Title: Kuninkaan tuomio - Näytelmä 3:ssa näytöksessä lauluineen
Author: Jaatinen, Otto Engelbrekt
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Kuninkaan tuomio - Näytelmä 3:ssa näytöksessä lauluineen" ***


KUNINKAAN TUOMIO

Näytelmä 3:ssa näytöksessä lauluineen


Mukaellut

OTTO WILHO [Otto Engelbrekt Jaatinen]


Aihe otettu P. Thomasson'in kertoelmasta: Prinssi ja porvarityttö



Arvi A. Karisto, Hämeenlinna, 1908.

Hämeenlinna O.Y. Hämeenlinnan Uusi Kirjapaino 1908.



    Suomalaisen Teatterin ensimälsen regissööörin

           Oskari Wilhon

    muistolle
    omistaa mukaelmansa kiitollisuudella

                                  Otto Wilho.



HENKILÖT:

 _Kustaa III_, Ruotsin kuningas.
 _Fredrik_, hänen nuorin poikansa.
 _Breitfelt_, luutnantti.
 _Larsson_, hansikkaan tekijä.
 _Ingrid_, hänen tyttärensä.
 _Hurtti_, sotavanhus.
 _Rudolf_, hänen poikansa.
 _Stål_, korpraali.
 Sotilaita. Kansaa.

Tapahtuu Porvoossa huhtikuussa v. 1790.



ENSIMÄINEN NÄYTÖS.


_Näyttämö_: Larsson'in myymälä. Perä- ja sivuovet. Oikealla akkuna.
Vasemmalla etunäyttämöllä pöytä, täynnä nahkoja ja hansikoita.
Peräseinällä hylly täynnä valmiita hansikoita ja sen edessä
myyntipöytä. Muu huonekalusto yksinkertainen ja ajanmukainen.


ENSIMÄINEN KOHTAUS.

INGRID: Ommellen hansikkaa etunäyttämöllä olevan pöydän ääressä laulaa.

        Laulu N:o 1.

    Soi riemuisasti laulu,
    Taas reipas suruton!
    On murhe multa poissa;
    Mä itse mursin sen.
    Nyt lennän tuulen lailla
    Mä metsän ruusumailla.

    Mä illoin kohtaan siellä
    Ain' oman armaani,
    Mi kerran vannoi mulle,
    Ett' hän on omani,
    Vaikk' taivas koitteleisi
    Ja hältä toivon veisi.

    Kuitenkin, jos mä siellä
    Kohtaisin kolmannen,
    Sylissä kultaseni,
    Mi istuis' laulellen
    Niin loppuis ilo multa:
    Mun pettänyt on kulta.

    Niin käypi täällä aina,
    Ett' kuihtuu kukkaset,
    Ja ruusumailla kasvaa
    Piikkiset ohdakkeet.
    Ja ruusu kaunokainen
    On piikkipensas vainen.

Niin sanotaan laulussa, mutta mitäpä minä siitä välitän! En ole vielä
antanut sydäntäni kenellekään. Olen vapaa -- vapaa kuin taivaan lintu.
Tosin sanovat kasvinkumppanini, että on niin ihanaa olla rakastettuna
ja ett'ei mikään hetki onnellisuudessa voita sitä hetkeä, jolloin
rakastaja polvistuneena vannoo uskollisuuttaan. -- Hm, enpä tiedä
ovatko he oikeassa, mutta jos kerran sattuisi niin, että minäkin
rakastuisin johonkin nuorukaiseen, niin pitäisi hänen olla urhoollinen
ja uljas mies, niinkuin kuningas Kustaakin. Siinä on mies, jonka
vertaista saa hakea!... Kas niin, nyt tämä ompeleminen taas alkaa
väsyttää... Niinpian kuin vaan tulen ajatelleeksikaan kuningasta ja
sitä hienoa herrasväkeä, joka nyt on kaupungissa, niin alkaa päätäni
huumata. Sellaista komeutta olen harvoin nähnyt... Ei, nyt en ompele
enään ainoatakaan pistosta.

    Panee työnsä pois ja menee akkunan luo.

Kas kuinka kauniisti kevätaurinko paistaa puhtaaseen lumeen, joka vielä
peittää maan ja meren, ja hongat tuolla kaukana kohoavat kuin
hopeahapsiset jättiläiset...

    Laulaa.

        Laulu N:o 2.

    Loista, kirkas päivä loista!
    Kinokset nuo paksut poista!
    Pohjolaan tuo kevät kukka
    Laaksoloihin nurmen nukka.

    Koita, koita Suomen päivä!
    Kauvas poista huolten häivä!
    Valon kun sä kirkkaan tuonet
    Poistunevat kansan huolet.

Vetäytyy äkkiä pois akkunasta, huudahtaa.

Ah, Luojani!... Sama ylhäinen herra, jonka useita kertoja olen nähnyt
kävelevän tästä ohi, meni taas äsken ja iski minulle silmää niin
kummallisesti. Mitä hän sillä lie tarkoittanut... (Katsoo ulos). Tuolla
hän nyt menee, alinomaa vilkuillen tännepäin.


TOINEN KOHTAUS.

    Ingrid, Larsson ja Rudolf oikealta.

LARSSON: Mitä sinä tuommoista turhaa aina loruat. Osaan kyllä antaa
arvon hauskalle pilapuheelle, mutta kun se menee liian pitkälle...

RUDOLF: Ei mestari, se onkin täyttä totta, mitä olen puhunut. Jo tänään
otan pestin sotaväkeen ja kun rynnäkkö alkaa, menen Armfeltin
joukkoihin.

LARSSON: Ah, mutta sehän on pelkkää hullutusta!

RUDOLF: Kuinka? Onko kuninkaan ja isänmaan puolesta taisteleminen
teistä hullutusta?

LARSSON: Kuka sitä on sanonut! Päinvastoin on jokaisen velvollisuus
uhrata viimeisen veripisaransakin isänmaan puolesta ja kun kuningas
Kustaa kulkee etunenässä, niin kukapa ei häntä seuraisi... Mutta sinä,
poika raukka, mitä sinä sodassa luulet tekeväsi?

RUDOLF: Mitäkö teen? Jospa tietäisitte kuinka voimakas olen, niin ette
noin puhuisi!... Eilenkin kun löin Räätäli-Matin Jaakkoa korvalle, niin
paikalla lensi hän seljälleen ja toissapäivänä tein saman tempun
eräälle vääräsääriselle talonpojalle.

LARSSON: Ja tuo on mielestäsi oivaa urhoollisuutta! Luulet kai voivasi
tehdä samoin silloinkin, kun venäläinen lähestyy. Oh ei, silloin eivät
sellaiset temput auta mitään, silloin on olo vähän kuumempaa!

RUDOLF: No, sitä minä en pelkää vaikka lähettäisivät minkälaisen
kuulasateen hyvänsä. Muutoin kertovat sotilaat, että kuningas oli
kerran taistelun alussa huutanut joukoilleen: "Raukka se, joka ampuu!"
Ja sinä päivänä ei suomalaisten pyssyistä pamahtanut ainoatakaan
laukausta! He ottivat vaan vihollista korvista kiinni ja pyörähyttivät
pari kertaa ympäri, ja sillä lailla oli Armfelt yksinään lopettanut
vähintäin parituhatta vihollista. Jos minä nyt saan hengiltä pari
sataakin, niin onhan sekin jo kaunis alku...

LARSSON: Sinäkö? Hyvä, jos saat edes yhdenkin... Ei, jää sinä vaan
kauniisti kotiin ompelemaan hansikoita!... Se sopii sinulle paljon
paremmin.

RUDOLF: Olen tehnyt päätökseni ja sitä en muuta. Jos en sodassa paljoa
voikaan toimittaa, niin löydänhän kumminkin kunniakkaan kuoleman kun
tämä eläminen on niin raskasta ja ikävää...

LARSSON: No, tuhannen tuhatta! Siltäkö tuntuu? Ja minkätähden, jos saan
kysyä?

RUDOLF: Niin, siksi, että ... että... Ah, on kai mestari huomannut,
ett'en enään tee työtä yhtä halukkaasti kuin ennen... En tiedä mistä se
tulee, mutta...

LARSSON: Ahaa, kyllä tiedän mistä kenkä likistääl No, mutta miksi et
ole puhunut itse tytön kanssa?... Hänellä on vapaa tahtonsa olen aina
sanonut. Ah, tuollahan hän onkin!... Ingrid!...

INGRID (Säikähtäen). Mitä, isä?

LARSSON: Mitä sinä siellä niin uteliaasti katselet!

INGRID (Hämillään). Olin niin ihastunut tähän kauniiseen kevätpäivään
ja päivän hopeaterä lumosi minut kokonaan kirkkaudellaan.

LARSSON: Vai niin, sinä haaveksit tulisia silmiä... Niin, niin, sehän
on tyttöjen tapaista! (Rudolf'ille). Kas niin, käytä nyt tilaisuutta ja
sano hänelle mitä sinulla on sydämmelläsi! Minä olen kyllä
suostumukseni antava jos tyttö myöntyy. (Ääneen). Hyvästi hetkeksi
lapsukaiseni. Minulla on vähän asiaa Räätäli-Matille. (Mennessään
ovessa itsekseen). Saa nähdä, kuinka hän aluksi suoriutuu tämänlaisista
taisteluista! (Ulos peräovesta).


KOLMAS KOHTAUS.

    Rudolf, Ingrid.

INGRID (Akkunassa). Kas nyt tulee ylhäinen herra takaisin erään toisen
seurassa!

RUDOLF (Itsekseen). Mitä hän niin uteliaasti katselee? (Ääneen). Neiti
Ingrid!

INGRID: Vai niin, Rudolf on vielä täällä!

RUDOLF: Niin, asia on nyt niin, että ... että minä aijon mennä
sotaan...

INGRID: Kujeiletteko te taas, vai...?

RUDOLF: Se on vakava aikomukseni, neiti Ingrid.

INGRID: No, nyt puhutte miehen lailla. Ah, jospa minäkin olisin mies!
Kuninkaan tänne tultua on kuin sankarimaisuus olisi oikein hurmannut
minut... Kerrotaan, että kuningas, joka muutoin on erittäin kohtelias
naisväelle, joskus kohtelee heitä kovakätisesti... Kuulin eilen
puhuttavan, että kuningas oli taputtanut erästä hovineitiä poskelle
niin varomattomasti, että poski tuli mustelmalle...

RUDOLF: Eihän se ihme olekaan, kun ei kolmeen vuoteen ole talutellut
muuta kuin miekkaansa. Mutta onhan prinssi Fredrikillä sitävastoin
paljon hienommat kädet ... ja niillä hän taitaa taputella sekä
hovineitejä, että porvarityttöjä.

INGRID: Oikeinko totta! Voi etten minä vielä ole nähnyt prinssiä
kertaakaan!

RUDOLF: Vai niin, neiti Ingrid haluaisi nähdä prinssin?

INGRID: Niin, jos se vaan olisi mahdollista.

RUDOLF: Niin, niin, te ette ole ainoa, joka sitä haluaa. Samaa haluavat
kaikki, Jumala paratkoon ... ja Porvoon urhot eivät myöskään ole
muodista paljon jäljellä.

INGRID: Ei suinkaan!... Mutta luulenpa, että Rudolf on tänään huonolla
tuulella. Porvoon urhot eivät ole hituistakaan huonommat kuin muutkaan,
jos he vaan ovat reippaita ja urhoollisia poikia ja siten kuninkaan
rivien kaunistuksena ... ja sen minä vaan sanon, että jos joskus
ottaisin miehen itselleni, niin...

RUDOLF: No, millaisen pitäisi hänen olla?... Se ei tosin liikuta
minua ... mutta tiedänpä yhden Porvoon urhon, joka on kokonaan
ihastunut teihin, neiti Ingrid.

INGRID: No, kuka sitten?

RUDOLF: Sitä en sano.

INGRID: Onko hän sievä poika?

RUDOLF: Niin luulen.

INGRID: Onko hän pitkä ja komea?

RUDOLF: No, ei hän nyt juuri niin erin pitkä ole, mutta, mutta pulska
poika hän kyllä on.

INGRID: Missä toimessa hän on?

RUDOLF: Niin, hän on... (itsekseen). Nythän saan tietää missä toimessa
minun pitäisi olla. (Laulaa.)

        Laulu N:o 3.

RUDOLF:

    Jos se poika tulisi ja kysyisi:
    Hei larilarilari lallallei!
    "Tahdotteko tulla mun armaakseni?
    Hei larilari lallei!
    Mä työtä tehdä voin sen saatte uskoa
    Meill' aina leipää ois' ei koskaan puutetta
    Jos vastauksen myöntävän saan?"

INGRID:

    Vaikka, vaikka kuinkakin kauniisti
    Hei larilariri lallallei!
    Hän multa sydäntäni pyytäisi
    Hei larilari lallei!
    Ja vaikka kullasta vois' vuoret tehdä hän
    Ja taivaan iloksi vois' muuttaa elämän.
    En hänest' huoli kumminkaan.

RUDOLF:

    Jos se poika tulisi ja kysyisi
    Hei larilariri lallallei
    Tahdotteko tulla mun armaakseni?
    Hei larilari lallei!
    On paljon peltoa ja talo komea,
    Ei huolta, murhetta ei tuskaa tunneta,
    Jos vastauksen myöntävän saan.

INGRID:

    Vaikka, vaikka kuinkakin kauniisti
    Hoi larilariri lallallei
    Hän multa sydäntäni pyytäisi,
    Hei larilari lallei
    Ja vaikka meret maat hän pitäis' hallussaan
    Ja aarteet maailman ois' hällä omanaan,
    En hänest' huoli kumminkaan.

RUDOLF:

    Jos se poika tulisi ja kysyisi:
    Hei larilariri lallallei
    Tahdotteko tulla mun armaakseni?
    Hei larilari lallei
    Oon uljas sotilas, maan eestä taistelen
    Nyt lähden kuolemaan, kun saan vain suukkosen
    Ja vastauksen myöntäväisen.

INGRID:

    Niin -- jos se nuorukainen tulisi,
    Hei larilariri lallallei
    Mä heti hänet ottaisin omakseni
    Hei larilari lallei
    Ken niinkuin Kustaa käy uljaasti taistohon,
    Hän immen huulilta saa kuuman suutelon
    ja lemmen liekin ikuisen.

(Rientää vasemmalle).


NELJÄS KOHTAUS.

RUDOLF: Niin, sen tiesin jo edeltäkäsin. Sotaväen tänne tultua ovat
tytöt aivan järjiltään. Lyönpä vetoa, että isäukkoni, niin vanha ja
rikkiammuttu kuin hän onkin, onnistuisi paremmin lempivehkeissä, kuin
konsaan kukaan kaupungin kaunis porvari, etenkin jos hänellä olisi
urhoollisuusmitalit rinnassaan... Hm, minun pitää siis tulla
sotilaaksi! Rudolf parka! johan sinun aikoja sitten olisi pitänyt
tietää, ettei hansikkojen ompeleminen ole mikään miehen toimi... Mutta
nyt tuntuu minusta niin vaikealle lähteä ja jättää... Ei, minun täytyy
olla mies ja pysyä päätöksessäni. Pois rakkauden mietteet silloin kun
lähtee sotimaan isänmaan ja kuninkaan puolesta! (Laulaa).

        Laulu N:o 4. (Ilmari Calamnius'en "Nuorukaisen virrestä.")

    Mä tunnen leimut lemmen muun
    Nuo tääll' ei kestää voi,
    Ne rintahani orpohon
    Vain hetken hehkut loi. --
    Mutt' yks' on täällä morsian,
    Kun sortuu lemmet maailman,
    Ja se on -- synnyinmaa!

    Hän mulle viittaa uuden tien,
    Ihanan ihmekkään,
    Jok, aina suurta suuntaa vie
    Päämaaliin ylhäisään;
    Se aina auttaa oikiaan
    Ja johtaa poikiaan
    Päin pyhää, korkeaa!

    Oi Luoja minus sytytä
    Isäinmaan rakkaus,
    Ennenkuin minut kuolohon
    Vie kurja uupumus:
    Mun riutaa alle tuskien
    Ja turhain unelmain!


VIIDES KOHTAUS.

    Rudolf, Prinssi Fredrik ja Breitfelt puettuina viittoihin, perältä.

PRINSSI: Luuletteko hänen nyt olevan yksinään?

BREITFELT: Niin toivon. Neljännestuntia sitten läksi mestari Larsson
talosta.

RUDOLF: Kaksi vierasta. Ketähän he etsivät?

PRINSSI: Nuori mies!

BREITFELT: Luultavasti ammattioppilas. (Rudolf'ille). Kuules ystäväni!

RUDOLF: Mitä haluatte?

BREITFELT: Me tahtoisimme nähdä hansikoita.

RUDOLF: Vai niin, aivan paikalla.

BREITFELT: Sinäkö aijot meille niitä näyttää?

RUDOLF: No niin. Luuletteko ett'en minä osaa sitä tehdä, vai...

BREITFELT: Ei, me emme luota sinuun. Eikö täällä ole ketään muuta
käsillä? Esimerkiksi talon tytär!

RUDOLF: Hänellä ei nyt ole aikaa. Ja voinhan minä yhtähyvin näyttää...

BREITFELT: Mutta kuulitko ett'emme tahdo sitä! Kutsu paikalla tänne
neiti Ingrid!

RUDOLF (Itsekseen). Hän tietää tytön nimenkin!... Kummallista! Tässä
piilee jotain.

BREITFELT: No tuotko?

RUDOLF: Hansikkoja, paikalla.

BREITFELT: Ei, minä tarkoitan neiti Ingridiä.

RUDOLF: Se on kerrassaan tarpeetonta, kun minäkin...

PRINSSI (Käskevästi). Mutta jos minä käsken sinua...

RUDOLF (Nöyrästi). Vai niin, kyllä menen! (Itsekseen). Ei tässä muu
auttane kuin totella. Mutta minä en laske heitä näkyvistäni, senkin
vintiöt! (Vasemmalle).


KUUDES KOHTAUS.

    Prinssi, Fredrik, Breitfelt.

PRINSSI: Poika ei olisi mielellään laskenut pikku kyyhkyä pesästään.

BREITFELT: Senkin jamakkanenä! En luullut hänen kumminkaan noin
tohtivan...

PRINSSI: Viis' siitä!... Olen tullut tänne saadakseni nähdä tuon
kauniin lapsen. Ensikerran näin hänet viime sunnuntaina kirkossa, jossa
hänen kauniit kasvonsa heti pistivät silmääni. Sattumalta sain tietää,
missä hän asui, ja nyt olen joka päivä kävellyt hänen akkunansa ohi.

BREITFELT: Ilman, että hän olisi huomannut teitä.

PRINSSI: Päinvastoin! Meidän silmäyksemme ovat joka kerran yhtyneet
toisiinsa.

BREITFELT: Oivallista! Teidän korkeudellenne on onni aina myötäinen...
Muutoin olen kuullut puhuttavan, että neiti Ingrid olisi myös viaton
kuin taivaan enkeli.

PRINSSI: Sitä hauskempi. Muistakaa, että kovalla ampumisella sortuu
vahvinkin linna!... Näytätte olevan vasta-alkaja tällaisessa
piiritystieteessä, parhain luutnanttini! Kuitenkin pitää teidän nyt
auttaa minua, kävi miten kävi!

BREITFELT: Aivan mielelläni, teidän korkeutenne.

PRINSSI: En tahdo heti tulla tunnetuksi, ymmärrättekö?

BREITFELT: Täydellisesti, teidän korkeutenne, mutta luulenpa, ett'emme
nyt onnistu, sillä ukko Larsson vahtii tytärtään kuin lohikäärme
aarrettaan.

PRINSSI: Äh! eihän koskaan löydä sopivampaa tilaisuutta... Rakkauden
jumalatar on aina ollut uskollinen liittolaiseni ja luulen, ettei hän
nytkään minua petä. Jos tämä ryntäys onnistuu, saatte kapteenin arvon.

BREITFELT: Teidän korkeutenne on liian armollinen.

PRINSSI: Toimeen siis!... Minun täytyy saada tyttö mukaani tavalla
millä hyvänsä. Sanon teille suoraan, rakas Breitfeltini, että olen
kokonaan kyllästynyt hovin vetelyksiin ja ikävöin ruusuja, jotka
tuoksuvat raittiisti, kuin kevään ensi vuokot... Mutta hiljaa! Joku
tulee!


SEITSEMÄS KOHTAUS.

    Edelliset, Rudolf ja Ingrid vasemmalta.

PRINSSI (Itsekseen). Se on hän!

INGRID (Säpsähtäen). Voi Luojani!

PRINSSI (Itsekseen). Hän punastui!

INGRID (Itsekseen). Sama ylhäinen herra, jonka niin usein olen nähnyt
kävelevän akkunamme ohi!

BREITFELT: Pyytäisimme saada nähdä hansikkoja.

INGRID: Vai niin, aivan paikalla! Olkaa hyvä! (Näyttää hansikkoja).

RUDOLF (Itsekseen). Enpä vaan käsitä, miksikä en minä olisi yhtähyvin
voinut näyttää niitä heille.

PRINSSI (Tarkastelee hansikoita). Nämä ovat liian paksusta nahasta.

INGRID: Niin, me emme ole pitkään aikaan tehneet muita kuin
sotilashansikoita.

PRINSSI: Minun ja toverini pitäisi huomenna mennä vahtiin kuninkaan luo
ja me tarvitseisimme vähän hienompia hansikoita.

BREITFELT: Niin, jos mahdollista valkeassa nahassa.

PRINSSI (Breitfelt'ille). Koettakaa saada poika ulos!

BREITFELT: Eikö neidillä olisi jossain varastossa sellaisia.

INGRID: On todellakin ... nyt muistan! Onhan meillä ullakolla pari
kimpullista vähän hienompia hansikoita.

BREITFELT: Ehkä tuo nuorukainen noutaa ne!

INGRID: Kyllä, jos herrat odottavat hetkisen. Ole hyvä Rudolf ja tuo
ullakosta pari hansikkakimppua!

RUDOLF: Minäkö?

INGRID: Niin juuri.

RUDOLF: Ja jättäisin teidät tänne... Ei, se ei tule kysymykseenkään!...

INGRID: Hyi häpeä, Rudolf, miksi et tee mitä pyydän?

RUDOLF: Elkää niin puhuko, neiti Ingrid. Teidän tähtenne menen vaikka
kuolemaan, mutta...

PRINSSI (Käskevästi). Hävytön! Menetkö -- ja heti!

RUDOLF (Masentuneena). No niin, minä menen... (Itsekseen). Taas tuo
ärjyy. He tahtovat saada minut pois, saadakseen sitten pelata tytön
kanssa miten haluavat sen ymmärrän... Oh, odottakaahan! (Oikealle).


KAHDEKSAS KOHTAUS.

    Prinssi Fredrik, Breitfelt, Ingrid.

BREITFELT (Prinssille). Hän on poissa!

PRINSSI (Breitfelt'ille). Jamakkanenä!

INGRID: Jos teidän armonne, eli kuinka saan sanoa...

PRINSSI: Kutsukaa meitä miten tahdotte. Me molemmat olemme upseereja
kuninkaan henkivartioväessä.

INGRID: Jos teidän armonne sallii minun ottaa mitan kädestänne,
nähdäkseni kuinka suuret hansikkaat pitää olla.

PRINSSI: Aivan mielelläni, kaunis lapseni! (Ojentaa Ingrid'ille
kätensä).

INGRID (Tarttuu siihen). Hyvä isä! Kuinka pienet ja hienot kädet.

PRINSSI: Pidättekö te niistä?

INGRID: Jos kaikilla kuninkaan upseereilla on näin hienot kädet, niin
eipä taida olla niinkään vaarallista joutua heidän kanssaan
tekemisiin...

PRINSSI: Ja kuitenkin ovat nämä kädet lähettäneet jo monta vihollista
manalaan.

INGRID: Pitäkää kätenne asemillaan! Enhän minä muutoin voi ottaa
mittaa... Ai, miksi puristatte niin...

PRINSSI: Anteeksi!... Korjaan heti vikani. (Suutelee Ingrid'in kättä.)

INGRID: Hyi, tuollaista minä en suvaitse!

PRINSSI: Kerran vielä.

INGRID: Ei, sanon minä!

PRINSSI: Minä rukoilen...

INGRID: Päästäkää! (Irroittaa kätensä).

PRINSSI: Kas niin, nyt olen varmaan suututtanut teidät?

INGRID: No, melkeinpä!...

PRINSSI: Oletteko siis vihainen minulle?

INGRID: Sitä en ole sanonut. Vaan ei kukaan ota tuolla lailla mittaa!

PRINSSI: Mutta annattehan anteeksi sotilaan seurustelutaidon puutteen?
Kyllä minä luullakseni sen pian opin. Annattehan anteeksi, eikö niin?

INGRID (Ujosti). Sen olen jo tehnyt...

PRINSSI: Oi, älkää kääntäkö kauniita silmiänne pois minusta!

INGRID: Eivät minun silmäni ole kauniit!

PRINSSI: Oh, ne ovat lumoavat!

INGRID: Ei, sitä en usko, sillä te vaan imartelette. Sanokaas: onko
kaikkien kuninkaan sotilaitten tapana puhua tuolla lailla?

PRINSSI: Löytyyhän poikkeuksiakin.

INGRID: Niin, teidän toverinne esimerkiksi. Tuolla hän vaan seisoo,
eikä puhu sanaakaan. Näyttää aivan siltä, kuin hän vahtisi ovea.

PRINSSI: Oh, hän on kyllä koko hulivili, kun siksi rupeaa... Uskotteko,
minä olen aivan ihastunut teihin?

INGRID: Minuunko? Te ... kuninkaan upseeri?

PRINSSI: Niin, sydämmeni sykkii yksin teille. Vai ettekö te kenties
pidä sotilaista?

INGRID: Kyllä, minä ihailen urhoollisuutta.

PRINSSI: Mitähän sanoisittekaan, jos minä jonakin kauniina päivänä
tulisin pyytämään teitä vaimokseni?

INGRID: Ohoh, se kävisi liian joutuin!

PRINSSI: No, saisinko rukkaset?

INGRID: Oh, miksi juuri niin?...

PRINSSI: Te siis rakastatte minua?

INGRID: Sitä en ole sanonut!

PRINSSI (Tulisesti). Oi, silmäsi ovat sen tuhat kertaa minulle
sanoneet ... kallis impeni ... sinä rakastat minua!...

BREITFELT: Joku tulee! Kuulen askeleita!

INGRID: Se on varmaan isäni.

PRINSSI: Hyvästi, kaunis ruususeni!... Tilaan sinulta parin
hansikkaita, ja niiden pitää olla hienot, valkeasta nahasta... Hyvästi!
Huomenna tulen itse noutamaan hansikkaat.


YHDEKSÄS KOHTAUS.

    Edelliset, Larsson ja Hurtti perältä.

LARSSON: Huomenna sanoi hän ottavansa pestin sotaväkeen...

HURTTI (Pieni, valkeahiuksinen ja pitkäpartainen ukko. Käyttää keppiä
liikkuessaan. Vaikkakin vasen jalkansa on puujalka, on hän kumminkin
kepeä ja reipas liikkeissään). Se reipas poika ... missä hän on?
Tahtoisin syleillä häntä? Jollei vasen sääreni vain olisi näin kankea,
niin paikalla lähtisin hänen kanssaan tappotantereelle.

PRINSSI (Peittäen viittaan kasvonsa, Breitfelt'ille). Lähtekäämme.
(Hiljaa Ingrid'ille). Hyvästi kaunis lapseni! Huomenna näemme taas
toisemme. (Menevät).


KYMMENES KOHTAUS.

    Ingrid, Larsson, Hurtti.

LARSSON: Ketäs herroja ne olivat?

INGRID: Upseereja kuninkaan henkivartioväestä. Toinen heistä tilasi
parin valkeita hansikoita, joilla voi mennä kuninkaan luo.

HURTTI: Kuninkaan upseereja! Tuli ja leimaus! Sen sinun olisi pitänyt
ennen sanoa, että vanha Hurtti olisi saanut tehdä kunniaa Ruotsin
urhoille! Niissä pojissa on ruutia, sanon minä. Muistan vieläkin, kun
kerran taistelussa sain tehtäväkseni ottaa parin toverini kanssa erään
kasakkajoukon vangiksi... Se ei taida onnistua, sanoin minä... Kyllä,
sanoi kuningas, jos sinä vaan et pelkää. Minäkö pelkäisin, teidän
majesteettinne, sanoin, se ei tule koskaan kysymykseenkään!... Ja
sitten ojensin kiväärini ja viidessä minuutissa ampua paukuttelin
ainakin viisisataa miestä kuoliaaksi! muut antautuivat vangiksi. Mutta
kun meidän piti viedä heidät leiriin, niin emme jaksaneet kantaa
kaikkia yht'aikaa. Silloin tuli pari kuninkaan upseereja avuksemme ja
saadaksemme roistot paremmin kuljetetuksi, sidoimme pari hevosta
hännistä yhteen, heitimme ne olkapäillemme ratsastajineen päivineen ja
siten kannoimme koko joukon leiriin...

LARSSON: Sepä oli saakelin sukkela temppu! Ja nyt jaksat tuskin
suoralla kädellä nostaa puutuoliakaan.

HURTTI: Ettäkö en jaksa? Antakaa tänne, niin saatte nähdä!... Nostan
vaikka tusinan. Enhän muutoin olisi ollut Lappeenkaan taistelussa.
Siellä sain kuulan pahalaisen jalkaani ja senjälkeen piti minun jäädä
kotiin vanhoiksi päivikseni. Mutta kyllä silloin tappelinkin. En
ehtinyt hikeä päästäni pyyhkiä. Vihollisia otin käsivarsista kiinni,
heilahutin pari kertaa ympäri ja heitin menemään joen törmää alas, kuin
keilapalikoita... Se oli hyvin tehty, sanoi kuningas minulle taistelun
päätyttyä, siitä saat korpraalin arvon. Kiitos kunniasta, teidän
majesteettinne, sanoin minä. Ja sitten löi kuningas minulle kättä, että
kuului neljän peninkulman päähän...

LARSSON: Älähän nyt omiasi pistele...

HURTTI: Tuli ja leimaus! Etkö usko minua? Olisittepa nähneet minut
siihen aikaan! Silloin oli voimaa käsivarsissani ja terästä mielessäni.
Kerran sotamiehenä koettivat panna minut arestiin. Korpraali tuli ja
tarttui niskaani. Silloin annoin hänelle korvapuustin, niin että meni
nenälleen. Saat mennä, sanoi översti, nyt tiedän mihin suomalainen
nyrkki kelpaa!


YHDESTOISTA KOHTAUS.

    Edelliset, Rudolf, oikealta.

RUDOLF: Tässä ovat hansikkaat!... Kylläpä niitä sai hakea. Vai niin, he
ovat jo menneet.

INGRID: Niin, mutta tulevat huomenna takaisin.

RUDOLF: Hm! hm!... Odottakaahan. Sormenpäitäni niin kutkuttaa.

HURTTI: Ja miksikä, poikani?

RUDOLF: Vai niin, sinä olet täällä, isä! Niin, minä olen suuttunut koko
maailmaan... Löytyy ihmisiä, jotka päältä nähden ovat kyllä komeita ja
hienoja, mutta joiden sydän on täynnä kavaluutta ja petosta...

LARSSON: Mitä saakelia sinä nyt lörpöttelet? (Hiljaa). Oletko jo
puhunut tytön kanssa?

RUDOLF: Olen, mutta hän ei sanonut huolivansa minusta.

LARSSON: Vai niin ... hm!... Sille en mahda mitään. Hänellä on vapaa
tahtonsa, olen aina sanonut.

HURTTI: Mikä sinulla on, Rudolf? Oletko joutunut tekemisiin jonkun
salaväijyjän kanssa?

INGRID (Akkunan luona itsekseen). Mikähän tuon uljaan upseerin nimi
lienee?...

RUDOLF (Vilkaisten Ingrid'iin). Niin, te arvasitte oikein, isä. Mutta
tiedän myös nyt olla varuillani. Tänään otan pestin sotaväkeen.

HURTTI: Tuli ja leimaus! Eläköön! ... se on oikein! Edes mars!
Ampukaa! ... kas se on elämäni, se! Sinä teet oikein, poikani! Jumala
sinua siunatkoon! Jospa olisit nähnyt minut esimerkiksi Lappeen
taistelussa. Voidakseni paremmin seurata vihollista otin saappaat ja
juoksin sukkasillani ja kun kuulamme olivat lopussa asetimme kiväärimme
niin, että vihollisen kuulat lensivät pyssyn piippuihimme ja
sillätavoin saimme ampua vihollista hänen omilla kuulillaan... Kerran
sanoi Levenhaupt minulle: Kuules Hurtti, sanoi, osaatko ampua tykillä
yhtähyvin kuin kiväärilläkin!... Jumala varjelkoon kenraalia! sanoin
minä, ammun vaikka kärpäsen viidensadan sylen päästä... Tuumasta
toimeen. Kenraali pani kärpäsen viidensadan sylen päähän. Minä ammuin,
ja tykinluoti lensi suoraan kärpäsen mahan läpi...

LARSSON: Silloin mahtoi kärpäset olla jokseenkin suuria, luulen ma.

HURTTI: Noo ... eipä juuri ... olivathan kuin konsakin ylipäänsä...
Mutta kuulehan, veli, nyt sinun pitää tarjota minulle jotain
virvoittavaa! Kurkkuni tuntuu niin kuivalta kuin pistin rauhan aikana.

LARSSON: Tule huoneeseeni ottamaan lasillinen viiniä!

HURTTI: Lempo soikoon! Se joltakin maistuu, se vahvistaa ruumista ja
sielua.

    (Menevät).



TOINEN NÄYTÖS.


Sama paikka kuin edellisessä näytöksessä.


ENSIMÄINEN KOHTAUS.

    Larsson, Ingrid.

LARSSON (Ommellen myyntipöydän ääressä). Kummallista on tämä sentään
minusta. Olen aina luullut, että sinä pidät Rudolf'ista, ja nyt... No,
no, sinulla on vapaa tahtosi, olen aina sanonut. Mutta sanos minulle,
kuka se oikeastaan on, jolle olet antanut etusijan, jos hän joskus
sattuisi tulemaan tänne.

INGRID (Ommellen toisen pöydän ääressä). En ole antanut sitä
kenellekään, rakas isäni!

LARSSON: Lörpötystä! Täytät kohta kaksikymmentä vuotta ja olet sen
lisäksi reipas ja iloinen tyttö... Tahdot kai uskotella minulle, ettei
rakkauden tauti sinuun ollenkaan pysty?... Ei, tyttöseni, se ei ole
totta!... Sinä olet varmaan ihastunut johonkin nuoreen sotilaaseen,
joita nyt on niin kosolta hyvässä kaupungissamme. Eikö niin... Sinä et
virka mitään... Niin, niin, vaitiolo puhuu jo jotakin...

INGRID: Muuta en voi teille vastata, kuin että sydämmeni on vapaa.
Ihailen kyllä sekä Kustaa kuningasta itseään, että hänen sotilaitaan,
mutta etusijaa en ole antanut heistä kenellekään.

LARSSON: No mutta Herran nimessä, miksi sitten et voi vähääkään pitää
Rudolf'ista? Hän rakastaa sinua kumminkin sydämmestään. Ja kun hän
sitäpaitsi on kunnon poika, niin en voi ymmärtää miksikä... Ei, se on
totta, ei mitään pakkoa naima-asioissa.

INGRID: Puhukaamme ennemmin jostain muusta! Luulen että Rudolf
ajattelee ainakin kaksi kertaa päänsä ympäri, ennenkuin menee
sotaväkeen.

LARSSON: Niin, niin, ei kukaan tiedä, mihin jäniksen jäljet vievät.
Rudolf'in tapaista ei ole paljon ajatella asioita... Mutta tapahtukoon
tahtosi, lapseni! Tunteesi tulevat kyllä aikanaan itsestään ilmi, sillä
rakkaus on siinä kohden yskän tapaista, sitä ei voida salata.

INGRID: No, nyt ovat hansikkaat valmiit, jotka upseeri eilen tilasi.

LARSSON (Panee pois työnsä). Sinulta alkaa työ joutua nopeammin kuin
minulta itseltäni... Niin, nuoret edistyvät, vanhemmat tulevat
kykenemättömiksi!... (Nousee). Näytähän!... Hyvää työtä! Aivan kuin
itse olisin ne ommellut. Kyllä näillä vaan sopii mennä vaikka
minkälaisiin paaliin. Emme me käsityöläiset ole niinkään hyödyttömiä,
kuin luullaan, sillä jos esimerkiksi kaikki ihmiset menisivät
sotilaiksi, niin miten sitten elettäisiin, kuka työt tekisi. Niin,
niin, sotakunnia on vaihtelevainen, mutta työn kunnia säteilee yhtä
kirkkaasti kaikkina aikoina.


TOINEN KOHTAUS.

    Edelliset, Rudolf perältä sotilaspuvussa.

RUDOLF: Hyvää päivää, mestari!

INGRID: Rudolf!

LARSSON: Sotilaspuvussa. Vai niin, se on siis tehty?

RUDOLF: Niin, tänään minut kirjoitettiin rykmenttiin ja nyt tulen
sanomaan teille hyvästi!

LARSSON: Ohoh! Niin kiire ei sinulla toki mahtane olla!...

INGRID: Jopa nyt peräti! Olen aivan hölmönä. En luullut Rudolf'in
todenteolla aikovan...

LARSSON: Mutta kuules, junkkari! Oletko tarkoin miettinyt, minkä
tärkeän askeleen olet ottanut?... Jättää ammatti, joka hyvästi
elättää harjoittajansa ja johon sinä kykenet ... se on suurinta
kevytmielisyyttä! Luuletko nyt olevasi ensimmäisiä urhoja sotaväessä?
Eipä luullakseni monikaan vihollinen sinun edessäsi pakene.

RUDOLF: Eihän isäukkokaan ole niin suuri, ja kuitenkin on hän tehnyt
paljon urotöitä. Minä ammun ja pistän kuoliaaksi kaikki mitä tielleni
sattuu ja sitten itseni lopuksi! ... ja kun minua ei kukaan kaipaakaan,
niin...

INGRID: No, entäs minä, Rudolf?

RUDOLF: Neiti Ingrid?!

INGRID: Salli minun puristaa kättäsi.

RUDOLF (Hurjana ilosta). Hurraa!... Hiiteen nämä ryysyt!... Minä jään
kotiin ompelemaan hansikoita -- se on paljon parempi! (Äkkiä totisena).
Mutta, hitto vieköön ... se ei käy päinsä!... Pestiä ei voi
peruuttaa... Äh, nyt olen tehnyt tuhmasti.

LARSSON: He, he, he, niin, niin ... niin käy aina, kun ollaan liian
ahneita puurokupin ympärillä... Ja sinun pitäisi nyt mennä taistelemaan
isänmaan puolesta, he, he, he!...

RUDOLF: Vaiti, mestari!... Koska kohtaloni nyt kerran on ratkaistu,
niin näytän myös mihin kelpaan. Nyt kun tiedän, että neiti Ingrid
vuodattaa muistolleni kaipauksen kyyneleen, nyt en pelkää mitään
vaaroja. Mihin sotalippu minua kutsuneekin, seuraan sitä, varmana
siitä, että nuori vereni ei ole turhaan vuotava, vaan että sydämmeni
kuihtuu isänmaan ja kuninkaan tähden... Eläköön isänmaa, eläköön
kuningas!... Hyvästi!


KOLMAS KOHTAUS.

    Edelliset, Hurtti.

HURTTI (Tulee). Seis!... Tuli ja leimaus! Juoksethan nurin vanhan
isäsi!... Odota nyt kauniisti, niin saat kuulla hauskoja uutisia...
Jumalan rauhaa, veli! Samoin, neiti Ingrid!... Herranen aika! kuinka
hän näyttää tänään sievältä!... Mutta Rudolf ei liioin ole mikään
raukka... (Menee Ingrid'in luo ja taputtaa häntä poskelle). Tuommoinen
herttainen olento; niin älä käännä päätäsi pois!... (Toisille).
Muistanpa, kun kuningas kerran nukkui päivällisuntaan kanuunakärryissä,
piti minun mennä ilmoittamaan hänelle eräs kreivinna Köningsmark vai
Kröningsmarsh, eli mikä hänen nimensä lie ollut, joka tahtoi puhutella
kuningasta. "Miltä hän näyttää?" kysyi Kustaa, "onko hän kaunis?"...
"No, niinkuin kirkkoenkeli", sanoin minä. "aja hänet hiiteen!" sanoi
kuningas. "Miksikä?" kysyin minä. "En minä nyt jouda rakastamaan muuta
kuin miekkaani!" sanoi kuningas ja potkasi maahan niin lujasti, että
eräs rumpali alkoi päristää hätärumpua, sillä hän luuli vihollisen
alkavan ampua.

INGRID: No, mitä sanoi kreivinna siihen?

HURTTI: Suuttui ja meni tiehensä. Ja mitäpä siitä. Jospa hän olisi
ollut edes prinsessa tai ruhtinatar... Mutta vain tavallinen kreivinna,
jollaisia kasvaa joka puussa Saksassa ja Ranskassa niitä löytää joka
pusikosta, puhumattakaan Preussia, jossa niitä saa poimia maasta, kuin
meillä nauriita.

RUDOLF: Olipa tuo tosiaankin hauska uutinen. Luulin teillä toki olevan
parempaakin.

HURTTI: Niin, mitä oikeastaan läksit. Hurtti: Niin, tosiaankin. Olin
aivan unohtaa asian... Niin, tulen nyt kutsumaan teitä kestiin, se
tahtoo sanoa sinua veli Larsson, ja sinä poikani saat tulla myös
mukaan. Olen saanut tehtäväkseni kutsua kaikki tuttavani luokseni
juomaan kuninkaan maljan ja siitä ei kukaan mahtane kieltäytyä.

LARSSON ja RUDOLF: Ei, ei!

LARSSON: Mutta keneltä sinä olet saanut juomia, et suinkaan...

HURTTI: Eräältä sotatoverilta, luutnantti Breitfelt'iltä. Tänään on
hänen syntymäpäivänsä ja sen hän tahtoo viettää toimeenpanemalla
juomingit kuninkaan terveydeksi... Minusta on se erittäin kaunista --
vai kuinka? Hän on erittäin käskenyt kutsumaan teitä molempia.

LARSSON: Miten, hitto vie, hän meidät tuntee?

HURTTI: Eikö hän nyt tuntisi vanhan sotatoverinsa tuttavia? Hän tietää
luonnollisesti, että minulla on poika joka aikoo sotamieheksi... Ja
sinua sitten, kauniin Ingrid'in isää, -- luuletko ett'eivät upseerit
sinua tunne?... Kyllä maar, paremmin kuin luuletkaan!... Hehehe!...
Eivät he kaikki rakasta ainoastaan miekkaansa...

INGRID: Mitä te taas? Vanha kujeilija! Olisiko joku upseeri...

RUDOLF: Upseeri!... Mitä jos Breitfelt olisi ollut toinen niistä, jotka
eilen kävivät täällä!

LARSSON: Niin, tosiaankin, mitä sinä oikein sanoit?

INGRID: Selittäkää paremmin!

HURTTI: Selittäkää! Ei minulla ole mitään selittämistä... Ja enhän minä
ole mitään sanonutkaan. Tiedän vaan, että luutnantti Breitfelt on
minulle lähettänyt juomia ja käskenyt minut tuttavineni pitämään
hauskaa, ja siinä kyllin... Tosiaankin, olinpa unohtaa koko asian. No,
vieläkö te lähdette juomaan kuninkaan maljan?

LARSSON ja RUDOLF: Tietysti! Mielellämme!

RUDOLF: Ja sen maljan kunniaksi tahdon laulaa erään laulun. Kuulkaahan!
(Laulaa).

        Laulu N:o 5.

    Nouse, joukko urhomainen,
    Saapunut on surman yö!
    Rauhan rikkoi vainolainen
    Nyt jo koston hetki lyö.
    Eteen eestä synnyinmaamme,
    Voitto ompi sankarimme,
    Onni siitä kotimaan,
    Eteen uljahasti vaan!
    Taisto riehuen jo ryskää
    Tykit paukkuu, kalpa välkkyy,
    Rivit horjuu, pakoon kääntyy
    Meille voiton lippu liehuu.

HURTTI (Laulun jälkeen). Sillä lailla! Hurraa! Edes mars! (Nilkuttaa
marssin tahdissa Larsson'in ja Rudolf'in jälessä, rallattaen marssin
säveltä). Taramtramtram j.n.e.


NELJÄS KOHTAUS.

INGRID: Rudolf on reipas ja iloinen poika ja kun oikein ajattelen niin
luulenpa... Ei, en ymmärrä mitään; mutta upseeri, joka eilen kävi
tilaamassa hansikkoja, puhui niin kummallisesti. Jotain viehättävää oli
hänen äänessään... Kas niin, nyt alkaa sydämmeni taas sykkiä entistään
nopeammin!... Minusta on aivan kuin olisin tehnyt jotain pahaa. En
tiedä mistä se tulee, mutta minun täytyy koettaa rauhoittua ... menempä
lukemaan rauhassa pientä rukouskirjaani... Isänikin aina
rauhoituksekseen lukee raamattuaan. (Menee oikealle ja laulaa).

        Laulu N:o 6.

    Se lempi oli kuohuva
    Kuin virta vaahtopäinen
    Se lempi oli unelma
    Unelma kevähäinen.


VIIDES KOHTAUS.

    Prinssi Fredrik ja Breitfelt perältä. Sitten Rudolf.

BREITFELT (Kurkistaa ovesta). Ilma on selkeä teidän korkeutenne
(Molemmat astuvat sisään).

PRINSSI: No vihdoinkin!

BREITFELT: Larsson ja pojanjunkkari juovat paraillaan kuninkaan
maljoja. Talossa ei ole muita kotona kuin kaunis Ingrid... Kenttä on
siis avoinna teidän korkeudellenne.

PRINSSI: Teidän kekseliäisyyttänne ei voida tarpeeksi palkita, vaan
olen kuitenkin täyttävä mitä olen luvannut. Mutta missähän tyttö on,
kun ei häntä näy täällä.

BREITFELT: Varmaan tuolla huoneessa. Vakoilkaamme huvin vuoksi avaimen
reiästä!

PRINSSI: Taas erinomainen tuuma. Alanpa oikein kunnioittaa teidän
kekseliäisyyttänne.

RUDOLF (Äkkiä perältä). Niin, minä en pettynytkään. Molemmat konnat
ovat jo täällä. Näin heidät kadulla ja arvasin heti minne he
aikoivat... Tuolla he varmaan eivät minua näe. (Juoksee vasemmalle ja
katsoo alinomaa näyttämölle oven raosta).

PRINSSI (Katseltuaan avaimen reiästä). Luulen hänen lukevan. Olisiko
hän kenties jumalinen... Tekeepä mieleni mennä yhdistämään lämpimät
rukoukseni hänen kanssaan.

BBREITFELT: Anteeksi! Mutta sellaisesta pilasta voisi hän suuttua...
Eikö olisi parempi ensiksi koputtaa ovelle?

PRINSSI: Saadaksemme hänet sitten siepata kynnykseltä syliimme ...
taasen olette te oikeassa. No, tuumasta toimeen! Mutta ajakaa te nyt
vaunut vähän likemmäksi ja kun olen saanut tytön kanssani ulos,
rupeatte te kuskiksi ja ajatte nopeasti kaupungin ulkopuolelle. Siellä
suuntaamme tarkemmin matkamme ... ymmärrättekö?

BREITFELT: Kaikki tulee oikein tehdyksi. (Menee perältä).

RUDOLF (Itsekseen). Ahaa, kyllä ymmärrän. He aikovat ryöstää Ingrid'in,
mutta sen tulen minä estämään.


KUUDES KOHTAUS.

    Prinssi Fredrik, Rudolf piilossa. Sitten Ingrid.

PRINSSI: Kas niin, ruususeni, nyt saamme olla hetkisen kahden kesken.
(Koputtaa ovelle).

INGRID (Tulee). Kuka se on? (Tuntee upseerin). Ah, Luojani! Upseeri!

PRINSSI: No, no, älkää peljästykö, kaunis neito!... Lupasinhan tulla
takaisin.

INGRID: Niin, se oli totta, se. Te tulitte noutamaan hansikoita...

PRINSSI: Hansikoita? ... hansikoita? Niin, nyt muistan... Sen seikan
olin aivan unhoittanut.

INGRID: Kuinka? Ettekö te nyt tulleet noutamaan hansikoita, jotka eilen
tilasitte? Minkätähden te sitten tulitte?

PRINSSI: Saadakseni vielä kerran nauttia silmiesi syvällisestä
loisteesta, suloinen Ingrid ... voidakseni sanoa sinulle, että paljas
silmäykseni täyttää sieluni taivaallisella tunteella, jota itse
enkelitkin minulta kadehtisivat...

INGRID: Ah, mitä te puhutte mi...

PRINSSI: Oi Ingrid! Sano edes kerran, että rakastat minua! Turhaan
koetat enään tunteitasi salata. Silmäyksesi puhuvat kumminkin selvää
kieltä.

INGRID: Lopettakaa toki, herra! (Itsekseen). Voi, ettei isä ole kotona!

PRINSSI: Kallis Ingrid! Tunnenhan silmiesi loisteesta, että rakastat
minua; oi, sano se minulle! Lupaa olla iloni ja ikuinen ystäväni! Lähde
nyt kanssani ja kaikki maallinen ilo odottaa meitä!

INGRID: Teidän kanssanne?... Herran tähden! mitä te ajattelettekaan?...

PRINSSI: Oh, elä teeskentelekään enään!... Sinä olet tuntenut minut --
eikö niin?

INGRID: Minäkö, en suinkaan... Mutta kuka te sitte oikeastaan olette?

PRINSSI: Kuule siis tunnustukseni, kaunis lapseni! Muutama päivä sitten
näin sinut ensikerran ja senjälkeen on sydämmeni sykkinyt yksin
sinulle, se pyytää vain vastarakkautta ollakseen täydellisesti
onnellinen. Oi Ingrid, rakastan sinua enemmän kuin omaa elämääni! Sano
ainoastaan sana, niin en ole sinulle kukaan muu kuin prinssi Fredrik,
Suomen herttua, mutta sinun palvelijasi, sinun orjasi... (Polvistuu).

INGRID: Voi taivas! Onkohan se mahdollista? Prinssi!

PRINSSI: Niin prinssi, joka tässä jalkojesi juuressa rukoilee... Kulta,
rakkaus, huvit odottavat sinua... Lähde kanssani ja tule vaimokseni!
(Koettaa syleillä Ingrid'iä).

INGRID: Ei, ei päästäkää! Minä rakastan toista, rakastan Rudolf'ia.
Päästäkää muutoin huudan apua!

PRINSSI: Ei kukaan kuule sinua ... kaikki ovat menneet pois. Ensi
suutelo rakkautesi vakuutteeksi!

INGRID (Koettaa päästä irti). Ei, ... ja tuhat kertaa ei!...
Päästäkää!... Isä! Rudolf!...

RUDOLF (Ryntää prinssin kimppuun). Roisto! (Lyö prinssiä korvalle, sekä
kolhii häntä kaikella tavalla. Ankara tappelu syntyy).

PRINSSI: Kuka olet, joka uskallat minua vastustaa?

RUDOLF: Olen viattomuuden suojelija, sinunlaisiasi roistoja vastaan...

INGRID: Taivaan Herra! Kuinkahan tämä päättynee!

PRINSSI: Auttakaa! Auttakaa!

RUDOLF: Huuda vaan niin paljon kuin haluat, mutta selkääsi saat.

PRINSSI: Auttakaa! Auttakaa!


SEITSEMÄS KOHTAUS.

    Edelliset, Breitfelt. (Ryntää sisään sotamiehien ja kansan kanssa).

BREITFELT: Mitä! Mitä tämä on!

PRINSSI: Auttakaa! Auttakaa!

BREITFELT: Mitä näen! Prinssi käsikähmässä sotamiehen kanssa!

RUDOLF: Tule tänne, niin saat sinäkin maistaa suomalaista nyrkkiä! (Lyö
Breitfelt'iä korvalle, niin että tämä suistuu maahan).

BREITFELT: Tämä on häväistysrikos! Sotilaat! Ottakaa hänet kiinni ja
paikalla!

INGRID: Suuri Luoja!

RUDOLF (Antautuu sotilaille). No hyvä! Tässä olen!... Tehkää kanssani
mitä tahdotte!

PRINSSI: Viekää pois hänet!... Huomenna hänet ammutaan.

INGRID (Huudahtaa). Ah!

KANSA (Surkuttelee). Rudolf parka! Voi häntä! Ammutaan! j.n.e.

RUDOLF: Hyvästi neiti Ingrid! Kuolen nyt mielelläni, sillä teille
uhraan viimeisen veripisaran!

INGRID: Armoa! armoa!

PRINSSI: Pois hänestä! (Sysää Ingrid'in syrjään, joka vaipuu
pyörtyneenä erään vaimon syliin. Sotilaat vievät pois Rudolf'in).



KOLMAS NÄYTÖS.


Suuri huone päävahdissa. Ovi perällä ja vasemmalla. Molemmin puolin
peräovea seinää vasten kiväärejä, piikkejä j.n.e. Oikealla penkeillä
erään pöydän ympärillä istuu muutamia sotilaita pelaten arpapeliä.
Toiset puhdistavat aseita, soittimia j.n.e.


ENSIMÄINEN KOHTAUS.

    Sotilaita. Laulavat.

        Laulu N:o 7.

STÅL:

    Mitä tekee sotilaamme, kun on sota loppunut
    Taistelut on tauonneita, rauha maahan saapunut?
    Mitä toimii kapteenimme, luutnantit ja vänrikit
    Mitä silloin päristävät sotajoukon rumpalit?

KÖÖRI:

    Silloin pyörii pöydillämme vanhat arpanappulat,
    Rahaa tulvaa, juomaa virtaa, siellä viihtyy sotilaat,
    Siellä tullaan ystäviksi, velat joutuu unholaan,
    Viini siellä silloin vuotaa, maljaan surut painetaan.

STÅL:

    Mitä tekee sotilaat, kun aika kulkee verkkaan vaan,
    Kun ei viinitynnyristä tähteenä oo tippaakaan,
    Ja kun veri, sota, vaara kaikki unhotettu on,
    Vihollinen ryöstää maata, se on vastustamaton?

KÖÖRI:

    Arpanappuloista silloin kuuluu ääni kohtalon:
    "Ylös pojat, aseisihin, vihollinen maassa on!
    Ken ei kuule, poies jääköön, heitetty on arpanne,
    Mainetta jos mieli saada, päätetty on onnenne."

STÅL:

    Ken ei kuule j.n.e.

KÖÖRI:

    Uni karkoo sotureista, vaara rohkeutta luo,
    Rivit kasvaa, mieli palaa. Herra heille voiton suo.
    Vainolainen pakoon lyödään. Ääni kuuluu kuninkaan;
    "Kiitos teille sortumasta pelastitte synnyinmaan!"


TOINEN KOHTAUS.

    Edelliset, Hurtti perältä.

HURTTI: Oikein pojat!... -- Laulu ilahuttaa mieltä. Saako tulla sisään?

STÅL: Kas Hurtti! Astu sisään vaan, katselemaan poikiamme!

HURTTI: Jumalan rauhaa teille kaikille!... Päivää, Stål! (Tervehtivät).

STÅL: Terve, vanha sotaveikko!... Olipa hauskaa nähdä sinut täällä!...
Mutta ymmärrän ... sinä tulet pojan tähden...

HURTTI: Niin, juuri niin... Sen vintiö! se poika! ... mutta ei, kyllä
hän sentään on kunnon poika! Ja siksi juuri pidän hänestä niin
paljon... Niin, enemmän kuin pitäisikään ... sillä hän on tehnyt suuren
rikoksen. Ah, hah, mitenhän hänen käyneekin?...

STÅL: Niin, se oli suuri rikos. Hänet kenties...

HURTTI: Ammutaan kuoliaaksi, niin ... mutta ei tappotantereella, vaan
rikollisena karkulaisena... Se on masentavaa!... Jospa hän nyt olisi
tässä, niin antaisin hänelle aika selkäsaunan.

STÅL: Ohoo, tuota en usko. Luulenpa sinut paremmin tuntevani.

HURTTI: Niin, sitä en voisi kumminkaan tehdä... Me olemme kokeneet
paljon yhdessä. Muistatko, kun kerran olimme paleltua kuoliaaksi?
Kuinka me silloin löimme toisiamme korville, siksi kunnes lämpenimme.
Eikö se ollut talvella 1756. Ja kuinka me silloin jaoimme ainoan
leipämme kuninkaan kanssa ja hän sanoi: "No, ei tämä juuri parasta ole,
mutta kyllä se vaan nyt kelpaa!" ... ja silloin maistui rukiinen leipä
niin sanomattoman hyvältä...

STÅL: Niin, niin! Sellaista kuningasta ei ole koko maailmassa!...
(Pyyhkii kyyneleen silmästään). Jumala suojelkoon häntä!

HURTTI: Se minua vaan harmittaa, ett'en enää saa sotia hänen
johdollaan, vaan täytyy täällä kotona vaivaisena rämpiä. Luulin poikani
seuraavan isänsä jälkiä, niin, niin hän aikoikin. Mutta sitten tekee
hän tuollaisen rettelön, ennenkuin on vielä sotatantereellekaan
ehtinyt... Tuli ja leimaus! Jos se ei sydäntäni kaivele!...

STÅL: No, no, kylmäverisyys on paras!... Pojalla mahtoi olla omat
syynsä tekoonsa...

HURTTI: No niin, siinä sitä nyt ollaan! Hän oli mustasukkainen ... hän
tahtoi kurittaa hävytöntä roistoa, joka oli tunkeutunut vierasten
ihmisten huoneisiin vietelläkseen kunniallista neitoa ... ja jos minä
olisin ollut Rudolf'in sijassa, niin olisin tehnyt samoin. Prinssillä
ei siellä olisi ollut mitään tekemistä!

STÅL: Hiljaa, ukkoseni! Muista kenestä puhut!

HURTTI: Siitä minä viis välitän!... Mutta Kustaa kuningas on jalo herra
ja oikeutta rakastava. Minä menen hänen luoksensa ja kysyn josko hän
vielä tuntee vanhaa Hurttia. Ja sitten kerron hänelle koko jutun ja
sanon, ettei ole oikeuden mukaista ampua sotamiestä kuin mitähän
koiraa, kun hän ei ole tehnyt muuta, kuin suojellut armastaan ... ja
kun hän sitäpaitsi on ainoa iloni, ja toivoni ja turvani... Niin, tämän
kaiken kerron hänelle!... Mitäs pidätte siitä, pojat? Luuletteko, että
kuningas päästää minut puheilleen?

SOTILAAT: Kyllä! Päästää!

HURTTI: Ja luuletteko, että hän kuuntelee mitä on sanomista vanhalla
sotilaalla, joka uskollisesti on palvellut häntä ja isänmaataan?

SOTILAAT: Kuuntelee!

HURTTI: Hyvä! te tunnette hänet siis yhtähyvin kuin minäkin ... vaikka
te kaikki olette kuin vasta munasta päässeitä linnunpoikia.

ERÄS SOTILAISTA: Hm, eipä niinkään. Olemme mekin olleet mukana
kuumissakin otteluissa.

TOINEN SOTILAS: Niin, Utilla esimerkiksi!

HURTTI: Vai niin, vai olitte te jo silloin sotaväessä... Hurraa! pojat.
Se oli sukkela temppu vihollisille. Se leikki pitäisi vielä
uudistaa!... Vaikka ette te kumminkaan ole niin paljon kokeneet kuin
minä. Muistan vieläkin, kun meidän Pommerissa kerran piti mennä erään
joen yli, joka oli täynnä ajojäitä -- niin ja vihollinen seisoi
toisella rannalla. Silloin kutsui päällikkö minut puheilleen ja sanoi:
"Kuules Hurtti, sinä joka olet olevinasi niin viisas ja urhoollinen,
sanos nyt miten voisimme päästä tämän kirotun joen yli!" sanoi. "Jumala
varjelkoon herra päällikkö!" sanoin minä, "se on minusta sangen
helppoa. Ja jos päällikkö antaa minulle käytettäväkseni rykmentin niin
olen karkoittava vihollisen tuolta." No, hän tietysti antoi minulle
yhden rykmentin. Minä marssitin sen eräälle jäälautalle, ja itse uin
perässä ja ammuin. Mutta juuri kun olimme tulleet keskelle virtaa
lohkesi jäälautta kahtia ja siinä olisi voinut käydä hullusti koko
rykmentille, jollen minä olisi molemmin käsivarsin pitänyt palasia
koossa, minulla oli näet siihen aikaan hirmuinen käsivoima. Mutta hiki
tuli päähäni, vaikka olikin 75 asteen pakkanen...

STÅL: Ei, Hurtti!... Nyt panet omiasi...

ERÄS SOTILAISTA: Niin, hän valehtelee!

HURTTI: Vai niin, vai valehtelen minä! Tahdotte kai todistuksia? Mutta
lempo soikoon! Unhotanhan vallan, että minun pitää mennä kuninkaan
puheille sen pojan tähden. (Aikoo mennä).

STÅL (Pidättää). Odotahan! Me tahtoisimme todistuksia...

HURTTI: Ei ole aikaa! Kuningas odottaa minua.

STÅL: Mutta sinähän juuri kysyit josko me tahdomme todistuksia.

HURTTI: Toisen kerran sitten! Hyvästi, pojat! Nyt ei ole aikaa.
Hyvästi! Edes mars! (Irroittaa itsensä ja marssii ulos perältä).


KOLMAS KOHTAUS.

    Edelliset paitsi Hurtti. Sitten Prinssi Fredrik ja Breitfelt.

STÅL: Hän on aina vaan sama Hurtti. Sama nyt kuin ennen
taistelutantereellakin. Yhtä iloinen ja lystikäs. Tosin ei hän siitä
paljon piittaa puhuuko hän totta tai valetta, mutta siitä viisi!
Kumminkaan ei hän koskaan ole pettänyt ketään. Niin hyväsydämminen on
ukko pohjaltaan. Ja urhoollinen oli hän sodassa; kun komennettiin
hyökkäykseen ryntäsi hän eteenpäin kuin tuulispää... (Prinssi Fredrik
ja Breitfelt astuvat sisään perältä. Sotilaat tekevät kunniaa).

PRINSSI: Onko vanki arestihuoneessa?

STÅL: On, teidän korkeutenne!

PRINSSI: Onko hän kovin suruissaan?

STÅL: Ei, päinvastoin on hän tyytyväinen kohtaloonsa.

PRINSSI: Onko hän tänään pyytänyt mitä?

STÅL: On, teidän korkeutenne!

PRINSSI: Mitä sitten?

STÅL: Saada kuolla mitä pikemmin.

PRINSSI: Kuulkaas vaan! Siinäpä on lujaluontoinen sälli... Poistukaa
hetkeksi!

STÅL: Käskynne mukaan, teidän korkeutenne! (Stål ja sotilaat menevät).


NELJÄS KOHTAUS.

    Prinssi Fredrik, ja Breitfelt.

PRINSSI: Iltapuolella kokoontuu sotaoikeus tuomitsemaan tuon hävyttömän
konnan. Mutta kuinka voitte te tänään, parhain luutnanttini?

BREITFELT: Suuri kiitos, teidän korkeutenne kysymyksestä! ... mutta en
voi sanoa olevani parhaassa kunnossa, sillä vasenta säärtäni kolottaa
vieläkin, se on aivan kuin rikkimuserrettu.

PRINSSI: Niin minunkin koko ruumiini on aivan hellänä, tuon kirotun
ottelun jälkeen. Tuon sällin nyrkit olivat lujat kuin rautapihdit. Se
minua vaan harmittaa, että aikeemme raukesi näin mitättömiin. Näin
huonoissa rakkausseikkailuissa en ennen ole ollut. Mutta syy on teidän.
Miksikä ette pitäneet paremmin varaanne, vaan laskitte pojan sisään?

BREITFELT: Anteeksi, teidän korkeutenne! Mutta panenpa pääni pantiksi
siitä, että hän läksi talosta isänsä ja Larsson'in kanssa... Kuinka hän
sitten voi hyökätä teidän päällenne se on minusta aivan mahdotonta
käsittää, etenkin kun minä koko ajan vahdin ovella.

PRINSSI: Niin, se oli ihmeellistä... Mutta en nyt kuitenkaan tuomitse
teitä liian ankarasti. Kapteenin arvon saatte ensi ylennyksessä.

BREITFELT: En voi kyllin kiittää teidän korkeuttanne.

PRINSSI: Mutta jos isäni saa tästä vihiä, niin mitä me sitten teemme?
Meidän tulee löytää jokin pätevä syy käyntiimme tuossa kirotussa
käsityöläistuvassa. Korkea isäni on hyvin arkatuntoinen ja jos hän saa
tietää asian oikean laidan, niin silloin käy hullusti.

BREITFELT: Mitä syyn keksimiseen tulee, on se minusta vallan helppoa.
Teidän korkeutenne tarkoituksenahan oli (ivallisesti hymyillen) edistää
Suomen hansikkateollisuutta.

PRINSSI: Aivan niin!... Mainiota!... Sellainen syyhän on sekä
kiitettävä, että pätevä. No niin, siis ainoastaan hanskojen vuoksi
kävin tuon kauniin tytön luona, jota, meidän kesken puhuen, yhä
vieläkin haaveksin. Mutta hiljaa! Joku tulee!


VIIDES KOHTAUS.

    Edelliset, Kuningas Kustaa perältä karskisti ja reippaasti.

PRINSSI ja BREITFELT: Hänen majesteettinsa!

KUNINGAS (Prinssille). Hyvä, että tapasin sinut, sillä sinua nyt juuri
etsin.

PRINSSI: Olen aina valmis korkean isäni palvelukseen.

KUNINGAS: Uskon sen, vaikka välistä kylläkin on vaikea pitää silmällä
kaikkia vehkeilijöitä.

PRINSSI: Vehkeilijöitä? Mitä korkea isäni nyt tarkoittaa?

KUNINGAS: Voit rauhoittua. Tällä kertaa tarkoitan
rakkaus-vehkeilijöitä. Mitä ensi kerralla on kysymyksessä,
sen saa tulevaisuus osoittaa.

PRINSSI: Minä en todellakaan ymmärrä sanaakaan kaikesta tästä.

KUNINGAS: Te olitte eilen olleet erään kunnianarvoisen porvariperheen
luona tässä kaupungissa... Erään hansikkaan tekijä Larsson'in...

PRINSSI: Niin ... me olimme... Korkealle isälleni on siis kerrottu
siitä?

KUNINGAS: Mitä te teitte siellä?

PRINSSI: Mutta miksi kor...

KUNINGAS: Fredrik! _minä_ kysyn sinulta. Vastaa!

PRINSSI: Hyh, se asia on hyvin yksinkertainen. Minä tahdoin ostaa
itselleni oikein hienot hansikkaat.

KUNINGAS: Oliko se ainoa syy käyntiinne?

PRINSSI: Oli niinkin!

KUNINGAS: Se ei ole totta! Sinä tahdot siliä vaan pettää minua.

PRINSSI: Mutta vakuutan, että...

KUNINGAS: Kuulkaas te siellä ... luutnantti Breitfelt! Te kai voitte
minulle paremmin selittää tämän asian? Tehän olitte olleet prinssin
seurassa...

BREITFELT: Niin olin, teidän majesteettinne, mutta minulla ei ole
mitään lisättävää siihen, mitä hänen kuninkaallinen korkeutensa on
suvainnut lausua. Asia oli aivan niin kuin...

KUNINGAS: Te valehtelette!... Te tiedätte, että valhe on yksi
pahimmista vihollisistani ja kumminkin ette häpeä antautua sen
palvelukseen... Olisiko tuo varomaton nuorukainen, joka nyt istuu
täällä vangittuna, ilman mitään syytä tehnyt rikosta, josta häntä
syytetään!... Vai etkö sinä ollut tyytyväinen hansikkoihin?

PRINSSI: Tämä pila louk...

KUNINGAS: Minä tunnen koko seikkailunne. Sen tuntee jo koko
seurueesi... Ja kun minä äsken aijoin ratsastaa ulos kaupungista,
asettui eräs sotavanhus hattu kädessä tielleni. Minä puhuttelin häntä
ja ukko kertoi olevansa tuon onnettoman nuorukaisen isä, sekä miten
sinun hansikkaantilauksesi laita oikeastaan oli.

PRINSSI (Itsekseen). Se pirun ukko!

KUNINGAS: Sinä olet sangen arvelluttavalla tavalla rikkonut
kunniallisen porvariperheen kotirauhan.

PRINSSI (Itsekseen). Mitenkähän tämä päättynee!

KUNINGAS: Olet koettanut ryöstää Larsson'in tyttären, joka mahtaa olla
varsin kunniallinen neito... Sellainen rikos vaatii paljon suuremman
rangaistuksen, kuin tuon nuorukaisen.

PRINSSI: Niin, mutta se oli kumminkin rikos, joka vaatii ankaran
rangaistuksen ... ja sotaoikeuden...

KUNINGAS: Vaiti!... Sinun tulee muistaa, että minä kuitenkin tuomitsen
lopullisesti kaikki ... ja minun tuomioltani te ette jää... Luutnantti
Breitfelt! Menkää heti tuomaan tänne häpäisemänne tyttö ja hänen
isänsä!... Mars! (Breitfelt kumartaa ja menee). Ja sinulle Fredrik pari
sanaa! Kun pyrit mukaani Suomeen, luulin sinulla olevan siihen vakavat
syyt. Luulin sinun tahtovan oppia tuntemaan ja rakastamaan tätä maata
ja kansaa, jonka tahdot omaksesi... Niin luulin ... tai ainakin
toivoin. Mutta miten olenkaan pettynyt toivossani! Minkä tahran olit
vähällä nimellesi hankkia. Sinulla ei ole Suomessa enää mitään
tekemistä. Tuollaisia herttuoita ei Suomi tarvitse. Huomenna saat
lähteä Tukholmaan. Kas niin, nyt tiedät tuomioni. Voit mennä
valmistamaan matkaasi. Vie korkealle äidillesi terveiseni ja kerro
hänelle tuomioni jos tahdot! Hyvästi! Me näemme toisemme; jollemme
ennen niin Tukholmassa. (Prinssi suutelee isänsä ojennettua kättä,
menee ulos liikutettuna ja sanaakaan sanomatta).


KUUDES KOHTAUS.

KUNINGAS KUSTAA: Tuomitsinko liian ankarasti!... Oma poikani hän
oli!... Ei, oikein olen tehnyt. Kansan kirouksen olisi hän kenties
itselleen hankkinut, jos kauvemmin saisi täällä olla. Ja sellaisia
herttuoita ei Suomi tarvitse, sanon vielä kerran. Niinkauvan kuin
minulle on elinaikaa suotu, tahdon itse huolehtia tästä kansasta, joka
kumminkin on tähteni niin paljon uhrannut ja joka on käynyt minulle
niin rakkaaksi. Viihdyn niin hyvin täällä, näitten yksinkertaisten,
mutta rakkaiden ja urhoollisten sotilaitteni parissa, jotka taas ovat
oppineet voittamaan...


SEITSEMÄS KOHTAUS.

    Kuningas Kustaa, Breitfelt, Larsson'in ja Ingrid'in seuraamana.

BREITFELT: Teidän majesteettinne käsky on täytetty.

KUNINGAS: Hyvä. Te jäätte tänne odottamaan enempiä määräyksiä!
(Toisille). Tulkaa lähemmäksi, ystäväni, elkää peljätkö kuningastanne.

LARSSON: Teidän majesteettinne on liian armollinen. (Kumartaa).

KUNINGAS: Sinun nimesihän on Larsson ja olet tämän nuoren tytön isä?

LARSSON: Niin, armollinen herra... Olen jo kauvan asunut tässä
kaupungissa harjoittaen käsityötä, jolla olen hankkinut vähäisen
toimeentuloni... Näin lapseni kasvavan ja varttuvan soreaksi immeksi ja
minä iloitsin siitä. Toivoin kerran saavani nähdä hänet alttarin edessä
valitsemansa kunniallisen nuorukaisen kanssa... Mutta eilen tuntui
minusta siltä kuin koko onnemme olisi kadonnut, sillä eilen tuli
eräs ... eräs...

KUNINGAS: No, puhu selvää kieltä, ukkoseni.

LARSSON: En tiedä uskallanko...

KUNINGAS: Eikö Ruotsin kuninkaalle uskalleta puhua suoraan totuutta?!

LARSSON: Jumala siunatkoon teidän majesteettianne!... Eilen mateli
käärme huoneeseeni ja koetti erään toverinsa avulla vietellä tytärtäni
hyveen tieltä. Mutta sekä onneksi, että onnettomuudeksi sai hän
sensijaan hyvän selkäsaunan... Ja sen sanon, että niin prinssi kuin hän
olikin, ei hän parempaa ansainnutkaan... Ja sen jälkeen on kaikki
käynyt hullusti... Prinssin kylvettäjä, joka aina oli mitä parhain
poika ja työmies ... vaikka ei hän sotamieheksi kelpaa ollenkaan ...
hän istuu nyt vankilassa odottamassa kuolemantuomiotaan, niinkuin
kerrotaan... Mutta tämä tyttöseni on korviaan myöden rakastunut ... ja
jos he Rudolf'in tappavat, niin ei tyttökään enään kauvan eläne ... ja
se olisi kova isku minulle vanhoilla päivilläni.

INGRID (Rientää kuninkaan eteen ja lankeaa polvilleen). Armoa, suuri
kuningas, armoa! Huhu kertoo teidän olevan hyvän ja jalon herran. Olkaa
nyt myös jalomielinen minuakin kohtaan, niin olen minä, jos mahdollista
vielä hartaammin, kuin tähän saakka rukoileva Jumalalta menestystä
teidän majesteettinne toimille!

KUNINGAS: Nouse ylös, lapsukainen! Ei Pohjolan tyttären turhaan
tarvitse kuningastaan rukoilla. Luutnantti Breitfelt! Käskekää
korpraali Stål tänne!

BREITFELT (Menee ovelle ja viittaa, Stål tulee sisään).

KUNINGAS: Päästäkää vanki irti!

INGRID (Iloissaan). Oi! (Stål menee arestihuoneeseen ja tulee sieltä
Rudolf'in kanssa).


KAHDEKSAS KOHTAUS.

    Edelliset, Stål, Rudolf. Sitten Hurtti, Kansaa ja Sotilaita.

STÅL: Hänen majesteettinsa käskystä olette vapaa.

RUDOLF: Vapaa?... Onkohan se mahdollista?

INGRID: Rudolf!

RUDOLF: Ingrid! (Rientävät toistensa syliin).

INGRID (Lyhyen vaitiolon jälkeen). En ole koskaan rakastanut ketään
muuta kuin sinua ... ja nyt olen sinun ikuisesti.

KUNINGAS: Luutnantti Breitfelt!... Jättäkää miekkanne korpraalille!

BREITFELT: Mutta...

KUNINGAS: Paikalla! (Breitfelt antaa miekkansa Stål'ille). Nyt te
astutte kahden kuukauden arestiin palkaksi avuliaisuudestanne. Mars!

BREITFELT (Itsekseen mennessään koppiin). Tämä oli kaunis kapteenin
arvo palkakseni. (Stål sulkee oven hänen jälkeensä).

HURTTI (Kiivaasti perältä. Hän jättää oven auki. Kansaa ja sotilaita
alkaa virrata sisään). No, vihdoinkin olen täällä!... Jumala varjelkoon
teidän majesteettianne! ... mutta tulen suoraan juoksujalassa
Larsson'ilta... Eih, kas tuollahan hän onkin!... Ja tyttö myös ... ja --
tuli ja leimaus! ... mitä näen?... Rudolf! poikani!... Etkö siis enään
olekkaan vankilassa?

KUNINGAS: Ei, Hurtti urhoni, minä vapautin hänet sekä sieltä että
sotamiehestä.

HURTTI: Hurraa!... Eläköön!... Jumala varjelkoon teidän
majesteettianne ... ja antakoon Hänkin rikoksesi sinulle anteeksi,
Rudolf. (Syleilee Rudolf'ia).

KUNINGAS: Häiksi lupaan lahjoittaa morsiamelle soveliaat myötäjäiset.

HURTTI (Heiluttaa hattuaan). Jumala varjelkoon kuningasta ja isänmaata!
(Rudolf ja Ingrid polvistuvat molemmin puolin kuningasta. Tämä asettaa
kätensä siunaten heidän päittensä päälle).

KUNINGAS:

    Ain lempi puhdas syömmessänne leimutkoon!
    Se toisianne lempeästi tuomitkoon!
    Näin valoisaksi elon taistelonne saatte.
    Ja lempien päämäärän kirkkaan saavutatte.
    Ja lempien myös kuuluu iltakellon soitto.

(Riemumarssia hiljaisesti soitettaessa laskee esirippu).





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Kuninkaan tuomio - Näytelmä 3:ssa näytöksessä lauluineen" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.