Title: Ivanhoe
Author: Scott, Walter, Sir, 1771-1832
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Ivanhoe" ***


IVANHOE

Kirj.

Walter Scott


Alkukielestä suomentanut J. Krohn



Ilmestynyt ensimmäisen kerran Helsingissä
G. W. Edlundin kustantamana v. 1885.



ENSIMMÄINEN LUKU.


    Näin puhuivat he; ajoivatpa näin
    kylläistä sikokarjaa kotiin päin;
    hangoittain vastaan, vinkuin, röhkien,
    palasi lauma harjaksellinen.

                       POPEN _Odysseia_.

Sillä miellyttävällä kulmalla iloista Englantia, jonka läpi Don-joki
virtailee, oli entisaikoina laaja metsä. Se peitti enimmän osan niitä
kauniita kunnaita ja laaksoja, mitkä leviävät Sheffieldin ja hauskan
Doncasterin kaupungin välillä. Vielä nytkin on tämän laajan metsän
tähteitä nähtävänä Wentworthin ja Wharncliffe Park'in komeiden
herraskartanoiden ympärillä sekä Rotherhamin seudulla. Näillä tienoin
asusti muinoin tarukuulu Wantleyn lohikäärme. Siellä oteltiin monet
Ruusujen sisällissodan tuimimmista taisteluista.[1] Näillä seuduin oli
myös muinoin pesäpaikkansa niillä rohkeilla rosvoparvilla, joiden teot
ovat Englannin kansanlauluissa saaneet niin suuren maineen. Tämän seudun
ollessa tapaustemme päänäyttämönä vie kertomuksemme ajankohta meidät
takaisin Rikhard I:n hallitusajan loppupuoleen, jolloin epätoivoiset
alamaiset kuninkaan poissaollessa valtoinaan isännöivien pikkutyrannien
sortamina ikävöivät hartaasti hänen palaamistaan pitkästä vankeudesta,
vaikkakin alkaen jo epäillä sitä koskaan näkevänsä. Aatelisherrat,
joiden valta Tapani-kuninkaan aikana oli paisunut kohtuuttomaksi ja
jotka Henrik II:n valtioviisaus töintuskin oli saanut lannistetuksi
jonkinlaiseen kuuliaisuuteen kruunua kohtaan, olivat nyt taas
yltyneet entiseen vallattomuuteensa. Ylenkatsoen Englannin
valtioneuvoston heikkoa valtaa, he vahvistivat linnojansa, enensivät
palvelijajoukkojaan, pakottivat kaikki ympärillä asujat vasalleikseen ja
koettivat kukin kaikin mahdollisin keinoin hankkia itselleen tarpeeksi
suuren mahdin voidakseen ottaa tehokkaasti osaa niihin kansakunnan
sisäisiin myllerryksiin, jotka näyttivät olevan tulossa.

Alhaisen aateliston eli niin sanottujen vapaatilallisten asema kävi nyt
sangen turvattomaksi, vaikka Englannin perustuslain sekä kirjaimen että
hengen mukaan heidän olisi pitänyt olla aivan itsenäisiä ja
lääninherrojen tyranniudesta vapaita. He saattoivat tosin, niinkuin he
enimmäkseen tekivätkin, ostaa itselleen joksikin ajaksi rauhan,
asettumalla jonkun läheisen pikkuhallitsijan suojeluksen alaiseksi,
ottamalla vastaan läänitysvirkoja hänen hovissaan tai sitoutumalla
molemminpuolisin liitto- ja puolustussopimuksin auttamaan häntä hänen
hankkeissaan. Mutta tämän rauhan hintana oli luopuminen itsenäisyydestä,
joka on niin kallis jokaiselle englantilais-sydämelle, sekä varma vaara
joutua osallistumaan jokaiseen hurjaan yritykseen, mihin kunnianhimo
saattoi suojelusherraa yllyttää. Toiselta puolen oli mahtavilla
paroneilla niin monet ja monenlaiset rasitus- ja sortokeinot käsissään,
ettei heiltä koskaan puuttunut tekosyytä ja harvoin haluakaan ahdistaa
ja vainota häviön partaalle saakka jokaista heikompaa naapuriansa, joka
yritti irtautua heidän valtiudestaan sekä luottaa siihen, että hänen
viattomuutensa ynnä maan laki turvaisivat hänet melskeisenkin ajan
vaaroilta.

Tätä aateliston sortoa ja alhaisen kansan kurjuutta oli vielä omansa
pahentamaan eräs Normandian herttuan Wilhelmin valloituksesta johtuva
seikka. Neljä miespolvea ei ollut riittänyt sekoittamaan normannien ja
anglosaksien toisilleen vihamielistä verta taikka yhdistämään yhteisen
kielen ja yhteisten etujen siteillä kahta vihamielistä rotua, joista
toinen yhä rehenteli voitoistaan ylpeillen, toinen huokaili kaikkien
tappion seurausten alaisena. Hastingsin tappelussa saavutettu voitto oli
antanut kaiken vallan normannilaisen aateliston käsiin, ja tätä
valtaansa, sen historiamme todistaa, he eivät olleet käyttäneet
pehmeällä kädellä. Saksilaiset ruhtinas- ja ylimyssuvut, harvoja
poikkeuksia lukuunottamatta, olivat sukupuuttoon hävitetyt tai
menettäneet kaiken omaisuutensa. Ei myöskään ollut monta toiseen tai
vielä alhaisempaan kansanluokkaan kuuluvaa, jotka olisivat hallinneet
omia tiluksiaan isiensä maassa. Hallitus oli kauan aikaa katsonut
tarpeelliseksi kaikin keinoin, niin laillisin kuin laittominkin,
vähentää sen kansanosan voimaa, jonka arveltiin, ja syystä kyllä,
hautovan sydämessään sammumatonta vihaa voittajia kohtaan. Kaikki
normannilaissukuiset kuninkaat olivat selvästi osoittaneet suosivansa
normannilaisia alamaisiaan. Metsästyslait ynnä monta muuta saksilaisten
perustuslakien lempeämmälle, vapaammalle hengelle yhtä vierasta
säännöstä oli sälytetty kukistettujen asukkaiden hartioille ikäänkuin
lisäämään läänityskahleitten jo muutenkin rasittavaa painoa. Kuninkaan
hovissa ja ylimysten linnoissa, missä hovin komeutta ja loistoa
matkittiin, ei kuulunut muuta kieltä kuin normannilaisranskaa.
Oikeusistuimissa annettiin lausunnot ja päätökset samalla kielellä.
Sanalla sanoen, ranska oli arvokkuuden ja ritarillisuuden, vieläpä
oikeudenkin kielenä, samalla kuin paljon miehekkäämpi ja ytimekkäämpi
anglosaksin kieli oli jäänyt yksistään talonpoikien ja palvelijoiden
käytettäväksi, jotka eivät muuta osanneet. Välttämätön kanssakäynti maan
valtiaiden ja niiden poljettujen, alhaisten olentojen välillä, jotka
tuota maata viljelivät, loi kuitenkin vähitellen ranskan ja anglosaksin
kielten sekamurteen, jolla kumpaisetkin saattoivat ilmoittaa ajatuksensa
toisilleen. Tämä välttämättömyys muodosti näin vähitellen meidän
nykyisen englanninkielemme, jossa voittajain ja voitettujen kielet ovat
niin onnistuneesti sulautuneet yhteen ja joka sittemmin on saanut
runsaita lisävaroja sekä klassillisista että Etelä-Euroopan kansojen
elävistä kielistä.

Tämän asiaintilan mainitsemista olen pitänyt tarpeellisena tavallisen
lukijan vuoksi, joka muuten ei kenties muistaisi, että, vaikka Wilhelm
II:n hallitusajan jälkeen ei mikään suuri historiallinen tapaus,
semmoinen kuin sota tai kapina, todistakaan anglosaksien olemassaoloa
eri kansana, kuitenkin suuret kansalliset eroavaisuudet heidän ja
valloittajien välillä, muisto siitä, mitä he ennen olivat olleet ja
mihin asemaan nyt sortuneet, estivät edelleenkin aina Edward III:n
aikaan saakka normannilaisvaltauksen lyömiä haavoja menemästä umpeen ja
pitivät yllä erottavaa rajaa normannilaisten voittajien ja saksilaisten
voitettujen välillä.

       *       *       *       *       *

Laskeutuva aurinko loi viimeisiä säteitänsä eräälle reheväruohoiselle
aukeamalle luvun alussa mainitsemassamme metsässä. Sadat leveälatvaiset,
lyhytrunkoiset, laajalehväiset tammet, jotka kenties olivat aikoinaan
nähneet roomalaissoturien uljaan marssinnan, ojentelivat pahkuraisia
oksiaan mitä suloisimman vihreän nurmimaton ylitse. Paikoittain niiden
välissä kasvoi pyökki- ja pähkinäpuita sekä monenlaisia pensaita niin
tiheässä, että laskevan auringon vaakasuorat säteet eivät päässeet
tunkeutumaan läpi. Toisin paikoin ne olivat etäämpänä toisistaan,
jättäen välilleen tuollaisia pitkiä, mutkittelevia lehtokujia, joiden
sokkeloihin silmä niin mielellään eksyy, kuvaillen niitä vielä
jylhempiin, autiompiin metsän kätköihin johtaviksi poluiksi. Paikoin
auringon punertavat säteet loivat taittuneen kelmeän valojuovan, joka
osaksi ikäänkuin takertui puiden murtuneille oksille ja sammaltuneille
rungoille, paikoin ne valaisivat loistaviksi läikiksi ne nurmikon
kohdat, joihin ne osuivat. Jokseenkin avara, aivan lakea paikka keskellä
tätä aukeamaa näytti ennen muinoin olleen pyhitettynä druiidien
pakanallisille menoille, sillä siinä näkyi yhä vielä, pienellä kummulla,
joka muodoltaan oli niin säännöllinen, että se näytti käsin tehdyltä,
muutamia piiriin asetettuja hakkaamattomia, suuria kiviä. Seitsemän
seisoi vielä pystyssä; muut olivat poissa paikoiltaan, arvatenkin jonkun
uskonintoisen kristinoppiin kääntyneen vyöryttäminä, viruen mikä
kyljellään liki entistä paikkaansa, mikä kummun vietteelle sortuneena.
Vain yksi iso kivi oli vierinyt aivan alas, ja osuen tukkeeksi pieneen
puroon, joka hiljaa pujottelihe kummun juuritse, nostatti
vastustuksellaan heikon, solisevan äänen rauhallisesta ja muuten
äänettömästä purosta.

Kaksi ihmistä oli tämän maiseman täydennyksenä. Heidän ulkomuotonsa ja
pukunsa ilmaisivat samaa rajua ja karkeaa laatua, mikä näinä vanhoina
aikoina oli ominainen Yorkshiren läntisen piirikunnan metsämaille.
Vanhemmalla miehistä oli tuima, raaka metsäläisulkomuoto. Hänen pukunsa
oli mitä yksinkertaisinta laatua: tiukka, hihallinen mekko, tehty jonkin
eläimen taljasta, johon karvat oli alkujaan jätetty paikoilleen, mutta
joka nyt oli niin monesta kohdin paljaaksi kulunut, että olisi ollut
vaikea jäljellä olevista tupsuista päättää, minkä otuksen talja se oli.
Tämä alkuperäinen pukine ulottui kaulasta polviin asti ja toimitti
yksinään kaikkien tavallisten ruumiinverhojen virkaa. Kaulanreikä oli
juuri niin leveä, että pää mahtui läpi, josta saattoi päättää, että se
pantiin päälle pään ja hartioiden yli vetämällä, niinkuin nykyaikainen
paita tai muinainen rengashaarniska. Metsäkarjunnahkaisilla pauloilla
kiinnisidotut kurpposet suojelivat jalkoja, ja sääriin oli taidokkaasti
kierretty ohuet nahkaviilekkeet, jotka ylettyivät pohjetta ylemmäksi,
mutta jättivät polvet paljaiksi, niinkuin Skotlannin ylämaalaisten
puvuissa. Leveällä nahkavyöllä, jonka pitimenä oli vaskisolki, oli mekko
vedetty kokoon vyötäisiltä ja siten saatettu vielä tiukemmin
ruumiinmukaiseksi. Vyöstä riippui toisella puolen jonkinlainen kukkaro,
toisella pässinsarvi, jossa oli suutin puhaltamista varten. Samaan
vyöhön oli myös pistetty tuollainen pitkä, leveä, teräväkärkinen ja
kaksiteräinen puukko, jossa oli metsäkauriin sarvesta tehty kahva, ja
jollaisia niillä tienoin valmistettiin jo silloinkin Sheffieldin
puukkojen nimellä. Päässä ei miehellä ollut mitään; sen ainoana verhona
oli hänen oma paksu, vanunut ja pörröinen tukkansa, jonka väri oli
auringon paahteessa palanut tummanpunervaksi, ruosteenkarvaiseksi,
muodostaen vastakohdan poskia peittävälle parralle, joka oli pikemmin
keltainen, merenpihkan värinen. Yksi ainoa osa hänen puvustaan on vielä
mainitsematta, ja se onkin siksi merkillinen, ettemme voi sitä
sivuuttaa. Se oli koiran kaulahihnan tapainen, umpeen juotettu
vaskirengas, niin väljä, ettei se ahdistanut hengitystä, mutta samalla
niin ahdas, ettei sitä voinut saada pois muuten kuin poikki viilaamalla.
Tähän eriskummalliseen kaulukseen oli saksilaisin kirjaimin piirretty
seuraava kirjoitus: »Gurth, Beowulphin poika, on Cedrikin, Rotherwoodin
herran, perintö-orja».

Sikopaimenen vieressä -- sellainen oli näet Gurthin virka -- istui
kaatuneella druiidin-kivellä toinen mies, näöltään kymmenkunta vuotta
nuorempi. Hänen pukunsa, vaikka se muodoltaan muistutti kumppanin asua,
oli hienommista aineista ja eriskummallisemman näköinen. Takki oli
heleän purppuran värinen, ja siihen oli yritetty maalata
eriskummallisia, monivärisiä koukeroita. Takin päällä hänellä oli lyhyt
viitta, joka ulottui vain puoliväliin reittä; se oli punaisesta
vaatteesta -- vaikka koko lailla likaantunut -- ja päärmätty
heleänkeltaisella. Lyhyyteensä verraten oli viitta erinomaisen leveä,
niin että tätä kummannäköistä päällysvaatetta saattoi vetää väliin
enemmän toiselle, väliin toiselle olalle, tai kääriytyä kokonaan sen
sisään. Käsivarsissa oli ohuet hopeiset rannerenkaat ja kaulassakin
samasta aineesta rengas, jossa oli sanat: »Wamba, Älyttömän poika, on
Cedrikin, Rotherwoodin herran, orja». Tälläkin miehellä oli jalassa
samanlaiset kurpposet kuin hänen kumppanillaan, mutta nahkapaulojen
sijasta hänen säärensä oli verhottu jonkinlaisilla sääryksillä, joista
toinen oli punainen, toinen keltainen. Päässä hänellä oli lakki, jossa
oli useampia tiukusia, suunnilleen saman kokoisia kuin haukkojen
päähineihin oli tapana kiinnittää. Ne kilisivät joka kerta, kun mies
käänsi päätään, ja koska hän harvoin oli hetkeäkään liikahtamatta, niin
kilinää kuului melkein lakkaamatta. Lakin reunan ympärille oli ommeltu
leveä nahkakaistale, jonka yläpäähän oli leikattu hampaita, niin että se
näytti kruunulta. Sen sisästä lakki jatkui pitkäksi suipuksi, joka
riippui alas toiselle olkapäälle vanhanaikaisen yömyssyn tai nykyisen
husaarilakin tavoin. Tähän lakin osaan oli tiukuset kiinnitetty. Siitä
sekä lakin muusta muodosta ja myös miehen omasta, puoleksi hupsusta,
puoleksi viekkaasta kasvojenilmeestä oli helppo nähdä, että hän kuului
kotinarrien luokkaan, joita suuret herrat niinä aikoina pitivät
kartanoissaan niiden pitkien, ikävien hetkien hupina, jotka heidän oli
vietettävä huoneessa. Hänelläkin oli, niinkuin toisella miehellä, vyöstä
riippuva kukkaro, mutta ei torvea eikä puukkoa, koska hänen luultavasti
arveltiin kuuluvan siihen luokkaan ihmisiä, joiden käsiin on vaarallista
uskoa teräaseita. Sen sijaan hänellä oli puinen miekka, sen tapainen,
millä harlekiini nykyajan teatterissa tekee ihmeitään.

Jos näiden molempien miesten puvut olivat erilaisia, niin heidän
ulkomuotonsa ja käytöksensä eroavaisuus oli vieläkin suurempi. Maaorja
oli näöltään surullinen ja synkkä. Hänen maahan luodut silmänsä
ilmaisivat syvää toivottomuutta, jota olisi voinut pitää miltei
tylsyytenä, jollei punoittavista silmistä joskus välähtävä leimaus olisi
todistanut, että synkän toivottomuuden alla kyti sorron nostattama viha
ja vastarinnan halu. Wamban muodossa sitävastoin, niinkuin hänen
luokkansa ihmisillä tavallisesti, ilmeni jonkinlaista joutilasta
uteliaisuutta ja levotonta maltittomuutta, joka ei sallinut hänen pysyä
liikkumatta eikä levossa, ynnä lisäksi rajatonta itseensätyytyväisyyttä
oman asemansa ja ulkoasunsa johdosta. Heidän keskustelunsa kävi
anglosaksin kielellä, joka, niinkuin jo ylempänä on mainittu, oli
tavallinen alempien kansanluokkien keskuudessa, normannilaisia sotilaita
ja suurten lääninherrojen kotipalvelijoita lukuunottamatta. Mutta koska
nykyistä lukijaa ei paljon valaisisi, jos tämä keskustelu pantaisiin
tähän alkukielellä, niin pyydämme saada siitä tarjota seuraavan
käännöksen:

»Pyhä Withold kirotkoon nuo lemmon siat!» huusi sikopaimen puhallettuaan
rämeän törähdyksen torvestaan kutsuakseen hajonnutta sikolaumaansa
kokoon. Siat vastasivatkin kutsuun yhtä kauniilla nuotilla, mutta eivät
kuitenkaan kiirehtineet heittämään kesken lihottavaa tammen- ja
pyökinterho-ateriaansa tai lähtemään liikkeelle puron lieterannalta,
missä muutamat niistä puoleksi mutaan vajonneina mukavasti loikoivat,
kaitsijansa kutsusta vähääkään välittämättä. »Pyhä Withold kirotkoon nuo
siat ja minut myöskin!» sanoi Gurth. »Jolleivät kaksijalkaiset sudet
sieppaa niistä joitakin saaliikseen ennen yötä, niin en ole rehellinen
mies. Tänne, Fangs, Fangs!» hän huusi kohti kurkkuansa pörrökarvaiselle,
sudennäköiselle koiralle, puoleksi pihakoiran, puoleksi metsäkoiran
sukua olevalle elukalle, joka lönkytteli ympäri, ikäänkuin ollaksensa
isännän apuna kerätessä kokoon vastahakoisia röhkijöitä, mutta itse
asiassa -- liekö se sitten johtunut sikopaimenen käskyjen
väärinkäsittämisestä tai tehtäviensä taitamattomuudesta tai
ilkeämielisyydestä -- se ajeli vain sikoja sinne tänne ja pahensi asiaa,
jota oli auttavinaan. »Piru kiskokoon siltä hampaat», sanoi Gurth, »ja
pirun muori korventakoon metsänvartijan, joka leikkaa pois kynnet
koiriemme etukäpälistä, niin ettei niistä ole mihinkään! Tule, Wamba, ja
auta minua, jos olet mies! Kierrä kummun taitse tuulenpuolelle laumaa;
silloin, tuulen päälle päästyäsi, voit ajaa sen tänne yhtä sievästi,
kuin jos ne olisivat viattomia karitsoita.»

»Totta puhuen», vastasi Wamba paikaltaan liikahtamatta, »olen
tiedustellut säärieni ajatusta asiasta, ja ne ovat ehdottomasti sitä
mieltä, että olisi epäystävällinen teko minun korkeaa persoonaani ja
kuninkaallista vaatevarastoani kohtaan, jos koreassa puvussani tarpoisin
noiden rapakoiden halki. Sentähden, Gurth, minun neuvoni olisi, että
kutsuisit pois Fangsin ja jättäisit laumasi kohtalonsa huomaan; ja
kohdatkootpa ne marssivia sotilasparvia tai henkipattorosvoja tai
pyhiinvaeltajajoukkueita, se kohtalo voi tuskin olla muu, kuin että ne
ennen aamua, sinun suureksi helpotukseksesi ja iloksesi, ovat muuttuneet
normanneiksi.»

»Sikaniko ilokseni muuttuisivat normanneiksi!» huusi Gurth. »Selitä se
minulle, Wamba, sillä minulla on liian kova pää ja liian synkkä mieli
selittämään arvoituksia.»

»No, miksi sanot noita röhkijöitä, jotka nelin kontin juoksentelevat?»

»Sioiksi, narri, tietysti sioiksi!» sanoi paimen. »Senhän joka narrikin
tietää.»

»Ja sika on hyvä saksilais-sana», jatkoi narri. »Mutta miksi sanot
sikaa, kun näet sen nyljettynä ja perattuna ja halottuna ja jaloista
ripustettuna niinkuin maan kavaltajan?»

»Pork» (läskiksi),[2] vastasi sikopaimen.

»Hyväpä, kun joka narri senkin tietää», sanoi Wamba. »Ja 'pork' on
tietääkseni hyvää normannilais-ranskaa. Niinkauan siis kuin elukka elää
ja on saksilaisen orjan hoidossa, sillä on saksilainen nimi. Mutta kun
se on viety linnaan, aatelisherrani pitoihin, niin samassa se muuttuu
normanniksi ja saa nimen 'pork'. Mitä sinä tästä arvelet, Gurth
ystäväni, hä?»

»Kyllähän se opinkappale on liiankin tosi, Wamba veliseni, kuinka sitten
lie tullutkin sinun narrin-kalloosi.»

»Voinpa antaa sinulle vielä enemmänkin oppia», jatkoi Wamba samaan
sävyyn. »Minä tunnen kylänvanhimman Ox'in (härän), joka pitää
saksilaisen sukunimensä, niinkauan kuin hän on sinun kaltaisesi orjan ja
palvelijan hoidossa, mutta muuttuu Beefiksi (häränpaistiksi), tuliseksi
ranskalaiseksi keikariksi, niin pian kuin hänet tuodaan niiden
korkea-arvoisten leukojen eteen, joiden purtavaksi hänet on aiottu.
Samaten myös herra Calf (vasikka) muuttuu monsieur de Veau'ksi; hän on
saksilainen kasvatettaessa, mutta ottaa itselleen normannilaisnimen,
heti kun pääsee herrain herkuksi.»

»Pyhä Dunstan auttakoon!» sanoi Gurth, »surkeita totuuksia sinä puhelet.
Eipä meille ole paljon muuta omaksi jäänyt kuin ilma, jota hengitämme,
ja senkin näyttävät kovin vastenmielisesti meille jättäneen ainoastaan
sitä varten, että kykenisimme kestämään ne työt, jotka he sälyttävät
niskoillemme. Maukkaimmat ja lihavimmat herkut viedään heidän pöytäänsä;
kauneimmat tytöt joutuvat heidän vuodekumppaneikseen; parhaimmat,
uljaimmat poikamme otetaan heidän muukalaisten herrainsa sotamiehiksi,
ja heidän luunsa jäävät kaukaisiin maihin valkenemaan, eikä jäljelle jää
montakaan, joilla olisi halua tai voimaa suojella meitä
saksilaispoloisia. Jumala siunatkoon meidän isäntäämme Cedrikiä, hän on
miehen tavoin pannut karhunkynttä vastaan. Mutta nyt on Reginald
Front-de-Boeuf itse tulossa näille maille, ja saammepa nähdä, kuinka
pienen palkan Cedrik saa vaivastaan.» -- »Siko, siko!» huusi hän taas
koroittaen ääntänsä. »Hei, hei! Oikein, Fangs! Nyt ne ovat kaikki tyyni
edessäsi, ja ajat ne kiltisti tänne, kelpo poika!»

»Gurth», sanoi narri, »sinä luulet minua hupsuksi, muuten et niin
varomattomasti pistäisi päätäsi minun suuhuni. Jos Reginald
Front-de-Boeuf tai Filip de Malvoisin saisi hiukankin vihiä siitä, että
olet pitänyt kapinallista puhetta normannilaisia vastaan -- tuommoinen
vain halpa sikopaimen -- pianpa roikkuisit jossakin näistä puista
varoitukseksi kaikille, joita haluttaa puhua pahaa esivallassa.»

»Konna, et suinkaan kavaltane minua», sanoi Gurth, »kun itse houkuttelit
minua pahoihin sanoihin?»

»Kavaltane sinua!» vastasi narri. »Ei, sehän olisi täysipäisten
tapaista; ei hupsu osaa omaa etuansa niin hyvin ajaa -- mutta vaiti!
keitä tuolla?» sanoi hän kuunnellen useampien hevoskavioiden kopsetta,
jota oli samassa alkanut kuulua.

»Olkootpa keitä hyvänsä», vastasi Gurth, joka nyt oli saanut laumansa
kokoon ja Fangs-koiran avulla ajeli sitä eräälle noista hämäristä
lehtokujista, joita olemme koettaneet kuvailla.

»Mutta minäpä tahdon nähdä nuo ratsumiehet», sanoi Wamba; »kenties ne
ovat tulleet keijukaisten maasta ja tuovat sanomia Oberon-kuninkaalta.»

»Rutto sinut vieköön!» ärähti sikopaimen. »Tuommoisia puhut, kun ukkonen
jyrisee ja salamoi muutamien mailien päässä meistä. Kuulehan tuota
jyrinää! Ja kesäsateella en ole koskaan nähnyt tällaisia suuria pisaran
järkäleitä putoavan suoraan alas pilvistä. Tammienkin paksut oksat
huokaavat ja natisevat, vaikka ilma on aivan tyyni, ihan kuin myrskyn
tuloa ilmoittaen. Osaathan sinä, jos tahdot, järkeväkin olla; usko siis
kerran minua, ja lähdetään kotiin, ennenkuin ilma riehahtaa, sillä tästä
tulee hirvittävä yö.»

Wamba näytti ymmärtäneen tämän kehoituksen hyväksi ja seurasi
kumppaniaan, joka alkoi taivaltaa otettuaan nurmikolta suuren sauvansa.
Tämä uusi Eumaios riensi kiirein askelin pitkin metsänaukeamaa ajaen
Fangsin avulla soraäänisten hoidokkiensa laumaa edellään.



TOINEN LUKU.


    Siell' oli munkki, verta ritareille,
    ratsulla reipas, harras metsäteille;
    liiankin miesten mies ol' abotiksi.
    Orihit häll' ol' oivat, raisut; siksi
    jos myrskysäilläkin hän kulki milloin,
    helinä suitsien soi kaukaa silloin;
    kelloinpa kalkkehen ne melkein voitti,
    joit' abottimme luostarissaan soitti.

                              CHAUCER.

Vaikka sikopaimen tavan takaa kehoitteli ja torui kumppaniaan, kavioiden
kopina kun kuului yhä lähempää, ei Wamba malttanut olla viivyttelemättä
kaikenlaisten eteensattuvain tekosyitten nojalla. Milloin hänen oli
riivittävä pähkinäpensaasta muutamia puolikypsiä hedelmiä, milloin
käännettävä päätänsä tähyilläkseen talonpoikaistytön jälkeen, joka
sattui käymään polun poikki. Pian siis hevosmiehet saavuttivat heidät.

Tulijoita oli kymmenen miestä, joista molemmat etumaiset nähtävästi
jokseenkin korkea-arvoisia henkilöitä, ja muut heidän palvelijoitaan.
Helppo oli päättää, mihin säätyyn toinen heistä kuului. Hän oli
nähtävästi korkea-arvoinen hengellinen herra. Hänen pukunsa oli
sistersiläis-munkkien kuosia, mutta tehty paljon hienommista aineista
kuin mainitun munkiston säännöt oikeastaan sallivat. Viitta ja kaapu
olivat parasta Flanderin verkaa; edellinen laskihe väljin ja sulavin
poimuin pitkin miehen kaunista, joskin lihavahkoa vartaloa. Puku ei siis
suinkaan ilmaissut maallisen loiston halveksumista, ja yhtä vähän näkyi
itsensäkieltämisen jälki miehen muodossakaan. Kasvoja olisi voinut pitää
hyvännäköisinä, jollei silmäkulmien alta olisi väijynyt tuo viekas,
epikurolainen vilkutus, josta tuntee ulkokullatun hekumoitsijan. Muuten
oli hänen säätynsä ja asemansa opettanut hänet hyvin hallitsemaan
ilmettään; hän osasi, milloin tahtoi, jäykistää kasvonsa juhlallisen
näköisiksi, vaikka niiden luonnollinen ilme oli iloisen viinaveikon
suopea muhoilu. Vastoin luostarisääntöjä ynnä paavien sekä
kirkolliskokousten julistuksia olivat tämän hengellisen herran hihat
vuoratut ja päärmätyt kalliilla turkiksilla, viitta kiinnitetty leuan
alta kultaisella soljella, ja koko munkkipuku yhtä sievistetty ja
koristettu kuin nykyaikaisen kveekarikaunottaren vaatetus -- tämäkin kun
koettaa luopumatta lahkokuntansa omituisesta vaateparresta hienompia
kangaslaatuja valitsemalla ja niitä taitavasti sovittelemalla saada
yksinkertaiseen pukuunsa jonkinlaista viehättävää somuutta, mikä sangen
paljon vivahtaa maailmalliselle turhamaisuudelle.

Arvokas hengellinen herramme ratsasti lihavalla muulilla, jonka koko asu
oli komeasti koristettu ja suitset, ajan tavan mukaan, hopeatiukusilla
varustetut. Satulassa istuessaan hän ei lainkaan tehnyt kömpelön
luostarinasukkaan vaikutusta, vaan oli hänellä harjaantuneen ratsumiehen
vaivaton ja sulava ryhti. Saattoi arvata, että niin vaatimaton
kulkuneuvo kuin muuli, vaikka kuinkakin hyväkuntoinen ja mukavaan,
miellyttävään tasakäyntiin opetettu, kelpasi tämän ritarimaisen munkin
käytettäväksi vain matkalla ollessa. Muissa tiloissa käytettäväksi oli
hänellä mukanaan toinen ratsu, jota eräs seurueeseen kuuluva
maallikkoveli talutti. Se oli kauneimpia oriita, mitä ikänä Andalusian
kedoilla on kasvanut, tuota kuuluisaa espanjalaista rotua, jota
kauppiaat siihen aikaan suurella vaivalla ja vaaralla tuottivat maahan
rikkaitten ja ylhäisten tarpeiksi. Tämän uljaan ratsun satula ja
varusteet oli verhottu suurella loimella, joka ulottui melkein maahan
asti ja johon oli runsaasti kirjailtu hiippoja, ristejä ynnä muita
kirkollisia tunnuskuvia. Toinen maallikkoveli talutti kuormamuulia, joka
arvattavasti kantoi hänen esimiehensä matkatavaroita. Taimpana
matkueessa oli vielä kaksi alempiarvoista saman veljeskunnan munkkia,
jotka ratsastivat rinnakkain, nauraen ja puhellen keskenänsä,
välittämättä paljoakaan muista matkakumppaneistaan. Hengellisen herran
vieressä ratsastaja oli iältään yli neljänkymmenen, laiha, voimakas,
pitkä ja jäntevä mies. Hänen voimakas olemuksensa oli sen näköinen, kuin
olisi pitkällinen rasitus ja alinomainen liikunto kuluttanut siitä pois
kaikki pehmeämmät osat, niin että jäljelle oli jäänyt vain lihakset,
luut ja jäntereet, jotka olivat kestäneet tuhansia ponnistuksia ja
valmiit vielä tuhansiin uusiin. Päässä hänellä oli tulipunainen,
turkisreunainen lakki, sitä lajia, jota ranskalaiset nimittävät
_mortier_'ksi sen alassuin käännettyä huhmarta muistuttavan muodon
takia. Hänen kasvonsa olivat siis kokonaan näkyvissä ja niiden ilme oli
omiaan hämmästyttämään, milteipä pelästyttämäänkin outoa. Piirteet
olivat luonnostaankin voimakkaat ja väkevän ilmeikkäät, ja etelämaiden
auringon alinomainen paahde oli ahavoittanut ne melkein niin mustiksi
kuin neekerin. Niiden tavallinen ilme näytti siltä, kuin olisivat ne
uinuneet intohimon myrskyn mentyä ohi; mutta paksut otsasuonet sekä
ylähuulen ja sen paksujen, mustien viiksien kerkeys värähtämään
pienimmästäkin mielenliikutuksesta, osoittivat selvästi, että
myrskynpuuska saattoi helposti ja äkkiä uudelleen riehahtaa. Tummat,
läpitunkevat silmät, joiden jokainen katse kertoi lannistetuista
vastuksista ja uhmatuista vaaroista, näyttivät ikäänkuin haastavan
vastarintaan hänen tahtoaan vastaan, jotta hän saisi nautinnon raivata
sen pois tieltään tarmokkaalla miehuuden ja tahdon ponnistuksella.
Silmäkulmassa oleva syvä arpi lisäsi vielä kasvojen tuimuutta ja antoi
kaamean ilmeen hänen toiselle siimalleen, joka oli samassa tilaisuudessa
vähän vioittunut ja katsoi hiukan kieroon, vaikka olikin aivan
täydellinen.

Miehen päällimmäinen vaatetus oli kuosiltaan samanlainen kuin
matkakumppanin, nimittäin pitkä munkkiviitta. Mutta sen tulipunainen
väri todisti, ettei hän kuulunut mihinkään neljästä säännöllisestä
munkkikunnasta. Viitan oikeanpuoleiseen olkapäähän oli ommeltu valkeasta
verasta leikattu omituisen muotoinen risti. Päällysviitan alla oli
vaatetus, joka ensi silmäyksellä näytti jokseenkin epäjohdonmukaiselta
sen munkkikuosin rinnalla, nimittäin rautarenkaista tehty paita, jossa
oli samanlaiset hihat sekä sormikkaat. Se oli merkillisesti
kokoonkudottu ja silmukoitu ja mukautui yhtä notkeasti vartaloa myöten
kuin ne paidat, joita nykyjään kudotaan kutomakoneilla vähemmän
vastahakoisesta aineesta. Reisien etuosakin, sen verran kuin viitan
laskosten alta saattoi nähdä, oli rautarengas-kudoksella peitetty.
Polvia sekä jalkoja suojelivat ohuet, taitavasti reunatuksin liitetyt
teräslevyt; ja nilkasta polveen ulottuvat rautakudossukat olivat
tehokkaana suojana säärille, täydentäen täten ratsumiehen
puolustusvarusteen. Vyössä hänellä oli pitkä, kaksiteräinen tikari, ja
se olikin hänen ainoa hyökkäykseen soveltuva aseensa.

Hän ei ratsastanut muulilla niinkuin hänen kumppaninsa, vaan vahvalla
matkakonkarilla, säästääkseen jaloa sotaorittaan, joka kulki jäljessä
aseenkantajan taluttamana, täysissä taisteluvaruksissa, päässään
palmikoitu kypärä, jonka otsasta lyhyt piikki törrötti. Satulan toisella
puolella riippui lyhyt, damaskolais-kirjauksilla komeasti koristettu
sotatappara; toisella puolella sulkatöyhtöinen kypärä ja rautatakki sekä
pitkä kahdenkäden-miekka, jommoisia siihen aikaan ritarit käyttivät.
Toinen asemies kantoi pystyssä isäntänsä peistä, jonka nenässä liehui
kaitainen lipuke, johon oli ommeltu samanlainen risti kuin ritarin
viittaankin. Sama palvelija kantoi myös ritarin pientä, kolmikulmaista
kilpeä, joka ylälaidastaan oli kylliksi leveä suojellakseen rintaa ja
alhaalta vähitellen suippeni teräväkärkiseksi. Se oli tulipunaisella
vaatteella peitetty, niin ettei vaakunamerkkiä voinut nähdä.

Molempien asemiesten jäljessä seurasi kaksi palvelijaa, joiden
tummapintaiset kasvot, valkoiset turbaanit sekä pukujen itämainen kuosi
todistivat heidän olevan kotoisin jostakin kaukaisesta Idän maasta.
Ritarin ja hänen seuransa koko ulkoasussa oli outo ja vierasmaalainen
leima. Asemiesten puku oli komea, ja itämaisilla palvelijoilla oli
hopeiset renkaat kaulassa samoin kuin mustapintaisissa käsivarsissaan
sekä säärissään. Käsivarret olivat paljaina kyynärpäihin, sääret
pohkeesta nilkkaan. Heidän puvuissaan loisti silkki ja koruompelukset,
ilmaisten isännän rikkautta sekä korkeaa arvoa, silmäänpistävänä
vastakohtana tämän oman vaatetuksen soturimaiselle koruttomuudelle.
Aseina heillä oli käyrät sapelit, joiden kahvat sekä kantimet olivat
kultakirjailuilla koristetut; vieläkin kallisarvoisempaa taidetyötä
olivat heidän turkkilaiset tikarinsa. Kumpaisenkin satulakaaressa
riippui kimppu noin neljän jalan pituisia teräskärkisiä heittopeitsiä,
jota asetta saraseenit mielellään käyttivät ja jonka muisto on vieläkin
säilynyt Itämailla harjoitetussa El Jerrid-nimisessä sotilaallisessa
urheilussa.

Palvelijain ratsutkin olivat yhtä vierasmaalaisen näköisiä kuin itse
ratsastajat. Ne olivat saraseenilaista alkuperää ja siis arabialaista
rotua, ja niiden hoikat sääret, lyhyet vuohiskarvat, ohuet harjat ja
kevyen joustava askel olivat jyrkkänä vastakohtana niille
vahvaraajaisille, raskaille Flanderin ja Normandian hevosille, jotka
olivat aiotut kantamaan senaikaisia ritareita näiden täysissä
haarniska-ja rautapaitavarusteissa. Rinnakkain asetettuina olisivat nämä
molemmat rodut hyvin sopineet kiinteän aineen ja varjon vertauskuvaksi.

Ratsujoukon outo ulkomuoto ei vetänyt puoleensa ainoastaan Wamban
silmiä, vaan herätti hänen vakavamman kumppaninsakin uteliaisuutta.
Munkin hän heti tunsi Jorvaulx'n luostarin abotiksi, jonka maine
innokkaana metsästäjänä ja suurena herkkusuuna oli levinnyt penikulmien
päähän; hokipa huhu hänen muka olleen taipuvaisen muihinkin huvituksiin,
jotka vielä vähemmän soveltuivat luostarilupaukseen.

Mutta niin löyhä oli silloin yleinen käsityskanta hengellisen säädyn,
niin munkkien kuin pappien, käytöksestä, että Aymer-abotti oli siitä
huolimatta luostarinsa ympäristössä sangen arvossa pidetty mies.
Hilpeän, iloisen mielenlaatunsa tähden sekä sen suopeuden vuoksi, jolla
hän soi kirkon anteeksiannon kaikista tavallisista hairahduksista, oli
hän suuressa suosiossa sekä korkeamman että alemman aateliston
piireissä, joihin useihin hän, ollen normannilaista syntyperää, oli
sukulaissuhteissa. Naiset varsinkaan eivät huolineet kovin tarkoin
punnita semmoisen miehen tapoja, joka julkisesti lukeutui heidän
sukupuolensa ihailijoihin ja joka osasi niin monenlaisin keinoin
haihduttaa sitä ikävää, mikä liiankin helposti pyrki saamaan sijaa
senaikaisten ritarilinnojen saleissa ja naisten kammioissa. Abotti
harrasti metsästysurheilua enemmän kuin soveliaalla innolla, ja
yleisesti myönnettiin, että hänellä oli parhaiten opetetut haukat ja
nopeimmat vinttikoirat koko Pohjois-Ridingin piirikunnassa, -- seikkoja,
jotka olivat hänelle voimakkaana suosituksena nuorten aatelisjunkkarien
keskuudessa. Vanhojen parissa hän sitävastoin esitti toisenlaista osaa,
jota hän tarpeen tullen pystyikin näyttelemään suurella arvokkuudella.
Niin pintapuoliset kuin hänen kirjatietonsa olivatkin, riittivät ne
kuitenkin herättämään noissa aivan oppimattomissa ihmisissä kunnioitusta
hänen luultua oppineisuuttaan kohtaan, ja hänen käytöksensä sekä
puhetapansa juhlallisuus ynnä se ylevä äänensävy, jolla hän toi esiin
kirkon ja papiston arvovaltaa, vaikuttivat puolestaan sen, että he
pitivät häntä yhtä pyhänä kuin oppineenakin miehenä. Alhainenkin kansa,
joka muuten ankarimmin tuomitsee ylempiensä käytöstä, katsoi leppein
silmin Aymer-abotin vikoja. Hän oli antelias mies, ja armeliaisuus,
kuten hyvin tiedetään, peittää monta syntiä muussakin merkityksessä kuin
mitä raamattu tarkoittaa. Luostarin runsaat tulot, joista suuri osa oli
hänen käytettävissään, riittivät hänen omien, jokseenkin suurten
menojensa ohella myös niihin runsaihin anteihin, joita hän jakeli
talonpojille ja joilla hän usein lievitti sorronalaisten kurjuutta. Jos
Aymer-abotti olikin liian harras metsästäjä tai liian kauan istui
juomingeissa, -- jos Aymer-abotin nähtiinkin aamunkoitteessa pujahtavan
luostarin takaportista sisään, hänen hiipiessään kotiin joltakin
yölliseltä retkeltään, niin ihmiset vain kohauttivat olkapäitänsä ja
antoivat nämä hairahdukset anteeksi sillä puolustuksella, että samoja
säännöttömyyksiä harjoittivat monet hänen säätyveljistään, joilla ei
ollut mitään sovittavia ominaisuuksia niiden hyvitykseksi. Aymer-abotti
tapoineen kaikkineen oli siis hyvin tuttu meidän saksilaisille
orjillemme, jotka tervehtivät häntä kömpelöllä kumarruksellaan, saaden
vastaukseksi hänen siunauksensa: »_Benedicite, mes filz_!»

Mutta abotin matkakumppanin ja tämän palvelijain outo ulkomuoto
kiinnitti heidän huomiotansa ja herätti heidän ihmettelyään siinä
määrin, että he tuskin kuuntelivatkaan, kun hengellinen herra kysyi,
tietäisivätkö he mitään suojapaikkaa likiseuduilla. He vain ällistelivät
ahavoittuneen muukalaisen ulkomuotoa, joka puoleksi oli munkin, puoleksi
soturin, ja hänen itämaisten palvelijainsa eriskummallisia vaatteita
sekä aseita. Luultavaa on myöskin, että kieli, jolla siunaus lausuttiin
ja neuvoa kysyttiin, ei soinut näiden saksilaisten talonpoikien korvissa
mieluiselta, vaikka he sen arvatenkin ymmärsivät.

»Minä kysyin teiltä, poikaseni», sanoi taas abotti koroittaen ääntänsä
ja käyttäen lingua franca'a eli sekamurretta, jolla normannit ja
saksilaiset tavallisesti puhuttelivat toisiaan, »asuuko täällä likellä
joku hyvä mies, joka rakkaudesta Jumalaan ja kunnioituksesta
kirkko-äitiä kohtaan tahtoisi suoda yömajan sekä ravintoa kahdelle
kirkon halvimmalle palvelijalle ynnä heidän seuralaisilleen?»

Tämän hän lausui tahallisen mahtavalla äänensävyllä, joka ei ollut
lainkaan sopusoinnussa niiden nöyrien sanojen kanssa, joita hän suvaitsi
käyttää.

»Kahdelle kirkko-äidin halvimmalle palvelijalle!» matki Wamba itsekseen
-- mutta, vaikka olikin narri, varoen lausumasta huomautustaan ääneen.
»Haluttaisipa nähdä minkälaisia sitten ovat sen kartanonvoudit, sen
hovimestarit ja muut arvokkaammat palvelijat!»

Mutistuaan mielessään nämä huomautukset abotin puheen johdosta hän loi
silmänsä ylöspäin ja vastasi kysymykseen.

»Jos te, arvoisat isät», sanoi hän, »tahdotte herkkuruokaa sekä mukavan
yösijan, niin kohtaatte muutamien mailien päässä Brinxworthin luostarin,
missä teidän arvoisenne herrat varmaan otetaan mitä kunnioittavimmin
vastaan. Mutta jos mieluummin haluatte viettää iltanne katumuspäivän
tapaan, niin voitte ratsastaa tuota jylhää metsäaukeamaa myöten, joka
teidät vie Copmanhurstin erakkomajaan, missä pyhä mies suo teille
katoksensa yösuojaksi ja virvoittaa teitä rukouksillaan.»

Abotti pudisti päätään kummallekin ehdotukselle.

»Kunnon ystäväni», sanoi hän, »jos lakkisi tiukusten helinä ei olisi
pannut aivojasi pyörälle, niin tietäisit, että sanotaan: _Clericus
clericum non decimat_, s.o. me hengelliset miehet emme käy
säätyveljiemme vieraanvaraisuutta kuluttamassa, vaan otamme sitä
mieluummin maallikoilta, antaen heille siten tilaisuuden palvella
Jumalaa osoittamalla kunnioitusta ja avuliaisuutta Hänen valituille
palvelijoillensa.»

»Totta on», vastasi Wamba, »että minä, vaikka olen vain aasi, olen
saanut kunnian kantaa tiukuja samoinkuin teidän muulinne, arvoisa isä.
Olin kuitenkin siinä käsityksessä, että kirkko-äiti, niinkuin muutkin
laupiaat, tahtoisi ensiksi harjoittaa laupeutta omiansa kohtaan.»

»Lopeta jo hävyttömyytesi, lurjus», ärjäisi aseellinen ratsumies kovalla
ja tylyllä äänellä keskeyttäen narrin lorut, »ja neuvo meille, jos
tiedät, mistä tie menee -- mikä olikaan sen vapaatilallisen nimi, josta
puhuitte, abotti Aymer?»

»Cedrik», vastasi abotti, »Cedrik Saksilainen. -- Sanopas, hyvä mies,
olemmeko likellä hänen asuntoansa ja osaatko neuvoa meitä sinne?»

»Sitä tietä ei ole helppo löytää», vastasi Gurth, joka nyt virkkoi ensi
sanansa, »ja Cedrikin väki menee aikaisin levolle.»

»Suus kiinni, äläkä puhu joutavia, mies», sanoi ritari, »kyllä he voivat
helposti nousta ylös ja toimittaa, mitä on tarpeen meidänlaisille
matkustajille, jotka emme alennu pyytämään vieraanvaraisuutta, koska
meillä on oikeus sitä vaatia.»

»Enpä tiedä», mutisi Gurth yrmeästi, »pitääkö minun neuvoa isäntäni
asunnolle sellaisia, jotka oikeutenaan vaativat suojaa, jota useimpien
on mielisuosiona anottava.»

»Vai rupeat sinä väittämään minua vastaan, orja!» huusi soturi, ja
kannustaen hevostaan hän pakotti sen puolikäännökseen tien poikki,
kohottaen samalla kädessään olevaa ratsupiiskaansa kurittaakseen tuota
hänen mielestään hävytöntä talonpoikaa.

Gurth välähytti ritariin hurjan, kostonhaluisen katseen ja tarttui
raivoisalla, vaikka kuitenkin epäröivällä liikkeellä puukkonsa varteen.
Mutta Aymer-abotti ajoi muulinsa matkakumppaninsa ja sikopaimenen väliin
ja ehkäisi siten aiotun väkivaltaisuuden.

»Ei kautta pyhän Maarian, veli Brian, ette saa nyt luulla olevanne
Palestiinassa vallitsemassa pakanallisia turkkilaisia ja uskottomia
saraseeneja. Me saarelaiset emme rakasta lyöntejä, paitsi pyhän Kirkon
antamia, joka kurittaa niitä, joita se rakastaa. -- Neuvo minulle, hyvä
mies», sanoi hän Wamballe, vahvistaen puheensa vaikutusta pienellä
hopearahalla, »neuvo minulle tie Cedrik saksilaisen taloon. On
mahdotonta, ettet sitä tietäisi, ja velvollisuutesi on opastaa
matkalaista, vaikka hän olisi vähemmänkin pyhää säätyä kuin me.»

»Totta puhuen, arvoisa isä», vastasi narri, »tuon korkeasti
kunnioitettavan kumppaninne saraseenin-pää on minun päästäni peloittanut
pois tiedon kotitiestä -- enpä tiedä, osannenko sinne itsekään tänä
iltana.»

»Vielä vai», sanoi abotti, »kyllä osaat neuvoa, kun vain tahdot. Tämä
kunnioitettava veli on kaiken ikänsä taistellut saraseeneja vastaan
Pyhän Haudan takaisin valloittamiseksi. Hän kuuluu temppeliherrojen
ritaristoon, josta lienet kuullut puhuttavan. Hän on puoleksi munkki,
puoleksi soturi.»

»Jos hän on vain puoleksi munkki», arveli taas narri, »niin ei hänen
pitäisi olla niin kokonaan järjetön tiellä tapaamiaan ihmisiä kohtaan,
vaikk'eivät nämä heti vastaisikaan kysymyksiin, joista he eivät
vähääkään välitä.»

»Minä suon viisastelusi anteeksi», vastasi abotti, »sillä ehdolla, että
nyt neuvot meille tien Cedrikin taloon.»

»No, hyvä», virkkoi Wamba, »ratsastakaa siis, arvoisat herrat, tätä
polkua myöten, kunnes saavutte maahan vajonneen ristin luo, josta vain
kyynärän verran enää on maanpinnan yläpuolella. Sitten poiketkaa
vasemmalle polulle; sillä maahan vajonneen ristin kohdalla niitä yhtyy
neljä. Näin tehden te, arvoisat herrat, toivoakseni pääsette katoksen
alle, ennenkuin rajuilma yllättää.»

Abotti kiitti viisasta neuvonantajaa, ja koko ratsujoukko kannusti
hevosiaan ja ajoi kiireeni eteenpäin, niinkuin ainakin miehet, jotka
toivovat pääsevänsä majataloon ennen yöllistä rajuilmaa. Kavioiden
kopinan hälvettyä virkkoi Gurth kumppanilleen: »Sinun viisasta
opastustasi noudattaen arvoisat isät tuskin kerkiävät yöksi
Rotherwoodiin.»

»Ei», irvisti narri, »mutta voivatpa joutua Sheffieldiin, jos heillä on
myötäinen onni, ja se on heille sopiva paikka. Enpä olekaan niin huono
metsämies, että koiralle ilmoittaisin, missä paikassa sarvas makaa,
jollen soisi, että se rupeaisi sitä ajamaan.»

»Oikeassa olet», sanoi Gurth; »pahapa olisi, jos tuo Aymer saisi nähdä
Rowena-neidon, ja vielä pahempi, jos Cedrik, niinkuin luultavaa on,
joutuisi riitaan tämän soturimunkin kanssa. Mutta tehdään me niinkuin
kelpo palvelijat ainakin, kuunnellaan ja katsotaan, mutt'ei virketa
mitään.»

Palatkaamme nyt taas ratsumiehiin, jotka olivat pian jättäneet orjat
kauas jälkeensä. Heidän välillään virisi seuraava keskustelu
normannilais-ranskan murteella, jota korkeammat säädyt tavallisesti
käyttivät, niitä harvoja lukuunottamatta, jotka yhä vielä pitivät
saksilaista sukuperäänsä arvossa.

»Mitä tarkoittaa noiden itsepäisten lurjusten hävyttömyys?» kysyi
temppeliherra benediktiläis-munkilta. »Ja miksi estitte minua heitä
kurittamasta?»

»Totta maar, veli Brian», vastasi abotti, »mitä toiseen heistä tulee,
niin on minun vaikea sanoa, miksi narri puhuu hullutuksiaan. Ja toinen
lurjus on noita hillittömiä, raivoisia hurjapäitä, joita vielä tavataan
voitettujen saksilaisten jälkeläisten joukossa ja joiden paras ilo on,
kun he jollakin heille tarjona olevalla keinolla voivat osoittaa
vihaansa valloittajia vastaan.»

»Pian minä olisin piessyt hänen selkänsä nöyräksi», arveli Brian. »Olen
tottunut pitämään tuommoisia hurjapäitä kurissa. Meidän
turkkilais-vankimme ovat yhtä hillittömiä ja raivoisia, kuin ikänä itse
Odin olisi ollut. Mutta annas heidän vain olla pari kuukautta talossani,
orjavoutini käsiteltävinä, niin he ovat nöyriä, alistuvia, palvelevaisia
ja tottelevat käden viittaustakin. Tosin on varottava heidän myrkkyään
ja tikariaan, sillä he ovat kerkeät käyttämään kumpaistakin, jos vain
antaa heille pienimmänkin tilaisuuden.»

»Vaikka vain», vastasi Aymer-abotti, »mutta kullakin maalla on omat
tapansa ja muotinsa; ja paitsi sitä, ettemme olisi tuota lurjusta
pieksämällä saaneet sen paremmin tietoa tiestä Cedrikin talolle, olisi
siitä varmaankin noussut riita teidän ja Cedrikin välille, jos olisimme
lopulta osuneet hänen taloonsa. Muistakaa, mitä teille kerroin; tuo
rikas vapaatilallinen on ylpeä, hurjapäinen, kateellinen ja helposti
ärtyvä mies. Hän vastustaa korkeaa aatelistoa, jopa naapureitansakin
Reginald Front-de-Boeufiä ja Filip Malvoisin'ia, joiden kanssa
kilvoitteleminen ei ole lasten leikkiä. Hän pitää niin jäykästi heimonsa
etuoikeuksien puolta ja on niin ylpeä siitä, että hän voi laskea
sukuperänsä suoraan Herewardista, kuuluisasta Heptarkian[3] sankarista,
jotta häntä yleisesti nimitetään nimellä Cedrik Saksilainen. Moni muu
koettaa kaikin tavoin salata saksilaista sukuperäänsä, peläten muuten
saavansa osaltaan kokea _vae victis_'iä eli sortoa, jonka alaisiksi
voitetut joutuvat. Mutta Cedrikpä suorastaan kehuu kuuluvansa tähän
kansaan.»

»Abotti Aymer», sanoi temppeliherra, »te olette kavaljeerimies,
täysinoppinut kauneuden tuntija ja yhtä taitava kuin trubaduuri kaikissa
lemmentuomioita koskevissa asioissa; mutta paljon kauneutta minä
vaadinkin tuolta kuululta Rowenaltanne sen itsekieltäymyksen ja
pidättyväisyyden vastapainoksi, jota minun on harjoitettava, jos mieli
pyrkiä suosiollisiin väleihin sellaisen kapinallisen moukan kanssa,
jollaiseksi olette hänen isänsä Cedrikin kuvannut.»

»Cedrik ei ole hänen isänsä», vastasi abotti; »hän on vain kaukainen
sukulainen. Rowena on korkeampaa sukuperää, kuin mitä Cedrik itsekään
kehuu olevansa. Rowenan holhooja hän joka tapauksessa on, joskin, luulen
ma, omin valtuuksinsa, ja hän rakastaa holhokkiansa niinkuin omaa
lastaan. Rowenan kauneutta saatte pian itse arvostella. Ja jollei hänen
hipiänsä hienous ja hänen sinisilmiensä ylevä ja samalla lempeä katse
heti haihduta mielestänne Palestiinan mustapalmikkoisia impiä, vieläpä
Mahometti-ukon paratiisin hourejakin,[4] niin saatte sanoa minua
luopioksi eikä kirkon uskolliseksi pojaksi.»

»Mutta jos tuo teidän kehuttu kaunottarenne», sanoi temppeliherra,
»punnitaan vaa'assa ja havaitaan köykäiseksi, niin muistattehan
vetomme?»

»Hyvä, kaulaketjuni», vastasi abotti, »kymmentä Chion viinitynnyriä
vastaan; ne ovat minun yhtä varmasti, kuin jos olisivat jo luostarini
kellarissa, vanhan Dennis kellarimestarin avaimen takana.»

»Ja minä itse olen tuomarina», jatkoi temppeliherra, »ja voin hävitä
vetoni ainoastaan, jos itse myönnän, etten ole nähnyt niin kaunista
neitoa sitten viime helluntain, siis kokonaiseen vuoteen. Niinhän
vetomme kuului? Abotti, kaulaketjunne on vaarassa; aion ripustaa sen
kaulaani Ashby-de-la-Zouchen turnajaiskentällä.»

»Jos sen rehellisesti voitatte», sanoi abotti, »niin pitäkää sitä
milloin mielitte. Luotan kunniasanaanne ritarina ja kirkonmiehenä, että
vastaatte totuudenmukaisesti. Mutta, veliseni, kuulkaa neuvoani ja
höylätkää kieltänne hiukan kohteliaampaan puhetapaan kuin mihin olette
tottunut uskottomia vankeja ja itämaisia orjia hallitessanne. Cedrik
Saksilainen on semmoinen mies, joka, jos hän suuttuu -- eikä hän olekaan
hidas suuttumaan --, ajaa meidät vaikka yösydämenä ulos talostaan
taivasalle yöpymään, välittämättä vähääkään teidän ritariarvostanne,
minun korkeasta virastani tai meidän kummankaan pyhästä säädystä. Ja
varokaa, miten katselette Rowena-neitoa, jota hän hellii mitä arimmalla
huolella. Jos herätämme hänessä vähintäkään levottomuutta siinä
suhteessa, olemme mennyttä miestä. Sanotaanpa hänen ajaneen ainoan
poikansakin pois kotoa siitä syystä, että hän oli luonut helliä
silmäyksiä tähän kaunottareen, jota nähtävästi saa etäältä jumaloida,
mutta jota ei pidä lähestyä muita ajatuksia mielessä kuin sellaisia,
joita tuomme Pyhän Neitsyen alttarin eteen.»

»Hyvä, enempää ei teidän tarvitse sanoa», vastasi temppeliherra. »Olen
pitävä ohjakset tämän yhden illan niin tiukalla kuin tarvitaan ja
käyttäytyä säyseästi kuin impi. Mutta mitä tulee pelkoonne, että meidät
muka ajettaisiin ulos, niin minä itse asemiesteni sekä Hametin ja
Abdallan kanssa takaan, ettette tule kärsimään semmoista häväistystä.
Älkää epäilkökään, ettemme pystyisi pitämään hallussamme kerran saatua
yösijaa.»

»Emme saa antaa asiain mennä niin pitkälle», vastasi abotti. »Mutta
tässähän tuo maahan vajonnut risti onkin, josta narri puhui. Yö vain on
niin pimeä, että tuskin voimme nähdä, mikä näistä teistä on oikea. Hän
käski, muistaakseni, meidän poiketa vasemmalle.»

»Ei, oikealle», sanoi Brian, »mikäli minä muistan.»

»Vasemmalle, aivan varmaan vasemmalle. Muistan, kuinka hän viittasi
puisella miekallaan.»

»Niin kyllä, mutta miekka oli hänellä vasemmassa kädessä ja hän viittasi
sillä poikittain editseen», sanoi temppeliherra.

Kumpainenkin piti itsepintaisesti kiinni omasta käsityksestään, niinkuin
tämmöisissä tapauksissa on tavallista. Kysyttiin palvelijoiltakin, mutta
he eivät olleet olleet kyllin lähellä kuullakseen Wamban opastusta.
Viimein Brian huomasi jotakin, mikä hämärässä oli aluksi jäänyt häneltä
huomaamatta: »Tuossahan joku nukkuu tai makaa kuoliaana ristin juurella
-- Hugo, kohennapa häntä keihäsvarrellasi.»

Tuskin oli käsky täytetty, kun makaaja nousi, huudahtaen hyvällä
ranskankielellä: »Ken lienetkin, niin teet epäkohteliaasti, kun
häiritset mietteitäni!»

»Me tahdoimme vain», sanoi abotti, »kysyä teiltä tietä Rotherwoodiin,
Cedrik Saksilaisen talolle.»

»Sinnehän minäkin olen menossa», vastasi tuntematon, »ja jos minulla
olisi hevonen, niin tulisin oppaaksenne, sillä tietä on vähän vaikea
osata, vaikka se onkin minulle hyvin tuttu.»

»Saatte sekä kiitokset että palkinnon, hyvä ystävä», sanoi abotti, »jos
saatatte meidät eheinä Cedrikin luokse.»

Ja hän käski yhden palvelijansa nousta talutetun hevosen selkään ja
antaa omansa vieraalle, jonka oli tultava oppaaksi.

Tie, jolle opas saattoi heidät, kulki päinvastaiseen suuntaan kuin se,
jota Wamba oli neuvonut johtaaksensa heidät harhaan. Polku poikkesi pian
syvemmälle metsään ja kulki useamman puron poikki, joiden lieterannat
tekivät ylikulun vaaralliseksi. Mutta vieras näytti ikäänkuin vaiston
ohjaamana osaavan aina löytää kovimman maaperän ja turvallisimmat
ylikulkupaikat, ja hänen varovaisuutensa ja tarkan huomiokykynsä avulla
matkalaiset viimein saapuivat kujanteelle, joka oli heidän siihen asti
näkemiään leveämpi. Opas viittasi suurta, matalaa, epäsäännöllistä
rakennusta kujanteen toisessa päässä ja sanoi abotille: »Tuolla on
Rotherwood, Cedrik Saksilaisen asunto.»

Se oli iloinen sanoma Aymerille, jonka hermot eivät olleet vahvimpia ja
joka vaarallisten soiden poikki kuljettaessa oli ollut niin suuren
huolen ja levottomuuden vallassa, ettei ollut joutanut kyselemään mitään
oppaaltaan. Mutta nyt, kun hän taas näki olevansa täydessä turvassa ja
likellä suojapaikkaa, uteliaisuus heräsi hänessä, ja hän kysyi oppaalta,
kuka ja mikä hän oli.

»Toivioretkeläinen, juuri palannut pyhältä maalta», kuului vastaus.

»Parempi olisi teidän ollut viipyä siellä ja sotia Pyhän haudan takaisin
valloittamiseksi», sanoi temppeliherra.

»Aivan totta, kunnianarvoisa herra ritari», vastasi toivioretkeläinen,
jolle temppeliherran ulkoasu näytti olevan varsin tuttu, »mutta kun
sellaisiakin, jotka ovat valalla vannoneet valloittavansa takaisin pyhän
kaupungin, tavataan matkustelemassa näin kaukana velvollisuuksiensa
näyttämöltä, niin voiko kummastella, että minunlaiseni rauhallinen
talonpoika kieltäytyy tehtävästä, jonka he ovat hylänneet?»

Temppeliherra olisi vastannut närkästyneesti, mutta abotti keskeytti
hänet, lausuen ihmettelynsä siitä, miten opas niin monta vuotta poissa
oltuaan näin tarkoin muisti kaikki metsän polut.

»Olen näiltä seuduilta syntyisin», vastasi opas. Hänen tätä sanoessaan
he juuri saapuivatkin Cedrikin talolle. Se oli matala, epäsäännöllinen
rakennus, jossa oli useampia pihoja ja joka käsitti melkoisen
laajan alan. Vaikka sen suuruus siis todisti isännän rikkautta,
oli se rakennustavaltaan kuitenkin aivan toisenlainen kuin
normannilais-ylimysten korkeat, torneilla ja muureilla varustetut
asunnot, jollaiset olivat tulleet vallitsevaksi rakennustyyliksi kautta
koko Englannin.

Varustuksitta ei Rotherwoodin kartanokaan sentään ollut. Varustamaton
talo olisi noina melskeisinä aikoina ollut vaarassa tulla ryöstetyksi ja
poltetuksi ennen ensi aamua. Syvä, läheisestä joesta johdetun veden
täyttämä kaivanto ympäröi koko rakennusta. Kaksinkertainen,
teräväkärkisistä paaluista tehty aituus, johon ainekset oli saatu
läheisestä metsästä, suojeli kaivannon sekä ulko- että sisäreunaa.
Länttä kohden oli ulommassa paaluaidassa portti, josta nostosilta johti
sisemmässä aidassa olevalle samanlaiselle portille. Molemmat nämä
pääsyaukot olivat aitauksen ulkonevien kulmien suojassa, niin että
jousimiehet tai linkoojat saattoivat tarpeen tullen sivultakäsin
ahdistaa sisäänpyrkijöitä.

Tämän portin edessä temppeliherra puhalsi kuuluvan toitotuksen
torvestaan, sillä sade, joka jo kauan oli uhannut, alkoi nyt virrata
rankasti.



KOLMAS LUKU.


     Tulipa (apu turmiollinen!) rannoilta lakeoilta, joihin lyö
     Germanian meri, saksilainen mies, väkevä, sinisilmä, verevä.

                                            THOMSON'in _Vapaus_.

Tuvassa, joka tavattomaan pituuteensa ja leveyteensä verraten oli
suhdattoman matala, seisoi järeitä, raa'altaan veistetyistä,
höyläämättömistä ja silittämättömistä tammilankuista tehty pitkä pöytä
valmiiksi katettuna Cedrik Saksilaisen illallisateriaa varten. Tuvan
katossa, joka oli vuolista ja parruista kyhätty, ei ollut mitään muuta
kuin laudoitus ja oljet erottamassa huonetta ulkoilmasta. Kummassakin
päässä tupaa oli valtavan suuri tulisija; mutta kun savutorvet olivat
hyvin kömpelöä tekoa, tunkeusi ainakin yhtä paljon savua sisään kuin
oikeaa väylää ulos. Tästä aiheutuva alinomainen savu oli peittänyt
matalan tuvan kattovuolet ja -parrut kiiltävällä, mustalla
nokisilauksella. Seinillä riippui sota- ja metsästysaseita, ja joka
nurkassa oli kaksipuoliset ovet, joista päästiin avaran rakennuksen
muihin osiin.

Muutenkin ilmeni talon varusteissa tuota saksilais-aikakauden karua
yksinkertaisuutta, jonka säilyttämistä Cedrik piti kunnianasianaan.
Permanto oli kovaksi tallattua kalkilla sekoitettua savea, niinkuin
nykyaikana usein käytetään englantilaisissa riihissä. Noin neljänneltä
osalta huoneen pituutta oli lattia tehty askelmaa korkeammaksi, ja tuon
korokkeen alueella oleskeli ainoastaan talon isäntäväki ja arvokkaammat
vieraat. Poikittain tällä korokkeella oli kalliilla, tulipunaisella
liinalla peitetty pöytä, jonka keskikohdalta ovipuolelle päin jatkui
palvelijoita ja halvempia henkilöitä varten asetettu pitempi ja
matalampi pöytä. Koko laitos oli T-kirjaimen muotoinen, tai samanlainen
kuin ne vanhanaikaiset, samojen periaatteiden mukaan järjestetyt
ruokapöydät, joita vielä nytkin nähdään vanhanaikaisissa Oxfordin ja
Cambridgen yliopistoissa. Jykeviä nojatuoleja sekä selustapenkkejä
veistoksilla koristetusta tammipuusta oli sijoitettu korokkeelle, ja
näiden istuimien sekä korkeammalla olevan pöydän ylitse oli kiinnitetty
vaateteltta suojaamaan tällä kunniapaikalla istuvia arvohenkilöitä
tuulelta ja varsinkin sateelta, joka paikoin tunkeutui huonosti kyhätyn
katon lävitse sisään.

Tuvan peräosan seinät, niin pitkälle kuin koroke ulottui, olivat
verhoilla eli uutimilla peitetyt, ja lattialla oli matto, molemmat
koristetut jonkintapaisilla koruompeluksilla tai kirjauksilla, joiden
värit olivat loistavat tai pikemminkin räikeät. Ovensuupuolen pöydän
kohdalla oli vesikatto, niinkuin sanottu, paljaaltaan peittämättömänä;
karkeiksi laastitut seinät olivat alastomat ja kolea savipermanto
matoitta. Pöytäkin oli ilman liinaa, ja istuimina oli vain järeät,
karkeatekoiset penkit.

Peräpöydän keskikohdalla oli kaksi muita korkeampaa tuolia perheen
isäntää ja emäntää varten, jotka valvoivat ja johtivat aterioimista ja
siitä toimestaan olivat saaneet saksilaisen arvonimensä »leivän
jakajat».

Kummankin kunniatuolin eteen oli asetettu jakkara, joka oli taidokkailla
leikkauksilla ja norsunluulla koristettu, mikä arvokkuuden merkki oli
niille ominainen. Toisella mainituista tuoleista istui nyt Cedrik
Saksilainen, joka, vaikka olikin arvoltaan vain talonisäntä eli
senaikaiseen tapaan sanoen vapaatilallinen, tunsi kuitenkin illallisensa
viivästymisen johdosta ärtyisää kärsimättömyyttä, joka olisi soveltunut
jollekin muinais- tai nykyaikaiselle raatimiehelle.

Isännän muodosta saattoi heti huomata, että hän luonnonlaadultaan oli
suora, mutta äkkipikainen ja kiivas. Hänen vartalonsa ei ollut
keskimittaa pitempi, mutta harteva, pitkäkätinen ja vankkarakenteinen,
niinkuin sodan ja metsästyksen rasituksiin tottuneen miehen ainakin.
Kasvot olivat leveät, silmät suuret, siniset, piirteet avoimet ja
vilpittömät, hampaat terveet ja pää kaunismuotoinen, kaikki yhdessä
ilmaisten sellaista hyväntahtoisuutta, joka usein esiintyy rinnan
kiivaan ja pikaisen luonteenlaadun kanssa. Ylpeyttä ja epäluuloisuutta
ilmeni myöskin hänen katseessaan, sillä ikänsä kaiken oli hänen täytynyt
puolustaa oikeuksia, joita alinomaa yritettiin polkea, ja hänen asemansa
ja olosuhteensa olivatkin semmoiset, että ne olivat antaneet hänen
tuliselle, pikaiselle ja päättäväiselle luonteenlaadullensa alati uutta
kiihoketta. Hänen pitkä, keltainen tukkansa, joka päälaelta ja otsalta
oli keskeltä jaettu ja kahdenpuolen kammattu, ulottui alas hartioille
asti. Harmaita hiuksia ei siinä vielä paljon näkynyt, vaikka Cedrik
läheni jo kuuttakymmentä.

Pukuna oli hänellä havunvihreä nuttu, jonka kaulus ja hihansuut olivat
päärmätyt »minever»-nahalla, mikä oli kärpännahkaa halvempaa ja
luultavasti talvioravan nahasta valmistettua. Nuttu oli napittamaton, ja
sen alta näkyi tulipunainen ruumiinmukainen ihokas. Housutkin olivat
samanväriset, mutta ne ulottuivat vain reitten alaosaan, jättäen polvet
paljaiksi. Jaloissa oli samanmuotoiset matalat kengät kuin
talonpojillakin, vaikka hienommasta nahasta ja kiinnitetyt edestä
kultasoljilla. Käsivarsissa oli kultarenkaat, kaulassa samoin oli leveä
rengas samaa kallista ainetta. Vyötäisillä oli runsaasti koristettu vyö,
johon lyhyt, suora, kaksiteräinen, teräväkärkinen miekka oli pistetty
sillä tavoin, että se riippui sivulla melkein pystysuorassa. Tuolin
selustalle oli ripustettu tulipunaisesta verasta tehty, turkisvuorinen
viitta ynnä samoista aineista tehty, upeasti kirjailtu lakki, jotka
täydensivät hyvinvoivan talollisen puvun hänen ulkosalla liikkuessaan.
Lyhyt, leveä- ja kirkasteräinen metsäkarju-keihäs oli nojallaan saman
tuolin selustaa vasten; sitä isäntä käytti ulkona liikkuessaan sauvana
tai aseena, miten milloinkin asia vaati.

Joukko palvelijoita, joiden puvut vaihtelivat eri asteissa isännän upean
vaatetuksen ja Gurth sikopaimenen karkean, koruttoman asun välillä,
seurasi saksilaisen herran katseita ja odotti hänen käskyjään. Pari
kolme korkeampiarvoista palvelijaa seisoi hänen takanaan korokkeella;
muut kaikki pysyttelivät ovipuolella tupaa. Olipa tuvassa vielä
toisenlaisiakin asukkaita. Siellä oli pari kolme suurta, pörrökarvaista
vinttikoiraa, joita siihen aikaan käytettiin suden ja sarvaan ajossa;
yhtä monta hitaampaa vainukoiraa, suurta, vahvaraajaista rotua, joilla
oli paksu kaula, suuri pää ja pitkät korvat; vihdoin vielä pari
pienempää koiraa, sitä lajia, joita nykyjään nimitetään terriereiksi.
Kaikki ne odottivat maltittomina ruoan tuloa, mutta osaten koirille
ominaisella viisaudella ymmärtää ihmiskatsetta ne pysyivät kuitenkin
hiljaa isäntänsä äreää äänettömyyttä häiritsemättä. Luultavasti ne
pelkäsivät pientä valkeaa keppiä, joka oli pantu Cedrikin lautasen
viereen ja aiottu pitämään kurissa nelijalkaisten alustalaisten
ahneutta. Vanha susikoira vain oli lellitellyn suosikin rohkeudella
asettunut aivan kunniaistuimen viereen ja uskalsi silloin tällöin anoa
huomiota laskemalla suuren, pörröisen päänsä isännän polvelle tai
työntämällä kuononsa hänen käteensä. Mutta sekin torjuttiin pois tylyllä
käskyllä: »Alas, Balder, alas! En ole nyt leikkituulella.»

Cedrik ei todellakaan, kuten olemme huomanneet, ollut varsin lempeällä
tuulella. Rowena-neiti, käytyään kaukaisessa kirkossa iltamessua
kuuntelemassa oli vast'ikään tullut kotiin ja muutti rajuilmassa
kastuneita vaatteitansa. Gurthista ja hänen hoidokeistaan ei ollut vielä
mitään tietoa, vaikka heidän olisi pitänyt jo aikaa sitten kotiutua
metsästä. Ja näinä rauhattomina aikoina oli täysi syy levottomuuteen
karjan viipyessä, sillä saattoihan olla hyvin mahdollista, että
läheisissä metsissä asustavat rosvot olivat sen ryöstäneet, tai joku
naapuriparoni, joka mahtavuudessaan välitti laista yhtä vähän kuin
rosvot, oli vienyt sen saaliiksensa. Eikä semmoinen vahinko olisi ollut
vähäinen, sillä suuret sikalaumat olivat saksilaisten talollisten paras
rikkaus, varsinkin metsäseudulla, missä näille elukoille oli runsaasti
ravintoa. Paitsi näitä huolestumisen aiheita synnytti saksilaisessa
talonherrassa kärsimättömyyttä hänen narrinsa Wamban poissaolo, sillä
tämän kokkapuheet, vaikk'eivät olleetkaan sukkelimpia, olivat kuitenkin
jonkinlaisena höysteenä isännän ilta-aterialle sekä niille runsaille
olut- ja viinikulauksille, joilla hänen oli tapana sitä säestää.
Lisätkäämme kaikkeen tähän, että Cedrik ei ollut puolenpäivän jälkeen
mitään syönyt ja että hänen tavallinen illallisaikansa oli jo aikoja
sitten mennyt ohi, -- ja sehän on asia, joka suututtaa kaikkia
maalaisherroja, sekä muinais- että nykyaikoina. Ärtymystään hän ilmaisi
katkonaisilla lauseilla, joita hän osaksi itsekseen mutisi,
osaksi lausui ympärillä seisoville palvelijoille, erittäinkin
juomanlaskijalleen, joka ikäänkuin rauhoitukseksi vähän väliä tarjosi
hänelle hopeapikarin täynnä viiniä. »Miksi Rowena-neiti niin kauan
viipyy?»

»Hän vain järjestää hiuksiaan», vastasi eräs naispalvelija yhtä
rohkeasti kuin meidänkin aikoina talontyttären suosittu kamarineitsyt
vastaa perheen isännälle. »Tahtoisitteko, että hän tulisi pöytään hilkka
päässä ja sadeviitta yllä? Eikä kukaan nainen koko kreivikunnassa ole
nopsempi pukeutumaan kuin meidän neiti.»

Tähän kiistämättömään väitteeseen saksilainen vastasi vain
jonkinlaisella myöntävällä murahduksella ja lisäsi: »Soisinpa, että hän
toisen kerran mennessään Johanneksen kirkolle valitsisi paremman ilman.
Mutta mitä, kymmenen pirun nimessä», jatkoi hän juomanlaskijaan kääntyen
ja koroittaen ääntään, ikäänkuin mielissään siitä, että oli keksinyt
väylän, johon voi suunnata ärtymyksensä ilman pelkoa tai hillintää,
»mitä, kymmenen pirun nimessä, Gurth tekee näin myöhään metsässä?
Arvattavasti saamme jonkin turman viestin sikalaumasta. Onhan hän ennen
aina ollut uskollinen ja huolellinen palvelija, ja minä olin aikonut
koroittaa hänet parempaan virkaan. Kenties olisin ottanut hänet
henkivartijaini joukkoon.»

Juomanlaskija Oswald muistutti nöyrästi, että »tuskinhan vielä oli tunti
kulunut valkeansammutuskellon[5] soimisesta». Mutta tämä oli huonosti
valittu puolustus, sillä se muistutti asiaa, joka saksilaiskorville oli
ikävä kuulla.

»Paha periköön», huusi Cedrik, »valkeansammutuskellon ja sen
tyrannimaisen äpärän,[6] joka sen keksi, sekä sen sydämettömän orjan,
joka saksin kielellä mainitsee sitä saksilaisten korvien kuullen.
Valkeansammutuskello», lisäsi hän tuokion vaiti oltuaan,
»valkeansammutuskello, joka pakottaa kunnon ihmiset sammuttamaan
valkeansa, että rosvot ja varkaat saisivat pimeydessä tekojansa tehdä.
-- Valkeansammutuskello tosiaankin! -- Reginald Front-de-Boeuf ja Filip
de Malvoisin tietävät kyllä, mihin tarpeeseen valkeansammutuskäsky
sopii, yhtä hyvin kuin Wilhelm Bastardi itse tai kuka hyvänsä Hastingsin
tappelussa olleista normannilaisseikkailijoista. Arvattavasti tuodaan
minulle kohta sanoma, että sikalaumani on viety ruoaksi nälkäisille
rosvoille, joita nuo herrat eivät kykene elättämään muuten kuin
varkaudella ja rosvoamisella. Uskollinen orjani on tapettu ja
omaisuuteni otettu ryöstösaaliiksi. -- Ja Wamba, -- missä on Wamba? Eikö
joku sanonut hänen lähteneen Gurthin kanssa?»

Oswald vastasi niin olevan.

»Vai niin, yhä parempaa ja parempaa! Hänkin, saksilaisnarri, on viety
normannilaisherraa huvittamaan. Narreja me tosin olemme kaikki, kun
heitä palvelemme, ja ansaitsemme paremmin heidän pilkkansa ja naurunsa,
kuin jos olisimme puoliälyisinä syntyneet. Mutta minä tahdon kostaa!»
lisäsi hän, kavahtaen tuoliltaan kiihdyksissään luulotellusta
väkivallasta ja tarttuen metsäkarjukeihääseensä. »Minä teen syytöksen
valtaneuvoskunnalle. Minulla on ystäviä, minulla on alustalaisia. Mies
miestä vastaan vaadin nuo normannit kaksintaisteluun. Pankoot vain
päälleen haarniskansa ja rautapaitansa ja kaiken, mikä pelkurille voi
antaa rohkeutta! Olenhan minä ennenkin syössyt tämmöisen peitsen esteen
läpi, joka oli paksumpi kuin kolme heidän sotakilpeänsä! -- He ehkä
luulevat minua vanhaksi; mutta saavatpa nähdä, että niin yksinäinen ja
lapseton kuin olenkin, Herewardin veri kuitenkin virtaa Cedrikin
suonissa. Voi Wilfred, Wilfred!» lisäsi hän hiljaisemmin, »jospa olisit
osannut hillitä järjettömän intohimosi, niin ei isäsi olisi vanhalla
iällään jäänyt yksinäisen tammen kaltaiseksi, joka ojentaa pirstottuja
ja suojattomia oksiansa myrskyn riehuntaa vastaan!» Tämä ajatus näytti
muuttavan hänen ärtymyksensä surumielisyydeksi. Hän pani pois keihäänsä,
kävi jälleen istumaan, loi katseensa maahan ja näytti vaipuvan
alakuloisiin mietteisiin.

Näistä mietteistä Cedrikin yht'äkkiä herätti torven toitotus, joka sai
kaikki tuvassa olevat koirat sekä kaksi- tai kolmekymmentä talon muissa
osissa olevaa vastaamaan äänekkäällä ulvonnalla ja haukunnalla. Valkea
keppi sai hetken aikaa tehdä virkaansa ja palvelijat koettaa parastansa,
ennenkuin koirien meteli saatiin vaikenemaan. »Portille, pojat!» käski
saksilainen kiireesti, niin pian kuin meteli oli asettunut sen verran,
että palvelijat saattoivat kuulla hänen äänensä. »Käykää katsomaan, mitä
sanomia tuolla torvella on tuotavana -- epäilemättä se ilmoittaa, että
jokin ryöstö ja rosvotyö on minun maillani tehty.»

Tuskin kolmen minuutin kuluttua eräs henkivartijoista palasi ja
ilmoitti, »että Jorvaulx'n abotti Aymer ja kelpo ritari Brian de
Bois-Guilbert, urhoollisen ja kunnianarvoisan Temppeliherrain ritariston
komentaja, pienen seurueensa kanssa pyytävät vieraanvaraa ja suojaa
yhdeksi yöksi, ollen matkalla turnajaisiin, jotka ylihuomenna pidetään
Ashby-de-la-Zouchen lähistöllä».

»Aymer, Aymer-abotti? Brian de Bois-Guilbert?» mutisi Cedrik.
»Normanneja kumpainenkin -- mutta olkoot normanneja tai saksilaisia,
vieraanvaraisuutta on Rotherwoodissa noudatettava. Olkoot tervetulleet,
koska ovat katsoneet hyväksi poiketa tänne -- vaikka kernaammin olisin
suonut, että he olisivat jatkaneet matkaansa. Mutta arvotonta olisi
nurista yhden yön suojasta ja yhden illan ruoasta; tottahan
normannilainen osannee vieraana ollessaan hillitä hävyttömyyttänsä.
--Mene, Hundebert», lisäsi hän hovimestarintapaiselle palvelijalle, joka
seisoi hänen takanansa valkea sauva kädessä; »ota mukaasi kuusi renkiä
ja saata tulijat vierashuoneisiin. Pidä huolta heidän hevosistaan ja
muuleistaan, ja katso, ettei heidän väeltään mitään puutu. Anna heille
kuivia vaatteita, jos he sellaisia pyytävät, laita valkea ja toimita
heille pesuvettä ja viiniä ja olutta. Ja käske keittäjäin lisätä
illalliseemme jotakin, mitä kiireessä voivat, ja tuotakoon se pöytään,
niin pian kuin nuo vieraat ovat valmiit tulemaan ruoalle. Sano heille,
Hundebert, että Cedrik itse tulisi heitä vastaanottamaan, mutta häntä
sitoo vannomansa vala, ettei hän astu enempää kuin kolme askelta tupansa
kunniakorokkeelta ketään vastaan, paitsi jos vieras on saksilaista
kuningassukua. Joudu! Katso, että heitä pidetään hyvänä. Älkööt he saako
ylpeydessään sanoa, että saksilaismoukka on ilmaissut heille yht'aikaa
sekä köyhyytensä että itaruutensa.»

Hovimestari läksi useampien palvelijain kanssa isännän käskyjä
täyttämään. »Aymer-abotti!» kertasi Cedrik, Oswaldiin katsoen, »hänhän
on, jollen erehdy, Giles de Maulevererin, nykyisen Middlehamin herran,
veli?»

Oswald kumarsi kunnioittavasti vastaukseksi. »Hänen veljensä asuu
linnassa ja anastaa perinnön, joka oikeastaan kuuluu jalommalle suvulle,
Middlehamin Ulfgareille; mutta niinhän jokainen muukin normannilaisherra
tekee. Tämän abotin sanotaan olevan vapaa ja iloinen mies, joka enemmän
pitää viinimaljasta ja metsätorvesta kuin kellonsoitosta ja kirjasta.
Hyvä on, tulkoon vain, terve tultuansa. Kuinka sanoittekaan
temppeliherran nimen olevan?»

»Brian de Bois-Guilbert.»

»Bois-Guilbert!» sanoi Cedrik yhä samalla miettiväisellä, arvelevalla
äänellä, johon hän alustalaistensa parissa eläen oli tottunut ja joka
kuulosti pikemmin itsekseen juttelevan kuin ympärillään oleville puhuvan
miehen ääneltä. »Bois-Guilbert! Siitä nimestä on maine laajalti kertonut
sekä hyvää että pahaa. Hän kuuluu olevan yhtä urhoollinen kuin
ritarikuntansa parhaat, mutta hänellä on myös heidän tavalliset
virheensä: hän on ylpeä, röyhkeä, julma ja irstas. Hän on kovasydäminen
mies, joka ei pelkää maata eikä taivasta. Näin juttelevat harvat
Palestiinasta palanneet soturimme. -- No, yhdeksi yöksi hän vain on
tullut; olkoon tervetullut hänkin. -- Oswald, aukaise vanhin
viinitynnyri; tuo pöydälle parasta simaa, väkevintä olutta, oivallisinta
moratia, vaahtoisinta omenaviiniä, tuoksuvinta pigmentiä![7] Täytä
suurimmat juomasarvet -- temppeliherrat ja abotit pitävät hyvistä
viineistä ja runsaista mitoista. -- Elgitha, sano emännällesi, ettemme
tänä iltana odota häntä saliin tulevaksi, jollei hän erityisesti sitä
halua.»

»Mutta hän haluaa sitä erityisesti,» vastasi suulaasti Elgitha; »sillä
hän tahtoo aina mielellään kuulla uusimmat sanomat Palestiinasta.»

Cedrik loi nenäkkääseen tyttöön kiivaan, närkästyneen katseen; mutta
Rowenaan ja hänen palvelijoihinsa Cedrikin vihastus ei milloinkaan
kohdistunut. Hän siis vastasi ainoastaan: »Vaiti, tyttö! Kielesi on
kerkeämpi kuin ymmärryksesi. Vie sanomani emännällesi, ja tehköön hän
mielensä mukaan. Tässä talossa ainakin Alfred-kuninkaan jälkeläinen
hallitsee yhä vielä ruhtinattarena.» Elgitha läksi ulos.

»Palestiinasta!» toisti saksilainen. »Palestiinasta! Voi kuinka moni
korva on harras kuulemaan juttuja, joita irstaat ristiritarit tai
ulkokullatut toivioretkeläiset tuovat tuosta maasta! Minäkin voisin
kysyä -- minäkin voisin tiedustella -- minäkin voisin sykkivin sydämin
kuunnella noita satuja, joita ovelat maankuljeksijat keksivät,
houkutellakseen meitä anteliaiksi. Mutta ei! -- Poika, joka ei ole
tahtonut totella käskyjäni, ei ole enää minun poikani. En välitä hänen
kohtalostaan enempää kuin kaikkein halvimmasta niiden lukemattomien
joukossa, jotka, kiinnitettyään ristin olkapäähänsä, ovat syöksyneet
irstaisuuteen ja verityöhön, sanoen sitä muka Jumalan tahdon
täyttämiseksi.»

Hän rypisti kulmiaan ja loi silmänsä hetkeksi maahan. Kun hän ne jälleen
nosti, paiskattiin kaksipuolinen ovi salin toisessa päässä juuri
seposelälleen, ja vieraat astuivat sisään seuraten hovimestaria, jolla
oli valkea sauvansa kädessä, ynnä neljää palvelijaa, jotka kantoivat
tulisoihtuja.



NELJÄS LUKU.


    Vuos veret takkukarvain vuohien,
    iskettiin maahan sonni vihainen:
    Jo paistit kypsyi; ruoka tarjottiin,
    punainen viini maljaan laskettiin.

    Pöytäänpä kolmijalkaan istuttaa kuningas Odysseynkin,
    mut hän saa istuimen matalamman -- -- --

            POPEN _Odysseia_, 21:s kirja.

Aymer-abotti oli, käyttäen hyväkseen hänelle suotua
puvunmuuttamistilaisuutta, vaihtanut matkapukunsa vielä
kallisarvoisempiin vaatteisiin, heittäen päällimmäiseksi omituisesti
kirjaillun kaavun. Paitsi paksua, kultaista sinettisormusta, joka
ilmaisi hänen kirkollista arvoansa, oli hänellä sormissaan vielä useita
jalokivisormuksia, vaikka niiden käyttäminen oikeastaan oli kanoonisessa
laissa kielletty. Hänen jalkineensa olivat hienoimmasta Espanjan nahasta
tehdyt. Parta oli keritty niin sieväksi kuin hänen munkistonsa säännöt
suinkin sallivat, ja ajetun päälaen peitti tulipunainen, upeasti
kirjailtu lakki.

Temppeliherrankin ulkomuoto oli muuttunut. Vaikka hänen pukunsa ei
ollutkaan niin ylen huolellisesti koristettu, oli se kuitenkin yhtä
kallisarvoinen ja hänen ulkonäkönsä paljoa mahtavampi kuin kumppanin.
Rautarengas-paidan hän oli vaihtanut ihonuttuun, joka oli tumman
purppuran väristä silkkiä ja turkiksilla päärmätty; sen yli laskeutui
lumivalkoinen, pitkä viitta levein laskoksin. Kahdeksankärkinen risti,
joka oli hänen järjestönsä merkkinä, oli mustasta sametista ommeltu
olkapäähän. Otsaa ei enää peittänyt korkea lakki, vaan sitä varjosti
vain lyhyt, kiharainen, sysimusta tukka, joka hyvin soveltui miehen
muutenkin tavattoman tummaan kasvojenväriin. Hänen käyntinsä ja koko
ryhtinsä olisi ollut sulavan majesteetillinen, jollei niissä olisi ollut
käskevän kopeaa ilmettä, mikä rajoittamattoman käskyvallan käyttäjälle
usein on ominainen.

Näiden molempien arvohenkilöiden jäljessä seurasivat heidän
palvelijansa, ja vielä jäljempänä astui nöyrästi opas, jonka ulkonäössä
ei ollut mitään muuta merkillistä, kuin mikä kuului tavalliseen
toivioretkeläispukuun. Karkeasta, mustasta sarssista tehty kaapu tai
viitta verhosi koko hänen vartalonsa. Hihojen sijasta olivat irtonaiset
kangaskaistat käsivarsien peittona, jotakuinkin meidän aikaisten
husaaritakkien tapaan; tämmöistä mekkoa sanottiin silloin _Sclaveyniksi_
eli sklavonialaiseksi. Paljaissa jaloissa oli karkeat nahkapaulaiset
kurpposet. Leveä lierihattu, jonka reunukseen oli ommeltu näkinkenkiä,
ja pitkä, rautapäinen sauva, jonka ponteen oli sidottu palmunoksa,
täydensivät toivioretkeläisen puvun. Vaatimattomasti hän astui
viimeisenä kaikista tupaan, ja huomattuaan, että alemmassa pöydässä
tuskin oli tarpeeksi sijaa Cedrikin palvelijoille sekä vieraiden
seuralaisille, hän vetäytyi jakkaralle, joka oli toisen suuren takan
vieressä, melkein sen alla. Siinä hän kuivatteli vaatteitansa, näyttäen
odottelevan, kunnes jonkun poistuminen tekisi hänelle tilaa pöytään tai
tarjoilija vierasvaraisesti toisi hänelle ruokaa tähän syrjäiseen
paikkaan, minkä hän oli itselleen valinnut.

Arvokkaan kohteliaasti Cedrik nousi vastaanottamaan vieraitaan, ja
laskeutuen alas korokkeelta hän astui kolme askelta heitä vastaan ja
seisahtui sitten odottamaan. »Olen pahoillani, kunnianarvoisa abotti»,
sanoi hän, »että vannomani vala ei salli minun tällä esi-isäini
permannolla astua edemmäksi, edes niin arvokkaita vieraita
vastaanottaakseni kuin te ja tämä Pyhän Temppelin urhoisa ritari olette.
Mutta palvelijani on kai selittänyt syyn teille minun näennäiseen
epäkohteliaisuuteeni. Älkää myös panko pahaksi, jos puhun teille
kotoista kieltäni ja pyydän, että tekin samalla kielellä vastaisitte,
jos sitä kylliksi osaatte. Jollette, niin ymmärrän minäkin tarpeeksi
normannien kieltä, käsittääkseni teidän puheenne.»

»Valat», sanoi abotti, »ovat pyhänä pidettävät, arvoisa vapaatilallinen.
Valat ovat solmuja, jotka kiinnittävät meitä taivaaseen, ne ovat
siteitä, jotka sitovat uhrin alttarin kulmaan -- ja sentähden -- niin
kuin jo äsken sanoin, ne ovat pyhänä pidettävät ja täytettävät, jollei
Pyhä Äitimme Kirkko niitä kirvoita. Ja mitä kieleen tulee, niin
mielelläni keskustelussa käytän sitä, jota kunnioitettu isoäitini, Hilda
Middlehamin rouva puhui, hän, joka kuoli melkein yhtä suuressa pyhyyden
maineessa, jos tohtinen niin sanoa, kuin hänen mainehikas kaimansa,
autuas Pyhä Hilda Whitbyläinen, Jumala hänen sielullensa olkoon
armollinen.»

Kun abotti oli tämän sovinnollisen puheen lopettanut, lisäsi hänen
kumppaninsa lyhyesti ja jyrkästi: »Minä puhun aina ranskaa,
Rikhard-kuninkaan ja hänen ylimystensä kieltä; mutta ymmärrän kyllä
riittävästi englanninkin kieltä, tullakseni toimeen maan alkuasukasten
kanssa.»

Cedrik välähdytti puhujaan sellaisen kiivaan ja närkästyneen katseen,
jollaisia vertailut kilpailevien kansallisuuksien välillä melkein aina
aiheuttivat: mutta muistaessaan vieraanvaraisuuden velvoitukset hän
pidättyi sen enemmistä harmin purkauksista. Kädellä viitaten hän pyysi
vieraita istumaan kahdelle tuolille, jotka olivat vähän matalammat kuin
hänen omansa, mutta aivan hänen vieressään, antaen samalla merkin, että
illallinen oli tuotava pöytään.

Palvelijain rientäessä käskyä täyttämään Cedrikin silmä keksi Gurth
sikopaimenen, joka kumppaninsa Wamban kanssa oli juuri astunut tupaan.
»Tulkaa tänne, te vetelykset!» tiuskasi saksilainen kärsimättömästi. Ja
kun syylliset olivat ennättäneet korokkeen eteen: »Minkä vuoksi te,
lurjukset, näin myöhään olette kuhnailleet ulkona? Oletko sinä,
Gurth-junkkari, tuonut laumasi kotiin, vai oletko jättänyt sen rosvojen
ja ryövärien kynsiin?»

»Lauma on tallessa, olkaa hyvällä mielellä, isäntä», vastasi Gurth.

»Mutta siitäpä en ole hyvällä mielellä, lurjus», sanoi Cedrik, »että
olen kaksi tuntia saanut luulla toista ja miettiä kostoa naapureilleni
tekemättömistä rikoksista. Jalkarautoja ja vankihuonetta saat maistaa,
kuuletkos, mies, jos vielä kerran tällaista tapahtuu.»

Gurth, joka tunsi isännän pikaisen mielenlaadun, ei ruvennutkaan
puolustautumaan. Mutta Wamba, joka narrinetuoikeuksiensa nojalla saattoi
luottaa Cedrikin suvaitsevaisuuteen, vastasi heidän kummankin puolesta:
»Etpä, totta puhuen, eno Cedrik, ole tänä iltana viisas etkä
oikeudenmukainen.»

»Mitä, junkkari?» sanoi isäntä. »Minä panen sinut porttivahdin majaan
piiskaa maistelemaan, jolleivät hullutuksesi pysy aisoissa.»

»Sanokoon viisautenne ensin minulle», vastasi Wamba, »onko oikein ja
kohtuullista rangaista syytöntä syyllisen edestä?»

»Ei suinkaan, narri», sanoi Cedrik.

»No, miksikä sitten panetat Gurth-paran jalkarautoihin, eno, kun hänen
koiransa Fangs on syyllinen? Voinpa vannoa, ettemme hetkeäkään viipyneet
turhaan matkalla, niin pian kuin lauma oli saatu kokoon. Mutta sitä ei
Fangs saanut toimeen, ennenkuin iltakellot jo kerkisivät soida.»

»Hirtä sitten Fangs», sanoi Cedrik, kääntyi kiivaasti sikopaimeneen
päin, »jos syy on hänessä, ja hanki itsellesi toinen koira.»

»Äläpä pane pahaksi, eno», sanoi narri, »sekin olisi hiukan oikeuden ja
kohtuuden vastaista. Sillä jos Fangs ontuu eikä sentähden voinut saada
laumaa kokoon, niin eihän se ollut hänen syytään, vaan niiden, jotka
silpoivat siltä kaksi etukynttä. Tuskinpa koira-parka olisi suostunut
tuollaiseen toimitukseen, jos sen mieltä olisi kysytty.»

»Ja kuka uskalsi silpoa minun orjani elukkaa?» ärjäisi saksilainen
tulistuen.

»No, sen teki vanha Hubert», sanoi Wamba, »ritari Filip de Malvoisinin
metsänvartija. Hän tapasi Fangsin metsässä kuljeskelemasta ja väitti sen
siellä ajelevan metsäkauriita, mikä muka loukkasi hänen herransa,
kuninkaallisen ylimetsäherran oikeuksia.»

»Perhana vieköön Malvoisinin», huusi saksilainen, »ja hänen
metsänvartijansa samaten! Kyllä minä heille opetan, että Suuressa
Metsälaissa tämä metsä on yhteismaaksi määrätty. Mutta riittää jo tästä.
Mene sinä, poika, paikallesi -- ja sinä, Gurth, hanki itsellesi toinen
koira, ja jos metsänvartija siihenkin rohkenee koskea, niin sanokoon
jousitaidolleen jäähyväiset; haukuttakoon minua kehnoksi pelkuriksi,
jollen silloin iske poikki etusormea hänen oikeasta kädestään! -- Ei hän
sen jälkeen enää viritä jousensa jännettä. -- Suokaa anteeksi, arvoisat
vieraat. Minulla on täällä kiusanani naapurit, jotka vetävät vertoja
teidän pakanoillenne, herra ritari, siellä Pyhässämaassa. Mutta nyt on
halpa illallisenne jo pöydässä; ravitkaa itsenne, ja hyvä tahtoni
korvatkoon ruoan puutteet.»

Pöydälle tuotu kestitys ei kuitenkaan kaivannut isännän puolusteluja.
Pöydän alapäässä näkyi sianlihaa monella eri tavalla laitettuna;
sitäpaitsi myös lintu-, kauris-, vuohi- ja jänispaistia ynnä monenlaista
kalaruokaa ynnä lisäksi summattoman suuria leipämöhkäleitä ja kakkuja
sekä useammanlaatuisia, hedelmistä ja hunajasta tehtyjä makeisia.
Pienempiä metsälintuja, joita oli myös runsaasti tarjona, ei tuotu
sisään vadeissa, vaan pienissä puisissa vartaissa; passaripojat ja
palvelijat, jotka niitä kantoivat, tarjosivat kaikille vieraille
perätysten, ja kukin leikkasi niistä sellaisen palan kuin halusi.
Jokaisen arvohenkilön edessä oli hopeinen pikari. Pöydän alapäähän sitä
vastoin oli asetettu suuria juomasarvia.

Juuri kuin ruokailu oli alkamaisillaan, kohotti hovimestari äkkiä
sauvansa ja virkkoi kovalla äänellä: »Malttakaa! -- Tehkää tilaa
Rowena-neidille!» Tuvan peräseinässä, vieraspöydän takana oleva sivuovi
aukeni samassa, ja Rowena astui sisään, neljä palvelijatarta jäljessään.
Cedrik, vaikka olikin kummastuksissaan ja kenties hiukan harmissaankin
siitä, että hänen holhokkinsa tuli tässä tilaisuudessa esille, riensi
kuitenkin häntä vastaan ja saattoi hänet kunnioittavalla
juhlallisuudella sille korkealle istuimelle, oman tuolinsa oikealle
puolelle, joka kuului talon valtiattarelle. Kaikki nousivat häntä
tervehtimään, ja vastaten tähän kohteliaisuuteen äänettömällä
kumarruksella hän kävi sulavin liikkein paikalleen pöydän ääreen.
Ennenkuin hän vielä ehti asettua istumaan, kuiskasi temppeliherra abotin
korvaan: »Enpä saakaan turnajaisissa pitää kultaketjuanne. Te olette
voittanut Chion-viinini.»

»Enkös sitä sanonut?» vastasi abotti. »Mutta hillitkää ihastuksenne,
isäntä katselee teitä.»

Tästä varoituksesta huolimatta Brian de Bois-Guilbert, joka oli tottunut
aina noudattamaan vain omia hetkellisiä mielijohteitaan, ei irroittanut
katsettaan saksilaisesta kaunottaresta, jonka ihanuus vaikutti ehkä sitä
voimakkaammin hänen mieleensä, koska se erosi täydellisesti itämaitten
sulttaanittarien kauneudesta.

Luotuna sopusuhtaisimman naiskaavan mukaan oli Rowena vartaloltaan
pitkä, mutta ei kuitenkaan siinä määrin, että olisi herättänyt huomiota
ylenmääräisellä pituudellaan. Hänen hipiänsä oli mitä hienoimman vaalea,
mutta pään sekä kasvojenpiirteiden jalo muoto vaikutti sen, ettei hän
näyttänyt elottomalta, niinkuin toisinaan vaaleat kaunottaret. Kauniit
kulmakarvat, jotka olivat tarpeeksi tummat antaakseen otsalle
ilmeikkyyttä, kaareutuivat kirkasten, sinisten silmäin yläpuolella,
jotka näyttivät kykenevän syttymään yhtä hyvin kuin heltymään, käskemään
yhtä hyvin kuin anomaan. Vaikkakin tämäntapaisten kasvojen luonnollisin
ilme olisi lempeys, oli tässä tapauksessa selvää, että tottumus
hallitsemaan ja olemaan yleisen kunnioituksen esineenä oli antanut
saksilais-neidolle ylväämmän luonteenlaadun, joka hänen alkuperäiseen
luontaissävyynsä yhtyneenä oli painanut siihen oman leimansa. Hänen
tuuhea tukkansa, jonka väri oli ruskean ja vaalean väliltä, valui
hartioille lukemattomina viehättävinä oikukkaina kiharoina, joiden
muodostamisessa ihmiskäsi luultavasti oli ollut luonnon apuna. Kiharain
keskellä kimalteli kalliita kiviä; itse tukan valtoimena valuminen
ilmaisi neidon vapaata, korkeaa syntyperää. Kaulassa riippui
kultavitjoista pieni kultainen pyhäinjäännöskotelo. Paljaat käsivarret
olivat rannerenkailla koristetut. Pukuna oli hänellä pusero ja hame
vaaleaa merenvihreää silkkiä; sen päällä riippui pitkä, väljä, maahan
asti ulottuva viitta, jonka ylen leveät hihat eivät kuitenkaan
ulottuneet pitemmälle kuin hiukan kyynärpään alapuolelle. Tämä viitta
oli väriltään tummanpunainen ja hienointa villaa. Sen yläreunaan oli
kiinnitetty silkkinen, kultakuteinen huntu, jonka hän mielensä mukaan
saattoi espanjalaiseen tapaan vetää kasvojen ja rinnan yli, tai sovittaa
jonkinlaiseksi verhoksi hartioille.

Kun Rowena huomasi temppeliherran palavat silmät, jotka hellittämättä
häneen tähystäen tummien kulmien alta kiiluivat kuin tuliset hiilet,
veti hän arvokkaasti hunnun kasvojensa eteen, siten ilmaisten, etteivät
ritarin ujostelemattoman rohkeat katseet olleet hänelle mieleen.
Liikkeen ja syyn siihen huomasi Cedrik. »Herra ritari», virkkoi hän,
»meidän saksilaisten neitojemme posket eivät ole kyllin päivänpaahtamat,
voidakseen sietää ristiretkeläisen kiinteää katsetta.»

»Jos lienen loukannut», vastasi herra Brian, »niin pyydän teitä suomaan
anteeksi -- se on, pyydän Rowena-neitiä suomaan anteeksi --, sillä sen
alemmaksi en voi nöyryyttää itseäni.»

»Rowena-neiti», sanoi abotti, »on rangaissut meitä kaikkia
rangaistessaan ystäväni rohkeutta! Toivon kuitenkin, ettei hän olisi
yhtä armoton sille loistavalle seurueelle, joka kokoutuu turnajaisiin.»

»Ei ole varmaa», sanoi Cedrik, »menemmekö sinne lainkaan. Minua ei
huvita nuo turhamaisuudet, jotka olivat tuntemattomia esi-isilleni
silloin kuin Englanti oli vapaa.»

»Toivokaamme kuitenkin», sanoi abotti, »että te nyt päätätte lähteä, kun
saatte matkustaa meidän seurassamme. Kun tiet ovat niin rauhattomat, ei
ritari Brian de Bois-Guilbertin suojelusvartiota ole halveksittava.»

»Herra abotti», vastasi saksilainen, »missä hyvänsä olen matkustanut
tässä maassa, on minulla tähän asti ollut kaikin puolin tarpeeksi suojaa
kelpo miekastani ja uskollisista palvelijoistani, enkä ole mitään muuta
apua tarvinnut. Ja jos tällä kertaa menemme Ashby-de-la-Zoucheen, niin
lähdemme jalon naapurini ja kansalaiseni Athelstan Coningsburghilaisen
seurassa, mukanamme sellainen saattojoukko, ettei rosvojen eikä
vihamielisten paronien ole yrittäminen kimppuumme. -- Juon teidän
terveydeksenne, herra abotti, tämän maljallisen viiniä, joka toivoakseni
teille maistuu, ja kiitän kohteliaasti tarjouksestanne. Mutta», lisäsi
hän, »jos lienette niin tarkka luostarisääntöjen noudattaja, ettette
tahdo juoda muuta kuin hapanta maitoa, niin toivon ettette pakottaudu
pelkästä kohteliaisuudesta vastaamaan maljaani!»

»Eikö mitä», nauroi munkki, »vain omassa luostarissamme me tyydymme
särpimään _lac dulce_'a (tuoretta maitoa) tai _lac acidum_'ia (hapanta
maitoa). Mutta maailmalla seurustellessamme elämme maailman tapaan, ja
sentähden juon kuin juonkin teille vastaukseksi siemauksen tätä kelpo
viiniä ja jätän miedomman juoman maallikkoveljilleni.»

»Ja minä», sanoi temppeliherra, täyttäen pikarinsa, »juon maljan
wassail'ia[8] kauniin Rowenan terveydeksi, sillä siitä saakka, kun hänen
kaimansa toi tämän nimen Englantiin, ei ole yksikään paremmin ansainnut
semmoista kunnianosoitusta. Tottamaar, enpä liioin moittisi
Vortigern-parkaa kunniansa ja valtakuntansa hukkaamisesta, jos sillä
Rowenalla, joka häntä houkutteli, oli edes puolet siitä kauneudesta,
mikä meillä nyt on silmiemme edessä.»

»Pyydän teitä säästämään kohteliaisuuttanne, herra ritari», lausui
Rowena arvokkaasti, poistamatta huntua kasvoiltaan, »tai ennemmin
osoittamaan sitä siten, että suotte meidän kuulla uusimmat sanomat
Palestiinasta. Se olisi meidän englantilaisille korvillemme mieluisempi
aihe kuin nuo ranskalaisen kasvatuksenne opettamat kohteliaisuudet.»

»Eipä minulla ole paljon tärkeää kerrottavana, jalosukuinen neiti»,
vastasi herra Brian de Bois-Guilbert, »paitsi että on saapunut
varmistettu tieto Saladinin kanssa sovitusta välirauhasta.»

Tällöin hänet keskeytti Wamba, joka oli asettunut omalle paikalleen,
noin kaksi askelta isännän takana sijaitsevalle tuolille, jonka
selkänojaa kaksi aasinkorvaa koristi, ja johon Cedrik tuon tuostakin
ojensi hänelle ruokaa omalta lautaseltaan. Tämä kunnia oli hänellä
kuitenkin yhteinen isännän lemmikkikoirien kanssa, joita, niinkuin jo
mainittu, oli useampia läsnä. Siinä siis Wamba istui pieni pöytä
edessään, kantapäät kohotettuina tuolin poikkipienalle, posket
sisäänpäin vedettyinä, niin että leuat muistuttivat pähkinänsärkijää, ja
silmät puoliummessa, kuitenkin valppaasti vaanien tilaisuutta hänelle
sallitun hulluttelun harjoittamiseen.

»Nuo välirauhat uskottomien kanssa», huusi hän nyt, huolimatta siitä,
kuinka kursailematta hän keskeytti mahtavan temppeliherran puheen,
»tekevät minusta vanhuksen!»

»Selitäpäs, miten niin», sanoi Cedrik, jonka katse ennusti suosiollista
vastaanottoa kokkapuheelle.

»Siitä syystä», vastasi Wamba, »että muistan jo kolme sellaista minun
aikanani, jotka kaikki olivat solmitut viideksikymmeneksi vuodeksi.
Pitäisihän minun sen mukaan olla vähintään sadanviidenkymmenen vuoden
vanha.»

»Minä otan kuitenkin taatakseni, ettet vanhuuttasi kuole», sanoi
temppeliherra, joka nyt tunsi narrin metsässä tapaamakseen mieheksi.
»Vakuutan sinulle, ettei sinun tarvitse pelätä mitään muuta paitsi
väkivaltaista kuolemaa, jos vastakin annat matkalaisille sellaisia
neuvoja kuin tänä iltana abotille ja minulle.»

»Mitä, junkkari!» huusi Cedrik. »Oletko neuvonut matkalaisia väärään?
Selkäsauna sinun on saatava; sinussa on ainakin yhtä paljon koiruutta
kuin hupsuutta.»

»Minä pyydän, eno», vastasi narri, »että antaisit hulluuteni edes tämän
kerran olla koiruuden turvana. Enhän minä muuta kuin erehdyin siitä,
kumpi käteni oli oikea, kumpi vasen. Ja sen, jolle hullu kelpaa
neuvonantajaksi ja oppaaksi, pitäisi toki antaa pahemmatkin erehdykset
anteeksi.»

Keskustelu keskeytyi tähän, kun porttivahdin käskyläispoika tuli sisään
ilmoittaen, että portilla oli matkamies, joka pyysi suojaa ja
vieraanvaraa.

»Päästä hänet sisään», sanoi Cedrik, »olkoon hän kuka tai mikä tahansa.
Sellainen myrsky kuin nyt par'aikaa ulkona riehuu, ajaa metsän
eläimetkin kesyjen seuraan ja ihmisten turviin, etsimään suojaa
veriviholliseltaan pelastuakseen luonnonvoimien raivolta. -- Katsokaa,
että vieras saa kaikki, mitä tarvitsee; pidä sinä huoli siitä, Oswald.»

Ja hovimestari läksi ulos salista katsomaan, että isännän käskyt tulivat
täytetyiksi.



VIIDES LUKU.


     Eikö juutalaisella ole silmiä? Eikö juutalaisella ole käsiä,
     raajoja, jäseniä, aisteja, haluja, himoja? Eikö sama ruoka häntä
     ravitse, samat aseet häntä vioita, samat taudit häntä etsi, samat
     rohdot häntä paranna, sama talvi ja kesä lämmitä ja vilusta kuin
     kristittyä?

                                               _Venetsian kauppias_.

Takaisin tultuaan Oswald kuiskasi isännän korvaan: »Se on juutalainen,
joka nimittää itseään Iisak Yorkilaiseksi. Sopiiko minun saattaa hänet
tänne saliin?»

»Anna Gurthin toimittaa virkasi, Oswald», tokaisi Wamba tavallisella
julkeudellaan; »sikopaimen on sopiva opas juutalaiselle.»

»Pyhä Neitsyt Maaria!» sanoi abotti silmänsä ristien, »uskoton
juutalainenko päästettävä tähän seuraan?»

»Juutalaiskoirako», säesti temppeliherra, »sallittava lähestyä Pyhän
Haudan suojelijaa?»

»Herra nähköön», sanoi Wamba, »näyttääpä siltä, kuin juutalaisten
perintö olisi temppeliherroille rakkaampi juutalaisten seuraa.»

»Rauhoittukaa, arvoisat vieraani», sanoi Cedrik; »en voi rajoittaa
vieraanvaraisuuttani teidän vastenmielisyyksienne vuoksi. Jos kerran
taivas on sietänyt tuota niskuroivaa, uskotonta kansaa niin monet
vuodet, ettei maallikko voi niitä laskeakaan, voinemme mekin muutaman
tunnin kärsiä yhtä juutalaista seurassamme. Mutta en tahdo pakottaa
ketään hänen kanssaan syömään tai puhumaan. Laitettakoon hänelle eri
pöytä ja ruokapala -- jolleivät», lisäsi hän hymyillen, »nuo
turbaanipäiset muukalaiset ota häntä seuraansa.»

»Herra vapaatilallinen», vastasi temppeliherra, »minun saraseenilaiset
orjani ovat hartaita muhamettilaisia ja inhoavat juutalaisen seuraa yhtä
paljon kuin kristityt konsanaan.»

»No, totta maar», sanoi Wamba, »enpä ymmärrä, missä suhteessa Mahometin
ja Termagauntin palvelijat olisivat paremmat sitä kansaa, jonka Jumala
muinoin valitsi omaksensa.»

»Hän saa istua sinun vieressäsi, Wamba», virkkoi Cedrik. »Narri ja konna
ovat juuri soveliaita kumppaneita.»

»Kylläpä narri», vastasi Wamba siepaten puhtaaksi kalutun siankinkun
luun, »on pitävä huolen, että hänen ja konnan välillä on raja-aita.»

»Vaiti», sanoi Cedrik, »tuossa hän jo tulee.»

Ovesta, joka ilman minkäänlaisia kohteliaisuuden osoituksia avattiin,
ilmestyi pitkä, laiha vanha mies, jonka vartalo kuitenkin alituisen
kumarassaolon vaikutuksesta oli kutistunut tuntuvasti lyhyemmän
näköiseksi kuin se itse asiassa oli. Pelokkaana ja epäröiden, syvään ja
nöyrästi kumarrellen hän läheni pöydän alapäätä. Hänen hienot ja
säännölliset kasvojenpiirteensä kyömynenineen, terävine, mustine
silmineen, korkeine ryppyisine otsineen, pitkine harmaine hiuksineen ja
partoineen olisi arvosteltu kauniiksi, jolleivät ne olisi olleet sen
rodun ominaispiirteitä, jota noina pimeinä aikoina herkkäuskoinen,
ennakkoluuloinen rahvas inhosi ja ahne, saaliinhimoinen aatelisto
ahdisti ja sorti ja joka ehkä juuri tuon vihan ja sorron vaikutuksesta
oli omaksunut kansallisluonteen, missä oli, lievimmin sanoen, paljon
alhaista ja vastenmielistä.

Juutalaisen pukuna oli tummanpunainen nuttu ja sen yllä koruton,
monipoimuinen ruosteenruskea viitta, jotka molemmat olivat sateessa
pahasti kastuneet. Jalassa oli isot turkisvuoriset kengät, uumilla vyö,
jossa riippui pieni veitsi ja kirjoitusneuvoja sisältävä kotelo, mutta
ei minkäänlaista asetta. Päässä oli keltainen, korkea, nelikulmainen
lakki sitä omituista kuosia, joka juutalaisia varten oli säädetty, jotta
heidät voitaisiin erottaa kristityistä. Tämän lakin hän heti salin
ovella otti nöyrästi päästään.

Vastaanotto, jonka juutalainen sai Cedrik Saksilaisen tuvassa, oli sen
laatuinen, että se olisi tyydyttänyt israelilaisten piintyneintäkin
vihollista. Cedrik itse vastasi juutalaisen moniin kumarruksiin vain
kylmällä päännyökkäyksellä ja viittasi häntä istumaan pöydän alapäähän,
missä kuitenkaan ei kukaan tahtonut tehdä hänelle sijaa. Kun hän kulki
pöydän alapäässä istujain riviä pitkin, luoden rukoilevia katseita
vuoroin kunkin puoleen, niin saksilaiset palvelijat vain levittivät
hartioitansa ja ahmivat innokkaasti illallistaan, vähääkään huolimatta
uuden vieraan tarpeista. Abotin seuralaiset ristivät silmänsä hurskasta
kauhua ilmaisevin katsein, ja vieläpä uskottomat saraseenitkin, Iisakin
heitä lähetessä, murtivat inhosta partaisia suupieliään ja tarttuivat
tikariinsa, ikäänkuin valmiina hurjimpiinkin tekoihin varjellakseen
itseänsä hänen saastaisen persoonansa lähentelyiltä.

Luultavasti olisivat samat syyt, jotka saivat Cedrikin avaamaan ovensa
tälle halveksitun kansan jäsenelle, aiheuttaneet hänet vaatimaan
palvelijoiltaankin kohteliaampaa käytöstä juutalaista kohtaan. Mutta hän
oli par'aikaa kiintynyt mielenkiintoiseen keskusteluun abotin kanssa
lemmikkikoiriensa rodusta ja avuista, ja semmoista keskustelua hän ei
olisi keskeyttänyt paljoa tärkeämpienkään asioiden kuin jonkun
juutalaisen illallisetta jäämisen vuoksi. Iisakin seisoessa näin
hyljittynä tässä seurassa, samoin kuin hänen kansansa muiden
kansakuntien joukossa, turhaan toivoen ystävällistä tervehdyssanaa tai
leposijaa, alkoi lieden ääressä istuvan toivioretkeläisen käydä häntä
sääliksi, ja hän nousi istuimeltaan sanoen lyhyesti: »Vanha mies, minun
vaatteeni ovat jo kuivat ja nälkäni tyydytetty, mutta sinä olet vielä
märkä ja nälkäinen.» Näin sanoen hän kohensi ja viritti tuleen kekäleet,
jotka kytivät hajallansa avaralla liedellä, otti isommalta pöydältä
lautasellisen lientä sekä keitettyä kilinlihaa, pani ne pienelle
pöydälle, jonka ääressä hän itse oli syönyt, ja odottamatta juutalaisen
kiitosta siirtyi tuvan toiseen päähän; tekikö hän siten haluttomuudesta
lähempään seurusteluun autettavansa kanssa, vai halusta päästä
likemmäksi pöydän yläpäätä, jäi epätietoiseksi.

Jos noina aikoina olisi ollut maalareita, jotka olisivat pystyneet
semmoista aihetta kuvaamaan, niin juutalainen, joka nyt taivutti laihan
vartalonsa ja ojensi kohmettuneet, värisevät kätensä valkean yli, olisi
tarjonnut oivallisen talven vertauskuvan. Lämmiteltyään Iisak kääntyi
hänen eteensä asetetun höyryävän aterian puoleen ja rupesi syömään niin
kiireesti ja niin suurella halulla, että saattoi selvästi nähdä hänen
olleen kauan aikaa ruoatta.

Abotti ja Cedrik sillä välin edelleen keskustelivat metsästyksestä;
Rowena-neiti näytti kiintyneen keskusteluun erään palvelustyttönsä
kanssa; ja ylpeä temppeliherra, jonka silmät vilkuivat juutalaisukon ja
saksilaisen kaunottaren välillä, mietti nähtävästi hänelle hyvin
tärkeitä asioita.

»Ihmettelenpä, arvoisa Cedrik», sanoi abotti muun muassa, »että te, niin
rakkaana kuin pidättekin omaa miehuullista kieltänne, ette sittenkin ota
Normandian ranskaakin armoihinne, edes metsästystä ja koiria koskevissa
asioissa. Eipä liene mikään muu kieli niin rikas kaikista noista
monenlaisista sanontatavoista, joita eräretkillä tarvitaan, eikä liene
toista kieltä, jolla taitava metsämies niin hyvin voisi toimittaa
kaikki, mikä hänen hupaiseen ammattiinsa kuuluu.»

»Hyvä isä Aymer», vastasi saksilainen, »voin ilmoittaa teille, etten
lainkaan välitä noista merentakaisista herrastavoista. Osaanpa ilman
niitäkin varsin hyvin huvitella metsässä. Osaan törähyttää torveani,
vaikk'en nimitäkään toitotusta _recheate_'ksi tai _morte_'ksi. Osaan
yllyttää koirani otuksen kimppuun ja nylkeä sekä paloittaa saaliini
käyttämättä sellaisia uusmuotisia sanoja kuin _curee, arbor, nombles_
tai mitä kaikkia ne lienevätkään nuo teidän tarumaisen ritari
Tristreminne hokemat.»

»Ranska», sanoi temppeliherra, koroittaen äänensä siihen mahtavaan ja
itsevarmaan sävyyn, jota hän kaikissa tiloissa käytti, »ei ole
ainoastaan metsästyksen luonnollinen kieli, vaan myöskin lemmen ja
sodan. Ranskan kielellä neidot on kosittava ja viholliset taisteluun
vaadittava.»

»Juokaa pikarillinen viiniä kanssani, herra temppeliritari», sanoi
Cedrik, »ja täyttäkää abotinkin malja, sill'aikaa kuin minä siirryn
kolmisenkymmentä vuotta taaksepäin ajassa kertoakseni teille
toisenlaisen jutun. Sellaisena kuin Cedrik Saksilainen silloin oli, ei
hän tarvinnut ranskalaisten trubaduurien korusanoja selvän englannin
kielensä höysteeksi kaunotarta puhutellessaan. Ja Northallertonin kenttä
pyhän lipun päivänä, sepä tiesi sanoa, eikö saksilainen sotahuuto
kuulunut yhtä kauas skotlantilaisjoukon keskelle kuin uljaimman
normannilaisparonin _cri de guerre_. Juokaamme niiden urhojen muistoksi,
jotka siellä taistelivat! -- Tyhjentäkää tekin pikarinne, hyvät
vieraat!» -- Hän otti syvän siemauksen ja jatkoi kiihtyvällä innolla:
»Niin, sepä päivä kilpiä kilisytti, kun sata lippua liehui sankarien
päitten päällä, veri valui virtanaan, ja kuolemaa pidettiin parempana
kuin pakoa. Saksilainen runoniekka olisi sitä ylistänyt miekkojen
juhlapidoiksi -- kotkien keräytymiseksi saaliin ympärille -- pertuskain
kalsketta kilpiä ja kypärejä vastaan, taistelukarjuntaa riemukkaammaksi
kuunnella kuin häämelua. Mutta poissa ovat runoilijamme», valitti hän,
»meidän urotyömme hukkuvat vieraan heimon tekoihin -- kielemme -- yksin
nimemmekin -- kaikki rientää häviötään kohden, eikä sitä sure kukaan muu
paitsi tämä yksinäinen vanhus. -- Juomanlaskija, täytä pikarit.
--Juokaamme, herra temppeliritari, kaikkien niiden sankarien malja,
olkoonpa heidän heimonsa tai kielensä mikä tahansa, jotka nyt
Palestiinassa ovat urheimmat ristin suojelijoista!»

»Sen, jolla on tämä tunnusmerkki viitassaan, ei oikeastaan sovi vastata
tähän», sanoi ritari. »Mutta kenellepä ristin sotureista olisi
voitonpalmu annettava, jollei pyhän haudan vannoutuneille
varjelijoille?»

»Johanneksen ritareille», sanoi abotti. »Minulla on veli heidän
ritarikunnassaan.»

»En tahdo halventaa heidän mainettansa», sanoi temppeliherra, »mutta
kuitenkin --»

»Minäpä arvelen, Cedrik-ystäväni», keskeytti Wamba, »että jos kuningas
Rikhard Leijonamieli olisi ollut kyllin viisas kysyäkseen narrin neuvoa,
olisi hän voinut pysyä kotona iloisine englantilaisineen ja jättää
Jerusalemin valloituksen noille samoille ritareille, joilla oli enimmän
osaa sen menettämisessäkin.»

»Eikö siis Englannin armeijassa», kysyi Rowena-neito, »ollut ketään,
joiden nimiä ansaitsisi mainita Temppelin ja Pyhän Johanneksen ritarien
rinnalla?»

»Suokaa anteeksi, jalo neito», vastasi Bois-Guilbert; »kyllä Englannin
kuningas toi kanssansa Palestiinaan koko joukon uljaita sotureita, jotka
eivät jääneet jälkeen muista kuin niistä, joiden rinnat kaikkina aikoina
ovat muodostaneet pyhän maan suojelusmuurin.»

»He eivät jääneet jälkeen kenestäkään», sanoi toivioretkeläinen, joka
oli seisonut kyllin likellä voidakseen kuulla tämän keskustelun, ja oli
sitä ilmeisen kärsimättömänä kuunnellut. Kaikki käänsivät kasvonsa
siihen paikkaan päin, mistä tämä odottamaton väite tuli. »Minä sanon»,
toisti toivioretkeläinen vakaalla, kovalla äänellä, »että Englannin
ritarit eivät jääneet jälkeen kenestäkään, joka ikinä lienee paljastanut
miekkansa pyhän haudan puolustukseksi. Ja vielä sanon, sillä olen sen
omin silmin nähnyt, että Akkon valloituksen jälkeen kuningas Rikhard
sekä viisi hänen ritariansa pitivät turnajaiset, vaatien taisteluun
kaikkia, joita halutti. Minä sanon, että sinä päivänä jokainen näistä
ritareista taisteli kolme vuoroa ja syöksi maahan kolme vastustajaa.
Voinpa vielä lisätä, että seitsemän näistä vastustajista oli
temppeliherroja -- ja ritari Brian de Bois-Guilbert tietää hyvin, että
se, mitä olen kertonut, on totta.»

Kieli ei riitä kuvaamaan sitä katkeran raivokasta silmänluontia, joka
nyt saattoi temppeliherran tummat kasvot vieläkin synkemmiksi.
Silmittömässä suuttumuksessaan ja hämmingissään hän vapisevin sormin
hapuili miekkansa kahvaa, luopuen kuitenkin pian aikeestaan, vaikka
luultavasti vain siitä syystä, että hän huomasi väkivaltaisen teon tässä
paikassa ja seurassa liian vaaralliseksi. Cedrik, jonka tunteet olivat
aina suorasukaista ja vilpitöntä laatua ja kohdistuivat harvoin
useampaan kuin yhteen asiaan kerrallaan, oli niin iloissaan kuullessaan
maanmiestensä kuntoa kehuttavan, että vieraan suuttumus ja hämminki jäi
häneltä huomaamatta. »Saisitpa tämän kultaisen rannerenkaan minulta,
toivioretkeläinen», sanoi hän, »jos voisit luetella minulle niiden
ritarien nimet, jotka niin uljaasti kannattivat iloisen Englannin
mainetta.»

»Sen teen mielelläni», vastasi toivioretkeläinen, »ja palkkiottakin.
Valani ei toistaiseksi salli minun koskea kultaan.»

»Kyllä minä kannan tuota rannerengasta puolestasi, jos tahdot,
toivioretkeläiskuomaseni», tokaisi Wamba.

»Ensimmäinen niin kunniassa kuin asetaidossa, niin maineelta kuin
arvolta», vastasi toivioretkeläinen, »oli urhokas Rikhard, Englannin
kuningas.»

»Olkoon hänelle anteeksiannettu», sanoi Cedrik, »olkoon hänelle
anteeksiannettu, että hän on Wilhelm tyrannin jälkeläinen.»

»Toinen oli Leicesterin kreivi», jatkoi toivioretkeläinen, »ja kolmas
ritari Tuomas Multon, Gilslandin herra.»

»Hän ainakin on saksilaista sukuperää», riemuitsi Cedrik.

»Neljäs oli ritari Fulko Doilly», jatkoi toivioretkeläinen.

»Hänkin saksilaista sukua, ainakin äidin puolelta», sanoi Cedrik, joka
ylen innokkaasti kuunteli ja, riemuissaan Englannin kuninkaan sekä hänen
saarelaistensa voitosta, osaksi unohti vihansa normanneja kohtaan. »Ja
kuka oli viides?» kysyi hän.

»Viides oli ritari Edwin Turneham.»

»Täysi saksilainen, Hengistin sielun kautta!» huusi Cedrik. »Entä
kuudes?» lisäsi hän kärkkäästi, -- »mikä oli kuudennen nimi?»

»Kuudes», sanoi toivioretkeläinen oltuaan vähän aikaa vaiti, ikäänkuin
kootakseen ajatuksiaan, »oli nuori ritari, halvempi maineeltaan ja
arvoltaan; hän oli tähän kunnioitettavaan seuraan päässyt pikemmin
joukon täytteeksi kuin avuksi yritykseen. Hänen nimensä ei ole säilynyt
muistissani.»

»Herra toivioretkeläinen», sanoi ritari Brian de Bois-Guilbert
pilkallisesti, »tuo teennäinen unohduksenne sen jälkeen kuin olette
jaksanut muistaa niin paljon, tulee liian myöhään kelvatakseen
tarkoitukseenne. Minä tahdon itse nimittää sen ritarin, jonka peitsen
edessä huono onni ja hevoseni hairahdus pudottivat minut satulasta. Se
oli ritari Ivanhoe. Eikä ollut nimitetyissä kuudessa ainoatakaan, joka,
ikäänsä nähden, olisi ollut kuulumpi asetaidostaan. -- Sen vain tahdon
lisätä, ja kaikkien kuullen, että jos hän nyt olisi Englannissa ja
tämänviikkoisissa turnajaisissa uskaltaisi uudistaa Akkon haasteen, niin
sallisin hänen valita vaikka millaiset aseet ja kävisin häntä vastaan
tässä asussani ja näine aseineni; sitten nähtäisiin, miten kävisi.»

»Saisitte pian vastauksen haasteeseenne», vastasi toivioretkeläinen,
»jos vastustajanne olisi lähistöllä. Mutta koska hän ei ole täällä, niin
älkää häiritkö tämän talon rauhaa kerskaamalla voittavanne kamppailussa,
jonka tiedätte jäävän tapahtumatta. Jos Ivanhoe joskus palaa
Palestiinasta, niin minä takaan, että hän ottaa haasteenne vastaan.»

»Oivallinen takaus!» ivasi temppeliritari. »Mitä sitten panette
pantiksi?»

»Tämän pyhän rasian», sanoi toivioretkeläinen, ottaen povestaan pienen
norsunluisen pyhäinjäännöslippaan ja ristien silmiänsä, »joka sisältää
palasen Vapahtajan ristinpuuta. Se on saatu Karmel-vuoren luostarista.»

Jorvaulx'n abotti risti silmänsä ja luki paternosterin, johon kaikki
hartaasti yhtyivät, paitsi juutalainen, muhamettilainen ja
temppeliherra. Viimeksi mainittu ei ottanut lakkia päästään eikä
osoittanut minkäänlaista kunnioitusta lippaan sisällön väitetylle
pyhyydelle, vaan riisui kaulastaan kultaketjun ja viskasi sen pöydälle
lausuen: »tallettakoon Aymer-abotti minun panttini, samoinkuin tuon
nimettömän maankiertäjän antaman, merkiksi siitä, että ritari Ivanhoe,
jos hän Britannian neljän rajameren rannoille saapuu, on Brian de
Bois-Guilbert'in taisteluhaasteen alainen. Ja jollei hän siihen vastaa,
tulen kaikkien temppeliritariston linnojen muureilta kautta Euroopan
julistamaan hänet pelkuriksi.»

»Se ei tule olemaan tarpeen», sanoi Rowena-neiti, joka tähän asti oli
ollut vaiti. »Minun ääneni ainakin on kuuluva, jollei kukaan muu tässä
tuvassa tahdo pitää poissaolevan Ivanhoen puolta. Minä vakuutan, että
hän on rehellisesti ottava vastaan jokaisen kunniallisen
taisteluhaasteen. Jos minun mitätön takuuni voisi lisätä tämän pyhän
toivioretkeläisen kalliin pantin varmuutta, niin antaisinpa nimeni ja
kunniani pantiksi siitä, että Ivanhoe suostuu tämän ylpeän ritarin
haluamaan taisteluun.»

Joukko ristiriitaisia tunteita näytti taistelevan Cedrikissä, pitäen
häntä äänetönnä tämän väittelyn aikana. Innostus, ylpeys, suuttumus ja
hämmennys kuvastuivat vuorotellen hänen leveällä, avoimella otsallaan,
niinkuin viljapellon yli ajelevien pilvien varjot. Palvelijat taaskin,
joihin kuudennen ritarin nimen mainitseminen oli vaikuttanut miltei
sähköiskun tavoin, tuijottivat jännittyneinä isäntänsä kasvoihin.
Rowenan puhe näytti vihdoin herättävän hänet äänettömyydestä.

»Neiti», sanoi Cedrik, »tämä ei sovi. Jos lisävakuutta tarvittaisiin,
niin minä itse, vaikka olenkin vihoissani ja täydestä syystä, panisin
oman kunniani pantiksi Ivanhoen kunniasta. Mutta asetettu pantti on
täysin riittävä, normannilaisritarienkin omituisten tapojen mukaan.
--Eikö olekin, isä Aymer?»

»On kyllä», vastasi abotti, »ja minä talletan tämän siunatun
pyhäinjäännöksen ja nämä kalliit ketjut hyvään turvaan luostarimme
aarrekammioon, siihen saakka kunnes taistelu on tapahtunut.»

Näin sanottuaan hän risti silmänsä useampaan kertaan, ja tehtyään monet
polvennotkistukset ja mutistuaan monet rukoukset hän vihdoin antoi pyhän
esineen Ambrosius-veljen, palvelijamunkkinsa, käsiin. Kultavitjat sitä
vastoin hän vähemmin kursailuin, mutta kenties yhtä suurella
sisällisellä mielihyvällä otti omaan haltuunsa pistäen ne kainalonsa
alle aukeavaan, hyvänhajuisella nahalla reunustettuun taskuun.

»Ja nyt, herra Cedrik», sanoi hän, »kelpo viininne soittaa jo
iltakelloja korvissani -- suokaa meidän siis tyhjentää vielä pikari
Rowena-neidin terveydeksi, ja sallikaa meidän sitten mennä levolle.»

»Bromholmen pyhän ristin kautta», sanoi saksilainen, »huonostipa te
vahvistatte mainettanne, herra abotti! Hoetaanhan teitä hauskaksi
munkiksi, joka ei eroa maljastaan ennenkuin aamukellot soivat; ja
pelkäsinpä minä, niin vanha kuin olenkin, joutuvani häpeään pitäessäni
teille seuraa. Mutta autuuteni kautta, eipä minun aikoinani
kaksitoista-vuotias saksilais-poikakaan olisi näin varhain jättänyt
pikaria.»

Abotilla kuitenkin oli omat syynsä miksi hän pysyi lujana
kohtuullisuuspäätöksessään. Hän ei ollut rauhanrakentaja vain virkansa
puolesta, vaan luontaisesta tottumuksestakin kaikenlaisen riidan ja
rähinän vihaaja. Sen pohjana ei ollut yksinomaan rakkaus lähimmäiseen
tahi omaan itseensä vaan sekaisin kumpaakin. Tällä kertaa hän
vaistomaisesti pelkäsi saksilaisen tulista luonnetta ja oivalsi, että
matkakumppaninsa häikäilemätön, rehentelevä mielenlaatu joka jo niin
monta kertaa oli näyttäytynyt, lopulta voisi johtaa epämieluisiin
purkauksiin. Sentähden hän kohteliaasti huomautti, ettei kukaan muussa
maassa syntynyt kyennyt voittamaan miehuullisia, vahvapäisiä saksilaisia
jalossa maljakilpailussa. Sivumennen hän myös mainitsi pyhää säätyään ja
lopuksi uudisti pyyntönsä päästä levolle.

»Kiitosryyppy» siis tarjottiin ympäri, ja vieraat, syvästi
kumarrettuansa isännälle sekä Rowena-neidille, nousivat ja hajaantuivat
ympäri salia. Isäntäväki taas poistui palvelijoineen eri ovien kautta
kukin huoneisiinsa.

»Uskoton koira», virkkoi temppeliherra Iisak-juutalaiselle
sivuuttaessaan hänet tungoksessa, »oletko sinäkin matkalla
turnajaisiin?»

»Niin olisi aikomukseni, kunnioitettava herra ritari», vastasi Iisak
nöyrimmästi kumartaen.

»Vai niin», sanoi ritari, »nylkemään aatelisiamme koronkiskonnalla ja
peijaamaan naisia ja nuorukaisia koruillasi ja helyilläsi? Taitaapa
juutalaispussissasi olla kelpo kasa sekeleitä, sen voinen taata.»

»Ei yhtään sekeliä, ei hopeapenninkiä, ei puolikastakaan -- niin totta
kuin Aabrahamin Jumala minua auttakoon!» sanoi juutalainen ristien
kätensä. »Menen vain pyytämään muutamien heimoveljieni apua, saadakseni
suoritetuksi sakot, joihin juutalaisräntteri on minut tuominnut -- isä
Jaakob minua varjelkoon! Minä olen köyhääkin köyhempi -- yksin mekkokin
on lainattu Ruben Tadcasterilaiselta.»

Temppeliherra vastasi happamesti hymyillen: »Sen vietävä kaksikielinen
petturi!» ja astuen lähemmäksi, ikäänkuin halveksien sen pitempiä
keskusteluja, hän puhui muhamettilaisille orjilleen kieltä, jota eivät
läsnäolijat ymmärtäneet. Munkkisoturin puhuttelu näytti niin
järkyttäneen juutalaisparkaa, että temppeliherra oli jo ennättänyt tuvan
toiseen päähän, ennenkuin Iisak kohotti päätään nöyrästä kumarruksestaan
sen verran, että huomasi toisen lähteneen. Ja kun hän sitten katsoi
ympärilleen, oli hänen kasvoillaan niin hämmästynyt ilme, kuin olisi
ukkosen nuoli juuri-ikään iskenyt hänen jalkojensa juureen ja sen
kauhistava jyrähdys yhä vielä kaikunut hänen korvissaan.

Kohta sen jälkeen tulivat hovimestari ja juomanlaskija, kumpainenkin
kahden soihdunkantajan ja kahden virvokkeita tuovan palvelijan
seuraamana, saattamaan abottia ja temppeliherraa heille varattuihin
makuukammioihin. Halvemmat palvelijat neuvoivat lepopaikat heidän
seuralaisilleen ynnä muille vieraille.



KUUDES LUKU.


    Tän ystävyyden teen vain hälle mieliks:
    Jos suostuu hän, hyv' on; jos ei, hyvästi!
    Hyvyydestän' mua älkää solvatko.

                 _Venetsian kauppias_.

Kun toivioretkeläinen, soihtua kantavan palvelijan opastamana, läksi
astumaan Cedrikin avaran ja säännöttömästi rakennetun kartanon
sokkeloisia huonerivejä myöten, kuiskasi jäljessä tuleva juomanlaskija
hänen korvaansa, että jos hän suvaitsisi juoda maljan hyvää simaa hänen
kamarissaan, niin hän tuottaisi iloa monille talon palvelijoille, jotka
mielellään kuulisivat sanomia Pyhästä maasta, varsinkin ritari Ivanhoeta
koskevia. Wambakin ilmestyi kannattamaan tätä pyyntöä, huomauttaen, että
pikarillinen puolenyön jälkeen vastasi kolmea heti iltakellojen jälkeen
nautittua. Toivioretkeläinen ei kiistänyt tätä niin arvovaltaiselta
taholta lausuttua väitettä vastaan, vaan kiittäen tarjouksesta ilmoitti
toiviovalaansa sisältyvän määräyksen, ettei hän saisi koskaan keittiössä
puhua aiheista, jotka herrastuvassa olivat kiellettyjä. »Semmoinen vala
tuskin sopisi palvelijalle», arveli Wamba juomanlaskijalle.

Juomanlaskija kohautti pahastuneena olkapäitään. »Olin aikonut majoittaa
hänet yliskamariin», sanoi hän, »mutta koska hän on niin karsas
kristittyjen seuralle, niin menköön Iisak juutalaisen koppinaapuriksi.»

»Anwold», käski hän soihdunkantajaa, »vie toivioretkeläinen
etelänpuoleiseen koppiin. -- Minä toivotan teille hyvää yötä, herra
toivioretkeläinen», lisäsi hän, »mutta enpä voi lausua suurta kiitosta
kohteliaisuudestanne.»

»Hyvää yötä ja Neitsyt Maarian siunausta!» sanoi toivioretkeläinen
rauhallisesti, lähtien seuraamaan jälleen opastaan.

Mutta pienessä eteisessä, johon useita ovia avautui ja jota pieni
rautalamppu valaisi, kohtasi heitä toinen viivyke. Rowenan
palvelustyttö ilmoitti käskevään sävyyn emäntänsä haluavan puhutella
toivioretkeläistä, otti muitta mutkitta soihdun Anwoldin kädestä, ja
käskien tämän odottaa hänen paluutaan, viittasi toivioretkeläistä
seuraamaan mukanansa. Vieras ei nähtävästi katsonut soveliaaksi
kieltäytyä tästäkin kutsusta niinkuin edellisestä, sillä vaikka hänen
eleensä ilmaisikin hiukan kummastusta kutsun johdosta, totteli hän sitä
kuitenkin vastaansanomatta.

Lyhyt käytävä ja portaat, joiden seitsemän askelmaa olivat kukin
paksusta tammiparrusta, johtivat hänet Rowena-neidin huoneeseen, jonka
alkeellinen komeus oli sen kunnioituksen mukainen, jota talon isäntä
osoitti sen asujalle. Seiniä peittivät koruompeleiset verhot, joihin oli
monivärisin silkein sekä hopea- ja kultalangoin kaikella senaikaisella
taidolla kuvattu riistanajo- ja haukkametsästyskohtauksia. Vuode
niinikään oli koristettu samanlaisilla upeilla verhoilla ja ympäröity
purppuranvärisillä uutimilla. Tuoleissakin oli värilliset päällykset, ja
erään muita korkeamman eteen oli mukavuuden vuoksi asetettu
norsunluinen, taidokkaasti veistetty jakkara.

Neljä hopeista kynttilänjalkaa kannatti suuria vahakynttilöitä, jotka
antoivat huoneeseen valaistusta. Mutta älköön kuitenkaan nykypäivien
kaunotar kadehtiko saksilaisprinsessan ylellisyyttä. Hänen huoneensa
seinät olivat näet niin huonosti rakennetut ja niin täynnä rakoja, että
yötuuli heilutteli kalliita verhoja, ja vaikka jonkinmoinen varjostin
olikin asetettu vahakynttilöiden suojaksi, niiden liekki liepotti
sivullepäin aivankuin sotaherran levällään oleva viiri. Upeutta
huoneessa kyllä oli, samoin kuin jonkinlaista aistikkuuden yrittelyä,
mutta mukavuudesta ei ollut paljon tietoa, ja tuntematonta kun se oli,
ei sitä kaivattukaan.

Rowena-neiti, takana kolme palvelijatarta sukimassa hänen tukkaansa
yölepoa varten, istui yllämainitulla kunniatuolilla sen näköisenä kuin
olisi syntynyt saamaan osakseen alamaista kunnioitusta.
Toivioretkeläinenkin tunnusti hänelle sen oikeuden syvällä
polvistumisella.

»Nouskaa, toivioretkeläinen», sanoi Rowena suopeasti. »Se, joka
puolustaa poissaolijaa, on ansainnut kaikkien niiden suosion, jotka
pitävät totuutta arvossa ja kunnioittavat miehuutta.» Sitten hän virkkoi
palvelijoille: »Poistukaa kaikki muut paitsi Elgitha. Minulla on
puhuttavaa tälle pyhälle vaeltajalle.»

Poistumatta kokonaan huoneesta palvelijattaret siirtyivät vain syrjään
toiseen päähän, missä he istuutuivat seinän viereen pienelle rahille,
pysyen siinä äänettöminä kuin veistokuvat, vaikka olivatkin niin
kaukana, ettei heidän kuiskutuksensa olisi voinut häiritä emännän
puhetta.

»Toivioretkeläinen», sanoi Rowena-neiti oltuansa vähän aikaa vaiti,
ikäänkuin epäröiden, miten sanansa asettaisi, »te mainitsitte tänä
iltana nimen -- tarkoitan», lisäsi hän hiukan väkinäisesti, »Ivanhoen
nimen -- tässä talossa, missä sen olisi luonnon ja sukulaisuuden mukaan
pitänyt olla suosittu; ja kuitenkin on kohtalon kulku niin nurinkurinen,
että kaikista niistä monista, joiden sydäntä tuo nimi sykähdytti,
ainoastaan minä tohdin kysyä teiltä, missä paikassa ja tilassa te
viimeksi näitte hänet? -- Olemme kuulleet, että jäätyään Englannin
armeijan lähtiessä sairauden heikontamana Palestiinaan hän on siellä
kärsinyt vainoa ranskalaispuolueen taholta, jota puoluetta
temppeliherrainkin tiedetään kannattavan.»

»Vähän minä tiedän ritari Ivanhoesta», vastasi toivioretkeläinen
samentuneella äänellä. »Soisinpa tuntevani hänet paremmin, koska te,
jalo neiti, osoitatte harrastusta hänen kohtaloonsa. Luullakseni hän on
selviytynyt onnellisesti vihamiestensä vainosta Palestiinassa ja on
juuri palaamassa Englantiin, missä te, jalosukuinen neiti, tietänette
paremmin kuin minä, minkä verran onnea hänellä on toivottavana.»

Rowena-neiti huokasi syvään ja tiedusteli tarkemmin, milloin ritari
Ivanhoeta voitiin odottaa saapuvaksi kotimaahansa ja eivätkö suuret
vaarat uhanneet häntä matkalla. Edellisestä seikasta toivioretkeläinen
ei sanonut tietävänsä mitään; toiseen nähden hän vastasi, että matkan
saattoi suorittaa turvallisesti Venetsian ja Genuan kautta ja sieltä
Ranskan läpi Englantiin. »Ivanhoe», sanoi hän, »on siksi hyvin
perehtynyt Ranskan kieleen ja tapoihin, ettei tarvitse pelätä tällä
taipaleella minkään kovan onnen häntä kohtaavan.»

»Jumala suokoon», sanoi Rowena-neiti, »että hän jo olisi onnellisesti
täällä ja kykenisi kantamaan aseita lähestyvissä turnajaisissa, missä
tämän maan ritaristo aikoo näyttää taitoansa ja uljuuttaan. Jos
Athelstan, Coningsburghin herra, saisi voittopalkinnon, kuulisi Ivanhoe
luultavasti huonoja sanomia Englantiin saapuessaan. -- Minkä näköinen
hän oli, vieras, kun hänet viimeksi näitte? Oliko tauti ankarasti
runnellut hänen voimiaan ja ulkonäköään?»

»Ahavoituneempi hän oli», vastasi toivioretkeläinen, »ja laihempi kuin
tullessaan Leijonamielen seurueessa Kypron saarelta, ja huoli näytti
synkentävän hänen otsaansa: mutta en ole joutunut lähempään seurusteluun
hänen kanssaan, sillä emme ole tuttavia.»

»Pelkäänpä», sanoi neito, »ettei hän kotimaassaan kohtaa paljoa, mistä
hänen otsansa selkiäisi. Kiitos nyt, hyvä vaeltaja, sanomista, joita
olette tuonut minulle lapsuuteni kumppanista. -- Tytöt», lisäsi hän,
»tulkaa tänne -- tarjotkaa iltajuomaa tälle pyhälle miehelle, jonka
yölepoa en kauemmin tahdo ehkäistä.»

Eräs palvelijattarista toi hopeamaljan täynnä mausteilla sekoitettua
viiniä. Rowena kosketti sitä huulillaan, ja sitten se tarjottiin
toivioretkeläiselle, joka, syvään kumarrettuansa, maistoi pari pisaraa.

»Ottakaa tämä almu, ystäväni», jatkoi neito, tarjoten hänelle
kultarahan, »tunnustukseksi vaivalloisesta matkastanne ja pyhistä
paikoista, joissa olette käynyt.»

Toistamiseen syvään kumartaen toivioretkeläinen otti lahjan ja seurasi
sitten Elgithaa ulos huoneesta.

Eteisessä hän tapasi Anwoldin, joka otti tulisoihdun palvelijattaren
kädestä ja suuremmalla kiireellä kuin kunnioituksella johdatti vieraan
syrjäiseen, halvempaan talon osaan, jossa oli joukko pieniä huoneita tai
pikemmin koppeja alhaisempien palvelijoiden ynnä halpasäätyisten
vieraiden makuupaikoiksi.

»Missä juutalainen makaa?» kysyi toivioretkeläinen.

»Uskoton koira», vastasi Anwold, »on saanut pahnansa siihen koppiin,
joka on teidän pyhyytenne kopin vieressä. Pyhä Dunstan auttakoon,
täytyypä siinä pestä ja hangata ennenkuin se jälleen kelpaa kristityn
asunnoksi!»

»Ja missä makaa Gurth, sikopaimen?» kysyi vieras vielä.

»Gurth», vastasi orja, »makaa teidän kopistanne oikealle ja juutalainen
vasemmalle. Te olette aitana ympärileikatun miehen ja sen välillä, jota
hänen heimonsa pahimmin inhoaa. Olisittepa saanut kunniallisemmankin
sijan, jos olisitte suostunut Oswaldin pyyntöön.»

»Yhtä hyvä on näinkin», sanoi toivioretkeläinen. »Eihän juutalaisenkaan
läheisyys voi saastuttaa tammisen väliseinän läpi.»

Näin sanoen hän astui hänelle määrättyyn koppiin ja ottaen soihdun
palvelijan kädestä kiitti ja toivotti hyvää yötä. Suljettuaan koppinsa
oven hän pisti tulisoihdun puiseen jalkaan ja loi sitten tarkastelevan
katseen makuukammionsa ympäri, jonka kalustus oli mitä yksinkertaisinta
laatua. Siinä oli vain karkeatekoinen puujakkara ja vielä karkeammin
kyhätty laatikkomainen sängyntapainen, jossa oli puhtaita olkia ja pari
kolme lammasnahkaa sänkyvaatteiden virkaa toimittamassa.

Sammutettuaan soihdun toivioretkeläinen heittäytyi vaatteitaan
riisumatta tälle alkeelliselle vuoteelle ja nukkui, tai ainakin makasi
lepäävässä asennossaan, kunnes ensimmäiset päivänsäteet pujahtivat
sisään pienestä rautaristikkoikkunasta, joka päästi samalla sekä ilmaa
että valoa tähän vaatimattomaan koppiin. Silloin hän nousi ripeästi, ja
luettuaan aamurukouksensa ja kohennettuaan pukunsa poistui kammiostaan
ja astui Iisakin koppiin, nostaen oven salvan niin keveästi kuin
suinkin.

Juutalainen nukkui levotonta unta samanlaisella vuoteella kuin se, millä
toivioretkeläinenkin oli viettänyt yönsä. Ne pukunsa osat, jotka hän
illalla oli riisunut, oli hän huolellisesti sijoittanut ihan viereensä,
ikäänkuin estääkseen kenenkään varastamasta niitä hänen nukkuessaan.
Hänen kasvonsa ilmaisivat miltei tuskallista levottomuutta. Kädet ja
käsivarret liikkuivat väänneskellen, ikäänkuin hän olisi taistellut
painajaisen kanssa; ja hebrealaisten huudahdusten seasta kuuluivat
selvinä hänen suustaan seuraavat normannilais-englantilaiset sanat:
»Aabrahamin Jumalan tähden, armahtakaa vanhaa ukko-parkaa! Minä olen
köyhä, ihan pennitön. Vaikka kiskoisitte jäseneni irti raudoillanne, en
voisi mitään antaa teille!»

Toivioretkeläinen ei jäänyt odottamaan tämän hourauksen loppua, vaan
kosketti häntä sauvallansa. Tämä kosketus luultavasti, tavallisuuden
mukaan, sekaantui joihinkin unen kauhukuviin, sillä vanhus kavahti ylös,
harmaat hiukset miltei pystyssä harittaen, viskasi hätäisesti joitakin
vaatekappaleita päälleen, ja tarrautuen jäljelläoleviin kuin haukan
kynsin, loi toivioretkeläiseen terävät mustat silmänsä, jotka ilmaisivat
hurjaa hämmästystä ja pelkoa.

»Älä pelkää minua, Iisak», sanoi toivioretkeläinen; »minä tulen
ystävänä.»

»Israelin Jumala palkitkoon teitä!» sanoi juutalainen suuresti
keventyneenä. »Minä näin pahaa unta -- mutta, kiitos isä Aabrahamin, se
olikin vain unta.» Tointuen hämmingistään hän sitten lisäsi tavallisella
äänellään: »Ja mitä te näin aikaiseen suvaitsette tahtoa
juutalais-raukalta?»

»Tahdon ilmoittaa sinulle», sanoi toivioretkeläinen, »että jollet lähde
heti tästä talosta ja matkusta jokseenkin joutuisaan, voi matkasi käydä
vaaralliseksi.»

»Pyhä isä!» huusi juutalainen. »Ketä hyödyttäisi käydä minunlaisen
köyhän poloisen kimppuun?»

»Tarkoituksen arvannet itse parhaiten», sanoi toivioretkeläinen. »Mutta
sen vain voin vakuuttaa, että temppeliherra eilen illalla tuvan läpi
mennessään puhutteli muhamettilaisia orjiansa saraseeninkielellä, jota
minä hyvin ymmärrän, ja käski heidän tänä aamuna väijyä juutalaista,
kaapata hänet kiinni hänen ehdittyään sopivan kauas talosta ja viedä
hänet Filip de Malvoisinin tai Reginald Boeufin linnaan.»

Mahdotonta on sanoin kuvata sitä äärimmäistä kauhua, joka valtasi
juutalaisen tämän ilmoituksen johdosta ja näytti yht'äkkiä riistävän
kaiken tarmon hänen ruumiistaan. Käsivarret valahtivat velttoina
kupeille, pää retkahti rintaa vasten, polvet raukesivat ruumiin painon
alla, jok'ainoa hermo ja lihas hänen ruumiissaan näytti lamautuvan
hervottomaksi, ja hän vaipui toivioretkeläisen jalkojen juureen, ei
niinkuin sellainen, joka tahallaan kumartuu, polvistuu tai heittäytyy
maahan sääliä herättääkseen, vaan niinkuin ihminen, jonka joka puolelta
painava näkymätön voima musertaa maahan vastustamattomasti.

»Pyhä Aabrahamin Jumala!» näin hän huusi kaikkein ensiksi, lyöden yhteen
ja kohottaen ylös ryppyiset kätensä, mutta nostamatta silti harmaata
päätänsä lattiasta. »Voi pyhä Mooses! Voi siunattu Aaron! Uneni ei siis
ollut turha eikä näkyni mitätön! Jo tunnen heidän rautojensa repivän
jäseniäni! Tunnen kidutustelan käyvän ruumiini yli niinkuin rautaiset
sahat ja karhit ja kirveet Rabbatin ja Ammonin kaupunkien miesten yli!»

»Nouse, Iisak, ja kuule, mitä sanon», virkkoi toivioretkeläinen, joka
halveksimisen sekaisella säälillä katseli toisen ääretöntä hätää.
»Kauhusi ei ole aiheeton, kun ajattelen, millä tavalla sekä ruhtinaat
että aatelisherrat ovat kohdelleet heimolaisiasi, kiristääksensä heiltä
heidän aarteitaan. Mutta nouse, sanon minä, niin tahdon neuvoa sinulle
pelastuskeinon. Lähde heti tästä talosta, niin kauan kuin kaikki täällä
sikeästi nukkuvat eilisiltaisen mässäyksen jälkeen. Minä opastan sinua
salaisia metsäpolkuja myöten, jotka tunnen yhtä hyvin kuin niillä
samoilevat metsänvartijat, enkä jätä sinua ennenkuin olet päässyt jonkun
turnajaisiin aikovan paronin tai muun herran turviin, jonka suosion sinä
arvattavasti kykenet hankkimaan itsellesi.»

Sitä myöten kuin tämä puhe vuodatti pelastuksen toivoa juutalaisen
korviin, alkoi hän vähitellen, ikäänkuin tuuma tuumalta, kohota maasta,
kunnes hän polvillaan seisoen pyyhkäisi harmaan tukkansa ja partansa
taaksepäin ja loi toivioretkeläiseen terävät, mustat silmänsä, joiden
katse ilmaisi sekä toivoa että pelkoa ja epäluuloa. Mutta kun hän kuuli
puheen lopun, näytti hänen kauhunsa elpyvän jälleen täyteen voimaansa,
ja hän suistui taas kasvoilleen huudahtaen: »Minäkö kykenisin hankkimaan
itselleni suosiota! Voi, eihän kristityn suosioon voi päästä muuten kuin
yhdellä keinolla, ja mistäpä sen köyhä juutalainen saisi hankituksi,
joka on kiskomalla jo saatettu Lasaruksen kurjuuteen?» Sitten, ikäänkuin
epäluulo olisi päässyt voitolle kaikista hänen muista tunteistaan hän
äkkiä huudahti: »Nuori mies, Jumalan tähden, älä petä minua -- sen
suuren Isän tähden, joka meidät kaikki on luonut, juutalaiset niinkuin
pakanatkin; Israelin ja Ismaelin lapset -- älä kavalla minua! Ei minulla
ole varoja hankkia itselleni kristityn kerjäläisenkään suosiota,
vaikk'ei hän sen hinnaksi panisi kuin yhden pennin.» Näitä viimeisiä
sanoja lausuessaan hän kohottautui ja tarttui toivioretkeläisen viittaan
katsoen hartaasti rukoillen häneen. Toivioretkeläinen nykäisi vaatteensa
irti, ikäänkuin tuo kosketus olisi sitä saastuttanut.

»Vaikka kantaisit mukanasi koko heimosi rikkaudet», sanoi hän, »niin
mitäpä minua hyödyttäisi tehdä sinulle pahaa? Niin kauan kuin tämä puku
on päälläni, vaatii valani minua olemaan köyhä; ja kun sen vaihdan,
vaihdan sen vain hevoseen ja rautapaitaan. Mutta älä luule, että haluan
sinun seuraasi tai pyydän siitä jotakin etua. Pysy täällä, jos tahdot
--Cedrik Saksilainen suojelkoon sinua.»

»Voi!» huokasi juutalainen, »ei hän anna minun matkustaa seurassaan
--saksilainen tai normannilainen, kaikki he yhtä paljon häpeäisivät
juutalais-raukkaa. Ja kulkea yksinäni Filip de Malvoisinin ja Reginald
Front-de-Boeufin alueitten kautta -- hyvä nuorukainen, minä tulen sinun
kanssasi! -- Joutukaamme -- sonnustakaamme itsemme -- paetkaamme!
--Tässä on sauvasi -- miksi viivyttelet?»

»Enhän viivyttelekään», sanoi toivioretkeläinen, totellen kumppanin
kiirehtimistä; »mutta minun on toimitettava ulospääsykeino -- seuraa
minua!»

Hän astui edeltä viereiseen koppiin, missä, niinkuin lukija jo tietää,
Gurth sikopaimen nukkui. -- »Nouse, Gurth», sanoi toivioretkeläinen,
»nouse kiireesti. Avaa takaportti ja päästä ulos juutalainen ja minut.»

Gurth, joka virkansa nojalla, vaikka sitä nykyjään pidetäänkin niin
halpana, oli silloisten saksilaisten kesken yhtä tärkeä mies kuin hänen
muinainen ammattiveljensä Eumaios Ithakassa, loukkautui
toivioretkeläisen tuttavallisesta ja käskevästä puhetavasta. »Vai aikoo
juutalainen lähteä Rotherwoodista», sanoi hän kohoten kyynärpäänsä
nojaan ja katsoen häneen yliolkaisesti liikahtamatta laveriltaan, »ja
päälle päätteeksi toivioretkeläisen kanssa --»

»Yhtä hyvin olisin voinut uneksia», virkkoi Wamba, joka samassa astui
kammioon, »että hän luikkisi tiehensä siankinkku kainalossaan.»

»Oli miten oli», sanoi Gurth laskien jälleen päänsä pölkylle, joka oli
hänen päänalaisenaan, »sekä juutalaisten että pakanain täytyy tyytyä
odottamaan, kunnes iso portti avataan -- me emme salli kenenkään vieraan
lähteä salaa näin ajattomalla ajalla.»

»Oli miten oli», sanoi toivioretkeläinen, »arvelen kuitenkin, ettet
tahdo kieltää minulta tätä pyyntöä.»

Näin sanoen hän kumartui makaavan sikopaimenen vuoteen yli ja kuiskasi
saksankielellä jonkin sanan hänen korvaansa. Gurth kavahti ylös kuin
sähkön koskettamana. Toivioretkeläinen kohotti sormensa ikäänkuin
varovaisuutta teroittaakseen ja lisäsi: »Gurth, pidä varasi -- olethan
tottunut olemaan varuillasi. Kuten sanoin, aukaise takaportti -- pian
saat kuulla enemmän.»

Gurth totteli innokkaalla kiiruulla Wamban ja juutalaisen seuratessa,
kumpikin ihmeissään sikopaimenen käytöksen äkillisestä muutoksesta.

»Muulini, muulini!» sanoi juutalainen, heti kun he olivat päässeet
portin ulkopuolelle.

»Nouda hänen muulinsa», sanoi toivioretkeläinen. »Ja kuule -- tuo
minulle toinen, jotta voin olla hänelle seurana hänen kulkiessaan näiden
seutujen kautta -- Ashbyssä jätän sen eheänä jollekulle Cedrikin
seuralaiselle. Ja sinä» -- viimeiset sanat hän kuiskasi Gurthin korvaan.

»Mielelläni, sangen mielelläni sen teen», sanoi Gurth ja riensi heti
käskyä toimittamaan.

»Haluaisinpa tietää», arveli Wamba kumppaninsa lähdettyä, »mitä te
toivioretkeläiset opitte siellä pyhässä maassa.»

»Lukemaan rukouksemme, hupsu», vastasi toivioretkeläinen, »katumaan
syntejämme ja nöyryyttämään mieltämme paastolla, valvomisella ja
pitkillä rukouksilla.»

»Kyllä varmaan jotakin tehoisampaakin», arveli narri, »sillä milloinpa
katumus tai rukous voisi saada Gurthin kohteliaaksi tai paasto ja
valvomiset taivuttaa hänet lainaamaan muulia! -- Luullakseni olisit yhtä
hyvin voinut puhua valvomisestasi ja katumusharjoituksistasi hänen
mustalle lemmikkikarjulleen, -- yhtä suopean vastauksen olisit siltäkin
saanut.»

»Laske vain lorujasi», sanoi toivioretkeläinen, »sinähän oletkin vain
saksilainen narri.»

»Oikein puhut», sanoi narri. »Jos, näet, olisin normannilaista syntyä,
niinkuin luullakseni sinä, niin olisin kai istunut onnen päiväpuolella
ja ollut melkein viisaan miehen kirjoissa.»

Samassa Gurth ilmestyi muuleineen vallikaivannon toiselle puolelle.
Matkustajat astuivat kaivannon yli laskusiltaa myöten, joka oli vain
kahden laudan levyinen. Yhtä kapea oli mitoiltaan itse takaporttikin
samoinkuin ulkoaitauksessa pieni veräjä, jonka kautta päästiin metsään.
Heti kun he olivat ennättäneet muulien luo, kiinnitti juutalainen
kiireisin ja vapisevin käsin satulansa taakse kankeasta
kanvastikankaasta tehdyn pienen repun, jonka hän otti viittansa alta ja
joka sisälsi, kuten hän mutisi, »vain toisen vaatekerran, ainoastaan
toisen vaatekerran». Noustuaan sitten juhtansa selkään ketterämmin ja
nopsemmin kuin hänen ikäisensä miehen olisi luullut, hän kohensi
kiiruusti viittansa liepeitä siten, että satulan taakse ripustettu esine
peittyi kokonaan.

Toivioretkeläinen nousi satulaan maltillisemmin ja ojensi lähtiessään
kätensä Gurthille, joka suuteli sitä äärimmäisen kunnioittavasti.
Sikopaimen seisoi sitten tuijottaen matkamiesten jälkeen, kunnes he
katosivat metsäpolun lehvistöön, jolloin Wamban ääni hänet herätti
mietteistään.

»Oletpa, hyvä Gurth-kuomaseni», sanoi narri, »ihmeen kohtelias ja
tavattoman jumalinen tänä suvisena aamuna! Soisinpa olevani musta abotti
tai paljasjalkainen toivioretkeläinen, jotta minäkin saisin osani
harvinaisesta hartaudestasi ja kohteliaisuudestasi -- totta maar, minä
osaisin hyötyä siitä enemmän kuin suutelon kädelle.»

»Tässä asiassa et ole niinkään hupsu, Wamba», vastasi Gurth, »vaikka
päätät vain ulkonäöstä, eivätkähän viisaimmatkaan sen enempää voi.
--Mutta jopa on aika lähteä laumaani katsomaan.»

Näin sanoen hän palasi taloon, narri jäljessänsä.

Sillä välin matkalaiset riensivät eteenpäin kiireellä, joka todisti
juutalaisen suurta pelkoa, sillä hänen ikäisensä miehet harvoin haluavat
kulkea nopeasti. Toivioretkeläinen, joka näytti tuntevan metsässä kaikki
polut ja solat, opasti kulkua mitä mutkikkaimpia polkuja myöten, ja
monta kertaa heräsi sen johdosta juutalaisessa uudelleen epäluulo, että
hän ehkä tahtoi houkutella hänet johonkin vihollisten loukkuun.

Tätä pelkoa ei voinutkaan kummeksia. Sillä, lentokalaa ehkä
lukuunottamatta, ei ollut siihen aikaan ainoatakaan elävää olentoa
ilmassa, vedessä tai maan päällä, joka olisi ollut sellaisen
herkeämättömän, yleisen ja säälimättömän vainon esineenä kuin
juutalaisten heimo. Mitättömimmät ja mielettömimmätkin tekosyyt,
järjettömimmät ja aiheettomimmatkin syytökset saattoivat heidän
omaisuutensa ja henkensä alttiiksi jokaiselle kansan raivon
kuohahdukselle, sillä sekä normannit että saksilaiset, tanskalaiset ja
brittiläiset, niin vihamielisiä kuin nämä heimot olivatkin toinen
toiselleen, kilpailivat keskenänsä siitä, kuka enimmin inhoaisi tätä
kansaa, jonka vihaaminen, herjaaminen, halveksiminen, riistäminen ja
vainoaminen oli tullut ihan uskon asiaksi. Normannilaiset kuninkaat sekä
itsenäiset ylimykset, jotka kaikessa väkivallan harjoittamisessa
noudattivat heidän esimerkkiään, pitivät tätä kirottua kansaa vielä
johdonmukaisemman, harkitumman ja omahyötyisemmän vainon alaisena. Onhan
yleisesti tunnettu kertomus Juhana-kuninkaasta, kuinka hän vangitutti
rikkaan juutalaisen erääseen linnaansa ja vedätti häneltä joka päivä
yhden hampaan, kunnes israelilais-parka, leukojensa jo puoleksi
tyhjennyttyä, suostui maksamaan sen suuren rahasumman, jonka tyranni
tahtoi häneltä kiristää. Se vähä käteinen raha, mitä maassa oli, oli
pääasiallisesti tämän vainotun kansan hallussa, eivätkä ylimykset
arkailleet seuraamasta valtiaansa esimerkkiä ja milloin milläkin
sortokeinolla, jopa usein ruumiin kidutuksilla, kiristämästä sitä
juutalaisilta. Mutta voitonhimon kannustama passiivinen rohkeus sai
juutalaiset kaikkien vaarojen uhallakin jatkamaan toimintaansa niiden
suunnattomien hyötymismahdollisuuksien houkuttelemina, joita heille
tarjoutui niin luonnonrikkaassa maassa kuin Englanti oli. Lukemattomista
vastuksista huolimatta, ja vaikka yllä mainittu juutalais-räntteriksi
sanottu verotusvirasto oli varta vasten asetettu heitä ryöstämään ja
rasittamaan, juutalaiset sittenkin lisääntyivät luvultaan
moninkertaisiksi ja kokosivat suunnattomia summia, joita he siirsivät
toinen toiselleen vekseleillä -- heidän keksimäkseen väitetyllä
rahansiirtotavalla, jonka avulla he saattoivat siirtää rikkautensa
maasta toiseen, niin että sorron uhatessa toisessa maassa he saattoivat
pelastaa rahansa toiseen.

Juutalaisten itsepintaisuus ja ahneus, joutuessaan täten vastakkain
heidän valtiastensa uskonkiihkon ja väkivaltaisuuden kanssa, näyttivät
vain kasvavan sitä mukaa kuin heihin kohdistettu sortokin kiihtyi; ja
heidän äärettömät, kaupanteolla saadut rikkautensa, vaikka tosin usein
olivat heille vaaran aiheena, olivat taas toisin vuoroin välikappaleena
hankkimaan heille enemmän vaikutusvaltaa ja jossakin määrin turvaakin.
Tällaiset olivat heidän elinehtonsa; ja heidän luonteensa oli sen
mukaisesti muodostunut valppaaksi, epäluuloiseksi ja araksi, -- mutta
samalla itsepäiseksi, hellittämättömäksi ja ovelaksi väistämään heitä
väijyviä vaaroja.

Matkalaiset olivat kiireesti taivalta tehden jo jättäneet taaksensa
monet mutkaiset polut, kun toivioretkeläinen viimein katkaisi
äänettömyyden.

»Tuo iso, laho tammi», sanoi hän, »on Front-de-Boeufin valta-alueen
rajapyykki -- Malvoisinin maat ovat jo aikaa sitten jääneet taaksemme.
Nyt ei ole enää vainoojista pelkoa.»

»Irtautukoot pyörät heidän vaunuistaan», sanoi juutalainen, »niinkuin
faaraon sotajoukon vaunuista, jotta heidän kulkunsa olisi hidasta!
--Mutta älkää luopuko minusta, hyvä toivioretkeläinen! Ajatelkaahan
tuota julmaa, hurjaa temppeliherraa ja hänen saraseeniläisiä orjiansa
--välittäisivätkö he rajoista tai alueista tai isännyydestä?»

»Meidän teittemme», sanoi toivioretkeläinen, »pitäisi tässä erota; sillä
minun ja sinun säätyisten miesten ei sovi matkustaa yhdessä kauemmin
kuin pakko vaatii. Mitä apua sitä paitsi voisit saadakaan minulta,
rauhalliselta toivioretkeläiseltä, kahta aseellista pakanaa vastaan?»

»Voi, kunnon nuorukainen», vastasi juutalainen, »kyllä te voitte
suojella minua, ja tiedän, että sen tekisittekin. Vaikka olenkin köyhä,
niin tahdon palkita sen -- en rahalla, sillä rahaa -- isä Aabraham sen
todistakoon -- ei minulla ole -- vaan --»

»Olenhan jo sanonut», keskeytti toivioretkeläinen, »että rahaa tai
palkintoa en sinulta vaadi. Opastaa sinua voin ja kenties myös jotenkin
suojella; sillä tuskinpa juutalaisen suojelemista saraseenejä vastaan
voidaan pitää kristitylle moitittavana. Sentähden, juutalainen, saatan
sinua, kunnes pääset johonkin sopivaan suojaan. Tästä ei ole enää
pitkälti Sheffieldin kaupunkiin, mistä helposti löytänet montakin
heimolaistasi, jotka voivat ottaa sinut turviinsa.»

»Jaakob siunatkoon teitä, kunnon nuorukainen!» sanoi juutalainen.
»Sheffieldissä voin saada suojaa sukulaiseni Zarethin luona ja keksiä
jonkin keinon, miten voin turvassa jatkaa matkaani.»

»Olkoon niin», sanoi toivioretkeläinen. »Sheffieldissä siis eroamme, ja
puoli tuntia ratsastettuamme olemmekin jo sen kaupungin näkyvillä.»

Tämä puolituntia kului syvimmässä äänettömyydessä kummankin matkustajan
puolelta. Toivioretkeläinen piti ehkä alentavana puhutella juutalaista
muuten kuin välttämättömän tarpeen vaatiessa; ja juutalainen puolestaan
ei uskaltanut väkisin pakottaa keskusteluun miestä, jolle matka pyhälle
haudalle oli antanut jonkinlaisen pyhyyden arvon. Hiljalleen nousevan
mäen harjalla he viimein pysähtyivät ja toivioretkeläinen osoitti heidän
jalkojensa juurella olevaa Sheffieldin kaupunkia, toistaen: »Tässä siis
eroamme.»

»Ei ennenkuin juutalaisraukka on saanut kiittää teitä», sanoi Iisak;
»sillä en rohkene pyytää teitä tulemaan kanssani sukulaiseni Zarethin
luokse, joka kenties auttaisi minua palkitsemaan teille hyväntekonne.»

»Sanoinhan jo», vastasi toivioretkeläinen, »etten mitään palkintoa
huoli. Mutta jos minun tähteni tahdot armahtaa monien velkamiestesi
joukosta jotakuta onnetonta kristittyä, jota kahleet ja vankikomerot
uhkaavat, niin on tämänaamuinen apuni runsaasti palkittu.»

»Malttakaa, malttakaa», sanoi juutalainen tarttuen hänen vaatteeseensa,
»tahtoisin tehdä enemmänkin, jotakin teille itsellenne. -- Jumala
tietää, että tämä juutalainen on köyhä -- niin, Iisak on kerjäläinen
heimonsa joukossa -- mutta älkää panko pahaksi, jos arvaan, mitä tällä
hetkellä enimmin kaipaatte.»

»Jos sen voisitkin oikein arvata», sanoi toivioretkeläinen, »niin etpä
kuitenkaan voisi hankkia sitä minulle, vaikka olisit yhtä rikas kuin
sanot olevasi köyhä.»

»Kuin sanon olevani?» matki juutalainen. »Voi, voi, uskokaa minua, en
puhu muuta kuin totta; olen ryöstetty, velkaantunut, ahdinkoon joutunut.
Armottomien kädet ovat ryöstäneet minulta tavarani, rahani, laivani ja
kaiken omaisuuteni -- mutta sittenkin voin sanoa teille, mitä te
kaipaatte, ja kenties hankkiakin sen teille. Te haluaisitte juuri nyt
hevosen ja rautavarusteet.»

Toivioretkeläinen säpsähti ja käännähti juutalaiseen päin.

»Mikä paholainen johdatti sellaisen arvelun päähäsi?» kysyi hän
kiivaasti.

»Samantekevää», hymyili juutalainen, »kun se vain on totta. Ja yhtä
hyvin kuin osasin arvata halunne, voin myös täyttää sen.»

»Mutta ajattelehan», vastasi toivioretkeläinen, »tätä säätyäni, pukuani,
toiviovalaani!»

»Kyllä teidät kristityt tunnen», sanoi juutalainen, »ja tiedän, että
jalosukuisimmatkin teistä joskus ottavat sauvan käteensä ja virsut
jalkaansa taikauskoisessa katumuskiihkossaan ja vaeltavat jalkaisin
käydäkseen kuolleitten ihmisten haudoilla.»

»Älä rienaa, juutalainen», sanoi toivioretkeläinen ankarasti.

»Suokaa anteeksi», sanoi juutalainen, »nuo sanat lausuin
ajattelemattomuudessa. Mutta te virkoitte eilen illalla ja tänä aamuna
pari sanaa, jotka piikivestä iskettyjen kipinäin lailla ilmaisivat, mitä
metallia te olette. Ja tuon toivioretkeläiskaavun alla piilevät ritarin
kultaiset vitjat ja kannukset. Minä näin niiden välkähtävän, kun aamulla
kumarruitte vuoteeni yli.»

Toivioretkeläinen ei saattanut olla nauramatta. »Jos sinun pukineesi,
Iisak, tarkastettaisiin yhtä uteliain silmin», sanoi hän, »niin mitähän
niistä löytyisikään?»

»Riittää jo tästä», virkkoi juutalainen kalveten; ja ottaen kiireesti
esiin kirjoitusneuvonsa, ikäänkuin lopettaakseen pitemmät puheet alkoi
muulinsa selästä laskeutumatta kirjoittaa paperipalaselle, käyttäen
keltaista lakkiansa pöytänä. Saatuansa hepreankielisen kirjeensä
valmiiksi hän antoi sen toivioretkeläiselle ja sanoi: »Leicesterin
kaupungissa kaikki ihmiset tuntevat Kirjath Jairamin, rikkaan
juutalaisen Lombardiasta. Viekää hänelle tämä kirje -- hänellä on
myytävänä kuusi milanolaista haarniskaa, joista huonoinkin kelpaisi
vaikka kruunupäälle, ja kymmenen oivaa ratsua, joista huonoinkin
kelpaisi kuninkaan ratsastaa, vaikka hänen olisi taisteltava
valtaistuimestaan. Näistä saatte valita mieleisenne, ja lisäksi kaikkea,
mitä muuta turnajaisia varten tarvinnette. Turnajaisten jälkeen tuotte
kaikki eheänä takaisin -- jollei teillä ole varaa maksaa niiden hintaa
omistajalle.»

»Mutta, Iisak», sanoi toivioretkeläinen hymyillen, »tiedätkö, että
turnajaisissa satulastaan heitetyn ritarin aseet ja ratsu jäävät
voittajan saaliiksi? Voisihan minua kohdata kova onni, niin että
menettäisin, mitä en kykenisi korvaamaan enkä maksamaan.»

Juutalainen näytti hiukan tyrmistyvän kuullessaan tämän mahdollisuuden;
mutta rohkaisten mielensä hän vastasi kiireesti: »Ei -- ei -- ei! -- Se
on mahdotonta! -- En tahdo ajatellakaan sellaista. Meidän Isämme on
siunaava teitä. Teidän peitsenne on oleva voimallinen kuin Mooseksen
sauva.»

Näin sanoen hän aikoi kääntää muulinsa pään poispäin, mutta nyt
toivioretkeläinen vuorostansa tarttui hänen mekkoonsa. »Maltahan, Iisak,
et tiedä vielä koko vaaraa. Mahdollista on, että hevonen saa surmansa,
haarniska rikkoutuu pilalle -- sillä en aio säästää hevosta enempää kuin
itseänikään. Sitä paitsi eivät sinun heimolaisesi anna mitään
ilmaiseksi; jotakin on niiden käytöstäkin maksettava.»

Juutalainen vääntelehti satulassa, ikäänkuin vatsaa olisi nipistänyt.
Mutta hänen paremmat tunteensa saivat voiton niistä, jotka olivat
hänelle tavallisimmat. »Ei se tee mitään», sanoi hän, »ei se tee mitään
-- antakaa minun mennä. Jos vahinko sattuu, ei se maksa teille mitään
--jos käyttövuokrasta tulee kysymys, niin Kirjath Jairam antaa sen
anteeksi sukulaisensa Iisakin tähden. Jääkää hyvästi! -- Mutta kuulkaa
sentään, hyvä nuorukainen», lisäsi hän vielä kääntyen takaisin, »älkää
käykö liian hurjasti tuohon turhanaikaiseen melskeeseen -- en sano sitä
sillä, että hevonen ja haarniska joutuvat vaaraan, vaan oman henkenne ja
jäsentenne tähden.»

»Suur' kiitos varoituksestasi», vastasi toivioretkeläinen taas
hymyillen. »Aion kursastelematta käyttää hyväkseni avustustasi, ja
hullusti minun käy, jollen sitä sinulle joskus palkitse.»

He erosivat ja lähtivät kumpikin eri tietä Sheffieldin kaupunkiin.



SEITSEMÄS LUKU.


    Ritarit saapuu: knaapit seurassaan,
    kaikk' kirjavissa juhla-asuissaan;
    ken sitoo kypärän, ken peitsen tuo,
    ken kilven kiiltäväisen kantaa luo.
    Jalkaansa polkee ratsu maltiton,
    pureksii kuolaimensa vaahtohon.
    Saa aseseppiäkin ratsuillaan
    vasarat, pihdit, hihnat varuillaan,
    kilpien, peisten rikkeet korjaamaan.
    Katuja jousimiehet vartioivat,
    maalaiset sauvaniekat parvin tarinoivat.

              _Palamon ja Azeite_.

Englannin kansan tila tähän aikaan oli sangen surkea. Rikhard-kuningas
oli vankina vieraalla maalla, petollisen ja julman Itävallan herttuan
vallassa. Ei ollut varmuutta edes siitä, missä linnassa häntä pidettiin,
ja hänen kohtalostaan oli vain hyvin hämärä tieto suurimmalla osalla
hänen alamaisiaan, jotka sillä välin olivat alttiina alivaltiaitten
kaikenkaltaiselle sorrolle.

Prinssi Juhana oli liitossa Ranskan kuninkaan Filipin, Leijonamielen
verivihollisen kanssa ja koki kaikin keinoin yllyttää Itävallan herttuaa
pitämään yhä edelleen vankina Rikhard-veljeään, jolle hän kuitenkin oli
kiitollisuudenvelassa niin monista suosionosoituksista. Sillä välin hän
koetti kartuttaa puoluettansa kotimaassa, jonka valtaistuinta hän aikoi,
kuninkaan kuoltua, ryhtyä kiistämään lailliselta perijäitä, Bretagnen
herttualta Arthurilta, joka oli Juhanan vanhemman veljen, Gottfried
Plantagenetin poika. Tämän vallananastuksen hän, niinkuin tiedetään,
sittemmin suorittikin. Ollen luonteeltaan kevytmielinen, irstas ja
kavala, oli Juhanan helppo saada puolellensa kaikki ne, joilla oli syytä
pelätä Rikhardin rangaistusta hänen poissaollessaan tehdyistä
pahoistatöistä, samoinkuin myös koko se suuri »laittomien uskalikkojen»
parvi, joka ristiretkiltä oli palannut kotimaahan täysin harjaantuneena
kaikkiin Itämaiden paheisiin, omaisuus mitättömiin huvenneena ja luonne
paatuneena ja joka sisällisistä melskeistä toivoi itselleen runsasta
saalista.

Näitä yleisen surkeuden ja huolen aiheita lisäsivät vielä monilukuiset
henkipatot, jotka läänitysylimystön sorrosta ja metsästyslakien
ankarasta soveltamisesta epätoivoon yltyneinä keräytyivät suuriksi
rosvoparviksi, pitäen vallassaan metsiä ja autiomaita ja uhmaillen
kaikkia tuomioistuimia ja viranomaisia. Vieläpä aatelisherratkin, kukin
lujassa linnassaan halliten ja tekeytyen omilla alueillaan
itsevaltiaiksi pikkukuninkaiksi, pitivät palveluksessansa joukoittain
melkein yhtä väkivaltaisia, laista välittämättömiä miehiä kuin
julkirosvot. Näiden seuralaisjoukkojensa elättämiseksi sekä ylellisen,
komean elämänsä kustantamiseksi aatelisherrojen täytyi mitä raskaimmilla
korkoehdoilla lainata rahaa juutalaisilta. Nämä korot kalvoivat heidän
tiluksiaan niinkuin syöpä ruumista, eikä parantumisesta ollut juuri
toivoa muuten kuin siinä tapauksessa, että olosuhteet antoivat heille
tilaisuuden vapautua veloistaan harjoittamalla jotakin laitonta
väkivaltaa velkojia kohtaan.

Tämän onnettoman asiaintilan aiheuttamien moninaisten rasitusten alla
Englannin kansa jo nytkin kipeästi kärsi, ja tulevaisuuteen nähden oli
sillä kaameat syyt pelätä vielä pahempaa. Kurjuuden kukkuraksi levisi
vaarallinen tarttuva kulkutauti ympäri maan, ja saaden yllykettä
alaluokan siivottomuudesta, huonosta ravinnosta ja kurjista asunnoista,
riisti manan maille monia, joiden kohtalo jälkeenjääneiden mielestä
tuntui miltei kadehdittavalta, se kun vapautti heidät edessä olevilta
kovilta ajoilta.

Aivan kuin tämän äärettömän kurjuuden vastapainona vetivät turnajaiset,
silloisen aikakauden komeimmat juhlat, köyhän niin hyvin kuin rikkaan,
halpasäätyisen yhtä hyvin kuin aatelismiehen kaiken halun ja huomion
puoleensa, samaten kuin Espanjassa härkätaistelut houkuttelevat nälkään
nääntyvän Madridin kaupungin asukkaan, jolla ei ole ropoakaan ruoan
ostoon, hukuttamaan huolensa katselemisen jännitykseen ja riemuun.
Tämmöisistä leikeistä eivät nuoret eivätkä vanhat malttaneet pysyä
poissa, vaikka kuinka tärkeät työt tai miten raukea ruumis hyvänsä olisi
ollut esteenä. Erittäinkin tulivat nyt Ashbyssä, Leicesterin
kreivikunnassa pidettävät turnajaiset vetämään yleisen huomion
puoleensa, sillä kaikkein kuuluisimpien sotasankarien piti siellä
taistella itsensä prinssi Juhanan silmien alla, jonka sanottiin saapuvan
sinne juhlan kunniaksi. Ääretön paljous kaikensäätyistä kansaa oli siis
kokoontunut määräpäivän aamuna taistelupaikalle.

Näky oli tavattoman värikäs. Noin puolentoista virstan päässä Ashbyn
kaupungista levisi metsän reunassa avara kenttä, jota peitti mitä
hienoin, ihanin vihreä nurmikko. Toiselta puolen sitä rajoitti metsä,
toiselta hajallaan seisovat tammipuut, joista muutamat olivat äärettömän
kookkaat. Tämä kenttä, joka oli ikäänkuin varta vasten muodostettu
sotaleikkiä varten, vietti joka puolelta tasaista keskustaa kohti, missä
sataviisikymmentä syltä pitkä ja puolta sen vertaa leveä alue oli
vahvalla aitauksella erotettu taistelutantereeksi. Aitaus oli rakennettu
suorakaiteen muotoon; kulmat olivat kuitenkin paljon pyöristetyt,
katsojain mukavuuden vuoksi. Taistelijat pääsivät sisään kahdesta
aukosta, pohjois- ja eteläpäästä. Ne oli suljettu vahvoilla puuporteilla
ja olivat niin leveät, että kaksi miestä mahtui rinnakkain niistä
ratsastamaan. Kummallakin portilla seisoi kaksi airutta, joilla oli
seuranaan kuusi torvensoittajaa, kuusi ala-airutta ynnä melkoinen joukko
sotamiehiä. Heidän oli määrä valvoa järjestystä ja tutkia sotaleikkiin
pyrkijöiden ritarinarvoa.

Lähellä eteläistä porttia, missä maa kohosi korkeammaksi penkereksi,
seisoi viisi punaisilla ja mustilla lipuilla koristettua komeaa telttaa,
taisteluun vaativat ritarit olivat näet valinneet nuo värit omiksensa.
Samanväriset olivat myös telttojen köydet. Jokaisen teltan eteen
pystytetyssä paalussa riippui siinä majailevan ritarin kilpi, ja oven
vieressä seisoi hänen asemiehensä, metsäläisvaatteissa tai muussa
erikoislaatuisessa puvussa, kukin isännän makua noudattaen tai siitä
riippuen, minkälaista osaa isäntä tässä tilaisuudessa tahtoi näytellä.
Keskimmäisen teltan, jota pidettiin kunniapaikkana, oli Brian de
Bois-Guilbert saanut. Kaikissa ritarillisissa aseleikeissä mainetta
niittäneenä sekä myös niiden ritarien hyvänä tuttavana, joiden
kustannuksella turnajaisia pidettiin, hän oli helposti päässyt
vaatijaritarien kumppaniksi; olivatpa nämä vielä lisäksi valinneet hänet
päällikökseen ja johtajakseen, vaikka hän vasta aivan äskettäin oli
joukkoon liittynyt. Hänen telttansa toisella puolella sijaitsivat
Reginald Front-de-Boeufin ja Rikhard de Malvoisinin majat; toisella
puolella liehuva lippu oli Hugo de Grandmenilin, korkeasukuisen
naapuriparonin, jonka isä oli Wilhelm Valloittajan ja hänen poikansa
Wilhelm Punatukan aikana ollut Englannin ylituomarina. Viidennessä
teltassa asui Ralf de Vipont, Pyhän Johanneksen ritaristoon kuuluva
herra, jolla vanhastaan oli muutamia tiluksia Heath-nimisellä
paikkakunnalla, lähellä Ashbyn kaupunkia. Portista kävi tasavietteinen,
viisitoista kyynärää leveä kuja ylös penkerelle, jolla teltat seisoivat.
Molemmin puolin tätä kujaa oli vahva seiväsaita; samaten myös oli
telttojen edusta varustettu, ja joka paikassa seisoi sotamiehiä
vartioimassa.

Taistelutantereen pohjoisellekin portille johti samanlainen,
viidentoista kyynärän levyinen kuja, ja sen päässä oli avara, aidattu
tarha niitä ritareita varten, jotka tarjoutuisivat taistelemaan
vaatijaritareita vastaan. Vielä taempana näkyi telttoja, joissa oli
tarjona kaikenlaisia virvokkeita taistelijain varalle. Siellä myös oli
aseseppiä, hevosenkengittäjiä ynnä muita palvelijoita valmiina antamaan
apuaan tarvittaessa.

Kilpatantereen aitauksen ulkopuolelle oli rakennettu lavoja, jotka
olivat juhlaa varten peitetyt verhoilla ja matoilla ja varustetut
istumapatjoilla turnajaisiin saapuvia aatelisnaisia ja -herroja varten.
Näiden lavojen ja aitauksien välinen ahdas sola oli varattu vapaita
talonpoikia ynnä muita sellaisia katsojia varten, jotka olivat alhaista
kansaa hiukan parempia; se vastasi tavallaan meidän teatterimme
permantopaikkoja. Muu sekalainen seura sijoittautui vartavasten
rakennetuille suurille turvelavoille, joilta he, maaperän ollessa
ylöspäin kohoava, saattoivat katsella edessä olevien lavojen yli ja
hyvin nähdä koko kentän. Sadottain ihmisiä istui sitäpaitsi kentän
ympärillä kasvavien puiden latvoissa, ja olipa vähän edempänä olevan
kyläkirkon kattokin täpötäynnä uteliasta väkeä.

Ei ole nyt enää mitään muuta yleisistä laitoksista mainitsematta, kuin
että tantereen itäisen reunan keskipalkoilla oleva lava, -- siis juuri
sillä kohdalla, missä taistelijain piti hyökätä toisiansa vastaan, --oli
rakennettu muita korkeammaksi, komeammin koristettu sekä varustettu
eräänlaisella kunniaistuimella ja telttakatoksella, johon kuninkaallinen
vaakuna oli kuvattu. Koreapukuisia asemiehiä, hovipoikia ynnä
jousimiehiä seisoi kunniapaikan ympärillä, joka oli varattu prinssi
Juhanalle ja hänen seurueelleen. Vastapäätä kuninkaallista lavaa oli
läntiselläkin puolella samanlainen, yhtä korkea. Se oli vielä
loistavammin koristettu, vaikkei niin kalliisti kuin prinssin lava.
Kokonainen parvi nuoria aatelispoikia ja -tyttöjä, kauneimmat mitä oli
löydetty, kaikki vihreän- ja punaisenkirjavissa, eriskummallisissa
puvuissa, ympäröi tätä kunniaistuinta, joka oli samoin värein
koristettu. Keskellä lippuja ja viirejä, joihin oli kuvattu
haavoitettuja sydämiä, jousia viinineen ynnä muita tavallisia Cupidon
voittojen vertauskuvia, nähtiin loistavin värein maalattu otsakevyö;
siitä katsojat saivat tietää, että tämä sija oli varattu »_à la Royne de
la Beaulté et des Amours_» (Kauneuden ja Rakkauden kuningattarelle).
Mutta kuka täksi kuningattareksi tällä kertaa valittaisiin, sitä ei
kukaan vielä voinut tietää.

Kaikensäätyiset katsojat alkoivat nyt riidellen ja rähisten tunkeutua
esille ja hakea itselleen paikkoja, ja suuri oli kiista etuoikeutetuista
sijoista. Osan riidoista sotamiehet kursailematta ratkaisivat, käyttäen
pertuskainsa varsia sekä miekkojensa ponsia tehokkaina todistuskeinoina
vastaanhangoittelijoita kohtaan. Jos sitä vastoin korkeampisukuisten
henkilöiden vaatimukset olivat ristiriitaisia, tulivat kiistoja
ratkaisemaan airuet tai molemmat turnausmarskit, Wilhelm de Wyvil ja
Tapani de Martinval, jotka kiireestä kantapäähän asti rautavaruksiin
puettuina ratsastelivat edestakaisin tantereen aitausta pitkin,
valvomassa järjestystä katsojajoukossa.

Vähitellen täyttyivät lavat ritareilla ja aatelisherroilla, jotka olivat
rauhanpuvuissansa. Heidän pitkien, tummanväristen viittainsa rinnalla
loistivat naisten kirjavat, heleänväriset puvut sitä komeampina. Naisia
muuten oli saapunut tätä taistelua katsomaan paljon enemmän kuin miehiä,
vaikka olisi luullut sen olevan niin veristä ja vaarallista, ettei siitä
olisi voinut olla huvia heidän sukupuolellensa. Lavojen ja aitauksenkin
väli tuli pian täyteen varakkaita, vapaita talonpoikia sekä porvareita.
Karttuipa sinne myös halvempia aatelismiehiä, semmoisia, jotka olivat
liian kainoja tai liian köyhiä tai joiden aatelisoikeudet olivat
epäiltävää laatua, niin että he eivät rohjenneet pyrkiä korkeammille
sijoille. Näiden kesken tietysti tiheimmin syttyi riitoja etusijoista.

»Uskoton koira!» huusi eräs vanha mies, jonka virttynyt nuttu todisti
köyhyyttä, vaikka hänen miekkansa, tikarinsa sekä kultavitjansa
osoittivat, että hän lukeutui korkeampaan säätyyn, -- »sinä suden pentu!
Uskallatko ahdistaa kristittyä miestä, ja vieläpä normannilais-herraa,
jaloa Montdidier'in heimolaista?»

Nämä raakamaiset haukkumasanat kohdistuivat vanhaan tuttavaamme
Iisakkiin, joka kalliisti, jopa komeastikin puettuna tikkauksilla
koristettuun ja turkiksilla päärmättyyn viittaansa, koetti päästä lavan
alla olevalle etumaiselle riville. Hänellä oli mukanaan tyttärensä,
kaunis Rebekka, joka Ashbyssä oli yhtynyt hänen seuraansa ja nyt
nojautui isän käsivarteen, suuresti pelästyneenä siitä yleisestä
suuttumuksesta, jota juutalaisen röyhkeys näytti nostattaneen. Mutta
Iisak, joka, niinkuin olemme nähneet, välistä oli jokseenkin suuri
pelkuri, tiesi nyt hyvinkin, ettei hänellä tässä tilaisuudessa ollut
mitään pelkäämistä. Tämmöisissä julkisissa tilaisuuksissa vertaistensa
silmäin alla, ei ahnein eikä ilkeinkään aatelisherra olisi tohtinut
tehdä hänelle pahaa. Tämmöisissä paikoissa juutalaisetkin olivat yleisen
lain turvaamat. Ja jos sen turva ei olisikaan ollut tarpeeksi luja, niin
olipa kuitenkin läsnäolijoiden joukossa aina muutamia paroneja, jotka
oman etunsa vuoksi olisivat kernaasti suojelleet heitä. Tässä
tilaisuudessa Iisak tiesikin olevansa tavallista paremmassa turvassa,
sillä prinssi Juhana koetti par'aikaa saada suurta rahalainaa Yorkin
kaupungin juutalaisilta, tarjoten pantiksi muutamia kalliita kalujaan
sekä tiluksiansa. Iisakilla itselläänkin oli melkoinen osa tässä
asiassa; hän tiesi siis, että prinssi, joka hartaasti halusi saada asian
toimeen, nykyisessä pulassaan aivan varmaan suojelisi häntä.

Nämä syyt rohkaisivat juutalaistamme niin suuresti, ettei hän
peräytynytkään aikomuksestaan, vaan työnsi tieltään kristittyä
normannilaista, välittämättä hänen sukuperästänsä, säädystänsä ja
uskonnostaan. Mutta vanhan miehen parkuminen herätti ympärillä seisovien
vihastusta. Yksi heistä, vahva, lyhyenjäntterä vapaa talonpoika, jolla
oli vihreä puku yllään, kaksitoista nuolta vyössään, hopeahelainen
miekankannin olalla ja kolmen kyynärän pituinen jousi kädessä, kääntyi
heti juutalaiseen päin. Hänen kasvonsa, jotka alinomaisesta ilman
vaikutuksesta muutenkin jo olivat pähkinänkarvaiset, muuttuivat nyt
vihastuksesta vielä tummemmiksi. Hän sätti juutalaista paksuksi
hämähäkiksi, joka onnettomien verta imemällä oli paisunut rikkaaksi, ja
kehoitti häntä muistamaan, että tämmöisten hämähäkkien annetaan olla
rauhassa nurkassaan, mutta että ne litistetään kuoliaiksi niin pian kuin
uskaltavat tulla päivän valoon. Tämä ankaralla äänellä sekä tuimin
katsein lausuttu varoitus säpsähdytti juutalaista. Luultavasti hän olisi
siirtynyt etemmäksi näin vaarallisen naapurin luota, mutta kaikkien
ihmisten silmät kääntyivät samassa prinssi Juhanaa kohti, joka nyt juuri
ratsasti aitauksen sisäpuolelle, suurilukuinen, komea-asuinen seurue
perässänsä. Osa hänen seuralaisistaan oli maallikoita, toinen osa
hengellisiä herroja, jotka jälkimmäisetkin olivat yhtä kirjavat
vaatetukseltaan ja kevytmieliset käytökseltään kuin heidän maalliset
kumppaninsa. Olipa siellä Jorvaulx'in abottikin niin koreassa puvussa
kuin hengellinen ylimys suinkin uskalsi esiintyä. Kalliita turkiksia
sekä kultaa oli tuhlaamalla käytetty hänen vaatteisiinsa. Ja hänen
saappaittensa kärjet, paljon pitemmät vielä kuin sen ajan mieletön muoti
vaatikaan, eivät ylettyneet vain polviin, vaan uumille asti. Niiden
vuoksi hänen oli mahdotonta pistää jalkaansa jalustimiin. Mutta siitä ei
ritarillinen abottimme suuresti huolehtinut. Hän oli kerrassaan
käyttämättä näitä huonon ratsumiehen apukeinoja, ehkäpä hän oli
mielissäänkin siitä, kun hän täten sai näytellä oivallista
ratsastustaitoansa niin suuren ihmisjoukon ja varsinkin lukuisan
naisparven silmien edessä. Sitäpaitsi oli prinssi Juhanan joukossa hänen
palkkasoturiensa suosituimmat päälliköt, muutamia renttumaisia
paroneja ja irstastapaisia hoviherroja sekä useita temppeli- ja
johanniittaritareja.

Mainita sopii tässä, että nämä molemmat ritaristot olivat vihoissa
Rikhard kuninkaan kanssa, ja olivat pitäneet Ranskan Filipin puolta koko
siinä loppumattomassa riitajaksossa, joka Palestiinassa yhä kyti tämän
hallitsijan ja Englannin Leijonamielen välillä. Se eripuraisuus oli,
niinkuin historiasta tiedetään, saattanut mitättömiksi kaikki Rikhardin
monet voitot ja tehnyt tyhjäksi hänen ritarillisen yrityksensä piirittää
Jerusalemia. Koko hänen loistavasta aseellisesta menestyksestään ei
ollut muuta etua kuin että sangen vähän luotettava välirauha tuli
solmituksi Saladinin kanssa. Sama valtiollinen katsantotapa, joka oli
ohjannut Palestiinan temppeli- ja johanniittaritarien käytöstä, taivutti
myös heidän Englannissa ja Normandiassa olevat säätyveljensä prinssi
Juhanan puolelle. Sillä heillä ei ollut paljonkaan syytä ikävöidä
Rikhardia Englantiin palautuvaksi eikä myöskään laillisen
kruununperillisen, Arthurin, pääsemistä valtaistuimelle. Perin
vastaisista syistä prinssi Juhana puolestaan vihasi ja ylenkatsoi niitä
harvoja korkea-arvoisia saksilaissukuja, joita vielä oli olemassa
Englannissa, eikä laiminlyönyt yhtään tilaisuutta, jolloin hän saattoi
heitä loukata ja häväistä. Sillä hän tiesi, että he eivät suosineet
hänen persoonaansa eikä hänen pyrintöjään. Nurjia Juhanaa kohtaan olivat
enimmäkseen myös Englannin alhaisemmat säädyt; sillä nämä pelkäsivät,
että moinen hillitsemätön ja väkivaltainen hallitsija, jollainen Juhanan
tiedettiin olevan, tulisi supistamaan heidän oikeutensa ja vapautensa
entistään ahtaammiksi.

Tämmöinen oli tuo prinssi Juhanaa ympäröivä komea seurue. Itse hän istui
oivan ratsun selässä, purppuraan ja kultaan puettuna, jahtihaukka
kämmenellä ja päässä kallis, jalokivillä koristettu puuhkalakki, jonka
alta pitkä, kiharainen tukka valui hartioille. Hän hypitteli harmaata,
tulista hevostaan taistelutannerta pitkin, naureskellen ääneen iloisten
seuralaistensa kanssa ja tarkastellen lavoilla istuvia kaunottaria
kuninkaallisen asiantuntijan rohkeudella.

Moni arveli prinssin ulkomuodossa kuvastuvan julkeaa irstaisuutta sekä
ääretöntä kopeutta ja välinpitämättömyyttä muiden ihmisten tunteita
kohtaan. Mutta hekään eivät voineet olla myöntämättä, että niissä
samalla myös ilmeni sitä rattoisuutta, joka on ominaista luonnostaan
suoralle ja kauniille kasvojen muodolle. Nämä kasvot olivat tosin
oppineet kuvastamaan kohteliaisuutta tavallisten sääntöjen mukaan, mutta
olivat kuitenkin sen verran säilyttäneet alkuperäistä suoruuttansa ja
rehellisyyttänsä, että näyttivät pitävän häpeänä peitellä sydämen
luonnollisia tunteita. Sellaista kasvojen muotoa pidetään usein,
vaikkakin väärin, miehuullisen suoruuden ilmauksena, kun se itse teossa
ei ilmaise muuta kuin irstaisen sydämen kevytmielistä huolimattomuutta.
Se kuvastaa sydäntä, joka ylpeilee suuresta suvustaan tai rikkaudesta
tai mistä muusta satunnaisesta edusta hyvänsä, jolla ei ole vähintäkään
yhteyttä todellisen ihmisarvon kanssa. Mutta niiden silmissä, jotka
eivät miettineet asiaa näin syvältä -- ja niitähän oli sata yhtä vastaan
-- antoi prinssi Juhanan puuhkakauluksen komeus, kalleimmilla
soopelinnahoilla päärmätyn viitan loisto sekä sahviaanisaappaitten ja
kultakannusten koreus kylliksi syytä tervehtiä häntä kaikuvin
tervehdyshuudoin.

Sillä tavoin iloisesti ratsastaessaan taistelutannerta pitkin prinssi
huomasi sen metelin, jonka Iisakin kunnianhimoinen pyrkimys päästä
korkeammalle arvosijalle oli nostanut. Juhanan terävä silmä tunsi
paikalla juutalaisen, mutta siirtyi heti paljon suuremmalla
mieltymyksellä ihanaan Siionin tyttäreen, joka metelistä pelästyneenä
kiinteästi piti kiinni vanhan isänsä käsivarresta.

Rebekan kauneus todellakin veti vertoja Englannin kuuluisimmille
kaunottarille, niinkin perinpohjaisen asiantuntijan silmissä kuin
prinssi Juhana oli. Neidon vartalo oli erinomaisen sopusuhtainen, ja
itämainen puku, jota hän juutalaisnaisten tapaan käytti, salli sen
kauneuden esiintyä täydessä valossaan. Keltasilkkinen turbaani sopi
hyvin yhteen kasvojen tummaverisyyden kanssa.

Säihkyvät silmät, kulmakarvojen jalo kaari, kaunis kotkannenä, helminä
kiiltävät valkoiset hampaat, tuuheat mustat suortuvat kiehkuroina valuen
ihanalle kaulalle ja rinnalle, joita puoleksi peitti kalleimmasta
Persian silkistä tehty purppuranpunainen röijy, täynnä kudottuja
kirjavia kukkasia. Kaikki tämä yhdessä sai aikaan, että Rebekka
kauneudellaan voitti kauneimmatkin läsnäolevista naisista. Kuumuuden
vuoksi oli kolme ylintä, helmillä koristettua kultahakasta, joiden
virkana oli röijyn kiinnipitäminen kaulasta vyölle asti, aukaistu,
suoden siten silmälle vähäistä avarammankin näyn kuin mitä yllä on
kuvattu. Sen kautta tulivat myös timanttiset kaulavitjat sekä
suunnattoman kalliit korvarenkaat selvemmin näkyviin. Vihdoin oli
ihanalla tyttärellä koristuksenaan tuuhea kamelikurjen sulka, joka oli
kiinnitetty turbaaniin säihkyvällä jalokivisoljella. Se oli koristus,
jota ylempänä lavalla istuvat kopeat aatelisnaiset suuresti pilkkasivat
ja nauroivat, mutta jota he kuitenkin sydämessään salaa kadehtivat.

»Vannonpa kautta Aabrahamin kaljupään!» huusi prinssi Juhana, »että tuo
juutalaisneito on sen kauneuden perikuva, jota ihaillessaan viisain
kaikista entisajan kuninkaista tuli päästään pyörälle! Mitä arvelet,
Aymer-abotti? -- Vannonpa viisaan Salomonin temppelin kautta, jota
meidän vieläkin viisaampi veljemme Rikhard ei ole pystynyt vapauttamaan,
että tämä se juuri onkin se Korkeassa Veisussa mainittu morsian!»

»Saaronin ruusu ja laaksojen lilja!» vastasi abotti, puhuen hiukan
nenäänsä. »Mutta muistakaa sittenkin, ruhtinaallinen armo, että hän on
vain juutalaistyttö.»

»Aivan niin», lisäsi prinssi Juhana, häntä sen enempää
kuuntelematta, »ja tuossa on minun väärä mammonani -- markkamarkiisi,
kultakolikko-kreivi -- riitelemässä etusijasta pennittömien lurjusten
kanssa, joilla ei virttyneitten takkiensa taskuissa ole ainoatakaan
äyriä estämässä Mattia kukkaroon pääsemästä. Lupaanpa, Pyhän Markuksen
ruumiin kautta, että hankin itse sijan lainakuninkaalleni ja hänen
suloiselle juutalaisneitosellensa! -- Kuka hän on, Iisak? Vaimosiko vai
tyttäresi, tuo Itämaan houri, jota puristat kainaloosi niin kiinteästi
kuin olisi hän aarrearkkusi?»

»Hän on tyttäreni, Rebekka, ruhtinaallinen armo», vastasi juutalainen
kumartaen syvään. Hän ei näyttänyt yhtään hämmästyvän prinssin
tervehdyksestä, vaikka se sisälsi yhtä paljon pilkkaa kuin
kohteliaisuutta.

»Sitä parempi sinulle», sanoi Juhana purskahtaen nauruun, johon hänen
iloiset seuralaisensakin katsoivat velvollisuudekseen yhtyä. -- »Mutta
yhtäkaikki, olkoon hän tyttäresi tai vaimosi, hänen pitää saada paikka
kauneutensa ja sinun ansioittesi mukaan. -- Kutka tuolla ylhäällä
istuvat?» jatkoi hän, luoden silmänsä lavalle. »Saksilaisten
maamoukkien laiskat, pitkät raadothan siellä loikovat! -- Piru ne
vieköön! Siirtykööt lähemmäksi toisiansa ja tehkööt sijaa tälle
koronkiskuri-kuninkaalle ja hänen ihanalle tyttärelleen. Kyllä minä
opetan noita talonpoika-lurjuksia jakamaan synagogan kunniasijat niiden
kanssa, joiden oma synagoga oikeastaan on.»

Lavalla istujat, joihin tämä häpäisevä, raaka puhe kohdistui, olivat
Cedrik Saksilainen perheineen ynnä hänen ystävänsä ja heimolaisensa
Athelstan, Coningsburghin herra, jota kaikki Pohjois-Englannin
saksilaiset pitivät korkeimmassa kunniassa sen vuoksi, että hän oli
heidän vanhain kuningastensa sukua. Mutta tämän kuninkaallisen veren
kanssa oli Athelstan perinyt myös monta esi-isäinsä heikkoutta. Hän oli
sievä muodoltansa, kookas ja vahva ruumiiltaan ja parhaassa
miehuudeniässään -- mutta niin nahjuksen näköinen, niin torkkusilmäinen
ja uniotsainen, niin toimeton ja hidas kaikissa liikkeissään ja saamaton
päätöksissään, että häntä yleisesti nimitettiin Athelstan Myöhäiseksi,
erään esi-isänsä liikanimen mukaan. Hänen ystävänsä -- olihan niitä
paljonkin, jotka samoin kuin Cedrik olivat hartaasti häneen kiintyneet
-- väittivät, ettei hänen vitkallisuutensa riippunut rohkeuden
puutteesta, vaan päättämättömyydestä. Toiset sitä vastoin arvelivat,
että esi-isiltä peritty ylenjuomistapa oli hämmentänyt hänen älynsä,
joka ei alkujaankaan tainnut olla kaikkein terävintä laatua. Hänen
toimeton rohkeutensa sekä pehmeä hyväntahtoisuutensa olivat muka vain
viimeisiä tähteitä sydämestä, joka olisi voinut ansaita ylistystä, mutta
jonka kaikki jalot avut olivat uponneet pitkälliseen, eläimelliseen
juoppouteen.

Tälle miehelle, jota tässä olemme kuvanneet, prinssi oli lausunut kopeat
sanansa, käskien hänen tehdä tilaa Iisakille sekä Rebekalle. Aivan
hämmästyksissään käskystä, joka sen ajan tapoihin ja mielipiteihin
nähden oli kovin häpäisevä, Athelstan ei tahtonut totella eikä myöskään
tietänyt miten kieltää, ja hän vastusti siis käskyä vain
toimettomuudellaan. Jäsentäkään liikahduttamatta hän avasi suuret,
harmaat silmänsä ja ällisteli prinssiä kasvoillaan typerä ilme, jota ei
saattanut nauramatta katsella. Mutta maltiton Juhana ei ottanut sitä
naurun kannalta.

»Tuo saksilais-sika», huusi hän, »on joko nukuksissa tai hän ei ota
korviinsa käskyjäni. -- Kutkutapas häntä hiukan peitselläsi, de Bracy»,
lisäsi hän vieressään ratsastavalle ritarille, jonka johdettavana oli
joukko »vapaita kumppaneita» eli »Condottiereja», s.o. mihinkään
erikoiseen kansaan lukeutumattomia palkkasotureita, jotka palvelivat
ketä hallitsijaa hyvänsä, kun hän vain heille palkan maksoi. Nurinaa
nousi prinssi Juhanan omien seuralaisherrojenkin joukosta, kun he tämän
käskyn kuulivat. Mutta de Bracy, joka oli virantoimituksissaan hylännyt
kaiken omantunnon arkuuden, ojensi pitkän peitsensä aitauksen ja lavan
välin yli. Epäilemättä hän olisi täyttänyt prinssin käskyn, ennenkuin
Athelstan Myöhäinen olisi kerinnyt herätä hämmästyksestään ja väistyä
aseen tieltä. Mutta Cedrik, joka oli yhtä kerkeä kuin hänen kumppaninsa
oli vitkallinen, paljasti salaman nopeudella lyhyen miekkansa ja hakkasi
yhdellä lyönnillä peitsen kärjen poikki varresta. Prinssi Juhanan kasvot
tulistuivat aivan punaisiksi. Hän päästi suustaan julman kirouksen ja
aikoi juuri lausua yhtä ankaran uhkauksen, mutta siitä estivät häntä
hänen omat seuralaisensa, jotka tunkeutuivat ympärille ja rukoilivat
häntä malttamaan mielensä; siitä häntä myös esti yleinen kansan
kaiuttama hyväksymishuuto Cedrikin miehuullisen teon johdosta. Prinssi
mulkoili vimmastuneena silmiään, ikäänkuin hakeaksensa jotakin muuta
kohdetta, johon hän voisi helpommin ja vaaratta kääntää vihansa.
Tapasipa hänen katseensa silloin yllämainitun jousimiehen, joka vastasi
siihen lujalla katseella ja yhä edelleen jatkoi hyväksymishuutoaan,
vaikka prinssin tuima silmä häneen tuijotti. Juhana kysyi, miksi hän
niin teki.

»Hurraanpa minä aina», sanoi jousimies, »kun näen kelpo laukauksen tai
oivan iskun.»

»Sanotko niin?» vastasi prinssi. »Tottapa sitten itsekin taitanet osata
pilkkaan, arvelen ma?»

»Metsämiehen tavalliseen pilkkaan ja metsämiehen tavallisen ampumamatkan
päähän kyllä osaan.»

»Vaikkapa Wat Tyrrelinkin pilkkaan, puolentoistasadan kyynärän päähän!»
lisäsi jokin ääni kansanjoukosta; mutta ei saatu selvää, kuka se oli.

Tämä muistutus hänen sukulaisensa, Wilhelm Punatukan kohtalosta[9]
suututti ja samassa myös säikähdytti Juhana-prinssiä. Hän ei kuitenkaan
tehnyt muuta kuin käski aitauksen ympärillä vartioivien sotamiesten
pitää tuota suupalttia silmällä -- näin sanoen hän osoitti jousimiestä.

»Pyhän Griseldan kautta vannon», lisäsi hän, »että aion koettaa,
minkälainen taito tuolla miehellä itsellään on, joka on niin kärkäs
ylistämään muiden tekoja.»

»Ja minä en aio väistyä siitä koetuksesta», sanoi jousimies hänelle
ominaisella vakavuudella.

»Mutta nouskaa sittenkin ylös, te saksilaiset maanmoukat», äyskähti taas
tulinen prinssi; »sillä, niin totta kuin aurinko taivaalla paistaa,
pitää juutalaisen päästä istumaan teidän rinnallenne!»

»Ei suinkaan, ruhtinaallinen armo! Eivät meikäläiset ole mahdolliset
istumaan maan valtiasten rinnalla», vastusteli juutalainen. Sillä hänen
kunnianhimonsa, vaikka se oli yllyttänyt häntä riitaan Montdidier-suvun
halventuneen, köyhtyneen jälkeläisen kanssa, ei kuitenkaan ollut niin
suuri, että hän olisi tohtinut loukata rikkaitten saksilaisten
etuoikeutta.

»Ylös, uskoton koira, kun minä käsken», huusi prinssi Juhana, »taikka
nyljetän mustan nahkasi ja annan peitota sen hevosvaljaiksi!»

Tätä uhkausta totellen juutalainen alkoi nyt astua ylös lavalle johtavia
jyrkkiä ja ahtaita portaita myöten. »Saammepa nähdä», sanoi prinssi,
»kuka häntä tohtii estää!» Näin sanoen hän iski katseensa Cedrikiin,
joka seisoi alallaan ikäänkuin hän olisi aikonut viskata juutalaisen
päistikkaa alas.

Tämän vaarallisen teon esti kuitenkin Wamba-narri. Hän hypähti isäntänsä
ja Iisakin väliin, vastaten prinssin uhkaukseen: »Kyllä maar minä sen
teen!» ja torjui juutalaista siankinkkukilvellä, jonka hän veti mekkonsa
alta esiin. Epäilemättä hän oli varustautunut tällä eväällä siinä
pelossa, että turnajaiset saattaisivat kestää kauemmin kuin hänen
vatsansa sieti olla ravinnotta. Juutalainen, joka aivan nenänsä edessä
näki kansansa inhoaman eläimen osan, sekä vielä päälliseksi narrin, joka
heilutteli päänsä yläpuolella puista miekkaa, peräytyi, horjahti ja
pyörähti alas rappusista. Se oli katsojista niin hupaista, että nousi
yleinen nauru, johon myöskin Juhana-prinssi ja hänen seuralaisensa
yhtyivät sydämestään.

»Suo minulle nyt kilpapalkinto, prinssi-serkku», sanoi Wamba. »Olenhan
rehellisessä taistelussa miekalla ja kilvellä voittanut vastustajani»,
lisäsi hän vielä, heiluttaen siankinkkua toisessa ja puista miekkaa
toisessa kädessään.

»Kuka ja mikä olet miehiäsi, jalo sankari?» kysyi prinssi Juhana, yhä
vielä nauraen.

»Narri olen sukujani», vastasi Wamba. »Olen Wamba, Mielipuolen poika,
joka oli Pyöräpään poika, joka taas oli pormestarin poika.»

»Tehkää juutalaiselle tilaa alemmassa rivissä», käski prinssi Juhana;
kenties hänestä ei ollutkaan vastenmielistä, kun nyt saattoi luopua
äskeisestä päätöksestään. »Eipä olisi todellisen ritaritavan mukaista
asettaa voitettu voittajan rinnalle.»

»Asettaa konna narrin yläpuolelle olisi vieläkin pahempi juttu», tokaisi
Wamba, »ja juutalainen siankinkun päälle kaikista pahin.»

»Oikein, kelpo poikaseni!» huusi prinssi Juhana. »Se sana oli minulle
mieleen. -- Hei, Iisak, lainaa minulle kourallinen bysantteja.»[10]

Pyynnöstä hämmästyen juutalainen, joka ei tohtinut kieltää eikä
kernaasti olisi tahtonut myöntyäkään, alkoi kopeloida vyöllään riippuvaa
nahkakukkaroa, kukaties arvioiden, miten vähäinen kolikkojoukko voisi
käydä kourallisen nimellä. Mutta prinssi teki kerrassaan lopun Iisakin
arveluista; hän ojentautui alas espanjalaisen hevosensa selästä ja
sieppasi itse kukkaron Iisakin vyöltä. Viskattuansa Wamballe pari
kappaletta siinä olevista kultarahoista, hän jatkoi kulkuansa tannerta
pitkin, jättäen juutalaisen katselijain naurun uhriksi. Ja hurrasipa
kansa tätä prinssin tekoa aivan ankarasti, ikäänkuin siinä olisi ollut
jotakin rehellistä ja kunniallista.



KAHDEKSAS LUKU.


    Uhkaillen ulvoi torvet vartijain,
    vaadittuin vastaus soi torahtain --
    ketoa myöten kaiku kertoillen
    vierähti, nousten taivaan kannellen.
    Kypärin suljetuin, ja tähtäillen
    peitsillä silmiin vastustajien
    nyt urhot kannustavat ratsujaan
    karkaamaan tulisesti kahakkaan.

                _Palaemon ja Arcites_.

Äkkiä prinssi keskeytti kulkunsa tantereen ympäri. Kääntyen Jorvaulx'in
abotin puoleen hän muistutti, että tämän päivän päätoimista yksi oli
vielä jäänyt täyttämättä.

»Niin totta kuin toivon autuaaksi pääseväni, herra abotti», hän sanoi,
»me olemme aivan unohtaneet nimittää Kauneuden ja Rakkauden ihanan
kuningattaren, joka valkoisilla käsillään on laskeva voitonkruunun
voittajan päähän. Minä puolestani en ole ahdasmielinen enkä panisi
pahaksi, vaikka mustasilmäinen Rebekka saisi sen kunniaviran.»

»Pyhä Neitsyt!» huusi abotti, kääntäen inholla silmänsä ylöspäin,
»juutalaistyttökö! -- Olisi tosiaan ansaittu rangaistus, jos meidät
ajettaisiin kivenheitoilla pois tästä paikasta, enkä minä vielä ole
tarpeeksi vanha marttyyriksi. Sitä paitsi vannon suojeluspyhäni kautta,
että tuo juutalaistyttö ei ole lähimainkaan niin kaunis kuin ihana
saksilaisneito Rowena.»

»Saksilainen tai juutalainen», vastasi prinssi, »koira tai sika, mitä
sillä on väliä? Minä sanon: määrätkää Rebekka, jollei muun vuoksi, niin
ainakin häväistykseksi noille saksilaisille maanmoukille.»

Nurinaa kuului nyt prinssin omienkin seuralaisten joukosta.

»Tämä on liikaa leikinteoksi, armollinen herra», sanoi de Bracy; »ei
yksikään ritari ota täällä peistä käteensä, jos tämmöistä loukkausta
yritetään.»

»Se olisi mielettömintä häväistystä», lisäsi Woldemar Fitzurse, prinssi
Juhanan vanhimpia ja mahtavimpia puoluelaisia, »ja jos te,
ruhtinaallinen armo, semmoista yritätte, niin siitä koituu vain turmiota
teidän omalle asiallenne.»

»Minä olen teidät, ritari», sanoi Juhana ylpeästi nykäisten hevostaan
suitsista, »ottanut seuralaisekseni enkä neuvonantajakseni!»

»Niiden miesten, ruhtinaallinen armo, jotka seuraavat teitä nykyisillä
teillänne», sanoi Woldemar hiljaa, »pitää myös saada olla
neuvonantajina. Sillä heidän etunsa ja päänsä ovat yhtä suuressa
vaarassa kuin teidänkin.»

Nämä sanat lausuttiin niin painavaan sävyyn, että Juhana näki
välttämättömäksi myöntyä. »Leikkiähän minä vain laskin», sanoi hän, »ja
heti te kihisette vastaani niinkuin kyykäärmeet! Nimittäkää, pirun
nimessä, kenet ikänä tahdotte, tottapa sitten olette tyytyväisiä!»

»Ei, ei», sanoi de Bracy, »annetaan Kauneuden kuningattaren paikan olla
täyttämättä, kunnes on nähty, kuka voittaa. Tämä valitkoon sitten itse
naisen, jolle se kunnia on tuleva. Se tekee hänen voittonsa vielä
suloisemmaksi, ja ihanille naisille käy urhoollisten ritarien rakkaus
vieläkin kalliimmaksi, kun he näkevät, että se voi koroittaa heidät
tämmöiselle kunniasijalle.»

»Jos Brian de Bois-Guilbert voittaa», sanoi abotti, »niin tahtoisin
panna helmivyöni pantiksi siitä, että tiedän kuka tulee Rakkauden ja
Kauneuden kuningattareksi.»

»Bois-Guilbert», vastasi de Bracy, »on kyllä kelpo peitsimies. Mutta
onpa täällä muitakin tämän aitauksen ympärillä, herra abotti, jotka
eivät väistyisi taistelemasta hänen kanssaan.»

»Olkaa vaiti, hyvät herrat», sanoi Woldemar, »ja antakaa prinssin mennä
paikallensa. Aika kuluu, ritarit ja katsojat ovat jo maltittomia.
Hyvinkin olisi jo aika aloittaa leikki.»

Juhana-prinssillä, vaikkei hän vielä ollutkaan kruunattu hallitsija, oli
Woldemar Fitzursesta kaikki se vastus, mikä kuninkailla on suosituista
ministereistään, jotka palvelevat hallitsijaansa sillä tavalla, jonka he
itse katsovat parhaaksi. Prinssille luonteenomaista muuten oli, että hän
itsepäisesti piti kiinni joutavista asioista, mutta nyt hän kuitenkin
antoi myöten. Hän kävi kunniaistuimelleen istumaan, seuralaistensa
ympäröimänä, ja käski airueitten kuuluttaa turnajaisten ohjesäännöt. Ne
kuuluivat lyhyesti sanoen seuraavasti:

Ensiksi piti vaatijaritarien taistella kaikkia tarjoutuvia vastaan.

Toiseksi jokainen ritari, ken halusi, sai valita kenen hyvänsä
haastajaritareista vastustajakseen peitsellään koskettamalla tämän
kilpeen. Jos hän kosketti siihen peitsen varren päällä, niin taistelu
oli taisteltava »kohteliaisuusaseilla», s.o. peitsillä, joiden kärkeen
oli kiinnitetty ympyriäinen, latuskainen sompa. Tällä tavoin ei
taistelusta voinut olla muuta vaaraa kuin että hevoset ja ratsumiehet
saattoivat törmätä yhteen. Mutta jos kilpeen kosketettiin peitsen
kärjellä, niin se merkitsi, että aikomus oli taistella _à outrance_,
s.o. että ritarien tuli otella terävin asein, niinkuin tosisodassa
ainakin.

Kolmanneksi, kun vaatijaritarit olivat täyttäneet lupauksensa, jokainen
taittamalla viisi peistä, oli prinssi päättävä, kuka ensimmäisen päivän
aseleikissä oli ansainnut voittajan nimen. Hänen tuli saada
palkinnokseen erinomaisen kaunis ja verrattoman vahva hevonen. Olipa
hänelle tällä kertaa, niinkuin nyt julistettiin, vielä tavallisen
urhoudenpalkinnon lisäksi tuleva se erinomainen kunnia, että hän saisi
itse valita Rakkauden ja Kauneuden kuningattaren, jonka seuraavana
päivänä tuli jakaa voitonpalkinnot.

Neljänneksi julistettiin, että toisena päivänä pantaisiin toimeen
yleinen turnaustaistelu, johon kaikki läsnäolevat ritarit, jotka
halusivat nimelleen kunniaa, pääsisivät osallisiksi. Heidän piti
kahteen, miesluvultaan yhtä suureen parveen jaettuna urhoollisesti
taistella, kunnes prinssi kädenviittauksella lakkautti ottelun. Sitten
tuli Rakkauden ja Kauneuden kuningattaren laskea ohut, kultakiskosta
tehty laakeriseppele sen ritarin päähän, joka prinssin päätöksen mukaan
oli ollut etevin toisen päivän taistelussa. Tähän toiseen päivään
turnajaiset loppuivat. Mutta kolmanneksi päiväksi oli säädetty
kilpa-ammuntaa jousella, härkätaistelu ynnä muita leikkejä alhaisenkin
kansan erikoiseksi huviksi. Täten tahtoi Juhana-prinssi taivuttaa
puolellensa kansan suosion, jonka hän kuitenkin heti jälleen karkoitti
kevytmielisillä, rahvaan tunteita ja mielipiteitä tarpeettomasti
loukkaavilla teoillaan.

Taistelutanner ympäristöineen oli nyt korea katsella. Lavoilla istui
tiheissä riveissä kaikki, mitä Pohjois- sekä Keski-Englannissa oli
korkeasukuista, kuuluisaa, rikasta ja kaunista aatelisväkeä; heidän
moniväriset, erilaiset pukunsa tarjosivat katselijan silmille yhtä
kirjavan kuin komeankin näyn. Sisempi, alempi istuinrivi sitävastoin,
missä iloisen Englannin varakkaat porvarit ja vapaat talonpojat
yksinkertaisimpine pukuineen olivat saaneet sijansa, reunusti
tummanvärisenä reunuksena eli päärmeenä tuota loistavaa koruviirua,
tehden sen koreuden vieläkin loistavammaksi ja silmäänpistävämmäksi.

Airuet lopettivat kuulutuksensa tavallisilla huudoillaan: »Olkaa
anteliaat, olkaa anteliaat, jalot ritarit!» Vastaukseksi tuiskusi
lavoilta kulta- ja hopearahoja heidän päälleen. Sillä kunnianasiana
pidettiin, että ritarien piti olla anteliaita näille miehille, jotka
sinä aikakautena olivat mainetekojen sekä tuomareina että historian
ikuistajina. Katsojien lahjoista he tavallisuuden mukaan kiittivät
toivottaen: »Naisten rakkautta! -- Vastustajain tuhoa! -- Kunniaa
anteliaalle! -- Ylistystä urhokkaille!» -- joihin halvemmatkin katsojat
vielä lisäsivät huutonsa sekä suurilukuinen torvimiesjoukko sotaisen
toitotuksensa. Tämän metelin vaiettua airueitten kirjava, kiiltelevä
parvi poistui, eikä aitauksen sisäpuolelle jäänyt nyt muita kuin
turnausmarskit, jotka tantereen kummassakin päässä istuivat hevostensa
selässä täydessä rautapuvussa, liikkumattomina kuin kivipatsaat. Sillä
välin oli kentän pohjoispäässä oleva tarha, vaikka olikin avara, tullut
täpötäyteen ritareita, jotka tahtoivat osoittaa taitoansa taistelussa
vaatijaritareita vastaan. Lavoilta katsoen tämä paikka näytti tuulessa
lainehtivalta sulkamereltä. Sekaisin niiden keskeltä näkyi kiiltäviä
kypäriä ja pitkiä peitsiä, joiden suoveroista useimmiten riippuivat
vaaksanlevyiset, pienet viirit. Nämä liehuvat liput sekä kypärien
hulmuavat sulkakoristeet tekivät näyn vieläkin eloisammaksi.

Vihdoin viimeinkin aukaistiin portit, ja viisi arvanheitolla valittua
ritaria ratsasti hitaasti kentälle; yksi heistä kulki etupäässä ja muut
neljä kaksittain jäljessä. Kaikilla oli varusteina komeat aseet, ja
saksilainen aikakirja, josta tämän kertomuksen aihe on otettu, kertoo
hyvin laveasti, mitä kilpikirjoituksia ja värejä ja satulaloimen
koristeita kullakin oli. Mutta tarpeetonta olisi tästä kaikesta
tarkalleen puhua. Lainaamalla muutamia säkeitä meidänaikaiselta
runoniekalta, joka valitettavasti on kovin vähän kirjoittanut, voimme
sanoa:

    »Mullaks' on urhot muuttuneet,
    miekkansa ammoin ruostuneet,
    ja sielut pyhäin joukkoon kohonneet.»

Vaakunat ovat jo aikaa sitten lahonneina karisseet maahan heidän
linnojensa porteilta. Eikä linnoistakaan ole enää muuta jäljellä kuin
vihreitä turvetöyräitä ja hajallisia raunioita. Ne seudut, missä heidän
nimiään silloin mainittiin parhainten joukossa, eivät nyt tiedä heistä
mitään; -- onpa moni heitä myöhäisempikin suku jo kuollut sukupuuttoon
ja joutunut unohduksiin entisillä alusmaillaan, ja yksinpä muistokin
läänitysherrojen ja paronien silloisesta vallasta on jo hävinnyt. Mitä
hyötyisi siis lukija siitä, että luettelisin heidän nimensä ynnä heidän
soturiarvonsa katoavaiset merkit!

Mutta tällöin nämä sankarit, aavistamatta, miten heidän nimensä sekä
urotyönsä vastaisuudessa jäisivät unohduksiin, karauttivat kentälle
hilliten tulisia ratsujansa ja pakottaen niitä hitaaseen astuntaan,
jolla tempulla he yhtaikaa näyttivät sekä hevostensa että omaa taitoaan.
Niinpian kuin he olivat ennättäneet aitauksen portista sisään, kajahti
hurja, outo musiikki vaatijaritarien telttojen takaa, missä soittajat
seisoivat näkymättöminä. Musiikki oli itämaista, pyhästä maasta
kotoisin: sen sympaalien ja kellojen sekanaisessa helinässä oli kuin
uhkaa, samalla kuin se tervehti toiselta puolen läheneviä ritareita.
Koko tuon äärettömän katselijajoukon silmät olivat nyt kiintyneet näihin
viiteen ritariin, kun he ratsastivat penkerelle, missä vaatijain teltat
seisoivat, ja siellä erottuaan toisistaan kukin kosketti peitsenvarren
päällä sen ritarin kilpeen, jota vastaan he tarjoutuivat taistelemaan.
Koko halvempi katselijajoukko, niinkuin moni korkeampisäätyisistäkin,
--jopa, niin kerrotaan, useammat aatelisnaisistakin, -- olivat hiukan
tyytymättömiä siitä, että taistelijat olivat kaikki valinneet
»kohteliaisuus-aseet». Samanlaiset katselijat kuin ne, jotka nykyjään
kiihkeimmin taputtavat käsiään nähdessään kaameita murhenäytelmiä,
pitivät silloin turnajaisia sitä hauskempina, mitä vaarallisemmat ne
olivat taistelijoille.

Täten ilmaistuaan tahtovansa valita verettömän taistelutavan,
ratsastivat ritarit takaisin omalle puolellensa tannerta ja asettuivat
siellä yhteen riviin. Vaatijaritarit puolestaan riensivät ulos
teltoistaan, nousivat satulaan, ratsastivat alas penkereeltä, Brian de
Bois-Guilbert etunenässä, ja asettuivat riviin sellaiseen järjestykseen,
että itsekukin tuli olemaan vastapäätä sitä ritaria, joka oli
koskettanut hänen kilpeensä.

Nyt törähtivät sarvet ja torvet; sen jälkeen taistelijat törmäsivät
täyttä neliä yhteen, ja niin paljon suurempi oli vaatijaritarien taito
tai onni, että Bois-Guilbertin, Malvoisinin ja Front-de-Boeufin
vastustajat heti vierähtivät maahan. Grantmenilin vastustaja väistyi
siksi syrjään suorasta suunnasta, että hänen peitsensä ei sattunut,
niinkuin sen olisi pitänyt, vihollisen kypäräharjaan tai kilpeen, vaan
kääntyi pitkittäin ja katkesi Grantmenilin rintaan. Tätä tapausta
pidettiin vielä häpeällisempänä, kuin jos taistelija syöstiin maahan;
sillä jälkimmäinen seikka saattoi tapahtua vahingossa, mutta peitsen
väistyminen osoitti taitamattomuutta hevosen ja aseen käytössä.
Ainoastaan viides ritari tuotti kunniaa puolueelleen; hän selviytyi
eheänä taistelustaan johanniitta-ritarin kanssa. Molempien peitset
olivat katkenneet, kummankaan silti pääsemättä voitolle.

Kansan melu, airueitten ylistyshuudot ja torvien toitotus julistivat
voittajain kunniaa ja voitettujen vastoinkäymistä. Edelliset palasivat
telttoihinsa; jälkimmäiset puolestaan, niin pian kuin kykenivät
nousemaan jaloillensa, läksivät häpeissään ja alakuloisina pois
tantereelta. Heidän hevosensa sekä varusteensa olivat turnaussääntöjen
mukaan joutuneet voittajain saaliiksi; ne piti siis lunastettaman
hinnasta, josta oli sovittava voittajain kanssa. Vain viides heistä
viipyi vielä vähän aikaa tantereella ja sai lähtiessään katsojilta
kaikuvia ylistyshuutoja, joita kuullessaan hänen voitetut kumppaninsa
tunsivat tietysti häpeänsä sitä katkerammin.

Toinen ja kolmaskin ritariparvi tarjoutui nyt vuorostaan taisteluun.
Heillä oli joskus parempi onni; mutta ylimalkaan onni pysyi
kallistumatta vaatijaritarien puolella. Näistä ei yksikään ollut
kaatunut maahan eikä syössyt peistään syrjään, jotka vastoinkäymiset
sitä vastoin joka kerta kohtasivat eräitä heidän vastustajistaan. Tämä
vaatijaritarien horjumaton onni näytti suuresti masentavan
pohjoispuoliseen tarhaan kokoontuneen joukon rohkeutta. Vain kolme
ritaria ilmaantui neljännellä kerralla, ja hekin, välttäen
Bois-Guilbertiä ja Front-de-Boeufiä, koskettivat peitsellään kolmen muun
vaatijan kilpiä, jotka eivät olleet osoittaneet aivan yhtä suurta voimaa
ja taitoa. Mutta tämäkään varovaisuus ei taivuttanut onnea toiselle
puolelle: vaatijaritarit pääsivät sittenkin voitolle. Yksi vastustajista
syöstiin maahan, ja molempien toisten pistot pettivät, niin etteivät
peitset osuneet kilpeen eikä kypärään.

Tämän neljännen taisteluvuoron perästä kului pitkä loma-aika. Näyttipä
siltä kuin ei enää olisi ketään taisteluun halukasta. Katsojajoukoista
kuului tyytymättömyyden murinaa. Sillä vaatijaritareista olivat
Malvoisin sekä Front-de-Boeuf käytöksensä vuoksi vihatut; muut
puolestaan, lukuunottamatta Grantmenilia, olivat muukalaisia ja siitä
syystä vastenmieliset kansalle.

Kaikkein katkerimmin kiehui tämä yleinen mielipaha Cedrik Saksilaisen
sydämessä; sillä jokainen voitto, jonka normannilaiset vaatijaritarit
olivat saaneet, oli Englannin kunnianloukkaus. Itse hän ei ollut
nuoruudessaan harjaantunut ritarileikkeihin, vaikka hän kyllä monessa
tilaisuudessa, missä hänen saksilaisten esi-isäinsä aseita sopi käyttää,
oli osoittautunut urhoolliseksi, virkuksi soturiksi. Levottomana hän
katsoi nyt Athelstaniin, joka oli perehtynyt sen ajan ritarillisiin
harjoituksiin. Näkyi selvästi, että vanhus olisi ollut hyvillään, jos
hänen sukulaisensa olisi yrittänyt riistää voiton temppeliherran ja
hänen kumppaniensa käsistä. Mutta Athelstan, vaikka hän mielestään
olikin miehuullinen ja ruumiiltaan väkevä, oli liian laiska ja kunniasta
välinpitämätön, viitsiäksensä ruveta niin suureen voimanponnistukseen
kuin mitä Cedrik häneltä vaati.

»Tänä päivänä Englannin onni on vastainen, jalo herra», sanoi Cedrik
painavalla äänellä. »Eikö teitä haluta ottaa peistä käteen?»

»Minä aion huomenna _meleessä_ (yhteisessä kahakassa) katkaista
peitsen», vastasi Athelstan, »ei minun maksa vaivaa tänäpäivänä pukeutua
aseisiin.»

Kaksikin kohtaa tässä vastauksessa tuotti Cedrikille mielipahaa. Se
sisälsi normannilaisen sanan _melee_ ja osoitti sen lisäksi jonkinlaista
kylmäkiskoisuutta oman maan kunniata kohtaan. Mutta tuo vastaus oli
kuitenkin lähtenyt Athelstanin suusta, ja Cedrik piti häntä niin
suuressa arvossa, ettei hän rohjennut ruveta hänen mielipiteitään eikä
heikkouksiaan moittimaan. Sitä paitsi ei hän saanut aikaakaan sanoa
mitään, sillä Wamba tokaisi väliin: »Parempihan, vaikk'ei juuri
helpompi, on olla paras mies sadasta kuin kahdesta.» Athelstan käsitti
tämän lauseen vilpittömäksi imarteluksi. Mutta Cedrik, joka ymmärsi
paremmin tarkoituksen, loi lausujaan ankaran, uhkaavan katseen. Saipa
Wamba kiittää onneansa, että aika ja paikka eivät sallineet isännän
tuntuvammin osoittaa suuttumustansa, sillä muuten ei hänellä olisi ollut
narrinvirastaan turvaa.

Lomahetkeä sillä välin kesti yhä vielä, eikä kuulunut muuta kuin
airueitten huutoja: »Jalojen naisten rakkautta! Esiin peitsi
katkaisemaan! Ylös, jalot ritarit, kauniit silmät katselevat
urotöitänne!»

Vaatijaritarien soittokuntakin kajahutti vähän väliä ilmaan hurjia
voittoriemun tai uhkauksen säveliä. Kansa murisi, kun juhlapäivä näytti
kuluvan aivan turhaan. Vanhat ritarit ja aatelisherrat kuiskaillen
valittivat nykyisen polven mieskunnon vähenemistä; he kerskailivat
taisteluista, joita heidän nuoruudessaan oli taisteltu, ja päättivätpä
vielä lisäsi, ettei nykypäivien naiskauneuskaan enää vetänyt vertaa
sille, joka entisaikoina oli heitä innostanut taisteluihin.
Juhana-prinssi aikoi jo antaa palvelijoilleen käskyn päivällispitojen
valmistamisesta, ja päätti, että voitonpalkinto oli annettava Brian de
Bois-Guilbertille, joka oli syössyt samalla peitsellä kaksi vastustajaa
maahan ja oikein osunut kolmanteenkin.

Taaskin lopetti vaatijaritarien soittokunta yhden niistä pitkistä,
kajahtelevista toitotuksista, joilla se yksin rikkoi äänettömyyden.
Mutta silloinpa kuultiin yksinäisen torven uhkaavalla sävelellä
vastaavan siihen tantereen pohjoispäästä. Kaikkien silmät kääntyivät
katsomaan uutta taistelijaa, jonka tuloa tämä torvi ilmoitti; eikä
aikaakaan, niin portti avautui ja hän ratsasti sisään. Sen verran kuin
rautapuvussa olevasta miehestä saattoi päättää, tuo uusi yrittäjä ei
ollut juuri tavallista miestä pitempi ja näytti pikemmin olevan hento
kuin vahva vartaloltaan. Hänen varusteensa olivat teräksestä ja kullalla
kalliisti kirjotut; kilvessä nähtiin juurineen maasta temmattu nuori
tammipuu ja sen alla espanjalainen sana: _Desdichado_, s.o. perintönsä
menettänyt. Ratsuna hänellä oli tulinen, musta ori; sitä tantereen
poikki kävelyttäessään ritari sievästi taivutti peistänsä tervehdykseksi
prinssille sekä aatelisnaisille. Taito, jolla hän hallitsi ratsuansa
sekä koko hänen käytöksessään ilmaantuva nuoruuden sulavuus taivuttivat
kansan mielen hänelle suosiolliseksi, ja muutamat halvemmista katsojista
ilmaisivat suosiotansa huutaen: »Kosketa Ralf de Vipontin kilpeen
--kosketa johanniittaritarin kilpeen! Hän ei ole niin luja satulassa
kuin muut; hänestä saat helpommin voiton!»

Näiden ystävällisten varoitusten kaikuessa ritari kulki ylöspäin
viettävää kujaa myöten penkereelle. Kaikkien kummastukseksi hän ratsasti
suoraan keskimmäiselle teltalle ja kilahdutti kovasti Brian de
Bois-Guilbertin kilpeä peitsensä kärjellä. Kaikki ällistyivät mokomasta
rohkeudesta, ehkäpä enimmin pelätty ritari itse, joka täten oli
haastettu taisteluun elämästä ja kuolemasta ja joka huoletonna oli
seisonut telttansa ovella aavistamatta tämmöistä ankaraa vaatimusta.

»Oletko jo ripittäytynyt papille, veikkonen?» kysyi temppeliherra, »ja
oletko kuunnellut tänä aamuna messua, koska niin rohkeasti käyt
hengenvaaraan?»

»Paremmin olen valmistautunut kuolemaan kuin sinä», vastasi Perinnötön
ritari; sillä nimellä tuntematon näet oli kirjoittautunut
turnausluetteloon.

»Käy sitten paikallesi tantereelle», sanoi Bois-Guilbert, »ja heitä
hyvästit jumalan päivälle, sillä tänä yönä saat jo levätä paratiisissa.»

»Paljon kiitoksia kohteliaisuudestasi», vastasi Perinnötön ritari, »ja
kiitollisuuteni osoitukseksi annan sinulle sen varoituksen, että hankit
itsellesi vereksen ratsun ja uuden peitsen. Sillä, niin totta kuin olen
kunniallinen ritari, sinä tulet kumpaistakin tarvitsemaan.»

Nämä pelottomat sanat lausuttuaan hän peräytti hevosensa takaperin kujan
rinnettä myöten ja pakotti sen astumaan takaperin tantereenkin
pohjoispäähän saakka, mihin hän sitten pysähtyi vastustajaansa
odottamaan. Tästä mainion ratsastustaidon osoituksesta hän taas sai
yleisiä hurraahuutoja palkinnokseen.

Brian de Bois-Guilbert oli pahoin suutuksissa saamastaan varoituksesta,
mutta hän ei silti laiminlyönyt noudattaa tuntemattoman ritarin neuvoja.
Sillä tulevan taistelun ratkaisu oli hänelle liiankin arka kunnianasia,
jotta hän ei olisi käyttänyt hyväkseen jokaista keinoa, jolla hän
saattoi voittaa rohkean vastustajansa. Hän valitsi siis vereksen
hevosen, joka oli erinomaisen vahva ja tulinen. Hän otti myös uuden,
lujan peitsen peläten, että entisen varsi oli edellisissä taisteluissa
kenties vikaantunut. Vihdoin hän vielä laski pois kilpensä, joka oli
saanut vähäisen vamman, ja otti asemieheltään toisen. Edellisessä oli
ollut vain temppeliritariston yleinen vaakuna: kaksi ritaria
ratsastamassa saman hevosen selässä, minkä piti muka osoittaa
temppeliherrain muinaista nöyryyttä ja köyhyyttä, jotka avut heissä
kuitenkin olivat nyt jo vaihtuneet äärimmäiseksi kopeudeksi ja
rikkaudeksi, jotka heidät viimein veivät turmioon. Bois-Guilbertin
uuteen kilpeen sen sijaan oli kuvattu täydessä lennossa oleva korppi,
pääkallo kynsissään, ja sen alla oli kirjoitus: _Gare le corbeau_! (Varo
korppia!)

Kun molemmat taistelijat seisoivat tantereella, kumpikin sen eri päässä,
tunsivat katsojat sydämessään ahdistavaa odotusta. Harvat uskoivat
mahdolliseksi, että Perinnötön ritari voisi voittaa tämän taistelun,
mutta hänen miehuutensa ja ritarillisen käytöksensä vuoksi olisivat
useimmat suoneet hänelle menestystä.

Samassa kuin torvet olivat törähtäneet, syöksyivät taistelijat salamoina
eteenpäin ja törmäsivät tantereen keskustassa ukkosennuolen voimalla
yhteen. Peitset pilkkoutuivat kädensijaan asti pirstoiksi, ja ensi
katsahdukselta näytti siltä kuin molemmat ritarit olisivat menneet
kumoon, sillä yhteentörmäyksen vauhti oli syössyt kummankin ratsut
takajaloilleen. Mutta saivatpa taitavat ratsumiehet hevosensa heti taas
pystyyn suitsien ja kannusten avulla. Ritarit tuijottivat hetken aikaa
toinen toiseensa katsein, jotka säihkyivät tulta kypärän
silmirautojenkin takaa; sitten he käänsivät hevosensa ympäri ja
palasivat kumpikin lähtöpaikalleen, hakemaan palvelijoiltaan toisia
peitsiä.

Kovasti hurraten, vöitä ja nenäliinoja heiluttaen ilmaisivat katsojat
mielihyväänsä tämän taistelun johdosta, joka oli sekä tasaisin että myös
taitavin kaikista sinä päivänä käydyistä. Mutta kun ritarit olivat
jälleen asettautuneet asemilleen, vaikenivat ylistyshuudot ja tuli niin
syvä ja äänetön hiljaisuus, ikäänkuin kansa ei enää olisi uskaltanut
henkeäänkään vetää.

Muutamien minuuttien kuluttua, jolla aikaa ritarit ja ratsut saivat
vähän levähtää, käski Juhana-prinssi sauvansa viittauksella torvimiesten
soittaa päällekarkaukseen. Taistelijat törmäsivät jälleen vastakkain
samalla vauhdilla, samalla taidolla ja samalla voimalla, mutta ei yhtä
tasaisella onnella kuin edellisellä kerralla.

Toisella ryntäyksellään temppeliherra tähtäsi vastustajansa kilven
keskikohtaan ja syöksihe siihen niin suoraan ja kovasti, että hänen
peitsensä meni pieniksi pirstaleiksi ja Perinnötön ritari horjahti
satulassaan. Hänkin oli päällekaratessaan alussa tähdännyt
Bois-Guilbertin kilpeen, mutta samassa kuin he sattuivat yhteen, oli hän
kohottanut peitsensä kärjen toisen kypärää kohti. Tähän paikkaan näet
oli vaikeampi osata, mutta jos oikeaan osui, oli semmoista sysäystä
aivan mahdoton vastustaa. Suoraan ja kohtipa Perinnöttömän ritarin
peitsi sattuikin normannilaisen silmirautoihin, kiintyen suomujen
väliin. Mutta tässäkin vaikeassa tilassa temppeliherra osoitti maineensa
mukaista lujuutta; jollei satulavyö olisi katkennut, olisi hän kenties
kuitenkin kestänyt satulassa. Mutta mainittu vahinko tapahtui, ja ritari
syöksyi ratsuineen, satuloineen maahan paksun tomupilven peittoon.

Ei ollut kulunut silmänräpäystäkään, ennenkuin temppeliherra jo oli
päässyt kaatuneen hevosensa alta ja irti jalustimistaan. Silmittömästi
vimmastuneena häpeästään ja katsojien riemullisesta hurraamisesta, jolla
katsojat ilmaisivat iloansa, hän paljasti miekkansa ja uhkasi sillä
voittajaa. Perinnötön ritari puolestaan hyppäsi myöskin alas ratsunsa
selästä ja veti miekkansa tupesta. Mutta turnausmarskit kannustivat
hevosiansa ja riensivät väliin, muistuttaen, etteivät turnaussäännöt
tässä tilaisuudessa sallineet tämmöistä tappelua.

»Kohtaammepa toivoakseni toisemme toisen kerran», sanoi temppeliherra,
iskien vihaisen katseen vastustajaansa, »ja toisessa paikassa, missä
kukaan ei saa tulla väliin.»

»Jollei niin tule tapahtumaan», vastasi Perinnötön ritari, »niin ei syy
suinkaan ole minun. Olen valmis kamppailemaan kanssasi sekä jalkaisin
että ratsain, niinhyvin peitsellä kuin miekalla tai sotatapparalla!»

He olisivat vielä vaihtaneet useampia ja vihaisempia sanoja, mutta
turnausmarskit laskivat peitsensä ristiin heidän välilleen ja pakottivat
heidät eriämään. Perinnötön ritari palasi lähtöpaikalleen ja
Bois-Guilbert meni telttaansa, missä hän häpeän tuskassa vietti loput
tätä päivää.

Hevosensa selästä laskeutumatta voittaja pyysi pikarillisen viiniä,
avasi sitten silmirautojensa alimman nivelen ja ilmoitti juovansa
»kaikkien uskollisten englantilais-sydämien onneksi ja menestykseksi,
mutta muukalaisten sortajien häviöksi!» Sitten hän soitatti
torvimiehellänsä uhkaavan toitotuksen ja lähetti airuen kautta sanoman
vaatijaritareille, ettei hän enää aikonut valita heistä vastustajaa,
vaan oli valmis vastaanottamaan heitä missä järjestyksessä he itse
katsoivat parhaaksi tulla taisteluun.

Jättiläiskokoinen, mustaan rautapukuun puettu Front-de-Boeuf totteli
ensiksi vaatimusta. Hänen valkoisessa kilvessään oli musta häränpää,
joka monilukuisissa taisteluissa oli jo kulunut epäselväksi; sen alle
oli piirretty ylpeät sanat: _Cave, adsum_ (Kavahda, minä olen läsnä!)
Tappelussa tämän ritarin kanssa Perinnötön ritari sai vähäisen, mutta
kuitenkin ratkaisevan voiton. Kumpaisenkin peitset katkesivat, niinkuin
pitikin, mutta Front-de-Boeuf, jonka jalka luiskahti jalustimesta,
tuomittiin siitä syystä voitetuksi.

Kolmannessakin taistelussa ritari Filip Malvoisinin kanssa
tuntemattomalle kävi yhtä onnellisesti. Hän syöksi peitsensä semmoisella
voimalla paronin kypärää vasten, että sen nauhat katkesivat. Tämä seikka
pelasti Malvoisinin kaatumasta, mutta hänetkin tuomittiin, samoinkuin
hänen edelliset kumppaninsa, voitetuksi.

Neljännessä taistelussa Grantmenilin kanssa Perinnötön ritari osoitti
yhtä jaloa kohteliaisuutta kuin aikaisemmin urhoutta ja taitoa. De
Grantmenilin ratsu, joka oli nuori ja äksy, nousi päällekaratessa
pystyyn, ja poikkeutti siten isäntänsä peitsen oikeasta suunnasta.
Tuntematonpa ei käyttänyt hyväkseen tätä sattumuksen kautta tarjoutuvaa
etua, vaan kohotti peitsensä ja ajoi vastustajansa sivuitse, häneen
koskematta. Hän käänsi sitten hevosensa ympäri, ratsasti takaisin
lähtöpaikalleen ja tarjosi airuen kautta toista taistelua. Mutta de
Grantmenil kieltäytyi, tunnustaen itsensä voitetuksi yhtä paljon
tuntemattoman ritarin kohteliaisuuden kuin taidon vuoksi.

Taistelu Ralf de Vipontin kanssa täydensi Perinnöttömän ritarin voiton.
Viimeinen vaatijaritari syöstiin semmoisella vauhdilla maahan, että veri
purskahti nenästä ja suusta, ja hänet kannettiin hervottomana pois
kentältä.

Tuhansien katsojien huudot ilmaisivat yleistä iloa, kun prinssi ja
marskit julistivat, että tämän päivän voittokunnia oli tullut
Perinnöttömän ritarin osaksi.



YHDEKSÄS LUKU.


    -- Keskellä nähtihin
    yks nainen, kaikist' ihanin
    ja korkein, valtiaaks sen tunsit kohtakin.

    Hän voitti kaikki kauneudellaan
    ja niin myös kallehilla vaatteillaan;
    otsassa näkyi seppel kultainen,
    kalliista aineesta vaan koruton,
    kädessä Agnus-Castus-virpinen;
    se hällä vallan tunnusmerkki on.

                          KUKKA JA LEHTI.

Wilhelm de Wyvil ja Tapani de Martival, molemmat turnausmarskit,
riensivät ensimmäisinä onnittelemaan voittajaa. He pyysivät samalla,
että hän nyt ottaisi kypärän päästään tai edes avaisi silmirautansa,
ennenkuin hän heidän seurassaan lähtisi prinssin kädestä vastaanottamaan
turnajaispalkinnon. Mutta Perinnötön ritari toisti lujasti, vaikka
ritarillisen kohteliaasti kieltävän vastauksen. Hän ei sanonut vielä
tällä hetkellä voivansa näyttää kasvojaan, erinäisistä syistä, jotka hän
taisteluun tarjoutuessaan oli ilmoittanut airueille. Marskit eivät tästä
vastauksesta lainkaan kummastuneet; sillä olihan tavallisimpia niistä
monista ja eriskummallisista lupauksista, joita ritarit siihen aikaan
tekivät, että he sitoutuivat määrätyn ajan kuluessa, tai siksi kunnes
jokin määrätty tehtävä oli toimitettu, pysymään tuntemattomina. Marskit
eivät siis enempää yrittäneetkään tiedustella Perinnöttömän ritarin
salaisuutta, vaan ilmoittivat prinssi Juhanalle voittajan toivomuksen ja
pyysivät, että hän saisi sellaisenaan tulla vastaanottamaan urhoutensa
ansaitun palkinnon.

Oudon ritarin itsepäisyys närkästytti suuresti prinssiä, joka oli
utelias tietämään kuka hän oli. Sitä paitsi oli Juhana ennestäänkin jo
pahoillaan siitä, että tämä ritari yksinään oli turnauksessa voittanut
kaikki hänen suosimansa taistelijat. Sentähden hän vastasi marskeille
ylpeästi: »Kautta Pyhän Neitsyen kasvojen kirkkaan paisteen, näenpä
ettei tuo ritari ole jäänyt osattomaksi vain perinnöstä, vaan myöskin
tavallisesta kohteliaisuudentajusta, koska hän tahtoo astua peitetyin
kasvoin meidän eteemme. -- Tietääkö joku teistä, hyvät herrat», lisäsi
hän kääntyen seuralaistensa puoleen, »kuka tuo teikari voinee olla, joka
niin kopeasti käyttäytyy?»

»En osaa arvata», vastasi de Bracy, »enkä olisi uskonut Britannian
neljän meren välillä olevan ainoatakaan urhoa, joka yhtenä ja samana
päivänä voisi kaataa kaikki nuo viisi ritaria. Totta maar en unohda
ikänä, minkä kyydin hän antoi de Vipontille. Lensipä poloinen
johanniitta-ritari satulastaan ilmaan kuin kivi lingosta.»

»Älkää siitä liioin kehuko», sanoi eräs läsnäoleva johanniitta; »eipä
temppeliritarillennekaan käynyt paremmin. Näinhän minä teidän parhaan
peitsimiehenne, Bois-Guilbertin heittävän kolmastikin kuperkeikkaa, ja
joka keikahduksellaan tempaavan pivot täyteen hiekkaa maasta.»

de Bracy, joka piti temppeliherrojen puolta, olisi jälleen vastannut,
mutta prinssi Juhana esti häntä. »Vaiti, hyvät herrat!» sanoi hän. »Mitä
joutavaa riitaa tämä on?»

»Voittaja», muistutti de Wyvil, »odottaa yhä teidän päätöstänne,
ruhtinaallinen armo.»

»Päätökseni on se», vastasi Juhana prinssi, »että hän saa odottaa,
kunnes näen eikö täällä ole ainoatakaan, joka voisi edes arvata hänen
nimensä ja arvonsa. Vaikka hän seisoisi tuolla yöhön saakka, niin eipä
hän taida vilustua näin tulisen taistelun perästä.»

»Ruhtinaallinen armo», sanoi Woldemar Fitzurse, »te ette osoita
voittajalle ansaittua kunniaa, jos annatte hänen odottaa, kunnes
ilmoitamme teille, mitä kukaan meistä ei voi tietää. Minä ainakaan en
osaa lainkaan arvata -- jollei hän liene joku niistä kelpo
peitsimiehistä, jotka Rikhard kuninkaan kanssa lähtivät Palestiinaan ja
nyt vähitellen saapuvat kotimaahan.»

»Voihan se olla Salisburyn kreivi», sanoi de Bracy; »hän on sen pituinen
vartaloltaan.»

»Pikemmin ritari Tuomas Multon, Gilslandin herra», arveli Fitzurse.
»Salisbury on hartevampi.» -- Samassa alkoi kuiskutus käydä
seuralaisherrojen kesken; kuka sen ensin liikkeelle pani, siitä ei saatu
tietoa. »Kukaties se on kuningas -- ehkä se on Rikhard Leijonamieli
itse!»

»Jumala siitä varjelkoon!» huudahti prinssi, valahtaen kalmankarvaiseksi
ja säpsähtäen, ikäänkuin ukkosennuoli olisi iskenyt häneen. »Woldemar!
de Bracy! Jalot herrat ja ritarit, muistakaa lupauksenne ja pitäkää
uskollisesti puoltani!»

»Eihän meillä vielä yhtään hätää ole!» sanoi Woldemar Fitzurse. »Niin
vähänkö muistatte isänne pojan jättiläisjäseniä, että luulette niiden
mahtuvan noiden rautavarusteitten sisään? -- de Wyvil ja Martival,
parasta mitä prinssille voitte tehdä, olisi se, että tuotte voittajan
tänne valtaistuimen eteen ja poistatte turhan pelon, joka on
karkoittanut kaiken veren hänen poskiltaan. -- Katselkaapas häntä
tarkemmin», lisäsi hän, »niin kyllä näette, ruhtinaallinen armo, että
hän on kolmea tuumaa lyhyempi Rikhard-kuningasta ja kahta sen vertaa
kaidempi hartioittensa väliltä. Eikä tuo hevonenkaan olisi jaksanut
kantaa Rikhard-kuninkaan raskasta ruumista yhdenkään taisteluvuoron
aikaa.»

Hänen vielä puhuessaan toivat marskit jo Perinnöttömän ritarin niiden
lautaporrasten juurelle, jotka johtivat taistelutantereelta ylös Juhanan
kunniaistuimelle. Prinssi oli yhä vielä rauhaton, arvellen että hänen
kuninkaallinen veljensä, jota hän niin pahasti oli loukannut ja jolle
hänen päinvastoin olisi pitänyt olla syvässä kiitollisuudenvelassa, oli
muka äkkiä palannut kotimaahan; eivätkä Fitzursen viittaamat seikatkaan
voineet kokonaan poistaa tätä pelkoa. Kaiken aikaa, kun hän piti lyhyen,
nolon ylistyspuheensa voittajan urhoollisuudesta ja antoi palkinnoksi
määrätyn sotaratsun, hän vapisi pelosta, että ritarin alaslaskettujen
silmirautojen takaa kuuluisi Rikhard Leijonamielen tuttu, ankara,
peloittava ääni.

Mutta Perinnötön ritari ei vastannut sanaakaan prinssin
ylistyspuheeseen, vaan kiitti siitä syvään kumartaen.

Nyt astui kaksi koreapukuista tallirenkiä esiin; he taluttivat hevosta,
joka oli myös verhottu kalleihin sotavaruksiin. Asiantuntijain silmissä
oli kaikki tuo kuitenkin vain mitätön lisäys jalon ratsun omaan arvoon
nähden. Perinnötön ritari laski toisen kätensä satulakoljulle ja hypähti
hevosen selkään, jalustinta käyttämättä. Sitten hän ratsasti kahdesti
kentän ympäri, peitsi koholla ja täysinoppineen ratsumiehen taidolla
näytellen hevosensa tepastelua ja nelistystä.

Tätä olisi kenties voinut moittia turhanaikaiseksi keikaroimiseksi;
mutta pitihän ritarin toki parhaalla tavalla näyttää kaikkia parhaita
puoliaan. Sentähden saikin hän jälleen osakseen kaikuvia ylistyshuutoja
katsojajoukosta.

Sillä välin kerkeäkielinen Jorvaulx'in abotti kuiskutti prinssin korvaan
muistuttaen, että voittajan tulisi nyt todistaa kauneudenaistiansa,
samoinkuin hän äsken oli näyttänyt urhouttaan. Hänenhän piti lavoilla
istuvien kaunotarten joukosta valita yksi, joka saisi nousta Kauneuden
ja Rakkauden valtaistuimelle ja seuraavana päivänä jakaa
turnajaispalkinnon. Prinssi siis, kun ritari kiertäessään toiseen
kertaan tantereen ympäri kulki hänen sivuitsensa, viittasi hänelle
sauvallaan. Ratsumies kääntyi heti valtaistuimeen päin, laski peitsensä
kärjen alas, kunnes se oli vain jalan korkeudella maasta ja pysyi
liikkumattomassa asennossa, odottaen Juhanan käskyjä. Kaikki
ihmettelivät nähdessään, kuinka nopeasti hän kykeni pysähdyttämään
tulisen ratsunsa, niin että tämä, vaikka se hetkeä ennen vielä oli ollut
täydessä liikkeessä ja kiihkeässä innossa, nyt seisoi alallansa
ikäänkuin vaskeen valettuna.

»Herra Perinnötön ritari», sanoi Juhana-prinssi, -- »enhän osaa
puhutella teitä muullakaan nimellä -- nyt on velvollisuutenne samoinkuin
myös oikeutenne nimittää se kaunotar, joka huomispäivän juhlassa saa
esiintyä Kauneuden ja Rakkauden kuningattarena. Jos te, joka olette
vieras tässä maassa, tahdotte ehkä opastukseksi kuulla neuvoani, niin
voinpa sanoa, että Aliciaa, jalon ritarimme Woldemar Fitzursen tytärtä
on meidän hovissamme aina pidetty ensimmäisenä sekä kauneuden että
arvonkin puolesta. Kuitenkin tahdon lisätä, että teillä on täysi valta
antaa tämä kruunu kenelle naiselle ikinä itse tahdotte. Se, jonka päähän
sen laskette, on voimassaolevien sääntöjen mukaan oleva huomispäivän
kuningatar. -- Kohottakaa peitsenne.»

Ritari teki niinkuin oli käsketty, ja prinssi Juhana pani peitsen
kärkeen vihreästä silkistä tehdyn kruunun, jonka yläreunaa reunusti
vuoroon sydämen-, vuoroon nuolenpään muotoisiksi huipuiksi leikattu
kultavanne; tämän vanteen huiput vaihtelivat samalla tavalla kuin
englantilaisessa herttuankruunussa mansikanlehdet ja palloset.

Juhana oli monesta syystä viitannut näin suoraan Woldemar Fitzursen
tyttäreen. Se osoitti, miten hänen ajattelemattomuuteensa ja
kopeuteensa, kumma kyllä, sekaantui halpamaista viekkautta ja
kavaluutta. Hän tahtoi häntä ympäröivien ritarien mielestä haihduttaa
muiston aikaisemmasta sopimattomasta ja loukkaavasta käytöksestään, kun
hän leikillä oli ehdottanut juutalaistytön päivän kuningattareksi. Hän
tahtoi samalla miellyttää Alician isää, jota hän pelkäsi, ja joka
useammin kuin yhden kerran oli osoittanut mielipahaansa hänen
tämänpäiväisten tekojensa johdosta. Hän tahtoi siten myös taivuttaa
neidon mielen itselleen suosiolliseksi; sillä Juhana oli yhtä hillitön
huvituksissaan kuin kunnianhimossansa. Mutta sitäpaitsi oli hänellä
vielä sekin syy, että hän tahtoi nostaa Perinnötöntä ritaria vastaan,
jota hän sydämessään jo katkerasti vihasi, mahtavan vihollisen. Sillä
Woldemar Fitzurse, hän arveli, suuttuisi varmaan tyttärelleen
tapahtuneesta häpeästä, jos voittaja, niinkuin saattoi olla mahdollista,
valitsisi toisen.

Ja niinpä kävi todellakin. Perinnötön ritari kulki prinssin viereisen
lavan sivuitse, missä neiti Alicia istui ylpeän kauneutensa koko
loistossa. Tähän asti oli tuntematon nopeasti juoksuttanut hevostansa
tantereen ympäri; mutta nyt hän astutteli sitä aivan vitkalleen, ja
näytti -- niinkuin hänellä oli oikeuskin -- katselevan ja tutkistelevan
siellä istuvaa suurilukuista kaunotarten piiriä.

Kannattipa katsella, miten erilaisesti tutkinnonalaiset kaunottaret
käyttäytyivät. Toiset punastuivat, toiset näyttivät ylpeiltä ja
arvokkailta. Muutamat katsoivat suoraan eteensä eivätkä olleet
huomaavinansa mitä tapahtui; toiset pelästyksissään, mikä ehkä myös oli
teeskenneltyä, vetäytyivät taemmaksi; muutamat koettivat olla
hymyilemättä, ja pari kolme joukosta purskahti kovaan nauruunkin. Olipa
niitäkin, jotka peittivät hunnulla kauniit kasvonsa. Mutta, sanoo vanha
käsikirjoitus, josta tämä tarina on saatu, nämä taisivat olla semmoisia,
jotka oltuaan jo kymmenen vuotta kaunotarten maineessa ja saatuaan siis
kylliksensä tämmöisistä turhuuksista, tahtoivat nyt vetäytyä pois
kilpailusta ja suoda sitä paremman tilaisuuden uusille, nouseville
tähdille.

Lopuksi ritari pysähtyi sen lavan eteen, missä Rowena-neiti istui, ja
katsojien uteliaisuus kiihtyi kiihkeimmilleen.

Onkin myönnettävä, että jos Perinnötön ritari halusi ehkä valita
kaunottaren siitä piiristä, missä hänen voitostansa oli hartaimmin
iloittu, niin tämä lava, jonka edessä hän nyt seisoi, oli hyvin
ansainnutkin hänen huomionsa. Cedrik Saksilainen, riemuissaan
temppeliherran kaatumisesta ja vielä enemmän molempien pahansuopien
naapuriensa, Front-de-Boeufin ja Malvoisinin vastoinkäymisestä, oli
kurottautunut puoleksi lavan kaiteen yli ja seurannut voittajan
liikkeitä, ei ainoastaan silmin, vaan myös koko sydämellään ja
sielullaan. Yhtä hartaasti oli Rowena-neiti katsellut taistelua,
vaikk'ei hän näyttänyt suurta iloansa yhtä peittelemättömästi. Olipa
hidasmielinen Athelstankin hiukan herännyt tavallisesta
uneliaisuudestaan; hän oli käskenyt tuomaan itselleen suuren maljallisen
ryytiviiniä, jonka hän joi Perinnöttömän ritarin terveydeksi.

Toinenkin seurue, joka istui saman lavan alapuolella, riemuitsi yhtä
hartaasti Perinnöttömän ritarin onnesta.

»Isä Aabraham!» sanoi Iisak Yorkilainen, kun temppeliherran ja
Perinnöttömän ritarin ensimmäinen ottelu oli päättynyt, »kuinka hurjasti
tuo pakana ratsastaa. Voi, voi, eipä hän säästä hyvää hevostaan, joka on
tuotu pitkän matkan takaa, hamasta Berberian maasta asti, ei hän säästä
sitä enempää kuin olisi se vain metsäaasin varsa. Ja entä komeat
varusteensa, joista Joosef Pereiralle, milanolaiselle sepälle, on
maksettu kokonainen kasa sekiinejä[11] -- paitsi sitä, että niistä
täällä saisi seitsemänkymmentä prosenttia voittoa -- eipä hän niitäkään
säästä sen enemmän kuin olisi ne löytänyt maantieltä!»

»Jollei hän säästä omia jäseniään eikä henkeänsäkään tässä hirmuisessa
tappelussa», muistutti Rebekka, »niin miten hän muistaisi hevosta ja
varusteitaan.»

»Lapsi», vastasi Iisak vähän närkästyneenä, »etpä tiedä mitä puhut.
--Niska ja raajat ovat hänen omansa, mutta hevonen ja varusteet ovat mi
---- Pyhä Jaakob! mitä rupesinkaan puhumaan! -- Mutta samapa se, onpa
hän joka tapauksessa kelpo poika. -- Katsopas, Rebekka, katso, jopa hän
uudestaan suoriutuu taisteluun filistealaisia vastaan. -- Rukoile,
lapsi, rukoile, että Jumala varjelisi tuota kelpo poikaa -- ja myös
tuota virkkua hevosta ja kalliita varusteita. -- Isieni Jumala!» hän
parahti taas. »Pääsipä hän taas voitolle, ja hänen peitsensä on kaatanut
maahan ympärileikkaamattoman filistealaisen -- aivankuin meidän
esi-isiemme miekat kaatoivat Ogin, Basanin kuninkaan, ja Sihonin,
amorilaisten kuninkaan! Varmaan hän nyt saapi saaliikseen heidän
kultansa ja hopeansa, heidän sotaratsunsa sekä rauta- ja
teräsvarusteensa.»

Yhtä levottomasti jutellen seurasi kunnon juutalainen jokaista
seuraavaakin ottelua, harvoin unohtamatta nopeasti laskea, kuinka paljon
kullakin kerralla voittajan saaliiksi tullut ratsu ja varusteet
saattoivat maksaa. Erittäin suuren ilon oli siis Perinnöttömän ritarin
voitto nostanut koko siinä katselijain parvessa, jonka eteen hän nyt oli
pysähtynyt.

Voittaja seisoi alallaan kauemmin kuin minuutin ajan -- lieneekö hänen
päätöksensä vielä ollut epävakava tai jokin muu epäilys viivyttänyt
häntä -- ja kaikki katsojat odottivat äänettöminä, silmää räpyttämättä,
mitä hän aikoi tehdä. Viimein hän hitaasti ja taitavasti taivutti
peitsensä kärjen alemmaksi ja laski kruunun ihanan Rowenan jalkojen
juureen. Samassa torvet törähtelivät ja airuet julistivat, että
jalosukuinen neiti Rowena seuraavana päivänä oli esiintyvä Kauneuden ja
Rakkauden kuningattarena, uhaten soveliaita rangaistuksia kaikille,
jotka eivät tottelisi tämän kuningattaren käskyjä. Sitten he rupesivat
taas huutamaan: »Anteliaisuutta!» johon Cedrik ilonsa innossa vastasi
runsaalla lahjalla. Antoipa Athelstankin, vähän vitkasteltuaan, yhtä
suuren summan.

Hiljaista nurinaa kuului normannilais-neitosten riveistä, sillä
heistä tuntui yhtä oudolta saksilais-kaunottaren vaali kuin
normannilais-herroista tappiolle jääminen ritarillisissa leikeissä,
jotka he itse olivat saattaneet maassa käytäntöön. Mutta tämän nurinan
voitti yleinen huuto: »Eläköön Rowena-neiti, laillisesti valittu
Rakkauden ja Kauneuden kuningatar!» Kuuluipa monesta paikasta rahvaan
keskeltä lisäys: »Eläköön saksilainen prinsessa! Eläköön iäti
muistettavan Alfredin suku!»

Juhana-prinssi vihastui suuresti näistä huudoista, samoinkuin hänen
seuralaisensa, mutta sittenkin hänen täytyi vahvistaa voittajan vaali.
Käskien tuomaan hevosensa luokseen hän astui alas kunniaistuimeltaan,
nousi ratsun selkään ja ratsasti tantereelle, komea seuralaisjoukko
perässänsä. Hetkeksi hän pysähtyi neiti Alician lavan eteen ja
tervehtien häntä hän virkkoi seuralaisillensa: »Niin totta kuin toivon
pääseväni autuaaksi, hyvät herrat! Jos tuon ritarin peitseniskut ovatkin
todistaneet, että hänessä on luita ja jänteitä, niin on hän valinnallaan
yhtä selvästi näyttänyt, ettei hänen silmänsä ole kaikkein terävimpiä!»

Tässä tilaisuudessa, niinkuin muulloinkin koko elämänsä aikana, Juhana
pahaksi onneksensa ei täydesti käsittänyt niiden ihmisten mielenlaatua,
joita hän tahtoi puoleensa taivuttaa. Woldemar Fitzurse pikemmin suuttui
kuin ihastui, kun prinssi täten kaikkien kuullen puhui hänen
tyttärelleen muka osoitetusta ylenkatseesta.

»En tunne», sanoi hän, »ritarillista oikeutta, joka minun mielestäni
olisi kalliimpi ja josta minun olisi vaikeampi luopua kuin se, että
jokainen ritari saa omaa haluaan seuraten valita sydämensä
hallitsijattaren. Minun tyttäreni ei kerjää kunnioitusta keneltäkään.
Semmoisena kuin hän on ja oman piirinsä keskuudessa, on hän aina
täydessä määrässä saava kaiken hänelle tulevan kunnian.»

Prinssi ei vastannut mitään. Hän kannusti hevostansa, ikäänkuin olisi
tahtonut laskea vihansa valloilleen, ja karahdutti sen lavan eteen,
missä Rowena istui, kruunu yhä vielä jalkojensa juuressa.

»Ottakaa vastaan, ihana neito», sanoi hän, »hallitsijavaltanne
tunnusmerkki ja tietäkää, ettei kukaan voi vilpittömämmin kunnioittaa
tätä valtaanne kuin minä, Anjoun Juhana. Suvaitkaa tänä iltana, jalon
ritarinne ja ystävienne kanssa, tulla Ashbyn linnaan kunnioittamaan
meidän pitojamme läsnäolollanne. Silloin saamme tilaisuuden tutustua
lähemmin kuningattareemme, jonka palvelukseen me huomispäivän ajaksi
antaudumme.»

Rowena pysyi ääneti; hänen puolestansa vastasi Cedrik omalla
saksilaiskielellänsä:

»Rowena-neiti», hän sanoi, »ei osaa kyllin hyvin teidän kieltänne
voidakseen vastata teidän koreihin sanoihinne tai ottaa osaa pitoihinne.
Samoin en minäkään eikä jalosukuinen Coningsburghin Athelstan puhu muuta
kieltä emmekä viljele toisia tapoja kuin esi-isiemme entisiä. Siitä
syystä emme voi noudattaa teidän kohteliasta kutsuanne, ruhtinaallinen
armo, vaikka kyllä suuresti siitä kiitämme. Mutta huomenna Rowena-neiti
on toimittava sen kunniaviran, jonka hänelle voittajaritarin vapaa
valinta on suonut ja jonka kansa on riemuhuudoillaan vahvistanut.»

Näin sanoen hän nosti kruunun maasta ja asetti sen Rowenan päähän
merkiksi siitä, että neito oli ottanut vastaan hänelle huomispäiväksi
suodun vallan.

»Mitä hän sanoo?» kysyi Juhana-prinssi, joka nyt ei ollut ymmärtävinänsä
saksilaiskieltä, vaikka hän sitä hyvinkin osasi. Cedrikin puheen
sisällys toistettiin hänelle ranskaksi. »Hyvä on», sanoi hän; »huomenna
tahdon itse taluttaa tämän mykän kuningattaren hänen kunniasijalleen.
--Tottapa kuitenkin te, herra ritari», lisäsi hän kääntyen voittajan
puoleen, joka oli pysytellyt lavan lähellä, »tottapa kumminkin te tänä
iltana tulette vieraaksi pitoihini?»

Ensi kertaa ritarin nyt kuultiin puhuvan. Matalalla, kiireisellä äänellä
hän pyysi anteeksi, ettei hän voinut tulla, syyttäen sekä väsymystä että
valmistautumishommiaan huomispäivän ottelua varten.

»Hyvä on», sanoi prinssi ylpeästi. »Emme ole juuri tottuneet tämmöisiin
kieltäviin vastauksiin; mutta tahdomme kuitenkin koettaa viettää
pitojamme niin iloisesti kuin mahdollista, vaikka aseleikissä onnellisin
ritari ja hänen valitsemansa Kauneuden kuningatar eivät suvaitse
kunnioittaa niitä läsnäolollansa.»

Näin sanoen hän käänsi ratsunsa poistuakseen loistavan
seuralaisjoukkonsa kanssa taistelutantereelta; ja sen nähtyään muutkin
katsojat läksivät kukin haaralleen.

Mutta tuskin oli Juhana kulkenut kolme askelta eteenpäin, kun hän
käännähti satulassaan katsomaan taaksensa ja iski ankaran vihankatseen
jousimieheen, joka aamulla oli häntä suututtanut. Juhana ei helposti
unohtanut kostonhimoaan, mikä on omituinen loukatulle ylpeydelle,
varsinkin kun se tietää olevansa todellista aihetta vailla. Hän antoi
lähellä seisoville sotamiehille käskyn: »Henkenne uhalla, älkää päästäkö
tätä miestä pakoon!»

Jousimies kesti prinssin vihaisen katseen yhtä järkähtämättömän
vakavasti kuin ennenkin ja sanoi hymyillen: »Enhän minä aiokaan lähteä
Ashbystä ennenkuin vasta ylihuomenna. -- Tahdonhan nähdä, miten
Staffordshiren ja Leicestershiren miehet osaavat jännittää jousiansa.
Tottapa Needwoodin ja Charnwoodin metsien pitäisi kasvattaa kelpo
jousimiehiä.»

»Ja minä», virkkoi Juhana-prinssi seuralaisilleen vastaamatta suoraan
miehelle, »minä tahdon nähdä, kuinka hyvin hän itse osaa jännittää
jousiansa. Ja paholainen hänet perii, jollei hän ole niin taitava, että
sen vuoksi voin antaa hänelle anteeksi röyhkeytensä!»

»Hyvin olisikin jo aika», sanoi de Bracy, »masentaa jollakin
silmiinpistävällä rangaistuksen esimerkillä noiden talonpoikien
röyhkeyttä.»

Woldemar Fitzurse, joka luultavasti itsekseen arveli, että hänen
herransa valitsema tie ei juuri ollut kaikkein suorin kansan sydämeen,
kohautti olkapäitään eikä virkkanut mitään. Juhana-prinssi lähti nyt
taas eteenpäin, poistuen tantereelta, ja kansanjoukko hajosi myös
kokonaan.

Eri teitä sekä pienemmin tai suuremmin joukoin kulkivat nyt katsojat
kedon yli kukin taholleen. Enimmät parvet virtasivat Ashbytä kohden,
missä suuri osa korkeampisäätyisistä oli saanut asunnon linnassa ja muu
kansa itse kaupungin taloissa. Sinne lähtivät useimmat niistä
ritareista, jotka jo olivat ottaneet osaa turnajaisiin tai seuraavana
päivänä aikoivat olla mukana taistelussa. He ratsastivat tietänsä
vitkalleen, puhellen päivän tapauksista, ja ohimennessään he saivat
yhäti osakseen hartaita tervehdyshuutoja kansalta. Samanlaisin huudoin
tervehdittiin myös Juhana-prinssiäkin; mutta tämä johtui pikemmin hänen
loistavasta puvustaan ja seurueestaan kuin mistään erikoisesta hänen
persoonalleen osoitetusta suosiosta.

Vilpittömämmät ja paljon äänekkäämmät -- ja myös paremmin ansaitut
--hurraahuudot seurasivat päivän voittajaa, kunnes hän, haluten päästä
syrjään kansan näkyvistä, siirtyi erääseen kilpatantereen eteläiselle
sivulle pystytettyyn telttaan, jonka turnausmarskit kohteliaasti
tarjosivat hänen käytettäväkseen. Hänen astuttuaan sisälle telttaan
viipyivät monet saattajista vielä paikalla, katsellen hänen jälkeensä ja
arvaillen, mikä hän oikeastaan mahtoikaan olla miehiään.

Äsken vielä oli kuulunut kovaa melua ja hälinää tuon suuren,
yhteenahdetun kansanjoukon parista, jonka tunteita päivän tapaukset
olivat suuresti kuohuttaneet. Nytpä melu ja hälinä oli muuttunut
kaukaiseksi huminaksi, jota kaikille haaroille loittonevien ihmisparvien
äänet synnyttivät, ja pian sekin hiljeni kuulumattomaksi. Ei kuulunut
enää muuta kuin palvelijoiden ääniä, kun nämä korjasivat lavoilta patjat
ja verhot talteen yöksi ja riitelivät keskenänsä puolityhjistä
viinipulloista tai ruoantähteistä.

Taistelutantereen ympärille oli rakennettu useampia pajoja. Niistä alkoi
nyt hämärässä säihkyä säkeniä, kertoen että asesepät olivat ryhtyneet
työhönsä. Tätä työtä kesti kaiken yötä, sillä monet kuhmuille käyneet
rautavarusteet oli korjattava huomispäiväksi.

Vahva vartijajoukko, jota aina kahden tunnin kuluttua käytiin
vaihtamassa, ympäröi taistelutannerta ja sen lavoja ja piti siellä
vahtia kaiken yötä.



KYMMENES LUKU.


    »Kuin musta korppi, paha profeetta,
    mi rääkkyy sairaan kuolontuomion,
    ja pimeässä äänettömän yön
    luo maahan ruton myrkyn siivistään, --
    näin yhä ahdistettu, vainottu
    Barrabas raukka juoksee manaten
    pahinta pahaa päähän kristittyin.»

                    _Maltan Juutalainen_.

Heti kun Perinnötön ritari astui telttaansa, riensi sinne parvi
asemiehiä ja hovipoikia auttaakseen häntä rautavaruksia riisuttaessa,
tuodakseen puhtaat vaatteet ja valmistaakseen kylvyn. Heidän
kohteliaisuutensa taisi tällä kertaa olla vielä tavallista hartaampi;
sillä he olivat kaikki uteliaat näkemään kuka tuo ritari oli, joka oli
niin monta vastustajaa voittanut, mutta ei prinssinkään käskystä ollut
tahtonut nostaa silmirautaansa eikä virkkaa nimeänsä. Mutta heidän
touhuisa ja utelias kohteliaisuutensa ei saanut toivottua palkkaa.
Perinnötön ritari ei ottanut vastaan apua keltään muulta paitsi omalta
asemieheltään eli pikemminkin rengiltään -- talonpoikaiselta
törkimykseltä, joka oli verhottu tummanväriseen huopaviittaan, pää sekä
kasvot puoleksi peitettyinä normannilaiseen mustaan puuhkalakkiin,
--ikäänkuin olisi hänkin, samoinkuin hänen herransa, tahtonut pysyä
tuntemattomana. Kun kaikki muut olivat teltasta lähteneet, riisui
palvelija ritarilta rautavarusteen raskaammat osat ja asetti hänen
eteensä ruokaa sekä viiniä, jotka päivän vaivojen jälkeen maistuivat
sangen hyvältä.

Tuskin ritari oli saanut kiireisen ateriansa syödyksi, kun eräs
palvelija tuli ilmoittamaan, että viisi miestä, jotka kaikki taluttivat
täysin varustettuja ratsuja, seisoi ulkona pyrkien hänen puheillensa.
Ritarilla oli nyt rautavaruksensa asemesta yllään pitkä viitta,
jommoista hänen säätyisillään miehillä oli tapana käyttää kotioloissa.
Siihen kuului päähine, joka, jos sen tahtoi vetää pään yli, peitti
kasvot melkein yhtä hyvin kuin kypärän silmirauta. Mutta yöksi painuvan
illan hämäryys teki tämmöisen peitteen tarpeettomaksi, sillä ei nyt enää
olisi voinut tuntea muun kuin hyvin tutun miehen kasvot.

Perinnötön ritari astui siis rohkeasti teltastaan ja tapasi ulkona
vaatijaritarien asemiehet, jotka heidän ruskean- ja mustan-värisistä
puvuistaan oli helppo tuntea. Jokainen heistä piti suitsista isäntänsä
ratsua, jonka satulaan tämänpäiväisessä taistelussa käytetyt
asevarusteet olivat kiinnitetyt.

»Ritarilakien mukaan», sanoi ensimmäinen miehistä, »minä, Balduin de
Oyley, pelätyn ritarin, Brian de Bois-Guilbertin asemies, tarjoan
teille, joka tällä kertaa olette omaksunut itsellenne Perinnöttömän
ritarin nimen, tämän ratsun sekä ne varusteet, joita mainittu Brian de
Bois-Guilbert tämänpäiväisessä turnauksessa on käyttänyt. Ja saatte te,
jalo herra, oman mielenne mukaan päättää, tahdotteko ne pitää vai ottaa
niistä lunnaat. Sillä tämmöinen on turnajaissääntö.»

Muutkin asemiehet toistivat melkein samat sanat, ja vaikenivat sitten
odottaen Perinnöttömän ritarin päätöstä.

»Teille neljälle, hyvät herrat», vastasi ritari kääntyen viimeksi
puhuneitten asemiesten puoleen, »sekä teidän kunnioitettaville,
urhokkaille herroillenne on minulla sama yhteinen vastaus. Viekää
terveiseni jaloille ritareille, teidän isännillenne, ja sanokaa, että
mielestäni olisi pahasti tehty, jos ryöstäisin heiltä nämä ratsut sekä
aseet, sillä heitä kunnokkaampien ritarien käytettäviksi ne eivät voi
joutua. -- Mielelläni soisin, että tässä olisi kaikki, mitä minulla on
sanomista noille jaloille ritareille. Mutta itsepä olenkin todenteolla,
niinkuin olen itseäni nimittänyt, Perinnötön ritari. Siitä syystä minun
täytyy johonkin määrin pysyä kiitollisuudenvelassa teidän herroillenne
ja anoa, että he suvaitsisivat itse arvioida lunnaat ratsuistaan sekä
varusteistaan, sillä minä voin tuskin sanoa omakseni edes niitäkään,
jotka minulla tänään oli käytettävänäni.»

»Meitä on käsketty», vastasi Reginald Front-de-Boeufin asemies,
»tarjoamaan sata sekiiniä kustakin hevosesta varusteineen.»

»Se riittää hyvinkin», sanoi Perinnötön ritari. »Puolet tästä summasta
minun täytyy nykyisessä puutteessani pitää. Tähteistä ottakaa te, hyvät
herrat, puolet itsellenne, ja jakakaa toinen puoli airueille,
soittoniekoille ja palvelijoille.»

Lakit kädessä ja nöyrästi kumarrellen asemiehet kiittivät ritaria
kohteliaisuudesta ja anteliaisuudesta, jommoista useinkaan ei oltu
nähty, ei ainakaan niin ylenpalttisessa määrässä. Mutta Perinnötön
ritari kääntyi nyt Brian de Bois-Guilbertin asemiehen, Balduinin
puoleen. »Teidän herraltanne», hän sanoi, »en ota vastaan aseita enkä
lunnaitakaan. Viekää hänelle minulta terveiset, että meidän välinen
taistelumme ei vielä ole päättynyt, -- ei ennenkuin olemme taistelleet
sekä peitsillä että miekoilla, sekä jalkaisin että ratsain. Tähän
taisteluun elämästä ja kuolemasta hän itse on minut haastanut, enkä minä
unhota hänen vaatimustansa. -- Sitä odotellessamme vakuuttakaa hänelle,
että minä en ajattele häntä samanlaisin tuntein kuin muita hänen
taistelukumppaneitaan, joiden kanssa mielelläni vaihdan
kohteliaisuuksia, vaan että pidän häntä verivihollisenani.»

»Minun herrani», vastasi Balduin, »osaa kyllä vastata röyhkeyteen
röyhkeydellä ja sivalluksiin sivalluksilla, yhtä hyvin kuin
kohteliaisuuteen kohteliaisuudella. Koska ette huoli ottaa vastaan
häneltä samoja lunnaita kuin muiden ritarien varusteista, niin täytyy
minun jättää tämä hevonen ja nämä varusteet tänne. Sillä tiedän varmaan,
että herrani pitäisi häpeällisenä käyttää koskaan enää niitä.»

»Oikein puhuttu, hyvä herra», sanoi Perinnötön ritari, »oikein ja
uljaasti, niinkuin sen miehen sopii, joka vastaa poissaolevan isäntänsä
puolesta. Mutta älkää kuitenkaan jättäkö ratsua ja varusteita tänne.
Viekää ne takaisin herrallenne; ja jollei hänen kunniansa salli hänen
käyttää niitä, niin pitäkää te, kelpo ystävä, ne omananne. Sen verran
kuin minulla on niihin oikeutta, lahjoitan ne mielelläni teille.»

Balduin kumarsi syvään ja poistui sitten seuralaistensa kanssa. Mutta
Perinnötön ritari palasi telttaansa.

»Tähän asti, Gurth», hän sanoi, »ei Englannin ritariston maine ole
ainakaan pilaantunut minun kauttani.»

»Ja minä», sanoi Gurth, »en ole saksilaisena sikopaimenena huonosti
toimittanut normannilaisen asemiehen osaa.»

»Etpä vallan pahoin», vastasi Perinnötön ritari. »Mutta sittenkin olen
kaiken aikaa pelännyt, että talonpoikainen kömpelyytesi sinut
paljastaisi.»

»Hs!» sanoi Gurth, »ei kukaan voi minua tuntea, jollei kenties
leikkitoverini, Wamba-narri, josta en ikänä saa täyttä selvää, onko hän
todellisuudessa suurempi hupsuna vai velikultana. Tuskin saatoin hillitä
nauruani, kun vanha isäntäni kulki aivan sivuitseni siinä luulossa, että
Gurth oli monen penikulman päässä, Rotherwoodin soilla ja saloilla,
hänen sikojansa paimentamassa. Jos minut tunnettaisiin...»

»Hyvä on», sanoi Perinnötön ritari, »tiedäthän mitä sinulle lupasin.»

»No, mitä siihen tulee», sanoi Gurth, »ei selkäsaunan pelko ole koskaan
pidättänyt minua auttamasta ystävää. Onpa minulla paksu nahka, joka
kestää puukkoa tai piiskansiimaa yhtä hyvin kuin minkä hyvänsä oman
laumani karjun nahka.»

»Usko minua, kyllä palkitsen kaiken vaaran, johon olet minun tähteni
antautunut, Gurth», sanoi ritari. »Ensi aluksi ole hyvä ja ota nämä
kymmenen kultarahaa.»

»No, nythän olen rikkaampi», sanoi Gurth, pistäen lahjan kukkaroonsa,
»kuin ikinä mikään sikopaimen tai muu orja on ollut.»

»Vie tämä pussillinen kultaa Ashbyhyn», lisäsi hänen herransa, »ja hae
käsiisi Iisak juutalainen, joka on kotoisin Yorkin kaupungista. Ottakoon
hän itse näistä rahoista maksun hevosesta sekä varusteista, jotka sain
hänen takauksellansa lainaksi.»

»Enkä, pyhä Dunstan auttakoon!» vastasi Gurth; »sitä en tee.»

»Kuinka, lurjus!» huusi herra, »etkö tottele käskyjäni?»

»Kyllä, kaikkia kunniallisia, järkeviä ja kristillisiä käskyjä», vastasi
Gurth; »mutta tämä ei ole sellainen. En olisi kunniallinen mies, jos
sallisin juutalaisen itse määrätä maksunsa, sillä se olisi petosta
herraani vastaan. Eikä se olisi järkevääkään, -- se olisi hupsun työtä.
Ja päällepäätteeksi se ei olisi kristillisestikään tehty, sillä minähän
ryöstäisin oikeauskoisen paljaaksi ja rikastuttaisin uskottoman.»

»Sittenkin sinun täytyy pitää huolta siitä, että hän tulee tyydytetyksi,
sinä mulipää», käski taas Perinnötön ritari.

»Täytyyhän sitten niin tehdä», sanoi Gurth, pistäen pussin takkinsa alle
ja lähtien ulos teltasta. »Sitkeäpä hänen pitäneekin olla, jollen saa
häntä tyytymään puoleen siitä, mitä hän itse vaatii.» Näin sanoen hän
lähti matkaan ja jätti Perinnöttömän ritarin yksin levottomien
ajatustensa seuraan.

Ja kovasti levottomat ja tuskalliset nämä ajatukset olivatkin,
--useammasta syystä kuin mitä nyt vielä voimmekaan lukijalle ilmaista.

Meidän tulee nyt siirtyä Ashbyn kaupunkiin, tai pikemmin erääseen sen
likeisyydessä olevaan yksinäiseen taloon. Talon omistaja oli rikas
israeliitta, jonka luona Iisak tyttärensä sekä muiden seuralaistensa
kanssa oli saanut asunnon. Sillä juutalaiset, niinkuin kaikki tiedämme,
olivat aina hyvin vieraanvaraisia ja valmiit auttamaan omia
kansalaisiaan, vaikka heidän sanottiin vastahakoisesti ja kitsaasti
avustavan niitä, joita ne nimittivät pakanoiksi. Mutta kristityt
puolestaan kohtelivat juutalaisia sillä tavoin, etteivät he paljon
kohteliaisuutta ansainneetkaan.

Kamarissa, joka tosin oli pieni, mutta kalliisti koristettu itämaiseen
tapaan, istui Rebekka kirjotuilla patjoilla. Ne oli levitetty matalalle
lavalle, joka kiersi kamarin seiniä toimittaen, samoinkuin
espanjalaisten _estrada_, tuolien ja lavitsoiden virkaa. Levottomuutta
ja lapsenrakkautta ilmaisevin katsein neiti seurasi isäänsä, joka
alakuloisen näköisenä ja epävarmoin askelin asteli edestakaisin
kamarissa. Välistä Iisak väänteli käsiään, välistä loi silmänsä ylös
lakeen, aivan kuin kovassa sydämentuskassa oleva ihminen. »Voi, isämme
Jaakob auttakoon!» huusi hän. »Voi, auttakaa kaikki, te kansamme
kaksitoista pyhää isää! Miksi piti semmoisen vahingon sattua minulle,
joka aina olen rehellisesti noudattanut jokaista Mooseksen lain
puustavia ja merkkiä! Viisikymmentä sekiiniä on minulta kerrassaan
ryöstetty ja hukkunut tuon häijyn hirmuvaltiaan ahnaisiin kynsiin!»

»Mutta, isä», sanoi Rebekka, »minustahan näytti siltä, että itse
annoitte vapaaehtoisesti rahan prinssi Juhanalle.»

»Vapaaehtoisestiko? Egyptin rutto häneen tarttukoon!
--Vapaaehtoisestiko, sanot? -- Aivan niin, juuri yhtä vapaaehtoisesti
kuin Lyonin lahdella, myrskyn ahdistaessa, viskasin tavarani mereen,
keventääkseni laivamme kulkua -- kun annoin kalliit silkkini kuohuvien
laineiden pukimiksi -- kun niiden suolaiseen vaahtoon sekoitin
hyvänhajuista mirhamia ja aloeta -- kun upotin meren syvyyksiin kaikki
kulta- ja hopea-astiani! Eikö se hetki ollut sanomattoman tuskallinen,
vaikka teinkin uhrin omin käsin?»

»Mutta olipa se semmoinen uhri, jota Herra vaati meidän henkemme
pelastukseksi», vastasi Rebekka, »ja onpa isiemme Jumala siitä ajasta
siunannut teidän tavaroitanne ja kauppaanne.»

»On kyllä», arveli Iisak. »Mutta jos hirmuvaltias ne minulta ryöstää,
niinkuin tänäpäivänä, ja jos minun vielä päälliseksi täytyy näyttää
iloiselta, kun minut ryöstetään paljaaksi -- ah, tyttäreni, kaikista
pahoista, jotka rasittavat meidän perinnötöntä ja kuljeksivaa kansaamme,
on pahinta se, että koko maailma ympärillämme vain nauraa meille, kun
meitä sorretaan ja ryöstetään, ja että meidän täytyy itsekin, niellen
kaiken vääryyden nostattaman suuttumuksen, nöyrästi hymyillä, vaikka
pitäisi kostaa miehen tavalla.»

»Älkää katsoko asiaa siltä kannalta, rakas isä», sanoi Rebekka; »onhan
meilläkin etumme. Ovathan nuo armottomat, sortavat pakanat tavallansa
Siionin hajoitettujen lasten vallan alaisia, vaikka kuinkakin meitä
ylenkatsovat ja vainoovat. Ilman meidän rikkauksiemme apua he eivät
voisi varustaa väkeänsä sotaan eivätkä viettää voittojuhliansa rauhan
tultua; ja karttuneenahan kultamme palaa lainassa oltuaan takaisin
kirstuihimme. Me olemme niinkuin nurmi, joka viheriöitsee sitä paremmin,
mitä pahemmin sitä tallataan. Eipä olisi tämänpäiväisiäkään komeita
turnajaisia saatu aikaan ilman halveksitun juutalaisen mielisuosiota;
sillä hänpä se niihin rahat antoi.»

»Tyttäreni», sanoi Iisak, »sanasi ovat koskeneet toiseenkin kipeään
paikkaan sydämessäni. Tuo jalo ratsu ja nuo kalliit varusteet, jotka
hinnaltaan ovat täydesti saman arvoiset kuin koko voitto Kirjath Jairam
Leicesteriläisen kanssa solmimastani kaupasta -- nekin kaikki ovat aivan
hukassa. Se tappio nielee minulta koko viikon tulot, kahden sabatin
välisen ajan tulot! -- Mutta kenties asia kuitenkin päättyy paremmin
kuin tällä hetkellä osaan pelätä. Onhan hän kelpo nuorukainen.»

»Varmaan», lohdutti Rebekka, »ei teidän tarvitse katua, että palkitsitte
oudon ritarin osoittaman avunteon.»

»Niin minäkin uskon, tytär», sanoi Iisak, »ja uskonhan myös, että Siion
kerran rakennetaan uudelleen. Mutta yhtä vähän kuin tohdin toivoa, että
näillä ruumiillisilla silmilläni saan nähdä uuden temppelin seinät ja
katonnastat, yhtä vähän toivon myös näkeväni kristityn, vaikkapa hän
olisikin paras heistä, tulevan maksamaan velkansa, paitsi silloin kun
tuomarin ja vanginvartijan pelko häntä ahdistaa.»

Näin lausuttuaan hän alkoi uudestaan levottomasti astua pitkin kamarin
permantoa; ja Rebekka, joka huomasi, että kaikki lohdutusyritykset
johdattivat vain uusia huolen syitä mieleen, lakkasi turhasta
yrityksestään. Siinä hän tekikin viisaasti, ja tahtoisinpa kehoittaa
kaikkia lohduttajia ja neuvonantajia tekemään samaten, jos sattuvat
samanlaiseen tilanteeseen.

Ilta alkoi nyt jo pimetä; sentähden juutalainen palvelija saapui sisälle
ja laski pöydälle kaksi hopealamppua, joissa paloi hyvänhajuista öljyä.
Toinen juutalaispalvelija asetti samalla kalliita viinejä ja valituita
herkkuja toiselle pienelle pöydälle, joka oli eebenpuuta ja hopealla
kirjottu. Kotonansa näet juutalaiset soivat itselleen kaikkein
kalleimpia ylellisyyksiä. Palvelija toi myös sanan, että eräs
nasarilainen (sillä nimellä juutalaiset keskenään nimittivät
kristityitä) pyysi päästä isännän puheille. Sen, joka elättää itseään
kaupalla, pitää aina olla valmis vastaanottamaan jokaisen, ken sanoo
tulevansa asioissa. Iisak laski sentähden heti pöydälle Kreikan viinillä
täytetyn pikarinsa -- jonka hän juuri oli nostanut huulillensa, mutta ei
vielä ennättänyt maistaakaan. Tyttärellensä hän sanoi kiireesti:
»Rebekka, peitä silmäsi hunnulla» ja käski sitten päästää vieraan
sisään. Juuri kun Rebekka oli saanut jalkoihin asti ulottuvan, utuisesta
hopeakankaasta tehdyn hunnun heitetyksi ihanien kasvojensa yli, aukesi
ovi ja Gurth astui sisään, verhottuna normannilaisen viittansa leveihin
laskoksiin. Hänen ulkomuotonsa oli pikemmin pelkoa nostattava kuin
rauhoittava, varsinkin kun hän ei ottanut lakkia päästään, vaan painoi
sen vielä alemmaksi ryppyisen otsansa peitoksi.

»Oletko sinä Yorkista tullut Iisak Juutalainen?» hän kysyi saksin
kielellä.

»Olen», vastasi Iisak samalla kielellä (sillä kauppaa harjoittaessaan
oli hän oppinut kaikki kielet, joita Britanniassa puhuttiin). »Entä kuka
sinä olet?»

»Se ei vaikuta asiaan», vastasi Gurth.

»Vaikuttaapa yhtä paljon kuin minun nimeni sinuun», sanoi Iisak. »Kuinka
voin ruveta asioihin kanssasi, jollen saa kuulla nimeäsi?»

»Aivan hyvin», vastasi Gurth; »sillä minun, joka tuon rahoja, pitää
tietää, että maksan ne oikealle miehelle. Mutta tuskinpa sinä, joka
rahat saat, suuresti välität siitä, kenenkä käsi ne on tuonut.»

»Vai niin», sanoi juutalainen, »vai olet sinä tullut rahaa maksamaan?
--Pyhä isä Aabraham tietäköön! Tämähän tekee meidän välimme aivan
toisenlaiseksi. Ja keneltä rahat tuot?»

»Perinnöttömän ritarin käskystä», sanoi Gurth, »hänen, joka
tämänpäiväisissä turnajaisissa pääsi voittajaksi. Tuon maksun niistä
varusteista, jotka Leicesterin kaupungin juutalainen Kirjath Jairam
sinun takauksellasi antoi isännälleni. Hevonen seisoo taasen tallissasi,
ja nyt tahtoisin tietää, kuinka suuri summa minun tulee maksaa
varusteista.»

»Sanoinhan minä, että hän on kelpo nuorukainen», huusi Iisak riemuiten.
»Eihän siemaus viiniä taitane tehdä sinulle pahaa», lisäsi hän, kaataen
pikariin ja tarjoten Gurthille kalliimpaa juomaa kuin sikopaimen vielä
koskaan oli maistanut. »Ja paljonko rahaa», jatkoi hän taas, »olet
tuonut mukanasi?»

»Pyhä Neitsyt auttakoon!» huusi Gurth, laskien pikarin kädestään
pöydälle. »Tämmöistäkö taivaanjuomaa nämä uskottomat koirat särpivät
poskeensa, kun meidän oikeauskoisten kristittyjen täytyy latkia olutta,
joka on yhtä paksua ja sakeaa kuin sikojeni syömä rapa! -- Sinä kysyt,
kuinka paljon rahaa olen tuonut kanssani?» lisäsi saksilainen tämän
loukkaavan huudahduksen jälkeen; -- »enpä kovinkaan suurta summaa, vähän
käsirahaa vain aluksi. Kuule, Iisak! Näytä nyt, että sinulla on
omatunto, vaikkapa vain juutalaisen omatunto.»

»Onhan», arveli Iisak, »herrasi peitsen ja käsivartensa voimalla saanut
itselleen hyviä hevosia sekä monet kalliit varusteet. -- Mutta hän on
kelpo nuorukainen -- tahdon sentähden ottaa ne maksusta ja antaa hänelle
takaisin sen verran kuin liikenee.»

»Minun herrani on luovuttanut ne takaisin», sanoi Gurth.

»Voi, sepä oli paha!» sanoi juutalainen, »se oli hullusti tehty. Ei
kukaan täkäläinen kristitty jaksa ostaa niin paljon hevosia tai
varusteita -- eikä kukaan juutalainen, paitsi minä, maksa niistä
puoltakaan hintaa. Mutta lieneehän sinulla sata sekiiniä mukanasi tuossa
kukkarossasi», lisäsi Iisak, tirkistäen Gurthin viitan alle, »se näyttää
olevan hyvin raskas.»

»Siinä on nuolenpäitä», tokaisi Gurth viekkaasti.

»No sitten», sanoi Iisak läähättäen, kun hänen rinnassaan vanha paatunut
voitonpyyntö ja tämänkertainen harvinainen jalomielisyyden puuska
taistelivat keskenänsä. »Mitäpä, jos ottaisin kahdeksankymmentä sekiiniä
tuosta hyvästä hevosesta ja noista kalkista varusteista, -- joten
minulle ei jää äyriäkään voittoa itselleni. -- Onko sinulla niin paljon
rahaa mukanasi, että voit sen maksaa?»

»Tuskin», vastasi Gurth, vaikka vaadittu summa oli kohtuullisempi kuin
hän oli osannut toivoakaan. »Melkein tyhjäksi siitä herrani kukkaro
tulee. Mutta jollet mitenkään voi helpottaa, täytynee minun suostua
siihen.»

»Kaada itsellesi vielä pikarillinen viiniä», sanoi juutalainen. »Voi!
kahdeksankymmentä sekiiniä on liian vähän. En saa mitään korkoa rahojeni
lainaamisesta; ja, paitsi sitä, onhan tuo kelpo ratsu voinut
vikaantuakin tämänpäiväisessä taistelussa. Voi, voi, kuitenkin! olipa se
aika kova ja vaarallinen kahakka! Miehet ja ratsut törmäsivät yhteen
niinkuin Basanin metsähärät! Hevonen on varmasti vikaantunut!»

»Ja minä sanon», vastasi Gurth, »että se on aivan terve, niin
raajoiltaan kuin keuhkoiltaan. Menehän itse katsomaan, se on tallissasi.
Ja minä sanon vielä lisäksi, että seitsemässäkymmenessä sekiinissä on
aivan kylliksi hintaa varusteista, ja tottapa kristityn miehen sana
tässä kelvannee yhtä paljon kuin juutalaisen. Jollet tahdo tyytyä
seitsemäänkymmeneen, niin vien tämän kukkaron» -- näin sanoen hän
kilisytti rahoja kukkarossa -- »takaisin herralleni.»

»Ei, ei suinkaan!» sanoi juutalainen, »anna vain tänne rahat -- sekiinit
-- nuo kahdeksankymmentä sekiiniä, -- saatpa nähdä, että annan sinulle
kelpo juomarahat.»

Gurth suostui viimein; hän maksoi kahdeksankymmentä sekiiniä ja sai
juutalaiselta kuitin niin hevosesta kuin varusteistakin. Juutalaisen
käsi vapisi ilosta, kun hän luki ensimmäisiä seitsemääkymmentä
kultarahaa. Viimeiset kymmenen hän luki sangen hitaasti, arvellen ja
viivyskellen ja pistäen pari sanaa väliin joka kerta, kun otti yhden
niistä pöydältä ja pudotti kukkaroonsa. Ilmeinen ahneus taisteli hänen
sydämessään paremman tunteen kanssa, edellinen yllyttäen häntä panemaan
sekiinin toisensa perästä talteen, jälkimmäinen sitä vastoin kehoittaen
häntä palauttamaan edes osan takaisin hyväntekijälle tai antamaan
tuojalle juomarahoiksi. Hänen puheensa kuului tällä tapaa:

»Ykskahdeksatta -- kakskahdeksatta, sinun herrasi on kelpo nuorukainen
-- kolmekahdeksatta, oikein kelpo nuorukainen -- neljäkahdeksatta --tämä
kappale on reunasta vähän leikattu -- viiskahdeksatta -- ja tämä ei
tunnu aivan täysipainoiselta -- kuuskahdeksatta -- kun herrasi
joskus on rahan tarpeessa, tulkoon vain Iisak Yorkilaisen luo
--seitsemänkahdeksatta -- se tahtoo sanoa, tuokoon kuitenkin lujat
takaukset lainasta.» -- Tässä hän pysähtyi jokseenkin pitkäksi ajaksi,
ja Gurth jo toivoi, että jäljelläolevat kolme kultarahaa saisivat mennä
toista tietä kuin niiden kumppanit. Mutta juutalainen alkoi jälleen
lukea. -- »Kahdeksankahdeksatta -- sinä olet kunnon mies
--yhdeksänkahdeksatta -- ja ansaitsisitpa saada vähän juomarahaa...»

Tähän juutalainen jälleen pysähtyi ja katsoi viimeistä sekiiniä,
epäilemättä arvellen, antaisiko sen Gurthille. Hän punnitsi sitä
sormissaan ja viskasi sitten pöydälle, niin että helähti. Jos sen ääni
olisi vähänkin pettänyt tai jos se olisi tuntunut hiuskarvankaan verran
keveämmältä, niin anteliaisuus kukaties olisi päässyt voitolle. Mutta
Gurthin kovaksi onneksi helähdys oli aivan selvä, ja sekiini oli
vast'ikään lyöty, vieläpä hiukan ylipainoinenkin. Iisak ei siis
hennonutkaan siitä luopua. Hän pudotti sen kukkaroon, ikäänkuin
huomaamatta, ja sanoi: »Kahdeksankymmentä -- nyt on luku täysi, ja minä
olen varma, että saat herraltasi hyvät juomarahat. -- Näkyypä», lisäsi
hän halukkaasti katsellen kukkaroa, »sinulla vielä olevan enemmänkin
kolikoita tuossa kukkarossasi.»

Gurth irvisteli, niinkuin hän aina teki, kun hän tahtoi nauraa, ja
vastasi: »Taitaahan vielä olla yhtä paljon kuin tuossa kasassa, jonka
niin tarkasti laskit.» Sitten hän käänsi kuitin kokoon ja pisti sen
lakkiinsa, lisäten: »Kavahda partaasi, juutalainen, jollei tämä paperi
ole täydessä kunnossa!» Lopuksi hän vielä pyytämättä kaasi itsellensä
kolmannenkin pikarillisen viiniä ja lähti sitten jäähyväisittä.

»Rebekka», sanoi juutalainen, »peijasipa tuo ismaeliitta sittenkin
minua. Mutta samantekevä -- hänen herransa on kelpo nuorukainen -- on
niinkin, ja minä olen iloinen siitä, että hän on voittanut kulta- ja
hopeasekiinejä nopealla ratsullaan sekä vahvalla peitsellään, joka oli
kangastukin paksuinen niinkuin Goliath Filistealaisen ase.»

Hän kääntyi kuullaksensa, mitä Rebekka virkkaisi; mutta tämä olikin,
sill'aikaa kun Iisak lörpötteli Gurthin kanssa, hiljaa mennyt toiseen
kamariin.

Gurth oli tällä välin astunut portaita alas ja joutunut pimeään
eteiseen, missä hänen täytyi haparoida käsillään ovea. Silloinpa
ilmestyi hänen tielleen yht'äkkiä valkeaverhoinen hahmo, pidellen pientä
hopeista lamppua kädessään. Kaunis näky viittasi häntä käymään vieressä
olevaan kamariin. Hiukan vastahakoisesti Gurth totteli kutsua. Hän oli
rohkea ja hurjapäinen kuin metsäkarju, milloin maallinen voima sattui
häntä vastaan. Mutta niinkuin kaikki saksilaiset, hän pelästyi pahasti,
kun tuli puhe yksisarvisista, metsänhaltioista, valkoisista naisista ja
kaikista muista taikaloruista, joita hänen esi-isänsä olivat tuoneet
tullessaan Saksan metsistä. Hänelle johtui sitä paitsi mieleen, että hän
oli juutalaisen talossa, ja juutalaisillahan, paitsi muita heidän
syykseen pantuja pahoja tapoja, oli muka mainio loitsu- ja
noitumistaito. Sittenkin Gurth hiukan epäiltyänsä totteli hahmon
viittausta ja seurasi sen osoittamaan kamariin. Siellä hän ilokseen ja
ihmeekseen näki, että hänen salamyhkäinen johtajansa ei ollutkaan kukaan
muu kuin sama kaunis juutalaistyttö, jonka hän oli nähnyt ensin
turnajaisissa ja nyt äsken juuri Iisakin kamarissa.

Tyttö kysyi häneltä, miten hänen asiansa vanhan juutalaisen kanssa oli
käynyt, johon Gurth vastasi tarkasti kertoen kaikki.

»Isäni laski vain leikkiä sinun kanssasi», sanoi Rebekka. »Hän on sinun
herrallesi suuremmassa kiitollisuudenvelassa kuin hän voi noilla
varusteilla ja hevosilla maksaa, vaikka niiden hinta olisi kymmentä
vertaa kalliimpi. Kuinka suuren summan nyt maksoit isälleni?»

»Kahdeksankymmentä sekiiniä», vastasi Gurth kysymystä kummastellen.

»Tässä kukkarossa on sata sekiiniä», sanoi Rebekka. »Vie herrallesi
takaisin, mikä hänen omansa on, ja pidä itse loput. Joudu -- lähde
matkaasi -- älä kuluta aikaasi kiitoksiin. Ja ole varuillasi, kun kuljet
tämän kaupungin kautta, joka nyt on täynnä kaikenlaista väkeä. Pianpa
voisit menettää sekä kantamuksesi että henkesikin kaupan päällisiksi.
--Ruben», hän lisäsi taputtaen käsiänsä yhteen, »näytä valkeaa tälle
vieraalle ja katso, että hyvin lukitset ja telkitset oven.»

Ruben, tummapintainen, mustapartainen israeliitta, teki niinkuin tyttö
käski. Tulisoihtu kädessä hän avasi ulko-oven, johti Gurthin kivetyn
pihan kautta, päästi hänet portissa olevasta pienestä ovesta ulos ja
lukitsi sitten oven kahleilla sekä salvoilla, jotka olisivat olleet
kyllin tukevat vankilankin telkimiksi.

»Pyhä Dunstan auttakoon!» sanoi Gurth kompuroidessaan pimeätä kujaa
myöten, »ei tämä ollut mikään juutalaistyttö, vaan taivaan enkeli!
--Kymmenen sekiiniä sain hyvältä nuorelta herraltani -- kaksikymmentä
tältä Siionin helmeltä -- sepä oli onnen päivä! -- Tulisi vielä toinen
samanlainen lisäksi, Gurth, niin voisit lunastaa itsesi orjuudesta ja
sinusta tulisi yhtä vapaa mies kuin kuka muu hyvänsä. -- Ja sitten
heitän pois sikopaimenen sarven ja sauvan ja otan vapaana miehenä
käteeni miekan ja kilven ja seuraan nuorta herraani niin kauan kuin elän
salaamatta enää kasvojani tai nimeäni.»



YHDESTOISTA LUKU.


     _1 rosvo_. Seis, herra! Tänne tavaranne, muuten me teidät sidomme
     ja ryöstämme.

     _Vilkas_. Olemme hukassa; nuo on ne rosvot, jotk' ovat kaikkein
     matkustajain kauhu.

     _Valentin_. Hyvät ystävät, --

     _1 rosvo_. Te erehdytte, herra! Olemme teidän vihamiehenne.

     _2 rosvo_. Vait! Kuullaan häntä.

     _3 rosvo_. Kautta partani. Niin tehdäänkin; se sävykäs on mies.

                                     KAKSI NUORTA VERONALAISTA.

Siihenpä Gurthin yölliset seikkailut eivät vielä päättyneetkään. Itsekin
hän alkoi jotakin semmoista pelätä, kun hän päästyänsä kaupungin
ulkopuolella parin yksinäisen talon sivuitse näki edessänsä syvän
rotkotien. Molemmin puolin tätä solaa kohosivat penkereet, joilla kasvoi
pähkinäpensaita ja koivuja; levittipä siellä täällä jokin
vaivaistammikin oksiansa tien poikki aina toiselle penkereelle asti.
Itse tie oli täynnä kuoppia ja uurteita niiden monien kuormien ajosta,
jotka edellisinä päivinä olivat kuljettaneet kaikenlaista tavaraa
turnajaisiin. Kaiken lisäksi oli pimeä, sillä penkereet ja viidakko
eivät päästäneet heinäkuunkuutamoa lävitsensä.

Kaupungista kuului iloisen melun hillittyä ääntä, johon aika-ajoin
sekaantui kovaa naurun honotusta, tai kiljahdusta, tai kaukaisen soiton
huimia säveliä. Kaikki nämä äänet, jotka kertoivat, miten sotaisten
aatelisherrojen ja heidän hillittömien seuralaistensa suuret joukot
olivat kääntäneet nurin koko kaupungin, tekivät Gurthin mielen hiukan
levottomaksi. »Olipa tuo juutalaistyttö oikeassa», tuumi hän itsekseen.
»Jumala ja Pyhä Dunstan auttakoot! Soisinpa, että olisin jo onnellisesti
kaikkine aarteineni päässyt perille. Varsinaisista rosvoista
puhumattakaan on täällä nyt niin paljon vaeltavia ritareita ja
asemiehiä, vaeltavia munkkeja ja runoniekkoja, vaeltavia silmänkääntäjiä
ja muita hulivilejä, että hukassa on mies, kellä on yksikin markka
kukkarossaan, saatikka sikopaimen parka, jolla on koko pussillinen
sekiinejä. Jospa olisin edes päässyt pois näiden pirun pensaitten
varjosta, jotta näkisin vilahduksen noista Pyhän Nikolauksen teineistä,
ennenkuin he niskaani hyppäävät.»

Gurth rupesi siis kiireemmin astumaan, päästäksensä sitä pikemmin
rotkotien kautta lakealle yhteismaalle. Mutta kova onni ei laskenutkaan
häntä niin kauas. Juuri kun hän oli joutunut rotkotien toiseen päähän,
missä viidakko oli tihein, karkasi neljä miestä hänen kimppuunsa, aivan
niinkuin hän oli pelännyt. Kaksi tulla törmäsi kummaltakin tien
viereltä, ja he tarttuivat häneen niin lujasti, että vastustuksesta,
vaikka se alussa olisikin ollut mahdollinen, ei nyt voinut olla
puhettakaan. -- »Hellitä kuormasi», sanoi yksi miehistä. »Me olemme maan
vapahtajia, jotka helpotamme liian kuorman jokaiselta raskautetulta
mieheltä.»

»Ettepä saisikaan minun kuormaani aivan helpolla heltiämään», mutisi
Gurth, jonka jörömäistä suorapuheisuutta ei uhkaavan väkivallankaan
pelko voinut masentaa, »jos tässä vain olisi tilaa antaa pari hyvää
läimäystä sen puolustukseksi.»

»Senpä kohta saamme nähdä», sanoi rosvo. Sitten hän lisäsi, kääntyen
kumppaniensa puoleen: »Viekää pois tämä junkkari. Jopa näen, että hän
tahtoisi saada kolon kalloonsa samoin kuin kukkaroonsakin, jotta hänen
suonensa tulisi sillä tavoin isketyksi kahdesta kohdasta kerrassaan.»

Tämän käskyn mukaan Gurth vietiin pois, laahattiin jokseenkin
kovakouraisesti vasemmanpuolisen penkereen yli, kunnes viimein
jouduttiin viidakkosaarekkeeseen, joka levisi harjun ja aukean
yhteismaan välillä. Gurthin täytyi seurata väkivaltaisia taluttajiansa
tämän viidakon keskelle, missä he äkkiarvaamatta pysähtyivät pienelle
lakeudelle, joka oli melkein puuton ja johon siis täysi kuunvalo pääsi
tunkeutumaan oksien ja lehtien estämättä sitä. Tässä yhtyi Gurthin
ryöstäjien seuraan vielä kaksi muuta miestä, jotka nähtävästi kuuluivat
samaan joukkoon. Näillä uusilla tulokkailla oli miekka vyöllä ja nuija
kädessä, ja nyt Gurth huomasi, että kaikkien kuuden kasvot olivat
naamion peittämät. Tämä seikka ainakin todisti epäilemättömästi heidän
olevan rosvoja, jos ehkä heidän käytöksensä olisikin vielä sallinut
epäillä sitä.

»Kuinka paljon rahaa sinulla on, lurjus?» kysyi yksi rosvoista.

»Kolmekymmentä sekiiniä, jotka ovat minun omiani», vastasi Gurth
äkäisesti.

»Sakotetaan, sakotetaan!» huusivat rosvot. »Saksilainen moukka on saanut
kolmekymmentä sekiiniä ja palaa selväpäisenä kaupungista! Siitä häntä on
sakotettava. Me tuomitsemme hänet auttamattomasti menettämään kaikki,
mitä hänellä on.»

»Paninpa ne talteen, kun aioin lunastaa itseni vapaaksi orjuudesta»,
sanoi Gurth.

»Aika pöllö olitkin», vastasi yksi rosvoista. »Kolme puolituopillista
väkevää olutta juotuasi olisit ollut yhtä vapaa kuin isäntäsikin, ja
vieläpä vapaampikin, jos hän on saksilainen niinkuin sinä.»

»Onhan se valitettavasti totta», myönsi Gurth. »Mutta jos näillä
kolmellakymmenellä sekiinillä saan lunastaa itseni vapaaksi teidän
käsistänne, niin hellittäkää käteni, jotta voin maksaa rahat teille.»

»Maltapas», sanoi yksi rosvoista, joka näkyi olevan muiden päällikkö,
»sisältäähän tuo kainalossasi oleva pussi, sen verran kuin mekon kautta
voin tuntea, enemmänkin rahaa kuin mitä sanot siinä olevan.»

»Ne ovat minun herrani, kelpo ritarin omaisuutta», vastasi Gurth.
»Niistä en olisi hiiskunut sanaakaan, jos olisitte tyytyneet minun omiin
rahoihini.»

»Kunnon mies taitanet ollakin», arveli rosvo, »sen voin todistaa. Emmekä
me ole niin ylen kiihkoisia Pyhän Nikolauksen palvelijoita, ettemme
sallisi sinun kolmenkymmenen sekiinisi päästä kynsistämme, jos vain
rehellisesti puhut meille kaikki. Annapas kuitenkin sinulle uskottu
aarre vähäksi aikaa minun haltuuni.» Näin sanoen hän otti Gurthin
povesta nahkapussin, joka sisälsi Rebekan antaman kukkaron ynnä tähteet
Perinnöttömän ritarin sekiineistä. Sen jälkeen hän jatkoi tutkintoaan.
»Kuka sinun isäntäsi on?»

»Perinnötön ritari», vastasi Gurth.

»Sekö», kysyi rosvo, »jonka väkevä peitsi tämänpäiväisissä turnajaisissa
sai voiton? Mikä on hänen nimensä ja sukunsa?»

»Hänen tahtonsa on», vastasi Gurth, »että ne ovat pidettävät salassa.
Ette ainakaan minulta saa niistä vähintäkään vihiä.»

»Mikä sitten on oma nimesi ja sukusi?»

»Jos sen virkkaisin», sanoi Gurth, »niin kenties voisitte arvata, kuka
herrani on.»

»Oletpa aika itsepäinen junkkari», sanoi rosvo, »mutta se asia jääköön
tuonnemmaksi. Mistä herrasi on tämän kullan saanut? Onko hän sen
perinyt, vai millä tavalla se on hänelle karttunut?»

»Oivalla peitsellään hän on sen saanut», vastasi Gurth. »Tämä pussi
sisältää lunnaat neljästä kelpo hevosesta ja neljistä kunnon
varusteista.»

»Kuinka paljon siinä on?»

»Kaksisataa sekiiniä.»

»Eikö enempää kuin kaksisataa sekiiniä!» sanoi rosvo. »Onpa sinun
herrasi hyvin helpolla päästänyt voitetut, aivan liian vähillä
lunnailla. Nimitä minulle, ketkä tämän kullan maksoivat.»

Gurth nimitti voitetut ritarit.

»Entä temppeliherra Brian de Bois-Guilbertin varusteet ja ratsu?
--Näethän, ettet voi minua pettää!»

»Herrani», sanoi Gurth, »ei huoli temppeliherralta ottaa mitään muuta
paitsi hänen sydänverensä. He ovat verivihollisia eivätkä siis voi
vaihtaa kohteliaisuudenosoituksia keskenään.»

»Vai niin!» sanoi rosvo, ja oli sen sanottuansa hetken aikaa ääneti. »Ja
miksi kävit nyt Ashbyssä niin kalliin taakan kanssa?»

»Olihan minulla asiaa», sanoi Gurth. »Iisakille, Yorkin juutalaiselle,
minun tuli maksaa hinta niistä varustuksista, jotka hän oli hankkinut
herralleni näitä turnajaisia varten.»

»Ja paljonko maksoit Iisakille? -- Luulisipa, painosta päättäen, että
tässä pussissa vielä on jäljellä kaksisataa sekiiniä.»

»Minä maksoin Iisakille», sanoi saksilainen, »kahdeksankymmentä
sekiiniä; mutta hän antoi minulle sen sijaan sata sekiiniä takaisin.»

»Hä! Mitä!» huusivat rosvot kaikki yht'aikaa. »Pilkkanako tohdit meitä
pitää, kun laskettelet tämmöisiä hulluja valheita?»

»Se, minkä teille kerroin», vakuutti Gurth, »on yhtä totta kuin että kuu
tuolla taivaalla paistaa. Katsokaa nahkapussiini, niin saatte nähdä
juuri saman summan silkkikukkarossa, erilleen pantuna muusta kullasta.»

»Ajattele, mitä puhut, mies», sanoi päällikkö, »puhuthan juutalaisesta
-- Israelin miehestä -- jonka käsistä on yhtä vaikea periä kultiansa
kuin kerätä Palestiinan kuivista hietikoista kupillinen vettä, jonka
toivioretkeläinen on kaatanut maahan.»

»Heidän sydämissään ei ole armoa», lisäsi toinen rosvoista, »enempää
kuin kruunun ryöstövoudissa, jollei hänen sormiansa ole voideltu.»

»Asia on kuitenkin niinkuin sanoin», vakuutti Gurth.

»Iskekää tulta», sanoi päällikkö, »minä tahdon katsella tuota kukkaroa.
Ja jos niin on, kuin tämä mies kertoo, niin eipä juutalaisen
anteliaisuutta ole pidettävä paljoa vähempänä ihmeenä kuin tuota
kalliosta uhkuvaa lähdettä, joka korvessa pelasti hänen esi-isänsä.»

Tulta iskettiin käskyn mukaan, ja rosvo otti tutkiaksensa kukkaroa. Muut
tunkeutuivat hänen ympärilleen, ja nekin kaksi, jotka pitivät kiinni
Gurthista, helpottivat hiukan otettansa ja kurottivat kaulaansa, jotta
hekin saisivat nähdä miten tutkimus päättyisi. Tätä heidän
huolimattomuuttansa käytti Gurth heti hyväkseen, tempautui äkillisellä
ponnistuksella irti heistä ja olisi päässyt pakoon, jos olisi hennonut
jättää herransa omaisuuden alttiiksi. Mutta semmoinen ei ollut hänen
aikomuksensa. Hän kiskaisi nuijasauvan yhden rosvon käsistä, löi maahan
päällikön, joka ei ollut aavistanutkaan hänen yritystänsä, ja oli jo
vähällä saada rahapussin takaisin ryöstetyksi. Mutta rosvot olivat
nopsat hekin ja koppasivat jälleen sekä pussin että uskollisen Gurthin
kiinni.

»Senkin vietävä!» huusi päällikkö nousten maasta; »oletpa halkaissut
kalloni. Tämmöisestä hävyttömyydestä saisit pahan palkan, jos sinulla
olisi tekemistä muiden meidän ammattimme miesten kanssa. Kohta saat
kuulla päätökseni kohtalostasi. Ensiksi kuitenkin puhukaamme herrastasi.
Ritarin asia ensin, sitten asemiehen, niinhän on ritarisäännöissä
määrätty järjestys. -- Pysy sill'aikaa alallasi! Sillä jos vielä kerran
liikahdat, niin saat tästä iskun, joka tekee jäsenesi liikkumattomiksi
ikipäiviksi. -- Pojat!» lisäsi hän sitten kääntyen tovereittensa
puoleen, »tähän kukkaroon on kudottu hebrealaisia kirjaimia, ja meidän
täytyy siis uskoa tämän miehen juttu todeksi. Hänen isäntänsä, vaeltavan
ritarin omaisuudesta emme saata tullia ottaa. Hänen tilansa on niin
suuresti meidän tilamme kaltainen, ettei meidän sovi ryöstää mitään
häneltä. Koira ei saa purra toista koiraa, missä on niin paljon susia
sekä kettuja purtavana.»

»Meidänkö kaltainen?» kysyi yksi joukosta. »Olisipa hauska tietää, miten
tämä vertailu on ymmärrettävä.»

»Kas, sinua pöllöpäätä», vastasi päällikkö. »Eikö hänkin ole köyhä ja
perinnötön samoin kuin me? -- Eikö hänkin hanki itselleen elatusta
miekkansa kärjellä samoin kuin me? -- Eikö hän ole lyönyt
Front-de-Boeufiä ja Malvoisinia, samoinkuin me tekisimme, jos voisimme?
Eikö hän ole saman Brian de Bois-Guilbertin verivihollinen, jota meillä
on niin paljon syytä pelätä? Ja jollei kaikkia näitä syitä olisikaan,
niin pitäisikö meidän osoittaa suurempaa kovasydämisyyttä kuin uskoton,
hebrealainen juutalainen on tehnyt?»

»Ei suinkaan, ei suinkaan, sehän olisi häpeä», mutisi toinen; »mutta ei
meillä vain sinä aikana kun palvelin vanhan, oivan Gandelynin joukossa,
kuitenkaan ollut niin herkkä omatunto. -- Ja entä tuo rivosuinen moukka
-- pääseekö hänkin ehein nahoin?»

»Ei millään muotoa, jos vain _sinussa_ on miestä häntä nylkemään»,
vastasi päällikkö. »Kuule, mies», lisäsi hän kääntyen Gurthin puoleen,
»osaatko käyttää sauvaa yhtä nopeasti kuin olet kärkäs siihen
tarttumaan?»

»Minun luullakseni», tokaisi Gurth, »sinä itse parhaiten voisit vastata
tähän kysymykseen.»

»Niin, totta maar, kyllähän sinä annoit minulle kelpo sivalluksen»,
vastasi päällikkö, »mutta jos annat tällekin ystävälle yhtä oivallisen,
niin pääset tullitta. Ja jollet sitä saa toimeen -- no, totta maar
silloin minun, koska olet niin uljas junkkari, täytynee maksaa sinun
lunnaasi omasta taskustani. -- Sauva käteen, Mylläri», lisäsi hän, »ja
kavahda päätäsi. Ja te toiset, hellittäkää irti miehestä ja lainatkaa
hänelle sauva. -- Täss' on valoa tarpeeksi selän löylytykseksi.» Kun
molemmat taistelijat olivat saaneet sauvan käteensä, astuivat he
keskelle lakeutta, jotta heillä olisi täysi kuutamo apunaan. Toiset
rosvot nauroivat ja huusivat kumppanilleen: »Mylläri, varjele
jauhoitusveroasi!» Mylläri puolestaan tarttui aseeseensa varren
keskikohdasta, pyöritellen sitä päänsä yläpuolella tavalla, jota
ranskalaiset nimittävät _faire le mouliment_ (myllyn pyörittämiseksi),
ja huusi kerskailevasti: »Käy päälle, maamoukka, jos uskallat -- ja
saatpa kokea, kuinka myllärin koura puraisee!»

»Jos olet mylläri», vastasi Gurth pelottomasti, pyöritellen hänkin
asettansa yhtä kätevästi päänsä yläpuolella, »niin oletpa
kaksinkertainen varas, joten minä, rehellinen mies, en pelkää sinua.»

Näin härnäiltyään toisiaan molemmat taistelijat kävivät toistensa
kimppuun. Muutamia minuutteja he taistelivat kumpainenkin yhtä suurella
voimalla, miehuudella ja taidolla, väistäen ja vastaten toistensa
sivalluksia mitä tuimimmalla nopeudella. Lakkaamatta kalahtelivat heidän
aseensa, niin että kauempaa kuuntelija olisi saattanut luulla vähintään
kuusi miestä olevan kahakassa kummallakin puolella. Paljon vähemmänkin
tuimia ja vaarallisia taisteluita on kelpo kuusimittarunon säkeillä
kerrottu. Mutta Myllärin ja Gurthin taistelu on jäänyt laulussa
ylistämättä, sillä siellä ei ollut läsnä pyhitettyä runoniekkaa, joka
olisi osannut ansion mukaan kuvata sen monivaiheista menoa. Tahdonpa
kuitenkin -- vaikka sauvataistelut meidän aikoinamme ovat jo tulleet
vanhanmuotisiksi -- koettaa, sen verran kuin kykenen, ylistää noita
uljaita sankareita.

Kauan aikaa taistelu oli tasaväkistä; mutta viimein Mylläriltä alkoi
maltti loppua, kun hän näki saaneensa niin vahvan vastustajan ja kuuli
kumppaniensa nauravan, joita, niinkuin tämmöisissä tilaisuuksissa aina
käy, huvitti hänen harminsa. Mutta tämmöinen maltittomuus ei sovi
sauvataisteluun, missä kylmäverisyys on välttämätöntä. Siitä syystä
Gurth, joka mielenlaadultaan oli jörömäinen, mutta vakava, sai nyt
etuotteen, jota hän suurella taidolla osasikin käyttää hyödyksensä.

Mylläri kävi huimasti päälle sivaltaen milloin sauvan ponnella, milloin
varrella, ja yritteli päästä likemmäksi vastustajaansa. Gurth puolestaan
koetti vain puolustaa itseään, pitäen kätensä noin kyynärän verran
erillään toisistaan, ja varjellen päätään sekä vartaloaan siten, että
hän nopeasti vaihtoi asetta kädestä käteen. Näin hän vain suojeli
itseään hätäilemättä käyttäen silmäänsä, käsiänsä ja jalkojansa. Mutta
kun hän vihdoin huomasi, että vastustaja alkoi hengästyä, iski hän
vasemmalla kädellään sauvansa suoraan vasten Myllärin kasvoja, ja kun
tämä yritti sitä väistää, sujahutti Gurth oikean kätensä vasemman sijaan
ja sivalsi aseensa täyttä vauhtia vastustajan vasemmalle korvalliselle,
niin että Mylläri kaatua maiskahti pitkäkseen nurmikolle. »Kas sen teit
kelpo tavalla ja kuin oikea mies!» huusivat rosvot. »Eläköön suora meno
ja vanha Englanti! Saksilainen on pelastanut sekä rahat että nahat, ja
Mylläri tavannut voittajansa sauvataistelussa.»

»Nyt saat mennä tiehesi, veikkonen», sanoi päällikkö Gurthille omallakin
sanallaan vahvistaen yleistä huutoa; »ja minä panen kaksi miehistäni
saattamaan sinua parasta tietä myöten herrasi teltalle. Heidän pitää
varjella sinua muista yölinnuista, joiden omatunto ei ole yhtä herkkä
kuin meidän; sillä paljon on sentapaisia liikkeellä tämmöisenä yönä.
Muista kuitenkin yksi asia», lisäsi hän ankaralla äänellä, »muistakin,
ettet ole tahtonut virkkaa omaa nimeäsi -- älä siis kysy myöskään meidän
nimiämme äläkä koettele tiedustella, keitä tai mitä miehiä me olemme!
Sillä jos semmoiseen uteluun ryhdyt, joudut pahempaan pulaan kuin missä
nyt olet ollut.»

Gurth kiitti päällikköä hänen kohteliaisuudestaan ja lupasi panna
varoituksen muistiin. Kaksi rosvoista otti nyt sauvat käteensä; he
käskivät Gurthin seurata heidän kantapäillään ja rupesivat rivakasti
astumaan viidakon kautta kulkevaa polkua ja likellä olevan mäen yli.
Viidakon reunalla tuli kaksi miestä vastaan, mutta kun Gurthin saattajat
kuiskasivat heidän korvaansa, katosivat he metsään ja antoivat
vaeltajain rauhassa kulkea eteenpäin. Tästä seikasta Gurth arvasi, että
rosvojoukko oli suurilukuinen ja että heidän kokouspaikkansa oli
vartijoilla turvattu.

Heidän tultuaan aukealle kankaalle, mistä yhä vielä olisi ollut vaikeata
osata kotiin, veivät rosvot Gurthin suoraa tietä pienen kummun harjalle.
Sinne näkyi kuutamon valossa taistelutantereen aitaus, valkoisina
hohtavat teltat tantereen kummassakin päässä sekä niiden koristuksina
olevat tuulessa liehuvat viirit. Sinne kuului myös laulunhyminää, jolla
vartijat koettivat lievittää yöllisen toimensa ikävää.

Tähän rosvot nyt pysähtyivät.

»Edemmäksi emme voi sinua saattaa», he sanoivat; »olisi varomatonta, jos
uskaltaisimme tuonne alas. -- Ja muista sinä puolestasi se varoitus,
jonka äsken sait -- pidä salassa, mitä tänä yönä on sinulle tapahtunut,
sitä sinulla ei ole syytä katua. Mutta jollet tottele meidän sanojamme,
niin et itse Lontoon Towerissakaan (linnassa) saa suojaa meidän
kostoltamme.»

»Hyvästi vain, kelpo miehet», sanoi Gurth, »kylläpä panen mieleen teidän
käskynne, älkääkä panko pahaksenne toivotustani, että pian ryhtyisitte
turvallisempaan ja rehellisempään ammattiin.»

Tällä tavoin he erosivat toisistansa. Rosvot palasivat samaa tietä kuin
olivat tulleet, ja Gurth jatkoi matkaansa herransa teltalle asti, missä
hän, saadusta kiellosta huolimatta, kertoi kaikki, mitä hänelle sinä
yönä oli tapahtunut. Perinnötön ritari kummasteli suuresti sekä Rebekan
lahjaa, jonka hän kuitenkin päätti lähettää takaisin, että myös rosvojen
jalomielisyyttä, mikä ominaisuus ei hänen mielestään sopinut heidän
ammattiinsa. Kauan ei hän kuitenkaan saanut ajatella näitä merkillisiä
seikkoja; sillä edellisen päivän väsymys sekä voimistumisen tarve
huomispäivän taistelun varalta vaativat välttämättömästi lepoa.

Ritari kävi siis makaamaan kallisarvoiseen vuoteeseen, joka seisoi
teltan nurkassa; ja uskollinen Gurth ojensi karskit raajansa
karhuntaljalle, joka oli levitetty matoksi maaperään. Hän paneutui
makaamaan teltan oven eteen, niin ettei kukaan häntä herättämättä voinut
astua sisään.



KAHDESTOISTA LUKU.


    Ei ratsastele enää airuet --
    jo raikahtavi torven sävelet.
    Molemmin puolin peitset ojentuu,
    ja kannustimet syvään tunkeutuu
    hevosten kylkiin. Nytpä nähdä saa,
    ken osaa otella ja ratsastaa.
    Kas tässä peitsi kilpeen taittui nyt,
    mut tuo on sydänpaikkaan iskenyt.
    Nyt tuossa peitsi pystyyn nostetaan,
    neljättä syltä varmaan pituuttaan.
    Taas täällä miekkansa he vetävät,
    hopeelle kirkkahalle kiiltävät,
    kypäräin halki päähän hakaten,
    jott' uhkuavi hurme punainen.

                               CHAUCER.

Päivä koitti pilvettömän kirkkaana, eikä se ollut vielä ehtinyt
korkealle nousussansa, kun jo joutilaimmat tai uteliaimmat katsojista
taas ilmaantuivat kaikilta haaroilta kentälle, kiirehtien hyvälle
paikalle, mistä voisivat katsella odotetun aseleikin jatkoa.

Heti näiden jäljestä saapuivat paikalle turnausmarskit palvelijoineen
sekä airuet. Sillä heidän piti merkitä kirjaan taisteluun pyrkivien
ritarien nimet sekä kummalle puolelle kukin aikoi lukeutua.

Säädetyn järjestyksen mukaan oli Perinnötön ritari johtava toista
puoluetta, ja sitä vastaan taistelevan joukon päälliköksi oli määrätty
Brian de Bois-Guilbert, jonka arveltiin edellisenä päivänä olleen
voittajan jälkeen paras mies. Muut eiliset vaatijaritarit tietysti
kuuluivat viimeksimainitun puolelle; ainoastaan Ralf de Vipont ei voinut
olla läsnä, sillä kaatuessaan hän oli niin pahasti loukkautunut, ettei
saattanut pukea rautavaruksia ylleen. Kumpaisellekin puolelle pyrki
muuten suuri joukko kuuluja, jaloja ritareita.

Näihin yhteisiin turnajaisiin, joissa kaikki osanottajat taistelivat
yht'aikaa, tarjoutuivatkin sen ajan ritarit mielellään, vaikka ne
olivatkin vaarallisemmat kuin kaksintaistelut. Moni ritari, joka ei
tarpeeksi luottanut taitoonsa uskaltaakseen yksin karata kuuluisan
vastustajan kimppuun, halusi kuitenkin näyttää urhouttansa
yhteistaistelussa, missä hän saattoi kohdata vertaisiansa taistelijoita.
Tässä tilaisuudessa kirjoitettiin noin viisikymmentä taisteluun
tarjoutuvaa ritaria kumpaankin joukkoon. Kun tämä luku oli täysi, niin
marskit julistivat, että useampia ei enää voitu ottaa vastaan,
--suureksi suruksi monille, jotka olivat liian myöhään tarjoutuneet
päästäksensä parveen.

Kello kymmenen paikoilla koko ympäristö oli täynnä miehiä sekä naisia,
jotka riensivät turnajaisiin mitkä ratsain, mitkä jalkaisin. Hiukkasta
myöhemmin ilmoitettiin kovalla torventoitotuksella, että Juhana-prinssi
oli saapunut seuralaisinensa, joiden joukossa oli useita, jotka aikoivat
yhtyä aseleikkiin, sekä useita sellaisiakin, jotka eivät siihen
aikoneet.

Melkein samaan aikaan Cedrik Saksilainenkin saapui paikalle
Rowena-neidin kera. Athelstan ei nyt ollutkaan heidän seurassansa. Sillä
hänkin oli pukeutunut vahvaan rautavarukseen ottaaksensa osaa
taisteluun; ja Cedrikin suureksi hämmästykseksi hän oli valinnut
temppeliherran puolueen. Saksilainen oli kiivaasti vastustanut ystävänsä
sopimatonta vaalia; mutta toinen oli vain antanut sellaisia vastauksia,
jommoisiin ihmiset turvautuvat, kun he ovat itsepäisesti päättäneet
seurata omaa mieltänsä, voimatta kelpo syillä tukea asiaansa.

Vaikuttavamman, kenties ainoankin syynsä, miksi hän meni Brian de
Bois-Guilbertin puolelle, Athelstan pitikin salassa. Hän oli näet liian
suuri nahjus luonteeltansa viitsiäksensä Rowenan suosion saavuttamiseksi
nähdä mitään vaivaa; mutta silti hän ei ollut kylmäkiskoinen neidon
kauneudelle, ja hän piti avioliittoansa hänen kanssaan aivan varmasti
päätettynä asiana, koska Cedrik sekä Rowenan muut ystävät olivat siihen
suostuvaiset. Suuri, vaikka salainen, oli siis Coningsburghin herran
suuttumus ollut, kun hän näki edellisen päivän voittajan määräävän
Rowenan sille kunniasijalle, johon hänellä oli valta valita hänet.

Tämän vaalin johdosta, joka häiritsi hänen omia hankkeitansa, Athelstan
aikoi nyt rangaista Perinnötöntä ritaria. Hän tiesi olevansa väkevä, ja
kehuivatpa ainakin mairittelijat hänen suurta asetaitoansakin. Tätä
voimaansa hän ei nyt suinkaan tahtonut tarjota vihatun ritarin avuksi,
vaan oli päättänyt, jos suinkin tilaisuus tarjoutuisi, antaa tämän tuta
hänen raskasta sotatapparaansa.

Vaatijaritarien puolelle olivat myös de Bracy ynnä muut Juhana-prinssin
seuralaiset asettuneet. Juhana itse oli antanut sellaisen käskyn, sillä
sille puolelle hän olisi suonut voiton kallistuvan. Mutta toiselta
puolen oli myös suuri joukko ritareita, sekä englantilaisia että
normannilaisia, niin oman maan miehiä kuin muukalaisia, yhtynyt
vastapuolueeseen. He tekivät tämän sitä halukkaammin, koska eilinen
taistelu oli todistanut heidän päällikkönsä, Perinnöttömän ritarin,
kelpo soturiksi.

Huomattuansa, että päivän valittu kuningatar oli tullut paikalle,
ratsasti Juhana hänen luokseen osoittaen kohteliaisuutta, mikä teki
hänen käytöksensä niin miellyttäväksi, milloin hän vain viitsi sellaista
osoittaa. Hän kohotti lakkiaan tervehdykseksi ja hyppäsi sitten hevosen
selästä maahan, auttaaksensa Rowena-neitiä alas satulasta. Hänen
seuralaisensa seisoivat sill'aikaa kaikki avopäin, ja eräs herra, joka
oli kaikkein korkeimpia suvultansa, piti Rowenan ratsua suitsista.

»Tällä tavoin», sanoi prinssi, »me tahdomme esimerkillämme näyttää,
miten Rakkauden ja Kauneuden kuningatarta on hänen arvonsa mukaisesti
kunnioitettava. Tahdomme itse saattaa hänet sille valtaistuimelle, joka
tänäpäivänä on hänen omansa. -- Jalot rouvat ja neidot», hän jatkoi,
»kunnioittakaa kuningatartanne, niinkuin itse tahtoisitte tulla
kunnioitetuksi, kun teidän vuoronne tulee!»

Näin sanoen prinssi talutti Rowenan sille kunniaistuimelle, joka
sijaitsi vastapäätä hänen omaansa; ja kauniit, korkeasukuiset rouvat ja
neidot riensivät jäljestä, pyrkien istumaan mahdollisimman lähelle
tämänpäiväistä hallitsijatarta.

Heti kun Rowena oli istuutunut, tervehdittiin uutta kuningatarta
soitolla, joka melkein tukehtui kansan riemuhuutoihin. Aitauksen sisällä
loistivatkin nyt kummankin puolen ritarien rautapuvut iloisesti ja
uhkaavasti päivän paisteessa. Kumpikin joukkue oli kokoontunut
omanpuoleisen porttinsa edustalle, ja ahkerasti neuvoteltiin par'aikaa,
millä tavalla sotarintama parhaiten olisi rakennettava ja taistelu
järjestettävä.

Airuet vaativat nyt hiljaisuutta, jotta he vielä kerran saisivat
kuuluttaa turnajaisten säännöt. Näillä säännöillä oli tarkoituksena
hiukan laimentaa taistelunkiihkoa. Semmoinen varokeino olikin varsin
tarpeellinen, sillä taistelussa käytettiin teräviä miekkoja ja
käärimättömiä peitsenkärkiä.

Kiellettyä oli miekalla pistäminen; ei saanut muuta kuin sivaltaa. Lupa
oli käyttää nuijaa tai sotatapparaa, jos mieli teki, mutta tikari eli
väkipuukko oli kielletty. Hevosen selästä kaatunut ritari sai jatkaa
taistelua jalkaisin kenen hyvänsä, samassa tilassa olevan vastustajan
kanssa; mutta ratsumiehet eivät saaneet käydä jalkamiehen kimppuun. Jos
joku ritari tuli tungetuksi niin likelle aitausta, että hänen ruumiinsa
tai aseensa koskivat siihen, täytyi hänen tunnustaa itsensä voitetuksi
ja luovuttaa varuksensa sekä hevosensa sille, joka oli ajanut hänet
semmoiseen paikkaan. Tällä tavoin voitettu ritari ei saanut enää ottaa
osaa taisteluun. Kun taistelija kaatui maahan eikä jaksanut omin voimin
nousta jaloilleen, sai hänen asemiehensä astua tantereelle ja kuljettaa
hänet pois; mutta tässä tapauksessa hänet julistettiin voitetuksi, ja
hänen varuksensa sekä ratsunsa joutuivat voittajan omaksi. Taistelun
tuli lakata niin pian kuin Juhana-prinssi viskasi komentosauvansa
maahan; sekin tarkoitti liian verenvuodatuksen ehkäisemistä, kun näet ei
sallittu tämän vaarallisen leikin kestää kovin kauan. Se ritari, joka
rikkoi näitä turnajaispelin sääntöjä tai muuten kunniallisen
ritarillisuuden lakia vastaan, oli riisuttava aseettomaksi ja asetettava
katsojain naurun ja pilkan alaisena istumaan ratsain aitaukselle, kilpi
ylösalaisin käsissään. Tällä tavoin rangaistiin epäritarillista
käytöstä. Nämä säännöt julistettuaan airuet lopuksi kehoittivat kaikkia
ritareita suorittamaan hyvin tehtävänsä, jotta he ansaitsisivat
Rakkauden ja Kauneuden kuningattaren suosion.

Niin pian kuin julistus oli luettu, lähtivät airuet taistelutantereelta.
Ritarit ratsastivat nyt kahtena pitkänä jonona kummastakin portista
sisään ja asettuivat vastakkain kummallekin puolelle kahteen riviin.
Päällikön paikka oli etumaisen rivin keskikohdalla; mutta hän ei
asettunut siihen, ennenkuin hän ensin oli saanut sotarintamansa
järjestykseen ja jokaisen miehen määrätylle paikalleen.

Olipa tuo komea, mutta samalla hiukan sydäntä ahdistava näky, kun näin
suuri joukko oivia ritareita, kaikki kelpo ratsujen selässä ja kalleissa
rautapuvuissa, odotteli tuossa valmiina alkamaan tulisen taistelun. He
istuivat satulassaan jäykkinä kuin valetut rautakuvat, ja odottelivat
ryntäyskäskyä yhtä hartaasti kuin heidän jalot ratsunsakin, jotka
hirnuen ja kaapien maata kavioillaan ilmaisivat maltittomuuttaan.

Vielä olivat ritarien peitset pystyssä, kirkkaat kärjet välkkyivät
päivänpaisteessa ja liput heiluivat kypäränsulkien yläpuolella, kun
turnausmarskit tarkasti katsastivat rivejä, laskien eikö kenties
jommallakummalla puolella ollut enemmän tai vähemmän miehiä kuin oli
säädetty. Heidän lukunsa oli aivan täysi. Marskitkin poistuivat nyt
tantereelta, ja Wilhelm de Wyvil huusi sitten ukkosäänellä
ryntäyskäskyn: »_Laissez aller_! (Antakaa mennä!)» Torvetkin samassa
törähtivät, -- peitset laskeutuivat äkkiä ja kiinnitettiin
satulahakasiin, -- kannukset kaivautuivat ratsujen kupeisiin, -- ja
kummaltakin puolelta ryntäsi etumainen rivi täyttä neliä vastakkain.
Keskellä tannerta he törmäsivät yhteen niin kovalla kolahduksella, että
kumaus kuului virstan päähän. Toinen rivi seurasi hitaammin jäljestä,
ollakseen valmiina auttamaan, jos heidän puolueensa jäisi tappiolle, tai
antamaan parempaa vauhtia voitolle, jos onni heidän puolelleen
kallistuisi.

Yhteentörmäyksen seurauksia ei voitu nähdä, sillä niin monen hevoskavion
nostattama tomu pimitti ilman; kului minuutti, ennenkuin katsojat
saattoivat nähdä, miten kahakassa oli käynyt. Niin pian kuin näköala
jälleen oli selvinnyt, huomattiin, että puolet ritareista kummallakin
puolella oli kaatunut ratsujensa selästä. Mitkä olivat peitsen
sysähdyksestä menneet kumoon, mitkä oli raskaamman ja voimakkaamman
päällekarkaajan vauhti viskannut hevosineen päivineen kuperkeikkaa.
Muutamat makasivat maassa ikäänkuin eivät enää koskaan kykenisi
nousemaan; toiset taas olivat kohonneet jo pystyyn ja joutuneet
käsikahakkaan samaan tilaan joutuneitten vastustajain kanssa.
Kummallakin puolella oli myös useita pahoin haavoittuneita, jotka eivät
enää kyenneet jatkamaan taistelua; he koettivat vöillään hillitä
verenjuoksua ja pyrkivät syrjään metelistä. Satulassa pysyneet ritarit,
joilta melkein kaikilta peitset olivat kahakassa katkenneet, tappelivat
nyt miekoillansa mies miestä vastaan, kajahduttaen sotahuutojaan ja
vaihdellen sivalluksia, ikäänkuin voitto olisi ollut hengen ja kunnian
asia.

Kahakka kiihtyi vielä, sillä nyt ryntäsi toinenkin, varajoukkona ollut
rivi kummaltakin puolelta kumppaniensa apuun. Brian de Bois-Guilbertin
miehet huusivat: »_Ha! Beau-séant! Beau-séant_![12] Temppelin puolesta!
Temppelin puolesta!» Toinen puolue taas huusi: »_Desdichado!
Desdichado_» ottaen tunnussanakseen sen nimen, joka oli heidän
päällikkönsä kilpeen kirjoitettu.

Tällä tavalla taisteltiin mitä tulisimmalla tuimuudella ja vaihtelevalla
onnella. Väliin virtasi kahakan kuohu pohjoiselle, väliin eteläiselle
portille päin, sitä myöten mikä puolue alkoi päästä voitolle.

Miekkojen kilahdukset ja taistelijain huudot sekaantuivat torvien
törähdysten kanssa hirvittäväksi meluksi, niin ettei voitu kuulla
kaatuneiden voivotusta, kun ne turvattomina makasivat hevosten jaloissa.
Ritarien kirkkaat rautapuvut olivat nyt jo tomun ja veren tahrassa, ja
paloja niistä heltisi jokaisen miekan- tai tapparanlyönnin perästä.
Kirjavia sulkia, jotka olivat hakatut irti kypärien harjoista, lenteli
lumihöytyjen tavoin tuulessa. Kadonnut oli nyt kaikki, mikä sotaisessa
leikissä oli näyttänyt kauniilta ja iloiselta; mitä vielä oli jäljellä,
se oli näöltään surettavaa tai hirvittävää.

Mutta niin paljon vaikuttaa tottumus, että tämä näky ei huvittanut
ainoastaan alhaista kansaa, joka aina rakastaa kauheita tapauksia.
Korkeasukuiset naisetkin katselivat lavoiltaan, tosin hiukan pelokkaina,
mutta kuitenkaan silmiään vilkuttamatta, tuota hirvittävää näytelmää.
Siellä täällä tosin vaaleni kaunis poski tai kuului heikko huuto, kun
sulhanen tai veli tai puoliso kaatui maahan. Mutta ylipäänsä rouvat ja
neitoset vain kiihoittivat taistelijoita, taputtaen käsiään, heiluttaen
huntujaan ja nenäliinojansa, jopa myös huutaen: »Kelpo peitsi! oiva
miekka!» kun sattuivat näkemään onnistuneen sysäyksen tai sivalluksen.

Kun kauniskin sukupuoli oli näin ihastunut veriseen leikkiin, niin eipä
liene vaikeata käsittää, miten miehet olivat siitä huvitetut. Tämä
mielenkiinto purkautui koviksi huudoiksi joka kerran, kun onni kallistui
puolelle tai toiselle, ja kaikkien katseet tuijottivat värähtämättä
tantereelle, ikäänkuin jokainen isku niistä lukemattomista, joita siellä
sateli, olisi ollut katsojan itsensä lyömä tai saama. Ja joka lomahetki
kaikui airueitten ääni: »Taistelkaa, jalot ritarit! -- Mies kuolee,
maine ei kuole! -- Hakatkaa päälle! -- Parempi kuolema kuin tappio!
--Taistelkaa, jalot ritarit! Ihanat silmät katselevat urotekojanne!»

Taisteluonnen kaikissa vaiheissa katsojien silmät seurasivat varsinkin
molempia päälliköitä, jotka, tuimimmassa kahakassa liikkuen, kehoittivat
miehiänsä sekä äänellään että esimerkillään. Kumpainenkin teki mainioita
sankaritöitä, eikä kumpikaan löytänyt itselleen vastapuolueesta
täysiveroista vastustajaa. Useammin kuin kerran he pyrkivät toistensa
kimppuun; sen he tekivät vihansa yllytyksestä, ja ehkä myös siinä
toivossa, että päällikön kaatuminen ratkaisisi voiton. Mutta niin sakea
oli tungos ja niin sekamelskainen kahakka, että he taistelun alussa
turhaan yrittelivät päästä yhteen. Useamman kerran heitä esti omien
kumppaniensa kiivaus, jotka halusivat saavuttaa mainetta taistelemalla
vastapuolueen päällikköä vastaan.

Vasta sitten, kun taistelijain joukot olivat harvenneet -- sen vuoksi,
että useiden oli täytynyt tunnustaa itsensä voitetuksi ja useat olivat
tulleet ajetuiksi aitaukseen kiinni tai olivat kykenemättömiä jatkamaan
taistelua -- pääsivät temppeliherra ja Perinnötön ritari viimeinkin
törmäämään yhteen sillä raivoisalla tuimuudella, johon verivihollisuus
ynnä kilvoitus ylimmästä kunniasta yllytti heitä. Niin taitavat olivat
kumpainenkin sekä iskiessään että väistyessään, että katsojat eivät
voineet pidättää yhteistä hurraahuutoa, joka ilmaisi heidän riemuansa ja
ylistystänsä.

Tällä hetkellä Perinnöttömän ritarin puolue oli tappiolla;
Front-de-Boeufin jättiläiskäsi toisella kyljellä ja Athelstanin
karhumainen voima toisella olivat kaataneet tai karkoittaneet kaikki
vastaansattuvat. Päästyänsä irti omista vastustajistaan nämä ritarit
näkyivät nyt molemmat yht'aikaa havainneen, että he paraiten voisivat
kallistaa voiton puolelleen, jos auttaisivat temppeliherraa
vihollispäällikköä vastaan. Yht'aikaa he siis kannustivat hevosiaan ja
ryntäsivät Perinnöttömän ritarin kimppuun, normannilainen toiselta,
saksilainen toiselta puolelta. Mies, jota heidän yhteinen ja
äkkiarvaamaton ryntäyksensä tarkoitti, olisi ollut hukassa, ellei häntä
olisi varoittanut yleinen huuto katsojain joukosta, joiden mieltä tuo
epätasainen taistelu pahoitti.

»Pidä varasi, pidä varasi, Perinnötön ritari!» huudettiin yleisesti,
niin että ritari huomasi häntä uhkaavan vaaran; hän sivalsi
temppeliherraa vielä kerran koko voimallaan ja sitten nykäisi samassa
hetkessä hevostansa suitsista, niin että se taaksepäin karaten väistyi
Athelstanin ja Front-de-Boeufin edestä. Nämä molemmat ryntäsivät siten,
kukin puoleltansa, tavoittamansa vihamiehen ja temppeliherran välitse,
eikä puuttunut paljon, että he olisivat törmänneet toinen toistansa
vastaan, ennenkuin saivat hevostensa vauhdin hillityksi. Kerkesivätpä he
kuitenkin tiukata suitsia ja kääntää ratsunsa, karataksensa yhdessä
temppeliherran kanssa Perinnöttömän ritarin päälle ja masentaaksensa
hänet maahan.

Hukassa olisi tämä ollutkin, jollei eilispäivänä saamansa jalon orhin
erinomainen voima ja nopeus olisi pelastanut häntä.

Siitä oli hänelle sitä enemmän apua, kun Bois-Guilbertin ratsu oli
haavoittunut, ja Front-de-Boeufin sekä Athelstanin hevoset olivat jo
väsyksissä edellisistä ponnistuksistaan, koko päivän kannettuansa
jättiläiskokoisten herrojensa painoa, jota täydet rautavarusteet vielä
enensivät. Muutamien minuuttien ajan torjui siis Perinnötön ritari
vastustajia päältään mestarillisen ratsastustaitonsa ja jalon hevosensa
avulla. Kääntäen ja pyörittäen orittansa yhtä nopeasti kuin haukka
keikahteleikse ilmassa, hän koetti pitää vihollisia niin paljon erillään
kuin mahdollista. Välistä karkasi hän tämän, välistä tuon kimppuun,
sivalluttaen miekkaansa tuimalla vauhdilla, ja aina väistyen pois
ennenkuin toinen kerkisi vastaamaan.

Ilmassa kajahteli katsojien ylistyshuutoja; mutta sittenkin oli
ilmeistä, ettei hän ajan pitkään voisi kestää ylivoimaa vastaan. Juhanan
seurassa olevat aatelisherrat rukoilivat sentähden, kaikki yhdestä
suusta, prinssiä viskaamaan sauvansa maahan, jotta urhoolliselta
ritarilta säästyisi tappion häpeä, vaikkapa siihen olikin ylivoima yksin
syynä.

»Enpä suinkaan, kuuna kullan valkeana!» vastasi prinssi. »Tuo sama
junkkari, joka salaa nimensä ja ylenkatsoo pitokutsuamme, on jo saanut
yhden voitonpalkinnon. Jääköön nyt toinen palkkio muille.»

Hänen vielä puhuessaan äkkiarvaamaton tapaus kuitenkin muutti kokonaan
päivän taisteluonnen.

Perinnöttömän ritarin joukossa oli eräs mustaan rautapukuun
varustautunut ratsumies, mustan hevosen selässä. Molemmat, niin mies
kuin ratsu, olivat kookkaat, vahvaraajaiset ja nähtävästi hyvin väkevät.
Mutta tämä ritari, jonka kilvessä ei näkynyt minkäänlaista kirjoitusta,
ei tähän asti ollut näyttänyt suuresti välittävän voitosta. Hän torjui
nähtävästi aivan helposti päältään niitä, jotka kääntyivät häntä
vastaan, mutta ei ajanut heitä takaa eikä itse käynyt kenenkään
kimppuun. Sanalla sanoen hän oli tähän asti ollut pikemmin syrjäisenä
katsojana kuin taistelijana, josta syystä kansa olikin keksinyt hänelle
pilkkanimen »Musta tyhjäntoimittaja».

Nyt kuitenkin, huomattuaan päällikkönsä ahdingon, tämä ritari näytti
heräävän unestansa. Hän kannusti hevostansa, joka ei ollut vielä yhtään
väsynyt, ja kiiti ukkosen nuolena avuksi huutaen äänellä, joka kaikui
kuin torven törähdys: »Desdichado avuksi!» Apu olikin juuri tällä
hetkellä hyvin tarpeen, sillä Perinnöttömän ritarin par'aikaa karatessa
temppeliherraa vastaan oli Front-de-Boeuf kohotettu miekka kädessä
päässyt häntä likelle. Eipä hän kuitenkaan vielä ennättänyt sivaltaa,
kun hän sai Mustalta ritarilta aika iskun. Se livahti kirkasta kypärää
myöten ja löi melkein masentumattomalla voimalla hevosta otsakiskoon,
--ja maahan keikahtivat sekä Front-de-Boeuf että hänen ratsunsa,
molemmat pyörryksissä iskun tulisesta vauhdista. Sitten Musta
tyhjäntoimittaja kääntyi Athelstan Coningsburghilaisen puoleen; ja kun
hänen oma miekkansa oli äskeisestä iskusta katkennut, tempaisi hän
sotatapparan, jota kömpelö saksilainen piti kädessänsä. Vauhdilla, joka
osoitti, ettei hän ensi kertaa käyttänyt tätä asetta, iski nyt Musta
ritari Athelstania vasten rintaa, niin että tämä heti livahti hervotonna
maahan. Tehtyänsä nämä kaksi urotyötä, joita katsojat sitä enemmän
ylistivät, kuta vähemmän he olivat otaksuneet hänen sellaiseen
kelpaavan, Musta ritari tuntui jälleen vaipuneen entiseen unisuuteensa.
Hän palasi vakavana tantereen pohjoispäähän ja antoi päällikkönsä tulla,
miten kykeni, yksin toimeen Brian de Bois-Guilbertin kanssa. Tämä ei
ollutkaan enää kovin vaikeata. Temppeliherran hevonen, jota runsas
verenvuoto raukaisi, ei kestänyt enää, kun Perinnötön ritari ryntäsi
täyttä vauhtia päälle. Brian de Bois-Guilbert vierähti maahan, saamatta
toista jalkaansa irti jalustimesta. Hänen vastustajansa hyppäsi nyt
hevosen selästä maahan, kohotti miekkansa uhkaavasti temppeliherran pään
yli ja vaati häntä antautumaan. Mutta samassa Juhana-prinssi, jota nyt
Bois-Guilbertin vaarallinen tila liikutti enemmän kuin äsken toisen
ritarin pula, heitti komentosauvansa maahan ja lopetti taistelun. Sillä
tavoin säästyi temppeliherralta se häpeä, että hänen olisi täytynyt
tunnustaa itsensä voitetuksi.

Äskeisestä tulisesta taistelusta ei ollutkaan nyt enää muuta jäljellä
kuin muutamia kyteviä kekäleitä. Niistä harvoista ritareista, jotka
vielä viipyivät tantereella, oli enin osa, ikäänkuin sanattomasta
sopimuksesta, lakannut taistelemasta ja jättänyt voiton molempien
päällikköjen keskenään ratkaistavaksi.

Asemiehet, joiden olisi ollut vaikeaa, jopa vaarallistakin tulla
herrojensa avuksi niin kauan kuin taistelua kesti, riensivät nyt
miehissä tantereelle. He korjasivat haavoittuneet, jotka hellimmällä
huolella ja varovaisuudella vietiin läheisiin telttoihin tai kaupungissa
heitä varten varattuihin majapaikkoihin.

Tällä tavoin päättyi Ashby-de-la-Zouchen mainio taistelu, joka oli ollut
tulisimpia leikkisotia koko sillä aikakaudella. Tanterelle henkensä
heittäneitä ritareita tosin ei ollut enempää kuin neljä, siihen luettuna
eräs, joka kuumuudesta tukehtui rautapukuunsa; mutta neljättäkymmentä
miestä oli pahasti haavoittunut, joista neljä tai viisi sittemmin kuoli
haavoihinsa. Useat muut olivat tulleet iäkseen vaivaisiksi, ja nekin,
jotka jossakin määrin tointuivat, saivat hautaan asti pitää merkkejä
tästä kahakasta ruumiissansa. Siksipä sitä mainitaankin vanhoissa
aikakirjoissa aina »jaloksi ja iloiseksi Ashbyn sotaleikiksi».

Nyt tuli prinssin julistaa, kuka ritareista oli parhaiten taistellut, ja
hän päätti nimittää päivän voittajaksi sen ritarin, jolle kansa oli
antanut nimen Musta tyhjäntoimittaja. Tätä päätöstä vastaan tosin
prinssille muistutettiin, että Perinnötön ritari oikeastaan oli
ratkaissut voiton, hän kun päivän kuluessa oli omalla kädellään
voittanut kuusi ritaria ja vieläpä viimeiseksi syössyt hevosen selästä
maahan itse vastapuolueen päällikön. Mutta Juhana-prinssi piti kiinni
ratkaisustaan, väittäen että Perinnötön ritari ja hänen puolueensa
olisivat jääneet tappiolle ilman mustapukuisen ritarin voimallista apua.
Tälle hän siis tahtoi suoda palkinnon.

Mutta kaikkien läsnäolevien ihmeeksi tuota palkittavaksi valittua
ritaria ei enää löytynytkään. Hän oli heti taistelun tauottua poistunut
kentältä, ja sanoivatpa muutamat katsojista nähneensä hänen kulkeneen
metsään päin samalla verkkaisella vetelyydellä, josta hän
taistelutantereella oli saanut liikanimensä »Musta tyhjäntoimittaja».
Kaksi kertaa törähtivät torvet ja kaksi kertaa huusivat airuet, kutsuen
häntä esille; mutta kun tämä ei auttanut, täytyi hänelle aiottu kunnia
viimein suoda jollekulle muulle. Juhana-prinssillä ei nyt enää ollut
yhtään tekosyytä, jonka nojalla hän olisi voinut kieltää palkinnon
Perinnöttömältä ritarilta, jonka hän siis julisti tämänkinpäiväiseksi
voittajaksi.

Tanteren yli, joka oli verestä liukas ja täynnä murtuneita aseita sekä
tapetuita tai haavoittuneita hevosia, turnausmarskit taluttivat siis
jälleen Perinnöttömän ritarin voittajana prinssin kunniaistuimen eteen.

»Perinnötön ritari», sanoi Juhana, -- »koska ette salli meidän tietää
muuta nimeä, millä teitä mainitsisimme, -- me julistamme teidät
toisenkin kerran turnauskisain voittajaksi ja ilmoitamme, että teillä on
oikeus vaatia ja vastaanottaa Rakkauden ja Kauneuden kuningattaren
kädestä se kunniakruunu, jonka urhoudellanne olette niin hyvin
ansainnut.» Ritari kumarsi nöyrästi ja sievästi, mutta ei vastannut
sanaakaan.

Nyt rupesivat torvet taas soimaan ja airuet julistivat kovalla äänellä
sankarin kunniaa ja voittajan ylistystä, johon korkeasukuiset rouvat ja
neidot vastasivat heiluttamalla silkkisiä nenäliinojaan ja kirjailtuja
huntujansa, ja muu katsojajoukko yhtyi kaikuviin riemuhuutoihin. Sillä
välin marskit taas taluttivat Perinnöttömän ritarin tantereen poikki sen
kunniaistuimen eteen, jolla Rowena-neiti istui.

Tämän kunniaistuimen alimmaiselle portaalle ritari marskien käskystä
laskeutui toiselle polvelleen. Mutta näytti siltä kuin kaikki hänen
muutkin liikkeensä, sen jälkeen kuin taistelu lakkasi, pikemminkin
olisivat totelleet toisten ihmisten käskyä kuin hänen omaa vapaata
tahtoaan; ja olivatpa muutamat huomaavinansa, että hän horjui, kun hänet
toista kertaa saatettiin tantereen poikki. Rowena astui sulavin,
arvokkain askelin alas istuimeltaan ja yritti laskea kruunun, joka
hänellä oli kädessään, sankarin kypärälle. Mutta marskit huusivat yhteen
suuhun: »Ei näin saa tapahtua -- pään pitää olla paljaana!» Ritari
mutisi hiljaisella äänellä pari sanaa, joita kypärän sisästä ei
kuitenkaan kuultu; luultavasti hän pyysi, ettei hänen pääverhoansa
poistettaisi.

Mutta liekö siihen ollut syynä tottelevaisuus säädettyjä menoja kohtaan
vai uteliaisuus, -- marskit eivät pitäneet lukua ritarin
vastahakoisuudesta, vaan paljastivat hänen päänsä siten, että
leikkasivat kypärän pidinnauhan poikki ja aukaisivat rautakauluksen.
Silloin tuli näkyviin viisikolmattavuotisen nuoren miehen kauniit,
vaikka ahavoituneet kasvot, joita tuuhea, lyhyt, vaalea tukka ympäröi.
Hänen kasvonsa olivat kuolonkalvakat ja parissa paikoin veriviirujen
tahraamat.

Rowena hänet nähtyänsä huudahti heikolla äänellä. Mutta samassa hän
ponnisti kaikki hengenvoimansa ja pakottautui astumaan eteenpäin,
vaikka koko hänen ruumiinsa vielä vapisi kovasta äkillisestä
mielenliikutuksesta. Hän painoi voittajan kumartuneeseen päähän kalliin
kruunun, joka oli päivän palkinnoksi määrätty, ja lausui selvällä,
kuuluvalla äänellä: »Minä annan teille, herra ritari, tämän kruunun,
joka on tämänpäiväiselle voittajalle tuleva urhouden palkinto.»

Sitten hän vaikeni hetkeksi, mutta lisäsi sitten lujalla äänellä: »Eikä
ole toista päätä, joka paremmin ansaitsisi tätä ritarillisuuden
tunnusmerkkiä!»

Ritari notkisti vielä syvemmälle päätään ja suuteli suloisen
kuningattaren kättä, joka oli suonut hänelle voittopalkinnon. Mutta
sitten hän ei enää kohottanutkaan päätään, vaan kumartui yhä syvemmälle
ja vaipui viimein neidon jalkojen juureen.

Siitäkös nousi yleinen hämmästys. Cedrik, joka poikansa
äkkiarvaamattomasta ilmaantumisesta oli käynyt sanattomaksi, riensi nyt
luokse, ikäänkuin karkoittaaksensa hänet Rowenan läheltä. Mutta sen
olivatkin jo turnausmarskit tehneet, jotka, arvaten syyn Ivanhoen
pyörtymiseen, olivat kiireesti avanneet hänen rautapukunsa ja nähneet,
että peitsen kärki oli lävistettyään haarniskan iskenyt kylkeen
ammottavan haavan.



KOLMASTOISTA LUKU.


    »Nyt urhot!» Atreiidi huudahtaa,
    »joukosta kansan tänne joutukaa,
    kaikk', kutka luottaen voimaan, taitohon,
    tahdotte saada voiton palkinnon.
    Ken kaikist' etäimmäksi lennättää
    sulitun nuolen, sille lehmä tää
    on määrätty, mi hinnast' arvaten,
    on verta härän kahdenkymmenen.»

                                ILIADI.

Tuskin oli Ivanhoen nimi tullut tunnetuksi, niin se lensi miehestä
mieheen niin kiireesti kuin vain kerkeät kielet ennättivät sitä
eteenpäin saattaa ja uteliaat korvat vastaanottaa. Ei aikaakaan, niin se
kerkisi prinssinkin tietoon, jonka otsa siitä sanomasta pimentyi.
Halveksivalla silmäniskulla hän katsahti ympärilleen ja sanoi: »Mitähän
te, hyvät herrat, ja erittäinkin te, abotti, arvelette, -- lieneekö
totta, mitä oppineet miehet kertovat synnynnäisistä mieltymyksen ja
inhon tunteista? Minusta tuntui heti, ikäänkuin veljeni ystävä olisi
ollut läsnä, vaikk'en suinkaan voinut arvata, kuka tuon rautapuvun
sisässä piili.»

»Täytyneepä nyt Front-de-Boeufin antaa takaisin Ivanhoen läänitysmaa»,
arveli de Bracy, joka, miehen tavalla otettuansa turnauspeliin osaa, oli
palannut prinssin seuralaisten joukkoon.

»Kyllä maar», vastasi Woldemar Fitzurse, »tuossa junkkarissa on miestä
ottamaan takaisin se linna sekä maa, jonka hän Rikhardilta oli saanut ja
jonka te, ruhtinaallinen korkeus, armossa olette suonut
Front-de-Boeufille.»

»Mutta onpa Front-de-Boeuf», vastasi Juhana, »niitä miehiä, jotka
helpommin pistävät poskeensa kolmekin Ivanhoen vertaista läänitysmaata
kuin luovuttavat käsistään yhden jo niellyn. Ja muuten, hyvät herrat,
minä toivon, ettei teidän joukossanne ole ketään, joka tahtoisi väittää,
ettei minulla olisi oikeutta suoda kruunun läänitysmaita uskollisille
seuralaisilleni, jotka kykenevät säännölliseen sotapalvelukseen, tai
ottaa ne pois niiltä, jotka ovat lähteneet vieraille maille eivätkä
tarpeen tullessa voi osoittaa hallitsijalleen kunniaa eikä olla hänelle
apuna.»

Tämä kysymys koski kovin läheltä kuulijain omaa etua, etteivät he
voineet olla myöntämättä prinssin sanoja oikeiksi. »Onpa hän aika
antelias hallitsija -- oikein jalo herra, joka näin pitää huolta
uskollisten palvelijainsa palkitsemisesta!»

Tämmöisiä sanoja kuului vastaukseksi seuralaisjoukosta, joista useimmat
jo olivat saaneet ja kaikki muut toivoivat saavansa samanlaisia lahjoja
Rikhard kuninkaan seuralaisten ja ystävien maista. Aymer-abottikin yhtyi
tähän yleiseen suostumushuutoon lisäten kuitenkin: »Pyhää Jerusalemia
tosin ei voi sanoa ventovieraaksi maaksi; sillä onhan se meidän
_communis mater_, kaikkien kristittyjen yhteinen äiti. Mutta en sentään
tahdo väittää, että Ivanhoen ritarilla sen nojalla olisi mitään
oikeutta. Sillä minä olen varmalta taholta kuullut, etteivät
ristiretkeläiset Rikhardin johtamina ole koskaan päässeet Askalonia
edemmäksi. Ja se kaupunki, niinkuin jokainen tietää, on filistealaisten
maassa, eikä siis voi tuottaa samoja etuuksia kuin itse Pyhä kaupunki.»

Samassa palasi Fitzurse, joka uteliaisuudesta oli käynyt sillä paikalla,
missä Ivanhoe vaipui maahan. »Tuosta junkkarista», sanoi hän, »ei taida
tulla kovinkaan paljon vastusta teille, ruhtinaallinen korkeus, ja
luullakseni Front-de-Boeuf saanee häiritsemättä pysyä läänitysmaansa
omistajana. Ivanhoen ritari on näet pahasti haavoittunut.»

»Tulkoon hänestä mitä hyvänsä», sanoi Juhana-prinssi, »hän kuitenkin on
tämänpäiväinen voittaja ja hänen haavansa on hyvin hoidettava, vaikka
hän olisi kymmenen kertaa meidän vihollisemme tai veljemme uskottu
ystävä, mikä taitaa melkein mennä yhteen. -- Minä lähetän oman lääkärini
häntä hoitamaan.»

Prinssi irvisti suutansa ilkeästi näin puhuessansa. Woldemar Fitzurse
vastasi kiireesti Ivanhoen jo olevan poisviedyn tantereelta ja
ystäviensä holhottavana.

»Oikeinpa sydäntä särki», sanoi Fitzurse, »kun näki meidän Rakkauden ja
Kauneuden kuningattaremme surun; tämä tapaturma on muuttanut
murhepäiväksi hänen lyhyen hallitusaikansa. En minä juuri ole niitä,
joita jokaisen naisen rakkaudenvoivotus liikuttaa. Mutta Rowena-neiti
hillitsi niin jalolla lujuudella surunsa, ettei sitä näkynytkään muusta
kuin ristiinpannuista käsistä sekä vedettömistä silmistä, jotka
vapisivat hänen lakkaamatta katsellessaan tuota hengetöntä, hänen
jalkojensa juuressa makaavaa ruumista.»

»Kuka hän sitten on, tuo Rowena-neiti», kysyi Juhana-prinssi, »josta nyt
on tullut niin paljon puhetta?»

»Saksilais-tyttö, jolla on avarat perintömaat», vastasi abotti Aymer;
»ruusun vertainen ihanuudessa ja timantin vertainen kalleudessa;
kaunein, vaikkapa tuhansista etsisi; myrhan kimppu ja kamfertin rypäle.»

»Kyllä minä kykenen lievittämään hänen suruaan», sanoi Juhana-prinssi,
»ja samassa myös parantamaan hänen vertaan sillä, että naitan hänet
jollekulle normannille. Näkyyhän tyttö vielä olevan alaikäinen ja on
siis kuninkaallisen naittamisoikeuden alainen. -- Mitä sanoisit, de
Bracy? Tahtoisitko tulla kelpo maiden ja tulojen omistajaksi sillä
keinolla, että naisit saksilaisneidon, Wilhelm Valloittajan seuralaisten
esimerkin mukaan?»

»Jos maat ovat minulle mieleen, jalo herra», vastasi de Bracy, »niin ei
suinkaan morsian voi olla vastenmielinen; ja suuri on oleva
kiitollisuudenvelkani teille, ruhtinaallinen korkeus, tästä oivallisesta
lahjasta, joka runsaasti täyttää kaiken sen, mitä ikinä olette luvannut
palvelijallenne ja läänitysmiehellenne.»

»Nämä sanasi aiomme pitää muistissamme», sanoi prinssi. »Ja kohta
paikalla käydäksemme siihen asiaan käsiksi tahdomme seneshalimme kautta
käskeä tämän-iltaisiin pitoihin Rowena-neidin ja hänen seuralaisensa
--tuon sivistymättömän maanmoukan, joka on tytön holhooja, ja tuon
saksilaissonnin, jonka Musta ritari turnauksessa iski maahan. -- De
Bigot», hän lisäsi kääntyen seneshalin puoleen, »vie kutsuni noille
saksilaisille niin höylisti, että heidän on mahdotonta jälleen
kieltäytyä. Vaikka, vannonpa sen Becketin luitten kautta, heitä kohtaan
osoitettu höyliys on samaa kuin helmien viskaaminen sioille.»

Juuri kun Juhana-prinssi näin lausuttuansa aikoi seuransa kanssa lähteä
pois turnauspaikalta, annettiin pieni kirje hänelle käteen.

»Keneltä?» kysyi prinssi katsahtaen kirjeentuojaan.

»Ulkomaalta, armollinen herra, mutta en tiedä keneltä», vastasi
palvelija. »Ranskalainen se vain oli, joka kirjeen toi, ja hän sanoi
ratsastaneensa yötä päivää, jotta se kerkiäisi teidän käsiinne,
ruhtinaallinen korkeus.»

Prinssi katsasti tarkasti päällekirjoitusta ja sitten sinettiä, joka
piti kirjeen ympäri sidottua silkkilankaa kiinni; sinetissä oli kolme
liljankukkaa. Juhana avasi sitten ilmeisen levottomana kirjeen, ja hänen
levottomuutensa eneni vielä silminnähtävästi, kun hän oli sen lukenut.
Se sisälsi seuraavat sanat:

»_Pidä varasi, sillä piru on irti_!»

Prinssin kasvot vaalenivat kalmankarvaisiksi ja hän katsahti ensin
maahan, sitten taivaaseen päin, niinkuin mies, jolle kuolemantuomio on
julistettu. Ensi hämmästyksestä toinnuttuansa hän veti Fitzursen ja de
Bracyn erilleen ja antoi heidän kumpaisenkin vuorostansa lukea kirjeen.

»Tämä merkinnee», lisäsi hän epävakaisella äänellä, »että veljeni
Rikhard on päässyt vapaaksi.»

»Voihan se myöskin olla tyhjää peloitusta tai valheellinen kirje»,
arveli de Bracy.

»Siinä on Ranskan kuninkaan oma sinetti ja oma käsiala», vakuutti
prinssi.

»Sitten on aika», sanoi Fitzurse, »koota koko puolueemme yhteen
paikkaan, esimerkiksi Yorkiin tai johonkin muuhun Keski-Englannin
kaupunkiin. Jos muutamiakin päiviä viivyttelemme, voipi jo olla liian
myöhäistä. Teidän pitää keskeyttää tämä nykyinen narrinpeli,
ruhtinaallinen korkeus.»

»Paha olisi kuitenkin», arveli de Bracy, »jolleivät talonpojat ja muu
yhteinen kansa saisi ottaa osaa leikkiin ja jos he siitä suuttuisivat.»

»Tämä päivä», sanoi Fitzurse, »ei ole vielä loppuun kulunut. Sallikaamme
jousimiesten ampua muutaman vuoron pilkkaan, ja antakaamme voittajalle
palkintonsa. Sitenhän olisi prinssin lupaus runsain määrin täytetty, sen
verran kuin se tuota saksilaista orjalaumaa koskee.»

»Kiitos neuvostasi, Woldemar», sanoi prinssi; »ja johdatitpa samassa
myös mieleeni, että meillä on velka suoritettavana tuolle
talonpoikaislurjukselle, joka eilen käyttäytyi niin röyhkeästi minua
kohtaan. Tahdomme myös vielä päälliseksi viettää juominkimme tänä
iltana, niinkuin alussa oli määrä. Vaikka tämä olisikin viimeinen
hallitushetkeni, se hetki olkoon omistettu kostolle sekä huvitukselle,
-- jättäkäämme uudet huolet uuteen päivään.»

Torvien törähdys kutsui pian takaisin ne katsojat, jotka jo olivat
alkaneet lähteä; ja airuet julistivat, että prinssin täytyi jättää
huomispäivän juhlallisuudet pitämättä siitä syystä, että tärkeät ja
välttämättömät valtioasiat vaativat häntä muualle. Mutta hän ei soisi
kuitenkaan, että niin monen kelpo jousimiehen täytyisi taitoansa
koettamatta lähteä kotiin. Sentähden hän oli suvainnut sallia, että he
saisivat nyt heti pitää huomispäiväksi määrätyn kilpa-ammuntansa. Paras
jousimies oli saava palkinnokseen hopealla silatun metsästystorven ynnä
silkkiset kantimet, jotka olivat kalliisti koristetut Pyhän Hubertin,
metsästäjäin suojeluspyhimyksen kuvalla.

Neljättäkymmentä jousimiestä tarjoutui ensiksi kilvoitteluun
osallisiksi; useimmat heistä olivat kuninkaallisia metsämiehiä tai
metsänvartijoita Needwoodin ja Charnwoodin kruununmetsistä. Mutta
saatuansa tietää, kutka kaikki ottivat kilpailuun osaa, enemmän kuin
kaksikymmentä heistä peräytyi jälleen leikistä, he kun pelkäsivät
melkein varman tappion häpeää. Siihen aikaan näet oli kunkin taitavan
ampumamiehen nimi yhtä tuttu monen penikulman päässä hänen
asuintalostaan kuin tätä nykyä Newmarketissa harjoitetun kilpahevosen
avut ovat tunnetut kaikille mainitussa kuuluisassa paikassa kävijöille.

Kahdeksan vain oli nyt jäljellä, jotka aikoivat kilpailla
ampumataidollaan. Juhana astui alas kunniaistuimeltaan tarkemmin
katsellakseen näitä valituita jousimiehiä, joilla useimmilla oli kruunun
värit puvussansa. Kun hän oli kyllikseen heitä tarkastellut, etsi hänen
katseensa sitä miestä, johon hän oli julmistunut. Hän seisoikin taas
samassa paikassa kuin eilen ja oli taas yhtä vakavan näköinen.

»Arvasinpa kohta hävyttömistä loruistasi», sanoi prinssi, »että sinä,
junkkari, et suinkaan ole todellisia pitkänjousen virittäjiä. Ja nyt
näenkin, ettet uskalla koettaa taitoasi niin kelpo miesten rinnalla kuin
nuo tuolla ovat.»

»Älkää pahaksi panko, armollinen herra», vastasi jousimies, »mutta onpa
minulla toinenkin syy olla ampumatta, paitsi se, että osakseni voisi
tulla pilkkaa ja häpeää.»

»No, mikä se toinen syysi sitten on?» kysyi Juhana-prinssi, joka oli
tuskallisen utelias ottamaan selkoa tästä miehestä, vaikka hän ei
itsekään olisi osannut selittää syytä siihen.

»Minun syyni on se», vastasi metsämies, »etten tiedä, olemmeko me, minä
ja nämä jousimiehet, tottuneet ampumaan samanlaisiin pilkkoihin. Ja
sitäpaitsi on vielä toinenkin syy, kun en näet tiedä, mitä te,
armollinen herra, siihen sanoisitte, jos kolmaskin palkinto joutuisi
semmoisen miehen osaksi, jolle te tuntemattomasta syystä olette
suutuksissanne.»

Prinssin kasvot punastuivat tästä vastauksesta. Hän kysyi: »Mikä on
nimesi, jousimies?»

»Locksley», oli vastaus.

»Sitten, Locksley», päätti Juhana-prinssi, »minä käsken, että sinäkin
ammut vuorostasi sen jälkeen, kun muut jousimiehet ovat näyttäneet
taitoansa. Jos sinä voitat palkinnon, lisään minä siihen kaksikymmentä
nobelia.[13] Mutta jollet sitä voita, niin riisutan yltäsi tuon
viheriäisen takin, ja pieksätän sinut jousenjänteillä ulos tästä
taistelupaikasta, niinkuin hävytön, suupaltti kerskaaja ansaitsee.»

»Entä jollen rupeisikaan kilpailemaan tämmöisillä ehdoilla?» kysyi
jousimies. -- »Te, ruhtinaallinen armo, voitte kyllä niin suuren
sotamiesjoukon avulla helposti riisuttaa ja pieksättää minut; mutta
ettepä sentään voi pakottaa minua virittämään joustani.»

»Jos et suostu jalomieliseen tarjoumukseeni», sanoi prinssi, »niin
leikkivouti saa leikata poikki jousenjänteesi, katkaista jousesi sekä
nuolesi ja ajaa sinut pois täältä niinkuin kurjalle pelkurille tehdään.»

»Ehdot, jotka minulle asetatte, ankara herra, eivät juuri ole
jalomielisiä», sanoi jousimies, »sillä te pakotatte minua kilpailemaan
Leicesterin ja Staffordshiren parhaitten ampumamiesten kanssa uhaten
häväistyksellä, jos he sattuisivat paremmin ampumaan. Mutta olkoon
menneeksi, minä tahdon kuitenkin tehdä, niinkuin käskette.»

»Pitäkää häntä tarkasti silmällä, sotamiehet», käski prinssi; »hän
taitanee pelätä. Luulenpa, että hän yrittää karata kilpailusta. -- Ja
te, kelpo miehet, ampukaa vain pelkäämättä. Kaurispaisti ja
tynnyrillinen viiniä on tuotu teidän varallenne tuohon telttaan, kun
palkinto on voitettu.»

Pilkkataulu asetettiin nyt eteläisen, taistelutantereelle vievän kujan
ulkopäähän. Kilpailuun tarjoutuneet jousimiehet puolestaan kävivät
eteläisen portin suulle seisomaan. Arvanheitolla määrättiin, missä
järjestyksessä miehet saisivat ampua; kunkin piti lennättää kolme nuolta
peräkkäin. Valvojana tässä kilvoittelussa oli alhaisempi virkamies, jota
sanottiin leikkivoudiksi; turnausmarskit näet olisivat pitäneet
loukkauksena korkealle arvollensa, jos heidän olisi pitänyt olla
valvojina talonpoikaisissakin taisteluissa.

Jousimiehet astuivat nyt kukin vuorostaan esille ja ampuivat nuolensa
miehen tavalla ja suurella taidolla. Neljästäkolmatta nuolesta, jotka
perätysten ammuttiin, sattui kymmenen tauluun ja muut pyyhkäisivät niin
likeltä sen reunoja, ettei niitäkään ammuntoja matkan pituuteen nähden
sopinut halveksia. Ja niistä kymmenestä nuolesta, jotka tauluun olivat
sattuneet, törrötti kaksi sisimmäisen renkaan sisäpuolella. Ne olivat
Hubertin, Malvoisinin palveluksessa olevan metsänvartijan ampumat, ja
tämä siis julistettiin voittajaksi.

»No, Locksley», kysyi Juhana-prinssi tylysti irvistäen rohkealta
jousimieheltä, »tahdotko nyt koettaa lopullista kilpailua Hubertin
kanssa vai annatko jousesi kantimineen, viinineen leikkivoudin käsiin?»

»Koska ei muu auta», vastasi Locksley, »niin täytynee minunkin koettaa
onneani. Mutta tekisinpä sen ehdon, että jos saan kaksi nuolta sattumaan
Hubertin pilkkatauluun, hänen sitten tulee ampua uudestaan minun
valitsemaani maaliin.»

»Oikein ja kohtuullistahan se on», arveli Juhana-prinssi, »enkä sitä
sinulta kiellä. -- Ja jos sinä, Hubert, saat voiton tuosta kerskaajasta,
niin täytän sinun metsätorvesi hopearahoilla.»

»Eihän kukaan voi muuta kuin yrittää voimiansa myöten», vastasi Hubert.
»Osasipa minun ukkovaarini miehen tavalla virittää jousensa Hastingsin
tappelussa, ja minä toivon, etten häpäise sukuani.»

Entinen taulu siirrettiin nyt pois ja toinen samankokoinen asetettiin
sijaan. Hubert, jolla oli ensimmäinen vuoro siitä syystä, että hän
edellisessä kilpailussa oli päässyt voitolle, tähtäsi sangen tarkasti.
Kauan aikaa hän mittasi matkan pituutta, jousi viritettynä käsissään ja
nuoli jänteellä. Viimein hän astui askelen eteenpäin, ojensi vasemman
kätensä suoraksi ja kohotti sillä jousta, niin että sen keskuspaikka eli
kädensija tuli hänen silmiensä tasalle; toisella kädellä hän veti
jänteen korvansa likelle. Nuoli viuhahti ilmassa ja kävi taulun sisimmän
renkaan sisäpuolelle, vaikkei aivan keskikohtaan.

»Et pannut huomiota tuuleen, Hubert», sanoi hänen kilpaveljensä,
virittäen joustaan; »muuten nuolesi olisi käynyt paremmin kohti.»

Näin sanoen hän astui määrätylle paikalle. Hänpä ei kauan aikaillutkaan
tähdätessään, vaan ampui nuolensa huolettomasti, niin että näytti siltä
kuin hän ei olisi katsahtanutkaan pilkkaan. Viimeiset sanat olivat vielä
tuskin päässeet hänen suustaan, kun nuoli jo lähti jänteeltä lentoon ja
kävi tauluun kahta tuumaa lähemmäksi valkeaksi maalattua keskikohtaa
kuin Hubertin nuoli.

»Taivaan tulet ja leimut», sanoi prinssi Hubertille; »hirteen saat
mennä, mies, jos annat tuon maankuljeksijan voittaa itsesi!»

Hubertilla oli yksi vastaus valmiina kaikkien tilaisuuksien varalta.
»Vaikkapa te, ruhtinaallinen korkeus, tuomitsisittekin minut hirteen,
niin eihän kukaan voi muuta kuin voimiansa myöten yrittää», sanoi hän.
»Mutta osasipa minun ukkovaarini miehen tavalla -- -- --»

»Paholainen periköön sinun ukkovaarisi koko sukuineen!» keskeytti
Juhana. »Ammu, sen lurjus, ammu parhaan taitosi mukaan; muuten sinun ei
käy hyvin!»

Näin rohkaistuna Hubert kävi jälleen paikalleen seisomaan. Totellen
kilpaveljensä neuvoa hän tähdätessään otti lukuun aivan vienon tuulen
hengen, joka oli noussut, ja onnistuipa hänen ampumisensa tällä kertaa
niin hyvin, että nuoli sattui aivan taulun keskikohtaan.

»Hurraa Hubertille! Hurraa Hubertille!» huusi kansa, joka mieluummin
piti tutun miehen kuin ventovieraan puolta. »Aivan pilkkuun! Aivan
pilkkuun! Eläköön Hubert!»

»Paremmin kuin hän et toki voine saada sattumaan, Locksley», sanoi
prinssi ilkkuen.

»Tahdonpa kuitenkin panna merkin hänen nuoleensa», vastasi jousimies.

Kun hän nyt, vähän suuremmalla huolella kuin äsken, laski nuolensa
lentoon, niin tämä sattuikin juuri kilpaveljen nuolen perään ja halkaisi
sen kahtia. Tästä ihmeellisestä ampumataidosta kansa tuli niin ymmälle,
ettei nyt kuulunutkaan tavallista ylistyshuutoa. »Paholainen se on eikä
mikään ihminen, jonka ruumis on lihasta ja verestä», kuiskuttelivat
talonpojat keskenänsä; »tämmöistä ammuntaa ei ole ikänä nähty, niin
kauan kuin Englannissa on jousta viritetty!»

»Ja nyt», sanoi Locksley, »tahtoisin, jos te, armollinen herra,
sallitte, asettaa tuohon semmoisen pilkkutaulun kuin meillä pohjoisessa
on tapana panna. Ja tervetullut olkoon jokainen jousimies, ken siihen
tahtoo ampua, saadakseen palkinnoksi lempeän katseen omalta
kullaltansa.»

Näin sanoen hän kääntyi ja alkoi lähteä pois tantereelta. »Pankaa, jos
tahdotte», sanoi hän, »sotamiehenne minua seuraamaan. -- Minä menen vain
leikkaamaan keppiä lähimmästä pajupensaasta.»

Prinssi Juhana viittasi muutamia miehiänsä menemään perästä, ettei mies
karkaisi. Mutta kansan joukosta kajahtava huuto: »Häpeä, häpeä!» sai
prinssin peruuttamaan epäritarillisen käskynsä.

Locksley palasikin kohta, kädessään pajukeppi, joka oli aivan suora,
kuuden jalan pituinen ja tuskin miehen peukalon paksuinen. Tätä keppiä
hän rupesi suurella vakavuudella kuorimaan. »Häväistystähän», sanoi hän
näin tehdessään, »on kelpo metsämiehen taidolle, kun panette hänet
ampumaan niin leveään pilkkatauluun kuin tuo tuossa. Sillä maankulmalla,
missä minä olen kasvanut, emme pitäisi tuohon tauluun osaamista
kunniallisempana, kuin jos olisi edessä koko Arthur-kuninkaan pyöreä
pöytä, jonka ääreen kuusikymmentä ritaria mahtui istumaan. Saisihan
vaikka seitsenvuotias lapsi kärjettömänkin nuolen sattumaan tämmöiseen
latuskaan. Mutta», lisäsi hän astuen hitaasti tantereen toiseen päähän
ja pistäen kepin seisomaan maahan, »sitä, joka sadan kyynärän päästä saa
tähän keppiin sattumaan, häntä kiitän kelpo ampujaksi ja hän ansaitsisi
kantaa jousta sekä viiniä kuninkaan, vaikkapa itse jalon Rikhardinkin,
palveluksessa.»

»Osasipa», sanoi Hubert, »ukkovaarini miehen tavalla virittää joustansa
Hastingsin tappelussa, mutta ei hän sentään koskaan ampunut tuommoiseen
maaliin -- enkä tee sitä minäkään. Jos tämä jousimies saa ammutuksi tuon
kepin halki, niin ottakoon hän palkintoni -- tai, pikemmin sanoen,
ottakoon sen piru, joka tuon nutun sisässä asuu, sillä semmoisiin ei
paljas ihmistaito riitä. Ei kukaan voikaan muuta kuin yrittää voimiansa
myöten, enkä minä tahdo koettaakaan, koska tiedän, ettei siihen ole
mahdollista saada sattumaan. Yhtä hyvinhän voisin pilkkataulukseni ottaa
meidän papin kynäveitsen kärjen tai oljenkorren tai auringonsäteen kuin
tuon hienon, valkoisen viivan, jonka tuskin voin silmin erottaakaan.»

»Pelkuri koira!» äyskähti Juhana-prinssi. »Ammu sitten sinä, Locksley
junkkari; ja jos saat siihen pilkkuun sattumaan, tunnustan, että olet
ihan ensimmäinen mies, joka semmoista koskaan on tehnyt. Olipa miten
oli, täällä et saa pöyhkeillä paljaalla taitosi kerskaamisella.»

»Eihän kukaan voi muuta kuin yrittää voimiansa myöten, sanon minäkin
niinkuin Hubert», vastasi Locksley.

Näin sanoen hän taas jännitti jousensa. Tällä kertaa hän kuitenkin
tarkoin katsasti asettansa ja muutti jänteen, joka hänen mielestään oli
joutunut vähän vialle kahdesta edellisestä ampumisesta eikä enää
tuntunut aivan sileältä. Sitten hän tähtäsi jokseenkin huolellisesti, ja
kansa odotti ääneti, hengähtämättä, kuinka kävisi. Pian nähtiinkin, että
jousimiehen taito ei ollut kansan toivoa pettänyt; hänen nuolensa
halkaisi kepin kahtia. Äänekkäitä riemuhuutoja kajahti nyt ilmaan; ja
prinssi Juhanakin, Locksleyn taidosta hämmästyneenä, unohti hetkeksi
häntä kohtaan tuntemansa vihan. »Nämä kaksikymmentä kultarahaa», sanoi
hän, »ynnä myös torven sinä olet rehellisesti ansainnut; ota ne
omiksesi. Ja panenpa vielä kolmekymmentä kultakolikkoa niihin
lisäksi, jos rupeat palvelukseeni ja palkkoihini, jousimieheksi
henkivartijoitteni joukkoon, ja tahdot olla aina minua likellä. Sillä ei
liene koskaan nähty kättä, joka olisi ollut yhtä varma jännittämään
jousta, eikä silmää, joka olisi ollut yhtä tarkka lennättämään nuolta.»

»Älkää panko pahaksi, korkea herra», sanoi Locksley, »mutta olenpa
itselleni vannonut valan semmoisen, etten rupea kenenkään palvelukseen,
paitsi kenties teidän veljenne, Rikhard-kuninkaan. Nuo kaksikymmentä
kultarahaa luovutan Hubertille, joka on tänäpäivänä jännittänyt
joustansa yhtä taitavasti kuin ikinä hänen oma isänisänsä Hastingsissa.
Jollei hän olisi ollut liian kaino, niin ettei ruvennut yrittämäänkään,
olisi hän varmaan satuttanut tuohon keppiinkin yhtä hyvin kuin minä.»

Päätään pudistellen otti Hubert vastahakoisesti vieraan antaman lahjan;
ja Locksley, joka ei tahtonut kauemmin olla yleisen huomion alaisena,
katosi näkymättömiin kansan joukkoon.

Voitollinen jousimies kenties ei olisikaan niin helposti päässyt pois
prinssin silmäin alta, jollei Juhanalla olisi tällä hetkellä ollut muita
tärkeämpiä ja huolettavampia asioita mielessänsä. Taistelutantereelta
lähtiessään hän kutsui luokseen rahavartijansa ja käski hänen kiireimmän
kautta ratsastaa Ashbyhyn Iisak juutalaisen puheille. »Sano sille
koiralle», virkkoi hän, »että minun pitää saada 2,000 kruunua ennen
päivänlaskua. Hän tietää, minkä vakuuden annan lainasta; mutta
tunnusmerkiksi voit näyttää hänelle tämän sormuksen. Loput minulle
tulevat rahat on maksettava Yorkissa ennen kuuden päivän kuluttua. Jos
hän käskyni laiminlyö, niin hakkautan siltä uskottomalta konnalta pään
poikki. Katso, ettet tiellä aja hänen sivuitsensa; sillä tuo
ympärileikattu orja juuri ikään pöyhkeili varastetuissa koruissaan
täällä meidän keskellämme.»

Näin sanoen prinssi nousi hevosen selkään ja palasi Ashbyhyn. Sen
nähtyään kaikki muukin kansa lähti liikkeelle ja hajaantui.



NELJÄSTOISTA LUKU.


    Näin ritaristo muinainen,
    koruissa karkeiss' ylpeillen,
    riens ylellisiin pitoihin.
    Kuperakatto-salihin
    kokosi torvi äänellään
    monenkin herran sulkapään
    ja monen neidon, rouvankin,
    puetun kultakankaisiin.

                       WARTON.

Juhana-prinssi vietti pitoja Ashbyn linnassa. Se ei ollutkaan sama
rakennus, jonka komeat rauniot vieläkin seisovat samassa paikassa
matkustajien ihastuksena. Tämän myöhemmän linnan on perästäpäin
rakentanut lordi Hastings, Englannin hovimarski, joka oli Rikhard III:n
tyranniuden ensimmäinen uhri, -- kuninkaan, joka, vielä paremmin kuin
historiallisista teoistaan, on tunnettu eräästä Shakespearen
murhenäytelmästä. Mutta tässä kerrottujen tapausten aikaan Ashbyn linna
sekä kylä kuuluivat Roger de Quincylle, joka par'aikaa oleskeli Pyhällä
maalla. Siitä huolimatta oli Juhana-prinssi nyt ottanut linnan majakseen
ja kulutti tarpeihinsa isännän varoja. Hän oli käskenyt varustaa pidot
niin komeiksi kuin mahdollista, sillä hän tahtoi tällä hetkellä lumota
kansan silmät vieraanvaraisuudellaan ja loistollaan.

Ruoanhankkijat, jotka tässä ja muissakin tiloissa harjoittivat tointansa
ikäänkuin heidän isännällään olisi ollut täysi kuninkaanvalta, olivat
seuduilta vieneet puhtaaksi kaikki, mitä katsoivat tarvittavan prinssin
pöytään. Vieraita oli kutsuttu suuri joukko. Olipa ympäristön korkeamman
sekä alhaisemman normannilaisen aateliston lisäksi myös kutsuttu
joitakuita eteviä saksilais- ja tanskalaissukuja, sillä Juhana-prinssin
täytyi silloisessa asemassaan mairitella kansaa. Vaikka näet
anglosaksilaisia tavallisesti halveksittiin ja poljettiin, olivat he
kuitenkin suuren mieslukunsa tähden pelättävät lähenevässä
keskinäis-sodassa, ja siitä syystä oli välttämätön valtiollinen pakko
hyvitellä heidän päälliköitään.

Prinssi oli siis päättänyt -- ja hän pysyikin jonkin aikaa siinä
päätöksessä -- kohdella noita tavattomia vieraitaan heille harvoin
osoitetulla höyliydellä. Mutta jos Juhana osasikin, paremmin kuin kukaan
muu, muodostaa tavalliset tunteensa ja tavallisen käytöksensä sitä
myöten, mitä hänen etunsa vaati, niin leimahti yhtähyvin hänen
ajattelematon, äksy luonteensa yhä näkyviin, hävittäen jälleen kaiken,
mitä hän teeskentelemisellään oli koettanut rakentaa. Tämä hänen
ajattelematon luonteensa tuli kerran merkillisellä tavalla ilmi
Irlannissa, jonne hän oli isänsä, Henrik II:n käskystä mennyt. Hänen
toimenaan oli taivuttaa asukasten mielet kruunulle suosiollisiksi tässä
uudessa ja tärkeässä Englannin kruunun alusmaassa. Iiriläiset päälliköt
riensivätkin hänen luoksensa kilpaillen, kuka ensiksi saisi osoittaa
kunniaa ja antaa rauhansuutelon nuorelle prinssille. Mutta näitä
terveisiä vastaanottaessaan, joihin olisi pitänyt yhtä kohteliaasti
vastata, Juhana ja hänen vallattomat seuralaisensa eivät malttaneet olla
nykäisemättä iiriläisten päällikköjen pitkiä partoja. Semmoinen kohtelu
tietysti, niinkuin luonnollista olikin, suututti kovasti häväistyjä
päälliköitä, ja siitä oli Englannin vallalle Irlannissa kovin
turmiollisia seurauksia. Tätä häilyväisyyttä Juhanan luonteessa lukija
muistakoon, niin hän käsittää paremmin hänen käytöksensä nyt
kerrottavana iltana.

Vakavampana hetkenä tehdyn päätöksensä mukaan Juhana-prinssi ensi aluksi
otti Cedrikin ja Athelstanin erinomaisen kohteliaasti vastaan. Koska
edellinen ilmoitti, ettei Rowena-neiti voinut hyvin ja muka siitä syystä
ei saattanut noudattaa armollista pitoihin kutsua, lausui prinssi vain
pahoittelunsa ja salasi suuttumuksensa. Cedrik ja Athelstan olivat
kumpainenkin puetut vanhaan saksilaiseen vaateparteen, joka itsessään ei
suinkaan ollut ruma, ja tässä tilaisuudessa kalleista aineista tehty,
mutta se erosi suuresti sekä kuosiin että ulkomuotoon nähden muiden
vierasten vaatteuksesta. Sentähden Juhana-prinssi nähdessään tämän
puvun, joka senaikaisen muodin kannalta katsoen oli kovin
erikoismallinen, kuiskasi Woldemar Fitzursen korvaan kehuen malttiansa,
kun hän oli voinut hillitä itseään nauruun purskahtamasta. Puolueeton
katselija olisi kuitenkin epäilemättä arvostellut saksilaisten lyhyttä,
kaitaista ihokasta ja pitkää viittaa kauniimmaksi ja samalla myös
mukavammaksi kuin normannilaisten pukua. Näillä näet oli alusvaatteena
niin pitkä ja leveä nuttu, että näytti paidalta tai kuormamiehen
mekolta; ja sen yllä he käyttivät aivan pikkuista levättiä, josta ei
ollut mitään suojaa pakkasta eikä sadetta vastaan ja jonka ainoana
virkana oli näyttää, miten paljon nahkareunustaa, tikkauksia sekä
kalliita kiviä räätäli osasi saada mahtumaan niin pienelle alalle.
Keisari Kaarle Suuri, jonka aikana nämä pienet päällystakit ensiksi
pääsivät muotiin, näytti ymmärtäneen, mitä vastuksia niistä oli. »Herran
nimessä», sanoi hän, »mitä apua on tuommoisista typistetyistä takeista?
Maatessa niistä ei ole peittoa, ratsastaessa ei ole suojaa tuulta eikä
sadetta vastaan, eivätkä ne istuessakaan varjele sääriä kosteudelta eikä
pakkaselta.»

Tämä keisarillinen moite ei estänyt kuitenkaan lyhyitä päällystakkeja
pääsemästä valtaan, ja se muoti kesti niihin aikoihin asti, joista nyt
on puhe, erittäinkin Anjoun suvun hovissa. Prinssi Juhanan seuralaisilla
oli siis kaikilla tämä puku, ja saksilaisten päällysvaatteena olevat
pitkät viitat olivat heidän silmissänsä sangen naurettavat.

Pöytä, jonka ympärillä vieraat istuivat, miltei notkui herkkujen
runsaudesta. Prinssin matkajoukkoon kuuluvat monilukuiset kokit olivat
koettaneet parasta taitoaan, saadaksensa tavalliset ruoka-aineet
laitetuksi niin monenlaisiin eri muotoihin kuin mahdollista. He
olivatkin, melkein yhtä hyvin kuin meidän aikamme keittiötaidon
mestarit, osanneet peittää niiden alkuperäisen muodon aivan
tuntemattomaksi. Paitsi kotimaisia ruokalajeja, nähtiin siellä
kaikenlaisia ulkomaankin herkkuja, sekä paljon kalliita piirakoita,
sokerileipiä ja sämpylöitä, joita vain korkeimmilla aatelisherroilla oli
tapana tuottaa pöytäänsä. Ylellisyyden kukkurana tarjottiin kalleimpia
juomia, sekä ulkomaisia että oman maan tuotteita.

Ylellisyyttä, niinkuin tästä näemme, normannilaisherrat rakastivat;
mutta he eivät sentään, ylimalkaan puhuen, olleet taipuvaisia
ylensyömiseen. Pöydässä heidän mielestään tuotti suurinta nautintoa
herkkujen hienous eikä ravinnon ylenpalttinen runsaus. Voitetuita
saksilaisia sitä vastoin he syystä haukkuivat ahmateiksi ja juopoiksi,
lisäten, että niin halpa-arvoiset viat juuri sopivatkin niin halvalle
kansalle. Ylenmääräisestä keittiön sekä viinikellarin antimien
nauttimisesta tosin oli myös syytä moittia prinssi Juhanaa ynnä hänen
seuralaisiaan, jotka tahtoivat olla hänelle mieliksi ja sentähden
ottivat esikuvakseen hänen irstaat tapansa; -- saihan mainittu herra,
niin kerrotaan, viimein loppunsakin liiallisesta päärynäateriasta, jonka
päälle hän oli juonut kovin verestä olutta. Mutta hänen käytöksensä
olikin aivan poikkeava normannilaisten tavallisesta elämänlaadusta.

Teeskennellyllä vakavuudella, vaikka yhä salaa viittaillen toisillensa,
väijyskelivät normannilaisritarit ja aatelisherrat, eivätkö Athelstan ja
Cedrik, jotka olivat tottumattomia tämmöisten pitojen menoihin ja
tapoihin, käyttäytyisi moukkamaisesti. Näiden pilkallisten silmien
edessä oppimattomat saksilaisemme tietämättänsä rikkoivatkin useampia
niistä mielivaltaisista säännöistä, jotka seuraelämässä vallitsevat. Ja
niinkuin tiedämme, ihmiset suovat pikemmin anteeksi rikoksen hyviä
tapoja tai todellisen sivistyksen lakeja vastaan kuin vähäpätöisimmänkin
seuramenon pykälän laiminlyömistä. Cedrikistä, joka pyyhki kätensä
liinasella sen sijaan, että muka olisi pitänyt haihduttaa kosteus
käsistä niitä sievästi ilmassa heiluttamalla, laskettiin siis vielä
paljon enemmän pilkkaa kuin Athelstanista, kun hän ahmasi kitaansa
kokonaisen suuren piirakan täynnä kalleimpia ulkomaan herkkuja,
semmoisen, jota siihen aikaan nimitettiin Karum-piirakaksi. Mutta
saatiinpa sitten kavalasti solmivien kysymysten kautta ilmi, että
Coningsburghin _thane_ (eli _franklin_ normannilaisten puhetavan mukaan)
ei ollutkaan yhtään älynnyt, mitä lajia hän pisti poskeensa ja että hän
oli luullut Karum-piirakan sisässä olevia suokuireja sekä satakieliä
tavallisiksi kyyhkysiksi ja leivosiksi. Kas silloin hänkin sai täysin
määrin pilkkaa tietämättömyydestään, joka kuitenkin oikeastaan olisi
ollut vähemmän moitittava kuin edelläkäypä ahmatintapainen ahneus.

Pitkällinen ateria loppui viimein. Siitä huolimatta miehet yhä viipyivät
pöydän ääressä. Viinipikareita ahkerasti kallistellen juttelivat he
turnajaisten tapahtumista, -- tuntemattomasta jousimiehestä, joka
maaliin ammunnassa oli saanut palkinnon -- Mustasta ritarista, joka oli
nöyrästi väistynyt vastaanottamatta ansaittua kunniaa -- ja
urhoollisesta Ivanhoesta, joka oli vaarallisella haavalla saanut maksaa
voittonsa. Näistä asioista juteltiin soturien tavallisella vapaudella,
ja leikkisanoja sekä naurua kaikui ympäri salia. Juhana-prinssi yksin
istui tämän ilon keskellä synkkänä, otsa rypyssä. Raskas huoli näytti
painavan hänen mieltään. Välistä vain, kun joku hänen seuralaisistansa
häntä muistutti, näytti hän huomaavan, mitä ympärillä tehtiin ja
puhuttiin. Silloin hän aina kavahti mietteistään, tyhjensi pikarillisen
viiniä ikäänkuin mielensä karaistukseksi, ja sekaantui puheeseen
muutamilla äkisti ja umpimähkään lausutuilla sanoilla.

»Me juomme tämän maljan», sanoi hän tällä tavoin, »Wilfred Ivanhoen,
turnajaistemme voittajan kunniaksi, ja lausumme mielipahamme sen
johdosta, ettei haavansa ole sallinut hänen saapua näihin pitoihimme.
--Tyhjentäkää kaikki tämä malja, ja varsinkin te, Cedrik, Rotherwoodin
herra, joka olette sen toivorikkaan nuorukaisen arvokas isä!»

»Ei, armollinen herra», vastasi Cedrik nousten ja asettaen pikarinsa
koskemattomana pöydälle, »minä en suo enää pojan nimeä sille
tottelemattomalle nulikalle, joka ylenkatsoo käskyjäni ja vielä lisäksi
luopuu esi-isäinsä tavoista sekä menoista.»

»Voisiko olla mahdollista», huusi Juhana-prinssi teeskennellen
taitavasti kummastusta, »että niin urhokas ritari olisi samalla kelvoton
tai tottelematon poika!»

»Niinpä kuitenkin, armollinen herra», vastasi Cedrik, »on tämän
Wilfredin laita. Hän lähti matalasta majastani teidän veljenne hoviin
hakien iloisten aatelisnuorukaisten seuraa; ja siellä hän oppi noihin
ratsastuskonsteihin, joita te pidätte niin suuressa arvossa. Hän lähti
huolimatta tahdostani ja käskystäni. Alfred-kuninkaan aikoina olisi
tämmöistä käytöstä sanottu tottelemattomuudeksi -- niin, jopa pidetty
kovasti rangaistavana rikoksena.»

»Ah!» sanoi Juhana-prinssi ollen syvällä huokauksella osoittavinaan
sääliänsä, »koska teidän poikanne oleskeli onnettoman veljeni seurassa,
niin ei tarvitsekaan kysyä, mistä tai keneltä hän oppi tottelemattomaksi
pojaksi.» Näin lausui Juhana-prinssi aivan muistamatta, että kaikista
Henrik II:n pojista, jotka siinä suhteessa olivat kaikkityyni syyllisiä,
hän itse oli ollut pahin kapinoitsija ja kiittämättömin isäänsä kohtaan.

»Jos oikein muistan», hän lisäsi vähän aikaa vaiti oltuansa, »niin on
veljeni aikonut lahjoittaa suositullensa avaran Ivanhoen läänitysmaan?»

»Hän läänitti sen pojalleni», vastasi Cedrik, »ja tämä juuri onkin
pahimpia syitä eripuraisuuteen minun ja Wilfredin välillä, että hän
siinä määrin alensi itsensä ja vastaanotti läänitysmiehenä samat maat,
joita hänen esi-isänsä vapaasti ja itsenäisesti hallitsivat.»

»No, sittenpä ette suinkaan panne pahaksi, kunnon Cedrik», sanoi
prinssi, »jos suon mainitun maan miehelle, jonka arvo ei halpene
läänityksenalaisuudesta Britannian kruunun alla. -- Ritari Reginald
Front-de-Boeuf», lisäsi hän kääntyen tämän herran puoleen, »tottahan
teissä, toivon ma, on miestä pitämään tuota hyvää Ivanhoen paronikuntaa,
niin ettei ritari Wilfred saa tilaisuutta suututtaa isäänsä sen
takaisinryöstämisellä.»

»Pyhä Antonius minua auttakoon!» vastasi mustaverinen jättiläinen.
»Saatte te, ruhtinaallinen korkeus, haukkua minua saksilaiseksi, jos
Cedrikin tai Wilfredin tai parhaankin miehen kaikista, joilla ikinä on
ollut saksilaista verta suonissansa, onnistuu riistää kynsistäni teidän
lahjaanne.»

»Jos joku teitä saksilaiseksi sanoo, herra paroni», intti Cedrik,
närkästyen ylläkerrotusta sananparresta, jolla normannilaiset
tavallisesti ilmaisivat ylenkatsettansa maan alkuperäisiä asukkaita
kohtaan, »niin saatte yhtä suuren kuin ansaitsemattoman kunnian.»

Front-de-Boeuf olisi vastannut, mutta Juhana-prinssi kerkisi
ajattelemattomassa pilkanhimossaan ennen häntä.

»Aivan oikein, hyvät herrat», sanoi hän, »jalo Cedrik puhuu selvää
totta. Voittaahan hänen sukunsa meidät yhtä paljon sukuluettelonsa kuin
viittojensakin pituudella.»

»Ja sodassakin he ovat aina edellä meitä, -- samoinkuin jänis koirain
edellä», sanoi Malvoisin.

»Ja paljon syytä heillä onkin pitää itseänsä etevämpinä», tokasi
Aymer-abotti. »Muistakaa, kuinka suuresti he tavoissaan ovat meitä
sivistyneemmät ja siivommat.»

»Varsinkin niin paljon kohtuullisemmat syömisessä ja juomisessa», lisäsi
de Bracy, joka tällä hetkellä ei muistanutkaan, että hän aikoi ottaa
saksilaisneidon puolisokseen.

»Ja myös urhoudessa ja uljuudessa», sanoi Bois-Guilbert, »jota he niin
mainiosti osoittivat Hastingsin tappelussa.»

Näin hoviherrat hymyssä huulin ja kohteliaan näköisinä kukin vuorostaan
matkivat herransa käytöstä, ampuen pilkannuolia Cedrikiä vastaan.
Saksilainen puolestaan kiihtyi kiihtymistään vihasta ja loi tuliset
silmänsä toisesta toiseen, ikäänkuin häväistysten lakkaamaton ja nopea
tulva ei olisi antanut hänelle aikaa vastata. Tai toista vertausta
käyttäen, hän seisoi siinä kuin härkätappelussa sonni, joka kaikilta
haaroilta kiusattuna seisoo ja tuumii, keneen hän ensiksi iskisi
kostonsa. Viimein hän puhkesi sanoiksi äänellä, joka oli vihasta
sorroksissa. Hän kääntyi prinssi Juhanaan päin, joka häpäisijöistä oli
etevin ja korkein. »Mitä moittimisen syytä», sanoi hän, »kansamme
lieneekin antanut hullutuksillaan ja vioillaan, niin olisivat meidän
miehet kuitenkin kaikki yhdellä suulla sanoneet _nidering_'iksi[14] sitä
saksilaista, joka oman kattonsa alla hänen viiniänsä juotaessa olisi
kohdellut rauhallista vierastaan sillä tavalla kuin te, ruhtinaallinen
armo, tänä päivänä olette sallinut minua kohdeltavan. Ja vaikkei voi
kieltää, että Hastingsin tantereella meidän esi-isillemme kävi
onnettomasti, niin olkoot kumminkin», näin sanoen hän katsahti
Front-de-Boeufiin sekä temppeliherraan, »ne kerskaamatta siitä, jotka
saksilaisen miehen peitsi pari tuntia sitten syöksi satulasta ja
jalustimesta alas.»

»Niin totta kuin olen kristitty, se pilkka pystyi!» sanoi
Juhana-prinssi. »Mitä te siitä arvelette, hyvät herrat? -- Alkaahan
meidän saksilaisten alamaistemme harja jo nousta pystyyn. Heidän älynsä
tulee teräväksi ja käytöksensä rohkeaksi näinä metelisinä aikoina.
--Mitä te sanotte, hyvät herrat? -- Niin totta kuin vielä näen päivän
valon, katsonpa parhaaksi, että me astumme laivoihimme ja hyvissä ajoin
korjaamme luumme Normandian maalle takaisin.»

»Pelkäisimmekö saksilaisia?» nauroi de Bracy. »Noiden metsäkarjujen
kukistamiseksi emme tarvitse muita aseita kuin metsästyskeihäämme.»

»Lopettakaa jo leikkinne, hyvät herrat ja ritarit», keskeytti nyt
Fitzurse, -- »ja pitäisipä teidän, ruhtinaallinen korkeus», lisäsi hän
prinssin puoleen kääntyen, »vakuuttaa arvoisalle Cedrikille, että nämä
pilapuheet, jotka oudon korvissa tuntunevat kipeältä, eivät
tarkoittaneet mitään häpäisemistä.»

»Häpäisemistäkö!» kertasi prinssi, taas muuttuen kohteliaaksi. »Tottahan
toivoakseni kukaan ei voi olettaa, että minä tahtoisin tai
läsnäollessani sallisin vieraitteni häpäisemistä. Saakaa tästä! Juonpa
maljani Cedrikin itsensä kunniaksi, koska hän ei tahdo juoda poikansa
terveydeksi.»

Malja kävi taas ympäri ja hoviherrat olivat kaikki hyvin hartaasti sitä
juovinaan; mutta saksilaisen mieli ei siitä leppynytkään, niinkuin
prinssi oli tarkoittanut. Luonnostaan hän tosin ei ollut kovin kerkeä
huomaamaan; mutta liian tylsänä se piti Cedrikin älyä, ken luuli
tuommoisen imartelevan kunnianosoituksen voivan uskottaa hänelle, että
edelläkäyneet pilkkapuheet eivät olleet aiotut häväistykseksi.
Kuitenkaan ei hän vastannut siihen sanallakaan.

Esittipä prinssi nyt taas toisen maljan: »Ritari Athelstanille,
Coningsburghin herralle!» Mainittu ritari kumarsi ja osoitti
kiitollisuuttansa hänelle suodusta kunniasta siten, että tyhjensi
äärettömän suuren pikarin pohjaan saakka.

»Ja nyt, hyvät herrat», sanoi Juhana-prinssi, jonka rohkeus alkoi
viinistä paisua, »osoitettuani kunniaa saksilaisille vierailleni tahdon
kehoittaa heitäkin vastaamaan meille yhtä kohteliaasti. Arvoisa thane»,
jatkoi hän kääntyen Cedrikin puoleen, »saanko pyytää, että mainitsisitte
jonkun normannilaisen nimen, joka vähimmin saastuttaa huulianne, ja että
sitten maljallisella viiniä huuhtoisitte pois kaiken katkeruuden, jonka
sen mainitseminen suussanne synnyttänee?»

Prinssin puhuessa Fitzurse nousi, astui hiljaa saksilaisen tuolin taakse
ja kuiskasi hänen korvaansa. Hän kehoitti Cedrikiä ottamaan vaarin tästä
tilaisuudesta ja sovittamaan äskeisen kansallisuusriidan sillä, että
mainitsisi Juhana-prinssin nimen. Saksilainen ei vastannut tähän
viisaaseen neuvoon sanallakaan, vaan nousi, täytti maljansa reunoja
myöten ja kääntyi Juhana-prinssiin näin sanoen: »Te olette,
ruhtinaallinen armo, vaatinut, että nimittäisin jonkun normannilaisen,
joka ansaitsisi näissä pidoissa tulla mainituksi. Tätä käskyänne ei ole
aivan helppo täyttää; sillä se vaatii orjaa laulamaan isäntänsä
ylistystä, ja voitettua, joka kituu valloituksen kaikkien pahojen
seurausten alla, kuuluttamaan valloittajan kiitosta. Mutta tahdonpa
kuitenkin nimittää yhden normannilaisen -- kaikkein etevimmän niin
sotataidoltaan kuin korkealta säädyltään -- parhaan ja jaloimman koko
kansastaan. Ja sitä, jonka huulet eivät minun huulteni kanssa yhdy
juomaan maljaa hänen hyvin ansaituksi kunniakseen, sitä minä sanon
kavaltajaksi ja kunnottomaksi ja tahdon sen sanan verelläni vahvistaa.
-- Minä juon tämän maljan Rikhard Leijonamielen kunniaksi!»

Juhana-prinssi, joka oli toivonut, että hänen oma nimensä puheen lopuksi
kuultaisiin saksilaisen suusta, säpsähti näin äkkiarvaamatta kuultuaan
sen veljen nimen, jolle hän oli tehnyt niin paljon pahaa. Hengettömän
koneellisesti hän kohotti viinipikarin huulilleen, mutta laski sen heti
jälleen pöydälle ja katsoi ympärilleen nähdäkseen, millä tavalla muu
seurue tottelisi tätä arvaamatonta kehoitusta. Moni läsnäolevista olikin
kahden vaiheilla pitäen kieltäytymistä yhtä vaarallisena kuin
myöntymistä. Muutamat vanhat kouliutuneet hovilaiset matkivat
uskollisesti prinssin käytöstä, kohottivat pikarin huulilleen ja
asettivat sen jälleen eteensä pöydälle. Useammat totellen jalompaa
tunnetta huusivat: »Eläköön Rikhard-kuningas! Tulkoon hän pian takaisin
meidän luoksemme!» Ja jotkut harvat, niiden joukossa myös Front-de-Boeuf
sekä temppeliherra, tuijottivat eteensä tuiman ylenkatseellisesti
eivätkä koskeneetkaan pikariin. Mutta yksikään mies ei rohjennut
julkisesti vastustaa maljaa, joka juotiin hallitsevan kuninkaan
kunniaksi.

Hetken aikaa Cedrik nautti voitonriemuansa; sitten hän virkkoi
toverilleen: »Nouse, jalo Athelstan! Me olemme tarpeeksi kauan olleet
täällä, koska olemme jo saaneet tilaisuuden lausua kiitokset prinssi
Juhanan kohteliaisuudesta. Täst'edes saavat ne, jotka tahtovat tarkemmin
tutkia meidän moukkamaisia saksilaisia tapojamme, käydä meitä katsomassa
esi-isiltä perityissä omissa taloissamme. Me olemme nyt kylläksi saakka
nähneet kuninkaallisia pitoja sekä normannilaista kohteliaisuutta.»

Näin sanoen hän nousi ja poistui pitosalista; hänen jäljessään seurasi
Athelstan sekä useat muut vieraat, jotka olivat saksilaista rotua ja
siis suutuksissa Juhana-prinssin ja hänen hoviherrojensa pilkkapuheista.

»Pyhän Tuomaan luiden kautta!» huudahti prinssi heidän lähdettyään;
»onpa näillä saksilaislurjuksilla koko päivän ollut myötäinen onni, ja
voittajien ylpeydellä he nytkin menivät kotiinsa.»

»_Conclamatum est, poculatum est_», sanoi Aymer-abotti, »se on: me
olemme pikaria kilistäneet ja ääntämme helistäneet, -- nyt olisi aika
erota leikistä.»

»Lieneekö munkilla joku katuva kaunokainen ripitettävänä tänä yönä,
koska hänellä on niin kiire», arveli de Bracy.

»Eipä niinkään, herra ritari», vastasi abotti; »mutta pitäisihän minun
vielä tänä yönä joutua muutaman penikulman matka likemmäksi kotia.»

»He tekevät lähtöä», kuiskasi prinssi Fitzurselle, »sillä he pelkäävät,
että meidän yrityksemme käy huonosti, ja tuo abotti-pelkuri on
ensimmäinen minusta luopumaan.»

»Olkaa huoleti, armollinen herra», vastasi Fitzurse; »kyllä minä virkan
hänelle semmoiset syyt, että hän saapuu seuraamme, kun kokoonnumme
Yorkiin. -- Herra abotti», lisäsi hän, »minulla olisi jotakin
kahdenkesken puhuttavaa teille, ennenkuin nousette juhtanne selkään.»

Muutkin vieraat läksivät pois eikä jäänyt muita kuin prinssin
seuralaisherrat sekä lähimmät puoluelaiset.

»Se hyvä siis oli sinun neuvostasi», sanoi prinssi vihaisesti katsahtaen
Fitzurseen, »että päihtynyt saksilainen talonpoika sai omassa pöydässäni
olla hävytön minulle ja että ihmiset, kuultuansa vain veljeni nimenkin
kaikuvan, pakenevat luotani, ikäänkuin olisin pitalitautinen!»

»Malttakaa mielenne, herrani», vastasi neuvonantaja. »Voisinpa kääntää
moitteet teitä itseänne vastaan ja puhua siitä ajattelemattomasta
vallattomuudesta, joka teki minun hankkeeni tyhjäksi, yllyttäen teitä
toimimaan vasten parempaa tietoanne. Mutta nyt ei ole aikaa turhiin
syyttelemisiin. Minä menen heti de Bracyn kanssa noiden häilyväisten
pelkurien puheille ja aion todistaa heille, että he ovat jo astuneet
liian pitkälle voidaksensa enää peräytyä.»

»Ei se auta mitään!» sanoi prinssi astuen epävakaisin askelin
edestakaisin huoneessa ja puhuen kiivaudella, jota runsas viini oli
kiihdyttänyt; -- »ei se auta yhtään mitään! -- He ovat nähneet
kirjoituksen seinässä, -- he ovat havainneet leijonan jäljen hiekassa,
-- he ovat kuulleet, miten hänen lähenevä möyryntänsä värisytti metsän
lehtiä; -- eikä ole mitään keinoa, joka voisi enää karaista heidän
rohkeuttaan!»

»Suokoon Jumala», sanoi Fitzurse de Bracylle, »että löytyisi keino, joka
voisi karaista hänen omaa rohkeuttansa! Yksin hänen veljensä pelkkä
nimikin masentaa hänet kuin ruttotauti. Onnettomat ovat semmoisen
hallitsijan neuvonantajat, joka on vailla miehuutta ja lujuutta, niin
hyvässä kuin pahassa.»



VIIDESTOISTA LUKU.


    Hän luulee minut -- ha, ha -- orjakseen,
    tahtonsa välikappaleeksi vain!
    No, luulkoon niin. Mut, läpi melskeitten,
    joit' ompi synnyttävä herran tään
    tyrannius ja viekas kavaluus,
    käy minun tieni valtaan, kunniaan,
    ja ken voi tuota moittia?

                 »BASIL», Murhenäytelmä.

Ahkerasti niinkuin hämähäkki, joka parsii verkkonsa revittyjä pauloja,
puuhasi nyt Woldemar Fitzurse saadakseen Juhana-prinssin salavehkeen
hajoavat nivelet jälleen kokoonliitetyiksi ja yhteensovitetuiksi. Harvat
miehet pitivät Juhanan puolta mieskohtaisesta kiintymyksestä häneen,
eikä kukaan siitä syystä, että olisi pitänyt häntä arvossa. Fitzursen
piti siis muistuttaa heille mieleen, mitä etuja heillä jo oli ollut
prinssin suosiosta ja mitä uusia etuja vielä oli toivossa. Nuorille,
hurjamielisille hän osoitti, kuinka he Juhanan hallitessa saisivat
rangaistusta pelkäämättä elää vallattomasti ja hekkumoida kenenkään
estämättä. Kunnianhimoisille hän lupasi valtaa, ahneille rikkautta sekä
alusmaita entisten lisäksi. Palkkasoturien päälliköt saivat rahalahjan;
se oli näille miehille vaikuttavin kehoitus, ja ilman sitä kaikki muut
kehoitukset olisivat heihin nähden olleet kuin tuuleen lausutut.
Runsaammin vielä kuin kultaa jakoi prinssin toimelias asianajaja heille
kaikenlaisia lupauksia. Sanalla sanoen, hän ei laiminlyönyt ainoatakaan
keinoa, jolla hän saattoi taivuttaa epäileviä tai rohkaista pelkureja.
Rikhard-kuninkaan tulon hän sanoi tapaukseksi, joka oli kaiken
todennäköisyyden rajan ulkopuolella. Mutta jos hän liittolaistensa
epäilevistä katseista ja epävakaisista vastauksista huomasi heidän juuri
sitä seikkaa pahimmin pelkäävän, niin hän vakuutti rohkeasti, ettei
sittenkään, vaikka kuningas palaisikin, pitäisi luopua kerran
aloitetuista valtiollisista vehkeistä.

»Jos Rikhard tulee takaisin», sanoi Fitzurse, »niin hän riistää maat ja
mannut niiltä, jotka eivät hänen kanssaan lähteneet Pyhälle maalle,
rikastuttaaksensa omia köyhiä, nälkäisiä ristiretkeläisiään. Hän on
vaativa ankaralle tilinteolle kaikki ne, jotka hänen poissaollessansa
ovat tehneet mitättömimmänkin teon, jonka voipi selittää rikokseksi maan
lakia tai kruunun oikeuksia vastaan. Hän on temppeli- ja
johanniittaritaristoille kostava sen johdosta, että he Pyhällä maalla
pitivät aina Ranskan kuninkaan Filipin puolta. Ja lopuksi on hän
rankaiseva kapinoitsijana jokaista Juhana-veljensä seuralaista.
Pelkäättekö te hänen voimaansa?» jatkoi vielä prinssin kavala
asianajaja. »No, tunnustan minäkin, että hän on väkevä ja hurskas
ritari; mutta olleet ja menneet ovat kuitenkin Arthur-kuninkaan ajat,
jolloin yksi sankari saattoi tapella koko armeijaa vastaan. Jos Rikhard
palaa kotiin, -- niin hän tulee yksin, seuralaisitta, ystävittä. Hänen
uljaiden soturiensa luut valkenevat Palestiinan hietikoilla. Harvat
hänen miehistään ovat palanneet tänne kuljeksijoina, niinkuin tuo
Wilfred Ivanhoe, tyhjin kukkaroin ja hävinneinä miehinä. -- Ja mitä te
lörpöttelette Rikhardin perintöoikeudesta?» -- näin hän väitti niille,
jotka vastustellessaan vetosivat siihen syyhyn. -- »Onko Rikhardin
esikoisoikeus varmempi ja selvemmin todistettu kuin Normandian herttuan
Robertin, Valloittajan vanhimman pojan oikeus? Mutta sittenkin kansa,
esikoisoikeudesta huolimatta salli nuorempien veljien, Wilhelm Punatukan
sekä Henrikin, kummankin vuorostaan nousta valtaistuimelle, jolta vanhin
veli suljettiin pois. Ja olihan Robertillakin kaikki ne hyvät avut,
joista Rikhardia ylistetään: hän oli uljas ritari, taitava
sotapäällikkö, antelias ystävilleen sekä kirkolle, ja vielä
päällepäätteeksi hän oli käynyt ristiretkellä ja ollut osallisena Pyhän
haudan vapauttamisessa. Mutta sittenkin hän kuoli sokeana, viheliäisenä
vankina Cardiffin linnassa siitä syystä, että oli vastustanut kansan
tahtoa, joka ei huolinut häntä hallitsijaksensa. -- Meillä on valta ja
oikeus», sanoi Fitzurse vielä, »valita se kuninkaallisen suvun jäsen,
joka meidän mielestämme parhaiten sopii kruunun kantajaksi -- se on»,
oikaisi hän puhetta, »se, jonka vaali lupaa parhaat edut aatelistolle.
Persoonallisten avujen puolesta», lopetti hän viimein, »Juhana-prinssi
kenties ei vetäne vertaa Rikhard-veljellensä. Mutta kun muistamme, että
jälkimmäinen palaa koston miekka kädessä, mutta edellinen tarjoo
palkintoja, etuuksia, rikkautta sekä korkeita virkoja, niin ei liene
epäiltävää, kumman kuninkaan auttamista aateliston oma etu vaatii.»

Nämä ynnä monet samanlaiset syyt, joita Fitzurse aina vaihteli ja
sovitteli sitä myöten, ketä puhutteli, tekivätkin tarkoitetun
vaikutuksensa Juhana-prinssin häilyviin puoluelaisiin. Useimmat heistä
lupasivat kokoontua Yorkiin, missä yhteisesti oli neuvoteltava, kuinka
kruunu laskettaisiin prinssin päähän.

Yötä oli jo aika kappale kulunut, kun Fitzurse, väsyneenä ja uupuneena
monenlaisista puuhistaan, mutta kuitenkin iloiten niiden onnistumisesta,
palasi Ashbyn linnaan. Siellä hän kohtasi de Bracyn, joka
pitovaatteittensa sijaan oli nyt pukeutunut lyhyeen viheriäiseen
sarkatakkiin, samanlaisiin housuihin ynnä nahkaiseen lakkiin. Vyöllä
hänellä oli lyhyt miekka sekä kimppu nuolia; olalta riippui torvi, ja
kädessään hän kantoi pitkää jousta. Jos de Bracy olisi tämmöisenä tullut
vastaan jossakin etuhuoneessa, ei Fitzurse olisi tarkannut häntä, vaan
luullut häntä henkivartijaksi. Mutta kun he salissa kohtasivat toisensa,
niin Fitzurse kiinnitti terävämmin häneen huomionsa ja näki, että
englantilaisen jousimiehen puvussa piili normannilainen ritari.

»Mitä naamiaispitoa tämä on, de Bracy?» hän tiuskasi vähän
närkästyneenä; »onko nyt aikaa joululeikkeihin ja joutaviin
narripeleihin, kun meidän isäntämme, Juhana-prinssin kohtalo pian tulee
ratkaistavaksi? Miksi et ole, niinkuin minä, käynyt kehoittelemassa
noita miehuuttomia pelkureita, jotka arkailevat kuulla Rikhard-kuninkaan
pelkkää nimeäkin, niinkuin saraseenien lapset?»

»Minä olen ajanut asioitani», vastasi de Bracy huolettomasti, »aivankuin
sinäkin, Fitzurse, olet ajanut omiasi.»

»Minäkö ajanut omia asioitani!» matki Fitzurse, »kun olen puuhaillut
prinssin, meidän yhteisen herramme hyväksi.»

»Ikäänkuin sitä tehdessäsi, Woldemar», sanoi de Bracy, »pitäisit
silmällä muuta kuin omaa etuasi? Äläs, Fitzurse, tunnemmehan me toinen
toisemme! -- Valtaa sinä haet, ja minä huvitusta, kumpikin ikänsä
halujen mukaan. Juhana-prinssistä sinulla on aivan sama ajatus kuin
minullakin: -- että hän on kovin löyhämielinen lujaksi hallitsijaksi,
kovin väkivaltainen hauskaksi hallitsijaksi, kovin röyhkeä ja ylpeä
ollaksensa kansalle mieluinen hallitsija, ja viimein kovin häilyväinen
sekä pelkurimainen pysyäksensä kauan minkälaisena hallitsijana tahansa.
Mutta hän on semmoinen hallitsija, jonka suojassa Fitzurse ja de Bracy
voivat kohota ja hyötyä. Siitä syystä sinä autat häntä viisailla
neuvoillasi ja minä vapaajoukkoni peitsillä.»

»Kelpo apumies sinä todellakin olet», sanoi Fitzurse närkästyneenä,
»joka narrittelet juuri pahimman vaaran aikana. -- Mitä helvettiä
tarkoittaa tuo joutava valepuku näin tärkeällä hetkellä?»

»Aionpa hankkia itselleni puolison», vastasi de Bracy huolettomasti,
»Benjaminin heimokunnan tavan mukaan.»

»Benjaminin heimokunnan tavan mukaan», toisti Fitzurse kummissaan.
»Tuosta en ymmärrä hölynpölyä.»

»Etkö ollut eilen illalla läsnä», sanoi de Bracy, »kun Aymer-abotti
jutteli meille tarinan jatkoksi ministrelin lauluun? Hän kertoi, miten
kauan sitten Palestiinan maalla nousi verivihollisuus benjamilaisten ja
Israelin kansan muiden heimokuntain välillä, ja kuinka melkein kaikki
Benjaminin ritarit kaatuivat tappelussa; ja miten muut israelilaiset
vannoivat Pyhän Neitsyen kautta, etteivät sallisi jäljellejääneiden
benjamilaisten enää naida heidän suvustaan; ja kuinka he sitten katuivat
tätä valaansa ja kysyivät neuvoa pyhältä isältämme paavilta, millä
keinoin voisivat päästä siitä vapaiksi; ja kuinka Benjaminin heimokunnan
nuorukaiset, pyhän isämme paavin neuvosta, ryöstivät kaikki kauniit
neidot, jotka olivat kokoontuneet komeihin turnajaisiin. Sillä keinoin
he saivat itselleen vaimot, morsianten ja vanhempien lupaa kysymättä.»

»Muistan minäkin kuulleeni semmoisen jutun», sanoi Fitzurse, »vaikka
sinä tai abottikin olette sekoittaneet siihen aika tavalla omianne sekä
ajan että tapauksen menoon nähden.»

»Ja minä sanon sinulle», jatkoi de Bracy, »että aion hankkia itselleni
vaimon Benjaminin heimokunnan tavan mukaan. Toisin sanoen, tässä puvussa
aion karata tuon saksilaisen sonnikarjan päälle, joka yöllä läksi täältä
matkaan, ja ryöstän heiltä ihanan Rowenan.»

»Oletko hullu, de Bracy?» sanoi Fitzurse. »Muista, että nuo miehet,
vaikka he tosin ovat vain saksilaisia, ovat rikkaita ja mahtavia, ja
että heitä kansalaistensa kesken pidetään erinomaisessa arvossa juuri
siitä syystä, että niin harvat saksilaiset ovat voineet säilyttää valtaa
ja rikkautta.»

»Eikä niitä saisi olla yhdelläkään saksilaisella enää hituistakaan
jäljellä», arveli de Bracy; »valloituksen työ on kertakin loppuun
täytettävä.»

»Kuitenkaan ei siihen ole nyt sopiva aika», sanoi Fitzurse. »Meitä
lähestyvässä metelissä emme voi tulla toimeen ilman kansan apua, ja
Juhana-prinssi ei voisi olla rankaisematta sitä, joka kansan suosimille
miehille tekee julkeaa väkivaltaa.»

»Rangaiskoon, jos uskaltaa», sanoi de Bracy; »pianpa hän huomaisi
pikkuisen erotuksen niiden välillä, joiden apuun hän voisi turvautua:
uljaan peitsimiesparvenko, niinkuin ovat minun poikani, vai
pakoonpötkivän saksilaisen maamoukkalauman. Mutta minä aionkin muuten
laittaa niin, että asia ei heti tule ilmi. Enkö tässä puvussa ole aivan
rohkeimman metsäsissin näköinen, joka ikänä on kaiuttanut saloa
torvellansa? Väkivaltainen tekoni on lankeava Yorkshiren metsärosvojen
syyksi. Minulla on varmat vakoilijani, jotka seuraavat saksilaisten
kaikkia liikkeitä -- tänä yönä he lepäävät St. Wittolin eli Witholdin
luostarissa, tai mikä lieneekään tuon saksilaisen pyhimys-lurjuksen
nimi, jolla on luostari Burton-on-Trentissä. Huomenna he kulkevat meidän
väijymäpaikkamme sivuitse, ja silloin me iskemme heihin kyntemme
niinkuin haukat. Kohta sen jälkeen aion ilmestyä omassa, tavallisessa
muodossani, tekeydyn avuliaaksi ritariksi, vapautan onnettoman ja
surullisen kaunokaiseni julmien rosvojen käsistä, vien hänet
Front-de-Boeufin linnaan tahi vaikkapa Normandiaankin, jos se nähtäisiin
tarpeelliseksi, enkä tuo häntä sukulaistensa silmien eteen, ennenkuin
hänestä on tullut Mauri de Bracyn laillinen vaimo ja puoliso.»

»Onpa tuo ihmeen viisas tuuma», sanoi Fitzurse, »ja jollen vallan pety,
ei se ole yksistään sinun aivoissasi syntynyt. -- Kuules, puhu suusi
puhtaaksi, de Bracy, -- kuka sen sinulle keksi? Ja kenenkä saat
apumieheksesi sitä toimeenpanemaan? Sillä tietääkseni oma joukkosi
majailee nyt Yorkissa asti.»

»No, jos olet halukas tuota tietämään», vastasi de Bracy, »niin
temppeliherra Brian de Bois-Guilbert se tämän juonen keksi, sen jälkeen
kuin jotakin sellaista oli minulle itsellenikin juolahtanut päähän
kuultuani jutun Benjaminin miehistä. Hän tulee myös apumiehekseni sitä
toimeenpanemaan. Hän ja hänen miehensä saavat olla rosvoja, joiden
kynsistä, niin pian kuin olen muuttanut vaatteeni, minun voimallinen
käteni on pelastava neidon.»

»Niin totta kuin toivon autuaaksi tulevani!» sanoi Fitzurse, »onpa tämä
juoni teidän yhteenliittyneen älynne arvoinen. Ja erittäinkin
ihmettelen, de Bracy, sinun viisauttasi, kun aiot antaa neidon joutua
kelpo liittolaisesi käsiin. Kyllä maar ihana saalis tulee ryöstetyksi
saksilaisen heimonsa hallusta, sitä en yhtään epäile. Mutta kuinka
sitten saanet hänet pelastetuksi Bois-Guilbertin kynsistä, se minua
enemmän arveluttaa. -- Tuo mies on niitä haukkoja, jotka osaavat yhtä
hyvin pitää kuin pyytääkin saalista.»

»Kuuluuhan Bois-Guilbert hengelliseen ritaristoon», selitti de Bracy,
»eikä voi siis naimalla kultalintuani tehdä minulle häiriötä. -- Ja mitä
siihen tulee, että hän yrittäisi jotakin kunniatonta de Bracyn morsianta
kohtaan -- tuhat tulimmaista! -- vaikka hänellä olisikin koko
temppeliritariston kapitelikunnan valta, -- niin hän ei uskalla häväistä
minua sillä tavalla!»

»No, koska minun sanani», sanoi Fitzurse, »ei näy voivan karkoittaa tätä
hullutusta mielestäsi -- tiedänhän minä vanhastaan, kuinka itsepäinen
olet -- niin pyydän, että edes kulutat siihen niin vähän aikaa kuin
mahdollista. -- Älköön narripelisi olko yhtä pitkäaikainen kuin se on
ajattomalla hetkellä pantu toimeen.»

»Minä vakuutan sinulle», vastasi de Bracy, »että siihen menee vain
muutamia tunteja. Sinä saat nähdä minut Yorkissa reippaitten,
uskaliaitten poikieni etunenässä, yhtä valmiina toimeenpanemaan jotakin
rohkeata hanketta kuin sinun viisas pääsi on valmis sitä keksimään.
--Mutta kuulenpa kumppanieni kokoontuvan; ratsut jo hirnuvat ja polkevat
kavioillaan ulkopihassa. -- Hyvästi, -- minä lähden, niinkuin kelpo
ritarin sopii, kaunokaista miellyttelemään.»

»Niinkuin muka kelpo ritarin sopii!» matki Fitzurse, hänen jälkeensä
katsoen. »Sanoisit pikemmin: niinkuin narri, joka heittää tärkeimmän,
tarpeellisimman työn kesken, ajaaksensa takaa ohilentelevää ohdakkeen
höytyvää. -- Tämmöisillä apulaisillako minun pitää toimittaa suuri työni
-- ja kenenkä hyväksi? -- Ruhtinaan hyväksi, joka on yhtä mieletön kuin
irstas ja josta kenties tulee yhtä kiittämätön hallitsija kuin hän jo on
ollut kapinallinen poika ja luonnoton veli. -- Mutta onpa hän -- hänkin
vain noita apulaisiani, joilla työni teetän. Ja niin ylpeä kuin hän
onkin, kyllä hän sen salaisuuden piankin saisi havaita, jos hän
yrittäisi erottaa minun etuani omasta edustansa.»

Kesken näitä valtiomiehen mietteitä kuului nyt prinssin ääni, joka huusi
sisäkamarista: »Jalo Woldemar Fitzurse!» -- Niin riensi vastainen
kansleri (siihen korkeaan virkaanhan kavala normannilainen pyrki), lakki
kädessä kuulemaan vastaisen kuninkaansa käskyjä.



KUUDESTOISTA LUKU.


    Syrjässä aivan, keskell' erämaan
    erakko vanha elää aikojaan;
    majans' on luola, sammal vuoteen suo,
    puut ruoan antaa, lähteestä hän juo.
    Erillään ihmisistä, yksinään
    näin Luojan kanssa seurustelee hän;
    työ yks vain hällä ompi -- rukous,
    ja kiitosveisuu ainoa huvitus.

                                PARNELL.

Lukija varmaan vielä muistaa sen tuntemattoman ritarin, joka yleisessä
turnajaistaistelussa oli ratkaissut voiton, ja jolle katsojat olivat
antaneet liikanimen »Musta tyhjäntoimittaja» siitä syystä, että hän
taistelun alkupuolella oli pysynyt toimetonna ja huoletonna alallansa.
Voittonsa jälkeen tämä ritari oli heti kadonnut kentältä; ja kun häntä
vaadittiin esille vastaanottamaan urhoutensa palkintoa, ei häntä
ollutkaan enää mailla eikä halmeilla. Airuitten ja torvien kutsuessa
häntä Musta ritari kulki jo kaukana matkustaen pohjoiseen päin karttaen
kaikkia suurempia teitä ja oikaisten suoraan metsiä myöten. Yönsä hän
lepäsi pienessä krouvissa, joka oli syrjässä suurelta maantieltä;
kuljeksivalta ministreliltä (runoilijalta) hän kuitenkin sielläkin sai
sanoman turnajaisten lopullisesta päätöksestä.

Seuraavana aamuna varhain ritari läksi edelleen, aikoen kulkea pitkän
päivämatkan. Hevonen, jota hän edellisenä aamupäivänä oli niin suuresti
säästänyt, olikin siksi hyvissä voimissa, että se saattoi kestää pitkän
juoksun levähtämättä. Mutta metsätiet, joita pitkin hän matkusteli,
eksyttelivät häntä sinne tänne, niin että hän illan tullen ei ollut
vielä joutunut edemmäksi kuin Yorkshiren läntisen piirikunnan rajalle.
Sekä mies että ratsu olivat nyt jo väsyksissä päivän rasituksista, ja
aika oli hakea jotakin paikkaa, missä molemmat voisivat viettää yönsä,
sillä hämärä teki jo joutuisasti tuloansa.

Mutta seutu, jossa matkustaja par'aikaa kulki, ei näyttänyt lupaavan
paljoakaan suojaa ja ravintoa. Luultavasti hän saisi vaeltavien ritarien
tavan mukaan päästää hevosensa metsään laitumelle ja itse käydä
pitkäkseen tammipuun suojaan, muistelemaan mielitietyn neitonsa
kauneutta. Mutta meidän Mustalla ritarilla ei tainnut olla kaunokaista
muistettavanaan, tai kukaties hän oli rakkaudessa yhtä huoleton kuin
taistelussakin. Ei hänen mielensä ainakaan ollut niin täynnä ajatuksia
kultansa ihanuudesta ja armottomuudesta, että hän olisi unohtanut
väsymyksensä tai nälkänsä, ja että rakkaus yksin olisi ravinnut ja
virvoittanut häntä yhtä hyvin kuin maallinen illallinen ja vuode. Hänen
mielestänsä ei siis tuntunut kovin hauskalta, kun hän, ympärilleen
katsoessaan, näki olevansa keskellä saloa. Näkyihän tähän tosin monta
lakeampaakin paikkaa ja myös muutamia polkuja. Mutta viimeksimainitut
olivat nähtävästi vain niiden suurilukuisten karjojen jälkiä, jotka
kävivät saloilla laitumella. Kenties ne eivät olleet karjateitäkään,
vaan metsänelävien ja niitä vainoavien metsämiesten tavallisia
kulkureittejä.

Aurinko, joka tähän asti oli opastellut häntä, laskeusi nyt piiloon
Derbyshiren harjujen taakse, vasemmalle puolelle matkustajasta. Jos hän
vielä yritti jatkaa kulkuansa, niin oli yhtä luultavaa, että hän eksyisi
tieltä, kuin pääsisi edemmäksi aiottua päämäärää kohti. Useaan kertaan
ritari koetti tutkia, mitä polkua enimmin oli tallattu, toivoen sen
vievän hänet jonkun paimenen majalle tai metsänvartijan mökille. Mutta
joka kerta hän näki, ettei tämä valinta hänelle onnistunut. Sentähden
hän päätti viimein turvautua ratsunsa vaistoon. Olihan hänellä monesti
ennenkin ollut kokemusta siitä, kuinka hevoset ihmeellisellä vaistollaan
osaavat pelastaa itsensä ja isäntänsä tämänkaltaisista pulista.

Tuskin oli jalo ratsu höllistyvistä suitsista huomannut saavansa
noudattaa omaa älyään, kun se virkistyi uuteen intoon ja voimaan, vaikka
pitkä päivämatka rautaan puetun ritarin painon alla jo suuresti raukaisi
sen jäseniä. Viime aikoina se oli vain huoaten vastannut kannustimen
yllytykseen; mutta nyt, ikäänkuin ylpeillen osoitetusta luottamuksesta,
se jälleen kohotti korvansa ja rupesi itsestänsä liikkumaan
joutuisammin. Polku, jonka se valitsi, poikkesi jokseenkin paljon päivän
ajalla kuljetusta suunnasta; mutta koska ratsu näkyi olevan aivan varma
valinnastaan, antoi matkustaja sen kulkea tahtonsa mukaan.

Eikä aikaakaan, niin hän saikin nähdä, ettei hänen luottamuksensa ollut
pettänyt. Polku alkoi vähitellen vähän levitä ja tulla enemmän
tallatuksi, ja pienen kellon helinä ilmoitti kappelin tai erakkomajan
olevan läheisyydessä.

Pian ritari joutui lakealle nurmikolle, jonka toisessa päässä
harmaapäinen, monta kovaa säätä kestänyt kallio kohosi jyrkkänä
tasavietteiseltä kankaalta. Murattiköynnökset verhosivat sen kupeita
muutamin pakoin. Toisin kohdin taas kasvoi vaivaistammia, joiden juuret
hakivat ravintoansa vuoren raoista. Niiden lehvät nuokkuivat jyrkänteen
yli niinkuin ritarin otsan yli teräskypärän sulka, antaen suloutta sen
ulkomuodolle, joka muuten olisi ollut peloittava. Kallion juurella, ja
ikäänkuin sen nojaan rakennettuna, seisoi maja; se oli kömpelösti
kyhätty lehtimetsästä hakatuista hirsistä, ja suojaksi pahaa säätä
vastaan olivat saumat tilkityt sammalella sekä savella. Karsittu näre,
jonka latvapuoleen seiväs oli sidottu poikittain kiinni, törrötti oven
vieressä, pyhän ristin karkeatekoisena kuvana. Vähän matkaa siitä,
oikealla puolella, solisi vuoresta kirkas lähde, kooten vetensä onteloon
kiveen, jonka ihmiskäsi oli kovertanut ammeen muotoiseksi. Tästä
säilytyspaikasta vesi jälleen riensi loristen edelleen ojaa myöten,
jonka se pitkän ajan kuluessa oli murtanut itselleen, ja hyppeli sitten
nurmikon poikki kadoten läheiseen metsään.

Lähteen vieressä oli pikkuinen, raunioiksi raukeneva kappeli, jonka
katosta osa oli jo sortunut maahan. Eheänä ollessaankin tämä temppeli ei
ollut koskaan ollut avarampi kuin noin kuuttatoista jalkaa pitkä ja
kahtatoista leveä. Katto, tällaisessakin rakennuksessa kovin matala,
lepäsi neljällä holvikaarella, jotka kukin kolkastaan kohoten yhtyivät
keskikohdassa; niiden kannattajina olivat lyhyet, kömpelötekoiset
pylväät. Kahden kaaren väliltä oli katto rikkoutunut, niin että
ainoastaan itse kaarien ruoto oli enää jäljellä; muiden kaarien välillä
katto oli vielä eheä. Ovi, jonka kautta päästiin sisään tähän
vanhanaikaiseen rukoushuoneeseen, oli sovitettu hyvin matalan, kuperan
kaaren alle; tätä ympäröivät useassa rivissä haikalan hampaitten
muotoiset koristukset, joita usein nähdään vanhoissa saksilaisissa
rakennuksissa. Ovikaaren yläpuolella kohosi kelloteline neljän pienen
pylvään nojassa; siinä riippui vihreäksi ruostunut, monta ilmanvaihdetta
kokenut kello, jonka heikon helinän Musta ritari oli jo jonkin matkan
päästä kuullut.

Koko tämä tyyni, rauhallinen näky häämötti hämärässä matkustajan silmien
edessä, herättäen hyvää toivoa yömajan saamisesta. Sillä saloilla
asustelevien erakkojen erinäisiin velvollisuuksiin kuului myös
vieraanvaraisuuden osoittaminen myöhästyneille tai eksyneille
matkustajille.

Ritari ei siis malttanut kauan tarkastella näkemäänsä. Kiitettyänsä
Pyhää Julianusta, matkustajien suojeluspyhimystä siitä, että hän oli
saattanut hänet hyvään majapaikkaan, hän hyppäsi heti hevosen selästä
maahan ja kolkutti peitsensä varrella erakkomajan ovea, jotta sen asukas
heräisi ja tulisi päästämään matkalaisen sisään.

Kuluipa kuitenkin pitkä aika ennenkuin vastattiin, eikä vastaus ollut
kovinkaan mieluisa.

»Mene tiehesi, kuka siellä lienetkin», kuului syvä, karkea ääni kodasta,
»äläkä häiritse Jumalan ja Dunstanin palvelijan iltarukouksia.»

»Arvoisa isä», vastasi ritari, »täällä on metsään eksynyt
matkamies-parka, jolle olet tilaisuudessa osoittamaan armeliaisuutta ja
vieraanvaraisuutta.»

»Veli veikkonen», väitti kodan asukas vastaan, »Pyhän Neitsyen ja
autuaan Dunstanin sallimusta myöten olen itse armeliaisuuden ja
vieraanvaraisuuden tarpeessa, enkä voi niitä toisille suoda. Ei ole
minulla täällä minkäänlaista ruokaa, josta koirakaan huolisi osaansa, ja
vähänkin parempaan tottunut hevonen ei ottaisi suuhunsa minun vuoteeni
kuivia lehtiä. -- Mene siis tiehesi ja Jumala sinua saattakoon!»

»Mutta kuinka», jatkoi ritari, »voin löytää tietä tämmöisessä salossa,
nyt kun pimeäkin on jo tulossa? Ole siis hyvä, arvoisa isä, jos totinen
kristitty olet, ja avaa ovesi tai neuvo minulle ainakin, mitä tietä
minun pitää kulkea.»

»Ja ole sinä niin hyvä, kunnon kristitty veljeni», vastasi erakko,
»ettet häiritse minua kauemmin. Olet jo estänyt minulta yhden isämeidän,
kaksi avea (rukousta Neitsyt Maarialle) ja yhden credon
(uskontunnustuksen), jotka minun vaivaisen syntisen pitäisi vielä,
valani mukaan, saada luetuksi ennen kuun nousua.»

»Mutta tie!» huusi ritari, »neuvo minulle kumminkin tie, koska sinulta
ei voi muuta apua saada.»

»Tie», vastasi erakko, »on helppo löytää. Metsäpolku vie sinut suolle ja
siitä joelle, jonka yli, sateet kun nyt ovat lakanneet, mahtanet päästä
kahlaamalla. Toiseen rantaan päästyäsi katso, että kävelytät varovasti
hevostasi, sillä äyräs on hiukan jyrkänlainen. Ja jokea myöten käyvä
polku, niin hoetaan, -- harvoinhan minä rukouksiltani joudun itse
liikkumaan tätä kappelia ulommaksi -- on vierinyt muutamin paikoin.
Kulje siitä sitten suoraan -- -- --»

»Jokeen vierinyt polku -- jyrkkä äyräs -- kahlaamopaikka ja suo!»
luetteli ritari, keskeyttäen hänet. -- »Kunnon erakko, vaikka olisitkin
pyhin kaikista pyhistä miehistä, jotka ikänä ovat kasvattaneet pitkää
partaa ja lukeneet rukousvyönsä helmiä, niin tuskinpa ruvennen
tottelemaan käskyäsi ja lähtemään yön selkään tämmöiselle tielle. Minä
muistutan sinulle, että sinun, joka elät maakunnan avuista -- ilman
mitään ansiota, pelkään minä -- on velvollisuus suoda suojaa pulassa
oleville matkustajille. Avaa siis ovesi joutuisaan, tai -- pyhä risti
minua auttakoon! -- hakkaan sen rikki ja tulen väkisin sisään.»

»Matkustaja veikkoseni», vastasi erakko, »älä rupea hävyttömäksi! Jos
pakotat minut turvautumaan maallisiin aseisiin suojeluksekseni, niin
tuskinpa kiittänet onneasi.»

Kaukainen haukunta ja murahtelu, jonka matkustaja oli jo jonkin aikaa
kuullut, kiihtyi nyt äkkiä äänekkääksi ja hurjaksi. Siitä ritari arvasi,
että erakko, peläten väkinäisten sisäänmurtautumisen uhkausta, oli
päästänyt ärisevät koiransa ulos jostakin sisemmästä kallionrotkosta,
mihin ne olivat suljetut, ja aikoi käyttää niitä apumiehinään
taistelussa. Suuttuneena tästä erakon hankkeesta, joka osoitti, että hän
pysyi lujana nurjamielisessä päätöksessään, ritari potkaisi niin
vimmatusti ovea raudoitetulla kantapäällään, että sekä pihtipielet että
saranat sälähtivät.

Nyt näkyi erakko ruvenneen pelkäämään, että toinen samanlainen potkaisu
ei olisi hänen ovelleen oikein terveellinen; hän huusi näet kovalla
äänellä: »Malta, malta -- hillitse voimaasi, kunnon matkalainen! Kyllä
minä kohta paikalla avaan oven, vaikka et kenties siitä liioin ihastu.»

Ovi siis aukeni ja ritari näki edessään erakon, -- kookkaan,
vahvaraajaisen miehen piikkokankaisessa mekossa ja luukossa[15] sekä
kaislainen nuora vyöllä. Toisessa kädessä hänellä oli tulisoihtu,
toisessa metsäomenapuusta tehty sauva, niin paksu ja raskas, että se
hyvin ansaitsi nuijan nimen. Kaksi suurta, pörhökarvaista koiraa,
puoleksi hurtta-, puoleksi mäyräkoiran rotua, ärhenteli valmiina
karkaamaan matkustajan päälle, kohta kun ovi tarpeeksi avautuisi. Mutta
kun ulkona seisovan ritarin korkea kypäränharja sekä kultaiset kannukset
välkähtivät tulisoihdun valossa, näytti erakko muuttaneen päätöksensä ja
hillitsi vimmaiset apulaisensa. Talonpoikaisen karkealla
kohteliaisuudella hän pyysi ritaria astumaan majaansa ja selitti syyn,
minkätähden hän oli niin vastahakoinen avaamaan oveansa päivänlaskun
jälkeen. »Täälläpäin on niin paljon rosvoja ja karkulaisia liikkeellä»,
hän sanoi, »jotka eivät kunnioita Pyhää Neitsyttä eikä Pyhää Dunstania,
vielä vähemmän minuntapaisiani hurskaita miehiä, jotka heitä
palvelemme.»

»Teidän majanne köyhyys, arvoisa isä», sanoi ritari, joka ympärilleen
katsoessansa ei nähnyt muuta kuin lehdistä tehdyn vuoteen, tammipuusta
kömpelösti veistetyn ristiinnaulitunkuvan, messukirjan, höyläämättömän
pöydän sekä kaksi tuolia ja pari huonoa talouskalua, »teidän majanne
köyhyys, ainakin minun mielestäni, suojelee teitä täydesti varkailta,
mainitsemattakaan noita uskollisia koirianne, jotka ovat tarpeeksi isot
ja väkevät, jollen pety, vaikka sarvaankin maahan murtamaan. Olisihan
niistä täysi vastus hyvällekin urholle.»

»Hyvä metsänvartija», sanoi erakko, »on sallinut minun pitää nämä
koirat, kunnes ajat paranevat.»

Näin puhuttuaan erakko pisti tulisoihdun kiemuraksi väännettyyn
rautapihtiin, joka toimitti kynttilänjalan virkaa. Hän kantoi nyt
tammisen pöytänsä valkean eteen, lisäsi kyteville kekäleille vähän
kuivaa puuta tulen virikkeeksi; sitten hän sijoitti tuolinsa pöydän
ääreen ja viittasi ritaria istumaan toiselle.

He kävivät istumaan ja katselivat sangen yksitotisesti toinen toisensa
muotoa. Kumpikin mahtoi miettiä mielessänsä, että vastapäätä istuja oli
vahvin ja jättiläismäisin mies, mitä hän vielä iässään oli nähnyt.

»Arvoisa erakko», sanoi ritari, kauan ja kiinteästi katsottuaan
isäntäänsä, »jollen sillä liioin häiritse pyhiä mietteitäsi, niin
tahtoisin sinulta, pyhältä mieheltä, kysyä kolme asiaa. Ensiksikin:
mihinkä panisin hevoseni? -- Toiseksi: mitä voisin saada iltaruoakseni?
-- Ja kolmanneksi: mihinkä käyn lepäämään täksi yöksi?»

»Minä tahdon», sanoi erakko, »vastata sinulle sormellani, koska valani
ei salli minun puhua, jos viittauksilla voin tulla toimeen.» Näin sanoen
hän viittasi kahteen nurkkaan.

»Tuossa on talli», lisäsi hän, »ja tuossa makuusijasi; ja tässä», ottaen
alas hyllyltä vadin, jossa oli kaksi kourallista paahdettuja papuja, ja
asettaen sen pöydälle, »tässä on illallisruokasi.»

Ritari kohautti olkapäitään, läksi ulos, toi sisään hevosensa, joka
sillä välin oli ollut puuhun sidottuna, riisui huolellisesti pois
satulan ja levitti väsyneen juhdan selkään oman viittansa.

Matkustajan huolellisuus ja taito hänen hoitaessaan hevostaan nähtävästi
liikutti hiukan erakon mieltä. Hän mutisi puoliääneen, että kodassa
kuitenkin oli vähäisen heiniä varattuna metsänvartijan ratsun tarpeiksi,
ja veti salaloukosta esiin koko tukon, jonka hän pani ritarin hevosen
eteen. Kohta sen jälkeen hän myös levitti kuivattuja kanervanvarsia
siihen nurkkaan, jonka hän oli määrännyt matkustajan makuusijaksi.
Ritari kiitti tästä kohteliaisuudesta, ja sen jälkeen molemmat kävivät
jälleen istumaan pöydän ääreen, jolla papuvati seisoi heidän
keskivälillänsä. Erakko luki nyt pitkän ruokasiunauksen, jossa
alkuperäisestä latinasta ainoastaan hiukan merkkiä oli jäljellä, paitsi
silloin tällöin jonkin sanan tai lauseen pitkään venytetyssä
loppupäätteessä. Sitten hän avasi sangen leveän suunsa, jonka hampaita
sekä valkeuteen että myös terävyyteen nähden olisi voinut verrata
metsäkarjun purimiin, ja näytti hyvää esimerkkiä vieraallensa sillä,
että hän haukkasi kolme, neljä kuivaa papua, mikä tosin oli sangen
mitätön jauhe niin suuressa ja kelvollisessa myllyssä.

Noudattaaksensa tätä esimerkkiä ritari riisui yltään kypärän, haarniskan
ynnä enimmät muutkin varusteensa osat. Täten erakko näki tuuheain,
keltaisten kiharain ympäröimän pään, siniset, erinomaisen kirkkaat ja
loistavat silmät, sievänmuotoisen suun, jonka ylähuulta varjostavat
viikset olivat tummemmanväriset kuin tukka, -- sanalla sanoen kasvot,
joiden peloton, miehuullinen, uskalias näky hyvin sopi yhteen ruumiin
rotevuuden kanssa.

Ikäänkuin osoittaaksensa puolestaan myös yhtä suurta luottamusta kuin
vieras, veti erakkokin nyt luukkonsa päästä, jolloin esiin tuli
ympyriäinen pää, jonka muoto ilmaisi miehen olevan parhaassa
miehuudeniässään. Paljaaksi ajettu päälaki, jota ympäröi karkea,
kiharainen, musta hiusseppele, oli muodoltaan kuin korkean pensasaidan
reunustama kaalimaa. Miehen kasvoissa ei näkynyt hiventäkään jälkeä
ankarasta munkkielämästä eikä lihankidutuksesta. Päinvastoin ne olivat
rohkeat ja pulskat; kulmakarvat tuuheat ja mustat, otsa
kauniinmuotoinen, posket pulleat ja punakat kuin torvensoittajan, ja
parta pitkä, musta, kiharainen. Tämmöinen ulkomuoto, varsinkin kun
siihen vielä lisäsi miehen rotevan vartalon, todisti pikemmin
härkäpaistien ja kylkilihan kuin papujen ja palkojen syöntiä. Vieraskin
huomasi heti, miten vähän tämä ulkomuoto ja pöydällä tarjona oleva
ravinto sopivat yhteen. Suurella vaivalla saatuansa purruksi rikki
suuntäyden kuivia papuja, hän ei voinut olla pyytämättä vähän juotavaa
päälle. Hurskas isäntä, pyyntöä täyttäessään, asetti suuren ruukun
täynnä kirkkainta lähdevettä hänen eteensä.

»Se on Pyhän Dunstanin lähteestä», sanoi erakko, »jossa tämä pyhä mies
yhden päivännousun ja päivänlaskun välillä kastoi viisisataa
pakanallista tanskalaista ja brittiläistä -- siunattu olkoon hänen
nimensä!» Näin lausuttuaan hän likisti mustan partansa astian reunaan,
mutta otti paljon kohtuullisemman siemauksen kuin niin mahtavien
ylistyssanojen jälkeen olisi luullut.

»Minusta näyttää, arvoisa isä», sanoi ritari, »että tuo laiha ruokasi
sekä pyhä, joskin hiukan miedonlainen juomasi ovat ravinneet sinua aivan
ihmeellisellä tavalla. Pikemmin luulisi sinun näköisesi miehen
tavallisesti saavan voiton kaikissa painilajeissa tai sauvapeleissä tai
kilpamiekkailuissa kuin viettävän aikansa tässä jylhässä korvessa
messuja veisaamalla ja elättävän itseään paahdetuilla pavuilla ja
kylmällä vedellä.»

»Herra ritari», sanoi erakko, »teidän ajatuksenne, niinkuin muidenkin
oppimattomien maallikkojen, ovat lihan siittämiä. Pyhä Neitsyt Maaria ja
erikoinen suojeluspyhimykseni ovat siunanneet ne halvat aineet, joita
minun, valani mukaan, tulee käyttää ainoana ravintonani. Siinä on
tapahtunut samanlainen ihme kuin Sadrakin, Mesakin ja Abednegon pavuille
ja vedelle, koska mainitut miehet mieluummin tyytyivät näihin aineisiin
kuin maistoivat saraseenien kuninkaan tarjoamia herkkuja ja viinejä.»

»Pyhä isä», sanoi ritari, »salli syntisen maallikon saada tietää sen
miehen nimi, jonka ulkomuodossa Luoja on tehnyt niin suuren ihmeen?»

»Saatpa sinä nimittää minua», vastasi erakko, »Copmanhurstin erakoksi,
sillä siksi minua näillä seuduin mainitaan. -- Lisäävät he tosin
tavallisesti siihen kunnianimen 'pyhä'; mutta en minä sitä tarpeellisena
pidä, sillä en ole siihen mahdollinen. -- Ja nyt, uljas ritari, kenties
lienee minunkin lupa kysyä kunnioitettavan vieraani nimeä?»

»Aivan mielelläni, pyhä Copmanhurstin erakko», vastasi ritari. »Ihmiset
näillä seuduin sanovat minua Mustaksi ritariksi, -- lisäävätpä muutamat
siihen vielä liikanimen 'Tyhjäntoimittaja'; mutta en ole kovin halukas
sitä itselleni omistamaan.»

Erakko kuullessansa vieraansa vastauksen ei voinut pidättää nauruaan.

»Minä näen, ritari Tyhjäntoimittaja», sanoi hän, »että sinä olet
varovainen ja viisas mies. Näenpä myös, että laiha munkinruokani ei
oikein maistu sinulle, joka luultavasti olet tottunut hovien ja leirien
hekkumaan ja isojen kaupunkien ylellisyyteen. Ja muistuu nyt mieleeni,
ritari Tyhjäntoimittaja, että hyvä metsänvartija jättäessään minulle nuo
koirat suojelukseksi sekä heinätukot ratsuansa varten samassa toi tänne
myös vähän ruokavaroja. Ne olin tärkeämpiä asioita miettiessäni peräti
unohtanut, koska ei niistä kuitenkaan ole minunlaiselleni miehelle
syötäväksi.»

»Sen olisin minäkin ottanut valalla vakuuttaakseni, että hän niin on
tehnyt», sanoi ritari. »Samasta hetkestä alkaen, jolloin avasit
luukkosi, olen ollut aivan varma siitä, että tässä majassa on parempaa
ruokaa saatavana. -- Sinun metsänvartijasi on nähtävästi iloinen
veijari; ja kenpä, nähtyään myllynkivesi jauhamassa näitä papuja ja
kurkkusi nielaisemassa tämmöistä inhoittavaa kostuketta», -- hän osoitti
pöydällä seisovaa ateriaa, -- »ei säälisi, että olet tuomittu tämmöiseen
hevosmuonaan ja -juomaan. Tottapa jokainen kiireesti hankkisi sinulle
parempaa. Tuo siis metsänvartijan lahja viipymättä pöytään.»

Erakko loi ritariin miettivän katseen, joka lystillisellä tavalla
ilmaisi epäilyä, olisiko viisasta luottaa vieraaseen. Mutta ritarin
ulkomuoto oli niin suora ja rehellinen kuin ihmiskasvot yleensä voivat
olla. Hänen hymyilynsä tartuttavaa voimaa oli mahdoton vastustaa, ja
sekin ilmaisi kunnollisuutta ja vilpittömyyttä niin selvästi, ettei
majan asukkaan sydän kauemmin voinut olla taipumatta.

Kun he olivat ääneti vaihtaneet pari katsetta, meni erakko majan toiseen
päähän ja aukaisi pienen oven, joka oli kätketty sangen huolellisesti ja
jotenkin taitavasti. Pimeästä komerosta, jonne ovi johti, hän otti
esille mahtavan, suunnattomassa tina-astiassa paistetun piirakan. Tämän
runsaan aterian hän asetti vieraansa eteen, joka tikarillansa heti
puhkaisi kuoren ja arkailematta rupesi maistamaan sisällystä.

»Kuinka pitkä aika siitä on, kun tuo hyvä metsänvartija viimeksi kävi
täällä?» kysyi ritari isännältänsä ahneesti ahmittuaan useampia paloja
tästä erakon ruokavarojen lisäyksestä.

»Melkein kaksi kuukautta», vastasi erakko kiireesti.

»Herra Jumala auttakoon!» sanoi taas ritari, »tapahtuupa teidän
majassanne, pyhä isä, paljonkin ihmeitä! Sillä minä olisin ollut valmis
vannomaan, että lihava sarvas, josta tämä liha on saatu, tuskin
viikkoakaan takaperin juoksenteli vielä nelin jaloin.»

Erakko joutui hiukan hämilleen tästä muistutuksesta. Muutenkin hän jo
oli surusilmin katsellut, kuinka hänen piirakkansa vähenemistään väheni
vieraan hurjista rynnäköistä. Itse hän ei tohtinut yhtyä tähän
rynnäkköön puheltuaan äsken juuri niin hartain mielin paastoovaisesta
elämänlaadustaan.

»Minä olen käynyt Palestiinassa, kunnon erakko», sanoi ritari äkkiä
herjeten kesken syöntiään, »ja muistaakseni siellä on tapana, että
isäntäkin ottaa osaa ateriaan vakuuttaaksensa vieraalle, että ruoka on
terveellistä. Pois se, että luulisin näin pyhästä miehestä pahaa; mutta
tekisitpä minulle sittenkin suuren ilon, jos tahtoisit nyt noudattaa
tätä itämaalaista tapaa.»

»Jos siten voin poistaa teidän turhan epäilyksenne, herra ritari, niin
tahdon heti tehdä poikkeuksen säännöistäni», vastasi erakko. Näin sanoen
hän pisti paikalla molemmat synnynnäiset viisihaarukkansa piirakan
sisuksiin; sillä siihen aikaan ei kahveleista vielä ollut mitään tietoa.

Kursastelun jään näin sulattua isäntä ja hänen vieraansa rupesivat
ikäänkuin kilpailemaan, kumpi jaksaisi syödä enemmän. Ja pääsipä siinä
kilvoittelussa erakko voitolle, vaikka hänen kumppaninsa epäilemättä oli
ollut kauemmin vailla ruokaa.

»Pyhä erakko», sanoi ritari, kun hänen nälkänsä oli tyydytetty, »panenpa
tuon kelpo ratsuni vetoon yhtä sekiiniä vastaan siitä, että samainen
hyvä metsänvartija, jolle olemme kiitollisuudenvelassa tästä piirakasta,
myöskin on uskonut haltuusi pullollisen renskaa tai lekkerillisen
Kanarian viiniä tai muuta semmoista viatonta nestettä, joka kelpaisi
piirakan paineeksi. Tämäkään ei tietysti ole senarvoinen seikka, että se
olisi voinut pysyä niin ankaran lihansakiduttajan muistossa, mutta jospa
vielä kerran kävisit katsomassa tuota salakomeroasi, niin kukaties
nähtäisiin, etten ole pettynyt luulossani.»

Erakko vastasi happamalla irvistyksellä. Käyden komerolleen hän kantoi
sieltä esiin nahkaleilin, joka veti noin neljä korttelia. Myöskin toi
hän kaksi metsähärän sarvista tehtyä ja hopealla silattua juoma-astiaa.
Saatettuansa esiin tämän kelpo nesteen illallisen huuhtomiseksi näytti
hän pitävän sen enempää kursastelua tarpeettomana. Hän täytti molemmat
sarvet, ja saksilaisten tavoin lausuen: »_Waes hael_ (terveydeksesi),
ritari Tyhjäntoimittaja!» tyhjensi hän oman pikarinsa yhdellä
siemauksella.

»_Drink hael_ (saaos tästä), Copmanhurstin pyhä erakko!» vastasi soturi
ja joi puolestaan täpötäyden sarven isännän onneksi.

»Pyhä erakko», sanoi vieras, kun ensimmäinen malja täten oli juotu, »en
voi salata kummastustani, että mies, jolla on tuommoiset raajat ja
jäntereet ja joka sitä paitsi on niin uljas syömämies, viitsii jörötellä
itseksensä tässä erämaassa. Paremmin, minun arvatakseni, sinun sopisi
olla linnan tai muun varustuksen suojelijana, missä saisit syödä lihavia
ja juoda väkeviä kuin elää kihnustella täällä pavuilla sekä vedellä tai
metsänvartijan satunnaisilla antimilla. Kumminkin, jos sinuna olisin,
osaisin hankkia itselleni sekä huvitusta että myös runsaampaa
ravintoakin pyytämällä kuninkaan sarvaita. Onhan niitä montakin kelpo
laumaa näissä metsissä, eikähän kukaan kaivanne, vaikka jokin sarvas
toisinaan menisikin pyhän Dunstanin kappelipapin suuhun.»

»Ritari Tyhjäntoimittaja», vastasi erakko ankarasti, »tuo puheesi on
vaarallista laatua, ja minä pyydän, että lakkaat siitä. Olen kuninkaalle
sekä laille uskollinen erakko, ja jos hävittäisin hallitsijani
metsänviljaa, niin kaapattaisiin minut pian koppiin, enkä olisi kovin
kaukana hirsipuusta, ellei pyhä mekkoni olisi suojanani.»

»Sittenkin, jos sinuna olisin», jatkoi ritari, »lähtisin omia aikojani
kuutamolla kävelemään, silloin kun metsäherrat sekä metsänvartijat
venyvät lämpimissä sängyissänsä, ja silloin tällöin vain -- noin ikään
rukousteni lomahetkinä -- lennättäisin nuolen keskelle niitä
metsäkaurislaumoja, jotka syödä jyrsivät ruohoa salon nurmikoilla.
--Tunnustapa, pyhä erakko, etkö liene toki joskus harjoittanut
tuommoista leikkiä!»

»Tyhjäntoimittaja veikkoseni», vastasi erakko, »sinä olet nähnyt
talonpidostani kaikki, mikä sinua koskee, kenties enemmänkin kuin mitä
sellainen mies olisi ansainnut, joka murtautuu väkivaltaisesti sisään.
Mutta usko minua, parempi on ilolla nauttia Jumalan lähettämää hyvää
kuin hillitsemättömän uteliaana tiedustella, miten se on saatu. Täytä
sarvesi jälleen, ja saas tästä! Äläkä enää, minä pyydän, pakota minua
tämän enemmillä sopimattomilla kysymyksillä näyttämään, ettet olisikaan
saanut täällä yömajaa, jos todenteolla olisin ollut vastahakoisella
tuulella.»

»Niin totta kuin olen kristitty», sanoi ritari, »sinä kiihdytät yhä
enemmän uteliaisuuttani. Oletpa ihmeellisin erakko kaikista, joita ikänä
olen nähnyt! Mutta mitä uhkauksiisi tulee, niin tiedä, että puhut
miehelle, jonka virkana on vaarojen etsiminen, mistä hän vain niitä
löytää.»

»Loiskis, ritari Tyhjäntoimittaja», sanoi erakko; »totta puhuen, uskon
sinut sangen uljaaksi urooksi, mutta arvioinpa sinua samalla myös ihmeen
vähämieliseksi. Jos tahdot koetella samanlaisia aseita minun kanssani,
niin annan sinulle, kaikessa ystävyydessä sekä veljellisessä rakkaudessa
niin perinpohjaisen ripityksen ja täydellisen synninpäästön, ettei
kohtuuttomuuden eikä uteliaisuuden synti suinkaan enää ole kutkuttava
sinua ensi vuoden kuluessa.»

Ritari otti siemauksen sarvestansa ja kysyi, millä aseilla erakko tahtoi
taistella.

»Eipä ole yhtään asetta», vastasi erakko, »Delilan saksista ja Jaelin
kymmentuumaisesta naulasta alkaen aina Goliathin kalpaan asti, jota en
osaisi käyttää yhtä hyvin kuin sinäkin. -- Mutta, jos sallit minun
valita, mitä sanoisit, veli veikkoseni, tämmöisistä leluista?»

Näin sanoen hän aukaisi toisen salakomeron ja otti ulos kaksi miekkaa
sekä kaksi kilpeä, jommoisia sen ajan talonpojat käyttivät. Ritari, joka
tarkoin silmin seurasi hänen liikkeitänsä, näki, että tämä toinen kätkö
sisälsi myös kaksi tai kolme kelpo käsijousta, yhden varsijousen ynnä
muutamia nuolikimppuja näitä varten. Vieläpä tuli lisäksi pimeää komeroa
avattaessa näkyviin harppu sekä useampia muita munkille vallan
sopimattomia kaluja.

»En kysy enää mitään, josta voisit suuttua, sen lupaan, veli erakko»,
sanoi ritari. »Tuon kaappisi sisällys on täydellisesti selittänyt kaikki
tiedusteltavani. Ja näenpä tässä muun muassa aseen», näin sanoen hän
kumartui ja otti esille harpun, -- »jolla kanssasi taistelisin
mieluummin kuin miekalla ja kilvellä.»

»Kunpa ei vain, herra ritari», sanoi erakko, »liikanimi
'Tyhjäntoimittaja' olisi täydellä syyllä annettu sinulle. Kovasti minä,
totta puhuen, ainakin alan sitä pelätä. Mutta olethan vieraani enkä
tahdo koettaa miehuuttasi ilman omaa vapaata tahtoasi. Käy siis istumaan
ja täytä sarvesi; juokaamme, laulakaamme ja riemuitkaamme! Jos jonkin
lystilaulun osannet, niin tervetultuasi milloin vain tahdot
Copmanhurstiin piirakankannikkaa maistamaan, niin kauan kuin minä luen
messuja pyhän Dunstanin kappelissa. Enkä minä, jos Jumala sallii, tästä
taida lähteä, ennenkuin saan harmaan nuttuni sijaan vihreän nurmen
verhokseni. Mutta tule, täytetäänpä pikarit, sillä harppua ei aivan
hopussa saa soinnutetuksi. Ja onhan pikarillinen viiniä paras kurkun
karkaisija sekä korvan teroittaja. Minun mielestäni on hauskinta, kun
viinimarjan mehu tuntuu aina hyppysiin asti, ennenkuin panen ne
hyppelemään harpun kieliä myöten.»



SEITSEMÄSTOISTA LUKU.


    Ilolla kirjan aukaisen,
    tuon suuren, vaskikantisen.
    Nään siinä pyhäin kuvia,
    jotk' aikaa sitten taivaissa
    jo kantoi voiton kruunua.
    Kun lamppu sammuu viimeinkin,
    veisailen itsen' unihin.

    Ah, monellakin mieli ois
    korunsa turhat heittää pois,
    jos harmaan vaatteen saada vois
    ja vaihtaa melut maailman
    erakon rauhanmajahan.

                           WARTON.

Mielellään vieras totteli iloisen erakon käskyä, mutta ei harppu
sittenkään tahtonut taipua oikeihin ääniin.

»Näyttääpä minusta, pyhä isä», sanoi ritari, »että soittokoneestasi
puuttuu yksi kieli ja että muutkin ovat vääntyneet jotenkin pahasti.»

»Vai niin, huomasitko sen?» vastasi erakko. »Siitä näen, että oletkin
aika soittomestari. Viini ja _wassail_», lisäsi hän vakavalla äänellä,
kohottaen silmiään taivasta kohti, -- »viini ja _wassail_ siihen ovat
syynä! -- Varoitinhan Allan-a-Dalea, pohjoismaan ministreliä, että
harppu joutuisi vialle, jos hän seitsemännen pikarin perästä vielä
tarttuisi siihen. Mutta eipä se mies vain totellut minua. -- Loiskis,
veli veikkonen! Onnistukoon soitantosi hyvin!»

Näin sanoen hän vakavasti tyhjensi pikarinsa, samassa pudistaen päätään
liiaksi viinaan menevän skottilaisen harppuniekan muistolle.

Ritari oli sillä välin saanut kielet jotenkin viritetyksi. Pienen
alkurämpytyksen soitettuaan hän kysyi isännältä, suvaitsisiko hän
mieluummin _sirvente_eä _oc_-kielellä, _lai_'tä _oui_-kielellä[16] vai
ehkä _virelai_'ta eli ballaadi-laulua Englannin kansallisella kielellä.

»Ballaadin, ballaadin», sanoi erakko, »hiiteen kaikki ranskalaiset ocit
ja ouit. Suora englantilainen minä olen, herra ritari, suora
englantilainen niinkuin pyhä Dunstankin, oma suojeluspyhimykseni. Hän
piti oceja ja ouieja yhtä halvassa arvossa kuin lastuja perkeleen
kaviosta -- suoria englantilaisia lauluja vain saa kuulua tässä
majassa.»

»Tahdonpa sitten koettaa», sanoi ritari, »laulaa erästä saksilaisen
ministrelin sepittämää ballaadia. Minä kuulin sen häneltä
Palestiinassa.»

Heti kuului, että ritari, vaikka hän ei ollutkaan mainioimpia mestareita
ministrelin-taidossa, kuitenkin oli oppinut sen parhailta mestareilta.
Hänen äänialansa ei alkujansa ollut kovinkaan laaja ja oli pikemmin
karkea kuin miellyttävä. Mutta opetus oli neuvonut häntä, miten noita
luontaisia puutteita oli lievennettävä vähemmän tuntuviksi. Hänen
laulunsa olisi siis kelvannut taitavampienkin tuomarien edessä kuin
erakko oli, varsinkin kun ritari osasi väliin kiihdyttää sävelensä
tuliseen intoon, väliin sulattaa ne haikeaksi valitushyräilyksi, josta
hänen laulunsa sai sekä voimaa että eloa.

    RISTIRETKELÄISEN KOTIINPALUU.

    1.

    Jo urhotöistään sankari
    Pyhältä maalta palasi.
    Tuo risti päällä olkapään
    on nähnyt monen kovan sään,
    ja kilven vammat muistuttaa
    jokainen sotaa ankaraa.
    Näin hänen kuullaan laulavan
    edessä kultans' ikkunan:

    2.

    »Oi terve, kauno! -- tullut kas!
    on kultamaalta sotijas.
    Ei tuo hän kultaa matkaltaan,
    vaan mitäs siitä -- kunhan vaan
    tallella kelpo miekkans' on
    ja raisu ratsu verraton.
    En huoli, kunhan säilyi nuot,
    ja kun sä, armas, katseen suot!

    3.

    Oi terve, kauno! Kuuluksi
    mä saatoin nimes töilläni.
    Kaikk' urhot sitä mainitsee
    ja runoniekat laulelee:
    'Kas tuota neittä, hän se on!
    Sen silmäin säihke verraton
    urholle ihmevoiman soi,
    jok' Askalonin voiton toi.'

    4.

    'Kas immen suuta! -- hymynsä
    suloinen, lämmin, viehkeä,
    se leskeks monen avion
    tek' alangoll' Ikoonion. --
    Kas tukkaa kullan hohtavaa,
    lumille kaulan valuvaa! --
    Jokainen säie kultainen
    löi yhden vääräuskoisen.'

    5.

    Oi, impi! -- Nimetönnä vain
    mä kuljen aina; teoistain
    sait sinä yksin mainehen; --
    siis avaa oves minullen.
    Myöhäisen tunnin kello lyö
    ja kylmä pohjoismain' on yö.
    Autuutta lemmen hälle suo,
    jok' kunnian ja maineen tuo.»

Ritarin laulaessa erakko käyttäytyi aivan samalla tavalla kuin meidänkin
aikoinamme parhaat musiikin ymmärtäjät, kun uutta oopperaa ensi kertaa
näytellään. Hän loikoili tuolin selustan nojassa, siristellen silmiään,
pannen kätensä ristiin ja kierrellen peukaloitaan toistensa ympäri ollen
syvimmän hartaasti kuuntelevinaan. Väliin hän taas levitteli käsiänsä,
hiljaa lyöden tahtia sormillaan. Parissa hänelle erittäin mieleisessä
paikassa hän itsekin loihe vähän auttamaan, kun ei arvellut ritarin
äänen yksin saavan näitä säveliä soimaan niin voimallisesti kuin hänen
herkkä tuntijankorvansa olisi vaatinut. Laulun lakattua erakko kiitteli
korein sanoin sitä kauniiksi ja hyvin esitetyksi.

»Minun mielestäni», hän sanoi, »ovat saksilaiset kansalaiseni kuitenkin
liian paljon seurustelleet normannilaisten kanssa, koska he rupeavat jo
heidän itkusuisia laulujansa matkimaan. Kuka käski tuon kelpo ritarin
lähteä pois kotoa? Taikka mitäpä hän muuta voi odottaakaan kuin
tapaavansa kultansa hauskassa ajanvietossa toisen kosijan kanssa,
jolloin hänen serenaadistansa -- siksihän ne tämmöistä iltalaulua
sanovat -- ei pidettäisi enemmän lukua kuin rakastuneen kissan
naukumisesta räystäskourussa? Kaikesta huolimatta, herra ritari,
otetaanpa nyt taas tästä ja juodaan kaikkien uskollisten rakastajien
onneksi ja menestykseksi -- mutta pelkäänpä, ettette te niiden joukkoon
kuulukaan», lisäsi hän havaittuansa, että ritari, jonka pää tiheistä
ryypyistä alkoi käydä kuumaksi, kaasi vettä viininsä sekaan.

»Mitä», arveli ritari, »etkö sanonut tämän veden olevan autuaan
suojeluspyhimyksesi, hurskaan Dunstanin lähteestä?»

»On se niinkin», selitti erakko, »ja monta sataa pakanaa hän sillä
kastoi. Mutta en ikinä ole kuullut, että hän olisi sitä juomiseen
käyttänyt. Tässä maailmassa on jokainen asia käytettävä oman
tarkoituksensa mukaan. Pyhä Dunstan tunsi yhtä hyvin kuin kuka muu
hyvänsä iloisen munkin oikeudet.»

Näin sanottuaan hän kaappasi harpun ja huvitti vierastansa seuraavalla
omituisella laululla laulaen sitä vanhanaikaisella englantilaisella
sävelellä:

    PALJASJALKAINEN MUNKKI.

    1.

    Saat vuoden, veikko, ja kaksikin saat
    läp' etsiä, urkkia Euroopan maat;
    vaan onnellistapa mointa et nää,
    kuin paljasjalkainen munkki on tää.

    2.

    Kas ritari rientävi taistelemaan;
    hän armahan vuoksi näin peuhaa vaan.
    Hän kaatuu -- armas ei huoleen jää,
    sen lohdutus kohta on munkki tää.

    3.

    Moni valtias purppuran riisunut on
    ja pukeunut munkkilais-mekkohon,
    mut tokkopa kruunuhun yksikään
    lie vaihtanut harmajan luukon tään!

    4.

    Miss' ikänä munkki kulkekohon,
    maa viljoineen hänen omans' on;
    ja jalka jos väsyvi kulustaan,
    joka taloss' ompi hän kotonaan.

    5.

    Kun päiväll' astuvi tupasehen,
    hän viedähän kunniasijallen,
    ja luumupuuro jo odottaa,
    hän ensiksi herkkua maistaa saa.

    6.

    Ja yöksi jos joutuvi, lasketaan
    koht' olut, piirakat paistetaan;
    yks kaikki, jos isäntä suohon jää,
    kun vain saa polstarin munkki tää.

    7.

    Hei, kelpo on munkin luukko ja vyö,
    ja paavin valta ja pirun työ!
    Jos missä ruusuja kukoistaa,
    tää munkki yksin ne poimia saa.

»Totta maar», sanoi ritari, »kauniin ja lystin laulunpa sinä
veisasitkin, josta säädyllesi on suuri kunnia. Mutta pirusta puhuen,
pyhä veli, etkö pelkää, että hän joskus, papille sopimattomien toimien
aikana, saattaisi tulla sinun luoksesi?»

»Minäkö muka vietän aikaani papille sopimattomissa toimissa!» huusi
erakko; »se syytös on perätön, se on, koira vie, aivan perätön!
--Toimitanhan minä kaikki jumalanpalvelukset kappelissani niinkuin pitää
ja sopii -- kaksi messua luen joka päivä, aamuin ja illoin, vielä
lisäksi aamu-, keskipäivä- sekä iltarukoukset, ynnä aveja, credoja ja
isämeitiä -- -- --»

»Paitsi kuutamoöinä, luvallisella metsästysajalla», tuikkasi vieras.

»_Exceptis excipiendis_ -- poikkeuksista puhumatta», vastasi erakko,
»niin vanha abotti opetti minut sanomaan, jos hävyttömät maallikot
tulisivat kysymään, noudatanko säätyni kaikkia pienimpiäkin pykäliä.»

»Aivan oikein, pyhä isä», sanoi ritari; »mutta juuri tämmöisiä
syrjäaskeleitahan perkele väijyykin tarkalla silmällä. Hän kulkee, sen
tiedät, ympäri niinkuin kiljuva jalopeura.»

»Kiljukoon vain, jos uskaltaa», sanoi munkki; »kylläpä sivallus
vyönuorastani kiljahduttaisi häntä yhtä pahasti kuin muinoin pyhän
Dunstanin pihdit. En ole ikinä pelännyt ketään ihmistä, enkä myös pelkää
perkelettäkään joukkioineen. Minua suojaavat pyhät Dunstan, Dubrik,
Winibald, Winifred, Swibert, Willick ja Tuomas Kentiläinen, jota ei pidä
unohtaa, ja onhan minulla vielä omatkin halvat ansioni päällisiksi.
Tulkoot vain tänne perkeleet, niin monta kuin heitä on, niin
pitkähäntäiset kuin töpöhännät! -- Mutta kuulehan yksi salaisuuteni,
veikkonen -- minä en koskaan puhu tämmöisistä asioista ennen
aamurukoustani.»

Hän käänsi nyt puheen toiselle tolalle. Kumpaisenkin kumppanin ilo
kiihtyi kiihtymistään, ja monta laulua he vuorotellen lauloivat.
Yht'äkkiä kova kolkutus majan ovelle keskeytti heidän mässäämisensä.

Syytä tähän häiritsemiseen emme voi selittää, jollemme kerro, mitä sillä
ajalla oli tapahtunut eräille muille meidän tuttavistamme. Vanhaan
Arioston tapaan me näet emme pidä välttämättömänä aina vain seurata yhtä
kertomuksemme henkilöä.



KAHDEKSASTOISTA LUKU.


    Matkamme synkän salon läpi käy,
    miss' arkaa emääns' seuraa kaurisvasa,
    ja pitkät tammet tuuheill' oksillaan
    paistetta päivän kaihtaa nurmikolta. --
    Hei, sinne matka! -- hauska saloill' on,
    kun päivä-kulta paistaa iloisesti;
    vähemmän hauska metsämatka on
    ja vaarallinen myös, kun öisen lampun
    hämärä valo väikkyy latvain kautta.

                       _Ettrickin Salo_.

Kun Cedrik Saksilainen näki poikansa pyörtyvän Ashbyn
taistelutantereelle, tahtoi hän ensi liikutuksensa vallassa lähettää
palvelijan ottamaan hänet hoitoonsa. Mutta tuo käsky ei tahtonut hellitä
hänen kurkustaan. Hänen oli liian vaikea näin suuren katsojajoukon
edessä tunnustaa omakseen poika, jonka hän oli karkoittanut luotaan ja
julistanut perinnöttömäksi. Hän ei siis tehnyt muuta kuin käski Oswaldin
pitää kaatunutta silmällä; sitten, kun kansa oli hajonnut, piti
Oswaldin, kahden orjan avulla, viedä Ivanhoe Ashbyhyn. Mutta Oswald ei
saanut tilaisuutta antaa senkään vertaa apua. Kun kansa oli hajaantunut,
ei näet ritaria ollut enää löydettävissä.

Turhaan Cedrikin juomanlaskija etsi nuorta herraansa joka puolelta,
--tuossa oli tosin se verinen paikka, missä hän vast'ikään oli maannut,
mutta itse Ivanhoeta ei enää näkynyt. Näytti aivan siltä kuin hän olisi
taikavoimalla kadonnut näkymättömiin. Oswald alkoikin jo kallistua
sellaiseen luuloon, sillä saksilaiset olivat suuresti taikauskoisia.
Mutta äkkiäpä hän katsahdettuansa mieheen, joka asemieheksi puettuna
seisoi hänen lähellään, tunsi hänet palveluskumppanikseen Gurthiksi.
Huolissaan isäntänsä kohtalosta ja tuskissaan hänen äkillisestä
katoamisestaan oli asemieheksi muuttunut sikopaimen etsinyt häntä joka
paikasta, ja niin tehdessään ei hän muistanutkaan pitää kasvojaan niin
peitossa kuin hänen etunsa olisi vaatinut. Oswald piti velvollisuutenaan
ottaa Gurthin kiinni, jotta hänen isäntänsä saisi päättää karkulaisen
rangaistuksesta.

Sitten Oswald rupesi uudestaan tiedustelemaan, mihin kummaan Ivanhoe oli
joutunut. Mutta sen ainoan tiedon juomanlaskija vain sai ympärillä
seisovilta, että muutamat koreasti puetut palvelijat olivat nostaneet
ritarin maasta, asettaneet hänet kantotuoliin, jonka omistaja oli eräs
katsojajoukossa ollut rouva, ja että hänet tällä tavalla oli viety pois
väentungoksesta. Tämän tiedon saatuansa Oswald päätti mennä isännältään
tiedustelemaan uusia käskyjä ja vei Gurthin kanssaan, jonka hän luuli
karanneen Cedrikin palveluksesta.

Saksilainen oli ollut suuressa tuskassa ja huolessa poikansa kohtalosta;
luonto oli viimeinkin päässyt voitolle hänen sydämessään, vaikka
kansallinen itsepäisyys kauan pani vastaan. Mutta tuskin hän oli saanut
tietää, että Ivanhoe oli joutunut huolellisiin ja epäilemättä
ystävällisiin käsiin, niin pojan kohtalon epätietoisuudesta herännyt
isänhuoli jälleen katosi. Loukattu ylpeys ja suuttumus Wilfredin
tottelemattomuudesta hänen sanoillaan puhuen saivat taas hänessä täyden
vallan. »Kulkekoon hän omaa tietänsä», sanoi Cedrik, »voidelkoot hänen
haavojansa ne, joiden kunniata koroittaakseen hän on ne saanut.
Paremmin hän osaakin tehdä kaikkia noita normannilaisritarien
silmänkääntäjätemppuja kuin ylläpitää englantilaisten esi-isiensä
mainetta ja kunniaa kalvalla sekä keihäällä, oman kansansa vanhoilla
kelpo aseilla.»

»Jos esi-isien kunnian ylläpitäminen merkitsee sitä», sanoi Rowena, joka
oli läsnä, »että heidän jälkeläisensä on viisas neuvoissaan sekä uljas
toimissaan -- urhokkain urhoista ja ritarillisin ritareista -- niin
tuskinpa kukaan muu paitsi hänen isänsä -- --»

»Älä jatka, Rowena! Tämä on ainoa asia, josta en salli sinun puhua.
--Valmistaudu nyt vain prinssin pitoihin. Meidät on kutsuttu niihin
suurta kunnioitusta ja kohteliaisuutta osoittaen, jommoista normannit
aniharvoin ovat kohdistaneet meikäläisille tuon kovaonnisen Hastingsin
päivän jälkeen. Näihin pitoihin aion mennä, jollen muun vuoksi niin
ainakin siksi, jotta ylpeät normannilaiset näkisivät, kuinka vähän
saksilainen huolii sen pojan kohtalosta, joka on voittanut heidän
parhaat miehensä.»

»Mutta minä», vakuutti Rowena, »en suinkaan aio lähteä mukaan. Ja teitä
minä rukoilen kavahtamaan, ettei kukaties sydämen kovuudeksi sanota sitä
tapaa, jolla olette osoittavinanne miehuutta ja lujuutta.»

»Pysy sitten kotona, kiittämätön tyttö», vastasi Cedrik. »Sinun sydämesi
juuri on kova, sillä se uhraa sorretun kansansa edut turhan, luvattoman
rakkauden vuoksi. Minä lähden hakemaan jaloa Athelstania, ja hänen
kanssaan käyn Anjoun Juhanan pitoihin.»

Mitä näissä pidoissa sitten tapahtui, on jo edellä kerrottu. Linnasta
palattuansa saksilaiset taanit lähtivät suutuksissaan heti
seuralaisinensa matkaan. Tässä tilaisuudessa Cedrik ensi kerran huomasi
meluavan joukon keskeltä Gurth-karkurin. Saksilainen herramme, niinkuin
tiedämme, ei ollut juuri suotuisimmalla tuulella pidoista tullessansa,
ja vähemmästäkin syystä olisi hänen kytevä vihansa voinut riehahtaa
ilmituleen. »Käsiraudat!» huusi hän, »tuokaa tänne käsiraudat! -- Oswald
-- Hundibert! -- Koirat ja lurjukset! -- kuinka tuo junkkari on ilman
kahleita?»

Gurthin toverit eivät uskaltaneet virkkaa sanaakaan vastaan, vaan
sitoivat hänet hevosen marhaminnalla, joka oli lähinnä käsillä oleva
kahlekeino. Gurth ei tehnyt vastarintaa; hän loi vain herraansa
moittivan katseen ja mutisi: »Tämän saa siis palkakseen, kun rakastaa
teidän lihaanne ja vertanne enemmän kuin omaansa.»

»Ylös satulaan ja matkaan!» käski Cedrik.

»Onpa maar aikakin lähteä», sanoi Athelstan; »sillä joll'emme ratsasta
joutuisasti, niin pilautuu arvoisan Waltheoffin illalliskeitto
kokonaan.»

Tätä hänen pelkäämäänsä kovaa onnea ei kuitenkaan tapahtunut; sillä
matkalaiset kulkivat niin kiireesti, että he joutuivat hyvissä ajoin
Pyhän Witholdin luostariin. Abotti, joka itsekin oli vanhaa
saksilaissukua, otti vieraansa vastaan yltäkylläisellä, tuhlaavaisella
vieraanvaraisuudella, niinkuin heidän kansalaisillaan oli tapana. Abotin
pöydässä istuttiin hyvin myöhäiseen tai pikemmin sanoen sangen
varhaiseen hetkeen asti. Ja seuraavana päivänäkin syötiin taas hyvin
runsas aamiainen, ennenkuin lähdettiin luostarista.

Samassa kuin matkajoukko ratsasti luostarikartanosta, tapahtui seikka,
joka säikähdytti tuttaviamme. Kaikista Euroopan kansoista näet
saksilaiset sokeimmin uskovat aavistuksiin, ja heistä ovat peräisin
useimmat taikauskoiset luulot, joita vieläkin tapaamme rahvaan parissa.
Normannilaiset sitävastoin, jotka olivat sekakansaa ja paremmin
perehtyneet sen ajan opilliseen sivistykseen, eivät enää muistaneet
isien mukana Skandinaviasta tulleita harhaluuloja, joiden halveksimista
he pitivät kunnia-asianaan.

Se hirvittävä profeetta, joka tässä tilaisuudessa ennusti onnettomuutta,
oli suuri, laiha, musta koira. Kintuillansa istuen se ulvahti surkeasti,
samassa kuin ensimmäiset ratsumiehet karahduttivat portista ulos, ja
rupesi sitten seuraamaan matkalaisia hurjasti haukkuen ja sinne tänne
hypellen.

»Tuollainen musiikki ei minusta ole hauskaa, isä Cedrik», sanoi
Athelstan; tällä kunnianimellä hän näet tavallisesti puhutteli
sukulaistansa.

»Eikä minustakaan, eno», sanoi Wamba, »pahoin pelkään, että saamme tämän
läksiäismarssin nahallamme maksaa.»

»Minun luullakseni», arveli Athelstan, jonka kurkussa abotin kelpo olut
-- Burton oli jo silloin kuuluisa jalosta juomastaan -- yhä vielä
kiehahteli, »minun luullakseni olisi viisainta kääntyä takaisin ja
viipyä abotin luona iltapuoleen asti. Vahinkohan aina sattuu, jos jatkaa
tietänsä kohdattuaan munkin tai jäniksen tai ulvovan koiran, ennenkuin
on ensin syönyt kunnon aterian.»

»Antaa mennä vain!» huusi Cedrik kiivaasti; »päivä on muutenkin lyhyt
perille päästäksemme. Ja mitä tuohon rakkiin tulee, niin tiedän sen
olevan karanneen orjani Gurthin koiran, -- joutava kuljeksija sekin
niinkuin isäntänsä.»

Näin sanoen hän suutuksissaan matkan viivytyksestä nousi seisoalleen
jalustimissa ja nakkasi Fangs-parkaa kohti heittopeitsensä; -- Fangs se
näet oli, joka oli tähän paikkaan saakka seuraillut salaa lähteneen
isäntänsä jälkiä ja nyt omalla tavallansa ilmoitti iloaan, kun näki
hänet jälleen. Heittokeihäs pyyhkäisi koiran kylkeä ja oli miltei
naulata elukka-paran maahan kiinni. Ulvaisten pakeni Fangs siis
vimmaisen taanin läheltä, ja Gurthin sydän paisui vihasta. Paljoa
kipeämmin koski sikopaimeneen tämä tappoyritys hänen uskollista
kumppaniansa vastaan kuin tyly kohtelu, joka oli tullut hänen itsensä
osaksi. Hän koetti kohottaa kättänsä silmilleen, ja kun se ei
onnistunut, kääntyi hän Wamban puoleen, joka peläten isännän pahaa
tuulta oli jättäytynyt jälkijoukkoon. »Ole hyvä», sanoi Gurth, »ja pyyhi
silmiäni mekkosi liepeellä. Niihin on lentänyt tomua, ja tuo lemmon
nuora estää minua auttamasta itseäni tavalla tai toisella.»

Wamba täytti pyynnön, jonka jälkeen ystävykset ratsastivat rinnakkain
jonkin aikaa. Kauan Gurth jörötteli aivan äänettömänä, mutta viimein
puhkesi kuitenkin hänen sydämensä viha sanoiksi.

»Wamba veikkonen», hän virkkoi, »kaikista niistä miekkosista, jotka ovat
niin hulluja ja palvelevat Cedrikiä, sinä yksin osaat hullutella hänen
mielikseen. Mene siis ja ilmoita hänelle, että Gurth ei enää aio
palvella häntä ei hyvällä eikä väkisenkään. Hakkauttakoon hän pääni
poikki -- pieksättäköön minua -- pankoon minut kahleisiin -- mutta
millään keinolla hän ei enää saa minua tottelemaan itseään. Mene siis ja
ilmoita, että Gurth Beowulfin poika luopuu hänen palveluksestaan.»

»Hullu vaikka olenkin», virkkoi Wamba, »en kuitenkaan huoli lähteä
mokomalle hullun asialle. Cedrikillä on toinenkin heittopeitsi vyössään,
eikä hän, sen tiedät, joka kerta heitä syrjään.»

»Vaikka hän sen viskaisikin lävitseni», sanoi Gurth, »niin siitä huolin
vähät. Eilen hän jätti nuoren herrani, Wilfredin, nääntymään veriinsä.
Tänä päivänä hän on yrittänyt tappaa sen ainoan elävän olennon, joka
minua rakastaa. Pyhät Edmund, Dunstan, Withold, Edward Tunnustaja ja
kaikki muut almanakan saksilaiset pyhimykset auttakoot!» (Cedrik ei
koskaan vannonut kenenkään pyhän miehen kautta, joka ei ollut
saksilaista sukuperää, ja samaa esimerkkiä noudattivat hänen
palvelijansakin), »mutta minä en koskaan voi antaa hänelle anteeksi!»

»Mutta kun asiaa oikein ajattelen», sanoi narri, joka usein toimitti
riidansovittajan virkaa Cedrikin talossa, »niin isäntä ei tainnut
aikoakaan tappaa, vaan ainoastaan peloittaa Fangsia. Sillä näithän,
kuinka hän nousi jalustimissa seisoalleen, ikäänkuin olisi tahtonut
viskata ylitse. Mutta Fangs hypähti samassa ylös, ja siitä syystä peitsi
pyyhkäisi sitä. Ja sen vähäisen vamman minä heti parantaisin, jos vain
penninkin arvosta olisi tervaa käsillä.»

»Jos sen uskoisin», sanoi Gurth -- »jos sitä voisin uskoa -- mutta ei
--näinhän minä, että peitsi oli tähdätty hyvin -- kuulinhan, kuinka se
viuhahti ilman läpi, ilmaisten viskaajan kihisevää vihaa, ja kuinka se
maahan satuttuaan vapisi, ikäänkuin vimmoissaan siitä, ettei ollut
käynyt maaliinsa. Minä luovun hänestä, sen vannon Pyhän Antoniuksen
lemmikkiporsaan kautta!»

Sen sanottuaan äkäinen sikopaimen rupesi jälleen ääneti jöröttelemään,
eikä narri saanut enää sanaakaan hänen suustansa, vaikka olisi kuinka
koettanut.

Cedrik ja Athelstan, matkajoukon päämiehet, puhelivat sillä välin maan
tilasta, kuninkaallisten veljesten eripuraisuudesta sekä normannilaisten
aatelisherrojen keskinäisistä riidoista ja taisteluista, tuumien,
eivätkö sorretut saksilaiset nyt uhkaavan sisällisen metelin aikana
voisi kenties vapautua vieraan vallan alta tai ainakin kohottaa kansansa
suurempaan arvoon ja valtaan. Tämä aihe aina tulistutti Cedrikiä.
Kansansa vapautus vieraan vallan alta, -- se ajatus oli hänen
epäjumalansa; sille hän ilolla oli uhrannut perheonnensa sekä poikansa
edut. Tuon suuren, Cedrikin suunnitteleman vallankumouksen
aikaansaamiseksi oli vallan välttämätöntä, että englantilaisilla piti
olla yksi mieli ja yksi päällikkö, jota kaikki toimissaan tottelivat.
Tietysti tämä päällikkö oli valittava vanhan saksilaisen kuningassuvun
perillisten joukosta, ja nimenomaan olivatkin ne miehet, joille Cedrik
oli uskonut salaiset hankkeensa sekä toivonsa, panneet ehdoksi, että
semmoinen mies valittaisiin. Athelstan täytti tuon vaaditun ehdon,
vaikkei hänellä muuten ollutkaan ylen monta päällikön avua. Paitsi sitä
tiedettiin hänen olevan anteliaan, vieraanvaraisen ja häntä luultiin
hyvänsävyiseksi. Mutta suuri osa kansaa, vaikka he myönsivät Athelstanin
monin puolin sopivan saksilaisten hallitsijaksi, arvelivat kuitenkin
Rowena-neidin oikeuden kruunun suuremmaksi. Sillä olihan tämä neito
suuren Alfredin suvun jälkeläinen, ja olihan hänen isänsä ollut
viisaudestaan, urhoudestaan ja anteliaisuudestaan kuuluisa päällikkö,
jonka muistoa sorretut saksilaiset pitivät suuressa arvossa.

Helposti olisi myös Cedrik, jos vain olisi tahtonut, voinut oman
johtonsa alle koota kolmannen puolueen, vähintään yhtä lukuisan kuin
jompikumpi noista molemmista. Hän ei sukunsa puolesta ollut halvempi
kuin muutkaan, lukuunottamatta Athelstania ja holhokkiansa. Ja jos
kuninkaallinen syntyperä antoi näille arvoa, niin painoipa taas Cedrikin
vaakakupissa hänen pelottomuutensa, toimeliaisuutensa, lujuutensa ja
kaikkein enimmin hänen tulinen innostuksensa kansalliseen asiaan, josta
innostuksestaan hän olikin saanut liikanimen »Saksilainen». Mutta
Cedrikin jalossa sydämessä ei ollut vähintäkään itsekkyyden jälkeä.
Hänelle ei pälkähtänyt edes päähänkään ruveta eri puolueen päälliköksi,
josta hänen kansansa ennestäänkin heikot voimat olisivat vielä enemmän
hajaantuneet; päinvastoin oli Cedrikin mielituumana naittaa Rowena
Athelstanille ja sillä keinoin sulattaa molemmat kilpailevat puolueet
yhteen. Tätä hänen rakkainta tuumaansa esti hänen holhokkinsa ja oman
poikansa keskinäinen rakkaus; ja se oli ollut alkusyynä siihen, että
Wilfred viimein karkoitettiin isänsä kodista.

Tähän kovaan keinoon ryhtyessään oli Cedrik toivonut, että Rowenan
rakkaus pian haihtuisi, kun Wilfred ei enää ollut saapuvilla. Mutta hän
oli peräti pettynyt toivossaan, ja siihen oli osaksi syynä se tapa,
jolla hän itse oli kasvattanut Rowenaa. Cedrik, joka suorastaan
epäjumaloi Alfredin nimeä, oli aina kohdellut erinomaisella
kunnioituksella mainion saksilaiskuninkaan ainoata elossaolevaa
jälkeläistä, olipa osoittanut hänelle suurempaakin kunnioitusta kuin
siihen aikaan tavallisesti osoitettiin hallitsevien kuninkaitten
tyttärille. Mitä Rowena käski, sitä kaikki talonväki heti riensi
täyttämään; ja Cedrik itsekin, joka oli päättänyt, että kuninkaallisen
neidon tuli saada edes tässä ahtaassa piirissä hallita täydellä
vallalla, näytti pitävän suurena kunniana saada palvella häntä
ensimmäisenä alamaisena.

Täten kasvatettuna Rowena oli tottunut noudattamaan omaa mieltänsä ja
vaatimaan muilta ehdotonta tottelevaisuutta. Hänessä oli siis sekä halua
että uskallusta vastustaa jokaista, ken yritti ohjata hänen sydäntänsä
tai tahtoi naittaa hänet vasten hänen omaa tahtoaan. Mitenkä hän
olisikaan taipunut muitten mielen mukaan tässä asiassa, joka niin usein
nostattaa kapinaan vanhempien tai holhoojien valtaa vastaan
tavallisiakin, tottelevaisuuteen ja myöntyväisyyteen kasvatettuja
tyttöjä. Niitä tunteitansa, jotka kulloinkin kuohuttivat hänen
sydäntään, hän aina toi rohkeasti ilmi; ja Cedrik, joka oli tottunut
pitämään mitä suurimmassa arvossa kaikkia Rowenan sanoja, ei kyennyt
nytkään irtautumaan vanhasta tavastaan, ollen siis pahassa pulassa,
miten saada holhoojavaltansa voimaan.

Turhaan hän koetti huikaista neidon silmiä pilventakaisilla
kruununtavoittelun toiveilla. Rowena, joka oli älyltään terävä, väitti
koko ajatusta mahdottomaksi; eipä hän sanonut edes haluavansakaan
kruunua, vaikka sen saaminen olisikin ollut mahdollinen. Peittämättä hän
tunnusti rakastavansa Wilfred Ivanhoeta ja vakuutti, ettei hän
muutenkaan, vaikka tämä rakkaus ei olisi ollutkaan esteenä, huolisi
jakaa kruunun kunniaa Athelstanin kanssa, vaan mieluummin menisi
luostariin. Athelstania hän näet oli aina halveksinut, ja nyt hänen
ylenkatseensa alkoi muuttua vihaksi sentakia, että hänellä oli ollut
niin paljon harmia tästä miehestä.

Cedrik, joka ei uskonut naisen mielenlujuuden voivan kauan kestää,
koetteli kuitenkin yhä edelleen kaikkia mahdollisia keinoja saadaksensa
tuon naimisliiton toimeen, sillä hän toivoi siitä tärkeitä etuja
saksilaisten yhteiselle asialle. Mutta nytpä kukaties Wilfredin
äkillinen ja ritarillinen ilmestyminen, kuten hän täydellä syyllä
pelkäsi, oli hävittävä viimeisetkin toiveet tässä suhteessa. Sentähden
Cedrikin ylpeys ja kansallistunne, vaikka isällinen rakkaus ensihetkenä
olikin saanut niistä voiton, olivat pian jälleen vironneet täyteen
voimaansa. Niiden yllyttämänä hän oli päättänyt tehdä uuden
ponnistuksen, saadaksensa Athelstanin ja Rowenan avioliiton heti
paikalla toimeen, samalla kuin hän nyt ryhtyi muihinkin, saksilaisten
vapauttamista tarkoittaviin keinoihin.

Tästä viimeksimainitusta asiasta Cedrik jutteli juuri matkatoverinsa
Athelstanin kanssa, jota tehdessä hänellä usein, niinkuin muinoin
Hotspurilla, oli syytä huoata, että moista mietoa maitovelliä oli vaikea
saada jalosti kuohahtamaan. Athelstanilla tosin oli sen verran
kunnianhimoa, että hän mielellään kuunteli, kun hänen korviansa
kutkuteltiin puhumalla hänen korkeasta sukuperästään sekä peritystä
oikeudestansa. Mutta tätä kunnianhimon kipinää hänen sydämessään
tyydyttivät täydellisesti ne kunnianosoitukset, joita hän sai omilta
palvelijoiltaan sekä muilta hänen seuraansa sattuvilta saksilaisilta.
Miehuutta hänessä tosin olisi ollut kestämään vaaroja, mutta hän ei
viitsinyt kuitenkaan vaivata itseään etsimällä niitä. Mielellään hän
myöntyi Cedrikin yleisiin puheisiin siitä, että saksilaisilla oli oikeus
vapauttaa itsensä, ja vielä mieluummin hän myöntyi siihen, että
kuninkaallinen valta, vapautustyön onnistuttua, oli oikeuden mukaan
tuleva hänelle. Mutta kun sitten otettiin puheeksi, mihin keinoihin oli
ryhdyttävä näiden oikeuksien toteuttamiseksi, kas silloin hän heti taas
oli »Athelstan Myöhäinen», hidas, kahtiapäin häilyvä ja saamaton nahjus.
Cedrikin innokkaat, tuliset yllytykset eivät tehneet häneen suurempaa
vaikutusta kuin hehkuvat tulipommit veteen pudotessaan: kerran kihahtaa
ja tuprahtaa, mutta siihenpä ne samassa sammuvatkin.

Ja kun Cedrik, väsyneenä tähän työhön, jota olisi sopinut verrata huonon
hevoskonin kannustamiseen tai kylmän raudan takomiseen, kääntyi
holhokkinsa Rowenan puoleen, niin eipä hänen mielensä sieltäkään päin
saanut suurta lohdutusta. Sillä kun hänen läsnäolonsa keskeytti neiti
Rowenan ja hänen uskotun palvelustyttönsä puheet Wilfredin
ritarillisesta taistelusta ja arveluttavasta kohtalosta, kosti Elgitha
heti hänelle sekä emäntänsä että omastakin puolestaan rupeamalla
puhumaan Athelstanin kovaonnisuudesta turnaustantereella, mikä
puheenaihe oli Cedrikin korville kaikkein vastenmielisin. Tämä
päivämatka oli siis kunnon saksilaiselle kaikin tavoin harmillinen ja
vastuksellinen, niin että hän sydämessään monta monituista kertaa kirosi
turnajaisia, niiden toimeenpanijaa sekä omaa hulluuttansa, joka oli
vietellyt hänet mokomaan turhuuteen.

Keskipäivällä matkustajat Athelstanin kehoituksesta pysähtyivät
varjoisaan lehtoon levähdyttääksensä hevosiansa ja haukatakseen vähän
niitä eväitä, joita vierasvarainen abotti oli antanut heille mukaan
kokonaisen juhdankuormallisen. Ateriaa kesti jokseenkin kauan, ja tämä
viivytys yhdessä edellisten kanssa oli nyt kuluttanut niin suuren osan
päivää, ettei ollut toivoakaan päästä Rotherwoodiin muuten kuin
matkustamalla yötä myöten. Tämä havainto joudutti heitä kulkemaan
joutuisammin eteenpäin kuin siihen asti.



YHDEKSÄSTOISTA LUKU.


    Miesjoukko aseellinen, matkassaan
    ylhäinen nainen kantotuolissaan,
    (sen heidän puheistaan ma kuulla sain,
    jäljessä huomaamatta kulkeissain)
    on tulossa, he linnaan aikovat
    täks yöksi.

            _»Orra», Murhenäytelmä_.

Matkustajat olivat nyt joutuneet salomaan rajalle ja alkoivat tunkeutua
sen jylhään syvyyteen. Tällainen matka oli siihen aikaan sangen
vaarallinen, sillä sorrosta tai puutteesta hurjistuneita karkulaisia
kuljeksi saloilla niin suurin parvin, että vähäinen poliisivoima ei
taitanut niille yhtään mitään. Näitä rosvoja eivät kuitenkaan Cedrik ja
Athelstan pelänneet, vaikka yö oli jo joutumassa; sillä lukuunottamatta
Gurthia ja Wambaa, joista ei ollut apumiehiksi, koska edellinen heistä
oli köysissä, jälkimmäinen hupsu, oli heillä kymmenen muutakin
palvelijaa. Voimmepa lisätä, että Cedrik ja Athelstan, uskaltaessaan
näin myöhään salolle, luottivat myös yhtä paljon sukuperänsä ja
kansallisuutensa suojaan kuin aseittensa voimaan. Karkulaiset näet
olivat enimmäkseen saksilaisia talonpoikia tai orjia, jotka
metsästyssääntöjen ankaruus oli pakottanut tähän kuljeksivaan ja
väkivaltaiseen elämäntapaan, ja heidän sanottiin ylipäänsä säästävän
omien kansalaistensa henkeä ja tavaraa.

Jonkin matkan matkalaiset olivat täten kulkeneet, kun yht'äkkiä
edestäpäin kuuluvat kovat hätähuudot säikähdyttivät heitä. Riennettyänsä
huutoa kohti he kummastukseksensa näkivät hevoskantotuolin maassa ja
kalliiseen juutalaispukuun verhotun nuoren naisen istuvan sen vieressä.
Ja vanha mies, jonka hänen keltaisesta lakistaan saattoi myös tuntea
samaan kansaan kuuluvaksi, asteli edestakaisin, väännellen käsiänsä,
niinkuin ainakin mies, jolle on tapahtunut julma vahinko.

Athelstanin ja Cedrikin kysymyksiin vanha juutalainen ei ensialussa
vastannut mitään. Hän kutsui vain avuksensa kaikkia Vanhan Testamentin
patriarkkoja, toista toisensa jälkeen, pyytäen heiltä suojelusta
Ismaelin poikia vastaan, jotka muka olivat tulossa silpoaksensa hänet
miekan terällä palasiksi ja säpäleiksi. Viimeinkin vähän toinnuttuansa
tästä silmittömästä pelosta Iisak Yorkilainen -- tämä vanha tuttavamme
hän näet oli -- sai annetuksi pyydetyn selityksen. Hän oli Ashbyssä
palkannut kuusi miestä henkivartijoikseen sekä pari muulia, joiden piti
kuljettaa erästä hänen sairasta ystäväänsä. Nämä miehet olivat luvanneet
saattaa hänet Doncasteriin asti. Tähän paikkaan saakka olikin matka
ollut aivan turvallinen, mutta siellä oli eräs puunhakkaaja ilmoittanut,
että vähän matkan päässä edempänä suuri parvi lainsuojattomia oli
väijyksissä metsässä. Sen kuultuaan juutalaisen palkkalaiset olivat
pötkineet pakoon, vieläpä vieneet kantotuoliin kuuluvat juhdatkin,
jättäen Iisakin ja hänen tyttärensä paikalle ilman minkäänlaisia
suojelus- ja pakokeinoja. Nämä raukat olivat sitten istuneet tässä joka
hetki peläten, että rosvot tulisivat ryöstämään heidät paljaiksi ja
kukaties riistämään heiltä hengenkin. »Jospa te, jalot ritarit», rukoili
Iisak matelevan nöyrästi, »olisitte siksi armolliset, että suvaitsisitte
juutalaisparkojen matkustaa teidän turvissanne. Apunne, sen vannon pyhän
lakimme taulujen kautta, minä palkitsisin teille runsaammassa määrässä
kuin yksikään Israelin lapsi on palkinnut hyvää tekoa aina Babylonin
vankeuden ajoista asti.»

»Sinä juutalais-koira!» sanoi Athelstan, joka heikkolahjaisten ihmisten
tapaan piti muistissaan kaikenlaisia mitättömiä seikkoja, erittäinkin
pieniä loukkauksia. »Etkö muista, miten hävyttömästi käyttäydyit meitä
kohtaan turnaustantereen lavalla? Pötki pakoon tai suojele itseäsi
aseilla tai sovi karkulaisten kanssa miten tahdot, mutta älä pyri meidän
seuraamme. Ja jos ryöstäisivätkin paljaaksi semmoisen miehen kuin sinut,
joka itse ryöstelet kaikilta ihmisiltä, kehuisin minä puolestani sitä
tekoa oikein kunnon miehen teoksi.»

Cedrik ei kuitenkaan suostunut tähän matkakumppaninsa armottomaan
päätökseen. »Parempi on», hän sanoi, »että me jätämme heille kaksi
palvelijoistamme ja juhdistamme, jotka voivat saattaa heidät takaisin
lähimpään kylään. Meidän voimamme ei siitä sanottavasti vähene;
jäljellejääneitten palvelijoiden ja sinun kelpo miekkasi avulla, jalo
Athelstan, voimme helposti torjua päältämme vaikka kaksikymmentäkin
moista kuljeksijaa.»

Rowena, jota kertomus rosvojen paljoudesta sekä läheisyydestä alkoi
vähän peloittaa, rupesi myöskin hartaasti puolustamaan holhoojansa
ehdotusta. Tällöin Rebekka kavahti äkkiä istualtaan, työnsi palvelijat
syrjään ja riensi saksilaisen aatelisneidon luokse langeten polvilleen
ja suudellen Rowenan hameenhelmoja, kuten itämaalaisten on tapana
tervehtiä ylhäisiä henkilöitä. Sitten hän nousi, veti syrjään huntunsa
ja rukoili -- Kaikkivaltiaan nimessä, jota he kumpikin palvelivat, ja
Siinain vuorella annetun ilmoituksen kautta, johon he yhteisesti
uskoivat -- että Rowena armahtaisi heitä ja ottaisi heidät
matkaseuraansa. »En rukoile tätä armoa itselleni», sanoi Rebekka, »enkä
myöskään tuolle vanhusparalle. Tiedänhän, että te kristityt pidätte
meidän kansamme ryöstämistä ja sortamista vähäpätöisenä rikoksena,
miltei ansiollisena tekona. Ja yhdentekeväähän se meille onkin, kohtaako
ryöstö ja väkivalta meidät kaupungissa tai maalla tai korvessa. Mutta
erään ihmisen nimessä, joka monelle on rakas ja myös teillekin, rukoilen
teitä sallimaan, että tätä sairasta saisimme huolellisesti ja hellästi
kuljettaa teidän turvissanne. Sillä jos hänelle tapahtuisi pahaa, niin
kieltäytymisestänne johtunut suru katkeroittaisi vielä teidän elämänne
viimeisenkin hetken.»

Rebekan jalo ja juhlallinen ilme hänen lausuessaan nämä sanat vaikutti,
että ne tunkeutuivat kahta syvemmälle ihanan saksilaisneidon sydämeen.

»Tuo mies on vanha ja heikko», sanoi Rowena holhoojallensa, »tyttö on
nuori ja kaunis, ja heidän sairas ystävänsä hengenvaarassa, -- eihän
meidän kristittyjen sovi jättää heitä tämmöiseen surkeaan tilaan, vaikka
he ovatkin juutalaisia. Käskekää siis, että kuormat riisutaan kahden
muulin selästä ja sälytetään kahden orjan taakse tarakkaan. Muulit
kuljettakoot kantotuolia, ja vanhaa miestä sekä hänen tytärtänsä varten
meillä on jouten kulkevia hevosia.»

Cedrik suostui kernaasti tähän esitykseen, ja Athelstan lisäsi vain sen
ehdon, että »juutalaiset kulkisivat kaikkein taimpana, missä Wamba
saattoi varjella heitä siankinkkukilvellään».

»Kilpeni jäi minulta turnaustantereelle», tokaisi narri, »samoin kuin
monen minua paremmankin ritarin on käynyt.»

Athelstanin kasvot lensivät tulipunaisiksi, sillä sellainenhan oli
hänenkin kohtalonsa ollut toisena turnajaispäivänä. Mutta Rowena, jota
narrin sukkeluus suuresti huvitti, käski Rebekan vierellensä
ratsastamaan ikäänkuin hyvittääksensä siten raa'an kosijansa törkeää
leikkipuhetta.

»Oikeastaan ei minun sopisi näin tehdä», sanoi Rebekka ylpeän nöyrästi,
»koska seurani voisi olla alentavaa suojelijalleni.»

Käsky kuormien muuttamisesta täytettiin nopeasti. Äsken kuultu sana
»lainsuojattomat» oli yksinkin omiaan jouduttamaan kaikkien liikkeitä,
ja lisääntyvä hämärä teki sen masentavan vaikutuksen vielä raskaammaksi.
Puuhatessaan palvelijat olivat nostaneet Gurthinkin satulasta maahan,
jota tehtäessä Wamba vangin pyynnöstä hiukan höllitti hänen siteitään
kiinnittäen solmun -- kenties tahtomattansa -- niin huolettomasti, että
Gurth voi helposti vetää kätensä kokonaan ulos paulasta ja sitten
pujahtamalla viidakkoon päästä pötkimään pakoon.

Kaikki olivat niin kovassa touhussa, ettei Gurthia osattu kaivatakaan,
ennenkuin vasta vähän ajan kuluttua. Loppumatka hänen oli määrä
ratsastaa tarakassa jonkun palvelijan takana ja jokainen näistä arveli
hänen olevan jonkun toisen toverin huostassa. Kun viimein alkoi
kuiskutus kulkea miehestä mieheen, että Gurth oli poissa, pelättiin
paraikaa joka hetki rosvojen hyökkäystä, niin ettei paljon jouduttu
muistamaankaan koko tapahtumaa.

Tie, jota matkalaiset kulkivat, oli nyt niin kaitainen, että kaksi
ratsastajaa tuskin sopi rinnakkain, ja se alkoi laskeutua alas notkoon,
jonka läpi juoksevan puron rannat olivat jyrkät, lietteiset ja pajukon
peitossa. Cedrik ja Athelstan, jotka kulkivat etumaisina, huomasivat,
kuinka vaaralliseksi hyökkäys tämmöisessä ahtaassa paikassa voisi käydä
heille. Mutta kumpainenkin oli sotataidossa aivan oppimaton; he eivät
keksineet sen parempaa suojeluskeinoa vaaraa vastaan, kuin että
koetettaisiin mitä joutuisimmin kiirehtiä pahan paikan ohi. He kulkivat
eteenpäin ilman minkäänlaista järjestystä ja olivat juuri muutamien
seuralaistensa kanssa päässeet puron toiselle rannalle, kun heidän
kimppuunsa äkkiä rynnättiin sekä edestä että takaa ja kummaltakin
sivustalta yhtä aikaa. Ja niin tulinen oli päällekarkaus, että he
hämmästyneinä ja järjestymättä kun olivat, eivät voineetkaan tehdä
suurta vastarintaa. Kaikilta haaroilta kajahti heidän korviinsa:
»Valkoinen lohikäärme! Valkoinen lohikäärme! -- Pyhä Yrjänä auttakoon
iloista Englantia!» -- jonka tutun sotahuudon hyökkääjät olivat
valinneet, jotta heitä paremmin uskottaisiin saksilaisiksi rosvoiksi. Ja
kaikilta haaroilta ilmaantui vihollisia tunkien päälle ja iskien niin
ripeästi, että heidän joukkonsa sen vuoksi näytti paljon lukuisammalta
kuin se todellisuudessa oli.

Molemmat saksilaiset herrat joutuivat yht'aikaa vangeiksi, mutta
kumpainenkin omalla tavallaan, mikä ilmaisi heidän erilaista
mielenlaatuansa. Samassa kuin ensimmäinen vihollinen tuli näkyviin,
viskasi Cedrik tallella olevan heittopeitsensä, joka osuikin nyt
paremmin kuin se, jonka hän aamulla oli tähdännyt Fangsia kohti,
nauliten erään hyökkääjistä kiinni takana seisovaan tammeen. Tehtyänsä
tästä vastustajasta lopun kannusti Cedrik sitten hevostaan ja ryntäsi
toisen päälle vetäisten samassa miekkansa ja iskien häneen. Mutta isku
oli sivallettu niin silmittömällä vimmalla, että miekka sattui Cedrikin
pään yläpuolella riippuvaan vahvaan oksaan ja lensi omaa vauhtiansa
kädestä. Jouduttuaan täten aseettomaksi hän heti joutui kahden, kolmen
ympärillä hyörivän rosvon vangiksi, jotka tempasivat hänet alas hevosen
selästä. Athelstanin hevonen sitävastoin kopattiin suitsista kiinni ja
hänet kiskottiin maahan, ennenkuin hän vielä oli ennättänyt vetää edes
miekkaansa esille tai muuten yrittää vastarintaa.

Palvelijoista, joilla oli tavarakuormat ja jotka säikähtivät isäntiensä
kohtalosta, rosvoille ei ollut suurta vastusta. Heidät vangittiin, ja
sama kova onni kohtasi myös Rowena-neidin ja hänen takanaan kulkevan
juutalaisen ja tämän tyttären.

Koko matkaseurasta ei päässyt pakoon kukaan muu paitsi Wamba, joka tässä
tilaisuudessa osoitti suurempaa miehuutta kuin moni itseään viisaammaksi
kehuva. Narri tempasi miekan eräältä palvelijalta, joka sitä veti juuri
hitaalla, epäröivällä kädenliikkeellä tupesta, ja alkoi sitten iskeä
ympärilleen kuin leijona. Useimmat hyökkääjistä hän torjui päältään ja
yrittipä uljaasti, vaikka turhaan auttaa herraansakin. Havaittuansa
vihollisen voiman liian suureksi Wamba heittäytyi viimein maahan hevosen
selästä, pujahti viidakkoon ja pääsi yleisen sekamelskan suojassa ehjin
nahoin taistelutantereelta.

Miettipä uljas narri vielä useaan kertaan päänsä ympäri, tuntiessaan
itse olevansa täydessä turvassa, pitikö hänen kukaties kuitenkin palata
jakamaan vankeus hartaasti rakastamansa isännän seurassa.

»Olenpa kuullut ihmisten puhuvan siitä, kuinka hauska on olla vapaana»,
puheli hän itsekseen; »mutta soisinpa, että joku viisas neuvoisi
minulle, mitä kummaa tuolla vapaudella oikeastaan nyt teen, kun se
kerran on käsissäni.»

Hän oli lausunut nämä sanat ääneensä; kohtapa sen jälkeen kuului toinen
ääni aivan läheltä sanovan hyvin hiljaa ja varovasti: »Wamba!» Ja
samassa koira, jonka hän tunsi Fangsiksi, hyppäsi esiin ja pieksi
hänelle vimmatusti häntäänsä. »Gurth!» vastasi narri yhtä varovasti, ja
heti seisoi sikopaimen hänen edessään.

»Mikä on hätänä?» kysyi tämä kiivaasti. »Miksi tuolla huudetaan ja
helistellään miekkoja?»

»Onni on vain pyörähtänyt hiukan ympäri», sanoi Wamba; »he ovat kaikki
joutuneet vangiksi.»

»Ketkä ovat vankina?» huusi Gurth maltittomasti.

»Herrani ja Rowena-neiti ja Hundibert ja Oswald.»

»Herra varjelkoon!» sanoi Gurth. »Kuinka he joutuivat vangiksi -- ja
kenenkä kynsiin?»

»Meidän herramme oli liian kiireinen tappelemaan», sanoi narri, »ja
Athelstan ei pitänyt tarpeeksi kiirettä, ja muut eivät olleet lainkaan
kiireisiä. Ja he ovat langenneet vihreänuttujen ja mustanaamioisten
käsiin. He makaavat kaikki maassa niinkuin metsäomenapuun hedelmät,
joita karistelet oksista maahan sioillesi. Ja nauraisinpa sitä juttua»,
lopetti kunnon narri, »jos vain voisin itkultani.» Ja hän vuodatti
totisen surun kyyneleitä.

Gurthin silmät välkähtivät. -- »Wamba», sanoi hän, »sinulla on ase ja
sydämesi on aina ollut väkevämpi aivojasi -- meitä on vain kaksi --mutta
kaksikin rohkeata miestä voi äkillisellä päällekarkauksella saada paljon
aikaan -- seuraa minua!»

»Minnekä? Mitä tekemään?» kysyi narri ihmeissään.

»Cedrikiä vapauttamaan.»

»Mutta olethan juuri äsken luopunut hänen palveluksestaan», sanoi Wamba.

»Niin tein», vastasi Gurth; »mutta silloin hän ei ollut hädässä.
Lähtekäämme!»

Juuri kun narri aikoi totella kehoitusta, ilmaantui äkkiä paikalle
kolmaskin mies, joka käski heidän molempien seisahtua. Puvusta ja
aseista päättäen Wamba ensin luuli hänenkin kuuluvan samaan
rosvojoukkoon, joka juuri äsken oli rynnännyt Cedrikin päälle. Mutta
tällä miehellä ei ollut kuitenkaan naamiota silmien edessä; ja
kantimesta, joka olkapäällä, siitä riippuvasta komeasta metsätorvesta
sekä miehen äänen ja koko käytöksen vakavasta ryhdistä Wamba pian tunsi
hänet Locksleyksi, -- samaksi jousimieheksi, joka tuonnoin turnauksessa
oli täyttämällä niin vaikeat kokeet voittanut ampumapalkinnon.

»Mitä kummaa tämä kaikki on?» kysyi mies. »Ja ketkä sitten näissä
metsissä ryöstävät ja raastavat ja vangitsevat ihmisiä?»

»Mene vähän matkaa tuonnepäin tarkastamaan heidän nuttujansa», sanoi
Wamba, »niin saat nähdä, ovatko ne omien poikiesi nuttuja vai ei --sillä
ovatpa ne sinun omain pukimiesi näköiset, aivan kuin samassa
hernevarressa kasvaneet palkoset.»

»Siitä otan selvän heti paikalla», vastasi Locksley, »ja teitä minä
kiellän henkenne uhalla liikahtamasta tältä paikalta, ennenkuin tulen
takaisin. Totelkaa minua, se on hyödyksi sekä teille itsellenne että
herrallenne. -- Mutta maltas, pitäähän minun ensin muuttaa itseni aivan
noiden lurjusten näköiseksi.»

Näin sanoen hän riisui päältään kantimen torvineen, otti myös sulkasen
pois lakistaan ja antoi ne Wamban haltuun. Sitten veti hän naamion
taskustaan sovittaen sen silmilleen ja lähti vakoiluretkelle, vielä
kerran toistettuansa, että molempien miesten piti seisoa paikallansa.

»Pysymmeköhän me tässä, Gurth?» kysyi Wamba, »vai lähdemmekö
käpälämäkeen? Minun typerä ymmärrykseni sanoo, että hänellä oli kaikkia
noita varkaan kaluja liiaksi käsillä voidaksensa olla rehellinen mies.»

»Olkoon vaikka itse perkele», sanoi Gurth, »niin emmehän me siitä
pahene, vaikka odotammekin, kunnes hän tulee takaisin. Jos hän kuuluu
tuohon joukkioon, niin ovat he jo hänen kauttaan saaneet tiedon meistä,
ja sitten ei pako eikä tappelu auttaisi meitä pitkällekään. Sitäpaitsi
olen nykyisin saanut kokea, että julkirosvot eivät ole pahimpia miehiä,
joiden kanssa voi joutua tekemisiin.»

Muutamien minuuttien kuluttua jousimies jo palasi.

»Gurth veikkonen», sanoi hän, »minä olen käynyt puhuttelemassa noita
miehiä ja saanut tietää, kenen palveluksessa he ovat ja minne he ovat
matkalla. Minun arvatakseni ei näytä siltä, että heillä olisi aikomus
ottaa vankinsa hengiltä. Ja sulaa hulluutta olisi, jos me nyt kolmen
miehen yrittäisimme käydä heidän kimppuunsa; sillä he ovat
sota-ammattiin tottuneita ja asettaneet vartijoita ympärilleen, jotka
kutsuvat muut aseisiin niin pian kuin joku lähenee. Mutta minä toivon
kohta saavani niin suuren miesvoiman kokoon, ettei heillä ole paljonkaan
apua varovaisuudestaan. Te molemmat palvelette Cedrik Saksilaista,
kansansa oikeuksien puolustajaa; teille minä lupaan, ettei hän ole jäävä
pulaan saksilaiskäsien puutteessa. Tulkaa siis kanssani keräämään
enemmän apumiehiä.»

Näin sanottuaan hän alkoi astua pitkin askelin metsän kautta narrin ja
sikopaimenen seuratessa jäljessä. Mutta kauanpa ei Wamba malttanutkaan
kulkea äänetönnä.

»Muistelenpa», sanoi hän tarkastaen torvea kantimineen, joka hänellä yhä
vielä oli käsissään, »muistelen nähneeni sen nuolen lentävän, joka
ansaitsi tämän korean palkinnon -- eikä siitä ole kulunut niinkään
pitkää aikaa kuin viime joulusta.»

»Ja minä», arveli Gurth, »saattaisin panna sieluni pantiksi, että olen
kuullut sen lennättäjän äänen niin yöllä kuin päivälläkin ja ettei kuu
siitä ajasta ole vanhennut enempää kuin kolme päivää.»

»Hyvät veikkoset», vastasi jousimies, »kuka ja mitä minä lienenkin, se
ei ollenkaan vaikuta nykyiseen asiaamme. Jos minun onnistuu vapauttaa
teidän herranne, niin teillä on syy pitää minua ystävänä, -- parhaana,
mitä teillä ikänä on ollut. Mutta sillä seikalla, olenko tuttu tällä vai
toisella nimellä -- ja osaanko virittää jousta yhtä hyvin tai paremmin
kuin härkäpaimen -- ja huvittaako minua enemmän kävellä päivänpaisteella
vai kuutamolla -- kaikella tällä älkää huoliko vaivata päätänne, sillä
se ei lainkaan ole teidän asianne.»

»Meidän päämme ovat leijonan kidassa», kuiskasi Wamba Gurthille.
»Saammepa nähdä, kuinka meidän onnistuu vetää ne jälleen ulos.»

»Hs -- vaiti!» vastasi Gurth. »Älä suututa häntä hulluttelemisellasi.
Minä toivon, että kaikki on käyvä hyvin.»



KAHDESKYMMENES LUKU.


    Kun syksy-yö on valoton
    ja metsä kolkko -- silloin, oi
    kuink' ihanalta erakon
    yöveisu eksyneelle soi!

    Rukous laulult' äänen saa,
    ja laulu siltä lentimen, --
    näin leivon tavoin kohoaa
    ne taivahille värjyen.

        _Pyhän Klemetin Lähteen Erakko_.

Kolme tuntia ahkerasti patikoituaan saapuivat Cedrikin palvelijat oudon
oppaansa kanssa pienelle lakeudelle, jonka keskellä kasvoi summattoman
suuri tammipuu, levitellen pahkuraisia oksiansa kaikille ilmansuunnille.
Tämän puun juurella makasi neljä, viisi jousimiestä ja lisäksi asteli
yksi vartijana edestakaisin kuunvalon luomassa pimennossa.

Kuultuansa lähenevien miesten askelten kopinan vartija huusi aseisiin
toverinsa, jotka herkästä unestaan ylös kavahtaen virittivät joutuisasti
jousensa. Kuusi nuolta, kukin jänteellään, tähtäsi tulijoita; mutta
pianpa miehet tunsivat omakseen sen, joka oli tuonut Cedrikin orjat
kanssaan. He tervehtivät häntä kaikin kunnioituksen ja rakkauden
osoituksin, joten pelko pahasta kohtelusta haihtui heti orjaparoilta.

»Missä mylläri on?» kuului ensimmäinen kysymys.

»Matkalla Rotherhamiin päin.»

»Kuinka monen miehen kanssa?» kysyi taas päällikkö, sillä ilmeisesti hän
oli sellainen.

»Kuusi miestä on mukanaan ja runsas saalis toivossa, jos vain pyhä
Nikolaus sen sallii.»

»Totisesti jumalista puhetta», sanoi Locksley. »Entä missä Allan-a-Dale
oleilee?»

»Watlingin maantien varrella väijymässä Jorvaulx'in abottia.»

»Sekin oli viisas hanke», vastasi päällikkö; -- »entä erakko?»

»Majassaan.»

»Sinne menen minäkin», päätti Locksley tiedustelunsa. »Menkää te kukin
haarallenne kutsumaan tovereitamme kokoon. Kerätkää niin monta kuin
suinkin saatte, sillä on tarjona otus, jota meidän pitää ankarasti ajaa
takaa ja joka luultavasti nousee takakäpälilleen. Kokoontukaa
päivännousun aikana tänne kaikki. -- Ja kuulkaa», hän lisäsi, »olipa
minulta unhottua kaikkein tärkein asia. -- Kahden teistä pitää kiirehtiä
Torquilstoneen, Front-de-Boeufin linnalle päin. Joukko hirtehisiä,
joilla on ollut rohkeutta pukea yllensä samanlaiset puvut kuin meillä
on, viepi sinne par'aikaa muutamia vankeja. -- Pitäkää heitä tarkasti
silmällä, sillä kunniamme vaatii, että rankaisemme heitä röyhkeydestään,
vaikka kerkiäisivät linnansa turviin, ennenkuin meidän voimamme on
koolla, ja kylläpä siihenkin keksimme keinoja. Pitäkää heitä siis
tarkasti silmällä; ja menköön joku teistä, nopein jaloiltaan, kutsumaan
kokoon hajallaan olevat kumppanimme.»

Miehet lupasivat täyttää käskyt tarkasti ja riensivät iloisesti kukin
asialleen. Mutta päällikkö ja hänen molemmat seuralaisensa, jotka
tunsivat häntä kohtaan nyt paljon suurempaa kunnioitusta, jopa hiukan
pelkoakin, lähtivät astumaan eteenpäin Copmanhurstin kappelia kohti.

Pian he olivat joutuneet ennenmainitulle pienelle aukealle, jota kuutamo
metsän estämättä valaisi. He näkivät edessään tuon juhlallisen, vaikka
osaksi rappioituneen kirkkosen sekä sen vieressä halvan hökkelin, joka
niin hyvin sopi lihansakiduttajan asunnoksi. »Jos tuo on rosvon koti»,
kuiskasi Wamba Gurthin korvaan, »niin käy tässäkin taas toteen vanha
sananlasku: 'Mitä likempänä kirkkoa, sitä edempänä Jumalasta'. -- Ja
semmoiseltahan, niin totta kuin lakissani kukonhäntä heiluu, tässä
näyttääkin olevan laita. -- Kuule vain, minkälaista pirun virttä tuossa
majassa veisataan!»

Erakko ja hänen vieraansa näet par'aikaa lauloivat terveitten
keuhkojensa koko voimalla vanhaa juomalaulua, jonka loppusäkeet aina
kuuluivat näin:

    »Hei, maistapas oluet ruskoiset,
    veitikka-veikkosein!
    Hei, maistapas oluet ruskoiset! --
    Ken juoman jättää, se veljen pettää, --
    hei, maistapas oluet ruskoiset!»

»Eipä tuo laulu ole hulluimpia», sanoi Wamba autettuansa loppuvärssyn
vauhtia muutamilla omillakin lurituksillaan. »Mutta, pyhän Dunstanin
nimessä, kukapa olisi voinut ennakolta arvata, että tämmöistä lystiä
laulua saisimme kuulla erakon majasta.»

»Kyllä maar minä olisin voinut», sanoi Gurth. »Tuo iloinen Copmanhurstin
erakko on ylt'ympäri tuttu mies. Hän se ampuu puolet kaikista
metsäkauriista, joita kuninkaan metsästä varastetaan. Sanotaanpa
metsänvartijan jo käyneen kaipaamassa munkin esimiehelle, ja taitaa tuo
lysti poika piankin saada sanoa jäähyväiset sekä lähteelleen että
luukolleen, ellei hän pysy paremmin säätynsä vaatimuksissa.»

Heidän näin puhuessaan kolkutti Locksley kovasti ovea, kunnes erakko ja
hänen vieraansa viimein heräsivät ilostaan. »Pyhä helmivyöni auttakoon!»
sanoi erakko vaieten äkkiä kesken parasta hoilotustaan, »tuleepa tuolla
vielä muitakin yövieraita lisäksi. Soisinpa mieluummin, että mekkoni
olisi hukassa, kuin että minut tavattaisiin tässä hauskassa toimessa.
Jokaisella ihmisellä on vihamiehensä, hyvä ritari Tyhjäntoimittaja, ja
voi olla pahansuopia ihmisiä, jotka kukaties väittävät minun olevan
juopon ja mässääjän, vaikka ne synnit inhoittavat minua yhtä paljon
luonteeni kuin säätyni puolesta ja vaikka en tässä ole muuta tehnyt kuin
kolmen lyhyen tunnin kuluessa suonut kestitystä ja virvoitusta
väsyneelle matkamiehelle.»

»Ilkeitä valehtelijoita ne olisivatkin!» huusi ritari; »ja saisivatpa
minulta kelpo löylytyksen, jos olisivat kynsissäni. Kuitenkin, pyhä
munkki, olet oikeassa sanoessasi, että jokaisella ihmisellä on
vihamiehensä. Ja tunnenpa minäkin tässä maassa sellaisia, joita
mieluummin tahtoisin puhutella kypäräni silmirautojen takaa kuin paljain
päin.»

»Pane sitten rautapatasi jälleen päähäsi, Tyhjäntoimittaja veikkoseni,
niin kiireesti kuin luontosi sallii», sanoi erakko. »Minä pistän sillä
aikaa piiloon nuo saviruukut, joiden äskeinen sisällys niin kummasti
pyörii päässäni. Ja jotta ei niiden kilinä kuuluisi -- sillä, totta
puhuen, raajani eivät ole nyt oikein luotettavat -- niin yhdypä sinäkin
äänelläsi virteen, jota nyt rupean veisaamaan. Ei huolta sanoista
--tuskinpa minä niitä itsekään osaan.»

Näin lausuttuaan hän aloitti kumajavalla äänellä virren: »_De profundis
clamavi_ (syvyydestä huudan)», korjaten samalla syrjään pitopöytänsä.
Nauraen täydestä sydämestään ja samassa pukien rautavarustuksiaan ylleen
yhtyi ritarikin välistä isännän veisuuseen, sen verran kuin hän
naurultansa saattoi.

»Mitä perkeleen aamumessua siellä keskellä yötä veisataan?» huusi ääni
ulkoapäin.

»Herra Jumala suokoon syntisi anteeksi, hyvä matkustaja!» sanoi erakko,
jota hänen oma loilotuksensa sekä kenties myös monet yölliset ryypyt
estivät tuntemasta kysyjän ääntä, vaikka se oli hänelle vanhastaan
tuttu. -- »Mene tiehesi, Jumalan ja pyhän Dunstanin nimessä, äläkä
häiritse minun ja pyhän veljeni jumalanpalvelusta.»

»Sinä pappi tolvana», vastasi ääni ulkoa, »avaa heti Locksleylle!»

»Ei hätää -- kaikki on hyvin!» sanoi erakko nyt toverilleen.

»Mutta kuka hän on?» kysyi Musta ritari; »minun olisi hyvin tärkeätä
saada tietää se.»

»Kuka hän on?» kertasi erakko; »sanonhan minä, että hän on ystävä.»

»Mutta kuka tuo ystäväsi on?» kysyi ritari uudelleen; »sillä hän voi
olla sinun ystäväsi, mutta ei silti minun.»

»Kukako tuo ystävä on?» matki erakko. »Kas, se on niitä asioita, joita
on helpompi kysyä kuin selittää. -- Kukako tuo ystävä on? -- Onpahan,
kun nyt oikein muistelen, juuri sama kunnon metsänvartija, josta äsken
puhuin sinulle.»

»Aivan oikein, sitten hän lienee yhtä kunnollinen metsänvartija kuin
sinä olet pyhä munkki», vastasi ritari, »sitä en ollenkaan epäile. Mutta
avaapa hänelle ovi, ennenkuin hän lyö saranat säpäleiksi.»

Koiratkin, jotka ensin kolkutuksen kuultuansa olivat hirmuisesti
haukkuneet, näyttivät nyt tunteneen ulkona olevan äänen. Niiden käytös
muuttui kokonaan ja ne rupesivat vinkuen raapimaan ovea ikäänkuin
pyytäen, että vieras päästettäisiin sisään. Erakko vetäisi joutuisasti
teljet ovelta ja päästi Locksleyn seuralaisineen sisään.

»Kuules, munkki», oli jousimiehen ensi kysymys, kun hän huomasi ritarin,
»mikä viinaveikko sinulla tuossa on?»

»Hän on meidän veljistöömme kuuluva munkki», selitti erakko päätään
pudistellen; »me olemme kaiken yötä yhdessä veisailleet virsiä.»

»Mahtaa hän sitten arvatakseni kuulua sotivaan kirkkokuntaan», sanoi
Locksley, »ja sitä lajia on nyt paljon liikkeellä näillä mailla. Kuules,
munkki, sinun pitää nyt panna pois helmivyösi ja ottaa nuijasauva
käteen. Me tarvitsemme kaikkia iloisia poikiamme, niin maallikoita kuin
pappejakin. -- Mutta», hän lisäsi vetäen munkin hihasta vähän syrjään,
»oletko sinä päästäsi sekaisin, kun päästit tuntemattoman ritarin
majaasi? Oletko unohtanut meidän asetuksemme?»

»Tuntemattomanko?» vastasi erakko rohkeasti. »Enkö muka tuntisi häntä!
Minä tunnen hänet yhtä hyvin kuin kerjäläinen päivällisateriansa.»

»No, mikä hänen nimensä sitten on?» kysyi Locksley.

»Hänen nimensäkö?» sanoi erakko, -- »hänen nimensä on herra Antti
Scrablestone. -- Minäkö rupeisin juomaan miehen kanssa, jonka nimeä en
tunne!»

»Olet nyt juonut liiaksikin, munkkiseni», sanoi jousimies, »ja pelkäänpä
myös, että olet lörpötellytkin liikoja.»

»Hyvä jousimies», virkkoi nyt ritari astuen esiin, »älähän kovin suutu
iloiselle isännälleni. Täytyihän hänen suoda minulle vieraanvaraa, sillä
muuten olisin hänet pakottanut siihen, jos hänellä olisi ollut rohkeutta
kieltäytyä.»

»Sinäkö pakottanut!» huusi erakko; »maltas, kunhan tämän harmaan mekon
sijaan panen viheriäisen nutun päälleni, ja jollei pääsi sitten, kun
saan nuijasauvani käteen -- pian kumaja kuin soisivat siinä
kirkonkellot, niin haukuttakoon minua valepapiksi ja mitättömäksi
metsämieheksi.»

Näin puhuessansa hän riisui mekon päältään, jonka alta tuli näkyviin
mustasta kanvastikankaasta tehty takki ja housut. Näiden yli hän puki
kiireesti viheriäiset housut ja nutun. »Ole hyvä, veikkonen, ja sido nuo
paulani umpeen», sanoi hän Wamballe, »saat kupillisen viiniä
vaivastasi.»

»Suurkiitos viinistäsi», vastasi Wamba, »mutta lieneeköhän aivan oikein,
vai mitä arvelet, että autan sinua muuttumaan pyhästä erakosta
syntiseksi metsämieheksi?»

»Ei hätää!» vakuutti erakko. »Eipä tarvitse muuta, kuin että viheriä
nuttuni ottaa tuon harmaan mekon rippi-isäkseen ja silloin ovat kaikki
synnit taas kuitatut.»

»Amen!» säesti narri, »sarkaiselle syntiselle sopiikin säkkipukuinen
ripittäjä, ja mahtaneepa sinun harmaassa mekossasi olla sen verran
voimaa, että se voi synnistä puhdistaa minunkin kirjavan kolttini.»

Näin sanoen hän antoi erakolle apuansa ja sitoi ne lukemattomat paulat,
joilla housut siihen aikaan kiinnitettiin takkiin.

Tämän toimituksen kestäessä vei Locksley ritarin hiukan syrjään ja
lausui: »Älkää kieltäkö, herra ritari -- olettehan te sama mies, joka
toisena turnajaispäivänä sai voiton kallistumaan Englannin ritarien
puolelle.»

»Mitäs sitten, jos arvaisitkin oikein, kunnon jousimies?» kysyi ritari
vastaan.

»Siinä tapauksessa luulisin», vastasi jousimies, »että te olette
heikompien ystävä.»

»Sehän on jokaisen kelpo ritarin velvollisuus», sanoi Musta ritari,
»enkä suinkaan soisi, että minun voitaisiin sanoa lyövän sitä laimin.»

»Mutta minulle on tärkeätä», sanoi jousimies, »että te olisitte yhtä
kelpo englantilainen kuin kelpo ritarikin. Sillä se, josta nyt aion
teille puhua, koskee tosin ylipäänsä jokaista kelpo miestä, mutta on
erityisesti jokaisen totisen Englannin pojan velvollisuus.»

»Kun minulle puhut», vastasi ritari, »niin puhut miehelle, jolle
Englanti ja jokaisen englantilaisen henki on kalliimpi kuin kellekään
muulle koko maailmassa.»

»Mielelläni tahtoisin uskoa sananne todeksi», sanoi metsämies, »sillä
tämä maa tarvitsee nyt kipeämmin kuin koskaan ennen poikiensa rakkautta
ja apua. Kuulkaa, minä puhun teille hankkeesta, jossa te, jos todella
olette semmoinen mies kuin sanotte, voitte olla suureksi avuksi. Muuan
rosvojoukko, joka on tehnyt itsensä tuntemattomaksi jäljittelemällä
paljoa parempien miesten pukua, on vanginnut korkeasukuisen
englantilaisherran, Cedrik Saksilaisen, sekä hänen holhokkinsa ja
lisäksi hänen ystävänsä, Athelstan Coningsburghilaisen, ja vienyt
vankinsa Torquilstonen linnaan, joka sijaitsee keskellä tätä saloa.
Tahdonpa nyt kysyä teiltä, tahdotteko kelpo ritarina ja kelpo Englannin
miehenä tulla mukaan heitä vapauttamaan?»

»Velvoittaahan ritarivalanikin minua siihen», vastasi ritari. »Mutta
ensin tahtoisin mielelläni tietää, keitä te olette, jotka pyydätte minua
avuksi?»

»Minä», sanoi metsämies, »olen nimetön mies; mutta silti olen maani
ystävä ja maani ystäväin ystävä. -- Tähän tietoon saatte nyt ensi aluksi
tyytyä; ettehän tahdo itsekään ilmoittaa nimeänne. Uskokaa kuitenkin
minua; minun sanani, kun sen olen kerta antanut, on yhtä luja kuin jos
minulla olisi kultakannukset saappaissani.»

»Mielelläni uskon sinua», sanoi ritari. »Minä olen oppinut tarkastamaan
ihmisten kasvoja, ja sinun kasvoistasi luen suoruutta ja miehuutta. En
siis huoli kysyä enempää, ja tahdon kernaasti auttaa sinua vapauttamaan
nuo vankiparat. Sen tehtyämme toivon, että tutustumme paremmin toisiimme
ja tulemme hyviksi ystäviksi.»

»Vai niin», sanoi Wamba Gurthille -- saatuansa munkin vaatetuksen
valmiiksi narri oli näet lähestynyt majan toista puolta ja kuullut
ylläkerrotun keskustelun loppusanat. -- »Vai niin, tässäpä olemme taas
saaneet uuden liittolaisen lisäksi. Hauskaa tulee olemaan nähdä,
lieneekö tämän ritarin urhous luotettavampaa lajia kuin erakon
jumalisuus ja jousimiehen rehellisyys. Sillä Locksley näyttää minusta
täyskarvaiselta metsävarkaalta ja pappi puolestaan ulkokullatulta
veitikalta.»

»Pidä suusi kiinni, Wamba», käski Gurth. »Voi kyllä olla, että kaikki on
niinkuin sanot. Mutta vaikka nousisi itse sarvipää saatanakin syvyyden
pohjasta tarjoten apuansa Cedrikin ja Rowena-neidin vapauttamiseksi,
niin pelkäänpä jumalisuuteni olevan niin huonolla kannalla, etten
kieltäisi paholaisen pyyntöä enkä käskisi häntä palaamaan hiiteen.»

Erakko seisoi nyt täydessä jousimiehen puvussa, miekka vyöllä, kilpi,
jousi ja viini kädessä sekä vahva pertuska olalla. Hän astui ensiksi
ulos majastaan, lukitsi sen muiden lähdettyä huolellisesti ja pisti
avaimen kynnyksen alle.

»Onko sinusta nyt taisteluun, munkki», kysyi Locksley, »vai vieläkö
ruskeat oluet pyörivät päässäsi?»

»Kyllämaar kulaus Pyhän Dunstanin lähteestä saa ne pyörijät pian
asettumaan», vastasi erakko. »Onhan päässäni vähän pohmeloa ja
kintuissani kohmeloa, mutta siitä minä heti pääsen, -- katsokaas vain.»

Näin sanoen hän astui kiviselle altaalle, johon lähteen vedet
vierähtelivät, heloittavina kuin helmisade kuutamossa. Siihen hän
kyykistyi ja juoda viiletteli pitkään, aivankuin olisi aikonut särpiä
koko lähteen kuiville.

»Milloinkahan lienet viimeksi ottanut noin ankaran kulauksen, pyhä
Copmanhurstin erakko?» kysyi Musta ritari.

»Enpä siitä ajasta lähtien, kun viininassakkani kerran rupesi vuotamaan
ja päästi nesteensä ulos luvattomasta aukosta», vastasi munkki. »Silloin
ei minulla ollut varalla muuta juomista kuin tätä suojeluspyhimykset
luomaa.»

Vihdoin hän pisti vielä kätensä ja päänsäkin lähteeseen, huuhtoen tällä
tavoin pois viimeisetkin jäljet yöllisistä juomingeistaan.

Täten virkistettyään ja selvitettyään päänsä heilahdutti munkki veitikka
raskasta pertuskaansa kolmella sormella päänsä ympäri, ikäänkuin se
olisi ollut kevyt kävelykeppi. »Missä», hän huusi samalla, »missä
ovatkaan nuo rosvot ja lurjukset, jotka vievät väkisin tyttösiä? Vieköön
minut itse musta paholainen, jollei minussa ole kahdentoista mokoman
miehen kukistajaa!»

»Osaatpa sinä kunnollisesti kirotakin, hurskas munkkiseni!» sanoi Musta
ritari.

»Älä minua munkittele äläkä mankittele», vastasi nahkansa muuttanut
munkki; »pyhä Yrjänä ja hänen lohikäärmeensä avuksi! En minä enää ole
mikään kaljupää pappi riisuttuani yltäni harmaan mekkoni. -- Niin pian
kuin olen pujahtanut tähän vihreään nuttuun, on minussa miestä lasia
kilistämään ja tyttösiä likistämään ja kirouksia vilistämään, yhtähyvin
kuin reippaimmassa metsäsississä koko Länsi-Ridingin piirikunnassa.»

»Pappi hoi», sanoi Locksley, »pidä nyt jo suusi kiinni! Pidäthän yhtä
suurta melua kuin koko luostarillinen pyhiä veljeksiä pyhä-aattona, kun
abotti jo on kallistunut vuoteellensa. -- Lähdetään nyt vain kaikki,
hyvät ystävät, älkäämme enää kuluttako aikaa turhilla puheilla
--lähdetään sanon minä! Meidän pitää saada kaikki voimamme kokoon, eikä
niitä suinkaan tule liiaksi, jos meidän täytyy käydä rynnäköllä Reginald
Front-de-Boeufin linnaa vastaan.»

»Mitä!» sanoi Musta ritari, »Front-de-Boeufkö se onkin, joka on
kuninkaan maantiellä vanginnut kuninkaansa uskollisia alamaisia? -- Onko
hänestä tullut rosvo ja väkivallantekijä?»

»Väkivallantekijä hän on aina ollut», vastasi Locksley.

»Ja mitä rosvoamiseen tulee», lisäsi erakko, »niin epäilen, onko hänessä
niinkään paljon rehellisyyttä kuin monessa julkirosvossa, jonka tunnen.»

»Astu eteenpäin, pappi, ja ole vaiti», sanoi jousimies; »parempi on,
että neuvot tietä yhtymäpaikalle, kuin että lörpöttelet semmoista, jota
sekä häpy että varovaisuus kieltää puhumasta.»



YHDESKOLMATTA LUKU.


    Voi kuinka monta päivää, vuottakin
    jo vierryt siit' on, konsa ympäri
    tään pöydän istui pitovierahat
    ja sillä seisoi lamput, pikarit!
    Tuntuupa, niinkuin vielä kuulisin
    menneitten aikain melun kaikuvan
    katoksen korkeen kupukaarilta
    ja niinkuin nurmen alla nukkujain
    viel' äänet täällä yhä viipyisi.

                   »_Orra», Murhenäytelmä_.

Sillä aikaa kuin salolla täten hankittiin Cedrikin ja hänen
matkakumppaniensa vapauttamista, kuljettivat ryöstäjät kiiruusti
vankejansa linnaan päin, missä he aikoivat tallettaa heitä. Mutta yö
pimeni pimenemistään, eivätkä rosvot näyttäneet varsin hyvin tuntevan
salon polkuja. Useaan kertaan heidän täytyi pysähtyä tiedustellakseen
tietä, vieläpä kerta tai kaksi palata jäljilleen, kun olivat oikealta
suunnalta poikenneet. Täyttä selvää kuljettavasta tiestä he eivät
saaneet, ennenkuin kesäinen aamu valkeni. Valon mukana palasi myös
rohkeus, ja matkajoukko rupesi jouduttamaan kulkuaan. Heidän näin
tehdessään puhelivat rosvojen molemmat päämiehet tällä tavoin
keskenänsä.

»Olisipa jo aika, ritari Mauri», virkkoi temppeliherra de Bracylle,
»että eroaisit meistä ja valmistautuisit näytelmän toista näytöstä
varten. Pitihän sinun, muistatkos, nyt näytellä vapauttavan ritarin
osaa.»

»Minä olen muuttanut mieltäni», vastasi de Bracy; »en aio erota teistä,
ennenkuin saalis on hyvässä tallessa Front-de-Boeufin linnassa. Siellä
aion astua Rowena-neidin eteen omassa hahmossani, ja toivonpa, että hän
tulisen rakkauteni tähden tulee antamaan anteeksi väkivallan, jonka olen
hänelle tehnyt.»

»Ja mikä sinun mielesi nyt on muuttanut, de Bracy?» kysyi temppeliherra.

»Se ei ole sinun asiasi lainkaan», vastasi toinen. »Toivonpa kuitenkin,
herra ritari», sanoi temppeliherra, »ettei mielenmuutokseesi ole syynä
epäluulo minun kunniallisuuttani kohtaan, jommoista Fitzurse koetti
sinuun istuttaa?»

»Ajatukseni ovat omani», vastasi de Bracy; »mutta sanotaanhan paholaisen
siitä iloitsevan ja nauravan, jos rosvo rosvolta varastaa. Ja tiedänpä
myös, että vaikka piru nauramisen sijasta oksentaisikin tulta ja
tulikiveä kidastaan, se ei kuitenkaan estäisi temppeliherraa
noudattamasta himojansa.»

»Eikä myöskään vapaajoukon päällikköä», jatkoi temppeliherra,
»epäilemästä asetoveria ja ystävää taipuvaiseksi pahantekoihin, joita
hän itse on tottunut tekemään kaikille ihmisille.»

»Tämä on tarpeeton ja vaarallinen syytös», virkkoi de Bracy, »mutta
olkoon siinä kylliksi, kun sanon, että tunnen teidän temppeliherrojen
tavat ja etten tahdo suoda sinulle tilaisuutta ryöstää minulta tätä
ihanaa saalista, jonka voittamiseksi olen antautunut niin vaaralliseen
vehkeilyyn.»

»Noh!» vastasi temppeliherra, »mitähän sinä pelkäätkään? -- Tiedäthän
meidän säätymme säännöt.»

»Tiedän kyllä», sanoi de Bracy, »ja tiedän myös, kuinka tarkoin niitä
noudatatte. Älä luulekaan, temppeliherra, kyllähän se tiedetään, kuinka
vapaasti rakkauden lakeja selitetään Palestiinan maalla, ja tässä
asiassa en tahdo ollenkaan luottaa sinun omaantuntoosi.»

»No kuule sitten, kuinka asian laita on», sanoi temppeliherra. »Minä en
pidä vähintäkään lukua sinun sinisilmäisestä ihanteestasi. Tuossa
joukossa on toinen, joka sopii minulle paremmin.»

»Mitä! Alentaisitko itsesi palkkaneitsyen kosijaksi?» kysyi de Bracy.

»En maar, herra ritari», vastasi temppeliherra ylpeästi. »En aio alentaa
itseäni palkkaneitsyen kosijaksi. Mutta onpa minullakin vankien joukossa
saalis, joka on yhtä suloinen kuin sinun valitsemasi.»

»Pyhän messun kautta! Ethän tarkoita tuota sievää juutalaistyttöä?»
sanoi de Bracy.

»Ja jos tarkoittaisin, niin mitä sitten?» virkkoi temppeliherra. »Kuka
minua estäisi?»

»Ei kukaan, sen verran kuin minä tiedän», vastasi de Bracy, »jollei
kenties naimattomuusvalasi tai omantunnon pistos antautuessasi mokomaan
rakkausseikkailuun juutalaisnaisen kanssa.»

»Mitä valaani tulee», sanoi temppeliherra, »on suurmestarimme suonut
minulle vapautuksen siitä. Ja mitä omaantuntoon tulee, niin eihän
minunmoiseni miehen, joka jo olen ottanut kolmesataa saraseeniä
hengiltä, tarvitse surra jokaista pikkuhairahdusta, niinkuin
talonpoikaisen tyttöluntuksen, kun hän pitkänperjantain aattona
ensikerran käy ripittäytymässä papille.»

»Parhaiten tietänet itse etuoikeutesi ja vapautesi», arveli de Bracy.
»Mutta olisinpa voinut vannoa, että sinulla on vanhan koronkiskurin
rahasäkit enemmän mielessäsi kuin hänen tyttärensä mustat silmät.»

»Miksi en rakastaisi molempia», vastasi temppeliherra. »Ja sitäpaitsi,
minä en saa juutalais-äijästä enempää kuin vain puolet. Minun tulee näet
jakaa saalis Front-de-Boeufin kanssa, joka ei suinkaan ilmaiseksi lainaa
meille linnaansa. Mutta minäkin tahdon saada jotakin itselleni tämän
retkemme saaliista, ja sentähden olen valinnut ihanan juutalaistytön
erikoiseksi voitokseni. Tottahan nyt, kun tiedät minun haluni, ryhtynet
jälleen alkuperäiseen keinoosi, vai kuinka? -- Näethän, ettei sinulla
ole yhtään pelättävää minun puoleltani.»

»Ei», vakuutti de Bracy, »tahdon sittenkin pysyä saaliini lähettyvillä.
Todistelusi kuulostaa tosin sangen todenmukaiselta, mutta eipä
kuitenkaan suurmestarin suoma vapautus eikä kolmensadan saraseenin
tappamisella ansaittu oikeutesi ole minulle oikein mieleen. Mitäpä sinä
välittäisit pikku synneistä, kun sinulla on niin suuri oikeus vaatia
täyttä kuittausta kaikista synneistä.»

Tämän keskustelun aikana Cedrik koetteli saada vartijaltaan ilmi, mitä
miehiä he oikeastaan olivat ja mitä he tarkoittivat. »Te olette
olevinanne Englannin miehiä», hän sanoi, »ja sittenkin, -- pyhä taivas
sen nähköön! -- ryöstätte omia kansalaisianne niinkuin ilmeisiä
normanneja. Te olette olevinanne minun naapureitani, ja siksi teidän
pitäisi olla minun ystäviäni; sillä kenelläpä englantilaisella
naapurillani on syytä vihata minua? Minä sanon teille, miehet, -- nekin
teistä, joita laki on vainonnut, ovat aina saaneet minulta apua; sillä
minä olen surkutellut heidän kurjaa tilaansa ja olen kironnut heidän
armottomien herrojensa sortamista. Mitä siis minulta nyt tahdotte? Ja
mitä hyötyä teille voi olla tällaisesta väkivallanteosta minua vastaan?
-- Olettehan teoissanne järjettömiä luontokappaleita pahemmat,
--tahdotteko myös mykkyydessä olla heidän kaltaisiansa?»

Mutta aivan turhat olivat kaikki Cedrikin puheet vartijoilleen. Näillä
oli niin monta hyvää syytä ollaksensa vaiti, ettei hänen suuttumuksensa
eikä houkuttelunsa voineet taivuttaa heitä puhumaan. He kuljettivat
häntä yhä eteenpäin joutuisata ravia, ja viimeinpä ilmestyi näkyviin
kujanne, jonka kumpaisellakin reunalla kasvoi korkeita puita, ja kujan
päässä näkyi Torquilstone, Reginald Front-de-Boeufin ikivanha, harmaa
linna. Se ei ollut sanottavan avara; siinä oli vain yksi suuri, korkea,
nelikulmainen torni ja sen ympärillä matalampia rakennuksia, joita
sisemmän pihan muuri ympäröi. Ulkomuurin juuritse kierteli syvä
kaivanto, joka sai vetensä läheisestä pienestä joesta. Front-de-Boeuf,
joka usein eli vihoissa naapuriensa kanssa, oli vanhaa linnaansa vielä
paljon vahvistanut rakentamalla ulkomuuriin torneja, joista saattoi
ampua pitkin muurin kaikkia laitoja. Portin suojana oli senaikaisen
tavan mukaan holvitettu ulkovarustus, jonka molemmat kulmat olivat
vahvistetut pienellä tornilla.

Samassa kuin Front-de-Boeufin linnan tornien harmaat, sammaltuneet
sakarat näyttäytyivät aamuauringon valossa metsän latvojen yli, arvasi
Cedrik syyn heille tapahtuneeseen onnettomuuteen.

»Vääryyttäpä teinkin», hän sanoi, »näillä saloilla asuville rosvoille ja
karkulaisille, kun luulin näiden konnain kuuluvan heidän joukkoonsa.
Yhtä hyvin olisin voinut sekoittaa meidän korpiemme ketut ja Ranskanmaan
nälkäiset sudet. Puhukaa, te koirat, -- henkeänikö vai omaisuuttaniko
teidän herranne himoitsee? Onko hänelle liikaa jo sekin, että kaksi
vapaata saksilaista talollista, minä ja jalo Athelstan, elämme edelleen
tässä maassa, joka oikeastaan on meidän kansamme perintö? -- Tappakaa
siis meidät ja täyttäkää sortonne määrä sillä, että ryöstätte myös
henkemme, niinkuin jo ennen olette ryöstäneet tavaramme. Jos Cedrik
Saksilainen ei voi vapauttaa Englantia, uhraa hän kuitenkin mielellään
henkensä sen puolesta. Yhtä vain rukoilisin teidän julmalta herraltanne:
sanokaa hänelle, että hän päästäisi Rowena-neidin kunnialla ja täydessä
turvassa kotiinsa. Nainenhan Rowena on eikä hänestä pitäisi olla pelkoa;
kun meidät on surmattu, ei ole ketään enää jäljellä, joka uskaltaisi
Rowenan puolesta tarttua aseihin.»

Tähänkään puheeseen vartijat eivät vastanneet enempää kuin edellisiin,
ja samassa saavuttiinkin jo linnan portille.

De Bracy puhalsi kaksi kertaa torveensa; sen kuultuaan käsijousilla ja
varsijousilla asestetut vartijat, joita matkalaisten lähetessä oli
ilmaantunut muureille, laskivat laskusillan joutuisasti alas ja avasivat
portin. Vankien täytyi astua alas hevostensa selästä; sitten heidät
vietiin erääseen suojaan, jossa heille tarjottiin hät'hätää valmistettu
ateria, joka vain Athelstanissa herätti ruokahalua. Mutta pitkää aikaa
ei Edward Tunnustajan jälkeläisellekään suotu nauttia tarjottua
vieraanvaraa. Sillä vartijat ilmoittivat pian, että heidän oli käsky
viedä Cedrik ja Athelstan toiseen kamariin, erilleen Rowenasta.
Vastarinta oli turha; heidät kuljetettiin avaraan huoneeseen, jonka
lakea kömpelötekoiset, saksilaiskuosiset patsaat kannattivat. Se oli
näöltään samanlainen kuin ruoka- ja kokoussalit, joita vielä nähdään
meidän vanhimpien luostariemme ikäarvoisimmissa osissa.

Sitten erotettiin Rowenakin seuralaisistaan ja vietiin, tosin
kohteliaasti, mutta hänen tahtoansa kysymättä, syrjäiseen kamariin. Sama
hiukan peloittava kohtalo tuli myös Rebekan osaksi, vaikka hänen isänsä
hartaasti puhui vastaan, jopa tuskissansa lupasi rahaakin, kun vain
hänen tyttärensä annettaisiin pysyä hänen luonaan. »Uskoton konna»,
vastasi yksi vartijoista, »jos olisit nähnyt sinulle aiotun komeron,
niin etpä pyytäisi tytärtäsi sinne.»

Ja sen pitemmittä puheitta vietiin nyt vanha juutalainen toiselle
suunnalle, erilleen muista vangeista. Palvelijoilta otettiin tarkoin
pois kaikki aseet, jonka jälkeen heidät kuljetettiin linnan toiseen
kulmaan. Rowena ei saanut edes pitää kamarineitoaan Elgithaa auttajanaan
ja lohduttajanaan.

Huone, johon molemmat saksilaisherrat lukittiin -- me seuraamme nyt
ensiksi heidän kohtaloaan -- oli ennen ollut linnan juhlasalina, vaikka
sitä nyt käytettiin jonkinlaisena vahtitupana. Se oli tullut täten
syrjäytetyksi alkuperäisestä käytännöstään, koska nykyinen isäntä,
paitsi muitakin linnan mukavuutta, vahvuutta tai kauneutta enentäviä
rakennuksia, oli laitattanut uuden, komean juhlasalin, jonka
holvikaarinen laki lepäsi paljon hoikempien ja kauniimpien patsaitten
varassa ja oli normannilaisten mukana maahan tulleella taiteellisemmalla
tavalla koristettu. Cedrik astuskeli edestakaisin lattialla, ärtyneesti
miettien sekä menneitä että nykyisiä asioita. Hänen toverilleen sitä
vastoin oli hänen hidas luonteensa yhtä hyvänä kilpenä kuin toisille
maltillisuus tai filosofia, -- kilpenä, joka suojeli häntä kaikista
elämän vastuksista. Eikä nykyisen hetkenkään epämukava olo häntä
mainittavasti huolettanut, niin että hänellä vain harvoin oli aihetta
vastata Cedrikin tulisiin vihanpurkauksiin.

»Kas niin», puheli Cedrik puolittain itsekseen, puolittain
Athelstanille, »juuri tässä samassa salissa isäni istui, kun Torquil
Wolfganger piti pitoja urhoolliselle ja onnettomalle Haroldille, joka
silloin oli lähdössä kapinoitsevan veljensä Tostin norjalaisia
liittolaisia vastaan. Tässä salissa Harold antoi mainion, jalon
vastauksensa veljensä lähettiläälle. Useinpa olen kuullut isäni
tulistunein mielin kertovan sitä tarinaa. Kun Tostin lähettiläs astui
sisään, niin tämä suuri sali oli tuskin tarpeeksi avara jalojen
saksilaisherrojen joukolle, jotka istuessaan hallitsijansa ympärillä
kallistelivat veripunaista viiniä.»

»Tottahan», keskeytti Athelstan, jota ystävänsä viime sanat hiukan
havahduttivat, »tottahan muistanevat lähettää meille hiukan viiniä sekä
ruokaa päivällisen aikaan -- tuskinhan tuonnoin kerkisimme haukata
palastakaan; ja vaikka lääkärit kehuvat syöntiä heti ratsastuksen
jälkeen terveelliseksi, niin eipä minun vatsani siitä tahdo ottaa
täyttyäksensä.»

Ottamatta vaarin ystävänsä huokauksesta jatkoi Cedrik tarinataan.

»Tostin lähettiläs», sanoi hän, »astui salin halki pelästymättä
ympärillä istuvien herrojen vihaisia katseita, kunnes tuli
Harold-kuninkaan valtaistuimen eteen. Siellä hän vasta kumarsi.

»'Mitä ehtoja, herra kuningas', sanoi hän, 'tahdotte suoda veljellenne,
jos hän suostuu laskemaan aseensa maahan ja pyytämään rauhaa?'

»'Minä soisin hänelle', lausui jalomielinen Harold, 'veljellisen
rakkauteni sekä kauniin Northumberlannin kreivikunnan.'

»'Mutta jos Tosti ottaisi vastaan nämät ehdot', kysyi vielä lähettiläs,
'niin mitä maita annatte hänen uskolliselle liittolaiselleen
Hardradalle, Norjan kuninkaalle?'

»'Seitsemän kyynärää Englannin maata', vastasi Harold ylpeästi, 'taikka
kenties, koska Hardrada kuuluu olevan jättiläinen kooltaan, voisimme
suoda hänelle vielä kaksitoista tuumaa lisäksi.'

»Kajahtipa koko sali silloin hartaista hyväksymishuudoista, ja maljat ja
sarvet tyhjennettiin sillä toivomuksella, että norjalainen pian saisi
omakseen hänelle suodun kappaleen Englannin maata.»

»Joisin minäkin mielelläni hänen terveydekseen», pisti Athelstan väliin,
»sillä kieleni tahtoo aivan tarttua kiinni suulakeen.»

»Hämmästynyt lähettiläs», kertoi Cedrik, yhä vain hartaasti jatkaen
tarinataan, vaikka se ei näkynyt huvittavan hänen kuulijaansa, »lähti
viemään Tostille ja hänen liittolaiselleen suuttuneen kuninkaan
vastauksen. Mutta pian sen jälkeen saivat Yorkin kaukaiset tornit sekä
verestä punastunut Derventin virta nähdä sen hirvittävän taistelun,
jossa Tosti ja Norjan kuningas, urhoollisesti ja uljaasti taisteltuaan
molemmat kaatuivat, sekä lisäksi kymmenentuhatta heidän parhaita
miehiään. Kenpä silloin aavisti, että sama tuuli, joka tuona jalona
voiton päivänä heilutteli saksilaisten riemuitsevia lippuja, samassa
myös paisutteli normannilaisten purjeita, kuljettaen heitä Sussexin
onnettomille rannoille? -- Kenpä silloin aavisti, että Harold itse,
muutamien kerkeitten päivien kuluttua ei omistaisi suurempaa kappaletta
kuningaskunnastaan, kuin minkä hän suutuksissaan oli määrännyt
norjalaiselle viholliselle? -- Kenpä silloin aavisti, että sinäkin, jalo
Athelstan, -- sinä, Haroldin jälkeläinen, ja minä, jonka isä ei ollut
huonoin saksilaiskruunun suojelijoista, istuisimme tässä normannilaisen
konnan vankeina samassa salissa, missä silloin esi-isämme viettivät
noita mainioita pitoja?»

»Se on sangen surkeaa todellakin», vastasi Athelstan; »mutta toivonpa,
että pian pääsemme irti maksamalla kohtuulliset lunnaat. -- Eihän heidän
aikomuksensa toki voi olla peräti näännyttää meitä nälkäkuolemalla,
vaikka kyllä näyttääkin siltä, koska päivä jo on puolessa eikä meille
vielä ole tuotu päivällisateriaa. Katsopas ylös ikkunaan ja virka,
eiköhän päivän säteistä päättäen jo mahda olla melkein päivällisen
aika.»

»Saattaa niin olla», vastasi Cedrik; »mutta minullepa tulee
katsellessani näitä maalattuja ikkunaruutuja aivan toisenlaiset mietteet
mieleen kuin huoli nykyhetkestä ja sen aiheuttamasta puutteesta. Siihen
aikaan, kun tuo ikkuna muurattiin, jalo ystäväni, meidän karskit
esi-isämme eivät vielä tienneetkään lasista eivätkä lasimaalaustaidosta.
-- Mutta Wolfgangerin isä haetti kopeudessaan tänne taiturin
Normandiasta varustamaan tätä salia noilla uusmuotisilla koreuksilla,
jotka hämmentävät Jumalan luoman valkean päivänvalon näin
monenkarvaiseksi ja eriskummalliseksi. Tullessaan muukalainen oli köyhä
ja laiha, kumarteli ja imarteli ja nosteli nöyrästi lakkiansa
halvimmallekin talon palvelijoista. Täällä hänet syötettiin lihavaksi ja
ylpeäksi, ja sitten kotiin tultuansa hän kertoi ahneille maanmiehilleen
saksilaisten herrain rikkaudesta sekä yksinkertaisuudesta. -- Ah,
Athelstan, tuon turhamaisuuden seurauksia käsittivät ja ennustivat jo
silloin ne Hengistin uljaitten uroiden jälkeIäiset, jotka vielä pitivät
vanhoja yksinkertaisia tapoja pyhinä. Me otimme nuo muukalaiset
parhaiksi ystäviksemme ja uskotuiksi palvelijoiksemme; me lainasimme
heidän taitonsa ja heidän taitureitaan, halveksien esi-isiemme
koristelematonta ja karskia elämänlaatua. Näin imi normannilaisten tuoma
ylellisyys voiman suonistamme jo paljoa ennen kuin normannilaisten aseet
löivät meidät maahan. Paljoa parempi oli muinainen kotoinen ruokamme
kuin nykyiset ulkomaan herkut, joiden ahnehtiminen on saattanut meidät
vieraan valloittajan orjiksi.»

»Maistuisipa minusta», huokasi Athelstan, »nyt laihakin ruoka aika
herkulliselta; ja minusta on oikein kumma, kuinka sinä, jalo Cedrik,
niin tarkoin voit muistaa menneitä asioita, kun näytät kuitenkin
kokonaan unohtaneen tämänpäiväisen päivällishetken.»

»Turhaa vaivaa», mutisi Cedrik äreästi itsekseen, »onkin puhua hänelle
mistään muusta kuin hänen vatsansa täyttämisestä! Knut Tylyn sielu näkyy
vallanneen hänen ruumiinsa, niin ettei hän muuta tee kuin vain suuhunsa
ahtaa ja vatsaansa ahmaa ja yhä tahtoo lisää. Voi kuitenkin», jatkoi hän
katsahtaen säälivästi Athelstaniin, »että niin nerottoman hengen pitää
asua niin pulskeassa ruumiissa! Voi, että niin tärkeä työ kuin Englannin
vapautus täytyy toimittaa näin tylsällä aseella! Jos hän Rowenan naipi,
voi kuitenkin tämän jalompi, korkeammalle pyrkivä mieli kenties vielä
saada hänessä hereille sydämen pohjassa uinuvan paremman hengen.»

»Mutta mitä minä tämmöistä avioliittoa ajattelenkaan nyt, kun Rowena,
Athelstan ja minä itse olemme vankeina tämän petomaisen rosvon kynsissä.
Varmaan hän juuri siitä syystä onkin vanginnut meidät, kun pelkäsi, että
me vapaina voisimme saada kukistetuksi hänen maanmiestensä väärän
vallan.»

Saksilaisen miettiessä näitä murheellisia mietteitänsä aukeni
vankihuoneen ovi ja sisään astui hovimestari valkoinen virkakeppi
kädessä. Tämä korkea-arvoinen mies kävi vakavin askelin keskelle
kamaria, ja hänen jäljessään neljä palvelijaa kantaen ruoalla täytettyä
pöytää. Sen näkö ja haju näytti heti karkoittavan Athelstanin mielestä
kaikki huolet. Ruoantuojilla oli kaikilla naamiot silmillä ja suuret
viitat vartalon peitteenä.

»Mitä narrinpeliä tämä on?» tiuskaisi Cedrik. »Luuletteko, ettemme
tiedä, kenenkä vankeudessa olemme, kun näemme, kenenkä tämä linna on?
Sanokaa isännällenne», hän lisäsi käyttäen kärkkäästi tilaisuutta
toimiakseen vapautumisensa puolesta -- »sanokaa isännällenne, Reginald
Front-de-Boeufille, että me emme voi arvata, mistä syystä hän on
kuljettanut meidät vankeuteen, paitsi jos hän tahtonee laittomasti
ryöstää itselleen meidän rikkautemme. Sanokaa hänelle, että me tahdomme
myöntyä hänen vaatimuksiinsa, niinkuin samanlaisessa tilassa
myöntyisimme tavallisen metsäsissinkin vaatimuksiin. Määrätköön hän,
kuinka kalliiksi hän arvioi vapautemme, ja me maksamme lunnaat, jos vain
varamme siihen riittävät.»

Hovimestari kumarsi sanaakaan vastaamatta.

»Ja sanokaa vielä ritari Reginald Front-de-Boeufille», lisäsi Athelstan,
»että minä vaadin häntä taisteluun elämästä ja kuolemasta, jalkaisin tai
ratsain, missä turvallisessa paikassa hyvänsä, ennenkuin viikko on
kulunut umpeen vapaaksipääsymme jälkeen. Ja tätä taistelua ei hän
suinkaan uskaltane kieltää tai toistaiseksi lykätä, jos hän on
todellinen ritari.»

»Minä saatan teidän vaatimuksenne herrani tietoon», vastasi hovimestari;
»nyt kuitenkin jätän teidät tänne aterioimaan.»

Vaatimuspuhettansa ei Athelstan lausunut erin arvokkaalla tavalla; sillä
hänen tavallinen saamattomuutensa sekä myöskin suuri lihaköntäle, jonka
pienentämisessä hänen molemmilla leuoillaan par'aikaa oli täysi työ,
heikensivät suuresti rohkeitten sanojen vaikutusta. Sittenkin Cedrik
ihastui suuresti kuullessaan tämän todistuksen kumppaninsa
uudestaanheräävästä miehuudesta. Sillä ei edes Athelstanin korkea
sukuperäkään ollut voinut enää hillitä sitä suuttumusta, jota tämän
nahjusmainen luonne herätti hänessä. Nyt löi Cedrik hartaasti kättä
Athelstanille kiitellen häntä; vaan saipa hän heti taas uutta
pahanmielen aihetta, kun toinen siihen vastata tokaisi: »Taistelisin
minä vaikka kymmentäkin mokomaa miestä vastaan, jos sillä keinoin
pikemmin pääsisin vankeudesta, jossa liemeen pannaan näin paljon
sipulia.» Cedrik koki kuitenkin karkoittaa mielestänsä tämän uuden
todistuksen siitä, että hänen kumppaninsa oli jälleen vajonnut vatsansa
orjuuteen. Hän istuutui Athelstanin vastapäätä ja näytti että hänkin,
--vaikka suru maansa onnettomasta tilasta oli saattanut hänet unohtamaan
ruoan niin kauan kuin sitä ei vielä ollut pöydässä, -- oli perinyt
saksilaisten esi-isäinsä hyvän ruokahalun yhdessä heidän muiden hyvien
avujensa kera.

Kauanpa eivät vangit kuitenkaan saaneet häiritsemättä virvoittaa
ruumistansa aterialla. Sillä portin edustalta kuului yht'äkkiä torven
toitotus, joka keskeytti heidän tärkeän työnsä. Kolme kertaa törähti
torvi niin kovalla äänellä, kuin olisi tämä varustus ollut saduissa
mainittu lumottu linna, ja portilla seisoja sallimuksen lähettämä
ritari, jonka torven toitahduksesta salien ja tornien, muurien ja
vallien piti haljeta hajalleen niinkuin yösumu hajoaa aamutuulen
noustessa. Saksilaiset kavahtivat ylös pöydästä ja riensivät ikkunaan.
Mutta siitä ei heidän uteliaisuutensa saanut tyydytystä. Sillä ikkuna
antoi linnanpihaan päin, ja torvensoitto tuli muurin ulkopuolelta. Tämä
toitotus näkyi kuitenkin tuoneen tärkeitä sanomia, sillä koko linnassa
nousi heti suuri melu.



KAHDESKOLMATTA LUKU.


    Voi tyttäreni! Ja voi kolikkoni!
    Voi kristilliset kultakolikkoni!
    Voi laki -- oikeus -- voi tyttäreni --
    ja kolikkoni kultaiset!

             _Venetsian kauppias_.

Antakaamme nyt saksilaisherrojen palata aterialleen niin pian kuin
heidän tyydyttämättä jäänyt uteliaisuutensa salli heidän muistaa
puoleksi tyydytettyä ruokahaluansa. Käykäämme sillä välin tarkastamaan
Iisak Yorkilaisen tilaa, joka oli paljon kurjempi. Juutalaisparka oli
heitetty linnan tornin alla olevaan kellariin; hänen vankilakomeronsa
oli maanpintaa paljoa syvemmällä, vieläpä syvemmällä kuin muuria
ympäröivä kaivanto, josta syystä sen permanto aina pysyi sangen
kosteana. Valoa ei päässyt siihen muualta kuin kahdesta pienestä
aukosta, jotka olivat niin korkealla, ettei vanki ylettynyt likellekään.
Keskipäivälläkin oli näistä aukoista pujahtava valo sangen vähäinen;
pilkkopimeä oli siellä jo aikoja sitten päässyt valtaan, ennenkuin
auringon suloiset säteet jättivät muut linnan osat. Seinillä riippui
ruostuneita kahleita sekä jalkarautoja, joihin edellisiä vankeja oli
kytketty, kun pelättiin heidän yrittävän paeta. Riippuipa vielä yhden
kahleen renkaissa pari mustunutta luuta, jotka näyttivät siltä kuin
olisivat aikoinaan olleet ihmissäärien kannattimina. Se oli todisteena
siitä, että vankeja oli jätetty tänne sekä kuolemaan että luurangoiksi
kuivumaan.

Tämän hirvittävän kammion perällä näkyi vielä avara tulitakka, jonka yli
oli poikittain kiinnitetty muutamia ruosteisia rautakankia.

Miehuullisempikin sydän kuin Iisakin olisi voinut jähmettyä kaikesta,
mitä täällä oli nähtävänä. Merkillistä kyllä oli juutalainen kuitenkin
nyt, itse turmion kidassa, paljoa levollisemmalla mielellä kuin silloin,
kun kaukaiset ja epätietoiset vaarat häntä vielä ahdistivat. Kertovathan
metsämiehet jäniksestäkin, että se on pahemmassa tuskassa paetessaan
koiria kuin perästä päin reutoillessaan niiden kynsissä. Samalla tavalla
näyttävät juutalaisetkin, joilla niin usein ja monenlaisissa
tilaisuuksissa oli syytä pelkoon, johonkin määrin tottuneen kaikkiin
niihin kidutuksiin, joita sortajain julmuus ikänä voi keksiä. Sentähden
ei mikään väkivalta, kun sitä kerran täydellä todella oli kärsittävä,
voinut hämmästyttää heitä, ja hämmästyshän muuten on pelon kipeimmästi
koskeva vaikutus. Eikä Iisak ollutkaan nyt ensi kertaa näin pahassa
pulassa. Hänellä oli siis vanha kokemus ohjeenaan sekä rohkaisijanaan se
toivo, että hän, samoinkuin ennenkin, voisi päästä pälkähästä niinkuin
lintu ansamiehen kynsistä. Kaiken lisäksi hän vielä oli taipumattoman
itsepintainen ja murtamattoman luja, jotka ominaisuudet, niinkuin
tiedämme, usein ovat antaneet Israelin lapsille voimaa kärsiä kernaammin
julmimpaakin kidutusta ja väkivaltaa kuin olisivat tyydyttäneet
sortajainsa ahneutta.

Tämmöiseen kärsivälliseen vastarintaan valmistuneena Iisak istui
vankikomeronsa nurkassa. Hän oli koonnut mekkonsa helmat moneen kertaan
allensa suojakseen permannon kosteutta vastaan. Olisipa juutalainen
--kun hän istui siinä vankityrmän puolipimennossa puuhkareunainen mekko
yllään ja korkea hattu päässään kädet ristissä ja tukka sekä parta
pörrössä, ollut oiva aihe Rembrandtille, jos tuo kuuluisa maalari jo
silloin olisi elänyt. Lähemmä kolme tuntia pysyi Iisak täten
liikkumattomana paikallaan. Mainitun ajan kuluttua häiritsi häntä
rappusia myöten lähenevien askelten kopina. Salpa vingahti, saranat
narahtivat, ja avatusta ovesta astui Reginald Front-de-Boeuf
vankikomeroon perässänsä temppeliherran molemmat saraseenilaiset orjat.
Front-de-Boeuf oli kookas, harteva mies. Hän oli viettänyt kaiken
aikansa julkisodissa tai yksityisissä taisteluissa ja meteleissä eikä
ollut kammonnut mitään keinoa, jolla vain saattoi laajentaa valtaansa.
Tämän luonteensa mukaan oli hänen kasvojensa ilmekin muodostunut,
selvästi ilmaisten sydämessä kuohuvia hillittömiä, häijyjä himoja. Jos
ei tätä häijyä ilmettä olisi ollut, olisivat hänen kasvoissansa ristiin
rastiin kulkevat arvet ritarillisen urhouden merkkeinä varmaan
herättäneet kunnioitusta. Mutta Front-de-Boeufin ulkomuoto muuttui
niiden vuoksi vain sitä julmemman ja hirvittävämmän näköiseksi. Pukuna
tällä peloittavalla herralla oli tiukka nahkatakki, monesta paikasta
kahnautunut ja ryvettynyt rautahaarniskasta, jota sen päällä oli
pidetty. Hänen ainoa aseensa tässä tilaisuudessa oli vasemmalla puolella
vyöhön kiinnitetty tikari, joka oli ikäänkuin vastapainona oikealla
kyljellä riippuvalle ruosteiselle avainkimpulle.

Front-de-Boeufin kanssa tulleet orjat eivät nyt olleet niissä koreissa
vaatteissa, joissa heidät kerran ennen näimme. Heidän nykyiset takkinsa
ja housunsa olivat karkeasta liinakankaasta ja hihat vedetyt ylös
kyynärpäitä myöten, niinkuin teurastajilla verityöhön mennessään.
Kumpainenkin kantoi pientä koria. He olivat pysähtyneet vankihuoneen
ovelle, jonka Front-de-Boeuf itse huolellisesti lukitsi vääntäen lukon
kaksin kerroin salpaan. Sitten hän astui hitaasti huoneen poikki
juutalaisen luokse, tuijottaen kaiken aikaa häneen tuimilla silmillään
kuin olisi tahtonut katseellaan lumota hänet liikkumattomaksi, niinkuin
muutamien petojen sanotaan tekevän saaliillensa. Paronin tyly, uhkaava
katse näyttikin jossakin määrin vaikuttavan vankiin mainitulla
lumousvoimalla. Juutalainen istui liikkumatonna paikallaan, suu
ammollansa katsoa ällistellen Front-de-Boeufiin. Näkyipä hänen
vartalonsakin pelosta ikäänkuin kutistuvan ja pienenevän, kun
Front-de-Boeufin pahaenteiset silmät tuijottivat häneen. Iisak-parka ei
kyennyt nousemaan eikä kumartamaan, niinkuin hänen pelkonsa vaati, eikä
edes ottamaan lakkia päästään tai rukoilevaa sanaa lausumaan. Niin
kovasti ahdisti hänen mieltään se tieto, että nyt olivat kidutus ja
kuolema häntä lähellä.

Normannilaisen jykevä ruumis sitä vastoin näytti ikäänkuin vielä
suurenevan aivankuin kotka, joka pyrhistää kaikki höyhenensä, kun se
valmistaikse iskemään turvattomaan saaliiseen. Kolmen askeleen päähän
siitä nurkasta, mihin kurja juutalainen oli kyykistynyt kokoon,
Front-de-Boeuf seisahtui ja viittasi toista orjista luokseen.
Mustapintainen palvelija astui käskyä totellen lähemmäksi, otti
vasustaan suuren vaa'an painoineen ja laski ne lattialle
Front-de-Boeufin jalkojen juureen. Sitten hän taas nöyrästi palasi
syrjäisempään paikkaan, missä hänen kumppaninsa seisoi.

Näiden miesten liikkeet olivat hitaat ja juhlalliset, ilmaisten, että
heidän sydämensä oli täynnä synkkiä, julmia ajatuksia. Front-de-Boeuf
kääntyi nyt onnettoman vankinsa puoleen.

»Kirottu koira kirotusta suvusta», hän lausui ja hänen syvä, synkkä
äänensä kajahti vankikomeron kupulakea vasten, »näetkö tämän vaa'an?»

Heikolla äänellä juutalais-parka vastasi näkevänsä.

»No niin, juuri tällä vaa'alla», virkkoi armoton paroni, »pitää sinun
punnita minulle tuhat naulaa hopeata, Lontoon Towerin oikean painon ja
mitan mukaan.»

»Pyhä isä Aabraham!» huusi juutalainen, jolle tuskan ankaruus antoi nyt
sanan voiman, »kuka ikänä on kuullutkaan niin mahdotonta vaatimusta?
--Kuka on ministrelin laulamassa runossakaan kuullut mainittavan niin
suurta summaa kuin tuhat naulaa hopeata? -- Kenenkä ihmisen silmää
onkaan niin äärettömän aarteen näky koskaan ilahduttanut? -- Vaikka
hakisitte läpi minun ja kaikkien muiden maanmiesteni talot Yorkin
kaupungin vallien sisäpuolella, niin ette saisi kokoon kymmenettä
osaakaan tuosta vaatimastanne summattomasta hopeamäärästä.»

»En tahdo liioin kovistaa», vastasi Front-de-Boeuf, »mutta jos hopeasta
on puute, otan kultaakin sen sijaan. Kun maksat naulan kultaa kuudelta
hopeanaulalta, niin säästyy uskoton raatosi sinulle aiotusta
rangaistuksesta, jonka ankaruutta et vielä voi aavistaakaan.»

»Armahtakaa minua, jalo ritari!» voivotti Iisak. »Minä olen vanha ja
köyhä ja turvaton. Ei ole teille miksikään kunniaksi kukistaa minua
--matosen rikkipolkeminen on vain halpa sankarityö.»

»Vanha mahdat kyllä olla», vastasi ritari; »sitä hullumpia ovat olleet
ne, jotka ovat sallineet moisen koronkiskojan ja veijarin tulla
harmaapäiseksi. -- Heikko myös mahdat olla, sillä kuka on ikinä kuullut,
että juutalaisella olisi lujuutta käsivarressaan ja sydämessään. --Mutta
rikas olet -- senhän kaikki tietävät.»

»Minä vannon teille, jalo ritari», vakuutti juutalainen, »kaiken sen
kautta, mitä pyhänä pidän -- ja mitä me kaikki yhteisesti pidämme pyhänä
-- -- --»

»Älä vanno väärää valaa», keskeytti hänet normannilainen, »äläkä
itsepintaisesti syökse itseäsi turmioon, ennenkuin olet nähnyt ja
tarkoin punninnut, mikä sinulle voi tulla kohtaloksi. Älä luulekaan,
että minä laskettelen vain turhia uhkauksia peloittaakseni sitä kurjaa
pelkurisydäntä, joka on kaikille teille juutalaisille ominainen. Minä
vannon sinulle kaiken sen nimessä, mitä sinä et pidä pyhänä, minä vannon
kirkkomme saarnaaman evankeliumin kautta ja kirkollemme suodun
sitomis-ja päästämisvoiman kautta, että päätökseni on luja ja
järkähtämätön. Tässä vankikomerossa ei ole leikille sijaa. Nämä seinät
ovat jo ennenkin nähneet vankien kuolevan, -- semmoistenkin, joiden
sääty on ollut kymmenentuhatta kertaa korkeampi kuin sinun. Eikä kukaan
ole saanut tietoa heidän kohtalostaan! Mutta heidän loppuaan voisi sanoa
paratiisin iloksi siihen pitkään, kiduttavaan kuolemaan verraten, joka
sinulle on määrätty.»

Hän viittasi nyt taas orjat luokseen ja virkkoi heille muutamia sanoja
heidän omalla kielellään. Hänkin oli näet käynyt Palestiinassa ja
kenties juuri siellä oppinutkin julmuutensa. Saraseenit ottivat
vasuistaan sysiä, palkeen ja öljypullon. Toinen heistä iski tulta
teräksellä ja taulalla; toinen levitti sydet ennenmainitun suuren,
ruosteisen rautahalsterin alle ja lietsoi palkeella, kunnes sydet
hehkuivat punaisina.

»Katsos nyt, Iisak», sanoi Front-de-Boeuf, »noita hehkuvilla sysillä
punastuvia rautakankeja -- tuolle lämpimälle makuusijalle pääset
venymään paljaaksi riisuttuna, niinkuin kävisit höyhenpatjallesi
lepäämään. Toinen orjistani pitää lietsomalla vireillä tulta sinun
allasi, toinen kastelee kurjia raajojasi öljyllä, ettei paisti palaisi.
-- Valitse nyt, kumman osan tahdot: maatako tuolla kärventävällä
vuoteella vai maksaa tuhat hopeanaulaa. Kolmatta ehtoa sinulla ei ole,
sen vannon isäni parran kautta.»

»Ei ole mahdollista», huusi juutalais-parka, »ei ole mahdollista, että
te täydellä todella tahdotte tehdä semmoista! Eihän Jumala ole suinkaan
voinut luoda sydäntä niin julmaksi!»

»Älä kuvittele sellaista, Iisak», sanoi Front-de-Boeuf, »sillä sen
väärän uskon saisit nahallasi maksaa. Luuletko todella, että minä, joka
olen väkirynnäköillä valloitetuissa kaupungeissa nähnyt kristinuskoisia
kansalaisiani tuhansittain surmattavan miekalla ja tulella ja vedellä,
luuletko sinä, että minä säikähtyisin yhden ainoan kurjan juutalaisen
vinkumisesta ja voivotuksista? -- Vai luuletko, että nuo mustaihoiset
orjat, jotka eivät tottele mitään muuta lakia eikä omantunnon sääntöä
paitsi herransa käskyä -- ja jotka, kun herra vain viittaa, kohta ovat
valmiit käyttämään myrkkyä tai tulisoihtua tai tikaria tai hirttonuoraa
-- luuletko, että he suovat sinulle armoa? Eiväthän he ymmärtäisi
puhettasikaan, jos heiltä anoisit armoa. -- Älä siis ole mieletön,
vanhus-parka. Maksa pois liiat rahasi. Anna kristityn miehen haltuun osa
niistä varoista, jotka olet koronkiskomisella nylkenyt hänen
uskolaisiltaan. Viekkaudellasi saat laihtuneen kukkarosi jälleen pian
paisumaan; mutta ei mikään lääkäri eivätkä mitkään lääkkeet voisi enää
parantaa nahkaasi ja lihaasi, kun ne kerran ovat olleet tällä vuoteella
paahtumassa. Maksa pois lunnaasi, sanon minä, ja ole iloinen, että sillä
pääset tästä vankihuoneesta, jonka salaisuuksista vain ani harva täällä
käynyt tietää kertoa. Mutta mitäpä turhaan tuhlaan sanojani: -- valitse
nyt, kumman rakkaampana pidät, mammonasiko vai oman lihasi ja veresi,
--ja niinkuin itse tahdot, niin sinulle tapahtukoon.»

»Auttakoot minua Abraham ja Jaakob ja kaikki muut kansani patriarkat!»
sanoi Iisak. »Enhän minä voikaan valita, sillä minulla ei ole niin
paljon varoja, että voisin tyydyttää teidän äärettömän vaatimuksenne.»

»Ottakaa ja riisukaa hänet paljaaksi, orjat», käski ritari, »ja
auttakoot häntä kansansa patriarkat parhaan kykynsä mukaan.»

Palvelijat, jotka pikemmin katseesta ja viittauksesta kuin sanoista
ymmärsivät, mitä paroni tahtoi, astuivat taas likemmäksi, koppasivat
kiinni Iisak-raukan, nostivat hänet maasta ja pitivät häntä näin
käsillänsä kohotettuna, odottaen, mitä armoton herra vielä
käskisi. Viheliäinen juutalainen katsahti väliin heihin, väliin
Front-de-Boeufiin, hakien jotakin armahtamisen merkkiä. Mutta paronin
hymy oli yhä yhtä kylmä kuin alusta alkaen, puolittain tyly, puolittain
pilkallinen. Ja saraseenien silmissä, jotka tuimina ja synkkinä
vilkkuivat sinne tänne mustien kulmakarvojen alla, -- näyttäen vielä
peloittavammilta sen takia, että silmäterien ympärys oli niin loistavan
valkoinen, -- kuvastui pikemminkin salaista iloa kuin vastahakoisuutta
ja haluttomuutta. Juutalainen katsahti sitten hehkuvaan hiilokseen,
jolle hänet kohta asetettaisiin, ja kun ei missään näkynyt armoa, niin
hänen lujuutensa raukeni.

»Minä maksan», hän sanoi, »ne tuhat hopeanaulaa -- tarkoitan», lisäsi
hän hetken arveltuaan, »minä koetan maksaa ne veljieni avulla; sillä
minun täytyy mennä kerjäämään synagogamme ovelle, ennenkuin saan näin
mahdottoman summan kokoon. -- Milloin ja missä se on maksettava?»

»Tässä paikassa», vastasi Front-de-Boeuf, »juuri tässä se on maksettava
ja punnittava -- juuri tämän vankihuoneen permannolla se on maksettava
ja punnittava. -- Luuletko, että minä päästäisin sinut pihdeistäni,
ennenkuin lunnaat ovat käsissäni?»

»Ja minkä takuun minä saan», sanoi juutalainen, »että pääsen vapauteen
edes sittenkään, kun lunnaat ovat maksetut?»

»Normannilaisen herran sanan, sinä panttilainaaja-orja», vastasi
Front-de-Boeuf; »normannilaisen aatelismiehen sanan, joka on kalliimpi
kuin kaikki kansasi kullat ja hopeat.»

»Älkää panko pahaksi, jalo herra», virkkoi Iisak vielä pelokkaalla
äänellä, »mutta miksi luottaisin teidän sanaanne, kun te ette tahdo
luottaa minuun?»

»Siitä syystä, juutalainen, että sinun täytyy», vastasi ritari tylysti.
»Jos nyt istuisit Yorkissa aarre-aitassasi ja minä tulisin sinulta
sekeleitäsi lainaksi pyytämään, niin sinä se olisit, joka määräisit
maksupäivän sekä maksusta annettavan takuun. Mutta tässä on minun
aarre-aittani. Täällä ovat edut minun puolellani, enkä minä huoli enää
uudestaan kertoa ehtojani, joilla sinut vapaaksi päästän.»

Juutalainen huokasi syvään. -- »Suo edes», sanoi hän, »että
matkakumppaninikin yhdessä minun kanssani pääsevät vapaiksi samasta
hinnasta. He tosin halveksivat minua siksi, että olen juutalainen, mutta
he armahtivat minua kuitenkin pahassa pulassani. Ja siitä syystä, että
he viivästyivät minua auttaessansa, joutuivat he samaan paulaan kuin
minäkin. Sitäpaitsi voinevat hekin kenties antaa vähän apua
lunnasmaksuni suorittamiseksi.»

»Jos noita saksilaisia lurjuksia tarkoitat», sanoi Front-de-Boeuf, »niin
heidän vapaaksipääsynsä riippuu aivan toisenlaisista ehdoista. Ajattele
sinä vain sitä, mikä sinua itseäsi koskee -- tottele neuvoani -- äläkä
sekaannu muiden asioihin.»

»Minun kanssani», kysyi taas juutalainen, »ei siis kukaan muu pääse
vapaaksi, paitsi haavoitettu ystäväni?»

»Tarvitseeko minun», vastasi Front-de-Boeuf, »kahdesti sanoa Israelin
pojalle, että hän ajatelkoon ainoastaan omaa itseänsä, muiden asioihin
sekaantumatta? -- Koska olet sen ehdon valinnut, niin nyt ei ole muuta
jäljellä, kuin että maksat pois lunnaat, ja niin pian kuin mahdollista.»

»Mutta kuulkaa minua», sanoi juutalainen, »sen saman rahan vuoksi, jonka
saamiseksi te tahraatte» -- hän pysähtyi äkisti kesken puhettansa siinä
pelossa, että ankara normannilainen suuttuisi. Mutta Front-de-Boeuf vain
naurahti ja lisäsi sanan, joka juutalaisen kurkkuun oli tarttunut
kiinni. »Tahraan omaatuntoani, aioit sanoa, Iisak. Puhu vain suusi
puhtaaksi -- älä ole milläsikään -- en minä ole ylen julma mies. Minä
kuuntelen kärsivällisesti tappiolle jääneen pelaajan moitteita, vaikka
hän olisikin juutalainen. Etpä sinä näin kärsivällinen ollut, Iisak, kun
syytit oikeudessa Jaakko Fitzdotterelia, joka, menetettyään kaiken
perintönsä sinun kiskomistesi kautta, oli haukkunut sinua
verenimijäksi.»

»Vannon Talmudin kautta», vakuutti juutalainen, »että teille, uljas
ritari, on tämä asia kerrottu väärin. Fitzdotterel uhkasi tikarillaan
minua omassa kodissani, kun vaadin häneltä omia hopeitani takaisin.
Velka oli pääsiäisenä maksettava.»

»Eipä se minuun koske, mitä hän teki», vastasi Front-de-Boeuf; »tässä
vain on puhe siitä, milloin saan minulle tulevat rahat? -- Milloin
sekelit heltiävät, Iisak?»

»Antakaa tyttäreni Rebekan mennä Yorkiin, jalo ritari», vastasi
juutalainen, »ja niin pian kuin mies juhtineen voi ennättää tänne
takaisin, niin se summa» -- hän huokasi syvään, mutta lisäsi lyhyen
väliajan kuluttua, »se summa lasketaan tälle permannolle.»

»Tyttäresikö!» sanoi Front-de-Boeuf, ollen ikäänkuin kummastuvinaan.
--»Taivas auttakoon, soisinpa tosiaankin, Iisak, että olisin tuon ennen
tiennyt. Luulinhan minä tuon mustasilmäisen tytön jalkavaimoksesi ja
annoin hänet palvelustytöksi ritari Brian de Bois-Guilbertille. Näinhän
myös muinaisajan patriarkat ja sankaritkin tekivät, antaen meille
semmoisissa asioissa noudatettavia esimerkkejä.»

Tämän raa'an sanoman kuultuansa juutalainen parahti niin haikeasti, että
koko kamari kajahti ja saraseenit hämmästyksissään päästivät hänet
käsistään. Iisak käytti vapautumistansa hyväkseen, langetakseen
lattialle ja syleilläkseen Front-de-Boeufin polvia.

»Ottakaa», hän huusi, »kaikki, mitä olette vaatinut, herra ritari
--ottakaa kymmenen sen vertaa -- ryöstäkää minut keppikerjäläiseksi, jos
tahdotte -- pistäkää vaikka tikari rintaani tai paahtakaa minut
kuoliaaksi tuolla hiiloksella -- mutta armahtakaa tytärtäni, päästäkää
hänet kunnialla ja täydessä turvassa menemään! -- Sen äidin tähden, joka
teitä itseänne on kantanut, pelastakaa turvattoman tytön kunnia! -- Hän
on Raakel-vainajani ilmetty kuva, hän on viimeinen eloon jäänyt kuudesta
rakkautemme pantista! -- Tahdotteko ryöstää leskimieheltä hänen ainoan
lohdutuksensa? -- Tahdotteko saattaa isän semmoiseen tilaan, että hän
soisi ainoan elossa olevan lapsensa kuolleeksi ja haudatuksi äitinsä
viereen, esi-isiensä lepokammioon?»

»Soisinpa», sanoi normannilainen vähän pehmeten, »että olisin ennen sen
tiennyt. Mutta minä luulin, ettei teidän kansanne välitä mistään muusta
kuin raha-arkuistaan.»

»Älkää luulko meitä niin halpamaisiksi, vaikka olemmekin juutalaisia»,
sanoi Iisak, koettaen käyttää hyväkseen tätä armon hetkeä; »rakastaahan
vainottu kettukin ja vihattu metsäkissakin poikiaan. Niin myös
halveksittu ja sorrettu Aabrahamin suku rakastaa lapsiansa.»

»Taitaahan niin olla», arveli Front-de-Boeuf; »tahdon sitä vastedes
uskoa juuri sinun tähtesi, Iisak. -- Mutta nyt ei siitä ole apua. En voi
tehdä tehtyä tekemättömäksi enkä estää sellaista, mikä tulee
tapahtumaan. Olen antanut toverilleni lupaukseni, ja sitä en rikkoisi
kymmenenkään juutalaisukon ja -tytön tähden. Ja sitäpaitsi, mitä pahaa
tyttö-rääsylle tapahtuisikaan, vaikka hän joutuisikin Bois-Guilbertin
haltuun?»

»Muuta kuin pahaa ei siitä voi johtua!» huusi juutalainen, väännellen
tuskallisesti käsiänsä; »milloinka temppeliherrat ovat ajatelleet muuta
kuin miesten sortamista ja naisten kunnian ryöstämistä!»

»Sinä uskoton koira!» tiuskasi Front-de-Boeuf säihkyvin silmin ja
kenties mielihyvin käyttäen tätä syytä uudestaan suuttuakseen, »älä
parjaa Siionin temppelin pyhää ritaristoa, vaan ajattele, kuinka
saat minulle luvatun lunnassumman maksetuksi. Muuten varo
juutalaiskurkkuasi!»

»Rosvo ja konna!» vastasi juutalainen vimmalla, jota ei mikään enää
voinut hillitä, syytäen sortajalleen häväistyssanoja vasten silmiä.
»Minä en maksa sinulle mitään -- en maksa ainoatakaan hopearopoa,
ennenkuin tyttäreni saastuttamattoman kunniallisena ja täydessä turvassa
on päästetty vapauteen!»

»Onko pääsi pyörällä, Israelin mies?» sanoi normannilainen ankarasti
--»vai suojeleeko noitavoima lihaasi ja vertasi kuumaa rautaa ja
kiehuvaa öljyä vastaan?»

»En pelkää niitä!» vastasi juutalainen, isällisestä huolestaan aivan
silmittömäksi vimmastuneena. »Tee, mitä pahinta voit keksiä! Tyttäreni
on omaa lihaani ja vertani, tuhannen kertaa kalliimpi minulle kuin nämä
kuihtuneet raajat, joita uhkaat kiduttaa. Hopeata en sinulle anna,
paitsi jos saisin kaataa sen sulana ahneeseen kurkkuusi. -- Ei, en anna
sinulle ainoatakaan hopearopoa, nasarealainen, vaikka tarvitsisit sitä
lunnaiksi siitä helvetin syvyydestä, johon koko elinaikasi olet
pyrkinyt! Ota henkeni, jos tahdot, ja saatpa nähdä, että juutalainen,
pahimmastakin kidutuksesta huolimatta, on pysyvä lujana ja tekevä
kristityn toiveet tyhjäksi.»

»Sepä saadaan nähdä», sanoi Front-de-Boeuf, »sillä vannon pyhän ristin
kautta, jota sinun kirottu kansasi inhoaa, että nyt saat maistaa
kaikkea, mitä rauta ja tuli voi tehdä! -- Vaatteet pois häneltä, orjat,
ja sitokaa mies kiinni halstariin.»

Varsin vähän auttoi vanhan miehen vastaanponnistelu. Saraseenit olivat
jo temmanneet pois hänen mekkonsa ja rupesivat nyt riisumaan
alusvaatteita. Silloinpa kuului tähän maanalaiseen vankihuoneeseen
torven toitotus, kajahtaen kaksi kertaa linnan portin ulkopuolelta, ja
heti sen jälkeen myös kovia huutoja, jotka kutsuivat ritari Reginald
Front-de-Boeufiä. Kun ei kehdannut tulla tavatuksi näin perkeleellisestä
työstä, käski julma paroni orjien jälleen pukea vaatteet Iisakin päälle
ja lähti heidän kanssaan ulos vankihuoneesta. Näin juutalainen jäi
taaskin yksin ja vietti nyt aikansa vuoroon ylistäen Jumalaa siitä, että
oli vaarasta pelastunut, vuoroon valittaen tyttärensä kohtaloa, aina
sitä myöten kuin itserakkaus tai isällinen tunne pääsi voitolle.



KOLMASKOLMATTA LUKU.


    Jos mieli lempeä ja sana hellä
    ei voi sun sydäntäsi pehmittää,
    soturin lailla kosin käsivoimin,
    ja vastoin lemmen tapaa lemmen valtaan.

           _Kaksi Nuorta Veronalaista_.

Siinä huoneessa, mihin Rowena-neiti oli viety, näkyi hiukan koristelun
ja loiston alkua. Erityisenä kunnioituksena hänen arvoaan kohtaan,
jommoista ei muille vangeille suotukaan, oli siis pidettävä sitä, että
hänet suljettiin tähän paikkaan. Alkujaan oli tämä huone ollut
Front-de-Boeufin puolison asuinkamarina ja tämä sen oli aikanansa
koristanut. Mutta nyt lepäsi rouva jo aikoja sitten haudassa, ja ajan
hammas sekä huolenpidon puute olivat turmelleet hänen kauneusaistinsa
muistomerkkejä. Useasta kohdasta olivat seinäverhot jo kokonaan
pudonneet pois, ja missä ne olivat vielä säilyneet, siinäkin ne
riippuivat puoleksi mädäntyneinä repaleina tai olivat päivänpaisteessa
menettäneet värinsä ja mustuneet. Tätä huonetta, niin rappiolla kuin se
olikin, pidettiin sopivimpana rikkaalle saksilais-neidolle. Siihen hänet
jätettiin miettimään kohtaloansa, niin kauan kuin ryöstäjät
neuvottelivat, mikä osa kunkin heistä nyt oli suoritettava. Pitkä ja
tulinen oli ollut väittely Front-de-Boeufin, de Bracyn ja temppeliherran
välillä, ennenkuin he saattoivat sopia keskenään niistä erityisistä
eduista, joita itsekukin vaatisi palkkioksi osallisuudestaan yhteisessä
uskaliaassa yrityksessä. Viimein kuitenkin oli vankien kohtalo tullut
ratkaistuksi.

Keskipäivän aikana siis de Bracy, jonka eduksi koko juoni alunperin oli
keksitty, lähti kosimaan Rowenan kättä ja rikkauksia. Liittolaistensa
kanssa pidetyn neuvottelun jälkeen hänellä oli vielä ollut aikaa
koristaa itseänsä kaikilla senaikaisen muodin narrikoruilla. Vihreän
nutun sekä naamion hän oli nyt viskannut nurkkaan. Hänen pitkä, tuuhea
tukkansa valui koreina kiharoina alas viitalle, joka oli päärmätty
kalliilla nahalla. Partakin oli huolellisesti siivottu. Hänen takkinsa
ulottui keskisääriin asti, ja vyö, joka piti sitä kiinni ja samassa myös
kannatti raskasta miekkaa, oli täynnä koruompeleita ja kultaisia
silauksia. Ennenkin on jo ollut puhetta senaikaisten jalkineiden
eriskummallisesta kuosista; niinpä myös de Bracyn kenkien kärjet
törröttivät ylöspäin kierrettyinä kuin pässin sarvet. Tällainen oli
siihen aikaan nuorten aatelisherrojen juhlapuku. Tässä tilaisuudessa se
näytti tavallista kauniimmalta, koska itse miehen ulkomuoto oli pulska
ja koska hänen liikkeensä samalla kertaa ilmaisivat hoviherran siroutta
ja sotilaan reimaa ryhtiä.

Rowenaa tervehtien hän otti pois päästään lakkinsa, jonka kultainen
rivan kuva esitti pyhää Mikaelia tallaamassa pimeyden ruhtinasta.
Tervehdittyänsä ritari kohteliaasti viittasi neitoa istumaan, ja kun
tämä kuitenkin pysyi seisoallansa, veti hän hansikkaan oikeasta
kädestään ja astui lähemmäksi aikoen taluttaa hänet istuimelle. Mutta
Rowena myös käden viittauksella kieltäytyi tarjotusta avusta ja vastasi:
»Jos te, herra ritari, olette vanginvartijani -- ja mitä muuta
voisinkaan teistä luulla -- niin sopii parhaiten, että vanki seisoo,
siksi kunnes hänen tuomionsa on langetettu.»

»Ah, ihana Rowena!» sanoi de Bracy; »teidän edessänne seisoo vanki eikä
suinkaan vanginvartija. Teidän kauniista silmistänne de Bracy on saava
tuomion, jota te suosiollisesti odotatte häneltä.»

»En tunne teitä, herra», sanoi neito oikaisten päätään loukatun
aatelisnaisen ja kaunottaren ylpeimmällä ylpeydellä; »en tunne teitä,
--ja hävytön rohkeutenne laususkella minulle trubaduurin loruja ei ole
parhain keino puolustella väkivaltaista rosvoustanne.»

»Sinä itse, ihana neito», vastasi de Bracy jatkaen entiseen tapaan
puhettaan, »juuri sinun oma ihanuutesi on ollut syynä kaikkiin
tekoihini, joilla olen loukannut sydämeni valittua kuningatarta ja
silmieni johtavaa tähteä.»

»Minä sanon teille vielä kerran, herra ritari, etten tunne teitä ja
ettei kenenkään, jolla on oikeus kantaa kultavitjoja sekä
kultakannuksia, sovi tällä tavalla väkisin tunkeutua turvattoman
aatelisneidon kamariin.»

»Se, että olen teille tuntematon», sanoi de Bracy, »on kyllä minulle
pahaksi onneksi. Mutta toivonpa kuitenkin, että de Bracyn nimi ei ole
jäänyt mainitsematta, milloin ministrelit tai airuet ovat ylistelleet
sankaritekoja, olivatpa ne suoritetut turnaustantereella tai
tosisodassa.»

»Heittäkää sitten urheutenne ylisteleminen airueitten ja ministrelien
toimeksi, herra ritari», vastasi Rowena; »paremmalta se heidän suussaan
soi kuin teidän omassanne. Ja sanokaapa, kuka heistä on lauluissa tai
turnajaiskirjoissa säilyttävä muiston siitä uroteosta, jonka te viime
yönä suorititte? Mokomasta uroteosta, kun voititte vanhan miehen ja
hänen harvat, pelkurimaiset orjansa ja kun veitte saaliiksi saadun,
onnettoman neidon väkisin rosvolinnaanne?»

»Te olette minulle kovin ankara, Rowena-neiti», sanoi ritari purren
hiukan hämmästyneenä huultansa ja kääntäen puheensa ladulle, joka
hänelle oli tutumpi kuin ensin valittu teeskentelevän kohtelias; »te
itse ette rakasta ja sentähden ette voi käsittää minun silmitöntä
rakkauttani, vaikka se on teidän oman kauneutenne sytyttämä.»

»Pyydän teitä, herra ritari», sanoi Rowena, »jo herkeämään tästä
lepertelemisestä. Sellaista saa niin usein kuulla kuljeksivain
lauluniekkojen suusta, että se on liian halpaa ritarille ja
aatelismiehelle. Täytyypä minun kuitenkin käydä istumaan, koska rupeatte
laskettelemaan ikäloppuja loruja, joita jokaisella kurjalla
viulunvinguttajallakin on varattuna niin runsaasti, että niitä piisaisi
tästä päivästä jouluun asti.»

»Ylpeä neiti», sanoi de Bracy suutuksissaan siitä, ettei hän saanut
koreitten puheittensa palkaksi muuta kuin pilkkaa, -- »ylpeä neiti,
aionpa vastata sinulle yhtä ylpeästi. Tiedä siis, että mielestäni olen
kosinut sinua juuri sillä tavalla, joka sinulle parhaiten sopii. Näin
ylpeää kenokaulaa kosiessa ovat miekka ja jousi paremmat keinot kuin
nöyrä käytös ja ritarilliset puheet.»

»Ritarilliset puheet», vastasi Rowena, »jos niillä tahdotaan peittää
halveksittavia tekoja, muistuttavat raa'an talonpojan miehustalla
riippuvaa ritarivyötä. Enpä yhtään kummastele, että tällainen luontonne
hillitseminen on teille kiusallista ja vaikeaa. -- Paljon
kunniallisempaa olisi, jos olisitte pitänyt edelleen metsäsissin puvun
ja puheet, kuin että nyt koettelette kullata rosvon tekoja ritarin
ulkomuodolla ja sanoilla.»

»Tahdonpa sitten noudattaa neuvoasi, kaunokaiseni», sanoi
normannilainen, »ja sanon nyt sinulle rohkein sanoin, jotka parhaiten
soveltuvat rohkeihin tekoihin, että et ikinä pääse tästä linnasta, ellet
tahdo lähteä täältä Mauri de Bracyn puolisona. Minä en ole tottunut
luopumaan päätöksistäni. Ja mitäpä normannilaisherran tarvitseekaan niin
kovin tarkasti selittää käytöstänsä saksilaistytölle, jolle hän
kosinnallaan osoittaa niin suuren kunnian. Sinä olet ylpeä, Rowena. No
niin, sitä paremmin sovitkin minulle puolisoksi. Mikä muu keino voisi
kehoittaakaan sinua korkeaan kunniaan ja melkein kuninkaalliseen arvoon,
jollei avioliitto minun kanssani? Mikä muu keino voisi päästää sinut
pois talonpoikaisesta savupirtistä, jossa saksilaiset ja heidän sikansa,
heidän ainoa rikkautensa, asustavat yksillä pahnoilla? Ainoastaan minun
kauttani voit saada ja saat kunniapaikan Englannin kauneimpien ja
korkeimmanarvoisten naisten rinnalla.»

»Herra ritari», vastasi Rowena, »tuo pirtti, jota te halveksitte, on
lapsuudesta asti ollut kotini. Ja sen vakuutan teille -- kun siitä
lähden -- jos semmoinen päivä koskaan koittaa -- niin lähden sellaisen
miehen kumppanina, joka ei ylenkatso minun lapsuuteni kotia ja tapoja.»

»Kyllä arvaan, ketä tarkoitatte, neiti», sanoi de Bracy, »vaikka
luulette, ettei minun älyni pysty sitä arvoitusta ratkaisemaan. Mutta
turhaan te toivotte Rikhard Leijonamielen palaamista valtaistuimelleen,
ja vielä turhempi teidän on toivoa saavanne hänen suosittunsa, Wilfred
Ivanhoen, morsiamena kuulla kuninkaan tervehdyssanoja. Minun sijassani
olisi toinen mies kenties mustasukkainen puhuessaan tästä asiasta; mutta
minun päätökseni on siksi luja, ettei sen tarvitse pelätä tuota
lapsellista ja toivotonta rakkautta. Tietäkää, neiti, että kilpakosijani
on tässä linnassa ja että minä, milloin vain tahdon, voin ilmoittaa
hänen täälläolonsa Front-de-Boeufille, jonka kiistaveljeys saattanee
tulla hänelle turmiollisemmaksi kuin minun.»

»Wilfredkö täällä?» virkkoi Rowena. »Siinä on yhtä paljon totuutta kuin
että Front-de-Boeuf muka on hänen kanssansa riidassa.»

De Bracy katsoi kiinteästi häneen hetken aikaa. »Etkö siis todellakaan
tietänyt, että Wilfred Ivanhoeta kuljetettiin juutalaisen kantotuolissa?
-- Sangen sopiva matkaseura se muuten olikin ristiretkeläiselle, joka
oli uhannut väkevällä käsivarrellaan valloittaa Pyhän haudan!» Ja hän
naurahti pilkallisesti.

»Vaikka hän olisikin täällä», sanoi Rowena pakottaen äänensä
huolettomaksi, vaikka hän vapisi hillitsemättömästä, ahdistavasta
pelosta, »niin millä tapaa hän olisi Front-de-Boeufin tiellä? Ja mitä
hänelle voisi sattua, paitsi että hän saa vähän aikaa istua vankina ja
maksaa kunnialliset lunnaat vapaudestaan ritarisuuden lakien mukaan?»

»Rowena», sanoi de Bracy, »pettääkö sinuakin naisten tavallinen
turhamainen luulo, että muka vain heidän kauneutensa voi nostattaa
kiistaa? Etkö tiedä, että miehet kiistelevät vallasta ja rikkaudesta
yhtä paljon kuin rakkaudesta. Älä uskokaan, että tämän linnan isäntä,
Front-de-Boeuf, säästäisi sitä miestä, joka vaatisi häneltä ihanata
Ivanhoen paronikartanoa takaisin. Raivaisipa hän semmoisen miehen
tieltään aivan yhtä kiireesti, yhtä kiivaasti ja armottomasti, kuin jos
tämä olisi sinisilmäistä neittä kosiessa onnellisempi kilpaveli. Suostu
tarjoumukseeni, neiti, niin tuo haavoitettu sankari saa minusta lujan
suojelijan Front-de-Boeufiä vastaan. Tai valmista itsellesi
suruvaatteet, sillä armaasi on semmoisen miehen hallussa, jonka sydän ei
tiedä armon tunteesta.»

»Pelastakaa hänet, Jumalan tähden!» rukoili Rowena, jonka lujuuden oli
masentanut pelko rakastetun nuorukaisen puolesta.

»Sen voin -- sen tahdon -- se onkin aikomukseni», sanoi de Bracy. »Kun
Rowena on suostunut tulemaan de Bracyn vaimoksi, niin kukapa sitten
tohtisi tehdä pahaa hänen sukulaiselleen -- hänen holhoojansa pojalle
--hänen kasvinkumppanilleen? Mutta sinun rakkautesi, -- se on hänen
pelastuksensa hinta. En minä maar ole semmoinen jalomielinen hupsu, että
auttaisin tai pelastaisin miehen, joka luultavasti rupeaisi hyvällä
menestyksellä estämään minun pyyteitäni. Taivuta minut hänelle
ystäväksi, niin hän pelastuu -- hylkää minun apuni, niin Wilfred kuolee,
etkä itse kuitenkaan pääse sitä pikemmin vapaaksi.»

»Ne hirveät asiat, joita huulenne puhuvat», vastasi Rowena, »eivät
oikein sovi yhteen äänenne huolimattoman kylmäkiskoisuuden kanssa. En
voi uskoa, että aikomuksenne todella voi olla niin ilkeä tai voimanne
niin suuri.»

»Älä petä itseäsi sillä luulolla», virkkoi de Bracy; »pianpa näkisit sen
aivan turhaksi. Mies, joka sinua rakastaa ja jota sinäkin rakastat,
makaa haavoitettuna tässä linnassa. Hän on esteenä Front-de-Boeufin ja
niiden tavarain välillä, jotka Front-de-Boeufille ovat kalliimmat
kunniaa ja rakkautta. Mitäpä muuta tarvitaan kuin tikarinpisto tai
peitsenheitto, niin tuo vastus on ikipäiväksi poistettu? Ja jos
Front-de-Boeuf pelkäisikin joutuvansa edesvastuuseen näin julkisesta
väkivallasta -- mitäs sitten? Lääkäri voi erehdyksestä antaa vääriä
lääkkeitä tai sairaanhoitaja voi kiskoa pois päänalaisen -- ja Wilfred,
niin heikkona kuin hän nyt on, toimitetaan Tuonelaan verenpisarankaan
vuotamatta. Ja Cedrik myös -- -- --»

»Ja Cedrik myös», toisti Rowena -- »jalo, rakas kasvatusisäni!
Ansaitsenpa todella surkean kohtaloni, kun toisen miehen tähden, vaikka
se olikin hänen oma poikansa, voin unohtaa Cedrikin vaaran!»

»Cedrikin kohtalo myös riippuu sinun päätöksestäsi», sanoi de Bracy; »ja
nyt minä jätän sinut miettimään tätä asiaa.»

Tähän saakka oli Rowena tässä peloittavassa tilanteessa pysynyt lujana
ja rohkeana; hän näet ei ollut voinut uskoa vaaraa niin kovin suureksi
ja läheiseksi. Luonnostaan oli hänen mielenlaatunsa sellainen kuin
ihmistuntijan väitteen mukaan enimmäkseen tavataan valkoverisillä
ihmisillä, lempeä, kaino ja siveä. Tämä hänen alkuperäinen luonteensa
oli kuitenkin kasvatuksen kautta lujentunut. Hän oli tottunut siihen,
että kaikki, -- itse Cedrikkin, joka muita kohtaan oli jokseenkin
jäykkä, -- aina taipuivat hänen tahtoonsa. Siitä hän oli saanut sen
rohkeuden ja uskaliuden, joka johtuu jokapäiväisten seuralaisten
alituisesta tottelevaisuudesta. Rowena tuskin käsittikään mahdolliseksi,
että joku voisi vastustaa hänen tahtoaan saatikka olla panematta siihen
huomiota.

Hänen tavallinen ylpeä, käskevä käytöksensä oli siis vain valekuori,
joka ikäänkuin oli kasvanut hänen alkuperäisen luonteensa pinnalle ja
peitti sen. Tämä puhkesi nyt esille, kun Rowena huomasi, miten hirveässä
vaarassa hän itse oli, samoin kuin hänen rakastajansakin ja
kasvatusisänsä. Hänen rohkeutensa masentui peräti, kun hän, joka oli
tottunut näkemään ympärillään vain kunnioitusta ja tottelevaisuutta,
joutui nyt tekemisiin lujatahtoisen, intohimoisen miehen kanssa, jolla
oli valta käsissään ja joka oli päättänyt käyttää tätä valtaa eduksensa.

Rowena loi silmäyksen ympärilleen ikäänkuin etsien, eikö apua näkyisi
mistään; hän huusi muutamia sanoja, joilla ei ollut minkäänlaista
yhtenäisyyttä; ja sitten hän kohotti kätensä taivasta kohti ja hyrskähti
hillitsemättömään, tuskalliseen itkuun. Mahdotonta oli säälimättä nähdä
ihanaa naista näin julmassa tuskassa. De Bracykaan ei voinut pysyä
kylmäkiskoisena, vaikka liikutus hänen sydämessään oli pikemminkin
hämmästystä kuin sääliä. Näin kauas mentyään hän ei enää voinut
peruuttaa päätöstänsä; mutta toiselta puolen hän myös näki, että
kehoitukset niin hyvin kuin uhkauksetkin olisivat voimattomat, niin
kauan kuin Rowenan nykyistä tuskan puuskaa kesti. De Bracy rupesi siis
astelemaan edestakaisin lattialla vuoroin tehden turhia yrityksiä
saadakseen neidon rauhoittumaan, vuoroin itsekseen miettien, mitä hänen
oikeastaan oli tehtävä.

»Jos», hän arveli, »tämän tuskittelevan tytön kyyneleitten ja huokausten
tähden peräytyisin päätöksestäni, niin mitä siitä tulisi? Kalliit
toiveeni, joiden saavuttamiseksi jo olen niin paljon vaivaa ja vaaraa
nähnyt, olisivat hukassa, ja päälliseksi saisin vielä kärsiä
Juhana-prinssin ja hänen iloisten viinaveikkojensa pilkkaa. Mutta enpä
myöskään ole tämäntapaisiin tekoihin luotu. En henno nähdä näin ihanan
muodon vääntyvän tuskasta enkä näin kirkkaitten silmien hukkuvan
kyyneltulvaan. Soisinpa, että hän olisi pysynyt rohkeana ja ylpeänä
niinkuin alussa tai että olisin saanut runsaamman määrän
Front-de-Boeufin kolmesti karkaistun sydämen kovuutta!»

Näiden mietteitten välillä häilyen de Bracy ei voinut tehdä muuta kuin
lohduttaa onnetonta Rowenaa ja vakuuttaa hänelle, ettei vielä ollut
lainkaan syytä näin hillittömään tuskaan. Mutta tämän lohdutustoimen
keskeytti sama karkeaääninen, kauas kuuluva torven toitotus, joka oli
säikähdyttänyt muitakin linnan asukkaita ja estänyt heitä täyttämästä
ahneita tai hekumallisia tuumiaan. Tämä keskeytys ei de Bracystä tainnut
tuntua yhtä harmilliselta kuin hänen muista kumppaneistaan. Hänen
keskustelunsa Rowenan kanssa oli näet joutunut sellaiseen kohtaan, josta
oli yhtä vaikea edetä kuin peräytyä.

Tahtoisin tässä muutamilla luotettavammillakin todistuksilla, kuin mitä
turhanpäiväisen tarinan tapaukset ovat, todistella sitä julmaa
tapojenkuvausta, jonka par'aikaa tuon lukijan silmien eteen. Surettaa
ajatellessa, että nuo samat urhoolliset paronit, joille olemme
kiitollisuudenvelassa siitä, että he lujalla vastarinnallaan kiristivät
kuninkaaltaan Englannin vapaan perustuslain, -- että, sanon minä, nuo
samat urhoolliset paronit ovat itse olleet niin hirveitä sortajia ja
rikkojia, ei ainoastaan Englannin lakia, vaan myöskin luonnon ja
ihmisyyden sääntöjä vastaan. Mutta valitettavasti ei tarvitse muuta kuin
vedota yhteen niistä monista seikoista, joita ahkera tutkija Henry on
kerännyt senaikaisten historioitsijain kertomuksista, ja siitä heti
näemme, että kaikki kuvittelutkin ovat mietoja niiden hirmutekojen
rinnalla, joita silloin todellakin tapahtui.

Saksilaisen aikakirjan-kirjoittajan kertomukset niistä julmista teoista,
joihin korkeat paronit ja linnanisännät -- kaikki normannilaisia
--tekivät itsensä syypäiksi Tapani-kuninkaan aikana, osoittavat meille
selvästi, minkälaista häijyyttä he julkenivat harjoittaa himojensa
kiihkossa. »He rasittivat suuresti kansa-parkaa linnojen rakentamisella.
Ja kun linnat olivat valmiiksi rakennetut, täyttivät he ne häijyillä
miehillä tai, paremminkin sanoen, perkeleillä. Nämä miehet ryöstivät
sekä miehiä että naisia, joilla he luulivat olevan rahaa, viskasivat ne
vankikomeroihinsa ja kiduttivat heitä julmemmin kuin mitä ikänä
uskonmarttyyrejä on kidutettu. Mitkä hukutettiin liejuun; mitkä
ripustettiin riippumaan jaloista tai päästä tai peukaloista, ja
viritettiin tulta alle. Välistä puristettiin ohimoiden ympärille
sidottuja solmullisia nuoria, kunnes ne syöpyivät sisään aivoja myöten.
Välistä pantiin vangit maanalaisiin kammioihin, joissa vilisi käärmeitä,
kyitä ja sammakoita.» Mutta en tahdo vaivata lukijan sydäntä jatkamalla
tätä kuvausta loppuun asti.

Yksi todistus, -- kenties silmäänpistävin kaikista, joka osoittaa, miten
katkerat valloituksen hedelmät olivat, saakoon kuitenkin vielä tässä
sijansa. Prinsessa Matildan, -- vaikka hän oli Skotlannin kuninkaan
tytär, Edgar Athelingin sisarentytär ja vaikka hän sittemmin tuli
Englannin kuningattareksi sekä Saksan keisarin anopiksi -- vaikka hän
siis oli kuninkaan tytär, kuninkaan puoliso ja kuninkaitten äiti
--täytyi kätkeytyä nunnanhuntuun siksi aikaa, kun häntä kasvatettiin
Englannissa. Ainoastaan se keino pelasti hänet normannilaisherrojen
irstaisuudesta. Sen hän itse Englannin kokoontuneen papiston edessä
ilmoitti ainoaksi syyksi, minkätähden hän oli ruvennut nunnaksi. Ja tuo
hengellinen kokous pitikin sitä selitystä riittävänä myöntäen, että
syyksi ilmoitetut asianhaarat olivat yleisesti tosiksi tiettyjä. He ovat
siten jättäneet meille luotettavan ja tärkeän todistuksen senaikaisten
tapojen häpeällisyydestä. Jokainen tietää, he päättivät, että Wilhelm
Valloittajan normannilaiset seuralaiset suuresta voitostaan paisuneina
eivät pitäneet pyhänä mitään lakia paitsi omien häijyjen himojensa
käskyjä. He ryöstivät voitettujen saksilaisten maat ja tavarat; vieläpä
päälliseksi ryöstivät hillitsemättömällä hekumallisuudella
saksilaisnaisten ja neitojen kunnian. Sen vuoksi oli tullut tavaksi,
että korkeasukuiset naiset ja neidot pukeutuivat nunnanhuntuun ja
läksivät luostarimuurien turvaan, ei Jumalan kutsuvan äänen tähden, vaan
ainoastaan kunniansa säilyttämiseksi.

Näin irstastapaiset olivat nuo ajat, kokoontuneen papiston julkisen
todistuksen mukaan, jonka Eadmer on tuonut esille. Enempää ei meidän
olekaan tarvis lisätä todistaaksemme, että tässä kerrotut ja vielä
kerrottavat, Wardour-käsikirjoituksen apokryyfiseen arvoon nojautuvat
seikat ainakin ovat todenmukaisia.



NELJÄSKOLMATTA LUKU.


    Minä kosin häntä, niinkuin leijona
    kosiipi kumppania itselleen.

                             _Douglas_.

Sillä aikaa kuin edellä kerrotut tapaukset sattuivat, sai juutalaistyttö
Rebekka odottaa kohtaloansa syrjäisessä, yksinäisessä tornissa. Sinne
oli hänet vienyt kaksi rosvoa, joiden kasvot yhä olivat naamioiden
peitossa. Pienessä kammiossa, johon hänet työnnettiin, Rebekka tapasi
vanhan akan, joka itsekseen hyräili saksinkielistä laulua, ikäänkuin
olisi tahtonut antaa tahtia lattialla pyörivän kuontalonsa tanssille.
Ämmä kohotti päätään, kun Rebekka astui sisään, ja silmäsi häneen sillä
ilkeällä, kateellisella katseella, jolla vanhat, rumat, kurjuuteen
joutuneet naiset tavallisesti katselevat sukupuolensa nuoria ja kauniita
edustajia.

»Pois täältä, vanha kiuassirkka», sanoi yksi miehistä, »niin on jalon
herramme käsky. -- Sinä saat luovuttaa tämän kamarin kauniimmalle
asukkaalle.»

»Hohoo», mutisi ämmä, »sehän on uskollisen palveluksen palkka. Muistanpa
kuitenkin ajan, jolloin minun suustani lähtenyt sana olisi syössyt
parhaankin henkivartijan satulastaan ja virastaan. Ja nyt minun pitää
'pois täältä' jokaisen sinunkaltaisen tallirengin käskystä.»

»Kuulepas, Urfrida-rukka», sanoi toinen miehistä, »älä tässä seiso ja
lörpöttele, vaan korjaa luusi joutuin täältä. Herramme käskyjä tulee
kuulla herkällä korvalla. Paistoi sinunkin päiväsi aikoinaan,
muija-riepu, mutta se on jo aikaa sitten painunut mailleen. Oletpa nyt
aivan samassa tilassa kuin vanha karulle kankaalle karkoitettu sotaratsu
-- osasit tosin aikoinasi tepastella sinäkin, mutta nyt ei siitä ole
enää muuta jäljellä kuin linkis, lonkis! -- Kuuletko, lonkutapas nyt,
jotta saat luusi pian pois täältä!»

»Koira vieköön teidät molemmat!» äyskähti vanha vaimo, »ja koirankoppeli
tulkoon teille hautakammioksi! Silpokoon paha henki Zernebock[17]
minulta kaikki jäseneni toisen toisensa perästä, jos lähden omasta
kamaristani, ennenkuin tästä kuontalosta hamput ovat loppuun kehrätyt.»

»Vastaa sitten itse teoistasi herralle, senkin vanha tonttu», sanoi mies
ja läksi tiehensä. Rebekka jäi siis nyt yksin vanhan ämmän kanssa, jonka
seuraan hän vasten tahtoaan oli tunkeutunut.

»Mitä pirun vehkeitä niillä nyt taasen lienee?» mutisi ämmä itsekseen
luoden aika ajoin karsaan, pahansuovan katseen Rebekan puoleen. »Mutta
helppohan tuo on arvata. Kirkkaat silmät, mustat hiukset ja iho valkea
kuin paperi, jota ei pappi vielä ole ehtinyt tahria mustalla
voiteellansa. -- Niin, niin, helppohan tuo on arvata, miksi ne ovat
lähettäneet hänet tähän syrjäiseen torniin, josta huuto ei kuulu
maailmalle paremmin kuin maan povestakaan, viidensadan sylen syvyydestä.
-- Täällä saat nyt seurustella tarhapöllöjen kanssa, kaunokaiseni;
niiden kiljumisesta pidetään juuri yhtä paljon lukua kuin sinun
huudoistasi. -- Ulkomaan lajia tuo onkin», hän lisäsi huomattuaan
Rebekan puvun ja turbaanin; -- »mistä maasta olet? -- Saraseeniko? --Vai
egyptiläinen? -- Miksi et vastaa? -- Osaathan itkeä, etkö osaa siis
puhuakin?»

»Älkää suuttuko, hyvä muori», sanoi Rebekka.

»Ei tarvitsekaan pitempää puhetta», vastasi Urfrida, »jäljestä kettu,
juutalainen kielestä tunnetaan.»

»Herran Jumalan tähden», sanoi Rebekka, »sanokaa minulle, mikä lopulta
tullee minun osakseni, koska he väkisin ovat kuljettaneet minut tänne?
Tahtovatko he ottaa henkeni rangaistukseksi siitä, etten kuulu heidän
uskoonsa? Sen minä ilolla antaisin.»

»Sinun henkesikö, hempukkani?» vastasi ämmä; »mitä huvia heillä olisi
sinun henkesi ottamisesta? -- Usko minua, ei henkesi ole vaarassa. Sama
kohtalo vain tulee sinun osaksesi, joka kerran katsottiin soveliaaksi
jalosukuiselle saksilaisneidollekin. Mitä syytä siis olisi
sinuntapaisellasi juutalaistytöllä valittaa? Katsele minua -- minä olin
nuori ja kahta vertaa kauniimpi sinua, kun Front-de-Boeuf, tämän
Reginaldin isä, normannilaisineen valloitti tämän linnan. Isäni ja hänen
seitsemän poikaansa puolustivat perintöänsä kerros kerrokselta,
kamarista kamariin. -- Jokainen kamari, jokainen porrasten astinlauta
oli liukkaana heidän verestään. He kaatuivat -- he kaatuivat joka mies.
Ja ennenkuin heidän ruumiinsa olivat kylmiksi kontistuneet ja ennenkuin
heidän verensä olivat kuivuneet, olin minä joutunut valloittajan
saaliiksi ja pilkaksi!»

»Eikö tässä siis ole apua? -- Eikö tästä pääsisi jollakin keinolla
pakoon?» tiedusteli Rebekka -- »runsaasti, runsaasti maksaisin apusi.»

»Älä semmoista ajattelekaan», vastasi ämmä; »tästä ei pääse pois muuta
tietä kuin kuoleman portin kautta. Ja myöhään, myöhään», lisäsi hän
pudistaen harmaata päätään, »se portti meille aukeaa. -- Mutta
lohduttavaahan kuitenkin on tietää, että meidän jälkeemme tänne maan
päälle jää toisia, jotka vuorostaan saavat kärsiä yhtä suurta kurjuutta.
Jää hyvästi, kaunis juutalaistyttö! -- Oletpa juutalainen tai pakana,
kohtalosi kuitenkin on sama, sillä täällä olet tekemisissä semmoisten
ihmisten kanssa, jotka eivät tiedä mitään omastatunnosta eikä armosta.
Jää hyvästi, sanon minä! Minun lankani on nyt loppuun kehrätty; sinun
työsi vasta alkaa.»

»Pysy täällä, pysy täällä, Jumalan tähden!» huusi Rebekka; »pysy täällä,
vaikka koko ajan kiroilisit ja haukkuisit minua! -- Onhan sinun
läsnäolostasi kuitenkin vähäisen turvaa.»

»Itse Pyhän Neitsyenkään läsnäolosta ei olisi sinulle mitään turvaa»,
vastasi ämmä. »Tuolla hän seisoo», hän viittasi kömpelösti veistettyyn
Neitsyt Maarian kuvaan; »katso, voiko hän varjella sinua kohtalostasi!»

Näin puhuttuaan hän läksi ulos kamarista suu irvellänsä ilkkuvasta
naurusta, joka teki hänen muotonsa vielä inhottavammaksi kuin sen
tavallinen vihainen jörömäisyys. Hän lukitsi oven jäljestään, ja Rebekka
kuuli, miten hän, hitaasti ja vaivalloisesti astuessaan tornin rappusia
alas, kiroili jokaisen portaan jyrkkyyttä.

Rebekka näki nyt edessään kohtalon, joka oli vielä peloittavampi kuin
Rowenan. Sillä hän, sorretun kansan tytär, ei voinut toivoa mitään
lempeyttä tai kohteliaisuutta, jollaista ehkä olikin saksilaisneidolle
osoitettu jossakin määrässä. Sen sijaan oli juutalaistytöllä se suuri
etu, että hän oli tottunut puolestansa ajattelemaan ja oli
mielenlaadultaan lujempi, joten hän paremmin taisi vastustaa häntä
uhkaavia vaaroja. Lapsuudestansa asti oli hän ollut lujatahtoinen ja
tarkkahuomioinen. Komeus ja rikkaus, jota hän näki isänsä kodissa tai
muiden varakasten juutalaisten taloissa, eivät olleet lumonneet hänen
silmiänsä niin sokeiksi, ettei hän olisi huomannut, miten epävakavalla
kannalla koko heidän onnensa seisoi. Samoinkuin Damokles mainioissa
pidoissaan näki Rebekkakin aina kesken kaikkea loistoa ja komeutta
miekan, joka väikkyi hänen kansalaistensa pään yläpuolella, riippuen
hienon hiuskarvan varassa. Nämä ajatukset olivat hillinneet ja johtaneet
järjelliseen väylään hänen luonteensa, joka muuten kenties olisi
paisunut ylpeäksi, röyhkeäksi ja itsepäiseksi.

Isänsä esimerkistä ja neuvoista oli Rebekka oppinut huomaavaisesti
kohtelemaan kaikkia, joiden kanssa hän joutui tekemisiin. Isän matelevaa
imartelua ei tytär kuitenkaan matkinut, sillä juutalaisukon
halpamielisyyttä sekä alinomaista pelkoa, joista ominaisuuksista liika
nöyryys saa alkunsa, ei ollut Rebekan sydämessä. Mutta hän käyttäytyi
jalolla nöyryydellä. Hän ikäänkuin nöyryytti itseänsä sen halvan arvon
tähden, joka hänelle, ylenkatsotun kansan tyttärenä, oli tullut osaksi,
ja ikäänkuin hän samassa olisi kuitenkin tuntenut mielestään
ansaitsevansa paremmankin arvon, kuin mitä uskonnollinen
suvaitsemattomuus ja mielivaltaisuus hänelle soivat.

Näin tottuneena aina odottamaan vastoinkäymisiä hän oli saanut sen
mielenlujuuden, joka onnettomuudenkin ahdistaessa antaa ihmiselle voimaa
tehdä tehtävänsä. Rebekan nykyinen tila oli sellainen, että se vaati
mielen koko neuvokkuutta, ja hän kokosikin sentähden nyt kaikki henkensä
voimat.

Hänen ensimmäisenä toimenaan oli tarkastella vankityrmänsä läpikotaisin;
mutta siitäkään eivät paon eikä turvan toiveet juuri enenneet. Huoneessa
ei ollut mitään salaovea eikä lattialuukkua, ja sen pyöreä seinä näytti
samalla olevan tornin ulkoseinänäkin, paitsi missä ovi, jonka kautta
hänet oli tuotu sisään, liitti tornin linnan päärakennukseen. Ovessa ei
ollut sisäpuolella lukkoa eikä teljintä. Ainoan ikkunan edessä näkyi
olevan muurisakaroilla varustettu, tornista ulkoneva paikka; siitä
Rebekka ensi silmäyksellä luuli pääsevänsä pakoon. Mutta pian hän näki,
että tämä paikka ei ollut lainkaan yhteydessä linnan muiden rakennusten
kanssa. Se oli vain yksinäinen parveke, jota tavallisuuden mukaan
rintavarustus ja ampumareiät suojelivat. Se oli rakennettu sen vuoksi,
jotta moniaat jousimiehet, siinä seisoen, voisivat ampumalla puolustaa
tornia sekä senpuoleista ulkomuuria.

Rebekan viimeinen toivo nojautui siis nyt hänen omaan lujuuteensa sekä
siihen horjumattomaan luottamukseen, jolla jalot, suuret sydämet aina
turvaavat Jumalaan. Rebekkaa oli tosin väärällä tavalla opetettu
käsittämään Raamatun lupauksia Herran valitulle kansalle. Siinä
suhteessa hän ei kuitenkaan ollut väärässä, että hän piti nykyaikaa
Siionin lasten koetus- ja rangaistusaikana, jonka kestäessä heidän
velvollisuutensa oli kärsiä vaivaa ja välttää syntiä. Tällä tavoin hän
oli tottunut pitämään itseänsä välttämättömän onnettomuuden uhrina ja
oppinut kärsivällisesti vastaanottamaan niitä vaaroja, joiden alaiseksi
hän luultavasti oli joutuva.

Hänen sydämensä säpsähti kuitenkin ja hänen poskensa vaalenivat, kun
rappusilta alkoi kuulua astuntaa ja sitten tornikamarin ovi hitaasti
aukeni. Sisään astui pitkä mies, verhottuna samanlaiseen pukuun kuin
rosvotkin, jotka olivat saattaneet matkalaisemme tähän tukalaan tilaan.
Hän astui verkalleen huoneeseen ja työnsi oven perästään kiinni. Otsalle
vedetty lakki peitti silmät, ja viittaansa piti mies sillä tavalla,
ettei kasvojen alipuoltakaan voinut nähdä. Tällä tavoin peitettynä,
ikäänkuin valmiina tekoon, joka häntä itseäänkin hävetti, hän seisoi
pelästyneen vangin edessä. Mutta vaikka hän puvusta päättäen olikin
rosvo, ei hän kuitenkaan näyttänyt oikein rohkenevan lausua ilmi
aikomustansa. Rebekka kerkisi siis, kooten kaiken rohkeutensa,
ensimmäiseksi aloittaa puheen. Hän oli jo irroittanut yltään kaksi
kallista rannerengasta ja kaulavitjansa. Ne hän nyt kiireesti ojensi
otaksumalleen rosvolle, toivoen tällä tavalla, tyydyttäen toisen
ahneutta, voivansa taivuttaa miehen mielen suosiolliseksi.

»Ota tämä, hyvä mies», sanoi Rebekka, »ja ole, Jumalan tähden,
armollinen minulle ja vanhalle isälleni! Nämä korut ovat
kallishintaisia, mutta eivät ne ole mitään siihen palkintoon verrattuna,
jonka isäni antaisi, jos pääsisimme vapaasti ja eheinä tästä linnasta.»

»Ihana Palestiinan kukkanen!» vastasi rosvo; »itämaalta ovat nämä
helmetkin, mutta eivät ne loista niin valkeina kuin sinun hampaasi.
Kirkkaasti välkkyvät nämä timantit, mutta eivät niin kirkkaasti kuin
sinun silmäsi. Ja samana hetkenä, kun rupesin nykyiseen
metsäläisvirkaani, minä vannoin valan semmoisen, että aina pitäisin
kauneutta kalliimpana kuin rikkautta.»

»Älä tee itsellesi niin suurta vahinkoa», sanoi Rebekka; »ota lunnaat ja
armahda meitä! -- Kullalla voit ostaa huvitusta -- mutta jos meille teet
pahaa, niin siitä ei koidu sinulle muuta kuin omantunnonvaivoja. Isäni
tyydyttäisi mielellään suurimmatkin vaatimuksesi. Voisitpa, jos tahdot
olla viisas, meiltä saaduilla rahoilla päästä takaisin rehellisten
ihmisten seuraan, -- voisit ostaa itsellesi anteeksiantokirjan ennenkin
tekemistäsi pahoista teoista, ja sinulle jäisi vielä sen verran
jäljellekin, ettei puute sinua enää pakottaisi uusiin rikoksiin.»

»Koreasti puhut», vastasi rosvo ranskankielellä; hänen oli luultavasti
käynyt vaikeaksi jatkaa keskustelua saksinkielellä, jolla Rebekka oli
sen aloittanut. »Mutta kuulepas nyt, mitä minä sanon, sinä Bakan laakson
valkoinen liljankukka! Isäsi on jo taitavan alkemistin[18] käsissä, joka
vankihuoneen ruostuneesta rautaristikostakin voisi puristaa kultaa ja
hopeata. Kunnon Iisak on jo pantu semmoiseen tislaus-astiaan, missä
hänestä siivilöidään kaikki, mikä hänelle on rakasta. Siihen ei tarvita
minun vaatimusteni eikä sinun kehoitustesi apua. Mutta sinun lunnaasi
ovat maksettavat rakkaudella ja kauneudella, enkä minä huoli mitään
muuta sen sijaan.»

»Etpä siis olekaan metsäsissi», sanoi Rebekka samalla kielellä, jolla
häntä oli puhuteltu; »ei kukaan sissi hylkäisi tämäntapaista tarjousta.
Eikä kukaan metsäsissi tässä maassa puhu sitä kieltä, jota nyt käytit.
Et ole metsäsissi, olet normannilainen -- kenties jalosukuinenkin
normannilainen. -- Ah, ole sitten myös jalo teoissasi ja heitä päältäsi
tuo väkivallan ja häväistyksen hirvittävä verho!»

»Ja sinä, joka olet näin terävä arvaamaan», virkkoi Brian de
Bois-Guilbert laskien viitan alas, niin että se ei enää peittänyt hänen
kasvojaan, »sinäkään et ole oikea Israelin tytär, vaan kaikin puolin,
paitsi kauneudessa ja nuoruudessa, itse Endorin noita. Minä en olekaan
metsäsissi, sinä ihana Saaronin ruusu. Minä olen mies, joka tahdon
varustaa kaulasi ja ranteesi täyteen helmiä ja timantteja -- siinähän
niiden oikea paikka onkin -- enkä suinkaan riistä niitä sinulta.»

»Mitä sitten minulta tahdotte», sanoi Rebekka, »joll'ette rikkauttani?
-- Mitä meillä voisi olla tekemistä toistemme kanssa? -- Te olette
kristitty -- minä juutalainen. -- Meidän avioliittomme olisi vastoin
sekä synagogan että kristityn kirkon sääntöjä.»

»Niinpä tosiaan olisikin», vastasi temppeliherra naurahtaen; »minäkö
naisin juutalaistytön? _Despardieux»!_[19] -- »Enpä, vaikka hän olisi
itse Saaban kuningatar! Ja sitä paitsi täytyy minun sanoa sinulle,
suloinen Siionin tytär, etten voisi solmia avioliittoa, vaikkapa
kristillisin kaikista kuninkaista[20] tarjoaisi minulle kristillisimmän
tyttärensä ja Languedocin maakunnan myötäjäisiksi. Valani ei salli minun
rakastaa ketään tyttöä, paitsi _par amours_,[21] niinkuin minä sinua
rakastaisin. Temppeliherrahan minä olen. Etkö näe pyhän säätyni ristiä
tässä?»

»Sitäkö uskallat mainita», virkkoi Rebekka, »tämmöisessä tilanteessa?»

»Ja vaikka uskallankin», sanoi temppeliherra, »niin eihän se sinuun
koske, joka et usko meidän vapautuksemme pyhään merkkiin.»

»Minun uskoni on semmoinen kuin olen sen esi-isiltäni oppinut», sanoi
Rebekka, »ja Jumala suokoon minulle anteeksi, jos se on väärä! Mutta
mikä sitten, herra ritari, on teidän uskonne, koska te pelkäämättä
mainitsette teille pyhimmän asian samalla kuin olette rikkomaisillanne
pyhimmän valan, jonka olette vannonut ritarina ja hengellisenä miehenä?»

»Tuo oli korea ja ytimekäs saarna, sinä Syrakin tytär!» vastasi
temppeliherra. »Mutta, suloinen pappini, ahdasmielinen juutalaisoppisi
estää sinua näkemästä meidän suuria etuoikeuksiamme. Olisi tosin raskas
rikos, jos joku temppeliherra menisi naimisiin; mutta mitä hetkellisiä
erehdyksiä tehnenkin, niin niistä saan helposti synninpäästön heti ensi
kerralla, kun meidän ritaristomme johtokunta kokoontuu. Me Siionin
temppelin köyhät soturit olemme näet palkinnoksi miehuudestamme saaneet
vielä laajemmat vapaudet, kuin mitä viisain kaikista kuninkaista tai
hänen isänsä vaativat itselleen -- ja heidän esimerkkinsä, sen sinäkin
myöntänet, ovat sangen painavat. Salomon iloinen elämä on hyvä esikuva
Salomon temppelin puolustajille.»

»Sinä tunnut», sanoi juutalaistyttö, »lukevan Raamattua ainoastaan
siinä mielessä, että löytäisit siitä tukea irstaudellesi ja
hekumallisuudellesi. Ja se on yhtä suuri rikos, kuin jos kaikkein
terveellisimmistä, hyödyllisimmistä ruohoista keittäisit myrkkyä.»

Temppeliherran silmät tulistuivat tästä moitteesta. -- »Kuule, Rebekka»,
virkkoi hän, »tähän asti olen puhunut sinulle mesikielin; mutta saatpa
nyt kuulla sanoja valloittajan suusta. Sinä olet vanki, jonka olen
jousellani ja keihäälläni anastanut -- sinä olet minun omani kaikkien
kansojen lakien mukaan. Siitä oikeudesta en luovu tuumankaan vertaa. Ja
otanpa väkisin, mitä en saa pyytämällä.»

»Älä koske minuun», sanoi Rebekka, »älä koske minuun, ja kuule minua,
ennenkuin rupeat semmoiseen ankaraan kuolemansyntiin! Voimani kenties
eivät riittäne sinua vastustamaan; sillä Jumala on luonut naiset
heikoiksi ja uskonut ne miesten jalomielisyyden suojaan. Mutta minä aion
kuuluttaa häijyä tekoasi ympäri koko kristikunnan. Sinun säätyveljiesi
taikauskon avulla minä saan sen koston, jota he pelkästä
sääliväisyydestä kenties eivät soisi minulle. Jokaiselle säätysi
preceptoriolle, jokaiselle kapitelille minä saatan tiedoksi, että sinä
olet uskonheittiönä tehnyt syntiä juutalaistytön kanssa. Nekin, joita ei
itse rikoksesi inhoittaisikaan, tulevat kuitenkin kiroamaan sinua siksi,
että olet häväissyt ristiäsi antautumalla erään minun kansani tyttären
pariin.»

»Oletpa todella sukkela älyltäsi, juutalaistyttö!» vastasi
temppeliherra, joka hyvin tiesi, että Rebekka puhui totta. Sillä hänen
säätynsä säännöt kielsivät mitä ankarimmin sanoin ja kaikkein kovimpien
rangaistusten uhalla tämmöisiä vehkeitä, ja olipa sellaisia syyllisiä
joskus erotettu ritarikunnasta. »Sinä olet viekas! Mutta kovalla äänellä
sinun pitääkin valittaa, jotta se kuuluisi tämän linnan paksujen muurien
ulkopuolelle. Näiden muurien takana haihtuu voivotus ja valitus,
oikeudenpyyntö ja avunhuuto aivan kuulumattomaksi. Yksi pelastuskeino
sinulla vain on, Rebekka. Alistu kohtaloosi -- käänny meidän uskoomme,
niin pääset tästä linnasta, ja harvapa normannilaisnainen on pukujensa
komeudella ja kauneudellaan voittava sitä naista, jonka temppelin
peitsimiehistä paras on valinnut kullakseen.»

»Minäkö alistuisin kohtalooni!» sanoi Rebekka -- »vanhurskas Jumala
--minkälaiseen kohtaloon! -- Ja minäkö kääntyisin sinun uskoosi! Mikähän
uskokunta tunnustaa omaksensa sinuntapaisesi konnan? -- _Sinäkö_ olisit
muka paras peitsimies temppeliritaristossa! -- Sinä pelkuriritari!
--valapattopappi! Minä syljen päällesi enkä pelkää sinua! -- Aabrahamin
Jumala on suonut pelastuskeinon tyttärellensä -- tästäkin ilkeyden
pesästä.»

Näin sanoen hän työnsi ikkunan rautaristikon auki, eikä aikaakaan, niin
hän jo seisoi rintavarustuksen äärimmäisellä reunalla, missä ei ollut
vähintäkään seinää hänen ja hirvittävän syvyyden välillä. Tätä hurjaa
harppausta ei Bois-Guilbert ennättänyt estää, koska se tapahtui niin
äkkiarvaamatta, sillä siihen saakka tyttö oli seisonut aivan
liikkumatta. Ja heti kun ritari liikahti seurataksensa jäljestä, tyttö
huusi: »Pysy paikallasi, ylpeä temppeliherra, tai jos tahdot, niin tule
vain! Mutta jos astut askelenkaan lähemmäksi, niin heittäydyn tästä
alas. Murskaantukoon ruumiini muodottomaksi pihan kiviin; -- parempi
sekin kuin joutua sinun petomaisen himosi uhriksi!»

Näin sanottuaan hän löi kätensä ristiin ja ojensi ne taivasta kohti,
ikäänkuin anoen armoa sielullensa, ennenkuin hyppäisi alas kuoleman
kitaan. Temppeliherra hämmästyi. Armosta tai säälistä hän ei vielä
koskaan ollut peruuttanut päätöstään; mutta tytön pelottomuus sai nyt
hänen mielensä muuttumaan. »Tule alas», sanoi hän, »hurja tyttö! -- Minä
vannon maan ja meren ja taivaan kautta, etten tee sinulle mitään pahaa.»

»En usko sinua, temppeliherra», virkkoi Rebekka; »sinun takiasi olen
oppinut antamaan säätysi rehellisyydelle sen ansaitseman arvon. Lähin
preceptoriohan vapauttaisi sinut valastasi, jonka rikkominen ei
loukkaisi suurempiarvoista asiaa kuin kurjan juutalaistytön kunniaa.»

»Sinä tuomitset minua väärin», huusi temppeliherra innokkaasti, »minä
vannon säätyni kautta -- ristin kautta, jonka näet rinnassani -- miekan
kautta, joka vyölläni riippuu -- minä vannon esi-isieni vanhan
aateliskilven kautta, etten tee sinulle mitään pahaa! Kuule minua,
jollet oman itsesi, niin ainakin isäsi tähden! Minä tahdon olla hänen
turvanansa, ja tässä linnassa hän totisesti on voimallisen turvaajan
tarpeessa.»

»Voi!» sanoi Rebekka, »sen tiedän liiankin hyvin -- mutta voinko uskoa
sinua?»

»Käännettäköön aseeni nurin ja julistettakoon nimeni kaikkialla
kunniattomaksi», vakuutti Bois-Guilbert, »jos koskaan saat syytä moittia
tekoani. Monta lakia, monta sääntöä olen rikkonut, mutta sanaani -- en
koskaan!»

»Tahdon siis uskoa sinua», virkkoi Rebekka, »tämän verran» -- hän astui
alas muurin reunalta, mutta pysyi aivan lähellä ampumareikää. --»Tässä»,
sanoi hän, »tässä tahdon seisoa. Pysy sinä paikallasi. Sillä jos yrität
astua askeltakaan lähemmäksi, niin saat nähdä, että juutalaistyttö antaa
mieluummin sielunsa Jumalan kuin kunniansa temppeliherran valtaan!»

Näin Rebekka lausui. Hänen rohkea, luja päätöksensä, joka niin hyvin
soveltui hänen kasvojensa jaloon kauneuteen, oli nyt kirkastanut hänen
katseensa ja koko ulkomuotonsa tavattomalla loistolla. Silmä ei
värähtänyt, poski ei vaalennut, vaikka niin hirveä kuolema oli aivan
edessä. Päinvastoin tunne siitä, että hänellä nyt oli kohtalonsa omassa
vallassaan ja että hän, jos tahtoi, kuoleman avulla saattoi pelastua
häpeästä, oli kohottanut vielä kirkkaammaksi posken punan ja silmän
säihkyn. Bois-Guilbert. joka itsekin oli ylpeä ja rohkea, tunnusti
mielessään, että hän ei ollut koskaan ennen nähnyt näin jaloa, näin
majesteetillista naista.

»Olkoon sovinto välillämme, Rebekka», sanoi hän.

»Sovinto, jos niin tahdot», vastasi Rebekka -- »sovinto -- mutta näin
paljon maata välillämme.»

»Sinun ei tarvitse enää pelätä minua», virkkoi Bois-Guilbert.

»En sinua pelkääkään», vastasi tyttö. »Kiitos olkoon hänelle, joka
rakensi tämän tornin näin pyörryttävän korkeaksi, ettei kukaan, joka
syöksyy täältä alas, voi elävinä päästä maahan. -- Kiitos olkoon hänelle
ja Israelin Jumalalle -- minä en pelkää sinua.»

»Sinä tuomitset minua väärin», sanoi temppeliherra; »sinä tuomitset
minua väärin, sen vannon maan ja meren ja taivaan kautta! Luonteeltani
en ole alkujaan ollut semmoinen, jollaisena nyt olet minut nähnyt
--itsekäs, kova, armoton. Nainen on tehnyt minut kovasydämiseksi, ja
naisille on sentähden sydämeni kova, mutta ei sinun kaltaisillesi
naisille. Kuule mitä sanon, Rebekka -- ei ollut peistä kantavaa ritaria,
jonka sydän olisi hartaammin rakastanut valittua neitoansa kuin Brian de
Bois-Guilbertin. Tämä tyttö, jonka isällä -- pienellä paronilla -- ei
ollut enempää, mitä kehua omaksensa, kuin tällainen tornin raunio, huono
viinimäki ja muutamia Bordeaux'n rantamaan karuja kankaita, tuli
kuuluisaksi joka paikassa, missä sankaritöitä tehtiin, tuli
kuuluisammaksi monta korkeata neitoa, jotka perivät koko kreivikunnan.
-- Niin», jatkoi hän, astellen edestakaisin parvekkeella, niin
innoissaan, ettei hän näyttänyt muistavankaan Rebekan läsnäoloa, »niin,
minun urotyöni, kokemani vaarat, uhitellen vuodattamani veri tekivät
Adelaida de Montemaren nimen kuuluisaksi hamasta Kastilian
kuningashovista Bysantiumin keisaripalatsiin asti. Ja minkä palkinnon
minä voitinkaan! -- Kun palasin takaisin kalliisti ostetun, työllä ja
verellä ansaitun maineeni kanssa -- tapasin hänet naimisissa
gascognelaisen maamoukan kanssa, jonka nimi ei ollut koskaan kuulunut
ulommaksi hänen omien mitättömien tilustensa rajoja! Tulisesti olin
häntä rakastanut, tulinen oli myös kostoni hänen petoksensa johdosta!
Mutta kostoni kilpistyi omaan itseeni. Siitä päivästä alkaen erosin
elämästä ja sen siteistä -- miehuuteni iällä en saa nauttia kodin iloa
-- en saa kuulla rakastavan puolison lohduttavaa ääntä -- vanhana en saa
istua hauskan takan äärellä -- hautani on oleva yksinäinen, eikä
ainutkaan poika ole jäävä jälkeeni Bois-Guilbertin vanhan suvun
jatkajaksi. Päällikköni jalkojen juureen olen laskenut vapauteni,
--vallan saada itse päättää teoistani. Temppeliherra on orja kaikin
puolin, ainoastaan orjan nimeä vailla. Hän ei saa omistaa maata eikä
mantua, hän elää, liikkuu ja hengittää aina vain toisen miehen käskyn ja
tahdon mukaan.»

»Voi!» sanoi Rebekka, »mitkä edut voivat korvata näin suurta uhria?»

»Koston voima, Rebekka», vastasi temppeliherra, »ja kunnianhimon
kuvittelema vastainen korkeus.»

»Halpa korvaus», sanoi Rebekka, »sille, jonka on täytynyt luopua ihmisen
rakkaimmista oikeuksista.»

»Älä puhu niin, tyttö», vastasi temppeliherra; »kosto on taivaallisten
herkkua! Ja jos he, niinhän papit väittävät, ovat pitäneet kostoa
yksinoikeutenaan, niin he ovat tehneet tämän juuri sen vuoksi, että sen
suoma nautinto heidän mielestään on liian suloinen kuolevaisille. --Entä
kunnianhimo? Sen virittämä houkutushan on niin voimallinen, että se
saattaisi häiritä taivaankin autuutta.» -- Tähän hän hetkeksi vaikeni,
ja lisäsi sitten: »Rebekka! Se, joka mieluummin valitsee kuoleman kuin
häpeän, on jalo ja voimallinen hengeltänsä. Omakseni minä tahdon sinut!
-- Ei, älä säikähdä, tämä on tapahtuva sinun vapaalla suostumuksellasi
ja omilla ehdoillasi. Suostu ottamaan osaa toiveisiini, jotka loistavat
kirkkaampina kuin kruunatun kuninkaan mieliteot! -- Kuule, mitä sanon,
ennenkuin vastaat, ja punnitse, ennenkuin kiellät. -- Temppeliritari,
niinkuin sanoit, tosin menettää ihmisoikeutensa, vapaan tahtonsa. Mutta
hän pääsee jäseneksi mahtavaan veljeskuntaan, joka vapisuttaa yksin
kuninkaitakin. Hän on yksinäinen sadepisara, joka putoaa mereen. Se
häviää siihen erottamattomaksi osaksi, mutta se häviää valtamereen, joka
tyrskyjensä vastustamattomalla voimalla murtaa kallioita ja hukuttaa
kuninkaallisia sotalaivastoja. Tämmöiseen paisuvaan luode-aaltoon voi
verrata meidän mahtavaa veljeskuntaamme. Ja tässä mahtavassa
veljeskunnassa minä en ole pelkkä halpa jäsen. Minua pidetään jo nyt
yhtenä päälliköistä, ja saattaapa koittaa se päivä, jolloin kädessäni
nähdään suurmestarin komentokapula. Temppelin köyhät soturit eivät
silloin tyydy siihen, että saavat jaloillaan polkea kuningasten niskaa
-- tekeehän samoin paljasjalkainen munkkikin. Ei, vaan meidän
rautakenkämme on astuva ylös heidän valtaistuimelleen -- meidän
rautakintaamme on tempaava valtikan heidän käsistään. Ei edes teidän
Messiaanne valta, jota kansasi hajonneet heimot turhaan odottavat, voisi
tulla niin suureksi kuin se, joka loistaa minun kunnianhimoni edessä.
Minulta on vain puuttunut vertaiseni henki, joka voisi olla siinä
osallisena -- ja sinä olet se, jota kaipasin!»

»Juutalaistytöllekö näin puhut?» vastasi Rebekka. »Muistathan -- -- --»

»Älä puhu minulle», lausui temppeliritari, »uskontojemme erilaisuudesta.
Salaisissa kokouksissamme me nauramme tuommoisille ämmien loruille. Älä
usko, että me kauankaan olemme seuranneet sokeasti säätymme perustajien
joutavaa hulluutta. Suojellakseen muka karua hietikkoa, joka vain
taikauskoisten hupsujen silmissä voi olla minkään arvoinen, he luopuivat
kaikista elämän nautinnoista ja pitivät suurena autuutena saada surmansa
nälän tai janon tai ruttotaudin tai villi-ihmisten miekan kautta. Mutta
pianpa säätymme näköpiiri laajeni avarammaksi ja rohkeammaksi, ja me
keksimme parempia palkintoja uhrauksistamme. Äärettömät rikkaudet, joita
me omistamme kaikilla kristikunnan kulmilla, loistava sotamaineemme,
joka houkuttelee veljeskuntaamme parhaat ritarit kaikista kristityistä
maista -- ne ovat vain välikappaleita. Niiden avulla me valmistamme
asioita, jommoisia säätymme pyhät perustajat eivät ole unissaankaan
nähneet; eikä niistä myöskään anneta mitään tietoa niille
heikkohenkisille, jotka vanhaan tapaan pyrkivät säätyymme ja jotka
silmittömässä uskossaan tulevat meidän tottelevaisiksi palvelijoiksemme.
Mutta en tahdo nyt tämän enempää vetää syrjään esirippua, joka peittää
meidän salaisuutemme. Tuo torventoitotus ilmoittaa kenties asian, jossa
tarvitaan minuakin. Mieti siis sitä, minkä minulta kuulit. -- Jää
hyvästi! -- En pyytele anteeksi, että uhkasin tehdä sinulle väkivaltaa;
sillä sen kauttahan vasta oikein opin jaloutesi tuntemaan. Kultaa ei voi
tuntea kullaksi, ellei siihen kosketa tunnuskivellä. Pian palaan
takaisin puhelemaan enemmän sinun kanssasi.»

Ritari palasi tornikamariin ja astui porraskäytävää alas. Rebekka jäi
taas yksikseen. Hän oli suuresti pelästynyt kuullessaan, mitä kaikkea
tuo rohkea, häijy mies, jonka valtaan hän kovaksi onnekseen oli
joutunut, uskalsi ajatella hurjassa kunnianhimossaan; hän olisi siitä
kenties vielä enemmän pelästynyt, jollei hän vähää ennen olisi nähnyt
kuolemaa edessänsä. Astuttuansa alas tornikamariin hän siis ensi
työkseen lausui Jaakobin Jumalalle kiitoksen saamastaan suojeluksesta ja
rukoili edelleenkin varjelusta sekä itselleen että isällensä. Livahtipa
vielä lisäksi eräs nimi hänen rukoukseensa -- sen haavoittuneen
kristityn nimi, joka myös oli joutunut verenhimoisten vihollisten
käsiin. Rebekan sydän säpsähti samassa, kun hänen puheeseensa Jumalan
kanssa, hänen hartaaseen rukoukseensa siten oli sekaantunut muisto
miehestä, jonka kanssa hänellä ei olisi pitänyt olla mitään tekemistä
--muisto nasarealaisesta, juutalais-uskonnon vihollisesta. Mutta rukous
nuorukaisen puolesta oli jo hiljaisena henkäyksenä kohonnut Rebekan
huulilta, eikä hänen sydämensä -- huolimatta kaikista uskontonsa
ahdasmielisistä opeista -- olisi suonutkaan, ettei se olisi tullut
lausutuksi.



VIIDESKOLMATTA LUKU.


     Onpa tuo helkkarin mutkikasta kynän koukeroittelemista; en ole
     vielä ikänä nähnyt mokomata!

                                   »_Hän alentuu valloittamaan_.»

Linnansaliin astuessansa temppeliherra tapasi de Bracyn jo siellä.
»Nähtävästi», sanoi de Bracy, »on tämä torventoitotus keskeyttänyt sinun
kosintasi niinkuin minunkin. Mutta sinä saavut myöhemmin ja
vastahakoisemmin; siitä tahtoisin päättää, että sinulla on ollut
hauskempaa seuraa kuin minulla.»

»Onko siis», kysyi temppeliherra puolestaan, »sinun käynyt huonosti
kosiessasi tuota rikasta saksilaistyttöä?»

»Tuomas Becketin pyhät luut meitä auttakoot!» vastasi de Bracy, »onpa
Rowena-neiti varmaankin saanut kuulla, että tämä mies ei henno nähdä
naiskyyneleiden vuotavan.»

»Hyi häpeä!» virkkoi temppeliherra. »Sinäkö, vapaan peitsimieskomppanian
päällikkö, et hennoisi nähdä naisten kyyneleitä! Sitä kirkkaamminhan
rakkauden tulisoihdun pitäisi palaa, kun pari kyynelpisaraa siihen
pirskahtaa.»

»Suuri kiitos parin kyynelpisaran pirskoittamisesta», vastasi de Bracy;
»mutta tulvasipa niitä tuon neitosen silmistä niin paljon, että olisi
nuotiovalkeakin siitä sammunut. En usko, että missään maailmassa on
nähty niin surkeaa käsien vääntelyä ja niin ylenpalttista kyynelten
vuotoa hamasta Pyhän Nioben ajoista, josta Aymer-abotti meille kertoi.
Vesihiisi on tainnut riivata koko saksilaiskaunottaren.»

»Ja kokonainen legioona piruja on tainnut ottaa asuntonsa juutalaistytön
sydämeen», virkkoi puolestaan temppeliherra. »Yksi ainoa pirulainen,
vaikka se olisi Apollo itse, ei olisi voinut paisuttaa häntä niin
hillitsemättömän ylpeäksi ja rohkeaksi. -- Mutta missä viipyykään
Front-de-Boeuf? Yhä taajemmin ja kovemminhan tuo torvi soipi.»

»Hän hieroo kauppaa juutalaisäijän kanssa, luullakseni», vastasi de
Bracy huolettomasti; »arvattavasti Iisak ulvoo niin kovasti, ettei
torven törähdyksiä kuulukaan. Tiedäthän sen omastakin kokemuksestasi,
ritari Brian, että ennenkuin juutalainen suostuu luovuttamaan pois
aarteensa semmoisilla ehdoilla kuin ystävämme Front-de-Boeuf luultavasti
tarjoaa, hän nostaa niin suuren äänen, että se voittaa kaksikymmentäkin
torvea ja sarvea. Mutta lähettäkäämme joku palvelijoista häntä
kutsumaan.»

Pian ilmaantuikin Front-de-Boeuf, jonka armoton julmuus oli ennen
kerrotulla tavalla tullut estetyksi. Syynä hänen viipymiseensä oli se,
että hän oli antanut moniaita asianvaatimia käskyjä miehilleen.

»Katsokaamme, mitä tuo kirottu hälinä tuolla ulkona tarkoittaa», sanoi
Front-de-Boeuf. -- »Tänne on tullut kirje, ja jollen erehdy, on se
saksinkielinen.»

Hän katseli kirjettä käännellen sitä kädessään, ikäänkuin olisi toivonut
saavansa tämmöisellä kääntelemisellä selvää paperin sisällyksestä.
Lopuksi hän kuitenkin ojensi sen de Bracylle.

»Yhtähyvin se saattaisi olla täynnä noidan koukerolta», virkkoi tämä,
joka oli aivan oppimaton, niinkuin melkein kaikki muutkin sen ajan
ritarit. »Kappalaisemme yritti tosin opettaa minua kirjoittamaan; mutta
kaikki kirjaimeni muodostuivat aina nuolenpäiden ja miekanterien
muotoisiksi, ja silloin tuo kaljupää ukko viimein väsyi työhön.»

»Annas tänne», sanoi temppeliherra. »Sen verran on minussa pappismiestä,
että vähä oppini voi valaista urhouttani.»

»Käytä sitten pyhä oppisi meidän hyödyksemme», sanoi de Bracy. »Mitä tuo
paperiliuska tietää?»

»Sehän on täysi sodanjulistus», vastasi temppeliherra; »jollei se,
Betlehemin neiti nähköön, ole hullua pilantekoa. Kummallisempaa
haastekirjaa ei luullakseni vielä koskaan ole päästetty jonkin
ritarilinnan laskusillan yli.»

»Pilantekoako?» virkkoi Front-de-Boeuf; »olisipa hauska tietää, kuka
semmoisessa asiassa tohtii minun kustannuksellani pilaa tehdä! -- Lue
se, ritari Brian.»

Temppeliherra luki nyt seuraavan:

»Minä Wamba, Älyttömän poika, palveleva hovinarrina jaloa ja
vapaasukuista miestä, Cedrikiä, Rotherwoodin herraa, jota myös
Saksilaiseksi nimitetään -- Ja minä Gurth, Beovulfin poika, sikopaimen
-- -- --»

»Hullutteletko sinä?» keskeytti Front-de-Boeuf lukijaa.

»Pyhä Luukas auttakoon, kirje alkaa juuri noilla sanoilla», vastasi
temppeliherra. Sitten hän jatkoi jälleen lukuansa: »Minä Gurth,
Beovulfin poika, sikopaimen mainitun Cedrikin palveluksessa, yhdessä
meidän apumiestemme ja liittoveljiemme kanssa, jotka yksissä neuvoin
meidän kanssamme ovat antautuneet tähän sotaan, nimittäin se jalo
ritari, jota tällä hetkellä nimitetään Mustan tyhjäntoimittajan nimellä,
ja kelpo vapaa talonpoika Robert Locksley, myös Kepinhalkaisijan
liikanimellä tuttu, annamme teille, Reginald Front-de-Boeuf, ja teidän
liittolaisillenne ja rosvokumppaneillenne, keitä ne sitten lienevätkin,
tiedoksi, että koska te syyttä ja sodanjulistuksetta, väkivallalla ja
kavaluudella olette ottaneet kiinni meidän herramme ja isäntämme,
yllämainitun Cedrikin; ynnä myös jalon ja vapaasukuisen neidon, neiti
Rowenan, Hergottstrandsteden omistajan; ynnä myös jalon ja vapaasukuisen
herra Athelstanin, Coningsburghin herran; ynnä myös useampia vapaita
miehiä, heidän palvelijoitansa; ynnä myös useita orjia, heidän
perintöorjiansa; ynnä myös juutalaisen, nimeltä Iisak Yorkilainen, ja
hänen tyttärensä, juutalaistytön; ynnä myös useampia hevosia ja muuleja.
Jotka jalosukuiset henkilöt, ynnä palvelijat ja orjat ynnä hevoset ja
muulit ynnä yllämainittu juutalaisukko ja juutalaistyttö, olivat kaikki
täydessä rauhassa kuninkaallisen majesteetin kanssa, ja uskollisina
alamaisina matkustivat kuninkaan maantiellä. Siitä syystä me tahdomme ja
vaadimme, että yllämainitut jalosukuiset henkilöt, nimittäin Cedrik
Rotherwoodin herra, Rowena Hergottstrandsteden omistaja ja Athelstan
Coningsburghin herra ynnä heidän palvelijansa ja orjansa, niin myös
heidän hevosensa ja muulinsa, niin myös yllämainittu juutalaisukko sekä
juutalaistyttö ja samoin kaikki heille kuuluvat tavarat annetaan meidän
haltuumme tai niiden haltuun, jotka me siihen toimeen määräämme, eheinä
ja vahingoittumatta, ennenkuin tunti on kulunut teidän saatuanne tämän
kirjeen käsiinne. Jollette sitä tee, niin julistamme teidät rosvoiksi ja
kavaltajiksi, ja tahdomme panna henkemme alttiiksi tappelemalla,
piirittämällä tai muulla tavalla sotimalla teitä vastaan, ja tahdomme
voimiamme myöten tehdä teille kiusaa sekä vahinkoa. Siitä Jumala teitä
armollisesti varjelkoon! -- Tämän me olemme allekirjoittaneet Pyhän
Witholdin päivän aattona, suuren käräjätammen juurella Sarvasmäen
metsässä, ja ylläolevan kirjeen on kokoonpannut se pyhä mies, joka
Copmanhurstin kappelissa palvelee Jumalaa, Pyhää Neitsyttä sekä Pyhää
Dunstania.»

Kirjeen alla oli ensimmäisenä kömpelösti piirustettu kukonpää
helttoineen sekä selitys, että hieroglyfi oli Wamban, Älyttömän pojan
puumerkki. Tämän arvoisan kuvan alla oli risti, joka oli selitetty
Gurthin, Beovulfin pojan puumerkiksi. Sen alle olivat sanat _Le Noir
Fainéant_ (Musta Tyhjäntoimittaja) kirjoitetut rohkeilla, paksuilla
kirjaimilla. Ja kaikkein viimeisenä seurasi sievästi kuvattu nuoli,
jousimies Locksleyn tunnuskuva.

Ritarit kuuntelivat tämän eriskummallisen pergamentin sisällystä päästä
päähän, ja sitten he katsahtivat toisiinsa äänettömällä ihmetyksellä,
kuten ainakin miehet, jotka eivät ollenkaan käsitä, mitä asia
tarkoittaa. De Bracy ensimmäisenä lopetti äänettömyyden purskahtamalla
hillittömään naurunhohotukseen, johon temppeliherra, vaikka
kohtuullisemmin, yhtyi. Mutta Front-de-Boeuf puolestansa näytti panevan
heidän ilonsa pahaksi.

»Suoraan sanoen, hyvät herrat», hän sanoi, »parempi olisi nyt
neuvotella, mitä meidän, asiain näin ollessa, tulee tehdä, kuin hohottaa
noin narrien tavalla.»

»Front-de-Boeufin rohkeus on yhä vielä masennuksissa sen johdosta, että
hänet turnajaispelissä sysättiin maahan», virkkoi de Bracy
temppeliherralle. »Peloittaapa häntä nyt paljas taisteluvaatimuksen
nimikin, vaikka se tuleekin vain narrin ja sikopaimenen taholta.»

»Pyhä Mikael auttakoon!» vastasi Front-de-Boeuf; »soisinpa, että saisit
kaikki tämän vehkeilyn seuraukset omaan niskaasi, de Bracy. Nuo
lurjukset eivät uskaltaisi osoittaa niin käsittämätöntä hävyttömyyttä,
jollei heillä olisi suuri miesvoima takanansa. Salot ovat täynnä
metsäsissejä, jotka vihaavat minua siksi, etten salli heidän ampua
vapaasti metsäkauriita. Kerrankin, kun eräs semmoinen lurjus oli tavattu
itse teosta, verissä käsin, minä luin veitikalle lyhyen lain ja sidotin
hänet sarvaan sarviin, joka viidessä minuutissa puski miehen mäsäksi. Ja
siitä syystä ammuttiin jälkeeni yhtä monta nuolta kuin toissapäivänä
tuohon pilkkatauluun Ashbyssä. -- Kuules, mies», hän lisäsi kääntyen
erään palvelijansa puoleen, »onko käyty katsomassa, miten suuri
miesvoima seisoo tämän julkean haastekirjeen takana?»

»Vähintään kaksisataa miestä lienee koolla metsässä», vastasi asemies.

»Tämäpä on lysti juttu!» sanoi Front-de-Boeuf. »Sen sain palkakseni
siitä, että lainasin linnani teille, jotka ette osaa toimittaa
asioitanne hiljaa, vaan tuotte tuommoisen vaapsahaisparven silmilleni.»

»Vaapsahaisiako?» virkkoi de Bracy; »sano pikemmin piikittömiä
kuhnureita, parvi laiskoja lurjuksia, jotka ovat karanneet saloille ja
havittelevat metsänriistaa, kun eivät viitsi työllä elättää
henki-raiskaansa.»

»Piikittömiäkö?» vastasi Front-de-Boeuf. »Onpas heillä piikit,
teräskärkiset, kolmen jalan pituiset nuolet, joilla saavat sattumaan
vaikka Ranskan kruununkolikon kokoiseen pilkkaan.»

»Hävetkää toki, herra ritari!» sanoi temppeliherra. »Kutsukaamme väkemme
kokoon ja rynnätkäämme ulos heitä vastaan. Yhdessä ainoassa ritarissa
--vaikkapa yhdessä ainoassa sotamiehessäkin -- on jo tarpeeksi vastusta
kahdellekymmenelle tuommoiselle talonpojalle.»

»On tarpeeksi ja liiaksikin», lisäsi de Bracy; tuskin viitsisin mokomia
vastaan ojentaa edes peistäni.»

»Niin kyllä», vastasi Front-de-Boeuf, »jos he olisivat mustia
turkkilaisia tai saraseeneja, herra temppeliherra, tai pelkurimaisia
ranskalaisia talonpoikia. Mutta nuo tuolla ovat englantilaisia
jousimiehiä, eivätkä he ole meitä huonommat muussa suhteessa, kuin että
heillä ei ole ratsuja eikä rautavarusteita; ja vähänpä apua meille
niistäkään tulisi tiheässä metsässä. Rynnäkköön käsket meidän käydä!
Tuskinhan meillä on tarpeeksi väkeä edes linnankaan puolustukseen.
Parhaat miehistäni ovat Yorkissa; siellä on sinunkin kumppaniasi, de
Bracy. Täällä ei meillä ole täyttä kahtakymmentäkään jäljellä, paitsi
niitä muutamia, joiden avulla te suorititte hullun ryöstönne.»

»Ettehän toki pelänne», sanoi temppeliherra, »heitä tuolla olevan niin
monta, että he uskaltaisivat käydä rynnäkköön linnaa vastaan?»

»Enpä juuri sitä, ritari Brian», vastasi Front-de-Boeuf. »Noilla
metsäsisseillä tosin on uskalias päällikkö; mutta ilman koneita,
tikapuita ja oppineita johtajia he eivät voi linnalleni mitään.»

»Lähettäkää sana naapureillenne», sanoi temppeliherra; »käskekää heidän
koota väkensä ja tulla kolmen ritarin avuksi, joita muuan narri ja
sikopaimen piirittävät Front-de-Boeufin paronilinnassa.»

»Te laskette leikkiä, herra ritari», vastasi paroni; »mutta kenelle
lähettäisin sanan? -- Malvoisin miehineen on nyt jo Yorkissa, ja
siellähän ovat myös muut liittoveljeni. Sielläpä minäkin nyt olisin,
jollei tämä pirun juttu olisi tullut väliin.»

»Lähetä sitten sana Yorkiin ja käske väkemme tänne», neuvoi de Bracy.
»Jolleivät he minun lippuni liehuessa ja vapaajoukkoni päällekaratessa
pötki pakoon, niin tahdon myöntää, että he ovat rohkeimmat kaikista
sisseistä, jotka ikinä ovat virittäneet joustaan sinisillä saloilla.»

»Mutta kuka sen sanan veisi?» kysyi Front-de-Boeuf; »heillä tietysti on
joka tienhaarassa vartijat, jotka kiskoisivat sanoman hänen rinnastaan.
-- Nytpä keksinkin keinon», lisäsi hän hiukan arveltuaan. »Herra
temppeliritari, tehän osaatte sekä lukea että kirjoittaa, ja jos meidän
onnistuisi vain löytää kappalaiseni kirjoitusneuvot, -- se mies-parka
kuoli vuosi takaperin kesken joulu-juominkiaan --»

»Suokaa anteeksi», virkkoi asemies, joka seisoi yhä likellä, »luulenpa
vanhan Urfridan panneen ne johonkin tallelle, muistoksi rippi-isästään.
Tämä oli viimeinen mies, niin olen kuullut ämmän sanovan, joka kohteli
häntä sillä sävyisyydellä, millä aina pitäisi kohdella sekä nuoria että
vanhoja naisia.»

»Mene sitten ja nouda ne tänne, Engelred», käski Front-de-Boeuf; »ja
sitten te, herra temppeliritari, saatte kirjoittaa vastauksen tuohon
rohkeaan haasteeseen.»

»Mieluimmin piirtäisin sen vastauksen miekan kuin kynän kärjellä»,
vastasi Bois-Guilbert; »mutta tapahtukoon teidän tahtonne.»

Hän kävi siis istumaan ja kirjoitti näin kuuluvan kirjeen ranskan
kielellä:

»Ritari Reginald Front-de-Boeuf ynnä hänen jalosukuiset, ritarisäätyiset
liittolaisensa ja apulaisensa eivät ota vastaan mitään sodanjulistusta
orjilta eikä karkureilta. Ja jos sillä, joka sanoo itseään Mustaksi
ritariksi, todella on oikeus kunnialliseen ritarinimeen, niin hän
muistakoon, että hän nykyisellä aseveljeydellänsä on tahrannut arvonsa
eikä voi siis vaatia tilinteolle aatelissukuisia miehiä. Mitä meidän
vankeihimme tulee, niin me kehoitamme kristillisestä armeliaisuudesta,
että lähettäisitte tänne jonkun pappismiehen heitä ripittämään ja
Jumalan kanssa sovittamaan. Sillä me olemme lujasti päättäneet
mestauttaa heidät tänä aamuna ennen päivällisen aikaa, jotta heidän
päänsä törröttäessään muurilla seipäitten nenässä olisivat todistuksena,
miten vähän me välitämme teistä, jotka olette vaivanneet itseänne tänne
heidän avukseen. Lähettäkää siis, niinkuin yllä jo sanoimme, pappi
sovittamaan heitä Jumalan kanssa, jolla tavalla saatte tilaisuuden antaa
heille viimeisen kerran maan päällä apuanne.»

Tämä kirje käärittiin kokoon, jonka jälkeen asemies vei sen ulkona
odottavalle sanansaattajalle. Tässä oli vastaus, sanottiin, hänen
tuomaansa kirjeeseen.

Saatuaan asiansa toimitetuksi talonpoika palasi piirittäjien päämajaan,
joka tällä hetkellä sijaitsi uhkean tammipuun juurella, noin kolmen
nuolenkantaman päässä linnasta. Siellä odottivat Wamba ja Gurth, yhdessä
liittolaistensa, Mustan ritarin ja Locksleyn sekä iloisen erakon kanssa,
levottomasti vastausta haastekirjeeseensä. Heidän ympärillään
vähän edempänä oli suuri joukko uljaita jousimiehiä, joiden
metsäläisentapaiset vaatteet ja ahavoittuneet kasvot todistivat, mikä
heidän tavallinen virkansa oli. Kolmattasataa oli heitä jo koolla, ja
yhä vielä virtaili lisää. Nekin miehet, joita he päällikköinään
tottelivat, olivat aivan samanlaisissa vaatteissa sekä aseissa; lakissa
heiluva sulka oli heidän ainoa arvoansa osoittava merkki.

Paitsi tätä joukkoa oli avuksi myös saapunut toinenkin, huonommin
järjestetty ja kehnommin varustettu sotavoima, nimittäin lähikylien
saksilaisia asukkaita sekä useita orjia ja alustalaisia Cedrikin
laajoilta tiluksilta. Harvalla näistä oli muita varustuksia kuin ne
työkalut, jotka hätä toisinaan muuttaa sota-aseiksi. Kankia, viikatteita
tai varstoja oli useimmilla kädessä; sillä normannilaiset, noudattaen
valloittajien tavanmukaista varovaisuutta, eivät sallineet voitettujen
saksilaisten pitää miekkoja tai keihäitä hallussaan. Siitä syystä tämä
saksilainen apuvoima ei ollutkaan niin peloittava linnalaisille kuin se
muuten olisi voinut olla heidän suuren lukunsa, ruumiillisten voimiensa
ja tulisen intonsa vuoksi. Tämän kirjavan armeijan päälliköille tuotiin
nyt temppeliherran vastauskirje. Kaikkein ensiksi käännyttiin sotapapin
puoleen ja pyydettiin häntä selittämään sen sisällystä.

»Pyhän Dunstanin koukerosauvan kautta», sanoi arvoisa hengellinen mies,
»joka on ajanut paratiisiin enemmän lampaita kuin minkään muun pyhän
miehen sauva, minä vannon, etten kykene selittämään teille tätä
renkutusta. Lieneekö se ranskaa vai arabian kieltä, siitäkään en voi
selvää saada.»

Hän antoi sitten kirjeen Gurthille, joka pudisti vihaisesti päätään ja
ojensi sen Wamballe. Narri katsasti paperin kaikkia neljää kulmaa
samantapaisella ymmärtäväisellä irvistyksellä kuin apinoilla on
vastaavassa tilanteessa tapana tehdä. Sitten hän heitti kuperkeikan ja
antoi kirjeen Loeksleylle.

»Jos nuo pitkät piirut olisivat jousia ja lyhyet nuijapäitä nuolia,
sitten minä kenties saisin asiasta vähän selkoa», sanoi kunnon
jousimies. »Mutta niinkuin asia nyt on, en pysty siihen paremmin kuin
nuoleni pystyisi sarvaaseen, joka on penikulman päässä täältä.»

»Pitäneepä minun sitten ruveta sihteeriksi», sanoi Musta ritari.
Otettuansa kirjeen Locksleyltä hän luki sen ensin läpi itsekseen ja
sitten selitti liittolaisilleen sen sisällyksen saksinkielellä.

»Tahtoisivatko he mestata jalon Cedrikin?» huusi Wamba. »Pyhä risti!
Olettepa varmaan lukenut väärin, herra ritari.»

»En maar, hyvä ystäväni», vastasi ritari; »olen selittänyt sanat, aivan
niinkuin ne on tähän kirjoitettu.»

»No sitten, Pyhä Tuomas Canterburylainen auttakoon», huusi Gurth,
»meidän pitää valloittaa linna, vaikka kynsillämme repisimme sen
hajalleen.»

»Muita apukeinoja ei meillä olekaan», vastasi Wamba; »mutta tuskinpa
minun hyppysistäni lienee harmaitten kivien ja kalkin hajalleen
repijöiksi.»

»Se on vain veruke, jolla he tahtovat voittaa aikaa», virkkoi Locksley.
»Eivät he toki tohtine tehdä semmoista tekoa, jonka minä hirveästi
kostaisin.»

»Soisinpa», sanoi Musta ritari, »että joku meistä voisi päästä linnaan
katsomaan, minkälainen piiritettyjen laita on. Ja minusta näyttää, koska
he pyysivät sinne ripittäjää, että tämä meidän pyhä erakko voisi mennä
toimittamaan pappisvirkaansa ja samassa myös hankkimaan meille
tarpeellisia tietoja.»

»Perhana periköön sinut kehnoine neuvoinesi!» manasi kelpo erakko. »Niin
pian kuin olen riisunut munkinmekon päältäni, sen vakuutan teille, herra
Tyhjäntoimittaja ritari, olen samassa myös nakannut nurkkaan pappiuteni
ja pyhyyteni, jopa latinan taitonikin. Ja puettuani viheriän nutun
päälleni saisin pikemmin ammutuksi kaksikymmentä metsäkaurista kuin
yhden ainoan kristityn ripitetyksi.»

»Pelkäänpä sitten», sanoi Musta ritari, »pelkäänpä sitten suuresti, että
meillä ei tässä ole ketään, joka voisi tai tahtoisi toimittaa rippi-isän
osaa?»

Miehet katsoivat toisiinsa eikä kukaan vastannut.

»Minä näen», sanoi Wamba vähän ajan päästä, »että hupsun tässäkin
tilaisuudessa pitää ryhtyä hupsuun työhön ja pistää kaulansa solmuun,
jota viisaat miehet karttavat. Saan siis teille ilmoittaa, hyvät serkut
ja kansalaiset, että pidin ylläni mustaa mekkoa ennenkuin tähän
kirjavaan pukeuduin. Minua kasvatettiin munkiksi, kunnes aivotauti vei
minulta järkeni, jättäen ainoastaan sen verran jäljelle, että kelpasin
hovinarriksi. Toivonpa siis, -- kun otan avuksi meidän kelpo erakkomme
mekon sekä kaiken sen pyhyyden ja opin, jotka sen viitan saumoihin ovat
ommellut -- kelpaavani meidän arvoisalle herrallemme Cedrikille ja hänen
kumppaneilleen lohduttajaksi niin maallisessa kuin hengellisessäkin
suhteessa.»

»Lieneekö hänessä tarpeeksi järkeä siihen, mitä arvelet?» kysyi Musta
ritari Gurthilta.

»Enpä tiedä», vastasi Gurth; »mutta jollei ole, niin tämä ainakin olisi
ensi kerta, jolloin hän ei olisi älynnyt käyttää hupsuuttansa
hyödykseen.»

»Pane munkin mekko päällesi sitten, veikkonen», lausui ritari, »ja
pyydä, että herrasi lähettäisi meille tietoja siitä, miltä linnan
sisässä näyttää. Väkeä ei siellä mahda olla ylen paljon, ja tahtoisin
panna vetoon viisi yhtä vastaan, että me äkillisellä, rohkealla
rynnäköllä pääsisimme sisään. Mutta joudu matkaan -- aika kuluu.»

»Ja paluutasi odotellessamme», sanoi Locksley, »me piiritämme koko
linnan niin tarkoin, ettei kärpänenkään pääse sieltä ulos sanomia
viemään. Voit siis, veikkonen», lisäsi hän Wamban puoleen kääntyen,
»vakuuttaa noille ankaroille herroille, että he jokaisesta vangeille
tehdystä väkivallasta saavat kokea mitä kovimman koston.»

»_Pax vobiscum!_» (rauha teille) lausui Wamba, joka jo oli täydessä
pappispuvussa.

Näin sanottuaan hän rupesi astumaan munkkimaisen juhlallisin, hitain
askelin ja lähti vaaralliseen lähetystoimeensa.



KUUDESKOLMATTA LUKU.


    Laiskistuu ratsu raisukin
    ja laiska tulistuu;
    narritteleepa munkkikin,
    ja narri viisastuu.

              _Vanha laulu_.

Pianpa narri erakon mekkoon sekä kaapuun puettuna ja solmunuora vyönä
seisoi Front-de-Boeufin portin edustalla. Vartija kysyi häneltä, kuka
hän oli ja millä asialla.

»_Pax vobiscum_», vastasi narri, »olen köyhä fransiskaanimunkki. Tulen
ripittämään eräitä onnettomia, joita tässä linnassa pidetään
vankeudessa.»

»Oletpa aika rohkea munkki», virkkoi vartija, »kun uskallat
tähän linnaan. Täällä ei ole, jollen ota lukuun omaa juoppoa
kappalaisvainajaamme, pariin kymmeneen vuoteen kuulunut sinun karvaisesi
kukon kiekumista.»

»Ole kuitenkin hyvä ja sano asiani linnan isännälle», vastasi
valemunkki; »olen varma, että pyyntööni mieluisasti suostutaan, ja
sitten tämä kukko on kiekuva, jotta koko linna sen kuulee.»

»Suurkiitos!» sanoi vartija; »mutta jos minulle koituu pahaa siitä, että
jätän tämän paikan ja lähden asiallesi, niin tahdonpa koettaa, eikö
harmaan hanhen siivellä sulitettu nuoli pysty harmaan veljen mekkoon.»

Näin uhaten hän lähti kopistaan ja saattoi linnan valtasaliin sen
tavattoman sanoman, että portin takana seisoi munkki, pyytäen päästä
sisään. Miehen suureksi ihmeeksi isäntä käskikin, että pyhä mies oli
paikalla päästettävä sisään. Vartija täytti käskyn kauan aikailematta;
kuitenkin kutsui hän ensin muutamia sotamiehiä avukseen portin suulle
siltä varalta, että salainen rynnäkkö voisi olla hankkeissa. Mutta olipa
se hurja rohkeus, jonka innostamana Wamba-parka oli lähtenyt
vaaralliseen toimeensa, aivan masentumaisillaan, kun hän näki suuresti
pelätyn ja suuresti pelättävän Reginald Front-de-Boeufin edessään.
Tuntien pahempaa pelkoa ja epäilystä kuin vielä koskaan eläessään hän
lausui siis tervehdyksensä »_pax vobiscum!_», joka muka oli todistuksena
hänen pappiudestaan. Mutta Front-de-Boeuf oli tottunut siihen, että
kaikensäätyiset ihmiset häntä vavisten lähenivät; siksipä ei valepapin
pelko herättänyt hänessä epäluuloja. »Kuka ja mistä olet, pappi?» kysyi
hän.

»_Pax vobiscum_», tervehti narri vielä kerran, »olen köyhä pyhän
Franciskuksen palvelija, joka tämän salon kautta matkustaessani jouduin
rosvojen käsiin, tai Raamatun sanoilla puhuen '_quidam viator incidit in
latrones_'. Nämä rosvot nyt lähettivät minut tähän linnaan antamaan
hengellistä apuani kahdelle miehelle, jotka teidän korkea päätöksenne on
tuominnut hengiltä otettaviksi.»

»Aivan niin», virkkoi Front-de-Boeuf. »Ja voitko, pyhä isä, sanoa
minulle, kuinka paljon noita rosvoja on?»

»Jalo herra», vastasi narri, »_nomen illis legio_, se on: heidän nimensä
on legioona.»

»Virka minulle suorin sanoin, kuinka monta heitä on, pappi veitikka,
taikka saat nähdä, ettei tässä munkin mekko eikä nuoravyö paljonkaan
auta.»

»Voi!» sanoi valemunkki, »_cor meum eructavit_, se on: sydämeni kovasti
säikähtyi! Mutta taitaapa heitä arvatakseni olla -- jos luen mukaan
metsäsissit ja talonpojat -- vähintään viisisataa miestä.»

»Mitä?» virkkoi temppeliherra, joka juuri nyt astui saliin, »niin suurin
parvinko nuo vaapsahaiset lentelevät? Onpa aika hävittää koko tuo häijy
suku.» Sitten hän kuiskasi syrjään Front-de-Boeufille: »Tunnetteko tuota
miestä?»

»Hän on jostakin kaukaisesta luostarista», sanoi Front-de-Boeuf; »en
tunne häntä.»

»Älkää sitten uskoko hänelle asiaanne suullisesti», neuvoi
temppeliherra. »Antakaamme hänelle kirje vietäväksi de Bracyn
vapaakomppanialle, jolla heidät käsketään joutumaan tänne päällikkönsä
avuksi. Mutta jottei tämä kaljupää saisi mitään epäluuloa mieleensä,
sallikaa hänen vapaasti täyttää virkansa ja valmistaa nuo saksilaissiat
teurastukseen.»

»Tehkäämme niin», sanoi Front-de-Boeuf. Hän antoi heti eräälle
palvelijallensa käskyn, että Wamba saatettaisiin Cedrikin ja Athelstanin
vankihuoneeseen.

Vankeus oli pikemminkin yhä kiivastuttanut kuin masentanut Cedrikin
tulista mieltä. Hän asteli edestakaisin kamarissa niin kiihkeästi, kuin
olisi hän marssinut vihollisen sotarintamaa vastaan tai rynnännyt
piiritetyn linnan murtuneelle muurille. Näin tehden hän puheli välistä
itsekseen, välistä Athelstanille hajanaisia, kiivaita sanoja. Hänen
toverinsa sen sijaan odotteli vakaana ja huolettomana, minnepäin asia
kallistuisi. Sillä välin hän kuitenkin aivan rauhallisesti märehti
runsasta päivällisateriaansa eikä paljonkaan vaivannut päätään
mietteillä, miten pitkälliseksi hänen vankeutensa tulisi. Tottahan
siitäkin, hän arveli, niinkuin muista maallisista pahoista, kerran
Jumalan avulla oli loppu tuleva.

»_Pax vobiscum_», lausui narri astuessaan sisään. »Pyhän Dunstanin,
Dennisin, Duthocin ja kaikkein muiden pyhien miesten siunaus olkoon
teidän kanssanne ja teidän ympärillänne.»

»Astu sisään», vastasi Cedrik valemunkille; »mistä syystä tulet tänne?»

»Tulen kehoittamaan teitä valmistautumaan kuolemaan», sanoi narri.

»Se ei ole mahdollista!» huusi Cedrik kavahtaen pystyyn. »Ei heissä
tosin ole häpyä eikä pelkoa, mutta eiväthän he toki uskaltane ryhtyä
niin julkiseen ja tarpeettomaan murhatyöhön!»

»Voi!» virkkoi narri; »yhtä vähän voisi silkkinuora pidättää
pillastunutta hevosta kuin ihmistunto hillitä noita miehiä. Ajatelkaa
siis, jalo Cedrik, ja niin myös tekin, urhokas Athelstan, syntejänne,
joihin liha teidät on vietellyt; sillä tänäpäivänä teidän tulee seisoa
korkeamman tuomarin edessä.»

»Kuulitkos sen, Athelstan?» sanoi Cedrik. »Rohkaiskaamme siis sydämemme
tähän viimeiseen tekoon. Parempi onkin kuolla miehinä kuin elää orjina.»

»Minä olen valmis», vastasi Athelstan, »kärsimään kaikkein pahinta, mitä
he ilkeydessään keksinevät, ja aion astua mestauslavalle yhtä
huolettomana kuin menisin päivälliselleni.»

»Käykää siis pyhään toimeenne, hurskas isä», sanoi Cedrik.

»Maltahan vielä pikkuisen, eno-kulta», virkkoi narri luonnollisella
äänellä. »Parempi on pimeässä varoa ennenkuin harppaa.»

»Niin totta kuin olen kristitty», huusi Cedrik, »kuulostaapa tuo ääni
tutulta!»

»Onhan se uskollisen orjanne ja narrinne ääni», vastasi Wamba, riisuen
kaappunsa. »Jos olisitte ennen totellut hupsun neuvoa, niin ette olisi
tässä paikassa. Totelkaapa edes nyt hupsun neuvoa, niin pääsette pois.»

»Mitä tarkoitat, narri?» kysyi saksilainen.

»Juuri sitä mitä sanon», vastasi Wamba. »Ottakaa tämä mekko
vyönuorineen, niin olette yhtä hyvä vihitty pappi kuin minä, ja
marssikaa hyvässä turvassa ulos linnasta. Minä puen päälleni teidän
viittanne ja vyönne ja lähden teidän sijastanne tuolle pitkälle
matkalle.»

»Minäkö jättäisin sinut tänne sijaani!» sanoi Cedrik kummastuen tästä
ehdotuksesta. »Hirteenhän ne sinut ripustaisivat, hupsu-parkani.»

»Tehkööt vain mitä heidän omatuntonsa sallinee», virkkoi Wamba.
»Luulisinpa -- sillä suinkaan tahtomatta teidän sukunne arvoa häväistä
-- että Älyttömän pojan kaula tulee roikkumaan hirsinuorassa yhtä
suurella kunnialla kuin kultavitjat aikoinaan riippuivat hänen
esi-isänsä, pormestarin kaulassa.»

»Olkoon sitten niin», vastasi Cedrik; »yhdellä ehdolla tahdon suostua
tarjoukseesi, nimittäin että minun sijastani tahdot vaihtaa vaatteet
herra Athelstanin kanssa.»

»Enkä, pyhä Dunstan minua auttakoon!» vastasi Wamba; »siihen ei ole
mitään syytä. Oikein on, että vanhan Älyttömän poika pelastaa hengellään
Herewardin pojan. Mutta sulaa hullutusta olisi, jos menisin surman
suuhun miehen puolesta, jonka esi-isillä ei ole ollut mitään tekemistä
minun esi-isieni kanssa.»

»Konna», lausui Cedrik, »ovathan Athelstanin esi-isät olleet Englannin
kuninkaita!»

»Olkoot he mitä ikinä tahansa», vastasi Wamba; »mutta min'en vain anna
vääntää suoraa niskaani nurin heidän tähtensä. Sentähden,
isäntä-kultani, käyttäkää te tarjoustani itse tai sallikaa minun lähteä,
yhtä vapaana kuin tulin, tästä vankihuoneesta.»

»Anna vanhan puun kaatua», jatkoi Cedrik, »kunhan metsän uhkea toivo
pysyy pystyssä. Pelasta jalo Athelstan, uskollinen Wambani! Se on
jokaisen kelpo miehen velvollisuus, jolla on saksilaisverta suonissansa.
Me molemmat jäämme tänne häijyjen vihollisten vimman alaisiksi, ja hän
menköön vapaana ja eheänä rohkaisemaan kansalaisiamme kostotyöhön.»

»Ei suinkaan, isä Cedrik!» sanoi Athelstan tarttuen hänen käteensä.
Hänen tunteensa ja tekonsa eivät näet olleetkaan häpeäksi hänen jalolle
suvulleen, niin pian kuin vain pakko oli herättänyt hänet toimeen ja
ajatteluun. »Ei suinkaan! Ennen minä istuisin tässä kamarissa kokonaisen
viikon vedellä ja leivällä kuin käyttäisin omaksi hyödykseni tuota
pelastuskeinoa, jonka orjasi sydämellinen kiintymys on varannut
sinulle.»

»Täysijärkisiä miehiä te molemmat olette olevinanne, hyvät herrat»,
virkkoi narri, »ja minua sanotaan mielipuoleksi hupsuksi. Mutta tässäpä
asiassa, eno Cedrik ja serkku Athelstan, hupsu aikoo tehdä päätöksen, ja
te saatte säästää kilpailevat kohteliaisuutenne. Minä olen niinkuin
John-a-Duckin hevoskoni, joka ei huolinut ketään muuta selkäänsä paitsi
John-a-Duckin. Minä tulin tänne pelastamaan isäntääni, ja jos hän ei
siitä huoli -- olkoon menneeksi -- sitten palaan jälleen kotiin. Ystävän
apua ei käy heittäminen kädestä käteen, niinkuin palloa. Minä en mene
hirteen kenenkään muun kuin oman perintöherrani puolesta.»

»Lähde nyt, jalo Cedrik», virkkoi Athelstan, »älä hylkää tätä
pelastuskeinoa. Tuolla ulkona sinun läsnäolosi voi kiihoittaa ystäviemme
rohkeutta meitä auttamaan. Jos tänne jäät, olisi se meille kaikille
turmioksi.»

»Onko sitten jotakin toivoa saada ulkoapäin apua?» kysyi Cedrik
narrilta.

»Toivoako? Onpa maar!» vastasi Wamba. »Uskokaa minua, -- kun panette
minun mekkoni päällenne, niin olette armeijan päällikön haarniskassa.
Viisisataa miestä on koolla tuolla ulkona, ja minä olin tänä aamuna yksi
heidän ylipäälliköitään. Narrinlakkini oli sotakypäränä ja puinen
miekkani komentosauvana. -- No niin, saadaanpa nähdä, tuleeko heille
siitä etua, kun saavat viisaan miehen hupsun sijaan. Pelkään tosiaan,
että sen kautta lisääntyy kyllä varovaisuus, mutta uljuus vähenee. -- Ja
nyt, herra, menkää Herran haltuun, ja olkaa hyvä Gurth-paralle sekä
hänen koirailleen. Ja ripustakaa kukonharjani Rotherwoodin salin seinään
muistoksi hänestä, joka isäntänsä pelastukseksi heitti henkensä niinkuin
uskollinen -- hupsu.»

Viimeistä sanaa lausuessaan hänen äänensä värisi todenteosta. Kyynelet
nousivat Cedrikinkin silmiin.

»Sinun tekoasi tullaan muistamaan», hän sanoi, »niin kauan kuin
uskollisuutta ja rakkautta maan päällä pidetään arvossa. Jollei minulla
olisi toivoa, että ulos päästyäni voin hankkia pelastuksen Rowenalle ja
sinulle, Athelstan, ja myöskin sinulle, Wamba-parkani, niin et saisi
minua houkutelluksi tähän tekoon.»

He olivat jo vaihtaneet pukua, kun uusi epäilys äkisti johtui Cedrikin
mieleen.

»Enhän minä osaa mitään muuta kieltä kuin omaa saksilaistemme ja
muutamia sanoja tuosta normannilaisesta leperryksestä. Kuinka minä voin
käydä hengellisestä miehestä?»

»Koko taika riippuu vain kahdesta sanasta», vastasi Wamba. -- »_Pax
vobiscum_ kelpaa vastaukseksi kaikkiin kysymyksiin. Yhdentekevää,
syöttekö vai juotte, siunaatteko vai soimaatte, _Pax vobiscum_ toimittaa
aina asian. Se lause on munkille yhtä tarpeellinen kuin noita-akalle
luuta tai loitsijalle riimusauva. Lausukaa vain nuo sanat tällä tavalla,
syvällä juhlallisella äänellä: _Pax vobiscum_! Se auttaa kaikesta
pulasta -- vahdit ja vartijat, ritarit ja asemiehet, jalkaväki ja
ratsumiehet, kaikki tottelevat näitä taikasanoja. Aionpa, jos he
huomenna vievät minut hirtettäväksi, mitä en kuitenkaan ota vielä oikein
uskoakseni, koettaa, miten tämä lauselma vaikuttanee pyöveliin.»

»Jos siinä on koko temppu», virkkoi Cedrik, »niin olen pian
täysinoppinut pappi. -- _Pax vobiscum_! Toivonpa, etteivät nämä
taikasanat minulta unohdu. Hyvästi nyt, jalo Athelstan, jolla sydän on
vahvemmin varustettu kuin pää. Minä yritän pelastaa teidät tai tulen
tänne takaisin teidän kanssanne kuolemaan. He eivät saa vuodattaa
saksilaista kuningasverta, niin kauan kuin minun suonissani vielä veri
juoksee. Eikä myöskään hiuskarvaakaan saa varista sen uskollisen orjan
päästä, joka herransa pelastukseksi antautui hengenvaaraan, -- jos
Cedrik vain oman henkensä vaaralla voi sen estää. -- Jääkää hyvästi!»

»Hyvästi, jalo Cedrik», sanoi Athelstan, »ja muista, että oikean munkin
luontoon kuuluu ryypyn kunnollinen kulauttaminen, jos semmoista sinulle
tarjotaan.»

»Hyvästi eno», lisäsi Wamba, »ja muista _Pax vobiscum_.»

Näine kehoituksineen Cedrik lähti matkalleen. Pianpa hän saikin koettaa
noiden taikasanojen tehoa, joita narri oli kehunut kaikkivoipaisiksi.
Matalassa, pimeässä käytävässä, jonka kautta hän koetti päästä linnan
saliin, tuli nainen häntä vastaan.

_Pax vobiscum_! virkkoi valemunkki ja yritti kiireesti pujahtaa
sivuitse. Mutta lempeä ääni vastasi: »_Et vobis -- quaeso, domine
reverendissime, pro misericordia vestra_.» (Ja niin myös teille -- minä
rukoilen, arvoisa herra, teiltä laupeutta.)

»Minä olen hiukan kuuro», vastasi Cedrik selvällä saksinkielellä ja
mutisi sitten itsekseen: »saakeli vieköön tuon hupsun ja hänen _Pax
vobiscuminsa_! Menipä minulta nyt peitseni hukkaan heti ensi heitolla.»

Mutta siihen aikaan oli sangen tavallista, että papin latinankielenkorva
oli kuuro. Sen tiesi nainenkin, joka Cedrikiä puhutteli.

»Jumalan tähden, arvoisa isä», hän vastasi munkin omalla kielellä,
»olkaa niin armollinen ja tulkaa Jumalan sanalla lohduttamaan
haavoitettua vankia, joka makaa tässä linnassa. Armahtakaa häntä ja
meitä, niinkuin pyhä virkanne käskee. -- Saattepa siitä paremman
palkinnon luostarinne hyväksi kuin mistään muusta avusta, jonka vielä
eläessänne olette tarvitseville antanut.»

»Tyttäreni», sanoi Cedrik pahasti hämillänsä, »minulle on sallittu niin
lyhyt aika tässä linnassa ollakseni, etten jouda täyttämään kaikkia
velvollisuuksia -- minun täytyy paikalla lähteä pois -- elämä ja kuolema
riippuu minun joutumisestani.»

»Mutta, arvoisa isä», intti anoja, »sen valan kautta, jonka olette
vannonut, minä rukoilen teitä! Älkää jättäkö sorrossa ja vaarassa olevaa
ihmisveljeä avutta ja lohdutuksetta!»

»Paholainen periköön minut ja vieköön Ifriniin minut, Odinin ja Thorin
sielujen seuraan», äyskähti Cedrik harmissaan. Luultavasti olisi hän
jatkanutkin samaan tapaan, mikä peräti poikkesi hengellisen miehen
puheesta; mutta samassapa Urfridan, tornissa asuvan vanhan ämmän ääni
keskeytti puheen.

»Mitä, lintuseni», virkkoi hän naiselle, »tälläkö tavalla sinä osoitat
kiitollisuuttasi hyvyydestäni, kun sallin sinun lentää ulos häkistäsi?
-- Niinkö rohkenet, mitätön juutalaistyttö, vaivata pyhää miestä, jotta
hänen täytyy puhjeta sopimattomiin sanoihin?»

»Juutalaistyttö!» sanoi Cedrik, keksien sen syyn päästäkseen pois.
--»Anna minun mennä, vaimo! Älä uskalla estää minua. Minä tulen juuri
pyhästä toimesta enkä tahtoisi tulla saastutetuksi.»

»Tulkaa tänne, isä», virkkoi ämmä, »te olette outo tässä linnassa ettekä
löytäisi oppaatta ulos. Tulkaa tänne, minulla olisi puhumista teille.
--Ja sinä, kirotun kansan tytär, mene takaisin sairaan miehen luokse ja
hoida häntä siksi, kunnes palaan. Ja kavahda itseäsi, jos vielä kerran
lähdet ulos minun luvattani!»

Rebekka lähti. Hartailla pyynnöillään hän oli saanut luvan päästä ulos
tornista, ja Urfrida oli käyttänyt häntä apunaan haavoitetun Ivanhoen
hoitamisessa, joka toimi olikin juutalaistytölle erittäin rakas.
Kuultuansa Urfridalta, että pappismies oli tullut tähän jumalattomien
asuntoon, oli Rebekka, joka yhä vain mietti heidän vaarallista tilaansa
ja kaikenlaisia pelastuskeinoja siitä, toivonut saavansa häneltä apua.
Sentähden hän oli mennyt valemunkkia vastaan puhuaksensa hänelle ja
pyytääksensä häntä vangin avuksi. Mutta miten tämä hurskas hanke meni
myttyyn, sen lukija on juuri saanut kuulla.



SEITSEMÄSKOLMATTA LUKU.


    »Mitäpä, raukka, sull' ois kertoa
    kuin häpeän ja synnin tekoja?
    Vikas' on tietyt -- tehty tuomios --
    kuitenkin kerro -- kerro kohtalos.»

    »Ei, toinen suru mua painavi;
    raskaampaa vielä kuormaa kantaa saan.
    Oi helpottaa mun salli mieltäni,
    maltilla valitustain kuule vaan;
    jos ystävän vaan sais, ken kuulisi,
    en apua hältä anoiskaan.»

                     CRABBE: _Oikeustupa_.

Ajettuansa huudoillaan ja uhkauksillaan Rebekan takaisin haavoitetun
Wilfredin kamariin vei Urfrida vastahakoisesti seuraavan Cedrikin
toiseen huoneeseen, jonka oven hän huolellisesti lukitsi. Sitten hän
otti kaapista viinikannun ja kaksi pikaria, pani ne pöydälle ja sanoi
sävyyn, joka enemmänkin kuului toteavalta kuin kysyvältä: »Sinä olet
saksilainen, isäni -- älä sitä kiellä.» Ja kun Cedrik ei näyttänyt
olevan halukas siihen vastaamaan, lisäsi hän: »Lapsuuteni kielen sävelet
ovat suloiset korvilleni, vaikka täällä en useinkaan ole saanut kuulla
niitä, paitsi kurjien, halpojen orjien suusta, joilla ylpeät normannit
teettävät halvimmat talon askareet. -- Sinä olet saksilainen, isäni
--vapaa saksilainen, et ole kenenkään kuin Herran Jumalasi orja. Äänesi
soi suloiselta minun korvissani.»

»Eikö saksilaisiakin pappeja käy tässä linnassa?» vastasi Cedrik.
»Pitäisipä minun mielestäni heidän velvollisuutenaan olla tämän maan
omien poljettujen ja hylättyjen lasten lohduttaminen.»

»Eivät ne käy -- tai jos käyvätkin, niin mieluummin ne mässäilevät
valloittajien pöytäkumppaneina», vastasi Urfrida. -- »Se on heistä
hauskempaa kuin omien kansalaistensa huokausten kuunteleminen -- näin
ainakin kerrotaan -- itse minä siitä vähän tiedän. Kymmeneen vuoteen ei
tähän linnaan ole päässyt yksikään pappi, lukuunottamatta tuota
normannilaista kappalaisjuoppoa, joka yökaudet mässäili Front-de-Boeufin
kanssa; ja hänkin on jo aikoja sitten lähtenyt tiliä tekemään
huoneenhallituksestaan. -- Mutta sinä olet saksilainen -- saksilainen
pappi, ja minä tahtoisin kysyä sinulta erästä asiaa.»

»Saksilainen kyllä olen», vastasi Cedrik, »vaikka totta puhuen en
ansaitsisi papin nimeä. Anna minun nyt lähteä -- minä vannon, että tulen
takaisin tai lähetän toisen veljistäni, joka on kelvollisempi kuulemaan
rippiäsi.»

»Viivy vielä vähän», pyysi Urfrida. »Kalma on minulta pian peittävä
kuulumattomaksi tämän äänen, enkä minä tahtoisi luontokappaleena vaipua
hautaan, niinkuin olen aikani elänyt. -- Mutta juo, isäni, niin jaksat
paremmin kuulla hirveää kertomustani.» Hän kaatoi viiniä pikariin ja joi
itse sen peloittavan ahnaasti, ikäänkuin hän olisi tahtonut saada
viimeisenkin tipan kuiville. »Tämä ei anna minulle iloa», sanoi hän
selitykseksi katsahtaen ylöspäin, kun pikari oli tyhjennetty, »mutta se
huumaa kuitenkin. -- Juo sinäkin, isä, niin kykenet kuulemaan
kertomustani inhosta maahan vaipumatta.»

Cedrik olisi mielellään ollut ottamatta osaa näihin kamaliin
juominkeihin, mutta ämmä viittasi hänelle malttamattomasti ja hurjasti.
Valepappi teki sen vuoksi niinkuin toinen käski ja tyhjensi suuren
pikarin pohjaan. Tästä myöntyväisyydestä ämmä tuntui tulevan mieliinsä
ja aloitti nyt kertomuksensa.

»Minä en ollut, isä», hän sanoi, »syntyessäni sama kurja olento, jonka
nyt näet edessäsi. Olin vapaa, onnellinen ja kunnioitettu, minä rakastin
ja olin rakastettu. Nyt olen orja, kurja ja halpa -- olin herrojen
himojen uhrina, niin kauan kuin kauneuttani kesti -- nyt, kun se on
kadonnut, olen ylenkatsottu, hylätty ja poljettu. -- Kummeksitko siis,
isäni, että minä vihaan kaikkia ihmisiä, ja kaikista enimmän niitä,
jotka ovat saattaneet minut tällaiseksi. Voisiko tämä edessäsi seisova
ryppyposkinen, horjahteleva akka, jonka viha voi puhjeta vain
voimattomiksi kirouksiksi, unhottaa, että hänen isänsä muinoin oli jalo
Torquilstonen taani, jonka kulmakarvojen rypistys vapisutti tuhansia
alustalaisia.»

»Sinäkö olisit Torquil Wolfgangerin tytär!» huusi Cedrik peräytyen;
»sinä -- sinäkö tämän jalon saksilaisen, minun isäni ystävän ja
sotakumppanin tytär!»

»Sinun isäsi ystävän!» toisti Urfrida. »Sittenhän edessäni seisoo
Cedrik, liikanimeltä Saksilainen, sillä jalolla Herewardilla,
Rotherwoodin herralla, oli vain yksi poika, jonka nimi on hyvin tuttu
hänen kansalaistensa kesken. Mutta jos olet Cedrik, niin mitä tuo
hengellisen miehen puku tarkoittaa? -- Oletko sinäkin ruvennut
epäilemään maasi pelastusta ja paennut väkivallan tieltä luostarin
muurien suojaan?»

»Yhdentekevää, kuka lienenkin», sanoi Cedrik; »jatka, onneton vaimo,
kertomusta hirveästä kohtalostasi ja rikoksistasi! -- Sillä rikosta
siinä varmaankin on -- rikostahan on jo se, että elävänä seisot tässä
kertomassa.»

»Rikosta siinä onkin», vastasi kurja nainen, »häijy, musta, kadotusta
tuottava rikos -- rikos, joka painaa niinkuin vuori minun sieluani
--rikos, jota eivät kiirastuletkaan koskaan voi valkeaksi polttaa!
--Näissä samoissa saleissa, joiden permannolle isäni ja veljieni jalo,
puhdas veri vuoti -- näissä samoissa saleissa minä elin heidän
murhaajansa jalkavaimona, samalla kertaa hänen orjanaan ja
ilokumppaninaan -- ja kirottua rikosta on näin ollut jokainen
hengenvetoni!»

»Kurja vaimo!» huusi Cedrik. »Sinun isäsi ystävät -- jokainen uskollinen
saksilaissydän, rukoillessaan hänen sielunsa ja hänen urhokasten
poikiensa sielujen puolesta, aina myös muisteli murhattua Ulrikaa -- ja
sillä aikaa kuin me kaikki itkimme ja kunnioitimme sinua kuolleena, sinä
olet elänyt niin, että sinua olisi pitänyt inhota ja kirota -- elit
yhteydessä sen häijyn rosvon kanssa, joka oli murhannut lähimmät,
rakkaimmat sukulaisesi -- joka vuodatti lapsenkin veren, jottei eloon
jäisi ainoatakaan miespuolta Torquil Wolfgangerin jalosta suvusta. -- Ja
hänen kanssaan sinä olet elänyt yhteydessä, luvattoman rakkauden
siteissä!»

»Luvattomissa kyllä, mutta en rakkauden siteissä», vastasi akka;
»rakkaus saisi ennemminkin sijan ikuisen lohdutuksen mailla kuin näissä
jumalattomissa saleissa. -- Ei, siitä kumminkaan en ansaitse moitetta
--niinäkin hetkinä, kun suostuin Front-de-Boeufin luvattomaan lempeen,
riehui tulinen viha häntä ja hänen sukuansa vastaan aina minun
sydämessäni.»

»Sinä vihasit häntä ja kuitenkin pysyit elossa», lausui Cedrik; »sinä
kurja olento! Eikö sinulla ollut tikaria, asetta -- edes neulaa käsillä!
Kiitä onneasi -- koska sellainen elämä oli sinulle kallis -- että
normannilaisen linnan salaisuudet ovat yhtä lujasti lukitut kuin haudan.
Sillä jos vain olisin voinut aavistaa, että Torquilin tytär eli täällä
häpeällisessä yhteydessä isänsä murhaajan kanssa, niin totta totisen
saksilaisen miekka olisi löytänyt sinut, vaikkapa itse armaasi sylistä!»

»Olisitko todella tahtonut näin huuhtoa pois tahran Torquilin nimestä?»
sanoi Ulrika, sillä voimmehan nyt jättää pois hänen valenimensä; »sitten
oletkin se totinen saksilainen, joksi sinua maine kehuu! Sillä onpa
tännekin, näiden kirottujen muurien taakse, missä -- niinkuin oikein
sanoit -- rikos on läpi pääsemättömän salaisuuden verholla peitetty,
--onpa tännekin Cedrikin nimi kuulunut, -- ja minä, kurja, häpeällä
tahrattu olento, olen riemuinnut tietäessäni, että vielä yksi mies oli
olemassa, joka kenties voisi kostaa kansamme onnettomuuden. -- Mutta
koston riemuhetkiä on minulla itsellänikin ollut -- minä olen
kiihdyttänyt vihollistemme riitoja, ärsyttänyt juopuneita peuhaajia
tappeluun ja murhaan -- minä olen nähnyt heidän verensä virtaavan --minä
olen kuullut heidän rintansa korisevan kuolemanteossa! -- Katsele minua,
Cedrik -- eikö näissä rumissa, kurttuisissa kasvoissa vielä näy jotakin
jälkeä Torquilin muodosta.»

»Älä kysy semmoista, Ulrika», vastasi Cedrik tuntien surua, joka oli
inhon sekainen; »nuo jäljet muistuttavat minulle isäsi muotoa, mutta
sillä tavalla kuin näkisin haudasta nousseen ruumiin, jolle paha henki
on antanut elävän näön.»

»Olkoon niin», vastasi Ulrika; »mutta piilipä tämä perkeleellinen muoto
taivaan enkelin kauneuden takana, koska sillä kuitenkin oli voimaa
sytyttää riitaa molempien Front-de-Boeufien, isän ja pojan välillä!
Helvetin pimeydellä pitäisi sitä seuraava tapaus oikeastaan peittää
--mutta kosto ei voi olla nostamatta sitä peittoa ja hämärillä sanoilla
ilmoittamatta asiaa, joka peloittaisi kuolleetkin hereille haudoistaan,
jos sitä kovalla äänellä julistaisin. Kauan aikaa oli eripuraisuuden
kipinä kytenyt tyranni-isän ja hänen julman poikansa välillä -- kauan
aikaa minä olin lietsonut tätä luonnotonta vihaa -- ja viimeinpä se
eräänä viinavimman hetkenä leimahti ilmituleksi, ja oman pöytänsä
ääressä sai sortajani surmansa oman poikansa kädestä! -- Sentapaisista
salaisuuksista nämä seinät tietäisivät puhua! -- Haljetkaa, hajotkaa, te
kirotut kattokaaret», hän huusi katsahtaen ylös lakeen, »ja haudatkaa
raunioittenne alle kaikki, jotka tietävät siitä inhoittavasta
salaisuudesta!»

»Ja sinä, kurja, syyllinen olento», kysyi Cedrik, »mikä sinusta tuli
ryöstäjäsi kuoltua?»

»Arvaa, mutta älä kysy. -- Täällä -- täällä minä elin, kunnes vanhuus,
ennenaikainen vanhuus muutti muotoni näin kalman kaltaiseksi --ylenkatse
ja soimaukset tulivat nyt minun osakseni, joka olin tottunut käskemään
-- ja kostoni, joka ennen oli niin korkealle ylettynyt, kutistui
tyytymättömän palvelijan pikkumaiseksi kiusanteoksi tai kykenemättömän
akan turhiksi kirouksiksi, joista ei kukaan pitänyt lukua. -- Minun
kohtalonani on ollut istua yksin tornikamarissa ja kuunnella mässäämisen
melua, jossa ennen sain olla osallisena, tai uusien uhrien huutoja ja
huokauksia.»

»Ulrika», lausui Cedrik, »kuinka sinä uskallatkaan puhua tähän pyhään
pukuun puetulle miehelle, kun sydämesi, pahoin pelkään, yhä vielä
kaipailee menettämääsi palkintoa rikostesi johdosta sekä niitä tekoja,
joilla tuon palkinnon saavutit? Ajattele, kurja nainen, mitäpä voisi
itse pyhä Edwardkaan tehdä sinun huojennukseksesi, jos hän nyt seisoisi
täällä ilmielävänä? Sillä kuninkaallisella Tunnustajalla oli valta
parantaa ruumiin paiseita,[22] mutta Jumala yksin taitaa parantaa sielun
pitalitautia.»

»Älä kuitenkaan käänny pois minusta, sinä ankara vihan profeetta», huusi
vaimo, »vaan virka minulle, mikä lopuksi syntyy noista uusista ja
hirveistä tunteista, jotka ahdistelevat minua yksinäisyydessäni? --Miksi
nuo kauan aikaa sitten tehdyt teot nyt kohoavat uudestaan eteeni
vereksessä, pyörryttävässä kauheudessaan? Mikä mahtaneekaan haudan
tuolla puolella tulla sen osaksi, jonka kohtalo maan päällä on ollut
niin sanomattoman kurja? Tahtoisinpa kääntyä Odinin, Herthan ja
Zernebockin, Mistan ja Skogulan, -- kaikkien noiden vanhain jumalien
puoleen, joita kastamattomat esi-isämme palvelivat -- sekin olisi
parempi kuin tuntea kauemmin sitä hirvittävää tulevaisuudenpelkoa, joka
viime aikoina ei ole suonut minulle rauhaa päivin eikä öin!»

»Minä en ole pappi», sanoi Cedrik kääntäen inhon väristyksellä silmänsä
pois tästä viheliäisestä olennosta, jossa syyllisyys, onnettomuus ja
omantunnontuskat raivosivat; »minä en ole pappi, vaikka olen papin
puvussa.»

»Olitpa pappi tai maallikko», vastasi Ulrika, »niin kaikista ihmisistä,
joita näinä kahtenakymmenenä vuotena olen nähnyt silmieni edessä, olet
sinä ainoa Jumalaa pelkäävä, ihmistä säälivä; ja sinä syökset minut nyt
toivottomuuteen!»

»Minä kehoitan sinua katumukseen», sanoi Cedrik. »Rukoile ja tee
parannus, niin Jumala kenties on ottava sinut armoihinsa! Mutta minä en
voi, en tahdo kauemmin viipyä täällä sinun luonasi.»

»Viivy vielä hetkinen!» rukoili Ulrika. »Älä jätä minua, isäni ystävän
poika, jotta ei paholainen, joka on koko elämääni ohjannut, kiusaisi
minua kostamaan armotonta hylkäämistäsi! -- Luuletko kauankin saavasi
pysyä hengissä, jos Front-de-Boeuf saisi tietää, että Cedrik on hänen
linnassaan tämmöisessä puvussa? -- Hän iski jo äsken silmänsä sinuun,
niinkuin haukka iskee kyntensä saaliiseen.»

»Tapahtukoon niin», virkkoi Cedrik. »Ennen annan hänen raadella
ruumistani nokallaan ja kynsillään, kuin että sallisin kieleni puhua
ainoatakaan sanaa, jota ei sydämeni tiedä todeksi. Saksilaisena tahdon
kuolla -- suorana sanoissani, suorana teoissani -- pois tieltä, sen
käsken! -- Älä koske minuun, älä estä minua! -- Ei Front-de-Boeufkään
ole silmissäni niin inhoittava kuin sinä, häpeän ja kadotuksen orja!»

»Tapahtukoon niin», sanoi Ulrika väistyen pois hänen edestään; »mene
matkaasi ja unhota ylpeänä omasta kunnostasi, että tämä kurja olento oli
isäsi ystävän tytär. -- Mene matkaasi! -- Jos olen onnettomuuteni kautta
erotettu ihmiskunnasta -- erotettu niistäkin, joiden apua suurimmalla
syyllä olisin saattanut toivoa osakseni -- niin tahdon myös
kostotyössäni olla yksin, erilläni kaikista ihmisistä! -- Ei kukaan saa
auttaa minua, mutta kaikkien korviin on kuuluva sanoma siitä teosta,
jonka minä uskallan tehdä! -- Jää hyvästi! -- Sinä olet hylännyt minut;
sen vuoksi on ratkennut viimeinenkin side, joka vielä tuntui liittävän
minut kaltaisteni yhteyteen -- se toivo, että onnettomuuteni herättäisi
oman kansani sääliä.»

»Ulrika», lausui Cedrik näistä sanoista liikutettuna, »tahdotko sinä,
joka olet jaksanut elää niin raskaan kurjuuden ja rikoksen kuorman alla,
tahdotko sinä vaipua epätoivoon juuri nyt, kun silmäsi ovat auenneet
näkemään syyllisyyttäsi ja kun olisi katumukseen otollisin aika?»

»Cedrik», vastasi Ulrika, »vähänpä sinä tunnet ihmissydäntä. Niihin
tekoihin, jotka minä tein, niihin ajatuksiin, joita minä ajattelin, ei
ihmistä voi saattaa muu kuin huumaavin huvituksen halu, johon sitten
liittyy mitä hurjin kostonhimo ja ylpein oman voiman tunto; nämä kolme
ominaisuutta ovat liian väkeviä juomia, jotta ihmissydän voisi
pyörtymättä niitä nauttia. Mutta niiden voima on nyt jo aikaa sitten
väljähtynyt -- vanhuus ei tuota huvitusta, poskien rypyt eivät tuota
valtaa, ja kosto itsekin riutuu voimattomiksi kirouksiksi. Sitten
rupeavat omantunnon kaikki kyyt kalvamaan, ja kilpaa niiden kanssa
kalvaa menneen ajan kaipaus ja tulevan ajan pelko! -- Sitten, kun kaikki
voimakkaat mielen yllyttimet ovat laimistuneet, tulee ihminen helvetin
pahojen henkien kaltaiseksi, jotka saattavat tuntea omantunnon vaivaa,
mutta eivät kykene katumaan. -- Mutta sinun sanasi herättivät minussa
uuden sielun; -- oikein sanoit, kun lausuit, että kaikki on sille
mahdollista, joka uskaltaa kuolla! -- Sinä olet minulle neuvonut
kostokeinon, ja minä aion sitä käyttää, ole varma siitä! Tähän asti on
kostonhalun täytynyt kärsiä rinnallaan muitakin himoja minun sydämessäni
-- tästä lähtien se on oleva sydämeni ainoana asukkaana, ja sinäkin saat
kerran vielä tunnustaa, että kuinka kurja Ulrikan elämä on ollutkin,
hänen kuolemansa sittenkin oli sellainen kuin jalon Torquilin tyttäreltä
sopii odottaa. Tuolla ulkona on miehiä, jotka piirittävät tätä kirottua
linnaa -- joudu, johda ne rynnäkköön, ja kun näet punaisen lipun
liehuvan tuolta tornin itäiseltä kulmalta, rynnätkää silloin
miehuullisesti päälle -- silloin he saavat tarpeeksi puuhaa täällä
linnan sisässä, ja te voitte kiivetä muurille pelkäämättä heidän
jousiaan tai heittokoneitaan. -- Mene nyt, minä rukoilen -- käy tietäsi
ja jätä minut käymään omaani!»

Cedrik olisi tarkemmin tiedustellut tuota aietta, jonka Ulrika näin
hämärin sanoin oli ilmaissut, mutta samassa kuului Front-de-Boeufin
ankara ääni huutavan: »Missä tuo pappinahjus viipyy? Suonpa hänelle
marttyyrin kunnian, sen vannon Compostellan monikoukeroisen arkun
kautta, jos hän täällä viipyy houkutellakseen väkeäni pettureiksi!»

»Aika totinen profeetta», sanoi Ulrika, »onkin paha omatunto! Mutta älä
välitä hänestä -- joudu ulos väkesi luokse. -- Antakaa te saksilaisen
sotahuutonne kaikua, ja laulakoot nämä, jos tahtovat, Rolfin[23]
sotalaulua; koston soitto on heitä pian pauhinallaan säestävä.»

Näin lausuttuaan hän katosi salaovesta, ja samassa Reginald
Front-de-Boeuf astui sisään. Cedrik pakotti väkisin niskansa nöyrään
kumarrukseen ylpeälle paronille, joka ei vastannut tähän
kohteliaisuuteen muulla kuin vähäisellä päännyökkäyksellä.

»Pitkäpä sinun katuvaisten syntistesi rippi olikin -- mutta sitä parempi
heille, koska se oli heille viimeinen tilaisuus syntiensä
tunnustamiseen. Oletko valmistanut heidät kuolemaan?»

»He odottivat jo pahinta», virkkoi Cedrik kooten kaiken ranskankielen
taitonsa, »samasta hetkestä lähtien, jolloin he saivat tietää, kenen
valtaan he olivat joutuneet.»

»Mitäs tämä on, munkkiseni», sanoi Front-de-Boeuf, »murtaahan puheesi
luullakseni saksiksi?»

»Olen saanut kasvatukseni pyhän Witholdin luostarissa Burtonissa»,
selitti Cedrik.

»Vai niin», sanoi paroni. »Parempi olisi sinulle, jos olisit
normannilainen, ja paremmin sopisi se myös minun tuumiini, mutta hädässä
ei saa hyljeksiä keinoja. Tuo Witholdin luostari Burtonissa on
huuhkajainpesä, joka olisi hävitettävä. Pianpa se päivä koittaneekin,
jolloin munkinmekkokaan ei enää suojele saksilaista paremmin kuin
rautahaarniskakaan.»

»Jumalan tahto tapahtukoon!» virkkoi Cedrik vihastuksesta vapisevalla
äänellä, jonka värinän Front-de-Boeuf luuli kuitenkin pelosta johtuvan.

»Johan sinä, näen mä», sanoi hän, »taidat olla näkevinäsi meidän
soturimme ruoka-aitoissasi ja olutkellareissasi. Mutta anna minulle nyt
hiukan apua, niin lupaan, että sinä -- kuinka muille käyneekin -- saat
maata kammiossasi yhtä turvallisena kuin etana kovassa kuoressaan.»

»Käskekää, mitä tahdotte», virkkoi Cedrik hilliten suuttumustansa.

»Seuraa minua siis tätä käytävää myöten, niin päästän sinut linnan
pienestä portista ulos.»

Ja astuessaan edellä Front-de-Boeuf selitti, mitä valemunkin piti tehdä.

»Näetkös, munkkiseni, tuon saksilaisen sikolauman tuolla, joka on
uskaltanut piirittää tämän Torquilstonen linnan. Kerro heille niin
paljon kuin vain osaat valehdella linnan rappiotilasta, tai mitä muuta
hyvänsä, joka voi pidättää heidät täällä vuorokauden ajan. Sillä välin
viet tämän paperin -- mutta maltas -- osaatko lukea, pappiseni?»

»En sanaakaan», vastasi Cedrik, »paitsi messukirjaani, ja siitä minä
tunnen kirjaimet, koska näet osaan koko pyhän messun ulkoa, kiitos ja
kunnia olkoon Pyhälle Neitsyelle ja Pyhälle Witholdille!»

»Sitä paremmin sovit sanansaattajakseni. -- Vie siis tämä paperi Filip
de Malvoisinin linnaan. Sano sen tulevan minulta ja olevan kirjoitetun
temppeliritari Brian de Bois-Guilbertin kädellä; sano, että minä pyydän
toimittamaan sen Yorkiin niin kiireesti kuin hevosen kaviot sen voivat
sinne saattaa. Sillä aikaa olkoot huoleti, sano se heille; he tapaavat
meidät eheinä ja terveinä muuriemme takaa. -- Kirottu häpeä se onkin,
että meidän näin täytyy piillä karkulaislauman tähden, joka tavallisesti
heti pötkii pakoon, nähtyänsä vilahduksen meidän lipustamme ja
kuultuansa hevostemme kavioiden kopinan. Kuulepas, pappi, laita jos
jollakin koukullasi, että nuo lurjukset pysyvät täällä paikallansa,
kunnes ystävämme tuovat peitsensä meille avuksi. Kostonhimoni on
herännyt, ja se on haukka, joka ei nuku, ennenkuin sen kupu on mätetty
täpötäyteen.»

»Auttakoon minua suojeluspyhimykseni», lausui Cedrik kiivaammalla
innolla kuin mitä hänen virkaansa olisi sopinut, »ja auttakoot minua
kaikki muutkin pyhät miehet, jotka Englannissa ovat eläneet ja kuolleet,
-- minä kyllä käskynne täytän! Ei yhdenkään saksilaisen pidä liikahtaa
näiden muurien edustalta, jos minussa lienee taitoa ja voimaa
pidättämään heitä.»

»Haa!» virkkoi Front-de-Boeuf, »muuttuipa jo äänesi, pappi veikkoseni.
Sinähän puhut tulisesti ja rohkeasti, aivan kuin olisi tuon
saksilaislauman teloitus sinulle mieleen. Ja itsepä kuitenkin olet
noiden sikojen sukua?»

Cedrik ei juuri ollut harjaantunut valehtelija, ja hyvin hän tällä
hetkellä olisi tarvinnut avukseen kuiskutusta alati kekseliäältä
Wambaltaan. Mutta hätä, niinhän vanha sananlasku sanoo, keksii neuvon.
Hän mutisi siis luukkonsa alta muutamia sanoja vastaukseksi selittäen,
että puheenalaiset karkurit olivat yhtä paljon kirkon kuin
valtakunnankin yhteydestä suljetut.

»_Despardieux_!» kirosi Front-de-Boeuf, »totta siinä sanoit -- enpä
muistanutkaan, että nuo lurjukset osaavat ryöstää lihavan abotin
paljaaksi yhtä taitavasti kuin heidän virkaveljensä tuolla puolen
suolaisen ojan. Eikös se ollut Pyhän Ivesin abotti, jonka he sitoivat
tammipuun tyveen kiinni ja pakottivat heille messua veisaamaan, sillä
aikaa kun he tyhjensivät hänen kirstujansa ja konttejansa? -- Ei, Pyhä
Neitsyt auttakoon! Sen sukkelan tempunhan teki Gualthier
Middletonilainen, eräs meidän omista sotakumppaneistamme. Mutta
saksilaisiahan toki olivat ne rosvot, jotka Pyhän Besin kappelikirkosta
ryöstivät kalkin, kynttilänjalat sekä öylättilautasen, eikö niin?»

»He olivat jumalattomia miehiä», vastasi Cedrik.

»Niin kai, ja joivat kuiviin kaikki teidän kelpo viininne ja oluenne,
jotka olivat säästetyt yöllisiä juominkejanne varten, jolloin te muka
olette täydessä yö- ja aamurukousten veisaamisen touhussa. -- Pappi,
kuules, sinun velvollisuutesi on kostaa noille kirkonryöstäjille!»

»Kosto on todellakin velvollisuuteni», mutisi Cedrik; »Pyhä Withold
tuntee sydämeni ajatukset.»

Heidän näin puhuessaan Front-de-Boeuf oli saattanut valemunkin
takaportille. He astuivat yksinäistä lautaa myöten kaivannon yli ja
tulivat pieneen ulkovarustukseen, josta vahvasti varustetun
hyökkäysportin kautta voitiin päästä ulos kedolle.

»Mene siis! Ja jos tehtyäsi, mitä käskin, tahdot palata tänne, saatpa
nähdä saksilaislihaa yhtä huokeassa hinnassa kuin sianlihaa Sheffieldin
teurastushuoneessa. Ja kuules, sinä näytät olevan noita iloisia
rippi-isiä -- tulehan luokseni teurastuksen jälkeen, niin saat juoda sen
verran Malvoisier-viiniä, että koko luostarikuntasi voisi siihen
hukkua.»

»Minä lupaan varmasti palata takaisin», vakuutti Cedrik.

»Kas, tässä on sinulle vähän käsirahaa», lisäsi normannilainen. Näin
sanoen hän pisti Cedrikin vastahakoiseen käteen byzantilaisen
kultarahan. »Ja muistakin», hän virkkoi vielä lopuksi, »jollet toimita
kunnolla asiaani, niin minä nyljen yltäsi sekä nuttusi että nahkasi!»

»Aivan mielelläni sallin sinun niin tehdä», vastasi Cedrik astuen
portista ulos ja rientäen kepein askelin lakealle kedolle, »jollen taas
kerran tavatessamme ole parempaa ansainnut sinulta.» -- Kääntyipä hän
vielä kerran linnaan päin ja paiskasi kultarahan antajalle takaisin
huutaen: »Kavala normannilainen, hukkukoon rahasikin yhdessä sinun
kanssasi!»

Front-de-Boeuf ei enää voinut kuulla sanoja, mutta teko herätti hänen
epäluulonsa. -- »Jousimiehet», hän huusi vartijoille, jotka seisoivat
ulkomuurin päällä, »lennättäkää nuoli tuon munkin mekon läpi! -- Tai,
eipäs!» hän lisäsi, kun miehet jo virittivät jousiansa, »se ei käy
laatuun -- meidän täytyy luottaa häneen, koska meillä ei ole muutakaan
neuvoa. Eipä hän toki uskaltane pettää minua -- ja jos niin hullusti
kävisi, niin onhan minulla toki nuo saksilaiskoirat tässä koppelissani,
joiden kanssa voin rauhaa hieroa. -- Hoi, Giles, vanginvartija, tuopas
tänne Cedrik, Rotherwoodin herra, ja se toinenkin talonpoikais-lurjus,
-- tuo Coningsburghilainen -- tuo Athelstan, vai mikä hänen
nimensä lieneekään? Heidän nimensäkin ovat sitä laatua, ettei
normannilaisritarin kieli tahdo taipua niitä lausumaan, ja aivan kuin
sianläskiltä ne maistuvat suussa. -- Tuokaa minulle tuopillinen viiniä,
jotta saan sen maun pois huuhdotuksi, niinkuin meidän hauska
Juhana-prinssimme kerran sanoi. -- Viekää viini asesaliin ja saattakaa
vangitkin sinne.»

Hänen käskynsä täytettiin. Astuessaan puheenalaiseen, goottilaistyyliin
rakennettuun saliin, missä riippui monta hänen itsensä tai jo hänen
isänsä väkevän käden anastamaa asetta, hän näki paksulla, tammisella
pöydällä tuopillisen viiniä, ja lähellä pöytää seisoivat myös molemmat
saksilaiset vangit, neljän soturin vartioimina. Front-de-Boeuf otti
syvän siemauksen ja rupesi sitten haastelemaan vangeillensa. Wamba näet
oli vetänyt vaipan kasvojensa peitoksi, salissa oli hämärää eikä paroni
tarkoin tuntenut Cedrikin kasvoja -- sillä tämä yleensä karttoi
normannilaisia naapureitaan ja muutenkin liikkui ani harvoin omain
tilustensa rajojen ulkopuolella. Siitä syystä Front-de-Boeuf ei heti
huomannutkaan, että arvokkaampi hänen molemmista vangeistaan oli päässyt
pakoon.

»No, te uljaat Englannin urhot», virkkoi hän, »kuinka viihdytte tässä
Torquilstonen linnassa? -- Huomaatteko nyt, mitä seurasi teidän
hävyttömyydestänne ja uhkarohkeudestanne, kun uskalsitte tehdä pilaa
Anjoun-sukuisesta prinssistä hänen oman pöytänsä ääressä? -- Vieläkö
muistatte, minkälaista kiitollisuutta te osoititte kuninkaallisen armon,
Juhana-herttuan kohteliaisuudesta? Jumala ja Pyhä Dionysius auttakoon!
Jollette nyt maksa kelpo lunnaita, niin panetan teidät noiden ikkunoiden
rautaristikkoihin jaloistanne riippumaan, siksi kunnes haukat ja
häkkiset ovat nokkineet kaikki lihat irti luistanne! -- Puhukaa, te
saksilaiskoirat -- paljonko tahdotte maksaa halvasta hengestänne? --Mitä
sinä sanot, Rotherwoodilainen.»

»Enpä äyriäkään», vastasi Wamba-parka, -- »ja mitä tuohon jaloista
ripustamiseen tulee, niin ovat aivoni olleet nurin narin aina siitä
asti, kun narrin lakki ensi kertaa sidottiin päähäni. Kenties ne nyt
tulevat paikoilleen, kun minut pannaan ylösalaisin riippumaan.»

»Pyhä Genoveva!» huusi Front-de-Boeuf, »kuka tuo lurjus onkaan?»

Kämmenellään hän veti luukon narrin päästä ja vetäisi kauluksen auki,
jolloin orjuuden tunnusmerkki, hopeinen kaularengas tuli näkyviin.

»Giles -- Klemetti -- te koirat ja konnat!» tiuskaisi vimmastunut
normannilainen, »kuka on tämä mies, jonka olette eteeni tuoneet?»

»Luulenpa voivani sen sanoa», virkkoi de Bracy, joka samassa astui
saliin. »Tämä on Cedrikin narri, joka turnajaisissa niin urhoollisesti
taisteli Iisak Yorkilaisen kanssa kunniasijasta.»

»Sen riidan minä pian aion ratkaista», vastasi Front-de-Boeuf; »minä
panen heidät molemmat riippumaan samaan hirsipuuhun, jollei Cedrik ja
tuo Coningsburghin sika maksa kelpo hintaa heidän hengestään. Paljas
raha ei tässä nyt riitäkään. Hajoittakoot he tuon vaapsahaisparven, joka
linnani ympärillä surisee, allekirjoittakoot sopimuskirjan, jossa
luopuvat kaikista kehumistaan vapauksista ja etuoikeuksista, ja
suostukoot elämään minun orjinani ja vasalleinani. Ja kiittäkööt
onneansa, jos heille siinä uudessa maailmassa, joka nyt on alkava,
sallitaan sen verran ilmaa, että saavat sieraimensa täyteen. -- Menkää»,
hän virkkoi kahdelle miehistään, »tuokaa oikea Cedrik tänne, niin tällä
kertaa annan erehdyksenne anteeksi, varsinkin kun se ei ollut sen
suurempi kuin että te luulitte saksilaista hupsua saksilaiseksi
vapaatilalliseksi.»

»Saattepa, jalo ritari», tokaisi Wamba, »nähdä, että meitä täällä on
useampia hupsuja kuin vapaatilallisia.»

»Mitä se konna tarkoittaa?» tiuskaisi Front-de-Boeuf katsahtaen
miehiinsä, jotka vapisten ja vastahakoisesti sammaltaen ilmoittivat,
etteivät he tienneet, mihin Cedrik oli joutunut, jollei tämä mies ollut
tarkoitettu.

»Taivaan autuaat pyhät!» huudahti de Bracy; »hän on varmaankin päässyt
pakoon munkin puvun turvin!»

»Helvetin perkeleet!» kirosi Front-de-Boeuf; »Rotherwoodin karjun minä
siis itse saatoin portille asti ja päästin omin käsin ulos! -- Mutta
sinut», karjahti hän Wamballe, »joka narrinkujeillasi olet petkuttanut
meitä viisaita miehiä, niin että olimme sinua vielä hupsummat -- sinut
minä tahdon vihkiä papiksi -- tahdonpa ajaa päälakesi oikein munkin
tavoin! Tänne, miehet, nylkekää tukka nahkoineen pois hänen päästään ja
syöskää lurjus sitten päistikkaa muurilta alas. -- Leikin puhuminenhan
on sinun virkasi, osaatko nytkin vielä laskea leikkiä?»

»Te suotte minulle suuremman kunnian, jalo herra, kuin sanoin voin
selittääkään», valitti Wamba-parka, jonka leikinintoa ei uhkaava
kuolemakaan voinut masentaa. »Jos suotte minulle punaisen lakin,
niinkuin lupaatte, niin teettehän siten minusta kardinaalin ettekä vain
halpaa munkkia.»

»Tuo narri-parka tahtoo narrina kuoliakin», virkkoi de Bracy.
--»Front-de-Boeuf, älä huoli tappaa häntä. Anna hänet minulle
vapaakomppaniani huvitukseksi. -- Mitäs arvelet, veitikka? Otatko
vastaan anteeksiannon ja lähdetkö kanssani sotaan?»

»Miksikäs ei, jos herrani sen sallii», vastasi Wamba, »sillä näettehän,
etten minä ilman hänen lupaansa saa pujahtaa ulos kaularenkaastani», hän
osoitti kaulassaan olevaa rengasta.

»Ohoo, pianpa normannilaissaha puree saksilaisen kaularenkaan poikki»,
arveli de Bracy.

»Aivan niin, jalo herra», tokaisi Wamba, »ja siitähän tuleekin
sananlasku:

    »Normannin lusikka Englannin puurossa,
    normanni kenossa, Englanti kuurassa,
    normanni iloisna, Englanti suree,
    normannin saha sen tammea puree.
    Hiisi jos kaikki ne neljä veis,
    siitäpä Englanti riemuitseis!»

»Hupsupa olet itsekin, de Bracy», sanoi Front-de-Boeuf; »tässä seisot ja
kuuntelet hupsun jaarituksia, kun surma kita ammollaan odottaa
saadakseen niellä meidät. Etkö näe, että he ovat olleet meitä
viekkaammat ja että tämä kirjava herra, jonka sinä tahtoisit ottaa
aseveikoksesi, on tehnyt tyhjäksi toivomme saada sana saatetuksi
ystävillemme. Mitähän meillä on nyt odotettavana muuta, kuin että he
kohta rupeavat ryntäämään?»

»Lähtekäämme muureille sitten!» vastasi de Bracy. »Milloin olet nähnyt
minun murehtivan taistelukutsua? Kehoita temppeliritaria, että hän oman
henkensä puolustukseksi käyttäisi edes puolta siitä taistelutaidosta,
jota hän on säätynsä palveluksessa osoittanut. Aseta itse muurille
jättiläisruhosi -- salli minunkin ponnistaa vähät voimani -- niin
saavatpa nuo saksilaisrosvot nähdä, että yhtä helppoa olisi rynnäköllä
kiivetä pilviin kuin tähän Torquilstonen linnaan. Tai jos tahtonet
ruveta karkurien kanssa rauhanhieromisiin, niin miksi et sitten ota
sovitusmieheksi tätä arvoisaa vapaatilallista, joka katselee niin
syvämietteisesti viinipulloa? -- Hei, saksilainen», hän lisäsi ojentaen
pikarin Athelstanille, »huuhdo kurkkusi tällä kelpo juomalla ja herätä
uinuvaa älyäsi, niin että voit sanoa, mitä tahdot tehdä päästäksesi
vapaaksi.»

»Tahdonpa tehdä, mitä syntinen ihminen voi», vastasi Athelstan, »jos se
vain soveltuu kelpo miehelle. Päästäkää minut kumppaneineni vapaaksi,
niin maksan tuhannen markkaa lunnaiksi.»

»Ja lupaatko sen lisäksi viedä pois tuon roistoväen, joka linnani
ympärillä pauhaa vasten Jumalan ja kuninkaan rauhaa?» kysyi
Front-de-Boeuf.

»Jos minulla on siihen valtaa», vastasi Athelstan, »niin lupaan viedä
heidät pois. Ja toivonpa, että myöskin Cedrik-isä on voimiansa myöten
auttava minua siinä.»

»Asia on siis sovittu», sanoi Front-de-Boeuf, »sinä pääset joukkoinesi
vapaaksi, ja rauha tulkoon vallitsemaan meidän välillämme tuhannen
markan hinnasta. Se on huokea lunnasmaksu, saksilainen, ja saat kiittää
minua, kun siihen tyydyn enkä enempää vaadi hengestäsi. Mutta huomaa,
tämä sopimus ei ulotu Iisak Juutalaiseen.»

»Eikä myöskään Iisak Juutalaisen tyttäreen», virkkoi temppeliherra, joka
samassa astui sisään.

»Ei kumpikaan», lisäsi Front-de-Boeuf, »kuulu tämän saksilaisen
seurueeseen.»

»Enpä ansaitsisi kristityn nimeä, jos he siihen kuuluisivat», vastasi
Athelstan; »tehkää heille, mitä tahdotte.»

»Eikä sopimus koske myöskään Rowena-neitiä», virkkoi de Bracy. »Älköön
minusta koskaan sanottako, että olen miekan lyönnittä luopunut kelpo
saaliista.»

»Eikä myöskään», lisäsi Front-de-Boeuf, »tuo narri-lurjus pääse
mainituilla lunnailla. Hänet pidän varoittavana esimerkkinä kaikille
narreille, jotka tahtovat tehdä leikistä totta.»

»Rowena-neiti», sanoi Athelstan vakavasti, »on minun kihlattu
morsiameni. Mieluummin annan hurjien hevosten repäistä rikki ruumiini
kuin luovun hänestä. Ja Wamba-orja pelasti tänäpäivänä isä Cedrikin
hengen. -- Ennen annan oman henkeni kuin sallin koskettaa hiuskarvaakaan
hänen päästään.»

»Sinun kihlattu morsiamesiko! -- Rowena-neitikö sinun kaltaisesi
talonpojan kihlattu morsian?» ivasi de Bracy. »Hourailetko, saksilainen,
ja oletko unissasi näkevinäsi Seitsemän Kuningaskunnan[24] ajan
palanneeksi? Anjoun suvun kuninkaat, huomaa se, eivät lahjoittele
naitettaviansa sinun sukuisillesi miehille.»

»Minun sukuni», vastasi Athelstan, »on paljoa puhtaampaa ja vanhempaa
alkujuurta kuin sinun kaltaisesi ranskalaisen mieronkävijän, joka elätät
itseäsi sillä, että kenelle hyvänsä ensiksi tarvitsevalle myyt
lippurepaleesi alle kokoontuneitten rosvojen veret. Kuninkaita on ollut
minun esi-isieni joukossa, sankareita sodassa, nerokkaita neuvoissa,
joiden saleissa joka päivä nähtiin sata sen verta seuralaisia
aterioimassa kuin sinun komppaniassasi on miehiä. Heidän nimensä ovat
mainitut ministrelien lauluissa, ja heidän säätämänsä lait vahvistetut
_Wittenagemoteissa_.[25] Kun heidän luunsa laskettiin maahan, seisoi
pyhiä miehiä vieressä rukoilemassa ja tuomiokirkkoja on rakennettu
heidän hautojensa yli.»

»Sattuiko, de Bracy?» virkkoi Front-de-Boeuf hyvillään sivalluksesta,
jonka hänen toverinsa sai; »antoipa saksilainen sinulle oikein miehen
tavalla.»

»Niin miehuullisesti kuin vanki voi iskeä», vastasi de Bracy
teeskennellyn välinpitämättömästi. »Sille, jonka kädet ovat köytetyt,
olkoon sallittua kielen pieksäminen. -- Mutta sukkelilla sanoillasi,
veikkonen», lisäsi hän Athelstanin puoleen kääntyen, »et kuitenkaan
vapauta Rowena-neitiä meidän käsistämme.»

Mutta Athelstan, joka oli pitänyt pitemmän puheen kuin hänellä koskaan
muulloin oli tapana, ei nyt vastannut tähän sanaakaan. Kinastelu
keskeytyikin samalla, kun palvelija tuli ilmoittamaan, että taaskin eräs
munkki seisoi portilla pyrkien sisään. »No, Pyhä Benediktus, noiden
keppikerjäläisten kuningas meitä auttakoon!» huusi Front-de-Boeuf; »onko
siellä nyt tosi-munkki vaiko taaskin tekopyhä? Katsokaa häntä tarkkaan,
orjat -- sillä jos annatte toisenkin valehtelijan kääntää silmänne, niin
puhkaisutan ne teiltä ja panetan tyhjiin kuoppiin kuumia hiiliä sijaan.»

»Rangaiskaa minua vaikka ankarimmallakin tavalla, ankara herra»,
vakuutti Giles, »jollei tämä ole totinen kaljupää. Teidän asemiehenne
Jocelyn on vanha tuttu hänen kanssaan ja takaa, että hän on veli
Ambrosius, Jorvaulx'in abotin palvelijamunkki.»

»Päästäkää hänet siis sisään», käski Front-de-Boeuf; »luultavasti hän
tuo meille sanomia iloiselta herraltansa. Mahtaapa tänään perkele
viettää pyhäpäivää ja papit saavat siis olla jouten, koska heitä on näin
paljon kuljeksimassa. Viekää vangit pois; ja sinä saksilainen, ajattele
tarkoin itseksesi, mitä me juuri puhelimme.»

»Minä vaadin», sanoi Athelstan, »kuninkaallista vankeutta, ja että
ravinnostani sekä vuoteestani pidetään huolta säätyni ja arvoni mukaan
ja niinkuin sopii miehelle, jonka kanssa lunnaista kauppaa hierotaan.
Sen lisäksi vaadin sitä teistä, ken pitää itseänsä joukkonne parhaana
miehenä, kanssani miekkasille vapauteni ryöstämisestä. Tämän vaatimuksen
lähetin jo sinulle hovimestarisi kautta; olet siis velvollinen minulle
vastaamaan. -- Tuossa on kintaani!»

»Minä en ota haastetta vastaan vangilta», vastasi Front-de-Boeuf; »etkä
saa sinäkään, Mauri de Bracy, tehdä sitä. -- Giles», lisäsi hän,
»ripusta saksilaisen kinnas seinälle sarvaan sarviin; siellä se saa
riippua siihen saakka, kunnes hän on jälleen vapaa mies. Jos hän sitten
uskaltaa vaatia sitä takaisin tai väittää, että minä olen vääryydellä
hänet vanginnut, niin hän on, sen vannon Pyhän Kristofferin vyön kautta,
tapaava minussa miehen, joka ei koskaan ole kieltäytynyt taistelemasta,
jalkaisin tai ratsain, yksinään tai vasallijoukkoineen!»

Saksilaiset vangit vietiin pois juuri samassa, kun Ambrosius-munkki,
joka näytti olevan suuren pelon vallassa, saatettiin sisään.

»Tämä on oikea _Pax vobiscum_», tiesi Wamba astuessaan hengellisen
miehen ohitse; »me muut olimme vain valekuvia.»

»Pyhä Jumalan Emo!» huokasi munkki kääntyen ritarien puoleen, »olenpa
nyt viimeinkin taas hyvässä turvassa ja kristittyjen ihmisten seurassa!»

»Hyvässä turvassa olet tosiaankin», vastasi de Bracy; »ja mitä
kristillisyyteen tulee, niin onpa tässä uljas paroni Reginald
Front-de-Boeuf, joka sydämestään inhoo juutalaista. Ja onpa tässä vielä
kelpo temppeliherra, Brian de Bois-Guilbert, jonka virkana on
saraseenien tappaminen. -- Jolleivät nämä kristillisyyden tunnusmerkit
sinulle kelpaa, niin enpä sitten tiedä muita.»

»Te olette minun arvoisan isäni Aymerin, Jorvaulx'in abotin, ystäviä ja
liittoveljiä», sanoi munkki de Bracyn pilkasta piittaamatta; »ja
ritarivalanne sekä kristillinen rakkauden velvollisuus vaativat teitä
häntä auttamaan. Sillä näinhän lausuu autuas Pyhä Augustinus kirjassaan
_De civitate Dei_ (Jumalan valtakunnasta) -- -- --»

»Mitä perkele lausuu!» keskeytti hänet Front-de-Boeuf röyhkeästi,
»taikka pikemminkin, mitä sinä lausut, pappi? Ei meillä ole tässä aikaa
kuulla otteita kirkkoisistä.»

»_Sancta Maria_!» huusi isä Ambrosius, »ovatpa nämä pyhittämättömät
maallikot kerkeät suuttumaan! -- Mutta tahdonpa ilmoittaa teille, uljaat
ritarit, että moniaat murhaajat ja korpinruoat, hyläten kaiken
jumalanpelon ja kirkon kunnioituksen ja huolimatta pyhän paavin
bullasta: _Si quis, suadente Diabolo_ (jos joku perkeleen yllytyksestä)
-- -- --»

»Pappi veikkoseni», virkkoi temppeliherra, »kaiken tuon me tiedämme tai
arvaamme; puhu meille suorin sanoin, onko herrasi abotti joutunut
vankeuteen ja kenenkä kynsiin?»

»Valitettavasti», sanoi Ambrosius, »hän on joutunut Belialin miesten ja
metsäsissien käsiin, jotka eivät pidä lukua näistä Raamatun sanoista:
'Älä koske minun voideltuuni äläkä tee mitään pahaa profeetoilleni'.»

»Tässä on meillä siis vielä yksi syy lisää paljastaaksemmo miekkamme,
hyvät herrat», lausui Front-de-Boeuf kääntyen kumppaniensa puoleen:
»Jorvaulx'in abotti anoo siis apua meiltä, juuri kun me tarvitsisimme
hänen apuansa? Sen verran on hyötyä näistä pappi-laiskureista hädän
hetkenä! -- Mutta puhu suusi puhtaaksi, munkki, ja sano meille
viimeinkin, mitä apua herrasi meiltä haluaa?»

»Koska niin sallitte», virkkoi Ambrosius. »Väkivaltaiset kädet ovat
tarttuneet kiinni arvoisaan abottiini vastoin äskenmainitsemaani pyhää
Raamatun sanaa; Belialin miehet ovat riistäneet hänen kirstunsa ja
konttinsa ja ryöstäneet häneltä kaksisataa naulaa selvää kultaa; ja
vieläpä vaativat suuria lunnaita lisäksi, ennenkuin päästävät hänet irti
ympärileikkaamattomista käsistään. Siitä syystä arvoisa isäni Jumalassa
rukoilee teitä, kalliita ystäviänsä, että te auttaisitte häntä joko
maksamalla vaaditut lunnaat tai vapauttamalla hänet miekallanne, miten
itse parhaaksi näette.»

»Paholainen kuristakoon tuon papin!» tiuskaisi Front-de-Boeuf; »onpa hän
tainnut ottaa aika syvän aamuryypyn! Milloinka herrasi on kuullut
mokomaa, että joku normannilaisparoni olisi hellittänyt kukkaronsa
nauhoja auttaaksensa hengellistä herraa, jonka raha-arkut ovat kymmentä
vertaa raskaammat? -- Ja mitä me pystymme miekan voimallakaan auttamaan
häntä, -- me, joita satakertainen vihollisjoukko juuri ahdistaa ja jotka
joka hetki itse odotamme hyökkäystä niskaamme?»

»Sitähän minä juuri aioin selittääkin teille», ehätti munkki, »mutta
tuittupäissänne ette suoneet minulle aikaa. Minä olen, Jumala paratkoon,
vanha, ja nämä hirmuiset verityöt hämmentävät vanhoja aivoja. Sittenkin
on selvä tosi, että he pystyttävät leiriä ja rakentavat piiritysvallia
tätä linnaa vastaan.»

»Ylös muureille!» huusi de Bracy, »ja katsokaamme, mitä nuo lurjukset
toimittavat.» Näin puhuen hän aukaisi rautaristikolla varustetun ikkunan
ja astui sen edessä olevalle pienelle parvekkeelle. Sieltä hän heti
huusi salissa olijoille: »Pyhä Dionysius auttakoon! Onpa tuo
munkki-vanhus tuonut todet sanomat! -- He lähenevät, kantaen
lautavarjostimia sekä hyökkäyskilpiä,[26] ja metsän reunassa liikkuu
jousimiesparvi sakeana kuin musta raepilvi.» -- Reginald Front-de-Boeuf
katsahti myöskin ulos, ja sen tehtyään hän sieppasi heti torven
käteensä. Pitkään ja kovaan hän puhalsi sitä komentaen miehensä
muureille.

»De Bracy, vartioi sitä itäkulmaa, missä muuri on matalin. -- Jalo
Bois-Guilbert, olettehan virkaanne toimittaessanne hyvin oppinut sekä
ryntäämään että ryntäystä torjumaan, pitäkää te länsikulmasta huoli.
Minä itse käyn etuvarustusta puolustamaan. Mutta älkää, hyvät ystävät,
kuitenkaan rajoittako huolenpitoanne vain yhteen paikkaan! -- Meidän
pitää tänäpäivänä olla joka paikassa, ja jokaisen, mikäli mahdollista,
olla useampana miehenä, niin että aina joudumme avuksi tulisimpaan
kahakkaan. Meitä on pieni joukko, mutta ripeys ja miehuus korvaavat ehkä
sen vaillinaisuuden, koska olemme tekemisissä vain talonpoikalurjusten
kanssa.»

»Mutta, jalot ritarit», parkui isä Ambrosius kesken sitä melua ja
hälinää, joka syntyi vastarinnan hankkeista; »eikö kukaan tahdo kuulla
sanomaa, jonka minun arvokas isäni Jumalassa, Aymer, Jorvaulx'in abotti
on lähettänyt? -- Kuulkaa minua, minä rukoilen teitä, jalo ritari
Reginald!»

»Mene ja lörpöttele rukouksiasi taivaan asukkaille», tiuskaisi
tuittupäinen normannilainen, »meillä täällä maan päällä ei ole nyt
aikaa. -- Hoi, Anselm, kuules! Laita kiehuvaa pikeä ja öljyä valmiiksi,
jolla voimme kaltata noiden röyhkeiden petturien päät! -- Pidä huolta,
että jousipyssyjen varalle on tarpeeksi nuolia! -- Nostakaa lippuni,
vanhoine sonninpäineen, tornin huipusta heilumaan! -- Saavatpa nuo
perkeleet pian nähdä, kenenkä kanssa ovat tänäpäivänä leikkiin käyneet!»

»Mutta, jalo herra», jatkoi munkki, joka ei hevillä tahtonut luopua
yrityksestään; »muistakaa, että olen vannonut kuuliaisuutta, ja minun
täytyy täyttää abottini antama käsky.»

»Viekää pois tuo äijän-hupakko!» huusi Front-de-Boeuf. »Lukitkaa hänet
kappeliin; lukekoon hän siellä helminauhaansa, siksi kunnes meteli on
asettunut. Kummastunevatpa tosiaan pyhäin miesten kuvat tämän
Torquilstonen seinillä, kun taas saavat _ave'ja_ ja isämeidän rukouksia
kuulla. Sellaista kunniaa ei heille ole tapahtunut muistaakseni hamasta
siitä ajasta, kun heidät kivestä hakattiin.»

»Älä puhu pilkkaa pyhistä miehistä, Reginald», varoitti de Bracy;
»kylläpä me tänäpäivänä hyvinkin tarvitsemme heidän apuansa, ennenkuin
saamme nuo lurjukset lyödyksi hajalleen.»

»Vähän minä heiltä apua luulen tulevan», nauroi Front-de-Boeuf,
»jollemme kukaties viskaa heitä muureilta alas noiden konnien päähän.
Onpa minulla täällä muun rojun seassa myös aika iso Pyhän Kristofferin
jänkäle, joka voisi musertaa mäsäksi kokonaisen komppanian.»

Temppeliherra oli sillä aikaa pitänyt vihollisen toimia silmällä paljon
tarkemmin kuin raaka Front-de-Boeuf tai hänen löyhämielinen kumppaninsa.

»Säätyvalani kautta!» sanoi hän nyt; »lähenevätpä nuo miehet linnaa
taitavammin kuin olisi luullut, -- mistä kummasta sen lienevät
oppineetkaan. Katsokaa, kuinka varovasti he käyttävät suojanaan jokaista
puuta ja pensastakin ja kuinka he karttavat joutumasta avoimelle, missä
jousimiestemme nuolet heihin paremmin sattuisivat! En huomaa heidän
joukossaan minkäänlaista lippua, mutta panisinpa kuitenkin kultavitjani
vetoon, että heitä on johtamassa joku ritari tai sotataitoon
harjaantunut herra.»

»Minä näen hänet», virkkoi de Bracy; »minä näen ritarin liehuvan
kypäränharjan sekä hänen haarniskansa loisteen. Katsokaa, tuo kookas
mies se on, yllään musta rautapuku, hän järjestää rynnäkköön
talonpoika-lurjusten etumaista parvea. -- Pyhän Dionysiuksen kautta,
onpahan se sama mies, jolle me keksimme liikanimen Musta
tyhjäntoimittaja; sama mies, joka sinut, Front-de-Boeuf, iski maahan
Ashbyn tantereella.»

»Sitä parempi», vastasi Front-de-Boeuf, »että hän nyt antaa minulle
koston tilaisuuden. Joku kunniaton kelmi se mahtaa olla, koska ei
uskaltanut viipyä ja ottaa vastaan palkintoa, jonka sattuma oli hänelle
suonut. Turhaanpa olisinkin hakenut häntä niistä paikoista, mistä
ritarit ja aatelismiehet hakevat vastustajiansa; iloinen olen siis, kun
hän nyt itsestään on uudestaan tullut näkyviin kehnon talonpoikaisjoukon
keskellä.»

Tähän puhe heiltä keskeytyi, sillä vihollinen näytti nyt täydellä
todella aikovan käydä toimeen. Ritarit riensivät kukin määräpaikalleen
vieden kanssaan ne harvat seuralaisensa, joita ei ollut likimainkaan
tarpeeksi koko linnan puolustukseksi. Sittenkin he lujalla miehuudella
odottivat uhkaavaa rynnäkköä.



KAHDEKSASKOLMATTA LUKU.


    Tää heimo kulkevainen, hylätty,
    tiedoistaan kuitenkin voi kehua.
    Saloja, erämaita kulkeissaan
    he monta salaisuutta keksivät;
    halvoista ruohoista he keittivät
    ihmeellisiä väkirohtoja.

                        _Juutalainen_.

Kertomuksemme täytyy tässä kohden hiukan poiketa entisille jäljilleen,
jotta lukija saisi kuulla erinäisistä seikoista, voidakseen oikein
ymmärtää seuraavia tapauksia. Omin neuvoin hän on kuitenkin jo tainnut
arvata, että kun Ivanhoe pyörtyneenä oli vaipunut maahan ja koko maailma
näytti hylänneen hänet, oli Rebekka rukouksillaan ahdistanut isäänsä,
kunnes ukko kuljetutti nuoren ritarin pois taistelutantereelta. Hänet
vietiin Ashbyn esikaupunkiin siihen taloon, missä Iisak turnajaisten
aikana oli majaillut.

Tällaiseen armeliaisuuden työhön ei ehkä muuten olisi ollutkaan vaikea
taivuttaa Iisakkia, sillä hän oli luonteeltaan hyvänsävyinen ja
kiitollinen. Mutta hänessäkin vallitsivat hänen vainonalaisen kansansa
ahdasmieliset tunteet sekä epäröivä pelkurimaisuus, eivätkä ne heti
antaneet myöten.

»Pyhä Aabraham!» hän huudahti, »hän on hyvä nuorukainen, ja sydäntäni
särkee, kun näen veren tippuvan hänen koreasti kirjotulle takillensa ja
kallishintaiselle rautapaidalleen. Mutta pitääkö minun viedä hänet
kanssani kotiin? -- Tyttö, oletko sitä asiaa tarkoin ajatellut? Hänhän
on kristitty, ja lakimme kieltää meitä rupeamasta tekemisiin
muukalaisten ja pakanain kanssa, paitsi silloin, kun kauppamme niin
vaatii.»

»Älkää näin puhuko, rakas isä», vastasi Rebekka. »Meitä tosin on
kielletty seurustelemasta heidän kanssaan juomingeissa ja huvituksissa,
mutta haavoitettuna ja onnettomana on pakanakin pidettävä juutalaisen
veljenä.»

»Tahtoisinpa tietää, mitä rabbiini Jaakko Ben Tudela siitä sanoisi»,
epäröi Iisak. -- »Mutta säälihän olisi, jos tuo hyvä nuorukainen
nääntyisi verenvuotoon. Seth ja Ruben kantakoot hänet Ashbyhyn.»

»Ei, pankaamme hänet minun kantotuoliini», virkkoi Rebekka; »minä voin
nousta juhdan selkään.»

»Silloinpa kaikki nuo Ismaelin ja Edomin koirat saisivat katsella sinua
hävyttömillä silmillänsä», kuiskasi Iisak luoden epäluuloisen katseen
ritarien ja asemiesten parveen. Mutta Rebekka jo oli täysin toimin
ryhtynyt laupeudentyöhönsä eikä kuullut, mitä isä puhui. Lopulta tämä
nykäisi tytärtänsä hihasta ja sanoi hätäisellä äänellä: -- »Kautta
Aaronin parran! -- Entä jos nuorukainen kuolee! -- Jos hän kuolee meidän
kotiimme, eikö meitä sitten syytetä hänen murhaajikseen ja eikö
roistoväki revi meitä palasiksi?»

»Ei hän kuole, isäni», vastasi Rebekka hiljaisesti irtaantuen Iisakin
kädestä, »ei hän kuole, jollemme jätä häntä tänne. Ja jos tämän teemme,
niin tulee meidän todellakin vastata hänen verestään niin Jumalan kuin
ihmistenkin edessä.»

»Niinhän taitanee olla», virkkoi Iisak hellittäen kätensä; »säälittäähän
minuakin nähdessäni hänen verensä vuotavan, aivan yhtä paljon kuin jos
näkisin Bysantin kultarahoja tipahtelevan omasta kukkarostani. Ja
tiedänhän sen, että sinut on Mirjam, bysantilaisen rabbiinin Manassen
tytär -- jonka sielu jo on paratiisissa -- opettanut taitavaksi
parantajaksi sekä ruohojen voiman ja lääkkeiden vaikutuksen tuntijaksi.
Tee siis, miten mielesi tekee -- sinä olet hyvä tyttö, ja oletpa
siunaus, kruunu sekä iloveisu minulle ja perheelleni ja esi-isieni
kansalle.»

Juutalaisen pelko ei ollutkaan perätön. Jalomielisen laupeudentyönsä
takia Rebekka joutui Ashbyhyn palatessaan Brian de Bois-Guilbertin
himokkaiden katseitten alaiseksi. Temppeliherra ratsasti kahdesti ohi
luoden rohkeat, palavat silmänsä ihanaan juutalaistyttöön. Me olemmekin
jo saaneet nähdä, mitä tästä ihastuksesta seurasi, kun Rebekka oli
joutunut tuon hillittömän hekumoitsijan käsiin.

Rebekka oli kiireesti kuljettanut haavoitetun ritarin heidän
majataloonsa, jossa hän tukki ja sitoi hänen haavansa. Nuorinkin
romaanien tai ballaadien lukija varmaankin muistanee, että tuona
pimeyden aikakautena -- siksihän keskiaikaa usein nimitetään -- naiset
yleensä olivat taitavia haavalääkäreitä ja että uljas ritari usein sai
uskoa sodassa saadut haavansa sen tytön hoidettaviksi, joka syvimmästi
oli hänen sydäntänsä haavoittanut.

Erittäinkin oli lääkitseminen kaikkine eri haaroinensa juutalaisten,
niin miesten kuin naisten, taitona ja virkana. Senaikaiset mahtavat
paronit ja kuninkaatkin ottivat usein, haavoittuneina tai sairaina
ollessaan, hoitajakseen jonkun taitavan tietäjän, joka kuului tähän
muuten ylenkatsottuun kansaan. Halukkaasti he hakivat kaikki apua
juutalaislääkäreiltä. Ei heitä estänyt sekään kristittyjen yleinen usko,
että juutalaiset rabbiinit tunsivat syvältä myös salaisia tieteitä --eli
noituutta -- varsinkin kabbala-tiedettä, joka olikin saanut alkunsa ja
nimensä Israelin oppineiden miesten tutkimuksista. Eivätkä rabbiinit
itsekään yrittäneet puhdistautua siitä syytöksestä, että he muka
harjoittivat yliluonnollisia keinoja. Heidän kansansa oli muutenkin niin
katkeran vihan alainen, ettei tämä syytös, yhtä vähän kuin mikään
muukaan, enää olisi voinut sitä pahentaa. Päinvastoin oli se omiaan
vähentämään ylenkatsetta, joka tavallisesti sekaantui juutalaisvihaan.
Juutalaista noitaa tosin inhottiin yhtä paljon kuin juutalaista
koronkiskojaakin, mutta häntä ei uskallettu halveksia yhtä paljon.
Uskottavaa sitäpaitsi onkin, kun muistamme, mitä tarinoita on säilynyt
juutalaisten ihmeellisistä parantamisista, että he todellakin tunsivat
moniaita vaikuttavia lääkkeitä, joita he, kurjan tilansa aiheuttaman ja
siis hyvin ymmärrettävän arkuuden vuoksi eivät mitenkään tahtoneet
ilmaista kristityille naapureilleen.

Ihana Rebekka oli perehtynyt tarkasti kansansa kaikkiin omituisiin
tietoihin, ja terävällä, voimallisella älyllänsä oli hän käsittänyt ja
järjestänyt saamansa opin, vieläpä lisännyt omilla kokemuksillaankin.
Hän oli taidossaan edistynyt niin pitkälle, että sitä hänen
nuoruuteensa, sukupuoleensa sekä silloiseen aikakauteen katsoen täytyi
oikein ihmetellä. Tietonsa lääkkeistä ja parannustaidosta hän oli saanut
vanhalta juutalaisnaiselta, joka rakasti Rebekkaa kuten omaa lastaan.
Hoettiinpa Iisakin tyttären myös saaneen kuulla kaikenlaisia salaisia
asioita samalta akalta, jotka tämä itse nuoruudessaan oli perinyt omalta
viisaalta isältään. Mirjam oli sitten joutunut aikakautensa sokean
uskonkiihkon uhriksi, mutta hänen salaisuutensa eivät hävinneet hänen
kanssaan hautaan; ne jäivät hänen taitavan oppilaansa haltuun maailman
hyväksi.

Rebekkaa, jonka oppi täten oli hänen kauneutensa vertainen, pitivätkin
hänen omat kansalaisensa erinomaisessa kunniassa ja arvossa. Arvelivatpa
he melkein hänen olevan Vanhan Testamentin naisprofeettain kaltaisen.
Hänen isänsäkin, jonka äärettömään rakkauteen hänen tietämättänsä oli
sekaantunut myös syvää kunnioitusta tyttären oppia kohtaan, salli
Rebekalle suuremman vapauden kuin juutalaisnaisilla kansansa keskuudessa
muuten oli. Ja monestikin hän luopui, kuten juuri olemme nähneet, omasta
päätöksestään noudattaakseen tyttärensä neuvoa.

Iisakin taloon tuotaessa Ivanhoe yhä vielä oli tainnoksissa, mikä johtui
siitä, että hän taistelutantereella puuhatessaan oli menettänyt niin
paljon verta. Tutkittuansa haavan Rebekka hoiteli sitä hyviksi
tietämillään voiteilla. Sitten hän ilmoitti isälleen, että sairaan
hengen takia ei ollut pelkoa, jos vain kuume saataisiin estetyksi --jota
hän kuitenkin sanoi pelkäävänsä liiallisen verenvuodon vuoksi, --ja jos
Mirjamin voiteella oli entinen voimansa jäljellä. Aivan hyvin he siis
saattaisivat seuraavana päivänä viedä vieraansa kanssaan matkalle
Yorkiin päin. Iisak vähän hämmästyi tästä ilmoituksesta. Hän arveli jo
tehneensä kylliksi, tai enintään hän oli arvellut jättää haavoittuneen
kristityn majataloon hoidettavaksi luvaten vain suorittaa kaikki maksut
hänen puolestaan juutalaiselle isännälle. Mutta Rebekalla oli monta
vastasyytä, joista kuitenkin tahdomme mainita vain kaksi, jotka
tehokkaimmin vaikuttivat hänen isäänsä. Toinen oli se, että hän ei
tahtonut jättää kallista voidepulloansa kenenkään muun, ei edes
heimolaisen lääkärin haltuun, jottei sen salainen sisällys tulisi
tunnetuksi. Ja toiseksi huomautti Rebekka isällensä, että Ivanhoe oli
Rikhard Leijonamielen parhaita ystäviä ja että Iisak, joka oli lainannut
rahaa Juhana-herttuan kapinallisiin hankkeisiin, tulisi suuresti
tarvitsemaan mahtavaa, Rikhardin suosiossa olevaa puolustajaa, jos
kuningas kukaties vielä palaisi maahansa.

»Totta on kaikki, mitä puhut, Rebekka», myönsi Iisak kuultuansa nämä
tärkeät syyt, -- »olisi todellakin rikos Jumalaa vastaan, jos antaisimme
Mirjam-vainajan salaisuudet ilmi. Sillä taivaan armolahjoja ei saa
kevytmielisesti tuhlata muille ihmisille, yhtä vähän viisaan lääkärin
salaisia keksintöjä kuin kultatalentteja ja hopeasekeleitä. Ne ovat
tosiaankin säästettävät ainoastaan niiden hyödyksi, joille Herra on
armossaan ne suonut. Ja mitä tuohon mieheen tulee, jota Englannin
natsarealaiset nimittävät Leijonamieleksi, niin varmastikin minun olisi
parempi langeta Idumean väkevän leijonan kynsiin kuin hänen käsiinsä,
jos hän pääsisi selville minun ja hänen veljensä välisistä asioista. Sen
vuoksi tahdon kallistaa korvani sinun neuvosi puoleen ja vien tämän
nuorukaisen mukanani Yorkiin, ja meidän kotimme olkoon hänen, kunnes
hänen haavansa ovat parantuneet. Ja jos Leijonamieli todellakin tulisi
takaisin, niinkuin nyt taaskin huhutaan, niin saanpa sitten tästä
Wilfred Ivanhoesta suojelusmuurin, jotta kuninkaan tulinen suuttumus ei
pääse polttamaan isääsi. Ja jollei hän tulisikaan, niin voipi Wilfred
ehkä kuitenkin maksaa meille kulunkimme takaisin sitten, kun hän taas
on, niinkuin eilen ja tänäpäivänäkin, koonnut väkevällä peitsellänsä ja
miekallaan itsellensä rikkautta. Sillä tämä nuorukainen on hyvä
nuorukainen, hän muistaa määräpäivän ja maksaa lainansa ja auttaa
Israelin miestä, jopa isänikin huoneen lasta, kun hän näkee hänen olevan
julmien rosvojen sekä Belialin poikien kynsiin joutumaisillaan.»

Ilta kului melkein kokonaan loppuun, ennenkuin Ivanhoe jälleen tuli
täyteen tuntoonsa. Hän heräsi levottomasta unestaan niin sekavana ja
pyörryksissä kuin tainnoksista tointuva ainakin. Ensi hetkellä ei hän
voinut tarkkaan muistaa, mitä oikeastaan oli tapahtunut, ennenkuin hän
vaipui taistelutantereelle, eikä muutenkaan järjestää eilispäivän
seikkoja yhteen jaksoon. Hän tunsi olevansa haavoitettu ja sairas,
heikko ja voimia vailla; siihen tunteeseen hämmentyi hämärä muisto
annetuista ja saaduista sivalluksista, vastakkain ryntäävistä, maahan
syöksyvistä tai maahan syöstyistä ratsuista, huudoista ja aseitten
kalskeesta -- sanalla sanoen sekamelskaisen taistelun pyörryttävästä
melusta. Hän yritti työntää syrjään vuoteensa uutimet, ja siinä hän
osaksi onnistuikin, vaikka hartiassa kirveltävä haava teki pahaa.

Suureksi kummastuksekseen hän näki olevansa komeasti sisustetussa
kamarissa, missä tuolien asemesta oli istumatyynyjä ja kaikki muukin
sisustus itämaiden tapaan. Rupesipa siis Ivanhoe arvelemaan, että hänet
kukaties oli hänen nukkuessansa viety takaisin Pyhälle maalle. Tämä
ajatus näkyi vahvistuvan vielä todemmaksi, kun oven peitteenä oleva
esirippu siirtyi syrjään ja naisolento, puettuna kalliiseen pukuun, joka
oli paljoa enemmän Itämaan kuin Euroopan kuosin mukainen, astui hiljaa
sisään seurassaan mustaverinen palvelija.

Haavoittunut ritari aukaisi huulensa puhutellakseen tätä ihanaa hahmoa,
mutta nainen painoi hienon sormensa purppuraisille huulilleen merkiksi,
että hänen piti olla vaiti. Palvelija astui nyt sairaan luokse ja siirsi
pois peiton tämän kupeelta, niin että suloinen juutalaistyttö sai nähdä
siteen olevan paikallaan ja haavan paranemaan päin. Rebekka toimitti
tehtävänsä sulavalla, arvokkaalla luonnollisuudella ja kainoudella, mikä
nytkin, sivistyneemmällä aikakaudella, olisi saanut unohtumaan kaiken
sen, mikä hänen toimessaan kenties soti naisen luontaista häveliäisyyttä
vastaan. Ei olisi sillä hetkellä voinut muistaa, että nuori, kaunis
tyttö seisoi miehen vuoteen vieressä tämän haavaa hoitaen, -- häntä
olisi pidetty vain laupeuden henkenä, joka voimallisella avullaan poisti
kipua ja torjui syrjään kalman miekan. Harvat, lyhyet käskynsä Rebekka
lausui hebreankielellä vanhalle palvelijalleen, ja tämä, joka oli ollut
monesti ennen samankaltaisissa tilanteissa apuna, totteli äänettömänä.

Oudon kielen äänet saattavat monesti kuulua karkeilta, mutta tässä
tapauksessa niiden kohotessa kauniin Rebekan huulilta ne tekivät
romanttisen ja korvia hivelevän vaikutuksen. Olisi luullut kuulevansa
jonkin hyvän haltiattaren taikasanoja, korvalle tosin outoja ja älylle
käsittämättömiä, mutta lausujan lempeän äänen ja suloisen ulkomuodon
vuoksi sydäntä liikuttavia. Ivanhoe ei yrittänytkään enää kysellä, vaan
antoi hoitajainsa toimiskella miten he tarpeelliseksi näkivät. Vasta kun
lempeä lääkäri aikoi työnsä lopetettuaan lähteä, ei Ivanhoe voinut enää
hillitä uteliaisuuttansa. -- »Suloinen neito», hän lausui
arabiankielellä, jota hän Itämailla retkeillessään oli oppinut ja luuli
tuon turbaanipäisen, kauhtanaan puetun neitosen parhaiten ymmärtävän
--»Olkaa niin hyvä, suloinen neito, minä rukoilen...»

Tässä kaunis lääkäri hänet keskeytti; ja hymy, jota Rebekka tuskin
huolikaan tukahduttaa, lennähti hänen kasvoilleen, jotka tavallisesti
ilmaisivat vain miettiväistä alakuloisuutta. -- »Olen syntynyt
Englannissa, herra ritari, ja puhun englanninkieltä, vaikka pukuni ja
sukuni ovat kaukomailta kotoisin.»

»Korkeasukuinen neiti...» yritti Ivanhoe uudelleen, mutta Rebekka
kiiruhti jälleen vaimentamaan hänet.

»Älkää, herra ritari», virkkoi hän, »kunnioittako minua korkeasukuisen
arvonimellä. On parasta, että heti saatte tietää palvelijanne olevan
halvan juutalaistytön, saman Iisak Yorkilaisen tyttären, jolle te
äskettäin olitte niin hyvä ja avulias. Hänen ja hänen perheensä
velvollisuus on hoitaa teitä mitä huolellisimmin, niinkuin nykyinen
tilanne välttämättömästi vaatii.»

Enpä tiedä, olisiko ihana Rowena ollut oikein mielissään, jos hän olisi
saanut nähdä, millä ihastuksella hänen uskollinen ritarinsa tähän saakka
oli katsellut suloisen Rebekan viehättävää vartaloa, kauniita kasvoja ja
säihkyviä silmiä, -- noita silmiä, joiden loistetta jonkin verran
varjostivat ja tavallaan pehmensivät pitkät, silkinhienot ripset ja
joita kuljeksiva runoilija olisi verrannut jasmiinipensaan läpi
vilkkuvaan iltatähteen. Mutta Ivanhoe oli liian hyvä kristitty
ihaillaksensa juutalaistyttöä. Sen Rebekkakin oli jo ennakolta arvannut
ja juuri siitä syystä hänellä oli ollut niin kiire ilmaista isänsä nimi
ja kansallisuus. Mutta sittenkin -- sillä olihan Iisakin kauniin ja
viisaan tyttärenkin sydämessä hiukkanen naisen turhamaisuutta -- hän ei
voinut pidättää hiljaista huokausta, kun tuo kunnioituksen ja hellyyden
sekainen ihastus, millä Ivanhoe siihen saakka oli katsellut tuntematonta
hyväntekijäänsä, äkkiä muuttui kylmäksi, pakotetuksi kohteliaisuudeksi,
joka ei ilmaissut mitään sen syvempää tunnetta kuin tunnustusta
alhaisemman rodun puolelta saadusta avusta. Tosin ei ollut Ivanhoen
aikaisempikaan käytös ilmaissut enempää kuin totunnaista palvontaa,
jonka nuori mies aina omistaa kaunottarelle. Mutta kipeästi koski se,
että yksi ainoa sana riitti ikäänkuin taikavoimalla syöksemään
Rebekka-poloisen niin alhaiseen ihmisluokkaan, että ritarin ei sopinut
suoda hänelle edes tällaistakaan kunnioitusta.

Mutta Rebekan lempeä, puhdas sydän ei kuitenkaan pannut Ivanhoen syyksi,
että tämä antoi aikakauden ja uskonnon yleisen ahdasmielisen ajatustavan
sokaista itseään. Päinvastoin, vaikka ihana juutalaistyttö huomasikin,
että sairas ritari kohteli häntä nyt hylätyn kansan lapsena, jonka
kanssa oli häpeällistä seurustella kauemmin kuin pakko vaati, piti
kuitenkin mitä hellintä huolta sairaan ritarin hengestä ja terveydestä.
Hän ilmoitti tälle, että he olivat menossa Yorkiin ja että Iisak oli
päättänyt ottaa sairaan sinne kanssaan hoitaaksensa häntä omassa
talossaan, kunnes terveys olisi palautunut. Ivanhoe ei ollut lainkaan
suostuvainen tähän tuumaan, sanoen vastahakoisuutensa syyksi, ettei hän
mielellään tahtoisi sen kauemmin olla hyväntekijäinsä vastuksina.

»Eikö», hän vastusteli, »täällä Ashbyssä päin ole ketään saksilaista
vapaatilallista tai vaikkapa varakkaampaa lampuotia, joka sallisi
haavoittuneen maanmiehensä asua luonaan, kunnes tämä jälleen kykenisi
kantamaan rautavaruksia? -- Eikö olisi mitään saksilaisilla rahoilla
perustettua luostaria, missä saisin sijan? -- Tai ettekö voisi viedä
minua Burtoniin asti, missä P. Witholdin luostarin abotti Waltheoff,
joka on sukulaiseni, varmaan osoittaisi minulle vieraanvaraisuuttaan?»

»Totta kyllä», vastasi Rebekka hymyillen surullisesti, »halvinkin
mainitsemistanne paikoista olisi sopivampi teille asunnoksi kuin
ylenkatsotun juutalaisen maja. Mutta, herra ritari, jollette tahdo
samalla karkoittaa pois lääkäriänne, teidän täytyy sittenkin tyytyä
tähän asuntoon. Tiedättehän, että meidän kansalaisemme ovat taitavia
parantamaan haavoja, vaikka ei lyömään niitä; ja meidän perheessämme
eritoten tunnetaan salaisia lääkityskeinoja, jotka ovat perinnäistietona
suvussamme polvesta polveen aina Salomonin päiviltä ja joiden
parannusvoimaa olette jo itsekin kokenut. Ei yksikään nasarealainen
--suokaa sanontatapani anteeksi, herra ritari -- ei yksikään kristitty
lääkäri Britannian neljän rajameren välillä saisi teistä rautapaidan
kantajaa lyhyemmässä kuin kuukauden ajassa.»

»Ja kuinka pian _sinä_ sitten sen saisit aikaan?» kysyi Ivanhoe
maltittomasti.

»Viikkokaudessa, jos tahdotte olla kärsivällinen ja noudattaa
ohjeitani», vastasi Rebekka.

»Pyhä Neitsyt!» sanoi Wilfred, -- »eipähän liene syntiä, vaikka tässä
paikassa satuin mainitsemaan hänen siunattua nimeänsä -- nyt en minä
eikä kukaan muukaan kelpo ritari jouda kauan vuoteella venymään! Jos
siis, tyttö, voit täyttää lupauksesi, niin maksanpa sinulle kypärin
täyden hopearahoja, vaikka täytyisi hankkia ne mistä hyvänsä!»

»Kyllä minä täytän lupaukseni», vakuutti Rebekka, »ja te saatte pukeutua
aseisiin kahdeksantena päivänä tämän jälkeen, jos tahdotte suoda minulle
vain yhden palkinnon, jonka pyytäisin tarjoamainne hopeitten sijasta.»

»Jos vallassani vain on luvata ja jos se on semmoista, minkä hurskas
kristitty ritari saa antaa sinun rotuisellesi», lausui Ivanhoe, »niin
suostun pyyntöösi mielelläni ja kiitollisena.»

»Sitä vain anoisin teiltä», vastasi Rebekka, »että tästä lähtien
uskoisitte juutalaisenkin saattavan antaa apua kristitylle pyytämättä
muuta palkintoa kuin saman Suuren Isän siunausta, joka on luonut meidät
kaikki, niin juutalaiset kuin pakanat.»

»Syntiäpä olisi, jollen sitä uskoisi, tyttö», virkkoi Ivanhoe. »Ja nyt
aion ilman enempää epäilystä tai utelua antautua hoitoosi täydesti
luottaen siihen, että sinun taitosi avulla kykenen viikon kuluttua
kantamaan haarniskaa. Mutta, armas lääkärini, salli minun vähän
tiedustella, mitä maailmalta kuuluu. Kuinka voi jalo Cedrik perheineen?
-- Ja kuinka voi suloinen neiti...» Hän lopetti puheensa kesken, ollen
haluton mainitsemaan Rowenan nimeä juutalaisen talossa -- »häntä
tarkoitan, joka oli turnajaisten kuningattarena?»

»Ja jonka te, herra ritari, siihen arvoon koroititte, osoittaen
valinnassa hyvää makua, jota ihailtiin yhtä paljon kuin
urhoollisuuttanne», täydensi Rebekka.

Paljon verta oli Ivanhoen suonista virrannut maahan, mutta olipa sitä
kuitenkin vielä siksi paljon jäljellä, että hänen poskensa lensivät
purppuranpunaisiksi, kun hän huomasi ilmaisseensa rakkautensa Rowenaan
yrittäessään taitamattomasti salata sen.

»Enpä juuri hänestä niin paljon tahtoisi kuulla», sanoi hän, »vaan
pikemmin prinssi Juhanasta. Ja tahtoisin myös tietää, mihin uskollinen
asemieheni on joutunut, koska hän ei ole täällä minua hoitamassa?»

»Sallikaa minun käyttää lääkärinvaltaani», vastasi Rebekka, »ja käskeä
teitä olemaan vaiti ja välttämään levottomuutta herättäviä mietteitä.
Koetan kuitenkin kertoa teille, mitä haluatte tietää. Juhana-prinssi
lopetti turnajaiset kesken ja lähti kiireesti Yorkiin kaikkien
seurueeseensa kuuluvien aatelismiesten, ritarien sekä hengellisten
herrojen kanssa. Ennättipä hän ennen lähtöänsä hyvällä tai väkisenkin
kerätä kokoon niin paljon rahaa kuin suinkin sai puristetuksi niiltä,
joita pidetään tämän maan rahamiehinä. Hänen huhutaan aikovan anastaa
itselleen veljensä kruunun.»

»Eipä ennenkuin sen puolustukseksi on miekkoja käsitelty!» huudahti
Ivanhoe kohoten istualleen, »vaikkapa Englannissa olisi vain yksi ainoa
uskollinen alamainen. Minä tahdon taistella Rikhardin oikeuden puolesta
heidän parastakin miestään vastaan -- vaikkapa kahta vastaan yht'aikaa,
sillä oikeus on minun puolellani!»

»Mutta jotta teille karttuisi siihen tarpeeksi voimaa», virkkoi Rebekka,
laskien kätensä hänen olkapäälleen, »pitää teidän nyt totella käskyäni
ja maata rauhallisesti.»

»Totta puhut, tyttö», sanoi Ivanhoe, »tahdonpa maata niin rauhallisena
kuin näinä rauhattomina aikoina voi. Mutta mitä tiedät Cedrikistä ja
hänen perheestään?»

»Hänen hovimestarinsa kävi äsken juuri täällä, läähättäen kiireisestä
kulusta, noutamassa isältäni maksua Cedrikiltä ostetuista villoista.
Häneltä sain tietää, että Cedrik sekä Athelstan Coningsburghilainen
olivat suuresti suuttuneina poistuneet Juhana-prinssin pidoista ja
aikoivat heti lähteä kotimatkalle.»

»Oliko joku nainen heidän seurassaan pidoissa?» kysyi Wilfred.

»Rowena-neiti», sanoi Rebekka, vastaten tarkemmin kuin mitä kysymys
olisi vaatinut, -- »ei ollut prinssin pidoissa, ja hovimestarin kertoman
mukaan hänkin on nyt matkalla Rotherwoodiin, kasvatusisänsä Cedrikin
seurassa. Ja teidän uskollinen asemiehenne Gurth...»

»Mitä!» huusi ritari, »tunnetko sinä hänen nimensä? Mutta tiedäthän
sen», lisäsi hän heti; »kuinka et tietäisi! Sinun kädestäsi, sen nyt
arvaan, ja sinun jalomielisyytesi kautta hän eilen sai sata sekiiniä.»

»Älkää puhuko siitä», virkkoi Rebekka, posket tulipunaisina, »huomaanpa,
että kieli liiankin helposti antaa ilmi, minkä sydän mieluummin soisi
salatuksi.»

»Mutta nämä kultarahat», sanoi Ivanhoe vakavana, »kunniani vaatii minun
maksamaan ne isällesi takaisin.»

»Tehkää miten tahdotte», sanoi Rebekka, »kunhan viikko on kulunut. Mutta
älkää nyt puhuko älkääkä ajatelko asioita, jotka voivat viivyttää
haavanne paranemista.»

»Olkoon niinkuin sanot, hyvä tyttö», virkkoi Ivanhoe; »sangen
kiittämätön olisinkin, jos vastustaisin sinun käskyjäsi. Virka nyt vain
sananen vielä Gurth-parkani kohtalosta, niin kyseltäväni loppuvat kaikki
siihen.»

»Minua surettaa kertoa, herra ritari», vastasi juutalaistyttö, »että
hänet on pistetty kahleisiin Cedrikin käskystä.» -- Nähtyänsä, kuinka
kipeästi tämä sanoma koski Wilfrediin, hän kiirehti lisäämään: »Mutta
hovimestari Oswald vakuutti, että jollei mitään uutta suuttumuksen syytä
sattuisi, Cedrik varmaan pian antaisi anteeksi Gurthille, joka aina on
ollut uskollinen orja ja isäntänsä suuressa suosiossa ja jonka
ainoastaan rakkaus Cedrikin omaan poikaan oli saattanut hairahtumaan
velvollisuudestaan. Ja vielä vakuutti hovimestari kaikkien
palvelijoitten, erittäinkin Wamba-narrin, päättäneen matkalla antaa
Gurthille tilaisuuden paeta, jollei Cedrikin vihastus sillä välin olisi
ehtinyt asettua.»

»Jumala sallikoon, että he voisivat täyttää tämän aikeensa!» sanoi
Ivanhoe. »Mutta näyttääpä siltä kuin olisin luotu syöksemään turmioon
kaikki ne, jotka minulle osoittavat rakkautta. Kuninkaani on suonut
minulle ystävyyttä, kunniaa, ja näetpä kuinka hänen veljensä, joka on
hänelle niin suuressa kiitollisuudenvelassa, nousee kapinaan
anastaakseen häneltä kruunun; -- minun ihailuni on tuottanut huolta ja
vastusta suloisimmalle kaikista naisista; -- ja nytpä isäni
vihanvimmoissaan kenties tappaa tuon orjaparan vain siitä syystä, että
tämä on rakkaudesta minuun auttanut minua! Näetkös, tyttö, minkälaista
onnen hylkäämää kurjaa sinä olet ruvennut hoitamaan. Ole viisas ja luovu
minusta, ennenkuin paha onni, joka niinkuin verikoira aina vainoaa
jäljilläni, sinuunkin tarttuu.»

»Ei», lausui Rebekka, »heikkoudessanne ja tuskassanne te käsitätte
väärin Jumalan aivoitukset, herra ritari. Te olette saanut palata
kotimaahanne juuri sillä hetkellä, jolloin se kipeimmin tarvitsee
väkevää kättä ja uskollista sydäntä avukseen. Te olette masentanut
niiden miesten ylpeyden, jotka ovat niin hyvin teidän kuin myös
kuninkaanne vihollisia, juuri sillä hetkellä, jolloin heidän kaulansa
oli kopeimmin kenossa. Ja jos olettekin siinä toimessa saanut vamman,
niin ettekö huomaa, että Jumala on maan halvimpien joukosta nostanut
teille lääkärin ja auttajan? -- Sentähden olkaa hyvillä mielin ja
uskokaa, että te olette määrätty kätenne voimalla tekemään jonkin
ihmetyön tämän kansan silmien edessä. Hyvästi nyt -- nauttikaa niitä
lääkkeitä, jotka Ruben teille pian tuo, ja sitten nukkukaa, jotta
saisitte voimia huomispäivän matkan varalle.»

Huomaten nämä syyt tosiksi Ivanhoe totteli Rebekan neuvoa. Rubenin
tuomissa lääkkeissä oli viihdyttävä, nukuttava voima; ne vaivuttivat
sairaan terveelliseen ja rauhalliseen uneen. Aamulla tullessaan hänen
lempeä lääkärinsä huomasi kuumeen kokonaan väistyneen, niin että hänet
saattoi hyvin viedä matkalle.

Ivanhoe asetettiin siis samaan hevoskantotuoliin, jolla hänet oli
turnajaistantereeltakin kuljetettu pois, ja kaikki järjestettiin
mahdollisimman huolellisesti, jotta hänen olisi siinä mukava matkustaa.
Yhdessä ainoassa suhteessa Rebekka vain ei voinut pitää sairaasta sitä
huolta, jota tämän heikkous olisi vaatinut. Samaten kuin Juvenaliksen
10:nnessä ivarunoelmassa mainittu äkkiä rikastunut kultaseppä pelkäsi
Iisak Yorkilainen aina rosvoja. Siihen hänellä olikin täysi syy, sillä
niinhyvin normannilainen rosvoritari kuin saksilainen metsäsissi
olisivat ilman vähintäkään epäröimistä pitäneet häntä luvallisena
saaliinaan. Sentähden hän matkusti suurella kiireellä ja salli pitää
vain lyhyet lepoajat -- sekä vieläkin lyhyemmät syömärupeamat. Sillä
tavalla hän ennätti Cedrikin ja Athelstanin seurueen ohi, vaikka nämä
olivat lähteneet useampia tunteja aikaisemmin; heiltä sitävastoin
olivat, niinkuin muistamme, St. Witholdin luostarin pitkälliset pidot
vieneet paljon aikaa. Mutta niin tehoava oli Mirjamin voiteen voima ja
niin voimakas myös Ivanhoen ruumiinrakenne, ettei hätäisestä
matkanteosta tullutkaan lempeän lääkärin pelkäämiä pahoja seurauksia.

Toisessa suhteessa sitävastoin oli juutalaisen kiireestä vahinkoa, hän
näet hätäillessään joutui vähän väliä riitaan pestaamiensa saattomiesten
kanssa. Nämä olivat saksilaisia, maanmiestensä tunnettuun tapaan he
rakastivat joutenoloa ja runsasta syömistä -- tai normannilaisten tapaan
puhuen: laiskottelua ja ahmimista. He olivat antautuneet tähän toimeen
siinä toivossa, että saisivat jonkin aikaa lihottaa itseään rikkaan
juutalaisen kustannuksella. Suuri oli siis heidän tyytymättömyytensä,
kun juutalainen yhä hoputti matkan joutumista. Myöskin he valittivat,
että heidän hevosensa saattoivat vikaantua tästä yhtämittaisesta
matkanteosta. Kaiken lisäksi syttyi Iisakin ja hänen seuralaistensa
välillä tulinen eripuraisuus, kun hän ei tahtonut antaa heille niin
paljon viiniä eikä olutta kuin he vaativat joka ateriaksi. Seurauksena
oli sitten, että nuo miehet, jotka hän oli palkannut suojakseen, mutta
joiden kiintymystä hän ei ollut huolinut voittaa, luopuivat hänestä
juuri hädän hetkellä, kun Iisakin pelkäämien rosvojen todella saattoi
sanoa olevan lähellä.

Tähän surkeaan tilaan oli juutalainen jäänyt tyttärensä ja haavoitetun
ystävänsä kanssa, kun Cedrik saavutti heidät. Kun sitten de Bracy
liittolaisineen otti koko matkaseurueen vangiksi, niin alussa ei
hevoskantotuolista pidetty mitään lukua. Se olisi ehkä jäänyt jäljelle
kenenkään huomaamatta, jollei de Bracy olisi kurkistanut sen sisälle
siinä luulossa, että se kukaties sisälsi hänen toivotun saaliinsa, sillä
Rowena ei ollut poistanut huntua kasvoiltaan.

Mutta suurestipa de Bracy kummastui äkätessään kantotuolissa haavoitetun
miehen, joka ilmoitti olevansa Wilfred Ivanhoe. Tämä näet luullen
rosvoja saksilaisiksi metsäsisseiksi toivoi ilmaisemalla nimensä
saavansa heiltä parempaa kohtelua.

Kaikessa hurjuudessaan ja irstaisuudessaan piti de Bracy kuitenkin aina
jossakin määrin kiinni ritarikunnian vaatimuksista. Tämä esti häntä
tekemästä pahaa ritarille, joka ei voinut puolustaa itseään; se esti
myös häntä ilmaisemasta löytöään Front-de-Boeufille, joka ilman
vähintäkään epäilyä olisi heti tappanut kilpaveljensä, olipa tämän tila
millainen tahansa. Mutta toiselta puolen ei de Bracyn jalomielisyys
ollut kuitenkaan niin suuri, että hän olisi päästänyt vapaaksi
kilpakosijansa, jota Rowena-neiti rakasti, mikä oli tullut kaikkien
ihmisten tiedoksi niinhyvin turnajaisissa kuin jo ennenkin, silloin, kun
Wilfred ajettiin pois isänsä talosta. Hän valitsi siis hyvän ja pahan
keskitien ja pani kaksi seuralaistansa ratsastamaan kantotuolin vieressä
kieltäen, ettei kukaan saisi tulla likelle. Jos joku kysyisi, piti
heidän sanoa, että erästä heidän kumppaniansa, joka oli haavoittunut
kahakassa, kuljetettiin Rowena-neidin tyhjässä kantotuolissa. Kun oltiin
saavuttu Torquilstoneen, veivät de Bracyn asemiehet, sillä välin kuin
temppeliritari ja linnanisäntä olivat täydessä puuhassa kumpikin omalla
tahollaan, edellinen kiristämässä juutalaiselta rahoja, jälkimmäinen
taivuttamassa hänen tytärtään -- Ivanhoen yhä muka haavoitettuna
toverinaan syrjäiseen kamariin. Tämän selityksen he antoivat myös
Front-de-Boeufille tämän kysyessä, miksi he eivät hätätorven törähtäessä
rientäneet muurille.

»Vai haavoitettu kumppani!» huudahti ritari ällistyksissään ja suuttuen.
»Kummako, että talonpoikien ja metsäsissien harja kohoaa, niin että he
uskaltavat käydä saartamaan linnaa ja että narrit ja sikopaimenet
tohtivat lähettää sodanjulistuskirjeitä aatelisherroille, kun kerran
sotamiehet rupeavat sairaanhoitajiksi ja vapaakomppanian pojat pitelevät
uutimia kuolevan miehen vuoteen vieressä samalla hetkellä, kun
vihollinen ryntää linnaa vastaan! -- Ylös muurille, senkin konnat ja
nahjukset!» hän ärjäisi koroittaen ääntänsä, niin että kupukatto kumisi,
»ylös muurille, tai teen tällä sauvalla luistanne sohjoa!»

Miehet vastasivat äreästi, että heidän hartain halunsa olikin nousta
muurille, kunhan Front-de-Boeuf selittäisi asian heidän herralleen,
jonka käskystä heidän piti hoitaa kuolevata miestä.

»Kuolevata miestä, mokomat lurjukset!» vastasi paroni. »Olemmepa
kaikkityyni pian kuoleman kidassa, jollemme seiso miesten
tavoin paikallamme. Mutta minä lähetän toisen hoitajan teidän
kumppanirievullenne. -- Urfrida, hoi! -- ämmä! -- se perkeleen
saksilainen noita! -- Etkö kuule? Mene hoitamaan tuota vuoteella venyvää
junkkaria, koska hän ei muka tule hoidotta toimeen, jotta nämä pojat
pääsevät käyttämään aseitansa. -- Kas tässä kaksi varsijousta
viritysrautoineen ja nuijapäänuolineen, veikkoset -- joutukaa
ulkovarustukselle ja katsokaa, että jokainen nuoli tekee kolon
saksilaisen aivoihin!»

Miehet, joiden mielestä, niinkuin soturien ainakin, taistelu oli hauskaa
ja joutenolo ikävää, riensivät ilolla siihen vaaralliseen paikkaan,
jonne heidät oli käsketty. Näin jäi siis Ivanhoe Urfridan eli Ulrikan
hoitoon. Mutta tämä, jonka mieli oli täynnä kärsityn sorron muistoa sekä
koston toivoa, suostui mielellänsä uskomaan sairaan hoidon Rebekalle.



YHDEKSÄSKOLMATTA LUKU.


    Käy ylös torniin, uljas soturi,
    ja katso, kuinka taisto kääntyvi.

               SCHILLER: _Orleansin Neitsyt_.

Vaaran hetki on usein myös samalla se hetki, jolloin lempeys ja rakkaus
peittelemättä näyttäytyvät. Koko sydämen kuohuessa puhkeavat helpommin
ilmi mainitutkin tunteet, joita varovaisuus rauhallisimpina hetkinä
ainakin pitää salassa, jollei kykene niitä kokonaan tukahduttamaan.
Päästyänsä jälleen Ivanhoen vuoteen ääreen Rebekka ihmeeksensä tunsi
sydämensä hartaasti riemuitsevan huolimatta kaikesta uhkaavasta vaarasta
ja pelastuksen toivon vähyydestä. Kun hän tunnusteli sairaan suonta ja
tiedusteli hänen vointiansa, oli hänen kosketuksessaan ja äänessään
tulisempaa hellyyttä kuin mitä hän itse olisi suonut osoittavansa. Hänen
äänensä värisi ja hänen kätensä vapisi, ja vasta Ivanhoen kylmäkiskoinen
kysymys: »Sinäkö se olet, tyttö hyvä?» herätti hänet huomaamaan, että
hänen tuntemansa kiintymys ei ollut eikä voinutkaan olla
molemminpuolinen. Tuskin kuuluva huokaus nousi neidon rinnasta, ja kun
hän sitten kyseli ritarin vointia, niin hänen äänensä ei ilmaissut
enempää kuin rauhallista ystävyyttä. Ivanhoe vastasi kiireesti voivansa
jokseenkin hyvin, paremmin kuin hän olisi voinut toivoa. »Siitä saan»,
hän lopetti, »kiittää sinun taitavaa apuasi, Rebekka-kulta.»

»Hän sanoo minua Rebekka-kullaksi», tuumi tyttö itsekseen, »mutta hän
sanoo sen kylmäkiskoisella, huolimattomaila äänellä, joka huonosti
soveltuu yhteen tuon sanan kanssa. Hänen sotaratsunsa -- hänen
metsäkoiransa ovat hänelle rakkaammat kuin halveksittu juutalaistyttö!»

»Sydämeni, hyvä tyttö», jatkoi Ivanhoe, »on kipeämpi levottomuudesta
kuin ruumiini on haavastaan. Päättäen niiden miesten puheista, jotka
istuivat täällä luonani, ymmärsin olevani vankina, ja jos oikein tunsin
tuon kovan, tylyn äänen, joka äsken juuri komensi heidät johonkin
sotatoimeen, olen Front-de-Boeufin linnassa. Jos niin on laita, niin
mikähän tästä viimein tullee ja kuinka voinen suojella Rowenaa sekä
isääni?»

»Juutalaista ja tämän tytärtä hän ei edes mainitse», ajatteli Rebekka
edelleen salaa napisten. »Mutta mitä oikeutta meillä onkaan vaatia sitä
häneltä! Syystä rankaisee minua Jumala sen takia, että sallin ajatukseni
kiintyä häneen!» Näin moitittuansa omaa hulluuttaan hän vastasi Ivanhoen
kysymyksiin niin hyvin kuin taisi. Mutta sen verran hän vain tiesikin
kertoa, että temppeliherra Bois-Guilbert ja paroni Front-de-Boeuf olivat
linnassa komentajina ja että linnaa piiritettiin. Keitä piirittäjät
olivat, sitä hän ei tiennyt sanoa. »Mutta linnassa on nyt kristitty
pappi», lisäsi hän, »joka kenties tiennee enemmän.»

»Kristitty pappi!» huudahti ritari iloissaan; »haepa hänet tänne,
Rebekka, jos voit -- sano hänelle, että sairas mies anoo häneltä
hengellistä apua -- sano, mitä tahdot, kunhan vain tuot hänet tänne
luokseni -- jotakin minun pitää tehdä tai edes yrittää tehdä. Mutta
kuinka voinkaan mitään päättää, ennenkuin saan tietää, millä kannalla
asiat ovat tuolla ulkona.»

Totellen Ivanhoen pyyntöä Rebekka lähti pyytämään valepukuista Cedrikiä
haavoitetun ritarin kamariin. Mutta, niinkuin tiedämme, teki Urfrida,
joka itse tahtoi puhutella valemunkkia, tämän yrityksen tyhjäksi.
Rebekka tuli siis takaisin ja ilmoitti Ivanhoelle, ettei hän ollut
saanut toimitetuksi käskettyä asiaa.

Kauan aikaa he eivät kuitenkaan saaneet harmitella tätä eikä liioin
ajatella muitakaan keinoja tietojen hankkimiseksi. Sillä linnanpihalta
kuuluva meteli, jota oli jo jonkin aikaa kestänyt, kiihtyi nyt kymmenen
vertaa kovemmaksi pauhuksi. Sotamiesten raskaat, kiireiset askeleet
kuuluivat ulkoa vallilta tahi kumisuttivat niitä soukkia, mutkaisia
käytäviä ja portaita, jotka johtivat eri parvekkeille ja muille
varustuspaikoille. Myös kaikuivat ritarien äänet, kun he rohkaisivat
miehiänsä ja jakelivat käskyjä, mutta tuon tuostakin aseitten kalske ja
sotamiesten kovat huudot tukahduttivat nuo äänet kuulumattomiksi.
Hirvittäviä nämä sodan sävelet olivat, sitä hirvittävämpiä, koska ne
ennustivat kauheita tapauksia; mutta niissä oli samalla myös jotakin
juhlallista, jonka Rebekan ylevä mieli saattoi käsittää tällä pelon
hetkelläkin. Hänen silmänsä säihkyivät, vaikka veri oli paennut
poskista, ja ihmeellisellä pelon ja värisyttävän ihastuksen sekaisella
tunteella hän lausui, puolittain itseksensä kuiskaten, puolittain
huonetoverilleen puhuen, seuraavat Raamatun sanat: »Viinit kalisevat
--keihäät ja kilvet kiiltävät -- kuuluu päällikköjen ääni ja huutojen
hälinä!»

Ivanhoe puolestaan oli niinkuin samassa ylevässä Raamatun paikassa
mainittu sotaorhi, joka on suuttunut toimettomuudesta ja hehkuu tulista
halua päästä mukaan taisteluun, jonka melun se kuulee. »Jospa edes»,
virkkoi ritari, »jaksaisin kömpiä tuon ikkunan viereen, jotta näkisin,
miten uljas leikki alkaa käydä. -- Olisipa minulla edes jousi, jolla
voisin yhdenkään nuolen lennättää, tai sotatappara, jolla voisin yhden
ainoan kerrankin iskeä ja auttaa vapauttajiamme! Mutta turha toivo
--turha toivo -- olen aseeton ja voimaton!»

»Älkää kiusatko itseänne, jalo ritari», vastasi Rebekka, »melu on äkkiä
vaiennut -- kenties he eivät rupeakaan tappelemaan.»

»Vähän sinä tämmöisiä asioita ymmärrät», virkkoi Wilfred maltittomasti.
»Tämä hiljaisuus todistaa vain, että kaikki miehet ovat paikoillaan
muurilla ja odottavat joka hetki rynnäkköä. Se, mitä äsken kuulimme, oli
vain ukkosilman kaukaista jyrähtelyä, mutta pian se riehahtaa täyteen
raivoonsa. -- Ah, kunpa vain pääsisin tuonne ikkunan ääreen!»

»Sitä yrittäen te vain pahentaisitte haavaanne, jalo ritari», vastasi
hoitaja. Mutta nähtyänsä hänen tuskallisen levottomuutensa tyttö lisäsi
lujalla äänellä: »Minä käyn itse ikkunan ääreen ja kerron teille kaikki,
mitä ulkona tapahtuu.»

»Ei suinkaan -- sitä et saa tehdä!» huusi Ivanhoe; »jokainen ikkuna,
jokainen aukko tulee pian ampujien maalitauluksi; jokin nuoli voi
sattua...»

»Olkoon se tervetullut!» sanoi Rebekka hiljaa astuessaan lujin askelin
pari kolme porrasta ylös, jotka veivät puheenalaiselle ikkunalle.

»Rebekka, -- Rebekka kulta!» huusi Ivanhoe. »Ei tämä ole tyttöjen
leikkiä, -- haava tai kuolokin voisi tulla osaksesi, ja silloin olisin
onneton elämäni loppuun saakka, koska itse olisin siihen syypää. Suojaa
itseäsi ainakin tuolla vanhalla kilvellä ja näytä itsestäsi niin vähän
kuin mahdollista.»

Erinomaisen säntillisesti Rebekka noudatti Ivanhoen neuvoja ja asetti
ison vanhan kilven pystyyn ikkunaa vasten. Sen takaa hän saattoi
jokseenkin hyvässä turvassa katsella, mitä linnan ulkopuolella tehtiin,
ja kertoa Ivanhoelle, mitä rynnäkköhankkeita piirittäjillä oli tekeillä.
Ikkuna, josta hän tähysteli ulos, olikin soveliaimpia paikkoja
katselijalle; se oli näet päärakennuksen kulmauksessa, joten Rebekka ei
vain nähnyt linnan muurien ympäristöä, vaan saattoi myös pitää silmällä
ulkovarustusta, johon aiottu rynnäkkö epäilemättä ensiksi oli
kohdistuva. Tämä ulkovarustus, joka ei ollut erin korkea eikä vahva,
suojeli sitä takaporttia, josta Front-de-Boeuf vähää ennen oli päästänyt
Cedrikin ulos. Vallihauta kulki sen ja päälinnan välitse, niin että, jos
se sattui vihollisen valtaan, oli helppo poistaa sen yli vievä
lautaporras ja siten erottaa menetetty turvapaikka vielä
valloittamattomasta. Ulkovarustuksessa oli rynnäkköportti vastapäätä
linnan porttia, ja koko varustuksen ympäri kulki vielä vahva
hakuli-aitaus. Tähän paikkaan asetettujen soturien paljous osoitti,
etteivät piiritetyt uskoneet sen voivan kestää kovempaa rynnäkköä.
Samaten oli myös piirittäjiä suuri joukko kokoontunut tämän
ulkovarustuksen kohdalle, josta ilmeni, että hekin pitivät tätä paikkaa
helppona valloittaa.

Nämä seikat Rebekka kiireesti ilmoitti Ivanhoelle, lisäten vielä:
»Metsän reuna näkyy olevan täynnä jousimiehiä, vaikka vain harvat ovat
uskaltaneet ulos sen pimeästä peitosta.»

»Minkälainen lippu heillä on?» kysyi Ivanhoe.

»En minä voi nähdä mitään lippua», vastasi Rebekka.

»Sepä on kummallinen uusi tapa», mutisi ritari; »rynnätäänkö tämmöistä
linnaa vastaan ilman liehuvaa lippua tai viiriä! -- Voitko nähdä,
minkälaiset miehet heitä johtavat?»

»Päälliköltä näyttää mustassa rautapuvussa oleva ritari», sanoi
juutalaistyttö; »hän yksin on puettuna päästä jalkoihin täysiin
varuksiin ja komentaa kaikkia ympärillä seisovia.»

»Mikä vaakuna hänen kilvessään on?» kysyi taas Ivanhoe.

»Jokin rautakangen tapainen sekä munalukko maalattuna sinisellä värillä
kilven mustalle pohjalle.»

»Jalkarauta ja kahlelukko siniseksi maalattuna», arveli Ivanhoe. »En
tiedä, kenen vaakuna se lienee; sen vain tiedän, että se sopisi nyt
minulle. Voitko nähdä siinä mitään tunnuslausetta?»

»Tuskin erotan vaakunaakaan näin kaukaa», vastasi Rebekka. »Mutta kun
päivänpaiste sattuu kilpeen, niin näen nuo mainitsemani kuvat.»

»Eikö näy toisiakin päälliköitä?» huusi maltiton kysyjä.

»En tästä paikasta voi nähdä ainoatakaan häntä etevämpää», sanoi
Rebekka; »mutta epäilemättä ahdistetaan linnan toistakin kulmaa. Juuri
nyt he ryntäävät eteenpäin! -- Herra, Siionin Jumala, suojele meitä!
--Mikä peloittava näky! -- Eturivissä ryntääjät kantavat hirmuisen
suuria kilpiä tai laudoista tehtyjä katoksia päänsä peitteenä. Muut
seuraavat jäljestä, jouset vireessä. -- He kohottavat jousensa! --
Herra, Mooseksen Jumala, anna näille luomillesi olennoille anteeksi!»

Hänen kertomuksensa keskeytyi tähän. Sillä nyt kajahti kimakka torven
toitotus rynnäkkömerkkinä; muurin toiselta puolen kuului
normannilaistorvien torahdus ja vaskirumpujen kolea kumahdus vastaten
uhkaavasti vihollisen sotasoitantoon. Molemminpuolinen kiljunta koroitti
yhä vielä tuota peloittavaa pauhua. Ryntääjät huusivat: »Pyhä Yrjänä
iloisen Englannin avuksi!» Normannilaiset vastasivat siihen: »_En avant,
de Bracy! -- Beau séant! Beau séant! -- Front-de-Boeuf à la
rescousse_!»[27] kaiuttaen päällikköjensä tunnussanoja.

Pelkällä huudolla ei linnaa kuitenkaan valloitettu; piirittäjien hurjaan
rynnäkköön vastasi luja vastarinta linnaväen puolelta. Jousimiehet,
jotka metsässä eläen olivat oppineet sangen taitaviksi ampujiksi,
laskivat nuolensa niin tarkkaan, ettei yksikään paikka, missä jonkun
linnalaisen ruumiista näkyi pieninkään vilahdus, pysynyt turvattuna.
Tämä nuolituisku tappoi heti pari kolme linnanväestä ja haavoitti
useampia. Ja yhä edelleenkin kesti tätä tuiskua; nuolet lensivät
taajasti ja terävästi kuten rakeet, mutta sittenkin jokainen erityiseen
maaliinsa tähdättynä. Niitä lenteli kymmenittäin jokaista
rintavarustuksen ampumareikää kohti, samaten myös jokaiseen ikkunaan,
missä soturin nähtiin tai arveltiin seisovan. Mutta luottaen vahvoihin
haarniskoihinsa sekä myös muurien suojaan seisoivat Front-de-Boeufin ja
hänen liittolaistensa miehet kuitenkin lujasti asemillaan ja
vastasivatkin piirittäjien lakkaamattomaan, taajaan ampumiseen siten,
että sinkosivat varsi- ja käsijousillaan sekä lingoillansa nuolia sekä
muita heittoaseita heille vastaan. Ja kun ryntääjät eivät voineet
pysytellä yhtä hyvin suojattuina kuin linnan puolustajat, niin heitä
kaatuikin monta vertaa enemmän. Nytpä ei kuulunutkaan enää muita ääniä
kuin kummaltakin puolen lentävien nuolien sekä muiden heittoaseitten
viuhinaa ilmassa; paitsi kun jommallekummalle riitapuolelle sattui
suurempi vahinko, kohosi vastustajain joukosta riemunhuutoja.

»Pitääkö minun virua tässä niinkuin laiska munkki», valitti Ivanhoe,
»sillä aikaa kuin muut taistelevat minun vapaudestani tai kuolemastani!
-- Katso vielä kerran ulos ikkunasta, hyvä tyttö, mutta pidä varasi,
etteivät jousimiehet tuolta alhaalta huomaa sinua. -- Katso vielä kerran
ja virka, eivätkö he käy jo väkirynnäkköön.»

Rebekan rohkeutta olivat äänettömät rukoukset lomahetkinä vahvistaneet,
ja kärsivällisesti hän kävi jälleen ikkunan ääreen varoen kuitenkin,
ettei häntä alhaalta voitaisi huomata.

»Mitä nyt näet sieltä, Rebekka?» kysäisi haavoittunut ritari
kärsimättömästi.

»En näe muuta kuin nuolia, mutta niitä tuleekin niin tiheään, että
silmiäni huikaisee, enkä voi selvään erottaa jousimiehiä, jotka niitä
lennättävät.»

»Tätä ei voi iankaikkisesti kestää», sanoi Ivanhoe; »jolleivät he käy
väkirynnäkköön, ei tuosta nuolituiskusta ole vähintäkään apua kivisiä
muureja vastaan. Katso, Rebekka-kulta, missä tuo kahlelukko-ritari on ja
mitä hän toimittaa. Sillä semmoinen väki, mimmoinen sillä päällikkö.»

»Häntä en nyt näe», virkkoi Rebekka.

»Se kurja pelkuri!» huusi Ivanhoe. »Väistyykö hän peräsimestä nyt, kun
myrsky on tuimimmillaan?»

»Ei hän väisty! Ei hän väisty!» sanoi Rebekka; »nyt näen taasen hänet.
Hän sekä parvi hänen miehiänsä ovat aivan ulkovarustuksen hakulin
edessä. -- He murtavat kirveillään hakulia maahan. -- Ritarin musta
kypäränsulka liehuu kahakan yläpuolella kuin taistelutantereella
ruumiitten yllä liitelevä korppi. -- Nyt he ovat saaneet aukon hakuliin
-- he ryntäävät sisään -- heidät syöstään takaisin! -- Front-de-Boeuf on
linnanväen etupäässä; minä erotan hänen jättiläisvartalonsa, joka kohoaa
väentungoksen yli. -- He ryntäävät uudestaan aukon kautta sisään --siinä
taistellaan käsi kättä, mies miestä vastaan. -- Herra Jaakobin Jumala!
Aivan kuin kaksi koskea syöksyisi vastakkain -- ikäänkuin kaksi
valtamerta, kumpikin eri tuulen ajamana, törmäisi yhteen!»

Hän käänsi pois päänsä jaksamatta enää katsella niin kauheaa näkyä.

»Katso taas ulos, Rebekka», sanoi Ivanhoe, joka luuli hänen pelosta
väistyvän akkunasta, »nuolituisku on epäilemättä nyt melkein lakannut,
koska he ovat jo käsikahakassa. -- Katso vielä kerta, nyt se ei voi olla
enää sinulle varsin vaarallista.»

Rebekka katsahti uudelleen ja huusi melkein samassa: »Pyhät lain
profeetat! Front-de-Boeuf ja Musta ritari taistelevat nyt keskenään
muurin aukossa, ja heidän seuralaisensa säestävät taistelua suurin
huudoin. -- Herra Jumala, iske sinä itsekin väkevällä käsivarrellasi
sorrettujen vankien puolesta!» -- Nyt hän kovasti parahti: »Hän kaatui!
-- Hän kaatui!»

»Kuka kaatui?» huusi Ivanhoe; »pyhän, kalliin Neitsyt Maarian nimeen
--virka, kumpi heistä kaatui?»

»Musta ritari», vastasi Rebekka heikolla äänellä. Mutta samassa hän taas
iloisella kiireellä huusi: »Mutta ei -- eipäs sittenkään! Kiitos olkoon
Sebaotin, sotajoukkojen Jumalan! -- Hän on pystyssä jälleen ja tappelee,
kuin olisi hänen käsivarressaan kahdenkymmenen miehen voima. -- Hänen
miekkansa katkesi -- hän tempaisee kirveen erään miehensä kädestä -- hän
ahdistelee Front-de-Boeufiä lakkaamattomilla iskuilla -- jättiläinen
kallistuu ja horjuu, niinkuin tammi puunhakkaajan iskujen alla -- hän
kaatuu -- hän kaatui jo!»

»Front-de-Boeufkö?» huusi Ivanhoe.

»Juuri hän!» vastasi tyttö. »Hänen miehensä rientävät avuksi ylpeän
temppeliherran johtamina. -- Heidän yhdistyneet voimansa pysähdyttävät
sankarin. -- He vetävät Front-de-Boeufin turvaan muurin sisäpuolelle.»

»Ryntääjät ovat siis valloittaneet etuvarustuksen?» kysyi Ivanhoe.

»Niin ovat -- niin ovat!» huusi Rebekka -- »ja he ahdistavat tuimasti
ulkomuurilla seisovia linnalaisia. Mitkä asettavat tikapuita muuria
vasten, mitkä yrittävät toistensa olkapäitä pitkin kavuta muurille.
--Heidän päälleen syöstään kiviä, pölkkyjä ja kantoja; haavoitettujen
sijaan, jotka kannetaan syrjemmäksi, virtaa yhä vereksiä miehiä
kahakkaan. -- Herra Jumalani! Siksikö loit ihmiset oman kuvasi mukaan,
että heidät veljiensä käden kautta raadeltaisiin näin hirveästi!»

»Älä niin ajattele», virkkoi Ivanhoe, »ei nyt ole semmoisiin ajatuksiin
aikaa. -- Kumpi puoli peräytyy? -- Kumpi ryntää eteenpäin?»

»Tikapuut ovat syöstyt alas muurilta», vastasi Rebekka väristen;
»sotamiehet väänteleivät niiden alla niinkuin jaloin tallatut käärmeet.
-- Linnaväki on voitolla.»

»Pyhä Yrjänä, auta meitä miekallasi!» huusi ritari; »peräytyvätkö kurjat
talonpojat?»

»Ei!» huusi Rebekka. »He taistelevat niinkuin miehet ainakin. -- Musta
ritari lähenee porttia, iso kirves kädessä -- kuuluuhan hänen iskujensa
pauke tännekin asti taistelun melskeen läpi. -- Kiviä ja pölkkyjä
vieritetään uljaan sankarin pään menoksi -- mutta hän ei huoli niistä
enempää kuin ohdakkeen höytyvistä tai höyhenistä.»

»St. Jean d'Acre!» huudahti Ivanhoe iloisesti nousten istualleen; »enpä
olisi luullut Englannissa olevan useampia kuin yhden ainoan semmoisen
miehen!»

»Portti horjahtaa», jatkoi Rebekka; »se rytisee -- se lentää säpäleiksi
hänen iskujensa alla -- he ryntäävät sisään -- ulkovarustus on heidän
käsissään. -- Voi, Herra Jumalani! -- He syöksevät puolustajat alas
muurilta -- he viskaavat heidät kaivantoon. -- Voi ihmishurjat, jos
todella olette ihmisiä, niin säästäkää kumminkin ne, jotka eivät enää
voi tehdä vastarintaa!»

»Mutta silta -- ulkovarustuksen ja linnan välillä oleva nostosilta
--onko sekin tärkeä paikka valloitettu?» huusi Ivanhoe.

»Ei ole», vastasi Rebekka, »temppeliherra on hävittänyt lautaportaan,
jota myöten hän muutamien harvojen kanssa pääsi pakoon -- nuo huudot ja
parahdukset tuolta ilmoittavat jäljellejääneitten kohtaloa. -- Voi, voi!
Näenpä nyt, että voitto on vielä hirmuisempi kuin taistelu!»

»Mitä he nyt tekevät, tyttö?» kysyi taas Ivanhoe; »katso ulos jälleen
--ei nyt ole aikaa ummistaa silmiänsä verenvuodatuksen pelosta.»

»Nyt on taistelu täksi hetkeksi loppunut», vastasi Rebekka. »Meidän
ystävämme odottavat lisäväkeä. Ja valloittamastansa ulkovarustuksesta on
heillä niin hyvä suoja, että linnanväki ainoastaan silloin tällöin
lennättää sinne muutaman nuolen, pikemmin tehdäksensä kiusaa kuin
vahinkoa.»

»Eiväthän toki», sanoi Wilfred, »meidän ystävämme jättäne kesken näin
urhoollisesti ja onnellisesti aloitettua yritystä. Ei suinkaan! Minä
luotan lujasti tuohon kelpo ritariin, jonka kirves iski säpäleiksi
portin tammipalkit ja rautasaranat. -- Kummapa kuitenkin», mutisi hän
sitten itseksensä, »voiko maailmassa olla kahta miestä, jotka pystyvät
tuommoisiin hurjantöihin! -- Kahlelukko ja jalkarauta mustalla pohjalla
-- mitä se tarkoittanee? -- Etkö näe mitään muuta, Rebekka, josta Mustan
ritarin voisi tuntea?»

»En näe», vastasi juutalaistyttö. »Kaikki muu hänessä on mustaa kuin
korpin siipi. En voi erottaa hänessä mitään muuta tunnusmerkkiä. --Mutta
nähtyäni kerran hänen voimansa taistelussa luulisin vast'edes tuntevani
hänet tuhannenkin soturin joukosta. Hän rientää kahakkaan aivan kuin
pitopöytään kutsuttuna. Ei siinä ole vain voimaa -- näyttääpä siltä kuin
urhon koko henki ja sielu iskisi viholliseen joka kerta, kun hän
sivaltaa. Jumala suokoon hänelle kaiken verenvuodatuksen anteeksi! -- On
peloittava, mutta samalla jalo näky, kun yhden ainoan miehen into ja
voima voittaa kymmeniä.»

»Rebekka», virkkoi Ivanhoe, »sanasi kuvaavat minulle sankarin. Varmaan
he nyt vain levähtävät virkistääksensä voimiaan ja kokoilevat
silta-aineksia päästäkseen kaivannon yli. -- Sellaisen miehen johtaessa
rynnäkköä, kuin tuo ritari sinun sanoistasi päättäen tuntuu olevan, ei
voi olla puhetta kurjasta pelosta, ei kylmäverisestä nahjustelemisesta
eikä uljaan yrityksen keskenjättämisestä. Mitä vaikeampi ja
vaarallisempi työ, sitä loistavampihan on myös voitonkunnia. Mielelläni
-- sen vannon sukuni kunnian kautta -- ja vannonpa sen ihanan lemmittyni
nimen kautta -- kärsisin vaikka kymmenvuotista vankeutta, jos vain yhden
ainoankin päivän saisin olla osallisena tämmöisessä tappelussa tuon
kelpo ritarin johdon alla!»

»Voi!» lausui Rebekka jättäen paikkansa ikkunan ääressä ja läheten
haavoittuneen ritarin vuodetta, »tämä malttamaton halu taisteluun --tämä
tuska nykyisestä heikkoudestanne ja ponnistelunne sitä vastaan
ehkäisevät teidän parantumistanne. -- Kuinka voitte ajatellakaan antaa
iskuja muille ihmisille, ennenkuin oma haavanne edes on parantunut?»

»Rebekka», vastasi Ivanhoe, »sinä et tiedä, kuinka mahdotonta on miehen,
joka on kasvatettu ritarin töihin, maata laiskana niinkuin munkki tai
nainen, sillaikaa kuin hänen ympärillään urhot temmeltävät kunniakkaassa
kamppauksessa. Sota on meille yhtä välttämättömän tarpeellinen kuin
jokapäiväinen leipä -- kahakan pöly yhtä tarpeellinen kuin ilma
keuhkoillemme! Me emme elä, me emme välitäkään elää, jollemme saa elää
voitollisina ja kuuluisina. -- Semmoiset, tyttö, ovat ritarisäännöt,
joita olemme vannoneet pitää pyhinä ja joille uhraamme kaikki, mikä
meille elämässä on kallista!»

»Voi!» virkkoi ihana juutalaistyttö, »mitä tämä on muuta, jalo ritari,
kuin uhraamista turhan kunnianhimon pahalle hengelle ja pyrkimistä tulen
kautta Moolokin luokse? Mitä jää teille palkkioksi kaikesta vuodatetusta
verestä, kaikista kärsityistä vaivoista ja vastuksista, kaikista
kyyneleistä, jotka teidän töittenne tähden ovat virranneet, -- mitä jää
silloin, kun surma on murtanut väkevän urhon peitsen ja saavuttanut
hänen raisun sotaratsunsa?

»Mitäkö jääpi?» huusi Ivanhoe. »Kunnia, -- tyttö, -- ja maine! Ne
kultaavat meidän hautamme ja antavat nimellemme ikuisen loisteen!»

»Kunnia ja maine?» jatkoi Rebekka. »Voi! Tuoko ruostunut rautapaita,
joka voitonmerkkinä riippuu sankarin pimeän, kalmalle löyhkävän haudan
yläpuolella -- tuoko puoleksi kulunut kirjoitus hautakivessä, jota
oppimaton munkki töintuskin osaa lukea tiedustelevalle vaeltajalle,
--niissäkö on tarpeeksi palkkiota siitä, että olette masentaneet kaikki
lempeät tunteet ja eläneet itse onnettomina kaiken aikanne, voidaksenne
tehdä muitakin ihmisiä onnettomiksi? Vai onko runoniekan säkeissä niin
tehoisa taika, että te mielettömästi annatte pois perherakkauden, hellän
lemmen, rauhan ja onnen, tullaksenne päähenkilöiksi jossakin runossa,
jota kuljeksiva viisuseppä laulelee humalaisille talonpojille iltaoluen
ääressä?»

»Herewardin sielun kautta!» tuiskahti ritari kiivastuneena, »etpä
tiedäkään, tyttö, mitä puhut. Tahtoisithan sinä sammuttaa ritarisuuden
kirkkaan loiston, joka yksin erottaa aatelismiehen halpasukuisesta ja
jalon ritarin maanmoukasta tai metsäläisestä. Sehän opettaa meitä
pitämään henkeämme paljoa, paljoa halvempana kuin kunniaa; sehän antaa
meille voimaa voittamaan kaikki tuskat, työt ja vaivat, niin ettemme
pelkää mitään muuta pahaa, paitsi häpeää. Sinä et ole kristitty,
Rebekka; sentähden et tunnekaan sitä jaloa tunnetta, joka kohottaa jalon
neidon rintaa, kun hänen armaansa on suorittanut uljaan työn ja sillä
pyhittänyt lempensä. Ritarisuus! -- sehän, tyttö, onkin puhtaan ja jalon
rakkauden synnyttäjä -- sehän on sorrettujen turva, poljettujen
kohottaja, tyrannien vallan kukistaja. Jalosukuisuus ilman sitä olisi
pelkkä tyhjä, mitätön nimi, ja vapaus saa parhaan suojansa ritarin
peitsestä ja miekasta.»

»Olenpa kuitenkin», lausui Rebekka, »syntynyt kansasta, joka ennen
muinoin oli kuuluisa urhoudestaan, vaikka kansalaiseni eivät
silloinkaan, kun vielä kansana olivat, käyneet sotaa muuten kuin Jumalan
käskystä tai vihollisen ahdistaessa heidän maataan. Mutta sotatorven
toitotus ei nyt enää herätäkään Juudan kansaa, ja Juudan halveksitut
lapset kärsivät vastustelematta vihollistensa sortoa. Oikein olette
puhunut, herra ritari, -- ennenkuin Jaakobin Jumala nostaa valitulle
kansallensa toisen Gideonin tai toisen Makkabeuksen, ei juutalaistytön
sovikaan puhua tappelusta eikä sodasta.»

Ylevämielisen neidon ääni soi tämän puheen lopussa surullisena ja
ilmaisi selvästi, miten kipeästi häneen koski tieto hänen kansansa
halvasta tilasta. Ja tämä tieto koski häneen kenties nyt sitä kipeämmin,
kun hän oli näkevinänsä, että Ivanhoe piti häntä olentona, joka ei
voinut sydämessään tuntea eikä siis sanoillakaan ilmoittaa mitään
kunniallista eikä jaloa vaikutusta.

»Vähänpä hän tätä sydäntä tuntee», lausui tyttö hiljaa itsekseen, »kun
hän sen johdosta, että moitin nasarealaisten narrimaista ritarisuutta,
päättää pelkurimaisuuden ja muiden halpojen tunteiden asustavan minussa.
Tahtoisinhan, jos Jumala sen sallisi, mielelläni antaa sydänvereni
jok'ainoan pisaran Juudan vankeuden lopettamiseksi! Ja mielelläni
antaisin myös sydänvereni, jos sillä voisin lunastaa isäni sekä hänen
hyväntekijänsä sortajan kahleista! Tämä ylpeä kristitty saisi silloin
nähdä, että Jumalan oman valitun kansankin tytär uskaltaa kuolla yhtä
urhoollisesti kuin röyhkein nasarealaisneito, joka kerskaten johtaa
sukunsa jostakusta pikku herrasta näillä kolkoilla, kylmillä
pohjanmailla.»

Hän katsahti haavoittuneen ritarin vuoteelle.

»Hän on nukahtanut», virkkoi tyttö; »tauti ja mielenliikutukset ovat
raukaisseet hänen voimansa; väsynyt ruumis vaipui uneen, niin pian kuin
tuskat vähän helpottivat. Voi, onko rikosta, että nyt katselen häntä
--onhan tämä kukaties viimeinen kerta! -- Vielä muutama hetki, niin
näissä kauneissa kasvoissa ei enää ilmene tuota uljasta, tulista henkeä,
joka ei nukkuessakaan ole aivan levossa! Pian kenties sieraimien
ponnistus on lakannut, suu on ammollaan, silmät ovat veripunaisina -- ja
sitten halvinkin tämän kirotun linnan orjista saattaa jaloin polkea
tuota jaloa, ylpeää ritaria, joka ei liikahda väistyäksensä kohotetun
rautakoron tieltä! -- Ja isäni! -- voi minun isäni! -- Kurja on
tyttäresi, joka nuorukaisen kultakiharien tähden unohtaa sinun harmaat
hiuksesi! Kenties onkin koko tämä onnettomuus Jehovan vihan ilmaisua
luonnottomalle lapselle, joka enemmän ajattelee vieraan miehen kuin oman
isänsä vankeutta? Lapsen joka vieraan ja pakanan kauneutta katsellen
peräti unohtaa Juudan viheliäisyyden? Mutta minä tahdon sydämestäni
riistää tämän hullutuksen, vaikka näin tehdessäni kaikki sydämeni
juuretkin vuotaisivat verta!»

Hän peitti kasvot huntuunsa ja kävi edemmäksi haavoittuneen ritarin
vuoteesta, istuen selin siihen. Täten hän koetti vahvistaa mieltänsä,
--ei ainoastaan ulkoa uhkaavia vaaroja, vaan myös sielussansa riehuvia
kapinallisia tunteitansa vastaan.



KOLMASKYMMENES LUKU.


    Kun aamu kaunein on ja kaste kirkkain --
    lähene vuodetta ja katso häntä;
    ei tässä henki rauhallinen kirvoitu
    mi -- niinkuin leivo, joka liitelee --
    taivaaseen kohoo, siiviks saatuaan
    ihmisten kyyneleet ja siunaukset,
    ei, -- Anselm tällä laill' ei eroa.

                        _Vanha näytelmä_.

Piirittäjien ensimmäisen voiton jälkeen seurasi, niinkuin näimme, pieni
levähdysaika. He varustautuivat uuteen rynnäkköön, ja linnalaiset
puolestaan vahvistivat suojeluskeinojansa. Tällä väliajalla
temppeliherra ja de Bracy pitivät keskenänsä neuvottelua linnan salissa.

»Missä Front-de-Boeuf on?» kysyi jälkimmäinen, joka linnan toisella
kulmalla oli johtanut puolustusta. »Miehet höpsivät, että hänet muka on
tapettu.»

»Hengissä hän on», vastasi temppeliherra kylmäkiskoisesti, »hengissä on
vielä. Mutta vaikka hänellä olisikin nimensä mukainen häränpää
hartioillaan ja kymmenkertainen rautapelti sen suojana, niin tuo kirottu
kirves olisi hänet kuitenkin kaatanut. Vielä muutamia tunteja, ja sitten
Front-de-Boeuf on mennyt esi-isiensä luokse -- ja vahva tuki on kaatunut
Juhana-prinssiltä.»

»Ja saatanan valtakunta saanut kelpo lisän», jatkoi de Bracy; »niinpä
käy, kun pilkkaa pyhiä miehiä ja enkeleitä ja käskee heittää pyhimysten
kuvia talonpoikalurjusten kalloihin.»

»Jatka vain, hupsu parka», sanoi temppeliherra. »Sinun sokea uskosi ei
maksa enempää kuin Front-de-Boeufin uskottomuus. Ei kumpainenkaan teistä
voi sanoa syytä, miksi hän uskoo tai on uskomatta.»

»Suurkiitos, temppeliherra», vastasi de Bracy, »mutta olepa hyvä ja
hillitse vähän puhettasi, kun se minua koskee. Parempi kristitty,
Jumalan äiti sen tietää, minä sentään olen kuin sinä ja koko sinun
joukkiosi. Yleisestihän kansan keskuudessa käy huhu, että muka Siionin
temppelin pyhä ritarikunta elättää povellaan jos jonkinlaisia
vääräuskoisia ja että myös ritari Brian de Bois-Guilbert kuuluu niiden
joukkoon.»

»Älä välitä sellaisista huhuista», sanoi temppeliherra; »meidän on nyt
mietittävä, miten voisimme pelastaa tämän linnan. -- Miten ne riivatut
talonpojat taistelivat sinun kulmallasi?»

»Niinkuin ilmi-elävät perkeleet», vastasi de Bracy. »Niitä vilisi koko
muurin edusta aivan kaivannolle asti, ja heidän etupäässään riehui
luullakseni sama lurjus, joka kilpa-ammunnassa sai voiton, sillä tunsin
hänet torvesta ja sen kantimista. Kas tällaista seuraa Fitzurse-ukon
hullusta viisaudesta, kun hän yllyttää noita hävyttömiä maamoukkia
kapinaan meitä vastaan! Jolleivät varukseni olisi olleet näin vahvat,
niin tuo riiviö olisi sen seitsemän kertaa ampunut minut maahan yhtä
kylmäverisesti kuin lihavan sarvaan. Hänen kyynäränpituiset nuolensa
tutkivat rautapukuni jokaista saumaa ja naksuttelivat kylkiluitani,
ikäänkuin nämä olisivat raudasta eikä tavallisen ihmisen aineksista.
Surman suussa olisin jo ollut, jollen haarniskani alla pitäisi vielä
espanjalaista rautaverkkoa.»

»Mutta pidithän kuitenkin paikkasi?» kysyi temppeliherra. »Meiltä
ulkovarustus on mennyt menojaan.»

»Sepä oli vietävän ilkeä juttu», virkkoi de Bracy. »Sen turvissa nuo
ilkimykset voivat nyt ahdistaa linnaa aivan lähimatkalta, -- voivatpa,
jollemme hyvin tarkoin pidä vaaria, keksiä jonkun vahtimatta jääneen
torninkulman tai ikkunan, josta pujahtavat sisään. Meitä ei ole
tarpeeksi monta, jotta voisimme varjella kaikkia paikkoja, ja miehet
valittavat, että kohta, kun he jossakin näyttäytyvät, heihin lennätetään
yhtä monta nuolta kuin kirkonkylän pilkkatauluun pyhä-aattona.
Front-de-Boeuf sitäpaitsi tekee loppujaan, niin ettei hänenkään vahvasta
sonninpäästään ja sonnin kaltaisesta voimastaan ole apua. Mitäs arvelet,
ritari Brian, eikö olisi parasta, että selviydymme pulasta luovuttamalla
vankimme, ja sillä tavoin sopisimme noiden lurjusten kanssa?»

»Mitä?» huudahti temppeliherra; »ettäkö luovuttaisimme vankimme?
Sittenhän seisoisimme tässä kaikkien ihmisten nauruna ja pilkkana! Kas
mepä uljaita urhoja, jotka yöllisellä hyökkäyksellä uskalsimme siepata
vangiksi kourallisen turvattomia matkustajia, mutta emme kyenneet
pitämään puoliamme lujassa linnassa mieronkuljeksijoita ja sissejä
vastaan, joiden päällikköinä ovat sikopaimenet, hovinarrit tai muut
roistot! -- Häpeä sinulle siitä neuvosta, Mauri de Bracy! Ennen hautaan
sekä ruumiini että häpeäni tämän linnan palavien raunioiden alle kuin
suostuisin niin alentavaan, häpeälliseen sovintoon!»

»Lähtekäämme muureille sitten», vastasi de Bracy huolettomasti; »sitä
miestä ei ole missään nähty, ei turkkilaisten eikä temppeliherrojen
joukossa, joka pitäisi henkeänsä vähemmässä arvossa kuin minä. Mutta
eipä luullakseni kuitenkaan liene häpeäksi, jos nyt toivoisin täällä
näkeväni muutamia kymmeniä kelpo miehiä omasta vapaajoukostani! -- Ah,
te uljaat peitsimieheni -- kunpa tietäisitte, miten kovassa
ahdistuksessa päällikkönne tänä päivänä on, niin pianpa näkisin viirieni
ja värieni liehuvan teidän peitsimetsänne yllä! -- Kauanko sitten nuo
kurjimukset kestäisivätkään teidän rynnäkköänne!»

»Toivo avuksi ketä ikänä tahdot», virkkoi temppeliherra; »pääasia vain
on, että me niillä sotureilla, jotka meillä on käytettävissämme, teemme
niin lujaa vastarintaa kuin mahdollista. Ne ovat melkein kaikki
Front-de-Boeufin miehiä, jotka ovat tuhansilla väkivallanteoilla ja
sortotoimilla suututtaneet englantilaiskoiria.»

»Sitä parempi», päätteli de Bracy; »nuo konnaparat taistelevat sitten
sitä varmemmin viimeiseen veripisaraansa asti pelätessään talonpoikien
kostoa. Pois siis toimeen nyt, Brian de Bois-Guilbert. Ja tulipa
osakseni pelastus tai kuolema, niin saatpa nähdä, että Mauri de Bracy
käyttäytyy tänäpäivänä kuten puhdasverisen aatelismiehen tulee ja
sopii.»

»Ylös muureille!» vastasi temppeliherra, ja molemmat läksivät nyt
muurille puolustaaksensa linnaa parhaan taitonsa ja miehuutensa mukaan.
Nähtävästi oli se linnan kulma pahimmassa vaarassa, joka oli vihollisen
valtaaman ulkovarustuksen kohdalla. Tämän ulkovarustuksen ja itse
linnanmuurin välitse kulki tosin vallihauta, jonka yli piirittäjien oli
päästävä voidakseen ruveta ahdistamaan tällä kulmalla olevaa pienempää
linnanporttia; mutta sekä temppeliherra että de Bracy pitivät
todennäköisenä, että jos hyökkäyksen johtajat edelleen osoittaisivat
yhtä suurta sotataitoa kuin tähän asti, he yrittäisivät ankaran
väkirynnäkön turvin vetää piiritettyjen koko huomion tähän paikkaan,
jolla aikaa osa hyökkääjistä yrittäisi pujahtaa sisään jostakin muusta,
puolustamatta jätetystä kohdasta. Semmoisen salarynnäkön estämiseksi ei
linnalaisilla joukkonsa vähyyden vuoksi ollut muuta keinoa kuin asettaa
vahtimiehiä muureille sellaisten välimatkain päähän toisistaan, että he
saattoivat nähdä toisensa ja hädän tullessa nostaa hälytyksen.
Puolustuksen johtamisesta molemmat päälliköt sopivat sillä tavoin, että
de Bracyn tulisi nyt suojella takaporttia, ja temppeliherra seisoisi
parinkymmenen miehen kera linnanpihassa varalla, voidaksensa rientää
mihin paikkaan hyvänsä, jota äkkipäätä ahdistettaisiin. Ulkovarustuksen
menettämisestä oli sekin paha seuraus, että piiritetyt -- vaikkakin
linnanmuuri oli vähän korkeampi -- eivät voineet enää, niinkuin tähän
saakka, nähdä kaikkia vihollisen hankkeita. Sillä pieni viidakko ulottui
niin likelle ulkovarustuksen porttia, että piirittäjät saattoivat sen
peitossa tuoda rynnäkköön miten paljon väkeä tahansa eikä ainoastaan
täydesti suojattuina, vaan jopa linnalaisten heitä ollenkaan
huomaamatta. De Bracyn ja temppeliherran täytyi siis olla varuillaan
joka puolella, koska heillä ei ollut vähintäkään vihiä siitä, miltä
puolelta rynnäkkö uhkaisi; ja vaikka heidän miehensäkin olivat uljaita
sotureita, masensi näidenkin taisteluintoa tietämättömyys siitä, minä
hetkenä ja miltä suunnalta vihollisen hyökkäystä voi odottaa.

Sillävälin makasi tämän piiritetyn ja ahdistetun linnan isäntä
vuoteellaan kovissa ruumiin ja hengen tuskissa. Hänellä ei ollut
sitäkään lohdutusta, joka tänä sokeauskoisena aikakautena lievitti monen
syyllisen mieltä; useimmat näistä olivat näet antaneet runsaita lahjoja
kirkolle pahojen tekojensa sovitukseksi, ja sillä tavoin ostetun
sovinnon ja anteeksiannon toivo vähensi heidän pelkoaan. Ja vaikka tämä
lohdutus verrattuna siihen mielenrauhaan, joka syntyy todellisesta
katumuksesta, vain oli samantapaista kuin opiumista johtuva huume
luonnollisen, terveen unen rinnalla, niin oli semmoinenkin sieluntila
kuitenkin mieluisampi kuin viimeisellä elontunnilla eloon herätetyn
omantunnon ahdistus. Mutta Front-de-Boeuf oli ollut kova ja ahne mies,
kaikista hänen paheistaan oli rahanhimo ollut kiihkein. Hän ei ollut
koskaan välittänyt ostaa itselleen kirkon anteeksiantoa ja synninpäästöä
rahalla tai maatiloilla. Ja erehtyipä temppeliherra, jonka jumalattomuus
kävi toiseen suuntaan, väittäessään, ettei Front-de-Boeuf voinut millään
tekosyyllä puolustaa uskottomuuttaan ja kirkon halveksimistaan. Sillä
paronimme olisi sanonut syyksi sen, että kirkko piti tavaransa kovin
kalliissa hinnassa, että myytävänä oleva synninpäästö oli saatavana vain
suuresta summasta ja että Front-de-Boeuf mieluummin oli ilman kirkon
parantavia lääkkeitä kuin olisi suostunut tyydyttämään lääkärin
liikanaisia vaatimuksia.

Mutta nyt oli tullut se hetki, jolloin maailma kaikkine tavaroineen
alkoi kadota näkymättömäksi hänen silmäinsä edestä, ja silloin tyly
paroni, vaikka hänen sydämensä oli myllynkiveä kovempi, silmäsi vavisten
lähestyvän iankaikkisuuden loppumattomaan pimeyteen. Sairaan ruumiin
kuuma levottomuus enensi vielä mielen rauhattomuutta ja tuskaa. Hänen
sielussansa taistelivat nämä äsken heränneet kauhuntunteet hänen
juurtuneen ja paatuneen kovuutensa kanssa. Se oli hirvittävää taistelua,
jonka vertaa ei muualla nähdä kuin kirottujen kadotuksessa, missä
vallitsee valitus ilman toivoa, omantunnon vaivat ilman katumusta, ja
missä kärsittävän, julman tuskan lisänä vielä on tieto siitä, että tuska
ei ikänä voi loppua, eipä edes huojentuakaan.

»Missä ne pappi-lurjukset nyt ovatkaan», ärjäisi paroni, »jotka vaativat
hengellisestä narripelistänsä niin kalliin maksun? -- Missä ovat nyt nuo
paljasjalkaiset karmeliittimunkit, joille vanha Front-de-Boeuf perusti
Pyhän Annan luostarin ryöstäen minulta, lailliselta perilliseltänsä,
monta tynnyrinalaa kaunista niittyä ja monta lihavaa peltoa ja
laidunmaata? Missä ne nälkäiset koirat nyt ovat?... Luultavasti
viilettämässä olutta kurkkuunsa tai jonkun kurjan talonpojan vuoteen
ääressä tekemässä silmänkääntäjäntemppujansa! Mutta minut -- heidän
luostarinsa perustajan pojan -- minut, jonka puolesta he, sen lahjan
saadaksensa, sitoutuivat joka päivä rukoilemaan, minut nuo
kiittämättömät konnat jättävät kuolemaan ripittämättä ja voitelematta,
aivan niinkuin koditon koira saa oikaista koipensa kylän yhteismaalla!
-- Käskekää temppeliherra tänne -- onhan hänkin jonkinlainen pappi ja
osannee jotakin tehdä. -- Mutta ei! Yhtä hyvin voisin ottaa itse pirun
rippi-isäkseni kuin Brian de Bois-Guilbertin, joka ei välitä mitään
taivaasta eikä helvetistä. -- Olenpa kuullut muutamien vanhojen miesten
puhuvan rukoilemisesta -- rukoilemisesta omalla suullaan ja omin sanoin.
Sitä varten ei tarvitse lahjoa eikä imarrella kavalaa pappia. Mutta minä
-- minä en uskalla!»

»Onko tämä todellakin Reginald Front-de-Boeuf», kuului karhea, kimakka
ääni aivan hänen vuoteensa vierestä, »joka tunnustaa olevan jotakin,
mitä ei edes hänkään uskalla tehdä!»

Kuullessaan puheensa näin kummallisesti keskeytettävän Front-de-Boeuf,
jonka hermot pahan omantunnon ja taudin vaikutuksesta olivat peräti
ärtyneet, luuli jonkin hornan hengen puhuvan. Semmoisiahan tuon ajan
taikauskoiset ihmiset luulivat käyvän häiritsemässä kuolemaisillaan
olevien ajatuksia, jotta he eivät voisi ajatella kaikkea sitä, mistä
heidän iankaikkinen autuutensa riippui. Front-de-Boeuf vavahti ja
vetäytyi seinään kiinni; mutta pian hän jälleen rohkaisi mielensä
entiseen lujuuteen ja huusi: »Ken siellä? -- Kuka sinä olet, joka
uskallat matkia sanojani, -- äänellä, joka kuulostaa yövariksen
raakumiselta? -- Tule vuoteeni ääreen, jotta voin nähdä sinut!»

»Olen sinun paha henkesi, Reginald Front-de-Boeuf», vastasi ääni.

»Tule sitten likemmäksi, jotta saan nähdä sinut ruumiillisessa hahmossa,
jos todella olet perkele», sanoi taas kuoleva ritari; »älä luulekaan,
että sinun näköäsi säikähtäisin. Jos vain voisin otella kaksin käsin
näiden salamörköjen kanssa, jotka ympärilläni väijyvät, kuten olen
maallisten vaarojen kanssa otellut, niin eipä saisi taivas eikä helvetti
syytä kehua minun peräytyvän taistelusta. Sen vannon kautta iankaikkisen
pimeyden!»

»Muistele syntejäsi, Reginald Front-de-Boeuf», sanoi tuo sama ääni,
jolla oli melkein yliluonnollinen kaiku, »muistele kaikkia toimittamiasi
murhatekoja, ryöstöjä, kapinoita! -- Kuka yllytti irstasmielistä Juhanaa
sotaan hänen harmaapäistä isäänsä vastaan, -- ja nyt hänen jalomielistä
veljeänsä vastaan?»

»Olitpa pappi, perkele, piru tai mikä lienetkin», tärähdytti
Front-de-Boeuf vastaan, »mutta nytpä valehtelet aivan! -- En minä
yllyttänyt Juhanaa kapinaan, en ainakaan minä yksin; siinä työssä oli
mukana viisikymmentä muutakin ritaria ja paronia, parhaat
Keski-Englannin aatelisherroista -- parempia ei ole missään peistä
kantavien urhojen parissa. Pitääkö minun yksin vastata siitä teosta,
jossa meitä oli viisikymmentä osallisena? -- Petollinen perkele, en
sinua pelkää! Lähde matkoihisi äläkä kiusaa minua enää tällä vuoteellani
-- anna minun kuolla rauhassa, jos lienet maallinen olento -- ja perkele
jos olet, niin ei aikasi ole vielä tullut.»

»Rauhassa en anna sinun kuolla», lausui ääni, »kuolemaa tehdessäsikin
sinun pitää muistella murhatekojasi -- muistella niitä huokauksia, joita
tämä linna on kuullut -- muistella niitä veriä, joilla sen lattiat ovat
tahratut!»

»En säikähdy voimattomasta vihastasi», virkkoi Front-de-Boeuf
purskahtaen väkinäiseen, julmaan nauruun. -- »Kiitostahan minä ansaitsen
siitä, kun kidutin tuota uskotonta juutalaiskoiraa. Vai miksi sitten
pidetään niitä ritareita pyhinä miehinä, jotka tahraavat kätensä
saraseenien verellä? Ja kaikki saksilaiset sikopaimenet, jotka olen
aikoinani tappanut, olivat minun kansani, minun kuninkaani ja minun
sukuni vihollisia. -- Hohoo! Näethän, ettei rautapaidassani ole
pienintäkään rakoa, josta pääsisit sisälle minua pistämään. -- Joko
pakenit? Joko vaikenit?»

»En, sinä kurja isänmurhaaja!» vastasi ääni. »Muista isääsi! Muista
hänen kuolemaansa! Muista pitosalia, jonka lattialle hänen verensä
valahti -- ja muista, että hänen oman poikansa käsi sen vuodatti!»

»Haa!» huudahti paroni oltuaan kauan aikaa ääneti, »jos sinä sen tiedät,
niin olet todellakin itse pahuuden isä, ja olet todella kaikkitietävä,
niinkuin munkit sanovat! Tuon salaisuuden luulin kätketyksi minun ja
erään toisen ihmisen tietoon -- sen kurjan, joka minua yllytti siihen
hirmutekoon ja auttoi sitä toimeenpannessani. -- Pois, pois, perkele,
hae tänne tuo saksilainen noita-akka, Ulrika; hän yksin on voinut kertoa
sinulle, mitä minä ja hän yksin olemme nähneet. Mene, sanon minä, hänen
luoksensa, joka pesi haavat ja ojensi ruumiin ja laittoi kaikki niin,
jotta murhattu näytti kuolleen itsestään ja luonnollisella tavalla. Mene
hänen luoksensa; hän se on ollut yllyttäjäni, kirottu kiusaajani ja
vielä enemmän kirottu palkitsijani -- anna hänenkin maistaa samassa
määrässä kuin minun näitä tuskia, jotka ovat helvetin esimakua!»

»Hän jo maistaakin niitä», virkkoi Ulrika astuen Front-de-Boeufin
vuoteen eteen. »Hän on jo kauan juonut samasta maljasta, ja sitä
makeammalta sen katkeruus nyt maistuu hänestä, kun hän näkee, että
sinunkin täytyy siitä saada osasi. -- Älä kiristä hampaitasi Reginald
Front-de-Boeuf -- älä vääntele silmiäsi -- älä pudista nyrkkiäsi ja
uhkaile minua! Aikaisemmin olisit sinäkin, niinkuin kuuluisa esi-isäsi,
joka siitä teostaan sai sukunimensä, voinut yhdellä nyrkiniskulla lyödä
puhki härän kallon; mutta nyt sinun kätesi on rauennut ja on yhtä
voimaton kuin minunkin.»

»Kurja, verenhimoinen noita-akka!» vastasi Front-de-Boeuf; »inhoittava
tarhapöllö! Sinäkö siis tässä riemuitset turmiosta, jonka
toteuttamisessa olit osallinen?»

»Niin, Reginald Front-de-Boeuf», virkkoi akka. »Ulrika minä olen! --
Murhatun Torquil Wolfgangerin tytär! -- Hänen teloitettujen poikiensa
sisar! -- Minä se nyt vaadin sinulta ja isäsi huoneelta takaisin omaa
isääni ja sukuani, kunniatani ja kuntoani -- kaikkea sitä, minkä
Front-de-Boeufit ovat minulta ryöstäneet! -- Muista kaikkia pahoja
tekoja, joita minulle olette tehneet, ja kiellä sanani, jollen puhu
totta. Sinä olet ollut minun paha henkeni, ja samaa tahdon nyt olla
sinulle -- tahdon kiusata sinua kuolemanhetkeesi asti.»

»Inhoittava noita-akka», huusi Front-de-Boeuf, »sitä hetkeä et saa
koskaan nähdä. -- Hoi, Giles, Klemetti ja Eustakius -- Mauri ja Tapani!
Siepatkaa tämä kirottu noita-akka kiinni ja viskatkaa hänet
päinpäätimyksin alas muurilta -- hän on kavaltanut meidät saksilaisille!
-- Mauri ja Klemetti, hoi! Senkin petturit ja lurjukset, missä te
nahjustelette?»

»Kutsu vain, huutele heitä, urhoollinen paroni», ärsytteli ämmä julmalla
ivan-irvistyksellä; »kutsu palvelijoita luoksesi ja uhkaa piiskaa ja
vankeutta jokaiselle, ken viipyy. -- Mutta tiedäkin, mahtava herra», hän
jatkoi yht'äkkiä muuttaen ääntänsä, »että heiltä et saa vastausta etkä
apua. Kuuntele tuota hirveätä melua», -- uudestaan alkaneen taistelun
melske kuului nyt kauhistavan kovana muureilta -- »tuo sotahuuto
ennustaa sukusi häviötä. Front-de-Boeufin vallan rakennus, joka oli
viattomain verellä kokoonmuurattu, horjuu jo perustuksillaan, ja
halvimmat viholliset sen kaatavat! Saksilaiset -- kuule, Reginald! --
poljetut saksilaisraukat ne nyt ahdistavat rynnäköllä linnasi muuria!
Miksi makaat tässä niinkuin juoksusta uupunut emohirvi, kun saksilainen
jo alkaa päästä sisään?»

»Jumalat ja perkeleet!» karjaisi haavoitettu ritari. »Voi, olisipa
minulla edes hetkeksikin niin paljon voimaa, että jaksaisin ryömiä alas
tuonne kahakkaan ja saisin kuolla, kuten ritarin sopii!»

»Älä ajattelekaan semmoista, uljas urho», kiusoitteli ämmä. »Et sinä saa
kuolla soturin kuolemaa, vaan kuolet niinkuin kettu luolaansa, kun
talonpojat ovat sytyttäneet sammalikon sen ympäriltä.»

»Vimmattu velho, nyt valehtelet», huusi Front-de-Boeuf. »Mieheni pitävät
urhoollisesti puoliansa -- muurini ovat vahvat ja korkeat --
sotakumppanini eivät pelkää, vaikka tulisi koko armeija saksilaisia ja
itse Hengist ja Horsa niiden etunenässä! Kuulehan, kuinka temppeliherran
ja vapaajoukkolaisten sotahuudot kaikuvat melskeen keskeltä! Ja kun me
voitettuamme sytytämme riemukokon palamaan, niin on se polttava sinut
poroksi, luinesi, päivinesi. Ja minä saan vielä elävin korvin kuulla sen
sanoman, että sinä olet maallisen tulen kautta mennyt helvetin tuleen,
josta ei ole koskaan laskettu maailmaan pahempaa pirua kuin sinä.»

»Usko vain sellaista, jos tahdot», vastasi Ulrika, »kunnes näet, että
uskosi on pettänyt. -- Mutta ei!» keskeytti hän puheensa, »sinä saat
juuri nyt kuulla kohtalosi, jota et voi välttää oman voimasi, väkesi tai
uljuutesi ponnistuksella ja jonka yksistään tämä heikko, kuivettunut
käsi on sinulle valmistanut. Huomaatko tuota paksua, tukehduttavaa
savua, joka alkaa tupruilla mustina pilvinä sisään tähän kamariin?
Luulitko sen olevan vain pimenevän näkösi hämärtelyä? Luulitko, että
vain heikkenevä hengityksesi ahdistaa rintaasi? -- Ei, Front-de-Boeuf,
tuo savu tulee toisesta syystä. Muistatko halkopinoja, jotka ovat
talletettuina tämän kamarin alle?»

»Akka!» huusi ritari hirmustuneena, »oletko sytyttänyt ne puut? Jumala
auttakoon -- niin olet tehnyt, ja linna on ilmitulessa!»

»Pian se ainakin on ilmitulessa», virkkoi Ulrika peloittavan
huolettomasti. »Ja pian nostan merkin liehumaan kehoitukseksi
piirittäjille, että he ankaralla rynnäköllä estäisivät piiritettyjä
pääsemästä tulta sammuttamaan. -- Hyvästi nyt, Front-de-Boeuf! Tulkoot
Mista, Skogula ja Zernebock, vanhain saksilaisten jumalat -- tai
perkeleet, kuten papit nykyjään heitä nimittävät -- lohduttamaan sinua
kuolinvuoteellasi, kun Ulrika nyt jättää sinut. Mutta tiedä myös --
kenties se on oleva sinulle joksikin iloksi -- että Ulrikakin on menossa
samoille pimeyden rannoille kuin sinä. Hän tahtoo sielläkin olla
osallisena sinun rangaistuksestasi, niinkuin hän täällä ylhäällä on
ottanut osaa pahoihin tekoihisi. Ja nyt, isänmurhaaja, hyvästi! Soisin,
että jokaisella kivellä tässä huoneen kupulaessa olisi kieli ja että ne
yhä vain huutaisivat sitä sanaa korviisi!»

Näin manattuaan vaimovanhus lähti tiehensä. Front-de-Boeuf kuuli raskaan
avaimen narahduksen, kun Ulrika lukitsi kaksin kerroin oven jäljestään
riistäen siten kuolevalta viimeisenkin pelastuksen toivon. Tuskansa
vimmassa Front-de-Boeuf rupesi taas huutamaan palvelijoitaan ja
liittolaisiaan: »Tapani ja Mauri -- avuksi! -- -- Auttakaa, jalo
Bois-Guilbert ja uljas de Bracy! Front-de-Boeuf teitä kutsuu! --
Kuuletteko, herranne kutsuu, te petturipalvelijat! -- Teidän
liittoveljenne, teidän asetoverinne kutsuu, te uskottomat, valapattoiset
ritarit! -- Sattukoot kaikki kiroukset, joita petturi ansaitsee, teidän
päähänne, jos jätätte minut tällä kurjalla tavalla kuolemaan! -- He
eivät kuule minua -- he eivät voi kuulla minua -- ääneni katoo tappelun
melskeeseen. Savu sakenee sakenemistaan -- tuli on sytyttänyt lattian.
-- Voi, kunpa saisin vielä edes yhden ainoan kerran vetää rintaani
taivaan puhdasta ilmaa, olipa sen hintana sitten vaikka äkillinen
kuolema!» Ja tuskansa hurjassa vimmassa tuo kurja mies rupesi nyt
vuoroin yhtymään sotahuutoihin, vuoroin kiroilemaan itseään, koko
ihmiskuntaa ja itse Jumalaakin. -- »Punainen tuli pilkoittaa jo paksun
savun lävitse!» hän huusi; »perkele marssii vastaani, kantaen edessään
kirotun pesänsä tulista lippua. -- Pois täältä, paha henki! En tahdo
yksin lähteä kanssasi, jollet vie myös tovereitani samalla. Kaikki ovat
sinun omasi, jotka tässä linnassa asuvat. Luuletko, että Front-de-Boeuf
suostuu yksinänsä tulemaan? Ei -- myöskin jumalaton temppeliherra -- ja
irstainen de Bracy -- ja tuo ilkeä, verenhimoinen portto Ulrika -- ja
kaikki miehet, jotka ovat olleet osallisina vehkeissäni -- ja myöskin
saksilaiskoirat sekä kirotut juutalaiset, jotka istuvat linnassa vankina
-- kaikkien niiden pitää lähteä minun kanssani. -- Mokomata matkuetta ei
nähdäkään joka päivä helvetin tiellä! Ha, ha, haa!» hän nauroi hullussa
vimmassansa, niin että seinät kajahtivat. -- »Kuka siellä nauroi?» hän
huusi nyt muuttuneella äänellä, sillä taistelun melskekään ei voinut
estää häntä kuulemasta oman höperön naurunsa kaikua. »Kuka siellä
nauroi? -- Ulrika, sinäkö se olit? -- Puhu, sinä noita-akka, niin annan
sinulle anteeksi -- sillä ei kukaan muu paitsi sinä tai jokin helvetin
henki olisi voinut nauraa tällä hetkellä. Pois -- pois...»

Mutta synnillistä olisi, jos jatkaisimme kauemmin tätä kuvausta
jumalanpilkkaajan ja isänmurhaajan kuolinkamppailusta.



YHDESNELJÄTTÄ LUKU.


    Viel', ystävät, viel' yksi ryntäys,
    tai ruumiillanne muurit peittäkäämme!
    -- Ja tekin, kansanmiehet, joiden raajat
    Englanti kasvatti, nyt osoittakaa,
    mit' voimaa antaa ruoka; vannokaa
    hoitonne ansainneenne.

                     _Kuningas Henrik V_.

Vaikka Cedrik ei suuresti luottanutkaan Ulrikan lupaukseen, ilmoitti hän
siitä kuitenkin Mustalle ritarille ja Locksleylle. Nämä tulivat hyvin
mieliinsä kuullessaan, että oli linnassa ystävä, joka voisi helpottaa
heille sisäänpääsyä. Yhdessä saksilaisherran kanssa he päättivät, että
rynnäkköä oli kaikin mokomin yritettävä, vaikka asiat näyttäisivät
kuinka vaikeilta tahansa, sillä se oli ainoa ajateltavissa oleva keino
pelastaa vangit julman Front-de-Boeufin käsistä.

»Alfredin kuninkaallinen veri on vaarassa», sanoi Cedrik.

»Korkeasukuisen neidon kunnia on vaarassa», sanoi Musta ritari.

»Ja vaikka», sanoi kunnon jousimies, »kukaan muu ei olisikaan vaarassa
kuin tuo uskollinen orja Wamba, niin uhraisin kernaammin yhden
raajoistani kuin sallisin hänen hiuskarvaansakaan koskettavan, sen
vannon Pyhän Kristofferin kuvan kautta, joka koristaa kantimiani!»

»Entäs minä sitten», vakuutti munkki puolestaan. »Hyvät herrat, minä
lupaan, että narri -- tarkoitan tietysti, hyvät herrat, semmoista
narria, joka on mestari taidossaan ja vapaa veikko ammatissaan ja jonka
leikkipuheista viinimalja saa yhtä paljon makua ja tuoksua kuin suinkin
sianliikkiön sirusesta -- että semmoinen hulivili, sanon minä, ei saa
koskaan jäädä pulaan rukousten tai avun puutteessa, niin kauan kuin minä
jaksan lukea messua tai heiluttaa nuijaa.»

Näin sanoen hän rupesi pyörittelemään raskasta asettaan päänsä ympäri,
niinkuin paimenpoika pientä sauvaansa.

»Oikein puhuit, pyhä munkki», sanoi Musta ritari, »sanasi ovat yhtä
totiset, kuin olisivat ne tulleet itse Dunstanin suusta. -- Ja nyt,
kelpo Locksley, mitä arvelet -- eikö olisi parasta, että jalo Cedrik
ryhtyy komentamaan rynnäkköämme?»

»Ei suinkaan, ei suinkaan», vastasi Cedrik. »Minä en ole milloinkaan
oppinut siihen, millä tapaa noita väkivallanpesiä, joita normannilaiset
ovat rakentaneet meidän viheliäiseen maahamme, rynnäköllä valloitetaan
tai puolustetaan. Taistella tahdon etumaisien rinnalla; mutta kelpo
naapurini tietävät hyvin, että en ole sotataitoon oppinut mies enkä osaa
piirittää linnoja.»

»Koska jalon Cedrikin laita on näin», virkkoi Locksley, »niin otan
mielelläni johtaakseni jousimiehiä. Ja jos joku linnalainen
vilahdukseltakin ilmestyy muurille, ilman että hän saa ruhoonsa yhtä
monta nuolta kuin joulukinkussa on neilikoita, niin saatte hirttää minut
omaan käräjäpuuhuni.»

»Oikein puhuttu, uljas jousimies», sanoi Musta ritari. »Ja jos minä
teidän mielestänne kelpaan johtajaksi tämmöisissä asioissa ja jos
tarpeeksi suuri joukko näitä kunnon miehiä tahtoo seurata englantilaista
kelpo ritaria, niin tahdon viedä heidät rynnäkköön noita muureja vastaan
käyttäen kaikkea taitoa, minkä pitkä kokemus on minulle suonut.»

Kun eri tehtävät oli tällä tavoin päällikköjen kesken jaettu, ryhdyttiin
ensimmäiseen rynnäkköön, jonka menestyksen lukija jo on nähnyt.

Valloitettuaan ulkovarustuksen Musta ritari lähetti Locksleylle tiedon
siitä pyytäen häntä pitämään tarkkaa vaaria, etteivät linnalaiset
äkkiarvaamatta pääsisi kokoamaan kaikkia voimiansa ja yhteisellä
rynnäköllä valloittamaan takaisin menettämäänsä paikkaa. Tämmöistä
äkkiarvaamatonta hyökkäystä tahtoi ritari kaikin mokomin välttää, sillä
hän tiesi miestensä olevan hätäisiä, sotakuriin tuiki tottumattomia ja
kehnosti varustettuja taistelijoita. Normannilaisten ritarien sotilaat
sen sijaan olivat hyvin harjoitetut ja aseilla sekä haarniskoilla
varustetut, ja vaikka piirittäjien into ehkä oli kiivaampi, oli toiselta
puolen linnalaisilla se itseluottamus, joka seuraa tottumuksesta sotaan
ja aseitten käyttöön. Pahoin oli siis syytä pelätä, etteivät edelliset
kykenisi kestämään äkillistä hyökkäystä.

Ensimmäistä rynnäkköä seuranneella levähdysajalla ritari kyhäytti
miehillään jonkinlaisen lautan tai irtonaisen sillan päästäksensä sillä
keinoin vallihaudan yli. Tähän työhön kului jokseenkin pitkä aika, mutta
piirittäjien päälliköt eivät siitä olleet milläänkään, sillä sitä
paremmin kerkisi Ulrika valmistaa hankkeensa -- mitä laatua se sitten
olikin -- jolla hän oli luvannut auttaa heidän rynnäkköään.

Mutta kun silta oli saatu valmiiksi, puheli Musta ritari
liittoveljilleen tähän tapaan: »Ei auta enää odottaa, ystäväiseni. Päivä
on jo laskemaisillaan, ja minulla on toisia toimia, jotka eivät salli
minun viipyä teidän kanssanne huomispäivän yli. Sitäpaitsi olisi ihme,
jolleivät hevosmiehet kerkiäisi Yorkista tänne, ellemme kiireesti saata
työtämme loppuun. Menköön sentähden nyt joku sanomaan Locksleylle, että
hän panisi jousimiehensä ahdistamaan puolustajia siltä puolelta ja että
he sitten lähestyisivät muuria muka yrittääkseen väkirynnäkköä. Ja te,
Englannin kelpo miehet, olkaa minun apunani. Työntäkää silta vallihaudan
poikki samassa, kun meidän puoleltamme portti avataan. Seuratkaa sitten
minua uljaasti ja joutukaa kanssani särkemään tuota linnan vallin
ulkoporttia. Ne teistä, jotka eivät käy mukaan tähän leikkiin tai joilla
ei ole semmoiseen työhön kelpaavia aseita, menkööt tämän ulkovarustuksen
vallin taakse seisomaan jousenjänne jännitettynä korviin asti, ja
pitäkööt vaarin, että ampuvat maahan jok'ainoan olennon, joka ilmestyy
muurille. Tahdotko sinä, jalo Cedrik, ruveta johtamaan näitä miehiä,
jotka jäävät tänne?»

»En suinkaan, Herewardin sielun kautta!» lausui saksilainen. »Johtajaksi
en kelpaa, mutta kirottakoon minua haudassani, jollen astu teidän
jäljissänne etumaisien miesten joukossa. Tämä taistelu koskee minuakin
-- sentähden tulee minun taistella eturivissä.»

»Mutta muistapas, jalo saksilainen», virkkoi ritari, »ettei sinulla ole
rautapaitaa eikä kaulushaarniskaa. Sinulla on vain tuo ohut kypärä ja
kilpesi ja miekkasi.»

»Sitä parempi!» vastasi Cedrik. »Sitä keveämpi olen, kun tulee hetki
kiivetä muurille. Ja -- älä pane kerskaustani pahaksi, jalo ritari,
--saatpa tänä päivänä nähdä saksilaisen käyvän turvattomin rinnoin
taisteluun yhtä pelottomasti kuin teräspanssariin puettu
normannilainen.»

»Jumalan nimeen sitten», sanoi ritari, »avatkaa portti ja työntäkää
silta ulos.»

Se ulkovarustuksen portti, joka oli vallihaudan puolella, vastapäätä
linnanmuurin pientä ulkoporttia, paiskattiin nyt äkkiä auki, silta
sysättiin siitä ulos, se läiskähti veteen ja yhdisti taas
ulkovarustuksen linnan kanssa. Kaksi miestä kerrallaan saattoi tätä
liukasta, keinuvaa siltaa myöten päästä kaivannon yli. Musta ritari
tiesi, kuinka tärkeätä oli käyttää hyväkseen vihollisen ensi hetken
hämmästystä. Sentähden hän hyppäsi heti sillalle ja juoksi kaivannon yli
toiselle puolelle; Cedrik seurasi aivan hänen kantapäillään. Ja paikalla
alkoi ritari kirveellään järkyttää linnan porttia. Siinä toimessa olivat
entisen laskusillan jäännökset hyvänä turvana sekä ritarille että
Cedrikille. Kun temppeliherra rikkoi sillan, olivat näet kuitenkin
jääneet paikoillensa ne portin yläpuolella olevat hirrenpäät, joiden
avulla silta aina vedettiin ylös. Mutta jäljestä tuleville ryntääjille
ei siitä riittänyt turvaa; kaksi heistä ammuttiin ylhäältä muurilta heti
varsijousilla kuoliaaksi, ja kaksi putosi kaivantoon. Muut peräytyivät
ulkovarustuksen vallin taakse.

Cedrikin ja Mustan ritarin asema oli nyt sangen vaarallinen ja olisi
ollut vieläkin tukalampi ilman ulkovarustuksessa olevien jousimiesten
apua. Nämä näet lennättelivät lakkaamatta nuoliansa linnan muurille
peloitellen piiritettyjä ja tällä tavoin estäen heitä paiskaamasta kiviä
ja muita heittoaseita molempien päällikköjen päälle. Sittenkin kävi
näiden tila hetki hetkeltä yhä kiusallisemmaksi.

»Ettekö häpeä, junkkarit!» huusi de Bracy miehilleen. »Jousimiehiähän
olette olevinanne, ja kuitenkin saavat nuo molemmat konnat teidän
estämättänne pitää paikkansa tuolla linnan muurin juurella! Viskatkaa
edes muurin ylimmäiset kivet alas, jollette osaa muuta tehdä! -- Tänne
kuokkia ja tuuria, ja lohkaiskaa irti tuo kivimöhkäle!» Hän osoitti
raskasta, kivestä hakattua koristusta, joka pisti ulos muurinharjasta.

Tällä hetkellä piirittäjät huomasivat punaisen lipun, joka liehui
Ulrikan mainitseman tornin huipulta. Kelpo jousimies Locksley keksi sen
ensimmäisenä rientäessään ulkovarustukselle katsomaan, kuinka rynnäkkö
alkoi onnistua.

»Pyhä Yrjänä!» huusi hän; »Pyhä Yrjänä ja iloinen Englanti! -- Rynnätkää
päälle, uljaat miehet! -- Kuinka te jätätte tuon kunnon ritarin ja jalon
Cedrikin yksikseen? -- Käy päälle, hurja pappi, ja näytä, että osaat
yhtä hyvin tapella kuin helmivyötä käsitellä! -- Käykää päälle, uljaat
pojat! -- Linna on meidän, sillä nähkääs: meillä on liittolainen sen
sisäpuolella. Katsokaa tuota lippua, se on sovittu merkki.
--Torquilstone on meidän! -- Muistakaa kunniaa ja saalista, joka siellä
meitä odottaa! -- Yrittäkää vielä kerta -- ja sitten se on meidän!»

Näin huutaen hän jännitti hyvän jousensa ja lennätti nuolen viuhumaan;
se lävisti rinnan eräältä de Bracyn soturilta, joka juuri irroitti kiveä
muurista pudottaaksensa sen Cedrikin ja Mustan ritarin päähän. Toinen
mies tempasi kaatuneen käsistä rautatuuran, vipusi sillä kiveä ja saikin
sen melkein irralleen; mutta hänellekin taas lensi nuoli kypärän läpi,
ja hän putosi hengetönnä muurilta alas kaivantoon. Nyt sotamiehet
peräytyivät, sillä rautavaruksetkaan eivät näyttäneet auttavan tuon
hirvittävän jousimiehen nuolia vastaan.

»Pakenetteko, kurjat pelkurit!» ärjäisi de Bracy. »_Mount-joie
Saint-Denis_![28] -- Tänne se tuura!»

Ja temmaten aseen käteensä hän kävi vuorostaan irtautuvan kivimöhkäleen
kimppuun, joka olisi alas pudotessaan suurella painollansa hävittänyt
laskusillan jäännökset, jotka suojasivat molempia ryntääjiä, ja olisipa
sen lisäksi upottanut lautankin, jonka avulla nämä olivat päässeet yli.
Kaikki näkivät vaaran eivätkä rohkeimmatkaan uskaltaneet astua lautalle.
Kolmesti kohotti Locksley jousensa de Bracya kohti ja kolmesti kilpistyi
nuoli ritarin karkaistusta haarniskasta.

»Piru vieköön tuon espanjalaisen teräspaidan!» kirosi Locksley. »Jos se
olisi englantilaisen sepän takoma, olisivat nuoleni lävistäneet sen kuin
silkin tai veran.» Ja hän rupesi huutamaan: »Veikkoset! Ystävät! Jalo
Cedrik! joutukaa pois, ennenkuin tuo kivimöhkäle putoaa niskaanne!»

Mutta varoitetut miehet eivät kuulleet hänen ääntänsä, sillä ritarin
kirveen kova kalkutus porttiin olisi tehnyt kuulumattomaksi
parinkymmenen sotatorvenkin äänen. Uskollinen Gurth tosin riensi alas
lautalle, aikoen mennä varoittamaan Cedrikiä uhkaavasta vaarasta tai
hukkua siihen hänen kanssansa. Mutta hänkään ei olisi enää ajoissa
kerinnyt perille. Kivimöhkäle liikkui jo, ja de Bracy, joka sitä
aherteli irti, olisi kohtakin saanut työnsä tehdyksi, jollei
temppeliherran ääni samassa olisi kuiskannut hänen korvaansa:

»Kaikki on hukassa, de Bracy, -- linna palaa.»

»Oletko hullu!» vastasi ritari.

»Länsikulma on jo ilmitulessa. Turhaan olen koettanut sitä sammuttaa.»

Brian de Bois-Guilbert ilmoitti tämän hirvittävän sanoman hänelle
ominaisella tylyllä kylmäkiskoisuudella, mutta hänen hämmästynyt
kumppaninsa ei ottanut sitä yhtä huolettomana vastaan.

»Paratiisin kaikki pyhimykset auttakoot!» sanoi de Bracy, »mitä nyt
teemme? Lupaanpa Limoges'n pyhälle Nikolaukselle kynttilänjalan
puhtaasta kullasta...»

»Säästä lupauksesi», virkkoi temppeliherra, »ja kuule mitä sanon.
Johdata miehesi ikäänkuin aikoisit hyökätä; paiskaa portti auki
--lautalla on vain kaksi miestä -- työnnä ne veteen ja riennä kaivannon
yli ulkovarustukseen. Minä karkaan sillä välin ulos isosta portista ja
käyn ulkopuolelta ulkovarustuksen kimppuun. Jos me vain saisimme sen
paikan jälleen käsiimme, niin voisimme pitää puoliamme, kunnes apua
kerkiää, tai kumminkin siihen asti, kunnes hyvillä ehdoilla sovimme
noiden lurjusten kanssa.»

»Se on hyvä keino», sanoi de Bracy; »kyllä minä otan toimittaakseni oman
osani. -- Mutta kuulehan, temppeliherra, -- ethän vain minua jättäne?»

»En, sen lupaan kädelläni ja kintaallani!» vakuutti Bois-Guilbert.
»Mutta kiiruhda, Jumalan nimeen!»

De Bracy kokosi joutuisasti miehensä ja riensi heidän kanssaan alas
pienelle portille, joka heti avattiin. Mutta samassa syöksyikin Musta
ritari jättiläisvoimalla sisään, eikä de Bracy miehinensä voinut hänelle
mitään. Kaksi etumaisinta linnalaista heti kaadettiin ja muut
peräytyivät, kaikista päällikön kehoituksista huolimatta.

»Te koirat!» huusi de Bracy, »annatteko kahden miehen valloittaa ainoan
ulospääsypaikkamme?»

»Sehän on itse perkele!» vastasi vanha soturi, väistyen Mustan ritarin
iskujen tieltä.

»Ja vaikka olisikin», virkkoi de Bracy, »mitä apua teillä on siitä, että
perkeleen edestä pakenette tuohon helvetin pätsiin? -- Linna takananne
on ilmitulessa, tietäkää se, lurjukset! -- Antakoon epätoivo rohkeutta
rintoihinne tai antakaa sitten minulle sijaa, että itse pääsen tuon
pöpön kimppuun.»

Nyt alkavassa taistelussa ei suinkaan tahrautunut se ritarillisen
urhouden maine, jonka de Bracy tämän hirveän ajan keskinäissodissa oli
voittanut. Portin kupukäytävä, jossa nämä molemmat väkevät sankarit nyt
tappelivat, kajahteli molemminpuolisista julmista iskuista. De Bracy
sivalteli miekalla, Musta ritari raskaalla kirveellänsä. Lopuksi
kuitenkin normannilainen sai iskun, jonka vauhtia hänen kilpensä tosin
hiukan masensi -- sillä muuten eivät de Bracyn jäsenet olisi ikinä enää
liikahtaneet -- mutta joka sittenkin sattui niin suurella voimalla
rintaan, että mies heti mätkähti pitkälleen kivetylle tantereelle.

»Antaudu, de Bracy», lausui Musta ritari, kumartuen alas ja uhaten
kaatunutta miestä sillä hirvittävällä aseella, jolla ritareilla oli
tapana lopettaa vihollisensa (»armon tikari» oli sen nimi), -- »antaudu
vangikseni, Mauri de Bracy, tulkoon apua tai ei; muuten olet kuoleman
oma.»

»En tahdo antautua», vastasi de Bracy heikolla äänellä tuntemattomalle
voittajalle. »Virka minulle nimesi tai tee sitten minulle mitä tahdot.
Älköön sanottako, että Mauri de Bracy on antautunut nimettömän
talonpojan vangiksi.»

Musta ritari kuiskasi muutamia sanoja voitetun vastustajan korvaan.

»Lupaan uskollisesti olla vankinne, tulkoon apu tai ei», vastasi
normannilainen, jonka tyly ja luja itsepäisyys äkkiä muuttui syväksi,
vaikka väkinäiseksi nöyryydeksi.

»Mene sitten ulkovarustukseen», käski voittaja, »ja odota siellä
käskyjäni.»

»Mutta sallikaa minun ensiksi ilmoittaa», virkkoi de Bracy, »jotakin,
mikä teidän on tärkeätä tietää. Wilfred Ivanhoe on haavoitettuna ja
vankina ja palaa sisälle tuonne linnaan, jollei hänelle heti viedä
apua.»

»Wilfred Ivanhoe!» huusi Musta ritari -- »vankina ja hengenvaarassa!
--Jok'ainut mies tässä linnassa saa maksaa hengellään, jos hiuskarvakin
kärventyy Wilfredin päästä! -- Näytä minulle hänen kammionsa.»

»Nouskaa noita kiertoportaita ylös», neuvoi de Bracy, »ne johtavat
sinne. Tahdotteko, että opastan teitä?» lisäsi hän nöyrällä äänellä.

»En! Mene ulkovarustukseen ja odota siellä käskyjäni. En usko sinua, de
Bracy.»

Näiden kahden taistellessa ja puhellessa oli parvi miehiä, munkki
etumaisena, rientänyt vallihaudan yli heti, kun näkivät portin
avautuvan. Cedrikin johtamina he kävivät de Bracyn pelästyneitten,
epätoivoisten miesten kimppuun, joista muutamat pyysivät armoa, toiset
yrittivät turhaan vastarintaa ja enin osa pakeni linnanpihalle päin. De
Bracy itse nousi nyt maasta ja silmäsi murheellisesti voittajan jälkeen.
»Hän ei usko minua», toisti hän; »mutta olenko ansainnutkaan hänen
luottamustaan?» Hän otti nyt miekkansa maasta, riisui päästään kypärän
antautumisen merkiksi ja meni ulkovarustukseen, missä hän antoi
miekkansa vastaantulevalle Locksleylle.

Kiihtyvän tulipalon merkkejä alkoi pian tuntua siinäkin kamarissa, missä
Ivanhoe makasi Rebekan hoitamana. Taistelun uudestaan syttynyt pauhu ja
melske oli herättänyt ritarin lyhyestä unesta, ja hänen hoitajansa oli,
sairaan pyyntöä totellen, noussut jälleen katsomaan ja kertomaan
väkirynnäkön menosta. Mutta sakeasti tupruava savu esti häntä näkemästä
paljon mitään; ja kun savupilvet alkoivat tunkeutua ikkunastakin sisään
ja sotamelskeen läpi kuului huutoja: »Vettä! Tuokaa vettä!» huomasivat
he, että heitä uhkasi uusi vaara.

»Linna palaa», sanoi Rebekka, »linna palaa! -- Millä keinoin me
pelastumme?»

»Pakene, hyvä Rebekka, ja pelasta oma henkesi», sanoi Ivanhoe; »minua ei
mikään voi pelastaa.»

»En tahdo paeta», vastasi Rebekka; »yhdessä teidän kanssanne tahdon
pelastua tai kuolla. -- Mutta, suuri Jumala! entä isäni, isäni! -- Mikä
hänen kohtalonsa on?»

Samassa ovi lensi auki ja kynnykselle ilmaantui temppeliherra
--hirveännäköisenä, sillä kullattu haarniska oli täynnä vammoja sekä
verta, ja kypäränsulka oli puoleksi pois hakattu, puoleksi tulessa
kärventynyt. »Minä löysin sinut!» huudahti hän Rebekalle. »Näet, että
pidän sanani ja tahdon sinun kanssasi jakaa niin hyvät kuin pahatkin.
--Yksi pelastuskeino sinulla vain on -- olen kymmenen vaaran läpi
raivannut tieni tänne asti pelastaakseni sinut. Nyt pois täältä, seuraa
minua paikalla!»

»Yksinäni», vastasi Rebekka, »en tule kanssasi. Jos olet vaimon kantama,
jos sinussa on hiventäkään ihmistuntoa, jollei sydämesi ole yhtä kova
kuin rintarautasi, niin pelasta myös vanha isäni -- ja pelasta tämä
haavoittunut ritari!»

»Ritarin», lausui temppeliherra tavallisella kylmäkiskoisuudellaan,
»ritarin, Rebekka, tulee pelotta käydä kuolemaan, kohtasipa se miekan
tai tulen muodossa; ja kukapa välittää siitä, milloin tai missä vanha
juutalainen saa surmansa?»

»Tyly soturi», virkkoi Rebekka, »siispä tahdon mieluummin tukahtua tähän
tuleen kuin pelastua sinun avullasi!»

»Sinulla ei olekaan valitsemisen varaa, Rebekka. -- Kerran sinä teit
aikeeni tyhjäksi, mutta kahdesti ei kukaan maallinen olento ole
semmoista tehnyt.»

Näin sanoen temppeliherra koppasi pelästyneen neidon syliinsä ja kantoi
hänet pois kamarista, huolimatta hänen kovista huudoistaan ja Ivanhoen
uhkauksista ja soimauksista. »Temppelin koira -- sinä säätykuntasi
häpeätahra -- päästä neito irti! Petollinen Bois-Guilbert, Ivanhoe sinua
käskee! -- Minä vuodatan sydänveresi, sinä ilkiö!»

»Enpä olisikaan sinua löytänyt, Wilfred», sanoi Musta ritari, joka
samassa astui sisään, »ellet olisi pitänyt noin kovaa ääntä.»

»Jos olet kunnon ritari», huusi Wilfred, »niin älä huoli minusta, vaan
riennä tuon ryöstäjän jäljestä -- pelasta neito Rowena -- ja jalo
Cedrik!»

»Jokainen vuorostaan», vastasi ritari, »mutta sinä olet ensimmäinen.»

Ja siepaten Ivanhoen käsivarsilleen hän kantoi hänet pois yhtä kepeästi
kuin temppeliherra Rebekan, riensi pikku portille ja laski siellä
taakkansa kahden jousimiehen hoivaan. Sitten hän palasi jälleen linnaan
pelastamaan muitakin vankeja.

Yksi torneista oli jo täydessä tulessa; liekit leimahtelivat hurjasti
ikkunoista ja ampumarei'istä. Linnan muissa osissa esti seinien paksuus
ja kupulakien vahvuus kuitenkin vielä tulta sen pahemmin leviämästä.
Näissä osissa raivosi ihmisviha yhtä julmasti kuin hirvittävä
luonnonvoima äskenmainitussa tornissa. Voittajat ajoivat linnalaisia
takaa huoneesta toiseen ja sammuttivat näiden vereen kostonhimon, joka
heidän sydämessänsä oli niin kauan palanut. Useimmat Front-de-Boeufin
miehistä pitivät puoliaan viimeiseen asti -- harvat anoivat armoa
--yhdellekään ei armoa annettu. Ilma kaikui aseitten kalskeesta ja
kaatuvien valituksista; lattiat olivat liukkaat kuolemantuskassa
vääntelehtivien kurjien miesten verestä.

Tämän sekamelskan kautta Cedrik riensi etsimään Rowenaa, ja uskollinen
Gurth seurasi hänen kantapäillään, torjuen isäntäänsä kohdistettuja
iskuja. Saksilainen kerkisi onnellisesti kasvattinsa luokse, juuri kun
tämä oli heittänyt viimeisenkin pelastuksen toivon ja odotti kuolemaa,
puristellen tuskissaan ristiinnaulitun kuvaa rintaansa vasten. Cedrik
käski Gurthin saattaa hänet ulkovarustukseen, jonne mennessä ei nyt enää
ollut tulen pelkoa eikä vihollisia. Tämän tehtyä riensi uskollinen
Cedrik hakemaan ystäväänsä Athelstania, ollen valmis syöksymään itse
vaikka mihin vaaraan, kunhan vain saisi saksilais-kuninkaitten viimeisen
miespuolisen vesan pelastetuksi. Mutta ennenkuin Cedrik kerkisikään
siihen vanhaan saliin asti, jossa heitä molempia oli pidetty vankina,
oli siellä Wamban sukkela pää jo keksinyt vapautuskeinon hänelle
itselleen sekä vankeuskumppanilleen.

Kun kiihkenevä melske ilmaisi taistelun olevan tuimimmillaan, rupesi
näet Wamba huutamaan kohti kurkkuansa: »Pyhä Yrjänä ja lohikäärme!
--Kelpo Yrjänä auttaa iloista Englantia! -- Linna on meidän!» Ja
antaakseen huudoilleen vielä peloittavampaa pontta hän kilisteli
toisiansa vastaan paria kolmea lattialle virumaan jätettyä ruostunutta
rautapaitaa.

Eteiskamarissa seisova vartija, joka muutenkin jo oli levottomalla
mielellä, säikähtyi Wamban huudosta ja riensi ilmoittamaan
temppeliherralle, että viholliset olivat jo vallanneet tuon vanhan
salin. Oven hän kiireissään jätti auki, niin että vangit pääsivät
esteettä eteiseen ja siitä ulos linnanpihalle, missä vielä taisteltiin
viimeistä taistelua. Siellä istui ankara temppeliherra ratsunsa selässä,
ympärillään useimmat linnalaiset, joista muutamilla oli hevoset,
toisilla ei. He olivat kokoontuneet tämän kuuluisan päällikön ympärille
suojellaksensa viimeistä ulospääsypaikkaa, joka heille vielä oli
tarjona. Nostosilta oli jo laskettu alas, mutta pääsy oli suljettu,
sillä sille taholle sijoitetut jousimiehet, jotka siihen asti olivat
vain kaukaa ampuen kiusanneet linnalaisia, olivat nyt, kohta kun näkivät
tornin ilmitulessa ja sillan alas lasketuksi, rynnänneet portin suulle
estääksensä vihollisen pakoa ja korjataksensa itselleen saalista,
ennenkuin linna paloi kokonaan tuhaksi. Ja niistäkin ryntääjistä, jotka
olivat pikku portin kautta päässeet sisään, saapui nyt parvi toiselta
haaralta linnanpihalle, käyden hurjasti puolustajain viimeisten
tähteitten kimppuun. Nämä joutuivat siten ahdinkoon kahdelta puolelta
yhtä aikaa.

Mutta pelastuksestaan epätoivoisina ja masentumattoman päällikkönsä
esimerkistä kiihtyen nämä miehet taistelivat mitä suurimmalla urhoudella
ja vimmalla. Useamman kuin yhden kerran heidän onnistui torjua päältään
vihollisensa, joiden miesluku oli paljon suurempi, mutta aseistus
huonompi. Rebekka oli asetettu keskelle linnalaisten joukkoa, eräs
temppeliherran saraseenilaisista orjista piteli häntä edessään hevosen
selässä, ja tuimimmankin kahakan kestäessä Bois-Guilbert piti tarkkaa
vaaria, ettei häneen mikään koskisi. Useaan kertaan hän riensi Rebekan
luokse ja suojeli tyttöä kolmikulmaisella rautakilvellään, välittämättä
yhtään omasta turvallisuudestaan. Välistä hän kajahdutti sotahuutonsa,
rynnäten eteenpäin, iski maahan rohkeimman kimppuunsa karkaajista ja
palasi sitten taas Rebekan rinnalle.

Athelstan, joka -- kuten lukija tietää -- oli tosin nahjus, mutta silti
ei lainkaan pelkuri, keksi tuon naishahmon, jota temppeliherra suojeli
niin huolellisesti. Hänelle johtui mieleen, että vanki epäilemättä oli
Rowena, jota ritari tällä tavoin yritti väkisin ryöstää.

»Pyhän Edwardin sielu minua auttakoon!» hän huusi, »tottahan tässä
täytyy toki pelastaa Rowena-neiti tuon pöyhistelevän ritarin käsistä!»

»Katsokaa mitä teette!» huusi Wamba. »Hätäinen käsi kaappaa kalaa, saapi
sammakon. Eihän tuo ole mikään Rowena-neiti, sen vannon tiukusteni
kautta -- katsokaas vain hänen pitkää, mustaa tukkaansa! -- No, jollette
osaa erottaa mustaa valkeasta, niin käykää kohti vain, mutta minä en
juokse jäljestänne; minun luuni eivät jouda hakattaviksi, jollen tiedä,
kenenkä hyväksi ne uhraan. -- Eikähän teillä ole rautapaitaakaan
yllänne! Muistakaa, ettei silkkilakki kestä terästä vastaan! -- No, kun
hupsu väkisin pyrkii veteen, niin hukkukoon sitten siihen. _Deus
vobiscum_, kunnon Athelstan!» Näin hurskain sanoin hän lopetti
varoituspuheensa, päästäen irti Athelstanin nutun liepeestä.

Athelstan, jonka hitaita veriä tavaton vihanvimma nyt tulistutti,
tempasi nuijan kaatuneen soturin heltiävästä kourasta, ryntäsi
temppeliherran johtaman joukon kimppuun ja rupesi kiireesti
sivaltelemaan oikealle ja vasemmalle, iskien joka kerralla miehen
maahan. Pian hän oli askeleen päässä Bois-Guilbertista ja uhkasi häntä
huutaen kovalla äänellä:

»Tännepäin, kavala temppeliherra! Päästä irti hänestä, jota sinun kätesi
ei ole mahdollinen koskemaan -- kuuletko, murhailevan ja ulkokullatun
rosvojoukon jäsen!»

»Koira!» ärjäisi temppeliherra hampaitaan kiristellen. »Opetanpa nyt
lakkaamaan herjaamasta Siionin temppelin pyhää ritarikuntaa!» Näin
sanoen hän pyöräytti hevosensa puoleksi ympäri, nousi seisoalleen
jalustimiensa varaan, antaakseen miekalleen sitä kovemman voiman, ja
iski hirvittävän iskun Athelstanin päätä kohti.

Oikein oli Wamba ennustanut sanoessaan, että silkkilakki ei kestäisi
terästä vastaan. Niin pureva oli temppeliherran miekka, että se katkaisi
kuin pajunvarvun vahvan, raudalla silatun varren nuijasta, jolla onneton
saksilainen koetti väistää sivallusta. Miekka tapasi Athelstania päähän
ja mäiskäytti hänet maahan.

»_Haa! Beau séant_!»[29] huusi Bois-Guilbert, »näin käyköön kaikille
temppelin ritarien vihamiehille!» Käyttäen hyväkseen Athelstanin
kaatumisen aiheuttamaa hämminkiä hän huusi miehilleen: »Seuratkaa minua
kaikki, jotka tahdotte pelastua!» Samassa hän ajaa karahdutti
laskusillan poikki, hajoittaen tieltään jousimiehet, jotka tahtoivat
estää häntä. Hänen jäljestään seurasivat molemmat saraseenit ynnä viisi,
kuusi miestä, joilla oli hevosensa käsillä. Temppeliherran pakomatka ei
ollut vaaraton, sillä nuolia tuli kuin satamalla hänen jälkeensä. Mutta
siitä pelästymättä hän ajoi linnan ulkovarustukselle, jonka hän toivoi
äskeisen sopimuksen mukaan joutuneen tällä välin jo de Bracyn valtaan.

»De Bracy! de Bracy!» huusi hän. »Oletko siellä?»

»Olen», vastasi de Bracy, »mutta vankina.»

»Voinko sinua auttaa?» huusi Bois-Guilbert.

»Et», vastasi de Bracy. »Olen luvannut pysyä vankina, tulipa apua tai
ei, ja se lupaus on rehellisesti pidettävä. Pelasta itsesi -- haukat
ovat lennossa -- laita, että meri tulee sinun ja Englannin välille -- en
uskalla virkkaa enempää.»

»Hyvä on», sanoi temppeliherra; »jos mielesi tekee jäädä tänne, niin
muista kuitenkin, että täytin sanalla ja kintaalla annetun lupaukseni.
Kiidelköön haukkoja kuinka paljon tahansa, tottahan toki Templestowen
preceptori-kartanon muureista saanee tarpeeksi suojaa. Sinne nyt
riennän, niinkuin haikara pesäänsä.»

Näin puhuttuaan hän karkasi pois joukkonsa kera.

Ne linnan väestä, joilla ei ollut hevosia, taistelivat yhä edelleen
tuimasti piirittäjiä vastaan; mutta heitä yllytti pikemminkin varma
tieto perikadosta kuin mikään pelastuksen toivo. Tuli levisi
leviämistään koko linnaa myöten, ja Ulrika, joka sen oli sytyttänyt,
ilmestyi nyt erään tornin huipulle kiljuen sotalaulua, jommoista
pakanuuden aikana saksilaisten runoniekat lauloivat taistelukentillä.
Vanhuksen pitkät harmaat hiukset liehuivat hajallaan huivittomasta
päästä. Onnistuneen koston pyörryttävä riemu säihkyi hänen silmistään
yhdessä hulluuden tulen kanssa, ja hän heilutteli kädellään kuontaloa,
aivan kuin hän olisi ollut yksi noita kohtalottaria, jotka
muinaiskreikkalaisen tarun mukaan kehräävät ja leikkaavat poikki
ihmisten elon langan. Muistossa on säilynyt muutamia säkeitä siitä
barbarimaisesta voittolaulusta, jota Ulrika lauloi hurjalla äänellä
keskellä tulta ja verta:

    Kalpa karkaiskaa,
    valkokäärmehen pojat!
    Sytytä soihtu,
    tytär Hengistin!
    Juhlapaistia teräs ei silpoa saa;
    kovaks karkaistu se on ja sen terä on tuima.
    Morsiuskamariin ei valoa soihtu suo;
    sininen rikinleimu hulmuvi siitä.
    Sytytä soihtu! -- jo Zernebock kiljuu!
    Kalpa karkaiskaa, te valkokäärmehen pojat!
    Sytytä soihtu, tytär Hengistin!

    Musta jo peittää pilvi taanin[30] tornit;
    kotka kiljuu, väikkyen pilven päällä.
    Ällös kiljuko, mustan pilven harmaja haukka,
    valmis on pitopöytäs!
    Vieraita Valhallan immet vartoo,
    Hengistin lasten lähettämiä.
    Iloitkaatte, te immet Valhallan!
    Riemun rumpuja rämistäkää!
    Mon' ylpeä urho saapuu tupihin Tuonen,
    joutuvi moni korkea kypäräpää!

    Yö musta peittää jo taanin tornit
    ja musta pilvi sen pimentää,
    mut rusohehkussa kylpevi kohta katto sen.
    Kas, salojen sortaja, punaharja,
    tuo muurien murtaja kirkas!
    Leveälle, lavealle sen lippu liehuu,
    lippu mustan-punainen, paistavainen,
    kun alla riehuu taistelu tasapää.
    Sen ilona ompi miekkojen melske
    ja kalske kilpien kiilteleväin;
    sen ilona hurmehen hyrskivä virta,
    mi haavoist' urhojen koskena käy!

    Katoaa kaikki!
    Kypärät murtavi miekka;
    peitsi panssarin vahvan puhkaisee;
    kaatavi tuli linnojen tornit;
    muurit murtavi pökkivä pässinpää.[31]
    Katoaa kaikki!
    Hengistin jo hukkui suku,
    nimi Horsan on kuulumaton!
    Sinäkään, oi kalvan karskea poika,
    ällös kammoksu kuolemaa!
    Verta kuin viiniä miekkasi juokoon!
    Tappelujuhlaan riemuiten riennä,
    valoa suopi linna lieskaava.
    Iske päälle, kun veresi viel' on lämmin,
    sääliä, säästää tässä et saa.
    Pian kulunut koston on hetki,
    vihakin vimmatuin sammuvi viimein,
    -- minäkin katoan kohta!

Korkealle kohonneet liekit olivat tällä hetkellä päässeet täydellisesti
voitolle. Iltapilviä kohti leimahteli summaton hehkuva kokko, paistaen
kauas yli maitten ja mantereitten. Torni tornin perästä kaatua räiskähti
maahan palaviksi rauniokummuiksi. Taistelijain täytyi siirtyä pois
linnanpihasta. Voitetut, joista vain harvoja enää oli elossa, hajosivat
paeten läheisiin metsiin. Voittajat kokoontuivat suuriksi parviksi
katselemaan kauhistuksensekaisella ihmetyksellä liekkien leimuavaa
jättiläiskokkoa, jonka valossa heidän omat kasvonsa ja aseensa
rusoittivat. Jonkin aikaa nähtiin hullun Ulrikan hahmo vielä korkealla
tornin huipulla. Hän heilutteli käsivarsiansa hurjasti riemuiten, aivan
kuin olisi sytyttämänsä alkuaineen kuningatar. Mutta viimein kaatui
sekin torni hirvittävällä rytinällä, ja Ulrika sai surmansa samassa
tulessa, joka oli jo surmannut hänen sortajansa. Kauhistus pani vähäksi
aikaa kaikki ympärillä seisovat soturit äänettömiksi; he eivät
liikahtaneetkaan, muutamat vain ristivät silmänsä. Sitten kajahti
Locksleyn ääni: »Hurratkaa, pojat! Sortajan linna on rauniona! Viekää
jokainen saaliinne Sarvasmäen metsään, käräjäpuun juurelle. Siellä
tahdomme aamun koittaessa jakaa kaiken keskenämme tasan ja antaa täyden
osan myös liittoveljillemme, jotka ovat avustaneet meitä tässä suuressa
kostontyössä.»



KAHDESNELJÄTTÄ LUKU.


    Lakinsa joka valtakunnall' on:
    kuningaskunnill' asetukset, säännöt;
    vapauskirjansa on kaupungeilla;
    ja metsäsissitkin ne keskenään
    jotakin järjestystä noudattavat.
    Siit' ajast' asti, konsa Aatami
    tuon esiliinan vihreäisen keksi,
    ei ihmisiä missään ole nähty
    yhdessä asumassa, ellei siinä heillä
    samalla laki ole sitehenä.

                        _Vanha näytelmä_.

Aamu koitti jälleen paistaen tammimetsän lakeiden kautta. Viheriät
lehvät kiilsivät kastehelmissä. Emähirvi kuljetti vasansa yökätköstä
korkean sanajalkaruohiston siimeksestä aukeammille paikoille. Eikä ollut
ampujaa missään väijymässä komeata uroshirveä, joka astui sarvipäisen
perheensä etunenässä.

Metsäsissit olivat kaikki koolla käräjäpuunsa ympärillä
Sarvasmäki-metsässä. Sillä paikalla he olivat yönsäkin viettäneet,
virkistäen itseänsä piirityksen vaivojen jälkeen, mitkä viinillä, mitkä
unella. Monet myös kertoivat tai kuuntelivat kertomuksia päivän
tapahtumista tai tekivät laskelmiaan saaliskasoista, jotka voitto oli
tuottanut päällikön käsiin kaikkien kesken jaettaviksi.

Saalista oli todellakin sangen runsaasti. Vaikka tulipalo oli paljon
hävittänyt, saatiin kuitenkin kosolta hopea-astioita, kalliita
sotavaruksia sekä koreita vaatteita pelastetuksi. Sillä sissit olivat
olleet hyvin rohkeat pelastustoimessaan; missä semmoinen saalis oli
tarjona, siinä ei suurinkaan vaara voinut heitä pidättää. Sittenkään ei
kukaan ollut ottanut pienintäkään esinettä omakseen, vaan kaikki oli
tuotu yhteiseen kasaan päällikön jaettavaksi. Niin ankara oli
keskinäisen lain kunnioitus heillä.

Kokouspaikka oli vanhan tammen juurella. Se ei kuitenkaan ollut sama
kohta, minne Locksley kerran ennen oli vienyt Gurthin ja Wamban. Nyt
oltiin vajaan puolen virstan päässä hävitetystä Torquilstonen linnasta,
keskellä ympyriäistä metsälakeutta. Siinä istui Locksley nyt
turveistuimellaan, joka oli laitettu jättiläistammen monihaaraisten
oksien suojaan; hänen seuraajansa seisoivat kaikki ympärillä. Hän
viittasi Mustaa ritaria istumaan hänen oikealle ja Cedrikiä vasemmalle
puolelleen.

»Älkää panko pahaksenne, jalot herrat», sanoi hän, »mutta näillä
saloilla minä olen hallitsija -- tässä on minun valtakuntani, ja näistä
metsäläisalamaisistani ei kukaan tottelisi valtaani, jos luovuttaisin
kertaakaan valtakuntani rajojen sisäpuolella ollessani kunniasijan
jollekulle toiselle kuolevaiselle. -- Mutta, veikkoset, onko teistä
kukaan nähnyt sotapappiamme? Missä kaljupää munkkini on? Kristittyjen
miesten kesken on parasta alkaa messulla ahkera päivätyö.» Mutta kukaan
ei ollut nähnyt Copmanhurstin erakkoa. -- »No, meitä taivaan pyhät
varjelkoot!» virkkoi sissipäällikkö, »pelkäänpä, että iloinen pappimme
on viipynyt liian kauan viiniankkurin ääressä. Kuka hänet viimeksi on
nähnyt senjälkeen kuin linna joutui käsiimme?»

»Minä», vastasi mylläri, »näin hänen häärivän kellarinovella. Hän
vannoskeli kaikkien allakan pyhimysten nimessä menevänsä maistamaan
Front-de-Boeufin gascognelaisia viinejä.»

»No sitten suokoon Jumala», virkkoi päällikkö, »ettei hän olisi ottanut
liian syviä siemauksia ja jäänyt sortuvan linnan raunioitten alle.
--Ylös, mylläri, ota kanssasi joukko miehiä ja lähde haeskelemaan siitä
paikasta, missä hänet viimeksi näit. Ottakaa vettä vallihaudasta ja
kastelkaa kuumia raunioita. Jokaisen kiven tahdon vääntää ylös,
ennenkuin jätän sinne kaljupään munkkini.»

Suuri miesjoukko riensi heti käskettyyn toimeen, vaikka kaikille niin
mieluisan jaon juuri piti alkaa. Siitä näkyi, kuinka kalliina sissit
pitivät hengellisen isänsä henkeä.

»Sillä välin alkakaamme me muut tämänaamuinen toimituksemme», sanoi
Locksley; »sillä kohta kun tieto uljaasta urotyöstämme leviää, lähtevät
de Bracyn, Malvoisinin sekä muiden Front-de-Boeufin liittolaisten joukot
liikkeelle meitä saalistamaan, ja silloin taitaisi henki-kullallemme
olla hyödyllisempää, että ennätämme siirtyä täältä vähän syrjemmäksi.
--Jalo Cedrik», hän jatkoi kääntyen saksilaisen puoleen, »saalis on
jaettu kahteen osaan. Valitkaa niistä kumman tahdotte palkinnoksi omille
miehillenne, jotka olivat tässä työssä meidän apunamme.»

»Urhea jousimies», sanoi Cedrik, »suru rasittaa minun sydäntäni.
Coningsburghin jalo Athelstan on kuollut -- pyhän Tunnustajan suvun
viimeinen jälkeläinen! Hänen kanssaan on minulta kadonnut kaikki toivo,
joka ei ikinä palaja! Hänen verensä on sammuttanut kipinän, jota ei
mikään ihmisen hengähdys enää saa uudestaan viritetyksi. Väkeni odottaa
vain tuloani kuljettaaksensa Athelstanin kalliin ruumiin viimeiseen
lepopaikkaan. Rowena-neiti haluaa palata Rotherwoodiin, ja hänellä pitää
olla vahva saattojoukko kanssansa. Olisin sen vuoksi jo aikaa sitten
lähtenyt täältä. Viipymiseen ei ole suinkaan ollut syynä se, että olisin
tahtonut osaa saaliista -- siitä en minä eikä kukaan miehistäni ota
ropoakaan, niin totta kuin luotan Jumalan ja pyhän Witholdin apuun!
--Viivyin vain saadakseni vielä lausua sulimmat kiitokset sinulle sekä
uljaille jousimiehillesi siitä, että pelastitte meidän henkemme ja
kunniamme.»

»Kaikkia vielä», virkkoi sissipäällikkö; »puolet vain, jos sitäkään, on
tässä työssä meidän ansiotamme. Ottakaa saaliista sen verran, että
voitte palkita omia miehiänne sekä naapureitanne.»

»Heitä voin palkita omillakin varoillani, ne siihen kyllä riittävät»,
vastasi Cedrik.

»Ja useimmat meidän miehistämme», pisti Wamba väliin, »taisivat olla
niin viisaita, että korjasivat itse palkintonsa. Eivät he täältä
suinkaan lähde tyhjin taskuin. Emme kaikki käy narrinvaatteissa.»

»Se olkoon heille mielellään suotu», sanoi Locksley; »meidän lakimme ei
sido muita paitsi meitä itseämme.»

»Mutta sinä, poika parkani», virkkoi Cedrik kääntyen narrin puoleen ja
syleillen häntä, »mitä voin antaa palkinnoksi sinulle, joka pelkäämättä
antauduit vangiksi ja hengenvaaraan minun tähteni? Narri oli minulle
uskollinen silloin, kun kaikki muut olivat hylänneet minut!»

Kyynel kiilsi karkeatapaisen taanin silmässä -- semmoista liikutuksen
merkkiä ei edes Athelstanin kuolokaan ollut puristanut hänen silmistään.
Mutta orjan puoleksi vaistomaisessa uskollisuudessa oli jotakin, mikä
vaikutti Cedrikin sydämeen syvemmin kuin itse suru.

»Ehei», sanoi narri irroittautuen isäntänsä syleilystä, »jos palkitsette
apuni silmävedellänne, niin narrin täytyy seuran vuoksi ruveta itsekin
itkemään, ja kenenkä tehtäväksi sitten narritteleminen jäisi? -- Mutta,
kuulehan, eno, jos todella tahdot tehdä minulle mielihyvän, niin anna
anteeksi leikkikumppanilleni Gurthille, joka varasti sinulta yhden
viikon palveluksen palvellaksensa sinun poikaasi.»

»Anteeksiko pyydät hänelle!» huusi Cedrik. »Minä tahdon antaa hänelle
anteeksi ja annanpa vielä palkinnonkin. Alas polvillesi, Gurth!»
--Sikopaimen töksähti kerkeästi polvilleen isäntänsä jalkojen juureen.
»Orjani ja omaisuuttani et tästä hetkestä ole enää oleva», lausui Cedrik
koskettaen häntä sauvallaan. »Vapaa mies olet nyt lain ja kansan edessä
kaupungista kaupunkiin, saloilla kuten kedoillakin. Tynnyrinalan maata
annan sinulle Walbrugham-tilaltani, itseni ja jälkeläisteni puolesta
sinulle ja jälkeläisillesi ikiajoiksi. Ja Jumalan kirous häneen, joka
sanoo tätä vastaan!»

Täten orjuudesta kirvoitettuna, vapaana miehenä ja talollisena Gurth
kavahti ylös jaloilleen ja hyppäsi kahdesti korkealle ilmaan.

»Seppä tänne viiloinensa!» hän huusi, »kaluamaan poikki orjanrenkaan
vapaan miehen kaulasta! Jalo herrani, kaksinkertaiseksi on voimani
kasvanut teidän lahjanne kautta, ja kahta uljaammin voin nyt taistella
teidän puolestanne! Vapaa henki asuu nyt rinnassani, -- toinen mies nyt
olen niin omissa kuin muidenkin ihmisten silmissä. -- Kuules, Fangs!»
jatkoi hän, kun hänen uskollinen koiransa nähdessään herransa niin
iloisena hyppäsi häntä kohti ja siten osoitti tahtovansa ottaa hänkin
osaa iloon, -- »tunnetko vielä isäntääsi?»

»Kyllä me Fangsin kanssa», tokaisi Wamba, »vielä tunnemme sinut, vaikka
meidän molempien täytyy edelleen pitää kahletta kaulassamme. Pikemmin
sinä mahtanet unhottaa sekä meidät että myös oman itsesi.»

»Totisesti olenkin silloin itseni unhottanut, jos unhotan sinut, kunnon
kumppanini», virkkoi Gurth, »ja jos vapaus sinulle olisi hyödyllinen,
niin tottapa herra sen sinullekin soisi.»

»Ei», sanoi Wamba, »älä luulekaan, että kadehdin onneasi,
Gurth-veikkoseni. Useinpa täytyy vapaan miehen lähteä tantereelle, mutta
orja saa aina istua hyvässä turvassa lämpimän takan ääressä. Kuinkas
Malmsburyn vanha viisas Oldhelm sanoikaan: -- 'Parempi narrina pidoissa
kuin viisaana surman suussa'.»

Nyt kuului hevoskavioiden kopinaa, ja Rowena-neiti ratsasti näkyviin;
hänen jäljessään oli useita ratsumiehiä ja kokonainen parvi jalkaväkeä,
jotka emäntänsä pelastuksesta riemuiten iloisesti heiluttelivat
keihäitään ja kalistelivat pertuskoitansa. Rowena itse istuen komeissa
vaatteissa mustanhallavan ratsun selässä näytti taas yhtä
majesteetilliselta kuin ennen; poskien tavaton kalpeus vain ilmaisi
kestettyjä tuskia. Hänen suloiset kasvonsa kuvastivat surua, mutta surun
alta paistoi myös harrasta kiitollisuutta pelastuksen johdosta sekä
uudestaan vironnutta tulevaisuudentoivoa. Hän tiesi Ivanhoen olevan
hyvässä turvassa, ja hän tiesi Athelstanin kuolleeksi. Edellinen tieto
täytti hänen sydämensä mitä hartaimmalla ilolla, -- toisesta tosiasiasta
hän ei tosin voinut iloitakaan, mutta sittenkään ei kukaan voine
paheksua, että hänestä tuntui elämä äärettömän paljon helpommalta. Sillä
nythän ei enää voinut olla puhettakaan tuosta hänen inhoamastaan
naimiskaupasta, -- ainoasta asiasta, jolla hänen kasvatusisänsä Cedrik
koskaan oli hänen mieltään pahoittanut.

Kun Rowenan ratsu läheni Locksleyn istuinpaikkaa, niin sissipäällikkö
kaikkine miehineen nousi seisomaan totellen luonnollista kohteliaisuuden
tunnettaan. Neidon posket lensivät punaisiksi; hän viittasi kohteliaasti
kädellään ja kumartui satulassaan niin syvään, että hänen ihanat
kiharansa hetkeksi sekaantuivat ratsun liehuvaan harjaan, ja lausui
harvoin, mutta valituin sanoin kiitoksensa Locksleylle sekä muille
vapauttajilleen. -- »Jumala siunatkoon teitä, uljaat miehet», näin
lopetti hän puheensa, »Jumala ja Pyhä Neitsyt siunatkoot ja palkitkoot
teitä, kun niin uljaasti panitte henkenne alttiiksi sorrettujen
puolesta! Jos kuka ikänä teistä joskus tuntee itsensä nälkäiseksi, niin
muistakaa, että Rowenalta saatte ruokaa. Janoonne on hänellä monta
tynnyrillistä viiniä ja ruskeaa olutta. Ja jos normannilaiset
karkoittaisivat teidät näiltä saloilta, niin Rowenalla on omat salonsa,
joissa hänen uljaat pelastajansa saavat metsästellä mielin määrin ilman,
että on metsänvartijaa kysymässä, kenenkä nuoli on sarvaan kaatanut.»

»Kiitos ja kunnia teille, jalo neito», vastasi Locksley, »niin omasta
kuin kumppanieni puolesta. Mutta jo se seikka, että saimme teidät
pelastetuksi, on itsessään kylliksi suuri palkinto. Me sinisen salon
vapaat kuljeksijat teemme monta hurjaa tekoa, mutta Rowena-valtiattaren
pelastus luettaneen kenties syntiemme lievitykseksi.»

Rowena kumarsi vielä kerran ja käänsi sitten hevosensa lähtöön. Mutta
hänen täytyi viipyä vielä sen aikaa, kun Cedrik otti jäähyväiset, ja
siten sattui, että hän ympärilleen katsoessansa huomasi de Bracyn olevan
aivan lähellä. Vangittu ritari seisoi puun juurella syvissä
mietteissään, käsivarret ristissä rinnalla; Rowena toivoi siis hänen
huomaamattansa voivansa kulkea ohitse. Mutta de Bracy sattui kuitenkin
luomaan silmänsä ylös. Häpeän puna levisi hänen kauniille kasvoillensa,
kun hän huomasi neidon. Hetkisen aikaa hän näytti epäilevän, mutta astui
sitten lähemmäksi, tarttui hevosen suitsiin ja laskeutui toiselle
polvelleen.

»Tahtoisiko Rowena-neiti luoda silmänsä vangiksi joutuneeseen ritariin
-- häväistyyn soturiin?»

»Herra ritari», vastasi Rowena, »ainoastaan onnistuminen senlaatuisessa
yrityksessä kuin teidän olisi ollut häpeäksi, mutta ei suinkaan hankkeen
tyhjäksi meneminen.»

»Voiton pitäisi pehmentää sydämiä», virkkoi de Bracy; »pyytäisin vain
Rowena-neidiltä anteeksi väkivaltaista tekoa, johon kovaonninen intohimo
yllytti minut, ja lupaan, että te pian saatte kuulla de Bracyn kykenevän
palvelemaan teitä jalommallakin tavalla.»

»Minä annan teille anteeksi», lausui Rowena, »niinkuin kristityn
sopii...»

»Toisin sanoen», ehätti Wamba väliin, »ettei hän annakaan anteeksi.»

»Mutta koskaan en voi antaa teille anteeksi kaikkea tätä kurjuutta ja
hävitystä, jonka teidän hulluutenne on aiheuttanut», jatkoi Rowena.

»Päästäkää irti kätenne neidon ohjaksista», tiuskaisi Cedrik, joka
samassa tuli paikalle. »Niin totta kuin aurinko paistaa tuolla
taivaalla, minun tekisi mieleni naulita sinut maahan heittopeitselläni,
jollei olisi häpeällistä koskea vankiin. Mutta muistakaa se, Mauri de
Bracy, kyllä nahkanne on vielä usein kirvelevä tämän konnantyönne
seurauksista.»

»Hätäkö on uhata aseetonta vankia», vastasi de Bracy. »Mutta kukapa on
koskaan nähnyt saksilaisessa ritarillisuuden kipinääkään.»

Näin sanottuaan hän astui pari askelta syrjemmäksi ja salli neidon
ratsastaa ohitse.

Cedrik oli ennen lähtöänsä erittäin kiittänyt Mustaa ritaria ja
hartaasti pyytänyt häntä tulemaan heidän kanssaan Rotherwoodiin.

»Tiedän kyllä», hän sanoi, »että te vaeltavat ritarit mieluummin
kannatte onneanne peitsen kärjessä ettekä välitä maista ja mannuista.
Mutta sodan onnetar on rakkaudessansa sangen vaihtelevainen, ja omaa
kotiliettä ikävöi joskus sellainenkin urho, joka on ottanut vaeltamisen
virakseen. Teillä, jalo ritari, on tästä lähtien aina tietty kotipaikka
Rotherwoodin tuvassa. Cedrikillä on siksi runsaasti varoja, että hän
helposti voi korvata, mitä kenties onni teiltä on ryöstänyt, ja kaikki
hänen varansa ovat hänen pelastajallensa tarjona. Tulkaa siis
Rotherwoodiin, eikä vain vieraaksi, vaan pojakseni tai veljekseni!»

»Kelpo Cedrik», vastasi ritari, »siinä on jo minulle runsaasti
palkintoa, kun teistä opin tuntemaan saksilaista mieskuntoa.
Rotherwoodiin minä lupaan tulla, kelpo saksilais-ystäväni, ja tulen ehkä
piankin. Tätä nykyä tärkeät toimet kuitenkin estävät minua heti
noudattamasta kutsuanne; mutta kun tulen, niin kenties anon teiltä
palkintoa, joka on paneva teidän jalomielisyytenne äärimmäiselle
koetukselle.»

»Se on myönnetty ennenkuin mainittukaan», vakuutti Cedrik lyöden kätensä
Mustan ritarin hansikoituun kämmeneen, »se on jo myönnetty, vaikka se
veisi puolen omaisuuttani.»

»Älkää niin arvelematta antako sanaanne», nauroi Musta ritari; »mutta
onpa minulla nyt sentään hyvä toivo saavuttaa suostumuksenne. Siihen
asti jääkää nyt hyvästi!»

»Sen tahtoisin vain lisätä», jatkoi saksilainen, »että jalon Athelstanin
maahanpanijaisten aikana aion oleskella Coningsburghin linnassa. Sen
salit ovat avoinna kaikille, jotka haluavat tulla peijaispitoihin. Ja,
sen sanon kaatuneen herran äidin, Editha-rouvan nimessä, ne ovat aina
auki hänelle, joka taisteli niin urhoollisesti vaikka menestyksettä
pelastaaksensa Athelstanin normannilaiskahleista ja normannilaismiekan
alta.»

»Aivan niin», tokaisi Wamba, joka jälleen oli ruvennut vanhaan virkaansa
ja seisoi Cedrikin vieressä, »kelpo ruokaa siellä saadaankin. Paha vain,
ettei jalo Athelstan voi itse olla osallisena peijaispidoissaan. Mutta
hän», jatkoi narri luoden vakavana silmänsä taivaaseen päin, »syö nyt
aamiaistaan paratiisissa, ja epäilemättä ei hän sielläkään hyljeksi
jumalanviljaa.»

»Ole vaiti ja sui siitä matkaasi!» ärähti Cedrik, joka ei kuitenkaan
voinut ottaa täydellä todella suuttuakseen narrin sopimattomasta
pilapuheesta muistaessaan tämän eilispäiväistä alttiutta. Rowena ojensi
kohteliaasti kätensä jäähyvästiksi Mustalle ritarille, saksilainen
heitti hänet »Jumalan haltuun» ja he lähtivät matkaamaan avaraa
metsänlakeutta myöten.

Heidän juuri poistuttuaan näyttämöltä tuli metsiköstä hengellinen
saattojoukko poistuen samaan suuntaan kuin Rowena ja hänen
matkakumppaninsa olivat menneet. Läheisen luostarin munkit olivat
runsaan ruumisrahan toivossa tulleet saattamaan paaria, jolla
Athelstanin alustalaiset kantoivat isäntä-vainajaansa. Kantajat astuivat
hitaasti ja surullisina edeltä, ja munkit seurasivat veisaten virsiä.
Ruumis oli vietävä Coningsburghin linnaan, Hengistin hautakammioon,
josta entisajan urhosta vainaja johti sukuperänsä. Suuri joukko hänen
alustalaisiaan oli kokoontunut tänne saatuaan tiedon isännän kuolemasta,
ja kaikki osoittivat -- ainakin ulkonaisesti -- surua ja kaipausta.
Taaskin nousivat metsäsissit seisaalleen kunnioittaakseen kuoleman
majesteettia samalla yksinkertaisella, luonnollisella kohteliaisuudella,
jota he äsken olivat osoittaneet kauneudelle. Munkkien hidas astunta ja
surullinen veisuu johdatti heidän mieleensä ne kumppanit, jotka
eilispäivän kahakassa olivat saaneet surmansa. Mutta joille elämä on
yhtenäistä vaaraa ja taistelua, ne eivät malta kauan ajatella tämmöisiä
asioita. Ennenkuin poistuvan ruumisvirren säveleet olivat kokonaan
hälvenneet kuulumasta, olivat sissit jo täydessä saaliinjakohommassa.

»Uljas ritari», virkkoi Locksley Mustalle ritarille, »ilman teidän hyvää
sydäntänne ja väkevää käsivarttanne meidän hankkeemme tuskin olisi
onnistunut. Suvaitkaa siis ottaa saaliista, mitä mielenne parhaiten
tekee muistoksi tästä meidän käräjäpuustamme.»

»Minä otan tarjouksesi vastaan», vastasi ritari, »yhtä hartaasti kuin se
tehtiinkin. Pyydän saada menetellä ritari Mauri de Bracyn suhteen miten
hyväksi katson.»

»Hän on sinun vankisi», virkkoi Locksley, »ja kiittäköön onneansa siitä!
Sillä muuten tuo sortaja olisi saanut riippua koristuksena tämän tammen
korkeimmassa oksassa, ja niin monta hänen vapaajoukostaan kuin olisimme
käsiimme saaneet, riippuisi terhoina hänen ympärillään. Mutta itsehän
sinä hänet vangitsit ja se pelastaa hänet, vaikka hän olisi tappanut
minun oman isäni.»

»De Bracy», lausui ritari, »sinä olet vapaa -- mene tiehesi. Hän, jonka
vangiksi jouduit, ei huoli kostaa entisiä pahantekojasi. Mutta varo
itseäsi tästä lähtien, ettei toiste käy pahemmin. -- Mauri de Bracy,
minä sanon: _varo itseäsi_!»

De Bracy kumarsi syvään ja äänettömästi aikoen lähteä tiehensä, kun
jousimiesten joukosta äkkipäätä nousi pilkka- ja kiroushuutoja. Ylpeä
ritari pysähtyi kuin naulattu, käännähti ympäri, laski käsivarret
ristiin rinnallensa, suoristi vartensa ja huusi uhmaavasta: »Vaiti,
haukkuvat koirat! Nyt te uskallatte luskuttaa, mutta tuonoin, kun hirvi
piti puoltansa, ei kukaan teistä avannut suutaan. -- De Bracy välittää
yhtä vähän teidän haukkumisistanne kuin kiitoksistanne. Pois luoliinne
ja lymypaikkoihinne, lainsuojattomat rosvot! Ja tukkikaa suunne, kun
kuulette ritarillista ja jaloa sanaa lausuttavan puolenkin penikulman
päässä teidän ketunkoloistanne.»

Tämä sopimattomalla ajalla lausuttu soimauspuhe olisi epäilemättä heti
saanut kokonaisen nuolituiskun vastaukseksi, jollei sissipäällikkö olisi
kiirehtinyt väliin ja kieltänyt kaiken väkivallan. Ritari otti nyt
hevosen, joita oli saatu koko joukko Front-de-Boeufin tallista ja seisoi
täällä täydesti satuloituina, muodostaen hyvinkin kallisarvoisen osan
saaliista. De Bracy hyppäsi ratsun selkään ja läksi täyttä neliä ajamaan
metsän kautta.

Kun tästä seikasta noussut suuri melu jälleen oli asettunut, otti
sissipäällikkö kaulastaan sen kalliin metsästystorven kantimineen, jonka
hän oli äskeisessä kilpa-ammunnassa saanut palkinnoksi.

»Jalo herra», lausui hän Mustalle ritarille, »jollette pidä halventavana
itsellenne käyttää tätä torvea, joka on ollut englantilaisen jousimiehen
oma, niin pyydän teitä ottamaan sen muistoksi uljaasta taistelustanne.
-- Ja jos te milloinkaan, niinkuin uljaalle ritarille usein sattuu,
joudutte pahaan ahdinkoon Trent- ja Teres-jokien välisillä saloilla,
niin puhaltakaa kolme sanaa[32] tällä torvella, kas näin: _Wa -- sa
--hoa!_ -- niin voipi hyvinkin sattua, että apua ja auttajia tulee aivan
kerkeästi.»

Näin sanottuaan hän puhalsi muutamaan kertaan neuvomansa sävelen, kunnes
ritari sanoi sen muistavansa.

»Suuri kiitos lahjastasi, uljas jousimies», virkkoi ritari, »ja parempaa
apua kuin sinun ja sinun miestesi antamaa en huolisi pahimmassakaan
pulassani.» Näin sanottuaan hänkin vuorostaan puhalsi torveen, niin että
metsä raikui.

»Hyvin ja selvään puhallettu!» sanoi jousimies; »olettepa te, hitto vie,
yhtä taitava metsästäjä kuin soturikin! -- Olette maar aikananne ollut
pahanlaatuinen sarvasten hävittäjä, arvaan mä. -- Pojat, muistakaa näitä
kolmea säveltä -- ne ovat Mustan ritarin kutsu. Ja jos joku teistä, tuon
toitotuksen kuultuansa, ei heti riennä apuun, niin hänet pieksän omalla
jousenjänteellänsä pois joukostamme.»

»Eläköön päällikkömme!» huusivat jousimiehet, »ja eläköön Musta ritari!
Me soisimme, että hän piankin tarvitsisi apuamme, jotta näkisi, kuinka
mielellämme tulemme hänen luokseen.»

Locksley ryhtyi nyt saaliinjakoon, jonka hän toimitti kiitettävän
tasapuolisesti. Kymmenes osa kaikesta erotettiin ensiksi; se oli
lahjoitettava kirkkoihin tai käytettävä muihin laupeudentöihin. Toinen
osa saaliista pantiin sitten yhteiseen rahastoon. Vieläkin yksi osa
määrättiin kaatuneitten toverien leskille ja lapsille tai messuiksi
niiden kuolleiden puolesta, joilta ei ollut jäänyt perhettä. Tähteet
jaettiin sissien kesken, kunkin arvon ja ansion mukaan; ja jos jostakin
seikasta nousi riitaa, niin päällikkö suurella viisaudella julisti
päätöksensä, johon ehdottomasti tyydyttiin. Musta ritari kummastui
suuresti nähdessänsä, että näiden lain hylkäämien miesten keskuudessa
vallitsi sittenkin näin säännöllinen ja oikea hallitus; ja kaikesta,
mitä hän näki, hän sai yhä paremman käsityksen päällikön viisaudesta
sekä kunnollisuudesta.

Jokainen otti nyt omansa, ja rahanvartija, neljän muun hartevan miehen
kera, vei johonkin piilopaikkaan yhteiseen kassaan tulevat rahat.
Ainoastaan kirkon omaksi määrätty osa vielä oli paikallansa.

»Toivoisinpa», virkkoi päällikkö, »piankin saavamme tietoja iloisesta
sotapapistamme. Häntä ei muuten koskaan tarvitse kauan kaivata, kun
ruoka on siunattava tai saalis jaettava, ja hän ottaa aina talteensa
onnistuneen valloituksemme kirkonkymmenykset. Luulenpa, että tämä hänen
virkansa on pelastanut hänet monesta kirkonrangaistuksesta, jonka
alaiseksi hän muuten olisi joutunut papille muuten luvattomilla
kujeillansa. Sitäpaitsi on eräs hänen pyhä veljensä minulla vankina
täällä lähettyvillä ja minä soisin erakkoni pian joutuvan, jotta asiat
tuon hengellisen herran kanssa tulisivat sopivalla tavalla sovituiksi.
-- Pelkäänpä pahoin, että paksu pappini on hukassa.»

»Se minuakin suuresti surettaisi», virkkoi Musta ritari, »sillä hän
salli minun viettää sangen iloisen yön majassansa. Menkäämme takaisin
linnan raunioille; kukaties siellä saamme hänestä jotakin tietoa.»

Heidän vielä näitä puhellessansa ilmaisi äkkiä jousimiesten kovaääninen
hurraaminen, että kaivattu mies olikin tulossa. Samaa iloista viestiä
julisti myös munkin oma karkea ääni, joka kuului kauan edeltäpäin,
ennenkuin hänen ruhonsa tuli näkyviin.

»Pois tieltä, iloiset veikkoset!» huusi munkki, »antakaa tilaa
hengelliselle isällenne ja hänen vangillensa. Hurratkaa vielä kerran!
--Minä tulen, kunnon päämieheni, niinkuin kotka, jolla on saalis
kynsissänsä.» -- Ja raivaten itselleen tietä nauraa hohottavan
miesjoukon läpi hän astui näkyviin majesteetillisen voitonriemun
merkeissä. Toisessa kädessä hänellä oli vahva pertuskansa, toisessa
aasinpäitset, jotka olivat sidotut Iisak Yorkilaisen kaulaan. Tällä
lailla voittoisa pappi hinasi perässänsä onnetonta juutalaista, joka oli
kovan tuskan ja pelon vallassa. Ja nyt munkki huusi: »Missä on
Allan-a-Dale, jotta hän sepittäisi uroteoistani muistovirren tai edes
pienen veisunkin! Pyhä Hermangild auttakoon, aina se suupaltti
viulunvinguttaja on piilossa, kun hänellä olisi tilaisuutta ylistää
miehuullista tekoa!»

»Kuulepas, kaljupää pappi», virkkoi päällikkö, »oletpa sinä, näen minä,
jo ennättänyt pitää viinimessua tänä aamuna, vaikka on vielä näin
aikainen. Pyhän Nikolauksen nimessä, sano, kenenkä tuot tuossa?»

»Se on miekkani ja peitseni voimalla voittamani vanki, jalo päällikkö»,
vastasi Copmanhurstin erakko, »tai oikeammin puhuen jouseni ja
pertuskani voimalla. Ja kuitenkin olen hengellisillä aseillani
vapauttanut hänet vielä pahemmasta vankeudesta. Puhu juutalainen -- enkö
ole pelastanut sinua saatanan vallasta? -- Etkö ole oppinut minulta
_credon_, isämeidän ja _Ave Marian_? -- Enkö ole kaiken yötä juonut
terveydeksesi ja selitellyt sinulle uskontomme salaisuuksia?»

»Jumalan rakkauden tähden!» huusi juutalaisparka, »eikö kukaan tahdo
pelastaa minua tämän hul ... tarkoitin sanoa ... pyhän miehen käsistä?»

»Mitäs nyt, juutalainen?» tiuskaisi erakko uhkaavasti; »luovutko jälleen
pois uskostamme, juutalainen? Ajattele tarkoin -- sillä jos sinä palaat
uudelleen uskottomuuteesi, niin, vaikka lihasi ei liene yhtä pehmeää
kuin juottoporsaan -- ah jospa nyt semmoinen olisikin tässä
aamiaispalaksi! -- niin, sanon minä, et kuitenkaan ole liian sitkeä
tulella paistettavaksi! Ole vain kiltti poika, Iisak, ja matki sanojani:
_Ave Maria_! -- -- --»

»Seis, jumalansanaa et tässä saa pilkkanasi pitää, hullu pappi», kielsi
Locksley. »Anna meidän ennemminkin kuulla, mistä tuon vankisi löysit.»

»Pyhä Dunstan auttakoon», sanoi erakko, »löysinpä hänet etsiessäni
parempaa saalista! Menin alas kellariin katsomaan, mitä sieltä saisi
korjatuksi. Sillä vaikka tulella kiehautettu viinimalja, sopivasti
ryydeillä sekoitettuna, kelpaisi keisarillekin iltaryypyksi, niin oli
mielestäni kuitenkin tuhlausta jättää noin paljon jumalan luomaa hyvää
nestettä yht'aikaa kuumentumaan. Olinkin jo kopannut kainalooni yhden
viinipuolikon ja aioin juuri mennä kutsumaan avukseni muutamia noista
kuhnustelevista lurjuksista, kun silmäni äkkäsivät edessäni vahvan oven.
-- Ahaa! arvelin minä, tuossa salaisessa pesässä mahtaa piillä valituin
rypälemehu, ja kellarimestariparka, joka tuli häirityksi kesken
virantoimitustaan, on unohtanut avaimen ovelle. -- Sisään siis astuin,
mutta mitä löysinkään? En muuta kuin kasan ruostuneita kahleita ja tämän
kapisen juutalaiskoiran, joka vannoutui vangikseni, tulipa apua tai ei.
Viivyin vain sen verran, että sain ruumiini vähän virvoitetuksi kaiken
sen vaivan jälkeen, mikä minulla oli ollut tavoitellessani kiinni tätä
uskotonta koiraa. Sitten aloin kuljettaa vankiani pois, mutta samassa
--rompsis, kompsis! -- ikäänkuin kovalla ukkosen jyrirällä ja pitkäisen
välkähdyksellä räsähtää koko ulkotornin muuri maahan -- piru vieköön sen
rakentajan, kun ei kyhännyt sitä vahvemmaksi -- ja telkesi meiltä oven
kiinni. Ja sitten tornit toinen toisensa perästä romahtelemaan! -- Nytpä
ollaan satimessa, arvelin minä; ja kun mielestäni olisi ollut pyhän
säätyni häväistystä matkustaa tästä maailmasta yhdessä kehnon
juutalaisen kanssa, niin kohotin pertuskani ja aioin iskeä hänen aivonsa
ulos kallosta. Mutta tulipa kuitenkin sääli hänen harmaita hiuksiansa,
ja minä päätin parhaaksi laskea pertuskani maahan ja ruveta
käännyttämään häntä hengellisellä aseellani. Ja Pyhä Dunstan siunasikin
työni, niin että siemenet putosivat hyvään maahan. Mutta siitä, että
kaiken yötä selittelin hänelle uskonnon salaisuuksia ja siten tehdessäni
tavallani paastosin -- sillä niitä muutamia viinikulauksia, joita tuon
tuostakin otin älyni karaistukseksi, ei maksa vaivaa mainitakaan -- on
pääni nyt vähäisen pyörällä. Se työ minut aivan raukaisi, -- Gilbert ja
Wibbald hyvin tietävät, minkälaisessa tilassa olin, kun he minut
tapasivat -- aivan voimattomana.»

»Sen voimme todistaa», sanoi Gilbert. »Sillä kun olimme raivanneet
rauniokasaa edestämme ja Pyhän Dunstanin avulla löytäneet vankihuoneen
portaat, niin sisään astuessamme näimme viinipuolikkaan puoleksi
tyhjennettynä, juutalaisen puolikuolleena pelosta ja munkin enemmän kuin
puoleksi voimattomana hänen omilla sanoillaan puhuen.»

»Valehtelette, senkin lurjukset, valehtelette!» huusi munkki
suuttuneena. »Te itsepäs ja teidän ahneet kumppaninne sen joitte sanoen
tarvitsevanne aamuryyppyä! -- Haukuttakoon minua pakanaksi, jollen
säästänyt puoliskoa päällikön kurkun kastimeksi. Mutta mitäs näistä?
Juutalainen on kääntynyt meidän uskoomme ja käsittää kaikki, mitä
hänelle selitin, melkein -- jollei aivan yhtä hyvin kuin minä itsekin.»

»Juutalainen», kysyi päällikkö, »onko tuo puhe totta? Oletko luopunut
väärästä uskostasi?»

»Niin totta kuin toivon löytäväni armon teidän silmienne edessä»,
vastasi juutalainen, »minä en käsittänyt yhtään sanaa kaikesta siitä,
mitä tämä arvoisa pappi minulle puheli viimeksikuluneena hirmuisena
yönä. Voi! Minä olin niin pyörryksissä pelosta ja surusta, että itse
pyhä isä Aabraham olisi saattanut saarnata minulle enkä sittenkään olisi
jaksanut kuunnella.»

»Se on valetta, juutalainen, ja itse tiedät sen olevan valetta»,
tiuskaisi munkki. »Tahdonpa vain muistuttaa mieleesi yhden ainoan
puheistamme -- lupasithan luovuttaa kaiken omaisuutesi meidän
munkistollemme.»

»Niin totta kuin uskon Jehovan lupaukseen, hyvät herrat», intti Iisak
vastaan vielä pahemmin pelästyneenä, »semmoisia sanoja ei ole ikänä
suustani tullut! Voi! minä olen perin köyhä vanha mies -- lapseton,
pelkään minä, -- armahtakaa minua ja sallikaa minun mennä menojani!»

»Ohoo!» sanoi munkki, »jos nyt peruutat, mitä lupasit pyhälle kirkolle,
niin pitääpä sinun saada rangaistuksesi.»

Näin sanoen hän kohotti pertuskaansa ja aikoi ruveta tanssittamaan sen
vartta juutalaisen selässä, mutta Musta ritari esti lyönnin ja suuntasi
siten pyhän erakon vihastuksen itseensä.

»Autuas Tuomas Kentiläinen auttakoon!» sanoi hän. »Maltas, kun saan
nuttuni kiinni, niin näytän sinulle, herra tyhjäntoimittaja, vaikka
päässäsi onkin tuo rautapytty, ettei käy laatuun sekaantua vieraisiin
asioihin!»

»No, no, älähän suutu», virkkoi ritari, »tiedäthän, että olen
vannoutunut ystäväksesi ja veikoksesi.»

»Semmoisesta liitosta en tiedä mitään», vastasi munkki; »sanonpa vain
sinua nenäkkääksi narriksi!»

»Ho, hoo», nauroi ritari, jota näytti huvittavan ärsytellä entistä
majaisäntäänsä, »oletko vallan unohtanut, miten sinä minun tähteni
--pullon ja piirakan kiusausvoimasta en hiiskukaan -- rikoit
paastolupauksesi?»

»Kuules, veikkonen», sanoi munkki kopristaen kokoon jättiläiskouransa,
»nyt saat korvapuustin.»

»Semmoisia en ota lahjaksi», virkkoi ritari; »mutta jos tahdot suoda
minulle korvapuustisi lainaksi, niin maksan sen sinulle takaisin
suuremmalla korolla, kuin mitä tuo vankisikaan laina-asioissaan olisi
vaatinut.»

»Saadaanpa heti nähdä», sanoi munkki.

»Mies hoi!» huusi päällikkö. »Mitä nyt teet, hullu pappi? Käytkö
tappelemaan tässä käräjäpuun juurella?»

»Tappelusta ei ole kysymys», huomautti ritari, »tämä on vain sellaista
kohteliasta sananvaihtoa ystävien kesken. -- Iske päälle, munkki, jos
uskallat -- kyllä minä otan vastaan lyöntisi, jos sinä sitten otat
vastaan minun läimäykseni.»

»Tuo rautapaita suojaa päätäsi», virkkoi munkki. »Mutta katso nyt
--pyllyllesi sinä menet, vaikka olisit itse Gathin Goliath
vaskikypärineen.»

Munkki paljasti jäntevän käsivartensa kyynärpäähän asti ja iskien koko
voimallaan läimähdytti ritarille korvapuustin, josta härkäkin olisi
kaatunut kumoon. Mutta vastustaja seisoi vankkana kuin kallio. Kovasti
hurrasivat kaikki ympärillä seisovat jousimiehet, sillä munkin
korvapuustit olivat kuuluisat heidän keskuudessaan, ja useapa heistä oli
joskus leikillä tai todenteolla saanut maistaa niiden voimaa.

»Ja nyt, pappiseni», virkkoi ritari vetäen rautakintaan kädestään,
»vaikka minulla oli suoja päässäni, eipä pidä kuitenkaan mitään
semmoista olla kädessäni -- seiso nyt niinkuin aika mies.»

»_Genam meam dedi vapulator_! -- minä annoin poskeni lyötäväksi»,
virkkoi munkki. »Ja jos saat minut liikahtamaan paikaltani, niin annanpa
sinulle mielelläni juutalaisen lunnasrahat.»

Näin kerskasi harteva pappi käyden uhka-ylpeästi seisomaan. Mutta kukapa
voi kiertää kohtaloansa? Ritari läimäytti korvapuustinsa semmoisella
hartaudella ja voimalla, että munkki pyörähti kuperkeikkaa tantereelle
katsojain suureksi huviksi. Mutta noustuaan hän ei kuitenkaan ollut
suutuksissa eikä masennuksissakaan.

»Veli-veikkonen», hän vain virkkoi ritarille, »olisitpa toki voinut
käyttää voimiasi vähän varovammin. Huono messunveisaaja minusta olisi
tullut, jos olisit rikkonut leukaluuni; sillä sellaisesta ei ole
pillinpuhaltajaksi, jonka aliset huulivärkit ovat vialla. Mutta yksi
kaikki. Tuossa on käpäläni ystävyyden merkiksi, etten huoli tämän
enempää vaihdella korvapuusteja sinun kanssasi, sillä siinä
vaihtokaupassa minä jäisin tappiolle. Tähän loppukoon kaikki viha,
--määrätkäämme nyt juutalaisen lunnaat, koska pantteri ei anna pestä
pois täpliä nahastaan eikä juutalainen anna tehdä itsestään ihmistä.»

»Eipähän pappi», tokaisi Klemetti, »olekaan nyt enää yhtä varma
juutalaisen kääntymisestä, kun sai itse korvansa lumpeen.»

»Huuti, senkin riiviö, mitä sinä lörpöttelet käännytyksistä? Mitä, eikö
mitään asiaa pidetä enää pyhänä? Ovatko kaikki herroja eikä kukaan
palvelija? -- Minä olin vähän pyöräpäinen, näet veikkonen, silloin kun
tältä kelpo ritarilta sain korvapuustin, muuten olisin kyllä pitänyt
paikkani. Mutta virkapas vielä sananenkin siitä, niin saat nähdä, että
osaan antaa yhtä hyvin kuin ottaa vastaankin.»

»Vaiti te molemmat!» käski päällikkö, »ja sinä, juutalainen, mieti nyt,
kuinka paljon voit antaa lunnaiksi. Tiedäthän sen sanomattanikin, että
sinun kansasi on inhoittava kaikille kristityille, emmekä mekään tahdo
tarpeettoman kauan kärsiä sinua täällä seurassamme. Ajattele siis,
kuinka paljon voit tarjota, sillä aikaa minä kuulustelen toisenlaista
vankia.»

»Otitteko te montakin Front-de-Boeufin miestä vangiksi?» kysyi Musta
ritari.

»Ei niissä ollut ainuttakaan, jolta olisi kannattanut vaatia lunnaita»,
vastasi päällikkö. »Saimmehan muutamia konnia kiinni, mutta päästimme ne
jälleen irti hakemaan itselleen toista isäntää. Me olimme muutenkin
saaneet tarpeeksi sekä kostoa että saalista, ja kokonainen kimpullinen
noita lurjuksia ei ole yhden äyrin arvoinen. Mutta se vanki, josta juuri
mainitsin, on parempi saalis. Hän on pahuksen korea munkkikeikari, joka
aikoi luultavasti vieraaksi kultalintunsa luokse, sen tahtoisin päättää
hänen komeista vaatteistaan ja ratsunkin koristuksista. -- Tuossapa se
arvoisa hengellinen herra tuleekin hypähdellen kuin harakka.» Kaksi
jousimiestä saattoi nyt sissipäällikön valtaistuimen eteen vanhan
tuttavamme Jorvaulx'in Aymer-abotin.



KOLMASNELJÄTTÄ LUKU.


    -- Urosten urho! Kuinka voipi
    nyt itse Titus Lartius?

                          _Marcius_.

    Kuin mies, mi tuomarina tuomitseepi
    maanpakoon yhden, toisen kuolemaan,
    vapauttaa tuon, tuot' uhkaa, tuota säälii.

                          _Coriolanus_.

Vangitun abotin rusoittavilla kasvoilla kuvastui yhdellä haavaa
loukattua ylpeyttä, masennettua keikarimaisuutta ja ruumiillista pelkoa.

»Mitäs tämä on, hyvät miehet?» kysyi hän äänellä, josta nuo kaikki kolme
tunnetta hyvin kävivät ilmi. »Mitenkä onkaan teidän laitanne? Oletteko
turkkilaisia vai kristityitä, kun tällä tapaa kohtelette pappismiestä?
Tajuatteko, mitä tämä tietää: _manus imponere in servos Domini?_ --käydä
käsin Herran palvelijain kimppuun. Te olette ryöstäneet tyhjäksi
matkareppuni -- repineet ryysyiksi taidokkaasti kudotun pitsihiippani,
joka olisi sopinut kardinaalillekin! Toinen mies minun sijassani olisi
uhannut: _excommunicabo vos_ -- julistan teidät pannaan. Mutta minä olen
leppyisä mies, ja jos tuotte takaisin juhtani, päästätte munkkini
vapaiksi ja annatte takaisin tavarani, maksatte paikalla sata kruunun
kolikkoa Jorvaulx'in luostarin korkean alttarin edessä luettavia messuja
varten, ja jos valallisesti lupaatte olla maistamatta metsänriistaa
tästä päivästä ensi pääsiäiseen asti -- sitten kenties ei tule enempiä
jälkiseurauksia tästä hurjasta tempustanne.»

»Pyhä isä», virkkoi sissipäällikkö, »minua pahoin surettaa, jos jotkut
seuralaisistani ovat kohdelleet teitä tavalla, josta teillä on syytä
lausua isällisiä moitteitanne.»

»Kohdelleet!» sanoi pappi rohkaistuen sissipäällikön suopeasta puheesta;
»sillä tavalla ei kohdella hyvärotuista koiraakaan -- saatikka
kristittyä -- vielä vähemmin pappismiestä -- ja kaikkein vähimmin pyhän
Jorvaulx'in luostarin abottia. Olihan siellä muuan jumalaton
runoseppäjuoppo Allan-a-Dale -- _nebulo quidam_ -- mikä lurjus lieneekin
-- joka uhkasi lyödä minua, eipäs, tappaakin hän uhkasi, jollen maksaisi
neljänsadan kruunun lunnaita kaiken sen tavaran lisäksi, jonka hän jo
oli ryöstänyt minulta: kultaisia kaulaketjuja sekä arvaamattoman
kalliita jalokivillä kaunistettuja sormuksia. Puhumattakaan kaikesta
siitä, mikä heidän kömpelöissä käsissänsä on mennyt rikki tai
vikaantunut, niinkuin esimerkiksi pesusienirasiani ja hopeiset
hiuskähertimeni.»

»Mahdotonta, että Allan-a-Dale olisi niin pahasti kohdellut teidän
arvoistanne miestä», vastasi päällikkö.

»Onpa kuitenkin, tämä on niin totta kuin Pyhän Nikodemuksen
evankeliumi», vakuutti abotti. »Ja vannoipa hän kauheasti kiroten
hirttävänsä minut korkeimman tammen latvaan.»

»Vannoiko hän sen todella? No sitten, arvoisa isä, teette luullakseni
viisaimmin, jos suostutte siekailematta, hänen vaatimukseensa, sillä
Allan-a-Dale on mies pitämään sanansa, jos hän kerran on jotakin
sellaista vannonut.»

»Leikkiähän te minulle puhutte!» virkkoi hämmästynyt abotti nauraen
väkinäisesti. »Ja sukkelaa leikkipuhetta kuuntelenkin hyvin mielelläni.
Mutta -- ha, ha, haa! -- kun sitä leikkiä on kestänyt koko pitkän yön,
niin olisi jo aamulla aika kääntyä totisiin puheisiin.»

»Minä olenkin nyt vakava kuin ripittävä pappi», vastasi sissipäällikkö.
»Teidän täytyy, herra abotti, suorittaa meille kelpo lunnaat. Muuten on
luultavaa, että luostarikuntanne saa valita itselleen uuden päällikön,
sillä lunnaitta ette pääse kotiinne takaisin.»

»Oletteko te kristityitä», valitti abotti, »kun pidätte tämmöisiä
puheita kirkonmiehelle?»

»Kristityitäkö? Olemme maar! Ja onpa meillä vielä päälliseksi pappejakin
joukossamme», vastasi sissipäällikkö. »Astukoonpa iloinen sotapappimme
esiin ja selittäköön tälle arvoisalle hengelliselle herralle asiaa
valaisevat Raamatun paikat.»

Munkki, joka vielä oli puoli-pöpperössä, oli pukenut erakkokaavun
vihreän nuttunsa päälle ja lausui nyt, kaapien kokoon kaikki latinan
murut, jotka hän aikanansa oli korvakuulolta oppinut: »_Deus faciat
salvam benignitatem vestram_ -- Jumalan armo teille, hyvä herra... Terve
tultuanne tänne sinisille saloille.»

»Mitä jumalatonta narrinpeliä tämä on?» tiuskaisi abotti. »Jos sinä,
veikkonen, todella olet pappissäätyyn kuuluva, niin sopisi sinun
paremmin neuvoa minua, miten näiden miesten käsistä pääsisin, kuin että
kumartelet näin markkinailveilijän tavoin.»

»Enpä totta puhuen, arvoisa isä», vastasi munkki, »tiedä muuta kuin
yhden vapautuskeinon teille. Nyt on meillä Antin-päivä ja me olemme
kymmenystemme ajossa.»

»Mutta ettehän toki ottane veroa kirkon mieheltä, toivon minä, hyvä
veljeni», sanoi abotti.

»Otamme maar kirkon miehiltäkin yhtä hyvin kuin maallikoilta», vastasi
munkki. »Ja sentähden, herra abotti, _facite vobis amicos de Mammone
iniquitatis_ -- tehkää itsellenne ystäviä väärästä mammonasta -- sillä
mikään muu ystävyys ei tässä nyt auta.»

»Iloisia metsämiehiä minä aina mielelläni näen», virkkoi abotti
lauhkeammalla äänellä. »Kas niin, älkää tekään olko minua kohtaan kovin
pahoja. Olen minäkin hiukan tottunut metsästystemppuihin ja osaan
puhaltaa torveen selvään ja kirkkaasti, niin että joka tammi kaikuu
vastaan. Kas niin, älkää olko minulle kovin pahoja.»

»Antakaa hänelle torvi», käski päällikkö; »koetetaanpa, onko hän
semmoinen mestari kuin hän kerskaa.»

Abotti törähdytti torveen pari kertaa, mutta päällikkö pudisti päätään.

»Herra abotti», virkkoi hän, »osaatte te kyllä puhaltaa iloista säveltä,
mutta ette sentään pääse lunnaitta. Meidän ei kannata, käyttääkseni
erään kelpo ritarin kilpeen piirrettyjä sanoja, päästää teitä vapaaksi
torventörähdyksen hinnalla. Sitäpaitsi minä havaitsin teidän olevan
niitä miehiä, jotka uusilla ranskalaisilla rillityksillä ja
rallatuksilla hämmentävät meidän vanhoja englantilaisia säveleitämme.
--Kuules, abotti, tuo viimeinen rallatuksesi on koroittanut lunnaitasi
viidelläkymmenellä kruununkolikolla, koska noin pilasit vanhan
sankarimaisen metsätorvensoittomme.»

»Näenpä, veikkonen», sanoi abotti närkästyneenä, »ettei ole helppo olla
sinulle mieliksi metsästysasioissa. Ole kuitenkin suopeampi lunnaihin
nähden. Sanalla sanoen -- koska minun täytyy, niinkuin sanotaan, antaa
pirun ottaa veronsa -- kuinka paljon tulee minun siis maksaa sakkoa sen
johdosta, että matkustin Watlingin maantietä muistamatta ottaa
viittäkymmentä sotamiestä kintereilleni?»

»Eikö olisi parasta», kuiskasi rosvojoukon alapäällikkö Locksleylle,
»antaa abotin määrätä juutalaisen lunnaat ja juutalaisen taas vuorostaan
abotin päästörahat?»

»Oletpa aika hulivili», virkkoi päällikkö, »mutta ehdotuksesi ei ole
hullumpia! -- Kuules, juutalainen, astu likemmäksi. Katsastapa tuota
pyhää Aymer-isää, rikkaan Jorvaulx'in luostarin abottia, ja lausu sitten
oikeana arviomiehenä, kuinka suuret lunnaat meidän sopii vaatia häneltä?
-- Tiedäthän sinä hänen luostarinsa tulojen määrän, sen takaan.»

»Tiedän kyllä», sanoi juutalainen. »Olenhan minä usein ollut
kauppa-asioissa noiden hyvien isien kanssa ja olen ostanut heiltä sekä
nisuja että ohria ja muuta maanviljaa sekä myös villoja. Ohoh, on siellä
rikkautta, noissa luostarin tiluksissa, ja on heillä lihavaa ruokaa ja
makeaa juomaa, noilla hyvillä Jorvaulx'in isillä. Jos minulla
miesparalla olisi noin komea koti ja niin suuret tulot joka kuukausi ja
vuosi, niin maksaisinpa aika paljon hopeaa sekä kultaa vapaudestani.»

»Sinä juutalaiskoira!» huusi abotti, »sinähän, sen riivattu, itse
parhaiten tiedät, että meidän pyhä luostarimme on velassa pääalttarin
korist...»

»Ja siitä, kun viime vuodeksi varustitte kellarinne tavallisella
Gascognenviini määrällä», keskeytti juutalainen; »mutta kaikki nuo ovat
pieniä asioita.»

»Kuulkaa tuota uskotonta koiraa!» huusi pappismies; »jupiseehan hän
mokomiakin, ikäänkuin meidän pyhä veljeskuntamme velkaantuisi sen viinin
vuoksi, josta meillä on lupa välistä ottaa siemaus _propter necessitatem
et ad frigus depellendum_ -- tarpeen tullessa ja suojaksi pakkasta
vastaan. Tuo ympärileikattu konna tekee pilkkaa pyhästä kirkosta, ja
tässä seisovat kristityt miehet kuuntelemassa pilkkaajaa ja edes
kieltämättä häntä!»

»Kaikesta tästä puheesta ei teille ole apua», päätti päällikkö.
--»Määrätkää nyt vain, Iisak, kuinka paljon hän voi maksaa, nahan ja
karvan tulematta kokonaan nyljetyksi.»

»Noin kuusisataa kultakolikkoa», sanoi Iisak, »voi tämä kelpo abotti
vallan hyvin maksaa teille, uljaat ja kunnioitettavat miehet, ja
sittenkin on hän vielä istuva sangen pehmeällä tuolilla.»

»Kuusisataa», lausui päällikkö vakavasti; »siihen tyydyn -- hyvin
puhuit, Iisak -- kuusisataa kultaista kolikkoa. Tämä on oikea tuomio
asiassanne, herra abotti.»

»Oikein puhuttu!» säestivät toiset sissit; »Salomo ei olisi osannut sen
viisaammin tuomita.»

»Sinä kuulit tuomiosi, abotti», virkkoi päällikkö.

»Oletteko te riivattuja, hyvät miehet», sanoi abotti; »mistä minä saisin
niin suuren summan! Vaikka möisin itse kalkin ja kynttilänjalat
Jorvaulx'in kirkon alttarilta, niin tuskinpa sittenkään saisin edes
puoliakaan kokoon. Ja tätä asiaa en saa toimeen menemättä itse
Jorvaulx'in luostariin. Te saatte pitää molemmat minun seurassani olevat
munkit panttina.»

»Se pantti ei paljoa takaisi», vastasi sissipäällikkö. »Sinä saat jäädä
tänne, abotti, ja he saavat mennä lunnaita hakemaan. Sinulta ei tule
puuttumaan täällä viinipikaria eikä hirvenpaistia sillä aikaa. Ja koska
sanot olevasi halukas metsästykseen, saatpa tässä kokea semmoista
ampumista, jonka vertaista et vielä ole tainnut ikänä nähdäkään.»

»Tai jos se olisi teille mieleen», virkkoi juutalainen, joka tahtoi
mielistellä sissejä, »voisimme lähettää Yorkiin niitä rahoja ottamaan.
Minä lainaisin ne eräästä talteeni uskotusta pääomasta, jos vain tämä
kunnioitettava herra abotti tahtoo antaa minulle velkakirjan.»

»Hän antaa sinulle minkälaisen paperin vain vaadit, Iisak», sanoi
sissipäällikkö; »ja sinä saat sitten maksaa yhdessä sekä Aymer-abotin
lunnaat että omatkin päästörahasi.»

»Omatko päästörahani! Voi, voi, uljaat herrat», vaikeroi juutalainen.
»Minähän olen hävinnyt, perin köyhä mies, kerjuusauva kädessä minun
tulisi vaeltaa loppuelämäni, jos täytyisi maksaa teille viisikymmentäkin
kultakolikkoa.»

»Siitä asiasta päättäköön abotti», vastasi päällikkö. »Mitä te
arvelette, Aymer-isä, -- kannattaako tämän juutalaisen maksaa runsaat
lunnaat?»

»Kannattaako hänen?» vastasi abotti. -- »Eikö hän ole Iisak Yorkilainen,
jolla riittäisi rikkautta, vaikka hänen tulisi lunastaa kaikki kymmenen
Israelin heimoa, mitkä vietiin Assyrian vankeuteen? -- Itse en tosin
paljon tunne häntä, mutta meidän kellarimestarimme ja rahastonvartijamme
ovat usein olleet tekemisissä hänen kanssaan. Ja kuuluupa hänen talonsa
Yorkissa olevan niin täynnä kultaa ja hopeata, että on oikein häpeä, kun
semmoista sattuu kristityssä maassa. Jokainen kristitty kummastelee,
miten tuommoisten verta imevien toukkien sallitaan kaluta maata ja itse
pyhän kirkon ydintä hävyttömillä koronkiskomisillansa.»

»Malttakaa, pyhä isä», vastusti juutalainen, »hillitkää ja lauhduttakaa
toki vihaanne. Suvaitkaapa muistaa, etten minä pakota kenellekään
rahojani lainaksi. Ja kun papit tai maallikot, munkit ja ritarit, abotit
ja kuninkaat koputtavat oveani lainan tarpeessa, niin eivätpä he käytä
näin pahoja sanoja. -- 'Iisak-veikkonen', -- niin silloin kuuluu
--'tahdotkos tässä asiassa tehdä minulle hyvän työn? Kyllä minä
maksupäivästä pidän rehellisesti huolta, niin totta kuin toivon
pääseväni autuuteen.' -- Ja: 'hyvä Iisak, jos koskaan olet ihmistä
auttanut, niin ole ystäväni tässä pulassa'. -- Mutta kun maksupäivä
tulee ja minä vaadin omaani takaisin, mitä minä silloin saan kuulla
muuta kuin: 'perkeleen vietävä juutalainen!' -- ja: 'Egyptin rutto
hävittäköön koko sukukuntasi!' sekä muita tällaisia puheita, joilla
raakaa, väkivaltaista roistokansaa yllytetään meitä muukalaisraukkoja
vastaan!»

»Abotti», virkkoi päällikkö, »onpa hän, vaikka juutalainen, puhunut
totta. Määrää sinä vain hänen lunnaittensa summa, niinkuin hän määräsi
sinun päästörahasi ilman enempiä pahoja sanoja.»

»Ei kukaan muu paitsi _latro famosus_ -- mainio rosvo -- joiden sanain
selityksen minä jätän toiseen aikaan ja tilaisuuteen», sanoi abotti,
»panisi kristittyä pappia ja kastamatonta juutalaista rinnakkain. Mutta
koska vaadit minua määräämään tämän koiran hinnan, niin sanon suoraan,
että teille tapahtuisi vääryys, jos hän maksaisi penniäkään vähemmän
kuin tuhannen kolikkoa.»

»Se on päätös -- se on päätös!» lausui päällikkö.

»Se on päätös, se on päätös!» säestivät metsäsissit. »Kristitty on
osoittanut, että hän on paremmin kasvatettu ja on ollut anteliaampi
meitä kohtaan kuin juutalainen.»

»Auttakoon isieni Jumala!» vaikeroi juutalainen. »Tahdotteko peräti
hävittää minut, köyhän miehen? -- Minä olen tänäpäivänä kadottanut
tyttäreni; tahdotteko samalla myös ryöstää minulta elatukseni?»

»Vähemmänhän sinulla nyt on huolta elatuksesta, koska kadotit
tyttäresi», arveli Aymer.

»Voi, voi, hyvä herra!» vastasi Iisak; »teidän papillinen säätynne ei
salli teidän tuntea, miten lujasti lapsemme ovat kasvaneet kiinni
sydänjuuriimme. -- Voi, Rebekka, sinä rakkaan Raakelini tytär! Jos
jokainen lehti tuossa puussa olisi kultasekiini ja kaikki ne sekiinit
minun omiani, antaisin koko sen rikkauden mielelläni, kun vain saisin
tietää sinun olevan hengissä ja pelastuneen nasarealaisten käsistä!»

»Oliko tyttäresi mustatukkainen neiti?» kysyi yksi sisseistä: »ja oliko
hänen huntunsa kudottua silkkiä ja hopealla tikattu?»

»Niin oli -- niin oli!» sanoi vanha mies nyt vapisten toivosta
samoinkuin äsken vielä pelosta. »Isä Jaakob sinua siunatkoon! Voitko
antaa minulle tietoa hänen pelastuksestaan?»

»Hän se sitten oli», virkkoi jousimies, »jonka tuo ylpeä temppeliherra
kuljetti muassaan, kun hän eilisiltana raivasi itselleen tien joukkomme
läpi. Minulla oli jo jousi jännitettynä lennättääkseni nuolen hänen
jälkeensä. Mutta säästinpä hänet kuitenkin, sillä pelkäsin, että nuoli
voisi tehdä pahaa neitoselle.»

»Voi!» vastasi juutalainen. »Soisinpa, että olisit ampunut, vaikka nuoli
olisikin käynyt tyttäreni sydämeen. Parempi hänen olisi maata
esi-isiensä hautakammiossa kuin tuon irstaan, julman temppeliherran
häpäisevällä vuoteella! Ichabad! Ichabad! Kunnia on huoneestasi
kadonnut!»

»Veikkoset», sanoi päällikkö katsahtaen ympärilleen, »tuo mies on tosin
vain juutalainen, mutta hänen surunsa liikuttaa kuitenkin sydäntäni.
--Tunnusta meille suoran, Iisak, veisikö tämä tuhannen kolikon maksu
viimeisen rovon kukkarostasi?»

Tämä kysymys muistutti taas Iisakin mieleen hänen maalliset tavaransa,
joita hän juurtuneesta tavasta oli tottunut rakastamaan melkein yhtä
paljon kuin lastansakin. Hän vaaleni ja sammalsi eikä voinut olla
myöntämättä, että hänelle sittenkin saattaisi jäädä hiukan yli.

»No, niin, -- anna olla vain -- kuinka paljon jääneekin», sanoi
sissipäällikkö, »emme tahdo ruveta pitämään niin kovin tarkkaa lukua
sinun kanssasi. Rahoitta olisi sinun yhtä mahdotonta pelastaa lapsesi
ritari Brian de Bois-Guilbertin kynsistä kuin ampua uljas uroshirvi
kärjettömällä nuolella. Emme siis tahdo ottaa sinulta suurempia lunnaita
kuin Aymer-abotiltakaan, tai paremmin vielä, sata kultakolikkoa
vähemmän, jotka luovutan omasta osastani, jotta tälle arvoisalle
veljeskunnallemme ei tulisi mitään vahinkoa. Samalla me myös vältämme
sen ilkeän moitteen, että olisimme muka arvioineet samanarvoisiksi
juutalaisen kauppiaan ja kristityn hengellisen herran. Ja näin,
juutalainen, jääpi sinulle viisisataa kolikkoa tyttäresi lunnaiksi.
Temppeliherrat rakastavat hopeasekelien loistoa yhtä paljon kuin mustien
silmien säihkyä. Riennä siis ja kilistä sekeleitäsi Bois-Guilbertin
korvissa, ennenkuin pahempaa tapahtuu. Sinä tapaat hänet, niin sanovat
vakoojamme, hänen veljeskuntansa lähimmässä preceptorio-kartanossa.
--Puhuinko oikein, iloiset veikkoseni?»

Sissit ilmaisivat suostuvansa päällikön päätökseen. Ja Iisak, jonka
surua tieto, että hänen tyttärensä oli elossa ja kenties rahalla
lunastettavissa, oli paljon lievittänyt, heittäytyi jalomielisen
sissipäällikön jalkoihin ja hieroen partaansa päällikön saappaisiin hän
tavoitteli hänen viheriän nuttunsa helmaa suudellakseen sitä. Mutta
Locksley peräytyi ja irroittautui ylenkatseellisesti juutalaisen
halailusta.

»No, sen vietävä, nouse ylös! Minä olen Englannin mies enkä kärsi
tuommoisia itämaan kumarruksia. -- Käy polvillesi, kun Jumalaa rukoilet,
mutta älä kiittele syntisparkaa tuolla tavoin!»

»Aivan niin, juutalainen», puuttui Aymer-abotti puheeseen, »käy
polvillesi Jumalan eteen, jonka edustajana tässä on hänen alttarinsa
palvelija, ja kukapa tietää, jos sinä totisesti teet katumusta ja annat
soveliaita lahjoja Pyhän Robertin arkkuun, mikä armo voi tullakaan sinun
sekä Rebekka-tyttäresi osaksi! Minun on sääli sitä tyttöä, sillä hän on
sievä ja suloinen ulkomuodoltaan -- näin hänet Ashbyn turnajaisissa. Ja
ritari Brian de Bois-Guilbertiin voi minun sanani vaikuttaa paljon.
--Mieti siis, millä tavalla voisit ansaita, että puhuisin hänelle sinun
puolestasi.»

»Voi, voi!» valitti juutalainen. »Joka haaralta ryöstäjiä hyökkää
päälleni -- olen aivankuin ylenannettu assyrialaisten ja Egyptin
kuninkaan saaliiksi!»

»Mitä muuta kohtaloa ansaitseekaan kirottu kansakuntasi?» vastasi
abotti. »Sanoohan pyhä Raamattu: _verbum Domini projecerunt, et
sapientia est nulla in eis_ -- he ovat hyljänneet Jumalan sanan, eikä
heissä ole yhtään viisautta; _propterea dabo mulieres eorum exteris_
--sentähden annan heidän vaimonsa muukalaisille -- se tahtoo sanoa,
tässä tapauksessa temppeliritareille. _Et thesauros eorum haeredibus
aliensis_ -- ja heidän tavaransa vieraille perillisille -- niinkuin nyt
näille kelpo miehille.»

Iisak huokasi syvään, alkoi väännellä käsiänsä ja vajosi taas äskeiseen
tuskaan ja suruun. Mutta sissipäällikkö veti hänet syrjään.

»Ajattele tyystin, Iisak», virkkoi Locksley, »mitä tässä asiassa otat
tehdäksesi. Minä neuvoisin sinua taivuttamaan tämän pappismiehen
ystäväksesi. Hän on turhamielinen, Iisak, ja hän on rahanahne; ainakin
hän tarvitsee rahaa tuhlarinelämäänsä. Sinä voit helposti tyydyttää
hänen rahanhimonsa; sillä älä luulekaan, että saat silmäni sokaistuksi
noilla ruikutuksilla köyhyydestäsi. Minä tunnen hyvin, Iisak, sen
rautakirstunkin, missä rahapussejasi pidät. Mitä! Enkö tunne tuota isoa
kiveä omenapuun juurella sinun puutarhassasi Yorkissa; siitähän mennään
alas kiviseen kellariin?» -- Juutalainen vaaleni kalmankarvaiseksi.
--»Mutta älä kuitenkaan pelkää mitään minun puoleltani», jatkoi
sissipäällikkö, »sillä me olemme vanhoja tuttuja. Etkö muista sairasta
jousimiestä, jonka sinun kaunis tyttäresi Rebekka Yorkissa lunasti
kahleista ja jota hän sitten hoiti kotonaan, kunnes hän jälleen tuli
terveeksi? Muistatko, miten silloin lähtiessä annoit hänelle kolikon
evääksi? -- Koronkiskuri sinä olet, Iisak; mutta parempaa korkoa et
liene milloinkaan saanut rahoistasi kuin nyt saat tuosta pienestä
hopearahasta, sillä se on tänään säästänyt sinulle viisisataa
kultarahaa.»

»Sinäkö siis olet se, jota me sanoimme Dikkon-jousenjännittäjäksi?»
sanoi Iisak. »Tuntuipa minusta äänesi tutulta.»

»Samainen jousenjännittäjä minä olen», vastasi päällikkö, »ja myös
Locksley, ja onpa minulla vielä useampia muita kelpo nimiä lisäksi.»

»Mutta erehdytpä, hyvä jousenjännittäjä, luulossasi, mitä tuohon
kiviseen kellariin tulee. Niin totta kuin taivaan apua toivon, se
kellari ei sisällä muuta kuin vähäisen kauppatavaroita, jotka mielelläni
annan teille. Sata kyynärää vihreää sarkaa miehillesi ja sata
espanjanruokon jousiksi ja sata silkkistä jousenjännettä, vahvaa,
tasakiertoista ja sileätä -- ne kaikki lähetän sinulle kiitokseksi
hyvyydestäsi, kunnon Dikkon, jos vain lupaat, ettet hiisku kenellekään
mitään siitä kivisestä kellarista, hyvä Dikkon.»

»Minä olen siitä ääneti kuin metsähiiri», vastasi sissipäällikkö; »ja
usko minua, että minun on oikein sääli tytärtäsi. Mutta häntä en voi
auttaa. Temppeliritarin peitsimiehiä vastaan minun jousimieheni eivät
kestä aukeilla kedoilla, -- ne lentäisivät pian hajalleen, niinkuin
akanat tuuleen. Jotakin kenties olisin voinut tehdä, jos silloin olisin
ollut saapuvilla, kun hän kuljetti Rebekkaa pois, mutta nyt ei muu auta
kuin viisaus. Kuule, pitääkö minun hieroa sinun puolestasi kauppaa
abotin kanssa?»

»Tee niin, Dikkon, Jumalan nimessä, jos voit auttaa minua saamaan
takaisin sydämeni lapsen.»

»Mutta muistakin», sanoi sissipäällikkö, »ettet keskeytä minua
sopimattomalla kitsaudellasi. Sitten tahdon hänen kanssaan sovitella
puolestasi.»

Näin sanottuaan hän poistui juutalaisen luota, joka kuitenkin seurasi
häntä kuin kuvajainen.

»Aymer-abotti», virkkoi päällikkö, »tulkaa syrjään puheilleni tämän puun
juurelle. Ihmiset väittävät, että te rakastatte viiniä ja neitosten
hymyjä enemmän kuin teidän säätynne sallisi, herra pappi, mutta eihän se
asia minuun koske. Olen myös kuullut, että kelpo metsäkoirapari ja nopea
hevonen ovat teille mieleen; ja arvelenpa, koska te rakastatte tämmöisiä
kalliita huvituksia, ettette ehkä vihaa kullalla täytettyä kukkaroakaan.
Mutta sitä en ole koskaan kuullut, että väkivalta ja julmat teot
olisivat teille mieleen. -- Kuulkaa siis, tässä on Iisak, joka tahtoo
antaa teille varoja huvituksen ja hauskan ajanvieton hankkimiseen,
nimittäin sata hopeamarkkaa sisältävän pussin -- jos hänen onnistuu
teidän sananne kautta saada tyttärensä vapautetuksi liittoveljenne
temppeliherran vallasta.»

»Eheällä ja täydellä kunnialla, niinkuin hän oli ryöstettäessä», lisäsi
juutalainen, »muuten kauppa on mitätön.»

»Vaiti, Iisak», sanoi sissipäällikkö, »muuten heitän asiasi sikseen.
Mitä sanotte tarjoukseeni, Aymer-abotti?»

»Tämä asia», lausui abotti, »on luonteeltaan kahdenlainen. Sillä jos
toiselta puolen teenkin hyvää, niin toiselta kannalta katsoen koituu se
juutalaisen eduksi ja on siis vasten omaatuntoani. Mutta jos juutalainen
suostuu auttamaan kirkkoa sillä, että antaa hiukan rahaa meidän
makuukamarimme korjaamista varten, niin tahdon kuitenkin rikkoa
omaatuntoani vastaan ja olla avullisena hänen tyttärensä
takaisinsaamisessa.»

»Mitä siihen tulee, että lisättäisiin parikymmentä markkaa makuukamaria
varten», vastasi sissipäällikkö, »... vaiti, Iisak, sanon minä ... tai
pari hopeista kynttilänjalkaa alttarin koristukseksi, niin siinä emme
rupea tinkimään.»

»No mutta, hyvä Dikkon-jousenjännittäjä...», yritti Iisak jälleen
keskeyttää häntä.

»Hyvä juutalainen -- hyvä luontokappale -- hyvä maan mato!» tiuskaisi
sissipäällikkö maltittomasti; »jos sinä vielä edelleen näin punnitset
sydämessäsi halvan mammonasi ja tyttäresi hengen sekä kunnian painoa,
niin minä vannon taivaan nimessä vieväni putipuhtaaksi jok'ainoan rovon,
mitä sinulla on, ennenkuin kolme vuorokautta on kulunut.»

Iisak kutistui kokoon säikähdyksestä ja vaikeni.

»Ja minkä vakuuden saan kaikista näistä lupauksista?» kysyi abotti.

»Jos Iisakin asia tulee teidän avullanne onnelliseen päätökseen»,
vastasi sissipäällikkö, »niin pidän huolta, sen vannon Pyhän Hubertin
kautta, että te saatte rahat häneltä hyvässä hopeassa. Ja jollei hän
sitä tee, niin minä kuritan häntä semmoisella tavalla, että hän
mieluummin soisi maksaneensa kaksikymmentä sen vertaa.»

»No hyvä siis, juutalainen», sanoi Aymer; »koska minun pitää sekaantua
tähän asiaan, niin annapa kirjoitusneuvosi tänne -- mutta maltas -- ei,
mieluummin kuin käyttäisin sinun kynääsi, paastoisin vuorokauden. Mistä
nyt toinen kynä saataisiin?»

»Jos teidän hurskas omatuntonne ei salli juutalaisen kynän käyttämistä,
niin kyllä minä hankin toisen», virkkoi sissipäällikkö. Näin sanoen hän
jännitti jousensa ja tähtäsi nuolellansa heidän ylitsensä lentävään
metsähanheen, ison parven etumaisinta, joka par'aikaa kiiti Holdernessin
syrjäisille ja jylhille soille päin. Lintu kapsahti maahan, nuoli
rinnassansa.

»Tuossa, abotti», sanoi päällikkö, »olisi vuosisadaksi kyllin kyniä
kaikille Jorvaulx'in munkeille, jolleivät he ruvenne kirjoittamaan
aikakirjoja.»

Abotti kävi istumaan ja kirjoitti vitkallisesti kirjeen Brian de
Bois-Guilbertille. Sitten, lakattuansa huolellisesti pärmät yhteen, hän
antoi sen juutalaiselle ja sanoi: »Tässä on passisi Templestowen
preceptorio-kartanoon, ja pitäisipä luullakseni tyttäresi päästä
vapaaksi tämän kirjeen avulla, jos nimittäin itse lisäät sille voimaa
edullisilla tarjouksilla. Sillä usko minua, tuo kelpo ritari
Bois-Guilbert on niitä miehiä, joka ei mitään anna, jollei samalla myös
jotakin saa.»

»Hyvä on, abotti», sanoi sissipäällikkö, »nyt en minä viivytä teitä
enempää muulla asialla kuin pyytämällä teitä antamaan juutalaiselle
velkakirjan niistä viidestäsadasta kruununkolikosta, jotka sovimme
lunnaiksenne. Hän saa olla minun rahavartijani; ja jos kuulisin teidän
rupeavan tekemään verukkeita ja kieltävän, ettei hän saisi panna teidän
laskuunne tätä maksamaansa summaa, niin hylätköön minut Pyhä Neitsyt
Maaria, ellen polta teitä luostarinne sisään, vaikkapa semmoinen teko
veisikin minut kymmenen vuotta ennen aikojani hirteen!»

Paljoa vastahakoisemmin kuin kyhätessään kirjettä Bois-Guilbertille
abotti kirjoitti nyt kuitin, jossa hän myönsi saaneensa Iisak
Yorkilaiselta viisisataa kultakolikkoa lainaksi, luvaten rehellisesti
maksaa summan hänelle takaisin. »Ja nyt», virkkoi abotti Aymer, »pyydän
saada takaisin muulini ja ratsuni, sormukset, kalliit kivet sekä koreat
vaatteet, jotka minulta on ryöstetty, ja viimein vielä, että seurassani
olevat arvoisat veljet päästettäisiin vapaiksi, koska olen rehellisenä
vankina tyydyttänyt teidän lunnasvaatimuksenne.»

»Mitä munkkeihinne tulee, herra abotti», sanoi Locksley, »niin ne
päästetään heti vapaiksi, sillä väärin olisi pidättää heitä. Samaten
saatte myös muulinne sekä hevosenne takaisin sekä sen verran matkarahaa,
että voitte päästä Yorkiin asti, sillä armottomasti olisi tehty,
jollemme jättäisi teille matkatarpeita. -- Mutta mitä sormuksiin,
kalliisiin kiviin, käätyihin sekä muihin semmoisiin tulee, niin
tietäkää, että meillä on herkkä omatunto. Me emme tahdo jättää teidän
kaltaisellenne hurskaalle miehelle, jonka mielen pitäisi jo olla erossa
elämän turhamaisuuksista, niin suurta kiusausta rikkomaan säätynsä
sääntöjä vastaan pitämällä turhanpäiväisiä leluja.»

»Ajatelkaa, mitä teette, hyvät miehet», sanoi abotti, »ennenkuin käytte
käsiksi kirkon perintöön. -- Nämä esineet kuuluvat _inter res sacras_
(pyhiin esineisiin), ja kuka tietää, mikä taivaan rangaistus voi
seurata, jos ne joutuvat maallikkokäsien pideltäviksi.»

»Siitä minä pidän huolen, arvoisa abotti», vastasi Copmanhurstin erakko;
»minä aion itse käyttää niitä.»

»Ystävä tai veli», virkkoi abotti, kuullessaan väitteensä tehtävän tällä
tavoin tyhjäksi, »jos sinä todella olet vihitty hengelliseen säätyyn,
niin pyydän sinua huolellisesti punnitsemaan, miten vastaat piispallesi
osallisuudestasi tämänpäiväisessä toimessa.»

»Abotti veikkonen», vastasi erakko, »minä voin antaa sinun tietää, että
kuulun hyvin pieneen hiippakuntaan, jossa olen oma piispani, ja että
yhtä vähän välitän Yorkin hiippaherrasta kuin Jorvaulx'in abotista ja
koko hänen luostarikunnastaan.»

»Sitten olet kelvoton pappi», virkkoi abotti, »ja kuulut noitten
harhautuneitten miesten joukkoon, jotka luvattomasti ottavat papin pyhän
säädyn, saastuttavat kirkon hurskaita menoja ja saattavat kadotuksen
tielle niiden sielut, jotka heiltä neuvoa pyytävät; _lapides pro pane
condonantes iis_ -- antavat heille kiviä leivän asemesta, niinkuin
Vulgatassa[33] on kirjoitettu.»

»Jo riittää», sanoi erakko, »eipä minun kalloni olisi tähän asti
kestänytkään, jos sitä olisi voitu latinalla halkaista. Mutta sen sanon
sinulle, että pidän luvallisena egyptiläisen ryöstämisenä, kun sinun
tapaisiltasi pöyhkeiltä papeilta riisutaan heidän kalleutensa ja
leikkikalunsa.»

»Sinä olet rosvopappi», ärjäisi abotti kovasti suuttuneena,
»_excommunicabo vos_ -- minä julistan sinut kirkonkiroukseen!»

»Itsepä käyttäydyt rosvon ja väärä-uskoisen tapaan», vastasi erakko yhtä
kiukkuisesti. »En ota mielisuosiolla tässä seurakuntani kuullen vastaan
tuommoisia haukkumisia, joita sinä häpeämättä lasket leuoistasi minulle,
arvossapidettävälle säätyveljellesi. _Ossa ejus perfringam_ -- lyönpä
luusi kappaleiksi -- samaten Vulgatan sanoilla puhuakseni.»

»Ohoo!» huudahti päällikkö; »jokos arvoisat kirkonisät ovat leukasilla?
-- Muista rauhanlupaustasi, erakko! -- Ja sinä abotti, jollet jo ole
täydesti sovittanut syntejäsi Jumalan kanssa, niin älä suututa sen
enempää tätä erakkoa! -- Erakko, anna tämän arvoisan isän lähteä
rauhassa, sillä hän on maksanut lunnaansa!»

Sissit erottivat toisistaan vihaiset papit, jotka yhä edelleen
huutelivat, haukkuen toisiansa huonolla latinan renkutuksella, joka
abotilta sujui liukkaammin, mutta erakon suusta tuprusi sitä suuremmalla
voimalla. Abotti viimein hillitsi itsensä huomatessaan arvonsa alenevan
turhasta suukovusta moisen metsäpapin kanssa kuin sissijoukon
kappalainen oli. Hän ratsasti siis tiehensä seuralaisineen, jotka
tällävälin olivat tulleet saapuville. Hän lähti pois paljon vähemmän
komeilevana ja paljon enemmän apostolisessa asussa kuin ennen tässä
kerrottua tapausta.

Nyt ei ollut enää muuta toimitettavana, kuin että juutalaisen piti antaa
jokin vakuus lunnaista, jotka hänen tuli maksaa sekä omasta että myös
abotin puolesta. Hän kirjoitti siis ja vahvisti sinetillänsä kirjeen
eräälle Yorkissa asuvalle kansalaisellensa, jota hän kehoitti antamaan
kirjeentuojalle tuhat kultarahaa sekä myös muutamia kirjeessä lähemmin
mainituita tavaroita.

»Sheva-veljelläni», virkkoi juutalainen syvään huoaten, »on
tavara-aittojeni avaimet.»

»Onko myös kivisen kellarin avaimet», kuiskasi Locksley.

»Ei, ei, Jumala varjelkoon!» sanoi Iisak. »Kirottu olkoon se hetki,
jolloin vieras, ken tahansa, sai tiedon siitä salaisuudesta.»

»Minun tiedossani se on hyvässä tallessa», virkkoi sissipäällikkö, »jos
vain tämä kirjeesi tuottaa meille sovitun summan. Mutta mitäs nyt,
Iisak? Oletko kuollut? Oletko kiveksi muuttunut? Onko tuhannen
kruununkolikon maksu karkoittanut kokonaan mielestäsi tyttäresi vaaran?»

Juutalainen kavahti jaloilleen. »Ei, Dikkon, ei -- minä lähden paikalla.
Hyvästi nyt sinä, jota en voi sanoa hyväksi mieheksi, mutta en myöskään
uskalla enkä tahtoisikaan sanoa pahaksi.»

Lähtiessä sissipäällikkö antoi vielä juutalaiselle seuraavan neuvon
matkalle: »Ole antelias, juutalainen, tarjouksissasi, äläkä sääli
kukkaroasi, kun tyttäresi pelastus siitä riippuu. Usko minua, että se
kulta, jonka tässä asiassa saisit säästetyksi, tuottaisi sinulle
vast'edes yhtä paljon tuskaa, kuin jos se kuumana valettaisiin
kurkkuusi.»

Iisak myönsi tämän syvästi huoaten todeksi ja lähti matkaan. Kaksi
rotevaa metsäsissiä annettiin hänelle oppaiksi ja suojelijoiksi
metsätielle.

Musta ritari, jota tässä tapahtuneet monenlaatuiset tapaukset olivat
suuresti huvittaneet, lausui nyt myöskin vuorostaan jäähyväiset
sissipäällikölle. Hän ei voinut olla ilmaisematta ihmettelyään sen
johdosta, että lainsuojattomien miesten keskuudessa vallitsi näin hyvä
järjestys.

»Pahassakin puussa, herra ritari», vastasi päällikkö, »kasvaa joskus
hyvä hedelmä; eivätkä pahat ajatkaan aina synnytä vain pelkkää pahaa.
Tähän laittomaan virkaan antautuneitten miesten parissa on epäilemättä
monta, jotka tahtovat niin kohtuullisesti kuin mahdollista käyttää
hyväkseen ajan vallattomuutta, ja saattaapa myös olla joitakuita, jotka
vasten tahtoaan ja vain pakosta harjoittavat semmoista työtä.»

»Ja semmoinen mies», kysyi ritari, »on varmaan se, joka minulle nyt
puhuu?»

»Herra ritari», vastasi sissipäällikkö, »meillä on kumpaisellakin
salaisuutemme. Te saatte minusta arvella mitä tahdotte, niinkuin
minullakin on lupa tehdä päätöksiä teidän persoonastanne, vaikka
kummankin nuolet kenties sattuvat väärään pilkkaan. Mutta samoin kuin
minä en vaadi vihiä teidän salaisuudestanne, niin älkää tekään panko
pahaksi, jollen omaani ilmoita.»

»Suo anteeksi, kelpo sissi», virkkoi ritari; »syystä moitit minua. Mutta
saattaapa käydä, että joskus vast'edes joudumme tapaamaan toisemme,
tarvitsematta enää salailla mitään toisiltamme. Siihen asti me olemme ja
eroamme ystävinä, eikö niin?»

»Tuossa käteni sen vakuudeksi», sanoi Locksley, »ja tahtoisinpa sanoa,
että se on kelpo englantilaisen käsi, vaikka sen haltija tätä nykyä
onkin vain metsäsissi ja karkulainen.»

»Ja tässä on minunkin käteni vastaukseksi», sanoi ritari, »ja minä
katson kunniaksi, että sinun kätesi sitä puristaa. Sillä se mies, joka
tekee hyvää, kun hänellä on rajaton valta tehdä pahaa, ansaitsee
kiitosta ei vain tekemästänsä hyvästä, vaan myös siitä pahasta, jonka
hän jättää tekemättä. Terve näkemiin siis nyt, kelpo metsäsissi!»

Näin erosivat nämä kunnon kumppanukset toisistaan, ja noustuaan vahvan
sotaratsunsa selkään ratsasti Musta ritari metsän halki uusiin
seikkailuihin.



NELJÄSNELJÄTTÄ LUKU.


     KUNINGAS JUHANA: Niin, tiedä, ystävä, hän tielläni on niinkuin mikä
     käärme, ja mihin vain tään jalkani ma astun, hän edessäni on. Mua
     ymmärrätkö?

                                                  _Kuningas Juhana_.

Suuria pitoja vietettiin Yorkin linnassa; sinne oli Juhana-prinssi
kutsunut kokoon kaikki aatelisherrat, hengelliset ylimykset sekä muut
etevät miehet, joiden avulla hän toivoi saavansa toteutetuksi
kunnianhimoisen hankkeensa Rikhardin kruunua vastaan. Woldemar Fitzurse,
prinssin taitava ja viisas asiamies, vehkeili salaisesti vieraitten
joukossa, kiihoitellen ja yllytellen heitä, jotta he uskaltaisivat
julkisesti ilmoittaa suostuvansa kapinaan. Mutta yrityksen aloittamista
viivytti usean tärkeän liittoveljen poissaolo. Luja ja peloton, vaikka
raaka Front-de-Boeuf; tulinen ja uljas de Bracy; terävä-älyinen,
sotataitoon harjautunut ja urhoollisuudestaan kuuluisa Brian de
Bois-Guilbert -- he kaikki olivat välttämättömän tarpeellisia, jotta aie
onnistuisi. Ja Juhana sekä hänen neuvonantajansa, kiroten mainittujen
miesten tarpeetonta ja joutavaa poissaoloa, eivät tohtineet ryhtyä
toimiin ennen heidän tuloansa. Kadoksissa oli myös Iisak Juutalainen ja
hänen kanssaan ne lainavarat, joiden hankkimisesta prinssi oli sopinut
juutalaisen ja hänen sukuveljiensä kanssa. Tämä puute varsinkin oli
vaarallinen näin tärkeänä hetkenä.

Alkoipa sen lisäksi sinä aamuna, joka koitti Torquilstonen hävityksen
jälkeen, Yorkin kaupungissa kiertää hämärä huhu, että muka de Bracy ja
Bois-Guilbert sekä heidän liittoveljensä Front-de-Boeuf olivat tapetut
tai joutuneet vangeiksi. Woldemar saattoi tämän huhun Juhana-prinssinkin
tietoon ja lisäsi pelkäävänsä, että siinä saattoi ehkä olla perää, koska
he vähäisen miesjoukon kanssa olivat lähteneet vangitsemaan Cedrik
Saksilaista ja hänen matkaseuraansa. Toisena ajankohtana prinssi olisi
kehunut tämmöistä väkivaltaista tekoa hauskaksi pilanteoksi; mutta nyt,
kun se viivytti ja esti hänen omia vehkeitään, hän rupesi pahasti
soimaamaan poissaolevia herroja, puhuen lainrikkomisesta ja valtakunnan
järjestyksen sekä yksityisen omaisuuden vahingoittamisesta ja käyttäen
sanoja, jotka olisivat sopineet itse hurskaan Alfred-kuninkaankin
suuhun.

»Niitä hillittömiä rosvoja!» huusi hän. »Jos minä ikinä pääsen Englannin
kuninkaaksi, niin hirtän tuommoiset pahantekijät heidän omien linnojensa
laskusiltoihin!»

»Mutta jos tahdotte päästä Englannin kuninkaaksi», vastasi hänen
Ahitophelinsa kylmäkiskoisesti, »täytyy teidän, ruhtinaallinen armo,
kärsiä noiden hillittömien rosvojen pahoja tekoja ja vielä lisäksi
pelastaa nyt heidät, joskin kiivautenne heidän loukkaamansa lain
puolesta on itsessänsä sangen kiitettävä. Somaa apuapa olisi meille, jos
saksilaiset talonpoikalurjukset todellakin olisivat toteuttaneet teidän
toivomuksenne ja tehneet paronilinnojen laskusilloista hirsipuita; sillä
tuntuupa rajupäinen Cedrik olevan mies, jolle semmoinen temppu helposti
saattaisi johtua mieleen. Vaarallista olisi -- senhän te, ruhtinaallinen
armo, hyvin ymmärrätte -- lähteä toimeen ilman Front-de-Boeufin, de
Bracyn ja temppeliherran apua; ja me olemme jo nyt menneet liian
kauaksi, jotta voisimme enää vaaratta peräytyä.»

Juhana-prinssi löi närkästyneenä kämmenellään otsaansa ja alkoi sitten
astella lattialla edestakaisin.

»Noita konnia!» sanoi hän, »noita kelvottomia konnia ja pettureita! Että
jättävätkin minut yksin tämmöisellä tärkeällä hetkellä!»

»Ei, -- sanokaa pikemminkin: noita hölmöparkoja», virkkoi Woldemar,
»jotka eivät malta olla tavoittelematta joutavia leluja, kun tositoimia
olisi tehtävänä.»

»Mitäs nyt tehdään?» kysyi prinssi, äkisti Woldemarin eteen seisahtuen.

»Enpä tiedä, mitä olisi tehtävä», vastasi neuvonantaja, »paitsi mitä jo
ehdotin. -- En tullutkaan tänne, ruhtinaallinen armo, valittamaan teille
tätä surkeaa seikkaa, ennenkuin olin sen auttamiseksi tehnyt kaiken,
minkä voin.»

»Sinä olet hyvä enkelini, Woldemar», virkkoi prinssi, »ja pitääpä
Juhana-kuninkaan hallituksen tulla kuuluisaksi Englannin historiassa,
koska minulla on näin viisas kansleri neuvonantajana. -- Mitä siis olet
saanut aikaan?»

»Olen käskenyt Ludwig Winkelbrandin, de Bracyn alapäällikön, soitattaa
torvellaan lähtökutsua, panna lipun liehumaan ja lähteä heti paikalla
kohti Front-de-Boeufin linnaa avuksi ystävillemme, jos heille vielä voi
apu ennättää.»

Prinssin kasvoille levisi loukatun ylpeyden puna, aivankuin liiaksi
hemmotellun lapsen, joka arvelee, ettei häntä ole hyvin kohdeltu.

»Kaikki pyhät auttakoot!» hän tiuskaisi, »hyvin suuren edesvastuun
otitkin päällesi, Woldemar Fitzurse! Ja liian rohkea olit, kun ilman
meidän käskyämme soitatit sotatorvea ja liehutit lippua tässä
kaupungissa, missä me itse olimme saapuvilla!»

»Suokaa anteeksi, ruhtinaallinen armo», vastasi Fitzurse, kiroillen
itsekseen herransa joutavaa ylpeyttä; »mutta aika oli täpärällä ja
muutamien minuuttienkin viivytys saattoi olla turmioksi. Sentähden
katsoin parhaaksi toimia omin päin asiassa, joka on teidän
yrityksellenne niin kovin tärkeä.»

»Minä annan sinulle anteeksi, Fitzurse», lausui prinssi totisella
äänellä; »tarkoituksesi olkoon puolustuksena hätäilevälle
ajattelemattomuudellesi. -- Mutta kukas tuolla tulee? -- de Bracy itse,
pyhän ristin kautta! -- Ja kummallisessa puvussapa hän rohkenee astua
meidän eteemme!»

Se oli todellakin de Bracy -- kannukset veressä, tulipunaisena
kiireestä. Hänen varuksensa olivat täynnä äskeisen kovan taistelun
jälkiä; ne olivat rikkinäiset ja veren tahraamat, tomuiset ja lokaiset
kypäränharjasta rautakengän kärkiin asti. Hän riisui päästään
rautalakin, asetti sen pöydälle ja seisoi vähän aikaa äänetönnä,
ikäänkuin kooten ajatuksiansa, ennenkuin rupesi kertomaan
kerrottavaansa.

»De Bracy», kysyi Juhana-prinssi, »mitä tämä on? -- Puhu, minä käsken!
Ovatko saksilaiset ilmikapinassa?»

»Puhu, de Bracy», virkkoi Fitzursekin melkein yhteen ääneen herransa
kanssa; »olithan ennen mies. -- Missä on temppeliherra? -- Missä on
Front-de-Boeuf?»

»Temppeliherra on paennut», vastasi de Bracy, »ja Front-de-Boeufiä ette
enää koskaan näe. Hän vaipui kuumaan hautaan, oman linnansa palavien
raunioiden keskelle. Minä yksin pääsin tänne siitä kertomaan.»

»Kylmiä sanomia ne ovat meille», sanoi Woldemar, »vaikka tulesta ja
palosta kerrotkin.»

»Pahin sanoma on vielä virkkamatta», lisäsi de Bracy; ja läheten
Juhana-prinssiä hän matalalla, mutta painavalla äänellä sanoi: »Rikhard
on Englannissa -- olen nähnyt ja puhutellut häntä.»

Juhana-prinssi vaaleni, horjahti ja kaappasi kiinni tammisen penkin
selkävarasta -- aivankuin mies, joka on juuri saanut nuolen rintaansa.

»Sinä hourailet, de Bracy», virkkoi Fitzurse; »tuo ei voi olla totta.»

»Se on niin totta kuin tosi itse», sanoi de Bracy. »Minä jouduin hänen
vangikseen ja olin puheissa hänen kanssaan.»

»Rikhard Plantagenet'nkö kanssa, sanot?» kysyi Fitzurse vielä.

»Juuri Rikhard Plantagenet'n», vastasi de Bracy, »Rikhard Leijonamielen
-- Englannin kuninkaan Rikhardin puheilla.»

»Ja sinä jouduit hänen vangikseen», jatkoi Woldemar. »Hänellä on siis
sotajoukko?»

»Ei -- hänellä oli seurassaan vain parvi metsäsissejä, jotka eivät edes
tiedä, kuka hän on. Ja kuulinpa hänen sanovan, että hän aikoi erota
heistäkin. Hän oli liittynyt heidän joukkoonsa sen vuoksi, että tahtoi
auttaa heitä Torquilstonen piirityksessä.»

»Kas niin», sanoi Fitzurse, »tuo on tosiaan aivan Rikhardin tapaista.
Hän on todellinen vaeltava ritari, joka kuljeskelee ympäri maita ja
mantereita etsien vaarallisia seikkailuita luottaen ainoastaan oman
kätensä voimaan, niinkuin lauluissa ylistetyt ritarit Guyt ja Bevisit
--ja sillä aikaa -- ja sillä aikaa hän jättää valtakuntansa tärkeät
asiat valvomatta ja saattaa itsensäkin hengenvaaraan. -- Mitä nyt aiot
tehdä, de Bracy?»

»Minäkö? -- Minä tarjosin itseni ja vapaajoukkoni Rikhardin
palvelukseen, mutta hän ei huolinut meistä. -- Nyt tahdon lähteä
miesteni kera Hulliin, siepata kiinni muutamia laivoja ja lähteä
Flanderiin. Niin kauan kuin ajat pysyvät näin rauhattomina, voi kelpo
soturi, kiitos Jumalan, aina saada palvelusta. Ja heitä sinäkin,
Woldemar, silleen valtiolliset vehkeilysi, ota peitsi ja kilpi käteesi
ja tule kanssani jakamaan sitä onnea, jonka Jumala lähettänee.»

»Siihen olen liian vanha, Mauri, ja minulla on tytär», vastasi Woldemar.

»Anna hänet minulle vaimoksi, Fitzurse. Peitseni ja jalustimeni avulla
voin elättää hänet säätynsä mukaisesti», virkkoi de Bracy.

»Se ei käy laatuun», vastasi Fitzurse. »Minä menen Pyhän Pietarin kirkon
turviin tässä Yorkin kaupungissa -- arkkipiispa on valaveljeni.»

Liittolaisten keskustellessa Juhana-prinssi oli vähitellen tointunut
hämmästyksestään, johon tuo äkkiarvaamaton sanoma oli saattanut hänet,
ja hän oli ruvennut kuuntelemaan seuralaistensa puhetta. »He luopuvat
minusta», ajatteli hän katkerasti itsekseen, »he karisevat pois niinkuin
lakastunut lehti karisee puusta myrskyn ensi puuskauksella! -- Horna ja
sen perkeleet! Enkö voi itse keksiä jotakin neuvoa, vaikka nämä pelkurit
luopuvat minusta?» -- Hän vaikeni, ja jotakin pirullista oli siinä
väkinäisessä naurussa, jolla hän viimein katkaisi seuralaistensa puheen.

»Ha, ha, haa, hyvät herrat. Niin totta kuin Pyhän Neitsyen kasvot
loistavat, luulinpa teitä viisaiksi miehiksi, pelottomiksi miehiksi ja
neuvokkaiksi miehiksi! Ja nyt te viskaatte maahan rikkaudet,
kunniapaikat, elämännautinnot, -- kaiken, mitä jalosta tuumastamme
toivoitte perivänne palkaksenne, -- viskaatte pois kaikki juuri sinä
hetkenä, jolloin voisitte ne saada yhdellä uljaalla yrityksellä!»

»En ymmärrä teitä», vastasi de Bracy. »Heti, kun sanoma Rikhardin
tulosta tulee tiedoksi, on hänellä kokonainen armeija ympärillään, ja
silloin me olemme hukassa. Neuvoisinpa teitä, armollinen herra, että
itsekin pakenisitte Ranskanmaalle tai turvautuisitte leskikuningattaren
suojelukseen.»

»Minä en huolehdi omasta itsestäni», lausui Juhana-prinssi ylpeästi;
»yksi ainoa sana veljeni korvaan riittäisi takaamaan koskemattomuuteni.
Mutta vaikka te molemmat, de Bracy ja Fitzurse, olette niin kovin
hätäiset luopumaan minusta, niin enpä kuitenkaan suuresti iloitsisi, jos
näkisin teidän päänne valkenevan Clifford-portin päällä. Luuletko sinä,
Woldemar, että kavala arkkipiispa estäisi vainoojia viemästä sinua
vaikka itse alttarinkin portailta, jos hän sillä voisi ostaa sovinnon
Rikhard-kuninkaalta? Ja oletko unohtanut, de Bracy, että Estoteville
joukkoineen on keskitiellä sinun ja Hullin välillä ja että Essexin
kreivikin jo nostaa väkensä? Pelkäsimmehän noita sotamiehiä jo ennen
Rikhardin tuloakin, ja voitko hetkeäkään epäillä, kummalle puolelle
niiden johtajat nyt rupeavat? Usko minua, Estotevillellä on tarpeeksi
miehiä sysätäksensä kaikki vapaat peitsimiehesi Humber-jokeen.»
--Woldemar Fitzurse ja de Bracy katsoivat toisiaan silmiin synkän
alakuloisina. -- »Yksi pelastuskeino vain on», jatkoi prinssi, ja hänen
otsansa pimeni samassa synkäksi kuin sydänyö; -- »hän, jota me kaikki
pelkäämme, kulkee yksinään -- hänen kimppuunsa on nyt heti käytävä!»

»Siihen toimeen minä en käy», vastasi de Bracy kiireesti; »minä jouduin
hänen vangikseen ja hän soi minulle armon. Minä en vioittaisi hänen
kypäränsulkaansakaan!»

»Kukapa puhuikaan vioittamisesta?» virkkoi prinssi ilkeästi nauraen;
»kertoneepa tuo narri ehkä viimein, että minä käskin hänen tappaa
veljeni! -- Ei, vankeus olisi parempi; ja istuuko hän tyrmässä
Itävallassa tai Englannissa, mitä väliä sillä on? -- Asiat tulisivat
vain jälleen samalle kannalle, millä ne olivat meidän ryhtyessämme tähän
juttuun. Me turvauduimme siihen toivoon, että Rikhard pysyisi ikänsä
vankeudessa Saksanmaalla. Elihän Robert-setäni kuolemaansa asti
Cardiffin linnassa.»

»Niin kyllä», väitti Woldemar, »mutta teidän isänne, ruhtinaallinen
armo, istui lujemmin kuningasistuimellaan kuin te. Minun mielestäni
paras vankihuone on se, jonka haudankaivaja rakentaa, -- ei ole lujempaa
linnaa kuin kirkonholvi! Minä olen sanonut mielipiteeni.»

»Vankihuone tai hauta, yhdentekevää», sanoi de Bracy; »mutta minun
käteni ei puutu koko salajuoneen.»

»Kavaltaja!» tiuskaisi Juhana-prinssi. »Ethän vain käyne ilmiantamaan
meidän tuumaamme?»

»Kenenkään tuumia en ole ikänä antanut ilmi», vastasi de Bracy, »enkä
salli kavaltaja-sanaa liitettävän minun nimeeni!»

»Hiljaa, herra ritari!» sanoi Woldemar. »Ja te, armollinen herra, älkää
panko uljaan de Bracyn epäilystä pahaksi. Saanen sen, toivoakseni,
piankin poistetuksi.»

»Siihen ei riitä puhetaitosi, Fitzurse», vastasi de Bracy.

»Kas niin, kelpo ritari Mauri», vastasi kavala valtiomies, »älä hypähdä
tiepuoleen niinkuin säikähtynyt hevonen, vaan tarkastelkaammepa ensin
tuota hirviötä, joka sinua niin peloittaa. -- Vuorokausi sitten olisi
ollut hartain halusi saada käydä Rikhardin kimppuun säännöllisessä
taistelussa mies miestä vastaan -- sata kertaa olen kuullut sinun niin
sanovan.»

»Aivan oikein», vastasi de Bracy, »mutta minä sanoinkin: säännöllisessä
taistelussa ja mies miestä vastaan! Mutta et suinkaan ole kuullut minun
hiiskahtavan kavalasta päällekarkauksesta, kun hän kuljeskelee yksinänsä
saloilla.»

»Et ole oikea ritari, pidät kiinni moisesta hiuksenhalkomisesta»,
virkkoi Woldemar. »Järjestetyssä sotarintamassa taistellenko Lancelot
Järveläinen ja ritari Tristram[34] tulivat kuuluisiksi? Vai eikö se
johtunut pikemmin siitä, että he kävivät jylhissä, tuntemattomissa
korvissa jättiläissankarien kimppuun?»

»Niin kyllä», vastasi de Bracy, »mutta eivätpä, sen takaan, Tristram
eikä Lancelotkaan olisi tulleet toimeen Rikhard Plantagenet'n kanssa
mies miestä vastaan, eikä heillä ollut tietääkseni tapana käydä useamman
miehen voimalla yhtä vastaan.»

»Sinä olet hullu, de Bracy -- mikä kumma tarjous tämä on sinulle,
pestatulle ja palkatulle vapaajoukon päällikölle, jonka miekat
Juhana-prinssi on rahoillaan ostanut palvelijoikseen? Sinä tiedät, missä
meidän vihollisemme on, ja kuitenkin viivyttelet, vaikka sekä herrasi ja
liittolaisesi onni että myös omasi, jopa meidän kaikkien henki ja kunnia
on vaarassa!»

»Sanoinhan jo teille», virkkoi de Bracy synkästi, »että hän antoi minun
pitää henkeni. Tosin hän lähetti minut pois luotansa ja hylkäsi
palvelustarjoukseni; -- rakkautta ja uskollisuutta ei hän siis voi
minulta vaatia, mutta en tahdo myöskään nostaa kättäni häntä vastaan.»

»Ei sitä tarvitakaan -- lähetä vain Ludwig Winkelbrand ja parikymmentä
peitsimiestäsi.»

»Teillä on tarpeeksi omia rosvojanne», vastasi de Bracy; »ei yksikään
minun miehistäni saa liikahtaa tämmöisen asian tähden.»

»Oletko sinä niin itsepäinen, de Bracy?» sanoi prinssi Juhana; »tahdotko
nyt luopua minusta, huolimatta kaikista lupauksistasi palvella minua
uskollisesti?»

»Sitä en aio», vastasi de Bracy; »minä seison teidän puolellanne
kaikissa toimissa, jotka ovat ritarille kunnialliset, olipa kysymys
leikki- tai tosisodasta. Mutta tämmöisiin maantierosvon vehkeisiin en
ole sitoutunut.»

»Lähde pois, Woldemar», sanoi Juhana-prinssi. »Onneton hallitsijapa minä
olen. Isälläni, Henrik-kuninkaalla, oli uskolliset palvelijat. Hän sanoi
vain kapinallisen papin olleen hänellä kiusana -- eikä aikaakaan, niin
Tuomas Becket, niin pyhä mies kuin olikin, sai vuodattaa verensä oman
alttarinsa portaille. -- Bracy, Merville, Brito, te uskolliset, uljaat
alamaiset, teidän nimenne ja henkenne ovat sukupuuttoon kadonneet! Tosin
Reginald Fitzursen poika elää, mutta isänsä uskollisuutta ja uljuutta
hän ei ole perinyt.»

»Hän on perinyt kumpaisetkin», vakuutti Woldemar Fitzurse; »ja koska
muuta neuvoa ei ole, rupean itse tämän vaarallisen yrityksen johtajaksi.
Kalliisti, suvaitkaa vain se muistaa, sai isäni maksaa siitä, että tuli
historiassa kuuluisaksi ystävyydestään. Ja kuitenkin hänen
uskollisuutensa Henrikille oli mitätön asia sen rinnalla, johon minä nyt
ryhdyn. Sillä mieluumminpa ottaisin tappaakseni koko almanakallisen
pyhiä miehiä kuin laskisin peitseni tanaan Rikhard Leijonamieltä
vastaan. -- De Bracy, sinun toimeksesi uskon sillä aikaa epäilevien
rohkaisemisen ja Juhana-prinssin hengen suojelemisen. Kun saan
lähetetyksi teille semmoiset sanomat kuin toivon, sitten ei hankkeemme
menestys olekaan enää epävarma. -- Hovipoika», käski hän, »riennä
majapaikkaani ja sano, että asemieheni laittakoot varukseni valmiiksi.
Ja käske Tapani Wetherell, Broad Thoresby ja kaikki kolme Spyinghowin
peitsimiestä paikalla tänne, ja Hugh Bardon, vakoojien päällikkö,
joutukoon myös heti luokseni. -- Jääkää hyvästi, armollinen prinssi.
Toiste tavatessamme, toivoakseni, meillä on edessämme paremmat ajat.»
--Näin puhuen hän poistui huoneesta.

»Hän lähtee vangitsemaan veljeäni», sanoi Juhana-prinssi de Bracylle,
»yhtä huoletonna kuin koskisi asia vain jotakin saksilaista franklinia.
Tottapa hän kuitenkin, toivon minä, tottelee käskyjäni ja sopivan
kunnioittavasti pitää huolta rakkaan Rikhardini hengestä.»

De Bracy vastasi hymyillen.

»Niin totta kuin Pyhän Neitsyen otsa kirkkaasti paistaa», jatkoi
Juhana-prinssi, »tarkastihan minä lausuin hänelle käskyni -- vaikka sinä
kukaties et kuullut, kun me kahdenkesken seisoimme ikkunakomerossa.
Aivan selvästi ja tarkasti minä käskin, että Rikhardin hengestä oli
pidettävä huolta -- ja kavahtakoon Woldemar päätänsä, jos hän sen käskyn
rikkoo!»

»Parempi taitaisi olla», arveli de Bracy, »että minä lähden oitis hänen
majapaikkaansa tarkoin selittämään hänelle tätä teidän jyrkkää
tahtoanne. Sillä koska käskynne jäi minulta peräti kuulematta, niin
saattaa olla mahdollista, ettei se joutunut Woldemarinkaan korviin.»

»Ei, ei», virkkoi Juhana-prinssi närkästyneenä, »kyllä takaan, että hän
sen kuuli. Ja sitäpaitsi minulla on sinulle muuta tehtävää. Mauri,
tulehan tänne; anna minun nojautua olkapäähäsi.»

He astuivat kerran salin ympäri ja Juhana-prinssi jatkoi, puhuen kuten
uskotuimmalle ystävälleen ainakin: »Mitä tuosta Woldemar Fitzursesta
arvelet, toveri de Bracy? -- Hän toivoo pääsevänsä kansleriksi. Mutta
minua arveluttaa toki vähäisen, onko tuo korkea virka annettava
miehelle, joka oli niin halukas ryhtymään tähän vehkeilyyn Rikhardia
vastaan, ja siten selvästi osoittaa, miten vähässä arvossa hän pitää
meidän kuninkaallista vertamme. Sinä luullakseni nyt varmaan luulet
olevasi vähemmin suosiossa siitä syystä, että niin rohkeasti kieltäydyit
tuosta ilkeästä työstä. -- Mutta niin ei ole laita, Mauri! Päinvastoin
kunnioitan sinua lujuutesi tähden. Välistä täytyy antaa käskyjä, joiden
toimittajia emme voi rakastaa emmekä pitää kunniassa. Ja päinvastoin
voimme taas saada kieltäviä vastauksia pyyntöihimme, joiden johdosta
kunnioituksemme kieltäjää kohtaan vain enenee. Paljon parempi kuin
onnettoman veljeni vangitsijan koroittaminen korkeaan kanslerinvirkaan
on se, että sinä saat valtiomarskin komentosauvan palkinnoksi
ritarillisesta, rohkeasta kiellostasi. Muista tämä, de Bracy, ja mene
nyt toimiisi.»

»Häilyväinen tyranni!» mutisi de Bracy prinssin luota poistuttuaan;
»onnettomat ne, jotka sinuun turvaavat. Sinun kansleriksesi, tosiaan!
--Helppo työ sillä miehellä mahtaa olla, joka ottaa pitääkseen huolta
sinun omastatunnostasi. -- Mutta Englannin valtiomarskiksi», hän sanoi
ojentaen kätensä ikäänkuin kaapatakseen komentosauvan ja astuen entistä
ylpeämpiryhtisenä lattialle, »se palkinto todellakin maksaa vaivansa!»

Heti de Bracyn lähdettyä Juhana-prinssi kutsui erään palvelijan
luokseen.

»Tulkoon Hugh Bardon, vakoojien päällikkö, tänne heti, kun hän palaa
Woldemar Fitzursen puheilta.»

Juhana alkoi kävellä kamarissa edestakaisin epävakaisin askelin, kunnes
vähän ajan kuluttua vakoojien päällikkö astui sisään.

»Bardon», kysyi hän, »mitä Woldemar sinulta tahtoi?»

»Kaksi rohkeaa miestä, jotka tarkoin tuntevat nämä ylämaan salot ja ovat
taitavat nuuskimaan ihmisten ja hevosten jälkiä.»

»Ja oletko hankkinut hänelle semmoiset miehet?»

»Jolleivät hankkimani kelpaa, niin älkää te, ruhtinaallinen armo, enää
koskaan uskoko sanojani», vastasi vakoojien päällikkö. »Toinen niistä on
kotoisin Hexhamshirestä; hän on tottunut vainoamaan Tyne- ja
Teviot-laaksojen varkaita, niinkuin verikoira seuraa vioitetun
metsäsarvaan jälkiä. Toinen on Yorkshiren miehiä ja on monta monituista
kertaa helisyttänyt jousenjännettään Sherwoodin iloisilla saloilla. Hän
tuntee jok'ikisen metsähirven ja rotkon, viidakon ja tammiston tämän
kaupungin ja Richmondin välillä.»

»Hyvä on», sanoi prinssi. -- »Lähtikö Woldemar jo matkaan heidän
kanssaan?»

»Lähtee tuossa paikassa», vastasi Bardon.

»Ketä muita on lisäksi hänen mukanaan?» kysyi Juhana huolettomasti.

»Broad Thoresby on hänen kanssaan, ja Wetherell, joka on
armottomuudestaan saanut liikanimen Tapani Rautasydän, sekä kolme
ylämaan sotamiestä, jotka ennen kuuluivat Rolf Middletonin joukkoon
--heitä sanotaan Spyinghowin peitsimiehiksi.»

»Hyvä on», virkkoi prinssi Juhana. Sitten hän vähän ajan perästä vielä
lisäsi: »Bardon, minulle on hyvin tärkeää, että sinä tarkasti pidät
silmällä Mauri de Bracya -- kuitenkin niin, ettei hän sitä huomaa. -- Ja
tuo minulle aika ajoin tietoa, mitä hän milloinkin tekee -- kenenkä
kanssa hän puhelee ja mitä aikeita hänellä on. Älä laiminlyö tätä,
--rangaistuksen uhalla.»

Hugh Bardon kumarsi ja lähti.

»Jos Mauri minut pettää», sanoi prinssi itsekseen, »jos hän minut
pettää, niinkuin hänen käytöksestänsä on syytä pelätä, niin panetan
hänen kaulansa poikki, vaikka Rikhardin kirves jo kolkuttaisikin Yorkin
porttia!»



VIIDESNELJÄTTÄ LUKU.


    Härnäile aron tuimaa tiikeriä,
    vie saalis nälkäiseltä leijonalta; --
    vähempi vaara siitä, kuin jos sä
    herätät hurjan uskonkiihkoisuuden
    kytevät kipinät.

                            TUNTEMATON.

Kertomuksemme kääntyy nyt Iisak Yorkilaiseen. -- Ratsastaen
sissipäällikön lahjoittaman muulin selässä ja seurustellen kahden
kookkaan talonpojan kanssa, jotka oli pantu hänen oppaikseen ja
suojelijoikseen, oli juutalainen lähtenyt matkalle Templestowen
preceptorio-kartanoon päin, missä hänen piti hieroa kauppaa tyttärensä
lunastuksesta. Preceptorio-kartano oli vain päivänmatkan päässä
hävitetystä Torquilstonen linnasta; juutalainen toivoi siis joutuvansa
perille ennen yötä. Sentähden hän erottuansa metsän rajalla oppaistaan
ja palkittuaan heitä hopearahalla joudutti kulkuansa niin paljon kuin
hänen väsymyksensä antoi myöten. Mutta hänen voimansa uupuivat peräti,
kun hän oli vielä kuuden virstan päässä Templestowesta. Kalvava kipu
kiiti hänen selkäänsä ja raajojansa pitkin; ja kun tällä tavalla
ruumiinkin vaiva tuli vielä ahdistavan sydämentuskan lisäksi, niin hän
ei kyennytkään kauemmaksi kuin pieneen kauppalaan, missä asui
juutalainen rabbiini, taitava lääkäri ja Iisakin hyvä tuttava. Nathan
Ben Israel kohteli sairasta kansalaistansa sillä hyvyydellä, johon
Mooseksen laki häntä velvoitti ja jota juutalaiset aina osoittavat
toisillensa. Hän toimitti vieraan levolle ja antoi hänelle siihen aikaan
parhaiksi arveltuja kuumelääkkeitä estääksensä tautia, johon pelästys,
vaiva, kova kohtelu ja suru olivat saattamaisillaan vanhan
juutalaisparan.

Aamulla, kun Iisak aikoi nousta ja jatkaa matkaansa, Nathan sekä
kohteliaana isäntänä että lääkärinä kielsi sen. Siitä voisi, hän sanoi,
Iisakille tulla kuolema. Mutta Iisak selitti tärkeämpienkin asioiden
kuin hänen elämänsä tai kuolemansa riippuvan siitä, että hän vielä tänä
aamuna saapuisi Templestoween.

»Templestoween!» virkkoi isäntä kummastellen. Hän koetteli vielä kerran
suonta ja mutisi sitten itsekseen: »Kuume on poissa, mutta näkyypä hänen
mielensä vielä olevan vähän sekaisin.»

»Ja miksi en menisi Templestoween?» vastasi sairas. »Tiedän kyllä,
Nathan, että siellä asuvat ne, joille Lupauksen halveksitut lapset ovat
loukkauskivenä ja inhona. Mutta sinä tiedät myös, että meidän joskus
täytyy tärkeitten kauppa-asioitten tähden mennä noiden verenjanoisten
nasarealaissoturien puheille ja että me käymme yhtä hyvin
temppeliherrojen preceptorio-kartanoissa kuin niin sanottujen
hospitaaliritarien kommanderioissa.»[35]

»Sen minä hyvin tiedän», vastasi Nathan, »mutta tiedätkös sinä, että
itse Luukas de Beaumanoir, heidän säätynsä päämies, jota he nimittävät
suurmestariksi, par'aikaa on Templestowessa?»

»Sitä en tiennyt», virkkoi Iisak; »pariisilaisilta veljiltämme viimeksi
tulleet kirjeet ilmoittivat hänen olevan heidän kaupungissaan pyytämässä
kuningas Filipiltä apua saraseeneja vastaan.»

»Hän on sen jälkeen tullut Englantiin, aivan säätyläistensä arvaamatta»,
sanoi Nathan. »Hän on tullut heidän luokseen, väkevä käsivartensa
kohotettuna kurittamaan ja rankaisemaan. Hänen silmänsä säihkyvät vihaa
niitä vastaan, jotka ovat rikkoneet lupauksensa, ja suuri pelko
vallitsee nyt noiden Belialin poikien sydämissä. Varmaan olet sinäkin
kuullut hänestä?»

»Minä tunnen hänet hyvin», virkkoi Iisak. »Pakanat väittävät, että
Luukas Beaumanoir kiivastelee verisesti jok'ainoan nasarealaislain
puustavin puolesta; meidän veljemme taasen sanovat häntä ankaraksi
saraseenien hävittäjäksi sekä myös Lupausten lasten julmaksi
sortajaksi.»

»Ja syystäpä he häntä semmoiseksi sanovat», virkkoi
Nathan-lääkäri. »Muut temppeliherrat toki huvikseen joskus poikkeavat
velvollisuuksistaan tai heidät saadaan leppymään kullalla ja hopealla.
Mutta tuo Beaumanoir on toista rotua -- hän vihaa lihan nautintoja,
ylenkatsoo rikkautta ja pyrkii siihen kunniaan, jota he sanovat
marttyyrikruunuksi. -- Suokoon Jaakobin Jumala sen pian hänelle ja
samaten kaikille muille! Erikoisesti tuo uhka-ylpeä mies on kohottanut
kätensä Juudan lasten yli, niinkuin Daavid Edomin kansan yli pitäen
juutalaisen murhaamista yhtä suloisena uhrina Herralle kuin saraseenien
teurastamista. Jumalattomia valheita on hän myös puhunut meidän
lääkkeittemme voimasta väittäen niiden olevan saatanan vehkeitä.
--Rangaiskoon Jehova häntä siitä!»

»Sittenkin», sanoi Iisak, »minun täytyy mennä Templestoween, vaikka
hänen silmänsä palaisivat yhtä tulisina kuin seitsemästi kuumennettu
pätsi.»

Hän selitti nyt Nathanille, mikä syy häntä sinne pakotti. Rabbini
kuunteli hartaasti ja ilmoitti suruaan kansan tavan mukaan siten, että
repi vaatteitansa ja valitti: »Voi tytärtäni! -- Voi tytärtäni! -- Voi
Siionin kaunokaista! -- Voi Israelin lasten kurjuutta Babylonin
vankeudessa!»

»Sinä näet tästä», lopetti Iisak, »miten asiani ovat ja miksi en saata
viipyä. Kenties tämän Luukas Beaumanoirin, heidän päämiehensä, läsnäolo
voineekin estää Brian de Bois-Guilbertin aikomastansa pahasta teosta ja
peloittaa häntä luovuttamaan käsistään rakkaan tyttäreni Rebekan.»

»Lähde sitten», virkkoi Nathan Ben Israel, »ja ole viisas, sillä
viisaushan auttoi Danielinkin ulos leijonien luolasta, jonne hänet oli
viskattu. Ja käyköön sinulle hyvin, aivan sydämesi halun mukaan. Mutta
vältä suurmestaria, mikäli mahdollista, sillä meidän kansamme polkeminen
ja sortaminen on hänen paras ilonsa sekä aamuin että illoin. Saattaa
olla, että yksityisesti puhutellen saisitkin Bois-Guilbertin helpommin
taipumaan; sillä hokevatpa ihmiset, että tuonne preceptorio-kartanoon
kokoontuneet kirotut nasarealaiset eivät ole yksimielisiä. Hämmentykööt
heidän hankkeensa ja kääntykööt heidän omaksi häpeäkseen! -- Mutta sinä,
veljeni, tule sitten palatessasi takaisin minun luokseni niinkuin isäsi
taloon ja tuo minulle tietoa asiasi menestymisestä. Ja hartaasti toivon,
että tuot silloin tullessasi Rebekan. Hän se on käynyt opissa viisaan
Mirjamin luona, jonka lääkärintaitoa pakanat soimasivat noituudeksi.»

Iisak sanoi ystävällensä jäähyväiset ja saapui noin tunnin ajan
ratsastettuansa Templestowen preceptorio-kartanon edustalle.

Temppeliherrojen kartano seisoi keskellä ihania niittyjä ja laidunmaita,
jotka edellinen hurskas preceptori oli lahjoittanut säädylleen. Kartano
oli vahvasti muureilla varustettu; tätä toimenpidettä eivät
temppeliritarit koskaan laiminlyöneet, ja Englannin silloinen rauhaton
tila tekikin sen vallan tarpeelliseksi. Laskusiltaa vartioi kaksi
mustapukuista peitsimiestä. Toisia, samassa synkässä asussa, astuskeli
hitaasti, kuin hautajaissaatossa, edestakaisin muurilla -- he näyttivät
pikemmin haamuilta kuin sotureilta. Kaikilla veljeskunnan alemmilla
palvelijoilla oli tällainen puku. Ennen oli heilläkin, niinkuin
ritareilla sekä asemiehillä, ollut valkeat vaatteet. Mutta ne olivat
muutetut sen jälkeen, kun Palestiinan vuoristossa parvi valeveljiä,
jotka sanoivat itseänsä myös temppeliritareiksi ja olivat säädylle
suureksi häpeäksi, oli niitä käyttänyt väärin. Jokunen ritari astui aika
ajoin pihan poikki, puettuna valkeaan viittaansa, pää kumarruksissa ja
käsivarret ristissä. Jos heitä sattui kaksi vastakkain, niin he
tervehtivät toisiansa äänettömällä, juhlallisella päännyökkäyksellä.
Semmoinen oli heidän tapansa, joka perustui raamatunlauseisiin: »paljon
puhellessasi et voi välttää syntiä» ja »elämä ja kuolema riippuu
kielestä». Sanalla sanoen temppeliritariston kova, munkkimainen
elämäntapa näytti nyt Templestowessa uudestaan päässeen valtaan Luukas
Beaumanoirin ankaran valvonnan alla.

Iisak pysähtyi portille, koettaen arvailla, miten hän kartanon
asukkaille mieluisimmalla tavalla pyrkisi sisään. Sillä hän tiesi hyvin,
että ritaristossa uudestaan herännyt ankaruus oli hänen onnettomalle
kansalleen yhtä vaarallinen kuin tähän saakka oli ollut heidän
hillitsemätön irstaisuutensa. Hän tiesi nyt tulevansa inhotuksi ja
poljetuksi uskontonsa tähden, samoinkuin hän sitä ennen rikkautensa
vuoksi oli ollut armottoman sorron alainen.

Luukas Beaumanoir käveli par'aikaa preceptorio-kartanon pienessä
puutarhassa, joka oli ulkomuurin sisäpuolella. Suurmestari piti siellä
murheellista ja salaista keskustelua erään säätyveljensä kanssa, joka
hänen seurassaan oli tullut Palestiinasta.

Suurmestari oli jo vanhahko mies, sitä todistivat hänen harmaa partansa
ja tuuheat, harmaat kulmakarvansa. Näiden varjon alta silmät kuitenkin
yhä vielä säihkyivät nuorekkaina; niiden tulta ei vanhuuskaan ollut
saanut sammutetuksi. Suurmestari oli aikanaan ollut mainio sodankävijä,
ja hänen tylyissä, laihoissa kasvoissaan kuvastui yhä vielä sotilaan
pelottomuutta. Hän oli myös aina ollut ankara lihansakiduttaja; selvänä
osoituksena siitä oli paljosta paastoamisesta kulmikkaaksi muuttunut
kasvojen muoto ja niistä loistava itsetyytyväisen hurskastelijan
hengellinen ylpeys. Tähän muodon ankaruuteen yhdistyi kuitenkin myös
jotakin majesteetillista, jaloa. Se johtui epäilemättä siitä, että hän
virkaominaisuudessaan oli saanut ruhtinailta ja kuninkailta
arvonosoituksia ja että hän oli tottunut itsevaltiaana hallitsemaan
niitä uljaita, korkeasukuisia ritareita, jotka olivat hänen
veljeskuntansa lain alaisia. Hänen vartalonsa oli kookas ja hän piti
sitä vielä pystyssä ja suorana, antamatta iän ja vaivan kuorman painaa
sitä alas. Hänen valkean viittansa kuosi oli tarkasti säännönmukainen,
tehty aivan Pyhän Bernhardin käskyjen mukaan. Se oli juuri yhtä pitkä
kuin mieskin, ja vasemmalla olkapäällä näkyi säädyn tunnusmerkki,
punaisesta verasta leikattu kahdeksankulmainen risti. Tavanmukaista
kärpän- tai oravannahkaista päärmettä ei ollut koristamassa viittaa;
mutta suurmestarin ikä oikeutti hänet käyttämään viitassaan hienosta
lampaannahasta valmistettua vuoria. Kädessä hänellä oli omituinen
_abacus_ eli virkasauvansa, joka oli nähtävänä kaikissa temppeliherrojen
kuvissa. Sauvan ponnessa oli ympyriäinen kisko, johon temppeliritariston
risti oli piirretty ympyrän sisään. Tämän korkean herran seuralainen oli
melkein samanlaisessa puvussa; mutta hänen nöyrä alamaisuutensa
päällikköä kohtaan osoitti, etteivät he olleet yhdenvertaiset muussa
kuin vaatetuksessa. Preceptori -- se oli toisen miehen arvo -- ei
astunut suurmestarin rinnalla, vaan pysyttäytyi sen verran jäljempänä,
että suurmestari päätään kääntäen saattoi puhella hänelle.

»Konrad», lausui Luukas de Beaumanoir, »rakas sota- ja
kärsimyskumppanini, vain sinun uskolliselle sydämellesi voin ilmaista
suruani. Sinulle yksin voin sanoa, kuinka usein, sen jälkeen kuin tulin
tähän maahan, olisin jo tahtonut vaipua maan alle ja päästä hurskasten
seuraan. Minun silmäni eivät ole tässä Englannissa nähneet mitään, johon
ne voisivat ilolla kiintyä, lukuunottamatta veljiemme hautoja
temppelikirkkomme raskaan kaarikaton alla, tuolla komeassa
pääkaupungissa. Voi, uljas Robert de Ros! huusin sydämessäni
katsellessani noiden puhtaitten ristinsoturien kuvia, jotka ovat
veistetyt hautakiviin. Voi, jalo Wilhelm de Mareschal! Avatkaa
marmorikammionne ja päästäkää viereenne lepäämään väsynyt veli, joka
mieluummin taistelisi sataatuhatta pakanaa vastaan kuin näkee säätynsä
turmion.»

»Se on aivan totta», vastasi Konrad Mont-Fitchet; »se on liiankin totta.
Täällä Englannissa veljemme rikkovat sääntöjä vielä julkeammin kuin
Ranskassa.»

»Siitä syystä, että he täällä ovat rikkaammat», vastasi suurmestari.
»Älä pane pahaksi, veljeni, vaikka joskus kehuisin itseäni. Sinä tiedät,
minkälaista elämää olen elänyt, pitäen vaaria jok'ainoasta sääntöjemme
kirjaimesta -- olen taistellut sekä ruumiillisia että ruumiittomiakin
perkeleitä vastaan -- olen tuon kiljuvan jalopeuran, joka käy ympäri
etsien, kenet se saisi niellä, iskenyt maahan, missä ikinä vain olen sen
kohdannut, niinkuin uljaan ritarin ja jumalisen pappismiehen sopii,
--olen täyttänyt sen käskyn, jonka Pyhä Bernhard antoi meille
sääntöjemme viidennessäviidettä luvussa: _Ut Leo semper feriatur_.[36]
Mutta pyhän temppelin nimessä, jonka puolesta kiivastellessani olen
kuluttanut oloni ja eloni ja itse luitteni ytimen ja voimankin -- tämän
pyhän temppelin kautta vannon ja lausun: paitsi sinua ja muutamia
harvoja muita, jotka noudatatte ankaraa elämää, en näe veljiemme parissa
ainuttakaan, jota sieluni tahtoisi halata pyhällä veljen nimellä. Mitä
lakimme säätää, ja kuinka veljemme sen sääntöjä tottelevat? Se kieltää
heitä pitämästä turhanaikaisia, maallisia koristuksia; he eivät saa
panna sulkatupsua kypäräänsä eikä kultasiloja jalustimiinsa tai
hevostensa suitsiin. Mutta ketkäpä toiset nyt keikaroivat niin koreissa
ja kirjavissa vaatteissa kuin temppelin köyhät soturit? -- Lakimme
kieltää heitä pyytämästä lintuja toisen linnun avulla, ampumasta otuksia
käsi- tai varsijousella, toitottamasta metsätorvella ja kannustamasta
hevosiansa pyydettävän otuksen jälkeen. Mutta kukapa tähän aikaan on
kerkeämpi kuin temppeliherrat, kun on kysymyksessä koirilla tai haukalla
metsästäminen tai muut joutavat pyydystykset saloilla ja vesillä? --Laki
kieltää heitä lukemasta muuta kuin semmoisia pyhiä lukuja, joita he
sitten lepohetkinänsä voivat ulkomuistista lausua. Mutta voi! Heidän
korvansa ovat avoinna jokaisen kiertelevän laulusepän jutuille, ja
heidän silmänsä tutkivat ahkerasti joutavia lemmentarinoita. -- Laki
määrää, että heidän pitää juurtajaksain hävittää kaikki noituus sekä
väärät opit. Voi! Soimataanhan heitä siitä, että he muka tutkivat
juutalaisten kirottuja kabbala-salaisuuksia ja pakanallisten saraseenien
loitsutaitoa. -- Yksinkertainen ruoka on heille säädetty: juuria,
kaaliksia, puuroa. Liha on sallittu vain kolmena päivänä viikossa, sillä
lihansyömisen tapa turmelee häpeällisesti ruumista. Mutta katsopas,
kuinka heidän pöytänsä painuvat herkkujen alla! Vesi on heille määrätty
juomaksi, mutta nytpä jokaisen viinaveikon paras kerskaus on se, että
hän jaksaa juoda 'kuin temppeliherra!' -- Ja yksinpä tämä puutarhakin,
joka on täynnä harvinaisia, itämailta tuotuja puita ja yrttejä, näyttää
pikemminkin uskottoman emiirin haaremipuistolta kuin semmoiselta
paikalta, missä kristityt munkit kasvattavat vaatimattomia
vihanneksiansa. -- Ja voi, Konrad, kunpa sääntöjen rikkominen edes
pysähtyisi tähän! Hyvinhän tiedät, että meidän seurastamme kiellettiin
nekin jumaliset vaimot, jotka alussa kuuluivat sisarina pyhitettyyn
säätyymme. Sillä, sanoo kuudesviidettä luku, ikivihollinen on naisseuran
avulla saanut monta sielua poikkeamaan paratiisin tieltä. Ja viimeisessä
luvussa, jonka säätymme perustaja lisäsi ikäänkuin päätekiveksi
kokoonpanemaansa puhtaaseen, saastuttamattomaan oppiin, on sanottu,
ettemme saa edes omille sisarille emmekä äidillekään antaa rakkauden
suuteloa -- _ut omnium mulierum, fugiantur oscula_ (jotta kaikki naisten
suuteleminen vältettäisiin). -- Minua hävettää mainitessani -- hävettää
muistellessanikin sitä tapojen turmelusta, joka nykyjään on meidät
upottanut kuin tulvavesi. Meidän puhdassydämisten perustajaimme, Hugo de
Payenin ja Gottfrid de Saint-Omerin sielut sekä niiden siunattujen
seitsemän miehen, jotka kaikkein ensimmäisinä tekivät liiton, antautuen
elinajakseen temppelin palvelukseen, niiden kaikkien sielut eivät saa
rauhassa nauttia paratiisin iloakaan tämän turmeluksen vuoksi. Minä olen
nähnyt heidät, Konrad, yöllisissä ilmestyksissä: -- heidän pyhät
silmänsä vuodattivat kyyneleitä heidän veljiensä syntien ja hullutusten
tähden ja sen inhoittavan häpeällisen irstauden vuoksi, missä heidän
veljensä rypevät. 'Beaumanoir', he lausuivat, 'sinä nukut -- herää!
Tahrattu on temppelin rakennus yhtä ilkeällä saastalla kuin se, minkä
muinoin pitalitautiset jättivät talojen seiniin. Ristin soturit, joiden
tulisi karttaa vaimon katsetta yhtä tarkoin kuin basiliskin silmää,
elävät julkisessa synnissä, eivätkä ainoastansa oman kansansa naisten,
vaan myös kirottujen saraseenien ja vielä kovemmin kirottujen
juutalaisten tyttärien kanssa. Beaumanoir, sinä nukut -- herää ja kosta
meidän puolestamme! -- Tapa syylliset, niin miehen- kuin
vaimonpuoletkin! -- Ota käteesi Phineaan tulisoihtu!' -- Näky katosi,
Konrad, mutta herätessäni kuulin vielä heidän rautaisten pukujensa
kalisevan ja näin heidän valkeiden viittojensa liehuvan. -- Ja minä
aionkin tehdä niinkuin he käskivät, minä tahdon puhdistaa
temppelirakennuksen! Saastaiset kivet, joihin rutto on tarttunut, tahdon
murtaa irti ja viskata pois.»

»Mutta muistakaa kuitenkin, arvoisa isä», vastusteli Mont-Fitchet, »että
tämä saastaisuus on pitkän ajan ja tottumuksen kautta kovasti piintynyt
kiinni. Olkaa siis puhdistustoimessanne yhtä varovainen kuin oikea ja
viisas.»

»Ei, Mont-Fitchet», vastasi ankara vanhus, »puhdistus on tehtävä äkisti
ja kovasti -- meidän veljeskuntamme on par'aikaa kohtalonsa
ratkaisevassa käänteessä. Edeltäjiemme kohtuus, itsensäkieltämys ja
jumalisuus taivutti puoleemme monta mahtavaa ystävää -- nykyinen
uhka-ylpeytemme, rikkautemme ja ylellisyytemme ovat nostaneet meitä
vastaan monta voimallista vihamiestä. Meidän pitää masentaa tämä
uhka-ylpeys, joka hallitsijoita loukkaa -- meidän pitää luopua tästä
rikkaudesta, joka on heille kiusauksena -- meidän pitää puhdistaa tuo
irstainen elämä, joka meitä häpäisee koko kristikunnan silmissä. Taikka
muuten käy niin -- muista sanojani -- että temppeliherrojen sääty
hävitetään peräti, niin ettei sen paikkaakaan enää löydetä kansojen
keskellä.»

»Jumala varjelkoon meitä niin julmasta kohtalosta!» sanoi preceptori.

»Amen» lausui suurmestari juhlallisesti; »mutta se apu on meidän itsemme
ansaittava. Sen sanon sinulle, Konrad: tämän sukukunnan häijyyttä eivät
maan eivätkä taivaan vallat voi enää kauemmin kärsiä. Tietoni siitä on
varma. Perustus, jolla temppelimme seisoo, on jo salakaivauksilla
heikonnettu, ja mitä enemmän me rakennustamme koroitamme, sitä pikemmin
se on vajoava syvyyteen. Meidän on palattava takaisin entisille
jäljillemme ja osoittauduttava totisiksi ristin sankareiksi, uhraten
virkamme tähden himomme ja syntiset huvituksemme, vieläpä mukavan
elämämme ja lepomme ja luonnolliset taipumuksemmekin. Meidän tulee
elämässämme aina muistaa, että moni huvitus, vaikka se muille ihmisille
saattaa olla luvallinen, on kielletty siltä, joka vannotulla valalla on
sitoutunut temppelin palvelukseen.»

Hänen näin puhuessaan astui puutarhaan asemies, puettuna risaisiin
vaatteisiin (sillä tähän pyhään veljeskuntaan pyrkivät käyttivät
koetusaikanansa ritarien kuluneita vaatteita). Syvään kumarrettuansa
suurmestarille hän seisoi ääneti, odotellen lupaa, ennenkuin uskalsi
ruveta puhumaan asiaansa.

»Eikö nyt näytä paljoa sopivammalta», virkkoi suurmestari, »kun tämä
Damian tällä tavoin, kristillisen nöyryyden puvussa ja alamaisen
äänettömänä, astuu päämiehensä eteen, kuin pari päivää sitten, jolloin
sama hupsu narri keikkaroi kirjavissa vaatteissa ja pieksi kieltään
ketterästi ja rohkeasti kuin papukaija? -- Puhu, Damian, minä sallin sen
-- mitä asiaa sinulla on?»

»Tuolla portin edustalla seisoo muuan juutalainen, jalo ja
kunnianarvoisa isä», vastasi asemies; »hän pyrkii veli Brian de
Bois-Guilbertin puheille.»

»Oikein teit, kun toit siitä minulle tiedon», lausui suurmestari. »Kun
minä olen läsnä, ei preceptorikaan ole muuta kuin tavallinen
temppeliritari, joka ei saa noudattaa omaa, vaan ainoastaan herransa
tahtoa. Sillä sanoohan Raamattu: 'Kuulla ja totella on yhtä.' -- Minä
huomaan erittäin tärkeäksi pitää tuon Bois-Guilbertin toimia silmällä»,
lisäsi hän kääntyen puhetoverinsa puoleen.

»Häntä kehutaan uljaaksi ja urhoolliseksi», sanoi Konrad.

»Ja syystäkin», virkkoi suurmestari. »Urhoollisuus on ainoa avu, jossa
emme ole luopuneet edeltäjiemme, ristin sankarien, hyvistä avuista.
Mutta meidän säätyymme antautuessaan oli veljemme Brian suutuksissaan
häntä kohdanneesta petoksesta. Meidän valaamme vannomaan ja maailmasta
luopumaan ei häntä yllyttänyt, pelkäänpä pahoin, todellinen
sielun tarve, vaan hetkellinen vihastus, joka taivutti hänet
lihansakieltämiseen. Ja sitten on hänestä tullut kiivas ja uupumaton
levonhäiritsijä, napisija ja salahankkeilija ja kaikkien niiden johtaja,
jotka minun valtaani vastustavat. Hän ei huomaa, että sauva ja keppi
ovat annetut suurmestarille vallan merkiksi -- sauva tukemaan heikkojen
voimattomuutta, keppi syyllisiä kurittamaan. -- Damian», hän lisäsi,
»tuo se juutalainen tänne eteeni.»

Syvään kumarrettuaan asemies poistui ja palasi muutamien minuuttien
kuluttua tuoden Iisak Yorkilaisen kanssaan. Eipä olisi alaston orjakaan
astuessaan mahtavan kuninkaan tuomioistuimen eteen voinut osoittaa
alamaisempaa nöyryyttä ja suurempaa pelkoa kuin juutalainen
lähestyessään suurmestaria. Kun hän oli tullut kolmen kyynärän päähän,
Beaumanoir viittasi sauvallaan, ettei hän saisi astua likemmäksi.
Juutalainen laskeutui polvilleen ja löi otsansa maahan nöyryytensä
osoitukseksi. Sitten hän nousi jälleen ja seisoi nyt temppeliherrojen
edessä käsivarret ristissä, pää kumartuneena rinnalle, osoittaen koko
ryhdillään itämaisen orjan matelevaa alamaisuutta.

»Damian», sanoi suurmestari, »mene tiehesi ja aseta muutamia sotureita
saapuville, jos äkisti kutsuisin. Äläkä salli kenenkään päästä tähän
puutarhaan, ennenkuin me poistumme.» Asemies kumarsi ja läksi.

»Juutalainen», jatkoi ylpeä vanhus, »huomaa, mitä sanon. Minun säätyni
ja arvoni ei salli minun pitkälti keskustella kanssasi, eikä tapanani
ole muidenkaan ihmisten kanssa tuhlata sanojani tai aikaani. Sentähden
vastaa lyhyesti kysymyksiini ja katso, että sanasi ovat totiset. Sillä
jos sinun kielesi latelee minulle valhetta, revitän sen ulos
jumalattomasta suustasi.»

Juutalainen oli puhumaisillaan, mutta suurmestari jatkoi:

»Vaiti, uskoton! -- ei sanaakaan minun läsnäollessani, paitsi kun
vastaat kysymyksiini. -- Mitä sinulla on tekemistä veljemme Brian de
Bois-Guilbertin kanssa?»

Iisakin hengitystä ahdisti pelko ja epäilys. Jos hän kertoi asiansa,
voitiin se kenties selittää ritariston häpäisemiseksi. Mutta jollei hän
tuonut sitä ilmi, niin mitenkä hän sitten taisi toivoakaan tyttärensä
vapaaksi saamista? Beaumanoir huomasi hänen kauhean pelkonsa ja
armollisesti rauhoitti häntä vähäisen.

»Juutalainen», sanoi hän, »älä pelkää kurjan henkesi vuoksi, jos vain
totuudenmukaisesti puhut asiasi. Minä kysyn vielä kerran: mitä sinulla
on tekemistä Brian de Bois-Guilbertin kanssa?»

»Minä toin», änkytti juutalainen, »jos te, arvoisa ja urhoollinen herra
sallitte, mainitulle kelpo ritarille kirjeen Aymerilta, Jorvaulx'in
luostarin abotilta.»

»Enkö sanonut, Konrad, että nykyiset ajat ovat turmion aikaa?» virkkoi
suurmestari. »Cistersiläismunkki lähettää kirjeen temppelin soturille
eikä keksi sopivampaa sanansaattajaa kuin uskottoman juutalaisen! --Anna
kirje tänne.»

Juutalainen päästi vapisevin käsin auki armeenialaisen päähineensä
poimut, johon hän paremmaksi varmuudeksi oli tallettanut abotin kirjeen.
Kättänsä kurottaen ja selkäänsä notkistaen hän astui sitten lähemmäksi
antaaksensa sen tylyn kysyjän haltuun.

»Seis, koira!» huusi suurmestari. -- »Minä en koske uskottomiin muuten
kuin miekallani. Konrad, ota sinä kirje juutalaiselta ja anna minulle.»

Tällä tavoin saatuaan kirjeen käsiinsä Beaumanoir tarkasteli sitä
ulkopuolelta ja rupesi sitten ratkomaan rihmoja, joilla se oli kiinni
sidottu. »Arvoisa isä», esteli Konrad, vaikka hyvin nöyrästi, »ettehän
toki rikkone sinettiä?»

»Enkö rikkoisi sinettiä?» vastasi Beaumanoir vetäen kulmakarvansa
ryppyyn. »Eikö ole kirjoitettu neljännessäkymmenennessätoisessa luvussa,
_De lectione literarum_ -- kirjeitten lukemisesta -- ettei kukaan
temppeliritari saa ottaa vastaan kirjettä, ei edes isältänsä,
näyttämättä sitä suurmestarille ja lukematta sitä hänen läsnäollessaan?»

Hän silmäsi sitten kiireesti kirjeen läpi, jolloin hänen kasvoillaan
kuvastui hämmästystä ja inhoa. Hän luki sen vielä toistamiseen
hitaammin. Sitten hän, toisella kädellään ojentaen pergamentin
Konradille ja toisella keveästi sivaltaen sitä huusi: »Kas tässäpä on
oivallinen kirjeenvaihto kahden kristityn miehen välillä, jotka
kumpainenkin ovat hengellisten veljeskuntien korkeavirkaisia jäseniä!
--Milloin, vanhurskas Jumala», hän lausui juhlallisesti kääntäen
silmänsä taivaaseen päin, »sinä tulet tänne erottamaan nisut akanoista?»

Mont-Fitchet otti kirjeen päämieheltään ja rupesi sitä lukemaan. »Lue
ääneen, Konrad», käski suurmestari -- »ja sinä (Iisakille) kuuntele,
mitä se sisältää, sillä me tahdomme sitten kuulustella, mitä sinä siitä
tiedät.»

Konrad luki kirjeen, jonka sisällys oli seuraava:

     »Aymer. Jumalan armosta Pyhälle Maarialle pyhitetyn Jorvaulx'in
     Cistersiläisluostarin abotti, herra Brian de Bois-Guilbertille,
     pyhän temppeliritariston jäsenelle toivottaen terveyttä sekä
     kuningas Bakkuksen ja rouva Venuksen lahjoja. Mitä meidän nykyiseen
     tilaamme tulee, rakas veli, olemme me vankina eräitten miesten
     luona, jotka eivät pelkää lakia eivätkö Jumalaakaan ja jotka ovat
     rohjenneet ottaa meidät kiinni ja vaatia meiltä lunnaita. Täällä me
     olemme saaneet kuulla Front-de-Boeufin surkeasta lopusta sekä myös
     siitä, että sinä olet päässyt pakoon tuon ihanan juutalaisnoidan
     kanssa, jonka mustat silmät ovat sinut lumonneet. Sydämestä
     iloitsemme pelastuksestasi; mutta samalla pyydämme, että olisit
     varovainen tekemisissäsi tämän uuden Endorin noidan kanssa. Sillä
     minä olen salaisesti saanut varman tiedon siitä, että teidän
     suurmestarinne, joka ei piittaa hituistakaan kirsikanvärisistä
     poskista tai mustista silmistä, on tulossa tänne Normandiasta,
     vahvasti aikoen tehdä lopun teidän iloistanne ja oikaista teidän
     hairahduksianne. Sentähden pyydän sydämestäni, että olisit
     varoillasi ja valvoisit, niinkuin pyhä Raamattu sanoo: _Invenientur
     vigilantes_. Ja tytön isä, tuo rikas Yorkin juutalainen, on
     pyytänyt minua kirjoittamaan sinulle hänen puolestaan. Sentähden
     annoin hänelle tämän kirjeen totisesti neuvoen ja hartaasti
     kehoittaen sinua, että päästäisit neitosen vapaaksi lunnaista,
     jotka hänen isänsä tahtoo pulittaa sinulle arkustaan niin
     runsaasti, että sillä saisit vaikka viisikymmentä muuta neitosta,
     joista ei ole yhtä suurta vaaraa. Ja toivon minäkin saavani niistä
     osani, kun taas kerran istumme iloisesti yhdessä, uskollisina
     veikkoina, eikä viinimaljaakaan saa silloin puuttua. Sillä kuinka
     Raamatussa onkaan kirjoitettu: _Vinum laetificat cor hominis_ --
     viini saattaa ihmisen sydämen iloiseksi -- ja toisessa paikassa:
     _Rex delectabitur pulchritudine tua_ -- Kuningas on iloitseva
     kauneudestasi.

     »Siihen iloiseen jälleen tapaamiseen saakka sanon sinulle
     jäähyväiset. Kirjoitettu tässä ryövärin luolassa aamumessun
     aikana.»

                                _Aymer Pr. S. M. Jorvolciensis_.

     »_Jälkikirjoitus_. Enpä ole saanutkaan kauan pitää kultavitjojasi.
     Ne koristavat nyt metsävoron kaulaa ja niistä nyt riippuu pilli,
     jolla hän kutsuu koiriansa kokoon.»

»Mitä sinä tästä sanot, Konrad?» virkkoi suurmestari. »Ryövärien
luolassa! Sopiva asuntopaikka todellakin tämänkaltaiselle abotille. Ei
olekaan ihme, että Jumalan käsi rankaisee meitä ja että Pyhällä Maalla
uskottomat valloittavat meiltä kaupungin toisensa, maapalstan toisensa
perästä, kun meidän papistossamme on sentapaisia miehiä kuin tuo Aymer.
Ja mitäpä hän tarkoittanee, sen tahtoisin tietää, tuolla uudella Endorin
noidalla?» kysyi hän vähän hiljaisemmalla äänellä kumppaniltaan.

Konrad (kenties omastakin kokemuksestaan) tunsi paremmin kuin hänen
esimiehensä silloiset rakkausseikkailut. Hän siis osasi selittää tuon
lauseen, joka pani suurmestarin aivot pyörälle, sanoen sen olevan
semmoisen puheenparren, joita maalliset miehet käyttivät
jalkavaimoistaan. Mutta se selitys ei tyydyttänytkään sokeauskoista
Beaumanoiria.

»On siinä jotakin pahempaakin, kuin mitä sinä arvaat, Konrad; sinun
viaton älysi ei voi ulottua tämän pahuuden perimmäiseen syvyyteen. Tämä
Rebekka Yorkilainen on ollut opissa Mirjamin luona, josta olet kuullut
puhuttavan. Saatpa nähdä, että juutalainen itsekin sen myöntää.»
--Sitten taas kääntyen Iisakin puoleen hän ääneensä lisäsi: »Sinun
tyttäresi siis on Brian de Bois-Guilbertin vankina?»

»Niin on, korkea-arvoinen ja urhoollinen herra», sammalsi Iisak raukka,
»ja maksaisin niin suuret lunnaat kuin vain köyhä mies -- --»

»Vaikene!» tiuskaisi suurmestari. »Tämä tyttäresi on harjoittanut
lääkärintaitoa, eikö niin?»

»On kyllä, armollinen herra», vastasi juutalainen rauhoittuneena; »ja
ritarit sekä vapaat talonpojat, asemiehet ja orjat siunaavat sitä
kallista lahjaa, jonka Jumala on hänelle suonut. Moni ihminen voi
todistaa parantuneensa taudista tyttäreni avulla, kun jo kaikkea muuta
ihmistaitoa oli turhaan koetettu. Mutta Jaakobin Jumalan siunaus
vaikutti tyttäressäni.»

Beaumanoir kääntyi Mont-Fitchetin puoleen tylysti hymyten. »Näetkö,
veljeni», hän virkkoi, »kuinka kaikkinielevä vihollinen osaa meitä
ihmisiä pettää! Katsopas, millä syötillä hän sieluja onkii antaen lyhyen
maallisen elämän jatkon iankaikkisen autuuden hinnasta. Totta puhuu
siunattu lakimme, kun käskee: _Semper percutiatur leo vorans_ -- Aina
lyötäköön jalopeura, joka kaikki nielee. -- Ylös jalopeuran kimppuun!
Lyökäämme hävittäjä maahan!» huusi hän heiluttaen korkealle
salavoimaista sauvaansa, ikäänkuin peloittaakseen pimeyden valtoja.
--»Tyttäresi epäilemättä parantelee tauteja», lisäsi hän kääntyen
juutalaisen puoleen, »loitsusanoilla ja muilla taikakeinoilla.»

»Ei suinkaan, korkea-arvoinen ja urhoollinen herra», vastasi Iisak,
»vaan pääasiallisesti ihmeellisen voimallisella voiteella.»

»Mistä hän on oppinut sen salaisuuden?»

»Hän sai sen», vastasi Iisak vastahakoisesti, »Mirjamilta, eräältä
meidän kansamme viisaalta vaimolta.»

»Ahaa, kavala juutalainen!» tiuskaisi suurmestari; »eikö se ollut sama
noita-akka Mirjam, jonka inhoittavasta loitsutaidosta maine on levinnyt
yli kaikkien kristittyjen maiden?» huusi hän ristien silmänsä. »Hänen
ruumiinsa poltettiin lavalla, ja hänen tuhkansa ripoiteltiin kaikkien
neljän tuulen vietäväksi. Ja samaten käyköön myös minulle ja minun
säädylleni, jollen tee samaa ja vielä pahempaakin hänen oppilaallensa!
Minä häntä opetan loitsuilla ja salatiedoilla lumoamaan pyhän temppelin
sotureita! -- Damian, hoi! Potkaise tämä juutalainen ulos portista
--ammu hänet kuoliaaksi, jos hän vastustaa tai yrittää palata takaisin.
Hänen tyttärensä kohtalon me määräämme sillä tavalla kuin kristillinen
lakimme ja korkea virkamme vaativat.»

Iisak-raukka ajettiin siis kiireesti ulos preceptorio-kartanosta; hänen
hartaita pyyntöjänsä ei otettu kuuleviin korviin eikä myöskään auliita
tarjouksiansa. Hän ei voinut tehdä muuta kuin palata rabbiinin taloon,
jonka ystävän avulla hän toivoi saavansa kuulla, mikä kohtalo tulisi
hänen tyttärensä osaksi. Tähän asti oli hän pelännyt vahinkoa hänen
kunnialleen; mutta nyt häntä vapisutti se pelko, että Rebekka tulisi
tapetuksi. Sillävälin suurmestari kutsui Templestowen preceptorin
eteensä.



KUUDESNELJÄTTÄ LUKU.

    Petokseks' älä taitoani soimaa.
    Eläähän kaikki teeskentelyn turvin.
    Teeskentelyllä köyhä almun saa,
    teeskentelyllä herra saavuttaa
    itselleen maita, valtaa, korkeutta.
    Papitkin sitä viljelee, ja myös
    soturi uljas teeskentelemällä,
    kultaapi urhotyönsä arvoa.
    Jokainen sitä käyttää, jokainen
    luvalliseks' sen katsoo, ja jos ken
    todella näyttäytyy luonnossansa,
    menesty ei hän kirkon eikä kruunun
    palvelijana eikä armeijassa. --
    Näin maailman meno on.

                      _Vanha näytelmä_.

Albert Malvoisin, Templestowen kartanon preceptori, oli saman Filip
Malvoisinin veli, josta on jo joskus ollut puhetta tässä kertomuksessa.
Hänkin oli niinkuin tämä veljensä Brian de Bois-Guilbertin liittolainen.

Niiden irstastapaisten, jumalattomien miesten joukossa, joita
temppeliritaristossa oli kovinkin monta, oli Albert Malvoisin pahimpia.
Mutta hän ynnä uljas Bois-Guilbert erosivat siinä suhteessa toisistaan,
että hän osasi ulkokultaisuuden hunnulla peittää häijyt tapansa ja
kunnianhimoiset pyyteensä sekä ulkonaisesti teeskennellä ankaraa
jumalisuutta, vaikka hän sitä salaa pilkkailikin. Jollei suurmestari
olisi niin äkkiarvaamatta saapunut paikalle, ei hän Templestowessa olisi
saanut nähdä hienointakaan merkkiä kurin heikontumisesta. Ja nytkin,
vaikka hän ei ollut osannut kyllin ajoissa valmistautua ja oli jossakin
määrin tullut itse teosta tavatuksi, Albert Malvoisin oli niin nöyrästi
ja niin silminnähtävän katuvaisena kuunnellut päämiehensä moitteita ja
niin joutuisasti parantanut kaikki moitteenalaiset asiat, -- hän oli
sanalla sanoen osannut antaa kartanolleen ja sen asukkaille, jotka äsken
vielä eivät tietäneet muusta kuin huvituksista ja hekumasta, niin
jumalisen ja ankaran ulkomuodon, -- että Luukas Beaumanoir oli jo
alkanut uskoa preceptoria kunnollisemmaksi mieheksi, kuin mitä hän
ensisilmäyksellä kartanon ulkoasusta olisi voinut päättää.

Mutta tämä suurmestarin parempi ajatus oli nyt taas suuresti muuttunut,
kun tuli tietyksi, että Albert oli vastaanottanut tähän hengelliseen
kartanoon vangitun juutalaisnaisen, joka, niinkuin syytä oli pelätä,
taisi olla toisen temppeliritarin jalkavaimo. Tavattoman ankaralla
katsannolla otettiin siis Albert vastaan, kun hän astui suurmestarin
eteen.

»Tässä kartanossa, joka on temppeliritariston toimia varten pyhitetty»,
lausui suurmestari tylyllä äänellä, »kuuluu olevan juutalaisnainen,
jonka eräs uskonveljistämme on tuonut tänne teidän luvallanne, herra
preceptori.»

Albert Malvoisin oli aivan yllätettynä ja hämillään. Sillä Rebekka-parka
oli talletettu syrjäiseen, salaiseen kammioon, ja tarkasti oli pidetty
vaaria siitä, ettei kukaan saisi tietoa hänen läsnäolostansa. Preceptori
näki Beaumanoirin silmistä, että turmio oli tarjona hänelle sekä
Bois-Guilbertille, jollei hän osaisi väistää tätä uhkaavaa myrskyä.

»Miksi olet ääneti?» kysyi suurmestari uudelleen.

»Onko minun sallittu vastata?» vastasi preceptori kaikkein alamaisinta
nöyryyttä teeskennellen, vaikka hän itse asiassa tällä vastauksellaan
tahtoi saada aikaa koota ajatuksiaan.

»Puhu, minä sallin sen», lausui suurmestari -- »puhu ja sano, tunnetko
tätä lukua pyhissä säännöissämme: _de commilitonibus Templi in sancte
civitate, qui cum miserrimis mulieribus versantur, propter oblectationem
carnis;_ -- Pyhässä kaupungissa olevan temppelin sotureista, jotka
lihallisessa himossaan seurustelevat mitä kurjimpien vaimojen kanssa.»

»Tunnen kyllä, kunnioitettava isäni», vastasi preceptori. »Kuinka olisin
voinutkaan kohota virkaani tuntematta tätä sääntöä, joka sisältää
lakimme ankarimman kiellon.»

»Kuinka sitten, minä kysyn sitä vielä kerran, olet sallinut erään
veljemme tuoda tänne jalkavaimonsa, vieläpä juutalaisen noidan, tämän
pyhän paikan häväistykseksi ja saastutukseksi?»

»Juutalaisen noidanko!» toisti Albert Malvoisin. »Hyvät enkelit
varjelkoot!»

»Niin juuri, veli, juutalaisen noidan!» lausui suurmestari ankaralla
äänellä. »Niin juuri minä sanon. Uskallatko kieltää, että Rebekka, tuon
kurjan koronkiskurin Iisak Yorkilaisen tytär ja tuon ilkeän noita-akan
Mirjamin opetuslapsi asuu nyt -- hävettääpä jo sitä mainitessa ja
ajatellessakin! -- tässä sinun preceptorio-kartanossasi?»

»Teidän viisautenne, arvokas isä», vastasi preceptori, »on nyt poistanut
pimeyden, joka peitti ymmärrystäni. Suurestihan minä jo ihmettelin,
kuinka niin kelpo ritari kuin Brian de Bois-Guilbert oli voinut niin
mielettömästi ihastua tämän naikkosen muotoon. Ja minä puolestani olen
vain senvuoksi sallinut tälle sijaa tässä kartanossa, että siten
estäisin heidän alkavaa rakkauttaan, joka muuten olisi yhä kiihtynyt ja
saattanut meidän urhoollisen, jumalisen veljemme lankeemukseen.»

»Eikö heidän välillään siis ole vielä tapahtunut mitään, jolla hän olisi
valaansa rikkonut?» kysyi suurmestari.

»Mitä! Näidenkö kattojen alla?» huudahti preceptori ristien silmiään.
»Pyhä Magdaleena ja kaikki kymmenentuhatta neitsyttä varjelkoot! -- Ei!
Jos tein väärin ottaessani tytön vastaan tähän huoneeseen, niin syynä on
ollut se hairahduttava toivo, että sillä keinoin voisin lopettaa
veljemme hullun ihastuksen juutalaistyttöön. Sillä tämä rakkaus oli
mielestäni niin hurja ja epäluonnollinen, etten voinut arvella sitä
muuksi kuin hulluuden puhdin synnyttämäksi, jota pikemmin tuli sääliä
kuin moittia. Mutta kun teidän viisautenne nyt on keksinyt tuon
juutalaisnaikkosen olevan ilkeän noidan, niin lieneekin siinä seikassa
täysi selitys Bois-Guilbertin hulluuteen.»

»Niin onkin! -- Niin onkin!» vahvisti Beaumanoir. »Näetkös, veli Konrad,
kuinka vaarallista on antaa perään saatanan ensimmäisillekin
houkutuksille ja mairitteluille! Me katselemme naista ainoastaan silmän
nautinnon vuoksi ja ihaillaksemme hänen kauneuttansa ihmisten tavalla
puhuen. Ja ikivanha perivihollisemme, kaikki nielevä jalopeura saa sillä
tavoin vallan meidän sielujemme ylitse ja saa sitten taikakeinoilla ja
loitsimisilla aikaan sen, minkä ensin meidän turhamaisuutemme ja
hulluutemme oli vain alulle pannut. Saattaa tosin olla, että veljeämme
Bois-Guilbertiä tässä asiassa pikemmin tulee sääliä kuin kovasti
rangaista, että sauvan tuki on tässä enemmän paikallaan kuin kepin
kuritus ja että meidän kehoituksemme sekä rukouksemme vielä voivat
vapahtaa hänet siitä hullutuksesta ja palauttaa hänet veljien seuraan.»

»Kovin surkeaa se olisikin», virkkoi Konrad Mont-Fitchet, »jos pyhä
veljeskuntamme kadottaisi yhden parhaista peitsimiehistään juuri nyt,
kun ritaristomme kipeimmin tarvitsee poikiensa apua. Kolmesataa
saraseenia on Bois-Guilbert omalla kädellänsä tappanut.»

»Näiden kirottujen koirien veri», lausui suurmestari, »on oleva makeana
ja suotuisana uhrina pyhille miehille ja enkeleille, joita he pitävät
halpana. Ja näiden pyhien miesten sekä enkelien avulla me saamme
rikotuksi sen loitsun ja lumouksen, johon veljemme on takertunut kuin
verkkoon. Hän on repäisevä poikki tämän Delilan paulat, samoin kuin
Simson katkaisi molemmat uudet köydet, joilla filistealaiset olivat
sitoneet hänet, ja hän on edelleenkin teloittava uskottomia kaataen
niitä kasaan kasan päälle. Mutta tämä ilkeä noita, joka
taikakeinoillansa on ryhtynyt pyhän temppelin ritariin, kuolkoon
armotta.»

»Mutta Englannin lait», keskeytti preceptori, joka tosin oli iloinen
siitä, että suurmestarin vihastus täten oli kääntynyt toiseen henkilöön
Bois-Guilbertistä ja hänestä itsestään, mutta nyt pelkäsi sen menevän
liian kauas toiseen suuntaan.

»Englannin lait», sanoi Beaumanoir, »sallivat, jopa käskevätkin, että
jokainen tuomari omassa tuomiopiirissään valvoo oikeutta. Pieninkin
paroni saa vangita, tutkia ja tuomita noidan, joka on hänen alusmailtaan
tavattu. Eikö siis sama valta olo temppelin suurmestarillakin
kartanossa, joka on hänen veljeskuntansa oma? -- Ei -- minä aion tässä
tuomita ja päättää. Tämä noita on hävitettävä, ja silloin tämä maa saa
häijyytensä anteeksi. Varustakaa juhlasali kuntoon noidan tutkimista
varten.»

Albert Malvoisin kumarsi ja lähti -- ei kuitenkaan salia valmistamaan,
vaan Brian de Bois-Guilbertin puheille ilmoittaaksensa hänelle, mihin
suuntaan asiat nyt lopulta näyttivät kallistuvan. Pian hän tapasikin
mainitun ritarin, joka oli vimmatun vihastuksissaan, kun ihana
juutalaistyttö oli toistamiseen hylännyt hänen tarjouksensa. »Sitä
ajattelematonta, kiittämätöntä olentoa!» sanoi hän. »Minutko hän hylkää,
joka oman henkeni uhalla olen pelastanut hänet veren ja tulen keskeltä!
Taivaan nimessä, Malvoisin! Minä viivyin siellä siksi, kunnes kaikki
parret ja pylväät ympärilläni räsähtivät ja romahtivat maahan. Minuun
kohdistuivat sadat nuolet. Ne löivät ratisten rautapaitaani kuin rakeet
ikkunalasia vasten, ja minä suojelin vain häntä kilvelläni. Kaiken tämän
olen hänen tähtensä tehnyt, ja nyt tuo itsepäinen tyttö moittii minua
siitä, kun en jättänyt häntä surman suuhun, eikä tahdo suoda minulle
vähintäkään kiitollisuudenosoitusta, ei edes kaukaisinta toivettakaan,
että hän joskus vasta voisi taipua sitä suomaan. Perkele, joka on koko
hänen kansalleen niin runsaasti suonut itsepäisyyttä, näyttää koonneen
tämän lahjan väkevimmän tehon tuohon tyttöseen!»

»Perkele», virkkoi preceptori, »on luullakseni riivannut teidät
kumpaisetkin. Enkö ole monta monituista kertaa saarnannut sinulle
varovaisuutta, jollet voi hillitä itseäsi kokonaan? Enkö ole sanonut
sinulle olevan yltäkyllin kristityitä neitosia, joiden mielestä olisi
suuri synti kieltää _le don d'amoureux merci_ -- rakkauden armolahjaa
--näin uljaalta ritarilta? Mutta sinä kiinnität väkisinkin rakkautesi
uppiniskaiseen, itsepäiseen juutalaisnaikkoseen! Vannonpa pyhän messun
kautta, että taisipa vanha Luukas Beaumanoir osata oikeaan, kun hän
sanoi tytön lumonneen sinut taikakeinoilla!»

»Luukas Beaumanoir!» sanoi Bois-Guilbert moittivalla äänellä. -- »Niinkö
sinä valvoit asiani salaisuutta, Malvoisin? Oletko antanut tuon
ukko-hupakon saada vihiä Rebekan olosta tässä kartanossa?»

»Mitä minä sille mahdoin?» vastasi preceptori. »En ole laiminlyönyt
mitään peittääkseni salaisuuttasi, mutta se on sittenkin tullut ilmi.
Piruko sen kieli vai joku muu, sen vain piru itse tietää. Mutta minä
olen voimiani myöten kääntänyt asian hyväksi; sinulle ei tapahdu mitään
pahaa, jos vain luovut Rebekasta. Sinua säälitään -- muka loitsukeinojen
uhrina. Rebekka on noita, ja hän saa semmoisena kuolemanrangaistuksen.»

»Sitä hän ei saa, sen vannon kautta Jumalan!» äyskähti Bois-Guilbert.

»Hänen täytyy kuolla ja hän on kuoleva, sen vannon taivaan kautta!»
virkkoi Malvoisin. »Sinä et voi pelastaa häntä eikä kukaan muukaan.
Luukas Beaumanoir on päättänyt, että yhden juutalaistytön kuolema
riittää sovitusuhriksi temppeliherrojen kaikista rakkaussynneistä; ja
tiedäthän sen, että hänellä on tarpeeksi sekä lujuutta että valtaakin
panna toimeen tämä viisas ja jumalinen päätös.»

»Uskottaneenko vastaisina aikoina todeksi, että tämmöistä typerää
taikauskoa koskaan on voinut olla olemassa!» sanoi Bois-Guilbert astuen
edestakaisin huoneessa.

»Mitä silloin uskottaneen, en tiedä», virkkoi Malvoisin rauhallisesti.
»Mutta sen tiedän varmaan, että meidän aikanamme yhdeksänkymmentä ja
yhdeksän sadasta papista tai maallikosta on huutava aamenensa
suurmestarin tuomiolle.»

»Nytpä keksin keinon», sanoi Bois-Guilbert. »Albert, sinä olet ystäväni.
Sinun pitää sallia hänen salassa paeta, ja minä vien hänet johonkin
salaisempaan ja turvallisempaan paikkaan.»

»Sitä en voi, vaikka tahtoisinkin», vastasi preceptori. »Tämä kartano on
täynnä suurmestarin palvelijoita ja muita hänen puoluelaisiaan. Ja
suoraan puhuen, veikkoseni, enpä oikein tahtoisikaan puuttua sinun
kanssasi tähän seikkailuun, jos voisinkin toivoa saattavani sen
onnellisesti perille. Olen jo tarpeeksi antautunut vaaraan sinun
tähtesi. En juuri mielelläni ottaisi vastaan erontuomiota enkä huolisi
preceptorinvirkaanikaan menettää tuommoisen koreaksi maalatun liha- ja
verikappaleen vuoksi. Ja sinäkin, jos tahdot totella neuvoani, heitä jo
tämä metsähanhenpyynti ja lennätä haukkasi jonkin muun otuksen perään.
Ajattelepas, Bois-Guilbert, että nykyinen arvosi ja vastainen korkeutesi
riippuu kokonaan siitä, että pysyt meidän veljeskuntamme jäsenenä. Jos
pidät mielettömästi kiinni rakkaudestasi Rebekkaan, niin annat
Beaumanoirille aihetta erottaa sinut ritarien joukosta eikä hän suinkaan
jätä sitä käyttämättä. Hän on peloissaan komentosauvansa puolesta, jota
hän pitää tutisevassa kourassaan, ja hän tietää, että sinä ojentelet
rohkeaa kättäsi sitä kohti. Älä epäilekään, että hän on saattava sinut
turmioon, jos hän saa niin hyvän syyn siihen kuin sen, että muka
suojelet juutalaista noitaa. Anna hänen tehdä mielensä mukaan tässä
asiassa, jossa et voikaan häntä estää. Kun kerran saat komentosauvan
omaan vahvaan kouraasi, silloin halaile Juudaan tyttäriä tai polta heitä
tulella, miten mielesi parhaiten tehnee.»

»Malvoisin», sanoi Bois-Guilbert, »sinä olet kylmäverinen...»

»Ystävä», jatkoi preceptori kiireesti täyttäen lauseen, jonka
Bois-Guilbert luultavasti olisi pahemmalla sanalla lopettanut;
--»kylmäverinen ystävä minä olenkin ja sitäpä sopivampi neuvojaksi. Sinä
et voi pelastaa Rebekkaa, sen vakuutan sinulle vielä kerran. Sinä voit
vain antautua vaaraan yhdessä hänen kanssansa, sen vannon vielä kerran.
Joudu nyt heti suurmestarin luo -- heittäydy hänen jalkojensa juureen ja
sano hänelle...»

»En minä heittäydy hänen jalkojensa juureen, sen vannon kautta taivaan
valtojen! Mutta vasten silmiä aion sanoa sille ukko-hupakolle...»

»Sano sitten hänelle vasten silmiä», jatkoi Malvoisin kylmäkiskoisesti,
»että rakastat aivan mielettömästi tätä juutalaista vankia. Ja mitä
kiivaammin sinä puhut rakkaudestasi, sitä enemmän on hän kiirehtivä
tekemään siitä lopun ottamalla tuon ihanan lumoojan hengiltä. Ja sinä
itse, kun näin tunnustat asian, joka on rikos valaasi vastaan, ja kun
sillä tavoin olet tavattu julkiteosta, et voi toivoa mitään apua
säätyveljiltäsi. Näin olet sitten menettänyt kaikki loistavat kunnian ja
vallan toiveesi ja saat kenties siitä lähtien palkasta kantaa peistäsi
jossakin joutavassa nurkkasodassa Flanderin ja Burgundin tanterilla.»

»Sinä puhut totta, Malvoisin», myönsi Brian de Bois-Guilbert hetken
aikaa ajateltuaan. »En tahdo antaa tuolle harmaakarvaiselle,
sokeauskoiselle pölkkypäälle tilaisuutta päästä niskaani kiinni. Ja mitä
Rebekkaan tulee, niin eipä hän olekaan ansainnut, että hänen tähtensä
panisin arvoni ja kunniani alttiiksi. Minä hylkään hänet -- niin, minä
jätän hänet oman onnensa nojaan, jollei...»

»Älä rajoita millään ehdoilla tätä viisasta ja välttämätöntä
päätöstäsi», sanoi Malvoisin. »Nainen ei ole muuta kuin lelu
lomahetkiemme kulutukseksi -- kunniantavoittelu, kas se on elämän
tositointa. Mieluummin näen tuhannen tuommoisen heikon leikkikalun kuin
Rebekka on menevän rikki kuin miehuullisen jalkasi poikkeavan siltä
loistavalta uralta, joka on sille avoinna! Nyt meidän on erottava eikä
kukaan saa tietää, että olemme keskustelleet näin salaisesti. -- Minä
lähden varustamaan salia kuntoon oikeudenistuntoa varten.»

»Mitä!» virkkoi Bois-Guilbert, »joko näin pian?»

»Aivan niin», vastasi preceptori; »tutkinto käy joutuisaan, kun
tuomarilla on päätös jo ennakolta valmiina.»

»Rebekka», puheli Bois-Guilbert yksin jäätyänsä, »sinusta saan
nähtävästi maksaa kalliin hinnan. -- Miksi en voi jättää sinua oman
onnesi nojaan, niinkuin tuo kylmäverinen ulkokullattu neuvoo? Minä
tahdon vielä kerran yrittää saada sinut pelastetuksi -- mutta varo,
ettet palkitse minua taas kiittämättömyydellä! Sillä jos vielä kerran
hylkäät minut, silloin kostonhimoni on oleva yhtä palava kuin nyt lemmen
kaipuuni. Bois-Guilbert ei pane henkeänsä ja kunniaansa alttiiksi, kun
ei muuta palkintoa ole saatavana kuin ylenkatsetta ja soimauksia.»

Juuri kun preceptori oli saanut tarpeelliset käskyt annetuiksi, tuli
Konrad Mont-Fitchet hänen luokseen ja ilmoitti, että suurmestari tahtoi
heti paikalla tutkia juutalaistytön asiaa.

»Koko tuo kanne on varmasti vain tyhjää houretta», sanoi preceptori.
»Onhan meillä monta muutakin juutalaislääkäriä, emmekä me sano heitä
noidiksi, vaikka parantaminen heiltä usein onnistuu ihmeellisesti.»

»Suurmestari katselee asiaa toiselta kannalta», vastasi Mont-Fitchet.
»Ja jos saan suoraan puhua sinulle, Albert -- olkoon hän noita tai ei,
niin parempi on, että tuo kurja tyttönen kuolee, kuin että
veljeskuntamme kadottaisi Brian de Bois-Guilbertin tai hajoaisi
sisällisen eripuraisuuden vuoksi. Tiedäthän, kuinka korkea on hänen
arvonsa, kuinka suuri hänen sotamaineensa -- tiedäthän, kuinka suurella
suosiolla moni veljistämme katselee häntä. Mutta siitä kaikesta ei
suurmestari yhtään välitä, jos hän näkee Brianin olevan juutalaistytön
viettelijän eikä uhrin. Vaikka tämän ruumiissa olisikin kaikkien
kahdentoista Israelin heimokunnan sielut yhteen koottuina, niin on
kuitenkin parempi, että hän yksin joutuu surman omaksi, kuin että
Bois-Guilbertkin samalla seuraisi häntä kuolemaan.»

»Minä vastikään kehoitin häntä luopumaan tuosta tytöstä», sanoi
Malvoisin. »Mutta kuulepas, onkohan meillä vain tarpeeksi syitä, joiden
nojalla voimme rangaista Rebekkaa noituudesta? -- Ettei suurmestari vain
peräytä päätöstään, jos hän huomaa todistukset mitättömiksi?»

»Ne ovat vahvistettavat, Albert», vastasi Mont-Fitchet, »ne ovat
vahvistettavat. Ymmärrätkö minua?»

»Kyllä ymmärrän», sanoi preceptori, »enkä pelkääkään mitään tekoa, joka
säädyllemme on hyödyllinen -- mutta mistä me niin lyhyessä ajassa
löydämme sopivia välikappaleita?»

»Malvoisin, ne on löydettävä», lausui Konrad. »Siitä on oleva hyötyä
niin säädyllemme kuin myös sinulle itsellesi. Tämä Templestowe on vain
köyhä preceptorio-kartano. Maison-Dieun kartanolla on kaksi sen vertaa
tuloja, -- ja sinä tiedät, kuinka vahvasti vanha herra luottaa minun
sanoihini. Hanki todistajia, joiden avulla asia saatetaan hyvään
loppuun, niin pääset preceptoriksi Maison-Dieun kartanoon viljavassa
Kentin maakunnassa. Mitäs siitä sanot?»

»Onhan minulla kaksi tuttua», vastasi Malvoisin, »niiden miesten
joukossa, jotka tulivat tänne Bois-Guilbertin kanssa. He ovat ennen
palvelleet veljeäni Filip de Malvoisinia ja liittyivät sitten
Front-de-Boeufin väkeen. -- Annapa olla, että he tietävät jotakin tämän
naisen loitsimisista.»

»Joudu, mene heti heidän puheilleen -- ja kuule, jos pari Bysantin
kultakolikkoa voi ehkä teroittaa heidän muistiansa, niin älä säästele
niitä.»

»Ne ovat miehiä, jotka yhden sekiinin palkasta vannoisivat vaikka oman
äitinsä ja kantajansa noidaksi», sanoi preceptori.

»Joudu sitten», virkkoi Mont-Fitchet. »Sydänpäivän aikana asia pannaan
alulle. Minä en ole nähnyt vanhaa herraamme näin kiivaassa puuhassa
hamasta siitä päivästä, jolloin hän tuomitsi polttolavalle Hamet
Allagin, käännytetyn muhamettilaisen, joka oli jälleen luopunut entiseen
uskoonsa.»

Kun kartanon suuri kello oli lyönnillään ilmoittanut keskipäivän hetken,
kuuli Rebekka jalkojen kopinaa niiltä salaisilta portailta, jotka
johtivat hänen vankihuoneeseensa. Kopinan kovuus ilmaisi useampien
henkilöiden olevan tulossa, ja siitä Rebekka hiukan ilostui, sillä hän
pelkäsi kiivashimoisen ja röyhkeän Bois-Guilbertin yksinäistä käyntiä
pahemmin kuin kaikkea muuta pahaa, mikä hänelle saattoi täällä tapahtua.

Kamarin oven lukko avautui ja sisään astuivat Konrad sekä preceptori
Malvoisin, joiden kintereillä seurasi neljä mustakaapuista vartijaa,
pertuskat kädessä.

»Kuule, sinä kirotun kansan tytär», virkkoi preceptori, »nouse ja seuraa
meitä!»

»Mihin?» kysyi Rebekka, »ja mitä varten?»

»Tyttö», vastasi Konrad, »sinulla ei tässä ole kyselemistä; sinun tulee
vain totella. Mutta voinhan kuitenkin ilmoittaa sinulle, että sinut
viedään meidän pyhän ritaristomme suurmestarin eteen vastaamaan
pahanteoistasi.»

»Kiitetty olkoon Aabrahamin Jumala!» sanoi Rebekka pannen kätensä
ristiin ikäänkuin rukoillakseen. »Tuomari, vaikka hän olisikin kansani
vihollinen, on oleva minulle suojelija. Hyvin mielelläni seuraan teitä
-- sallikaa vain, että ensin peitän pääni hunnulla.»

He astuivat portaita alas hitain, juhlallisin askelin, kulkivat sitten
pitkän käytävän kautta ja saapuivat viimein sen päässä olevasta
kaksoisovesta suureen saliin, johon suurmestari oli asettunut oikeutta
istumaan.

Tämän avaran suojan ovenpuoli oli täynnä alempiarvoisia aseellisia
miehiä. Näiden muodostamain ryhmien halki Rebekka seuralaistensa,
preceptorin ja Mont-Fitchetin sekä vartijainsa kanssa tunkihe suurella
vaivalla ja saapui häntä varten määrätylle istuimelle. Kun hän astui
tungoksen läpi, käsivarret ristissä ja pää kumarruksissa, niin
työnnettiin hänelle paperilippunen, jonka hän melkein huomaamattansa
otti vastaan ja piti kädessään, sen sisällystä tarkastamatta. Tämä
todistus, että hänellä tässä peloittavassa kokouksessa kuitenkin oli
joku ystävä, rohkaisi häntä niin, että hän kohotti päätään nähdäkseen,
kenenkä eteen hänet oli nyt tuotu. Hänen edessään olevaa näkyä koetamme
nyt seuraavassa luvussa kuvata.



SEITSEMÄSNELJÄTTÄ LUKU.


    Kovaksi sanon lakia, mi kielsi
    inehmon sydänt' itkein suremasta
    inehmon suruja ja vaivoja.
    Kovaksi sanon lakia, mi kielsi
    viattomankin ilon hymyilyn.
    Mut kovin kaikist' oli se, mi julman
    rautaisen valtikkansa kohotti
    ja nimitti sen kädeks Jumalan.

                            _Keski-aika_.


Tuomio-istuin, jonka edessä viatonta Rebekka-raukkaa oli tutkittava, oli
asetettu _dais_'ille eli salin peränpuoleiselle korokkeelle, joka siihen
aikaan oli tarkoitettu kunniasijaksi talon etevimmille asukkaille tai
näiden vieraille. Korkeaselkäisellä tuolilla, vastapäätä syytetyn
paikkaa, istui temppelin suurmestari, puettuna avaraan, monin poimuin
alasvaluvaan valkeaan juhlapukuunsa; kädessä hän piti salavoimaista
sauvaansa, jota koristi ritariston risti. Hänen edessänsä, vähän
alempana, oli pöytä, jonka ääressä istui kaksi kirjuria, molemmat
temppeliritaristoon kuuluvia pappeja; heidän virkanaan oli merkitä
kirjaan tämän päivän toimitukset. Näiden pappien mustat puvut, kaljuksi
ajetut päälaet ja nöyrä ilme olivat silmiinpistävänä vastakohtana
salissa olevien ritarien sotaiselle ilmeelle; heistä osa kuului tämän
preceptorio-kartanon vakinaisiin asukkaihin, osa oli tullut vierailemaan
suurmestarin seurassa. Preceptorit. joita oli neljä läsnä, istuivat
matalammilla sijoilla ja vähän taempana kuin heidän päämiehensä. Ja
vielä matalammilla raheilla, jotka oli asetettu saman verran taemmaksi
preceptoreista kuin nämä suurmestarista, istuivat muut temppeliritarit,
joilla ei ollut korkeampaa arvoa. Kaikkein perimmällä, mutta hekin
kaikki _dais_'illa eli ylemmällä permannolla, seisoivat ritarien
asemiehet, puettuina huonompiin valkeisiin viittoihin.

Kaikkien läsnäolevien kasvot kuvastivat mitä ankarinta vakavuutta. Mutta
ritarien kasvoilta saattoi kuitenkin -- sen juhlallisuuden rinnalla,
joka hengelliseen säätyyn kuului ja jonka suurmestarin läsnäolo nyt
erikoisesti aiheutti -- havaita myös sotilaallisen rohkeata ilmettä.

Salin alempi ovenpuoli oli täynnä pertuskoilla asestettuja vartijoita
sekä muuta kansaa, jota uteliaisuus oli kerännyt kokoon; sillä olihan
tässä nyt samalla kertaa nähtävänä sekä temppeliritariston
korkea-arvoisa suurmestari että myös kuuluisa juutalainen noita. Enin
osa tätä halvempaa kansaa kuului, mikä minkin viran nojalla,
temppeliritaristoon ja tunnettiin mustista puvuistaan. Mutta myöskin
lähiseutujen talonpoikia oli päästetty sisään, sillä Beaumanoir piti
kunnia-asiana, että hänen oikeudenistuntonsa mieltäkohottava toimitus
olisi mahdollisimman julkinen. Hänen suuret, siniset silmänsä näyttivät
vieläkin laajenevan, kun hän tarkasteli paikalle kokoontunutta kansaa;
ja koko hänen muotonsa sai majesteetillisemman ilmeen sen johdosta, että
hänellä nyt oli niin tärkeä ja hänen mielestään niin ansiollinen työ
tehtävänään. Päivän menot alkoivat virren veisuulla, ja siihen
suurmestari itsekin otti osaa syvällä, taipuisalla äänellään, jota ei
vanhuus vielä ollut voinut sortaa. Nuo juhlalliset sanat: _Venite,
exultemus Domino!_ (Tulkaa, riemuitkaamme Herrassa), joita
temppeliritarit tavallisesti veisasivat, ennenkuin ryntäsivät maallisten
vihollisten kimppuun, oli Luukas Beaumanoir pitänyt sopivimpina tässäkin
tilaisuudessa, kun loistava voitto, jommoiseksi hän sitä arveli, oli
saatava pimeyden vallasta. Syvät, pitkät säveleet, kajahtaen sadan
miehen suusta, jotka olivat harjaantuneet yhteiseen virrenveisuuseen,
kohosivat salin lakea kohti ja vierivät sen kupulakea myöten, kohisten
suloisesti ja samalla juhlallisesti kuin valtava koski.

Laulun vaiettua suurmestari antoi katseensa hitaasti kulkea ympäri salia
ja huomasi, että eräs preceptorinistuimista oli tyhjä. Brian de
Bois-Guilbert, jonka siinä tuli istua, oli noussut paikaltansa ja seisoi
nyt lähellä temppeliritareille määrätyn penkin päätä. Toisella kädellään
hän hiukan kohotti viittaansa, niin että se osaksi peitti hänen
kasvonsa; toisella hän piti ristikahvaista miekkaansa, piirustaen sen
nahkatupen kärjellä verkalleen tammista lattiaa.

»Onneton mies!» sanoi suurmestari luoden häneen säälivän katseen.
»Näetkö, Konrad, kuinka kipeästi tämä pyhä toimitus koskee häneen.
Semmoiseen kurjaan tilaan voi naisen sorea muoto, syvyyden ruhtinaan
avulla, saattaa urhoollisen ja kaikkien kunnioittaman ritarin! --Näetkö,
hän ei voi katsoa meihin; hän ei voi katsoa tyttöön! Ja kukapa
tietääkään, missä tarkoituksessa kiusaajahenki pakottaa hänen kätensä
piirtelemään tuommoisia taikaviivoja permantoon? Saattaa olla, että ne
uhkaavat meidän onneamme ja henkeämme; mutta me syljemme pahalle
hengelle vasten silmiä ja ylenkatsomme häntä. _Semper leo percutiatur!_»

Tämän kaiken hän lausui hiljaa uskotulle puhetoverilleen Konrad
Mont-Fitchetille. Sitten suurmestari koroitti äänensä ja kääntyi
kokoontuneen kansan puoleen.

»Korkea-arvoisat ja urhoolliset miehet ja ritarit, tämän pyhän säädyn
preceptorit ja muut jäsenet, veljeni ja lapseni! -- Niin myös tekin,
jalosukuiset ja hurskaat asemiehet, jotka palvelette saadaksenne kerran
kantaa tätä pyhää ristiä! -- Ja niin myös tekin, kristityt veljeni
kaikista säädyistä! -- Tietäkää, että tämä kokous ei ole kutsuttu kokoon
siitä syystä, ettei minulla yksinänikin olisi kyllin valtaa. Sillä
minulle on, vaikka itsepuolestani olen mahdoton semmoiseen kunniaan,
uskottu tämä sauva ja sen mukana täysi valta tutkia ja tuomita kaikkia
asioita, jotka koskevat meidän pyhän veljeskuntamme etua. Laatiessansa
meidän ritarillisen ja hengellisen veljeskuntamme säännöt määräsi Pyhä
Bernhard yhdeksännessäkuudetta luvussa, että veljien kokoonkutsuminen
neuvotteluun on riippuva suurmestarin tahdosta ja sanasta. Hän on siis
minullekin, samoinkuin minua arvokkaammillekin isille, jotka ovat olleet
edeltäjiäni tässä virassa antanut vallan päättää, missä tilaisuudessa
sekä myös milloin ja missä paikassa koko veljeskuntamme tai vain osa
siitä on kutsuttava neuvotteluun. Ja kaikissa tämmöisissä kokouksissa
tulee minun, kuultuani veljien neuvot, tehdä päätös oman tahtoni mukaan.
Mutta kun raateleva susi on karannut lammaslauman keskelle, niin
pitäähän silloin paimen velvollisuutenaan kutsua kaikki kumppaninsa
kokoon, jotta he löisivät jousilla ja lingoilla maahan päällekarkaajan,
niinkuin myös lakimme yhä käskee, että jalopeura on lyötävä maahan.
Tästä syystä olemme kutsuneet eteemme tämän juutalaisnaisen, Rebekan,
Iisakin tyttären -- naisen, joka on häpeällisesti kuuluisa
loitsimisistaan ja noitakeinoistaan, joilla hän on kiihoittanut veriä ja
pyörryttänyt aivoja, ei vain tavallisen halvan talonpojan, vaan ritarin
-- eikä edes tavallisen ritarin, vaan pyhän temppelin palvelukseen
pyhitetyn ritarin -- eikä vain tavallisen temppeliritarin, vaan jopa
yhden säätymme preceptorin, miehen, joka on etevimpiä niin maineensa
kuin myös virka-asemansa puolesta. Me itse, samoinkuin kaikki muutkin
täällä läsnäolevat, mitä säätyä lienemmekin, tiedämme Brian de
Bois-Guilbertin uskolliseksi ja kiivaaksi ristin soturiksi, joka
käsivarrellaan on tehnyt monta urotyötä Pyhällä maalla ja puhdistanut
pyhiä paikkoja saastutuksesta, huuhtoen niitä saastuttavien pakanain
verellä. Eikä tämän veljemme viisaus ja ymmärrys suinkaan ole ollut
vähemmän kuuluisa hänen veljiensä kesken kuin hänen urhoutensa ja
sotataitonsa. Päinvastoin on moni ritareistamme, niin itä- kuin
länsimaillakin, pitänyt Bois-Guilbertia semmoisena miehenä, joka
kernaasti saattaisi tulla valituksi minun komentosauvani perijäksi, kun
Jumala kerran armossaan katsoo hyväksi vapauttaa minut sen kuorman alta.
Jos me nyt kuulisimme tämmöisen miehen, jota pidetään niin suuressa
kunniassa ja joka todella ansaitsee niin suurta arvoa, äkkiä
välittämättä vähääkään kunniastaan ja valastaan, säätyveljistään ja
tulevaisuudentoiveistaan, ryhtyneen juutalaisen naikkosen seuraan,
kulkeneen sen hepakon kumppanina syrjäisillä paikoilla, suojellen häntä
oman henkensä uhalla, ja viimein himonsa vallassa tulleen niin sokeaksi
ja riivatuksi, että on tuonut porttonsa tänne meidän omaan
preceptorio-kartanoomme -- niin mitä me voisimme sanoa muuta, kuin että
paha henki on riivannut tuon kelpo ritarin tai että jokin turmiollinen
taika on lumonnut hänet? -- Jos voisimme uskoa asian laidan olevan
toisin, niin älkää luulkokaan, että hänen korkea virkansa, urhoutensa,
hyvä maineensa tai mikään muu maallinen syy estäisi meitä rankaisemasta
häntä ja juurtajaksaen hävittämästä tätä pahaa, niinkuin Raamattu
käskee: _Auferte malum ex vobis_ (poistakaa paha itsestänne). Sillä tämä
surkea juttu on täynnä kaikenlaisia inhoittavia rikoksia pyhää lakiamme
vastaan: 1:ksi -- hän on vaeltanut omaa tahtoansa myöten, vasten 33:tta
lukua: _Qvod nullus juxta propriam voluntatem incedat_. -- 2:ksi on hän
pitänyt seuraa kirkonkirouksessa olevan ihmisen kanssa, vastoin 57:ttä
lukua: _Ut fratres non participent cum excommunicatis_, josta syystä hän
itsekin on _Anathema Maranatha_ kirouksen alainen. -- 3:ksi hän on ollut
puheissa muukalaisen naisen kanssa, vastoin sääntöä: _Ut fratres non
conversantur cum extremis mulieribus_. -- 4:ksi hän ei ole karttanut,
vaan päinvastoin, pelkäänpä, pyytänyt naiselta suuteloita, joiden
kautta, niinkuin kuuluisan veljeskuntamme viimeinen sääntö sanoo: _Ut
fugiantur oscula_ (kartettakoon suuteloita), ristin soturit joutuvat
paulaan. Näiden monenlaisten ja inhoittavien rikosten tähden Brian de
Bois-Guilbert olisi erotettava ja hylättävä säädystämme, vaikka hän
olisikin meidän oikea kätemme ja oikea silmämme.»

Hän vaikeni. Hiljainen humina kävi kokoontuneen kansan läpi. Muutamia
nuorempia säädyn jäseniä oli hiukan naurattanut, kun sääntö: _Ut
fugiantur oscula_ tuli puheeksi, mutta hekin muuttuivat nyt vakaviksi ja
odottivat pelolla suurmestarin päätöstä.

»Tämmöinen», lausui tämä, »ja näin ankara rangaistus olisi lakimme
mukaan tuleva sille temppeliritarille, joka omavaltaisesti on rikkonut
näitä säätynsä tärkeimpiä kieltoja vastaan. Mutta jos saatana
taikakeinoilla ja loitsuilla on saanut valtaansa tämän ritarin, jonka
oma syy siis olisi vain se, että hän liian rohkeasti on luonut silmänsä
naisen kauneuteen, niin meidän tulee pikemmin sääliä kuin rangaista tätä
hairahdusta. Ja määräten hänelle ainoastaan semmoisen kurituksen, joka
huuhtoo hänestä synnin saastaisuuden, tulee meidän kääntää vihamme
terävin kärki sitä saatanan kirottua välikappaletta vastaan, joka oli
saattamaisillaan hänet perinpohjaiseen Jumalasta luopumiseen. -- Astukaa
siis esiin ja todistakaa, te, jotka olette nähneet näitä valitettavia
tekoja, jotta me saamme tutkia niiden sisällyksen ja luonnon ja päättää,
voiko tuon uskottoman naisen rankaiseminen tyydyttää oikeuttamme, vai
täytyykö meidän myös, vertavuotavin sydämin, ryhtyä rangaistuskeinoihin
omaa veljeämme vastaan.»

Useita vieraitamiehiä kutsuttiin todistamaan, miten suuriin vaaroihin
Bois-Guilbert oli antautunut pelastaessansa Rebekan palavasta linnasta
ja miten hän suojellessaan tyttöä ei ollut välittänyt vähääkään omasta
hengestään. Miehet kertoivat näitä asioita suurennellen, kuten aina
sivistymättömät ihmiset, joiden mieleen merkillinen tapaus on tehnyt
voimakkaan vaikutuksen. Ja heidän luonnollinen liioittelunhalunsa sai
tässä tilaisuudessa vielä paljon yllytystä siitä ilmeisestä
mielihyvästä, jolla korkean herran nähtiin kuuntelevan hänelle
kerrottuja juttuja. Tällä tavalla Bois-Guilbertin kokemat vaarat, jotka
suurentelemattakin olivat olleet sangen suuret, muuttuivat kertojien
suussa aivan ihmeellisiksi. Ritarin huolenpito Rebekan turvallisuudesta
ei paisunut ainoastaan varovaisuuden, vaan myös hurjimmankin
ritarillisen innostuksen rajojen yli. Ja nöyryys, jolla hän oli
kuunnellut kaikkia tytön puheita, vaikka ne usein olivat tylyjä ja
soimaavia, kuvattiin niin ylenmääräiseksi, että se hänen kaltaiselleen
röyhkeäluontoiselle miehelle tuntui aivan luonnottomalta.

Sitten käskettiin Templestowen preceptorin kertoa, millä tavalla
Bois-Guilbert ja juutalaistyttö olivat saapuneet preceptorio-kartanoon.
Malvoisin antoi todistuksensa taitavan varovaisesti. Mutta vaikka hän
nähtävästi koetti olla loukkaamatta Bois-Guilbertin tunteita, niin hän
kuitenkin aika ajoin sekoitti puheeseensa hämäriä lauseita, joilla hän
ikäänkuin viittasi, että Bois-Guilbert sillä hetkellä mahtoi olla
mieleltään hiukan vialla, koska hän näytti olevan niin silmittömästi
ihastunut tuomaansa neitoon. Katuvaisin huokauksin preceptori ilmaisi
sydänsuruaan sen johdosta, että hän oli sallinut Rebekan rakastajansa
seurassa päästä hänen hallitsemaansa preceptorio-kartanoon. »Mutta tätä
tekoa», hän lopetti, »olen koettanut selittää ripissäni
korkea-arvoiselle isällemme suurmestarille. Hän tietää, ettei
tarkoitukseni ollut paha, vaikka käytökseni ei ollut aivan lainmukainen.
Mielelläni otan vastaan sen rangaistuksen, minkä hän minulle määrää.»

»Hyvin puhuit, Albert», lausui Beaumanoir. »Tarkoituksesi oli hyvä,
koska tahdoit estää eksynyttä veljeäsi rientämästä eteenpäin sillä
hullutuksen tiellä, joka vie kadotukseen. Mutta väärin teit kuitenkin,
niinkuin tekee mies, joka tahtoen hillitä pillastunutta hevosta tarttuu
käsin jalustimeen eikä suitsiin, eikä saa siis yritystänsä onnistumaan,
vaan vielä päälliseksi tulee itse vioitetuksi. -- Kolmetoista isämeitää
ovat säätymme jumaliset perustajat määränneet luettavaksi joka aamu ja
yhdeksän joka ilta; lue sinä kaksi sen vertaa. Kolmesti viikossa on
temppeliherroille lihan syöminen sallittu; mutta paastoa sinä kaikki
seitsemän päivää. Tee näin kuuden viikon aikana, niin rangaistuksesi
määrä on täysi.»

Teeskennellen alamaisinta nöyryyttä Templestowen preceptori kumarsi
päänsä lattiaan suurmestarin edessä ja kävi sitten jälleen istumaan.

»Eikö olisi hyvä», kysyi suurmestari taas, »että me hiukan tutkisimme
tämän naisen entisiä tekoja ja puheita, nimenomaan saadaksemme nähdä,
onko luultavaa, että hän on käyttänyt taikakeinoja ja loitsuja. Sillä jo
nyt kuulluista todistuksista päättäen olemme taipuvaiset siihen uskoon,
että eksynyttä veljeämme näissä hänen valitettavissa teoissaan.»

Herman, Goodalricken herra, oli neljäs läsnäoleva preceptori; muut kolme
olivat Konrad, Malvoisin ja Bois-Guilbert itse. Herman oli vanha soturi,
jonka kasvoissa kävi ristiin rastiin muhamettilaissapelien jättämiä
arpia; häntä pidettiinkin suuressa arvossa ja kunniassa veljien kesken.
Hän nousi ja kumarsi suurmestarille, joka heti soi hänelle puheenvuoron.

»Minä tahtoisin, korkeastikunnioitettava isä, että urhoolliselta
veljeltämme, Brian de Bois-Guilbertilta kysyttäisiin, mitä hän itse
arvelee noista ihmeellisistä syytöksistä ja mikä nyt on hänen oma
ajatuksensa hänen valitettavista suhteistaan tähän juutalaistyttöön.»

»Brian de Bois-Guilbert», lausui suurmestari, »sinä kuulit kysymyksen,
johon meidän veljemme, Goodalricken herra, tahtoo saada sinulta
vastauksen.»

Kun häntä näin puhuteltiin, käänsi Bois-Guilbert päänsä suurmestarin
puoleen, mutta ei virkkanut mitään.

»Hänessä on mykkä perkele», sanoi suurmestari. »Pois täältä, saatana!
--Puhu, Brian de Bois-Guilbert, minä käsken sinua tällä ristillä, pyhän
säätymme tunnusmerkillä!»

Bois-Guilbert ponnisti kaikki voimansa hillitäkseen yltyvää ylenkatsetta
ja vihastustaan, joiden ilmipuhkeaminen -- sen hän selvästi näki -- ei
olisi ollut hänelle vähimmäksikään hyödyksi. »Brian de Bois-Guilbert»,
hän vastasi, »ei tahdo vastata, korkeastikunnioitettava isä, näin
hulluihin ja perättömiin kanteisiin. Jos joku soimaa minun kunniaani,
niin tahdon puolustaa sitä kädelläni ja tällä miekallani, jotka usein
ovat taistelleet kristinuskon puolustukseksi.»

»Me annamme sinulle anteeksi, veli Brian», lausui suurmestari, »vaikka
sotataitosi kerskaaminen minun edessäni on omien tekojesi ylistämistä ja
riettaan hengen yllytystä, joka kiusaa meitä arvostelemaan liian
suureksi oman arvomme. Mutta me annamme sinulle sen anteeksi, sillä me
uskomme, ettet puhu näin omasta tahdostasi, vaan sen yllytyksestä, jonka
me Jumalan avulla ja tahdosta tahdomme kukistaa ja tästä kokouksesta
karkoittaa.» -- Ylenkatseen salama säihkyi Bois-Guilbertin mustista,
tulisista silmistä, mutta hän ei vastannut mitään. -- »Ja nyt», jatkoi
suurmestari, »kun veljemme, Goodalricken herran, kysymys on tullut
vastatuksi, vaikka tosin vaillinaisesti, tahdomme jatkaa tutkintoamme,
veljet, yrittäen suojeluspyhämme avulla saada selvää tämän synnin
salaisuuden pohjimmaisestakin perukasta. -- Astukoot siis esille ne,
joilla on jotakin sanomista tämän juutalaisnaisen tavoista ja puheista.»
-- Hälinää kuului nyt salin oven puolelta, ja suurmestarin kysyttyä
syytä siihen vastattiin siellä olevan halvatun miehen, jonka syytetty
oli ihmeellisellä voiteella parantanut, niin että hän nyt jokseenkin
hyvin taisi käyttää jäseniänsä.

Mainittu talonpoikaparka, saksilainen sukuperältään, raahattiin nyt
tuomioistuimen eteen; hän oli kovin peloissaan, odottaen, mitä
rangaistusta hänelle määrättäisiin siitä rikoksesta, että hän
halvaustaudissaan oli turvautunut juutalaistytön parannusvoimaan. Aivan
terve hän ei ollut vielä nytkään, sillä hänen täytyi tullessaan
todistamaan käyttää kainalosauvoja. Sangen vastahakoisesti ja itkien hän
antoi todistuksensa. Mutta hän tunnusti kuitenkin, että kaksi vuotta
takaperin, kun hän Yorkissa oli nikkarintyössä rikkaan Iisak Juutalaisen
luona, ankara tauti oli äkkiä häneen tarttunut. Hän ei ollut kyennyt
vuoteeltaan liikahtamaan, kunnes Rebekan käyttämät lääkkeet, varsinkin
eräs lämmittävä ja ryydeiltä hajahtava voide, olivat jälleen johonkin
määrään saattaneet hänen jäsenensä liikkuviksi. Viimein, sanoi hän, oli
Rebekka vielä antanut hänelle pullollisen tätä kallista voidetta sekä
myös yhden kolikon matkarahaksi, jotta hän pääsisi isänsä kotiin, joka
oli lähellä Templestowea. »Älkää pahaksi panko, armollinen ja
kunnioitettava herra», lopetti mies, »mutta enpä voi uskoa, että tyttö
tarkoitti minulle pahaa, vaikka hän kovaksi onnekseen on juutalainen
synnyltänsä. Sillä hänen antamiansa voiteita käyttäessäni luin aina
isämeitää ja uskontunnustusta eikä lääkkeen hyvä voima siitä yhtään
vähentynyt.»

»Suu kiinni, orja», tiuskaisi suurmestari, »ja mene tiehesi! Hyvinpä
sopii tosiaan sinun kaltaistesi luontokappalten puuhata helvetin
lääkkeitten kanssa ja tehdä palkkatyötä pahuuden lapsille. Muista, mitä
sanon: perkele lähettää usein tauteja ihmisille juuri siinä
tarkoituksessa, että jokin helvetistä tuotu lääke tulisi näiden tautien
poistamisella ihmisten kesken kuuluisaksi. Onko sinulla sitä voidetta
täällä mukanasi, josta puhuit?»

Talonpoika kopeloi vapisevin käsin poveansa ja otti esiin pienen pullon,
jonka kyljessä oli muutamia heprealaisia kirjaimia; ja sepä jo useimpien
katsojain mielestä oli varma todistus siitä, että perkele oli keittänyt
voiteen. Beaumanoir ristittyänsä silmänsä otti pullon käteensä ja luki
sujuvasti -- sillä hän osasi useimpia itämaan kieliä -- seuraavat sanat:
_Juudaan heimokunnan Leijona on voittanut_. -- »Ihmeellinenpä on
saatanan voima», lausui hän, »kun se näin voi vääntää Raamatun sanoja
jumalanpilkaksi sekoittaen myrkkyä terveelliseen ruokaan! -- Eikö täällä
ole ainoatakaan lääkäriä saapuvilla, joka taitaisi ilmoittaa meille,
mistä aineista tämä taikavoide on kokoonpantu?»

Kaksi lääkäriä, siksi he ainakin itse kehuivat itseään, astui esiin,
--toinen oli munkki, toinen parranajaja. He vakuuttivat, etteivät he
voineet saada selkoa voiteen aineista, paitsi että se tuoksahti myrhalta
ja kamfertilta, jotka he tiesivät itämaan yrteiksi. Mutta ammattikateus,
jolla semmoiset miehet aina katselevat taitavaa ja onnistunutta
virkaveljeä, pani heidät vielä lisäämään, että voide epäilemättä oli
luvattomin taikakeinoin keitetty, koska he eivät voineet saada siitä
selkoa. »Tunnemmehan me», sanoivat he, »perinpohjin kaikki taitomme
haarat, sen verran kuin hyvän kristityn omatunto sitä sallii.» -- Tämän
lääkärintutkinnon päätyttyä saksilainen talonpoika nöyrästi pyysi saada
takaisin tuon voiteen, jonka voima oli ollut niin parantava. Mutta sen
kuullessaan suurmestari ankarasti rypisti kulmakarvojansa. »Mikä nimesi
on, mies?» kysyi hän rammalta.

»Higg Snellinpoika», vastasi tämä.

»No sitten, Higg Snellinpoika», lausui suurmestari, »minä sanon sinulle,
että sinun on parempi maata vuoteessasi halvattuna kuin kyetä nousemaan
ja kävelemään pakanan antaman lääkkeen avulla. Parempi on
väkivaltaisella kädellä ryöstää uskottomien aarteita kuin ottaa heiltä
vastaan armolahjoja tai palvella heitä palkan edestä. Mene nyt ja tee
niinkuin olen sanonut.»

»Voi, korkeastikunnioitettava herra», virkkoi talonpoika, »älkää panko
pahaksi, mutta liian myöhäinenhän tuo neuvo on minulle, sillä minä olen
rampa mies. Mutta kyllä minä mainitsen molemmille veljilleni, jotka
palvelevat rikasta rabbiinia Nathan Ben Samuelia, suurmestarin sanoneen,
että on parempi varastaa mainitulta rabbiinilta kuin rehellisesti häntä
palvella.»

»Ajakaa ulos se lörpöttelevä ilkimys!» tiuskaisi Beaumanoir, joka ei
heti osannut vastata tähän käytännölliseen johtopäätökseen, jonka toinen
oli vetänyt hänen antamastaan yleisestä ohjeesta.

Higg Snellinpoika poistui kansanjoukon keskelle, mutta kun häntä halutti
saada tietää, mikä tulisi hänen hyväntekijänsä kohtaloksi, jäi hän
kuitenkin saliin kuuntelemaan tuomiota. Sen hän teki, vaikka hän tiesi
siten vielä kerran voivansa joutua tuon ankaran herran vihastuksen
alaiseksi, joka äsken oli häntä pelästyttänyt, niin että hänen sydämensä
aivan kutistui kokoon.

Suurmestari käski nyt Rebekkaa poistamaan hunnun kasvoiltaan. Ensi
kertaa avaten huulensa tyttö vastasi nöyrästi mutta kuitenkin
arvokkaasti: -- hänen kansansa tyttärillä ei ollut tapana näyttää
kasvojansa hunnuttomina kun he olivat yksinänsä vierasten joukossa.
--Hänen äänensä suloinen sointu ja hänen vastauksensa siveys taivuttivat
kuulijain mielet sääliin ja leppeyteen. Mutta Beaumanoir, joka katsoi
Jumalalle otolliseksi, että armotta kukistettaisiin kaikki säälin
tunteet, jotka voivat estää hänen luultua velvollisuuttansa, uudisti
käskynsä ja määräsi, että Rebekan huntu oli poistettava. Vartijat
astuivat siis lähemmäksi poistaaksensa sen, mutta Rebekka nousi nyt itse
ja kääntyi suurmestarin puoleen:

»Ei -- jos teille omat tyttärenne ovat rakkaat! -- Voi», hän lisäsi
huomaten erehdyksensä, »eihän teillä olekaan tyttäriä! -- Mutta teidän
äitinne muiston tähden -- jos te rakastatte omia sisarianne ja pidätte
pyhänä naisen häveliäisyyttä, niin älkää salliko, että minua täten
kohdellaan teidän läsnäollessanne. Ei sovi, että miesten kädet
väkivaltaisesti riisuvat tytön verhoja. Minä tahdon totella teitä»,
lopetti hän kärsivällisellä, vaikka surullisella äänellä, joka miltei
sulatti itse Beaumanoirinkin kovan sydämen. »Te olette kansanne vanhin;
teidän käskystänne tahdon poistaa verhon onnettoman tytön kasvoilta.»

Hän veti huntunsa pois ja loi heihin katseen, joka ilmaisi
häveliäisyyttä ja arvontuntoa. Hänen erinomainen kauneutensa nostatti
ihmettelevää kuiskailua, ja nuoremmat ritarit katsahtivat merkitsevästi
toisiinsa ilmaisten siten ajatuksensa, että tytön ihanuuden todellinen
voima -- ilman mitään taikakeinoja -- riitti täydesti selittämään
Brianin käytöksen. Mutta Higg Snellinpoikaan hänen hyväntekijänsä
kasvojen näkeminen vaikutti kaikkein syvimmin. »Antakaa minun mennä
pois», sanoi hän ovenvartijalle, »antakaa minun mennä pois! -- Minä
kuolen, jos vielä kerran näen hänet, sillä minullakin on osaa hänen
murhaansa.»

»Älä sure, mies parka», virkkoi Rebekka, joka kuuli hänen huutonsa,
»sinä et ole tehnyt minulle mitään pahaa sillä, että ilmaisit totuuden,
etkä myöskään voi auttaa minua valituksillasi ja itkullasi. Mene kotiin
ja pelasta itsesi.»

Vartijat, jotka pelkäsivät, että miehen kova parkuminen saattaisi heille
nuhteita ja hänelle itselleen rangaistuksen, tahtoivat ajaa Higgin ulos.
Mutta hän lupasi olla ääneti ja sai siis pysyä salissa. -- Nyt
kutsuttiin esille ne kaksi sotamiestä, joille Albert de Malvoisin oli
pannut sanat suuhun, mitä heidän oli todistettava. Vaikka molemmat
olivat paatuneita, kovasydämisiä konnia, niin vangitun tytön ulkomuoto
sekä hänen erinomainen ihanuutensa näytti ensi hetkellä saattavan heidät
levottomiksi. Mutta Templestowen preceptorin tuima silmänisku palautti
pian heidän paatuneen rohkeutensa. Liiankin tarkkaan, minkä olisi
tasapuolisen tuomarin mielessä pitänyt nostaa epäluuloa, he kertoivat
kaikenlaisia asioita, jotka olivat joko peräti valheellisia tahi
itsessään mitättömiä ja luonnollisia, mutta vahingollisia
kanteenalaiselle sen vuoksi, että vieraatmiehet niitä suurentelivat ja
selittivät pahimmalla tavalla. Heidän todistamansa seikat olisi meidän
aikanamme jaettu kahteen osaan: toiset mitättömiä, toiset luonnollisista
syistä mahdottomia. Mutta noina tietämättömyyden ja taikauskon aikoina
ne nielaistiin kaikki tyyni helposti täysinä syyllisyyden todisteina.
Edelliseen luokkaan kuului esimerkiksi se, että Rebekan oli kuultu
itsekseen mutisevan oudolla kielellä -- että laulut, joita hän välistä
lauleli, kuuluivat niin ihmeen kauniilta, jotta kuulijain korvat
alkoivat soida ja sydän sykähdellä -- että hän joskus puheli itsekseen
ja katsahteli ylöspäin ikäänkuin odottaen taivaasta vastausta -- että
hänen pukunsa oli outo ja kumma, aivan toisenlainen kuin hyvämaineisten
naisten yleensä -- että hänellä oli taikasanoja piirrettynä sormuksiinsa
ja kummia kirjaimia kudottuna huntuunsa.

Kaikkia näitä luonnollisia tai aivan mitättömiä seikkoja kuunneltiin
todistuksina luvattomasta seurustelusta yliluonnollisten voimien kanssa
tai ainakin väkevinä syinä epäluulon heräämiseen.

Mutta tulipa näiden todistusten lisäksi eräs, joka vielä selvemmin oli
perätön, mutta jonka kuulijat tai ainakin enin osa heistä
herkkäuskoisuudessaan ahneesti omistivat todeksi. Eräs sotamies kertoi
nähneensä, miten Rebekka paranteli erästä haavoittunutta miestä, jonka
he olivat tuoneet mukanaan Torquilstoneen. Juutalaistyttö oli muka siinä
tilaisuudessa tehnyt ihmeellisiä temppuja ja lausunut salaperäisiä
sanoja, joita sotamies ei sanonut ymmärtäneensä, mutta olevansa
Jumalalle kiitollinen siitä. Näiden taikakeinojen voimalla oli
varsijousen nuolen rautakärki itsestään irtautunut haavasta, veri
laannut vuotamasta, haava sulkeutunut umpeen ja kuolemaisillaan ollut
mies oli neljännestunnin kuluttua astunut muurille auttamaan puhujaa
kivenheittokoneen virittämisessä. Alkuaiheena tähän juttuun oli
epäilemättä se, että Rebekka oli Torquilstonen linnassa hoidellut
Ivanhoeta. Mutta tämän puheen totuutta oli sitä vähemmän syytä epäillä,
koska vieras mies viimein vahvistaaksensa sanojaan todistusesineen
avulla veti taskustaan saman nuolenpään, joka muka taikakeinoin oli
saatu ulos haavasta. Ja koska tämä rautakappale painoi runsaan luodin,
niin antoi se tietysti miehen jutulle täydesti todistavan painavuuden.

Hänen kumppaninsa puolestaan oli läheiseltä muurilta nähnyt Rebekan ja
Bois-Guilbertin välisen kahakan, jolloin edellinen tahtoi heittäytyä
alas tornikamarin akkunasta. Hänkään ei tahtonut olla huonompi tarinoija
kuin edellinen ja kertoi siis nähneensä, miten Rebekka kävi tornin
katonreunukselle seisomaan ja muuttui lumenvalkoiseksi joutseneksi,
jossa haamussa tyttö kolmesti lentää lekotti Torquilstonen linnan
ympäri. Sitten hän muka palasi samaan torniin ja muuttui jälleen naisen
hahmoon.

Vähemmän kuin puolet näistä painavista todistuksista olisi jo saattanut
tuomionalaiseksi minkä köyhän ja ruman akan tahansa, vaikka
kristinuskoisenkin. Ja voittivatpa ne myös Rebekan nuoruuden ja
erinomaisen ihanuudenkin, saatuansa lisäpainoa siitä onnettomasta
seikasta, että hän oli juutalainen.

Suurmestari oli kuulustellut tuomarikunnan jäsenten mieltä ja kysyi nyt
juhlallisella äänellä Rebekalta, mitä hänellä oli sanomista
kuolemantuomiota vastaan, joka nyt tulisi julistettavaksi.

»Minä huomaan», vastasi suloinen juutalaistyttö, »että olisi yhtä turhaa
kuin mielestäni myös alentavaa itselleni ruveta teiltä armoa anomaan.
Turha olisi myös, jos sanoisin, että sairaan ja haavoitetun hoitaminen,
vaikka hän kuuluisikin toiseen uskontokuntaan, ei liene vastenmielinen
teko Hänelle, jonka tiedetään olevan niin kristityn kuin myös
juutalaisen uskonnon perustajan. Vähän apua samaten taitaisi olla siitä,
jos minä väittäisin mahdottomiksi useita seikkoja, joita nuo miehet
--Jumala heille sen synnin anteeksi suokoon! -- ovat tuoneet esiin minua
vastaan -- sillä näytättehän te uskovan ne mahdollisiksi. Ja vielä
vähemmän auttaisi minua, jos selittäisin, että minun oudot vaatteeni,
puheeni sekä tapani ovat ominaiset kansalleni -- olinpa sanoa
kotimaalleni, -- mutta eihän meillä olekaan omaa maata. En myöskään
tahdo puolustuksekseni puhua pahaa sortajastani, joka tuolla seisoo
kuunnellen näitä valheellisia tarinoita ja syytöksiä, joista päättäen
tyranni itse olisi ollut sorron uhrina. Jumala tuomitkoon meidän
välillämme! -- Mutta pikemmin tahdon kymmenen kertaa kärsiä minkä
kuoleman tahansa, johon te katsonette hyväksi tuomita minut, kuin
suostua niihin ehtoihin, joita tämä Belialin mies on tarjonnut minulle
-- ystävättömälle, turvattomalle hänen vallassaan olevalle naiselle.
Mutta hän kuuluu teidän omaan uskontokuntaanne, ja hänen pieninkin
sanansa siis tekisi tyhjäksi onnettoman juutalaistytön juhlallisimmatkin
vakuutukset. En siis tahdo kääntää häntä vastaan sitä kannetta, jonka
alainen minä olen -- vaan häntä itseään -- niin, Brian de Bois-Guilbert,
sinua itseäsi minä vaadin vastaamaan, ovatko nämä syytökset minua
vastaan todet vai perättömät? Eivätkö ne ole yhtä valheellisia ja
mahdottomia kuin turmiota tuottaviakin?»

Vähän aikaa oli kaikki hiljaista; kaikkien silmät olivat kääntyneet
Brian de Bois-Guilbertiä kohti. Mutta hänkin oli ääneti.

»Puhu», jatkoi Rebekka, -- »jos olet kristitty, puhu! -- Minä käsken
sinua säätysi puvun nimessä -- isiesi suvun nimessä -- sen ritarikunnan
nimessä, josta kerskailet -- äitisi kunnian nimessä -- näiden kaikkien
nimessä vaadin sinua ilmoittamaan, ovatko nämä tarinat tosia?»

»Vastaa hänelle, veli», sanoi suurmestari, »jos siltä pahaltahengeltä,
jonka kanssa nyt taistelet, voit ja kykenet.»

Bois-Guilbertin sydämessä näyttivät todellakin eri tunteet taistelevan
vääristellen hänen kasvojansa, ja sortuneella äänellä hän viimein sai
sanotuksi katsahtaen rukoilevasti Rebekkaan: »Paperi! -- Paperi!»

»Kas niin», virkkoi Beaumanoir, »tuo todellakin oli todistus! Tytön
loitsuilla lumottu mies-parka ei voi saada suustansa muuta sanaa kuin
sen 'paperin', johonka kirjoitetut taiat nähtävästi ovat syynä hänen
äänettömyyteensä.»

Mutta Rebekka käsitti toisella tavalla sanan, joka oli aivan kuin
väkisin päässyt Bois-Guilbertin suusta. Hän katsahti paperipalaseen,
jota hän yhä vielä piti kädessään, ja luki siitä arabialaisilla
kirjaimilla kirjoitetut sanat: _Vaadi puolustajataistelijaa!_
Läsnäolijat puhelivat hiljaa keskenänsä Bois-Guilbertin kummallisen
vastauksen johdosta; sillä tavoin sai Rebekka tilaisuuden kenenkään
huomaamatta lukea sekä hävittää paperin. Kuiskausten vaiettua
suurmestari jälleen lausui:

»Rebekka, sinulle ei voi olla yhtään apua tämän onnettoman ritarin
todistuksesta, jota paha henki silminnähtävästi vielä riivaa. Onko
sinulla mitään muuta sanomista?»

»On minulla vielä yksi pelastuksen mahdollisuus», sanoi Rebekka, »jonka
teidän oma ankara lakinnekin suo. Elämäni on ollut kurja -- kurja
ainakin viime aikoina -- mutta en kuitenkaan tahdo heittää pois sitä
Jumalan lahjaa, niin kauan kuin Hän suo minulle keinoja sitä
puolustamaan. Minä sanon, että syytökset minua vastaan ovat valheita ja
väitän olevani viaton! -- Minä vaadin jumalantuomiota kaksintaistelulla
ja tahdon saada puolustajataistelijan!»

»Mutta kukahan, Rebekka», vastasi suurmestari, »kukahan on laskeva
peitsensä tanaan noidan vuoksi? Kuka tahtoisi taistella juutalaisen
puolesta?»

»Kyllä Jumala on lähettävä minulle puolenpitäjän», lausui Rebekka.
»Mahdotonta on, että iloisessa Englannissa -- tässä vieraanvaraisessa,
jalomielisessä ja vapaassa maassa, missä niin moni aina on altis
antautumaan vaaraan kunnian tähden -- mahdotonta on, että tässä maassa
ei olisi ainoatakaan, joka tahtoisi taistella oikeuden puolesta. Mutta
siinä on kyllin, että vaadin jumalantuomiota kaksintaistelulla -- tuossa
on sormikkaani!»

Hän riisui kullalla kirjotun sormikkaan kädestänsä ja viskasi sen
suurmestarin eteen teeskentelemättömän majesteetillisella arvokkuudella,
joka ihmetytti ja ihastutti kaikkia läsnäolevia.



KAHDEKSASNELJÄTTÄ LUKU.


    -- -- Ja vastavuoroon kintaani ma heitän
    nyt jalkoihin sen korskan kavaltajan,
    näin näyttäikseni kunnon ritariksi
    parhaissa hänen sydänverissään.

                              _Rikhard II_.

Itse Luukas Beaumanoiriakin liikutti Rebekan ulkomuoto ja käytös. Hän ei
ollut alkujansa julma eikä edes kovaluontoinenkaan mies. Mutta hänen
luonnostaan kylmä verensä sekä ankara, vaikka harhatielle eksynyt
omatuntonsa ja lihankiduttajanelämänsä, ylen suuri, hänelle uskottu
valta sekä uskottomuuden kukistamisen ja vääräuskoisuuden hävittämisen
velvollisuus, jonka hän käsitti olevan erittäin hänelle uskotun, ne
kaikki olivat paaduttaneet hänen sydämensä kovaksi. Hänen kasvojensa
tavallinen tylyys lauhkeni, kun hän katseli tuota edessään olevaa ihanaa
olentoa, joka yksin ja ystävittä ja kuitenkin niin luottavaisen
rohkeasti piti puoliaan. Kahdesti hän risti silmiänsä ikäänkuin epäillen
itsekin, minkä voiman vaikutuksesta oikeastaan johtuikaan hänen
sydämensä tavaton lempeys, -- tuon sydämen, joka muulloin aina
tämmöisissä tilaisuuksissa oli ollut yhtä luja kuin hänen miekkansa
teräs. Viimein hän lausui:

»Tyttö, suuri on rikoksesi, jos sinä häijyillä taikakeinoilla olet
nostanut sen säälintunteen, jota nyt sydämessäni tunnen. Mutta luulenpa
pikemmin sen kuitenkin johtuvan oman pohjaltaan lempeämmän luontoni
vaikutuksesta, joka surkuttelee, että näin suloisen muodon pitää olla
pahuuden astiana. Kadu, tyttäreni -- tunnusta noituutesi -- luovu
ilkeästä uskostasi -- suutele tätä pyhää ristiä, ja kaikki on vielä
hyvin käyvä sinulle, niin tässä kuin toisessakin elämässä. Jossakin
ankarimpien sääntöjen alaisena elävässä naisluostarissa saat viettää
loppuikäsi rukouksissa ja sopivissa lihankurituksissa sekä siinä
katumustyössä, jota syntisen ei tarvitse koskaan katua. Tee näin ja
pelasta henkesi -- mitähän hyvää Mooseksen laki on tehnyt sinulle, jotta
kuolisit senvuoksi?»

»Se on isieni laki», lausui Rebekka; »se julistettiin ukkosen jyrinällä
ja myrskyn pauhinalla, pilvissä ja tuulissa, Siinain vuorelta. Senhän
tekin uskotte, jos olette kristityitä. -- Se on peruutettu, sanotte te;
mutta näin eivät minun opettajani ole sanoneet minulle.»

»Astukoon», tiuskaisi Beaumanoir, »meidän kappalaisemme esiin ja
selittäköön tälle itsepäiselle uskottomalle...»

»Älkää panko pahaksi, että keskeytän», virkkoi Rebekka nöyrästi. »Minä
olen tyttö, taitamaton uskoni puolesta sanoilla taistelemaan; mutta
kuolla minä voin sen edestä, jos se on Jumalan tahto. -- Olkaa hyvä ja
vastatkaa pyyntööni saada vedota jumalantuomioon.»

»Antakaa minulle hänen sormikkaansa», sanoi Beaumanoir. »Heikko ja hieno
tosiaan», jatkoi hän katsellen sormikkaan hienoa kudontaa ja soukkia
sormia -- »on tämä pantti niin verisestä työstä! -- Näetkös, Rebekka,
yhtä ohut ja heikko kuin tämä sinun sormikkaasi on meidän raskaitten
teräskintaittemme rinnalla, yhtä heikko on myös sinun asiasi temppelin
voiman suhteen, sillä koko ritarikuntaamme olet sinä taisteluun
vaatinut.»

»Pankaa minun viattomuuteni toiseen vaakalautaseen», vastasi Rebekka,
»niin silkkisormikkaani tulee rautakinnasta painavammaksi.»

»Sinä siis yhä edelleen kiellät syyllisyytesi etkä tahdo peruuttaa
taisteluvaatimustasi?»

»Niin teen kuin teenkin, jalo herra», vastasi Rebekka.

»No tapahtukoon siis niin, Jumalan nimeen», lausui suurmestari, »ja
todistakoon Hän oikeuden puolesta.»

»Amen», lopettivat preceptorit hänen ympärillään, ja kaikki muutkin
läsnäolijat toistivat kovalla äänellä saman sanan.

»Veljet», lausui Beaumanoir, »te tiedätte, että me olisimme hyvin
voineet kieltää tältä naiselta sen edun, että hän saisi vedota
jumalantuomion kaksintaisteluun. Mutta vaikka hän onkin juutalainen ja
uskoton, niin onpa hän myös turvaton muukalainen, ja Jumala varjelkoon,
että häneltä kiellettäisiin meidän leppeitten lakiemme suoja, koska hän
itse sitä anoo. Sitäpaitsi me olemme ritareita ja sotureita yhtä hyvin
kuin hengellisiä miehiä, ja häpeä olisi, jos me, millä syyllä tahansa,
välttäisimme meille tarjottua taistelua. Tällainen on siis tämän asian
laita; -- Rebekkaa, Iisak Yorkilaisen tytärtä, on monen, monenlaisen ja
itsessään sangen epäilyttävän seikan nojalla syytetty siitä, että hän on
harjoittanut noitakeinoja erästä meidän veljeskuntaamme kuuluvaa jaloa
ritaria kohtaan, ja hän on vedonnut jumalantuomioon kaksintaistelulla
toivoen siitä viattomuutensa puhdistusta. Kenelle, arvoisat veljeni,
tämä taistelunpantti teidän mielestänne on annettava, ja kenenkä me
samalla määräisimme puolestamme-taistelijaksi?»

»Brian de Bois-Guilbertille, jota asia ennen muita koskee», lausui
Goodalricken preceptori, »ja joka sitäpaitsi parhaiten tietää, millä
puolella totuus tässä asiassa on.»

»Mutta jos», väitti suurmestari vastaan, »veljemme Brian on taian tai
lumouksen alainen -- minä puhun ainoastaan varovaisuudesta, sillä eihän
ole toista kättä tässä meidän pyhässä säädyssämme, jolle minä muuten
mieluummin uskoisin tämän tai sitä vielä tärkeämmänkin asian?»

»Korkea-arvoinen isä», vastasi Goodalricken preceptori, »ei mikään
lumous voi vaikuttaa häneen, joka astuu esiin taistelemaan
jumalantuomion puolesta.»

»Oikein puhuit, veli», päätti suurmestari. »Albert Malvoisin, anna tämä
taistelupantti Brian de Bois-Guilbertille. Me kehoitamme sinua, veli»,
jatkoi hän kääntyen Bois-Guilbertin puoleen, »että taistelet miehuudella
uskoen oikean asian menestykseen. -- Ja sinä, Rebekka, huomaa, että
sinulle määrään kolmannen päivän tästä lukien; siihen asti saat etsiä
ritaria, joka tahtoo puolestasi taistella.»

»Se on lyhyt aika», vastasi Rebekka; »kuinka muukalainen ja vielä
lisäksi vierasuskolainen voisi sen harvoina hetkinä löytää miehen, joka
hänen puolestaan panisi henkensä ja kunniansa alttiiksi antautuen
taisteluun sotataidostaan kuuluisaa ritaria vastaan.»

»En voi suoda sinulle pitempää aikaa», lausui suurmestari. »Taistelu on
taisteltava minun omien silmieni edessä, sillä useat tärkeät syyt
vaativat minua neljäntenä päivänä lähtemään täältä.»

»Jumalan tahto tapahtukoon siis!» sanoi Rebekka. »Minä turvaan Häneen,
jonka voimalla silmänräpäys on yhtä riittävä kuin koko pitkä ihmisikä.»

»Oikein puhuit, tyttö», virkkoi suurmestari; »mutta hyvinhän tiedämme,
kuka sinussa osaa pukeutua valkeuden enkelin muotoon. Nyt ei ole enää
muuta tehtävää, kuin että määräämme soveliaan taistelutantereen ja --jos
se tulokseksi tulisi -- mestauspaikan. -- Missä on tämän kartanon
preceptori?»

Albert Malvoisin, joka yhä piteli Rebekan sormikasta kädessään, puheli
Bois-Guilbertin kanssa hyvin kiivaasti vaikka matalalla äänellä.

»Mitä!» kysyi suurmestari, »eikö hän tahdo ottaa panttia vastaan?»

»Kyllä hän tahtoo -- kyllä hän ottaa, korkeasti kunnioitettava isä»,
vastasi Malvoisin peittäen sormikkaan oman viittansa alle. »Ja mitä
taistelutantereeseen tulee, pidän Pyhän Yrjänän turnajaiskenttää, joka
on tämän kartanon oma ja jota me käytämme sotaharjoituksiimme, siihen
soveliaimpana.»

»Hyvä on», päätti suurmestari. -- »Rebekka, tälle mainitulle kentälle
sinun pitää tuoda puolustajasi. Ja jollet voi sitä tehdä tai jos
puolustajasi jumalantuomion kautta jää tappiolle, niin tulee sinun
kuolla noidan kuolema, tuomion mukaan. -- Kirjoitettakoon tämä
päätökseni muistiin ja luettakoon pöytäkirja ääneen, ettei kukaan saisi
väittää, että ei ole saanut siitä tietoa.»

Eräs ritariston papeista, joka toimitti pöytäkirjurin virkaa, kirjoitti
heti tuomion paksuun kirjaan, joka sisälsi tämmöisissä juhlallisissa
kokouksissa tehdyt päätökset. Kun hän oli lopettanut kirjoittamisensa,
luki toinen pappi ääneen seuraavan:

»Rebekkaa, juutalaistyttöä, Iisak Yorkilaisen tytärtä, syytettiin
noituudesta sekä muista pahoista teoista erästä ritaria vastaan, joka
kuuluu pyhään Siionin temppelin ritaristoon. Ja hän kielsi sen väittäen,
että tänä päivänä häntä vastaan esiintuodut todistukset olivat väärät,
pahanilkiset ja kavalat. Ja hän pyysi laissa sallitulla tavalla saada
puolustaa asiaansa jonkun ritarin välityksellä, koska hänen oma
ruumiinsa ei kykene taisteluun. Ja tulee tämän hänen puolestaan
taistelevan ritarin täyttää rehellinen tehtävänsä kaikella
ritarillisella tavalla ja sellaisilla aseilla, jotka kaksintaisteluun
täydesti kuuluvat. Ja se kaikki on tehtävä juutalaistytön omalla
kustannuksella ja vaaralla. Ja näin sanoen hän tarjosi panttinsa. Ja
tämä pantti annettiin jalolle herralle ja pyhän Siionin temppelin
ritarille, Brian de Bois-Guilbertille, joka siis määrättiin taistelemaan
tätä tappelua niin säätynsä kuin myös omasta puolestaan, koska syytetyn
harjoittamat taikatemput olivat häntä vioittaneet ja vahingoittaneet.
Sentähden korkeasti kunnioitettava isä ja mahtava herra, Luukas,
Beaumanoirin markiisi, suostui mainittuun taisteluvaatimukseen sekä myös
siihen, että kanteenalainen saa panna toisen puolestaan taistelemaan, ja
määräsi suurmestari, että mainittu tappelu on taisteltava kolmantena
päivänä tästä lukien siinä aitauksessa lähellä Templestowen
preceptorio-kartanoa, jota nimitetään Pyhän Yrjänän turnajaiskentäksi.
Ja suurmestari käskee kanteenalaisen toimittaa puolustajansa siihen
paikkaan sillä uhalla, että hän muuten tulee tuomituksi syylliseksi
noitana ja viekoittelijana. Ja pitää myös kanteen puolustajan saapua
samaan paikkaan sillä uhalla, että hänet muuten katsotaan ja tuomitaan
uskottomaksi. Ja on yllämainittu jalo herra ja korkeasti kunnioitettava
isä päättänyt, että tappelu tulee taisteltavaksi hänen silmiensä edessä
ja kaikin puolin sen mukaan, miten semmoisissa tilaisuuksissa on
katsottu sopivaksi ja hyväksi. Ja olkoon Jumala itse oikeuden puolella!»

»Amen!» lausui suurmestari, ja kaikki läsnäolijat toistivat saman.
Rebekka ei puhunut mitään; hän vain katsahti taivaaseen päin ja pani
kätensä ristiin pysyen tässä asennossa hetken aikaa liikahtamatta.

Sen jälkeen hän nöyrästi huomautti suurmestarille, että hänelle olisi
sallittava tilaisuus saattaa sana ystävillensä, jotta he saatuaan tiedon
hänen tilastaan voisivat mikäli mahdollista hankkia hänelle puolustajan.

»Se on oikeuden ja kohtuuden mukaista», päätti suurmestari. »Valitse
joku sanansaattaja, johon luotat, ja hän saa vapaasti tulla puheillesi
vankihuoneeseesi.»

»Onkohan», kysyi Rebekka, »täällä ketään, joka hyvän asian vuoksi tai
runsaan palkinnon tähden tahtoisi toimittaa perille onnettoman tytön
sanan?»

Kaikki olivat vaiti; kukaan ei uskaltanut suurmestarin läsnäollessa
tunnustaa säälivänsä tuota väärän kanteen alaista vankia; jokainen näet
pelkäsi sen takia joutuvansa epäillyksi juutalaisuuden salaisesta
suosimisesta. Tätä pelkoa ei palkinnon toivokaan voinut voittaa,
saatikka sitten armeliaisuus.

Rebekka seisoi hetken aikaa sanomattoman tuskan vallassa ja huudahti
sitten: »Voiko tämä olla totta? -- Pitääkö Englannissa sen ainoan
vähäisen pelastuksen toivon, joka minulle on vielä suotu, raueta
tyhjäksi siitä syystä, ettei kukaan tahdo tehdä minulle armeliaisuuden
työtä, jota muuten ei kielletä paatuneimmaltakaan pahantekijältä?»

Vastasipa silloin viimein Higg Snellinpoika: »Minä olen vain vaivainen
mies, mutta tämän tytön armeliasta apua saan kiittää siitä, että voin
senkin verran kävellä ja liikkua. Minä lähden siis toimittamaan asiasi»,
lisäsi hän kääntyen Rebekan puoleen, »niin hyvin kuin vaivainen raukka
voi, ja iloinen olisin, jos jalkojeni nopeus vielä voisi parantaa
kieleni tuottaman pahan. Voi, voi! Kun kehuin sinun armeliaisuuttasi,
niin enpä osannut aavistaa, että sillä saatoin sinut vaaraan!»

»Jumala», virkkoi Rebekka, »kaikki asiat säätää. Hän voi heikoimmankin
välikappaleen avulla lakkauttaa Juudaan kansan vankeuden. Ja etana saisi
tämän asiani toimeen yhtä varmaan kuin haukka. Käy etsimään käsiisi
Iisak Yorkilaista -- tässä on rahaa hevosen ja miehen elatukseksi -- ja
vie hänelle tämä paperi. -- En tiedä, taivaastako tämä ajatus mieleeni
johtui, mutta lujimmalla luottamuksella uskon, että kuolema ei ole
tuleva osakseni ja että minulle on puolustaja nouseva. Jää hyvästi!
--Elämäni tai kuolemani riippuvat sinun joutuisuudestasi!»

Mies otti paperin, joka sisälsi vain muutamia hepreankielisiä rivejä.
Moni katsojajoukosta kielsi häntä koskemasta tuohon epäluulonalaiseen
kirjeeseen, mutta Higg oli lujasti päättänyt auttaa hyväntekijätään.
»Hän on pelastanut henkeni», sanoi hän, »ja minä uskon varmasti, ettei
hän tahdo saattaa sieluani hukkaan. Minä koetan», hän lisäsi, »saada
lainaan naapurini Burthonin kelpo juhdan ja riennän sitten Yorkiin niin
kiireesti kuin vain mies ja hevonen jaksavat.»

Mutta eipä hänen tarvinnutkaan mennä niin kauas. Noin puolen virstan
päässä preceptorio-kartanon portilta hän kohtasi kaksi ratsumiestä,
jotka hän puvuista ja korkeista, keltaisista lakeista tunsi
juutalaisiksi. Ja vielä lähemmäksi saavuttuaan hän huomasi, että toinen
heistä olikin hänen entinen isäntänsä Iisak Yorkilainen. Toinen oli
rabbiini Ben Samuel. Molemmat miehet olivat kuultuansa, että suurmestari
piti ritaristonkokousta noidan tuomitsemista varten, tulleet niin
lähelle preceptorio-kartanoa kuin heidän pelkonsa salli.

»Veli Ben Samuel», sanoi Iisak, »sieluni on levoton, vaikk'en oikein
tiedä siihen syytä. Tuommoisia noitakanteita on usein ennenkin keksitty
peitteeksi kansamme tuomioksi haudotuille pahoille hankkeille.»

»Ole huoleti, veikkoseni», lohdutti lääkäri. »Mikä hätä sinun on olla
tekemisissä nasarealaisten kanssa, kun sinulla on tarpeeksi tuota väärää
mammonaa, jolla voit ostaa heiltä vapauden -- hallitseehan kulta noiden
jumalattomien miesten sydämiä yhtä voimallisesti kuin mahtavan Salomonin
sinetin sanotaan hallinneen pahoja henkiä. -- Mutta mikä vaivais-parka
tuolla kömpii tännepäin kainalosauvojensa nojassa arvattavasti minun
puheilleni? -- Veikkonen», lisäsi lääkäri puhuen Higg Snellinpojalle,
»kyllä kernaasti autan sinua taidollani, mutta en koskaan anna ropoakaan
maantiekerjäläiselle. Hyi häpeää! -- Ovatko jalkasi halvatut? No, sitten
elätä itseäsi kättesi työllä. Sillä vaikk'et juuri kelpaa joutuisaksi
sanansaattajaksi etkä huolelliseksi paimeneksi etkä sotamieheksi etkä
hätäisen herran palvelijaksi, niin onpahan niitä kuitenkin töitä... Mitä
nyt, veli?» hän keskeytti korean puheensa katsahtaen Iisakiin, joka vain
vilkaistuaan Higgin tuomaan paperiin parahti kovasti, putosi muulinsa
selästä kuin kuollut ja makasi hetken aikaa tunnottomana maassa.

Rabbiini hyppäsi säikähtyneenä hänkin alas juhtansa selästä ja koetti
toinnuttaa matkakumppaniansa semmoisilla lääkkeillä, jotka hän tiesi
hyviksi. Olipa hän ottanut suoneniskuraudankin taskustansa aikoen sen
voimalla virotella onnetonta miestä henkiin, kun tämä tointui jo
itsestään. Ensi työkseen Iisak repi lakin päästään ja ripotti tomua
harmaihin hiuksiinsa. Lääkäri luuli tämän äkillisen ja kovan
mielenliikutuksen raivonpuuskaksi ja aikoi taas ottaa esiin kojeensa,
mutta Iisakin puheesta hän pian pääsi asian perille.

»Surunlapseni», valitti juutalainen, »paremmin sopisi sinulle nimi
Benoni kuin Rebekka. Miksi pitää sinun kuolemallasi saattaa harmaat
hiukseni hautaan, niin että katkerana kiroon Jumalaa ja kuolen!»

»Veljeni», virkkoi rabbiini suuresti hämmästyneenä, »oletko tosiaankin
Israelin seurakunnan vanhimpia, kun tämmöisiä sanoja päästät suustasi?
Tottahan toivoakseni huoneesi lapsi vielä elää?»

»Elää hän vielä», vastasi Iisak; »mutta hän elää niinkuin Daniel, jota
nimitettiin Belsassariksi, eli leijonanluolassa. Hän on vankina noiden
Belialin miesten vallassa, ja he aikovat harjoittaa julmuuttaan häntä
vastaan armahtamatta hänen nuoruuttaan ja kauniita kasvojaan. Voi, voi!
Hän oli kuin vihreistä palmunlehdistä punottu seppele harmailla
hiuksillani; ja nyt hänen täytyy yhdessä yökaudessa lakastua kuten
Joonaan kurpitsa! -- Rakkauteni lapsi! Vanhuuteni lapsi! Voi Rebekka,
Raakelini lapsi! Kuoleman varjon pimeys on sinut peittänyt.»

»Mutta luehan tuo paperi», neuvoi rabbiini; »kenties me vielä löydämme
pelastuskeinon.»

»Lue sinä, veli», vastasi Iisak, »sillä silmäni ovat kuin vesilähde.»

Lääkäri luki siis omalla kielellään seuraavat sanat:

     »Iisakille, Adonikamin pojalle, jota pakanat nimittävät Iisak
     Yorkilaiseksi: rauhaa ja lupauksen siunausta vuotakoon runsaasti
     ylitsesi! -- Isäni, minä olen kuin se, joka on tuomittu kuolemaan
     pahanteosta, mistä ei sieluni tiedä mitään -- nimittäin
     noituudesta. Isäni, jos löytyisi jostakin väkevä mies, joka
     tahtoisi puolestani taistella miekalla ja peitsellä nasarealaisten
     tavan mukaan Templestowen turnajaistantereella kolmantena päivänä
     tästä lähtien, niin meidän isiemme Jumala kukaties suo sille
     miehelle voimaa puolustaa viatonta ja turvatonta. Mutta jollei
     semmoista miestä löydetä, niin käske kansamme tyttärien itkeä minua
     niinkuin kadonnutta itketään, ja niinkuin metsäkaurista, jonka
     metsästäjä on ampunut, ja kuin kukkasta, jonka niittäjän viikate on
     katkaissut. Sentähden katso, mitä voit tehdä ja onko pelastus
     mahdollinen. Eräs nasarealaissoturi ehkä kyllä tarttuisi miekkaan
     puolestani, nimittäin Wilfred, Cedrikin poika, jota pakanat
     nimittävät Ivanhoeksi. Mutta hän luultavasti ei vielä kykene
     kantamaan rautapukua. Lähetä sittenkin, oi isä, hänelle sanoma
     tästä; sillä hänellä on ystäviä kansansa väkevien miesten joukossa,
     ja koska hän vankeudessa oli meidän kärsimystoverimme, niin kenties
     hän hankkii minulle puolustajan. Ja sano hänelle, että Rebekka,
     olipa elämä tai kuolema hänelle sallittu, on eläessään ja
     kuollessaan aivan viaton siitä rikoksesta, josta häntä syytetään.
     Ja jos niin olisi Jumalan tahto, että sinun täytyy kadottaa
     tyttäresi, älä, vanha rakas isäni, kauemmin viivy tässä
     verenvuodatuksen ja julmuuden maassa, vaan muuta pois Cordovaan,
     missä veljesi elää hyvässä turvassa Boabdil Saraseeniläisen
     valtaistuimen suojassa. Sillä maurilaisten julmuus ei ole niin
     julma Jaakobin sukua vastaan kuin Englannin nasarealaisten
     julmuus.»

Niin kauan kuin Ben Samuel luki kirjettä, kuunteli Iisak sitä jokseenkin
lujalla mielellä. Mutta sitten hän taas rupesi itämaiseen tapaan
osoittamaan suruansa liikkeillään ja parkumisellaan, repien
vaatteitansa, ripottaen maantien tomua tukkaansa ja huutaen: »Voi
tytärtäni! Voi tytärtäni! Voi sinua, joka olet lihaa lihastani ja luuta
luustani!»

»Mutta rohkaise mielesi», lohdutti rabbiini, »sillä surusta ei nyt ole
apua. Sonnusta kupeesi ja mene etsimään tuota Wilfrediä, Cedrikin
poikaa. Kukaties hän voi auttaa sinua neuvoillaan tai voimallansa; sillä
tuo nuorukainen on suuressa suosiossa Rikhard-kuninkaan luona, jota
nasarealaiset nimittävät Leijonamieleksi, ja huhu tämän kuninkaan
kotiinpaluusta on yhä varmempana levinnyt ympäri maata. Saattaisi käydä
niin, että kuningas antaa hänelle kirjeen ja sinetin kieltäen noita
verisiä miehiä, jotka temppelin häväistykseksi ovat ottaneet itselleen
temppeliritarien nimen, toteuttamasta tätä aikomaansa pahuutta.»

»Minä lähden heti häntä hakemaan», virkkoi Iisak, »sillä hän on hyvä
nuorukainen ja armahtavainen Jaakobin lapsia kohtaan heidän
maanpakolaisuudessaan. Mutta hän ei kykene pukemaan ylleen
rautavaruksia, ja kuka toinenkaan rupeaisi taistelemaan Siionin
poljettujen lasten puolesta?»

»Älähän», sanoi rabbiini; »puhuthan nyt niinkuin se, joka ei tunne
pakanoitten mieltä. Kullalla voit heidän apunsa ostaa, aivan samalla
tavalla kuin voit kullalla lunastaa itsesi heistä vapaaksi. Ole huoleti
ja lähde hakemaan tuota Wilfred Ivanhoeta. Minäkin nousen ja ryhdyn
toimiin, sillä suuri synti olisi, jos jättäisin sinut yksiksesi tässä
pulassa. Minä riennän Yorkin kaupunkiin, missä on monta sotaherraa ja
väkevää miestä koolla, ja heidän paristaan, sitä älä epäilekään, löydän
kyllä jonkun, joka ottaa taistellakseen tyttäresi puolesta. Sillä kulta
on heidän jumalansa, ja rikkauden vuoksi he panevat henkensä yhtä
kernaasti kuin maansakin alttiiksi. -- Tottahan sinä, veli, sitten
täytät, mitä lupaan heille sinun nimessäsi?»

»Tietysti, veli», vastasi Iisak, »ja siunattu olkoon Jumala, että hän
tässä hädässäni soi minulle lohduttajan. Älä sittenkään oitis suostu
heidän vaatimukseensa, sillä saatpa nähdä, että tällä kirotulla kansalla
on tapana vaatia leiviskä ja lopulta kuitenkin tyytyä luotiin. -- Mutta
olkoon kuitenkin, niinkuin tahdot, sillä mitä apua olisikaan minulla
kaikesta kullastani, jos rakkauteni lapsi hukkaantuisi?»

»Hyvästi», sanoi lääkäri, »ja tapahtukoon, niinkuin sydämesi halajaa.»

He syleilivät toisiansa ja lähtivät sitten kumpikin haaralleen.
Vaivainen talonpoika jäi vielä vähäksi aikaa paikoilleen katsellen
heidän jälkeensä.

»Te juutalaiskoirat», kirosi hän; »ettehän pidä enempää lukua vapaasta
miehestä, kuin olisi hän osto-orja tai turkkilainen tai vaikkapa vain
ympärileikattu hebrealainen niinkuin te! Olisivatpa nuo toki voineet
viskata minulle äyrin tai kaksikin palkakseni. Mikä pakko minun oli
kuljettaa heidän jumalattomia koukeroitaan, jotka kenties voivat loihtia
minutkin, niinkuin usea varoitti lähtiessäni. Ja mitä apua minulle on
tästä kultakappaleesta, jonka tyttö minulle antoi, jos ensi pääsiäisenä
saan sen vuoksi toruja papilta, joka ottaa minulta kaksi sen vertaa
syntini sovittajaisiksi, ja jos minun kenties vielä päälliseksi täytyy
koko ikäni pitää hyvänäni haukkumanimeä 'juutalaisen postimies'?
Taisinpa tosiaankin olla noiduttu seistessäni lähellä tuota tyttöä!
--Mutta niinhän aina on käynyt kaikkien, niin juutalaisten kuin
kristittyjen, jotka sattuvat hänen seuraansa -- ei kukaan voinut olla
tottelematta, kun tyttö lähetti jollekin asialle -- ja nytkin, kun häntä
muistelen, antaisin koko työhuoneeni sekä kaikki työkaluni, jos hänet
sillä saisin lunastetuksi.»



YHDEKSÄSNELJÄTTÄ LUKU.


    Oi, tyttö, kylmä ja leppymätön,
    minun ylpeä mielen' on myös.

                             SEWARD.

Iltahämärissä samana päivänä, jolloin edelläkerrottua oikeudenistuntoa
(jos sitä sellaiseksi voi sanoa) oli pidetty, kolkutettiin Rebekan
vankihuoneen ovelle. Tätä kolkutusta ei kuullut huoneen asukas, joka
par'aikaa luki iltarukoustaan uskontonsa käskyn mukaan ja lopuksi
veisasi tämän virren:

    Kosk' Israel, kansa Jumalan,
    läks ulos maasta orjuuden,
    edellä nähtiin kulkevan
    oppaana patsaan tulisen.
    Päivällä savupilvenä
    se kulki verkkaan kulkuaan,
    ja yöllä hehkuin helein
    punasi hiekat erämaan.

    Ylistysvirret kaikuivat
    kanss' pasuunain ja symbaalein
    ja yhdess' äänet raikuivat
    Siionin impein, sankarein.
    Mut ihmeet meit' ei auta nyt,
    kansamme Herra hylkäsi;
    Sun tieltäis se on erinnyt,
    siis otit siltä kätesi.

    Siionin alttarilta ei
    nyt nouse savu tupruttain,
    ja kauniit kanteleemme jäi
    pilkattavaksi pakanain.
    Mut sikain vert' et vaadikaan,
    et uuhten lihaa uhrikses;
    katuva, nöyrä sydän vaan
    on mieluisin sun mielelles.

Kun Rebekan hurskaan virren säveleet olivat vaienneet, kuului hiljainen
kolkutus uudestaan. »Astu sisään», virkkoi Rebekka, »jos olet ystävä; ja
vaikka olisit vihamieskin, ei minulla ole voimaa estää sinua sisään
tulemasta.»

»Minä olen», sanoi Brian de Bois-Guilbert astuen huoneeseen, »ystävä tai
vihamies siitä riippuen, kuinka meidän keskustelumme tulee päättymään.»

Nähdessään tuon miehen, jonka irstasta himoa Rebekka piti alkusyynä
onnettomaan kohtaloonsa, hän varovaisella, mutta kuitenkin pelottomalla
liikkeellä perääntyi vankilansa syrjäisimpään sopukkaan. Näytti kuin hän
olisi päättänyt väistyä temppeliherran tieltä niin paljon kuin
mahdollista, mutta sitten pysyä lujasti paikallansa, kun hän ei enää
voinut päästä edemmäksi. Hän seisahtui siihen, ja hänen kasvonsa
ilmaisivat mielenlujuutta, vaikkakaan ei uhmaa. Selvästi näkyi, että hän
ei tahtonut yllyttää vastustajaansa väkivaltaan, mutta oli päättänyt
kaikella voimallansa panna vastaan, jos Bois-Guilbert yritti tehdä
väkivaltaa.

»Ei teidän tarvitse pelätä minua, Rebekka», virkkoi temppeliherra, »tai
jos vielä tarkemmaksi oikaisen puheeni, teidän ei tarvitse ainakaan
_nyt_ pelätä minua.»

»En teitä pelkääkään, herra ritari», vastasi Rebekka, vaikka hänen
henkensä ahdistus tahtoi tehdä tyhjäksi sanojen uljuuden. »Luottamukseni
on luja, minä en pelkää teitä.»

»Siihen ei olekaan syytä», virkkoi Bois-Guilbert vakavana; »entisiä
hurjia yrityksiäni teidän ei nyt tarvitse pelätä. Tässä on vartijoita
lähellä, joita voitte kutsua avuksi ja jotka eivät ole minun
käskettäviäni. Heillä on määränä viedä teidät kuolemaan, Rebekka; mutta
he eivät sallisi kenenkään, kaikkein vähimmin minun, loukata teitä, jos
hulluuteni -- sillä hulluutta se todella on -- ajaisi minut semmoisiin
tekoihin.»

»Jumala olkoon ylistetty siitä!» lausui juutalaistyttö; »kuolemaa minä
kaikesta vähimmin pelkään tässä pahuuden pesässä.»

»Niin», vastasi temppeliherra, »peloton sydän taipuu helposti
kuolemaan, jos matka sinne on lyhyt ja avoin. Peitsenpistosta tai
miekansivalluksesta minäkään en suuresti surisi -- eikä teitä peloita
hyppäys pyörryttävän korkealta muurilta tai terävän väkipuukon pisto
--ne eivät ole meidän mielestämme niin hirmuiset kuin se, mitä pidätte
häpeänä. Kuule minua -- mitä sanon, Rebekka -- minun kunniantuntoni on
kenties yhtä herkkä kuin sinunkin; ja molemmat me osaamme yhtä hyvin
kuolla sen vaatiessa.»

»Onneton mies», sanoi juutalaistyttö, »onko sinun siis pakko antaa
henkesi alttiiksi semmoisten ajatusten tähden, joita kylmäverisenä
ollessasi et itsekään usko? Se tosiaankin on kalliin aarteen vaihtamista
tavaraan, joka ei ole leipää. Mutta älä luule, että minun laitani on
sama. Jos sinun aikomuksesi ajeleekin ihmismielen hurjilla,
vaihtelevilla laineilla, niin minun päätökseni on laskenut ankkurinsa
ikikallioon.»

»Vaiti, tyttö», vastasi temppeliherra, »semmoisista puheista ei nyt ole
paljon apua. Sinua ei ole tuomittu nopeaan ja helppoon kuolemaan, joka
onnettomalle on mieluisaa ja toivottomalle tervetullut, vaan hitaaseen
ja tuskalliseen kidutukseen, jonka julmuus on yhtä suuri kuin se rikos,
mistä noiden ihmisten perkeleellinen taikauskoisuus sinua syyttää.»

»Ja kenenkä -- jos sellainen kohtalo uhkaa minua -- kenenkä syytä se
onkaan?» intti Rebekka; »tietysti hänen, joka ajatellen vain omaa
petomaista himoansa väkisin raahasi minut tänne ja joka nyt, en tiedä
missä tarkoituksessa, suurentelee minua uhkaavan kohtalon hirmuisuutta.»

»Älä usko», sanoi temppeliherra, »että olen saattanut sinut tähän
tilaan. Minä olisin tahtonut suojella sinua tätäkin vaaraa vastaan
omalla ruumiillani yhtä hartaasti kuin peittelin sinua nuolilta, jotka
muuten olisivat sinut surmanneet.»

»Jos tarkoituksesi olisi ollut viattoman tytön kunniallinen
suojeleminen», virkkoi Rebekka, »niin olisin sinua kiittänyt
huolenpidostasi. -- Mutta niinkuin asia nyt on, olet niin monta kertaa
vaatinut siitä sellaista palkintoa, etten pidä elämääni minkään
arvoisena, jollei se voi säilyä muulla kuin sinun vaatimallasi
hinnalla.»

»Lakkaa jo moittimasta minua, Rebekka», sanoi temppeliherra. »Minulla on
itsellänikin paljon syytä tuskaan enkä kärsi, että enennät sitä
moitteillasi.»

»Mikä sitten on tarkoituksenne, herra ritari?» kysyi juutalaistyttö.
»Puhukaa lyhyesti. Jos teillä täällä on muuta tekemistä kuin että
tulitte katsomaan onnettomuutta, johon olette syypää, niin ilmoittakaa
se minulle. Ja sitten olkaa armelias ja jättäkää minut yksin. Askel
tästä ajallisesta maailmasta iankaikkiseen elämään on lyhyt, mutta
hirvittävä, ja minulla on vain muutamia harvoja hetkiä valmistusaikaa
siihen.»

»Minä näen, Rebekka», virkkoi Bois-Guilbert, »että yhä vielä pidät minua
syypäänä onnettomuuteesi, vaikka kuitenkin hartain haluni olisi ollut
pelastaa sinut siitä.»

»Herra ritari», sanoi Rebekka, »mielelläni jättäisin kaikki moitteet
sikseen. Mutta mikä on sen varmempaa, kuin että hillitön himonne on
syynä minun kuolemaani?»

»Sinä erehdyt -- sinä erehdyt», -- jatkoi temppeliherra kiireesti, »kun
luulet minun tarkoituksekseni tai teokseni sellaista, mitä en voinut
estää enkä edes ennakolta arvatakaan. -- Kuinka minä osasin ajatella,
että tänne äkisti tulisi tuo ukko-hupakko, jonka jotkut hurjan
uljuudenpuuskat ja hupsujen ylistämät, järjettömät lihankidutukset ovat
kohottaneet paljon ylempään paikkaan, kuin mitä hän ansaitsisi, ylempään
kuin terve järki sallisi, ylemmäksi minua ja ylemmäksi satoja muita
meidän säätymme ritareita, jotka ajatuksissaan ja tunteissaan ovat
vapaat kaikista noista tyhmistä ja turhista hullutuksista, joita hän
aina tottelee?»

»Mutta istuittehan tekin», väitti Rebekka vastaan, »tuomitsemassa minua,
joka olen viaton, aivan viaton, niinkuin te itse hyvin tiedätte. Tekin
olitte osallinen siinä päätöksessä, joka määräsi minulle kuoleman, ja
jos oikein ymmärsin, te tulette itse miekallanne todistamaan
syyllisyyteni ja vahvistamaan tuomioni.»

»Malta, tyttö», vastasi temppeliritari. »Onhan sinun heimosi paremmin
kuin mikään muu kansa aina osannut taipua asianhaaroja myöten ja
käännellä laivansa kokkaa, niin että ovat hyväkseen käyttäneet
vastatuuliakin.»

»Kirottu olkoon se hetki», virkkoi Rebekka, »joka Israelin suvulle
opetti sen taidon. Mutta kova onni masentaa sydämet, niinkuin tuli
taivuttaa jäykkää terästäkin; ja niiden, joilla ei enää ole omaa valtaa
eikä omaa vapaata, itsenäistä kotimaata, täytyy kumartaa muukalaista. Se
on kansamme kirous, herra ritari, joka epäilemättä on ansaittu palkka
meidän omista ja esi-isiemme pahoista teoista. Mutta paljon suurempi on
häpeä, kun te -- te, joka kehutte vapautta synnynnäiseksi oikeudeksenne
-- näin alennatte itseänne ja vasten omaa parempaa tietoanne kiitätte
meidän pahaa tapaamme.»

»Sinun sanasi ovat katkerat, Rebekka», virkkoi Bois-Guilbert astuen
suuttuneena edestakaisin huoneessa; »mutta enpä tullutkaan tänne sinun
kanssasi moitteita vaihtamaan. -- Bois-Guilbert, huomaa se, ei väisty
kenenkään kuolevaisen pelosta tieltään, vaikka hän asianhaarain pakosta
saattaa vähän aikaa kulkea kiertotietä. Minun tahtoni on kuin
vuorivirta, joka kallion vastaan sattuessa tosin hetkeksi painuu
syrjään, mutta lakkaamatta kuitenkin jatkaa kulkuansa valtamerta kohti.
Tuo paperi, joka antoi sinulle neuvon pyytää jumalantuomiota
kaksintaistelulla, keneltä sen luulet tulleen, jollei Bois-Guilbertiltä?
Kuka toinen olisi niin hartaasti pitänyt sinusta huolta?»

»Lyhyt viivytysaika ennen kuolemaa», sanoi Rebekka, »josta ei minulle
tule suurta apua -- siinäkö kaikki, mitä voitte tehdä sen hyväksi, jonka
päähän olette sälyttänyt raskaan surun kuorman ja jonka olette saattanut
avatun haudan partaalle?»

»Ei, tyttö», vastasi Bois-Guilbert, »siinä ei ollut kaikki, mitä aioin
tehdä. Jollei asiaan olisi sekaantunut taikauskoinen höperö ukko ja
hupsu Goodalricke, joka muka, vaikka hän on temppeliherra, on
ajattelevinaan ja päättävinään tavallisten ihmislakien mukaan, niin
olisi tavallinen ritari, eikä mikään preceptori, tullut määrätyksi
meidän veljeskuntamme puolustusmieheksi. Sitten olisin minä itse
--semmoinen oli ajatukseni -- torven torahtaessa ratsastanut tantereelle
pitämään sinun puoltasi puettuna vaeltavaksi ritariksi, joka hakee
taisteluita kilpensä ja peitsensä vahvuuden todistukseksi. Ja sitten
vaikka Beaumanoir olisi valinnut kenen hyvänsä täällä olevista
säätyveljistäni, vaikkapa kaksi tai kolmekin, niin olisin, sen tiedän,
yksin peitselläni sysännyt heidät satulasta maahan. Tällä tavoin,
Rebekka, olisin todistanut viattomuutesi, ja sinun kiitollisuudeltasi
olisin lujalla luottamuksella toivonut palkintoa voitostani.»

»Nyt te, herra ritari», sanoi Rebekka, »vain turhaan kerskailette siitä,
mitä muka olisitte tehnyt, jollette olisi katsonut paremmaksi tehdä
toisin. Mutta te otitte vastaan sormikkaani; ja minun puolustajani, jos
näin onnettomalle olennolle ilmestyykään semmoista, tulee tantereella
taistelemaan teidän peistänne vastaan, ja sittenkin te sanotte olevanne
muka minun ystäväni ja suojelijani!»

»Sinun ystäväsi ja suojelijasi», sanoi temppeliherra vakavasti, »tahdon
vieläkin olla, -- mutta huomaa, mikä häväistys siitä voi koitua minulle,
tai oikeammin sanoen, varmasti on koituva minulle. Älä siis moiti minua,
jos asetan muutamia ehtoja, ennenkuin juutalaistytön pelastukseksi
uhraan kaikki, mitä tähän asti olen pitänyt kalliina.»

»Puhukaa», virkkoi Rebekka, »en teitä ymmärrä.»

»Hyvä», sanoi Bois-Guilbert; »minä tahdon puhua ajatukseni yhtä
peittämättömästi kuin taikauskoinen syntinen puhuu papille
rippituolissa. -- Rebekka, jos minä en saavu tuohon taisteluun, niin
menetän virkani ja kunniani -- menetän sen, mikä minulle on yhtä
kallista kuin sieraimieni henki, menetän -- sanon minä -- säätyveljieni
kunnioituksen ja kaiken toivon sen mahtavan vallan perimisestä, jota nyt
tuo taikauskoinen ukko-hupakko Luukas de Beaumanoir pitää kädessään ja
jota minä käyttäisin ihan toisiin tarkoituksiin. Semmoinen tulee olemaan
välttämätön kohtaloni, jollen tartu peitseen sinua vastaan. Kirous
Goodalrickelle, joka saattoi minut tähän satimeen! Ja kaksin kerroin
kirottu olkoon Albert de Malvoisin, joka esti minua ensi hetkenä
tehdystä päätöksestäni. Sillä aioinhan minä nakata sormikkaasi tuolle
taikauskoiselle, vanhalle hupsulle itselleen vasten silmiä, koska hän
otti korviinsa niin hullun kanteen, joka oli nostettu näin jalomielistä,
sulomuotoista olentoa vastaan!»

»Ja mitä apua on nyt kaikista näistä suurista ja makeista sanoista?»
vastasi Rebekka. »Sinulla oli kaksi ehtoa: joko viattoman naisen veren
vuodattaminen tai oman maallisen korkeutesi ja maallisten toivojesi
menettäminen. -- Mitä apua on siitä, että siitä enää puhelemme? Sinun
valintasi on jo tehty.»

»Ei, Rebekka», sanoi ritari lauhkeammalla äänellä lähestyen neitoa,
»valintani ei ole vielä lopullisesti tehty -- ei, huomaa se; sinulla on
nyt valitsemisen valta. Jos menen taisteluun, niin täytyy minun
ylläpitää sotamainettani; ja jos niin teen, on sinun kuolemasi
tuliroviolla välttämätön. Sillä koko maailmassa ei ole yhtään ritaria,
lukuunottamatta Rikhard Leijonamieltä ja hänen suosikkiaan Ivanhoeta,
joka minun kanssani taistellessa on päässyt voitolle tai edes ollut
täysin vertaiseni. Mutta Ivanhoe, senhän hyvin tiedät, on nyt
kykenemätön rautahaarniskaa kantamaan, ja Rikhard on vieraassa maassa
vankeudessa. Jos minä menen taisteluun, niin et voi kuolemaasi välttää,
vaikka kauneutesi nostaisikin jonkun kuumaverisen nuorukaisen
puolustajaksesi.»

»Ja mitä apua on siitä, että kerrot tätä minulle niin moneen kertaan?»
kysyi Rebekka.

»Paljon», vastasi temppeliherra, »sillä sinun on tarkastettava
kohtaloasi kaikilta puolilta.»

»Hyvä on, käännä sitten kuva», sanoi juutalaistyttö, »ja näytä minulle
sen toinen puoli.»

»Jos minä», jatkoi Bois-Guilbert, »menen tuohon kirottuun taisteluun,
niin sinun täytyy kuolla hidas, julma kuolema, samassa piinassa, jonka
sanotaan määrätyn toisessa maailmassa syyllisille. Jollen mene
taisteluun, niin olen virkani ja kunniani menettänyt ritari, jota
haukutaan noitien ja uskottomien liittolaiseksi -- sukuni kuuluisa nimi,
jonka olen itse tehnyt vielä kuuluisammaksi, on muuttuva soimaus- ja
pilkkanimeksi. Minä menetän maineeni, menetän kunniani, menetän toivoni
päästä korkeuteen, jonka vertaiseen keisaritkin harvoin pääsevät; minä
uhraan hartaan kunnianhaluni, jätän kesken hankkeeni, jotka ovat
rakennetut yhtä korkealle kuin ne vuoret, joita myöten jättiläiset,
pakanallisen tarun mukaan, yrittivät kiivetä taivaaseen. -- Ja
kuitenkin, Rebekka», lisäsi hän langeten polvilleen tytön jalkojen
juureen, »kaiken tämän korkeuden tahdon uhrata, kaiken tämän maineen
tahdon hylätä, kaiken tämän vallan jättää, -- nytkin, kun käteni jo on
siihen ylettymäisillään, -- jos vain sinä sanoisit: Bois-Guilbert, minä
sallin sinun rakastaa itseäni.»

»Heittäkää jo nämä mielettömät ajatukset, herra ritari», vastasi
Rebekka. »Rientäkää sen sijaan leskikuningattaren ja prinssi Juhanan
luokse -- he eivät voi, Englannin kruunun kunnian tähden, sallia teidän
suurmestarinne tehdä tämmöistä. Tällä keinolla tulisin pelastetuksi
ilman uhrausta teidän puolestanne, ja teidän saamatta tekosyytä vaatia
palkkiota uhrinne korvaukseksi.»

»Heidän kanssaan minulla ei ole mitään tekemistä», jatkoi
temppeliritari, pidellen Rebekkaa helmasta kiinni; »sinua vain minä
puhuttelen -- ja mikähän vastapaino olisi vaa'an toisessa lautasessa?
Ajattele tätä, jos olisinkin paha henki, niin kuolema kuitenkin on vielä
pahempi, ja kuolemahan on nyt ainoa kilpailijani.»

»En tahdo punnitsemalla verrata näitä molempia pahoja», sanoi Rebekka,
joka pelkäsi suututtavansa hurjan ritarin, mutta toiselta puolen oli
myös lujasti päättänyt, ettei suostuisi, ei edes teeskennellen, hänen
rakkauteensa. -- »Ole mies, ole kristitty! Jos uskontosi avuihin todella
kuuluu armeliaisuus -- joka muuten osoittautuu pikemmin teidän
sanoissanne kuin teoissanne -- niin pelasta minut tästä hirvittävästä
kuolemasta, vaatimatta palkintoa, joka muuttaisi jalomielisyytesi
halvaksi kaupittelemiseksi.»

»Ei, neito!» lausui ylpeä temppeliritari, kavahtaen seisaalleen, »näin
et saa minua houkutelluksi. Jos minun pitää hylätä nykyinen kunniani ja
toivottu korkeuteni, niin hylkään ne sinun tähtesi, ja me pakenemme
yhdessä. Kuule mitä sanon, Rebekka», lisäsi hän jälleen lauhtuneella
äänellä; »ei Englanti -- ei Eurooppakaan -- ole koko maailma. On
muitakin maita, missä minunkin kunnianhalulleni olisi tarpeeksi avara
piiri. Lähtekäämme Palestiinaan, missä Monferratin markiisi Konrad on
ystäväni -- ystävä, joka on yhtä vapaa kuin minä itsekin kaikista
taikauskon siteistä, jotka kahlitsevat meidän alkujaan vapaata
järkeämme. -- Parempi antautua liittoon sulttaani Saladinin kanssa kuin
kärsiä näiden sokeitten hylkiöiden moitteita. -- Minä tahdon raivata
uuden tien korkeuteen», jatkoi hän, astuen jälleen kiireisin askelin
edestakaisin; »Eurooppa saa kuulla hylkäämänsä pojan mannerta
kumahuttavan astunnan! Kaikki ne miljoonat ristiretkeläiset, jotka
rientävät surman suuhun, eivät voi niin voimallisesti suojella
Palestiinaa -- eivätkä kaikki nuo tuhannet ja kymmenettuhannet
saraseenit voi sapeleillaan niin voimallisesti raivata itselleen tietä
tuohon kansojen riidanalaiseen maahan kuin minun voimani ja viisauteni
eräitten säätyveljieni avulla, jotka -- tästä sokeasta ukosta
piittaamatta -- tulevat pitämään puoltani niin myötä- kuin
vastoinkäymisessä. Sinusta tulee kuningatar, Rebekka -- Karmelin vuoren
kukkulalle me asetamme sen valtaistuimen, jonka voimakas käsivarteni on
valloittava sinua varten, ja minä vaihdan valtikkaan tuon komentosauvan,
jota tähän asti aina halusin!»

»Se on hourailua», sanoi Rebekka, »tyhjää kuvitelmaa, eikä se
liikuttaisi minua sittenkään, vaikka olisikin todellisinta totta.
Semmoinen on vastaukseni, etten koskaan suostu ottamaan osaa vallasta,
minkä voinetkin anastaa itsellesi. Ei kotimaa eikä uskonto ole niin
halpaa tavaraa, että voisin vähimmässäkään kunniassa pitää miestä, joka,
tyydyttääksensä hillitöntä himoaan vieraan kansan tytärtä kohtaan, on
valmis hylkäämään sekä maansa että uskonsa ja katkaisemaan säätynsä
siteet, jotka hän vannotulla valalla on ottanut päällensä. -- Älkää,
herra ritari, vaatiko maksua pelastuksestani -- älkää kaupitelko
jalomielistä tekoa -- suojelkaa sorrettua armeliaisuudesta, älkää
omanvoitonpyynnistä. -- Rientäkää Englannin kuninkaan eteen; Rikhard on
varmasti ottava vastaan vetoamiseni näiden julmien miesten tuomiosta.»

»En milloinkaan, Rebekka!» vastasi temppeliherra kiivaasti. »Jos minun
pitää luopua säädystäni, niin teen sen vain sinun tähtesi. -- Jos sinä
hylkäät rakkauteni, niin tahdon kuitenkin säilyttää kunniani -- kaikkea
en toki anna ryöstää käsistäni. -- Minäkö kumartaisin niskaani
Rikhardille? -- Minäkö anoisin armolahjaa siltä uhka-ylpeältä? -- Ei,
Rebekka, temppeliritaristo ei ole milloinkaan minun kauttani alentuva
hänen jalkojensa poljettavaksi! Minä luovun ehkä säädystäni, mutta en
koskaan petä enkä häpäise sitä.»

»Armahtakoon sitten Jumala minua!» sanoi Rebekka, »sillä ihmisavusta ei
taida enää olla mitään toivoa!»

»Ei olekaan», virkkoi temppeliherra, »sillä itse olet ylpeä, ja minussa
olet tavannut täysin vertaisesi. Jos minä, peitsi tanassa, ratsastan
turnajaistantereen aitauksen sisäpuolelle, ei mikään maallinen syy, älä
sitä toivokaan, tule estämään minua ponnistamasta parhaita voimiani. Ja
ajattele, mikä kohtalo sinua sitten uhkaa -- hirmuinen kuolema, joka on
säädetty vain kaikkein häijyimmille pahantekijöille -- sinä palat
hehkuvan halkokasan päällä -- hajoat niiksi alkuaineiksi, joista
ruumiimme on niin ihmeellisesti kokoonpantu -- sinun ihanasta
vartalostasi ei säily jäännöstäkään, josta voisi päättää: tämä
aikoinansa eli ja liikkui! -- Rebekka, ei kenenkään naisen mieli kestä
tämmöistä näkyä edessään -- sinä suostut pyyntöihini.»

»Bois-Guilbert», vastasi ihana juutalaistyttö, »sinä et tunne naisen
sydäntä tai olet seurustellut vain semmoisten naisten kanssa, joiden
parhaat tunteet ovat olleet tukehduksissa. Mutta sen sanon sinulle,
ylpeä temppeliritari, että sinun kehuttu pelottomuutesi ei tuimissakaan
taisteluissa ole ollut sen pelottomuuden vertainen, jota naiset
osoittavat, kun rakkaus tai velvollisuus vaatii heitä kärsimään. Minäkin
olen nainen, hellästi kasvatettu, luonnostani vaaraa pelkäävä ja kipua
kauhistuva -- mutta kun me molemmat astumme tuon surmatantereen
aitauksen sisäpuolelle, sinä taistelemaan ja minä piinattavaksi, niin
minun rohkeuteni, sen tunnen varmasti sydämessäni, on oleva lujempi kuin
sinun. Hyvästi nyt -- en tahdo tuhlata enemmän sanoja; se aika, joka
Jaakobin tyttärelle vielä on suotu maan päällä, on käytettävä toisella
tavalla. Minun on käännyttävä sen Lohduttajan puoleen, joka joskus
peittää kasvonsa kansansa näkyvistä, mutta jonka korva on aina avoinna,
kun hänen puoleensa huudetaan totuudessa ja hartaudessa.»

»Näinkö me siis eroamme?» virkkoi temppeliherra lyhyen vaitiolon
jälkeen. »Voi -- jospa emme olisi milloinkaan nähneet toisiamme, tai jos
sinä olisit ollut suvultasi jalo ja uskonnoltasi kristitty! -- Ja kun
nyt katselen sinua ja muistelen, milloin ja missä me jälleen saamme
nähdä toisemme, niin tahtoisinpa -- sen vannon kautta taivaan -- että
kuuluisin sinun omaan halpaan kansaasi -- että käsittelisin
kultaharkkoja ja sekeleitä peitsen ja kilven sijasta -- että niskani
olisi nöyrästi kumarruksissa jokaisen nurkkaparonin edessä ja katseeni
herättäisi vain vapisevan, häviöön joutuneen velkamiehen pelkoa
--semmoiseksikin tahtoisin muuttua, Rebekka, jos sillä keinolla saisin
olla elämäsi toveri ja vapautua siitä hirvittävästä kohtalostani, että
minun täytyy auttaa sinun murhaajiasi.»

»Juutalaiset», virkkoi Rebekka, »ovat tulleet sellaisiksi kuin sinä
niitä kuvasit sinun kaltaistesi miesten vainoamisen kautta. Jumala on
vihoissaan karkoittanut heidät kotimaastaan, mutta ahkeruus on avannut
heille ainoan tien mahtavuuteen ja voimaan, josta sorto ei estä heitä.
Mutta lue Jumalan valitun kansan muinaista historiaa ja sano minulle,
olivatko ne, joiden kautta Jehova teki niin suuria ihmeitä kansojen
kesken, silloinkin saituri- ja koronkiskurikansaa! -- Ja tiedä, että
meidän joukossamme on sukuja, joiden rinnalle teidän pohjoismaiset
aatelissukunne eivät voi koroittaa itseänsä paremmin kuin kurpitsakasvi
ylettyy seetripuun latvoihin -- on sukuja, joiden alkuperä juontuu aina
niistä mainioista ajoista, jolloin, itse Herran ja Jumalan läsnäollessa,
armonistuin vapisi keruubien keskellä -- sukuja, joiden loisto ei ole
saanut alkuaan mistään maallisesta hallitsijastakaan siitä peloittavasta
äänestä, joka käski heidän isänsä seisomaan lähinnä ilmoituksen
tabernaakelia. Semmoiset olivat ylimmäiset Jaakobin suvussa.»

Puna nousi Rebekan poskille, kun hän täten ylisti kansansa muinaista
loistoaikaa; mutta se vaaleni jälleen, kun hän huoaten lisäsi:
»Semmoiset _olivat_ ylimmäiset Juudan suvussa, mutta semmoisia he eivät
enää ole! -- He ovat poljetut maahan kuin kuloheinä ja sotketut tien
lokaan. On heidän parissaan kuitenkin niitäkin, jotka eivät häpäise
korkeata syntyperäänsä, ja yksi niistä on oleva Iisakin, Adonikamin
pojan tytär! Jää hyvästi! Minä en kadehdi verintahrattua mainettasi --en
kadehdi pohjoisista pakanoista ja metsäläisistä johtuvaa sukuperääsi
--en kadehdi uskoasi, joka aina on huulillasi, mutta ei milloinkaan näy
sydämessäsi eikä teoissasi.»

»Lumottu minä olen tosiaankin, Jumala auttakoon», sanoi Bois-Guilbert.
»Melkeinpä uskon, että tuo riivattu luuranko puhui totta ja että syynä
siihen, kun minun on näin vaikea erota sinusta, on jokin yliluonnollinen
taika. -- Ihana tyttö!» jatkoi hän astuen lähemmäksi, mutta hyvin
kunnioittavasti, -- »olet niin nuori, niin kaunis, niin peloton! Ja
kuitenkin tulee kohtaloksesi kuolema, häpeällinen ja piinallinen
kuolema. Kuka voisi olla itkemättä sinun osaasi? Kahteenkymmeneen
vuoteen minun silmäni eivät ole nähneet kyyneleitä, mutta nyt ne
vettyvät sinua katsellessaan. Mutta eihän auta -- ei mikään nyt enää voi
pelastaa sinun henkeäsi. Sinä ja minä olemme kumpainenkin vain
välikappaleita välttämättömän kohtalon käsissä, joka ajelee meitä kuin
myrsky laivoja, sysäten toista toistansa vastaan, kunnes ne hukkuvat.
Anna siis minulle anteeksi, ja sanokaamme toisillemme hyvästi niinkuin
ystävykset. Turhaan olen koettanut muuttaa sinun päätöstäsi, ja minun
päätökseni on luja niinkuin sallimuksen timantinkovat säädökset.»

»Näinhän», vastasi Rebekka, »ihmiset lykkäävät sallimuksen syyksi omien
hillittömien himojensa seuraukset. Mutta minä annan sinulle anteeksi,
Bois-Guilbert, vaikka olet syynä minun ennenaikaiseen kuolemaani. Sinun
voimallisessa sielussasi joskus välähtää jaloja ajatuksia. Mutta se on
kuin laiskurin puutarha, jossa rikkaruohot yhdistynein voimin
tukahduttavat kelmit ja terveyttä tuovat kukkaset.»

»Aivan oikein», virkkoi temppeliherra, »olenhan minä, niinkuin sanoit,
Rebekka, kasvattamaton, kesyttämätön ja ylpeä olen siitä, että keskellä
tätä turhanpäiväisten hupsujen ja kavalien ulkokullattujen joukkoa olen
saanut omaksi sen jalon mielenlujuuden, joka kohottaa minut heitä
kaikkia suuremmaksi. Sodan lapsi olen ollut nuoruudestani alkaen,
korkealle pyrkivä, luja ja järkähtämätön pyrkimyksissäni. Semmoisena
minun tulee pysyäkin -- ylpeänä, järkähtämättömänä, muuttumattomana; ja
sen saa maailma pian nähdä. -- Mutta annathan minulle anteeksi,
Rebekka?»

»Yhtä kernaasti kuin teloitettu antaa teloittajallensa anteeksi.»

»Hyvästi sitten», lausui temppeliherra ja läksi kamarista.

Preceptori Albert odotti läheisessä huoneessa maltittomana
Bois-Guilbertin paluuta.

»Kauan sinä viivyitkin», sanoi hän; »ja minä olen täällä odottaessani
ollut semmoisessa tuskassa kuin olisi ruumiini virunut tulikuuman
polttoraudan päällä. Mitä, jos suurmestari tai hänen salakuuntelijansa
Konrad olisi tullut tänne? Pahan palkinnonpa olisin silloin saanut
avustani. -- Mutta mikä sinua nyt vaivaa, veliseni? Käyntisi horjuu ja
otsasi on synkkä kuin yö. Voitko huonosti, Bois-Guilbert?»

»Voin yhtä hyvin», vastasi Bois-Guilbert, »kuin se onneton olento, jonka
kuolemantuomio on tunnin päästä täytettävä. -- Ei, pyhä risti auttakoon,
en niinkään hyvin -- sillä monta on ollut samanlaisessa tilassa, jotka
heittivät henkensä aivan niinkuin luovutaan kuluneesta vaatteesta.
Jumala nähköön, Malvoisin, tuo tyttö on miltei masentanut miehuuteni.
Puoleksi olen jo päättänyt astua suurmestarin silmien eteen ja sanoa
hänelle, että luovun säädystämme ja etten rupea siihen julmaan työhön,
johon tuo tyranni on minut määrännyt.»

»Sinä olet hullu», vastasi Malvoisin. »Siten tosin saattaisit itsesi
hukkaan, mutta et kuitenkaan voisi tehdä hitustakaan tuon juutalaistytön
pelastamiseksi, jonka henki näyttää sinun silmissäsi niin kalliilta.
Beaumanoir vain määrää jonkun muun veljistämme sinun sijaasi päätöksensä
puolustajaksi, ja syytetyn kuolema on kuitenkin aivan yhtä varma, kuin
jos olisit itse täyttänyt sinulle annetun käskyn.»

»Se ei ole totta -- minä itse aion käydä puolustamaan tyttöä
peitselläni», virkkoi Bois-Guilbert ylpeästi. »Ja jos sen teen, niin
taidat itsekin tietää, Malvoisin, että meidän veljeskunnassamme ei ole
ainoatakaan, joka minun peitseni sysätessä kestäisi satulassaan.»

»Oikein, mutta unohdatpa», jatkoi viekas neuvonantaja, »ettet saisi
lupaa etkä tilaisuutta tehdä tuota hullutusta. Astupa vain Luukas
Beaumanoirin eteen ja sano hänelle hylkääväsi kuuliaisuudenvalasi, niin
saatpa nähdä, kuinka kauan tuo itsevaltias ukko sallii sinun kävellä
vapaana. Tuskin ovat nuo uhmaavat sanat päässeet huultesi raosta, kun
makaat jo sadan jalan syvyydessä maan alla, tämän preceptorio-kartanon
vankihuoneessa, odotellen valapattoiselle ritarille tulevaa tuomiota.
Tai jos suurmestari yhä edelleen pysyy siinä ajatuksessaan, että olet
muka lumouksen alainen, niin saat heti nauttia olkivuoteen, pimeyden ja
kahleitten hauskuutta jossakin syrjäisessä luostarikammiossa; -- ja
siellä sinulle luetaan pyhiä lukuja, kunnes korvasi menevät lumpeen, ja
sinua kylvetellään siunatulla vedellä, kunnes olet hukkumaisillasi,
jotta sinuun tunkeutunut paha henki lähtisi tiehensä. Sinun pitää lähteä
taisteluun, Bois-Guilbert, tai olet hukassa ja menetät kunniasi.»

»Minä tahdon katkaista siteeni ja lähteä pakoon», sanoi Bois-Guilbert,
-- »pakoon, jonnekin kaukaiseen maahan, jonne hullutus ja sokea
uskonkiihko eivät vielä ole tunkeutuneet. Ei pisaraakaan tämän ihanan
tytön verestä tule vuotamaan minun suostumuksellani.»

»Sinä et pääse pakenemaan», virkkoi preceptori; »sinun hullut puheesi
ovat nostaneet epäluuloa ja sinulle ei anneta lupaa lähteä tästä
kartanosta. Menehän vain ja yritä -- astu portille ja käske laskea silta
alas, niin saatpa nähdä, mitä vastataan. -- Sinä olet kummastuksissasi
ja suutuksissasi, -- mutta eikö se olekin sinun omaksi hyödyksesi? Jos
pääsisit pakoon, niin mikä muu siitä seuraisi, kuin että vaakunasi
käännettäisiin ylösalaisin, että esivanhempiesi nimi tulisi häväistyksi
ja itse menettäisit arvopaikkasi? -- Ajattele sitä! Mihinkä pitää sinun
vanhojen sotakumppaniesi kätkeä päänsä, kun Bois-Guilbert, paras
temppelin peitsimiehistä, julistetaan valapatoksi, heittiöksi ja
kokoontunut kansa sen kuullessaan rupeaa viheltämään? Siitäkös suru
nousisi Ranskan kuninkaanhovissa! Ja onpa iloitseva ylpeä Rikhard
kuullessaan, että se ritari, joka Palestiinassa niin kovasti häntä
ahdisti ja miltei himmensi hänen maineensa loiston, nyt on hylännyt
ritarikunniansa juutalaistytön tähden, saamatta tyttöä edes silläkään
kalliilla uhrilla pelastetuksi!»

»Malvoisin», lausui ritari, »kiitos sinulle -- sinä olet koskettanut
sitä sydämeni kieltä, joka herkimmin helähtää! -- Tulkoon kohtalokseni
mikä tuleekin, valapatto-sanaa ei tule koskaan lisättäväksi
Bois-Guilbertin nimeen. Jumala suokoon, että Rikhard tai joku hänen
suurisuisista englantilaisystävistään tulisi minua vastaan
taistelutantereelle! Mutta vastustajani paikka on oleva tyhjä -- ei
kukaan ole uskaltava taittaa peistään tuon viattoman, onnettoman tytön
puolesta!»

»Sitä parempi sinulle, jos niin käy», sanoi preceptori; »jollei hänelle
ilmaannu puolustajaa, niin eihän sitten sinun tekosi ratkaise tyttöparan
kuolemaa, vaan suurmestarin tuomio yksin. Hänelle siis tulee kaikki
häpeä siitä, ja hän on pitävä sitä häpeätä kunnianaan ja ansionaan.»

»Se on totta», virkkoi Bois-Guilbert. »Jollei Rebekalle ilmaannu
puolustajaa, niin minä olenkin siellä vain pelkkänä koristuksena, istun
tosin tantereella hevoseni selässä, mutta puuttumatta siihen, mitä
siellä tapahtuu.»

»Eihän sinulla ole siinä mitään osaa», vakuutti Malvoisin, »ei enempää
kuin rautaan puetulla Pyhän Yrjänän kuvalla, kun sitä kuljetetaan
juhlakulkueessa.»

»No hyvä, minä siis peruutan ensi päätökseni», vastasi ylpeä
temppeliherra. »Rebekka on minua halveksinut -- minut hylännyt -- minua
häväissyt. Miksi minä siis hänen tähtensä uhraisin kaiken sen arvon ja
kunnian, jota muut ihmiset suovat minulle? Malvoisin, minä menen
taisteluun.»

Näin sanottuaan hän poistui kiireesti kamarista; preceptori seurasi
jäljestä, pitääksensä häntä silmällä ja vahvistaaksensa tätä päätöstä.
Sillä Bois-Guilbertin kunnia oli hänellekin sangen kallis; hän näet
toivoi itselleen paljon etua siitä, että Bois-Guilbert kerran nousisi
temppeliritariston suurmestariksi. Sitäpaitsi hän suuresti halusi sitä
parempaa paikkaa, jonka Mont-Fitchet oli luvannut hänelle sillä ehdolla,
että hän koettaisi saattaa onnettoman Rebekan rangaistuksen alaiseksi.
Taistellessaan ystävänsä parempia tunteita vastaan Malvoisinilla olikin
tarjona kaikki se voima, joka viekkaalla, kylmäverisellä, itsekkäällä
ihmisellä aina on, ollessaan tekemisissä hurjien ja ristiriitaisten
himojen vallassa riehuvan miehen kanssa. Mutta sittenkin hänen täytyi
ponnistaa kaikki taitonsa saadakseen hänet pysymään päätöksessä, johon
hän oli hänet saattanut. Hänen täytyi pitää häntä tarkasti silmällä,
jotta hän ei taas rupeaisi miettimään pakoa, pääsisi suurmestarin
puheille ja silloin kenties julkisesti riitaantuisi päällikkönsä kanssa.
Hänen täytyi yhä aika-ajoin toistaa kaikki ne moninaiset syyt, joilla
hän tahtoi näyttää toteen, että Bois-Guilbert, tässä tilaisuudessa
taistellessaan temppeliritariston puolustajana, ei suinkaan ollut
jouduttava eikä vahvistava Rebekan kuolemantuomiota, vaan ainoastaan
käyttävä ainoata keinoa, jolla hän saattoi välttää häväistystä ja
arvopaikkansa menettämistä.



NELJÄSKYMMENES LUKU.


    Pois varjot! -- Rikhard taas on ennallaan!

                              _Rikhard III_.

Erottuansa ylevämielisestä metsäsissistä ja hänen käräjäpuustaan Musta
ritari -- jonka jälkiä meidän on aika jälleen ruveta seuraamaan -- kulki
suoraan läheiseen, pieneen ja köyhään luostariin, jota sanottiin Pyhän
Botolfin abotin-kartanoksi. Sinne näet oli haavoittunut Ivanhoe
kuljetettu linnan valloituksen jälkeen, uskollisen Gurthin ja Wamban
huolenpidon alaisena. Tarpeetonta on nyt kertoa, mitä Wilfred ja hänen
pelastajansa sillä välin puhuivat keskenään. Siinä olkoon kylliksi, että
abotti pitkän ja vakavan keskustelun jälkeen lähetti sanansaattajia
monelle haaralle ja että Musta ritari seuraavana aamuna jatkoi jälleen
matkaansa, seurassaan Wamba-narri, jonka piti olla oppaana.

»Me tapaamme jälleen toisemme», sanoi ritari lähtiessään Ivanhoelle,
»Coningsburghissa, Athelstan-vainajan kotitalossa, missä isäsi Cedrik
pitää hautajaisia suurisukuiselle heimolaiselleen. Minä tahtoisin nähdä
sinun saksilaiset sukulaisesi kaikki yhdessä, ritari Wilfred, ja
tutustua heihin lähemmin kuin tähän asti. Tule sinne luokseni, minä otan
sovittaakseni sinun ja isäsi välit.»

Näin sanoen hän ystävällisesti lausui jäähyväiset Ivanhoelle, joka
hartaasti pyysi jo nyt saada seurata pelastajaansa. Mutta Musta ritari
ei ottanut tätä pyyntöä korviinsa.

»Lepää sinä tämä päivä; tuskinpa vielä huomennakaan kykenet hevosen
selkään. En tahdo mukaani ketään muuta kuin kunnon Wamban, joka voi olla
väliin pappina, väliin narrina, miten milloinkin minulle lienee
mieleen.»

»Ja minä», sanoi Wamba, »tahdon mielelläni seurata teitä. Tekisipä
mieleni nähdä Athelstan-herran hautajaispidot. Sillä jollei ruokaa ja
juomaa tuoda runsaasti ja tiheään, niin luulen hänen nousevan kuolleista
torumaan kokkia, ruokaeverstiä ja juomanlaskijaa; ja sitä maksaisi
vaivan nähdä. Tietysti luotan, herra ritari, siihen, että teidän
urhoutenne puhuu puolestani Cedrik isännälleni, jollei oma älyni
riittäisi.»

»Mitenkä minun halpa urhouteni onnistuisi siinä, herra narri, johon
sinun terävä älysi ei pysty? Selitä minulle se.»

»Äly, herra ritari», vastasi narri, »voi kylläkin olla hyvä. Äly on
sukkela, teräväsilmäinen veitikka, joka heti huomaa naapurin heikon
puolen ja osaa pysyttäytyä tyynen puolella, kun tämän naapurin himot
riehuvat myrskynä. Mutta urhous on vahva juupeli, joka voittaa kaikki
esteet. Se soutaa sekä vastatuulet että vastavirrat ja pääsee aina
eteenpäin. Ja sentähden, jalo ritari, tahdon hyväkseni käyttää jalon
isäntäni hyvää säätä, mutta luotan siihen, että te lähdette liikkeelle
kohta, kun sää riehahtaa pahaksi.»

»Herra Musta ritari, koska suvaitsette käyttää sitä nimeä», sanoi
Ivanhoe, »pelkäänpä, että valitsemanne opas on hiukan liian lörppö ja
kiusallinen. Mutta tunteehan hän jokaisen metsäpolun ja solan yhtähyvin
kuin paras eränkävijä. Ja onhan tämä narririepu, niinkuin itsekin olette
saanut nähdä, uskollinen kuin teräs.»

»Ei», virkkoi ritari, »kun hän vain osaa neuvoa minulle tien, niin en
aio suuttua, jos hän tahtoo tehdä matkani huvittavaksi. -- Hyvästi vain,
Wilfred-ystäväni, -- muista, ettet saa lähteä aikaisemmin kuin
huomenna.»

Näin sanoen hän ojensi kätensä Ivanhoelle, joka vei sen huulillensa.
Sitten Musta ritari otti jäähyväiset abotilta, nousi hevosen selkään ja
läksi matkalle yhdessä Wamban kanssa. Ivanhoe seurasi heitä silmin,
kunnes he katosivat läheisen metsän varjoon; sitten hän palasi
luostariin.

Mutta heti aamumessun jälkeen hän pyysi abottia puheilleen. Vanha mies
riensi hänen luokseen ja kysyi arkaillen, miten hänen terveytensä laita
oli.

»Olen parempi», vastasi Ivanhoe, »kuin hartain toiveeni olisi voinut
olettaa. Tai on haavani ollut helpompi kuin mitä verenvuodosta päättäen
luulin; tai on tuo voide ihmeellisellä tavalla vaikuttanut siihen.
Minusta tuntuu kuin voisin jo kantaa rautahaarniskaa. Ja hyvä se onkin,
sillä mielessäni liikkuu ajatuksia, jotka eivät salli minun kauemmin
viipyä täällä jouten.»

»Ei, pyhät miehet estäkööt», sanoi abotti, »että Cedrik Saksilaisen
poika lähtisi tästä luostarista, ennenkuin hänen haavansa ovat
parantuneet! Olisi häpeä meidän säädyllemme, jos sen sallisimme.»

»En minä pyrkisikään pois teidän vieraanvaraisen kattonne alta, arvoisa
isä», virkkoi Ivanhoe, »jollen tuntisi kykeneväni matkalle ja jollei
minun olisi pakko lähteä.»

»Ja mikä pakottaa teitä niin äkilliseen lähtöön?» kysyi abotti.

»Ettekö koskaan, pyhä isä», vastasi ritari, »ole tuntenut aavistusta
lähenevästä pahasta, johon te turhaan etsitte syytä? Ettekö koskaan ole
tuntenut pimeyden peittävän mieltänne, niinkuin pilvi äkkiä leviää
päivänpaisteisen seudun yli ennustaen lähenevää myrskyä? Ettekö luule,
että tämmöisiä aavistuksia on toteltava ja pidettävä suojelusenkelimme
varoituksina uhkaavasta vaarasta?»

»En tahdo kieltää», sanoi abotti ristien silmänsä, »että tämmöisiä
aavistuksia on ollut ja taivaastakin tullut. Mutta semmoisissa
tapauksissa niillä aina on ollut ilmeisesti hyödyllinen tarkoitus ja
aivoitus. Mutta mitä auttaisi, jos te, haavoitettu mies, seuraisittekin
hänen jäljestään; ettehän kuitenkaan voisi auttaa häntä, jos hänen
päällensä hyökättäisiin?»

»Abotti», virkkoi Ivanhoe, »te erehdytte, -- minussa on kyllin voimaa
vaihtamaan sivalluksia vaikka kenen kanssa, joka minua tämmöiseen
vaihtokauppaan vaatisi. -- Ja vaikk'ei näin olisikaan, niin enkö voi
hädän tullessa auttaa häntä muilla keinoilla kuin käsivarrellani?
Tunnettuahan on, etteivät saksilaiset rakasta Normandian hallitsijan
sukua; ja kukapa tietää, mitä seuraisi, jos Rikhard äkkiä ilmaantuu
heidän keskellensä nyt, kun heidän sydämensä ovat Athelstanin kuolosta
vimmastuksissa ja heidän päänsä tulistuksissa hautajaisoluesta. Minun
arvatakseni on hyvin vaarallista, että hän semmoisella hetkellä yhtyy
heidän joukkoonsa, ja minä tahdon ottaa osaa hänen vaaraansa tai poistaa
sen. Ja jotta paremmin jaksaisin sitä tehdä, pyytäisin saada teiltä
lainaksi juhtaa, jonka askel olisi pehmeämpi kuin minun sotaratsuni
kaviot.»

»Mielelläni», sanoi arvoisa hengellinen herra, »annan teille oman
tasakonkarini ja soisin vain teidän tähtenne, että se astuisi yhtä
tasaisesti kuin Pyhän Albanin abotin juhta. Sen kuitenkin voin kehua
Malchinin puolesta -- sillä nimellä hepoani kutsutaan -- ettette
matkajuhdaksi juuri voisi saadakaan siveämpää ja keveämpijaikaista
elukkaa, jollette lainaa silmänkääntäjän hevosta, joka osaa tanssia
vaikka munien välitse. Monta saarnaa olen sepittänyt luostariveljieni ja
monen kristityn sielu-paran lohdutukseksi ratsastaessani Malchinin
selässä.»

»Olkaapa siis hyvä, korkeasti kunnioitettu isä», sanoi Ivanhoe, »ja
käskekää heti varustaa Malchin, ja tuokoon Gurth minulle aseeni.»

»Niin, mutta muistakaapas, hyvä herra», lisäsi abotti, »että Malchin on
yhtä vähän kuin hänen isäntänsäkään tottunut aseisiin, enkä voi taata,
sietäneekö se teidän täyttä rautapukuanne. Kas, Malchin on älykäs
olento, ja panee ankarasti kaikkea liikaa painoa vastaan. -- Kerran olin
lainannut vain kirjan _Fructus temporum_ Pyhän Beesin kirkkoherralta, ja
tokkopas juhtani, sen vakuutan, liikahtikaan ulos portista, ennenkuin
olin vaihtanut tuon suuren köntin pieneen messukirjaan.»

»Älkää surko, hurskas isä», sanoi Ivanhoe, »en tahdo vaivata Malchinia
liialla painolla. Ja jos se rupeaisi minulle vastakynteen, niin itsepä
se siitä, pelkään minä, saisi vahinkoa.»

Ritarin näin puhellessa kiinnitti Gurth hänen kantapäihinsä kullatut
kannukset, joiden olisi luullut voivan vakuuttaa vastahakoiselle
juhdalle, että sille oli edullisinta alistua ratsastajan tahtoon.

Mutta nähdessään nuo pitkäkärkiset ja terävät kannukset, joilla Ivanhoen
kantapäät olivat varustetut, alkoi arvoisa abotti jo katua
avuliaisuuttansa ja huusi: »Malttakaa, hyvä herra, nyt kun asiaa oikein
ajattelen, niin muistan, ettei Malchin siedäkään kannuksia. Parempi
olisi, että viivytte täällä, kunnes tuodaan meidän ruoanhankkijamme
hevonen tuolta latokartanosta. Sen tuontiin ei kulu paljon enempää kuin
tunnin aika, ja tämä juhta varmaan olisi taipuisampi, sillä se vetää
tänne enimmän osan polttopuistamme, eikä sitä edes syötetä ohrilla.»

»Kiitoksia vain, korkea-arvoinen isä, mutta tyydynpä kuitenkin
mieluummin ensimmäiseen tarjoukseenne, sillä tuossahan Malchinia jo
talutetaan portille. Gurthin hevonen saa kuljettaa rautapukuani, ja
luottakaa muuten siihen, ettei Malchin, koska en aio panna liikaa painoa
sen selkään, tule liioin kiusaamaan minun malttiani. Ja nyt hyvästi!»

Ivanhoe astui portaita alas joutuisammin ja helpommin kuin olisi luullut
hänen haavansa sallivan. Hän hyppäsi sukkelasti juhdan selkään haluten
päästä erilleen tunkeilevasta abotista, joka seurasi hänen kantapäillään
niin joutuisasti kuin hänen ikänsä ja lihavuutensa sallivat, milloin
kehuen Malchiniansa, milloin pyytäen ritaria sillä varovasti
ratsastamaan.

»Se on siinä iässä, mikä on vaarallisin hevosille samoinkuin
tyttösillekin», virkkoi vanhus nauraen omalle leikkipuheellensa, »se on
viidentoista vanha.»

Mutta Ivanhoella oli muuta mielessä kuin huolet hevosen juoksusta; siksi
hän ei paljon kuunnellutkaan abotin vakavia varoituksia eikä leikillisiä
kokkapuheita. Hypättyään hevosen selkään ja käskettyänsä asemiehensä
(sillä nimellä Gurth nyt täydellä oikeutuksella kunnioitti itseänsä)
pysymään häntä aivan lähellä, hän lähti metsään samaa tietä, jota Musta
ritari oli poistunut. Abotti jäi seisomaan luostarinsa portille,
katselemaan jäljestä ja parkumaan: »Pyhä Maaria auttakoon! Ovatpa nuo
sotaherrat tulisia ja tuittupäisiä! Ei olisi pitänyt antaa Malchinia
hänen haltuunsa, sillä, kykenemätön kun olen luuvaloni tähden, olen
aivan hukassa, jos Malchin jollakin tavalla vikaantuu. Mutta», lisäsi
hän hiukan tuumittuansa, »enhän tosin säästäisi omia vaivaisia
raajojanikaan, kun vanhan Englannin onni kerran on kysymyksessä, ja
täytyypä siis Malchininkin tässä asiassa ottaa vastaan, mitä sattuu. Ja
saattaahan tapahtua, että he näkevät hyväksi antaa meidän köyhälle
majallemme runsaan palkkion -- tai, kukapa tiesi, lähettävät tälle
abotti-ukolle uuden tasajuoksuisen juhdan. Ja vaikk'eivät tekisikään
sitä eikä tätä -- kauankos ne suuret herrat muistavat meikäläisten apua
-- olen sittenkin iloinen siitä, kun olen tehnyt velvollisuuteni. Ja
onhan pian aika kutsua veljet kokoon ruokasaliin aamiaiselle. -- Ah,
pelkäänpä pahoin, että he tottelevat iloisemmalla mielellä sitä käskyä
kuin kirkonkellojen kutsua aamu- taikka iltamessuun.»

Näin puhellen Pyhän Botolfin luostarin abotti kömpi takaisin
ruokasaliinsa nauttiaksensa pöydän päässä lipeäkalaa sekä olutta, joita
par'aikaa tuotiin sisään munkkien aamiaista varten. Pöyhistellen ja
ylvästellen hän istuutui paikalleen, ja monta hämärää sanaa hän pöydässä
päästi suustansa: suurista ansioistaan ja runsaista palkinnoista, joita
luostarin osaksi saattaisi tipahtaa. Toisessa tilaisuudessa nämä puheet
olisivat herättäneet uteliaisuutta; mutta nyt, kun lipeäkala oli hyvin
suolattu ja olut kylliksi väkevää, käyttivät munkit leukojansa liian
hartaasti voidaksensa kunnolla käyttää korviansa. Ainoa
luostariveljeksistä, jonka tiedetään olleen kiusauksessa aprikoida
abotin salaperäisiä puheita, oli isä Diggory; hänellä näet oli kova
hammastenkolotus, niin että hän syödessä voi käyttää vain toista
leukapieltänsä.

Sillä välin Musta ritari ja hänen oppaansa kulkivat hiljakseen sakeaa
metsää myöten. Kunnon ritarimme välistä hyräili itseksensä jonkun
rakastuneen trubaduurin sepittämää laulua, välistä yllytti rattoisilla
kyselyillä seuralaisensa lörpöttelynhalua. Täten heidän matkatessaan
laulut ja leikkipuheet vaihtelivat, ja tekisipä mieli antaa lukijallekin
hiukan käsitystä siitä. Kuvailkaa siis mielessänne tätä ritaria
semmoisena, joksi jo aikaisemmin olemme hänet esittäneet,
jykevävartaloiseksi, pitkäsääriseksi, leveäharteiseksi ja
jänteväkätiseksi. Kuvailkaa häntä ratsastamassa vahvan, mustan sotaoriin
selässä, joka on ikäänkuin luotu tuollaista raskasta painoa kantamaan,
niin keveästi se astui. Ritari oli kohottanut kypäränsä silmiverkon
voidakseen paremmin hengittää, mutta sen alipuoli eli leukarauta oli
ummessa, jottei hänen kasvojaan helposti voisi tuntea. Selvästi
kuitenkin näkyivät ruskeat, päivettyneet poskipäät sekä suuret,
kirkkaat, siniset silmät, jotka säihkyivät avonaisen silmikon mustan
varjon alta. Uroon koko ryhti ja hahmo ilmaisi iloisuutta ja pelotonta
rohkeutta -- sydäntä, joka ei osaa pelätä vaaraa, vaan päinvastoin käy
rohkeasti uhkaavien vaarojen kimppuun, -- sydäntä, jolle vaarat ovat
jokapäiväistä leipää, niinkuin ainakin miehillä, joiden virkana on sota
ja seikkailut.

Narrilla oli yllään säätynsä mukainen omituinen puku, mutta äskeisten
tapausten vuoksi oli hän nyt puumiekkansa tilalle vyöttänyt terävän
kelpo kalvan sekä ottanut myös kilven suojakseen, ja näiden molempien
aseitten käyttämisessä hän oli aika mestari, vaikka olikin viraltaan
vain narri. Olihan tämä selvästi käynyt ilmi Torquilstonen
valloituksessa. Wamban henkinen heikkous oli oikeastaan vain
jonkinlaista maltitonta hätiköimistä, joka ei sallinut hänen kauan pysyä
yhdessä paikassa eikä johdonmukaisessa ajatusten jaksossa. Mutta hänellä
oli kuitenkin tarpeeksi älyä toimittaa hetkellistä työtä ja kohdallaan
käsittämään jotakin hetken ajatusta. Juhtansa selässä hän alinomaa
kääntelihe ja vääntelihe, milloin istuen melkein hevosen korvilla,
milloin hännän juuressa; toisinaan riippuivat hänen molemmat jalkansa
samalla hevosen kupeella, toisinaan hän istui takaperin häntään päin,
ammotellen ja irvistellen suutansa ja tehden sen seitsemän
marakatinkonstia. Suuttuipa hevonen viimein näistä ratsastajan ilveistä,
niin että se lennätti hänet kauniisti pyllyilemään nurmelle; ja sekös
temppu kovasti nauratti ritaria ja pakotti hänen seuralaisensa siitä
lähin istumaan vakavammin satulassaan.

Tämän tutustumisemme hetkellä iloiset matkatoverimme par'aikaa vetelivät
veisua, jollaista siihen aikaan erikoisesti sanottiin _virelai_'ksi,
narrin toimiessa oikeastaan vain säestäjänä laulutaidossa vahvemmalle
Mustalle ritarille. Ja tämmöinen oli heidän laulunsa:

        Musta ritari.

    Anna-Maija kultani, nousehan jo
    Anna-Maija kultani, nousi aurinko.
    Sumu jo hajoo, laulaa lintunen,
    Anna-Maija, nouse jo, kultanen,
    Anna-Maija kulta, jo nousta on aika;
    ampujan torvi jo riemuiten raikaa;
    kaiku se kiirien kumajaa.
    Anna-Maija kulta, nyt nukkua et saa.

        Wamba.

    Tybalt, oi armas, en nousta voi,
    näyt niin suloiset unonen toi,
    mitä mä valveilla nauttia saan,
    jota vois näihin verratakaan?
    Lintuset lauluja visertäkööt,
    ampujan torvet törähdelkööt;
    sulommat sävelet saan minä unessa kuulla, --
    mutta et minun saa sinusta uneksineen luulla.

»Sepä on soma laulu», virkkoi Wamba, kun he olivat lakanneet laulamasta,
»ja kunnon opetustakin se antaa, sen vannon narrinhelyni nimessä!
--Usein olen vedellyt sitä yhdessä Gurthin kanssa, joka ennen oli minun
leikkitoverini, mutta nyt on Jumalansa ja isäntänsä armon kautta
kohonnut vapaaksi mieheksi. Ja saimmepa me kerran selkäsaunankin siitä
hyvästä, että olimme niin hartaasti laulun toimeen ryhtyneet, että
makasimme vuoteella vielä kaksi tuntia päivännousun jälkeen yhä
laulellen tätä laulua, puolittain valveilla, puolittain nukuksissa.
Selkänahkaani vielä kirveltää siitä ajoin joka kerta, kun sen säveleen
kuulen. Mutta siitä välittämättä lauloin nyt teidän huviksenne
Anna-Maijan osan.»

Narri pani nyt vuorostaan uuden laulun alulle, lystikkään rallatuksen,
ja nuotin opittuansa ritari rupesi säestämään.

        Ritari ja Wamba.

    Tuli hulivilipoikia idästä, lännestä, vähän,
    tuli poikia kolme, kolme, sun laaria loi;
    ne kaikki tuli leskeä pyytämähän;
    kuka heille rukkaset antaa voi?

    Oli ritari yksi, häll' linna suuri,
    Tindalin tilus, sun laaria loi.
    es'-isätkin hällä kuuluja juuri;
    kuka sille rukkaset antaa voi?

    »Mun enon' on ritari ja taatto herra, kerran,
    näin kerskuu hän, sun laaria loi; --
    mut leskipä kyyditsi pellolle kerran,
    kas siinäpä leski, mi hylätä voi!»

        Wamba.

    Ja toinen se kautta veren, kynsien vannoo,
    sukuaan suureks, sun laaria loi --
    »Walesista ollaan», näin hän sanoo,
    »ja kenpä mulle rukkaset antaa voi?»

    »Oon David ap Morgan, ap Griffith, ap Rhice», hän takaa,
    »ap Tudor, ap Hugh», sun laaria loi. --
    »Ei yhdestä leskestä niin monelle jakaa»,
    ja matkapassin hänellekin leski soi.

    Ja tulipa viimein talonpoika vapaa --
    Kentistä reima, sun laaria loi --
    hän tiloistansa, tuloistansa puhella tapaa,
    ei leski rukkasia sellaiselle antaa voi.

        Ritari ja Wamba.

    Näin ritarille, herralle rukkasia syyti,
    ja matkapassit käteen, sun laaria loi, --
    mut vapaatilan isännät reimat kun pyyti,
    ei lesket heille rukkasia antaa voi.

»Totta totisesti, Wamba-veikko», virkkoi sitten ritari, »tahtoisinpa,
että äskeinen käräjäpuunisäntämme tai hänen iloveikkopappinsa olisivat
kuuntelemassa tätä laulua, joka niin väkevästi ylistää vapaata
talonpoikaa.»

»Enpäs vain minä sitä tahtoisi», vastasi Wamba, -- »paitsi tuota torvea
tarvittaessa, joka teidän olaitanne riippuu.»

»Oikein», sanoi ritari, »tämähän se on Locksleyn avun pantti, vaikka en
juuri luulisi meidän sitä tarvitsevan. Kolme säveltä tästä luirista kun
puhaltaisin, niin joutuisipa, sen uskon varmasti, aikamoinen parvi noita
kunnon jousimiehiä auttamaan meitä hädässämme.»

»Taivas siitä hädästä ja tarpeesta meitä varjelkoon, sanoisin minä»,
murisi narri, »jollei tämä kaunis lahja ehkä olekin vain vakuutteena
siitä, että samat jousimiehet sallivat meidän rauhassa kulkea tietämme.»

»Mitä sinä tuolla tarkoitat?» kysyi ritari. »Väitätkö sinä niiden sitten
karkaavan meidän päällemme, jollei meillä olisi tätä panttia?»

»En väitä puolestani sitä enkä tätä», vastasi Wamba; »sillä viheriöillä
lehvillä saattaa olla korvat yhtä hyvin kuin harmailla kiviseinillä.
Mutta voitteko, herra ritari, selittää minulle tämän arvoituksen:
milloinka ovat viinipullo ja rahakukkaro tyhjinä matkassa edullisemmat
kuin täysinä?»

»Eipä luullakseni milloinkaan», vastasi ritari.

»Etpä sitten ansaitse, että sinulla olisi kumpaistakaan täytenä
kädessäsi, kun et saa selkoa niin helposta arvoituksesta! Parempihan on,
että tyhjennät pullosi, ennenkuin annat sen saksilaiselle käteen, ja
parempi on jättää rahasi kotiin, kun lähdet sinisiä saloja halkomaan.»

»Pidätkö siis täysissä tosissasi noita yhteisiä ystäviämme rosvoina?»
kysyi Musta ritari.

»Ette ole kuullut minun heistä sitä sanaa käyttävän, hyvä herra»,
vastasi Wamba. »Saattaahan olla huojennukseksi köyhän miehen juhdalle,
kun sen selästä riistetään matkalaukku, ennenkuin miehen annetaan jatkaa
matkaansa. Ja varmaanhan on hyväksi matkustajan sielulle, kun häneltä
ryöstetään maallinen tavara, joka on kaiken pahuuden juuri. En siis
huoli tämmöisiä ystävyydentöitä pahoilla nimillä sättiä. Sittenkin
soisin aina, että matkalaukkuni olisi kotona ja kukkaroni omassa
kamarissani, kun satun yhteen tuommoisten kunnon ystävien kanssa; sillä
tavallahan heiltä säästyy turha vaiva.»

»Mutta _meillä_ on syytä rukoilla heidän puolestansa, veikkonen, vaikka
heidän virkansa olisikin sitä rehellistä laatua, johon viittailit.»

»Rukoilla tahdon heidän puolestaan hyvin mielelläni», vastasi Wamba,
»mutta mieluummin kaupungissa kuin sinisalolla, niinkuin Pyhän Beesin
abotti kerran sai tehdä, kun he pakottivat hänet messua veisaamaan
vanhan mädänneen kannon päältä saarnatuolin sijasta.»

»Sano mitä sanonetkin, Wamba», virkkoi ritari, »mutta kelpo avun nämä
jousimiehet kuitenkin antoivat isännällesi Cedrikille.»

»Niinhän he tosin tekivät», vastasi Wamba, »mutta se kuuluukin heidän
tilintekoonsa taivaan kanssa.»

»Heidän tilintekoonsako, Wamba! Mitä tuolla tarkoitat?» kysyi hänen
matkatoverinsa.

»Sitä maar tarkoitan», sanoi narri, »että heillä on juokseva tili
taivaan kanssa -- sillä sanallahan aina meidän vanha kellarimestarimme
nimitti pergamentille piirtämiään variksenvarpaitansa -- ja tätä
juoksevaa tiliä he pitävät yhtä rehellisesti kuin Iisak Juutalainen
pitää tiliä velkamiestensä kanssa, kun hän antaa ulos varsin vähän ja
kirjoittaa siitä hyvästä suuria summia kirjaansa. Niinpä tekevät hekin
lukien arvattavasti eduksensa sen seitsenkertaisen koron, jonka pyhä
sana lupaa laupiaista lainoista.»

»Selitä ongelmasi jollakin esimerkillä -- en minä ymmärrä mitään
kirjanpidosta enkä koroista», vastasi ritari.

»No niin», sanoi Wamba, »jos te, urhea herra, olette niin typerä
ymmärrykseltänne, niin voin teille selittää, että nuo kelpo pojat
panevat aina hyvän teon vaakaan vastapainoksi jollekin toisenlaiselle
teolle, jota ei käy täydesti kiittäminen. Niinpä he saattavat antaa
kerjäävälle munkille yhden kruununkolikon sovittajaisiksi siitä, että
ovat lihavalta abotilta ryöstäneet sata Bysantin kultarahaa. Tai he
auttavat köyhää leskeä, jotta heille ei luettaisi synniksi sitä, että he
sinisalolla ovat suudelleet kaunista tyttöstä.»

»Kumpiko näistä mainitsemistasi sitten oli hyvä teko, kumpi paha?»
keskeytti ritari hänen todistelunsa.

»Kas tuopas oli sukkelaa puhetta!» nauroi Wamba. »Kas kuinka äly tulee
terävämmäksi, kun seurustelee älykkään miehen kanssa. Ettepä te
suinkaan, herra ritari, päästänyt suustanne yhtään näin sukkelaa sanaa,
sen vannoisin, kun viinapäissänne veisasitte iltamessua tuon
erakko-törkimyksen kanssa. -- Mutta jatkakaamme. Nuo iloveikot
merkitsevät mökin rakentamisen tiliinsä vastapainoksi linnan
polttamisesta, yhden kuorin kattamisen koko kirkon ryöstämisestä, köyhän
vangin vapaaksipäästämisen rikkaan tuomarin tappamisesta, taikka
--lyödäksemme aivan naulamme päähän -- saksilaisen franklinin
vapauttamisen sovitukseksi siitä, että ovat elävältä polttaneet
normannilaisen paronin. Kohteliaita varkaita he sanalla sanoen ovat ja
kerrassaan ihmismäisiä rosvoja. Mutta edullisinta on joutua heidän
seuraansa sellaisena aikana, milloin heidän tilinsä on pahimmalla
kannallaan.»

»Kuinka niin, Wamba?» kysyi ritari.

»No kas, koska he silloin ovat katuvalla mielellä ja tahtovat tasoittaa
velkaansa Jumalalle. Mutta annapa kun tili on tasassa, niin Jumala
varjelkoon niitä ihmiskurjia, joista he jälleen aloittavat uutta laskua!
Aika lailla varmasti tulevat ne matkalaiset nyljetyiksi, jotka nyt
ensiksi tuon Torquilstonessa suoritetun hyväntyön jälkeen sattuvat
heidän kynsiinsä. Mutta onpa kuitenkin», lisäsi Wamba läheten ritaria,
»toisiakin veitikoita, jotka ovat matkustajalle vielä paljon
vaarallisemmat kuin nuo metsäsissit.»

»Keitä ne sitten olisivat, sillä eihän täälläpäin minun tietääkseni ole
karhuja eikä susia?» kysyi ritari.

»Onhan maar täällä Malvoisinin sotamiehiä, herraseni», selitti Wamba;
»ja kymmenkunta sellaista veikkoa, uskokaa minun sanani, vetää
tämmöisinä keskinäissodan aikoina hyvinkin vertaa kokonaiselle
susilaumalle. Heillä on nyt elonleikkuuaikansa, ja heidän joukkoonsa
ovat vielä liittyneet ne miehet, jotka pääsivät pakoon Torquilstonesta.
Saisimmepa siis, jos heidän kynsiinsä satumme, kalliisti maksaa sakkoa
omista urotöistämme. -- Mitäpä te, arvoisa ritari, tekisitte, jos kaksi
semmoista sattuisi meitä vastaan?»

»Naulaisin ne lurjukset peitselläni kiinni maahan, Wamba, jos
tahtoisivat estää meidän kulkuamme.»

»Mutta mitä sitten, jos heitä olisi neljä?»

»Samaa leikkiä saisivat silloinkin kokea», vastasi ritari.

»Entä jos tulee kuusi», jatkoi Wamba, »ja meitä, niinkuin nyt on, ei
olisi kahta enempää -- juolahtaisiko teille silloin Locksleyn torvi
mieleen?»

»Mitä! Minäkö kutsuisin apua», huusi ritari, »jos tulisi kymmenkunta
mokomaa roistoa, joita kunnon ritari lennättäisi peitsellään niinkuin
tuuli karisseita lehtiä?»

»Vai niin», vastasi Wamba; »no, sitten pyytäisin vain saada hiukan
tarkemmin katsella tuota torvea, jonka ääni kuuluu olevan niin
voimallinen.»

Ritari päästi auki kantimien soljen ja ojensi torven matkakumppanilleen,
joka heti ripusti sen omalle olalleen.

»Tra-li-ra», sanoi hän suullaan viheltäen torven säveliä, »kas, osaanhan
minäkin soittaa nuottia yhtä hyvin kuin muutkin.»

»Mitä tuo on, lurjus?» sanoi ritari. »Anna tänne torveni.»

»Olkaa huoleti, herra ritari, kyllä se minulla on hyvässä tallessa. Kun
urhous ja hupsuus matkustavat yhdessä, pitää hupsuuden saada pitää
torvi, sillä se osaa sitä parhaiten puhaltaa.»

»Mutta älähän, junkkari», huudahti Musta ritari, »pysy aisoissasi ja
varo, ettei malttini lopu.»

»Älkää uhkailko väkivallalla, herra ritari», vastasi narri poistuen
syrjemmäksi suuttuneen urhon luota; »muuten saa urhous nähdä vilahduksen
hupsuuden kantapäistä ja jää yksikseen hapuilemaan saloilla, miten
parhaiten taitaa.»

»Oikein, tuo sana sattui paikalleen», virkkoi ritari. »Ja, totta puhuen,
ei minulla ole liioin aikaakaan piestä kieltäni kilpaa sinun kanssasi.
Pidä torvi tallessa, koska niin tahdot, ja kiiruhtakaamme nyt
eteenpäin.»

»Ettehän tehne minulle siis pahaa?» tiedusteli Wamba.

»Sanoinhan, etten tee, senkin hupsu!»

»Aivan oikein, mutta vakuuttakaapa se minulle ritarikunnianne kautta»,
jatkoi Wamba lähestyen hyvin varovasti.

»Minä annan sinulle ritarillisen kunniasanani. Joudu nyt vain, lurjus,
sukkelasti matkaan.»

»No, nyt ovat urhous ja hupsuus taas hyviä tovereita», sanoi narri,
lähestyen rohkeasti ritaria. »Mutta, totta puhuen, enpä oikein tahtoisi
saada samanlaista korvapuustia kuin tuonoon annoitte munkille, jotta
pyhä mies pyllähti nurmikolle pitkäkseen kuin keilakuningas. Ja nyt, kun
torvi on hupsuuden käsissä, pöyhistäköön vain urhous itseänsä ja
pyristelköön harjaansa. Sillä jollen aivan pety, on tuolla viidakossa
muutamia ystäviä odottelemassa meitä.»

»Mistä sen päätät?» kysyi ritari.

»Siitä, että kahdesti tai kolmasti olen nähnyt rautakypärän välkähtävän
vihreitten lehtien välissä. Jos ne olisivat rehellisiä miehiä,
pysyisivät he avoimesti maantiellä. Mutta tuollainen tiheä viidakko on
kuin luotu kappeliksi Pyhän Nikolauksen papeille.»

»Niin totta kuin uskon Jumalaan», sanoi ritari sulkien rautasilmikkonsa,
»taidatpa sinä luullakseni olla oikeassa.» Ja aika olikin hänen sulkea
silmikkonsa, sillä samassa tulla suhahti epäiltävästä kohdasta kolme
nuolta hänen päätään ja rintaansa kohti, ja yksi niistä olisi varmaan
puhkaissut häneltä aivot, jollei teräksinen silmikko olisi
kilpistyttänyt sitä takaisin. Molemmat muut torjui rautakaulus sekä
kaulasta riippuva kilpi.

»Kiitos ja kunnia kelpo asesepälleni», lausui ritari. -- »Käydäänpä nyt
päälle, Wamba!» Näin sanoen hän ajaa karahutti suoraan viidakkoa kohti.
Siitä pujahti samassa kuusi, seitsemän sotamiestä, jotka ryntäsivät
vastaan täyttä nelistä ja peitset tanassa. Kolme peistä sattui ritariin,
mutta ne katkesivat kappaleiksi, saamatta aikaan enempää kuin jos
olisivat osuneet terästorniin. Sanomattoman korskealla ryhdillä hän
kohosi jalustimissa seisoalleen ja huusi: »Mitä tämä on, miehet?»
Soturit vastaukseksi vain paljastivat miekkansa ja kävivät kaikilta
haaroilta hänen kimppuunsa, huutaen: »Kuolema sinulle, tyranni!»

»Haa, Pyhä Edward! Haa, Pyhä Yrjänä!» ärjäisi Musta ritari, sivaltaen
kummankin pyhimyksen nimen kohdalla yhden vihollisistaan maahan.
»Maankavaltajiako tässä sataa eteeni?»

Niin rohkeita kuin hänen vastustajansa olivatkin, väistyivät he
kuitenkin tämän väkevän käden edestä, jonka jokainen lyönti tuotti
kuoleman. Näytti siltä kuin tämä peloittava sankari olisi yksinäänkin
voinut voittaa koko vihollisjoukon. Mutta nytpä muuan sinivaruksinen
ritari, joka oli tähän asti pysytellyt muiden takana, kannusti hevostaan
ja töytäisi esiin, tähdäten peitsellään ratsumiehen sijasta ratsua, ja
osuen haavoittamaankin jaloa eläintä kuolettavasti.

»Tuo oli kurjan kavaltajan temppu!» huusi Musta ritari, kun hänen
hevosensa kaatui, pudottaen samassa isäntänsäkin maahan.

Samassa toitahdutti Wamba torveensa, mitä hän ei ollut kerinnyt
aikaisemmin tehdä, koska kaikki oli käynyt niin sukkelasti. Odottamaton
torventörähdys peräytti murhamiehet vielä kerran, ja vaikka Wamba olikin
varustettu kovin kehnoilla aseilla, riensi hän pelkäämättä esiin ja
auttoi Mustan ritarin jälleen jaloilleen.

»Hävetkää, uskottomat petturit!» huusi Sininen ritari, joka näytti
olevan hyökkääjien päällikkö; »pötkittekö te pakoon heti, kun kuulette
narrin luikkaavan torveensa?»

Näitten sanojen kiihoittamina törmäsivät miehet uudestaan Mustan ritarin
kimppuun, jonka parhaana puolustuskeinona nyt oli asettua selin
tammipuuta vasten ja läimähytellä ympärilleen pitkällä iskumiekallaan.
Kavala Sininen ritari otti toisen peitsen ja odotti, kunnes näki
peloittavan vastustajansa olevan tulisimmassa ahdingossa; silloin hän
karahdutti lähemmäksi ja aikoi naulata hänet peitsellään puuhun kiinni.
Mutta Wamba teki senkin yrityksen tyhjäksi. Narri, jolla tosin ei ollut
paljon voimaa, mutta sitä enemmän ketteryyttä, ja josta sotamiehet eivät
pitäneet suurta lukua, kun heillä oli tärkeämpi työ tekeillä, hyppeli
sinne tänne taistelijoiden takana ja katkaisi kerrassaan Sinisen ritarin
uhkaavan hyökkäyksen siten, että löi miekallaan hänen hevoseltaan
kinttukintereen poikki. Ratsu ja ratsastaja pyllähtivät maahan. Mutta
sittenkin oli Mustan ritarin tila yhä vielä vaarallinen, sillä useampia
täysin varustettuja asemiehiä ahdisti häntä tulisesti. Häntä alkoi jo
uuvuttaakin, sillä hänen piti ponnistaa kaikki voimansa voidakseen
torjua yht'aikaa päältään niin monta, eri haaroilta tulevaa hyökkäystä.
Mutta lensipä äkkiä keskelle kiherrystä hanhensulkainen nuoli, joka
kaatoi maahan pahimman päälleryntääjän. Ja samassa töytäisi metsästä
esiin jousimiesjoukko, etunenässä Locksley ja iloinen munkki. Joutuisaan
ja voimallisesti he kävivät rosvojen kimppuun, jotka pian makasivat
kaikki maassa hengettöminä tai henkitoreissaan. Musta ritari osoitti
kiittäessään auttajiansa majesteetillisuutta, jota hänessä ei ollut
aikaisemmin huomattu; hänen ryhtinsä oli ollut pikemminkin tavallisen
reippaan soturin kuin korkeasukuisen herran.

»Minulla on sangen tärkeätä, ennenkuin oikein saan ilmaisseeksi
kiitollisuuttani näille uskollisille ystäville, saada tietää, ketkä näin
aiheetta ovat päälleni hyökänneet. -- Aukaise tuon Sinisen ritarin
silmikko, Wamba; hänhän näkyy olevan noiden lurjusten päällikkö.»

Narri riensi murhamiesten päällikön luo, joka kaatuessaan oli loukannut
itseään ja takertuneena haavoittuneen ratsunsa alle ei kyennyt
vastarintaan eikä pakoon.

»Sallikaa, urhoollinen herra», virnakoi Wamba, »minun nyt olla teidän
asemiehenänne, niinkuin äsken olin tallirenkinänne. Silloin autoin
teidät alas hevosen selästä, nyt riisun kypärän päästänne.»

Näin sanoen hän, eikä niinkään hellävaroen, irroitti Sinisen ritarin
kypärän, joka vieri vähän matkaa nurmikkoa pitkin. Siten paljastui
Mustan ritarin nähtäväksi harmahtava tukka sekä tutut kasvot, joita hän
ei olisi luullut saavansa tämmöisessä tilaisuudessa nähdä.

»Woldemar Fitzurse!» virkkoi hän kummastellen. »Mikä on voinut yllyttää
miestä, joka on niin korkea säädyltään ja jota on pidetty niin
kunnollisena, tämmöiseen konnantyöhön?»

»Rikhard», vastasi vangittu ritari katsoen häneen, »vähänpä sinä tunnet
ihmissydäntä, kun et tiedä, mihin kaikkeen kunnianhalu ja kostonhimo
voivat saattaa jokaisen Aatamin pojan.»

»Kostonhimoko?» sanoi Musta ritari; »enhän minä ole milloinkaan tehnyt
sinulle pahaa. Ei sinulla pitäisi olla mitään kostettavana minulle?»

»Sinä hylkäsit naimisliiton tyttäreni kanssa, Rikhard -- eikö siinä
ollut kylliksi loukkausta normannilaiselle ritarille, jonka sukuperä on
yhtä korkea kuin sinun omasikin?»

»Tyttäresi kanssa?» jatkoi Musta ritari. »Siinäkö muka kylliksi syytä
vihaan, ja vieläpä näin veriseen vihaan! -- Siirtykää syrjään, ystävät,
tahtoisin puhua hänen kanssaan kahdenkesken. -- Ja nyt, Woldemar
Fitzurse, sano minulle täysi totuus -- tunnusta, kuka sinut on käskenyt
tähän maankavaltajan työhön?»

»Isäsi poika», vastasi Woldemar, »joka näin tehdessään ei tee muuta kuin
rankaisee sinua omasta kapinastasi isääsi vastaan.»

Rikhardin silmät säihkyivät suuttumuksesta, mutta hänen parempi
olemuksensa sai pian vihan hillityksi. Hän painoi käden otsaansa vasten
ja seisoi vähän aikaa katsellen kukistettua paronia kasvoihin, joissa
ilmeisesti taistelivat keskenään loukattu ylpeys ja häpeäntunne.

»Etkö pyydä armoa hengellesi, Woldemar?» kysyi kuningas.

»Ken on joutunut jalopeuran kynsiin», vastasi Fitzurse, »hän tietää
rukoukset turhiksi.»

»Pidä siis henkesi pyytämättäsikin», lausui Rikhard; »jalopeura ei kajoo
maassa makaaviin raatoihin. -- Pidä henkesi, mutta sillä ehdolla, että
kolmen vuorokauden kuluessa poistut Englannista ja menet johonkin
Normandian linnaan piiloittamaan häpeääsi; sen lisäksi et saa ikänä
sanallakaan mainita, että Anjoun Juhanalla on ollut osaa sinun kavalassa
hankkeessasi. Jos sinut nähdään Englannin rajojen sisällä sen ajan
jälkeen, jonka olen suonut sinulle, niin kuolet -- tai jos hiiskut
sanaakaan, josta sukuni kunnia tahraantuisi, niin ei alttarikaan ole,
sen vannon Pyhän Yrjänän kautta, oleva sinulle tarpeeksi varma
turvapaikka. Minä hirtätän sinut oman linnasi tornin huippuun
kaarneitten ruoaksi. -- Anna tälle ritarille hevonen, Locksley,
--ovathan, näen minä, sinun miehesi saaneet kiinni muutamia irrallaan
juoksevia -- ja salli hänen lähteä täydessä turvassa.»

»Jollen arvelisi, että tällä äänellä, joka nyt minua käskee, on
laillinen valta käskeä», vastasi sissipäällikkö, »niin lähettäisin tuon
väijyvän lurjuksen jälkeen nuolen, joka säästäisi häneltä enemmät
matkanvaivat.»

»Sinussa asuu tosi englantilainen sydän, Locksley», sanoi Musta ritari;
»ja syystä arvaat, että minulla on valta käskeä -- minä olen Rikhard,
Englannin kuningas!»

Nämä sanat kuultuansa, joiden majesteetillinen ääni oli Leijonamielen
korkean säädyn ja yhtä jalon hengen mukainen, metsäsissit lankesivat
heti polvilleen, osoittaen samalla kertaa kuninkaalle tulevaa
kunnioitusta ja pyytäen anteeksi pahoja tekojaan.

»Nouskaa pystyyn, ystäväiseni», lausui Rikhard armollisella äänellä,
luoden heihin silmänsä, joissa hänen tavallinen iloisuutensa oli jo
saanut voiton tulisesta vihastuksesta. Muutenkaan ei hänen kasvoillaan
näkynyt enää jälkeäkään äskeisestä tuimasta tappelusta, paitsi että ne
voimanponnistuksesta olivat vielä tulistuksissa. -- »Nouskaa, ystäväni!»
lausui hän. »Rikoksenne, olivatpa ne tehdyt metsässä tai pellolla,
olette sovittaneet annettuanne Torquilstonen edustalla uskollista apua
onnettomuuteen joutuneille alamaisilleni sekä myös tänään pelastamalla
kuninkaanne. Nouskaa, uskolliset mieheni, ja olkaa tästä lähtien
rehellisiä alamaisia. -- Ja sinä, kunnon Locksley...»

»Älkää enää, kuninkaallinen herrani, nimittäkö minua Locksleyksi, vaan
kuulkaa nimeni, jonka maine, pelkään minä, on levinnyt niin avaralle,
että se varmaan on ulottunut teidänkin korviinne asti -- minä olen Robin
Hood, Sherwoodin salon sissi.»

»Sinä kaikkien metsäsissien kuningas ja kaikkien iloveitikkojen
hallitsija», sanoi kuningas, »kuka ei olisi kuullut sinun nimeäsi, jonka
maine on levinnyt aina Palestiinan maalle saakka? Mutta minä vakuutan
sinulle, uljas metsäsissi, etten tahdo pitää pahassa muistossa yhtään
ainoatakaan tekoa, jonka olet tehnyt minun poissaollessani ja näiden
metelien aikana, joihin poissaoloni on ollut syynä.»

»Toteenpa tässäkin taas käy vanha sananlasku», virkkoi Wamba, virittäen
kokkapuheensa väliin, vaikka kuitenkin vähemmän kärkkäästi kuin
tavallisesti, --

    Kun kissa kulkuteillä,
    hiiret pöydälle pyrähti.

»Mitä, Wamba, oletko sinäkin saapuvilla?» sanoi Rikhard. »Enpä ole niin
pitkään aikaan kuullut ääntäsi, että luulin jo sinun pötkineen pakoon.»

»Minäkö pakoon pötkisin!» vastasi Wamba. »Milloinka olette nähnyt
hupsuuden erillään urhoudesta? Tuossahan on pitkällään miekkani kaatama,
kelpo harmaa ruuna, jonka mielelläni näkisin jälleen jaloillaan, kunhan
sen isäntä sen sijaan kellottaisi maassa, kinnersuonet poikki. Tunnustaa
täytyy, että peräydyinhän minä ensi alussa pikkuisen, sillä kirjava
nuttu ei suojele peitsenpäätä vastaan niinkuin rautapaita. Mutta vaikka
en taistellutkaan miekallani, niin myöntänettepä kuitenkin, että soitin
rynnäkköön.»

»Ja sopivalla ajalla sen teitkin, kunnon Wamba», vastasi kuningas.
»Sinun hyvää apuasi en ikänä unohda.»

»_Confiteor! Confiteor!_ (Minä tunnustan syntini!)», huusi samassa nöyrä
ääni kuninkaan vieressä. »Eipä latinani auta minua edemmäksi, mutta
tunnustaa tahdon rikokseni majesteettia vastaan, jolla olen kuoleman
ansainnut. Sitä vain anoisin, että saisin anteeksi, ennenkuin minut
viedään mestauslavalle!»

Rikhard katsahti ympärilleen ja huomasi iloisen erakon joka seisoi
polvillaan hypistellen helmivyötänsä. Hänen nuijasauvansa, joka ei ollut
taistelun aikana jouten ollut, oli nurmikolla vähän matkan päässä
isännästään. Munkki oli vääntänyt kasvonsa semmoiseen irveeseen, jonka
arveli paraiten ilmaisevan katumusta: silmät olivat taivaaseen päin
pullistuneet ja suupielet vääntyneet alas, -- Wamban sanoilla puhuen,
niinkuin tupsut kukkaron molemmista päistä. Mutta tämän teeskennellyn
katumuksen valheellisuutta todisti naurettavalla tavalla munkin
karkeissa kasvojen eleissä väijyilevä veitikkamainen ilve; se näytti
kielivän, että hänellä pelko oli yhtä teeskennelty kuin katumuskin.

»Miksi olet näin alla päin, pahoilla mielin, pappi veitikka?» kysyi
Rikhard. »Pelkäätkö, että piispasi saa nyt kuulla, miten harras olet
palvelemaan Jumalan Emoa ja Pyhää Dunstania? -- Vielä vai, mies, ole
huoleti! Rikhard, Englannin kuningas, ei kieli salaisuuksia, jotka saa
kuulla viinipullon ääressä.»

»En, armollisin kuninkaani», vastasi erakko, »enpä piispan sauvaa niin
pahasti pelkää kuin kuninkaan valtikkaa. Voipa kuitenkin, kun minun
saastuttavan nyrkkini piti koskea Jumalan voiteleman majesteetin
korvalliselle!»

»Hahaa!» nauroi Rikhard; »siltäkö puolelta tuuli nyt käy? Olinpa, totta
puhuen, kokonaan unohtanut korvapuustisi, vaikka korvani soi siitä koko
sen päivää. Mutta jos sinun antamasi korvapuusti olikin kelpo lajia,
niin vetoanpa näiden hyvien miesten tuomioon, että se tuli täysin määrin
maksetuksi -- tai, jos arvelet velkaa vielä jääneen minun puolelleni ja
tahdot ottaa vastaan toisen samanlaisen...»

»En suinkaan, en suinkaan», vastasi veli Tuck kiireisesti. »Olenpa
saanut omani takaisin, vieläpä koron kanssa -- ja minä toivon vain, että
te, kuninkaallinen majesteetti, aina yhtä täydesti maksaisitte
veikanne!»

»Jos ne saisin korvapuusteilla suoritetuksi», sanoi kuningas, »niin
vähänpä syytä minun velkojillani silloin olisi valittaa rahastoni
tyhjyyttä.»

»Mutta en kuitenkaan», sanoi munkki muuttaen jälleen kasvonsa
teeskennellyn nöyriksi, »vielä tiedä, millä lihankidutuksella minun
pitää sovittaa tuo jumalaton lyöntini!»

»Älä siitä puhu enää, veikkonen», vastasi kuningas. »Minä olen ottanut
vastaan niin monta sivallusta muhamettilaisilta ja pakanoilta, että
olisin aivan järjetön, jos riitelisin yhdestä korvapuustista, jonka niin
pyhä mies kuin Copmanhurstin erakko on suonut minulle. Mutta, pyhä
veljeni, luulisinpä kuitenkin parhaaksi sekä kirkolle että itsellesikin,
jos hankkisin sinulle luvan riisua munkkikaapusi päältäsi ja ottaisin
sinut henkivartijajoukkooni. Sitten saisit palvella minua samalla
tavalla kuin tähän asti olet palvellut Pyhän Dunstanin alttaria.»

»Herra kuninkaani», vastasi munkki, »pyydän nöyrimmästi, ettette panisi
pahaksi, vaikka en otakaan vastaan tarjoustanne. Ja luulenpa, että te
helpostikin soisitte minulle anteeksi, jos vain tietäisitte, miten
suuren vallan laiskuuden synti on saanut minussa. Pyhä Dunstan -- olkoon
hän meille armollinen! -- seisoo koreasti seinäkomerossaan, vaikka minä
joskus löisinkin messuni laimin pyydystäessäni lihavaa metsäkaurista.
Olen joskus koko yökauden poissa kotoa, ties häntä millä asioilla
--siitä ei Pyhä Dunstan koskaan suutu. Hän on hiljainen isäntä, -- ja
hyvänsävyinen isäntä, niinkuin puupölkky ainakin. Mutta jos minun tulisi
olla henkivartijana herrani ja kuninkaani palveluksessa -- suuri kunnia
se tietysti olisi -- niin, jos vähänkin poikkeaisin tänne leskeä
lohduttamaan, tai tuonne metsäkaurista ampumaan, kohtapa kuuluisi
kaikenlaista. 'Missä tuo pappi koira on?' soimaisi yksi. 'Eikö kukaan
ole nähnyt sen vietävää Tuckia?' kiroilisi toinen. 'Tuo munkkikaapunsa
hylännyt lurjus hävittää enemmän metsän otuksia kuin puoli maakuntaa',
tiuskaisisi metsänvartija. 'Hän on heti jokaisen aran emokauriin
jäljillä, mikä ilmaantuu vain valtakuntaani' haukkuisi toinen. Sanalla
sanoen, armollinen kuninkaani, minä rukoilen, että sallitte minun pysyä
samanlaisena kuin olin meidän ensi kerran tavatessamme. Tai jos
tahtonette minulle osoittaa jotakin hyvyyttä, niin pyytäisin, että
pitäisitte minua vain samana köyhänä erakkona, joka asuu Pyhän Dunstanin
majassa Copmanhurstissa, ja joka kiitollisuudella ottaa vastaan
pienimmänkin lahjan.»

»Kyllä ymmärrän», sanoi kuningas, »ja pitääpä siis tämän pyhän erakon
saada lupa kuljeksia sinisaloilla ja ammuskella Wharncliffen metsässä,
joka kuuluu minulle. Huomaa kuitenkin, että lupaan sinulle vain kolme
kaurista joka vuosi. Mutta jollei niin tapahdu, vaan että sinä tämän
lupauksen turvin tapat kolmekymmentä, niin en ole kristitty kuningas
enkä tosi kuningas.»

»Olkaa huoleti, armollinen herra», vakuutti munkki, »kyllä minä Pyhän
Dunstanin avulla keksin keinoja saattaakseni teidän hyväntahtoisen
lahjanne satakertaisesti enentymään.»

»Sitä en epäilekään, veli veikkonen», vastasi kuningas. »Ja koska
metsänotuksen liha on kuivanlaista pureksittavaa, niin käsken
kellarimestarini toimittaa sinulle yhden puoliskon Kanarian viiniä,
yhden aarnin Malvasian viiniä sekä kolme tynnyriä olutta, ensimmäistä
panosta joka vuosi. Jollet silläkään vielä saa janoasi aivan sammuksiin,
niin ei ole muuta neuvoa, kuin että tulet hoviini ja koettelet päästä
ruokaeverstini tuttavaksi.»

»Entäs mitä Pyhälle Dunstanille...?» kysyi erakko.

»Messupaidan ja alttariliinan saat häntäkin varten», jatkoi kuningas
ristien silmänsä. -- »Mutta älkäämme kääntäkö leikkiä todeksi, ettei
Jumala rankaise meitä siitä, että enemmän ajattelemme omia
hulluttelujamme kuin hänen kunnioittamistaan ja palvelemistaan.»

»Kyllä minä vastaan suojeluspyhäni puolesta», tokaisi munkki
leikillisesti.

»Vastaa omasta puolestasi, munkki!» lausui Rikhard kuningas jotenkin
ankaralla äänellä. Mutta heti hän taas ojensi kätensä erakolle, joka
vähän häpeissään lankesi polvilleen ja suuteli kättä. »Vähemmänpä
osoitat kunniata kämmenelleni kuin nyrkilleni», sanoi hallitsija. »Sille
sinä nyt vain kumarrat polvillasi, mutta tämän edessä löit tuonnoin
otsasi maahan.»

Mutta munkki, joka ehkä pelkäsi uudestaan suututtavansa Rikhardia, jos
jatkaisi puhetta liian leikilliseen tapaan -- tätä vikaa on varsinkin
karttaminen, kun ollaan kuningasten puheilla -- kumarsi syvään ja
vetäytyi syrjään.

Tällä hetkellä ilmaantui paikalle vielä kaksi miestä toisten lisäksi.



YHDESVIIDETTÄ LUKU.


    Oi terve, mun herrani ylhäiset,
    täss' ollahan köyhät, mut iloiset;
    nyt tanssitaan
    ja riemuitaan, --
    oi tulkaa riemua katselemaan.

                             MACDONALD.

Tulijat olivat Wilfred Ivanhoe, istuen abotin juhdan selässä, ja Gurth,
joka ratsasti ritarin omalla sotaoriilla. Ivanhoe oli äärettömän
hämmästynyt, kun hän näki herransa veren tahrassa ja kuusi, seitsemän
ruumista virumassa sillä pienellä, lakealla nurmikolla, joka äsken oli
ollut taistelutantereena. Yhtä suuri oli hänen kummastuksensa myös
siitä, kun hän näki Rikhardin ympärillä niin monta metsäläistä, jotka
nähtävästi olivat rosvoja ja siis hiukan vaarallista seuraa kuninkaalle.
Hän epäili, pitikö hänen puhutella kuningasta Mustan ritarin nimellä,
vai osoittaa hänelle asiaan kuuluvaa kunnioitusta. Rikhard huomasi hänen
neuvottomuutensa.

»Puhuttele vain pelkäämättä, Wilfred», virkkoi hän, »Rikhard
Plantagenetiä hänen tosinimellään. Nämä miehet, jotka näet hänen
ympärillään, ovat rehellisiä Englannin poikia, vaikka heidän tulinen
englantilaisverensä taitaakin välistä hairahduttaa heidät hiukan
väärille teille.»

»Ritari Wilfred Ivanhoe», sanoi uljas sissipäällikkö astuen esille,
»minun vakuutukseni ei voi paljonkaan vahvistaa hallitsijan sanaa; mutta
sallikaa minun sittenkin ylpeänä vakuuttaa, että kuninkaalla ei ole sen
uskollisempia alamaisia kuin ne, jotka nyt seisovat hänen ympärillään.»

»Sitä en epäile, uljas urho», vastasi Wilfred, »koska kerran sinäkin
kuulut niiden joukkoon. Mutta mitä tietävät nuo kuoleman ja vaaran
jäljet? Nuo tapetut miehet ja kuninkaani verinen haarniska?»

»Maankavaltajia on ollut kimpussamme, Ivanhoe», sanoi kuningas. »Mutta
kiitos ja kunnia siitä olkoon näille urhokkaille miehille, petturit ovat
saaneet ansaitun palkkansa. -- Mutta nyt, kun oikein ajattelen asiaa»,
lisäsi Rikhard hymyillen, »olethan sinäkin kapinoitsija, oikein
uppiniskainen kapinoitsija. Sillä enkö ankarasti käskenyt sinua
lepäilemään Pyhän Botolfin luostarissa, kunnes haavasi olisi jälleen
parantunut?»

»Se onkin jo parantunut», vastasi Ivanhoe; »se ei tee minulle enempää
haittaa, kuin jos olisin vain neulalla raapinut nahkaani. Mutta miksi,
ah miksi, jalo kuninkaani, tahdotte näin kiusata uskollisen palvelijanne
sydäntä ja saattaa itsenne vaaraan syrjäisillä teillä ja hurjilla
retkillä, ikäänkuin ei henkenne olisi suuremman arvoinen kuin tavallisen
vaeltavan ritarin, jolla ei maan päällä ole muuta arvoa kuin minkä hän
voi peitsellään ja miekallaan hankkia itselleen?»

»Eikä Rikhard Plantagenetkään», sanoi kuningas, »halua mitään muuta
arvoa kuin sen, minkä hän voi itsellensä hankkia kelpo peitsellään ja
miekallaan. Ja suurempana ansiona Rikhard pitää vaarallista retkeä,
jonka hän vain kelpo miekkansa ja vahvan käsivartensa voimalla on
saattanut hyvään päätökseen kuin suurta tappelua, jossa hän on ollut
johtamassa sataatuhatta soturia.»

»Mutta teidän valtakuntanne, minun herrani ja kuninkaani», jatkoi
Ivanhoe, »teidän valtakuntanne on hajoamaisillaan ja kukistumaisillaan
keskinäissodan vuoksi -- teidän alamaisianne uhkaavat kaikki mahdolliset
onnettomuudet, jos heidän kuninkaansa hukkaantuisi johonkin niistä
vaaroista, joihin te antaudutte joka päivä ja jollaisesta nytkin olette
töintuskin vapautunut.»

»Hohoo -- valtakuntaniko ja alamaiseni?» vastasi Rikhard närkästyen.
»Sen sanon sinulle, Wilfred, että parhaatkin alamaisistani ovat liian
kärkkäitä kostamaan hullutuksiani omilla hullutuksillani. Niinpä
esimerkiksi tämä sangen uskollinen palvelijani, Wilfred Ivanhoe, ei
piittaa lainkaan minun ankarasta käskystäni, ja sittenkin hän pitää
kuninkaallensa pitkän saarnan siitä, että tämä muka ei tarkoin noudata
hänen neuvojansa. Kumpaisellako meistä lienee suurempi syy moittia
toista? -- Mutta suo anteeksi minulle, uskollinen Wilfredini. Tätä
aikaa, jonka olen kuluttanut ja vielä edelleen aion kuluttaa syrjäisissä
paikoissa, on täytynyt täten käyttää -- selitinhän sen sinulle Pyhän
Botolfin luostarissa --, jotta ystäväni ja uskolliset aatelisherrani
kerkiäisivät saada voimansa kokoon. Sillä kun sanoma Rikhardin tulosta
viimein julistetaan, pitää hänen komentonsa alla olla niin suuri
sotajoukko, etteivät viholliset uskalla ajatellakaan käydä sen kimppuun
ja että aiottu kapina siis kukistuu itsestään miekkaa paljastamatta.
Ennen vuorokauden kuluttua ei Estotevillella ja Bohunilla vielä voi olla
kyllin väkeä koossa, jotta he voisivat marssia Yorkiin päin. Minä odotan
sanomia Salisburyltä etelästä, Beauchampilta Warwickshirestä ja
Multonilta ja Percyltä pohjoisesta. Kanslerin pitää saattaa Lontoon
kaupunki puolellemme. Ennenaikainen ilmaantumiseni saattaisi minut aivan
toisenlaisiin vaaroihin, vaaroihin, joista peitseni ja miekkani tuskin
voisikaan pelastaa minua, vaikka apunani olisikin uljaan Robinin jousi
ja veli Tuckin nuijasauva ja viisaan Wamban torvi.»

Wilfred kumarsi myöntyen. Hän tiesi hyvin, miten turhaa oli vastustella
sitä hurjan ritarillista uljuutta, joka niin usein saattoi hänen
kuninkaansa vaaroihin, mitkä helposti olisi voinut välttää, ja joihin
antautuminen, suoraan sanoen, oli kuninkaan ankarimmin moitittavia
vikoja. Nuori ritari siksi vain huokasi ja vaikeni. Rikhard puolestaan,
joka oli iloinen siitä, että oli muka saanut neuvonantajansa
vaikenemaan, vaikka hän sydämessään ei voinutkaan olla myöntämättä
moitteen oikeutusta, jatkoi puhettansa Robin Hoodin kanssa.
--»Metsäsissien kuningas», sanoi hän, »eikö sinulla ole mitään ravintoa
tarjottavana kuninkaalliselle veljellesi? Sillä noita roistoja
tappaessani oli minulla riittävästi ruumiinliikettä, ja siitä olen
saanut ruokahalua.»

»Totta puhuakseni», vastasi sissipäällikkö, »-- sillä en teille,
armollinen herra, tahdo valhetella, -- meidän ruoka-aittamme varat ovat
pääasiallisesti saatuja...» Hän vaikeni hiukan hämillään.

»Minun metsästänikö, eikö niin?» sanoi Rikhard iloisesti. »Eihän
parempaa ruokaa olekaan nälkäiselle vatsalle kuin metsänriista. Ja,
totta puhuen, jos kuningas ei viitsi pysyä kotona itse hankkimassa
metsänriistaansa, niin eipä hänen pitäisi nostaa liian suurta melua, kun
hän näkee sitä hankittavan hänen avuttaankin.»

»Jos te, armollinen kuningas», sanoi Robin, »siis suvaitsette jälleen
kunnioittaa käynnillänne erästä Robin Hoodin miesten yhtymäpaikkaa, niin
eipä siellä pidä oleman puutetta metsänviljasta. Ja löytyneehän
tuopillinen olutta ja kenties myös pikarillinen jokseenkin hyvää viiniä
palan painikkeeksi.»

Sissipäällikkö alkoi nyt astua edeltä, ja hänen jäljessään seurasi
iloinen kuningas, jota tämä yhteensattuma Robin Hoodin ja hänen
metsämiestensä kanssa luultavasti miellytti enemmän kuin istuminen
täydessä kuninkaallisessa komeudessaan, loistava piiri aatelisia herroja
ympärillään. Seuran ja tapausten vaihtelu, se oli Rikhard
Leijonamielelle parasta elämäniloa, ja tämä nautinto oli hänen
silmissään sitä makeampi, jos sen lisäksi oli sattunut vaaroja, jotka
olivat tulleet hyvin voitetuiksi. Tässä leijonamielisessä kuninkaassa
ilmeni koko hyödyttömässä loistossaan ilmeinen ja elävä ritarillisuuden
perikuva, semmoisena kuin sitä romaaneissa kuvattiin. Omilla
mieskohtaisilla taisteluilla hankittu maine oli hänen kaikkea tavatonta
etsivälle mielelleen paljon kalliimpi kuin se loisto, jonka valtiotaito
ja viisaus olisivat levittäneet hänen hallituksensa yli. Siitä johtui,
että hänen valtakautensa muistutti loistavaa, mutta pian sammuvaa
tähdenlentoa, joka kiitää taivaankannen poikki levittäen ympärilleen
hyödytöntä ja eriskummallista valoa, mutta heti taas katoaa ympäröivään
pimeyteen. Hänen sankaritekonsa ovat antaneet paljon aihetta
runoniekoille ja ministreleille, mutta eivät ole tuottaneet kotimaalle
ainoatakaan niistä pysyvistä eduista, joista historia niin mielellään
laveasti kertoilee, pitäen niitä nousevien polvien esikuvina. Mutta
siinä seurassa, missä hän nyt oli, Rikhardin avut saivat tilaisuuden
puhjeta esiin mitä loistavimmalla tavalla. Hän oli iloinen ja
hyvänsävyinen ja viihtyi hyvin kaikensäätyisten ihmisten parissa.

Suunnattoman suuren tammipuun juurelle katettiin pian Englannin
kuninkaalle metsämiehen tapaan pöytä. Hänen ympärillään seisoi piiri
miehiä, jotka eivät totelleet kuningaskunnan lakeja, mutta olivat nyt
kuitenkin kuninkaan seuralaisina ja henkivartijoina. Lauluja ja
leikkipuheita vaihetteli, itsekunkin suorittamia urotöitä ylistettiin;
kehuessaan onnistuneita lainrikkomisiaan sissit eivät enää
muistaneetkaan puhuvansa lain luonnollisen suojelijan kuullen. Iloinen
kuningaskaan ei pitänyt enempää lukua omasta arvostansa kuin hänen
seurakumppaninsa; hän vain nauroi, kallisteli kannua ja laski kilpaa
leikkiä muun iloisen joukon kanssa. Mutta Robin Hood, joka älyltään oli
terävä vaikka oppimaton, halusi lopettaa tämän melskeen, ennenkuin hyvä
sopu jollakin tavalla olisi rikkoontunut. Tämä hänen halunsa kiihtyi
vielä siitä, kun hän näki huolen pimittävän Ivanhoen otsaa. »Suuri
kunnia tosin on meille», hän virkkoi tälle, »että uljas kuninkaamme
seurustelee meidän kanssamme; mutta enpä kuitenkaan soisi, että hän
tällä tapaa kuluttaa suotta aikaansa, joka valtakunnalle sen nykyisessä
tilassa on kallis.»

»Se oli hyvä ja viisas sana, kunnon Robin Hood», vastasi Wilfred
kuiskaten. »Ja huomaa, että ne, jotka laskevat leikkipuheita majesteetin
kanssa, oli tämä vaikka kuinka iloisella tuulella, itse asiassa
leikittelevät leijonanpennun kanssa. Paljoa suuttumuksen syytä ei
tarvitakaan, kun se tarttuu kiinni sekä kynsin että hampain.»

»Satuittepa juuri siihen, mitä minä pelkäsinkin», sanoi sissipäällikkö.
»Mieheni ovat raakoja luonteeltaan ja kasvatukseltaan, ja kuningas on
yhtä pikainen kuin hyväluontoinen. En takaa, kuinka kauan voi kestää,
ennenkuin he loukkaavat häntä jollakin tavalla, enkä tiedä, kuinka
tulisesti hän siitä saattaa suuttua; -- aika olisi todellakin lopettaa
tämä ilo.»

»Siihen toimeen sinun on ryhdyttävä, uljas jousimies», virkkoi Ivanhoe,
»sillä kaikki minun varoitukseni eivät vaikuta muuta kuin että hän sitä
hartaammin jatkaa leikkiä.»

»Pitääkö minun jo näin pian panna kuninkaani anteeksianto ja suosio
alttiiksi?» sanoi Robin Hood hiukan epäröiden. »Mutta tehtävä se
kuitenkin on, Pyhä Kristoffer auttakoon. Enhän ansaitsisikaan hänen
suosiotaan, jollen panisi sitä hänen edukseen alttiiksi. -- Kuules,
Scathlock, käypä tuon viidakon taakse ja puhalla torvellasi
normannilainen rynnäkkötörähdys -- ja vähääkään viipymättä henkesi
uhalla.»

Scathlock totteli päällikön käskyä; eikä kulunut viittä minuuttiakaan,
kun hän jo torventörähdyksellä säikähdytti mässääjiä.

»Se on Malvoisinin torvi», virkkoi mylläri kavahtaen jaloilleen ja
kaapaten jousensa. Munkki päästi pullon kädestään maahan ja tarttui
nuijasauvaansa. Wamba katkaisi leikkipuheen kesken ja tempasi miekkansa
sekä kilpensä. Kaikki muutkin ottivat kukin aseensa.

Ne, joiden elämä yhtämittaa on monen vaaran alainen, rientävät helposti
juomingeista tappeluun; ja Rikhardin mielestä tämä häiriö tuntui vain
lisäävän seikkailun viehätystä. Hän käski tuoda kypäränsä sekä muut
raskaat varustensa osat, jotka hän oli riisunut yltään. Ja sillä aikaa
kuin Gurth auttoi niitä päälle, antoi kuningas ankarat käskyt
Wilfredille uhaten kiivainta vihastustansa, ellei tämä pysyisi erillään
lähenevästä tappelusta.

»Sinä olet minun puolestani taistellut sadat kerrat, Wilfred, ja minä
olen vain katsellut syrjästä. Tänäpäivänä sinun pitää katsella, kuinka
Rikhard tappelee ystävänsä ja uskollisen palvelijansa puolesta.»

Sillä välin oli Robin Hood lähettänyt useat miehistänsä eri haaroille
muka tiedustelemaan vihollisen asemaa. Ja nähtyänsä, että juomaseura oli
kokonaan hajonnut, hän lähestyi Rikhardia, joka oli nyt täysissä
varusteissaan. Laskeutuen toiselle polvelleen Robin pyysi kuninkaalta
anteeksi.

»Mitä sitten, kunnon jousimieheni?» kysyi Rikhard hiukan närkästyneenä.
»Emmekö ole jo suoneet sinulle täyttä anteeksiantoa kaikista
rikoksistasi? Arveletko, että sanamme on kuin höyhen, joka heiluu sinne
tänne? Eihän sinulla ole vielä ollut aikaa tehdä mitään uutta rikosta
sen jälkeen?»

»Onpa niinkin», vastasi sissipäällikkö, »jos rikokseksi lienee
katsottava, että olen tehnyt kuninkaalleni pienen petoksen hänen omaksi
hyödykseen. Tuo torventoitotus ei tullutkaan Malvoisinin torvesta, vaan
puhallettiin minun käskystäni juominkimme lopettamiseksi, ettei se
kuluttaisi teidän aikaanne, joka on liian kallis näin tuhlattavaksi.»

Näin puhuttuaan hän nousi pystyyn, laski käsivartensa ristiin
rinnallensa ja odotti kuninkaan vastausta, kuten ainakin mies, joka
tietää nostaneensa kenties pahaa mieltä, mutta kuitenkin luottaa
tarkoituksensa puhtauteen. Närkästys ajoi veret Rikhardin poskille;
mutta se oli vain hetkellistä, pian asettuvaa mielenliikutusta, jonka
oikeudentunto heti hillitsi.

»Sherwoodin metsän kuningas», hän virkkoi, »näyttää pelkäävän, että
Englannin kuningas kuluttaisi liiaksi hänen kaurispaistiaan ja
viinivarojaan. Hyvä on, uljas Robin! -- Mutta jos tulet joskus
vieraisille minun luokseni iloiseen Lontooseen, niin saatpa kokea, sen
lupaan, että minä en ole yhtä itara isäntä. Oletpa kuitenkin oikeassa,
veli veikkonen. Ylös hevosen selkään nyt ja matkaan, -- Wilfred on jo
kauan ollut malttamaton. Sanopa, uljas Robin, eikö sinulla ole
joukossasi ystävää, joka ei tyydy paljaaseen neuvonantajan virkaan, vaan
väkistenkin tahtoo taluttaa sinua kaikilla teillä ja heti näyttää
vihaiselta, kun joskus uskallat omin päin astua?»

»On maar minullakin semmoinen», vastasi Robin, »se on alapäällikköni,
Pikku Jussi, joka par'aikaa on pitkällä retkellä aina Skotlannin
rajoilla saakka. Ja täytyypä tunnustaa, herra kuningas, että toisinaan
närkästyn hänen liiasta kerkeydestään minun neuvojanani ja
varoittajanani. Mutta kun olen toistamiseen asiaa aprikoinut, en voi
kauemmin olla suutuksissa ystävälle, joka vain hartaudesta isäntäänsä
palvelemaan toisinaan on ylenmäärin kiivas.»

»Oikein puhut, kunnon jousimies», virkkoi Rikhard. »Ja jos minulla olisi
Ivanhoe toisella sivullani vakavia neuvojansa antamassa, vieläpä
muotonsa ankaralla yksitotisuudella vahvistamassa niiden tärkeyttä, ja
sinä olisit toisella sivullani koirankujeilla viekoittelemassa minua
siihen, mitä pidät hyödyllisenä -- niin olisi vapaa tahtoni sidottu ja
kahlittu pahemmin kuin kenenkään muun kuninkaan koko kristikunnassa tai
pakanoiden mailla. -- Mutta lähdetään nyt, veikkoset, iloisin mielin
Coningsburghiin, hopottelematta enää tämän asian vuoksi.»

Robin Hood ilmoitti lähettäneensä osan miehistänsä edeltä siihen
suuntaan, minne matkalaisten tie nyt kulki. Tämä joukko oli varmasti
keksivä ja heidän tietoonsa saattava jokaisen väijyvän vihollisparven.
Tällä tavoin he saattoivat olla varmat siitä, että tie oli aivan
esteetön; tai jos jotakin häiriötä oli, piti heidän saada sanoma
vaarasta siksi hyvissä ajoin, että voivat peräytyä suuren
jousimiesjoukon turviin, jonka kera Robin itse lupasi seurata jäljestä.

Tämä viisas ja hellä huolenpito Rikhardin turvallisuudesta liikutti
hänen sydäntään ja poisti viimeisenkin vihastuksen oireen. Kuningas
ojensi vielä kerran kätensä Robin Hoodille ja vakuutti hänelle
täydellistä anteeksiantoa ja vastaistakin suosiota. Myös hän ilmoitti
lujasti päättäneensä estää metsästyssääntöjen sekä muiden rasittavien
lakien liiaksi rajua toimeenpanoa, joka oli pakottanut niin
monta Englannin talonpoikaa metsäsisseiksi. Mutta Rikhardin
ennenaikainen kuolema teki tyhjäksi hänen hyvät aikomuksensa uljasta
sissipäällikköämme kohtaan; eikä metsästysvapautta saatu muuten kuin
väkisin vastahakoiselta Juhana-kuninkaalta, joka peri jalomielisen
veljensä kruunun. -- Mitä muuten Robin Hoodin myöhäisempiin
elämänvaiheisiin sekä väkivaltaiseen kuolemaan tulee, jonka petturi
hänelle aiheutti, saa niistä yllinkyllin tietoa vanhoista lentolehdistä,
joita aikoinaan myytiin huokeaan hintaan, nimittäin puoleen pennyyn,
mutta joista nykyjään ollaan halukkaat maksamaan täysi paino kultaa.

Sissipäällikön vakuutus matkan turvallisuudesta kävi hyvin toteen, ja
kuningas, jota Ivanhoe, Gurth sekä Wamba seurasivat, saapui enemmittä
esteittä Coningsburghin linnan läheisyyteen, ennenkuin aurinko oli vielä
mennyt mailleen. Harva seutu koko Englannissa on kauniimpi ja
ihastuttavampi kuin tämän vanhan saksilaislinnan ympäristö.
Tasakulkuinen, hiljainen Don-joki juoksee siinä keskellä kaikille
haaroille kohoavaa maisemaa, missä viljelysmaat ja metsät ihanasti
vaihtelevat. Ja eräällä jokitörmällä kohoaa mainittu vanha rakennus
vallien ja kaivantojen turvaamana. Se oli, kuten sen saksilainen nimi
todistaa, ennen valloitusta ollut Englannin muinaisten kuningasten
asuntona. Ulkovallit olivat luultavasti vasta normannilaisajalta, mutta
sisempi linna on ilmeisesti sangen vanha. Päärakennus sijaitsee kunnaan
laella eräällä sisäpihan kulmalla. Sen seinät ovat erinomaisen paksut,
ja niiden ulkopuolisena tukena tai suojana on kuusi äärettömän suurta
kivipatsasta, jotka kohoavat tornin kupeita myöten ylös, ikäänkuin sen
vahvistimina tai kannattimina. Nämä paksut patsaat ovat juureltaan ja
koko matkan ylöspäinkin lävitsensä kivestä, mutta huippupuolelta ontot
ja päättyvät pieniin tornin tapaisiin, jotka ovat päätornin yhteydessä.
Kaukaa katsellessa tämä summattoman suuri linna eriskummallisine
lisärakennuksineen tarjoo yhtä paljon mielenkiintoista kaunisten
seutujen ihailijalle kuin sen sisusta muinaistutkijalle, jonka mietteet
se palauttaa hamaan Heptarkian[37] aikoihin. Erästä linnan läheisyydessä
olevaa kumpua sanotaan kuuluisan Hengistin hautakammioksi, ja
kirkkotarhassakin on useita ikivanhoja, merkillisiä hautakiviä.

Kun Rikhard Leijonamieli seuralaisineen läheni tätä koristelematonta,
mutta majesteetillista rakennusta, ei se vielä ollut varustettu
ulkomuurilla. Saksilainen rakentaja oli pannut kaiken taitonsa itse
linnarakennuksen vahvistamiseen, ja ainoana ulkovarustuksena oli vain
kehno aitaus.

Tornin huipusta liehuva suuri musta lippu ilmaisi, että isäntävainajan
hautajaisia par'aikaa vietettiin. Lipussa ei näkynyt mitään kuvaa, joka
olisi tehnyt selvää vainajan suvusta tai säädystä. Vaakunat olivat
siihen aikaan normannilaisenkin ritariston keskuudessa outoja,
vastakeksittyjä koristeita, eivätkä saksilaiset olleet niitä vielä
lainkaan ottaneet käytäntöön. Portin yläpuolella liehui kuitenkin
toinenkin lippu, johon oli taidottomasti kuvattu valkea hevonen; tämä
Hengistin ja hänen sotakumppaninsa vanhastaan tuttu lippukuva ilmaisi
vainajan kansallisuuden sekä kuninkaallisen sukuperän.

Ylt'ympäri linnaa oli liikettä ja hälinää. Tällaisissa hautajaispidoissa
oli näet tapana osoittaa vieraanvaraisuutta anteliaasti ja valikoimatta
ei ainoastaan vainajan läheisemmille ja kaukaisimmille sukulaisille,
vaan myös kaikille ohikulkijoillekin. Athelstan vainajan rikkaus ja
korkea suku oli syynä siihen, että tätä tapaa nyt noudatettiin täysin
määrin.

Suurin joukoin nähtiin siis vieraita astuvan ylös tai alas linnamäkeä;
ja kun kuningas seuralaisinensa ratsasti hakulin avonaisesta ja
vartijattomasta portista sisään, saivat he kartanolla nähdä näyn, josta
ei juuri helpolla olisi voinut arvata syytä tähän kokoukseen. Eräässä
kohden kokit paistoivat kokonaisia härkiä ja lihavia lampaita; toisessa
iskettiin tappia oluttynnyreistä, joita jokaisen janoavaisen oli lupa
tyhjentää. Kaikennäköistä kansaa istui siellä eri ryhmissä, ahmien
ruokia ja kaataen kurkkuunsa juomia, joita heille oli annettu. Ryysyinen
saksilainen orja sammutti puolenvuotisen janonsa ja nälkänsä muiston
yhdenpäiväisellä ylensyömisellä ja ylenjuomisella. Paremmin ravittu
porvari söi palaansa hitaammin maistellen ja tarkasti tutkistellen,
miten paljon maltaita oluessa mahtoi olla ja miten panijan taito oli
onnistunut. Muutamia harvoja köyhiä normannilaisherrojakin oli
saapuvilla. Nämä oli helppo erottaa sileäksi ajetuista leukapäistään ja
lyhyistä nutuistansa; se tunnusmerkki heille myös oli ominainen, että he
seurustelivat aina vain keskenänsä, katsellen halveksivasti koko juhlaa,
vaikka eivät pitäneetkään liian alentavana arvolleen ottaa runsaan
osansa tarjona olevista herkuista. Kerjäläisiä tietysti liikkui
tusinoittain sekä myös kierteleviä, Palestiinasta palanneita sotureita
(sellaisia he ainakin itse sanoivat olevansa), laukkukauppiaita, jotka
näyttelivät tavaroitaan, kuljeksivia käsityöläisiä, jotka kyselivät
työtä, vaeltavia toivioretkeläisiä ja metsäpappeja, saksilaisia
ministrelejä ja walesilaisia bardeja (runoseppiä), jotka
viimeksimainitut kaikki mutisivat rukouksia tai näppäilivät harppujaan,
viulujaan ja kitaroitaan, niin että korvat olivat haljeta. Mikä heistä
kiitteli surullisin ylistysvirsin Athelstanin avuja; mikä lauloi hänen
suvustaan, luetellen vainajan suurisukuisten esi-isien raakoja ja
vaikeasti lausuttavia nimiä. Eipä ollut temppujentekijöistäkään ja
silmänkääntäjistä puutetta; hautajaispitoja ei näet tähän aikaan pidetty
sopimattomina tilaisuuksina heidän taitonsa harjoittamiseen.
Saksilaiset tavat tässä suhteessa olivat yhtä luonnonperäiset kuin
sivistymättömätkin. Jos surevaista janotti, piti olla juotavaa tarjona
-- jos hänen oli nälkä, piti olla ruokaa -- jos suru rupesi liiaksi
painamaan ja synkistyttämään sydäntä, piti olla huvitusta tai ainakin
mielenlievitystä. Eikä hautajaisjoukko ollutkaan käyttämättä noita
lohdutusneuvoja. Vain silloin tällöin, kun heidän mieleensä ikäänkuin
äkkiä juolahti, mikä syy heidät oli paikalle kerännyt, miehet kaikki
huoahtivat yhteen ääneen ja naiset, joita myös oli koko joukko läsnä,
koroittivat äänensä ja parahtivat tuskasta.

Tällaiselta näytti elämä Coningsburghin linnanpihalla, kun Rikhard
seuralaisineen astui sisään. Alhaisemmista vieraista, joita yhä
laumoittain virtaili sisään ja ulos, ei seneshali eli hovimestari
viitsinyt pitää paljon huolta, ei ainakaan enempää kuin järjestyksen
ylläpito vaati. Mutta kuninkaan ja Ivanhoen arvokas ulkomuoto kiinnitti
hänen huomiotansa, varsinkin kun jälkimmäisen kasvot tuntuivat hänestä
tutuilta. Sitäpaitsi kahden ritarin tulo (heidän säätynsä näkyi
puvuista) oli harvinainen tapaus saksilaisissa pidoissa, joten sitä
täytyi pitää suurena kunnianosoituksena sekä vainajalle että hänen
perheelleen. Sentähden mainittu ylpeä virkamies, mustassa puvussaan ja
valkea keppi kädessä, raivasi tietä kirjavan vierasjoukon läpi ja
saattoi Rikhardin sekä Ivanhoen linnantornin ovelle. Gurth ja Wamba
tapasivat heti tuttavia pihalla; he eivät tohtineet pyrkiä sisemmäksi,
ennenkuin heitä erityisesti käskettäisiin.



KAHDESVIIDETTÄ LUKU.


    Liinoihin käärittiin Marcellon ruumis,
    ja sieltä kuului sävel surullinen,
    parkua, huolivirttä, itkua,
    niinkuin on vanhain ämmäin tapana,
    kun ruumiin ääress' yönsä valvovat.

                        _Vanha näytelmä_.

Coningsburghin linnan suureen torniin päästään sangen merkillisellä
tavalla, mikä selvästi osoittaa sen vanhan ajan sivistymätöntä
yksinkertaisuutta, jona se rakennettiin. Portaita myöten, jotka ovat
niin kapeat ja korkeat, että askelmat ovat melkein äkkijyrkät, astumme
ylös linnan eteläisellä kulmalla olevan matalan oven edustalle. Tämän
oven kautta peloton muinaistutkija pääsee, tai pääsi ainakin vielä
muutamia vuosia takaperin, toisille pienille portaille, jotka tornin
ulkomuurin sisustaa myöten nousevat rakennuksen kolmanteen kerrokseen.
Molemmissa alimmissa rakennuksissa oli vain vankihuoneita ja kellareita,
joihin ei päässyt ilmaa eikä valoa, paitsi kolmannen kerroksen lattiassa
olevan neliskulmaisen aukon kautta. Niihin astuttiin alas tikapuiden
avulla. Ylimpiin huoneisiin tornissa, joka kaikkiaan on neljä kerrosta
korkea, noustaan portaita myöten, jotka kulkevat ennenmainittujen
ulkopuolisten patsasten sisustan kautta.

Tätä vaivalloista ja monimutkaista tietä myöten kelpo Rikhard kuningas
ja hänen uskollinen Ivanhoensa saatettiin suureen ympyriäiseen saliin,
joka täyttää koko kolmannen kerroksen. Wilfredille hidas nouseminen
antoi aikaa peittää kasvonsa viittaansa, sillä soveliaimpana pidettiin,
ettei hän ilmaisisi itseään isällensä, ennenkuin kuningas antaisi
merkin.

Salissa istui suuren tammisen pöydän ympärillä kymmenkunta läheisten
kreivikuntain saksilaisien herrassukujen etevintä edustajaa. He olivat
kaikki vanhoja tai ainakin vanhemmanpuoleisia miehiä. Sillä nuori polvi
oli, vanhempiensa haikeaksi mielipahaksi, Ivanhoen tavoin astunut yli
monen rajan, jotka ensimmäisinä viitenäkymmenenä vuonna erottivat
normannilaiset voittajat ja saksilaiset voitetut toisistaan. Näiden
arvoisien miesten katseet olivat surullisesti maahan luodut, ja he
istuivat ääneti ja huolestuneina. Täällä näytti siis tunnelma aivan
päinvastaiselta kuin linnanpihassa, missä kevytmieliset mässääjät
peuhailivat. Näiden vanhojen miesten harmaat kiharat ja pitkät, tuuheat
parrat samoinkuin heidän vanhanaikaiset nuttunsa sekä leveät, mustat
viittansa soveltuivat hyvin siihen omituiseen ja koristamattomaan
huoneeseen, missä he istuivat. Olisi luullut näkevänsä joukon muinaisia
Wodanin palvelijoita, jotka olivat nousseet haudoistaan suremaan
kansallisen loistonsa sammumista.

Cedrik, joka istui samassa rivissä muiden kansalaistensa kanssa, näytti
aivankuin yleisestä suostumuksesta toimittavan esimiehen virkaa. Kun
Rikhard (jota hän ei tuntenut muun kuin urhoollisen Mustan ritarin
nimisenä) astui sisään, nousi hän vakavana ja tervehti häntä tavallisin
tervehdyssanoin: _Waes hael!_ (terve) kohottaen samalla pikarin
huulilleen. Kuningas, jolle hänen saksilaisten alamaistensa tavat eivät
olleet outoja, vastasi tervehdykseen siihen kuuluvilla sanoilla: _Drink
hael_ (juon terveydeksesi) ja otti siemauksen maljasta, jonka
juomanlaskija tarjosi hänelle. Samaa kohteliaisuutta osoitettiin
Ivanhoellekin, joka sanojen asemesta vastasi tervehdykseen äänettömällä
kumarruksella peläten, että hänet äänestä tunnettaisiin.

Kun nämä tervehdysmenot oli suoritettu, nousi Cedrik taas ylös, ojensi
kätensä Rikhardille ja talutti hänet pieneen, aivan koristamattomaan
kappeliin, joka oli ikäänkuin kaiverrettu ulkopatsaan sisustaan. Muuta
ikkuna-aukkoa siinä ei ollut kuin soukka ampumareikä. Huoneessa olisi
siis ollut melkein pilkkosen pimeä, jollei kaksi seinään kiinnitettyä
tulisoihtua olisi palanut. Näiden rusottavassa, savuisessa valossa näkyi
kappelin kaareva kupu ja paljaat seinät sekä karkeasti kyhätty kivinen
alttari ja samasta aineesta tehty ristiinnaulitun kuva.

Alttarin edessä seisoivat ruumispaarit, joiden kumpaisellakin puolella
oli kolme pappia polvillaan; he hypistelivät helminauhojansa ja
mutisivat rukouksiaan suurella, ainakin ulkonaisella hartaudella. Tästä
työstä maksoikin vainajan äiti runsaan ruumisrahan (_soul scat_) Pyhän
Edmundin luostarikunnalle; ja jotta he täydesti ansaitsisivat palkkansa,
oli koko veljistö lukuunottamatta rampaa lukkaria siirtynyt
Coningsburghiin. Siellä kuusi heistä oli aina vuorotellen työssä
toimitellen jumalanpalvelusta Athelstanin ruumispaarien vieressä, ja
muut ottivat sill'aikaa runsaan osansa tarjona olevasta ravinnosta ja
huvituksesta. Tällä jumalisella tavalla vainajaa vartioidessaan hyvät
munkit pitivät tarkkaa huolta siitä, ettei virrenveisuun ääni saisi
hetkeksikään vaieta; sillä voisihan muuten Zernebock, muinaisten
saksilaisten paha henki, muka temmata Athelstan-vainajan kynsiinsä. Yhtä
suurta huolta he pitivät myös siitä, ettei kukaan maallikko saanut
koskea ruumispeittoon; sillä se oli sama, jota Pyhän Edmundin
hautajaisissa oli käytetty, ja sen pyhyys saattoi tulla saastutetuksi,
jos pyhittämättömät kädet kajoisivat siihen. Ja jos tästä huolenpidosta
lienee ollut mitään hyötyä vainajalle, niin oli hänellä täysi oikeuskin
vaatia sitä Pyhän Edmundin luostarikunnalta. Sillä ruumismaksuksi eli
»sieluveroksi» annettujen sadan kultakolikon lisäksi oli Athelstanin
äiti ilmoittanut aikovansa lahjoittaa mainitulle luostarille enimmän
osan vainajan maista sillä ehdolla, että hänen poikansa sekä myös hänen
puolisonsa sielujen puolesta luettaisiin lakkaamatta rukouksia.

Rikhard ja Wilfred seurasivat Cedrik Saksilaista ruumishuoneeseen, ja
kun heidän oppaansa oli juhlallisesti osoittanut Athelstanin paaria, he
samoinkuin Cedrik ristivät hartaasti silmänsä ja mutisivat lyhyen
rukouksen vainajan sielun puolesta.

Kun tämä jumalinen velvollisuus oli täytetty, niin Cedrik viittasi heitä
taas seuraamaan, astui muutamia portaita alas ja aukaisi varovasti
pienen kappelin viereisen rukoushuoneen oven. Tämä huone oli noin
kahdeksan jalkaa joka puolelle, ja samoinkuin kappelikin muurattu itse
ulkoseinän sisustaan. Sen ikkunana oleva ampumareikä antoi länttä kohti
ja leveni suuresti sisäänpäin; laskevan auringon säteet pääsivät siis
valaisemaan sen pimeitä nurkkia kohdistuen kunnianarvoisan näköiseen
naiseen, jonka kasvoilla vielä näkyi majesteetillisen kauneuden selvät
jäljet. Hänen pitkä suruvaatteensa ja alasvaluva huntunsa, jotka olivat
mustaa, utuista silkkiä, koroittivat tummuudellaan hänen ihonsa
valkeutta, ja kauniisiin keltaisiin, pitkiin kiharoihin ei ikä vielä
ollut sekoittanut hopeataan. Hänen kasvoillaan näkyi syvää surua ja
alistumista Jumalan tahtoon. Hänen edessään kivisellä pöydällä seisoi
norsunluinen ristiinnaulitun kuva ja sen vieressä messukirja, jonka
lehdet oli koristeltu maalatuilla kuvilla ja kannet varustettu
kultahakasilla ja kultanastoilla.

»Jalo Edith», lausui Cedrik, seisottuansa hetken aikaa ääneti ikäänkuin
antaaksensa Rikhardille ja Wilfredille aikaa katsella talon emäntää,
»nämä arvoisat vieraat ovat tulleet ottamaan osaa sinun suruusi. Ja tämä
uljas ritari varsinkin taisteli urhoollisesti vapauttaaksensa hänet,
jota me tässä nyt suremme.»

»Kiitokseni lausun hänelle hänen urhoudestaan», vastasi rouva, »vaikka
Jumalan tahto sääti, ettei siitä ollut pojalleni apua. Kiitokseni lausun
hänelle myös hänen kohteliaisuudestaan, kun hän tuli tänne katsomaan
Adelingin leskeä, Athelstanin äitiä tänä katkeran surun ja itkun
hetkenä. Sinun haltuusi, hyvä sukulaiseni, uskon nämä vieraat täydesti
luottaen siihen, ettei heiltä tule puuttumaan mitään siitä
vieraanvaraisuudesta, jota tämä suruhuone vielä voi tarjota.»

Vieraat kumarsivat syvään murehtivalle äidille ja poistuivat sitten
huomaavaisen oppaansa kanssa.

Toiset kiertoportaat johtivat heidät huoneeseen, joka oli yhtä iso kuin
se, mihin he ensiksi olivat tulleet. Tämä huone täytti näet koko ylimmän
kerroksen. Sieltä kuului, ennenkuin ovea aukaistiin, hiljaista,
surullista laulua. Sisään astuessaan he tapasivat noin kaksikymmentä
rouvaa ja neitoa, jotka kaikki olivat korkeata saksilaista sukuperää.
Neljä neitoa veisasi Rowenan johdolla vainajan sielun puolesta virttä,
josta me olemme saaneet vain pari kolme säkeistöä selville:

    Tomu tomuksi
    kaikki katoovi.
    Sielu jättänyt
    on tomun asunnon,
    täys valta siinä on
    matosilla nyt.

    Sielu seutuviin
    tietämättömiin
    läksi lentäen.
    Siell' liekkiin mennä saa,
    mi tahrat puhdistaa
    pahain tekojen.
    Piinapaikkahas
    Maria autuas
    pian rientäköön
    ja tähden virttemme
    ja rukoustemme
    sinut päästäköön!

Sillä aikaa kuin mainitut neljä neitosta veisasivat tätä ruumisvirttä
hiljaisella, surullisella äänellä, olivat muut naiset täydessä toimessa
hautajaisvalmistuksissa. Osa tikkaili parhaan taitonsa ja aistinsa
mukaan suurta silkkipeittoa, jolla Athelstanin ruumispaarit piti
verhota. Toinen joukko punoi kukkasista, joita heillä oli suurissa
koreissa edessään, kiehkuroita myöskin paarien koristukseksi. Neitojen
käytös oli ylimalkaan sovelias, vaikk'ei se osoittanutkaan kovin
katkeraa surua. Vilahtipa näet toisinaan hymyily tai kuiskaus esiin,
joiden johdosta vakavammat vanhat naiset nuhtelivat heitä; olipa
joukossa jokunen kaunotarkin, jonka ajatukset ehkä enemmän askartelivat
hänen oman surupukunsa pukevaisuudessa kuin siinä surullisessa juhlassa,
jota tässä varusteltiin. Ja tämä mieliala (pitäähän totuus aina
tunnustaa) ei suinkaan ottanut masentuakseen, kun kaksi outoa ritaria
astui nyt sisään; päinvastoin syntyi koko joukossa innokasta tirkistelyä
ja tirskuntaa. Rowena yksin, joka oli liian ylpeä ollakseen keikailija,
tervehti pelastajaansa suloisella kohteliaisuudella. Hänen kasvonsa
olivat vakavat, mutta eivät silti vallan surulliset. Ja sangen
epätietoista olikin, eikö hänen vakavuutensa syynä ollut yhtä paljon
ajatus Ivanhoesta ja tämän kohtalosta kuin Athelstanin kuolemasta.

Mutta Cedrikistä, jonka silmät -- niinkuin muistamme -- eivät juuri
olleet terävimpiä tämmöisissä asioissa, Rowenan suru näytti paljon
syvemmältä kuin muiden neitojen, niin että hän katsoi sopivaksi kuiskata
seuralaisilleen selitykseksi: »Hän oli jalon Athelstanin kihlattu
morsian». -- Ja sangen epäiltävää on, enensikö tämä ilmoitus
suurestikaan Wilfredin halua ottaa osaa coningsburghilaisten suruun.

Johdettuansa vieraat tällä tavoin juhlallisesti kaikkiin eri huoneisiin,
joissa Athelstanin muistoa vietettiin eri tavalla, Cedrik vei heidät
pieneen kamariin. Sen hän sanoi olevan ainoastaan semmoisia
kunnioitettavia vieraita varten, jotka eivät olleet vainajan läheisiä
tuttavia ja jotka sentähden kenties eivät tahtoneet koko aikaa
seurustella niiden kanssa, joita tämä surkea tapaus lähimmin koski. Hän
lupasi toimittaa sinne kaikkea, mitä he voisivat tarvita, ja aikoi
lähteä tiehensä. Mutta Musta ritari tarttui hänen käteensä.

»Pyytäisin saada muistuttaa teille mieleen, jalo taani», virkkoi hän,
»että te, viime kerralla erotessamme lupasitte suostua pyyntööni
palkinnoksi siitä avusta, jota minulla oli onni osoittaa teille.»

»Se on myönnetty ennenkuin mainittukaan, jalo ritari», vastasi Cedrik,
»mutta tällä surun hetkellä...»

»Sitä», sanoi kuningas, »minäkin olen kyllä ajatellut -- mutta aikani on
täpärällä eikä mielestäni ole sopimatonta, että laskiessamme jalon
Athelstanin hautaan samalla myös hautaamme tarpeettomat ennakkoluulomme
ja liian pikaiset päätöksemme.»

»Herra Musta ritari», virkkoi Cedrik punastuen ja keskeyttäen
vuorostansa kuninkaan puheen, »tottahan pyyntönne toivoakseni koskee
teitä itseänne eikä ketään muuta. Sillä niihin asioihin, jotka kajoavat
sukuni kunniaan, lienee vieraan melkein sopimatonta sekaantua.»

»En tahdokaan niihin sekaantua», jatkoi kuningas sävyisästi, »en
ainakaan enempää kuin mitä te itse sallitte. Tähän asti olette vain
tuntenut minut Mustan ritarin nimellä. Tietäkää nyt, että olen Rikhard
Plantagenet.»

»Rikhard, Anjoun herttuako!» huudahti Cedrik perääntyen hämmästyneenä
askeleen taaksepäin.

»Ei, jalo Cedrik -- vaan Rikhard, Englannin kuningas, jonka hartain halu
ja rakkain toivo on nähdä kaikki Englannin pojat hyvässä sovussa
keskenänsä. -- Ja nyt, jalo taani, etkö kunnioita kuningastasi
polvennotkistuksella?»

»Kellekään normannilaissukuiselle ei polveni ole ikänä notkistunut»,
vastasi Cedrik.

»Säästä sitten kunnioituksesi», lausui kuningas, »kunnes olen osoittanut
ansaitsevani sen suomalla suojelustani yhtä paljon saksilaisille kuin
normannilaisille alamaisilleni.»

»Korkea herra», vastasi Cedrik, »teidän urhouttanne ja kuntoanne olen
aina ansion mukaan pitänyt kunniassa. Hyvin myös tiedän, että oikeutenne
kruunuun perustuu siihen, että olette Matildan jälkeläinen, joka oli
Edgar Athelingin sisaren tytär ja Malcolmin, Skotlannin kuninkaan tytär.
Mutta vaikka Matilda olikin saksilaista kuningassukua, ei hän kuitenkaan
ollut kuningaskunnan oikea perillinen.»

»En tahdo, jalo taani, sinun kanssasi riidellä oikeudestani kruunuun»,
virkkoi Rikhard närkästymättä. »Pyydän vain sinua katsahtamaan
ympärillesi, löydätkö mitään muuta samanarvoista vaakakuppiin
pantavaksi.»

»Tulitteko te, korkea herra, tänne puhumaan tätä minulle?» kimmastui
Cedrik. -- »Kehumaan minulle kansani häviöstä, ennenkuin viimeinen vesa
saksilaisesta kuningassuvusta vielä on hautaan saatettu?» Näin
sanoessaan hänen muotonsa synkistyi. -- »Se oli rohkea -- se oli
varomaton teko!»

»Eipä suinkaan, sen vannon pyhän ristin kautta!» vastasi kuningas. »Sen
tein siinä lujassa luottamuksessa, jolla kunnon mies luottaa toiseen
kunnon mieheen pelkäämättä vaaran varjoakaan.»

»Hyvin puhuttu, herra kuningas -- sillä kuninkaana, sen myönnän, te
olette ja pysytte minun voimattomasta vastustuksestani huolimatta. Minä
en uskalla ryhtyä ainoaankaan keinoon, jolla sen voisin estää, vaikka te
olette johtanut minut kovaan kiusaukseen!»

»Ja palatkaamme nyt jälleen minun pyyntööni», virkkoi kuningas, »jota
minä anon aivan yhtä lujasti luottaen suostumukseesi, vaikka et olekaan
tunnustanut minun kuningasvaltani laillisuutta. Minä vaadin siis, että
sinä -- miehenä, jolle hänen antamansa sana on pyhä, ja uhalla, että
muuten pidän sinua sanansyöjänä, valanrikkojana ja _nideringinä_.
--annat anteeksi tälle kunnon ritarille, Wilfred Ivanhoelle, ja otat
hänet jälleen isällisiin armoihisi. Tähän sovitustoimeenhan, totta sen
myönnät, minulla lienee valta sekaantua, koska siitä riippuu minun
ystäväni onni ja eripuraisuuden sammuminen minun uskollisessa
kansassani.»

»Ja tämäkö on Wilfred?» kysyi Cedrik osoittaen poikaansa.

»Isäni -- isäni!» huusi Ivanhoe heittäytyen polvilleen Cedrikin jalkojen
juureen. »Suo minulle anteeksi!»

»Sen suon, poikani», lausui Cedrik kohottaen hänet maasta. »Herewardin
poika pitää sanansa, vaikka se olisikin normannilaiselle annettu. Mutta
anna minun nähdä sinut jälleen englantilaisten esi-isiesi vaatteissa ja
pukimissa -- lyhyitä nuttuja, kirjavia lakkeja ja eriskummallisia sulkia
ei pidä näkymän minun siivossa talossani. -- Sinä aiot puhua», lisäsi
hän ankarasti, »ja minä arvaankin mistä asiasta. Mutta Rowenan tulee
viettää kaksi suruvuotta kihlatun puolisonsa muistoksi; kukaan
saksilaisista esi-isistämme ei tunnustaisi meitä jälkeläisiksensä, jos
rupeaisimme puhumaan uudesta naimiskaupasta, ennenkuin neidolle ensin
aiotun puolison hauta on vielä umpeen luotu, -- miehen, joka sekä
syntyperänsä että sukunsa suhteen paljoa paremmin olisi ansainnut hänen
kätensä. Katkaisisipa Athelstan itsekin veriset hikiliinansa ja astuisi
tänne eteemme kieltämään tällaista hänen muistonsa häväistystä.»

Näyttipä siltä, kuin Cedrikin sanat todellakin olisivat herättäneet
haamun haudasta. Sillä tuskin hän oli saanut ne suustansa, kun ovi lensi
auki ja Athelstan hikiliinoihin puettuna seisoi heidän edessään
kalmankalpeana ja laihana niinkuin haudasta noussut ainakin.

Tämä näky löi läsnäolijat kauhulla ja hämmästyksellä. Cedrik peräytyi
taaksepäin, niin pitkälle kuin seinä salli. Nojautuen siihen, kuten
mies, joka ei omin voimin jaksa pystyssä pysyä, hän tuijotti ystävänsä
haamuun liikkumattomiksi jäykistynein silmin ja suu ammollaan. Ivanhoe
risti silmänsä lukien rukouksia saksin, latinan ja normannilaisranskan
kielellä, mikä milloinkin juolahti hänen muistiinsa. Ja Rikhard
puolestansa väliin siunasi »_Benedicite_», väliin kirosi: »_Mort de ma
vie_!»

Sillä välin alkoi alakerroksesta kuulua hirveätä melua. Muutamat
huusivat: »Ottakaa kiinni nuo munkkipetturit!» -- Toiset: »Viskatkaa
heidät vankityrmään!» Vielä toiset: »Alas torninharjalta mokomat!»

»Herran Jumalan nimeen!» sanoi Cedrik puhutellen ystävävainajansa
haamua, »jos olet kuolevainen ihminen, niin puhu! -- Tai jos henki
lienet, niin virka meille, miksi jälleen ilmestyt meille, ja voinko minä
jotakin tehdä, jotta saisit haudassa rauhan. Oletko elävä tai kuollut,
jalo Athelstan, niin puhu Cedrikille!»

»Sen tahdon tehdä», virkkoi haamu vakavasti, »kunhan olen saanut hiukan
hengittää ja te suotte minulle vähän aikaa. -- Eläväkö, kysyt sinä? Olen
minä maar niin elävä kuin ihminen voi olla, joka on kolme vuorokautta
--tuntuivathan ne kolmen iankaikkisuuden pituisilta! -- elänyt leivällä
ja vedellä -- niin juuri, ainoastaan leivällä ja vedellä, isä Cedrik!
Sen ravitsevampaa ruokaa, vannon taivaan ja kaikkien pyhien miesten
kautta, ei ole mennyt kurkustani alas kolmeen iänikuiseen vuorokauteen,
ja oikein on Jumalan ihme, että seison tässä omilla jaloillani sitä
kertomassa.»

»Kuinka, jalo Athelstan», sanoi Musta ritari, »itsehän minä näin teidän
kaatuvan tuon julman temppeliherran iskettyä teihin Torquilstonen
rynnäkön lopulla ja luulin, niinkuin myös Wamba kertoi, että teidän
kallonne oli halkaistu hampaita myöten.»

»Siinä luulitte väärin, herra ritari», vastasi Athelstan, »ja Wamba
kertoi valheen. Hampaani ovat kaikki paikoillaan, sen saa
illallisruokani kohta kokea. Tästä en kuitenkaan kiitä temppeliherraa,
jonka miekka vain kääntyi ja löi minua lappeellaan; kelpo nuijani, jolla
torjuin vastaan, käänsi aseen toisaalle. Jos minulla olisi ollut
teräslakkini päässä, niin enpä olisi välittänyt koko iskusta
hituistakaan, vaan olisin antanut hänelle semmoisen vastaläimäyksen,
että hän olisi unohtanut pakonsa. Mutta niinhän kävi, että minä
mätkähdin maahan loukkautuen tosin, mutta en haavoittuneena.
Kumpaiseltakin puolelta kaatui miehiä kuoliaina päälleni, niin etten
vironnut henkiin, ennenkuin huomasin makaavani ruumisarkussa, jonka
kansi onneksi oli auki, Pyhän Edmundin luostarin kirkon alttarin edessä.
Minua aivastutti usean kerran, -- minä huoahdin, heräsin ja olisin
noussut istumaan. Mutta melua kuultuaan luostarin abotti ja lukkari
kiiruhtivat luokseni pelästyneinä ja epäilemättä hämmästyneinä; heistä
ei kaiketi ollut lainkaan hauska nähdä sitä miestä elävänä, jonka
perinnön he olivat jo toivoneet saavansa korjata haltuunsa. Minä käskin
viiniä -- sitä tuotiin, mutta mahtoi siinä olla nukutuslääkettä seassa,
sillä nukahdin vielä sikeämpään uneen kuin ennen enkä herännyt moneen
aikaan. Viimeinpä huomasin käsivarteni olevan kapaloissa ja jalkani niin
kovasti yhteen sidottuna, että sitä muistellessakin vielä niveleitä
kivistää. Huoneessa oli pilkkopimeä -- se oli luultavasti luostarin
vankihuone -- umpinaisesta, homeisen kosteasta ilmasta päätin, että sitä
käytetään myös hautauspaikkana. Kummallisia ajatuksia pyöri päässäni,
kun ajattelin, mihin olin joutunut. Vingahtipa viimein ovi ja kaksi
ilkeätä munkkirahjusta astui sisään. He tahtoivat uskotella minulle,
että olin muka kiirastulessa; mutta tunsinhan minä abotin turpean,
läähättävän äänen. -- Pyhä Jeremias! puhuipa hän nyt toisella tavalla
kuin minun pöydässäni pyytäessään vielä palasen siankinkkua. Olihan se
kapinen koira mässännyt minun luonani joulusta aina loppiaiseen asti!»

»Malttakaa mielenne, jalo Athelstan», virkkoi kuningas, »vetäkää henkeä
-- kertokaa juttuanne hitaasti. Onhan tätä seikkailua yhtä huvittava
kuulla kuin runosepän tarinaa.»

»Mutta mitä kumman huvittavaa, Bromeholman ristin nimessä, tässä jutussa
saattaisi ollakaan?» ihmetteli Athelstan. »Palasen ohraleipää ja
ruukullisen vettä, -- siinä kaikki, mitä nuo kitsaat konnat, joita isäni
ja minä olimme rikastuttaneet, toivat minulle. Sitä ennen olivat
siankinkun sirut ja ohrakapat, joita he petkuttivat köyhiltä orjilta
sekä palkkalaisilta rukoustensa palkaksi, olleet heidän parhaita
herkkujaan. Noita häijyjä, kiittämättömiä kyykäärmeitä! -- antaapa vain
ohraleipää ja ojavettä semmoiselle hyväntekijälle kuin minä olin ollut
heitä kohtaan! Minä savustan heidät ulos luolastaan, vaikkapa sen
johdosta joutuisinkin kirkonkiroukseen!»

»Mutta virkapas, Pyhän Neitsyen nimessä, jalo Athelstan», sanoi Cedrik
tarttuen ystävänsä käteen, »kuinka sitten pelastuit tuosta uhkaavasta
vaarasta? Heltyikö heidän sydämensä?»

»Heltyikö heidän sydämensä!» kertasi Athelstan. »Sulaako kallio
päivänpaisteessa? Siellä olisin vielä nytkin, jollei jokin
äkkiarvaamaton aihe -- nyt huomaan, että se oli heidän juhlallinen
lähtönsä minun hautajaispitoihini, vaikka he hyvin tiesivät, millä tapaa
ja missä minä olin elävältä haudattuna -- olisi kutsunut koko sitä
vaapsahaisparvea ulos pesästä. Minä kuulin heidän suristelevan
kuolinvirsiänsä, mutta vähänpä tiesin, että samat veijarit, jotka
näännyttivät ruumistani nälällä, veisasivat niitä juuri muka minun
sieluni pelastukseksi. He lähtivät tiehensä, ja kauan aikaa sain odottaa
ruokaani -- eipä kumma, sillä olihan rammalla lukkarilla liian paljon
huolta oman maarunsa täyttämisestä, jotta olisi joutanut minua
muistamaan. Tulipa hän kuitenkin lopulta horjuvin askelin ja kovasti
löyhkäten viinalta ja ryydeiltä. Hyvä ruoka oli pehmittänyt hänen
sydämensä, niin että hän entisen vanginruoan sijasta toi minulle nyt
piirakankannikan sekä pullollisen viiniä. Minä söin ja join ja sain
uutta voimaa; ja hyväksi onnekseni lukkari, joka oli kovin pöpperössä
toimittaaksensa kelvollisesti vanginvartijan virkaa, työnsi salvan reiän
ohitse, niin että ovi jäi raolleen. Valo, ruoka ja viini panivat
neuvokkuuteni liikkeelle. Rengas, johon kahleeni olivat kiinnitetyt, oli
ruostunut pahemmin kuin mitä minä tai tuo häijy abotti osasimme
aavistaa. Eihän rautakaan voi kestää sen helvetin vankiluolan
kosteutta.»

»Huoahtakaa vähän, jalo Athelstan», sanoi Rikhard, »ja haukatkaa jotakin
virkistykseksenne, ennenkuin jatkatte näin hirvittävää kertomusta.»

»Haukatako!» matki Athelstan. »Olenhan minä jo haukannut viisi kertaa
tänäpäivänä -- vaan eipä sentään sirunen tuosta lihavasta siankinkusta
olisi liikaa. Ja olkaa te myös hyvä, herra ritari, ja tyhjentäkää
kanssani lasillinen viiniä.»

Vaikka vieraat yhä vielä olivat ällistyksissä, ottivat he ryypyn
kuolleista nousseen isäntänsä terveydeksi, ja tämä jatkoi sitten
kertomustaan. Nytpä hänellä olikin paljon useampia kuulijoita kuin
alussa. Sillä annettuansa muutamia tarpeellisia käskyjä linnan
järjestyksestä oli Edith-rouva tullut eloon kirvoitetun poikansa
jäljestä vieraskamariin, ja hänen kanssaan oli seurannut niin monta
vierasta, sekä miehiä että naisia, kuin vain tunkeutumalla saattoi
päästä sisään. Toiset, ulos portaille jääneet, ymmärsivät väärin, mitä
kuulivat, ja kertoivat sen vielä paljon enemmän väärennettynä alempana
seisoville, jotka viimein toistivat jutun pihalle kokoontuneelle
kansalle muodossa, mikä ei enää vähimmässäkään määrässä muistuttanut
tositapausta. Mutta tähän tapaan jatkoi Athelstan kertomusta
pelastuksestaan:

»Kun näin, että olin päässyt irti renkaasta, kömmin portaita myöten
ylös, niin hyvin kuin kahleilla raskautettu ja nälällä näännytetty
mies-parka kykenee. Pitkällisen koperoimisen jälkeen iloisen laulun ääni
viimein opasti minut erääseen kamariin, missä arvoisa lukkari -- älkää
pahaksi panko! -- vietti oikeata pirunmessua isomahaisen ja rotevan
munkin kanssa, joka oli paljoa enemmän rosvon kuin pyhän miehen
näköinen. Minä ryntäsin äkkiä heidän kimppuunsa, ja hikiliinojeni näky
sekä kahleitteni kolina mahtoivat aiheuttaa sen, että näytin pikemmin
toisen kuin tämän maailman asukkaalta. Molemmat ällistyivät; mutta kun
minä nyrkilläni olin iskenyt lukkarin maahan, niin toinen lurjus, hänen
viinaveikkonsa, yritti sivaltaa minua paksulla nuijasauvalla.»

»Se oli varmasti veli Tuck, siitä voisin lyödä vetoa vaikka kreivin
lunnasrahoista», sanoi Rikhard katsahtaen Ivanhoeen.

»Yhtä hyvin hän saattoi olla vaikka ilmiperkele, ja se hän lienee
ollutkin», äyskähti Athelstan. »Hyväksi onnekseni hänen lyöntinsä ei
sattunut; ja kun tulin lähemmäksi ruvetakseni painisille, hän jo
pötkikin käpälämäkeen, minkä ennätti. Minä päästin viipymättä omat
jalkani vapaiksi kahleavaimella, jonka löysin avainreksusta lukkarin
vyöltä. Tekipä minun ensin mieli lyödä sen lurjuksen aivot mäsäksi hänen
omalla avainkimpullaan, mutta kiitollisuus piirakankannikasta sekä
viinipullosta, jotka se konna oli tuonut minulle vankeuteeni, hellytti
sydämeni. Annoin siis hänelle vain muutamia kelpo potkuja ja jätin hänet
virumaan lattialle; sitten pistin taskuuni vähän paistia sekä
nahkaleiliin viiniä, joista herkuista nuo pyhät veljet olivat
nautiskelleet, menin talliin ja löysin erikoisesta hinkalosta oman
parhaan hevoseni, joka epäilemättä oli pantu syrjään hurskaan isän
abotin tarpeeksi. Tuosta ajaa karautin tännepäin niin joutuisaan kuin
juhtani vain jaksoi juosta -- ja minne ikänä tulin, siellä kaikki
ihmiset pakenivat tieltäni. He luulivat minua kummitukseksi, ja
luulivatpa sitä paremmalla syyllä, kun olin vetänyt hikiliinan kasvojeni
yli, jottei minua tunnettaisi. Enpä olisi päässytkään omaan linnaani
sisään, jollei minun olisi luultu kuuluvan silmänkääntäjän seuraan, joka
linnanpihalla huvittaa kansaa, niin ettei luulisikaan heidän olevan
viettämässä isäntänsä hautajaisia. Niinpä siis ruokaeversti arveli minua
joksikin miekkoseksi, joka oli tämmöisessä puvussa tullut auttamaan
hulivilin narrintemppuja, ja sillä tavoin pääsin sisään. Sitten ilmoitin
asian äidilleni ja haukkasin kiireesti vähän palaa, ennenkuin tulin
sinua hakemaan, jalo ystäväni.»

»Ja nyt olet löytänyt minut», lausui Cedrik, »valmiina ryhtymään
uudestaan uljaisiin, kunniaa ja vapautta tuottaviin hankkeisiimme.
Vakuutan sinulle, ettei mikään aamu sen paremmin kuin huominen sovellu
jalon saksilaiskansan kahleiden katkomiseksi.»

»Älä puhu nyt kenenkään kahleiden katkomisesta», vastasi Athelstan;
»hyvä sekin, kun itse olen päässyt niistä vapaaksi. Enemmän palaa
mieleni tuota abotti-konnaa rankaisemaan. Hänet minä hirtän tämän
Coningsburghin linnan huippuun messupaitoineen ja alttarivaatteineen. Ja
jos sinne johtavat portaat ovat liian ahtaat, niin ettei hänen ruhonsa
pääse läpi, minä hinautan hänet ulkoa päin ylös.»

»Mutta, rakas poikani», sanoi Edith, »muista toki hänen pyhää
virkaansa.»

»Muista minun kolmipäiväistä paastoani!» tiuskaisi Athelstan. »Minä
tahdon laskea heistä veret tyhjäksi, jok'ainoasta. Front-de-Boeuf
poltettiin paljon pienemmän pahanteon tähden elävältä, sillä hän ravitsi
sentään vankejansa kelpo lailla, vain viimeiseen soppaan hän panetti
liian paljon sipulia. Mutta nämä ulkokullatut, kiittämättömät orjat,
jotka niin usein istuivat imartelevina kuokkavieraina pöydässäni, eivät
antaneet minulle soppaa eikä sipuliakaan, ei paljon eikä vähän, -- ja
sentähden heidän pitää nyt kuolla, sen vannon Hengistin sielun kautta!»

»Mutta entä paavi, jalo ystäväni», muistutti Cedrik.

»Mutta entä perkele, jalo ystäväni», keskeytti Athelstan; »heidän pitää
kuolla, ja siinä jutun loppu! Vaikka he olisivatkin kaikkein parhaat
munkit maan päällä, niin kylläpä maailma ilman heitäkin tullee toimeen.»

»Häpeä, jalo Athelstan», lausui Cedrik. »Unohda nuo konnat ja ajattele
vain sitä loistavaa kunniaa, joka sinulle nyt on tarjona. Ilmoita tälle
korkealle normannilaiselle herralle, Rikhardille, Anjoun herralle, että
olkoonpa hän kuinka leijonamielinen hyvänsä, hän ei saa taistelutta
pitää hallussaan Alfredin valtaistuinta, niin kauan kuin yksikään
miespuolinen vesa Pyhän Tunnustajan suvusta vielä on hengissä ja voi
siitä kilvoitella.»

»Mitä!» virkkoi Athelstan, »onko tämä jalo Rikhard kuningas?»

»Hän on Rikhard Plantagenet itse», sanoi Cedrik. »Mutta eihän minun ole
tarvis huomauttaa sinulle, että koska hän on vapaaehtoisesti tullut
vieraaksi, häntä ei saa loukata eikä työntää vankityrmään -- hyvinhän
muistanet itsekin, mikä on talon isäntänä velvollisuutesi häntä
kohtaan.»

»Muistan kyllä, niin totta kuin olen kristitty ihminen», sanoi
Athelstan, »ja muistanpa myös velvollisuuteni alamaisena. Tässä siis
tarjoan hänelle uskollisen palvelukseni sekä sydämellä että kädellä.»

»Poikani», lausui Edith, »unohdatko kuninkaalliset oikeutesi!»

»Unohdatko Englannin vapauden, ruhtinaallisesta suvustasi halventunut
vesa!» huudahti Cedrik.

»Äitini ja ystäväni», virkkoi Athelstan, »lakatkaa moittimasta minua.
Vesi- ja leipäkoppi on ihmeitätekevä kunnianhimon masentaja, ja minä
olen haudasta noustuani viisaampi mies kuin sinne alas astuessani.
Puolet noista joutavista hullutuksista puhalsi kavala abotti Wolfram
korviini, ja itsepä nyt näette, onko hän luotettava neuvonantaja. Siitä
saakka kun nuo vehkeet pantiin alulle, on minun osanani ollut vain
kiireiset matkustukset, lyhyet ruokarupeamat, korvapuustit ja
kolahdukset, vankeus ja nälkä; ja mikä muu loppu niistä viimein voikaan
tulla kuin että muutamat tuhannet rauhalliset ihmiset saavat surmansa?
Minä tahdon, sen sanon teille, olla kuningas vain omalla maatilallani
enkä missään muualla. Ja ensimmäinen valtatekoni omalla maatilallani on
oleva se, että hirtän abotin ja hänen munkkinsa.»

»Entä minun kasvattini Rowena», kysyi Cedrik, »toivonpa ettet toki häntä
hylkää?»

»Isä Cedrik», vastasi Athelstan, »olehan nyt järkevä mies. Rowena-neiti
ei huoli minusta -- hän rakastaa sukulaiseni Wilfredin hansikkaan pikku
sormea enemmän kuin minua kaikkine tavaroineni päivineni. Tuossahan hän
itse seisoo ja voi sen todeksi todistaa. No, no, älkää punastuko,
serkku, eihän ole mikään häpeä rakastaa hovimiestä ja ritaria enemmän
kuin maamoukkaa ja franklinia. Mutta älkääpä myöskään naurako, Rowena,
sillä hikiliinat ja kuopalle menneet posket eivät ole, sen Jumala
tietää, lainkaan naurettavia. Tai jollette voi olla nauramatta, niin
tahdon antaa teille huvittavampaa naurun aihetta. -- Antakaapa minulle
kätenne, tai -- paremmin puhuen -- lainatkaa vain se minulle, sillä
pyydän sitä vain ystävänä. Kas tässä serkku Wilfred Ivanhoe, sinun
hyväksesi minä luovun ja eriän... Hui, hai! Pyhä Dunstan auttakoon!
mihinkä Wilfred-serkku onkaan kadonnut! Ja kuitenkin, jolleivät silmäni
tuosta pitkästä paastoamisesta yhä vielä liene käännetyt, näin hänet
juuri äsken tässä seisomassa.»

Kaikki katsahtivat nyt ympärilleen etsien Ivanhoeta, mutta tämä oli
poissa. Viimein saatiin kuitenkin tietää, että muuan juutalainen oli
pyrkinyt hänen puheilleen ja että Ivanhoe, aivan lyhyen keskustelun
jälkeen, oli käskenyt Gurthin tuomaan hänen varusteensa ja oli sitten
lähtenyt linnasta.

»Kaunis serkkuni», virkkoi Athelstan nyt Rowenalle, »jos voisin
ajatella, että jokin muu kuin mitä tärkein asia on ollut syynä Ivanhoen
äkilliseen katoamiseen, niin peräyttäisin...»

Mutta samassa kun hän, huomattuansa Ivanhoen katoamisen, oli päästänyt
Rowenan käden irti, oli myöskin neito, joka tunsi tilansa sangen
kiusalliseksi, karannut huoneesta.

»Totta totisesti», puuskahti hölmistynyt Athelstan, »onpa tuo naisväki
vähimmin luotettavaa lajia kaikista elävistä, lukuunottamatta munkkeja
abotteineen. Tahdon olla pakana, jollen toivonut häneltä koreita
kiitoksia, vieläpä kenties muiskunkin kaupan päälliseksi. Mutta näissä
riivatuissa hikiliinoissa mahtanee olla jokin taikavoima, joka
karkoittaa kaikki ihmiset pakosalle. -- Teidän puoleenne minä siis
käännyn, jalo Rikhard-kuningas, vannoen teille uskollisuutta niinkuin
kunnon alamaisen...»

Mutta poissa oli kuningaskin; eikä kukaan tiennyt, mihin hän oli
joutunut. Viimein saatiin kuitenkin tietää, että hän oli rientänyt
linnanpihalle ja kutsunut eteensä juutalaisen, joka oli käynyt Ivanhoen
puheilla. Hetken aikaa puheltuansa hänen kanssaan Rikhard oli kiivaalla
äänellä käskenyt tuomaan ratsunsa esille, hypännyt selkään, pakottanut
juutalaisenkin nousemaan toisen hevosen selkään, ja lähtenyt
ratsastamaan semmoista vauhtia, että, Wamban sanoilla puhuen, vanhan
juutalaisen niskan kestävyydestä ei olisi voinut panna pantiksi
kuparikolikkoakaan.

»Niin totta kuin toivon tulevani autuaaksi!» huudahti Athelstan, »on
varmaan pahahenki Zernebock minun poissa ollessani ottanut asuntonsa
tähän linnaani. Minä palaan hikiliinoissani niinkuin saalis, jonka hauta
on päästänyt kidastaan, ja jokainen, jota puhuttelen, katoaa heti
kuultuaan minun ääneni! Mutta mitä hyödyttää puhuakaan siitä. Tulkaa
ystäväni -- niin monta kuin teitä vielä on jäljellä -- ja seuratkaa
minua pitosaliin, etteivät vielä useammat meistä katoaisi. Tottahan,
toivoakseni, pöytä on jokseenkin hyvin varustettu, niinkuin vanhasta
saksilaissuvusta syntyneen miehen hautajaisissa sopii. Älkäämme kauemmin
viivytelkö; kukapa tietää, mikä piru meiltä ehkä illallisenkin viepi.»



KOLMASVIIDETTÄ LUKU.


    Niin synnit raskauttakoot Mowbrayn rintaa,
    ett' orhin vaahtoavan selkä taittuu
    ja ratsastaja suin päin syöksyy maahan.

                               _Rikhard II_.

Kertomuksemme palaa nyt jälleen Templestowen linnan edustalle hetkellä,
jolloin veristä arpaa oli heitettävä Rebekan elämästä ja kuolemasta.
Vilkasta touhua ja liikettä siellä vilisi, ikäänkuin kaikki lähiseudun
asukkaat olisivat virranneet kokoon kyläkirkon vihkiäisiin tai muuhun
maalaisjuhlaan. Mutta eihän harras halu joutua verta ja surmaa katsomaan
ollut yksistään noille muinaisille pimeille ajoille ominaista, vaikka
silloin tosin alinomaiset gladiaattorileikit, kaksintaistelut sekä
turnajaiset olivat enemmän totuttaneet ihmisiä näkemään, kuinka
urhoolliset miehet menettivät henkensä toistensa kädestä. Ainahan
touhuaa äärettömiä katselijajoukkoja meidänkin aikanamme, vaikka tavat
ovatkin sivistyneet, jokaiseen mestaustilaisuuteen, nyrkkitaisteluun,
kapinaan tai hallitusmuodon perinjuurista muuttamista vaativaan
kokoukseen. Itse asia ei heihin koske juuri lainkaan, he tahtovat vain
nähdä miten käy.

Sangen suuri kansanjoukko oli siis koolla Templestowen
preceptorio-kartanon edustalla, haluten nähdä juhlasaaton lähtevän
portista. Vielä enemmän oli joukkoa asettunut turnaustantereen
ympärille. Tämä oli aidattu kappale tasaista maata kartanon lähellä,
joka oli huolellisesti tasoitettu sotaisten munkkien aseharjoituksia
varten. Se täytti pienen, tasavietteisen kunnaan laen, oli ympäröity
vahvalla aitauksella ja niiden sisäpuolta kiertävillä katselijalavoilla,
sillä temppeliherrat sallivat mielellään ihmisten ihailla heidän
taitoansa ritarillisissa harjoituksissa.

Tätä tilaisuutta varten oli tantereen itäiselle reunalle pystytetty
valtaistuin suurmestaria varten, ja sen ympärillä olivat ritariston
preceptorien sekä ritarien kunniasijat. Niiden yläpuolella liehui pyhä
lippu, _Beau-séant_, joka oli temppeliherroille samalla kertaa
sotaviirinä ja taisteluhuutona.

Tantereen vastakkaiselle sivulle oli halkokasa pinottu syvälle maahan
kiinnitetyn patsaan ympärille siten, että siihen oli jätetty aukko,
josta poltettavaksi tuomittu voitiin tuoda surmapiirin sisään; siellä
hänet oli kiinnitettävä patsaaseen kahleilla, jotka riippuivat valmiina.
Tämän surmalaitoksen vieressä seisoi neljä mustaa orjaa, joiden
afrikkalainen ihonväri ja kasvojen muoto suuresti peloitti kansaa; heitä
ällisteltiin, ikäänkuin he olisivat olleet pahoja henkiä, jotka
par'aikaa puuhasivat helvetillisessä työssänsä. Nämä miehet eivät
muulloin liikahtaneet paitsi kun yksi heistä, joka näytti heidän
päälliköltään, käski toisia latomaan uudella ja paremmalla tavalla
varalla olevat polttopuut. Sanalla sanoen, he eivät näyttäneet
huomaavankaan katselijajoukkojen läsnäoloa eikä mitään muuta, paitsi
mikä kuului heidän julmaan virkaansa. Kun he puhelivat keskenään,
aukenivat heidän paksut huulensa ja suuret, valkeat hampaat pistivät
esiin, ikäänkuin he olisivat irvistelleet ilosta tuota toivottua
hirveätä tapausta ajatellessaan. Ja talonpojat töllistelivät heitä
voimatta uskoa muuta, kuin että nämä olivat niitä pahoja henkiä, joiden
parissa noita oli seurustellut, ja jotka nyt, kun heidän palvelusaikansa
oli loppunut, olivat valmiit korjaamaan hänet sieluineen ruumiineen.
Talonpojat kuiskuttelivat keskenään kerraten kaikkia niitä pahoja
tekoja, joita perkele muka oli toimittanut tällä metelisellä,
onnettomalla ajalla, -- ja näissä puheissa sai sarvipää tietysti
enemmänkin syytä osaksensa kuin oikeudenmukaisesti hänelle olisi ollut
tuleva.

»Ettekö ole kuullut, Dennet-vaari», virkkoi eräs talonpoika
naapurilleen, »että perkele on käynyt ilmielävänä perimässä
korkeasukuisen saksilaisen thanen, Coningsburghin Athelstanen?»

»Olen maar, mutta täytyipä sen tuoda hänet takaisin, kiitos Jumalan ja
Pyhän Dunstanin.»

»Mitä puhetta tuo on?» kysyi reipas nuori mies, joka oli pukeutunut
vihreään, kullalla kirjottuun nuttuun ja jonka kantapäillä seurasi
harteva poika kantaen selässään harppua, isäntänsä tunnusmerkkiä. Tämä
ministreli ei näyttänyt olevan halpaa sukua; sitä todisti hänen
rikkaasti kirjaeltu nuttunsa ja lisäksi vielä hänen kaulassaan riippuvat
hopeavitjat, joihin hänen viritysavaimensa oli kiinnitetty. Oikean
käsivarren hihassa oli hopealaatta, johon ei, kuten muuten tapana oli,
ollut piirrettynä sen paronin vaakunaa, jonka huonekuntaan ministreli
kuului, vaan ainoastaan sana _Sherwood_. -- »Mitä te tällä puheella
tarkoitatte?» kysyi iloinen ministreli sekaantuen talonpoikien
puheeseen. »Minä tulin tänne hakemaan runon aihetta ja, Pyhä Neitsyt
auttakoon, enpä surisi vaikka saisin kaksikin.»

»Se on ilmeinen tosi», virkkoi vanhempi talonpoika, »että kun Athelstan
oli ollut neljä viikkoa haudassaan...»

»Tuo ei ole mahdollista», keskeytti ministreli; »näinhän minä hänet
terveenä Ashby-de-la-Zouchen turnajaisissa.»

»Haudassaanpahan vain lienee ollut», sanoi nuori talonpoika, »sillä
kuulinhan P. Edmundin luostarin munkkien vetelevän hänelle
hautausvirsiä; ja olihan siellä Coningsburghin linnassa oikein upeat
peijaispidot, joihin minäkin olisin mennyt, jollei tuo Mobel Perkins
olisi...»

»Haudassapa hän kuitenkin oli», jatkoi vanha mies pudistellen päätänsä,
»ja sangen surkea juttu se vain olikin, sillä surku vanhaa
saksilaisverta...»

»Mutta entä itse tarina, hyvät miehet, -- entä millainen oli itse
tarina?» hoputti runoniekka maltittomasti.

»Aivan niin, kertokaa meille se tapaus», lisäsi vieressä seisova paksu
munkki. Hän nojausi seipääseen, joka oli puolittain toivioretkeläisen
matkasauvan, puolittain sotanuijan näköinen ja toimitti luultavasti
tarvittaessa kumpaistakin virkaa. -- »Antakaapa kuulua», sanoi
vahvaraajainen pappismies, »älkääkä turhaan polttako päivän valoa
viivyttelemällä, -- meillä ei ole liiaksi aikaa.»

»No niin, jos te korkea-arvoisuutenne suvaitsette», vastasi ukko Dennet,
»niin asia oli semmoinen, että eräs pappijuoppo kävi vieraisilla Pyhän
Edmundin luostarin luona...»

»Sellaista puhetta ei minun korkea-arvoisuuteni suvaitse», tokasi
munkki, »että on mokomiakin eläviä kuin pappijuoppoja -- tai, jos onkin,
että maallikko tällä tavalla heitä nimittelee. Hillitse siis kielesi,
veikkonen, ja kuvittele mielessäsi, että pyhä mies oli vain vajonnut
hurskaihin ajatuksiin, joista pää usein menee pyörälle ja jalka alkaa
horjua, aivan samoin kun vatsan ollessa täynnä raikasta viiniä; olenhan
mä tuota kokenut välistä itsekin.»

»Olkoon sitten niin», jatkoi ukko Dennet, »pyhä veli kävi siis
vieraisilla Pyhän Edmundin luostarin lukkarin luona; jonkinlainen
metsäläispappi se vieras on, hän tappaa puolet kaikista hirvistä, jotka
metsästä varastetaan, ja kuuntelee mieluummin olutkannun kilinää kuin
kirkonkellojen helinää, ja käsittelee kernaammin sianlihaviipaletta kuin
kymmentä rukouskirjansa sivua. Muuten hän on kelpo mies ja iloinen
veikko, joka osaa heiluttaa nuijasauvaa, virittää jousta ja hyppiä
Cheshiren polskaa kilpaa paraankin Yorkshiren miehen kanssa.»

»Tuo viimeinen pätkä puheessasi, Dennet-vaari», virkkoi runoniekka,
»säästi sinulle pari kylkiluutasi eheänä.»

»Vielä vai, mies, en minä häntä pelkää», vastasi Dennet; »olenhan tosin
käynyt vähän vanhaksi ja kankeaksi, mutta kun Concesterin leikissä
ponnistin voimiani...»

»Mutta entä tarinasi, -- ukkoseni», muistutti taas runoniekka.

»Kas, tällainenhan se juttu oli, että kun Coningsburghin Athelstan
haudattiin Pyhän Edmundin luostariin...»

»Se on valhetta, ja oikein emävalhetta onkin», keskeytti munkki;
»näinhän minä omin silmin hänet kannettavan Coningsburghin linnaan.»

»No, kertokaa sitten tarinanne itse, hyvät miehet», virkkoi Dennet, jota
nuo lakkaamattomat keskeytykset jo suututtivat. Vain suurella vaivalla
saivat toinen talonpoika ja runoniekka hänet jatkamaan kertomustaan.
--»Nuo molemmat selväpäiset luostariveljekset», sanoi hän viimein,
--»koska nyt tämä arvoisa kirkkoherra välttämättömästi niin tahtoo,
olivat enimmän osaa kesäistä päivää lakkaamatta latkineet janoonsa kelpo
olutta, kun yht'äkkiä kuuluu kumeata ähkimistä ja kahleitten kilinää, ja
sisään astuu Athelstan-vainajan haamu sanoen: 'Te häijyt
palkkapaimenet...'»

»Taas tuli valhetta!» kiirehti munkki keskeyttämään: »eipähän hän
virkkanut sanaakaan.»

»Ahaa, Tuck-veikkonen!» sanoi runoniekka vetäen hänet erilleen
talonpojista; »olemmepa tässä saaneet taas vereksen jäniksen liikkeelle,
näen minä.»

»Minä vakuutan sinulle, Allan-a-Dale», virkkoi hurskas metsän erakko,
»että näin Coningsburghin Athelstanin niin selvään kuin ihmisen silmät
suinkin voivat nähdä elävän miehen. Hänellä oli hikiliina yllään ja koko
mies hajusi kamalasti kalmalta -- sitä näkyä ei kokonainen tynnyrillinen
Kanarian viiniä saa huuhdotuksi pois mielestäni!»

»Kaikkea vielä!» pilkkasi runoniekka; »leikkiähän sinä vain puhunet!»

»Älä usko minua enää koskaan», sanoi munkki, »jollei ole totta, että
nuijasauvallani läimähytin sivalluksen, joka olisi kaatanut häränkin;
mutta se sujahti hänen ruumiinsa läpi niinkuin savupatsaan!»

»Pyhä Hubert auttakoon!» kummasteli laulajaveikko, »onpas tämä
ihmeellinen tarina ja sangen sopiva runoiltavaksi tuohon vanhaan
nuottiin: Suru sattui munkki-vanhukselle.»

»Pilkkaa vain, jos tahdot», sanoi munkki; »mutta jos saat minut
laulamaan semmoista laulua, niin vieköön minut ensimmäinen paras haamu
tai piru päinpäätimysten! Ei, ei -- minä tein silloin heti päätöksen,
että käyn uskoni vahvistukseksi katsomaan jotakin jumalista tekoa, kuten
esimerkiksi noidan polttamista, jumalantuomiota kaksintaistelun avulla
tai muuta semmoista, ja sentähden olen nyt tässä.»

Heidän tähän tapaan vielä jutellessaan alkoi kuulua ison kellon
kumahtelua Templestowen P. Mikaelin kirkosta, keskellä pientä kylää
seisovasta jalotyylisestä rakennuksesta. Harvakseen kumahtelevat lyönnit
täyttivät tienoon synkeällä kuolemaa ennustavalla malmiäänellään.
Kaikkien katseet kääntyivät nyt preceptorio-kartanolle päin odotellen
suurmestarin, ritariston taistelijan ja syyllisen saapumista.

Viimeinkin laskusilta painui alas, portit aukenivat ja linnasta ratsasti
esiin ritari, joka kantoi veljeskunnan suurta lippua; hänen edellään
kulki kuusi torvensoittajaa, hänen jäljessään preceptorit, ja niiden
perästä suurmestari hevosella, jonka asu oli aivan koristamaton. Sitten
tuli Brian de Bois-Guilbert, kiireestä kantapäihin loistavissa
rautavaruksissa, mutta peitsettä, miekatta ja kilvettä, joita kaksi
hänen asemiestään kantoi. Hänen kasvonsa, joita pitkä, päähineestä
alaspäin valuva sulka osaksi peitti, ilmaisivat suurta hämminkiä; ylpeys
ja epäröinti näyttivät hänessä taistelevan keskenään. Hän oli
kalmankalpea, ikäänkuin ei olisi moneen yöhön saanut unta; mutta
sittenkin hän hallitsi tulista ratsuansa sillä tavanmukaisella
notkeudella ja taidolla, mikä oli ominaista temppeliritariston parhaille
peitsimiehille. Ensi silmäyksellä hänen ulkomuotonsa oli jalo ja
majesteetillinen; mutta ken tarkemmin sitä tarkkaili, näki hänen
synkässä muodossaan jotakin, josta mieluimmin käänsi pois katseensa.

Bois-Guilbertin toisella sivulla ratsasti Konrad de Mont-Fitchet,
toisella Albert de Malvoisin toimien taistelijaritarin todistajina;
molemmat olivat veljeskuntansa rauhanaikaisessa puvussa, valkeassa
viitassa. Heidän perässään tuli muita temppeliritareita sekä mustaan
verhottuja asemiehiä ja kantapoikia pitkä sarja, -- nuorukaisia, jotka
toivoivat vasta pääsevänsä temppeliritareiksi. Sitten seurasi
vartijajoukko samoin mustissaan; heidän pystyssä kannettujen
keihäittensä välistä näkyi noituudesta syytetyn valkoinen hahmo kulkevan
hitain mutta vakavin askelin kuolemanpaikkaansa kohti. Kaikki
koristukset oli häneltä riisuttu koska pelättiin, että niissä ehkä voisi
piillä jotakin sitä taikavoimaa, jota saatanan luultiin lahjoittavan
uhreillensa ja jolla muka saattoi estää tunnustusta kidutuksistakin
huolimatta. Pitkä karkea, valkea piikkoinen hame oli puettu Rebekan ylle
hänen itämaisen pukunsa sijaan. Mutta hänen ulkomuodostaan kuvastui niin
jaloa pelottomuutta ja samalla alistumista Jumalan tahtoon, että hänen
näkemisensä tämmöisessäkin asussa, jonka ainoana koristuksena olivat
pitkät, mustat hiuspalmikot, itketti jokaista silmää. Kovasydämisinkin
uskonkiivastelija suri sitä kovaa onnea, että niin ihana olento oli
antautunut vihan aiheuttajaksi ja pahan hengen palkatuksi palvelijaksi.

Uhrin jäljestä seurasi vielä koko joukko preceptorio-kartanon
alustalaisia, kaikki astuen parhaassa järjestyksessä käsivarret ristissä
rinnalla ja silmät maahan luotuina.

Tämä hidas saattue kulki sitä tasaista rinnettä myöten ylös, jonka
laelle turnaustanner oli laitettu. He astuivat aitauksen sisäpuolelle,
marssivat kerran ympäri oikealta vasemmalle ja seisahtuivat sitten.
Hetken aikaa kesti nyt hälinää, kun suurmestari ja kaikki hänen
seuralaisensa lukuunottamatta taistelijaritaria todistajineen
laskeutuivat maahan ratsujensa selästä. Asemiehet, jotka olivat sitä
varten kiiruhtaneet paikalle, veivät heti hevoset pois aitauksesta.

Onneton Rebekka saatettiin sille istuimelle, joka oli halkokasan
vieressä. Kun hän ensi kerran katsahti tuohon hirvittävään paikkaan,
missä hänelle oli valmistettu sydäntä kauhistava ja ruumista kiduttava
kuolema, vavahti hän ja sulki silmänsä. Luultavasti hän rukoili hiljaa
itsekseen, sillä hänen huultensa nähtiin liikkuvan, vaikka ei kuulunut
ainoatakaan sanaa. Hetken kuluttua hän jälleen avasi silmänsä, katsoi
kiinteästi halkokasaan, ikäänkuin totuttautuaksensa siihen ja sitten
käänsi hitaasti ja teeskentelemättä päänsä toisaalle.

Sillä välin oli suurmestari käynyt istumaan arvosijalleen. Ja kun myös
ritarit, kukin arvonsa mukaan, olivat asettuneet istuimilleen, mitkä
suurmestarin rinnalle, mitkä taemmaksi, ilmoitti kova ja pitkä torven
toitotus oikeudenistunnon alkavan. Sitten astui Malvoisin
taistelijaritarin todistajana esiin ja laski juutalaistytön sormikkaan,
joka oli taisteluvaatimuksen panttina, maahan suurmestarin jalkojen
juureen.

»Urhokas herra ja arvoisa isä», sanoi hän, »tässä seisoo kunnon ritari
Brian de Bois-Guilbert, temppeliritariston preceptori, joka otettuansa
vastaan taistelupantin, jonka nyt lasken teidän jalkojenne juureen, on
sitoutunut tämänpäiväisessä taistelussa täyttämään velvollisuutensa
todistaaksensa siten, että juutalaistyttö Rebekka on täydellä syyllä
ansainnut tuomion, jonka kaikkein pyhimmän Siionintemppelin ritariston
neuvottelukokous on hänestä langettanut, tuomiten hänet noidan tavalla
kuolemaan; -- tässä, sanon minä, hän seisoo valmiina ritarillisesti ja
rehellisesti taistelemaan sitä taistelua, jos niin on teidän korkea ja
pyhä tahtonne.»

»Onko hän jo valallansa vannonut», kysyi suurmestari, »että tämä hänen
asiansa on oikea ja rehellinen? Tuokaa esiin ristiinnaulitun kuva ja
kirja _Te igitur_.»

»Herrani ja korkea-arvoinen isäni», vastasi Malvoisin kiireesti, »meidän
veljemme on jo kunnon ritarin Konrad de Mont-Fitchetin edessä
vannomallaan valalla vahvistanut kanteensa totuuden. Muuta valaa ei
häneltä sovikaan vaatia katsoen siihen, että hänen vastapuolensa on
uskoton, jota ei voi valalle päästää.»

Tätä selitystä pidettiin riittävänä Albertin suureksi iloksi. Sillä tämä
kavala ritari oli ennakolta arvannut, miten vaikeata milteipä mahdotonta
olisi saada Bois-Guilbert vannomaan tämmöistä valaa koko kansan edessä;
ja siitä syystä hän oli keksinyt tämän verukkeen, jolla kiusallisesta
valanteosta vältyttiin.

Hyväksyen Albert Malvoisinin selityksen suurmestari käski airueen astua
esille ja toimittaa virkaansa. Torvet nyt jälleen törähtivät ja airut
julisti korkealla äänellä: »Kuulkaa, kuulkaa, kuulkaa! -- Tässä seisoo
kunnon ritari, herra Brian de Bois-Guilbert, tarjoutuen taistelemaan
ketä vapaasukuista ritaria vastaan tahansa, joka tahtoo ottaa päällensä
juutalaistytölle Rebekalle suodun ja sallitun oikeuden puolustaa
itseänsä sijaistaistelijan kautta siitä laillisesta syystä, että hänen
oma ruumiinsa ei kykene taisteluun. Ja tämmöiselle puolustajalle meidän
korkea-arvoinen ja urhoollinen suurmestarimme, joka on täällä läsnä, suo
avonaisen tantereen, päivänpaisteen ja tuulen tasaisen jaon sekä kaiken
muun, mikä rehelliseen taisteluun kuuluu.» -- Torvet törähtivät jälleen,
ja sitten seurasi pitkällinen, aivan äänetön hiljaisuus.

»Eipä syytetylle näy ilmaantuvan ketään puolustajaksi», lausui
suurmestari. »Mene, airut, ja kysy häneltä, odottaako hän ketään, joka
tulisi hänen puolestaan taistelemaan.» -- Airut läheni Rebekan istuinta,
ja myöskin Bois-Guilbert kääntäen äkkiä hevosensa pään samalle tantereen
kulmalle päin jouduttihe huolimatta Malvoisinin ja Mont-Fitchetin
viittauksista, yhtä rinnan airuen kanssa Rebekan luokse.

»Onko tämä lainmukaista ja taistelun säännöissä sallittua?» kysyi
Malvoisin suurmestariin katsahtaen.

»On kyllä, Albert de Malvoisin», vastasi Beaumanoir. »Koska kerran tällä
tavalla on vedottu Jumalan tuomioon, niin emme saa estää asianomaisia
puhelemasta keskenänsä, koska siten totuus voi sitä paremmin tulla
ilmi.»

Sillä välin airut puhui Rebekalle tällä tavalla:

»Neito, korkeasti kunnioitettava ja arvoisa suurmestari kysyy sinulta,
oletko hankkinut itsellesi puolustajaa tätä taistelua varten, vai
myönnätkö olevasi täydellä syyllä tuomittu ansaitsemaasi
rangaistukseen?»

»Ilmoita suurmestarille», vastasi Rebekka, »että minä yhä vielä vakuutan
olevani viaton enkä myönnä olevani syystä tuomittu, sillä muuten
lankeaisi vereni päälleni. Sano hänelle, että vaadin niin pitkää
viivytystä kuin hänen lakinsa vain sallii, jotta saisimme nähdä,
tahtooko Jumala, jonka apu pahimmassa hädässä aina on lähinnä, antaa
minulle puolustajan. Ja kun pisin mahdollinen viivytysaika on kulunut
loppuun, niin tapahtukoon Hänen pyhä tahtonsa!» -- Airut lähti viemään
tätä vastausta suurmestarille.

»Jumala varjelkoon», lausui Luukas Beaumanoir, »että juutalainenkaan tai
pakana saisi aihetta moittia meitä vääryydestä. Tahdomme odottaa siihen
saakka, kunnes varjot kääntyvät lännestä itään päin nähdäksemme, tuleeko
tälle onnettomalle naiselle puolustajaa. Mutta sitten kun päivä on niin
pitkälle kulunut, täytyy hänen valmistaa itsensä kuolemaan.»

Airut toi suurmestarin sanoman Rebekalle, joka nöyrästi kumarsi päätään,
laski käsivartensa ristiin rinnalle ja katsahti taivaaseen päin
ikäänkuin odottaen ylhäältä sitä apua, jota hän tuskin enää saattoi
toivoa ihmisiltä. Tällä kauhistavalla hetkellä Bois-Guilbertin ääni
sattui hänen korviinsa. Se oli vain hiljainen kuiskaus, mutta Rebekka
näytti sitä pahemmin säikähtyvän kuin äsken airuen puhetta.

»Rebekka», virkkoi temppeliherra, »kuuletko minua?»

»Ei minulla ole mitään tekemistä sinun kanssasi, julma ja kovasydäminen
mies», vastasi onneton tyttö.

»Niin, mutta kuuletko sanojani?» jatkoi temppeliherra. »Sillä ääneni
sointi on peloittava minun omillekin korvilleni. Tuskin tiedän, missä
seison tai mitä varten meidät on tuotu tänne. -- Tämä aidattu tanner
--tämä istuin -- tämä halkokasa -- minä tiedän niiden tarkoituksen;
mutta sittenkin tuntuu, kuin ne eivät olisi mitään todellisia esineitä,
vaan hirvittäviä mielikuvitelmia, jotka säikähdyttävät sydäntäni
julmilla harhanäyillä, mutta eivät voi taivuttaa järkeäni uskomaan.»

»Minun järkeni ja aistini tietävät hyvin paikan sekä ajan», vastasi
Rebekka; »molemmat vakuuttavat minulle, että tuo halkokasa on polttava
tuhkaksi minun maallisen verhoni ja aukaiseva sielulleni tuskallisen,
mutta pian tapahtuvan pääsyn parempaan maailmaan.»

»Hourailuja, Rebekka, -- hourailuja vain», sanoi temppeliherra; »tyhjiä
hourailuja, jotka oman kansasi sadukkealaisten valistunut järki tietää
tyhjiksi. Kuule minua, Rebekka», jatkoi hän kiihkeästi, »sinulla on
parempi tilaisuus pelastaa henkesi ja vapautesi kuin nuo konnat ja tuo
ukko-hupakko voivat aavistaakaan. Nouse tähän taakseni hevoseni selkään
-- Zamor, uljas ratsuni, ei ole isäntäänsä koskaan ennenkään pettänyt.
Minä voitin sen kaksintaistelussa Trebizondin sulttaanilta. Nouse, sanon
minä, taakseni -- ja yhdessä tunnissa jätämme takaa-ajajat sekä
etsiskelijät kauas jälkeemme -- uusi huvituksen maailma on aukeneva
sinulle -- ja minulle uusi maineen tie. Lausukoot he minusta vain
tuomionsa, jota minä halveksin, ja pyyhkikööt pois Bois-Guilbertin nimen
munkkiorjainsa luettelosta. Minä huuhdon verellä pois jokaisen loan,
minkä he tohtinevat viskata kilpeeni.»

»Kiusaaja», vastasi Rebekka, »luovu minusta! Et tällä viimeisellä
hetkellänikään saa minua hiuskarvankaan vertaa liikahtamaan
leposijaltani. Suuri on vihollisten joukko minun ympärilläni, mutta
heistä kaikista olet sinä silmissäni kaikkein häijyin ja julmin --poistu
luotani, Jumalan nimessä!»

Huolestuneena ja maltittomana heidän keskustelunsa pituudesta läheni
Albert Malvoisin nyt tehdäkseen siitä lopun. »Onko tyttö tunnustanut
itsensä syylliseksi?» kysyi hän Bois-Guilbertiltä; »vai onko hän yhä
vielä luja kieltämisessään?»

»Hän on todellakin _luja_», vastasi Bois-Guilbert.

»Sitten», virkkoi Malvoisin, »pitää sinun, jalo veljeni, käydä
paikallesi odottamaan loppua. Varjot alkavat jo kääntyä toiselle puolen
aurinkokelloa. Tule pois, urhokas Bois-Guilbert -- tule, sinä pyhän
säätymme toivo ja piankin sen pää.»

Puhuen täten rauhoittavaan sävyyn, niinkuin sairaalle tai
heikkomieliselle puhellaan, hän tarttui kädellään ritarin ohjaksiin
taluttaaksensa hänet takaisin asemalleen.

»Kavala koira! Mitä tarkoitat tarttumalla ohjaksiini?» ärjäisi ritari
Brian närkästyneenä. Ja temmaten ohjakset toverinsa kädestä hän ratsasti
takaisin tantereen toiseen päähän.

»Onpa hänessä vielä tulta», virkkoi Malvoisin hiljaa Mont-Fitchetille,
»kunpa sen vain saisi ohjatuksi oikeaan suuntaan. Mutta pelkäänpä, että
se samoinkuin kreikkalainen tuli polttaa kaiken, mitä sen lähelle
sattuu».

Tuomarit olivat nyt jo istuneet kaksi tuntia paikoillaan turhaan
odotellen Rebekan puolustajan tuloa.

»Eipä se olekaan kumma», arveli veli Tuck, »koska tyttö on juutalaista
rotua. Mutta sittenkin, vannon sen pyhän säätyni nimessä, minusta on
kovin sääli, että näin nuoren ja ihanan olennon pitää joutua surman
suuhun ilman, että kukaan yrittää iskeä ainoatakaan sivallusta hänen
puolestaan! Olisipa hänessä edes vain hitunenkin kristillisyyttä, niin
vaikka hän muuten olisi kymmenkertainen noita, rämpättäisi minun
nuijasauvani heti iltakelloja tuon ylpeän temppeliherran teräslakkiin
eikä sallisi hänen näin vaivatta päästä voitolle.»

Yleisenä uskona kuitenkin oli, ettei ketään tulisi eikä voinutkaan tulla
puolustamaan noituudesta syytettyä juutalaistyttöä, ja ritarit, joita
Malvoisin salaa yllytteli, alkoivat keskenään kuiskailla, että aika oli
jo julistaa Rebekalle suotu armon aika loppuun kuluneeksi. Mutta juuri
silloin ilmaantui kaukaa aukean kankaan reunalta näkyviin ritari, joka
läheni taistelutannerta kannustaen hevostaan kovimpaan juoksuun. Monesta
sadasta suusta kajahti huuto: »Puolustaja! Puolustaja!» Ja kun ritari
ajoi aitauksen sisään, hurrasi kansa hänelle yhdestä suusta enää
muistamatta ennakkoluulojansa ja vihantunteitansa. Seuraava silmänräpäys
hävitti kuitenkin jälleen toivon, jonka ritarin saapuminen oikeaan
aikaan oli herättänyt. Hänen ratsunsa, joka oli monta virstaa hurjasti
juossut, näytti horjuvan uupumuksesta ja ratsumieskin, vaikka hän
uljaasti ajoi aitauksen sisäpuolelle, tuntui olevan niin väsyksissä tai
niin heikkovoimainen, että töin tuskin pysyi satulassaan pystyssä.

Airuen tiedusteltua hänen säätyänsä, nimeänsä ja tarkoitustansa, outo
ritari heti vastasi rohkeasti: »Minä olen kunnon ritari ja aatelismies
ja olen tullut tänne peitselläni ja miekallani puolustamaan tämän
neidon, Rebekan, Iisak Yorkilaisen tyttären oikeata ja laillista asiaa;
todistamaan hänelle langetetun tuomion vääräksi ja valheelliseksi; ja
haastamaan ritari Brian de Bois-Guilbertin taistelemaan kanssani, koska
syytän häntä kavaltajaksi ja murhamieheksi ja valehtelijaksi. Ja sen
tahdon näyttää toteen tällä tantereella ruumis ruumista ja käsi kättä
vastaan, niin totta kuin Jumala, Pyhä Neitsyt, korkea-arvoinen herramme
ja kelpo ritari Pyhä Yrjänä minua auttakoot!»

»Tuntematon näyttäköön ensin», sanoi Malvoisin, »olevansa kunnon ritari
ja kunniallista sukua. Temppeli ei lähetä ritareitansa kaksintaisteluun
nimettömien miesten kanssa.»

»Nimeni», vastasi outo ritari kohottaen silmikkonsa, »on kuuluisampi ja
sukuperäni puhtaampi kuin sinun omasi, Malvoisin. Minä olen Wilfred
Ivanhoe.»

»En tahdo taistella sinun kanssasi tällä haavaa», sanoi temppeliherra
muuttuneella, painuneella äänellä. »Paranna ensin haavasi, hanki
itsellesi parempi ratsu, -- sitten saattaapa olla mahdollista, että
katson maksavan vaivaa piestä sinusta ulos tuon poikamaisen
uhkarohkeutesi!»

»Hoo, ylpeä temppeliherra!» vastasi Ivanhoe, »joko olet unohtanut, että
peitseni on kahdesti syössyt sinut maahan? Muista Acren taistelutannerta
-- muista Ashbyn turnausta -- muista Rotherwoodin salissa
korskeaa kerskaustasi, kun panit kultakäätysi pantiksi minun
pyhäinjäännösrasiaani vastaan luvaten taistella Wilfred Ivanhoen kanssa
ja voittaa takaisin menetetyn kunniasi! Jollet nyt viivyttelemättä rupea
tappelemaan, niin aion -- sen vannon saman rasian ja siinä talletettujen
pyhien luitten kautta -- jokaisessa kristikunnan kuningashovissa,
jokaisessa veljeskunnan kokouspaikassa julistaa sinut pelkuriksi.»

Epäröiden hetken aikaa käänsi Bois-Guilbert silmänsä Rebekan puoleen ja
huudahti sitten katsahtaen tulisesti Ivanhoeen: »Sinä saksilaiskoira!
Tartu peitseesi ja valmistu kuolemaan, koska itse olet niin tahtonut!»

»Salliiko suurmestari minun käydä taisteluun?» kysyi Ivanhoe.

»En voi kieltää sitä, koska niin vaadit», vastasi suurmestari,
»edellyttäen, että neito suostuu ottamaan sinut puolustajakseen. Mutta
soisinpa, että olisit paremmissa voimissa ruvetessasi tähän taisteluun.
Meidän säätymme vihollinen olet aina ollut, mutta tahtoisin kuitenkin,
että taistelu sinua vastaan kävisi kunniallisesti.»

»Tämmöisenä juuri -- tämmöisenä kuin olen eikä mitenkään muuten», sanoi
Ivanhoe. »Tämä on Jumalan tuomio -- hänen haltuunsa minä annan itseni.
-- Rebekka», hän lisäsi ratsastaen surmatuolin luokse, »suostutko
ottamaan minut puolustajaksesi?»

»Suostun», vastasi tämä; -- »suostun» -- ja mielenliikutus, jota
kuolemanpelko ei ollut saanut herätetyksi, pani nyt hänen äänensä
värisemään. »Minä suostun ottamaan sinut Jumalan lähettämäksi
puolustajakseni, -- mutta ei -- ei -- sinun haavasihan eivät vielä ole
parantuneet. Älä käy tuota ylpeää miestä vastaan! Miksi pitäisi sinunkin
tässä saada surmasi?»

Mutta Ivanhoe seisoi jo paikallaan, hän oli sulkenut kypäränsä
silmäverkon ja tarttunut peitseensä. Bois-Guilbert teki samoin; ja
auttaessaan hänen kypäräänsä kiinni huomasi hänen asemiehensä, että
temppeliherran kasvot, jotka olivat kaiken aamua olleet tuhkankarvaiset
ja vähääkään muuttumatta monenlaisista sydämessä raivoavista tunteista,
nyt äkkiä karahtivat tulipunaisiksi.

Nähtyänsä taistelijain asettuneen paikalleen toisiansa vastaan airut
koroitti äänensä ja huusi kolme kertaa: _Faites vos devoirs, preux
chevaliers!_ -- »Tehkää velvollisuutenne, uljaat ritarit!» -- Kolmannen
kerran näin huudettuansa hän siirtyi tantereen reunalle ja julisti
vielä, ettei kukaan kuoleman uhalla saisi estää tätä tasapuolista
taistelua tai sekaantua siihen, ei teolla, ei sanalla eikä huudollakaan.
Suurmestari, joka piti kädessään taistelunpanttia, Rebekan sormikasta,
viskasi sen nyt tantereelle ja huusi turmiota tuottavat käskysanat:
»_Laissez aller!_» -- käykää päälle!

Torvet törähtivät ja ritarit syöksyivät täyttä neliä toisiaan vastaan.
Temppeliherran hyvin tähdätty peitsi ja voimakas ratsu kaatoivat maahan
Ivanhoen uupuneen hevosen sekä sen yhtä voimattoman isännän. Tällaista
loppua kaikki olivatkin taistelulle ennakolta arvanneet. Mutta vaikka
Ivanhoen peitsi näytti vain pyyhkäisseen Bois-Guilbertin kilpeä, niin
tämäkin ritari kaikkien katsojien ihmeeksi horjahti satulassaan, päästi
jalustimet luiskahtamaan jalkojensa alta ja putosi alas tantereelle.

Ivanhoe irtautui nopeasti kaatuneen hevosensa alta ja kavahti pystyyn
parantaakseen onneansa miekalla. Mutta hänen vastustajansa ei
noussutkaan. Wilfred silloin nostaen jalkansa hänen rintansa päälle ja
tähdäten miekalla hänen kurkkuansa, vaati häntä antautumaan, jos tahtoi
välttää kuolemaa. Mutta Bois-Guilbert ei vastannut.

»Älkää tappako häntä, herra ritari», huusi suurmestari, »ennenkuin hänet
on ripitetty ja synnit suotu hänelle anteeksi, -- älkää hävittäkö
ruumista ja sielua yht'aikaa! Me myönnämme hänen hävinneen.»

Hän astui alas tantereelle ja käski avata voitetun ritarin kypärän.
Tämän silmät olivat ummessa -- kasvot olivat yhä vielä tummanpunaiset.
Heidän ihmetellen katsellessaan ritarin silmät aukenivat, mutta ne
olivat liikkumattomat, lasimaiset. Puna katosi kasvoilta ja kalman
kalvakka väri tuli sijaan. Vastustajan peitsestä vioittumatta oli Brian
de Bois-Guilbert saanut surmansa omien ristiriitaisten tunteittensa
kovasta kuohusta.

»Tässä todellakin on Jumala tuominnut!» lausui suurmestari taivaaseen
päin katsahtaen. »_Fiat voluntas tua!_» -- Tapahtukoon sinun tahtosi!



NELJÄSVIIDETTÄ LUKU.


    Kas nyt se loppui, niinkuin ämmän loru.

                                 WEBSTER.

Kun ensimmäisestä hämmästyksestä oli toinnuttu, kysyi Wilfred Ivanhoe
suurmestarilta, joka oli taistelutuomarina, arveliko tämä hänen
täyttäneen velvollisuutensa urhoollisesti ja rehellisesti?

»Urhoollisesti ja rehellisesti sinä olet taistellut», lausui
suurmestari. »Minä julistan, että tämä neito on vapaa ja syytön.
Ritari-vainajan varusteitten ja ruumiin suhteen menetelköön voittaja,
niinkuin tahtoo.»

»En tahdo ryöstää hänen aseitaan», virkkoi Ivanhoe, »enkä myöskään
tuomita hänen ruumistansa häväistykseen. Onhan hän kuitenkin taistellut
kristikunnan puolesta. Jumalan käsi -- eikä mikään ihmisvoima -- iski
hänet maahan. Mutta haudattakoon hänet salaisesti, niinkuin tehdään
miehelle, joka on kaatunut väärää asiaa puolustaessaan. Ja mitä neitoon
tulee...»

Hevoskavioitten kopina keskeytti hänet. Niitä läheni niin suuri joukko
ja niin suurella kiireellä, että maa tärisi. Musta ritari ajaa karahutti
aitauksen sisäpuolelle. Hänen perässään seurasi suuri sotamiesjoukko
sekä useita ritareita täysissä rautavaruksissa.

»Liian myöhään olen joutunut», virkkoi Rikhard silmäillen ympärilleen.
»Olin päättänyt ottaa Bois-Guilbertin omaksi saaliikseni. Ivanhoe, oliko
oikein käydä näin vaaralliseen seikkailuun, kun tuskin vielä jaksat
pysyä pystyssä satulassa?»

»Armollinen herrani», vastasi Ivanhoe, »taivas on ottanut tämän ylpeän
miehen omaksi uhrikseen. Hänelle ei sallittu kunniaa kuolla semmoista
kuolemaa, jonka teidän tahtonne oli hänelle määrännyt.»

»Rauha olkoon hänelle», lausui Rikhard katsellen vakavasti ruumista,
»jos se mahdollista lienee. Olihan hän kuitenkin uljas ritari ja kuoli
teräshaarniskassansa, niinkuin kunnon ritarin sopii. Mutta meillä ei ole
nyt liiemmälti aikaa. -- Bohun, tee tehtäväsi!»

Eräs ritareista astui seuralaisjoukosta esiin, laski kätensä Albert de
Malvoisinin olkapäälle ja sanoi: »Minä vangitsen sinut maankavaltajana.»

Suurmestari oli kummastuneena näin suuren sotajoukon ilmaantumisesta
tähän saakka ollut vaiti. Mutta nyt hän puhkesi sanoiksi:

»Kuka uskaltaa vangita Siionin temppelin ritarin meidän oman
preceptorio-kartanomme piirissä ja itsensä suurmestarin läsnäollessa? Ja
kenenkä käskystä tämä rohkea loukkaus on tehty?»

»Minä suoritan vangitsemisen», vastasi ritari, »minä, Henrik Bohun,
Essexin jaarli ja Englannin suur-konnetabli.»

»Ja hän vangitsee Malvoisinin», virkkoi kuningas kohottaen silmikkoansa,
»läsnäolevan Rikhard Plantagenet'n käskystä. -- Konrad Mont-Fitchet,
sinulle on hyväksi onneksi, ettet ole minun alamaiseni. Mutta sinun,
Malvoisin, tulee kuolla yhdessä veljesi Filipin kanssa, ennenkuin
maailma kerkiää tulla viikkoa vanhemmaksi.»

»Minä vastustan tuomiotasi», virkkoi suurmestari.

»Sitä et voi, ylpeä temppeliherra», vastasi kuningas. »Katsopas ylös,
niin näet Englannin kuninkaallisen lipun liehuvan omasi sijalla torniesi
huipulla! Ole viisas, Beaumanoir, älä tee turhaa vastarintaa, -- sinun
kätesi on jalopeuran kidassa.»

»Minä vetoan Roomaan sinua vastaan», sanoi suurmestari, »ja kantelen
päällesi, että rikot ritaristomme vapauksia ja etuuksia.»

»Tee niin», vastasi kuningas. »Mutta oman etusi tähden älä nyt moiti
minua vapauksiesi rikkomisesta. Laske kokouksesi hajalleen ja lähde
joukkoinesi lähimpään preceptorio-kartanoosi -- jos semmoista voinet
löytää, -- missä ei ole kudottu kapinallisia juonia Englannin kuningasta
vastaan. Tai jos tahdot, pysy täällä, nauti vieraanvaraisuudestani ja
katsele, miten minä istun oikeutta.»

»Minäkö viipyisin vieraana kartanossa, jossa minun tulisi olla
käskijänä?» sanoi suurmestari. »En suinkaan. -- Kappalaiset, virittäkää
virsi _Quare fremuerunt gentes_ (Miks kiukuitsevat pakanat)! Pyhän
temppelin ritarit, asemiehet ja muu väkemme, varustautukaa seuraamaan
_Beau-séant_-lippua.»

Suurmestarin käytös oli majesteetillisuudessaan Englannin kuninkaan
arvokkuuden vertainen ja rohkaisi jälleen hänen hämmentyneitä ja
pelästyneitä seuralaisiansa. He kokoontuivat hänen ympärilleen niinkuin
lampaat paimenkoiran ympärille kuultuansa suden ulvonnan. Mutta heissä
ei kuitenkaan näkynyt säikähtyneen lauman arkuutta, -- heidän otsansa ja
katseensa olivat synkät ja uhmaavat, ilmaisten sitä vihollisuutta, jota
he eivät saaneet sanoiksi pukea. He kokoontuivat pitkäksi tummaksi
peitsiriviksi, ja valkeaviittaiset ritarit loistivat mustiin puettujen
seuralaistensa lomassa niinkuin valkeat reunat synkässä ukkospilvessä.
Kansa, joka oli äänekkäin huudoin ilmaissut vihamielisyyttään heitä
vastaan, vaikeni ja katseli ääneti tuota voimallista, sotaan
harjaantunutta joukkoa, jota se oli varomattomasti suututtanut;
kiireesti se siirtyi pois heidän sotarintamansa edestä.

Nähdessään temppeliherrojen joukon näin seisovan koko voimassaan iski
Essexin jaarli kannustimet ratsunsa kupeisiin ja alkoi ratsastaa
edestakaisin, järjestäen seuralaisiansa taisteluun tuota voimallista
vihollista vastaan. Rikhard sen sijaan, jota hänen äkillisen
ilmaantumisensa aiheuttama vaara näytti vain miellyttävän, ratsasti
hitaasti temppeliritarien rintamaa myöten huutaen kaikuvalla äänellä:
»Mitä, hyvät herrat! Eikö näin suuressa uljasten ritarien joukossa ole
ketään, joka uskaltaisi Rikhardin kanssa taittaa peitsenpäätä?
Temppeliritarit! Mahtavatpa teidän armaanne vain olla päivänpaahtamia
mustalaisia, jolleivät ne mielestänne maksa taitetun peitsen
säikälettäkään!»

»Temppeliritarit», lausui suurmestari ratsastaen sotarintaman eteen,
»eivät taistele niin turhanaikaisista, maallisista syistä -- eikä minun
läsnäollessani kukaan temppeliherra saa kohottaa peistään sinua vastaan,
Englannin Rikhard. Paavi ja kristikunnan hallitsijat, ne tuomitkoot
meidän välillämme ja päättäkööt, onko kristitty kuningas tehnyt oikein
puolustaessaan sellaista asiaa, jonka tänä päivänä olet omaksesi
ottanut. Jollei meidän päällemme karata, niin me lähdemme ketään
hätyyttämättä. Sinun kunniasi varaan me jätämme ritaristomme täällä
olevat sotavarat ja talouskalut, ja sinun omantuntosi huostaan jätämme
sen loukkauksen ja häpeän, joka sinun takiasi tänäpäivänä on kohdannut
kristikuntaa.»

Näin puhuttuaan ja vastausta odottamatta suurmestari antoi lähtökäskyn.
Temppeliherrojen torvet rupesivat soittamaan hurjaa itämaista säveltä,
jonka sävelen mukaan he tavallisesti marssivat. He muuttivat
järjestyksensä sotarintamasta ryhmäjonoksi ja lähtivät liikkeelle niin
hitaasti kuin hevoset saattoivat astua, -- aivan kuin olisivat tahtoneet
näyttää peräytyvänsä vain suurmestarinsa käskystä eikä heitä uhkaavan
ylivoiman pelosta.

»Niin totta kuin Pyhän Neitsyen otsa loistaa!» sanoi kuningas Rikhard.
»Onpa sääli, että nämä temppeliherrat eivät ole uskollisuudessa yhtä
luotettavia kuin he ovat sotaharjoituksissa taitavia ja miehuullisia.»

Aivan kuten pelkuri rakki, joka vasta silloin rupeaa haukkua
luskuttamaan, kun haukuttava kääntyy siihen selin, kohotti kansanjoukko
arkailevan riemuhuudon nähdessään jälkijoukon poistuvan.

Sen hälinän aikana, joka temppeliherrojen lähdöstä johtui, ei Rebekka
nähnyt eikä kuullut mitään. Hän makasi vanhan isänsä sylissä
pyörryksissä, melkein tunnottomana, tilanteensa äkkinäisten vaihtelujen
järkyttämänä. Mutta ensimmäinen Iisakin lausuma sana sai hänet
joutuisasti tajuihinsa.

»Lähtekäämme, tytär kultani, takaisin voitettu aarteeni -- menkäämme ja
heittäytykäämme tuon hyvän nuorukaisen jalkojen juureen.»

»Ei, ei», vastasi Rebekka, »ei suinkaan -- ei -- ei -- tällä hetkellä en
uskalla puhua hänelle. Ei, isäni, lähtekäämme heti pois tästä pahasta
paikasta.»

»Mutta, tyttäreni», sanoi Iisak, »kuinka jättäisimme nyt hänet, joka on
astunut esiin kuin väkevä mies, peitsi ja kilpi kädessä, omasta
hengestään piittaamatta, pelastaaksensa sinut vankeudesta, vaikka olet
hänelle vieraan ja vastenmielisen kansan tytär. Tästä hänen avustansa
meidän on velvollisuus osoittaa kiitollisuuttamme.»

»Minä kiitän -- minä kiitän -- hartaasti -- koko sydämestäni», vastasi
Rebekka, »ja aion vasta kiittää vielä enemmänkin -- mutta en nyt!»

»Mutta», intti Iisak vastaan, »hän tulee varmastikin pitämään meitä
kiittämättöminä kehnoina koirina!»

»Mutta näethän, isä kulta, että Rikhard-kuningas on läsnä ja että...»

»Oikein, aivan oikein, kelpo, viisas Rebekkani! Lähdetään pois
--lähdetään pois! Rikhard on varmaan rahan tarpeessa, sillä hän on juuri
äsken palannut Palestiinan maalta ja, niinkuin hoetaan, vihollistensa
vankeudesta. Ja hyvän tekosyyn ryöstämiseen, jos hän rahaa tarvitsee,
hän voikin saada tuosta hänen veljensä Juhanan kanssa tekemästäni
pienestä laina-asiasta. Pois siis, poistukaamme kiiruusti!»

Ja vuorostansa nyt hätäillen hän vei tyttärensä pois tantereelta ja
kuljetti hänet paikalle varaamillaan hevosilla rabbini Nathanin taloon.

Kun juutalaistyttö, jonka kohtalo tänäpäivänä oli eniten ollut kaikkien
mielessä, oli täten huomaamatta poistunut, kääntyi kansan huomio
kokonaan Mustaan ritariin. Ilma kajahteli nyt huudosta:

»Eläköön Rikhard Leijonamieli! Ja hävitkööt väkivaltaiset
temppeliherrat!»

»Hyvä on tämä suu-uskollisuuskin», sanoi Ivanhoe Essexin jaarlille;
»mutta olipa kuitenkin parempi, kun kuningas oli siksi varovainen, että
otti sinut mukaansa sekä niin monta muuta luotettavaa seuralaista.»

Jaarli pudisti hymyillen päätänsä.

»Uljas Ivanhoe», vastasi hän, »tunnethan herramme sangen hyvin, ja uskot
kuitenkin hänen ryhtyneen näin viisaaseen varokeinoon! Minä olin
marssimassa Yorkiin päin kuultuani, että Juhana-prinssi oli koonnut
sinne voimansa. Tulipa silloin vastaani kuningas Rikhard itse, ilmeisenä
vaeltavana ritarina, rientäen täyttä neliä tänne ypöyksin ratkaisemaan
vain oman käsivartensa voimalla tuota temppeliherran ja juutalaistytön
välistä juttua. Minä lähdin saattamaan häntä joukkoineni melkein vasten
hänen tahtoansa.»

»Entä mitä kuuluu Yorkista, jalo jaarli?» kysyi Ivanhoe; »pysyvätkö
kapinoitsijat siellä koossa, kunnes me joudumme sinne?»

»Ei sen paremmin kuin joulukuun lumi pysyy jäljellä, kunnes kesäkuun
aurinko paistaa», vastasi jaarli. »He hajoavat nyt jo. Ja kukapa meille
toikaan siitä sanoman muu kuin Juhana itse!»

»Se maanpetturi! Se kiittämätön, hävytön kapinoitsija», sanoi Ivanhoe.
»Käskikö Rikhard vangita hänet?»

»Vielä mitä! Ottipa Rikhard hänet vastaan», vastasi jaarli, »aivankuin
olisivat he nähneet toinen toisensa pienen metsästysretken jälkeen. Hän
viittasi vain minuun ja seuralaisiini sanoen: Näethän, veliseni, että
minulla on muutamia vihaisia miehiä seurassani, -- paras lienee, että
menet äitimme luokse, viet hänelle sydämellisimmät terveiseni ja pysyt
siellä, kunnes ihmisten mielet ovat rauhoittuneet.»

»Ja siinäkö kaikki, mitä hän virkkoi?» kysyi Ivanhoe. »Voisipa tosiaan
sanoa, että kuningas laupeudellaan suorastaan kehoittaa ihmisiä
kapinaan!»

»Aivan niin», sanoi jaarli, »samoin kuin saattaa sanoa, että surmaansa
se mies etsii, joka viskautuu taisteluun, ennenkuin hänen vaarallinen
haavansa on parantunut.»

»En pane kokkapuhettasi pahaksi, jaarli», vastasi Ivanhoe. »Mutta muista
kuitenkin, että minä saatoin vain oman henkeni vaaraan -- Rikhard
sitävastoin vaarantaa koko valtakuntansa turvallisuuden.»

»Ne», vastasi Essex, »jotka sangen vähän välittävät omasta
turvallisuudestaan, harvoin pitävät suurta lukua toistenkaan onnesta.
--Mutta joutukaamme kartanoon, sillä Rikhard aikoo rangaista pari
alhaisempaa, samaan salaliittoon kuuluvaa jäsentä, vaikka hän antoi
päämiehelle anteeksi.»

Tässä tilaisuudessa pidetystä oikeudenpöytäkirjasta näkyy, että Mauri de
Bracy oli päässyt pakoon meren yli ja mennyt Ranskan kuninkaan
palvelukseen. Filip de Malvoisin ja hänen veljensä Albert, Templestowen
preceptori, mestattiin, kun sen sijaan koko salaliiton päämies, Woldemar
Fitzurse, pääsi pelkällä maanpakoon karkoituksella. Ja prinssi Juhana,
jonka eduksi koko yritys oli suunniteltu, ei saanut edes nuhteitakaan
hyvänluontoiselta veljeltään. Kukaan ei kuitenkaan säälinyt molempien
Malvoisinien kohtaloa, jotka täydesti olivat ansainneet kuolemantuomion
monilukuisista kavalista, julmista ja kansaa sortavista teoistaan.

Vähän aikaa näitten tapahtumien jälkeen Cedrik käskettiin Rikhardin
hoviin. Tämä asuskeli silloin Yorkissa, voidakseen sieltä käsin paremmin
rauhoittaa niitä kreivikuntia, joita hänen veljensä kunnianhimo oli
myllertänyt. Cedrik mutisi ja murisi monta monituista kertaa tämän
käskyn johdosta -- mutta ei kuitenkaan kieltäytynyt. Rikhardin
kotiintulo oli näet kokonaan masentanut hänen toivonsa saada Englannin
kruunu vanhan saksilaisen kuningassuvun omaksi. Olihan selvää, että
saksilaiset, -- mitä voittoa he kenties olisivatkin voineet toivoa
vallanpitäjäin keskenään riidellessä -- eivät mahtaisi mitään nyt, kun
hallitusvalta kenenkään vastustamatta oli jälleen lujasti Rikhardin
käsissä. Sillä olihan tämä kuningas koko kansalle rakas persoonallisten
hyvien avujensa ja suuren sotamaineensa tähden, vaikka hänen
hallituksensa olikin harkitsemattoman huoleton, väliin liian pehmeä,
väliin hirmuvaltaisuuden rajoja lähentelevä.

Sitäpaitsi ei Cedrik voinut vasten tahtoansakaan olla huomaamatta, että
hänen ajatuksensa saada kaikki saksilaiset puolueet yhdistetyiksi
Rowenan ja Athelstanin naimisliiton avulla oli nyt mennyt peräti
tyhjiin, kun kumpainenkin asianomainen sitä kiivaasti vastusti. Tätä
seikkaa hän kiivaillessaan saksilaisasian puolesta ei olisi osannut
arvatakaan mahdolliseksi. Jopa silloin, kun molempien vastahakoisuus
ilmeni päivän selvästi ja peittelemättä, hän saattoi tuskin saada
päähänsä, kuinka kaksi vanhaan kuningassukuun kuuluvaa saksilaista
saattoi persoonallisten syitten tähden vastustaa liittoa, joka heidän
kansansa yhteisen onnen vuoksi oli tarpeellinen. Mutta hänen
mieliajatuksensa oli alusta pitäen auttamattomasti ajanut karille.
Rowena oli aina osoittanut vastahakoisuuttaan Athelstania kohtaan, ja
nyt lausui Athelstankin yhtä selvästi ja lujasti julki päätöksensä
lakata kosimasta neiti Rowenaa. Ei edes Cedrikinkään luontainen
itsepäisyys jaksanut voittaa tämmöistä, hänen kun olisi pitänyt,
keskivälissä seisoen, hinata kummallakin kädellään kaksi vastahakoista
yhteiseen liittopaikkaan. Hän yritti kuitenkin vielä kerran kaikin
voimin käydä Athelstanin kimppuun. Mutta vanhan saksilaisen
kuningassuvun kuolleista noussut vesa oli, Cedrikin taloon tullessa,
par'aikaa tulisessa kiistassa paikkakuntansa papiston kanssa, aivan niin
kuin meidän aikamme maakartanoitten isännät.

Näyttää kuitenkin siltä kuin Athelstanin kostonhimo, joka ensin oli
synnyttänyt niin verisiä uhkauksia Pyhän Edmundin luostarin abottia
vastaan, olisi jo suuresti ollut lauhtunut, johon osaksi oli syynä hänen
oman mielenlaatunsa luontainen nahjusmaisuus ja hyvänsävyisyys, osaksi
hänen äitinsä Edithin rukoukset; viimeksimainittu rouva näet oli,
niinkuin naiset yleensä ovat, harras pappien ystävä. Lopputulos oli
ollut se, että Athelstan piti abottia ja hänen munkkejaan kolme päivää
huonolla ruualla Coningsburghin vankityrmässä. Tästä julmasta teosta
abotti uhkasi hänelle kirkonkirousta ja pani kokoon hirmuisen pitkän
luettelon kaikista kivuista, joita hän ja hänen munkkinsa olivat
tunteneet vatsassaan ja suolissaan ja jotka muka olivat seurauksia
siitä, että heitä syyttömiä oli väkivaltaisesti pidetty vankeudessa.
Tämä riita ja hankkeet kirkonrangaistuksen torjumiseksi täyttivät
Cedrikin tullessa niin kokonaan Athelstanin mielen, ettei siinä ollut
vähintäkään sijaa muille ajatuksille. Ja kun Rowenan nimi tuli
mainituksi, pyysi jalo Athelstan saada tyhjentää kukkuraisen pikarin
pohjaan neidon terveydeksi sillä toivomuksella, että hänestä piankin
tulisi sukulaisensa Wilfredin puoliso. Asia oli siis aivan auttamaton.
Ilmeisesti ja kouraantuntuvasti ei Athelstanista enää ollut mihinkään
valtiolliseen hankkeeseen, tai puhuaksemme Wamban sanoilla, jotka ovat
säilyneet tuosta saksilaiskaudesta saakka aina meidän aikoihimme, hän
oli kuin kukko, joka ei viitsinyt tapella.

Ainoastaan kaksi estettä oli siis nyt jäljellä rakastavien toiveiden ja
Cedrikin aikomusten välillä: hänen oma itsepäisyytensä ja hänen vihansa
normannilaisvaltaa vastaan. Edellisen tunteen hälvensi vähitellen hänen
kasvatustyttärensä mairittelu sekä ylpeys hänen poikansa suuresta
sotamaineesta, joka vastoin isän tahtoakin täytti hänen mielensä.
Eikähän myöskään se kunnia, että hänen perheensä täten tulisi Alfredin
suvun heimolaisuuteen, voinut olla pehmentämättä ukon sydäntä, koska nyt
kerran Edward Tunnustajan jälkeläisen paremmin oikeutettu kosinta oli
iäksi päiväksi mennyt myttyyn. Cedrikin viha normannilaiskuninkaita
vastaan suli myöskin tuntuvasti. Ensiksikin hän näki, että oli
mahdotonta karkoittaa tätä vierasta hallitsijasukua Englannista; ja
tällainen tietoisuus on sangen voimallinen vaikutin synnyttämään
uskollisuutta valtaistuimella istuvaa kuningasta kohtaan. Ja toisekseen
vaikutti myös kuninkaan kohteliaisuus, sillä Rikhard oli mieltynyt
Cedrikin suoraan puhetapaan ja osasi siten kohdella jaloa saksilaista,
että tämä -- ennenkuin hän oli vielä viikon päiviäkään ollut hovissa
vieraana -- suostui kasvatustyttärensä Rowenan ja poikansa Wilfred
Ivanhoen avioliittoon.

Meidän sankarimme häät, joihin tällä tavoin oli saatu isän juhlallinen
suostumus, vietettiin jaloimmassa kaikista herranhuoneista, Yorkin
tuomiokirkossa. Kuningas itsekin oli läsnä; ja hänen sorretuita ja
halveksituita saksilaisia kohtaan osoittamansa kunnioittava käytöksensä
tässä niinkuin muissakin tilaisuuksissa herätti näissä rauhallisemman ja
varmemman toivon saavuttaa luonnolliset oikeutensa, kuin mitä
kansalaissodan epävarma ratkaisu voi tarjota. Kirkolliset menot näissä
häissä olivat mahdollisimman juhlalliset. Niitä vietettiin kaikella
sillä loistolla, jota Rooman kirkko aina osaa käyttää erinomaisen
menestyksellisesti.

Gurth seisoi koreissa vaatteissa asemiehenä nuoren herransa vieressä,
jota hän oli uskollisesti palvellut, ja myöskin ylevämielinen Wamba oli
läsnä, päässä uusi lakki, joka oli täynnä kiiltäviä hopeatiukusia.
Otettuansa osaa Wilfredin vaaroihin ja vastoinkäymisiin saivat molemmat
nyt, niinkuin oikein olikin, ottaa osaa myöskin hänen onnellisempaan
elämänjaksoonsa.

Paitsi näitä talon palvelijoita oli komeissa häissä saapuvilla myöskin
korkeasukuisia sekä normanneja että saksilaisia. Ja alhainen kansa
riemuitsi tässä tilaisuudessa yhdestä suusta, sillä he näkivät näiden
kahden henkilön naimisliitossa varmat takeet molempien kansallisuuksien
välisestä vastaisesta rauhasta ja sovinnosta. Ne ovatkin siitä saakka
niin kokonaan sekaantuneet yhteen, että erotus on tullut aivan
tuntumattomaksi. Cedrikin vielä eläessä tämä sulautumistyö läheni jo
loppuansa; sillä kun molemmat kansallisuudet seurustelivat nyt yhdessä
ja solmivat keskenään avioliittoja, hävisi normannilaisten ylenkatse ja
saksilaisten raakuus väheni. Mutta vasta Edward III:n aikoina se
sekakieli, jota nyt sanotaan englannin kieleksi, pääsi Lontoon
kuningashovin puhekieleksi, ja samaan aikaan vasta normannien ja
saksilaisten vihollisuus näytti peräti hävinneen.

Toisena aamuna mainittujen onnellisten häitten jälkeen Rowenan
kamarineitsyt, Elgitha, tuli ilmoittamaan emännälleen, että vieras neiti
pyrki hänen luokseen saadakseen puhua hänen kanssaan kahdenkesken.
Rowena kummastui, epäili, tuli uteliaaksi ja käski viimein päästää
vieraan neidin sisään lähettäen omat seuralaisensa ulos.

Vieras astui sisään: hän oli jalo, majesteetillinen vartaloltaan; pitkä,
valkoinen huntu, joka häntä verhosi, pikemminkin varjosi kuin peitti
hänen vartalonsa sulavuutta. Hänen käytöksensä oli kunnioittava, mutta
vailla vähintäkään pelon tai mielittelyn vivahdusta. Rowena oli aina
taipuisa kohtelemaan muita ihmisiä heille tulevalla arvonannolla ja
ottamaan huomioon heidän tunteensa. Hän nousi siis ja tahtoi taluttaa
ihanan vieraansa istuimelle. Mutta tämä katsoi Elgithaan ja uudisti
pyyntönsä saada puhua Rowenan kanssa kahden kesken. Tuskin oli Elgitha
poistunut vastahakoisin askelin, kun ihana vieras Ivanhoen rouvan
kummastukseksi laskeutui polvilleen, painoi Rowenan kädet otsaansa
vasten, kumarsi päänsä maahan asti ja hänen vastustelemisestaan
huolimatta suuteli Rowenan koruompeleista hameenhelmaa.

»Mitä tämä tarkoittaa, neiti?» virkkoi hämmästynyt rouva. »Miksi
osoitatte minulle näin outoa kunnioitusta?»

»Sentähden, että teille, Ivanhoen rouva», vastasi Rebekka nousten ja
palaten tavalliseen vakavan arvokkaaseen käytökseensä, »minun on lupa
kenenkään moittimatta osoittaa sitä kiitollisuutta, jota tunnen Wilfred
Ivanhoeta kohtaan. Minä olen -- älkää panko rohkeuttani pahaksi, kun
kunnioitin teitä kansani tavalla -- minä olen sama onneton
juutalaistyttö, jota puolustaakseen puolisonne antautui niin suureen
hengenvaaraan Templestowen taistelukentällä.»

»Neitiseni», virkkoi Rowena, »Wilfred Ivanhoe maksoi sinä päivänä vain
vähäisen osan kiitollisuudenvelastansa siitä väsymättömästä
avuliaisuudesta, jota olette hänelle osoittanut, kun hän oli
haavoittuneena ja onneton. Sanokaa, voisimmeko hän tai minä vielä
jollakin tavalla auttaa teitä?»

»Ei mitenkään», sanoi Rebekka vakavasti, »paitsi että pyytäisin teitä
sanomaan hänelle puolestani kiitolliset terveiseni.»

»Te aiotte siis lähteä Englannista?» kysyi Rowena, joka yhä vieläkin oli
kummastuksissaan tämän merkillisen vieraan tulosta.

»Minä lähden, rouva, ennenkuin kuu jälleen muuttaa muotoansa. Eräs isäni
veljistä on Granadan kuninkaan Mohammed Boabdilin suuressa suosiossa.
Sinne me menemme; siellä tiedämme saavamme elää täydessä rauhassa ja
turvassa, kun vain maksamme veron, jota muhamettilaiset vaativat meidän
kansaltamme.»

»Mutta ettekö eläisi yhtä hyvässä turvassa Englannissakin?» kysyi
Rowena. »Minun mieheni on kuninkaan hyvässä suosiossa, -- kuningas
itsekin on oikeutta rakastava ja jalomielinen.»

»Rouvani», vastasi Rebekka, »sitä en epäilekään. Mutta Englannin
asukkaat ovat kiukkuista kansaa, aina riidassa naapuriensa kanssa tai
keskenään ja valmiit työntämään miekan toinen toisensa sydämeen.
Tällainen maa ei ole turvallinen asuntopaikka minun kansani lapsille.
Efraim on arka kyyhkynen -- Isaskar rasitettu työorja, jonka selkä on
kovan kuorman alla painunut käyräksi. Maassa, joka on täynnä meteliä ja
verenvuodatusta, jota vihamieliset naapurit ympäröivät ja jota
keskinäiset eripuraisuudet raatelevat, ei Israel voi saada levätä
matkansa vaivoista.»

»Mutta sinun, tyttö», sanoi Rowena, »sinun ei suinkaan tarvitse pelätä
mitään. Sen, joka istui Ivanhoen sairasvuoteen vieressä hoitajana»,
jatkoi hän kiihtyvällä innolla, »ei tarvitse mitään pelätä Englannissa,
sillä saksilaiset ja normannit tulevat kilpailemaan siitä, kummat
voisivat osoittaa hänelle suurempaa kunnioitusta.»

»Teidän puheenne kuuluu kauniilta», virkkoi Rebekka, »ja teidän
tarkoituksenne on vielä kauniimpi. Mutta niin ei voi olla -- meidän
välillämme on syvä juopa. Meidän kasvatuksemme, samoinkuin meidän
uskontommekin, estävät tämän juovan umpeenkäymistä. Hyvästi -- mutta,
ennenkuin lähden, sallikaa minulle vielä yksi pyyntö. Morsiushuntu
peittää kasvojanne; olkaa siis hyvä ja kohottakaa sitä, jotta saisin
nähdä teidän kasvonne, joista maine niin paljon puhuu.»

»Minun kasvojani ei maksa vaivaa katsella», sanoi Rowena. »Mutta
siirränpä kuitenkin pois huntuni sillä ehdolla, että vieraanikin tekee
samoin.»

Hän siirsi syrjään huntunsa, ja osaksi oman ihanuutensa tunnosta, osaksi
häveliäisyydestä hän punastui, niin että poski, otsa, niska ja rinta
peittyivät purppuraväriin. Rebekkakin punastui, mutta vain hetkeksi.
Ylevämpien tunteitten karkoittamana puna pakeni hiljalleen hänen
kasvoiltaan, samoinkuin purppurainen pilvi muuttaa väriänsä, kun aurinko
laskeutuu ilman rajan taakse.

»Rouva», sanoi hän, »nämä kasvot, joita minun suvaitsette katsella,
pysyvät kauan muistossani selvänä kuvana. Niissä ilmenee lempeyttä ja
hyvyyttä, ja jos jokin maallisen ylpeyden ja turhamielisyyden vivahdus
sekaantuukin tähän suloiseen ulkomuotoon, niin kuinka voisimme moittia
maaemon synnyttämää olentoa siitä, että hänessä näkyy syntyperänsä
jälkeä? Kauan, kauan olen muistossani säilyttävä teidän kasvonne ja
ylistävä Jumalaa siitä, että hän on jalolle pelastajalleni suonut
puolisoksi...»

Hän keskeytti puheensa; hänen silmänsä tulivat täyteen kyyneleitä. Hän
pyyhki ne kiireesti pois ja vastasi Rowenan huolestuneisiin
tiedusteluihin: »Minä voin hyvin, rouva -- aivan hyvin. Mutta sydämeni
paisuu muistellessani Torquilstonen linnaa ja Templestowen
taistelutannerta. Jääkää hyvästi! -- Mutta vielä on täyttämättä eräs
tehtävä, kaikista mitättömin. Ottakaa lahjaksi tämä rasia, -- älkää
oudoksuko sen sisällystä.»

Rowena aukaisi pienen hopealla silatun rasian ja näki siinä timanttiset
kaulavitjat ja korvarenkaat, joiden arvo ilmeisesti oli summaton.

»Ei suinkaan», hän vastasi ojentaen rasian takaisin. »En uskalla ottaa
vastaan näin kallista lahjaa.»

»Ottakaa se kuitenkin, rouva», vastasi Rebekka. »Teillä on valta, korkea
arvo, voima; meillä on rikkautta, joka on sekä voimamme että myös
heikkoutemme syynä. Nämä korut, vaikka niiden hinta olisi kymmenenkin
vertaa kalliimpi, eivät saisi aikaan puoltakaan siitä kuin teidän pienin
pyyntönne. Teille tämä lahja ei siis ole suuriarvoinen, ja minulle sen
luovuttaminen on vielä vähemmän arvoinen. Älkää antako minulle syytä
uskoa, että tekin pidätte meitä yhtä halvassa arvossa kuin kansalaisenne
yleensä. Luuletteko, että minä pidän näitä loistavia kivenpalasia
kalliimpana kuin vapauttani? Tai että niiden arvo minun isäni silmissä
on saman vertainen kuin hänen lapsensa kunnia? Ottakaa ne, hyvä rouva,
-- minulle ne ovat aivan tarpeettomat. Minä en aio enää koskaan
koristautua jalokivillä.»

»Sinä olet siis onneton!» sanoi Rowena, jonka mieltä liikutti äänensävy,
jolla Rebekka lausui viimeiset sanansa. »Oi, pysy meidän luonamme
--hurskaiden miesten opetus saa sinut luopumaan harhauskostasi, ja minä
tahdon olla sinulle sisarena.»

»Ei, rouva», vastasi Rebekka, jonka lempeä ääni ja ihana muoto yhä
ilmaisivat samaa hiljaista surullisuutta, »niin ei voi tapahtua. En voi
vaihtaa isieni uskoa, niinkuin vaihdetaan vaatetta, joka siinä maassa,
missä tahdotaan asua, katsotaan sopimattomaksi. Ja onneton en ole. Hän,
jonka palvelukseen tästä lähtien pyhitän kaiken elämäni, on oleva
Lohduttajani, jos vain noudatan Hänen tahtoansa.»

»Onko teilläkin siis luostareita ja aiotko mennä semmoiseen?» kysyi
Rowena.

»Ei, rouva», vastasi juutalaistyttö. »Mutta meidänkin kansassamme on
hamasta Aabrahamin ajoista ollut naisia, jotka ovat pyhittäneet kaikki
ajatuksensa taivaalle ja kaikki tekonsa laupeudentöihin hoitaen
sairaita, raviten nälkäisiä ja auttaen onnettomia. Näiden joukkoon
Rebekkakin tahtoo kuulua. Sanokaa tämä myös puolisollenne, jos hän
kenties tiedustelisi pelastamansa tytön kohtaloa.»

Rebekan ääni vapisi ja heltyi vastoin hänen tahtoaan ilmaisten ehkä
enemmän, kuin mitä hän olisi suonut. Hän otti nyt kiireesti jäähyväiset
Rowenalta.

»Hyvästi», hän virkkoi. »Vuodattakoon Hän, joka on niin kristityt kuin
juutalaisetkin luonut, teidän ylitsenne parhaat siunauksensa! Laiva,
joka vie meidät täältä, on ehkä jo valmiiksi lastattu, ennenkuin
kerkiämme satamaan.»

Hän poistui hiljaa kamarista ja Rowena jäi kummastuneena seisomaan,
ikäänkuin aave olisi käynyt hänen luonaan. Ihana rouva kertoi omituisen
kohtauksen puolisolleen, jonka mieleen se teki syvän vaikutuksen. Hän
eli kauan ja onnellisesti Rowenan kanssa, sillä jo varhaisvuosina
kypsyneet rakkaudensiteet lujittivat heidän liittoansa ja heidän
rakkautensa vain kiihtyi, kun he muistelivat esteitä, jotka olivat
viivyttäneet heidän yhdistymistään. Mutta liian uteliaita olisimme
kysyessämme, että eiköhän Rebekan ihanuuden ja jalomielisyyden muisto
liikkunut Ivanhoen mielessä useammin, kuin mitä Alfredin kaunis
jälkeläinen olisi suvainnut.

Rikhardin palveluksessa Ivanhoe teki nimensä vielä kuuluisammaksi ja sai
osakseen paljon uusia suosionosoituksia. Hän olisi epäilemättä kohonnut
valtakunnan korkeimpiin arvoihin, jollei liian aikainen kuolema olisi
kohdannut leijonamielistä sankaria, hänen kuningastaan, Chaluzin linnan
edustalla Limogens'in lähellä. Tämän ylevämielisen vaikka äkkipikaisen
ja romanttisen hallitsijan mukana sammuivat myös kaikki hänen
kunnianhimonsa tai jalon sydämensä hautomat suuret aikeet. Häneen
sopivat vähin muutoksin ne säkeet, jotka runoilija Johnson kirjoitti
Ruotsin Kaarle XII:sta:

    Kulkunsa loppui maalle vierahalle,
    pienoisen, halvan linnan edustalle;
    ja nimensä, tuo kaikkein peloitus,
    on nyt vain jonkin tarun koristus.



VIITESELITYKSET:


[1] Ruusujen sodaksi sanotaan Lancasterin ja Yorkin sukujen välillä
käytyä taistelua Englannin kruunusta. Suom. muist.

[2] 'Swine' = 'sika' on anglosaksilaista, mutta 'pork'
normannilais-ranskalaista alkujuurta.

[3] Anglosaksilaiset, ensi alussa tultuaan Britanniaan, perustivat sinne
Seitsemän valtiota (Heptarkia = Seitsenvalta). Suom. muist.

[4] Kauniit naiset, jotka Muhamedin opin mukaan paratiisissa palvelevat
oikeauskoisia.

[5] Wilhelm Valloittajan käskystä piti saksilaisten sammuttaa sekä
kynttilänsä että takkavalkeansa iltakellon soidessa, minkä johdosta sitä
nimitettiin valkeansammutus-kelloksi (curfew-bell.) Suom. muist.

[6] Wilhelm Valloittaja oli avioton poika. Suom. muist.

[7] Nämä olivat saksilaisten mielijuomia. Morat tehtiin hunajasta ja
mulperimarjain mehusta. Pigment oli ryydeillä höystettyä viiniä, myöskin
hunajalla sekoitettua.

[8] Paistetuilla omenilla, sokerilla y.m. höystettyä juhlaolutta.

[9] Ritari W. Tyrrell ampui vahingossa metsästysretkellä Juhanan isoisän
kuoliaaksi.

[10] Kultarahan laji. Suom. muist.

[11] Kultarahoja.

[12] _Beau-séant_ oli temppeliherrojen lipun nimi; se oli puoleksi
valkoinen, puoleksi musta, osoittaen niinkuin he sanoivat, että
temppeliritarin piti olla valkoinen ja rehellinen kristityitä, mutta
musta ja peloittava uskottomia kohtaan.

[13] Kultaraha. Suom. muist.

[14] Tämä sana oli saksilaisten mielestä häpeällisin, mitä miehestä voi
sanoa. Seurasipa Wilhelm Valloittajaakin aina suuri joukko
anglosaksilaisia sotaan peläten _nideringin_ nimeä, jolla hän uhkasi
kaikkia kotiin jääviä.

[15] _Luukko_ vanhoissa suomalaisissa sanakirjoissa merkitsee munkin
päähinettä. Suom. huom.

[16] _Oc_-kieleksi sanottiin eteläisen ja _oui_-kieleksi pohjoisen
Ranskan murretta; nimitys oli otettu niistä eri sanoista, jotka
vastaavat meidän »niin» eli »jaa» sanoja.

[17] Oikeastaan slaavilainen epäjumala, jota Scottin mukaan
saksilaisetkin näkyvät palvelleen. Suom. muist.

[18] Alkemisteiksi sanottiin niitä entisajan luonnontutkijoita, jotka
luulivat voivansa tehdä kultaa. Suom. muist.

[19] Kirous.

[20] Se arvonimi oli Ranskan kuninkaalla.

[21] Aviottomasti. Suom. muist.

[22] Taikausko, joka viimeisen anglosaksilais-kuninkaan Edward
Tunnustajan (1004-1066) päivistä lähtien on kohdistunut kaikkiin
Englannin kuninkaisiin. Suom. huom.

[23] Gånge Rolf (Rolle), tanskalainen tai norjalainen viikinkipäällikkö,
joka v:n 911 tienoissa asettui miehineen asumaan Ranskan
Normandie-maakuntaan, josta pohjolaiset viikingit saivat normannien
nimen. Suom. huom.

[24] Anglosaksilaisena aikana Englanti oli jaettu 7 pikku
kuningaskuntaan (heptarkiaan), jotka Kaarlo Suuren aikalainen kuningas
Egbert 827 yhdisti valtansa alle. Suom. huom.

[25] Anglosaksilaisten yhteiskäräjissä (»viisasten miesten
kokouksissa»).

[26] Hyökättäessä käytettiin siihen aikaan vahvoista laudoista kyhättyjä
kannettavia kattoja suojana ja samoin suuria kilpiä, jotka peittivät
koko ruumiin.

[27] Eteenpäin, de Bracy! -- -- -- Front-de-Boeuf avuksi.

[28] Ranskalainen sotahuuto.

[29] Temppeliherrojen sotahuuto.

[30] Suurtilallinen; vastaa frankkilaista vasallia. Suom. muist.

[31] Kärjestään pässinpään muotoon veistetty muurinmurtajakoje. Suom.
muist.

[32] Nuotteja sanottiin siihen aikaan sanoiksi.

[33] Vulgataksi sanotaan katolisen kirkon hyväksymää Raamattu-laitosta.
Suom. muist.

[34] Päähenkilöitä senaikaisissa ritariromaaneissa. Suom. muist.

[35] Temppeliherrojen eri kartanoiden päällikköjä nimitettiin
preceptoreiksi (kasvattajiksi) ja Johannes-ritaristossa kommandereiksi
(komentajiksi) sekä kartanoita kommanderioiksi.

[36] Tämä lause: »Lyötäköön aina jalopeura» nähdään alituiseen,
ikäänkuin jonkinlaisena tunnussanana, temppeliherrojen säännöissä.

[37] Kun anglosaksilaiset sankariensa Horsan ja Hengistin johdolla
valloittivat maan, perustivat he sinne seitsemän pientä kuningaskuntaa,
jotka kuningas Egbert 827 yhdisti Englannin kuningaskunnaksi. Suom.
huom.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Ivanhoe" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.