Title: Kotona - Kuvaelma Itä-Suomesta
Author: Ahrenberg, Jacob, 1847-1914
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Kotona - Kuvaelma Itä-Suomesta" ***


KOTONA

Kuvaelmia Itä-Suomesta


Kirj.

JAC. AHRENBERG


Suomennos


G. W. Edlund, Helsinki, 1889.



SISÄLTÖ:

   I. Tervolassa
        Pakonalaiset
        Keisarinnan metsästysretki
        Kosto
        Uusia kahleita
        Issikka
        Kertomus Jalo nimisestä juoksijaoriista
  II. Kesä
 III. Luotsi
  IV. Rajalla
   V. Ylimys sekin
  VI. Ukkovaari
 VII. Kuisma
VIII. Saaristossa
        Saaristossa
        Sunnuntai saaristossa
        Näkki
        Osip
  IX. Metsästysmatka Suojärvellä
   X. Kyyrölän kylä
  XI. Poikana olo ajoilta
        Sodassa
        Keisari tulee
        Käynti Uuraansalmella.



I.

Tervolassa.


Pakonalaiset.

Jos jollakin meidän maakunnistamme on sellainen vaakunakilpi, jota
heraldiikassa kutsutaan nimellä "armes parlantes", puhuva vaakuna, niin
on sellainen varmasti Karjalalla: kaksi kättä heristävät siinä
paljastettuja miekkoja toisiansa vastaan, punaisella pohjalla,
taistellen kultaisesta herttuankruunusta. Kaksi käsivartta taisteli
vuosisatoja Karjalan kultaisesta kruunusta, ja Karjala vuoti verta.
Taistelu loppui v. 1721, ja voittaja vei maakuntamme vaakunan
mukanansa; se riippuu nyt suuren valtaistuinsalin seinällä,
valtaistuimen oikealla puolella, Kremlin keisarillisessa palatsissa.
Taru kertoo, että, kun kerran eräs pyhiinvaeltaja-joukko oli saanut
paavilta kourantäyden hiekkaa Circus maksimus'en arenalta ja pyhä isä
näytti huomaavan, että pyhiinvaeltajat pitivät tätä muistoa jokseenkin,
vähäpätöisenä, pusersi hän hiekkaa kourassaan, ja katso siitä tippui
verta. Etelä-Karjalan maa on samoin kuin arenan hiekka saanut juoda
verta ja huoata väkivallan ja vaivan alla. Juuri näistä
yhteiskunnallisessa suhteessa surkuteltavista seuduista piirrämme
muutamia pieniä kuvaelmia, jotka kaikessa vähäpätöisyydessään selvästi
valaisevat niitä kurjia olosuhteita, joissa täällä on eletty ja
elettiin vielä noin miespolvi takaperin.

       *       *       *       *       *

Noin 1870-luvun keskivaiheilla asui Kivennavan pitäjäässä,
nimittäkäämme kylää vaikka Tervolaksi, talollinen Israel Pullinen
vaimonsa ja ainoan poikansa kanssa. Vanha Israel oli kaikin puolin
oikea karjalaisen talonpojan luonnekuva, pitkä, ryhdikäs,
vilkassilmäinen ja kellertävähipiäinen. Hän oli vielä hyvä puhuja ja,
niinkuin useat talonpoikamme, sanaseppä, hän taisi paljon vanhoja
runoja, joka seikka suuresti lisäsi hänen arvoansa kansan keskuudessa.
Sanalla sanoen hän oli kyläkunnan ylpeys, samalla kun hän oli kylän
vanhin ja herrastuomari. Ja kuningas Kristofferin maanlain, jota vielä
1800-luvun alussa noudatettiin vanhassa Suomessa, tunsi hän tarkalleen,
ainakin yhtä hyvin kuin sen aikuinen tutkinnon suorittamaton tuomari,
jonka alueena oli niin avara kihlakunta, jollaista nykyjään tuskin
löytyy enää yhtään koko Suomessa. Kylän vanhinna ja omituisessa
kansallispuvussaan kelvollisena esiintymään ylhäisimmissäkin piireissä
lähetti hänet G. M. Sprengtporten näinä levottomina aikoina milloin
minkin pitäjään puolesta edustajana vakuuttamaan maamme mahtaville
hallitsijattarille vanhan Suomen järkähtämätöntä uskollisuutta ja sitä
onnea että tämä sai turvallisesti kuin karitsa levätä kaksipäisen
kotkan siipien suojassa. Kunniamerkkejä ja hopeakannuja tuli
palkinnoksi näistä hänen valtiollisista lähettilästoimistaan. Sanalla
sanoen Israel Pullinen oli onnen suosikki. Varmaankin oli hänen
syntymäpäivänänsä käki kukkunut, joka vanhain kertomusten mukaan
ennustaa onnea; mutta käki on käki ja niinpä onnikin.

Joskin vanhassa Suomessa usein oli sotkuista tulla toimeen kuningas
Kristoffer'in maanlailla, niin ei tämä kuitenkaan yksinään ollut
sotkuisaa. Tosin oli Tsaari Pietari tuon tuostakin määrännyt, että
kaikki saisi olla entisellään, että samaa hyvää järjestystä, joka
vallitsi Ruotsin vallan aikana, noudatettaisiin vieläkin, mutta monessa
suhteessa ei tämä käynyt laatuun. Tsaari Pietari oli leikannut yhden
jäsenen erilleen, ja nyt tahtoi hän, että jäsenen tulisi elää
itsenäistä elämää ja että veren tulisi virrata siinä yhtä raikkaasti
kuin ennenkin. Niinkauvan kuin vanhat veronkantomiehet, papit ja voudit
elivät, tultiin jotensakin hyvin toimeen, mutta mistä otettaisiin sitte
uusia voimia? Kirkon palvelijoista oli puute, milloin tulivat ne
Suomesta milloin Virosta, mutta hulttioita ja juoppoja oli heidän
joukossansa. Hän, joka tämän pienen kertomuksen aikana tulkitsi Herran
lakia pitäjäässä, kuului jälkimmäisten joukkoon.

Eräänä sunnuntaina, vähää ennen Juhannusta, julisti pastorimme
sellaisen kuulutuksen, että sanankuulijat luulivat hänen olevan,
niinkuin usein valitettavasti ennenkin oli tapahtunut, hiukan
humutuulella.

Paitsi kylän vanhinta Israel Pullista ja hänen perhettänsä, niin
julisti pastori keisarillisen kuulutuksen kuuluvan, tuli kaikkien kylän
asukasten valmistautua Mikonpäivän aikana muuttamaan Venäjälle, missä
kukin talonpoika saisi niukan tiluksensa sijaan peltoa ja niittyä,
metsää ja laidunmaata, leivän apua talvella ja siementä sen mukaan kuin
hänellä oli perhettä syömässä. Ei kukaan saanut ottaa enempää mukaansa
kuin mitä yksi hevonen jaksoi vetää. Loput olivat jätettävät vanhaan
kotiin, niin kuului keisarinnan käsky. Mutta, vaikka ikävää on sanoa,
oli pappi sillä kertaa kaikeksi onnettomuudeksi selvä, sillä kohta
Juhannuksen jälkeen tuli sinne eräs virkamies, puettuna kullalla
kirjaeltuun samettitakkiin, silkkisukkiin ja solkikenkiin sekä siro
hiuspussi niskassa. Muassansa oli hänellä koko joukko kirjureita, jotka
merkitsivät kirjaan kuinka paljon maata ja karjaa kullakin oli; kun
tämä oli tehty, menivät he pitemmittä selityksittä matkaansa.

Oli kaksi viikkoa ennen Pyhäinmiesten päivää; maa oli kolkko ja
alaston, taivas pilvinen ja synkkä, lumenvitiä oli siellä täällä
syvimmissä rattaiden raitioissa ja tuuli lennätteli kellastuneita,
kuivia lehtiä kasapäihin. Raskas ilma lepäsi tupien harjalla, mutta
vielä raskaampi oli ilma tuvissa. Kukin perhe oli valmiina lähtemään
matkalle, kun venäläinen virkamies palasi ani varhain eräänä pimeänä,
surullisena aamuna viemään meitä uusiin koteihin.

Paljon on nähty täällä meidän maanääressämme, paljon on kärsitty, mutta
haikeampaa valitusta kuin sinä päivänä ei ole koskaan kuultu. Miehet
olivat alakuloisina, naiset vaikeroitsivat ääneensä, lapset itkivät ja
kaiken tämän ohessa kannettiin roihuavain päresoihtujen valossa, jotka
jättivät jälkeensä pitkän savu- ja kipinäsoihdun, pieniä kääryjä ja
arkkuja odottaviin kärryihin. Lapset käärittiin johonkin lämpimämpään
äidin ja jonkun nelijalkaisen suosikin, porsaan tai karitsan, väliin,
joka myöskin sai lähteä mukaan tälle pitkälle matkalle; ja viivytellä
ei saatu vanhan kodin kynnyksellä, sillä virkamiehellä oli kiiru. Kohta
jälkeen puolenpäivän nähtiin pitkä kiemurteleva jono ajaa tärisyttävän
kankaan poikki pitkin routaista, epätasaista tietä.

Israel Pullinen seisoi vaimoneen ja poikineen kylän edustalla olevalla
kummulla ja katseli miten matkue kulki ohi. Vielä kerran pudistettiin
kättä poislähtevien kanssa. Nyt ratkesivat myöskin lyijynkarvaiset
lumipilvet, jotka viikkokausia olivat riippuneet maan yli, ja sakeasti
rupesi satamaan lunta, joka yhä enemmän supisti näköpiiriä.
Harmahtavaan peittoon katosivat kärryt toistensa jälkeen ja hetkisen
kuluttua olivat jo viimeisetkin peittyneet lumivaippaan. Silloin kaikui
läpi raskaan ilman virren veisuu. Pakonalaiset olivat, samoinkuin
muinoin Israelin lapset vankeudessa, kajahduttaneet virren viimeiseksi
hyvästijätöksi isänmaalle ja kodille.

Puolentoista peninkulman päässä suurelta Kolpinon asemalta
Nikolajevskin rautatien varrella on venäläisten kylien keskellä kunnas,
nimeltä "Suomen vuori". Siellä kerrotaan edellisellä vuosisadalla sinne
lähetettyjen suomalaisten siirtolaisten asuneen, eläneen ja kuolleen;
tosi on että kummulla löytyy lutherilaisia hautaristiä, joissa on
puoleksi kuluneita kirjoituksia venäläisillä kirjaimilla ja että kaikki
nimet ovat suomalaisia.

Vanhat ihmiset kansan keskuudessa pysytteleytyvät kiinni totutuissa
tavoissaan aivan kuin elämässä. Jos keskeytät heidän jokapäiväisen
elämänsä rauhallisen juoksun, niin ei heissä ole eloa enää.
Israel-vanhuksesta tuntui oudolta tuo kammottava yksinäisyys ja
tyhjyys. Kylä oli aivankuin ruton tai sodan jäleltä, joka liesi oli
kylmänä, valoa ei näkynyt ainoastakaan pirtistä, ei puhetta, ei naurua,
ei laulua eikä edes valitustakaan kuulunut mistään, viimeinen
koiranhaukunta oli vaijennut viimeisen kärrynjyrinän kuulumattomiin
vaipuessa. Elottomuutta häiritsivät ainoastaan sudet, jotka, auringon
joskus puikahtaessa näkyviin paksujen pilvien välistä, olivat tulleet
vaanimaan löytyisikö joku nälkään kuollut koira tai kissa teljettyjen
ovien edestä.

Myöhemmin tuli tosin uutta eloa autioon kylään, mutta Pulliselle tämä
ei ollut samaa. Neljäntoista päivän kuluttua siitä, kuin meikäläiset
olivat pois viedyt, muutti sinne riekaleihin puettu kirjava joukkue.
Joukkueen etunenässä astui pappi pyhän Yrjön kuva kädessä; nämä olivat
venäläisiä, jotka keisarinnan käskystä muuttivat Tervolaan. Nyt käsitti
Israel, miksi hän yksinänsä oli tänne jätetty, hänen tuli jäädä sinne
kylän vanhimmaksi, hänen tuli johtaa tuota vastatullutta laumaa. Mutta
tämä oli liika taakka Israel-vanhukselle. Hän vaelsi pois näiden uusien
tulokasten luota, maailman epävakaisuuteen kyllästyneenä.


Keisarinnan metsästysretki.

Vanhan Israelin kuoltua, otettiin talo perilliseltä nuorelta Pulliselta
ja annettiin kylälle. Hänen tuli viljellä maata yhteisviljelyksessä
kyläläisten kanssa, sillä kaiken maan ja kaiken sadon piti olla
yhteistä. Niistä pelloista, joita hänen esi-isänsä, sukulaisensa ja
ystävänsä olivat miespolvia muokanneet, kyntäneet ja leikanneet, sai
hän viiden auranvaon levyisen kaistaleen yhtenä vuotena yhdellä
pellolla, toisena vuotena kaukana toisella. Jos hän kynti ja kylvi
aikaisemmin kuin toiset, saivat nämä ajaa ja kulkea hänen sarkansa
poikki omille peltotilkuillensa, kunnes ne olivat kynnetyt, karhitut ja
kylvetyt, niin että mitäpä hän huoli kiirehtiä. Ja jos taas kylvös
viivästyi, niin että halla korjasi mitä hän oli maahan pannut, oli se
tosin hänen syynsä, mutta sato oli kumminkin yhteinen. Siten elettiin
muutamia vuosia niukasti ja vaivaloisesti, mutta elettiin sentään.
Tuomas oli mennyt naimisiin, oli saanut tyttären ja kadottanut
vaimonsa. Jos hänen lapsensa olisi ollut poika, niin olisi Tuomas,
pojan täytettyä viisitoista vuotta, saanut lisäksi yhtäsuuren
maapalstan kuin hänellä nyt oli, mutta tämä olikin tytär ja tyttäret
eivät perineet mitään, eivät maksaneet mitään veroa eivätkä tarvinneet
mitään maata; tyttölapsia ei otettu lukuun, ne olivat tosin olemassa,
mutta eivät ylimalkaan mitään merkinneet. Tällainen oli Tuomaan tila,
kun tapahtui eräs seikka, joka taasen saattoi täydellisen muutoksen
hänen olosuhteissaan.

Oli kaunis syksyinen päivä, viljat olivat kuhilailla, sänki kiilsi
pellolla ja metsä koreili kirjavissa väreissään. Kaikessa tässä
kirjavuudessa olivat naurismaat ja syyskylvöt vielä vihannoita, meheviä
ja ilman vaihepaikkoja, aivankuin heleät väripilkut maalarin paletilla.
Taivas oli kirkas ja selkeä, ilma raittiin vilvakka, niin että se
tukahduttavan kesähelteen jälkeen vaikutti virvoittavasti.

Joukko komeasti puetuita ratsastajoita ajoi tulista ravia pitkin kurjaa
kyläkatua, jonka molemmin puolin talot nyt olivat rivitetyt venäläiseen
tapaan, päätyseinä katuun päin, nurkka nurkassa kiinni aivan kuin
kaupungissa. Tämä oli metsästysseurue, punaisiin vaatteisin puettuna,
viheriäiset suippohatut päässä ja pitkät höyhenet hatunlierissä, olalla
oli heillä keihäitä ja hopeutettuja metsästystorvia, komea pyssy
riippui selässä ynnä keisarillisella ruunulla koristettu metsälaukku.
He pysähtyivät kylässä ja eräs heistä puhalsi räikyvän torviäänen, joka
kuului selkeässä syysilmassa loitos ja johon vastattiin samallaisella
toitotuksella pienen järven toiselta rannalta. Ja pitkin tietä, joka
vielä oli kostea aamukasteesta, ajoi nyt eteenpäin pitkä jono vaunuja.
Se kulki kylän kautta lammin rannalle, vanhojen honkien varjoamalle
niemekkeelle asti.

Kauniimmalle paikalle, jossa ikivanhat hongat olivat, joiden tuuheisin,
tuoreisin latvoihin kesä oli vielä viikoksi viipynyt, jossa muutamat
kukat vielä kukkivat, ja jossa nuoret koivut olivat honkain isällisen
suojeluksen turvissa säilyttäneet viheriät lehtensä, siihen pystyttivät
metsästäjät kiireimmiten ison komean teltin keisarillisissa väreissä,
Teltti oli jaettu silkkiverhoilla kahteen osaan, permantoa peitti
kallisarvoiset persialaiset matot ja ylinnä liehui Venäjän lippu, jossa
loisti suuri ruunattu K.

Seuraavana päivänä, ihmeellisen ihanana syksypäivänä, lähestyi teltin
ovea runsaasti kirjailtu ja kullattu kantotuoli, jota kantoi neljä
miestä metsästäjäpuvuissa ja jota seurasi loistava ratsuseurue, miehiä
ja naisia. Kantotuolissa istui keisarinna Katarina. Puettuna
tummanvehriään samettiin ja soopelinahkoihin, oli hänellä yllään
metsästystakki, joka soveltui mainiosti; hän oli jo vanhanpuoleinen,
mutta katsellessa tuota nuorekkaan raitista hipiätä ja kirkkaita,
älykkäitä silmiä, ei saattanut aavistaa, että hän oli lähellä
elämänsä loppua, ja kun näki hänen täyteläisen vartalonsa ja reippaan
käynnin, käsitti, että hän kyllä vielä voi nauttia metsästyksen
huveista. Ruhtinatar astui kantotuolista ja meni komeaan telttiin,
yli-jahtimestarin, nuoren ruhtinas Kukujeffin seuraamana. Tämä oli
muhkea nuorukainen, kiharatukkainen, säihkysilmäinen ja lämpimän
kellervä hipiä antoi hänelle rohkean etelämaisen muodon.

"Tällaista se siis on", virkkoi keisarinna, "tämä Karjalan sydänmaa,
kanervikkoineen ja lampineen, josta minun edeltäjäni ovat niin kalliin
hinnan maksaneet."

"Ei kuitenkaan liian kallista", sanoi ruhtinas, "hirvet rakastavat tätä
kanervikkoa ja näitä nevoja; Teidän Majesteettinne saattaa täällä
metsäillä tosi keisarillisella tavalla. Koska suvaitsee Teidän
Majesteettinne alkaa?"

"Heti kohta minun prinssini!" ja keisarinna astui telttiinsä, vaan
ruhtinas Kukujeff jäi ulkopuolelle jakamaan viimeisiä määräyksiään.

Tämä nyt niin loistava ruhtinas oli alkanut leipurinsällinä, ja ne
hovilaisten seassa, jotka kadehtivat hänen erinomaista onneaan,
sanoivat, että kun hän suuttui, ja hän suuttui usein, hän polki
jalkojaan ikäänkuin olisi ollut taikinakaukalossa. Tästä alhaisesta
asemasta keikahti hän jääkäriksi vanhan litvalaisen vojevodin
palveluksessa, joka melkein aina asui Parisissa. Siellä oli tuo
runsailla lahjoilla varustettu nuorukainen, joka oli isäntänsä kaikki
kaikissa, kohonnut kohoamistaan, kunnes hän suojelijainsa avulla pääsi
katteiniksi Strassburgiin sijoitettuun, ympäri Pohjolaa mainittuun
rykmenttiin "Royal Suedois". Ja kun hän muutamia vuosia sen jälkeen
palasi Venäjälle, oli hänellä keisarinnan suosion kautta tie auki
kaikkiin kunniapaikkoihin kuin hänen kotimaassaan oli tarjolla.

Ja niin alkoi jahti; koirat vapautettiin ja lähtivät otattamaan
kangasta pitkin, metsätorvet räikyivät, ja jahtimestarit komentelivat.
Maakansa otettiin riiheltä ja pellolta ja asetettiin hirvien ajoon.
Viehättävässä laaksossa, jossa syksy oli maalannut haavat ja koivut
loistavilla väreillä, seisoi keisarinna kauniilla, purppuralla
vuoratulla tiikerin taljalla, runsaasti koristeltu kivääri kädessä, ja
hänen sivullaan ruhtinas Kukujeff, valmiina tarpeen vaatiessa
puolustamaan tuota vanhenevaa Dianaa pitkällisestä ajosta raivostunutta
hirveä vastaan. Kautta laakson kulki ajo; täällä, jossa puskat ja
kunnaat suojasivat lumituiskuilta talvella söivät nuo ruunupäiset
eläimet haapojen lehtisilmikoita ja pajun tuoreita oksia, täällä kulki
kesällä hirvikarjan tie pienelle sisäjärvelle. Tarkoin oli ruhtinas
Kukujeff tutkinut seutua; aivan lähitse keisarinnaa täytyi ylevien
eläinten paeta.

Nyt läheni ajo; kuului kaukaa arokoiran ketuntapainen haukunta,
susikoiran lyhyt äkäinen vinkuminen ja metsätorvien hallali, hallali,
seuraavassa silmänräpäyksessä oli taasen hiljaista, niin hiljaista,
että tuulen yksitoikkoinen laulu humisi surullisesti kuin vaikenevat
äänet isoissa uruissa. Jälleen kuuluu haukunta, mutta paljoa
selvempään, yhä selvempään. Nyt voit eroittaa oksien rätinää ja kun
nuoria puita taittuu, suhinaa, joka syntyy hirvien paetessa,
usutettujen eläinten läähättämistä, ja seuraavassa silmänräpäyksessä
syöksee hirvilauma esille pakkasen tummaksi puremien sarapuiden
välitse. Täyttä karkua laskivat nuo muulloin ylevät, nyt peräti
peljästyneet eläimet notkelmaa pitkin, oikea hetki oli tullut. Tuolla
paukahti pyssy, ja kuolettava luoti kaatoi yhden metsien kuninkaan
maahan. "All's todt", kajahti laaksossa ja kaiku vastasi joka puolelta
"All's todt". Yksi paukahdus vielä ja vielä kaataa keisarinnan luoti
yhden hirven. Eläinlauma hajoaa, koirat syöksähtävät saaliiseen kiinni,
ala-jahtimestari juoksee luo ja pistää väkipuukon kuolevien eläinten
sydämeen, ja metsästys on päättynyt.

Isossa teltissä oli valmistettu juhlallinen ateria; ruhtinas Kukujeff
saattoi keisarinnan pöytään. Mustanvalkosesta silkistä ja
kultakankaasta tehdyn telttikaton alla vietettiin komeaa juhlaa.
Leimuilevat vahakynttelit hopeaisissa haarukkajaloissa valaisivat
runsaasti katettua pöytää, jota kaunisti kukkaset, hopea-astiat ja
kultamaljat. Pöydän ympärille oli keisarinna, hänen metsästysseurueensa
ja tieteellinen hovikuntansa sijoittunut.

Vanheneva keisarinna nuortui uudestaan raittiissa vahvistavassa
syysilmassa, mielevän leikkipuheen tulvassa, virtaellessa ylen makeita
runoelmia maalaisriemuista ja metsästäjän viehätyksistä. Veri virtaili
nopeammin, silmä säteili ja punasenvalkonen, tuores hipiä, joka oli
keisarinna Katarinan merkittävin kaunistus, sai hänen siinä istuessaan
mustan samettiverhon edessä, ikäänkuin katoavan kajastuksen nuoruuden
ajoilta, ja kun hän iloisempana kuin moneen vuoteen nousi pöydästä,
etsivät hänen vilkkaat, tuikkivat silmänsä ruhtinas Kukujeffiä.

"Minä kiitän teitä ruhtinaani, tästä viehättävästä päivästä, minä olen
tuntenut itseni kahtakymmentä vuotta nuoremmaksi täällä teidän
ruhtinaskunnassanne, jonka rajat ulottuvat yhtä kauaksi kuin hirvien
laidunmaat."

"Keisarinnani", sanoi ruhtinas liikutettuna ja hämmästyneenä, polveaan
notkistaen ja suudellen hänen kättänsä ja hameensa lievettä.

Keisarinna nousi ylös ja kannatti itsensä kylään, jossa Kukujeff oli
Tuomas Pullisen savustuneesta tuvasta muodostanut viehättävän
makuuhuoneen. Tuon muutoksen oli saanut aikaan ruhtinaan seinänverhoja,
hänen persialaiset kankaansa, intialaiset huivit, turkin matot ja
arabialaiset suitsutukset, jotka levittivät suloisia tuoksuja
algerialaisesta onyx'istä ja Schiraan jaspiksesta tehdyistä vadeista.
Kaikkea tätä ylellisyyttä valaisi turkoseilla koristeltu hopealamppu,
jonka pinnalle joku itämaiden taiteilija oli piirtänyt niin rikkaan,
niin täyteläisen kuvaismaailman kuin hän oli rohkeimmissa unelmissaan
nähnyt.

Kun ruhtinatar aamulla nousi ylös, kysyi hän, kuka tuon talon isäntä
oli. Mutta isäntä oli poissa ja pikku Katri, Pullisen kymmenvuotias
tytär, tuotiin ottamaan keisarinnan kiitosta.

"Kaunis lapseni", sanoi keisarinna, enemmin itsekseen kuin lapselle,
"sinäkö olet se pieni haltija, joka taikasauvallasi loit minulle unia,
kauniimpia kuin olen pitkään aikaan nähnyt. Minä olen nukkunut
makeammin sinun matalan kattosi alla kuin keisarillisessa linnassani,
kiitos sinulle ja ota tämä minulta muistoksi." Hän antoi pienokaiselle
kalliilla kivellä kaunistetun sormuksen.

Niin päättyi tämä muistettava metsästys, joka teki Kivennavan pitäjän
lahjoitusmaaksi ja satoja ja jälleen satoja meidän veljistämme
melkeinpä orjiksi. Ruhtinas Kukujeff hankki nimittäin laillisen
vahvistuksen keisarinnan sanoille ja ennen vuoden loppua hän oli yhden
Itä-Suomen suurimpien lahjoitusmaiden omistaja. Yksi keisarinnan sana
ja yksi kynäpiirre oli tehnyt täydellisen mullistuksen kaikkien
maanomistajien oloissa. Jokaikinen sielu pitäjässä oli riippuva
ruhtinaan voudista, joka oli eräs kovasydäminen Liivin saksalainen.
Hänen tuomionsa oli omistusriidoissa jääväämätön, hän määräsi verot ja
hän ne kantoi. Voi sitä, joka sattui häntä loukkaamaan! Hän saattoi
muitta mutkitta ottaa keneltä tahtoi kartanon ja kaikki; ainoastaan
rikosjutuissa hän oli maanlain alainen, mutta senkin hän osasi
useimmiten kiertää, sillä kukapa hänen alustalaisistaan uskalsi
todistaa häntä vastaan?

Tuomas Pullisen lapsuus oli kulunut oloissa, joka verrattuna tähän
orjuuteen oli ihana vapauden aika, hänen niskansa oli kasvanut liian
jäykäksi kumartuakseen jokaisen oikun vaatimuksesta, ja pianpa hän
joutuikin kiistaan voudin kanssa. Epäilemättä hän olisi jo aikoja
sitten saanut keppikerjäläisenä vaeltaa isänkodista. Keisarillinen
sormus ei olisi heitä suojellut, sillä sen antaja oli jo kuollut ja
toinen käsi piteli valtikkaa Venäjän herrain ja orjain yli. Pahasti
olisi käynyt, ellei sattumus satuttanut, että pikku Katrilla oli voudin
perheessä leikkisisko, jolle hän oli vielä välttämättömämpi seura
syystä, että voudin tytär oli heikko ja tautinen.


Kosto.

Vuosia oli kulunut sitte keisarinnan metsästyksen. Tuo kerran niin
loistava ruhtinas Kukujeff oli nykyään vain raunio menneiltä ajoilta,
tapaturma eräällä metsästysretkellä oli tehnyt hänestä kivulloisen
raajarikon. Keisarinna oli kuollut ja hänen kanssansa hajonnut se
oppineiden ja kirjailijain piiri, joka Rousseaun kanssa haaveksi
ihmisluonteen oivallisuudesta, jotka encyklopedistien ja Voltairen
kanssa sovittelivat vapaamielisiä hallitusmuotoja, jotka veisuissaan
ylistelivät luontoa, vapautta ja yhdenvertaisuutta, sillä välin kuin
heidän elämänsä oli kuristettu mitä luonnottomimpiin muotoihin, sillä
välin kuin he itsekukin kaupungissaan harjoittivat mitä itsekkäintä
omavaltaisuutta. Uusi aika oli koittanut, nyt huomattiin, että oli
leikitelty vaarallisen liekin kanssa, liekin, joka ei ainoastaan voinut
valaista ja lämmittää, vaan myös sytyttää maailman tuleen. Kaikki puhe
vapaudesta, olkoonpa sitten runomitassa tai suorasanaista, maistui nyt
Jacobinilaisuudelta ja rahvaalta. Platoonisesta veljeyden ja
yhdenvertaisuuden ihailemisesta oli herätty ranskan vallankumouksen
hätäkellon ääneen, joka kuului halki Euroopan. Se hovi, joka keräytyi
uuden hallitsijan ympärille, oli aivan toista laatua. Vanhat hovin
loiskasvit irroittivat juurensa ja koettivat elää omin neuvoin kaikessa
hiljaisuudessa ja vaatimattomuudessa. Niinpä teki ruhtinas KukujefFkin.
Sittenkuin kunnianhimolla ja loistonhalulla ei enää ollut mitään
viehätysvoimaa, oli hän vetäytynyt Tervolan hovitilalle. Koko elämän
ikänsä hän oli ollut himojensa orja, sitä mukaan kuin hän vanheni
olivat ne muuttaneet luontoa, nyt häntä vallitsi viimenen himojen
seassa: vanhusten ahnaus. Kivulloinen, liian varhain vanhennut ja
yksinäinen, sellainen oli se ruhtinas Kukujeff, joka asui suuressa,
kolkossa talossa, kokosi, kärsi ja laski laskujaan. Alustalaisiaan,
talonpoikia, puristeli hän kuin sieniä, jos joku heistä oli päässyt
vähänkään varoihinsa, heti koroitettiin vuokraa. Jokainen talonpoika
salasi sentähden huolellisesti mitä hän oli ansainnut tahi voittanut,
ei kukaan uskaltanut ryhtyä minkäänlaisiin parannuksiin tai
rakennuspuuhiin, mitä kurjemman ja köyhemmän näköistä oli, sitä
paremmin oltiin rauhassa ruhtinaan verenimijältä, Lenz voudilta.

Kukapa siis ihmettelee, että ilma tuntui raskaalta Tervolan hovissa,
että rasitus ja kurjuus, kavaluus ja viha täytti kaikkien mielet.
Silloin kuin vapaus temmelsi voitonriemunsa ylenpalttisuudessa, kuin
ihmisen oikeuksia julki kuuluuteltiin ulkona maailmassa, harjoitettiin
täällä alhaisinta, halpamielisintä sortoa. Muun muassa vaati ruhtinas,
että kun hän kerran päivässä lähti viljamailleen, piti kaikkien hänen
alustalaistensa seista linnan portilla lakittomin päin.

Ainoastaan kerran, yhden ainoan kerran vuodessa ilostui surkea,
hiljainen Tervola, silloin nimittäin kun nuori ruhtinas Kukujeff,
lämminsydämisenä, hellämielisenä, anteliaana ja iloisena, karautti
loistavine metsästystovereineen pitkää lehtokujaa pitkin hovitilalle,
pyytämään hirviä ensi lumen tultua. Silloin oli Tervolassa juhla,
jokainen vuokramies hengähti syvään. Jumalan kiitos, sanottiin silloin,
nuori ruhtinas on meidän tulevaisuuden toive, ilman häntä ei
ansaitseisi elää, sillä ilman häntä ei olisi mitään toivoa. Tottakai
paha aika kerran loppuu, sitten kuin vanha on viimeisen kerran
kolikoitaan laskenut. Mikaelin, tuon ruhtinaan, kera tuli keskellä
syvintä syyspimeyttä keväistä valonvälkettä köyhien talonpoikain
koteihin. Ja niin ystävällisen näköinen hän oli, ja sellaiset silmät,
niin, niitä silmiä, oli useampi kuin yksi nainen ihastuksiin katsellut,
kummako, että Pullisen tytär Katri teki samoin. Mutta nyt on jo aika
palata Tuomas Pulliseen.

Tämän kertomuksemme aikaan oli syksy käsissä, aurinko vilahti esille
yhä harvemmin, kunnes eräänä kauniina päivänä näytti siltä kuin aurinko
olisi tyyten kadottanut voiman tunkea valoa raskaiden pilvien läpi,
jotka väsyneinä vetelehtivät pitkin vedenpintaa, metsikköä ja
sänkipeltoa. Jokainen toivoi pakkasta, lunta ja valoa. Ja pakkanen tuli
ja lumi tuli, ja niiden kera tuli valokin jälleen, mutta Mikael
ruhtinas ei tullut. Siihen sijaan tuli synkkä sanoma, että sota oli
taas syttynyt, ja pianpa vaelsi rykmentti rykmentin perästä pohjoista
kohti, oli taasen taisteltava, niinkuin niin usein ennenkin,
heimolaisia -- ei, vaan veljiä vastaan. Oli 1808. Erään rykmentin kera
odotettiin ruhtinas Mikaelia, sillä hän oli -- mitäpä muuta venäläinen
aatelismies olisi -- upseeri. Hänen sotilaansa levähtävät eräässä
kylässä, peninkulman matkan hovitilalta, ja hän itse tulee Tervolaan
heittämään hyvästiä isälleen.

Tuomas Pullinen istui takan ääressä savustuneessa tuvassaan ja tuijotti
liekkihin, jotka hauskasti räiskyivät mäntyhalkojen välissä. Hänen
vaimonsa -- Tuomas oli nimittäin jo ottanut toisen vaimon ensimäisen
kuoltua -- oli mennyt kylälle, pikkulapset nukkuivat uunilla, hänen
tyttärensä, kaunis Katri, istui lähellä ja kehräsi leimuavan
pärevalkean ääressä. Kaunis hän oli, hipiä puhdas valkosen-punanen,
hiukset otsalta ruusuiset ja silmät luottoisat, lämpimät. Vähä väliä
nousi Katri työltään, meni ikkunan luo, pyyhkäsi pois huurun ja
katsoi vaanien ulos. Siellä oli niin raittiin näköistä, maa oli
valkojauheessa, lumipeitossa, tähdet säihkyivät, ja kuu lähetti lempeää
valoa -- ja niin hiljaista oli -- Katrista tuntui kuin koko luonto
olisi odottanut jotain.

"Mitä sinä myötään juokset ikkunaan?" kysyi isä, "pelkäätkö voutia;
taitaahan hän tulla kotiin tänä iltana."

"Enkä pelkää", vastasi Katri.

"Mahtaa nousta pirun myräkkä kun hän tulee kotiin taas, voi, miten
Gregor Timofejevitsch on pieksevä kieltänsä ja juoruava minusta; vai
mitä arvelet?"

"Voipi olla."

"Niinkuin en minä saisi rakentaa uutta kattoa ja etehistä minun omaan
mökkiini, muka! Mutta nyt siitä taasen sanotaan, miten on sinulla ollut
varoja tuohon? Mistä sinä olet ostanut naulat? Miten paljon maksoivat
laudat? Piru vieköön koko voudin ja hänen kaltaisensa!"

Katri juoksi taasen ikkunaan. Kaukaa kuului kulkuisten helinää, kuului
yhä lähempänä, nyt sujahti reki, kolmen hevosen vetämänä, kyläkadulle.
Koirat haukkuivat -- miten he ajoivat! Katri meni jälleen työlleen,
hänen poskensa leimusivat, hän ei saattanut tehdä levollisesti työtä,
hän nyki rihmaa, nyki sen poikki, aloitti taas ja näytti tuskin
kuuntelevan isänsä puhetta.

"Sen saat nähdä, että hän koroittaa vuokraa", jatkoi Tuomas, "kenties
hän antaa Gregorille koko järviniityn. Mutta mitä pahusta minä tein! en
suinkaan minä saattanut antaa sataa sisään, ja kun me sitten", lisäsi
hän kuiskien, "saimme niin paljon rahaa keisarinnan sormuksesta, niin
arvelin -- korppiko se oli, joka huusi? se tietää pahaa, -- saat nähdä,
että minä vielä tänä iltana saan katsoa Gregoria silmästä silmään tai
kenties itse voutiakin."

Nyt narisivat porstuan palkit, sisälle astui Gregor Timofejevitsch.

"Siinä paha, missä puhutaan", sanoi Tuomas.

"Tuomas Ivanovitsch, vouti tahtoo puhutella sinua", sanoi vastatullut,
turhaan etsittyään silmillään pyhäin kuvaa, tehdäkseen ristinmerkin,
kun hän puhui, piti hän toisella kädellä oven rivasta kiinni.

Tuomas astui vihamiehensä, voudin välikappaleen, luo. "Gregor
Timofejevitsch", hän sanoi, "minä tulen, minä menen voudin luo, minä
menen, mutta" -- hän veti puukon tupesta, -- "mutta, jos sinä viekas
repo olet liponut kieltäsi, niin" -- Tuomas löi veitsen sellaisella
voimalla honkapöytään, että puoli terää painui lautaan. Gregor katosi
sanaakaan sanomatta.

Tuomas jäi seisomaan takan eteen syviin ajatuksiin vaipuneena. Hänen
siinä seisoessa avasi kaunis Katri varovaisesti oven ja riensi sykkivin
sydämin ja kevein askelin kartanoon. Hän oli nähnyt Mikael ruhtinaan
voudin reessä.

Kun Tuomas heräsi synkistä mietteistään, otti hän sudennahkalakkinsa ja
meni hovitilalle. Oli niin hiljaista ja rauhallista tuolla ulkona
tähtikirkkaassa illassa, että myrsky, joka riehui Tuomaan sielussa,
asettui hetkeksi. Vihdoin hän tuli isoon, huonosti valaistuun eteiseen,
kääntyi vasemmalle ja astui konttooriin.

Konttoorisuoja oli tuon ison talon alakerrassa, se oli syvä pitkä
huone, täynnä kaikenlaista rojakkata, tyhjiä laatikoita, aseita,
metsästysverkkoja, tyhjiä, täysiä ja vajanaisia ruutisäilöjä ja kaikkea
mitä suurten syysmetsästysten aikana, jolloin talo oli vieraita täynnä,
oli kannettu tänne ja sitten tänne unohtuneet. Ummehtunut kostea haju
vallitsi aina hämärässä suojassa. Kaukana perällä oli suuri avonainen
kamiini, jossa nyt hauska valkea, ainoa hauskuus koko tuossa kolkossa
huoneessa, koetti levittää iloisuutta ympärilleen. Kun Tuomas astui
sisään, oli konttoori tyhjä. Yksi kotitekoinen talikyntteli oli
pöydällä, paloi unisesti ja räiskähti silloin, tällöin juurikuin
kiukusta.

Tuomas istui kuluneelle ruskeaksi maalatulle penkille, jossa hän ja
hänen vertaisensa olivat istuneet monta monituista tuntia odotellen
pientä miestä, voutia, häntä, jolla oli tuollaiset terävät
ilveksensilmät, joka tavallisesti tuli hiljaa hissutellen
kallistuneesta ovesta huoneen perällä. Siinä istuessaan ja
odottaessaan, alkoi myrsky taas riehua. Katkeruus, kosto ja viha
nousivat tänä iltana aivan hänen kurkkuunsa asti. Se tuli juuri tänä
iltana hänen päällensä, siinä kuin hän istui kumarassa ja tuijotti
rasvaisen lakkinsa pohjaan, niin selvästi, niin tarkkaan hän muisti
jokaisen häväistyksen, jokaisen kärsimänsä vääryyden. -- Mimmoinen
kunnon mies hänen isänsä oli ja mimmoinen kurja mäkitupalainen hän
itse. Ja eikös hän ollut tehnyt työtä? Eikö hän ollut raastanut kuin
joku toinenkin? -- Mutta mitä se oli hyödyttänyt? -- Hänellä ei ollut
sitä vankkaa tukea kuin hänen isällään, vanhaa Ruotsin lakia nimittäin,
joka karkoitti väkivallanteot talonpojan tuvasta; laki oli nyt vain
kuollut kirjain ja hän, hän oli miltei orja, ei edes orjakaan, hän oli
voudin uhri. Herra tietäne miten kauan hän oli siinä istunut, kun häntä
äkkiä ympäröi kirkas valo. Hän katsahti ylös, kekäle oli pudonnut
takasta, se oli kytenyt kauan permannolla, kunnes valkea oli päässyt
vallalle, eräs kaappi oli syttynyt, nyt kurottautuivat liekkikädet
pitkin permantoa, löytääkseen lisäravintoa. Keveitä sinisiä liekkiä
liehui jo muutamain tyhjien laatikoiden reunoilla, tarttuivat
juomatiloissa rikottuihin huonekaluihin, -- kiitivät kuin salama
metsästysverkon silmukoita pitkin. Tuomas ei hievahtanutkaan vielä. Jos
hän nyt huutaa apua, niin saattaa vielä sammuttaa tulen, mutta miksikä
hän apua huutaisi. Oliko hän sytyttänyt valkeaa! Oliko hän pudottanut
kekäleen permannolle! Mitä se häneen kuului. Tuomaan ympärillä sihisi
ja räiski, savu alkoi kirvellä kurkkua. Yhtäkkiä hän muisti
ampumakruudin, jota säilytettiin isoissa kaapeissa. Kosto! kosto!
kaikui hänen sisässään. Niinpä menkää siis helvettiin, josta tulleet
olette, huusi hän ja syöksi sille ovelle, joka vei isoille, kolmen
kerroksen läpi kulkeville portaille, valkea sai tuulta helmoihinsa ja
leimahti mahtavaksi liekiksi. Tultuaan kartanolle, telkitsi hän ison
oven, ikkunaluukut olivat tarkasti suljetut, nyt kuului paukahdus
paukahduksen jälkeen, metsästysruuti siellä räjähteli. Viiden minuutin
kuluttua oli koko puupalatsi ilmitulessa. Tuomaan puolesta oli
kostettu.

Ulkona kartanolla vallitsi kauhea meteli ja sekasotku. Kaikki
komensivat, kukaan ei totellut, siellä ei ollut mitään selkoa eikä
järjestystä sammutustyössä; eikä siellä totisesti ollutkaan paljoa
tekemistä, siellä kova pakkanen vaikeutti kaikkea työtä noilla
muutamilla vikaantuneilla ruiskuilla. Pian kyllä leimahti tuli
ikkunoista, liekit tavoittelivat kattoa, se oli yhtenä ainoana roviona.
Ylimmäisessä kerrassa näkyi kaksi olentoa juoksevan ikkunasta ikkunaan.
Nyt avattiin eräs ikkuna ja ikkunalaudalla, siellä ylhäällä huimaavassa
korkeudessa, seisoi kaksi henkilöä, nuori mies ja nuori nainen, rinta
rintaa vasten. Mahtava liekki leimahti samassa ja näytti kansalle
Mikael ruhtinaan ja kauniin Katrin tulen purppurasoihdun valaisemat
ihanat piirteet. Vielä yksi tulenliekki kohosi ratisten, paukku seurasi
paukkua ja sylitysten vaipuivat nuoret palavaan rakennukseen. Mikael!
Katarina! kaikui räiskivien liekkien keskeltä.

Kauhun huuto pääsi jokaisen huulilta. Kuin pahainhenkien ajamana pakeni
Tuomas Pullinen, lapsensa, oman tyttärensä Katrin oli hän salvannut
palavaan taloon.

Kun talviaamu koitti raittiina, rusoittavana ja kirkkaana, silloin
loistivat jäätimantit, hohtivat lumitähdet, hongat kätkeytyivät
pehmoisten, täyteläisten lumilepereiden alle, huurre kimalsi koivun
oksilla, kaikki oli niin puhdasta, valkoista ja raitista. Ainoastaan
sillä kohdalla, jossa Tervolan linna seisoi, oli mustaa ja nokista,
siellä kyti tuli tuhan alla ja kekäleet pistivät näkyviin --
kammottavia muistomerkkiä menneestä suuruudesta ja loistosta, ja
myrkyllinen sinertävä sauhu kiemurteli taivasta kohti. Kun hehku oli
sammunut ja höytytuhka peitti kaikki, silloin löydettiin alimmasta
kellarista vanhan ruhtinas Kukujeffin ja hänen voudinsa,
kansansortajan, ruumiit. Tuli ei ollut niihin kajonnut -- he olivat
tukehtuneet siinä suojassa, johon he olivat vuosi vuodelta keränneet
kaikki mitä he kiristivät alustalaisiltaan.


Uusia kahleita.

Molempien ruhtinas Kukujeffien kuoleman jälkeen joutui Tervolan
hovitila perintönä yhdelle tuon ylhäisen suvun halvalle jäsenelle,
eräälle pikkuporvarille Jaroslavista. Kun tämä sai kuulla, että
talonpojat eivät olleet perintöorjia, eivät olleet sieluineen
ruumiineen hänen, eivät edes kiinnitetytkään hovitilaan, säikähti hän
niin moista maataloutta, että rukoili taivasta suojelemaan häntä siitä
ja möi polkuhinnasta talon eräälle kreikkalaiselle kauppiaalle, jolla
oli Pietarin hovissa jalokivien tutkijan- ja kaupitsijan toimi.
Kreikkalainen oli pontevuuden, alati valppaan asioimiskyyn ja sen
kautta, että hän taisi samalla hymyilevällä muodolla ottaa vastaan
tilauksia ja hävyttömiä sanoja, verrattain lyhyessä ajassa koonnut
melkoisen omaisuuden, jota hän yhä edelleenkin joka päivä kartutti.
Yhtenä päivänä myi hän runsaalla voitolla kultakoristeen, jonka toisena
päivänä otti pantiksi pienestä korkeaa kasvua vastaan antamastaan
rahalainasta. Maanviljelyksestä ei hän ymmärtänyt mitään ja huomasi
heti, että tila oli välttämättömästi myytävä -- niin suurella voitolla
kuin suinkin.

Eräänä päivänä istui kreikkalainen kotona hökkelissään, vähäpätöisessä
viheriäksi maalatussa puurakennuksessa Sodovajakadun varrella, joka oli
siihen aikaan Pietarin ulkoreunassa; puettuna rasvaiseen takkiinsa,
punainen fezilakki päässä laski hän laskujaan, sillä välin kun
hienoimman makedonialaisen tupakin haiku kohosi keveissä sinisissä
pilvissä savipiipusta hänen kädessään ja kätki hattaroihinsa
ruokavarat, iskoisia taatelia, kuivattua lampaanlihaa ja suuria
pahkasipulia, jotka riippuivat katossa. Kun miehemme siinä istui ja
antoi mielikuvituksensa harhailla kuningas Kroesuksen aarreaitassa,
potkaistiin ovi auki ja samassa, juurikuin luonnonlakia seuraten,
livahti kreikkalaisen kontokirja erääsen laatikkoon.

Matalasta ovesta astui, melkein kaksinkerroin ollen, kullalta loistava
hoviherra. Papandopulos, se oli kreikkalaisemme nimi, putosi kokoon
kuin linkkuveitsi ja käski hänen armoansa istumaan.

Hänen armonsa ei tarvinnut kahta käskyä. Tervehtimättä hän kiipesi
korkealle konttoorituolille ja otti huolimattomasti taskustaan
loistavan koristeen, kaulanauhan, tehty siihen malliin, joka August
toisen ajalla oli niin mieluinen Sachsin hovissa. Kreikkalaisen silmät
kiilsivät katsellessa näitä timanttia, smaragdia ja rubinia, jotka
olivat taidokkaasti juotetut pehmeään kultaan.

-- Mies sumuisesta Beotiasta, sanoi hovilainen, mitä annat minulle
tästä kalleudesta? Tiedä, että minä lähdin tyhjin käsin pelipöydästä
aatelikasinossa -- le jeu est fini -- kas tässä viimeinen valttini --
se myödään, mutta myödään kalliista!

-- Ylhäisyytenne, vastasi kreikkalainen, samalla kuin hän innokkaasti
tutki koristetta, minä tahdon tehdä teidän armollenne yhden ehdotuksen.
Jos minä annan teille kokonaisen omaisuuden tästä todellakin
oivallisesta koristuksesta, niin minä tiedän, että te vielä tänä iltana
panette alttiiksi kaikki voittaaksenne takaisin mitä olette menettänyt
viime yönä. Te saatatte voittaa, mutta te saatatte myös menettää
kaikki, ja huomenna on teillä jälellä...

-- Neva, vastasi hovikko kylmästi. Kreikkalainen teki ristinmerkin.

-- No niin, tahdotteko te tilan, jolla on niittyjä, peltoja, metsiä,
oivia metsästysalueita, tallia koirille ja hevosille, mutta
valitettavasti ei mitään linnaa? Kreikkalainen taukosi ja katsoi
tiukasti hoviherraa silmiin. Minä tarjoan teille Tervolan hovitilan
Suomessa, Viipurin läänissä. Minä kyllä menetän kymmenen tuhatta
ruplaa, mutta te olette pelastettu aatelikasinon viettelyksiltä.

-- Sinä olet ovela konna, Papandopulos, minä tiedän kyllä että sinä
olet sotkenut minun korttini ja aina antanut lankkuja valtin sijasta,
mutta en minä ole koskaan luullut että sinäkin otit osasi
korttipakasta, jonka tähden nyt mielit jakaa uudestaan. Mutta minulla
ei ole muuta keinoa, peli on tyyten tukossa! Grandissimo, minä suostun!

Ja niin sai Tervolan hovitila uuden omistajan, kreivi Matvei
Sidorovitsch Kusnetschoffin, ilomielisen, suruttoman ja itsekkään
herran, joka "antaa mennä" järjestelmällään turmeli väkeänsä enemmän
kuin ruhtinas Kukujeff ja hänen voutinsa nylkemisellään. Nyt elettiin
kuin viimeistä päivää. Toisen kerran paljon rahaa, iloista elämää
veikkoseuroissa; toisen kerran taas -- niin silloin veti kaikki väki
nälkävyötään tiukemmalle. Mutta siitä huolimatta täytyi tietysti
rakentaa korea puulinna vanhalle perustukselle. Se tehtiin yhdessä
hurauksessa; mutta sen mukaistapa se sitten olikin; tuoreita hirsiä,
vinoja lattioita, vetoisia suojia, sisällä kultauksia, haljenneita
stukkiteoksia ja seinät maalatut liimavärillä marmorin ja malakitin
karvaiseksi.

Köyhyyden ja yltäkylläisyyden näin vaihdellessa herraskartanossa
ansaitsi Tuomas Pullinen, kätevyytensä ja luotettavuutensa avulla, pari
sataa ruplaa. Niillä oli hän aikonut ostaa talon ja jättää ainaiseksi
Tervolan hovitilan, mutta tämä niin suurella innolla odotettu hetki
lykättiin kuitenkin aina ajasta toiseen, Ja sillä välin oli Tuomas
käynyt vanhaksi ja raskasmieliseksi. Naapurit sanoivat, että hän oli
aika ajoittain aivan hourupäinen. Ja kerran noin synkkämielisenä
ollessaan hävisi hän kylästä, eikä häntä sen jälkeen nähty.

Pavel, Tuomas Pullisen vanhin poika, oli varttunut ja vahvistunut ja
sai periä isänsä. Hän oli kelpo poika, leveäharteinen ja pitkä,
ilomielinen ja hyvin toimelias. Hän kyllästyi yhteisviljelykseen
ijankaikkisine torineen jokaisessa maanjaossa. Maksoi mitä maksoi,
mutta hänen täytyy päästä itsenäiseksi talonpojaksi, ja eräänä kauniina
päivänä hän meni, tuumailtuaan ensin sinne ja tänne, kreivi Matvei
Sidorovitschin luo.

-- Teidän armonne, sanoi hän kumartaen, teillä on tuolla metsässä eräs
suo; se sijaitsee semmoisella paikalla, että minä helposti voin kuivata
sen. Antakaa minulle kaksisataa ruplaa lainaksi ja kaiken sen maan,
jonka saan suosta kuivatuksi, arennille niin kauaksi aikaa kuin minä
elän. Minä maksan säännöllisesti vuokran ja kiitollisuudella takasin ne
kaksisataa ruplaa viiden vuoden kuluttua.

Oli vuoksi kreivi Matvein kassassa sinä päivänä. Pavel oli niin muhkean
näköinen, hänen voimakkaat jänterensä, leveät hartiansa ja älykkäät
silmänsä menivät takaukseen hauen velastaan.

-- Grandissimo, kreivin mielikirous, pääsi hänen huuliltaan, tuossa on
-- kaiva ja kuoki miten parhaiten haluttaa -- mutta vahinko on sentään
että sinä koukistut auran ääressä; tuo mies on luotu kantamaan laukkua
ja kivääriä eikä seisomaan lapio kourassa. Vuokran kahdesta
ensimmäisestä vuodesta saat määrätä itse, sitten saatamme puhella
lähemmin asiasta.

Kukapa oli niin iloinen kuin meidän Pavel. Seuraavana päivänä hän jo
aloitti työnsä ja kesti rehellisesti kaikki kovat, ojitti joka
suunnalta ja laidalta, niin että suo oli syksyllä kuiva. Ensi lumen
tultua purki hän isänsä vanhan tuvan, veti sen eräälle mäen nystyrälle
lammin rannalla, pystytti sen jälleen, hakkasi pois kaikki puut
kartanon seutuvilta -- sillä talonpojat eivät suosi puita
ihmisasuntojen lähellä. Jouluna hän istui oman katon alla. Loppiaisena
hän meni naimisiin, ja Vapunpäivänä hänellä jo oli pikku parkusuu
talossa. Niin, Pavel, hän oli ketterä käänteissään.

Niinpä kului sitten pari vuotta, jälleen oli maa vihanta ja aallot
lauloivat vapauden laulujaan, mutta tuolla entisen lammen pohjalla,
jossa laineet olivat loiskineet, oli pitkä heinä ja vilja nuokkui
tuulessa, vivahdellen kaikissa smaragdin ja malakitin väreissä. Haassa
käyskentelivät Pavelin lehmät ja hevoset, kiiltokarvaisina lihavuudesta
ja hyvinvoinnista. Mutta lammikko ei ollut ainoa, joka oli viheriä.
Gregor Timofejevitsch, Pavelin isän vanha vihamies, oli viheriä hän
myös, kiukusta ja kateudesta.

Oli korea kesäaamu, tuuli uinaili vielä kun aurinko liekeissä ja
ruskoissa nousi taivaalle. Niin, yksin leivokin oli nukkunut liian
pitkään, mutta se ei nyt ollutkaan mikään ihme, sillä isäleivolla ja
äitileivolla oli ollut paljon puuhaa. Kurki oli tuonut heille viime
yönä kuus tervettä leivopoikaa ja leivotyttöä. Mutta kun päivänpyörä
seisoi säteilevänä havumetsän yli ja loi pitkiä, leijuvia varjokuvia
niittyjen vihanuudelle, silloin lehahti isäleivo lentoon, ja aika
vauhdilla, ensin vinoon nousevassa kaaressa, sitten pystysuoraan
ilmaan, joka näytti värähtelevän aamun valossa. Ja sitten hän aloitti
aamulaulunsa.

Pavel Pullinen oli noussut ylös silloin kun leivo nousi, hän seisoi
kookkaana, leveähartiaisna ja väkevänä tupansa portailla, katseli
leivoa, hymyili ja koetti viheltäen matkia laulajan liverryksiä. Elämä
oli niin lupaavana hänen edessään, se lupasi pitkiä vapauden, onnen
vuosia. Hänen siinä parhaillaan harjoitellessa leivoisän säveleitä,
näki hän Gregor Timofejevitschin, joka tuli petäjikössä erään
kummallisesti puetun henkilön seuraamana. Hänellä oli korkea punainen
lakki, jossa oli pitkä sininen tupsu, olkapäillä vapaasti leijuva
takkuinen viitta, jonka alta vilkahteli kirjavat liivit ja valkoinen
runsaspoimuinen hame. Se oli Papandopulus, juveliseppä-koronkiskuri,
kaikessa albanesialais-kreikkalaisessa komeudessaan. Kun Pavel huomasi
nuo kutsumattomat vieraat, vaikeni hän heti ja katseli karsain silmin
lähestyviä, edeltäkäsin varmana siitä ettei tuo varhainen vierailu
tietänyt hyvää.

Kun Gregor tuli lähemmä, aloitti hän liehakoivalla äänellä: "No sepä
oli hyvä että minä tapasin isännän kotona ja ylhäällä jo -- tietäkääs,
tässä on kiire käsissä ja tärkeät asia ajoivat meidät näin varhain
aamulla teidän taloonne. Kreikkalainen tässä, entinen isäntämme, sanoo
että kreivi Matvei Sidorovitsch joka, niinkuin tiedätte, matkusti
Pietariin, on käynyt aatelikasinossa" -- Gregor teki käsillään
liikkeitä juuri kuin olisi jakanut korttia -- "ja siellä hän on
menettänyt kaikki rahansa ja lisäksi vielä muidenkin. Hän on nyt
lähettänyt kreikkalaisen tänne, kääntämään, Jumala paratkoon, nurin
jok'ainoan talonpojan ja kopistamaan joka kopeekan hänen taskustaan.
Kaikki vuokrat täytyy maksaa etukäteen, ja suorittaa kaikki velat,
sillä Matvei Sidorovitsch tarvitsee jokaisen pennin kuin hän voi urkkia
kokoon ja vieläpä enemmänkin. Nyt sinä tiedät Paavali Ivanovitsch, mitä
asia koskee, ne olemme aloittaneet rahan-ajoa sinun luonasi."

Tämä oli Paveli raukalle ukkosenisku selvältä taivaalta. Vuokra, vuokra
-- sammalsi hän -- mutta sen minä saan itse määrätä, niin on kreivi
Matvei luvannut minulle.

-- Onko sinulla mustaa valkosella sen asian päälle -- sitä sinulla ei
ole -- nyt määrää hän sen itse 50 ruplaksi -- eikö ole totta herra?
Gregor kääntyi Papandopuloksen puoleen ja tämä nyökkäsi myöntävästi.

-- Ja velka sitten, se tekee 200 ruplaa, -- jatkoi Gregor armottomasti.

-- Mutta taivaan tähden, sen minä saan maksaa vähän erin viiden vuoden
kuluessa, sanoi kreivi.

-- Sanoi, niin! Mutta nyt se pitää maksaa paikalla, vai mitä herra? --
Jälleen katsoi Gregor Papandopulokseen. -- Niin on, nyökkäsi tämä
vakuuttaen.

-- Ei ja tuhat kertaa ei, kuohahti Pavel sanomaan ja pui suurta
nyrkkiään, sinä verenimijä sinun koreassa marakatin puvussasi, se on
valhetta! Tiedä että sitten kun sinä olit herrana Tervolan tilalla, on
kaikki muuttunut, minä olen suomalainen, kuusi vuotta on Viipurin lääni
kuulunut Suomen lain alle. Ja sinä, Gregor Timofejevitsch, sinä vanha
luikerteleva käärme, jos sinä hipaset jotakin, jota minä tässä omakseni
sanon, saat vastata teostasi oikeuden edessä.

Gregor Timofejevitsch ei tosin ymmärtänyt mitä tämä merkitsi, mutta nuo
suuret sanat ja Pavelin sankarinvartalo vaikutti, että hän peräytyi.
Epätietoisena hän kääntyi koronkiskurin puoleen. Tämä seisoi
levollisena ja kylmänä niinkuin ei koko asia olisi kuulunut häneen.

-- Onko täällä kylässä ketään, joka tietää että talollinen Paveli on
herralleen velkaa 200 ruplaa, kysyi Papandopulos toveriltaan.

-- On, vastasi Gregor Timofejevitsch, Pavel on itse useamman kuin yhden
kerran kertonut siitä julkisesti.

-- Niinpä mene kylään, käske tänne pari jääväämätöntä miestä, jotka
tietävät asian, poikkea tullessa nimismiehen luo ja tuo heidät tänne.

Gregor meni; Papandopulos istui erään koivun juurelle, iski tulta,
sytytti piippunsa, ja pian kohosi savu hienosta turkkilaisesta
tupakasta ja yhtyi tuoksuihin, jotka lämpimässä höyryilivät koivusta,
männystä ja katajasta. Siinä hän istui liikkumattomana ja
levollisena, ei värähtänyt jännekään hänen pronssinkarvaisissa
petolinnunkasvoissaan.

Tunnin kuluttua oli Gregor Timofejevitsch takasin kahden vieraanmiehen
ja nimismiehen kanssa. Pavel oli kukistettu, hänen voimakas vartalonsa
painui kokoon. -- Uusia kahleita, uusia kahleita, huokasi hän vaan
vallesmannilta kuultuaan, että kreivi Matvei Sidorovitsch oli täysin
oikeutettu tuomiotta, vieläpä ilman oikeuden vahvistusta velkasummalle,
ottamaan omansa vuokraajaltaan. Papandopulos otti takavarikkoon
hänen lehmänsä, hänen hevosensa ja lampaansa, ja kun ne eivät
täysin riittäneet kreivin saamiseen, otti hän osan Pavelin
maanviljelyskaluista.

Niin tuli loppu Pavelin uudisasuntopuuhista. Vahva mies oli kadottanut
kaiken elämänhalun, hän oli henkisesti murtunut. -- Mitäpä se auttaa
että koettaa pyrkiä vanhoista siteistä, uusia kahleita on aina varalta,
-- oli hänen ainainen vastauksensa kun vaimo koki rohkaista häntä. Hän
möi vähäsen irtaimistonsa, osti hevosen ja eli monta vuotta
"rahtimiehenä" Vahlin kauppahuoneen palveluksessa Viipurissa. Syys- ja
kevätrapakossa, talvikylmässä ja kesäkuumassa rentosti hän kymmenkunnan
toverin seurassa raskaan jauho-, sokeri-, silli-, lankku- eli
tervakuorman vieressä Viipurista Pietariin ja päinvastoin.

Kerran, -- se oli joulukuussa, kun kuperat maantiet olivat päällystetyt
kiiltävällä kaljamalla -- toi Paveli isoa jauhomattokuormaa Pietarista.
Äkkiä, eräässä tien mutkauksessa, ajoivat suuret umpivaunut, kolme
hevosta valjaissa, ajamassa venäläiseen pukuun puettu kuski, täyttä
karkua vastaan ja kolahtivat mennessään Pavelin kuormaan, niin että se
liukkaalla tiellä luisui ojaan ja kaatui ajajan päälle. Kun rahtimiehet
saivat kuorman Pavelin päältä, kysyi hän hiljaisella äänellä: "eikös se
ollut Matvei Sidorovitsch Kusnetschoff!" Ja kun toverit myönsivät niin
olleen, sanoi hän vain: "sitähän minäkin", ja sulki väsyneet silmänsä
ijäiseen lepoon.


Issikka.

Yöjuna tuli noin yhdeksän aikaan aamulla Pietariin. Ilma oli painavan
hikistä, taivas sininen ainoastaan korkeimmalta kupulaelta,
opaalinvärinen sumu peitti taivaanrannan ja koetti turhaan häätää
auringon nyt jo kuumia säteitä. Iso kaupunki ei ollut vielä
täydellisesti hereillä, vaikka kumea kohina, joka syntyi rattaiden
jyrinästä, höyrypillin vingunnasta, jäätelö- ja hedelmäkauppiasten
huudoista, sekä tuhansien, jotka riensivät työlleen, synnyttämästä
melusta ja tohinasta, kohosi voimakkaissa värähdyksissä korkeutta
kohti. Tuo kohina, josta enemmän kuin mistään muusta aavistamme että
olemme tulleet maailmankaupunkiin. Miettimiseen ei kuitenkaan ollut
aikaa, oli saatava käsiin joku issikka, ja pitkällisen tinkimisen
perästä sainkin repaleisen ja likasen muschik'in, joka sitoutui viemään
minut määräpaikkaan, Laatokalla kulkevien höyryvenheiden laiturille.
Tulimme kuitenkin pian huomaamaan ettei hän tuntenut paikkoja paremmin
kuin minäkään, joka oli kyllin ymmärrettävää, sillä hän istui tänään
ensikerran issikan kuskilaudalla ja oli suomalainen. Hänen tarvitsi
vain mainita kotipitäjänsä ja muutamia oloseikkoja, ja minä voin kertoa
hänen ja monen muun hänen kanssaveljensä elämän tarinan -- se muodostuu
jokseenkin tällaiseksi lyhyissä piirteissä kerrottuna.

       *       *       *       *       *

Oli aikainen aamu, lammikossa oli sorsa edellisenä iltana laskenut
ankkuriin pesänsä viereen ja pistänyt pään siiven alle pitääkseen nokan
lämminnä sillä välin kun jalat repottivat kylmässä vedessä. Nyt kohosi
aamuaurinko ja isä-sorsa päästi heti torventapaisen äänen, joka herätti
eloon lahdelman asujamet. Rantasipi hypähti pystyyn hoippulaisille
jaloilleen ja aloitti valitustaan, kuikka, koskelo, hyyppä, kaikki
heräsivät nyt ja antoivat ilmi kiitollisuuttaan auringolle, joka
lähetti lämpimät säteensä vinoissa viivoissa metsän puiden yli ja loi
loistoa pienille aamuraittiille lainosille ja kissan-kullalle punaisen
graniitin kupeessa.

Pöystin Jaska nousi ylös poikamiehenvuoteeltaan, venytteleiksi ja
vilkaisi takkaan päin, jossa kahvipannu hiilillä porisi, sillä hänen
vanha äitinsä oli jo ennättänyt toimittaa tämän, ensimäisen emännän
tehtävistä. Eukko toi esille ruskean juoman. Sitten kun Jaakko oli
pukeutunut, tyhjensi hän mitään puhumatta pari kuppia, jolla
välin eukko vanhus puuhaili evästä. Sitten lähdettiin metsään
muurahaisjahdille. Jaakon, jolla oli ainoastaan muutamia sarkoja erään
lahjoitustilan pellolla, täytyi turvautua kaikenlaisiin sivutuloihin
voidakseen elää. Muurahaisten munat olivat pari vuotta olleet kalliissa
hinnassa; niitä ostettiin eläintarhoihin Pietarissa, Lontoossa ja
Hampurissa, jossa niillä ruokittiin kaikkinaisia etelämaisia elukoita.
Kun Jaakko oli löytänyt muurahaispesän, lapioi hän siitä niin paljon
kuin mahtui säkkiin, etsi sitten tasaisen paikan, mittilöi neliön, joka
oli 5 jalkaa sivultaan, kaivoi kuuden tuuman levyisen ojan sen
ympärille ja täytti ojan vedellä. Nyt avattiin säkki ja sen sisältö
tyhjennettiin vähitellen tasatulle ja ojitetulle paikalle.
Muurahaisraukat alkoivat heti juoksennella ympäri pelastaakseen itsensä
ja tulevaisuuden toiveensa, muurahaismunat. Silloin asetti Jaakko
päreen ojan poikki ja nuo pienet älykkäät hyönteiset alkavat heti
kantaa muniaan tätä siltaa myöten. Niin pian kuin ne ovat kantaneet
yhden munan mannermaalle, palajavat ne toista noutamaan. Tällä tavalla
eroittelevat nuo eläinraukat suurimmalla kiireellä ja huolella munansa
neuliaisten ja varpujen seasta, asettavat ne kasaan sillan toisella
puolella, mutta kun ne tuovat viimeistä kuormaansa, on muurahaisten
pyytäjä lakaissut, hyvän saaliin saaden, koko kasan säkkiinsä. Siten
jatketaan julmaa pyyntiä kunnes jok'ainoa muurahainen koko pitäjässä
koditonna ja majatonna sortui epätasaisessa taistelussa ihmisen
kavaluutta vasaan. Siinä kun Jaakko istui ja poltteli piippuansa, sillä
välin kun pienet elukat tekivät työtä hänen edestään, liikkui hänessä
kummallisia, epäselviä ajatuksia siitä että mitä hän nyt teki ja antoi
tehdä edestään, semmoista oli hän itse saanut kokea.

Kylässä, jossa hän kiinteimistön yhteisyydessä omisti maatilkkunsa, eli
hän solidaarisesti koko yhteiskunnan kanssa, aivan kuin muurahaiset.
Siellä tapahtui suuressa mitassa mitä täällä tehtiin vähässä. Niinkuin
muurahaiset riehuivat hengen eteen ilman muuta tulosta kuin perikato,
samaten tekivät hän ja hänen vertaisensa vuosi vuoden perästä; mitä oli
hänellä odotettavana -- itsenäisyyttä, omaisuutta? Ei koskaan. Hän
kynti ja kylvi tilanhaltijan hyväksi. Minkä hän houkutteli esille maan
povesta, sen loivat muut säkkeihinsä.

Parhaillaan kun Pöystin Jaakko huokaili ja tuumaili, astui
pitäjänräätäli Juhana hänen luoksensa. Juhana oli astunut metsän kautta
ennättääkseen hyvissä ajoin lukkarilaan, lukkarin piti vihille ja
tarvitsi uuden puvun. Räätäli oli miettivän näköinen siinä seisoessaan,
piippu suussa ja kädet housujen taskuissa. Hän tervehti alavaisesti ja
sanoi: "Se on tehty nyt".

Hetkisen katseli Pöysti kysyväisesti räätäliä, yhtäkkiä selvisi asia
hänelle, hänen kasvonsa kirkastuivat ja asettaen itselleen mukavaa
istumasijaa sammalikossa, sanoi hän vilkkaasti: "Istu nyt, puhu mitä
sinä tiedät! Koska se on tapahtunut?"

"Hm", sanoi räätäli, "se seisoi Uudessa Suomettaressa". -- Hän veti
sanomalehden taskusta ja tavaili siitä seuraavan lyhyen tiedonannon:
"Suomen valtio on sotilaskuvernööriltä keski-Aasiassa Kreivi
Kusnetschoffilta lunastanut Tervolan lahjoitustilan 500,000 markalla".

"Lieneehän tuo nyt vain totta".

"Lieneehän toki, koska se tässä seisoo", sanoi räätäli vakaisesti.

Karjalainen ei kuulu hiljaisiin, harvapuheisiin suomalaisiin; jos on
jotakin valittamista, on se päinvastaisesta ominaisuudesta. Hän puhuu
niinkuin Kalevala, samat seikat ainakin kaksi kertaa eri sanoilla ja
eri muodoissa: siihen vieteltynä sekä siitä, että hän niin
helposti taitaa lausua ajatuksensa, kuin myöskin kielen sana- ja
muotorikkaudesta. Mutta tästäpä kannattakin keskustella, isä ja isoisä
ja vielä yksi miespolvi taaksepäin, kaikki he olivat aikoinaan
odottaneet tätä päivää, vapauttamisen hetkeä; nyt se oli tullut. Uusi,
parempi aika oli koittanut. Jota isät olivat huokailleet, jota he
tuskin uskalsivat toivoa, se oli nyt todellisuutta; itsenäisinä he nyt
saavat omistaa sen maan, jota he ovat itse sukupolvi sukupolven jälkeen
kyntäneet ja muokanneet. Tila oli jälleen ostettu, pala isienmaata
lunastettu, pala, joka ainoastaan maantieteellisesti kuului Suomeen,
oli yhteiskunnallisesti perikantaan yhdistetty. Historiallinen säie,
kerran väkivaltaisesti katkaistuna, oli jälleen solmittu yhteen. Maa
oli vain jaettava ja sitten oli talonpojilla oikeus lunastaa itsekukin
halvalla hinnalla osan itselleen.

Nyt keskusteltiin tuosta tärkeästä asiasta monilla ja mutkikkailla
selityksillä seikoista, jotka kumpainenkin tunsi yhtä tarkkaan kuin
tupakkakukkaronsa -- mutta puhua vaan piti. Pekan raja on vedettävä
Iljuskan pihlajasta Nenä Riston tattaripellon poikki ajotielle, Antin
saaren poikki isolle puulle monine kuivine lautapalasineen, joihin on
merkitty monen monituisen Tervolan kyläläisen kuolinpäivä ja vuosi.
Sillä välin kun räätäli, joka oli oppinut leikkaamaan, väsymättä
osoitti taitoaan maanmittauksessa, veteli rajaviivoja ja jakeli maata,
tuijotti Pöysti noihin geometrisiin viiruihin, joita räätäli piipullaan
piirteli maahan tehdäkseen rajakaavansa selvemmäksi, mutta toden teolla
hän yhtä vähän katseli viivoja kuin kuunteli pakinaa. Hän vainusteli,
sieramet liikkuivat kiireesti, onnellinen hymy loisti kuin päivänpaiste
tyynellä pinnalla hänen kasvoillaan. Aamutuuli oli nimittäin
piehtaroinut tattarivainiolla ja toi nyt tullessaan huumaavan
hunajantuoksun, imelän ja höysteisen. Tämä tuoksu se oli, joka
yht'äkkiä loi Pöystin silmien eteen kaukaisen tattaripellon, joka
valkoisena ja heikosti punertavana lemusi ylhäällä mäellä Tervolan
luona. Keskellä vainiota oli kaivo vinoine vinttineen ja raskaine
kiuluineen. -- Miten monesti hän oli nostanut sen kiulun voudin
Leenalle. Se on kummallista miten monta muistoa piilee tattarin
tuoksussa.

"Kuules, tahdotko ruveta puhemiehekseni?" keskeytti hän päättävästi
räätälin tasamittauskokeet.

"Hm", sanoi tämä, "kenties, kenties ei, onko sinulla toiveita, oletko
jo puhutellut tyttöä? Kun on sellainen asema kuin minulla, niin ei
mielellään tahdo -- sinä sen kyllä käsität -- esitellä mitään pyyntöä,
johon ei toivoa saavansa myöntävää vastausta. Kuka se on?"

"Voudin Leena".

"Nyt taas, johan sinä sait repposet Mikon päivän aikaan".

"Niin, voudilta. Mutta näetkös, Leena, hän on uskollinen kuin kulta,
hän".

"Mitä se sinua hyödyttää kun vouti ei tahdo?"

"Niin, sen minä sanon sinulle. Sen ajan jälkeen ovat nämä pienet
otukset, muurahaiset nimittäin, auttaneet minua hyvän matkaa eteenpäin,
ja kun nyt tulee maanjako, voinen minäkin ostaa yhden osuuden. Kunhan
on talonomistaja -- -- -- näetkös -- -- -- siinä se on koko mutka, ei
siinä viimenkään ollut muuta estämässä, ei mitään muuta."

"No jos asia niinpäin on -- -- --". Ja nyt aprikoitiin koko
asianjuoksu. Viikon kuluttua oli kaikki selvillä. Sitten kun vouti tuli
vakuutetuksi siitä, että tila oli myyty, näki Jaakon ruplat ja
markankappaleet, tuli tietämään mitä hän oli saamassa ja maistoi hänen
viinaansa, jota oli katajanmarjoilla höystetty, ei hänellä ollut mitään
vastaansanomista. Vietettiin kihlajaiset, kuuliaiset, häät ja
ristiäiset, kaikki yhden vuoden kuluessa. Oli iloa ja riemua, ja aika
riensi kuin siivillä, -- ja muurahaiset saivat tehdä työtä yhä
ahkerammin ja ahkerammin; "ne ovat minun lahjoitustilallisiani", sanoi
Jaakko nauraen. Ja niitä tarvittiin kyllä, sillä vielä ei ollut
maanmittari, jonka piti jakaa maat, tullut. Kaiketi hän tulee ensi
vuonna, lohdutteli Jaakko itseänsä. Helsingin herroilla taitaa olla
muutakin ajattelemista kuin miten minun rajani vedellään. Kaikessa
tapauksessa hän ei tahtonut keväällä ruveta mihinkään kustannuksiin
peltonsa tähden, sillä mitäpä hyötyä siitä on, kun tilukset jaetaan
niin kukapa tietää miten hänen peltomaansa käy. Ei kiitoksia, nyt ei
tehdäkään työtä toisten eteen, vaan itsensä eteen. Hän kokosi kaiken
lannan suureen tunkioon omalla pihamaallaan ja kylvi peltoon
semmoisenaan kuin se oli. Mutta kevät tuli ja kesä tuli myöskin, syksy
meni menoaan, mutta maanmittari ei tullut. Niin kului jälleen vuosi ja
vielä yksi lisäksi. Koska kaikki talonpojat tekivät samoin kuin Jaakko,
olivat heidän maansa pian mehuttomat, sato oli sitä mukaan, muurahaiset
olivat melkein sukupuuttoon hävitetyt, ja muurahaisten munat olivat
halvassa hinnassa. Jälleen rupesi entinen kuorma-ajo kukoistamaan
maantiellä ja kapakoissa, mutta vähemmin tuottavana kuin ennen, sillä
rautatie Viipurin ja Pietarin välillä oli vaarallinen kilpailija. Yhä
vaikeampaa ja vaikeampaa oli tulla toimeen, vallankin kuin Jaakon tupa
täyttyi täyttymistään. Pieniä valkotukkaisia vekaroita ryömi joka
nurkassa, luuli melkein, että tupa oli kahdeksankulmainen.

Kuus vuotta oli kulunut. Puute ja köyhyys olivat jokapäiväisiä
vieraita. Hätä ei ollut oven edessä, se istui peräpenkillä. Kaikki ne
olivat kuin kotonaan, ja yhä odotettiin maanmittaria kuin pelastajaa,
mutta mitään jakoa ei tapahtunut.

Lautamiehet, nimismiehet, ruununvoudit ja kuvernöörit syöttivät sillä
välin isoa valtiokonetta kartoitetuilla protokolleilla, asiakirjoilla,
mietinnöillä ja lausunnoilla, ja raskaat pyörät naukuivat ja
kuljettivat tiheään kirjoitettuja arkkeja virastoista senaattiin ja
sieltä takasin, ja paperiloita karttui karttumistaan, suuret kasat,
jotka kellastuivat kanslioissa ja arkistoissa, ja kun sinä kosketit
niitä, lensi niistä koi ja tuntui ummehtuneen haju. Nyt suotiin
helpotuksia, vieläpä annettiin raha-apuakin, mutta mitä nyt tehtiin,
oli myöhään tehty. Pöystin Jaakko möi mitä suinkin oli myömistä,
pelasti hävityksen tulvasta muutamia satoja markkoja ja lähti Pietariin
vaimoineen ja lapsineen; siellä hän pääsi palvelukseen eräässä
ajurilaitoksessa.

"Mitäpäs se maa maksaa kun kansa kaukanaan lähtee", lopetti Pöysti
lyhyet tiedonannot entisestä elämästään. Olen nähnyt sen seudun, jossa
tämä surullinen tarina tapahtui ja minä sanon kuin hän.


Kertomus Jalo nimisestä juoksijaoriista.

Vaikka alkoi jo olla ilta käsissä loppupuolella elokuuta, lähetti
aurinko vielä kuumat säteensä vinosuuntaisesti Kristian Kommosen
tupaan. Kärpäset surisivat tyytyväisinä päivänpaahteessa isännän
ympärillä, joka istui peräikkunan luona ja näytti yhtämittaa katselevan
kahta balsamikukkaa, jotka jäykkinä ja tulipunaisina kukoistivat,
kumpikin haljenneessa kulpposessa ikkunalaudalla. Kristian oli jo kauan
siinä istunut ja silmäillyt balsamien lehtien ja kukanterien välitse
veräjälle päin, ikäänkuin olisi odotellut jotain. Hän oli jo kerinnyt
yli keski-ijän, mutta näytti koko joukon vanhemmalta. Silmät olivat
syvässä päässä, ja kasvot kovin ryppyiset. Hänen vaimonsa, joka kutoi
kangasta ja kalskutteli polkusia ja sukkulaista, ei myöskään näyttänyt
olevan oikein työhönsä kiintynyt, sillä aina kun Kristian hiljaisesti
liikautti itseään, katsahti hän levottomasti ovelle päin; hänkin taisi
odottaa jotain. Eipä aikaakaan, niin astui lautamies Laurikainen
tupaan, tervehti ja pudisti juurtajaksain isännän ja emännän kättä,
jotka eivät näyttäneet liioin iloitsevan eikä hämmästyvänkään hänen
käynnistään. Lautamies istahti pöydän viereen, oli ison aikaa ääneti,
sytytti piippunsa ja virkkoi viimein, että oli koko lailla kuuma
ollakseen jo viiden aika iltapäivällä, johon kumoamattomaan totuuteen
Kristian lisäsi, että lämmin kyllä tekee hyvää kauralle. Vähitellen
virkosi keskustelu: käsiteltiin päivän kysymyksiä, kurssin
laskeutumista, elohinnoista kotona ja Venäjällä, kalastuksesta sekä
käräjistä. Nyt oli lautamies päässyt sinne kuin hän halusi. Taitavasti
hän nousi ylös. meni takan luo, pudisti porot piipustaan ja sanoi
ikäänkuin sivumennen:

-- Sinne olette tekin muuten kutsuttu.

-- Käräjille, minäkö, no keneltä sitten?

-- Jegor Timofeitsch Ivanoffilta, naapuriltanne.

-- Hm, no mitähän se taas liene? Voineekohan se olla siitä
selkäsaunasta, jonka hän sai minulta toissa kevännä.

-- Eikö mitä, selkäsaunan saa hyvänään pitää; se on nyt tää juttu siitä
Jalosta, oriista, hänen ravaajastaan.

-- No, mitä se minuun kuuluu.

-- Niin; en minä suinkaan tiedä, mutta tulkaahan nyt huomenna, niin
saatte tietää. Ja sitten kun lautamies oli syljäissyt pari kertaa
oikein toimesta ja vetänyt helpotuksen huokauksen, nousi hän ylös,
sanoi hyvästit ja meni.

Kristian raapi päätään tuuhean tukan alta ja astui verkalleen ulos.
Levottomana hän kierteli tiluksillaan, huokasi raskaasti nyt kun oli
yksin ja palasi vasta myöhään illalla kotiin.

Koska oli vielä liika lämmin tuvassa, istui hän portaille nauttimaan
illan viileyttä. Yö oli nuoskea ja lämmin; tähdet pilkottivat unisesti
ilman läpi, joka hienosen harson tavoin varjosi taivaan kupulakea.
Täysikuu kohosi hiljaisessa loistossa nevan takaa; se paistoi keltasena
ja suurena harvan hongikon läpi, joka kituen kasvoi mättäillä tuossa
raudansekaisessa vedessä. Viimeinen kilttakerttu siisatti metsässä, ja
kehrääjälintu lenteli, ikäänkuin juovuksissa, milloin oikealle milloin
vasemmalle, milloin ylös milloin alas, katosi silloin tällöin yöhön,
painautui litteäksi maata vasten teillä ja poluilla, istui pitkinpäin
puun oksalla, kurisi ja kehräsi. Kansa kammoo kehrääjälintua ja tämä
kammo mahtoi vaikuttaa, että Kristianista oli kaikki niin surullisen ja
alamielisen näköistä. Luonto näytti hänestä sellaiselta kuin hänen
mielialansa salli hänen sitä käsittää. Hän ei saanut, ei mitenkään,
päästään tuota äskeistä juttua. Jaloon olivat liittyneet kaikki muistot
viimeksi kuluneelta elämänajalta. Kaikki, jota hän oli uneksinut ja
halunnut, kaikki, joka oli huolestuttanut ja peloittanut häntä,
tunkeunut hänen mieleensä, kaikki oli ollut yhteydessä Jalon kanssa.
Miten selvään hän muisti kun Jegor Timofeitsch Ivanoff laittoi kauppansa
Tervolan kylään. Kaikkia, jota ennen täytyi noutaa kaupungista, sai nyt
ostaa Jegor Timofejeitschin puodista. Miten nöyrä ja liukas hän olikaan
ollut, tää Jegor, miten hän oli kietonut heidät kaikki asioihinsa!

Se tapahtui silloin kun Jalo oli noin kolmen vuoden vanha. Jegor oli
ollut kaikkien palvelija. Koukussa kuin linkkuveitsi oli hän tarjonnut
tupakkaa ja jakanut naukkuja, sanonut "juvast" ja "Jumalas halttuun" ja
"ollut nii kelpo" -- "eikö rahaa, no ei mitää, ei se mitää -- toischen
kerta, kirjotta kirjaa -- toischen kerta, ischäntämies". Se meni niin
mukavasti, mutta kun vuosi oli lopussa niin oli hänen kirjansa täyteen
kirjoitettu, ja kaikki nuo pienet postit tekivät suunnattoman summan.
Ja jos kuka oli lainan tarpeessa, niin keliäpä rahaa oli, jos ei
Jegorilla. Tosin hän otti kakstoista prosenttia, mutta siinäpä ei
silloin tarvittukaan asianajajoita, tuomareita, lautamiehiä eikä muita
sellaisia. Ja kukapa ei näinä aikoina tarvinnut rahaa! Sitä tarvitsi
koko maailma ja Kristian myös. Ja kun neljä vuotta oli kulunut, silloin
se oli Jegor Timofeitsch Ivanoff, joka oltuaan kaikkien palvelija oli
kaikkien herra. Nyt suoreni hänen selkänsä, ykskaks: hän oli jäykkä
kuin puukko; nyt kuului näin:

-- Pöllö, mitä sinä siihen ruista kylvät? Ei, kauraa sinun täytyy
kylvää; en minä saa rukiita myydyksi nykyään! Rahaako, että ostat
lehmän, eihän sinulla ole ruokaa entisellekään? Ei pistetä! -- Hän möi
kauran talonpoikien pelloilta ennenkuin se oli leikattukaan. Hän
hakkasi heidän metsänsä puiksi ja päreiksi ilman muita mutkia, kuin
että suvaitsi mainita aikomuksestaan heille. Ja miten se kasvoi, tuo
kauhistava velka. Se oli täyttymätön kuin filistealaisten Molok. Kaikki
katosi sen avaraan kitaan. Se ei ollut koskaan tyytyväinen, eivät
auttaneet mitkään uhraukset ja lyhennykset tervan, halkojen, talin,
harjaksien, lampaanlihan, rapujen, lintujen ja kaurojen muodossa.
Kristian, jos kuka, oli tiukalla tämän naapurin kynsissä. Heidän
tupansa olivat nimittäin nurkka nurkassa kiinni. Hän tiesi paremmin
kuin muut mitä velkautuminen tahtoo sanoa. Tuntui kuin olisi joku
kolonnut lihan ja imenyt ytimen hänen luistaan. Hän oli joskus
mielestään aivan voimaton vastustamaan tuota hirveää vihollista ja oli
jo aikeessa lähteäkseen mieron tielle, jättääkseen kaikki, jotta
jälleen pääsisi vapaaksi. Mutta kun tuho oli tulemassa, oli apukin
auttamassa. Ja apu, se oli Jalo, joka silloin Mikonpäivän aikaan oli
kuuden vuoden vanha.

Ja mimmoinen eläin tämä Jalo oli! Sen musta karva kiilsi sileänä kuin
silkki. Kun sitä katseli sivulta päin, muodostui tummempia ja
vaaleampia lämyjä sen lautasille. Sellainen häntä ja harja kuin sillä
oli, uhkea ja aaltoileva! Sen kaviot olivat teräksestä taotut; sen
rinta huokui ilmaa kuin palje. Silmät sillä oli kuin merikotkalla. Se
ei nähnyt ainoastaan kauas; se näki sumussa, lumituiskussa ja pimeässä.
Ja sentään, enemmän kuin sen kauneus ja siromuotoisuus oli sen ylevyys.
Se oli ylpeä. Piiskanhujaus oli häväistys, joka saattoi sen vimmaan. Se
oli sävyisä, vaikka väkevä, se oli ystävällinen, vaikka vallaton. Ja
kiitollinen sydän sillä oli! Se hiveli lämmintä, sametinsileää
turpaansa pitkin Kristianin käsivartta joka kerran kun tämä antoi sille
suolaa ja leipää, kauroja tai sokeripalan. Se eläin oli parempi kuin
moni ihminen, parempi varmaan kuin hänen tottelematon tyttärensä ja
kiittämätön vävynsä. Oliko kukaan nähnyt sen säikkyvän? Ei, ei itse
piruakaan! Oliko se milloinkaan kompastunut? Ei koskaan, ei
pahimmassakaan myötämäessä. Sellainen oli Jalo, parahin eläin koko
Suomenmaassa. Tuskinpa löytyi Venäjälläkään sen vertaista. Kun velat
painoivat pahimmin, kun Molok avasi kitansa ja vaati enemmän uhria,
alati enemmän uhria, meni Kristian talliin, ruokki Jaloaan, voiteli sen
kaviot mustaksi, palmikoi sen harjan ja taputteli sen kaulaa. Ja hän
oli varma siitä, että hän palasi tallista paremmalla mielellä kuin oli
sinne mennessään.

Kun Jegor Timofeitschin saamiset kasvoivat Kristianin korvia myöten,
niin ettei tämä nähnyt mitään mahdollisuutta vapautuakseen
verenimijästään, valjasti hän Jalon köykäsen reen eteen ja lähti
Viipuriin puhuttelemaan jotain asianajajaa, vaikkapa itse "Syöteriä".
Hän ei voinut uskoa, että Jegor oli kirjoittanut oikein ylös. Hänen
pienoset ostoksensa, hiukan tupakkaa ja hirssiryyniä, kahvia ja
sokeria, eivät millään muotoa saattaneet tehdä niin suurta summaa. Sen
asian laita ei voinut olla oikein. Entä koronkiskonta sitten!

Miten tarkoin hän muisti sen matkan! Silloin oli kylmä ja kirkas
tammikuunpäivä. Lumi lepäsi tasaisena kuin metsälammen pinta, kedoilla
ja peltomailla. Aitojen, pielesten ja isojen kivimöhkäleiden varjot
lankesivat sinisinä läntteinä valkoselle vaipalle. Pulmunen sirratti,
paeten hänen edellään; harakka nauroi mielihyvissään, siinä hypätä
hupsautellessaan aitaa pitkin; ja Sipi, karhukoira, jolla oli niin
suipot korvat ja villava häntä, laukkasi Jalon edessä, joka somasti
heitti kavioitaan, ikäänkuin huvikseen. Mentiin niin että humisi
korvissa. Se oli niin rattoisaa, että painava levottomuus, joka oli
vaivannut Kristiania, melkein haihtui. Hän oli jo ennättänyt lähelle
Papulan kaupungin osaa, kun kuuli jonkun huutavan ja heijaavan
takanaan. Hän otti piipun suustaan, kumartui reen yli, katsoi taakseen
ja näki erään henkilön, joka pienessä kappireessä ajoi täyttä laukkaa
hänen perässään, yhä viittilöiden ketunnahkasilla rukkasillaan.
Kristian seisahdutti, ja matkustavainen, pieni turkkiinpuettu, kömpelö
herra, joka ajoi hiirenkarvaisella ruunalla, tavoitti hänet pian.

-- Hyvää päivää, isäntä! Teilläpä vasta juoksija on! sanoi hän
innokkaasti, pureskellen jäätyneitä viiksiään. -- Niin, minä tunnustan
teille suoran totuuden: ainakin neljänneksen minä olen ajanut niinkuin
ikään olen voinut saamatta kiinni isäntää. Mistä tuo hevonen on
kotoisin? Kenen se on? Mikä oli sen isän ja äidin nimi? Miten vanha se
on? Ei, mutta katsos tuota rintaa ja noita jalkoja! -- Ja matkustaja
nousi ylös reestään, lähemmin katsellakseen Jaloa.

Kristian oli sekä iloinen että ylpeä, teki selvää siitä kuin tiesi ja
kiitti hevoistaan muukalaiselle, joka oli vallan ihastuneen näköinen.

-- No, te tulette tietysti kilpa-ajoon ylihuomenna. Tuollaisella
hevosella, kuin tuo teidän, se on suorastaan velvollisuus. Minä olen
ratsumestari T., minä olen yksi palkintotuomareista; pankaa mieleenne,
ensimmäinen palkinto on tuhat markkaa.

Kilpa-ajoista Kristian kyllä oli kuullut. Olipa muutaman kerran ollut
arvelussakin lähteäkseen koettamaan, mutta tavallisesti saa maalla
tietää mitä on tapahtuva, vasta sitten kun se jo on tapahtunut; mutta
nyt -- miksikäs ei, koska kerran sattui olemaan kaupungissa.

Kristian lupasi tulla, ja kädenlyönnillä vahvistettiin sopimus. Jalo,
levotonna päästäkseen lähtemään, katosi likimmäisen mäen taa kuin nuoli
ihailevan ratsumestarin edestä.

Kristian otti osaa kilpa-ajoon. Mitkä ihanat päivät, mikä kunnian ja
riemun aika Jalolle ja sen isännälle. Ei löytynyt lehteäkään meidän
maassamme, joka ei tietänyt kertoa Jalosta ja sen omistajasta.
Sähkösanomat kiersivät maita ja mantereita kertoen Jalon urhotöistä.
Sen nopeus oli meillä tavatonta, se otti ensimäisen palkinnon, saaden
loistavan voiton vanhoista, kuuluisista kilpajuoksijoista. Vielä
nytkin, siinä istuessaan raskasmielisenä ja surullisena eteisten
portailla, levisi kirkas hymy Kristianin kasvoille, kun hän ajatteli
sitä ihanata päivää. Miten selvään hän sen muisti: päivänvaloa, sininen
taivas, hienoja välkkyviä lumiheteitä, talvituulen tuomia, soittoa ja
hurrahuutoja, kiihoittavia juomia ja Jalo päivän sankari. Epäilemättä
se oli hänen elämänsä ihanin ja sisältörikkain päivä. Mutta niinkuin
korkeimmat aallot lankeavat syvimpään kuiluun ja pisimmät puut tekevät
pisimmät varjot, samaten toi sekin päivä, jolloin hän ja Jalo seisoivat
ylinnä onnenkukkuloilla, muassaan katkerimman surun.

Asianajajan luona ei asia parantunut; päinvastoin sai Kristian kuulla,
että Jegor oli hakenut kuvernörin tuomion hänen päällensä. Hänen
velkansa oli korkoineen kaikkineen maksettava. Jalo täytyi myödä, mutta
sen hinta ei riittänyt velan suorittamiseksi. Kristian joi itsensä
humalaan, itki, selvisi jälleen, ja näiden erilaisten mielentilojen
vaihdellessa tinki ja tinki hän lakkaamatta. Viimein täytyi kaupasta
tehdä tosi. Jalo myötiin eräälle venäläiselle kauppiaalle, ja
murheisena ja vimmattuna tuli Kristian kotiin ajaen tammalla, jota hän
vihasi. Ei se lohduttanut, että lompakko oli satamarkkasia täynnä,
jotka Jalo oli juossut kokoon pieneksi muistolahjaksi isännälleen.
Kristian oli lohduton. Että päälle päätteeksi antaa rahat Jegorille,
oli hänestä mielettömyyttä. Samalla ne olisi saattanut järveen heittää.
Vihdoin viimeinkin sen kumminkin täytyi tapahtua. Hän kävi Jegorin
puotiin, juuri kun tämä sattui yksin olemaan, maksoi maksettavansa ja
sai takasin velkakirjansa ja muut arvopaperit. Jegor oli varomaton ja
lausui muutamia loukkaavia sanoja. Silloin kuohahti Kristianin sisu ja
jos ei Jegor ennestään tietänyt mitä selkäsauna on, niin kyllä hän sen
nyt tuli tietämään. Siitä päivästä lähtien vallitsi verivihollisuus
noiden molempain naapurien kesken.

Kristian oli vapaa, mutta vaikka hän siitä kerskailikin Jegorin
kuulten, kärsi hänen sydämmensä kuitenkin. Mitäpä oli vapaus hänelle,
kun Jalo oli poissa! Hän oli päässyt vapaaksi uhkaavasta vaarasta,
mutta hän oli myös menettänyt ainoan ilonsa. Hänen elämänsä oli
kadottanut jännityksensä: ei ollut velkoja enää huolehdittavana, ei
Jaloa enää rakastettavana eikä iloa antamassa. Suolana pakoittavan
sydämmen haavoissa olivat sanomalehtiuutiset, joita hän silloin tällöin
sattui kuulemaan. "Mainio juoksija-ori Jalo, joka sai ensimmäisen
palkinnon Viipurissa, on jälleen kunnostanut itsensä", tahi
"juoksijaurho Jalo on voittanut palkinnon Hämeenlinnan kilpa-ajoissa".
Niinä päivinä ei Kristian ollut tapaisensa: joko istui äänetönnä ja
jörönä kuin peippo sadesäällä, tai oli äkäpäinen ja tirskui kuin valkea
katajissa.

Vähitellen kypsyi hänessä ajatus että, maksoi mitä maksoi, hankkia tuon
eläimen takasin. Mitä varten kerätä ja koota ahnaille perillisille ja
itse elää ilotonta elämää? Odottihan vävypoika levottomuudella
perilliseksi pääsemistä ja tytär myös. Jospa edes olisi lapsenlapsia.
Ei, asiain näin ollen oli parasta hommata Jalo kotia jälleen.

Monien mutkien perästä hän sai takausmiehet ja kihlakunnanoikeudessa
kiinnityksen talolleen. Nyt oli vain kohtuullista korkoa vastaan
nostettava rahat ja sitten hevoskauppaa hieromaan. Rahaa kalliimpi ei
kuitenkaan mahtanut olla. Ostajalla siellä Viipurissa oli monta
hevosta ja epäilemättä hän kunnollista korvausta vastaan luopuu
Jalosta. Matkapäivä oli jo määrätty, kun Kristian eräänä kauniina
heinäkuunaamuna, ollessaan juuri puukolla raaputtamassa pois muutamia
jäykkiä, valkosia karvoja, jotka orastivat hänen leuallaan, kuuli
hirnuntaa ja se kuului niin kumman tuttavalta. Se ei voinut olla
erehdys; se hirnunta oli Jalon, sillä juuri noin se kutsui isäntäänsä,
kun tämä joskus aamusilla oli pitempään talliin menemättä. Kristian
lennätti puukon kädestään ja riensi ulos. Tuolla, hänen oman
tallinnurkkansa takana, josta Jegorin niittykaistale alkoi, tuolla
seisoi hänen Jalonsa, heitti päätään ylös ja alas, pöristi sieraimia ja
pärskyi. Yhtäkkiä se vilisti aidan yli ja seisoi entisen isäntänsä
kartanolla. Kristian oli kuin ramman lyömä; hänen huuliltaan pääsi vain
hiljainen kah! Lempeä hymy, kuin päivänpaiste kolkolla kankaalla,
valaisi hänen kasvojaan ja kaikki kuulemansa kummat peikoista ja
lumouksista vilahtivat silmänräpäyksessä hänen kuohahtaneesen
mieleensä. Kun hän siinä vielä silmiään hieroi ja mietti, oliko hän
todellakin hereillä, kapusi Jegor, hänen vihamiehensä, kartanolle,
päitset ja piiska kädessä. "Hevonen on minun", sanoi hän; "eläkä
huolikaan houkutella sitä tänne".

Jegor tarttui Jalon otsatukkaan, pani kiroten päitset sen päähän ja
uhkasi, että kyllä hän sen opettaa karkaamasta aitojen yli.
Säälimättömästi tempoen talutti hän Jalo raukan omalle puolelleen, ja
hetken kuluttua kuuli Kristian oriin potkivan ja puhkuvan peljäten
Jegorin ruoskaa. Lyödä Jaloa, sellaista eläintä lyödä, se oli kamalaa.

Tästä päivästä kävi elämä helvetiksi Kristianille. Kiusallista oli
ollut kaivata tuota hevosta, mutta tietää, että se oli pahimman
vihamiehen oma, ettei sitä voi enää koskaan saada takasin, nähdä joka
päivä eikä saada lähestyä sitä, se oli kahta kauheampaa. Kaikki mitä
Jegor keksi ylpeilläkseen Kristianin läsnäollessa hevosesta ja
kiusatakseen häntä, sen hän teki tarkalleen. Kaikki lyönnit kuin hän
oli saanut, sai nyt Jalon selkä kestää. Ja jos ori, joka joskus
tapahtui, tuli täyttä neliä entisen isäntänsä luo ikäänkuin turvaa
hakemaan, silloin saattoi Kristian olla varma siitä että paksut
makkurat Jalon lautasilla ovat piakkoin todistavat, miten Jegor
Timofejevitsch uskollista ystävyyttä arvostelee.

Siten kului muutamia viikkoja. Oli kuuma elokuun päivä, multakokkareet
pellolla halkeilivat kuumuudessa, ilma värähteli ja höyrysi lämpimästä.
Kylän koirat olivat herenneet haukkumasta ja makasivat katveessa
portaiden ja ulkohuoneiden alla. Lehmät seisoivat rannalla vatsaa
myöden vedessä ja hakivat suojaa tummien leppien alta. Ainoastaan
sääkset lensivät rivakasti päivänpaahteessa: sudenkorento ja
metallihohteinen viheriä kärpänen piirsivät loistavia koukeroita
ilmaan. Kristian makasi höyläpenkillä tuvassaan ja seurasi lämpimin
katsein Jaloa, joka seisoi siellä Jegorin niityllä, vanhan arpisen
jalavan siimeksessä. Kristian uneksi niistä onnenpäivistä, jolloin Jalo
oli hänen -- ja senaikuiset huolet tuntuivat hänestä nyt niin pieniltä
ja riemut suurilta. Hän oli juuri vaipumassa keveään suloiseen uneen,
kun hänet äkkiä herätti kolme herraa Viipurista, jotka innokkaasti
tiedustelivat talon isäntää. Nuo kolme herraa olivat lähteneet
vainoretkelle jäniksiä vastaan. Äkkiarvaamatta he olivat yhyttäneet
ilveksen, joka niinkuin hekin, oli jäniksiä pyytämässä. Kaks
vuorokautta he olivat koirineen ajaneet kamppia, joka heidän sanansa
mukaan oli kohta peräti uuvutettu, kun tapahtui se onnettomuus, että
heidän koiransa loukkasi käpälänsä ja täytyi jättää jälelle.
Metsästäjät kyselivät mistä he voisivat saada lainata koiraa, joka
kelpaisi jatkamaan ajoa. Kristianilla oli. Hänen Sipinsä, niin
maalainen kuin olikin, ajoi metsä- ja vesilintua, jänistä ja karhua,
jos siksi sattui. Metsästäjät, Kristian ja Sipi kiiruhtivat suolle,
jossa ilveksen jäljet viimeksi nähtiin. Neljänneksen kuluttua oli Sipi
selvillä jäljillä, ja kiihkeästi vinkuen ja heiluttaen pörhöistä
häntäänsä otatti se korpeen päin. Vimmattu haukunta ilmaisi kohta että
uupunut ilves oli pysähtynyt, piti puoliaan eli oli kiivennyt puuhun.
Kun metsästäjät saapuivat paikalle, tanssi Sipi hurjinta sotatanssiaan
hongan juurella, jonka oksilla kamppi lepäsi hampaita näytellen ja
sähisten vastustajalleen. Tupsupäiset korvat olivat luimussa pääkalloa
pitkin, silmät säkenöivät vihasta, ja näytti siltä kuin se olisi
mielinyt karata pörhöisen vihamiehensä niskaan. Vaan, ennenkuin se oli
ennättänyt päättää taistella, putosi se ääntäkään päästämättä etumaisen
metsästäjän luodista. Sen käpälät sidottiin yhteen, pujotettiin seiväs
jalkojen väliin, ja riemuiten lähdettiin Kristianin talolle. Siellä
söivät nuo väsyneet, mutta iloiset metsästäjät yksinkertaisen aterian,
ja kämpin peijaisia juotiin perinpohjin rommissa, sikunaviinassa ja
purevassa konjakissa. Väkevät juomat kohosivat lämpimässä päähän, ja
kun ilta alkoi hämärtää, olivat Kristian ja hänen vieraansa jokseenkin
punakoita ja suurisuisia.

-- Kuulehan Kristian, -- sanoi hänen vaimonsa, joka alkoi peljätä tuota
meluavaa seuraa, -- minä en suvaitse ladatuita aseita talossa, mene ja
ammu pois luoti tuosta pyssystä! Kristian nousi hitaasti ylös sanoen,
että nuo naiset ovat aina sellaisia pelkureita, otti pyssyn penkiltä ja
meni ulos. Siellä oli päivänvalo sammunut, mutta ei ollut vielä
pimeäkään. Iltatuuli toi tuoksua vasta pieleksitystä apilaasta. Kaukana
kuuluivat paimentorvien joeltavat äänet, ja pihapihlajassa jatkoi
sirkka lauluaan. Notkuvin polvin astui Kristian portaita alas. Äkkiä
pysähtyi hän. Tuolla tallinnurkan luona seisoi jälleen hänen öinen
unelmansa ja hänen ainainen ajatuksensa. Jalo puisteli siroa päätään,
ravisti jouhevaa harjaansa ja kutsui entistä isäntäänsä matalalla,
hiljaisella, salaperäisellä hirnunnalla. Kristian meni liikutettuna sen
luo ja taputti sen niskaa. Hevonen pisti matalan aidan yli hienon
turpansa hänen taskuunsa. Kiihoittunut kuin oli, ojensi hän molemmat
kätensä hevosen kaulan ympäri. Olihan siitä niin kauan aikaa kun hän
oli saanut taputella Jaloa, hyväillä sen hienoa karvaa ja puhua sille.
Hivellessään pitkin oriin selkää, tunsi hän äkkiä makkurat, Jegorin
ruoskan jäljet. Nyt kuohahti tuon puoleksi humaltuneen miehen veri. --
Kurja eläinrääkkääjä, -- kirosi hän puiden luista nyrkkiään Jegorin
taloa kohti. Minä pelastan sinut ainiaaksi, ystävä raukka, hänen
häväistyksiltään ja silmäniskuiltaan, hänen julmuudeltaan. Ja ennenkun
hän itse oikein tajusi, mitä tahtoi tehdä, nykäsi hän pyssyn olalta --
laukaus ja jalo eläin vaipui ähkien maahan; surullinen katse sammuvasta
silmästä, ja Jalo makasi kuoliaana sen aidan takana, joka eroitti hänet
hänen entisestä isännästään. Kristian pakeni kuin murhamies metsään.
Puoli tuntia sen jälkeen astui hän jälleen tupaansa, ja oli aivan
selvä. Metsästystoverit olivat lähteneet kipeää koiraansa etsimään. Hän
oli yksin vaimonsa kanssa. Liikutetuin mielin hän kertoi vaimolleen
mitä oli tehnyt.

       *       *       *       *       *

No, mitä sinä nyt aijot tehdä, sanoi Kristianin vaimo, kun mies myöhään
yöllä lautamies Laurikaisen käynnin jälkeen tuli tupaan. -- Eihän
hänellä ole yhtään vierastamiestä.

Ei, ei ole, mutta käyköönpä miten tahansa, minä kerron kaikessa
tapauksessa koko jutun tuomarille.



II.

Kesä.


Olin tehnyt kamalan matkan. Jalkasin, hevosella ja rattain monta sataa
virstaa Kolmekantajoelta Mantsinsaareen, Vienajoen suussa, sieltä ylös
Sordavalaan ja sitten jälleen alas rajalle päin. Ensimäisinä päivinä
satoi vettä rankasti kuin sumua ja se kutisti näkypiirin niin pieneksi
kuin mahdollista. Sitten taukosi satamasta, mutta taivas pysyi tasaisen
harmaana ja ilma kolkkona. Mieleni oli alakuloinen, ruumis runneltu ja
sielu väsynyt, niin että tuskin oli pitkästä matkasta mitään muistoa
tarttunut sieluni cameraan. Kaikki oli sumuista ja tasaraitaista kuin
patjanpäällys.

Oliko siis ihme että pieni loistava kohtauskuva, muuten kyllä
vähäpätöinen, jonka satuin näkemään Pelkolan kievarissa, syöpyi
muistooni, jossa se loisti kuin tulinen väripilkku muuten tahratulla
paletilla. Kaikki yhtyi antamaan tälle pienelle tapahtumalle, jota
tässä kutsun "kesäksi", väriä ja ylennystä. Kesäkuun aurinko paistoi
ensikerran koko viikolla, aukeat, viljavat vainiot keinuivat
kesätuulessa, viheriät niityt viehättivät, ja lehtimetsä, viileä ja
raitis, suhisi niin sointuvasti, niin viettelevästi. Kaikki muodosti
miellyttävän vastakohdan niille viikoille, jotka olin viettänyt
kolkoissa mänty- ja kuusimetsissä, laihoille halmeille, joissa mustat
hiiltyneet puut pistivät näkyviin harvasta rukiista, niityille, joilla
mättäät ja saraheinät taistelivat vallasta. Olin katsonut köyhyyttä
silmästä silmään, olin nähnyt sarkaa, puuastioita, savupirttiä ja
kurtistuneita kasvoja. Tuntuipa hyvältä ajaa kievariin eräässä talossa,
jossa näkyi jälkiä muinaisesta loistosta, melkein komeudesta. Sen
toinen sivu oli vilkkaaseen katuun päin, toinen metsistyneeseen
puistoon. Kartanolla oli kolmet mukavat Wieniläisvaunut, hevoset olivat
juuri päästetyt valjaista, ajaja ja kyytipojat taluttivat niitä
edestakasin. Kamarineitsyt ja kaksi pitkää kullalla silattua palvelijaa
punaisissa palvelijanvaatteissa, joihin kuului säärykset ja
sulkatöyhtöiset huopalakit, vetivät esille vaunuista kallisarvoisia
huivia, päällystakkia, päivänvarjoja, englantilaisia matka-arkkuja,
kauniita vasuja, joissa oli hedelmiä ja viiniä. Sisällä, kievarin
isossa salissa, oli eloa ja iloa, naurua ja leikkipuhetta, väriä,
nuoruutta ja ihanuutta. Päätään muita pitempänä seisoi siellä vanha
ylhäinen mies, jonka suku oli niin monen miespolven ajalla sekoittunut
Europan ylimyskuntaan, että oli mahdotonta sanoa, mihin kansakuntaan se
oikeastaan kuului ja minkä kansan keskuudessa se oli syntynyt ja
kasvanut. Hän oli, niinkuin itä Suomessa varsin sattuvasti sanotaan,
Pietarilainen -- ranskalais-saksalainen kasvatus, englantilaisten tavat
ja yhtä vieras Venäjälle kuin hänen nimensä: parooni Holstein Wapparn.
Hänen puolisonsa, joka oli erinomaisen hienon näköinen, asetteli
hoitajattaren kera lasten pukuja, terveiden kauniiden lasten, joilla
oli punaset posket ja silkkisuortuvat. Eräs nuori mies kaartin
luutnantin pu'ussa pyöri viehättävän noin 20 vuotiaan nuoren naisen
ympärillä, joka oli puettu plastillisesti poimutettuun kesäpukuun
japanin silkistä, pitseillä ja kukkasilla somistettuun olkihattuun,
hattuun, jonka ympäröimät kasvot olivat yhtä suloiset kuin Greuze'n
hienoimmat pastellikuvat. Hänessä oli jotain niin kevyistä ja samalla
loistavaa, että minä ehdottomasti tulin ajatelleeksi leijailevaa
perhosta, jolla on väriä ja kultatomua siivillä. Perhosen nimi oli
Sonja ja siitä lähtien on se nimi ollut minusta niin kaunis.

Korkeakoipinen susikoira, jolla oli kapea kuono ja lempeät silmät,
tervehti minua ystävällisesti vinkuen, jotavastoin tavattoman ylpeä
spanjalainen villakoira huomautti minulle, että oli sopimatonta noin
muitta mutkitta tunkeutua niin hienoon ja ylhäiseen seuraan. Kaikeksi
onneksi oli sylikoira ainoa ylpeä siinä seurassa. Vanha ylimys teki
minulle pehmeällä venäläis-sekaisella ranskankielellä muutamia
kysymyksiä laivoista Laatokalla ja hirvien pyyntiajasta sekä esitteli
itsensä, sanoen olevansa hovitilan omistaja. Hän oli nyt tullut
perheineen sanomaan hyvästiä talolle, jossa hän ei ollut käynyt
kolmeenkymmeneenneljään vuoteen. Se oli nyt myötävä Suomen valtiolle ja
hän tahtoi sitä ennen näyttää tämän suvun perintökartanon perheelleen,
pojalleen luutnantille ja eräälle sukulaiselle, tuolle kauniille
perhoselle. Myöhemmin sain tietää että parooni Holstein oli synnyltään
suomalainen. Hänen kantaisänsä oli ollut upseeri eräässä komppaniassa
suomalaista väkeä, jonka perintöruhtinas Pietari, kolmas keisari tällä
nimellä, oli asettanut. Talvisin oli komppania palvellut Holsteinissa,
kesillä Pietarhovissa, ja muistoksi keisarin rakkaasta perintömaasta
oli tuo aateloittu suku ottanut tämän nimen.

Nyt töytäsivät maltittomat lapset ulos puutarhaan. Parooni seurasi
puolisoineen ja Kolja, niin sanottiin luutnanttia, ja minun kaunis
perhoseni liehahtivat toisten jälessä. Tuntui ikäänkuin huone olisi
muuttunut synkäksi ja pimeäksi sitten kun tuo kaunis iloinen joukko
lähti pois. Taksoja, kuulutuksia ja asetuksia ruskeissa puitteissa
kellahtuneella paperilla, jossa kärpäset olivat pitäneet huolta
välimerkeistä, riippui loistavan sinisellä seinällä. Keisarin kuva,
jossa hänellä oli hirmuiset makkurat silmien yläpuolella ja keisarinnan
hymyilevä kolmen kopekan kuva, kirottu ylpeä villakoira, kuumuus ja
kahvinhaju, -- kaikki tuo ajoi minutkin ulos puutarhaan. Pyysin lihavan
venäläisen emäntäni kattamaan päivällispöytäni ulkona erään huonosti
hoidetun syreenipensaikon suojassa, joka hoidosta huolimatta kukoisti
ihanasti.

Kievarihuoneet olivat eräässä talossa, joka oli ennen kuulunut
hovitilan rakennusryhmään. Ne olivat puistoon päin, eteisestä saattoi
nähdä päärakennuksen, suunnattoman suuren puupalatsin muhkeine, mutta
kuivine etusivuineen, pestiläisine hirsipatsaineen, jotka olivat
päällystetyt purjepalttinalla. Alakerta oli laudoitettu puupalasilla ja
holvit sahatut lankuista ja kaikki juovitettu kuin giallo antico
brocatelli ja breccian marmorikivi.

Tein kiertoretken tyhjässä, hiljaisessa puistossa, istuin sitten
sireenipensastoon, josta minulla oli mainio näkyala puutarhan yli. Se
oli alkujaan perustettu vanhaan ranskalaiseen malliin, käytävät
supisuoria, pensastot leikeltyjä ja puut istutetut tarkasti mitatun
matkan päähän toisistaan. Käytäviä reunusti muinoin tasaseksi leikatut
saksanpihlajapensaat, joista kohosi määrätyn välimatkan päässä
acaciapuu, leikattu pyramiidin, pallon tai neliön muotoiseksi. Ennen
muinoin kun ensimäinen parooni Holstein täällä piti juhlia loistavalle
hoville ja yhdelle tämän maailman mahtavimmista ruhtinaista, silloin
oli iso puutarha nähnyt onnensa päivät. Nyt oli sekin saanut antaa alaa
ajan demokratillisille ja romantillisille mielipiteille. Jäykät
puksipuuryhmät, jotka vaivoin vastustivat ilmanalan ankaruutta, olivat
jo aikoja kuivaneet. Kankeat kurenmiekat, ylpeät keisarinkruunut ja
tulpaanit, jotka lihavina, muhkeina ja koreina keväällä kohosivat
maasta, ne olivat kaikki nähneet ihanimman aikansa katoavan, niiden oli
täytynyt vetäytyä syrjään sellaisten kukkaisten tieltä, jotka eivät
vähääkään välittäneet ranskalaisesta mallista, vaan kasvoivat missä
mielivät, kunhan siellä oli raitista ilmaa ja Jumalan kirkas aurinko
paistoi; -- vaatimattomia kukkasia, tulineilikoita, orvokkia,
keltakukkia ja muita luonnon pikkuporvareita. Mutta se ei ollut
ainoastaan kukkasissa kuin uuden ajan henki ilmautui. Marmorin
näköiseksi maalatuilla alustoilla oli siellä ennen seisonut jumalia ja
hyveiden edustajoita, kipsistä tehtyjä ja öljymaalilla maalatuita. Ne
seisoivat siellä monta vuotta vanhojen lehmusten suojassa ja peittivät
alastomuuttaan niin hyvin kuin taisivat kostealla sammalverholla, joka
vuosi vuodelta kasvoi yhä ylemmäksi niiden sileitä valkosenhohtavia
jäseniä pitkin ja kulutti niitä. Nyt olivat sekä jumalat että hyveiden
haltijattaret tuhkaläjänä ja ainoastaan miehenkorkuinen epilobiumkasvi
osoitti paikkaa, missä ne olivat kerran hymyilleet. Yksi vain,
vaarallisin niistä kaikeista, rakkaudenjumala itse, oli pelastunut
jumalien ragnarök'istä. Hän oli seisonut helisevillä lasitiuvuilla
somistetussa kiinalaisessa kioskissa. Tässä pienessä kioskissa oli
keisari Paavali kerran vanhassa Suomessa käydessään istunut muutamien
uskottujen seurassa, sillä välin kun ylhäisiä herroja ja naisia, joilla
oli punaset korot silkkikenkien alla, sipsutteli edestakasin
säännöllisillä käytävillä ja kuiskailivat monta sangen epäsäännöllistä
asiaa. Tämän merkittävän tapauksen muistoksi oli kamariherra
ripustuttanut marmorisen muistotaulun komealla latinaisella
kirjoituksella. Oh, se oli aikoja sitten. Taulu oli unohdettu ja
kirjoitusta mahdoton lukea. Nyt kujersi parvi harmaansinisiä kyyhkysiä
kioskissa. Amor oli saanut muuttaa ulos ja seisoi rappeutuneella
jalustalla keskellä viheriäistä ympyrää, missä neljä leveää käytävää
yhtyivät. Jotain oli puutarha kuitenkin voittanut rappiolle
joutumisestaan, nuo komeat lehtokujat, jotka nyt kasvoivat vapaasti,
saksista ja mittanauhoista välittämättä. Jos niitä ennen pidettiin
kovassa kurissa, niin olivat ne nyt vanhoilla päivillään sitä
vallattomampia. Ne kasvoivat niin liki, niin liki toisiaan, ettei
ainoakaan auringon säde tunkenut niiden vihannoivan katoksen läpi.
Mutta nimensä ne olivat kadottaneet. Ja mimmoiset nimet, nimet, jotka
voisivat reväistä portit auki satujen, balladien ja laulujen maailmaan.
Kas tuossa tuo kostea paikka keskellä puutarhaa, siinä oli kerran
lammikko, Okeanon valtakunta. Kumpu tuolla oli muinoin saari
lammikossa, se oli onnellisuuden saari ja sinne sinä pääsit huokausten
nyt jo lahonnutta siltaa myöten.

Tuossa on salaisuuksien lehto ja tuossa lemmen polku. Siinä kun istuin
ja haaveksin entisyydestä ja nykyisyydestä, lehahti komeasta, mutta
rappeutuneesta parooni Holsteinien vaakunalla koristetusta portista
kaunis Sonja perhoseni. Iloinen oli, sen saattoi nähdä, hän poikkesi
heti salaisuuksien lehtoon, hän lehahti rakkauden jumalan luo, istui
hetken hänen jalkojensa juurella, hän näytti vaipuvan ajatuksiin, jotka
olivat aivan varmaan yhteydessä pienen jumalan kanssa. Nyt nousi hän
taas ja liiteli pois pehmein liikkein lemmenpolkua pitkin. Etsikö hän
ketään? -- Ei. Lieneekö tietänyt, että puutarhan ulkopuolella, tuolla
pensasaidan takana, lensi toinen perhonen keinuen leijaillen, sitä ei
tiedä -- mutta siellä kaukana lehtokujan päässä oli pienoinen portti,
se oli aina auki, ja siitä hän lensi puutarhaan. Kas, nyt he kohtaavat
toisensa, niin odottamatta, -- niin eriskummallisen odottamatta! Katso,
miten he lekuttelevat toistensa ohi, nyt on tyttö ensin, nyt on hän,
poika, nyt he pysähtyvät metsäruusupensaan luo. Ja nyt he liitelevät
edelleen elyseion kenttiä pitkin, kauas pois, jossa kasvaa kieloja,
-- -- -- koko maailma kielonkukkia!

Puutarhaportti läjähti, niin että viimeinen kuva Parooni Holstein
Wapparn'in vaakunakirvestä putosi maahan. Se oli pikku sulkkutukku,
joka pilkisti sisään. Hän seisoi keskellä päivänpaistetta kauniina kuin
unelma ja huusi ja leipoi pieniä käsiään: Sonja ja Kolja! Ei kuulunut
vastausta. Sonja ja Kolja! hän huusi jälleen ja jälleen. Turhaa. Käsi
kädessä olivat he joutuneet huokausten siltaa myöten onnen maahan.
Silkkitukka kyllästyi ja juoksi pahoillaan tiehensä. Sonja ja Kolja,
kajahti kaukaa.

"Puuro on kypsää", sanoi emäntä samassa. Minä söin maalaisruokaani ja
käskin valjastaa; kun astuin puutarhaportista löysin hiedasta tinaisen
korkokuvan, kolmikärjen lävistämän sydämen, se oli Holsteinien vaakuna.
Nousin kyytirattailleni, ja niinpä lähdettiin. Päästyäni tuskin pari
virstaa eteenpäin, aloin taasen kutoa patjanpäällistä sumussa, sateessa
ja kylmässä. Onko kumma että tuo pieni kirkas idylli, jonka melkein
tahtomattani näin sireeninoksien välitse, painui mieleeni.



III.

Luotsi.


Viipurin saaristossa oli vanha aatelishovi Rauhasaari, joka oli ollut
lahjoitustilana 17:ta vuosisadan loppupuolelta saakka. Tilaan kuului
kokonainen arkkipelagi isompia ja pienempiä saaria, niiden joukossa
myös uloinna meren reunassa sijaitseva Hietaluodon saari, jossa asui
18-luvulla luotsivanhin Kristian, hänen poikansa ja pojanpoikansa,
viisivuotias lapsukainen. Vanha Kristian ja hänen poikansa olivat
olleet leskenä monta vuotta. Ei löytynyt naisellista olentoa pitämässä
huolta vanhuksesta, miehestä ja poikasesta, siellä kuin asuivat vuoden
umpeen melkein eroitettuna kaikesta muusta maailmasta. Vanhus oli
luuleva, katkeramielinen ja kova. Hänen katkeruutensa ja vihansa koski
etupäässä herroja. Tämä viha oli syntynyt ammon aikoja sitten. Sen
jälkeen oli ensimäinen lahjoitustilallinen, kamariherra v. Schultze,
aikoja sitten maannut viimeisellä leposijallaan yksinkertaisessa
perhehaudassa kappeliseurakunnan pienosen kirkon vierellä. Sen jälkeen
oli vanha Suomi annettu takaisin Suuriruhtinaskunnalle; lahjoitusmaa
oli jo perintönä kolmannessa polvessa, mutta ei edes aikakaan ollut
voinut sovittaa sitä vääryyttä, joka luotsi Kristianille oli
tapahtunut.

Se oli vanha tarina Nabotista ja David-kuninkaasta. Silloin kun
kamariherra osti Rauhasaaren kartanon, eivät ulkosaaret kuuluneet
tilaan. Hän oli kauan aikaa halunnut oikaista huonosti jaetun maansa
rajaa ostamalla kapean rantakaistaleen, metsätilkan, Hietaluodon saaren
ja kalaveden saaren ja rannan välillä. Turhaan! sillä vanhalla
Kristianilla oli kaikki tämä rikkaus vuokralla valtiolta ja hän ei
antanut millään ehdoilla viekotella itseään luovuttamaan tuota maata ja
kalavettä kamariherralle.

Tällainen oli luotsivanhuksen ja kamariherran väli kun eräs
keisarillisen perheen jäsen tuli käymään kamariherra von Schultzen
luona. Metsästysseuroja, kalaretkiä, maalaisjuhlia vietettiin
vuorotellen komeassa kartanossa ja kun tuo ylhäinen vieras vihdoinkin,
kyllästyneenä maalaiselämän iloihin, jälleen vetäytyi pääkaupunkiin,
sai hän aikaan että kamariherra von Schultzelle annettiin ei ainoastaan
rantakaistale, kalavesi ja ulkosaari, vaan myös monta virstaa
ruununmaata kiitollisuuden osoitukseksi siitä vieraanvaraisuudesta,
jolla hän oli vastaanottanut hallitsijansa omaista.

Tätä lahjaa seurasi sama kirous, joka on seurannut kaikkea
lahjoitusmaata, allekuuluvien talonpoikien viha, huono tilusten hoito
ja köyhtyminen. Vanha Kristian ei voinut unhoittaa tätä lahjoitusasiaa,
hän ei voinut uskoa että kamariherra ilman juonia sai tuon maan. Hän
kantoi, niinkuin kansa tavallisesti tekee, vihan sisässään, hän valitti
hyvin harvoin, vielä harvemmin se puhkesi ilmoille, mutta kun se
puhkesi, niin se tapahtui rajusti. Se oli hiljainen, tukahdutettu
katkeruus, joka myrkytti koko hänen elämänsä. Se on kuin mikähän
möhkäle juuri minun sisässäni. Se kiehui hänessä ja katkeroitti kaiken
hänen ilonsa, kaiken hänen onnensa, se oli tehnyt hänet luulevaiseksi,
kovaksi ja taipumattomaksi.

Mutta vuodet kuluivat ja vanha kamariherra maksoi veronsa luonnolle.
Hänen poikansa kaatui Unkarin sodassa ja pojanpoika, nuori pulskea
rakuunaluutnantti, omisti nyt lahjoitustilan, ja hän kaatoi
luotsi-Kristianin murhemaljan kukkurilleen.

Vanhalla luotsilla oli poika, joka ei ollut isänsä kaltainen paitsi
nimen puolesta, sillä hänenkin nimensä oli Kristian ja häntä sanottiin
hovissa pilan vuoksi Kristian toinen tiranniksi. Hän oli lempeä,
taipuisa luonne. Alati isän komennettavana, oli hän käynyt melkein
araksi. Vastustaa isän tahtoa oli hänestä peräti mahdotonta -- ja
kuitenkin hän oli sen kerran tehnyt, kuitenkin hän oli kerran kohdannut
uhalla sekä hänen vihansa, kostonsa että kirouksensa.

Hovissa oleksi nimittäin eräs tyttö, josta ei kukaan tietänyt mihin
säätyluokkaan hän oikeastaan kuului ja mikä asema hänellä oli
Schultzien talossa. Hän oli lättiläinen synnyltään, nuori ja
miellyttävä näöltään. Kansan kesken liikkui kaikellaisia huhuja tuosta
kauniista Marjasta. Nuori Kristian rakastui lättiläistyttöön, hänen
lempeään katselivat suosivin silmin sekä Marja että tilanomistaja, ja
ennenkun nuori luotsinoppilas oikeastaan ymmärsi millä kannalla asiat
olivat, oli hän naimisissa Marjan kanssa ja omisti myötäjäisiksi saadut
20 ruplaa pankinseteleissä. Kun vanha Kristian sai tuta tämän, paisui
hänessä kiukku, hän liitti uuden vihan vanhaan, uuden kiukun entiseen
ja päätti mielessään kerran kaikki vääryydet kostaa.

Tällaisissa suhteissa ei elämä luotsimajassa ollut hupaista.
Vuosikausiin ei vanhus virkkanut sanaakaan miniälle eikä puhunut
pojankaan kanssa juuri muuta kuin mitä virka vaati; Kristian toinen
raukka, jonka täytyi vaimoneen, lapsineen elää saman katon alla
vanhuksen kanssa, sai monta kovaa kokea, monta myrskyä kestää, hänen
mielestään paljoa vaarallisempaa kuin raivoisin tuuliaispää. Mutta
vanhan vihaa ja vainoa hän pakeni Marjansa luo, joka, olkoonpa mitä
tahansa ennen ollut, nyt oli uskollisin ja kärsivällisin vaimo kuin
olla saattaa, joka valittamatta kantoi kovan kohtalonsa ja koetti
suvaitsevaisuuden ja nöyryyden kautta pehmittää appivaarinsa kivikovaa
sydäntä. Ja niin kului neljä vuotta.

Eräänä päivänä kevätpuoleen, kun aallot taistelivat jäälauttojen kanssa
ulkona merellä, kun kostea etelätuuli herätti kevään enteitä, eräänä
lauhkeana, pilvisenä huhtikuun päivänä, juuri sellaisena, joka on
hylkeiden mieleen, pukeutui Kristian toinen valkoiseen pukuunsa, pani
lumilasit päähänsä, ja lähti, sanottuaan vaimolleen hyvästit,
pyyntiretkelle. Hän lupasi olla kotona ennen hämärän tuloa. Ja olipa
oikein onnekas päivä. Hylkeet olivat niin tosissa toimissaan,
kaapivat pitkillä hampaillaan toisiaan selästä, pulskahtelivat
uiskentelevien jääkappaleiden väliin jäähdytellen hehkuvia lemmellisiä
kevättunteitaan, etteivät ne laisinkaan hoksanneet väjyvää vihollista.
Kristian oli jo tappanut kolme tai neljä noita isoja muodottomia
eläimiä, kun äkkiä huomasi että hän töin tuskin ennättää kotiin
auringon laskuun. Viipymättä hän lähti vetämään saalistaan kotiin päin.
Hänen sydäntään vihlaisi kun hän ajatteli Marjaansa, hän tiesi että
nämä retket eivät miellyttäneet Marjaa, että hän pelkäsi petollista
kevätjäätä. Selittämätön levottomuus valtasi hänet. Päivä pimeni
pimenemistään, Kristian veti raskasta taakkaansa minkä ikänä jaksoi,
mutta vielä oli koti kaukana. Tosin näkyi pärevalkea, joka leimusi ja
loisti luotsimajan pienestä ikkunasta, mutta sen ja hänen välillä oli
lumikenttää ainakin pari virstaa. Hänen levottomuutensa kasvoi viimein
niin suureksi, että hän pudotti saaliin selästään ja alkoi juosta kotia
kohti. Kuta enemmän hän itse antoi valtaa levottomuudelle, sitä
suuremmaksi paisui sen mahti. Nyt hän kuuli Ranssin, kartanokoiran
haukkuvan, hänestä tuntui niinkuin olisi kuullut ystävän äänen, nyt ei
enää tuikkinut tuli ikkunasta, se loisti kuin majakka vakavalla valolla
likaharmaan maanpinnan yli, vihdoinkin hän saapui hengästyneenä isänsä
tuvalle, hän tempasi oven auki ja kysyi hätäisesti Marjaa.

"Missä sinä olet viipynyt niin kauan? Hän on mennyt jäälle sinua
etsimään, hän otti sukset mukaansa", vastasi vanhus.

"Laupias Jumala!" kiljasi hän, "missä ovat minun sukseni, isä, isä, nyt
suojaa ja on pohjoistuuli, tule taivaan tähden etsimään, auta minua
että löydän hänet. Sinä tiedät mitä se tahtoo sanoa, suoja
pohjoistuulella."

"Te juoksette toistenne jälkiä niinkuin lapset ovat piilosilla, minä
olen liian vanha semmoiseen peliin, mene itse, ei hän kaukana ole, hän
meni ahvensalmelle päin."

Kristian toinen ei ollut koskaan ollut sukkela liikkeiltään, mutta nyt
hän oli. Sukset, Ranssin, köyden ja sauvoimen hän sai kiireessä
mukaansa ja lensi nuolen nopeudella eteenpäin ohkaista lumipeittoa
pitkin. Se kävi yhä nuoskeammaksi, suuria märkiä lumihöytäleitä
paneutui hohtavan valkoisina hänen vaatteilleen ja sulivat samassa,
pimeys oli sietämätöntä, se ei ollut tuo musta syys- eli talviyö, ei,
vaan moinen lyijyharmaja yö, kostea ja märkä, hylkeet itkivät kuin
pienet lapset tuolla jäätöyräällä, aallot loiskuivat lyhyillä,
raskailla, kumeilla lyönnillä kehnoa jääpermantoa vastaan, mutta
enimmän kaikesta häntä peloitti se, että pohjatuuli kiihtyi
kiihtymistään. Nyt hänen toki täytyy kohta olla ahvensalmella. Jopa
olikin, mutta tuossa, samalla paikalla, jossa hän pari tuntia sitten
itse vaelsi, ammotti nyt meri, musta, väritön kuilu, heti valkoisen
lumivaipan takana. -- Kenties hän vielä on läheisyydessä! Ja kaikesta
voimastaan hän huusi yli aaltojen tohinan ja pohjatuulen pauhun:
"Marja, Marja!"

Kuului kaukaa ikäänkuin kaiku, ikäänkuin tervehdys haudan tuolta
puolta:

"Kristian, Kristian, hyvästi, me tapaamme toisemme!"

Sellainen sulo, sellainen lempeys kaikui näissä sanoissa "Kristian,
Kristian, hyvästi", -- ne eivät olleet, voineet olla muuta kuin
lyhyinen hyvästijättö. Hän kyllä palajaa pian! Ja Kristian istui jään
reunalle, mustat aallot kohottelivat kuin avokitaiset pedot päitään
jään äyrään yli, mutta hän vain hymyili. "Me kyllä tavataan toisemme",
sanoi hän niin luottavaisesti, niin levollisesti, ja pimeä talviyö
valkeni näiden sanojen kuuluessa, siinä kimmahti kuin tähtiä mustasta
vedestä ja jokainen laine loisti kuin tuli. Oli niin valoisata, niin
juhlallista kuin jouluaamuna Herran huoneessa, ja pohjatuuli lauloi
niin luottavaisesti: Kristian, me tapaamme toisemme! Se oli suloista
laulua, hänen väsynyt päänsä vaipui rinnalle, ja hän nukahti, ei uneen,
ei kuolemaan, vaan hulluuteen, hiljaiseen ja nöyrään niinkuin hän
itsekin oli.

Kun vanha Kristian seuraavana aamuna astui tupansa portaille, varjosti
hän kädellä silmiään ja tähysti näkyrajaa pitkin yli sinertävän
lumiverhon, yli kimmeltävän jäätöyrään, jonka aallot olivat rakentaneet
ja joka nyt aamuauringon valossa kimalteli kuin jalokivet tummansinistä
jäätöntä merenjuovaa vastaan. Tarkkanäköinen kuin se, jolla alati on
laaja näkymö silmien edessä, huomasi hän piankin poikansa Kristianin
kaukana jään reunalla.

Raskasta oli kuljettaa jäykistynyttä ja peräti uupunutta poikaa kotiin,
raskasta oli, sillä kaikki kuluneiden vuosien viha ja katkeruus painoi
hänen mieltänsä; raskasta oli, sillä nyt hän muisti, miten oli
vuosikausia kohdellut kaunista Marjaa. Ei auttanut yhtään, että hän
luetteli kärsimiään vääryyksiä, muisteli lahjoitusjuttua, hänen ylpeän,
taipumattoman luontonsa täytyi kukistua.

Ja kun kevätsade, päivä ja etelätuuli sulattivat lumen ja jään ja
lahjoittivat laineille vapauden, silloin suli myös vihan jää luotsi
Kristianin povessa ja pitkien talvikylmien perästä koitti hänelle
kevät, ja hänestä tuli hellä hoitaja onnettomalle pojalleen ja pienelle
lapsenlapselleen.



IV.

Rajalla.


Eräänä syyskuun päivänä, kun päivän lämmin turhaan koetti vakuuttaa
minua siitä ettei syksy vielä ollut tullut, kuljeksin etäisimmässä
Itä-Suomessa. Aurinko teki parastaan, valoi mäntyjen latvoille
lämmintä, keltaista valoa ja pani kuoren noilla suorilla rungoilla
hohtamaan tiilipunervalta, mutta turhaan. Vilu oli purrut itsensä
maahan. Se väijyi kaikkialla, mihin eivät auringon säteet suorastaan
vaikuttaneet, milloin suuren vierukiven suojassa, milloin
vesiuurroksessa: ja tarvittiin vain pilvi, joka muutaman haihtuvan
hetken peitti päivänterää, vähentäen sen valovoimaa, ja kas, kavalasti
hiipi vilu piilopaikoistaan ja antoi tuta että suven satu oli pian
päättynyt. Minä astuin rivakkaasti ennättääkseni iltakylmästä pois.
Tieni vei eräälle purolle; poikki puron johti silta, jonka toinen
puolisko oli rappeutunut, toinen puolisko sitävastoin hyvässä kunnossa,
toinen puoli kaidetta oli lahonnut, toinen maalattu korean punaiseksi.
Maantie, joka sillan pohjoispuolella oli kovaa kuin viertotie, oli
eteläpuolella sitä kuoppaista, ilman ojia ja syviä sadeuurroksia
täynnä. Minä seisoin isänmaani rajalla: askel vain, ja olin
Venäjänmaassa. Minä seurasin tuota luuloiteltua viivaa, joka yli
purosen aaltojen ja honkien välitse jakoi syvän, hiljaisen metsän
kahdelle kansalle, ja kyllä minä olin sitä mieltä että lumpeenkukka oli
valkoisempi, että sananjalka rehoitti tuoreempana, että aurinko paistoi
lämpimämmästi pohjoispuolella tuota näkymätöntä viivaa kuin tuolla
tuossa vieraassa maassa. Tule tänne sinä, joka tahtoisit tehdä tyhjäksi
ikivanhan länsimaisen sivistyksen maassamme, sinä, joka saarnaat
valosta itämailta: katsele tätä seutua, eikös ole sama hietaperä,
sama metsä, samat laihat ahot pohjois- ja etelä puolella tuota
mittausopillista käsitettä, tätä näkymätöntä viivaa, joka kiemurtelee
kanervikkoa pitkin, vieläpä enemmän, samaa kansaa asuu molemmin puolin
rajaa, samaa kieltä puhutaan siellä, sama usko elähyttää heitä, ja
kuitenkin, ken vain tänne tulee, ei tarvitse nähdä hänen
mustanvalkoisen-keltaista tullitankoa tietääkseen, että hän
eteläpuolella sitä on toisessa maassa.

       *       *       *       *       *

Koska ensimmäisessä suomalaisessa kylässä, johon jouduin, ei ollut
mitään kievaria, menin minä, ensin neuvoteltuani erään venäläisen
tullivirkamiehen kanssa, rajan yli likimäiseen "hartscheunaan", se on
majataloon tai oikeammin kapakkaan. Kaksi likaista huonetta siellä oli,
ja molemmissa vallitsi ilkeä tupakan, rasvanahan ja viinan katku.
Kapakkahuoneen etäisimmässä nurkassa oli jumalankuva yläpuolella
suopavehreillä pulloilla täytettyä hyllyä. Kapakkaa piti eräs Suomen
suomalainen, lihava ja pullea karjalainen. Ankarat paloviinalait, jotka
ovat viime aikoina tulleet käytäntöön maassamme, ovat synnyttäneet
rajalla omituisia olosuhteita. Kivenheiton jäässä rajasta vuotavat
nimittäin paloviinatulvat esteettömästä. Tänne retkeilee kansaa joka
haaralta. Se viina, jota ei uskalleta keinotella salaa rajan yli,
juodaan suuhun. Paikkakunnista neljäkymmentä jopa viisikinkymmentä
virstaa rajalta tulee tänne kansaa hevosin ja rattain ja hoipertelevat
usein jalkasin kotiin, sitten kun sekä juhta että ajopelit ovat
hukkuneet paloviinavirtaan. Kun kello oli lyönyt kymmenen, ajettiin
vieraat ulos, huone tuuleutettiin, olkia levitettiin kahdelle pöydälle,
nahkaset sovitettiin päänaluiseksi; se oli minun makuupaikkani, sillä
minä en saattanut ruveta isännän laskusänkyyn.

Toivotin hyvää yötä, mutta en voinut olla sivumennessä hänelle
sanomatta.

"Miten te voitte, vanha toimeentuleva mies, harjoittaa tällaista
liikettä, joka syöksee satoja teidän omia maamiehiänne perikatoon."

"Hm, hm", sanoi Israel Vanhala, se oli hänen nimensä, "siitä olisi
paljon puhumista. Oletteko kuullut mainittavan Luotsasaaren
lahjoituskartanoa, kuullut sen entisistä isännistä, Scheuman'in
suvusta? Eikö? Tahdotteko kuulla siitä asiasta, herra, niin saatte
vastauksen kysymykseenne, miten minusta tuli kapakoitsija?" Ja minun
suostumustani odottamatta, istui vanhus hajalliselle tuolille ja
aloitti kertomuksensa. Ainoa talikyntteli, joka oli huoneessa, valaisi
hänen ryppyisiä, älykkäitä, mutta ankaria kasvojaan, joita ympäröi
lyhyt, kihara parta; taustana hänellä oli palanen resuista,
tummansinistä seinäpaperia ja kauhistava kuva Hänen Majesteetistaan.
Siinä istuessaan pitkä tumma takki päällä, joka oli leikattu maan
tavan mukaan, ja lihavilla sormillaan hypistellen piippuaan, oli
kuusikymmenvuotias täydellinen perikuva sen seudun asukkaista. Minä en
osaa lausua ajatuksiani niin kaunopuheliaasti, niin yksinkertaisesti ja
luonnollisesti kuin karjalainen talonpoika; minun täytyy sentähden
omalla tavallani kertoa miten vanhasta Israelista tuli kapakoitsija.

       *       *       *       *       *

Hänen nimensä oli Scheuman, oli oikeastaan saksalainen, Virosta
kotoisin, alhaista säätyä, ahkera äijä oli, mutta kova ja julma. Jos ei
hiekkasekainen maaperä sillä tilalla, joka oli, taivas tietäne mitä
teitä, joutunut hänen käsiinsä, juuri palkinnut hänen ahkeruuttaan ja
vaivannäköään, oli hänellä sitävastoin alustalaistensa kautta
tilaisuutta kehittää muita yllä mainituista ominaisuuksistaan. Etenkin
katkeroittui hänen mielensä sen jälkeen kun vaimonsa, joka oli
suomalaista virkamiessukua, saatettiin viimeiseen lepoon ja kaksi
poikaansa lähetettiin oppimääräänsä suorittamatta kotiin eräästä
venäläisestä junkkarikoulusta. Lukemattomat olivat riidat hänen ja
hänen alamaistensa välillä, käräjänkäyntiä, vieläpä tappeluitakin
tapahtui joskus. Talonpojat omistivat ammonaikuisista ajoista sitten
maansa isänperintöä, ja uskomattomalla sitkeydellä he kärsivät vaikka
mitä ennenkuin tekivät, niinkuin Scheuman halusi, vuokrakontrahdin
lahjoitusherran kanssa.

Tämä oli taipuvainen jakamaan yhteisen maan eri osiin ja huokeasta
verosta vuokraamaan niitä kyläläisille, mutta talonpojat kielsivät
yksimielisesti. He arvelivat näinikään: me emme tahdo vuokrata mikä
epäilemättä on meidän omaamme. Vuokrakirjan saattaa rikkoa ja silloin
olisi lähteminen kodosta ja kartanosta.

Se oli oikeastaan Israel Vanhala, rivakka itsepäinen karjalainen,
varustettu runsaalla määrällä niin sanottua talonpoikaisälyä, joka
muodosti ytimen tässä vastustuksessa.

Hän vahvisti horjuvia, puhui kylän puolesta ja otti leveällä selällä ja
levollisella mielellä vastaan sekä herjauksia että imartelemisia
läänitysherralta ja hänen pojiltaan, ketunpojilta, kuten niitä
sanottiin pitkän punaisen tukkansa tähden. Tuota salavihaista riitaa
ylimys- ja alhaisoluokan välillä käytiin elämän ja kuoleman uhalla. Jos
valkea pääsi myrskyisenä syysyönä _irti_ lammastarhassa ja poltti
talvirehut ja villaisen karjan, tiesi Scheuman kyllä ja hänen
ketunpoikansa, ettei se ollut onnettomuuden tapaus, vaan että valkea
oli sytytetty. Jos ketunpojat kuunvaloisena syksy-yönä kaatoivat
salakähmässä hirven, joka käyskenteli pajukossa, aina sai nimismies
vihiä asiasta ja aina löytyi kartanon alustalaisissa joku, joka kelpasi
vieraaksimieheksi jutussa. Jos toiselta puolen taas Israel Vanhalan
ruis valkeni leikattavaksi tai jos kevätaurinko oli lämmittänyt maan,
niin että se juuri oli sovelias vastaanottamaan ohrakylvöä, juuri
silloin tarvitsi kartanonherra hänen hevosiaan ja hänen käsivarsiaan;
ja hänen täytyi totella lakia: ensin herra ja sitten vasta sinä.

Läänitysherralla oli kuitenkin mahtava auttaja puolellaan, joka olisi
viimeinkin tuossa epätasaisessa taistelussa tyyten kukistanut
talonpoikaispuolueen, ja se oli viinapannu. Elettiin vielä silloin
kotitarvepolton kultaisissa ajoissa, mutta juuri kun taistelu oli
tulisin, tuli apukin; se oli uusi paloviina-asetus. Scheumanin täytyi
nauloittaa pannunsa, paloviina oli kiellettyä tavaraa, ja se virta,
joka oli tuottanut lahjoitusherralle kultaa ja "Israelin" kansalle
kurjuutta, suljettiin. Taistelu, joka jo näytti kallistuvan voitoksi
läänitysvallalle, jäi ratkaisematta. Sitä olisi kenties vielä kestänyt
miehen ikä, jos ei eräs aivan odottamaton tapaus tullut väliin ja
johtanut riitaa uusille urille. Se oli tietysti kaunis tyttö, Vanhalan
tytär Leena.

Eräänä kuumana kesäpäivänä olivat ketunpojat nevalla kurppia
pyytämässä. Nevalla käyskenteli Leenakin ja poimi lakkoja. Hän oli
käärinyt ylös hameen ja paidan, niin että valkoset pohkeet hohtivat
ruskeiden kanervavarpujen välissä, kaulavaate oli luisunut hartioille
paljastaen pyöreän kaulan ja valkoisen niskan. Siitä päivästä lähtien
jättivät ketunpojat suokurpat ja hirvet rauhaan: he tavoittelivat isä
Israelin kultaista kanaa.

Nyt oli Israelin kärsivällisyys lopussa, vallankin kun hän oli
huomaavinaan, että ketunpoikien käynnit miellyttivät hänen koreata
kanaansa. Hän luopui taistelusta ja möi vertaistensa harmiksi ja
mielipahaksi tilansa. Hän otti ainoan lapsensa, Leenansa, mukanaan ja
muutti toiselle puolelle rajaa, vuokrasi tuvan, joka oli lähinnä
tullipuomia, ja istutti katajapensaan oven eteen: se oli kapakan
kyltti. Israel oli ollut synkkä ja tuima koko ajan, eikä häntä nähty
tyytyväisenä ennenkun eräänä kauniina syyspäivänä, jolloin ketunpojat
tulivat nelistä ratsastaen kapakkaan. Ilkeä hymy väikkyi hänen
kasvoillaan, näytti siltä kuin hän olisi odottanut heitä. Kun
ketunpojat astuivat sisälle pieneen, likaiseen kapakkasaliin ja
kopistelivat ratsastusvitsoilla tomut kiiltävistä pitkävartisista
saappaistaan, seisoi Leena ihanimmassa kukoistuksessaan juomapöydän
takana viheriäisten viinapullojen ja tulipunaisten paperossipunttien
muodostamaa taustaa vasten. Olutta, rommia ja paloviinaa tuotiin
esille; ilo alkoi käydä yhä kovaäänisemmäksi. Ketunpoikien leveät
kasvot hohtivat karmosiinipunaisina ja heidän paksut huulensa
pingottuivat naurusta. Leena näytti molemmista nuorukaisista yhä
ihanammalta, mutta isä Vanhala, vaikka näyttikin huolettomalta, piti
heitä tarkasti silmällä, ja kun ketunpojat rupesivat kovin rohkeiksi,
lähetti hän kultakanansa naapurilaan. Siitä päivästä alkoi vasta
elämä kapakassa. Ketunpojat vetivät mukanaan kaikki kelvottomat
maalaisherrat, kaikki seudun tyhjäntoimittajat, ja ilta illan perästä
tuli vanha Scheuman kiukustuneena kapakkaan hakemaan poikiaan, jotka
hän alati löysi enemmän tai vähemmän juopuneina. Kun vanha
läänitysherra ja talonpoika sattuivat vastakkain, vaihtoivat he
uhkamielisiä liikkeitä, mutta nyt voitto hymyili Vanhalalle.
Paloviinan, jonka hän oli ostanut ruplissa ja kopekoissa, johon hän oli
vettä sekoittanut, hän möi markoilla ja pennillä.

Senkin kautta oli hänen raha-arkkunsa tullut melkoisen raskaaksi. Kuta
ankarammin paloviina-asetuksia noudatettiin Suomessa, sitä suuremmaksi
kasvoi toivioretkeläislauma Israelin kapakassa.

Oli kylmä talvi-ilta. Ketunpojat istuivat korttien ja rommin ääressä
sisimmässä kapakkasuojassa. He olivat olleet tavattoman raittiita ja
miettiväisiä tänä iltana, melkeinpä levollisia. Kun yö alkoi lähetä,
tuli vanha Scheuman, kuten usein ennenkin, viemään heitä kotiin.
Ketunnahkaiseen turkkiinsa kietoutuneena hän oli tuima katsella. Israel
Vanhala sattui vastaan ahtaassa eteisessä, he eivät vaihtaneet
sanaakaan, oli kuin tuli ja ruuti olisivat yhteen sattuneet.
Monenvuotinen viha leimahti äkkiä ilmivalkeaan. Saksalainen susi iski
kiinni suomalaiseen karhuun ja siellä kamppailtiin pimeässä porstuassa
lyhyt, mutta tulinen taistelu. Susi vieri portaita myöten alas ja luimi
kotiin päin. Mutta sillä välin kun karhu ja susi taistelivat
taistelunsa, oli toinen ketunpoika murtautunut isä Vanhalan
kanakoppiin, ja nyt oli hänen pieni kultainen kanansa poissa. Veli
istui hiljaa leuka käden nojassa ja tuijotti synkkänä eteensä. Hän
katseli miten savu kiemurteli piipun kopista.

Hän oli noiden haaveellisten sinisten savupilvien läpi näkevinään
talvisen maiseman; tähtitaivas säihkyi, revontulet liekitsivät, lumi
narskui, sinertäviä varjoja lankesi metsäpolun poikki, ja
lumipeitteisten kuusien välitse kiiti huimasti paeten ketunpoika, joka
oli varastanut pienen valkoisen kanan. Nyt loppui metsä; siellä takana
oli laaja näköpiiri yli jäätyneen järven, ja siellä kaikista kauimpana
viluun ja lumeen, talviyön pimeään katosi viimeinen vilahdus punaisesta
ketusta ja hänen saaliistaan. Pohjoistuuli puhalsi tuimasti yli järven
ja jälkeenjäänyttä ketunpoikaa paleli sydämmenjuuria myöten; se oli
hävinnyt, hänen lyhyt unensa rakkaudenonnesta. Hän huokasi syvään,
puisteli porot piipusta ja nousi lähteäkseen.

Samassa tuli Vanhala sisään. Hän katseli kassapäätään; tyttö oli
poissa. Mieletönnä vihasta ja tuskasta, tarttui hän ketunpoikaa
niskasta ja seuraavassa silmänräpäyksessä peppuroi tämä lumikinoksessa.
Mutta Israel astui kapakkaan, paiskasi oven kiinni, vaipui
juomapöydälle, jonka ääressä niin moni juoppolalli oli kupertunut, ja
kyyneleitä, karvaita kuin maliviina, vuoti hänen veristyneistä
silmistään.

Mutta ketunpoika nousi ylös, puisteli lumet päältään ja alkoi
hiljalleen astua kotia kohti. Lähellä tullitankoa hän kompastui
johonkin raskaasen ja mustaan, joka makasi tiellä. Siinä oli ihminen.
Kansaa kiiruhti joka puolelta. Eräs nainen tuli juosten leimuava
päresoihtu kädessä. Hän valaisi kalpeita kasvoja; se oli vanha
saksalainen susi; siinä hän makasi aivan tullitangon alla, verivirta
oli tulvannut suusta ja punannut lumen hänen allansa. Hän oli kuollut.
Ei pidetty edes oikeudellista tutkintoa kuolemansyystä. Suomalainen
tuomari päätti että tilanomistaja Karl Scheuman löydettiin kuolleena
Venäjän keisarikunnassa; venäläinen starosti rajakylässä vannoi
kaikkien pyhien kautta, että Suomen alamainen vapaasukuinen Karl
Karlovitsch, on löydetty hengetönnä Suomen suuriruhtinaanmaassa.

       *       *       *       *       *

Siten päättyi katkera riita Luotsasaaren lahjoitustilan isännän ja
hänen alamaistensa välillä. Scheuman'in ketunpojat olivat peräti
köyhtyneet ja tilan osti Suomen valtio. Talonpojat olivat köyhtyneet,
hekin, useimmat olivat tarttuneet tuohon isoon lukinverkkoon,
Pietariin; he elivät siellä kurjaa elämätä ajureina ja issikoina.
Israel Vanhala, joka olisi toisissa oloissa ollut säätynsä kaunistus,
istui siinä minun edessäni vanhana ja hyljättynä, murtuneena ja
pöhöttyneenä. Ja maa, tämä kallis suomalainen isienmaa, se oli
kuivunutta, huonosti hoidettua ja mehutonta. Useampia kuin yksi uusi
sukupolvi saa tulla ja mennä, ennenkuin se on voimistunut tuottamaan
uusia satoja.

       *      *       *       *       *

Isäntä oli lopettanut kertomuksensa. Talikyntteli oli palanet loppuun
ja liekutti kynttelinjalassa. Hän työnsi leveän peukalonsa torveen ja
pyhkäsi sitten saapasvarteen. "Hyvää yötä", sanoi hän, ja pian hän jo
makasi laskusängyssään ja kuorsasi.



V.

Ylimys sekin.


Vanha Tobias Savolainen oli kuollut, mutta häntä ei surenut kukaan. Ja
totta puhuen ei kenelläkään ollutkaan syytä surra häntä. Hän oli ollut
ankara isäntä, joka viimeiseen asti puristi voimat siltä, joka oli
hänen palveluksessaan. Saamisensa kiskoi hän armotta, hän ei koskaan
odottanut eikä säälinyt ketään. Nyt hän makasi tuolla alhaalla
ranta-aitassa, suorana ja jäykkänä, kuolema oli hellittänyt ankaroita
piirteitä suun ympärillä, mutta kulmat olivat yhtä tuiman näköiset kuin
konsanaan eläessään ja se oli kai siitä syystä kun talonväki, joka
kerran kun oli rantaan asiata, tekivät pitkän kierroksen ranta-aitan
kohdalla. Hän lepäsi kimröökillä ja tuoreella maidolla maalatussa
arkussa puettuna valkoisiin alusvaatteisiin ja keltasiin pitkävartisiin
saappaihin; kädet, nuo käsnäiset kädet, jotka olivat pitäneet
aurankärkeä jäykästi vaossa monella kivikkoisella pellolla, olivat
asetetut ristiin vanhan virsikirjan ympärille. Syksytuuli, joka
puhalteli hataran seinän raoista, liehutti hänen pitkää harmaata
tukkaansa, joka oli silitetty kahdenpuolen päätä, jakaus keskellä.

Tobiaalla oli ollut myrskyinen elämä elettävänä, hän oli koettanut sekä
yhtä että toista tässä maailmassa, ennenkuin onni rupesi hymyilemään
hänelle. Lapsena olivat nälkävuodet ajaneet hänet kodostaan Savossa ja
hän oli jo viidenkymmenen vanha, ennenkuin pääsi oman katon alle, mutta
sitten kun hän kerran oli päässyt onnenpolulle, näytti oikkuinen
kohtalo päättäneen ammentaa hänelle lahjojaan. Hän joutui onnelliseen
avioliittoon, hän sai kaksi vankkaa poikaa, mutta alituiset
myötäkäymiset kahdenkymmenen vuoden ajalla olivat paaduttaneet hänen
sydämmensä ja kun onnettomuus kaksi vuotta ennen hänen kuolemataan
astui hänen majaansa, tappoi hänen vaimonsa ja lapsensa isoon rokkoon,
teki hän kuin vanha Job, hän kirosi syntymähetkeään, hänen sydämmensä
kävi kovaksi kuin pii, mielensä taipumattomaksi, ja kun hän viimeinkin
vaelsi isiensä luo, veti hänen ympäristönsä helpotuksen, jopa
tyytyväisyydenkin huokauksen. Mutta kaikista tyytyväisin oli hänen
veljensä Matti, hidas harvapuheinen ja itsepintainen savolainen, joka
vilkkaiden puheliain karjalaisten joukkoon soveltui yhtä huonosti kuin
"kärpänen keittoon". Tyttärensä Anna Liisan kera hän oli nälinkuoliaana
tullut savuisesta pirtistään Savossa, neljätoista päivää, kenties kolme
viikkoa sitten. Siellä hän oli mäkitupalaisena ja päivämiehenä
viettänyt kurjaa oloa. Jokaista hermoa, jokaista jänterettä
ponnistamalla hän oli hankkinut itselleen ja tyttärelleen elontarpeet,
nyt hän oli tullut Egyptin lihapadoille, hän oli perivä Tobiaan talon
ja tavarat. Tobias oli lentänyt isänkodista, ennenkun Matti näki päivän
valon, Matin ei siis nyt tarvinnut pukea päälleen tavanmukaista synkkää
hautajaisnaamiota. Tyytyväisenä ja myhähdellen hän siellä seisoi
ikuisesti palava piippunysä toisessa alasvedetyssä suupielessä,
toisesta taas tuprusi niinkuin palavasta suosta ilmaan paldurin tai
vinterskin [virginialaisen tupakan] haju. Silloin tällöin hän tarttui
tanakasti piipunkoppaan, täytti sitä tuvantakaisilla ja syljeskeli
varmuudella ja voimalla ympärilleen.

"No naapurimiehet", sanoi Matti ottamatta piippua suustaan, "missä ovat
naulat ja vasara nyt, kenties käymme naulaamassa kannen kiinni ja
lähdemme sitten hautausmaalle!"

Ivallisesti hymyillen Matin huonoa käytöstä, sillä perillinen ei saa
koskaan peijaisissa jouduttaa lähtöä, vaan hänen pitää virrenveisuulla
ja ruoalla viivytellä vieraita niin kauan kuin suinkin, nousi nyt
itsekukin, vieraat tyhjensivät "piskaryypyn", joka annettiin
sokeripalaisten kanssa, kiristivät vöitään, kohottivat ylös pitkän
karjalaisen takkinsa, ja lakit kädessä vaelsi joukko ranta-aittaan.
Kansi pistettiin vasemmalta puolelta ruumisarkun alle, vedettiin pois
oikealta ja sitten vasta se naulattiin kiinni, se oli tuottava
kuolleelle rauhaa. Arkku nostettiin nelipyöräsiin karjalaiskärryihin,
ajaja istahti arkunkannelle ja hänen viereensä eräs kuuluisa
virrenveisaaja, joka ruumista kartanosta vietäessä lauloi kovalla ja
vapisevalla äänellä virren. Kun lähestyttiin kyläkuntaa, torppaa,
ihmisasuntoa, lauloi laulaja värssyn tuosta virrestä -- muulloin hän
lepäsi. Ruumiskärryjä seurasi Matti ja Anna Liisa sekä pitkä jono
kutsuvieraita, jotka hiljaa ajaen saattoivat hyvin-ymmärtäväistä
talollista Tobias Savolaista hänen viimeiseen lepokammioonsa.
Hautauksen jälkeen lähti koko joukko takasin peijaistaloon, nyt hurjaa
menoa ajaen. Eräällä kankaalla pysähdyttiin, siellä oli tien
risteyksessä vanha komea honka. Paksut kierteiset juuret levisivät
laajalti kanervamättäiden välissä. Runko kohosi arpisena ja
sammaltuneena sekä kannatti tuuheaa latvaa. Se oli haltian mänty, se
oli kuin joku heraldinen sukupuu, sillä sen kuori oli peitetty
lukemattomilla punasilla, sinisillä, keltasilla ja mustilla
laudanpalasilla, joihin oli koverrettu nimikirjaimia. Eräs nuori mies
kiipesi honkaan ja naulasi sen kylkeen loistavansinisen pienen taulun,
jossa oli vainajan puumerkki, kuolinpäivä ja vuosi -- että haamu, jos
se ei saisi rauhaa haudassaan, muistaisi sen nähdessään miten asiat
ovat, palaisi takaisin hiljaiseen asuntoonsa eikä häiritseisi
onnellisia perillisiä. Tämän viimeisen velvollisuuden täytettyä
ajettiin Matti Savolaisen perintötaloon, ja nyt siellä pidettiin
sellaista kestinkiä, että kuollut varmaankin olisi kääntynyt
haudassaan, jos se olisi ollut tietoinen siitä. Hernekeittoa,
hirssiryynipuuroa, vehnäleipää ja paloviinaa siellä annettiin.
Miehet istuivat pöydän ympärillä, naiset, jotka pitivät huolta
tarjoilemisesta, sieppasivat suuhunsa palan sieltä, palan täältä ja
söivät seisten mitä mistäkin saivat.

Viipurilainen on ylipäätään raitis, mutta tällaisessa tilaisuudessa
täytyi tietysti pitää puoliaan, vallankin oli perillinen mielestään
oikeutettu maistelemaan vähän enemmänkin. Hän oli juonut pari pikaria
n.s. talonpoikaisrommia ja se oli antanut ukolle rohkeutta, niin että
hän vähä väliä sanoa tokasi tupakan höyryjen välissä tuon kumoamattoman
totuuden "että savolainen ei ole pässi".

Hokien tätä "ei ole pässi" ja rakas piippu hampaiden välissä nukahti
hän penkille uunin vieressä. Kun hän viho viimeinkin heräsi, oli tupa
tyhjä, vieraat olivat menneet jo aikoja sitten. Ilta oli tullut, yököt
lepakoivat ja kehrääjälintu lenteli pehmosilla siivillään levottomissa
aaltomaisissa juovissa pitkin maan pintaa. Syksyinen kuu paistoi
lepikon yli suorastaan avonaisesta ovesta eteiseen Matin talossa.
Kuunvalo väistyi suuressa suorakulmiossa pitkin koloista permantoa,
valaisi nukkuvaa vierasta, joka kestitsemisestä raskaana oli uupunut
yhteen nurkkaan, väistyi taas hiukan ja paistoi kissaan, joka korvat
törössä ja käpälä ylhäällä jännittävässä odotuksessa tuijotti erääsen
hiirenkoloon, mutta kun kuutamo ennätti syvimmälle vastapuoliseen
nurkkaan, heloitti se kahta kirkkaammalla loisteella, sillä siellä
istui eräällä pölkyllä Anna Liisa ja Juho renki, vaihtaen suudelmia ja
ikuisia lupauksia ja uneksien keväisiä unelmia kodosta ja konnusta,
pienistä lihavista, möntivistä lapsista ja navettakartanosta täynnä
kirjavaa karjaa. Valitettavasti ei kuu ollut ainoa, joka näki nuo
punahohteet, jotka tulivat ja poistuivat Anna Liisan poskipäillä, ei
ollut kuu ainoa, joka kuunteli tuota kuiskivaa puhetta. Matti
Savolainen seisoi tuimana ja unisena tuvanovella ja seurasi vihaisilla
silmäyksillä noita kahta nuorukaista.

Matti oli elämänikänsä reutonut päivätyöläisenä, kukapa olisi uskonut,
että tuossa nöyrässä köyhässä miehessä löytyi hitunenkaan ylpeyttä.
Neljä päivää oli kulunut veljen kuolemasta, vielä neljä päivää sitten
hän oli elänyt veljensä armoilla. Ylpeys oli levännyt kuin pieni
kuivettunut siemen hänen sisimmässään, se oli levännyt kuin kalliolla.
Nyt oli yhtäkkiä tullut kaikkia kuin tarvittiin, että se rupesi
itämään, myötäkäymisen tuulet olivat kantaneet siemenen soveliaampaan
maahan, onnenpäivien aurinko oli lämmittänyt sitä, paloviina
kostuttanut ja neljässä päivässä se oli itänyt ja kasvanut komeaksi
puuksi. Matti oli nyt maata omistava ylimys, joka asui omalla pohjalla
omassa pesässä -- ja moinen mies naittaisi tyttärensä rengin kanssa,
päivätyöläisen -- ei ikinä. -- Kuutamokulmio oli tuskin ennättänyt
siirtyä eteisestä ja levitä mustalle tuvanseinälle, ennenkun renki Juho
tuli ulos vauhdilla, ja tuvanovi paiskattiin kiinni hänen jälkeensä.
Ijäksi olivat haihtuneet Anna Liisan onnelliset kevätunelmat.



VI.

Ukkovaari.


Kaksi virstaa vielä lähimpään kievariin, taivas pimeä, sade valui
virtanaan, salamat leimahtelivat taivaanrannalla, ja mikä pahinta,
rokkanaula toisessa etupyörässä pysyi paikoillaan ainoastaan siten,
että kyytipoika piti jalkaansa sen päällä. Oli selvää ettei
matkustaminen saattanut olla hupaista, vallankin kun ajattelee, että
olin kulkenut viisikymmentä virstaa sinä päivänä. Käännyin siis
kyytimiehen puoleen.

"Kuules nyt poikaseni, tässä ei tule muu neuvoksi kuin mennä yöksi
lähimmäiseen taloon, tiedätkö mitään semmoista näillä seuduin." Poika
tiesi ja hetken kuluttua koluutimme oikein erinomaisen huonolla tiellä
yksinäiseen taloon, jonka piikkinen katonharja oli kuin musta varjokuva
sameaa taivasta vastaan. Minua hämmästytti, että osaksi rikkonaisista
ikkunoista näin tulet hohtavan, sillä talonpojat ja merimiehet, jotka
ovat läheisemmässä yhteydessä luonnon kanssa, ovat myöskin paljoa
enemmän kuin henkilöt muista säädyistä luonnon vaikutuksen ja sen
voimien alaiset. Kuka jaksaa vetää unta niinkuin suomalainen
talonpoikamme talvella, mutta kesällä hän siihen sijaan tuskin
ollenkaan nauttii lepoa ja tekee työtä enemmän kuin kukaan muu. Hän käy
levolle kun aurinko laskee, auringon noustessa hän nousee ylös, ellei
ole metsällä eli kalassa tai vietä tanssien lyhyistä pohjolan yötä.
Mutta jos tällä valvomisen ajalla sattuu sateinen, pimeä päivä,
jommoinen nytkin oli, on hän heti yhtä unelias kuin talvisaikaan.
Tämän tietäen minä luulin löytäväni talonväen sikeässä unessa, mutta
näinkin avaraan tupaan astuttuani talonisännän, hänen vaimonsa ja
kuusitoistavuotisen pojan istuvan unisen talikynttelin valossa erään
pöydän ympärillä.

"Hyvää ehtoota hyvät väet, saako märkä ja uupunut matkustaja täällä
yösijaa", tervehdin minä.

Isäntä nousi ylös juhlallisesti ja osotti erääseen nurkkaan päin. Nyt
vasta minä huomasin että siellä nurkassa makasi vanha mies, makasi
kuolinvuoteellaan. Pitkät valkoset hiukset olivat epäjärjestyksessä,
rinta kohoili ja laski, jokainen hengenveto kuului ympäri tupaa ja
kertoi miten vaikeata oli kuolevaisen kamppailla elämästä.

"Se on minun isäni", sanoi talonpoika kuiskaten kuin minä kysyväisesti
katsahdin vuoteesen päin, "hän on yli kahdeksankymmentä vuotta. Rovasti
lähti juuri täältä, kävi ripittämässä; nyt ei hänellä ole muuta
odotettavaa kuin kuolema."

"Mikä vaiva hänellä on, oletteko puhutelleet lääkäriä?"

"Häntä vaivaa vanhuus, herra", sanoi talonpojan vaimo, miellyttävä
neljänkymmenen ikäinen nainen, "me kyllä tahdoimme lähettää lääkäriä
noutamaan, mutta ukkovaari suuttui niin, olisittepa vain nähneet, hän
on niin kiivas ja tulinen. Joutavia, sanoi hän, kahdeksankymmenen vanha
äijä, mitäpä tohtori semmoiselle taitaa, minä olen elänyt aikani, minun
pitää kuolla, hän sanoi; ja vaikkei hän koskaan ennen ole sairastanut
-- hän hakkasi vielä puita Vapunpäivänä ja hoiti itsensä ja
tupakantaimet tallin takana koko kesän ajan -- niin menee tässä yhtenä
päivänä ja paneutuu maaten ja tuossa hän nyt makaa ukko raukka
viimeisiä hengenvetojaan vetäen, Herra Jesta, kukapa olisi tuota
uskonut viikko takaperin, mutta niin se on", jatkoi emäntä huokaisten,
"tänäpänä terve, ja huomenna on kirves puunjuureen pantu".

"Siinä tapauksessa minun täytyy hakea yösijaa toisaalta; ystäväiset,
voitteko sanoa minulle, mistä?"

"Mutta rajuilma vaan yltyy", jatkoi emäntä hiljaa, "Herra Jesus tuota
salamata ja paukausta sitten, koko tupa tärisee. Ei herra saata lähteä
tänä yönä matkalle. Käykää tuonne toiseen tupaan porstuan takana,
siellä voitte saada yösijaa. Eikä siellä ole syöpäläisiäkään, ja kuivia
olkia kannoimme myös sinne varuilta, että jos ukko olisi kuollut tänä
yönä -- -- --"

"Katri", kutsui ukko tavattoman kovalla vaikka vapisevalla äänellä,
kaikki vavahtivat ja emäntä astui kiireesti kuolevan luo, tarjosi
hänelle kylmää kahvia halkinaisesta sinisestä posliinikupista ja
järjesteli päänaluista.

"Katri", sanoi vanhus vaivaloisesti lausuen joka sanan, "jos ilma
selkenee päivän valjetessa -- niin -- täytyy teidän kaikkien mennä
kauraa leikkaamaan -- kuuletko, kaikkien -- kaikkien."

"Niin, olkaa vaan huoletta hyvä isä, kyllä kaura tulee leikatuksi."

Ei kuulunut enää mitään, vanhus näytti vaipuvan uneen tai
tunnottomuuteen, kenties se oli kuolema.

Minä menin kesätupaan, joka oli, niinkuin tavallisesti tässä osassa
Itä-Suomea, toisella puolen kylmää eteistä, riisuin päältäni ja
laskeuduin olille, jotka oli kannettu tupaan kuolleen varalta.

Pimeä, yksinäisyys, makuusijani, kuoleman läheisyys ja siniset salamat,
jotka aika ajoin valaisivat joka ainoan kolkan tuossa suuressa
huoneessa, mahtavat ykkösenjyrähdykset, kaikki nuo asettivat minut
sellaiseen tilaan, etten, niin väsynyt kuin olinkin, voinut sulkea
silmiäni uneen. Ääretön jono hyödyttömiä, sekavia ajatuksia tuli ja
meni taas, yksitoikkoisesti, itsepintaisesti ja loi ylös aikoja
unhoitetuista tapahtumista toinen toistaan kiusallisempia muistoja. Ei
ollut mahdollista pysähdyttää tuota konetta. Suuressa takassa
leimahtivat muutamat hehkuvat hiilet joka kerran kuin tuuli ulkona
suhisten tunkeutui savupiippuun. Minusta tuntui kuin olisin noissa
leimahtelevissa hiileissä nähnyt kuvan siitä elämästä, joka viereisessä
huoneessa teki loppua. Psalmistan sanat, "ihmisen elinaika on
seitsemänkymmentä vuotta, taikka eninnäkin kahdeksankymmentä vuotta; ja
kuin se paras on ollut, niin on se tuskaa ja työtä ollut" johtuivat
minun mieleeni. Vihdoinkin minä vaivuin raskaasen uneen, josta ei ollut
virkistystä ja jota unet häiritsivät. Kuollut oli tulevinaan minun
luokseni ja hän pyysi minua poistumaan olkivuoteelta, se oli häntä
varten tehty, mutta joku tuntematon voima esti minua nousemasta, ja
kuollut pyysi yhä kiihkeämmin, hän rukoili, hän pakoitti, niin, hän oli
kovaäänisesti kiistelevinään sijasta tuolla kehnolla olkivuoteella.
Samassa minä heräsin hiessä uiden, mutta iloisena että pääsin kiihkeän
vanhuksen käsistä. Aurinko, joka ei ollut näkynyt viikkokauteen,
paistoi suoraan silmiini ja julisti ihanan syyspäivän koittaneen. Takan
luona seisoi isäntä ja hänen perheensä, he olivat kaikki huolestuneen
näköisiä.

"Jos Jumala sentään olisi korjannut hänen tänä yönä!" sanoi vaimo.

"Niinpä niin, mutta Herra on tahtonut toisin. Ei voi jättää ukkoa
tuohon yksinään makaamaan, eikä voi kaurapeltoakaan jättää. Kuules
Pavel, jos sinä sentään jäisit ukkovanhan luo."

"Ei, minä en jää", vastasi Pavel kiivaasti itkussa suin, "jos vielä
kuolee sillaikana niin, niin -- ei, minä en jää -- --"

Nyt lähti isäntäväki tuvasta, minä nousin ylös, puin päälleni ja
ajattelin katkeruudella näitä kiittämättömiä olentoja, jotka
kiistelivät siitä kuka vanhuksen luo jäisi, isän luo, tekemään hänelle
viimeisen rakkauden työn, sulkemaan hänen väsyneet silmänsä. Kuu olin
pukeutunut, astuin varovaisesti ovesta sisälle. Perheen jäsenet olivat
valmiiksi varustetut lähteäkseen muutamiksi päiviksi pois kotoa.
Tuohikontti, maitoleili, kirves ja sirpit, ei mitään puuttunut.

"Aijotteko te jättää ukon yksinään muutamiksi päiviksi", kysyin minä,
mitään vastausta saamatta. Tuolla herrassäädyn itse omistamalla
oikeudella tunkeutumaan talonpoikien asioihin, lisäsin minä noin
suuresta kylmäkiskoisuudesta harmistuneena: "mutta sehän on
tunnottomasti tehty, kuinka te saatatte jättää oman isänne kuolemaan,
yksin kuin koiran, hankkikaa edes joku vieras ihminen, joka jää tänne
ja hoitaa häntä."

Lienen sanonut nuo sanat korkeammalla äänellä kuin tarkoitus oli, vai
lieneekö vanhan kuulohermot olleet erinomaisesti jännitetyt ja herkät,
sillä nyt kuului vuoteelta vapiseva:

"Ei tarvitse, maksaa vaan -- suotta -- kuolen kohta."

Isäntäväet näyttivät epätietoisilta; oli kuin olisi kuoleva arvannut
heidän ajatuksensa, viimeisellä voimien ponnistuksella nousi vanhus
vuoteessaan nojautuen vapisevien käsien varaan. -- Kylmä aamuvalo
lankesi keltasille ryppyisille kasvoille, ja karvaselle ankarasti
läähättävälle rinnalle. Hän avasi syvälle painuneen suunsa puhuakseen,
mutta ei tullut ääntäkään kokoonkuivaneiden huulien yli, leuka vain
tärisi ja lokatti. Vihan ilmaus levisi kuin pilvi lukemattomien
ryppyjen uurtamille kasvoille, ja hän osoitti vapisevalla kädellään
ovea kohti saaden vihdoinkin vaikeasti kähistyksi "ulos", jonka jälkeen
hän taas vaipui vuoteelleen.

Me menimme heti eteiseen säikähtäneinä ja värisevinä. Oven takana
kuunteli emäntä vielä hetken, mutta kun ei kuulunut mitään, menimme
ulos ja rupesimme hevosta valjastamaan. Ei virkettu koko ajalla
sanaakaan. Hiljaa ja unisena istui Pavel tuvanportailla ja järsi
reikäleipää isännän taluttaessa hevosta tallista ja emännän asetellessa
evässäkkiä ja työkaluja tilaviin nelipyöräsiin kärryihin, joita
yleisesti Itä-Suomessa käytetään.

Kun hevonen oli valjastettu, nousimme kaikki kärryihin ja ajoimme
äänettöminä kuin hautajaisissa. Seutu oli synkkää ja autiota. Tiemme
kulki surkeata rämeistä maata pitkin. Oli aikainen aamu, usvat
leijuivat kosteilla paikoilla molemmin puolin tietä. Laihoista
petäjistä, jotka kasvoivat missä maa oli kuivinta, kuului mustan tikan
heleä valittava ääni. Rääkkäsorsat, jotka olivat kokoutuneet suuriin
laumoihin lähteäkseen syysmatkalleen vetivät pitkiä kiiltäviä viiruja
kirkkaisiin vesilätäköihin kun ne kärryjen raminaa säikähtäen
piiloutuivat raatteeseen, saraheiniin ja pajupehkoihin, joita kasvoi
mättäiden välissä.

Ei näkynyt ainoatakaan ihmisasuntoa koko välillä. Kun me sitten
hiljankin lähenimme kievaritaloa, oikasi emäntä itseänsä pari kertaa,
nykäsi esiliinaansa ja huiviansa ja sanoi viimein ikäänkuin
puolustellen:

"Ukkovaari on niin kiivas, näettekös, ja sitten on asianlaita
semmoinen, että metsäpellot ovat meidän omiamme, ne lunastettiin
keväällä valtiolta."

"No, entäs talo, kenenkäs se on sitten?"

"Se on lahjoitusherran, me olemme lahjoitustilallisia, vielä
kuukaudenajan", hän lisäsi ja hänen kasvonsa kirkastuivat. "Appivaari
on ollut aina herrojen alla, hän kyllä halusi, hänkin, omaa, mutta ei
saanut koskaan, isä raukka: ja kun me nyt lunastimme itsellemme omaa,
oli hän visu siitä, että se tulisi oikein hoidetuksi -- nähkääs."

Nyt olimme kievarissa. Minä sanoin hyvästit isäntäväelleni, jotka
ajoivat eteenpäin.

Neljän päivän perästä minä palasin samaa tietä takasin, ukko oli
kuollut, hautaussaatto tuli vastaani.



VII.

Kuisma.


Tällä kertaa pyydän lukijoitani lähtemään kanssani isänmaamme itäisille
rajamaille, käyttääkseni tuota kollektiivista maantieteellistä
nimitystä, jonka "ystävämme", venäläiset sanomalehtimiehet, ovat
suomesta puhuessaan sepittäneet. Tahdomme vaeltaa muutamia päivämatkoja
tuolle puolen pientä vilkasta ja virkeätä Sortavalan kaupunkia, joka
toivottavasti on kerran loistava kuin tähti Itämailla näille
syrjäisille ihanoille seuduille. Tätä toivomme sillä perustuksella,
että Sortavala on ruotsalais-suomalaisen sivistystyön äärimmäinen
etuvartija. Täältä ovat ne miehet nousevat, joiden työnä on yhdistää
isänmaahan ne seutuvat, missä suomalaiset runot ja tarinat kenties ovat
kerran syntyneet ja missä niillä nyt on turvapaikka: heidän tehtävänään
on liittää meidän maahamme laajoja aloja ja heimokuntia, jotka ovat
puoleksi vierähtäneet äidin helmasta, unhoitettuina ja laiminlyötyinä
siskoparvelta.

       *       *       *       *       *

Sinä olet jättänyt viimeiset ylängöt ja vaarat, ja tuntien, että
jotakin suurta ääretöntä on edessäsi, vaellat sinä tällä autiolla
tasangolla, joka Äänisjärven lisävesien takana muuttuu tundraksi,
äärettömäksi tundraksi, joka menee aina Uralin yli ja Kap Tscheluskinin
takana, siellä kaukana Beringin salmen luona, puristuu Jäämeren rannan
ja Pohjoisasian vuorien väliin. Pienoisen, ylen täyden sisäjärven
matalalla, mutta hiekkaisella rannalla, jossa koivu ja leppä koittavat
juuriaan ruskeassa suovedessä, on kylä yksinään erämaassa, 30 jopa 50
virstaa lähimpään naapuriin.

Kylä on omituisen näköinen; se ei ole samaa laatua kuin muut kyläkunnat
näissä pitäjissä, sen asukkaat ovat nimittäin sitten suuren nälkävuoden
1868 sekoittuneet pohjoiskarjalaisten kanssa Kuopion läänistä.

Irtainta väestöä, jotka nälkävuoden pakoittamina jättivät entiset
asuntonsa ja taistelussaan jokapäiväisestä leivästä löysivät täältä
laihoja ahoja, kalasia järviä ja kadehdittavaa metsästysmaata. Se oli
selvää, ettei tulokkaita katselleet lempein silmin ne, jotka olivat
ammoisista ajoista täällä asuneet.

Mutta aikojenkin kuluessa eivät vanhat ja uudet ainekset voineet sulaa
yhteen ja yhdeksi tulla. Paitsi nurjamielisyyttä, olivat vielä kieli ja
uskonto esteenä. Vanhat asukkaat ovat kreikkalaisia uskonnoltaan;
heidän kielensä on tuota omituista suomea, jota Aunuksen suomen nimellä
puhutaan Laatokan itäpohjois puolisissa pitäjissä. Muuttolaiset
sitävastoin ovat luterilaisia ja puhuvat Savo-karjalais suomea. Nuo
vanhat, kylän, pitäjän, koko seudun ylimykset, olivat maanomistajia,
joiden henkinen elämä oli kehittynyt perustuen taruihin, satuihin ja
lauluihin, jotka olivat jääneet perinnöksi lukemattomalta jonolta
menneitä sukupolvia, aina niiltä ajoilta, kun Kantelen kielet
viritettiin ensi kerran. Erämaan valtaava suuruus oli painanut heidän
luonteesensa surumielisyyden ja ylevyyden leiman, yksinäisyys oli
luonut heihin suoraa vilpittömyyttä ja vierasvaraisuutta, joka on niin
ominaista sydänmaan lapsilla.

Vastatulleilla ei ole mitään perintöä säilytettävänä, heidän isänsä oli
köyhyys, he olivat kasvaneet puutteessa. Ilman aineellisia varoja,
ilman henkistä hoitoa on tuo puhtaasti suomalainen rotu näillä seuduin
vaipunut yhä alemmaksi ja alemmaksi ja on kaikkia vailla.

Sellaiset ovat olot, missä vain me liikumme näillä seuduin, jossa kaksi
sivistysvirtausta, idästä ja lännestä, kohtaavat toisensa.

       *       *       *       *       *

Oli helteinen iltapäivä. Aurinko paahtoi niin, että ilma otravainion
yli pirtin takana näytti värähtelevän kuumuudessa. Itikat ja paarmat
olivat ainoat, jotka uskalsivat päivänpaisteesen. Mutta ne siellä
liehuivatkin oikein halustaan ja iloisesta surinastaan päättäen, oli
niillä oikein hyvä olla, vallankin kulmassa tuvan ja eteisen seinän
välillä, jossa aurinko kuumimmin paahtoi ja jossa muutamat vanhat
saunavastat happanivat helteessä.

Varjossa, rappeutuneiden portaiden katon alla, istui Katri,
yhdeksäntoista tai kahdenkymmenen vuoden vaiheilla oleva nainen, jonka
puute, työ ja pian tapahtuva äitiys tekivät vanhan ja kuihtuneen
näköiseksi. Hänen edessään istui keski-ikäinen mies. Tämän haluttomat
piirteet näyttivät kuumassa melkein veltoilta, joka ei suinkaan tehnyt
häntä kauniimmaksi. Katrilla oli kädessään aapinen ja hän koetti äidin
kärsivällisyydellä opettaa Leander Aholaiselle lukutaidon salaisuuksia.
Leander väisti karkeaa, jäykkää sormeaan riviä pitkin ja piipun
riippuessa toisesta suupielestä, mutisi hän vastahakoisesti tavun tavun
perästä.

Katrin kasvot kirkastuivat joka kerran kun hän arvasi oikein,
jotavastoin niihin kuvautui toivoton väsymys, niinpian kun hänen
ijällinen oppilaansa erehtyi.

Niin he olivat pitkittäneet hetken. Leander oli jo haukotellut,
pudottanut piippunsa ja taas haukotellut. Nyt pistäytyivät päivänsäteet
porstuvankaton alle, säteiden kera tuli helle ja helteen mukana paarmat
ja kärpäset. Leanderin siinä lukiessa, tupakoidessa ja hikoillessa
istahti nenäkäs kärpänen hänen päivettyneelle poskelleen; kerta
kerralta hän sen hätyytti pois, kerta kerralta tuli rauhanrikkoja
takasin, kunnes tuolle häpeämättömälle onnistui oikein kovasti pistää
Leanderia. Kärsimättömyydestä vimmastuneena lennätti Leander kirjan
aidan taa ja vannoi että hän, tapahtuipa mitä tahansa, ei tänä ilmoisna
ikinä avaa tuota kirottua kirjaa. Pappi saa hyljätä hänet kuinka monta
kertaa tahansa, hän ei sittenkään rupea opettelemaan semmoista, joka
kaikissa tapauksissa on tuiki tarpeetonta hänelle. Katri säpsähti, pani
kädet kasvojen eteen ja purskahti itkuun.

Leander tupakoi, eikä ollut tietävinäänkään. Helle oli lisääntynyt,
ukkosen täyttämä ilma tuntui paksulta ja polttavalta, mustia pilviä
keräytyi tuonne lammen kohdalle ja kumea jyrinä ennusti rajuilmaa.
Ukkosenpilvet petäytyivät kokoon myös Leanderin otsalla. Hänen
katseensa synkistyi ja hän vilkasi salavihkaa Katriin.

Nyt iski salama tuolla kaukana. Linnut olivat vaijenneet. Paarmat ja
kärpäset olivat lopettaneet iloisen surinansa. Ja kaikki nuo tuhannet
nimettömät sopusointuiset äänet luonnossa, joita sinä et saata olla
kuulematta kauniina kesäpäivänä, et syvimmässä sydänmaassakaan, kaikki
ne ovat valjenneet, on niin hiljaista, niin hiljaista -- luonto vartoo
ja odottaa. Raskas huokaus Katrin ahdistetusta rinnasta, nyyhkytys
herättää Leanderin hänen ajatuksistaan. Kiukustuneena paiskaa hän
nyrkkinsä portaisin, niin että madonsyömät palkit hyppivät. "Ole
itkemättä!" huusi hän, "ei tässä kyyneleet auta; huomenna, kenties tänä
iltana jo tulee pappi lukusia pitämään ja sinä näet itse, siksi minä en
ennätä oppia lukemaan."

"Entäs minä raukka sitten", sanoi Katri nyyhkytyksien lomassa, "miten
on minun käypä? Sinä tiedät itsekin miten minä olen, neljäntoista
päivän perästä, sanovat kylän vaimot, olen minä äiti, ja jos et sinä
siksi ole ripillä käynyt, ei meitä kuuluteta eikä vihitä -- --" Leander
vääntelihe levottomasti penkillä -- "sinä tiedät mitä silloin sanotaan
kylällä minusta ja lapsesta, sinun lapsestasi" -- Leander kynsi
miettiväisenä korvallistaan -- -- --

"Ja kaikki vaan", jatkoi Katri, "sentähden ettet sinä viitsi opetella
lukemaan. Jos sinä lukisit edes käskysanat, niin pastori ehkä -- --"

"Anna tänne katkismus sitten", mörähti Leander. Katri haki katkismuksen
ja nyt sai Leander suurella vaivalla soperretuksi käskyt ja "mitä se
on". He olivat juuri ennättäneet kuudenteen käskyyn, kun suuria
raskaita sadepisaroita rupesi tippumaan. Koivu kummulla aitan vieressä
vavahteli, ja kumea suhina kuului sen latvasta. Opettaja ja hänen
oppilaansa kiiruhtivat tupaan. Tuskin he olivat oikein päässeet
keskeytettyyn lukuun käsiksi, kun rajuilma puhkesi valloilleen kauan
tukehdutetun voiman vimmalla. Ilma pimeni ja virtanaan vuoti sadevettä
pirtin hajanaiselle katolle. Salamat sinkoilivat, ukkonen jyrisi.
Kahden ukkosenpamauksen välissä kuulivat he ajopelien tulevan tuimaa
vauhtia rämisten ylös kartanolle.

Leander ja Katri riensivät eteiseen katsomaan kuka tuo tulokas saattoi
olla. Se oli pastori, pitkä hoipperoinen olento, jonka pieni haukanpää
rankkasateesta huolimatta retkahteli suloisessa unessa sinne ja tänne
olkapäiden välissä; kyytipoika, joka oli kiepaissut ryijyn ympärilleen,
puisteli itseään ja sanoi nauraen puoliääneen: "Leander, tule auttamaan
pastoria kärryistä, asia on niin, että hän on -- -- -- juovuksissa."

"Juovuksissa!"

"Niin juuri."

Pastori heräsi.

"No, minne sinä viet minua, poika?" Hän katseli ympärilleen tylsin
katsein -- -- -- "Leander -- ei, sinä torvelo, vie minut Ivanoffiin,
starostin taloon. Luuletko sinä, että minä tahdon maata Leanderin
likaisessa hökkelissä. Kuuletko, vie minut Ivanoffiin!"

"Kuulkaapas, herra pastori", sanoi Katri nöyrästi, "milloinka lukuiset
ovat?"

"Lukuiset -- niin, niitä ei ole hyvälle aikaa, minun täytyy tuonne --
tuonne -- niin, se on yhden tekevää." Mutta kun hänenkin sumeat
katseensa huomasivat Katrin levottomat kysyväiset kasvot, lisäsi hän:
"no, kolmen viikon päästä."

"Kuules poika", hän kääntyi kyytipojan puoleen, "aja Ivanoffiin." -- Ja
sateen virratessa ja kyytipojan rattaille kiivetessä, vaipui pastori
jälleen vanhurskaan uneen.

Vesi lotisi, kärryt koluuttivat taakkoineen tiehensä. Katri purskahti
katkeraan itkuun, mutta Leander puki päälleen harmaan sarkatakkinsa,
parhaan hattunsa, ja Katrin itkusta, rankkasateesta ja ukkosesta
piittaamatta astui hän miettiväisenä ulos ja katosi aitan taa, joka oli
jo vanhuuttaan harmaa ja nyt sateesta musta kuin uunin arina.

       *       *       *       *       *

Pari tuntia oli kulunut. Sade oli tauonnut. Tunti vielä ja pääskynen,
joka oli sadetta paeten kätkeytynyt pesäänsä räystään alla, livahti
ulos sujuvilla siivillä ja selitti iloisella sirpatuksella, että nyt
oli rajusää lakannut. Revittyjen pilvien välitse pilkotti laskeva
aurinko, itikat ja polttiaiset liehuivat auringon säteissä, jotka
vinosuuntaisesti puikahtivat kultareunaisten pilvien takaa ja pienissä
osissa valaisivat uudesta elpynyttä maailmaa. Iltatuuli oli herännyt ja
luikui hupaisesti leppien oksitse, pakoitti ohran taipumaan tuulessa,
niin että peltotilkku oli kuin hienointa kullankellertävää satiinia.
Tuuli irroitti tuohilevyn, jonka Leander oli pannut rikkonaiseen
tuvanlasiin, kävi kutsumatonna pirttiin, puisteli vanhaa nokea orsista
ja näki kauhistuen, miten Katri raukka oli muutamissa tunneissa
muuttunut.

Hän istui siinä kalpeana, silmäterät suurena ja kuihtuneilla kasvoilla
sanomattoman veltto ilme. Säikähtyneenä tunki tuuli ovesta pihalle,
juurikun Leander astui, mieli mustana, kyynäränkorkuisen kynnyksen yli.

"Leander", sanoi Katri synkästi katsellen alaspäin, "ei ole enää
neljäätoista päivää, minä tunnen sen."

"Se on yhdentekevää, nyt."

"Yhdentekevää nyt" -- ja viha leimahti solvaistun naisen kasvoille --
"yhdentekevää, sanot sinä?" -- --

"Niin, yhdentekevää juuri. Huomenna meidät vihitään, tahi jos sinä
tahdot" -- sanoi hän viipyen, pitkään katsellen vaimoa -- "tai tänä
iltana."

"Mitä sinä sanot", sanoi Katri ja kavahti pystyyn, "oletko puhutellut
pastoria?" Ilon säde välähti raukeissa itkusta punoittavissa silmissä.
"Sano, oletko puhutellut häntä; oliko hän selvä -- -- no, sano, mitä
hän arveli?"

"Niin, se tahtoo sanoa" -- -- -- siellä oli jotakin Leanderin kulkussa,
joka ei tahtonut tulla ulos -- -- -- "niin, minä olen -- -- --
puhutellut pastoria, venäläistä pastoria."

"Mitä sanot -- -- -- venäläistä pastoria?"

"Niin, sen minä olen tehnyt, minä olen lukenut hänelle 'Otse nas'. Nyt
minä olen ripillä käynyt. Huomenna sunnuntaina tapahtuu vihkiminen."

Katrin pää vaipui toivottomasti rinnalle, isoja kyyneleitä vieri hänen
poskiaan pitkin. Siinä he sitten istuivat molemmat, tuntikausia,
virkkamatta ainoaa sanaa. He tunsivat molemmat, että nyt ei enää ollut
mitään apua, heidän kohtalonsa oli ratkaistu.

Mitä ei luterilainen pappi kerinnyt, sen oli ortodoxilainen tehnyt.

       *       *       *       *       *

Seuraavana päivänä toimitettiin vihkiminen venäläisessä kirkossa, ja
seuraavana päivänä suuteli Katri ylen onnellisena pientä pyylevää
poikaa, jonka venäjän pappi kastoi Kuismaksi. Neljä viikkoa senjälkeen
kulki luterilainen sielunpaimen kylän kautta ja vihki varmuuden vuoksi
vielä kerran tuon parikunnan. Ja kun vihkimistoimi oli päätetty, ajoi
Leander pastorin ovesta ulos. Mutta pikku Kuisma, hän ei ollut mikään
lehtolapsi.



VIII.

Saaristossa.


Saaristossa.

Me elimme itämaisen sodan aikana anno 1855. Se oli yksi noita
tavanmukaisia politillisia puistutuksia, jotka alati palaten lyhyiden
ja pitempien välipäiden jälkeen, nyt taas täristyttivät mahtavaa
venäläistä valtiota. Taistelu puolikuuta vastaan tuolla alhaalla
Bosforin rannalla oli vetänyt sodan kauhut meidänkin ylitsemme ja
pitkin Suomenlahden louhuisia rantoja risteili eräs englantilainen
laivasto, komeampi kuin yksikään näillä vesillä sitten Suursaaren ja
Ruotsinsalmen kunniakkaiden taistelujen aikoja. Talonpoikien
saaristossa oli ensi alussa hyvin vaikeaa tottua tuohon uuteen asemaan;
he eivät edes oikein selvästi käsittäneet, kuka oikeastaan vihamies
oli, englantilainen tai venäläinenkö, ja kerrotaanpa aivan tosiasiana,
että kun kirkoissa oli kielletty tekemästä kauppaa vihollisten kanssa,
viemästä heille muonavaroja ja rehuja, kaikki kovan rangaistuksen
uhalla, empivät asukkaat antaa saaristoon majoitetuille venäläisille
joukoille apua, jotavastoin he pitivät ystävällistä yhteyttä
englantilaisen laivastoväen kanssa. Joka siihen nähden, miten
suuresti saaristolaisemme ihailivat kaikkea englantilaista, ainakin
1850-luvulla, olikin helposti selitettävää. Varmaa on, että
englantilaisille kuljetettiin meren antimet ja kaikki mitä mehuton maa
kallioisilla saarilla kykeni kasvattamaan.

Siellä, sotalaivan kirkkaaksi pestyllä kannella, pyörähtelivät
sinitakit toisenkin kerran kopeiden ja pönäköiden ellei juuri kauniiden
saaristotyttöjen kanssa. Tällaiseen huvitteluun oli myös meidän
sisäpiika Katariina, yhteisellä nimellä kaunis Kaisu, sattunut
joutumaan. Hän oli sisämaasta, oli ruskeasilmäinen, tukkansa oli
kiharaista korvallisilta, ja kun hän hymyili, loistivat valkoiset
hampaat raittiisti ja houkuttelevasti. Mutta se, joka väänsi nurin
narin poikien sydämet ja pani tyttötoverien kateudesta kutistumaan, oli
hänen punaset poskensa ja hieno hipiänsä, jota eivät myrskyt ja
merivesi olleet turmelleet.

Se tanssi tuli kalliiksi hänelle. Pitkän päälle ei tuollainen asiain
meno voinut käydä laatuun. Viranomaiset tarttuivat kiinni ja tarttuivat
kovilla kourilla. Ensi koppauksessa sattuivat he paitsi muutamia muita
syntisiä iskemään juuri meidän Katriimme kyntensä.


Sunnuntai saaristossa.

Oli lämmin, kaunis sunnuntaiaamu; saariston yli korkea, mutta pilvinen
suvitaivas, joka siivilöi auringonvalon tasaisesti joka puolelle ja
antoi kaikelle hohtavan hopeoisen loisteen.

Meri, joka pitkin väsynein lainein löi luotoja vastaan, oli muuttunut
valjun opalinkarvaiseksi. Alhaalla rantavierteellä, jossa kasvoi
harmaanvehriäistä nurmea, oli suuri joukko kansaa kokoutunut. He
seisoivat siellä niin hartaina, odottaen mitä tuleman piti, erään
venehuoneen suojassa, jonka ympärillä näki nuottasalkoja ja muutamia
myrskyjen runtelemia petäjiä.

Tämä aallonhuuhtelema ranta on tänään Herran temppeli, -- täällä
pidetään kulmasaarnaa. [Kulmasaarnaksi sanottiin semmoista
jumalanpalvelusta, kuin isojen seurakuntien papit pitivät joskus
pitäjän perillä.] Herra pastori on juuri saapunut. Laajassa
puoliympyrässä istuvat hartaat sanankuulijat hänen ympärillään.
Siinä on luotseja, kalastajoita, merimiehiä, heidän vaimojaan ja
tyttäriään. He ovat kokoutuneet läheltä ja kaukaa ottaakseen osaa
jumalanpalvelukseen. Miehet istuivat erikseen puettuina keltasiin
pyhäliiveihin ja sinisiin takkeihin, naiset kauniissa vanhassa
Viipurilaisessa kansallispuvussa: lyhyet heleäväriset hihattomat
liivit, paidanhihat pöhöllään, käsivarret paljaat, liina kaulassa, hame
tummaraitainen, esiliina leveä, taidokkaasti kirjaeltu raita tai
reikäompelus helmassa. Päässä on naiduilla naisilla kummallinen myssy,
jossa on kaksi niin sanottua sarvea, joka tyyten peittää heidän
hiuksensa.

Keskellä viheriäistä ketoa on alttari, muutamia ympyrään asetettuja
vierinkiviä, ja sen keskellä saarnastuoli, s.t.s. mustalla vaatteella
verhottu pöytä.

Nyt alkaa jumalanpalvelus. Lukkari Rouhiainen, vanha pöhöttynyt mies
ilman lauluääntä, aloittaa virren, hänen heikko äänensä tuskin kuuluu
aaltojen yksitoikkoisessa kohinassa; kuitenkin pitää laulua ylhäällä
eräs keski-ikäinen talonpoikaisnainen, kuulu ympäri saaristoa kimakasta
äänestään ja erinomaisesta virrenveisuutavastaan, hän tekee
tremolandojaan, ritardandojaan ja muutamia hullunkurisia ruladeja joka
säkeen perään, kaikki itsetyytyväisellä varmuudella, joka panee lukkari
vanhuksen epätoivoon. Kun sävel silloin tällöin eksyy hietasärkkien ja
salakarien sekaan, huutaa lukkari äänekkään no'n, joka ei ensinkään
loukkaa, eikä suututa ketään. -- Kaikki vaikenevat ja lukkarivaari
johtaa huonolla käheällä äänellään tuon harhaan joutuneen säveleen
vaarallisten, väijyvien liritysten välitse jälleen aukealle merelle.
Siellä sen taas ottaa luotsinvaimo haltuunsa. Se ei kuulunut kauniilta,
mutta siitä ei Herramme juuri taidakaan väliä pitää, ja varmaa on vaan,
että siinä löytyi paljoa enemmän todellista hartautta kuin monessa
koreassa messussa.

Kappalainen on aivan veres ja sen lisäksi vielä maanmoukka. Hän on
kotoisin Ilmolasta, ottaa vertauksensa ja kuvansa Saronin laaksoista ja
Ilmolan tasangoilta, hän puhuu vehnästä ja viinimarjoista, kylvö- ja
leikkuumiehistä. Kukapa kylvää ja leikkaa täällä kallioilla Viipurin
saaristossa. Kerran hän sattuu puhumaan Pietarin kalansaaliista ja
Jonaasta valaskalan vatsassa, silloin loistavat hänen kuulijoidensa
kasvot, tuota he ymmärtävät, nyt he ovat omilla poluilla, mutta sitten
menee herra pastori taasen vanhaan. Sinne eivät häntä seuraa meren
työmiehet, se ei ole tarpeeksi selvää, ei tarpeeksi päälleluotettavaa.

Ja sitten hän puhuu kauheinta pohjanmaalaista; kun hän puhuu itikoista,
tarkoittaa hän karjaa, hänen kuulijansa pitävät itikat itikoina, kun
hän sanoo äijä, tarkoittaa hän iso, korvalla hän taas tarkoittaa koskea
j.n.e.

Nyt näkyy tuolla niemen nenässä venhe, sitä soutaa voimalla ja
pontevuudella kolme miestä ja se kulkee aika vauhtia. Vaahto pursuu
kokan edessä, kun se keinuu aaltojen yli, kaukaa jo ovat rannalla
istujat sen tunteneet, se on kolmen luotsien venhe (poika, isä ja
isänisä, kaikki nimeltään Kristian). Nyt herkeävät haukottelemasta,
suurimmalla uteliaisuudella seuraa seurakunta pikaisia aironvetoja. Ei
koskaan soudeta saaristossa niin kiivaasti, jos ei ole jotain
erinomaista kerrottavaa; joko on vihollinen tullut maahan, ovat hylkeet
näyttäytyneet, hailit ruvenneet kutemaan, tai on myös tullintarkastajan
venhe näkyvissä.

Luotsivenhe tulee sillä välin lähemmäksi, nyt se pysähtyy venhehuoneen
luona. Nuori Kristian hiipii kuulijoiden luo, kuiskasee kauinna
seisovalle sanan, se sana lentää kuin tuli miehestä mieheen, ja
vanhemmat käyvät huomattavan levottomiksi. -- Nyt on herra pastori
lopettanut saarnansa. Ennenkun hän aloittaa rukoukset, kysyy hän hiljaa
lukkarilta: mitä se on?

"Porhi [eräs lahnalaji, lahnanpartti] on tullut", vastaa lukkari
kuiskaten.

"Porhi, mikä se on, onko se laiva?"

"Ei, se on kala, herra pastori." --

Kun herra pastori aloittaa rukoukset, on suuri osa hänen miehisistä
kuulijoistaan hävinnyt. He ovat alhaalla venehuoneen luona, kokoamassa
tulisella touhulla verkkojaan. Ja kun rukoukset ja viimenen virsi ovat
lopussa ja pastori mennyt majailemaan saaren etevimmän kalastajan luo,
rientävät vaimot ja lapset rantaan. Porhi on tullut lahteen, ja
jokainen, jolla on kalavettä, menee pyydyksilleen.

Ahvenruohojen ja liekojen seassa, laivahylyssä, joka vuosisatoja sitten
on koetellut keulaansa saariston kallioita vastaan ja silloin painunut
pohjaan, kitisee lukematon parvi noita hopeankiiltäviä kaloja, jotka
ovat näiden seutujen siunaus.

Hailien liikkuessa enemmän pinnalla meren, peilaa porhi sen syvyyksiä.
Varmasti kuin muuttolintu ohjaa kulkunsa määrättömien avaruuksien läpi
pohjolaa kohti, yhtä varmasti kiitää hopeavälkkeinen parvi tyyniin
lahdelmiin, joissa se on leikitellyt ensi leikkinsä haaleassa vedessä.

Mikään ei estä sen kulkua. Tosin katkaisee rataa joskus ahnas hauki,
täyttymätön hylje ja nopea kuikka, lukemattomia sortuu matkan
vaaroissa, mutta tuhansia saapuu perille -- kotilahdelmiin.

Porhi oli nyt, niinkuin sanoimme, noussut mataloihin mutapohjasiin
lahtiin -- sitä oli jo kauan odotettu, niin, vanhat ihmiset sanoivat,
että se tuli kolmea päivää myöhemmin kuin koskaan ennen.

Nuo kaisla- ja ruohorantaiset lahdet (ainoastaan sellaisiin tulee kala)
vilisivät kalastajoita näissä Viipurin saaristolle omituisissa
nelikulmaisissa litteissä venheissä, jotka luisuvat niinkuin sukset
lumella vedenpintaa pitkin. Kun kalamiehen terävä silmä huomaa että
ruohosto ei liiku pehmeissä aalloissa, joita tuuli ja laineet
synnyttää, vaan säännöllisissä, lyhyissä, vapisevissa mutkissa, silloin
hän tietää, että kalaparvi on ruohikossa. Joskus ilmaisee kala itse
itsensä. Leikin vallattomuudessa se hyppää menneenvuotisen ruohon
juurille, jotka mustana ja salaperäisenä keinuvat lahden pinnalla. Nyt
on kalastajalla kiire, hiljaa lähestyy hän ruohikkoa. Ensin lasketaan
verkot sen paikan ympärille, jossa kala on näyttäytynyt, sellaista
paulaa sanotaan "apajaksi"; kun apaja on valmis, survoo kalastaja
verkkokehän sisäpuolella eräällä vartavasten tuodulla seipäällä, niin
että mutainen vesi roiskii korkealle. Hetken perästä nostetaan
pyydykset ylös, ja kimpuroivat kalat ovat verkkojen silmukoissa.
Silloin sauvotaan toiseen paikkaan, ja jälleen lasketaan apaja surmaksi
kylmäverisille parville, jotka rakkauden huumauksessa unhoittavat
kaiken vaaran.

Siellä on eloa siellä selällä, ruuhi ruuhen vieressä pistää keulansa
ruohikosta. Kuikka pakenee kauas ja alli pitää kauheaa melua, sillä sen
tuskin lentokuntoiset pojat saavat kärsiä samaa kurjaa kohtelua kuin
poikaset Betlehemissä. Kalastajat tietävät, että missä alli pesii,
sieltä lähtee sorsa kaikoon ja sentähden niitä alati ahdistetaan.
Hyyppä kohottaa surkean huutonsa: fly flio, rantasipi juoksentelee
hoikilla tikuillaan kuin levoton henki, mutta kalastajat vaihtavat
sanoja ja tervehdyksiä matalalla äänellä ja ovat tyytyväisen näköisiä.
Kun he sitten tulevat kotiin, seisovat vaimot ja lapset rannalla
kalalautoineen ja veitsineen, korvoineen ja suolavakkoineen. Välkkyvä
saalis pannaan laudalle ja naurun ja leikkipuheen kaikuessa siivotaan
kalat niin että suomukset vaan kimpoavat kuin hopeavihme ympärille.
Hyvästi suomustettuna ja siivottuna levitetään ne sitten kuivamaan
littosille punertaville graniittikallioille seuraavana päivänä
suolattaviksi.

Niiden joukossa, jotka venheineen kamusivat selällä, oli myöskin
Kristian, nuorin niistä kolmesta, ja meidän Katri, nyt pyhänä käymässä
ystävien ja omaisten luona. Kristian ja Katri olivat niinkuin kihloissa
ja sillä vapaudella, joka saaristossa vallitsee kihlattujen välillä,
olivat he aina yhdessä tällaisilla retkillä. Rakkaus pukeutuu siellä
aivan toisiin muotoihin kuin me olemme tottuneet näkemään, se ei
näyttäydy millään lailla sentimentalisena, haaveilevana tai
alttiiksiantavana, päinvastoin se ilmautuu vallattomuudessa, joka
useinkin muuttuu röyhkeydeksi, ja -- avuliaisuudessa. Nuoret kinaavat
ja kiusottelevat keskenään, yhtä varmasti kuin että he, tarpeen
tullessa, heti auttavat toinen toistaan.

Kristianilla ja Katrilla oli ollut hyvä saalis, kerta kerralta he
olivat tyhjentäneet verkkonsa, heidän ainoastaan kuuden tuuman
korkuiseen alukseensa ei voinut mahtua enempää, oli jo aika ajatella
kotimatkaa. Juuri kun he olivat pääsemässä matalasta lahdesta syvempään
kotirantaan, näkivät he vanhan Kristianin, isän, venheen ja kokonaisen
pienen laivaston kalastajavenheitä ympäröityinä englantilaiselta
meriväeltä, jotka kiihkeästi tinkivät ostaakseen kaloja. Vanha
Kristian, joka ei ollut täysimielinen, ei tahtonut päästä selville
meriväen kanssa, mutta kun useimmat luotseista, niiden joukossa nuori
Kristian, melskasivat tai ymmärsivät englannin kieltä, sovittiin
piankin kaupoissa, kalat otettiin ja annettiin hyvällä hinnalla,
lastattiin isoihin venheisiin ja nyt lähdettiin englantilaiseen
laivastoon. Komea 7 jalkaa pitkä englantilainen laivamies, jolla oli
vaalea parta ja iloiset silmät, otti kaunista Katria leuasta ja kutsui
häntä selvimmällä viittomapuheella maailmassa mukaan, hän nosti hänet
nimittäin varsin näppärästi venheesensä ja antoi hänelle kaikkien
nähden läjähtävän suudelman.

Katri rimpuili vastaan, nauroi ja oli vihainen, mutta se, joka oli
vimmattu, eikä syyttä suinkaan, oli Kristian, sulhasmies. Hän aikoi
juuri ryyätä venheeseen kostamaan naisenryöstöä, kun hyvästi osattu
potkahdus hänen pienen aluksensa laitaan sai sen kallistumaan ja
Kristianin suin päin putoamaan, ei toki kovin syvään, veteen. Märkänä,
äkäisenä ja nolona alkoi hän kahlata maalle päin, jolla välin pieni
venheistö souti naurun ja ilon, leikin ja laulun kaikuessa
englantilaista laivastoa kohti. Kun Kristian oli päässyt kuivalle
maalle, seisoi hän kauan aikaa rannalla ja vannoi kostavansa tämän
häväistyksen. Kaikki pahat intohimot olivat joutuneet liikkeeseen hänen
sielussaan ja ne yltyivät yhä enemmän naurusta ja laulusta, joka kuului
aaltojen takaa. Pahinta kaikista oli, että joka kerran kun tämä remakka
kuului hänen korvaansa, hän oli tuntevinaan kauniin Katrin iloisen
naurun. Mustasukkaisuuden, loukatun itserakkauden ja ylpeyden intohimot
kiehuivat hänen sydämmessään. Katri, Katri, sinä olet katuva kerran
tätä päivää, ja hänen vihansa kääntyi ensisijassa tyttöä kohtaan, joka
oikeastaan oli viaton hänen onnettomuuteensa.

Hitaasti hän astuskeli kotiin päin, hän näytti miettivän jotakin ja
sydämessään taistelevan kovaa taistelua. Hänen muotonsa oli kalpea, hän
puristeli silloin tällöin vimmassa nyrkkiään ja hapuroitsi levottomasti
vyötään, jossa hänen puukkonsa tavallisesti riippui.

Kotiin tultuaan muutti hän kuivat vaatteet päällensä ja meni jälleen
alas rantaan, hänen vihansa kiihtyi hänen istuessaan siellä ylhäällä
kallioilla ja kuunnellessaan kuinka rykmentinmusiikki kajahteli tuolta
kaukaa fregattilaivasta. Iltatuuli kantoi aaltoja pitkin pitkiä
kappaleita iloisista lauluista ja rajuista tanssisäveleistä; silloin
tällöin kuului riemukas hurraahuuto eli muu hoilotus, viimein hän ei
enää jaksanut kestää kauempaa, hän hyppäsi alas kalliolta, työnsi
vesille parhaan purren, pystytti maston ja levitti purjeen. Taistelu
oli taisteltu. Niistä monista tunteista, joita hänessä liikkui, oli
yksi voittanut, se oli viha, kosto. Hän tunsi tällä hetkellä vainoa,
niinkuin ampiainen tuntee vihaa, se tietää, että siltä menee henki, jos
se pistää, mutta se pistää kumminkin.

Kun merivesi kohisi kokan edessä ja venhe liukui aalloilla, tuntui
hyvältä hänen sielussaan, hänen mielensä rauhoittui, hän epäili vielä
kerran -- mutta ei, sanoi hän itsekseen ja laski ulomma mustenevalle
merelle. Hän purjehti mantereelle ja ilmoitti nimismiehelle mitä hän
oli nähnyt.

Yö oli jo melkein puolessa, kun iloiset kalastajat ja luotsit palasivat
naisväkineen englantilaisesta laivastosta.


Näkki.

Minä olen esitellyt sinulle luotsia, merimiehiä ja kalastajoita, mutta
löytyypä vielä yksi olemus, joka kuuluu saaristoelämään yhtä varmasti
kuin kalan ja tervan haju. Ja se on Näkki. Sinä et usko häntä olevan.
Tule saaristoon, kuulustele ja kysele, ja sinä olet ainoa, joka
epäilet. Kaikki se, joka on eriskummallista, mahdotonta edeltä arvata,
ymmärtää ja käsittää, kaikki se, joka on mahtavaa, suurta, kesytöntä ja
selittämätöntä, herättää taikauskoa -- kaikkea tätä on meri, ja siksi
se synnyttää taikauskoa. -- Syvässä sen sisustassa asuu salaisia
voimia, ne vihaavat kalastajoita, jotka ahdistavat aaltojen asukkaita,
ja merimiehiä, jotka eivät pelkää aaltojen valtaa; -- vuosi vuodelta he
väijyvät kalastajaa, asettaen pauloja hänen tielleen ja useimmiten
ottavat häneltä hengen. -- Kulkuväylä on selvä. Vuosikymmeniä on siinä
laivoja kulkenut, eräänä päivänä tulee kalliisti lastattu laiva
kaukaiselta maalta, se keinuu komeimmalla kuparikeulalla koko
saaristossa, se tarttuu karille ja uppoaa juuri siinä, jossa ei koskaan
ole luotoa ollut; se on Näkin kosto. Silloin sanoo kansa, että laivalla
löytyy mies, jota Näkki on katsellut, ja se, jota Näkki on katsellut,
se on kuoleman oma. Jaala on uusi kuin kevätaamu ja sitkeä kuin
syksyinen jää, se ei ole koskaan vuotanut, ei sen vertaa kuin
tapinreikä ankkuripahasessa. Kenen on syy, että se vuotaa kuin
kala-arkku ja painuu pohjaan, kuin riippakivi, ensi kerran kun se on
vesillä. Näkin on syy -- tämä on katsellut sitä. Kuka johtaa kalaparvia
meren laitumilla, joskus tuhansittain lahtiin ja poukamiin, joskus ulos
meren selälle, niin että kalastaja-raukka ei saa nähdä ainoaa
hopeanhohtavaa pyrstöä pitkään aikaan, -- se on Näkki. Näkki on ainoa
skandinavialaisesta jumala-maailmasta, joka on saanut jalansijaa
Suomessa, ja vieläpä enemmänkin, joka on karkoittanut Vellamon neitoset
ja Ahdin taikasauvan. Kymmenen kertaa, kaksikymmentä kertaa voit sinä
nähdä Näkin, hän ei tee sinulle mitään, hän ei ole sinua näkevinään,
niinkuin ei sinua olisi olemassakaan -- mutta jos hän kerran iskee
sinuun keltavihreät silmänsä ja hymyilee ohuilla kelmeillä huulillaan,
silloin sinä olet hänen miehiänsä -- silloin olet merkitty. Vuosia voi
kulua, sinä saatat unhoittaa hänet, mutta se, jota Näkki on silmäterään
katsonut, se on kerran, ennemmin tai myöhemmin, tunteva hänen
kyntensä...

Nuoren Kristianin urotyö oli kantanut hedelmiä, nimismies oli
kymmenkunnan sotamiehen seuraamana tullut herraskartanoon. Nämä olivat
kaapanneet hänen morsiamensa ja hänen isänsä, he istuivat nyt
välisessä. Katri itki päivät päästään, mutta löyhämielinen luotsi istui
pimeässä nurkassaan ja nauraa virnotti ja hyräili, joka vielä enemmän
peljästytti Katri raukkaa. Kaikki ihanuus, jota Kristian odotti
kostonsa tyydyttämisestä, oli rauennut tyhjään. Hänen morsiamensa ja
isänsä olivat ainoat, jotka oli vangittu. Kukapa välitti lähteä sinne
kauas ulkosaariin, jossa kalastajat ja luotsit asuivat? Näön vuoksi
otettiin mitä ottaa täytyi, muut saivat jäädä. -- Katuen tekoaan,
häpeissään, vimmastuneena itseensä ja muihin, meni hän synkkämielisenä
ja hoiperrellen venheelleen, hän tahtoi pois tältä saarelta, joka oli
vietellyt häntä muinoin kuin lukkarin viulu kisapaikassa, kuin
Itä-Indiassa purjehtivan laivan sileä kansi, niinkuin koti houkuttelee
sitä, joka on ollut kauan muilla mailla. Torroksissa, niinkuin olisi
unessa kulkenut, tuli hän rantaan. Siinä oli hänen venheensä, luotsien
itsensä rakentama; oli käynyt kova myrsky silloin kun hän tuli saarelle
ja hän veti venheensä korkealle maalle, nyt oli vesi alennut, ja hänen
purtensa oli ainakin neljä kyynärää merestä. Hän kumartui alas, tarttui
kokkaan työntääkseen venhettä vesille -- mahdotonta! Hän tarttui vielä
kerran, mutta ei, sama venhe, jota hän oli lukemattomia kertoja
käsitellyt, oli nyt siinä, niinkuin olisi ollut lyijyä perässä.
Kiihottuneena ihmetteli hän mikä venhettä vaivasi. Vielä kerran hän
tarttui voimainsa takaa keulaan, hän kumartui alas ja nosti, niin että
veri syöksähti päähän, silloin hän näki, miten Näkki venheenlaidan yli
iski häneen veristyneet viheriäiset silmänsä. Ne olivat, hän näki sen
selvään, ulkona päästä niinkuin kravulla, hän kuuli miten merenhaltija
maiskutti ohuilla verettömillä huulillaan, nauroi ja kiiti pyöreine
päineen ja ruumiineen, joka oli kuin köysivyyhti, alas aaltojen väliin,
ja samassa luiskahti venhe irti ja kiiti kuin nuoli vesille; mutta
Kristian kaatui rannalle kuin halvauksen saanut, hän oli katsonut
Näkkiä silmästä silmään.

Miten kauan lienee maannut, sitä hän ei tietänyt, mutta hän heräsi
siitä, että vesi, joka taasen oli noussut, kasteli hänen päätänsä siinä
suinpäin maatessaan rannalla. Unimielisenä katseli hän ympärilleen,
tuolla oli hänen uusi venheensä ja hankasi kylkeään kallion kulmaan.
Nyt hän muisti kauhean näkynsä. Hänen kohtalonsa oli ratkaistu,
mahdoton välttää. Ja kuitenkin, hän ei joutunut Näkin uhriksi. Kaksi
viikkoa sen jälkeen, kun englantilaiset ampuivat Uuraansalmen tuleen,
oli Kristian osallisena pelastustyössä. Sovittaakseen mitä oli
rikkonut, teki hän mitä ihminen tehdä voi toista auttaakseen. Ollen
väsymätön, rohkea, melkein uhkarohkea, joutui hän luultavasti liekkien
saaliiksi, vaan ei ole koskaan saatu tietää, milloin ja miten. Sen ilon
hän kuitenkin sai kokea, että näki muutamia päiviä ennen kuolemataan
heikkomielisen isänsä vapaana.


Osip.

Mätäkuun kuumuus lepäsi raskaana ja painavana saariston yli. Aurinko
paahtoi niin että maapaakut kesantopellolla halkeilivat, ja
kullankarvainen valo verhosi puutarhat, kedot ja metsät, tasaisesti
kuin vernissa taululla.

Välisen luona käveli Osip Sidorovitsch edes takasin päivänpaahteessa,
jokseenkin alakuloisena tai oikeammin surumielisenä. Hän käveli,
vartioiden kahta ruskeaa silmää, kahta punaista huulta ja
siroa hauskanrattoisaa pystynenää, joka alinomaa lumoavalla,
selittämättömällä tavalla johti hänen ajatuksensa ensin suoraan
väliseen ja sitten tuon nokisen huoneen kautta eteenpäin, aina kauas
valoisaan maailmaan, kauas kauas pois erääsen paikkaan, jota hän ei
koskaan enää tahtonut muistella ja jonka hän oli monta kertaa
hukuttanut viinatulviin. Sitä hän ei tällä kertaa voinut tehdä, sillä
ensiksikin hän oli vahtina ja toiseksi ei ollut viinaa saatavana: siksi
tulivat muistot niin rajusti hänen ylitsensä. Hän voihki ja huokaili,
kävellessään siinä päivänpaisteessa. Hänen edessään surisivat
ampiaiset ja mehiläiset kukkivassa seljapuussa, joka tuuheana ulottui
puutarha-aidan yli ja levitteli kukkaissatoaan takapihan kirjavan
yleisön nähtäväksi. Nuo ruskeat silmät ja seljakukkien tuoksu johtivat
hänet kauas pois pyhään Venäjän maahan. Hän oli näkevinään kukkivaa
aroa, niin kauas, niin kauas kuin silmä kantoi. Ja kauimpana näkymön
rajalla näytti aivan kuin lämpöistä, sinertävää kukkaistuoksun
synnyttämää huurua olisi levinnyt tuon loistavan maiseman yli.
Ainoastaan yksi puu, yksi ainoa, kasvoi etäällä kukkulalla, ja sen
suojassa oli muutamia majoja, joiden harmaiden saviseinien välissä
seljapuu kukki. Siellä oli Osip asunut kerran, aikoja sitten, siellä
hänellä oli ollut isä ja äiti ja ruskeasilmäinen morsian. Nyt olivat
kaikki kadonneet, aro, kylä, koti, isä ja äiti sekä morsian! Mitäpä
siis auttoi heitä ajatella! Hän koetti karkoittaa näitä ahdistavia
ajatuksia hyräilemällä hupaista sotamiehenlaulua, mutta turhaan. Tuoksu
kukkivasta seljapuusta toi ne jokaisen tuulenpuhalluksen kera jälleen
takasin; ja kuvat olivat hänen muistossaan yhtä selvinä, kuin jos hän
olisi nähnyt ne balagai-panoraamassa Moskovan markkinoilla. Kyyneleitä
ja itkua, kuumat suudelmat seljapuun oksien alla, ero ijäksi päiväksi.
-- Sillä se, joka siihen aikaan puki sotilastakin päälleen, hän heitti
melkein ikuiset jäähyväiset elämälle; nuorena, voimakkaana otettiin
hänet omaisten luota, ja kun hän raihnaisena, murtuneena vanhuksena
palasi kotikylään, silloin oli yksi miespolvi mennyt Manalan majoille,
ja tuskin löytyi ainoaa, joka hänet nimeltä tunsi. Juuri niin oli
käynyt ja oli Osipille käypä. Kaksikymmenvuotiaana hän oli lähtenyt
isänkodista, viisitoista vuotta hän oli palvellut, ja yhtä monta
hänellä oli vielä palveltavana. Mitä kaikkia hän olikaan nähnyt, mitä
kaikkia hän oli kärsinyt sitte, mutta aina oli lapsuudenkoti tuottanut
hänelle katkerimmat kärsimykset.

Kun hän eräänä lämminnä kesäaamuna seisoi vahtina, ja muisto
voimallisesti valtasi hänet ja kangastuksessaan näytti hänelle hänen
isänsä majan, hänen iloiset siskonsa, kukkivan seljapuun, pääskyset
räystään alla ja sitten aron ... aron! silloin häneltä unohtui
"oikeaan", "vasempaan" -- ja häntä rangaistiin. Eräänä päivänä olivat
entisyyden muistot vietelleet hänet karkaamaan palveluksesta, ja
vuosikausia hän oli saanut siitä kärsiä. Kuka siis saattaa ihmetellä,
että hän viimein koetti paloviinaan hukuttaa näitä muistoja? Ja hän oli
vähitellen onnistunut.

Mutta tämä päivä -- tämä valoisa paisteinen heinäkuun päivä -- ja
kauniit suruiset silmät siellä sisällä herättivät jälleen eloon kaikki
entiset unelmat, niin että hän, kun vapaavuoronsa vihdoin tuli, heti
käytti tilaisuutta mennäkseen välisen pienen ikkunan alle vankia
lohduttelemaan.

Siinä hän istui käsi-harmonikoineen ja houkutteli ilmoille suloisimpia
ääniä kuin suinkin taisi, hyräillen kotimaansa säveleitä ja antaen
silloin tällöin kuuntelevalle Katrille huonon suomennoksen runon
hehkuvimmista säkeistä.

Mutta ei mikään näyttänyt voivan lohduttaa huolestunutta tyttöä.

"Miten luulet sinä Osip, että kaikki tämä on päättyvä? Sano, Osip,
tuleeko rangaistus olemaan kova? Herra Jumala, en minä olisi uskonut,
että iloiset tanssihuvit luetaan semmoiseksi rikokseksi. Ja sitten se
ei ollut minun syyni, että jouduin mukaan tuona onnettomana iltana, se
oli laivamies, se pitkä laivamies, joka narrasi minut. Niin, usko minua
tai älä, mutta minulla on vieraita miehiä siihen, että hän otti minut
käsivarrelleen niinkuin pienen lapsen ja nosti venheesen".

"Suuteliko hän sinua myös", sanoi Osip synkistyen.

"Niin, kyllä hän sen teki. Mutta herra jesta, ei suinkaan laki siitä
rankaise, sehän olisi hirmuista. Mitä sinä luulet Osip? Ajattele, jos
minä joudun vankeuteen tai ajattele..." Hän viittasi kädellään ja
vaikeni. -- "Silloin, silloin, minä menen järveen".

Osip jatkoi tyynesti ja suopeasti: "Selkään, selkään. -- Mitä se tekee?
Kuka ei ole selkäänsä saanut? Selkäänsä on koko maailma saanut, kaikki
ovat saaneet selkäänsä, minä olen saanut monta selkäsaunaa, se on
paljoa helpompaa kuin istua huoneessa, usko minua".

"Oletko sinä saanut selkääsi, Osip? Mutta sehän on kauhea häpeä. Ei
kukaan ihminen tahdo olla tekemisissä sellaisen kanssa, joka on
seisonut kaakinpuussa. Kukapa koko saaristossa tahtoo naida minut, jos
minä -- ei, se on mahdotonta!" Ja hän puhkesi katkerasti itkemään.

"Naida sinut, -- sen juuri minä kyllä teen! Selkäsauna on kyllä
vaikeaa, mutta vaikeampaakin löytyy, ja se on kun näen sinun itkevän.
-- Mutta älä nyt itke, pikku kyyhkyläiseni, älä itke, ole rohkea, vielä
ei ole mitään tapahtunut, joka voi huolestuttaa sinua. Kuivaa
kyyneleesi, kultalintuseni! Osip tahtoo laulaa ja tanssia sinulle,
katsoppas minua!" Ja Osip alkoi harmonikka kädessä hyppiä, juosta ja
tanssia hullunkurisia venäläisiä tanssiansa päivänpaisteisella mäellä,
niin että hiki helmeili otsalla ja hymynvarjo palasi jälleen Katrin
huulille.

Kun Osip huomasi, että hänen ponnistuksillaan oli menestystä, tuli hän
vallan mielettömäksi ilosta, nousi tyhjän tynnyrin päälle, joka oli
aukon alla, ja alkoi lämpimin sanoin taivuttaa "ja ljublju'ansa". Hän
tahtoi paeta Katrin kanssa kauas pois arolle, siellä he kätkeytyisivät
piiloon pahalta maailmalta ja kovilta kohtaloilta, jotka vainosivat
heitä molempia.

Siinä näin sydäntään purkaessaan, kuuli hän nimeään mainittavan, --
hänen täytyi mennä pois katteininsa luo.

       *       *       *       *       *

Oli loppupuoli elokuuta. Punaisena ja häpeissään siitä, ettei ollut
niin pitkään aikaan näyttäytynyt, oli kuu juuri nousemaisillaan, mutta
kätkeytyi vielä puoleksi hennon, läpikuultavan pilven taa ja näytti
odottavan, että iltatuuli ensin sammuttaisi viimeisen punakeltasen
valon, joka vielä vilkkui muutamista pilvenhattaroista kauinna
lännessä. Sen ei tarvinnut odottaa kauan. Hitaasti se kohosi ja antoi
leveän valojuovan hohtaa aalloilla, kumotti vanhaan kuusimetsään,
ketojen yli, niin, vieläpä pimeään väliseen se heitti nelikulmaisen
valoruudun, kirkkaan kuin kuvastin, ja keskellä valoa istuivat Osip ja
Katrina. Tyttö puhui ja viittilöi käsillään, vuoroin itkien ja vuoroin
rukoillen vienoilla, hellillä sanoilla, ja hän, hän taipui
taipumistaan.

Ei kukaan saa tietää miten hän on karannut! Hän ei anna sitä koskaan
ilmi! He repivät yhdessä pois kattolaudat, viskaavat nuoran roikkumaan
katonrajasta ja silloin he luulevat, että hän on karannut, eikä tiedä
kukaan koska ja kenen vartiotunnilla. Katri kyllä niin piiloutuu, ettei
kukaan löydä, ja kun sota loppuu, -- ei kai sitä voi ijankaikkisesti
kestää -- niin, silloin hän rupeaa Osipin vaimoksi, sillä kukapa
silloin muistaa Katrinaa. Osip itki ja suuteli häntä, ei luvannut,
mutta auttoi häntä kuitenkin koko ajan kuin tottelevainen lapsi ja teki
niinkuin hän pyysi. Kun kaikki oli valmisna, pusersi Osip häntä rajusti
rintaansa vasten ja rukoili niin liikuttavasti: "älä petä minua, älä
minua unhoita". Hän tunsi miten levoton Katri oli päästäkseen irti
hänen syleilystään, hän tunsi vaistomaisesti, että hän, niin pian kuin
pääsee vapaaksi, ei ole näyttävä hänelle ruskeita silmiään enää, niin,
nyt hän näki jo, miten hän kaikista välipuheista huolimatta hiipi
isojen kivilohkareiden välitse rantaan. Nyt ei ollut enää epäilemistä,
hän petti hänet. Kaikki oli sovittu toisen kanssa. Milloin ja miten,
sitä hän ei tietänyt, mutta venhe odotti rannassa, ja tuolla hän kiiti
pois kahden vankan käsivarren soutamassa venheessä, joka köykäisenä ja
nopsana kuin kuikka viilsi kimaltelevien aaltojen yli. Heti syttyi viha
hänen mielessään, hän tarttui pyssyynsä, viritti hanan -- mutta mitäpä
se auttaa -- vielä yksi onneton lisää -- ei. Hän paiskasi kiinni
välisen oven ja alkoi kävellä edes takasin vartiopaikallaan. Mutta
hetkisen kuluttua hän asetti pyssynsä nurkkaan, veti esille
paloviinapullon ja alkoi sillä tehdä temppujaan.

       *       *       *       *       *

Kaikki kylän pojat olivat kokoontuneet katsomaan Osipia. Hän oli vasta
ihana nähdä. Vanki oli poissa, ja Osip lauloi ja tanssi kuin mieletön.
Tuon tuostakin keikahutti hän voitonriemuisesti tyhjää paloviinapulloa.
Poika parka, hänellä oli vielä toisenlainen leikki leikittävänä,
sitäkin olimme me pojat katsomassa. Mutta viina sekä lievensi
lemmentuskat että paransi haavat, sanoi Osip.

Suuressa rauhankokouksessa Parisissa 1856 lienevät hallitsijat panneet
rauhansopimukseen salaisen väliehdon meidän Katristamme, sillä hänen
kavala juonensa suudella erästä kuningattaren laivamiestä ja tanssia
englantilaisen lipun alla, oli ja jäi rankaisematta. Hän meni naimisiin
erään luotsin kanssa, asui ulkona saaristossa, ja puheli vielä viisi,
kuusi vuotta sitten kaikenmoisissa tilaisuuksissa ja missä vain oli
vähänkin aihetta 1855 vuoden vaiheistaan.



IX.

Metsästysmatka Suojärvellä.


Oli kaunis toukokuunpäivä, puolipäivän aika oli jo ohitse, kun minä
ajoin kiviselle jyrkästi viettävälle kartanolle Mihail Koninin tuvan
eteen. Tupa oli rakennettu jyrkän mäen rinteelle, niin että rakennus
oli pihanpuolelta kaksikerroksinen, mutta metsän puolelta, joka alkoi
heti asunnon takaa, vaan yksikerroksinen. Että jotain erinomaista oli
tapahtunut, huomasi heti, sillä Mihailin piha oli täpösen täynnä
ihmisiä ja elukoita, jotka kilvan koettivat saada äänensä kuulluksi.
Mihail Konin seisoi ylinnä maalatuilla portailla, jotka pihamaalta
johtivat suoraan yläkertaan, hän vihelteli luoksensa koiriaan, komensi
ja jakoi käskyjä sellaisella levollisuudella ja varmuudella, jonka
monivuotinen tottumus ja tieto siitä, että on ensimmäinen talossa,
antaa ihmiselle. Kun ratisevat rattaamme joutuivat kartanolle,
pysähtyivät kaikki puheet -- ainoastaan koirat jatkoivat haukuntaansa
itsepäisellä kiukulla. Mihail varjosti silmiänsä kädellään ja katseli
meitä. Kaksi vuotta oli kulunut siitä, kun viimeksi tapasimme
toisiamme, mutta sydänmaalaisen tarkalla silmällä ja ihmeellisellä
muistilla hän heti tunsi minut -- juurikuin olisimme eilen yhdessä
olleet. Vakavasti lausui hän ilonsa jälleennäkemisestämme.

Minä pistin kättä Mihailille, hänen vaimolleen, hänen pojilleen ja
tyttärilleen, hänen vävyilleen ja miniöilleen. Ilo oli vilpitön ja
yleinen.

Oli keskusteltu suurella vilkkaudella kosto- ja vainoretkestä erästä
karhua vastaan, joka oli kaatanut yhden Koninin lehmistä.

"Mutta", sanoi Mihail, "a kuin sie tulit, niin minä en mene metsälle --
minä jään kotiin. Karhu menkään omia teitään, minun luotini ei sitä
tänä yönä hätyytä".

"Ei Mihail, jos sinulla on jotain toimittamista tänä iltana, niin on
sinun mentävä. Minä en tahdo sinua estää".

Mutta Mihail ei tahtonut rikkoa vierasvaraisuuden lakia, hän olisi
välttämättömästi jäänyt kotiin, ellen minä luvannut lähteä mukaan
metsästysretkelle. Kelpo isäntäni tuli sydämellisen iloiseksi ja
tyytyväisyys oli yleinen; sillä kun Mihail lähti metsälle, oli kaikki
asiat hyvin, saattoi nukkua makeasti ja olla huoleton karhun
kaatamisesta.

Minä maksoin palkkansa kyytimiehelle, ja tämä tarkoin katseli
harvinaista markanrahaa ja antoi sen kädestä käteen kulkea
katseltavana; minun matkakapineeni vietiin huoneesen, ja luodikko
olalla lähdimme me kohta liikkeelle.

Me vaelsimme ripeästi eteenpäin -- vähän matkaa vain yli mäen, pitkin
lammin rantaa ja sitten metsään, -- sanottiin minulle. Tiesin kyllä,
että nämä sydänmaalaiset, jotka laskevat pari peninkulmaa likimmäiseen
naapuriin, eivät juuri tee tarkkaa sanallaan vähän matkaa -- minä
otaksuin matkan 3 à 4 virstaksi, mutta minun täytyy myöntää, että
pitkän vaivaloisen matkan perästä ei 5-6 virstaa, niinkuin tie olikin,
tuntunut vähälle matkalle. Oli kuitenkin liian myöhäistä kääntyä
takasin.

Metsästysretken syy oli seuraava: Konin'in ja muiden talonpoikien
lehmät olivat olleet metsässä noin viikon päivät sen jälkeen kun
päästettiin irti, oltuaan nälinkuoliaana kevättalvella, -- kun eräänä
kauniina päivänä koko karja, paitsi yhtä lehmää, tuli ammuen täyttä
laukkaa kotiin. Metsän kuningas oli unisilmäisenä ja nälkäisenä talven
puutteiden perästä ruvennut metsämieheksi ja oli kaatanut Koninin
parhaan lehmän. Siitä syntyi melua kylässä, sillä se karhu, joka kerran
on maistanut lehmänlihaa, oli välttämättömästi kaadettava, muutoin oli
talonpoikien paras omaisuus alituisessa vaarassa. Heti ryhdytään
toimenpiteisiin tappiota kostamaan. Kun karhu on kaatanut saaliinsa ja
syönyt kylläkseen, jättää se lopun saaliistaan paikoilleen, palatakseen
2 tai 3 päivän perästä auringon laskun jälkeen sitä syömään. Nyt on
metsästäjän saaliin läheisyydessä etsittävä sopiva paikka, mieluummin
jonkun puun latvassa, sekä sitten hiljaa ja äänetönnä odotettava
ilkityöntekijää. Vähinkin kolina hätyyttää karhun pakotielle.

Kun lähestyimme paikkaa, jossa karhu oli tuhotyönsä tehnyt, alkoi
Mihail suurimmalla varovaisuudella, ottaen alati vaaria tuulen
suunnasta, hiipiä muutamien ikivanhojen pilvenkorkuisien kuusien luo,
jotka sammaltuneiden riippuvien oksiensa välissä tarjosivat oivan
piilopaikan metsästäjälle. Me kiipesimme erääsen noista kuusista,
Mihailin poika toiseen, molemmat noin 60 jalan paikoilla siitä, jossa
haaska oli. Hiljaa kuin varpuset haukan läheisyydessä liidellessä,
olimme istuneet siellä muutamia minuuttia, kun kuulen Mihailin
verkalleen mutisevan jotakin, jota ensin luulin iltarukoukseksi, mutta
kuultuani koko joukon merkillisiä sanoja, niinkuin "villahäntä" ja
"schebelikagla", joilla ei juuri kernaasti voi kääntyä herramme
puoleen, kysyin minä kuiskaten, mitä se oli. Hän oli hartaan näköinen
ja viittasi minun olemaan hiljaa, ja seuraavalla hetkellä kuului vain
tuulen huokumista hiljaisessa yössä.

Käsi puun ympärillä ja pää nojautuneena runkoa vasten tuntui minusta,
ikäänkuin olisin levännyt luonnon povessa ja kuunnellut miten elämä
paisui, miten se voimakkailla tykytyksillä ajoi kätketyt mehut
liikkeelle ennättääkseen Pohjolan lyhyen kesän ajalla kukkaan ja
hedelmään.

Aurinko oli laskeunut, varjot, jotka olivat päivällä painuneet puiden
juureen, kohosivat hitaasti ja hiipien ylemmä ja ylemmä. Hippikertun
piiskuttaminen oli tauonnut, yksin oli kultarintakertunkin runollinen
iltalaulu herennyt sointumasta; suloisena, ihanana, leutona vaipui
kevätyö ylitsemme. Tähdet tuikkivat taivaan sinessä -- raukeasti ja
hekumallisesti, höyryävän kevätilman läpi. Öinen tuuli toi ihmeellisen
virkistäviä tuoksuja, jotka vuoroin huumasivat, vuoroin väsyttivät,
välistä panivat sydämen kovasti sykkimään toimintaky'ystä ja
rohkeudesta, välistä taas kantoivat sielun kauas aavistuksien ja
unelmien aalloilla. Tuossa salaperäisessä pimennossa leimahti silloin
tällöin joku salama kaukana ja kuvasi hetkeksi kuusien varjot mäelle.

Silloin kuului muutamia sointuvia ääniä hiljaisessa yössä. Ensin
yksityisiä, sitten useampia ja useampia, jotka yhdessä muodostivat
sydämellisen suloisen sävellyksen. Yhtäkkiä kaikki vaikenee, on
hiljaista, niin hiljaista erämaan yössä -- mutta jälleen alkaa laulu,
ja yhä täyteläisemmin, yhä mahtavammin kohoaa laulajan hehkuva ääni,
kunnes se voitonriemuisilla värähdyksillä leimahtaa rakkauden korkeaan
veisuun, antaakseen seuraavassa silmänräpäyksessä sävelten haihtua
sointuisiin huokauksiin. Ja tämän häälaulun soidessa luonnon suuressa
vihkimäjuhlassa, nukahdin minä niinkuin lintu oksalla, ja jo puoleksi
unelmien maailmassa kuulin satakielen lemmenlauluja. Puks, yhtäkkiä
kuului laukaus ja kiukkuista murinaa, yksi laukaus vielä ja
unentorroksissa hieroin minä silmiäni. Miten kauan minä olin nukkunut,
en tiedä, ensi silmänräpäyksessä en voinut käsittää, minkä ihmeen
tähden minä istua kökötin ylhäällä puussa keskellä metsää.

Vähitellen palasi muisti. -- Minä katsoin alaspäin, oli aivan
mahdotonta nähdä sammuvien tähtien valossa mitään, ja vielä tänäkin
päivänä on minun mahdotonta käsittää miten Mihail saattoi nähdä tässä
pimeydessä. Minä aloin verkalleen laskeutua alas kuusesta, kun kuulin
selvästi Mihailin minun allani mutisevan seuraavat kristityn suussa
pilkalliset sanat:

    Kiitoksi metschän kuningas
    Metschän kuldainen kuningas,
    Metschän ehdoissa emändy,
    Haapasaaren neiti kaunis,
    Metschän taatto, metschän briha,
    Metschän onni, metschän osmo,
    Metschän valgia vasikka,
    Metschän koko sugukunda.

Minä kiipesin nopeasti alas puusta. Siinä seisoivat Mihail ja hänen
poikansa, he onnittelivat toisiaan ja minua onnellisesta karhuntaposta,
jossa ei minulla puolestani ollut vähintäkään osaa. Karhu oli Ivanan,
nuoremman Koninin, kertomuksen mukaan tunkeutunut sen kuusiryhmän läpi,
jossa me olimme väijyksissä. Joko se lie saanut vainua kristityn
verestä, kuten sadussa sanotaan, tai aavistanut jotain vaaraa, äkkiä se
vaan oli rynnännyt suoraan eteenpäin, ikäänkuin vaaraa paeten, silloin
kun Mihailin luoti haavoitti sen. Kiväärin tulen valossa oli myös nuori
Konin saanut tähdätyksi ja kaatoi kun kaatoikin rosvon maahan. -- Päivä
oli herännyt. Kellertäviä leimuja häilyi idän hattaroilla ja
sammuttivat raukeasti vilkuttavat taivaanvalot. Kahdesta laukauksesta
oli metsän soittokunta herännyt eloon. Minä voin selvään eroittaa
pajulinnun vähäsen, vaatimattoman laulun, joka henkii suloista
luontevuutta, kilttakertun surumieliset äänet, ja huomautushuudot,
joita leppälintu hämmästyttävällä voimalla pusertaa rinnastaan, jolla
välin tässä luonnon aamuhymnissä muodosti perusäänen kultarintakertun
viehkeä viserrys, joka herättää päivän eloon ja jälleen sen lepoon
tuutii. Monta vuotta on kulunut sitten kun tämä tässä kertomani pieni
episoodi tapahtui, mutta muistellessani tätä aamua tunnen vieläkin
kevään raittiutta, sydänmaan sanomatonta suloa hengähtävän sielussani.

Kotimatkalla johdin huomaamatta keskustelumme Mihailin
kiitosrukoukseen, minä kysyin mitä hän mutisi eilen illalla istuessamme
kuusen latvassa. Mihail ei tahtonut millään muotoa sanoa. Oli aivan
mahdotonta saada häntä edes puhumaankaan siitä. Hän sanoi, että
mahtisanoja ei saa käyttää silloin kun niitä ei tarvita. Olin
pahoillani, etten saanut enkä kenties milloinkaan saa kuulla hänen
runoaan, kun hän iltasella siinä ilojuhlassa ynnä tanssijaisissa
(plätschit), joilla karhun tappaisia vietettiin, pyytämättä ja hiukan
häpeissään luki alkuosan siitä runosta, jonka loppusäkeet minä jo
ylempänä mainitsin. Kirjoitan sen tähän. Eikä minun tarvitse
muistuttaa, että tätä rukousta lukevat hartaudella ja vakavuudella
monet sadat meidän maanmiehiämme, vaikka ovat kasvatetut kristillisen
kirkon helmassa.

    Menin mie miehissä metschään,
    Urohissa ulkotöille,
    Kah'en kolmen koiran kanssa
    Kuu'en vii'en villahännän,
    Seitschemän schebelikaglan,
    Lapin loajalle salolle
    Sinisen metschän sisälle.
    Kuljin kuusikumburoilla
    Viivyin viitarandioilla
    Haukkui koirani karhuun.

    Tapio metschän kuningas,
    Metschän kuldainen kuningas,
    Tuo tuolta tuonembata,
    Lapin loajalta salolta,
    Sinisen metschän sisältä,
    Minun koirat pentukoirat,
    Ampujat alakätöiset.



X.

Kyyrölän kylä.


Krasnoje Selo, ei keisarillinen huvilinna, vaan täällä kotona meillä
Muolassa, tai toisin sanoin, Kyyrölän kylä, on siksi kummallinen kylä,
että muutamat lyhykäiset kynäelmät siitä eivät liene kaikkea viehätystä
vailla. Kylä, jota asukkaat sanovat Krasnoje Seloksi, on laajempi kuin
moni meidän pikkukaupungeistamme. Lisäksi on sillä ihanaa vaihtelevaa
hempeyttä, jommoista ani harvassa meidän kylistämme ja kauppaloistamme
on nähtävänä. Lukija kuvitelkoon mielessään kyläkadun -- oikeammin
maantien -- noin virstan pitkän ja melkoisen leveän; molemmin puolin
katua ovat talot, niinkuin kaupungissa, vieretysten, mutta siten, että
kaikki pääseinät ovat maantielle päin. Tien ja rakennusten välillä on
nurmikenttä, leikki- ja kisakenttä kyläkunnan lapsille, vasikoille ja
nelijalkaisille. Joka kolmannen tai neljännen talon edessä on kaivo
suurine vinttineen, jotka vinosti kohoavat taivaan sineä vasten. Joku
puukon tai kirveen raatelema pihlaja tahi koivu, joka on saanut uhrata
alimmat oksansa jokapäiväisiin tarpeisiin, katkaisee päätyvien tasaista
jonoa ja antaa perspektiiville vaihtelevaisuutta. Talot, jotka ovat
rakennetut pyöreistä hirsistä suorastaan maaperään sekä oljilla,
laudoilla eli päreillä katetut, ovat enemmän tai vähemmän rappeutuneita
ja koristeltuja kummallisilla ornamenteilla ja sahauksilla peräseinän
huipussa, alhaalla katonrajassa ja päätyikkunoiden yläpuolella.
Sitäpaitse ovat nämä varustetut loistavan värisillä luukuilla.

Yllämainitusta huomaa, että Kyyrölä, -- Krasnoje Selo -- ei ole mikään
suomalainen kylä; Kyyrölä on, tai oikeammin, on ollut, puhtaasti
venäläinen kunta. Jo ennen kun Pietari suuri Uudenkaupungin rauhan
kautta sai omistusoikeuden Viipurin lääniin, oli hän antanut pois ei
vähempää kuin 2,748 kartanoa 28 lahjoituksena, "ikipäiväiseksi ja
perittäväksi omaisuudeksi talonpoikineen ja karjoineen" -- kuten
lahjakirjassa sanottiin. Heti Viipurin valloittamisen jälkeen lahjoitti
tsaari Pietari, heinäkuun 21 päivänä 1710, Viipurin kaupungin
ensimmäiselle venäläiselle komentajalle, Gregori Petrovitsch
Tschenischeffille, 92 taloa Muolan pitäjässä. Lahjoitettujen tilusten
joukossa löytyi muutamia niistä lukemattomista autioista taloista,
joita "ison vihan aika" Kaarle XII hallitessa oli tuottanut. Sellainen
tila oli Kyyröläkin, jonka komentaja Tschenischeff asututti Vähä
Venäjäläisillä -- puheen mukaan erään venäläisen sanomalehtimiehen
toimesta, joka Kyyrölässä käytetyn venäjän kielen monikon päätteissä ja
pehmeissä tekosanan muodoissa oli tuntevinaan maloryssäläis murteen
ominaisuuksia. Kuten näemme on tämä perin venäläinen, suomalaiselle
alueelle perustettu, kylä, jonka tuttavuutta tässä käymme tekemään. --
Jos se ylipäätään onkin köyhä ja kurjan näköinen, niin täytyy myöntää,
että verrattuna ympärillä oleviin suomalaisiin kyliin saattaa Kyyrölä
täydellä todella nimittää itseään Krasnoje Seloksi; sillä täällä löytyy
kumminkin halua kaunistaa ja käyttää tarpeellisuuden vaatimuksien yli
hiukkasen koristuksiakin. Vähät siitä, jos työ on epätarkkaa ja
huolimattomasti tehtyä; löytyy kuitenkin kaikessa tässä kummallisessa
sekasotkussa jotakin, josta huomaa, että on tahdottu uhrata
kauneudelle. Melkein keskellä kylää on vanha hovitila, suunnattoman
suuri puupalatsi, aikoinaan varustettu pylväskäytävällä paestiläisistä
patsaista, vanhaan Viipurilaiseen tapaan tehdyt hirsistä ja käärityt
säkkikankaalla, jonka jälkeen pinta maalattiin ihanasti naxosmarmorin
vahakeltaseen väriin tai hienosuonisen giallo anticon tapaan, kaikki
liimavärillä tietysti. Päällystys on laudankappaleista, ikkunat
korkeat, kaarevat, pielet lankuista tehdyt. Ylinnä kohoaa puinen torni
kupulakineen ohuista, taivutetuista laudoista. Sisäpuolelta on kupulaki
maalailtu ja koristeltu roseteilla, kukkaisköynnöksillä, haaraisilla
kynttelinjaloilla y.m. Tuo upea rakennus vaatelijaine ja outoine
muotoineen on oivallinen kuva siitä vuosisadasta, jolla se on
rakennettu.

Entinen puisto, joka oli ollut järjestetty komeaan malliin,
pensasaitoineen lammikoineen ja siltoineen, on nyt hakana, jossa vain
kultakoristeet ja joku heinittynyt ruusupensaisto ja pari lahonnutta
jalustaa puhuvat menneiden aikojen loistosta.

Oltuaan lakkatehtaana, rohtolana ja postitoimistona, on rakennus
laadittu asumukseksi 32:nen reservikomppanian päällikkö- ja
alapäällikkökunnalle. Ja varmasti saa vakuuttaa, ettei yksikään
reserviupseereistamme majaile niinkuin 32:nen komppanian esimies.

Hovileirin lähellä on venäläinen kirkko, kirjava rakennus, joka hohtaa
kaikissa sateenkaaren väreissä. Etempänä on entinen "muonakasarmi",
jossa Suomesta Siperiaan kuljetettavat vangit saivat levähtää, nyt iso,
rappiolle joutunut puukoju. Kuten näkee, on Kyyrölän kylää aljettu
rakentaa paljoa suuremmassa mitassa kuin elämä kylässä, ainakaan tätä
nykyä, jaksaa täyttää.

Joskus kauniina kesäpäivänä, etenkin lauantai- tai sunnuntai-ehtoina,
saa kuitenkin leveällä kyläkadulla joskus nähdä semmoista eloa ja
liikettä, joka muistuttaa niistä ajoista, jolloin läänitysherra täällä
kaikessa komeudessaan asui, metsästi, piti juomakemuja ja maalaisjuhlia
korkeasäätyisille vieraille keisarin kaupungista. Kaikki kylän asukkaat
ovat silloin ulkona kadulla, istuvat kaivolla tahi lepäävät
portaillansa. Pojat pelaavat "bafkaa" huolellisesti siloitetuilla
porsaanluilla, tytöt tanssivat ja laulavat vapaasti, sillä välin kun
vanhemmat käsiharmonikan soidessa juttelevat päivän tapahtumista.

Tavattoman paljon harakoita istuu kaikilla aidoilla ja räkättävät
arioita "la gazza ladra'sta". Vielä kirjavammat kuin harakat ovat
naisien puvut; hame moniväristä kattuunia, leikattu yhteen palaan
liivien kanssa, joka on hyvin ruman näköistä. Vyötäinen nousee siten
korkealle ylös melkein kainaloihin, ja paitsi että se turmelee poven,
antaa se vartalolle kovin hullunkurisen muodon; pää ja thorax ovat
verrattoman pienet suunnattoman abdomenin rinnalla, puhuaksemme
hyönteistutkijain kielellä. Miesväkeä näkee sangen vähän. Kaikki ovat
puetut tavanmukaiseen muschikpukimeen. Syy tähän epäsuhteesen miesten
ja naisten lukumäärässä on se, että maanviljelys ja käsityö ovat näillä
seuduilla tyyten vaihtaneet paikkaa toistensa kanssa. Mies on
puutyöntekijä, astianvalaja, maalari, tapetinpanija ensisijassa, sitten
vasta maanviljelijä. Hän oleksii enimmäkseen läheisissä kaupungeissa,
Viipurissa ja Pietarissa, käsityöläisenä; pääsiäiseksi hän tavallisesti
palajaa kotiin, mutta niinpian kuin kevät lähenee, herää hänessä kaiho
pääsemään ulos maailmalle. Ei siis ole ihmettä, että maanviljelys on
vallan alkuperäisellä kannalla, vallankin kun maa on yhteistä ja
jaetaan viljelijöiden kesken -- jos oikein asian kuulimme, joka viides
vuosi. Kaikilla talonpojilla ei ole edes omaa hevoistakaan; kyntö- ja
kylvöaikana lainataan juhta joltakin onnellisemmalta naapurilta.

Kieli on, niinkuin yllä mainittiin, venäjä; miehet puhuvat kuitenkin
melkein kaikki suomeakin. Viime aikoina on suomalainen sisäänmuutto
tullut huomattavaksi. Moni rakennus on jo rakennettu pitkin kylänkujaa,
josta melkein aina tietää, että joku kansalaisemme on talon rakentanut.

Kylässä on koreaksi maalattu kansakoulu, joka nauttii kannatusta Suomen
valtiolta kuin myös joltakin venäläiseltä virkakunnalta. Kansakoulun
opettaja on syntyperäinen venäläinen, eikä ymmärrä sanaakaan
suomenkieltä. Ikävää on, että lapset, jotka kaikessa tapauksessa ovat
suomalaisia, Suomen alamaisia, eivät ole tilaisuudessa oppimaan Suomen
historiaa ja maatiedettä. Koulun tarkastaja, ponteva suomalainen
pappismies, ei ole voinut tehdä niin mitään tämän suhteen, sillä
oppikirjoja venäjää puhuvia suomalaisia varten ei löydy laisinkaan. On
helppo käsittää, miten herra koulumestari kuvailee Suomea ja Suomen
historiaa oppilailleen. Sillä kannalla kuin opetus nyt on, on sekä
surkeaa että naurettavaa kuulla opettajan selittävän "isänmaan
historiaa" oppilaille. Saporogit, tatariruhtinaskunta Krimin niemellä,
Ivan julma ja muut aasialaiset suurherrat, kaikki he kuuluvat "isänmaan
historiaan". Maatieteessä, jossa Suomi on paremmin kuin historiassa
esitettynä, ei ole aivan voitu olla lukuunottamatta "tschudilaisia
rajamaita"; ja opettaja on, käyttäen avukseen vanhaa venäläistä,
Viipurin läänin karttaa, juurruttanut oppilaittensa päihin muutamien
kaupunkien, jokien ja kaikkien rautatieasemien nimet Viipurin ja
Pietarin välillä. Tätä tehdään Suomenmaassa, Suomen alamaisille, Suomen
valtion kustantamassa koulussa. Kuta useampia kansakouluja perustetaan
venäläis-suomalaisissa kylissä, sitä tärkeämpää on valvoa, että
kouluissamme käytäntöön otetut oppikirjat käännetään venäjän kielelle,
jotta ei tuota melkoista määrää venäjää puhuvia suomalaisia
kasvatettaisi isänmaatansa halveksimaan.



XI.

Poikana olo ajoilta.


Sodassa.

Viipurista aina Uuraansalmelle saakka on saaristo kallioista. Pienet,
paljaat saaret ovat enimmäkseen karkeaa graniittia, kerroksista kuin
liuskakivi, ja kasvavat harvaa mäntymetsää, jotavastoin mannermaa on
alhaista ja savista. Uuraansalmesta länsietelään päin muuttuvat saaret
matalammiksi, ovat savikkopohjaisia ja vaihettavat kangas-petäjän
tuuheaan leppään ja koivuun, vieläpä jalommatkin puulajit, tammi,
vaahtera ja lehmus muodostavat pieniä kauniita lehdikoita -- mutta nyt
on mannermaa, joka muuttuu yhä enemmän ja enemmän santaiseksi, peitetty
vyörykivillä, kunnes Teerijoen luona komein "falaise", niinkuin
ranskalaiset sitä nimittäisivät, sanoo Suomenlahden vieriville
aalloille "tähän, mutta ei etemmäksi". Muuan noista ensimmäisistä
savisista saarista Uuraansalmen läheisyydessä kuului saariryhmään, joka
oli äidinisäni oma. Olen unhoittanut saaren nimen, mutta sanokaamme
sitä Sorsaluodoksi; se oli sodanaikana 1855 joutunut venäläisen
tykkiväestön haltuun ja ainakin neljäs osa saarta oli paljaaksi
kuorittu, sillä turpeita, joita välttämättömästi tarvittiin
vallituksiin, ei ollut muualla kuin täällä. Ennenkuin jäännös saaren
viheriäisestä vaipasta käärittiin kokoon ja kuljetettiin pois noihin
pieniin linnoituksiin, jotka ainakin syrjäisen mielestä näyttivät
olevan tarkoituksetta viskellyt ympäri Suomenveden pohjaa, tahtoi vaari
niittää sieltä ne heinät kuin niittää saattoi. Eräänä kauniina
heinäkuun päivänä lähdimme me, vaari ja minä, katsomaan, miten
heinänteko sujui. Vaari käveli ja minä tein koukeroita polkua pitkin,
joka kulki kahden vainion välillä, joilla ruis huojui puolipäivän
tuulen puhaltaessa. Kun pelto loppui, tulimme me mahtavaan
honkametsään, jossa päivänsäteet vaivalla pääsivät puikahtamaan tummien
havujen ja tiheäin oksien välitse, muodostaakseen sinne ja tänne
smaragdivehreän pilkun kosteaan sammalikkoon keskellä kosteaa, viileää
pimentoa. Hetken kuluttua ilmaisi yksitoikkoinen, soinnukas kohina,
että me lähestyimme meren rantaa, ja tien tehtyä viimeisen äkkimutkan
lepäsi meri meidän edessämme.

Ehdoton hämmästyksen ja ihmettelemisen huudahdus pääsi huuliltamme.
Kaukana keskellä selkää oli komea laivasto sota-aluksia, Englannin
ylpeä lippu liehui joka mastossa.

Nyt oli päästävä salmen yli. Tavallisissa suhteissa, s.t.s. kun vaari
ei ollut mukana, oli meillä pojilla tapana kulkea salmen yli siten,
että riisuimme vaatteet päältämme, valitsimme läheisestä haasta
semmoisen lehmän, joka osasi uida, sidoimme vaatteemme sarviin ja
ajoimme lehmän veteen, jonka se tavallisesti varsin mielellään teki,
sillä Sorsaluodolla kasvoi parempi heinä, itse me pitelimme kiinni
lehmän hännästä ja tulimme tällä kekseliäällä tavalla hinatuiksi tuon
melkein neljännes virstan leveisen salmen yli. Olimme tehneet sen
huomion, että jos lehmä keskellä salmea rupesi uimaan kehässä, tuli se
siitä, että vaatteet olivat valuneet elukan silmille, niin että se ei
voinut maata nähdä. Palausmatka tehtiin samalla tavalla. Nyt oli vaari
muassa ja me astuimme vallan vakavina venheesen, joka sattumalta oli
saapuvilla. Saareen päästyämme, menimme me niin sanotuille
ruotsalaisille valleille. Taru kertoo, että Kustaa III, ollessaan
laivastoineen Viipurin lahdessa kuuluisan Viipurin kujanjuoksun
aikoina, oli rakennuttanut nämä vallit, mutta epäilemättä oli tuo
arvelu väärä, sillä näissä löytyi tiiliäkin, ja tiilinpolttoon ja
muuraustyöhön ei Kustaa III:lla sentään ollut aikaa. Istuimme siellä
korkeassa, pehmeässä nurmikossa, Nopsat sisiliskot ja kiivaasti
kirkuvat rantapääskyt tahtoivat anastaa meiltä meidän lepopaikkamme,

Meri kävi pitkissä pehmeissä aalloissa rantaa vasten, kuohupäiset
laineet näyttivät mielihyvällä hiipivän pitkin kallioiden sileitä
kupeita, suviaurinko valoi hohdetta kimaltelevalle merenpinnalle ja loi
sille kaikki sinen vivahdukset, safiirin vienosta väristä alkaen
indigon tummaan väriin saakka, joka huomautti syvyyden kauhuista,
ametistin läpikuultavasta välähtelevästä kimaltelusta ja lazurkiven
vakavasta sinestä niin kevyisesti että se näytti ilmassa leijuvan.
Mutta keskellä meren pintaa lepäsi värijuova, jonka värejä ei vielä
kukaan ole taitanut nimeltä sanoa; se oli auringonvalo.

Nyt lepäsi siellä, tässä loistavassa juovassa, nuo mustat turmiota
tuottavat jättiläiset ja erosivat taivasta ja maata vasten kuin suuret
varjokuvat.

"Ovatko ne meidän vihollisiamme, vaari?"

"Ovat, poikaseni!"

"No silloinpa saamme kohta nähdä sotaa, savua ja kuulia, kanuunia ja
sotamiehiä", sanoin minä, riemastuksissani kaikesta kummallisesta kuin
oli tuleva.

"Valitettavasti saanemme nähdä sekä yhtä että toista siihen suuntaan.
EI ole ensi kerta, kun nämät seudut saavat tuntea sodan vitsausta." Ja
vaari rupesi kertomaan Viipurin kujanjuoksusta, joka kuusikymmentäkuusi
vuotta takaperin tapahtui juuri tässä. Me nousimme seisomaan vallilla,
vaari osotti etelään Koivusaarta ja Teikarsaarta kohti, tarkemmin
näyttääkseen taistelupaikkaa, kun samassa kaikuva jyräys kuului. Jotain
vilahti silmiemme edessä, voimakas ilmavirta painoi meitä, vaarilla oli
siksi mielenmalttia, että antoi minulle kovan lyönnin niskaan, joka
silmänräpäyksessä kaatoi minut maahan, itse hän myös heittäytyi
heinikkoon kiivaasti huutaen: "makaa hiljaa, Kalle". Samassa kuului
kauhea pamaus, tulta iski, maa tärisi ja meidän päällemme satoi hiekkaa
ja multaa, niin että me olimme aivan tukehtua.

"Kalle poikani, miten sinulle kävi, oletko haavoitettu?"

"Olen, vaari!"

"Mihin! Miten! -- ei, makaa hiljaa!"

"Niskaan, vaari."

Vaari kumartui äkisti puoleeni, tarkasti niskaani ja sanoi naurahtaen:
"et sinä ainakaan ole pahasti haavoitettu. Mutta nyt kotiin, kas niin,
astu eteenpäin, joudutaan venheelle, sota näyttää käyvän vaaralliseksi
täälläkin. Meidän täytyy muuttaa pois saaristosta." -- Minä vakuutan,
että me pääsimme paljoa sukkelampaan kotiin kuin Sorsaluodon saarelle
taannoin. Ei koskaan ole mikään voitosta riemuitseva Caesar tullut
ylpeämpänä ja onnellisempana vanhaan Roomaan kuin pikku Kalle vaarinsa
kotiin. Ja olipa hänellä syytäkin. Lossarin Sassa oli kerran ollut
tappamassa hyljettä, joka oli mennyt nuottaan; voudin Matti oli
katkaissut pikkurillinsa silppukoneessa; Antti, paimenpoika, oli ollut
vedenvaarassa eräällä kalaretkellä; Juhana oli avannut portin
kuvernöörille eli keisarille, ei päästy koskaan oikein selville,
kumpiko noista kahdesta se oikeastaan oli; kaikki olivat nähneet,
kuulleet tahi tehneet jotakin, joka oli tavallista kummempaa. Hän
yksin, pikku Kalle, lellipoika, herraslapsi muka, hän ei ollut mitään
nähnyt. Toimetonna, voimatonna oli hänen ikänsä kulunut isän työpöydän
alla, paksujen latinalaisten kielioppien suojassa, ja sanakirjain
takana, jotka paisuivat ylpeydestä, kun tiesivät niin paljon, paisuivat
niin, että siannahkakantensa halkeilivat selkäpuolelta. Mutta nyt, nyt
olivat asiat toisin, nyt yhtäkkiä, ja niin kaikinpuolin tavatonta.
Kalle oli ollut sodassa. Antti ja Matti ja koko poikaparvi kuulivat
kummeksien ja kadehtien pikku Kallen puhuvan sodan vaaroista, taistelun
tuhoista. Kaikki he olivat kuulleet tuon jyrinän, mutta ei kukaan
ollut, niinkuin pikku Kalle, sitä omin silmin nähnyt.

Ja pikku Kallesta tuli kenraali ja hän komenteli aamusta varhain
iltamyöhään viisimiehistä joukkoaan, joilla oli aseina lapioita,
haravia ja aidanseipäitä, kunnes hän eräässä kahakassa sattui polkemaan
kuoliaaksi kananpojan ja rikkomaan ikkunaruudun, joka tuotti hänelle
pari korvapuustia vaarin emännöitsijältä. Sivumennen sanottu, vanha
eukko, niin täpö täynnä kertomuksia merenhaltijoista, menninkäisistä,
prinsessoista, verenimijöistä ja muista kummituksista, että kaikki
Andersenin sadut ja kertomukset ovat haihtuneet muistostani niiden
kuvauksien rinnalla, joita hänen runsas ja eriskummallinen
mielikuvituksensa syyti eteemme jok'ikinen päivä. Korvapuustit tekivät
kuitenkin toivotun vaikutuksen, ne jäähdyttivät taisteluintoa, ja
rauhaiset ajat koittivat jälleen äidinisän tammien kaartamalla
pihamaalla ja jo aikoja ennen kuin rauhanliitto Pariisissa tehtiin.


Keisari tulee.

Ah! olisittepa vain nähneet vanhan kunnon kaupunkimme ja meidät sitten!
Siitä on jo hyvin kauan. Alamainen nöyryys, vilpittömin nöyryys, hohti
vanhoista uudesti kalkituista ja siistityistä taloistamme, jok'ikisestä
huokosesta yhteiskuntalaistemme sileäksi ajeltuilla leuoilla. Yksin
kadutkin olivat pukeutuneet jonkinmoiseen pyhäpukuun; missä olivat nyt
kaikki kuopat ja lätäköt, joissa me pojat tavallisesti koittelimme
saappaitamme! Missä kaikki mukurat ja kohopaikat, varta vasten tehdyt,
jotta meidän 4 tai 5 ajuriamme oppisivat tuon jalon taidon "ohjaamaan
korskuvia oriita!" Poissa! Katu oli tasainen kuin permanto, sillä
keisari oli tuleva. Tämä mahtisana oli aivan ihmeellisellä tavalla
hämmentänyt meidän jokapäiväistä elämäämme. Kaikissa ikkunoissa riippui
vanhoja tomusia ja koinsyömiä mattoja. Isän punavuorinen aamutakki oli,
samaten kuin paljon muutakin punaista ja sinistä, muuttunut komeaksi
lipuksi; nyt se liehui hupaisesti syystuulessa, muiden koreiden
tilkkujen ja vöiden joukossa. Alhaalle kalitkan (kaupunginportin) luo
olivat raatimies ja leipuri Zinke, joka myöskin oli kaupungin
arkkitehti, pystyttäneet kunniaportin, joka minun mielestäni oli
kelpaava kaikille maan mahtaville voitonsankareille. Se oli laadittu
lehvistä ja kuusenoksaseppeleistä ja oli erinomaisen pulska, komeine
pylväineen, ornamentteineen ja "krokaanin" muotoisine huippuineen. --
Semmoista oli kaupungissa. Perheissä oli yhtä juhlallista. Serkut
maalta olivat tulleet, leivottiin ja puhdistettiin, ja ennen kaikkia,
joka ainoassa suojassa ommeltiin ja siliteltiin, sillä jokainen, jolla
vaan henkeä oli, aikoi illalla tanssiaisiin. Näinä ihanoina päivinä
olivat kaikki kurinpidon siteet lauenneet, ei, enemmänkin vielä, ne
olivat poikki katkenneet, kuria ei ollut enää. Päivät päästään
lorvailimme me pojat katuloilla sinisissä takeissamme, joissa oli
kultanapit ja lyyryn kuva. Sillä tietäkääs, hyvät herrasväet,
me lukiolaiset olimme päivän kunniaksi pukeutuneet sinisiin
hännystakkeihin, joissa oli pystykaulukset mustasta sametista. Yhdeksän
ja kymmenen vuotiaita poikasia, niinkuin silloin olimme, lienemme me
komeassa puvussamme olleet aivan kuin positiivinsoittajan marakatit. No
niin, sillä välin kun koulumaisterit kotonansa liimasivat yhteen
tuppia, miekkaa ja kahvaa, jotka olivat alituisessa eripuraisuudessa
keskenään, kiilloittivat nappiansa ja harjailivat vanhoja maatuneita
juhlapukujaan ja niin sanottua "venhettä", vallitsi rajaton vapaus
nuorukaisten seassa. Ihana aika! olisin halunnut keisareita joka
soppeen.

Suuri päivä oli nyt tullut. Esiratsastajoita oli vaahtoisilla hevosilla
karauttanut kaupunkiin ja pormestarillemme Buchman'ille ilmoittaneet,
että keisari tulee. Buchman oli pieni, jokseenkin lihava mies. Hän oli
hieno herra, kelpo pormestari ja kunnon mies muuten. Vaikka niin
lystikäs vartaloltaan, oli hän kuitenkin arvossa pidetty. Nyt hän
seisoi hartaasti odottaen, katsoen pitkälle sillalle päin; suolaa ja
leipää oli vieressä hopeatarjottimella. Pari konstaappelia seisoi hänen
rinnallaan. Vähä väliä kääntyi pormestari kansajoukon puoleen ja sanoi
varoittaen: "Sein Sie nur ruhig und vergessen Sie nicht das Hurra"!

Paitsi sitä että pormestarimme oli odotuksen kuohuksissa, oli hän vielä
vihanenkin. Pieni vahinko Siliverstoffin portaiden luona oli
karkoittanut sen juhlallisen levon, joka muutoin lepäsi hänen
hohtavilla kasvoillaan. Seikka oli nimittäin se, että raatimiehillä oli
tapana ennen istuntoa ja ennen muita tärkeitä yhteiskunnallisia
toimituksia käydä Siliverstoffin kurenjassa (ruokakaupassa) ottamassa
pienen päänselvittäjän ja haukkaamassa palasen juustoa päälle. Niinpä
ei tänäkään tärkeänä päivänä voitu päänselvittäjää unhoittaa. Ja itse
pormestarikin oli samaa mieltä. Se oli otettu ja juusto myös; nyt
astuivat meidän isät jyrkkiä portaita alas, pormestari vilkkaasti
jutellen. Alhaalla portaiden juuressa oli eräs maidonmyyjä kärryineen,
astioineen ja äkäisine hevosineen; -- maitohevoset ovat aina äkäisiä!
Ja tapahtui niin kamala tapaus, että hevonen purasi meidän korkeaa
esivaltaamme. Tämä teki hirmustuneena kokokäännöksen ja asettui
semmoiseen asentoon kuin minä aina ajattelen Epaminondaan Mantinean
luona olleen. Hän lähestyi eläintä ja lausuen "ah sinä kirottu koira"
kohotti hän vasenta jalkaansa antaakseen hevoselle potkun. Lyhyt oli
hän, lyhyt oli jalka. Pormestari keikahti ja kaatui katuojaan kumoon.
Kaupunginpalvelijat nostivat hänet pystyyn, puistelivat hänestä roskat
ja vangitsivat eukon ja hevosen.

Mutta me jätämme Senatus populusque Wiburgensis heidän hartaasen
odotukseensa ja kerromme eräästä tapahtumasta ylempänä ison kadun
varrella.

Ensin täytyy minun jutella kaikista niistä pauloista ja kavaloista
koukuista, joita siihen aikaan oli asetettu katukäytäville ja niiden
viereen, kaikille joutilaille kävelijöille suureksi harmiksi. Paitsi
yhtä ja toista porrasta siellä ja täällä, löytyi raudoitettuja
väistökiviä kaikissa kadunkulmissa, ja useimmiten olivat niiden kulmat
niin terävät, että ohikulkevaisten vaatteet tarttuivat niihin ja
repeytyivät. Väliin oli katukiven paikalla kuoppa, tavallisesti vettä
täynnä, ja vihdoin viimeiseksi olivat talojen kellarien ovet
kadunpuolella. Aina 8 jalkaa syviä kuoppia portaineen ja mustaksi
maalattuine raudoitettuine kaiteineen oli rakennettu keskelle
katukäytävää. Nämä portaat olivat alati rinkelieukkojen ja heidän
vakkojensa vallassa. Yhdelle näistä kaiteista olimme me pojat, vastoin
vanhempien ja muiden asianomaisten ankaraa kieltoa asettautuneet;
täältä me saatoimme nähdä pitkin katua Ylä-Paramonoffilta aina
Ala-Paramonoffille saakka ja vieläpä vähän etemmäksikin. Mikä kirjava
kuva silmäimme edessä. Viipurilainen naismaailma "lyhveissä vaatteissa"
[Lyhveet vaatteet olivat ylempänä "Saaristossa" nimisessä kertomuksessa
kuvattu Viipurilainen kansallispuku.], pöhöhihoissa ja punasissa
nutuissa. Jääsken eukot valkosissa "hunnuissa", Joutsenolaiset
ruunisessa pitkässä takissa, kauppa-ryssät punasessa paidassa, joka oli
housujen päällä, hyväluontoisia porvarirouvia "katsaveikka" [topattu
päällystakki] yllä. Nyt näkyi ylhäällä mäellä kahden valkosen hevosen
vetämät vaunut; nyt mahtaa keisari tulla; seuraavassa silmänräpäyksessä
pamahti kanuunanlaukaus. Tuntui kuin sähköinen sysäys kansajoukossa,
sysäys niin voimakas, että me muutamien maalaisserkkujen kera heti
syöksyimme alas kellarinporstuaan. Pauhina, joka oli niinkuin kaukaisen
kosken tai tuuliaispään synnyttämä kohina, tuli yhä lähemmäksi.
Kurjuutemme syvyydestä kuulimme pormestarin "Seien Sie nur ruhig und
vergessen Sie nicht das Hurra". Mutta mahdotonta oli mitään nähdä.
Muutamia tanakoita sääriä ja leveitä selkäpuolia, pieni viiru sinistä
taivasta ja kattopelti, kas siinä kaikki kuin me saatoimme eroittaa.
Melussa ja hurrahuutojen kaikuessa ei kukaan kuullut meidän
rukouksiamme ja valituksiamme. Nyt kuului sieltä ylhäältä kavioiden
kopinaa ja vaunujen rytinää; ne olivat kai keisarin vaunut, jotka
ajoivat ohitse. Minä en saanut nähdä vilahdukseltakaan majesteettia tai
vähäpätöisintä pientä kamarijunkkaria tai hovipalvelijaakaan ja mikä
oli vieläkin harmittavampaa, keisari ei saanut nähdä minun takkiani,
jossa oli pystykaulus ja yhdeksän kiiltävää nappia. Zinke, Zinke,
miksis teit minulle tämän; avonaiset kellarinporstuat olivat sinun
toimestasi.

Kostaaksemme yhteiskunnan väärinkäytöstä meitä kohtaan, syljeksimme me
iltasella suuremmoisen juhlavalaistuksen aikana "ploschkoihin", niin
että sihisi, räiskyi ja haisi härskiintyneen öljyn katku ympäri katuja
ja kujia. Kosto oli suloista. Selkääni en saanut, vaikka takki oli
pilalla, mutta aika nuhan sain, sillä kellarinporstuassa seisoimme
nilkkaa myöten vedessä.

       *       *       *       *       *

Keisari tuli, hän näki, hän meni, suureksi suruksi ja murheeksi meille
nuorisolle. Me tunsimme ilmassa että reaktionin aika oli tulossa, sillä
seuraahan laitonta vapautta tavallisesti ankaran sortovallan aika.
Senatus populusque saattoi häntä tullin taa.


Käynti Uuraansalmella.

On monta, monta vuotta sitten kun minä viimeksi näin Uuraansalmen,
lieneepä jo 20 tai 25 vuotta. Sattumuksesta tulin äskettäin käymään
tässä Viipurin oivallisessa satamapaikassa; mikä eroitus entisyyden ja
nykyisyyden välillä. Ja eroitus on olemassa, ne eivät ole vaan
nuoruuden muistot, jotka suurentavat, kaunistavat ja kirjavalla
väenkuohulla asustuttavat Uuraansalmen hietasärkät, sen salmet ja
mahtavan meren tuolla kaukana, johon voin sovittaa Byronin sanat:

    Oi meri sua nuorna rakastin!
    Se riemuni kun lainehillas vain
    Mä kuplan lailla keinuin, taistelin
    Ja aaltois kanssa pidin puoliain.
    Kun ärjyi myrsky meitä pelottain
    Ol' itse pelkokin se riemuisaa:
    Kuin lasta mua suojaelit ain'
    Mä luotin aaltoos, käsin ottaen
    Kuin nytkin otan, harjaas hymyillen.

Me meloa lotiskoimme hiljaa kaitaan salmeen, keltasien pitkien
hiekkasärkkien väliin, jotka matalassa kaaressa ympäröivät kirkasta
ruskeanvehriäistä vettä -- alati liikkuvaa, milloin virraten merelle
päin, milloin Viipurin lahtea kohti. Oliko tämä Uuraansalmi! miten
erilainen kuin ennen, silloin satamapaikka, ensimmäinen Suomessa, nyt
linnoitus. Poissa olivat ne keulat, jotka kaukaisilta mailta
kuljettivat kaikkea mitä Etelän aurinko kasvatti ja kypsytti Välimeren
rannoilla. Poissa olivat komeat Itäindiassa purjehtivat laivat jotka
kuparoituine kylkineen olivat kyntäneet kahta valtamerta ja jotka
jyrähtelevillä laukauksilla välkkyvistä tykeistä kokassa ilmoittivat
kotiintuloaan. Silloin oli eloa ulapalla, sen saatte uskoa. Lippuja ja
liehuttimia jok'ikisessä paikassa, missä vain saatiin värillinen
liina tuulessa liehumaan, purjehti kaukokulkija salmen suusta.
Tullivirkamiehiä, katteinin perhe ja tuttavia, merimiesten vaimot,
rantakasakoita ja lastinpurkajoita souti laivaa vastaan, joka keveästi
keinui aalloilla. Siellä laivassa löytyi aina jotakin, joka ansaitsi
katsomista tai maistamista, kiinalaisia ukkoja posliinista, pöytäkaluja
ja rasioita, arabialaista kahvia, Constantian viiniä, joka lemusi
viettelevästi ja suloisesti kukkasilta ja Taffelvuoren kupeilta
tuoduilta ryydeiltä. Ja suurinta riemastusta nuorten joukossa herätti
joskus joku apina, uistin tai heleänvärinen kirkuva papukaija -- kaikki
harvinaisia vieraita siihen aikaan. Ja kun "Toivo" tai "Kunnia", "Usko"
tai "Varma", tai joku muu laiva -- sillä senaikuisilla laivoilla oli
ainoastaan abstraktisten käsitteiden nimiä -- tuli sillan viereen ja
käännettiin kupeelleen tilkittäväksi, silloin siellä löytyi aarteita
arvaamattomia kuparilevyllä ja lankuilla veden rajassa. Kaikki
Uuraansalmen pojat häärivät venheissä, ruuhissa ja vanhoilla makasiinin
ovilla jättiläisen ympärillä aivan kuin allit aaltojen kiertämällä
kalliolla. Siinä tehtiin vaihtokauppoja, tingittiin ja käytiin sotaa
meren aarteista. Tuossa on komeamuotoinen meritähti kiinni puristuneena
välkkyvään kupariin. Eräs lentokala raukka oli tarttunut siivistään
laivan kylkeen. Siinä kimalteli purppuran- ja perlemon loistossa kaunis
okasimpukka, se oli tarttunut liinasiin leväkasveihin, jotka
menestyivät mainiosti laivan pohjassa -- nyt olivat kylmät vedet
karkoittaneet eläinraukan sen koreasta majasta. Muistan vielä miten ilo
oli ylinnä poikaparvessa, kun miekkakalan terävä ase, joka nyt
on edessäni kirjoituspöydällä, saatiin lankusta sellaisen
Itäintiankulkijan vaskiverhotuksen yläpuolelta, lukemattomia
täplikkäitä näkinkenkiä annettiin tuosta hohtavasta kappaleesta.

Entäs vanhat hollantilaiset kauppa-alukset, minkä romantillisen
loisteen ne loivat ympärilleen! Ne muistuttivat Virgiliuksen kertomusta
"korkearunkoisista simpukoista", ja nuo puupiirrokset, joita 50-luvulla
löytyi joka talossa täällä rannikolla, esittäen muistorikasta tappelua
Trafalgarin luona. En unhoita koskaan, miten nuo leveärintaiset laivat
varmasti ja verkallensa nousivat vastavirtaan. Ja mimmoiset laivat!
Perä korkea kuin kartano, loistaen kullalta ja viheriäiseltä, etunokka
tylsä ja pystynenäinen, varustettu "Neptunuksen" tai "Najadin" kuvalla,
jotka olivat aivan "Bauern Breughelsin" hollantilaisten poikain ja
tyttöjen näköisiä. Kokan ja perän kohotessa taivasta kohti,
oli laiva keskikohdalta ainoastaan muutamia jalkoja yli vedenpinnan.
Ja siinä, keskikohdalla juuri, siinä seisoi katteini, punakkana,
löyhkyten silliltä ja anisviinalta, ja hän sylkäisi mukavasti
etuhampaitensa välistä noin oikein taiteellisesti. Sellaista laivaa,
sellaista katteinia Te ette saa enää nähdä; niin, kenties
muinaismuistokokoelmassa Amsterdamissa tai Antverpenissä; mutta
sellaista silliä ja sellaista anisviinaa ei löydy enää koko Hollannin
maassa.

Kokonainen mastometsä oli molemmin puolin salmea, kaikkien Euroopan
mertakulkevien kansojen liput liehuivat silloin merituulen
pnhallellessa, ja jok'ainoassa majailutalossa sai kuulla
babylonialaista kielensekotusta. Siihen aikaan oli Uuraansalmi Suomen
etevin satamapaikka; Savoon ja Karjalaan lähetettävillä tavaroilla oli
silloin ensimmäinen varastopaikka suomalaisella pohjalla tässä, juuri
näillä hiekkasärkillä. Silloin ei ollut kysymyksessä perustaa
tullikamaria joka ainoaan pieneen kylään Saimaan vesien varsilla.
Viipurin tukkukauppias käyskenteli varmana ja mahtavana, tarttui
tanakasti suureen avaimeen, joka laajoihin tavara-aittoihin sulki
kaikkia, mikä taisi viehättää silmää ja makealta maistaa. Silloin
täällä koottiin toinen suuri omaisuus toisensa jälkeen.

Mais, ils sont passé, les beaux jours! Jokainen kauppias ja
kaupustelija Kuopiossa ja Savonlinnassa, Joensuussa ja Iisalmella ottaa
nyt tavaransa suoraan ulkoa eikä tarvitse mielestään rikastuttaa
Viipurin kauppaneuvoksia ja konsuleita. -- Se vapaus, se vapaus,
-- se on vaarallista! -- ja Uuraansalmen laivanvarustajain,
kauppa-asioitsijain ja tullimiesten ohitse puhkuaa "Yrjö Koskinen",
"Aleksander" y.m. -- kanavata myöten ylös jok'ikiseen Saimaan vesistön
sopukkaan, -- se on surullista, mutta se on totta.

Mutta mimmoiselta sitten nykyään näyttää tuo kerran niin eloisa ja
vilkas satama? Surkealta näyttää! Tuossa tulee muuan englantilainen
alus, iso kuin "Befanut" lastensadussa, musta kuin neekeri, ei edes
punasta viiruakaan reunassa, ei ole kokassa kuvaa, ei ole kokka ja perä
kauniisti kaarehtiva, suora ja sileä se on, kuin rautalevy; ja rautaa
se onkin, se avaa suuren kupunsa, syöksee yhdessä päivässä sisästään
rautakiskoja ja tankoja, pyöriä, tulenkestäviä tiiliä, levyjä ja
haulia, niin paljo kuin tämä maa tarvitsee puoleksi vuotta, Ja lastaa,
saatanallisen vingunnan ja ulvonnan rämäkässä, lankkuja, lautoja,
soiroja, hirsiä. Mutta mimmoiset lastit! Metsät, jotka kerran
vihannoitsivat Saimaan ja Pielisjärven saarilla ja niemekkeillä,
lehdot, joissa rastaat lauloivat valoisina kesäöinä, ne vaeltavat kuin
suupala jättiläisen sisään; metsät, joissa karhu ja villipeura ovat
etsineet suojaa ja olleet hyvässä turvassa, menevät samaa tietä,
kuolleiksi tolteiksi ja kuutiojaloiksi muuttuneina, ja kun tuo
täyttymätön vihdoinkin panee kannen kaiken sen päälle kuin se on
sisäänsä kätkenyt, niin ottaa se vielä kulauksen, metsiemme ytimen,
mehun ja mahlan, -- tervan tuhannen tuhansista havupuista. Ja sitten
lähdetään kotimaahan jälleen. Ja hollantilainen, -- nuoruuteni rakkaus!
-- voi, hän ei tule koskaan enää --, ainoa hollantilais-tavara kuin
täällä nyt näin, oli "hollantilaisia hirsiä". Tyhjät ovat rannat ja nuo
kummalliset laiturit (lautakasoja, puoleksi ranta-äyräällä puoleksi
vedessä). Varovaisesti on kiivettävä niiden yli, sillä vaikka täällä ei
ole ahdingosta puhettakaan, niin on varovaisuus kuitenkin parasta;
käyntisilta on nimittäin kuin sakkilauta, jossa joka toinen ruutu on
kolo. -- Suurten höyrylaivojen kera on kaikki runollisuus kadonnut
Uuraansalmelta, se on säikähtänyt höyryvivun vinkunaa ja höyrypillin
ulvahdusta. Höyryt purkavat ja lastaavat muutamissa päivissä saman
määrän kuin muinoin lastattiin kymmeneen purjelaivaan, eivätkä viivy
päivääkään kauemmin kuin tarvis vaatii; korjaukset ja tilkitykset eivät
tule kysymykseenkään.

Mikä suuressa määrässä synkistyttää Uuraansalmea, on se linnamainen
ulkomuoto, jonka saaret ovat saaneet. Löytyi täällä tosin ennenkin
valleja, -- yksinkertaisia miellyttäviä muuria, omiaan syöttöpaikaksi
parille takkuiselle komentajan lehmälle, oivallisia leposijoja
nukkuville laivamiehille -- mutta nyt kohoavat uhkaavat muurit
lankkuristiköiden ja hirsikasojen yli. Tervan ja sillinhajun ohella
tuntuu tuo tunnettu venäläishaju, ja korkealla yli lippujen ja
liehuttimien näkyy ylhäällä vallinsarvella kaksipäinen kotka. Ja
tunnettuhan on, missä se linnoituksen vallille istumaan iskee, siellä
ei viihdy runous, eikä ihailtava sulo.

Sellaisena löysin nyt Uuraansalmen, monien ja pitkien vuosien kuluttua;
ja kun olen alkanut esittämällä lordi Byronin runoa "Ritari Haroldin
toivioretki", niin sopii lopettaakin säkeellä samasta laulusta ja tuon
surumielisen runoilijan kanssa sanoa:

    Jäähyväst' sana tasoitust' ei suo,
    Se virittääpi syömen tunteet vienot.
    -- -- -- -- -- -- -- -- Unelmani,
    Uneni tenhon täytyi murtua.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Kotona - Kuvaelma Itä-Suomesta" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.