Home
  By Author [ A  B  C  D  E  F  G  H  I  J  K  L  M  N  O  P  Q  R  S  T  U  V  W  X  Y  Z |  Other Symbols ]
  By Title [ A  B  C  D  E  F  G  H  I  J  K  L  M  N  O  P  Q  R  S  T  U  V  W  X  Y  Z |  Other Symbols ]
  By Language
all Classics books content using ISYS

Download this book: [ ASCII | HTML | PDF ]

Look for this book on Amazon


We have new books nearly every day.
If you would like a news letter once a week or once a month
fill out this form and we will give you a summary of the books for that week or month by email.

Title: Jerin veli - Erään koiran elämä ja seikkailut
Author: London, Jack, 1876-1916
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.
Copyright Status: Not copyrighted in the United States. If you live elsewhere check the laws of your country before downloading this ebook. See comments about copyright issues at end of book.

*** Start of this Doctrine Publishing Corporation Digital Book "Jerin veli - Erään koiran elämä ja seikkailut" ***

This book is indexed by ISYS Web Indexing system to allow the reader find any word or number within the document.



JERIN VELI

Erään koiran elämä ja seikkailut


Kirj.

JACK LONDON


Suomentanut Aune Tolvanen



Otava, Helsinki, 1922.



ALKULAUSE


Jo hyvin varhain alkoi opetettujen eläinten katseleminen tuntua minusta
vastenmieliseltä. Siihen oli kenties syynä synnynnäinen, sammumaton
uteliaisuuteni. Se pilasi minulta senlaatuiset huvitukset, sillä minua
halutti nähdä näyttämön taakse päästäkseni selville siitä, miten
sellaiset esitykset olivat mahdollisia. Ja se, minkä havaitsin olevan
reippaan ja onnistuneen näytännön edellytyksenä, ei ollut kaunista.
Tapasin julmuuksia niin hirvittävän määrän, ettei varmaankaan ole
ketään täysijärkistä ihmistä, joka ne kerran keksittyään voisi enää
koskaan nautinnolla katsella opetettujen eläinten esityksiä.

En ole hentomielinen houkka. Arvostelijat ja hentomieliset kaunosielut
pitävät minua päinvastoin oikeana hirviönä, joka hekumoi veressä ja
julmuuksissa. Kajoamatta tässä sen enempää maineeseeni -- olkoon
kullakin siitä oma mielipiteensä -- tahdon vain huomauttaa, että olen
käynyt kovan elämänkoulun ja nähnyt enemmän petomaisuutta ja julmuutta
kuin ihmiset yleensä: laivankanssista ja vankilasta, köyhäinkorttelista
ja erämaasta, mestaushuoneesta ja sairaalasta taistelutantereelle ja
kenttäsairaalaan asti. Olen nähnyt ihmisiä silvottavan ja rääkättävän
kuoliaaksi. Olen nähnyt tylsämielisten joutuvan hirteen, kun heillä ei
ollut rahaa, millä maksaa asianajajalle. Olen nähnyt voimakkaitten
miesten murtuvan sielultaan ja ruumiiltaan ja toisten tulevan
parantumattomiksi, hurjiksi mielipuoliksi kovasta kohtelusta. Olen
nähnyt vanhojen ja nuorten -- vieläpä pienten lastenkin -- kuolevan
nälkään. Olen nähnyt miehiä ja naisia piestävän ruoskilla, patukoilla
ja nyrkeillä, ja olen nähnyt sarvikuononnahkaisten piiskansiimojen
kiertyvän mustien poikien vartalon ympäri, niin että ne joka lyönnillä
silpaisivat nahan irti ympäri ruumiin. Mutta kuitenkaan ei ihmisten
julmuus ole minua koskaan niin kauhistanut ja järkyttänyt kuin
nähdessäni opetettujen eläinten esiintyvän näyttämöllä ja yleisön
nauravan ja taputtavan käsiään.

Lujahermoinen ihminen voi mahdollisesti sietää paljonkin tiedotonta ja
tahatonta julmuutta ja kidutushalua, johon ajattelemattomuus tai
tyhmyys on syynä. Minulla on lujat hermot. Mutta se kylmäverinen,
täysin tietoinen ja tahallinen julmuus ja kiduttamishalu, johon ainakin
yhdeksänkymmentäyhdeksän sadasosaa kesytettyjen eläinten näytännöistä
perustuu, herättää minussa kuvaamatonta inhoa ja kauhistusta. Taiteeksi
kehitetty julmuus on saavuttanut korkeimman kukoistuksensa kesytettyjen
eläinten maailmassa.

Vaikka minulla oli lujat hermot ja olin tottunut kieltäymyksiin,
julmuuteen ja raakuuteen, huomasin vanhemmaksi tultuani, että
vaistomaisesti pakenin eläinnäytäntöjen kauhuja ja nousin paikaltani ja
lähdin teatterista heti, kun sellaisen esityksen piti alkaa. Sanon
"vaistomaisesti". Tarkoitan sillä, etten silloin vielä tullut
ajatelleeksi, että juuri sillä menettelytavalla voitaisiin antaa
kuolinisku näille eläinnäytännöille. Minä pelastin vain itseni
tuskallisesta näystä.

Mutta ajan oloon olen sen verran oppinut tuntemaan ihmisluonnetta, että
ymmärrän, ettei kukaan täysijärkinen ihminen voisi sietää sellaisia
esityksiä, jos hän tietäisi, mikä ääretön julmuus on tehnyt ne
mahdollisiksi.

Olen siis kyllin rohkea esittääkseni nyt tässä kolme ehdotusta:

Ensiksikin tulisi kaikkien ihmisten ottaa selkoa siitä, mitä julmuuksia
eläinten on aina kestettävä, ennenkuin ne saadaan pakotetuiksi tekemään
temppujaan maksavan yleisön huviksi. Toiseksi ehdotan, että kaikki
miehet ja naiset, pojat ja tytöt, jotka näin ovat tutustuneet "jalon"
eläintenkesytystaidon alkeisiin, liittyisivät työskentelemään
paikallisissa ja koko maata käsittävissä eläinsuojeluyhdistyksissä.

Kolmatta ehdotustani minun täytyy ensin hiukan perustella. Kuten
sadattuhannet muut ihmiset olen minäkin työskennellyt useilla laupeuden
työaloilla, koettaen muodostaa järjestöjä ihmisten kurjuuden ja hädän
poistamiseksi. Ei ole helppoa houkutella ihmisiä järjestettyyn
toimintaan heidän omaksikaan hyväkseen, ja vielä paljon vaikeampaa se
on, jos on kysymyksessä eläinten kurjan tilan parantaminen.

Kaikki me varmaankin itkemme katkeria kyyneleitä ja hikoilemme verta,
kun saamme tietää, minkälaiseen välttämättömään julmuuteen
eläintenopetus perustuu. Mutta ei edes joka tuhannes meistä liity silti
mihinkään yhdistykseen sen estämiseksi tai pyri sanoillaan, teoillaan
ja raha-avustuksella tätä julmuutta poistamaan. Siinä on eräs
ihmisluonteen heikkouksia. Meidän täytyy myöntää se, kuten myönnämme
lämmön ja kylmyyden, esineiden läpinäkymättömyyden ja ikuisen
painolain.

Mutta meille muille, joita on yhdeksänsataayhdeksänkymmentäyhdeksän
tuhannesta, jää heikkoudestamme huolimatta toinen keino helposti
ilmaista halumme hävittää maailmasta se julmuus, jota eräät meistä
harjoittavat toisten huviksi eläimiä kohtaan, jotka sittenkin ovat vain
meitä alempia eläimiä maapallon pinnalla. Se on hyvin helppoa. Meidän
ei tarvitse ajatellakaan vuosimaksuja tai muita velvollisuuksia. Meidän
ei tarvitse ollenkaan ajatella tätä asiaa muulloin kuin silloin, kun
teatterissa tai jossakin huvipaikassa esitetään eläinnäytäntöjä. Asiaa
sen enempää miettimättä voimme silloin ilmaista paheksumisemme
nousemalla paikaltamme ja poistumalla teatterista kävelläksemme hiukan
raittiissa ilmassa ja palataksemme sitten, kun eläinesitys on loppunut,
katsomaan muuta ohjelmaa. Meidän on vain äänestettävä eläinten kesytys
pois kaikista julkisista huvittelupaikoista. Näyttäkää niiden
johtajille, etteivät sellaiset esitykset ketään miellytä, ja vielä sinä
päivänä, samalla hetkellä, he herkeävät tarjoamasta yleisölle sellaisia
huvituksia.

Glen Ellen, Sonoma County, Kalifornia. Joulukuun 8 p:nä 1915.

_Jack London_.



1.


Mutta Miksi-koira ei purjehtinutkaan koskaan Tulagista
_Eugénie_-laivan villienvartijana. Joka viides viikko höyrylaiva
_Makambo_ poikkesi Tulagin satamaan matkallaan Uudesta Guineasta
ja Mikronesiasta Australiaan. Ja eräänä iltana, jolloin se tuli
satamaan tavallista myöhemmin, kapteeni Kellar unohti Miksin maihin.
Sellainen vahinko saattoi helposti tapahtua, sillä kapteeni Kellar
palasi vasta puoliyön aikana rantaan käytyään hallituksen asiamiehen
bungalolla korkealla mäellä, sillä välin kuin hänen venemiehistönsä oli
turhaan etsinyt häntä rannalta ja venevajasta.

Tuntia aikaisemmin, juuri kun _Makambon_ ankkuria nostettiin ja
kapteeni Kellar poistui laivalta alahanganpuoleista lautasiltaa pitkin,
Miksi oli tullut laivaan eräästä ylähangan ikkuna-aukosta. Tämä johtui
siitä, että Miksi oli hyvin kokematon ja toivoi tapaavansa Jerin tällä
laivalla, koska se viimeksi oli nähnyt veljensä _Ariel_-laivalla,
ja sitten vielä siitä, että se oli saanut ystävän.

Dag Daughtry oli hovimestarina _Makambossa_, ja hänen olisi
pitänyt ajatella asiaa enemmän, ja hän olisi sitä varmaan ajatellutkin
ja menetellyt toisin, ellei hänen omalaatuinen kunnianhimonsa olisi
johtanut häntä kiusaukseen. Hän oli lempeä ja iloinen, mutta heikko
luonteeltaan, ruumiiltaan hyvin voimakas ja kestävä, ja hänestä
kerrottiin, ettei hän kahteenkymmeneen vuoteen ollut kertaakaan lyönyt
laimin työtään yhtä vähän kuin päivittäistä kuuden pullon
olutannostaan, ei edes -- kuten hän itse kehuskeli -- Bismarckin
saarilla, missä joka olutpulloon oli liuotettu kymmenen graania
kiniiniä malarian varalta.

_Makambon_ kapteenilla oli tapana ylpeänä osoittaa matkustajille
hovimestariaan ennenkuulumattomana ihmeenä kaikkien hovimestarien
joukossa. Dag Daughtry jatkoi työtään alhaalla etukannella ikäänkuin ei
olisi mitään kuullut, mutta pälyi kuitenkin salaa komentosillalle,
mistä kapteeni ja matkustajat tarkastelivat häntä, ja hänen rintansa
paisui ylpeydestä, sillä hän tiesi kapteenin sanovan: "Katsokaa häntä!
Se on Dag Daughtry, aika olutratti. Hän ei ole ollut juovuksissa
kahteenkymmeneen vuoteen, vaikka hän tyhjentää kuusi pulloa olutta
jokikinen päivä. Sitä ei uskoisi hänet nähdessään, mutta vakuutan, että
se on totta. En voi ymmärtää, kuinka mies voi juoda niin paljon.
Ihailen häntä. Hän tekee työnsä reippaammin kuin kukaan muu. Minä
saisin kaulanpoltetta jo yhdestä ainoasta olutlasista ja kadottaisin
tyystin ruokahaluni. Mutta hänelle se näyttää tekevän vain hyvää.
Katsokaa häntä! Katsokaa häntä!"

Dag Daughtry osasi ulkoa kapteenin sanat ja oli täynnä ylpeyttä omasta
kunnostaan. Hän jatkoi työtään kahta innokkaammin ja aloitti sinä
päivänä vielä seitsemännenkin pullon oikein osoittaakseen ihmeellistä
kestävyyttään. Se oli omituinen tapa hankkia arvonantoa itselleen,
mutta ihmisethän ovat silloin tällöin omituisia, ja Dag Daughtryn
mielestä se antoi hänelle olemassaolon oikeutuksen.

Hän ponnisteli kaikella tarmollaan ja koko sielullaan ylläpitääkseen
maineensa kuuden pullon miehenä. Senvuoksi hän vapaa-aikoinaan
kaupusteli kilpikonnanluisia kampoja ja hiuskoristeita ja oli sangen
taitava varastamaan muiden ihmisten koiria. Jonkunhan täytyi maksaa
päivittäiset kuusi pulloa, jotka kolmellakymmenellä kerrottuina tekivät
jo sievoisen summan kuukaudessa. Koska se "joku" oli juuri Dag Daughtry
itse, hän katsoi tarpeelliseksi toimittaa Miksin laivalle lastiaukon
kautta.

Miksi oli sinä iltana kuljeskellut Tulagin rannalla _Eugénien_
valaanpyyntivenettä haikaillen, ja siellä se tapasi tanakan, lyhyen,
harmaatukkaisen hovimestarin. Heistä tuli hyvin pian ystävät, sillä
Miksi oli vielä yhtä iloluonteinen kuin pentuna ollessaan. Se oli
paljon seuraarakastavampi ja sävyisämpi kuin Jeri huolimatta siitä,
että se oli tuntenut hyvin vähän valkoihoisia. Sen ensimmäiset tutut
olivat herra Haggin, Derby ja Bob Meringella, sitten se oli tutustunut
kapteeni Kellariin ja hänen perämieheensä _Eugénie_-laivassa ja
vihdoin Harley Kennaniin ja _Arielin_ päällystöön. Se oli
huomannut heidän kaikkien olevan erilaisia ja paljon miellyttävämpiä
kuin mustaihoisten laumat, joita se oli tottunut halveksimaan ja
kohtelemaan äreästi.

Ja Dag Daughtry tuntui olevan samanlainen kuin muutkin valkoihoiset,
sitä osoitti jo hänen ensimmäinen iloinen tervehdyksensä: "Hei, sinä
valkoisen miehen koira, mitä sinä teet täällä mustien maassa?" Miksin
vastaus oli hillitty ja ylpeän arvokas, mutta uteliaasti kohoavat
korvat ja iloisesti loistavat silmät puhuivat toista kieltä. Dag
Daughtrylta ei jäänyt mitään huomaamatta -- hän oli koiraintuntija --
hänen tarkastellessaan Miksiä lyhtyjen valossa, joita mustat pojat
pitelivät lastauspaikalla.

Hovimestari oli heti selvillä kahdesta seikasta: Miksi oli iloinen,
sävyisäluonteinen koira, ja se oli arvokas koira. Sitten hovimestari
vilkaisi ympärilleen. Ketään ei ollut näkemässä. Sillä hetkellä oli
läsnä vain mustaihoisia, ja nekin katsoivat merelle, mistä lähenevä
aironloiske kehotti niitä olemaan valmiina vastaanottamaan
lastivenettä. Oikealla puolen, toisen lyhdyn valossa, seisoivat
hallituksen asiamiehen apulainen ja _Makambon_ talouspäällikkö
kiihkeästi riitelemässä jostakin rahtikirjan virheestä.

Hovimestari katsahti vielä kerran Miksiin ja teki sitten päätöksensä.
Hän kääntyi ja kulki kappaleen matkaa rantaa pitkin pois lyhtyjen
valopiiristä. Sadan metrin päässä hän istuutui hietikolle odottamaan.

"Se on ainakin kahdenkymmenen punnan arvoinen", hän mutisi itsekseen.
"Ellen saa kymmentä puntaa aivan ilmaiseksi ja vielä kiitoksia kaupan
päälle, niin olen totta vie aika poropeukalo enkä osaa erottaa
ajokoiraa vinttikoirasta -- niin, kymmenen puntaa missä Sydneyn
kapakassa tahansa."

Ja hän muutti ne kymmenen puntaa mielessään olutpulloiksi. Se oli
mahtava, ihana näky, houkutteleva kuin olutpanimo.

Hietikossa kahisevat nopeat askeleet ja hiljainen nuuskiminen saivat
hänet heristämään korviaan. Sitä hän juuri oli toivonut. Koira oli heti
mieltynyt häneen ja seurannut jäljestä.

Dag Daughtry tiesi, miten koiria oli kohdeltava. Sen Miksi sai kohta
kokea, kun mies ojensi kätensä ja tarttui sitä puoleksi poskeen,
puoleksi irtonaiseen niskanahkaan. Tämä liike ei ollut ollenkaan
pelottava, mutta ei myöskään varovainen tai arka. Se oli reipas ja
itsetietoinen ja herätti luottamusta Miksissä. Se oli karski, mutta ei
loukkaava, rohkea, mutta ei tunkeileva. Miksistä tuntui maailman
luonnollisimmalta asialta, että tämä aivan vieras ihminen ravisteli
sitä niin tuttavallisesti, samalla kun hyvänsävyinen ääni mutisi: "Se
on oikein. Tule sinä vain tänne. Etpä tiedä, mikä onni sinua vielä
odottaa."

Miksi ei ollut vielä milloinkaan tavannut ihmistä, johon se olisi heti
ensimmäisestä hetkestä niin mieltynyt. Ja Dag Daughtry tiesi, vaistosta
ehkä, kuinka koiria oli kohdeltava. Hän ei ollut luonnostaan raaka. Hän
ei ollut koskaan liian ystävällinen eikä liian tyly. Hän ei nytkään
tyrkyttänyt Miksille ystävyyttään. Hän oli hyvin varovainen
lähentely-yrityksissään. Hän oli tuskin tarttunut Miksiin, kun hän jo
päästi sen irti ja näytti sen kokonaan unohtavan.

Hän ryhtyi sytyttämään piippuaan ja käytti siihen useita tulitikkuja,
ikäänkuin tuuli olisi ne sammuttanut. Mutta sillä välin kun ne paloivat
aivan hänen sormiinsa saakka ja hän oli voimakkaasti imevinään
piippuaan, tutkivat hänen terävät, pienet siniset silmänsä tuuheiden
harmaiden kulmien alta Miksiä hyvin tarkoin. Ja Miksi katseli
tarkkaavasti vierasta, joka tuntui siitä niin tutulta.

Miksi oli kovin pettynyt, kun ihastuttava kaksijalkainen jumala näytti
sen aivan unohtaneen. Koettipa se hieroa tuttavuutta pyytämällä häntä
leikkimään: se nosti äkkiä etukäpälänsä maasta ja laski ne jälleen alas
kauemmas eteenpäin, taivuttaen ruumiinsa niin alas, että rinta melkein
kosketti hiekkaan, ja samalla se heilutti iloisesti leikattua
häntätöpykkäänsä ja päästi lyhyen, kehottavan haukunnan. Mutta mies
pysyi välinpitämättömänä ja imeskeli veltosti piippuaan pimeässä.

Tuskin koskaan on harkitumpi keimailu salannut kavalampaa petosyritystä
kuin nyt keski-ikäisen, kuuden pullon hovimestarin lähennellessä
Miksiä. Kun Miksi, jota miehen välinpitämättömyys loukkasi, kääntyi
kuin poistuakseen, äännähti hovimestari sille jörösti:

"Tule tänne, koira, tule tänne."

Dag Daughtry myhäili hyvillään, kun Miksi tuli hänen luokseen ja nuuski
innokkaasti hänen housunlahkeitaan. Ja mies käytti tilaisuutta
tarkastellakseen koiraa. Hän tuprutteli sauhuja piipustaan ja antoi
katseensa liukua pitkin koiran hyvinmuodostunutta vartaloa.

"Komea koira, kerrassaan hieno koira", hän sanoi hyväksyvästi
ääneensä. "Kuule, saisit palkinnon missä koiranäyttelyssä tahansa
satamakaupungeissa ja nauharuusukkeita rintasi täyteen. Ainoa vika
sinussa on tuo ryppyinen korva, mutta sen minä melkein voisin itsekin
oikaista. Eläinlääkäri tekee sen milloin tahansa."

Huolettomin elein hän tarttui Miksin korvaan ja alkoi sormenpäillään
hyväillen hieroa sitä aivan juuresta, ihan siitä, mistä korva ulkoni
kiinteästä päänahasta. Ja Miksi oli mielissään. Ei milloinkaan vielä
ihmiskäsi ollut sillä tavoin muokannut sen korvaa kuitenkaan kipeää
tekemättä. Sormet aiheuttivat vain niin voimakasta ruumiillista
nautintoa, että Miksi kiemurteli hyväntunteesta.

Sitten mies veti korvaa, niin että se liukui hitaasti hänen sormiensa
lomitse, ja korvanjuurta kutitti niin ihanasti. Mies otti vuoroin
toisen, vuoroin toisen korvan ja puheli hiljaa koko ajan. Sanoja Miksi
ei ymmärtänyt, mutta siltä tuntui, että mies puhui sille.

"Pää on hyvänmuotoinen", mutisi Dag Daughtry sivellen ensin koiran
päätä ja sytyttäen sitten tulitikun. "Eikä yhtään ryppyä, komeat,
voimakkaat leuat ja aivan tarpeeksi pyöreät posket."

Hän pisti sormensa Miksin suuhun ja koetti lujia, tasaisia hampaita,
mittasi vatsan ja rinnan leveyden ja kohotti yhtä jalkaa. Uuden
tulitikun valossa hän tutki sitten kaikki neljä jalkaa.

"Musta, pikimusta -- jokikinen kynsi", sanoi Daughtry, "parempia
jalkoja ei koiralla voi olla, tarpeeksi kaarevat ja lyhyet, mutta ei
liian lyhyet varpaat. Sinun isäsi ja äitisi ovat varmaankin saaneet
monta nauharuusuketta aikoinaan."

Miksi alkoi käydä levottomaksi, kun tarkastuksesta ei tuntunut tulevan
loppua, mutta silloin Daughtrykin äkkiä keskeytti ja otti Miksin hännän
noidansormiensa väliin, tutki hännän juuressa olevia lihaksia, paineli
ja puristeli viimeistä selkänikamaa ja pyöritteli häntää aivan
häpeämättömän tuttavallisesti. Mutta Miksi oli haltioissaan ja painoi
takapuoltaan hyväileviä sormia vastaan. Sitten mies painoi äkkiä
kätensä sen kylkiin puolittain mahan alle ja nosti sen kohoksi maasta.
Mutta ennenkuin Miksi ennätti edes hämmästyä, se oli jälleen
jaloillaan.

"Kaksikymmentäkuusi tai -seitsemän ... varmasti painat yli
kaksikymmentäviisi naulaa nyt, siitä lyön vaikka vetoa, ja painat
kolmekymmentä täysikasvuisena", puheli Dag Daughtry. "No niin, monet
koirankasvattajat ovat sitä mieltä, että kolmekymmentä on maksimipaino,
ja aina siinä voi harjoittelulla laihtua muutaman naulan. Sinulla on
erinomainen ruumis, kyllin notkea kilpajuoksuun ja kyllin raskas
tappeluun, ja sinun jalkasi ovat aivan virheettömät."

"Niin, herra Hau-hau, painosi on edullinen ja taitava koiralääkäri voi
kyllä siistiä tuon korvan. Uskon Sydneyssä olevan ainakin kaksisataa
henkilöä, jotka tuossa paikassa hellittäisivät kaksikymmentä puntaa
saadakseen sinut."

Mutta jottei Miksi nyt vain olisi niin typerä, että alkaisi pitää
itseään kovin tärkeänä, Daughtry suoristautui, sytytti piippunsa ja
näytti aivan unohtavan koiran. Sen sijaan, että olisi kerjännyt itse
ystävyyttä, hän tahtoi saada Miksin tekemään aloitteen.

Ja Miksi tekikin sen. Se painoi kylkensä Daughtryn polveen, raapi
käpälällään Daughtryn kättä ja pyysi lisää korvanhierontaa ja
hännänpyöritystä. Mutta Daughtry tarttuikin sen leukaan ja käänteli sen
päätä hitaasti edestakaisin.

"Kenen koira sinä olet? Ehkä jonkin mustaihoisen, eikä se ole oikein.
Ehkä on mustaihoinen sinut varastanut; se olisi kamalaa. Ajattelehan,
mihin kauheihin kohtaloihin koirat voivat joutua. Se on synti ja häpeä.
Ei kukaan valkoinen mies voi sallia, että mustaihoinen omistaa
sinunlaisesi koiran, ja tässä on valkoinen mies, joka ainakaan ei sitä
salli. Jopa nyt jotakin! Mustaihoinen omistaisi sinut, mustaihoinen,
joka ei tiedä, miten sinua on kasvatettava! Tietenkin on mustaihoinen
varastanut sinut. Jos saisin hänet nyt käsiini, niin kyllä hänet
pehmittäisin, sen totisesti tekisin. Ajatella, että mustaihoinen
komentaisi sinua hyppäämään ja kantamaan tavaroitaan! Ei, herra
Hau-hau, sitä et saa enää koskaan tehdä. Sinä tulet minun kanssani,
eikä minun tarvinne sitä kahdesti pyytää."

Dag Daughtry nousi ja läksi kävelemään pitkin rantaa. Miksi katsoi
hänen jälkeensä, mutta ei seurannut. Se olisi kovin mielellään mennyt
mukaan, mutta mies ei ollut sitä kutsunut. Vihdoin Daughtry maiskautti
huuliaan hyvin hiljaa. Ääni oli niin heikko, että hän itse sitä tuskin
kuuli. Eikä ainoakaan ihminen olisi kuullut sitä sinne, missä Miksi
oli, mutta Miksi kuuli sen ja syöksyi ihastuneena hänen jälkeensä.



2.


Dag Daughtry kuljeskeli edelleen pitkin rantaa, ja Miksi seurasi aivan
hänen kintereillään tai hyppi riemuiten hänen ympärillään joka kerta,
kun hän uudisti tuon maiskuttavan äänen. Hän pysähtyi ulkopuolelle
lyhtyjen valopiiriä, missä mustat haamut purkivat tavaroita veneistä ja
hallituksen asiamiehen apulainen ja _Makambon_ talouspäällikkö yhä
riitelivät rahtikirjasta. Kun Miksi tahtoi mennä kauemmas, pysäytti
mies sen tuolla omituisella, melkein kuulumattomalla äänellä.

Sillä Daughtry ei suinkaan halunnut, että hänet nähtäisiin
koiranvarastamishommissa, ja mietti, miten voisi kenenkään huomaamatta
päästä laivalle. Hän pysytteli loitolla lyhdyistä ja kulki edelleen
rantaa pitkin kylälle päin. Kuten hän oli otaksunut, kaikki
työkelpoiset miehet olivat satamassa lastaustöissä. Ruohomajat
näyttivät olevan kaikki autioina, mutta vihdoin kuului yhdestä kimeä
vanhuksen ääni huutavan:

"Mitä nimi?"

"Laivalta ollaan", hän vastasi. "Anna poikasi viedä minut sinne
kanootilla, niin saat kaksi tupakkalehteä."

"Sinu anta viisi ja viisi lehti minu itse tulla souta", tuli
vastaukseksi.

"Annan viisi lehteä", tinki kuuden pullon hovimestari. "Jos sinulle ei
kelpaa viisi lehteä, niin saat mennä helvettiin."

Hiljaisuus.

"Kelpaako sinulle viisi lehteä?" Daughtry jatkoi kurkistaen pimeään
majaan.

"Kelpaa minu", kuului pimeästä, ja ruumis, joka tuota ääntä hallitsi,
lähestyi niin kummallisella kolinalla, että Daughtry sytytti tulitikun
nähdäkseen tulijan.

Hänen edessään seisoi tihrusilmäinen vanhus kainalosauvan varassa.
Tämän silmät olivat puoliksi kaihinpeittämät, ja se, mitä niistä vielä
näkyi, kiilui iljettävän punaisena. Hänen likainen tukkansa törrötti
tuuheina harmaina tupsuina. Hänen ihonsa oli arpinen, ryppyinen ja
hilseen peittämä, se oli sinipunaista, pinnalla ohut harmaja peite,
joka näytti maalilta, mutta oli kuitenkin ukon omaa nahkaa.

Spitaalinsyömä vanhus, Daughtry ajatteli vilkaisten nopeasti ukon
käsiin ja jalkoihin nähdäkseen, montako varvas- ja sorminiveltä häneltä
puuttui. Mutta ne olivat kaikki paikoillaan; sensijaan toinen jalka oli
puolisäärestä poikki.

"Missä on jalkasi?" Daughtry sanoi viitaten katkenneeseen jalkaan.

"Suuri hai, se jalka sen sisässä", irvisteli ukko avaten inhottavan
hampaattoman kitansa.

"Minu olla hyvin vanha", vaikeroi yksijalkainen Metusalemi. "Hyvin
pitkä aika minu ei saanu tupakka. Suuri valkea herra anta minu lehti
heti, minu pian, pian souta laivalle."

"Mutta ellen annakaan lehteä heti?" kysyi hovimestari kärsimättömästi.

Vanhus kääntyi vastaamatta, heilautti jalantynkäänsä ja alkoi keppinsä
varassa hyppiä majaan.

"Hyvä on", Daughtry huudahti. "Saat heti lehden."

Hän pisti käden taskuunsa ottaakseen sieltä tuota Salomonin saarten
vaihtorahaa ja irrotti tupakkakääröstä yhden litistetyn lehden. Vanhus
loisti kuin aurinko ojentaessaan halukkaasti kätensä lehteä ottamaan.
Hän päästi vuoroin hiljaisia kuhertavia ääniä, vuoroin lyhyitä, kimeitä
voivotteluja, puoleksi riemuiten, puoleksi toraillen. Hän otti
korvalehdessään olevasta reiästä mustan piippunysän ja muserteli
vapisevin sormin sen koppaan huonon virginiatupakan lehteä. Painettuaan
piipunsisustaa vielä peukalollaan hän heittäytyi äkkiä maahan
kainalosauva vieressään ja ainoa jalka allaan niin, että hän näytti
aivan jalattomalta. Pienestä, kookoskuiduista letitetystä pussista,
joka riippui hänen sisäänpainuneella rinnallaan, hän otti piikiveä,
terästä ja taulaa, ja kärsimättömänä odottavan hovimestarin tarjotessa
tulitikkulaatikkoa ukko iski tulta, sytytti taulan, puhalsi sen
paremmin palamaan ja sytytti sillä piippunsa.

Ensimmäisen sauhun vedettyään hän herkesi valittamasta ja näytti
rauhoittuvan, ja Daughtry, joka uteliaana seurasi hänen puuhiaan, näki,
kuinka hänen kätensä ja riippuvat huulensa lakkasivat vapisemasta,
sylkeä ei valunut enää suupielistä, ja kipeiden, tulehtuneiden silmien
katse rauhoittui.

Mitä näkyjä vanhus seuraavan hiljaisuuden aikana lie nähnyt, sitä
Daughtry ei käynyt arvailemaan. Hänen mieltään kiinnitti liiaksi toinen
näky: likainen, autio, pieni huone jossakin köyhäintalossa, ja siellä
ukko, joka kovin paljon muistutti häntä itseään, valitti ja vaikeroi
suu kuolaa valuen, kun ei saanut tupakanhiventäkään piippunysäänsä eikä
-- voi kauhua -- kulaustakaan olutta, saati sitten kuutta litraa.

Miksi, joka piipun himmeän hehkun valossa tarkasteli molempia ukkoja,
joista toinen kyyrötti pimeässä, toinen seisoi, ei käsittänyt ollenkaan
vanhuuden tragiikkaa, vaan tiesi ainoastaan, ja sen sitä varmemmin,
kuinka tavattoman rakastettava oli tuo kaksijalkainen jumala, joka oli
noidansormillaan voittanut sen sydämen korvien, hännäntyven ja
selkärangan välityksellä.

Kun savipiippu oli palanut loppuun, nousi vanha saarelainen
kainalosauvansa varassa tavattoman nopeasti pystyyn ja nilkutti
rannalle. Daughtryn täytyi työntää apuna pientä kanoottia hietikolta
veteen. Se oli puunrungosta koverrettu ja yhtä vanha ja rapistunut kuin
sen omistajakin. Päästäkseen kanoottiin sitä kaatamatta Daughtryn
täytyi kahlata veteen, niin että toinen jalka kastui nilkkaa, toinen
polvea myöten. Vanhus keikautti itsensä kanoottiin laidan yli niin
nopeasti, että se saavutti tasapainonsa juuri ollessaan
kaatumaisillaan.

Miksi jäi rannalle ja odotti kutsua; se epäröi vielä. Dag Daughtry
maiskutti huulillaan niin hiljaa, ettei vanhus kuullut sitä, ja Miksi
otti pitkän loikkauksen hietikolta ja pääsi kanoottiin karvaakaan
kastelematta. Astuen Daughtryn olkapäälle se hyppäsi veneen pohjalle.
Daughtry maiskutti uudelleen, ja Miksi kääntyi häneen päin, istuutui ja
laski päänsä hovimestarin polvelle.

"Luulenpa voivani vannoa vaikka viiden raamatun päällä, että sinä
seurasit minua omasta halustasi", hän sanoi kuiskaten Miksin korvaan.
"Nopeasti, nopeasti", hän komensi sitten. Vanhus pisti tottelevaisena
melansa veteen ja alkoi meloa. Kanootti mutkitteli sinne tänne, mutta
kulki kumminkin siihen suuntaan, missä sarja pilkottavia valoja osoitti
_Makambon_ olevan. Mutta vanhus oli kovin heikko, hän ähki ja
puhki ponnistuksesta ja keskeytti usein soutunsa. Hovimestari otti
kärsimättömänä melan häneltä ja ryhtyi itse melomaan.

Puolimatkassa ukko herkesi ähkimästä, nyökkäsi Miksiä kohti ja sanoi:

"Se koira olla suuren valkean herran kuunarilla. -- Te anta minu
kymmenen lehti tupakka", hän lisäsi hetkisen kuluttua nähdäkseen, mitä
hänen ilmoituksensa oli vaikuttanut.

"Annan sinulle melalla kalloon", vastasi Daughtry nauraen.

"Kuunarin valkoinen herra on minun hyvä ystäväni. Hän on juuri
_Makambossa_. Vien koiran hänen luokseen _Makamboon_."

Ukko ei sanonut enää mitään, ja vaikka hän eli vielä monta vuotta, ei
hän koskaan puhunut siitä keskiyöllä kulkijasta, joka vei Miksin.
Nähdessään ja kuullessaan, mikä elämä nousi rannalla myöhemmin yöllä,
kun kapteeni Kellar pani koko Tulagin ylösalaisin Miksiä etsiessään,
yksijalkainen ukko pysyi visusti hiljaa. Mikä hän oli rakentaakseen
riitaa vieraiden valkoisten herrojen kesken, jotka tulivat ja menivät,
retkeilivät ja hallitsivat kaikkialla mielensä mukaan?

Tässä ukko ei ollenkaan poikennut muusta heimostaan, tummaihoisesta
melanesialaisesta rodusta. Valkoiset toimivat outojen ja
käsittämättömien tarkoitusperien mukaan. He muodostivat kokonaan toisen
maailman, olivat ylempiä olentoja ja elivät elämänsä korkeammalla
tasolla, missä ei tapahtunut mitään mustaihoisten mielestä todellista
ja luonnollista, ja valkoiset herrat liikkuivat kuin unikuvat, kuin
varjot maailmankaikkeuden suurella, salaperäisellä taustalla.

Koska laskusilta oli alahangan puolella, kiersi Dag Daughtry ylähangan
puolelle ja pysäytti kanootin avoimen luukun kohdalle.

"Kwaque!" hän huusi hiljaa kerran, kahdesti.

Toisella kerralla aukkoon ilmestyi pää, joka kurkisti alas ja sanoi
kimeällä äänellä:

"Minu otta vastaan, herra."

"Ota koira vastaan", hovimestari kuiskasi. "Sulje se hyttiin ja odota
minua. Pidä varasi! Nyt!"

Hovimestari tarttui nopeasti Miksiin, nosti sen ylös, jätti sen käsiin,
jotka ojentautuivat laivan rautaisesta kyljestä, ja souti sitten
avonaiselle lastiaukolle. Hän pisti kätensä tupakkakukkaroonsa, ojensi
kimpun irtonaisia lehtiä ukolle ja sysäsi kanootin menemään ollenkaan
ajattelematta, pääsisikö sen avuton soutaja milloinkaan maihin.

Vanhus antoi melansa levätä eikä katsahtanutkaan mahtavaan höyrylaivaan
kanootin liukuessa sen kylkeä pitkin takaisin pimeään. Hän oli kokonaan
keskittynyt sen suuren tupakka-aarteen laskemiseen, mikä oli tipahtanut
hänen syliinsä. Viisi oli äärimmäinen luku, minkä hän tunsi. Kun hän
oli laskenut viiteen, hän alkoi alusta ja laski taas viiteen.
Niitä oli kaikkiaan kolme viittä ja näiden lisäksi vielä kaksi lehteä,
ja niin hän sai lopultakin yhtä varman käsityksen lehtien luvusta
kuin valkea mies määrittelemällä ne yhdellä ainoalla luvulla
_seitsemäksitoista_.

Se oli paljon enemmän kuin hän ahneudessaan oli toivonut. Mutta hän ei
hämmästynyt. Valkoisten miesten teot eivät häntä hämmästyttäneet. Jos
siinä olisi ollut kaksi nauhaa seitsemäntoista sijasta, ei hän olisi
sitäkään ihmetellyt. Koska valkoisten miesten kaikki teot olivat
hämmästyttäviä, ei mustaihoinen voinut niitä enää hämmästyä, paitsi
ehkä silloin, kun hän joskus ihmeekseen pystyi jonkun teon käsittämään.

Meloen, ähkien, leväten, unohtaen valkoisten miesten varjomaailman,
tajuamatta muuta todellisuutta kuin Tulagi-vuoren mustan harjanteen,
joka piirtyi rauhallisesti välkkyvää tähtitaivasta vasten, meren ja
kanootin, jota hän niin suurella vaivalla kuljetti, oman heikkenevän
voimansa ja kuoleman, joka siitä viimein oli tekevä lopun, vanhus meloi
hitaasti rantaan.



3.


Lyhyen ilmamatkansa jälkeen Miksi pysähtyi näkymättömiin käsiin; ne
nostivat sen kapean metallikehyksen läpi valaistuun huoneeseen, missä
se katseli ympärilleen Jeriä etsien. Mutta Jeri makasi sillä hetkellä
Villa Kennanin vuoteen vieressä _Arielin_ keinuvalla kannella.
Takanaan Melanesian saaret ja suoraan keulan edessä Uusi Guinea tämä
hieno alus kiiti yksitoista solmuväliänsä pasaatituulen ajamana, ja
laidan valurei'issä sihisi ja loiski, kun ne ryyppäsivät merivettä. --
Jerin sijaan, jonka se oli viimeksi nähnyt jossakin laivassa, Miksi
näki nyt edessään Kwaquen.

Kwaquen? Niin, Kwaque oli Kwaque, olio, joka hyvin vähän oli muiden
ihmisten kaltainen. Lieneekö elämänvirrassa koskaan ajelehtinut
omituisempaa hylkyä. Ihmisten tavallisen laskutavan mukaan hän oli
seitsentoistavuotias, mutta sadat vuodet olivat painaneet leimansa
laihoihin kasvoihin, ryppyiselle otsalle, sisäänpainuneille poskille ja
syvällä kiiluviin silmiin. Ohuet, hontelot jalat, joissa näytti olevan
vain luut velton nahan peitossa eikä ollut lihaksista merkkiäkään,
kannattivat paksua yläruumista. Suurta, esiintyöntyvää vatsaa tukivat
tanakat lanteet, ja hartiat olivat leveät kuin Herkuleella. Mutta
sivulta katsoen olkapäät ja rinta olivat aivan litteät. Tällä osalla
pojan ruumista näytti olevan vain kaksi ulottuvaisuutta. Käsivarret
olivat yhtä ohuet kuin sääretkin, ja Miksistä näytti poika
ensinäkemältä isomahaiselta mustalta hämähäkiltä.

Kwaque pukeutui nopeasti, veti päälleen purjekankaiset housut ja mekon,
jotka olivat pitkäaikaisesta käytöstä sekä liassa että risoina. Kaksi
vasemman käden sormea oli aina riepuun käärittyinä, ja ammattimies
olisi tästä kohta tehnyt johtopäätöksen, että hän oli spitaalinen.
Vaikka hän oli Dag Daughtryn omaisuutta yhtä varmasti, kuin jos tällä
olisi ollut kuitti siitä, että oli ostanut pojan, ei omistaja
kuitenkaan tietänyt, että tuossa omituisessa tylsähermoisessa oliossa
ilmeni niin kamalan taudin oireita.

Daughtryn omistusoikeudella poikaan oli jokseenkin löyhät perusteet.
Kuningas Wilhelmin maassa, joka kuuluu Amiraliteetti-saariin, Kwaque
oli juossut suoraan Daughtryn syliin spitaaleineen kaikkineen. Kun
hovimestari kuljeskeli alkuasukasten teitä ja polkuja viidakon reunassa
lähellä rantaa -- hän teki usein niin nähdäkseen, eikö sattuisi eteen
jotakin saalista -- hän oli tavannut Kwaquen. Ja hän sai viimeisellä
hetkellä pojan käsiinsä.

Kahden hyvin nopeajalkaisen, tulessa karaistuilla keihäillä varustetun
nuorukaisen ajamana Kwaque oli ravannut uskomattoman nopeasti hämähäkin
jaloillaan, vaipunut aivan näännyksissä Daughtryn jalkoihin ja katsonut
häneen rukoilevin silmin kuin metsän eläin, joka pakenee koiria.
Daughtry oli sekaantunut asiaan jokseenkin väkivaltaisella tavalla,
sillä hänellä oli terveellinen basillikauhu, ja kun nopeajalkaiset
nuoret miehet uhkasivat lävistää hänet keihäillään, hän tarttui toisen
keihääseen ja löi toisen tainnoksiin iskemällä häntä leukapieleen.
Hetkistä myöhemmin makasi sekin, jonka keihäästä hän oli saanut otteen,
pyörtyneenä.

Vanha hovimestari ei tyytynyt ainoastaan keihäisiin. Pelastetun Kwaquen
yhä valittaen ja vaikeroiden vakuuttaessa kiitollisuuttaan hänen
jalkojensa juuressa hän ryhtyi ryöstämään alastomia nuorukaisia.
Vaatteita näillä ei ollut sipalettakaan päällään, mutta molempien
kaulasta hän irrotti pyöriäisvalaan hampaista tehdyn kaulanauhan,
jollaisen kauppahinta oli punta kullassa. Toisen alastoman nuorukaisen
kiharasta tukasta hän veti käsitekoisen, hienopiisen kamman, jonka
korkea yläosa oli koristettu helmiäisupotuksilla, ja sen hän möi
Sydneyssä kahdeksasta shillingistä. Luiset ja kilpikonnankuoriset
nenä- ja korvakoristeet hän myös anasti, samoin omituisen helmiäisestä
tehdyn rintakoristeen, josta voi saada viisitoista shillinkiä missä
tahansa. Keihäistä hän sai matkailijoilta viisi shillinkiä kappaleelta
Port Moresbyssa. -- Köyhän hovimestarin ei totisesti ole helppo
säilyttää kuuden pullon mainettaan! Kun hän kääntyi jättääkseen nuo
nopeajalkaiset nuoret miehet, jotka toinnuttuaan tähyilivät häntä
kirkkain, aroin villieläimensilmin, seurasi Kwaque häntä niin lähellä,
että astui hänen kantapäilleen ja sai hänet kompastumaan. Hän sälytti
sentähden saaliinsa Kwaquelle ja antoi tämän kulkea edellään rantaan.
Ja koko matkan höyrylaivalle hän irvisteli ja hymyili itsekseen
katsellessaan saalistaan ja Kwaquea, joka heilui holtittomana sinne
tänne ravatessaan eteenpäin kuin tynnyri keppien varassa.

Laivassa -- se sattui olemaan _Cockspur_ -- Daughtry houkutteli
kapteenin merkitsemään Kwaquen luetteloihin keittiöapulaiseksi kymmenen
shillingin kuukausipalkalla. Hän sai myös kuulla Kwaquen tarinan.

Koko juttu oli koskenut sikaa. Nuo nopeajalkaiset nuoret miehet olivat
veljeksiä ja asuivat naapurikylässä, ja sika oli ollut heidän, kertoi
Kwaque kamalalla Etelämeren englannilla. Hän, Kwaque, ei ollut koskaan
nähnyt sitä sikaa. Hän ei ollut tietänyt sitä olevan olemassakaan,
ennenkuin se kuoli. Nuoret miehet olivat pitäneet paljon siasta. Entä
sitten? Eihän se liikuttanut Kwaquea, joka yhtä vähän tiesi heidän
rakkaudestaan sikaa kohtaan kuin itse elukastakaan.

Hän väitti ensimmäisen kerran kuulleensa siitä, kun kylässä alettiin
jutella, että sika oli kuollut ja että jonkun oli nyt kuoltava
sovitukseksi. Se oli aivan oikein, selitti Kwaque kummeksivalle
hovimestarille. Niin oli tapa. Kun lempisika kuoli, meni sen omistaja
ja tappoi jonkun, kenet tahansa. Tietenkin oli parasta tappaa se, joka
taioillaan oli tehnyt sian sairaaksi. Mutta jos häntä ei saatu kiinni,
pääsi joku muu hengestään. Kwaque oli siis joutunut sovitusuhriksi.

Dag Daughtry aloitti jo seitsemännen pullon juttua kuunnellessaan, niin
hänen mielensä oli vallannut tuo satumainen tarina viidakosta, missä
ihmiset tappoivat tuntemattoman ihmisen kuolleen sian tähden.

Vakoilijat -- kertoi Kwaque -- ilmoittivat surevien sianomistajien
olevan tulossa, ja koko kylän väki pakeni viidakkoihin ja kiipesi
puihin -- kaikki, paitsi Kwaque, joka ei osannut kiivetä.

"Tosi sana", sanoi Kwaque, "minu ei teke se sika sairas".

"Varmasti", väitti Daughtry, "sinä noiduit sen sian sairaaksi. Sinä
näytät itse pirulta. Sinä teet kaikki, jotka sinut näkevät, sairaiksi.
Sinä teet minutkin aivan sairaaksi."

Siitä lähtien hovimestari aina kuudetta pulloa tyhjentäessään illalla
ennen maatamenoa kutsui Kwaquen kertomaan juttuaan. Se palautti hänen
mieleensä lapsuuden, jolloin hän oli kiihottanut mielikuvitustaan
kertomuksilla villeistä ihmissyöjistä ja uneksinut itse sellaisia
kerran omin silmin näkevänsä. Ja tässä hän nyt oli, hän sanoi
virnistellen itsekseen, ja hänellä oli orjana oikea ihmissyöjä.

Kwaque oli orja yhtä varmasti kuin jos Dag Daughtry olisi hänet
orjahuutokaupasta ostanut. Aina kun hovimestari siirtyi uuteen toimeen
jollakin Burns Philp -linjan laivalla, hän asetti ehdoksi, että Kwaque
saisi seurata mukana kymmenen shillingin palkalla. Kwaquella ei ollut
siihen mitään sanomista. Vaikka häntä olisi haluttanut paetakin
jossakin Australian satamassa, ei Daughtryn olisi tarvinnut häntä
etsiä. Australian "aivan valkoinen" politiikka huolehti siitä. Ei
ainoakaan tummaihoinen, olipa sitten malaji, japanilainen tai
polynesialainen, saanut astua maihin jättämättä hallitukselle sadan
punnan käteistä takuuta.

Eikä Kwaque halunnutkaan paeta, kun _Makambo_ poikkesi johonkin
saareen. Kuningas Wilhelmin maa, ainoa maa, jota hänen jalkansa olivat
astuneet, oli mittapuu, jonka mukaan hän arvosteli kaikkia muita
saaria. Ja koska Kuningas Wilhelmin maassa syötiin ihmisiä, hän uskoi,
että kaikkialla muuallakin käytettiin samaa ruokaa.

Mitä Kuningas Wilhelmin maahan tulee, oli _Makambon_ tapana
poiketa sinne joka kymmenes viikko, kuten _Cockspur_ sitä ennen,
ja kauhein uhkaus, millä Daughtry voi Kwaquea pelotella, oli
maihinjättäminen sille paikalle, missä nopeajalkaiset nuoret miehet yhä
surivat sikaansa. Ja nämä olivat todellakin ottaneet tavakseen
_Makambon_ joka käynnillä soudella laivan ympärillä ja irvistellä
kamalasti Kwaquelle, joka puolestaan irvisteli heille laivan laidan
yli. Daughtry yllytti vain tätä kohteliaisuuksien vaihtoa
säikyttääkseen pojan niin, ettei tämä milloinkaan toivoisikaan
pääsevänsä takaisin syntymäkyläänsä.

Kwaque ei lisäksi ollenkaan halunnut jättää herraansa, joka oli aina
sävyisä ja oikeudenmukainen eikä koskaan kohottanut kättään häntä
vastaan. Kun oli selviytynyt meritaudista eikä sitten enää astunut
jalallaan maalle, jottei saisi sitä uudelleen, Kwaque huomasi
joutuneensa oikeaan paratiisiin. Hänen ei enää tarvinnut surra sitä,
ettei kyennyt kiipeämään puuhun, koska häntä ei enää mikään vaara
uhannut. Hän sai ruokaa säännöllisesti, ja millaista ruokaa sitten! Ei
kukaan hänen kylässään olisi osannut uneksiakaan sellaisista herkuista,
joita hän alinomaa sai syödä. Niinpä hän jokseenkin helposti selviytyi
pienestä koti-ikävän kohtauksesta ja oli pian onnellisin ihminen, joka
koskaan on meriä purjehtinut.

Kwaque se nosti Miksin lastiaukosta Dag Daughtryn hyttiin ja jäi
odottamaan, että isäntä itse tulisi sisään alahangan puolelta. --
Tarkasteltuaan nopeasti huonetta ja nuuskittuaan makuupaikkaa ja sen
alustaa ja tultuaan vakuutetuksi siitä, ettei Jeri ollut siellä, Miksi
alkoi tutkia Kwaquea.

Kwaque koetti olla ystävällinen. Hän päästi kurkustaan kaakottavan
äänen osoittaakseen ystävyyttään, mutta Miksi vain murisi julkealle
mustaihoiselle, joka oli uskaltanut koskea siihen -- Miksi oli oppinut,
että sellainen oli loukkaus -- ja vieläpä uskalsi puhua sille, joka
seurusteli ainoastaan valkoisten jumalien kanssa.

Kwaque vastasi koiran murinaan typerästi irvistelemällä ja läheni ovea
ollakseen valmiina avaamaan sen herralleen. Mutta heti kun hän nosti
jalkaansa, hyökkäsi Miksi hänen kimppuunsa. Kwaque laski heti jalkansa
takaisin, ja Miksi rauhoittui, mutta vartioi häntä valppaana. Mitä se
tiesi tuosta pojasta muuta, kuin että se oli musta, ja kaikkia mustia
oli valkoisen herran poissaollessa vartioitava hyvin tarkoin. Kwaque
koetti siirtää jalkaansa hitaasti pitkin lattiaa, mutta Miksi havaitsi
juonen ja teki murinallaan siitä heti lopun.

Silloin tuli Daughtry, ja ihaillessaan Miksiä kirkkaassa sähkövalossa
hän ymmärsi heti tilanteen.

"Kwaque, kulje kaksi kolme askelta", hän käski koettaakseen, oliko
arvannut oikein.

Kauhistunut katse, jonka Kwaque suuntasi Miksiin, oli jo kyllin
vakuuttava, mutta hovimestari piti itsepäisesti kiinni käskystään.
Kwaque totteli vastahakoisesti, mutta oli kohottanut jalkaansa tuskin
tuuman verran, kun Miksi oli hänen kimpussaan. Jalka pysähtyi kuin
olisi siihen paikkaan kivettynyt, Miksin kulkiessa uhkaavaa
puolikierrosta pojan edessä.

"Nyt olet totisesti naulattu kiinni lattiaan", Daughtry virnisteli.
"Onpa se koira villienvartija."

"Hei, Kwaque, mene hakemaan kaksi pulloa jääkaapista", hän huusi sitten
käskevästi.

Kwaque loi herraansa rukoilevan katseen eikä liikahtanut paikaltaan.
Kun käsky toistettiin, vaikutti se yhtä vähän.

"Tuhat tulimmaista", karjui hovimestari, "ellet heti hae olutta, lyön
sinut mäsäksi. Ellet heti hae olutta, ajan sinut maihin Kuningas
Wilhelmin maassa."

"Ei minu voi", Kwaque mutisi arkana, "koiran silmä liika paljo katso
minu päälle. Minu ei tahto se koira _kai-kai_ minu."

"Pelkäätkö sinä tuota koiraa?"

"Tosi sana, minu liika paljo pelkä se koira."

Dag Daughtry oli ihastunut. Mutta hän oli myös janoinen käytyään maissa
eikä tahtonut enää jännittää tilannetta.

"Hei, ressu", hän sanoi Miksille. "Se on kiltti mies. Ymmärräthän?
Hyvin kiltti."

Miksi heilautti häntäänsä ja luimisti korviaan osoittaakseen, että
koetti ymmärtää. Kun hovimestari taputti poikaa olalle, meni Miksi
nuuskimaan molempia jalkoja, joita se äsken oli pitänyt lattiaan
naulittuina.

"Mene", käski Daughtry. "Mene hitaasti", hän varoitti, mutta neuvo oli
tarpeeton.

Miksi pörhisti niskakarvansa, mutta salli pojan astua ensimmäisen
varovan askeleen. Toisella askeleella Miksi jo katsahti Daughtryyn
ollakseen varma asiasta.

"Hyvä on", oli rauhoittava vastaus. "Se on minun mieheni. Se on kiltti
mies."

Miksi hymyili silmillään merkiksi, että oli ymmärtänyt, ja kääntyi,
teeskennellen olevansa aivan välinpitämätön koko mustasta pojasta,
tarkastelemaan lattialla olevaa avonaista laatikkoa, jossa oli
kilpikonnan kilpiä, pyöräsahoja ja hiekkapaperia.

"Ja nyt", mutisi Dag Daughtry tärkeänä, nojautuen pullo kädessä
taaksepäin tuolissaan, sillä välin kun Kwaque polvillaan lattialla
avasi hänen kenkiään, "ja nyt on sinulle, herra Haukku, keksittävä
nimi, josta on kunniaa sekä sinun hienolle rodullesi että minun
keksimiskyvylleni".



4.


Täysikasvuiset irlantilaiset terrierit eivät ole ainoastaan erikoisen
rohkeita, viisaita ja uskollisia, vaan myös hyvin kylmäverisiä ja
hillittyjä. Ne eivät hevillä kadota tasapainoaan, ne tuntevat herransa
äänen ja tottelevat sitä meluisimmankin tappelun telmeessä, eivätkä ne
koskaan raivoa niin mielettömästi kuin esimerkiksi foxterrierit usein
tekevät.

Miksi ei ollut ollenkaan hermostunut, vaikka se oli pikaisempi ja
kiihkeämpi kuin Jeri-veljensä, ja sen isä ja äiti olivat vakava vanha
pari siihen verrattuina. Täysikasvuisena Miksi oli paljon leikkisämpi
ja meluisampi kuin Jeri. Sen kuuma luonne oli aina valmis kuohahtamaan
vähimmästäkin yllykkeestä, ja myöhemmin se sai tilaisuuden osoittaa,
kuinka se leikissä kykeni uuvuttamaan nuoren penikan. Sanalla sanoen,
Miksi oli iloinen sielu.

Käytän vartavasten sanaa "sielu". Mitä ihmissielu lopultakin lienee --
havaintokykyä, mukautumista, yksilöllisyyttä, itsetietoisuutta -- tätä
kaikkea vaikeasti määriteltävää oli Miksissä. Sen sielu erosi vain
kehitykseltään ihmissieluista, mutta sillä oli kaikki ihmissielun
ominaisuudet. Se kykeni rakkauteen, suruun, iloon, vihaan, ylpeyteen,
itsetietoisuuteen, mielialan vaihteluihin. Ihmissielun kolme
pääominaisuutta ovat muisti, tahto ja ymmärrys, ja muistia, tahtoa ja
ymmärrystä oli Miksissäkin.

Kuten ihminen sekin oli viiden aistinsa avulla kosketuksissa
ulkomaailman kanssa. Nämä kosketukset synnyttivät siinä kuten
ihmisissäkin tajuntaa. Ja nämä tajutut ilmiöt aiheuttivat aivankuin
ihmisellä sielunliikkeitä. Niinikään se osasi kuten ihminen ymmärtää,
ja nämä havainnot synnyttivät siinä käsitteitä -- ei tietenkään niin
laajakantoisia ja syvällisiä kuin ihmissielussa, mutta käsitteitä joka
tapauksessa.

Hiukan rajoittaakseni tätä ihmiselle "nöyryyttävää" yhtäläisyyttä
elämän korkeimpiin ilmauksiin nähden voin ehkä myöntää, ettei Miksin
tajunta ollut yhtä selkeä kuin ihmisen, jos esimerkiksi vertaa
neulanpistoa sen käpälään ja neulanpistoa ihmiskäteen. Myönnän myös,
että ajatus, jonka tietoisuus sen sielussa synnytti, oli hämärämpi,
muodottomampi kuin ihmisen ajatus. Vielä myönnän, ettei Miksi
milloinkaan, vaikka olisi elänyt miljoonia elinkausia, olisi voinut
todistaa yhtään Euklideen väitettä tai ratkaista neljännen asteen
yhtälöä. Mutta se tiesi hetkeäkään epäilemättä, että kolme jalkaa oli
enemmän kuin kaksi ja että kymmenen koiraa oli paljon pelottavampi
vastustajajoukko kuin kaksi koiraa.

Mutta sitä en myönnä, ettei Miksi olisi voinut rakastaa yhtä hellästi,
rajattomasti, epäitsekkäästi, mielettömästi ja uhrautuvaisesti kuin
ihminen. Se rakasti niin -- ei sen tähden, että se oli Miksi, vaan
siksi, että se oli koira.

Miksi oli rakastanut kapteeni Kellaria enemmän kuin omaa elämäänsä. Ja
kun aika kului ja se varmistui siitä, että kapteeni Kellar oli
auttamattomasti kadonnut samoinkuin Meringe ja Salomonin saaret, se
alkoi aivan yhtä rajattomasti rakastaa kuuden pullon hovimestaria, joka
niin hyvin ymmärsi koiria ja osasi niin vastustamattomasti maiskuttaa.
Kwaquen laita oli toisin, sillä Kwaque oli musta. Kwaque oli Miksistä
vain tarvekalu, joka välttämättömästi kuului ympäristöön, Dag Daughtryn
kotieläin.

Mutta Miksi ei tiennyt uutta jumalaansa Dag Daughtryksi. Kwaque nimitti
häntä "massaksi", mutta Miksi oli kuullut mustaihoisten sillä tavoin
nimittävän muitakin valkeita miehiä. Monet mustaihoiset olivat sanoneet
kapteeni Kellaria "massaksi". Kapteeni Duncan nimitti Daughtryä
"hovimestariksi". Miksi sattui kuulemaan hänen, alipäällystön ja
matkustajien käyttävän samaa nimitystä; siis Miksille sen jumalan nimi
oli "hovimestari"; sillä nimellä se aina tunsi hänet ja ajatteli häntä.

Sitten tuli kysymys sen omasta nimestä. Seuraavana iltana sen tulon
jälkeen Dag Daughtry keskusteli sen kanssa tästä seikasta. Miksi istui
hänen edessään kuono Daughtryn polvella. Sen silmät laajenivat ja
loistivat innosta, se höristeli korviaan kuunnellakseen, ja
häntätöpykkä pieksi innokkaasti lattiaa.

"Niin ovat nyt asiat, poikaseni", sanoi hovimestari. "Sinun isäsi ja
äitisi olivat irlantilaisia. Älä kiellä sitä, lurjus..."

Iloisen ja ystävällisen äänen kiihottamana Miksi heilutti ihastuneena
koko ruumistaan ja takoi hännällään lattiaa kahta innokkaammin. Se ei
tietysti ymmärtänyt sanaakaan, mutta se vaistosi puheen takana olevan
jotakin, ja se jokin antoi sanasarjalle sen salaperäisen viehätyksen,
mikä oli kaikilla valkoisilla jumalilla.

"Et saa koskaan hävetä vanhempiasi. Ja muista, että meidän Herramme
rakastaa irlantilaisia. -- Kwaque, mene hakemaan kaksi pulloa olutta
jääkaapista! Ja sinun pitkästä kuonostasikin näkee, että olet
irlantilainen. (Miksin häntä rummutti kuin iltahuutoon.) Älä koetakaan
pyrkiä minun suosiooni. Onpa hyvä, että tunnen sinun nöyrän imartelevat
tapasi. Minun sydämeni on voittamaton, se sinun tulee tietää. Se on
aivan liian kauan uinut oluessa jokikinen päivä. Olen varastanut sinut
myydäkseni sinut jälleen enkä suinkaan siksi, että mieltyisin sinuun.
Olisin ehkä ennen maailmassa voinut sinusta pitää, mutta se oli
ennenkuin oluesta ja minusta tuli tuttavat. Möisin sinut heti
kahdellakymmenellä punnalla, jos sattuisi tilaisuus. Enkä minä aio
mieltyä sinuun, tiedä se.

"Mitä minun pitikään äsken sanoa, kun sinä mielistelylläsi keskeytit
minut..."

Hän keskeytti puheensa asettaakseen suulleen avatun pullon, jonka
Kwaque ojensi hänelle. Hän huokasi, kuivasi huulensa käsiselällä ja
jatkoi:

"On se hullua, poikaseni, tämä typerä oluenjuonti. Kwaque, tuo ikivanha
apina, joka tuossa seisoo ja irvistelee, on minun orjani. Mutta minä
itse olen oluen orja ... pulloröykkiöiden, pullovuorien, jotka pian
hukuttavat koko laivan. Kadehdin tosiaan sinua, joka istut siinä niin
tyytyväisenä ja jonka sisuksia alkoholi ei koskaan ole saastuttanut.
Minä käsken sinua nyt, ja se, joka maksaa minulle kaksikymmentä puntaa,
saa käskeä sinua sitten. Mutta sittenkin olet sinä, ressu rukka,
vapaampi kuin minä."

Hän tyhjensi pullon, heitti sen Kwaquelle ja viittasi tätä avaamaan
toisen.

"Sinulle on nyt annettava nimi, eikä se ole helppo asia. Irlantilainen
sen tietenkin pitäisi olla, mutta mikä? Pai? Niin, pudista vain
päätäsi, siinä teet oikein. Se ei kuulosta yhtään hienolta. Sinuahan
voitaisiin luulla rakkikoiraksi. Beti menisi mukiin, mutta se on liian
tyttömäinen, poikaseni. Ja poikahan sinä olet. Siinä se onkin.
Aprikoidaanpa!"

Hän nyökkäsi hyväksyvästi ja ojentautui ottamaan toista pulloa. Hän joi
ja mietti, ja joi taasen.

"Nyt olen sen keksinyt", hän ilmoitti sitten juhlallisesti. "Kill on
kaunis nimi, ja sinä saat olla Kill. Miellyttääkö se teidän
ylhäisyyttänne? Komea se on, kilahtava kuin aatelisherran tai ... tai
rikkaan oluenpanijan. Monta oluenpanijaa minä totisesti olenkin
rikastuttanut."

Hän joi pullon tyhjäksi, tarttui äkkiä Miksin poskiin, kumartui
eteenpäin ja "hieroi nokkaa" sen kanssa. Kun hän sitten yhtä äkkiä
päästi Miksin, katsoi tämä loistavin silmin jumalansa kasvoihin. Sielu,
yksilöllisyys, jotakin henkistä loisti sen koiransilmissä, ja se oli jo
täynnä uskollista rakkautta harmaatukkaista jumalaa kohtaan, jonka
puhetta se ei ymmärtänyt, mutta jonka ääni niin käsittämättömän
suloisesti vetosi sen sydämeen.

"Hei, Kwaque!"

Kwaque, joka istua kyyrötti lattialla jalat ristissä allaan, heitti
hetkiseksi kilpikonnanluisen kamman kiilloittamisen ja katsoi herraansa
valmiina kuulemaan käskyjä ja täyttämään ne.

"Kwaque, nyt sinä tiedät koiran nimen. Iske se nimi nyt päänuppiisi.
Sinä sanot koiraa aina Kill'iksi. Ymmärrätkö? Jos sen unohdat,
halkaisen kallosi. Kill --, kuuletko? Kill, Kill."

Sillä välin kun Kwaque veti häneltä kengät ja auttoi häntä
riisuutumaan, katseli Dag Daughtry Miksiä unisin silmin.

"Nyt olen sen keksinyt, poikaseni", hän sanoi nousten ja kömpien
makuulavitsansa luo. "Olen keksinyt nimen sinulle -- ja saanut selville
sinun luonteesi: vilkas mutta taipuisa. Se sopii sinulle
erinomaisesti..."

"Vilkas, mutta taipuisa, sellainen juuri olet", hän mutisi yhä Kwaquen
auttaessa häntä vuoteeseen.

Kwaque ryhtyi jälleen kiillottamaan. Hänen huulensa liikkuivat
kuiskaten kuulumattomia sanoja, ja kulmat mietinnästä rypyssä hän
kääntyi vihdoin hovimestariin päin:

"Massa, mikä nimi se koira?"

"Kill, sinä pörröpäinen ihmissyöjä", mutisi Daughtry unisella äänellä.
"Kwaque, sinä musta verenjuoja, juokse hakemaan pullo jääkaapista."

"Ei, massa", vikisi musta poika pälyen, olisiko mitään heittoasetta
herran ulottuvilla. "Kuusi pulloa jo juotu."

Hovimestarin ainoa vastaus oli kuorsaus.

Musta poika kumartui jälleen kampaa kiillottamaan -- sormet spitaalin
jäykistäminä ja otsanahassa tuskin huomattava paksunnus -- saman taudin
oire -- ja hänen huulensa liikkuivat mumisten: "Kill ... Kill ...
Kill..."



5.


Muutamiin päiviin Miksi ei nähnyt muita ihmisiä kuin hovimestarin ja
Kwaquen. Sitä pidettiin hovimestarin hyttiin suljettuna. Kukaan muu ei
tiennyt, että se oli laivassa, ja Dag Daughtry, joka oli täysin
selvillä siitä, että oli varastanut valkoisen miehen koiran, toivoi
voivansa salata sen laivassaolon ja kenenkään huomaamatta viedä sen
maihin _Makambon_ tultua Sydneyhin.

Hovimestari huomasi pian, kuinka tavattoman oppivainen Miksi oli.
Kerran syöttäessään Miksiä -- toimitus tapahtui aina mitä suurinta
varovaisuutta noudattaen -- hovimestari sattui antamaan sille
kananluun. Kaksi oppituntia vain -- mikäli niitä voinee niin nimittää,
sillä ne pidettiin viiden minuutin kuluessa ja kestivät tuskin puolta
minuuttia kumpikin --, ja Miksi ymmärsi, että ainoastaan ovinurkassa
oli lupa syödä kananluita. Kun Miksi senjälkeen sai luun, se vei sen
aina käskemättä ovinurkkaan.

Ja olihan se aivan luonnollista. Sillä oli kyllin ymmärrystä
käsittääkseen, mitä hovimestari toivoi sen tekevän, ja kyllin sydäntä,
niin että palveleminen oli sille onnea. Hovimestari oli hyvä jumala,
joka ilmaisi rakkautensa äänellään, huulillaan, taputuksillaan ja
"nokan antamisella". Palvelevaisuus kehittyy aina rakkauden maaperässä,
ja niin oli Miksinkin laita. Jos hovimestari olisi käskenyt sen jättää
kananluun, kun se oli vienyt sen nurkkaan, se olisi totellut ja
jättänyt luun siihen. Sellainen on koiran tapa; se on ainoa eläin, joka
iloisesti ja nurkumatta luopuu ruoastaan ja lähtee innokkaana
seuraamaan tai palvelemaan rakasta herraansa.

Kaikki vapaahetkensä -- milloin ei nukkunut -- Dag Daughtry vietti
vangitun Miksin luona, joka oli pian oppinut olemaan ulvomatta ja
haukkumatta. Niinä hetkinä Miksi oppi paljon uusia asioita. Daughtry
huomasi, että se ymmärsi jo yksityisiä sanoja, kuten "Ei", "Kyllä",
"Tule" ja "Pane maata", ja hän meni askelta pitemmälle ja opetti sille:
"Mene ja pane maata makuulavalle", "Ryömi lavitsan alle", tai "Nouda
kenkä", "Nouda kaksi kenkää". Ja melkein vaivatta se oppi lukemaan
iltarukouksen, näyttelemään kuollutta, "kääntymään haudassaan",
istumaan ja polttamaan tupakkaa hattu päässä, nousemaan takajaloilleen,
jopa kävelemään niillä.

Sitten tuli leikki "Saat etkä saa". Daughtry asetti herkullisen ja
houkuttelevan liha- tai juustokappaleen lavitsan reunalle, aivan Miksin
nenän eteen, ja sanoi pelkästään: "Sinä et saa." Silloin Miksi ei
koskenut ruokaan, ennenkuin kuuli odotetun: "Sinä saat." Kun "Sinä et
saa" vielä oli voimassa, voi Daughtry lähteä hytistä ja viipyä poissa
puoli tuntia tai vaikkapa kuusi tuntia, ja takaisin tullessaan hän
löysi lihapalan paikoiltaan ja Miksin mahdollisesti nukkumasta
makuulavitsan viereisestä nurkasta, minne sille oli laadittu makuusija.
Kerran, kun leikki oli vielä uutta, hovimestari oli poistunut
huoneesta. Miksin levoton kuono oli tuskin tuuman päässä kielletystä
herkusta, ja kun Kwaque leikillään kumartui ottamaan lihapalasta, hän
sai silmänräpäyksessä haavan käteensä Miksin hampaista.

Miksi ei halunnut ainoatakaan niistä tempuista, joita se niin
mielellään teki hovimestarille, tehdä Kwaquen käskystä, vaikkei tämä
ollutkaan ilkeä eikä paha. Miksi oli varhaisimmasta nuoruudestaan asti
oppinut erottamaan mustat miehet valkoisista. Mustat olivat aina
valkoisten palvelijoita, sen se kokemuksesta tiesi, ja niitä aina
epäiltiin, ne olivat aina valmiit ilkeyksiin, niitä täytyi tarkasti
vartioida. Koiran ensimmäinen velvollisuus oli palvella valkoista
herraansa pitämällä valppaasti silmällä kaikkia mustaihoisia, joita oli
lähistöllä.

Miksi salli kuitenkin Kwaquen palvella sitä, antaa ruokaa, vettä jne.,
aluksi ainoastaan silloin, kun hovimestari oli poissa tehtäviään
hoitamassa, mutta myöhemmin milloin tahansa. Asiaa sen enempää
ajattelematta se ymmärsi, että tekipä Kwaque sen hyväksi mitä tahansa,
antoipa sille mitä ruokia tahansa, se ei tullut Kwaquelta, vaan Kwaquen
isännältä, joka samalla oli senkin isäntä. Mutta Kwaque ei kantanut
kaunaa Miksille, ja isännän etu oli hänelle niin tärkeä -- olihan
isäntä pelastanut hänen henkensä tuona kauheana päivänä Kuningas
Wilhelmin maassa, kun surevat sianomistajat ajoivat häntä takaa -- että
hän rakasti Miksiä herransa tähden. Kun hän näki, että isäntä mieltyi
Miksiin, alkoi hänkin vilpittömästi pitää Miksistä -- jokseenkin
samalla tavalla kuin hän jumaloi kaikkea, mikä oli hovimestarin omaa,
kenkiä, joita hän kiillotti, vaatteita, joita hän harjasi ja pesi, tai
kuutta olutpulloa, jotka hän joka päivä asetti jääkaappiin herraansa
varten.

Tosiaankin Kwaquella ei ollut mitään isännän ominaisuuksia, ja Miksi
oli luonnostaan ylimys. Rakkaudesta Miksi palveli hovimestaria, mutta
mustalle pörröpäälle se oli äreä. Kwaque oli selvästi orjaluonne; mutta
Miksissä oli yhtä vähän orjaa kuin Pohjois-Amerikan intiaaneissa, joita
turhaan koetettiin käyttää orjina Kuuban plantaaseilla. Tämä ei ollut
Kwaquen oma vika eikä Miksin oma avu. Miksin esi-isiltään perimä
luonne, jota ihmiset olivat vuosisatojen kuluessa kehittäneet
huolellisella kasvatuksella, oli ennen kaikkea tulinen ja uskollinen.
Ja tulisuus ja uskollisuus yhdessä kehittävät aina ylpeyttä. Mutta
ylpeyttä ei voi olla olemassa ilman kunniantuntoa eikä kunniantuntoa
taas ilman itsehillintää. Miksin suurin ennätys Daughtryn oppilaana
alkupäivinä hytissä oli se, että se oppi laskemaan viiteen. Mutta tämä
kysyikin monen tunnin työn huolimatta koiran tavattoman terävästä
älystä. Sillä ensin sen täytyi oppia numeroiden nimet, sitten nähdä
silmillään ja erottaa aivoissaan yksi esine ja kaikki esineryhmät aina
viiteen saakka ja kolmanneksi saattaa tietoisuudessaan esine tai
esineryhmä yhteyteen sitä vastaavan numeron nimen kanssa, sellaisena
kuin hovimestari sen lausui.

Opetuksessa Dag Daughtry käytti apuna purjelangalla kiedottuja
paperipalloja. Hän heitti kaikki viisi palloa makuulavan alle ja käski
Miksin noutaa kolme niistä, ja palloja, jotka Miksi haki ja toi hänen
käteensä, ei ollut kaksi eikä neljä, vaan täsmälleen kolme. Kun
Daughtry heitti kolme palloa lavan alle ja pyysi neljää, toi Miksi
ensin ne kolme, haki turhaan neljättä, tanssi sitten hovimestarin
ympärillä häntäänsä heiluttaen, hyppäsi vihdoin makuulavalle ja veti
neljännen esiin patjan alta tai lakanoiden välistä.

Samoin oli muiden esineiden laita. Aina viiteen saakka Miksi sai selvän
pyydettyjen esineiden luvusta, olipa sitten kysymys kengistä, paidoista
tai tyynynpäällisistä. Miksin ja vanhan tulagilaisen villin välillä,
jotka molemmat osasivat laskea viiteen, oli välimatka pienempi kuin
villin ja Daughtryn, joka osasi sekä kertoa että jakaa. Ja
matemaattisten tietojen mukaan arvostellen ero oli vielä suurempi Dag
Daughtryn ja kapteeni Duncanin välillä, joka laskutaidollaan ohjasi
_Makamboa_. Ja kaikkein suurin matemaattinen ero oli kapteeni
Duncanin ja tähtientutkijan välillä, joka kartoitti taivasta ja
purjehti tuhansia miljoonia penikulmia tähdestä toiseen ja heitti
kapteeni Duncanille almuja omasta suuresta tietoaarteestaan, jotta tämä
voi päivästä päivään tietää, missä kohden valtamerta _Makambo_
oli.

Yhdessä ainoassa asiassa Kwaque voi vaikuttaa Miksiin. Kwaquella oli
huuliharppu, ja kun hän väsyi _Makambon_ elämään ja orjan
asemaansa, hän pakeni Kuningas Wilhelmin maahan pistämällä tuon
yksinkertaisen soittokoneen leukojensa väliin ja houkuttelemalla siitä
esiin omituisia säveliä, ja kun Kwaque näin kohosi ajan ja paikan
yläpuolelle, Miksi lauloi -- tai oikeammin ulvoi mukana, mutta sen
ulvonta oli yhtä sulavaa ja pehmeää kuin Jerin. Miksi ei olisi tahtonut
ulvoa, mutta sen elimistö oli sellainen, että se vastasi soitannon
ärsytykseen aivan yhtä tahattomasti kuin eri aineet vaikuttavat
toisiinsa kemiallisessa kokeessa.

Niin kauan kuin Miksi oli piilossa hovimestarin hytissä, sen ääni ei
saanut kuulua sieltä, ja Kwaquen täytyi soittaa huuliharppuaan keittiön
kuumuudessa. Mutta tätä ei jatkunut kauan, sillä -- johtuiko se sitten
vain sokeasta sattumasta vai oliko se kirjoitettuna kohtalon kirjaan
ennenkuin maailma luotiin -- Miksi joutui seikkailuun, joka vaikutti
ratkaisevasti ei ainoastaan sen omaan kohtaloon, vaan myös Kwaquen ja
Daughtryn, määräsipä suorastaan heidän kuolin- ja hautapaikkansa.



6.


Seikkailu, joka muutti Miksin koko tulevaisuuden, tapahtui,
kun Miksi hyvin ilmeisellä tavalla ilmoitti kaikkien tiedoksi
läsnäolonsa _Makambossa_. Se johtui suurimmaksi osaksi Kwaquen
huolimattomuudesta, sillä hän poistui hytistä sulkematta huolellisesti
ovea. _Makambon_ keinuessa ovi heilui edestakaisin, lennähti
väliin aivan auki ja paiskautui taas kiinni, mutta ei niin kovasti,
että olisi mennyt lukkoon.

Miksi astui matalan kynnyksen yli viattomassa aikomuksessa tutkistella
vain kaikkein lähintä ympäristöä. Mutta tuskin se oli päässyt ulos, kun
kaikkia entisiä kovempi heilahdus löi oven lukkoon. Miksi tahtoi palata
heti takaisin. Tottelemisvaisto oli siinä voimakas, se halusi
sydämestään täyttää herransa tahdon, ja näiden päivien arestista se
ymmärsi tai aavisti tai arvasi, sen enempää ajattelematta, että
hovimestari tahtoi sen pysyvän hytissä.

Se istui kauan suljetun oven takana, katsellen sitä odottavasti, mutta
oli liian viisas haukkuakseen tai puhuakseen kuolleelle esineelle. Se
oli varhaisimman penikkakasvatuksensa aikana oppinut, että ainoastaan
eläviin olentoihin voi vaikuttaa rukouksilla tai uhkauksilla ja että
jos jotkut odottamattomat esineet liikkuivat, kuten ovi äsken, ne eivät
liikkuneet omasta voimastaan ja olivat kuuroja kaikille elämän äänille.
-- Väliin se juoksi hytin edessä olevaan kapeaan eteiseen ja katseli
pitkään käytävään, joka sieltä vei laivan perään.

Näin se teki ainakin tunnin ajan ja palasi aina jälleen ovelle, joka ei
vain tahtonut aueta. Sitten se teki keksinnön. Koska ovi ei tahtonut
aueta eikä hovimestaria eikä Kwaquea kuulunut palaavaksi, sen oli
lähdettävä heitä etsimään. Päästyään tästä selville se lähti vähääkään
empimättä juoksemaan pitkin pitkää käytävää. Kun se kääntyi kulmasta,
missä käytävä päättyi, se tuli kapeiden portaitten suulle. Monien
muiden hajujen joukosta se tunsi Kwaquen ja hovimestarin ja tiesi, että
he olivat kulkeneet siitä.

Se juoksi ylös portaita välikannelle ja alkoi kohdata matkustajia.
Koska ne olivat kaikki valkeita jumalia, ei sillä ollut mitään sitä
vastaan, että ne puhuttelivat sitä, mutta se ei jäänyt sinne, vaan
juoksi avoimelle kannelle, jossa useita parempiosaisia jumalia loikoili
kansituoleissaan. Ei sielläkään ollut Kwaquea eikä hovimestaria. Se
osui kapean, jyrkän portaan luo ja saapui yläkannelle. Siellä istui
suuren aurinkoteltan alla paljon jumalia -- enemmän kuin se oli koko
elämässään yhteensä nähnyt.

Yläkansi päättyi samassa tasossa olevaan komennussiltaan. Kun Miksi
ravasi ohjaushytin ympäri varjon puolelle, se kohtasi kohtalonsa, sillä
kapteeni Duncanilla oli paitsi kahta foxterrieriä laivalla mukanaan iso
persialainen kissa, jolla oli kokonainen lauma poikasia. Kissa oli
valinnut ohjaushytin asuinpaikakseen, ja kapteeni Duncan antoi sen olla
siellä, antoipa sinne vielä laatikon poikasia varten ja uhkasi
ruorimiehiä maailman kaikilla kamaluuksilla, jos he nykäisisivätkään
pentuja.

Mutta Miksi ei tiennyt tästä kaikesta mitään. Ja iso persialainen kissa
huomasi sen tulon, ennenkuin Miksi tiesi, että kissaa oli olemassakaan.
Se näki kissan ensimmäisen kerran, kun tämä syöksyi ohjaushytin
avoimesta ovesta hyökätäkseen sen kimppuun. Samassa kun huomasi
äkillisen vaaran, ehtimättä käsittää, mikä se oikeastaan oli, Miksi
hyppäsi syrjään ja pelastui. Miksin kannalta katsoen hyökkäys oli aivan
aiheeton. Miksi tuijotti hyökkääjään niskakarvat pystyssä ja huomasi,
että se oli kissa, mutta samassa kissa jo hyökkäsi uudelleen, häntä
paksuna kuin tukeva miehen käsivarsi ja koko otus pelkkinä kynsinä ja
rätisevänä raivona.

Tämä oli jo liikaa itseään ainakin hiukan kunnioittavasta
irlantilaisesta terrieristä. Miksin viha kuohahti samassa hetkessä kun
kissa hyökkäsi uudelleen, ja se hypähti sivulle välttääkseen kissan
kynsiä ja karkasi sitten sen kimppuun, iski hampaansa sen selkään, kun
se vielä oli ilmassa, ja seuraavassa silmänräpäyksessä kissa makasi
potkien kannella selkäranka taittuneena.

Mutta Miksille tämä oli vasta alkua. Se kuuli lähestyvien vihollisten
kimeän haukunnan, mutta ei ennättänyt kyllin nopeasti pyörähtää sitä
kohti. Sen kimppuun oli hyökännyt sivusta kaksi täysikasvuista
foxterrieriä, ja se kierähti kannelle. Molemmat foxterrierit olivat,
ohimennen sanoen, tulleet kauan sitten _Makambolle_ pieninä
pentuina Dag Daughtryn takintaskuissa. -- Daughtry oli tapansa mukaan
"omistanut" ne Sydneyn satamasta ja myynyt kapteeni Duncanille
guineasta kappaleen.

Mutta Miksi kimposi pystyyn, ja nyt se oli suuttunut toden teolla. Sen
päälle aivan satamalla satoi koiria ja kissoja, eikä se ollut ollenkaan
tahtonut rakentaa riitaa eikä ollut edes huomannut vihollisiaan,
ennenkuin ne sokean raivokkaasti hyökkäsivät sen kimppuun. Ja kohta kun
Miksi pääsi jaloilleen, ne olivat jälleen sen turkissa. Toisen hampaat
kalahtivat Miksin hampaisiin, ja molemmat saivat huulensa verille, ja
pienempi koira perääntyi. Toisen onnistui hyökätä Miksin kylkeen ja
viiltää siihen hampaillaan verihaava. Salamannopealla, melkein
suonenvetoisella ruumiinnykäyksellä Miksi vapautui vihollisestaan,
jolla oli suu täynnä karvoja, ja iski samalla hampaansa sen korvaan,
niin että hammasrivit kalahtivat yhteen. Päästäen kovan ulinan
foxterrieri heittäytyi taaksepäin niin äkkiä, että korva repeytyi
riekaleiksi.

Toinen foxterrieri oli jälleen Miksin kimpussa, ja Miksi pyörähti juuri
ympäri kohdatakseen sen, kun sitä vastaan tehtiin uusi ja yhtä
odottamaton hyökkäys. Tällä kertaa siinä oli kapteeni Duncan, joka
aivan raivostui nähdessään pahoinpidellyn kissansa. Hänen jalkansa
sattui Miksiä suoraan rinnan alle, niin että siltä salpautui henki ja
se lensi ilmaan ja pudota muksahti raskaasti kyljelleen. Molemmat
foxterrierit olivat jälleen sen kimpussa ja saivat kitansa täyteen
suoria kankeita karvoja iskiessään hampaansa siihen. Vielä maaten
kyljellään Miksi iski hampaansa toisen jalkaan, niin että foxterrieri
ulvoi tuskasta ja vetäytyi pois kolmella jalalla pitäen koholla toista
etujalkaansa, jonka luut Miksin hampaat olivat melkein murskanneet.

Kahdesti Miksi puri toista nelijalkaista vastustajaansa ja ajoi sitä
sitten ympyrässä edellään, kapteeni Duncanin ajaessa sitä itseään.
Miksi saavutti koiran ja iski takaapäin sen niskaan. Pysähtyessään niin
äkkiä kovasta vauhdista foxterrieri kierrähti kumoon. Samassa tuli
kapteeni Duncanin toinen potku sellaisella voimalla, että Miksin
hampaat tunkeutuivat koiran niskanahkaan.

Nyt Miksi kääntyi kapteenia vastaan. Mitäpä siitä, vaikka hän oli
valkea jumala! Raivostuneena niin monien vihollisten monista
hyökkäyksistä Miksi, joka aivan rauhassa oli lähtenyt etsimään Kwaquea
ja hovimestaria, ei joutanut ajattelemaan. Ja olihan jumala sille
sitäpaitsi aivan vieras -- Miksi ei ollut häntä kertaakaan ennen
nähnyt.

Alussa Miksi oli murissut ja haukkunut. Mutta jumalan hätyyttäminen oli
vakavampi asia, eikä se päästänyt ääntäkään, kun se ponnahti kohti
jalkaa, joka uhkasi uudella potkulla. Kuten äsken kissan kanssa
taistellessaan se ei nytkään hyökännyt suoraan. Se vältti potkun
sivuhyppäyksellä ja antoi sitten nopean iskun hampaillaan. Sellaisen
taistelutavan se oli oppinut tapellessaan mustaihoisten kanssa
Meringessä ja _Eugéniessä_, ja se oli milloin onnistunut milloin
epäonnistunut. Sen hampaat osuivat valkeaan liinaiseen housunlahkeeseen.
Tämä nykäys sai vanhan merikarhun tasapainosta. Hän oli vähällä kaatua
suulleen, mutta sai kuitenkin suurella vaivalla sen estetyksi, kompastui
Miksiin, joka oli valmiina uudelleen iskemään, horjahti ja istuutui
kannelle nopeammin kuin olisi tahtonut.

On epätietoista, kuinka kauan hän muuten olisi siinä istunut ilmaa
haukkoen, sillä nyt hän ponnahti ylös niin nopeasti kuin lihavuudeltaan
suinkin pääsi sen tähden, että Miksi oli iskenyt hampaansa hänen
olkapäähänsä. Miksi ei tavoittanut enää kapteenin pohjetta kapteenin
noustua, mutta repi rikki hänen toisen lahkeensa ja sai sellaisen
potkun, että lensi metrin korkeuteen, kiepahti siellä puoleksi ympäri
ja putosi selälleen kannelle.

Tähän saakka kapteeni oli käynyt mitä katkerinta hyökkäyssotaa, ja hän
aikoi jatkaa sitä yhä, kun Miksi pääsi jälleen jaloilleen ja tähtäsi
uuden hyökkäyksen, mutta ei jalkaan eikä reiteen enää, vaan suoraan
kurkkuun. Se ei päässyt niin ylös, mutta se pureutui kiinni liehuvaan
mustaan kaulaliinaan ja raastoi sen pudotessaan riekaleiksi.

Ei yksistään tämä hyökkäys ollut syynä siihen, että kapteeni Duncan
herkesi hyökkäämästä ja alkoi puolustautuen perääntyä, vielä enemmän
sen aiheutti Miksin äänettömyys. Se oli pahaatietävä kuin kuolema. Ei
murinaa, ei uhkaavia kurkkuääniä. Koira katsoi suoraan eteensä ja
tähtäsi rauhallisesti. Se ei haukkunut silloin, kun hyökkäsi, eikä
silloin, kun se sai potkun. Se ei näyttänyt pelkäävän selkäsaunaa.
Samaa Tom Haggin oli usein kerskunut Timistä ja Panusta; sama
rotueläimen luonto ilmeni myös Jerissä ja Miksissä siinä, etteivät ne
arkailleet lyöntejä eikä potkuja. Aina -- sellainen oli niiden luonne
-- ne hyökkäsivät vastaan, suoraan sen kimppuun, joka löi. Niiden
tapaista oli tehdä hyökkäyksensä kuolemanvakavan hiljaisuuden
vallitessa.

Niin teki Miksi nytkin. Kun kapteeni vetäytyi takaperin, yhtämittaa
potkien, se hyökkäili ja puri. Kapteeni Duncanin pelasti paikalle
osunut merimies, jolla oli pitkävartinen kuurausharja kädessään. Hänen
onnistui saada se Miksin suuhun ja työntää koira syrjään. Ensin Miksi
iski vaistomaisesti hampaansa siihen. Mutta sylkäistyään sen suustaan
se ei tahtonut sitä enää purra, sillä se tiesi nyt sen elottomaksi
kappaleeksi, jota sen hampaat eivät olisi voineet vahingoittaa.

Merimiehestäkään se ei välittänyt, vaan koetti vältellä häntä. Sen
hyökkäysten kohde oli kapteeni Duncan, joka nojasi laivan laitaan
kovasti huohottaen ja pyyhkien hikeä kasvoiltaan. Niin paljon aikaa
kuin taistelun kuvaaminen -- persialaisen kissan onnettomuudesta siihen
asti, jolloin kapteenin kaulaliina joutui Miksin kitaan -- onkin
vienyt, kehittyivät itse tapahtumat niin nopeasti, että matkustajat,
jotka olivat hypänneet kansituoleistaan ja kiiruhtaneet ottelupaikalle,
tulivat sinne juuri silloin, kun Miksi väisti merimiehen harjanvarren
taitavalla hypähdyksellä ja puri niin kovasti kapteeni Duncanin paksua
pohjetta, että kapteeni sähisi kuuluville epäselviä kirouksia ja karjui
kiukusta ja hämmästyksestä.

Hyvintähdätty potku lennätti Miksin pois ja antoi merimiehelle
tilaisuuden vielä kerran sekaantua leikkiin harjoineen. Ja nyt ilmestyi
myös Dag Daughtry näyttämölle ja näki kapteeninsa vaatteet revittyinä,
verisenä ja hengästyneenä, Miksin, joka pelottavan äänettömänä
puolustautui harjaa vastaan, ja ison persialaiskissan, joka vääntelehti
selkä poikki purtuna.

"Kill!" huusi hovimestari käskevästi.

Niin raivoissaan kuin olikin, Miksi tunsi heti herransa äänen, ja se
rauhoittui melkein silmänräpäyksessä; korvat luimistuivat, pörhistyneet
niskakarvat silisivät, ja irvissä olevat ikenet verhoutuivat huuliin,
kun se käänsi päätään osoittaakseen, että oli kuullut käskyn.

"Tule tänne, Kill."

Miksi totteli -- ei ryöminyt nöyränä, vaan juoksi iloisena hovimestarin
luo.

"Pane maata, Kill."

Miksi pyörähti puoleksi ympäri heittäytyessään kannelle ja suuteli
nopeasti hovimestarin jalkaa punaisella kielellään.

"Onko se teidän koiranne, hovimestari?" kysyi kapteeni saaden tuskin
vihalta ja hengästykseltä ääntään kuuluviin.

"Kyllä, kapteeni. Se on minun koirani. Mitä on tapahtunut?"

Miksi oli ennättänyt tehdä niin monta rikosta, että kapteeni oli
menehtymäisillään. Hän saattoi vain viitata kuolevaan kissaan,
revittyihin vaatteisiinsa, vertavuotaviin haavoihinsa ja
foxterriereihin, jotka puremiaan nuoleskellen ja uikuttaen makasivat
hänen jaloissaan.

"Olipa se ikävää...", alkoi Daughtry.

"Ikävää, niin, helvetti, sen uskon", karjui kapteeni. "Venemies! Heitä
koira mereen!"

"Mereen -- siis mereen ... kapteeni", toisti mies, mutta epäröi.

Dag Daughtryn kasvoilla kuvastui hänen itsensä tietämättään uhka ja
osoitti hänen olevan omalla rauhallisella tavallaan valmis vaikka
mihin, kunhan vain saisi tahtonsa läpi. Mutta hän vastasi kuitenkin
kunnioittavasti, ja suurella ponnistuksella hän sai kasvoilleen
tavallisen hyväntahtoisen ilmeensä.

"Se on siivo koira, kapteeni, eikä se ole vihainen. En voi mitenkään
ymmärtää, kuinka se on voinut näin raivota. Sillä on täytynyt olla
jotakin syytä..."

"Kyllä sillä olikin", puuttui puheeseen eräs matkustajista,
mikronesialainen kookosviljelyksen omistaja.

Hovimestari heitti häneen kiitollisen katseen ja jatkoi:

"Se on siivo koira, kapteeni, tavattoman tottelevainen koira --
ajatelkaahan, kuinka se heti totteli minua kesken taistelun ja tuli
luokseni. Se on viisas kuin ihminen, tekee kaiken, mitä minä sanon. Nyt
opetan sen olemaan hyvä ystävä toisten koirien kanssa. Saattepa
nähdä..."

Daughtry meni kiihtyneiden foxterrierien luo ja huusi Miksin luokseen.

"Tämä on kiltti koira, ymmärrätkö, Kill, se on kiltti", hän puheli
laskien toisen kätensä toisen foxterrierin, toisen Miksin päälaelle.

Foxterrieri vinkui ja painautui lujasti kapteeni Duncanin jalkaa
vasten, mutta Miksi meni hitaasti sen luo häntäänsä heiluttaen ja
korvat lerpallaan, katsoi hovimestariin ollakseen varma asiasta, nuuski
sitten vihollistaan, jopa nuolaisi sen korvaa.

"Katsokaas, kapteeni, se ei ole pitkävihainen", Daughtry sanoi. "Se on
ritarillinen, kelpo koira. -- Tänne, Kill! Toinen koira. Tämä on myös
kiltti. Olkaa sovussa nyt. Kas niin."

Toinen foxterrieri, se jonka etujalka oli loukkaantunut, vastasi vain
äreästi muristen Miksin nuuskimiseen, ja se, että Miksi yritti
nuolaista sitä, oli jo liikaa haavoittuneen foxterrierin mielestä. Se
tavoitti kiukuissaan Miksin kuonoa, mutta ei osunut.

"Se on kiltti koira, Kill, hyvin kiltti", ehätti hovimestari sanomaan.

Heiluttaen häntäänsä merkiksi, että oli ymmärtänyt, ja ilman
vähintäkään kaunaa Miksi nosti käpälänsä ja löi foxterrieriä leikillään
kaulalle, niin että se kaatui suulleen vihaisesti muristen. Mutta Miksi
kääntyi aivan rauhallisena poispäin ja katsoi hovimestariin nähdäkseen,
hyväksyikö tämä, mitä se oli tehnyt.

Matkustajat purskahtivat äänekkääseen nauruun nähdessään foxterrierin
kuperkeikan ja Miksin arvokkaan hyväntuulisuuden. Mutta he eivät
nauraneet yksistään koirille, sillä juuri kun foxterrieri lensi
nenälleen, pääsi kapteenin ärtynyt hermostuneisuus valloilleen, hän
säpsähti ja vapisi koko ruumiiltaan.

"Niin, kapteeni", jatkoi hovimestari rohkeampana, "lyön vetoa, että
teistäkin ja koirasta on tullut hyvät ystävät jo huomenna näihin
aikoihin..."

"Viiden minuutin päästä se näihin aikoihin on meressä", vastasi
kapteeni. "Venemies! Koira mereen!"

Venemies astui kokeeksi askeleen eteenpäin, mutta silloin alkoi
matkustajien joukosta kuulua paheksuvaa mutinaa.

"Katsokaa minun kissaani ja katsokaa minua itseäni", puolusteli
kapteeni Duncan määräystään.

Venemies otti toisen askeleen, ja Dag Daughtry katsoi uhkaavasti
häneen.

"Kiiruhda", kapteeni kehotti.

"Seis!" huudahti mikronesialainen plantaasinomistaja. "Teidän tulee
olla oikeudenmukainen koiraa kohtaan. Se ei aloittanut meteliä. Kissa
hyökkäsi ensin sen kimppuun. Se sai hyökätä kahdesti, ennenkuin koira
alkoi puolustautua. Se olisi voinut repiä siltä silmät päästä. Sitten
kävivät molemmat koirat sen kimppuun. Se ei ollut tehnyt niille mitään.
Sitten puutuitte te asiaan. Teillekään se ei ollut tehnyt mitään. Ja
sitten tuli merimies harjoineen. Ja nyt te tahdotte, että merimies
heittää sen mereen. Te teette väärin koiralle. Sehän on vain
puolustautunut. Mitä muuta koiran pitäisi tehdä, jos se kerran on
koira? Pannako maata ja antaa jokaisen koiran ja kissan raastaa sitä?
Olkaa nyt järkevä, hyvä kapteeni. Te annoitte sille muutamia aimo
potkuja. Ja se vain puolustautui."

"Kyllä se totisesti puolustautui", sanoi kapteeni Duncan, ja äänessä
soinnahti jo hiukan tavallista hyväntuulisuutta, samalla kun hän
varovasti paineli kädellään vertavuotavaa olkapäätään ja katsoi
haikeasti revittyjä housujaan.

"Olkoon menneeksi, hovimestari. Jos saatte sen viidessä minuutissa
leppymään minulle, niin se saa jäädä laivaan. Mutta silloin teidän
täytyy myös antaa minulle uudet housut."

"Sen teen mielihyvällä, kapteeni", Daughtry huudahti. "Ja minä hankin
teille myös uuden kissan. Tule tänne, Kill. Tämä herra on hyvin kiltti,
usko pois."

Ja Miksi kuunteli. Se ei kuunnellut sellaisella hehkuvalla, kuohuvalla,
hermostuneella kiihkolla, minkä vallassa foxterrierit vielä olivat,
eikä vapisevin jäsenin ja kiihtynein hermoin, vaan kylmäverisesti ja
rauhallisesti, aivan kuin taistelua ei olisi ollutkaan eikä sen
ruumiissa olisi tuntunut raatelevien hampaiden ja voimakkaiden potkujen
jälkiä.

Mutta se ei voinut kuitenkaan aluksi olla pörhistämättä niskakarvojaan
nuuskiessaan housunlahjetta, jota sen hampaat olivat niin pahoin
repineet.

"Pankaa kätenne sen päälaelle, kapteeni", pyysi Daughtry.

Ja kapteeni Duncan, joka jälleen oli sama sävyisä ihminen kuin
tavallisesti, kumartui ja laski varmasti ja empimättä kätensä Miksin
päälaelle. Niin, hyväilipä hän vielä sen korviakin ja raapi sitä
korvanjuuresta. Ja ilomielinen Miksi, joka taisteli kuin leijona ja
unohti ja antoi anteeksi kuin ihminen, laski alas niskakarvansa,
heilutti häntätöpykkäänsä, hymyili silmillään, korvillaan ja suullaan
ja suuteli kielellään kättä, jonka kanssa se hetkistä varhemmin oli
ollut sodassa.



7.


Loppumatkalla Miksi sai vapaasti juoksennella laivalla. Se oli
ystävällinen kaikille, säästi rakkautensa yksin hovimestarille ja
antautui usein villiin ilonpitoon foxterrierien kanssa.

"Se on leikkisin koira, minkä koskaan olen nähnyt, eikä se
kuitenkaan ole tyhmä", selitteli Dag Daughtry mikronesialaiselle
plantaasinomistajalle, jolle juuri oli myynyt kilpikonnanluisen kamman.
"Nähkääs, jotkut koirat pysyvät aina leikkisinä eivätkä koskaan kelpaa
mihinkään muuhun. Mutta sellainen ei ole Kill. Hetkessä se on jälleen
vakava. Saattepas nähdä ... näytän teille, että se osaa laskea viiteen
ja ymmärtää langatonta sähköttämistä. Katsokaas nyt!"

Samassa hovimestari maiskutti huulillaan -- niin hiljaa, että hän sitä
itse tuskin huomasi ja plantaasinomistaja vielä vähemmän. Miksi makasi
noin kahdentoista jalan päässä selällään sääret ilmassa molempien
foxterrierien mekastaessa sen ympärillä muka vihaisesti muristen.
Ojentaen nopeasti kaikki neljä jalkaansa Miksi kierähti kyljelleen,
katseli ympärilleen ja kuunteli silmät kysyvinä, korvat höröllään.
Daughtry maiskautti uudelleen. Taaskaan mikronesialainen ei huomannut
mitään, mutta Miksi ponnahti jaloilleen ja riensi herransa luo.

"On siinä koira", kehaisi hovimestari.

"Mutta kuinka se tiesi teidän tahtovan sitä luoksenne",
plantaasinomistaja kysyi. "Tehän ette kutsunut sitä."

"Sielujen telepatiaa, sukulaissieluja, jotka ovat samassa vireessä ...
vai kuinka sitä sanottaneen", hovimestari selitti salaperäisenä.
"Nähkääs, Kill ja minä olemme luodut samanlaisesta savesta, vaikka eri
muotoihin. Se voisi olla minun veljeni, tai minä sen veli, ellei olisi
sattunut jotakin erehdystä meitä luotaessa. Mutta näytän teille, että
se osaa hiukan laskentoakin."

Dag Daughtry otti taskustaan paperipalloja näyttäen matkustajien
hämmästykseksi ja ihastukseksi, että Miksi osasi laskea viiteen.

"Niin", sanoi Daughtry lopuksi, "jos jossakin kahvilassa tilaisin neljä
lasia olutta enkä hajamielisyydessä huomaisi, että tarjoilija tuokin
vain kolme, niin Kill alkaisi heti elämöidä."

Kwaquen ei tarvinnut enää soittaa huuliharppua keittiön kuumuudessa,
nyt kun Miksin laivallaolo oli paljastunut, ja hytissä hän teki salaa
omia kokeitaan Miksillä. Kun huuliharpun raakalaissävelet alkoivat
soida, oli Miksi mennyttä kalua. Sen täytyi pakostakin avata suunsa ja
ulvoa. Mutta samoin kuin Jerillä se ei ollut pelkkää ulvontaa. Se oli
paremminkin vienoa laulua, eikä kestänyt kauan, ennenkuin Kwaque sai
sen äänen taipumaan ylös ja alas määrätyn asteikon rajoissa, melkein
virheettömässä tahdissa ja puhtaasti.

Miksi ei pitänyt ollenkaan näistä harjoituksista, sillä se halveksi
Kwaquea ja siitä oli inhottavaa antaa tuon mustaihoisen millään tavoin
vaikuttaa siihen. Mutta tämä kaikki muuttui pian, kun Dag Daughtry
sattui yllättämään heidät tällaisella laulutunnilla. Hän otti esille
hanurinsa, jolla hänen oli tapana ravintolassa istuessaan huvitella
olutannoksien välillä. Helpointa oli saada Miksi laulamaan mollissa,
sen hän huomasi kohta, ja kun koira oli kerran päässyt alkuun, se
jatkoi laulamistaan niin kauan kuin soittoa kesti. Soittokoneen
puutteessa Miksi lauloi hovimestarin rallatuksen säestämänä. Daughtry
veti aluksi "Hoo, hoo, hoo" pitkään ja haikeasti ja siirtyi sitten
johonkin vanhaan lauluun tai balladiin. Miksiä oli inhottanut Kwaquen
kanssa laulaminen, mutta hovimestarin kanssa se oli hauskaa, silloinkin
kun tämä vei sen kannelle esiintymään matkustajille, jotka olivat
pakahtua naurusta. Kun matka alkoi loppua, oli hovimestarilla kaksi
vakavaa keskustelua, toinen kapteeni Duncanin, toinen Miksin kanssa.

"Niin on nyt asianlaita, Kill", aloitti Daughtry kerran illalla, kun
Miksi oli pannut päänsä hänen polvelleen ja katsoi ihaillen herraansa
kasvoihin. Se ei ymmärtänyt hituistakaan siitä, mitä puhuttiin, mutta
nautti äänen ystävällisestä soinnusta. "Varastin sinut saadakseni rahaa
olueen, ja kun näin sinut rannalla silloin yöllä, tiesin, että sinä
tuottaisit minulle kymmenen puntaa jollakin tavoin. Kymmenen puntaa on
hirmuinen rahajoukko. Viisikymmentä dollaria jenkkien laskutavan mukaan
ja sata meksiä kiinalaisten laskuissa.

"Viidelläkymmenellä dollarilla saa kamalan paljon olutta -- niin
paljon, että hukkuisin siihen, jos pistäisin pääni siihen. Mutta tahdon
kysyä sinulta jotakin. Luuletko, että voin vaihtaa sinut kymmeneen
puntaan? No, laula mietteesi julki. Voitko ajatella sitä?"

Miksi rummutti häntätöpykällään lattiaa ja päästi kimeän haukunnan
osoittaakseen täysin hyväksyvänsä, mitä oli puhuttu.

"Tai sanokaammepa kaksikymmentä puntaa. Se on hyvä tarjous.
Suostuisinko siihen? Sano, suostuisinko? Ei tule kysymykseenkään.
Mitä sanoisit viidestäkymmenestä punnasta. Se olisi jo houkuttelevaa,
mutta sata puntaa olisi vieläkin houkuttelevampaa. Sadalla punnalla
olutta ... hm -- silloin minun vanha ruhoni saisi tosiaankin uida
oluessa vuosikaudet. Mutta kuka hullu antaisi minulle sata puntaa?
Tahtoisin nähdä hänet -- edes yhden kerran. Tahdotko tietää minkä
tähden? No, vain siksi, että käskisin hänen mennä helvettiin. Niinpä
niin, Kill-poikaseni, aivan niin, mutta hyvin kohteliaasti tietenkin,
ainoastaan vain osoittaakseni hänelle kaikessa ystävyydessä paikan,
missä ei milloinkaan paleltaisi hänen jalkojaan."

Miksin rakkaus hovimestaria kohtaan oli kasvanut niin voimakkaaksi,
että se oli melkein mieletön. Millaisiksi hovimestarin tunteet Miksiä
kohtaan olivat kehittymässä, käy parhaiten ilmi hänen keskustelustaan
kapteeni Duncanin kanssa.

"Se on varmaankin seurannut jäljissäni laivaan", Daughtry lopetti
valheellisen kertomuksensa. "En huomannut sitä ollenkaan. Viimeksi näin
sen rannalla. Kun sen sitten taas näin, se nukkui hytissäni. Kuinka se
oli päässyt sinne, kapteeni? Kuinka se osui juuri minun hyttiini? Sen
saatte itse selittää. Minä väitän, että se on ihme, selvästi ihme."

"Laivamiehen seistessä vahdissa sillalla!" ivaili kapteeni Duncan.
"Niinkuin en tuntisi teidän temppujanne, hovimestari. Se ei ole mikään
ihme. Selvä varkaus se on. Sekö muka seurannut teitä laivaan? Se koira
ei ole tullut laidan yli. Se tuli lastausaukosta, eikä se sitä tehnyt
omasta halustaan. Lyön vetoa, että joku mustaihoinen saattoi teitä.
Mutta älkäämme koettako kauemmin pettää toisiamme. Antakaa koira
minulle, niin en hiisku sanaakaan asiasta."

"Jos puhutte tosissanne, voisitte joutua varastetun tavaran
salaajaksi", Daughtry vastasi ja rypisti kulmiaan itsepintaisen
näköisenä kuten aina, kun oli saanut jotakin päähänsä. "Minä olen vain
hovimestari, eikä olisi suurikaan kolaus minulle, jos minut
vangittaisiin varkaudesta, mutta te olette hienon laivan kapteeni,
miltä se nyt näyttäisi? Ei, kyllä on viisaampaa, että minä pidän
koiran, joka on seurannut minua laivaan."

"Annan teille kymmenen puntaa", ehdotti kapteeni.

"Ei, ei käy, ja tehän olette kapteeni", toisti hovimestari pudistaen
synkän näköisenä päätään. "Muutoin tunnen erään, jolla on ihana
angorakissa Sydneyssä. Omistaja on muuttanut maalle eikä tarvitse sitä
enää. Olisi armeliaisuuden työ kissaa kohtaan, jos sille hankittaisiin
hyvä ja kunnollinen koti täällä _Makambossa_."



8.


Toinen temppu, mikä Dag Daughtryn onnistui opettaa Miksille, kohotti
sen arvoa niin paljon kapteeni Duncanin silmissä, että hän tarjosi
siitä viisikymmentä puntaa ja lupasi "kokonaan unohtaa kissan".
Daughtry harjoitti temppua ensin salaa ensimmäisen koneenkäyttäjän ja
plantaasinomistajan kanssa. Vasta sitten kun hän oli täysin tyytyväinen
tulokseen, hän näytti sen julkisesti.

"Olettakaa nyt, että olette poliisi tai etsivä", Daughtry sanoi
ensimmäiselle ja kolmannelle perämiehelle. "Ja olettakaa, että minä
olen tehnyt jonkun kauhean rikoksen. Olettakaa vielä, että Kill on
ainoa johtolanka ja että se on teidän hallussanne. Kun se osoittaa
tuntevansa isäntänsä, -- minut tietenkin -- olette saaneet minut
kiinni. Kävelkää nyt kannella sen kanssa, taluttakaa sitä nuorassa.
Sitten tulette tätä tietä takaisin sen kanssa ja oletatte, että tämä on
katu, ja kun se tuntee minut, saatte vangita minut. Mutta ellei se
minua tunne, ette voi vangita minua. Ymmärrättekö?"

Perämiehet veivät Miksin pois ja tulivat hetkisen kuluttua takaisin sen
kanssa. Miksi riuhtoi köydessä ja ponnisteli päästäkseen etsimään
hovimestaria.

"Mitä koira maksaa?" Daughtry kysyi, kun he lähenivät -- se oli
tunnussana, joka oli Miksille opetettu.

Vetäen nuoran tiukalle Miksi kulki ohi katsomattakaan hovimestariin ja
heiluttamatta häntäänsä. Perämiehet seisahtuivat Daughtryn eteen ja
vetivät Miksin luokseen.

"Se on eksynyt koira", sanoi ensimmäinen perämies. "Etsimme omistajaa",
täydensi kolmas perämies.

"Komea koira -- mitä se maksaa?" osteli Daughtry tarkastellen
arvostelevasti koiraa. "Millainen se on luonteeltaan?"

"Koettakaa", vastattiin.

Hovimestari ojensi kätensä silittääkseen sen päätä, mutta veti sen
samassa takaisin, kun Miksi pörhisti karvansa, murisi ja näytti
vihaisena hampaitaan.

"Silittäkää vain, ei se tee teille pahaa", huusivat ihastuneet
matkustajat.

Nyt Miksi oli vähällä purra hovimestaria käteen ja seurasi häntä
vihaisena nuoran yltämän.

"Menkää matkoihinne sen kanssa!" kiljui Daughtry. "Senkin kavala peto!
En ottaisi sitä lahjaksikaan."

Ja kun he läksivät sitä viemään, Miksi riuhtoi takaisin hurjassa
raivossa ja teki lyhyitä tarmokkaita hyökkäyksiä hovimestaria kohti
niin kauas kuin nuora ylti ja murisi aivan kuin mieletön.

"Hei! Luulisiko sen eläessään nähneen minua?" Daughtry kysyi
riemastuneena. "Se on temppu, jota en ole itse koskaan nähnyt, mutta
olen kuullut siitä puhuttavan. Englannin salametsästäjät opettivat sen
ennen vanhaan koirilleen. Jos saatiin kiinni salametsästäjän koira, ei
metsästysmaan omistaja tai poliisi voinut sen avulla päästä selville
sen isännästä -- ei, totta vie, voinutkaan.

"Tiedättekö vielä mitä, Kill osaa yhtä ja toista, se poika. Se osaa
englantia. Minun hyttini ovi on nyt auki, olen asettanut useita
esineitä niin, että se voi saada ne, kengät, tohvelit, myssyn,
pyyheliinan, hiusharjan ja tupakkakukkaron. Minkä esineen valitsette.
Sanokaa, ja koira hakee sen."

Matkustajat vastasivat eri tavoin ja kaikki yhtä aikaa, joten kaikki
esineet tuli mainituksi.

"Antakaa yhden käskeä", hovimestari neuvoi. "Valitkaa hänet
äänestyksellä."

Kapteeni Duncan valittiin yleisellä äänestyksellä. "Tohvelit", hän
komensi.

"Yksi vaiko molemmat?" Daughtry kysyi.

"Molemmat."

"Tänne, Kill", aloitti Daughtry kumartuen koiran yli, mutta hän
peräytyi hyvin nopeasti, ja koiran hampaat loksahtivat yhteen aivan
hänen nenänsä edessä.

"Se oli minun syyni", hän sanoi. "En sanonut sille, että toinen leikki
oli lopussa. Kuunnelkaa nyt tarkoin, annanko sille jonkun salaisen
merkin."

Kukaan ei kuullut eikä nähnyt mitään, mutta Miksi ryntäsi hovimestarin
luo päästäen hurjan ilohaukunnan, sen suu nauroi ja ruumis kiemurteli,
kun se nuoli hovimestarin käsiä ja nautti sanomattomasti noiden
tuttujen käsien hyväilystä, joihin äsken olisi ollut valmis iskemään
hampaansa. Sitten se yritti hyppäämällä päästä nuolemaan herransa
kasvoja. Sillä äskeinen leikki oli ollut Miksille raskas ja kiusallinen
ponnistus.

"Se ei aivan pian unohda tätä", selitti Daughtry koettaessaan
rauhoittaa Miksiä.

"Kas niin, Kill. Mene hakemaan tohvelit. Odotas. Mene hakemaan tohveli.
Mene hakemaan kaksi tohvelia."

Miksi katsoi ylös korviaan heristäen, kaikki äly keskitettynä kysyviin
silmiin.

"Kaksi tohvelia! Mene heti hakemaan ne."

Miksi lensi nuolena tiehensä, jolloin sen takajalat lipesivät
liukkailla kansilaudoilla kajuutan kulmauksessa.

Hetken kuluttua se palasi molemmat tohvelit suussaan ja laski ne
hovimestarin eteen.

"Mitä enemmän opin koiria tuntemaan, sitä enemmän niitä ihmettelen",
jutteli Dag Daughtry plantaasinomistajalle samana iltana ennen
maatapanoa neljännen olutpullonsa tyhjennettyään. "Kill esimerkiksi. Se
ei suorita pieniä temppujaan minulle koneellisesti vain siksi, että se
on oppinut ne tekemään. Siinä on muutakin. Se tekee ne siksi, että
pitää minusta. En voi sitä oikein selittää, mutta tunnen sen, tiedän
sen.

"Ehkä se on näin. Kill ei voi puhua, niinkuin me puhumme, -- tarkoitan,
eikä siis voi sanoa minulle, kuinka se minua rakastaa, mutta se on
pelkkää rakkautta joka ainoaa karvaansa myöten. Ja koska teot puhuvat
selvemmin kuin sanat, se vakuuttaa rakkauttaan minulle suorittamalla
noita tehtäviä. Temppuja? Niin kyllä. Mutta ne ovat tuhat kertaa
kaunopuheisempia kuin kaikki ihmisten korulauseet. Totisesti se on
kaunopuheista. Koiran mykkää kieltä. Niin totta kuin elän ja olen köyhä
syntinen ihminen, tiedän varmasti, että se on onnellinen, kun saa tehdä
palveluksia minulle ... aivan kuten mies on iloinen voidessaan auttaa
pulaan joutunutta ystäväänsä tai kuten rakastaja on iloinen saadessaan
kietoa takkinsa rakastettunsa ympärille ja lämmittää häntä. Niin sanon
teille, että..."

Tässä Dag Daughtry keskeytti voimatta ilmaista ajatuksia, joita
risteili hänen oluen sumentamissa aivoissaan. Änkytettyään pari kertaa
hän aloitti uudelleen:

"Tiedättehän, miten tärkeätä puhe on, eikä Kill voi puhua. Varmasti
sillä on ajatuksia päässään -- näettehän niiden välkkyvän sen kauniissa
ruskeissa silmissä -- mutta se ei voi ilmaista niitä minulle. Väliin
näen sen niin ponnistelevan niiden kanssa, että se on vähällä räjähtää
kappaleiksi. Sen ja minun välillä on syvä juopa, jonka yli ainoastaan
puhuttu kieli voisi muodostaa sillan. Mutta sitä siltaa se ei voi
kulkea kuilun yli, vaikkakin sillä on monenlaisia ajatuksia ja tunteita
aivan kuin minulla.

"Mutta kaikkein lähimmäksi toisiamme me pääsemme silloin, kun minä
soitan hanuria ja se ulvoo. Soitto on melkein kuin silta, sekin. Se on
sanatonta laulua. Ja -- en voi selittää, miten se tapahtuu -- mutta kun
olemme laulumme lopettaneet, tunnen, että olemme ilmaisseet toisillemme
jotakin, mikä ei enää sanoja kaipaa.

"Niin, tiedättekö, kun näin soitan ja Kill laulaa, se on oikeata
kaksinlaulua ja ylistysvirsi Jumalan kunniaksi, kuten hurskastelijat
sanovat. Totisesti saan silloin uskontoa sieluuni ja pääsen oikein
lähelle Herraamme. Ja tiedättekö, se on suurenmoista. Suurenmoista kuin
maa ja meri ja taivas ja kaikki tähdet. Silloin luulen ymmärtäväni,
että lopultakin olemme kaikki samaa ainetta -- te, minä ja Kill,
vuoret, hieta, suolainen vesi, madot ja linnut, auringot ja
tähdenlennot ja loistavat komeetat..."

Dag Daughtry keskeytti korkealentoisen puheensa; sanat loppuivat
kesken. Hämilläoloaan peittääkseen hän alkoi uudelleen kehua Miksiä.

"Totta totisesti, sellaista koiraa ette vain joka perjantai tapaakaan.
Minä olen sen varastanut. Se miellytti minua. Ja sen jälkeen kun olen
oppinut sen tuntemaan, tekisin tuon tekosen uudelleen, vaikka siinä
jalkani menettäisin. Sellainen koira se on."



9.


Samana aamuna, jona _Makambo_ laski Sydneyn satamaan, kapteeni
Duncan koetti uudelleen saada Miksin haltuunsa. Satamalääkärin vene
pysähtyi juuri laivan köysitikkaiden viereen, kun kapteeni nyökkäsi
Daughtrylle, joka käveli kannella.

"Hovimestari, annan teille kaksikymmentä puntaa."

"Ei kiitoksia, kapteeni", vastasi Daughtry. "En voi erota siitä."

"No, kaksikymmentäviisi puntaa sitten. Sen yli en voi mennä. Onhan
sitäpaitsi muitakin irlantilaisia terrierejä maailmassa."

"Sitä minäkin olen ajatellut, kapteeni. Ja minä hankin teille
sellaisen. Juuri täältä Sydneystä. Eikä se maksa teille penniäkään."

"Mutta minä tahdon Killin", penäsi kapteeni.

"Sen minäkin tahdon pitää, siinä pulma onkin. Sitäpaitsi, minä sen olen
löytänyt."

"Kaksikymmentäviisi puntaa on suurenmoinen summa ... koirasta",
kapteeni Duncan houkutteli.

"Ja Kill on suurenmoinen koira ... moisella hinnalla myytäväksi",
hovimestari vastasi. "Jos jätämme kiintymykseni siihen kokonaan
huomioonottamatta, ovat sen temput jo paljon arvokkaammat. Jo yksistään
se, ettei se tunne minua silloin, kun en tahdo, korottaa sen hinnan
viideksikymmeneksi punnaksi. Ja sitten vielä sen laskutaito ja laulu ja
kaikki muut taidot lisäksi. Tulipa se miten tahansa minun haltuuni,
niitä temppuja se ei silloin ainakaan osannut. Sen taidot ovat minun.
Olen opettanut ne sille. Se ei ole enää sama koira kuin laivalle
tullessaan. Siinä on suuri lisä minua itseäni nyt. Jos möisin sen,
möisin samalla kappaleen itseäni."

"Kolmekymmentä puntaa", teki kapteeni Duncan viimeisen tarjouksensa.

"Ei, paljon kiitoksia, kapteeni", vastasi Daughtry.

Ja kapteeni Duncanin täytyi nyt kääntyä tervehtimään satamalääkäriä,
joka juuri nousi laivaan.

_Makambo_ oli tuskin läpäissyt tarkastuksen ja ohjannut satamaan
laskeakseen laituriin, kun siro sotalaivan vene laski sen viereen ja
siro luutnantti nousi _Makambon_ köysitikkaita. Hänen tehtävänsä
oli pian suoritettu. _Albatross_, englantilainen toisen luokan
risteilijä, jolla hän oli neljäntenä luutnanttina, oli käynyt Tulagissa
viemässä virkakirjeitä Englannin hallituksen Etelämeren saarten
edustajalta. Koska oli kulunut vain kaksitoista tuntia sen tulon ja
_Makambon_ lähdön välillä, olivat Salomonin saarten hallituksen
asiamies ja kapteeni Kellar arvelleet, että kadonnut koira oli viety
pois _Makambo_-laivalla. -- Oliko koira, irlantilainen terrieri,
nimeltä Miksi, laivassa?

Kapteeni Duncan myönsi, että oli, mutta asettui vasten parempaa
tietoaan puolustamaan Daughtryä toistamalla tämän keksimän jutun koiran
tulosta laivalle. -- Kuinka koira voitaisiin jättää takaisin kapteeni
Kellarille? -- oli seuraava kysymys, sillä _Albatross_ oli
matkalla Uuteen Seelantiin. Kapteeni Duncan ratkaisi pulman.

"_Makambo_ palaa Tulagiin kahden kuukauden kuluttua", hän sanoi
luutnantille, "ja minä otan jättääkseni koiran takaisin sen
omistajalle. Siihen mennessä hoidamme sitä hyvin. Meidän hovimestarimme
on sen melkein omistanut itselleen, joten se on hyvissä käsissä."

"Ei kumpikaan meistä näy saavan koiraa", virkkoi Daughtry alistuvasti,
kun kapteeni oli selittänyt hänelle tilanteen.

Mutta kun Daughtry kääntyi ja läksi kulkemaan poispäin pitkin kantta,
olivat hänen kulmansa itsepäisesti rypyssä, ja plantaasinomistaja, joka
sen huomasi, ihmetteli itsekseen, mitkähän torat hän oli kapteenilta
saanut.

Huolimatta jokapäiväisestä olutannoksesta ja silloin tällöin sattuvista
häikäilemättömistä tekosista Dag Daughtryssa oli rehellisyyttä. Hän voi
kyllä varastaa koiran tai kissan tuntematta siitä omantunnonvaivoja,
mutta hän ei voinut olla tekemättä työtä ruokansa edestä. Hän ei voinut
ottaa vastaan hovimestarin palkkaa uskollisesti suorittamatta
hovimestarin tehtäviä. Niinä päivinä, jolloin _Makambo_ oli
Sydneyssä Burns Philp -laiturissa, hän otti tunnontarkasti osaa
puhdistustöihin poistuneen matkustajajoukon jälkeen ja oli mukana
kaikissa valmistuksissa uutta matkustajalaumaa varten, joka oli ostanut
matkalippunsa aina korallimerille ja ihmissyöjien saarille saakka.

Kesken ahkeran aherruksensa Daughtry pyysi lomaa yhdeksi yöksi ja
kahdeksi iltapäiväksi. Yön hän vietti merimiesten yömajassa, missä saa
kuulla viimeiset laivoja ja merimiesmaailmaa koskevat uutiset.
Tyhjentäessään siellä olutpullon toisensa jälkeen hän sai sellaisia
tietoja, että hän vapaan iltapäivän saatuaan vuokrasi kymmenellä
shillingillä veneen ja souti peremmäksi satamaan, Jackson-lahteen,
missä siro, korkea kuunarilaiva _Mary Turner_ oli ankkuroituna.

Kun Daughtry tuli laivaan ja esitti asiansa, ohjattiin hänet alas
kajuuttaan, missä syntyi molemminpuolinen haastattelu hänen ja neljän
miehen kesken, joita hän mielessään nimitti "kummaksi joukoksi".

Daughtry oli keskustellut kauan laivan entisen hovimestarin kanssa ja
saattoi nyt hyvin tuntea jokaisen noista neljästä. Tuossa oli varmaan
"Vanha Merikarhu", joka istui hiukan syrjässä ja jonka vetiset silmät
olivat niin vaaleansiniset, että ne näyttivät melkein valkoisilta.
Pitkät, hopeanharmaat, kampaamattomat suortuvat kehystivät kasvoja kuin
mikäkin sädekehä. Hän oli laiha ja luiseva, posket olivat kuopalla, ja
iho riippui paksuina tyhjinä poimuina kaulalla peittäen lystikkäällä
tavalla kurkunsolmun, niin että se vain silloin tällöin pilkisti esiin
noista nahkaisista muumiokääreistään, kadotakseen kohta jälleen.

"Oikea vanha merikarhu", Daughtry ajatteli. "Hän voi olla
seitsemänkymmenenviiden vuoden ikäinen, mutta aivan yhtä hyvin
sadanviiden vuoden tai vaikkapa sadan seitsemänkymmenenviiden."

Lähtien oikeasta ohimosta kulki miehellä hirmuinen arpi yli poskipään,
vajosi sitten poskikuoppaan, jatkui siitä suoraan yli leuan ja katosi
kaulan kummallisiin nahkapoimuihin. Molemmissa kuihtuneissa
korvalehdissä oli pienet renkaat kuin mustalaisella. Oikean käden
luurangonsormissa oli kokonaista viisi sormusta -- ei miesten eikä
naisten sormuksia, vaan oikeita narrin helyjä, jotka varmaan olivat
maksaneet hyvin paljon, ajatteli Daughtry. Vasemmassa kädessä ei ollut
yhtään sormusta, eikä siinä ollut sormeakaan, mihin panna niitä. Siinä
oli vain peukalo, ja kämmenestäkin oli iso pala poissa, aivan kuin sen
olisi siepannut sama säilä, joka oli halkaissut hänen naamansa ohimosta
leukaan saakka ja Herra ties kuinka pitkälle tuota nahkapoimuista
kaulaa.

Vanhan Merikarhun vetiset silmät näyttivät lävistävän Daughtryn
katseillaan (siltä ainakin Daughtrysta tuntui) ja kiusasivat häntä
niin, että hän astui pitkän askeleen taaksepäin. Tämä tuntui varsin
luonnolliselta, koska hän oli paikan haussa. Nuo neljä näyttivät aivan
kuin odottavan, että hän seisoisi heidän edessään kuin syytetty
pahantekijä tuomariensa edessä. Vanhuksen katse kiusasi häntä yhä,
kunnes hän ukkoa lähemmin tarkastettuaan huomasi, ettei se yltänytkään
häneen saakka. Hänestä näytti, että nuo vetiset, vaaleat silmät olivat
unien sumentamat ja että äly, joka asui tuon otsan takana, takertui
kiinni unien verhoon pääsemättä pitemmälle.

"Paljonko vaaditte?" kysyi kapteeni. Daughtryn mielestä tämä kapteeni
hyvin vähän näytti merimieheltä, pikemminkin hän oli vastaleivottu
näppärä pikku-liikemies tai viimeisen muodin mukaan pukeutunut
puotipalvelija.

"Hän ei saa osuutta", sanoi yksi neljästä, kookas, jykevä,
keski-ikäinen mies, ja hänet Daughtry punaisiksi paahtuneista käsistä
arvasi kalifornialaiseksi vehnäfarmariksi, josta eronnut hovimestari
oli puhunut.

"Siitä riittää kaikille", sanoi Vanha Merikarhu hämmästyttäen Daughtryä
kimeällä äänellään. "Sitä on hirmuiset määrät, hyvät herrat,
tynnyreissä ja arkuissa, sylen syvällä hiekassa."

"Mitä sitten?" kysyi Daughtry, vaikka tiesi hyvin, mistä oli kysymys,
sillä eronnut hovimestari oli sadatellut hänelle sitä päivää, jolloin
hän lähti San Franciscosta sovittuaan epämääräisestä voitto-osuudesta
varman palkan asemasta. "Tai, eipä sillä väliä", ehätti hän lisäämään.
"Olin kerran kolme vuotta valaanpyyntilaivalla ja sain osuutta
kokonaisen dollarin. Palkkaa pyydän kuusikymmentä dollaria kuussa,
koska teitä on vain neljä."

"Ja perämies", lisäsi kapteeni.

"Ja perämies", toisti Daughtry. "Siis kuusikymmentä dollaria kullassa
eikä mitään osinkoa."

"Entä mikä te sitten olette miehiänne?" puuttui puheeseen neljäs,
jättiläinen, näköjään kuin rasvainen lihavuori -- Armenian juutalainen
ja panttilainaaja, josta entinen hovimestari oli Daughtryä varoittanut.
-- "Onko teillä papereita -- suosituksia, todistuksia?"

"Voisinpa kysyä, hyvät herrat, teidän omia papereitanne", mörähti
Daughtry vastaan. "Eihän tämä ole mikään oikea lasti- tai
matkustajalaiva, yhtä vähän kuin te hyvät herrat, olette oikeita
laivanvarustajia, jotka tavalliseen tapaan toimistossaan hoitavat
asioitaan. Kuinka minä voin tietää, onko teillä edes purjehdusoikeutta,
tai eikö teidän rahtisopimuksenne ole vanhentunut jo aikoja sitten, tai
eikö teitä vastaan nyt juuri panna maissa vireille oikeusjuttua, tai
että te ette jossakin jätä minua maihin minun saamatta penniäkään
sovitusta palkasta. Muutoin" -- hän lopetti nolattuaan näin
juutalaisen, ennenkuin tämä ehti nolata hänet -- "minun paperini ovat
tässä".

Hän pisti kätensä takin povitaskuun ja heitti kajuutan pöydälle paksuna
pinkkana ne leimoilla ja sineteillä varustetut paperit, jotka hän
neljänkymmenenviiden vuoden aikana oli merillä kerännyt ja joista
viimeinen oli päivätty viisi vuotta sitten.

"En kysy teidän papereitanne", Daughtry jatkoi. "Pyydän vain täyden
käteisen maksun joka kuun ensimmäisenä päivänä, kuusikymmentä dollaria
kullassa..."

"Kasoittain sitä on, kultaa, kultaa ja vielä parempaa kuin kulta,
tynnyreissä ja arkuissa, sylen syvällä hiekassa", vakuutti Vanha
Merikarhu hänelle hyväntahtoisesti hohottaen. "Kuninkaita, ruhtinaita,
suurvaltoja ... sitä olemme kaikki tyynni, pienimmästä suurimpaan. Ja
paljon enemmän vielä, herrani, paljon enemmän. Minä tunnen leveysasteen
ja pituusasteen ja meidän salamerkkimme alhaalta matalikolta aina
Leijonanpäähän saakka -- minä yksin ne tunnen. Minä ainoa, joka vielä
olen elossa siitä komeasta, hurjasta ryövärijoukosta..."

"Tahdotteko allekirjoittaa sopimuksen näillä ehdoilla?" kysyi
juutalainen keskeyttäen ukon loruilun.

"Mistä satamasta aloitatte matkan?" kysyi Daughtry.

"San Franciscosta."

"Silloin allekirjoitan San Franciscossa."

Juutalainen, kapteeni ja farmari nyökkäsivät.

"Mutta meidän täytyy ensin sopia vielä muutamista seikoista", Daughtry
jatkoi. "Ensiksikin täytyy minun saada kuusi pulloani päivittäin. Olen
tottunut siihen ja olen jo liian vanha muuttaakseni tapojani."

"Paloviinaa varmaankin", ivaili juutalainen.

"Ei, vaan olutta, hyvää englantilaista olutta. Meidän täytyy etukäteen
sopia siitä, että riittävä varasto otetaan mukaan, miten pitkiä matkoja
tehnemmekin."

"Eikö mitään muuta?" kysyi kapteeni.

"Kyllä, herra kapteeni", vastasi Daughtry, "minulla on koira, jonka
täytyy päästä mukaan".

"Eikö muuta? -- Ehkä vaimo ja lapsetkin?" tiedusteli farmari.

"Ei vaimoa eikä lapsia, herra. Mutta minulla on mustaihoinen palvelija,
erinomainen poika, ja hänet minun täytyy saada ottaa mukaani. Hän saa
ottaa pestin kymmenellä dollarilla kuussa, jos hän kaiken aikansa tekee
työtä teille. Mutta jos hän tekee työtä minullekin, annan hänen ottaa
pestin kahdella ja puolella dollarilla."

"Kahdeksantoista päivää isossa veneessä", alkoi Vanha Merikarhu hoilata
Daughtryn hämmästykseksi. "Kahdeksantoista päivää isossa veneessä,
kahdeksantoista päivää helvetin pätsissä."

"Tuhat tulimmaista", sanoi Daughtry. "Tuo vanha herra voi säikyttää
ihmisen puolikuoliaaksi. Siinä tarvitaan paljon olutta."

"Kylläpä hovimestareilla on nykyään suuret vaatimukset", virkkoi
vehnäfarmari ollenkaan välittämättä vanhuksesta, joka yhä puhui ison
veneen kuumuudesta.

"Entä ellemme katso voivamme ottaa palvelukseen hovimestaria, jolla on
sellaiset vaatimukset?" juutalainen kysyi kuivaten kauluksensa
sisäpuolta kirjavalla silkkinenäliinalla.

"Silloin ette saa milloinkaan tietää, kuinka erinomaisen hovimestarin
olette menettäneet, hyvät herrat", vastasi Daughtry huolettomasti.

"Luulenpa Sydneyn satamissa olevan tarjolla monta muutakin
hovimestaria", pisti kapteeni väliin. "Ja muistan hyvin vielä ajan,
jolloin pestasin niitä ruokapalkalla, niitä kun oli kuin hietaa
meressä."

"Paljon kiitoksia, herra hovimestari, siitä, että olette kunnioittanut
meitä käynnillänne", alkoi juutalainen ivailla. "Valitamme, ettemme voi
täyttää toivomuksianne."

"Ja minä näin sen vajonneena hiekkaan, sylen syvälle hiekkaan
tuntemattomalla korallisaarella, missä mangrovepuut ja kookospalmut
kasvavat ja maa kohoaa merestä Leijonanpäätä kohti."

"Pitäkää suunne kiinni", kivahti vehnäfarmari kiukustuneena -- ei
vanhukselle, vaan juutalaiselle ja kapteenille. "Kuka vastaa tästä
retkestä? Eikö tässä minulla ole muka mitään sanottavaa? Eikö kukaan
kysy minun mielipidettäni? Tämä hovimestari miellyttää minua. Minusta
tuntuu, että hän on oikea mies. Onhan hän kohtelias merimiehen tapaan,
ja luulen, että hän osaa totella vastaansanomatta. Tyhmä hän ei
myöskään ole, kaukana siitä."

"Siinä se nikara juuri onkin, Grimshaw", vastasi juutalainen
lepytellen. "Tässä epätavallisessa yrityksessämme meillä varmaankin
olisi enemmän hyötyä tyhmemmästä hovimestarista. Ja sitten pyytäisin
teitä olemaan niin erinomaisen hyväntahtoinen ja muistamaan, ettette
ole tähän yritykseen käyttänyt penniäkään enempää kuin minä."

"Kuinka te kaikki kolme suoriutuisitte, ellei teillä olisi minua ja
minun suurta meritottumustani", kapteeni kysyi harmistuneena.
"Puhumattakaan kiinnityksestä minun talooni, sievimpään ja parhaiten
tuottavaan vuokrataloon, mitä San Franciscossa on maanjäristyksestä
saakka ollut."

"Mutta kuka tämän kaiken maksaa? Kysyn teiltä kaikilta." Vehnäfarmari
kumartui eteenpäin kämmenet polvia vasten painettuina, niin että pitkät
sormet ulottuivat puolisääreen -- siltä Daughtrysta ainakin näytti.
-- "Te, kapteeni Doane, ette saa enää lainatuksi penniäkään
kiinteimistöjänne vastaan. Mutta minun maani kasvaa yhä vehnää ja
tuottaa käyttövaroja. Ja te, Simon Nishikanta, ette panisi penniäkään
lisää tähän yritykseen, vaikka teidän koronkiskomisenne kukoistaa kuten
ennenkin ja te saatte, Herra ties, kuinka monta prosenttia juopuneilta
merimiehiltä. Te vain annatte koko retkikunnan istua tässä rotanreiässä
ja odottaa, että minun taloudenhoitajani toimittaisi lisää vehnärahoja.
No niin, minä ajattelen, että me otamme tämän hovimestarin ja annamme
hänelle ne kuusikymmentä kuussa ja kaiken muun, mitä hän pyytää, tai
minä jätän teidät tähän paikkaan ja matkustan ensimmäisessä
höyrylaivassa San Franciscoon."

Hän ponnahti pystyyn koko pituuteensa, ja Daughtry katsahti
vaistomaisesti, eikö miehen pää kolahtaisi kattoon.

"Olen kyllästynyt teihin, jokikiseen, totisesti olenkin", jatkoi
vehnäfarmari. "Tarttukaa kiinni nyt! Niin, tarttukaamme kiinni nyt!
Minun rahani ovat tulossa. Ne ovat täällä jo huomenna. Laittautukaamme
lopultakin lähtökuntoon pestaamalla hovimestari, joka on todella
hovimestari. Minusta on samantekevää, vaikka hänellä olisi kaksikin
perhettä mukanaan."

"Olette ehkä oikeassa, Grimshaw", sanoi Simon Nishikanta tyynnytellen.
"Tämä yritys saa pian meidät kaikki hermostumaan. Saatte antaa
anteeksi, että pillastuin. Tietysti otamme tämän hovimestarin, jos te
tahdotte. Luulin vain, että hän oli teistä liian koppava."

Hän kääntyi Daughtryyn.

"Tietysti on sitä parempi, kuta vähemmän meistä maissa puhutaan."

"Hyvä on, herrat. Voin kyllä pitää suuni kiinni, mutta voin myös sanoa
teille, että teistä on jo liikkeellä perin kummallisia juttuja."

"Meidän retkemme tarkoituksestako?" kysäisi juutalainen.

Daughtry nyökkäsi.

"Ja senkö tähden te haluatte olla mukana?" oli seuraava yhtä nopea
kysymys.

Daughtry pudisti päätään.

"Niin kauan kuin annatte minulle päivittäisen olutannokseni, en välitä
teidän aarteenetsimestänne. Sitäpaitsi se ei ole uutta minulle.
Etelämerellä aivan vilisee aarteen etsijöitä." Daughtry olisi melkein
voinut vannoa, että Vanhan Merikarhun silmät välähtivät levottomasti
univerhonsa takana. "Ja minun täytyy myöntää, hyvät herrat", hän jatkoi
huolettomasti, sanoen nyt sellaista, mitä ei olisi suinkaan sanonut,
ellei olisi ollut melkein varma siitä, että Vanha Merikarhu oli
levoton, "että Etelämeri on täpö täynnä tuntemattomia aarteita. Siellä
on kookospalmuja, miljoonien puntien arvoisia, vain odottamassa sitä
onnenpoikaa, joka sattuu ne löytämään."

Nyt Daughtry olisi voinut vannoa nähneensä helpotuksen ilmeen
vilahtavan Vanhan Merikarhun silmissä, jotka jälleen kävivät unista
sameiksi.

"Mutta minua eivät aarteet ollenkaan huvita", Daughtry jatkoi. "Minua
huvittaa vain olut. Minun puolestani saatte rauhassa metsästää
aarteitanne vaikka tuomiopäivään asti, kunhan minä vain saan kuusi
pulloani joka päivä. Mutta sen sanon teille etukäteen: jos olut rupeaa
ehtymään, alkavat teidän yrityksenne minua huvittaa. Selvä peli, se on
tunnussanani!"

"Onko tarkoituksenne, että annamme teille oluen kaupanpäällisiksi?"
kysyi Simon Nishikanta.

Daughtry tuskin uskoi korviaan. Juuri nyt, kun juutalainen hieroi
sovintoa vehnäfarmarin kanssa, jolta odotettiin rahoja, oli tilaisuutta
käytettävä.

"Kyllä, hyvä herra, se kuuluu ehtoihini. Mihin aikaan voitte huomenna
tulla laatimaan sopimusta merimiestaloon?"

"Tynnyreitä ja arkkuja, tynnyreitä ja arkkuja, hirmuiset joukot, sylen
syvällä hiekassa", hoilasi Vanha Merikarhu.

"Te olette vähän löylynlyömiä kaikki", sanoi Daughtry irvistäen. "Mutta
se ei liikuta minua, niin kauan kuin annatte minulle olueni, maksatte
säännöllisesti joka kuukauden ensimmäisenä ja teette lopputilin San
Franciscossa. Kunhan te vain täytätte sopimuksenne, matkustan teidän
kanssanne vaikka helvettiin ja sieltä takaisin ja katselen kaikessa
rauhassa, kuinka te hikoilette saadaksenne tynnyrit ja arkut ylös
hiekasta. Lähden halusta teidän matkaanne, jos vain järjestätte asiat
niin, että voin olla tyytyväinen."

Simon Nishikanta katsoi ympärilleen. Grimshaw ja kapteeni Doane
nyökkäsivät.

"Kello kolme huomenna iltapäivällä merimiestalossa", sanoi juutalainen.
"Milloin ryhdytte toimeenne?"

"Milloin lähdette, sir?" vastasi Daughtry kysymyksellä.

"Olemme valmiit varhain ylihuomisaamuna."

"Silloin tulen laivalle ja ryhdyn toimeeni jo huomisiltana."

Ja noustessaan kajuutan portaita Daughtry kuuli Vanhan Merikarhun
hoilottavan: "Kahdeksantoista päivää isossa veneessä, kahdeksantoista
päivää tulisessa helvetin pätsissä..."



10.


Miksi lähti _Makambosta_ samaa tietä kuin oli sinne tullutkin:
ikkuna-aukon kautta. Sekin tapahtui öiseen aikaan, ja Kwaquen kädet
olivat jälleen sitä vastaanottamassa. Välikannelta Daughtry oli
laskenut spitaalisen palvelijansa odottavaan veneeseen.

Laskeutuessaan alas kannelta Daughtry kohtasi kapteeni Duncanin, joka
katsoi parhaaksi varoittaa häntä:

"Ei mitään kieroilua Killiin nähden, hovimestari. Sen täytyy seurata
meitä takaisin Tulagiin."

"Aivan niin, herra kapteeni", hovimestari vastasi, "minä olen sulkenut
sen hyttiini ollakseni siitä varma. Tahtooko kapteeni nähdä sen?"

Kehoitus oli niin tahallisen suora ja avomielinen, että se herätti
epäluuloja kapteenissa. Hänen mieleensä juolahti ajatus, että vanha
koiravaras oli jo ehkä piilottanut Killin jonnekin maihin.

"Kyllä, käväisen sitä mielelläni katsomassa", kapteeni Duncan vastasi.

Hän hämmästyi kovin, kun hovimestarin hyttiin astuessaan näki Miksin
nousevan lattialta, missä se oli nukkunut keräksi kiertyneenä. Mutta
vielä enemmän hän olisi hämmästynyt, jos hän hytistä lähdettyään olisi
voinut suljetun oven läpi nähdä, mitä siellä sisällä kohta tapahtui.
Avoimesta ikkuna-aukosta Daughtry antoi keskeytymättömänä virtana valua
alas kaiken, mitä huoneessa oli. Sinne katosivat kaikki hänen
tavaransa, yksinpä kilpikonnankuoret ja valokuvat seiniltä. Miksi,
jonka oli käsketty olla hiljaa, meni viimeisenä. Sitten oli jäljellä
vain merimiehen arkku ja kaksi matkakoria, jotka eivät mahtuneet
aukosta, mutta ne olivat tyhjiä.

Kun Daughtry hetkisen kuluttua kulki välikantta ja pysähtyi laskusillan
luona juttelemaan tullivahtimestarin ja aliperämiehen kanssa, ei
kapteeni Duncan voinut aavistaakaan näkevänsä hovimestariaan viimeistä
kertaa. Kapteeni näki hänen menevän tyhjin käsin laivasta ja kävelevän
pitkin rantasiltaa sähkölamppujen valossa, eikä hänellä ollut koiraa
kintereillään.

Kymmenen minuuttia sen jälkeen kun kapteeni Duncan oli viimeisen kerran
nähnyt hovimestarinsa leveän selän, Daughtry istui soutuveneessä
kaikkine tavaroineen matkalla Jackson-lahteen. Hän istui kumartuneena
Miksin puoleen ja hyväili sitä, sillä välin kun Kwaque, joka hyrisi
ilosta saadessaan näin seurata niitä, jotka olivat hänelle rakkaimmat
maailmassa, pisti vielä kerran kätensä ohuen takkinsa sivutaskuun
todetakseen, ettei ollut unohtanut rakasta huuliharppuaan.

Dag Daughtry sai maksaa kelpo hinnan Miksistä. Hän muun muassa
ei ollut tahtonut herättää epäluuloja pyytämällä palkkaansa Burns
Philp -yhtiöltä. Hän uhrasi ne kaksikymmentä puntaa, jotka hän oli
saava, ja se oli juuri se summa, minkä hän Tulagista lähtöiltana oli
arvioinut saavansa myydessään Miksin. Hän oli varastanut koiran
myydäkseen sen. Nyt hän maksoi siitä juuri sen summan, mikä häntä oli
viekoitellut.

Sillä totta on, että, kuten joku on sanonut, hevonen raa'istaa raa'an
ja jalostaa jalon ihmisen. Samoin koira. Miksi oli saattanut Dag
Daughtryn varastamaan pelkästä rahanhimosta. Miksin jalostava vaikutus
oli saanut aikaan, että hän nyt luopui rahanhimosta kiintymyksensä
tähden, jolle minkäänlainen hinta ei olisi ollut liian suuri. Ja veneen
liukuessa tyynessä satamassa tähtien valossa Dag Daughtry olisi pannut
vaikka henkensä alttiiksi saadakseen edelleen pitää koiran, jonka
aluksi oli aikonut vaihtaa muutamaan olutpullotusinaan.

Pienen höyrylaivan kuljettamana _Mary Turner_ lähti merelle kohta
päivän noustua, ja Daughtry, Kwaque ja Miksi sanoivat ainiaaksi hyvästi
Sydneyn satamalle.

"Vielä kerran vanhat silmäni ovat saaneet nähdä tämän kauniin sataman",
soperteli Vanha Merikarhu seisten ja katsellen heidän vieressään, eikä
Daughtrylta jäänyt huomaamatta, että vehnäfarmari ja panttilainaaja
heristivät korviaan ja vaihtoivat merkitseviä silmäyksiä. "Oli vuosi
'52, juuri tällainen päivä kuin nyt, ja kaikki joivat ja lauloivat
kannella, kun lähdimme Sydneystä _Wide Awakella_. Kaunis laiva,
erittäin hieno ja kaunis laiva. Komea miehistö, kaikki nuoria,
jokikinen meistä, keulassa ja perässä, ei kukaan ollut yli
neljänkymmenen. Iloinen, hurja miehistö. Kapteeni oli vanhanpuoleinen
herrasmies -- kahdenkymmenenkahdeksanvuotias, kolmas perämies oli
kahdeksantoista, poskillaan sametinpehmoista untuvaa, johon partaveitsi
ei vielä ollut koskenut. Hänkin kuoli isossa veneessä. Ja kapteeni veti
viimeisen henkäyksensä palmujen alla nimettömällä saarella ruskeiden
tyttöjen itkiessä ympärillä ja leyhytellessä ilmaa hänen sairaisiin
keuhkoihinsa."

Dag Daughtry ei kuullut enempää, sillä hän meni alas ryhtyäkseen
hoitamaan uusia tehtäviään. Mutta pannessaan puhtaita lakanoita
vuoteisiin ja valvoessaan Kwaquea, joka ponnisteli lattioiden kauan
laiminlyödyssä puhdistustyössä, hän pudisti päätään ja mutisi
itsekseen: "Ukko on ovela lurjus. Ovela lurjus. Eivät kaikki ole
hulluja, jotka siltä näyttävät."

_Mary Turner_ oli siromuotoinen siksi, että se oli rakennettu
hylkeenpyyntilaivaksi, ja samasta syystä se oli tilava. Perässä, missä
oli tilaa kahdelletoista, nukkui vain kahdeksan skandinavialaista
merimiestä. Viidessä kajuuttahytissä asuivat nuo kolme aarteenetsijää,
Vanha Merikarhu ja perämies -- viimeksimainittu oli kookas,
hyväntahtoinen suomalainen, ja häntä puhuteltiin herra Jacksoniksi,
koska toverit eivät osanneet ääntää nimeä, minkä hän oli kirjoittanut
laivakirjaan.

Sitten oli vielä välikannen kanssi, aivan kajuutan edessä, vahvalla
laipiolla siitä erotettuna. Sinne johtivat portaat välikannelta. Tällä
kannella, puolikannen ja kanssinportaiden välillä, oli laivakeittiö.
Välikannen kanssissa, joka oli paljon tilavampi kuin kajuutta, oli
kuusi isoa makuusijaa, joista jokainen oli kaksi kertaa niin leveä kuin
perässä olevat makuusijat, aivan kanssin korkuinen ja esiripulla
varustettu.

"Komea sänkykamari vai mitä, Kwaque?" Daughtry puheli
seitsentoistavuotiaalle ruskeaihoiselle papualaiselleen, jonka kasvot
olivat kuin satavuotiaan ukon, jalat kuin elävän luurangon ja vatsa
kuin vanhan japanilaisen nyrkkeilijän. "No, Kwaque! Mitäs pidät tästä!"

Kwaque oli liian häikäistynyt voidakseen puhua ja mulkoili vain
silmillään.

"Pitääkö te tästä kojusta?" kysyi kokki, pieni, vanha kiinalainen,
hovimestarilta nöyrän innokkaasti tarjoten kädenelein omaa
makuusijaansa valkoisen miehen käytettäväksi.

Daughtry pudisti päätään. Hän oli aikoja sitten oppinut, että oli
edullista olla hyvissä väleissä laivakokkien kanssa, koska oli
tunnettua, että nämä voivat äkkiä tulla hulluiksi ja vähimmästäkin
syystä raadella ja lyödä teurastusveitsellä ja lihakirveellä.
Sitäpaitsi kanssin toisella puolella oli yhtä hyvä makuusija.
Vasemmalla laidalla olevan makuusijan, mikä oli kiinalaisen makuusijan
vieressä, siitä perään päin, Daughtry antoi Kwaquelle.

Kaikki kolme oikealla puolella olevaa makuusijaa otti hän itseään ja
Miksiä varten. Sen, mikä oli perän puolella lähinnä hänen omaansa, hän
nimitti "Killin paikaksi" ja kehotti Kwaquea ja kokkia muistamaan sen.
Daughtrysta tuntui, että kokki, jonka nimen hän kiireessä oli kuullut
Ah Moyksi, ei ollut oikein tyytyväinen järjestelyyn, mutta se saattoi
Daughtryn vain ohimennen ihmettelemään kiinalaista, joka voi pahastua
siitä, että koiran annettiin nukkua samassa huoneessa kuin hän.

Kun Daughtry puolentoista tunnin kuluttua palasi saatuaan kajuutan
kuntoon ja antoi Kwaquen avata olutpullon, hän huomasi, että Ah Moy oli
muuttanut tavaransa ylähangan puolen kolmannelle makuusijalle. Näin hän
tuli Daughtryn ja Miksin naapuriksi, Kwaquen saadessa yksin pitää
puolen kanssia, Daughtryn uteliaisuus kasvoi.

"Mikä sillä kiinalaisella on?" hän kysyi Kwaquelta. "Kiinalainen ei näy
pitävän siitä, että sinä olet samalla puolella kuin hän. Miksi?
Tosiaankin, se kiinalainen harmittaa minua kovasti."

"Se kiinalainen luulla minu _kai-kai_ hän", laski Kwaque leikkiä,
mikä oli hänelle hyvin harvinaista.

"Hyvä on. Otamme selvän tästä. Muuta minun makuusijalleni, minä muutan
kiinalaisen sijalle."

Kun se oli tehty ja Kwaque ja Miksi ja Ah Moy olivat saaneet haltuunsa
alahangan puolen ja Daughtry yksin ylähangan, Daughtry palasi kannelle
hoitamaan tehtäviään. Uudelleen palattuaan hän huomasi Ah Moyn
muuttaneen takaisin ylähangan puolelle, tällä kertaa perimmäiselle
makuusijalle. "Se miekkonen näyttää rakastuneen minuun", hovimestari
hymyili itsekseen.

Mutta hän ei voinut vieläkään käsittää, miksi kiinalainen ei tahtonut
majailla samalla puolella kuin Kwaque.

"Minu muuttaa", selitti pikku kokki Daughtryn häneltä suoraan kysyessä.
Hän näytti halukkaalta lepyttämään hovimestaria ja olemaan tämän
mieliksi. "Aina niin, muuttaa. Aina muuttaa. Ymmärtääkö?"

Daughtry ei ymmärtänyt, vaan pudisti päätään, eivätkä Ah Moyn vinot
silmät ilmaisseet miten levottomasti ja pelokkaasti hän salaa katseli
Kwaquen vasemman käden sormia, jotka aina olivat koukussa, ja hänen
silmienvälistä otsanahkaansa, missä iho näytti olevan hiukan tummempaa
ja hiukan paksumpaa kuin muualla ja missä ilmeni ensimmäiset oireet
niihin kolmeen poikittaiseen poimuun, jotka jo tekivät hänet leijonan
näköiseksi -- "leijonanaamastahan" spitaalin erikoistuntijat puhuvat.

Väliin, juotuaan viisi pulloa päivittäisestä olutannoksestaan, Daughtry
leikillään vaihtoi makuusijaa Kwaquen kanssa. Myös Ah Moy muutti
silloin makuusijaa, mutta Daughtry ei huomannut, että hän ei
milloinkaan muuttanut sellaiselle makuulavalle, missä Kwaque oli
nukkunut. Eikä hän huomannut sitäkään, että vasta sitten, kun Kwaque
oli nukkunut jokaisella kuudella makuusijalla, Ah Moy laati itselleen
purjekankaasta riippumaton, ripusti sen kattoon ja sai vihdoin rauhassa
pitää ilmavan makuupaikkansa.

Daughtry unohti pian kaiken, lukien sen kiinalaisten tunnetun
omituisuuden laskuun. Mutta hän huomasi, ettei Kwaque saanut
milloinkaan mennä keittiöön. Hän teki toisenkin havainnon, minkä
ilmaisi seuraavalla tavalla: "Enpä ole eläessäni nähnyt toista noin
siistiä kiinalaista. Pitää puhtaana keittiön, puhtaana kanssin ja
kaiken, mihin ryhtyy. Aina hän on pesemässä astioita kiehuvan kuumalla
vedellä, milloin hän vain ei pese itseään tai tamineitaan ja
makuuvaatteitaan. Luulenpa hänen keittävän lakanansakin kerran
viikossa."

Hovimestarilla oli muuta ajateltavaa. Paljon aikaa vei tutustuminen
kajuutan viiteen mieheen ja koko tilanteen arvioiminen sekä kunkin
suhteen määritteleminen niin hyvin toinen toiseensa kuin tilanteeseen.
Sitten oli vielä saatava selko _Mary Turnerin_ suunnasta. Ei ole
ainoatakaan vanhaa merimiestä, joka ei haluaisi tietää, mihin suuntaan
hänen laivansa on menossa ja mihin satamaan ensi kerran poiketaan.

"Kuljemme varmasti hiukan Uuden Seelannin pohjoispuolitse", Daughtry
päätteli kaikessa hiljaisuudessa kurkistettuaan ainakin sata kertaa
kompassikoppiin. Mutta se oli ainoa tieto laivan suunnasta, minkä hän
saattoi varastaa itselleen, sillä kapteeni Doane teki itse havaintonsa
ilman perämiehen apua ja säilytti aina merikorttinsa ja päiväkirjansa
lukon takana. Kajuutassa sattui kiivaita väittelyitä, jolloin sanat
pituusaste ja leveysaste lentelivät edestakaisin, sen Daughtry tiesi.
Mutta enempää hän ei saanut tietää, koska hänelle heti alussa
huomautettiin, ettei hän sellaisten neuvottelujen aikana saanut olla
kajuutassa. Hän oli kuitenkin ennättänyt havaita, että nämä neuvottelut
olivat oikeita taisteluita, joissa herrat Doane, Nishikanta ja Grimshaw
riitelivät ja iskivät nyrkkiä pöytään toisilleen, milloin eivät
kärsivällisesti ja kohteliaasti kysyneet neuvoa Vanhalta Merikarhulta.

"Hän antaa niiden tanssia pillinsä mukaan", huomasi hovimestari pian,
mutta kuinka hän koettikin, hän ei saanut Vanhaa Merikarhua tanssimaan
hänen pillinsä mukaan.

Charles Stough Greenleaf oli Vanhan Merikarhun nimi. Sen Daughtry sai
häneltä urkituksi, mutta muuta hän ei sitten saanutkaan hänestä irti
lukuunottamatta vanhaa lorua isosta veneestä ja aarteesta sylen syvällä
hiekassa.

"Osa meistä pelaa korkeata peliä ja osa kulkee ja ihmettelee peliä",
ajatteli hovimestari eräänä päivänä. "Ja minä tiedän, että olen
katsojana mielenkiintoisessa pelissä. Kuta enemmän sitä näen, sitä
enemmän sitä ihailen."

Vanha Merikarhu vastasi hovimestarin katseeseen uneksivalla, tylsällä
katseella, joka ei mitään nähnyt.

"_Wide Awakessa_ kaikki hovimestarit olivat nuoria, aivan
poikasia", hän mutisi.

"Aivan niin, sir", Daughtry vastasi kohteliaasti, "päättäen kaikesta,
mitä sanotte, _Wide Awake_ oli kaikkine poikineen erinomainen
alus. Aivan toista kuin tämä narrijoukko meidän ruuhessamme. Mutta
epäilenpä kovin, pystyvätkö nuo pojat pelaamaan sellaista peliä kuin
täällä nyt pelataan. Ihmettelen, kuinka hienosti sitä pelataan."

"Sanonpa teille jotakin", virkkoi Vanha Merikarhu niin avomielisen
näköisenä, että Daughtry pakostakin heristi korviaan. "Ei ainoakaan
_Wide Awaken_ hovimestareista osannut sekoittaa totia niin kuin
minä tahdon ja niin kuin juuri te teette. Emme tunteneet cocktailia
siihen aikaan, mutta meillä oli sherryä ja 'karvasta'. Ja hyvä
ruokaryyppy myös, aivan erinomainen ruokaryyppy."

"Sanonpa teille vielä toisenkin seikan", jatkoi hän, juuri kun olisi
luullut hänen lopettaneen, ja ennätti parahiksi ennen Daughtrya, joka
aikoi kolmatta kertaa ryhtyä urkkimaan ilmi _Mary Turnerin_ retken
oikeata merkitystä ja Vanhan Merikarhun osuutta siinä. "Kohta kello lyö
viisi, ja haluaisin saada lasin teidän erinomaista sekoitustanne,
ennenkuin menen syömään päivällistä."

Tämän kohtauksen jälkeen Daughtry kävi entistä epäluuloisemmaksi Vanhaa
Merikarhua kohtaan. Mutta sitä mukaan kuin päivät kuluivat, hän tuli
yhä enemmän vakuuttuneeksi siitä, että Charles Stough Greenleaf oli
vanha hupsu mies, joka todella uskoi, että jossakin Etelämeren kolkassa
oli aarteita haudattuna.

Kerran kiillottaessaan kanssin portaitten käsinojaa Daughtry kuuli
vanhuksen juttelevan Grimshaw'n ja juutalaisen kanssa kauheasta
arvestaan ja menetetyistä sormistaan. Miehet olivat kestinneet häntä
ylimääräisillä ryypyillä saadakseen hänet puhumaan sivu suunsa.

"Se oli veneessä", inisi vanha ääni niin kovasti, että se kuului
portaille saakka. "Se oli yhdestoista päivä kapinan puhkeamisesta. Me,
päällystö, pidimme puoliamme heitä vastaan. Oli villiä sekasotkua.
Olimme aivan nälkiintyneitä, mutta jano oli pahin. Vedestä se alkoi.
Sillä, nähkääs, meidän oli tapana nuolla kaste airoista, laidoista,
tuhdoista ja sisälaudoituksesta, ja jokaisella oli oma erikoinen
alueensa tässä kasteen nuolemisessa. Niin kuului esimerkiksi ruorin
tanko ja pää ja puolet kajuutan ylähangan laudoituksesta toisen
perämiehen osuuteen. Jokainen olimme niin kunniallisia, ettemme
kajonneet siihen. Kolmas perämies oli kahdeksantoistavuotias poika,
kunnollinen, kelpo poika. Hänelle kuului toinen puoli laudoituksesta
ylähangan puolella. He vetivät siihen viivan osoittamaan rajaa, ja kun
he imivät yön aikana tulleet kastehiukkaset, ei kummankaan mieleen
pälkähtänytkään mennä rajan yli. He olivat aivan liian kunniallisia.

"Mutta miehistö -- siitä ei puhettakaan. He riitelivät kastealoista, ja
eräänä yönä iskettiin muuatta puukolla, kun hän oli varastanut. Mutta
sinä yönä, jolloin toivoin hiukan enemmän kastetta lankeavan minun
alueelleni, kuulin jonkun kasteennuolijan ryömivän ylähangan laidalla,
joka oli _minun_ paikkojani, tuhdon peräpuolella, aivan lähellä
perälautaa. Se katkaisi tuskallisen uneni kristallikirkkaista lähteistä
ja tulvivista virroista, ja aloin kuunnella miehen liikehtimistä, sillä
otaksuin hänen varastelevan omaisuuttani.

"Hän tuli yhä lähemmäksi minun alueeni rajaa, ja kuulin hänen hiljaa
ähkivän ja vaikeroivan, kun hän nuoli kosteata puuta. Oli aivan kuin
olisi kuullut eläimen jyrsivän ruokaa yöllä lähenemistään läheten.

"Minulla sattui olemaan soutajan jalkatuki kädessäni -- kerätäkseni
siitäkin vähäiset kastepisarat. En tiennyt, kuka se oli. Mutta kun hän
tuli rajaviivan yli ja voihki ja sadatteli nuollessaan minun
kallisarvoisia kastepisaroitani -- löin. Jalkatuki sattui häntä
keskelle nenää -- se oli puosmanni -- ja niin alkoi kapina. Puosun
puukko viilsi naarmun kasvoihini ja sieppasi sormeni. Kolmas perämies,
tuo poikanen, taisteli urheasti vieressäni ja pelasti minut, niin että
yhdessä, juuri ennenkuin pyörryin, viskasimme puosun ruumiin yli
laidan."

Kajuutasta kuului askeleita, ja Daughtry ryhtyi jälleen
kiillottamistyöhönsä, jonka hän oli hetkeksi unohtanut. Siinä
messinkitankoa hangatessaan hän ajatteli itsekseen: "Onpa tuo äijä
tosiaankin ollut kuumassa liemessä. Kaikkea sitä voi tapahtuakin."

"Ei", jatkoi Vanha Merikarhu ohuella, kimakalla äänellään vastaukseksi
johonkin kysymykseen. "En minä haavasta pyörtynyt. Sen teki
rasittuminen tappelun aikana. Olin liian heikko. Ei, ruumiissani oli
niin vähän nestettä, ettei vertakaan vuotanut paljoa. Ja hämmästyttävää
oli niissä olosuhteissa haavain pikainen paraneminen. Toinen perämies
ompeli minua seuraavana päivänä neulalla, jonka hän oli tehnyt
norsunluisesta hammastikusta, ja langalla, joka oli purettu
rikkinäisestä tervakankaasta."

"Saanko kysyä, herra Greenleaf, oliko noissa poikkileikatuissa sormissa
sormuksia", kuuli Daughtry Simon Nishikantan kysyvän.

"Kyllä oli, ja yksi oikein kaunis. Löysin sen sitten veneen pohjalta ja
lahjoitin santelipuukauppiaalle, joka pelasti meidät. Siinä oli iso
timantti. Maksoin siitä satakahdeksankymmentä guineaa eräälle
englantilaiselle merimiehelle Barbaroksessa. Hän oli varastanut sen,
ja se oli luonnollisesti arvokkaampi. Se oli kaunis jalokivi.
Santelipuukauppias ei saanut sitä vain siksi, että oli pelastanut minun
henkeni. Hän pani ainakin sata puntaa minun vaatettamiseeni ja
matkalipun ostoon Torstaisaarilta Shanghaihin."

"Ei voi olla katselematta hänen sormuksiaan", kuuli Daughtry Simon
Nishikantan puhuvan Grimshaw'lle samana iltana pimeässä kajuutan
kannella. "Sellaisia ei nykyään näe. Ne ovat vanhanaikaisia, todella
vanhanaikaisia. Ne eivät ole tavallisia sormuksia, vaan entisaikaan
niitä olisi sanottu kuninkaallisiksi sormuksiksi. Tarkoitan, että vain
ylen ylhäiset henkilöt käyttivät sellaisia. Toivoisin, että ihmiset
nykyään panttaisivat minulle sellaisia sormuksia. Niistä saisi paljon
rahaa."

"Sanonpa sinulle, Kill-poikaseni, että ennen matkan loppua ehkä jo
toivon, että olisin pestautunut voitto-osuutta vastaan varman palkan
sijasta", jutteli Dag Daughtry Miksille samana iltana nukkumaan
mennessään, kun Kwaque veti kenkiä hänen jaloistaan ja hän keskeytti
kuudennen olutpullonsa juonnin. "Usko pois, Kill, että tuo vanha herra
tietää, mitä puhuu, ja on ollut aikoinaan iso pomo. Ei sitä vain tyhjän
vuoksi saada sormiaan poikki ja naamaansa halki -- eikä kuljeta
sormuksissa, jotka panevat veden kihoamaan juutalaisen panttilainaajan
kielelle."



11.


Ennenkuin _Mary Turnerin_ matka äkkiä katkesi, Dag Daughtry istui
kerran lastiruumassa vesisäiliöiden välissä ja risti aluksen nauraen ja
pilaillen "Hullujen laivaksi". Tämä sattui muutamia viikkoja hänen
tulonsa jälkeen. Tänä aikana hän oli täyttänyt tehtävänsä niin, ettei
edes kapteeni Doane voinut keksiä mitään valituksen syytä.

Daughtry oli erikoisen huomaavainen Vanhalle Merikarhulle, jota kohtaan
hän oli alkanut tuntea suurta ihailua, melkeinpä kiintymystä. Vanhus
oli aivan toisenlainen kuin hänen kajuuttatoverinsa. He olivat
rahanahneita, heidän pyrkimyksensä supistui pelkkien dollarien
hankkimiseen. Daughtry, joka itsekin oli luonteeltaan huoleton ja
antelias, ei voinut olla ihailematta suurisuuntaisuutta Vanhassa
Merikarhussa, joka näytti aina eläneen kevyen huolettomasti ja oli
nytkin valmis jakamaan aarteen, jota he etsivät.

"Te saatte osanne, hovimestari, vaikka se pitäisi ottaa minun
osuudestani", hän vakuutti usein Daughtrylle, kun tämä oli ollut
erikoisen ystävällinen. "Siellä on suunnattomat rikkaudet, ja kun
minulla ei ole sukulaisia enkä enää kauan eläkään, en tarvitse niitä
niin paljoa."

Niin purjehti "Hullujen laiva" edelleen, ja peräpuolessa käyttäytyi
toinen toistaan hullummin, alkaen hyväntahtoisesta suomalaisesta
perämiehestä, jolla oli niin viattomat silmät ja joka aarteenhajua
vainuten tunkeutui väärällä avaimella kapteeni Doanen suljettuun
laatikkoon ottaen selville laivan päivittäisen suunnan, aina Ah Moyhin,
kokkiin, joka pysytteli itse erillään Kwaquesta, mutta ei sanallakaan
varoittanut toisia siitä vaarasta, mihin nämä joutuivat ollessaan
alituisesti kosketuksissa hirveää tautia sairastavan pojan kanssa.

Kwaque itse ei ollenkaan ajatellut sairauttaan eikä pelännyt sitä. Hän
tiesi vain, että sellaista väliin sattui ihmisille. Se ei tuottanut
hänelle juuri ollenkaan tuskia, eikä pörröpään mieleen pälkähtänyt,
ettei hänen herransa siitä tiennyt. Samasta syystä hän ei koskaan
arvannut, minkä tähden Ah Moy pysytteli niin erillään hänestä.
Kwaquella ei ollut muitakaan huolia. Hän palvoi jumalaansa enemmän kuin
kaikkia meren ja viidakon jumalia yhteensä, ja kun hän aina sai olla
jumalansa läheisyydessä, hänellä oli paratiisi kaikkialla, missä hän
oli jumalansa, hovimestarin, kanssa.

Entä Miksi? Suunnilleen samaan tapaan kuin Kwaque rakasti ja palvoi
jumalaansa, sekin rakasti ja palvoi kuuden pullon miestä. Miksille
jokapäiväinen ja jokahetkinen yhdessäolo Dag Daughtryn kanssa oli
ainaista oleskelua Abrahamin helmassa. Herrojen Doanen, Nishikantan ja
Grimshaw'n jumala oli metallista tehty jumala, nimeltään Kulta. Kwaquen
ja Miksin jumala oli elävä jumala, jonka äänen voi aina kuulla, jonka
syli oli aina lämmin ja jonka sydän aina sykki, jonka mieli ilmeni
tuhansissa eleissä ja liikkeissä.

Miksin suurin ilo oli istua tuntikaudet hovimestarin vieressä ja laulaa
hänen kanssaan kaikki laulut ja sävelet, jotka hän lauloi tai hyräili.
Koska se oli paljon lahjakkaampi ja erikoisempi kuin Jeri, se oppi
nopeammin, ja koska laulu oli sen kasvatuksen välineenä, se oppi
laulamaan paremmin kuin Villa Kennan oli voinut opettaa Jerin.

Miksi osasi ulvoa, tai paremminkin laulaa (koska sen ulvonta oli niin
pehmeää ja hillittyä) kaikki sävelet, jotka hovimestari lauloi sen
kanssa ja jotka eivät menneet sen äänialan ulkopuolelle. Sitäpaitsi se
osasi yksin aivan selvästi laulaa "Koti, koti armas", "Suojaa Herra
kuningasta", "Suloista sanaa Kohta". Myöskin ollessaan yksin se voi
pitkän matkan päässä seisovan hovimestarin kehotuksesta laulaa
"Shenandoah" ja "Aalto, vie minut Rioon".

Kun hovimestari ei sattunut olemaan saapuvilla, Kwaque kiiruhti
ottamaan esille huuliharppunsa ja houkutteli tälläkin yksinkertaisella
soittokoneella Miksin laulamaan kanssaan Kuningas Wilhelmin maan
villejä, synkkiä säveleitä. Myös eräs kolmas laulunopettaja sai Miksin
valtoihinsa, ja siihen koira oli ihastunut. Sen nimi oli Cocky. Sen se
sanoi Miksille heidän ensimmäistä kertaa tavatessaan.

"Cocky", se sanoi reippaasti äänen ollenkaan värähtämättä, kun Miksi
sen näki ja ryntäsi sitä kohti purrakseen sen kuoliaaksi. Ja ihmisääni,
jumalanääni, joka tuli tuon pienen linnun kurkusta, sai Miksin
pysähtymään ja silmin ja sieraimin etsimään kanssista ihmistä, joka oli
puhunut. Mutta huoneessa ei ollut yhtään ihmistä, vaan ainoastaan pieni
papukaija, joka sangen itsetietoisesti pani päänsä kallelleen ja
toisti: "Cocky."

Miksi oli varhain lapsuudessaan Meringessä saanut oppia, että kanoja
suojasi _tabu_. Kanat olivat herra Hagginin ja muiden valkoisten
jumalien mielestä olentoja, joita koirien piti puolustaa ja joiden
kimppuun ne eivät saaneet hyökätä. Mutta tuo elävä, joka selvästi ei
ollut kana, vaan jonkinlainen siivekäs viidakkoeläin, jota mikä koira
tahansa sai hätyyttää, se puhui nyt Miksille jumalan äänellä.

"Nouse ylös", lintu komensi niin itsevaltiaasti, niin ihmisten tapaan,
että Miksi hämmentyi uudelleen ja alkoi katsella ympärilleen etsien
sitä jumalankurkkua, joka oli lausunut sanat.

"Nouse ylös, tai muuten annan sinulle näpsäyksen", kuului pienen
höyhenpukuisen olennon seuraava käsky.

Sitten tuli pitkä loru kiinankielellä, niin Ah Moyn tapaan, että Miksi
taaskin, mutta nyt viimeisen kerran, katseli ympärilleen kanssissa.

Cocky päästi niin hurjan ja omituisen naurun, että Miksi korvat hörössä
ja pää kallellaan kuunnellen tunsi tässä naurussa jälleen kaikki ne
erilaiset ihmisäänet, jotka se äsken oli kuullut.

Ja Cockysta, joka painoi vain muutaman unssin, ei täyttä puolta naulaa,
ja jossa oli vain pieni hento luuranko ja sen päällä kourallinen
höyheniä, mutta sisällä sydän niin urhea kuin kenen muun tahansa _Mary
Turnerilla_, tuli pian Miksin ystävä, toveri ja ojennusnuora.
Aloitekykynsä ja rohkeutensa ansiosta Cocky voitti heti Miksin
kunnioituksen. Ja Miksi, joka yhdellä ainoalla varomattomalla
käpäläniskulla olisi voinut katkaista Cockyn hennon kaulan ja ainiaaksi
sammuttaa sen silmien rohkean tulen, kohteli sitä hellästi ensimmäisestä
hetkestä alkaen. Se soi sille tuhansia vapauksia, joita ei olisi suonut
Kwaquelle.

Perintönä esi-isiltä, aina niiltä ajoin, jolloin ensimmäiset
nelijalkaiset koirat ilmestyivät maan päälle, sillä oli vaisto
_puolustaa ruokaansa_. Sitä ei tarvinnut ajatellakaan. Itsestään
ja tahattomasti kuin sydämen sykintä tai hengitys Miksi puolusti
ruokaansa, niin pian kuin se oli asettanut käpälänsä sen päälle ja
iskenyt siihen hampaansa. Ainoastaan hovimestarin se voi, tahtoaan ja
itsehillintäänsä ylenmäärin ponnistaen, sallia koskea ruokaan, sitten
kun itse oli siihen kerran ryhtynyt. Kwaque, joka tavallisesti ruokki
koiraa herransa määräysten mukaan, tiesi voivansa pelastaa sormensa
vain siten, ettei enää kajonnut ruokaan sen jälkeen kun Miksi oli
ottanut sen haltuunsa. Mutta Cocky, valkea untuvapallo, pieni välähdys
valoa ja elämää, jolla oli jumalan kurkku, loukkasi röyhkeästi ja
häikäilemättä Miksin _tabua_, kieltoa koskea sen ruokaan.

Istuen Miksin peltikupin reunalla tuo vähäpätöinen seikkailija, joka
oli singahtanut pimeydestä elämän auringonpaisteeseen ja oli vain
kipinä, atomi kahden pimeän äärettömyyden välillä, voi ainoastaan
pörhistämällä lohenlihanväristä helttaansa ja avaamalla äkkiä mustat
helmisilmänsä ja päästämällä käheän, käskevän huudon, aivan kuin sillä
olis ollut kaikkien jumalien äänet kurkussaan, saada Miksin
perääntymään ja sallimaan sen valita itselleen parhaat palat ruoasta.

Sillä Cockyllä oli omat keinonsa kohdella Miksiä. Se voi olla kuin
terässäilä, kun sen käskevä tahto purkautui esiin, mutta se voi myös
rähistä ja riidellä kuin pahin merikarhu ja tappelupukari tai
liehakoida yhtä pirullisen vastustamattomasti kuin ensimmäinen nainen
Eedenissä tai kuin hänen viimeisin jälkeläisensä. Kun Cocky hoippuen
yhdellä jalalla, toinen jalka ilmassa ja kynnet iskettyinä lujasti
Miksin niskakarvoihin, kumartui lavertelemaan Miksin korvaan, niin
Miksi ei osannut muuta kuin suoristaa pörhistetyt niskakarvansa ja
silmissään tyhmänautuas ilme alistua kaikkeen, mitä Cockyn tahto tai
oikku määräsi.

Cocky kiintyi kiintymistään Miksiin, koska Ah Moy ei enää ollenkaan
välittänyt linnusta. Ah Moy oli ostanut sen Sydneyssä eräältä
merimieheltä kahdeksallatoista shillingillä ja käyttänyt kokonaisen
tunnin tinkimiseen. Mutta kun hän eräänä päivänä näki Cockyn istuvan
lavertelemassa Kwaquen vasemman käden koukistuneilla sormilla, lintu
kävi hänelle yhtäkkiä niin vastenmieliseksi, etteivät ne
kahdeksantoista shillinkiäkään enää merkinneet hänelle mitään.

"Te pitää siitä. Te ottaa sen", hän ehdotti.

"Vaihtaa?" kysyi Kwaque, joka piti selvänä, että tässä oli kyseessä
vaihtokauppa, ja arveli pikku kokin rakastuneen hänen kallisarvoiseen
huuliharppuunsa.

"Ei vaihtaa, te ottaa se vaan, olkka hyve", vastasi Ah Moy.

"Mitä on 'olkka hyve'?" kysyi Kwaque, jonka Etelämeren englannissa ei
ollut tätä sanayhtymää. "Jos minulla ei olla, mistä te pitää?"

"Ei vaihtaa", toisti Ah Moy. "Te ottaa, te pitää siitä, te ottaa se,
olkka hyve."

Ja niin korea pieni höyhenpallo, jolla oli niin urhea sydän, vaihtoi
omistajaa. Se itse ja ihmiset nimittivät sitä Cockyksi. Se oli syntynyt
viidakossa Santo-saaressa, joka kuuluu Uusiin Hebrideihin. Siellä sen
oli pyydystänyt verkkoonsa kaksijalkainen ihmissyöjä ja myynyt sen
kuudesta tupakkatangosta ja vuoluveitsestä malariaa sairastavalle
skotlantilaiselle kauppiaalle. Sitten se oli kulkenut kädestä
käteen, se oli myyty neljästä shillingistä orjakauppiaalle,
kilpikonnanluukammasta, jonka oli espanjalaisen mallin mukaan
valmistanut englantilainen hiilenkantaja, kuudesta shillingistä
kuudesta pencestä pokeripelissä lämmittäjien kanssissa ja sitten
vanhasta hanurista, joka oli ainakin kahdenkymmenen shillingin
arvoinen, ja vihdoin kahdeksantoista shillingin käteissummalla pienelle
ryppyiselle kiinalaiselle. Nyt Cocky siirtyi Ah Moylta, joka
neljäkymmentä vuotta sitten oli Macaiossa lyönyt kuoliaaksi nuoren
vaimonsa ja paennut merille, Kwaquelle, spitaaliselle papualaiselle,
valkoisen miehen Dag Daughtryn orjalle, jonka isäntä vuorostaan palveli
muita miehiä, joille hän nöyrästi sanoi: "Niin, sir" ja "Ei, sir" ja
"Kiitän, sir".

Toisenkin toverin Miksi sai, mutta tässä ystävyydessä ei Cocky ollut
mukana. Se oli Saul, kömpelö newfoundlandilaispenikka, joka ei ollut
kenenkään oma, ellei kuunari _Mary Turnerin_. Sillä kukaan
laivalla ei tunnustanut sitä omakseen eikä kukaan myöntänyt tuoneensa
sitä laivalle. Se sai nimekseen Saul, ja koska se ei ollut kenenkään
koira, se oli pian kaikkien -- siinä määrin, että herra Jackson uhkasi
halkaista kallon Ah Moylta, ellei tämä antaisi pennulle kylliksi
ruokaa, kun taas Sigurd Halvorsen kanssissa koetti parastaan
halkaistakseen kallon Henrik Gjertseniltä, kun tämä oli potkaissut
Saulia. Ja vielä enemmänkin. Kun Simon Nishikanta -- iso liikkuva
lihavuori, joka aina maalaili vaaleita, hempeämielisiä, tyhjänpäiväisiä
vesivärikuvia -- oli heittänyt Saulia telttatuolillaan, kun se oli,
kömpelösti kyllä, sattunut kaatamaan hänen maalaustelineensä, niin hän
sai sellaisen iskun olkapäähänsä Grimshaw'n tulipunaisesta nyrkistä,
että oli vähällä kellahtaa kumoon kannelle, ja olkapää oli vielä monta
päivää sen jälkeen täynnä helliä sinelmiä.

Vaikka Miksi olikin jo täysikasvuinen koira, se oli vielä siksi iloinen
ja vallaton, että jaksoi väsymättä yhtä mittaa mellastaa Saulin kanssa.
Niin voimakas oli vielä leikinhalu siinä ja niin vahva sen ruumis, että
se leikki aina niin kauan, kunnes Saul oli väsymyksestä puolikuollut ja
voi vain kannella maaten läähättää ja nauraa suupielet vaahdossa ja
huitoa umpimähkään ilmaan raukeilla etukäpälillään vastustaakseen
Miksin teeskennellyn raivokkaita hyökkäyksiä. Ja tämä huolimatta siitä,
että Saul oli ainakin kolme kertaa Miksiä kookkaampi ja raskaampi ja
yhtä huoleton ja tiedoton käpäliensä ja ruumiinsa painosta kuin nuori
elefantti kukkatarhassa. Kun Saul oli hieman hengähtänyt, se oli valmis
uuteen taisteluun, ja Miksi puolestaan oli valmis vastustamaan sen
hyökkäystä. Tämä kaikki oli erinomaista harjoitusta Miksille ja piti
sen ruumiillisessa huippukunnossa ja henkisesti virkeänä.



12.


"Hullujen laiva" purjehti purjehtimistaan. Miksi kisaili Saulin kanssa,
kunnioitti Cockya, joka sitä komensi ja liehakoi, ja lauloi
jumaloimansa hovimestarin kanssa. Daughtry tyhjensi kuusi olutpulloansa
joka päivä, nosti palkkansa aina kuukauden ensimmäisenä päivänä ja
ihaili Charles Stough Greenleafia laivan hienoimpana miehenä. Kwaque
rakasti ja palveli herraansa, samalla kun edistyvä spitaali kehitti
hänen otsansa poimut yhä paksummiksi ja tummemmiksi. Ah Moy karttoi
mustaa papualaista kuin ruttoa, peseytyi vähän väliä ja keitti
lakanansa kerran viikossa. Kapteeni Doane piti huolta suunnasta ja oli
huolissaan talonkaupoistaan, Grimshaw istui punaiset kädet mahtavilla
polvillaan ja näykki panttilainaajaa, joka ei antanut yhtä paljon
yhteiseen yritykseen kuin hän antoi vehnäfarminsa tuloista. Simon
Nishikanta kuivaili hikistä kaulaansa rasvaisella silkkinenäliinallaan
ja maalasi ainaisia vesivärikuviaan. Perämies varasti väsymättä tietoja
pituus- ja leveysasteista väärällä avaimellaan, ja Vanha Merikarhu joi
virkistyksekseen ja poltti havannasikareja -- kolme dollarilla; ne
laskettiin matkakuluihin -- ja lorusi yhtä mittaa isonveneen helvetistä
ja aarteesta sylen syvällä hiekassa.

Tuli sitten valtameritaival, joka Daughtrysta oli kaikkien muiden
kaltainen. Maata ei näkynyt. Laiva oli maailman keskus ja taivaanranta
sen muuttumaton, ikuinen ääri. Kompassin magneettineula oli se vipu,
jonka varassa _Mary Turner_ liikkui. Aurinko nousi epäilemättä
idästä ja laski varmasti länteen, tietenkin pienet deklinaatio-,
deviaatio- ja variaatiopoikkeukset huomioon otettuina, ja tähtisarjat
vaelsivat yöllistä kulkuaan taivaalla kuten aina muulloinkin.

Ja tällä valtameritaipaleella tähystäjä komennettiin mastonhuippuun
aina päivän sarastaessa, ja hän sai istua siellä pimeän tuloon asti
_Mary Turnerin_ jatkaessa yhä matkaansa läpi yön samaan suuntaan.
Kun aika kului ja ilma, Vanhan Merikarhun vakuutuksen mukaan, kävi yhä
kuumemmaksi, kaikki kolme aarteenetsijää kapusivat mastoihin
tähystelemään. Grimshaw tyytyi seisomaan isonmaston puomilla. Kapteeni
Doane kiipesi korkeammalle ja istuutui hajareisin etumaston
märssytangolle. Ja Simon Nishikanta jätti iänikuiset vesivärinsä ja
antoi kahden irvistelevän, hoikan merimiehen laahata hänet, niin paksu
ja raskas kuin olikin, ylös mesaaniköysistöön, kunnes he saivat hänet
köytetyksi lujasti kiinni poikkipuihin, ja siellä hän sitten istui ja
tuijotti kullanjanoisin silmin auringonpaahteiselle merelle hienoimman
kiikarin läpi, mikä oli milloinkaan jäänyt lunastamatta hänen
panttilaitokseensa.

"Kummallista", mutisi Vanha Merikarhu, "kovin kummallista. Tämä on se
paikka. Siitä ei ole epäilemistä. Saatoin aivan täydellisesti luottaa
kolmanteen perämieheen. Hän oli vain kahdeksantoistavuotias, mutta hän
oli taitavampi purjehtija kuin kapteeni. Eikös hän löytänytkin
koralliriuttaa, kun olimme kahdeksantoista päivää olleet isossa
veneessä. Ei ollut standarttikompassia, ja tiedätte hyvin, mitä
sekstantti hyödyttää pienessä veneessä kovassa aallokossa. Hän kuoli,
mutta suunta, jonka hän viimeisellä hetkellään minulle ilmaisi, oli
niin oikea, että saavuimme koralliriutalle jo seuraavana päivänä."

Kapteeni Doane kohautti olkapäitään ja kohtasi uhmaillen Armenian
juutalaisen epäluuloisen katseen. "Eihän se ole voinut mereen vajota",
virkkoi Vanha Merikarhu keskeyttääkseen sopivalla tavalla kiusallisen
äänettömyyden. "Saari ei ollut mikään kari tai riutta. Leijonanpää oli
3855 jalkaa korkea. Näin kapteenin ja kolmannen perämiehen määräävän
sen korkeuden."

"Olen etsinyt ja harannut koko meren, eivätkä minun harani piit ole
niin harvassa, että neljäntuhannen jalan korkuinen vuorenhuippu olisi
huomaamatta livahtanut läpi."

"Kummallista, kummallista", mutisi Vanha Merikarhu puoleksi itselleen,
puoleksi aarteenetsijöille. Sitten hän virkkoi kasvot äkkiä kirkastuen:

"Mutta tietenkin variaatiopoikkeus on muuttunut, kapteeni Doane.
Oletteko ottanut huomioon sen muuttumisen puolen vuosisadan kuluessa?
Siitä tulee jo suuri ero. Minun luullakseni ei variaatio siihen aikaan
ollut niin määrätty ja tarkoin tunnettu kuin nykyään."

"Leveysaste on aina leveysaste ja pituusaste on pituusaste", vastasi
kapteeni. "Variaatio ja deviaatio otetaan huomioon ainoastaan
määrättäessä suuntaa puhtaasti matemaattisin keinoin."

Tämä oli silkkaa hepreaa Simon Nishikantalle, joka kuitenkin asettui
heti Vanhan Merikarhun puolelle.

Mutta Vanha Merikarhu oli tasapuolinen, äsken puolustettuaan
juutalaista hän asettui seuraavalla hetkellä kapteenin puolelle.

"On synti, että teillä on vain yksi kronometri. Vika onkin ehkä juuri
siinä. Miksi otitte vain yhden matkaan?"

"Minä äänestin kahta", puolustautui juutalainen. "Sen muistatte kyllä,
Grimshaw?"

Vehnäfarmari nyökkäsi vastahakoisesti, ja kapteeni ärjäisi:

"Mutta ette äänestänyt kolmea."

"Mutta ellei kaksi ole parempi kuin yksi, kuten itse sanoitte -- ja
Grimshaw voi sen todistaa -- niin ei myöskään kolme ole parempi kuin
kaksi, paitsi hintaan nähden."

"Mutta, jos nyt on vain kaksi kronometriä, niin kuka silloin voi sanoa,
kumpi niistä käy väärin?" kysyi kapteeni Doane.

"Niin, sanokaapas se", matki panttilainaaja olkapäitään kohauttaen.
"Ellei voi sanoa, kumpi kahdesta käy väärin, niin kuinka sitten voisi
tietää, mikä käy väärin kahdesta tusinasta? Jos niitä on vain kaksi,
voi ainakin virheen panna kahtia."

"Mutta ettekö käsitä..."

"Käsitän vallan hyvin, että kaikki tuo loruilu suunnasta on pelkkää
pötyä. Minulla on ollut liikkeessäni nelitoistavuotiaita apulaisia,
jotka ovat ymmärtäneet purjehtimisesta yhtä paljon kuin tekin. Kysykää
niiltä: Ellei kaksi kronometriä ole parempi kuin yksi, niin kuinka voi
silloin kaksituhatta olla parempi kuin yksi? Ja he vastaisivat
empimättä, että ellei kaksi dollaria ole parempi kuin yksi, niin ei
kaksituhattakaan dollaria ole parempi kuin yksi. Sanoohan sen jo terve
järki."

"Juuri niin, ja sittenkin te olette aivan väärässä", pisti Grimshaw
väliin. "Minähän sanoin silloin, että ainoa syy, minkä tähden otimme
kapteeni Doanen osalliseksi yritykseemme, oli se, että me tarvitsimme
purjehdustaitoista henkilöä, koska meistä ei kukaan niitä asioita
ymmärrä. Te sanoitte silloin: Aivan niin, ja kuitenkin uskoitte
tietävänne enemmän kuin hän, koskette suostunut kolmen kronometrin
ottoon. Teitä peloittivat kustannukset. Se onkin ainoa asia, mikä
teidän aivoihinne mahtuu. Te tahdotte kaivaa maasta kymmenen
miljoonaa dollaria lapiolla, jonka olette romukauppiaalta tinkinyt
kuudellakymmenelläkahdeksalla sentillä."

Dag Daughtry ei voinut olla kuulematta näitä keskusteluja, joista
sukeutui pikemmin riitoja kuin neuvotteluja. Simon Nishikantalle ne
aina päättyivät "meri-ikävään", kuten merimiehet sanovat. Tuntikausiin
tuo suuttunut juutalainen ei puhunut sanaakaan eikä ollut kuulevinaan,
kun häntä puhuteltiin. Hän yritti maalata, mutta joutui äkkiä villin
raivon valtaan, repi harjoitelmansa, heitti ne kannelle, otti sitten
isoreikäisen rihlapyssynsä, istuutui perään ja ammuskeli jokaista
pyöriäisvalasta, maneettia ja delfiiniä, joka sukelsi esiin aalloista.
Hänelle näytti tuottavan suurta riemua se, että sai lähettää kuulia
jonkin ohivilahtavan koreanvärisen kalan ruumiiseen, siten ainiaaksi
lopettaa sen salamannopeat liikkeet ja kellauttaa sen kyljelleen, minkä
jälkeen se hitaasti vajosi meren syvyyteen.

Väliin, kun parvi isoja, mustia valaita ui ohitse, Simon Nishikanta
joutui aivan haltioihinsa tuskantuottamisen riemusta. Hänen onnistui
osua ehkä kymmenkuntaan mahtavaan valaaseen. Hänen kuulansa sattuivat
niihin kuin piiskaniskut. Ne hypähtivät ilmaan kuin iskun saaneet
nuoret hevoset tai pyrstöllään iskien sukelsivat veden pinnan alle
uidakseen sitten hurjaa vauhtia kauas merelle, jonne katosivat
kohiseviin kuohuihin.

Vanha Merikarhu pudisti surullisena päätään, ja Daughtry, josta myös
oli tuskallista nähdä viattomia eläimiä kiusattavan, tuli sääli
vanhusta, ja hän kiiruhti pyytämättä noutamaan kalliita sikareja --
kolme dollarilla. -- Grimshaw irvisteli harmissaan ja mutisi itsekseen:
"Sellainen lurjus! Sellainen haiseva elukka! Ei kukaan kunnon mies pura
kiukkuaan viattomiin eläimiin. Mutta hän on sellainen, että ellei hän
jostakin pidä tai jos joku sattuu arvostelemaan hänen ääntämistään tai
laskutaitoaan, niin hän voi kostoksi potkaista sen miehen koiraa ...
tai myrkyttää sen. Vanhaan hyvään aikaan oli meillä Colusassa tapana
hirttää tuollaiset vain puhdistaaksemme ilman, jota hengitimme."

Mutta kapteeni Doane ilmaisi suoraan vastenmielisyytensä:

"Kuulkaahan, Nishikanta", hän sanoi kalpeana, huulet kiukusta väristen,
"tuo on raakaa, ja ainoa, minkä sillä saatte aikaan, on se, että teitä
itseänne kohdellaan raa'asti. Minä tiedän mitä sanon. Teillä ei ole
oikeutta saattaa meitä kaikkia hengenvaaraan turhan tähden.
Eikö luotsilaiva _Annie Minea_ upottanut valas Golden Gate
salmessa? Nuorena ollessani purjehdin toisena perämiehenä
_Berncastle_-prikillä Hakodataan, ja sain silloin pumputa kaksi
vahtivuoroa, kun alus oli uppoamaisillaan vain siksi, että valas oli
sitä pyrstöllään huitaissut. Ja valaanpyytäjäfregatti _Essex_
upposi Etelä-Amerikan länsirannikolla kahdensadan meripenikulman päässä
maasta, minkä matkan pelastusveneet sitten saivat soutaa, ja tämä
sattui vain sen tähden, että iso naarasvalas löi sen säpäleiksi."

Mutta Simon Nishikanta oli niin pahalla päällä, ettei viitsinyt edes
vastata, vaan ammuskeli edelleen jokaista valasta, minkä huomasi.

"Muistan hyvin _Essexin_", virkkoi Vanha Merikarhu Dag
Daughtrylle. "Siitä teki lopun naarasvalas, jolla oli poikanen.
Laiva oli täydessä lastissa ja upposi vajaassa tunnissa. Yksi
pelastusveneistä hävisi tietymättömiin."

"Eikö yksi veneistä tullut Havaijiin?" kysyi Dag Daughtry
kunnioittavasti. "Ainakin minä tapasin kolmekymmentä vuotta sitten
Honolulussa erään vanhan miehen, joka väitti olleensa harppuunamiehenä
valaanpyytäjälaivalla, jonka valas oli upottanut Etelä-Amerikan
rannikolla. En ole sittemmin kuullut siitä puhuttavan, ennenkuin te nyt
mainitsitte sen, sir... Se on varmaan ollut sama laiva, vai mitä
arvelette?"

"Elleivät valaat ole upottaneet kahtakin laivaa Amerikan
länsirannikolla", vastasi Vanha Merikarhu. "Ei ole epäilystä siitä,
että ainakin _Essexin_ niin kävi. Onhan mahdollista, että mies,
josta puhuitte, oli ollut _Essexissä_."



13.


Kapteeni Doane ahersi uupumatta. Hän seurasi auringon päivittäistä
kulkua taivaalla, laski deklinaatioerotuksen, joka johtui maan
kääntymisestä akselinsa ympäri, ja laati lukemattomia olettamuksia ja
laski, kunnes hänen päänsä oli aivan pyörällä.

Simon Nishikanta teki kaikkien kuullen pilaa kapteenin puutteellisista
meritiedoista, kuten hän sanoi, ja maalaili vesivärikuvia hyvällä
tuulella ollessaan ja ammuskeli haikaloja, merilintuja ja kaikkia
mahdollisia merieläimiä, kun alakuloisuus ja meri-ikävä alkoi vaivata
eikä vieläkään näkynyt Leijonanpäätä, vanhan Merikarhun aarresaaren
korkeinta huippua.

"Näytän teille, etten ole kitupiikki", lausui Nishikanta kerran oltuaan
kovassa auringonpaahteessa viisi tuntia maston huipussa merelle
tähyämässä. "Kapteeni Doane, millä hinnalla luulisitte San Franciscosta
saavan ostaa kronometrejä -- käytettyjä, mutta hyviä, tarkoitan?"

"Sanokaamme sadalla dollarilla", kapteeni vastasi.

"Hyvä. Tämä ei ole kitupiikin ehdotus. Kustannukset sellaisen
kronometrin hankkimisesta olisi jaettu meidän kolmen kesken. Minä otan
nyt yksin maksaakseni koko hinnan. Sanokaa miehistölle, että minä,
Simon Nishikanta, maksan sata dollaria sille, joka ensiksi huomaa maan
herra Greenleafin ilmoittamalla leveys- ja pituusasteella."

Mutta merimiehet, joita kohta oli parvittain mastojen huipuissa,
pettyivät pahasti, sillä he saivat vain kaksi päivää jatkaa
tähystelyään. Tämä ei ollut yksistään Dag Daughtryn syytä, vaikka kyllä
sekin kepponen, mihin hän ryhtyi, olisi jo riittänyt tekemään lopun
heidän tähystelystään.

Dag Daughtry oli varastohuoneessa kajuutan lattian alla katsastamassa
olutlaatikoita, jotka oli otettu matkaan erikoisesti häntä varten. Hän
laski laatikot, epäili tulosta, jonka sai, sytytti tulitikun toisensa
jälkeen, laski uudelleen ja etsi sitten kaikkialta varastohuoneesta
toivoen löytävänsä jostakin lisää laatikoita.

Hän istuutui kajuutan lattiassa olevan luukun alle ja mietti pitkän
aikaa. -- Tässä on taas juutalainen pelissä -- hän ajatteli -- tuo sama
juutalainen, joka oli suostunut ottamaan _Mary Turnerille_ kaksi
kronometriä, mutta ei millään ehdolla kolmea. Sama juutalainen oli
sitoutunut hankkimaan riittävän olutvaraston, jotta Daughtry saisi
kuusi pulloansa joka päivä. -- Hovimestari laski varmuuden vuoksi
laatikot vielä kerran. Niitä oli kolme. Ja koska joka laatikossa oli
kaksi tusinaa pulloja ja hänen päivittäinen annoksensa oli puoli
tusinaa, niin oli selvää, että varasto, joka hänellä oli edessään,
kestäisi ainoastaan kaksitoista päivää. Eikä kahdessatoista päivässä
mitenkään ennättäisi purjehtia lähimpään satamaan, mistä saisi ostaa
olutta.

Kun hovimestari oli päässyt selville asiasta, hän ei hukannut
hetkeäkään. Kello oli neljännestä vailla kaksitoista, kun hän kapusi
ylös varastohuoneesta, painoi luukun kiinni ja kiiruhti kattamaan
pöytää. Hän palveli kohteliaana seuruetta päivällisen aikana, vaikka
hän vaivoin voi hillitä itsensä kaatamasta suurta liemimaljaa
hernekeittoineen Simon Nishikantan päähän. Itse asiassa häntä pidätti
vain ajatus siitä teosta, minkä hän äsken varastohuoneessa istuessaan
oli päättänyt suorittaa vielä saman päivän iltapuolella lastiruumassa,
missä vesitynnyreitä säilytettiin.

Kello kolme, kun Vanha Merikarhu luultavastikin torkkui hytissään
ja kapteeni Doane, Grimshaw sekä puolet laivan miehistöstä
riippui mastojen huipuissa koettaen manata Leijonanpäätä esiin
kirkkaansinisestä merestä, Dag Daughtry laskeutui alas portaita, jotka
avonaiselta aukolta johtivat lastiruumaan. Täällä olivat vesitynnyrit
monessa pitkässä rivissä, kapeat käytävät välillä.

Hovimestari veti povestaan poranvarren ja asetti siihen puolen tuuman
pituisen terän, minkä kaivoi esille housuntaskustaan. Hän laskeutui
polvilleen ja porasi ensimmäisen tynnyrin alareunaa, kunnes vesi pursui
esiin ja virtasi solisten ruumaan. Hän työskenteli nopeasti, poraten
tynnyrin toisensa jälkeen ja eteni yhä kauemmas lastiruuman pimeimpään
perukkaan. Kun hän tuli ensimmäisen rivin päähän, hän pysähtyi
kuuntelemaan monien puolentuuman levyisten purojen solinaa. Ja hänen
tarkka korvansa oli kuulevinaan samanlaista solinaa oikealta, siltä
taholta, missä seuraava tynnyrien välinen käytävä oli. Tarkkaavasti
kuunneltuaan hän erotti aivan selvästi kovaan puuhun uppoavan poran
kitinän.

Hetkistä myöhemmin Daughtry oli huolellisesti piilottanut poran varren
ja terän ja laski kätensä miehen olkapäälle, miehen, jota hän ei
hämärässä tuntenut, mutta joka oli polvillaan tynnyrin vieressä ja
porasi huohottaen reikää sen kylkeen. Rikollinen ei yrittänytkään
paeta, ja kun Daughtry sytytti tulitikun, hän näki edessään Vanhan
Merikarhun säikähtyneet kasvot.

"No, kaikkea sitä sattuu...!" mutisi hovimestari hämmästyneenä. "Miksi
helvetissä laskette veden pois?"

Hän tunsi vanhuksen ruumiin vapisevan pelosta, ja hänen mielensä
heltyi.

"Samapa se", hän kuiskasi. "Älkää pelätkö minua. Kuinka monta tynnyriä
olette jo porannut."

"Kaikki tässä rivissä", kuiskasi vanhus vastaan. "Ettehän mene
kertomaan ... noille toisille?"

"Kertomaan toisille?" Daughtry naurahti. "Voinpa sanoa teille, että
olen täällä samalla asialla, vaikka en voi käsittää, miksi te sitä
teette. Olen juuri saanut poratuksi kaikki tynnyrit ylähangan puolella.
Mutta sen sanon teille, herra Greenleaf, menkää täältä heti kaikessa
hiljaisuudessa, kun se vielä käy päinsä. Kaikki ovat ylhäällä
tähystämässä, eikä kukaan huomaa teitä. Minä suoritan loppuun tämän
tekosen ... ja jätän ainoastaan sen verran vettä, että se riittää ...
sanokaamme, kahdeksitoista päiväksi."

"Tahtoisin puhella kanssanne ... selittää asian", kuiskasi Vanha
Merikarhu.

"Aivan niin, herra Greenleaf, en kiellä olevani hiton utelias kuulemaan
sitä selitystä. Tulen luoksenne kajuuttaan kymmenen minuutin kuluttua,
niin että saamme jutella rauhassa. Mutta mitä tarkoituksia teillä
sitten lieneekin, olen teidän puolellanne. Minullekin sattuu sopimaan
parhaiten, että pääsemme pian satamaan, ja sitäpaitsi tunnen teitä
kohtaan suurta kiintymystä ja kunnioitusta, herra Greenleaf. Menkää
nyt. Tulen kymmenen minuutin kuluttua."

"Pidän teistä paljon, hovimestari", kuiskasi vanhus vapisevalla
äänellä.

"Ja minä pidän teistä, herra Greenleaf -- niin hiton paljon enemmän
kuin noista kullankalastajista. Mutta puhukaamme tästä toiste.
Menkäähän nyt. Minä lasken maahan loput vedestä."

Neljännestunnin kuluttua, kun kolme kullankalastajaa kieppui vielä
mastonhuipuissa, Charles Stough Greenleaf istui kajuutassa totilasin
ääressä, ja Dag Daughtry seisoi pöydän toisella puolen ja joi suoraan
olutpullosta.

"Ette ehkä ole osannut sitä arvata", aloitti Vanha Merikarhu
kertomuksensa, "mutta tämä on jo minun neljäs aarteenetsintäretkeni".

"Te tarkoitatte...?" sanoi Daughtry.

"Niin, aivan niin. Aarretta ei ole olemassakaan. Eikä ole koskaan
ollutkaan sen enempää kuin on ollut Leijonanpäätä, isoa venettä ja
salaisia merkkejä."

Daughtry repi hämmästyneenä tuuheata harmaata tukkaansa ja sanoi:

"Olette pettänyt minut täydelleen, herra Greenleaf. Olette saanut minut
uskomaan tuohon aarteeseen."

"Tunnustan, että tuo on erittäin hauska kuulla. Se osoittaa, etten ole
kovinkaan tyhmä, kun voin petkuttaa teidänkaltaistanne miestä. On
helppo pettää ihmisiä, jotka eivät ajattele mitään muuta kuin rahaa.
Mutta te olette toisenlainen. Ette elä yksistään rahan tähden. Olen
tarkannut, miten suhtaudutte koiraanne, mustaan poikaanne, olueen. Ja
juuri siksi, ettei teidän sydämenne riipu kiinni suuressa kätketyssä
aarteessa, on teitä vaikeampi pettää. Niitä, jotka intohimoisesti
haluavat jotakin, on hämmästyttävän helppo pettää. He ovat alhaisia
mieleltään. Jos heitä houkuttelee sadan dollarin voitolla, niin he
iskevät kuin kalat onkeen. Jos heille tarjoaa tuhat dollaria tai
kymmenentuhatta, niin he kadottavat viimeisenkin järkensä. Olen vanha
mies, hyvin vanha. Tahdon mielelläni elää, kunnes kuolen -- tarkoitan
elää kunniallisesti, mukavasti."

"Ja te pidätte pitkistä merimatkoista. Alan ymmärtää. Juuri kun he ovat
lähellä sitä paikkaa, missä -- aarretta ei ole, pakottaa jokin pieni
onnettomuus, kuten vesivaraston loppuminen, heidät palaamaan satamaan,
ja sitten he lähtevät uudelleen etsimään."

Vanha Merikarhu nyökkäsi, ja hänen auringon vaalentamat silmänsä
loistivat.

"_Emma Louisa_ esimerkiksi! Pidin sitä matkoilla yli puolitoista
vuotta vedenpuutteella ja muilla pienillä onnettomuuksilla. Sitäpaitsi
he maksoivat minun edestäni yhteen New Orleansin hienoimmista
hotelleista yli neljän kuukauden ajan ennen matkan alkua ja antoivat
minulle runsaat etumaksut, niin, oikein runsaat."

"Mutta kertokaa enemmän, herra Greenleaf, olen kovin utelias", Dag
Daughtry sanoi ja ryyppäsi viimeisen oluen pullostaan. "Se on
kerrassaan mainio kepponen. Tahtoisin oppia sen vanhojen päivien
varalle, mutta lupaan kunniasanallani, herra Greenleaf, etten rupea
kilpailemaan kanssanne. Aloitan sitten vasta, kun te olette poissa."

"Ensiksikin täytyy valita ihmisiä, joilla on rahaa -- paljon rahaa,
niin ettei tee mitään, jos he hiukan menettävätkin yrityksessä. Ja
sellaiset on myös helpompi saada innostumaan asiaan."

"Koska he ovat ahneempia", pisti hovimestari väliin. "Mitä enemmän
rahaa heillä on, sitä enemmän he tahtovat."

"Aivan niin. Ja saavathan he korvauksen rahoistaan. Sellaiset
merimatkat ovat heille erittäin terveellisiä. Lopultakaan en tee heille
mitään vahinkoa, vaan pelkästään hyvää."

"Mutta entä nuo arvet sitten -- haava teidän kasvoissanne ja puuttuvat
sormet? Te ette saanutkaan niitä isossa veneessä, kun merimies iski
puukkonsa teihin. Miten hitossa te olette ne saanut? -- Odottakaa
hetkinen, herra Greenleaf. Antakaa minun ensin täyttää lasinne."

Ja täytetyn lasin ääressä Charles Stough Greenleaf kertoi arpiensa
tarinan.

"Ensiksikin teidän tulee tietää, hovimestari, että minä olen ... no
niin, herrasmies. Minun nimeni esiintyy Yhdysvaltojen historiassa jo
aikoja ennen kuin ne olivat muodostuneet Yhdysvalloiksi. Olin toisena
luokallani korkeakoulussa, jonka nimeä en halua mainita. Muutoin ei se
nimi, jota käytän, ole omani. Olen itse tekaissut sen. Minulla on ollut
huono onni elämässä. Laivan kantta aloin polkea jo nuorena miehenä,
mutta _Wide Awaken_ kannella en ole milloinkaan ollut. Se laiva on
vain satua ja minun elinkeinoni nyt vanhoilla päivillä.

"Te kysyitte, kuinka sain tämän arven ja kadotin sormeni. Näin se kävi.
Oli aamu, juuri ylösnousun aika makuuvaunussa, kun se tapahtui. Koska
vaunu oli aivan täynnä, olin saanut tyytyä ylävuoteeseen. Siitä ei ole
vielä kovin kauan, muutamia vuosia vain. Olin silloin jo vanha mies.
Olimme matkalla Floridasta. Sattui junien yhteentörmäys korkealla
sillalla. Vaunut syöksyivät päällekkäin yhteen kasaan ja jotkut
putosivat yhdeksänkymmenen jalan korkeudelta kuivuneen joen uomaan. Se
oli kuiva, pohjalla oli vain vesirapakko, joka oli kymmenen jalkaa
läpimitaten ja kahdeksantoista tuumaa syvä. Sen ympärillä oli
kiviröykkiöitä. Minä osuin putoamaan rapakkoon.

"Se tapahtui näin. Olin juuri saanut kengät jalkaani, paidan ja housut
päälleni ja olin aikeissa laskeutua alas makuupaikaltani. Siinä istuin
juuri penkin reunalla jalat riipuksissa, kun veturit törmäsivät yhteen.
Vastaisen puolen vuoteet junailija oli jo korjannut.

"Siinä istuin siis jalat riipuksissa, enkä ollenkaan tiennyt, missä
olimme, rautatiesillallako vai tasaisella maalla, kun onnettomuus
sattui. Minä viskauduin tietenkin paikaltani, lensin lintuna yli
käytävän, sukelsin pää edellä vastakkaisen ikkunan läpi, heitin ilmassa
useampia kuperkeikkoja kuin haluan ajatellakaan ja olin, kumma kyllä,
melkein vaakasuorassa asennossa pudotessani tuohon vesilätäkköön. Se
oli ainoastaan kahdeksantoista tuuman syvyinen. Ajoin siitä pudotessani
kaiken veden pois ja sain sen sitten peitteeksi ylleni. Olin vaunussani
ainoa, joka pelastui. Vaunu sortui neljänkymmenen jalan päähän minusta,
ja siitä poimittiin ainoastaan ruumiita. En ollut edes pyörtynyt, kun
minut nostettiin lätäköstä. Ja kun lääkärit olivat minua kylliksi
puoskaroineet, olivat sormeni poissa ja minulla oli tuo arpi kasvoissa
ja -- sitä te ette voi nähdä -- olin kadottanut kolme kylkiluuta.

"Oh, minulla ei ollut valittamisen syytä. Ajatelkaa toisia, jotka
olivat olleet samassa vaunuosastossa -- kaikki olivat kuolleet. Pahaksi
onneksi satuin matkustamaan jäniksenpassilla enkä voinut vaatia
korvausta rautatieyhtiöltä. Mutta tässä olen nyt, varmaankin ainoa
ihminen, joka on tehnyt yhdeksänkymmenen jalan ilmamatkan, pudonnut
kahdeksantoista tuumaa syvään vesilätäkköön ja jäänyt sittenkin
henkiin. -- Hovimestari, olkaa hyvä ja täyttäkää lasini..."

Dag Daughtry täytti pyynnön ja avasi kuulemastaan innostuneena uuden
olutpullon itselleen.

"Jatkakaa, herra Greenleaf, jatkakaa", hän kuiskasi pyyhkien huuliaan.
"Entä aarteenetsijäjuttu. Aivan kuolen uteliaisuudesta. Terveydeksenne,
herra Greenleaf."

"Voinpa sanoa", jatkoi Vanha Merikarhu, "että synnyin hopealusikka
kädessäni, mutta se suli ja minusta tuli tuhlaajapoika. Vielä sain
syntyessäni ylpeyden, joka ei koskaan ole sulanut pois. Perheeni
hylkäsi minut -- ei tuon surkean rautatieonnettomuuden vuoksi, vaan
monien muiden seikkojen tähden, joita oli sattunut sekä ennen että
jälkeen. Ja minä -- minä annoin heidän elää rauhassa. Välitin viisi
heistä. Ei ollut muuten perheeni syy, että se minut hylkäsi. En koskaan
pyytänyt omaisteni apua. En antanut heille tietoja itsestäni. Annoin
hopealusikkani viimeisenkin tähteen sulaa -- se oli Etelän pumpulia --
ymmärrättekö -- Tengon kaakaota, Yacatanin kumia ja mahonkia! Ja
lopulta sain nukkua köyhien yömajoissa ja syödä hylkiöitten
viheliäisissä ruokapaikoissa. Monen monta kertaa seisoin puoliyön
aikana leipäjonossa ja aprikoin, kestäisinkö pyörtymättä, kunnes saisin
jotakin suuhuni."

"Ettekö koskaan valittanut perheellenne?" virkkoi Dag Daughtry
ihmetellen, kun vanhus vaikeni.

Vanha Merikarhu suoristautui, heitti päänsä taaksepäin ja painoi sen
jälleen alas sekä toisti sitten: "En, en valittanut milloinkaan.
Jouduin köyhäinhuoneelle eli kunnantaloon, kuten sitä nimitetään. Elin
surkeaa elämää. Elin kuin eläin. Kuusi kuukautta olin siellä kuin
eläin, mutta sitten keksin keinon. Aloin rakentaa tulevaisuutta
itselleni.

"Rakensin _Wide Awaken_. Panin sen kokoon lankku lankulta,
laudoitin sen, valitsin mastopuut, jopa jokaisen rakennusparrunkin
yksitellen ja pestasin itse koko miehistön, sekä merimiehet että
päällystön, annoin juutalaisen maksaa kulut ja purjehdin sitten
Etelämerellä, missä oli aarre haudattuna sylen syvyyteen saaren
hiekkaan.

"Katsokaas", hän selitti, "kaiken tämän tein mielikuvituksessani sinä
aikana, jolloin olin hoidokkina, haaksirikkoutuneiden miesten
köyhäintalossa."

Vanhan Merikarhun kasvot synkkenivät, ja hän tarttui oikealla kädellään
Daughtryn ranteeseen sulkien sen laihojen rautasormiensa väliin.

"Vasta pitkäaikaisella vaivalloisella työllä pääsin köyhäintalosta ja
sain toteutetuksi pienen, surullisen seikkailuni _Wide Awakella_.
Kuulkaahan, tein kaksi vuotta työtä köyhäinhuoneen pesulaitoksessa
puolentoista dollarin viikkopalkalla. Ainoalla terveellä kädelläni,
toinen hiukkasen apuna, lajittelin likaisia vaatteita ja laskin
lakanoita ja tyynynpäällisiä, kunnes vanha selkäni tuntui olevan
katkeamaisillaan ja rintaa pakotti, juuri siltä kohdalta missä
poisotettujen kylkiluiden olisi pitänyt olla. -- Te olette vielä nuori
mies..."

Daughtry irvisti tahtoen väittää vastaan ja pudisteli sakeata harmaata
tukkaansa.

"Te olette vielä nuori mies, hovimestari", penäsi vanhus hiukan
ärtyisästi. "Ette ole vielä koskaan ollut elämän ulkopuolelle
suljettuna. Köyhäinhuoneessa ihminen on elämän ulkopuolella.
Köyhäinhuoneessa ei ole mitään kunnioitusta vanhuutta tai edes ihmisen
elämää kohtaan. Kuinka sen sanoisinkaan? Siellä ei ole kuollut. Mutta
ei eläkään. Siellä on jotakin, joka kerran on elänyt ja nyt tekee
kuolemaa. Spitaalisia kohdellaan sillä tavoin. Samoin hulluja. Tiedän
sen. Kun olin nuori mies ja purjehdin merillä, tuli eräs toverini
hulluksi. Väliin hän raivosi, ja silloin me painiskelimme hänen
kanssaan, me väänsimme hänen kätensä melkein sijoiltaan, pieksimme
häntä, sidoimme hänet niin, ettei hän voinut liikahtaakaan, istuimme
hänen päälleen, ettei hän voisi vahingoittaa itseään tai laivaa. Ja
vaikka hän vielä eli, hän oli meille kuollut. Ymmärrättekö? Hän ei
ollut enää yksi meistä, meidän kaltaisemme. Hän oli jotakin muuta.
Siinä se on -- _jotakin muuta_. Samoin oli köyhäinhuoneessa. Me
hoidokit, me olimme _jotakin muuta_. Olettehan kuullut minun
juttelevan isonveneen helvetistä. Se on vain hauska seikkailu
verrattuna köyhäinhuoneeseen. Sen ruoka, lika, solvaukset, raaka
kohtelu -- sen kaikki eläimellisyys!

"Kaksi vuotta tein työtä pesutuvassa puolestatoista dollarista viikon.
Ja ajatelkaa minua, joka olin kasvanut ylellisyydessä, suuressa
ylellisyydessä, kuvitelkaa vanhoja kipeitä jalkojani, minun vanhaa
vatsaani, joka muisti nuoruudenaikaiset herkut, minun vanhaa suutani,
joka vielä tunsi maun eikä ollut kokonaan pilaantunut niistä kadotuksen
keitoksista, joista nuorena olin oppinut pitämään -- niin, kuten
sanottu, hovimestari, ajatelkaahan, että minä, joka aina olin ollut
antelias, tuhlaavainen, nyt säästin kuin saituri noita puoltatoista
dollariani koskemattomina, en milloinkaan pannut senttiäkään tupakkaan
enkä milloinkaan koettanut lepyttää jotakin hyvää ostamalla
vatsaparkaani, joka ei voinut sietää kurjaa, syötäväksi kelpaamatonta
ruokaa. Minä kerjäsin tupakkaa, huonoa, halpaa tupakkaa, viheliäisiltä
ikälopuilta raukoilta, jotka tuskin pysyivät jaloillaan. Ja kun tapasin
Samuel Merrivalin eräänä aamuna kuolleena viereisestä kopista, anastin
ensin hänen taskustaan tupakkatangonpuolikkaan, mikä oli koko hänen
jälkeenjättämänsä omaisuus, ja ilmoitin sitten vasta kuolemantapauksen.

"Oi hovimestari, kuinka huolellisesti säilytinkään puoltatoista
dollariani. Nähkääs, minä olin vanki, joka pienellä käsisahalla avasi
itselleen tien vapauteen. Minä sahasin aukon vankilani seinään!" --
Vanhuksen ääni kohosi kimakaksi riemuitsevaksi vinkunaksi. --
"Hovimestari, minä sahasin aukon seinään!"

Dag Daughtry kohotti olutpulloaan virkkaen vakavana ja liikutettuna.

"Juon terveydeksenne, herra Greenleaf."

"Kiitos, hovimestari ... te ymmärrätte", vastasi Vanha Merikarhu
teeskentelemättömän arvokkaasti ja kilisti lasiaan Daughtryn pulloa
vasten katsoen häntä suoraan silmiin.

"Minulla olisi ollut satakuusikymmentä dollaria jättäessäni
köyhäintalon", vanhus jatkoi. "Mutta kadotin kaksi viikkoa influenssan
ja yhden viikon kirotun keuhkopussin tulehduksen vuoksi, joten
minulla jättäessäni sen elävien vainajien olinpaikan oli vain
sataviisikymmentäyksi dollaria ja viisi senttiä."

"Ymmärrän, herra Greenleaf", keskeytti Daughtry syvää ihailua tuntien.
"Pienestä rahasta oli tullut murtokanki, ja sillä aioitte nyt raivata
itsellenne tien takaisin elämään."

Charles Stough Greenleafin arpiset kasvot ja vetiset silmät säteilivät,
kun hän kohotti lasinsa.

"Maljanne, hovimestari. Te ymmärrätte. Ja te olette ilmaissut sen
hyvin. Lähdin murtautumaan jälleen sisälle elämän taloon. Se oli
murtokanki, tuo mitättömän pieni rahasumma, jonka olin kerännyt kahden
vuoden orjuudella. Muistakaa se! Entiseen aikaan, ennenkuin
hopealusikka oli sulanut, olin heittänyt sellaisen summan huolettomasti
panoksena korttipeliin. Mutta kuten sanoitte, palasin murtovarkaan
tavoin murtautuakseni takaisin elämään ja tulin Bostoniin. Te käytätte
taitavasti vertauksia, ja minä juon teidän maljanne."

Jälleen lasi ja pullo kilahtivat vastakkain, ja molemmat miehet joivat
katsoen toisiaan silmästä silmään, ja molemmat tunsivat, että ne
silmät, joihin he katsoivat, olivat rehelliset ja että ne ymmärsivät.

"Mutta murtokankeni oli kovin heikko, hovimestari. En tohtinut
heittäytyä sen varaan koko painollani, tehdäkseni uhkayrityksen.
Vuokrasin huoneen pienestä, mutta siististä hotellista ... se oli
Bostonissa, kuten varmaan jo sanoinkin. Oi, kuinka säästelin kankeani!
Söin juuri sen verran, että pysyin hengissä. Mutta tarjosin usein muille
-- tarkoin valituille henkilöille -- ryypyt, tarjosin kuin olisin ollut
varakas mies; sehän teki juttuni uskottavaksi. Ja ollen itsekin
juopuvinani latelin satuani _Wide Awakesta_, isostaveneestä, salaisista
luotauksista, ja aarteesta, joka oli hiekassa -- sylen syvällä hiekassa.
Se oli kirjallinen, se oli sielullinen vaikutuskeino. Se viekoitteli
suolaisen veden tuoksulla, rohkeilla retkillä ja rikkaalla aarteella.

"Olette kai huomannut tämän kultakimpaleen minun kellonperissäni.
Siihen aikaan minulla ei vielä ollut varaa sellaiseen, mutta sen sijaan
minä puhuin kullasta, Kalifornian kullasta, lukemattomista
kultakimpaleista. Se oli kirjallista. Se antoi paikallisväriä.
Myöhemmin, tehtyäni ensimmäisen retkeni, kykenin hankkimaan
kultakimpaleen. Se oli syötti, johon ihmiset tarttuivat kuin kalat
onkeen. Nämä sormukset ovat myöskin syöttejä. Nykyään ette näe missään
tällaisia sormuksia. Kun aloin rikastua, ostin ne. Katsokaa tätä
kultakimpaletta. Puhellessani leikin sillä huolettomasti, kertoilen
suuresta kulta-aarteesta, jonka me hautasimme hiekkaan. Kullan säihke
herättää minussa uusia muistoja. Puhun isostaveneestä, nälästämme ja
janostamme ja kolmannesta perämiehestä, vaaleasta nuorukaisesta, jonka
poskea partaveitsi ei vielä ollut koskettanut, ja kerron, kuinka hän
juuri käytti sitä painona onkiessamme kaloja.

"Mutta palatkaamme Bostoniin. Kun muka olin juonut itseni humalaan,
kerroin lukemattomia merimiesjuttuja satunnaisille juomaveikoilleni --
noille yksinkertaisille naudoille, joita halveksin. Mutta huhu levisi,
ja eräänä päivänä tuli nuori sanomalehtimies haastattelemaan minua
aarteen ja _Wide Awaken johdosta_. Minä olin loukkaantuvinani,
suuttuvinani. Tuskastelin, hyvä hovimestari, teeskentelin. Itse asiassa
olin sydämestäni iloinen kieltäessäni haastattelun tuolta
nuorukaiselta, sillä tiesin varmasti hänen saaneen juomaveikoiltani
kuulla jo kyllin paljon yksityiskohtia.

"Aamulehdet sisälsivät kaksi tiheästi painettua palstaa minun
seikkailuistani. Luonani alkoi käydä vieraita. Tutkin heitä tarkoin.
Monellakaan, joka halusi olla mukana seikkailussa, ei ollut itsellään
varoja. Ne minä pilaillen karkotin ja odotin edelleen ja itse söin
entistä vähemmän pienen omaisuuteni hupenemistaan huvetessa.

"Vihdoin tuli hän, iloinen, nuori tohtorini, ja hän oli hyvin rikas.
Sieluni lauloi ilosta, kun näin hänet. Viimeiset kaksikymmentäkahdeksan
dollariani muistuttivat minulle, että pian uhkasi köyhäinhuone tai
kuolema. Olin jo päättänyt valita kuoleman mieluummin kuin palata sen
kurjan vankilan eläväin vainajain pariin. Mutta minun ei tarvinnut
palata sinne eikä minun tarvinnut kuollakaan. Iloisen nuoren tohtorin
veri lämpeni hänen ajatellessaan Etelämerta. Suitsutin hänen
sieraimiinsa kaukaisten maitten kukkalemun kyllästyttämää ilmaa ja
loihdin hänen silmiinsä ihastuttavina näkyinä pasaatipilvet ja
monsuunitaivaan, palmusaaret ja koralliriutat.

"Hän oli iloinen vallaton koiranpentu, suurenmoisen antelias
huolettomuudessaan, peloton kuin leijonanpenikka ja villi, hiukan
hurjistunut ainaisten hullutusten ja päähänpistojen takoessa hänen ylen
kekseliäässä päässään -- korvat auki nyt, hovimestari! Ennenkuin
lähdimme matkalle _Cloucester_-kuunarilla, jonka hän oli ostanut
ja varustanut kuntoon, hän kutsui minut kotiinsa antamaan neuvoja hänen
omissa matkavarusteluissaan. Tarkastelimme juuri erästä vaatekomeroa,
kun hän äkkiä sanoi: 'Tulee mieleeni, että mitähän tyttöseni sanoo
pitkästä poissaolostani. Mitä sanotte? Ottaisinko hänet mukaani?'

"En ollut tiennyt, että hänellä oli vaimo tai 'tyttönen'. Ja ilmaisin
hämmästykseni ja epäilyni.

"'Vain siksi, ettette usko minua, otan hänet mukaani matkalle', hän
virkkoi vallattomasti nauraen hämmästykselleni. 'Tulkaa mukaan, niin
saatte nähdä hänet.'

"Hän vei minut suoraan makuuhuoneeseensa, sänkynsä viereen, kohotti
peitettä ja näytti minulle hentojäsenisen egyptiläistytön muumion, joka
näytti nukkuneen siinä tuhat vuotta.

"Tyttö seurasi meitä tuolle pitkälle, turhalle Etelämerenmatkalle, ja
minäkin aivan rakastuin siihen suloiseen olentoon."

Vanha Merikarhu tuijotti uneksien lasiinsa, ja Dag Daughtry käytti
hyväkseen hänen vaitioloaan kysyäkseen:

"Entä nuori tohtori? Miten hän suhtautui siihen, että ette
löytäneetkään aarretta?"

Vanhan Merikarhun kasvoja kirkasti ilo.

"Hän nimitti minua ihastuttavaksi vanhaksi veijariksi kiertäen kätensä
olkapäitteni ympäri sen sanoessaan. Oi, hovimestari, aloin pitää tuosta
nuoresta miehestä kuin omasta kelpo pojasta. Ja käsi yhä minun
olkapäälläni -- ja minä tiesin, ettei se ollut pelkästään vain
kohteliaisuutta -- hän kertoi, että olimme tuskin päässeet River
Plattelle, kun hän huomasi petokseni. Nauraen ja vähän väliä taputtaen
minua olkapäähän, enemmän hyväillen kuin iloaan osoittaakseen, hän
huomautti, että kertomuksessani oli ristiriitaisuuksia (ne korjasin
sitten hänen avullaan ja hyvin korjasinkin), ja selitti, että matka oli
ollut ihana ja saattanut hänet ainaiseen kiitollisuudenvelkaan minulle.

"Mitä voin tehdä? Kerroin hänelle vaiheeni ja seikkailuni. Hänelle
sanoin myös oikean nimeni ja kerroin, mistä häpeästä olin sen
pelastanut lakkaamalla sitä käyttämästä.

"Niin, hän laski kätensä olkapäälleni..."

Vanha Merikarhu vaikeni, ääni petti, ja pari kyyneltä vieri poskelle.

Dag Daughtry kilisti ääneti hänen kanssaan, ja otettuaan pari kulausta
lasistaan vanhus voitti liikutuksensa.

"Hän pyysi, että muuttaisin hänen luokseen, ja vielä samana päivänä,
kun saavuimme Bostoniin, hän vei minut suureen autioon taloonsa. Hän
aikoi myös puhua lakimiestensä kanssa minun ottamisestani perheeseen --
se houkutteli hänen mielikuvitustaan. 'Otan teidät molemmat
perheeseeni, teidät ja Istharin.' -- Isthar oli pienen muumiotytön
nimi.

"Näin olin jälleen päässyt elämän taloon ja olin tulemaisillani
kunnioitetun perheen lailliseksi jäseneksi. Mutta elämä pettää meitä
yhtenään.

"Kahdeksantoista tuntia myöhemmin, aamulla, löysimme hänet kuolleena
sängystään pienen muumiotytön vierestä. Sydänhalvausko vaiko verenvuoto
aivoissa -- sitä en saanut milloinkaan tietää.

"Pyysin ja rukoilin, että heidät haudattaisiin yhdessä. Mutta hänen
serkkunsa ja tätinsä olivat jäykkää ja kylmää uusenglantilaista väkeä,
ja he lahjoittivat Istharin museoon, ja minua he kehottivat viikon
kuluessa poistumaan talosta. Lähdin tieheni tunnin kuluttua, ja he
tarkastivat vähät tavarani, ennenkuin antoivat minun mennä.

"Lähdin New Yorkiin. Siellä toistui sama juttu, minulla oli nyt vain
enemmän rahaa ja voin hoitaa asiani kunnollisesti. Samoin kävi New
Orleansissa ja Galvestonissa. Tulin Kaliforniaan. Tämä on viides
matkani. Oli kova työ saada nuo kolme innostumaan asiaan, kulutin koko
pienen omaisuuteni, ennenkuin he kirjoittivat sopimuksen alle. He
olivat sanomattoman alhaisia. Antaa minulle rahoja etukäteen! Pelkkä
ajatuskin siitä oli mahdottomuus. Mutta minä odotin aikani, hankin
pitkän hotellilaskun, tilasin lopuksi runsaan varaston sikareja ja
likööriä kuunarin omistajan maksettavaksi. Voi, mikä elämä siitä nousi!
Kaikki kolme raivosivat ja repivät tukkaansa ... minunkin tukkaani. He
sanoivat, ettei se käynyt päinsä. Silloin minä heti sairastuin. Sanoin,
että he kiusasivat minun hermojani ja tekivät minut sairaaksi. Kuta
enemmän he raivosivat, sitä sairaammaksi tulin. Silloin he myöntyivät.
-- Ja tässä me nyt olemme ilman vettä ja ohjaamme todennäköisesti pian
kulkumme Marquesas-saaria kohti täyttääksemme vesisäiliömme. Sitten he
palaavat tänne ja yrittävät uudelleen."

"Luuletteko?"

"Kyllä heidät tunnen." Vanha Merikarhu hymyili. "He palaavat varmasti.
He ovat pikkumaisia, ahnaita hulluja, jotka eivät koskaan saa
kyllikseen kultaa."

"Hulluja! Hulluja kaikki tyynni! Hullujen laiva!" huudahti Dag Daughtry
riemuissaan toistaen mitä äsken oli lastiruumassa sanonut, kun hän oli
porannut viimeisen tynnyrin ja kuuli juomaveden solisten virtaavan pois
sekä huomasi, että Vanha Merikarhu ja hän olivat samassa työssä.



14.


Varhain seuraavana aamuna aamuvahti, jonka tehtävänä oli tuoda päivän
vesivarasto keittiöön ja kajuuttaan, huomasi, että tynnyrit olivat
tyhjiä. Herra Jackson kävi tästä niin levottomaksi, että hän heti
hälyytti kapteeni Doanen, eikä ollut kulunut montakaan minuuttia,
ennenkuin tämä oli herättänyt Grimshaw'n ja Nishikantan kertoakseen
heille onnettomuudesta.

Aamiainen oli kovin jännittävä Vanhalle Merikarhulle ja Daughtrylle,
sillä kolmikko raivosi ja vaikeroi. Etenkin kapteeni Doane oli
suunniltaan harmista. Simon Nishikanta puhkesi synkkiin kirouksiin sitä
konnaa kohtaan, joka oli tehnyt ilkityön, ja kuvaili, mitkä kamalat
rangaistukset häntä odottaisivat. Grimshaw puristeli yhtä mittaa
mahtavia lihanpunaisia nyrkkejään, aivan kuin hän olisi kiristänyt
jotakin kurkusta.

"Muistanpa, kuinka vuonna '47 -- ei '48, niin '48", lörpötteli Vanha
Merikarhu. "Silloin olin samanlaisessa ellen vieläkin pahemmassa
pulassa. Meitä oli kuusitoista isossaveneessä. Ajauduimme Glisterin
matalikolle. Sen nimen matalikko sai sen jälkeen kun meidän pieni,
sievä laivamme löysi sen eräänä pimeänä yönä ja sai jättää sinne
runkonsa. Matalikko on merkitty amiraliteetin karttoihin, kapteeni
Doane voi sen todistaa..."

Ei kukaan muu kuunnellut kuin Dag Daughtry, joka tarjoili paahdettua
leipää ja ihmetteli Vanhan Merikarhun mielenmalttia. Mutta Simon
Nishikanta, joka sattui huomaamaan, että vanhus laverteli taas jotakin,
ärjäisi vihaisesti:

"Vaiti. Suu kiinni. En jaksa kuulla teidän ainaista 'muistanpa'."

Vanha Merikarhu oli hämmästyvinään, aivan kuin olisi erehtynyt
kertomuksessaan.

"Ei, vakuutan teille", hän jatkoi, "vanha kieleni lienee erehtynyt. Ei
se ollut _Wide Awake_, se oli vain priki _Glister_. Sanoinko
_Wide Awake? Glister_ se oli, pieni sievä priki, leikkilaiva
melkein. Keula oli kuparia. Rakenteeltaan se oli siro kuin delfiini.
Oikea aaltojenhalkoja ja myrskylintu se oli. Nopea liikkeissään. Kyllä
oli vahdeilla työtä, kun se pääsi vauhtiin. Minä olin superkargöörinä.
Lähdimme New Yorkista, ilmeisesti lounaisrannikkoa kohti, mutta
suljetuin määräyksin..."

"Jumalan nimessä, vaietkaa, vaietkaa! Teette minut hulluksi
loruillanne!" huusi Nishikanta todella suunniltaan. "Armahtakaa
toki! Mitä minä välitän teidän _Glisteristänne_ ja salaisista
määräyksistänne."

"Salaiset määräykset", jatkoi Vanha Merikarhu kasvot ilosta loistaen.
"Niissä sanoissa on taikavoimaa." Lausuessaan hän ikäänkuin hyväili
sanoja. "Niinä aikoina, hyvät herrat, laivat vielä purjehtivat
toisinaan salaisin määräyksin. Ja superkargöörinä -- pieni pääomani
sijoitettuna yritykseen, ja oikeutettuna voitto-osuuteen -- olin
tärkeämpi henkilö kuin itse kapteeni. Salaiset määräykset eivät olleet
hänellä, vaan minulla. Vakuutan, etten itsekään tiennyt, mitä ne
sisälsivät. Vasta kun olimme sivuuttaneet Kap Hornin ja purjehtineet
kappaleen matkaa Tyynellemerelle, mursin sinetin ja sain tietää, että
meidät oli määrätty Van Diemenin maahan. Siihen aikaan sitä sanottiin
Van Diemenin maaksi..."

Se oli oikea yllätysten päivä. Kapteeni Doane yllätti perämiehen
varastamasta tietoja laivan asemasta väärällä avaimellaan hänen
kirjoituspöytänsä laatikosta. Siitä tuli kohtaus, mutta ei mitään
muuta, sillä suomalainen oli aivan liian kookas ja voimakas
tappelutoveriksi, ja kapteeni Doane tyytyi ainoastaan haukuskelemaan
hänen menettelyään lakkaamatta toistaen: "Niin, sir", "ei, sir" ja
"Valitan kovin, sir".

Tärkein yllätys sattui varmaankin Dag Daughtrylle, vaikkei hän itse
sitä silloin vielä ymmärtänyt. Kun laivan suunta oli muutettu ja kaikki
purjeet nostettu ja Vanha Merikarhu oli ilmoittanut hänelle, että
Taiohae Marquesas-saarilla oli nyt heidän päämääränsä, ryhtyi Dag
Daughtry iloisena ajamaan partaansa. Yksi huoli hänellä vielä kuitenkin
oli. Hän ei ollut aivan varma siitä, oliko niin kaukaisessa maailman
kolkassa kuin Taiohaessa saatavana hyvää olutta.

Kun hän, suurin osa kasvoja saippuavaahdon peitossa, valmistautui
ensimmäisen kerran vetäisemään partaveitsellä, hän huomasi tumman
kohdan ihossaan, kulmakarvojen välillä, hiukan niiden yläpuolella.
Saatuaan partansa ajetuksi hän kosketti tummaa pilkkua ja ihmetteli,
kuinka juuri se kohta oli voinut ahavoitua. Mutta koskettaessaan sitä
hän ei tuntenut mitään. Tumma kohta oli kuoleentunut.

"Kummallista", hän ajatteli, mutta sitten hän kuivasi kasvonsa ja
unohti koko asian.

Yhtä vähän kuin hän tiesi, mitä kauhuja se tumma pilkku toi mukanaan,
hän aavisti, että Ah Moyn vinot silmät olivat jo aikoja sitten sen
keksineet ja tarkkasivat sitä päivä päivältä kasvavalla pelolla.

Luovien kaakkoispasaatia vastaan _Mary Turner_ aloitti pitkän
matkansa Marquesas-saarille. Miehistö oli iloissaan. He olivat vain
yksinkertaisia merimiehiä, mutta kumminkin he ottivat riemuiten vastaan
uutisen, että purjehdittiin troopilliselle saarelle täyttämään
vesisäiliöitä. Kolme toverusta kajuutassa oli huonolla tuulella, ja
Nishikanta puhui suorastaan solvaten kapteeni Doanesta ja epäili,
löytäisikö hän Marquesas-saaria. Välikannen kanssissa kaikki olivat
iloisia -- Dag Daughtry siitä syystä, että tiesi pian saavansa
palkkansa ja oli varma, että hankittaisiin uusi olutvarasto; Kwaque
iloitsi, koska hänen herransakin oli iloinen, ja Ah Moy siksi, että
toivoi pian voivansa paeta laivasta ja jättää molemmat spitaaliset,
joiden kanssa oli joutunut asumaan.

Miksi otti osaa yleiseen iloon kanssissa ja teki ahkerasti työtä
herransa kanssa oppiakseen ulkoa viidennen laulunsa. Se oli "Näytä
tietä, kirkas pilvi". Laulussaan, joka lopuksikin oli vain koulittua
ulvontaa, Miksi etsi jotain, tietämättä itsekään mitä. Itse
asiassa se etsi _kadonneita tovereitaan_, esihistoriallisen ajan
koiralaumoja, jolloin koirat eivät vielä olleet joutuneet elämään
ihmisten tulilla, jolloin ihmiset eivät vielä osanneet tehdä tulta
eivätkä vielä olleet ihmisiä.

Se oli tosin elänyt vain kaksi vuotta tässä maailmassa, joten sillä ei
ollut omia kokemuksia kadonneista tovereista. Monen tuhannen sukupolven
ajan sen esi-isät olivat eläneet laumasta erillään, mutta syvällä sen
joka lihakseen ja hermoon juurtuneena eli muisto erämaa-ajoista, jolloin
johtajat olivat juosseet lauman rinnalla kuin varjot, ponnistaen
voimansa äärimmilleen ja saaden toiset ponnistelemaan. Miksin nukkuessa
nämä alkuaikojen muistot väliin kohosivat sen tajuntaan. Nämä unet
olivat todellisia kuin elämä, mutta herättyään Miksi muisti ne vain
hämärästi, mikäli muisti niitä ollenkaan. Mutta kun se nukkui tai lauloi
hovimestarin kanssa, se kaipasi kadonneita tovereitaan ja innostui
etsimään kadonnutta tietä takaisin niiden luo.

Hereillä ollessaan Miksillä oli muita eläviä tovereita: oli hovimestari,
Kwaque, Cocky ja Saul, ja se seurasi niiden kintereillä samoin kuin sen
esi-isät olivat seuranneet heimolaisiaan yhteisillä retkillään. Nyt oli
lauman alueena vain välikannen kanssi, ja sieltä se vaelsi ulos avaraan
maailmaan, jona oli _Mary Turner_, levottomalla merellä keinuileva
laiva.

Mutta kanssin asukkaat olivat Miksille muutakin kuin pelkkä
toverilauma. Kanssi oli taivas, sillä Jumala asui siellä. -- Ihmiset
keksivät varhain Jumalan, usein se oli kiveä tai savea tai tulta, ja
ihmiset panivat sen asumaan puihin, vuorille tai tähtien joukkoon. Näin
teki ihminen siksi, että hän huomasi olevansa katoavainen ja häviävänsä
heimosta tai perheestä -- tai miten hän lie nimittänytkään ryhmäänsä,
joka oli vain ihmislauma. Mielikuvituksessaan hän silloin loi uuden
toverijoukon, johon hän voi kuolemansa jälkeen liittyä. Peläten
pimeyttä, jonne hän näki kaikkien vaipuvan, hän rakensi pimeyden taakse
valoisamman maailman, autuaamman metsästysmaan, kauniimman ja komeamman
juhlasalin ja pitopaikan ja nimitti sen "taivaaksi".

Nykyajan alkeellisimpain alkuihmisten tavoin Miksi ei laatinut
itselleen varjoa omasta varjostaan sitä Jumalana palvellakseen. Se ei
palvellut varjoja. Se palvoi todellista, ilmielävää Jumalaa, ei oman
nelijalkaisen, karvaisen muotonsa mukaista kuvaa, vaan elävää,
kaksijalkaista, karvatonta, pystyssä kulkevaa olentoa hovimestarin
hahmossa.



15.


Jos pasaatituuli ei olisi tyyntynyt jo toisena päivänä sen jälkeen kun
laiva oli kääntynyt Marquesas-saaria kohti; jos kapteeni Doane ei olisi
päivällispöydässä valitellut sitä, että hänellä oli ainoastaan yksi
kronometri; jos Simon Nishikanta ei olisi raivostunut siitä ja mennyt
kannelle rihlapyssyineen surmatakseen jonkun meren asukkaista, ja jos
tämä meren asukas, joka sattui nousemaan pintaan aivan laivan vieressä,
olisi ollut delfiini, pyöriäisvalas, makrilli tai joku muu kuin
kahdeksankymmenen jalan pituinen naarasvalas poikasineen -- jos tästä
tapauksien ketjusta olisi puuttunut jokin rengas, niin _Mary
Turner_ olisi epäilemättä päässyt Marquesas-saarille, täyttänyt
vesiastiansa ja lähtenyt jälleen aarretta etsimään, ja Miksin,
Daughtryn, Kwaquen ja Cockyn kohtalot olisivat muodostuneet aivan
toisenlaisiksi ja ehkä vähemmän kauheiksi.

Mutta nyt oli ketjussa kaikki renkaat. -- Ei tuntunut tuulen
henkäystäkään. Kuunari keinuili mahtavilla, sileillä mainingeilla.
Isossapurjeessa kuului hiljaista suhinaa ja köysistössä kajahteli, kun
Simon Nishikanta ampui kuulan pienen valaanpoikasen ruumiiseen. Kuin
ihmeen kautta kuula surmasi valaanpoikasen. Melkein yhtä helppoa olisi
tappaa elefantti hernepyssyllä. Mutta poikanen ei kuollut heti. Se
herkesi hyppelemästä ja makasi hetkisen väristen meren pinnalla. Emo
oli samalla hetkellä, jona luoti sattui, sen vieressä, ja ne, jotka
katselivat sitä laivankannelta, huomasivat selvästi, että se kävi hyvin
levottomaksi. Se sysäsi poikasta mahtavalla ruumiillaan, kierteli sen
ympärillä, asettui sitten sen viereen ja alkoi jälleen sysiä. Kaikki,
jotka olivat _Mary Turnerissa_, sekä päällystö että miehistö
seisoivat laidan luona ja tarkastelivat levottomina hirviötä, joka oli
laivan pituinen.

"Ajatelkaa, jos meidän laivamme kävisi kuin Essexin", virkkoi Dag
Daughtry Vanhalle Merikarhulle.

"Se olisi aivan oikein meille", tämä vastasi. "Oli tarpeetonta ampua --
ajattelematon ja julma teko."

Miksi, joka huomasi, että alhaalla vedessä tapahtui jotakin, mutta ei
voinut nähdä sinne laidan yli, hyppäsi kajuutan katolle ja alkoi
käheästi haukkua hirviön nähdessään. Kaikkien silmät suuntautuivat
kauhistuneina koiraan ja hovimestari vaiensi sen kuiskauksella.

"Tämä on viimeinen kerta", mutisi Grimshaw kiukusta värisevällä äänellä
Nishikantalle. "Jos vielä kerrankin tällä matkalla ammutte valasta,
väännän niskanne nurin. Niin, katsokaa vain minua. Tarkoitan juuri
sitä, mitä sanon. Puristan silmät päästänne, roisto."

Juutalainen hymyili väsyneesti ja vikisi: "Ei tässä mitään tapahdu. En
usko, että _Essexiäkään_ valas upotti."

Emonsa yllytyksestä kuoleva poikanen ponnisteli epätoivoisesti
päästäkseen uimaan, mutta ei onnistunut, se vain huojui sinne tänne.

Poikasensa ympärillä kiertelevän valasemon kylki osui kerran _Mary
Turnerin_ vasemman puolen alle. Laiva kallistui oikealle kyljelle
perän kohotessa runsaan metrin. Eikä tämä ollut pelkkä sattuma. Valas
vavahti koskettaessaan laivan runkoa ja huitaisi pyrstöllään. Isku
sattui laitaan juuri etumaston etupuolelle, teki siihen reiän aivan
kuin sikarilaatikkoon ja mursi etukannen.

Siinä kaikki. Laivallaolijat tuijottivat kauhistuneina merihirviötä,
joka oli suunniltaan surusta kuolevan poikasensa tähden.

Noin tunnin ajan valaanpoikanen ponnisteli turhaan päästäkseen uimaan.
Sillä välin kuunari ja molemmat valaat ajautuivat yhä kauemmaksi
toisistaan. Sitten valaanpoikanen päästi valittavan äänen ja alkoi
raivoisasti kieriskellä ja pieksää pyrstöllään.

"Se on kuolinkamppailua", virkkoi Vanha Merikarhu heltyneenä.

"Nyt se on kuollut", sanoi kapteeni Doane viiden minuutin kuluttua.
"Kuka olisi uskonut? Kiväärin kuula! Toivon, että saisimme edes puoli
tuntia kestävän tuulenpuuskan päästäksemme hiukan kauemmaksi noista
vaarallisista naapureista."

"Tämä olisi voinut olla meidän tuhomme", sanoi Grimshaw.

Kapteeni Doane pudisti päätään, levottomana silmäillen löysiä purjeita
ja tarkastellen, eikö näkyisi värähdystäkään meren pinnassa. Mutta
kaikkialla oli liikkumattoman tyyntä ja isot mainingit kohoilivat
loivien kukkulain tavoin, harmaina kuin elohopea.

"No, kaikki käy hyvin", Grimshaw virkkoi. "Se on jo menossa, ui suoraan
poispäin meistä."

"Tietysti kaikki käy hyvin, kuka on muuta ajatellutkaan", rähisi
Nishikanta kuivaten hikeä otsaltaan ja kaulaltaan ja toisten tavoin
katsellen pois uivaa valasta. "Kyllä tekin olette hienoa joukkoa, kun
säikähdätte kalaa."

"Näin kyllä, että olitte tavallista keltaisempi naamaltanne", Grimshaw
ivasi. "Teillä oli sydän kurkussa."

Kapteeni Doane veti syvään henkeä. Hän tunsi mielensä niin
keventyneeksi, ettei ollenkaan välittänyt tästä riidasta.

"Keltainen olitte kuin olitte", jatkoi Grimshaw, "enempi ei ollut
mahdollista". Sitten hän nyökkäsi Vanhaan Merikarhuun päin. "Tuossa
näette rehdin miehen. Hän ei ainakaan ollut keltainen. Hän ei
räpäyttänyt silmäänsäkään, ja hän käsitti kuitenkin vaaran paremmin
kuin me. Jos minun pitäisi valita haaksirikko asumattoman saaren
rannalla joko hänen kanssaan tai teidän kanssanne, valitsisin tuhat
kertaa ennemmin hänet. Jos..."

Mutta merimiesten huuto keskeytti hänet.

"Laupias Jumala", mutisi kapteeni Doane itsekseen.

Iso naarasvalas oli kääntynyt takaisin ja tuli suoraan heitä kohti. Sen
vauhti oli niin kova, että nokan edessä kuohui hyökylaine.

"Pitäkää kiinni, pojat, jokainoa!" huusi kapteeni Doane.

Kaikki etsivät tukea kestääkseen iskun. Henrik Gjertsen, ruorimies,
asettui jalat haralleen, kumartui ja tarttui molemmin käsin tukevasti
ruorirattaaseen. Monet miehistä pakenivat välikannelta peräkannelle ja
toiset kiipesivät köysistöön. Daughtry tarttui toisella kädellään
laitaan ja kietoi vapaan käsivartensa Vanhan Merikarhun ympäri.

Kaikki pysyttelivät kiinni jossakin. Valas iski _Mary Turneriin_
aivan etuvantin taakse. Siitä seurasi parikymmentä tapausta, joita
mikään silmä ei voinut kerralla huomata. Merimies, joka oli kiivennyt
köysistöön, lensi päistikkaa mereen väylinki molemmissa käsissä, mutta
toinen merimies ennätti tarttua hänen nilkkoihinsa ja sai hänet
pelastetuksi. Kuunari natisi ja huojui, alahanka kohosi ilmaan,
ylähanka painui niin, että vesi virtasi sisään laidan yli. Miksi, joka
seisoi kajuutankatolla, luisui alas jyrkkää vierrettä myöten ylähangan
puolelle ja hävisi muristen ja käpälillään räpiköiden kuohuvaan veteen.
Etumaston perävantti irtaantui, ja etumärssytanko kaatui kuin juopunut
ylähangan puolelle.

"Se tuntui", virkkoi Vanha Merikarhu.

"Herra Jackson", huusi kapteeni Doane perämiehelle, "olkaa hyvä ja
tarkastakaa pumput".

Perämies totteli, katseltuaan levottomana valasta, joka oli kääntynyt
ja uida porhalsi nyt itään päin.

"Kas, siinä nyt saitte", ärisi Grimshaw Nishikantalle.

Nishikanta nyökkäsi kuivaten hikeä ja mutisi: "Ja se riittääkin
minulle. En olisi uskonut, että valaalla on sellaiset voimat. En
koskaan enää tee sitä."

"Teillä on siihen tuskin tilaisuuttakaan", vastasi kapteeni. "Emme ole
vielä päässeet valaasta. Se, joka hyökkäsi _Essexin_ kimppuun,
yritti kerran toisensa perästä, ja luulenpa, etteivät valaat ole
nykyvuosina tapojaan muuttaneet."

"Kuiva on kuin ruuti", ilmoitti Jackson tarkastuksensa tuloksen.

"Nyt se kääntyy", huusi Daughtry.

Noin puolen mailin päässä valas teki täyskäännöksen ja lähti uimaan
takaisin.

"Pitäkää varanne siellä keulassa!" huusi kapteeni Doane merimiehelle,
joka ilmestyi kanssista matkalaukku kädessään ja jonka pään päällä
etumärssyn tanko uhkaavasti huojui.

"Hän on jo koonnut tavaransa lähdön varalta", kuiskasi Daughtry
Vanhalle Merikarhulle. "Aivan kuin rotta, joka jättää laivan."

"Rottia me kaikki olemme", vastasi vanhus. "Sen minä opin ollessani
rottana muiden viheliäisten rottien joukossa köyhäinhuoneessa."

Kaikkien pelko oli nyt tarttunut Miksiinkin. Se seisoi kajuutankatolla,
mistä voi nähdä valaan ja haukkua sitä, miehistön etsiessä uudelleen
tukea odotetun iskun varalta.

_Mary Turner_ sai nyt iskun mesaanivantin taakse. Sen painuessa
oikealle kyljelle, minne Miksinkin täytyi surkeasti seurata, kuului
selvästi rikkoontuneen puun ritinää. Henrik Gjertsen tarttui rattaaseen
kaikin voimin, mutta lensi ilmaan rattaan pyöriessä hurjaa vauhtia. Hän
paiskautui kapteeni Doanea vastaan, jonka oli täytynyt hellittää
otteensa laidasta. Molemmat miehet kaatuivat läähättäen kannelle.
Nishikanta nojasi sadatellen kajuutanseinään; hänen molempien käsiensä
kynnet olivat repeytyneet irti, kun hänen täytyi hellittää irti
laidasta.

Daughtryn kiertäessä köyttä Vanhan Merikarhun ja mesaanirikin ympärille
kapteeni Doane kompuroi valittaen laidan luo ja nousi seisomaan sitä
vasten.

"Se oli hirmuisku", hän kuiskasi käheällä äänellä perämiehelle
painellen kädellä pakottavaa kylkeään. "Tarkastakaa pumput uudelleen
aina vähän ajan kuluttua."

Monet merimiehistä pitivät nyt varansa ja syöksyivät keulaan huojuvan
märssytangon alitse, sukeltausivat kanssiin ja säälivät kokoon
tavaransa. Kun Ah Moy tuli kanssista pyöreä merimiehennyytti kädessään,
Dag Daughtry lähetti Kwaquen hakemaan heidän molempien tavarat.

"Kuiva kuin ruuti, herra kapteeni", ilmoitti perämies.

"Tarkastakaa yhä edelleen, herra Jackson", määräsi kapteeni.
Hänen äänensä oli jo voimakkaampi, kun hän oli hiukan toipunut
yhteentörmäyksestään ruorimiestä vastaan.

Daughtrylla oli Miksi kainalossaan ja toinen käsi valmiina
heilauttamaan hänet köysistöön seuraavan iskun tullessa.

Kun naarasvalas kääntyi jälleen hyökätäkseen, se joutui pois suunnasta,
ja isku osui parin kymmenen jalan päähän _Mary Turnerin_ perästä.
Laivan perä kohosi kuitenkin hiljalleen, ja kuunari teki kohteliaan
kumarruksen merelle.

"Jollei se nyt olisi iskenyt harhaan...", mutisi kapteeni Doane, mutta
vaikeni samassa.

"... niin se olisi merkinnyt 'hyvää yötä'", täydensi Daughtry. "Sehän
olisi iskenyt sisään koko peräpuolen."

Valas kääntyi jälleen takaisin, tällä kertaa ainoastaan kahdensadan
metrin päästä, ja hyökkäsi uudelleen. Mutta nyt se osui kuunarin
kylkeen oikealta puolelta. Sen selkä sattui kokkaan ja tuntui vain
raapaisevan keikuntataakia, mutta _Mary Turner_ vajosi kuitenkin
niin alas, että vesi nousi perässä rintanojan tasalle. Eikä siinä vielä
kaikki. Keikuntataaki ja väliköydet irtaantuivat, samoin kaikki
ylähangan köydetkin aina kokkapuuhun saakka, niin että se kääntyi
vasemmalle suoraankulmaan ja jäi riippumaan jäljelläolevien
märssytangon köysien varassa. Märssytanko lennähti ilmaan ja pudota
romahti kannelle, niin että kokkapuu painui syvälle veteen, irtautui ja
uiskenteli laivan vieressä.

"Tukkikaa suu tuolta koiralta", komensi Nishikanta raivoissaan
Daughtrya. "Muutoin..."

Hovimestarin sylissä oleva Miksi haukkui, ei ainoastaan valasta, vaan
myöskin kaikkia niitä vihamielisiä, uhkaavia voimia, jotka olivat
saaneet tämän uiskentelevan maailman kaksijalkaiset jumalat pelon
valtaan.

"Juuri siksi annankin sen haukkua", riiteli Daughtry vastaan. "Te
olette keittänyt tämän sopan, ja jos nostatte sormennekaan koskeaksenne
minun koiraani, ette näe enää tämän jutun loppua, te viheliäinen
panttilainaaja."

"Aivan oikein, aivan oikein", nyökkäsi Vanha Merikarhu hyväksyen.
"Luuletteko, hovimestari, voivanne hankkia palan purjekangasta tai
lakanan tai jonkin muun pehmeän ja leveän vaatekaistaleen tuon köyden
sijaan. Se painaa niin kovasti kolmen poistetun kylkiluuni kohtaa."

Daughtry laski Miksin vanhuksen syliin.

"Pitäkää sitä, sir", hovimestari sanoi. "Jos tuo panttilainaaja koskee
sormellaankaan Killiin, niin sylkekää häntä silmille, purkaa häntä tai
tehkää mitä tahansa. Palaan hetken kuluttua, ennenkuin hän ennättää
tehdä teille pahaa ja ennenkuin valas antaa meille uuden iskun. Ja
antakaa Killin meluta kuinka paljon tahansa. Yksi ainoa sen karva on
kalliimpi kuin kaikki maailman saastaiset koronkiskurit."

Daughtry hyökkäsi kajuuttaan, palasi takaisin, mukanaan tyyny ja kolme
lakanaa, pani tyynyn alustaksi ja solmi lakanat yhteen vetosolmuilla,
niin että Vanha Merikarhu sai pehmeän ja hyvän olinpaikan. Sitten hän
otti jälleen Miksin syliinsä.

"Vettä tulee sisään, herra kapteeni", huusi perämies. "Kuusi tuumaa --
ei, seitsemän tuumaa."

Merimiehet hyppivät märssytangon pätkien yli syöksyäkseen kanssiin
hakemaan tavaroitaan.

"Päästäkää irti oikeanpuolinen vene, herra Jackson", kapteeni komensi
pitäen tarkasti silmällä valasta, joka syöksyi uuteen hyökkäykseen.
"Mutta älkää laskeko sitä alas. Antakaa sen riippua laidan yläpuolella,
muutoin tuo kadotuksen kala lyö sen säpäleiksi. Irrottakaa se vain
valmiiksi, antakaa miesten ottaa tavaransa ja sullokaa sinne sitten
ruokatavaroita ja vettä."

Vene irrotettiin, miehet hyökkäsivät siihen päästäkseen pakoon,
ennenkuin valas ehtisi iskeä. Isku sattui keskelle _Mary Turnerin_
vasenta kylkeä. Perästä voi nähdä ja kuulla, kuinka pitkäsivu painui
sisään ja ponnahti takaisin kuin keinulauta. Oikeanpuolinen laita
vajosi veden alle kuunarin painuessa kyljelleen. Kun laiva kovasti
nytkähtäen jälleen kohosi, huuhtoi vesi yli kannen, ulottui polviin
saakka merimiehille, jotka seisoivat pelastusveneen ympärillä, ja
virtasi sitten kohisten ulos vasemman puolen valurei'istä.

"Nostakaa!" komensi kapteeni Doane peräkannelta. "Nostakaa ylös!
Hellittäkää! Antakaa riippua! Pankaa kiinni!"

Vene riippui laivan kyljessä, sen parraskansi oli _Mary Turnerin_
laidan tasalla.

"Kymmenen tuumaa, herra kapteeni, ja kohoaa nopeasti", ilmoitti
perämies tarkastettuaan luotausmittapuuta.

"Menen hakemaan tavarani", virkkoi kapteeni Doane ja läksi kajuuttaa
kohti. Puolitiessä hän pysähtyi ja lisäsi kasvoillaan pilkallinen ilme,
joka tarkoitti Nishikantaa: "Ja ainoan kronometrini."

"Puolitoista jalkaa, eikä se siihen pysähdy", huusi perämies hänen
jälkeensä.

"Parasta lienee meidänkin sääliä tavaramme", sanoi Grimshaw
Nishikantalle, "menkää hakemaan minun makuuvaatteeni. Lopusta huolehdin
itse."

"Menkää helvettiin, herra Nishikanta ja te muut myös", Daughtry vastasi
rauhallisesti, mutta samaan hengenvetoon hän virkkoi kohteliaasti ja
rauhoittavasti Vanhalle Merikarhulle: "Pitäkää Killiä. Pidän huolen
teidän tavaroistanne. Onko jotakin erikoista, mitä tahtoisitte
pelastaa?"

Jackson liittyi alhaalla näihin neljään mieheen, ja heidän tulisella
kiireellä kerätessään tavaroita, joilla oli arvoa tai joita voitiin
tarvita, sai _Mary Turner_ uuden iskun. Kannen alla he eivät
olleet voineet etukäteen nähdä, miten asiat olivat, ja paiskautuivat
kaikki vasemmalle puolelle. Simon Nishikantan hytistä kuului valitusta
ja kirouksia hänen satutettuaan rintansa makuusijansa reunaan. Mutta
hänen meluamisensa hukkui kannelta kuuluvaan kauheaan rätinään ja
paukkeeseen.

"Polttopuita, muuta ei tästä ruuhesta jää jäljelle", selitti kapteeni
Doane melun hiljettyä -- varovasti nousten ylös kajuutanportaita,
kronometri painettuna rintaa vasten.

Hän jätti sen erään laivamiehen haltuun, meni jälleen alas ja kantoi
hovimestarin avulla merimieskirstunsa kannelle. Sitten hän puolestaan
auttoi hovimestaria kantamaan Vanhan Merikarhun kirstua. Senjälkeen hän
ja Daughtry laskeutuivat ruokavarastoon ja ryhtyivät raahaamaan
kannelle ruokatavaroita -- peltilaatikoita, joissa oli lohta ja lihaa,
hilloa ja laivakorppuja, voita ja tiivistettyä maitoa ja kaikenlaisia
kuivattuja ja säilykkeiksi valmistettuja ruoka-aineita, jotka nykyään
kuuluvat jokaisen laivan varusteihin.

Daughtry ja kapteeni tulivat viimeisinä kannelle, ja molemmat jäivät
hetkeksi sanattomina tuijottamaan ammottavia aukkoja sirossa
ylärikissä, missä märssytangot olivat vielä äsken olleet. He
tarkastelivat hetkisen niiden kannella ajelehtivia sirpaleita;
mesaanimärssytanko oli tunkeutunut mesaanipurjeen läpi ja riippui sen
vahvassa kankaassa heiluen edestakaisin purjeen liikahdellessa;
isomärssytanko lojui särkyneillä kanssinportailla.

Kun valasemo, joka näin hurjalla ja tuhoisalla tavalla ilmaisi surunsa,
oli peräytynyt valmistuen uuteen hyökkäykseen, kokoontui _Mary
Turnerin_ miehistö ylähangan pelastusveneen luo, joka riippui
valmiina alaslaskettavaksi. Mahtava kasa laatikoita, vesiastioita ja
matkatavaroita oli ladottu kannelle. Tarvitsi vain silmätä sitä ja
miehistöä ymmärtääkseen, että veneeseen tulisi vaarallisen suuri
kuorma.

"Meidän täytynee joka tapauksessa ottaa laivamiehet mukaan --
osaavathan he soutaa", virkkoi Simon Nishikanta.

"Mutta mitä teemme teillä?" kysyi Grimshaw katkerasti. "Teidän ruhonne
vie aivan liian paljon tilaa, ja te olette vain elukka."

"Luulen, että minulla tehdään jotakin", vastasi panttilainaaja
kiskaisten auki paitansa rintamuksen -- kiireessä hän repäisi irti
neljä nappia -- ja näytti Colt-revolveria, joka oli hänellä kotelossa
paljaalla iholla vasemmassa kainalossa, perä helposti oikean käden
ulottuvilla. "Luulen, että minulla tehdään jotakin. Mutta
epämiellyttävistä olennoista kyllä pääsemme erillemme."

"Jos aivan välttämättä niin tahdotte", ivaili vehnäfarmari, jonka oikea
käsi puristui aivan kuin hän olisi kuristanut jotakuta kurkusta.
"Muutoin, jos ruokamme käy vähäksi, voitte te olla tarpeen -- kokonne
vuoksi, laatua en nyt ajattele. No, kuka teistä olisi epämieluisa?
Papualainen ehkä? Eihän hänellä ole revolveria."

Mutta hänen ivailunsa keskeytyi, kun valas hyökkäsi uudelleen. Isku
repäisi ruorin sijoiltaan ja särki perälaudoituksen.

"Paljonko on vettä?" kysyi kapteeni Doane perämieheltä.

"Kolme jalkaa -- luotasin juuri", vastasi perämies. "On varmaankin
parasta lastata pelastusvene osittain ja laskea se alas valaan ensi
hyökkäyksen jälkeen, sälyttää sinne loputkin tavaroista, laskeutua itse
alas ja lähteä."

Kapteeni Doane nyökkäsi.

"Sen täytyy käydä nopeasti", hän virkkoi. "Olkaa valmiina. Hovimestari,
te hyppäätte ensin veneeseen, ja minä annan kronometrin teille."

Nishikanta astui taisteluhaluisena kapteenin eteen, avasi paitansa ja
näytti revolveria.

"Veneeseen tulee aivan liian monta", hän sanoi, "ja hovimestari kuuluu
niihin, jotka eivät saa tulla mukaan. Pankaa se mieleenne. Hovimestari
ei saa tulla mukaan."

Kapteeni Doane silmäili kylmäverisesti suurta revolveria, mutta
tahtomattaankin hän muisti äskenrakennettua San Franciscon taloansa.
Hän kohautti olkapäitään. "Veneeseen tulee tosiaankin liiaksi lastia,
jos sälytetään kaikki nämä rojut. No, ottakaa ne vain mukaanne, jos
välttämättä tahdotte. Mutta muistakaa, että minä käsken laivalla ettekä
te, ja jos tahdotte vielä nähdä panttikonttorinne, niin on parasta,
että olette kohtelias minulle. -- Hovimestari."

Daughtry astui esiin.

"Teille ei ole tilaa ... eikä myöskään parille muulle, ikävä kyllä."

"Mainiota", vastasi Daughtry. "Aloinkin juuri pelätä, että tahtoisitte
minut mukaanne. -- Kwaque, sinä otat minun tavarani ja panet ne
toiseen, toisella puolella olevaan veneeseen."

Kwaquen täyttäessä käskyä perämies luotasi viimeisen kerran ja ilmoitti
kolme ja puoli jalkaa. Ja miehet lastasivat ylihangan veneeseen
kevyemmät tavarat.

Hento, kapeaharteinen ruotsalainen merimies, yli kuusi jalkaa pitkä ja
hoikka kuin pajuvitsa, silmät vaaleansiniset, iho ja tukka sitä mukaa,
liittyi Kwaqueen ja auttoi häntä lastaamaan tavaroita.

"Täällä, Pitkä John", huusi perämies, "täällä on teidän veneenne.
Teidän tulee auttaa täällä."

Hoikka mies hymyili hämillään ja sanoi vahvasti murtaen: "Paljon
kiitoksia, menen mieluummin kokin kanssa."

"Antakaa hänen mennä, sitä parempi, mitä kevyempi meidän veneemme on",
pisti Nishikanta väliin. "Vieläkö muuta?"

"Onpa hyvinkin, herraseni", irvisteli Daughtry hänelle vasten kasvoja,
"kaiken oluen vien minä veneeseeni, ellei teillä ole mitään sitä
vastaan."

"Seis, ette saa sitä kahden sentin arvosta", ärisi Nishikanta
raivoissaan.

"Ette kahden biljoonan sentin hinnasta tohdi käydä minun kimppuuni,
rahanimijä", vastasi Daughtry. "Teistä on paisunut aika pomo, mutta
minä tiedän, mikä te oikeastaan olette. Ette kahden biljoonan sentin
hinnasta tohtisi ärsyttää minua huutamaan sen julki juuri nyt. -- Pitkä
John! Kantakaa tuo olutlaatikko tänne ja puolilaatikkoinen myös ja
asettakaa ne minun veneeseeni. -- Asettukaa poikkiteloin, jos tohditte,
Nishikanta."

Simon Nishikanta ei uskaltanut, eikä hän myöskään tiennyt, mitä hänen
pitäisi tehdä. Siitä pulmasta hänet pelasti huuto:

"Tuossa se tulee!"

Kaikki kiiruhtivat etsimään tukea, valas murskasi jälleen muutamia
lankkuja, ja _Mary Turner_ huojui hitaasti puoleen ja toiseen.

"Nostakaa! Antakaa mennä! Joutukaa!"

Kapteeni Doanen määräyksiä toteltiin reippaasti. Oikeanpuolinen
pelastusvene laskeutui hitaasti veteen laivan viereen ja loput
tavaroista ja eväistä heitettiin siihen.

"Voin hiukan auttaa teitä, kapteeni, koska teillä näyttää olevan niin
kiire joutua pois täältä", sanoi Daughtry ottaen kronometrin kapteeni
Doanen kädestä ja seisoi valmiina antamaan sen hänelle heti, kun hän
oli ennättänyt veneeseen.

"Tulkaa nyt, Greenleaf", huusi Grimshaw Vanhalle Merikarhulle.

"En, paljon kiitoksia, hyvä herra", kuului vastaus. "Luulen, että
toisessa veneessä on paremmin tilaa."

"Me otamme kokin mukaamme!" huusi Nishikanta perätuhdolta. "Tule nyt,
sinä keltainen marakatti! Hyppää, hyppää!"

Pieni ja ryppyinen Ah Moy -vanhus taisteli mielessään. Hän
näytti kovasti miettivän, vaikk'ei kukaan voinut arvata hänen
ajatuksiaan hänen tuijottaessaan vuoroin panttilainaajan revolveria,
vuoroin spitaalista Daughtrya ja Kwaquea. Hän punnitsi molempia
mahdollisuuksia, ottaen vielä lukuun veneiden lastin painoeron.

"Minu mennä se toinen vene", sanoi Ah Moy ja alkoi raahata tavaroitaan
kannen yli.

"Irrottakaa", komensi kapteeni Doane.

Kun Saul, lihava newfoundlandilaispenikka, joka oli leikkinyt ja
mellastanut kaiken tämän touhun keskellä, näki _Mary Turnerin_
miehistä niin monen olevan veneessä laivan vieressä, se hyppäsi matalan
laidan yli, joka oli painunut aivan veden rajaan ja osui sätkytellen
kirstu- ja muonatavaralaatikkovuoren huipulle.

Vene heilahti, ja Nishikanta huusi revolveri kädessään:

"Ajakaa se takaisin! Heittäkää se laivan kannelle."

Laivamiehet tottelivat, ja lyhyen ilmaretken jälkeen sätkyttelevä Saul
makasi selällään _Mary Turnerin_ kannella. Se piti sitä vain
kovakouraisena leikkinä ja heittelehti ihastuksissaan, kiemurteli kuin
mato odottaen, mitä uusia kepposia sille tehtäisiin. Päästäen
hiljaisen, hyväntuulisen haukunnan se tavoitteli käpälällään Miksiä,
joka oli nyt vapaana kannella, mutta se sai vastaukseksi vain äreän
murinan.

"Meidän täytynee ottaa sinutkin joukkomme jatkoksi, vai kuinka, hyvä
herra", sanoi Daughtry, ja pysähtyi kesken kiireensä rauhoittaen
taputtamaan penikan päätä. Palkaksi pentu nuolaisi hänen kättään
pehmeällä kielellään.

Ei ole olemassa ensiluokkaista laivanhovimestaria, jolla ei olisi
tavallista enemmän käytännöllistä älyä. Dag Daughtry oli ensiluokkainen
hovimestari. Asetettuaan Vanhan Merikarhun turvaisaan paikkaan hän pani
Pitkän Johnin irrottamaan toista pelastusvenettä, lähetti Kwaquen
täyttämään vesisäiliöt niukasta varastosta ja Ah Moyn hakemaan kaikki
keittiössä olevat ruokavarat.

Ylähangan vene sullottuna täyteen ihmisiä, ruokatarpeita ja tavaroita
souti reippaasti poispäin vaaran keskuksesta, jona oli _Mary
Turner_, mutta oli tuskin päässyt sadan metrin päähän, kun valas,
joka oli hyökännyt uudelleen laivaa vastaan siihen osaamatta, palasi
takaisin ja hyökkäsi eteenpäin sellaista vauhtia, että oli törmätä
pelastusveneeseen. Se tuli niin lähelle, että soutajien piti sen
puolella venettä vetää aironsa sisään. Aalto painoi raskaasti lastatun
veneen laitaa, niin että vettä tuli veneeseen, ennenkuin se jälleen
kohosi. Nishikanta, yhä revolveri kädessään, seisoi perässä sen mukavan
paikan edessä, jonka hän oli itselleen vallannut. Veneen kallistuessa
hän horjahti. Hänen vaistomaisesti, epätoivoisesti ponnistellessaan
pysyäkseen tasapainossa revolveri heltisi hänen kädestään ja putosi
mereen.

"Ha-haa", pilkkasi Daughtry. "Minkä arvoinen Nishikanta nyt on? Minä
tiedän, mikä hän on, ja teihin toisiinkin hän on kadottanut kaiken
valtansa. Nyt hän on teillä satimessa. Varmasti satimessa, sanon minä.
Ja kun alatte syödä toisianne, syökää hänet ensin. Hän on tosin
haisueläin ja maistuu pahalle, mutta väliin saavat rehelliset miehet
syödä haisueläimiä pelastuakseen pälkäästä. Mutta parasta lienee, että
panette hänet ensi yöksi suolaveteen."

Grimshaw, jonka paikka perätuhdolla ei ollut kehuttava, huomasi
tilanteen yhtaikaa kuin Daughtry, nousi nopeasti ja tarttui paksua
panttilainaajaa takaapäin niskasta kiinni, pudisteli häntä sangen
kovakouraisesti ja paiskasi hänet sitten päistikkaa veneen pohjalle.

"Ha-haa", huusi Daughtry yli satametrisen meren pinnan.

Sitten Grimshaw asettui itse rauhallisesti parhaalle istumapaikalle.

"Tahdotteko tulla mukaan?" hän huusi Daughtrylle.

"En kiitos, hyvä herra", tämä vastasi. "Siellä on jo liian monta, me
mahdumme paremmin toiseen veneeseen."

Toiset viskasivat vettä, toiset soutivat, ja pelastusvene eteni
mainingeilla. Daughtry meni Ah Moyn kanssa varastohuoneeseen hakemaan
lisää ruokatarpeita.

Hänen ollessaan alhaalla valas pyyhkäisi ruumillaan laivan vasenta
laitaa keulanpuolelta, päästi ammuvan äänen ja iskeä leiskautti
valtavalla pyrstöllään, repäisten irti perämaston poikkipuun ja
rustiraudat. Seuraavan korkean, sileän mainingin tullessa perämasto
kaatui mereen.

"Onpa siinä valas", virkkoi Daughtry Ah Moylle, kun he nousivat ylös
kajuutan portaita ja näkivät tämän viimeisen tuhoteon.

Ah Moy katsoi tarpeelliseksi hakea lisää ruokaa keittiöstä. Daughtry,
Kwaque ja Pitkä John heittäytyivät sillä välin koko painollaan
nostoköysien kimppuun, yhden kerrallaan ja heilauttivat pelastusveneen
laidan ulkopuolelle.

"Odotamme seuraavaa iskua, sitten laskemme veneen alas, heitämme kaikki
rojumme siihen ja lähdemme", puheli hovimestari Vanhalle Merikarhulle.
"Meillä on kyllin aikaa. Kuunari ei vajoa sen nopeammin jouduttuaan
vedenpintaan, kuin se nyt vajoaa."

Hänen puhuessaan valureiät olivat jo aivan vedenrajassa, ja laiva
keinui hiljalleen korkeilla mainingeilla.

"Hoi!" hän huusi yhä kasvavan vedenpinnan yli kapteeni Doanelle. "Millä
suunnalla Marquesas-saaret ovat? Juuri tästä? Ja kuinka pitkälti sinne
on?"

"Pohjois-koillisessa, neljännes itään", oli tuskin kuuluva vastaus.
"Silloin tulette Nuka-Hivalle. Noin kaksisataa mailia! Pyrkikää ajoissa
pasaatituuleen, niin se kyllä käy!"

"Kiitoksia, kapteeni", huusi hovimestari vastaukseksi, ennenkuin juoksi
laivan perään, riuhtaisi auki kompassikopin oven ja kantoi
ohjauskompassin veneeseen.

Kun valas viivytteli palaamistaan, he luulivat sen jo luopuneen
hyökkäämästä. Ja sillä välin kun he odottelivat ja näkivät sen keinuvan
mainingeilla kahdeksannesmailin päässä, _Mary Turner_ vajosi yhtä
mittaa.

"Nyt voisimme melkein yrittää", puheli Daughtry Pitkälle Johnille, kun
uusi ääni sekaantui keskusteluun.

"Cocky, Cocky", kuului valittava ääni alhaalta kanssista päin.

"Piru vieköön!" tuli sitten harmistuneesti. "Piru vieköön! -- Piru
vieköön!"

"Luonnollisesti se on otettava mukaan", päätteli Daughtry
kiipeillessään yli isontangon ja sen monien väliköysien, jotka sulkivat
tien. Hän löysi pienen elävän kipinän makuulavan reunalta, missä se
istui ja pörhisteli höyheniään. Se laski alas ruusunpunaisen töyhtönsä
ja sadatteli aito inhimillisellä kielellä maailman pahuutta ja laivojen
ja ihmisten hulluutta.

Papukaija lensi Daughtryn ojennetulle etusormelle, kiipesi nokkelasti
hänen paidanhihaansa pitkin, istuutui sitten hänen olkapäälleen painaen
kyntensä niin syvälle pehmeään kankaaseen, että se tuntui ihoon saakka,
kallisti päänsä hänen korvaansa ja sanoi keventyneellä, kiitollisella
äänellä, kuin esitellen itsensä: "Cocky, Cocky."

"Poika kulta", lepersi Daughtry sille.

"Mainiota", vastasi Cocky äänellä, joka niin muistutti Daughtryn ääntä,
että tämä säpsähti.

"Sinä poika kulta", vastasi Daughtry painaen poskensa ja leukansa
linnun höyhenpeitteistä töyhtökoristeista päätä vasten. "Ja jotkut
houkat ajattelevat, että ihmiset ne vain tässä maailmassa jotain
merkitsevät."

Valas viipyi yhä, ja meri huuhteli jo heidän varpaitaan laivan
kannella, kun Daughtry komensi laskemaan alas pelastusveneen. Ah Moy
hyppäsi kiireesti kokkaan. Mutta Daughtry erehtyi luullessaan pienen
kiinalaisen pelkäävän vajoavaa laivaa. Ah Moylle oli tärkeää päästä
mahdollisimman kauas Kwaquesta ja hovimestarista.

Vene laskettiin vesille, he sysivät ruokatarpeet ja muut tavarat alas
tuhdolta ja asettuivat istumaan. Ah Moy souti etuairolla, sitten
tulivat Pitkä John ja Kwaque, Daughtryn -- papukaija yhä olkapäällään
-- pitäessä perää. Perällä tavarakasan päällä istui Miksi katsellen
odottavasti _Mary Turneria_ ja yhä vihaisesti muristen Saulille,
joka oli kyllin typerä houkutellakseen toista leikkimään. Vanha
Merikarhu seisoi peräairon vieressä ja antoi, kun kaikki oli valmista,
käskyn soutaa. Miksi varoitti muristen ja niskakarvojaan pörhistellen
heitä valaasta, joka oli lähtenyt liikkeelle ja ennättänyt jo aivan
lähelle heitä. Mutta valas ei hyökännyt enää. Sen sijaan se kierteli
hitaasti kuunaria, ikäänkuin olisi tahtonut lähemmin tarkastaa
vastustajaansa.

"Lyönpä vetoa, että sen pää on hellänä tämän puskemisen jälkeen ja että
se alkaa nyt tuntua", pilaili Daughtry rohkaistakseen tovereitaan.

He olivat soutaneet tuskin kahtatoista aironvetoa, kun Pitkän Johnin
huudahdus sai heidät seuraamaan hänen katsettaan laivan etukannelle,
missä laivan kissa ahdisteli isoa rottaa. He näkivät muitakin rottia,
jotka nouseva vesi oli ajanut esille koloistaan.

"Emme voi jättää kissaa kuolemaan", virkkoi Daughtry kuin itseään siitä
vakuuttaen.

"Emme tietenkään", vastasi Vanha Merikarhu heittäytyen koko painollaan
peräairoa vasten ja peräyttäen siten veneen.

Kahdesti he saivat keinua laivan ympärillä kiertelevän valaan
nostamilla mainingeilla, ennenkuin olivat saaneet kissan veneeseen, ja
he ryhtyivät jälleen soutamaan. Valas ei näyttänyt heistä välittävän.
Tuosta korkeasta esineestä, kuunarista, oli kuolema hyökännyt sen
poikasen kimppuun, ja kuunariin se purki vihansa ja surunsa.

Heidän soutaessaan pois valas kääntyi ja ui merelle. Puolen mailin
päästä se palasi ja hyökkäsi jälleen.

"Nyt kuunari varmaan vajoaa, niin täynnä vettä se on", sanoi Daughtry.
"Antakaa airojen levätä, katsotaan kuinka käy."

Isku sattui keskilaivaan ja oli ankarin, minkä _Mary Turner_ oli
saanut. Köysiä ja laidan pirstaleita lenteli ilmassa, ja laiva
kallistui niin, että puolet sen pohjan kuparipeitteestä loisti
auringossa. Kun se hiljalleen kohosi, huojui isomasto kuin juopunut,
mutta ei kuitenkaan kaatunut.

"Surmanisku!" huudahti Daughtry nähdessään valaan halkovan vettä
mahtavin, mielettömin vedoin. "Luulenpa, että ne molemmat ovat saaneet
näpäyksen kalloonsa."

"Laiva ihan olla loppu", huomautti Kwaque _Mary Turnerin_ laidan
kadotessa veden pinnan alle.

Laiva vajosi nopeasti. Hetkisen kuluttua maston huippukin oli kadonnut.
Valas oli yksin paikalla keinahdellen puoleen ja toiseen meren
pinnalla.

"Siitä tohtii tuskin puhua", lausui Daughtry _Mary Turnerin_
muistopuheeksi. "Ei kukaan uskoisi meitä kuitenkaan. Tuollaisen komean
aluksen upottaa, tahallaan upottaa naarasvalas! Ei kiitoksia! En
koskaan uskonut, että se vanha merimies Honolulussa puhui totta
väittäessään olevansa ainoa, joka pelastui uppoavasta _Essexistä_,
ja yhtä vähän uskottaisiin minua."

"Kaunis alus, kaunis, komea alus", valitteli Vanha Merikarhu. "En ole
vielä koskaan nähnyt niin hienosti varustettua kolmimastoa, eikä
milloinkaan toinen kolmimasto ole ollut sellainen peijakas luovimaan
vastatuuleen."

Dag Daughtry, joka aina oli ollut vapaa ja yksinäinen, antoi katseensa
liukua yli kaikkien näiden olentojen, joista hän nyt oli edesvastuussa:
Kwaque, musta papualainen epäsikiö, jonka hän oli pelastanut joutumasta
toveriensa vatsoihin; Ah Moy, pieni laivakokki, jonka iästä voi erehtyä
ehkä kokonaisia vuosikymmeniä; rakastettu ja kunnioitettu Vanha
Merikarhu; hento Pitkä John, nuori ruotsalainen, joka pituudeltaan oli
jättiläinen, mutta mieleltään lapsi; Kill, ihme koirien joukossa; Saul,
paksu, häpeämättömän typerä penikka; Cocky, valkohöyheninen pieni
elämänkipinä, terävä kuin terässäilä ja kiehtovan viehättävä kuin
suloinen lapsi, ja sitten vielä kanssikissa, keltainen rotantappaja,
joka nyt oli paennut Ah Moyn jalkojen väliin. -- Ja Marquesas-saarille
oli kaksisataa mailia, ja pasaatituuli, jonka piti auttaa heitä sinne,
oli tyyntynyt, mutta se heräisi jälleen yhtä varmasti, kuin aurinko
aamuisin nousi taivaalle.

Hovimestari huokasi, ja hänen mieleensä johtui kuva eräästä
lapsuudenaikaisesta kuvakirjasta. Se esitti mummoa, joka asui kengässä.
Hän pyyhki kädenselällä hien otsaltaan ja tunsi ohimennen kuoleentuneen
kohdan silmäkulmiensa välissä sanoessaan:

"No niin, ystävät, soutaa emme jaksa Marquesas-saarille. Tarvitsemme
tuulta avuksi. Mutta nyt meidän on saatava maili tai kaksi itsemme ja
tuon raivostuneen naarasvalaan välille. Ehkä se tointuu siitä, ehkä ei,
mutta sääliksi sitä käy joka tapauksessa."



16.


Kaksi päivää myöhemmin, kun höyrylaiva _Mariposa_ oli
tavanmukaisella matkallaan Tahitista San Franciscoon, lopettivat
matkustajat äkkiä kiekonheittonsa kannella, keskeyttivät korttipelinsä
tupakkahuoneessa, unohtivat romminsa ja telttatuolinsa ja kokoontuivat
laidan luo ihmettelemään pientä venettä, joka kiisi pitkin ulappaa
laivaa kohti heikon myötätuulen tuomana. Kun Pitkä John ja Kwaque
laskivat alas purjetta ja irrottivat mastoa, kuului matkustajien
joukosta sipinää ja naurua. Tämä kohtaus rikkoi kaikki heidän
kuvitelmansa haaksirikkoisten pelastamisesta valtamerellä.

Omituisine lasteineen vene oli kuin Noan arkki. Siinä oli
sänkyvaatteita, matkakirstuja, olutlaatikoita, kissa, kaksi koiraa,
valkea papukaija, kiinalainen, villatukkainen papualainen,
vaaleahiuksinen jättiläinen, harmaapäinen Dag Daughtry ja Vanha
Merikarhu, joka näytti olevan kaikkien merikarhujen perikuva. Nokkela,
lomamatkalla oleva arkkitehtioppilas risti vanhuksen heti Noaksi ja
tervehti häntä huutaen:

"Terve, isä Noa! Vedenpaisumustako olette paossa? Tiedätte varmaankin
sanoa, missä Ararat on."

"Oletteko saaneet paljon kaloja?" huusi joku toinen irvihammas yli
laidan.

"Hei, mutta katsokaa, millaista olutta! Parasta englantilaista olutta!
Saanko tilata laatikon?"

Tuskin lienee haaksirikkoutuneita milloinkaan pelastettu sellaisella
remulla ja naurulla. Nuori väki oli kovin huvittunut Noasta, joka oli
saapunut laivalle hajonneen heimonsa jätteiden kanssa, ja vanhemmille
naismatkustajille kerrottiin pöyristyttäviä juttuja maanjäristyksistä
ja tulivuorenpurkauksista ja kokonaisista mereen vajonneista saarista.

"Olen hovimestari", selitti Dag Daughtry _Mariposan_ kapteenille.
"Olen iloinen ja kiitollinen, jos saan asua laivan hovimestarien
kumppanina. Pitkä John on merimies, kansi sopii hänelle. Kiinalainen on
kokki, ja mustaihoinen on palvelijani. Mutta herra Greenleaf on hieno
herra, eikä paras salonkiruoka ja matkustajahytti ole liikaa hänelle."

Ja kun tuli tunnetuksi, että he olivat pelastuneet kolmimasto _Mary
Turnerista_, jonka valas oli pala palalta iskenyt säpäleiksi ja
upottanut, niin vanhat naiset uskoivat sitä yhtä vähän kuin olivat
äsken uskoneet juttua vajonneesta saaresta.

"Kapteeni Hayward", tiedusteli eräs heistä, "voisiko valas upottaa
_Mariposan_?"

"Ei sille ole sellaista vielä milloinkaan sattunut", oli vastaus.

"Tiesinhän sen", selitti kysyjä innokkaasti. "Eihän laivojen ole tapana
antaa valaiden upottaa niitä, vai kuinka, kapteeni?"

"Ei, hyvä rouva, sen voin vakuuttaa", vastasi kapteeni. "Mutta nämä
viisi miestä vakuuttavat kuitenkin, että niin on käynyt."

"Merimiehet ovat suuria valehtelijoita, eivätkös olekin?" -- Hän oli
itse varma asiasta, mutta esitti sen kuitenkin epäröivänä kysymyksenä.

"He ovat pahimpia valehtelijoita, mitä milloinkaan olen tavannut.
Ajatelkaahan, oltuani neljäkymmentä vuotta merillä voin tuskin luottaa
enää omaan kunniasanaani."

Yhdeksän päivää myöhemmin _Mariposa_ kulki läpi Golden Gaten
ja laski San Franciscon satamaan. Kaupunkilaisten mielikuvitus sai
vähäksi aikaa virikettä lystikkäistä puolen palstan artikkeleista,
joita reportterinulikat sepittelivät _Mariposan_ pelastamista
haaksirikkoisista. Eivät edes nämä keltanokat uskoneet niitä
merimiesjuttuja, joita pelastuneet olivat kertoneet. Typerät ja
valhevalmiit reportteripojat eivät milloinkaan usko mitään, mikä
vähänkin poikkeaa tavallisuudesta. Niin on aina laita sanomalehtiin
kirjoittavien nulikoiden, uutislehtien ja roskaväen, joka uskoo
jännittävän seikkailun mahdolliseksi vain elokuvissa ja jolle todellista
elämää merkillisine mahdollisuuksineen ei näytä olevan olemassakaan.

"Valasko upottanut laivan?" kysyi "tavallinen" ihminen. "Tyhmyyksiä.
Häpeämättömiä valheita! Ei, mutta minäpä kerron teille, mitä näin
'Eleonoran seikkailuissa', se vasta oli filmi, se..."

Daughtry saapui siis pienen seurueensa kanssa varsin huomaamattomana
kaupunkiin. Ja seuraavana aamuna satamareportterit tarjosivat
yötyönsä tuloksina mitä kummallisimpia juttuja kalastajaveneestä,
jota jättiläismaneetti oli hätyyttänyt. Pitkä John hävisi kohta
johonkin merimiesten täysihoitolaan ja otti viikon kuluttua pestin
höyrykuunariin, jonka oli määrä lastata punapuuta Bandonissa,
Oregonissa. Ah Moy ei ennättänyt siirtolaiskaranteenia kauemmaksi, mistä
hänet lähetettiin kotimaahansa Kiinaan ensimmäisessä postilaivassa.
_Mary Turnerin_ kissa asettui _Mariposan_ kanssiin ja matkusti takaisin
Tahitiin. Saulin vei eräs aliperämies maihin ja jätti perheensä hoiviin.

Dag Daughtry nousi maihin pienine säästöineen ja vuokrasi pari halpaa
huonetta itseään ja jäljelläolevia seuralaisiaan varten. Niitä oli
vielä Charles Stough Greenleaf, Kwaque, Miksi ja Cocky. Mutta hän ei
antanut Vanhan Merikarhun olla kauan toimettomana.

"Ei tämä kelpaa, herra Greenleaf", hän jutteli. "Me tarvitsemme
pääomaa. Meidän täytyy saada joku rahapomo kierrokseen, ja teidän
tehtävänne on houkutella hänet ansaan. Vielä tänään saatte ostaa pari
matkalaukkua, ottaa ajurin ja ajaa hurauttaa Bronxin hotellin pääovelle
kuin mikäkin hiivatin rahamies. Se on hiton hieno hotelli, mutta
sovittelemalla siellä voi asua varsin kohtuulliseen hintaan. Pieni
huone pihanpuolella, tietenkin, ja sitten voitte säästää syömällä
muualla."

"Mutta, hovimestari, minulla ei ole rahaa", vastusteli Vanha Merikarhu.

"Ei se tee mitään, hyvä herra, autan teitä niin kauan kuin voin."

"Mutta, rakas ystävä, tiedättehän te, että minä olen vanha petturi.
Teiltä en voi ryöstää, kuten joltakin muulta ... tehän olette ystävä.
Ettekö ymmärrä?"

"Ymmärrän kyllä ja kiitän teitä, herra Greenleaf siitä, että sen
sanotte. Juuri siksi tahdon auttaa teitä. Ja kun olette löytänyt uuden
aarteenetsijäjoukon ja teillä on laiva valmiina, pestaatte minut siihen
hovimestariksi, Kwaquen, Killin ja muun perheen seuratessa mukana. Kun
kerran olette ottanut minut perheeseenne, saatte nyt luvan kuunnella
minua. Bronx on teille sopiva hotelli. Nimellä on hieno kaiku. Se luo
oikeat puitteet teidän toiminnallenne. Ihmisten luottamus teihin on
suureksi osaksi hienon hotellinne ansio. Kun loiotte nahkapeitteisessä
nojatuolissa aarteesta puhellen, kallis sikari suussanne ja
kaksikymmentä senttiä maksava tuutinki vieressänne, on kaikessa oikea
sävy. Ihmiset uskovat pakostakin teidän juttuanne. Ja jos tahdotte
yrittää, täytyy teidän nyt käydä ostamassa nuo matkalaukut."

Vanha Merikarhu ajoi reippaasti Bronxiin, merkitsi päiväkirjaan Charles
Stough Greenleaf vanhanaikaisella käsialalla ja aloitti jälleen
toiminnan, joka jo moneksi vuodeksi oli pelastanut hänet joutumasta
köyhäinhuoneeseen. -- Yhtä reippaasti Dag Daughtry lähti etsimään
työtä. Se oli välttämätöntä, sillä hänellä oli suuret menot. Perheen --
Kwaquen, Miksin ja Cockyn -- piti saada asunto ja ruokaa, kalliimmaksi
vielä tuli Vanhan Merikarhun ylläpito hienossa hotellissa, ja sitten
hänellä itsellään oli kuuden pullon janonsa.

Mutta teollisuudessa sattui silloin olemaan seisahdusaika. Työttömyys
uhkasi tavallista pelottavammin San Franciscon asukkaita. Ja mitä
höyrylaivoihin ja purjealuksiin tuli, oli vähintään kolme hovimestaria
kilpailemassa jokaisesta hovimestarin toimesta. Daughtryn ei onnistunut
saada vakinaista tointa, eivätkä hänen satunnaiset ansionsa riittäneet
jokapäiväisiä menoja korvaamaan. Hän oli kaupungin hätäaputöissäkin,
mutta vain kolme päivää kerrallaan, sitten hänen täytyi luovuttaa
työnsä toiselle tarvitsevalle, joka noiden kolmen päivätyön avulla voi
hiukan pitkittää kurjaa olemassaoloaan.

Daughtry koetti saada Kwaquenkin työhön, mutta tämä ei pystynyt
mihinkään. Tuo papualainen oli nähnyt Sydneyn vain laivankannelta eikä
ollut ennen astunut koskaan jalallaan kaupunkiin. Hän tunsi tästä
maailmasta vain höyrylaivan ja kaukaiset Etelämeren saaret sekä oman
saarensa, Kuningas Wilhelmin saaren Melanesiassa. Niinpä Kwaque
pysytteli vain noissa kahdessa huoneessa, keitti ruokaa, siisti ja
huolehti Miksistä ja Cockystä. Miksille tämä aika oli vankilaelämää, se
kun oli tottunut vapaasti juoksentelemaan laivan kannella,
koralliriutoilla ja plantaaseilla.

Mutta iltaisin Miksi meni ulos hovimestarin kanssa, ja väliin seurasi
heitä Kwaquekin muutaman askeleen päässä kulkien. Lukemattomat
ihmisjumalat, joita katukäytävillä tungeskeli, vaivasivat kovin Miksiä.
Ja ihmisjumalien arvo laski huomattavasti sen silmissä. Mutta sitä
enemmän se kunnioitti hovimestaria, sitä jumalaa, jota se oli
vannoutunut uskollisesti palvomaan. Kuta avuttomammaksi Miksi tunsi
itsensä niin monen jumalan joukossa, sitä enemmän hovimestarin
Aabrahamin helma muuttui sille turvalliseksi satamaksi, missä mitkään
vaarat eivät uhanneet.

"Varo jalkojasi!" on ensimmäinen ja viimeinen varoitus
kahdennenkymmenennen vuosisadan kaupunkilaiselämässä. Sen Miksi oppi
varsin pian. Se tottui pelastamaan omat jalkansa lukemattomien
tuhansien nahkakenkäisten ihmisjalkojen alta, jotka alati kiiruhtivat
eteenpäin ollenkaan välittämättä nelijalkaisen koiran olemassaolosta ja
oikeuksista.

Iltakävelyillä hovimestarin seurassa kuljettiin ravintolasta toiseen.
Miehiä seisoskeli sahalastujen peittämällä lattialla myyntipöytien
ääressä tai istui pienten pöytien ympärillä. Kaikki joivat ja
juttelivat. Samoin teki hovimestari. Juotuaan päivittäiset kuusi
pulloansa hän läksi kotiin nukkumaan. Hän sai paljon uusia tuttavia ja
Miksi myös. Useimmat niistä olivat rannikkomerimiehiä, mutta joukossa
oli myös satamatyöläisiä ja kulkureita.

Eräs näistä uusista tuttavista, jokialuksen kapteeni, joka purjehti
edestakaisin lahdella ja San Joaguin- ja Sacramento-joella, oli
luvannut pestata Daughtryn kokiksi ja kansimieheksi kuunariinsa.
Kuunarin nimi oli _Howard_, ja se kantoi kahdeksankymmentä tonnia,
kansilasti siihen luettuna. Kapteeni Jörgensen, kokki ja kaksi muuta
laivamiestä työskentelivät yhdessä toverillisesti, lastaten ja purkaen
alusta mihin vuorokauden aikaan milloinkin sattui, ja purjehtivat sillä
yötä päivää, olipa ilma millainen tahansa. Yksi miehistä oli ohjaamassa
alusta sillä välin kun muut nukkuivat tai lepäsivät. Ylityötä oli
hirmuisesti, mutta ruoka oli hyvä ja palkka neljästäkymmenestäviidestä
kuuteenkymmeneen dollariin kuukaudessa.

"Saatte luottaa siihen", sanoi kapteeni Jörgensen, "eräänä kauniina
päivänä löylytän kokkini Hansonin ja ajan hänet pois, te voitte tulla
heti ... ja teidän hauvanne myös..." Hän hyväili Miksin päätä
jykevällä, auringonpaahtamalla työkourallaan. "Hieno koira. Koira on
jokialuksella hyvä olemassa, kun kaikki miehet ovat satamassa."

"Sanokaa Hanson irti nyt heti", kehotti Daughtry innokkaana.

Mutta kapteeni Jörgensen pudisti verkkaisesti hidasjärkistä päätään.

"Ensin minä löylytän hänet."

"No, löylyttäkää sitten ja ajakaa pois", penäsi Daughtry. "Tuossa hän
seisoo tarjoilupöydän luona."

"Ei. Minun täytyy saada ensin jokin syy. Kyllähän minulla jo aihetta
onkin. Mutta minulla täytyy olla selvä syy, jonka koko miehistö
ymmärtää. Odotan, että hän pakottaa minut löylyttämään itsensä niin,
että koko miehistö sanoo: 'Hei, kapteeni, siinä teitte oikein.' Sitten
saatte paikan, Daughtry."

Ellei kapteeni Jörgensen olisi viivytellyt aiottua selkäsaunaa ja ellei
Hanson olisi viivytellyt antamasta siihen kyllin selvää aihetta, olisi
Miksi seurannut hovimestaria kuunari _Howardiin_, ja kaikki koiran
seuraavat vaiheet olisivat kehittyneet aivan toisenlaisiksi kuin ne nyt
olivat määrätyt muodostumaan. Mutta niiden kehityksen määräsi nyt
kohtalo ja joukko tapahtumia, joihin Miksi ei mitenkään voinut
vaikuttaa ja joita se osasi aavistaa yhtä vähän kuin hovimestari itse.
Tähän aikaan Miksillä ei vielä ollut hämärintäkään aavistusta
vastaisesta teatteriurastaan ja julmasta kohtelusta. Eikä hurjinkaan
oopiumiuni olisi voinut manata esiin kohtaloa, mikä odotti Kwaquea ja
hovimestaria.



17.


Eräänä iltana Daughtry istui ravintolassa, jota nimitettiin "Juntaksi".
Hän oli ilkeässä pulassa. Oli ollut tavallista vaikeampaa saada
satunnaista työtä, ja säästöt olivat loppuneet. Aikaisemmin samana
iltana hän oli keskustellut puhelimitse Vanhan Merikarhun kanssa, joka
voi ilmoittaa vain, että samana päivänä eräs vanhuuden lepoon
vetäytynyt puoskari-tohtori oli osoittanut tavattoman suurta
harrastusta asiaan.

"Antakaa minun pantata sormukseni", pyysi Vanha Merikarhu innokkaasti,
eikä se tapahtunut ensimmäistä kertaa.

"Ei, herra Greenleaf", oli Daughtry vastannut. "Me tarvitsemme niitä
asioissamme. Ne ovat liikepääomaa. Ne lisäävät luottoa. Ne ovat niin
sanottua välttämätöntä ulkokuorta. Koetan keksiä jonkin keinon ja tulen
tapaamaan teitä aikaisin aamulla. Pitäkää sormuksenne, älkääkä
osoittako liian huomattavaa harrastusta tohtoria kohtaan. Antakaa
ihmisten pyrkiä luoksenne. Se on ainoa keino. Olette oikealla tiellä,
ja kaikki käy hyvin. Älkää hätäilkö. Dag Daughtry osaa kyllä
selviytyä."

Mutta kun Dag Daughtry istui "Juntassa", näytti siltä, että hän oli
vähällä kadottaa rohkeutensa. Kukkarossaan hänellä oli juuri sen verran
rahaa, kuin tarvittiin seuraavan viikon vuokraan, ja se olisi pitänyt
maksaa etukäteen jo kolme päivää sitten; heidän äksyluontoinen
emäntänsä oli sitä jo kovaäänisesti vaatinut. Kotona oli ruokaa vielä
yhdeksi päiväksi. Vanhan Merikarhun vaatimatonta hotellilaskua ei ollut
maksettu kahteen viikkoon -- summa oli jo huimaava näissä olosuhteissa,
hotelli kun oli ensiluokkainen. Vanhalla Merikarhulla oli vain pari
dollaria, joiden kilinällä hänen piti houkutella entistä tohtoria
aarteenetsintään.

Mutta pahinta kaikesta oli se, että Dag Daughtry oli saanut vain kolme
pulloa olutta tänä päivänä, eikä hän tohtinut koskea vuokrarahoihin,
jotka yksin voivat pelastaa hänet ja hänen perheensä joutumasta
kadulle. Sentähden Dag Daughtry nyt istui olutpöydässä kapteeni
Jörgensenin kanssa, joka oli juuri palannut Petaluma Flatsista, kuunari
heinälastissa. Kapteeni oli jo kahdesti tilannut olutta eikä näyttänyt
enää olevan janoissaan; hän sen sijaan haukotteli työstä ja
valvomisesta väsyneenä ja katsoi vähän väliä kelloonsa. Ja Dag Daughtry
oli saanut vain kolme pulloa! Eikä Hanson ollut vieläkään saanut
selkäsaunaansa, joten kokinpaikka häipyi kauas epävarmaan
tulevaisuuteen.

Epätoivoissaan Daughtry keksi keinon saadakseen puuttuvat olutpullonsa.

"Kuulkaas, kapteeni, ette voi aavistaakaan, kuinka viisas Kill on. Se
osaa laskeakin yhtä hyvin kuin te tai minä."

"Ohoh", murahti kapteeni Jörgensen. "Olen nähnyt sellaista teatterissa.
Se on pelkkää petosta. Eivät koirat eivätkä hevoset osaa laskea."

"Tämä koira osaa", jatkoi Daughtry aivan rauhallisesti. "Ette saa sitä
erehtymään. Lyön vaikka vetoa, että jos minä nyt tilaan kaksi olutta
niin, että se kuulee sen, ja kuiskaan sitten tarjoilijalle, että hän
toisikin vain yhden, niin Kill alkaa raivota tarjoilijalle."

"Hohoo, kuinka paljon panette vetoon?"

Hovimestari käänteli kolikoita taskussaan. Jos Kill pettäisi hänet,
hänen täytyisi ottaa vuokrarahoista. Mutta Kill ei voi eikä tahdo
pettää herraansa, ajatteli Daughtry ja vastasi:

"Lyön vetoa kahdesta oluesta."

Tarjoilija kutsuttiin, ja kun hän oli saanut salaiset ohjeensa
kutsuttiin esille Miksi, joka makasi nurkassa Kwaquen jaloissa. Kun
hovimestari asetti kolmannen tuolin pöydän ääreen ja viittasi Miksiä
sille istumaan, alkoi koira höristellä korviaan. Hovimestari varmaankin
odotti siltä nyt jotain, tahtoi sitä näyttämään temppujaan. Ei itse
temppujen näyttäminen innostanut Miksiä, vaan rakkaus hovimestaria
kohtaan. Rakastaminen ja palveleminen oli Miksin yksinkertaisen
ajattelutavan mukaan samaa. Se olisi mennyt vaikka tuleen hovimestarin
tähden ja oli valmis palvelemaan hovimestaria millä tavalla tämä vain
toivoi. Sellainen sen rakkaus oli.

"Tarjoilija!" huusi hovimestari, ja kun tarjoilija tuli, hän sanoi:
"Kaksi olutta ... -- Kuulitko, Kill? Kaksi olutta."

Miksi kääntyi tuolillaan, pani innoissaan käpälänsä pöydälle ja
nuolaisi hovimestarin kasvoja.

"Kyllä se muistaa", virkkoi Daughtry jokilaivan kapteenille.

"Ei varmasti muista, jos me vain sillä välin puhelemme muuta", vastasi
tämä. "Me petämme koiran. Minä sanon aluksi, että paikka on teidän
heti, kun minä olen löylyttänyt Hansonin. Ja te sanotte, että minun on
löylytettävä Hanson juuri nyt. Sitten minä sanon, että Hansonin on
ensin annettava jokin aihe. Ja sitten alamme riidellä kuin hullut,
haukumme toisiamme ja meluamme riivatusti. Oletteko ymmärtänyt?"

Daughtry nyökkäsi, ja sitten alkoi äänekäs riita, joka sai Miksin
ihmetellen katselemaan vuoroin toista, vuoroin toista miestä.

"Nyt joudutte kiinni", sanoi kapteeni Jörgensen nähdessään tarjoilijan
tulevan yksi olutlasi tarjottimellaan. "Nyt ainakin on koira sen
unohtanut, jos se lienee sen joskus muistanutkin. Se on kuunnellut,
kuinka me riitelimme. _Yksi_ olut ja _kaksi_ olutta on haihtunut sen
mielestä kuin tuhka tuuleen."

"Luulenpa, ettei sen laskutaito niinkään helposti unohdu, vaikka kuinka
riitelisitte", sanoi Daughtry rohkaistakseen itseään. "Tarkatkaa nyt,
mitä se tekee."

Korkea olutlasi asetettiin kapteenin eteen, joka nopeasti tarttui
siihen. Miksi istui jännittyneenä tietäen, että sen nyt tuli tehdä
jotain. Se halusi palvella. Se muisti entisiä _Makambon_ harjoituksia ja
tarkkasi turhaan hovimestarin kasvoja saamatta mitään vihjettä, katsoi
sitten pöydälle eikä nähnytkään _kahta_ lasia, _vaan yhden_. Niin hyvin
se oli oppinut erotuksen _yhden_ ja _kahden_ välillä, että sille selveni
heti -- miten, sitä ei terävinkään sielutieteilijä voine selittää, yhtä
vähän kuin hän voi selittää, mitä ajatus on -- että pöydällä oli vain
_yksi_ lasi, vaikka _kaksi_ oli tilattu. Miksi hypähti samassa ylös,
pani molemmat etukäpälänsä pöydälle ja alkoi haukkua tarjoilijaa ääni
suuttumuksesta käheänä.

Kapteeni Jörgensen iski nyrkkinsä pöytään:

"Te voititte", hän huusi, "minä maksan oluen. Tarjoilija, yksi olut
lisää!"

Miksi katsoi hovimestariin hyväksymistä odottaen. Daughtry laski
kätensä sen päälaelle; se oli paras vastaus.

"Koetetaan vielä kerran", sanoi kapteeni paljon virkeämpänä, pyyhkien
käsiselällä olutvaahdon viiksistään. "Se näkyy osaavan erottaa yhden ja
kaksi, mutta kuinka on kolmen laita? Ja neljän?"

"Aivan samoin, kapteeni. Se osaa laskea viiteen ja huomaa, jos on
enemmän kuin viisi, mutta ei tunne seuraavien lukujen nimiä."

"Hoi, Hanson!" huusi kapteeni Jörgensen salin yli _Howardin_
kokille. "Tulkaa tänne, paksupää. Tulkaa, niin saatte ryypyn."

Hanson tuli ja siirsi tuolin itselleen.

"Minä maksan oluen", kapteeni sanoi. "Mutta te saatte tilata, Daughtry.
Katsokaas, Hanson, koira on temppujentekijä. Se osaa laskea paremmin
kuin te, Hanson. Meitä on tässä kolme miestä. Daughtry tilaa kolme
olutta. Koira kuulee, että niitä pyydetään _kolme_. Minä kohotan
tarjoilijalle kaksi sormea, näin. Hän tuo vain kaksi. Koira raivostuu
tarjoilijalle. Saatte nähdä."

Kaikki meni niinkuin pitikin, ja Miksi raivosi tarjoilijalle, kunnes
tilaus oli suoritettu oikein.

"Se ei osaa sittenkään laskea", päätteli Hanson. "Se näkee vain, että
yhdellä meistä ei ole lasia. Siinä koko juttu. Se tietää, että jokaisen
tulee saada lasinsa, ja siksi se haukkuu."

"Kyllä se selviää", kehaisi Daughtry. "Meitä on nyt kolme. Tilaamme
neljä olutta, ja tarjoilija tuo kolme. Silloinhan jokainen saa lasinsa,
mutta Kill raivoaa kuitenkin tarjoilijalle."

Ollen täysin selvillä leikistä Miksi haukkui raivokkaasti tarjoilijaa,
kunnes tämä toi neljännen lasin. Pöydän luo kerääntyi paljon miehiä, ja
kaikki halusivat tilata olutta ja koetella Miksiä.

"Tämä on mainiota", ajatteli Daughtry mielessään. "Maailma on
hullunkurinen. Äsken minun oli jano ja nyt olen hukkumaisillani
olueen."

Monet tahtoivat ostaa Miksin ja tarjosivat siitä naurettavia summia,
viisitoista, kaksikymmentä dollaria.

"Sanonpa teille jotain", Jörgensen kuiskasi Daughtrylle vedettyään
hänet syrjään. "Jos annatte minulle tuon koiran, löylytän heti Hansonin
ja te saatte paikan -- saatte huomenna tulla työhön."

"Juntan" omistaja veti Daughtryn mukanaan toiseen nurkkaan ja kuiskasi
hänelle:

"Tulkaa joka ilta tänne koiranne kanssa. Se vetää ihmisiä. Annan teille
ilmaiseksi olutta ja viisikymmentä senttiä illassa."

Tämä ehdotus herätti rohkean suunnitelman Daughtryn mielessä, ja
Kwaquen avatessa kotona hänen kenkiään hän puheli Miksille:

"Niin on nyt asiat, Kill. Jos sinä sille kapakan isännälle olet oluen
ja viidenkymmenen sentin arvoinen illalta, olet sinä sen arvoinen
minullekin ... ja enemmän, poikaseni, paljon enemmän. Sillä hän haluaa
tietysti ansaita. Sitä varten hän myy olutta, sen sijaan että ostaisi
sitä. Ja sinä, Kill, tahdot mielelläsi työskennellä minun hyväkseni,
sen tiedän. Me tarvitsemme rahaa. Meillä on Kwaque ja herra Greenleaf
ja Cocky, sinusta ja minusta puhumattakaan, ja me syömme aivan kauhean
paljon. Vuokra on tiukassa ja ansion saaminen vieläkin tiukemmassa.
Mitäs sanot siitä, että lähdemme yhdessä ulos huomisiltana ja
koettelemme, kuinka paljon rahaa voimme saada kokoon."

Ja Miksi, joka istui hovimestarin polvilla, silmä silmää ja nenä nenää
vasten, isännän kädet poskillaan, väänteli ihastuksissaan, lipoi
kielellään ja heilutti häntätöpykkäänsä. Mitä se lieneekin kuullut,
hyvää se oli, sillä hovimestari oli puhunut.



18.


Harmaatukkainen hovimestari ja pörröinen irlantilainen terrieri olivat
pian hyvin tunnettuja Barbary Coastin yöelämässä. Daughtry laajensi
laskutemppua ottamalla Cockyn mukaan. Kun tarjoilija ei tuonut kyllin
monta lasia, pysytteli Miksi aivan hiljaa, kunnes Cocky, saatuaan
merkin hovimestarilta, asettui yhdelle jalalle, pani toisen jalkansa
Miksin niskaan ja oli kuiskaavinaan jotakin sen korvaan. Sitten Miksi
katsahti pöydälle asetettuihin laseihin ja alkoi haukkua tarjoilijaa.

Mutta vasta kun Daughtry ja Miksi yhdessä lauloivat "Aalto, vie minut
Rioon", he saivat suuren voittonsa. Se tapahtui merimiesten
tanssisalissa Pacific-kadun varrella. Tanssi taukosi, ja kaikki
halusivat kuulla enemmän laulua. Isännälle tämä ei tuottanut tappiota,
ja yleisö kasvoi kasvamistaan, kun Miksi lauloi koko ohjelmansa: "Herra
suojaa kuningasta", "Suloinen sana Kohta", "Johda mua, kaunis pilvi",
"Koti, koti armas" ja "Shenandoah".

Se tuotti jo enemmän kuin ilmaisen oluen Daughtrylle. Kun hän nousi
lähteäkseen, ravintolan isäntä pisti kolme hopeadollaria hänen käteensä
ja pyysi häntä tulemaan koirineen jälleen seuraavana iltana.

"Tälläkö palkalla?" Daughtry kysyi silmäten halveksivasti rahoja.

Isäntä lisäsi heti kaksi dollaria, ja Daughtry lupasi tulla.

"Kuulepas, Kill-poikaseni", hän puheli Miksille maata pannessaan.
"Luulenpa, että me yhdessä voimme ansaita enemmän kuin viisi dollaria
illasta. Katsos, ei kukaan ole nähnyt sinunlaistasi koiraa. Oikea
laulajakoira sinä olet, voit laulaa minun kanssani minkä sävelen
tahansa ja itseksesi puolisen tusinaa laulua. Väitetään Caruson
saavan tuhat dollaria illassa. No, sinä et ole Caruso, mutta ainoa
laulaja-koira sinä olet koko maailmassa. Minä rupean konserttien
järjestäjäksi, poikaseni. Ellemme voi täällä ansaita kahtakymmentä
dollaria illassa, siirrymme hienoimpaan kaupunginosaan. Ja vanha herra
saa muuttaa hotellissaan kadunpuoleiseen huoneeseen. Ja Kwaque saa
uuden puvun. Kill-poikaseni, meistä tulee pian rikkaita. Ja ellei
vanhus saa ketään muuta petkutettavakseen, varustamme hänelle kuunarin
ja annamme hänen purjehtia sillä aarteita etsimään. Hän saa petkuttaa
sitten meitä, sinua ja minua, ja meille se on suuri ilo."

San Franciscon Barbary Coast, joka oli ollut vanhanaikainen
merimieskortteli jo silloin, kun kaupunki mainittiin rannikon kaikkein
vaikeapääsyisimmäksi satamaksi, oli paljon muuttunut ja kehittynyt
kaupungin kasvaessa. Nyt se sai ainakin puolet tuloistaan rikkailta
kaupunkilaisilta, jotka tekivät sinne huviretkiä kylväen rahaa
ympärilleen. Hienoimmissa piireissä oli tapana -- etenkin, jos oli
kaukaisia vieraita -- viettää päivällisen jälkeen tunti tai pari
ajelemalla siellä tanssipaikasta tai halvasta kabaretista toiseen.
Sanalla sanoen, Coast oli yhtä suuri nähtävyys kuin kiinalaiskaupunki
tai Cliff House.

Ei kulunut kauan, ennenkuin Dag Daughtry ansaitsi kaksikymmentä
dollaria illassa kahdesta kaksikymmentä minuuttia kestävästä
esityksestä, ja hänelle tarjottiin enemmän olutta kuin mitä kokonainen
tusina yhtä janoisia miehiä kuin hän olisi jaksanut juoda. Daughtryllä
ei ollut vielä koskaan ollut niin paljon rahaa käytettävänään. Miksistä
tämä meno oli sanomattoman hauskaa. Se iloitsi etenkin hovimestarin
vuoksi. Se sai palvella hovimestaria, ja palveleminen oli sen hartain
halu.

Miksi elätti nyt koko perheen, ja kaikilla heillä oli hyvä olla. Kwaque
keikaili ruskeissa kengissä, derbyhatussa ja harmaassa puvussa, housut
aina moitteettomasti silitettyinä. Hän alkoi myös käydä elokuvissa,
tuhlasi siihen pari-kolmekymmentä senttiä illassa ja istui aina
itsepintaisesti paikoillaan, kun ohjelma toistui. Talouspuuhiin ei
kulunut paljon aikaa, sillä Daughtry oli alkanut syödä ravintolassa.
Vanha Merikarhu oli muuttanut kalliimpaan kadunpuoleiseen huoneeseen
Bronx-hotellissa, ja Daughtry tyrkytti itsepintaisesti hänelle
runsaasti taskurahoja, jotta hän voisi tilaisuuden sattuessa kutsua
lupaavan tuttavan teatteriin tai konserttiin ja saattaa hänet autolla
kotiin.

"Tätä ei voi kestää iän kaiken, Kill", hovimestari puheli Miksille.
"Juuri niin kauan, että vanha herra saa käsiinsä uuden joukon rikkaita
ja urheiluintoisia aarteenetsijöitä, mutta ei kauemmin. Sitten
lähdetään taas siniselle valtamerelle, poikaseni, missä tukeva
laivankansi keinuu jalkojen alla, kostea suihku lyö yli laidan ja aalto
pärskähtää silloin tällöin sisään valurei'istä.

"Yhtä hyvin veimme mennä Rioon kuin laulaa sitä tuolle roskajoukolle.
Saavat pitää itse tämän kaupunkipahansa. Meri -- se on meidän elämämme
-- sinun ja minun, Kill-poikaseni, ja vanhan herran ja Kwaquen ja
Cockyn, meidän kaikkien. Emme ole luodut kaupungissa elämään. Se ei ole
terveellistä. Et ehkä usko minua, poikaseni, mutta minä luulen
rupeavani jäykistymään. Vieterit höltyvät. Käyn aivan veltoksi, kun ei
ole päivisin muuta tehtävää kuin istua ja vetelehtiä. Tulen aivan
sairaaksi, kun ajattelen, miltä tuntuisi kuulla vielä kerran vanhan
herran, sanovan: 'Luulenpa, hovimestari, että hyvä cocktail ennen
päivällistä maistuisi erinomaisesti.' Ensi matkalle otamme mukaamme
pienen jäähdytyskoneen ja annamme hänelle parasta, mitä voi saada.

"Ja katsohan Kwaquea, poikaseni. Tämä ilmanala ei sovi hänelle. Hän
kuihtuu kuihtumistaan. Jos hän istua kököttää kauemmin elokuvissa, hän
saa vielä basillitartunnan. Hänen ja minun ja sinun ja meidän kaikkien
terveyden tähden meidän täytyy pian nostaa ankkuri ja lähteä
pasaatituulten valtakuntaan ja niiden suudelmista imeä itseemme meren
suolaa ja raitista elämää."

Kwaque ei milloinkaan valittanut, mutta kuihtui silmin nähden. Oikeaan
kainalokuoppaan ilmestyi hitaasti kasvava paise, jota alussa tuskin
huomasi. Mutta sitten sitä alkoi yhtä mittaa hiljakseen jäytää. Poika
ei voinut enää nukkua yhtään yötä monta kertaa heräämättä. Ellei
siirtolaisvaltuuskunta olisi jo aikoja sitten lähettänyt Ah Moyta
takaisin Kiinaan, tämä olisi voinut sanoa, mitä paise merkitsi. Samoin
hän olisi voinut Dag Daughtrylle selittää, mitä tiesi yhä laajeneva
kuoleentuma hovimestarin silmien välissä, missä ohuet poikittaiset vaot
kävivät yhä selvemmiksi. Hän olisi myös voinut sanoa, mikä Daughtryn
vasemman käden pikkusormea vaivasi. Daughtry oli ensin luullut, että
siinä oli jänne niukahtanut. Sitten hän päätteli sen olevan San
Franciscon kostean ja sumuisen ilman aiheuttamaa pitkäaikaista
luuvaloa. Tämä oli yhtenä syynä hänen toivoonsa päästä jälleen merille,
missä troopillinen aurinko kyllä paahtaisi luuvalon pois hänen
ruumiistaan.

Hovimestarina Dag Daughtry oli tullut kosketuksiin myös yläluokkien
miesten ja naisten kanssa. Mutta ensimmäisen kerran elämässään hän
kohtasi täällä San Franciscon alamaailmassa sellaisia henkilöitä täysin
tasa-arvoisina. Vieläpä jotkut heistä halusivat innokkaasti tavata
häntä. He aivan etsivät häntä. He imartelivat häntä saadakseen istua
hänen pöydässään ja tarjota hänelle olutta. He olisivat tarjonneet
hänelle myös huikean kalliita viinejä, ellei hän olisi itsepintaisesti
pysynyt oluessaan. Jotkut kutsuivat häntä kotiinsa -- "ja ottakaa tuo
ihmeellinen koira mukaanne hiukan laulamaan" -- mutta Daughtry, joka
oli mielessään ylpeä siitä, että Miksi aiheutti tällaisia kutsuja,
selitti, että taiteilijaelämä oli niin rasittavaa, etteivät sellaiset
huvit voineet tulla kysymykseen. Mutta Miksille hän sanoi: "Luvatkoot
meille viisikymmentä dollaria, niin menemme kyllä molemmat ja aivan
heti."

Niiden monien tuttavien joukossa, jotka he kabarettielämänsä aikana
saivat, oli kaksi, jotka pian tulivat ratkaisevasti vaikuttamaan
Daughtryn ja Miksin elämään. Toinen oli poliitikko ja lääkäri,
nimeltään Emory -- Walter Merrit Emory. Hän istui usein Daughtryn
pöydässä Miksin istuessa tavallisesti tuolillaan heidän vieressään.
Muun muassa tohtori Emory antoi pääsylipun vastaanottoihinsa ja lupasi
ilmaiseksi hoitaa sekä herran että koiran, jos he sattuisivat
sairastumaan. Daughtryn mielestä tohtori Emory oli älykäs mies,
epäilemättä taitava ammatissaan, mutta häikäilemättömän itsekäs kuin
nälkäinen tiikeri. Daughtry virkkoi kerran tohtorille niin
arastelemattoman avomielisesti kuin voi näissä muuttuneissa
olosuhteissa: "Te olette kummallinen tohtori. Sen näkee jo puolella
silmällä. Mitä tahdotte saada, sen otatte. Teitä ei estäisi mikään muu
kuin..."

"Kuin mikä?"

"No, että se, että mielitekonne esine olisi kiinninaulittu tai lukon
takana tai poliisi seisoisi sitä vahtimassa. Enpä tosiaan tahtoisi
omistaa mitään, mitä teidän mielenne tekisi."

"Mutta sellainen teillä on", sanoi tohtori Emory katsahtaen Miksiin,
joka istui tuolilla heidän välissään.

"Huh!" Daughtry värisi. "Te saatte kylmät väreet karmimaan
selkäpiitäni. Jos uskoisin, että todella tarkoitatte sitä, en viipyisi
San Franciscossa kahta minuuttia." Hän tuijotti hetkisen miettiväisenä
olutlasiinsa, mutta naurahti sitten rauhoittuen. "Ei kukaan voi ottaa
koiraa minulta. Ennen tapan sen, joka sitä yrittää. Sanoisin sen
hänelle suoraan, kuten sanon sen nyt teille. Tiedätte, että tarkoitan
totta. Samoin ymmärtäisi hänkin minun tarkoittavan mitä sanon. Oh, tuo
koira..."

Voimatta ilmaista syvää tunnettaan Dag Daughtry keskeytti lauseensa ja
hukutti liikutuksensa olutlasiin.

Toinen kohtalokas henkilö oli aivan toisenlainen. Harry Del Mariksi
hän nimitti itseään; tämä nimi oli ohjelmissa hänen esiintyessään
Orpheum-teatterissa. Hän oli ammatiltaan eläintenkesyttäjä, mutta sitä
Dag Daughtry ei tiennyt, sillä mies oli nyt lomalla. Hänkin halusi
kestitä Daughtryä. Hän oli nuori, tuskin yli kolmenkymmenen, ja tumma.
Suurissa, pitkien ripsien varjostamissa silmissään hän uskoi olevan
sähköistä voimaa. Suu ja kasvojen piirteet olivat enkelimäisen hienot.
Mutta hänen kylmästi harkitseva, liikemiesmäinen ajatustapansa ei ollut
ollenkaan sopusoinnussa hänen ulkonäkönsä kanssa.

"Mutta ei teidän rahanne riitä sitä ostamaan", vastasi Daughtry, kun
toinen oli kohottanut tarjouksensa viidestäsadasta tuhanteen dollariin.

"Minulla on tuhat dollaria, jos sitä tarkoitatte."

"En", pudisti Daughtry päätään. "Tarkoitan, etten myy sitä millään
hinnalla. Ja mitä te sillä tekisittekään?"

"Minä pidän siitä", vastasi Del Mar. "Minkä tähden minä käyn täällä? Ja
mitä varten käyvät muut täällä? Miksi ihmiset ostavat viiniä, pitävät
kilpa-ajohevosia, pitävät yllä näyttelijättäriä, rupeavat papeiksi tai
kirjatoukiksi? -- Siksi, että he siitä pitävät. Siinä on selitys.
Kaikki teemme sellaista, mikä meitä miellyttää, jos vain voimme. Me
koetamme saada haltuumme esineen, mistä pidämme. Nyt minä olen
mieltynyt teidän koiraanne. Ja minä tahdon saada sen, vaikka se
maksaisi tuhat dollaria. Katsokaa timanttia tuon naisen sormessa
tuolla. Hän luultavasti ihastui siihen ja osti sen hintaa
ajattelematta. Timantti merkitsi hänelle enemmän kuin sen hinta. Teidän
koiranne..."

"Se ei näytä pitävän teistä", keskeytti Dag Daughtry hänet. "Se on
omituista. Sillä se pitää yleensä kaikista ihmisistä erotuksetta. Mutta
teille se on alun pitäen murissut. Eikä kukaan tahtone omakseen koiraa,
joka ei pidä hänestä."

"Se ei kuulu tähän", Del Mar selitti rauhallisena. "Minä pidän siitä.
Minun asiani on, pitääkö se minusta vai eikö. Ja luulenpa siitä
selviytyväni."

Daughtry luuli toisen muuttumattoman enkelinilmeen takana huomaavansa
heltymätöntä julmuutta, joka oli suorastaan helvetillistä, koska se oli
tietoista ja hillittyä. -- Daughtry ei näin eritellyt havaintoaan. Se
oli hänessä vain tunne, eivätkä tunteet tarvitse sanoja ilmetäkseen ja
vaikuttaakseen.

"Tässä lähellä on pankki, joka on auki koko yön", toinen jatkoi.
"Voimme mennä sinne, minä kirjoitan maksuosoituksen, ja puolen tunnin
kuluttua teillä on rahat käsissänne."

Daughtry pudisti päätään.

"Sitä ei kannata ajatella edes liikevoiton vuoksi", hän sanoi.
"Kuulkaahan. Tuo koira ansaitsee kaksikymmentä dollaria illassa.
Sanokaamme, että se työskentelee kaksikymmentäviisi päivää kuukaudessa.
Se tekee viisisataa kuukaudessa ja kuusituhatta vuodessa. Jos nyt
puhumme viidestä prosentista, koska se on helppo laskea, se on
sadankahdenkymmenentuhannen dollarin suuruisen pääoman korko.
Olettakaamme, että minulla on menoja kaksikymmentä tuhatta
dollaria. Silloin koira on sadantuhannen arvoinen. Tai jos nyt,
anteliaita ollaksemme, panemme summan kahtia, se on kuitenkin
viidenkymmenentuhannen koira. Ja te tarjoatte siitä tuhat dollaria."

"Luulette varmaan, että se on ikuinen kuin maapalanen", virkkoi Del Mar
ja hymyili.

Daughtrylla oli heti vastaus valmiina.

"Olettakaamme, että se tekee työtä kuusi vuotta -- se on kolmekymmentä
tuhatta. Vuoden työ oli kuusi tuhatta. Ja te tarjoatte minulle yhden
tuhannen kuudentuhannen sijasta. Se yritys ei kannata -- minulle ...
eikä koiralle. Muutoin, kun se ei enää voi työskennellä eikä ole
sentinkään arvoinen, se on minulle kokonaisen miljoonan arvoinen, ja
jos joku tarjoisi minulle siitä miljoonan, pyytäisin vielä enemmän."



19.


"Vielä tavataan", sanoi Harry Del Mar Daughtrylle heidän keskusteltuaan
jo neljännen kerran Miksin kaupasta.

Mutta siinä Harry Del Mar erehtyi. Hän ei tavannut Daughtrya enää
milloinkaan, sillä Daughtry ennätti sitä ennen tavata tohtori Emoryn.

Kwaque oli alkanut käydä yhä levottomammaksi öisin kainalopaiseensa
takia, ja Daughtry heräsi hänen valituksiinsa. Muutaman tällaisen
levottoman yön jälkeen Daughtry päätti toimittaa Kwaquen lääkärin
hoitoon. Sentähden hän eräänä aamuna otti pojan mukaansa ja saapui klo
11 tohtori Emoryn täpötäyteen odotushuoneeseen.

"Eiköhän hänellä vain liene syöpä, herra tohtori", sanoi Daughtry
Kwaquen riisuessa paitaa päältään. "Hän ei ole milloinkaan vaikeroinut
eikä valittanut, sehän ei ole mustaihoisten tapa. En huomannut mitään,
ennenkuin hän alkoi heittelehtiä vuoteessaan ja voihkia unissaan. No,
miksi sitä sanotte? Onko se syöpää, vai mitä?"

Mutta Walter Merrit Emoryn tarkat silmät olivat huomanneet Kwaquen
vasemman käden koukistuneet sormet. Hänellä ei ollut ainoastaan tarkat
silmät, vaan oli myös "spitaalisilmät". Ollessaan nuorena
vapaaehtoisena Filippiineillä sotilaslääkärin apulaisena hän oli tehnyt
huomioita niin monesta spitaalitapauksesta, että hän voi, paitsi aivan
taudin alkuasteilla, tuntea sen kohta ensimmäisellä silmäyksellä.
Koukistuneista sormista -- hermohajaannuksen synnyttämä lamautumisilmiö
-- siirtyi hänen katseensa ryppyiseen leijonanotsaan -- sekin
lamautumisilmiö -- ja siitä edelleen oikeassa kainalossa olevaan
paiseeseen, ja hänen aivoissaan syntyi heti taudinmääritys:
tuberkuloottinen ilmiö.

Ja samassa hetkessä hänen päässään välähti kaksi ajatusta. Toinen
niistä oli: _Milloin ja missä ikinä näetkin spitaalisen, etsi heti
toista_. Toinen ajatus kohdistui hänen haluamaansa Daughtryn
irlantilaiseen terrieriin, Daughtryn, jonka kanssa Kwaque oli niin
kauan elänyt yhdessä. Tässä Walter Merrit Emory lopetti nopean
tarkastelunsa. Hän ei tiennyt, minkä verran hovimestari tunsi spitaalia
vai tunsiko hän sitä ollenkaan, eikä hän halunnut herättää tämän
epäluuloa.

Hän veti aivan kuin sattumalta kellonsa esille nähdäkseen ajan kulun,
kääntyi sitten Daughtryyn päin ja sanoi hänelle:

"Hänen verenkiertonsa on häiriintynyt. Hän on aivan näännyksissä. Hän
ei ole tottunut sellaiseen elintapaan, mitä hän viime aikoina on
viettänyt, eikä myöskään eurooppalaiseen ravintoon. Varmuudeksi tutkin
vielä, olisiko se syöpää, mutta ei ole kovin todennäköistä, että se
sitä on."

Tämän sanottuaan hän vaikeni hetkiseksi ja katsahti Daughtryn otsaan,
silmien väliin, juuri niiden yläpuolelle. Se riitti. Hänen
"spitaalisilmänsä" huomasi kohta spitaalin aiheuttaman "leijonamerkin".

"Te olette itsekin aivan lamassa", tohtori jatkoi rauhallisesti. "Lyön
vetoa, ettette tunne voivanne oikein hyvin. Vai kuinka?"

"Enpä juuri voi kehua", myönteli Daughtry. "Minun täytynee lähteä
jälleen merille ja kuumiin seutuihin ajaakseni luuvalon ruumiistani."

"Missä teillä on paise?" tohtori kysyi hajamielisesti ja oli lähemmin
tutkivinaan Kwaquen sairautta. Daughtry ojensi vasemman kätensä ja
osoitti sairasta kohtaa. Walter Merrit Emory katsoi sitä näköjään
välinpitämättömänä alasluotujen silmäluomiensa alta. Hän näki, että
pikkusormi oli koukussa ja hiukan ajettunut ja että nahka siinä oli
ohutta, sileää ja melkein kiiltävää. Kääntyessään katsomaan Kwaquea hän
silmäsi ohimennen leijonaryppyjä Daughtryn otsassa.

"Luuvalo on yhä suuri salaisuus", tohtori Emory virkkoi kääntyen
jälleen Daughtryn puoleen, aivan kuin se ajatus olisi juuri silloin
juolahtanut hänen mieleensä. "Se on melkein joka yksilössä erilainen,
niin monta muunnosta sitä on! -- Tuntuuko sormi kankealta?"

Daughtry liikutti vaivalloisesti pikkusormeaan.

"Tuntuu, tohtori, se ei ole yhtä notkea kuin ennen."

"Vai niin", Walter Merrit Emory virkkoi karskisti. "Olkaa hyvä ja
istuutukaa tuohon tuoliin. Minä en ehkä voi hoitaa teitä, mutta voin
ainakin neuvoa teille sopivimman oleskelupaikan, mikä sairaus teillä
sitten lieneekin. -- Neiti Judson!"

Sillä välin kun nuori sairaanhoitajattaren pukuun pukeutunut nainen
auttoi Dag Daughtryn emaljoituun leikkaustuoliin asettaen hänet
puoleksi makaavaan asentoon, tohtori Emory kastoi sormensa väkevimpään
antiseptiseen liuokseen, mitä hänellä oli, ja sitä tehdessään hän näki
ilmielävänä mielessään pörröisen irlantilaisen terrierin, joka teki
temppuja merimieskapakoissa ja totteli Kill-nimeä.

"Teillä on luuvaloa muuallakin kuin pikkusormessa", tohtori sanoi
Daughtrylle. "Lyön vetoa, että teidän otsassanne on myös sairas paikka.
Pyydän teidän hetkisen olemaan liikkumatta. Antakaa minulle merkki, jos
tekee kipeätä. Istukaa muuten aivan hiljaa, tahdon vain tutkia, olenko
oikein ymmärtänyt taudin. -- Kas niin, liikahtakaa heti kun jotakin
tunnette. Luuvalolla on kummallisia oikkuja. -- Katsokaas tänne, neiti
Judson, luulenpa, ettette tunne tätä luuvalon muotoa. Katsokaa. Hän ei
tunne mitään. Hän luulee, etten ole vielä alkanutkaan."

Puhuessaan tohtori Emory teki sellaista, mistä Dag Daughtrylla ei ollut
aavistustakaan ja minkä Kwaque luuli näkevänsä unissaan, niin
epätodelliselta ja mahdottomalta se hänestä tuntui. Tohtori tutki
paksulla neulalla hovimestarin poikittaisten otsaryppyjen mustaa
kohtaa. Hän ei koetellut sitä ainoastaan pinnalta. Hän pisti neulan
viistoon nahan alle ja työnsi sen niin syvälle, että se upposi kokonaan
tunnottomiin lihasosiin. Kwaque katseli silmät hämmästyksestä
selällään, kun hänen herransa ei liikahtanutkaan eikä siis tuntenut
mitään.

"Miksi ette jo aloita", kysyi Dag Daughtry kärsimättömästi. "Eihän
teidän pitänyt tutkia minun luuvaloani, vaan papualaispojan paisetta."

"Te tarvitsette myös hoitoa", vastasi tohtori Emory. "Luuvalo on sangen
ikävä juttu. Se ei saa käydä kroonilliseksi. Määrään teille hoitotavan.
Nouskaa nyt tuolista, niin katson teidän mustaa palvelijaanne."

Ennenkuin Kwaque ennätti istuutua tuoliin, tohtori levitti sen yli
verhon, joka tuoksui palaneelle. Juuri kun hänen piti ryhtyä tutkimaan
Kwaquea, hän katsahti kelloonsa, ikäänkuin olisi muistanut jotakin.
Nähdessään, paljonko kello oli, hän säpsähti ja katsoi moittivasti
apulaiseensa.

"Neiti Judson", hän sanoi kylmän ankarasti, "olette unohtanut
velvollisuutenne. Kello on kahtakymmentä vailla kaksitoista, ja te
tiedätte, että minun oli määrä täsmälleen puoli kaksitoista neuvotella
tohtori Hadleyn kanssa. Tiedättehän, kuinka ärtyisä hän on."

Neiti Judson painoi päänsä alas katuvan ja nöyrän näköisenä, ikäänkuin
olisi tiennyt, mistä oli kysymys, vaikka hän, joka muutoin tunsi hyvin
herransa asiat, nyt vasta sai kuulla, että tämän olisi pitänyt tavata
tohtori Hadley kello puoli kaksitoista.

"Tohtori Hadley asuu eteisen toisella puolen", tohtori Emory selitti
Daughtrylle. "En viivy viittä minuuttiakaan. Olemme eri mieltä eräästä
sairaustapauksesta. Hän pitää sitä uusivana umpisuolentulehduksena ja
tahtoo ryhtyä leikkaukseen. Minusta se on pyorrhé, joka suusta on
siirtynyt vatsaan, ja sentähden olenkin ehdottanut suun emeettistä
hoitoa vatsahäiriöiden parantamiseksi. Te ette tietysti tätä ymmärrä,
mutta asia on nyt niin, että olen saanut tohtori Hadleyn kutsumaan
tänne tohtori Granvillen, joka on pyorrhén erikoistuntija. Ja nyt he
ovat molemmat odottaneet minua jo kymmenen minuuttia. Minun täytyy
juosta sinne."

"Palaan viiden minuutin kuluttua", hän huusi sulkiessaan eteisen oven.
"Neiti Judson, olkaa hyvä ja pyytäkää potilaita odottamaan hetkinen."

Hän astui tohtori Hadleyn vastaanottohuoneeseen, vaikkei siellä
ollutkaan sairasta häntä odottamassa. Sensijaan hän käytti puhelinta
keskustellen ensin terveydenhoidontarkastajan, sitten poliisimestarin
kanssa. Molemmat sattuivat olemaan virastossaan, tohtori puhutteli
heitä tuttavallisesti etunimeltä ja jutteli innokkaasti heidän
kanssaan.

Palatessaan omaan vastaanottohuoneeseensa tohtori Emory näytti hyvin
tyytyväiseltä.

"Olin aivan oikeassa", hän vakuutti neiti Judsonille kohdistaen samalla
iloisen avomielisenä sanansa myös Daughtrylle. "Tohtori Granville
asettui minun puolelleni. Selvä pyorrhé tietenkin. Ei tule siis
leikkausta. Parastaikaa hoitavat siellä potilaan kurkkua emetiinilla.
Hauska on olla oikeassa. Olen ansainnut sauhut. Häiritseekö se teitä,
herra Daughtry?"

Hovimestarin nyökäyttäessä päätään tohtori Emory sytytti paksun
havannasikarin ja jatkoi äänekästä puheluaan uskotellusta voitostaan.
Puhuessaan hän nojautui taaksepäin tuolissaan -- aivan sattumalta -- ja
antoi, muka epähuomiossa, sikarin tulipään koskettaa Kwaquen
koukistunutta sormea. Salainen viittaus neiti Judsonille, joka yksin
huomasi tapahtuman, valmisti tätä siihen, mitä oli tulossa.

"Tiedättekö mitä, herra Daughtry", jatkoi Walter Merrit Emory
innostuneesti, vangiten hovimestarin katseen omallaan ja palava sikari
koko ajan painettuna Kwaquen sormea vasten. "Kuta vanhemmaksi tulen,
sitä enemmän tulen vakuuttuneeksi siitä, että aivan liian usein
ryhdytään tarpeettomiin ja liian aikaisiin leikkauksiin."

Tuli jäyti hiljalleen lihaa, ja Kwaquen sormenpäästä alkoi kohota ohut
savukiemura, joka oli erivärinen kuin sikarinsavu.

"Ajatelkaamme vaikka tohtori Hadleyn potilasta. En ole pelastanut häntä
ainoastaan vaarallisesta leikkauksesta, vaan myös sairaalamaksuista. En
ota häneltä mitään maksua siitä, mitä olen tehnyt. Hadleyn lasku ei
myöskään voi olla kovin suuri. Tohtori Granville tulee hoitamaan hänen
pyorrhénsa emetiinilla vaivaisen viidenkymmenen dollarin maksusta. Siis
paitsi kuolemanvaarasta olen pelastanut tuon miehen maksamasta ainakin
tuhat dollaria kirurgille, sairaalaan ja hoitajille."

Hänen näin jutellessaan ja pitäessään koko ajan Daughtryn katseen
itseensä kiinnitettynä huoneessa alkoi tuntua palaneen lihan käryä.
Tohtori Emory veti käryä halukkaasti sieraimiinsa. Neiti Judson tunsi
sen myös, mutta häntä oli varoitettu, eikä hän ollut mitään
huomaavinaan. Ei hänen myöskään tarvinnut katsoa, olivatko sikari ja
sormi vielä kosketuksissa, hänen nenänsä sanoi, että niin oli.

"Mikä täällä palaa?" Daughtry kysäisi äkkiä silmäillen ympärilleen ja
vetäen käryä nenäänsä.

"Väärennetty sikari", tohtori Emory virkkoi, joka viimeinkin oli
loitontanut sikarinsa Kwaquen sormesta ja tutki sitä nyt tyytymättömän
näköisenä. Hän lähensi sitä nenäänsä ja irvisti. "En tahdo väittää,
että se on suorastaan kaalinlehteä. Sanon vain, että se on jotakin,
mitä en tunne ja mistä en liioin välitä ottaa selkoa. Se on inhottavaa.
Noin ne lähettävät kauppaan uuden ja hyvän sikarilajin ja valmistavat
sen aluksi parhaasta tupakasta, mutta kun sitten sen maine yleisön
kesken on vakiintunut, alkavatkin valmistaa sitä huonommasta tupakasta
luottaen sen varmaan menekkiin. Mutta minua ne eivät enää petä.
Valitsen toisen sikarilajin jo tänään."

Hän heitti sikarin sylkilaatikkoon. Ja Kwaque, joka istui
kummallisimmassa tuolissa, missä koskaan oli istunut, eikä huomannut,
että hänen sormenpäähänsä oli palanut syvä reikä, ihmetteli vain,
milloin tohtori lakkaisi juttelemasta ja katsoisi paisetta, jota niin
pakotti kainalossa.

Ensimmäisen ja viimeisen kerran elämässään Dag Daughtry joutui
petetyksi. Se oli auttamaton häviö. Vapaa elämä lainehtivalla merellä
ja keinuvalla laivankannella pasaatituulien tanterilla, huoleton
kulku satamasta toiseen päättyi häneltä Walter Merrit Emoryn
vastaanottohuoneeseen neiti Judsonin ihmetellen katsellessa, kuinka
ihmisen liha voi palaa ja hiiltyä uhrin itsensä siitä mitään
tietämättä.

Tohtori Emory jatkoi yhä juttelemistaan koettaen uutta sikaria.
Välittämättä vähääkään siitä, että odotushuone oli täynnä potilaita,
hän piti hyvin pitkän, vilkkaan ja mielenkiintoisen esitelmän
sikareista ja tupakkakasvista, sen viljelyksestä ja jalostuksesta
niissä onnellisissa maissa, missä tupakka kasvaa.

"Mitä tuohon paiseeseen tulee", hän sanoi lopultakin ryhtyen ohimennen
tutkimaan Kwaquen sairautta, "voin jo kohta sairaan ulkonäöstä päättää,
että se ei ole syöpä eikä edes paise. Tahtoisin sanoa..."

Naputus eteisen yksityisovelle sai hänet hypähtämään pystyyn innolla,
jota hän ei koettanutkaan salata. Sisään astui kaksi poliisia,
poliisiupseeri ja siviilipukuinen, poskipartainen herrasmies, jolla oli
neilikka napinlävessä.

"Hyvää huomenta, tohtori Masters", tervehti Emory siviilipukuista;
toisille hän sanoi: "Päivää, komisario... Päivää Tim... Päivää,
Johnson. -- Milloin teidät on siirretty kiinalaiskorttelista?"

Sitten hän lopetti keskeytetyn lauseensa tarkkaavasti katsellen Kwaquen
sormea:

"Tahtoisin sanoa, että se on kaunein bacillus lepraen aiheuttama
mätähaava, mitä lääkärillä milloinkaan on ollut kunnia näyttää San
Franciscon terveydenhoitolautakunnan esimiehelle."

"Spitaali!" huudahti tohtori Masters.

Kaikki säpsähtivät kuullessaan tämän sanan. Komisario ja molemmat
poliisit vetäytyivät kauemmas Kwaquesta, neiti Judson painoi, huutoaan
pidättäen, kätensä sydäntään vasten, ja Dag Daughtry kysyi
järkyttyneenä, mutta yhä epäillen:

"Mitä te nyt uskottelette meille, tohtori?"

"Seisokaa hiljaa paikoillanne. Älkää liikkuko", sanoi Walter Merrit
Emory käskevästi Daughtrylle. "Olkaa hyvä ja katsokaa tänne", hän sanoi
sitten muille painaen palavan sikarinsa Daughtryn otsassa olevaan
tummaan pilkkuun. "Älkää liikkuko", hän sanoi Daughtrylle. "Odottakaa
hetkinen. En ole vielä valmis."

Ja Daughtryn odottaessa hämmästyneenä, levottomana ja ihmetellen,
miksei tohtori jatkanut, hehkuva sikarinkärki poltti hänen nahkaansa ja
lihaansa, kunnes kaikki huomasivat sekä käryn että savun.

Päästäen äänekkään riemunaurun tohtori Emory peräytyi askeleen
taaksepäin.

"No tehkää nyt mitä aioitte", mumisi Daughtry, sillä tapausten vyöry
oli ollut liian nopea ja liian salaperäinen, jotta hän olisi siitä
mitään käsittänyt. "Ja kun olette lopettanut, pyydän teitä selittämään,
mitä sanoitte spitaalista ja tuosta pojasta. Hän on minun palvelijani,
ettekä te voi uskotella mitään sellaista hänelle ... tai minulle."

"Hyvät herrat, olette nähneet kylliksi", lausui tohtori Emory. "Kaksi
aivan varmaa tapausta, isäntä ja palvelija, palvelijan sairaus
pitemmälle kehittynyt, taudin molemmat ilmiöt selvästi esiintyvinä,
isännällä ainoastaan kuoleentumisilmiö huomattavissa -- hänellä on
sairas kohta myös pikkusormessaan. -- Viekää pois heidät! Mutta kehotan
teitä, tohtori Masters, heidän jäljestään perusteellisesti
puhdistuttamaan sairasvaunut."

"Mutta kuulkaahan nyt...", aloitti Daughtry kiihtyneenä.

Tohtori Emory katsahti varoittavasti tohtori Mastersiin, ja tohtori
Masters katsoi arvokkaasti komisarioon, joka vuorostaan katsoi
käskevästi molempiin poliiseihinsa. Mutta nämä eivät käyneet Daughtryn
kimppuun. Sensijaan he vetäytyivät yhä kauemmaksi hänestä, vetivät
esiin pamppunsa ja tuijottivat häneen äreän näköisinä. Poliisien
menettely vaikutti Daughtryyn vakuuttavammin kuin mitkään todistelut.
Aivan selvästi näitä pelotti koskea häneen. Kun hän astui askeleen
eteenpäin, he ojensivat patukkansa häntä kohti pysyttääkseen hänet
kauempana itsestään.

"Älkää tulko lähemmäksi", varoitti toinen miehistä heiluttaen
patukkaansa aivan kuin olisi tahtonut halkaista hänen kallonsa.
"Pysykää paikoillanne, kunnes määrätään, mitä teidän on tehtävä."

"Vetäkää paita päällenne ja asettukaa tuonne isäntänne viereen",
komensi tohtori Emory Kwaquea ponnautettuaan tuolin istuimen pystyyn
niin nopeasti, että poika lensi suin päin lattialle.

"Mutta mitä ihmettä tämä oikeastaan on...?" aloitti Daughtry. Hänen
entinen ystävänsä ei ollut kuulevinaan, vaan jutteli sensijaan tohtori
Mastersille:

"Spitaalisairaala on ollut tyhjänä siitä saakka kun se japanilainen
kuoli. Tiedän hyvin, kuinka pelkureita kaikki teidän apulaisenne ovat,
ja neuvoisin teitä sen vuoksi nukuttamaan molemmat, jotta huoneet
saadaan rauhassa desinfioida, ennenkuin heidät lasketaan sisään."

"Jumalan tähden", pyyteli Daughtry. Hän oli kadottanut kaiken
vastustushalunsa; ajatus että oli joutunut tuon kamalan taudin uhriksi
oli hänet kokonaan lamauttanut. Hän kosketti etusormellaan tunnotonta
otsaansa, haistoi sormea ja tunsi palaneen lihan käryn. -- "Älkää
pitäkö sellaista kiirettä, Jumalan tähden... Jos olen saanut sairauden,
ei sille tietenkään mitään mahda. Mutta voinen kuitenkin vaatia, että
minua kohdellaan kuin ihmistä ainakin. Antakaa minulle kaksi tuntia
aikaa lähteäkseni kaupungista. Ja kahdenkymmenenneljän tunnin kuluessa
olen jo maasta. Menen merille."

"Ja olette vaarana yleiselle turvallisuudelle, missä sitten
lienettekin", keskeytti hänet tohtori Masters, joka oli jo näkevinään
edessään paksulla painetun palstan iltalehdessä, missä hänet oli
kuvattu San Franciscon Pyhäksi Yrjöksi, joka miekka kädessä seisoi
kansan ja spitaalin lohikäärmeen välillä.

"Viekää heidät pois", sanoi Walter Merrit Emory karttaen Daughtryn
katsetta.

"Valmiit! Mars!..." komensi komisario.

Poliisit lähenivät Daughtrya ja Kwaquea patukat pystyssä.

"Pysykää loitompana ja alkakaa kävellä siitä...", murisi toinen
poliiseista. "Ja tehkää niinkuin käsketään tai halkaisemme teiltä
kallot. Ulos paikalla. Ulos ovesta. Käskekää tuon neekerin pysyä
vieressänne."

"Tohtori, ettekö voi kuunnella minua hetkisen?" rukoili Daughtry
Emorya.

"Nyt ei ole aikaa puhella", oli vastaus. "Nyt täytyy saada teidät pois
täältä mahdollisimman pian. -- Tohtori Masters, älkää unohtako
puhdistuttaa sairasvaunuja näiden jäljestä."

Kulkue läksi liikkeelle, terveydenhoitotohtori ja poliisikomisario
etunenässä ja molemmat poliisit kohotettuine patukkoineen
jälkijoukkona.

Ovessa Daughtry vielä kääntyi, vaikka oli vaarassa saada patukasta
päähänsä.

"Tohtori, minun koirani, tiedättehän."

"Se lähetetään teille", vastasi tohtori Emory nopeasti. "Mikä on
osoitteenne?"

"Huone 87, Cloy Street, Bowheadin matkustajakoti, tunnette paikan,
käynti kulmasta, Bowheadin kahvilan vierestä. -- Lähettäkää koira
minulle, mitä sitten minulle tehnettekin -- teettehän sen?"

"Totta kai", sanoi tohtori Emory. "Teillä on myös papukaija?"

"Onhan se -- Cocky! Lähettäkää molemmat, olkaa hyvä."

"Kyllä se tohtori Emory on taitava", jutteli neiti Judson syödessään
samana iltana päivällistä Pyhän Joosefin sairaalan nuoren alilääkärin
kanssa. "Ei ole kumma, että hän ansaitsee niin hyvin! Ajattele! Kaksi
inhottavaa spitaalitautista tänään vastaanotolla! Toinen oli
mustaihoinen. Ja tohtori huomasi heti, mikä heitä vaivasi. Hän vasta on
taitava. Tietäisitpä, mitä hän teki sikarillaan. Kuinka ovela hän osasi
olla. Ensin hän antoi merkin minulle. Heillä ei ollut aavistustakaan
siitä, mitä oli tekeillä. Hän otti sikarinsa ja..."



20.


Koira samoin kuin hevonenkin tekee pahan ihmisen entistä pahemmaksi.
Walter Merrit Emory ei ollut hyvä ihminen, ja toivo saada Miksi
haltuunsa pahensi häntä. Ellei Miksiä olisi ollut, hän olisi menetellyt
aivan toisin. Hän olisi kohdellut Daughtrya kuin valkoista ainakin --
kuten Daughtry sanoi. Hän olisi ilmaissut sairauden Daughtrylle ja
auttanut häntä sitten matkustamaan Etelämerelle tai Japaniin tai
johonkin muuhun maahan, missä spitaalisia ei eristetä. Tämä ei olisi
ollut väärin niitä maita kohtaan, koska niiden tavat kerran ovat
sellaiset, ja Daughtry ja Kwaque olisivat pelastuneet joutumasta San
Franciscon helvetilliseen spitaalisairaalaan, jonne hän nyt
pahuudessaan tuomitsi heidät koko iäkseen.

Jos vielä ottaa huomioon, mitä tulivat maksamaan aseistetut vahdit,
jotka öin päivin, vuodet läpeensä vartioivat spitaalisairaalaa, niin
ymmärtää, että Walter Merrit Emory olisi voinut säästää San Franciscon
veroamaksavilta kansalaisilta monen tuhannen dollarin menot. Ja niillä
dollareilla olisi voitu laajentaa ylen ahtaita kouluhuoneistoja,
hankkia köyhille lapsille maitoa tai puistoja perustamalla saada
raittiimpaa ilmaa köyhien tukahduttaviin kortteleihin. Mutta jos Walter
Merrit Emory olisi ajatellut näin epäitsekkäästi, eivät ainoastaan
Daughtry ja Kwaque olisi matkustaneet kauas merten taa, vaan myös Miksi
olisi seurannut heitä.

Milloinkaan lääkäri ei liene nopeammin tarkastanut sellaista joukkoa
odottavia potilaita kuin tohtori Emory, kun ovi oli sulkeutunut
poliisien jälkeen, jotka kulkivat jälkijoukkona Daughtrya vietäessä. Ja
ennenkuin meni nauttimaan myöhäistä välipalaansa, tohtori Emory ajoi
autollaan Barbary Coastiin ja Bowheadin matkustajakotiin. Matkalla
hänen oli onnistunut saada eräs etsivä mukaansa. Se olikin
välttämätöntä, sillä emäntä ei vähällä suostunut luovuttamaan
asukkaansa koiraa. Mutta hän tunsi liian hyvin herra Millikenin, ja hän
alistui lakiin, jota etsivät edusti ja jota herkkäuskoinen emäntä ei
ollenkaan tuntenut.

Kun Miksi talutusköydessä lähti huoneesta, kuului valittava ääni
ikkunalaudalta, missä pieni lumivalkea papukaija istui.

"Cocky", se huusi. "Cocky."

Walter Merrit Emory katsoi taakseen ja epäröi vain hetkisen. "Lähetämme
jonkun myöhemmin noutamaan linnun", hän sanoi emännälle, joka yhä
heikosti vastusteli saattaessaan heitä alas portaita eikä huomannut,
että etsivä oli huolimattomuudessaan unohtanut sulkea Daughtryn huoneen
oven.

Mutta Walter Merrit Emory ei ollut ainoa huono ihminen, jonka halu
omistaa Miksi teki entistään huonommaksi. Istuen Indoch Yacht klubissa
syvässä nahkaisessa nojatuolissa, jalat toisessa syvässä nahkaisessa
nojatuolissa, Harry del Mar sulatti unisena välipalaansa, joka samalla
oli ollut aamiainen, ja silmäili ensimmäisiä iltalehtiä. Hänen
katseensa pysähtyi viiden rivin pituisen uutisen yläpuolella olevaan
lihavaan otsakekirjoitukseen. Jalat lennähtivät hetkessä alas tuolilta,
hän hypähti pystyyn. Sitten hän jälleen yhtäkkiä istuutui, painoi
sähkökelloa ja klubin tarjoilijaa odotellessaan luki uudelleen
otsakkeen ja nuo viisi riviä.

Kiitäessään autolla Barbary Coastiin Harry del Mar näki kultaisia
näkyjä. Hän näki keltaisia kahdenkymmenen dollarin kolikoita, keltaisia
seteleitä Yhdysvaltojen setelipainosta, pankkikirjoja ja komeita
kuponkeja, jotka tarvitsi vain leikata irti -- ja tämän kaiken takana
väikkyi pörröinen irlantilainen terrieri istuen kabarettilavalla
kirkkaan sähkölamppukehän keskellä, suu avoinna, kuono katsomoa kohden
suunnattuna ja lauloi, lauloi yhtämittaa niinkuin ei ainoakaan koira
vielä ole laulanut.

Cocky huomasi ensimmäisenä, että ovi oli raollaan; se katsoi sitä ja
mietti -- mikäli voi käyttää sanaa "mietti" linnun sielun liikkeistä.
Salaperäisellä tavalla sen tajunta ottaa vastaan uuden vaikutteen, ja
se valmistautuu toimimaan tai on toimimatta, riippuen siitä, mihin
suuntaan uusi vaikute sitä johtaa... Ihmiset tekevät aivan samoin, ja
toiset sanovat sitä "tahdon vapaudeksi". -- Tuijottaen avoimeen oveen
Cocky oli juuri ratkaisemaisillaan, pitikö sen vai eikö pitänyt
lähemmin tarkastaa tuota suureen avaraan maailmaan johtavaa rakoa. Tämä
tarkastelu sitten ratkaisi, uskaltaisiko se yrittää ulos tuosta raosta
vai eikö. Mutta ennen ratkaisua sen silmät kohtasivat parin toisia
silmiä, jotka katsoivat sisään.

Ne silmät olivat julmat, vihreänkeltaiset, ja silmäterät vuoroin
laajenivat, vuoroin äkkiä supistuivat siirtyessään valosta varjoon
huonetta tarkastellen. Cocky käsitti ensimmäisessä silmänräpäyksessä
vaaran, joka uhkasi väkivaltaisella kuolemalla. Mutta Cocky ei tehnyt
mitään. Pelko ei ahdistanut sen sydäntä. Liikkumattomana se istui
tuijottaen toisella silmällään laihaa villikissaa, jonka pää oli tullut
oven aukkoon äkkiä kuin ilmestys.

Silmät harhailivat valppaina ympäri huonetta, sysimustat poikittaiset
silmäterät noiden kummallisten, vihreänkeltaisten opaalien keskellä
laajenivat ja supistuivat nopeasti ja varovaisesti. Ne pysähtyivät
Cockyyn. Samassa silmänräpäyksessä näkyi, miten kissa jännitti
ruumiinsa, ja jäykistyi siihen asentoon. Melkein huomaamatta silmiin
tuli vaaniva ilme, joka muistutti sfinksin jäykkää tuijotusta yli
polttavan kuuman, ikuisen erämaahiekan. Oli aivan kuin silmät olisivat
tuijottaneet siten vuosisatoja ja vuosituhansia.

Cocky jähmettyi myös. Se ei vetänyt kalvoa silmän eteen, joka oli
näkyvissä sen sivulle kääntyneessä päässä, eikä se hillitön pelko, joka
sen oli vallannut, saanut ainoaakaan höyhentä vavahtamaan. Molemmat
olennot tuijottivat kivettyneinä toisiinsa, kuten tuijottavat toisiinsa
metsästäjä ja saalis, ryöväri ja uhri.

Tuijottamista kesti monta pitkää minuuttia, kunnes pää äkkiä katosi
oven raosta. Jos lintu osaisi huoata, olisi Cocky huokaissut. Mutta se
ei hievahtanutkaan, se kuunteli, kuinka hitaat, laahustavat ihmisen
askeleet kulkivat ohi ja häipyivät eteiseen.

Kului useita minuutteja, ja näky ilmestyi jälleen yhtä odottamattomana
-- mutta ei enää vain pää, vaan koko kulmikas ruumis, joka solui
huoneeseen ja asettui lepäämään keskelle lattiaa. Silmät tuijottivat
Cockyyn, ja koko muu ruumis oli hiljaa, paitsi pitkä häntä, joka
liikehti puolelta toiselle nykivin, vihaisin, yksitoikkoisin ottein.

Siirtämättä katsettaan Cockysta kissa lähestyi hitaasti, kunnes
pysähtyi vajaan kuuden jalan päähän. Häntä heilui edestakaisin, silmät
loistivat kuin jalokivet voimakkaassa päivänvalossa, joka tuli sisään
vastassa olevasta ikkunasta, ja poikittaiset silmäterät supistuivat
tuskin näkyviksi mustiksi viiruiksi.

Ja Cocky, joka ei voinut käsittää kuolemaa yhtä selvästi kuin ihminen,
oli kuitenkin tietoinen siitä, että kaiken loppu oli kauhistavan
lähellä. Nähdessään kissan kyyristyvän hyppäämään tuo pieni rohkea
olento ilmaisi luonnollisen pelkonsa.

"Cocky, Cocky", se huusi valittaen sokeille ja kuuroille seinille.

Se oli sen hätähuuto koko maailmalle, sen kaikille voimille ja
esineille ja kaksijalkaisille ihmisolennoille, mutta erikoisesti
hovimestarille ja Kwaquelle ja Miksille. Huudon sisällys oli: "Täällä
on Cocky. Minä olen hyvin pieni ja hyvin hento, ja tuo peto tahtoo
hävittää minut, mutta minä rakastan valoisaa, iloista maailmaa, ja minä
tahdon elää ja jatkaa elämääni valossa ja ilossa, ja minä olen niin
kovin pieni, minä olen pieni, hyvä olento, jolla on hyvä pieni sydän,
en kykene taistelemaan tuon ison, pörröisen, nälkäisen olennon kanssa,
joka tahtoo syödä minut, ja minä tahdon apua, apua, apua. Minä olen
Cocky. Jokainen minut tuntee. Minä olen Cocky."

Tämä ja paljon muuta sisältyi huutoon: "Cocky, Cocky!"

Mutta vastausta ei tullut, ei sokeilta seiniltä, ei eteisestä eikä koko
maailmasta, ja kun tämä kauhun hetki oli ohi, oli Cocky jälleen sama
urhea pieni olento kuin ennenkin. Se istui liikkumattomana
ikkunalaudalla pää sivulle käännettynä ja katseli toisella silmällään
koko sukunsa ikuista vihollista, joka oli siinä lattialla, niin
pelottavan lähellä.

Äänen ihmisääntä muistuttava sointu oli saanut villikissan
hämmästymään, se viivytti hyppäystään, luimisti korviaan ja painautui
lähemmäksi lattiaa.

Seuraavan hiljaisuuden aikana sininen kärpänen piti kovaäänistä
pörinäänsä viereisen ikkunan ruudulla. Silloin tällöin kuului heikko
helähdys lasista ilmaisten, että kärpästäkin runteli kohtalon kovuus:
se puski turhaan tuohon petolliseen lasiseinään päästäkseen valoisaan
maailmaan, joka loisteli niin lähellä.

Villikissakin oli saanut kokea elämän kovuutta. Sitä kalvoi nälkä, ja
nälkä kuivatti sen laihat nisät, joiden olisi pitänyt täyttyä
seitsemälle pienelle marisevalle olennolle, jotka olivat täydelleen sen
omia kuvia, paitsi että silmät eivät vielä olleet auki ja että ne
olivat niin hullunkurisen honteloita yrittäessään seista rennoilla,
ohuilla jaloillaan. Kipu nisissä ja vaiston ääni sai kissan muistamaan
penikoitaan; se näki ne kuin näyssä, sen aivojen hieno koneisto loihti
ne esiin, se oli näkevinään ne rikkinäisen kellarinluukun läpi,
pimeässä roskaloukossa portaitten alla, jonne se oli ryöminyt ja
synnyttänyt penikkansa.

Tämä näky ja jäytävä nälkä kiihottivat sitä uudelleen, se jännitti
ruumiinsa ja mittasi välimatkan hyökätäkseen. Mutta Cocky oli jälleen
oma itsensä.

"Piru vieköön! Piru vieköön!" se kirkui niin kimeästi ja sotaisesti
kuin vain osasi vimmoissaan pörhistellen alhaalla olevalle
villikissalle, niin että tämä hämmästyneenä perääntyi ja painautui
lattiaan luimistaen korviaan ja pieksäen hännällään. Se käänteli
päätään joka suunnalle, sen katse tunkeutui pimeimpiinkin soppiin
keksiäkseen ihmisen, jonka ääni oli noin huutanut.

Villikissa teki näin, vaikka sen aistit sanoivatkin sille, että ääni
oli tullut pienestä linnusta, joka istui ikkunalaudalla.

Kärpänen kopsahteli jälleen vankilansa näkymätöntä seinää vasten.
Villikissa valmistautui, teki äkkiä päätöksensä ja hyppäsi -- siihen
missä Cocky oli istunut silmänräpäystä varhemmin. Cocky oli nopeasti
väistynyt syrjään. Mutta juuri kun lintu väisti ja kissa hyppäsi
ikkunalle, lennähti kissan käpälä hiukan sivulle, Cocky kimposi ilmaan
ja räpytteli siipiään, jotka olivat niin tottumattomat lentämään.
Villikissa nousi takajaloilleen ja tähtäsi etukäpälällään iskun
ylöspäin niinkuin lapsi tavoittelee lakkiinsa perhosta. Mutta kissan
käpälässä oli voimaa, ja sen kynnet kaartuivat kuin koukut.

Isku sattui, pienen lentokoneen koneisto häiriintyi ja särkyi. Cocky
putosi lattialle, valkeita höyheniä satoi sen päälle, ne putoilivat
hitaasti kuin lumihiukkaset. Villikissa lensi kuin nuoli sen kimppuun.
Joitakin valkeita höytyviä sattui sen selkään, niin että se vavahti,
mutta se painoi kyntensä vielä syvempään samalla nopeasti silmäten
ympäri huonetta todetakseen, ettei minkäänlaista vaaraa ollut
uhkaamassa.



21.


Harry del Mar löysi ainoastaan muutamia valkeita höyheniä Dag Daughtryn
huoneen lattialta, ja emännältä hän sai kuulla, miten Miksin oli
käynyt. Harry del Mar palasi nopeasti autoonsa, otti selon tohtori
Emoryn asunnosta ja totesi, että Miksi oli teljetty erääseen vajaan
takapihalle. Sitten hän osti matkalipun höyrylaiva _Umatillaan_,
jonka piti päivän koitteessa lähteä Seattleen ja Puget Soundiin. Sitten
hän sääli kokoon tavaransa ja maksoi laskunsa.

Sillävälin sattui seuraava keskustelu Walter Merrit Emoryn
vastaanottohuoneessa.

"Mies huutaa itsensä kuoliaaksi", intti tohtori Masters. "Poliisien
täytyi lyödä häntä patukoillaan ambulanssivaunussa. Hän raivosi. Hän
tahtoi saada koiransa. Tämä ei käy päinsä. Tämä on liian raakaa. Ette
voi noin vain varastaa hänen koiraansa. Hän nostaa hirveän melun
sanomalehdissä."

"Huh", vastasi Walter Merrit Emory, "haluaisin nähdä sen
sanomalehtimiehen, jolla on kyllin otsaa mennä puhuttelemaan miestä
spitaalisairaalaan. Ja tahtoisin nähdä sen toimittajan, joka ei anna
heti polttaa spitaalisairaalasta tullutta kirjettä (jos se nyt
vahdeista huolimatta olisi saatu lähetetyksi) heti, kun hän huomaa,
mistä se on lähetetty. Olkaa rauhassa, tohtori. Sanomalehdet eivät
hiisku tästä asiasta mitään."

"Mutta spitaali! Yleinen turvallisuus! Onhan koira ollut herransa
luona! Se voi levittää tartuntaa."

"Siirtyminen on tässä parempi ja tieteellisempi sana, tohtori", virkkoi
Walter Merrit Emory rikkiviisaan näköisenä.

"No vaikkapa siirtyminen sitten", keskeytti tohtori Masters. "Yleisöä
täytyy ajatella. Yleisö ei saa joutua tartunnan vaaraan."

"Puhumme tästä siirtymisestä", oikaisi toinen rauhallisesti.

"Sanokaa sitä miksi tahdotte. Yleisö --"

"Lorua", virkkoi Walter Merrit Emory. "Siitä, mitä ette tiedä
spitaalista ja mitä koko terveydenhoitolautakunta ei siitä tiedä,
voitaisiin kirjoittaa useampia kirjoja kuin erikoistutkijat jo ovat
sairaudesta kirjoittaneet. He ovat yrittäneet istuttaa eläimiin
ihmisspitaalia, ja niitä yrityksiä he saavat jatkaa ikuisesti.
Hevosilla, kaniineilla, rotilla, aaseilla, apinoilla, hiirillä ja
koirilla he ovat kokeilleet -- he ovat uudistaneet kokeensa
kymmenentuhatta kertaa ja satatuhatta kertaa -- eivätkä ole milloinkaan
onnistuneet. Heidän ei ole vielä kertaakaan onnistunut siirtää sitä
ihmisestä eläimeen. Kas ... sallikaa minun näyttää teille."

Ja Walter Merrit Emory alkoi poimia esiin mestareitaan kirjahyllyltä.

"Merkillistä, kovin mielenkiintoista", virkahti tohtori Masters silloin
tällöin selaillessaan kirjoja toisen taitavasti ohjatessa. "En voinut
aavistaakaan ... on hämmästyttävää, kuinka paljon työtä he ovat
tehneet..."

"Mutta", hän sanoi lopuksi, "on aivan turhaa koettaa saada maallikoita
uskomaan sitä, mitä teidän hyllyillänne on. En -- minä en voi saada
ympäristöäni siitä vakuutetuksi. En tahdo sitä edes koettaa. Lisäksi
mies on jo tuomittu elinkautiseen vankeuteen spitaalisairaalassa. Te
tiedätte, miten kurja paikka se on. Hän pitää koirasta. Hän on
suunniltaan ikävästä. Antakaa se hänelle takaisin. Sanon teille vielä
kerran, että tekonne on halpamainen, väärä ja julma, enkä minä mene
siitä vastuuseen."

"Kyllä te sen teette", vakuutti Walter Merrit Emory kylmästi. "Ja
sanonpa teille, minkä tähden."

Hän sanoi sen. Hän sanoi asioita, joita ei lääkärin milloinkaan pitäisi
sanoa toiselle, mutta joita politiikko vallan hyvin voi sanoa ja on
usein sanonutkin toiselle poliitikolle -- asioita, joista täytyy
vaieta, ellei muun vuoksi, niin ainakin siksi, että ne ovat aivan
liian nöyryyttäviä tavalliselle amerikkalaiselle porvarille:
kulissientakaisia salaisuuksia, kunnanvaltuustojen salaisia suhteita,
joita tavallinen amerikkalainen porvari niin mielellään luulottelee
hallitsevansa kuninkaallisen rajattomalla äänioikeudellaan; asioita,
jotka väliin, hyvin harvoin, vilahtavat esiin valiokuntien lausunnoissa
samassa taas kadotakseen.

Walter Merrit Emory sai tahtonsa läpi Miksiin nähden, vei vaimonsa
päivällisille hienoon ravintolaan ja sieltä varieteehen voittoaan
juhlimaan; tuli kotiin yhden aikana yöllä, meni yöpuvussaan viimeisen
kerran katsahtamaan Miksiä ja huomasi, että se oli -- poissa.

Kuten kaikki Amerikan tarttuvatautisten sairaalat San Francisconkin
spitaalisairaala sijaitsi hyvin synkällä, autiolla ja arvottomalla
alueella kaukana kaupungin ulkopuolella. Sillä ei ollut mitään suojaa
Tyynellemerelle päin, ja kylmät tuulet ulvoivat ja sakeat sumupilvet
kiirivät synkkinä hietakumpujen yllä. Huviretkeilijät eivät milloinkaan
käyneet siellä, eivätkä pikkupojatkaan menneet sinne linnunpesiä
etsimään tai leikkimään intiaanisotiaan. Ainoat vieraat, jotka sinne
eksyivät, olivat itsemurhaajat, jotka elämäänsä väsyneinä etsivät
kaikkein synkimmän seudun sanoakseen tälle maailmalle jäähyväiset. Ja
sellaisten jäähyväisten jälkeen he eivät tietystikään uudistaneet
vierailuaan.

Näköala ikkunoista ei ollut mieltä ilahduttava. Neljännesmailin
matkalla molempiin suuntiin Dag Daughtry näki vain vartiokojuja
korkeiden hietakumpujen välisessä alangossa ja aseistettuja vahteja,
jotka mieluummin surmasivat pakenevan sairaan kuin kävivät häneen
käsiksi eivätkä ainakaan ruvenneet houkuttelemaan häntä palaamaan
takaisin sairaalaan.

Ruttotalon toisella puolen oli puita. Kuumepuita ne olivat, mutta eivät
suinkaan niin kuninkaallisen komeita kuin niiden veljet luonnontilassa.
Tahallisesti huonosti istutettuja ja tahallisesti huonosti hoidettuja
ja lisäksi luonnon vihamielisten voimien tuivertamia ne olivat. Ne
olivat kuin lauma kurjia raajarikkoja ja ojentelivat ryhmyisiä,
kitukasvuisia oksiaan aivankuin olisivat vääntelehtineet
kuolinkamppailussa. Ne olivat vain pensaan korkuisia ja käyttivät
suurimman osan niukasta ravinnostaan juuriinsa, jotka laajensivat
laajentamistaan lonkeroverkkoaan merenrannan hietikkoon pysyäkseen
pystyssä ainaisessa myrskyssä.

Daughtry ja Kwaque eivät saaneet ulottaa kävelyretkiään edes
vartiokojuille saakka. Rajaviiva oli sata metriä sisempänä. Sinne
vartijat tulivat tuoden ruokatavaroita, lääkkeitä ja kirjoitettuja
lääkärin ohjeita ja poistuivat yhtä nopeasti kuin olivat tulleet.
Siellä oli myös musta taulu, jolle Daughtryn oli käsketty liidulla
kirjoittaa toiveensa ja tarpeensa niin isoin kirjaimin, että ne voi
matkan päästä lukea. Ja tälle taululle hän kirjoitti monena päivänä --
ei oluenpyyntöjä, vaikka totutut kuusi litraa olivat äkkiä kuivuneet,
vaan seuraavantapaisia lauseita:

_Missä minun koirani on_?

_Se on irlantilainen terrieri_.

_Se on karkeakarvainen_.

_Sen nimi on Kill_.

_Tahdon saada koirani_.

_Tahdon puhutella tohtori Emorya_.

_Pyytäkää tohtori Emorya kirjoittamaan minulle koirastani_.

Eräänä päivänä Daughtry kirjoitti:

_Ellen saa koiraani, tapan tohtori Emoryn_.

Sitten sanomalehdet kirjoittivat yleisölle, että spitaalisairaalan
surullinen sairaustapaus oli kehittynyt traagilliseksi, koska valkea
mies oli kadottanut järkensä. Yhteistä hyvää harrastavat kansalaiset
kirjoittelivat sitten lehtiin pitäen suurta melua siitä, ettei tehty
loppua sellaisesta yhteiskuntaa uhkaavasta vaarasta, vaativat että
Yhdysvaltojen hallituksen oli rakennettava kansallinen spitaalisten
koti jollekin kaukaiselle saarelle tai yksinäiselle vuorenhuipulle.
Mutta tämä pieni mielenkiinnon aalto asettui jo seuraavana päivänä, ja
reportteripoikaset koettivat vaihteeksi huvittaa yleisöä alaskalaisella
susikoiralla, joka oli puoleksi karhu, tai kysymyksellä, oliko Crispi
Angelotti tosiaankin leikellyt Giuseppe Bortholdin ruumiin pieniin
palasiin ja heittänyt säkin kalastajasillalta mereen, tai Japanin
Havaijia, Filippiinejä ja Tyynenmeren rannikkoa vastaan tähdätyillä
suunnitelmilla.

Ei mitään mainittavaa sattunut Dag Daughtrylle ja Kwaquelle
spitaalisairaalassa, ennenkuin eräänä iltana myöhään syksyllä. Myrsky
oli tulossa ja tuuli yltyi. Eräästä hedelmäkorista, jonka rouva
Footesin seminaarin nuorten neitosten sanottiin lähettäneen, Daughtry
löysi omenan siemenkotaan taitavasti piilotetun kirjelippusen, jossa
häntä pyydettiin asettamaan seuraavana perjantai-iltana palava kynttilä
ikkunalleen. Ja viiden aikana aamulla hän sai vieraan.

Se oli Charles Stough Greenleaf, Vanha Merikarhu itse. Kahlattuaan
kaksi tuntia kuumepuumetsikön pehmeässä hiekassa hän vaipui uupuneena
spitaalitalon oven eteen. Kun Daughtry avasi oven, lennähti vanhus
häntä vastaan kostean myrskynpuuskan mukana. Daughtry otti hänet
syliinsä ja ohjasi nojatuoliin. Mutta samassa hän muisti sairautensa ja
päästi vanhuksen niin äkkiä, että tämä putosi tuoliin.

"Olettepa ollut oikein koiran ilmassa", sanoi Daughtry. "Kuule, Kwaque.
Tämä herra on läpimärkä. Riisu kengät hänen jaloistaan."

Mutta ennenkuin Kwaque, joka oli heti laskeutunut polvilleen, ennätti
tarttua kengännauhoihin, Daughtry muisti, että hänkin oli saastainen,
ja sysäsi hänet pois.

"En totisesti tiedä, mitä tehdä", mutisi Daughtry ja tuijotti
avuttomana eteensä muistaen, että se oli spitaalitalo, että tuoli,
missä vanhus istui, oli spitaalituoli, ja että lattia, millä hänen
uupuneet jalkansa lepäsivät, oli spitaalilattia.

"Olen iloinen nähdessäni teidät, niin sydämestäni iloinen", huohotti
Vanha Merikarhu ojentaen kätensä tervehdykseen.

Mutta Dag Daughtry ei tarttunut siihen.

"Kuinkas aarteenetsimisen on käynyt? Onko mitään toiveita?" kysyi
Daughtry kuin ohimennen.

Vanha Merikarhu nyökkäsi, veti henkeä ja sanoi, aluksi kuiskaten:

"Olemme valmiit purjehtimaan heti nousuvedellä, nyt kello
seitsemän aamulla. Laivamme on joella. Se on hauska pieni kuunari,
_Betlehem_ nimeltään. Se on siro ja hyvin rakennettu, kajuutta
tilava ja mukava. Se kulki ennen Tahitilla, kunnes höyrylaivat
syrjäyttivät sen. Ruokavaroja on runsaasti. Kaikki on ensiluokkaista.
Olen tarkastanut sen. En voi sanoa pitäväni kapteenista. Olen nähnyt
ennenkin samanlaisia. Oikein kelpo merimies, mutta karhu käytökseltään.
Synnynnäinen merirosvo, oikein ilkeä vanha ukko. Eikä yrityksen
toimeenpanija ole vähääkään parempi. Hän on keski-ikäinen ja huonossa
maineessa, eikä suinkaan ole hieno mies, mutta hänellä on paljon rahaa
-- on ensin ansainnut kalifornialaisella öljyllä, varusti sitten
kullankaivajan Brittiläiseen Columbiaan, petkutti sitten hänenkin
osuutensa löydettyihin suuriin kultasuoniin ja kartutti oman
omaisuutensa viisi-, kuusikertaiseksi. Kovin epämiellyttävä mies. Mutta
hän luottaa onneensa ja aikoo voittaa viisikymmentä miljoonaa
yrityksessä ja petkuttaa itselleen minunkin osuuteni. Hänessä on yhtä
paljon merirosvoa kuin kapteenissakin."

"Onnittelen teitä, herra Greenleaf", virkkoi Daughtry. "Te saatte minut
heltymään, sydämeni pohjasta heltymään, kun olette tullut tänne saakka
tällaisena yönä ja antautunut niin suureen vaaraan vain voidaksenne
sanoa hyvästit Dag Daughtry-raukalle, joka aina tarkoitti hyvää, mutta
jolla oli huono onni."

Mutta puhellessaan näin Daughtry näki ihanana harhakuvana vapaan elämän
Etelämerta purjehtivalla kuunarilla ja tunsi sydäntään kouristavan
ajatellessaan, että hänen osakseen jäisi vain spitaalitalo,
hiekkakummut ja surulliset kuumepuut.

Vanha Merikarhu ojentautui suoraksi tuolissaan.

"Te loukkaatte minua. Te loukkaatte minua sydämeen saakka."

"Antakaa anteeksi, hyvä herra", änkytti Daughtry, vaikkei voinut
käsittää, millä oli loukannut vanhusta.

"Te olette minun ystäväni", vanhus puhui vakavana ja nuhdellen. "Minä
olen teidän ystävänne. Ja te annatte minun ymmärtää, että luulette
minun tulleen tähän helvetin onkaloon sanomaan teille hyvästejä. Tulin
tänne noutamaan teitä ja papualaistanne. Kuunari odottaa teitä. Kaikki
on järjestetty. Teidät on merkitty laivan luetteloihin merimiestalossa.
Molemmat. Se tehtiin eilen sijaisten avulla, jotka olin itse hankkinut.
Toinen oli barbarossaarelainen mustaihoinen. Löysin hänet ja tuon
toisen, valkean miehen merimieskodista Commercial Streetin varrelta, ja
maksoin heille viisi dollaria siitä, että he tulivat merimiestaloon ja
kirjoittivat nimensä."

"Mutta, hyvä jumala, tehän ette näy ollenkaan ymmärtävän, että me
molemmat olemme spitaalisia."

Vanha Merikarhu ponnahti tuoliltaan kuin sähköiskun satuttamana, ja
vanhat kasvot puhuivat jalon sydämen vihasta hänen sanoessaan:

"Mutta te ette näy käsittävän, että olette minun ystäväni ja että minä
olen teidän ystävänne."

Kiihtyneenä hän ojensi kätensä.

"Hovimestari, Daughtry, herra Daughtry, ystävä, tai miksi teitä
sanoisin, en tyrkytä teille nyt merimiesjuttuja tällä kertaa isosta
veneestä, salaisista luotauksista ja aarteesta sylen syvällä hiekassa.
Tämä on totta. Minullakin on sydän. Tässä, hyvä herra" -- hän heilutti
kättään aivan Daughtryn kasvojen edessä -- "on minun käteni. On vain
yksi seikka, mikä teidän täytyy tehdä, juuri nyt. Teidän täytyy ottaa
tämä käsi omaanne ja puristaa sitä -- sydämestänne, niinkuin minäkin
teen."

"Mutta ... mutta...", epäröi Daughtry.

"Ellette tee sitä, en lähde täältä. Jään tänne, kunnes kuolen. Tiedän,
että teissä on spitaali. Ette voi kertoa minulle siitä enää mitään
uutta. Tässä on käteni... Tahdotteko tarttua siihen? Minun sydämeni on
sen ranteessa, valtimonlyönnissä, jokaisessa sormenpäässä. Ellette ota
sitä, sanon teille etukäteen, että istuudun tähän tuoliin ja kuolen.
Tahdon saada teidät ymmärtämään, että olen mies ja kelpo mies. Olen
ystävä ja toveri. En ole pelkuri. Elän sydämessäni ja aivoissani enkä
tässä raihnaisessa ruumiissa, joka on vain minun satunnainen verhoni.
Ottakaa käteni. Sitten haluan puhua kanssanne."

Dag Daughtry ojensi empien kätensä, mutta Vanha Merikarhu tarttui
siihen ja pusersi sitä vanhoilla luisilla sormillaan, niin että teki
kipeää.

"No, nyt voimme puhua", hän virkkoi. "Olen suunnitellut kaiken tarkoin.
Me matkustamme _Betlehemillä_. Kun ukonilkimys huomaa, ettei hän
saa penniäkään minun satuaarteestani, me jätämme hänet oman onnensa
nojaan. Hän on iloinen päästessään meistä erilleen. Me, te ja minä ja
teidän papualaisenne nousemme maihin Marques-saarilla. Spitaaliset
saavat olla siellä vapaina. Siellä ei ole mitään asetuksia. Olen ollut
siellä. Saamme olla vapaina. Maa on paratiisi. Me rakennamme majan
itsellemme. Olkikattoinen mökki riittää. Työ on pikkuseikka. Meillä on
rannan ja meren ja vuorten vapaus. Te saatte purjehtia, uida, kalastaa
ja metsästää. Siellä on vuorikauriita, villikanoja ja villihärkiä.
Banaanit ja pisangit kypsyvät meidän päämme päällä, samoin
alligaattoripäärynät ja villit omenat. Turkinpippuri kasvaa oven
edessä, ja siellä on lintuja ja linnunmunia. Kwaque saa valmistaa
ruoan. Ja te saatte olutta. Olen selvästi huomannut teidän janonne. Te
saatte kuusi pulloa päivässä ja enemmänkin.

"Joutukaa. Meidän täytyy lähteä. Ikäväkseni minun täytyy kertoa teille,
että olen turhaan etsinyt teidän koiraanne. Olen palkannut taitavia
salapoliiseja ottamaan siitä selkoa. Tohtori Emory varasti Killin
teiltä, mutta ei kulunut vuorokauttakaan, ennenkuin se varastettiin
häneltä. Olen pannut maan ja taivaan nurin sen tähden, mutta Kill on
kadonnut, kuten me nyt katoamme tästä inhottavasta luolasta.

"Minulla on auto odottamassa. Ajaja on saanut hyvän maksun. Ja olen
luvannut tappaa hänet, jos hän pettää minut. Meidän on kuljettava
kappaleen matkaa koillista kohti yli hietakummun tielle, joka on tuon
kummallisen metsän takana ... kas niin. Nyt lähdemme. Myöhemmin saamme
puhella. Katsokaas, alkaa jo sarastaa. Vahdit eivät saa nähdä meitä..."

He läksivät ulos myrskyyn. Kwaque viimeisenä, hulluna ilosta. Aluksi
Daughtry koetti pysytellä etäämmällä, mutta ensimmäisen myrskynpuuskan
sattuessa, joka oli viedä vanhuksen mukanaan, Daughtry tarttui hänen
käsivarteensa ja tukien häntä ruumiillaan työnsi häntä edessään pehmeän
hiekan läpi ylös kummulle.

"Kiitos, hovimestari, kiitos ystäväni", mutisi Vanha Merikarhu, kun
myrsky hetkeksi hiljeni.



22.


Miksi läksi puoleksi mielellään Harry del Marin mukaan yön pimeyteen,
vaikkei se hänestä pitänytkään. Mies tuli kuin murtovaras, hyvin hiljaa
ja varovasti, tohtori Emoryn takapihalle, vajalle, mihin Miksi oli
teljetty. Del Marilla oli kyllin näyttämötottumusta tietääkseen, ettei
tällaisia kohtauksia suoriteta sähkölampun valossa, jos tahdotaan
välttää surullista loppua. Hän kompuroi pimeässä vajan ovelle, avasi
sen ja meni hiljaa sisälle, hapuillen koiran pörröistä ruumista.

Miksi, joka oli miehekäs koira, rohkea kuin leijona, pörhisti heti
karvansa, mutta ei äännähtänytkään. Sen sijaan se nuuski tulokasta ja
tunsi hänet. Vaikkei se pitänyt miehestä, se antoi kuitenkin sitoa
nuoran kaulaansa, ja seurasi häntä hiljaa kadulle, lähimpään
kulmaukseen ja odottavaan autoon.

Tämä Miksin teko perustui yksinkertaiseen päätelmäsarjaan -- vaikka
väitetäänkin, ettei se osannut ajatella. Tämän miehen se oli tavannut
usein hovimestarin seurassa. He olivat olleet ystäviä, sillä he olivat
istuneet samassa pöydässä ja juoneet yhdessä. Hovimestari oli poissa.
Miksi ei voinut häntä mistään löytää ja oli nyt itse vankina vieraan
talon takapihalla. Mikä oli kerran tapahtunut, voi tapahtua toistekin.
Oli tapahtunut usein, että hovimestari, Del Mar ja Miksi olivat
istuneet saman pöydän ääressä. Oli hyvin todennäköistä, että nyt
tapahtuisi samoin ja Miksi saisi jälleen istua tuolilla kirkkaasti
valaistussa ravintolasalissa toisella puolellaan Del Mar ja toisella
rakastettu hovimestari olutlasi edessään.

Autossa, joka kiisi eteenpäin pitkin San Franciscon sokkeloisia katuja,
Miksi makasi Del Marin jaloissa valppaana tarkaten kaikkea; se ei
mitenkään osoittanut ystävyyttä, mutta ei myöskään osoittanut
vastenmielisyyttään tuota miestä kohtaan. Jo ensimmäisellä tapaamalla
Miksi oli oivaltamat, että Harry Del Mar oli huono ihminen. Yhä
huonommaksi hänet oli tehnyt rahanahne halu omistaa Miksi. Kun he
ensimmäisen kerran tapasivat toisensa kahvilassa Barbary Coastissa,
Miksi oli pörhistänyt hänelle niskakarvojaan ja jäykistänyt
taistelunhaluisena koko ruumiinsa, kun hän laski kätensä sen päälaelle.
Miksi ei ollut ollenkaan ajatellut miestä, vielä vähemmän se oli
koettanut eritellä hänen luonnettaan. Tuon käden hyväilyssä oli ollut
jotakin kieroa -- se oli koskettanut häntä välinpitämättömästi, mutta
ystävyyttä teeskennellen. Katsojat tuo hyväily voi pettää, mutta Miksi
_tunsi_, että se ei ollut oikea. Siinä ei ollut lämpöä, ei
sydäntä, se ei tuonut aitoa hyväntahtoisuutta niistä ihmisaivoista,
joiden välittävä sanansaattaja se oli. Vaikutus ei kaiken kaikkiaan
ollut hyvä, ja Miksi oli pörhistänyt karvansa ja jäykistänyt ruumiinsa
mitään ajattelematta, vain siksi, että se _tiesi_ -- ja se tieto
oli sitä, mitä ihmiset sanovat intuitioksi.

Sähkölamppuja, vajojenreunustama rantasilta, vuorittain matka- ja
rahtitavaraa, merimiehiä ja rantajätkiä, jotka meluten tekivät työtään,
vipujen yhtämittaista kolinaa ja ketjujen kitinää, joukko valkotakkisia
hovimestareita, jotka kantoivat matkatavaroita, aliperämies porraspuun
juuressa, mikä jyrkkänä johti _Umatillan_ kävelykannelle, useita
kultanauhaisia päällysmiehiä kannella porraspuun yläpäässä ja tiheä
ihmisvilinä ahtaalla kannella -- tämä kaikki sai Miksin varmasti
uskomaan tulleensa takaisin meren luo laivalle, missä se ensiksi oli
tavannut hovimestarin, missä se hovimestarin kanssa oli aina ollut
viimeistä painostavaa suurkaupunkiaikaa lukuunottamatta. Sen
tietoisuudessa vilahtivat myös Kwaque ja Cocky nopeina välähdyksinä.
Kärsimättömästi vinkuen se riuhtoi päästäkseen eteenpäin varomatta
arkoja käpäliään häikäilemättömien, kiiruhtavien, nahkakenkäisten
ihmisjalkojen tungoksessa. Se etsi ja vainusi Cockya ja Kwaquea, mutta
ennen kaikkea hovimestaria.

Miksi hillitsi pettymyksensä, kun ei heitä heti tavannut, sillä niin
pian kuin se oli alkanut tajuta, sille oli kehittynyt tietoisuus
koirien rajoittuneisuudesta ja alemmuudesta ihmisiin nähden, ja se oli
oppinut olemaan kärsivällinen: kärsivällinen odottaessaan hovimestaria,
kun se tahtoi mennä kotiin, mutta hovimestari istui yhä pöydän luona ja
joi, kärsivällinen, kun nuora painoi kaulaa, samoin kärsivällinen aidan
alla, jonka yli ei jaksanut hypätä, ja ahtaassa huoneessa, lukitun
oven takana, jota ei milloinkaan oppinut avaamaan, mutta jonka
ihmiset niin helposti avasivat. Se antoi siis laivan alikokin, joka
_Umatillassa_ huolehti kaikista nelijalkaisista matkustajista,
viedä sen pois. Suljettuna pieneen komeroon, joka oli täynnä laatikoita
ja kääröjä, nuora yhä kaulassa, se odotti odottamistaan, että ovi
aukenisi ja hovimestari astuisi sisään.

Sen sijaan avasi oven alikokki, joka oli saanut runsaat juomarahat --
sitä ei Miksi silloin tiennyt, se vain hämärästi aavisti, että tässäkin
ilmeni Del Marin valta. -- Kokki avasi nuoran ja antoi koiran yhtä
hyvin palkitulle ensimmäisen luokan hovimestarille, joka vei sen Del
Marin hyttiin. Viimeiseen saakka Miksi uskoi, että sitä vietiin
hovimestarin luo. Sen sijaan se tapasi vain Del Marin. "Hovimestari ei
ole täällä", ajatteli Miksi, mutta mieliala kääntyi kärsivällisyydeksi,
kun se ei vieläkään tavannut jumalaansa, yli kaiken rakastettua
hovimestariaan, joka oli sen oma ihmisjumala tässä sitä ympäröivässä
ihmisjumalien vilinässä. Miksi heilutti häntäänsä, luimisti vähän
korviaan, sitäkin, jossa oli hiukan vikaa, ja hymyili -- kaikki vain
sovinnaiseksi jälleentuntemisen osoitukseksi -- nuuski ilmaa vainuten
hovimestarinsa hajua ja laskeutui pitkälleen lattialle. Kun Del Mar
puhui, se nosti päätään ja katsoi häneen.

"No nyt, poikaseni, tästä tulee jotakin muuta", sanoi Del Mar kylmällä,
soinnuttomalla äänellä. "Aion tehdä sinusta taiteilijan ja opettaa
sinulle yhtä ja toista. Ensiksikin ... seh, tänne ... _tänne!_"

Miksi totteli kiirehtimättä, sävyisästi, mutta haluttomasti.

"Tuon sinä saat jättää ja oppia joutumaan, kun minä kutsun", sanoi Del
Mar, ja jo tapa, millä hän sen sanoi, oli uhkaus, jonka Miksi ymmärsi.
"Nyt katsomme, voinko minä kehittää sinun lauluneroasi. Kuuntele nyt,
ja laula niinkuin lauloit sille spitaaliselle narrille."

Hän otti huuliharpun liivinsä taskusta ja alkoi soittaa "Georgian
marssia".

"Istu!" hän komensi.

Miksi totteli jälleen, vaikka koko sen olento kapinoi vastaan. Se
vavahti kuullessaan harpun kimeitä ja houkuttelevia säveliä. Sen
kurkussa ja rinnassa pakotti laulamisen halu, mutta se voitti
kiusauksen, sillä se ei tahtonut laulaa tuolle miehelle. Se odotti
vain, että mies veisi sen takaisin hovimestarin luo.

"Vai olet sinä itsepäinen?" sähisi Del Mar. "Sinä olet rotukoira, siinä
koko vika. Mutta olen ennenkin nähnyt sellaisia kuin sinä ja luulenpa
saavani vauhtia sinuun. Panen sinut tekemään työtä itselleni aivan kuin
sekin narri. No, ala nyt."

Hän vaihtoi sävelen "Kenttäjumalanpalvelukseen Georgiassa". Mutta Miksi
oli itsepäinen. Se ei kadottanut itsehillintäänsä, ennenkuin "Vanha
koti" -laulun kaihoisat sävelet virtailivat sen läpi. Silloin se päästi
kurkustaan sointuvan ulvonnan, jolla se huusi luokseen kadonneita
tovereitaan menneiden vuosituhansien metsästysretkiltä. Soiton lumoissa
se ei voinut muuta kuin intohimoisesti kaivata koiralaumojen ammoin
ollutta elämää siihen aikaan, jolloin maailma vielä oli nuori ja kaikki
koirat kuuluivat samaan suureen kansaan, ennenkuin ne ainiaaksi
hajaantuivat viettääkseen loputtomat vuosisadat kesyn kotikoiran
elämää.

"Ha haa", hihitti Del Mar aavistamatta, mitä muistoja hän
peltiharpullaan herätti.

Kova koputus seinään ilmoitti hänelle, että joku uninen matkustaja oli
tyytymätön heidän harjoituksiinsa.

"Riittää täksi kerraksi", hän virkahti terävästi ja otti harpun
tuoliltaan. Miksi oli vaiti ja vihasi häntä. "Sainpa sinut viimeinkin
tottelemaan. Mutta älä luule, että saat maata täällä kirppujasi
kynsimässä ja häiritä minun untani."

Hän painoi soittonappulaa ja jätti, kun hovimestari tuli, Miksin tälle,
vietäväksi välikannelle ja teljettäväksi romukomeroon.

Seuraavina päivinä ja öinä _Umatillassa_ Miksi pääsi oikein
perille siitä, minkälainen ihminen Del Mar oli. Voipa sen sanoa
oppineen tuntemaan Del Marin suvun ja synnyn tietämättä mitään hänen
vaiheistaan. Se ei esimerkiksi tiennyt, että Del Marin oikea nimi oli
Percival Grunsky ja että tytöt olivat häntä koulussa nimittäneet
"tummaksi", pojat pilkanneet "mustalaiseksi". Miksi ei voinut
aavistaa, että hän alkeiskoulun keskiluokilta oli joutunut suoraan
ojennuslaitokseen, eikä myöskään, että hänet sieltä kahden vuoden
kuluttua oli vapauttanut Harris Collins, joka ansaitsi leipänsä -- ja
loistavasti ansaksikin -- opettamalla eläimiä, jotka sitten saivat
esiintyä julkisesti. Vielä vähemmän Miksi saattoi tietää, minkälainen
oli ollut se kuusivuotinen eläintenkesytyskurssi, jonka Del Mar
Collinsin apulaisena oli suorittanut ja jonka tuloksista Miksi joutuisi
"nauttimaan".

Mutta sen Miksi huomasi, ettei Del Mar ollut ylhäissyntyinen, että hän
oli heittiö verrattuna sellaisiin jalosukuisiin olentoihin kuin
hovimestari, kapteeni Kellar ja herra Haggin Meringen plantaasilla.
Miksi oppi sen pian ja helposti huomaamaan. Päivisin eräs laivan
hovimestareista nouti Miksin kannelle Del Marin luo, jolla aina oli
ympärillään puheliaita nuoria neitosia ja rouvia, jotka tuhlaten
jakelivat hyväilyjään ja helliä sanoja Miksille. Tähän Miksi vielä
alistui, vaikka meno sitä kyllästyttikin, mutta aivan sietämättömän
kiusallisia olivat ne teeskennellyt hyväilyt ja lempeät sanat, joita
Del Mar tällöin sille tuhlasi. Se tiesi, kuinka kylmiä ja valheellisia
ne olivat, sillä iltaisin Del Marin hytissä se kuuli vain tylyjä,
teräviä sanoja, tunsi, kuinka miehen mieli oli uhkaava ja hänen kätensä
kosketus vailla hellyyttä ja sydämen lämpöä.

Tällä miehellä oli kahdet kasvot ja kaksi kohtelutapaa. Jokaisella
jalosyntyisellä oli vain yhdet kasvot ja yksi kohtelutapa.
Jalosyntyinen ja lämminverinen ihminen oli aina suora. Mutta tuossa
heittiössä ei ollut suoruutta nimeksikään, kaikki hänessä oli
valheellista. Jalosyntyisellä on intohimonsa, koska hänen verensä on
lämmin; tällä konnalla ei ollut mitään intohimoja. Hänen verensä oli
kylmä, kuten hänen laskeva luonteensakin, hän ei tehnyt mitään ilman
määrättyä tarkoitusta. Tätä Miksi ei _ajatellut_, se vain tunsi
sen ja toimi tunteensa mukaan, kuten kaikki muutkin olennot toimivat
mieltymyksen ja vastenmielisyyden tunteen johtamina.

Lopulta -- viimeisenä iltana laivassa -- Miksi kadotti ylhäisen
mielenmalttinsa tuon kylmäverisen miehen edessä. Syntyi taistelu. Mutta
Miksillä ei ollut voiton mahdollisuutta. Se riehui kuninkaallisesti ja
taisteli kuninkaallisesti hyökäten yhä uudelleen, sitten kun oli
kahdesti saanut nyrkiniskun korvan alapuolelle ja pyörryksissä
perääntynyt. Niin nopea ja taitava kuin Miksi olikin tarttuessaan
Etelämeren neekereitä kinttuihin, se ei saanut isketyksi hampaitaan
tuohon mieheen, joka oli kuusi vuotta harjoitellut eläintenkesyttämistä
Harris Collinsin opetuksella. Kun se kita ammollaan hyökkäsi puremaan,
tarttui Del Marin oikea käsi salamannopeasti sitä alaleukaan sen
ollessa ilmassa ja heitti sen selälleen. Se yritti uudelleen, mutta
lensi sellaisella voimalla, että ei pitkään aikaan voinut vetää henkeä.
Seuraava hyökkäys oli vähällä olla sen viimeinen. Sitä tartuttiin
kurkkuun. Kaksi peukaloa painui sen kaulaan henkitorven kahden
puolen aivan kaulasuonia vasten, niin että veri ei päässyt
virtaamaan aivoihin, ja se meni tainnoksiin paljon nopeammin kuin
voimakkaimmankaan huumausaineen vaikutuksesta. Se vaipui pimeyteen.
Maatessaan väristen lattialla se vähitellen tuli tajuihinsa ja näki
miehen seisovan aivan rauhallisena savuketta sytyttäen, samalla kun hän
valppaasti tarkkasi vastustajaansa.

"Käy päälle", usutti Del Mar. "Tunnen sinut ja sinun sukusi. Sinä et
ota minulta sisua, enkä ehkä minäkään sinulta, mutta minä voin pakottaa
sinut tekemään työtä itselleni. Käy päälle, sinä!"

Ja Miksi kävi. Se tiesi joutuneensa tappiolle, mutta sittenkin se
hyökkäsi hampaat paljaina kohti tuota kaksijalkaista olentoa, joka ei
ollut lämmin kuin ihminen, vaan niin tunteeton ja kova, että se aivan
yhtä hyvin olisi voinut iskeä hampaansa seinään, puunrunkoon tai
kallion kylkeen. Sitä vastassa oli kokonainen kesytysjärjestelmä. Kävi
kuten äskenkin. Sitä tartuttiin kurkkuun, peukalot estivät veren
virtaamasta aivoihin, ja pimeys valtasi sen. Jos se olisi ollut enemmän
kuin tavallinen rotukoira, se olisi hyökännyt järkkymätöntä
vihollistaan vastaan, kunnes sen sydän olisi pakahtunut tai se olisi
saanut kouristuksen. Mutta se oli tavallinen koira. Tässä oli jotakin
järkkymätöntä, raudankovaa. Se ei voinut voittaa tuota miestä sen
paremmin kuin kaupungin sementtistä katukäytävää. Tuo olento oli
paholainen, se oli kylmä ja kova, ilkeä ja viekas kuin paholainen.
Se oli yhtä paha kuin hovimestari oli hyvä. Molemmat olivat
kaksijalkaisia. Molemmat olivat jumalia. Mutta tämä oli paha jumala.

Miksi ei ajatellut tätä kaikkea eikä vähääkään tästä. Mutta ihmisten
kielellä kerrottuna kuvastuvat Miksin tunteet Del Maria kohtaan
tällaisina. Jos Miksi olisi joutunut taistelemaan lämminverisen jumalan
kanssa, se olisi raivonnut ja tapellut sokeasti, antanut ja saanut
haavoja taistelun tuoksinassa, kuten sellainen lämmin jumalakin olisi
antanut ja saanut haavoja, koska hänkin oli vain elävä olento lihasta
ja verestä. Mutta tämä kaksijalkainen paholaisjumala ei raivonnut
sokeasti, eikä hänessä ollut intohimoista kiihkoa. Hän oli aivan kuin
taidokas, iso teräskoneisto, ja hän teki jotakin, mistä Miksillä ei
ollut aavistustakaan -- mitä harvat ihmisetkään tekevät, mutta minkä
kaikki eläintenkesyttäjät tekevät: _hänen ajatuksensa kulki koko ajan
Miksin ajatuksen edellä_, ja siksi hän aina oli valmis _teolla_
vastustamaan Miksin seuraavaa tekoa. Tämän hän oli oppinut Harris
Collinsin luona, joka, vaikkakin oli tunteikas ja hupsu aviomies ja
isä, muuttui pääpiruksi, kun oli kysymys muista kuin ihmiseläimistä, ja
hallitsi sitä eläinhelvettiä, jonka oli luonut ja kehittänyt hyvin
tuottavaksi.

Miksi nousi maihin Seattlessa ja riuhtoi innokkaasti kaulanauhaansa,
kunnes oli läkähtyä ja sai ryöpyn kylmiä sadatteluja niskaansa Del
Marilta. Sillä Miksi luuli täällä tapaavansa hovimestarin ja etsi häntä
ensimmäisestä kadunkulmauksesta ja jokaisesta seuraavasta kulmauksesta
yhtä innokkaasti. Mutta tässä ihmisvilinässä ei näkynyt hovimestaria.
Sen sijaan Miksin otti hotelli Washingtonin kellarikerroksessa, missä
aina paloi sähkö, haltuunsa tavaravahti, joka kytki sen lujasti
keskelle tavaravuoria, minne alinomaa kannettiin uusia matkalaukkuja,
joita tarkastettiin, pinottiin, vedettiin esille, kannettiin pois ja
tuotiin jälleen.

Kolme päivää kului näin kiusallisissa oloissa. Kantajat mieltyivät
siihen pian ja toivat sille aivan suunnattomat määrät ruoantähteitä
ruokasalista. Mutta Miksi oli liian pettynyt ja suruissaan hovimestarin
tähden voidakseen iloita ruoasta, kun taas Del Mar hotellin isännän
seuraamana piti hirmuisen metelin kantajille, kun nämä eivät olleet
seuranneet hänen ruokintamääräyksiään.

"Tuo huitukka ei ole hyvä ihminen", sanoi ylikantaja apulaiselleen Del
Marin mentyä. "Hän on rasvainen. En ole koskaan pitänyt rasvaisista
ruskeatukkaisista. Minun vaimonikin on ruskeatukkainen, mutta rasvainen
hän ei, jumala paratkoon, ole."

"Ei, tunnen minäkin tuollaisia", säesti apulainen. "Jos häntä pistää
veitsellä, ei siitä tule verta. Hänestä valuu sulaa rasvaa."

Ja senjälkeen he molemmat kantoivat Miksin eteen entistä suuremmat
määrät ruokaa, jota koira ei voinut syödä, koska se aivan liian
kiihkeästi kaipasi hovimestaria.

Sillävälin Del Mar lähetti kaksi sähkösanomaa New Yorkiin, toisen
Harris Collinsin eläintenkesytyskouluun, missä hänen koiransa olivat
kesän ajan olleet täysihoidossa.

"Myykää minun koirani. Te tiedätte, minkä arvoisia ne ovat ja mihin ne
kykenevät. En tarvitse niitä enää. Vähentäkää hinnasta pois hoitomaksu
ja säilyttäkää jäännös, kunnes tulen. Olen saanut täällä hankituksi
aivan erinomaisen koiran. Sen vertaista en vielä ole nähnyt. Siitä
tulee loistava menestys. Odottakaa, kunnes saatte sen nähdä."

Toinen sähkösanoma oli hänen mainosasiamiehelleen.

"Nyt iskekää. Pitäkää hiivatin melua minusta. Älkää säästelkö suuria
sanoja. Minulla on jotakin tarjottavana. Koira, joka lyö kaikki muut
laudalta. Aivan ennenkuulumaton. Korottakaa hinnat. Valmistakaa,
valmistakaa yleisöä siihen, että minun koirani on paljon enemmän kuin
tavallisen pääsymaksun arvoinen. Tunnette minut. Pidän, mitä olen
luvannut. Tästä tulee suurin saavutus kaikkialla ja kaikkina aikoina."



23.


Niin tuli häkki. Miksin epäluulo heräsi heti, koska Del Mar toi sen
tavarahuoneeseen. Del Mar kehotti Miksiä menemään häkkiin, mutta koira
epäili. Kouristaen taitavasti kiinni niskanahasta Del Mar viskasi
koiran häkkiin -- mutta ei saanutkaan sitä täydelleen sisään, sillä
koiran oli onnistunut ponnistaa molemmat etukäpälänsä häkin reunaa
vastaan. Kesyttäjä ei viivytellyt. Hän iskeä paukautti vapaalla
nyrkillään Miksin käpäliä. Ja se koski niin, että Miksi heti hellitti
otteensa. Seuraavassa silmänräpäyksessä se paiskattiin sisään, ja se
hyökkäili turhaan ristikkoa vastaan muristen kiukusta ja raivosta, kun
Del Mar sulki lujan oven.

Sitten häkki kannettiin kuormavaunuun monien matkakorien joukkoon. Del
Mar oli hävinnyt oven suljettuaan ja molemmat miehet, jotka tärisivät
eteenpäin vierivissä vaunuissa, olivat tuntemattomia. Miksi voi hädin
tuskin seisoa suorana häkissään. Sen pää kolahti kovasti kattoon joka
kerralla, kun tien kuopat nytkäyttivät vaunuja.

Häkki oli hiukan lyhyempi kuin Miksi, joten sen täytyi seisoa kuono
seinään painettuna. Eräs sivukadulta kiitävä auto pakotti vaunujen
ajajan nopeasti jarruttamaan. Äkillisestä pysähdyksestä Miksi
paiskautui eteenpäin. Ei ollut minkäänlaista jarrua sitä estämässä,
ellei tahdo sanoa jarruksi sen kuonoa, sillä se tässä toimitti jarrun
tehtävää.

Miksi koetti paneutua pitkälleen, ja sen oli nyt hiukan parempi olla,
vaikkakin huulista vuoti verta, kun ne vaunujen seisahtuessa olivat
niin kovasti pusertuneet hampaita vasten. Mutta pahin oli vielä
jäljellä. Koiran toinen etukäpälä pisti ulos säleitten välitse
ja lepäsi vaunujen pohjalla, missä matkakirstutkin olivat.
Katukivityksessä oleva kuoppa sai yhden arkuista kohoamaan paikoiltaan
ja alaspainuessaan se putosi Miksin käpälälle. Odottamaton, äkillinen
tuska sai Miksin ulvomaan, ja samalla se koetti vaistomaisesti kaikin
voimin kiskoa takaisin käpäläänsä. Siinä se nyrjäytti olkapäänsä ja
vangitussa käpälässä tuska vain yltyi.

Nyt Miksin valtasi mieletön pelko, tuo kaikkien eläinten, vieläpä
ihmisenkin myötäsyntynyt pelko -- _satimen pelko_. Se oli niin
poissa suunniltaan, että sen ulvonta tyrehtyi, se vääntelehti hurjasti,
se jännitti jalkansa kaikki lihakset, ja loukkaantunutta käpälää särki
entistä kovemmin. Raivoissaan se iski hampaansa säleihin päästäkseen
häkin ulkopuolella olevan hirviön kimppuun, joka oli tarttunut sen
jalkaan eikä tahtonut sitä jättää. Onneksi sen pelasti uusi sysäys,
joka sai arkun kohoamaan, niin että se sai käpälänsä irti.

Rautatieasemalla ei häkkiä käsitelty tosin tahallisen raa'asti, mutta
niin huolimattomasti, että se oli keikahtaa kantajan käsistä ja se
kallistui, mutta saatiin kiinni, ennenkuin ennätti kolahtaa asfalttiin.
Mutta luisuessaan avuttomana häkin kallistuvaa pohjaa pitkin Miksi
painui koko painollaan loukkaantuneen käpälän varaan.

"Kas", sanoi Del Mar hetkistä myöhemmin Miksille tullessaan
junasillalle, minne häkkikin oli asetettu muiden lähtevien
matkatavaroiden joukkoon, "oletpa saanut jalkasi mäsäksi. Se opettaa
sinut vasta pitämään käpäläsi häkissä."

"Tuo kynsi lähtee irti", sanoi joku asemamiehistä, joka oli sattunut
säleiden välitse katsomaan Miksiä.

Del Mar kumartui tarkastamaan käpälää.

"Niin, siitä lähtee irti koko varvas", hän virkkoi ottaen kynäveitsensä
ja avaten sen terän. "Se käy silmänräpäyksessä, jos tahdotte auttaa
minua."

Hän avasi häkin ja nosti Miksin ulos tarttuen tapansa mukaan kiinni
niskanahasta. Koira potki ja vääntelehti, huitoi ilmaa sekä terveellä
että loukkaantuneella etukäpälällään ja lisäsi siten vain tuskaansa.

"Pitäkää kiinni jalasta", Del Mar komensi. "Siihen ei mene
sekuntiakaan."

Ja nopeasti se kävi. Kun Miksi, suunniltaan raivosta, oli jälleen
häkissä, oli sillä yksi varvas vähemmän kuin maailmaan tullessaan.
Verta vuoti runsaasti kovakouraisesti, mutta taitavasti suoritetun
leikkauksen jälkeen. Ja koira makasi haavaa nuoleksien. Sitä vaivasivat
aavistukset kauheasta kohtalosta, joka sitä odotti. Milloinkaan sitä ei
ollut näin pahoin kohdeltu. Vankeus häkissä kävi pelottavammaksi, kun
siihen liittyi uhkaavan satimen aavistus. Niin, se oli jo satimessa,
se oli avuton, ja kaikkein pahimmin oli käynyt hovimestarin,
jonka nähtävästi oli nielaissut _tyhjyys_, kuten Meringen,
_Eugénien_, Salomonin saaret, _Makambon_, Australian ja Mary
_Turnerin_.

Äkkiä kuului jostakin kaukaa hirmuista melua, mikä sai Miksin
pörhistämään karvansa ja höristämään korviaan uutta onnettomuutta
aavistaen. Se oli monien koirien sekavaa haukkumista, nalkutusta ja
ulvontaa.

"Hyi hitto, nyt siellä ovat ne kirotut temppuilijakoirat. Pitäisi
laissa kieltää näyttämästä koiratemppuja. Se on sopimatonta", sanoi
eräs asemamies toverilleen.

"Se on Petersonin joukko", sanoi toinen. "Olin palvelusvuorolla, kun
hän viime viikolla tuli. Yksi niistä oli kuollut, ja minusta näytti,
että se oli piesty kuoliaaksi. Peterson oli varmaankin lähtöpaikassa
antanut sille selkään, ja sitten se oli lähetetty matkaan muiden mukana
ja sai kuolla tavaravaunuun."

Melu kasvoi, kun koirat kuormavaunuista siirrettiin työntökärryihin.
Kun kärryt pysähtyivät Miksin kohdalle, se näki niissä korkean kasan
koiranhäkkejä. Siinä oli kolmekymmentäviisi koiraa, useimmat
sekarotuisia, ja kaikki osoittivat selvästi olevansa kaikkea muuta kuin
iloisia. Jotkut ulvoivat, toiset vinkuivat, toiset murisivat ja
näyttivät hampaitaan säleiden välitse, toiset pysyivät hiljaa tylsän
epätoivoisina. Jotkut nuolivat ja hoitelivat kipeitä jalkojaan.
Pienempiä siivoja koiria oli ahdettu kaksi ja kolmekin häkkiin, joka
oli yhtä varten. Puoli tusinaa vinttikoiria oli hiukan isommassa
häkissä, joka oli niille kuitenkin aivan liian pieni.

"Nuo koirat ovat niitä, jotka hyppäävät", sanoi ensimmäinen asemamies.
"Katso, miten ne on ahdettu pieneen häkkiin. Peterson ei tahdo maksaa
liian monesta kollista. Ne tarvitsisivat kaksi kertaa enemmän tilaa.
Matkat kaupungista toiseen ovat niille ikuista helvettiä."

Mutta sitä asemamiehet eivät tienneet, että niitä odotti sama helvetti
kaupungeissa, että koiria sielläkin pidettiin suljettuina samoihin
liian ahtaisiin häkkeihin, että ne todella olivat elinkautisvankeja. Ne
pääsivät harvoin häkeistään muuten kuin esiintymään. Ei kannattanut
huolehtia niistä sen paremmin. Koska sekarotuiset koirat olivat
halpoja, tuli huokeammaksi ostaa uusia kuin hoitaa niitä niin hyvin,
että ne pysyivät hengissä.

Asemamiehet eivät myöskään tienneet, mutta Peterson tiesi hyvin, että
näiden kolmenkymmenenviiden koiran joukossa ei ollut ainoatakaan
niistä, jotka läksivät kiertueelle neljä vuotta sitten. Yhtään ei ollut
myöskään hylätty. Ainoastaan kuolema voi ne vapauttaa joukosta ja
häkistä. Eikä Miksi tiennyt mitään muuta, kuin että häkeissä vallitsi
suru ja kärsimys ja että se itse näytti olevan määrätty samaan
kohtaloon.

Kun koirat yhä pahemmin ulvoen ja haukkuen siirrettiin kuormavaunuihin,
seurasi Miksinkin häkki mukana. Päivän ja melkein kaksi yötä se oli
tässä koirahelvetissä matkalla itään. Sitten ne siirrettiin ulos
junasta jossakin isossa kaupungissa, ja Miksin olo kävi hieman
rauhallisemmaksi ja mukavammaksi, vaikka loukkaantunutta jalkaa yhä
pakotti ja tuskat moninkertaistuivat aina, kun häkkiä kuljetettiin
kuormavaunuissa.

Mitä varten tämä kaikki tapahtui, minkä tähden sitä pidettiin ahtaaseen
häkkiin vangittuna, sitä Miksi ei itseltään kysellyt. Se alistui siihen
kuin onnettomaan kohtaloon ja voi sitä yhtä vähän selittää kuin
sitäkään, että sen jalka oli murskautunut. Sellaista sattuu. Elämä oli
sellaista, elämä oli täynnä onnettomuuksia. Sen mieleen ei juolahtanut
milloinkaan kysyä _minkä tähden_. Se tunsi asioita ja tiesi
hiukan, minkälaisia ne _olivat_. Mikä oli olemassa, se _oli_.
Vesi oli märkää, tuli kuumaa, rauta kovaa, liha hyvää. Se mukautui
siihen kuten mukautui valon ja pimeyden ainaiseen ihmeeseen, jotka
siitä olivat yhtä vähän ihmeellisiä kuin sen oma pörröinen turkki tai
sykkivä sydän tai ajattelevat aivot.

Chicagossa Miksi pantiin työntökärryihin, kuljetettiin pitkin ison
kaupungin meluisia katuja ja siirrettiin toiseen tavaravaunuun, joka
heti lähti liikkeelle jälleen itää kohti. Uudet miehet käsittelivät nyt
rahtitavaraa, samoin New Yorkissa, missä miksi siirrettiin rautatien
tavarasuojasta pikajunaan yhä häkkiin suljettuna ja lähetettiin
edelleen Harris Collinsille Long Islandiin.

Ja nyt tuli Harris Collins ja se koirahelvetti, jota hän hallitsi.
Mutta eräs toinen seikka on ensin mainittava. Miksi ei nähnyt enää
milloinkaan Harry Del Maria. Kuten ne muut miehet, jotka Miksi oli
tuntenut, olivat kadonneet sen elämästä -- sellainen oli heidän
tapansa! -- katosi Harry Del Markin Miksin näköpiiristä ja itse
elämästäkin. Ja hän katosi elämästä aivan sananmukaisesti.
Yhteentörmäys ilmaradalla ... henkiin jääneet ryntäävät pakokauhun
vallassa kadun yli vieville sivusilloille, harha-askel, ja Harry Del
Marin nielee _tyhjyys_, jota ihmiset sanovat kuolemaksi ja joka on
häviämistä siinä mielessä, etteivät sen nielaisemat enää milloinkaan
kulje elämän teitä.



24.


Harris Collins oli viisikymmentäkaksi vuotta vanha. Hän oli hento ja
sievä, hänen ulkomuotonsa ja käytöksensä oli aivan tyttömäisen
herttainen ja lempeä. Häntä olisi luullut pyhäkoulun opettajaksi,
tyttöopiston johtajaksi tai jonkin hyväntekeväisyysyhdistyksen
puheenjohtajaksi.

Hänen ihonsa oli heleä ja valkoinen, hänen kätensä olivat yhtä pehmeät
kuin hänen tyttäriensäkin, ja hän painoi viisikymmentä kiloa. Sitten
hän vielä pelkäsi vaimoaan, pelkäsi poliisia, pelkäsi ruumiillista
tuskaa ja eli ainaisessa murtovarkaiden pelossa. Ainoa, mitä hän ei
pelännyt, olivat villit eläimet, ja kaikkein verenhimoisimmat vielä:
leijonat, tiikerit, leopardit ja jaguaarit. Hän osasi hillitä
raivoisimmankin leijonan luudanvarrella -- ei ristikon takaa, vaan
sisällä häkissä.

Hän osasi taidon, hän oli oppinut sen isältään, joka oli ollut vielä
pienempi kuin hän ja vielä enemmän pelännyt kaikkea paitsi eläimiä.
Hänen isänsä, Noel Collins, oli ollut etevä englantilainen
eläintenkesyttäjä ennenkuin muutti Amerikkaan, ja Amerikassa hän oli
toiminut jatkuvalla menestyksellä ja perustanut Cedarwildin
eläinteatterin, jota hänen poikansa oli hänen jälkeensä yhä
laajentanut. Harris Collins oli rakentanut niin taitavasti isänsä
laskemalle perustukselle, että laitosta pidettiin mallikelpoisena
terveydellisiin oloihin ja inhimillisyyteen nähden: Siellä kävi paljon
vieraita, ja vieraat lähtivät aina ihastuneina siellä vallitsevaan
valoisaan ja lempeään tunnelmaan. Mutta eläinten opetuksessa he eivät
saaneet olla läsnä. Väliin annettiin näytäntöjä, ja ne yhä vahvistivat
heidän koulusta saamaansa edullista käsitystä. Mutta jos he olisivat
nähneet vastatulleiden eläinten opetusta, olisi kellossa varmasti ollut
toinen ääni. Silloin olisi voinut herätä kiihkeä vastustus. Nykyisessä
kunnossaan laitos oli jonkinlainen eläintieteellinen puutarha, jonne
lisäksi oli vapaa pääsy. Paitsi niitä eläimiä, jotka Harris Collins
omisti ja joita hän opetti, osti ja möi, oli laitoksessa hoidettavana
kesytettyjä eläimiä ja kokonaisia eläintarhoja, joiden omistajat
pitivät lomaa tai valmistivat parastaikaa kiertuetta. Hän voi
tilauksesta hankkia kaikenlaisia eläimiä, hiiristä ja rotista aina
kameleihin ja elefantteihin asti, vieläpä silloin tällöin sarvikuonon
tai parin virtahepoja.

Kun Circling-veljesten iso sirkus eräänä kovana talvena joutui
velkojien käsiin, otti Collins hevoset ja muut eläimet täysihoitoon ja
ansaitsi viisitoistatuhatta dollaria viidessä kuukaudessa. Huutokaupan
edellä hän panttasi kaikki, mitä omisti, lunasti opetetut hevoset ja
ponit, kirahviperheen ja temppuja tekevät elefantit, ja kuuden
kuukauden kuluttua hän oli myynyt ne kaikki tyynni -- paitsi pientä
Repeater-nimistä ponia, joka teki kuperkeikkoja ilmassa -- voittaen
jälleen viisitoistatuhatta dollaria. Repeaterin hän myi monta
kuukautta myöhemmin saaden puhdasta voittoa kaksituhatta dollaria.
Cirling-veljesten vararikko olikin Harris Collinsin taitavin
liiketemppu, mutta hän sai lisäksi huomattavat vuositulot laitoksestaan
ja antaessaan eläinten talvisin esiintyä Hippodromin näytännöissä hän
jakoi tulot eläinten omistajien kanssa, ja vuokratessaan niitä
elokuvateattereihin hän useimmiten pisti koko voiton omaan taskuunsa.

Koko maan eläintenkesyttäjät tunnustivat, että Collins ei
ollut ainoastaan rikkain heidän ammatissaan, vaan suorastaan
eläintenkesyttäjäin kuningas ja rohkein mies, mikä milloinkaan oli
pedon häkkiin astunut. Ja ne, jotka olivat nähneet hänet työssä,
olivat yksimielisiä siitä, ettei hänellä ollut sydäntä. Mutta hänen
vaimonsa ja lapsensa ja läheisimmät tuttavansa ajattelivat toisin.
Koska he eivät olleet nähneet häntä kesytystyössä, he uskoivat,
ettei ollut olemassakaan toista niin helläsydämistä ja tunteikasta
miestä. Hänen äänensä oli hillitty, hänen liikkeensä pehmeät,
hänellä oli kovin lempeät mielipiteet maailmasta, uskonnosta ja
politiikasta. Ystävällinen sana sai hänet sulamaan. Hän ei voinut
kieltää, kun häneltä jotakin pyydettiin. Hän avusti kaikkia
paikkakunnan hyväntekeväisyyslaitoksia ja oli kokonaisen viikon aivan
masennuksissaan, kun "Titanic" upposi. Ja kuitenkin hänen virkaveljensä
tunnustivat hänen olevan heistä kaikkein tarmokkain ja pelottomin.
Mutta eniten hän pelkäsikin sitä, että hänen kookas ja jykevä vaimonsa
lennättäisi päivällispöydässä kuuman liemilautasen vasten hänen
kasvojaan. Se oli tapahtunut kahdesti heidän naimisissaolonsa aikana.
Huolimatta siitä, että vaimo jälleen voisi sen tehdä, mies rakasti
häntä todella, kuten hän rakasti seitsemää lastaan, joille hänen
mielestään ei mikään ollut liian hyvää tai liian kallista.

Niin hellästi hän heitä rakasti, ettei hän alun pitäen antanut neljän
poikansa nähdä isäänsä työssä, vaan antoi heidän valita vähemmän raa'at
työalat itselleen. John, vanhin joukosta, joka oli opiskellut Yalen
yliopistossa, oli antautunut kirjailijaksi, ajeli joutohetkinään omalla
autolla ja vietti muutenkin rikkaan nuoren miehen elämää Newhavenissa.
Harold ja Frederich olivat miljoonamiesten poikien korkeakoulussa
Pennsylvaniassa, ja nuorin, Clarence, kävi vielä alkeiskoulua
Massachusettsissa ja oli epätietoinen, rupeaisiko lääkäriksi vai
lentäjäksi. Kolme tyttöä, joista kaksi oli kaksosia, kasvatettiin
hienoiksi naisiksi. Elsien valmistautui juuri erotutkintoon
Vassariopistosta, ja Mary ja Madeline opiskelivat hienonhienossa
tyttökoulussa päästäkseen samaan oppilaitokseen. Tämä kaikki maksoi
rahaa, jota Harris Collins ei säästellyt, mutta se pakotti hänet
kiristämään yhä suurempia voittoja kesytyslaitoksestaan. Hänen täytyi
tehdä työtä entistä kovemmin, vaikkei hänen vaimollaan ja neljällä
pojallaan ja kolmella tyttärellään ollut aavistustakaan siitä, että hän
ollenkaan työskenteli. He luulottelivat itselleen, että hän vain valvoi
ja johti kaikkea, ja olisivat hämmästyneet hirmuisesti, jos olisivat
saaneet nähdä hänen solmuruoskalla pieksävän yhteen menoon
neljäkymmentä sekarotuista koiraa, jotka opetuksen aikana olivat
käyneet villeiksi ja hillittömiksi.

Apulaiset tekivät suuren osan työstä, mutta Harris Collinsin oli aina
opetettava, mitä heidän tuli tehdä ja kuinka heidän piti menetellä, ja
aina kun tärkeimmät eläimet olivat kyseessä, hän suoritti itse työn.
Hän otti apulaisensa melkein aina ojennuslaitoksista, ja hän valitsi ne
varmalla ihmistuntemuksella. Itsehillintää, älyä ja kylmäverisyyttä hän
heiltä vaati, ja niihin yhtyi luonnollisesti usein julmuus. Tulinen
veri, jalot intohimot ja tunteikkuus olivat ominaisuuksia, jotka eivät
sopineet hänen liikeyritykseensä, ja Cedarwildin kesytyslaitos oli
liikeyritys alusta loppuun. Sanalla sanoen, Harris Collins oli
tuottanut eläimille enemmän tuskaa kuin koko kristikunnan kaikki
laboratoriot yhteensä.

Ja tähän eläinhelvettiin Miksi oli nyt laskeutunut -- vaikka hänen
matkansa sinne oli käynyt aivan tasaista tietä, kolmetuhatta viisisataa
mailia samassa häkissä, jonne hänet oli ajettu New Washington
hotellissa Seattlessa. Koko matkalla se ei ollut kertaakaan päässyt
ulos häkistä, ja se oli sekä likainen että alakuloinen. Sen vankan
terveyden tähden käpälä parani. Mutta se oli kovin likainen ja täynnä
kirppuja.

Cedarwild ei näyttänyt ollenkaan helvetiltä. Sametinpehmeitä
ruohokenttiä, hiekoitettuja käytäviä ja ajoteitä ja kukkapenkereitä oli
rakennusryhmän edessä. Rakennukset olivat pitkiä ja matalia, jotkut
puusta, toiset sementistä. Mutta Miksiä ei ottanutkaan vastaan Harris
Collins, joka sillä hetkellä istui yksityiskonttorissaan Harry Del
Marin viimeinen sähkösanoma edessään pöydällä ja kirjoitti
sihteerilleen määräystä, että hän tiedustelisi rautatiekonttorista,
minne oli hävinnyt koira, jonka eräs Harry Del Mar niminen henkilö
oli häkkiin suljettuna lähettänyt Seattlesta Cedarwildiin. --
Kahdeksantoistavuotias nuorukainen, jolla oli vaaleansiniset silmät,
otti Miksin vastaan. Hän kirjoitti kuitin tuojille ja kantoi häkin
sementtihuoneeseen, missä oli kalteva lattia ja missä tuoksui aivan
kemiallisen puhtaalta.

Miksi katseli uteliaana ympäristöä, mutta ei pitänyt nuorukaisesta,
joka kääri ylös hihansa ja sitoi ison vahakankaisen esiliinan eteensä,
ennenkuin avasi häkin. Miksi juoksi ulos ja kulki horjuen jaloillaan,
jotka eivät olleet kävelleet moneen päivään. Tuo kaksijalkainen jumala
oli mielenkiintoinen. Hän oli yhtä kylmä kuin sementtilattia ja
täsmällinen kuin kone. Juuri koneen tavoin hän menetteli, kun hän pesi,
desinfioi ja hankasi Miksiä. Sillä Harris Collins oli äärimmäisen
tieteellinen ja antiseptinen eläinten hoidossa, ja Miksi puhdistettiin
tieteellisesti, ilman tahallista julmuutta, mutta myös ilman
vähintäkään hellyyttä tai edes varovaisuutta.

Koira ei tietysti käsittänyt mitään. Kaiken sen perustalla, mitä se
tähän mennessä oli saanut kokea, täytyi otaksua, että tämä kolkko
sementtihuone ja rohdoksien haju tiesi elämän viimeistä kärsimystä ja
että tuo nuori jumala syöksisi sen siihen pimeyteen, mikä oli niellyt
kaiken sille tutun ja rakkaan. Sen Miksi ainakin varmasti tiesi, että
tämä kaikki oli pahaenteistä ja hirvittävän kummallista. Se alistui
siihen, että nuori jumala tarttui sen niskaan, sitten kun kaulanauha
oli poistettu, mutta kun vesiruisku ohjattiin sitä kohti, tuntui siitä
ilkeältä, ja se vastusteli. Nuorukainen, joka työskenteli vain saatujen
ohjeiden mukaan, tarttui koiraa tanakasti niskanahkaan ja nosti sen
koholle samalla ohjaten veden voimaa. Miksi harasi vastaan, mutta sai
vain lisää vettä, kunnes läähätti avuttomana ja henkeään haukkoen.

Sitten se ei enää vastustellut, ja se pestiin ja huuhdottiin käyttäen
suihkua, suurta kovaa harjaa ja runsaasti karbolisaippuaa, jonka vaahto
tunkeutui pistäen silmiin ja kuonoon nostaen vedet silmiin ja pannen
aivastelemaan. Peläten, että pahin voi sattua millä hetkellä tahansa,
mutta nyt tuntien, ettei nuorukainen tahtonut tehdä sille pahaa eikä
hyvää, Miksi alistui kaikkeen vastaanponnistelematta, kunnes se,
puhtaana ja siistinä, viskattiin mukavaan ja hauskaan komeroon, minne
se heti nukahti ja unohdettiin toistaiseksi. Rakennus oli sairashuone
ja eristysosasto, ja siellä Miksi vietti viikon, jolla ajalla siinä ei
ilmennyt mitään tarttuvia tauteja eikä sille tapahtunut mitään muuta,
kuin että se sai hyvää ruokaa määräaikoina ja puhdasta juomavettä eikä
tavannut ainoatakaan toista elävää olentoa kuin sen nuoren jumalan,
joka hoiti sitä täsmällisesti kuin kone.

Miksi ei ollut vielä nähnyt Harris Collinsia, mutta se kuuli
usein hänen äänensä kauempaa. Se ei ollut äänekäs, mutta käskevä se
oli. Miksi tiesi kohta äänen kuultuaan, että sen omistaja oli
korkea-arvoinen jumala. Ainoastaan hyvin korkea jumala, muiden jumalien
hallitsija, voi olla niin käskevä. Siinä äänessä oli tahtoa ja
varmuutta. Kuka tahansa olisi sen tajunnut yhtä hyvin kuin Miksikin. Ja
jokainen koira olisi ymmärtänyt, ettei tuossa äänessä ollut ollenkaan
rakkautta eikä jumalassa tuon äänen takana mitään puoleensavetävää,
mitään, mikä lämmitti sydäntä ja oli palvonnan arvoista.



25.


Kello oli yksitoista aamulla, kun kalpea nuori jumala pani kaulanauhan
ja ketjun Miksille, vei sen ulos eristysosastosta ja jätti sen tummalle
nuorelle jumalalle, joka ei tuhlannut aikaa tervehdykseen tai
ystävyydenosoitukseen. Miksi oli siis vanki, jota kuljetettiin
ketjussa, ja se tapasi pian muita vankeja, jotka kulkivat samalle
taholle. Niitä oli kolme, eikä Miksi ollut koskaan nähnyt niiden
kaltaisia. Siinä oli kolme kömpelöä tassuttavaa jättiläiskarhua.
Nähdessään ne Miksi pörhisti karvansa ja murisi hiljaa, sillä kuten
kesy lehmä tuntee suden, jonka näkee ensimmäistä kertaa elämässään,
niin Miksillekin oli periytynyt aavistus siitä, että karhut olivat sen
vihollisia ikimuistoisista ajoista. Mutta se oli nähnyt liian paljon
maailmaa ja oli liian viisas hyökätäkseen niiden kimppuun. Sensijaan se
seurasi jumalaa, joka talutti sitä nuorassa, kulki hänen jäljessään
epäluuloisena ja jäykin jaloin ja veti sieraimiinsa noiden olentojen
kummallista hajua.

Yhtä mittaa tulvi outoja hajuja sen sieraimiin. Vaikkei se voinutkaan
nähdä seinien läpi, se tunsi hajuja, joiden avulla se myöhemmin oppi
erottamaan leijonat, leopardit, apinat, paviaanit, hylkeet ja
merileijonat. Tämä olisi jo säikähdyttänyt tavallisen koiran, mutta
Miksin se vain teki valppaaksi ja samalla nöyräksi. Oli aivan kuin se
olisi kulkenut oudossa hirviöiden asumassa viidakossa, jonka tiet ja
asukkaat olivat sille aivan tuntemattomia.

Tultuaan areenalle Miksi vetäytyi syrjään, jalat entistä jäykempinä,
pörhisti niskakarvansa ja murisi. Sillä viisi elefanttia oli lähdössä
areenalta. Ne olivat pieniä elefantteja, mutta Miksistä kuitenkin
suunnattoman isoja hirviöitä; niihin voi verrata vain naarasvalasta,
jonka Miksi oli nähnyt sen hävittäessä _Mary Turneria_. Elefantit
eivät huomanneet koiraa; jokainen niistä tarttui kärsällään edessään
kulkevan häntään, kuten niitä oli opetettu tekemään poistuessaan
areenalta.

Miksi tuli areenalle karhut kintereillään. Se oli sirkusareenan
kokoinen, sahajauhoilla peitetty pyörylä, jota ympäröi nelikulmainen
lasikattoinen rakennus. Mutta areenan ympärillä ei ollut istuimia,
sillä tänne ei haluttu katsojia. Ainoastaan Harris Collins ja hänen
apulaisensa sekä ammattimiehet, jotka ostivat ja myivät eläimiä, saivat
olla näkemässä, millä tuskalla ne oppivat temppunsa, jotka sitten
saivat yleisön ihmettelystä ällistelemään tai naurusta kirkumaan.

Miksi unohti karhut, jotka heti pantiin työhön areenan toiselle puolen.
Hetkiseksi se pysähtyi katsomaan muutamia miehiä, kun nämä vierittivät
sisään mahtavia koreaksi maalattuja tynnyreitä, jotka eivät särkyneet
elefanttien niille istuutuessa. Sitten se taluttajansa levähtäessä
katseli kovin uteliaana taitavaa skotlantilaisponia. Se makasi maassa.
Mies istui sen päällä. Ja yhtä mittaa se kohotti päätään sahajauhoista
ja suuteli miestä. Se oli kaikki, mitä Miksi näki, mutta se ymmärsi,
että siinä oli jotain hullusti. Se ei tiennyt, minkä tähden. Sillä ei
ollut mitään todisteita luulolleen, että tässä oli takana julmuutta,
tyranniutta ja vääryyttä. Miksiltä jäi näkemättä pitkä neula, jota mies
piti kädessään. Joka kerran kun hän pisti sen ponin hartiaan, sai
tuskan aiheuttama heijastusliike sen kohottamaan päätään, ja mies piti
varansa ja painoi suunsa ponin suuta vasten. Yleisöstä näytti
pakostakin siltä, että poni tällä tavoin osoitti kiintymystä herraansa
kohtaan.

Tuskin kymmenen jalan päässä siitä oli toinen skotlantilaisponi -- se
oli sysimusta -- yhtä omituisen kohtelun alaisena. Sen etujalkoihin oli
sidottu köydet, kumpaakin köyttä piti apulainen, kiskoen sitä kovasti,
samalla kun kolmas mies, joka seisoi aivan ponin edessä, löi sitä
polviin jäykällä lyhyellä rottingilla. Silloin poni putosi
sahajauhoihin rottinkia pitävän miehen eteen. Poni ei pitänyt tästä ja
ponnisteli väliin niin voimakkaasti vastaan, jalat harallaan ja
jäykkinä ja uhmaavasti nakaten päätään, etteivät nuoranvetäisyt
auttaneetkaan, vaan poni heittäytyi kyljelleen tai kohosi
takajaloilleen, kun nuorat höltyivät. Mutta joka kerta se pakotettiin
jälleen polvilleen miehen eteen, joka sivautti sitä rottingilla
polviin. Sitä tahdottiin opettaa laskeutumaan polvilleen, niinkuin
yleisö toivoo, sillä se näkee vain opetuksen tulokset eikä ollenkaan
aavista, kuinka siinä on menetelty. Mutta Miksi tajusi heti, että oppi
saatiin täällä vain ruumiillisella tuskalla. Sanalla sanoen, tämä
Cedarwildin eläinkoulu oli tuskan koulu.

Harris Collins viittasi tummaa nuorta jumalaa luokseen ja heitti
kysyvän ja tutkistelevan katseen Miksiin.

"Del Marin koira, herra", virkkoi nuori jumala.

Collinsin silmät kirkastuivat, ja hän katseli Miksiä tarkemmin.

"Tiedätkö, mitä se osaa?" hän kysyi.

Nuorukainen pudisti päätään.

"Harry oli viisas mies", jatkoi Collins, puhuen näköjään nuorelle
jumalalle, mutta itse asiassa itselleen, sillä hänellä oli tapana
ajatella ääneen. "Hän oli aivan ihastunut tähän koiraan. Mutta mitä se
osaa tehdä? Siinäpä kysymys. Harry on kuollut. Emmekä me tiedä, mitä
koira osaa. -- Laske se irti."

Vapaaksi päästyään Miksi tarkasti ylijumalaa ja odotti, mitä
tapahtuisi. Karhun tuskanhuuto areenan toiselta puolen osoitti, mitä
sillä oli odotettavissa.

"Tänne", sanoi Collins kylmällä, soinnuttomalla äänellä.

Miksi tuli ja seisahtui aivan hänen eteensä.

"Pane maata."

Miksi laskeutui maahan, mutta hitaasti ja vastahakoisesti.

"Perkeleen rotukoira!" sähisi Collins. "Etkö tahdo liikutella
kinttujasi? Kyllä sinut parannamme. -- Nouse! -- Pane maata! -- Nouse!
-- Pane maata! -- Nouse!"

"Se ymmärtää ainakin englantia", sanoi Collins. "Tahdon nähdä, osaako
se tehdä kaksoiskuperkeikan -- sehän on kaikkien koiranopettajien
rakkain unelma. -- Koetetaan. Nuora kaulaan. -- Tule tänne, Jimmy, ja
sido sen takaruumis."

Jimmy, toinen entinen ojennuslaitospoika, totteli ja sitoi Miksin
lanteille nahkahihnan, johon oli kiinnitetty köysi.

"Valmis!" komensi Collins. "Aloittakaa!"

Ja nyt Miksi joutui hämmästyttävän nöyryyttävän kohtelun alaiseksi.

Komennussanan kaikuessa kaulanauhan sidottu ketju nykäisi sen ylös
taaksepäin ja takaruumiiseen kiedottu nuora samalla ylös eteenpäin,
samalla kun Collinsin kädessä oleva jäykkä, lyhyt rottinki pisti sitä
alaleukaan. Jos Miksi olisi ennen kokenut sellaista, se olisi päässyt
ehkä vähemmällä kivulla hyppäämällä ja kiepsauttamalla itseään
taaksepäin ilmassa. Mutta nyt tuntui siltä, kuin sitä olisi revitty
kappaleiksi, samalla kun pisto leuan alle aivan jäykisti sen tuskasta.
Se lensi kovalla vauhdilla ilmaan ja putosi selälleen, pää
sahajauhoihin.

Se hyökkäsi ylös raivoissaan, pörhisti niskakarvojaan, murisi ja näytti
hampaitaan ja olisi iskenyt ylijumalan jalkaan, ellei se olisi ollut
viekkaan kidutusjärjestelmän uhri. Molemmat nuorukaiset tiesivät, mitä
heidän tuli tehdä. Toinen veti eteenpäin, toinen taaksepäin, ja Miksi
raivosi voimattomana vihassaan. Se ei voinut tehdä mitään, se ei
päässyt eteen- eikä taaksepäin eikä voinut heittäytyä sivulle. Edessä
oleva nuorukainen, joka kiskoi ketjusta, esti sitä hyökkäämästä takana
olevan kimppuun, ja tämä köysineen pidätti sitä pääsemästä edessäolevan
kimppuun, ja molemmat yhdessä suojelivat Collinsia, jonka se aivan
varmasti tiesi olevan tämän kaiken alkuunpanijan.

Miksin viha oli yhtä suuri kuin sen avuttomuuskin. Se voi ainoastaan
pörhistellä niskakarvojaan ja ulvoa raivosta. Mutta Collinsille tämä
kaikki oli hyvin tuttua. Hän ennätti siinä lomassa tarkata karhujakin
areenan toisella puolen.

"Sinä hävytön lurjus", hän karjui kääntäen jälleen huomionsa Miksiin.
"Päästäkää se! -- Hellittäkää!"

Samassa kun kahleet heltisivät, Miksi hyökkäsi Collinsin kimppuun;
mutta Collinsilla oli pitkien vuosien kokemus, hän arvioi nopeasti
etäisyyden ja hyökkäyshetken ja potkaisi Miksiä leukaan, niin että se
lensi takaisin ja kierähti sahajauhoihin.

"Pitäkää sitä kiinni", Collins käski. "Kiristäkää!"

Nuorukaiset kiskoivat taas ketjua ja nuoraa eri tahoille, ja Miksi
seisoi siinä aivan avuttomana.

Collins katsoi areenan yli sisäänkäytävään, missä parastaikaa tuotiin
sisään neljää kömpelöä kuormahevosta, joita seurasi ylen hienosti
pukeutunut nainen, yllään aivan viimeisen muodin mukainen kävelypuku.

"Se ei ole ilmeisesti milloinkaan heittänyt kuperkeikkaa", Collins
huomautti jälleen Miksi-pulmaa ajatellen. "Irrota nahkaremmi, Jimmy, ja
mene toiselle puolen auttamaan Smithiä. -- Johnny, vie se sivulle ja
varo jalkojasi. Marie-rouva tulee ensimmäiselle harjoitustunnilleen,
eikä hänen nahjusmainen miehensä kykene huolehtimaan hänestä."

Seuraavaa kohtausta Miksi ei ymmärtänyt vaikka saikin olla sen
todistajana, kun nuorukainen vei sen areenan toiselle puolen
katsellakseen, mihin valmistuksiin oli ryhdytty naista ja neljää
hevosta varten. Mutta naisen käyttäytymisestä se ymmärsi, että hänkin
oli pahoinpidelty vanki. Häntä harjoitettiin vastoin tahtoaan
suorittamaan tätä temppua. Hän oli koettanut olla rohkea, kunnes
ratkaisun hetki tuli. Mutta kun hän näki nuo neljä hevosta asetettuina
kaksittain vastakkaisille puolille ja tiesi, että hänen tulisi pitää
käsissään molempien suitsiparien hakoja ja olla yhdistämässä
valjakoita, jotka vetivät eri suuntiin, hän vaipui masentuneena kokoon
ja peitti kasvot käsiinsä.

"Ei, ei, Billikens", hän sanoi rukoilevalla äänellä lihavalle, mutta
nuorekkaalle herralle, joka oli hänen miehensä. "Minä en voi sitä
tehdä. Minua pelottaa. Minua pelottaa."

"Lorua, rouvaseni", puuttui Collins puheeseen. "Temppu on aivan
vaaraton. Ja se on kaunis kohtaus, joka aina vetää ihmisiä. Nouskaa
pystyyn nyt." Collins kopeloi hänen olkapäitään ja selkää kävelytakin
alta. "Koneisto on paikoillaan." Hän tunnusteli käsivarsiakin. "No,
päästäkää ha'at!" Hän työnsi hihan ylös, ja poimutetun pitsikalvosimen
alta pisti esiin rautainen haka, josta ohut rautalanka läksi ylöspäin
pitkin käsivartta. "Ei noin! Kukaan ei saa nähdä niitä. Viekää ne
jälleen ylös. Koettakaa uudelleen. Niiden täytyy laskeutua käsiin
piilottuneina. Kas niin. Niin. Juuri niin. Se on oikein."

Nainen pakottautui tottelemaan, mutta heitti vähän väliä rukoilevan
katseen Billikensiin, joka seisoi siinä jäykkänä ja kopeana
tyytymättömästi rypistellen kulmiaan.

Miehet, jotka ohjasivat valjakoita, kohottivat suitsia, jotta nainen
voisi kiinnittää ha'at. Hän koetti, mutta vaipui jälleen kokoon. "Jos
jokin menee rikki, repivät hevoset minulta kädet irti", hän vastusteli.

"Ei suinkaan", Collins rauhoitti häntä. "Te menetätte vain takkinne.
Pahin, mitä voi sattua, on, että petos tulee ilmi ja teille nauretaan.
Mutta koneisto ei mene rikki. Selitän sen uudelleen. Hevoset eivät vedä
teitä, vaan ponnistelevat toisiaan vastaan, mutta yleisö luulee, että
ne koettavat repiä teidät kappaleiksi. Koettakaa vielä kerran. Ottakaa
kiinni suitsista, pudottakaa samassa ha'at alas ja antakaa niiden
tarttua kiinni. -- Nyt."

Hän huusi sen terävällä äänellä. Nainen pudisti ha'at hihoistaan, mutta
ei tohtinut tarttua ohjaksiin. Collins ei näyttänyt vihaansa, sensijaan
hän katsoi sinne päin, missä suutelevaa ponia ja polvistuvaa ponia
juuri vietiin pois areenalta. Mutta herra Billikens raivosi:

"Totisesti, Julia, jos häpäiset minut näin..."

"Oi, minä koetan, Billikens", vaikeroi nainen. "Koetan parhaani mukaan.
Kas, nyt en enää pelkää."

Hän levitti kätensä ja tarttui ohjaksiin. Melkein huomaamaton hymy
kasvoillaan Collins tutki hänen nyrkkiin puristetut kätensä ollakseen
varma siitä, että ha'at olivat paikoillaan.

"Jännittäkää lihaksenne! Jalat haralleen! Selkä suoraan!" Collins
asetti hänen käsivartensa ja hartiansa oikeaan asentoon. "Muistakaa,
että käsivarsien täytyy olla ojennettuina suoraan ulos hevosten
ensimmäisen kerran nykäistessä. Kun ne sitten vetävät, ette voi niitä
koukistaa, vaikka kuinka koettaisitte. Mutta jos ne ovat koukussa, kun
jännitys alkaa, repii rautanuora nahan niistä. Muistakaa nyt, suoraan
ulos, ojentakaa ne niin, että ne ovat suorassa viivassa selän ja
hartioiden kanssa. -- Kas niin. Olkaa nyt varuillanne.

"Oi, odottakaa hetkinen", pyyteli nainen, ja hänen asentonsa höltyi.
"Minä _teen_ sen niin, minä _teen_ sen, mutta suutele minua
ensin, Billikens, sitten en enää välitä, vaikka ne repisivätkin kädet
minulta."

Tumma nuorukainen, joka piti Miksiä, ja muutkin katsojat nauroivat.
Collinsia ei naurattanut ollenkaan, hän virkkoi:

"Meillä ei ole kiirettä, rouva, pääasia on, että ensimmäinen yritys
onnistuu täydelleen. Se vahvistaa teidän itseluottamustanne. -- Bill,
on parasta, että annatte hänelle tuon suudelman, ennenkuin hän alkaa."

Ja Billikens totteli, hyvin harmissaan, vastahakoisena ja hämillään,
syleili vaimoaan ja suuteli häntä -- ei liian kevyesti, mutta ei
kovin perusteellisestikaan. Vaimo oli kaunis pieni olento, ehkä
kahdenkymmenen ikäinen, kasvot tavattoman lapselliset ja tyttömäiset,
ruumis notkea ja sopusuhtaisen kaunis.

Miehen syleily ja suudelma antoivat hänelle rohkeutta. Hän ojentaui, ja
kun mies vetäytyi pois, hän sanoi hampaat yhteen puristettuina:
"Valmis."

"Aloittakaa!" komensi Collins.

Tallirengit maiskuttivat hevosille, ne lähtivät verkalleen liikkeelle
ja alkoivat vetää.

"Antakaa niille ruoskaa!" huusi Collins silmät kiinni naisessa; hän
näki, että oikea hetki oli tullut.

Ruoskaniskut osuivat hevosten selkään, ja ne alkoivat nelistää
pölyyttäen sahajauhoja ilmaan rautakenkäisillä kavioillaan, jotka
olivat isot kuin lautaset.

Billikens unohti itsensä. Tuo kauhea näky ajoi hänen kasvoilleen
rehellisen pelon vaimon puolesta. Ja naisen kasvoilla vaihtui ilme
yhtenään. Ensin ne olivat jännittyneet ja kauhistuneet kuin kristityn
marttyyrin, joka heitetään leijonien eteen, tai kuin kuolemaantuomitun,
joka odottaa mestauskirveen putoamista. Sitten niillä kuvastui
hämmästys ja helpotus, kun ei tehnytkään kipeätä. Ja lopuksi niitä
kirkasti voitonriemuinen, ylpeä ja onnellinen hymy. Hän hymyili
miehelleen, pannen hymyynsä koko rakkautensa tätä kohtaan ja koko
ilonsa siitä, että oli tehnyt tehtävänsä hyvin. Ja Billikensin jännitys
laukesi, ja hän loi vaimoonsa katseen, joka oli täynnä rakkautta ja
ylpeyttä, mutta silloin Harris Collins huudahti:

"Tässä ei suinkaan sovi hymyillä! Yleisön täytyy luulla, että hevoset
todellakin vetävät teitä. Olkaa sen näköinen kuin niin olisi. Antakaa
kasvojenne jäykistyä. Näytelkää päättäväisyyttä, tahdonvoimaa. Olkaa
kovasti jännittävinänne kaikkia lihaksianne. Pankaa jalat enemmän
haralleen. Liikuttakaa käsivarsien ja säärien lihaksia aivan kuin ne
olisivat kovassa työssä. Antakaa hevosten vetää itsenne hiukan oikealle
ja taas hiukan vasemmalle. Taivuttakaa samalla hiukan ruumistanne.
Irvistelkää, aivan kuin ne olisivat repimäisillään teidät palasiksi ja
vain tahdonvoimanne pitäisi teitä koossa. -- Juuri niin! Tuo on hyvin!
Tämähän käy mainiosti, Bill! -- Iskekää vain hevosia! Pankaa vauhtia
niihin ja antakaa niiden vetää kuin henkensä edestä."

Piiskat läiskyivät ja isot hevoset kiskoivat kaikin voimin välttääkseen
tuskaa. Kohtaus saisi varmasti yleisön taputtamaan käsiään. Jokainen
hevonen painoi ainakin yhdeksänsataa kiloa, katsojista näytti siis
siltä, kuin kolmetuhatta kuusisataa kiloa hevosvoimaa olisi kamppaillut
repiäkseen palasiksi hienosti pukeutuneen, notkean, hentojäsenisen
naisolennon, joka painoi kuusikymmentä kiloa. Tämä näky saisi naiset
varmasti katsomossa kirkumaan kauhusta ja kääntämään pois kasvonsa.

"Hellittäkää", Collins huusi rengeille. "Nainen on voittanut", hän
ilmoitti sitten sirkusjohtajan äänellä. "Tällä numerolla lyötte rahaa
kokoon, Bill. -- Irrottakaa ha'at, rouva, irrottakaa ha'at."

Nainen totteli ja ha'at vielä riippuen hihansuissa juoksi Billikensin
luo, heittäytyi hänen syliinsä, kietoi kätensä hänen kaulaansa ja
huusi, ennenkuin suuteli miestään:

"Oi, Billikens, tiesinhän koko ajan, että osaisin sen tehdä! Olin
rohkea, enkö ollutkin?"

"Te menetitte pelin", kaikui Collinsin terävä ääni kesken naisen
ihastuksenpurkausta. "Te annoitte koko yleisön nähdä ha'at. Niiden
täytyy lentää ylös hihoihin, samassa kun te irrotatte ne. Koettakaa
uudelleen. Ja vielä eräs seikka. Älkää ylpeilkö, kun näytös on ohi.
Älkää näyttäkö, kuinka helposti se kävi. Olkaa olevinanne läpiväsynyt,
pyörtymäisillänne uupumuksesta. Seiskaa polvet horjuen. Antakaa
olkapäitten painua. Tallimestarin täytyy astua askel teitä kohden
tukeakseen teitä, jos kaadutte. Silloin on teidän oltava varuillanne ja
ehdittävä ennen häntä. Ojentautukaa suoraksi jännittämällä kaikki
tahdonvoimanne; niin tahdonvoima, se tekee vaikutuksen, urheutta ja sen
sellaista, ja heittäkää lentosuukkosia yleisölle ja hymyilkää
väsyneesti ja surumielisesti, aivan kuin sydän olisi kiskottu
rinnastanne ja teidän täytyisi mennä sairaalaan, mutta sittenkin vielä
seisotte siinä ja hymyilette ja heittelette lentosuukkoja yleisölle,
joka taputtaa hurjasti käsiään ja jumaloi teitä. Ymmärrättekö, rouva?
Te käsitätte, mitä tarkoitan. -- Valmiina nyt! Olkaa hiukan levoton, kun
katsotte hevosia. -- Aivan niin! Ei kukaan voi aavistaa, että teillä on
ha'at ja että ne ovat teräsköydellä kiinni toisissaan. -- Varuillanne.
-- Nyt aloitamme."

Ja jälleen tuhatkahdeksansataa kiloa hevosvoimaa ponnisteli naisen
kummallakin puolen toisiaan vastaan. Ja jälleen näytti siltä, että
välirengas naislihaa, Julia-rouva, revittäisiin kappaleiksi.

Temppua harjoitettiin vielä kolmannen ja neljännen kerran, ja eräällä
väliajalla Collins lähetti apulaisensa hakemaan konttoristaan Harry Del
Marin sähkösanoman.

"Pidä nyt huoli hänestä, Bill", hän sanoi Julian miehelle ryhtyessään
sähkösanoma kädessään taas tutkimaan Miksin arvoitusta. "Anna hänen
harjoitella vielä viisi, kuusi kertaa. Ja muistakaa, että kun kuulette
jonkun talonpojan kehuvan itsellään olevan hevosvaljakon, joka vetää
vaikka kuinka raskaita kuormia, niin lyötte hänen kanssaan vetoa, että
teidän paras valjakkonne on vielä kovempi vetämään. Se on hyvää
mainosta ja tulee varmasti sanomalehtiin. Sirkusjohtajat tulevat aivan
tappelemaan teistä, ja valjakosta tulee oikea vetonumero. Jos olisin
nuori ja vapaa, en toivoisi parempaa kuin lähteä teidän kanssanne
kiertueelle."

Väliajoilla Collins tähyili Miksiin ja luki Del Marin Seattlesta
lähettämän sähkösanoman:

"Myykää minun koirani. Te tiedätte, mihin ne kykenevät ja minkä
arvoiset ne ovat. En tarvitse niitä enää. Vähentäkää summasta
hoitomaksu ja säilyttäkää loput, kunnes tapaamme. Olen saanut
verrattoman koiran. Se voittaa kaikki minun tähänastiset saavutukseni.
Se takaa loistavan menestyksen. Odottakaa, kunnes saatte sen nähdä."

Collins katseli Miksiä yli meluisan areenan.

"Del Mar oli verraton itsekin", hän sanoi Johnnylle, joka talutti
Miksiä. "Kun hän sähkötti minulle ja käski myydä koiransa, se
merkitsee, että hänellä oli jotakin vielä parempaa tarjottavana, mutta
tässä on nyt vain koira ja päällepäätteeksi tuollainen rotukoira. Hän
sanoo, että koira on aivan verraton. Sitä sen täytyy siis olla, mutta
missä sen taito on? Se ei ole eläessään heittänyt kuperkeikkaa saati
sitten kaksoiskuperkeikkaa. Mitä luulet Johnny? Pinnistäpä nyt
aivojasi. Ehdota jotakin."

"Ehkä se osaa laskea", Johnny sanoi.

"Laskevat koirat eivät nykyään käy kaupaksi. Mutta koettakaamme
kuitenkin."

Miksi, joka oli niin taitava laskuniekka, ei ruvennut näyttämään
taitoaan.

"Jos se olisi vain tavallinen koira, se osaisi kävellä takajaloillaan
tai miten tahansa", oli Collinsin seuraava ajatus. "Koettakaamme."

Miksiä odotti jälleen nöyryyttävä kidutus. Johnny nosti sen
takajaloilleen, samalla kun Collins rottingillaan pisteli sitä leukaan
ja löi polviin. Raivoissaan Miksi yritti purra ylijumalaa, mutta ketju
pidätti sitä. Kun se tahtoi kostaa Johnnylle, ojensi tämä kätensä ja
järkkymättömän rauhallisena kohotti sen ilmaan, niin että kaulanauha
oli kuristaa sen.

"Tämä on toivotonta", Collins virkkoi väsyneellä äänellä. "Ellei se voi
seistä takajaloillaan, se ei myöskään voi hypätä tynnyrien läpi. Olet
kai kuullut puhuttavan Rissestä, Johnny. Se oli mestarihyppääjä. Se
hyppeli piikkitynnyrien läpi milloinkaan satuttamatta käpäliään. Se
suoriutui kahdeksasta perätysten. Muistan, kun se oli täällä hoidossa
ja harjoitteli. Se oli kultakaivos, mutta Carson ei osannut hoitaa
sitä, ja se kuoli keuhkokuumeeseen Cripple Creekissä."

"Mahtaiskohan se osata heitellä lautasia kuonollaan", virkkoi Johnny.

"Eihän se osaa kävellä takajaloillaan", huomautti Collins. "Eikä se ole
mitenkään harvinainen temppu. Tällä koiralla on jokin erikoisuus. Se ei
ole tusinakoira. Se osaa jotakin tavattoman hyvin, ja siitä on meidän
nyt otettava selvä. Se siitä nyt seurasi, kun Harry niin odottamatta
kuolla kupsahti ja jätti meille tämän salaperäisen koiran. No, minun
täytynee tutkia sitä. Vie se pois, Johnny. Se pannaan numero
kahdeksaantoista. Myöhemmin se voi saada oman häkin, muista erillään."



26.


Häkki numero kahdeksantoista oli niin tilava, että siihen olisi huoleti
sopinut tusinan verran Miksin kokoisia irlantilaisia terrierejä. Sillä
Harris Collins noudatti tieteellisiä menettelytapoja. Cedarwildin
hoidokit saivat hyvän tilaisuuden virkistyäkseen puoli vuotta tai ehkä
yli vuodenkin kestäneen kiertueen vaivoista. Siksi koulua niin paljon
käytettiinkin opetettujen eläinten lepopaikkana, kun eläinten
omistajilla oli loma-aikansa tai he olivat toimettomina. Harris Collins
piti eläimensä puhtaina ja suojeli niitä tarttuvilta taudeilta. Ne
olivat täysin levänneitä, kun niiden oli lähdettävä seuraavalle
varietee- tai sirkuskiertueelleen.

Miksin vasemmalla puolen, numero seitsemässätoista oli viisi
hullunkurisesti kerittyä ranskalaista villakoiraa. Miksi voi nähdä ne
ainoastaan silloin, kun sitä vietiin ulos tai tuotiin takaisin, mutta
se tunsi niiden hajun ja kuuli niiden äänet, alkoipa se vielä murinalla
hieroa riitaa Pedron kanssa, joka oli kookkain niistä ja esiintyi
pajatsona niiden ilveilyssä. Kumpikin olivat opetettujen eläinten
ylimystöä, ja Miksin ja Pedron riita oli enemmän teeskenneltyä kuin
todellista. Jos ne olisivat päässeet yhteen, niistä olisi heti tullut
hyvät ystävät. Mutta viruessaan häkissä ikävissään ne kiihottivat
itsensä kuviteltuun vihaan ja päästivät ilmoille eripuraisuuden, josta
molemmat tiesivät, ettei se ollut todellista.

Numero yhdeksässätoista, Miksin oikealla puolella, majaili surkea ja
alakuloinen seura. Ne olivat sekarotuisia koiria, joita pidettiin
täysin puhtaina terveydenhoidon ankarimpia sääntöjä seuraten; ne olivat
vapaina eivätkä olleet saaneet vielä mitään opetusta. Se oli
eräänlainen raaka-ainevarasto, josta kehitettiin taiteilijoita, kun
tarvittiin joku ylimääräinen tai sijainen. Niitä odotti siis areenan
helvetti, sillä siellä opetus tapahtui. Joutoaikoina Collins tai joku
hänen apulaisistaan koetteli niillä temppuja, saadakseen selville
itsekunkin taipumukset. Niinpä eräskin sekarotuinen koira, joka
muistutti lähinnä viiriäiskoiraa, sai monena päivänä kokeilla
ponillaratsastusta, sen piti hypätä silkkipaperiin kiedottujen
vanteiden läpi ja pudota jälleen ponin selkään. Kun se oli monta kertaa
loukannut pahoin itsensä, se hylättiin ratsastajana ja se sai kokeilla
lautastenheittelijänä. Kun se tässäkin epäonnistui, se pistettiin
kahdenkymmenen muun koiran joukkoon, jotka kiikkuivat keinulaudalla.

Numero yhdeksästätoista kuului ainaista riitaa ja valitusta.
Opetustunneilla vahingoittuneet koirat nuolivat haavojaan, vikisivät
tai ulvoivat ja olivat tavattoman ärhäkkäitä. Aina kun sinne tuotiin
uusi koira -- ja niin tapahtui usein, sillä toisia vietiin alituisesti
esiintyjiksi -- syntyi riita ja tappelu, kunnes uusi tulokas oli joko
urhoollisesti tappelemalla valloittanut paikan itselleen tai taistelua
peläten tyytynyt muiden armoihin.

Miksi ei ollut tietävinään numero yhdeksäntoista asukkaista. Ne saivat
murista ja haukkua nalkuttaa sille tappelunhaluisina, eikä se ollut
millänsäkään siitä; se säästi voimansa teeskenneltyyn alituiseen vihaan
Pedroa kohtaan. Miksi oli myös areenalla useammin ja kauemmin kuin
kukaan niistä.

"Tietysti Harry ei ole liioitellut koiran arvoa", päätteli Collins, ja
hän ponnisteli keksiäkseen, minkä tähden Del Mar oli sanonut Miksiä
vetonumeroksi ja aivan verrattomaksi koiraksi. Hänen kokeillessaan
Miksi sai alistua kaikkeen mahdolliseen nöyryyttävään kohteluun. Se
pantiin hyppäämään estehyppyä, kulkemaan etujaloillaan, ratsastamaan
ponilla, heittämään kuperkeikkaa ja näyttelemään ilveilijää, yhdessä
muiden koirien kanssa. Se pakotettiin tanssimaan valssia, joka jalassa
nuora, jota vedettiin ja nyittiin puoleen ja toiseen. Sille pantiin
piikkivaljaat, ettei se heittäytyisi sivulle tai kaatuisi eteen- tai
taaksepäin. Sitä piestiin piiskalla ja rottingilla ja kiskottiin
kuonosta. Sitä koetettiin kerran saada maalivahdiksi, kun kaksi
koirajoukkuetta iskujen ja lyöntien pakottamina pelasi jalkapalloa. Ja
se kiskottiin ylös tikkaita ja paiskattiin vesialtaaseen sukeltamaan.

Koetettiinpa surmanrengastakin: sen annettiin laskea -- piiskalla
nopeutta kiihdyttäen -- kaltevaa kourua niin hurjalla vauhdilla, että
se, jos vain tahtoi, olisi voinut juosta ylös renkaan sisäpuolta ja
jälleen alas aivan kuin kärpänen katossa ja tehdä sen yhä uudelleen,
lentää ympäri rengasta ja lopulta heittäytyä sieltä ulos. Mutta se ei
tahtonut, ja joka kerran, kun se ei kohta alussa onnistunut pääsemään
pois kourusta, se putosi korkealta ja loukkaantui.

"En luulekaan Harryn tarkoittaneen mitään tällaista", sanoi Collins
apulaisilleen, kun he näin kokeilivat Miksillä, "tahdon vain saada edes
jonkinlaisen aavistuksen sen erikoisalasta, siitä, mitä jumalan nimessä
Harry-parka oli keksinyt".

Jos sen rakastettu jumala hovimestari olisi tahtonut niin Miksi olisi
rakkaudesta opetellut näitä temppuja ja varmaan oppinutkin monta
niistä. Mutta täällä Cedarwildissa ei rakkautta ollut olemassakaan, ja
jalorotuisena olentona se itsepäisesti kieltäytyi pakosta tekemästä
sitä, mitä se ilomielin olisi tehnyt rakkaudesta. Ja kun Collins ei
ollut jalorotuinen, sattui heidän keskensä usein hurjia yhteenottoja.
Sillä ei ollut mitään voiton mahdollisuuksia, sen Miksi pian huomasi.
Se oli aina tuomittu joutumaan häviölle. Ennenkuin se ennätti
aloittaakaan, se oli jo voitettu "taiteen" kaikkien sääntöjen mukaan.
Ei ainoatakaan kertaa se saanut isketyksi hampaitaan Collinsiin tai
Johnnyyn. Se oli liian viisas jatkaakseen taistelua, jossa se varmasti
olisi saanut sekä ruumiinsa että sielunsa nujerretuksi ja päätynyt
hulluuteen. Sensijaan se vetäytyi itseensä, muuttui ärtyiseksi ja
jäykäksi, mutta se ei milloinkaan madellut tappion jälkeen, vaan oli
aina valmis murisemaan ja pörhistämään karvansa osoittaakseen yhä
olevansa samanlainen ja lannistumaton sisimmässään, mutta milloinkaan
se ei tehnyt itseään enää syypääksi villiin raivon purkaukseen.

Jonkun ajan kuluttua se pääsi Johnnystä ja ketjusta ja oli aina
Collinsin kanssa areenalla. Se tiesi katkerasta kokemuksesta, että sen
tuli seurata Collinsia kaikkialle, ja se seurasi häntä ja vihasi häntä,
ja tämä viha myrkytti sen hitaasti sen itsensä huomaamatta.

Kukaan ei voinut nähdä siitä mitään ulkonaisia merkkejä, niin luja ja
terve sen ruumiinrakenne oli. Mutta kun vaikutuksien täytyi jossakin
ilmetä, kuvastuivat ne sen sielussa tai hengessä tai luonteessa tai
aivoissa tai tietoisuuden ilmauksissa. Se sulkeutui siis yhä enemmän
itseensä ja vaipui synkkään jöröttelyyn. Tämä kaikki oli sielun
sairautta. Miksi, joka oli ollut niin iloinen, iloisempi vielä kuin
veljensä Jeri, alkoi muuttua synkäksi, ärtyiseksi ja vihaiseksi. Se ei
tuntenut enää halua leikkiä, mellastaa ja kuljeskella. Sen ruumis
muuttui yhtä hillityksi ja levolliseksi kuin aivotkin. Kuolemaan
tuomitut ihmiset käyvät yhtä levollisiksi vankilassa. Se saattoi seisoa
tuntikausia Collinsin takana, välinpitämättömänä ja ikävystyneenä, kun
Collins piinasi jotakin koirarakkia koettaen opettaa sille uutta
temppua.

Miksi sai olla läsnä monessa sellaisessa kidutuksessa. Siellä oli
vinttikoiria, jotka hyppäsivät korkealle ja juoksivat nopeasti. Ne
tekivät halulla parhaansa, mutta Collins ja hänen apulaisensa saivat
aikaan sen ihmeen -- mikäli sitä voi ihmeeksi sanoa -- että ne tekivät
enemmän kuin parhaansa. Niiden parhaat saavutukset olivat luonnollisia.
Mutta se, mikä meni yli niistä, oli luonnotonta, ja se tappoi jotkut ja
lyhensi kaikkien ikää. Kun ne ajettiin ponnistuslaudalle hyppäämään,
seisoi alhaalla aina apulainen hirmuisen pitkä piiska kädessään ja
antoi niille tuntuvan hujauksen. Siksi ne koettivat hypätä kauemmas
kuin olisivat oikeastaan jaksaneetkaan ja pinnistivät viimeiset
voimansa epätoivoiseen yritykseen välttää piiskaa, lentää sen ohi
ilmassa ja päästä pakoon, ennenkuin se osui huohottavaan kylkeen
pistäen kuin skorpioni.

"Hyppääjäkoira ei milloinkaan hyppää niin korkealle kuin se voi", sanoi
Collins apulaisilleen, "ellei sitä pakoteta siihen. Siinä on seikan
solmu. On suuri ero minun opettamieni ja amatöörien opettamien
hyppääjien välillä, joista useimmat tuskin pääsevät kunnolla pensaan
yli."

Collins opetti ja neuvoi yhtä mittaa. Oppilasta, joka oli harjoitellut
hänen laitoksessaan ja saanut häneltä suosituskirjeen, pidettiin
eläintenkesyttäjien maailmassa täytenä mestarina.

"Ei ainoakaan koira kulje luonnostaan takajaloillaan, vielä vähemmän
etujaloillaan", oli Collinsin tapana sanoa. "Koiria ei ole siihen
luotu. _Ne täytyy pakottaa siihen_, siinä kaikki. Se on eläinten
opettamisen koko salaisuus. Teidän täytyy pakottaa ne. Siinä on teidän
tehtävänne. Pakottaa ne. Joka ei sitä voi, se ei kelpaa tähän
laitokseen. Pankaa se mieleenne ja toimikaa sen mukaan."

Miksi näki, sitä täysin käsittämättä, kuinka erään muuliaasin satulaan
aina pantiin naula. Aasi oli ensimmäisen kerran areenalle ilmestyessään
lihava ja hyväntuulinen. Se oli ollut lemmikkiaasina perheessä, jossa
oli monta lasta, se oli saanut osakseen aina rakkautta ja
ystävällisyyttä ja aiheuttanut monta makeata naurunpurkausta
hullunkurisella itsepintaisuudellaan. Mutta Collinsin silmät olivat
keksineet terveyttä, voimaa ja pitkää ikää sekä vielä naurettavan
ulkonäön ja hullunkuriset eleet tuossa pitkäkarvaisessa muuliaasissa.

Se oli ristitty Rosinanteksi ensimmäisenä areenapäivänään. Ja silloin
se myös sai kokea elämänsä suurimman yllätyksen. Se ei aavistanut
satulassa olevan naulaa, ja niin kauan kuin satula oli tyhjä, ei naulaa
tuntunutkaan. Mutta samassa kun Samuel Bacon, neekeritemppuilija,
istuutui satulaan, teki naula tehtävänsä. Hän tiesi kaikki ja oli
varuillaan. Mutta Rosinante, jolle naula oli yllätys, jännitti selkänsä
ja heitti ratsastajan maahan ensimmäisen kerran eläessään. Se kävi niin
salamannopeasti, että Collins aivan loisti tyytyväisyydestä Samin
lentäessä kahdentoista jalan päähän sahajauhoihin.

"Tehkää tuo aina yhtä hyvin", sanoi Collins, "niin saatte seurata
mukana hyvillä ehdoilla, kun myyn aasin, siitä lyön vetoa. Siitä tulee
mainio numero. Mutta siihen tarvitaan lisäksi vielä kaksi temppuilijaa,
jotka ovat yhtä notkeita kuin te sekä yhtä vahvahermoisia ja nokkelia
arvioimaan, minne putoavat."

Ja Rosinantelle alkoi se opetushelvetti, joka myöhemmin säästi sen
ostajalle äärettömästi aikaa. Päivä päivältä se sai kestää kidutuksen
uudelleen. Sen ei tarvinnut enää kantaa naulasatulaa. Neekeri istui
paljaaltaan sen selkään, mutta kuitenkin Rosinante tunsi naulan piston
ja lennätti ratsastajan selästään; naula oli nyt nahkaremmillä
kiinnitetty Samin ranteeseen. Lopulta Rosinanten selkä tuli niin
araksi, että se alkoi hyppiä taaksepäin, jos sitä katsoikaan. Muistaen,
miltä naulanpisto tuntuu, se alkoi nykiä, tanssia ja hyppiä kohta, kun
huomasi, että joku aikoi nousta sen selkään.

Kun oli näin harjoiteltu neljä viikkoa, hankittiin kaksi muuta
temppuilijaa, valkoihoisia nuorukaisia, ja koko ohjelmanumero
esitettiin eräälle hoikalle herrasmiehelle, jolla oli vahatut viikset
ja joka näytti ranskalaiselta. Lopulta hän osti Rosinanten, maksaen
siitä tinkimättä mitä Collins pyysi, ja otti palvelukseensa Samin ja
molemmat valkoiset temppuilijat. Collins oli järjestänyt näytännön
aivan kuin oikeassa sirkuksessa ja hankkinut kaikki tarvittavat
välineet sekä toimi itse tallimestarina ostajan ollessa katsojana.

Lihavana kuin voikimpale ja hullunkurisen näköisenä Rosinante tuotiin
esiin tilapäiselle nelikulmaiselle lavalle, joka oli aidattu kankaaseen
kierrettyjen terästolppien päähän kiinnitetyillä, samoin kankaaseen
peitetyillä teräsköysillä. Päitset otettiin pois, ja se laskettiin
irti. Se kävi heti levottomaksi, luimisti korviaan ja näytti
vihaiselta.

"Muistakaa yksi asia", Collins sanoi ostelijalle. "Jos ostatte sen,
tulee teistä tallimestari, ettekä te itse saa milloinkaan pistää sitä
naulalla. Kun se huomaa sen, voitte milloin tahansa panna kätenne sen
päälle ja hillitä sen. Se on hyväluontoinen ja kiitollisin aasi, minkä
olen milloinkaan nähnyt työssä. Sen täytyy pitää teistä ja vihata noita
kolmea muuta. Ja vielä yksi neuvo: jos se käy todella vihaiseksi ja
yrittää purra, voitte kiskoa siltä hampaat pois ja ruokkia sitä sitten
appeella ja höyrytetyillä ryyneillä. Annan teille helposti sulavien
ruokien ohjeita. Nyt aloitetaan!"

Collins nousi korokkeelle ja taputti Rosinantea, joka oli hyvin säyseä
ja koetti kaikessa ystävyydessä tunkeutua hänen ohitseen ja pois
nuora-aitauksesta päästäkseen piinasta, minkä se tiesi olevan tulossa.

"Katsokaa", sanoi Collins, "se luottaa minuun. Se tietää, etten minä
ole milloinkaan sitä pistänyt ja että aina lopulta olen sen pelastanut.
Minä olen sen laupias samarialainen. Nyt pidän pienen puheen yleisölle.
Sitä voitte sitten tietenkin höystää oman makunne mukaan."

Eläintenkesyttäjä laskeutui alas aitauksesta, astui areenalle ja katsoi
eteensä, sivuille ja ylös, aivan kuin olisi vedonnut permannon ja
parvien yleisöön.

"Hyvät naiset ja herrat", hän puhui tyhjälle sahajauhokentälle, aivan
kuin siinä olisi ollut lukuisa yleisö. "Tämä Rosinante on pahin veijari
aasien joukossa. Se on sävyisä kuin newfoundlandilaispenikka ...
odottakaahan hetkinen..."

Hän meni takaisin aitauksen luo, ojensi kätensä nuoran yli ja sanoi:
"Tule tänne, Rosinante, ja näytä kaikille näille naisille ja herroille,
kenestä sinä eniten pidät."

Ja Rosinante tulla kepsutti pienillä kavioillaan, nuuski Collinsin
kämmentä, tuli lähemmäksi, nuuski hänen käsivarttaan, töykkäsi häntä
olkapäähän turvallaan, kohottautui hiukan takajaloilleen, aivan kuin
olisi aikonut syleillä häntä nuoran yli. Itse asiassa se vain kerjäsi
ja rukoili, että Collins pelastaisi sen aitauksesta ja odottavasta
kidutuksesta.

"Se on seuraus siitä, etten ole milloinkaan pistänyt sitä naulalla",
sanoi Collins vahaviiksiselle herralle ja meni sitten entiselle
paikalleen sahajauhokentälle kuvitellun orkesterin yläpuolelle ja puhui
kuvitellulle katsojajoukolle:

"Hyvät naiset ja herrat, Rosinante on suuri veitikka. Se taitaa
viisikymmentä kujetta neljällä jalallaan, eikä ole syntynyt sitä
ihmistä, joka pysyisi kuuttakymmentä sekuntia sen selässä. Sen sanon
suoraan, ennenkuin teen ehdotukseni. Kuulostaa helpolta, eikö totta? --
Istua minuutti, kuudeskymmenes osa tunnista tai tarkoin sanottuna
kuusikymmentä sekuntia, niin kiltin ja iloisen aasin selässä kuin
Rosinante. Hei, pojat ... tulkaa koettamaan! Jokaiselle, joka pysyy
minuutin sen selässä, maksan heti viisikymmentä dollaria ja kahdesta
minuutista viisisataa dollaria."

Sitten tuli Samuel Baconin osa. Hän tulla nilkutti kömpelösti
sahajauhojen yli ja irvisteli hämillään. Collins ojensi kätensä ja oli
auttavinaan hänet korokkeelle.

"Oletteko henkivakuutettu?" Collins kysyi.

Sam pudisti päätään ja irvisteli.

"Miksi teette tämän?"

"Rahan tähden", Sam sanoi. "Tarvitsen rahaa liikkeeseeni."

"Mikä liike teillä on?"

"Se ei kuulu teihin, hyvä herra." Sam hymyili aivan kuin pyytäen
anteeksi nenäkkyyttään ja kompuroi muutaman askeleen eteenpäin.
"Voisinhan koetella onneani arpajaisissa tämän sijaan, mutta sitä en
tee. Saanko rahat? Se on minulle pääasia."

"Kyllä ne saatte", sanoi Collins, "jos ne ansaitsette. Astukaa syrjään
ja odottakaa hetkinen. Jos hyvät naiset ja herrat suovat anteeksi
viivytyksen, pyydän useampia vapaaehtoisia ilmoittautumaan. Onko
useampia, jotka haluavat kilpailla? Viisikymmentä dollaria
kuudessakymmenessä sekunnissa. Melkein dollari sekunnissa ... jos
voitatte. Niin, lupaan dollarin sekunnista. Kuusikymmentä dollaria
sille pojalle, miehelle, naiselle tai tytölle, joka voi pysytellä
Rosinanten selässä yhden minuutin. Tulkaa esiin, hyvät naiset.
Muistakaa, että tänä päivänä on kaikilla yhtäläinen äänioikeus. Tässä
voitte loistavasti voittaa miehenne, veljenne, poikanne, isänne ja
esi-isänne. Ei mitään ikärajaa. Tahtooko isoäiti suoda meille sen
kunnian?" hän sanoi suoraan jollekin muka hyvin vanhalle naiselle
etumaisella penkillä. -- "Kuten kuulette -- 'tulevalle ostajalle' --
olen ladellut koko yksinpuhelun, ja sen voitte oppia kahdessa
harjoituksessa, voitte suorittaa sen nyt heti paikalla, aivan
ilmaiseksi, se sisältyy ostosummaan."

Molemmat toiset temppuilijat tulivat sahajauhokentän yli, ja Collins
auttoi heidätkin kuvitellulle korokkeelle.

"Voitte muodostella yleisölle pidettävää puhetta aina sen kaupungin
mukaan, minne tulette", hän selitteli ranskalaiselle. "Teidän on helppo
saada selville kaikkein halveksituimpien ja ajastaan eniten
jäljelläolevien kylien ja kauppaloiden nimet. Ja sitten annatte
apulaistenne sanoa olevansa niistä kotoisin."

Collins antoi nyt näytöksen alkaa. Samin ensimmäinen koe loppui kovin
lyhyeen. Hän ei ennättänyt kunnolleen istuutuakaan, ennenkuin aasi
heitti hänet selästään. Puolen tusinaa nopeasti toistettua yritystä ei
onnistunut paljon paremmin. Viimeisellä kerralla Sam pysytteli
Rosinanten selässä kymmenen sekuntia ja heitti sitten hullunkurisen
kuperkeikan aasin pään yli. Sam laskeutui alas lavalta, pudisti
päätään, paineli kättään kylkeään vasten, aivan kuin olisi loukannut
itsensä. Sitten oli toisten poikien vuoro. Eteviä voimistelijoita kun
olivat, he tekivät sangen ihmeellisiä ja hullunkurisia kuperkeikkoja.
Sam toipui ja tuli takaisin. Lopuksi kaikki kolme tekivät yhdessä
hyökkäyksen Rosinantea vastaan ja koettivat yhtaikaa päästä eri
suunnilta sen selkään. He hajosivat kuin akanat tuuleen; väliin he
vierivät kaikki yhteen kasaan. Kerran saivat molemmat valkoiset, jotka
seisoivat vähän syrjempänä hengähtämässä, aasin selästä lentävän Samin
niskaansa niin että he kaatuivat kaikki yhteen rykelmään.

"Muistakaa, että se on oikein itsepäinen aasi", puheli Collins
vahaviiksiselle miehelle. "Jos joku yleisön joukosta ilmoittautuu
päästäkseen käsiksi rahoihin, niin sitä parempi. Niistä selvitään hyvin
pian. Ei ole elävää olentoa, joka voisi pysyä sen selässä yhden
minuutin ... jos se vain silloin tällöin saa harjoituksissa tuntea
naulanpistoja. Sen täytyy elää alituisessa naulanpelossa. Älkää antako
sen veltostua siinä suhteessa. Jos annatte sen levätä jonkun päivän,
niin harjoitelkaa pari kertaa naulan avulla juuri ennen näytännön
alkua, muutoin se ehkä unohtaa kaikki ja pilaa koko numeron ravaamalla
ympäri areenaa selässään ensimmäinen retkale, joka siihen kiipeää.

"Mutta jos joku takertuisi kiinni käsin ja jaloin ja hampain ja
pysyttelisi paikoillaan, kunnes minuutti olisi melkein loppuun kulunut,
niin antakaa Samin tai jonkun apulaisenne huomaamatta hiukan raapaista
aasia naulalla. Silloin on ratsastajan onni lopussa. _Te ette_ voi
hävitä, ja yleisö on menehtyä nauruun.

"Ja sitten paras kaikesta, mikä saa aina kättentaputukset raikumaan. --
Valmiina, te kaksi! -- Aloittakaa, Sam!"

Sillä välin kun valkoiset pojat uhkasivat nousta Rosinanten selkään
molemmilta puolin ja kiinnittivät sen tarkkaavaisuuden itseensä, Sam
sai äkkiä raivoisan epätoivonkohtauksen, hyppäsi nuoran yli, takertui
käsin ja jaloin Rosinanten kaulaan ja painoi päänsä lujasti hevosen
päätä vastaan. Ja Rosinante nousi takajaloilleen, kuten se aikoja
sitten oli oppinut tekemään saadessaan lukuisia naulanpistoja päähänsä
ja kaulaansa.

"Se on hiton itsepäinen", selitti Collins, kun Rosinante asteli
takajaloillaan ja turhaan riuhtoi sinne tänne eturuumistaan. "Ei siinä
ole mitään vaaraa. Se ei kaadu selälleen. Se on aivan liian viisas. Ja
jos se sen tekisikin, tarvitsee Samin vain hellittää otteensa ja
heittäytyä sivulle."

Kun näytäntö oli lopussa, antoi Rosinante mielellään panna päitset
päähänsä, ja se vietiin pois lavalta ranskalaisen luo.

"Kas, nyt olette nähnyt jotakin oikein ensiluokkaista", jatkoi Collins
kerskumistaan. "Kokonainen tappelunumero teidän itsenne toimiessa
tallimestarina, neljä esiintyjää lukuunottamatta muuliaasia ja ehkä
vielä jotakuta yleisöstäkin. Kaikki valmiina ilmoitustaululle
asetettavaksi, ja viisituhatta on hurjan halpa hinta."

Ranskalainen säpsähti kuullessaan niin korkean luvun.

"Laskekaa itse", sanoi Collins. "Ansaitsette vähintään tuhatkaksisataa
viikossa, ja siitä tulee aivan varmasti kahdeksansataa puhtaaksi
voitoksi. Kuuden viikon voitolla olette korvannut ostohinnan, ja sen
jälkeen voitte laskea vielä vähintään sata menestysviikkoa. Toivon,
että olisin nuori ja vapaa. Silloin lähtisin itse sen kanssa keräämään
kultaa."

Ja Rosinante myytiin ja vietiin pois Cedarwildin kesytyslaitoksesta
naulalla rääkättäväksi, houkuttelemaan kaiken maailman sirkusyleisöä
nauramaan ja remuamaan.



27.


"Asia on niin, Johnny, että et voi hyväilyillä saada koiria tekemään
temppuja, ja siinä on koirien ja naisten välinen ero", sanoi Collins
apulaiselleen. "Tiedät, kuinka on koirien laita; niille leperrellään,
ja ne panevat pitkälleen ja ovat olevinaan kuolleita, kääntyvät
haudassaan ja tekevät muita yhtä tyhmiä temppuja. Sitten haluaisi
kerran näyttää ystävilleen ja tuttavilleen, mitä koira on oppinut,
mutta silloin onkin toinen ääni kellossa, se hermostuu ja käy tyhmäksi,
eikä sitä saa tekemään yhtään temppua kunnolla. Samoin on lasten laita.
Ne aivan hölmistyvät vieraitten edessä, unohtavat kaiken mitä ovat
oppineet ja antavat vanhempiensa seisoa vieressä häpeämässä.

"Lavalla koirien tulee tehdä oikeita temppuja, joista ne eivät pidä,
joita ne suorastaan inhoavat. Ja sitten niitä ei satu haluttamaan sillä
kerralla -- ne ovat ehkä hiukan vilustuneet tai pahoinvoipia, tai
niillä on syyhy. Mitä on silloin tehtävä? Pyytääkö yleisöltä anteeksi?
Ohjelmanhan täytyy käydä aivan kellon mukaan. Joka numeron täytyy alkaa
täsmälleen määräaikana. Pääasia on, että koirat tietävät ajan ja ovat
valmiina tekemään temppunsa juuri oikeassa silmänräpäyksessä. Siinä ei
auta ruveta hyväilemään niitä, kerjäämään ja pyytelemään tai vielä
odottamaan niitä. On ainoastaan yksi keino. Niiden täytyy tietää,
milloin niiden on aloitettava, ja että on tosi kyseessä."

"Koirat eivät ole tyhmiä", myönteli Johnny, "ne tietävät, tarkoittaako
totta vai eikö".

"Aivan varmasti", Collins virkkoi päätään nyökäyttäen. "Heti kun on
vähänkään veltto niitä kohtaan, ne veltostuvat työssään. Jos on hyvä ja
myöntyväinen, ne rupeavat heti tekemään virheitä tempuissaan. Niitä
täytyy pitää pelossa. Muutoin ne tekevät tenän, ja silloin toivoo,
ettei olisi milloinkaan ruvennut harjoittamaan niitä julkista
esiintymistä varten."

Puoli tuntia myöhemmin Miksi kuuli -- tosin siitä sanaakaan
ymmärtämättä -- Collinsin antavan uusia ohjeita toiselle apulaiselleen.

"Sekarotuiset koirat ovat parhaat, Charles. Puhdasrotuisista tuskin
yksi kymmenestä kykenee mihinkään, ja sekin vain, jos on pelkuri. Siinä
juuri on ero niiden ja sekarotuisten välillä. Puhdasrotuiset ovat
kuumaverisiä kuin rotuhevoset. Ne ovat arkoja ja ylpeitä. Ylpeys on
niiden pahin virhe. Usko minua. Olen syntynyt tähän ammattiin ja olen
koko ikäni tutkinut sitä. Olen hyvin onnistunut alallani. Ja siitä
yksinkertaisesta syystä, että _osaan tehtäväni_. Muista se.

"Ja sitten sekarotuiset ovat vielä niin halpoja. Niitä ei tarvitse
varoa. Jos joku loukkaantuukin tai kuluu loppuun, on uusia aina
saatavana -- ja halvalla. Eikä niitä ole vaikea opettaa.
Puhdasrotuisilla on se vika, ettei niitä voi pelottaa tottelemaan.

"Anna sekarotuiselle koiralle kunnollinen selkäsauna -- mitä se tekee
silloin? Se suutelee sinun kättäsi ja on tottelevainen ja ryömii
vatsallaan ja tekee kaiken, mitä tahdot sen tekevän. Ne ovat
orjaluonteita. Niillä ei ole rohkeutta, eikä temppujentekijäkoiralla
saa olla rohkeutta. Pelko on parempi. Mutta annapa rotukoiralle
selkään, niin saat nähdä, mitä tapahtuu. Väliin ne kuolevat. Sellaista
olen nähnyt. Ja mitä ne tekevät, elleivät kuole? Niistä tulee joko
itsepäisiä tai vihaisia. Väliin ne purevat ja raivoavat. Ne voi tappaa,
mutta niiden raivoa ei voi hillitä. Tai sitten ne paatuvat. Ja ne ovat
kaikkein pahimpia. Minä sanon sitä passiiviseksi vastarinnaksi. Ne
eivät hyökkää päälle. Vaikka ne pieksäisi puolikuolleiksi, ei niitä saa
hievahtamaankaan. Ne ovat samanlaisia kuin ne kristityt marttyyrit,
joita poltettiin roviolla tai keitettiin öljyssä. Ne pitivät oman
päänsä, teki niille mitä tahansa. Ne kuolevat mieluummin kuin
tottelevat. Sellaista on tapahtunutkin. Minulla on ollut sellaisia --
tunnen ne hyvin. Olen tullut siihen tulokseen, että on pysyttävä
erillään rotukoirista. Ne vievät aina voiton. Ne pitävät päänsä, eikä
niitä saa tottelemaan. Niiden kanssa tuhlaa vain aikaansa ja kuluttaa
loppuun kärsivällisyytensä, ja kaiken kukkuraksi ne ovat kalliita.

"Katsohan nyt tätä irlantilaista terrieriä", Collins viittasi Miksiin,
joka seisoi hänen takanaan ja katseli happamannäköisenä, mitä areenalla
tapahtui. "Se on puhdasta rotua sekä isän että äidin puolelta ja
sentähden aivan kelvoton. En ole sille vielä kertaakaan antanut
kunnollisesti selkään enkä aio sitä tehdäkään. Se olisi ajan hukkaa. Se
hyökkää päälle, jos sen panee liian lujille. Ja ellei sitä pane
lujille, se on tuollainen kuin on eikä opi mitään. Antaisin sille heti
matkapassin, jos voisin uskoa Del Marin erehtyneen. Harry-parka tiesi,
että sillä oli erikoisuus ja aivan verraton erikoisuus vielä -- ja se
minun on saatava selville."

"Jospa se olisi leijonakoira", sanoi Charles.

"Se on sitä lajia, joka ei pelkää leijonia", myönsi Collins. "Mutta
minkä tempun se voisi tehdä leijonien kanssa? Pistääkö päänsä niiden
kitaan! En ole milloinkaan nähnyt koiran sitä tekevän -- se olisi hyvä
temppu. Voimmehan koettaa. Olemmehan jo koettaneet kohta kaikkea
muuta."

"Onhan meillä vanha Hannibal", sanoi Charles. "Se otti tytön pään
kitaansa Sales-Sinherillä ollessaan."

"Mutta vanha Hannibal alkaa käydä ärtyiseksi", huomautti Collins. "Olen
tarkannut sitä ja koetan päästä siitä erilleni. Kaikki eläimet voivat
joskus joutua pois suunniltaan, etenkin villit. Katsokaas, niiden elämä
ei ole luonnollista. Ja kun ne päästävät sisunsa purkautumaan -- niin,
siinä onkin loppu. Silloin kadottaa rahat, mitkä niistä on maksanut, ja
ellei ole varma ammatissaan, voi menettää henkensäkin."

Ja Miksi olisi kenties joutunut Hannibal-kokeeseen ja muuttunut
päätänsä lyhyemmäksi pedon mahtavassa kidassa, ellei onnellinen sattuma
olisi tullut väliin. Seuraavassa silmänräpäyksessä Collins sai pikaisen
tiedonannon leijonien ja tiikerien hoitajalta. Tämä oli ehkä
neljäkymmenvuotias, mutta näytti kuusikymmentä vuotta vanhalta. Hänen
kuihtuneissa kasvoissaan oli syviä, pystysuoria vakoja, jotka näyttivät
jonkun muun villin eläimen kuin hänen itsensä tekemiltä.

"Vanha Hannibal tulee hulluksi", kuului hänen sanomansa.

"Lorua", sanoi Harris Collins. "Te vain tulette vanhaksi, siinä koko
juttu. Se on saanut teistä yliotteen. Näytän teille, että niin on.
Tulkaa mukaan kaikki. Otamme neljännestunnin loman, ja minä näytän
teille jotakin, jota teistä kukaan ei ole nähnyt. Se tuottaisi
kymmenentuhatta viikossa missä tahansa ... mutta sitä ei kestäisi
kauan. Vanha Hannibal kääntäisi töppösensä ilmaan sulasta häpeästä. --
Tulkaa mukaan, kaikki! Viidentoista minuutin loma!"

Miksi seurasi viimeisen ja kauheimman isäntänsä kintereillä, ja heidän
molempien jäljessä kulki joukko apulaisia ja vierailevia kesytyspomoja.
Oli tunnettu asia, että kun Harris Collins esiintyi, hän teki sen vain
kesytysmaailman valiojoukon edessä.

Leijonien ja tiikerien hoitaja, jonka kasvot hänen oma pedonluonteensa
oli raadellut, kierteli valitellen nähdessään herransa valmistautuvan
menemään Hannibalin häkkiin, sillä hänen ainoana aseenaan oli
luudanvarsi.

Hannibal oli vanha, mutta se oli tunnetusti kookkain vangittu leijona,
eikä se ollut kadottanut hampaitaan. Se kulki edestakaisin häkissään,
vangittujen eläinten tavallista raskasta ja huojuvaa käyntiä, kun
odottamaton yleisö äkkiä asettui sen häkin eteen. Mutta se ei näyttänyt
siitä ollenkaan välittävän, kulki yhä vain edestakaisin, heilutti
päätään ja kääntyi notkeasti häkin päähän tultuaan. Sillä näytti olevan
jotakin mielessä.

"Noin se on kävellyt kaksi päivää", valitteli hoitaja. "Ja kun sitä
lähestyy, se tavoittaa käpälällään. Kas, noin se on pidellyt minua!"
Hän kohotti oikeaa käsivarttaan. Paidan ja puseron hihat olivat
riekaleina ja ihossa oli yhdensuuntaisia punaisia naarmuja, pedon
kynsien jälkiä. "Enkä minä ole käynyt häkissä. Se teki sen säleiden
välitse yhdellä sieppauksella, kun menin puhdistamaan sen häkkiä.
Olisipa se edes ärjynyt, mutta se ei päästänyt ääntäkään; kulkee vain
yhtä mittaa edestakaisin."

"Missä on avain?" kysyi Collins. "Hyvä on. Päästäkää minut sisään.
Sulkekaa ovi ja ottakaa avain pois. Kadottakaa se, unohtakaa se,
viskatkaa pois. Minulla on kyllä aikaa odottaa, kunnes löydätte sen ja
päästätte minut pois."

Ja Harris Collins, joka oli pienempi kuin höyhensarjan painija ja oli
elänyt aina pelossa, että hänen lastensa äiti heittäisi kuuman
liemilautasen hänelle vasten kasvoja, meni häkkiin tämän arvostelevan
yleisön nähden ainoastaan luudanvarrella aseistettuna. Sitten ovi
suljettiin, ja valppaasti pitäen silmällä kävelevää Hannibalia hän
toisti käskynsä, että avain otettaisiin pois.

Viisi, kuusi kertaa leijona kulki edestakaisin ollenkaan välittämättä
sisääntunkeutujasta. Sitten, kun leijona jälleen oli kääntynyt ja oli
matkalla poispäin, Collins astui esiin ja asettui keskelle leijonan
tietä ja seisoi siinä aivan hiljaa. Huomatessaan tien olevan tukossa
Hannibal ei äännähtänytkään. Pehmein, notkein liikkein se suuntasi
kulkunsa suoraan vastusta kohti. Mutta Collins, joka tiesi etukäteen,
mitä leijona tekisi, yllätti sen ennen hyökkäystä lyömällä sitä
luudanvarrella arkaan kuonoon. Hannibal vetäytyi takaisin päästäen
lyhyen ärjynnän ja suuntasi salamannopean iskun mahtavalla käpälällään.
Taaskin Collins ennätti edelle: uusi isku kuonoon ajoi leijonan
takaisin.

"Täytyy estää se kohottamasta päätään, siinä on ainoa pelastus", mutisi
kesyttäjä hampaittensa välistä. "Jaha, nyt taas? Tuossa saat."

Raivoava Hannibal oli kyyristynyt hypätäkseen ja nostanut päänsä. Isku,
jonka se sai kuonolleen, pakotti sen painamaan päänsä lattiaan, ja
kuono yhä kiinni lattiassa eläinten kuningas kulki taaksepäin samalla
kun kurkusta ja rinnasta kuului kumeaa mörinää.

"Jatka", sanoi Collins seuraten leijonaa ja kiiruhtaen sen peräytymistä
navakoilla iskuilla.

"Ihminen on eläinten herra, koska hän osaa ajatella", sanoi Collins
katsojille. "Hän on tehnyt päästään ruumiinsa herran, joten hän voi
kehittää ajatuksen ja suorittaa teon ennenkuin eläin. Nyt saatte nähdä,
kuinka se on minun vallassani. Se ei ole niin voittamaton kuin se
koettaa luulotella olevansa. Sen ajatuksen, joka siinä nyt herää, minä
otan siitä heti. Tämä luudanvarsi sen tekee. Katsokaa nyt."

Hän ajoi eläimen aivan häkin päähän, löi sitä vähän väliä kuonolle ja
pakotti sen siten pitämään päänsä alhaalla.

"Nyt minä ajan sen nurkkaan."

Muristen, äristen ja sähisten, pää alhaalla ja puolustaen itseään
lyhyillä käpäläniskuilla itsepäistä keppiä vastaan Hannibal vetäytyi
tottelevaisena takaisin nurkkaan, se veti takapuolensa kokoon ja koetti
kutistua niin pieneksi kuin suinkin. Ja yhä se vain piti kuononsa
alhaalla, joten sen oli aivan mahdotonta hypätä. Mutta kesken kaiken se
kohotti hitaasti päätään ja haukotteli. Nyt se pelastui iskusta, koska
se kohotti kuononsa niin hitaasti ja koska Collinsin ajatus oli aina
hitusen edellä sen ajatusta.

"Nyt se on kuritettu", ilmoitti Collins, ja ensimmäisen kerran ääni oli
reipas, eikä siinä tuntunut jännitystä eikä pelkoa. "Kun leijona
haukottelee kesken kamppailun, silloin tietää, että sen raivo on
asettumassa. Silloin se alkaa tulla järkiinsä. Hannibal on nyt tullut
järkiinsä, muutoin se hyppäisi tai iskisi käpälällään sen sijaan, että
se nyt haukottelee. Se tietää saaneensa selkäänsä, ja tuo haukotus
merkitsee vain: 'Minä antaudun. Heittäkää toki minut rauhaan. Kuonoa
pakottaa vimmatusti. Niin mielelläni hyökkäisin sinun kimppuusi, mutta
minä en voi. Tahdon tehdä kaikki, mitä sinä tahdot, ja minä olen
hirmuisen kiltti, kunhan vain et lyö enää minun pehmitettyä
kuonoparkaani.'

"Mutta ihminen on eläinten herra eikä voi olla niin siivo. Osoita, että
sinä olet isäntä, pieksä niihin se tietoisuus. Älä lopeta, kun eläin
antautuu. Anna sen niellä lääkkeet ja nuolla lusikka. Anna sen suudella
jalkaasi, jota pidät sen niskassa. Anna sen suudella keppiä, jolla
lyöt. Katsokaa nyt!"

Ja Hannibal, joka oli kookkain vankeudessa elävistä leijonista, jolla
oli kaikki hampaansa tallella, joka oli täysikasvuisena otettu
viidakosta vangiksi, tuo oikea eläinten kuningas se peräytyi yhä
kauemmaksi, peläten uhkaavaa luudanvartta pienen miespoloisen kädessä,
ja vetäytyi yhä enemmän kokoon nurkassaan. Se koukisti selkänsä
kaareksi, niin ettei se mitenkään olisi voinut hypätä, taivutti
avuttomana päänsä yhä alemmaksi rintaa vasten, antoi koko ruumiinsa
painon levätä eturaajoilla ja suojeli kuonoparkaansa mahtavilla
käpälillään, jotka yhdellä ainoalla iskulla olisivat tehneet lopun
Collinsista.

"Nyt se käy ehkä epäluotettavaksi", sanoi Collins, "mutta sen täytyy
kuitenkin suudella minun jalkaani ja keppiä. Kas näin!"

Hän kohotti vasemman jalkansa, ei epäröiden ja ikäänkuin koetteeksi,
vaan reippaasti ja varmasti, ja asetti sen leijonan niskaan, Keppi
kohosi vastaamaan leijonan seuraavaan tekoon, ja Collinsin ajatus oli
jo iskun verran edellä leijonan seuraavaa ajatusta.

Hannibal teki niinkuin Collins oli otaksunut. Se heitti päänsä
taaksepäin, kita ammollaan ja täynnä säihkyvän valkeita hampaita
iskeäkseen ne tuohon kapeaan silkkisukan peittämään nilkkaan ruskean
kengän yläpuolella. Se oli ennättänyt tuskin viidenneksen matkasta, kun
keppi jo tanssi sen kuonolla ja pakotti sen jälkeen painamaan sen
lattiaan ja peittämään käpälillään.

"Nyt sen raivo on asettunut", sanoi Collins. "Kuinka vähän se
tienneekin, sen se nyt ainakin tietää, että minä tiedän enemmän kuin
se, ja että minä nyt olen antanut sille läksiäissaunan. Jos se yhä
vielä raivoaisi, se ei sitä tietäisi, enkä minä olisi askeleen vertaa
siitä edellä, kun se hyökkäisi kimppuuni ja riepottelisi sisälmykseni
ympäri häkkiä."

Hän pisteli Hannibalia kepinpäällä ja kohotti keppinsä iskuun joka
piston jälkeen. Ja iso leijona makasi siinä ja murisi avuttomana, ja
joka pistolla se paljasti hiukan enemmän kuonoaan ja kohotti sitä
ylemmäksi, kunnes lopulta punainen kieli solui esiin raateluhampaiden
välitse ja nuoli kenkää, joka ei levännyt niinkään keveästi sen
päälaella, nuoli luudanvartta, joka oli suorittanut koko kidutuksen.

"Oletko sinä nyt kiltti leijona?" kysyi Collins hieroen tylysti
Hannibalin niskaa jalallaan.

Hannibal ei voinut olla murisematta vihoissaan.

"Oletko nyt kiltti leijona?" toisti Collins ja hieroi yhä kovemmin
jalallaan.

Ja Hannibal kohotti kuononsa ja nuoli jälleen punaisella kielellään
ruskeaa kenkää ja ohutta, silkkisukkaan verhottua nilkkaa, jonka se
olisi voinut murskata silmänräpäyksessä.



28.


Yhden ystävän Miksi sai niiden monien eläinten joukosta, joihin se
tutustui Cedarwildin koulussa, ja se oli omituinen, surumielinen
ystävyys. Saara oli sen nimi, pienen vihreän apinan, joka oli kotoisin
Etelä-Amerikasta. Se näytti olevan syntyään hysteerinen ja aina
loukkaantunut eikä ollenkaan ymmärtänyt huumoria. Miksi tapasi sen
joskus seuratessaan Collinsia areenalle, missä se oli odottamassa
joutuakseen osalliseksi johonkin uuteen temppuun. Sillä vaikka se oli
aivan kykenemätön ja haluton, sitä käytettiin aina näytöksissä,
useimmiten avustajana jonkun etevän eläintaiteilijan esiintyessä.

Mutta se sai aina hämminkiä aikaan. Se joko lörpötteli tai huusi
pelosta tai tappeli muiden eläimien kanssa. Kun sitä koetettiin saada
jotakin tekemään, se pani heti vastaan, ja jos turvauduttiin
väkivaltaan, se säikytti kirkunallaan kaikki muut areenalla olevat
eläimet ja keskeytti työn.

"Samantekevä", sanoi Collins. "Se saa mennä ensimmäisen apinaseurueen
mukana, minkä myymme."

Pahin kohtalo, mikä voi sattua kesytetylle apinalle, oli joutua
avuttomaksi nivelnukeksi, jonka näkymättömät kepit ja langat panevat
liikkeeseen ja jonka piilossaolevat miehet iskuilla ja lyönneillä
pakottavat ilveilemään kokonaisen ohjelmanumeron ajan.

Mutta Miksi oli tutustunut Saaraan ennenkuin tämä tuomio sille
julistettiin. Niiden ensimmäisen kerran tavatessa se äkkiä hyppäsi
Miksiä kohti kuin kirkuva ja lörpöttelevä pikkupaholainen ja uhkasi
koiraa kynsin ja hampain. Mutta Miksi, joka oli jo vaipunut syvälle
alituiseen alakuloisuuteen, katsoi sitä aivan rauhallisena,
pörhistämättä niskakarvojaan ja luimistamatta korviaan. Tämä sai apinan
vaikenemaan. Jos koira olisi hyökännyt sitä kohti tai murissut tai
jotenkin osoittanut vihaa ja suuttumusta, niin se olisi kirkunut ja
ulvonut ja pitänyt kamalaa melua, huutanut apua ja kutsunut kaikki
ihmiset todistamaan, kuinka hävyttömästi sitä kohdeltiin.

Mutta Miksin omituinen menettely näytti aivan hurmaavan sen. Se läheni
koiraa varovasti ollenkaan meluamatta, ja poika, joka sitä kuljetti,
hellitti hiukan ohutta ketjua.

"Purkoon koira siltä selän poikki", oli pojan syntinen toivomus, sillä
hän vihasi Saaraa kiihkeästi ja olisi mieluummin hoidellut leijonia tai
elefantteja kuin pitänyt huolta pienestä ilkeästä apinasta, jolla ei
näyttänyt olevan mitään järkeä.

Ja kun Miksi ei näyttänyt sitä huomaavankaan, se meni lähemmä. Hetkisen
kuluttua se jo kopeloi Miksiä käsin, pani kätensä Miksin kaulaan ja
painoi päänsä Miksin päätä vasten. Sitten alkoi sen loputon loruilu.
Joka päivä se tapasi koiran eri aikoina areenalla, painautui sitä
vasten ja kertoi hiljaisella äänellä, hengähtämättä elämänsä tarinan,
kuten koira otaksui. Ainakin se tuntui puhuvan kärsimyksistään ja
häpeällisestä kohtelusta, jota se oli saanut kestää. Se oli yhtä
ainoata loppumatonta valitusta, ja usein se näytti puhuvan
terveydentilastaankin, koska ryki usein, ja sen rintaa näytti aina
pakottavan, koska se vähän väliä painoi varovasti kättään sitä vasten.
Mutta väliin sen valitus taukosi, ja se kertoi koiralle hellästä
äidistään -- kokoisen sarjan helliä, hyväileviä ääniä, jotka
muistuttivat kuherrusta.

Apina oli Cedarwildissä ainoa olento, joka ystävällisin käsin koski
Miksiin, ja se oli aina hyvä, ei nipistänyt milloinkaan eikä
milloinkaan vetänyt korvista. Ja koira taas oli apinan ainoa ystävä, ja
Miksi aivan kaipasi saada tavata sitä aamupäivän harjoituksissa --
huolimatta siitä, että jokainen kohtaaminen päättyi aikamoiseen
meteliin, kun Saara tappeli vartijaansa vastaan, joka tahtoi viedä sen
pois. Sen huudot ja vastaansanomiset vaihtuivat valitukseksi ja
ulvonnaksi, ja ympärillä olevat ihmiset nauroivat apinan ja
irlantilaisen terrierin kummalliselle rakkaudelle.

Mutta Harris Collins katseli tätä ystävyyttä suopein silmin, vieläpä
yllytti sitä.

"Ne molemmat äkäpussit viihtyvät parhaiten yhdessä", hän sanoi. "Ja se
tekee niille hyvää. Se antaa niille jotakin, minkä vuoksi elää, ja se
on terveellistä. Mutta pankaa mieleenne, että jonakin kauniina päivänä
apina antaa ystävälleen salaiskun, ja silloin niiden ystävyys saa
kamalan lopun."

Tämä ennustus toteutui puoleksi, sillä vaikkakaan apina ei asettunut
Miksiä vastaan, tuli kuitenkin päivä, jolloin niiden ystävyys
todellakin sai kauhean lopun.

"Hylkeet ovat aivan liian viisaita", Collins sanoi eräänä päivänä
pannessaan toimeen tilapäisnäytäntöä muutamille oppilailleen. "Niille
täytyy heittää kaloja, kun ne tekevät temppujaan, muutoin ne
äkääntyvät, eikä siitä tule koskaan loppua. Mutta ei voi saada paljoa
aikaan heittelemällä koirille makeisia, vaikkakin voi saada nuoren
opettamattoman sian auttavasti temppuilemaan, jos pitää ruokapullon
hihaansa kätkettynä.

"Vain ajattelemalla pääsette johonkin. Luuletteko saavanne vinttikoirat
hyppäämään lupaamalla niille lihaviipaleen? Piiska ne panee hyppimään.
Katsokaa Billy Greeniä. Hänellä ei ole muuta keinoa opettaessaan tuolle
koiralle sen temppua. Ei sitä voi hyväilyillä siihen saada. Eikä
lahjomallakaan. On ainoastaan yksi keino, ja se on _pakko_."

Billy Green harjoitti parastaikaa pientä kiharavillaista koiraa, jonka
rotua oli mahdoton tietää. Hän saavutti aina menestystä näytännöissä
vetämällä taskustaan pienen koiran ja antamalla sen tehdä tempun, jota
hän nyt juuri harjoitti. Edellinen koira oli katkaissut selkänsä ja
kuollut, ja hänellä oli nyt uusi harjoitettavanaan. Hän otti tuota
pikkupoloista takajaloista ja heitti sen ilmaan, missä sen tuli tehdä
kuperkeikka ja pudota sitten alas pää edellä, tavata etukäpälillään
Billyn käsi ja pysytellä siinä ruumis ja takajalat ilmassa. Yhä
uudelleen Billy kumartui alas, tarttui sen takajalkoihin ja heitti sen
ilmaan. Pelosta jäykkänä koira ponnisteli turhaan oppiakseen tempun.
Kerran toisensa jälkeen se menetti tasapainonsa. Väliin se putosi kuin
riepu Billyn kämmenelle, väliin se oli vähällä pudota maahan, ja kerran
se putosikin, putosi niin kovasti kyljelleen, että saattoi tuskin
hengittää. Opettaja kuivasi rauhallisesti hien kasvoiltaan ja sysi sitä
sitten jalallaan, kunnes se horjuen nousi jaloilleen.

"Ainoakaan koira ei opi tuota temppua, jos sille lupaa ruokaa", Collins
jatkoi. "Yhtä vähän kuin ainoakaan koira oppii kulkemaan etujaloillaan,
ellei keppi ole sitä tuhat kertaa pakottanut nostamaan takajalkoja
ilmaan. Mutta tuo temppu ... se miellyttää aina, etenkin naisia. Onhan
se niin ihastuttavan sukkela ja herttainen. Ajatelkaa, se vedetään
esiin rakkaan isäntänsä taskusta, ja se luottaa häneen niin, että antaa
heittää itsensä ylös ilmaan. Luottaa? Sepä hittoa. Tuo mies on
pelotellut sen pahanpäiväiseksi -- siinä kaikki.

"Mutta jos silloin tällöin ottaa jotakin hyvää taskustaan ja antaa
eläimen maistella sitä, on yleisö mielissään. Muuta hyötyä siitä ei
olekaan, mutta hyvä niinkin. Yleisö tahtoo mielellään uskoa, että
eläimet huvikseen tekevät temppujaan, että niitä hemmotellaan ja että
ne rakastavat herrojaan yli kaiken. Mutta Herra meitä armahtakoon -- ja
meidän ruokakorttejamme, jos yleisö saisi katsahtaa kulissien taa.
Opetettujen eläinten näytteleminen kiellettäisiin heti paikalla, ja me
saisimme ryhtyä uutta tointa etsimään.

"Niin, ja hirveän paljon julmuuksia tapahtuu areenalla, aivan yleisön
silmien edessä. Pahin veijari siinä suhteessa oli Lottie. Hänellä oli
joukko opetettuja kissoja. Hän hyväili niitä intohimoisesti yleisön
nähden, etenkin, jos niiden temput eivät onnistuneet. Mitä hän
tekikään? Hän otti kissan syliinsä ja suuteli sitä. Ja kun hän laski
sen jälleen alas, se teki temppunsa aivan virheettömästi, ja tyhmä
yleisö taputti mielettömästi ihaillen hänen osoittamaansa hyvyyttä ja
lempeyttä. Oliko hän tosiaankin suudellut kissaa? Sanonpa teille mitä
hän teki. Hän puri sitä kuonoon.

"Eleanor Pavalo oppi Lottielta tämän tempun ja käytti sitä
kääpiökoiriaan opettaessaan. Moni koira tekee areenalla työtä nauloja
kaulanauhassaan, ja taitava mies voi nipistää koiraa kuonoon ainoankaan
katsojan sitä huomaamatta. Ainoastaan pelko vaikuttaa eläimiin.

"Muistakaa kapteeni Robertsia ja hänen suuria tanskalaisia doggejaan.
Ne eivät olleet puhdasrotuisia. Ne olivat kaksi kertaa täällä
hoidettavana. Niiden joukossa tohti kulkea vain patukka kädessä. Ne
repivät minulta erään meksikolaisen pojan, oikein ilkeän nulikan. Ne
saivat hänet kaadetuksi ja olivat melkein syödä hänet. Lääkärit
pistelivät häntä yli neljäänkymmeneen eri kohtaan ja pumppusivat hänet
täyteen Pasteurin vesikauhuseerumia. Hän tulee aina nilkuttamaan oikeaa
jalkaansa sen koiramellakan jälkeen. Ne olivat oikeita hirviöitä. Mutta
kapteeni Roberts otettiin vastaan raikuvin kättentaputuksin joka kerta,
kun esirippu nousi. Koko koiraparvi hyökkäsi häntä vastaan, ja näytti
siltä, kuin ne olisivat olleet hyvin ihastuneita häneen. Olivatko ne
todella? Ei, ne vihasivat häntä. Näin hänen täällä Cedarwildissä
menevän niiden häkkiin patukka kädessä ja pieksävän jokaisen ilman
erotusta henkihieveriin. Eivät ne häntä rakastaneet. _Anis_ oli
hänen houkutuskeinonsa. Hän pirskotti anisöljyä pieniin lihapalasiin ja
pisti ne taskuunsa. Tuo temppu ei olisi tehnyt mitään vaikutusta
yleisöön, elleivät koirat olisi olleet niin hirveän isoja. Jos ne
olisivat olleet vain tavallisia koiria, kaikki olisi näyttänyt hyvin
typerältä. Eivätkä ne tehneet temppujaan aniksen tähden. Kapteeni
Robertsin pamppu pani ne liikkeelle. Häntä ei ollut hyvä suututtaa.

"Hän sanoikin, että eläinten opettamisen taito oli siinä, että sai ne
pelkäämään. Eräs hänen apulaisistaan kertoi minulle jäljestäpäin ruman
jutun hänestä. Heillä oli kerran kuukauden loma Los Angelesissa, ja
kapteeni Robertsin pisti päähän ruveta opettamaan koiraa tekemään
temppuja samppanjapullon suuhun asetetulla hopeadollarilla. Ajatelkaa
asiaa ja koettakaa kuvitella, että koiran voi hyvällä saada sellaiseen.
Apulainen kertoi, että hän kulutti yhtä monta keppiä kuin koiraakin, ja
että hän rääkkäsi kuoliaaksi kuusi koiraa. Hän osti niitä kaupungin
kulkukoirien säilytyspaikasta kahdella ja puolella dollarilla
kappaleen, ja jokaisen kuolleen sijalle hänellä oli toinen varalta.
Ja hän onnistui seitsemännellä koiralla. Se oppi viiputtamaan
hopeadollaria pullon suulla. Mutta sekin kuoli opetuksen seurauksista
viikko ensimmäisen esiintymisensä jälkeen. Se sai haavoja keuhkoihinsa
kaikesta pieksämisestä.

"Kun olin pieni poika, tuli eräs englantilainen Amerikkaan mukanaan
poneja, apinoita ja koiria. Hän puri apinoita korviin, ja areenalla
hänen tarvitsi vain olla puraisevinaan, niin ne heti tottelivat.
Hänellä oli iso simpanssi, jolla oli tavaton menestys. Se heitti neljä
kuperkeikkaa, niin nopeaan kuin ennätti laskea neljään, juoksevan ponin
selässä, ja miehen oli tapana antaa sille perinpohjainen selkäsauna
ainakin kahdesti viikossa. Mutta väliin löylytys oli liian kova, apina
sairastui eikä voinut esiintyä. Mutta omistaja keksi keinon. Hän rupesi
antamaan sille hiukkasen selkään, vain vähän esimakua, juuri ennenkuin
sen tuli esiintyä. Se auttoi, mutta joku toinen apina olisi voinut
käydä äksyksi eikä lainkaan ruvennut esiintymään."

Sinä päivänä Harris Collins möi kallisarvoisen ohjeen eräälle
leijonanomistajalle, joka sitä kovin tarvitsi. Hänellä ei ollut tointa,
ja hänen kolme leijonaansa olivat Cedarwildissä hoidettavina. Niiden
temppu oli jännittävä, vieläpä kauhistava yleisön silmin nähtynä. Ne
hyökkäilivät ärjyen sinne tänne ja näyttivät tahtovan repiä kappaleiksi
pienen hennon naisen, joka toi ne näyttämölle ja näytti pitävän niitä
kurissa ainoastaan lannistumattomalla rohkeudellaan ja pienellä
ratsupiiskalla, joka hänellä oli kädessään.

"Pahinta on, että ne alkavat kyllästyä siihen", valitteli mies.
"Isadora ei saa niihin enää elämää. Ne eivät tahdo näytellä."

"Tunnen kyllä tapauksen", Collins nyökkäsi. "Ne alkavat jo käydä
vanhoiksi ja väsyneiksi. Esimerkiksi vanha Sark. Sen korvan juuressa on
ampua paukutettu niin monta tyhjää laukausta, että se on aivan
umpikuuro. Ja Selim -- se kadotti rohkeutensa samalla kuin
hampaansakin. Sen teki eräs portugalilainen, joka harjoitti sitä Bornum
et Baileyn seuruetta varten. Olette kai kuullut siitä?"

"En, mutta usein olen sitä ihmetellyt", vastasi mies päätään pudistaen.
"Se on ollut aika isku."

"Niin se olikin. Portugalilaisella oli rautatanko. Selim oli ärtyisä ja
sivalsi häntä käpälällään, ja silloin hän iski sitä suoraan suuhun
juuri kun leijona avasi sen ärjyäkseen. Hän kertoi sen itse minulle.
Selimin hampaat rapisivat maahan kuin dominonappulat. Mutta sitä hänen
ei olisi pitänyt tehdä. Sehän oli arvokkaan omaisuuden turmelemista.
Hänet pantiin heti viralta."

"Niin, ne kaikki kolme eivät ole paljonkaan arvoisia minulle
nyt", sanoi omistaja. "Ne ovat aivan liian velttoja ja sävyisiä
tuossa hurjassa loppukohtauksessa Isadoran kanssa. Se oli ennen
hyvin onnistunut. Se oli loppuvaltti, ja tuotti aina raikuvat
kättentaputukset. Mitä minun on nyt tehtävä? Pyyhkiäkö pois koko
numero? Vai hankkiako uudet leijonat?"

"Isadoralle vanhat ovat vaarattomia", sanoi Collins.

"Aivan liiankin vaarattomia", vastasi Isadoran mies. "Jos hankimme
uudet leijonat, saan minä tietenkin kaiken työn ja edesvastuun
niskoilleni. Mutta täytyyhän meidän elää, ja tämä numero alkaa olla
kulunut."

Harris Collins pudisti päätään.

"Mitä te tarkoitatte? Mikä on teidän ajatuksenne?" kyseli mies
kiihkeänä.

"Ne elävät vielä monta vuotta", selitti Collins. "Jos ostatte uudet
leijonat, on aina vaara tarjona, ettette onnistukaan niiden
opettamisessa. Ja voitte aivan hyvin jatkaa numeron esittämistä
vanhoillakin. Teidän tulee vain seurata minun neuvoani."

Eläintenkesyttäjä vaikeni, ja leijonien omistaja avasi suunsa jotakin
sanoakseen.

"Se maksaa teille", Collins jatkoi aivan tyynenä, "sanokaamme
kolmesataa dollaria".

"Neuvoko ainoastaan?" kysyi toinen.

"Neuvo, josta teillä on hyötyä, sen takaan. Mitä saisitte maksaa
kolmesta uudesta leijonasta? Paljon enemmän kuin kolmesataa. Ja se on
mitä yksinkertaisin keino. Sanon sen teille kahdella sanalla, siis
sataviisikymmentä dollaria sanasta."

"Se on liian kallista minulle", toinen väitti. "Minun täytyy elää
työlläni."

"Niin täytyy minunkin. Sitä varten minä olen täällä. Minä olen
erikoistuntija, ja te saatte maksaa sen mukaan. Te tulette noloksi kuin
pannukakku, kun sanon sen, niin yksinkertainen se on, enkä voi
käsittää, ettette ole sitä jo huomannut."

"Entä jos se ei autakaan?"

"Ellei se auta, ei teidän tarvitse maksaa."

"No antaa tulla sitten."

"_Sähköttäkää häkki_."

Aluksi mies ei käsittänyt, mutta sitten asia alkoi kirkastua hänelle.
"Tarkoitatteko...?"

"Juuri sitä", nyökkäsi Collins. "Eikä kenenkään tarvitse siitä tietää.
Tarvitaan vain kuivia pattereita. Voitte helposti asettaa ne häkin
lattian alle. Isadoran tarvitsee vain, kun hän on valmis, polkaista
nappia, ja kun sähkövirta kulkee leijonien jalkojen läpi ... niin, jos
ne eivät silloin hypi korkealle ilmaan ja tanssi ja ärjy niin, että
orkesteriakaan ei kuulu, ette ainoastaan saa pitää kolmeasataanne, vaan
maksan minä teille vielä kolmesataa lisäksi. Tunnen sen tempun, olen
nähnyt sitä käytettävän, ja se vaikuttaa aina. On aivan kuin ne
tanssisivat hehkuvalla raudalla. Ne hyppäävät ilmaan, ja joka kerta,
kun ne putoavat alas, ne polttavat uudelleen jalkansa.

"Mutta sen täytyy käydä vähitellen", neuvoi Collins. "Minä opetan
teidät sähköttämään. Aluksi heikko patteri, jota ne voivat sietää ja
sitten yhä voimakkaampi ja voimakkaampi aina siihen saakka, kun numero
alkaa. Eivätkä ne totu siihen milloinkaan. Niin kauan kuin ne elävät,
ne hyppivät yhtä iloisesti kuin ensimmäiselläkin kerralla. No, mitä
sanotte?"

"On se kolmensadan arvoinen", myönteli mies. "Toivon, että minäkin
voisin ansaita rahani yhtä helposti."



29.


"Minun täytyy sittenkin myydä se", puheli Collins Johnnylle. "Uskon,
että Del Mar oli oikeassa sanoessaan sitä aivan ensiluokkaiseksi, mutta
minä en voi keksiä sen erikoisalaa."

Tämä sanottiin Miksin ja Collinsin kovan yhteenoton jälkeen. Miksi oli
tavallista äreämpi, olipa ruvennut käymään päällekin, ja oli melkein
syyttä hyökännyt vihaamansa miehen kimppuun. Mutta tavallisuuden mukaan
se ei ollut onnistunut purra, vaan se oli saanut kaksi aimo potkua
leukaansa ja lentänyt syrjään.

"Senhän pitäisi olla oikea kultakaivos", virkkoi Collins miettien,
"mutta en voi, piru vieköön, purra tätä pähkinää, ja se käy päivä
päivältä yhä vihaisemmaksi. Mitä varten se nytkin hyökkäsi minun
kimppuuni? Minä en tehnyt sille mitään. Se käy pian niin häijyksi,
ettei se siedä itseäänkään."

Hetkistä myöhemmin tuli eräs liiketuttava, pitkätukkainen nuori mies,
joka harjoitti kolmea leopardia, ja pyysi Collinsilta lainaksi
airedalekoiraa.

"Minulla on nyt vain yksi", hän selitti, "ja tarvitsen välttämättä
kaksi".

"Minne toinen on joutunut?" eläintenkesyttäjä kysyi.

"Alphonso -- iso koirasleopardi -- suuttui aamulla ja teki siitä
viilokkia. Minun piti mennä hätään. Se oli yhtä kurjassa kunnossa kuin
hevonen härkätaistelun jälkeen. Mutta minut se kuitenkin pelasti. Ellei
sitä olisi ollut, olisin saanut surmaniskun. Alphonso saa sellaisia
kohtauksia nykyään aika usein. Se oli jo toinen koira, jonka se minulta
repi."

Collins pudisti päätään.

"Minulla ei ole yhtään airedalekoiraa", hän sanoi, mutta silloin hänen
silmänsä osuivat Miksiin. "Koettakaa tuota irlantilaista terrieriä",
hän ehdotti. "Niillä on sama luonto kuin airedalekoirillakin. Ne
ovatkin lähisukulaisia."

"Pidän eniten airedalekoirista leijonakoirina", leopardimies väitti.

"Irlantilaiset terrierit ovat myös leijonakoiria. Ottakaa tuo.
Katsokaa, miten iso ja raskas se on. Ja se on kuin tuli tappuroissa,
voitte uskoa. Se ei pelkää mitään. Koettakaa sitä. Lainaan sen
teille. Jos se kelpaa, myyn sen halvalla. Irlantilainen terrieri
leopardikoirana on jotakin uutta."

"Jos se joutuu niiden kissojen kynsiin, on loppu käsissä", sanoi Johnny
Collinsille, kun leopardimies kuljetti pois Miksiä.

"Silloin taidemaailma ehkä kadottaa tähden", Collins vastasi
olkapäitään kohauttaen. "Mutta minä tahdon päästä siitä erilleni. Kun
koira elää noin alituisessa vihassa, se on mennyttä kalua. En saa
koskaan sellaisen kanssa mitään aikaan. Sen tiedän, vanhasta
kokemuksesta."

Miksi tutustui nyt Jackiin, eloonjääneeseen airedalekoiraan, ja
harjoitteli päivittäin yhdessä leopardien kanssa. Se tunsi nuo isot
täplikkäät kissat perivihollisikseen, ja jo ennenkuin se työnnettiin
häkkiin, sen niskakarvat nousivat pystyyn. Aina kun uusi koira
laskettiin häkkiin, olivat kaikki läsnäolijat kovassa jännityksessä.
Pellavatukkainen leopardinkesyttäjä, jonka nimi on Raoul Castlemon ja
jota lähimmät tuttavat nimittivät Ralphiksi, oli jo häkissä.
Airedalekoira oli siellä myös, ja ulkopuolella oli useita rautakangilla
ja pitkillä teräshaarukoilla aseistettuja miehiä. Säleiden lomitse
pelotettiin näillä aseilla leopardeja, jotka aiottiin vastoin tahtoaan
pakottaa näyttämään, mihin ne kelpasivat.

Ne suuttuivat heti Miksin tulosta, sähisivät, pieksivät pitkillä
hännillään ja kyyristivät maahan hypätäkseen. Samassa kuului kesyttäjän
ääni terävän käskevänä, ja piiska kohosi; samalla pistivät ulkonaolevat
miehet uhkaavat aseensa häkkiin. Rautakankien epämieluisa tuntu vielä
hyvässä muistossa leopardit jäivät paikoilleen, mutta sähisivät yhä ja
huitoivat vihaisesti hännällään.

Miksi ei ollut pelkuri. Se ei hiipinyt miehen taa suojaa hakemaan.
Mutta se oli myös siksi viisas, ettei hyökännyt niin hirmuisten
olentojen kimppuun. Niskakarvat pörhöllään ja jäykin jaloin se kulki
suoraan häkin poikki silmät kohti vaaraa ja peräytyi sitten takaperin
yhtä jäykkäjalkaisena pysähtyen Jackin viereen, joka hyvänsuovasti
nuuski sitä, tuttavuutta rakentaen.

"Se on hyvä", mutisi kesyttäjä äänessä jännittynyt odotus. "Sille ne
eivät anna selkään."

Tilanne oli kovin jännittävä, ja Ralph antoi sen hiljalleen kehittyä,
vältti äkillisiä liikkeitä ja tarkkasi vain valppain silmin koiria,
leopardeja ja miehiä, jotka seisoivat ulkona tankoineen. Hän pakotti
villikissat nousemaan ylös ja kulkemaan erilleen toisistaan. Hänen
komennuksestaan Jack meni niiden joukkoon. Miksi seurasi omasta
aloitteestaan. Ja kuten Jack sekin kulki varovasti ja oli joka hetki
varuillaan.

Yksi leopardeista, Alphonso, sähisi äkkiä sille. Koira ei vavahtanut,
mutta sen harja kohosi, se näytti hampaitaan ja murisi hiljaa. Samassa
lensi häkin rautatanko kohti Alphonsoa, joka siirsi keltaiset silmänsä
Miksistä tankoon ja taas takaisin koiraan pidättäen iskuaan.

Ensimmäinen päivä oli pahin. Sitten leopardit tottuivat näkemään
Miksin, kuten ne olivat alistuneet Jackinkin läsnäoloon. Ystävyyttä ei
ollut kummallakaan puolen, eivätkä eläimet lähestyneet toisiaan. Miksi
käsitti pian, että miehet ja koirat olivat tässä leopardeja vastassa ja
että miesten ja koirien täytyi pitää yhtä. Se oli joka päivä tunnin
pari häkissä ja seurasi harjoitusta, missä sillä ja Jackilla ei ollut
muuta tehtävää kuin olla valppaasti varuillaan. Väliin, kun leopardit
näyttivät olevan tavallista paremmalla tuulella, Ralph viittasi koiria
paneutumaan pitkälleen. Mutta vaikeina päivinä hän piti huolen siitä,
että ne olivat valmiina heittäytymään hänen ja petojen väliin.

Muun ajan Miksi oleskeli tilavassa häkissä Jackin kanssa. Niitä
hoidettiin hyvin, kuten kaikkia eläimiä Cedarwildissä, pestiin usein ja
pidettiin puhtaina syöpäläisistä. Jack oli kovin rauhallinen ollakseen
vasta kolmivuotias. Mahdollisesti se ei ollut milloinkaan oppinut
leikkimään, tai sitten se oli jo ennättänyt unohtaa leikkitaidon. Se
oli tasainen ja hyväntuulinen eikä pannut pahakseen Miksin ensimmäistä
vihanpurkausta. Miksin ärtyisyys loppui pian ja sitä alkoi
miellyttää tämä rauhallinen toveruus. Siinä ei ollut vilkkaita
ystävyydenosoituksia. Ne tyytyivät makaamaan tuntikausia valveilla ja
nauttimaan toistensa läsnäolosta. Väliin Miksi kuuli Saaran meluavan
jossakin kauempana ja päästävän ilmoille huutoja, joiden Miksi tiesi
tarkoittavan häntä. Kerran se karkasi hoitajaltaan ja tapasi Miksin,
jota tuotiin leopardien luota. Päästäen kimeän riemuhuudon apina
heittäytyi Miksin selkään, takertui siihen ja aloitti hysteerisen
vaikerointinsa kaikista kärsimyksistä, joita oli saanut eron jälkeen
kokea. Leopardimiehet katselivat kohtausta aivan suopeina ja jättivät
apinan rauhaan. Sen oma hoitaja vei sen lopulta pois, vaikka se
takertui kiinni Miksiin kaikin voimin ja kirkui kuin vanha noita-akka.
Kun sen vihdoin täytyi hellittää otteensa, se karkasi kuin mieletön
miehen kimppuun, ja ennenkuin mies sai sen pakotetuksi tottelemaan, se
ennätti purra häntä peukaloon ja ranteeseen. Tämä herätti äänekästä
iloa katsojissa, samalla kun apinan ulvonta ja kirkuna ärsytti
leopardit sähisten syljeskelemään ja heittäytymään rautatankoja vasten.
Poisvietäessä Saara nyyhkytti hiljaa kuin lapsi, jolla on paha mieli.

Vaikka Miksi kunnostautui hyvin, ei Raoul Castlemon kuitenkaan ostanut
sitä Collinsilta. Kerran aamupäivällä, monta päivää myöhemmin, kuului
yli koko areenan hirmuinen melu petojen häkeiltä päin. Meteli, joka
alkoi revolverinlaukauksella, levisi kaikkialle. Leijonat päästivät
pelottavan karjunnan, ja kaikki koirat haukkuivat kuin mielettömät.
Kaikki harjoitukset keskeytyivät, sillä eläimet kävivät levottomiksi
eivätkä voineet jatkaa. Monet miehistä, Collins niiden joukossa,
juoksivat petojen häkeille. Saaran hoitaja heitti ketjun kädestään
seuratakseen muita.

"Se on Alphonso, lyön vetoa siitä", huusi Collins eräälle
apulaiselleen, joka juoksi hänen vieressään. "Nyt se pehmittää
Ralphin."

Taistelu oli jo lopussaan, kun Collins ennätti perille. Castlemon oli
juuri kannettu ulos, ja kun Collins tuli juosten paikalle, hän näki
miesten laskevan hänet maahan saadakseen häkin oven suljetuksi. Sisälle
häkkiin olivat suljettuina Alphonso, Jack ja Miksi, hurjasti
riuhtoilevana ja sätkivänä sekamelskana, josta oli vaikea erottaa
taistelevia. Miehet juoksivat ulkopuolella, pistelivät rautatangoillaan
ja koettivat erottaa niitä. Kauimpana häkissä makasivat molemmat muut
leopardit ja nuolivat haavojaan sähisten ja tavoitellen rautakankia,
jotka estivät niitä ottamasta osaa taisteluun.

Saaran saapumiseen ja sitä seuraaviin tapahtumiin meni vain muutama
silmänräpäys. Vetäen ketjua perässään tuli tuo pieni vihreä apina,
hännällinen naaras, joka tunsi rakkauden ja hysterian ja oli kaukaista
sukua naiselle. Se hyökkäsi häkin rautaristikkoa vastaan ja tunkeutui
läpi. Taistelu kiihtyi kiihtymistään. Miksi lensi sellaisella vauhdilla
seinään, että oli ruhjoutua, putosi lattialle, koetti hypätä pystyyn,
mutta vaipui takaisin veren virratessa oikeassa lavassa olevasta
ammottavasta haavasta. Saara juoksi sen luo, kietoi käsivartensa sen
ympärille ja painoi sitä äidillisen hellästi litteätä karvaista
rintaansa vasten. Apina huusi säikähdyksissään, ja kun Miksi koetti
nousta pahoin haavoittuneen etujalkansa varaan, se torui sitä hellän
levottomana ja koetti syleillen estää sitä palaamasta taisteluun.
Samalla se silmät raivoa hehkuen, linkosi kimeitä kirouksia
Alphonsolle.

Rautakanki sattui ison leopardin kylkeen ja kiihdytti sen raivoa. Se
tavoitteli rautaa käpälällään, ja kun kanki uudelleen suunnattiin sitä
kohti, se heittäytyi sitä vastaan ja iski hampaansa rautaan. Yhdellä
hyppäyksellä se oli ristikon luona ja vetäisi kynsillään kankea pitävän
miehen käsivarren halki kyynärpäähän saakka. Kanki putosi maahan, ja
mies pakeni. Alphonso hyökkäsi jälleen Jackin luo, joka oli jo kovin
surkea vastustaja maatessaan ähkien ja kieriskellen verilätäkössä.

Miksi oli päässyt seisaalleen kolmen jalan varassa ja koetti irtautua
Saarasta. Raivoava leopardi aikoi hyökätä niiden päälle, kun uusi
rautakangen isku esti sen. Tällä kertaa se hyökkäsi suoraan miestä
vastaan ja iski häkin rautaristikkoon sellaisella voimalla, että koko
häkki tärisi. Toiset miehet suuntasivat rautakankensa sitä kohti, mutta
Alphonso ei ollut enää hillittävissä. Saara näki sen tulevan ja otti
sen vastaan hurjalla huudolla. Collins sieppasi revolverin eräältä
mieheltä.

"Älkää tappako sitä!" Castlemon huusi tarttuen Collinsin käsivarteen.

Leopardimies oli itsekin kurjassa kunnossa. Toinen käsivarsi roikkui
hervottomana pitkin kylkeä, ja voidakseen nähdä hän hieroi
ylikesyttäjän olkapäätä vasten silmiään, jotka tulvahtelivat verta
täyteen päässä olevasta haavasta.

"Se on minun", hän kielteli, "ja se on arvokkaampi kuin sata sairasta
apinaa ja vihaista terrieriä. Kyllä me saamme ne asettumaan. Antakaa
minun toimia rauhassa. Pyyhkikää minun silmäni. En voi nähdä. Olen
ampunut kaikki tyhjät panokseni. Onko jollakin tyhjiä patruunia?"

Kerran Saara oli jo heittäytymäisillään Miksin ja leopardin väliin.
Seuraavana hetkenä se oli sinkauttanut uhkauksensa petoa kohti,
ikäänkuin sillä olisi voinut säikyttää sen pysymään loitommalla.

Mutta Miksi veti sen mukaansa, muristen ja karvat pörhöllään se hoippui
kolmella jalalla, mutta vaipui tuskan uuvuttamana jälleen maahan. Ja
nyt Saara teki suuren tekonsa. Päästäen viimeisen villin raivonhuudon
se hyppäsi jättiläiskissan päälaelle, repi ja riuhtoi käsin ja jaloin
ja iski hampaansa sen toisen korvan juureen. Hämmästynyt leopardi nousi
pystyyn ja tavoitteli käpälillään pientä paholaista, joka ei tahtonut
hellittää otettaan.

Pienellä vihreällä apinalla oli kymmenisen sekuntia aikaa elääkseen ja
taistellakseen. Mutta sillä välin Collins ennätti raottaa ovea ja
nopeasti tarttumalla Miksiä takajalkoihin temmata sen häkistä.



30.


Cedarwildissä ei noudatettu Del Marin alkuperäistä ja siekailematonta
puoskaritaitoa, muutoin Miksi ei olisi jäänyt henkiin. Oikea
eläinlääkäri, taitava ja rohkea, leikkeli sen melkein palasiksi
perinpohjin paikkaillessaan revittyä olkapäätä ja uskalsi paljon
sellaista, mitä ei olisi uskaltanut tehdä ihmiselle, mutta mikä
osoittautui otolliseksi Miksille.

"Se tulee aina nilkuttamaan", puheli eläinlääkäri käsiään kuivatessaan
ja katsoi Miksiä, joka makasi liikkumattomana, suuri osa ruumiista
kipsikääreissä. "Haava -- ja se ei ole aivan pieni -- täytyy estää
märkimästä. Jos koira saa kuumetta, täytyy meidän vapauttaa se
kärsimyksistään. Minkä arvoinen se on?"

"Se ei osaa mitään", Collins vastasi. "Ehkä sen arvo on viisikymmentä
dollaria, ehkä ei aivan sitäkään enää. Nilkulle koiralle ei kannata
opettaa temppuja."

Aika näytti vielä, että molemmat herrat erehtyivät. Miksi ei jäänyt
parantumattomasti nilkuksi, vaikka se aina arastelikin lapaansa ja sen
sadeilmalla täytyi keventää käyntiään hiukan ontumalla. Ja lisäksi
kohtalo oli määrännyt sen kohoamaan korkeaan arvoon ja saavuttamaan
suurenmoisen menestyksen, kuten Harry Del Mar oli ennustanut. Mutta
sitä ennen se sai maata kipsikääreissä monta väsyttävää päivää, ja sitä
varjeltiin kuumeelta. Sitä hoidettiin huolellisesti. Mutta ei
rakkaudesta eikä kiintymyksestä. Kaikki kuului vain Cedarwildin
järjestelmään, joka teki laitoksen niin suosituksi. Kun kipsikääreet
poistettiin, kiellettiin siltä vielä se vaistomainen nautinto, mitä
kaikki koirat tuntevat haavojaan nuoleskellessaan, se kiedottiin uusiin
taitavasti asetettuihin kääreisiin. Ja kun ne lopultakin otettiin pois,
ei ollut enää haavaa, mutta syvällä olkapäässä säilyi kipu, joka ei
paennut moneen kuukauteen.

Harris Collins ei enää kiusannut sitä harjoituksillaan, ja eräänä
päivänä hän lainasi sen miehelle ja vaimolle, jolta oli kuollut kolme
koiraa keuhkokuumeeseen.

"Jos se johonkin kelpaa, saatte pitää sen kahdellakymmenellä
dollarilla."

"Ja ellei se kelpaa?" Davis kysyi.

Collins kohautti olkapäitään.

"En aio istua öisin sitä suremassa. Sille on mahdotonta mitään
opettaa."

Ja kun Miksi jätti Cedarwildin suljettuna häkkiin, joka asetettiin
tavaravaunuun, oli hyvin todennäköistä, ettei se milloinkaan sinne
palaisi, sillä Wilton Davis oli eläintenkesyttäjien kesken tunnettu
julmuudestaan koiria kohtaan. Hän voi tosin hiukan varoa hienoja
koiria, jotka osasivat tuottavia temppuja, mutta tusinakoirien kanssa
hänen mielestään ei tarvinnut arkailla. Nehän maksoivat vain kolme,
korkeintaan viisi dollaria kappale. Ja mikä pahinta! Miksi ei ollut
maksanut kerrassaan mitään. Jos se kuoli, ei se merkinnyt Davisille
mitään muuta kuin että hänen täytyi vaivautua hankkimaan itselleen uusi
koira.

Seikkailun ensimmäinen jakso ei tuonut Miksille mitään outoja
kärsimyksiä, vaikka häkki oli niin ahdas, ettei se voinut seisoa
suorassa, ja häkin heilahtelut aiheuttivat yhtä mittaa kovia tuskia
lavassa. Matka päättyi jo Brooklynissa, missä Miksi jätettiin toisen
luokan teatteriin, sillä Wilton Davis oli niin selvästi toisen luokan
eläintenkesyttäjä, ettei hänen milloinkaan onnistunut päästä suureen
kiertueeseen.

Vankilan ahtaus alkoi tuntua vasta sitten, kun Miksi oli viety isoon
näyttämön päällä olevaan huoneeseen, missä ennestään oli vähintään
kaksikymmentä koiraa häkkeihinsä teljettyinä. Ne olivat surkeaa
joukkoa, useimmat huonoa rotua, alakuloisia ja viheliäisiä. Monella oli
pahoja haavoja päässä Davisin pahoinpitelyn jälkeen. Kukaan ei hoitanut
näitä haavoja, eivätkä ne parantuneet puuterista, jota siroteltiin
niiden peitteeksi, kun koirien piti esiintyä. Jotkut ulvoivat surkeasti
silloin tällöin, ja vähän väliä ne kaikki haukkuivat yhdessä, kun eivät
voineet mitään muutakaan keksiä ahtaissa kopeissaan.

Miksi oli ainoa, joka ei yhtynyt tähän kuoroon. Alakuloisuuden yhä
kasvaessa se oli jo aikoja sitten herjennyt haukkumasta. Se oli käynyt
liian epäseuralliseksi ottaakseen osaa tuollaisiin mielenosoituksiin,
eikä se myöskään seurannut niiden äkäpussien esimerkkiä, jotka aina
haukkua luskuttivat häkkinsä säleiden takaa. Miksi oli liian
synkkämielinen viitsiäkseen riidellä. Se halusi vain saada olla
rauhassa, ja sitä se saikin aivan ylenpalttisesti kahden ensimmäisen
vuorokauden kuluessa.

Wilton Davis oli kerännyt pienen seurueensa koolle ennen aikojaan, ja
ohjelman vaihdokseen oli vielä monta päivää. Hän käytti tilaisuutta ja
matkusti tervehtimään vaimonsa vanhempia New Jerseyhin ja palkkasi
erään apulaisensa antamaan koirille sillävälin ruokaa ja vettä. Sen
tämä olisi tehnytkin, ellei olisi sattunut joutumaan riitaan
kahvilanomistajan kanssa, mistä seurasi reikä kalloon ja retki
sairaalaan. Kaiken päälliseksi teatteri suljettiin kolmeksi päiväksi,
jotta pantaisiin toimeen joitakin palomestarin vaatimia parannuksia.

Ketään ei saapunut huoneeseen, ja Miksi alkoi tuntea nälkää ja janoa.
Aika kului, ja ruoan halun vaimensi sietämätön jano. Hämärän tultua
koirien haukunta ei hetkeksikään tauonnut, ja yön pitkien tuntien
kuluessa se muuttui ulinaksi ja valitukseksi. Miksi yksin ei päästänyt
äännähdystäkään, vaan kärsi hiljaa.

Päivä valkeni ja tunnit kuluivat loputtoman pitkinä kohti uutta iltaa,
ja toisen yön pimeys verhosi kulissien takaisen näytelmän, joka oli
kyllin sydäntäsärkevä riittääkseen julistamaan tuomion kaikille
eläinnäytelmille maailman kaikissa teattereissa ja eläintarhoissa. En
tiedä, untako Miksi näki, vai hourailiko se, mutta kuinka olikaan, se
eli uudelleen koko menneen elämänsä. Se leikki jälleen penikkana herra
Hagginin bungalon kuistilla Meringessä tai juoksi Jerin kanssa viidakon
reunaa pitkin joen rantaa ja tähysti krokotiileja tai oppi herra
Hagginilta ja Bobilta -- kuten Timi ja Panu -- pitämään mustia ihmisiä
halpoina ja alhaisina jumalina, jotka aina oli pidettävä kovassa
kurissa.

Kuunari _Eugéniellä_ se purjehti toisen isäntänsä kapteeni
Kellarin kanssa, ja Tulagin rannassa se ihastui taikasormiseen
hovimestariin ja purjehti hänen ja Kwaquen kanssa höyrylaiva
_Makambolla_. Hovimestari näyttäytyi sen näyissä useimmiten
sumuista taustaa vasten, josta häämötti laivoja ja ihmisolentoja, kuten
Vanha Merikarhu, Simon Nishikanta, Grimshaw, kapteeni Doane ja pieni
kiinalaisukko Ah Moy. Usein ilmestyivät myös Saul ja Cocky, tuo rohkea,
pieni, eloisa höyhenpallo, joka niin urhokkaasti eli lyhyen satunsa
auringonvalossa. Ja Miksistä tuntui, että Cocky takertui siihen
toiselta puolen ja lorusi siansaksaansa sen korvaan, samalla kun Saara
toisella puolen lörpötteli loputtomia, käsittämättömiä juttujaan. Ja
sitten se oli tuntevinaan hovimestarin hyväilevät taikasormet korvansa
juuressa.

"Aina pitääkin minulla olla huono onni", murisi Wilton Davis katsellen
koiriaan, ilman yhä vavistessa kirouksista, mitkä hän ensimmäisessä
suuttumuksessaan oli singonnut.

"Niin se käy, kun luottaa juoppoon teatteriapulaiseen", sanoi hänen
vaimonsa rauhallisesti. "Enpä ihmettelisi ollenkaan, jos puolet niistä
kuolee."

"Ei tässä auta haastella", sanoi Davis ja otti takin päältään. "Käyhän
työhön, ystäväiseni, arkailematta. Vettä ne ensiksi tarvitsevat.
Ammennan niiden kylpyammeen täyteen."

Hän laski sangon toisensa jälkeen vesijohdosta ja täytti ison
sinkkiammeen. Kuullessaan juoksevan veden lorinan koirat alkoivat
vikistä, ähkiä ja valittaa. Jotkut koettivat nuolla hänen käsiään
turvonneilla kielillään, kun hän kovakouraisesti veti ne ulos häkeistä.
Heikoimmat ryömivät vatsallaan ammeen luo, mutta voimakkaimmat
tallasivat ne pian maahan. Kaikille ei ollut tilaa, ja voimakkaat
joivat ensin riidellen ja tapellen. Miksikin oli temmellyksessä, se
puri muita ja sitä purtiin, mutta joitakin hätäisiä siemauksia sen
onnistui saada tuosta elämännesteestä. Davis hyppeli niiden joukossa
jaellen potkuja oikeaan ja vasempaan, jotta kaikki pääsisivät ammeen
luo. Hänen vaimonsa auttoi huitoen ympärilleen kuurausrievulla. Siinä
oli hirveä meteli, sillä kun koirien kuivuneet kurkut alkoivat hieman
vertyä, ne saattoivat ulvoa ilmoille kaiken tuskansa ja hätänsä.

Monet olivat niin heikkoja, etteivät jaksaneet laahautua veden ääreen;
sitä vietiin silloin niille ja kaadettiin suoraan kurkkuun. Niiden jano
ei näyttänyt millään asettuvan. Niitä makasi tainnoksissa ympäri
huonetta, mutta vähän väliä joku laahautui ammeen luo ja koettu juoda
lisää. Sillä välin Davis oli tehnyt tulen ja täytti kattilan
perunoilla.

"Täällä haisee kuin ketunluolassa", huomautti rouva Davis ennätettyään
hipaista nenänpäätään puuterihuiskulla. "Meidän täytyy pestä ne,
rakkaani."

"Aivan niin kultaseni", mies vastasi. "Ja mitä pikemmin, sitä parempi.
Sen voimmekin tehdä sillä välin kun perunat kiehuvat ja jäähtyvät. Minä
harjaan ne, jos sinä kuivaat. Muista keuhkokuumetta, ja tee se hyvin."

Siitä tuli nopea ja kovakourainen pesu. Davis sieppasi lähinnä olevat
koirat ja heitti ne vuoronperään ammeeseen, josta ne juuri olivat
juoneet. Jos ne pelkäsivät tai vastustelivat, hän iski niitä päähän
harjalla tai keltaisella saippuatangolla, joka oli paksussa vaahdossa.
Kaikki koirat pesaistiin muutamassa minuutissa.

"Juo, piru vie, juo -- pidä hyvänäsi", sanoi mies ja painoi niiden pään
likaiseen saippuaveteen.

Hän tuntui syyttävän niitä niiden kurjasta tilasta ja ottavan niiden
likaisuuden henkilökohtaiseksi loukkaukseksi.

Miksillä ei ollut mitään sitä vastaan, että se heitettiin ammeeseen. Se
tiesi, että kylvyt olivat välttämättömiä. Tosin ne Cedarwildissä oli
suoritettu paljon paremmin, ja Kwaque ja hovimestari olivat kylvystä
tehneet jonkunlaisen rakkaudenpalveluksen. Se koetti siis parhaansa
mukaan kestää harjauksen ja kaikki olisi ollut hyvin, ellei Davis olisi
painanut sen päätä veden alle. Miksi kohotti päänsä varoittavasti
muristen. Davis keskeytti puolitiehen aiotun harjaniskun ja vihelsi
hämmästyksissään.

"Vai niin", hän sanoi, "tiedätkö, tyttöseni, mikä tämä on? Se ei kelpaa
mihinkään, sanoi Collins. Täyterojua vain. Ylös, koira!" hän komensi.
"Säästyt tällä kertaa selkäsaunasta, mutta pane mieleesi, että ensi
kerralla saat sellaisen löylyn, että tähdet tanssivat silmissäsi."

Sillä aikaa kun perunat jäähtyivät, rouva Davis piti vihaisilla
huudoillaan nälkäisiä koiria loitolla. Miksi paneutui pahoilla mielin
nurkkaan maata eikä rynnännyt muiden mukana ruokakaukalon luo, kun
siihen annettiin lupa. Jälleen Davis hyppeli koirien keskellä ja potki
pois voimakkaimpia ja hätäisimpiä.

"Jos ne kaiken tämän päälle alkavat tapella, niin potkaise niitä
kylkeen, tyttöseni", hän sanoi vaimolleen.

"Vai sinä -- tuosta saat!" hän ärjyi isolle mustalle koiralle ja
potkaisi vimmoissaan sitä kylkeen. Eläin pakeni tuskasta ulvoen ja
katseli kauempaa surkean näköisenä höyryävää ruokaa.

"No, tämän jälkeen eivät ainakaan voi sanoa, etten minä koskaan pese
koiriani", Davis huomautti vesijohdon luota, missä huuhtoi käsiään.
"Tätä voi jo sanoa päivätyöksi, rakkaani." Rouva Davis nyökkäsi
samanmielisesti. "Voimme harjoitella niiden kanssa huomenna ja
ylihuomenna. Meillä on hyvää aikaa. Pistäydyn tänne illalla ja keitän
niille vähän puuroa. Ne tarvitsevat kyllä ylimääräisen aterian
paastottuaan kaksi päivää."

Kun perunat oli syöty, suljettiin koirat vielä vuorokaudeksi
häkkeihinsä. Niiden juoma-astioihin pantiin vettä, ja illalla ne saivat
runsaasti puuroa ja koiranleipää. Se oli Miksille ensimmäinen ateria
paaston jälkeen, sillä perunoihin se ei ollut katsonutkaan.

Harjoitus tapahtui näyttämöllä, ja Miksille sattui ikävyyksiä kohta
alussa. Esiripun noustessa olisi kahdenkymmenen koiran pitänyt istua
tuoleilla puoliympyrässä. Koska edellinen numero esitettiin esiripun
edessä, sillä välin kun koirat asettuivat paikoilleen, oli niiden
välttämättömästi oltava hiljaa. Kun esirippu nousi, tuli koirien
yhtaikaa haukkua.

Miksi oli vain täyterojua, eikä sillä ollut muuta tehtävää kuin istua
tuolillaan. Mutta ensin sen tuli hypätä tuolilleen, ja antaessaan
käskyn siihen Davis sivalsi sitä samalla korvalle. Miksi murisi.

"Mitä nyt?" mies sähisi. "Uusi koira tahtoo hieroa riitaa. Sen saat nyt
jättää, niin -- saat vastedes olla kiltti koira. -- Pidä, kultaseni,
niitä muita kurissa, sillä aikaa kun minä annan uudelle koiralle
ensimmäisen ojennuksen."

Tappelusta, joka sitten seurasi, on parasta puhua niin vähän kuin
mahdollista. Miksi koetti turhaan puolustautua ja sai perusteellisen
selkäsaunan. Pieksettynä ja vertavuotavana se sitten istuutui
tuolilleen, ei ottanut osaa temppuihin ja vaipui yhä syvemmälle
katkeraan surumielisyyteen. Mutta kun esirippu nousi, se ei tahtonut
yhtyä toisten koirien villiin haukuntaan.

Väliin yksitellen, väliin parittain tai joukoissa koirat hyppivät
käskettäessä alas tuoleillaan, kävelivät takajaloillaan, hyppivät,
nilkuttivat, tanssivat valssia, heittivät kuperkeikkaa ja tekivät muita
tavallisia temppuja. Wilton Davis oli koko harjoituksen ajan ärtyisä ja
kovakourainen. Hidastelevien ja kovaoppisten koirien kimeät
tuskanulvahdukset todistivat sitä.

Sinä ja seuraavana päivänä pidettiin kaikkiaan kolme harjoitusta. Miksi
sai toistaiseksi olla rauhassa. Käskettäessä se hyppäsi vaiti
tuolilleen ja istui sillä ääntä päästämättä.

"Siinä näet, kultaseni, mitä hyötyä kepistä on", Davis kerskui
vaimolleen. Mutta kumpikaan heistä ei voinut aavistaa, minkä häpeän
Miksi oli saava aikaan ensi esiintymisessä.

Esiripun takana oli kaikki kunnossa. Koirat istuivat kaikki tuoleillaan
alakuloisina ja hiljaa, ja Davis ja hänen vaimonsa pakottivat ne
uhkaavin elein pysymään vaiti, sillä välin kun Dick ja Daisy Bell
esiripun edessä hurmasivat katsomon sirolla tanssillaan. Kaikki kävi
hyvin, eikä kukaan katsojista olisi voinut aavistaa näyttämön olevan
täynnä koiria, elleivät Dick ja Daisy olisi orkesterin säestyksellä
alkaneet laulaa: "Aalto, vie minut Rioon."

Miksi ei mahtanut sille mitään. Kuten se ei ollut ennen voinut
vastustaa Kwaquen huuliharppua, hovimestarin ystävällistä ääntä eikä
Harry Del Marin harmonikkaa, se ei nyt voinut vastustaa orkesterin
säveliä ja miehen ja naisen ääniä, jotka lauloivat tuota tuttua
hovimestarin opettamaa laulua. Vastoin tahtoaan, alakuloisuudesta
huolimatta sen täytyi yhtyä lauluun.

Esiripun toiselta puolen kuului lasten ja naisten naurua, joka kävi yhä
äänekkäämmäksi ja esti lopulta Dickin ja Daisyn laulun kokonaan
kuulumasta. Wilton Davis lasketteli kamalimmat kirouksensa rynnätessään
Miksiä kohti. Mutta Miksi ulvoi vielä, kun keppi sattui siihen. Tuska
sai sen vaikenemaan, ja se kiljaisi tahtomattaan.

"Pieksä se perin pohjin, kultaseni", neuvoi rouva Davis.

Silloin alkoi suuri tappelu. Davisin kovat iskut kuuluivat esiripun
toiselle puolen, ja samoin kuului Miksin murina ja äkäinen haukunta.
Yleisöstä kaikki oli niin hullunkurista, että se unohti kokonaan Dick
ja Daisy Bellin. Heidän numeronsa oli pilattu. Davisin numeroa
kiirehdittiin. Miksi oli "perusteellisesti pieksetty", ja yleisö oli
ihastuksissaan.

Dick ja Daisy eivät voineet jatkaa. Yleisö tahtoi nähdä, mitä esiripun
takan oli. Teatterin vahtimestari vei Miksin pois, ja esiripun
noustessa oli näyttämöllä yhdeksäntoista tuolia, joilla kullakin istui
koira, mutta kahdeskymmenes tuoli oli tyhjänä. Lapset huomasivat
ensiksi, mitä yhteyttä oli tyhjällä tuolilla ja äskeisellä metelillä,
ja alkoivat huutaa poissaolevaa koiraa. Koko yleisö yhtyi huutoon,
koirat haukkuivat kuin hullut, ja viisi minuuttia kestävä yleinen
naurunremakka viivytti numeroa. Kun esitys viimeinkin saattoi alkaa,
olivat koirat hajamielisiä ja erehtyivät usein, ja Wilton Davis itse
oli kovin kiukkuinen.

"Älä välitä siitä, kullanmuru", kuiskasi Wiltonin kylmäverinen vaimo.
"Laitamme pois sen koiran ja hankimme toisen. Joka tapauksessa se oli
hyvä kepponen Daisy Bellille. En ole kertonut sinulle, mitä hän oli
viime viikolla sanonut minusta joillekin ystävättärilleni."

Hetkistä myöhemmin mies kuiskasi vaimolleen puuhaillessaan vielä
näyttämöllä koirien kanssa: "Minä ajattelen sitä koiraa. Kyllä minä sen
vielä kynin."

Kun esirippu oli laskenut ja koirat oli viety takaisin huoneeseensa,
Wilton Davis meni etsimään Miksiä. Sen sijaan että olisi maannut
jossakin nurkassa, Miksi seisoi vahtimestarin jalkojen välissä yhä
vavisten pahoinpitelyn jälkeen ja valmiina taistelemaan yhtä äkäisesti
kuin äskenkin, jos joku siihen kajoaisi. Davis tapasi laulaja- ja
tanssiparin. Nainen itki kiukusta, mies oli katkera ja ivallinen.

"Kyllä te olette mainio koirataiteilija", hän sanoi ärsyttäen. "Mutta
saatte te sen maksaakin."

"Älkää pistäkö nenäänne tänne, voitte saada selkäänne", vastasi Wilton
Davis vihaisena ja heilautti rautatankoa kädessään. "Mutta jos
välttämättä haluatte selkäänne, niin odottakaa, kunnes näytäntö on
lopussa. Ensiksi minä kuitenkin pieksän tuon koiran. Tulkaa katsomaan.
Saakelin rakki, miten minä olisin voinut aavistaa? Se on vastatullut.
Kuinka minä tiesin, että se rupeaa ulisemaan, kun me esiripun takana
järjestimme kohtausta?"

"Kylläpä te saitte aikaan helvetillisen melun", sanoi teatterinjohtaja
Davisille, kun tämä Dick Bell kintereillään tuli Miksin luo, joka
pörhisti niskakarvansa seisoessaan siinä vahtimestarin jalkojen
välissä.

"Se ei ole vielä mitään verrattuna siihen, mitä nyt seuraa", sanoi
Davis ja kohotti rautatankoa. "Aion lyödä sen kuoliaaksi, pieksää sen
henkihieveriin. Odottakaa, niin saatte nähdä."

Miksi vastasi uhkaukseen murinalla, kyykistyi hypätäkseen eikä
siirtänyt katsettaan rautatangosta.

"Sen te jätätte tekemättä", sanoi vahtimestari.

"Koira on minun", Davis selitti laillisen omistajan varmuudella.

"Mutta minulla on hieman tervettä järkeä", vastasi vahtimestari.
"Lyökää sitä kertaakaan, niin näette, mitä saatte. Koirat ovat koiria,
ja ihmiset ovat ihmisiä, mutta mikä te olette, sitä en, piru vie, osaa
tarkalleen sanoa. Te ette saa lyödä tätä koiraa. Sehän on ensimmäisen
kerran elämässään näyttämöllä oltuaan sitä ennen kaksi päivää nälissään
ja janoissaan. -- Kyllä minä tiedän, herra johtaja..."

"Jos lyötte koiran kuoliaaksi, saatte maksaa dollarin
puhtaanapitolaitoksen miehelle, joka korjaa ruumiin", johtaja
huomautti.

"Sen minä maksan mielelläni", Davis sanoi ja kohotti uudelleen
rautatankoaan. "Kunhan vain saan maksaa sille."

"Kyllä te eläintennäyttäjät olette inhottavia", huudahti vahtimestari.
"Mutta sanonpa teille jotakin: jos kerrankaan lyötte sitä tuolla
raudalla, niin pieksän teidät niin, että menetän paikkani ja te
pääsette sairaalaan."

"Ei, kuulkaahan toki, Jackson..." sanoi johtaja varoittavalla äänellä.

"Älkää virkkako minulle mitään", oli vastaus. "Tiedän kyllä mitä teen.
Jos tuo roisto sormellaankaan koskee koiraan, annan palttua paikalleni.
Olen kylläkseni saanut nähdä, miten nuo pirut rääkkäävät eläimiään.
Minua ellottaa jo moisia petoja nähdessänikin."

Johtaja katsahti Davisiin ja kohautti avuttomana olkapäitään.

"Älkää riidelkö", hän neuvoi. "En tahdo menettää Jacksonia, ja hän
toimittaa teidät varmasti sairaalaan, kun oikein ärtyy. Lähettäkää
koira takaisin. Teidän vaimonne on kertonut, mistä te olette sen
saaneet. Pistäkää se häkkiin ja laittakaa matkalle rahtia maksamatta.
Ei Collins siitä pahastu. Hän saa sen kyllä herkeämään laulamasta ja
opettaa sille jotakin muuta."

Davis katsoi syrjäsilmällä verenhimoiseen Jacksoniin ja epäröi.

"Kuulkaahan", johtaja jatkoi yhä suostutteluaan, "Jackson huolehtii
kyllä kaikesta, laittaa sen häkkiin ja vie asemalle -- teettehän sen,
Jackson?"

Vahtimestari nyökkäsi synkän näköisenä, kumartui sitten ja silitteli
Miksin turvonnutta selkää.

"No, olkoon menneeksi", sanoi Davis ja pyörähti kannoillaan, "ketä niin
haluttaa, saa ruveta narriksi koiran tähden. Mutta ken vain on tehnyt
tätä työtä niin kauan kuin minä..."



31.


Davisin lähettämä postikortti selitti Collinsille syyn Miksin
paluuseen. "Se laulaa aivan liian paljon", Davis kirjoitti. Tämä antoi
Collinsille vihjauksen siitä, mitä hän tähän saakka oli turhaan
koettanut ymmärtää ja mitä hän ei vieläkään täysin käsittänyt. Hän
sanoi Johnnylle:

"Ei ole kumma, että se ulvoo, sellainen joukko sillä on haavoja
kaikkien selkäsaunojen jälkeen. Kovin hullusti menettelevät nuo
eläintennäyttelijät. Eivät ymmärrä ollenkaan hoitaa omaisuuttaan. He
pieksävät eläimiään säälimättä ja raivostuvat, elleivät nämä tottele
kuin pienet enkelit. -- Pidä huolta siitä, Johnny. Pese se ja voitele
haavat salvalla. En tahdo itse sitä pitää, vaan panen sen ensimmäiseen
koirajoukkoon, minkä myyn."

Parin viikon kuluttua Harris Collins keksi aivan sattumalta, mihin
Miksi kykeni. Eräänä joutohetkenä hän lähetti hakemaan Miksiä
näyttääkseen sitä eräälle koirienkesyttäjälle, joka tarvitsi useita
avustajakoiria. Miksi osasi käskettäessä nousta ylös ja panna maata,
tulla luo ja mennä pois, muuta se ei ollut oppinut tekemään. Se ei
ollut halunnut oppia kaikkein yksinkertaisimpiakaan asioita, mitä
esiintyvän koiran tulee osata, ja Collins jätti sen pian mennäkseen
areenan toiselle puolelle, missä juuri jonkinlaisella korokkeella
harjoitettiin apinaorkesteria. Apinat säikkyivät ja penäsivät vastaan,
mutta yhtä kaikki niiden täytyi jatkaa ilveilyä, kiinnisidottuja kun
olivat istuimiinsa ja soittokoneisiinsa; niiden ruumiisiin kiinnitetyt
rautalangat vetivät ja raastoivat niitä sinne ja tänne. Orkesterin
johtaja, pahanilkinen koirasapina, istui kääntötuolilla lujasti
kiinniköytettynä. Kun sitä ärsytettiin pitkillä kepeillä, se joutui
raivoihinsa. Samalla sen tuoli alkoi hurjasti pyöriä jonkinlaisen
nuoralaitoksen vääntämänä. Yleisöstä tämä näytti siltä, että se oli
raivoissaan toveriensa huonosta soitosta. Johtajan raivon piti näyttää
hullunkuriselta. Collins sanoi:

"Apinaorkesteri on mainio tulolähde. Se herättää naurua, ja nauru tuo
rahaa. Ihmiset nauravat apinoille siksi, että ne ovat niin heidän
kaltaisiaan, mutta ihminen on kuitenkin etevämpi ja tuntee oman
ylemmyytensä. Olettakaamme, että kuljemme yhdessä kadulla, te ja minä,
ja te lankeatte. Tietysti minä silloin nauran. Siksi, että siinä
tapauksessa olen paremmalla puolen. En langennut. Sama on asia, jos
tuuli vie teiltä hatun. Minä nauran, kun te ajatte sitä takaa pitkin
katua. Olen paremmassa asemassa. Minun hattuni on lujasti päässä.
Samoin on apinaorkesterin laita. Kaikki sen typeryydet saavat meidät
tuntemaan oman etevämmyytemme. Emme näe itseämme noin hulluina. Siksi
me maksamme rahaa nähdäksemme apinoiden tekevän tyhmyyksiä."

Eipä siinä juuri apinoita harjoitettu. Pikemminkin koulittiin miehiä,
jotka hoitivat salaista koneistoa, millä apinoiden liikkeet ohjattiin.
Tätä Harris Collins piti ylen tärkeänä.

"Ei mikään estä teitä saamasta niitä soittamaan oikeaa säveltä. Se
riippuu vain teistä ja tavasta, millä vedätte lankoja. Koettakaamme.
Ottakaamme jotakin, jonka kaikki osaavat. Ja muistakaa, että oikea
orkesteri auttaa. No, mitä te osaatte? Jotakin yksinkertaista, jonka
koko yleisö myös osaa."

Hän innostui kovin tämän ajatuksen toteuttamiseen ja lainasi avukseen
sirkusratsastajan, jonka suuri taidonnäyte oli soittaa viulua juoksevan
hevosen selässä ja heittää kuperkeikkoja tällä epävarmalla alustalla
yhtä mittaa viulua soittaen. Collins antoi miehen soittaa
yksinkertaisia säveliä hitaassa tahdissa, niin että hänen apulaisensa
voivat seurata mukana ja langoista nykien saada apinaorkesterissa
syntymään oikean sävelen.

"Jos teette oikein pahan virheen", puhui Collins heille, "tulee teidän
vetää kaikista langoista kuin hullut ja ärsyttää johtajaa ja panna se
pyörimään ympäri. Se panee aina katsojat nauramaan. He luulevat, että
johtajalla todellakin on musiikkikorvaa ja että se on raivoissaan, kun
orkesteri soittaa huonosti."

Kun harjoitus oli parhaillaan käynnissä, tulivat siihen Johnny ja
Miksi.

"Mies sanoo, ettei hän tahdo koiraa lahjaksikaan", Johnny ilmoitti
herralleen.

"Hyvä on, hyvä on, pistä se takaisin koppiinsa", Collins sanoi
kiirehtien heitä pois. "No, toverit, valmiina nyt! 'Koti, koti armas'.
Alkakaa, Fischer!" Toiset seuraavat tarkasti. -- "Oikein hyvä. Antakaa
sen liikuttaa käsiään ja päätään tahdin mukaan. -- Nopeammin, Simons.
Tehän vedätte jäljessä koko ajan."

Silloin se tapahtui. Sen sijaan, että olisi heti totellut käskyä ja
pistänyt Miksin takaisin koppiin, Johnny jäi areenalle toivoen
näkevänsä orkesterin johtajan pyörivän tuolillaan ja riitelevän
soittajille. Metrin päässä paikasta, missä Miksi istui, viulunsoittaja
veteli "Koti, koti armas" hitaasti varmassa tahdissa ja voimakkaasti
korostaen.

Eikä Miksi voinut tehdä muuta kuin mitä teki. Se olisi ollut sille yhtä
mahdotonta kuin oli olla murisematta, kun sitä uhattiin kepillä, tai
turmelematta Dickin ja Daisy Bellin numeroa, kun se kuuli soitettavan
"Aalto, vie minut Rioon". Se voi nyt yhtä vähän vaieta kuin Jeri oli
voinut _Arielin_ kannella silloin, kun Villa Kennan kiersi
käsivartensa sen ympäri, kietoi sen ihanaan tukkaansa ja laulullaan
loihti sen mieleen ammoin menneet ajat ja toverit suuressa
koiralaumassa. Miksin kävi samoin kuin Jerin. Soitto oli taikakeino,
joka synnytti unia. Miksikin muisti kadonneet toverit ja etsi niitä,
etsi lumiaavikoita ja tähtiä, jotka tuikkivat taivaalla pimeänä kylmänä
yönä, kuuli hiljaisten ulvahdusten vastaavan omaan ulvontaansa kaukaa
lumipeittoisten kukkulain takaa, sieltä, missä koiralauma kokoontui.
Lauma oli hajonnut; jo tuhansia vuosi Miksin esi-isät olivat asuneet
ihmisten tulilla, mutta se muisti yhä muinaiset toverit, aina kun
sävelten taikavoima sai sen valtoihinsa ja täytti sen olemuksen näyillä
ja aavistuksilla _jossakin muualla_ maailmasta, jota se itse ei
ollut milloinkaan nähnyt. Tähän hereillä nähtyyn uneen liittyi
hovimestarin muisto ja rakkaus tätä jumalaa kohtaan, joka oli opettanut
sen laulamaan saman sävelen, mitä viuluasoittava sirkusratsastaja juuri
nyt veteli. Ja Miksi avasi suunsa, sen kurkku tärisi, etukäpälät
tekivät hermostuneita liikkeitä, aivankuin se todella olisi juossut,
kuten se nyt mielikuvituksessaan juoksi, takaisin hovimestarin luo,
takaisin ohi kaikkien vuosisatojen, kadonneen koiralauman luo ja sitten
veljineen varjolaumassa yli lumiaavikoiden ja läpi metsäin
temppeliholvien riistaa ajaen.

Kadonnut toverijoukko väikkyi aaveentapaisina kuvina sen mielessä, kun
se siinä lauloi ja juoksi avosilmin nähdyssä unessa. Viulunsoittaja
vaikeni hämmästyneenä, miehet sohivat kepeillä orkesterinjohtajaa ja
pyörittivät sitä hurjaa kyytiä tuolilla, ja Johnny nauroi. Mutta Harris
Collins teroitti korviaan. Hän oli kuullut, että Miksi seurasi tarkasti
säveltä. Hän oli kuullut sen laulavan -- ei ainoastaan ulvovan, vaan
_laulavan_.

Tuli hiljaisuus. Johtaja-apina herkesi pyörimästä ja torumasta. Nuorat
ja kepit, joilla sitä oli hallittu, lepäsivät liikkumattomina miesten
käsissä. Muut apinat odottivat vavisten, mitä oli tulossa.
Viulunsoittaja töllisteli. Johnny nauroi yhä katketakseen. Mutta Harris
Collins mietti, raapi tukkaansa ja mietiskeli.

"Ei kenenkään tarvitse sitä minulle sanoa", hän alkoi sitten
hajamielisenä puhua. "Tiedän sen. Kuulinhan sen. Koira seurasi säveltä.
Eikö totta? Vetoan teihin kaikkiin. Eikö se tehnyt niin? Se lauloi.
Siitä panen vaikka pääni pantiksi. -- Lopettakaa, hyvät ystävät.
Antakaa apinoiden levätä. Tästä täytyy ottaa selvä. Herra viuluniekka,
soittakaa uudelleen tuo 'Koti, koti armas' ... antakaa mennä. Soittakaa
ponnekkaasti, kovasti ja hitaasti. Kuulkaa nyt kaikki ja sanokaa
minulle, olenko minä hullu vai laulaako tuo koira todella sävelen. --
Siinä kuulette. Mitä sanotte? Enkö ole oikeassa?"

Ei kukaan väittänyt vastaan. Miksi avasi suunsa ja alkoi hermostuneesti
polkea etukäpälillään, kun joitakin tahteja oli soitettu. Harris
Collins meni sen luo ja lauloi mukana.

"Harry Del Mar oli oikeassa sanoessaan koiraa ensiluokkaiseksi ja
myydessään muut koiransa. Hän tiesi mitä teki. Koira on oikea Caruso.
Ei ulvova kuorolaulaja, joita Kingman-kiertueilla oli kokonainen kuoro,
vaan oikea solisti. Ei ole kumma, ettei se tahtonut oppia muita
temppuja. Sillä oli oma erikoisuutensa. Ja ajatelkaa, että olin jo
vähällä lahjoittaa sen sille koirantappajalle, Wilton Davisille! Mutta
se tuli takaisin... Johnny, hoida sitä erikoisen hyvin vastedes. Tule
minun asuntooni sen kanssa illalla. Tutkin sitä perusteellisesti.
Tyttäreni soittaa viulua. Saamme nähdä, mitä se kykenee laulamaan hänen
säestyksellään. Se on oikea kultakaivos, pane se mieleesi."

Niin Miksi keksittiin. Iltapäivällä koe onnistui osittain hyvin.
Koetettuaan turhaan muutamia outoja kappaleita Collins huomasi, että se
osasi ja tahtoi laulaa "Suojaa Herra kuningasta" ja "Suloinen sana
Kohta". Kokeiluja jatkettiin monena päivänä, useita tunteja päivässä.
Turhaan hän koetti opettaa Miksille uusia säveliä. Mutta niin pian kuin
soitettiin joku kappale, jonka koira oli hovimestarilta oppinut, se oli
mukana. Lopuksi Collins keksi viisi niistä kuudesta laulusta, jotka
koira osasi: "Herra suojaa kuningasta", "Suloinen sana Kohta", "Näytä
tietä, sulopilvi", "Koti, koti armas", "Aalto, vie minut Rioon". Miksi
ei laulanut koskaan "Shenandoahia", koska Collins ja hänen tyttärensä
eivät tunteneet tätä vanhaa merimieslaulua eivätkä siis voineet
houkutella koiraa sitä laulamaan.

"Viisi laulua riittää", Collins sanoi. "Ne tekevät siitä vetonumeron
kaikkialla. Se on oikea kultakaivos. Menisin totisesti itse kiertueelle
sen kanssa, jos olisin nuori ja vapaa lähtemään."



32.


Miksi myytiin Jakob Henderson -nimiselle miehelle kahdestatuhannesta
dollarista. "Saatte sen melkein ilmaiseksi", Collins sanoi. "Ellette
kahden kuukauden kuluttua vaadi siitä vähintään viittätuhatta, en
ymmärrä hituistakaan tällaisia asioita. Se saattaa varjoon teidän
laskevan koiranne, ja lisäksi saatte olla vain katselijana koko
esityksen ajan. Ja ellette vakuuta sitä viidestäkymmenestätuhannesta
dollarista heti kun se tulee kuuluisaksi, olette aivan hölmö. En toivo
muuta, kuin että olisin nuori ja vapaa ja voisin lähteä kiertueelle sen
kanssa."

Henderson osoittautui aivan erilaiseksi kuin Miksin tähänastiset
isännät. Hän oli jonkinlainen "puolueeton" olento. Hän ei ollut hyvä
eikä paha. Hän ei juonut, tupakoinut eikä kiroillut, eikä hän myöskään
käynyt kirkossa eikä kuulunut NMKY:een. Hän oli kasvissyöjä olematta
teosofi, piti elokuvista, joiden tapahtumapaikkoina olivat vieraat
maat, ja vietti suurimman osan joutoaikaansa Swedenborgia lukemalla.
Hänellä ei ollut minkäänlaista luonnetta. Kukaan ei ollut vielä nähnyt
hänen suuttuvan, ja kaikki sanoivat, että hänellä oli Jobin
kärsivällisyys. Poliisit, kaupustelijat ja junailijat häntä
ujostuttivat, mutta hän ei niitä silti pelännyt. Hän ei pelännyt
mitään, yhtä vähän kuin hän ihaili mitään muuta kuin Swedenborgia.
Hänen luonteensa oli yhtä väritön kuin ne vaatteet, joita hän käytti,
tai kuin hänen vaaleanvärinen pystyynkammattu tukkansa tai silmät,
joilla hän katseli maailmaa. Hän ei antanut elämälle mitään eikä
pyytänyt siltä mitään, ja keskellä teatterin hälinää hän vietti erakon
elämää.

Miksi ei pitänyt hänestä eikä vihannut häntä, se vain sieti häntä. He
matkustivat yhdessä halki Yhdysvaltojen eivätkä kertaakaan joutuneet
epäsopuun. Kertaakaan Henderson ei korottanut ääntään Miksille eikä
koira kertaakaan murissut hänelle. He tyytyivät ilman muuta toisiinsa,
koska elämä oli ohjannut heidän tiensä yhteen. Luonnollisesti heidän
välillään ei ollut ystävyyttä. Henderson oli isäntä, Miksi oli
Hendersonin kotieläin. Miksi oli hänelle kuin kuollut kappale, kuten
hän itse oli kuollut kaikelle.

Mutta Jacob Henderson oli oikeudenmukainen ja täsmällinen kunnon mies.
Kerran päivässä, elleivät he olleet loputtomilla matkoillaan, hän
antoi Miksille perusteellisen kylvyn ja kuivasi sen sitten yhtä
perusteellisesti. Hän ei ollut milloinkaan kovakourainen eikä vihainen
sitä pestessään. Miksi ei tiennyt, pitikö siitä pesusta vai eikö. Se
oli ainaista samaa, kuului sen kohtaloon tässä maailmassa, kuten
Hendersonin kohtaloon kuului sen kylvettäminen niin usein.

Miksin työ oli jokseenkin helppoa, mutta yksitoikkoista.
Lukuunottamatta ainaisia matkoja kaupungista kaupunkiin ja kylästä
kylään, se esiintyi seitsemänä iltana viikossa sekä vielä kahdessa
päivänäytöksessä. Esirippu nousi, ja se oli yksin lavalla, joka oli
koristettu niin hienosti kuin sellainen ensiluokan taiteilija voi
vaatia. Henderson seurasi esitystä kulissien takaa. Orkesteri soitti
neljä niistä lauluista, jotka se oli hovimestarilta oppinut, ja Miksi
lauloi ne. Sen hillitty ulvonta oli todellakin laulua. Se ei
milloinkaan laulanut muuta kuin yhden laulun yli ohjelman, ja se oli
"Koti, koti armas". Sitten kun yleisö taputti käsiään ja tömisteli
ilmaistakseen ihastustaan koira-Carusoon, Jakob Henderson astui
näyttämölle, kumarsi ja hymyili ilmeetöntä hymyään, pani oikean kätensä
Miksin niskalle, ja sitten Henderson ja Miksi kumartelivat yhdessä,
ennenkuin esirippu laski.

Ja kuitenkin Miksi oli vanki, elinkautisvanki. Hän sai hyvää ruokaa,
ihania kylpyjä, kylliksi liikuntoa, mutta hetkeäkään se ei ollut vapaa.
Kun he matkustivat, se vietti yönsä ja päivänsä häkissä, joka oli
kuitenkin siksi tilava, että se voi seistä suorana ja kääntyä vaivatta.
Väliin se sai maalaishotelleissa lähteä häkistä ja asua samassa
huoneessa Hendersonin kanssa. Muulloin se sai vapaasti oleskella
teatterin eläinhuoneessa.

Mutta hetkeäkään se ei saanut vapaana juoksennella, häkin tai huoneen
neljän seinän estämättä. Kauniilla ilmalla Henderson otti sen usein
kanssaan iltapäiväkävelylle. Mutta sitä kuljetettiin aina ketjussa. Ja
melkein aina heidän tiensä kulki puistoon, missä Henderson kiinnitti
ketjun penkkiin ja istuutui itse lukemaan Swedenborgia. Muita koiria
juoksi ohitse, leikki keskenään tai tappeli. Jos ne lähestyivät Miksiä
sitä nuuskiakseen ja tehdäkseen tuttavuutta, Henderson keskeytti heti
lukunsa ja ajoi ne pois.

Miksi oli elottoman vartijan elinkautisvanki, ja koko sen elämä
oli harmaata. Sen ärtyisyys kehittyi syvälle juurtuneeksi
surumielisyydeksi. Elämä ja sen vapaus lakkasi sitä viehättämästä. Se
ei katsellut enää ahnain silmin ympäröivää elämää. Elämästä erotettuna
se kävi välinpitämättömäksi elämästä. Se alentui vapaaehtoiseksi
orjaksi, joka söi, kylpi, matkusti häkissä, näytti taitoaan
määräaikoina ja nukkui paljon.

Se oli täynnä ylpeyttä, jalorotuisen olennon ylpeyttä, kuten
pohjoisamerikkalainen intiaani, joka on orjantyössä Länsi-Intian
plantaaseilla ja kuolee murtumattomana ja valittamatta. Miksi alistui
häkkiin ja rautaketjuun, koska sen lihakset ja hampaat eivät niille
mitään voineet. Se teki orjantyönsä ja totteli Jakob Hendersonia, mutta
se ei rakastanut eikä pelännyt herraansa. Se sulkeutui yhä enemmän
itseensä. Se nukkui paljon, mietti paljon ja alistui nurkumatta
yksinäisyyteensä. Jos Henderson olisi osoittanut sille hiukankaan
hellyyttä, se varmaankin olisi heti vastannut, mutta Henderson ei
välittänyt muusta kuin Swedenborgin aivokummituksista ja piti Miksiä
vain raha-ansion välikappaleena.

Väliin sattui vaikeuksia. Miksi mukautui niihin. Talvella matkustaminen
varsinkin oli vaikeata. Silloin se useinkin iltanäytöksen jälkeen sai
maata tuntikausia häkissään työntövaunuilla odottamassa junaa, joka
veisi sen seuraavaan kaupunkiin. Eräänä yönä Minnesotan asemalla kaksi
koiraa paleltui kuoliaaksi työntövaunuissa, aivan Miksin vieressä.
Miksikin oli aivan paleltumaisillaan, ja pakkanen iskeytyi kovasti
lapaan, jota leopardi oli niin pahoin pidellyt. Mutta Miksi oli sitkeä
ja hyvin hoidettu ja selvisi hengissä.

Miksiä kohdeltiin paremmin kuin opetettuja eläimiä yleensä. Eikä se
ymmärtänyt, eikä edes aavistanut, mitä muut eläimet samassa seurueessa
saivat kärsiä. Eräskin kiertue, jossa Miksi kolme kuukautta oli mukana,
oli vihoviimeinen helvetti. Kaikkein karaistuneimmatkin taiteilijat
olivat täynnä inhoa huolimatta siitä, että johtaja Duckworth saavutti
kaikkialla suurenmoisen yleisömenestyksen opetetuilla kissoillaan ja
rotillaan.

"Opetettuja kissoja!" matki pieni hieno polkupyöräilijä Pearl La
Pearle. "Pehmitettyjä kissoja, sellaisia ne juuri ovat. Ne ovat kaikki
niin menettäneet kissanluontonsa, että ne paremminkin muistuttavat
rottia. Älkää väittäkö vastaan, minä tiedän sen."

"Opetettuja rottia!" pauhasi Manuel Fonceca, käärmeihminen, hotelli
Annandalen ravintolassa, kieltäydyttyään juomasta yhdessä Duckworthin
kanssa. "Huumattuja rottia, sanon minä. Minkä tähden ne eivät hyppää
alas nuoralta, kun ne kömpivät sitä pitkin kissa edessä ja toinen
takana? Ne huumataan aluksi, kun niitä ruvetaan opettamaan, ja sitten
ne saavat olla nälissään, jotta voitaisiin säästää huumausainetta. Ne
eivät saa milloinkaan ruokaa kunnolla. Älkää väittäkö vastaan, minä
tiedän kyllä. Minkä tähden muuten menisi neljä-, viisikymmentä rottaa
viikossa? Minä tiedän, minkälaisia lähetyksiä hän saa rautateitse, kun
hän ei saa niitä maaseudulta ostaa."

"Herra Jumala!" siunaili rouva Merle Merryweather,
hanuritaituri, joka lavalla näytti kuusitoistavuotiaalta, vaikka hän
yksityiselämässään, lastenlastensa ympäröimänä, tunnusti olevansa
neljäkymmentäkahdeksanvuotias. "En voi käsittää, kuinka yleisö sillä
tavoin antaa huiputtaa itseään. Näin sen itse eilen. Kolmestakymmenestä
rotasta seitsemän -- kuoli nälkään. Hän ei anna niille milloinkaan
ruokaa. Ne ovat kuolemaisillaan, nälkään kuolemaisillaan, kun ne
kömpivät nuoralla. Siksi ne ryömivät niin hitaasti. Jos niillä olisi
hiukkasen juustoa ja leipää vatsassaan, ne hyppäisivät korkealle ja
juosta vilistäisivät kissoja pakoon. Ne ovat kuolemaisillaan,
kuolemaisillaan siinä nuoralla, ja ne koettavat päästä pakoon, aivan
niinkuin kuoleva ihminen ryömisi pakoon tiikeriä, joka uhkaisi sen
syödä. Ja siinä istuu tyhmän tyhmä yleisö ja paukuttelee käsiään kuin
hyvällekin näytelmälle!"

Mutta yleisö!

"Mitä ihania tuloksia eläinten hellä kohtelu saakaan aikaan!" puhui
eräs pappi. "Niille voi sillä tavoin opettaa ihmisrakkauttakin. Kissa
ja rotta ovat olleet vihollisia aina maailman luomisesta alkaen. Mutta
tänä iltana me olemme nähneet niiden suorittavan suurenmoisia esityksiä
yhdessä, eikä ainoakaan kissa yrittänyt koskea rottiin, eikä ainoakaan
rotta pelännyt kissoja. Inhimillinen lempeys. Mikä voima se onkaan!"

"Leijona ja lampaat", sanoi eräs toinen. "Tiedämmehän, että kun
tuhatvuotinen valtakunta tulee, niin leijona ja lammas käyvät yhdessä
laitumella, vierekkäin, ystäväiseni, aivan vierekkäin. Tämä on
esimakua, ennustus, ajastaan edellä olevien ihmisten suuri saavutus.
Kissat ja rotat! Ajattelehan. Se on epäämätön todistus hyvyyden
voimasta. Hankin heti omille lapsilleni eläimiä, joiden kanssa ne
saavat leikkiä. Ne saavat aikaisin oppia hyvyyttä, hyvyyttä koiria,
kissoja ja vieläpä rottiakin kohtaan ja pientä suloista vihreävarpusta
kohtaan, joka sirkuttelee häkissään."

"Mutta", virkkoi hänen ystäväisensä, "etkö muista kuinka Blake sanoo:

    'Jokaisen häkkilintusen
    vuoks' itkee taivaan enkelit.'"

"Niin kyllä, mutta ei suinkaan silloin, kun sitä kohdellaan todella
hyvin, ystäväiseni. Ostan heti muutamia kaniineja ja pari
kanarialintua, ja minkälaisia koiria hankimmekaan niiden pienten
enkelien leikkitovereiksi, ystäväiseni?"

Ja ystäväinen katsoi tuota miestä, jolla oli niin varma ja
hivelevä tieto omasta hyvyydestään, ja hän näki itsensä pienenä
maalaiskansakoulun opettajattarena, joka lordi Byronia ihaillen ja
omasta runoilijamaineesta uneksien oli muuttanut kaupunkiin ja
erehtynyt menemään naimisiin tuon karkean, runottoman liikemiehen
kanssa, joka nautti nähdessään kissojen ja rottien kävelevän samalla
nuoralla suloisessa sovussa ja oli onnellisen tietämätön siitä, että
hänellä oli häkissään vihervarpunen, jonka kohtaloa taivaan enkelit
itkivät.

"Ei riitä, että rottia niin rääkätään", sanoi rouva Merle Merryweather.
"Mutta ajatelkaa, kuinka hän kiusaa kissoja. Häneltä on kuollut kolme
kahden viikon aikana, sen tiedän varmasti. Ne ovat vain katukissoja,
mutta tuntohan niissäkin on. Se nyrkkeily niihin varsinkin ottaa."

Nyrkkeily, johon yleisö erikoisesti oli ihastunut, oli Duckworthin
viimeinen numero. Kaksi kissaa, pienet nyrkkeily-kintaat käpälissä,
asetettiin pöydälle suorittamaan pieni ottelu kaikessa sovussa. Ne
kissat, jotka esiintyivät yhdessä rottien kanssa, olivat tietysti liian
velttoja tähän tarkoitukseen. Hän käytti sentähden kahta äskentullutta
kissaa, joilla oli vielä tarmoa ja sisua ... kunnes ne kadottivat sekä
tarmonsa että sisunsa, sairastuivat ja kuolivat. Yleisöä huvitti
tavattomasti tämä nelijalkaisten olentojen kaksintaistelu. Ne
muistuttivat niin hullunkurisella tavalla kaksijalkaista valtiastaan.
Mutta kissoilla ei suinkaan ollut hauskaa. Ne ärsytettiin aina oikeaan
tappeluun keskenään näyttämön ulkopuolella, juuri ennenkuin ne tuotiin
sisälle. Nyrkkeilyiskuihinsa ne purkivat sitten vihansa, tuskansa,
hämmästyksensä ja pelkonsa. Ja kintaat putosivat niiden käpälistä, niin
että ne repivät ja kynsivät toisiaan kuin raivottaret ja purivat niin,
että karvat pölisivät, kun esirippu laski. Katsojista tämä
"leikkitaistelu" oli näytöksen huippukohta, ja kun esirippu naurun ja
kättentaputusten raikuessa uudelleen kohosi, nähtiin Duckworthin ja
erään apulaisen kuivaavan nyrkkeilijöitä käsiliinalla.

Mutta kissat olivat aina niin revittyjä, etteivät haavat milloinkaan
menneet umpeen, vaan tulehtuivat ja märkivät, kunnes eläinpoloiset
olivat yhtenä ajoksena. Väliin ne kuolivat, tai kun ne olivat tulleet
niin surkean veltoiksi, etteivät ne olisi viitsineet käydä rotankaan
kimppuun, ne pantiin nuoralle yhdessä huumattujen ja nälistyneiden
rottien kanssa, jotka olivat liian lähellä kuolemaa jaksaakseen juosta
pakoon. Ja, kuten rouva Merle Merryweather sanoi, tyhmän tyhmä yleisö
oli haltioissaan ja paukutti käsiään luullen nähneensä kauniin ja
opettavaisen näytelmän!

Iso simpanssi, joka kerran oli Miksin kanssa samalla kiertueella, ei
tahtonut antaa pukea päälleen. Kuten hevonen vikuroi satuloitaessa,
mutta ei siitä sen enempää välitä, kun satula kerran on selässä, niin
iso simpanssikin vastusteli, kun tahdottiin pukea vaatteet sen ylle.
Mutta kun se oli puettu, se meni kiltisti lavalle ja suoritti
tehtävänsä. Vaikeus oli pukemisessa. Omistajan ja kahden
näyttämöapulaisen täytyi sitoa se seinässä olevaan renkaaseen ja pitää
sitä kurkusta kiinni, huolimatta siitä, että omistaja oli aikoja sitten
antanut katkaista sen etuhampaat.

Kaiken tämän julmuuden Miksi näki sitä sen enempää ajattelematta. Se
luuli, että elämä oli sellaista, se alistui siihen, kuten se hyväksyi
valon ja pimeyden, purevan pakkasen ja salaperäisen _jossakin
muualla_ -maailman, jonka se näki unissaan ja laulaessaan, ja yhtä
salaperäisen _tyhjyyden_ maailman, jonne Meringen plantaasi ja
laivat ja valtameri ja ihmiset ja hovimestari olivat kadonneet.



33.


Kaksi vuotta Miksi lauloi Yhdysvalloissa tuottaen kunniaa itselleen ja
suuret tulot Jakob Hendersonille. Milloinkaan ei pidetty lomaa. Miksin
menestys oli niin suuri, että Henderson vastasi kieltävästi
mairitteleviin tarjouksiin matkustaa yli Atlantin näyttelemään sitä
Euroopassa. Mutta sitten Miksi sai lomaa, kun Henderson sairastui
Chicagossa lavantautiin.

Siitä tuli kahden kuukauden loma, jonka Miksi sai viettää Mulcachyn
Eläinkodissa. Sitä kohdeltiin hyvin, mutta se oli yhä vanki. Mulcachy,
joka oli Harris Collinsin etevimpiä oppilaita, oli alkanut kilpailla
opettajansa kanssa ja avannut Chicagossa liikkeen, jossa hän noudatti
samaa ankaraa puhtautta, huolellista terveydenhoitoa ja tieteellistä
julmuutta. Miksi sai osansa vain erinomaisesta ruoasta ja puhtaudesta,
mutta yksinäiseltä ja synkältä vangilta ei jäänyt huomaamatta
kärsimykset ja se ainainen pelko, jossa sen tovereita, toisia eläimiä,
opetettiin ihmisten huviksi.

Mulcachy oli keksinyt omat viisaat oppilauseensa, joita hän alituiseen
heitteli ympärilleen. Hän sanoi muun muassa:

"Voitte olla varmat siitä, että ellei tuska vaikuta eläimeen, sitä ei
voi opettaa. Tuska on ainoa opettaja."

"Kuten villistä hevosesta on otettava sen itsepäisyys, on leijonalta
otettava sen verenhimo."

"Eläimiä ei voi opettaa höyhenviuhkalla. Mitä paksumpi kallo, sitä
paksumpi patukka."

"Aina on tietysti olemassa vastasyitä, mutta parasta on vaientaa ne
patukalla."

"Hellyyttä kesyttäjän ja eläimen välillä! Se voi olla tarpeen
haastattelijain silmien lumeeksi. Ainoa 'hellyys', minkä minä hyväksyn,
saadaan aikaan tukevalla raudoitetulla patukalla."

"Tietysti ne voi saada syömään kädestä. Mutta varokaa, etteivät ne pure
kättä poikki. Tyhjä laukaus suoraan sieraimiin hiukkasta aikaisemmin on
minun tietääkseni paras varokeino."

Oli päiviä, jolloin koko ilma oli täynnä areenalta tulevia vihan ja
tuskan huutoja ja vaikerrusta, niin että kaikki häkeissä olevat eläimet
kiihtyivät ja kävivät levottomiksi. Koska Mulcachy aina kehui
selviävänsä kaikkein vaikeimminkin opetettavista eläimistä, hän sai
aina vaikeimmat tapaukset osalleen. Hänen kerrottiin onnistuvan siinä,
missä muut epäonnistuivat, ja pelkäämättömänä, kylmäverisenä ja
viekkaana hän piti huolen siitä, ettei hänen maineensa päässyt
kalpenemaan. Ei ollut mitään, mihin hän ei olisi uskaltanut ryhtyä, ja
kun hän heitti jonkun eläimen, ei siitä ollut enää mitään toivoa.
Silloin se joutui häkkivangiksi ja sai alati matkustaa edestakaisin,
kunnes se katkeroitui koko ihmismaailmalle ja ärjyi ilmoille vihansa
synnyttäen selkääkarmivan pelon maksavissa katsojissa.

Niiden kolmen kuukauden aikana, jotka Miksi vietti Mulcachyn
Eläinkodissa, sattui kaksi erittäin vaikeaa tapausta. Tietysti kuului
tavallisen kesytysrääkkäyksen jokapäiväinen laulu taukoamattomana
työtuntien ajan. Siellä saattoi olla "kesyjä" karhuja ja leijonia ja
tiikereitä, jotka saatiin sävyisiksi väkivallalla, ja elefantteja,
jotka nostokurkien ja harppuunoiden avulla pakotettiin seisomaan
päällään tai lyömään rumpua. Mutta ne kaksi erikoista tapausta veivät
rohkeuden kaikilta eläimiltä, jotka olivat kuulemassa. Ne tunsivat
samaa kuin ihmisten täytyisi tuntea helvetin esikartanoissa
kuunnellessaan, kuinka heidän tovereitaan, jotka ovat ennen heitä
joutuneet kidutuskammioon, elävältä nyljetään.

Toinen uhri oli iso intialainen tiikeri. Se oli syntynyt vapaana
viidakoissa, elänyt vapaana kaiken ikänsä, ja lannistumaton rohkeus oli
tehnyt siitä kaikkien elävien olentojen, myös kaikkien tiikerien,
valtiaan. Mutta lopulta sen oli käynyt huonosti. Satimesta se oli
joutunut ahtaaseen häkkiin, elefantin selässä, rautatiellä ja
höyrylaivassa se oli saanut matkustaa, aina vain samassa ahtaassa
häkissä yli maiden ja merien se oli tullut Mulcachyn Eläinkotiin.
Ostelijat olivat sitä tarkastaneet, mutta kukaan ei tohtinut sitä
ostaa. Mutta Mulcachy ei sitä säikähtänyt. Hänen oma taisteluhaluinen
verensä kuohahti kuumasti hänen katsellessaan juovikasta, juhlallisen
komeaa kissaa. Eläin hänessä ärtyi taistelun ja voiton halusta. Ja iso
tiikeri ja kaikki muut eläimet saivat kestää kaksiviikkoisen helvetin,
ennenkuin se oppi ensimmäisen läksynsä.

Se oli kastettu Beniksi, ja se oli tullut perille masentumattomana ja
leppymättömänä, vaikka melkein halvautuneena oltuaan kahdeksan viikkoa
liikkumattomana ahtaassa häkissä. Mulcachy olisi heti ryhtynyt työhön,
mutta kaksi viikkoa meni hukkaan siitä syystä, että hän oli mennyt
naimisiin ja pidättänyt ne itselleen kuherrusajaksi. Sillä välin Ben
oli isossa sementistä ja raudasta rakennetussa häkissä oppinut jälleen
käyttämään lihaksiaan ja yhä kiihdyttänyt vihaansa noita kaksijalkaisia
olentoja kohtaan, jotka olivat sen rinnalla heikkoja raukkoja, mutta
olivat kavaluudellaan tehneet sen avuttomaksi vangiksi.

Sinä aamupäivänä, jolloin helvetti sille aukeni, se oli valmis ottamaan
vastaan jokaisen, joka tohtisi tulla. Ne tulivat aseistettuina
oppilauseilla, suopungeilla ja rautaisilla väkätangoilla. Viisi niistä
heitti suopunkinsa sen häkkiin. Se murisi ja koetti iskeä köysiä, ja
kymmenen minuutin ajan se oli mahtava, hillitön, villi olento, jolta ei
puuttunut muuta kuin noiden kaksijalkaisten olentojen äly ja
kärsivällisyys. Sitten se kävi kärsimättömäksi ja enempää välittämättä
elottomista köysistä se pysähtyi ja sähisi ihmisille, toinen takajalka
suopunkiin kiedottuna. Seuraavassa silmänräpäyksessä viekas
rautahaarukan isku työnsi köyden ylemmäksi sen säärelle, silmukka
kiristettiin, ja se vihavoitti sen ihoa ja ylpeyttä. Se hyppi, se
ärjyi, se oli kiukusta hullu. Se riuhtoi ja kiskoi niin, että nuora
repi nahan rikki pitelevien miesten käsistä. Mutta yhä ne vain
heittelivät silmukoitaan häkkiin ja nykäisivät ne jälleen takaisin,
kunnes samanlainen paula oli, ennenkuin se arvasikaan, kiertynyt sen
toisen etujalan ympärille. Mitä se äsken oli tehnyt, se ei ollut vielä
mitään verrattuna siihen, mitä se nyt teki. Mutta se oli tyhmä ja
kärsimätön, miehet olivat viisaita ja hätäilemättömiä, ja kolmas jalka
ja neljäskin jalka joutui lopulta silmukkaan, niin että se, monen
miehen kiskoessa köysistä, vedettiin häpeällisesti kyljelleen ja pitkin
häkin lattiaa ristikon luo, ja siitä sen neljä jalkaa vedettiin
häpeällisesti läpi ristikon toiselle puolen -- se oli kadottanut
hirveiden hampaiden jälkeen parhaat aseensa.

Sitten uskalsi pieni ihmispahanen, Mulcachy itse, röyhkeästi astua
häkkiin ja lähestyä sitä. Se tahtoi heittäytyä hänen päälleen, mutta
sitä pidättivät nuo neljä jalkaa, joita se ei saanut vedetyksi ristikon
läpi. Ja Mulcachy laskeutui polvilleen sen viereen -- uskalsi tehdä sen
-- ja heitti viidennen silmukan sen pään yli kaulan ympäri. Sitten sen
pää vedettiin lattiaan, yhtä avuttomaksi kuin äsken jalat. Sitten
Mulcachy pani kätensä sen päälaelle, sen korville, sen kuonolle, tuuman
päähän sen hampaista, eikä se voinut tehdä muuta kuin murista ja karjua
ja haukkoa ilmaa, kun silmukka uhkasi kuristaa sen.

Vavisten -- ei pelosta, vaan raivosta -- Ben sai kestää vielä sen, että
sen kaulaan sidottiin leveä nahkaremmi, johon oli kiinnitetty hyvin
paksu ja pitkä köysi. Sitten kun Mulcachy oli poistunut häkistä,
irrotettiin silmukat sen jaloista ja kaulasta varovasti, yksi
kerrallaan. Tämän kuulumattoman häväistyksen jälkeen se oli jälleen
vapaa -- häkissään. Se nousi, veti henkeä ja karjui ilmoille raivonsa.
Se tavoitteli käpälällään köyttä, joka sitä hermostutti, koetti repiä
ahtaan nahkaremmin kaulastaan, kaatui, kieri maassa, hermostui yhä
enemmän nuoran kosketuksesta ja tyhjensi voimansa tuloksettomaan
kamppailuun tuota elotonta esinettä vastaan. Niin lannistetaan
tiikereitä.

Perin uupuneena omasta raivostaan se lopulta laskeutui pitkälleen
keskelle lattiaa, heilutti häntäänsä, suitsutti vihaa silmistään ja
tyytyi viimein tuohon kaulaa kiristävään esineeseen huomattuaan, ettei
pääsisi siitä.

Sen hämmästykseksi -- mikäli sellainen tunne sisältyy tiikerin
sieluntoimintaan -- avattiin sen häkin takaovi ja jätettiin auki. Ei
yhtään ihmistä eikä minkäänlaista uhkaavaa vaaraa ollut näkyvissä,
mutta sen epäluulo kasvoi. Näiden ihmiseläinten luona sattui aina
sellaista, mitä se ei voinut aavistaa eikä jaksanut ymmärtää. Se jäi
paikoilleen, mutta takaapäin, häkin rautaristikon läpi, tunkeutui
huutoa ja melua, piiskaniskuja ja pitkien rautahaarukoiden kipeitä
pistoja. Vetäen nuoraa perässään, aikomatta paeta, mutta toivoen vain
pääsevänsä noista kiusanhengistä se juoksi käytävään maahan muurattujen
häkkien taa. Käytävä oli tyhjä ja pimeä, mutta kauempana se näki valoa.
Pitkin loikkauksin ja karjahdellen se syöksyi valoa kohti ja sai muissa
häkeissä nousemaan helvetillisen ulvonnan ja rähinän.

Häikäistynä se syöksyi valoon ja kyyristyi maahan pitkää häntäänsä
huitoen. Se oli vain toisessa vielä isommassa häkissä, hyvin isossa
häkissä, laajalla, kirkkaasti valaistulla areenalla, jota joka puolelta
reunustivat häkit. Areena oli melkein tyhjä, mutta kattoparruista
riippui alas nostokurki ja köysiä ja seitsemän paksua rautaketjua,
jotka heti saivat sen karjumaan epäluulosta.

Puolisen tuntia se kierteli areenalla, joka oli laajin -- mutta
kuitenkin suljettu -- alue, missä se kymmenviikkoisen vankeutensa
aikana oli ollut. Ha'alla varustettu rautatanko vetäisi sitten maata
laahaavan nuoran silmukkana ulkopuolella olevien miesten luo. Kymmenen
miestä tarttui heti siihen, ja tiikeri olisi hyökännyt heitä kohti
ristikon luo, ellei Mulcachy samassa olisi toiselta puolelta astunut
areenalle. Miehen ja Benin välillä ei ollut ristikkoa, ja Ben ryhtyi
hyökkäykseen. Mutta samassa se epäröi, sillä tuo pieni miespahanen sen
edessä ei lähtenyt pakoon eikä kyyristynyt maahan, vaan seisoi
paikoillaan ja odotti sitä.

Ben ei päässyt milloinkaan hänen kimppuunsa. Pahaa aavistaen se
hillitsi hyppynsä, ryömi eteenpäin häntäänsä pieksäen ja tarkasteli
miestä, joka tuntui olevan niin helppo saalis. Mulcachylla oli
pitkäsiimainen piiska ja terävä rautahaarukka. Vyössä, joka oli täynnä
paukkupatruunoita, oli revolveri.

Ben kyyristyi yhä alemmaksi ja ryömi hitaasti miestä kohti aivan kuin
kissa, joka vaanii hiirtä. Kun se taas pysähtyi sopivan välimatkan
päähän ja jännittäytyi hyppäämään, se käänsi päätään ja katsahti
miehiin, jotka olivat sen selän takana, ristikon ulkopuolella. Se oli
unohtanut kaulaansa sidotun nuoran, jonka pää oli niiden käsissä.

"Nyt on parasta, että olet kiltti, poikaseni", sanoi Mulcachy sille
pehmeällä, hyväilevällä äänellä, ja samassa hän astui askeleen
lähemmäksi pitäen rautahaarukkaa edessään.

Tämä ärsytti vielä enemmän isoa, kuninkaallista eläintä. Se päästi
kumean murinan, luimisti korviaan ja lensi ilmaan käpälät
jännittyneinä, hirmuiset kynnet paljastuneina ja häntä suorana kuin
keppi. Mies ei paennut eikä kyyristynytkään, mutta tiikeri ei saanut
häntä saaliikseen. Kun se oli korkeimmillaan ilmassa, teki nuora tenän,
ja se heitti kuperkeikan ja putosi kyljelleen lattialle.

Ennenkuin tiikeri ennätti nousta, oli Mulcachy sen kimpussa ja huusi
pienelle katselijajoukolleen: "Nyt me otamme luonnon siltä!" Ja hän löi
sitä piiskanvarrella kuonoon ja pisteli sitä rautahaarukalla kylkeen.
Hän antoi iskujen ja lyöntien sadella eläimen kaikkein arimpiin
kohtiin. Ben valmistautui joka hetki kostamaan, mutta kymmenen
köydessäolevaa miestä veti sen aina alas, ja joka kerta kun se muksahti
kyljelleen maahan, Mulcachy löi, iski ja pisteli. Se koski hirveästi,
etenkin arkaan kuonoon. Ja olento, joka tuotti sille tuon tuskan, oli
yhtä villi ja pelottava kuin sekin, niin, vielä pelottavampikin, koska
hän oli älykkäämpi. Aivan turtuneena tuskasta, kauhistuneena omasta
kykenemättömyydestään kostamaan miehelle, joka tuskan tuotti, Ben
kadotti kaiken rohkeutensa. Se turvautui häpeälliseen pakoon
välttääkseen tuota pientä kaksijalkaista olentoa, joka oli pelottavampi
kuin se itse -- ja se oli kuitenkin täysikasvuinen bengalilainen
kuningastiikeri. Se ponnahti korkealle ilmaan pelosta, se juoksi
edestakaisin pää alhaalla välttääkseen tuota tuskien sadetta. Se
hyökkäili areenan seiniäkin vastaan, hyppi pystyyn ja koetti turhaan
kaataa sileitä, pystysuoria rautapylväitä.

Mulcachy seurasi sitä kuin koston henki ja pisti ja löi mutisten
hampaitten välistä: "Vai tahdot sinä tapella? Sen minä kyllä sinulle
opetan. Tästä saat! Ja tästä! Ja tästä!"

"Nyt olen saanut sen pelkäämään itseäni, ja loppu käy kuin leikki", hän
selitti ja pysähtyi hengähtämään läähättäen väsymyksestä. Iso tiikeri
kyyristyi maahan ja ryömi väristen taaksepäin kauemmaksi hänestä
areenan ristikon luo. "Nyt, hyvät ystävät, pidämme viiden minuutin
tauon hengähtääksemme."

Mulcachy laski alas yhden rautapylväistä ja kiinnitti sen paikoilleen
lattiaan valmistautuen opettamaan tiikerille sen ensimmäistä temppua.
Viidakossa syntynyt ja kasvanut Ben oli opetettava istumaan tuolilla
hullunkurisesti ja samalla surullisesti jäljitellen ihmistä. Mutta
Mulcachy ei ollut vielä aivan valmis. Ensimmäinen opetus -- tiikerin
pelottaminen -- oli toistettava, jotta se paremmin painuisi mieleen.

Hän meni niin lähelle kuin uskalsi ja sivalsi Beniä ruoskalla kuonoon.
Hän teki sen uudelleen. Hän toisti sen parikymmentä kertaa. Minne Ben
käänsikin päänsä, se tunsi ruoskan siiman purevan pahoinpideltyä
kuonoaan, sillä Mulcachy oli yhtä kätevä ruoskan käyttäjä kuin taitava
tallimestari, ja siima osui erehtymättä Benin kuonoon.

Kun tuska kävi aivan sietämättömäksi, tiikeri hyppäsi, mutta kymmenen
vahvaa miestä, jotka pitivät köyttä, vetivät sen aina takaisin. Viimein
sammui viha, hurjuus ja hävittämisraivo tiikerin kiihtyneissä aivoissa,
ja se tunsi vain pelkoa, vain pelkoa, ei mitään muuta kuin pelkoa,
rajatonta, häpeällistä pelkoa tuota ihmiskääpiötä kohtaan, joka kiusasi
sitä sellaisella tuskalla.

Sitten alettiin harjoittaa ensimmäistä temppua. Mulcachy koputti
kovasti tuolia ruoskanvarrella kääntääkseen eläimen huomion siihen,
sitten hän lyödä huitaisi tiikeriä kuonolle. Samassa eräs apulainen
pisti sitä ristikon takaa rautapiikillä kylkeen ajaakseen sen tuoliin
päin. Tiikeri ryömi eteenpäin, mutta peräytyi sitten taas ristikkoa
kohti. Jälleen lyönti tuoliin, sivallus kuonolle, pisto kylkeen, ja
tuska pakotti eläimen lähestymään tuolia. Tätä jatkui taukoamatta
neljännestunti, puoli tuntia, tunti, sillä ihmiseläimet olivat
kärsivällisiä kuin jumalat, ja se oli vain villi viidakkoeläin. Niin
lannistetaan tiikereitä. Eläin, jonka täytyy julkisesti esiintyä, on
masennettava. Jotakin todella _särkyy_ villissä eläimessä,
ennenkuin se alistuu tekemään temppuja maksavan yleisön huviksi.

Mulcachy käski erään apulaisensa areenalle. Koska tiikeriä ei voitu
suoraan pakottaa istumaan tuolille, täytyi käyttää muita keinoja. Benin
kaulassa oleva nuora pujotettiin ylös rautatankojen lomiin ja
kiedottiin nostokurjen telalle. Mulcachy antoi merkin, ja kaikki
kymmenen miestä alkoivat vetää. Sähisten, puoleksi tukehtuneena,
mielettömäksi säikähtyneenä tämän uuden häväisyn vuoksi, Ben kiskottiin
hitaasti ylös maasta, kunnes se, roikkuen ilmassa kuin pahantekijä
hirsipuussa tunsi hengityksensä salpautuvan. Se vääntelehti ja
kiemurteli; niin voimakkaat ja notkeat olivat sen lihakset, että se
kiersi ruumiinsa melkein solmulle.

Nostokurjen tela siirtyi katossa kiskoja pitkin ja eläin voitiin nyt
hännästä kiskomalla kuljettaa tuolin yläpuolelle. Sen avuton ruumis
seurasi häntää, ja Mulcachyn yhä "kutkuttaessa" sen kylkiluita
haarukallaan päästettiin nuora äkkiä irti ja Ben istui huumautuneena
tuolissa. Samassa kun se loikkasi alas tuolilta, se sai iskun
kuonolleen paksusta piiskanvarresta ja tyhjä laukaus ammuttiin suoraan
sen sieraimiin. Sen mieletön pelko ja tuska moninkertaistui. Se tahtoi
paeta, mutta silloin Mulcachy huusi: "Kiskokaa se ylös!" -- ja se
kohosi jälleen verkalleen ilmaan, riippui kaulastaan, ja oli
tukehtumaisillaan.

Se kiskottiin taas hännästä tuolin luo, sitä pisteltiin yhtämittaa
rintaan ja se pudotettiin alas sellaisella vauhdilla, että se heitti
kuperkeikan ilmassa ja lensi tuolin yli. Se tuntui lopultakin
tukehtuneen pudotessaan.

Sen silmät tuijottivat mielettömän tylsinä. Se läähätti kamalasti, ja
sen pää heilui velttona edestakaisin. Sen suusta pursui vaahtoa ja
kuonosta valui verta.

"Nostakaa!" huusi Mulcachy.

Ben kiskottiin jälleen ilmaan. Se potki hurjasti, kun kuristava
kaulanauha salpasi siltä hengen. Se vastusteli niin voimakkaasti, että
se kiisi edestakaisin areenalla, ennenkuin takajalat irtaantuivat
maasta, ja sitten se kieppui ilmassa kuin heiluri. Se laskettiin tuolin
kohdalla alas, ja pienen murto-osan sekunnista se istui siinä kuin
ihminen. Sitten se päästi kamalan äänen ja loikkasi alas.

Se ei ollut ulvomista, ei murinaa eikä karjumista, vaan oikea huuto,
aivan kuin jotakin olisi särkynyt siinä. Se oli vain jonkun tuuman
päässä Mulcachysta, ja tyhjä laukaus pamahti sen toiseen sieraimeen, ja
samassa miehet kiskaisivat nuorasta sen takaisin sellaisella vauhdilla,
että olivat taittaa siltä niskat.

Tällä kerralla se vedettiin nopeasti ylös ja se putosi tuolille kuin
tyhjä säkki, se vajosi vajoamistaan, kunnes se taipui keskiruumiin
kohdalta ison keltaisenruskean pään riippuessa hervottomana, ja eläin
vaipui tiedottomana lattialle. Sen kieli riippui suusta mustana ja
paksuna. Kun vettä kaadettiin sangoittain sen päälle, se murahteli ja
valitteli. Ja niin päättyi ensimmäinen oppitunti.

"Tämä käy hyvin", toisi Mulcachy joka päivä, kun opetusta jatkettiin.
"Kärsivällisyydellä ja väsymättömällä työllä se kyllä käy. Olen saanut
sen masennetuksi. Se pelkää minua. Nyt tarvitaan vain aikaa, ja aika
lisää tuollaisen eläimen arvoa."

Ei vielä ensimmäisenä päivänä eikä toisena tai kolmantenakaan Ben
murtunut. Mutta kahden viikon kuluttua se oli voitettu.

Tuli päivä, jona Mulcachy löi piiskallaan tuoliin, apulainen pisteli
ristikon takaa rautahaarukallaan Ben-parkaa kylkeen ja kuningastiikeri,
hyvin vähän kuninkaallisena, hiipien kuin piesty kissa, hurjan pelon
vallassa, tassutteli tuolin luo ja istuutui sille kuin ihminen. Nyt se
oli "kesytetty" tiikeri. Tuo surullinen ja kamala ihmisen liikkeiden
matkiminen on yleisöstä ollut -- ja on yhä vieläkin -- kovin
"opettavaista".

Toinen tapaus -- Elias oli vaikeampi ja yksi niitä harvoja kokeita,
joissa Mulcachy epäonnistui, mutta kaikki myönsivät, ettei toisin olisi
voinut käydä. Elias oli mahtava alaskalainen karhuhirviö, joka oli
hyväntuulinen ja omalla tavallaan lystikäskin. Mutta sillä oli oma
tahtonsa, ja se tahto oli yhtä jykevä kuin se ruumis. Se voitiin
houkutella tekemään kaikenlaisia pikku kujeita, mutta se ei antanut
pakottaa itseään mihinkään. Eikä eläinnäytännöissä, joissa kaiken
täytyy käydä kellon tarkkuudella, ole aikaa houkutteluihin. Eläimen
täytyy tehdä temppunsa ja tehdä se heti. Yleisöllä ei ole
kärsivällisyyttä odottaa, kun kesyttäjä koettaa suostutella hidasta tai
vastahakoista eläintä tekemään sen, minkä näkemisestä yleisö on
maksanut.

Eliasta alettiin siis harjoittaa väkivallalla. Mutta ensimmäinen
opetustunti jäi viimeiseksi, eikä karhu ennättänyt päästä edes
areenalle, sillä opetus aloitettiin sen omassa häkissä.

Se sidottiin kuten pedot tavallisesti, kaikki neljä jalkaa vedettiin
ristikon läpi ja pää kiskottiin "kurenauhalla" alas lattiaan, ja sitten
se sai "käsihoitoa". Kaikki isot kynnet leikattiin lihaa myöten. Sen
tekivät miehet häkin ulkopuolella. Sitten Mulcachy pani häkissä renkaan
sen kuonoon. Ja se oli helpommin sanottu kuin tehty. Mulcachy pisti
jonkin kojeen ison karhun toiseen sieraimeen ja leikkasi nenän
väliseinämästä pyöreän lihapalan. Mulcachy oli tottunut käsittelemään
karhuja. Saadakseen villin karhun tottelemaan tuli iskeä johonkin hyvin
arkaan kohtaan sen ruumiissa. Silmät, kuono ja korvat ovat helpoimmin
saavutettavat arat kohdat, ja kun silmistä ei voi olla puhetta, ovat
kuono ja korvat ainoat, mihin voi tarttua.

Reikään Mulcachy pisti heti metallirenkaan. Tähän renkaaseen hän
kiinnitti köyden. Nyt oli karhun kohtalo määrätty. Niin kauan kuin se
eläisi, se olisi kuonorenkaansa orja.

Elias päästettiin silmukoista ja laskettiin irralleen häkissä, jotta se
saisi totuttautua renkaaseen. Se kohosi takajaloilleen, murisi ja alkoi
voimakkaalla etukäpälällään tutkia rengasta. Se ei ollut leikkikalu. Se
poltti kuin tuli sen kuonoa. Ja karhu iski sitä etukäpälillään, aivan
niin kuin se olisi iskenyt pistäviä mehiläisiä niiden pesän
ryöstettyään. Se nykäisi pois renkaan, repi sen irti kuonon seinämästä
ja muutti pyöreän reiän kihelmöiväksi, ammottavaksi haavaksi.

Mulcachy kirosi. "Nyt se saa tuntea, mitä helvetti on!" Silmukat
tulivat jälleen käytäntöön. Taas Elias makasi avuttomana ristikon luona
ja sai uuden reiän kuonoonsa. Nyt se iskettiin toiseen sieraimeen. Ja
sitten se sai tuntea, millainen helvetti on. Kuten äsken, se repi
nytkin renkaan pois heti, kun pääsi irti.

Mulcachy oli hyvin loukkaantunut. "Ei, kuulehan nyt, tule toki
järkiisi", hän sanoi. Ja "järkiinsä" hän koetti saada karhun pistämällä
renkaan molempien sieraimien läpi, ylempää, väliruston läpi. Mutta
Elias oli mahdoton. Sillä ei ollut, kuten Benillä, sielussaan mitään,
mikä olisi ollut kyllin heikkoa tai arkaa tai ylpeää murtuakseen.
Samassa kun se pääsi vapaaksi, se kiskasi renkaan, niin että puolet
kuonoa seurasi mukana. Mulcachy pisti renkaan Eliaan oikean korvan
läpi. Elias repi korvan siekaleiksi. Mulcachy lävisti sen vasemman
korvan. Karhu repi senkin. Silloin Mulcachy hellitti. Hänen täytyi. Ja
hän puheli valitellen: "Olemme voitetut. Siinä ei ole enää mitään mihin
tarttua."

Kun Elias sitten oli tuomittu "häkkieläimeksi" koko iäkseen, murisi
Mulcachy:

"En ole milloinkaan nähnyt noin hillitöntä eläintä. En päässyt
kerrassaan mihinkään sen kanssa. En saanut sitä edes nuoraan."



34.


Tämä sattui Orpheum-teatterissa Oaklandissa, Kaliforniassa. Harley
Kennan etsi hattuaan tuolin alta, kun hänen vaimonsa sanoi:

"Ei vielä ole väliaika. Yksi numero on jäljellä."

"Opetettuja koiria", Kennan vastasi, ja se riitti selitykseksi, sillä
hänellä oli tapana poistua katsomosta, kun opetetut eläimet
esiintyivät.

Villa Kennan silmäsi ohjelmaansa.

"Niin", hän sanoi, mutta lisäsi sitten: "Se on laulava koira. Ja
huomautetaan erikoisesti, että koira on lavalla yksin. Jääkäämme tämän
kerran, että näemme, onko se Jerin veroinen."

"Eläinparka, joka rääkätään ulvomaan", murisi Harley.

"Mutta sehän on aivan yksin lavalla", Villa väitti. "Jos se on
kiusallista, voimme lähteä. Minä tulen mukaan. Tahtoisin vain kuulla,
kuinka paljon paremmin Jeri laulaa kuin se. Tämäkin kuuluu olevan
irlantilainen terrieri."

Harley Kennan jäi siis paikoilleen. Hullunkurisesti irvistelevät
ilveilijät suorittavat numeronsa ja kolme ylimääräistä numeroa, ja
esirippu nousi heidän takanaan paljastaen tyhjän näyttämön. Pörröinen
irlantilainen terrieri tuli aivan siivosti esille, meni siivosti rampin
luo ja katsoi orkesterin johtajaan. Kuten ohjelmassa oli ilmoitettu, se
oli yksin lavalla.

Orkesteri soitti alkusoiton lauluun "Suloinen sana Kohta". Koira
haukotteli ja istahti. Mutta orkesteri oli tottunut soittamaan
alkutahteja uudelleen, kunnes koira aloitti laulunsa. Kolmannella
kerralla koira avasi suunsa ja aloitti. Se ei ollut pelkästään
ulvontaa. Se oli niin sulavaa, että sitä tuskin voi ulvomiseksi
sanoakaan. Se ei myöskään ollut pelkkää tahdin seuraamista. Koira
lauloi sävelen, oikein ja puhtaasti.

Mutta Villa Kennan malttoi tuskin kuunnella.

"Se laulaa kymmenen kertaa paremmin kuin Jeri", sanoi Harley Kennan
hänelle.

"Sano", kuiskasi Villa kiihkeästi, "oletko ennen nähnyt tuota koiraa?"

Harley pudisti päätään.

"Sinä olet sen varmaan nähnyt", väitti Villa. "Katso sen pahoinpideltyä
korvaa. Koeta muistella."

Mutta mies pudisti vain päätään.

"Ajattele Salomonin saaria", vaimo yllytti yhä. "Ajattele
_Arielia_. Etkö muista, että kun palasimme Malaitasta, mistä
otimme Jerin Tulagiin, oli sillä veli siellä, villienvartijana eräässä
kuunarissa."

"Ja sen nimi oli Miksi -- jatkahan."

"Sillä oli juuri tuollainen epämuotoinen korva", Villa jatkoi. "Ja se
oli noin takkuinen. Se oli Jerin täysiveli. Niiden vanhemmat olivat
Panu ja Timi Meringestä. Ja Jeri on nyt meidän 'hupsu laulajamme'. Ja
tuo koira laulaa, sillä on epämuodostunut korva, ja sen nimi on Miksi."

"Mahdotonta", Harley sanoi

"Juuri se, että mahdoton käy mahdolliseksi, tekee elämän elämisen
arvoiseksi", vastasi Villa. "Ja tässä on sellainen sattuma, siitä olen
varma."

Yhä vielä mies uskoi, että se oli mahdotonta, ja yhä uudelleen nainen
väitti, että tässä mahdoton oli tullut mahdolliseksi. Koira lauloi
lavalla: "Herra suojaa kuningasta".

"Sinä kuulet, että olen oikeassa", vakuutti Villa. "Ei yksikään
amerikkalainen opettaisi koiralleen tuota laulua. Joku englantilainen
on omistanut sen ja opettanut sen laulamaan. Salomonin saaret ovat
Englannin."

"Sinne on pitkä matka", mies hymyili. "Mutta tuo korva minua
kummastuttaa. Muistan sen nyt. Muistan sen päivän, jolloin laskimme
maihin Tulagissa Jeri mukanamme ja sen veli tuotiin maihin
_Eugéniestä_ pelastusveneessä. Ja sillä veljellä oli aivan
samanlainen epämuodostunut, käpertynyt korva."

"Vielä yksi seikka", Villa sanoi. "Kuinka monta laulavaa koiraa olemme
tunteneet? Yhden ainoan -- Jerin. Samat vanhemmat varmaankin voisivat
helpommin siittää samanlaisen kuin muut vanhemmat. Panu ja Timi ovat
Jerin vanhemmat, ja tämä on Miksi."

"Se oli karkeakarvainen, ja sillä oli käpertynyt korva", Harley
virkkoi miettiväisenä. "Näen sen selvästi sellaisena kuin se istui
pelastusveneen perässä ja juoksenteli rannalla kylki kyljessä Jerin
kanssa."

"Jos se huomenna jälleen juoksisi kylki kyljessä Jerin kanssa, olisitko
silloin varma?" kysyi Villa.

"Se oli niiden tapa, ja Panun ja Timin tapa niitä ennen", mies
myönteli. "Mutta on pitkä matka Salomonin saarilta Yhdysvaltoihin."

"Jeri on matkustanut sen matkan", vastasi vaimo. "Ja jos Jeri kerran on
tullut Salomonin saarilta Kaliforniaan, onko silloin ihmeellisempää,
että Miksi on tehnyt saman matkan? -- Oh, kuulehan!"

Koira lauloi lavalla ylimääräisen laulun "Koti, koti armas". Kun se oli
lopussa, tuli Jakob Henderson suosionosoitusten raikuessa esille
kulissien välistä, meni koiran luo ja kumarsi. Villa ja Harley istuivat
hetkisen ääneti. Sitten Villa sanoi: "Olen istunut tässä ja ollut kovin
kiitollinen eräästä seikasta."

Harley odotti.

"Siitä, että olemme niin inhottavan rikkaita", jatkoi Villa.

"Ja se merkitsee, että sinä tahdot koiran, että sinun täytyy se saada
ja että sinä sen saat, koska minulla on varaa hankkia se sinulle",
kiusoitteli mies.

"Koska sinulla ei ole varaa olla sitä tekemättä", vastasi vaimo.
"Täytyyhän sinun uskoa, että se on Jerin veli. Ainakin sinun täytyy
epäillä sitä..."

"Minä epäilen", nyökkäsi mies. "Väliin tapahtuu mahdottomia, ja voihan
tämä olla sellainen sattuma. Tietysti se ei ole Miksi, mutta minkäpä
vuoksi se toisekseen ei voisi olla Miksi. Mennään sisään ja otetaan
selko asiasta."

"Taas eläinsuojeluyhdistyksen lähettejä", ajatteli Jakob Henderson, kun
mies ja nainen, teatterinjohtajan saattamina, ilmestyivät hänen pieneen
pukuhuoneeseensa. Miksi torkkui tuolilla eikä näyttänyt välittävän
tulijoista. Harleyn puhellessa Hendersonin kanssa Villa Kennan tarkasti
Miksiä. Tämä raotti hiukan silmiään ja sulki ne samassa. Miksi oli
katkeroitunut koko maailmalle, se oli synkkä ja alakuloinen eikä
ollenkaan kohtelias, kuten oli ennen ollut. Se ei välittänyt ihmisistä,
jotka sattumalta tunkeutuivat sen luo silittääkseen sen päätä ja
lörpötelläkseen joutavia ja katosivat sitten ainiaaksi.

Tylystä vastaanotosta pettyneenä Villa Kennan jätti sanottavansa
toistaiseksi ja kuunteli, mitä Jacob Hendersonilla oli koirasta
kerrottavana. Harry Del Mar, eläintenkesyttäjä, oli saanut koiran
jostakin Tyynenmeren rannalta, luultavasti San Franciscosta, mutta
matkustettuaan sen kanssa itävaltoihin Harry Del Mar oli kuollut
rautatieonnettomuudessa New Yorkissa, ennättämättä antaa mitään tietoja
koirasta. Siinä kaikki. Ja sitten Henderson oli ostanut sen
kahdellatuhannella dollarilla eräältä Harris Collinsilta ja huomannut,
ettei ollut vielä milloinkaan ennen sijoittanut rahojaan niin hyvin.

Villa palasi koiran luo.

"Miksi", hän sanoi hyväilevällä äänellä, melkein kuiskaten. Miksi
raotti hiukan silmiään, lihakset korvanjuuressa jännittyivät ja koko
sen ruumis vavahti.

"Miksi", toisti Villa.

Nyt Miksi nosti päänsä, silmät avoinna ja korvat pystyssä ja katsoi
häneen. Se oli kuullut tuon nimen viimeksi Tulagin rannassa. Sana tuli
sen luo kuin viesti menneisyydestä vuosien ja merten takaa. Se vaikutti
kuin sähköisku. Samassa silmänräpäyksessä Miksi-muistot tulvahtivat sen
mieleen. Se näki kapteeni Kellarin, joka oli viimeksi nimittänyt sitä
Miksiksi, ja herra Hagginin ja Derbyn ja Bobin Meringen plantaasilla ja
Timin ja Panun ja -- kaikkein selvimpänä näiden menneisyyden varjojen
joukossa -- veljensä Jerin.

Mutta oliko menneisyys todellakin hävinnyt? Nimi, joka oli ollut poissa
vuosikausia, oli tullut takaisin. Se oli tullut huoneeseen yhdessä tuon
miehen ja naisen kanssa. Tätä kaikkea Miksi ei _ajatellut_, mutta
se toimi selvästi, niinkuin se olisi näin ajatellut.

Se hyppäsi tuolilta ja juoksi naisen luo. Se nuuski naisen kättä ja
vaatteita, kun nainen taputti sitä. Ja kun se tunsi hänet, se nousi
raivoon. Se ryntäsi naisen luo ja haukkui ja vinkui kiihkeästi, kun
nainen koetti sitä hyväillä. Samassa se oli jo poissa, juoksi ympäri
huonetta, nuuski pesukaapin alta ja tutki joka nurkan. Sitten se
hyökkäsi taas takaisin ja juoksi huoneen ympäri yhtä mittaa vinkuen.

Jacob Henderson katseli menoa hieman paheksuvan näköisenä.

"Se ei milloinkaan mellasta noin", hän sanoi. "Se on hyvin hiljainen
koira. Se saa ehkä raivokohtauksen, mutta sitä se ei ole milloinkaan
vielä saanut."

Kukaan ei ymmärtänyt, ei edes Villa Kennan. Mutta Miksi ymmärsi. Se
etsi kadonnutta maailmaa, joka oli tullut jälleen sen luo, kun se kuuli
tuon nimen. Koska tuo nimi oli voinut palata takaisin Tyhjyydestä kuten
tuo nainenkin, jonka Miksi oli kerran nähnyt kulkevan Tulagin rannalla,
niin voi kaikki muukin tulla takaisin Tulagista ja Tyhjyydestä. Kuten
tuo nainen nyt seisoi ilmielävänä sen edessä ja lausui sen nimen, niin
kapteeni Kellar ja herra Haggin ja Jerikin voivat olla läsnä, jossakin
huoneessa tai oven takana.

Se juoksi ovelle, vinkui ja raapi sitä.

"Se luulee ehkä, että joku on ulkona", sanoi Jacob Henderson ja avasi
oven.

Ja niin Miksi luulikin. Se odotti, että avatusta ovesta tulvisi sisään
Etelämeri kantaen aalloillaan kuunareita ja laivoja, saaria ja luotoja
ja kaikki ne ihmiset, eläimet ja esineet, jotka kerran oli tuntenut ja
vieläkin muisti.

Mutta menneisyys ei tulvinutkaan sisään ovesta. Siitä aukeni vanha
tavallinen näky. Koira palasi nolona naisen luo, joka yhä silitteli
sitä ja sanoi sitä Miksiksi. Hän ainakin oli siinä. Sitten Miksi nuuski
miestä ja yhdisti muistonsa hänestä muistoihinsa Tulagin rannasta ja
_Arielin_ kannelta, ja silloin se taas kiihtyi.

"Harley, tiedän varmasti, että se on Miksi!" huudahti Villa. "Etkö voi
panna sitä koetukselle?"

"Mutta millä tavalla?" Harley mietti. "Se näyttää tuntevan nimensä.
Nimi saa sen kiihtymään. Ja vaikkei se ole meitä sen paremmin tuntenut,
se näyttää muistavan meidät ja kiihtyvän myös meidän läsnäolostamme.
Jospa se vain voisi puhua..."

"Voi, puhu! Puhu!" sanoi Villa Miksille tarttuen molemmin käsin sen
päähän ja keinuttaen sitä edestakaisin.

"Olkaa varovainen, hyvä rouva", varoitti Jacob Henderson. "Se on hyvin
ärtyisä, eikä se anna ihmisten ottaa tuollaisia vapauksia."

"Minulle se ei tee mitään", Villa vastasi hermostuneesti naurahtaen,
"sillä minut se tuntee. -- Harley!" hän huudahti samassa. "Nyt minä
tiedän kokeen. Muistathan, että Jeri oli villienvahti, ennenkuin saimme
sen. Ja Miksi oli myös villienvahti. Puhu sille villien englantia. Ole
suuttuvinasi jollekin neekeripojalle, niin saamme nähdä, mitä se
tekee."

"Ei ole niinkään helppoa muistaa villien murretta", Harley vastasi,
mutta nyökkäsi samalla merkiksi, että hyväksyi ehdotuksen.

"Sillä välin minä panen sen ajattelemaan muuta", sanoi Villa.

Hän istuutui ja kumartui Miksin yli sen pää sylissään ja keinutti sitä
edestakaisin ja jokelteli laulaen, kuten hänellä oli tapana laulaa
Jerille. Miksi ei siitä suuttunut, alkoipa vielä hyräilläkin mukana.
Villa iski silmää Harleylle.

"Tuhat tulimainen", aloitti Harley vihaisella äänellä. "Mitä sinu musta
roisto teke tämä paikka? Minu hyvin vihainen sinulle!"

Nämä sanat kuullessaan Miksi pörhisti niskakarvansa, veti päänsä pois
naisen sylistä ja kääntyi muristen nähdäkseen villin, jonka oli aivan
äsken täytynyt tulla huoneeseen ja saada tuo valkea jumala suuttumaan.
Mutta Miksi ei nähnyt mustaihoista. Niskakarvat yhä pystyssä se
tuijotti oveen. Harley suuntasi myös katseensa oveen, ja nyt Miksi oli
aivan varma siitä, että joku Salomonin saarten villi seisoi oven
takana.

"Hei, Miksi!" huusi Harley. "Aja villi yli laidan!"

Hurjasti haukkuen Miksi hyökkäsi ovelle. Se paiskautui sellaisella
vauhdilla sitä vastaan, että ovi lennähti auki. Nähdessään vain tyhjän
oviaukon siinä, missä oli odottanut näkevänsä mustaihoisen, Miksi
joutui aivan hämmennyksiin. Se peräytyi pää pyörällä tuon pettävän,
kummitusmaisen menneisyyden tähden, jota se ei unohtanut.

"Ja nyt", sanoi Harley Jacob Hendersonille, "keskustelemme kaupasta..."



35.


Kun juna seisahtui Glen Ellenin asemalle Kuunlaaksossa, Harley Kennan
itse otti vastaan Miksin tavaravaunun sivuovella ja nosti sen maahan.
Ensimmäisen kerran Miksi oli tehnyt rautatiematkan olematta häkissä. Se
oli matkustanut Oaklandista ainoastaan kaulanauha ja ketju kaulassaan.
Autossa sitä odotti Villa Kennan, ja kun ketju oli otettu pois, Miksi
istutettiin Villan viereen, hänen ja Harleyn väliin. Auton vieriessä
pitkin kahden mailin pituista tietä, joka kiemurteli Sonoma-vuoren
rinteitä, Miksi tuskin huomasi metsän puita ja ohivilahtelevia aukeita.
Se oli ollut kolme vuotta Yhdysvalloissa koko ajan kovassa vankeudessa.
Häkit ja ketjut, ahtaat komerot, tavaravaunut ja junasillat olivat
olleet sen osana. Hiukan luontoa se oli nähnyt vain istuessaan
puistossa penkkiin kiinnikytkettynä, sillä välin kun Jacob Henderson
tutki Swedenborgia. Puut, pensaat ja nurmikot eivät sanoneet sille
mitään. Ne olivat yhtä saavuttamattomia kuin sininen taivas tai
kiitävät pilvet. Sellainen oli Miksin suhtautuminen puihin ja vuoriin
ja nurmikkoihin, jos täydellistä välinpitämättömyyttä voi
suhtautumiseksi sanoa.

"Sinä et näytä olevan ihastunut maaseutuun, Miksi", sanoi Harley.

Miksi nosti päätään kuullessaan vanhan nimensä ja vastasi luimistamalla
hiukan korviaan ja koskettamatta Harleyn olkapäätä kuonollaan.

"Ei se näytä myöskään kovin halukkaalta hyväilemään", arveli Villa. "Ei
ainakaan niinkuin Jeri."

"Odotahan, kunnes ne tapaavat toisensa", hymyili Harley vastaan.
"Silloin Jeri ainakin riehuu kahden edestä."

"Jos ne niin pitkästä ajasta muistavat toisiaan", sanoi Villa.

"Tunsivathan ne toisensa Tulagissakin", vastasi Harley. "Ja silloin ne
olivat täysikasvuisia ja olivat nähneet toisensa viimeksi penikkoina.
Muistathan, miten ne haukkuivat ja juoksivat edestakaisin rannalla.
Miksi oli niistä villimpi. Ainakin se melusi kaksi kertaa kovemmin kuin
Jeri."

"Mutta nyt se näyttää hirmuisesti vanhentuneelta ja alakuloiselta."

"Kolme vuotta on saanut sen talttumaan", Harley sanoi.

Mutta Villa pudisti päätään.

Kun auto pysähtyi talon eteen ja Kennan astui ensiksi ulos, Miksi kuuli
iloisen tervehdyshaukunnan, joka tuntui tutulta. Iloinen haukunta
vaihtui epäileväksi ja kateelliseksi murinaksi, kun Jeri oli Harleyn
hyväilevässä kädessä tuntenut toisen koiran hajun. Samassa Jeri oli
huomannut, että hajun aiheuttaja oli autossa, ja hyppäsi siihen.
Muristen Miksi kohtasi sen puolitiessä, mutta lennähti samassa auton
pohjalle pitkäkseen.

Irlantilainen terrieri tottelee herraansa kaikissa tilanteissa, minkä
vain harvat koirat tekevät, ja sitä myös todisti myös Jerin ja Miksin
menettely, kun ne kuulivat Harley Kennanin äänen. Ne erosivat, ja
vaikka ne yhä murisivat, ne eivät hyökänneet toistensa kimppuun maahan
tultuaan. Tämä pieni välikohtaus oli kestänyt vain niin harvoja
sekunteja tai ehkä ainoastaan joitakin sekunnin murto-osia, etteivät ne
vielä olleet ennättäneet tuntea toisiaan, ennenkuin ne olivat hypänneet
autosta. Ja ne olivat yhä hullunkurisen jäykkäjalkaisia ja niskakarvat
pörhöllään, kun ne alkoivat kaukaa nuuskia toisiaan.

"Ne tuntevat toisensa!" huudahti Villa. "Odotetaan ja katsotaan, mitä
ne tekevät."

Miksi puolestaan ei ollenkaan hämmästynyt huomatessaan, että Jeri oli
tullut takaisin Tyhjyydestä. Sellaista oli alkanut tapahtua niin
tiheään, etteivät itse tapahtumat sitä paljonkaan liikuttaneet enää.
Sensijaan päätelmät, joita se tapahtumista teki, saivat sen sydämen
lyömään kiihkeämmin. Jos mies ja nainen ja samoin Jeri olivat palanneet
Tyhjyydestä, niin voi ja täytyi myös rakastetun hovimestarin palata
millä hetkellä hyvänsä.

Jeristä sen enempää välittämättä Miksi katseli ympärilleen etsien
hovimestaria. Jeri purki ensimmäisen ilonsa tapaamisesta villiin
juoksuun. Se haukkui kehottavasti, hypähti viisi, kuusi kertaa sivulle
päin, palasi jälleen ja antaakseen ilonsa osoitukselle enemmän pontta,
se löi Miksiä leikkisästi käpälällään, ennenkuin taas lähti
laukkaamaan.

Siitä oli kulunut jo niin monta vuotta, kun Miksi oli viimeksi juossut
toisen koiran kanssa, että se alussa pysyi aivan kylmänä Jerin
houkutteluille. Mutta sellainen kilpajuoksu on koirien yleinen tapa
osoittaa iloa ja ystävyyttä, ja Miksi oli tavattoman suuressa määrin
perinyt tämän taipumuksen Panulta ja Timiltä, tuolta rakastavalta
parilta, joka juoksi kilpaa Salomoninsaarilla.

Kun Jeri seuraavan kerran löi sitä käpälällään, haukkui ja läksi sitten
kiitämään houkuttelevaa kaarta, Miksi seurasi tahtomattaan hitaasti
jäljessä. Mutta Miksi ei haukkunut, ja loikattuaan viisi, kuusi kertaa
se pysähtyi äkkiä ja katsoi Villaan ja Harleyhin aivan kuin lupaa
pyytäen.

"Mene vain, Miksi", huusi Harley iloisesti ja kääntyi tahallaan
poispäin auttamaan Villaa vaunuista.

Miksi läksi uudelleen juoksemaan. Se alkoi hämärästi aavistella entisiä
iloja, kun se painoi olkapäänsä Jeriä vasten ja juoksi kylki kyljessä
sen kanssa. Mutta Jeri oli nyt enemmän iloissaan, ja se haukkui, mutta
sitä ei Miksi tehnyt.

"Ennen se haukkui", huomautti Villa.

"Paljon enemmän kuin Jeri", lisäsi Harley.

"Ne ovat vieneet siltä haukkumishalun", sanoi Villa. "Se on varmasti
kärsinyt hirveästi, kun se ei voi enää haukkuakaan."

Kalifornian vihreä kevät ennätti vaihtua kullanruskeaan kesään,
ennenkuin alati samoileva Jeri oli näyttänyt Miksille kaikki etäisimmät
ja korkeimmat kolkat Kennanin maatilalla Kuunlaaksossa. Villien kukkien
loisto katosi, kunnes päivänpaahtamilla rinteillä oli vain
kullanpunaisia unikoita, jotka vaalenivat himmeän kullan värisiksi, ja
tuulen pieksämiä mariposaliljoja, jotka keinuessaan ohuiden varsien
päissä kuivuneessa ruohikossa muistuttivat koreanvärisiä perhosia: oli
kuin perhoset olisivat laskeutuneet hetkiseksi levähtämään, ennenkuin
jatkoivat liihotteluaan.

Miksi, joka aina seurasi sinne, minne vallaton Jeri sen vei, etsi
alinomaa jotakin, mitä ei koskaan voinut löytää. Ja aika kului, ja
vuodenajat vaihtuivat.

"Se etsii jotakin", sanoi Harley Villalle. "Sitä ei ole. Ei täällä
ainakaan. Mitähän se etsii?"

Hovimestaria, eikä Miksi löytänyt häntä milloinkaan. Tyhjyys oli
niellyt hänet eikä tahtonut antaa takaisin. Mutta jos Miksi olisi
voinut tehdä kymmenen päivän laivamatkan eteläiselle Tyynellemerelle,
Marquesas saarille, niin se olisi tavannut hovimestarin ja Kwaquen
ja Vanhan Merikarhun, jotka kaikki elivät "lotuksensyöjinä"
paratiisillisella Taiohae-saarella. Heidän olkikattoisista majoistaan
ja niiden ympäriltä, korkeiden arocatopuiden alta se olisi löytänyt
muita hyviä ystäviä: kissoja ja kissanpoikasia, porsaita, aaseja ja
poneja, pari papukaijaa ja vallattoman apinan, mutta ei yhtään koiraa
tai kakadupapukaijaa. Sillä Dag Daughtry oli ankarasti kieltänyt
tuomasta koiraa sinne. Hän selitti, ettei hän Killin kadotettuaan
tahtonut toista koiraa. Ja mitään selittelemättä Kwaque oli
päättäväisesti hylännyt kaikki valkoiset kakadut, joita ohikulkevien
laivojen merimiehet sinne toivat.

Mutta kesti kauan, ennenkuin Miksi herkesi etsimästä hovimestaria. Kun
se juoksi vuoripolkuja tai väliin kiipesi, väliin liukui alas laakson
rinnettä, se odotti aina hovimestarin tulevan siellä vastaan, ja se oli
aina valmiina vainuamaan tuttua hajua, joka johtaisi sen takaisin
rakastetun herran luo.

"Se etsii jotakin, se etsii varmasti jotakin", puheli Harley Kennan
usein ihmetellen, kun hän Villan rinnalla katseli Miksin alituista
etsimistä. "Jeri vainuaa kaniineja ja ketun jälkiä, mutta Miksiä ei
näytä sekään huvittavan. Se käyttäytyy aivan kuin olisi kadottanut
kalliin aarteen eikä tietäisi, minne sen on kadottanut ja mistä sitä
etsiä."

Jerin seurassa Miksi oppi tuntemaan metsän ja niittyjen kirjavaa
elämää. Ainoastaan juoksenteleminen Jerin kanssa näytti sitä
huvittavan, sillä milloinkaan se ei leikkinyt. Se oli kadottanut
leikkimishalun. Se ei ollut suorastaan pahantuulinen tai synkkämielinen
taiteilijakoirana ja Harris Collinsin kidutuslaitoksessa viettämiensä
vuosien jälkeen, mutta se oli käynyt vakavaksi ja hiljaiseksi. Kuten
leopardi oli repinyt sen olkapään niin, että tuska siinä yhä tuntui
kylmällä ja kostealla ilmalla, niin oli sen sieluunkin jäänyt jäljet
kaikesta, mitä se oli kokenut. Mielen joustavuus ja välittömyys oli
poissa. Se piti Jeristä, oli iloinen saadessaan olla sen seurassa ja
juoksennella sen kanssa, mutta Jeri aina johti, oli aina kiihottamassa
metsästysseikkaluihin tai haukkui kiukkuisen kiihkeänä oravaa, joka oli
paennut puuhun, neljänkymmenen jalan korkeudelle maasta. Miksi katsoi
ja kuunteli asiaan puuttumatta.

Samoin se vain katseli, kun Jeri kävi kauheita ja hullunkurisia
taistelultaan Normania, kookasta percheronoritta vastaan. Se oli vain
leikkiä, sillä Jeri ja Norman olivat uskollisia ystäviä, ja vaikka
komea hevonen, korvat luimussa ja suu auki valmiina puremaan, seurasi
Jeriä hurjasti ravaten ympäri hakaa, ei se tahtonut tehdä koiralle
pahaa, vaan suoritti vain osaansa leikkitaistelussa. Mutta mitkään
Jerin houkuttelut eivät saaneet Miksiä yhtymään leikkiin. Se tyytyi
istumaan aitauksen takana ja katselemaan toisten iloa.

"Mitä varten minä leikkisin?" olisi Miksi voinut kysyä. Siltä oli viety
kaikki leikkihalu.

Mutta tosityössä Miksi oli innokkaampi Jeriäkin. Eläintautien tähden
Kennanin alue oli _tabu_ vieraille koirille. Miksi pääsi tästä
pian selville, ja kulkukoiran huomatessaan se ei siekaillut. Ilman
varoitushaukuntaa tai murinaa se hyökkäsi hiljaa hiipien sen kimppuun,
puri sitä, kaatoi sen maahan ja ajoi pois. Se oli samanlaista kuin
mustaihoisten kurittaminen, se oli palvelus, jonka se teki
rakastamilleen jumalille.

Villaa ja Harleyta kohtaan Miksi ei tuntenut sellaista intohimoista
rakkautta kuin se oli tuntenut hovimestaria kohtaan, mutta vähitellen
se alkoi kiintyä heihin -- rauhallisesti, mutta sydämellisesti. Miksi
ei tehnyt mitään vastoin luontoaan, se ei ruvennut kiertämään ja
vääntelemään ruumistaan ja vinkumaan osoittaakseen kiintymystään.
Sellainen sopi vain Jerille. Mutta se oli aina vilpittömän iloinen, kun
sai olla Villan ja Harleyn seurassa ja sai melkein yhtä paljon
hyväntahtoisuutta osakseen kuin Jerikin. Se vietti onnellisimmat
hetkensä saadessaan istua takkatulen ääressä Villan tai Harleyn
vieressä, panna päänsä jommankumman polvelle ja tuntea käden silloin
tällöin silittävän sen päätä tai hyväilevän sen epämuodostunutta
korvaa.

Jeri voi ryhtyä leikkimään lasten kanssa, joita joskus ilmestyi
Kennanien kodin piiriin. Mutta Miksi sieti lapsia vain niin kauan kuin
ne antoivat sen olla rauhassa. Jos ne kävivät tunkeileviksi, se
varoitti niitä pörhistäen niskakarvansa ja muristen; sitten se nousi ja
meni tiehensä.

"En voi ymmärtää sitä", sanoi Villa. "Sehän oli ennen niin leikkisä,
sukkela ja vallaton. Se oli vielä lapsellisempi ja eloisampi kuin Jeri
ja varmasti paljon meluisampi. Sillä olisi varmasti hirveitä kokemuksia
kerrottavanaan, jos se vain osaisi, kaikesta, mitä sille on tapahtunut
Tulagista lähdön ja sen illan välisenä aikana, jolloin tapasimme sen
Orpheumissa."

"Tuo on ehkä pieni viittaus siitä", vastasi Harley osoittaen Miksin
olkapäätä, jonka leopardi oli repinyt samana päivänä, jolloin Jack ja
pieni vihreä Saara-apina olivat kuolleet.

"Se haukkui aina, tiedän että sillä oli tapana haukkua", jatkoi Villa.
"Minkä tähden se ei enää hauku?"

Harley viittasi arpea ja sanoi: "Se johtuu ehkä tuosta ja mahdollisesti
sadasta muusta seikasta, joista emme voi nähdä mitään jälkiä."

Mutta tuli päivä, jolloin he saivat kuulla sen jälleen haukkuvan -- ei
vain kerran, vaan kahdesti. Ja molemmat kerrat olivat vain toisen,
vakavamman tapauksen enne, jolloin se oli teoilla todistava --
joutumatta edes haukkumaan -- rakkautensa ja kunnioituksensa näitä
ihmisiä kohtaan, jotka olivat pelastaneet sen häkistä ja näyttämöltä
Kuunlaakson vapauteen.

Loppumattomilla vaellusretkillään Jerin kanssa se oppi tuntemaan alueen
kaikki tiet ja kaiken, mitä tilalla tapahtui kanatarhasta ja
ankkalammikolta Sonoma-vuoren korkeimmille huipuille saakka. Se tiesi,
missä villit hirvet asustivat eri vuodenaikoina; tiesi, milloin ne
hävittivät luumuistutukset ja viinitarhat, milloin piiloutuivat
syvimpiin rotkoihin ja vuorten salaisimpiin sokkeloihin, milloin
tulivat aukeille kentille ja vuoritasangoille ja yltyivät tappelemaan,
niin että sarvet kalisivat. Jerin johdolla, kulkien sen jäljessä
kapeita polkuja, se oppi tuntemaan kettujen tiet ja tavat ja tutki
pesukarhuja, kärppiä ja kettuilveksiä, jotka tuntuivat olevan kissan,
pesukarhun ja kärpän sekasikiöitä. Se oppi tuntemaan linnut, jotka
tekivät pesänsä maahan, ja osasi pian erottaa laaksossa asuvan
metsäkanan, vuorella asuvan metsäkanan ja fasaanien tavat.
Villikissojen olinpaikat ja pesät se keksi, kuten se myös sai selville
vuorifarmien koirain laittomat rakkaussuhteet preeriasusien kanssa.

Se tiesi Mendocinan seuduilta laskeutuneen vuorileijonan tulon jo
paljon ennenkuin ensimmäinen lyhytsarvinen vasikka oli saanut surmansa.
Tästä kohtauksesta se palasi revittynä ja vertavuotavana, siten
ilmoittaen mitä oli keksinyt. Sentähden Harley Kennan seuraavana
päivänä otti pyssyn mukaansa lähtiessään ratsastamaan. Miksi sai nähdä
myös sellaista, mitä Harley Kennan ei milloinkaan nähnyt ja mitä hän ei
uskonut alueellaan olevankaan -- kiviraunion kaukana metsässä
vuorenlaella, missä joukko kalkkarokäärmeitä oleskeli talvisin ja
lämmitteli auringonpaisteessa.



36.


Talvi teki tuloaan Kuunlaaksoon miellyttävänä kuten aina. Viimeiset
mariposaliljat kuihtuivat auringonpaahtamassa ruohikossa, kun
Kalifornian jälkikesä tuli uneksuvan kauniina kylväen purppurasumuaan
tyveneen ilmaan. Vasta leppeät sadekuurot särkivät lumouksen. Lunta
satoi Sonoma-vuoren huipulle. Aamut olivat uudistalolla kirpeän kylmät,
mutta keskipäivällä oli varjo jo tervetullut, ja ulkona ruusut kukkivat
talviauringossa, ja appelsiinit, viinirypäleet ja sitruunat saivat
kypsyyden kultaisen värin. Mutta tuhat jalkaa alempana, laakson
pohjalla, aamut olivat huurteesta valkeita.

Ja Miksi haukkui kaksi kertaa. Ensimmäisen kerran silloin, kun Harley
Kennan tahtoi saada nuoren, kiihkeän oriinsa menemään kapean puron yli.
Villa oli seisauttanut tammansa kukkulalle joen toisella puolen ja
katseli sieltä alas pieneen laaksoon, odottaen varsahevosen ylituloa.
Myös Miksi odotti, mutta lähempänä. Ensin se paneutui maata puron
rantaan juoksusta läähättäen. Mutta se ei tuntenut hevosia, ja pian
ajoi levottomuus Harley Kennanin tähden sen ylös.

Harley oli levollinen, houkutteleva ja kärsivällinen koettaessaan saada
hevosta hyppäämään. Ääni ja ohjakset kehottivat lempeästi, mutta
hevonen ei totellut, ja sen kuuma veri sai sen hikoilemaan ja
purskuttamaan vaahtoa suustaan. Nuori nurmi tallautui sen kavioiden
alla, ja hevonen pelkäsi vettä niin, että jäykistyi ja kavahti pystyyn
jokakerta, kun sen piti hypätä. Tämä oli liikaa Miksille. Se hyppäsi
hevosen päätä kohti, kun hevonen sai jälleen etujalkansa maahan, ja
hyppäystä seurasi haukunta. Tässä haukunnassa oli moitetta ja uhkausta,
ja kun hevonen uudelleen nousi takajaloilleen, se hyppäsi jäljessä ja
sen hampaat loksahtivat yhteen aivan varsan turvan edessä.

Villa ratsasti takaisin alas rinnettä vastakkaiselle rannalle.

"Herra Jumala, kuule sitä!" hän huusi. "Sehän haukkuu."

"Se luulee, että hevosella on paha mielessä minua kohtaan", sanoi
Harley. "Se sitä kiihdyttää. Se ei ole unohtanut haukkumista. Se lukee
lakia hevoselle."

"Jos se puree varsaa turpaan, voi käydä hullusti", varoitti Villa. "Ole
varuillasi, Harley, pian se sen tekee."

"No, Miksi, pane maata ja ole hiljaa", käski Harley. "Ei ole mitään
vaaraa, kuuletko. Kaikki on hyvin. Pane maata nyt!"

Miksi totteli, vaikka vastahakoisesti, eikä siirtänyt silmiään
hevosesta. Se jännitti kaikki lihaksensa ollakseen valmis hyppäämään,
jos hevonen jälleen uhkaisi tehdä pahaa Harleylle.

"En voi antaa myöten hevoselle, muutoin en saa sitä milloinkaan
hyppäämään", sanoi Harley vaimolleen ja käänsi samassa hevosensa ja
ratsasti kappaleen matkaa takaisinpäin. "Joko minä saan sen pakotetuksi
hyppäämään yli tai se heittää minut selästään."

Hän tuli takaisin täyttä ravia, ja varsa, joka ei ennättänyt seisahtua,
hyppäsi tahtomattaan pelätyn puron yli suoriutuen siitä niin hyvin,
että lennähti runsaasti kaksi metriä yli vesirajan toisella rannalla.

Seuraavan kerran Miksi haukkui, kun Harley ratsastaen samalla tulisella
hevosella koetti sulkea veräjää jyrkällä vuoritiellä. Miksi katsoi
jännittyneenä vaarassa olevaa jumalaansa ja hyppäsi sitten hevosen
päätä kohti raivokkaasti haukkuen.

"Sen haukkuminen auttoi joka tapauksessa", sanoi Harley, kun hänen
onnistui sulkea veräjä. "Miksi lienee uhannut antaa sitä turvalle,
ellei se käyttäydy siivosti."

"Ei sillä näy ainakaan suusalpaa olevan", nauroi Villa, "vaikkei se
kovin puheliaskaan ole".

Miksin puheliaisuus loppuikin siihen. Kukaan ei kuullut sen haukkuvan
muulloin kuin näissä kahdessa tilanteessa, jolloin sen jumala näytti
olevan vaarassa. Se ei haukkunut milloinkaan kuuta tai kaikua
vuoristossa tai liikkuvaa tuntematonta. Sensijaan sai päärakennuksessa
kuuluva kajahtelu Jerin tuulettamaan keuhkojaan. Jerin haukkuessa Miksi
laskeutui perin kyllästyneenä maata ja odotti, että laulu loppuisi.
Miksi ei haukkunut silloinkaan, kun se hätyytti kartanon alueelle
tulleita vieraita koiria. "Sehän tappelee kuin vanha sotilas",
huomautti Harley nähtyään kerran sellaisen tappelun. "Se on
kylmäverinen, ei kiihdy ollenkaan."

"Se on liian aikaisin vanhentunut", sanoi Villa. "Sitä ei haluta enää
leikkiä, eikä se tahdo haukkua. Mutta tiedän kuitenkin, että se pitää
sinusta ja minusta..."

"Vaikkei se näytäkään sitä sanoin tai elein", keskeytti hänen miehensä.
"Voit nähdä rakkauden loistavan sen silmistä."

"Se muistuttaa minulle erästä luutnantti Greeleyn retkikunnan jäsentä,
jonka tunsin", sanoi Harley. "Hän oli sotilaana yhtynyt retkeen ja oli
yksi niistä harvoista, jotka jäivät eloon. Hän oli saanut kärsiä niin
paljon, että hän oli yhtä hiljainen ja vaitelias kuin Miksi. Hän sai
useimmat ihmiset ikävystymään; he eivät voineet ymmärtää häntä. He
tiesivät niin vähän elämästä, jonka hän oli tutkinut juuria myöten.
Hänestä sai tuskin sanaakaan irti. Ei siksi, että hän olisi unohtanut,
miten tuli puhua; hänestä vain ei kannattanut puhua, kun kukaan ei
ymmärtänyt. Liian kovat kokemukset olivat tehneet hänet äreäksi. Ja tuo
pelottava jäykkyys johtui siitä, että hän oli käynyt läpi tuhannet
helvetin tuskat. Hänen silmissään oli sama rauha kuin Miksinkin. Ja
sama viisaus. Antaisin mitä tahansa saadakseni tietää, kuinka se on
saanut tuon haavan olkapäähänsä. Se on varmasti ollut leijona tai
tiikeri."

       *       *       *       *       *

Kuten vuorileijona, jonka Miksi oli tavannut vuorilla, niin mieskin oli
tullut Mendocinan erämaista, pysytellyt vaikeapääsyisillä harjanteilla
ja öisin kulkenut yli viljeltyjen laaksojen, missä oli ihmisiä ja siis
vaarallista näyttäytyä. Kuten vuorileijona mieskin oli ihmisten
vihollinen, ja kaikki ihmiset olivat hänen vihollisiaan ja uhkasivat
hänen elämäänsä, jonka hän itse oli turmellut paljon pahemmin kuin
leijona, joka oli repinyt vain vasikoita nälkänsä sammukkeeksi.

Mies oli murhaaja kuten vuorileijona. Mutta hänen tunnusmerkkinsä ja
kertomus hänen teoistaan oli ollut kaikissa sanomalehdissä, ja ihmisten
mieliä hän kiihdytti paljon enemmän kuin vuorileijona. Leijona oli
tappanut nuorta karjaa vuorilaitumilla. Mutta mies oli surmannut
kokonaisen perheen -- postimestarin, hänen vaimonsa ja heidän kolme
lastaan postitalon yläkerrassa Chisholmin vuorikylässä.

Kaksi viikkoa oli miestä turhaan etsitty. Viimeisen kerran hän oli
ollut asutulla seudulla, kun hän Russian-virran rantavuoristosta kulki
hyvin viljellyn Santa Rosa laakson poikki Sonoma-vuorelle. Kaksi päivää
hän oli maannut siellä piilopaikassaan ja nukkunut paljon Kennanin
uudistilan kaikkein autioimmassa ja luoksepääsemättömimmässä kolkassa.
Hänellä oli kahvia, jonka hän oli ottanut viimeksi ryöstämästään
talosta. Yksi Harley Kennanin angoravuohista oli varustanut hänet
lihalla. Hän oli nukkunut uupumuksesta kaksi vuorokautta, herännyt
silloin tällöin ja ahminut vuohenlihaa kuin eläin ja juonut suuret
määrät kahvia kylmänä tai lämpimänä, vaipuakseen jälleen raskaaseen
uneen.

Sillävälin sivistys käytännöllisine järjestöineen ja monimutkaisine
keksintöineen hiipi aivan hänen kantapäillään. Sähkö oli saanut hänet
kierrokseen. Puhuttu sana oli eristänyt Sonoma-vuoren, missä hän
piileskeli, ja ympäröinyt vuoren juuren aseistetuilla poliisi- ja
farmarijoukoilla. Heille oli seudulla kiertelevä murhamies
vuorileijonaakin vaarallisempi. Kennanin talossa, kuten kaikissa
muissakin taloissa Sonoma-vuoren seutuvilla, puhelin oli usein soinut
välittäen tärkeitä keskusteluja.

Kun poliisiosastot alkoivat tunkeutua ylös vuorelle ja miehen täytyi
keskellä kirkasta päivää suunnata kulkunsa Kuunlaaksoon pyrkiäkseen
toisella puolen oleville vuorille, sattui niin, että Harley Kennan oli
juuri ratsastamassa tulisella varsallaan. Hän ei ollut lähtenyt
ottamaan kiinni Chisholmin postimestarin ja hänen perheensä murhaajaa.
Hän tiesi, että vuori vilisi ihmismetsästäjiä, sillä parikymmentä oli
ollut yötä hänenkin talossaan. Harley Kennanin ja tuon miehen
tapaaminen oli yhtä tahaton kuin kohtalokas.

Jo aikaisemmin sinä päivänä mies oli kohdannut ihmisiä. Edellisenä yönä
hän oli nähnyt monen poliisivartioston leiritulet. Aamuhämärissä
koettaessaan hiipiä vuoren lounaista rinnettä alas Petalumaan hän oli
tavannut viisi kertaa meijerimiehiä, jotka kaikki olivat kivääreillä
aseistettuja. Kun hän kääntyi takaisin etsiäkseen piilopaikkaa
vainoojat aivan kintereillänsä, hän oli juossut suoraan Glen Ellenistä
Calientesta lähteneen nuorisojoukon keskeen. Heidän orava- ja
karhupyssyjensä laukaukset olivat lentäneet ohi, mutta selkää olivat
haulit monesta kohdin raapaisseet, ja ne olivat pysähtyneet aivan ihon
alle ja tuottivat hirveitä tuskia. Kun hän piilopaikastaan juoksi alas
vuorenrinnettä, hän oli joutunut härkälauman keskeen. Härät olivat
pelästyneet enemmän kuin mies, paetessaan ne olivat kaataneet hänet
maahan, tallanneet häntä kiihkoissaan ja särkeneet sorkillaan hänen
pyssynsä. Aseettomana, epätoivoisena, ampuma- ja ruhjevammojensa
kiusaamana hän oli kulkenut karjapolkuja ulos metsästä, hiipinyt kahden
laaksopainanteen yli ja lähtenyt kulkemaan ratsastustietä, jolle osui
kolmannessa laaksossa.

Laskeutuessaan alas tätä tietä pitkin hän kohtasi sanomalehtimiehen,
joka matkasi samaa tietä ylöspäin. Tämä oli -- aivan aito
kaupunkilainen ja sanomalehtimies, joka oli kulkenut vain kaupungin
katuja eikä ollut milloinkaan ennen ollut mukana ihmismetsästyksessä.
Hevonen, jonka hän oli vuokrannut alhaalta laaksosta, oli pattijalka,
raihnainen ja laiska koni, joka seisoi aivan rauhassa sillävälin kun
hurjapäinen mies, joka tuli vastaan tien mutkassa, kiskoi alas
ratsastajan sen selästä. Sanomalehtimies huitaisi hyökkääjää
ratsupiiskallaan. Sitten hän sai sellaisen selkäsaunan, jollaista hän
oli usein kuvannut kertoessaan merimiesten tappeluista ja
kapakkamellastuksista, mutta johon hän nyt omakohtaisesti sai vasta
ensimmäisen kerran tutustua.

Ihmeekseen ja harmikseen mies huomasi, ettei sanomalehtimiehellä ollut
muita varusteita kuin lyijykynä ja muistikirja. Tästä kiukustuneena hän
pieksi reportterin uudelleen ja jätti hänet sitten sanajalkojen keskeen
makaamaan ja valittelemaan. Itse hän nousi hevosen selkään, antoi sille
vauhtia sanomalehtimiehen ratsupiiskalla ja läksi ravaten alas
rinnettä.

Jeri, joka metsään lähdettäessä aina oli innokkain, oli ennättänyt
kappaleen matkaa edelle Miksistä, sillä molemmat koirat seurasivat
Harley Kennania hänen varhaisella aamuratsastuksellaan. Kulkien aivan
herransa takana Miksi ei nähnyt tai ei heti käsittänyt, mitä tapahtui.
Eikä Harley Kennankaan ollut siitä selvillä. Siinä, missä jyrkkä,
kahdeksan jalan korkuinen kallioseinämä kohosi aivan tien vieressä,
Harley ja hänen tulinen varsansa säikähtivät kuullessaan taittuvien
oksien rätinää manzanitapensaista ylhäältä kalliolta. Kun hän katsoi
ylös, hän näki vastahakoisen hevosen hurjistunut ratsastaja selässään
laukkaavan suoraan kohti. Koettaessaan suitsia ja kannuksia käyttäen
saada hevosensa hyppäämään syrjään Harley näki vilahdukselta miehen
veriset naarmut ja revityt vaatteet ja silmät, jotka paloivat hurjina
harmaankalpeissa, tuuhean parran reunustamissa kasvoissa.

Vuokrattu hevonen oli hyvällä syyllä haluton hyppäämään alas rinteeltä.
Tietäen hyvin, miltä sellainen loikkaus tuntuisi sen pattijaloissa ja
luuvalon vaivaamissa jäsenissä, se kaivoi kavionsa jyrkän rinteen
sammaleeseen ja hyppäsi vain välttyäkseen kaatumasta. Mutta kuitenkin
se iski lapansa alhaalla äksyilevään hevoseen ja kaatoi sen. Harley
Kennanilta taittui jalka, joka jäi hevosen ruumiin alle, ja varsalta,
joka heittelehti ja potki kaatuessaan, katkesi selkä.

Mies, jota suuri aseistettu miesjoukko ajoi takaa, huomasi harmikseen,
että myös Harley Kennan, hänen viimeinen uhrinsa, oli aseeton. Hän
laskeutui hevosen selästä ja kiukuissaan potkaisi avutonta miestä
kylkeen. Hän oli vetänyt jalkansa takaisin potkaistakseen uudelleen,
kun Miksi puuttui asiaan ja iski hampaansa jalkaan, joka oli juuri
potkaisemaisillaan.

Kiroten mies nykäisi jalkansa irti, jolloin Miksin hampaisiin jäi
palanen sekä jalasta että housuista.

"Hyvä, Miksi!" huusi Harley maaten yhä avuttomana hevosen alla. "Hei,
Miksi!" hän huusi ja jatkoi sitten Etelämeren englanniksi: "Aja tuo
valkea massa helvettiin, hyvin pian!"

"Ensin minä potkin teidät hengiltä", sähisi mies hampaittensa välistä.

Mutta vaikka sanat ja eleet olivatkin näin hurjia, oli mies itse itkuun
purskahtamaisillaan. Pitkällinen takaa-ajo, jolloin hän oli kaikkien
ihmisten vihollinen ja kaikki ihmiset hänen vihollisiaan, oli
lannistanut hänen tarmonsa. Pojatkin olivat lähteneet matkaan ja
kylväneet hauleja hänen selkäänsä, ja eläimet olivat tallanneet hänet
jalkoihinsa ja särkeneet hänen pyssynsä. Kaikki olivat liittoutuneet
häntä vastaan. Ja nyt oli koira raadellut hänen jalkansa. Hän oli
viimeisellä retkellään. Milloinkaan hän ei ollut sitä vielä niin
selvästi tuntenut. Kaikki oli häntä vastaan. Hänet valtasi hermostunut
itkunhalu, ja epätoivoisen miehen hermostuneisuus ilmenee usein
hirvittävän hurjana. Tahtomattaan ja ajattelemattaan hän oli valmis
toteuttamaan uhkauksensa ja potkimaan Harley Kennanin kuoliaaksi.
Kennan ei tosin ollut tehnyt hänelle mitään pahaa. Hän itse oli,
päinvastoin, hypännyt Kennanin päälle ja kaatanut hänet tielle niin,
että toinen oli taittanut jalkansa. Mutta Harley Kennan oli ihminen ja
kaikki ihmiset olivat hänen vihollisiaan, ja hänellä oli hämärä
tietoisuus siitä, että jos hän nyt tappaisi Kennanin, niin hän olisi
kostanut -- ainakin osaksi -- ihmiskunnalle. Koska häntä itseään odotti
kuolema, hän tahtoi viedä niin monta kuin voi mukanaan tuhoon.

Mutta ennenkuin hän ennätti potkaista maassa makaavaa miestä,
oli Miksi jälleen hänen kimpussaan. Nyt revittiin toinen pohje ja
toinen housunlahje. Mutta sitten hän tavoitti Miksin, kun tämä
juuri hyppäsi, ja potkaisi sitä rintaan niin, että se kieri alas
rinnettä. Onnettomuudeksi se ei päässyt maahan asti. Se putosi
manzanitapensaaseen, mutta tarttui sen oksiin ja jäi roikkumaan metrin
korkeudelle maasta.

"Nyt", mies virkkoi synkkänä Harleylle, "teen, mitä aioin. Potkin
henkiherjan teistä."

"Enhän ole tehnyt teille mitään pahaa", alkoi Harley neuvotella.
"Minulla ei ole kovinkaan paljon sitä vastaan, että murhaatte minut,
mutta minä tahtoisin mielelläni vain tietää, miksi sen teette."

"Te ajatte minua tappaaksenne minut", sähisi mies astuen askeleen
lähemmäksi. "Minä tunnen teidät kyllä. Te olette kaikki tyynni
lyöttäytyneet minua vastaan, ja ainoa, minkä voin tehdä, on nitistää
teidät hengiltä. Minä kostan teille kaikkien synnit."

Kennan käsitti hyvin vaaran suuruuden. Hän oli itse aivan avuton, ja
mielipuoli murhamies aikoi surmata hänet ja vielä niin kamalalla
tavalla. Miksi, joka oli takertunut manzanitapensaaseen, riippui pää
alaspäin, takajalat kiinni oksanhaarassa ja sätkytteli siinä turhaan
pääsemättä herransa avuksi.

Miehen seuraavalta, kasvoihin tähdätyltä potkulta Harley suojautui
käsivarrellaan, ja ennenkuin mies ennätti potkaista uudelleen, ilmestyi
Jeri näyttämölle. Se ei odottanut kehotusta, vaan hyökkäsi miehen
kimppuun, iski siekailematta hampaansa häneen hiukan vyötärön
yläpuolelle, ja oli vähällä vetää hänet kumoon painollaan.

Mies kääntyi Jeriä vastaan yhä kasvavalla raivolla. Koko maailma
oli todellakin häntä vastaan. Itse luonto antoi sataa koiria
hänen päälleen. Mutta ylhäältä Sonoma-vuoren rinteiltä kuuluivat
takaa-ajajien huudot ja merkinannot hänen korviinsa ja saivat hänet
toisiin ajatuksiin. Kuoleman ajojahti siellä lähestyi, ja sitä hänen
täytyi paeta. Potkaistuaan Jerin loitommaksi hän heittäytyi
sanomalehtimiehen hevosen selkään, joka yhä vielä seisoi
liikkumattomana ja tylsänä samassa paikassa, mihin hän oli sen
jättänyt.

Hevonen aloitti vastahakoisen ja jäykän laukan, ja Jeri seurasi
äkäisesti muristen, melkeinpä ulvoen.

"Rauhoitu, Miksi", Harley lohdutteli. "Ole vain levollinen. Älä loukkaa
itseäsi. Vaara on jo ohi. Pian tulee ihmisiä meitä auttamaan."

Mutta samassa katkesi ohuempi Miksiä kannattavista oksista, ja koira
putosi maahan. Se kävi niin nopeasti, että koira hämmennyksissään tuli
pää edellä maahan. Seuraavassa silmänräpäyksessä se oli jo pystyssä ja
ryntäsi tietä pitkin alaspäin siihen suuntaan, mistä Jerin ulvonta
kuului. Mutta ulina päättyi äkkiä kimeään tuskanhuutoon, mikä yhä vain
kiihdytti Miksin juoksua. Miksi syöksyi tiellä avuttomana viruvan Jerin
ohi. Vuokrahevonen oli kompastunut jäykillä jaloillaan ollen vähällä
kaatua ja silloin sattunut potkaisemaan Jeriä murskaten sen etukäpälän.

Mies katsoi taakseen, ja nähdessään Miksin niin lähellä hän luuli, että
kolmas koira oli hyökännyt hänen kimppuunsa. Mutta hän ei säikkynyt
koiria. Vain ihmiset haulikkoineen ja kivääreineen saattoivat tuhota
hänet. Ja Jerin ja Miksin puremat pakottavat haavat kiihdyttivät hänen
vihaansa koiria kohtaan.

"Yhä lisää koiria", hän ajatteli katkerana, kun hän kumartui satulasta
ja sivalsi koiraa ratsupiiskalla silmille.

Hänen ihmeekseen ei koira ollut tietävinäänkään lyönnistä. Se ei
haukkunut eikä vinkunut tuskasta. Se ei edes murissut. Se vain lisäsi
vauhtia, aivan kuin ei lyönti olisi siihen sattunutkaan eikä
ratsupiiska yhä vingahdellut sen korvissa. Kun Miksi tähtäsi hänen
oikeaan jalkaansa, hän iski sitä uudelleen, tällä kertaa juuri kuonon
ja silmien keskiväliin. Lyönnin pysäyttämänä Miksi kaatui, mutta jatkoi
sitten juoksuaan pitkin loikkauksin valmiina hyökkäämään uudelleen.

Mutta mies oli huomannut vielä yhden seikan. Koira oli ollut niin
lähellä, että hän näki sen silmää räpäyttämättä ottavan iskun vastaan.
Se tuntui kamalalta. Hän ei ollut milloinkaan nähnyt koiran tekevän
niin. Miksi uudisti hyökkäyksensä, mies torjui sen piiskallaan, ja tuo
pelottava näky toistui jälleen. Koira ei räpäyttänyt silmiään eikä edes
vavahtanut, kun isku sattui siihen.

Ja uusi pelko valtasi miehen. Tulisiko sittenkin loppu kaikkien
kärsimysten jälkeen? Tuoko pörröinen koira, joka oli vaiti kuin
kuolema, oli määrätty tuhoamaan hänet, kun ihmiset eivät siihen
pystyneet? Hän ei ollut enää edes varma siitä, että se oli oikea
koirakaan. Voihan se yhtä hyvin olla salatusta maasta tämän elämän
tuolta puolen lähetetty kauhea kostaja, jonka tuli tehdä loppu hänestä
tällä retkellä, mikä aivan varmasti oli hänen kuolinretkensä. Koira ei
ollut oikea koira. Se ei voinut olla. Eihän ollut sellaista koiraa,
joka ei piiskaniskusta räpäyttäisi silmiään tai vavahtaisi.

Vielä kahdesti hän torjui koiran hyökkäyksen taitavalla piiskaniskulla.
Ja koira jatkoi yhtä varmana ja vaiteliaana. Pelko lannisti miehen, hän
iski kenkiensä kannoilla hevosen vanhoja kylkiluita, löi sitä
ratsupiiskalla päähän ja vatsan alle, kunnes se laukkasi, niinkuin ei
ollut vuosikausiin laukannut. Pelko tarttui myös tuohon tylsään
hevoseen. Se ei pelännyt koiraa, jonka se tiesi olevan vain tavallinen
koira, vaan se pelkäsi ratsastajaa. Entiseen aikaan juopuneet,
järjettömät ratsastajat olivat ainiaaksi pilanneet sen jalat ja
jäykistäneet sen jäsenet. Ja tässä oli jälleen samanlainen juopunut,
hullu ratsastaja -- hevonen tunsi miehen pelon -- joka kiusasi sen
kylkiluita kannoillaan ja pieksi sitä armottomasti silmille, kuonoon ja
korville.

Hevosen paraskaan vauhti ei ollut erikoisen kovaa eikä riittänyt
jätättämään Miksiä, mutta se oli kyllin nopea, jotta koira sai
erinomaisen tilaisuuden hyökätä miehen jalkoihin. Mutta jokainen
hyökkäys torjuttiin yhä vielä piiskaniskulla, joka voimallaan pysäytti
koiran ilmassa. Vaikka sen hampaat joka kerta loksahtivat yhteen niin
vaarallisen lähellä miehen jalkaa, putosi koira maahan, mistä se
toinnuttuaan syöksyi juoksuun, minkä ikinä jaksoi, saavuttaakseen
pelonvaltaaman miehen hurjasti laukkaavan hevosen selässä.

Enrico Piccolomini näki ajojahdin ja otti itse osaa sen
loppukohtaukseen, ja tämä ottelu, hänen elämänsä ainoa suuri seikkailu,
antoi hänelle koko hänen loppuiäkseen sekä rikkautta että puheenaihetta
yllin kyllin. Enrico Piccolomini oli puunhakkaaja Kennanin tilalla.
Kukkulalta, josta näkyi tielle, hän oli ensin kuullut laukkaavan
hevosen kavioiden kapseen ja ratsupiiskan vinkunan. Sitten hän näki
hevosen, miehen ja koiran taistellen syöksyvän eteenpäin. Kun ne olivat
aivan hänen allaan, tuskin kahdenkymmenen jalan päässä, hän näki koiran
omituisella äänettömällä tavallaan hyppäävän suoraan ylös, vinkuvasta
ratsupiiskasta välittämättä ja iskevän hampaansa miehen jalkaan. Hän
näki, kuinka koira maahan pudotessaan oli vähällä vetää miehen
mukanaan. Hän näki miehen heittäytyvän koko painollaan hevosen kaulaa
vasten. Ja hän näki, kuinka hevonen nousi takajaloilleen, horjui ja oli
kaatua, ja kuinka mies silloin kadotti tasapainonsa ja putosi koiran
mukana maahan.

"Ja sitten ne tappelivat kuin kaksi koiraa, kaksi eläintä", oli
Piccolominin tapana tästä jatkaa kertomustaan istuessaan viinilasin
ääressä Glen Ellenissä pienessä ravintolassaan. "Koira hellitti
hampaansa miehen jalasta ja iski ne hänen kurkkuunsa. Mies iskeytyi
koiran kurkkuun. Hän puristi molemmin käsin -- juuri näin -- koiraa
kurkusta. Eikä koira äännähdäkään. Se ei päästä ainoatakaan ääntä, ei
silloin eikä myöhemmin. Koska miehen kourat salpaavat siltä hengen, se
ei voi äännellä. Eikä se muutenkaan ole sitä lajia, joka meluaa. Se ei
hauku milloinkaan. Ja hevonen seisoo, katsoo ja köhii. Se oli kovin
kummallista.

"Ja mies on aivan hulluna. Vain mielipuoli voi tehdä sellaista. Näen
miehen näyttävän hampaitaan kuin koira ja purevan koiraa käpälään,
kuonoon, ruumiiseen. Ja kun hän puree koiraa kuonoon, puree koira häntä
leukaan. Ja mies ja koira tappelevat kuin paholaiset, ja koira ojentaa
takajalkansa kuin kissa. Ja aivan kuin kissa se repii kynsillään paidan
miehen rinnalta ja kynsii nahkan hänen rinnastaan, kunnes mies on yltä
päältä veressä. Ja mies karjuu ja ääntelee aivan kuin nuori
vuorileijona. Ja yhä hän puree koiraa. Se oli helvetinmoinen tappelu.

"Koira on herra Kennanin, hienon herran, ja minä olen kaksi vuotta
ollut työssä hänen luonaan. En sentähden tahdo seisoa siinä katsomassa,
kuinka tuo mies, joka taistelee kuin vuorileijona, repii koiran
palasiksi. Juoksen alas kukkulalta, mutta olen aivan pyörällä päästäni
ja unohdan kirveeni. Juoksen alas kukkulalta, -- ehkä niin pitkälti
kuin tästä ovesta tuohon oveen, kaksi- tai kolmekymmentä jalkaa. Ja
silloin on koira melkein lopussa. Sen kieli riippuu pitkällä, ja sen
silmät ovat aivan himmeät, mutta yhä vielä se raapii miehen rintaa
takajaloillaan, ja mies karjuu kuin vuorileijona.

"Mitä voin tehdä? Olen unohtanut kirveen. Mies tappaa varmasti koiran.
Katselen isoa kiveä. Siellä ei ollut yhtään. Etsin keppiä. En näe
sellaistakaan. Ja mies on tuossa paikassa tappanut koiran. Nyt saatte
kuulla, mitä minä tein. En ole tylsämielinen. Minä potkaisen miestä.
Minun kenkäni olivat hyvin tukevat -- ei tällaiset kuin minulla nyt on.
Ne olivat oikeat halonhakkaajan kengät, pohjat hyvin paksut ja nauloja
täynnä. Potkaisen miestä korvan juureen. Potkaisen kerran vain, mutta
kunnolla, ja se riitti. Tiedän oikean paikan -- juuri tuossa korvan
alapuolella.

"Ja mies päästää koiran. Hän sulkee silmänsä ja aukaisee suunsa ja
makaa sitten aivan hiljaa. Ja koira alkaa jälleen hengittää. Ja
hengityksen mukana palaa siihen elämä, ja nyt se tahtoisi repiä miehen
palasiksi. Mutta minä sanon sille: 'Ei', vaikka pelkään sitä kovin. Ja
mies alkaa virota. Hän avaa silmänsä ja katsoo minua kuin vuorileijona.
Ja minä alan pelätä häntä yhtä paljon kuin koiraa. Mitä minun on
tehtävä? Olen unohtanut kirveeni. Nyt saatte kuulla mitä minä tein.
Potkaisen miestä uudelleen korvan alle. Sitten otan vyön ja
kaulaliinani ja sidon hänet. Ja vähänväliä sanon 'Ei' koiralle, jotta
se antaisi miehen olla rauhassa. Ja koira katsoo vain. Se tietää, että
minä olen sen ystävä ja että minä sidon miestä. Eikä se pure minua,
vaikka minä pelkään niin kovasti. Koira on kamala otus. Sen minä
ainakin tiedän. Olen nähnyt sen vetävän vahvan miehen alas satulasta,
miehen, joka oli kuin vuorileijona.

"Ja sitten tuli ihmisiä paikalle. Kaikilla on aseet, lintupyssyjä,
kiväärejä, revolvereja, pistooleja. Heti johtuu mieleeni, että
oikeudenkäynti on Yhdysvalloissa usein hyvin mutkatonta. Olen juuri
potkaissut miestä päähän, ja siihen tulee ihmisiä pyssyt käsissään ja
ne tahtovat raahata minut vankilaan, koska olen potkaissut miestä
päähän. Aluksi en käsittänyt mitään. Nuo ihmiset ovat minulle vihaisia.
Ne haukkuvat minua ja sanovat rumia sanoja, mutta ne eivät vangitse
minua. Silloin alan ymmärtää. Kuulen niiden puhuvan kolmestatuhannesta
dollarista. Minä muka olen ottanut heiltä kolmetuhatta dollaria. Se ei
ole totta, sanon minä. Minä sanon, etten ole keltään milloinkaan
senttiäkään vienyt. Silloin ne nauravat. Ja minä rauhoitun ja alan
ymmärtää asiaa. Ne kolmetuhatta dollaria on hallitus luvannut
palkkioksi tuosta miehestä, jonka minä olen sitonut vyölläni ja
kaulahuivillani. Ja kolmetuhatta dollaria on minun, koska olen
potkaissut miestä päähän ja sitonut hänen kätensä ja jalkansa.

"En ole enää herra Kennanin työssä. Olen rikas mies. Hallituksen
kolmetuhatta dollaria ovat minun, ja herra Kennan pitää huolen siitä,
että hallitus maksaa ne minulle ja etteivät nuo pyssymiehet niitä
minulta vie. Ainoastaan sen tähden, että potkaisin päähän miestä, joka
oli kuin vuorileijona! Se on onnea. Se on amerikkalaista. Ja olen
iloinen siitä, että olen lähtenyt Italiasta ja hakannut halkoja herra
Kennanin maatilalla. Ja minä avasin tämän ravintolani niillä rahoilla.
Tiedän, että sillä tavoin voi ansaita kovasti rahaa. Kun olin pieni
poika, oli minun isälläni ravintola Napolissa. Nyt on minulla kaksi
tytärtä korkeakoulussa. Ja autokin minulla on."

       *       *       *       *       *

"Herra Jumala, koko talo on kuin sairashuone", huudahti Villa Kennan
kaksi päivää myöhemmin tullessaan suurelle makuuverannalle, missä
Harley ja Jeri makasivat, toisella jalka lastoissa, toisella
kipsikääreissä. "Katso Miksiä", hän jatkoi. "Te ette ole ainoat, joilta
on luita katkennut. Huomasin äsken, että sen nenäluu on melkein
murskana, sellaisia iskuja se on saanut. Olen tunnin ajan pitänyt siinä
lämmintä käärettä. Katso sitä!"

Miksi, joka oli Villan kehotuksesta seurannut häntä, oli kovin
hullunkurisen näköinen turvonneine kuonoineen. Miksi nuuski Jeriä ja
heilautti häntäänsä tervehdykseksi Harleylle, joka puolestaan tervehti
silitellen sen päätä ystävällisesti.

"Se on varmaan loukkaantunut tappelussa", Harley sanoi. "Piccolomini
sanoo miehen lyöneen sitä monta kertaa ratsupiiskalla, ja tietenkin hän
sivalsi sitä kuonolle, kun se hyppäsi häntä kohti."

"Piccolomini sanoo, ettei se kertaakaan huutanut, kun mies sitä löi,
vaan ryntäsi yhä uudelleen miehen päälle", Villa puhui innoissaan.
"Ajattele! Koira, joka ei ole Miksiä isompi, vetää murhaajan alas
satulasta, rosvon, jota parikymmentä poliisia ei ole saanut kiinni!"

"Minä näin sen tekevän kummempaakin", Harley virkkoi rauhallisena.
"Ellei Miksi olisi ollut apuna ja Jeri myös -- ellei niitä molempia
olisi ollut, niin luulen, että se hullu olisi potkinut minut
kuoliaaksi, kuten aikoi."

"Ja minä siunaan niitä molempia", huudahti Villa loistavin silmin; hän
tarttui nopeasti miehensä käteen ja puristi sitä sydämestään
kiitollisena. "Kukaan ei ole vielä sanonut viimeistä sanaa noista
ihmeellisistä koirista", hän lisäsi koettaen voittaa liikutuksensa ja
räpäytti nopeasti silmiään estääkseen niitä kostumasta.

"Viimeistä sanaa kaikesta siitä ihmeellisestä, mitä koirissa on, ei
sanota milloinkaan", lausui Harley vastaten hänen kädenpuristukseensa.

"Ja juuri siksi on meillä jotakin sanottavaa", hymyili Villa. "Jerillä,
Miksillä ja minulla. Olemme harjoitelleet sen salaa yllättääksemme
sinut. Makaa hiljaa ja kuuntele. Se on ylistyslaulu, hymni Jumalan
kunniaksi. Älä naura. Se ei ole tarkoitettu pilaksi."

Hän kumartui eteenpäin tuolissaan ja veti Miksin luokseen, niin että
koira istui hänen polviensa välissä; hän piteli molemmin käsin sen
päätä, ja koiran kuono oli puoleksi peittyneenä hänen tukkaansa.

"Nyt, Jeri!" huusi Villa käskevästi kuin laulunjohtaja ainakin, ja Jeri
käänsi huomaavaisena päätään, katsoi häneen, hymyili silmillään ja
odotti.

Villa aloitti ylistyslaulun tahtia lyöden, ja koirat yhtyivät siihen
pian pehmeällä ulvonnalla, mikäli niin puhdasta ja sointuvaa ääntä voi
ulvonnaksi sanoa. Ja kaikki, mikä oli vajonnut tyhjyyteen, kohosi
koirien mieleen niiden laulaessa. Ne lauloivat itsensä sen Tyhjyyden
halki _jossakin muualla_ -maailmaan ja juoksivat siellä hajonneen
laumansa kanssa, ja kuitenkaan ne eivät kokonaan kadottaneet
tietoisuudestaan nykyisyyttä ja elävää ihmisjumalaa, jonka nimi oli
Villa ja joka lauloi heidän kanssaan ja rakasti heitä.

"Miksi emme muodostaisi kvartettia", virkkoi Harley Kennan yhtyen
lauluun.





*** End of this Doctrine Publishing Corporation Digital Book "Jerin veli - Erään koiran elämä ja seikkailut" ***

Doctrine Publishing Corporation provides digitized public domain materials.
Public domain books belong to the public and we are merely their custodians.
This effort is time consuming and expensive, so in order to keep providing
this resource, we have taken steps to prevent abuse by commercial parties,
including placing technical restrictions on automated querying.

We also ask that you:

+ Make non-commercial use of the files We designed Doctrine Publishing
Corporation's ISYS search for use by individuals, and we request that you
use these files for personal, non-commercial purposes.

+ Refrain from automated querying Do not send automated queries of any sort
to Doctrine Publishing's system: If you are conducting research on machine
translation, optical character recognition or other areas where access to a
large amount of text is helpful, please contact us. We encourage the use of
public domain materials for these purposes and may be able to help.

+ Keep it legal -  Whatever your use, remember that you are responsible for
ensuring that what you are doing is legal. Do not assume that just because
we believe a book is in the public domain for users in the United States,
that the work is also in the public domain for users in other countries.
Whether a book is still in copyright varies from country to country, and we
can't offer guidance on whether any specific use of any specific book is
allowed. Please do not assume that a book's appearance in Doctrine Publishing
ISYS search  means it can be used in any manner anywhere in the world.
Copyright infringement liability can be quite severe.

About ISYS® Search Software
Established in 1988, ISYS Search Software is a global supplier of enterprise
search solutions for business and government.  The company's award-winning
software suite offers a broad range of search, navigation and discovery
solutions for desktop search, intranet search, SharePoint search and embedded
search applications.  ISYS has been deployed by thousands of organizations
operating in a variety of industries, including government, legal, law
enforcement, financial services, healthcare and recruitment.



Home