nääntymäisillään janoon ja läähätti vajan
tukahduttavassa kuumuudessa kieli ja suu kuivana.

Hirveä paikka tämä kanoottivaja, jonka täyttivät voivotukset ja
huokaukset, lattian alla olevat ruumiit ja lattialle ladotut, pian
ruumiiksi muuttuvat olennot, katossa riippuvat ruumiit ja pitkät mustat
kanootit, jotka korkeine keuloineen olivat kuin esihistorian
pitkänokkaisia hirviöitä. Kaikki tämä häämötti himmeästi savustustulen
valossa, jonka ääressä istui eräs Somo-heimon vanhus viidakkolaismiehen
päätä savustamassa. Hän oli kuihtunut, sokea ja ikäloppu, hän soperteli
ja liikahteli kuin iso apina käännellessään ja pyöritellessään päätä
kitkerässä savussa tai lisätessään kourallisen kourallisen jälkeen
lahonnutta puuta savuavaan tuleen.

Väliin himmeä tuli valaisi varjostavien poikkiparrujen lomitse
kuusikymmentä jalkaa korkeaa tankoa, jota peitti kookoskuiduista
palmikoitu, kömpelöitä, mustia ja valkeita kuvioita täyteen maalattu,
mutta aikojen kuluessa savujen melkein yksivärisen likaisenruskeaksi
muuttama verho. Korkealla olevista poikkiparruista riippui pitkissä
kuitunuorissa entisaikoina viidakkotaisteluissa ja merirosvoretkillä
saatuja vihollisten päitä. Koko paikka huokui mädäntymisen ja kalman
hajua, ja tylsä tutiseva ukko, joka käänteli savussa kuoleman
tunnuskuvaa, horjui hänkin ahnaana ammottavan haudan partaalla.

Päivän koittaessa parikymmentä Somo-miestä toi kovasti hoilaten ja
huutaen ison sotakanootin vajaan. He raivasivat tietä jaloin ja käsin,
potkien ja tyrkkien, raahaten ja kieritellen sidottuja vankeja
molemmille puolille kanootin paikkaa. He käsittelivät kaikkea muuta
kuin hellästi sitä elävää lihaa, jonka onnellinen sattuma ja Bashtin
oveluus oli heille hankkinut.

Jonkin aikaa he istuskelivat, tupruttelivat savipiippujaan,
naureskelivat ja puhuivat kirskuttaen omituisilla ohuilla
falsettiäänillä edellisen illan ja yön tapahtumista. Yksi toisensa
jälkeen ojentautui ja nukahti ilman peitettä, sillä eläessään aivan
auringon alla he olivat nukkuneet siten alastomina syntymästään asti.

Kun päivän sarastus alkoi hälventää pimeyttä, olivat valveilla vain
pahoin haavoittuneet, liian tiukkaan sidotut vangit ja tylsä vanhus,
joka ei ollut niin vanha kuin Bashti. Kun poika, joka oli iskenyt Jerin
tainnoksiin melanlavalla ja tahtoi sitä omakseen, hiipi kanoottivajaan,
ei vanhus kuullut sitä, eikä nähnytkään, sillä hänhän oli sokea. Yhä
soperrellen ja mielettömästi nauraa hihittäen hän käänteli
viidakkolaismiehen päätä ja syötti tulta laihoilla puilla. Tämä ei
olisi sopinut yötyöksi kenellekään, saati hänelle, joka oli unohtanut
kaiken muunkin tekemisen. Mutta Arangin valtauksen herättämä hurmio oli
vallannut hänen hämärät aivonsa, ja riemuitsevan elinvoiman viimeisillä
himmeillä välähdyksillä hän otti mielipuolen tavallaan osaa somolaisten
voitonjuhlaan kuivaamalla päätä -- voitonmerkkiä.

Mutta kaksitoistavuotias poika, joka hiipi sisään ja harppaili
varovaisesti nukkujien yli ja tunkeutui eteenpäin vankien välitse, teki
sen kaiken sydän kurkussa. Hän tiesi, mitä tabua hän sillä rikkoi.
Olematta kylliksi vanha jättämään isänsä ruohomajaa ja nukkumaan
nuorukaisten kanoottivajassa, vielä vähemmin naimattomien miesten
kanssa heidän kanoottivajassaan, hän tiesi panevansa elämänsä alttiiksi
tunkeutuessaan täysikasvuisten miesten pyhälle alueelle.

Mutta hän tahtoi saada Jerin ja saikin sen. Ainoastaan laiha,
keittämistä varten sidottu pieni tyttö näki suurilla pelokkailla
silmillään, kuinka poika tarttui Jerin sidottuihin jalkoihin ja kantoi
sen ulos vähentäen lihasaalista, jonka osa hän itse oli. Jeri olisi
murissut ja vastustanut sellaista kohtelua, ellei se olisi ollut liian
uupunut ja elleivät sen suu ja kurkku olisi olleet liian kuivat
voidakseen päästää ääntäkään. Se oli niin kurjassa kunnossa ja niin
avuton, että se tunsi vain epäselvästi, että sitä kuljetettiin pää
alaspäin pois kuolemalta löyhkäävästä kanoottivajasta läpi kylän ja
ylös polkua korkeiden tuuheiden puiden alle, jotka alkoivat hiljaa
huojua aamutuulen ensimmäisistä henkäyksistä.



KOLMASTOISTA LUKU


Pojan nimi, kuten Jeri sai sittemmin tietää, oli Lamai, ja Lamain
kotiin Jeri joutui. Se oli kurja ihmissyöjienkin ruohomajaksi. Vuosien
lian peittämällä multaisella lattialla elivät Lamain isä ja äiti sekä
neljä nuorempaa veljeä ja siskoa. Olkikatto, joka päästi lävitseen
jokaisen sadekuuron, oli lattiasta kohoavan horjuvan tangon varassa.
Seinät läpäisivät vieläkin paremmin sadetta. Lamain isän Lumain maja
oli todellakin kurjin hökkeli Somossa.

Lumai, »talon» isäntä ja perheen pää, oli päinvastoin kuin useimmat
malakalaiset lihava. Ja hänen lihavuudestaan kenties johtui hänen
hyvänahkaisuutensa ja siihen liittyvä laiskuus. Mutta hänen
iloluonteisen huolettomuutensa vellissä rapisteli kärpäsen tavoin hänen
vaimonsa Lenerengo, Somon kiukkuisin äkäpussi, joka oli yhtä laiha sekä
vyötäisiltään että muulta ruumiiltaan kuin miehensä oli pyöreä, yhtä
teräväkielinen kuin mies oli puheessaan lempeä, yhtä uupumattoman
tarmokas kuin mies oli saamaton nahjus, ja jolla oli jo syntyessään
ollut maailmasta suussaan yhtä hapan maku kuin miehellään oli ollut
makea.

Poika ainoastaan vilkaisi majaan kiertäessään sen taakse. Hän näki
isänsä ja äitinsä nukkuvan ilman peitettä eri nurkissa ja
keskilattialla neljä alastonta veljeään ja siskoaan toisiinsa
kietoutuneina. Majaa, joka tuskin oli eläinten luolaa parempi, ympäröi
maallinen paratiisi. Ilma oli täynnä hyvänhajuisten villikasvien ja
komeiden troopillisten kukkien suloisia tuoksuja. Kolme leipäpuuta
kietoi ylväitä oksiaan yhteen majan yläpuolella. Banaanipuut ja
pisangit nuokkuivat raskaitten, kypsien hedelmäkimppujen painosta. Ja
suunnattoman isoja kullanvärisiä papaia-meloneja riippui valmiina
syötäviksi suoraan puista, joiden ohut runko ei ollut kymmentäkään osaa
hedelmien ympärysmitasta. Mutta kaikkein ihastuttavin Jeristä oli pieni
loriseva puro, joka virtasi näkymättömissä sammaltuneessa kivikossa
hienojen, heleiden sananjalkojen alla. Ei ainoaakaan kuninkaallista
kasvitarhaa voida verrata tähän auringonsiunaaman kasvimaailman
uhkeuteen.

Vaikka veden ääni sai Jerin aivan suunniltaan, sen täytyi ensin kestää
pojan syleilyjä ja hyväilyjä, kun tämä kyykkysillään istuen huojutteli
ruumistaan ja hyräili hiljaa pientä laulunpätkää. Eikä Jeri voinut
mitenkään ilmaista pojalle janoaan.

Sitten Lamai sitoi kuituköyden lujasti sen kaulaan ja irrotti siteet,
jotka purivat sen jalkoja. Jeri oli aivan turtunut ja niin heikko veden
puutteesta, että se seisomaan noustessa horjahti ja kaatui. Ja Lamai
ymmärsi tai arvasi oikein. Hän otti bamburuo'on päähän kiinnitetyn
kookospähkinän kuoren, pisti sen vihreitten sananjalkojen keskelle ja
tarjosi Jerille kupillisen kallisarvoista vettä.

Jeri makasi juodessaan aluksi kyljellään, mutta kun elämä veden mukana
virtasi jälleen sen kuivuneisiin suoniin, se nousi heikkona ja
horjuvana ja jatkoi seisoen jalat harallaan pystyssä pysyäkseen,
kiihkeästi latkimistaan. Poika kikatti ja kirskutti näytelmään
ihastuneena, ja Jeri tunsi saaneensa tarpeekseen vettä ja lepoa
kyetäkseen puhumaan omalla tavallaan. Se nosti kuononsa vedestä ja
nuoli punaisen kielensä pehmeällä kärjellä Lamain kättä. Ja Lamai
ihastuneena siitä, että he nyt kykenivät keskustelemaan, työnsi
pähkinänkuoren jälleen Jerin kuonon eteen, ja Jeri joi uudelleen.

Se latki latkimistaan. Se joi niin kauan, että sen kuivuuden
laihduttamat kupeet pullottivat kuin ilmapallo. Välillä se piti tauon
ja ilmaisi kiitollisuuttaan kielellään Lamain mustalle kädelle. Ja
kaikki olisi käynyt oikein hyvin, ellei Lamain äiti Lenerengo olisi
pahaksi onneksi herännyt, harpannut mustien jälkeläistensä muodostaman
kasan yli ja ruvennut kiihkeästi torumaan esikoistaan, joka oli tuonut
taloon yhden suun lisää.

Seuranneesta kiihkeästä riidasta Jeri ei tuntenut yhtään sanaa, mutta
sen merkityksen se tajusi. Lamain äiti oli sitä vastaan, mutta Lamai
puolusti sitä. Vaimo esitti kiukkuisesti, että hänen poikansa ei ollut
vain pöllöpää vaan sitäkin pahempi, koska hullukin kunnioittaa
vanhempiansa ja säälii työn kuihduttamaa äitiään. Hän vetosi nukkuvaan
Lumaihin, joka saatiin suurella vaivalla hereille ja joka mutisi
rauhallisesti Somon murteella, että maailma oli hyvin ihana ja että
koiranpennut ja esikoispojat olivat oikein ihastuttavia onnenlahjoja ja
ettei hän ollut vielä koskaan kuollut nälkään ja että rauha ja uni
olivat suloisinta, mikä saattoi tulla kuolevaisen ihmisen osaksi, ja
todistaakseen sen hän matkasi jälleen unen rauhanmaille, nenä tyynynä
olevaa koukistettua käsivartta vasten painettuna, ja alkoi kovasti
kuorsata.

Mutta silmät itsepintaisen synkkinä ja uhmaten jalkaansa polkien Lamai
puolusti voimakkaasti koiranpentuansa varmistauduttuaan siitä, että
pääsy metsän turviin oli avoinna, jos äiti koettaisi karata kimppuun.
Tämä meni kuitenkin takaisin nukkumaan sitä ennen juhlallisesti
julistettuaan, että Lamain isä oli suuri heittiö.

Ajatukset herättivät ajatuksia. Lamai oli nähnyt, kuinka hämmästyttävän
janoinen Jeri oli ollut. Siitä johtui hänen mieleensä, että Jeri
saattoi olla nälkäinenkin. Sen tähden hän asetteli kuivia puunoksia
kyteville hiilille, jotka hän kaivoi esiin keittotulen tuhkasta, ja
laati ison valkean. Sen sytyttyä poika pani siihen lähellä olevasta
röykkiöstä kiviä, jotka oli polttanut mustiksi, sillä niitä oli usein
käytetty samalla tavoin. Sitten hän otti purosta sinne piilotetun
palmikoidun pussin, jossa oli hänen edellisenä päivänä pyydystämänsä
lihava metsäkyyhkynen. Hän kääri kyyhkysen vihreihin lehtiin, ympäröi
sen tulesta ottamillaan kuumilla kivillä ja peitti linnun ja kivet
mullalla.

Kun hän jonkun ajan kuluttua veti kyyhkysen esiin ja nyppi pois
kärventyneet käärinlehdet, lähti siitä niin makea tuoksu, että Jeri
heristi korviaan sieraimet väristen. Kun poika oli leikannut höyryävän
linnun halki ja jäähdyttänyt sen, alkoi Jerin ateria, eikä se loppunut,
ennen kuin viimeinenkin liha oli kaluttu ja nuoltu luista sekä luutkin
ratusteltu murusiksi ja nielty. Ja koko aterian ajan Lamai hyväili
Jeriä pientä lauluaan hyräillen, taputellen ja silitellen sitä.

Jeri taas virkistyttyään vedestä ja lihasta ei vastannut yhtä
sydämellisesti lähentelyyn. Se oli kohtelias ja otti hyväilyn vastaan
lempein silmin, häntäänsä heiluttaen ja tavanmukaisesti kiemurrellen,
mutta se oli levoton, kuunteli jokaista etäistä ääntä ja ikävöi pois.
Tämä ei jäänyt huomaamatta pojalta, ja ennen kuin hän kyyristyi maahan
nukkumaan, hän sitoi Jerin kaulan ympärillä olevan köyden toisen pään
lujasti puuhun.

Ponnisteltuaan jonkin aikaa köyttä vastaan Jeri kääriytyi kokoon ja
nukahti. Mutta ei pitkäksi aikaa. Kapteeni oli joka hetki sen mielessä.
Se tunsi, vaikkakaan ei tietänyt, että kapteenille oli tapahtunut
auttamaton, lopullinen onnettomuus. Hetken hiljaa vaikeroituaan ja
nyyhkytettyään se tarttui terävillä etuhampaillaan kuituköyteen ja
pureskeli sitä, kunnes se katkesi.

Päästyään vapaaksi se lähti sokeasti suoraa päätä kohti rantaa ja
suolaista vettä, jossa Arangi oli uinut kapteenin johdolla. Somo oli
hiljainen, sillä sen asukkaat nukkuivat. Niinpä kukaan ei häirinnyt
sitä, kun se juoksi majojen välillä kiemurtelevia kujia sivuuttaen
lukemattomia totemipaaluja, joissa oli puisia ihmishahmoja puisten
haikalojen ammottavissa kidoissa. Sillä kantaisänsä Somon ajoista
lähtien somolaiset olivat palvelleet haijumalaa ja suolaisen veden
jumalia samoin kuin viidakko-, suo- ja vuorijumalia.

Jeri juoksi vallin viertä oikealle, kunnes se loppui, ja hyökkäsi
rannalle. Arangia ei näkynyt laguunin tyynellä pinnalla. Kaikkialla sen
ympärillä oli juhlan jäännöksiä, ja se tunsi kytevien tulien ja
palaneen lihan käryä. Monet juhlijoista eivät olleet vaivautuneet
palaamaan koteihinsa, vaan nukkuivat hietikolla aamuauringon
paisteessa, miehet, naiset ja lapset ja kokonaiset perheet siinä, mihin
olivat sattuneet nukahtamaan.

Jeri istuutui niin lähelle vesirajaa, että sen etukäpälät olivat
vedessä, ja sen sydän oli pakahtumaisillaan kapteenin ikävöimisestä, ja
se valitti tuskaansa niin kuin koirat ovat aina valittaneet siitä asti
kun ne villeistä metsistä joutuivat ihmisten tulille.

Täältä Lamai sen löysi, tyynnytteli sen surua painamalla sitä rintaansa
vasten hyväilevin käsivarsin ja kantoi sen takaisin puron luona
olevalle ruohomajalle. Hän tarjosi vettä, mutta Jeriä ei enää
janottanut. Hän tarjosi rakkautta, mutta Jeri ei voinut lakata
tuskallisesti kaipaamasta kapteeniaan. Lopuksi Lamai kyllästyi niin
vastahakoiseen koiranpentuun, unohti poikamaisessa katkeruudessaan
rakkautensa, antoi Jerille läimäyksen kummallekin korvalle ja pani sen
kahleeseen, jollaista harva valkoisen miehen koira on kantanut. Sillä
Lamai oli tavallaan älykäs. Hän ei ollut koskaan nähnyt koiraa siten
sidottavan, mutta kuitenkin hän hetken mielijohteesta keksi kahlehtia
Jerin bamburuokoisella neljän jalan pituisella kepillä. Sen toisen pään
hän sitoi lyhyellä köydellä Jerin niskaan ja toisen pään aivan yhtä
lyhyesti puuhun. Jerin hampaat ulottuivat vain keppiin, ja kuivettunut
bambu voi uhmata jokaisen koiran hampaita.



NELJÄSTOISTA LUKU


Jeri oli monta päivää keppiin sidottuna Lamain vankina. Se aika ei
ollut onnellista, sillä Lamain maja oli ainaisen kinastelun ja riidan
paikka. Lamai kävi järjestelmällisesti sotaa veljiänsä ja sisariansa
vastaan, koska nämä kiusasivat Jeriä, ja tällaiset taistelut
saavuttivat poikkeuksetta huippukohtansa Lenerengon sekaantuessa niihin
ja puolueettomasti rangaistessa kaikkia jälkeläisiään.

Sen jälkeen hän ilman muuta ja yleisille periaatteilleen uskollisena
suuntasi suuttumuksensa nuolet Lumaihin, jonka lempeä ääni aina pyysi
hiljaisuutta ja rauhaa ja joka aina sanasodan jälkeen läksi pariksi
päiväksi poikamiesten kanoottivajaan. Silloin Lenerengo oli voimaton.
Poikamiesten kanoottivajaan ei ainoakaan nainen uskaltanut mennä.
Lenerengo ei ollut koskaan unohtanut viimeisen tabua rikkoneen naisen
kohtaloa. Se oli tapahtunut monta vuotta sitten hänen ollessaan vielä
nuori tyttö, mutta hän muisti aivan selvästi, kuinka onneton oli
riippunut auringonpaahteessa toisesta kädestään koko päivän ja toisesta
kädestään koko seuraavan. Sen jälkeen kanoottimajan miehet olivat
valmistaneet hänestä juhla-aterian, ja pitkät ajat sen jälkeen kaikki
vaimot olivat puhuneet lempeästi miehilleen.

Jeri oli kiintynyt Lamaihin, mutta ei voimakkaalla eikä kiihkeällä
rakkaudella. Se johtui vain kiitollisuudesta, sillä Lamai yksin piti
huolta siitä, että se sai ruokaa ja vettä. Mutta tämä poika ei ollut
kapteeni eikä mister Haggin. Hän ei ollut edes Derby tai Bob. Hän oli
alhainen ihmisolento, mustaihoinen, ja Jeri oli täydellisesti oppinut
lyhyen elämänsä aikana lain, että valkoiset miehet olivat mahtavia
hallitsevia kaksijalkaisia jumalia.

Jeriltä ei kuitenkaan jäänyt huomaamatta mustaihoisten viisaus ja
voima. Se ei ajatellut sitä. Se vain havaitsi sen. Mustaihoisilla oli
valta käskeä toisia olentoja ja esineitä, he saattoivat heittää keppejä
ja kiviä ilman halki, saattoivatpa he senkin sitoa vangiksi keppiin,
mikä teki sen avuttomaksi. Vaikka he olivat alhaisempia kuin valkoiset
jumalat, olivat he kuitenkin jonkinlaisia jumalia.

Ensimmäisen kerran elämässään Jeri oli sidottuna, eikä se pitänyt
siitä. Turhaan se pureskeli kipeiksi hampaansa, joista muutamat olivat
irtautumassa alta nousevan uuden hampaan tieltä. Keppi oli vahvempi
kuin se. Vaikkei se unohtanutkaan kapteenia, lientyi sen katkera suru
ajan pitkään, kunnes lopulta sen voimakkaimpana tunteena oli halu olla
vapaa.

Mutta kun tuli päivä, jolloin se vapautettiin, se jätti käyttämättä
hyväkseen tilaisuuden livistää rannalle. Sattui niin, että Lenerengo
vapautti sen. Hän teki sen toivoen siten pääsevänsä koiranpennusta.
Mutta kun hän irroitti Jerin kahleen, jäi se kiittämään häntä häntäänsä
heiluttamalla ja hymyilemällä hänelle pähkinänruskeilla silmillään.
Lenerengo polki jalkaansa ja kiljaisi tylysti ja vihaisesti saadakseen
Jerin lähtemään. Sellaista ei Jeri ymmärtänyt, ja niin tottumaton se
oli pelkäämään, ettei sitä voitu säikyttää juoksemaan pakoon. Se
lakkasi heiluttamasta häntäänsä, ja vaikka se yhä katsoi Lenerengoon,
eivät sen silmät enää hymyilleet. Jeri ymmärsi naisen käyttäytymisen ja
äänen epäystävällisyyden ja kävi valppaaksi ja varovaksi valmiina
vastaanottamaan jokaisen vihamielisen teon, johon toinen saattoi
ryhtyä.

Lenerengo kiljaisi uudelleen ja polkaisi jalkaansa. Tämä vaikutti vain
sen, että Jeri alkoi pitää jalkaa silmällä. Lenerengon lyhyttä
kärsivällisyyttä koetteli liiaksi Jerin lähdön hitaus nyt, kun hän oli
sen vapauttanut. Hän potkaisi, mutta Jeri väisti jalan ja satutti
hampaillaan hänen nilkkaansa.

Sota puhkesi silmänräpäyksessä, ja on hyvin luultavaa, että Lenerengo
olisi tappanut Jerin, ellei Lamai olisi ilmestynyt näyttämölle. Jerin
niskasta irti päästetty keppi kertoi äidin salahankkeet, ja suuttunut
Lamai juoksi väliin ja esti kivisellä survimella tähdätyn iskun, joka
olisi murskannut Jerin aivot.

Lamai joutui nyt uhriksi, ja hänen äitinsä oli juuri lyönyt hänet
maahan voimakkaalla korvapuustilla, kun poloinen Lumai, joka heräsi
meteliin, uskalsi tulla hieromaan rauhaa. Ja se suuri nautinto, mitä
Lenerengo tunsi saadessaan valaa vihansa ryöpyn kunnon puolisonsa
niskaan, sai hänet kuten tavallisesti unohtamaan kaiken muun.

Selkkaus selveni sangen harmittomasti. Lapset herkesivät itkemästä,
Lamai sitoi Jerin uudelleen keppiin, Lenerengo pauhasi itsensä
hengästyksiin, ja Lumai lähti loukkaantuneena kanoottivajaan, missä
miehet saattoivat nukkua rauhassa ja missä naiset eivät torailleet.

Samana iltana Lumai kertoi tovereilleen koettelemuksistaan ja sanoi,
että niiden syynä oli -- Arangin mukana saapunut koiranpentu. Agno,
poppamies, sattui kuulemaan kertomuksen ja muisti lähettäneensä Jerin
kanoottivajaan vankien joukkoon. Puoli tuntia myöhemmin hän selvitti
asian Lamaille. Poika oli epäilemättä rikkonut tabun, ja kahden kesken
hän sanoi sen Lamaille, joka alkoi vapista ja itkeä ja mateli kauhean
pelon vallassa hänen jaloissaan, sillä rangaistus oli kuolema.

Agnosta oli tilaisuus saada poika valtaansa liian houkutteleva, jotta
hän olisi jättänyt sen käyttämättä. Kuollut poika ei ollut hänelle
minkään arvoinen, mutta elävä poika, jonka elämä olisi hänen kädessään,
olisi hänelle hyödyksi. Kun kukaan muu ei tietänyt tabun rikkomisesta,
hän saattoi pitää sen salassa. Sen tähden hän määräsi, että Lamain oli
heti muutettava nuorukaisten kanoottivajaan aloittaakseen siellä
kokelasaikansa, jonka kuluessa oli suoritettava sarja tehtäviä ja
taidonnäytteitä ja perehdyttävä erikoisiin menoihin. Sen jälkeen hän
saisi oikeuden elää poikamiesten kanoottivajassa.

Totellen poppamiehen käskyä Lenerengo sitoi aamulla Jerin jalat yhteen,
ei tosin ilman taistelua, missä Jeri sai monta korvapuustia ja
Lenerengo käsiinsä lukuisia naarmuja. Sitten Lenerengo lähti kantamaan
sitä kylän läpi Agnon majalle. Matkan varrella, kylän keskustassa
olevalla aukiolla, missä totemipaalut seisoivat, hän laski koiran
maahan ottaakseen osaa kansan iloon.

Bashti oli myös verraton eikä vain ankara lainsäätäjä. Hän oli valinnut
tämän päivän samalla kertaa rangaistakseen kahta riitaista naista
opiksi kaikille toisille naisille ja saattaakseen kaikki alamaisensa
vielä kerran iloitsemaan siitä, että hän oli heidän johtajansa. Tiha ja
Wiwau, rangaistavat naiset, olivat lyhyitä, lihavia ja nuoria, ja he
olivat kauan olleet pahennuksena lakkaamattoman riitelemisensä tähden.
Bashti oli määrännyt heidät juoksemaan kilpaa. Mutta millainen
kilpajuoksu! Se oli pakahduttavan naurettava. Miehet, vaimot ja lapset
ulvoivat ihastuksesta katsellessaan sitä. Myöskin vanhat naiset ja
harmaapartaiset ukot, joiden toinen jalka jo oli haudassa, kirkuivat ja
ulvoivat iloissaan näytelmästä.

Puolen mailin pituinen juoksurata kulki kylän halki alkaen rannalta
siltä kohtaa, missä Arangi oli poltettu, ja päättyen rantavallin
toiseen päähän. Tihan ja Wiwaun oli juostava se kerran edestakaisin,
jolloin toisen heistä piti antaa vauhtia toiselle ja toisen juosta
mahdollisimman nopeasti.

Vain Bashtin äly oli saattanut keksiä sellaisen näytelmän. Ensiksikin
Tihan kainaloihin pantiin kaksi pyöreää korallikiveä, jotka kumpikin
painoivat runsaasti neljäkymmentä naulaa. Hänen oli puristettava niitä
lujasti kupeitansa vasten, etteivät ne pudonneet maahan. Hänen taakseen
Bashti määräsi Wiwaun, joka oli aseistettu kevyeen pitkään
bambuseipääseen sidotulla bambusälökimpulla. Sälöt olivat teräviä kuin
neulat -- niitä käytettiinkin tatuoimisneuloina -- ja tarkoituksena oli
pistellä niillä Tihaa selkään aivan samoin kuin ajomiehet hoputtavat
härkiä piikeillään. Ne koskivat kipeästi, mutta eivät pahasti
vahingoittaneet, ja sitä juuri Bashti oli tarkoittanut.

Wiwau pisteli piikeillään, ja Tiha kompasteli ja horjui koettaessaan
päästä mahdollisimman nopeasti eteenpäin. Radan toisessa päässä osat
vaihtuisivat: Wiwau saisi kivet kannettavakseen ja Tiha pistelisi, ja
tietäen, että Tiha koettaisi silloin kostaa kärsimyksensä, Wiwau pani
nyt parastaan. Hiki virtasi kummankin kasvoilla. Kummallakin oli
katselijajoukossa omat kannattajansa, joista toiset yllyttivät
kivenkantajaa ja toiset ilkkuivat häntä joka pistolla.

Vaikka tämä kaikki olikin naurettavaa, oli sen takana rautainen,
armoton laki. Kiviä täytyi kantaa koko matka. Toisen naisen täytyi
pistellä kovaa ja vilpittömästi, eikä pisteltävänä oleva saanut
menettää malttiaan ja ryhtyä vastustamaan kiduttajaansa. Niin kuin
Bashti oli heitä edeltäpäin asianmukaisesti varoittanut, rangaistaisiin
hänen määräämiensä sääntöjen rikkojaa sitomalla tämä pakoveden aikana
paaluun riutalle haikalojen syötäväksi.

Tullessaan sen paikan kohdalle, missä Bashti ja hänen »pääministerinsä»
Aora seisoivat, kilpailijat lisäsivät ponnistuksiaan: Wiwau pisteli
innokkaasti ja Tiha hypähti joka pistolla, niin että kivet olivat
pudota. Heidän kintereillään parveilivat kylän lapset ja kaikki koirat
kiihkeästi kiljuen ja haukkuen.

»Sinä Tiha et pitkään aikaan istu kanootissa», huusi Aora uhrille ja
sai Bashtin entistä kovemmin hohottamaan.

Erään voimakkaan piston vaikutuksesta Tiha pudotti toisen kiven ja sai
silloin vaipuessaan polvilleen piston toisensa jälkeen, veti yhdellä
kädellä kiven kainaloonsa, nousi jälleen jaloilleen ja vaappui
edelleen.

Kerran saattoi kova tuska hänet kapinaan, hän pysähtyi uhallakin ja
kääntyi kiduttajaansa päin.

»Minu sinulle kovasti vihainen», sanoi hän Wiwaulle. »Minu --»

Mutta uhkaus katkesi kesken. Uusi voimakas pisto teki lopun hänen
kylmäverisyydestään ja ajoi hänet horjuen eteenpäin.

Meluavan joukon huuto heikkeni sitä mukaa kuin kilpajuoksijat lähenivät
rantaa. Mutta muutamien minuuttien kuluttua se taas alkoi, tällä kertaa
Wiwaun läähättäessä korallikivien painosta ja Tihan koettaessa maksaa
runsain koroin kärsimänsä tuska.

Bashtin kohdalla toinen kivi putosi Wiwaulta, ja hänen koettaessaan
saada sitä ylös putosi toinenkin ja vieri kymmenkunnan jalan päähän
edellisestä. Tiha muuttui koston rajumyrskyksi. Ja koko Somo joutui
pois suunniltaan. Bashti piteli laihoja sivujaan riemusta, samalla kun
ilon kyyneleet juoksivat pitkin hänen ryppyisiä poskiaan.

Ja kun leikki oli loppunut, kuulutti Bashti kansalleen: »Näin on
kaikkien naisten tapeltava, kun he eivät jaksa tappeluhaluaan hillitä.»

Mutta hän ei sanonut sitä näillä sanoilla. Eikä hän sanonut sitä Somon
kielellä. Hän mongersi sen etelämeren englanniksi.

»Joka Mary, kun tahtoo tapella, joka Somon Mary tapella näin tavoin.»



VIIDESTOISTA LUKU


Vähän myöhemmin kuin kilpajuoksu oli päättynyt Bashti keskusteli
alipäällikköjensä kanssa, joiden joukossa oli myös Agno. Lenerengo
pälpätti ystävättäriensä kanssa. Jerin maatessa siinä lähellä
Lenerengon unohtamana tuli sitä nuuskimaan sama villikoira, jota se oli
ahdistellut Arangilla. Ensin koira nuuski kauempaa valmiina pikaiseen
pakoon. Sitten se tuli varovasti lähemmäksi. Jeri katseli hehkuvin
silmin. Ja samassa kuin villikoiran kuono kosketti sitä, se päästi
uhkaavan murinan. Villikoira hypähti taaksepäin ja vilisti päistikkaa
pakoon muutamia kymmeniä yardeja, ennen kuin se huomasi, ettei sitä
ajettukaan takaa.

Se palasi varovasti hiipien kuin riistaa metsästäessään ja ryömi niin
matalaksi painautuneena, että sen vatsa melkein viisti maata. Se nosti
ja laski jalkojaan kissan joustavalla pehmeydellä ja vilkuili
tavan takaa oikealle ja vasemmalle, ikään kuin olisi pelännyt
sivustahyökkäystä. Etäältä kuuluva poikien äänekäs naurunpurskahdus sai
sen yhtäkkiä kyyristymään paikoilleen ja tarraamaan kynsillään maahan
joka lihas jännittyneenä pakoa varten, vaikkei se tietänyt, mihin
suuntaan pakenisi, eikä edes, uhkasiko sitä mikään vaara. Sitten se
tunsi melun, ja päästyään siten selville, etteivät äänet merkinneet
vaaraa, se jatkoi hiipimistään irlantilaista terrieriä kohti.

On mahdotonta sanoa, mitä olisi tapahtunut, sillä samalla hetkellä
Bashtin silmät sattuivat kullanruskeaan pentuun ensimmäisen kerran
Arangin valtauksen jälkeen. Tapausten melskeessä hän oli unohtanut
pennun.

»Mikä koira tuossa on?» hän huudahti terävästi saaden villikoiran
painautumaan jälleen maahan ja herättäen Lenerengon huomion.

Lenerengo heittäytyi vavisten maahan pelottavan vanhan päällikön eteen
ja visersi selityksen. Hänen kelvoton poikansa Lamai oli napannut
koiran vedestä. Se oli tuottanut paljon harmia hänen kotonaan. Mutta
nyt oli Lamai muuttanut asumaan nuorukaisten joukkoon, ja hän oli
viemässä koiraa Agnon majaan Agnon erikoisesta käskystä.

»Mitä aiot tehdä koiralle?» kysyi Bashti Agnolta itseltään.

»Minä kai-kai sen», kuului vastaus. »Se olla lihava koira. Se olla hyvä
kai-kai-koira.»

Bashtin valppaissa vanhoissa aivoissa välähti ajatus, jota hän oli
kauan kypsytellyt.

»Se on siihen liian hyvä koira», hän ilmoitti. »Parempi on, että syöt
viidakko-koiran», neuvoi hän osoittaen villikoiraa.

Agno pudisti päätään. »Viidakko-koira ei olla hyvä kai-kai.»

»Viidakkokoira ei olla liian hyvä», kuului Bashtin tuomio.
»Viidakkokoira on liian pelkuri. Kaikki viidakkokoirat olla liian
pelkureita. Valkoisten herrojen koirat eivät pelkää. Viidakkokoirat
eivät tappele. Valkoisten herrojen koirat tappelevat kuin pirut.
Viidakkokoirat juoksevat pakoon kuin pirut. Katso silmilläsi, niin
näet.»

Bashti astui Jerin luokse ja leikkasi poikki sen siteet. Ja
vilahduksessa Jeri oli jaloillaan, ja sillä oli kerta kaikkiaan liian
kiire, niin ettei se ennättänyt pysähtyä kiittämään. Se karkasi
villikoiran jälkeen, sai sen kiinni ja kieritteli sitä kuin riepua
pölypilvessä. Aina kun villikoira yritti pakoon, Jeri esti sen, löi sen
kumoon ja puri sitä, ja Bashti osoitti suosiotaan ja käski
alipäällikkönsä katsomaan.

Jeristä oli tullut pieni raivoava paholainen. Tulistuneena kaikista
kärsimistään vääryyksistä, alkaen verisestä päivästä Arangilla ja
kapteenin menettämisestä aina viimeiseen jalkojen sitomiseen asti, se
tahtoi kostaa kaikki villikoiralle. Villikoiran omistaja, plantaaseilta
palannut mies, erehtyi potkaisemaan Jeriä. Jeri iski silmänräpäyksessä
hampaansa hänen pohkeeseensa, ja jouduttuaan tulisessa taistelussa
mustaihoisen jalkojen väliin kaatoi tämän kumoon.

»Mitä teet!» ärjäisi Bashti julmistuneena miehelle, joka makasi
peloissaan maassa odottaen vavisten, mitä hänen päällikkönsä nyt
suvaitsi sanoa.

Mutta Bashti jo hohotti vatsaansa pidellen nähdessään villikoiran
juoksevan henkensä edestä pitkin tietä Jerin seuratessa sadan jalan
päässä, niin että tomu pölisi.

Kun ne katosivat näkyvistä, selitti Bashti ajatuksensa. Jos ihmiset
istuttivat banaanipuita, niin ne kasvoivat banaaneja. Jos istutettiin
jamssia, saatiin jamssia eikä makeita perunoita tai pisankeja, vain
jamssia, ei mitään muuta kuin jamssia. Samoin oli koirienkin laita. Kun
kerran kaikkien mustaihoisten miesten koirat olivat pelkureita, olivat
kaikkien mustaihoisten miesten koirain jälkeläiset aina pelkureita.
Valkoisten miesten koirat olivat aina rohkeita tappelijoita. Niiden
jälkeläisetkin siis olivat aina rohkeita tappelijoita. No hyvä: nyt oli
heillä valkoisen miehen koira hallussaan. Olisi mielettömyyden huippu
syödä se ja ainaiseksi tuhota se rohkeus, mikä siinä asui. Viisaampaa
oli pitää sitä elossa siitoskoirana, niin että sen rohkeus yhä edelleen
uudistuisi Somon koirien tulevissa sukupolvissa ja leviäisi, kunnes
kaikki Somon koirat olisivat voimakkaita ja rohkeita.

Sitten Bashti käski ylitaikurinsa ottaa Jerin haltuunsa ja pitää siitä
hyvää huolta. Hän antoi myös tiedoittaa koko heimolleen, että Jeri oli
tabu. Ei ainoakaan mies, nainen eikä lapsi saanut heittää sitä
keihäällä eikä kivellä, ei lyödä sitä puukalikalla eikä sotakirveellä
eikä vahingoittaa sitä millään tavalla.

Tästä alkaen aina siihen asti, kunnes Jeri loukkasi erästä Somon
suurimmista tabuista, Jerillä oli hyvät päivät Agnon synkässä
ruohomajassa. Sillä päinvastoin kuin useimmat päälliköt Bashti hallitsi
poppamiehiänsä rautaisella kädellä. Toisia päälliköitä, myöskin
Langa-Langan Nau-hauta, hallitsivat heidän noitansa. Tämän vuoksi Somon
kansa luuli, että Bashtikin oli näiden vallassa. Mutta Somon kansa ei
tietänyt, mitä tapahtui kulissien takana, kun Bashti, jyrkkä
epäuskoinen, puheli kahden kesken milloin yhden, milloin toisen
noitansa kanssa.

Näissä yksityiskeskusteluissa hän osoitti tuntevansa heidän pelinsä
yhtä hyvin kuin he itse ja sanoi, ettei hän ollut niiden mustien
uskomusten ja törkeiden petosten orja, joilla he pitivät kansaa
vallassaan. Hän piti kunniassa oppia, joka on yhtä vanha kuin papit ja
hallitsijat: pappien ja hallitsijain täytyi vetää yhtä köyttä, jotta
kansaa voitaisiin rauhassa hallita. Hän oli tyytyväinen, kun kansa
uskoi, että jumalilla ja papeilla, jotka olivat jumalien puhetorvia,
oli viimeinen sana, mutta hän tahtoi pappien tietävän, että elämässä
sittenkin hänellä oli valta. He itse, Bashti sanoi, uskoivat totisesti
vähän taikoihinsa, mutta hän Bashti uskoi niihin vielä vähemmän.

Hän tunsi kaikki tabut ja niiden todelliset synnyt. Hän määräsi itse
omat tabunsa sekä sen, miten niitä tuli noudattaa. Hän ei saanut
koskaan syödä simpukoita, hän sanoi Agnolle. Hän oli sen itse valinnut,
koska hän ei pitänyt simpukan lihasta. Vanha Nino, Agnon edeltäjä
poppamiehenä, oli toisella korvallaan ymmärtänyt haijumalan puhetta ja
asettanut hänelle tämän tabun. Mutta Bashti itse oli määrännyt Ninon
asettamaan hänelle simpukanlihan tabuksi, koska se ei ollut häntä
milloinkaan miellyttänyt.

Koska hän oli elänyt kauemmin kuin vanhimmatkin papit, hän oli myös
nimittänyt virkaan jokaisen heistä. Hän tunsi heidät, oli valmistanut
heidät papeiksi sekä antanut kullekin määrätyt tehtävät, ja he elivät
hänen suosiostaan. Ja he tulisivat vastakin ottamaan toimintaohjeensa
häneltä, niin kuin he olivat aina ottaneet, muussa tapauksessa he
saisivat autuaan lopun. Hänen tarvitsi ainoastaan muistuttaa heille
Korin kohtalosta, noidan, joka oli luullut itseään päällikköänsä
voimakkaammaksi ja joka erehdyksensä tähden oli viikon huutanut
tuskasta, ennen kuin se, mitä hän oli, lakkasi iäksi huutamasta.

Agnon ruohomajassa oli hämärää ja salaperäistä. Mutta Jerille siellä ei
ollut mitään salaisuuksia, sillä se yksinkertaisesti joko tunsi esineet
tai ei niitä tuntenut, eikä se koskaan antanut sen painaa mieltään,
ettei jotakin tuntenut. Kuivatut päät ja muut kuivatut ja homeiset
ihmisruumiinosat eivät vaikuttaneet siihen enempää kuin kuivatut
krokotiilit ja kalat, jotka muodostivat osan Agnon synkän asumuksen
koristelusta.

Jeri tunsi, että sitä hoidettiin hyvin. Ei lapsia eikä vaimoja melunnut
noidan talossa. Muutamat vanhat naiset, yksitoistavuotias
kärpästenkarkoittaja-tyttö ja kaksi nuorta miestä, jotka olivat
suorittaneet nuorukaisten kanoottivajan kokeet ja tutkivat nyt
pappistaitoa mestarin johdolla, muodostivat talonväen ja palvelivat
Jeriä. Se sai valittua ruokaa. Kun Agno oli syönyt parhaan palan
siasta, tarjottiin Jerille toiseksi paras. Molemmat oppilaat ja
kärpästyttö söivät sen jälkeen ja jättivät tähteet vanhoille naisille.
Ja aivan toisin kuin viidakkokoirilla, jotka saivat pitää sadetta
leveiden räystäiden suojassa, Jerillä oli paikka katon alla, josta
viidakkolaisten ja unohdettujen santelipuukauppiaitten päitä riippui
haikalojen kuivattujen pyrstöjen, krokotiilien kallojen ja Salomonin
saarten rottien luurankojen keskellä, joiden pituus kuonon päästä
häntäluun päähän on kaksi kolmasosa yardia.

Koska Jeri eli täydellisessä vapaudessa, se pujahti useita kertoja
kylän läpi Lumain majalle. Mutta se ei tavannut siellä milloinkaan
Lamaita, joka kapteenin jälkeen oli ainoa ihminen, johon se oli
kiintynyt. Jeri ei milloinkaan näyttäytynyt, vaan katseli tiheästä
sananjalikosta puron rannalta majaa vainuten sen asukkaita. Se ei
milloinkaan tuntenut Lamain hajua, ja jonkun ajan kuluttua se lopetti
turhat käyntinsä ja hyväksyi noidan majan kodikseen ja noidan
isännäkseen.

Mutta se ei rakastanut tätä herraa. Agno, joka niin kauan oli pelolla
vallinnut salaperäistä majaansa, ei tuntenut rakkautta. Hän ei voinut
tuntea ketään kohtaan myötätuntoa eikä lempeyttä. Hänellä ei ollut
huumorintajua, ja hän oli kylmä kuin jääpuikko. Hän oli Somon mahtavin
mies Bashtin jälkeen, ja koko hänen elämänsä katkerana kalkkina oli se
seikka, ettei hän ollut mahtavin. Hän ei tuntenut ystävyyttä Jeriä
kohtaan. Hän pelkäsi Bashtia eikä sen tähden uskaltanut kohdella Jeriä
pahoin.

Kuukausia kului. Jeri sai uudet, voimakkaat hampaat ja kasvoi sekä
painoltaan että kooltaan. Se hemmoteltiin niin pilalle kuin koira
voidaan hemmotella. Koska se oli tabu, se oppi mestaroimaan Somon
kansaa ja pistämään kuononsa kaikkialle ja saamaan tahtonsa aina läpi.
Kukaan ei uskaltanut käyttää sitä vastaan keppejä tai kiviä. Agno
vihasi sitä, sen se tunsi, mutta se oli myöskin oivaltanut, että Agno
pelkäsi sitä eikä uskaltaisi tehdä sille pahaa. Mutta Agno oli
kylmäverinen filosofi ja odotti aikaansa eroten Jeristä sikäli, että
hänellä oli inhimillistä kaukonäköisyyttä ja että hän saattoi sovittaa
tekonsa suunnitelmiaan silmälläpitäen.

Laguunin ääreltä, jonka veteen se muistaen Meringellä oppimansa
krokotiili-tabun ei koskaan uskaltanut mennä, Jeri kuljeskeli Bashtin
valtakunnan etäisimpiin viidakkokyliin asti. Kaikki väistyivät sen
tieltä. Kaikki syöttivät sitä, kun se tahtoi ruokaa. Sillä se oli tabu,
ja se saattoi rangaistuksetta tunkeutua jokaisen makuusijalle tai
ruokakupille. Se saattoi käyttäytyä niin kuin sitä miellytti tai olla
vaikka kuinka julkea, eikä kukaan tohtinut vastustaa sitä. Bashti oli
myöskin lähettänyt kaikille sanan, että jos täysikasvuiset
viidakkokoirat hyökkäsivät Jerin kimppuun, oli somolaisten mentävä sitä
auttamaan potkimalla, kivittämällä ja lyömällä viidakkokoiria. Ja siten
myös sen nelijalkaiset serkut saivat tuskallisesti kokea, että se oli
tabu.

Ja Jeri paisui. Se olisi helposti voinut lihoa laiskiaiseksi, ellei
esteenä olisi ollut sen herkkähermoinen vilkkaus ja sen tyydyttämätön,
innokas uteliaisuus. Kun koko Somo oli sille avoinna, Jeri oli aina
jalkeilla opetellen tuntemaan sen rajoja ja niiden villien olentojen
teitä, jotka asuttivat suot ja metsät ja jotka eivät tunnustaneet sen
tabua.

Monta seikkailua se koki. Se tappeli kaksi kertaa metsärottien kanssa,
jotka olivat melkein sen kokoisia ja jotka täysi-ikäisinä, villeinä ja
sitkeinä tekivät sille niin kovaa vastarintaa, ettei se vielä
milloinkaan ollut sellaista kohdannut. Ensimmäisen se tappoi
huomaamatta, että se oli vanha ja heikko rotta. Toinen, parhaissa
voimissaan oleva, pehmitti sen niin perin pohjin, että se haavoistaan
kuoleman kielissä ryömi takaisin noidan majalle, missä kuivattujen
kuoleman vertauskuvien alla sai viikkokauden nuolla haavojaan, ennen
kuin vähitellen toipui entiselleen.

Se hiipi merilehmän kimppuun ja nautti ajaessaan pakoon hupsun, aran
jättiläisen nopealla, raivoisalla hyökkäyksellään, jonka se teki
pelkästään pelottelunhalusta, mutta joka kiihoitti ja riemastutti sitä
kuten onnistunut kepponen ainakin. Se karkoitteli aina samoilla
asumasijoilla pysyviä trooppisia sorsia näiden taitavasti kätketyistä
pesistä, hiiviskeli hiljaa vedestä nukkumaan nousseiden krokotiilien
joukossa ja ryömi viidakkokatoksen alle vaanimaan lumivalkeita,
nenäkkäitä kakaduja, kiukkuisia kalasääskiä, hiirihaukkoja, loreja,
kalalokkeja ja naurettavan suulaita kääpiöpapukaijoja.

Kolme kertaa se tapasi Somon rajojen ulkopuolella pieniä, mustia
viidakkomiehiä, jotka olivat enemmän varjojen kuin ihmisten kaltaisia,
niin äänettömiä ja näkymättömiä ne olivat. Villisikojen kulkuteitä
viidakossa vahtiessaan ne yrittivät heittää sitä keihäällään kuitenkaan
osumatta. Metsärotat olivat jo opettaneet sille varovaisuutta, ja
samoin nämä hämärän viidakon kaksijalkaiset sissit. Se ei ollut
ryhtynyt tappeluun, vaikka ne olivat koettaneet keihästää sitä. Se
käsitti pian, että tämä kansa oli erilaista kuin Somon kansa, ettei sen
tabu ulottunut niihin ja että nekin olivat jonkinlaisia kaksijalkaisia
jumalia, sillä niilläkin oli käsissään lentävä kuolema, joka ylti
kauemmaksi kuin käsi.

Samoin kuin viidakoissa Jeri kuljeskeli myös kylässä. Ei mikään paikka
ollut sille pyhä. Noitien majoissa, joissa miehet ja naiset ryömivät
peläten ja vavisten salaisuuden kasvojen edessä, Jeri kulki jäykin
jaloin ja karvojaan pörhistellen, sillä niiden kattoihin oli ripustettu
uusia päitä, jotka sen silmät ja herkät sieraimet totesivat sen kerran
Arangilla tuntemien elävien mustaihoisten päiksi. Suurimmassa
taikamajassa se tapasi Borckmanin pään ja murisi sille muistaessaan
tappelun, joka sillä oli ollut Arangin kannella juopuneen perämiehen
kanssa.

Mutta kerran se Bashtin majassa löysi kaiken, mitä kapteenista oli
jäänyt jäljelle. Bashti oli elänyt hyvin kauan ja käyttänyt elämänsä
viisaasti ajattelemalla paljon ja päässyt täysin selville siitä, että
vaikka hän olikin sivuuttanut ympärillään elävien ihmisten tietopiirin
rajat hänenkin tietopiirinsä oli sentään hyvin ahdas. Ja hän halusi
tietää enemmän kaikesta olevasta, elämän tarkoituksesta ja päämäärästä.
Hän rakasti maailmaa ja elämää, johon hän oli syntynyt onnellisin
edellytyksin: luonnonlahjoiltaan etevänä ja korkeaan yhteiskunnalliseen
asemaan, pappiensa ja kansansa hallitsijaksi. Hän ei pelännyt kuolemaa,
mutta häntä askarrutti, tulisiko hän elämään uudelleen. Hän halveksi
petollisten pappien typeriä oppeja ja oli aivan yksinään elämän
arvoitusten keskellä.

Hän oli elänyt niin kauan ja niin onnellisesti, että hän oli voinut
panna merkille kaikkien voimakkaiden mielitekojensa ja halujensa
asteittaisen sammumisen. Hänellä oli ollut vaimoja ja lapsia, ja hän
oli tuntenut nuoruuden halujen voiman. Hän oli nähnyt lastensa kasvavan
miehiksi ja naisiksi, tulevan isiksi ja isoisiksi, äideiksi ja
isoäideiksi. Mutta opittuaan tuntemaan naisen ja rakkauden, isyyden
ilot ja vatsan nautinnot, hän ei ollut tyytynyt niihin. Mitä oli
ruoka? Hän tuskin enää tiesi sitä, niin vähän hän söi. Nälkä,
joka oli purrut häntä kuin veitsi hänen ollessaan nuori ja reipas, oli
jo kauan sitten lakannut ärsyttämästä ja kiihottamasta häntä.
Hän söi velvollisuudentunnosta ja välitti vähät siitä, mitä söi,
lukuunottamatta yhtä lajia: megapodi-kanojen munia, joita hän sai
yksityisestä, ankarasti tabulla suojatusta kanatarhastaan. Tämä oli
hänen viimeinen lihallinen nautintonsa. Kaikkeen muuhun hän suhtautui
vain järjellään, hallitsi kansaansa ja kokosi kokemusta voidakseen sen
avulla säätää lakeja, jotka vahvistaisivat hänen kansaansa ja
lujittaisivat sen elämänotetta.

Sillä hän ymmärsi selvästi eron ajatuksellisen käsitteen, heimon, ja
lihallistuneimman käsitteen, yksilön, välillä. Heimo pysyi. Sen jäsenet
vaihtuivat. Heimo oli sen kaikkien entisten jäsenten elämän ja tapojen
muisto, jota elävät jäsenet jatkuvasti säilyttivät, kunnes itse
lakkasivat olemasta ja muuttuivat muistoksi siinä näkymättömässä
kokonaisuudessa, joka oli heimo. Heimon jäsenenä hänen ennemmin tai
myöhemmin oli lakattava olemasta ja kadottava, eikä se enää ollut
kaukana. Mutta minne hän katoaisi? Siinä juuri oli salaisuus. Niinpä
tapahtui toisinaan, että hän käski kaikki ulos isosta ruohomajastaan ja
jäätyään kahden kesken arvoituksineen otti alas kattoparruihin
ripustetut, mattoihin käärityt ihmisen päät, joiden omistajista hän oli
monen nähnyt elävän ja äkkiä katoavan kuoleman salaperäiseen
olemattomuuteen.

Hän ei ollut kerännyt näitä päitä niin kuin saituri, eikä hän niitä
katsellut salaista aarrettaan ihailevan saiturin lailla poistettuaan
niiden verhot ja pidellessään niitä käsissään tai polvillaan. Hän
tahtoi tietää. Hän tahtoi tietää kaiken sen, mitä arveli vainajien
voivan nyt tietää, kun he jo kauan sitten olivat lähteneet pimeyteen,
joka ympäröi elämän päättymistä.

Monenlaisia päitä Bashti näin käsissään tai polvillaan tutkisteli
hämärässä ruohomajassaan auringon paahtaessa taivaalla ja
kaakkoistuulen huokuessa palmujen latvoissa ja leipäpuissa. Hänellä oli
erään japanilaisen pää, ainoa, jonka hän oli nähnyt ja josta kuullut.
Hänen isänsä oli ottanut sen ennen hänen syntymäänsä. Se oli huonosti
kuivattu, iän ja kovan kohtelun kuluttama ja ränsistämä. Hän tutki
kuitenkin sen piirteitä ja päätteli, että sillä oli kerran ollut kaksi
yhtä elävää huulta kuin hänellä itsellään ja yhtä äänekäs ja nälkäinen
suu kuin hänellä oli ollut muinoin. Sillä oli kaksi silmää ja nenä,
samanlainen korvapari kuin hänen omansa. Kaksi jalkaa ja ruumis sillä
oli kerran ollut sekä mielitekoja ja haluja. Raivon ja rakkauden
kiihkoja, niin hän päätteli, se myöskin oli tuntenut silloin, kun se ei
vielä ajatellutkaan kuolevansa.

Pää, joka herätti hänessä suurta ihmetystä ja jonka historia pohjautui
kauemmas hänen isänsä ja isoisänsä aikaa, oli erään ranskalaisen,
vaikkei Bashti sitä tietänyt. Hän ei myöskään tietänyt, että se oli La
Perousen pää, vanhan rohkean merenkulkijan, joka oli jättänyt luunsa ja
laivamiestensä luut sekä kaksi fregattiaan, Astrolaben ja Boussolen,
Salomonin ihmissyöjäsaarten rannoille. Eräs toinen pää, sillä Bashti
oli intohimoinen päiden kokoilija, oli kaksi vuosisataa vanhempi kuin
La Perouse ja johti espanjalaisen Alvaro de Mendanan tarinaan. Se oli
Mendanan aseenkantajan pää, joka jossakin rantakahakassa oli jäänyt
Bashtin kaukaiselle esi-isälle.

Eräs pää, jonka historia niinikään oli hämärä, oli valkoisen naisen.
Minkä merenkulkijan vaimo hän oli ollut, sitä ei kukaan tiedä. Mutta
jalokivin koristetut kultarenkaat olivat vielä jäljellä kuihtuneissa
korvissa, ja kaksi kolmannessyltä pitkät, kullanhohtoiset, silkinhienot
hiukset valuivat päälaelta, jonka alla kerran oli asunut naisen järki
ja tahto, naisen, jonka Bashti näki ajatuksissaan rakkautta janoavana
lepäävän miehen sylissä.

Tavalliset päät, viidakkolaisten ja merenrantalaisten ja myöskin
ryyppäilevien valkoisten, kuten Borckmanin, hän antoi viedä
kanoottivajoihin tai noitamajoihin. Sillä hän oli päiden tuntija.
Hänellä oli erään saksalaisen kummallinen pää, joka viehätti häntä
suuresti. Se oli punapartainen ja punatukkainen, mutta kuolleena ja
kuivattunakin sen piirteet olivat rautaisen voimakkaat, ja sen korkea
otsa ilmaisi Bashtille, että se oli tuntenut hänen tajuntapiirinsä
ulkopuolella olevia salaisuuksia. Yhtä vähän kuin hän tiesi, että se
oli ollut erään saksalaisen professorin, tähtitieteilijän pää, jossa
oli aikoinaan ollut syvällisiä tietoja avaruuden tähdistä ja niiden
mukaan määrätyistä laivojen kulkureiteistä merellä sekä maan matkoista
taivaan tähtitarhoissa, jotka olivat lukemattomia miljoonia kertoja
avarammat kuin Bashtin heikko järki jaksoi käsittää.

Viimeinen ja hänen ajatuksiaan eniten askarruttava oli Van Hornin pää.
Ja Van Hornin pää oli hänen polvillaan, kun Jeri, jolla oli vapaus
mennä minne tahansa Somossa, astui Bashtin ruohomajaan, vainusi ja
tunsi kapteeninsa kuolleen jäännöksen, valitti ensin suruaan, mutta
pörhisti sitten karvansa raivon vallassa.

Bashti ei aluksi huomannut Jeriä, hän oli niin syventynyt katselemaan
Van Hornin päätä. Hän mietiskeli. Vain muutama kuukausi sitten tämä pää
oli ollut elävä ja teräväajatuksinen ja kiinni kaksijalkaisessa
ruumiissa, joka kulki suorana ja ryhdikkäänä vaatekaistale lanteillaan
ja vyössä automaattinen pistooli mahtavampana kuin hän, Bashti, mutta
ei yhtä ovelana, sillä hän, Bashtihan juuri oli vanhalla pistoolillaan
manannut pimeyden tähän pääkoppaan, missä järki oli asunut, ja
irrottanut sen veltosta, lamaantuneesta liha- ja luurangosta, joka sitä
oli kannattanut maalla ja Arangin kannella.

Mitä oli tullut siitä järjestä? Oliko se järki muodostanut ylpeän,
miehekkään Van Hornin koko olemuksen, ja oliko se nyt sammunut, niin
kuin lepattava liekki sammuu lastusta silloin, kun tämä on kokonaan
palanut hienoksi tuhkaksi? Oliko kaikki se, mikä oli muodostanut Van
Hornin, tyrehtynyt kuin lastun tuli? Oliko hänet ahmaissut ainainen
pimeys, johon eläimet katosivat, johon katosi keihästetty krokotiili,
koukulla pyydystetty tonnikala, verkolla saatu punakala, ruoaksi
teurastettu lihava sika? Oliko Van Hornin pimeys samanlaista kuin
sinivatsaisen kärpäsen, jonka hänen kärpästyttönsä löi mäsäksi
lennosta, tai kuin se pimeys, mihin katosi lentämisen salaisuuden
tunteva sääski, jonka hän huolimatta sen lentotaidon täydellisyydestä
saattoi miltei ajatuksettomalla kädenliikkeellä rutistaa niskaansa, kun
se puri häntä?

Saman, mikä piti paikkansa tästä valkoisen miehen päästä, joka oli
elänyt vielä niin äskettäin ja ollut niin pysty ja käskevä, saman
Bashti tiesi pitävän paikkansa omastakin päästään. Sama, mikä oli
tapahtunut tälle valkoiselle miehelle kuoleman mustan portin takana,
tulisi tapahtumaan hänellekin. Sen tähden hän kyseli päältä, aivan kuin
sen mykät huulet olisivat voineet selittää hänelle salaisuuden ja
ilmaista, mikä tarkoitus oli elämällä ja kuolemalla, joista
jälkimmäinen ikuisesti kulki edellisen kantapäillä.

Pitkä ulina, minkä Jeri päästi nähdessään ja tuntiessaan kaiken, mitä
oli jäänyt jäljelle kapteenista, herätti Bashtin mietteistä. Hän katsoi
voimakkaaseen kullanruskeaan pentuun ja yhdisti sen heti ajatuksiinsa.
Se eli. Se oli ihmisen kaltainen. Se tunsi nälkää ja tuskaa, vihaa ja
rakkautta. Sillä oli niin kuin ihmisellä suonissaan verta, jonka
veitsenisku muutti punaiseksi, kuolemaan vieväksi virraksi. Ihmisen
tavoin se rakasti omaa sukuansa, siitti jälkeläisiä ja ruokki niitä ja
katosi. Niin, se katosi, sillä monta koiraa niin kuin ihmistäkin hän
oli ahminut nuoruutensa nälkäisinä ja iloisina päivinä, jolloin hän oli
pelkkää elämää ja voimaa ja ruokki elämäänsä ja voimaansa
juhla-aterioilla.

Mutta Jerin suru muuttui pian vihaksi. Se lähestyi jäykin jaloin ikenet
irvissä muristen ja pörhistellen karvojaan, jotka aaltoilivat sen
selässä ja niskassa. Mutta se ei kohdistanut hyökkäystään kapteenin
päähän, jota se vieläkin rakasti, vaan Bashtiin, joka piti päätä
polvillaan. Samoin kuin villi susi vuorilaitumella hyökkää tamman ja
sen vastasyntyneen varsan kimppuun, niin Jeri kävi Bashtin kimppuun. Ja
Bashti, joka koko pitkän elämänsä aikana ei milloinkaan ollut pelännyt
kuolemaa ja joka oli nauranut kuin mainiolle pilalle, kun
piilukkopistoolin räjähdys oli repäissyt häneltä etusormen, hymyili
iloisesti itsekseen, sillä hänen ilonsa oli henkistä, ja ihaillen
puolikasvuista pentua hän kopautti sitä kuonoon lyhyellä kovapuisella
kepillä estäen sen pääsemästä luokseen. Hyökkäsipä Jeri miten monta
kertaa ja miten rajusti tahansa, keppi oli aina vastassa, ja Bashti
nauraa hihitti ääneen, sillä hän ymmärsi pennun rohkeuden ja ihmetteli
järjetöntä elämää, joka sai koiran aina uudestaan panemaan kuononsa
alttiiksi kepin kipeälle iskulle kuolleen miehen muiston tähden.

Niin, tämäkin oli elämää, mietti Bashti, kun hän taitavalla lyönnillä
pakotti ulvovan pennun peräytymään. Tuo nelijalkainen elämänkipinä,
nuori, mieletön ja tulinen, sydämen tunteitten sytyttämä, muistutti
täydellisesti nuorta miestä, joka ahdistaa hämärässä naistaan
rakkaudellaan tai taistelee elämästä ja kuolemasta toisen nuoren miehen
kanssa rakkauden intohimon, loukatun ylpeyden tai rauenneiden toiveiden
vuoksi. Hän käsitti, että olemassaolon avaimen, arvoituksen selityksen
täytyi olla kätkettynä yhtä hyvin tähän elävään koiranpentuun kuin Van
Hornin tai jonkun muun ihmisen kuolleeseen päähän.

Bashti kopautteli edelleen Jeriä kuonoon saadakseen sen pysymään
tarpeellisen välimatkan päässä, ja ihmetteli siinä elävää
lannistumatonta jotakin, mikä pakotti sen uudistuvasti hyppäämään
keppiä vastaan, joka tuotti sille tuskaa ja sai sen silloin väistymään.
Hän tiesi sen olevan nuoruuden urhoollisuutta, ylipursuavaa voimaa ja
ajattelemattomuutta, ja hän ihaili sitä surullisena ja kadehti sitä ja
olisi ollut valmis vaihtamaan siihen kaiken laihan, harmaan
viisautensa, jos se vain olisi ollut mahdollista. »Ihmeellinen koira,
sankarillinen ja ihmeellinen koira», olisi hän sanonut, jos olisi
puhunut Van Hornin tavalla. Sen sijaan hän ajatteli etelämeren
englanninkielellä, joka oli hänelle yhtä tuttua kuin Somon kieli:
»Tuhat tulimaine, se koira ei säikky minu.» Mutta vanhuus väsyi
pikemmin leikkiin, ja Bashti teki siitä lopun kopauttamalla Jeriä
navakasti korvan taakse, mikä isku tainnutti Jerin. Katsellessaan
pentua, joka juuri oli ollut niin elävä ja raivostunut ja sitten
silmänräpäyksessä tuupertunut maahan kuin kuollut, Bashti vaipui
uudelleen häiriintyneisiin mietelmiinsä. Yhdellä ainoalla ankaralla
iskulla keppi oli aiheuttanut muutoksen. Mihin oli kadonnut pennun viha
ja ymmärrys? Oliko kaikki olevainen vain lastun liekki, jonka saattoi
mikä satunnainen tuulenpuuska tahansa sammuttaa? Jeri oli hetken
raivonnut ja kärsinyt, murissut ja hyökkäillyt, tahtonut ja hallinnut
liikkeitään. Seuraavassa silmänräpäyksessä se makasi velttona ja
liikkumattomana tiedottomuuden lyhyessä unessa. Bashti tiesi, että
hetkisen kuluttua tietoisuus, tunne, tahto ja liikuntakyky palaisivat
tuohon taintuneeseen pikku ruumiiseen. Mutta minne oli siksi aikaa
kepiniskusta mennyt kaikki tietoisuus, tunne ja tahto?

Bashti huokasi väsyneesti, ja väsyneesti hän kääri päät ruohomattoihin,
kaikki muut paitsi Van Hornin, ja nosti ne riippumaan katto-orsille --
riippumaan, ajatteli hän, vielä kauan hänen kuolemansa jälkeen, samoin
kuin muutamat niistä olivat riippuneet jo kauan ennen hänen isänsä ja
isoisänsä aikoja. Van Hornin pään hän jätti lattialle. Sitten hän
pujahti tirkistelemään raosta nähdäkseen, mitä pentu tekisi.

Ensin Jerin koko ruumis alkoi värähdellä, sitten se kovasti
ponnisteltuaan pääsi jaloilleen ja jäi seisomaan paikoilleen huojuen
vielä pökerryksissä. Ja niin näki raosta tirkistelevä Bashti elämän
virtaavan jälleen pennun jähmettyneissä suonissa ja antavan jaloille
voimaa jäykistyä suoriksi. Hän näki tietoisuuden, salaisuuksien
salaisuuden, tulvivan karvaiseen luiseen päähän, kipinöivän ja hehkuvan
avautuvissa silmissä ja pakottavan ikenet vetäytymään irviin ja kurkun
väristen jatkamaan murinaa, joka oli keskeytynyt kepin iskun
nukuttaessa Jerin pimeyteen.

Ja enemmänkin Bashti näki. Aluksi Jeri etsi vihollistaan muristen ja
niskakarvojaan pörhistellen. Sitten se näki vihollisensa sijasta
kapteeninsa pään, ryömi sen luo ja rakasti sitä suudellen kielellään
kovia poskia, suljettuja silmäluomia, joita sen rakkaus ei voinut
avata, ja liikkumattomia huulia, jotka eivät enää milloinkaan lausuisi
ennen niin lukuisia hyväilysanoja pienelle koiralle.

Sitten Jeri istuutui lohduttomana kapteenin pään eteen, nosti kuononsa
korkeaa katonharjaa kohti ja päästi pitkän, surullisen ulvonnan.
Vihdoin se kärsivänä ja masentuneena hiipi ulos ja palasi poppamiehen
majaan, missä se valvoi ja torkahteli runsaan vuorokauden nähden
vuosisatojen pituisia painajaisunia.

Sen jälkeen Jeri pelkäsi Bashtin ruohomajaa. Se ei pelännyt Bashtia.
Sen pelkoa ei voi kuvata ajatuksin ja sanoin. Siinä majassa oli se
ei-mikään, mikä kerran oli ollut kapteeni. Se oli elämän lopullisen
onnettomuuden tunnuskuva, onnettomuuden, minkä tietoisuus oli hämärästi
imeytynyt vuosisataisperintönä sen ruumiin jokaiseen soluun. Mutta
Somon kansa oli kuoleman-käsityksessään päässyt askelta kauemmaksi tätä
Jerin äärimmäistä askelta ja aavisteli kuolleiden henkien vielä elävän
näkymättömissä yliaistillisissa seuduissa.

Sen jälkeen Jeri vihasi katkerasti Bashtia, elämän herraa, jolla oli
kapteenin ei-mikään vallassaan.



KUUDESTOISTA LUKU


Oli kulunut vielä kolme kuukautta, ja luoteinen monsuunituuli oli
puolivuotisen puhalluksensa jälkeen väistynyt kaakkoispasaatin tieltä.
Jeri asui yhä Agnon majassa ja juoksenteli mielin määrin Somossa. Sen
paino oli lisääntynyt, se oli kasvanut ja tabun suojelemana omaksunut
miltei ylimielisen itseluottamuksen. Mutta se ei ollut löytänyt
itselleen isäntää. Agno ei ollut milloinkaan saanut sen sydäntä
lämpenemään. Eikä Agno ollut koskaan koettanutkaan voittaa sitä. Mutta
kylmäverisyydessään hän ei myöskään ollut ilmaissut vihaansa Jeriä
kohtaan.

Eivät edes vanhat vaimot, molemmat oppilaat ja kärpästyttö Agnon
majassa aavistaneet että poppamies vihasi Jeriä. Eikä Jeri sitä
arvannut. Sille Agno oli henkilö, josta ei tarvinnut välittää.
Talonväen Jeri ymmärsi Agnon orjiksi ja palvelijoiksi, ja se tiesi että
näiden syöttämä ruoka oli Agnon ruokaa. Kaikki muut paitsi se, joka oli
tabun suojelema, pelkäsivät Agnoa, ja tämän maja oli todellinen kauhun
tyyssija, missä harhaileva koiranpentu ei voinut saada rakkautta
osakseen. Yksitoistavuotias tyttö olisi kenties tarjonnut rakkauttaan
Jerille, ellei Agno olisi häntä jo alussa ankarasti varoittanut
koskemasta tai hyväilemästä korkean tabun suojelemaa koiraa.

Agnon Jeriä vastaan suunnittelemien salahankkeiden toimeenpanoa
viivytti lounaismonsuunin aikana se, että megapodi-kanojen
munimisaika Bashtin yksityisessä kanatarhassa ei alkanut ennen
kaakkoismonsuunikautta. Ja tehtyään ajoissa suunnitelmansa Agno tyytyi
hänelle ominaisella kärsivällisyydellä odottamaan hetkeään.

Salomonin saarten megapodi on Australian viidakkokalkkunan kaukainen
sukulainen. Vaikka se on ison kyyhkysen kokoinen, sen munat ovat yhtä
isoja kuin ankan. Megapodi ei pelkää mitään, ja siksi se olisi
hävitetty sukupuuttoon jo vuosisatoja sitten, elleivät päälliköt ja
papit olisi sitä tabuilla suojelleet. Ja päälliköiden oli täytynyt
valmistuttaa sille erikoisia aitauksia suojaksi koiria vastaan. Se
hautasi munansa kaksi jalkaa syvälle maahan ja jätti hautomisen
auringon lämmön tehtäväksi. Se muni, ja hautasi, muni ja hautasi,
samalla kuin mustaihoinen kaivoi sen munia hiekasta parin kolmen
askeleen päässä.

Munimistarha oli Bashtin. Hän elikin koko munimisajan melkein
yksinomaan megapodin munilla. Vain joskus hän teurastutti ruoakseen
sellaisia megapodeja, jotka pian lakkaisivat munimasta. Mutta se
tapahtui pelkästä oikusta, kun hän tahtoi ylpeillä siitä, että saattoi
syödä niin erikoisia, vain korkeassa asemassa olevalle henkilölle
mahdollisia aterioita. Itse asiassa hän ei välittänyt megapodin lihasta
enempää kuin muustakaan lihasta. Kaikki liha maistui hänestä
samanlaiselta, sillä lihan maun tunteminen oli eräs niitä nautintoja,
joiden houkutuksista hän oli vapautunut.

Mutta munat! Niitä hän söi mielellään. Ne olivat ainoa ruoka-aine,
josta hän nautti. Ne saivat hänet väristen muistelemaan kaukaisen
nuoruutensa syömisen nautintoja. Hän tunsi itsensä todellakin
nälkäiseksi, kun hänellä oli edessään megapodin munia, ja miltei
kuivettuneet sylki- ja muut ruoansulatusnesterauhaset kiihottuivat, kun
hän ajatteli megapodin munia. Sen tähden hän söi yksin koko Somossa
ankaran tabun suojelemia megapodin munia. Ja kun tabu oleellisesti oli
uskonnollinen, oli Agnolle annettu papilliseksi tehtäväksi
kuninkaallisen kanatarhan vartioiminen ja hoitaminen.

Mutta Agnokaan ei ollut enää nuori. Nälän voimakkaat pyyteet
olivat jo kauan sitten jättäneet hänetkin, ja hänkin söi vain
velvollisuudentunnosta, sillä kaikki liha maistui hänestä
samanlaiselta. Ainoastaan megapodin munat herättivät hänen makunsa
eloon ja kiihottivat hänen ruumiinsa nesteitä. Sen tähden hän itse
rikkoi tabua, minkä kunnioittamista vaati muilta, ja söi salaa munia,
joita varasti Bashtin yksityissäiliöstä.

Kun munimiskausi alkoi ja sekä Bashti että Agno halusivat hartaasti
munia oltuaan kuusi kuukautta niitä vailla, otti Agno Jerin mukaansa
lähtiessään kanatarhalle, jonne vei mangrove-tiheikössä kiemurteleva
tabun suojaama polku. Siellä he hyppelivät juurelta juurelle yli
liejun, joka höyrysi ja löyhkäsi ikuisesti seisovassa ilmassa.

Polku, joka ei ansainnut polun nimeä ja jolla ihmisen täytyi tehdä
pitkiä harppauksia juurelta juurelle ja koiran tasajalkahyppyjä, oli
uutta Jerille. Se ei ollut retkillään kertaakaan keksinyt sitä, kun se
oli niin vähän käytetty. Jeristä oli ihastuttavaa ja ihmeellistä, että
Agno kuljetti sitä niin hartaasti mukanaan, ja se tunsi hämärästi, että
Agnoon saattoi suhtautua hiukan niin kuin isäntään, jota sen
koiransielu lakkaamatta kaipasi.

Äkkiä mangrove-suo loppui ja he tulivat hiekka-aukeamalle, joka oli
vanhaa merenpohjaa. Niinpä se oli vieläkin niin suolainen ja
hedelmätön, että isot puut eivät juurtuneet siihen eivätkä voineet
suojata sitä auringonpaahteelta oksillaan. Kömpelötekoisesta portista
päästiin aitaukseen, mutta Agno ei vienyt Jeriä sen kautta. Sen sijaan
hän kummallisesti tirskuttaen rohkaisi ja usutti Jeriä kaivamaan
tunnelia korkeatekoisen paaluaidan alitse. Hän auttoi omin käsin, kuopi
hiekkaa kasoittain, mutta pakotti Jerin painamaan siihen koirankäpälien
ja kynsien selvät jäljet.

Ja kun Jeri oli päässyt aitaukseen, meni Agno sinne portin kautta ja
usutti sen kaivamaan munia hiekasta. Mutta Jeri ei himoinnut munia.
Agno joi kahdeksan raakana ja pani kaksi kainaloonsa eväikseen.
Kahdeksan juomansa munan kuoret hän musersi, niin kuin koira olisi ne
särkenyt, ja täydentääkseen juonensa, jota hän oli kauan hautonut
mielessään, hän säästi kahdeksannesta munasta pienen osan, jonka
valutti, ei Jerin poskiin, mistä tämän kieli olisi voinut nuolla sen
pois, vaan otsaan silmien tasalle ja niiden yläpuolelle, missä se
pysyisi ja todistaisi Jeriä vastaan hänen suunnitelmansa mukaan.

Eikä Agno tyytynyt siihen. Hän teki häikäilemättömän
pyhyydenloukkauksen: usutti Jerin munivan megapodikanan kimppuun. Ja
sillä aikaa kuin Jeri nitisti kanan, Agno pujahti tarhasta tietäen,
että herätetty murhaamishalu saisi Jerin jatkamaan typerien lintujen
tappamista, ja kiiruhti mangrovetiheikön läpi kertomaan Bashtille,
millaiseen ristiriitaan hänen papillinen pyhyytensä oli joutunut.
Koiran tabu, kuten hän selitti, oli estänyt häntä häiritsemästä
tabu-koiraa, kun tämä söi tabu-kanoja. Hän ei kyennyt ratkaisemaan,
kumpi tabu oli suurempi. Ja Bashti, joka ei ollut maistanut megapodin
munia puoleen vuoteen ja joka kiihkeästi halusi elää uudelleen
kaukaisen nuoruutensa viimeisen värinän, harppaili mangrove-suon poikki
niin hämmästyttävällä nopeudella, että sai hengen salpaantumaan monta
vuotta nuoremmalta ylipapiltaan.

Ja hän saapui kanatarhaan ja tapasi Jerin käpälät ja suu verestä
punaisina tappamassa neljättä kanaa, ja Agnon sivelemä räikeän
keltainen ruskuainen, jonka piti olla peräisin muka monista munista,
paistoi yhä sen silmien ympärillä ja otsalla. Turhaan Bashti etsi
katseellaan edes yhtä ainoata munaa, sillä kuuden kuukauden
nälkä vaivasi häntä ankarammin kuin milloinkaan tästä suuresta
onnettomuudesta yltyneenä. Mutta Jeri vain heilutti häntätöpykkäänsä
Bashtille ikään kuin pyytäen tältä tunnustusta urotyöstään -- hänhän
oli täyttänyt Agnon kehoituksen! -- ja nauroi vertatippuvin poskin ja
munakeltuaista hohtavin silmin.

Bashti ei raivostunut, kuten hän olisi tehnyt yksin ollessaan.
Ylipappinsa nähden hän ei voinut alentua sellaiseen inhimilliseen
heikkouteen. Niin tekevät korkeassa asemassa olevat henkilöt
aina: mukauttavat luontaiset halunsa tilanteeseen ja peittävät
keskinkertaisuutensa teeskenneltyyn epäitsekkyyteen. Niinpä Bashtikaan
ei ilmaissut pettymystään. Agno hallitsi itseään jonkin verran
huonommin, sillä hän ei voinut kokonaan karkottaa silmistään himokasta
loistetta. Bashti huomasi sen, mutta erehtyi pitämään sitä tavallisena
uteliaisuutena. Tämä todistaa kaksi seikkaa korkeassa asemassa
olevista: ensiksi, että he pettävät mielellään alempiaan, ja toiseksi,
että he eivät voi estää alempiaan pettämästä heitä.

Bashti katsoi Jeriä leikkisästi aivan kuin kysymyksessä olisi ollut
pila, ja heitti välinpitämättömän syrjäsilmäyksen ylipappiinsa, jolloin
huomasi pettymyksen tämän silmissä. Kas niin, ajatteli Bashti,
peijasinpa hänet kuin peijasinkin.

»Kumpi on korkeampi tabu?» kysyi Agno Somon kielellä.

»Kysytkin! Tietysti megapodi-tabu.»

»Entä koira?» oli Agnon seuraava kysymys. »Koiran on hyvitettävä tabun
rikkominen. Se on korkea tabu. Se on minun tabuni. Sen on määrännyt
Somo, meidän esi-isämme ja ensimmäinen hallitsijamme, ja se on aina
siitä asti ollut päälliköiden tabu. Koiran täytyy kuolla.»

Hän vaikeni ja mietti asiaa, ja Jeri palasi kaivamaan hiekkaa vainunsa
selvästi osoittamalta paikalta. Agno yritti estää, mutta Bashti tuli
väliin.

»Anna olla», sanoi hän. »Anna koiran todistaa itsensä syylliseksi minun
silmieni edessä.»

Ja Jeri teki sen kaivamalla esiin kaksi munaa, särkemällä ne ja
latkimalla niiden kallisarvoisesta sisällyksestä sen, mikä ei valunut
ja hävinnyt hiekkaan. Bashtin silmät olivat aivan kiillottomat, kun hän
kysäisi:

»Eikö miesten koirajuhla ole tänään?»

»Huomenna keskipäivällä», vastasi Agno. »Koiria on jo tuotu paikalle.
Niitä on ainakin viisikymmentä.»

»Viisikymmentäyksi», oli Bashtin tuomio samalla kun hän nyökkäsi Jeriin
päin.

Pappi kumartui tarttuakseen Jeriin.

»Miksi nyt?» kysyi päällikkö. »Saisit vain taakan kantaaksesi suon yli.
Kulkekoon takaisin omilla jaloillaan. Sido se vasta kanoottivajan
luona.»

Jeri hyppeli innostuneena molempien miesten kannoilla suon poikki.

Kanoottivajalta kuului pelkoa ja tuskaa ilmaisevaa ulvontaa. Siinä
heräsi heti epäilys vaarasta, jota se ei kuitenkaan osannut arvata
itseään koskevaksi. Ja sen höristäessä korviaan ja vainutessaan Bashti
tarttui sen niskanahkaan ja riiputti sitä ilmassa, niin kauan kuin Agno
sitoi sen jalkoja. Jeri ei nyyhkyttänyt, ei uikuttanut eikä osoittanut
pelkoa, se vain murahteli kumeasti ja raivoisasti ja potki vastaan
takajaloillaan. Mutta koira, jota riiputetaan niskasta, ei koskaan voi
pitää puoliaan kahdelle miehelle, joilla on ihmisymmärrys ja kätevyys.

Ristiin sidotuista jaloista riiputtamalla se kannettiin lähellä
olevalle teurastus- ja keittopaikalle ja viskattiin maahan keskelle
kymmeniä samoin sidottuja avuttomia koiria. Iltapäivä oli jo puolessa,
ja osa niistä oli maannut varhaisesta aamusta saakka kuumassa
auringonpaisteessa. Ne olivat kaikki villikoiria ja niin pelkurimaisia,
että jano ja tuska, mitä liian kireät, verisuonia salpaavat siteet
tuottivat, sekä hämärät aavistelut kohtalosta, jota tällainen kohtelu
ennusti, sai ne vinkumaan, uikuttamaan ja ulvomaan epätoivoaan ja
kärsimystään.

Seuraavat kolmekymmentä tuntia olivat Jerille koettelemusten aikaa.
Uutinen siitä, että sen tabu oli lakkautettu, oli levinnyt nopeasti,
eikä ollut miestä eikä poikaa, joka olisi ollut niin pähkähullu, että
olisi enää osoittanut sille kunnioitusta. Sen ympärillä oli yön tuloon
saakka kiusaajia ja kiduttajia. Ne puhuivat ummet lammet sen
lankeemuksesta, ivasivat ja pilkkasivat sitä, potkivat sitä ja lopuksi
kaivoivat hiekkaan kuopan, josta se ei voinut vierittäytyä pois, ja
asettivat sen siihen selälleen, niin että jalat joutuivat häpeällisesti
pystyyn.

Ja se saattoi ainoastaan murista ja raivota avuttomuudessaan. Sillä se
ei tahtonut muiden koirien tavoin ulista eikä nyyhkyttää tuskaansa. Se
oli nyt vuoden vanha, ja viimeiset kuusi kuukautta olivat sitä suuresti
kehittäneet, ja sen rodun luonne oli peloton ja järkähtämätön. Sen
valkoiset herrat olivat jo opettaneet sen kiihkeästi vihaamaan ja
halveksimaan mustaihoisia, mutta näiden kolmenkymmenen tunnin aikana
sen viha kasvoi entistä katkerammaksi ja leppymättömämmäksi.

Sen kiduttajat eivät häikäilleet mitään. Toivatpa ne vielä
villikoirankin ja usuttivat sitä Jerin kimppuun. Mutta edes villikoiran
luonteen mukaista ei ollut hyökätä vihollisen kimppuun, joka ei voinut
liikkua, vaikka tämä vihollinen olikin Jeri, joka niin usein oli
pehmittänyt sitä Arangin kannella. Jos Jerin jalka olisi ollut poikki,
tai sillä olisi ollut jokin muu vamma, mutta vielä tallella
liikuntakykynsä, olisi villikoira rusikoinut sen kenties kuoliaaksi.
Mutta tämä täydellinen avuttomuus oli toista. Ja niin epäonnistui
odotettu näytös. Jerin äristessä ja muristessa villikoira ärisi ja
murisi vastaan, ylvästeli ja uhitteli toisen ympärillä kuten mustat
herransa, mutta sitä ei saatu iskemään hampaitaan Jeriin.

Kanoottivajan edusta oli kuin hullujenhuone kaikessa kauheudessaan.
Tuon tuostakin kannettiin sinne uusia sidottuja koiria. Sieltä kuului
lakkaamaton ulina, jota pitivät varsinkin ne, jotka olivat varhaisesta
aamusta asti maanneet auringonpaisteessa vettä saamatta. Aika ajoin
yhtyivät siihen kaikki: rohkeimpienkin itsehillintä murtui kiihkon ja
pelon aaltoon, joka pyyhkäisi niiden kaikkien ylitse. Tämä ylenevä ja
aleneva, lakkaamaton ulina jatkui läpi yön, ja aamulla kaikki kärsivät
sietämätöntä janoa.

Aurinko, joka ampui tulinuolillaan valkealla hiekalla lojuvia uhreja ja
melkein paistoi ne, ei tuottanut ainakaan huojennusta. Kiduttajien kehä
muodostui jälleen Jerin ympärille, ja se sai taas kuulla kunniansa
tabun menettämisestä. Nauru raivostutti Jeriä paljon enemmän kuin iskut
ja ruumiillinen tuska. Ei ainoakaan koira pidä pilkkanaurusta, ja Jeri
saattoi kaikkein vähimmin hillitä kiukkuaan, kun sitä herjattiin ja
sille naurettiin päin naamaa.

Vaikkei se ollut kertaakaan ulissut, oli sen kurkku ärinästä ja janosta
käynyt niin käheäksi ja kuivaksi, ettei se saanut äännähdystäkään
suustaan, ellei sitä ärsyttänyt äärimmilleen. Sen kieli riippui ulkona
suusta, ja aurinko alkoi jo kahdeksan ajoissa sitä hitaasti kärventää.

Samaan aikaan eräs poika keksi Jerille aivan erikoisen julmuuden. Hän
vieritti Jerin pois kuopasta, missä se oli maannut koko yön selällään,
käänsi sen kyljelleen ja tarjosi sille pienestä pähkinänkuorikupista
vettä. Jeri latki sitä niin himokkaasti, ettei se puoleen minuuttiin
huomannut pojan sekoittaneen veteen kypsää punapippuria.

Katselijat ympärillä ulvoivat ilosta, eikä Jerin äskeinen jano ollut
mitään verrattuna tähän uuteen, mihin oli tullut lisäksi pippurin
tulinen poltto.

Seuraava tapaus, mikä olikin erittäin tärkeä, oli Nalasun tulo. Nalasu
oli vanha kuusikymmenvuotias sokea mies, joka ohjasi kulkuaan pitkällä
kepillä. Toisessa kädessään hänellä oli jaloista sidottu porsas.

»Kerrotaan, että valkoisen herran koira syödään», sanoi hän Somon
kielellä. »Missä on valkoisen herran koira? Näyttäkää minulle.»

Agno, joka oli juuri saapunut paikalle, seisoi hänen vieressään, kun
hän kumartui Jerin puoleen ja tutki sitä sormillaan. Jeri ei
yrittänytkään purra, vaikka sokean miehen kädet olivat sen
hampaitten ulottuvilla useammin kuin kerran. Sillä Jeri ei tuntenut
vihamielisyyttä näissä sormissa, jotka sivelivät sitä niin pehmeästi.
Sitten Nalasu tunnusteli sikaa ja sen jälkeen useita kertoja sikaa ja
Jeriä vuorotellen vertaillen.

Nalasu kohosi pystyyn ja lausui arvostelunsa: »Porsas on yhtä pieni
kuin koira. Ne ovat samankokoiset, mutta porsaassa on enemmän syötävää
lihaa. Ottakaa porsas, ja minä otan koiran.»

»Ei», sanoi Agno. »Valkoisen herran koira on rikkonut tabun. Se täytyy
syödä. Ota mikä muu koira hyvänsä ja anna sika. Ota iso koira.»

»Minä tahdon saada valkoisen herran koiran», intti Nalasu. »Vain
valkoisen herran koiran enkä muuta.»

Asia jäi nyt umpikujaan siksi, kunnes Bashti sattui paikalle ja
seisahtui kuuntelemaan.

»Ota koira, Nalasu», sanoi hän vihdoin. »Porsaasi on hyvä, ja minä syön
sen itse.»

»Mutta koira on rikkonut tabun, sinun suuren kanatarha-tabusi, ja se on
syötävä», puuttui Agno nopeasti puheeseen.

Liian nopeasti, ajatteli Bashti, ja samassa heräsi hänen mielessään
epämääräinen epäilys.

»Tabu on hyvitettävä verellä ja tulella», jatkoi Agno.

»Hyvä», sanoi Bashti. »Minä syön pikku porsaan. Leikkaa sen kurkku
poikki ja paista se tulella.

»Minä puhun vain tabu-laista. Tabun rikkominen täytyy maksaa elämällä.»

»On toinenkin laki», virnisteli Bashti. »On ollut voimassa kauan, siitä
asti kuin Somo rakensi nämä vallit, että elämän saattaa maksaa
elämällä.»

»Ainoastaan miehen elämän ja naisen elämän», rajoitti Agno.

»Minä tunnen lain», sanoi Bashti jyrkästi. »Somo teki lain. Ei koskaan
ole sanottu, ettei eläimen elämää saata maksaa eläimen elämällä.»

»Sitä ei ole koskaan sattunut käytännössä», sanoi poppamies.

»Se on luonnollista», vastasi vanha päällikkö. »Ei koskaan ennen kukaan
ole ollut niin hupsu, että olisi antanut sian koirasta. Se on nuori
porsas, ja se on lihava ja murea. Ota koira, Nalasu. Ota koira heti.»

Mutta poppamies ei ollut tyytyväinen.

»Kuten sanoit, oi Bashti, suuressa viisaudessasi, se on voimakas ja
rohkea siitoskoira. Anna tappaa se. Kun se tulee tulesta, jaetaan sen
ruumis moneen pieneen palaseen, niin että jokainen voi syödä sitä ja
saa siten osansa sen voimasta ja rohkeudesta. Somolle on parempi, että
sen miehet ovat voimakkaita ja rohkeita kuin että sen koirat ovat
sellaisia.»

Mutta Bashti ei vihannut Jeriä. Hän oli elänyt liian kauan ja ajatellut
liian paljon syyttääkseen koiraa sille tuntemattoman tabun
rikkomisesta. Koiria tapettiin kyllä usein tabujen rikkomisesta. Mutta
sen hän salli tapahtua sen tähden, että viidakkokoirat olivat
arvottomia, ja myöskin siksi, että niiden kuolema teroitti kansalle
tabun pyhyyttä. Jeri taas oli herättänyt hänessä suurta mielenkiintoa.
Useasti sen jälkeen kun Jeri oli hyökännyt hänen kimppuunsa Van Hornin
pään tähden, hän oli miettinyt tapausta. Hän ihaili Jerin rohkeutta ja
sitä selittämätöntä jotakin, mikä esti sen valittamasta kepin tuottamaa
tuskaa. Ja vaikkei Bashtilla ollut tietoista käsitystä kauneudesta, oli
Jerin ääriviivojen ja värin kauneus salaa täyttänyt hänet mielihyvällä.
Koira oli suloinen katsella.

Mutta oli toinenkin syy Bashtin menettelyyn.

Häntä ihmetytti se, että hänen poppamiehensä niin hartaasti halusi
pelkän koiran kuolemaa. Olihan siellä paljonkin koiria. Miksi sitten
juuri tämän koiran? Oli ilmeistä, että noidalla oli jotakin mielessä,
mutta Bashti ei voinut arvata, mitä se oli ellei se ollut kostonhalua
siitä että hän oli estänyt Agnon syömästä koiraa. Jos se oli sitä, se
osoitti mielenlaatua, jota hän ei voinut sietää yhdessäkään heimonsa
jäsenessä. Mutta olipa vaikutin mikä hyvänsä, oli hänestä parasta antaa
ojennus papilleen ja näyttää vielä kerran, kenellä oli Somossa
viimeinen sana. Sen tähden hän vastasi:

»Minä olen elänyt kauan ja syönyt monta sikaa. Kuka uskaltaa sanoa,
että ne monet siat ovat menneet minuun ja tehneet minut siaksi?»

Hän pysähtyi ja heitti haastavan katseen kuulijoittensa piiriin, mutta
kaikki olivat vaiti. Sen sijaan muutamat miehet virnistelivät ujosti ja
nostelivat levottomina jalkojaan, valmiina pötkimään pakoon, ja Agno
osoitti ilmeellään lujasti uskovansa, ettei hänen päälliköllään ollut
sian ominaisuuksia.

»Olen syönyt paljon kalaa», jatkoi Bashti. »Mutta milloinkaan ei ole
ainoatakaan kalansuomua kasvanut ihooni. Eikä ole kiduksia ilmestynyt
kurkkuuni. Niinkuin kaikki näette, ei selkärankaani ole versonut yhtään
evää. -- Nalasu, ota koira. -- Aga, vie porsas majaani. Syön sen
tänään. -- Agno, käske aloittamaan koirien tappaminen, niin että
kanoottimiehet saavat syödä oikeaan aikaan.»

Kun Bashti sitten lähti pois, linkosi hän Agnolle ankarasti yli olkansa
etelämeren englanninkielellä: »Tuhat tulimaine, sinä tehdä minu
vihainen sinulle.»



SEITSEMÄSTOISTA LUKU


Sokean Nalasun hitaasti astellessa kanoottivajalta toisella kädellään
tunnustellen tietään ja toisella kantaen pää alaspäin riippuvaa
jaloista sidottua Jeriä, Jeri kuuli koirien villin ulvonnan äkkiä
yltyvän, sillä teurastaminen alkoi ja ne ymmärsivät olevansa kuoleman
omia.

Mutta päinvastoin kuin Lamai-poika, joka ei ollut osannut menetellä
paremmin, vanha mies ei kantanut Jeriä koko matkaa majalleen. Hän
pysähtyi ensimmäisen, matalassa pensaikossa virtaavan puron ääreen ja
laski Jerin maahan juomaan. Ja Jeri antautui kokonaan viileän veden sen
suussa ja kurkussa herättämän nautinnon valtaan. Mutta samalla kertaa
sen alitajunnassa ailahteli tunne, että tämä oli ystävällisin
mustaihoinen, jonka se oli Somossa tavannut, paljon ystävällisempi kuin
Lamai tai Agno tai Bashti.

Juotuaan niin paljon, ettei enää jaksanut enempää, se kiitti Nalasua
kielellään, ei tosin niin lämpimästi eikä ihastuneesti kuin olisi
kiittänyt kapteeninsa kättä, mutta kumminkin rehellisesti kiitollisena
virkistävästä juomasta. Vanhus nauraa hihitti mielissään, vieritti
Jerin paahtuneen ruumiin veteen ja pitäen Jerin päätä vedenpinnan
yläpuolella hieroi vettä sen kuivaan nahkaan ja antoi sen maata siinä
pitkiä, autuaita minuutteja.

Sangen pitkän taipaleen purolta kotiinsa Nalasu kantoi Jeriä yhä jalat
sidottuina, mutta ei enää pää alaspäin, vaan toisella kädellään sitä
rintaansa vasten puristaen. Nalasun tarkoitus oli saada koira
kiintymään häneen. Sillä hän, joka oli monet vuodet istunut
yksinäisessä pimeydessä, oli ajatellut paljon enemmän häntä ympäröivää
maailmaa ja tunsi sen paljon paremmin, kuin jos hän olisi kyennyt
näkemään sen. Hän tarvitsi koiran omia erikoisia tarkoituksiaan varten.
Hän oli tehnyt kokeita useilla viidakkokoirilla, mutta ne olivat
välittäneet vähät hänen ystävällisyydestään ja olivat poikkeuksetta
juosseet tiehensä. Viimeinen oli pysynyt kauimmin sen tähden, että hän
oli kohdellut sitä erikoisen hyvin, mutta menojaan sekin oli mennyt,
ennen kuin hän oli ehtinyt harjoittaa sen palvelemaan tarkoituksiaan.
Mutta valkoisen herran koira oli erilainen, niin hän oli kuullut. Se ei
paennut milloinkaan peloissaan, ja sen sanottiin myöskin olevan
älykkäämpi kuin Somon koirat.

Lamain tekemästä keksinnöstä, kun hän sitoi Jerin kepillä, oli puhuttu
laajalti Somossa, ja samalla tavalla sidottiin Jeri nyt Nalasunkin
majassa. Mutta kuitenkin oli tavassa eroa. Sokea mies ei ollut koskaan
kärsimätön, ja hän istui joka päivä useita tunteja Jeriä hyväillen.
Vaikkei hän olisi tätä tehnytkään, olisi Jeri, joka söi hänen ruokaansa
ja oli tottunut vaihtamaan isäntää, kuitenkin hyväksynyt Nalasun
herrakseen. Sitä paitsi Jeristä oli aivan ilmeistä, että sen jälkeen
kun Agno oli sitonut sen ja heittänyt toisten avuttomien koirien
joukkoon teurastuskentälle, noitamestarin isännyys oli kokonaan
loppunut. Ja Jeri, jolla elämänsä ensimmäisistä päivistä alkaen aina
oli ollut isäntä, tunsi vastustamatonta isännäntarvetta.

Niinpä sen päivän tultua, jolloin se vapautettiin kepistä, se jäi
omasta tahdostaan Nalasun majalle. Päästyään varmuuteen siitä, ettei
Jeri karkaisi, vanhus alkoi opettaa sitä. Päivä päivältä opetukseen
käytetty aika piteni, kunnes sille omistettiin useita tunteja päivässä.

Aivan ensiksi Jeri oppi itselleen uuden nimen, Boa, ja se opetettiin
vastaamaan siihen yhä pitemmän matkan päästä huolimatta siitä, kuinka
hiljaa se lausuttiin, ja Nalasu jatkoi äänensä hiljentämistä siksi,
kunnes hän vain kuiskasi nimen. Jerin korvat olivat tarkat, mutta
Nalasun olivat pitkäaikaisesta harjaantumisesta miltei yhtä tarkat.

Sitten Jerin kuuloa harjoitettiin entistä tarkemmaksi. Tuntikausia
yhteen menoon se sai istua Nalasun vieressä tai seisoa jonkun matkan
päässä hänestä, ja sitä opetettiin käsittämään heikoimpiakin ääniä ja
rasahduksia viidakossa. Sitten se vielä opetettiin tuntemaan eri
viidakkoäänet ja eri tavat, joilla sen piti murista varoituksia
Nalasulle. Jos kuului kahinaa, minkä se tunsi sian tai kanan
aiheuttamaksi, se ei murissut ollenkaan. Jos se ei tuntenut ääntä, se
murisi vain pehmeästi. Mutta jos äänen sai aikaan mies tai poika, joka
hiipi ja herätti sen tähden epäilyksiä, oli Jerin muristava
äänekkäästi. Jos taas äänet olivat selvät ja huolettomat, oli Jerin
murina pehmeää.

Jerin mieleen ei koskaan tullut ihmetellä, minkä vuoksi sille tätä
kaikkea opetettiin. Se vain teki niin, koska sen uusi isäntä tahtoi
niin. Kaiken tämän ja paljon muutakin Nalasu opetti sille hitaasti ja
kärsivällisesti, ja hän kartutti Jerin sanavarastoakin, niin että he
matkan päästä saattoivat käydä nopeita ja täydellisesti ymmärrettäviä
keskusteluja.

Siten Jeri saattoi viidenkymmenen jalan päästä murahtaa pehmeästi
»vuff» jolla se ilmoitti, että kuului ääni, jota se ei tuntenut, ja
Nalasu saattoi viheltää erilaisilla suhuäänteillä sille käskyn pysyä
hiljaa, murahtaa hiljemmin, olla ääneti tai tulla äänettömästi luokseen
tai mennä viidakkoon tutkimaan oudon äänen syytä tai kovasti haukkuen
hyökätä hiipijän kimppuun.

Jos Nalasun tarkat korvat yksin sieppasivat salaperäisen äänen
vastakkaiselta taholta, saattoi hän kysyä Jeriltä, oliko tämä sitä
kuullut. Ja Jeri varpaita myöten valppaana kuunnellen saattoi
muuttamalla »vuff»-äänensä laajuutta ja laatua kertoa Nalasulle, ettei
se kuullut sitä tahi että se kuuli sen, ja myöskin, että se oli vieras
koira tai metsärotta tai mies taikka poika -- kaiken tämän mitä
pehmeimmillä äänillä, jotka olivat tuskin muuta kuin hengähdyksiä. Sitä
voitiin sanoa äänelliseksi pikakirjoitukseksi.

Nalasu oli omituinen vanhus. Hän eli yksikseen pienessä ruohomajassa
kylän laidassa. Lähin asumus oli melkoisen matkan päässä, ja hänen
omansa seisoi aukeamalla keskellä tiheää viidakkoa, joka ei missään
kohden ollut kuuttakymmentä jalkaa lähempänä majaa. Tämän raivatun alan
hän piti aina vapaana nopeasti leviävästä kasvullisuudesta. Hänellä ei
ilmeisesti ollut yhtään ystävää. Vieraita ei tullut milloinkaan hänen
majalleen. Vuosia oli jo kulunut siitä, kun hän viimeiseltä riisti
halun siihen. Sitäpaitsi hänellä ei ollut yhtään sukulaista. Hänen
vaimonsa oli kuollut kauan sitten, ja hänen kolme poikaansa olivat
vielä naimattomina menettäneet päänsä taistelussa Somon rajojen
ulkopuolella korkeiden kukkuloiden viidakkopoluilla ja joutuneet
surmaajiensa, viidakkolaisten vatsoihin.

Sokeaksi hän oli hyvin toimelias mies. Hän ei pyytänyt keneltäkään apua
ja hankki itse toimeentulonsa. Maja-aukiollaan hän viljeli jamssia,
makeita perunoita ja taroa. Hän ei pitänyt puista majan lähellä, ja
niinpä hänellä oli toisella aukiolla pisanki- ja banaanipuita ja puoli
tusinaa kookospalmuja. Hedelmiä ja vihanneksia hän vaihtoi kylässä
lihaan, kalaan ja tupakkaan.

Hän käytti suuren osan ajastaan Jerin kasvattamiseen ja muulloin teki
jousia ja nuolia, jotka hänen heimolaistensa keskuudessa olivat niin
suuressa maineessa, että ne kävivät aina kaupaksi. Kului tuskin
päivääkään hänen harjoittelemattaan jousella ja nuolella. Hän ampui
vain äänen ohjaamana, ja milloin vain kuului ääntä tai kahinaa
viidakosta ja Jeri oli ilmoittanut hänelle sen syyn, hän ampui sitä
kohti nuolen. Sitten oli Jerin velvollisuus tuoda nuoli varovasti
takaisin, jos se oli sivuuttanut maalin.

Omituista Nalasussa oli se, ettei hän nukkunut enempää kuin kolmisen
tuntia kahdestakymmenestäneljästä, ettei hän koskaan nukkunut yöllä ja
ettei hän lyhyttä päiväuntaan koskaan nukkunut asunnossaan. Ympäröivän
viidakon sankimmassa tiheikössä hänellä oli jonkinlainen piilomaja,
johon ei vienyt yhtään polkua. Hän ei koskaan mennyt sinne tai palannut
sieltä samaa tietä, niin että hedelmällisen maan trooppinen
kasvillisuus, kun sitä niin harvoin tallattiin, hävitti aina
pienimmätkin jäljet hänen kulkemastaan tiestä. Ja hänen nukkuessaan
Jeri oli opetettu pitämään vahtia hetkeksikään nukahtamatta.

Nalasun äärettömään varovaisuuteen oli omat syynsä. Vanhin hänen
kolmesta pojastaan oli kerran sattuneessa riidassa tappanut erään Aon.
Ao oli ollut yksi Annon perheen kuudesta veljeksestä, jotka asuivat
eräässä isossa kylässä. Somon lain mukaan Annon perhe oli oikeutettu
perimään verivelan Nalasun perheeltä, mutta sen oli tehnyt tyhjäksi
Nalasun kolmen pojan kuolema viidakossa. Ja kun Somossa oli lakina
elämä elämästä, ja kun Nalasu oli yksin elossa perheestään, tiesi koko
heimo hyvin, että annolaiset eivät tyytyisi, ennenkuin olivat ottaneet
sokealta mieheltä hengen.

Mutta Nalasu oli yhtä kuuluisa suurena taistelijana kuin kolmen
sotaisan pojan isänä. Kahdesti annolaiset olivat yrittäneet kostaa,
ensimmäisen kerran, kun Nalasulla vielä oli näkönsä. Nalasu oli
huomannut heidän väijytyksensä, kiertänyt sen, tavannut vihollisten
takana itse Annon, perheen isän, ja tappanut tämän tehden siten
verivelan kaksinkertaiseksi.

Sitten oli tullut hänen onnettomuutensa. Hänen täyttäessään uudelleen
käytettyjä sniderin patruunoita, ruudinräjähdys poltti hänen molemmat
silmänsä. Heti sen jälkeen kun hän istui hoitamassa haavojaan, olivat
annolaiset hyökänneet hänen kimppuunsa mutta sitä hän juuri oli
odottanut. Sinä iltana Annon toinen poika ja kaksi hänen setäänsä astui
myrkytettyihin orjantappuroihin ja sai kauhean kuoleman. Niin oli
henkien luku, jotka hän oli annolaisille velkaa, kasvanut viideksi, ja
ne saattoi periä vain yhdeltä sokealta mieheltä.

Tämän jälkeen annolaiset olivat pelänneet orjantappuroita niin kovasti,
etteivät uskaltaneet tulla uudelleen, vaikka heidän kostonhimonsa kyti
yhä ja he odottivat sitä päivää, jolloin Nalasun pää koristaisi heidän
voitonmerkkisalkoaan. Siihen päivään saakka Nalasun ja annolaisten
välillä ei vallinnut aselepo, vaan pakkorauha. Vanha mies ei kyennyt
ahdistamaan vihollisiaan, eivätkä nämä uskaltaneet hyökätä hänen
kimppuunsa. Eikä ratkaisupäivää tullutkaan, ennen kuin Jeri joutui
Nalasun kasvatiksi, mutta sen jälkeen eräs annolainen vihdoin teki
keksinnön, jonka vertaista ei koko Malaitalla oltu milloinkaan nähty.



KAHDEKSASTOISTA LUKU


Tällä välin kuukaudet olivat kuluneet, kaakkoispasaati oli lakannut ja
luoteismonsuuni alkanut puhaltaa, Jerin ikä karttunut kuudella
kuukaudella, ja sitä mukaa sen paino, koko ja luitten lujuus. Tämä
puoli vuotta sokean miehen luona oli sille hyvää aikaa, huolimatta
siitä, että Nalasu oli tiukka isäntä, joka hellittämättä piti sille
joka päivä oppitunteja enemmän kuin useimmille koirille on pidetty.
Nalasu ei koskaan lyönyt Jeriä eikä sanonut sille pahaa sanaa. Tämä
mies, joka oli tappanut neljä annolaista, kolme niistä sokeaksi
tultuaan ja surmannut paljon enemmän ihmisiä hurjassa nuoruudessaan, ei
kertaakaan puhutellut Jeriä vihaisella äänellä eikä rangaissut sitä
milloinkaan helliä nuhteita ankarammilla keinoilla.

Jerin tänä pentuikänsä loppukautena nauttiman herkeämättömän opetuksen
seurauksena oli sen älykkyyden lopullinen kehittyminen. On luultavaa,
ettei ainoallakaan koiralla koko maailmassa ole milloinkaan ollut niin
kehittynyttä puhekykyä kuin sillä, ja tähän oli kolme syytä: sen
synnynnäinen lahjakkuus, Nalasun opetustaito ja opetukseen uhratut
pitkät tunnit.

Sen sanavarasto oli koiran omaksumaksi tavattoman laaja. Voi melkein
sanoa, että se ja mies kykenivät keskustelemaan tuntikaupalla,
vaikkakin niitä käsitteitä, joista he saattoivat puhella, oli vähän ja
ne olivat yksinkertaisia. Heidän ajatuksenvaihtonsa kosketteli vain
hyvin vähän menneisyyttä ja vielä vähemmän, tuskin ollenkaan,
tulevaisuutta. Jeri osasi kertoa Nalasulle Meringestä ja Arangista yhtä
vähän kuin suuresta rakkaudestaan kapteeniaan kohtaan tai siitä,
miksi vihasi Bashtia. Samaten Nalasu ei osannut kertoa sille
verikostosodastaan annolaisia vastaan eikä siitä, kuinka oli kadottanut
näkönsä.

Käytännössä koko heidän keskustelunsa rajoittui nykyhetkeen, joskin he
saattoivat sisällyttää siihen jonkun verran aivan lähimmästä
menneisyydestä. Nalasu saattoi antaa Jerille joukon määräyksiä,
esimerkiksi, että Jerin piti lähteä yksikseen vakoiluretkelle, mennä
piilomajalle, sitten kiertää se kaukaa, jatkaa matkaa toiselle
aukiolle, missä hedelmäpuut kasvoivat, kulkea läpi viidakon pääpolulle,
edetä sitä pitkin kylää kohti, kunnes tuli suurelle viikunapuulle, ja
palata sitten takaisin pientä polkua myöten Nalasun luo ja Nalasun
majaan. Kaiken tämän Jeri suoritti kirjaimellisesti, ja takaisin
palattuaan hän esitti kertomuksensa. Esimerkiksi näin: Piilomajalla ei
muuta tavallisuudesta poikkeavaa kuin se, että hiirihaukka oli sen
lähistöllä; toisella aukiolla oli kolme kookospähkinää pudonnut maahan
-- sillä Jeri osasi erehtymättä laskea viiteen, toisen aukion ja
pääpolun välillä oli neljä sikaa, pääpolulla se oli kulkenut koiran,
useamman kuin viiden naisen ja kahden lapsen ohi, ja kotimatkalla se
oli pienellä polulla tavannut kakadun ja kaksi poikaa.

Mutta se ei osannut kertoa Nalasulle tunteistaan eikä mielialastaan,
mikä esti sitä olemasta täysin onnellinen nykyisissä oloissaan. Sillä
Nalasu ei ollut valkoinen jumala, vaan ainoastaan mustaihoinen jumala.
Ja Jeri vihasi ja halveksi kaikkia mustaihoisia, lukuunottamatta
Lamaita ja Nalasua. Näitä se sieti, vieläpä tunsi Nalasua kohtaan
jonkinlaista tyyntä, suloista kiintymystä. Mutta se ei rakastanut
Nalasua, sillä se oli sille mahdotonta.

Mustaihoiset olivat korkeintaan vain toisen asteen jumalia, eikä se
saattanut unohtaa suuria valkoisia jumalia, sellaisia kuin sen kapteeni
ja herra Haggin ja Derby ja Bob. He olivat jotakin muuta, jotakin
parempaa kuin kaikki nämä mustat villit, joiden keskuudessa se eli. He
olivat kaukana saavuttamattomassa ihmemaassa, jonka se elävästi muisti,
jota se kaipasi, mutta jonne se ei osannut tietä ja jonka kenties oli
ahmaissut ei-mikään, se, missä kapteeni ja Arangi jo olivat.

Turhaan vanha mies koetti voittaa Jerin rakkautta. Hän ei voinut mitään
Jerin monille odotuksille ja muistoille, vaikkakin hän saavutti Jerin
ehdottoman uskollisuuden. Kapteeninsa puolesta Jeri olisi taistellut
intohimoisesti kuolemaan asti, Nalasun puolesta velvollisuudentunnosta
kuolemaan asti. Eikä vanhuksella ollut aavistustakaan siitä, ettei hän
ollut voittanut Jerin koko sydäntä.

Tuli sitten päivä, jolloin eräs annolainen keksi paksut palmikoidut
sandaalit suojaamaan jalkapohjia myrkytetyiltä orjantappuroilta, joilla
Nalasu oli ottanut kolme heikäläistä hengiltä. Se päivä oli oikeastaan
musta yö, niin musta, ettei voinut nähdä puunrunkoa kahdeksannestuuman
päässä nenästään. Ja tusina annolaisia hiipi Nalasun aukiolle
snidereillä, ratsupistooleilla, sotakirveillä ja -nuijilla
aseistettuina, hiipi ja pelkäsi paksuista sandaaleistaan huolimatta
orjantappuroita, joita Nalasu ei enää asettanut majansa ympärille.

Jeri, joka istui Nalasun polvien välissä unisena, pää nyökähdellen,
antoi ensimmäisen varoituksen isännälleen, joka istui ovensa
ulkopuolella sokeat silmät levällään ja kuulo jännitettynä, niin kuin
hän oli istunut joka yö monta vuotta. Hän kuunteli entistä kiinteämmin
monta pitkää minuuttia, mutta ei kuullut mitään, ja samalla hän
kuiskaamalla kyseli Jeriltä ja käski sen puhua hiljaa, ja Jeri
ääntämällä »vuff» ja »viff» ja muita pikapuheen henkäyssanoja, joita
oli oppinut, kertoi hänelle, että lähestymässä oli paljon miehiä,
enemmän kuin viisi.

Nalasu tarttui vieressään olevaan jouseen, asetti nuolen paikoilleen ja
odotti. Vihdoin hänen omat korvansa kuulivat milloin sieltä, milloin
täällä pienen pientä kahinaa, mikä lähestyi kehässä. Yhä hiljaisuuteen
kehoittaen hän pyysi varmuutta Jeriltä, jonka niskakarvat pörhistyivät
Nalasun herkkien sormien alla ja joka nyt luki yöilmaa sekä vainullaan
että kuulollaan. Ja Jeri kuiskasi taas yhtä hiljaa kuin Nalasu, että
siellä oli miehiä, paljon miehiä, enemmän kuin viisi.

Iän opettamalla kärsivällisyydellä Nalasu istui hievahtamatta, kunnes
hän läheltä, aivan viidakon reunasta, noin kuudenkymmenen askeleen
päästä kuuli selvästi hiipivän miehen aiheuttaman rasahduksen. Hän
jännitti jousensa, hellitti nuolen ja kuuli mielihyväkseen omituisen
sekoituksen läähätystä ja huokailua. Ensin hän pidätti Jerin lähtemästä
noutamaan nuolta, jonka hän tiesi osuneen maaliinsa, ja sitten hän
sovitti uuden nuolen jousenjänteelle.

Neljännestunti kului hiljaisuudessa, sokea mies istui kuin kiviveistos,
koira vapisi innosta hänen sormiensa puhuvien kosketusten alla ja
totteli hiljaaolonkäskyjä. Sillä Jeri tiesi yhtä hyvin kuin Nalasukin,
että kuolema kahisi ja väijyi ympäröivässä pimeydessä. Taas kuului
hiljainen liikahdus, lähempää kuin ennen, mutta hätiköity nuoli meni
ohi. He kuulivat sen jysähdyksen kaukana olevaan puunrunkoon ja
nopeasti perääntyvän maalitaulun hiipiviä askeleita. Lyhyen
hiljaisuuden jälkeen Nalasu käski Jerin noutaa nuolen. Hyvä ja pitkä
harjoitus ei ollut mennyt hukkaan, sillä Nalasunkaan näkevien ihmisten
korvia tarkemmat korvat eivät kuulleet, kun Jeri hiipi nuolen
jysähdyksen suuntaan ja toi nuolen takaisin suussaan.

Taas Nalasu odotti, kunnes uudelleen saattoi kuulla kehän lähestyvän,
jolloin hän otti maasta kaikki nuolensa ja kiersi Jerin seuraamana
äänettömästi aukion vastakkaiselle reunalle. Heidän vielä kulkiessaan
pamahti snideri, joka oli tähdätty suunnilleen äsken tyhjäksi jäänyttä
paikkaa kohti.

Ja sokea mies taisteli koirineen keskiyöstä aamunkoittoon asti
menestyksellisesti kahtatoista ruudinukkosella ja kauaskantavilla,
syvään tunkeutuvilla, pehmeillä lyijykuulilla varustettua miestä
vastaan. Ja sokea mies puolustautui ainoastaan jousella ja satakunnalla
nuolella. Hän ampui useita satoja nuolia, jotka Jeri toi hänelle
takaisin ja jotka hän aina uudelleen ja uudelleen ampui. Mutta Jeri
auttoi urhoollisesti ja taiturimaisesti liittäen Nalasun tarkkaan
kuuloon oman vielä tarkemman kuulonsa, kierrellen äänettömästi ympäri
majaa ja tiedottaen, mistä hyökkäys milloinkin uhkasi.

Annolaiset kuluttivat paljon kallista ruutiaan, sillä oli kuin
näkymättömät henget olisivat taistelleet. Mitään muuta ei näkynyt kuin
pyssynlaukausten välähdyksiä. Annolaiset eivät koskaan nähneet Jeriä,
vaikka he kuulivatkin sen liikkuvan nuolia etsiessään heidän
vaiheillaan. Kerran eräs heistä etsiessään nuolta, joka oli melkein
viiltänyt häntä, kosketti Jerin selkää kädellään ja päästi hurjan
kauhunhuudon, kun Jeri iski hampaansa hänen sormiinsa. He koettivat
ampua Nalasun jousenjänteen helähdystä kohti, mutta Nalasu vaihtoi heti
jokaisen laukauksensa jälkeen paikkaa. Useita kertoja he ampuivat Jeriä
kohti tämän ollessa lähellä, ja kerran kärventyikin sen kuono lievästi
ruudista.

Kun yö valkeni lyhyeksi trooppiseksi hämäräksi ennen kirkasta päivää,
annolaiset perääntyivät, ja samalla Nalasu vetäytyi valosta majansa
suojaan hallussaan Jerin ansiosta vielä kahdeksankymmentä nuolta.
Nalasulla oli saalista yksi kuollut ja monta nuolten haavoittamaa
miestä, jotka olivat laahautuneet pois.

Ja puoli päivää Nalasu kyyrötti Jerin puoleen kumartuneena hellillä
hyväilyillä palkiten sitä kaikesta, mitä se oli tehnyt. Sitten vanhus
meni Jeri mukanaan kylään ja kertoi taistelusta. Bashti tuli
vierailulle hänen luokseen ennen päivän alkua ja aloitti vakavan
keskustelun.

»Puhun niin kuin vanha mies vanhalle miehelle», sanoi Bashti. »Minä
olen vanhempi kuin sinä, oi Nalasu, enkä ole milloinkaan pelännyt.
Mutta milloinkaan en ole ollut sinua urhoollisempi. Toivoisin heimon
jokaisen miehen olevan yhtä urhoollinen kuin sinä. Sittenkin aiheutat
sinä minulle suurta surua. Mitä arvoa on rohkeudellasi ja taidollasi,
kun sinulla ei ole jälkeläisiä, jotka perivät rohkeutesi ja taitosi?»

»Minä olen vanha mies», aloitti Nalasu.

»Et niin vanha kuin minä», keskeytti Bashti. »Et liian vanha menemään
naimisiin, jotta jälkeläisesi lisäisivät heimon voimaa.»

»Minä olin naimisissa, vieläpä kauan, ja minulla oli kolme urhoollista
poikaa. Mutta he ovat kuolleet. Minä en elä niin kauan kuin sinä.
Ajattelen nuoruuteni päiviä niin kuin hauskoja unia muistellaan
herättyä. Mutta vielä enemmän ajattelen kuolemaa ja loppua. Naimista en
ajattele ensinkään. Olen liian vanha menemään naimisiin. Olen kylliksi
vanha valmistautumaan kuolemaan, ja olen kovin utelias tietämään, mitä
minulle tapahtuu kuoltuani. Kuolenko ainiaaksi? Elänkö uudelleen unien
maassa, ja muistanko vielä ne lämpimässä maailmassa eletyt päivät,
jolloin nälkä sai nesteet suuhuni ja rinnassani oli rakkaus naista
kohtaan?»

Bashti kohautti olkapäitään.

»Minäkin olen asiaa paljon ajatellut», sanoi hän.

»En kuitenkaan pääse mihinkään. Tiedämme vasta kun olemme kuolleet,
mitä silloin olemme. Mutta tämän me tiedämme, sinä ja minä: heimo elää.
Heimo ei koskaan kuole. Sen tähden, jos meidän elämällämme on ollenkaan
mitään tarkoitusta, on meidän tehtävä heimo voimakkaaksi. Sinun
tehtäväsi heimossa ei ole vielä suoritettu. Sinun täytyy mennä
naimisiin, niin että taitosi ja rohkeutesi jäävät elämään jälkeesi.
Minulla on sinulle vaimo, ei, kaksi vaimoa, sillä sinun päiväsi ovat
lyhyet, ja minä elän varmasti niin kauan, että näen sinun riippuvan
isieni rinnalla kanoottivajan tangossa.»

»Minä en maksa mitään vaimosta», vastusti Nalasu. »En maksa
minkäänlaisesta vaimosta. En maksaisi tupakanlehteä, en murskattua
kookospähkinää parhaimmastakaan Somon naisesta.»

»Ole huoleti», jatkoi Bashti levollisesti. »Minä maksan edestäsi
vaimon, kahdenkin vaimon hinnan. Kylässä on Bubu. Puolella
tupakkalaatikolla ostan hänet sinulle. Hän on tanakkatekoinen,
pyöreäsäärinen, leveälanteinen, muhkearintainen. Siellä on Nena. Hänen
isänsä vaatii hänestä kovan hinnan, kokonaisen tupakkalaatikon. Minä
ostan hänet sinulle kuitenkin. Sinun aikasi on lyhyt. Meidän täytyy
kiirehtiä.»

»En tahdo mennä naimisiin», julisti vanha sokea mies kiivaasti.

»Sinä tahdot. Minä olen puhunut.»

»Ei, sanon minä ja sanon vieläkin, ei, ei, ei, ei. Naiset ovat
kiusanhenkiä. He ovat nuoria olentoja ja heidän päänsä on täynnä
hulluutta. Heidän kielensä lörpöttelee turhia puheita. Minä olen vanha,
olen rauhallinen tavoiltani, elämän tulet ovat sammuneet minussa, istun
mieluimmin yksin pimeydessä ja mietiskelen. Minut tekisivät hulluksi
ympärilläni jaarittelevat nuoret olennot, joilla on pelkkää vaahtoa ja
kuohua päässään ja kielellään. Aivan varmasti he tekisivät minut
hulluksi, niin hulluksi, että minä sylkisin jokaiseen raakunkuoreen,
irvistelisin kuulle ja purisin poikki suoneni ja ulvoisin.»

»Ja vaikka niin tekisitkin, mitä sitten? Kunhan vain sukusi ei häviä.
Minä maksan vaimoista heidän isilleen ja lähetän heidät luoksesi kolmen
päivän kuluessa.»

»Minulla ei ole heidän kanssaan mitään tekemistä», tuimistui Nalasu.

»Varmasti sinulla on», väitti Bashti levollisesti. »Sillä ellet sinä
tahdo, on sinun maksettava minulle. Se on vaikea, kova velka. Minä
annan kiskoa sijoiltaan jokaisen nivelesi, niin että tulet
nilviäiseläimen kaltaiseksi taikka sian, jonka luut on murskattu, ja
sitten sidotutan sinut paaluun keskelle koirien teurastuskenttää
paistumaan auringonpaahteessa. Ja mitä sinusta jää jäljelle, sen heitän
koirien syötäväksi. Sinun sukusi ei tule häviämään Somosta. Minä,
Bashti, sanon sen sinulle. Kolmen päivän kuluessa lähetän sinulle kaksi
vaimoasi...»

Hän vaikeni, ja heidän välillään syntyi pitkä hiljaisuus.

»Suostutko?» toisti Bashti. »Joko vaimot taikka sijoiltaan kiskotuin
jäsenin paaluun auringonpaisteeseen. Valitse, mutta ajattele tarkoin,
ennen kuin valitset jäsentesi repimisen.»

»Minun iälläni, kun kaikki nuoruuden kiihotukset ovat jääneet niin
kauas, kauas!» valitti Nalasu.

»Valitse. Sinä huomaat, että sinulla on liiaksikin kiihotusta ja
tunteita, kun aurinko koirien teurastuskentällä paahtaa pakottavia
niveliäsi niin, että laihan ruumiisi rasvat poreilevat niin kuin
keitetyn pienen porsaan kirkas rasva.»

»Lähetä sitten minulle vaimot», sai Nalasu voihkaistua pitkän vaitiolon
jälkeen. »Mutta lähetä heidät kolmantena päivänä, ei toisena eikä
huomenna.»

»Hyvä on», nyökkäsi Bashti vakavasti. »Sinä olet elänyt yksinomaan jo
kauan aikaa pimeydessä olleiden edeltäjiesi ansiosta, jotka toimivat
niin, että heimo eläisi ja sinä tulisit olemaan. Sinä olet. He
maksoivat sinusta hinnan. Se on sinun velkasi. Sinä tulit elämään tämä
velka maksettavanasi. Sinun on maksettava velka, ennen kuin siirryt
elämästä. Se on laki. Ja se on viisas laki.»



YHDEKSÄSTOISTA LUKU


Ja jos Bashti olisi kiirehtinyt vaimojen lähettämistä päivällä tai
parilla, olisi Nalasu joutunut avioliiton pelottavaan kiirastuleen.
Mutta Bashti piti sanansa, ja kolmantena päivänä hänellä taas oli liian
kiire, eikä hän tärkeämpien asioiden vuoksi ennättänyt lähettää Bubua
ja Nenaa sokealle miehelle, joka levottomana odotti heidän tuloaan.
Sillä kolmannen päivän aamuna savusivat kaikki suojanpuoleisen Malaitan
kukkulat merkkikieltä. Sotalaiva oli rannikolla, niin kertoi sanoma,
suuri sotalaiva, joka purjehti Langa-Langan riuttojen lomitse. Huhu
kasvoi. Sotalaiva ei pysähtynyt Langa-Langaan. Sotalaiva ei pysähtynyt
Binuun. Se suuntasi kulkunsa Somoa kohti.

Sokea Nalasu ei voinut nähdä näitä ilmaan kirjoitettuja savusanomia.
Kun hänen majansa oli niin erillään, ei kukaan tullut hänelle siitä
kertomaan. Ensimmäisen varoituksen antoivat hänelle huutavien ja
valittavien naisten ja lasten kimeät äänet isolta polulta, joka johti
kylästä Somon ylänkörajoille. Hän luki äänistä vain kauhun ja päätteli,
että kylä pakeni vuorilinnoituksiinsa, mutta hän ei tiennyt paon syytä.

Hän kutsui Jerin luokseen ja käski tämän vakoilemaan ison viikunapuun
luo, missä Nalasun polku ja iso polku yhtyivät, tekemään huomioita ja
kertomaan ne. Ja Jeri istui viikunapuun alla ja katseli somolaisten
pakoa. Miehiä, naisia ja lapsia, nuoria ja vanhoja, rintalapsia ja
keppeihin ja sauvoihin nojaavia patriarkkoja kulki sen ohitse, ja
kaikkien kiire ilmaisi mitä suurinta hätää. Kylän koirat olivat yhtä
pelästyneitä, ne vinkuivat ja ulvoivat juostessaan. Ja kauhu
tarttui rajusti Jeriinkin. Se tunsi voimakasta halua heittäytyä
pakolaisvirtaan, paeta jotakin aavistamatonta, uhkaavaa vaaraa, joka
herätti sen vaistomaisen kuolemankammon. Mutta se hillitsi tämän
halunsa uskollisuudesta sokeata miestä kohtaan, joka oli ruokkinut ja
hyväillyt sitä kuusi pitkää kuukautta.

Palattuaan Nalasun luokse se kertoi tälle tietonsa istuen hänen
polviensa välissä. Se ei osannut laskea pitemmälle kuin viiteen, mutta
se tiesi pakenevia olleen monta kertaa enemmän kuin viisi. Se ilmoitti
siis viisi miestä ja enemmän, viisi naista ja enemmän, viisi lasta ja
enemmän, viisi pikkulasta ja enemmän, viisi koiraa ja enemmän,
sikojakin se ilmoitti viisi ja enemmän. Nalasun korvat kertoivat
hänelle, että niitä oli monta, monta kertaa enemmän, ja hän kysyi
nimiä. Jeri tiesi Bashtin, Agnon, Lamain ja Lumain nimet. Sen sanoissa
ei ollut mitään näiden nimien tavallisista äänteistä, vaan se lausui ne
viff-vufF-pikapuheellaan, jonka Nalasu oli sille opettanut.

Nalasu mainitsi useita muita nimiä, jotka Jeri tunsi kuulolta, mutta
joita se ei itse osannut lausua, ja useimpiin niistä se vastasi kyllä
nyökkäämällä päätään ja ojentamalla oikeaa käpäläänsä. Muutamien nimien
kohdalla se pysyi liikkumattomana, mikä merkitsi, ettei se niitä
tuntenut. Ja toisiin nimiin, jotka se tunsi, mutta joiden omistajia se
ei ollut nähnyt, se vastasi ei ojentamalla vasemman käpälänsä.

Ja Nalasu, joka tiesi nyt, että jokin kauhea vaara oli uhkaamassa,
jokin paljon kauheampi kuin jonkin naapuri-merenrantaheimon hyökkäys,
jonka Somo saattoi helposti torjua valliensa takaa. Nalasu arvasi, että
se oli kauden odotettu rangaistus-sotalaiva. Kuudestakymmenestä
vuodestaan huolimatta hän ei ollut milloinkaan ollut kylässä, jota
pommitetaan. Hän oli kuullut epämääräisiä puheita siitä, mitä pommitus
oli aiheuttanut toisissa kylissä, mutta hänellä ei ollut siitä muuta
käsitystä kuin että silloin ammuttiin kuulia, jotka olivat isompia kuin
sniderin kuulat ja lensivät kauemmaksi.

Mutta hän sai tutustua kranaattituleen ennen kuolemaansa. Bashti, joka
oli kauan odottanut risteilijää kostamaan Arangin hävitystä ja kahden
valkoisen miehen pään ottamista, oli kauan sitten arvioinut koituvan
vahingon. Siksi hän oli antanut kansalleen käskyn paeta vuorille.
Joukon etunenässä kaksitoista nuorta miestä kantoi hänen mattoihin
käärittyä pääkokoelmaansa.

Viimeiset hitaat laahustajat pakolaisjoukon jälkipäässä olivat juuri
kulkemassa viikunapuun ohi ja Nalasu, jousensa ja kahdeksankymmentä
nuoltansa kainalossaan, otti Jeri kantapäillään ensimmäisiä askeleita
seuratakseen muita, kun ilma hänen yläpuolellaan repesi hirvittävän
voimakkaasta äänestä.

Nalasu lysähti istualleen. Se oli ensimmäinen hänen kuulemansa
kranaatinräjähdys, ja se oli tuhat kertaa hirveämpi kuin hän oli
kuvitellut. Se pani ilman pauhaamaan ja taivaan tärisemään: oli kuin
joku voimallinen jumala olisi käsiensä välissä musertanut murskaksi
kaikkeuden tai reväissyt kahtia jättiläislakanan, joka ulottui yli koko
maan piirin.

Hän lysähti istualleen ovensa eteen, painoi päänsä polviensa väliin ja
suojeli sitä käsivarsillaan. Myös Jeri, joka ei ollut koskaan kuullut
pommitusta, vielä vähemmän arvaillut millaista se oli, joutui kauhun
valtaan. Tämä oli sille samanlainen luonnonmullistus kuin se, kun
pauhaava myrsky paiskasi Arangin kyljelleen. Mutta luonteelleen
uskollisena se ei kyyristynyt maahan ensimmäisen kranaatin räjähtäessä.
Se päinvastoin pörhisti karvojaan ja hampaat uhkaavasti irvissä murisi
sille jollekin, joka oli niin lähellä ja kuitenkin näkymätön.

Nalasu painautui vielä kyyrympään, kun heidän takanaan räjähti
kranaatti, ja Jeri murisi ja pörhisteli karvojaan jälleen. Kumpikin
toisti saman joka kerta, kun uusi kranaatti räjähti, ja niitä räjähteli
entistä lähempänä viidakossa. Ja Nalasu, joka oli elänyt pitkän elämän
koskaan säikkymättä tuntemiaan vaaroja, oli määrätty kuolemaan raukan
tavoin peloissaan hänelle tuntemattomasta syystä valkoisten valtiaitten
teknisesti lähettämästä heittoaseesta. Kranaattien räjähdyspiirin
lähenemistään lähetessä hän kadotti viimeisenkin itsehillinnän
hiukkasen. Hänen kauhunsa oli niin rajaton, että hän olisi hyvin
saattanut ulvoa ja purra suonensa poikki. Parkaisten mielenvikaisen
tavoin hän hyppäsi jaloilleen ja syöksyi sisälle majaan, ikään kuin sen
olkinen katto olisi voinut suojella hänen päätään niin suunnattomilta
kuulilta. Hän törmäsi ovenpieleen, ja ennen kuin Jeri ennätti hänen
luokseen, hän keskilattialla kieriskellessään sai seuraavan kranaatin
suoraan päähänsä.

Jeri oli juuri päässyt ovelle, kun kranaatti räjähti. Maja ja Nalasu
muuttuivat sinkoileviksi kappaleiksi. Ovella seisovan Jerin räjähdyksen
ilmanpaine paiskasi parinkymmenen jalan päähän. Kaikki iski siihen
samassa sekunnin murto-osassa: maanjäristys, hyökyaalto, tulivuoren
purkaus, taivaan ukkonen ja pilvistä leimahtava tulinen salama, ja se
menetti tajuntansa.

Se ei tiennyt lainkaan, miten kauan se siinä makasi. Viisi minuuttia
kului, ennen kuin se ensimmäisen kerran suonenvedontapaisesti värähti,
ja kun se ponnisteli jaloilleen ja huojui pökerryksissään, ei sillä
ollut pienintäkään käsitystä ajasta. Se ei ajatellut aikaa ollenkaan.
Sen ainoa ajatus, joka sai sen tahattomaan toimintaan, oli että sitä
silmänräpäys sitten oli hirmuisesti lyöty, lyöty paljon kovemmin kuin
kukaan mustaihoinen oli sitä lyönyt kepillä.

Sen kurkku ja keuhkot olivat täynnä ruudin tukahduttavaa, pistävää
savua, sen sieraimet multaa ja pölyä, se läähätti ja aivasteli
raivoisasti, hyppeli puoleen ja toiseen, horjahti kumoon kuin juopunut,
hypähti jälleen ilmaan, ja takajaloillaan hoiperrellen se löi
etukäpälillään kuonoaan pää riippuen etujalkojen välissä, hieroipa
kuonoaan maahankin. Sen oli saatava pureva tuska pois nenästään ja
suustaan ja ilmaa keuhkoihinsa!

Ihmeen kautta se oli säilynyt kranaatin sinkoilevilta rautasirpaleilta,
ja sen vahva sydän pelasti sen kuolemasta räjähdyksen paineeseen. Vasta
viiden hirveän minuutin jälkeen, joiden aikana se riehui kuin päätön
kana, se tunsi olonsa jälleen siedettäväksi. Tukehtumisen ja tuskan
vaikein aika meni ohi, ja vaikka se oli vielä heikko ja pökertynyt, se
hoippui Nalasun majan suuntaan. Mutta siellä ei ollut majaa eikä
Nalasua, ainoastaan molempien jätteitä.

Kranaattien yhä vonkuessa ja räjähdellessä milloin lähellä, milloin
kaukana Jeri tutki, mitä oli tapahtunut. Yhtä varmasti kuin maja oli
poissa, oli Nalasukin poissa. Koko sen ympärillä oleva maailma näytti
tuomitulta katoamaan. Elämä säilyi vai jossakin muualla, korkeilla
vuorilla ja kaukaisessa viidakossa, minne heimo jo oli paennut. Se oli
uskollinen isännälleen, jota se niin kauan oli totellut, vaikka tämä
olikin vain mustaihoinen, jolta se niin kauan oli saanut elatuksensa ja
johon se oli todella kiintynyt. Mutta tätä isäntää ei ollut enää
olemassa.

Jeri lähti pakoretkelle, mutta ei pitänyt kiirettä. Jonkun aikaa se
murisi jokaiselle ilmassa vonkuvalle ja viidakossa räjähtävälle
kranaatille. Mutta vaikka ne edelleen ärsyttivät sitä, se lakkasi
kumminkin jonkun ajan perästä pörhistelemästä niskakarvojaan, eikä se
enää murahdellut eikä paljastellut hampaitaan niille.

Se ravasi polkua pitkin tahdikkaasti ja arvokkaasti. Kun se tuli isolle
polulle, tämä oli tyhjä. Viimeinenkin pakolainen oli kulkenut ohi.
Polku, jolla aina oli ollut kulkijoita aamusta iltaan ja jonka se
äskettäin oli nähnyt vilisevän väkeä, teki siihen tyhjyydellään syvän
vaikutuksen muistuttaen kaiken päättymisestä tässä katoavassa
maailmassa. Se ei istahtanut viikunapuun alle, vaan ravasi edelleen
pitkän välimatkan päässä heimon jälkijoukosta.

Vainullaan se luki kertomuksen paosta. Tiellä oli kokonainen kranaatin
surmaama ihmisryhmä. Siinä oli viidenkymmenen vuoden ikäinen mies, joka
oli käyttänyt kainalosauvaa, koska haikala oli puraissut häneltä toisen
jalan hänen poikana ollessaan, kuollut nainen kuollut rintalapsi
sylissään ja kuollut kolmivuotias lapsi, joka puristi äitiään kädestä,
ja kaksi kuollutta, isoa ja lihavaa sikaa, joita nainen oli ollut
kuljettamassa turvaan.

Ja Jeri luki vainullaan, miten pakolaisvirta oli jakaantunut ja
tulvinut siitä ohi kumpaakin puolta ja sivu päästyään virrannut jälleen
yhteen. Se tapasi esineitä, jotka kertoivat paonaikaisista
pikkutapahtumista: puoliksi pureskellun sokeriruo'on tyngän, minkä joku
lapsi oli pudottanut, savipiipun, mistä varsi oli kulunut lyhyeksi,
yksinäisen höyhenen jonkun nuoren miehen hiuksista ja keitettyjä
makeita perunoita ja jamssia täynnä olevan kulhon. Sen oli polun
viereen huolellisesti asettanut joku nainen, jolle se oli ollut liian
raskas kantaa.

Kranaattituli lakkasi Jerin ravatessa eteenpäin. Sitten Jeri kuuli
maihinnousujoukon kiväärien paukkeen, kun se ampui sikoja Somon
kujilla. Mutta Jeri ei kuullut kookospalmujen hakkuuta, eikä se
milloinkaan palannut näkemään, mitä vahinkoa kirveet olivat tehneet.

Sillä nyt tapahtui Jerille sellainen ihme, jota koko maailman
ajattelijat eivät olisi osanneet selvittää. Se teki aivojensa käskystä
sellaista, mikä ei näyttänyt helpolta eikä tavalliselta. Jerin olisi
ilmeisesti ollut helpointa seurata Somon heimoa sen linnoituksiin.
Kuitenkin Jeri poikkesi heimon pakosuunnasta ja lähti pohjoiseen päin
yli Somon rajojen ja jatkoi kulkuaan vieraaseen ja tuntemattomaan
maahan.

Se ei perustellut lähtöään. Se vain toimi vaistomaisesti. Se vain lähti
Somosta, koska Nalasu oli kuollut, ja hirvittävä kranaattituli siirtyi
pian menneisyyteen sen tietoisuudessa, samalla kuin nykyisyys täytti
sen mielen. Se kulki melkein tuskallisen jännityksen vallassa villien
viidakon asukkaitten jälkiä, koska tiesi kuoleman väijyvän näillä
poluilla. Sen korvat suipentuivat kuullakseen heikoimmatkin viidakon
äänet ja silmät tähyilivät valppaasti näiden äänien aiheuttajia.

Ei Kolumbuskaan ollut rohkeampi uhmatessaan henkensä uhalla
tuntematonta kuin Jeri oli uskaltaessaan mustan Malaitan synkkiin
viidakoihin. Ja tämän ihmeen, tämän vapaan tahdon sankarityön se teki
melkein samasta syystä kuin ihmiset ovat aina samonneet maailman
ristiin rastiin.

Jeri ei enää koskaan nähnyt Somoa, mutta Bashti palasi heimoineen sinne
vielä samana päivänä ja irvisteli ja nauraa kikatti tutkiessaan
vahinkoa. Kranaatit olivat vahingoittaneet vain muutamia ruohomajoja.
Vain muutamia kookospalmuja oli hakattu maahan. Ja tapettujen sikojen
ruhoista hän valmistutti suuret pidot estääkseen ne pilaantumasta. Eräs
kranaatti oli puhkaissut hänen merivallinsa. Hän suurennutti siihen
kulkuaukon, reunusti sen sivut korallilohkareilla, ja antoi määräyksen
uuden kanoottivajan rakentamisesta. Ainoa suru, mikä hänelle
koitui, oli Nalasun kuolema ja Jerin katoaminen, sillä hänen
suvunjalostuskokeistaan ei tullut mitään.



KAHDESKYMMENES LUKU


Viikon Jeri vietti viidakossa, ja polkuja alituiseen vartioivat
viidakkomiehet estivät kerran toisensa jälkeen sen pääsemästä
vuoristoon. Se olisi joutunut näkemään nälkää, ellei se toisena päivänä
olisi tavannut pientä yksinäistä villiporsasta, joka oli eksynyt
pesyeestään. Se oli Jerin ensimmäinen metsästyssaalis, eikä Jeri
vaistonsa neuvomana jatkanut matkaansa, ennen kuin oli sen kokonaan
syönyt.

Jeri tosin kuljeskeli laajasti ympäristössä, mutta ei tavannut muuta
syötävää riistaa ja palasi aina tappamansa porsaan luokse, kunnes tämä
oli loppunut. Se ei ollut onnellinen vapaudessaan. Se oli liian kesy,
liian sivistynyt. Oli kulunut liian monta tuhatta vuotta siitä, kun sen
esi-isät olivat juoksennelleet villissä vapaudessa. Sen oli ikävä. Se
ei voinut tulla toimeen ilman ihmistä. Se ja sitä edeltäneet sukupolvet
olivat liian kauan eläneet kaksijalkaisten jumalien seurassa. Sen suku
oli liian kauan rakastanut ihmistä, palvellut tätä rakkaudesta,
kestänyt kärsimyksiä rakkaudesta, antanut henkensä rakkaudesta ja
vastalahjaksi saanut silloin tällöin arvonantoa ja tylyä rakkautta,
ymmärtämystä harvemmin.

Jerin ikävä oli niin voimakas, että se toivoi itselleen vaikka
kaksijalkaista mustaa jumalaa, kun kerran valkoiset jumalat olivat
kauan sitten hävinneet. Sillä jos se olisi kyennyt kuvittelemaan, se
olisi uskonut, että ainoat elossa olleet valkoiset jumalat olivat
tuhoutuneet. Sen tunteen vallassa, että mustakin jumala oli parempi
kuin ei mikään jumala, se käänsi pienen sian syötyään kulkunsa itään,
missä maat viettivät merta kohti. Tämän se teki taaskin ajattelematta
asiaa vain sen tähden, että kokemus vaikutti sen alitajuiseen
toimintaan. Se oli tottunut aina elämään meren luona, se oli aina
tavannut ihmisiä meren luona ja alamäkeen juoksemalla se oli aina
tullut meren luo.

Se saapui riuttojen suojaaman laguunin rannalle, missä ruohomajojen
rauniot kertoivat kerran asuneen ihmisiä. Villiä ja rehevää viidakkoa
kasvoi kaikkialla. Kuusituumaisia puita kuristivat olkikattojen
mädänneet jäännökset, joiden läpi puut olivat kohonneet kohti aurinkoa.
Nopeakasvuiset puut varjostivat kattoa kannattavia pylväitä, joihin
veistettyjen totemi-haikalojen kitoihin sovitetut hirvittävät
jumalankuvat irvistelivät ihmisten kurjuudelle kirjavan sienipeitteen
alta. Pieni merivallipahainen, josta parhaimmillaankaan ei ollut suurta
apua, levisi raunioina kookospalmujen juurilta tyveneen mereen asti.
Banaaneja ja leipäpuun hedelmiä mätäni maassa, Luita, ihmisen luita oli
kaikkialla, ja Jeri nuuski niitä tuntien ne elämän katoavaisuuden
vertauskuvaksi. Pääkalloja se ei tavannut, sillä hajoitettuihin luihin
kuuluneet päät koristivat taikamajoja ylämaan viidakkokylissä.

Meren suolainen tuoksu ilahdutti Jerin sieraimia, ja se nautti
hengittäessään sitä ja mangrove-suon tympeitä höyryjä. Mutta Perjantain
jäljille osuneen Robinson Crusoen lailla Jeri äkkiä sai kuin
sähköiskun, kun sen nenä, ei silmät, ilmaisi sille, että ihmisen jalka
oli äskettäin polkenut sen edessä olevaa maata. Se oli mustaihoisen
jalka, mutta se oli elävä, se oli aivan vasta kulkenut. Seurattuaan
sitä parikymmentä yardia Jeri tunsi toisenkin, epäilemättä valkoisen
miehen jalan hajun.

Sivustakatselija olisi ajatellut, että Jeri oli tullut yhtäkkiä
hulluksi. Se hyökkäili sinne tänne, kierteli ja kaarteli, kuono milloin
maassa, milloin ilmassa, ja vikisi mielettömästi, hyökkäili, hyppäsi
suoraan sivulle tavatessaan uusia jälkiä ja kirmaili joka suuntaan
aivan kuin leikkisi jonkun näkymättömän toverin kanssa.

Mutta se luki kertomusta, jonka monet ihmiset olivat kirjoittaneet
maahan. Se sai tietää, että siellä oli ollut joukko valkoisia miehiä ja
yksi mustaihoinen. Tässä oli mustaihoinen kiivennyt kookospalmuun ja
heitellyt alas pähkinöitä, tuolla oli banaanipuu, josta oli riistetty
kimpuiksi kasvaneet hedelmät, ja kauempana oli selvästi samalla tavalla
kohdeltu leipäpuuta. Yksi seikka saattoi Jerin kuitenkin ymmälle: eräs
sille tuntematon haju, joka ei ollut mustan eikä valkoisen miehen. Jos
sillä olisi ollut riittävästi tietoa ja kykyä tehdä huomioita silmin,
se olisi pannut merkille, että jalanjälki oli pienempi kuin miehen ja
että varpaanjäljet olivat toisenlaiset kuin mustan naisen, sillä ne
olivat matalia ja liki toisiaan. Puuterin tuoksu tuotti sille
päänvaivaa. Se ärsytti sen sieraimia, mutta milloinkaan koko sinä
aikana, minkä se oli nuuskinut ihmisten jalanjälkiä, se ei ollut
tavannut sellaista hajua. Ja tähän yhtyi vielä toisia heikompia hajuja,
jotka olivat sille yhtä outoja.

Mutta nämä salaisuudet eivät kauan kiinnittäneet sen mieltä. Se oli
tuntenut valkoisen miehen jalanjäljet, ja niitä se seurasi jälkien
sekamelskassa särkyneen merivallin aukon kautta meren huuhtelemalle
korallihietikolle. Täällä monien jalkojen viimeiset ja tuoreimmat
jäljet olivat kokoontuneet siihen paikkaan, mihin veneen kokka oli
uurtanut vaon ja missä miehet olivat nousseet veneestä maalle ja
astuneet siihen takaisin. Se vainusi koko kertomuksen, ja etukäpälät
hartioita myöten vedessä se katseli laguunille, johon jäljet katosivat
sen vainulta.

Jos se olisi tullut puolta tuntia aikaisemmin, se olisi nähnyt
airottoman, bensiinimoottorin kuljettaman veneen halkovan tyyntä vettä.
Nyt se näki Arangin. Tämä oli tosin paljon isompi kuin se Arangi, jonka
se oli tuntenut, mutta se oli valkoinen, se oli pitkä, siinä oli
mastoja, ja se ui meren pinnalla. Siinä oli kolme mastoa, kaikki yhtä
pitkiä, korkeita, mutta Jerin huomiokyky ei ollut harjaantunut
havaitsemaan eroa niiden ja Arangin yhden pitkän ja yhden lyhyen maston
välillä, Ainoa uiva maailma, minkä se oli tuntenut, oli valkoiseksi
maalattu Arangi. Ja kun tämä ilman epäilyksen hiventäkään oli Arangi,
oli sen rakas kapteeni tietenkin siellä! Koska Arangi saattoi palata
ei-mistään, silloin saattoi kapteenikin sen tehdä, ja täydellisesti
luottaen siihen, että valkoiseksi maalatun uivan maailman kannella
tapasi sen ruumiittoman pään, jonka viimeksi oli nähnyt Bashtin
polvilla, jälleen yhtyneenä ruumiiseensa ja kahteen jalkaansa, Jeri
kahlasi niin kauan kuin jalat ylettyivät pohjaan ja uskaltautui sitten
uiden merelle.

Se oli äärimmäistä uhkarohkeutta, sillä antautuessaan veden valtaan
Jeri rikkoi tabun, joka oli suurimpia ja vanhimpia sen tuntemista. Sen
sanastossa ei ollut krokotiilia vastaavaa sanaa, mutta sen aivoissa oli
pelottava kuva, joka tehokkuudessa veti vertoja mille ihmissanalle
tahansa -- kuva ajelehtivasta puunrungosta, mikä ei ollut puunrunko,
mikä eli, mikä saattoi uida veden pinnalla tai pinnan alla tai nousta
kuivalle maalle, millä oli suunnattoman isot hampaat ja hirmuinen kita
ja mikä oli uivan koiran varma kuolema.

Mutta Jeri rikkoi uljaasti tabua edelleenkin. Toisin kuin ihmisellä,
joka saattaa samalla kertaa olla tietoinen kahdesta mielentilasta ja
joka uidessaan olisi tuntenut sekä pelkoa että pelon voittavaa rohkeaa
päättäväisyyttä, Jerillä oli uidessaan vain yksi tunne: se ui nyt
Arangin ja kapteeninsa luo. Niin kauan kuin se tunsi pohjan jalkojensa
alla eikä ollut vielä tehnyt ensimmäistä ratkaisevaa uintiliikettä, se
oli tietänyt vapaaehtoisesti rikkovansa hirmuista tabua. Mutta
heittäydyttyään uimaan kuolemanpelkoa voimakkaamman tunteen vallassa
sillä oli yksi ainoa ajatus, yksi ainoa pyrkimys: se oli menossa
kapteeninsa luo.

Tottumattomana uimarina se ui kaikin voimin, ja samalla huusi
rakkautensa hätää ja kiihkoa kapteenilleen, joka varmasti oli
valkoisella huvialuksella puolen mailin päässä. Sen pienen
tuskantäyttämän rakkauslaulun kuulivat mies ja nainen, jotka
loikoilivat laivan kannella nojatuoleissa suojakatoksen alla, ja
tarkkasilmäinen nainen se ensiksi näki Jerin kultaisen pään ja kertoi
huomionsa.

»Anna laskea vene vesille, rakkaani», hän sanoi. »Se on pieni koira. Se
ei saa hukkua.»

»Koirat eivät huku niin helpolla», kuului »rakkaan» vastaus. »Kyllä se
selviytyy. Mutta mitä kummaa koira tänne ui...?» Hän nosti merikiikarin
silmilleen ja katseli hetken. »... Ja kaiken kukkuraksi valkoisen
miehen koira!»

Jeri rapisteli vettä käpälillään ja eteni tasaisella vauhdilla, silmät
herkeämättä suunnattuina kasvavaan huvialukseen, kunnes sen äkkiä
havahdutti vaistomainen uhkaavan vaaran tietoisuus. Tabun kosto läheni.
Sitä kohti tuli ajelehtiva puunrunko, joka ei ollut puunrunko, vaan
elävä vaarallinen olento. Jeri näki mustan suikaleen liukuvan hitaasti
vedenpintaa pitkin, ja ennen kuin suikale vajosi, Jeri huomasi, että se
oli jollakin tavoin toisenlainen kuin elävä ajelehtiva puunrunko
yleensä.

Sitten jokin kiisi Jerin ohitse, ja Jeri tervehti sitä murinalla ja
lyömällä vettä etukäpälillään. Se oli vähällä vajota pyörteeseen, mikä
syntyi olennon pyrstön häilähdyksestä. Se oli hai eikä krokotiili, eikä
se olisi sivuuttanut Jeriä niin sävyisästi, ellei se olisi ollut täpö
täysi syötyään jättiläiskilpikonnan, joka oli liiaksi vanhuudenheikko
päästäkseen pakoon.

Vaikkei voinut nähdä Jeri tunsi, että kuolemalla uhkaava olento väijyi
sitä. Se ei nähnyt hain selkäevän pilkottavan pinnasta ja lähestyvän
takaapäin. Mutta laivasta se kuuli sarjan nopeasti toisiaan seuraavia
kiväärin laukauksia ja takanaan pelokasta loiskintaa. Siinä kaikki.
Vaara meni ohi ja unohtui. Jeri ei edes yhdistänyt laukauksia vaaran
ohimenoon. Se ei tietänyt eikä saanut milloinkaan tietää, että se mies,
joka ihmisille oli Harley Kennan, mutta »rakkaani» sille naiselle, jota
Harley Kennan, kolmimastoisen kuunari-huvipurren Arielin omistaja,
myös nimitti »rakkaakseen», oli pelastanut sen hengen ampumalla
marlin-kuulan hain evänjuureen.

Mutta Jeri sai tehdä Harley Kennanin kanssa tuttavuutta piankin, sillä
juuri Harley Kennan laskettiin kainaloittensa ali sidotusta köydestä
alas Arielin korkeaa kylkeä nostamaan merestä sileäkarvaista
irlantilaista terrieriä, joka polki vettä eikä vilkaissutkaan sitä
niskasta tarttuvaa miestä kiihkeästi etsiessään laidalta näkyvästä
kasvorivistä vain yhtä: kapteeninsa kasvoja.

Eikä Jeri pysähtynyt kiittämään, kun se laskettiin alas kannelle. Sen
sijaan se vaistomaisesti puhdisteli vettä karvoistaan töytäillessään
puoleen ja toiseen kapteeniaan etsien. Mies ja hänen vaimonsa nauroivat
katsellessaan.

»Se käyttäytyy kuin olisi menettänyt järkensä pelastumisen ilosta»,
huomautti rouva Kennan.

Ja herra Kennan: »Ei se siitä johdu. Varmaankin sillä on jokin
ruuvi löysällä. Kenties se on sellainen, joka on menettänyt
liikuntakoneistonsa sulkuhaan. Se ei ehkä voi lakata juoksemasta,
ennenkuin jalat pettävät alla.»

Sillä aikaa Jeri jatkoi juoksemistaan laivan vasenta puolta keulaan ja
oikeata perään, perästä keulaan ja taas takaisin heiluttaen
häntätöpykkäänsä ja ystävällisesti nauraen kaksijalkaisille jumalille,
joita oli niin paljon. Jos se olisi kyennyt ajattelemaan, se olisi
ihmetellyt valkoisten jumalien lukumäärää. Näitä oli siellä vähintään
kolmekymmentä, lukuunottamatta sellaisia jumalia, jotka eivät olleet
valkoisia eivätkä mustia, mutta kumminkin kulkivat pystyssä kahdella
jalalla, olivat puetut vaatteisiin ja ilmeisesti mustia jumalia
mahtavampia. Samaten, jos se olisi kyennyt tekemään johtopäätöksiä, se
olisi päätellyt, etteivät kaikki valkoiset jumalat olleet vielä
siirtyneet olemattomuuteen. Se vain totesi sen tietämättään.

Mutta siellä ei ollut sen kapteenia. Se nuuski kattohytistä, nuuski
keittiöstä, missä kaksi kiinalaista kokkia kaakatti sille
käsittämätöntä lirunlorua, nuuski kajuutan käytävästä, konehuoneen
kattoikkunasta ja ensimmäisen kerran tunsi bensiinin ja koneöljyn
hajun. Mutta vaikka se miten nuuski ja missä juoksi, se ei tavannut
kapteeninsa hajua.

Perässä ruorirattaan luona se olisi istuutunut ulvomaan pettymystään ja
sydämentuskaansa, ellei eräs ilmeisesti päällystöön kuuluva valkoinen
jumala, jolla oli kultakoristeinen valkoinen lakki ja univormu, olisi
puhutellut sitä. Hienokäytöksisenä kuten aina Jeri hymyili
kohteliaasti, luimisti korviaan, heilutti häntäänsä ja lähestyi korkeaa
jumalaa. Tämän käsi oli melkein hyväilemäisillään sen päätä, kun
kannelta kuului naisen ääni puhuvan kieltä, jota Jeri ei ymmärtänyt.
Sanat ja lauseparret olivat sen ymmärryksen yläpuolella. Mutta se tunsi
niissä käskyn, ja sitä vahvisti valkoiseen ja kultaan puetun jumalan
nopea liike, kun hän vetäisi pois kätensä, joka miltei oli hyväillyt
Jeriä, Jumala jäykkeni ja äänekkäillä rohkaisuilla ja kehotuksilla,
joiden merkityksen Jeri saattoi vain arvata, ohjasi sen menemään yli
kannen sen henkilön luo, joka oli sanonut käskevällä äänellä: »Olkaa
hyvä ja lähettäkää se minun luokseni kapteeni Winters.»

Jeri kierteli ruumistaan tottelemisen mielihyvästä ja olisi halukkaasti
tarjonnut päänsä naisen ojennetun käden hyväiltäväksi, ellei olennon
kummallisuus ja outous olisi herättänyt siinä varovaisuutta. Se
keskeytti lähestymisensä ja peräytyi tuulen liehutteleman hameen luota,
hampaitaan näyttäen ja muristen. Ainoat naisolennot, jotka se oli
tuntenut, olivat olleet alastomia mustaihoisia. Hame, joka lepatti
tuulessa kuin purje, muistutti sitä Arangin uhkaavasta emäpurjeesta,
joka oli rätissyt, jyrissyt ja syöksähdellyt edestakaisin sen pään
yläpuolella. Naisen lausumat sanat olivat lempeitä ja lepytteleviä,
mutta vaarallinen hame liehui yhä tuulessa.

»Oletpa sinä hupsu koira!» nauroi nainen. »En minä aio purra sinua.»

Mutta hänen miehensä työnsi esiin arastelemattoman, lujan kätensä ja
veti Jerin luoksensa. Ja Jeri kiemurteli hurmautuneena jumalan
hyväilyssä suudellen kättä välkkyvän punaisella kielellään. Sitten
Harley Kennan ohjasi sen naisen luo, joka istui lepotuolissa ja ojensi
kätensä. Jeri totteli. Se lähestyi korvat luimussa ja nauravin suin,
mutta juuri kun nainen oli ylettymäisillään Jeriin, tuuli hulmautti
taas hänen hamettaan, ja Jeri peräytyi muristen.

»Ei se sinua pelkää, Villa», sanoi mies, »vaan sinun hamettasi. Kenties
se ei milloinkaan ennen ole nähnyt hametta.»

»Tarkoitat siis», väitti Villa Kennan vastaan, »että täkäläiset
pääkallonmetsästäjä-ihmissyöjät pitävät koiratarhoja sukuluetteloineen.
Sillä tämä mieletön seikkaileva koira on varmasti yhtä puhdas
irlantilainen terrieri kuin Ariel on Oregonin männyistä rakennettu
kuunari.»

Harley Kennan nauroi hyväksyvästi. Villa Kennan nauroi myöskin, ja Jeri
tunsi, että sen edessä oli kaksi onnellista jumalaa, ja sekin nauroi
heidän kanssaan.

Omasta aloitteestaan se lähestyi taas naisjumalaa puuterin ja muiden
heikommin tuntuvien miellyttävien tuoksujen vetämänä, jotka se jo oli
tuntenut samoiksi kuin rannalla tapaamansa oudot tuoksut. Mutta
pahansuopa pasaatituuli liehautti taas hametta, ja taas Jeri peräytyi,
ei kumminkaan niin kauas kuin ennen eikä niin äreästi niskaansa
pörhistellen ja muristen hampaat vain puoliksi paljaina.

»Se pelkää sinun hamettasi», väitti Harley. »Katsohan sitä! Se tahtoo
tulla luoksesi, mutta hame pitää sen loitolla. Kun käärit sen allesi,
ettei se pääse liehumaan, niin näet, mitä tapahtuu.»

Villa Kennan seurasi neuvoa, ja Jeri tuli varovasti, painoi päänsä
hänen käteensä ja köyristeli selkäänsä ja nuuski hänen sukkien ja
kenkien peittämiä jalkojaan ja tunsi ne samoiksi, jotka olivat paljaina
astelleet hävitetyn rantakylän teitä.

»Ei epäilystäkään», myönteli Harley. »Se on valkoisen miehen jalostama
ja kasvattama. Sillä on tarinansa. Sen koko elämä on ollut seikkailua.
Jos se voisi kertoa tarinansa, istuisimme me päiväkausia hurmautuneina
sitä kuuntelemassa. Varmasti se ei ole elänyt koko ikäänsä
mustaihoisten keskuudessa. Näyttäkäämme sille Johnnyä.»

Johnny, jonka Kennan viittasi tulemaan luokseen oli brittiläisen
Salomonin saarten Tulagissa asuvan kuvernöörin Kennanille lainaama ja
oli tämän muassa pikemminkin luotsina ja oppaana kuin filosofina ja
ystävänä. Johnny lähestyi virnistellen, ja Jerin käytös muuttui heti.
Sen ruumis jäykistyi Villa Kennanin käden alla, kun se vetäytyi pois
tämän luota ja kulki jäykin jaloin mustaihoista kohti. Jerin korvat
eivät luimistuneet, eikä se nauranut toverillisesti suullaan
tarkastellessaan Johnnyä ja nuuskiessaan hänen pohkeitaan vastaisen
varalta. Se oli kiireestä kantapäähän ritari ja palasi aivan lyhyen
tarkastuksen jälkeen takaisin Villa Kennanin luo.

»Mitäs minä sanoin?» ylvästeli tämän mies. »Se tuntee värieron. Se on
valkoisen miehen koira, joka on opetettu sellaiseksi.»

»Tuhat tulimaine», sanoi Johnny. »Minu tunte se koira. Minu tunte sen
isä ja äiti. Meringellä asu iso valkoinen herra Haggin, ja siellä hänen
luona olla tämän koiran isä ja äiti.»

Harley Kennan huudahti: »Aivan niin. Kuvernööri kertoi minulle koko
jutun. Arangi, jonka somolaiset valtasivat, purjehti viimeksi Meringen
plantaasilta. Johnny tuntee koiran sen parin jälkeläiseksi, jonka
Meringellä asuva Haggin omistaa. Mutta siitä on jo pitkä aika. Koiran
on täytynyt siihen aikaan olla pieni pentu. Tietysti se on valkoisen
miehen koira.»

»Ja sinä et kuitenkaan ole havainnut huomattavinta todistetta siitä»,
kiusoitteli Villa Kennan. »Koiralla on silmiinpistävä tuntomerkki.»

Harley katseli tarkasti Jeriä.

»Kieltämätön tuntomerkki», väitti hänen vaimonsa.

Toisen pitkän tarkastelun jälkeen Kennan pudisti päätään.

»En todellakaan huomaa.»

»Häntä», nauroi hänen vaimonsa. »Alkuasukkaat eivät leikkaa koiriensa
häntiä lyhyiksi. Vai mitä, Johnny? Leikkaavatko Malaitan mustaihoiset
koiran häntää?»

»Ei leikata», vastasi Johnny. »Herra Haggin Meringellä leikata se
poikki. Minu lyö veto, että hän olla leikata poikki senkin häntä.»

»Sitten se on ainoa eloonjäänyt Arangilla olleista», päätteli Villa
Kennan. »Etkö ole samaa mieltä, herra Sherlock Holmes Kennan?»

»Onnittelen sinua, rouva Sherlock Holmes», vastasi hänen miehensä
kohteliaasti. »Nyt ei enää muuta kuin saatat minut suoraan itsensä La
Perousen päätä katsomaan. Purjehdusopas kertoo, että hän jätti sen
jonnekin näille saarille.»

He eivät osanneet aavistaa, että Jeri oli elänyt Somossa muutaman
mailin päässä samalla rannikolla erään Bashtin turvattina ja että
Bashti tällä samalla hetkellä istui ruohomajassaan tutkistellen
kuihtuneilla polvillaan lepäävää suuren merenkulkijan päätä, jonka
tarinan pään ottaneen päällikön jälkeläiset olivat ammoin unohtaneet.



YHDESKOLMATTA LUKU


Kaunis sanfranciscolainen kolmimastoinen kuunari Ariel oli jo vuoden
ollut purjehdusretkellä maailman ympäri, ennen kuin Jeri joutui sille.
Uutena elinympäristönä, varsinkin kun se oli valkoisen jumalan maailma,
se oli Jeristä vertoja vailla. Se ei ollut niin pieni kuin Arangi, eikä
sen keulassa ja perässä, kannella ja hyteissä melunnut mustaihoisten
parvia. Ainoa Jerin siellä tapaama mustaihoinen oli Johnny. Sen sijaan
sen miehistönä oli pääasiallisesti kaksijalkaisia valkoisia jumalia.

Se tapasi näitä kaikkialla, ruorirattaan luona, tähystyspaikalla,
pesemässä kansia, kiilloittamassa messinkiosia, kiipeämässä mastoihin
tai hoitamassa purjeita ja köysiä puolitusinaa kerrallaan. Mutta
kuitenkin heidän välillään oli olemassa eroa. Oli jumalia ja jumalia,
ja Jeri oppi pian tietämään, että Arielin valkoisten jumalien
hierarkiassa purjeita ja laivaa hoitavat olivat kaukana kapteenin ja
hänen kahden valko- ja kultapukuisen upseerinsa alapuolella. Nämä taas
puolestaan olivat alempia kuin Harley Kennan ja Villa Kennan, sillä --
sen Jeri heti näki -- Harley Kennan komensi heitä. Kuitenkin oli yksi
asia, josta se ei päässyt selville ja jota se ei saanut milloinkaan
tietää, nimittäin kumpi oli Arielin ylijumala. Se ei koskaan
koettanutkaan päästä tietämään sitä, sillä sen ajatuskyky ei kantanut
niin kauas, mutta niinpä se ei saanutkaan tietää komensiko Harley
Kennan Villa Kennania vaiko Villa Kennan Harleyta. Rasittamatta
aivojaan tällä kysymyksellä se hyväksyi omalla tavallaan heidän
kaksoisvaltiutensa tässä uudessa maailmassa. Ei kumpikaan ollut toista
korkeampi. He näyttivät hallitsevan tasa-arvoisina, mutta kaikki muut
tottelivat heitä.

Ei ole totta, että se, joka ruokkii koiraa, voittaa sen sydämen. Harley
ja Villa eivät milloinkaan antaneet ruokaa Jerille, mutta kuitenkin
tämä valitsi heidät isännikseen, rakastettavikseen ja palveltavikseen
eikä japanilaista hovimestaria, joka sitä säännöllisesti ruokki.
Jokaisen koiran tavoin Jeri kykeni tekemään eron pelkän ruoanantajan ja
ruoanomistajan välillä. Se tajusi vaistomaisesti, että ei ainoastaan se
itse, vaan kaikki muutkin laivalla olevat saivat ruokansa mieheltä ja
naiselta. Nämä ruokkivat ja hallitsivat kaikkia. Kapteeni Winters
saattoi antaa määräyksiä merimiehille, mutta hän puolestaan otti
käskyjä vastaan Harley Kennanilta. Jeri tiesi tämän yhtä varmasti kuin
se käyttäytyi sen mukaan, vaikkei se koko aikana kertaakaan tullut sen
mieleen selvänä tietoisuutena.

Ja samoin kuin se oli tottunut tekemään aina mister Hagginin ja
kapteeninsa, jopa Bashtin ja Somon ylitaikurin luona, se liittyi nytkin
korkeimpiin jumaliin ja sen tähden nautti alempien jumalien
kunnioitusta. Samoin kuin kapteeni Arangilla ja Bashti Somossa olivat
julistaneet tabun, niin myös mies ja nainen Arielilla suojelivat Jeriä
tabulla. Sanolta, japanilaiselta hovimestarilta, ja yksin häneltä, Jeri
sai ruokaa. Ei ainoakaan merimies saanut tarjota sille korppupalasta
tai kutsua sitä maihin menevään veneeseen. Jeri ei olisi voinut ottaa
tarjousta vastaan, eivätkä he tarjonneetkaan. Heidän ei sallittu
leikkiä eikä telmiä sen kanssa, ei edes viheltää sille kannella.

Jerille tämä kaikki oli mieleen, sillä se oli luonnostaan yhden miehen
koira. Tietysti oli muutamia arvoon perustuvia poikkeuksia, mutta
kukaan ei herkemmin ja selvemmin tuntenut niitä kuin Jeri itse.
Niinpä molemmat upseerit saivat tervehtiä sitä »hei» ja »hyvää
huomenta»-huudoilla, vieläpä lyhyesti ja ystävällisesti taputtaakin
sitä päälaelle. Kapteeni Winters sai osoittaa vieläkin suurempaa
tuttavallisuutta. Kapteeni Wintersillä oli lupa hieroa sen korvia,
pudistaa sen käpälää, raaputtaa sen selkää, jopa tarttua sitä rajusti
poskiin. Mutta kapteeni Winters päästi sen luotaan kohta, kun mies tai
nainen ilmestyi kannelle.

Etuoikeuksia, suloisen omavaltaisia etuoikeuksia miestä ja naista
kohtaan oli koko laivalla yksin Jerillä, ja toiselta puolen he kaksi
olivat ainoat, joille Jeri salli sellaisia. Kaikki koirat ovat
jumalanpalvojia. Jeri oli onnellisempi kuin useimmat muut koirat, sillä
sillä oli kaksi jumalaa, jotka, vaikka vaativatkin paljon, rakastivat
sitä sitä enemmän.

Somossa Jerin muistot kapteenistaan ja mister Hagginista eivät olleet
haihtuneet. Ihmissyöjäin kylän elämä ei ollut sitä tyydyttänyt. Siellä
oli ollut liian vähän rakkautta. Vain rakkaus voi haihduttaa rakkauden
muiston tai oikeammin surun kadotetusta rakkaudesta. Mutta Arielilla
sellainen haihtuminen tapahtui nopeasti. Jeri ei unohtanut kapteeniansa
eikä mister Hagginia. Mutta kun se nyt heitä muisteli, sen ikävä ei
ollut yhtä tuskallinen kuin ennen. Se ikävöi yhä harvemmin, eivätkä
kapteeni ja mister Haggin esiintyneet enää yhtä usein kuin ennen sen
unissa, sillä kuten kaikki koirat Jeri uneksi paljon ja elävästi.



KAHDESKOLMATTA LUKU


Ariel teki hitaasti matkaa pohjoista kohti pitkin Malaitan
suojanpuoleista rannikkoa pujotellen ranta- ja ulkoriuttojen välillä
värikylläisissä laguuneissa, uskaltautuen läpi niin kapeista
korallisärkkäisistä salmista, että kapteeni Winters vakuutti joka päivä
saavansa tuhat uutta harmaata hiusta. Se laski ankkurin jokaisen
ulkoriuttasarjassa olevan vallitetun saaren ja mantereen jokaisen
mangrovesuon kohdalla, missä vain näytti asuvan ihmissyöjiä. Sillä
Harley ja Villa Kennan eivät kiirehtineet. Niin kauan kuin matkan
varrella oli mielenkiintoista nähtävää, he eivät välittäneet siitä,
oliko pysähdyspaikkojen väli lyhyt vai pitkä.

Tällä ajalla Jeri oppi tuntemaan uuden nimensä -- tai paremminkin
kokonaisen joukon nimiänsä. Tämä johtui siitä, että Harley Kennan ei
tahtonut antaa määrättyä uutta nimeä nimen jo omaavalle olennolle.

»Sillä on varmasti ollut nimi», väitti hän Villalle. »Haggin on
varmasti antanut sille nimen, ennenkuin se joutui Arangille. Sen tähden
sen on oltava ilman nimeä siksi, kunnes palaamme Tulagiin ja saamme
tietää sen oikean nimen.»

»Mitä merkitsee nimi?» tenäsi Villa.

»Kaikki», vastasi hänen miehensä. »Ajattelehan, että sinua
haaksirikkoon jouduttuasi pelastajasi nimittäisivät rouva Riggsiksi tai
neiti de Maupiniksi taikka aivan yksinkertaisesti Topsyksi. Ja
ajattele, että minua nimitettäisiin Benedict Arnoldiksi tai Judakseksi
tai ... taikka ... Hamaniksi. Ei, anna sen olla nimetön niin kauan,
kunnes saamme tietää sen alkuperäisen nimen.»

»Joksikin sitä täytyy nimittää?» intti Villa. »En voi ajatella sitä
nimettömänä.»

»Nimitä sitä sitten useilla nimillä, mutta älä koskaan kahta kertaa
samalla. Nimitä sitä 'koiraksi' tänään ja 'herra koiraksi' huomenna ja
seuraavan päivänä jotenkin muuten.»

Niin sitten kävi, että Jeri osasi äänestä, äänenpainosta ja tilanteesta
aina arvata, että sitä tarkoitettiin seuraavilla nimillä: »koira»,
»herra koira», »seikkailija», »kelpo poika», »hupsu laulaja», »nimetön»
ja »rakastava pikku sydän». Siinä muutamia niistä monista nimistä,
joita Villa sille tuhlaili. Harley taas antoi sille seuraavia nimiä:
»ihmiskoira», »puhdas sielu», »messinkinappula», »joku vain»,
»kulta-hau», »Etelänmeren satraappi», »Nimrod», »pikku peijakas» ja
»leijonantappaja». Lyhyesti: mies ja nainen antoivat antamistaan sille
uusia nimiä. Ja Jeri oppi pian tietämään jokaisen heidän käyttämänsä
nimen tarkoittavan sitä, vähemmän äänestä ja sanasta kuin siitä
sydämellisyydestä millä se lausuttiin. Se ei enää ajatellut itseään
Jerinä, vaan sen sijaan jokaisessa äänteessä, joka kuulosti kauniilta
ja tulkitsi rakkautta, se tunsi oman nimensä.

Sen suuri pettymys, mikäli pettymykseksi voidaan sanoa tietämättömyyttä
jonkin odotuksen toteutumattomuudesta, oli kieli. Ei yksikään laivalla
olevista, ei edes Villa eikä Harley, puhunut Nalasun kieltä. Koko Jerin
suuri sanasto, koko sen kielen käyttämisen taito, mikä olisi kohottanut
sen kaikkien muiden koirien yläpuolelle oli aivan merkityksetön
Arielilla. Sen jumalat eivät voineet kuvitellakaan sellaisen
viff-vuff-pikakielen olemassaoloa, vielä vähemmän he osasivat puhua
sitä kieltä, minkä Nalasu oli opettanut Jerille ja minkä Nalasun
kuoltua Jeri yksin koko maailmassa tunsi.

Turhaan Jeri kokeili naisjumalan kanssa. Istua kyyröttäen kannella,
kurkottunut pää painettuna Villan käsiin se saattoi puhua puhumistaan,
mutta ei koskaan saanut odottamaansa vastausta. Pienenpienillä
vingahduksilla ja heikoilla nyyhkytyksillä, »viffeillä» ja »vuffeilla»
ja syvällä kurkussa muodostuvilla murahteluilla se koetti kertoa
naisjumalalle katkelmia tarinastaan. Naisjumala oli täynnä lämmintä
myötätuntoa, hän piti korvaansa niin lähellä sen puhuvaa suuta, että
melkein hukutti sen hiustensa hyvänhajuiseen tulvaan. Mutta sittenkään
hänen aivonsa eivät käsittäneet mitään siitä, mitä Jeri lausui, vaikka
hänen sydämensä varmasti tunsi sen tarkoituksen.

»Ajattelehan rakkaani!» huudahti hän. »Koira puhuu. Tunnen, että se
puhuu. Se kertoo minulle itsestään. Minä saisin tietää sen
elämäntarinan, jos vain voisin ymmärtää sen kieltä. Se virtaa
parhaillaan kurjaan, tyhmään korvaani, enkä minä kykene sitä
käsittämään.»

Harley oli epäuskoinen, mutta hänen vaimonsa naisenvaisto oli oikeassa.

»Minä tiedän sen!» vakuutti Villa. »Sanon sinulle, että se saattaisi
kertoa tarinan kaikista seikkailuistaan, jos me vain ymmärtäisimme. Ei
ainoakaan koira ole ennen puhunut minulle tällä tavalla. Se on varmasti
kertomus. Minä tunnen siinä eri vivahduksia. Joskus aivan luulen sen
kertovan ilosta, rakkaudesta, suuresta ylpeydestä ja taistelusta.
Toisinaan se taas ilmaisee suuttumusta, voimatonta vihaa, epätoivoa ja
surua.»

»Luonnollisesti», myönsi Harley rauhallisesti. »Valkoisen miehen koira,
joka on harhaillut Malaitan ihmissyöjien keskuudessa, on kokenut
kaikkia noita tunteita, ja aivan yhtä luonnollisesti valkoisen
miehen vaimo, kulta-vaimoni, rakas, ihastuttava Villa Kennan, saattaa
omasta päästään keksiä sellaisen koiran kokemuksia ja pitää sen
tarkoituksettomia ääniä kertomuksina niistä tuntematta niitä oman
suloisen, herkän, myötätuntoisen mielikuvituksensa tuotteiksi.
Näkinkengän laulu meren salaisuuksista, kaikkea vielä! Sen laulun me
itse sepitämme merestä ja panemme näkinkengän suuhun.»

»Aivan niin...»

»Aina aivan niin», katkaisi Kennan kohteliaasti vaimonsa puheen.
»Olet aina oikeassa, etenkin silloin, kun olet eniten väärässä. Et
tietenkään purjehdusta etkä kertomataulua koskevissa asioissa, joissa
todellisuuden on ohjattava ihmisen laiva meren salakarien ohi, mutta
aina oikeassa, kun on kysymys aistimien havaitsemiskyvyn ulkopuolella
olevista totuuksista.»

»Nyt sinun suuri miehenviisautesi koettaa pitää minua narrinaan»,
vastasi Villa. »Mutta minä tiedän...» Hän pysähtyi tapaillen kyllin
voimakkaita sanoja, mutta kun sanat jättivät hänet pulaan, hän vei
kätensä sydämelleen vedoten todistukseen, joka oli kaikkia sanoja
voimakkaampi.

»Olemme yhtä mieltä, teen kunniaa», nauroi Harley iloisesti.

Harley Kennan ei uskonut todeksi nyt eikä milloinkaan vaimonsa arvelua
Jerin kertomista tarinoista. Ja koko elämänsä ajan hän piti koko asiaa
herkkätunteisen Villan rakastettavana runollisena kuvitelmana.

Mutta vaikka Jeri olikin vain nelijalkainen, sileäkarvainen
irlantilainen terrieri, sillä oli suuri taito oppia kieltä. Vaikka se
ei voinutkaan opettaa kieliä, se saattoi kuitenkin oppia niitä.
Vaivattomasti ja nopeasti, käytännöllisesti -- ilman opetusta -- se
alkoi poimia sanoja Arielin kielestä. Onnettomuudeksi se ei ollut
koiralle mahdollista viff-vuff-kieltä, jollaisen Nalasu oli keksinyt.
Vaikka Jeri oppi ymmärtämään paljon siitä, mitä Arielilla puhuttiin, ei
se voinut sitä ollenkaan puhua. Ainakin kolme naisjumalan nimeä se
tunsi: Villa, »kulta-vaimo» ja rouva Kennan, sillä niin se kuuli
naisjumalaa vaihdellen puhuteltavan. Mutta se itse ei osannut
naisjumalaa niin puhutella. Se oli jumalien kieltä, jota vain Jumalat
osasivat puhua. Se oli erilaista kuin Nalasun keksimä kieli, joka oli
ollut yhdistelmä jumalien ja koirien puheesta, niin että jumalat ja
koirat saattoivat ymmärtää toisensa.

Samoin se oppi tuntemaan monta miesjumalan nimeä: herra Kennan, Harley
ja kapteeni Kennan ja kapteeni. Ja kun vain he kolme olivat yhdessä,
Jeri kuuli nimiä »kulta-mieheni», »minun mieheni», »lapseni», »rakas
mies», »rakkaani» ja »aurinkoni». Mutta Jerin oli mahdotonta lausua
näitä nimiä puhutellessaan miestä, samoin kuin hän ei osannut puhutella
naista tämän monilla nimillä. Ja kuitenkin se oli monet kerrat
kuiskaillut Nalasulle hiljaisina, tyyninä öinä sanoja viff- ja
vuff-kielellä sadan askeleen päästä.

Eräänä päivänä nainen kumartui Jerin puoleen, niin että hänen uinnin
jälkeen kuivumaan avattu tukkansa aaltoili sen ympärillä, piteli kaksin
käsin kiinni sen päästä, niin että sen kapean, kauniin kielen hänen
nenäänsä tarkoittama suudelma hairahtui tyhjään ilmaan, ja lauloi:

    En tiedä hänen nimeään,
    mut ruusua hän muistuttaa...

Seuraavana päivänä nainen toisti tämän, mutta nyt hän lauloi melkein
koko laulun pehmeästi Jerin korvaan. Kesken kaiken Jeri hämmästytti
häntä ja hämmästyi itsekin. Kun naisjumalan ääni pehmeästi värähteli
sen korvissa, se teki kummallisen teon. Se istuutui yhtäkkiä, veti
päänsä pois Villan käsien välistä ja kuono suunnattuna vinosti
taivaaseen alkoi väristä ja hengittää kuuluvasti Villan laulun
tahdissa. Nopealla, kouristuksentapaisella nykäyksellä sen kuono nousi
sitten keskitaivasta kohti, sen suu aukeni, ja siitä virtasi äänitulva,
joka kohosi ja vahveni nopeassa tahdissa ja hiljeni hitaasti vihdoin
vaimeten kokonaan.

Tämä ulvonta oli alkua sille, mikä tuotti Jerille »hupsun laulajan»
nimen. Sillä Villa Kennan tajusi heti laulunsa koirassa herättämän
musikaalisuuden ja ryhtyi sitä kehittämään. Jeri oli aina valmis, kun
Villa istuutui, ojensi kätensä sitä kohti ja kutsui: »Tule tänne, hupsu
laulaja.» Jeri meni hänen luokseen, istui ahmien sieraimillaan hänen
hiustensa suloista tuoksua, asetti poskensa hänen poskelleen, sovitti
kuononsa hänen korvansa viereen ja yhtyi melkein heti lauluun, kun hän
sen hiljaa aloitti. Matalat sävelet saivat Jerin erikoisesti vauhtiin,
ja kerran alkuun päästyään se lauloi niin kauan kuin Villa tahtoi.

Se oli todellakin laulamista. Tottuneena kaikkiin puhetapoihin Jeri
oppi nopeasti hiljentämään ulvomistaan, kunnes se muuttui pehmeäksi ja
kullankirkkaaksi. Se saattoi myöskin vaientaa sen miltei kuiskaukseksi,
kohottaa ja laskea sitä, kiihdyttää ja hidastuttaa sitä, aina Villan
äänen mukaan.

Jeri nautti laulamisesta melkein samalla tavalla kuin oopiuminpolttaja
nauttii unelmistaan. Siinä heräsi kaihomielisiä muistoja surusta, joka
oli ollut unohduksissa niin kauan, ettei se enää ollut surua. Se vain
täytti sen haikeudella ja tuuditti sen ankkuroidulta Arielilta pois
jonnekin muualle.

Nalasu oli opettaessaan sille viff-vuff-kieltä järjestelmällisesti
vedonnut sen järkeen. Mutta Villa vetosi aivan huomaamattaan sen
sydämeen ja sen sydämen perinnöllisiin lakeihin herättäessään vanhat
muistot.

Joskus saattoi Jerille yöstä ilmestyä hämäriä varjomaisia olentoja,
ja niiden kiitäessä aavemaisesti ohi se oli kuin unessa kuulevinaan
lauman metsästyshuutoja, sen suonten tykintä kiivastui, ja senkin
metsästysvaistot heräsivät, niin että sen hillitty, hiljaa valittava
laulu muuttui kiihkeäksi ulvonnaksi. Se veti päänsä pois naisen
hiusaalloista, sen jalat tekivät levottomia, suonenvedontapaisia
liikkeitä aivan kuin se olisi juossut, ja kuin salamanleimaus se oli
yhdessä hetkessä kaukana poissa, siirtyneenä todellisuudesta uneen,
itsekin juoksemassa noiden varjomaisten muotojen joukossa keskellä
metsästävää laumaa. Jerillä ei kuitenkaan aina ollut samanlaisia
kokemuksia heidän yhdessä laulaessaan. Tavallisesti se vaipui vain
epämääräisiin, suruisen-suloisiin tunnelmiin, eivätkä muistot
tiivistyneet näyiksi. Toisinaan taas tämä kaihomielisyys loihti sen
eteen kuvia sen kapteenista ja mister Hagginista, Panusta, Timistä ja
Miksistä ja kaikesta kauan sitten kadonneesta elämästä Meringen
plantaasilla.

»Lemmikkini», sanoi Harley Villalle eräitten sellaisten laulajaisten
loputtua, »sen onneksi et ole eläintenkesyttäjä tai, kuten kenties on
parempi sanoa, kesytettyjen eläinten näyttelijä, sillä löisit kaikki
muut esiintyjät laudalta.»

»Jos olisin», vastasi Villa, »niin tiedän, että Jeri mielihalulla
avustaisi minua».

»Se olisi hyvin harvinainen tapaus», sanoi Harley.

»Mitä tarkoitat?»

»Tarkoitan, että korkeintaan yhdessä tapauksessa sadasta eläin rakastaa
tehtäväänsä tai kesyttäjä rakastaa eläintänsä.»

»Minä luulin, että kaikesta julmuudesta oli luovuttu jo ajat sitten»,
vastasi Villa.

»Yleisö luulee niin, mutta se on yhdeksänkymmentäyhdeksän kertaa
väärässä.»

Villa päästi syvän alistumisen huokauksen ja sanoi: »Niinpä minun
täytyy hylätä lupaava ja tuottava urani samalla hetkellä, kun olet sen
minulle viitoittanut. Miten komeilta ilmoituslehtiset olisivatkaan
näyttäneet, kun niissä olisi ollut minun nimeni jättiläiskokoisilla
kirjaimilla...»

»Villa Kennan, joka laulaa kuin satakieli, ja irlantilainen terrieri
Hupsu Tenorilaulaja», kaavaili hänen miehensä ilmoitusta.

Ja Jeri yhtyi nauruun, ei siksi, että se olisi tietänyt sen aiheen,
vaan sen tähden, että se näki jumalien olevan onnellisia.



KOLMASKOLMATTA LUKU


Jeri sai pian Arielilla oppia, ettei mustaihoisten ahdistaminen
ollut siellä sallittua. Haluten miellyttää ja palvella uusia jumaliaan
se käytti hyväkseen ensimmäistä tilaisuutta hätyyttääkseen
kanootintäyteistä villijoukkoa, joka tuli käymään laivalla. Villan
ankarat nuhteet ja Harleyn kielto saivat sen hämmästyksestä
pysähtymään. Vakaasti uskoen erehtyneensä se alkoi uudelleen raastaa
villiä, jonka kimppuun oli käynyt. Toisella kertaa Harleyn kielto oli
ehdottoman selvä, ja Jeri meni hänen luokseen innokkaasti häntäänsä
heiluttaen ja ruumistaan kierrellen pyytääkseen anteeksi.

Sitten Villa kutsui sen luokseen. Pitäen sitä lähellä itseään, silmä
vasten silmää ja nenä vasten nenää, hän puhui sille vakavasti villien
vainoamisen pahuudesta. Hän sanoi Jerille, ettei tämä ollut mikään
tavallinen viidakkokoira, vaan jalorotuinen irlantilainen herraskoira,
ja ettei herraskoira milloinkaan metsästä syyttömiä mustia miehiä. Jeri
kuunteli vakavasti, silmää räpäyttämättä ja käsitti täydelleen
tarkoituksen, vaikkei ymmärtänytkään paljon siitä, mitä Villa sanoi.
»Paha» oli Arielin kielessä sana, jonka Jeri jo oli oppinut, ja Villa
käytti sitä nyt usein. »Paha» merkitsi Jerille »ei saa» ja siis samaa
kuin tabu.

Oliko sopivaa olla tottelematta tai arvostella heidän määräystään?
Ellei mustaihoisia saanut metsästää, niin se ei sitä tehnyt, vaikka
aikoinaan sen kapteeni oli sitä siihen kehottanut. Jerin mietteet
eivät kulkeneet näin selkeästi, mutta omalla tavallaan se tuli
loppupäätelmiin.

Rakkautta jumalaa kohtaan Jerin mielestä piti osoittaa palveluksilla.
Ja kaiken palvelemisen perustana sillä oli totteleminen. Kuitenkin sen
oli jonkun aikaa sangen vaikea pidättyä murisemasta ja näykkäämästä,
kun outojen ja julkeiden mustaihoisten jalkoja kulki sen ohitse Arielin
valkoisella kannella.

Mutta ei sääntöä ilman poikkeusta, sai Jeri kokea kerran, kun Villa
Kennan halusi kylpeä raikkaassa virtaavassa vedessä ja kun Johnny,
tulagilainen musta luotsi, erehtyi.

Merikortissa oli mailin pituinen Sulin joki, joka laski mereen. Se oli
merkitty vain yhden mailin pituiseksi sen tähden, ettei ainoakaan
valkoinen mies ollut seurannut sen juoksua mailia kauemmas. Kun Villa
ehdotti kylpyä siinä, neuvotteli hänen miehensä Johnnyn kanssa. Johnny
pudisti päätänsä.

»Sillä paikalla ei asua villi», sanoi hän. »Ei yksi vaara. Viidakkomies
asua enempi kaukana.»

Ja he menivät maihin, ja sillä aikaa kun veneen miehistö loikoili
rannan kookospalmujen varjossa, kulkivat Villa, Harley ja Jeri joen
vartta sisämaahan neljännesmailin verran, mistä löysivät soveliaan
uimapaikan.

»Ei voi olla koskaan liian varovainen», sanoi Harley ottaen
automaattisen pistoolinsa kotelosta ja asettaen sen vaatekasan päälle.
»Harhaileva villilauma voi sattua yllättämään meidät.»

Villa kahlasi polviaan myöten veteen, katsahti korkealla päänsä päällä
olevaan tiheään viidakkokatokseen, jonka läpi vain jokunen auringonsäde
tunkeutui, ja värisi kauhusta.

»Sopiva paikka pimeän työn tekoa varten», hymyili hän ja heitti
kourallisen viileää vettä miehensä päälle, kun tämä porhalsi hänen
jälkeensä veteen.

Jonkun aikaa Jeri istui heidän vaatteittensa luona ja katseli
ilonpitoa. Sitten sen huomio kiintyi tavattoman ison perhosen liehuvaan
varjoon, ja pian se oli viidakossa seuraamassa metsärotan jälkiä. Ne
eivät olleet enää ihan tuoreet. Sen se tunsi aivan hyvin, mutta sen
sisimmässä elivät vielä kaikki sen suvun vanhat vaistot, metsästämisen,
retkeilemisen ja elävien olentojen takaa-ajamisen vaistot, lyhyesti:
lihan pyydystämisen vaisto, vaikka sen suku oli syönyt jo ammoiset ajat
ihmisen antamaa ruokaa.

Ja niinpä se käyttäen hyväkseen nyt jo tarpeettomia kykyjä, jotka siinä
yhä elivät ja vaativat käyttämistä, seurasi metsärotan vanhoja jälkiä
kaikella lihanpyytäjän pehmeäjalkaisella hiivintätaidolla ja
äärimmäisen tarkasti lukien eri tuoksujen kertomusta. Jäljet kulkivat
tuoreitten, vain hetkistä sitten poljettujen jälkien poikki. Kuin
köyden kiskaisemana Jerin pää kääntyi äkkiä suoraan sivulle. Sen
sieraimissa oli selvä mustaihoisen haju. Lisäksi se oli joku outo
mustaihoinen, sillä Jeri ei tuntenut tuoksua ainoaksikaan niistä, jotka
olivat piirtäneet merkkinsä sen aivolokeroihin.

Jeri painautui uudelle uralle unohtaen metsärotan vanhat jäljet.
Uteliaisuus ja toimintahalu ajoivat sitä eteenpäin. Se ei lainkaan
ajatellut Villan ja Harleyn turvallisuutta, ei edes silloin, kun se
saapui paikalle, johon mustaihoinen nähtävästi heidän ääntensä
säpsäyttämänä oli epäröiden pysähtynyt ja senvuoksi jättänyt hyvin
vahvan hajun. Tältä paikalta jäljet kääntyivät joelle, missä Villa ja
Harley olivat kylpemässä. Jeri seurasi niitä äärimmäisen jännittyneenä,
mutta aivan rauhallisena -- jälkien seuraaminen oli siitä yhä leikkiä.

Joelta kuului silloin tällöin huudahduksia ja naurua, ja joka kerta kun
ne saapuivat Jerin korviin, tämä tunsi ruumiissaan ilonväreitä. Jos
siltä olisi kysytty ja jos se olisi kyennyt ilmaisemaan tunteitaan
ajatusten kielellä, se olisi sanonut, että maailman suloisin sävel oli
Villa Kennanin ääni ja sitä lähinnä suloisin Harley Kennanin ääni.
Heidän äänensä täyttivät sen riemun värinällä ja muistuttivat sille,
että se rakasti heitä ja he rakastivat sitä.

Jerin epäluulot heräsivät vasta silloin, kun se ensimmäisen kerran näki
oudon mustaihoisen, mikä tapahtui lähellä jokea. Mies ei käyttäytynyt
niin kuin tavallinen mustaihoinen, jolla ei ole pahoja aikeita. Sen
sijaan sen käytöksessä ilmeni kaikkia sellaisen olennon eleitä, joka
väijyy pahanteon tarkoituksessa. Se kyyristyi viidakossa maahan ja
tähysteli erään leipäpuun paksun tyven takaa. Jeri pörhisti niskaansa
ja kyyristyi väijymään sekin.

Kerran mustaihoinen nosti kiväärinsä puolitiehen olkapäälleen, mutta
hänen vaaraa aavistamattomat uhrinsa, jotka polskuttivat vettä ja
nauroivat, siirtyivät pois hänen näköpiiristään. Hänen kiväärinsä ei
ollut vanhamallinen snider, vaan uudenaikainen makasiiniwinchester, ja
hän näytti olevan tottunut laukaisemaan sen olkapäältään eikä
lanteeltaan, kuten malaitalaiset yleensä.

Tyytymättömänä asemaansa leipäpuun takana hän laski pyssynsä ja hiipi
jokea kohti. Jeri painautui entistä enemmän maahan ja seurasi perässä.
Se kyyristyi niin alas, että sen vaakasuorasti eteenpäin ojennettu pää
oli paljon alempana kuin sen hartiat, jotka omituisina kohosivat muusta
ruumiista. Kun mustaihoinen pysähtyi, teki Jeri samoin, ikään kuin
olisi silmänräpäyksessä jähmettynyt. Kun mustaihoinen liikkui, liikkui
Jerikin, mutta miestä nopeammin, lyhentäen matkaa heidän välillään. Ja
koko ajan sen niska- ja hartiakarvat lainehtivat edestakaisin kulkevina
raivon ja vihan aaltoina. Se ei ollut nyt »kulta-hau», joka istui
korvat luimussa ja nauroi naisjumalan sylissä, ei »hupsu laulaja», joka
lauloi vanhoja muistojaan naisen hiusten huumaavassa pilvessä, vaan se
oli nelijalkainen taistelija, raateluhampainen peto, valmis repimään ja
surmaamaan.

Jeri alkoi hyökätä heti, kun oli päässyt hiipimään tarpeeksi lähelle.
Se ei muistanut, että mustaihoinen Arielilla oli tabu. Sillä hetkellä
se tabu oli poispuhallettu sen tietoisuudesta. Se tiesi vain, että
villi uhkasi miestä ja naista onnettomuudella.

Niin paljon Jeri oli lyhentänyt välimatkaa mustaihoisen jälleen
kyyristyessä ampumaan, että se oli mielestään kyllin lähellä voidakseen
hyökätä. Kivääri oli jo kohoamassa olkapäälle, kun se teki hyppynsä.
Tämä oli yhtä äänetön kuin nopea, ja saalis sai ensimmäisen varoituksen
vasta silloin, kun Jerin ruumis kanuunankuulan tavoin singahti hänen
hartioilleen. Samassa Jerin hampaat iskeytyivät mustaihoisen niskaan,
mutta liian lähelle paksuja olkalihaksia, jotka estivät kulmahampaita
ylettymästä selkäytimeen.

Ensisäikähdyksessä mustaihoisen sormi nykäisi liipasinta, ja hänen
kurkkunsa päästi käheän parkaisun. Hän tuupertui kasvoilleen ja
pyöriskeli käsikähmässä Jerin kanssa, joka puri häntä poskiin ja
leukaan ja runteli hänen toisen korvansa, sillä irlantilainen terrieri
puree salamannopeasti useita kertoja eikä riipu niin kuin verikoira
kerran saamassaan otteessa.

Kun Harley Kennan automaattipistooli kädessään ja alastomana kuin
Aatami saapui paikalle, hän näki koiran ja miehen toisiinsa
kietoutuneina kamppailevan niin, että multa pöllysi. Mustaihoinen,
jonka kasvoista vuoti verta, kuristi molemmin käsin Jeriä kurkusta, ja
henkihieverissä korskuva ja muriseva Jeri raapi takakäpäliensä kynsillä
kaikin voimin rakkaan elämän puolesta. Ne eivät olleet enää pennun,
vaan täysikasvuisen koiran vahvat kynnet, joita jäykensivät taakse
kasvaneet voimakkaat lihakset. Ja ne naarmuttivat naarmuttamistaan
paljasta rintaa ja vatsaa näiden koko pituudelta, kunnes miehen ruumiin
koko etupuoli oli yhtenä vertavuotavana haavana.

Harley Kennan ei uskaltanut ampua, kun taistelijat olivat kietoutuneet
niin yhteen. Sen sijaan hän meni lähelle ja iski pistoolinsa perällä
miestä ohimoon. Vapauduttuaan huumautuneen mustaihoisen höltyneistä
käsistä Jeri kimposi samassa hänen paljastuneeseen kurkkuunsa, ja vain
sen niskaan tarttuva Harleyn käsi ja Harleyn ankara kielto sai sen
pysähtymään ja hellittämään irti. Se vapisi raivosta ja murisi
julmasti, mutta taukosi siitä vilkaistakseen ylös, luimistaakseen
korvansa ja heiluttaakseen häntäänsä joka kerta, kun Harley sanoi:
»Hyvä poika!»

»Hyvä poika» oli kiitos, sen Jeri tunsi, ja Harleyn toistaessa sitä se
tiesi varmasti tehneensä jumalalleen palveluksen ja menetelleensä
oikein.

»Tiedätkö, että tuo lurjus aikoi tappaa meidät», kertoi Harley
Villalle, joka jatkaen puolittaista pukeutumistaan oli tullut heidän
luokseen. »Matkaa ei ollut viittäkymmentä jalkaa, eikä mies olisi
voinut ampua ohi. Katsohan winchesteriä. Ei mikään vanhanaikainen
rihlaton. Tuollaisen pyssyn omistaja osaa sitä käyttääkin.»

»Mutta miksi hän ei tehnyt sitä?» kysyi Villa.

Hänen miehensä osoitti Jeriä.

Villan silmät kirkastuivat, kun hän nopeasti käsitti asianlaidan.
»Tarkoitatko...?» alkoi hän.

Harley nyökkäsi. »Juuri sitä. Hupsu laulaja esti sen.» Hän kumartui,
pyöräytti miehen vatsalleen ja huomasi raadellun niskan. »Tuohon on
Jeri iskenyt ensiksi, ja miehellä on varmasti ollut sormi liipasimella
laukaistakseen meitä kohti, luultavimmin ensin minua, kun hupsu laulaja
sekoitti hänen suunnitelmansa.»

Villa kuunteli vain puolittain, sillä hän piti Jeriä sylissään ja
nimitteli sitä »siunatuksi koiraksi» vaientaen sen murinan ja silittäen
tasaiseksi viimeisenkin pörhistelevän karvan.

Mutta Jeri alkoi taas murista ja oli hyökkäämäisillään mustaihoisen
kimppuun, kun tämä liikahti levottomasti ja nousi pökertyneenä
istumaan. Harley otti mieheltä pois puukon paljaan ihon ja vyön
välistä.

»Mikä on nimesi?» hän kysyi.

Mutta mustaihoinen katseli vain Jeriä, tuijotti sitä hämmästyneenä,
kunnes hän tajusi tilanteen ja totesi, että tuollainen pieni
koirannappula oli riistänyt häneltä saaliin.

»Tuhat tulimaine», irvisteli hän Harleylle, »se koira olla koristellu
minu kauniiksi».

Hän tunnusteli haavoja niskassaan ja kasvoissaan ja huomasi, että hänen
kiväärinsä oli valkoisella herralla.

»Anta minulle minu pyssy», sanoi hän röyhkeästi.

»Annan sinulle pitkin korvia», kuului Harleyn vastaus.

»Mies ei näytä minusta tavalliselta malaitalaiselta», sanoi hän
Villalle. »Ensiksikin, mistähän hän on saanut tällaisen kiväärin?
Ajattele sitten hänen uskaliaisuuttaan. Hän varmasti näki meidän
laskevan ankkurin ja niinikään näki meidän nousevan maihin. Ja
kuitenkin hän luuli voivansa ottaa meidän päämme ja päästä niiden
kanssa pakenemaan viidakkoon.»

»Mikä on nimesi?» kysyi hän uudelleen.

Mutta sitä hän ei saanut tietää, ennen kuin Johnny ja se osa miehistöä,
joka oli noussut maihin, saapuivat paikalle juoksusta hengästyneinä.
Johnnyn silmät tuijottivat vankiin, ja hän puhutteli Kennania ilmeisen
kiihtyneenä.

»Antaa minulle tämä mies», pyysi hän. »Eikö tosi? Te antaa hän
minulle.»

»Minkä vuoksi pyydät häntä?»

Johnny ei vastannut heti tähän kysymykseen, vaan vasta sitten, kun
Kennan sanoi, että koska mitään pahaa ei ollut tapahtunut, hän aikoi
antaa mustaihoisen mennä. Tätä Johnny vastusti kiivaasti.

»Te viedä tämä mies Tulangiin, niin hallitus-asiamies anta teille
kaksikymmenen puntaa. Se olla oikein, oikein paha mies. Sen nimi olla
Makawao. Oikein paha mies. Se olla Queenslandin mies...»

»Millä tavoin Queenslandin?» keskeytti Kennan. »Onko hän sieltä
kotoisin?»

Johnny pudisti päätänsä.

»Hän asu ensin Malaitalla. Oikein iso aika sitten hän otta kuunarilla
pesti ja mennä työhön Queenslandiin.»

»Mies on Queenslandista palaavia työmiehiä», tulkitsi Harley Villalle.
»Tiedäthän, että kun Australia muuttui 'aivan valkoiseksi', täytyi
Queenslandin plantaasien lähettää mustat nostokkaansa takaisin. Tämä
Makawao on nähtävästi eräs niistä, ja lisäksi pahimpia, jos on mitään
perää Johnnyn puheessa, että hänestä maksetaan kahdenkymmenen punnan
palkkio. Se on suuri maksu mustaihoisesta.»

Johnny jatkoi selitystään, että Makawao oli aina ollut pahantekijä.
Queenslandissa hän oli istunut kokonaista neljä vuotta vankilassa
varkauksien, ryöstöjen ja murhayritysten tähden. Australian hallituksen
palautettua hänet Salomonin saarille hän oli ottanut pestin Bulin
plantaasille saadakseen, kuten jälkeenpäin nähtiin, aseita ja
ampumatarpeita. Tilanhoitajan tappamisyrityksestä hän oli saanut
viisikymmentä raipanlyöntiä Tulagissa ja vuoden vankeutta. Palattuaan
Bulin plantaasille lopettamaan palvelusaikaansa hänen oli
onnistunut tilanhoitajan poissaollessa tappaa omistaja ja karata
valaanpyyntiveneessä.

Veneessä hän oli vienyt mukanaan kaikki plantaasin aseet ja
ampumavarat, omistajan pään, kymmenen malaitalaista nostokasta ja kaksi
nostokasta San Cristobalista, kaksi viimeistä sen tähden, että he
olivat rannikon asukkaita ja osasivat hoitaa valaanpyyntivenettä. Hän
itse ja kymmenen malaitalaista olivat viidakkolaisina liian
tottumattomia merimiehiä uskaltautuakseen Guadalcanarin ja Malaitan
väliselle pitkälle taipaleelle.

Matkan varrella hän oli hyökännyt Ugin pienelle saarelle, ryöstänyt
varastot ja ottanut pään ainoalta kauppiaalta, hyväntahtoiselta
sekarotuiselta mieheltä, joka oli kotoisin Norfolkin saarelta ja
polveutui Pitcairnien suvusta, suoraan Bountyn Mc Coysta. Kun hän ja
hänen toverinsa olivat saapuneet onnellisesti Malaitalle, he eivät enää
tarvinneet San Cristobalin miehiä. Niinpä he olivat ottaneet näiden
päät ja syöneet heidän ruumiinsa.

»Tuhat tulimaine, hän olla hirveän paha mies», lopetti Johnny puheensa.
»Hallitus-asiamies Tulagissa olla iloinen ja antaa kaksikymmenen
puntaa, kun saada tuo paha mies.»

»Sinä siunattu hupsu laulaja», kuiskasi Villa Jerin korvaan. »Ellei
sinua olisi ollut...»

»Olisivat meidän kummankin päät parhaillaan matkalla viidakon
kukkuloille Makawaon kainalossa», lopetti Harley hänen edestään. »Tuo
koira on totisesti ihmeotus», lisäsi hän. »Ja vaikka kielsin sitä vasta
toissapäivänä ahdistamasta mustia, se tiesi nyt tehtävänsä paremmin
kuin minä olisin tietänyt.»

»Koettakoonpa joku viedä sitä meiltä...», uhkasi Villa.

Harley vahvisti hänen ajatuksensa päännyökkäyksellä.

»Joka tapauksessa», hän sanoi hymyillen, »olisi ollut lohdullista, jos
sinun pääsi olisi joutunut viidakkoon».

»Lohdullista!» pääsi Villalta käheä kauhun huudahdus.

»Niin kyllä, sillä siinä tapauksessa minun pääni olisi ollut ensiksi
matkavalmiina.»

»Sinä rakas, siunattu kulta-mieheni!» kuiskasi Villa ja syleili
miestään äkillisen kosteuden himmentämillä silmillään, sillä hänen
käsivartensa olivat yhä Jerin ympärillä, joka lipaisi hellästi hänen
poskeansa kielellään.



NELJÄSKOLMATTA LUKU


Kun Ariel eteni Malaitan luoteisella rannikolla sijaitsevasta Malusta,
vaipui Malaita takaiseen taivaanrantaan, ja Jeriltä se vaipui sinne
ainaiseksi.

Jeri ei enää milloinkaan nähnyt villien synkkää saarta, vaikka tämä
usein unissa palasi sen mieleen värikkäänä harhanäkynä: se oli
uudelleen elävinään siellä, Arangin hävityksestä ja rannalla
tapahtuneista ihmislihansyömingeistä aina siihen asti, jolloin se
pakeni Nalasun kranaatintuhoaman majan ja ruumiin luota.

Malaitalta Ariel suuntasi kulkunsa luoteeseen Ongtong-Javaan ja
Tasmaniin. Nämä ovat isoja kehänmuotoisia, päiväntasaajanseudun
kuumuudessa paahtuvia korallisaaria, jotka tuskin kohoavat vedenpintaa
korkeammalle lounaisosassa Tyynenmeren ääretöntä ulappaa. Tasmanista
lähdettyä oli edessä taas pitkä merimatka Bougainvillen korkealle
saarelle. Senjälkeen Ariel pääsuuntanaan kaakkoinen luovaili hitaasti
vastatuuleen laskien ankkurin melkein jokaisessa Salomonin saarten
satamassa Choiseulin ja Ronongon saarilta Kulambangran, Vangunun,
Pavuvun ja Uuden Georgian saarille asti. Se oli ankkurissa myös
»Tuhannen laivan lahdessa», joka silloin oli aivan autio ja tyhjä.

Viimeinen paikka Salomonin saarilla, missä sen ankkuri kalisten juoksi
veteen ja tarttui korallihiekkaiseen pohjaan, oli Floridan saaren
rannalla oleva Tulagin satama, jossa kuvernööri eli ja hallitsi.

Harley Kennan luovutti kuvernöörille Makawaon, joka vietiin hyvin
vartioituun ruohomaja-vankilaan jalkaraudoissa odottamaan lukuisten
rikostensa laillista tutkimista. Ja luotsi Johnny sai ennen kuin palasi
kuvernöörin palvelukseen, runsaan osan kahdenkymmenen punnan
palkkiosta, kun Kennan jakoi sen venemiehistön kesken, joka oli juossut
viidakon läpi apuun silloin, kun Jeri oli tarrautunut Makawaon niskaan
ja säikäyttänyt tämän vetäisemään liipasinta ennättämättä tähdätä.

»Ilmoitan teille sen nimen», sanoi kuvernööri heidän istuessaan hänen
bungalovinsa avaralla kuistilla. »Se on Hagginin terrierejä Meringen
laguunilta. Koiran isä on Panu ja äiti Timi. Koiran oma nimi on Jeri,
sillä minä olin läsnä ristiäisissä, ennen kuin sen silmät olivat
auenneet. Voinpa kaiken kukkuraksi näyttää teille sen veljenkin. Tämän
nimi on Miksi. Se on villien vartijana Eugéniellä, kaksimastoisella
kuunarilla, joka on ankkurissa teidän vieressänne. Kapteeni on
nimeltään Kellar. Pyydän häntä tuomaan Miksin maihin. Jeri on
epäilemättä ainoa eloonjäänyt Arangilla olleista.

»Kunhan saan aikaa ja tarpeeksi varoja, teen vastavierailun päällikkö
Bashtin luo, enkä suinkaan brittiläisten risteilijäin ohjelman mukaan.
Vuokraan pari kauppalaivaa, otan mukaan mustaihoisen poliisivoimani ja
ne valkoiset, joita en voi kieltää lähtemästä vapaaehtoisina. Sillä
retkellä ei pommiteta ruohomajoja. Annan joukkoni nousta maihin kyllin
kaukana rannikolla, teemme kiertoliikkeen ja hyökkäämme Somoon maalta
käsin samalla kun laivani saapuvat sinne meren puolelta.»

»Aiotteko siis maksaa verilöylyn verilöylyllä?» paheksui Villa Kennan.

»Maksan verilöylyn lailla», vastasi kuvernööri. »Opetan Somolle lakia.
Toivon, ettei mitään onnettomuuksia tapahdu ja ettei yhtään henkeä
menetetä kummallakaan puolella. Mutta aion saada kapteeni Van Hornin ja
hänen perämiehensä Borckmanin päät ja tuon ne Tulagiin kristillisesti
haudattaviksi. Aion tarttua vanhaa Bashtia niskasta ja istuttaa hänet
maahan siksi aikaa, kun luen hänelle lakia ja oikeusoppia. Tietysti...»

Kuvernööri, entinen oxfordilainen, askeettisen näköinen, kapeaharteinen
ikämies, likinäköinen ja silmälasipäinen, kuten tiedemiehet yleensä,
kohautti olkapäitään. »Tietysti, elleivät he pysy järjissään, saattaa
nousta meteli, jossa jollekulle heikäläiselle ja meikäläiselle voi
käydä ohraisesti. Mutta lopuksi tulos on kumminkin sama. Vanha Bashti
kyllä oppii, että on viisainta jättää valkoisten miesten päät heidän
hartioilleen.»

»Mutta kuinka hän sen oppii?» kysyi Villa Kennan. »Jos hän on kylliksi
ovela ollakseen taistelematta teitä vastaan ja vain istuu ja kuuntelee
englantilaista lakianne, muuttuu koko juttu hänelle vain mainioksi
ilveilyksi. Pakollinen paikoillaan istuminen luentoa kuunnellessa on
ainoa rangaistus, minkä hän saa hirmuteoistaan.»

»Eipä olekaan, hyvä rouva Kennan. Jos hän kuuntelee rauhallisesti
luentoa, sakotan häntä ainoastaan sadallatuhannella kookospähkinällä,
viidellä tonnilla norsunluupähkinöitä, sadalla sylellä helmiäisrahaa ja
kahdellakymmenellä lihavalla sialla. Jos hän kieltäytyy kuuntelemasta
luentoa ja asettuu sotajalalle, silloin minun täytyy ensin pieksättää
hänet ja hänen kyläläisensä, mikä ei ole minusta hauskaa, sen vakuutan,
ja sitten kolminkertaistan sakot ja luen hänelle lakia vielä
perinpohjaisemmin.»

»Otaksutaan, ettei hän taistele, mutta sulkee korvansa luennolta ja
kieltäytyy maksamasta?» intti Villa Kennan.

»Silloin hän joutuu vieraakseni tänne Tulagiin niin kauaksi, kunnes
muuttaa mielensä, maksaa sakot ja kuuntelee kokonaisen luentokurssin.»

Ja niin tapahtui, että Jeri sai kuulla entisen nimensä ja tavata
jälleen veljensä Miksin.

»Älä sano mitään», kuiskasi Harley Villalle, kun he näkivät
pörrökarvaisen, kullanruskean Miksin kurkistelevan rantaa lähestyvän
valaanpyyntiveneen kokan takaa. »Emme ole tietävinämme mitään emmekä
näkevinämme, mitä ne tekevät.»

Jeri, joka oli innokkaasti kaivavinaan kuoppaa hiekkaan, ikään kuin
olisi ollut tuoreilla jäljillä, ei huomannut Miksin tuloa. Se oli niin
eläytynyt puuhaansa, että oli unohtanut sen olevan pelkkää leikkiä, ja
sen innostus oli aivan todellista, kun se niiskutti ja murahteli
iloissaan kaivamansa kuopan pohjalla. Tämä oli niin syvä, että Jeristä
näkyi ainoastaan takaruumis jalkoineen ja jäykästi pystyssä oleva,
älykäs häntätöpykkä.

Ei ollut siis ihme, että se ja Miksi eivät heti nähneet toisiansa. Ja
Miksi, joka uhkui Eugénien kannen rajoitetulla alueella käyttämättä
jäänyttä elinvoimaa, kirmasi rantaa pitkin ilonhuumauksessa, ahmi
sieraimiinsa tuhansia tuttuja maan tuoksuja ja syöksähteli uteliaana
puoleen ja toiseen ohimennen hyväntahtoisesti näykkien merirapuja,
jotka pyrkivät sen tieltä veden turviin tai nousivat pystyyn ja
uhkailivat sitä peloittavilla kynsillään ja vaahtoavilla, kalisevilla
suuosillaan.

Ranta loppui. Sen toisessa päässä kohosi kallioniemen rosoinen muuri,
ja kuvernöörin esitellessä kapteeni Kellaria herra ja rouva Kennanille
Miksi palasi suinpäin syöksyen pitkin kosteaa hietikkoa. Se oli niin
touhuissaan, että siltä jäi huomaamatta Jerin pieni takaosa, joka
kohosi rannan vaakasuorasta pinnasta. Mutta Jeri sai korviltaan
varoituksen, ja sen keinotellessa itseään kiireesti takaperin kuopasta
Miksi törmäsi siihen. Jeri kierähti kumoon, Miksi lensi keränä veljensä
ylitse, ja molemmat puhkesivat raivoissaan murinaan ja ärinään. Ne
nousivat jälleen jaloilleen, pörhistelivät ja näyttivät toisilleen
hampaitaan, kävelivät jäykin jaloin ylpeästi ja arvokkaasti ja tekivät
peloittavia kaarroksia toistensa ympärillä.

Mutta ne vain näyttelivät koko ajan ja olivat pyörällä päästään. Sillä
kummankin aivoissa heräsi selvinä samoja kuvia Meringen plantaasin
asuinrakennuksesta, ympäristöstä ja rannasta. Ne tunsivat toisensa,
mutta eivät sitä ilmaisseet. Ne eivät enää olleet pentuja, vaan ylpeitä
ja tietoisia täysi-ikäisyydestään, ja ne panivat parastaan pysyäkseen
ylpeinä ja vakavina, vaikka vapisivat halusta syöksyä yhteen rajussa
hurmauksessa.

Miksi, jolla oli vähemmän elämänkokemusta ja itsehillintäkykyä, ensiksi
heitti arvokkuuden näyttelemisen sikseen, ja mielenliikutuksesta
kimeästi vikisten ja ihastuksesta ruumistaan väännellen hän alkoi
hieroa olkapäätään veljensä olkapäätä vastaan painautuen niin lähelle
kuin mahdollista ja nuollen Jeriä yltä ja alta.

Jeri vastasi yhtä innokkaasti kielellään ja olan hieronnalla, sitten
molemmat hypähtivät askeleen taaksepäin ja katselivat toisiaan
valppaina ja kysyvinä, melkein kiistanhaluisina, jolloin Jerin korvat
olivat heristyneet eläviksi kysymysmerkeiksi ja Miksin terve korva
samoin, mutta sen toinen korva säilytti ainaisen omituisen, käpertyneen
muotonsa. Sitten ne aivan yhtaikaa lähtivät vierekkäin kirmaamaan
hurjaa vauhtia pitkin rantaa nauraen toisilleen ja tuon tuostakin
lyöden olkapäitään yhteen juostessaan.

»Aivan samoin, aivan samoin», sanoi kuvernööri, »juoksevat myös niiden
isä ja äiti. Olen katsellut niitä usein.»

Mutta kymmenpäiväisen yhdessäolon jälkeen tuli ero. Miksi oli
ensimmäisellä käynnillään Arielilla, ja se ja Jeri viettivät iloisen
puolituntisen sen valkealla kannella, sillä aikaa kuin veneitä
hinattiin kiireesti kannelle, purjeita järjestettiin ja ankkuri
nostettiin. Kun Ariel alkoi liukua pitkin vedenpintaa ja kallistui
virkeän pasaatituulen täyttäessä sen purjeet, hyvästelivät kuvernööri
ja kapteeni Kellar viimeisen kerran ja laskeutuivat portaita myöten
odottaviin veneisiinsä. Viime hetkessä kapteeni Kellar sieppasi Miksin
kannelta, pani sen kainaloonsa ja hypähti valaanpyyntiveneensä
perätuhdolle.

Kiinnitysköydet irrotettiin, ja kummankin veneen perätuhdolle nousi
seisomaan yksinäinen valkoinen mies, kumpikin pää alttiina tropiikin
kuuman auringon pistokselle, kun he heiluttivat lakkejaan kohteliaasti
ja kauan viimeisiksi jäähyväisiksi. Ja Miksi, johon innostus oli
tarttunut, haukkui haukkumistaan ikään kuin huomauttaakseen, että sekin
oli läsnä jumalien suuressa juhlatilaisuudessa.

»Sano hyvästi veljellesi, Jeri», kuiskasi Villa Kennan Jerin korvaan
pidellessään sitä värisevistä kyljistä laivan laidalla, mihin oli sen
nostanut.

Ja vaikka ei ymmärtänytkään hänen puhettaan ja vaikka ristiriitaiset
tunteet raastoivat sitä, Jeri kiitti häntä vääntelemällä ruumistaan,
heittämällä päänsä nopeasti taaksepäin ja leiskauttamalla suutelevaa
punaista kieltänsä. Mutta seuraavassa silmänräpäyksessä se kurkotti
päätään yli laidan katsellen nopeasti häipyvää Miksiä ja päästi surunsa
ja tuskansa ilmoille samalla tavalla kuin sen äiti Timi Meringen
rannalla kauan aikaa sitten, silloin kun se itse oli purjehtinut pois
kapteeninsa kanssa.

Sillä Jeri oli saanut erota niin monta kertaa, että se ymmärsi nytkin
eroamisen olevan kyseessä, ja mistäpä se olisi tietänyt, että se
tapaisi Miksin jälleen vuosien perästä maailman toisella puolella
eräässä kaukaisen Kalifornian satumaisessa laaksossa, missä ne saivat
elää päivänsä loppuun rakastettujen jumalien hellässä hoivassa.

Miksi nojasi etukäpälineen veneen reunaan ja haukkui Jerille
hämmästyneellä ja kysyvällä äänellä, ja Jeri ulvoi valittavan
vastauksen, jota toinen ei ymmärtänyt. Naisjumala puristi Jeriä
rintaansa vasten toisella kädellään, ja hänen vapaa, puoliksi suljettu
kätensä lepäsi laivan laidalla. Se jäi lepäämään ja pysyi aivan hiljaa,
unohti kokonaan Arielin, joka liukui tuulessa kupariosat auringossa
välkkyen, ja Miksin, joka pieneni pienenemistään etäisyyteen
valaanpyyntiveneen loitotessa. Yhtä hiljainen oli Villakin.

Ja niin katosi Jeriltä Tulagi, sen rantakukkulalla oleva kuvernöörin
bungalov, sen satamaan ankkuroineet alukset ja Miksi-koira, sen veli.
Se oli elämässään tottunut tällaisiin katoamisiin. Samoin olivat
kadonneet Meringe, Arangi ja Somo kuin unen kangastukset. Samoin olivat
kadonneet kaikki maailmat ja satamat ja koralliriuttojen ympäröimät
laguunit Arielin matkatessa ankkuripaikasta toiseen meren ääretöntä
ulappaa.





*** End of this Doctrine Publishing Corporation Digital Book "Jeri - Erään koiran seikkailuja Etelämerellä" ***

Doctrine Publishing Corporation provides digitized public domain materials.
Public domain books belong to the public and we are merely their custodians.
This effort is time consuming and expensive, so in order to keep providing
this resource, we have taken steps to prevent abuse by commercial parties,
including placing technical restrictions on automated querying.

We also ask that you:

+ Make non-commercial use of the files We designed Doctrine Publishing
Corporation's ISYS search for use by individuals, and we request that you
use these files for personal, non-commercial purposes.

+ Refrain from automated querying Do not send automated queries of any sort
to Doctrine Publishing's system: If you are conducting research on machine
translation, optical character recognition or other areas where access to a
large amount of text is helpful, please contact us. We encourage the use of
public domain materials for these purposes and may be able to help.

+ Keep it legal -  Whatever your use, remember that you are responsible for
ensuring that what you are doing is legal. Do not assume that just because
we believe a book is in the public domain for users in the United States,
that the work is also in the public domain for users in other countries.
Whether a book is still in copyright varies from country to country, and we
can't offer guidance on whether any specific use of any specific book is
allowed. Please do not assume that a book's appearance in Doctrine Publishing
ISYS search  means it can be used in any manner anywhere in the world.
Copyright infringement liability can be quite severe.

About ISYS® Search Software
Established in 1988, ISYS Search Software is a global supplier of enterprise
search solutions for business and government.  The company's award-winning
software suite offers a broad range of search, navigation and discovery
solutions for desktop search, intranet search, SharePoint search and embedded
search applications.  ISYS has been deployed by thousands of organizations
operating in a variety of industries, including government, legal, law
enforcement, financial services, healthcare and recruitment.



Home