Title: Jerusalem I-II - I. Taalainmaassa. II. Pyhässä maassa.
Author: Lagerlöf, Selma, 1858-1940
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Jerusalem I-II - I. Taalainmaassa. II. Pyhässä maassa." ***


JERUSALEM I-II

I. Taalainmaassa. II. Pyhässä maassa.


Kirj.

SELMA LAGERLÖF


Suomentanut Jalmari Jäntti



WSOY, Porvoo, 1902.



SISÄLLYS:

TAALAINMAASSA

Johdanto

 Ingmarinpojat

Edellinen osa

 Koulumestarin luona
 He näkivät taivaan avoinna
 Ingmarilan Katri
 Siionissa
 Hurja ajo
 Hellgum
 Uusi suunta

Jälkimmäinen osa

 L'Universin haaksirikko
 Hellgumin kirje
 Hirrenvetäjä
 Ingmarilassa
 Höökin Matti Erkinpoika
 Huutokauppa
 Gertrud
 Ruustinna-vanhus
 Lähtö

PYHÄSSÄ MAASSA

Edellinen osa

 Pyhä kallio ja pyhä hauta
 Boo Ingmar Maununpoika
 Ristinkantaja
 "Kullasta raketut muuri ja portit poltetusta lasista"
 Jumalan pyhä kaupunki Jerusalem
 Aamuruskon siivillä
 Baram pasha
 Palestiinan kukkia
 Gehennassa
 Paratiisin kaivo
 Ingmar Ingmarinpoika

Jälkimmäinen osa

 Babroo Svenintytär
 Dervishi
 Köyhyyden päivinä
 Ingmarin taistelu
 Öljymäellä
 "Kerran toisemme kohdatahan"
 Pyhiinvaellukselta palattua



TAALAINMAASSA



JOHDANTO



INGMARINPOJAT


I

Oli kesäaamu, ja nuori mies kulki auran jäljessä kesantoa kyntäen.
Päivä paistaa helotti, ruohossa tuntui aamukaste, ja ilman raikkaus oli
sanoin kuvaamaton. Hevoset aamuaurinko teki raisuiksi, ja kuin leikiten
ne kiskoivat auraa. Niiden käynti oli paljon rivakampaa kuin muulloin,
mies sai vähän väliä ottaa juoksuaskelen, ettei jäisi jälkeen.

Auran kääntämä maa loisti tuoreutta ja voimaa, ja kyntömiehen mielessä
väikkyi ilo siitä, että pian tuohon pääsi ruista kylvämään. Hän huomasi
miettivänsä näin: "Miksi minua toisinaan painavat niin raskaat huolet
ja elämä tuntuu vaikealta? Mitä muuta tarvitsee kuin auringonpaistetta
ja kaunista ilmaa ollakseen yhtä huoleton kuin Jumalan lapset
taivaassa?"

Se oli pitkä, leveä laakso, ja siinä oli sarakkeen muotoisina tilkkuina
keltaisia ja keltaisen vihreitä laihoja, niitettyjä apilapeltoja,
kukkivia perunamaita ja pieniä, sinikukkaisia pellavasarkoja, joiden
yllä leijaili suunnaton joukko valkoisia perhoja. Ja tämän kaiken sitoi
eheäksi kokonaisuudeksi laakson keskeltä kohoava jykevä, iäkäs
maalaistalo, jossa oli kihermä harmaita ulkosuojia ja niiden keskellä
kookas, punaiseksi maalattu asuinrakennus. Sen päätyseinän suojassa
seisoi pari korkeata, omin valloin kasvanutta päärynäpuuta, porttia
vartioi kaksi nuorta koivua, suuria halkopinoja oli vihreällä
pihamaalla ja tarhassa muhkeita olkiaumoja. Se näytti yhtä kauniilta
siinä tasaisten peltojen keskellä kuin iso purjelaiva, joka korkeine
mastoineen ylenee aavan meren pinnasta.

"Ja kuinka hyvä onkaan sinun talosi!" jatkuivat kyntömiehen ajatukset.
"Siinä on monta vankkatekoista huonetta, on kaunis karja ja rivakoita
hevosia, ja palvelusväki on uskollista kuin kulta. Ei koko
kihlakunnassa ole sinua rikkaampaa, eikä sinulla koskaan ole
köyhyydestä pelkoa.

"Mutta enhän minä köyhyyttä pelkääkään", hän jatkoi kuin oman
ajatuksensa vastaukseksi. "Eikä mieltäni painaisi mikään muukaan, kun
vain olisin yhtä miesten mies kuin olivat isäni ja isoisäni.

"Suotta minä sentään aloin tätä ajatella", hän sanoi, "sillä äsken olin
niin hyvällä tuulella. Mutta mietinpä nyt sen loppuun asti. Isä oli
aikanaan kaikkien naapurien esikuva; kun hän alkoi heinäntekonsa,
alkoivat hekin, ja samana päivänä kuin meillä Ingmarilassa alettiin
kesannon kyntö, painoivat koko laakson talot auransa ketoon. Mutta nyt
minä olen tässä kyntänyt jo pari tuntia, eikä missään ole alettu edes
auranvannasta teroittaa.

"Luulen hallinneeni taloa yhtä hyvin kuin kuka tahansa muu Ingmar
Ingmarinpoika", hän tuumi. "Heinäkaupoissa minä olen hyötynyt enemmän
kuin isä, ja minun teettämäni pellonojat eivät kasva ruohoa niinkuin
hänen. Ja toden sanoakseni minä en tärvele metsääkään kaskea
kaatamalla, niinkuin hän.

"Usein kyllä mieli tahtoo painua apeaksi", oli mies puhelevinaan, "ei
aina tunnu yhtä kevyeltä kuin tänään. Isän ja isoisän aikana sanottiin,
että Ingmarien suku on niin vanhaa, että he tietävät, millaiseksi Luoja
maailmansa aikoi, ja silloin heitä vallan pyytämällä pyydettiin olemaan
pitäjän valtiaina. He asettivat papit ja lukkarit, he määräsivät
milloin joki oli perattava ja mihin laitettava koulu. Mutta minulta ei
kysy neuvoa kukaan, minulla ei ole mitään sananvaltaa.

"Omituista sentään, kuinka huolet ovat helppoja kestää näin aamuisin;
nytkin tuo kaikki minua melkein naurattaa. Ja kuitenkin minä pelkään,
että syksyllä käy pahemmin kuin koskaan ennen. Jos teen sen, mitä nyt
aion, ei rovasti eikä tuomari vastedes tule kirkkomäellä lyömään kättä
kanssani, niinkuin he tähän asti vielä ovat tehneet. Ei minua valita
edes köyhäinhoitohallitukseen, ja saan aivan heittää mielestäni toivon,
että minusta tehtäisiin kirkonisäntä."

Mietiskely ei milloinkaan suju niin helposti kuin tuolla lailla
astellessa yhtä auran kyntämää vakoa toisen jälkeen. On yksin, ei muuta
ajankuluksi katseltavaa kuin varikset, jotka kävelevät kynnöksellä
nokkimassa matoja. Miehestä tuntuivat ajatukset syntyvän niin vaivatta,
kuin jos joku olisi kuiskaillut niitä hänen korvaansa. Ja hän iloitsi
ja elpyi siitä, sillä hyvin harvoin hän tunsi päänsä niin selväksi ja
sukkelaksi. Huolet alkoivat näyttää turhilta, hän lohduttautui sillä,
että eihän kukaan vaadikaan häntä syöksymään onnettomuuteen.

Jospa isä olisi elossa, voisi pyytää hänen neuvoaan nyt, niinkuin aina
ennenkin tukalissa tiloissa. Hän kävi tuskaiseksi, melkein kuin lapsi,
kun ei ole isä likellä, jolta saisi kysyä.

"Kun vain osaisin hänen luokseen", hän sanoi ja myhähti jo sitä
ajatellessaan, "niin varmaan lähtisin. Mitähän ihmettä Suur-Ingmar
sanoisikaan, kun minä kerran ilman aikojani kävelisin hänen luokseen.
Tuntuu kuin hänen pitäisi asua suuressa kartanossa, missä on laajat
pellot ja niityt ja isot rakennukset ja lukuisa ruskea karja ilman
yhtään mustaa tai kirjavaa, niinkuin hän täällä maan päällä halusi. Kun
minä sitten astun väentupaan..."

Kyntömies seisahtui yht'äkkiä keskelle peltoa, ojensihe pystyyn ja
naurahti. Hän iloitsi sanomattomasti noista mielikuvista, ne juoksivat
kuin kilpasilla hänen kanssaan, niin että hän tuskin tiesi, seisoiko
enää maassa. Oli kuin hän siinä tuokiossa olisi kohonnut isänsä luo
taivaaseen.

"Kun minä sitten astun väentupaan", hän jatkoi, "istuu siellä lavitsat
täynnä talonpoikaisukkoja, kaikilla harmaanpunertava tukka ja valkoiset
kulmakarvat ja hieman riippuva alahuuli, ja kaikki niin isän näköisiä
kuin marja on toisensa näköinen. Kun tupa on noin täynnä väkeä,
kainostuttaa minua vähäisen ja minä seisahdun ovensuuhun. Mutta kun isä
minut näkee, lausuu hän paikaltaan pöydän päästä: -- 'Terve tultuasi,
Pikku-Ingmar Ingmarinpoika!' Ja sitten isä tulee luokseni. --
'Tahtoisin puhua kanssanne pari sanaa, isä', minä sanon, 'mutta tässä
on sellainen joukko vieraita läsnä.' -- 'Ei se mitään, ne ovat kaikki
omaa heimoa', isä sanoo, 'nämä ovat joka mies asuneet Ingmarilassa,
vanhin heistä jo pakanuuden aikaan.' -- 'Niinkö; mutta minä tahtoisin
kuitenkin puhua asiani kahden kesken.'

"Isä käänteleikse sitten vähäisen ja miettii, mentäisiinkö oikein
peräkamariin, mutta kun vieras ei ole sen parempi kuin minä, menee hän
keittiöön. Siellä hän istahtaa uuninpankolle ja minä hakkuutukille. --
'Teillähän on täällä oiva talo, isä', minä sanon. -- 'Onhan se', isä
sanoo. 'Kuinkas kotona Ingmarilassa jaksetaan?' -- 'Hyvin', minä sanon,
'viimekin vuonna saatiin kaksitoista taaleria heinäkippunnasta'
[kippunta = 20 leiviskää]. -- 'Onko se mahdollista?' isä sanoo. 'Ethän
vain ole tullut tänne hullutuksia uskottelemaan, Pikku-Ingmar?'

"'Mutta minun itseni laita on huonosti', jatkan minä. 'Alati kuulen
kehuttavan, kuinka viisas te, isä, olitte, mutta minusta ei välitä
kukaan.' -- 'Eivätkö ole valinneet sinua kunnallislautakuntaan?' kysyy
nyt isäukko. -- 'Ei koulu- eikä kirkkoneuvostoon, saati sitten
lautakuntaan.' -- 'Mitä pahaa sinä sitten olet tehnyt, Pikku-Ingmar?'
-- 'Enpähän mitään, mutta sanovat että sen, jolle annetaan
hoidettavaksi muiden ihmisten asioita, pitää ensin osata järjestää
omansa.'

"Sitten isä-ukko varmaan painaa silmänsä lattiaan ja miettii itsekseen.
-- 'Sinun pitää mennä naimisiin ja etsiä itsellesi hyvä vaimo', hän
sanoo kotvasen kuluttua. -- 'Mutta juuri sitäpä minä en voi, isä', minä
vastaan. 'Ei koko pitäjässä ole niin köyhää talollista, joka antaisi
minulle tyttärensä.' -- 'Kerro nyt järjestään, miten tämän kaiken laita
oikein on', isä sanoo, ja hänen äänessään on leppeämpi sointu.

"'Niin, nähkääs isä, kun neljä vuotta sitten talo jäi minun haltuuni,
kosin minä Bergskogin Briittaa.' -- 'Odotas', sanoo isä, 'ovatko
bergskogilaiset sukua meille?' Hän näyttää vieraantuneen näistä meidän
oloistamme. -- 'Ei, mutta ne ovat muuten varakasta väkeä, ja
muistattehan, isä, että Briitan isä on valtiopäivämies.' -- 'Niin niin,
niinpä kyllä, mutta sinun olisi pitänyt naida omasta suvusta, jotta
olisit saanut vaimon, joka tuntee suvun tavat.' -- 'Totta puhut, isä,
sen minä kyllä sainkin kokea.'

"Istumme nyt isä ja minä hetken ääneti, mutta sitten isä alkaa: --
'Tyttö oli kai kauniin näköinen?' -- 'Oli kyllä', sanon minä, 'hänellä
oli musta tukka ja siniset silmät ja raikkaanpunaiset posket. Mutta
muutenkin hän oli kelpo ihminen, ja äiti oli mielissään siitä, että
minä hänet ottaisin. Kaikki olisi kyllä ollut hyvin, mutta, nähkääs,
hän ei olisi huolinut minusta.' -- 'Onhan jotenkin ykskaikkista, mitä
sellainen tytönletukka tahtoo.' -- 'Vanhemmat hänet taisivatkin
pakottaa suostumaan.' -- 'Mistä tiedät, että häntä pakotettiin?
Iloissaan hänen olisi pitänyt olla päästessään niin rikkaaseen taloon
kuin sinun, Pikku-Ingmar Ingmarinpoika.'

"'E-ei, iloissaan hän ei ollut, mutta meidät kuitenkin kuulutettiin ja
hääpäivä määrättiin, ja Briitta muutti Ingmarilaan jo ennen häitä äidin
avuksi, sillä äiti-muori alkaa jo käydä vanhaksi ja huonovoimaiseksi.'
-- 'Ei minusta tuossa kaikessa ole mitään pahaa, Pikku-Ingmar', sanoo
isä ikäänkuin rohkaistakseen minua.

"'Mutta sinä vuonna eivät pellot tahtoneet kasvaa mitään, perunoista
tuli kato ja lehmät sairastelivat, niin että äiti ja minä pidimme
parhaana lykätä häät toiseen vuoteen. Minusta nähkääs ei vihkimisellä
ollut niin kovaa kiirettä, kun jo kuulutuksissa oltiin, mutta se taisi
olla tapana vain vanhan kansan aikaan.' -- 'Olisit ottanut jonkun
meidän suvustamme, niin hän kyllä olisi malttanut odottaa', isä sanoo.
-- 'Minä kyllä näin', minä vastaan, 'ettei Briitta siitä lykkäyksestä
pitänyt, mutta niinkuin sanoin, minusta meillä ei ollut muuta neuvoa.
Hautajaisetkin olivat olleet keväällä, eikä olisi tahdottu ottaa rahoja
pois pankista.' -- 'Niin, oikeinhan se sitten oli että odotit', isä
sanoo. -- 'Mutta minä yhä pelkäsin, että ehkä Briitta pahastuu, jos saa
pitää ristiäiset ennen häitä.' -- 'Ennen kaikkea on tietenkin
katsottava, että on varaa.'

"'Mutta Briitta kävi päivä päivältä hiljaisemmaksi ja kummallisemmaksi,
ja minä usein ihmettelin, mikä häneen oli mennyt. Luultiin, että
hänellä oli ikävä omaisiaan, sillä hän oli aina ollut kotirakas ja
pitänyt vanhemmistaan. Kyllä hän siitä tasaantuu, minä ajattelin,
kunhan perehtyy taloon. Vielä hän tulee pitämäänkin olostaan
Ingmarilassa. Minä maltoin mieltäni jonkin aikaa, mutta sitten kysyin
äidiltä, miten Briitta oli käynyt niin kalpeaksi ja oudon näköiseksi.
Äiti selitti, että hän oli raskaana, mutta että hän kyllä tulee
ennalleen, kun se on ohi. Minä kyllä itsekseni aavistin, että Briitta
pahoitteli sitä häiden lykkäystä, mutta en tullut siitä kysyneeksi.
Olitte aina sanonut, isä, muistattehan, että sinä vuonna, jona minä
viettäisin hääni, oli huoneetkin maalattava. Ja siihen talon
maalaamiseen eivät varat sinä vuonna mitenkään riittäneet. Kun päästään
ensi vuoteen, niin kaikki kyllä käy hyvin, ajattelin.'"

Kyntömies käveli, ja hänen huulensa liikkuivat. Hän oli niin
ajatuksissaan, että oli aivan selvästi näkevinään edessään isänsä
kasvot. Parasta on selittää isälle kaikki juurta jaksain, hän ajatteli,
jotta hän voi antaa hyvän neuvon.

"'Niin meni talvi, ja minä mietin usein, että jos Briitta yhä vain
pitkittää tuota murehtimistaan, olisin mieluummin tahtonut luopua
hänestä tykkänään ja lähettää hänet kotiinsa Bergskogiin, mutta nyt se
oli jo myöhäistä sekin. Kunnes sitten eräänä toukokuun iltana
huomattiin hänen lähteneen kotoa sanomatta kenellekään mitään. Etsimme
häntä oikein etsimällä koko yön, ja aamulla hänet muuan palvelustyttö
löysi.'

"Tähän päästyäni minä olen hetken ääneti, sillä minun on vaikea jatkaa,
ja sitten isä kysyy: -- 'Eihän toki, Herran tähden, hengetönnä?' --
'Ei, ei hän', minä sanon, ja isä kuulee miten ääneni värisee. -- 'Oliko
lapsi syntynyt?' kysyy isä. -- 'Oli', minä vastaan, 'ja hän oli
kuristanut sen. Se makasi kuoliaana hänen vieressään.' -- 'Mutta eihän
hän sitten ollut täydessä järjessään, koko ihminen.' -- 'Kyllä hän
oli', sanon minä. 'Hän teki sen tekonsa kostaakseen minulle siitä, että
olin hänelle väkisin työntäytynyt. Ei hän sitä sentään olisi tehnyt,
jos olisimme olleet naimisissa, mutta nyt hän sanoi ajatelleensa, että
kun minä en tahdo lasta kunniallisesti omistaa, en minä sitä saakaan.'
Isän painaa murhe aivan äänettömäksi. -- 'Olisitko sinä mielelläsi
pitänyt lapsen, Pikku-Ingmar?' hän lopulta kysyy. -- 'Olisin', vastaan
minä. -- 'Sääli sinua, joka jouduit kehnon naisen pariin.'

"'Hän kai istuu linnassa nyt?' sanoo isä. -- 'Niin, hänet tuomittiin
kolmeksi vuodeksi.' -- 'Ja senkö takia sinulle ei kukaan anna
tytärtään?' -- 'Niinpä kai, mutta en minä ole ketään kysynytkään.' --
'Ja senkö vuoksi sinulle ei ole annettu kunnassakaan sananvaltaa?' --
'Ollaan sitä mieltä, ettei Briitan olisi tarvinnut käydä niin huonosti.
Jos minä olisin ollut yhtä viisas kuin te, sanotaan, niin minä olisin
neuvottelemalla saanut häneltä selvän siitä, mitä hän pahoitteli.' --
'Ei ole, ei ole helppo miehen ottaa selvää sisukkaasta naisesta.' --
'Ei niin isä', minä sanon, 'ei Briitta ollut sisukas, mutta ylpeä hän
oli.' -- 'No, se on melkein sitä samaa', vastaa isä.

"Kun nyt huomaan, että isä alkaa kallistua puolelleni, sanon: -- 'Monen
mielestä minun olisi pitänyt peittää koko asia ja selittää, että lapsi
oli kuollut syntyessään.' -- 'Miksei hänen sitten olisi pitänyt kärsiä
rangaistustaan?' sanoo isä. -- 'Sanotaan, että jos tuo olisi tapahtunut
teidän aikaanne, olisitte te kyllä saanut sen palvelustytön, joka hänet
löysi, pitämään suunsa kiinni, niin että kaikki olisi pysynyt salassa.'
-- 'Ja olisitko sinä sitten nainut hänet?' -- 'En, siinä tapauksessa
minun ei olisi sitä tarvinnut. Olisin parin viikon kuluttua lähettänyt
hänet kotiinsa ja saanut kuulutuksen peruutetuksi sillä syyllä, ettei
hän viihtynyt.' -- 'Voi olla niin, mutta eihän voi vaatia, että sinä,
nuori mies, voisit menetellä yhtä viisaasti kuin vanha.'

"'Koko pitäjä on sitä mieltä, että minä menettelin huonosti Briittaa
kohtaan.' -- 'Itse kai hän teki vielä huonommin saattaessaan häpeää
kunniallisille ihmisille.' -- 'Niin, mutta minähän hänelle työntäysin.'
-- 'Siitä hän olisi päinvastoin saanut olla iloissaan', sanoo isä.

"'Eikö hän teidän mielestänne joutunut linnaan minun tähteni?' --
'Minusta hän teki itse minkä teki.' -- Silloin minä nousen paikaltani
ja sanon hitaasti: 'Teidän mielestänne, isä, minun sitten ei tarvitse
tehdä mitään hänen hyväkseen, kun hän nyt syksyllä pääsee vapaalle
jalalle?' -- 'Ja mitäs sinä tekisit, naisitko hänet?' -- 'Niin kai
minun pitäisi tehdä.' -- Isä vilkaisee minuun kulmainsa alta ja kysyy:
-- 'Pidätkös hänestä?' -- 'En, rakkauden hän lopetti minusta
tykkänään.' Isän silmäluomet painuvat puoliumpeen, ja hän alkaa
mietiskellä sanomatta sanaakaan.

"'Nähkääs, isä, siitä minä en mihinkään pääse, että onnettomuus on
minun syyni', minä sanon. Isäukko istuu paikallaan ääntä päästämättä.
-- 'Kun käräjillä hänet viimeksi näin, oli hän niin lauhtunut, että
itki aivan itkemistään sitä, ettei hänellä enää ollut lasta. -- Minusta
hän ei sanonut yhtään pahaa sanaa, vaan otti kaikki omaksi syykseen.
Monet itkivät, ja vähällä piti, etteivät tuomarinkin silmät kostuneet.
Eikä hän hänelle tuominnutkaan kuin kolme vuotta.'

"Mutta isältä ei kuulu sanaakaan.

"'Vaikeaksi hänelle käy nyt syksystä lähtien elämä kotonaan. Ei hänelle
tule monta ilonpäivää Bergskogissa. Vanhempien mielestä hän on
tuottanut heille häpeätä, eikä ole sanottu, etteivätkö he siitä häntä
nuhtelekin. Saa istua kotona päivät päästään, tuskin on lähtemistä
kirkkoonkaan. Raskaaksi sellainen elämä käy kaikin puolin.'

"Mutta isä ei vastaa.

"'Paha tosin minunkin on hänen kanssaan naimisiin mennä', minä sanon.
'Ei ole hauskaa niinkin isoon taloon kuin meidän ottaa emäntää, jota
rengit ja piiat ylenkatsovat. Äiti ei liioin siitä pitäisi. Enkä luule,
että sen koommin voisimme kutsua herrasväkeä vieraisille, enempää
häihin kuin hautajaisiinkaan!'

"Isä on yhä vain vaiti.

"'Käräjillä minä häntä auttaakseni tulin sanoneeksi tuomarille, että
syy oli minun, kun minä olin hänet vasten tahtoaan ottanut. Sanoin
vielä pitäväni häntä niin viattomana, että heti paikalla kun vain hänen
mielensä minua kohtaan muuttuisi, veisin hänet vihille. Sen sanoin sitä
varten, että hän saisi helpomman tuomion. Mutta vaikka hän sen jälkeen
on kirjoittanut minulle kaksi kirjettä, ei niistä ollenkaan näy, että
hän olisi muuttanut mieltään. Ymmärrättehän siis, isä, ettei se sana
minua sido menemään naimisiin hänen kanssaan.'

"Ja isä istuu vain ajatuksissaan ja on ihan vaiti.

"'Tiedän kyllä, että minä nyt puhun ihmismielen mukaan ja että me
Ingmarit aina olemme tahtoneet pyrkiä tekemään niinkuin Jumala tahtoo.
Mutta toisinaan tulee mieleen ajatus, että kenties Jumala ei salli
sellaista murhaajan korottamista.'

"Ja isä on yhä vain ääneti.

"'Olettehan kokenut, isä', sanon minä, 'kuinka vaikeata on olla, kun
antaa toisen kärsiä koettamatta auttaa. Varmaankin tulevat kaikki
pitäjäläiset sanomaan minulle, että teen väärin, mutta näinä vuosina on
elämäni ollut niin raskasta, etten voi olla tekemättä jotakin hänen
hyväkseen, kun hän pääsee linnasta.'

"Isä ei liikahdakaan.

"Silloin melkein nousee itku kurkkuuni, ja minä sanon: 'Niin, isä, olen
vielä nuori ja menetän paljon, jos hänet otan. Ennen jo sanottiin minun
menetelleen hullusti, mitä sitten tästä sanottaneenkaan.'

"Mutta isää minä en saa virkkamaan sanaakaan.

"'Olen minä ajatellut sitäkin, että ihmeellistä on, kuinka me Ingmarit
olemme pysyneet tilallamme monta sataa vuotta, kun kaikki muut tilat
ovat vaihtaneet omistajaa. Ja siihen minusta näyttää syynä olevan se,
että Ingmarit aina ovat koettaneet käydä Jumalan teitä. Meidän
Ingmarien ei tarvitse pelätä ihmisiä, kun vain pysymme Jumalan teillä.'

"Silloin isäukko nostaa silmänsä ja sanoo: 'Ei ole helppo kysymykseesi
vastata, Ingmar. Parasta on ehkä käydä kysymässä toisten
Ingmarinpoikain mieltä.' Sitten hän lähteekin väentupaan, ja minä jään
istumaan. Ja kotvan minä saankin istua ja odottaa, eikä isää vain
kuulu. Istuttuani sillä lailla monta tuntia minä kyllästyn
odottamiseen ja lähden isän luo. 'Malta nyt istua siellä hieman aikaa,
Pikku-Ingmar', sanoo isä, 'tämä on vaikea kysymys.' Ja minä näen,
kuinka kaikki vanhukset istuvat ja mietiskelevät, silmät ummessa. Ja
minä odotan odottamistani, ja sitä kai minä odotan vielä nytkin."

Hän käveli hymysuin auran jäljessä, joka nyt eteni vallan hiljaa, sillä
hevoset näyttivät haluavan levähtää. Päästyään pientaren laitaan hän
kiristi ohjia ja pysäytti hevoset. Hän oli nyt taas aivan vakava.

"On ihmeellistä, että kun kysyy toiselta neuvoa, silloin itse jo
kysyessään huomaa, mikä on oikein; silloin tuossa tuokiossa selviää,
mitä ennen ei keksinyt koko kolmessa vuodessa. Nyt käyköön niinkuin
Jumala tahtoo."

Hän tunsi, että hänen oli pakko se tehdä, ja samalla se tuntui niin
vaikealta, että hänen rohkeutensa aivan luhistui kokoon sitä
ajatellessa. "Jumala minua auttakoon", hän sanoi. -- --

Ingmar Ingmarinpoika ei sentään ollut yksin ulkona tänä varhaisena
aamuhetkenä. Peltojen välistä polkua pitkin käveli vanha äijä. Hänen
ammattinsa oli helppo huomata, sillä olalla riippui punamaalisuti ja
koko miehen puku lakista kengänkärkeen oli täynnä maalitahroja.
Kiertelevien punamaalarien tavoin hänkin käveli katselemassa, mikä talo
olisi maalaamaton tai mikä kaipaisi uutta maalaamista. Hän luuli
näkevänsä milloin yhden, milloin toisen, joka olisi sopinut, mutta paha
oli päättää, mikä niistä olisi paras. Vihdoin hän nousi pienelle
mäentöyräälle, mistä näkyi Ingmarila suurena ja uhkeana tasaisen
laakson pohjalla. "Mutta siinäpä talo!" hän huudahti ääneensä ja
pysähtyi iloissaan siihen paikkaan. "Asuinrakennusta ei ole maalattu
sataan vuoteen, sehän on vallan mustunut, ja ulkohuoneita ei ole
maalattu ilmoisna ikänä. Ja sitä rakennusten paljoutta", hän huudahti,
"tässä minulle riittää työtä syksyyn asti."

Käveltyään vähän matkaa hän huomasi pellolla kyntömiehen. Siinähän on
tämän puolen mies, joka tuntee paikkakunnan, ajatteli punamaalari,
häneltä minä saan tuosta talosta tiedot, joita tarvitsen. Hän poikkesi
tieltä kesannolle ja kysyi Ingmarilta, mikä tuon suuren talon nimi oli
ja luuliko hän, että se annettaisiin maalata.

Ingmar Ingmarinpoika säpsähti ja katsoi mieheen kuin aaveeseen. Herran
nimessä, sehän on talonpunaaja, hän ajatteli, ja tulee juuri nyt. Hän
aivan tyrmistyi eikä saanut sanaa suustaan.

Hänen mieleensä muistui ihan selvästi, että joka kerta, kun joku oli
sanonut hänen isälleen: "Teidän, Ingmar-isä, pitäisi maalauttaa suuri
talonne, se on jo niin ränstyneen näköinen", ukko oli vastannut, että
hän tekee sen sinä vuonna, jona Ingmar viettää häitään.

Punamaalari kysyi uudestaan ja vieläkin uudestaan, mutta Ingmar oli
vaiti, aivan kuin ei olisi ymmärtänyt.

"Onko taivaassa nyt tehty asiastani päätös?" hän kysyi itseltään.
"Tuoko tämä nyt isän vastauksen, että minun on tänä vuonna mentävä
naimisiin."

Se ajatus koski häneen niin, että hän oitis otti miehen taloonsa
työhön.

Sitten hän astui auransa jäljessä hyvin liikuttuneena, melkein
onnellisena. "Saat nähdä, ettei sen tekeminen tästä lähtien tunnu niin
vaikealta, kun kerran olet selvillä siitä, että isä sitä tahtoo", hän
sanoi.


II

Pari viikkoa myöhemmin Ingmar seisoi pihalla kiilloittamassa hevosen
valjaita. Hän näytti olevan huonolla tuulella, ja työ kävi häneltä
hitaasti. Kunpa minä olisin Jumala, hän ajatteli, hieroi pari kertaa ja
alkoi taas alusta. Jos minä olisin Jumala, järjestäisin niin, että
samana hetkenä, kun päätän jonkin asian, se tulisi tehdyksikin. Minä en
sallisi ihmisten kuluttaa aikaa arveluun ja epäröintiin ja jos
jonkinlaisten esteiden mietiskelemiseen. Minä en viitsisi antaa heidän
niin pitkää aikaa kiilloittaa ajokaluja ja maalata kirkkorattaita, vaan
ottaisin heidät suoraan kyntöpellolta.

Hän kuuli kujalta rattaiden ratinaa, katsahti sinne ja tunsi heti
hevosen ja ajopelit. "Bergskogin valtiopäivämies tulee meille", hän
huusi keittiöön, jossa hänen äitinsä puuhaili. Heti sen jälkeen hän
kuuli äitinsä panevan puita pesään ja alkavan jauhaa kahvia.

Valtiopäivämies ajoi pihamaalle, mutta pysähtyi siihen nousematta
rattailta. -- "Ei, en nyt käy sisään", hän sanoi, "minulla on vain pari
sanaa puhuttavana sinulle, Ingmar. Aika on niin täpärällä, on mentävä
kunnantuvalle kunnan kokoukseen." -- "Äidillä on juuri kahvi tulella",
sanoi Ingmar. -- "Kiitoksia, mutta nyt ei aika anna myöten." -- "Ette
ole pitkään aikaan poikennut taloon, valtiopäivämies", sanoi Ingmar,
päästämättä vierasta niin vähällä. Äiti tuli ulos häntä auttamaan. --
"Ei suinkaan valtiopäivämies nyt lähde talosta käymättä kahvilla."
Ingmar aukaisi polvipeitteen, ja valtiopäivämies alkoi nousta
rattailta. -- "No niin, kun Martta emäntä itse käskee, niin täytyy kai
totella", hän sanoi.

Hän oli iso, pulska mies, liikkui kevyesti ja näytti olevan aivan
toista rotua kuin Ingmar ja hänen äitinsä, jotka olivat rumia, unisen
näköisiä ja kömpelöitä. Mutta hän kunnioitti suuresti Ingmarilan
vanhoja haltijoita ja olisi mielellään vaihtanut kauniin muotonsa
ollakseen Ingmarien näköinen ja kuuluakseen Ingmarinpoikain sukuun. Hän
oli aina ollut Ingmarien puolella tytärtään vastaan, ja hänen mielensä
oikein keveni näin hyvästä vastaanotosta.

Hetken perästä, Martta emännän tarjotessa kahvia, hän alkoi esittää
asiaansa. -- "Ajattelin", hän sanoi ja rykäisi, "ajattelin puhua siitä,
mitä sille Briitalle olisi tehtävä." Martta emännän kahvikuppi tutisi
hiukan, niin että teelusikka tärisi lautasella, ja sitten tuli
ahdistava hiljaisuus. -- "Meillä on ajateltu, että paras olisi lähettää
hänet Amerikkaan." Hän jäi vieläkin odottamaan, mutta toiset istuivat
ääntä päästämättä. Hän huokasi, nämä itseensä sulkeutuneet ihmiset
säälittivät häntä. "Olemme jo ostaneet hänelle matkalipunkin." -- "Kai
hän ensin kuitenkin käy kotonaan", sanoi Ingmar. -- "Ei, mitä hänellä
olisi kotona tekemistä?"

Ingmar pysyi taas äänettömänä. Hän istui silmät puoliummessa ja
liikahtamatta kuin nukkuva. Hänen sijastaan alkoi Martta emäntä
kysellä. -- "Tarvitseehan hän vaatetta ja muuta?" -- "Ne on kaikki jo
varattu, matkakirstu on jo kauppias Löfbergillä, missä me aina
kaupunkimatkoilla asumme." -- "Eikös valtiopäivämiehen emäntä käy
kaupungissa häntä tapaamassa?" -- "Kyllä hän sitä tahtoi, mutta minä
sanoin, että on parempi olla tapaamatta." -- "Voipi olla niinkin." --
"Löfbergille jätettiin matkalippu ja rahat, niin että sieltä hän saa
kaikki mitä tarvitsee."

"Ajattelin, että on hyvä antaa Ingmarille tästä tieto, ettei hänen enää
tarvitse pitää sitä mielessään", sanoi valtiopäivämies. Nyt ei Martta
emäntäkään enää sanonut mitään, vaan istui hiljakseen, huivi
valahtaneena niskaan, ja katseli esiliinaansa. Kumpikin oli vaiti kuin
seinä. "Martta emäntä tarvitsee apulaista suuren talouden hoidossa.
Ingmarin on pidettävä huoli, että emäntä saa rauhassa viettää
vanhuutensa päivät." Valtiopäivämieskin herkesi hetkeksi puheestaan ja
ajatteli ihmeissään, että tokko ne edes kuulivat mitä hän sanoi. "Minä
ja vaimoni tahdomme kyllä sovittaa kaiken hyväksi jälleen", hän
lopetti.

Tätä kuunnellessaan Ingmar tunsi suuren ilon lainehtivan läpi koko
ruumiinsa. Briitta lähetetään Amerikkaan, hänen ei tarvitse mennä
naimisiin tämän kanssa! Ingmarilassa ei tule murhaaja emännöimään! Hän
oli vaiti sen vuoksi, ettei hänestä ollut säädyllistä heti näyttää
tyytyväisyyttään, mutta nyt hänestä jo alkoi tuntua sopivalta sanoa
ajatuksensa.

Valtiopäivämieskin istui nyt ääneti, hän tiesi että nämä vanhan kansan
ihmiset tarvitsivat aikaa arvellakseen. Sitten Ingmarin äiti sanoikin:
"Niin, nyt siis Briitta on rangaistusaikansa palvellut, ja nyt tulee
meidän muiden vuoro." Martta emäntä tarkoitti sillä, että jos
valtiopäivämies toivoi Ingmareilta jotakin apua palkkioksi siitä, mitä
oli heidän avukseen tehnyt, eivät he suinkaan epäisi, mutta Ingmar
käsitti hänen sanansa toisin, ja hän riuhtaisihe kuin unesta
herätäkseen. Mitä isä tästä sanoisi, hän ajatteli. Jos minä nyt kerron
tämän aikeen hänelle, niin mitä hän siitä sanoo? "Älä sinä usko, että
voit pitää Jumalan vanhurskautta pilkkanasi", sanoo isä silloin. "Älä
luule, että hän jättää sinut rankaisematta, jos heität koko syyn
Briitan niskoille. Vaikka hänen oma isänsä tahtoisikin hylätä hänet,
tehdäkseen sinun mieliksesi ja saadakseen vastedes lainata sinulta
rahaa, niin ainakin sinun, Pikku-Ingmar Ingmarinpoika, pitää käydä
Jumalan teitä."

Nyt minä uskon, että isäukko valvoo, miten minä tässä asiassa
menettelen, ajatteli Ingmar; hän varmaan nytkin lähetti tänne Briitan
isän näyttääkseen minulle, kuinka häijyä on jättää koko syy tuon raukan
kärsittäväksi. Ehkäpä hän on huomannut, etten minä näinä viime päivinä
ole ollut oikein halukas lähtemään matkalle.

Ingmar nousi, kaatoi konjakkia kahviin ja kohotti kuppiaan. "Kiitoksia
nyt valtiopäivämiehelle siitä, että tulitte tänään tänne", hän sanoi ja
kilisti kuppia hänen kanssaan.


III

Ingmar oli koko aamupuolen puuhaillut porttikoivujen parissa. Ensin hän
laittoi telineet, sitten hän koetti taivuttaa koivujen latvoja yhteen,
niin että ne näyttäisivät holvikaarelta. Puut eivät tahtoneet pysyä
niinkuin hän tahtoi, vaan ponnahtivat aina vähän päästä erilleen ja
nousivat pystyyn kuin seipäät. "Mitä siitä tuosta tulee?" kysyi Martta
emäntä. -- "Ajattelin vain, että saavat nyt kasvaa tällä lailla jonkin
aikaa", sanoi Ingmar.

Päivälliskello soi, väki tuli ruoalle ja paneutui syötyään pihamaalle
nukkumaan. Ingmar Ingmarinpoika nukkui myöskin, mutta hän makasi
peräkamarin leveässä sängyssä. Emäntä yksinään oli valveilla, hän istui
sukkaa kutoen tuvan penkillä.

Eteisen ovi aukeni vähin äänin ja sisään astui eukko, joka niskan yli
käyvässä kannikkeessa kuljetti kahta suurta vasua. Hän sanoi
hyvänpäivän perin hiljaisesti, istui ovensuupenkille ja raotti mitään
puhumatta vasujen kansia. Toinen oli täynnä kuivattuja korppuja ja
rinkeleitä, toinen vastaleivottuja, kiiltäviä vehnäleipiä. Martta
emäntä tuli heti kauppoja tekemään. Kaikessa muussa hän kyllä oli
tarkka, mutta ilman maukasta kahvileipää hän ei voinut olla.

Valikoidessaan vehnäsiä hän rupesi juttelemaan eukon kanssa, jolta puhe
sujui helposti, niinkuin se sujuu useimmilta, jotka talosta taloon
käydessään tulevat paljon tekemisiin ihmisten kanssa. -- "Te Kaisa
olette viisas ihminen, ja teihin voi luottaa", sanoi vanhaemäntä. "Niin
on oltavakin", toinen sanoi, "jollen minä älyäisi pitää salassa mitä
kuulen, joutuisivat kyllä monet tukkanuottasille." -- "Mutta joskus te
Kaisa salaatte ihan liian paljon." -- Eukko vilkaisi emäntään ja
ymmärsi hänen tarkoituksensa. "Jumala minua armahtakoon", hän sanoi
kyyneleet silmissä. "Minähän puhuin Bergskogin valtiopäivämiehen
emännälle, kun olisi pitänyt tulla puhumaan teille." -- "Vai niin, että
te puhuitte valtiopäivämiehen emännälle?" Martta sanoi tuon pitkän
sanan äärettömän ylenkatseellisella äänellä.

Ingmar Ingmarinpoika kavahti unestaan, kun peräkamarin ovi hiukan
narahtaen aukeni. Ei ketään tullut sisään, mutta ovi jäi raolleen. Hän
ei tiennyt, oliko se auennut itsestään vai kävikö joku sitä
aukaisemassa. Unimielisenä hän jäi vielä pitkäkseen ja kuuli silloin
puhetta tuvasta.

"Kertokaa nyt minulle, Kaisa, mistä huomasitte, ettei Briitta pitänyt
Ingmarista?" sanoi emäntä. -- "Jo alusta pitäenhän sen kuuli, kuinka
pitäjällä kerrottiin vanhempien häntä pakottaneen", sanoi eukko
vältellen. -- "Puhukaa nyt asia suoraan, Kaisa, sillä kun minä kysyn,
ei teidän tarvitse totuutta kainostella. Kyllä minä luulen korvieni
sietävän kuulla mitä teillä sanottavaa on." --

"Sen minä vain tiedän, että joka kerta kun siihen aikaan kävin
Bergskogissa, hän oli minusta itkettyneen näköinen. Kerran, kun olimme
kahden kesken Bergskogin keittiössä, sanoin hänelle: 'Sinä Briittahan
kuulut menevän komeihin naimisiin!' -- Hän silmäsi minuun aivan kuin
olisi luullut minun puhuneen piloillani. Ja sitten hän sanoi: 'Totta se
on, Kaisa. Komeihin kylläkin.' Hän sanoi sen sillä lailla, että olin
näkevinäni silmäini edessä Ingmar Ingmarinpojan, eikähän hän kaunis
ole, vaikka en ollut sitä tullut ennen ajatelleeksi, kun minä aina olin
pitänyt Ingmareja niin suuressa arvossa. Mutta nyt minä en voinut olla
hiukan naurahtamatta. Silloin Briitta katsoi vielä kerran minuun ja
sanoi: 'Niin, komeihin kylläkin', ja sitten hän yht'äkkiä ryntäsi minun
luotani kamariin ja kuului sitten siellä itkeä nyyhkivän.

"Mutta poislähtiessäni minä ajattelin itsekseni: Kyllä siitä tulee hyvä
sentään tuostakin; kaikkihan Ingmareille hyvin käy. Vanhempia minä en
ihmetellyt; jos minulla olisi ollut tytär, jota Ingmar Ingmarinpoika
olisi kosinut, en minä olisi suonut itselleni lepoa, ennen kuin hän
olisi myöntynyt."

Ingmar makasi valveillaan ja kuunteli. "Tuon tekee äiti tahallaan", hän
ajatteli. "Hän on alkanut kummastella minun huomista kaupunkimatkaani.
Äiti luulee minun menevän noutamaan kotiin Briittaa eikä tiedä, että
minä olen sellainen raukka etten voi."

"Kun sitten toisen kerran näin Briitan", eukko jatkoi, "oli hän jo
muuttanut tänne Ingmarilaan. En voinut paikalla kysyä häneltä, mitenkä
hän viihtyi, sillä tupa oli väkeä täynnä, mutta kun lähdin pois ja olin
kulkenut hakapolkua kappaleen matkaa, tuli hän jäljessäni. -- 'Kaisa',
hän sanoi, 'oletko käynyt nyt hiljan Bergskogissa?' -- 'Olin siellä
toissapäivänä', minä sanoin. 'Herran tähden, toissapäivänäkö olit
siellä, ja minusta kun tuntuu, että minä olen ollut jo vuosikausia
kotoa poissa!' -- Siihen ei ollut helppo mitään vastata. Briitta ei
näyttänyt voivan sietää mitään, hän oli valmis purskahtamaan itkuun,
sanoipa hänelle mitä tahansa. -- 'Voithan joskus käydä katsomassa',
minä sanoin. -- 'Ei, en minä taida käydä siellä enää milloinkaan.' --
'No, ka miks'et, käy vain', sanoin minä siihen, 'siellä on kaunista
tähän aikaan, koko metsä on marjoja täynnä, ahot aivan punaisinaan
puoloja.' -- 'Kaisa kulta, mitä sanot', hän huudahti, ja hänen silmänsä
suurenivat, 'ovatko puolukat jo kypsiä?' -- 'Ovat kyllä, ja pääsethän
sinä täältä jonakin päivänä käymään kotonasi, niin että saat syödä
kylliksesi marjoja.' -- 'En minä sittenkään taida lähteä', hän sanoi.
'Jos kävisin kotona, olisi vain sitä vaikeampi palata tänne.'

"'Minä olen aina kuullut, että Ingmarien kotona on hyvä olla', minä
sanoin. 'He ovat kelpo väkeä.' -- 'Niin', hän vastasi, 'kyllä he ovat.'
-- 'Se on paras suku koko pitäjässä', minä sanoin. 'Niin kelpo ihmisiä
ei monesti tapaa.' -- 'Niin, eihän sitä vääränä pidetä, että
väkipakolla ottaa itselleen vaimon.' -- 'Viisasta väkeä he ovat
myöskin.' -- 'Voivat olla, mutta he kätkevät itseensä sen, minkä
tietävät.' -- 'Eivätkö he koskaan puhele mitään?' -- 'Eivät enempää
kuin mikä on aivan pakollista.'

"Nyt minun jo piti lähteä, mutta silloin tulin sanoneeksi: 'Pidetäänkö
häät täällä vai sinun kotonasi?' -- 'Pidämme ne täällä, kun täällä on
enemmän tilaa.' -- 'Pidä sitten sinä huoli siitä, etteivät lykkää niitä
liian kauaksi', minä sanoin. -- 'Me menemme naimisiin kuukauden
kuluttua', hän sanoi.

"Mutta juuri kun olin lähtemäisilläni Briitan luota, johtui mieleeni,
että Ingmareille oli tullut huono viljavuosi, ja sanoin etten luullut
heidän rupeavan häitä laittamaan sinä vuonna. -- 'Jolleivät laita, niin
minä menen järveen', sanoi Briitta.

"Kuukauden kuluttua minä sitten kuulin, että häät oli lykätty
tuonnemmaksi, ja kun minä jo silloin aavistin, ettei tästä hyvä seuraa,
poikkesin Bergskogiin puhumaan valtiopäivämiehen emännän kanssa.
'Eiväthän ne vain tehne tyhmyyksiä siellä Ingmarilassa', minä sanoin.
-- 'Kyllä meidän on oltava tyytyväisiä siihen, mitä he tekevät', hän
sanoi. 'Jumalan kiitos, että saimme tyttäremme niin hyvään paikkaan.'"

Ei äidin tarvitsisi nähdä noin paljon vaivaa, ajatteli Ingmar
Ingmarinpoika, sillä kukapa tästä talosta lähtisi Briittaa tapaamaan!
Sitä juhlaporttia ei hänen tarvitse pelätä, sillä semmoisia laitellaan
vain sitä varten, että voitaisiin Jumalalle osoittaa hyvää tahtoa.
Näkeehän siitä, että aikeissa kyllä oltiin. Mutta toista on
todenperästä ryhtyä toimeen.

"Viimeksi minä näin Briitan keskitalvella, syvän lumen aikana", Kaisa
jatkoi. "Kävelin kapeata ajotietä keskellä saloa, ja siellä oli huonoa
liikkuminen, sillä lumi oli suojailmalla käynyt sohjoksi ja livetti
jalkaa. Silloin näin jonkun istuvan tiensyrjässä, ja likemmäksi
tultuani huomasin, että se istuja olikin Briitta. -- 'Mitä sinä näin
yksinäsi teet keskellä saloa?' kysyin häneltä. -- 'Kävelemässä minä
vain olen.' Seisahduin katsomaan häntä, enkä ymmärtänyt mikä hänen
oikein oli. -- 'Lähdin katselemaan, onko täällä missään jyrkkiä mäkiä',
Briitta sanoi. -- 'Herranen aika, sitäkö varten, että heittäytyisit
nurinniskoin alas?' minä sanoin, sillä hän näytti semmoiselta, joka on
kyllästynyt elämäänsä.

"'Niin', hän sanoi, 'heittäytyisin kylläkin, kun vain löytäisin mäen,
joka olisi oikein korkea ja jyrkkä.' -- 'Saisit jo hävetä, sinä, jolla
ei pitäisi olla mitään puutetta.' -- 'Niin, pahahan minä olen, Kaisa.'
-- 'Sen minä kyllä uskon.' -- 'Joka tapauksessa minä vielä teen jotakin
pahaa, niin että parempi minun olisi kuolla.' -- 'Tuo on paljasta
lasten lorua.' -- 'Siitä asti minä olen ollut ilkeä, kun sinne muutin!'
Sitten hän astui aivan eteeni, ja silmät leimusivat, kun hän sanoi: --
'Ne eivät ajattelekaan muuta kuin kiusata minua, ja minä ajattelen
vain, kuinka kiusaisin puolestani heitä.' -- 'Älä turhia puhu, Briitta,
he ovat hyviä ihmisiä.' -- 'Ei, he vain tahtovat saattaa minut
häpeään.' -- 'Oletko puhunut heille itselleen tuosta?' -- 'Minä en puhu
heidän kanssaan mitään. Enkä ajattele muuta kuin panna kiusan kiusaa
vastaan.'

"'Olen ajatellut sytyttää tuleen hänen talonsa, sillä se on hänen paras
tavaransa. Tai olen ajatellut syöttää myrkkyä hänen lehmilleen, ne ovat
vanhoja ja rumia ja niillä on valkoiset renkaat silmien ympärillä, ihan
kuin olisivat hänen sukuaan.' -- 'Ei haukkuva koira pure', minä sanoin.
-- 'Jotakin minun täytyy hänelle tehdä, muuten en saa mielenrauhaa.' --
'Sinä et tiedä mitä puhut', minä sanoin, 'tuolla laillahan sinä juuri
mielenrauhasi hävität.'

"Silloin hän yht'äkkiä muuttui ja purskahti itkuun. Hän lauhtui
kokonaan ja valitti, että hänen on niin paha olla, kun pahat ajatukset
häntä vaivaavat. Minä saatoin hänet kotiin, ja erotessa hän lupasi olla
tekemättä mitään pahaa, kun vain en puhuisi kenellekään.

"Kauan minä sitten mietin, kenelle tuosta kertoisin", sanoi Kaisa,
"mutta oli niin vaikeata tulla puhumaan niin isoisten ihmisten kuin
teidän kanssanne."

Ruokakello tallin päädyssä soi työhön, ja väki heräsi
päivällisunestaan. Martta emännälle tuli kiire keskeyttämään Kaisan
puheet. "Kuulkaas, Kaisa, luuletteko Ingmarin ja Briitan välien vielä
voivan parantua?" -- "Mitenkä niin?" sanoi eukko aivan ällistyneenä. --
"Tarkoitan sitä, että jollei Briitta lähtisikään Amerikkaan,
luulisitteko, että heistä vielä voisi tulla pari?" -- "En ikipäivänä
minä sitä usko. Ei, siitä ei tule kerrassa mitään." -- "Briitta ei
varmaan hänestä huolisi?" -- "Varmasti hän pysyy erossa."

Ingmar nousi istualleen sängynlaidalle. "Saitkos kylliksesi, Ingmar,
jokos nyt lähdet huomenna matkalle?" hän sanoi ja iski nyrkillään
sängynlaitaan. "Luuleeko äiti tosiaankin sillä saavansa minut jäämään
kotiin, että näyttää minulle, kuinka Briitta minua vihaa." Hän iskeä
jyhmi vähän väliä sängynlaitaan, aivan kuin olisi ajatuksissaan
kaatanut jotakin, joka teki kovaa vastarintaa. "Nytpä minä otankin ja
yritän uudestaan. Me Ingmarit emme jätä yhteen yritykseen, kun jokin
käy hullusti. -- Miehinen mies ei semmoisen vuoksi jätä hankettaan
kesken, että joku nainen häneen mielettömästi vihastuu."

Vasta nyt hänelle perin pohjin selvisi tappion koko suuruus, ja hänen
mielensä paloi saamaan hyvitystä.

"Vielä minä, tuhannen tulimmaista, saan Briitan viihtymäänkin
Ingmarilassa", hän sanoi.

Hän iskeä jysäytti vielä viimeisen kerran sängynlaitaan, ennen kuin
nousi lähteäkseen työhön.

"Niin totta kuin minä uskon, että Suur-Ingmar Kaisan tänne lähetti,
jotta minä saisin sisua tehdäkseni tuon kaupunkimatkan!"


IV

Ingmar Ingmarinpoika oli saapunut kaupunkiin ja nousi hitain askelin
pitkin loivasti viettävää puistokujaa lääninvankilaan päin, joka
sijaitsi kauniilla ja laajalle näkyvällä paikalla. Päätä kääntämättä ja
silmäluomet puoliummessa hän kävellä laahusti tarmottomasti kuin
vanhus. Hän oli päivän kunniaksi vaihtanut kauniin maalaispukunsa
mustiin verkavaatteisiin ja tärkkipaitaan. Hänestä tuntui hyvin
juhlalliselta, mutta yhä vielä hän arkaili ja kulki kuin vasten
tahtoaan.

Ingmar astui vankilan edessä olevalle hiekoitetulle pihalle ja kysyi
vartijalta, tänäänkö se Briitta Eerikintytär pääsee vapaaksi. --
"Taitavat ne laskea tänään yhden irti", vartija sanoi. -- "Se on muuan,
joka on ollut kiinni lapsenmurhasta", selitti Ingmar. -- "Juuri se
sama; hän pääsee vapaaksi nyt aamupäivällä."

Ingmar ei mennyt edemmäs, vaan jäi siihen odottamaan, nojaten selkäänsä
puuta vasten ja kääntämättä katsettaan ovesta. "Onpa yksi ja toinenkin
tainnut käydä tuosta ovesta sisään ilman suuria iloja", hän ajatteli.
"En huoli liioitella", hän jatkoi, "mutta eiköhän moni siitä sisään
mennessään liene ollut kevyemmällä mielellä kuin minä, vaikka seisonkin
ulkopuolella.

"Olkoon vaikka niinkin, mutta nyt on Suur-Ingmar tuonut minut tänne
noutamaan morsiantani vankilasta", hän sanoi sitten. "Mutta sitä en
Pikku-Ingmarista voi sanoa, että hän olisi oikein hyvillänsä;
mieluisempaa hänestä olisi, että morsian astuisi kunniaportista ja että
hänen äitinsä seisoisi vieressä jättämässä hänet sulhaselle. Ja sitten
he ajaisivat kirkkoon suuressa saatossa. Ja morsian istuisi koreassa
morsiuspuvussa hänen rinnallaan ja hymyilisi hänelle kruununsa alta."

Ulko-ovi avautui useita kertoja, kerran siitä tuli pappi, toisen kerran
vankilanjohtajan rouva ja neidit, jotka lähtivät kaupungille. Vihdoin
tuli Briittakin. Kun ovi aukeni, tunsi Ingmar sydämensä vavahtavan. Nyt
se on hän, hän ajatteli. Hänen silmänsä painuivat kiinni, hän kävi
aivan hervottomaksi eikä voinut liikahduttaa jäsentäkään. Kun hän
viimein rohkaisihe ja nosti silmänsä, seisoi Briitta rappusilla oven
ulkopuolella.

Ingmar näki, kuinka hän siihen hetkiseksi seisahti. Hän työnsi huivinsa
otsaltaan ja katseli kirkkain, avoimin silmin edessään avautuvaa
näköalaa. Vankilan paikka oli pienellä kummulla, siitä hän näki koko
kaupungin ja metsäiset mäet aina kotiseudun siintäviin vuoriin asti.

Sitten Ingmar näki hänen vapisevan ja pään painuvan kuin näkymättömän
voiman edessä. Hän peitti käsillään kasvonsa ja istui kivirapuille.
Sinne asti, missä Ingmar seisoi, kuului hänen nyyhkytyksensä.

Ingmar astui nyt pihan poikki, jäi seisomaan lähelle häntä ja odotti.
Briitta itki niin, ettei kuullut mitään, ja Ingmar sai odottaa kauan.
-- "Älä nyt noin itke, Briitta", sanoi hän viimein. Briitta nosti
silmänsä. -- "Taivaan Jumala, sinäkö olet täällä!" hän huudahti.
Samassa hetkessä muistui hänen mieleensä kaikki, mitä hän oli Ingmarin
kiusalla tehnyt ja kuinka raskasta tuon hänen tänne tulonsa oli
täytynyt olla. Hän aivan huudahti ilosta, tuli ja kävi Ingmarin kaulaan
ja purskahti uudelleen itkuun.

"Kun sinä tietäisit, kuinka minä ikävöin sinua tänne!" hän sanoi. --
Ingmarin sydän alkoi sykkiä siitä ilosta, että Briitta oli niin
riemastunut hänen tulostaan. -- "Mitä sanot, Briitta, tosiaanko
ikävöit?" hän sanoi liikuttuneena. -- "Pitihän minun edes pyytää
sinulta anteeksi."

Ingmar ojentui suoraksi ja kylmeni aivan kivipatsaaksi. -- "Siihen on
vielä kyllin aikaa", hän sanoi, "mutta tässä me emme voi seista
kauempaa." -- "Eihän tällaiseen paikkaan tee mieli jäädä", sanoi
Briitta nöyrästi. -- "Minä jätin hevosen kauppias Löfbergille", sanoi
Ingmar, kun he kävelivät puistotietä alaspäin. -- "Siellä on minunkin
matka-arkkuni." -- "Kyllä minä sen näin", sanoi Ingmar, "mutta se on
niin iso, ettei se mahdu näille rattaille; parasta on jättää se tänne,
kunnes on vastedes asiaa." -- Briitta seisahtui ja katsoi kummastunein
silmin Ingmariin. Nuo olivat hänen suustaan ensimmäiset sanat, jotka
ilmaisivat, että hän aikoi viedä Briitan kotiinsa. -- "Sain tänään
kotoa kirjeen, jossa isä sanoo, että sinunkin mielestäsi minun on paras
lähteä Amerikkaan." -- "Ajattelin, että eihän ole haitaksi, kun on
valitsemisen varaa. Ei ollut niin varmaa, että sinä minun mukaani
lähtisit." Briitta kyllä huomasi, ettei hän sanonut sitä toivovansa,
mutta saattoihan siihen olla syynä se, ettei Ingmar tahtonut nyt
uudelleen väkisin houkutella häntä. Hän tunsi epäröivänsä. Ei kai ole
hauska viedä hänenlaistaan emännäksi Ingmarilaan. "Sano hänelle, että
lähdet Amerikkaan, se on ainoa hyvä työ, minkä voit hänelle tehdä", --
sanoi hän itselleen. "Sano se hänelle, sano se hänelle", yllytti hän
itseään. Hänen parhaillaan sitä ajatellessaan kuuluivat hänen korviinsa
kuin vieraan sanat: -- "Minua pelottaa se Amerikan matka. Siellä pitää
kuulemma tehdä ylenmäärin työtä, ja minä olen niin heikko." -- "Niinhän
sanotaan", vastasi Ingmar aivan hiljaa. Briittaa hävetti; hän muisti
aamulla sanoneensa papille, että hän nyt lähtee maailmaan uutena,
parempana ihmisenä. Hän paheksui itseään, astui kotvan aikaa mitään
puhumatta ja mietti päänsä ympäri, kuinka saisi peruutetuksi sanansa.
Mutta aina kun hän aikoi puhua siihen suuntaan, pidätti häntä ajatus,
että jos Ingmar hänestä hyvinkin pitää, olisi pahinta kiittämättömyyttä
nyt uudelleen työntää hänet luotaan. Voi voi, kun saisin selville hänen
ajatuksensa, hän huokasi itsekseen.

Jonkin matkaa kuljettua Ingmar näki Briitan pysähtyvän ja jäävän
nojaamaan seinää vasten. -- "Päätäni huimaa tämä melu ja ihmisvilinä."
Ingmar ojensi hänelle kätensä, hän tarttui siihen, ja sitten he
kävelivät käsitysten katua pitkin. Nyt me näytämme ihan kihlatuilta,
ajatteli Ingmar, mutta samalla hänen mielessään pyöri se, minkälaiseksi
elämä kotona muodostuu, kuinka hän saa tehdyksi selon äidille ja
kaikille muille.

Tultuaan Löfbergin pihaan Ingmar sanoi, että hänen hevosensa oli
levännyt tarpeeksi, niin että jollei Briitalla ollut estettä, he
voisivat ajaa ensimmäiset kyytivälit jo samana päivänä. Nyt, Briitta
ajatteli, sinun on sanottava, ettet tahdo. Sano nyt vain kiitokset
kaikesta ja selitä, että et tahdo. Siinä seistessään hän oikein rukoili
Jumalalta selvyyttä, oliko Ingmar tullut vain säälistä. Sillä välin
Ingmar veti rattaat esille katoksen alta. Rattaat olivat vastamaalatut,
nahkainen polvipeite kiilsi, ja istuintyynyissä oli uudet päälliset.
Edessä olevaan likasuojukseen oli kiinnitetty kimppu puolikuihtuneita
tienvarsikukkia. Briitta jäi mietteissään niitä katselemaan, ja sillä
aikaa Ingmar ehti mennä talliin, panna valjaat hevosen selkään ja tuoda
sen ulos. Briitta näki sen länkien päässä samanlaisen puolikuihtuneen
kukkavihkon, rupesi uudelleen uskomaan, että Ingmar oli iloinnut häntä
ajatellessaan, ja piti parhaana olla puhumatta. Muutoin Ingmar voisi
ajatella, että hän on kiittämätön eikä ymmärrä hänen tarjouksensa
suuruutta.

He lähtivät ajamaan. Briitta koetti saada aikaan keskustelua
kyselemällä yhtä ja toista kotiseudun oloista. Jokaisesta hänen
kysymyksestään muistui Ingmarin mieleen joku henkilö, jonka arvostelua
hän pelkäsi. Kuinkahan se ja sekin ihmettelee, hän ajatteli, kuinkahan
se ja sekin ilkkuu! Hän vastaili vain yksikantaan, ja vähän väliä
leimahti Briitan mieleen, että hänen pitäisi pyytää kääntymään
takaisin. Hän ei välitä minusta, minä en miellytä häntä ensinkään. Hän
tekee tämän vain säälistä.

Pian hän jätti kyselynsä, ja he ajoivat peninkulmittain eteenpäin
vaihtamatta sanaakaan. Mutta eräässä majatalossa oli heitä vartomassa
vehnäskahvit, ja tarjottimella oli taas kukkia. Hän arvasi, että Ingmar
eilen tästä ajaessaan oli käskenyt niin laittaa. Oliko hän senkin
tehnyt vain hyvänhyvyyttään ja säälistä? Oliko hän eilen iloinen? Ja
tänäänkö vasta hän uudelleen pahoittui, nähdessään hänen tulevan
vankilasta? Huomiseksi hän varmaan lauhtuu, kun se ennättää haihtua
hänen mielestään.

Briitta oli nyt hyvin katuvainen ja nöyrtynyt. Hän ei tahtonut tuottaa
uutta surua. Kuka tiesi, eikö Ingmar sentään sittenkin -- --.

He olivat yötä eräässä majatalossa, mutta lähtivät jo hyvissä ajoin
matkalle, niin että jo kello kymmenen aikaan ennättivät kotipitäjän
kirkolle. Kun he nousivat kirkkomäkeä, oli tie väkeä täynnä ja kellot
soivat. -- "Herra Jumala, nythän on sunnuntai", sanoi Briitta ja pani
huomaamattaan kätensä ristiin. Kaikki muu unohtui häneltä sen ajatuksen
tieltä, että nyt hän menee kirkkoon Jumalaa kiittämään. Hän tahtoi
pyhittää tämän uuden elämänsä jumalanpalveluksella vanhassa kirkossa.

"Minä menisin mielelläni kirkkoon", hän sanoi Ingmarille. Hän ei sinä
hetkenä tullut ollenkaan ajatelleeksi, että Ingmarin saattoi olla
vaikea näyttäytyä siellä hänen kanssaan, tunsi vain mielessään
hartautta ja kiitollisuutta. -- Ingmar oli vähällä jyrkästi kieltää;
hän ei luullut rohkenevansa kestää noita teräviä silmäyksiä ja
kärkkäitä kieliä. Mutta kerran se sittenkin on tehtävä, hän ajatteli ja
käänsi hevosen kirkkotielle. Samantekevä, milloin se tapahtuu.

Kun he ajoivat kirkkomäelle, istui sen kiviaidalla joukko ihmisiä
odottaen jumalanpalveluksen alkamista ja tarkastellen tulijoita.
Nähdessään Ingmarin ja Briitan he alkoivat kuiskia, nykiä toisiaan ja
viittoa. Ingmar katsahti Briittaan, mutta tämä istui kädet ristissä
eikä näyttänyt tietävän mistään. Hän ei edes huomannut ihmisiä, mutta
Ingmar näki ne sitä paremmin; joitakuita juoksikin rattaiden jäljessä.
Hän ei yhtään kummastellut, että he juoksivat ja kurkistelivat. He
varmaan eivät tahtoneet uskoa silmiään. Heistä kaiketi oli ihmettä
nähdä hänen ajavan Jumalan huonetta kohden lapsenmurhaajan kanssa. Tuo
on jo liikaa, hän ajatteli. Tätä minä en enää kestä.

"Eiköhän ole parasta, että sinä menet jo edeltäpäin kirkkoon", hän
sanoi auttaessaan Briittaa rattailta. -- "Niin onkin", sanoi Briitta,
sillä kirkkoon mennäkseen hän oli tullutkin eikä ihmisiä katselemaan.
Ingmar viivytteli jotenkin kauan riisuessaan hevosta ja antaessaan
sille rehua. Monet seurasivat häntä silmillään, mutta yksikään ei
tullut puheille. Kun hän viimein kävi sisään, istuivat useimmat jo
paikoillaan ja alkuvirttä veisattiin paraikaa. Astuessaan pitkin
keskikäytävää Ingmar näki, että naisväen puolella olivat kaikki muut
penkit täynnä paitsi yksi, jossa ei istunut kuin yksi ainoa. Hän näki
heti, että se oli Briitta, ja arvasi, ettei kukaan ollut tahtonut istua
hänen kanssaan. Ingmar astui vielä pari askelta, mutta kääntyi sitten
naisten puolelle, kävi penkkiin ja istui Briitan rinnalle. Hänen
tullessaan Briitta nosti päänsä penkistä ja kummastui suuresti. Hän ei
ollut sitä ennen huomannut mitään, nyt vasta hän näki istuneensa
yksinään. Samassa hävisi hänen suuri pyhätunnelmansa ja sen sijalle
nousi syvä murhe. Mitähän tästäkin tulee, mitähän tästäkin tulee? Ei
hänen olisi pitänyt lähteä Ingmarin mukaan.

Kyynelet työntyivät hänen silmiinsä, ja välttääkseen itkua hän otti
edestään penkkihyllyltä vanhan virsikirjan ja alkoi lukea sitä. Hän
selaili sekä virret että evankeliumit näkemättä yhtään sanaa, sillä hän
ei voinut pidättää kyyneleitänsä. Silloin yht'äkkiä välähti sivujen
välistä jotakin punaista, kirjanmerkki, johon oli painettu punainen
sydän. Hän otti sen ja työnsi Ingmarin eteen.

Hän näki kuinka Ingmar peitti sen suurella kädellään ja salaa vilkaisi
sitä. Heti sen jälkeen se putosi lattialle. Mitähän meistä tulee,
mitähän meistä tulee, humisi Briitan päässä, ja hän itki kumartuneena
virsikirjan yli.

He lähtivät kirkosta heti, kun pappi laskeutui saarnastuolista. Ingmar
valjasti kiireesti hevosen, ja Briitta oli apuna. Kun kirkkoväki
herransiunauksen ja loppuvirren jälkeen alkoi virrata ulos, olivat he
jo lähteneet. Kumpikin mietti matkalla melkein samaa. Se, joka on
tehnyt niin suuren rikoksen, ei voi elää muiden ihmisten parissa.
Molemmat tunsivat istuneensa häpeäpenkissä. Ei tätä jaksa kumpikaan
kestää, he ajattelivat.

Kesken Briitan syvää murhetta leimahtivat hänen silmiensä eteen
Ingmarilan hohtavan punaiset rakennukset, joita hän tuskin oli tuntea.
Hän muisti, kuinka oli monesti ollut puhetta siitä, että talo oli
maalattava sinä vuonna, jona Ingmar viettää häitään. Viime kerrallahan
häät oli lykätty juuri sen tähden, ettei Ingmarin kannattanut
maalauttaa. Briitta ymmärsi, että hän nyt oli aikonut tehdä kaikki
oikein perin pohjin, mutta että se lopulta oli käynyt hänelle liian
vaikeaksi.

Kun he ajoivat pihaan, istui väki päivällispöydässä. "Isäntä näkyy
tulevan", sanoi muuan renki katsoessaan ikkunasta. Martta emäntä tuskin
ennätti avata unisia silmiään, kun jo oli pystyssä. "Pysykää kaikki
täällä sisällä", hän sanoi. "Ei kenenkään tarvitse nousta pöydästä."

Eukko astui raskain askelin lattian poikki, ja väki, joka katseli hänen
menoaan, huomasi, että hän saadakseen arvonsa näkyviin oli pannut
päällensä pyhäpuvun, hartioillensa silkkisaalin ja päähänsä
silkkihuivin. Hän seisoi jo rappusilla, kun hevonen pysähtyi pihaan.

Ingmar hyppäsi heti rattailta, mutta Briitta jäi istumaan. Ingmar
kiersi hänen puolelleen ja aukaisi polvipeitteen. "Etkö nouse jo pois
rattailta?" -- "En minä nousekaan." -- Briitta oli purskahtanut itkuun
ja peitti käsin kasvojaan. -- "Minun ei olisi ensinkään pitänyt tulla
takaisin", hän sanoi nyyhkyttäen. -- "No, mutta nouse nyt pois", sanoi
Ingmar. -- "Päästä minut palaamaan kaupunkiin, minä en ole sinulle
kyllin hyvä." -- Ingmar taisi ajatella, että Briitta oli oikeassa, eikä
vastannut mitään, seisoi vain liikahtamatta paikallaan ja odotti. --
"Mitä se sanoo?" kysyi Martta emäntä rappusilta. -- "Hän sanoo, ettei
hän ole kyllin hyvä minulle", selitti Ingmar, sillä Briitta ei
itkultaan saanut ääntänsä kuulumaan. -- "Ja mitä se itkee?" emäntä
kysyi. -- "Sitä, että minä olen niin suuri syntinen", sanoi Briitta,
puristaen käsin sydäntään, joka tuntui olevan pakahtumaisillaan. --
"Mitä se sanoi?" kysyi eukko taas. -- "Että hän on niin suuri
syntinen", vastasi Ingmar.

Kun Briitta kuuli Ingmarin noin kylmästi ja välinpitämättömästi
toistavan hänen sanansa, välähti totuus yht'äkkiä hänen mieleensä.
Aivan mahdotonta oli, että Ingmar olisi tuolla tavalla toistanut
äidilleen hänen sanojansa, jos hän olisi hänestä pitänyt, jos hänen
sydämessään olisi ollut hiukkasenkaan rakkautta. Nyt oli Ingmarin
mieliala hänelle selvinnyt, sen enempää hänen ei tarvinnut tietää.

"Miks'ei hän nouse pois rattailta?" kysyi emäntä. Briitta sai itkunsa
hillityksi ja vastasi itse kuuluvasti: "Siksi, etten minä tahdo tehdä
Ingmaria onnettomaksi." -- "Oikeassa hän taitaa siinä ollakin", sanoi
emäntä. "Päästä hänet lähtemään, Pikku-Ingmar. Sen saat ainakin tietää,
että muuten lähden minä, sillä minä en nuku yhtäkään yötä tuollaisen
kanssa saman katon alla."

"Lähdetään Jumalan tähden", sanoi Briitta tuskissaan. Ingmar käänsi
sadatellen hevosensa ja hyppäsi rattaille. Häntä kyllästytti kaikki
tyynni, hän ei viitsinyt ponnistella enempää.

Maantiellä tuli vähän väliä kirkkoväkeä heitä vastaan. Ingmar
kiusaantui siitä yhä enemmän, ja viimein hän yht'äkkiä käänsi kapealle
metsätielle, joka ennen oli ollut maantienä. Se oli täynnä kiviä ja
kuoppia, mutta yhdellä hevosella sitä sentään voi ajaa.

Juuri kun he poikkesivat tieltä kuului joku huutavan Ingmaria. Hän
katsoi taakseen ja näki postimiehen, jolla oli hänelle kirje. Ingmar
pisti sen taskuunsa ja ajoi eteenpäin.

Päästyään niin kauas metsään, ettei heitä näkynyt maantieltä, hän
seisahdutti hevosen ja otti kirjeensä esiin. Samassa Briitta tarttui
hänen käsivarteensa. "Älä lue sitä", hän pyysi. -- "Miks'en minä sitä
lukisi?" -- "Ei, älä lue, ei siinä ole mitään." -- "Mistä sinä sen
tietäisit?" -- "Se on minun lähettämäni, se kirje." -- "Kerro sitten
itse, mitä siinä on." -- "En, en minä voi."

Ingmar vilkaisi häneen. Briitta oli niin punastunut, että luuli veren
tipahtavan hänen kasvoistaan, ja silmissä paloi tuska. -- "Mutta minäpä
luen sen kirjeen sittenkin", sanoi Ingmar. Kun hän alkoi avata sitä,
yritti Briitta riistää sen hänen käsistään. Ingmar torjui hänet luotaan
ja sai kuoren auki. -- "Voi hyvä Jumala", vaikeroi Briitta, "eivätkö
minun kärsimykseni koskaan lopu?"

"Kuule Ingmar", hän pyysi, "lue se vasta parin päivän kuluttua, sitten
kun minä jo olen matkalla." Ingmar piti kirjettä jo levällään edessään
ja alkoi sitä silmäillä. Briitta peitti sen kädellään. "Ingmar, kuule
nyt, vankilan pappi minut sai sen kirjoittamaan, ja hän lupasi panna
sen postiin vasta sitten, kun minä jo olisin merellä. Nyt hän on
lähettänyt sen liian aikaisin. Sinulla ei ole oikeutta lukea sitä.
Päästä minut vain ensin matkalle, Ingmar, ennen kuin sen luet."

Ingmar katsoa tuijotti häneen vihaisesti, hyppäsi alas rattailta
saadakseen olla rauhassa ja asettui lukemaan kirjettä. Briitan mieli
oli yhtä kuohuksissa kuin aina ennenkin, milloin hänen tahtoaan ei
noudatettu. -- "Se ei ole totta, mitä siinä sanotaan. Pappi minut
viekoitteli sillä lailla kirjoittamaan. Minä en sinusta pidä, Ingmar."
Ingmar katsoi kesken lukemistaan häneen suurin, ihmettelevin silmin.
Silloin Briitta vaikeni, vankilassa opittu nöyryys täytti hänen
mielensä ja hillitsi sen. Hän tunsi täydellisesti ansainneensa tämän
häpeän.

Ingmar koetti parastansa saadakseen kirjeestä selvää. Yht'äkkiä hän
rutisti sen kouraansa ja hänen kurkustaan pääsi melkein korahtava ääni.
"En minä saa siitä tolkkua", hän sanoi polkien jalkaansa maahan.
"Kirjaimet pyörivät silmissäni." Hän kiersi Briitan puolelle rattaita
ja pusersi hänen käsivarttaan. "Sanotaanko siinä kirjeessä tosiaankin,
että sinä pidät minusta?" Hänen äänensä kähisi ja hän oli hirveän
näköinen. Briitta ei vastannut. "Sanotaanko siinä kirjeessä, että sinä
pidät minusta?" kysyi Ingmar uudelleen, melkein kiljahtaen. --
"Sanotaan", vastasi Briitta soinnuttomalla äänellä.

Ingmar riuhtoili hänen kättään ja singahdutti sen pois luotansa. --
"Voi sinun valheitasi", hän sanoi, "voi voi sinun valheitasi!" Hän
nauroi ääneensä ja raa'asti ja hänen kasvonsa vääntyivät rumiksi. --
"Jumala sen tietää", Briitta sanoi, "että minä joka päivä rukoilin
saadakseni nähdä sinut ennen kuin lähden matkalle." -- "Mihinkäs sinä
sitten matkustat?" -- "Kyllä kai minä lähden Amerikkaan." -- "Mutta
sinä et lähde, lempo vie."

Ingmar oli aivan suunniltaan, hän käydä hoipersi pari askelta metsään
päin, heittäytyi suulleen maata vasten, ja nyt hän vuorostaan itki.
Briitta tuli jäljestä ja istui hänen viereensä, hän oli niin
riemuissaan, että suupielet vältä väkisin tahtoivat vetäytyä nauruun.
-- "Ingmar, Pikku-Ingmar", hän sanoi, kutsuen häntä hyväilynimellä. --
"Sinähän pidät minua niin rumana." -- "Niin minä pidänkin." -- Ingmar
sysäsi pois päänsä päältä hänen kätensä. -- "Annas nyt minun selittää
se asia sinulle." -- "Puhu pois vaan." -- "Muistatko, mitä sinä sanoit
kolme vuotta sitten käräjillä?" -- "Muistan." -- "Että me menisimme
naimisiin, jos minun mieleni muuttuisi." -- "Kyllä muistan." -- "Sen
jälkeen minä aloin sinusta pitää, sillä en koskaan minä olisi uskonut,
että ihminen voi sellaista sanoa. Se oli yli ihmisvoimain mitä sinä
minulle sanoit, Ingmar, sen jälkeen mitä minä olin tehnyt sinulle. Kun
minä silloin katsoin sinuun, näytit sinä kauniimmalta kuin kukaan
niistä muista, sinä olit viisain heistä kaikista ja ainoa, jonka kanssa
olisi ollut hyvä elää. Minä ihan mielettömästi rakastuin sinuun, ja
minusta tuntui, että sinä kuuluit minulle ja minä sinulle. Ja ensin
minusta olikin aivan luonnollinen asia, että sinä tulisit minua
noutamaan, mutta sitten en enää uskaltanut siihen luottaa."

Ingmar kohottausi istumaan. "Miks'et sitten kirjoittanut?" --
"Kirjoitinhan minä." -- "Ja pyysit minulta anteeksi; mitä
kirjoittamista siinä oli!" -- "Mistäs minun olisi pitänyt kirjoittaa?"
-- "Siitä toisesta asiasta." -- "Enhän minä mitenkään tohtinut siitä
kirjoittaa." -- "Nyt oli vähällä, etten olisi tullutkaan." -- "Mutta
Ingmar, mahdotontahan minun oli kirjoittaa sinulle kosintakirjeitä
sellaisten tekojeni jälkeen. Silloin viime päivää vankilassa ollessani
minä sinulle kirjoitin, kun pappi sanoi, että minun täytyi. Hän lupasi
toimittaa kirjeen sinulle sitten, kun minä olisin matkalla. Ja nyt hän
sen jo lähetti."

Ingmar tarttui hänen käteensä, ojensi sen sormet maata vasten ja löi
niitä. -- "Minun tekisi mieleni lyödä sinua", hän sanoi. -- "Tee
minulle mitä tahdot, Ingmar." Ingmar katsoi hänen silmiinsä ja huomasi,
että hän oli kärsimyksissä kaunistunut. Hän kiersi molemmat kätensä
hänen kaulaansa ja jäi siihen riipuksiin aivan kuin lapsi. -- "Nyt minä
hyvin vähällä olin antaa sinun lähteä." -- "Et sinä sentään voinut olla
tulematta." -- "Mutta tiedätkö, että minä en pitänyt sinusta!" -- "Sen
minä hyvin ymmärrän."

"Minä tulin niin hyvälle mielelle, kun kuulin sinun lähtevän
Amerikkaan." -- "Niinhän isä kirjoitti, että sinä olit hyvilläsi." --
"Kun vain katselin äitiä, tuntui minusta, etten voisi tuoda hänelle
sellaista miniää kuin sinä." -- "En minä siksi kelpaakaan." -- "Minulla
oli paljon harmia sinun tähtesi, kukaan ei tahtonut kääntää
päätänsäkään minuun päin, kun minä muka olin menetellyt niin huonosti
sinun kanssasi." -- "Tee nyt niin kuin äsken sanoit", sanoi Briitta,
"ja lyö minua." -- "Ei sitä ihmisäly saata käsittää, kuinka vihainen
minä olen sinulle."

Briitta istui vaiti. "Kun minun mieleeni muistuvat kaikki nämä päivät
ja viikot", alkoi Ingmar taas. -- "Voi, älä puhu siitä, Ingmar." --
"En minä siitä olekaan vihoissani, mutta minähän olin aivan
päästämäisilläni sinut lähtemään." -- "Etkö sinä pitänyt minusta,
Ingmar?" -- "En." -- "Etkö koko matkalla?" -- "En hetkeäkään. Olin vain
kiukuissani koko ajan." -- "Milloinkas sinun mielesi muuttui?" -- "Kun
sain tuon kirjeen." -- "Minä näin kyllä, että sinulta oli kaikki
rakkaus loppunut, ja sen tähden minua niin hävetti tunnustaa, että
minun rakkauteni nyt vasta alkoi."

Ingmar nauraa hyrähteli itsekseen. "Mitä sinä naurat, Ingmar?" -- "Sitä
minä vain ajattelen, kuinka me lähdimme pakoon kirkosta ja kuinka
meidät ajettiin kotoa pois." -- "Eihän se ole mikään naurun asia." --
"Eikös ole? Mehän joudumme elämään kuin maantiekulkurit. Kunpa isä sen
näkisi." -- "Tänään se sinua naurattaa, mutta ei se sillä lailla käy,
Ingmar, ja minun on syyni." -- "Minustapa se käy", sanoi Ingmar, "sillä
nyt minä en välitä tuon taivaallista muusta kuin sinusta."

Murhe melkein tukahdutti Briitan äänen, mutta Ingmar antoi hänen yhä
vain uudelleen kertoa, kuinka hän oli häntä ajatellut ja kaivannut.
Ingmar rauhoittui vähitellen, niinkuin lapsi kehtolaulua
kuunnellessaan. Kaikki tämä oli aivan toista kuin Briitta oli
odottanut. Hän oli ajatellut, että jos hän vankilasta päästessään
tapaisi Ingmarin, hän heti kertoisi, kuinka rikos häntä ahdistaa ja
kuinka paha hän tuntee olevansa. Hän olisi sanonut Ingmarille tai hänen
äidilleen tai kenelle tahansa, jonka olisi kohdannut, että hän tietää
olevansa paljoa huonompi heitä ja ettei hän edes pyrikään heidän
rinnalleen. Mutta tästä hän ei ensinkään päässyt puhumaan Ingmarille.

Silloin Ingmar keskeytti hänet ja sanoi hyvin hiljaa: --"Sinulla taitaa
olla jotain muutakin sanomista." -- "Niin minulla on." -- "Jota olet
ajatellut koko ajan." -- "Yöt ja päivät." -- "Ja joka ahdistaa mieltäsi
lakkaamatta." -- "Niin se tekee." -- "Puhu se nyt minulle, niin saamme
kantaa sen yhteisesti." Hän katsoi Briittaa silmiin ja näki niissä
arkuutta ja mieletöntä tuskaa. Hänen puhuessaan niihin tuli
rauhallisempi ilme. -- "Nyt sinun on parempi olla", sanoi Ingmar, kun
Briitta pääsi loppuun. -- "Tuntuu aivan kuin siitä olisi vapautunut",
sanoi Briitta. -- "Sillä nyt se on meidän yhteisenä tietonamme. Et sinä
nyt enää taida pyrkiä matkalle?" -- "Voi, kyllä minä niin mielelläni
jäisin", sanoi Briitta, ja hänen kätensä kävivät ristiin.

"Sitten me lähdemme kotiin", sanoi Ingmar, nousten seisaalleen. -- "Ei,
minä en uskalla", sanoi Briitta. -- "Äitiä ei tarvitse pelätä", Ingmar
sanoi, "kun hän huomaa, että minä teen oman pääni mukaan." -- "Mutta
missään tapauksessa hänen ei pidä minun tähteni lähteä kotoaan. En minä
näy voivan muuta tehdä kuin sittenkin lähteä Amerikkaan." -- "Kuules,
kun minä sanon", Ingmar hymyili salaperäisesti, "älä pelkää suotta.
Meillä on yksi auttaja." -- "Kuka se on?" -- "Isä. Hän pitää kyllä
kaikesta huolen."

Metsätiellä tuli joku. Se oli Kaisa, vaikka hän nyt käydä lippasi ilman
vehnäsvasujaan, niin että he eivät olleet häntä tuntea. -- "Päivää,
päivää", sanoivat he, ja eukko tuli luokse ja tervehti kädestä pitäen.
-- "Täälläkös te istutte, sillä aikaa kun kaikki talon rengit ovat
teitä etsimässä?"

"Lähditte kirkosta sellaisella kiireellä", eukko jatkoi, "etten päässyt
tapaamaan teitä siellä, mutta minun teki niin mieleni tervehtiä
Briittaa, että päätä pahkaa lähdin Ingmarilaan. Rovasti ajoi sinne
samaan aikaan ja astui sisälle väentupaan jo ennen kuin ennätin
tervehtiäkään. Heti ovesta tultuaan, ehtimättä edes kättelemäänkään,
hän huusi Martta emännälle: 'Nyt te Martta emäntä saatte iloa
Ingmaristanne, nyt hän on näyttänyt olevansa vanhaa juurta, ja tästä
lähtien kutsukaa häntä Suur-Ingmariksi!' -- Martta emäntä on
luonnostaankin harvasanainen ja nyt hän vain seisoi ja solmeili
huiviaan. -- 'Mitä rovasti sanoo?' tuli häneltä viimein. -- 'Hän on
käynyt noutamassa Briitan', sanoi rovasti, 'ja uskokaa minun sanani,
Martta emäntä, siitä hän saa kunniaa niin kauan kuin elää.' -- 'Jokohan
nyt!' sanoo emäntä. -- 'Minä aivan hölmistyin, kun näin heidät
kirkossa, se saarna oli parempi kuin mitä minä voin pitää. Ingmarista
tulee meidän kaikkien esikuvamme, samanlainen kuin hänen isänsä oli.'
-- 'Aimo uutisiapa rovasti kertoo', sanoi Martta emäntä. -- 'Eikös hän
itse vielä ole tullut?' -- 'Ei hän ole kotona, mutta ehkä he ensiksi
ovat ajaneet Bergskogiin.'"

"Niinkö äiti sanoi?" Ingmar huudahti. -- "Niin sanoi, ja tällä välin
hän jo on lähettänyt viestin toisensa jälkeen teitä etsimään."

Kaisalla riitti puhetta, mutta Ingmar ei kuunnellut, hänen ajatuksensa
olivat etäällä. -- "Sitten minä astun väentupaan", hän ajatteli, "missä
isä istuu kaikkien entisten Ingmarien kanssa. -- 'Terve tulemaasi, sinä
Suur-Ingmar Ingmarinpoika', -- sanoo isä ja käy minua kohti. --
'Jumal'antakoon, isä, ja kiitoksia avustanne.' -- 'Niin, nythän sinä
joudut hyviin naimisiin', isä sanoo, 'nyt tulee kaikki muukin ihan
itsestään.' -- 'En minä omin voimin olisi saanut sitä tehdyksi,
jollette te olisi ollut apuna', minä sanon. -- 'Ei siinä ollut mitään
kummaa', sanoo isä. 'Meidän Ingmarien ei tarvitse muuta kuin käydä
Jumalan teitä!'"



EDELLINEN OSA



KOULUMESTARIN LUONA


Siinä pitäjässä, missä vanhojen Ingmarien suku asui, ei yhdenkään
ihmisen päähän vielä kahdeksankymmenluvun alussa olisi juolahtanut
kääntyä mihinkään uuteen uskoon tai käydä missään uudenlaisessa
jumalanpalveluksessa. Oli kyllä kuultu puhuttavan, kuinka uskonlahkoja
syntyi siellä täällä muissa Taalainmaan pitäjissä ja kuinka aikaihmiset
astuivat jokiin ja järviin baptistien uudestikastettaviksi, mutta sitä
naurettiin ja sanottiin: "Pitäkööt äppelbolaiset ja gagnevilaiset
sellaisen hyvänään; meidän pitäjäämme se hullutus ei koskaan leviä."

Niinkuin kaikessa muussa pysyteltiin vanhoillaan, niin siinäkin, että
käytiin kirkossa jok'ainoa pyhä. Sinne tuli jokainen ken vain kykeni,
yksin kovimmillakin talvipakkasilla. Ja silloin juuri se olikin melkein
välttämätöntä. Sillä kun ulkona oli neljänkymmenen asteen pakkanen, ei
kukaan olisi tullut toimeen lämmittämättömässä kirkossa, jollei se
olisi ollut väkeä aivan sulloen täynnä.

Mutta eivät ihmiset sen vuoksi olleet näin ahkeria kirkonkävijöitä,
että heillä olisi ollut jokin erinomaisempi pappi. Rovastivainajan
jälkeen, joka oli elänyt Suur-Ingmarin nuorena ollessa, oli tullut
kirkkoherra, joka itsessään oli hyvinkin kelpo mies, mutta ei mikään
erikoinen jumalansanan saarnaaja. Siihen aikaan käytiin kirkossa
kunnioittamassa Jumalaa eikä huvikseen kuulemassa kaunista saarnaa. Kun
sitten pakkasviimassa pyrittiin kotiinpäin, ajateltiin, että Herra
kyllä vielä muistaa senkin, että sinä tällaisella pakkasella kävit
kirkossa.

Tämä oli heistä pääasia, sillä siihen ei kukaan mitään mahtanut, että
pappi puhui aina vain yhtä ja samaa, jota hän oli saarnannut joka pyhä
siitä asti kun paikkaansa astui.

Mutta, totta puhuen, useimmat olivatkin aivan tyytyväisiä siihen mitä
kuulivat. He tiesivät, että pappi luki heille oikeata jumalansanaa, ja
sen vuoksi se oli heistä kaunista. Ainoastaan koulumestari ja jotkut
mietiskelevät talonpoikaisvanhukset toisinaan nurisivat keskenään:
"Tämä nykyinen pappi oikeastaan jauhaa yhtä ja samaa saarnaa. Hän ei
puhu muusta kuin Jumalan kaitselmuksesta ja kuinka Jumala kaikki ohjaa.
Se käy nyt vielä, niin kauan kuin lahkolaiset pysyvät täältä poissa.
Mutta tällä linnalla on huono varusväki ja se kukistuu ensi
sysäyksestä."

Kiertelevät saarnaajat eivät tosiaankaan koskaan poikenneet tähän
seurakuntaan. Ei sinne kannata mennä, he aina sanoivat. Sen puolen
kansa ei välitä mistään herätyksestä. He ja naapuripitäjien heränneet
pitivät vanhoja Ingmareja ja heidän pitäjäläisiään suurina syntisinä,
ja kun siellä soitettiin kirkonkelloja, sanoivat he niiden soivan:
"Nuku synnin unta! Nuku synnin unta!"

Kaikki seurakuntalaiset, niin suuret kuin pienet suuttuivat, kun
kuulivat mitä heidän kirkonkelloistaan sanottiin. Olihan tunnettu asia,
ettei kukaan koko pitäjässä jättänyt lukematta isämeitäänsä, kun kellot
soivat. Ja että joka lauantai-ilta, kun pyhää soitettiin, kaikki sekä
sisä- että ulkotyöt seisahtuivat, miehet nostivat hattuaan, naisväki
nyykistihe ja kaikki seisoivat hiljaa niin kauan, että ennättivät lukea
Herran rukouksen. Kuka vain oli tässä pitäjässä asunut, hän
tunnustikin, ettei ollut milloinkaan tuntenut Jumalaa niin suureksi ja
niin kunnioitetuksi kuin nähdessään kesäiltoina viikatteen vaipuvan
niittäjän kädestä ja auran pysähtyvän keskelle vakoaan ja viljakuorman
jäävän kesken purkamisen, kun kirkonkellot pari kertaa läppäsivät.
Tuntui aivan kuin Herra Jumala juuri silloin olisi ehtoopilven
hartioilla leijaillut tienoon yli, valtavan suurena ja hyvänä ja jakaen
runsaasti siunaustaan.

Tähän pitäjään ei vielä ollut hankittu seminaarinkäyneitä
koulunopettajia, vaan tyydyttiin vanhanaikaiseen koulumestariin, joka
oli omin päin oppinut talonpoika. Hän oli mies yksinään opettamaan
sataa lasta; koulumestarina hän oli ollut jo neljättäkymmentä vuotta,
ja häntä pidettiin suuressa arvossa. Melkeinpä koulumestarista tuntui,
kuin hänen olisi omantuntonsa edessä vastattava koko seurakunnan
hengellisestä tilasta, ja hän oli usein huolissaan siitä, että heillä
oli sellainen pappi, joka ei kyennyt saarnaamaan. Hän ei kuitenkaan
ryhtynyt mihinkään toimiin, niin kauan kuin lahkolaiset muissa
pitäjissä puhuivat vain uudesta kasteesta, mutta kun hän sai kuulla,
että ehtoolliseenkin jo käytiin käsiksi ja että ihmiset siellä täällä
alkoivat käydä yksityisesti ripillä toinen toisensa luona, ei hän enää
voinut pysyä syrjässä. Hän itse oli köyhä, mutta hän onnistui saamaan
muutamilta varakkaimmilta talollisilta rahoja rukoushuoneen
rakentamiseen. -- "Te tunnette minut", hän sanoi heille, "ja tiedätte,
että minä tahdon saarnata vain saadakseni ihmiset pysymään vanhassa
uskossa. Mutta mihinkä joudutaan, kun lahkolaissaarnaajat karkaavat
kimppuumme uuden kasteen ja uuden Herran ehtoollisen kanssa, jollei
kukaan ota kansalle sanoakseen, mikä on oikeata oppia ja mikä väärää?"

Koulumestari oli hyvissä väleissä kirkkoherran, niinkuin kaikkien
muidenkin kanssa. Usein he, pappi ja hän, kävelivät edestakaisin
pappilan ja koulutalon väliä, yhä uudelleen edes ja taas, ikäänkuin
eivät koskaan olisi saaneet loppuun sanotuksi, mitä heillä oli
sanottavaa. Kirkkoherra kävi myös usein koulumestarin luona iltaisin ja
jutteli talon hauskassa keittiössä suuren lieden ääressä koulumestarin
emännän, Stiinan kanssa. Toisinaan hän poikkesi heille joka ilta. Hänen
kävi ikäväksi istua kotonaan, hänen vaimonsakin kun alati oli sairaana
vuoteenomana, niin ettei koko taloudessa ollut mitään järjestystä.

Nyt oli talvi-ilta. Koulumestari vaimoineen istui lieden ääressä
keskustellen hiljakseen vakaista asioista, ja pieni, kaksitoistavuotias
tyttö leikki sillä aikaa nurkassa. Se oli heidän tyttärensä Gertrud.
Hän oli aivan vaaleaverinen, tukka melkein liinankarvainen, posket
pyöreät ja rusottavat, mutta hän ei ollut niin tasaluontoisen eikä
pikkuviisaan näköinen kuin koulumestarien lapset tavallisesti.

Tuo nurkka oli hänen leikkitupansa. Sinne hän oli kerännyt joukoittain
erivärisiä lasinkappaleita, rikkonaisia kuppeja ja vateja, joenrannasta
poimimiaan mukulakiviä, pieniä neliskulmaisia puupalikoita ja muuta
sellaista pikkukamaa.

Pitkän aikaa Gertrud oli siinä puuhaillut itsekseen isän ja äidin häntä
häiritsemättä. Hän istui lattialla ja laitteli puupalikkojaan ja
lasinpalasiaan yhä uuteen järjestykseen, hyvin kiireesti ja varoen,
jottei isä häntä huomaisi ja käskisi läksyjä lukemaan. Mutta nyt
näyttikin siltä, ettei tainnut tänä iltana enää tullakaan käskyä
ylimääräiseen luvunlaskutyöhön.

Gertrudilla oli siinä nurkassaan paraikaa tekeillä suuri työ. Ei sen
vähempi kuin koko pitäjän uudelleen rakentaminen. Koko kotipitäjän hän
aikoi luoda uudestaan, kirkkoineen ja kouluineen. Jokeakaan ja sen
siltaa hän ei tahtonut unohtaa, jottei mitään jäisi keskeneräiseksi.

Aimo joukko työtä oli jo tehtynä. Laaksoa ylt'ympäri kiertävät
vuorenselänteet hän oli pannut kokoon suurista ja pienistä kivistä.
Kaikkiin notkoihin hän oli kuusenhavuista laittanut metsää, ja kahdesta
terävästä kivestä hän oli pystyttänyt Klack-vuoren ja Olofshättan
kukkulat, jotka ylenivät kumpikin omalla puolellaan jokea ja katselivat
toisiaan laakson ylitse.

Vuorien reunustama pyöreä laakso oli peitetty äidin
kukkaruukkumullalla, niin että se näytti aivan luonnolliselta, mutta
sittenpä Gertrud ei saanut sitä vihannoimaan, niinkuin viljellyn maan
pitäisi. Hän lohdutti kuitenkin mieltään sillä, että tuollaiseltahan se
näytti keväällä, kun ei maassa vielä ollut ruohoa.

Dal-joki, joka leveänä ja valtavana virtasi koko pitäjän halki, oli sen
sijaan aivan näköisensä, sillä se oli tehty pitkästä lasisuikaleesta,
ja heti ensi töikseen Gertrud oli laatinut sen notkuvan lauttasillan,
joka välitti yhteyttä pitäjän molempien osien välillä.

Syrjemmässä olevat talot ja kylät hän myöskin jo oli merkinnyt
punaisilla tiilikivisiruilla. Kaukana pohjoisessa, peltojen ja
niittyjen keskellä oli Ingmarila, Kolåsin kylä taas näkyi idästä
vuorenrinteeltä, ja Bergsån ruukki oli aivan laakson eteläpäässä, missä
joki teki monta putousta murtautuessaan laaksoa salpaavien vuorien
läpi.

Oikeastaan kaikki ulkopiirteet jo olivatkin valmiina. Sileiksi
hiekoitetut maantiet kiertelivät pitkin joenrantaa talojen välitse.
Pieniä puistikkoja oli istutettu sinne tänne tasangolle ja
asuinrakennusten ympärille. Gertrud näki noista kivi- ja multa- ja
kuusenhavurakenteistaan yhdellä silmäyksellä koko pitäjän. Se oli
hänestä oikein kaunista.

Hän käänsi vähän väliä päätään, sillä mieli teki näyttää äidillekin
noita ihmetöitä, mutta hän hillitsi mielensä. Yhä vieläkin oli
viisainta pysytellä muilta huomaamattomana.

Nyt oli vielä vaikein työ jäljellä. Oli rakennettava kirkonkylä
keskelle pitäjää joen kahden puolen. Gertrudin täytyi muutella
kiviään ja lasinkappaleitaan moneen kertaan, ennen kuin sai ne
jonkinmoiseen järjestykseen. Kruununvoudin talo tahtoi tunkea tieltään
kauppapuodin, ja tuomarin ja tohtorin rakennukset eivät olleet
mahtua rinnakkain. Vaikeata oli jo muistaakin kaikkea, mitä
siellä oli: kirkko ja pappila, apteekki ja postikonttori, suuria
talonpoikaistaloja ulkohuoneriveineen, majatalo, jahtivoudin
puustelli, sähkösanomakonttori.

Lopultakin oli sitten koko kirkonkylä valmiina valkoisine ja punaisine
taloineen, keskellä vihreitä peltomaita. Mutta yhtä vielä puuttui.

Gertrud oli jouduttanut noita muita päästäkseen rakentamaan koulutaloa,
jonka myöskin piti tulla sinne kirkonkylään.

Koululla tuli olla paljon tilaa. Sen oli muhkeana kaksikerroksisena
rakennuksena kohottava joentörmällä, ympärillään laaja puutarha ja
pihan keskellä korkea viirinsalko.

Hän oli säästänyt koulua varten parhaat puupalikkansa, mutta silti
häntä huoletti sen onnistuminen. Mieluimmin hän olisi rakentanut sen
aivan sellaiseksi kuin se oli, alakertaan ison koulusalin ja yläkertaan
pienemmän, sekä heidän asuttavansa keittiön ja kamarin.

Mutta se kestäisi kovin kauan. En minä kuitenkaan saa tässä olla niin
pitkää aikaa, hän ajatteli.

Silloin kuului eteisestä askeleita, joku siellä kopisteli lunta
päältään. Gertrud ryhtyi heti paikalla työhönsä. Nyt siellä tulee
pastori juttelemaan isän ja äidin kanssa, hän ajatteli, nyt hän saa
käyttää koko illan omiin töihinsä. Ja virkein mielin hän alkoi laskea
perustusta koulutalolle, josta oli tuleva puolen pitäjän kokoinen.

Äitikin oli kuullut askelet eteisestä. Hän nousi ja siirsi
vanhanaikaisen nojatuolin lieden ääreen. Samassa hän kysäisi
mieheltään: -- "Aiotko sanoa sen hänelle jo tänä iltana?" -- "Sanon
kyllä", vastasi koulumestari, "heti kun siitä tulee puhe."

Kirkkoherra astui nyt sisään, viluissaan ja poskipäät pakkasviimasta
punoittaen. Hän oli tapansa mukaan hyvin puheliaalla tuulella. Tosiaan
hän olikin hauskin mies, mitä olla saattoi, kun hän noin pistäytyi
pakinoimaan yhtä ja toista. Hänen haastellessaan maallisista asioista
puhe sujui häneltä niin vapaasti, ettei olisi uskonut häntä samaksi
mieheksi, jolle saarnaaminen oli niin hankalaa. Mutta hengellisistä
asioista puhuttaessa työntäysi veri hänen kasvoihinsa, hän hakelsi
sanojaan eikä koskaan uskaltanut kajota tärkeimpiin kysymyksiin. Vain
silloin hän lämpeni, kun sai puhua Jumalan ohjauksesta.

Kirkkoherra oli tuskin päässyt kunnolleen istumaan, kun koulumestari
kääntyi häneen päin ja sanoi hyvin iloisesti: "Nytpä minä kerron
teille, kirkkoherra, uutisen; minä alan kohta rakentaa rukoushuonetta."

Pappi vaaleni, aivan voimatonna hän lysähti nojatuoliin, johon Stiina
emäntä oli hänet istuttanut. "Mitä te sanotte, Storm? Rakennatte
rukoushuoneen? Mitä sitten tehdään kirkolla ja minulla? Hylätäänkö
meidät?"

"Kyllä kirkkoa ja kirkkoherraa sittenkin tarvitaan", vastasi
koulumestari vakuuttavasti. "Rukoushuoneen minä olen ajatellut kirkon
tueksi. Niin monta väärää opettajaa liikkuu nykyään kansaa
villitsemässä, että kirkko tosiaan on avun tarpeessa."

"Ja minä kun olen pitänyt teitä, Storm, ystävänäni!" sanoi pappi
masentuneena.

Pari silmänräpäystä sitten hän oli tullut sisään huolettomana ja
iloisena, nyt hän yht'äkkiä oli niin murtunut, että hänestä melkein
näytti tulevan loppu.

Koulumestari käsitti vallan hyvin hänen toivottomuutensa. Olihan
yleisesti tunnettua, että kirkkoherralla ennen oli ollut sangen hyvä
lukupää, mutta että hän oli nuoruudessaan elänyt liian vallattomasti ja
lopuksi saanut halvauksen, ja siitä lähtien hänestä ei koskaan tullut
entistä miestä. Häneltä itseltään useimmiten unohtui, ettei hän ollut
muuta kuin miehen varjo, mutta joka kerta kun hän sai siitä
huomautuksen, hän joutui aivan epätoivoon.

Nyt hän istui tuolilla lamautuneena kuin kuollut, eikä kukaan tohtinut
pitkään aikaan sanoa sanaakaan.

"Ei teidän, kirkkoherra, pidä käsittää asiaa sillä lailla", yritti
viimein koulumestari sanoa hyvin hiljakseen ja lempeästi.

"Älkää puhuko, Storm", sanoi kirkkoherra, "tiedän sen itsekin, etten
ole erikoinen saarnamies, mutta en minä olisi uskonut teidän rupeavan
minulta virkaa riistämään."

Storm teki käsillään epääviä liikkeitä, joiden oli määrä osoittaa,
etteihän sellainen ikinä olisi voinut hänen mieleensä juolahtaa, mutta
sanoa hän ei sitä uskaltanut.

Koulumestari oli kuusikymmenvuotias mies, mutta paljotöisestä virastaan
huolimatta vielä täysissä voimissa. Hänen ja kirkkoherran ulkonäössä
oli suuri ero. Storm oli Taalainmaan pisimpiä miehiä, hänellä oli
musta, kihara tukka, kuparin ruskea iho ja teräväpiirteiset kasvot. Hän
näytti jykevältä kuin tammi verrattuna pienikasvuiseen kirkkoherraan,
jonka rinta oli painuksissa ja pää kalju.

Stiina emännän mielestä olisi voimakkaamman pitänyt myöntyä. Hän
kehoitti silmänluonneilla miestään peruuttamaan sanansa, mutta
koulumestari ei saattanut luopua hankkeistaan, vaikka hän olikin hyvin
pahoillaan.

Hän alkoi nyt selittää asiaa hyvin tyynesti ja tarkasti. Hän sanoi
olevansa varma siitä, että lahkolaisuutta jo pian ilmaantuu
seurakuntaan. Ja sen torjumiseksi oli tarpeen, että jossakin paikassa
voitiin selittää sanaa kansanomaisemmin kuin kirkossa sopii, että
siellä saattoi vapaasti valita saarna-aiheensa, selittää Raamattua
kokonaisuudessaan ja opastaa kansaa vaikeita kohtia käsittämään.

Vaimo viittoi häntä vaikenemaan. Stiina emäntä ymmärsi, että pappi joka
sanaan ajatteli: Vai niin, minä siis en ole opettanut seurakuntaa enkä
suojellut sitä harhauskolta! Taidanpa olla hyvinkin kehno papiksi, kun
oma koulumestarini, tämä koulunkäymätön talonpoika, luulee osaavansa
saarnata paremmin kuin minä.

Koulumestari ei huomannut sanojensa vaikutusta, vaan puhui edelleen
siitä, millä tavalla hän oli ajatellut suojella tätä lammaslaumaa
susien hyökkäykseltä.

"Minäpä en ole mitään susia nähnyt", sanoi pappi.

"Minä tiedän, että niitä on tulossa", sanoi Storm.

"Ja te itse, Storm, avaatte niille oven."

Hän kohensihe nojatuolissaan tarmokkaampaan asentoon. Koulumestarin
sanat olivat häntä kiihdyttäneet, veret alkoivat nousta poskipäihin, ja
hän näytti melkein yhtä arvokkaalta kuin tavallisissa oloissaan.

"Rakas Storm, ei nyt puhuta enempää tästä asiasta", hän sanoi.

Sitten hän alkoi leikkiä laskien ylistellä Stiina emännän viimeksi
pukemaa morsianta, sillä Stiinaa käytettiin kaasona pitäjän kaikissa
häissä. Mutta tämä talonpoikaisvaimo ymmärsi, kuinka suunnattomasti
pappi kärsi oman kykenemättömyytensä tunnosta, ja hän itki säälistä
eikä kyyneliltään saanut vastatuksi; kirkkoherran täytyi puhua melkein
yksinään.

Koko ajan pyörivät kirkkoherran ajatukset siinä, että kunpa hän saisi
takaisin nuoruutensa voimat ja selvän järjenjuoksun, niin hän yht'äkkiä
keksisi sanat, joista tuo talonpoika huomaisi, kuinka huonosti
menettelee.

Yht'äkkiä hän uudestaan käännähti Stormiin päin. "Mistä te, Storm,
olette saanut siihen rahoja?"

"Me laitoimme yhtiön", sanoi Storm ja luetteli sitten ne talolliset,
jotka olivat luvanneet häntä auttaa, osoittaakseen, etteivät ne miehet
mitenkään voineet kirkkoa eikä pappia vahingoittaa.

"Vai on Ingmar Ingmarinpoikakin mukana!" sanoi pappi. Se tieto sattui
häneen kuin uusi surmanisku. "Yhtä varmasti kuin minä luotin teihin,
Storm, luotin minä Ingmar Ingmarinpoikaan."

Mutta hän keskeytti sen puheensa taas siihen ja kääntyi tarinoimaan
emännälle. Hän näki kyllä, että Stiina emäntä itki, mutta ei ollut sitä
huomaavinaan.

Hetkisen kuluttua hän taas käännähti koulumestariin päin.

"Luopukaa siitä aikeesta, Storm", hän pyysi. "Jättäkää se minun
tähteni. Ettehän tekään, Storm, olisi hyvillä mielin, jos joku
laittaisi koulun teidän koulunne viereen."

Koulumestari katseli pitkin lattiaa ja mietti tarkasti. "En minä voi
sitä jättää, kirkkoherra", hän viimein sanoi, koettaen samalla
kohottautua pontevamman ja tyynemmän näköiseksi.

Pappi ei siihen vastannut, ja sitten istuttiin ainakin kymmenen
minuuttia aivan ääneti.

Sitten pappi nousi paikaltaan, pani turkin yllensä ja lähti ovea
kohden.

Koko illan hän oli tuskanhiki otsalla etsinyt sanoja, joilla saisi
aivan epäämättömästi näytetyksi, että Storm teki väärin, ei ainoastaan
hänelle vaan koko pitäjällekin, ja että hän uudella yrityksellään vei
sen turmioon. Mutta vaikka ajatuksia ja sanoja aivan tunkeili hänen
päässään, ei hän saanut niistä kiinni eikä kyennyt niitä lausumaan,
sillä hän oli kuin olikin mennyttä miestä.

Ovelle astuessaan hän huomasi Gertrudin, joka nurkassa leikki
lasinkappaleillaan ja puupalikoillaan. Hän seisahtui katsomaan tytön
aherrusta. Gertrud ei näyttänyt ensinkään kuunnelleen toisten
keskustelua, hänen silmissään loisti ilo ja posket punoittivat
heleämmin kuin muulloin.

Kun papin oma suru oli niin raskas, niin tytön iloinen huolettomuus
häntä aivan kummastutti. Hän astui tytön luo ja kysyi: "Mitäs sinä
Gertrud siellä häärit?"

Tyttö oli jo aikoja sitten saanut pitäjänsä valmiiksi.

Olipa hän sen jo purkanutkin ja alkanut uuden hankkeen.

"Olisittepa, kirkkoherra, tullut hiukkasen ennen!" hän sanoi. "Minulla
oli niin kaunis pitäjä, ja siinä oli sekä kirkko että koulu."

"Mitäs sinä nyt sitten teet?"

"Niin, kun minä jo hävitin pitäjän, rupesin nyt tekemään Jerusalemia
ja -- --."

"Kuinka sinä sanoit?" pappi keskeytti. "Hävititkö sinä pitäjän
rakentaaksesi sijaan Jerusalemin?"

"Hävitin minä", sanoi Gertrud, "se pitäjä oli oikein kaunis, mutta
tänään luettiin koulussa Jerusalemista, ja nyt minä särjin pitäjäni ja
rupesin rakentamaan Jerusalemia."

Pappi katsella tuijotti lasta. Hän paineli käsin otsaansa saadakseen
ajatuksensa selville. "Varmaan nyt joku sinua suurempi puhuu sinun
suusi kautta", hän sanoi.

Tytön sanat olivat hänestä niin ihmeelliset, että hän yhä uudelleen
toisteli niitä itsekseen. Samalla hänen ajatuksensa alkoivat kiertää
tavallista uraansa ja hän ihmetteli taas Jumalan kaitselmusta ja niitä
keinoja, joilla hän tahtonsa toteuttaa.

Hän astui uudelleen koulumestarin luokse ja sanoi tavallisella
ystävällisellä äänellään ja omituisen kirkkain silmin:

"En ole enää teihin pahastunut, Storm. Te teette vain mitä teidän
täytyy. Minä olen koko elämäni ajan paljon mietiskellyt Jumalan
kaitselmusta, vaikka en olekaan päässyt siitä selville. Enkä minä
käsitä tätäkään, mutta sen ymmärrän, että te teette sitä mitä
suurempanne teillä teettää."



HE NÄKIVÄT TAIVAAN AVOINNA


Sinä keväänä, jolloin rukoushuone rakennettiin, tuli kevät hyvin
äkillisesti ja Dal-joessa nousi suuri tulva. Ihmeellisen viljalti sinä
keväänä vettä tulikin. Sitä satoi taivaasta, sitä virtasi vuorilta,
sitä kihosi maasta; jokainen rattaanraide ja pellonvako oli sitä
tulvillaan. Ja kaikilta tahoilta se pyrki jokeen, joka paisumistaan
paisui ja yhä rajummin pyörtein kulki eteenpäin. Se ei ollut nyt musta
ja sileäpintainen, niinkuin muulloin, vaan keltaisenharmaana
savensekaisesta vedestä, jota siihen kaikkialta virtasi, se vyöryi ja
rynnisti, vieden muassaan tukkipuita ja jäälohkareita. Se oli oudon ja
pelottavan näköinen.

Alussa eivät aikaihmiset tulvasta paljon välittäneet. Mutta lapset
juoksivat jokaisena joutohetkenään rantaan katselemaan rajua virtaa ja
kaikkea, mitä sen mukana meni.

Kohtapuoleen tulvavesi toi muutakin kuin tukkeja ja jääsohjoa. Siinä
ajelehti pesulaitureita ja uimahuoneita. Ja ennen pitkää siinä jo
kellui veneitä ja hajalle menneiden lauttasiltojen jätteitä.

"Kyllä se pian vie tämän meidän sillan, ihan varmasti se sen vie",
sanoivat lapset. Heitä hieman pelotti, mutta paljon enemmän sentään
halutti nähdä sellaista ihmettä.

Samassa saapui virtaa pitkin suuri kuusi juurineen ja oksineen, ja sitä
saatteli valkeavartinen haapa, jossa rannalta katsoen näki suuria
silmuja, joita vesi oli liottanut niin kauan, että ne jo olivat
puhjenneet. Ja vähän matkan päässä tulla kukkui mäkeä laskien nurin
keikahtanut heinälato. Se oli täynnä heiniä ja olkia, ja sen katonharja
piti sitä suunnassa ihan kuin veneenköli.

Kun vesi alkoi tuoda muassaan tällaistakin, lähtivät viimein
aikaihmisetkin liikkeelle. Sillä nähtiin, että tulva siellä ylämaassa
jossakin kohden oli noussut yli joen äyrästen, ja nyt riennettiin
keksit ja kanget käsissä rantaan, vetämään maalle tarvekaluja ja
rakennuksia.

Pitäjän pohjoiskulmalla, missä asumuksia oli harvassa ja väkeä vähän,
seisoi Ingmar Ingmarinpoika yksin rannalla. Hän oli nyt lähes
kuudenkymmenen ikäinen, mutta näytti vielä vanhemmalta. Kasvot olivat
ryppyiset, ruumis kumarassa, ja muuten hän tuntui yhtä saamattomalta
kuin aina ennenkin.

Hän nojasi pitkään keksiriukuunsa ja katseli unituhruisin silmin jokea
pitkin. Se virtasi siinä ohitse kohisten ja vaahtoisena ja ylpeästi
kuljettaen mukanaan saaliitansa. Se näytti aivan kuin ilkkuvan tuota
talonpoikaisnahjusta. "Eipä vain sinussa ole miestä minun kuormiani
riistämään", se tuntui huutelevan.

Ingmar Ingmarinpojan lähitse ajelehti siltain jätteitä ja vesilastissa
olevia veneitä, mutta hän ei ojentanut kättään niitä maalle
vetääksensä. Hän arvasi, että kirkonkyläläiset kyllä ne korjaavat.

Silmää räväyttämättä hän silti tarkasteli, mitä tulvavesi vei siitä
ohi. Muun seassa tuli sieltä laudoista kyhätty pesulaituri, jolta
loisti jotakin keltaista, ja sen hän huomasi heti. "Siinä se on, mitä
minä koko ajan olen odottanut", hän sanoi ääneensä. Hänen silmänsä
eivät vielä erottaneet, mitä se keltainen oli, mutta sitä ei ollut
vaikea arvata, kun tiesi minkälaisessa puvussa Taalainmaan pikkulapset
käyvät. Nuo ovat nyt taas istuneet jollakin pesulaiturilla leikkimässä,
hän ajatteli, eivätkä ole älynneet lähteä pois, ennen kuin joutuivat
tulvan valtaan.

Pian hän jo selvin silmin näkikin arvanneensa oikein. Siinä ajelehti
siltapahanen, jolla istua kyyrötti kolme pientä lasta, yllään keltaiset
sarkakoltit ja keltaiset myssyt. Virran vesi ja jäälohkareet olivat jo
särkeneet heidän lauttansa melkein hajalle.

Lapset olivat vielä etäällä, mutta Ingmar tiesi, että muuan virran
vuollepaikka kävi pitkin hänen puoleistaan rantaa. Kunpa Jumala nyt
sallisi lasten lautan joutua juuri siihen vuolteeseen, niin hän ehkä
hyvinkin voisi vetää sen maalle.

Hän seisoi liikahtamatta paikallaan, kääntämättä hetkeksikään silmiään
joelta. Silloin lautta aivan kuin töytäyksestä muutti suuntansa rantaan
päin. Lapset olivat jo niin lähellä, että hän näki myssyjen alta nuo
pienet, pelästyneet kasvot ja kuuli heidän itkuntyrskeensä.

Mutta vielä nytkin lautta kulki niin etäällä, ettei siihen voinut
rannasta käsin keksillä ylettyä. Hän riensi silloin vaatteet päällä
veteen ja kahlasi syvemmälle.

Sitä tehdessään hänestä oli kuin jokin outo voima olisi varottanut
häntä menemästä. Olet vanha jo, Ingmar, tämä voi olla sinulle
vaarallista.

Silmänräpäyksen ajan hän arveli, oliko oikein panna henkensä alttiiksi.
Hänen vaimonsa, jonka hän kerran nouti vankilasta, oli viime talvena
kuollut, ja hänen lähdöstään asti Ingmar oli hartaasti toivonut
saavansa jo pian seurata häntä. Mutta toisekseen, hänen poikansa ei
vielä ollut talon haltijaksi täysi-ikäinen. Kyllä hänen poikansa tähden
vielä oli kannettava tämän elämän taakkaa.

"Käyköön kuitenkin Jumalan tahdon jälkeen", hän sanoi.

Hän ei nyt enää ollutkaan kömpelö ja hidas, nyt hän taas oli
Suur-Ingmar. Kahlattuaan syvälle vesipyörteisiin hän löi seipään
pohjaan tueksi virranpainoa vastaan ja vältteli huolellisesti
jäälohkareita ja tukkeja, jotka kiitivät ohi sellaista vauhtia, että
olisivat voineet kolhaista hänet kumoon. Kun pesulaituri joutui
kohdalle, painoi hän jalkansa tukevasti virran pohjaan, ojensi keksinsä
ja iski sen lauttaan kiinni.

"Pidelkää lujasti kiinni", hän huusi lapsille, sillä samassa lautta
kaartui rantaan päin ja sen liitteet natisivat pahasti. Se ei silti
mennyt hajalle, ja Suur-Ingmar sai sen ohjatuksi suvantoon. Siihen hän
sen jätti, sillä nyt se kyllä itsestään painui rantaan.

Sitten hän kääntyi ja lähti keksinsä varassa nousemaan maalle. Mutta
nyt hän ei ollut varuillaan eikä huomannut suurta tukkia, jota virta
kiidätti häntä kohti. Se törmäsi hänen kylkeensä aivan kainalon alle.
Isku oli niin ankara, että Suur-Ingmar horjui vedessä ja oli menettää
tasapainonsa. Mutta hän puristi kaksin kourin keksinsä vartta ja pääsi
maalle. Rannalle noustuaan hän tuskin tohti tunnustella ruumistaan,
sillä koko rintakehä tuntui rusentuneen. Suu tuli heti verta täyteen.
Tämä on sinun loppusi, Suur-Ingmar, hän ajatteli. Hän ei jaksanut käydä
askeltakaan edemmäs, vaan painui ähkien rantatörmälle.

Nuo vesihädästä pelastuneet lapset kävivät apua huutamassa, ja sitten
Ingmar kannettiin kotiin.

Kirkkoherra noudettiin Ingmarilaan ja hän jäi sinne iltaan asti. Kotiin
palattuaan hän poikkesi koulumestarin luokse. Hän oli päivän kuluessa
saanut kuulla sellaisia asioita, joista hänen täytyi saada puhella
muiden kanssa.

Koulumestari kysyi kohta, oliko hän ehtinyt perille ennen hengenlähtöä.
-- "Kyllä ehdin", vastasi kirkkoherra, "mutta ei siellä minua niin
välttämättömästi tarvittu." -- "Eikö tarvittu?" kysyi Stiina emäntä. --
"Ei", sanoi kirkkoherra salaperäisesti hymyillen, "hän oli valmistunut
lähtöönsä yhtä hyvin ilmankin."

"Usein on vaikeata istua kuolinvuoteen ääressä", sanoi kirkkoherra. --
"Vaikeata se kyllä lienee", myönsi koulumestari. -- "Ja varsinkin, kun
kuolemaa tekee sellainen, joka on ollut pitäjän johtomiehiä." -- "Niin,
silloin vallankin." -- "Mutta joskus käy aivan toisin kuin luulisi."

Sen sanottuaan kirkkoherra istui hetken ääneti tuijottaen eteensä, ja
hänen silmänsä loistivat lasien takaa kirkkaammin kuin muulloin.

"Oletteko te, Storm tai Stiina emäntä, jompikumpi kuulleet, minkä
ihmeen Suur-Ingmar näki nuorena ollessaan?" sanoi kirkkoherra. --
Koulumestari vastasi, että hänestä oli paljonkin kuultu. -- "Niin
kyllä, mutta tämä on kaikkein ihmeellisintä. Minä en ole kuullut sitä
ennen kuin tänään Ingmarilassa."

"Suur-Ingmarin maalla on muuan torppari, jonka kanssa hän oli hyvä
ystävä", jatkoi kirkkoherra. -- "Kyllä minä hänet tunnen", sanoi
koulumestari. -- "Hänenkin nimensä on Ingmar, vaikka kansa erotukseksi
sanoo häntä Vahvaksi Ingmariksi." -- "Sama mies", sanoi kirkkoherra,
"isä oli talonväen kunniaksi antanut hänelle nimen Ingmar.

"Sattui sitten kerran Suur-Ingmarin nuorena ollessa muuan valoisa
kesäinen lauantai-ilta, ja nämä ystävykset, Ingmar ja Vahva-Ingmar
olivat jo lopettaneet viikon työnsä. He panivat silloin päällensä
pyhäpuvut ja lähtivät huvikseen kävelemään tänne kirkolle."

Kirkkoherra pysähtyi miettimään itsekseen. "Arvatenkin se on ollut
oikein kaunis ilta", jatkoi hän mielikuvansa vallassa, "aivan selkeä ja
tyyni, sellainen, jolloin maan ja taivaan värit vaihtuvat, niin että
vaalea taivas vivahtaa vihreältä ja maata verhoaa hieno utu, jossa
kaikki menettää muotonsa ja värehtii sinervässä valossa.

"Mutta tultuaan tänne kirkonkylän sillalle tuntui Suur-Ingmarista ja
Vahva-Ingmarista kuin joku olisi käskenyt heitä katsomaan ylöspäin. He
katsoivat ja näkivät taivaan avoinna yllänsä. Koko taivaankansi oli
työnnetty sivulle kuin esirippu, ja Ingmarit seisoivat sillalla käsi
kädessä ja katselivat taivaan ihanuutta.

"Oletteko koskaan kuulleet mitään sellaista, Stiina emäntä ja Storm?"
kysyi kirkkoherra. "Nämä kaksi ystävystä, Suur-Ingmar ja Vahva-Ingmar
seisoivat sillalla ja näkivät taivaan avoinna.

"Oikeastaan he eivät koskaan ole kenellekään kertoneet mitä he näkivät,
mutta lapsilleen ja läheisille omaisilleen he kuitenkin ovat sanoneet
sen verran, että he kerran seisoivat siellä sillalla ja että he silloin
näkivät taivaan avoinna. Vieraille he eivät ole koskaan siitä
maininneet, vaan ovat pitäneet sitä suurimpana aarteenaan ja
armolahjanaan, että heille kerran on näytetty taivaan ihanuus."

Kirkkoherra katseli taaskin hetkisen eteensä maahan ja häneltä pääsi
huokaus. "Minä en koskaan ennen ole sellaista kuullut", hän sanoi. Ja
hän jatkoi liikutuksesta värisevin äänin: "Olisin minäkin halunnut
seisoa heidän kanssaan siinä sillalla ja katsoa avoimeen taivaaseen.

"Kun Ingmar tänään kannettiin kotiinsa", sanoi kirkkoherra, "käski hän
heti hakea Vahvan-Ingmarin, ja heti paikalla pantiin mies häntä
noutamaan, ja samalla laitettiin sana tohtorille ja minulle. Mutta
Vahva-Ingmar oli aamulla lähtenyt koko päiväksi salolle
halonhakkuuseen, ja sieltä ei häntä ollut helppo löytää. Viestejä,
lähetettiin toinen toisensa jälkeen, ja Ingmarilla oli tuskan hätä,
että jos hän ei saakaan nähdä Vahvaa-Ingmaria ennen kuolemaansa.

"Minä ennätin jo tulla ja tohtori tuli myös, mutta Vahvaa-Ingmaria ei
kuulunut.

"Meistä ei Suur-Ingmar paljoa välittänyt, ja joka hetki odotettiinkin
hengenlähtöä. 'Pian minun hetkeni tulee, kirkkoherra', hän sanoi.
'Mutta sitä ennen tahtoisin kerran vielä nähdä Vahvan-Ingmarin.'

"Hänelle oli tehty sija peräkamarin leveään sänkyyn ja peitteenä oli
talon kaunein ryijy. Siinä maatessaan hän silmät selkiselällään koko
ajan tähysti jotakin, mikä oli hyvin etäällä ja mitä ei kukaan meistä
muista nähnyt. Hänen luokseen oli nostettu ne kolme lasta, jotka hän
oli pelastanut, ja ne istuivat ihan hiljaa kyyristyneinä sängyn
jalkopäähän. Joka kerta, kun hänen silmänsä siirtyivät siitä, jonka hän
etäällä näki, sattuivat ne noihin lapsiin, ja silloin hänen kasvonsa
aina kauttaaltaan kirkastuivat.

"Sitten Vahva-Ingmar vihdoinkin saapui, ja Suur-Ingmar palautti jälleen
katseensa sieltä kaukaa ja hymyili kuullessaan tuvan palkkien
kumahtelevan Vahvan-Ingmarin askeleista.

"Kun hän tuli vuoteen viereen, tarttui Ingmar ensin hänen käteensä ja
silitteli sitä hiukan, samalla kun kysyi:

"'Muistatko, Vahva-Ingmar, sitä, kun me olimme kävelemässä kirkonkylän
sillalla ja näimme taivaan avoinna?'

"'Kyllä minä muistan, kuinka me kahden katsoimme taivaaseen', sanoi
Vahva-Ingmar.

"Silloin Suur-Ingmar käänsihe kokonaan häneen päin ja hänen silmänsä
hymyilivät ja loistivat aivan kuin hän olisi kertonut kaikkein
suloisinta uutista.

"-- 'Kuules, minäpä menen nyt sinne', sanoi hän Vahvalle-Ingmarille.

"Silloin torppari kumartui hänen puoleensa ja katsoi häntä läheltä
silmästä silmään. 'Ja minä tulen jäljestäsi', hän sanoi. Suur-Ingmar
nyökkäsi kehoittavasti päätään. 'Mutta tiedäthän, ettet sinä saa tulla
ennen kuin minun poikani palaa pyhiinvaellukseltaan.'

"'Niin, sen kyllä tiedän', myönsi Vahva-Ingmar.

"Tämän jälkeen Suur-Ingmar veti vain pari syvää henkäystä ja sitten
raukesi."

Koulumestari vaimoineen oli yhtä mieltä papin kanssa siitä, että se oli
kaunis kuolema. He istuivat kolmisin ääneti kotvan aikaa.

"Sitä minä tässä ajattelen", kuului äkkiä Stiina emännän ääni, "että
mitähän Suur-Ingmar tarkoitti sillä puheellaan pyhiinvaelluksesta."

Pappi katsoi häneen hiukan hätääntyneenä. "En minä tiedä", hän sanoi.
"Suur-Ingmar kuoli juuri silloin, enkä ole sitten ennättänyt sitä
miettiä." Hän painui ajatuksiinsa.

"Tosiaan, kyllä se nyt minustakin on omituista, Stiina emäntä."

"Tiedättehän, kirkkoherra, että Suur-Ingmarin sanottiin osanneen
ennustaa tulevia tapahtumia."

Pappi hiveli kädellään otsaansa ikään kuin ajatuksiaan kootakseen. "Ei
mikään ole niin ihmeellistä ajatella kuin Jumalan kaitselmus", hän
sanoi. "Se on ihmeellisintä tässä maailmassa."



INGMARILAN KATRI


Oli aamupäivä syystalvella. Koulu oli käynnissä, mutta lapsilla oli
aamuloma. Koulumestari tuli Gertrudin kanssa keittiöön, he istuivat
pöytään ja Stiina emäntä kaatoi kahvia.

Ennen kuin he olivat juoneet kuppinsa pohjaan, tuli heille vieras.

Tulija oli Halvor Halvorinpoika, nuori talollinen, joka oli ruvennut
kauppamieheksi kirkonkylään. Talonsa mukaan häntä yleensä sanottiin
Timmin Halvoriksi. Hän oli pitkä, pulska mies, mutta alakuloisen
näköinen. Stiina emäntä käski hänetkin kahville, ja hän istui pöytään
ja alkoi jutella kuulumisia koulumestarin kanssa.

Emäntä istui sukkaa kutoen vaarnasohvassa ikkunan alla. Siitä
paikaltaan hän näki keitä ulkona maantiellä liikkui. Yht'äkkiä nousi
puna hänen kasvoilleen ja hän painautui lähemmä ruutua nähdäkseen
tarkemmin. Mutta hän koetti heti peittää hämminkiänsä ja sanoi aivan
tyynellä äänellä: "Näyttääpä tänään olevan isontalonväkeä liikkeellä."
Kauppamies kuuli äänestä, että hän oli nähnyt jotakin oudompaa, ja
nousi hänkin katsomaan. Siellä näkyi pitkä, vähän kumarassa käyvä
nainen keskenkasvuisen pojan kanssa nousevan koulutörmää ylös.

"Jolleivät silmäni petä, on se Ingmarilan Katri", sanoi Stiina emäntä.
"Katrihan tuo näkyy olevan", vakuutti kauppamies. Enempää hän ei
sanonutkaan, vaan kääntyi ikkunasta poispäin silmäten ympäri huoneen,
aivan kuin piilopaikkaa etsien. Mutta sitten hän heti tyyntyi ja istui
äskeiselle paikalleen.

Tämä Halvor oli viime kesänä, Suur-Ingmarin vielä eläessä, kosiskellut
Ingmarilan Katria. Sitä kosintaa oli kestänyt kauan ja monta mutkaa
siinä oli ollut. Vanhukset eivät olleet päässeet oikein selville, oliko
hän kyllin hyvä. Ei varallisuuden puolesta, sillä olihan Halvor rikas,
mutta kun hänen isänsä oli ollut viinaan menevä. Voihan sattua, että se
menisi perintönä. Lopulta kuitenkin oli päätetty antaa Katri hänelle.

Hääpäivä oli jo määrätty ja kuulutuksilla käyty, mutta ensimmäisenä
kuulutussunnuntaina matkustivat Katri ja Halvor kaupunkiin
vihkisormuksen ja virsikirjan ostoksille. He olivat matkalla kolme
päivää, ja kotiin palattuaan Katri sanoi isälleen, ettei hän huoli
Halvorista. Hänellä ei kuitenkaan ollut muuta moitteen syytä kuin että
Halvor oli matkalla kerran juonut itsensä humalaan. Katri pelkäsi nyt,
että hänestä tulisi isänsä kaltainen. Suur-Ingmar ei sanonut tahtovansa
pakottaa häntä, ja niin Katrista ja Halvorista tuli ero.

Halvor pani sen kovin pahakseen. "Sinä teet minulle sellaisen häpeän",
hän sanoi Katrille, "etten jaksa sitä kestää. Mitä minusta nyt
sanotaankaan, kun sinä tuolla lailla minut hylkäät? Ei miehen kunniaa
saa niin kevyesti käsitellä."

Mutta Katri ei taipunut, ja siitä lähtien oli Halvorin mieli ollut
onneton ja synkkä. Hän ei voinut unohtaa Ingmareilta kärsimäänsä
loukkausta.

Ja siellä nyt oli Katri tulossa, ja miten käy, kun hän ja Halvor täällä
sattuvat yksiin?

Ainakin oli varmaa, ettei mitään sovintoa voinut syntyä. Katri oli
syksystä alkaen ollut naimisissa Eljas Erkinpojan kanssa. Tämä oli
muuttanut Ingmarilaan kotivävyksi ja oli isännöinyt siellä siitä saakka
kun Suur-Ingmar keväällä oli kuollut. Suur-Ingmarilta oli jäänyt viisi
tytärtä ja yksi poika, mutta pojasta ei vielä ollut isännäksi, hän kun
oli alaikäinen.

Katri tuli sisään keittiöön. Hän oli vasta vähän yli kahdenkymmenen,
mutta tuskinpa hän koskaan oli ollut oikein nuoren näköinen. Monet muut
olisivat pitäneet häntä rumana, sillä hänessä oli sukunsa tuntomerkit,
raskaat silmäluomet, punertava tukka ja suunpiirteissä hiukan tyly
vivahdus. Mutta koulumestarin ja hänen vaimonsa mielestä se juuri oli
hyvä, että hän oli vanhojen Ingmarien näköinen.

Katrin kasvot eivät vähääkään värähtäneet, kun hän täällä tapasi
Halvorin, ja hän tervehti hitaasti ja tyynesti vuoron perään kutakin.
Kun hän tarjosi kättä Halvorille, ojensi tämäkin omaansa sen verran,
että juuri ja juuri sormenpäät koskivat toisiinsa.

Katri kävi aina hiukan kumarassa. Halvorin edessä seisoessaan hän
näytti painuvan tavallistakin syvempään, mutta Halvor puolestaan
oikaisihe vielä suoremmaksi kuin muulloin.

"Vai on Katrikin lähtenyt tänään kävelemään", sanoi Stiina emäntä
työntäessään rovastintuolia hänen istuakseen. -- "Niin lähdin", Katri
sanoi, "ja keveästi nyt jalka nouseekin, kun on routa maassa." --
"Niin, viime yönä pakasti", huomautti koulumestari.

Mutta siihen puhelu keskeytyi, sillä kellään ei ollut enempää
sanomista. Parin minuutin ajan kukin tuijotti eteensä. Silloin Halvor
nousi paikaltaan ja toiset kavahtivat ihan kuin syvästä unesta.

"Jos minä nyt lähtisin katsomaan puotiani", hän sanoi. -- "Mikäs kiire
teillä, Halvor, vielä pois on?" puheli emäntä. -- "Ettehän vain lähtene
kylästä minun tuloni takia?" sanoi Katri, ja sitä sanoessaan hän katsoi
Halvoriin hyvin nöyrästi.

Heti Halvorin mentyä pääsivät toiset kuin jostakin lumeesta ja
koulumestarilla oli heti puheenaihe valmiina. Hän katseli tuota poikaa,
jonka Katri oli tuonut mukanaan ja josta ei siihen asti kukaan ollut
välittänyt. Poika oli vielä keskenkasvuinen, tuskin Gertrudia vanhempi,
hentoihoinen ja kirkassilmäinen kuten muutkin lapset, mutta näytti jo
varhain vanhentuneelta, ja hänessä saattoi nyt jo selvästi huomata
suvun kasvonpiirteet.

"Taidatte, Katri, tuoda minulle koululaista", sanoi Storm. -- "Se on
veljeni", Katri vastasi, "hän nyt on vuoroonsa Ingmar Ingmarinpoika."
-- "Onpa vielä vähäinen sennimiseksi", huomautti koulumestari
leikillään. -- "Niin, kun isälle tuli hengenlähtö liian aikaisin." --
"Se on tosi se", sanoivat koulumestari ja hänen vaimonsa yhteen ääneen.

"Hän on käynyt Falunissa isoakoulua", sanoi Katri. "Sen vuoksi ei ole
tullut ennen lähetetyksi häntä tänne koulumestarin eteen." -- "No eikö
sovi panna häntä sinne täksikin vuodeksi?" Katrin silmät painuivat
maahan ja hän huokasi väsyneesti, mutta tuohon kysymykseen hän ei
vastannut. -- "Koulussa häntä kyllä kiitettiin hyväpäiseksi", hän
sanoi. -- "Minä vain pelkään, ettei hän minulta enää voi mitään oppia.
Eikö hän liene jo yhtä oppinut kuin olen itsekin." -- "Mitä vielä,
onhan toki koulumestarilla enemmän tietoja kuin tuollaisella pikku
pojalla."

Sitten ei taas virketty mitään, kunnes Katri alkoi uudelleen. -- "Olisi
minulla muutakin asiaa kuin se pojan koulunkäynti. Aioin kysyä, että
ottaisitteko te, koulumestari ja Stiina emäntä, hänet tänne teille
asumaan."

Koulumestari ja hänen vaimonsa katsoivat toisiinsa aivan hämillään,
eikä kumpikaan tiennyt mitä vastata. -- "Onhan täällä meillä vähän
ahdasta", sanoi Storm viimein. -- "Ajattelin, että voisimme ehkä
lähettää maksuksi voita ja maitoa ja kananmunia." -- "Ei sen
puolesta..." -- "Kyllä se olisi meille suuri hyvätyö", sanoi tämä rikas
talonemäntä.

Mutta Stiina emäntä ymmärsi, ettei suinkaan Katri olisi niin omituista
pyyntöä esittänyt, jollei hän todella olisi ollut avun tarpeessa. Hän
teki enempää arvelematta päätöksensä.

"Ei teidän, Katri, tarvitse sellaista kauempaa pyytää", hän sanoi.
"Ingmarien puolesta me kyllä teemme kaiken mitä voimme."

"Kiitoksia", sanoi Katri.

Stiina emäntä jäi Katrin kanssa kahden neuvottelemaan Ingmarin olosta
heillä, mutta Storm otti pojan mukaansa kouluhuoneeseen. Siellä hänet
pantiin istumaan Gertrudin viereen. Koko päivänä hän ei puhunut
sanaakaan.

Timmin Halvor ei viikkokauteen käynyt koululla, ikäänkuin olisi
vieläkin vältellyt Katrin tapaamista. Mutta yhtenä aamuna, kun ulkona
sataa ropisi eikä puotiin tarvinnut ketään odottaakaan, valtasi hänet
ikävä aivan sydänpohjia myöten. Ei minusta enää ole mihinkään, ei
kukaan pidä minua missään arvossa; sellaisilla ajatuksilla hän taas
kiusasi itseään, niinkuin oli tehnyt siitä asti, kun Katri hänet
hylkäsi. Viimein hän päätti lähteä käymään Stiina emännän luona,
saadakseen edes puhella ystävällisen ihmisen kanssa.

Hän pani puodin oven lukkoon, nosti päällystakkinsa kauluksen pystyyn
ja käveli koululle kylmässä syyssateessa pitkin rapaista tietä.

Halvorista oli niin mieluista istua hauskassa koulun keittiössä, ettei
tullut lähteneeksi pois vielä silloinkaan, kun soitettiin
aamiaislomalle ja Storm Gertrudin ja Ingmarin kanssa astui keittiöön
saamaan kahvia.

Kaikki kolme tulivat kättelemään. Halvor nousi seisaalleen
koulumestarin edessä, mutta kun Ingmar tarjosi kättään, oli hän jo
istuutunut ja puheli niin hartaasti Stiina emännän kanssa, ettei
näyttänyt poikaa huomaavankaan. Ingmar odotti vähän aikaa mitään
virkkamatta ja meni sitten istumaan pöydän ääreen. Hän huokasi useita
kertoja samalla tavalla kuin Katri oli tehnyt täällä käydessään.

"Halvor on näyttämässä uutta kelloaan", sanoi Stiina emäntä. Halvor
veti liivinsä taskusta esille uuden hopeakellon ja antoi sen
katseltavaksi. Se oli hyvin kaunis, ihan pikkuinen, kuoressa
kullanvärinen kukkakoriste. Koulumestari avasi sen, kävi kouluhuoneesta
hakemassa suurennuslasinsa ja tarkasteli kellon sisustaa. Hän
suorastaan ihastui ja katseli pitkän aikaa mielihyvikseen, kuinka
oivallisesti rattaat sopivat toisiinsa. Hän sanoi, ettei ollut koskaan
ennen nähnyt niin hyvää työtä. Viimein hän antoi kellon takaisin
Halvorille, joka pisti sen taskuunsa näyttämättä kasvoissaan
vähintäkään ylpeyttä tai iloa, niinkuin muut ihmiset kuullessaan
kapineitaan kehuttavan.

Ingmar istui ääneti paikallaan ja joi kahvinsa loppuun, mutta sitten
hän kysyi Stormilta, ymmärsikö hän kellon laitoksia. -- "Kyllä",
vastasi koulumestari, "tiedäthän, että minä ymmärrän vähän joka asiaa."

Ingmarkin veti silloin kellonsa liivintaskusta. Se oli iso ja pyöreä
kuin nauris. Nyt varsinkin se näytti rumalta möhkäleeltä, kun oli juuri
katseltu Halvorin kelloa. Ketjut olivat yhtä rumat ja kömpelötekoiset.
Kuoressa ei ollut mitään koristetta, vaan sen sijaan suuri kuhmu. Sillä
kellolla ei ollut paljon virkaa. Taulustakin oli väri hankautunut, ja
lasi oli tiessään.

"Se ei käy", sanoi Storm painaen sitä korvaansa vasten. -- "Niin, se on
viallinen", sanoi poika, "mutta luulisitteko, koulumestari, että sen
saisi korjatuksi?" Storm aukaisi kuorta kynnellään ja kuuli samalla sen
sisästä semmoista ääntä, kuin kaikki rattaat olisivat olleet irrallaan.
-- "Olet tainnut käyttää kelloasi vasarana; se on niin pilalla, etten
minä sille mitään voi." -- "Tokkohan Kello-Erkkikään saisi sitä
ehjäksi?" -- "Ei sen paremmin kuin minäkään. Parasta on, että lähetät
sen Faluniin ja teetät siihen uudet sisustat." -- "Sitä minäkin olen
ajatellut", sanoi Ingmar ottaessaan pois kellonsa.

"Mutta mitä ihmettä sinä sille olet tehnyt?" kysyi koulumestari. Poika
istui hetkisen sen näköisenä kuin olisi niellyt kyyneliä. -- "Se oli
isän kello", hän sanoi, "ja vioittui niin pahaksi silloin, kun tukki
iski häntä rintaan." Nyt olivat kaikki yht'äkkiä pelkkänä korvana, ja
Ingmar kertoi edelleen, vaikka hänen oli vaikea puhua niin pitkältä
yhtä mittaa.

"Meillä oli pääsiäislupa, niin että minä olin kotona, kun se tapahtui,
ja minä ehdin ennen muita isän luokse rantaan. Isä makasi siinä mihin
oli kaatunut, ja hänellä oli kello kädessään. 'Tämä on minun loppuni,
Ingmar', hän sanoi, 'minua pahoittaa, että kello meni rikki, sillä
sinun pitää viedä se eräälle ihmiselle, jolle minä olen tehnyt pahaa,
ja sanoa terveisiä minulta.' Sitten hän sanoi kenelle minun piti se
viedä. Hän pyysi minua korjauttamaan sen Falunin kellosepällä, ennen
kuin antaisin sen sille, jolle se kuuluu. Mutta kun minä en sitten enää
päässytkään Faluniin, en nyt tiedä, mitä sille tekisin."

Koulumestari alkoi heti muistella, kenellä hänen tuttavistaan olisi nyt
piakkoin asiaa Faluniin, mutta Stiina emäntä keskeytti hänet melkein
heti.

"Kenelle, Ingmar, isäsi käski sinun antaa kellon?" -- "En tiedä, onko
sitä lupa sanoa", vastasi poika. -- "Eikö se ollut tämä Timmin Halvor?"
-- "Oli, tämä se oli", sanoi poika melkein kuiskaten. -- "Anna sitten
Halvorille kello sellaisenaan", sanoi Stiina emäntä, "siitä hän on
enimmän hyvillään." Ingmar totteli, nousi, otti kellon taskustaan ja
hankasi sitä takkinsa hihalla, saadakseen sen niin siistiksi kuin
suinkin. Sitten hän kävi pitkin askelin lattian poikki. -- "Terveisiä
isältä, ja hän käski antaa teille tämän", hän sanoi tarjotessaan
kelloa.

Halvor oli koko ajan istua jurottanut äänettömänä, ja nyt kun poika
ojensi hänelle kelloa, peitti hän kädellään silmänsä ollakseen häntä
näkemättä. Ingmar piti kotvan aikaa kelloa hänen edessään tarjolla.
Viimein hän kääntyi emäntään päin ja näytti silmillään pyytävän apua.
-- "Autuaat ovat rauhantekijät", sanoi tämä silloin. Halvor heilautti
toista kättään osoitukseksi, ettei hän huolinut kellosta. Silloin
koulumestarikin tuli apuun. "Minusta se on kaikkein paras hyvitys mitä
voisittekaan saada, Halvor", hän sanoi. "Olen aina sanonutkin, että jos
Ingmar Ingmarinpoika olisi elossa, ei hän jättäisi hyvittämättä
välejään Halvorin kanssa."

He näkivät nyt, kuinka Halvor ojensi toisen kätensä ja pitäen toista
yhä silmiensä päällä melkein vastentahtoisesti otti Ingmarilta kellon.
Sitten hän samaa kyytiä aukaisi sekä takkinsa että liivinsä ja pisti
kellon sen sisätaskuun.

"No, sitä kelloa ei maar häneltä viedä", nauroi koulumestari
nähdessään, kuinka huolellisesti Halvor taas pani takkinsa nappiin.
Halvor naurahti itsekin, nousi, oikaisihe suoraksi ja veti syvään
henkeään. Veri punersi taas hänen poskiaan. Hän silmäili ympärilleen
iloisin ja avoimin katsein. -- "Taitaapa Halvorista tuntua aivan kuin
olisi uusi ihminen", sanoi koulumestarin vaimo.

Halvor veti nyt takkinsa alta esiin oman uuden kellonsa. Hän astui
lattian poikki Ingmarin luo, joka uudestaan oli istuutunut pöydän
ääreen. -- "Kun minä nyt otin sinulta isäsi kellon, saat sinä sen
sijaan minulta tämän", hän sanoi.

Samassa hän pani kellonsa pöydälle ja lähti ulos sanomatta kenellekään
hyvästiä. Koko sen päivän hän kuljeskeli teitä ja kierteli polkuja
ilman mitään määrää. Pari Vestgårdin talonpoikaa olisi tullut hänen
puotiinsa ostoksille. He odottivat häntä puodin ulkopuolella seisten
päivällisiltä iltaan asti, mutta Timmin Halvoria ei vain kuulunut.

       *       *       *       *       *

Eljas Olli Erkinpoika oli kotoisin Eljaalasta, mutta naituaan Ingmarin
Katrin hän oli muuttanut Ingmarilaan kotivävyksi. Hänellä oli ollut
saita ja ilkeä isä. Poikaa oli pienenä kohdeltu kovasti, ei annettu
edes ruokaakaan riittämään asti, ja samalla lailla isä sorti häntä
vielä täysi-ikäisenäkin. Ukko oli lakkaamatta patistanut häntä työhön,
häntä ei koskaan laskettu nuorten huveihin eikä hänen edes pyhänä
annettu olla jouten. Naituaankaan hän ei päässyt omaksi isännäkseen,
vaan sai muuttaa Ingmarilaan appiukon käskettäväksi. Ja siellä ei sen
paremmin ollut tarjona muuta kuin työntekoa ja säästämistä. Mutta
Ingmar Ingmarinpojan eläessä Eljas näytti olevan aivan tyytyväinen,
tehdä myhki työtä eikä niskoitellut. Kyläläiset sanoivat, että saivatpa
nyt Ingmarit mieleisensä vävyn, sillä Eljas Erkinpoika ei näyttänyt
tietävän maailmassa muuta olevankaan kuin työtä.

Mutta heti kun Suur-Ingmarista aika jätti, alkoi vävy juoda ja
huvitella. Hän kokosi pariinsa kaikki pitäjän joutilaat nuoret miehet,
kutsui heidät kotiinsa Ingmarilaan tai renttuili heidän kanssaan
tanssituvissa ja majataloissa. Hän heitti kerrassaan työnteon ja oli
humalassa jok'ikinen päivä. Parissa kuukaudessa hänestä tuli oikea
juoppolalli.

Kun Katri ensi kerran näki miehensä juovuksissa, säikähti hän
pahanpäiväisesti. "Tämä on Jumalan rangaistus siitä, että minä tein
väärin Halvorille", hän heti ajatteli.

Miehelleen hän ei sanonut monta varoituksen sanaa. Hän näki heti, että
Eljas oli kuin sisästä lahoava puu, joka kohta ei enää kelpaisi hänelle
varaksi eikä varjoksi.

Mutta Katrin sisaret eivät olleet yhtä viisaita kuin hän. Heitä hävetti
tuo hurja elämä ja juopuneiden remu ja hoilotus, kun se kuului
Ingmarilasta maantielle asti. He vuoroin pilkkasivat, vuoroin
uhkailivat, ja vaikka vävy olikin luonnostaan hyvänsävyinen mies,
kiukustui hän sentään toisinaan. Ja usein vallitsi talossa riita ja
tora.

Katrin ainoana ajatuksena oli sitten saada sisarensa pois kotoa
näkemästä sitä surkeutta, mihin hän itse oli sidottu. Samana kesänä hän
jo toimitti heistä kaksi vanhinta naimisiin ja lähetti molemmat
nuoremmat Amerikkaan, missä heillä oli toimeentulevia sukulaisia.

Kaikille näille sisarille maksettiin perintöosat, kaksikymmentätuhatta
kruunua kullekin. Katri sai pitää talon siihen asti, kunnes Ingmar
tulisi täysi-ikäiseksi, jolloin hänen oli lunastettava se itselleen ja
Katrin ja Eljaksen muutettava muualle.

Kummallista oli, mistä tuo hitaan ja toimettoman näköinen Katri sai
voiman varustaa niin monta linnunpoikaa lentokuntoon, hankkia heille
miehet ja talouden alkutarvikkeet ja matkaliput. Sen kaiken hän puuhasi
omin voimin. Mieheltään hän ei saanut pienintäkään apua.

Mutta enemmän huolta tuotti Katrille hänen veljensä, tuo nykyinen
Ingmar Ingmarinpoika. Tämä riiteli hänen miestänsä vastaan pahemmin
kuin muut sisarukset. Hän ei osoittanut ynseyttään sanoissa, vaan
teoissa. Kerran hän kaatoi pellolle Eljaksen viinat, ja toisen kerran
Eljas yllätti hänet vedellä miedontamassa hänen väkeviään.

Kun syksy tuli, tahtoi Katri että poika saisi tänä vuonna niinkuin
edellisinäkin lähteä suurtenkouluun, mutta mies, joka oli pojan
holhooja, ei suvainnut siitä puhuttavankaan.

"Ingmarista tehdään talonpoika, samanlainen kuin minä ja hänen isänsä
ja minun isäni. Ensi talveksi me kahden rakennamme salolle sysimiiluja.
Sen parempaa opinkäyntiä hän ei tarvitse. Hänen ikäisenään minäkin sain
viettää koko talvet miilusaunassa."

Katri koetti sekä hyvällä että pahalla saada häntä taipumaan, mutta
lopulta hänen täytyi jättää Ingmar kotosalle.

Tästä lähtien Eljas koetti kaikin mokomin voittaa Ingmaria puolelleen.
Varsinkin hän mielellään otti hänet mukaansa ajeluretkilleen. Poika
itse ei olisi tahtonut lähteä. Hän ei halunnut olla mukana vävyn
juomakemuissa. Silloin tämä vannomalla vakuutti ajavansa vain kirkolle
tai kauppiaalle, mutta saatuaan Ingmarin rattailleen hän ajoikin
kauemmas, Bergsån rautaruukille tai Karmsundin majataloon.

Se oli Katrin mieleen, että Eljas piti poikaa mukanaan. Olihan edes
jonkin verran takeita, ettei mies jäisi makaamaan maantienojaan eikä
ajaisi hevosta kuoliaaksi.

Kerran, kun Eljas tuli kotiin kahdeksan aikaan aamulla, istui Ingmar
nukuksissa hänen vieressään rattailla.

"Tule auttamaan häntä rattailta ja kantamaan sisään!" huusi Eljas
Katrille. "Poikapaha on saanut päänsä täyteen. Ei hänestä ole omin
jaloin kulkijaksi."

Katri säikähti niin, että polvet olivat pettää. Sydän lyödä jyskytti
niin kovasti, että hänen täytyi istahtaa rappusille ennen kuin jaksoi
mennä kantamaan Ingmaria sisään.

Nostaessaan veljeään rattailta hän huomasi, ettei Ingmar nukkunut, vaan
oli kylmä ja tajuton kuin kuollut. Katri kantoi hänet sylissään
peräkamariin. Sitten hän sulki oven ja koetti saada poikaa hereille.

Hetken päästä hän tuli väentupaan, jossa Eljas parhaillaan söi
aamiaista. Katri meni suoraan hänen luokseen ja laski kätensä hänen
olalleen. -- "Parasta on, että syöt nyt kylliksesi", hän sanoi, "sillä
jos olet juottanut veljeni kuoliaaksi, ei sinulle kohta tarjotakaan
sellaisia herkkuja kuin täällä Ingmarilassa." -- "Mitä siinä
lörpöttelet", sanoi mies, "kuka nyt tuupertuisi yhdestä viinan
tilkasta." -- "Mutta niin nyt kuitenkin on kuin sanoin", vastasi Katri
puristaen kovilla, laihoilla sormillaan miehen olkapäitä. "Jos hän
tähän kuolee, niin kaksikymmentä vuotta saat syödä kruunun leipää, ole
siitä varma."

Kun Katri palasi pojan luo, oli tämä jo tointunut, mutta päätä pakotti
kovasti ja kaikki jäsenet olivat tunnottomina. "Luuletko, että minä
tähän kuolen?" kysyi hän Katrilta. -- "Ethän nyt toki", sanoi tämä ja
istui hänen viereensä. -- "Minä en tiennyt, mitä he minulle
tarjosivat", sanoi Ingmar. -- "Jumalan kiitos, ettet tiennyt", sanoi
Katri vakavasti. -- "Kirjoita siitä siskoillekin, jos minä kuolen",
sanoi poika. "Sano, että minä en ollenkaan tiennyt siinä olevan
väkeviä." -- "Kyllä kirjoitan", sanoi Katri. -- "Minä vannon, etten
tiennyt."

Ingmar makasi kuumeen houreissa koko päivän. "Älä vain kerro sitä
isälle", varoitti hän sisartaan. -- "Ei siitä isälle kukaan kerro",
sanoi Katri. -- "Mutta jos minä nyt kuolen, saa isä sen tietää, ja
minua hävettää." -- "Eihän se ollut sinun oma syysi", sanoi Katri. --
"Mutta ehkä isä sanoo, että minun olisi pitänyt varoa kaikkea, mitä
Eljas minulle antoi."

"Tietääköhän nyt jo koko pitäjä, että minä olin juovuksissa?"
hän jatkoi. "Mitä rengit sanovat ja mitä sanoo Liisa-muori ja
Vahva-Ingmar?" -- "Tuskinpa he mitään sanovat", vastasi Katri. --
"Kerro sinä heille, miten se oikein kävi. Katsos, me olimme Karmsundin
majatalossa, ja he olivat juoneet siellä koko yön. Sill'aikaa minä
torkuin istuallani nurkkapenkillä. Silloin Eljas tuli herättämään minua
ja sanoi oikein ystävällisesti: 'Nous' ylös, Ingmar, niin saat jotakin
lämpimiksesi. Ryyppää tämä, se on vain vettä ja sokeria!' Minua
värisytti herätessäni, ja sitten minä maistoin mitä hän tarjosi enkä
tuntenut siinä muuta kuin lämmintä ja makeata. Mutta hän oli pannut
jotakin väkevää siihen sekaan. Ja mitä nyt isä tästä sanoo?"

Katri aukaisi oven. Saattoi olla hyvä, että Eljaskin, joka vielä istui
siellä sisällä, saisi kuulla Ingmarin puheet.

"Katri, kuulehan, olisipa isä elossa, oi jospa hän olisi elossa!" --
"Niin mitä sitten, Ingmar?" -- "Etkö sinäkin usko, että isä iskisi
hänet kuoliaaksi?" Eljas purskahti nauraa hohottamaan, ja poika
säikähti siitä niin, että Katri kiireen kautta sulki oven.

Tämän jälkeen Eljas kuitenkin sen verran talttui, että hän estelemättä
salli Katrin viedä Ingmarin koulutalolle.

       *       *       *       *       *

Siitä lähtien kun Halvor oli saanut kellon, oli puodissa pitkän aikaa
vilkas liike. Kuka pitäjäläinen vain kirkolle tulikin, hänen täytyi
keksiä jokin asian tapainen poiketakseen Halvorin myymälään ja
saadakseen tältä kuulla kertomuksen Suur-Ingmarin kellosta.
Valkoturkkisia talonpoikia seisoa jonotti tuntikausia tiskin nojalla,
totiset, ryppyiset kasvot Halvoriin päin, kun tämä kertoi. Lopuksi
Halvor aina veti kellon esille ja näytti sen rikkinäistä kellotaulua ja
kuoressa olevaa kuhmua. -- "Vai tuohon paikkaan se isku sattui?"
sanoivat talonpojat ja olivat näkevinään koko tapahtuman.

"Niin, Halvor, sen kellon omistaminen on jo sinänsä suuri asia."

Antaessaan kellon katseltavaksi Halvor ei koskaan päästänyt sitä
kokonaan irti, vaan piti aina ketjuista kiinni. Hän ei hetkeksikään
luovuttanut sitä kenenkään toisen haltuun.

Eräänä päivänä Halvor seisoi tuolla lailla talonpoikajoukon keskellä.
Hän kertoi kertomistaan ja otti lopulta kellon esille. Heti levisi
harras hiljaisuus, kellon kiertäessä yhdeltä toiselle.

Silloin sattui Eljas astumaan sisään, mutta hänen tuloaan ei huomattu,
sillä kukaan ei hennonut kääntää silmiään kellosta. Eljas arvasi heti
mihin miehet niin hartaasti tuijottivat, sillä hänkin oli kuullut,
miten Halvor oli saanut hänen appi-isänsä kellon. Ei hänen kateekseen
käynyt, mutta hänestä oli hassua aikamiesten tuolla lailla katsoa
silmät päästään vanhaan kellorämään.

Eljas hiipi varpaisillaan niiden taakse, jotka tiskiin nojasivat,
ojensi äkkiä kätensä ja riipaisi kellon sen pitelijältä. Sen hän teki
vain piloillaan, härnätäkseen hiukkasen Halvoria, eikä missään ryöstön
aikeessa.

Halvor koetti temmata kelloaan takaisin, mutta Eljas peräytyi edemmäksi
ja riiputteli sitä ilmassa, niinkuin sokerinpalasta koiralle. Halvor
otti vauhtia ja hyppäsi käsivarassa tiskin yli. Hän näytti niin
vihastuneelta, että Eljas säikähti ja syöksyi ovelle sen sijaan, että
olisi jäänyt paikalleen ja antanut kellon pois.

Oven ulkopuolella oli lahonneet portaat. Niissä nyt Eljaksen jalka
sattui loveen ja hän kompastui pitkäkseen maahan. Halvor heittäytyi
hänen päälleen, repäisi ensin kellon hänen kädestään ja potki häntä
sitten vähän aikaa kengän korolla.

"Suotta sinä niin kovasti isket", sanoi Eljas. "Paremmin tekisit, kun
katsoisit miten minun selkäni kävi."

Halvor ei lyönyt sen enempää, mutta Eljas makasi yhä paikallaan
yrittämättäkään nousta. -- "Auta minua ylös", hän pyysi. -- "Etköhän
tuosta päässe ominkin voimin, kunhan pääsi selviää." -- "En minä ole
humalassa", Eljas sanoi, "mutta kun hyppäsin portaista, välähti
silmissäni ihan kuin Suur-Ingmar olisi ollut vastassani ottaakseen
minulta kellon, ja sen vuoksi minä niin pahasti kaaduin."

Halvor kumartui nostamaan kainaloista miespahaa pystyyn. Sitten oli
Eljas vietävä kotiinsa makuulla kärryjen päällä. Hänen selkärankansa
oli taittunut, eikä hänestä ikipäivinä enää voinut tulla omin jaloin
kävelijää.

Eljas oli sitten alati vuoteen omana, hän ei kyennyt omin voimin
kääntymäänkään. Mutta puhua hän jaksoi, ja päivät päästään hän kärtti
viinaa.

Lääkäri oli kovasti kieltänyt Katria antamasta miehelleen väkijuomia,
sillä hän joisi pian itsensä kuoliaaksi. Eljas koetti silloin väkisin
saada mitä mieli teki ja ärjyi ja metelöi, varsinkin öisin. Hän
käyttäytyi kuin mieletön, häiriten koko talon rauhaa.

Tämä vuosi oli vaikein mitä Katri oli elänyt. Mies kiusasi häntä
juonillaan usein niin, että hän tunsi voimiensa loppuvan. Eljas syyti
suustaan roskapuheita ja manauksia niin suunnattomasti, että talo
tuntui kuohuvan myrkkyä kuin helvetti.

Katri pyysi koulumestarin emännältä, että Ingmar saisi jäädä heille.
Hän ei antanut veljensä tulla kotiin päiväksikään, ei edes joulun
pyhiksi.

Kaikki Ingmarilan palkolliset olivat etäistä sukua isäntäväelle ja
eläneet talossa pienestä pitäen. Jolleivät he siten olisi melkein kuin
kasvaneet sukuun, niin tuskin heistä kukaan olisi jaksanut kauempaa
pysyä palveluksessa.

Harva se yö Eljas häiritsi heidän yöuntaan. Ja lakkaamatta hän keksi
uusia keinoja kiusatakseen heitä ja Katria, että he viimein pakostakin
suostuisivat hänen pyyntöönsä.

Sellaisessa surkeudessa Katri eli sen talven ja kesän ja sitä seuraavan
talven.

       *       *       *       *       *

Ingmarilan Katrilla oli muuan mielipaikka, jonne hän meni aina, kun
tahtoi yksin mietiskellä onnettomuuttaan. Pienen humaliston takana
hänellä oli kapea penkki, jolla hän usein istui pää käsien varassa
tuijottaen eteensä, mitään näkemättä. Siitä hänen istumapaikaltaan oli
muuten laaja näköala. Pellot avautuivat siitä yli aukean tasangon
metsäharjuihin ja Klack-vuoreen saakka.

Eräänäkin huhtikuun iltana Katri istui siinä. Hän tunsi omituista
elämään väsähtämistä ja rauhattomuutta, niinkuin tuntee keväällä,
lumenlähdön aikana, jolloin maassa vielä siellä täällä on
likaisenharmaita pälviä, joita eivät kevätsateet ole ennättäneet
huuhtoa. Aurinko kyllä lämmitti, mutta pohjatuuli liehtoi yhä Katrin
ympärillä, eikä humalisto vielä ollut nostanut päätään talvellisen
havukatoksensa alta. Tuuli oli jotenkin vinha ja lennätteli
ylt'ympäriinsä vaateresuja ja paperinpalasia ja kuivia heinänkorsia.
Kaukana vuorien yllä leijaili lumen sulamisesta syntynyt auer,
koivunlatvat alkoivat ruskettua, mutta metsän pohjoisenpuoleisessa
reunassa oli vielä hangensyrjä korkealla. Pian toki kevät jo oli tuleva
täydellä todella, ja sitä ajatellessaan Katri masentui yhä enemmän.
Kuinka hän jaksaisi elää vielä yhden kesän loppuun entiseen tapaan?

Hän ajatteli kevättöitä, jotka oli saatava pois toinen toisensa tieltä,
touon tekoa ja heinän kylvöä, kevätpesuja ja -leipomisia, kankaiden
kutomista ja neulomatöitä. Ihan mahdotonta hänen on kestää sitä työn
paljoutta.

"Eikähän minua mikään kiinnitä tähän elämään", hän sanoi hiljaa. "Minkä
muun vuoksi minä oikeastaan elän, kuin estääkseni Eijasta juomasta
itseään kuoliaaksi?"

Samassa hän kohotti katseensa maasta, aivan kuin olisi kuullut itseään
kutsuttavan. Hänen edessään, aitaa vasten nojallaan seisoi Halvor
Halvorinpoika ja katseli häntä.

Katri ei ollut kuullut hänen tuloaan. Halvor oli tainnut seistä siinä
jo kotvan aikaa.

"Tiesinpä tapaavani sinut täältä", sanoi Halvor. -- "Ka, mistä sen
tiesit?" -- "Muistin entuudesta, että tänne sinä hiivit joutohetkinäsi
tuolla lailla allapäin surujasi miettimään." -- "Eipä minulla siihen
aikaan paljon surtavaa ollut." -- "Mitä ei ollut itselläsi, sen sinä
muualta hakemalla hait."

Katsoessaan nyt Halvoria tuntui Katrista, että kyllä hän varmaan
Halvorin mielestä oli tyhmä, kun ei häntä ottanut, noin komeata ja
reipasta miestä. "No naurakoon nyt niin paljon kuin mielensä tekee",
hän sanoi itsekseen, "ja nyt hänellä onkin siihen hyvä syy."

"Tulen juuri sisältä Eljaksen luota", sanoi Halvor. "Häntä minä
oikeastaan tulinkin tapaamaan."

Katri istui äänettömänä, selkä suorana, silmät melkein ummessa ja kädet
päälletysten polvilla, odottaen vain Halvorin pilkkapuheita.

"Sanoin hänelle", Halvor jatkoi, "että kun tuo hänen tapaturmansa
sattui minun kotonani, pidän minä myös itseäni syypäänä hänen
onnettomuuteensa." Halvor pysähtyi hetkiseksi, ikään kuin odottaen
Katrilta merkkiä, oliko hän samaa mieltä vai ei, mutta Katri oli yhä
ääneti. "Kysyin sen vuoksi häneltä", Halvor jatkoi, "eikö hän tahtoisi
muuttaa nyt joksikin ajaksi minun luokseni. Se voisi olla vaihteeksi
hupaistakin, kun siellä aina tapaa enemmän ihmisiä."

Nyt Katri jo avasi silmänsä, mutta ei vieläkään liikahtanut.

"Sovittiin sillä tavalla", jatkoi Halvor, "että sinä huomenna lähetät
hänet hevosella minun luokseni. Minä tiedän, että Eljas lähtee mukaani,
sillä hän luulee siellä meillä saavansa hankituksi väkeviä. Mutta ole
huoleti, Katri, siinä hän ei onnistu. Ei sen paremmin minun luonani
kuin sinunkaan. No, se on siis sovittu, että hän tulee. Hän saa
huoneekseen puodin vieruskamarin, ja olkoon vaikka vielä ovi aina auki,
jotta hän saa nähdä ihmisiä."

Halvorin ensi sanat kuullessaan Katri vielä epäili, että kenties hän
oli tuon tahallaan keksinyt häntä pilkatakseen, mutta sitten hän
vähitellen vakuuttui, että Halvor tarkoitti täyttä totta.

Katri oli näet aina siihen asti luullut Halvorin kosineen häntä vain
sen vuoksi, että hän oli rikas ja hyvää sukua. Hän ei ollut koskaan
uskonut, että hän itse Halvoria miellyttäisi. Hän tiesi kyllä itse,
ettei hän ollut sellainen tyttö, josta miehet pitävät. Eikä hän sitä
paitsi itsekään silloin ollut rakastunut enempää Halvoriin kuin
Eljakseenkaan.

Mutta kun nyt Halvor hyvän hyvyyttään tarjoutui auttamaan häntä raskaan
kuorman kantamisessa, putosi peite hänen silmiltään ja hän näki
selvästi tuon tarjouksen suuruuden. Kuinka oli mahdollista, että Halvor
saattoi olla hänelle niin hyvä?

Aivan varmasti Halvor piti hänestä, ei hän mitenkään muuten olisi sillä
tavalla tullut apuaan tarjoamaan.

Katrin sydän alkoi lyödä niin kovasti, että häntä vapisutti. Hänessä
heräsi jotakin, jota hän ei koskaan ennen ollut tuntenut. Ensin se oli
hänestä outoa, kunnes hänelle yht'äkkiä selvisi, että Halvorin hyvyys
oli lämmittänyt hänen paleltuneen mielensä, niin että rakkaus saattoi
siinä piankin leimahtaa ilmiliekkiin.

Halvor selitteli edelleen aiettaan, saadakseen jo ennakolta kaikki
vastaväitteet kumotuiksi. "Säälihän on Eljas poloistakin", hän sanoi,
"hänkin tarvitsee vaihtelua. Ja sillä tavalla kuin hän sinua kohtaan on
käyttäytynyt ei hän voi käyttäytyä meillä. Toistahan on olla miehisen
isännän vallan alla."

Katri tuskin tohti liikahtaa paikaltaan tai sanoa yhtään sanaa, sillä
hän pelkäsi Halvorin hänen kasvojensa värähdyksistä tai liikkeittensä
rauhattomuudesta heti huomaavan, että hän oli häneen rakastunut. Mutta
jotakin hänelle kuitenkin piti vastata.

Halvor oli nyt sanonut sanottavansa ja katsoi tyynesti häneen.

Silloin Katri nousi melkein kuin vasten tahtoaan, meni Halvorin luokse
ja hiveli hiljaa hänen kädenselkäänsä.

"Jumala sinua, Halvor, siunatkoon", hän sanoi värähtelevin huulin.
"Jumala sinua siunatkoon."

Vaikka hän kuinka koetti peittää tunteitaan, oli Halvor varmaan jotakin
huomannut, koska hän äkisti tarttui hänen ranteisiinsa ja veti häntä
puoleensa. -- "Ei, ei, päästä minut", huudahti Katri säikähtyneenä,
ponnistihe irti ja riensi pois.

       *       *       *       *       *

Eljas muutti nyt Halvorin luokse ja asui puodin vieruskamarissa koko
sen kesän. Halvorin vastuksina hän ei kuitenkaan kauan ollut, sillä jo
syksyllä hän kuoli.

Jonkin ajan kuluttua sen jälkeen sanoi Stiina emäntä Halvorille: --
"Kuulkaas, Halvor, lupaatteko minulle, mitä nyt pyydän?" -- Halvor
säpsähti ja kääntyi kuuntelemaan. -- "Muistakaa malttaa mielenne ja
odottaa mitä Katri nyt tekee." -- "Tietysti minä maltankin", vastasi
Halvor kummastellen. -- "Niin, onhan Katri sen arvoinen voitto, että
häntä kannattaa odottaa vaikka seitsemän vuotta."

Mutta vaikeaksi Halvorin kävi pysyä malttavaisena, sillä pian alkoi
kuulua, että Katrilla kävi kosijoita toinen toisensa jäljestä.
Ensimmäiset tulivat jo kolmannella viikolla Eljaksen hautajaisten
jälkeen.

Halvor istui eräänä pyhäiltana portaillaan katsellen kylänraitilla
kävelijöitä. Pian hän oli huomaavinaan, että harvinaisen paljon
vastamaalattuja rattaita tänään ajoi siitä ohitse Ingmarilaan päin.
Ensimmäisessä istui eräs Bergsån ruukin isäntä, vähän jäljempänä ajoi
Karmsundin majatalonpitäjän poika ja viimeisenä Birger Sven
Petterinpoika, kartanonomistaja lähipitäjästä. Häntä pidettiin
Länsi-Taalain rikkaimpana talollisena ja muutenkin viisautensa puolesta
suuressa arvossa. Mutta nuori hän ei enää ollut. Hän oli ollut jo
kaksissa naimisissa ja oli nyt taas leskenä.

Kun Birger Sven Petterinpoika ajoi Halvorin ohi, ei tämä enää voinut
pysyä paikallaan. Hän lähti kävelemään raittia pitkin, meni sillan yli
ja huomasi tulleensa sille puolelle jokea, missä Ingmarila oli.
Tahtoisinpa ottaa selvän, minne nuo kaikki kuormalliset ajoivat, hän
sanoi. Hän kulki pyörän jälkiä pitkin ja kiihdytti yhä kävelyään. Kun
hänen mieleensä muistui Stiina emännän varoitus, nousi hiki hänen
otsaansa ja hän huudahti, että "kyllähän minä tiedän tekeväni
tyhmyyksiä", mutta kiirehti kuitenkin eteenpäin. "En mene edemmäs kuin
veräjälle, siitähän jo näkee, mitä he siellä hommaavat."

Birger Sven Petterinpoika istui parin muun miehen kanssa Ingmarilan
väentuvassa. Ingmar Ingmarinpoika oli tullut koulusta kotiinsa pyhää
viettämään. Hän istui isäntänä pöydän päässä ja juotti vieraille
kahvia, sillä Katri ei ollut sanonut joutavansa pois keittiötöistä, kun
kaikki palvelustytöt olivat menneet rukoushuoneelle kuulemaan
koulumestarin saarnaa.

Ikävä ahdisti tuvassa istujia. Kaikki joivat kahviaan virkkamatta
mitään. Kosijat tuskin tunsivat toisiaan, ja jokainen heistä odotti
sopivaa tilaisuutta päästäkseen keittiöön puhumaan asiansa Katrille
kahden kesken.

Silloin ovi aukeni ja sisään astui vielä uusi vieras. Ingmar meni häntä
tervehtimään ja johdatti hänet tuvan perälle. "Tämä on Timmin Halvor
Halvorinpoika", hän esitteli Birger Sven Petterinpojalle. Sven
Petterinpoika ei noussut paikaltaan, tervehti vain kättään hiukan
heilauttamalla ja sanoi, suu pienessä ivahymyssä: "Onpa hauska tavata
niin maineikasta miestä." Ingmar Ingmarinpoika työnsi tuolin Halvorin
eteen, kolisuttaen sitä niin, ettei Halvorin vastaus olisi
kuulunutkaan.

Siitä hetkestä lähtien, kun Halvor tuli, kävivät kaikki kosijat
puheliaiksi ja suurisuisiksi. He alkoivat kehua toinen toistaan, aivan
kuin olisivat sopineet, että ensi työkseen yksissä neuvoin karkottavat
Halvorin kiistapaikalta. "Teillä oli kovin kaunis hevonen tänne
ajaessanne, herastuomari", alkoi isännöitsijä. Birger Sven
Petterinpoika huomasi tarkoituksen ja kehui puolestaan isännöitsijän
menneentalvista karhuntappoa. Sitten he kohottivat Karmsundin pojan
omalle tasalleen kiittelemällä hänen isänsä teettämää uutta
asuinrakennusta. Viimein kaikki yltyivät kehumaan Birger Sven
Petterinpojan rikkauksia. He kävivät vallan kaunopuheisiksi, ja
jokainen heidän sanansa merkitsi Halvorille sitä, että moukka sinä olet
meidän rinnallemme pyrkimään. Halvor tunsi vähäpätöisyytensä ja katui
katkerasti, että oli tullutkaan.

Katri tuli sisään tarjoamaan toista kuppia kahvia. Nähdessään Halvorin
hän ensi hetkessä ihastui, mutta sitten hän heti ajatteli, kuinka
pahoja puheita siitä voi syntyä, että Halvor kävi hänen luonaan kohta
Eljaksen kuoleman jälkeen. Jos hän niin hätäili, saattoivat ihmiset
pian sanoa, että hän oli hoitanut Eijasta huonommin kuin olisi voinut,
päästäkseen hänestä mitä pikimmin ja saadakseen Katrin.

Katrista olisi ollut parasta, että hän olisi odottanut pari kolme
vuotta; silloin jokainen olisi ymmärtänyt, ettei hän ollut
malttamattomuudesta Eljakselle mitään tehnyt. Ja mikä kiire hänellä
olikaan, Katri ajatteli. Pitäisihän hänen tietää, etten minä tule
ottamaan ketään muuta kuin hänet.

Katrin tullessa puhelu katkesi uudelleen, kaikkien silmät vilkuivat
vain näkemään, miten hän ja Halvor tervehtivät toisiaan. Mutta töin
tuskin heidän sormenpäänsä sattuivat yhteen. Kun herastuomari sen näki,
pääsi häneltä ilomielinen lyhyt vihellys, mutta isännöitsijä röhähti
nauruun. Halvor kääntyi hyvin tyynesti katsomaan häneen. "Mikä
isännöitsijää naurattaa?" hän kysyi. Isännöitsijä ei siinä kiireessä
keksinyt vastausta. Hän ei tahtonut Katrin läsnäollessa sanoa mitään
loukkaavaa. -- "Hän vain ajattelee metsäkoiraa, joka ajaa jäniksen
liikkeelle, mutta jättää sen toisen ammuttavaksi", sanoi majatalon
poika silmää iskien.

Katrin poskilla sävähtelivät veret, mutta hän kääntyi kaatamaan kahvia
ja sanoi talon puolustukseksi: "Birger Sven Petterinpoika ja te muut
saatte nyt tyytyä paljaaseen kahviin, sillä väkeviä ei meillä enää
tarjota." -- "Eipä niitä tarjota minunkaan talossani", sanoi
herastuomari. Isännöitsijä ja majatalonpoika eivät puhuneet mitään,
vaan käsittivät, että niillä sanoillaan Sven Petterinpoika pääsi heistä
paljon edelle. Herastuomari alkoi heti jatkaa puhetta raittiusasiasta
ja sen hyödystä. Katri seisahtui kuuntelemaan ja oli kaikessa samaa
mieltä. Älykäs talonpoika huomasi heti, että sillä tavalla hänet oli
helpoin voittaa, ja rupesi pitkältä jaarittelemaan viinasta ja
juoppoudesta. Katrin mieleen johtuivat toinen toisensa jälkeen ne
ajatukset, joita hän viime vuosina oli itsekseen mietiskellyt, ja hän
iloitsi huomatessaan, että niin mahtava ja viisas mies oli hänen
kanssaan yhtä mieltä.

Kesken puheensa herastuomari vilkaisi olkansa yli Halvoriin. Tämä istua
jurotti äkeänä paikallaan, koskematta kuppiinsa. Niin, taitaapa hänen
mielensä olla mustana, ajatteli Sven Petterinpoika, vallankin jos on
totta mitä sanotaan, että hän hieman kiirehti Eljaksen lähtöä. Vaikka
hyvähän oikeastaan oli vapauttaa Katri tuosta ihmishirmusta. Ja kun hän
omasta mielestään jo oli melkein voitolla, tahtoi hän lausua
Halvorillekin jonkin hyvän sanan. Hän otti kuppinsa, kilahdutti sitä
Halvorin kupin laitaan ja sanoi: "No terve, Halvor! Varmaan sinä olit
Katrille hyvänä apuna tuon miesheittiön hoitamisessa." Halvor ei
vastannut, tuijotti vain häneen silmästä silmään, ihmetellen mitä tuo
nyt merkitsi. Mutta isännöitsijä purskahti taas nauruun. -- "Niin
kyllä, hyvänä apuna", hän nauroi, "oikeinkin hyvänä apuna." --
Majatalonpoikakin sanoi nauraa virnottaen: "Niin, niin, kerrassaan
hyvänä apuna."

Ennen kuin he tointuivat naurustaan, oli Katri livahtanut keittiöön.

Hän seisahtui sinne niin lähelle ovea, että siitä kuuli joka sanan mitä
tuvassa puhuttiin. Häntä harmitti ja tuskastutti tuo, että Halvor tuli
näin liian aikaisin. Oma syynsä, jos ei Katri koskaan enää voi hänelle
mennä. Johan se paha huuto nyt kuului olevan liikkeellä. Ja miten minä
sen kestän, jos hänet menetän, hän ajatteli painellen kädellään
sydänalaansa.

Aluksi ei tuvasta kuulunut hiiskahdustakaan, mutta sitten kuului joku
tuoliaan kolisuttaen nousevan pöydästä. "Joko te nyt lähdette, Halvor?"
kysyi nuori Ingmar. -- "Jo", vastasi Halvor, "en voi olla kauempaa,
sano sinä minulta terveiset Katri Ingmarintyttärelle!" -- "Keittiössä
hän on, menkää vain itse sinne hyvästille, Halvor." -- "En mene",
kuului Halvorin vastaus, "meidän kesken ei ole enää mitään puhumista."

Katrin sydän löi, ja ajatukset riensivät kuin tuulessa. Nyt Halvor oli
suuttunut häneen, eikä ihmekään. Tuskin hän oli rohjennut hänelle kättä
ojentaa, ja kun nuo toiset Halvoria häpäisivät, pakeni hän pois
sanomatta sanaakaan hänen puolestaan.

Nyt Halvor tietysti uskoi, ettei hän hänestä pitänyt, ja jos hän nyt
pääsee lähtemään, ei hän koskaan enää palaa.

Ei, kuinka hän olikaan voinut niin tylysti menetellä, vaikka hän niin
kovasti Halvorista piti?

Ja samassa hän löysi muististaan isänsä vanhan sanan, ettei Ingmarien
tarvitse huolia ihmisten puheista, kun he vain käyvät Jumalan teitä.

Katri tempaisi oven auki ja ehätti Halvorin tielle, juuri kun tämä oli
lähtemässä.

"Ethän vielä mene, Halvor? Ajattelin, että jäisit tänne illalliselle."
Halvor vain katsoa tuijotti häneen. Katri oli aivan kuin toinen
ihminen, puna poskilla, silmissä kostea loiste ja kaikissa ilmeissä
liikuttava hellyys ja lämpö. -- "Kyllä minä sentään lähden, enkä taida
enää tulla", sanoi Halvor, tajuamatta mitä Katrilla oli mielessä. --
"Mitä vielä, tule nyt juomaan kahvisi loppuun", sanoi Katri.

Hän talutti kädestä pitäen Halvorin pöydän ääreen. Tuvan poikki
astuessaan hän vuoroin punastui ja vaaleni, monesti hän oli lannistua,
mutta kesti kuitenkin, vaikka pilkka ja ylenkatse hänestä oli
katkerinta mitä ihminen voi joutua kärsimään. Nyt Halvor ainakin näkee,
että minä tahdon kantaa osani hänen taakastaan, hän ajatteli.

"Birger Sven Petterinpoika ja te muut", sanoi Katri, "Halvor ja minä
emme ole vielä ennättäneet puhua siitä asiasta, kun minä vasta niin
hiljan jäin leskeksi, mutta nyt minusta on parasta sanoa kaikkien
kuullen, että minä mieluummin menen Halvorille kuin kenellekään
muulle." Hän pysähtyi, sillä hänen äänensä vapisi. "Puhukoot ihmiset
mitä tahansa, mutta Halvor ja minä emme ole tehneet mitään pahaa."

Sen sanottuaan Katri painautui lähemmäs Halvoria, ikään kuin
turvautuakseen häneen toisten parjauksilta.

Kaikki olivat hetken vaiti, katsellen ihmeissään Katri Ingmarintytärtä,
jossa nyt oli enemmän nuoren tytön suloutta kuin ikinä ennen.

Sitten Halvor sanoi värähtelevin äänin: "Kun minä sain isävainajasi
kellon, en uskonut koskaan saavani kokea sen vertaista. Mutta tämä
sinun tekosi, Katri, on suurempaa kuin mikään muu."

Mutta Katri odotti ennemmin muiden puhetta kuin Halvorin, eikä hänen
tuskansa ollut asettua.

Silloin nousi Birger Sven Petterinpoika, joka monessa kohden oli kelpo
mies. -- "Sitten me kaikki vain onnittelemme teitä, Katri ja Halvor",
hän sanoi ystävällisesti, "sillä kaikkihan sen tietävät, että kenet
Katri Ingmarintytär valitsee, se on moitteeton ja puhdas."



SIIONISSA


Ei ole ihmekään, että vanha koulumestari toisinaan käy hieman
itsetietoiseksi. Onhan hän kokonaisen miespolven ajan jaellut
lähimmäisillensä tietoa ja oppia. Hän tietää, että kaikki talonpojat
elävät juuri hänen antamansa opin nojalla ja ettei yksikään tiedä
enempää kuin mitä hän lapsina heidän päähänsä pänttäsi. Onko sitten
kumma, jos hänestä pitäjäläiset vanhempinakin yhä vielä ovat
koululapsen kannalla ja jos hän pitääkin itseään muita viisaampana?
Tuskin sellainen oikein piintynyt kouluttaja edes tottuu kohtelemaan
muita aikaihmisinä; hänen silmissään he yhä pysyvät samoina
pyöreäposkisina, vakaasilmäisinä, hartaasti kuuntelevina lapsina kuin
kouluaikanaan.

Eräänä talvipyhänä kirkkoherra ja koulumestari olivat
jumalanpalveluksen loputtua jääneet pieneen holvikattoiseen sakastiin
varta vasten puhellakseen pelastusarmeijasta. -- "On sekin kummallinen
laitos", sanoi kirkkoherra, "enpä olisi uskonut saavani vielä
sellaistakin nähdä." Koulumestari rypisti äkäisesti kulmiaan, sillä
hänen mielestään kirkkoherra laski sopimatonta leikkiä. Kuinka
sellaista saattoi ajatellakaan, että tuo hullutus pääsisi heidän
pitäjäänsä! -- "Enpä ota uskoakseni, että sitä saattekaan nähdä,
kirkkoherra", sanoi hän hiukan ärtyneenä.

Kirkkoherra, joka itsekin tunsi olevansa heikko, murtunut mies, antoi
useimmiten koulumestarin sanoa viimeisen sanan, mutta ei silti voinut
olla häntä kiusoittelematta. -- "Mistä te, Storm, niin varmaan
tiedätte, ettei pelastusarmeija tännekin tunkeudu?" hän sanoi. --
"Siitä", Storm vastasi, "että missä pappi ja koulumestari ovat yksissä
neuvoin, sieltä tuollainen lemmon laitos pysyttelee loitolla." --
"Ettepä te, Storm, juuri näytä minun neuvoistani huolivan", sanoi
kirkkoherra hiukan tylysti. "Ominpäinnehän te vain siellä Siionissanne
saarnaatte." Siihen koulumestari ei ensiksi vastannut, mutta sanoi
sitten hyvin tyynesti: -- "Mutta ettehän te, kirkkoherra, ole koskaan
kuullut, miten minä saarnaan."

Tuo rukoushuone oli oikea loukkauskivi. Kirkkoherra ei ollut kertaakaan
sen ovea avannut. Kun se nyt tuli puheeksi, pelästyivät he kumpikin,
että olivat loukanneet toisiaan. Taitaa se Storm sittenkin olla
oikeassa, kirkkoherra ajatteli, sillä näinä neljänä vuotena, jolloin
hän on joka pyhäilta pitänyt selityksiä rukoushuoneessaan, on
aamujumalanpalveluksissa kirkossa käynyt väkeä entistä enemmän, enkä
minä ole huomannut mitään hajaannusta. Hän ei ole särkenyt seurakuntaa,
niinkuin odotin. Hän on uskollinen ystävä ja palvelija. Minä koetan
osoittaa, että ymmärrän hänen työnsä arvon.

Ja tästä aamupuolen kahahduksesta oli seurauksena, että kirkkoherra
tuli illalla lähteneeksi kuulemaan Stormin selitystä. Ilahdutanpa nyt
kerran Stormia oikein tuntuvasti, hän ajatteli. Menen kuuntelemaan,
miten hän siellä Siionissaan saarnaa.

Sinne kävellessään kirkkoherra muisteli niitä aikoja, jolloin
rukoushuonetta rakennettiin. Kuinka monenlaisia ennustuksia silloin
lausuttiinkaan ja kuinka varmasti hänkin silloin uskoi, että Jumala
valmisteli jotakin suurta! Mutta sillensä oli kaikki rauennut. Herra on
tainnut unohtaa, mitä silloin aikoi, hän ajatteli, mutta samalla häntä
naurattivat omat lapsekkaat tuumailunsa Herran aikeista.

Koulumestarin Siion oli suuri, sisältä valkoiseksi maalattu sali.
Sivuseinällä oli kaksi puupiirrosta, Lutherista ja Melanktonista, jotka
oli kuvattu turkkitakit yllään. Katonrajaan oli kauniilla punaisilla
kirjaimilla maalattu raamatunlauseita, ja niiden kehys oli sommiteltu
kukista sekä enkelien pasuunoista. Huoneen perällä oli puhujalava ja
sen kohdalla seinässä pieni öljypainotaulu Hyvästä paimenesta.

Sali olisi muuten näyttänyt paljaalta ja kolkolta, mutta se oli väkeä
täynnä, eikä se sen juhlallisempaa koristusta tarvinnutkaan. Useimmat
olivat näet pukeutuneina pitäjän vanhaan kauniiseen kuosiin, ja naisten
kovitetut, sykerön yli kohollaan leijuvat valkoiset päähineet näyttivät
melkein siltä kuin sali olisi ollut täynnä suuria valkosiipisiä
lintuja.

Storm oli jo alkanut esitelmänsä, kun hän näki kirkkoherran tulevan
sisään ja istuvan etupenkille. "Sinäpä, Storm, olet ihmeellinen mies",
hän sanoi silloin itsekseen, "kaikki sinulta luonnistuu. Tuossa nyt
kirkkoherrakin vihdoin viimein tulee kunnioittamaan sinua käynnillään."

Näissä selityksissään koulumestari oli jo ennättänyt Raamatun ensi
sivulta viimeiselle. Tänä iltana hänen oli puhuttava Ilmestyskirjan
taivaallisesta Jerusalemista ja iankaikkisesta autuudesta. Ja hän oli
niin riemastunut kirkkoherran tulosta, että hän itsekseen ajatteli:
Omasta puolestani en sen parempaa iankaikkisen elämän onnea haluaisi
kuin saada ikuisesti seisoa oppituolissani ja ohjata viisaita ja
taipuvaisia lapsia. Ja jos sitten itse Herra Jumala kerran tulisi minua
kuuntelemaan, niinkuin nyt kirkkoherra tuli, olisi minun onneni suurin
koko taivaassa.

Mutta kirkkoherran mieltä kosketti enimmän se, että nyt oli puhe juuri
Jerusalemista, ja hänen ihmeelliset aavistuksensa heräsivät taas
henkiin.

Kesken selitystä ovi aukeni ja sisään tuli yhdessä joukossa
parikymmentä henkeä, jotka seisahtuivat ovensuuhun, etteivät tekisi
häiriötä. Kas sitä, enkös arvannut, ettei tämä maineitta mene, ajatteli
kirkkoherra.

Ja heti kun Storm oli päässyt aameneen, rupesi yksi niistä
vastatulleista puhumaan: "Minä tahtoisin niin mielelläni saada
sanotuksi muutamia sanoja."

Ääni oli hyvin hento ja hyvin ystävällinen. Eiköhän liene Höökin Matti
Erkinpoika, ajattelivat kirkkoherra ja monet muut kääntyessään
katsomaan sinnepäin. Ei kenelläkään muulla koko pitäjässä ole niin
vienoa lapsenääntä.

Samalla jo pujotteleikse ihmisten välitse puhujalavaa kohti pieni,
hyvänsävyisen näköinen mies, jota saatteli joukko muita miehiä ja
naisia, nähtävästi häntä rohkaistakseen.

Kirkkoherra, koulumestari ja muut läsnäolijat istuivat liikahtamatta.
Höökin Matti on tullut puhumaan jostakin kovasta kohtalon iskusta, he
ajattelivat. On joko kuningas kuollut tai sota syttynyt, taikka on
joitakuita ihmispoloisia tapaturmassa hukkunut jokeen.

Höökin Matti ei kuitenkaan näyttänyt pahan sanoman tuojalta. Hän oli
juhlallisen totinen ja kasvoissa huolekas kalpeus, mutta kuitenkin niin
iloissaan, että suupielet väkisin vetäytyivät hymyyn. -- "Tahtoisin
kertoa koulumestarille ja muille läsnäoleville", hän sanoi, "että minä
toissapyhänä yht'äkkiä sain saarnaamishengen. Emme olleet iljanteen
vuoksi päässeet tulemaan tänne Stormin selityksille ja istuimme
palvelusväen kanssa tuvassa haluten kuulla jumalansanaa, ja silloin
minä tunsin itsessäni, että olin saanut saarnanlahjan. Nyt minä jo olen
pitänyt selityksiä kahtena pyhänä, ja nyt sanovat kotiväet ja naapurit,
että minun pitäisi tulla tänne puhumaan kaikelle kansalle."

Höökin Matti sanoi vielä ihmettelevänsä, että saarnanlahja oli annettu
niin halpasäätyiselle kuin hänelle. "Mutta eihän koulumestarikaan ole
muuta kuin talonpoika", hän sanoi luottavasti.

Tämän johdannon jälkeen Höökin Matti pani kätensä ristiin ja aikoi heti
käydä saarnaamaan. Mutta nyt koulumestarin ensi hämmästys oli ehtinyt
tasaantua. -- "Odottakaas, Höökin Matti, aiotteko saarnata tässä nyt
heti?" hän keskeytti. -- "Kyllä se oli aikomukseni", mies sanoi. Hän
hätääntyi kuin lapsi nähdessään Stormin noin tuimana. "Niin, nimittäin
jos koulumestari ja muut ensin antavat luvan", hän sanoi nöyrästi. --
"Tänä iltana ei enää sovi", sanoi Storm päättävästi. Mies pahainen
alkoi oikein pyytämällä pyytää. -- "Kun saisin puhua edes muutaman
sanan. Se on kaikki sellaista, joka on tullut mieleeni kyntöpellolla
tai sysimiilua katsoessa, ja nyt se pyrkii pääsemään kuuluville." Mutta
koulumestari, joka tänään oli omaksi osakseen saanut niin paljon
kunniaa, pysyi säälimättömänä. -- "Luuletteko, Matti Erkinpoika, että
teidän päänne pälkähdykset olisivat Jumalan sanaa?" sanoi hän
nuhdellen.

Höökin Matti ei tohtinut kinailla, ja koulumestari selaili
virsikirjaansa. -- "Veisataan virsi 187", hän sanoi. Hän luki ensin
ääneen koko virren ja alkoi sitten laulaa: "Jerusalemia kohti avaa
ikkunasi!"

Laulaessaan hän ajatteli: Sattuipa kirkkoherra tulemaan sopivaan
aikaan; nyt hän näkee, että minä saan pidetyksi järjestyksen
Siionissani.

Mutta jo viimeistä värssyä veisattaessa nousi muuan mies kuulijajoukon
keskeltä odottamaan puheenvuoroa. Se oli Ljungo Björn Olavinpoika,
uljasryhtinen mies, Ingmarien vävyjä ja ison talon omistaja.

"Me täällä ajattelemme", sanoi Ljungo Björn hyvin sävyisästi, "että
ehkä koulumestarin olisi pitänyt kysyä meidänkin mieltämme, ennen kuin
hylkäsi Matti Erkinpojan pyynnön."

"Vai teidänkin mieltänne, poikaseni!" sanoi koulumestari aivan samalla
äänellä kuin pienelle pojannallikalle, "vai et sinä vielä tiedä, ettei
tässä huoneessa ole sananvaltaa kenelläkään muulla kuin minulla?"

Veret sävähtivät Ljungo Björnin kasvoihin. Eihän hän ollut puhunut
riitaa hakien, vaan ainoastaan lohduttaakseen hellämielistä Höökin
Mattia. Mutta tuollaisesta vastauksesta hän tietysti ärtyi. Ennen kuin
hän kuitenkaan ennätti vastata, puuttui puheeseen muuan Höökin Matin
saattajista:

"Minä olen kuullut Höökin Matin puhetta jo kahdesti, ja ihan
ihmeellistä se on. Kyllä kaikkien täällä olijainkin taitaisi olla hyvä
häntä kuulla."

Koulumestari vastasi heti samalla puolittain ystävällisellä, puolittain
moittivalla äänellä, jota hän käytti nuhdellessaan koulupoikia:

"Mutta etkö nyt ymmärrä, Kristo Laurinpoika, ettei se sellainen
mitenkään sovi? Jos minä tänään annan Höökin Matin puhua, tahdot sinä
päästä saarnaamaan ensi pyhänä ja Ljungo Björn sitä seuraavana." Tämä
koulumestarin sukkeluus nauratti joitakuita, mutta silloin kuului
Ljungo Björnin totinen ja luja vastaus: "Mikä sitten estäisi Kristo
Laurinpoikaa ja minua olemasta ehkä yhtä sopivia saarnaajiksi kuin te
itse, koulumestari?"

Timmin Halvor nousi ehkäisemään riidan puhkeamista. -- "Niillä, jotka
ovat keränneet tämän huoneen rakennusrahat, on tietysti päätösvalta,
ketkä täällä saavat saarnata." -- Mutta nyt Kristo Laurinpoikakin antoi
heti äkäisen vastauksen: "Muistanpa, että tätä huonetta rakennettaessa
nimenomaan päätettiin, että siitä tulee rukoushuone eikä mikään kirkko,
jossa yksi ainoa saa saarnata paukuttaa."

Kriston tätä sanoessa tuntui kuin kaikki läsnäolijat olisivat syvään
huoahtaneet. Vielä tunti sitten ei heidän päähänsä olisi pälkähtänyt
sellaista toivetta, että koskaan saisivat kuulla muiden kuin
koulumestarin selityksiä, mutta nyt he ajattelivat: Olisi hauskaa saada
tänne kerran jotakin uutta, kuulla uusia sanoja ja nähdä toiset kasvot
tuolta lavalta pöydän takaa.

Tuskin kiistaa kumminkaan olisi jatkunut ilman Kolåsin Gunnaria.
Tämäkin oli Timmin Halvorin lankomiehiä, kasvultaan pitkä ja laiha,
tummaverinen ja tuikeasilmäinen. Hän piti koulumestarista yhtä paljon
kuin muutkin, mutta vielä enemmän räiskyvästä riidasta. -- "Niin, kyllä
silloin tätä huonetta rakennettaessa puhuttiin suuria vapaudesta", hän
sanoi, "mutta siitä lähtien ei täällä ole kuulunut vapauden sanaa."

Koulumestari punastui otsaa myöten. Vasta noissa sanoissa hän huomasi
oikein tahallista niskoittelua. -- "Jos et ennen ole tiennyt, niin nyt
saat tietää, Kolåsin Gunnar, että täällä on saarnattu oikeata vapautta,
sitä, jota Luther julisti, mutta täällä ei ole annettu vapaata valtaa
saarnata sellaisia uutuuksia, jotka eivät kukoista päivää kauempaa."

"Koulumestari uskottelee meille, että kaikki uutuus 'opin asioissa' on
pahasta", sanoi mies tyynemmin ja ikään kuin peräytyen. "Hän kyllä
tyrkyttää meille uusia maanviljelyskoneita ja kehuu uusia
karjanhoitotapoja, mutta uusista Jumalan pellon kyntöaseista hän ei
anna tietoa ensinkään." Koulumestari alkoi uskoa, ettei Kolåsin Gunnar
niin pahaa tarkoittanut kuin miltä hänen puheensa kuulosti. -- "Sitäkös
sinä, Gunnar, tahtoisit", hän sanoi, yrittäen kääntää leikiksi, "ettei
täällä yhä saarnattaisi tuota yhtä ja samaa Lutherin oppia?" -- Gunnar
sydäntyi yht'äkkiä ja sanoi pistävästi: "Ei tässä ole puhetta uusista
opeista, vaan saarnaajista, ja minkä tiedän ei Matti Erkinpoika ole sen
huonompi luterilainen kuin koulumestari tai kirkkoherrakaan."

Koulumestari ei vähään aikaan ollut muistanut kirkkoherraa, mutta nyt
hän kääntyi sinnepäin. Kirkkoherra istui hiljakseen etukumarassa, leuka
kepin varassa, ja hänen silmissään oli outo loiste. Ja Storm tapasi
lakkaamatta tuon tuijottavan katseen, joka ei hänestä hetkeksikään
väistynyt.

Taisi sentään olla paha, että hän juuri tänään tuli, ajatteli
koulumestari.

Hänen mieleensä johtui entinen kuva, joka oli ihan tämän kaltainen.
Sattui jonkin kerran kouluaikana olemaan oikein kaunis kevätpäivä, ja
pikku lintunen tuli istumaan koulun ikkunalle ja lauloi siinä
laulamistaan. Ja samassa kaikki lapset alkavat pyytää lupaa, heittävät
lukemisen, telmivät ja tuiskivat eikä heitä saa asettumaan. Samalla
tavalla oli Höökin Matin tulo vaikuttanut näihin kuulijoihin. Mutta
koulumestari tahtoi näyttää papille ja muille, että kyllä hän jaksaa
tuollaisen metelin hillitä.

Olkoot nyt valloillaan vähän aikaa, viimeinpähän väsynevät, hän
ajatteli ja istahti aivan tyynesti tuolille puhujanpöydän taakse.

Samassa vastarinta puhkesi ilmoille kuin rajuilma, sillä nyt levisi
mielestä mieleen ajatus: Kaikkihan me olemme koulumestarin vertaisia.
Miks'eivät sitten muut kuin hän saisi sanoa, mitä meidän on uskottava
ja mitä ei?

Ne ajatukset tuntuivat olevan useimmille uusia, mutta puheista
kuitenkin kuuli, että ne olivat alkaneet heissä itää siitä lähtien, kun
koulumestari rakensi rukoushuoneen ja osoitti, että tavallinen
rahvaanmieskin saattaa pystyä selittämään jumalansanaa.

Hetken kuluttua koulumestari ajatteli: Ovat kai nuoret jo pauhanneet
kyllikseen. Nyt minä heille näytän, kuka tämän talon isäntä on.

Hän nousi seisaalleen, täräytti nyrkillään pöytään ja sanoi kovalla
äänellä: "Ja nyt lopettakaa! Mitä jankuttamista tämä on? Minä lähden
tieheni, ja niin menkää muutkin, että saan sammuttaa tulet ja panna
oven lukkoon."

Jotkut nousivatkin, sillä he olivat Stormin entisiä oppilaita ja
tiesivät, että kun hän kerran iski nyrkkiä pöytään, niin silloin ei
auttanut niskoitella, mutta useimmat jäivät hätääntymättä paikoilleen.

"Koulumestari taitaa pitää meitä vielä poikanulikkoina", he sanoivat.
"Emme me enää siitä säikähdä, vaikka hän iskeekin nyrkkiä pöytään."

He puhelivat edelleen siitä, että he tahtoivat kuulla uusia saarnaajia,
mutta eivät olleet selvillä, keitä kutsuttaisiin. Syntyi jo kaksi
puoluetta, joista toinen tahtoi waldenströmiläisiä, toinen evankelisen
seuran saarnaajia.

Koulumestari tuijotti heihin aivan kuin kammoksuen. Sillä tähän asti
hän oli kaikkien ihmisten kasvoista nähnyt vain lapsenmielen. Mutta nyt
katosivat kaikki nuo pyöreät, hienohipiäiset lapsenposket ja vaaleat
lapsenkiharat ja hartaat lapsensilmät. Ja koulumestari näki vain joukon
karheapiirteisiä, totisia miehiä ja naisia ja tunsi, että nuo olivat jo
hänen vallastaan irtautuneet. Tuskin hän edes tiesi, millä tavalla
heille oli puhuttavakaan.

Hälinää jatkui ja se yltyi yltymistään. Koulumestari oli vaiti,
koettamattakaan sitä hillitä. Kolåsin Gunnar ja Ljungo Björn ja Kristo
Laurinpoika olivat kiihtyneimmät. Höökin Matti, jonka vuoksi tämä
meteli sai alkunsa, nousi ylös vähän väliä ja pyysi toisia vaikenemaan,
mutta hänestä ei välitetty.

Koulumestari katsahti jälleen kirkkoherraan. Siellä hän istui yhä
samassa asennossa ja katsoi häneen yhtä tuijottavin silmin. Hän
muistelee varmaankin sitä iltaa neljä vuotta sitten, jolloin minä
hänelle sanoin aikovani rakentaa rukoushuoneen, ajatteli koulumestari.

Niin, hän se sittenkin oli oikeassa, mietiskeli Storm edelleen, nyt se
villitys, harhaopin ja eripuraisuuden henki on ehtinyt tännekin, ja
tuskin se olisi päässytkään, jollen minä olisi itsepäisesti rakentanut
Siioniani.

Samassa kun tämä koulumestarille selvisi, hän kohotti päänsä pystyyn ja
oikaisi selkänsä suoraksi. Hän otti taskustaan pienen, kiiltävän,
teräksisen avaimen, jolla hän omin käsin aina avasi ja sulki
rukoushuoneen oven. Hän käänsi avainta valoa kohti, jotta se välähteli
ja näkyi yli koko huoneen.

"Panen tämän avaimen tuohon pöydälle", hän sanoi, "enkä siihen tästä
lähtien koske. Sillä nyt näen, että sillä olen päästänyt ovesta sisään
kaiken sen, minkä olin aikonut sulkea ulos."

Näin sanoen koulumestari laski avaimen pöydälle, otti hattunsa ja astui
suoraan kirkkoherran luokse. "Paljon kiitoksia, kirkkoherra, että tänä
iltana tulitte selitystäni kuulemaan", hän sanoi. "Sillä jollette olisi
tullut tänään, niin tuskinpa se olisi tapahtunut enää koskaan."



HURJA AJO


Monen mielestä Eljas Olli Erkinpojan menettely Ingmarilan Katria ja
nuorta Ingmaria kohtaan oli niin ilkeä, ettei hän olisi ansainnut saada
haudankaan rauhaa.

Hän näytti varsin uhallaan tuhlanneen omansa ja Katrin rahat, jotta
Katri hänen kuoltuaan jäisi puille paljaille. Tila oli jäänyt niin
velkaiseksi, että Katrin olisi täytynyt luovuttaa se saamamiehille,
jollei Halvorilla olisi ollut varoja ostaa talo ja maksaa velat, Ingmar
Ingmarinpojan perintörahat, kaksikymmentätuhatta kruunua, jotka olivat
olleet Eljaksen hoidettavina, olivat aivan kadoksissa. Mikä luuli hänen
kätkeneen ne maahan, mikä antaneen lahjaksi; mistään niitä vain ei
löytynyt. Tästä kaikesta saatiin selko vasta perunkirjoituksessa.
Toimitusmiehet haeskelivat monta päivää Eljaksen kätköjä, mutta
turhaan.

Kuultuaan nyt olevansa köyhä Ingmar neuvotteli Katrin kanssa,
mihin nyt ryhtyisi. Ingmar sanoi mieluimmin rupeavansa opettajaksi. Hän
pyysi, että Katri antaisi hänen asua Stormilla, kunnes hän tulisi
seminaari-ikään. Siellä kirkonkylässä hän sanoi saavansa lainaksi
kirjoja sekä koulumestarilta että papilta, ja sitä paitsi hän voisi
koulussa olla Stormin apuna luettamassa pienempiä lapsia. Siinä hän
harjaantuisi toimeen.

Katri sanoi, pitkän aikaa mietittyään:

"Ehkei sinun tee mielesi jäädä kotiin, kun et nyt enää voi päästä
isännäksi."

Koulumestarin Gertrud kävi nyrpeän näköiseksi kuullessaan, että Ingmar
aikoi palata heille. Hänen mieleensä juolahti, että jos kerran jonkun
pojan piti heillä asua, saisi se mieluummin olla herastuomarin sievä
Bertil tai Höökin Matti Erkinpojan vilkas Gabriel.

Gertrud piti sekä Gabrielista että Bertilistä, mutta tunteistaan
Ingmaria kohtaan hän ei koskaan päässyt oikein selville. Olihan Ingmar
kiltti poika, kun opetti hänelle läksyt ja palveli häntä kuin orja,
mutta häneen saattoi ihan perin pohjin kyllästyä, sillä kömpelö hän oli
ja hidas eikä yhtään välittänyt leikistä. Oikein ihaillakin häntä
toisinaan piti, sillä Ingmar oli uuttera ja hyväpäinen, mutta
oikeastaan Gertrud häntä sydämensä pohjasta halveksi, sillä
tavallisissa oloissa Ingmar vain olla nuhjotti, tekemättä koskaan
mitään erikoista.

Gertrudin päässä pyöri aina hupaisia haaveita ja unelmia, ja Ingmar oli
se uskottu, jolle hän niitä kertoi. Jos Ingmar sattui olemaan poissa
kaksi päivää perätysten, alkoi Gertrud jo toisena häntä kaipailla;
tuntui niin ikävältä olla ilman kuuntelijaa. Mutta Ingmarin palattua
Gertrud kummasteli edellisen päivän ikäväänsä.

Hän ei välittänyt vähääkään siitä, että Ingmar oli rikas ja pitäjän
parasta sukua, vaan kohteli häntä pikemminkin niin kuin itse olisi
ollut häntä hiukan ylempänä. Mutta kuullessaan, että Ingmar oli
menettänyt omaisuutensa, häneltä pääsi itku, ja kun Ingmar hänelle
sanoi, ettei hän rupea talolliseksi, vaan aikoo lukea koulumestariksi,
niin Gertrud suuttui melkein silmittömästi.

Ties mihin korkeuksiin hän oli uneksinutkaan Ingmarin kohoavan.

Koulumestarin luona lapset saivat hyvin vakavan kasvatuksen. Työtä oli
kovasti, mutta huvia harvoin. Vähän vapaammaksi kävi elämä sentään
siitä keväästä lähtien, kun Storm lakkasi saarnaamasta rukoushuoneessa.
Silloin Stiina emäntä aina sopivana hetkenä huomautteli hänelle:
"Kuulehan, Storm, nyt jo olisi aika antaa nuorten olla nuoria.
Muistelepa meitä itseämme! Minkälaisia tanssimestareita me olimmekaan
seitsemäntoistavuotiaina?"

Kun sitten Höökin Gabriel Matinpoika ja lautamiehen Gunhild eräänä
lauantai-iltana tulivat vieraisille, saatiin koulussa aikaan oikeat
tanssit.

Gertrud aivan riemastui päästessään tanssimaan, mutta Ingmaria ei
haluttanut. Hän otti kirjan käteensä ja meni istumaan vaarnasohvaan
ikkunan alle. Gertrud tuli vähän väliä houkuttelemaan häntä kirjan
äärestä, mutta Ingmar istua jurotti arkana, paikaltaan hievahtamatta.
Stiina äiti huokaili häntä katsellessaan. Kyllä näkee, että poika on
vanhaa sukua, hän ajatteli. Nehän eivät kuulu voivan koskaan olla
oikein nuoria.

Kolmella tanssijalla oli niin hauskaa, että heidän teki mieli päästä
ensi lauantai-iltana oikein kyläntansseihin. Viimein he kysyivät
koulumestarin ja Stiina äidin mieltä tässä asiassa.

"Menkää vain minun puolestani, kunhan menette Vahvan-Ingmarin
tanssitupaan, sillä siellä ette voi joutua muiden kuin siivojen ja
kelpo ihmisten pariin."

Storm asetti vielä toisen ehdon. "Gertrud ei pääse tansseihin, jollei
Ingmar mene mukaan pitämään hänestä huolta."

Kaikki kolme riensivät Ingmarin luokse. Tämä kieltäytyi jyrkästi,
katseli vain kirjaansa ja oli lukevinaan. -- "Mitä me häntä suotta
kärtämme!" sanoi silloin Gertrud niin vieraalla äänellä, että Ingmarin
silmät irtausivat kirjasta ja hän kääntyi katsomaan. Ihme, kuinka
kaunis Gertrud oli nyt tanssin jälkeen! Mutta suu oli ivahymyssä ja
silmät säihkyivät, kun hän kääntyi pois Ingmarin luota. Selvästi näkyi,
kuinka syvästi Gertrud halveksi häntä, kun hän tuolla lailla rumana ja
kömpelönä istui nurkassaan, osaamatta nuorena iloita. Ingmarin täytyi
kiireimmän kautta myöntyä, eihän siinä mikään muu auttanut.

Pari iltaa myöhemmin Gertrud istui äitinsä kanssa keittiössä tekemässä
käsitöitä. Silloin hän huomasi äitinsä yht'äkkiä käyvän levottomaksi.
Hän seisahdutti rukkinsa ja pysähtyi joka sanansa välillä kuuntelemaan.
-- "Mitä ihmettä se tuo on?" hän sanoi. "Etkö sinä, Gertrud, kuule
mitään?" -- "Kuulen", sanoi Gertrud, "joku tuntuu liikkuvan yläkerran
kouluhuoneessa." -- "Kukapa sinne olisi mennyt näin iltamyöhällä? Mutta
kuulehan, miten se siellä sipsuttelee yhdestä nurkasta toiseen."

Tyhjästä koulusalista kuului rasahteluja ja narinaa ja pyörähdyksiä ja
palkkien kopinaa, niin että Gertrudista ja Stiina äidistä tuntui
kammottavalta. -- "Kyllä siellä sittenkin joku on", sanoi Gertrud. --
"Ei siellä ketään voi olla, ja muuten tuota peliään se on pitänyt joka
ilta siitä lähtien kun te tanssitte."

Gertrud huomasi, että äiti luuli sen tanssin jälkeen kummittelevan. Ja
jos Stiina äiti jäisi siihen uskoon, saisi Gertrud heittää mielestään
kaikki toiveet tansseihin pääsystä.

"Minä käyn sitten katsomassa, mitä se on", sanoi Gertrud, mutta Stiina
äiti tarttui hänen helmoihinsa. -- "Tokko minä uskallan sinua päästää!"
-- "Miks'ei, äiti, parasta on ottaa asiasta selko." -- "Mennään sitten
ainakin yhdessä."

He hiipivät hiljaa yläkertaan. Ovea he eivät rohjenneet avata, mutta
Stiina äiti kumartui tirkistämään avaimenreiästä.

Stiina äiti katsoi kauan aikaa, kerran tuntui ihan kuin hän olisi
naurahtanut. -- "Mitä näette, äiti?" Gertrud kysyi. -- "Katso itse,
mutta ole aivan hiljaa."

Gertrud kyykistyi katsomaan. Pöydät ja penkit, jotka muulloin täyttivät
koko huoneen, oli siirretty seinävierille, ja sakeassa pölypilvessä
pyöri siellä Ingmar Ingmarinpoika tuoli käsivarsillaan.

"Onko Ingmar tullut päästään vialle?" huudahti Gertrud. -- "Hiljaa!"
kielsi äiti ja vei hänet mukanaan portaita alas. "Etkö huomaa, että
tanssimaanhan hän opettelee? Hän tahtoo nyt oppia, osatakseen sitten
lauantai-iltana", hän hymysuin jatkoi.

Äiti nauroi aivan katketakseen. "Vähällä olin säikähtää kuoliaaksi
hänen tähtensä", hän sanoi. "Jumalan kiitos, että hänkin kerran
nuortuu." Ja naurettuaan sydämensä kevyeksi hän sanoi totisena: "Mutta
sinä, Gertrud, et saa sanallakaan hiiskahtaa tästä muille."

Lauantai-ilta joutui, ja nuoret seisoivat koulutalon portailla
lähtövalmiina. Stiina äiti tarkasteli heidän pukujaan, ja kyllä he
olivatkin niin koreita että silmää häikäisi. Pojilla oli keltaiset
säämiskähousut ja punahihaiset vihreät sarkaliivit. Gertrudilla ja
Gunhildilla oli väljät, valkoiset hihat, suuret, ruusunpunaiset
kaulaliinat, jotka ulottuivat melkein vyötäisille asti, raidalliset,
punaisella veralla reunustetut hameet ja leveät esiliinat, jotka olivat
samaa ruusunpunaista kangasta kuin kaulaliinatkin.

Kävellessään pitkin maantietä kauniin kevätillan valossa eivät nuoret
ollenkaan olleet puhetuulella. Gertrud katseli välistä salaa Ingmaria
ajatellen, miten paljon vaivaa hän oli nähnyt opetellessaan tanssimaan.
Miten olikaan, lieneekö sen vaikuttanut tuo muisto vai se, että hän oli
tanssitupaan menossa: hänen ajatuksensa kävivät keveiksi ja
kaunoisiksi, ja hän jättäytyi vähän toisista jälkeen saadakseen kulkea
rauhassa mielihaaveineen. Hän sepitti pikku tarinan siitä, miten lehdet
olivat puhjenneet puihin.

Hän kuvitteli käyneen niin, että lehtipuut, koko talven nukuttuaan
tyyntä unta, äkkiä olivat alkaneet uneksia. Ja ne näkivät sellaista
unta, että oli jo olevinaan täysi kesä. Ne näkivät laihojen lainehtivan
ja ruohon peittävän niittyjä, näkivät ruusupensaissa kukkain helottavan
ja lumpeenkilpien kattavan lampien ja jokien rantoja, näkivät kivien
piiloutuneen suikertelevien vanamojen alle ja metsän aukeamain
verhoutuvan metsätähtien peittoon. Mutta keskellä noita kaikkia, joilla
jo oli verho yllään, puut näkivät itse olevansa paljaina ja häpesivät
alastomuuttaan, niinkuin unessa usein tapahtuu.

Siinä häpeissään seisoessaan lehtipuut tunsivat olevansa kaikkien
pilkkana. Kimalaiset surisivat ilkkuvasti, harakat nauraa räkättivät,
ja muut linnut piipittivät mikä mitäkin kompalaulua. Mistä saisimme
edes jonkin näköistä verhoa? ajattelivat puut epätoivoissaan. Mutta
niillä ei ollut oksissaan eikä varvuissaan yhtään ainoata lehteä, ja
tuska ahdisti niitä lopulta niin, että ne heräsivät.

Kun ne heti herättyään vielä aivan unenhorteessa katselivat
ympärilleen, ne ajattelivat: Olipa onni, että se oli vain unta. Ei nyt
vielä näy kesä olevankaan. Mutta vähällä olimme nukkua kevään ohi.

Tarkemmin katsoessaan ne kuitenkin huomasivat jäiden lähteneen
järvistä. Vuokot ja ruoho nousivat parhaillaan maasta, ja mahla sirisi
ja kuohuili niiden oman kuoren alla. "Kevät ainakin on, vaikk'ei vielä
kesä", sanoivat lehtipuut, "heräsimmepä parhaaseen aikaan. Tämä uni
riittäköön täksi vuodeksi, nyt meidän on pantava vaatteet päällemme."

Ja silloin äkkiä puhkesi koivuihin hiirenkorvan kokoista kellanvihreätä
tahmeata lehteä, mutta vaahterilla oli vasta vihertävät silmut. Lepät
työnsivät lehtensä esille kurttuisina ja rujon näköisinä, mutta
pajunlehdet olivat jo ummuista soluessaan sileäpintaiset ja
kaunismuotoiset.

Gertrud käveli tätä ajatellessaan hymyhuulin edelleen ja olisi vain
toivonut olevansa kahden kesken Ingmarin kanssa, kertoakseen hänelle
kaikki tyynni.

Kirkonkylästä Ingmarilaan oli hyvinkin tunnin matka. Nuoret kulkivat
jokiviertä, ja Gertrud pysytteli koko ajan hiukan jäljempänä. Nyt hänen
aatoksensa leijailivat iltaruskon mukana, joka kajasti hehkuvan
punaisena milloin jokeen, milloin rantatöyriin. Harmaat lepät ja
vaaleanvihreät koivut näyttivät sen hohteessa leimahtavan hetkiseksi
ilmiliekkiin, kunnes taas saivat luonnollisen värinsä.

Yht'äkkiä Ingmar seisahtui. Hän oli juuri jotakin sanomaisillaan, mutta
lause katkesi kuin poikki leikaten eikä hän saanut sanaa suustaan.
"Mikä sinulle tuli?" kysyi Gunhild. Ingmar katsoi eteenpäin aivan
kalpeana. Toiset eivät nähneet sieltä muuta kuin avaran,
peltosarakkeisiin jaetun tasangon, jota kukkulat ympäröivät. Keskellä
tasankoa oli iso talonpoikaistalo. Juuri samassa joutui koko talo
iltaruskon hohteeseen, kaikista ikkunoista heijastui valo, ja vanhat
katot ja seinät helottivat punaisina kuin tuli.

Gertrud riensi heidän luokseen, vilkaisi nopeasti Ingmariin ja veti
toiset mukaansa. "Ei kysellä häneltä", hän kuiskasi. "Tuo talo on
Ingmarila, ja sen näkeminen varmaan hänen mieltään kirvelee. Hän ei ole
kahteen vuoteen tahtonut käydä kotonaan, sen jälkeen kun tuli
köyhäksi."

Maantie kulki tasangon poikki, Ingmarilan nurkitse suoraan
Vahvan-Ingmarin mökille metsänreunaan.

Ingmar tuli kohta toisten jäljestä ja huusi: "Kuulkaa, minä tiedän
paremman tien." Hän kuljetti heidät polulle, joka vei torpalle pitkin
metsänrintaa, lähenemättä itse taloa.

"Tunnetko sinä, Ingmar, Vahvaa-Ingmaria?" kysyi Höökin Gabriel
Matinpoika. -- "Tunnen, ennen aikaan me olimme hyvät ystävät." -- "No,
onko se sitten totta, kun hänen sanotaan osaavan loihtia?" kysyi nyt
lautamiehen Gunhild. -- "Eikä ole", Ingmar sanoi, mutta tuntui hieman
epäröivän, ikään kuin olisi itsekin puolittain uskonut. -- "Puhu vain
meille kaikki mitä tiedät", kehoitti Gunhild. -- "Koulumestari on
kieltänyt sellaisia uskomasta." -- "Ei koulumestari voi kieltää ketään
ihmistä näkemästä mitä näkee eikä uskomasta mitä tietää."

Ingmarin valtasi halu puhua kodistaan. Kaikki lapsuusmuistot heräsivät
yht'aikaa hänen mielessään, kun hän näki tuon vanhan talon.

"Kerron teille tapauksen, jossa itse olin mukana", hän sanoi.

"Eräänä talvena olivat isä ja Vahva-Ingmar polttamassa sysiä kaukana
salolla. Joulun lähestyessä Vahva-Ingmar tarjoutui jäämään yksin
palamista vartioimaan, että isä pääsisi pyhiksi kotiin. Niin
päätettiinkin, ja jouluaattona äiti lähetti minut metsään viemään
jouluevästä Vahvalle-Ingmarille.

"Minä lähdin aikaisin aamulla ja saavuin sysihaudoille puolipäivän
aikaan. Sinne tullessani olivat isä ja Vahva-Ingmar juuri saaneet yhden
haudan poltetuksi ja purkaneet hiilet hajalleen maahan jäähtymään.
Hiilikasasta nousi paksu savu, ja missä hiiliä oli lähekkäin, oli
tarkasti varottava, etteivät ne päässeet syttymään. Se oli vaarallisin
hetki koko sydenpoltossa. Isä sanoikin heti minut nähtyään: -- 'Kun et
vain saisi palata ilman minua kotiin, Ingmar. Täällä jäisi yhdelle
miehelle liian paljon työtä.' Vahva-Ingmar meni sysikasan toiselle
puolelle pahimman savun läpi. -- 'Lähde vain, älä minusta huolehdi,
Suur-Ingmar; olen minä suoriutunut pahemmistakin paikoista.'

"Hetkisen kuluttua savu kuitenkin alkoi vähetä. 'Käydäänpä nyt
katsomaan Briitta emännän joulueväitä', sanoi Vahva-Ingmar ottaen
minulta eväskontin. 'Tule nyt katsomaan, kuinka siisti asunto meillä
isäsi kanssa on', hän sanoi. Hän näytti minulle kojun, missä he
asuivat. Sen takaseinänä oli suuri paasi, mutta muut seinät oli kyhätty
puunrangoista ja tiivistetty kuusenhavuilla. 'Katsopa tätä, poikaseni',
sanoi Vahva-Ingmar, 'tokko lienet odottanut isälläsi olevan tällaista
linnaa keskellä saloa. Tässä on sellaiset seinätkin, jotka tukkivat
tien pakkasilta ja pyryiltä', sanoi ukko pistäessään käsivartensa
suoraan havujen läpi ulos.

"Isä tuli jäljestä ja nauroi. Kummankin kasvot olivat nokimustat ja he
haisivat kitkerältä miilusavulta, mutta isä oli niin iloinen ja
leikkisä, etten koskaan muista nähneeni häntä sellaisena. Kumpikaan ei
mahtunut kojussa suorana seisomaan, eikä siellä ollut muuta kuin kaksi
havuvuodetta ja kivistä tehty tulisija, mutta he olivat ylen
tyytyväisiä. He istuutuivat rinnakkain havuvuoteelle ja aukaisivat
eväskorin. 'Tokkohan sinua oikeastaan päästetään osalliseksi', sanoi
Vahva-Ingmar isälle, 'minullehan nämä jouluherkut lähetettiin.' -- 'Ole
armelias, koska kerran on jouluaatto', isä sanoi. -- 'No, olkoon
menneeksi, eihän sitä raski antaa sysiukko-raukankaan nälkää nähdä',
sanoi Vahva-Ingmar.

"Siihen tapaan puhe jatkui, välistä otettiin ryyppykin ruoan väliin, ja
minusta oli kummaa nähdä, miten hyvälle tuulelle ruoka ja juoma voi
ihmiset saada. -- 'Kantele äidillesi', sanoi Vahva-Ingmar minulle,
'että Suur-Ingmar söi kaikki minun evääni. Lähettäköön huomenna lisää.'
-- 'Totta se näkyy olevankin', minä sanoin.

"Samassa minä säpsähdin kuullessani tulisijasta hienoa ritinää, melkein
kuin joku olisi viskannut pieniä kiviä takkaan. Isä ei sitä huomannut,
mutta Vahva-Ingmar sanoi heti: 'Vai niin, niinkö asiat ovat.' Hän
jatkoi kumminkin syöntiään. Silloin kuului rätinää uudelleen, paljon
kovemmin. En minä mitään nähnyt, mutta siltä se kuului kuin olisi
heitetty kourallinen kiviä tuleen.

"'Vai niin, vai jo hätää näyttää', sanoi Vahva-Ingmar ja meni ulos.
'Niin, kyllä sydet näkyvät syttyneen', hän huusi, 'mutta istu sinä,
Suur-Ingmar, vain paikallasi, voin minä nämä yksinkin hoitaa.' Me isän
kanssa istuimme ääneti, ei kummankaan tehnyt mieli puhella.

"Sitten Vahva-Ingmar tuli sisään ja alkoi uudelleen laskea leikkiä.

"'Enpä ole viettänyt näin hauskaa joulua vuosikausiin', hän sanoi.
Juuri kun hän sitä sanoi, kuului rätinää uudelleen. 'Vai niin, vai
alkaa se taas', hän sanoi. Hän lähti ulos ja näki taas sydet
ilmitulessa. Hänen palattuaan takaisin isä sanoi: 'Sinulla näkyy olevan
niin hyviä auttajia, että tulet täällä yksinkin toimeen hautojen
kanssa.' -- 'Niin, mene sinä, Suur-Ingmar, vain rauhassa kotiisi
viettämään joulunpyhiä, minulla on kyllä täällä omat auttajani.' Ja
niin me isän kanssa menimme kotiin, ja kaikki kävi hyvin, eikä
Vahvalta-Ingmarilta ole koskaan, ei ennen eikä sen jälkeen päässyt
yhtään sysihautaa palamaan."

Gunhild kiitti Ingmaria kertomuksesta, mutta Gertrud kulki äänettömänä,
ikään kuin häntä olisi ruvennut pelottamaan. Alkoi jo hämärtää. Kaikki,
mikä äsken oli ollut punaista, oli muuttunut siniseksi ja harmaaksi,
ainoastaan metsästä välkkyi sieltä täältä jokin kirkasvärinen lehti,
joka loisti kuin hiidenakan punainen silmä.

Gertrudia kovin hämmästytti, että Ingmar oli puhunut niin pitkältä yhtä
mittaa. Hän huomasi selvästi, että Ingmar nyt kävi pää vähän pystympänä
ja varmemmin askelin. Hän on muuttunut ihan toisenlaiseksi päästyään
kotitalonsa maille, Gertrud ajatteli. Hän ei tiennyt, miksi se teki
hänet levottomaksi, miksi hän suorastaan vieroi sitä. Hän riuhtaisihe
kuitenkin irti näistä mietteistään ja alkoi kujeillen kysellä
Ingmarilta, aikoiko tämä tanssia.

Viimein he saapuivat perille pienen harmaan mökin luokse. Siellä
sisällä oli jo tulet, sillä pienestä ikkunasta varmaankin pääsi liian
vähän päivänvaloa sisään. Sieltä kuului kyllä viulunsoittoa ja
tanssinjytyä, mutta he seisahtuivat silti ihmeissään. -- "Tämäkö se on
tanssitupa? Kuka sinne mahtuu tanssimaan?"

Heistä tuntui, ettei siellä voisi yksikään pari pyörähtää.

"No, menkää sisään vain!" sanoi Gabriel. "Ei tupa ole niin pikkuruinen
kuin miltä se näyttää."

Ovi oli auki, ja sen edessä seisoi hiestynyttä nuorta väkeä
vilvoittelemassa. Tytöt löyhyttelivät huiveillaan, pojat heittivät
päältään lyhyet mustat nuttunsa tanssiakseen vain vihreissä,
punahihaisissa liiveissään.

Vastatulleet pujottelivat ovea tukkivan väkijoukon lomitse tupaan.
Ensimmäiseksi he siellä näkivät Vahvan-Ingmarin. Hän oli
lyhytkasvuinen, suuripäinen ja pitkäpartainen, jäntterä ukko. Hän on
aivan kuin tonttujen ja hiidenukon sukua, juolahti Gertrudin mieleen.
Ukko seisoi uuninpankolla soittamassa, varmaankin sitä varten, ettei
olisi tanssijoiden tiellä.

Tupa oli todella suurempi kuin ulkoa näytti. Mutta se oli vanhuuttaan
rappeutunut, paljaat hirsiseinät olivat toukansyömät ja kattoparrut
kiilsivät noesta. Ikkunassa ei ollut uutimia eikä pöydällä liinaa.
Selvästi näki, että Vahva-Ingmar oli yksinäinen mies. Hänen lapsensa
olivat jättäneet hänet ja muuttaneet Amerikkaan. Ukon ainoana huvina
yksinäisyydessään oli nyt enää se, että sai lauantai-iltoina viulullaan
houkutelluksi nuorisoa ympärilleen.

Tuvassa oli hämärä ja tukehduttavan kuuma, siellä pyöri pari parin
kyljessä. Gertrudin nousi alussa henki kurkkuun ja hän oli kääntyä
takaisin, mutta huomasi heti, ettei tuon ihmisseinän läpi päässyt
väkisinkään.

Vahva-Ingmar pysyi tahdissa ja soitti varmasti, mutta samassa kun
Ingmar Ingmarinpoika astui ovesta sisään, viilsi hän jousellaan niin
vihlaisevan äänen, että kaikki tanssijat seisahtuivat. "Ei, ei", hän
silloin huusi, "älkää keskeyttäkö, se tuli vain vahingossa."

Ingmar kietoi käsivartensa Gertrudin vyötäisille viedäkseen hänet
tanssiin, ja Gertrud oli kovin kummastelevinaan, että hän halusi
tanssia. Mutta heidän täytyi jäädä paikalleen, sillä parit pyörivät
niin lähekkäin, ettei niiden väliin mahtunut muuten kuin alusta
alkamalla.

Vahva-Ingmar keskeytti soittonsa uudelleen, naputti jousellaan
uuninreunukseen ja sanoi isännän äänellä: "Minun tuvassani täytyy
Suur-Ingmarin pojan saada tilaa tanssiakseen." Kaikkien silmät
kääntyivät nyt Ingmariin, hän ujostui eikä päässyt paikaltaan
liikahtamaan. Silloin Gertrudin täytyi rivakasti tarttua häneen ja
vetää esiin lattialle.

Heti tanssin tauottua torppari tuli tervehtimään. Kun Ingmar ojensi
kätensä hänen kouraansa, oli ukko hätääntyvinään ja päästi sen heti. --
"Voi, voi", hän sanoi, "varo noita hienoja opettajankäsiäsi!
Minunlaiseni varomaton mies voisi pian pusertaa ne rikki."

Hän vei Ingmarin ja hänen seurueensa pöydän ääreen ja ajoi
nurkkapenkiltä pois muutamia vaimoja, jotka olivat istuneet siinä
huvikseen tanssia katselemassa. Sitten hän meni kaapille ja toi leipää,
voita ja kaljaa. "En muulloin koskaan tarjoa", hän sanoi, "tyytykööt
muut tanssiin ja soittoon, mutta Ingmar Ingmarinpoika haukannee
kuitenkin palasen kattoni alla."

Nuorten syödessä hän veti pöydän alta kolmijalkaisen tuolin, asettui
istumaan Ingmaria vastapäätä ja tuijotti häneen. -- "Niin, sinustahan
kuulemma tulee opettaja", hän sanoi. Ingmar istui hetkisen katse alas
luotuna. Hänen huulensa värähtivät hiukan, ikään kuin häntä olisi
pyrkinyt naurattamaan, mutta hän vastasi hyvin surullisesti: "Minulla
ei ole siellä kotona mitään tekemistä." -- "Eikö mitään tekemistä?"
sanoi ukko. "Mistä tiedät, milloin talo sinua tarvitsee? Eljas eli
kaksi vuotta. Kuka sen tietää, kauanko Halvor saa elää?" -- "Halvor on
terve ja vahva mies", sanoi Ingmar. -- "Mutta tiedäthän, että Halvor
muuttaa talosta ja luovuttaa sen sinulle heti, kun kykenet sen
ostamaan." -- "Olisipa hän hullu, jos jättäisi Ingmarilan, saatuaan sen
käsiinsä."

Tällä aikaa Ingmar yritti peukalolihaksellaan lohkoa pöydän reunaa.
Yht'äkkiä kuului rusahdus, kun hän sai murretuksi kappaleen sen
kulmasta. Vahva-Ingmar puhui par'aikaa, käsi koholla. -- "Mutta jos
opettajaksi rupeat, ei hän ikipäivinä jätä taloa haltuusi." -- "Niinkö
luulet?" -- "Niin, niin", ukko sanoi, "eikähän sinua ole talonpojaksi
kasvatettukaan. Oletko koskaan astellut auran jäljessä?" -- "En",
Ingmar vastasi. -- "Oletko ollut miilua polttamassa, oletko kaatanut
jättiläishonkaa?" -- Ingmar istui yhä tyynen näköisenä, mutta
pöydänreuna ruski hänen käsissään. Vihdoin ukkokin huomasi sen ja
vaikeni yht'äkkiä. -- "Vai niin, vai niin", hän sanoi nähdessään kuinka
pöytälauta lohkeili, "taidanpa vastakerralla uskaltaa pusertaa kättäsi
lujemminkin." Hän nosti maasta muutamia sälöjä ja sovitti ne
paikoilleen. "Kas mokomaa, sinähän voit vaikka näytellä itseäsi
markkinoilla rahan edestä. Senkin veijari", hän sanoi lyöden Ingmaria
olalle, "tulisipa sinusta karhu koulumestariksi."

Samassa hän jo hypähti uuninpankolle ja alkoi soittaa. Soitto kävi nyt
aivan uudella innolla. Hän polki tahtia ja kiihdytti tanssijat ylen
huimaan pyörintään. "Tämä nyt on Nuor-Ingmarin polskaa!" hän huusi.
"Heleijaa, koko tupa tanssimaan Nuor-Ingmarin kunniaksi."

Gertrud ja Gunhild olivat kumpikin kauniita tyttöjä, ja heitä
tanssitettiin lakkaamatta. Ingmar ei paljon tanssinut. Hän enimmäkseen
seisoi puhelemassa muutamien isäntämiesten kanssa huoneen perällä.
Tanssien välillä kokoontui väkeä piiriin Ingmarin ympärille, aivan kuin
heistä olisi ollut hauskaa häntä katsellakin.

Gertrud luuli Ingmarin kokonaan unohtaneen hänet, ja hän tuli siitä
pahoilleen. Nyt hän kyllä huomaa, että hän on Suur-Ingmarin poika ja
minä vain koulumestarin Gertrud, hän ajatteli.

Hän itsekin ihmetteli, että se tuntui hänestä niin katkeralta.

Tanssien välillä nuoriso aina meni ulos vilvoittelemaan purevan kylmään
kevätyöhön. Oli jo pilkkoisen pimeä, ja kun kenenkään ei tehnyt mieli
lähteä kotiinsa, sanoivat kaikki: "Jäädään vielä tänne vähäksi aikaa.
Kuu nousee kyllä pian, nyt on niin pimeä, ettei näe kulkea."

Kerran, kun Ingmar seisoi Gertrudin kanssa oven edustalla, tuli
torppari ja vei hänet pois. "Tule mukaan, niin näytän sinulle jotakin",
hän sanoi.

Hän talutti Ingmarin tuvan takana olevan pensaikon läpi. -- "Seiso nyt
tässä ja katsele alas", hän sanoi. Ingmar huomasi seisovansa korkealla
töyräällä ja näki jyrkänteen pohjalta hämärässä välkkyvän jotakin
valkoista. -- "Se on kaiketi Långforsin koski", hän sanoi. -- "Niin,
usko pois, Långfors se on", sanoi torppari, "mutta mihin sinä luulisit
sellaisen kosken kelpaavan?" .-- "Voisihan siihen laittaa sahan tai
myllyn", Ingmar sanoi. Ukko nauraa hykersi, taputteli ja tuuppi
Ingmaria, niin että oli lykätä hänet koskeen. -- "Mutta kenenkä se saha
olisi rakennettava, kenen sillä olisi rikastuttava, kenen sitten olisi
ostettava Ingmarila?" -- "Niin, kenen, sitä minäkin kysyn", sanoi
Ingmar. Torppari otti silloin selittääkseen suurta hanketta, jonka hän
oli suunnitellut. Ingmarin pitäisi houkutella Timmin Halvor rakentamaan
koskeen saha ja sitten vuokrata se häneltä. Hän itse, Vahva-Ingmar, ei
ollut moneen vuoteen ajatellut muuta kuin jotakin keinoa, miten
Suur-Ingmarin poika uudelleen pääsisi rikkaaksi.

Ingmar seisoi äänetönnä katsellen alas koskeen. -- "Eikö jo lähdetä
pois, mennään sisälle jatkamaan tanssia", sanoi Vahva-Ingmar. -- Ingmar
ei liikahtanut, ja ukko odotti kärsivällisesti. Jos hän on oikea
sukunsa jälkeläinen, ei häneltä saa vastausta tänään eikä huomenna.
Vanhan kansan ihmiset tarvitsevat aikaa aprikoidakseen.

Kun he siinä seisoivat, alkoi kaukaa metsänrinteeltä kuulua kiihkeätä,
vihaista haukuntaa, ihan kuin siellä olisi koira päässyt otuksen
jäljille. -- "Kuuletko sinä Ingmar mitään?" kysyi torppari. -- "Kuulen
minä ajokoiran haukkua", Ingmar sanoi. Haukku kuului lähenevän heitä
kohti, yhä lähemmäs ja lähemmäs, aivan kuin otus pian törmäisi tuvan
seinään. Ukko tempasi Ingmaria ranteesta. -- "Tule nyt", hän sanoi,
"kiiruhda sisään, sanon minä!" -- "Mitä se on?" kysyi Ingmar. -- "Tule
sisään!" torppari vastasi. "Ole vaiti ja tule sisään!"

Kun he juoksivat muutaman askelen päähän mökkiin, kuului haukunnan
luske jo ihan läheltä. -- "Mikä koira se on?" kysyi Ingmar vähän väliä.
-- "Sisälle vain, sisälle vain!" Torppari lykkäsi Ingmarin pieneen
eteiseen, mutta seisahtui itse kynnykselle ja alkoi vetää eteisen ovea
kiinni. -- "Jos siellä ulkona on ketään", huusi hän kovalla äänellä,
"niin tulkoon sisälle!" Hän piti ovea raollaan, ja ihmisiä tuli
juoksujalkaa joka taholta. -- "Sisään, sisään vain!" hän huusi,
"sisään, sisään!" Hän vavahteli kiireissään ja polki jalkaa.

Tuvassa olevia ihmisiä alkoi yhä enemmän pelottaa, ja kaikki utelivat,
mikä oli hätänä. Viho viimein olivat kaikki sisällä ja torppari salpasi
oven. -- "Sitäkö te teette ulkona, kun vuorenhurtta on liikkeellä?" hän
sanoi. Samassa kuului kova, kamala haukunnan luskutus aivan mökin
vierestä ja kiersi moneen kertaan sen ympäri. -- "Eikö se olekin ihan
tavallinen koira?" kysyi muuan renki. -- "Mene katsomaan, jos mielesi
tekee, ehkä tuo tulee siliteltäväksesi."

Kaikki vaikenivat kuunnellakseen haukuntaa, joka yhä kiertämistään
kiersi tupaa. Se alkoi heistä kuulua hirveältä, hampaat löivät loukkua,
ja moni kävi kalman kalpeaksi. Toden totta, se ei ollut tavallinen
koira, kyllä sen kuuli. Varmaan se oli joku helvetistä irralleen
päässyt hornanhenki.

Pieni torppariukko oli ainoa, joka rohkeni liikkua. Hän veti
uuninpellit kiinni, sitten hän kävi sammuttamassa tulet. -- "Älkää,
älkää sammuttako!" pyysi naisväki. -- "Antakaa minun tehdä niin kuin
meille kaikille parasta on", sanoi ukko. Joku tarttui häntä
takinliepeeseen. -- "Onko se vaarallinen tuo vuorenhurtta?" -- "Ei itse
koira", ukko sanoi, "vaan se mikä jäljestä tulee." -- "Mikä sitten
vielä tulee?" Ukko seisahtui kuuntelemaan. -- "Olkaa nyt kaikki ihan
hiljaa", hän sanoi.

Heti vaikenivat kaikki niin ettei kuulunut hengenhievahdusta. Haukunta
kiersi vielä kertaalleen mökin ympäri. Sitten se heikkeni, ja aivan
hyvin kuului, miten koira kiisi Långforsin rämeikköä myöten, syöksyi
laakson toisella puolella olevaa vuorta ylös ja katosi sen taakse.
Sitten kaikki äänet hiljenivät.

Silloin muuan mies ei voinut olla sanomatta: "Nyt koira on poissa."
Sanaa sanomatta Vahva-Ingmar ojensi kätensä ja läimäytti häntä vasten
suuta. Sitten oltiin ihan vaiti.

Kaukaa, Klack-vuoren kukkulalta asti kajahti kova ääni. Se oli kuin
tuulenpuuskahdus, toisista taas kuin torventoitotus. Sitten kuului
pitkäveteinen sävel toisensa jälkeen ja viimein jyryä ja kapsetta ja
korskuntaa.

Se vyöryi jylisten vuorta alas. He kuulivat sen vuorenrinteeltä,
kuulivat sen metsänlaidasta, kuulivat sen kohdaltaan. Oli kuin ukkonen
olisi jyrännyt maata pitkin, oli kuin koko vuori olisi vierinyt alas
laaksoon. Ja kun se ehti ihan heidän kohdalleen, painoivat kaikki
päänsä alas ja hartiansa kumaraan. Se murskaa meidät, he ajattelivat,
se murskaa meidät.

Mutta enemmän kuin itse kuolema kauhistutti heitä ajatus, että kenties
pimeyden ruhtinas itse oli tänä yönä valloillaan kaikkine joukkoineen.
Heitä hirvitti kuullessaan pauhun keskeltä parkua ja voihkinaa. Kuului
sähinää ja vingahduksia ja ruikutusta. Äskeinen mahtava ukkosenjylinä
kiiri nyt ihan heidän päänsä päällä, ja nyt he kuulivat mitä se oli:
valitushuutoja ja uhkaa, itkua ja kiukkua, torventörähdyksiä, tulen
rätinää, peikkojen ulinaa, saatanain ilkkunaurua ja suurten siipien
suhinaa.

Heistä tuntui kuin hornanhenget olisivat päässeet irralleen ja nyt
syöksyisivät heidän päällensä.

Koko maa vapisi, ja mökki vaappui hetkisen ikään kuin kaatumaisillaan.

Tuntui kuin hevosia olisi laukannut mökin yli, kaviot kopsaen
katonharjaan, tuntui kuin peikkoja olisi ulvoen lennellyt nurkkien ohi
ja yökköjä ja huuhkajia raskain siivenlyönnein syöksynyt savutorvea
vasten.

Tämän jatkuessa joku kiersi käsivartensa Gertrudin vyötäisille ja veti
hänet maahan polvilleen. Ja hän kuuli Ingmarin kuiskaavan: "Langetaan
polvillemme, Gertrud, ja rukoillaan."

Hetkistä ennen Gertrud oli luullut kuolevansa, niin hirveästi hän oli
säikähtänyt. En välitä siitä, että kuolen, hän ajatteli, mutta
kauheinta on, että pimeyden valta meidät peittää.

Mutta heti kun hän tunsi Ingmarin käden vyötäisillään, alkoi hänen
sydämensä jälleen sykkiä ja kangistus hävisi hänen ruumiistaan. Hän
painautui yhä lähemmäs Ingmaria. Kun Ingmar vain oli ihan hänen
vierellään, pääsi hän pelostaan. Miten ihmeellistä, eiköhän Ingmar
itsekin pelännyt, mutta kumminkin hänen lähellään tunsi olevansa kuin
turvassa!

Vihdoin viimein he kuulivat pauhinan heikkenemistään heiketen painuvan
kauemmas. Se meni samaa tietä kuin äskeinen koira, laski ensin
Långforsin soille ja sitten kohosi Olofshättan juurella oleville
metsäharjuille.

Mutta sittenkin vallitsi hiljaisuus Vahvan-Ingmarin mökissä. Ei kukaan
liikahtanut eikä lausunut sanaakaan, kukaan ei tuntunut siihen
kykenevän.

Olisi melkein voinut luulla kauhun sammuttaneen kaiken elämän, jollei
silloin tällöin syvä henkäys olisi ilmaissut, että kumminkin joku oli
elossa.

Mutta yksikään ei liikahtanut pitkän pitkään aikaan. Toiset olivat
seisoallaan, nojaten seinää vasten, toiset olivat vaipuneet istualleen
penkille, mutta useimmat olivat polvillaan lattialla, väännellen
käsiään ja rukoillen tuska sydämessä.

Niin kului hetki hetkeltä, ja sinä aikana moni tutkisteli sielunsa
tilaa ja päätti elää uutta elämää, lähempänä Jumalaa ja kauempana hänen
vihollisistaan. Sillä itsekukin heistä ajatteli: Tuo oli varmaan
rangaistukseksi jostakin minun teostani. Minun syntieni tähden se
tapahtui. Kuulinhan, kuinka ne ohikiitäjät minua huutelivat ja kirkuen
matkivat minun nimeäni.

Mutta Gertrud ei ajatellut muuta kuin: Nyt tiedän, etten koskaan voi
elää erilläni Ingmarista, sillä hänen lähellänsä minun on turvallista
olla.

Vähitellen alkoi ulkona sarastaa, päivän heikko koite tunkeutui tupaan
ja valaisi noita kalpeita kasvoja.

Jokin lintunenkin kuului visertävän. Vahvan-Ingmarin lehmä ynisi
ruokaa, ja hänen kissansa, joka ei tanssiöinä koskaan maannut tuvassa,
tuli naukumaan oven taakse.

Mutta kukaan ei liikahtanut ennen kuin aurinko nousi itäisten vuorten
takaa. Silloin yksi toisensa jälkeen pujahti pois tuvasta, sanaakaan
jäähyväisiksi sanomatta.

Mökin ulkopuolella he näkivät täydellisen sekasorron. Oven pielessä
kasvanut suuri kuusi oli juurta myöten taittunut ja kaatuessaan
murskannut oksansa ja veräjäpuut, ja muutamia yölepakkoja ja pöllöjä
makasi kuoliaina seinävierillä.

Klack-vuoren rinteelle oli auennut leveä valtaraja, josta kaikki puut
olivat katkenneet.

Kukaan ei uskaltanut jäädä sitä pitemmäksi aikaa katselemaan, vaan
kaikki kiiruhtivat kylään päin.

Mutta heidän kävellessään aamu valkenemistaan valkeni. Useimmat ihmiset
tosin nukkuivat pitkään, kun oli sunnuntaiaamu, mutta aina sentään joku
jo oli jalkeilla antamassa karjalle ruokaa. Yhdestä tuvasta tuli ukko
portaille tuulettamaan ja harjaamaan kirkkotakkiaan. Toisesta taas
lähtivät isä, äiti ja lapset valmiiksi pukeutuneina liikkeelle,
varmaankin mennäkseen vieraisille naapuripitäjään.

Oli niin rauhoittavaa nähdä ihmiset levollisina ja tietämättöminä
siitä, mitä metsässä oli yöllä tapahtunut.

Viimein he ehtivät sinne, missä tie kulki pitkin jokiviertä ja taloja
oli tiheämmässä, ja siitä oli enää lyhyt matka kirkolle. Oli oikein
iloista nähdä koko kirkonkylä ihan ennallaan. Aamutuuli kituutteli
myymälän kilpeä aivan samoin kuin ennenkin. Torvi postikonttorin
seinässä oli vanhalla paikallaan, ja majatalon koira nukkui tapansa
mukaan koppinsa ovella.

Pappilan puistossa oli pikku tuomi puhjennut kukkaan heidän poissa
ollessaan, ja varmaankin eilen illalla myöhään oli sinne siirretty
vihreät puutarhapenkit. Sen näkeminen teki mielelle oikein hyvää.

Mutta sittenkään ei kukaan rohjennut puhua ennen kuin kotiin päästyään.

Koulutalon portailla Gertrud sanoi Ingmarille:

"Ingmar, tämä oli minun viimeinen tanssini."

"Niin minunkin", Ingmar vastasi.

"Ja sinusta, Ingmar", sanoi Gertrud, "sinusta tulee pappi, eikö niin?
Tai jos et voi päästä papiksi, niin rupeat ainakin koulumestariksi.
Niin paljon pimeyden valtaa on vielä voitettavana."

Ingmar katseli Gertrudia silmästä silmään. "Kuule, Gertrud", hän kysyi,
"mitä sinä noista äänistä kuulit?"

"Minä kuulin, että olin joutunut synnin pauloihin ja että paholaiset
olivat tulleet minua tavoittamaan sen tähden, että minä niin kovasti
pidin tanssista."

"Minäpä sanon sinulle mitä minä kuulin", Ingmar sanoi. "Minusta tuntui
siltä kuin kaikki vanhat Ingmarit olisivat uhkailleet ja sadatelleet
minua siitä, että aioin hylätä metsätyöt ja pellonraatamisen ja pyrkiä
muuksi kuin talonpojaksi."



HELLGUM


Sinä yönä, jolloin nuoriso oli tansseissa Vahvan-Ingmarin mökissä, oli
Halvor poissa kotoa ja Katri Ingmarintytär makasi yksin tuvan
peräkamarissa. Sydänyön aikaan hän näki pahaa unta. Hän uneksi, että
Eljas oli elossa ja piti suuria juominkeja. Hän kuuli hänen väentuvassa
kilistelevän laseja ja nauraa hohottavan ja laulelevan juomalauluja.

Katrin mielestä Eljas tovereineen alkoi elämöidä yhä pahemmin, ja
lopulta tuntui siltä kuin he olisivat lyöneet rahit ja pöydät
pirstaleiksi. Tästä hän kauhistui niin että heräsi.

Mutta vaikka Katri oli valveilla, jatkui meteliä yhä. Maa vapisi,
ikkunat ritisivät, kattotiilet putosivat kolisten maahan, vanhat
päärynäpuut rakennuksen päässä pieksivät kankeilla oksillaan seinää.

Tuntui kuin olisi tuomiopäivän aamu.

Juuri kun mellakka oli hurjimmillaan, murtui ikkunasta ruutu ja
lasinsirpaleet lensivät helisten lattialle. Vinha tuulenpuuska
syöksähti suhisten sisään, ja Katri kuuli ihan korvansa juuresta naurun
rähähdyksen, ihan samanlaisen kuin äsken unissaan.

Katri säikähti melkein kuoliaaksi. Niin hirveätä kauhua hän ei ollut
koskaan kokenut. Sydän seisahtui ja koko ruumis kangistui kylmäksi kuin
jää.

Pauhina lakkasi pian, ja Katri virkosi jälleen tuntoihinsa. Kylmää
yöilmaa leyhyi huoneessa, ja hetkisen siinä väristyään Katri päätti
nousta tukkimaan rikkinäistä ruutua. Mutta kun hän laski lattiaan
jalkansa, eivät ne kannattaneet häntä. Hän huomasi, ettei voinutkaan
kävellä.

Katri ei huutanut apua, vaan laskeutui aivan hiljaa pitkäkseen. Jaksan
kyllä kävellä, kunhan tästä ensin oikein rauhoitun, hän ajatteli.
Hetken päästä hän yritti uudestaan. Mutta molemmat jalat olivat ihan
veltot ja tunnottomat. Hän ei voinut nojata niihin, vaan vaipui
lattialle vuoteen viereen.

Heti kun väet nousivat aamulla ylös, lähdettiin lääkäriä hakemaan. Tämä
saapui pian, mutta ei saanut taudin laatua ollenkaan selville. Katri ei
ollut kipeä eikä hervoton. Lääkäri luuli, että syynä oli vain
säikähdys. "Katri paranee kyllä pian", hän sanoi.

Katri kuunteli äänetönnä lääkärin arveluita. Hän tiesi, että Eljas oli
yöllä ollut huoneessa ja että tämä oli hänen tekoaan. Hän tiesi
myöskin, ettei hän siitä koskaan parane.

Koko aamupäivän Katri istui yhdessä kohden mietiskellen. Hän koetti
saada selville, mistä Jumala häntä näin kuritti. Hän tutkisteli
säälimättä itseään, mutta ei huomannut tehneensä sellaista syntiä,
josta olisi ansainnut näin kovan rangaistuksen. Jumala ei ole tehnyt
minulle oikein, hän ajatteli.

Illemmällä Katri lähti Stormin rukoushuoneelle, jossa maallikko Dagson
siihen aikaan saarnasi. Hän toivoi saavansa Dagsonilta selon, mistä
syystä häntä oli niin kovasti rangaistu.

Dagson oli suosittu puhuja, mutta tänä iltana hänellä oli entistäkin
enemmän kuulijoita. Voi ihmettä, kuinka suuri väkijoukko oli
rukoushuoneen edessä! Eikä kukaan puhunut muusta kuin siitä mitä yöllä
tanssituvassa tapahtui.

Koko pitäjä oli peloissaan, ja nyt oli kokoonnuttu kuulemaan niin
voimakasta jumalansanansaarnaa, että se karkottaisi mielistä yleisen
kammon.

Sisään ei mahtunut neljättä osaakaan pyrkijöistä, mutta ovet ja ikkunat
olivat selkiselällään, ja Dagsonilla oli niin kova ääni, että hänen
puheensa kuului hyvin uloskin.

Saarnaaja tiesi, mitä oli tapahtunut ja mitä ihmiset kaipasivat.
Saarnansa alussa hän kuvasi hirvein sanoin helvettiä ja pimeyden
ruhtinasta. Hän puhui siitä, joka pimeässä ympäri hiiviskelee
saadakseen sieluja kahleisiinsa, joka virittelee paheen ansoja ja
synnin syöttejä.

Kuulijoita vapisutti, he näkivät maailman täynnänsä mustia perkeleitä,
jotka viettelevät ihmisiä kiusaukseen. Kaikki on syntiä ja kaikessa on
vaaraa. He tunsivat olevansa kuin metsänpetoja, joita härnäämällä
ahdistetaan salakuoppiin.

Kun Dagson tästä puhui, kaikui hänen äänensä salin läpi kuin hurja
tuulen viuhke ja hänen sanansa leimahtelivat kuin tulenliekit.

Dagsonin puhetta kuunnellessa oli kuin olisi joutunut keskelle
metsäpaloa. Tuo perkelelauma ja tuo savu ja tuli vaikutti kuulijain
mieliin ihan kuin metsässä raivoava kulo, kun tuli hehkuu sammalissa
askeleiden alla ja ilmassa vyöryvä synkeä savu tukehduttaa hengityksen,
kun kuumuus kärventää tukkaa ja palon jylinä humisee korvissa ja
kipinät ovat sytyttää vaatteet tuleen.

Sillä tavalla Dagson hätyytti ihmisiä edellään, tulen ja savun läpi ja
toivottomina. Tulta oli edessä ja takana, joka puolella, eikä siitä
hädästä näyttänyt pääsevän mihinkään suojapaikkaan.

Mutta tämän kauhun kautta hän vei heidät metsäaukeamalle, missä oli
suojaista ja rauhallista olla. Jeesus istui siellä keskellä kukkivaa
metsäniittyä ja ojensi käsivartensa pakenevien ja ahdistettujen
ihmisten puoleen, ja he laskeutuivat hänen jalkainsa juureen. Silloin
kaikki vaarat olivat lopussa eikä enää ollut vainoa eikä tappioita.

Dagson puhui siitä, mitä itse tunsi. Saadessaan vain levätä Jeesuksen
jalkain juuressa hän tunsi rauhaa eikä pelännyt mitään elämän vaaroja.

Kun hän lopetti puheensa, syntyi vilkas liike. Monet menivät
kiittelemään häntä, kasvot kyynelissä. He sanoivat, että tämä saarna
oli herättänyt heidät totiseen uskoon.

Mutta Katri Ingmarintytär istui liikahtamatta, ja kun Dagson oli
päässyt aameneen, kohotti Katri raukeat silmäluomensa ja katsoi häneen
ikään kuin moittien siitä, ettei hänelle ollut mitään annettu.

Samassa huusi voimakas ääni rukoushuoneen ulkopuolelta niin kovasti,
että kaikki kuulivat:

"Voi, voi niitä, jotka antavat kiviä leivän asemesta! Voi, voi niitä,
jotka antavat kiviä leivän asemesta!"

Sitten hän oman talonsa väeltä kuuli, että se huutaja oli ollut pitkä,
tumma mies, jota ei kukaan tuntenut.

Hän oli saarnan aikana ajanut kauniin, vaaleaverisen naisen kanssa
kyytirattailla pitkin maantietä. He olivat pysähtyneet kuuntelemaan, ja
juuri lähtöä tehdessään oli mies noussut pystyyn ja huutanut nuo
sanansa.

Muutamat luulivat tunteneensa naisen. He arvelivat häntä yhdeksi
Vahvan-Ingmarin tyttäreksi, joka oli ollut Amerikassa ja siellä
joutunut naimisiin, ja siinä tapauksessa tuo puhuja varmaan oli hänen
miehensä. Mutta kukapa sitä niin tarkasti tuntee, joka on lähtenyt
keskenkasvuisena tyttönä ja puku pitäjänkuosisena, mutta sitten palaa
aikaihmisenä ja kaupunkilaispuvussa.

Katri ajatteli Dagsonista samaa kuin vieraskin, sen huomasi siitä,
ettei hän sen koommin käynyt rukoushuoneella.

Kun sitten kesän loppupuolella muuan baptistisaarnaaja tuli pitäjään
saarnaamaan ja kastamaan, kävi Katri häntä kuulemassa, ja kerran hän
kuljetutti itsensä pelastusarmeijaankin, kun se alkoi kirkonkylässä
pitää kokouksia.

Voimakas, hengellinen liike oli pitäjässä vallalla. Joka kokouksessa
tapahtui herätyksiä ja kääntymisiä. Kaikki ihmiset tuntuivat saaneen
kaipauksensa tyydytetyksi.

Mutta Katria ei kukaan näistä saarnamiehistä saanut vakuuttumaan siitä,
että Jumala oli häntä syystä rangaissut.

       *       *       *       *       *

Birger Laurinpoika oli seppä, ja hänellä oli paja maantien varrella.
Paja oli pieni ja pimeä, seinässä oli vain työntöluukku ikkunana, ja
ovi oli matala. Birger Laurinpoika teki karkeatekoisia puukkoja,
korjaili lukkoja, kiinnitti vannerautoja kärrynpyöriin ja raudoitti
rekiä. Toisinaan työnpuutteessa hän taoskeli nauloja.

Eräänä kesäiltana oli pajassa kiire. Birger Laurinpoika itse seisoi
alasimen ääressä takomassa kantoja nauloihin. Hänen vanhin poikansa
tasoitteli toisella alasimella rautapuikkoja nelikulmaisiksi ja katkoi
ne. Eräs pojista lietsoi, toinen työnsi sysiä ahjoon, käänteli
pihdeillä rautoja, jotka olivat ahjossa kuumenemassa, ja vei ne
takojille. Neljäs, vasta seitsenvuotias poika poimi valmiit naulat
lattialta, kastoi niitä vesialtaassa ja sitoi ne kimppuihin.

Heidän työskennellessään tuli pajalle vieras henkilö ja asettui ovelle
seisomaan. Hän oli pitkä, tumma mies, ja hänen täytyi kumartua hyvin
syvään nähdäkseen sisään.

Birger Laurinpoika keskeytti työnsä kysyäkseen mitä vieras halusi.

"Älkää pahastuko, vaikka ilman aikojani katselen sisälle", mies sanoi.
"Olen ollut itse nuorena seppä, ja siksi en voi käydä pajan ohi
pysähtymättä työtä katselemaan."

Birger Laurinpoika huomasi vieraalla olevan suuret, jäntevät kädet,
oikeat sepänkourat.

Seppä alkoi kysellä vieraan nimeä ja mistä hän oli tulossa. Mies
vastaili ystävällisesti, mutta vältellen. Birger alkoi pitää hänen
älykkäästä puheestaan. Hän lähti vieraan mukana ulos mustalle
pajamäelle ja alkoi kehua poikiaan. Monta kovaa päivää hän sanoi
kokeneensa, ennen kuin pojat alkoivat kyetä hänen avukseen. Mutta nyt
ei ollut hätää, kun kaikki työskentelivät yhdessä. "Saat vielä nähdä
minut muutaman vuoden päästä rikkaana miehenä", hän sanoi.

Vieras veti suutansa hymyyn ja sanoi olevansa iloinen siitä, että
Birgerillä oli niin paljon apua pojistaan. - "Mutta yhtä seikkaa sinulta
kysyisin", hän sanoi laskien raskaan kätensä Birgerin olalle ja katsoen
häntä silmästä silmään. "Sinä puuhailet poikiesi kanssa maallisissa
askareissa, mutta elättekö te myöskin yhteistä hengellistä elämää?" --
Birger tuijotti tylsästi häneen. -- "Et ole tainnut tulla sitä koskaan
ajatelleeksi", sanoi vieras, "mietipä sitä nyt siksi, kunnes ensi kerralla
tavataan."

Hän lähti hymyillen jatkamaan matkaansa. Birger palasi pajaan, raapi
hetkisen karheata, messinginkarvaista tukkaansa ja ryhtyi jälleen
työhön.

Mutta vieraan kysymys ei antanut hänelle rauhaa moneen päivään. Mitä
kummaa hän sillä lienee tarkoittanut? Siinä on jotakin minulle
käsittämätöntä, hän ajatteli.

       *       *       *       *       *

Sen jälkeisenä päivänä, jona vieras oli puhellut Birger Laurinpojan
kanssa, seisoi Kolåsin Gunnarin vaimo Briitta Ingmarintytär myymälässä
hoitamassa kauppaa miehensä poissa ollessa.

Gunnar oli saanut kaupan langoltaan Timmin Halvorilta silloin, kun tämä
meni Katrin kanssa naimisiin.

Briitta seisoi tiskin takana. Hän oli saman niminen ja saman näköinen
kuin kaunis äitivainajansa, Suur-Ingmarin vaimo. Niin kaunista tyttöä
kuin Briitta ei Ingmarilassa ollut ennen kasvanut.

Vaikk'ei Briitta ollutkaan vanhan sukunsa näköinen, oli hän yhtä
vakaamielinen ja tunnontarkka kuin Ingmarit konsanaan.

Gunnarin poissaollessa Briitta aina hoiti kauppaa omalla tavallaan. Hän
ei antanut vanhalle korpraali Fältille olutpulloa, kun tämä humalaisena
ja vapisevin käsin tuli sitä ostamaan, ja kun köyhän Kolbjörnin Leenan
teki mieli koreaa rintasolkea, pisti Briitta hänen käteensä pari kiloa
ruisjauhoja ja käski hänen mennä kotiinsa.

Kun Briitta emännöi myymälässä, eivät lapset koskaan uskaltaneet tulla
sinne tuhlaamaan ainoita rahojaan rusinoihin ja makeisiin.
Talonpoikaisvaimot, jotka kävivät sieltä katsomassa heikkoa ja ohutta
tehtaankangasta, hän ajoi kangaspuiden ääreen laittamaan kestävää ja
kunnollista kotikutoista.

Tänään ei myymälässä käynyt monta ostajaa. Briitta istui pitkät tovit
yksin. Siinä istuessaan hän kokonaan lannistui, katsoa tuijotti vain
eteensä, silmissä toivottomuuden loiste.

Viimein hän nousi seisoalleen, otti käsivarrelleen köydenpätkän, kantoi
tikapuut vieruskamariin ja teki paulan katossa olevaan koukkuun.

Briitta puuhasi kiihkeästi ja sai pian kaikki valmiiksi. Mutta juuri
kun hän oli pistämäisillään päänsä köyden silmukkaan, sattui hän
katsahtamaan alas.

Samassa ovi aukeni ja sisään astui pitkä, tumma mies. Hän oli Briitan
kuulematta tullut myymälään, mutta kun se oli tyhjä, oli hän käynyt
tiskin taakse ja avannut kamarin oven.

Briitta laskeutui hiljakseen tikapuilta. Mies ei virkkanut hänelle
sanaakaan, vaan kääntyi takaisin myymälään. Briitta tuli hitaasti
jäljessä. Hän ei ollut tätä vierasta ennen nähnyt. Miehellä oli musta,
kihara tukka, tuuhea poskiparta, terävät silmät ja suuret, jäntevät
kädet. Hän oli hyvissä vaatteissa, mutta käytöksestä ja liikkeistä
näki, että hän oli työmies. Hän istuutui ovensuuhun rikkinäiselle
tuolille ja tuijotti Briittaan.

Briitta istui yhtä äänetönnä tiskin takana, odottaen vain vieraan
lähtöä. Mutta tämä katsoi katsomistaan, päästämättä häntä hetkeksikään
silmistään. Briitta tunsi olevansa ihan kuin noiden katseitten
kahleissa.

Briitta kävi kärsimättömäksi ja ajatteli itsekseen: "Mitä sinä luulet
siitä hyötyväsi, että minua vartioit? Etkö sen vertaa ymmärrä, että
sinusta päästyäni minä kuitenkin teen tahtoni mukaan?"

Briitta katseli yhä tiukasti miestä ja oli puhelevinaan hänelle. "Jos
tämä kaikki voisi kerran loppua tai muuksi muuttua, saisit kyllä minua
estellä, mutta sehän on aivan parantumatonta."

Yhä vain mies istui paikallaan ja katsoi hellittämättä häneen.

"Tiedä siis, ettei meitä ingmarilaisia ole luotu kauppiaiksi",
jatkuivat Briitan ajatukset. "Olimme, Gunnar ja minä, niin erinomaisen
onnelliset, ennen kuin hän rupesi kauppamieheksi. Minua kyllä
varotettiin menemästä hänelle. Ihmiset vieroivat hänen mustaa tukkaansa
ja teräviä silmiään ja pisteleviä puheitansa. Mutta vähät minä siitä,
sillä näetkös, me pidimme toisistamme, emmekä olisi ikipäivinä sanoneet
toisillemme pahaa sanaa, jollei tätä myymälää olisi tullut."

"Siitä päivin", Briitta jatkoi itsekseen, "välimme ovat olleet rikki.
Minä tahdon, että hän hoitaisi kauppaa minun mieleni mukaan. En
suvaitse, että hän myy viiniä ja olutta juomareille, ja minusta hänen
pitäisi myydä ihmisille hyödyllisiä ja välttämättömiä tarvikkeita,
mutta Gunnar sanoo sitä ämmäin puheeksi. Emmekä me kumpikaan nyt enää
voi väistyä. Nyt me riitelemme alinomaa, eikä hän enää pidä minusta."

Hän katsoi mieheen säihkyvin silmin, ikään kuin ihmetellen, ettei
rukouksillaan saanut häntä lähtemään.

"Ymmärrättehän toki, etten minä voi kestää sitä häpeätä, että hän
ryöstättää nimismiehellä köyhiltä ihmisiltä heidän ainoan lehmänsä tai
pari lammaspahaistaan!

"Etkö jo, hyvä mies, ymmärrä, että se on parantumatonta? Lähde jo pois
ja anna minun tehdä loppu siitä kaikesta."

Mutta miehen häntä katsellessa Briitan sydän sulamistaan suli, ja
viimein hän alkoi itkeä tyynnyttäviä kyyneliä. Häntä oli alkanut
liikuttaa tuon miehen vartioiminen. Se tuntui niin kummalta, sillä
vennon vieraitahan he olivat toisilleen.

Heti nähdessään Briitan silmissä kyyneliä vieras nousi ja meni ovelle.
Kynnykseltä hän vielä kääntyi katsomaan Briittaa suoraan silmiin,
rykäisi ja sanoi syvällä äänellä: "Älä vahingoita itseäsi, sillä pian
tulee aika, jolloin saat kulkea vanhurskauden teitä."

Näin sanoen hän lähti, astui portaita alas, ja yhä kauemmas eteni tietä
pitkin hänen raskaan astuntansa kapse.

Briitta kiirehti kamariin, irroitti köyden ja toi tikapuut takaisin
myymälään. Sitten hän istuutui arkun kannelle eikä liikahtanut siitä
pariin tuntiin.

Briitan mielessä tuntui siltä kuin hän olisi kauan kulkenut pilkkoisen
pimeässä yössä, jossa ei edes omaa kättään erottanut. Hän oli joutunut
eksyksiin, tietämättä missä olikaan ja joka askelella peläten
vajoavansa suohon tai pohjattomaan kuiluun. Mutta nyt hän oli kuullut
varotushuudon, hänen oli käsketty sillä paikallaan odottaa päivän
valkenemista. Hän iloitsi siitä, että hänet vapautettiin kiiruhtamasta
vaarallista tietään, ja istahti kevein sydämin odottamaan aamun
koittoa.

       *       *       *       *       *

Vahvalla-Ingmarilla oli Anna-Liisa niminen tytär. Tämä oli asunut
useita vuosia Chicagossa ja joutunut naimisiin Hellgum nimisen
ruotsalaisen miehen kanssa, joka johti pientä eriuskolaisseurakuntaa.
Tuon kuuluisan tanssiyön jälkeisenä päivänä Anna-Liisa tuli miehensä
kanssa kotiin tervehtimään isävanhustaan.

Hellgum kuljeskeli näinä päivinä ympäri paikkakuntaa. Hän seisahtui
puhelemaan kaikkien kanssa, joita tapasi, aluksi vallan jokapäiväisistä
asioista, mutta erotessaan hän laski suuren, raskaan kätensä toisen
olkapäälle lausuen jonkin lohduttavan tai herättävän sanan.

Vahva-Ingmar näki vävyään hyvin harvoin. Hän työskenteli tänä vuonna
yhdessä Ingmar Ingmarinpojan kanssa, siitä lähtien kun tämä oli
muuttanut kotiinsa Ingmarilaan. He rakensivat sahan Långforsin koskeen.
Se oli Vahvan-Ingmarin riemupäivä, kun saha valmistui ja sahanterä
päristen halkoi ensimmäistä tukkia valkoisiksi laudoiksi.

Eräänä iltana ukko palasi kotiin työstään. Tiellä tuli Anna-Liisa häntä
vastaan niin säikähtyneen näköisenä kuin olisi mieluimmin puikahtanut
pakoon.

Vahva-Ingmar kiirehti kulkuaan, ehti tuvan luo ja jäi otsa kurtussa
katsomaan eteensä. Veräjän pielessä oli koko hänen elinaikansa kasvanut
iso ruusupensas. Se oli ollut hänen silmäteränsä, siitä ei kukaan
saanut kukkaa ottaa eikä lehteä taittaa eikä sitä mitenkään
vahingoittaa.

Vahva-Ingmar oli suojellut sitä siksi, että hän tiesi maahisia asuvan
sen alla.

Mutta nyt oli pensas kaadettu. Tämä saarnaajavävy se tietenkään ei
ollut sitä suvainnut.

Vahvalla-Ingmarilla oli kirves kainalossaan, ja nyt tupaan astuessaan
hän pusersi sormensa lujasti sen varren ympäri.

Hellgum istui pöydän päässä lukien Raamattua. Hän nosti päätänsä ja
katsoi vakavasti Vahvaa-Ingmaria silmiin. Sitten hän luki ääneen
edelleen:

"Ja mikä teidän mieleenne nousee, ei ole ollenkaan tapahtuva, josta te
sanotte: me tahdomme olla kuin pakanat, kuin maakuntain sukukunnat,
että palvelemme kantoja ja kiviä.

"Niin totta kuin minä elän, kuuluu Herran, Herran sana, väkevällä
kädellä ja ojetulla käsivarrella ja vuodatetulla vihalla olen minä
teitä hallitseva."

Vahva-Ingmar lähti sanaa sanomatta huoneesta.

Yönsä hän vietti ladossa. Pari päivää myöhemmin hän lähti Ingmarin
kanssa salolle sydenpolttoon ja tukinhakkuuseen. He aikoivat jäädä
sinne koko talveksi.

       *       *       *       *       *

Hellgum oli pari kertaa saarnannut rukoushuoneessa esittäen oppiansa,
jota hän sanoi ainoaksi oikeaksi kristinopiksi. Mutta hänellä ei ollut
niin hyviä puhelahjoja kuin Dagsonilla, eikä hän ollut saanut ketään
puolelleen.

Ne, joille Hellgum sattumalta tavatessaan oli lausunut pari mieleen
käypää sanaa, olivat odottaneet saavansa kuulla jotakin suurenmoista.
Mutta pitemmälti puhuessaan hän ei saanut esitykseensä eloa eikä
henkevyyttä, vaan väsytti kuulijansa.

Ingmarilan Katri kävi loppukesästä yhä alakuloisemmaksi. Harvoin hän
puhui sanaakaan. Hän ei kyennyt vieläkään kävelemään, istui vain päivät
päästään liikahtamatta tuolillaan. Hän ei käynyt enää selityksissä,
vaan mietiskeli yksinään onnettomuuttaan. Toisinaan hän puheli Halvorin
kanssa isänsä lauseesta, ettei Ingmarien tarvitse pelätä mitään, jos he
vain pysyvät Herran tiellä. Mutta nyt hän oli huomannut, ettei sekään
pitänyt paikkaansa.

Neuvottomana Halvor kerran esitti, että hän lähtisi uuden saarnaajan
puheille, mutta Katria ei haluttanut enää käydä papeilta apua
etsimässä.

Eräänä sunnuntaina elokuun loppupuolella Katri istui yksin eteisen
ikkunan ääressä. Hiljaisuus vallitsi talossa, ja Katria nukutti kovin.
Pää painui yhä syvemmälle rintaa vasten, ja hetken kuluttua hän nukkui.

Hän heräsi kuullessaan puhetta ihan ikkunan alta. Hän ei nähnyt
puhujaa, mutta tämän ääni oli vahva ja syvä. Kauniimpaa ääntä hän ei
ollut koskaan kuullut.

"Sinä, Halvor, siis pidät mahdottomana sitä, että köyhä koulunkäymätön
seppä olisi löytänyt totuuden, jota etsiessään monet oppineetkin ovat
aluksensa karille laskeneet", sanoi ääni.

"Niin pidän", Halvor sanoi, "enkä ymmärrä, miten sinä voit olla niin
varma."

Katri arvasi, että Halvor puhui Hellgumin kanssa. Hän koetti vetää
ikkunaa kiinni, mutta ei ylettynyt.

"Mutta onhan sanottu", Hellgum jatkoi, "että jos joku lyö sinua
toiselle korvalle, on sinun käännettävä lyötäväksi toinenkin, ja ettei
meidän pidä vastustaa pahaa, ja muuta samanlaista. Mutta kuka sen
mukaan voisi elää? Ihmiset veisivät sinulta sekä pellot että metsät,
anastaisivat perunamaasi ja viljasi, jollet omaasi puolustaisi, ehkäpä
riistäisivät sinulta koko Ingmarilankin."

"Kyllä kai niin kävisi", Halvor myönsi.

"No niin, silloinhan on selvää, ettei Kristus ole sitä sanoessaan totta
tarkoittanut. On vain suottapäiten sellaista pakissut."

"En ymmärrä, mihin sinä tähtäät."

"Katsohan, on siinä toinenkin ajateltava puoli", Hellgum sanoi. "Se
että me kristinoppeinemme muka olemme päässeet niin äärettömän
korkealle. Ei kukaan enää varasta, ei kukaan murhaa eikä tee vääryyttä
leskille ja orvoille. Ei kukaan vihaa eikä vainoa toista. Ei yksikään
meistä käyttäydy huonosti, sillä meillähän on niin hyvä uskonto."

"Paljonhan tässä maailmassa on toisin kuin pitäisi", Halvor myönteli
sävyisästi. Hän näytti uniselta ja haluttomalta.

"Mutta jos esimerkiksi sinun puimakoneesi on joutunut epäkuntoon, niin
sinä varmaankin katsot, mikä siihen on syynä etkä rauhoitu, ennen kuin
saat selville, missä vika on. Samaten kun näet, että on mahdotonta
saada ihmisiä elämään kristinopin mukaan, sinun pitäisi tutkia, onko
kenties itse opissa vikaa."

"En minä voi pitää Jeesuksen oppia puutteellisena", Halvor sanoi.

"En minäkään sitä tarkoita, sillä alussa se kyllä oli hyvä, mutta ehkä
sitä sittemmin on vääristelty. On vain sattunut pieni ratas särkymään,
tuommoinen pikkuruinen ratas vain, ja heti on koko kone seisahtunut."

Hän vaikeni hetkeksi, ikään kuin kootakseen sanoja ja todistuksia.

"Kerronpa sinulle miten pari vuotta sitten minulle itselleni kävi.
Silloin koetin ensi kerran ojentaa elämääni kristinopin mukaan, ja
tiedätkö mitä seurasi? Olin siihen aikaan tehtaan työmiehenä, ja kun
toverini huomasivat millainen olin, teettivät he ensinnäkin suurimman
osan työstään minulla, sitten he riistivät minulta paikkani ja lopuksi
toimittivat minut vankeuteen muka syyllisenä erääseen varkauteen, jonka
eräs heistä oli tehnyt."

"Eihän toki aina joudu niin kelvottomien ihmisten pariin", Halvor sanoi
yhtä välinpitämättömästi.

"Silloin ajattelin itsekseni: Ei olisi vaikeata olla kristitty, jos
saisi olla yksin maailmassa, ilman lähimmäisiä. Pidin paljon vankilassa
olostani, sillä siellä sain rauhassa harjoittaa hurskautta. Mutta
sitten rupesin ajattelemaan, ettei hurskas elämä yksinäisyydessä ole
suuremman arvoinen kuin tyhjänä jauhava mylly. Koska kerran Jumala on
luonut ihmisiä maailmaan, ajattelin, niin tottapa hän ne on luonut
toinen toisilleen tueksi ja avuksi eikä toisiaan sortamaan. Silloin
minulle viimeinkin selvisi, että perkele varmaan on poistanut jotakin
Raamatusta saadakseen kristinopin kelvottomaksi."

"Tokkopa hänellä lienee niin suurta valtaa", Halvor sanoi.

"Onpa niinkin, ja tämän lauseen hän on poistanut: Te, jotka
kristillisesti tahdotte elää, etsikää apua lähimmäisiltänne."

Halvor ei sanonut sanaakaan, mutta Katri nyökäytti myöntävästi päätään.
Hän oli kuunnellut tarkasti ja painanut joka sanan mieleensä.

"Heti vankeudesta päästyäni", Hellgum jatkoi, "menin erään toverini
luokse ja pyysin häntä viettämään kanssani hurskasta elämää, ja katso,
yhdessä se tuntui paljon helpommalta. Pian yhtyi meihin kolmas ja
neljäskin, ja me kävimme yhä varmemmiksi. Nyt meitä asuu Chicagossa
kolmekymmentä samanmielistä yhden katon alla. Kaikki on meillä
yhteistä, ja me valvomme toinen toisemme elämää, vaeltaen vaikeuksitta
vanhurskauden tietä. Me kohtelemme kristillisesti toisiamme, sillä
toinen veli ei käytä väärin toisen hyvyyttä eikä polje häntä hänen
nöyryydessään."

Kun ei Halvorilta kuulunut vastausta, jatkoi Hellgum todisteluaan. --
"Tiedäthän, Halvor, että jos jollakulla on suuret aikeet, hän liittyy
toisiin ihmisiin tehdäkseen työnsä yhteisvoimin. Ethän sinäkään voisi
yksinäsi hoitaa tätä taloa. Jos tahtoisit perustaa tehtaan, silloin
ensi töiksesi hankkisit joukon yhtiömiehiä, ja entä kuinka paljon apua
tarvitsisitkaan, jos rupeaisit rakentamaan rautatietä!

"Mutta vaikeinta juuri on elää kristillisesti, ja siihen sinä luulet
pystyväsi ilman toisten apua. Tai ehkä et sinä yritäkään, kun jo
edeltäpäin tiedät sen mahdottomaksi.

"Oikealle tielle ei ole osannut kukaan muu kuin minä ja seuralaiseni
Chicagossa. Meidän seurakuntamme on totinen ja pyhä taivaallinen
Jerusalem. Todisteeksi siitä olemme saaneet samoja Hengen lahjoja,
joita ensimmäisillä kristityillä oli. Toisille meistä Jumala on
puhunut, toiset ennustavat, ja toiset parantavat sairaita --."

"Parannatko sinä sairaita?" Halvor äkkiä keskeytti.

"Parannan niitä, jotka uskovat minuun", Hellgum sanoi.

"Vaikeata on luopua lapsuutensa uskosta", Halvor sanoi mietteissään.

"Varmasti kuitenkin tiedän, että sinä, Halvor, pian kuulut uuden
Jerusalemin rakentajien joukkoon", sanoi Hellgum.

Sitten he vaikenivat. Heti tämän jälkeen Katri kuuli Hellgumin sanovan
hyvästi.

Hetken kuluttua Halvor tuli sisään Katrin luokse. Nähdessään hänet
avoimen ikkunan ääressä hän sanoi: "Kuulit varmaankin mitä Hellgum
puhui." -- "Kuulin", vaimo vastasi. -- "Kuulitko, että hän sanoi
voivansa parantaa niitä, jotka häneen uskovat?"

Katri punehtui hieman, sillä hän piti Hellgumin oppia parempana kuin
kaikkia kesällä kuulemiaan. Hän tunsi siinä olevan tervettä, todellista
järkeä. Siinä oli työtä ja toimintaa eikä hänelle käsittämätöntä tyhjää
tunteellisuutta. Mutta sitä hän ei tunnustanut. Hän ei tahtonut enää
joutua mihinkään tekemisiin pappien kanssa. -- "En luovu isäni
uskosta", hän sanoi.

Paria viikkoa myöhemmin Katri istui väentuvassa. Oli syksy, tuuli
vinkui ulkona ja tuli räiskyi takassa. Huoneessa ei ollut muita kuin
hänen vuoden vanha tyttärensä, joka oli hiljan oppinut kävelemään.
Lapsi istui lattialla äidin jalkain juuressa leikkien.

Silloin ovi avautui, ja pitkä tumma mies astui sisään. Hänen tukkansa
oli aaltoileva, silmänsä terävät ja kätensä jäntevät sepänkädet. Ennen
kuin vieras oli ennättänyt sanaakaan sanoa, Katri arvasi hänet
Hellgumiksi.

Mies tervehti ja kysyi Halvoria. Emäntä sanoi miehensä menneen
kunnankokoukseen, mutta lisäsi, ettei hän siellä enää kauan viivy.

Hellgum istuutui odottamaan. Hän ei puhunut mitään, vilkaisi vain
silloin tällöin Katriin.

"Tehän kuulutte olevan sairas", sanoi hän hetken päästä. -- "Niin
olen", Katri vastasi, "puoleen vuoteen en ole päässyt kävelemään." --
"Olen ajatellut tulla rukoilemaan puolestanne", sanoi saarnamies. Katri
vaikeni, ummisti silmänsä ja näytti sulkeutuvan erilleen muusta
maailmasta. "Olette tainnut kuulla, Katri emäntä, että Jumala on
antanut minulle lahjan parantaa sairaita."

Katri katsahti häneen epäilevin silmin. "Kiitoksia huolenpidostanne,
mutta ei siitä taida olla mitään hyötyä, sillä uskoani minä en niin
helposti muuta", hän sanoi. -- "Jumala voi kyllä auttaa teitä
sittenkin", sanoi mies, "koska olette aina koettanut elää hurskaasti."
-- "En ole päässyt niin Jumalan armoihin, että hän minua auttaisi."

Sitten oltiin taas hetkinen ääneti, kunnes Hellgum kysyi: "Oletteko,
Katri emäntä, koskaan ajatellut, mistä syystä tämä koettelemus on teitä
kohdannut?" -- "En ole", Katri vastasi, näyttäen taas sulkeutuvan
itseensä. -- "Minä aavistelen, että Jumala on tehnyt sen sitä varten,
että hänen nimensä tulisi vielä enemmän kunnioitetuksi", sanoi Hellgum.

Tämän kuullessaan Katri suuttui niin, että hänen poskilleen leimahti
punaisia laikkoja. Hänestä oli julkeata Jumalan pilkkaa, että Hellgum
luuli tämän taudin tulleen sen vuoksi, että hän pääsisi tekemään
ihmetyön.

Saarnaaja nousi, meni Katrin luokse ja laski kätensä hänen päänsä
päälle. "Tahdotko, että rukoilen puolestasi?" hän sanoi. Heti hänen
lähestyessään tuntui Katrista kuin olisi terveyttä ja elämää
pulpahtanut koko hänen ruumiinsa läpi, mutta hän oli niin loukkaantunut
Hellgumin julkeudesta, että hän pudisti Hellgumin käden pois
päälaeltaan ja ojensi kätensä ikään kuin lyödäkseen häntä. Mutta sanoja
hän ei siinä hetkessä keksinyt.

Hellgum peräytyi hitaasti ovelle päin. "Jumalan lähettämää ei saa
luotaan ajaa", hän sanoi. -- "Ei saakaan", Katri vastasi; "mikä
Jumalasta on, se on kyllä otettava vastaan."

"Ja minä, minäpä sanon sinulle, että tänä päivänä on tälle huoneelle
autuus tapahtuva", sanoi mies.

Katri ei vastannut mitään. "Muista minua parannuttuasi", Hellgum sanoi
lähtiessään.

Katri istui suorana tuolillaan. Punaiset täplät hehkuivat vielä kauan
hänen poskillaan.

Enkö saa enää rauhaa kotonanikaan, hän ajatteli. Ihme, miten monet
pitävät itseään Jumalan lähettäminä.

Mutta äkkiä Katri näki pikku tyttärensä nousevan ja kiireesti juoksevan
takan luo. Liedessä loimuava tuli oli pistänyt pienokaisen silmiin. Hän
kirkui ilosta, ryömi ja juoksi voimainsa takaa sitä kohti.

Katri huusi häntä pois, mutta lapsi ei totellut. Se koetti nousta
liedelle, kierähti alas pari kertaa, mutta pääsi viimein ylös takalle,
missä tuli paloi.

"Hyvä Jumala, hyvä Jumala, auta minua", Katri vaikeroi. Hän alkoi
huutaa apua, vaikka tiesi, ettei ketään ollut kuulemassa.

Tyttö ojensi nauraen käsiään tulta kohti, ja yht'äkkiä palava kekäle
vierähti takasta hänen keltaiselle koltilleen.

Samassa Katri kavahti pystyyn, juoksi takan luo ja painoi lapsen
rinnalleen.

Pudistettuaan kipinät ja hiilet pois ja huomattuaan, ettei lapsi ollut
vahingoittunut, hän vasta muisti mitä oli tapahtunut. Hän seisoi omilla
jaloillaan, hän oli kävellyt ja käveli yhä vielä!

Katri ei ollut koskaan ennen tuntenut niin huumaavaa mielenliikutusta
ja onnea yht'aikaa.

Hän tunsi olevansa Jumalan omassa suojeluksessa, tunsi että pyhä
Jumalan mies oli käynyt hänen huoneessaan häntä auttamassa ja
parantamassa.

       *       *       *       *       *

Näinä päivinä Hellgum usein seisoi Vahvan-Ingmarin mökin pienellä
kuistilla katsellen edessään aukenevaa syysmaisemaa. Tuo jokeen päin
viettävä mäenrinne ja sen takainen tasanko kävi päivä päivältä yhä
värikkäämmäksi. Kedot olivat kellastuneet, ja vaahterain ja haapain
lehdet olivat kirkkaan punaisia ja heleän keltaisia. Siellä täällä
edempänä huojuilivat kokonaiset lehdikköalueet kimmeltäen
päivänpaisteessa kuin kultainen meri. Se meri näytti lainehtivan
havupuukumpujen rantoihin ja lyövän tyrskeitään sinnekin, petäjäin
sekaan.

Samoin kuin harmaantunut tölli tuleen syttyneenä hohtaa ja säteilee,
leimahti tuo köyhä Ruotsin seutukin harvinaiseen loistoon. Eipä olisi
luullut niin kultaista ja ihmeellisen hohtavaa tienoota tapaavansa
muualla kuin auringon pinnalla.

Mutta tätä katsellessaan Hellgum ajatteli sen ajan koittoa, jolloin
Jumala antaa tämän maan säteillä pyhyyden loisteessa ja jolloin hänen
kesällä kylvämänsä sanat tuottavat vanhurskauden ihanan sadon.

Ja niinpä Timmin Halvor eräänä iltana tuli torppaan ja kutsui Hellgumia
vaimoineen Ingmarilaan.

Heidän sinne saapuessaan oli avara pihamaa puhdistettu ja siistitty.
Kuivat lehdet oli lakaistu koivujen alta, kaikki työkalut ja ajoneuvot,
jotka muulloin täyttivät pihan, oli työnnetty syrjään. Täällä on
varmaankin paljon vieraita, ajatteli Anna-Liisa. Samassa Halvor aukaisi
väentuvan oven.

Tupa oli täynnä ihmisiä, kaikki istuivat pitkillä lavitsoilla
juhlallisesti odottaen. Hellgum näki siellä pitäjän arvokkaimmat
perheet.

Ensinnä hän näki Ljungo Björn Olavinpojan ja hänen vaimonsa Märtta
Ingmarintyttären sekä Kolåsin Gunnarin vaimoineen. Sitten hän huomasi
Krister Laurinpojan ja Israel Tuomaanpojan vaimoineen. He kuuluivat
myös Ingmarien sukuun. Sitten Höökin Matti Erkinpojan ja hänen poikansa
Gabrielin, lautamiehen Gunhildin ja joitakuita muita. Kaikkiaan lienee
ollut noin parikymmentä henkeä.

Hellgumin ja Anna-Liisan kierrettyä kättelemässä kaikkia sanoi Timmin
Halvor: "Meitä on kokoontunut tänne muutamia, jotka olemme miettineet,
mitä Hellgum kesällä meille puhui. Useimmat meistä kuuluvat vanhaan
sukuun, joka aina on mielellään tahtonut käydä Herran teitä, ja jos
voitte, Hellgum, meitä tässä vaelluksessa auttaa, niin me seuraamme
teitä."

Seuraavana päivänä huhuiltiin pitäjällä, että Ingmarilassa oli
perustettu seurakunta, jonka jäsenet sanoivat oppiansa ainoaksi
oikeaksi ja totiseksi kristinopiksi.



UUSI SUUNTA


Seuraavana keväänä heti lumien lähdettyä Ingmar ja Vahva-Ingmar
palasivat kylään panemaan sahaa käyntiin. He olivat olleet koko talven
salolla tukinhakkuussa ja sydenpoltossa, ja nyt tasangolle tultuaan
Ingmarista tuntui ikään kuin hän olisi ollut karhu, joka äsken on
noussut pesästään. Hän ei sietänyt kirkasta päivänvaloa, vaan kulki
silmiään siristellen. Häntä vaivasi kosken pauhu ja ihmisäänetkin, ja
talosta kuuluva melu oikein kiusasi hänen metsien äänettömyyteen
tottuneita korviaan. Mutta kuitenkin hän siitä kaikesta sanomattomasti
iloitsi. Sinä keväänä hän tunsi itsensä nuoreksi kuin äsken puhjennut
koivun vesa, vaikk'ei hän nyt enempää kuin ennenkään tunteitaan muille
näyttänyt.

Hänestä oli sanomattoman mieluista maata oikealla vuoteella ja syödä
kelvollisesti valmistettua ruokaa.

Ja entä sitten kotona, jossa Katri hoiteli häntä hellemmin kuin äiti
konsanaan! Hän oli teettänyt uuden puvun Ingmarille, ja joskus hän
kesken kaiken pistäytyi keittiöstä tuomaan hänelle makupalan käteen
kuin pikkupojalle.

Ja mitä ihmeitä täällä olikaan tapahtunut hänen metsässä möyriessään!
Ingmar oli kuullut vain hämäriä huhuja Hellgumin opista. Mutta nyt oli
oikein mieltä ylentävää kuulla Katrin ja Halvorin puheita onnestaan ja
miten he tovereineen koettivat tukea toisiaan Herran tietä
vaeltaessaan.

"Varmaan sinäkin vielä liityt meihin", virkkoi Katri. Ingmar sanoi
olevansa melkein halukas, mutta tahtoi kuitenkin ensin miettiä asiaa
tarkemmin. -- "Minä ikävöin kaiken talvea, että sinäkin pääsisit meidän
autuutemme osallisuuteen", sanoi sisar, "sillä me emme elä enää tässä
maailmassa, vaan uudessa, taivaasta tulleessa Jerusalemissa."

Siitäkin Ingmar iloitsi, että Hellgum vielä oli paikkakunnalla. Viime
kesänä Hellgum kävi usein sahalla juttelemassa Ingmarin kanssa, ja
heistä oli tullut hyvät ystävät. Ingmar ihaili Hellgumia miesten
parhaana. Hän oli niin miehekäs ja puheissaan varma ja luotti lujasti
itseensä.

Väliin kiireen aikana Hellgum oli heittänyt takin yltään ja auttanut
heitä sahatöissä. Ingmaria se ihan hämmästytti, sillä niin rivakkaa
työmiestä hän ei ollut milloinkaan nähnyt.

Hellgum oli juuri parin päivän matkalla, mutta hänen sanottiin pian
palaavan.

"Kunhan vain joudut puheisiin Hellgumin kanssa, yhdyt sinä varmasti
meihin", Katri toisteli tavan takaa. Ingmar ei sitä epäillytkään, mutta
hän pelkäsi kuitenkin siinä tekevänsä sellaisen uskon muutoksen, jota
isä ei ehkä olisi hyväksynyt. "Isähän meitä juuri opetti käymään Herran
teitä", Katri sanoi. Kaikki tämä teki mielelle niin hyvää. Ingmar ei
ollut aavistanutkaan, että ihmisten ilmoille palaaminen voisi tuntua
niin suloiselta. Se vain teki joskus mielen apeaksi, ettei koskaan
sattunut tulemaan puhetta koulumestarin väestä eikä Gertrudista. Se oli
kovin ikävää, sillä Ingmar ei ollut tavannut Gertrudia kokonaiseen
vuoteen. Viime kesänä hänestä sentään kuuli ehtimiseen, sillä aina oli
jollakin joitakin uutisia Stormeista.

Epäilemättä tuo vaitiolo oli vain huomaamattomuutta. Mutta kovin
saattaa mieltä painostaa, kun ei itse rohkene kysellä eikä kukaan
itsestään ota puheeksi sitä, mistä mieluimmin tahtoisi kuulla.

Mutta Vahva-Ingmar ei ollut yhtä tyytyväinen ja onnellinen kuin Ingmar.
Ukko olla jurotteli äänetönnä, eikä mikään ollut oikein hänen mielensä
mukaista. -- "Sinulla taitaa olla ikävä metsään takaisin", sanoi Ingmar
hänelle kerran, heidän istuessaan kumpikin tukillaan välipalaa
syömässä. -- "Sepä se, sinne minä ikävöin", sanoi ukko. "Kunpa en
sieltä olisi kotiin lähtenytkään."

"Onko sinulla kotonasi joitakin ikävyyksiä?" Ingmar kysyi. -- "Vieläkö
sitä kysyt!" Vahva-Ingmar vastasi. "Luulin sinun itsesikin tienneen,
miten Hellgum on täällä reistaillut." Ingmar vastasi päinvastoin
kuulleensa, että Hellgumista oli tullut oikea suurmies. -- "Juuri niin,
sellainen suurmies, joka kääntää koko pitäjän nurin."

Ingmarista alkoi tuntua kummalta tuo, että Vahva-Ingmar pysytteli
omalle suvulleen kylmänä kuin vennon vieraille. Mutta Ingmarilan ja
Ingmarien puolta hän piti kaikessa. Ihanhan nyt Ingmarin täytyi ottaa
vävypoika turviinsa.

"Minusta hänen oppinsa on hyvä", Ingmar sanoi. -- "Vai niin, vai hyvä",
ukko ärähti, katsoen häneen tuimasti. "Entä mitähän Suur-Ingmar olisi
siitä sanonut?" -- Ingmar vastasi, että hänen isänsä kyllä olisi
suostunut muiden uskonveljien kanssa viettämään hurskasta elämää. --
"Ettäkö siis Suur-Ingmar myös olisi haukkunut perkeleiksi ja
antikristuksiksi kaikkia, jotka eivät heidän lahkoonsa kuulu, ja
käskenyt eroamaan vanhoista ystävistä, jotka eivät ole uskostaan
luopuneet?" -- "Eiväthän toki sellaiset kuin Hellgum ja Halvor ja Katri
käyttäydy niin huonosti", Ingmar sanoi. -- "Koetahan kerran asettua
heitä vastaan, niin kyllä kuulet kunniasi."

Ingmar viileskeli suuria viipaleita voileivästään ja ajoi niitä suunsa
täyteen. Häntä harmitti Vahvan-Ingmarin paha tuuli.

"Niin maailma muuttuu", huokasi ukko hetken kuluttua. "Siinä sinäkin,
Suur-Ingmarin poika istut, ja mierolle on joutunut sinun mahtisi. Mutta
meidän Anna-Liisa ja hänen miehensä ne nyt ovat pitäjän isoisia.
Parhaissakaan taloissa ei tiedetä, miten heitä kyllin hyvänä
pidettäisiin ja he kiertelevät pidoista pitoihin."

Ingmar vain hienonsi leipäänsä, sillä tuohon hän ei osannut vastata.

Mutta Vahva-Ingmar ei jättänyt asiaa siihen. "Onhan se kaunis oppi, ja
siksipä kai puolet pitäjää onkin liittynyt Hellgumiin. Ei kellään ole
ennen ollut niin suurta valtaa tässä pitäjässä kuin Hellgumilla, ei
edes Suur-Ingmarilla. Lapset jättävät vanhempansa, kun hän saarnaa,
etteivät hänen uskolaisensa saa olla syntisten seurassa. Hellgumin
viittauksesta veli eroaa veljestään, ystävä ystävästään ja ylkä
morsiamestaan. Hänen toimestaan on joka talossa ollut riitaa ja
eripuraisuutta koko talven. Mutta Suur-Ingmarhan kuulemma olisi tämän
kaiken hyväksynyt. Tietysti hän olisi kaikessa patikoinut Hellgumin
tahtiin. Niin, kuinkas muuten!"

Ingmar vilhuili vuoroin ylös-, vuoroin alaspäin, ja hänen olisi tehnyt
mieli mennä tiehensä. Hän ymmärsi tosin, että Vahva-Ingmar liioitteli,
mutta kiusallista sitä oli kumminkin kuulla.

"Vaikka enhän minä sitä kiellä", ukko jatkoi, "että Hellgum on saanut
paljon eriskummallista aikaan: lahkonsa hän pitää hyvästi koossa, ja
monista entisistä vihamiehistä hän on tehnyt ystävykset. Hän ottaa
rikkaalta antaakseen köyhälle, ja uskonveljet hän saa valvomaan toinen
toisensa elämää. Niitä minun vain tulee sääli, jotka hän julistaa
perkeleen lapsiksi ja jotka jäävät noita toisten miekkosten iloja
vaille. Mutta mitäs sinä heistä välittäisit!"

Ingmar piti Vahvan-Ingmarin puhetta Hellgumin parjaamisena, ja se
tympäisi häntä.

"Niistä tämän pitäjän entisistä rauhanajoista", sanoi Vahva-Ingmar, "ei
nyt ole merkkiäkään jäljellä. Suur-Ingmarin aikana ei koko Taalaissa
ollut toista niin sopuisaa ja samanhenkistä pitäjää kuin tämä meidän.
Mutta nyt tänne on rustattu raja-aita erottamaan enkeleitä perkeleistä
ja lampaita vuohista."

Kun päästäisiin tästä panemaan saha käyntiin, ettei tuota tarvitsisi
kauempaa kuunnella, ajatteli Ingmar.

"Kuinkahan kauan näitä meidänkään välejämme enää kestänee?"
Vahva-Ingmar jatkoi. "Ei suinkaan minun maailmallinen seurani ole
sinulle otollista, jos kerran noihin uskovaisiin yhdyt."

Silloin Ingmar kirosi ja ponnahti seisaalleen.

"Totisesti, niin voikin käydä, jollet lakkaa tuota tuollaista alati
hokemasta", hän sanoi. "Mokomillakin tässä koetat yllyttää minua
omaisiani ja Hellgumia vastaan, jonka veroista miestä saat hakemalla
hakea."

Siihen ukolla ei enää ollut mitään sanomista. Vähän ajan kuluttua hän
lähti kesken työstä. Hän sanoi menevänsä kirkonkylään ystävänsä
Fält-korpraalin pakeille. Ei sanonut pitkiin aikoihin puhelleensa
viisaitten ihmisten kanssa.

Ingmar oli iloinen päästessään ukosta. Kyllähän siinä on perää, että
pitkän ajan jälkeen kotiin palattua ei tee mieli ensi työkseen
kuunnella ikäviä uutisia, vaan pitäisi kaiken olla mieluista, kevyttä
ja ilahduttavaa.

Seuraavana aamuna Ingmar tuli kello viiden aikaan sahalle. Vahva-Ingmar
oli siellä jo ennen häntä.

"Tänään saat tavata Hellgumin", ukko sanoi. "Hän saapui Anna-Liisan
kanssa myöhään eilen illalla kotiin. Varmaankin lähtivät kesken pitkiä
pitoja joutuakseen sinua käännyttämään."

"No, joko sinä taas alat", Ingmar sanoi. Ukon sanat olivat kaikuneet
koko yön hänen korvissaan. Hän ei voinut olla miettimättä, kuka oli
oikeassa. Mutta nyt hän ei enää tahtonut kuulla pahaa omaisistaan.

Hetken vaiti oltuaan Vahva-Ingmar alkoi naureskella. "Mikä sinua
naurattaa?" kysyi Ingmar. Hän oli juuri aukaisemaisillaan vesitokeen
luukkua pannakseen sahan käyntiin. -- "Koulumestarin Gertrudia tässä
vain tulin ajatelleeksi." -- "Mitäs hänestä tiedät?" -- "Kerrottiin
vain eilen kirkonkylässä, että häntä yksin Hellgum on totellut." --
"Mitä Gertrudilla on tekemistä Hellgumin kanssa?"

Ingmar jätti tokeen aukaisematta, sillä sahan päristessä hän ei olisi
kuullut mitään. Ukko katsoa tiirotti tutkivasti häneen. -- "Äskenhän
kielsit minua niistä asioista haastamasta." -- Ingmar hymähti. --
"Milläpä sinua estää, kun oikein tahdot tehdä oman pääsi mukaan", hän
sanoi.

"Kylläpä oli hupsu tuo Gunhild, lautamies Lauri Klemetinpojan tytär."
-- "Ei hän mikään hupsu ole", väitti Ingmar vastaan. -- "Oli hän
sinusta mikä tahansa, mutta hän oli täällä Ingmarilassa silloin tuota
lahkoa perustettaessa. Heti kotiin tultuaan hän kertoi vanhemmilleen
kääntyneensä nyt ainoaan oikeaan oppiin ja aikovansa muuttaa heidän
luotaan Ingmarilaan. Vanhemmat tietenkin tahtoivat kuulla syyn siihen.
Ka, mitäs muuta kuin voidakseen viettää hurskasta elämää, tytär
vastasi.

"Vanhemmat tuosta ihmettelemään, etteihän häntä siitä kotonaankaan
estetä. -- Ei se kuulunut käyvän muuten kuin yhdessä toisten
samanuskoisten kanssa. -- Muuttavatko he kaikki sitten Ingmarilaan?
kysyi lautamies. -- Eivät muut, hän vain yksin. Niiden toisten kotona
kuului olevan totisia kristityitä.

"Lautamies on niitä, jotka eivät vähästä tiuskahtele, ja sekä hän että
hänen vaimonsa koettivat alussa hyvällä saada Gunhildia järkiinsä.
Mutta tytön itsepäisyydestä hän viimein kiivastui niin, että sulki
Gunhildin lukon taakse tuvan peräkamariin ja uhkasi pitää siellä,
kunnes äly palaisi päähän."

"Mutta Gertrudistahan sinun piti puhua", Ingmar tokaisi väliin. -- "Jos
maltat odottaa, niin vielä häneenkin ennätetään. Sanonpahan sitten,
miten jupakka päättyi. Seuraavana päivänä istuivat Gertrud ja Stormin
Stiina-muori keittiössään kehräämässä, kun lautamiehen emäntä astui
sisään. He ihan pelästyivät hänet nähdessään. Lautamiehen aina niin
iloinen emäntä oli nyt itkusta aivan näännyksissä. Mikä teidän on, mitä
on tapahtunut, mistä olette niin suruissanne? Silloin lautamiehen
emäntä vastasi: 'Eipä siinä juuri ilonkaan sijaa ole, kun kalleimpansa
menettää'.

"Tekisi oikein mieleni lyödä heitä", ukko sanoi. -- "Keitä niin?"
Ingmar kysyi. -- "Hellgumia ja Anna-Liisaa", sanoi Vahva-Ingmar, "he
olivat yöllä käyneet lautamiehen talossa ja ryöstäneet Gunhildin."
Ingmar huudahti hämmästyksestä. "Ihan totisesti, rosvon kanssa
Anna-Liisa on joutunut naimisiin", ukko sanoi.

"Yösydännä he tulivat koputtamaan Gunhildin ikkunaan ja kysyivät,
miks'ei hän ollut muuttanutkaan Ingmarilaan. Tyttö kertoi, että
vanhemmat olivat panneet hänet telkien taakse. -- Siihen on perkele
heidät riivannut, sanoi Hellgum silloin.

"Ja yövuoteilleen vanhemmat kuulivat tämän kaiken." -- "Kuulivatko?" --
"Kuulivat niinkin; he makasivat viereisessä huoneessa, ja ovi oli
raollaan, niin että he kuulivat Hellgumin joka sanan." -- "Mutta
olisivat sitten antaneet viekoittelijalle kyytiä." -- "Eivät tahtoneet,
he näes antoivat tyttärelleen valintavallan; kuinka he saattoivat
aavistaa, että hän jättäisi kotinsa, jossa häntä aina oli kohdeltu kuin
silmäterää. He antoivat toisen puhua ja odottivat vain tyttärensä
vastaavan, ettei hän ikipäivinä jätä iäkkäitä vanhempiaan." -- "Mutta
lähtikö hän sitten?" -- "Lähti, sillä Hellgum ei muuten hellittänyt. Ja
kuullessaan, ettei tytär itse osannut vastustaa häntä, lautamiehen
vanhukset päästivät hänet menemään. Joillakuilla näes on sellainen
luonto.

"Mutta aamulla äiti katui ja pyysi miestänsä noutamaan Gunhildin
takaisin Ingmarilasta. -- 'En lähde', lautamies sanoi, 'en hae enkä
silmieni eteen halua, jollei omin päinsä kotiin palaa.'

"Silloin lautamiehen emäntä kiirehti koululle ja pyysi Gertrudia
lähtemään Gunhildin puheille." -- "Menikös Gertrud?" -- "Meni, mutta
Gunhild ei ottanut hänen puheitaan kuuleviin korviinsa."

"Ei Gunhildia ole minun aikanani meillä näkynyt", sanoi Ingmar
miettien. -- "Ei olekaan, sillä hän muutti sitten taas takaisin
vanhempiensa luokse.

"Gertrud sattui nimittäin Gunhildin luota tullessaan tapaamaan
Hellgumin. Tuossa se on koko pahennuksen aikaansaaja, hän ajatteli. Hän
meni suoraa päätä Hellgumin luokse ja alkoi torua. Ei hän olisi
arkaillut, vaikka olisi pitänyt käsiksi käydä." -- "Sillä Gertrudilla
se on puhelahja!" sanoi Ingmar ihaillen.

"Hän sanoi Hellgumille, että ne ovat pakanallisten sotamiesten eikä
kristinuskon opettajien tapoja tuommoiset. Mennä yösydännä ryöstämään
nuori neito vanhempainsa kotoa!" -- "Mitäs Hellgum siihen sanoi?" --
"Ei hän ensin sanonut mitään, kuunteli vain vähän aikaa ja myönsi
sitten sävyisästi, että Gertrud oli oikeassa ja että hän oli ollut
liian innokas. Ja iltapäivällä hän vei Gunhildin takaisin vanhempien
luokse ja sovitti kaikki."

Vahvan Ingmarin lopetettua Ingmar katsahti hymyillen häneen. "Onpa
Gertrud oiva tyttö", hän sanoi, "ja Hellgum on suurmies hänkin, vaikka
vähän liian kiivas." -- "Senkös käsityksen sinä siitä sait!" sanoi
ukko. "Luulin sinun edes sitä ihmettelevän, miks'ei Hellgum sen enempää
Gertrudia vastustellut." Ingmarilta loppuivat sanat suusta.

Vahva-Ingmarkin oli hetkisen ääneti, ennen kuin jatkoi. -- "Useat
kirkonkyläläiset tiedustelivat sinua. He tahtoivat tietää, mille
puolelle sinä aiot asettua." -- "Eihän se heihin koske, kuulunko minä
puolelle vai toiselle."

"Kuule nyt sitten vielä yksi seikka", sanoi ukko. "Tämänpitäjäläiset
ovat ammoisista ajoista tottuneet noudattamaan jonkun johtomiehen
ohjausta ja esimerkkiä. Mutta Suur-Ingmaria ei nyt enää ole, ja
koulumestarin valta on mennyttä, eikä kirkkoherrasta ole milloinkaan
ollut ohjaksien pitelijäksi. Sen tähden niin moni seuraa Hellgumia, kun
sinä pysyttelet syrjässä." Ingmarin kädet vaipuivat alas, hän näytti
hervottomalta kuin uuvuksiin ajettu otus. -- "Mutta enhän minä tiedä,
kuka on oikeassa!" -- "Sitä kai useimmat toivovat, että vapauttaisit
heidät Hellgumista.

"Usko pois, että me ollessamme talvella poissa ihmisten ilmoilta
pääsimme monesta ikävyydestä. Pahinta oli tietysti alussa, kun
ihmisistä vielä oli outoa tuo niiden käännytyskiihko ja niiden
nimittelyt perkeleiksi ja helvetinkoiriksi. Eikä sekään vielä mitään
ollut verrattuna siihen, kun kääntyneet lapsetkin alkoivat saarnata."

"Vai saarnasivat lapsetkin", sanoi Ingmar uskomatta oikein, mitä kuuli.
-- "Niin tekivät; Hellgum niitä oli kehoittanut heittämään leikkinsä ja
palvelemaan Jumalaa, ja silloin näille tuli into käännyttää
aikaihmisiä. Ne väijyivät maantiellä kulkijoita ja karkasivat kimppuun
kuin kimalaisparvi. Ja sitten ladeltiin niin, että sai korviaan
pidellä: 'Etkö jo sinäkin ala taistella perkelettä vastaan? Vieläkö
jatkat syntistä elämääsi?'" Ingmar väitti vastaan aina kun vain taisi.
Hän ei ottanut uskoakseen Vahvan-Ingmarin puhetta. -- "Fält varmaankin
on syöttänyt tuon kaiken sinulle täytenä totena", hän sanoi.

"Niin, siitähän minun juuri pitikin kertoa", sanoi Vahva-Ingmar.
"Hullusti ovat Fältinkin asiat. Kun ajattelen, että kaikki tämä on
saanut alkunsa Ingmarilasta, niin enpä toden totta tahdo iljetä katsoa
ihmisiä silmiin!"

"Ovatko he tehneet Fältille vääryyttä?" Ingmar kysyi. -- "Nuo lapsethan
ne; eräänä iltana niiden päähän pälkähti paremman puutteessa mennä
Fältiä käännyttämään. Niille oli tietenkin selitetty, että Fält on
maailman suurimpia syntisiä." -- "Mutta ennen aikaanhan lapset
pelkäsivät Fältiä kuin peikkoa", Ingmar sanoi. -- "Niin nämäkin
pelkäsivät, mutta varmaankin he olivat päättäneet tehdä oikein urotyön.

"Ne astuivat sitten miehissä hänen tölliinsä, Fältin parhaillaan
keittäessä itselleen puuroa. Kun ne ovea raottaessaan näkivät
takkuviiksisen, halkinenäisen Fältin istuvan sisällä ja tuijottavan
ainoalla silmällään tuleen, pelästyivät ne kaikki tyynni, ja pari
pienintä lähti käpälämäkeen. Mutta kymmenkunta vanhempaa astui sisään ja
polvistui lattialle ukon ympärille alkaen laulaa ja rukoilla."

"Mutta eikö hän ajanut heitä ulos?" Ingmar kysyi. -- "Se niille olisi
ollut parasta", sanoi Vahva-Ingmar, "mutta mikä kumma lie häntä siitä
estänyt. Oli tainnut ukkoraiska parhaillaan mietiskellä vanhuutensa
ilotonta yksinäisyyttä. Ehkä sekin vaikutti, että tulijat olivat
lapsia. Saattoihan se käydä hänen sydämelleen, kun ne aina olivat
kammonneet häntä. Ja nähdessään nuo kaikki kyynelistä kiiltävät silmät
itseään kohti kohotettuina hän masentui kokonaan.

"Lapset odottivat vain, että hän olisi karannut pystyyn ja siepannut
aseen käteensä. Ne lauloivat ja rukoilivat, mutta olivat valmiina
pakoon heti, kun hän vain liikahtaisi.

"Silloin jotkut heistä huomasivat nykäyksiä Fältin kasvoissa. Nyt on
parempi väistää kuin odottaa, ne ajattelivat ja nousivat paetakseen.
Mutta ukko räpytti silmäänsä, ja kyynel vierähti hänen poskelleen.
Silloin lapset huusivat hallelujaa, ja niinkuin sanottu, nyt Fält on
ihan kuin höperönä. Hän ei tee muuta kuin juoksee kokouksissa ja
paastoaa ja rukoilee ja kuuntelee Jumalan ääntä."

"No, ei tuo minusta ollut mikään onnettomuus", Ingmar sanoi. "Fält
olisi muuten pian juonut itsensä kuoliaaksi." -- "Mitä se sinusta
olisi, sinullahan on ystäviä menettääkin. Olisi tainnut sekin olla
mieleesi, jos lapset olisivat saaneet koulumestarinkin käännytetyksi."
-- "No, mutta kaikkea sitä kuuleekin; ovatko ne lapsipahaiset
uskaltaneet koulumestarinkin kimppuun?" huudahti Ingmar aivan
kummissaan. Nyt hänen silmänsä alkoivat aueta näkemään, mitä
Vahva-Ingmar oli sanonut, että koko pitäjä oli ylösalaisin. -- "Mitä ne
eivät uskaltaisi; eräänä iltana niitä tuli kouluhuoneeseen parikymmentä
kappaletta, koulumestarin korjatessa kirjoitusvihkoja, ja alkoivat
saarnata hänelle." -- "Mitä Storm silloin teki?" kysyi Ingmar, ja häntä
nauratti vasten tahtoaankin. -- "Hän typertyi ensi aluksi niin, ettei
tiennyt mitä tehdä tai sanoa. Mutta Hellgum sattui silloin parast'aikaa
olemaan keittiössä puhelemassa Gertrudin kanssa." -- "Oliko Hellgum
Gertrudin luona?" -- "Oli, he ovatkin olleet hyviä ystäviä siitä asti
kun Hellgum myöntyi Gertrudin tahtoon silloin Gunhildista väiteltäessä.

"Kuullessaan meteliä kouluhuoneesta Gertrud sanoi Hellgumille: 'Tulette
juuri parhaiksi, Hellgum, kuulemaan jotakin uutta. Tästä lähtien
taitaakin tulla lasten vuoro olla koulumestarin opettajina.' Hellgum
naurahti sen kuullessaan, sillä hän arvasi asian. Hän ajoi heti lapset
ulos, ja niin se vallattomuus loppui."

Ingmar huomasi Vahvan-Ingmarin tätä kertoessaan katsovan häneen
vaanivin silmin. Hänen katseensa oli samanlainen kuin metsästäjän, joka
karhun kaadettuaan tarkastelee sitä pyssy vireessä, valmiina antamaan
vielä lisälaukauksen.

"Mitä sinä oikein odottanet minulta?" kysyi Ingmar. -- "Mitä sinulta
sitten odottaisin, ethän vielä ole aikamieskään. Eikä sinulla mitään
muuta olekaan kuin kaksi tyhjää kättä." -- "Näyttää ihan siltä kuin
yllyttäisit minua tappamaan Hellgumin!" -- "Kirkonkylässä arveltiin,
ettei muuta tarvittaisi kuin että saisit Hellgumin lähtemään tiehensä."
-- "Ainahan niistä uusista opeista riitaa ja eripuraisuutta syntyy",
Ingmar sanoi. -- Mutta Vahva-Ingmar ei hellittänyt. "Sillä tavoin
voisit ainakin näyttää ihmisille, että sinussakin on miestä", hän
sanoi.

Ingmar kääntyi toisaalle päin ja pani sahan käyntiin. Hän ei olisi
välittänyt mistään muusta kuin siitä, miten Gertrudin laita nyt oli ja
oliko hänestäkin tullut hellgumilainen, mutta hän puri luontonsa
kovaksi eikä kysynyt.

Kahdeksan aikaan Ingmar lähti taloon aamiaiselle. Nyt niinkuin ennenkin
oli pöydässä talon parasta, ja Halvor sekä Katri olivat kovin
ystävällisiä. Heti heidät nähdessään Ingmarista tuntui, että
Vahva-Ingmar oli pannut puolet omiaan. Hänen sydämensä suli uudelleen,
eikä hän enää uskonut sanaakaan ukon rupatuksista.

Mutta se Gertrudin asia palasi sitten hänen mieleensä ja teki hänet
niin rauhattomaksi, ettei ruoka maistunut. "Oletko sinä, Katri, nyt
hiljan käynyt koululla?" hän yht'äkkiä kysyi. -- "En ole", vastasi
Katri reippaasti, "minä pysyttelen erilläni jumalattomista ihmisistä."

Ingmar ei virkkanut mitään pitkään aikaan, sillä siinä vastauksessa oli
miettimistä. Pitikö hänen puhua vai pysyä vaiti? Jos hän puhui,
syttyisi riita kotiväen kanssa, mutta hän ei tahtonut sitäkään, että
näyttäisi vääryyttä suosivan. -- "En minä koulumestarin luona mitään
jumalattomuutta huomannut", hän sanoi, "vaikka asuin siellä neljä
vuotta."

Katri ajatteli nyt samaa kuin Ingmar äsken: ollako vaiti vai puhua.
Mutta hänen oli pysyttävä totuudessa, vaikka se Ingmarin sydämeen
koskikin, ja sen vuoksi hän sanoi, että tottahan niitä ihmisiä on
pidettävä jumalattomina, jotka eivät tottele Jumalan kutsumusta.

Halvor puuttui nyt puheeseen. -- "Onhan äärettömän tärkeätä, että
lapsia kasvatetaan oikeassa hengessä." -- "Storm on kasvattanut koko
pitäjän ja sinut, Halvor, myöskin." -- "Mutta hän ei opettanut meille
oikeata elämää", Katri sanoi. -- "Sitä sinä, Katri, minun mielestäni
kumminkin aina olet koettanut." -- "Tiedätkös, Ingmar, mitä se vanhan
opin mukainen elämä on? Se on kuin käymistä pyöreän tukin päällä;
vaaput sillä hetkisen, mutta ykskaks olet kumossa. Mutta kun
kristitoverini minua käsistä tukevat, voin minä lankeamatta käydä
vanhurskauden kapeata tietä." -- "Kyllä voitkin", Ingmar sanoi, "mutta
ei siitä ole mitään ansiotakaan." -- "Vaikeata se sittenkin on,
vaikk'ei enää mahdotonta."

"Mutta mitä sinä aioit sanoa koulumestarista?" Ingmar kysyi. -- "Niin,
meidän uskolaisemme ottivat lapsensa pois koulusta. Me emme tahdo antaa
lastemme kuulla vanhaa oppia." -- "Mutta mitä koulumestari siitä
sanoi?" -- "Hän sanoi, että laki käskee lasten käydä koulua." -- "Sitä
mieltä minäkin olen." -- "Sitten hän haetutti lautamiehellä Israel
Tuomaanpojan ja Kristo Laurinpojan lapset takaisin." -- "Ja siitä
lähtien te olette vihoissa Stormin kanssa." -- "Onpa meillä omat
seuramme." -- "Ettekö liene vihoissa kaikkien ihmisten kanssa?" -- "Me
väistymme niiden tieltä, jotka viettelisivät meitä syntiin."

Kuta pitemmälle he puhelivat, sitä enemmän he alensivat ääntään.
Jokainen arasteli sanojensa vaikutusta. Heitä pelotti, miten tämä
keskustelu päättyisi.

"Mutta Gertrud käski sanomaan terveisiä", sanoi Katri, koettaen puhua
iloisemmalla äänellä. "Hellgum on tänä talvena monesti puhellut hänen
kanssaan, ja häneltä kuulin, että Gertrud tänä iltana liittyy meihin."

Ingmarin huuli alkoi vavahdella. Hänellä oli koko päivän ollut
sellainen tunne, kuin olisi tiennyt pyssymiehen häntä vaanivan, ja nyt
laukaus pamahti. Nyt se lävisti hänen ruumiinsa. -- "Vai teidän
seuraanne hän nyt pyrkii", hän sanoi melkein kuulumattomalla äänellä.
"Kun sinne saloille yhdeksikin talveksi upottautuu, saattaa täällä
tapahtua mitä tahansa."

Ingmar melkein uskoi, että Hellgum oli kaiken aikaa vain tavoitellutkin
Gertrudin käännyttämistä.

"Mutta mitenkä minun nyt käy?" pääsi Ingmarilta. Hänen äänensä
soinnahti ihmeellisen avuttomalta. -- "Yhdy sinäkin meidän seuraamme",
vastasi Halvor oitis. "Hellgum on nyt täällä, ja pian hän sinutkin
käännyttää, kun vain puhut hänen kanssaan." -- "Mutta jospa en
suostukaan käännytettäväksi", Ingmar sanoi. Halvor ja Katri tulivat
aivan sanattomiksi.

"Jospa minä en huolikaan muusta opista kuin mitä isäni uskoi", Ingmar
sanoi toistamiseen. -- "Älä sano, ennen kuin puhut Hellgumin kanssa",
sanoi Katri. -- "Mutta entäpä jos en liity teihin? Kai te silloin
tahdotte päästä erillenne minusta", sanoi Ingmar nousten seisaalleen.

Kun vastausta ei kuulunut, tuntui Ingmarista kuin maa olisi pettänyt,
mutta samalla hän nosti päänsä pystyyn ja katsoi rohkeasti ympärilleen.
Parasta on saada nyt yhdellä kertaa kaikki selväksi, hän ajatteli.

"Mitenkä sitten olette ajatelleet sahalle tehdä?" Ingmar kysyi
edelleen. Halvor ja Katri katsoivat toisiinsa, mutta kumpikaan ei
rohjennut vastata. -- "Muista nyt sentään, Ingmar, että sinähän meille
olet läheisin koko maailmassa", sanoi Halvor. -- "Niin niin, mutta
miten te sitten teette sahalle?" kysyi Ingmar hellittämättä. --
"Sahaahan nyt sinä, Ingmar, ensin tukkisi loppuun."

Halvorin välttelevistä vastauksista Ingmar alkoi arvata asianlaidan. --
"Taidatte sen jälkeen vuokrata sahan Hellgumille?" Ingmarin kiihkeys
hämmensi kokonaan Halvorin ja Katrin ajatukset. Siitä lähtien kun hän
sai kuulla Gertrudin kääntymyksen, oli mahdotonta saada häntä
tyyntymään. -- "Anna nyt Hellgumin puhua kanssasi", sanoi Katri häntä
lepyttääkseen. -- "En minä häntä estä puhumasta, mutta pitäähän minun
kuitenkin saada tietää, minkä mukaan minun on meneteltävä." -- "Sinun
parastasihan me aina olemme katsoneet." -- "Mutta sahan te vuokraatte
Hellgumille", Ingmar sanoi. -- "Meidän on hankittava Hellgumille
jotakin sopivaa tointa, että hän voisi jäädä kotimaahan. Ajateltiin,
että te kahden rupeaisitte yhtiömiehiksi, jos nimittäin sinä käännyt
oikeaan uskoon. Hellgum on hyvä työntekijä."

"Mistähän asti sinä, Halvor, lienet ruvennut karttelemaan suoraa
puhetta?" sanoi Ingmar. "Enhän minä kysy muuta kuin saako Hellgum
sahan." -- "Hän saa sen, jollet sinä taivu Jumalan tahtoon", sanoi
Halvor. -- "No, kiitokset siitä, Halvor, nyt minä tiedän mitä etuja
teidän uskoonne kääntymisestä olisi." -- "Älä sinä nyt tahallasi käännä
meidän ajatustamme väärin", sanoi Katri. -- "Kyllä minä tarkoituksen
ymmärrän", Ingmar sanoi, "jollen yhdy teidän uskoonne, menetän minä
sekä Gertrudin että sahan ja vanhan kotini."

Ingmar lähti kiireesti huoneesta. Hän ei uskaltanut jäädä sinne
kauemmaksi.

Pihalle tultuaan hän ajatteli uudelleen: parasta on saada kaikesta
selko yhdellä kertaa. Parasta on saada tietää, minkä mukaan minun nyt
on meneteltävä.

Hän lähti pitkin askelin kävelemään kirkonkylän koululle.

Kun Ingmar saapui koulun puutarhan veräjälle, sataa ripotteli
parhaillaan haaleita, hienoja pisaroita. Jokainen pensas tuossa
kauniissa puutarhassa oli puhkeamaisillaan lehteen ja parhaassa
kasvussa. Maa oli käynyt niin äkkiä vihannaksi, että ruohon nousemisen
melkein näki silmillään. Gertrud seisoi ovella katselemassa
kevätsadetta, ja rappusten molemmin puolin kasvavat tuomet ojensivat
juuri lehtiin puhkeavat oksansa hänelle katokseksi.

Ingmarista oli tuo sulous ja rauha niin outoa, että hän hetkiseksi
seisahtui sitä katselemaan. Hänen kiihkoinen mielensä rauhoittui vielä
kerran. Hän sulki veräjän hyvin hiljaa ja astui Gertrudia kohti, joka
ei vielä ollut huomannut häntä.

Mutta lähemmäs tultuaan hän vielä kerran seisahtui ihmettelemään
Gertrudia. Heidän viimeksi tavatessaan Gertrud oli ollut vielä melkein
lapsi, mutta sen jälkeen hänestä oli yhdessä vuodessa tullut
uljaskasvuinen neito. Gertrud oli nyt pitkä ja solakka ja täysin
kehittynyt. Hieno kaula kannatti kaunista päätä, iho oli
untuvanvalkoinen, vain poskilla se somasti punertui heleänvereväksi.
Silmissä oli syvä, ikävöivä loiste, ja nuo ennen leikilliset ja virkeät
kasvot kuvastivat nyt vakavuutta ja kiihkotonta kaihoa.

Nähdessään Gertrudin sellaisena Ingmar tunsi sydämensä täyttyvän
suloisella tunteella, ja hänen mielensä kävi hiljaisen juhlalliseksi,
aivan kuin suurena pyhäpäivänä. Se tunne oli niin kaunista, että hänen
teki mieli langeta polvilleen kiittämään Jumalaa.

Mutta heti Ingmarin nähdessään Gertrud yht'äkkiä jäykkeni, ja hänen
silmäkulmansa kiristyivät niin, että niiden väliin ilmestyi matala
ryppy.

Ingmarin ajatukset kulkivat tänään tavallista nopeammin. Hän huomasi
heti, ettei Gertrud pitänyt hänen tulostaan, ja se viilsi hänen
mieltään kuin veitsellä. Hänet tahdotaan riistää sinulta, hän ajatteli.
Ja he ovat jo riistäneet hänet.

Pyhäinen rauha meni menojansa, ja sen sijaan äskeinen kiihkoinen
rauhattomuus valtasi mielen. Ingmar alkoi heti puheen siitä asiasta,
oliko totta, että hän aikoi liittyä Hellgumin uskolaisiin. Gertrud
myönsi sen todeksi. Ingmar kysyi, oliko hän ajatellut sitä, etteivät
hellgumilaiset salli hänen seurustella muiden kuin samanuskoisten
kanssa. Gertrud vastasi hiljaisesti, että hän kyllä oli ajatellut.

"Oletko saanut isäsi ja äitisi suostumuksen?" Ingmar kysyi. -- "En",
Gertrud vastasi, "he eivät vielä tiedä mitään." -- "Mutta Gertrud..."
-- "Vaiti, Ingmar, minun täytyy se tehdä saadakseni rauhaa. Jumala
minua pakottaa." -- "Kaikkea vielä", Ingmar ehätti sanomaan, "ei sitä
Jumala tee, vaan..." -- Gertrud käännähti kiivastuen häneen päin.
Ingmar käänsi puheensa toisaalle: "Sen vain tahdon sanoa, että minä en
milloinkaan hellgumilaisiin liity. Jos sinä käännyt, tulee meistä
ikuinen ero."

Gertrud katsoi häneen niinkuin olisi sanonut, että mitä se oikeastaan
häneen koskee.

"Älä tee sitä, Gertrud", Ingmar pyysi. -- "Älä usko, että minä sitä
kevytmielisesti teen. Olen sen tarkasti ajatellut." -- "Ajattele
sentään kerran vielä." -- Gertrudin maltti alkoi loppua ja hän kääntyi
poispäin. -- "Ajattele sitä vielä Hellguminkin tähden", sanoi Ingmar
tulistuen ja tarttui Gertrudin käsivarteen ikään kuin pidättääkseen
häntä. Gertrud pudisti pois hänen kätensä. -- "Oletko mieletön,
Ingmar?" -- "Olen, olen", Ingmar vastasi, "mielettömäksihän näistä
Hellgumin vehkeistä tulee, mutta loppu niistä on tehtävä." -- "Mistä on
tehtävä loppu?" -- "Sen saat toiste tietää."

Gertrud nytkäytti olkapäitään. "Hyvästi nyt, Gertrud", Ingmar sanoi,
"ja muista minun sanoneen, ettei sinusta koskaan hellgumilaista tule."
-- "Mitä sinä, Ingmar, oikein aiot tehdä?" tyttö kysyi hiukan
levottomana. -- "Hyvästi, Gertrud, ja paina mieleesi mitä sanoin",
Ingmar huusi mennessään jo puolitiessä veräjälle päin.

Ingmar lähti takaisin kotiinpäin. Jospa olisin yhtä viisas kuin isäni,
hän ajatteli mennessään. Jospa minulla olisi Suur-Ingmarin mahti! Mihin
minä nyt ryhdyn? Menetänhän yhdellä kertaa kaikki, mistä pidän, enkä
mitään neuvoa keksi.

Siitä hän vain oli selvillä, että jollei hän jollakin lailla pelastu
tästä onnettomuudesta, ei Hellgumkaan ehein nahoin pääse.

Ingmar meni Vahvan-Ingmarin mökille Hellgumia tapaamaan. Ovelle
tultuaan hän kuuli sisästä kiihkeätä, kovaäänistä puhetta. Ingmar
kääntyi poispäin huomatessaan että mökissä oli vieraita. Mennessään hän
kuuli oudon miesäänen äkäisesti sanovan: "Me kolme olemme veljeksiä,
olemme tulleet pitkän matkan päästä, ja nyt me vaadimme sinut, Johan
Hellgum, vastaamaan nuorimmasta veljestämme, joka toissa vuonna lähti
Amerikkaan. Siellä hän kuuluu menneen sinun lahkoosi, ja näinä päivinä
sieltä tuli kirje, että hän on tullut hulluksi sinun oppisi
miettimisestä."

Ingmar kiiruhti pois. Hellgumilla oli siis muitakin syyttäjiä kuin hän,
ja kaikki yhtä neuvottomia.

Ingmar laskeutui mäen alla olevalle sahalle, jonka Vahva-Ingmar jo oli
pannut käyntiin. Keskeltä sahan pärinää ja kosken hyrskyvää pauhua
Ingmar luuli kuulevansa hätähuutoa. Ei hän kuitenkaan välittänyt siitä
sen enempää. Hän välitti vähät kaikesta muusta paitsi vihastaan, joka
yhä yltyi. Hän muistutteli mieleensä mitä kaikkea Hellgum oli häneltä
riistänyt: sekä Gertrudin että Katrin ja sahan ja vanhan kodin.

Vielä kerran sattui samanlainen kiljahdus hänen korviinsa. Ingmarin
päähän juolahti, että kenties Hellgum oli joutunut vierasten kanssa
käsikähmään. Eipä haittaisi, vaikka peittoaisivat hänet kuoliaaksi, hän
ajatteli.

Silloin kuului kova avunhuuto, ja Ingmar lähti juoksemaan rinnettä
ylöspäin.

Kuta lähemmäksi hän tuli, sitä selvemmin Hellgumin avunhuuto kuului, ja
tuvalle ehtiessään hän tunsi maan järisevän tappelun jyskeestä.

Ingmarin tapana oli aina kulkea ovista hyvin hiljaa, ja tällä kertaa
hän avasi oven kahta varovammin. Hän livahti tupaan melkein ujona.
Hellgum seisoi siellä seinään nojaten ja torjui kirvesnysällä toisten
hyökkäyksiä. Vieraat, jotka kaikki kolme olivat väkeviä, kookkaita
miehiä, iskeä jyhmivät häntä haloilla. Pyssyjä heillä ei ollut
muassaan, ja nähtävästi he siis olivat tulleet vain antamaan
Hellgumille pieksäjäisiä, mutta hänen iskiessään vastaan oli heidän
vereensä tarttunut kiihko, ja nyt he tavoittelivat Hellgumin henkeä.

Ingmarin tuloon he eivät kiinnittäneet sen enempää huomiota, kuin että
mikä lienee pitkä pojanjalli vääntäytynyt sisään.

Ingmar seisoi hetken aikaa katselijana. Hänestä tuntui melkein samalta
kuin olisi unessa yht'äkkiä saanut nähdä mitä enimmän toivoi, voimatta
käsittää mistä se tuli. Hellgum huusi vähän väliä apua. Älä luule minua
niin typeräksi, että sinua auttaisin, Ingmar ajatteli.

Muuan miehistä sai isketyksi Hellgumia päähän niin, että hän kaatui ja
kirves hänen kädestään heltisi. Toiset viskasivat silloin halot
nurkkaan, tempaisivat esiin puukkonsa ja heittäytyivät Hellgumin
päälle. Mutta silloin nopea ajatus lensi Ingmarin päähän. Hänen
suvustaan sanottiin ennen aikaan, että jokaisen heistä piti kerran
elämässään tehdä jotakin häpeällistä tai väärää. Oliko nyt hänen
vuoronsa?

Yht'äkkiä muuan ahdistajista tunsi kahden käsivarren takaapäin
tarttuvan vyötäisiinsä, tempaavan hänet ilmaan ja lennättävän ovesta
ulos. Toiselle kävi samalla tavalla ennen kuin edes yritti nousta, ja
kolmas, joka jo ehti seisoalleen, sai sellaisen töytäyksen, että kaatua
rojahti takaperin sinne mihin toisetkin.

Viskattuaan heidät kaikki pois tuvasta Ingmar asettui ovelle seisomaan.

"Eikös tee mielenne koettamaan uudestaan?" hän sanoi naurussa suin. Hän
ei paljoa välittänyt, vaikka olisivatkin käyneet hänen kimppuunsa.
Olisi ollut hauskaa kerran ponnistaa voimainsa takaa.

Veljekset näyttivätkin halukkailta alkamaan tappelun uudestaan. Silloin
yksi heistä huusi, että heidän piti paeta. Hän näki polulla lepikön
takana jonkun tulevan.

Mutta heitä raivostutti se, että Hellgum pääsi heidän käsistään, ja
juuri pois kääntyessään muuan heistä juoksi takaisin, kavahti Ingmaria
kohti ja iski häntä puukolla niskaan. -- "Siitä saat; mitä sekaannut
meidän asioihimme", hän kiljaisi. Ingmar valahti pitkäkseen lattialle,
ja talonpoika juoksi nauraa hohottaen tiehensä.

Parin minuutin päästä Katri saapui mökille. Hän tapasi Ingmarin
istumassa kynnyksellä, painellen niskassaan olevaa haavaa. Sisällä
tuvassa hän näki Hellgumin, joka jo oli seisoallaan seinän varassa.
Hänellä oli vielä kirves kädessä. Kasvot olivat yltäänsä verissä.

Katri ei ollut nähnyt pakolaisia. Hän luuli Ingmarin hyökänneen
Hellgumin kimppuun ja haavoittaneen häntä.

Katri säikähti niin että horjahteli. Ei, mahdotonta se on, hän
ajatteli, kuinka meidän suvussamme voisi olla murhamiehiä! Samassa hän
muisti äitinsä. Sepä se on, hän tulee äitiinsä, hän itsekseen mietti.

Katri kiiruhti Ingmarin ohi Hellgumin luokse. "Ei, ei, auta ensin
Ingmaria", Hellgum huusi. -- "Eihän toki murhaajaa ennen kuin hänen
uhriaan", Katri sanoi. -- "Ingmaria ensin, Ingmaria ensin", huusi
Hellgum. Hän oli niin kiihkoissaan, että heristi kirvestään Katria
vastaan. "Ingmarhan murhaajat löi ja minun henkeni pelasti."

Kun Katri viimein sai asiasta oikean selon ja kääntyi katsomaan
Ingmaria, oli tämä jo noussut ja mennyt ulos. Katri näki hänen käydä
hoipertelevan pihan poikki tielle päin.

Silloin Katri lähti rientämään hänen jälkeensä. "Ingmar, Ingmar!" hän
huusi.

Ingmar astui edelleen kääntymättä edes katsomaan, mitä Katri huusi.

Katri tavoitti hänet pian ja tarttui hänen käsivarteensa.

"Seisahduhan, Ingmar, että saan sitoa haavasi."

Ingmar pudisti hänet pois ja jatkoi kulkuaan. Hänen silmänsä olivat
selkoselällään, mutta hän kompuroi eteenpäin ihan kuin sokea, tiellä
pysymättä. Haavasta vuotanutta verta oli hänen vaatteidensa alitse
valunut toinen kenkä täyteen. Joka askelella sitä pursui kengästä,
jättäen maahan punaisen läikän.

Katri kulki käsiään väännellen jäljessä. "Seisahdu Ingmar, seisahdu
Ingmar! Minne sinä menet? Seisahdu Ingmar!"

Ingmar painui vain yhä syvemmälle metsään, missä hän ei voinut saada
yhdenkään ihmisen apua.

Katri katseli hänen kenkäänsä, joka oli verta täynnä. Kuta kauemmas hän
eteni, sitä runsaammin tihkui verta askelten sijoihin.

Nyt hän menee ja piiloutuu sinne metsiin ja antaa verensä juosta
kuiviin, Katri ajatteli.

"Jumala sinua siunatkoon, Ingmar, siitä että Hellgumia autoit", sanoi
Katri lempeällä äänellä. "Tarvittiinpa siihen miehen voimia ja
uskallusta."

Ingmar hoiperteli edelleen hänestä huolimatta.

Katri riensi hänen ohitsensa ja asettui seisomaan hänen eteensä. Ingmar
muutti suuntaansa, mutta ei nostanut silmiään maasta eikä muuta sanonut
kuin mutisi: "Mene Hellgumia auttamaan!"

"Kuulehan Ingmar, kun minä sanon. Meitä Halvorin kanssa pahoitti
kovasti se, mitä aamulla tuli sinulle sanotuksi. Olin nyt juuri menossa
sanomaan Hellgumille, että kävi miten kävi, sinä saat pitää sahan."

"No, nyt se kumminkin on annettava Hellgumille", kuului Ingmar sanovan.

Hän astui astumistaan, kompasteli tukkeihin ja kiviin, mutta ei
pysähtynyt.

Katri koetti ehtiä jäljessä ja puheillaan saada häntä taipumaan.
"Annathan anteeksi, että minä ensi näkemällä erehdyin ja luulin sinun
tapelleen Hellgumin kanssa. Enhän voinut juuri muuta luulla."

"Mutta omaa veljeäsi sinä kyllä saatoit luulla murhamieheksi", sanoi
Ingmar, kääntämättä kasvojaan häneen päin.

Hän astui yhä samaa menoa eteenpäin. Kun hänen tallaamansa ruoho
jälleen nousi pystyyn, tippui sen korsista verta.

Vasta kuullessaan sen äänen, jolla Ingmar Hellgumin nimeä mainitsi,
alkoi Katri oikein käsittää hänen vihansa määrättömyyden. Samalla
hänelle selvisi, että Ingmarin teossa olikin jotakin suurenmoista.

"Sinä, Ingmar, saat vielä paljon kiitosta ja mainetta tämänpäiväisestä
teostasi", hän sanoi. "Kuinka sinä nyt tahtoisit kuolla pois ja jättää
kiitoksesi saamatta?"

Edestäpäin kuului Ingmarin pilkkanauru. Hän käänsi Katriin päin
kalpeat, riutuneet kasvonsa. -- "Miks'et mene kotiin, Katri? Kyllä
tiedän, ketä sinun enimmän tekee mielesi auttaa."

Hän alkoi yhä pahemmin horjahdella, ja nyt näkyi maassa hänen
jäljessään katkeamaton veriviiru.

Tuo hillitön verenvuoto käänsi lopultakin kokonaan Katrin mielen. Hän
oli aina kovin pitänyt Ingmarista, ja nyt, kun hän näki Ingmarin
vertavuotavana, virisi rakkaus uuteen liekkiin. Ja nyt hän oli ylpeäkin
veljestään. Ingmar oli osoittanut olevansa terve oksa vanhassa jalossa
puussa.

"Ingmar", Katri sanoi, "minusta sinä teet väärin Jumalan ja ihmisten
edessä, jos tuolla lailla hukkaat henkesi. Ja jos minä voin tehdä
jotakin, mikä sinulle antaisi takaisin elämänhalun, niin sano se vain."

Ingmar seisahtui ja tarttui käsin kiinni puunrunkoon pysyäkseen
pystyssä. Hän nauroi ensin katkeraa epäluulon naurua ja sanoi sitten:

"Lähettäisitköhän Hellgumin takaisin Amerikkaan?"

Katri ei vähään aikaan vastannut, katseli vain Ingmarin vasemman jalan
ympärille kertyvää verilätäkköä. Hän koetti saada itselleen selväksi
mitä veli oikeastaan vaati. Oliko se jotakin sellaista, että hänen
pitäisi luopua siitä kauniista taivaallisesta yrttitarhasta, jossa hän
oli koko talven elänyt, ja uudestaan alkaa viheliäinen ja syntinen
maallinen elämänsä, josta hän kerran jo oli päässyt?

Ingmar kääntyi kokonaan häneen päin. Hänen kasvonsa olivat keltaiset
kuin vaha, iho oli ohimoissa tahmistunut kiinni luuhun, ja nenä oli
kylmän kalpea kuin kuolleella. Mutta iso alahuuli työntyi esille
pontevampana kuin koskaan ennen, ja suupielessä oli jyrkkä piirre.
Tuollaisena hänen ei voinut odottaa hellittävän vaatimuksestaan.

"En usko, että me molemmat, Hellgum ja minä, mahdumme elämään tässä
pitäjässä", Ingmar sanoi, "mutta minun tehtäväni kai silloin on
väistyä."

"Ei", sanoi Katri päättävästi, "jos vain minä saan sinua hoitaa niin,
että jäät eloon, lupaan toimittaa Hellgumin matkustamaan pois."

Jumala voi kyllä lähettää meille toisen auttajan, Katri ajatteli sitä
sanoessaan, mutta minä en nyt keksi parempaa keinoa kuin totella
Ingmaria. -- -- --

Ingmarin haava oli sidottu ja lääkitty. Se ei ollut vaarallinen,
muutamia päiviä vain hänen oli pysyttävä vuoteessa. Hänelle oli tehty
sija talon yläkertaan, ja Katri istui vuoteen vieressä.

Koko sen päivän Ingmar houraili äskeisistä tapahtumista. Katri huomasi
pian, että hänen mieltään rasitti jokin muukin kuin Hellgum ja saha.

Kun hän illalla tuli tuntoihinsa ja rauhoittui, sanoi Katri hänelle:
"Täällä on muuan, joka tahtoisi tulla puheillesi." Ingmar vastasi,
ettei hän jaksa puhella kenenkään kanssa. -- "Mutta minä luulen, että
se tekisi sinulle hyvää", sanoi Katri.

Sitten Gertrud astui Ingmarin huoneeseen. Hän oli hyvin juhlallinen ja
liikuttunut. Ingmar oli pitänyt Gertrudista silloinkin, kun hän
useimmiten vain laski leikkiä ja pientä pilaa, mutta se vierastutti
häntä kuitenkin sen verran, ettei hänessä oikeata rakkautta syttynyt.
Mutta koko viimetalvinen kaipaus ja rauhattomuus oli nyt muuttanut
Gertrudin niin toisenlaiseksi, että Ingmar hänet nähdessään tunsi aivan
hillitöntä ikävää ja halua voittaa hänet itselleen.

Gertrudin tullessa hänen vuoteensa viereen Ingmar peitti kädellään
silmänsä.

"Etkö tahdo nähdä minua?" Gertrud kysyi.

Ingmar pudisti päätään. Nyt hän vuorostaan oli oikullinen kuin lapsi.

"Sanoisin sinulle vain pari sanaa", Gertrud virkkoi.

"Tulet kai puhumaan kääntymyksestäsi hellgumilaiseksi."

Gertrud laskeutui polvilleen vuoteen viereen ja koetti nostaa Ingmarin
kättä pois hänen silmiltään.

"Se on sellaista, jota et vielä tiedä, Ingmar."

Ingmar katsoi häneen kysyvin silmin, mitään sanomatta. Gertrud punastui
ja epäröi hetkisen, mutta sanoi sitten: "Kun sinä viime vuonna muutit
meiltä, olin minä juuri alkanut pitää sinusta oikealla tavalla."

Ingmar lensi aivan punaiseksi ja hymyili hetkisen mielihyvästä, mutta
sitten hän heti jäykistyi ja alkoi epäillä. -- "Minä ikävöin sinua niin
kovasti, Ingmar." Ingmar ei sitä uskonut, mutta hymyili kuitenkin ja
taputteli hieman Gertrudin kättä kiitokseksi hänen hyvyydestään. --
"Etkä sinä sitten enää kertaakaan käynyt minua katsomassa", sanoi
Gertrud nureksien. "Aivan kuin olisit kokonaan unohtanut."

"En tahtonut nähdä sinua, kun en vielä ollut kyllin varakas tullakseni
sinua kosimaan", sanoi Ingmar, aivan kuin sen olisi pitänyt niin
ollakin.

"Mutta minä en luullut sinun enää välittävän minusta!" Kyyneleet
nousivat Gertrudin silmiin. "Et voi käsittää, kuinka sanomattoman ikävä
tämä vuosi on ollut. Hellgum on ollut minulle kovin hyvä ja käynyt
lohduttelemassa. Hän sanoi, että sydämeni saisi rauhan, jos kokonaan
antaisin sen Jumalalle."

Ingmar katsoi nyt häneen hellästi odottavin silmin.

"Tänään tullessasi minä säikähdin. Pelkäsin, etten voisi pysyä lujana
sinua vastaan ja että taistelu alkaisi uudestaan."

Nyt alkoi kirkas hymy kajastaa Ingmarin kasvoissa. Hän oli yhä vaiti.

"Mutta tänä iltana kuulin, että sinä, Ingmar, olit auttanut vihaamaasi
miestä. Ja silloin en enää voinut hillitä itseäni." Gertrudin posket
sävähtivät veripunaisiksi. "Tunsin, etten jaksa tehdä sellaista, joka
erottaisi minut sinusta."

Samassa hän kumartui Ingmarin puoleen ja suuteli hänen kättään.

Ingmarista oli kuin olisivat suuret kellot suurta pyhää soittaen
kumisseet hänen korviinsa. Hiljaa riutui hänen mielensä
sunnuntairauhaan, ja oli kuin kielellä olisi tuntunut rakkauden
simansuloinen maku, siitä mieluisana leviten kautta koko ruumiin.



JÄLKIMMÄINEN OSA



L'UNIVERSIN HAAKSIRIKKO


Eräänä sumuisena kesäyönä vuonna 1880, siis pari vuotta ennen kuin
koulumestari rakensi rukoushuoneensa ja Hellgum palasi Amerikasta,
kulki suuri ranskalainen valtamerilaiva L'Univers Atlantin yli,
matkalla New Yorkista Havre'iin.

Kello oli noin neljä aamulla, ja kaikki matkustajat sekä useimmat
laivamiehet nukkuivat kojuissaan. Laivan tilavilla kansilla ei vielä
ollut ketään.

Aamun sarastaessa muuan vanha ranskalainen merimies käänteli ja
kieritteli itseään riippumatossaan saamatta unta silmiinsä. Meri
lainehti hiukkasen, ja laivan puuosat natisivat ja ruskivat myötäänsä,
mutta se ainakaan ei voinut estää häntä nukahtamasta.

Hänen ja hänen toveriensa makuusuojana oli laaja, mutta hyvin matala
katos välikannella. Sitä valaisi pari lyhtyä, joiden tuikkeessa näkyi
pitkät rivit harmaita makuuverkkoja nukkujineen heilahtelevan laivan
käännähdysten mukaan. Jokin tuulenhenkäys osui toisinaan ilmaluukusta
sisään niin raikkaan kosteana, että merimiesvanhuksen mieleen selvästi
kuvautui koko meri, joka siellä ulkona sumun kattamana keinui vihrein
aalloin.

Ei ole mitään meren vertaista, hän ajatteli.

Samassa kaikki äänet yht'äkkiä vaikenivat kuin ihmeen johdosta. Ei
kuulunut koneiden jyskettä eikä touvien natinaa, ei laineiden
läikkymistä, ei tuulen huminaa, ei kerrassaan mitään.

Oli aivan kuin laiva olisi uponnut. Merimiehen mieleen juolahti, että
nyt siis häntä ei koskaan kääritä vainajan liinoihin eikä panna
ruumisarkkuun, vaan he kaikki jäävät sellaisinaan ikuisiksi ajoiksi
heilumaan harmaissa makuuverkoissaan syvällä meren sisässä.

Ennen oli mereen hautaaminen häntä aina pelottanut. Nyt se tuntui
oikein hyvältä. Lainehtiva, läpikuultava vesi tuntui paljon
mieluisammalta peitteeltä kuin musta, raskas, tukehduttava hautausmaan
multa.

Ei ole mitään meren vertaista, hän uudelleen ajatteli.

Mutta sitten hänen mielensä taas alkoi käydä rauhattomaksi. Kuinkahan
hänen sielunsa käy, kun hän jää makaamaan meren syvyyteen saamatta
viimeistä voitelua? Hän pelkäsi, että osaakohan se sieltä milloinkaan
ylös taivaaseen.

Samassa näkyi kynttilän valo pilkottavan kokan puolelta, jonnepäin
makuusuoja kapeni, ja hän painautui riippumattojen alitse katsomaan
mistä se näkyi. Sieltä lähestyikin kaksi ihmistä palavat kynttilät
käsissään. Hän kurottautui yhä alemmas katsoakseen tarkemmin keitä ne
olivat.

Makuuverkot olivat niin lähetysten ja niin matalalla, että jos joku
tahtoi nukkujia tuuppimatta päästä huoneen lävitse, oli parasta kulkea
nelinryömin. Merimiesvanhus ihmetteli kovin, keitä ne olivat, jotka
kykenivät sitä tietä kulkemaan.

Kohta ne tulivatkin näkyviin. Ne olivat kaksi pientä messupoikaa, jotka
kumpikin kantoivat vahakynttilää. Hän näki selvästi poikain pitkät,
mustat kauhtanat ja lyhyeksikerityt päät.

Se ei merimiestä ensinkään kummastuttanut. Hän ajatteli vain, että
tietystihän noin pienet mahtuivat kulkemaan makuusijojen alitse,
vieläpä kynttilöitä kantaen.

Lieneeköhän siellä pappikin mukana, hän ajatteli. Samassa hän kuuli
heleän tiu'un kilinää ja näki jonkun tulevan jäljestäpäin. Mutta se ei
ollut pappi, vaan vanha eukko, joka ei ollut paljon messupoikia
pitempi.

Eukko näytti hänestä tutulta. "Eiköhän vain liene äitini", hän sanoi.
"Äitiä pikkuisempaa ihmistä en ole koskaan nähnyt. Ja kukapa muu voisi
hiipiä noin äänettömin askelin, ketään herättämättä."

Hän huomasi, että äidillä oli mustan pyhähameensa päällä polviin asti
ulottuva, pitsireunainen messupaita, samanlainen kuin papeilla. Hän
kantoi kädessään sitä suurta messukirjaa, jonka kannessa oli kultainen
risti ja jonka hän oli monet tuhannet kerrat nähnyt kotipitäjän kirkon
alttarilla.

Messupojat panivat kynttilänsä lattialle ja laskeutuivat polvilleen
hänen riippumattonsa viereen, heilutellen kumpikin suitsutusastiaansa.
Merimies tunsi pyhänsavun hienon tuoksun, näki sen sinisinä kierteinä
kohoilevan ilmaan ja kuuli suitsutusastiain ketjujen helinän.

Sillä aikaa äiti aukaisi messukirjan, ja merimies kuuli hänen lukevan
siitä, luultavasti kuoleman sakramenttia.

Nyt hän mielellään tahtoi levätä kuoltuaan meren syvyydessä. Siellä oli
paljon parempi olla kuin hautausmaan mullassa.

Hän oikaisihe pitkäkseen riippumatossaan, ja vielä kotvan aikaa hän
kuuli äitinsä hymisten lukevan latinalaisia sanoja. Pyhäsavu kiemurteli
hänen yllään, ja hän kuunteli edelleen suitsutusastiain ketjujen
helinää.

Sitten se lakkasi. Messupojat nostivat lattialta kynttilänsä ja
lähtivät käymään edellä, äiti paukautti kirjan kiinni ja seurasi heitä.
Merimies näki heidän etenevän näkymättömiin harmaiden makuuverkkojen
alitse.

Heidän mentyään äänettömyyskin heti loppui. Hän kuuli toveriensa
henkäykset. Laivan puuosat natisivat, tuuli suhisi, ja aallot lotisivat
keulassa. Hän oli siis vielä elossa meren pinnalla.

"Jeesus Maria, auta, mitä tämä näky merkitsee!" hän itsekseen kyseli.

Kymmenen minuutin kuluttua kuului laivan keskeltä kova jysäys. Tuntui
aivan siltä kuin L'Univers olisi katkennut kahtia.

Tuota minä odotinkin, ajatteli merimiesvanhus.

Nousi hirveä hälinä, toiset merimiehet syöksyivät unenpöpperössä
kannelle, mutta hän pukeutui huolellisesti parhaisiin vaatteisiinsa.
Hänen kielellään tuntui kuoleman suloinen esimaku. Hän alkoi jo tuntea
kotinsa olevan aaltojen alla.

       *       *       *       *       *

Pieni tarjoilijapoika nukkui tuon kovan rysäyksen aikana kojussaan
yläkannen ruokasalongin vieressä.

Hän nousi istualleen hieroen unta silmistään ja ihmetellen mikä
räsähdys se oli. Kurkistaessaan ulos kohdallaan seinässä olevasta
hytinikkunasta hän alussa näki vain sumua, mutta sitten hän alkoi
erottaa ylhäältä sumupilvestä jotakin harmaata, muodotonta. Hän oli
näkevinään suuret, harmaat siivet, niin että varmaankin jokin
mahdottoman suuri harmaa lintu oli iskenyt kyntensä höyrylaivaan. Nyt
tämä vaappui ja mutkitteli hädissään, kun suuri hirviö raastoi sitä
kynsillään ja nokallaan ja pieksi siivillään.

Tarjoilijapoikanen kauhistui niin, että luuli kuolevansa.

Mutta hetkisen perästä hänen silmänsä selkenivät ja hän huomasi suuren
purjelaivan töykkivän höyryaluksen kylkeen. Hän näki sen suuret purjeet
ja kallistuneen kannen, jota pitkin outoja nahkatakkisia miehiä
juoksenteli hirveässä hädässä. Tuuli painoi takaapäin, ja laivan
lukemattomat purjeet olivat pingollaan kuin rummunnahka. Mastot
notkistuivat, raakapuita ja touveja katkeili paukahdellen kuin
pyssynlaukaukset.

Suuri kolmimastolaiva oli paksussa sumussa törmännyt L'Universin päälle
ja iskenyt terävän kokkansa niin syvälle tämän kylkeen, ettei päässyt
irti. Höyrylaiva kallisteli pahasti, mutta sen potkurit veivät sitä
eteenpäin, raahaten purjealusta muassaan.

"Herra Jumala", huudahti tarjoilijapoika rientäessään kannelle, "se
poloinen on tarttunut meihin kiinni ja nyt sen täytyy hukkua!"

Sitä hän ei tullut ajatelleeksikaan, että heidän oma suuri ja luja
laivansa voisi olla vaarassa.

Höyrylaivan upseerit riensivät nyt kannelle, mutta nähtyään että vain
tavallinen purjealus oli heidän laivaansa takertunut, he tyyntyivät
kokonaan ja ryhtyivät huoletta tarpeellisiin toimiin saadakseen alukset
toisistaan irtautumaan.

Pikku tarjoilijapoika seisoi kannella aamutuulessa, Paljain jaloin ja
paitasillaan ja viittoi noita purjelaivan miespoloisia tulemaan
höyrylaivaan pelastaakseen henkensä.

Alussa ei kukaan ollut häntä huomaavinaan, mutta sitten hän näki ison,
punapartaisen miehen viittovan hänelle.

"Hyppää tänne, poika!" huusi mies nousten laivanpartaalle ottaakseen
vastaan. "Höyrylaiva uppoaa."

Pojasta oli aivan luonnotonta mennä hukkuvaan purjelaivaan. Hän huusi
kaikin voimin, että haaksirikkoisten piti pelastautua L'Universiin.

Toiset purjelaivan miehet koettivat tangoilla ja kekseillä työntää
höyrylaivaa irti, mutta se punapartainen näytti ennen kaikkea säälivän
tuota poikapahaista ja tahtovan saada hänet pelastetuksi. Hän pani
kätensä torveksi suunsa eteen ja huusi: "Hyppää tänne, hyppää tänne!"

Poika seisoi kurjan näköisenä ja ohuessa paidassaan väristen
laivankannella. Hän polki paljasta jalkaansa ja heristi nyrkkiä
merimiehille, kun ne eivät totelleet häntä ja kiivenneet höyrylaivaan.
Kuinka sellainen suuri valtamerilaiva kuin L'Univers, jossa oli
kuusisataa matkustajaa ja kaksisataa laivamiestä, voisi hukkua? Ja
olivathan laivamiehet ja kapteenikin sitä paitsi yhtä huolettomia kuin
hän itse.

Äkkiä tuo punapartainen mies tempasi keksin käteensä. Hän kurotti sitä
poikaa kohti, kaappasi häntä paidasta kiinni ja yritti nostaa omaan
alukseensa. Laivanreunalle asti hän saikin hänet raahatuksi, mutta
siinä poika pääsi irti. Ei hän antanut väkisin vetää itseään
ventovieraaseen, uppoavaan laivaan.

Kohta sen jälkeen kuului uusi kauhea räsähdys. Purjelaivan kokka oli
murtunut, ja samalla laivat pääsivät toisistaan irti. Höyrylaivan
rynnätessä eteenpäin poika näki tuon jykevän kokkapuun laahaavan vettä,
repien mukaansa mastosta etupurjeet, jotka pilvenä pudota tupsahtivat
laivaväen päälle.

Mutta höyrylaiva eteni täyttä vauhtia, ja vieras laiva peittyi usvaan.
Muuta poika ei sitten nähnytkään kuin sen, että merimiehet alkoivat
nousta esille purjekasojen alta.

Sitten purjealus hävisi niin täydellisesti kuin olisi seinä noussut
väliin. Se on jo uponnut, ajatteli poika ja koetti kuunnella
hätähuutoja.

Silloin kuului höyrylaivaan kova, karkeaääninen huuto: "Pelastakaa
matkustajat! Laskekaa veneet vesille!"

Taas kului vähän aikaa ääneti. Poika odotti yhä, kuuluisiko
hätähuutoja.

Silloin huuto kuului uudelleen, nyt hyvin kaukaa. "Rukoilkaa! Olette
hukassa!"

Samassa muuan vanha merimies riensi kapteenin luo.

"Keskilaivassa on suuri vuoto, me alamme vajota", hän sanoi hiljaa ja
juhlallisesti.

       *       *       *       *       *

Melkein samalla hetkellä kun höyrylaivassa saatiin selville vaaran
suuruus, ilmestyi pieni naisihminen kannelle.

Hän oli noussut ensiluokan hyteistä portaita myöten reippaasti ja
varmoin askelin, huolellisesti pukeutuneena, hatunnauhakin leuan alla
sievästi solmussa.

Hän oli pieni eukonkäppyrä, jolla oli harmaa pörrötukka, pyöreät
huuhkajansilmät ja punatäpläinen iho.

Niinä muutamina päivinä, joina matkalla oli oltu, hän oli ehtinyt
tutustua kaikkiin laivassa olijoihin; kaikki tiesivät, että hänen
nimensä oli Miss Hoggs, ja jok'ikiselle, sekä merimiehille että
matkustajille, hän oli selittänyt, ettei hän pelkää koskaan. Ei sanonut
ymmärtävänsä mitä syytä hänen olisi pelätä. Kerranhan hänen kumminkin
on kuoltava. Mitä sillä on väliä, tapahtuiko se ennemmin vai myöhemmin.

Nytkään hän ei pelännyt, oli vain kiiruhtanut kannelle, ettei jäisi
näkemättä mitä hirveätä tai muuten katsomisen arvoista siellä tapahtui.

Ensinnä hän näki ohitsensa ryntäävän kaksi merimiestä, kasvot kauhusta
väännyksissä. Puoleksi pukeutuneita tarjoilijoita juoksi portaita
myöten hytteihin käskemään matkustajia kannelle. Vanha laivamies kantoi
hartioillaan suurta pinkkaa pelastusvöitä ja viskasi ne yhteen kasaan.
Nurkassa istui pikku tarjoilijapoika paitasillaan ja itki täyttä
kurkkua, että hänen täytyi kuolla.

Hän näki kapteenin ylhäällä komentosillalla ja kuuli hänen käskevän:
"Seisauttakaa kone! Laskekaa veneet vesille!"

Lämmittäjät ja koneenkäyttäjät törmäsivät konehuoneiden nokisista
portaista huutaen, että vesi jo alkoi tunkeutua tulipesiin.

Melkein heti Miss Hoggsin noustua kannelle se yht'äkkiä tuli
täpötäyteen väkeä. Kolmannen ja neljännen luokan matkustajat ne nyt
miehissä ryntäsivät sinne etukannelta huutaen, että heidän täytyi ehtiä
veneisiin, sillä muuten ensimmäinen ja toinen luokka yksinään
pääsisivät pelastumaan.

Mutta hälinän kasvamistaan kasvaessa Miss Hoggs alkoi käsittää, että
nyt oli tosiaankin hätä käsissä, ja hän pujahti muiden huomaamatta
ruokasalongin päällä olevalle kävelykannelle, missä pari venettä
riippui laivanpartaan ulkopuolella.

Täällä ylhäällä Miss Hoggs oli yksinään, ja kenenkään huomaamatta hän
kiipesi toiseen veneeseen, joka köysiensä varassa riippui huimaavan
korkealla merenpinnasta. Siihen päästyään hän itsekseen kehahteli omaa
älyään ja pelottomuuttaan. Pitää siihen sellaiseen ollakin selvä pää ja
malttava mieli.

Kun veneet kerran vesille lasketaan, käy hyvinkin vaikeaksi saada
niissä paikkaa. Silloin tietysti kaikki törmäävät niihin yht'aikaa, ja
silloin on kylkiluukussa ja laskuportailla kamala tungos. Hän ihasteli
vähän väliä itsekseen sitä, että oli älynnyt mennä veneeseen jo
ennakolta.

Miss Hoggsin vene oli kaukana laivan perällä, mutta kurottamalla siitä
kuitenkin näki laskuportaille asti.

Yksi vene soutumiehineen näkyi nyt saapuvan laskusillan viereen, ja
ihmisiä alkoi asettua siihen. Mutta yht'äkkiä kuului kova kirkaisu.
Joku oli hädissään astunut harhaan ja pudonnut veteen. Varmaan se
säikähdytti muitakin, koska laivasta kuului hätähuutoja ja matkustajat
alkoivat maltittomasti tunkeutua sivuluukusta ulos ja laskuportaissa
tyrkkiä toisiaan ja väkisin pyrkiä edelle. Siinä mellastuksessa moni
putosi mereen, ja monet, jotka eivät luulleet portaita myöten
ennättävänsä, heittäytyivät kädet ojona veteen päästäkseen uimalla
veneeseen. Mutta sitten vene souti pois. Se oli jo partaitaan myöten
väkeä täynnä, ja siihen päässeet uhkasivat puukoilla katkoa sormet
niiltä, jotka siihen vielä tarrautuivat.

Miss Hoggs katseli kuinka vene toisensa jälkeen saapui portaitten
ääreen. Hän näki myöskin, kuinka vähän väliä vettä hulahti veneiden
laidasta sisään ihmisten varomattomasti heittäytyessä niihin, vaikka ne
jo olivat täpötäynnä.

Hänen likellään olevat veneet laskettiin nekin alas. Mutta sitten ei
kukaan enää muistanutkaan sitä, johon hän oli asettunut istumaan.

Jumalan kiitos, ettei minun venettäni viedäkään pahimpaan ahdinkoon,
hän ajatteli.

Miss Hoggs kuuli ja näki pöyristyttäviä kohtauksia. Hänestä tuntui kuin
olisi riippunut helvetin kuilun päällä.

Alakannelle hän ei nähnyt, mutta tunsi laivan tärisevän tappelun
jyskeestä. Hän kuuli revolverien paukahduksia ja näki keveitä sinisiä
savupilviä tuprahtavan ilmaan.

Vihdoin ja viimein tuntui kaikki hälinä tauonneen. Nyt olisi miss
Hoggsin mielestä ollut sopiva aika laskea hänen veneensä vesille.

Hän ei ensinkään pelännyt, istui vain ihan tyynenä paikallaan siihen
asti, kunnes laiva alkoi painua kyljelleen. Vasta silloin miss Hoggs
älysi, että L'Univers oli uppoamaisillaan ja että hänen veneensä oli
unohdettu.

       *       *       *       *       *

Laivassa oli muuan nuori amerikkalainen rouva, mrs Gordon, joka oli
matkalla Eurooppaan käydäkseen Pariisissa asuvien vanhempiensa luona,
joita hän ei ollut nähnyt moneen vuoteen.

Hänellä oli lapsensa, kaksi pikku poikaa, muassaan. Yhteentörmäyksen
aikana he nukkuivat kaikki kolme samassa hytissä.

Hän heräsi heti, koetti edes vähän pukea lapsia ja itseänsä ja tuli
sitten hyttien väliseen kapeaan käytävään.

Käytävässä oli kova väentungos, sillä kaikista hyteistä tulvi ihmisiä
rientääkseen kannelle. Ihmisvirrassa pääsi kuitenkin askel askelelta
eteenpäin. Mutta kapeissa portaissa oli kauhea tungos, kun toista sataa
ihmistä koetti yht'aikaa rynnistää niitä ylös.

Nuori amerikkalaisrouva jäi siihen seisomaan lapsineen, pitäen
kumpaakin kädestä. Hän katseli haluisin silmin portaita ja aprikoi,
kuinka niistä ollenkaan pääsisi pienten lasten kanssa. Ihmiset näkyivät
hartiavoimin tyrkkivän toisia edellään ajatellen vain omaa itseään.
Kukaan ei edes päätään kääntänyt häneen päin.

Mrs Gordonin täytyi pitää silmällä muita, sillä hän oli avun tarpeessa.
Hän toivoi, että edes joku suostuisi ottamaan toisen pojan
käsivarrelleen ja kantamaan portaista, itse hän kantaisi toista.

Mutta hän ei rohjennut pyytää ketään. Miehiä syöksyi hänen ohitseen,
mikä missäkin pukimissa, toisilla vain makuuvaippa, toisilla
päällystakki alusvaatteiden yllä. Useilla oli kepit käsissä, ja heidän
kankeasti tuijottavista silmistään hän sai sen käsityksen, että he
kaikki olivat vaarallisia.

Naisia hän ei pelännyt, mutta ei liioin nähnyt heidän joukossaan
ketään, jonka haltuun olisi voinut lapsensa jättää. He olivat kaikki
kuin tolkuttomia, tuskin heillä oli edes sen verran älyä tallella, että
olisivat ymmärtäneet hänen pyyntöään.

Hän katseli heitä toista toisensa jälkeen voimatta oikein uskoa, että
kaikki olisivat yhtä mielettömiä. Mutta nähdessään jokaisen
samanlaisena, toiset koettaen kaikin mokomin pelastaa New Yorkissa
saamiaan lähtökukkia, toiset kirkuen ja käsiään väännellen, ei hän
uskaltanut pyytää ketään heistä avukseen.

Viimein hän kosketti hiukan käsipuolesta erästä nuorta miestä, joka oli
pöydässä ollut hänen vierustoverinaan ja käyttäytynyt hyvin
kohteliaasti.

"Ah, mr Martens..."

Tämä käännähti katsomaan häneen samoin äkäisin, jäykästi tuijottavin
silmin kuin muutkin miehet eteensä tähtäsivät. Hän kohotti hiukan
keppiään ja olisi varmasti lyönyt, jos mrs Gordon olisi yrittänyt
pidättää häntä.

Samassa hän kuuli portaista ulvonnan tapaista ääntä, tai paremminkin
samanlaista kiukkuista sähähtelyä kuin voimakkaan tuulen puristuessa
ahtaaseen kujansuuhun. Se pääsi portaissa olevilta, joiden tielle oli
sattunut jokin este.

Heidän edellään oli kannettu raajarikkoista miestä. Hän oli niin rujo,
että palvelijan oli täytynyt aina kantaa häntä pöytäänkin ja siitä
pois. Mutta hän oli iso, painava mies, joten palvelija vaivoin sai
hänet retuutetuksi puoliväliin portaita. Siihen hän oli hetkiseksi
seisahtunut hengähtääkseen, mutta väkijoukon takaapäin tunkeillessa
kompastunut sen jalkoihin. Nyt hän isäntineen täytti koko portaiden
leveyden, tukkien kaikilta tien.

Silloin mrs Gordon näki pitkän, harteikkaan miehen kumartuvan nostamaan
rampaa ja paiskaavan hänet kaiteen ylitse lattialle. Mutta hän näki
myöskin, ettei kukaan kauhistunut tuollaista hirmutekoa. Ei kukaan
näyttänyt siitä välittävän, kunhan itse vain pääsisivät ryntäämään
eteenpäin. Joku oli vain vieräyttänyt kiven keskeltä tietä ojaan, mitä
siitä sen enempää!

Nuori amerikkalaisrouva käsitti, ettei noista ihmisistä kukaan häntä
pelastaisi. Hän oli pienine lapsineen nähtävästi jäävä kuoleman omaksi.

       *       *       *       *       *

Nuori pariskunta, mies vaimoineen, oli häämatkallaan. Heidän hyttinsä
oli aivan perällä, ja he olivat nukkuneet niin syvää unta, etteivät
ensinkään kuulleet itse yhteentörmäystä. Heidän puolellaan oli
muutenkin hiljaista, eikä kukaan muistanut käydä heitä herättämässä,
joten he nukkuivat vielä silloin, kun kaikki muut jo olivat kannella
taistelemassa veneisiin pääsystä.

Mutta he heräsivät siihen, että laivan potkurit, jotka olivat yöt
päivät pyöriä jytyyttäneet ihan heidän kohdallaan, yht'äkkiä
pysähtyivät. Mies pukeutui päällimmiten ja riensi ulos ottamaan selkoa,
mikä oli hätänä.

Hän palasi hetkisen päästä, sulki ensin hytin oven huolellisesti
jäljestään ja sitten vasta sanoi:

"Laiva uppoaa."

Samassa hän istahti vaimonsa viereen, ja tämän yrittäessä syöksyä ulos
mies pyysi häntä jäämään luokseen.

"Kaikki veneet ovat jo poissa", hän sanoi, "enin osa ihmisiä on
hukkunut ja jäljelläolevat tappelevat kannella henkeen ja vereen asti
lankunpätkistä ja pelastusvöistä."

Eräissä rapuissa hänen oli täytynyt astua kuoliaaksi tallatun naisen
ylitse. Kaikkialta oli kuulunut kuolinhädän parkua.

"Pelastua emme voi", hän sanoi. "Älä mene ulos! Kuolkaamme me kahden!"

Vaimo uskoi häntä ja istui nöyrästi hänen rinnalleen.

Vaimo ymmärsi, että helppohan hänen oli jäädä miehensä luokse näiksi
muutamiksi hetkiksi, jotka heillä vielä oli jäljellä. Olihan hän ollut
valmis antamaan hänelle koko elämänsä aikaisesta nuoruudesta vanhuuteen
saakka.

"Ennen minä kuvittelin", sanoi mies, "että monen monta vuotta yhdessä
elettyämme sinä kerran näin istuisit kuolinvuoteeni reunalla ja minä
sinua kiittäisin pitkästä, onnellisesta elämästä."

Samassa vaimo näki hiukan vettä tihkuvan sisään suljetun oven alitse.
Silloin hän menetti malttinsa.

Hän ojensi epätoivoisena käsiään.

"Minä en voi", hän huusi. "Päästä minut menemään! En voi istua täällä
loukossa odottamassa kuolemaa. Rakkaani, minä en voi."

Hän riensi ulos, laivan parhaillaan alkaessa kallistella laidalta
laidalle ennen uppoamistaan.

       *       *       *       *       *

Nuori mrs Gordon oli uimasillaan veden pinnalla; höyrylaiva oli
vajonnut ja hänen lapsensa hukkuneet sen mukana, ja hän oli itsekin
ollut syvällä meren sisässä.

Sitten hän oli nousemistaan noussut ja viimein päässyt pinnalle, mutta
nyt hän tiesi heti kohta uppoavansa uudelleen sitten enää kohoamatta.

Silloin hän ei enää ajatellut miestään eikä lapsiaan eikä mitään
maallista. Hän ei ajatellut muuta kuin sielunsa ylentämistä Jumalan
tykö.

Ja hänen sielunsa kohosi kuin vapaaksi päässyt lintu. Hän tunsi
henkensä iloiten heittävän ihmiselämän painavat kahleet ja
riemuitsevan, ollessaan niin lähellä todellista kotiaan.

"Onko kuolema näin helppoa?" hän ajatteli.

Sitä ajatellessaan hänestä tuntui, että kaikki sekavat äänet hänen
ympärillään: aaltojen loiske, tuulen humina, hukkuvien parahdukset ja
vedenpinnalla kelluvien esineiden ruske laineiden niitä jyskyttäessä
toisiaan vasten, kaikki ne yht'äkkiä selvenivät tajuttavaksi ääneksi,
samoin kuin pilvimöhkäleistä joskus saattaa muodostua kuva.

Ja se ääni tuntui vastaavan hänelle:

"Totisesti on helppoa kuolla. Mutta vaikeata on elää."

Niin, vaikeata se on, hän ajatteli, koettaen arvella, millä lailla
elämä voisi käydä yhtä helpoksi kuin kuolema.

Hänen ympärillänsä taistelivat haaksirikkoiset hurjasti laudanpätkistä
ja ylösalaisin kelluvista veneistä. Mutta noista hurjista huudoista ja
sadatteluista paisui taas voimakas ääni, josta hän kuuli kajahtavan
sanoja vastaukseksi hänen ajatukseensa.

"Millä tavalla elämä voi käydä yhtä helpoksi kuin kuolema: --
yhteisvoimin, yhteisvoimin."

Hänestä oli kuin koko maailman herra olisi ottanut pauhun ja metelin
puhetorvekseen ja vastannut hänelle.

Nuo sanat kaikuivat vielä hänen korvissaan, kun hänet pelastettiin
pieneen laivaveneeseen. Siinä istui vain kolme henkeä: kookas,
parhaisiin vaatteisiinsa pukeutunut merimies, pörrötukkainen,
pyöreäsilmäinen eukko ja repaleisessa paidassa värjöttävä
poikapahainen, jonka silmät olivat itkusta turvoksissa.

       *       *       *       *       *

Seuraavana päivänä iltapuolella läheni muuan norjalainen purjelaiva
Newfoundlandin suuria matalikkoja ja kalastusasemia.

Ilma oli kaunis ja tyyni, merenpinnalla kävi vain hienoja väreitä, ja
laivan vauhti oli perin hiljainen. Kaikki purjeet olivat levällään
kootakseen raukenevan tuulen viimeisiä henkäyksiä.

Meri oli ylt'ympäriinsä hyvin kaunis, aivan kuin vaaleansinistä
läpinäkyvää metallia, ja missä hienoinen tuulenviri siihen sattui,
siinä se välähteli hopealle.

Hetken aikaa katseltuaan tätä illan tyyneyttä merimiehet huomasivat
vedenpinnalla mustan esineen.

Se läheni lähenemistään, ja pian se huomattiin ruumiiksi. Alus kulki
ihan likeltä kuollutta, joka vaatteista päättäen oli merimies. Hän
makasi selällään, kasvot tyyninä ja silmät avoimina. Vedessä hän oli
ollut vasta vähän aikaa, kosk'ei ollut ennättänyt turvota. Näytti
melkein siltä, kuin hän vain huvikseen olisi keinutellut heikosti
värehtivillä laineilla.

Mutta kääntäessään silmänsä hänestä pois merimiehet olivat huudahtaa
kauhusta, sillä heidän huomaamattaan oli toinenkin ruumis ilmaantunut
merenpinnalle ihan kokan eteen. Laiva oli vähällä purjehtia sen
päällitse, mutta viime hetkessä aallot nostattivat sen syrjään. Kaikki
riensivät laivanpartaalle kurkistamaan alas. Se oli sieväpukuinen pikku
tyttö, hattu päässä ja yllään lyhyt sininen takki.

"Voi tuota lapsikultaa!" merimiehet sanoivat pyyhkien kädenselällään
kyyneliään. "Voi sinua pikku kullanmurusta!"

Lapsi eteni heistä keinuen aalloilla ja katsoen heihin suurin totisin
silmin, ikään kuin olisi ollut menossa ylen tärkeille asioille.

Heti sen jälkeen muuan miehistä huusi näkevänsä vielä yhden, ja samoin
kuului näkyvän toiseltakin suunnalta. Yhdellä kertaa niitä jo näkyi
viisi, näkyi kymmenen, ja sitten niitä oli koko lukematon joukko.

Laiva keinui hyvin hiljakseen eteenpäin, ja joka puolelta näyttivät
kuolleet tuijottavan siihen ikään kuin jotakin haluten.

Toisinaan niitä kohosi pinnalle kokonainen rykelmä, joka kauempaa
näytti vesiajolle joutuneelta tukkilautalta, mutta likeltä nähden
huomattiin ruumiskasaksi.

Merimiehet tuijottivat niihin pelokkain silmin, rohkenematta
paikoiltaan liikahtaa. He tuskin voivat uskoa todeksi mitä näkivät.

Viimein he olivat näkevinään kokonaisen saaren kohoavan merestä.
Edempää se näytti maalta, mutta lähempää näkyi selvästi, että siinä oli
joukko toisiinsa takertuneita ruumiita.

Se kiertyi joka puolelta laivan ympärille, näytti tarttuvan siihen
kiinni, ikään kuin sen saatossa päästäkseen meren yli.

Laivanpäällikkö käski kääntämään laitatuuleen, että tuuli kävisi
paremmin purjeisiin, mutta se ei paljoa auttanut. Purjeet lepattivat
löyhinä, ja kuolleet pysyivät yhä mukana.

Laivaväki kalpeni kalpenemistaan ja kävi ihan äänettömäksi. Alus eteni
niin hiljaa, ettei se päässyt kuolleista erilleen. Ja he pelkäsivät
jäävänsä siihen paikoilleen koko yöksi.

Silloin joku ruotsalainen laivamies meni kokkaan ja luki ääneen
isämeidän. Sen jälkeen hän alkoi veisata virttä.

Kesken hänen veisuutaan aurinko laski, ja viriävä iltatuuli kuljetti
laivan pois kuolleiden keskeltä.



HELLGUMIN KIRJE


Vanha vaimo astuu ulos metsämökkinsä ovesta. Vaikka on arkipäivä, on
hän parhaassa puvussaan aivan kuin kirkkoon mennessä. Hän ottaa avaimen
lukosta ja pistää sen tavalliseen paikkaansa kuistinportaan alle.

Pari askelta käytyään eukko kääntyy taaksepäin katsomaan lumiharteisten
kuusien keskellä könöttävää harmaata pikku mökkiään.

Hän katselee pikku pirttiään hellin silmin. "Monta onnellista päivää
olen täällä elänyt", hän lausuu juhlallisesti itsekseen. "Niin, niin,
Herra antoi, Herra otti."

Sitten hän lähtee astelemaan metsäpolkua. Hän on jo vanha ja raihnas,
mutta kävelee vielä suorana, pää pystyssä, vaikka ikä kuinka koettaisi
niskaa nujertaa.

Hänellä on kauniit kasvot ja hienohapsinen, valkoinen tukka. Hän on
niin lempeän näköinen, että ihan ihmetyttää kuulla hänen puhuvan
karhealla äänellä, juhlallisesti ja verkalleen kuin vanha profeetta.

Hänellä on pitkä matka, sillä hän on menossa hellgumilaisten kokoukseen
Ingmarilaan. Vanha Eeva Gunnarintytär on näet kaikkein hartaimpia
Hellgumin opin kannattajia.

Oi niitä ihania innostuksen aikoja, ajattelee hän siinä polkua
astuessaan, kun enemmän kuin puolet pitäjää tunnusti Hellgumin oppia.
Kuka silloin olisi aavistanut niin monen meistä luopuvan, että tuskin
viiden vuoden päästä meitä on jäljellä vain parikymmentä henkeä, lapsia
lukuunottamatta.

Hänen ajatuksiinsa palautuu se aika, jolloin hän, synkän metsän
yksinäinen ja unohdettu asukas, yht'äkkiä oli saanut koko parven veljiä
ja sisaria, jotka kävivät häntä katsomassa, jotka aina suurten
lumipyryjen jälkeen muistivat avata tien hänen mökilleen ja pyytämättä
täyttivät hänen halkovajansa kuivilla, pilkotuilla puilla. Hän
ajattelee sitä aikaa, jolloin Ingmarilan Katri emäntä sisarineen ja
paljon muutakin pitäjän vallasväkeä piti rakkaudenaterioita hänen
sammaltuneessa mökissään.

Voi voi, että niin moni on lyönyt laimin oikean autuuden päivän, hän
ajattelee. Nyt on rangaistus tulossa. Ensi kesänä meidän kaikkien
täytyy hukkua sen tähden, että niin harvat ovat kuulleet kutsua ja
etteivät nekään kutsutut ole pysyneet lujina.

Vanhuksen ajatukset kääntyvät sitten tutkistelemaan muuatta Hellgumin
kirjettä, yhtä noista kirjeistä, joita hellgumilaiset kunnioittavat
kuin apostolin sanoja ja lukevat kokouksissaan niinkuin muut Raamattua.

"Oli aika, jolloin hänen puheensa oli silkkaa maitoa ja hunajaa", hän
sanoi. "Hän kehoitti meitä suvaitsemaan kääntymättömiä ja lempeästi
kohtelemaan luopuneita. Hän opetti rikkaita olemaan yhtä armeliaita
jumalattomille kuin vanhurskaillekin. Mutta viime aikoina hän on ollut
sappea ja iisoppia. Hän ei kirjoita muusta kuin rangaistuksista ja
koettelemusten ajoista."

Eukko oli jo ehtinyt metsänreunaan, josta näkyi koko tienoo.

Päivä oli hyvin kaunis. Helmikuun puhtaan valkoinen lumi peitti koko
seudun, kaikki puut torkkuivat talviuntaan, eikä tuulikaan hievahtanut.

Mutta vanhus ajatteli vain, että koko tämä tyynessä talvihorroksessa
lepäävä seutu oli heräävä kiehuvan rikkitulvan poltettavaksi, ja hän
näki liekkien hulmuavan pitkin tuota pintaa, jolla nyt lumi hohti.

Hellgum ei ole sitä suoraan sanonut, eukko ajatteli, mutta hän
kirjoittaa alituiseen suuresta koettelemuksesta. Niin niin, kuka sitä
ihmettelisi, vaikka tämä pitäjä saisi kärsiä Sodoman rangaistuksen ja
hävitettäisiin kuin Babylon!

Kävellessään nyt seudun halki ei Eeva Gunnarintytär voinut
katsella yhtään rakennusta kuvittelematta, kuinka sekin on vielä
maanjäristyksessä pirstoutuva mureniksi kuin hiekka, ja ihmisiä
tavatessaan hän ajatteli, kuinka helvetin pedot niitä vielä hätyyttävät
ja kitaansa ahmivat.

Kas, tuossa on koulumestarin Gertrud, hän ajatteli, tavatessaan tiellä
kauniin tytön. Hänen silmänsä loistavat ja välkkyvät kuin auringon
kimmellys lumella. Siitä kai hän on niin iloissaan, kun aikoo syksyllä
viettää häitään Ingmar Ingmarinpojan kanssa. Näkyypä hänellä olevan
lankavyyhti kainalossa. Varmaankin nyt pannaan kuteille liinakangas
oman kodin uutimiksi. Mutta kyllä tuho keskeyttää sen kankaan
kutomisen.

Eukko katsoi synkin silmin puolelle ja toiselle ehdittyään
kirkonkylään, joka oli kasvanut ihan uskomattoman komeaksi. Niin,
nämäkin keltaisiksi ja valkoisiksi maalatut, laudoitetut ja
isoruutuiset talot tulevat vielä rojahtamaan murskaksi samoin kuin
hänen mökkirähjänsä, jossa ikkunat ovat pikku luukkuja ja sammal
rehottaa seinänraoissa.

Keskellä kylää hän seisahtui ja survaisi kepillään maahan. Hänessä
kuohahti ilmi suuttumus. "Niin niin", hän huusi kovalla äänellä, niin
että kaikki ulkona kulkijat kääntyivät katsomaan, "niin niin, näissäkin
taloissa on sellaisia, jotka ovat hylänneet Kristuksen evankeliumin ja
pysyvät perkeleen evankeliumissa. Miks'eivät noudattaneet kutsua,
miks'eivät kääntyneet synnin tieltä! Heidän tähtensä nyt tuho tulee.
Jumala lyö kovin käsin. Jumalan käsi kurittaa samalla tavalla
vanhurskasta kuin väärintekijää."

Sillan toisella puolen eukko joutui yhteen matkaan muutamien toisten
hellgumilaisten kanssa. Ne olivat vanha Fält korpraali ja Kolåsin
Gunnar sekä hänen vaimonsa Briitta Ingmarintytär. Kohta sen jälkeen
myöskin Höökin Matti Erkinpoika ja hänen poikansa Gabriel sekä
lautamiehen Gunhild tapasivat heidät.

He olivat kaikki pitäjän kuosin mukaisissa monivärisissä vaatteissa,
jotka näyttivät hyvin kauniilta ja hauskoilta valkoisella lumitiellä.
Mutta Eeva Gunnarintytär ajatteli vain, että he olivat kuin
mestauslavalle vietäviä vankeja, kuin teurastuspenkkiin ajettavaa
karjaa.

Kaikki hellgumilaiset olivat alakuloisen näköisiä. He kävelivät niska
kyyryssä, ikään kuin mielensä apeuden sortamina. He kaikki olivat
odottaneet, että autuuden valtakunta tulisi maan päälle jo hyvinkin
pian ja että hekin saisivat nähdä sen päivän, jolloin uusi Jerusalem
taivaan pilvistä maahan laskeutuu. Mutta ollessaan nyt jo näin vähissä
ja kun heidän pakostakin täytyi uskoa toiveensa turhaksi, tuntui heidän
rintaansa pakahduttavan. He kävelivät laahustaen hiljakseen,
huokailivat usein eivätkä osanneet puhella mistään. Sillä tähän asiaan
he olivat, ainoan kerran iässään, täydestä sydämestään antautuneet.
Siihen he olivat uskaltaneet koko elämänsä, ja nyt se oli menetetty.

Mitä he niin kovin murehtinevat, eukko ajatteli. Eiväthän he edes usko
pahinta, eivät tahdo käsittää Hellgumin sanoja. Olen kyllä selittänyt
heille hänen tarkoituksensa, mutta he eivät ota sitä kuuleviin
korviinsa. Voi näitä tasangon asujaimia, joilla aina on yllään avara
taivaanlaki, sillä täällä he eivät koskaan opi pelkäämään! Heidän
ymmärryksensä ei ylety niin pitkälle kuin sen, joka yksinään istuu
metsien syvyydessä.

Hän huomasi hellgumilaisten olevan sen vuoksi peloissaan, kun Halvor
oli arkipäivänä kutsunut heidät kokoukseen. Olikohan taas joku heistä
luopunut? He vilkuivat arasti toisiinsa, tutkien toisiaan sairaalloisen
epäilevästi, ikään kuin kysyen: kuinka kauan sinä pysynet lujana, ja
entä sinä?

He ajattelivat että melkein parasta olisi lopettaa jo nyt, hajottaa
yhdellä kertaa heidän eriseuransa, samoin kuin äkillinen kuolema on
hidasta riutumista parempi.

Voi kuitenkin, oliko siis häviöön joutuva tämäkin uskonliitto, tämä
rauhanoppi, tämä ihana veljeys- ja yhteiselämä, johon heidän koko
sydämensä oli ollut niin kiintynyt!

Näiden alakuloisten ihmisten astellessa tietä kohosi hohtava
talviaurinko iloisesti kimmeltäen yhä ylemmäs siniselle taivaanlaelle.
Lumesta kohosi raitista viileyttä, joka rohkaisi ja virkisti mieltä.
Näytti siltä kuin pitäjän joka puolella kohoavat havupuiset harjut
olisivat imeneet itseensä ihmisten huolet.

Vihdoin he ehtivät Ingmarilaan ja nousivat lumikattoisen kuistin
portaita sisään.

Ingmarilan väentuvan seinällä katonrajassa oli aina riippunut taulu,
jonka varmaankin joku maalaistaiteilija sata vuotta sitten oli kyhännyt.
Se kuvasi korkeiden muurien ympäröimää kaupunkia, josta joitakuita
talojen päätyjä ja katonharjoja näkyi muurien ylitse. Jotkut olivat
punaisiksi maalattuja talonpoikaispirttejä vihreine turvekattoineen,
toisissa oli valkoiset seinät ja samanlaiset taitekatot kuin
herraskartanoissa ja toisissa raskaat kuparipäällyksiset tornit niinkuin
Falunin Kristiinan kirkossa.

Kaupungin ulkopuolella käveli herroja jalassaan polvihousut ja
solkikengät ja heilutellen ruokokeppejään, ja tulliportista ajoivat
vanhanaikaiset vaunut, joissa istui naisia, jauhetta hiuksissa ja
leveälieriset hatut päässä. Muurin vieressä kasvoi tiheälehtisiä,
tummanvihreitä puita, ja pieniä puroja välkkyili siellä täällä korkean
ruohikon keskellä, jota tuuli huojutti.

Taulun alle oli isoilla, monien korukiemurain ympäröiminä kirjaimilla
piirretty: _Tämä on Jumalan pyhä kaupunki Jerusalem_.

Sieltä ylhäältä katonrajasta, missä vanhan taulun paikka oli, ei sitä
monikaan huomannut. Harva Ingmarilassa käynyt lienee tiennyt sitä
olevankaan.

Mutta tänään oli taulun ympärillä vihreistä puolanvarsista kiedottu
seppele, joten se oitis pisti vieraan silmään. Eeva Gunnarintytär
huomasi sen heti, ja hän ajatteli: Kas niin, nyt Ingmarilassakin
tiedetään, että loppu on tulossa; sen vuoksi he tahtovat antaa meidän
katsella taivaan kaupunkia.

Hänestä näyttivät Katri ja Halvor vastaan tullessaan vielä synkemmiltä
ja apeammilta kuin muut. Niin niin, he tietävät että tuho on lähellä,
hän ajatteli.

Eeva Gunnarintytär pantiin istumaan vanhimman paikalle pöydänpäähän, ja
hänen edessään oli avattuna Amerikasta tullut kirje.

"Niin, olemme nyt saaneet kirjeen rakkaalta Hellgum veljeltämme",
Halvor sanoi. "Siitä syystä minä olen kutsunut veljet ja sisaret
kokoon."

"Arvatenkin se sitten on Halvorin mielestä tärkeä sanoma", sanoi
Kolåsin Gunnar miettiväisenä. -- "Niin on", Halvor sanoi, "tässä
Hellgum nyt selittää ne viimekertaiset sanansa, että me joudumme kovaan
koettelemukseen." -- "Tokkopa meistä kukaan mahtaa arastella
kärsimyksiä Herran puolesta", sanoi Gunnar.

Useita hellgumilaisia piti vielä kauan odottaa. Eeva
Gunnarintytär-vanhus istui paikallaan kädet helmassa ja katseli
kaukonäköisin silmin Hellgumin kirjettä. Se muistutti hänelle
Ilmestyskirjan monilla sineteillä suljettua kirjettä. Hän aavisti, että
samassa silmänräpäyksessä, kun joku ihmiskäsi kajoaisi kirjeeseen, oli
hävityksen enkeli lentävä taivaasta alas.

Hän kohotti silmänsä ylöspäin katsellakseen Jerusalemtaulua. "Niin
niin", hän itsekseen hymisi, "varmasti minä tahdon päästä siihen
kaupunkiin, jonka portit ovat kultaa ja muurit poltettua lasia." Ja hän
alkoi itsekseen lukea: "Ja sen kaupungin muurin perustukset olivat
kaikkinaisilla kalleilla kivillä kaunistetut: ensimmäinen perustus oli
jaspis, toinen saphirus, kolmas calcedonius, neljäs smaragdus, viides
sardoniks, kuudes sardius, seitsemäs chrysolitus, kahdeksas berillus,
yhdeksäs topazius, kymmenes chrysoprasus, yhdestoistakymmenes
hyacinthus, kahdestoistakymmenes ametystu."

Eukko mietiskeli niin hartaasti rakasta Ilmestyskirjaa, että hän
kavahti kuin nukuksista Halvorin astuessa siihen pöydän päähän, missä
kirje oli. -- "Lauletaan nyt aluksi jokin virsi", sanoi Halvor.
"Otettaisiin vaikka numero 244."

Ja hellgumilaiset veisasivat:

    Oi Jerusalem armahain,
    sä kultakaupunki,
    oot kotoni sä lämmin ain'
    ja suurin iloni.

Eeva Gunnarintyttäreltä pääsi helpotuksen huokaus, kun tuo vaikea hetki
vielä vähäksi aikaa lykkäytyi.

"Voi voi, kuinka minäkin eukkorähjä vielä pelkään kuolemaa!" hän
ajatteli melkein häpeissään.

Veisuun loputtua Halvor otti kirjeen käteensä ja alkoi vetää sitä
esille kuoresta.

Samassa Eeva Gunnarintytär joutui haltioihinsa ja nousi seisoalleen
rukoilemaan otollista mieltä sen sanoman vastaanottamiseksi, joka siitä
kirjeestä kuultaisiin. Hän rukoili kauan, ja Halvor odotti sillä aikaa
kirje kädessään.

Sitten hän alkoi lukea laulavalla saarnaäänellä:

     "Rakkaat veljet ja sisaret. Jumalan rauhaa!

     Aina tähän asti minä olen luullut, ettei meidän uskomme
     tunnustajia olisi muita kuin minä ja te minun oppiini kääntyneet.
     Mutta, Jumalan kiitos, nyt olen täällä Chicagossa tavannut
     uskonveljiä, jotka ajattelevat ja elävät samojen sääntöjen mukaan.

     Sillä tietäkää, että täällä Chicagossa asui 80-luvulla
     mies nimeltä Edward Gordon. Hän ja hänen vaimonsa olivat
     jumalaapelkääviä ihmisiä. He surivat katkerasti maan päällä
     vallitsevaa kurjuutta ja rukoilivat Jumalalta armoa saadakseen
     sitä ainakin hiukan poistetuksi.

     Silloin tapahtui, että Edward Gordonin vaimo lähti pitkälle
     merimatkalle, jolloin laiva joutui haaksirikkoon ja hän jäi
     turvattomana veden varaan. Ja tässä kovimmassa hädässään hän
     kuuli Jumalan äänen. Ja Jumalan ääni käski ihmisiä elämään
     yhteishengessä.

     Ja vaimo pelastui merihädästä ja palasi miehensä luokse ja
     ilmoitti hänelle Jumalan sanoman. Silloin mies sanoi: 'Se
     on totisesti suuri Jumalan käsky, että meidän pitää elää
     yhteishengessä, ja me tahdomme noudattaa sitä. Se on niin suuri
     sanoma, ettei koko maanpiirissä ole kuin yksi ainoa kyllin
     arvokas paikka sen julistamiseksi. Kootkaamme siis ystävämme ja
     muuttakaamme Jerusalemiin julistamaan Jumalan viimeistä pyhää
     käskyä Siionin vuorelta.'

     Sitten Edward Gordon muutti Jerusalemiin vaimonsa ja
     kolmenkymmenen muun kanssa, jotka tahtoivat noudattaa Jumalan
     viimeistä pyhää käskyä.

     Siellä he kaikki elivät yksimielisesti samassa talossa. He
     jakoivat tasan omaisuutensa, palvelivat toisiaan ja valvoivat
     toistensa elämää.

     Ja he ottivat huostaansa köyhäin lapsia ja hoitivat heidän
     sairaitaan. He olivat iäkkäiden tukena ja auttoivat kaikkia
     puutteenalaisia, vaatimatta koskaan palkkiota tai vastalahjaa.

     Mutta he eivät saarnanneet kirkoissa eivätkä toreilla, vaan
     sanoivat: Meidän elämämme puhukoon meidän puolestamme.

     Mutta kuullessaan sellaisesta elämästä puhuttavan ihmiset
     sanoivat: Nuo eivät voi olla täysijärkisiä.

     Ja heidän pahimpia vastustajiaan olivat ne kristityt, jotka olivat
     tulleet Palestiinaan käännyttämään juutalaisia ja muhamettilaisia
     opettamalla ja saarnaamalla. He sanoivat: Mitä nuo ovat, jotka
     eivät saarnaa? Varmaan he ovat tulleet tänne viettämään huonoa
     elämää ja tyydyttämään aistillisia himojaan pakanain kanssa.

     Ja he melusivat ja kirkuivat niin kovasti, että heidän äänensä
     kuului meren yli kotimaahan saakka.

     Jerusalemiin muuttaneiden joukossa oli muuan leskivaimo. Hänellä
     oli muassaan kaksi alaikäistä lastansa, ja hän oli hyvin rikas.
     Hänen veljensä oli jäänyt kotimaahan, ja tälle nyt ihmiset
     alkoivat sanoa: 'Kuinka sallit sisaresi lapsineen elää noiden
     syntisten ihmisten kanssa? He ovat pelkkiä laiskureita, jotka
     jouten tuhlaavat hänen omaisuuttaan!' Ja veli nosti oikeusjutun
     sisartaan vastaan pakottaakseen hänet ainakin lähettämään lapsensa
     Amerikkaan kasvatettaviksi.

     Tätä oikeusjuttua varten leski matkusti lastensa sekä Edward
     Gordonin ja hänen vaimonsa kanssa vähäksi aikaa Chicagoon. He
     olivat silloin asuneet Jerusalemissa neljätoista vuotta.

     Heidän palatessaan vieraalta maalta heistä kirjoitettiin kaikkiin
     sanomalehtiin, ja toiset sanoivat heitä hulluiksi ja toiset
     pettureiksi."

Tässä kohden Halvor keskeytti lukemisensa ja kertoi uudelleen omin
sanoin kirjeen alkuosan, että kaikki sen ymmärtäisivät.

Sitten hän jatkoi:

     "Mutta Chicagossa on muuan talo, jonka te tiedätte. Ja siinä
     talossa asuu ihmisiä, jotka koettavat vanhurskaudessa palvella
     Jumalaa ja jakavat kaikki keskenään tasan ja valvovat toistensa
     elämää.

     Me tämän talon asukkaat näimme lehdissä kerrottavan noista
     'hulluista' ja aloimme sanoa toisillemme: Noilla ihmisillä on
     sama usko kuin meillä. He ovat liittyneet yhteen viettääksensä
     hurskasta elämää. Meidän pitäisi nähdä noita uskon veljiämme.

     Me kirjoitimme heille, että tulisivat käymään luonamme. Ja
     nämä Jerusalemista tulleet vieraat noudattivat kutsua, ja me
     vertailimme heidän kanssaan uskoamme ja sanoimme: 'Kas, me
     ajattelemme ja uskomme samalla tavalla. Jumalan armosta me olemme
     toisemme löytäneet.'

     He kertoivat meille Jumalan kaupungista, joka ihanana helottaa
     valkoisella vuorellaan, ja me ylistimme heidän onneansa, kun he
     saivat kulkea niitä teitä, joita Jeesus muinoin vaelsi.

     Silloin joku meistä sanoi: 'Mutta miks'emme mekin voisi seurata
     heitä Jerusalemiin?'

     He vastasivat: 'Älkää seuratko meitä sinne, sillä Jumalan pyhässä
     kaupungissa vallitsee riita ja taistelu, hätä ja kulkutaudit,
     köyhyys ja ihmisten ilkeys.'

     Silloin muuan meistä heti huusi: 'Ehkäpä Jumala juuri sen vuoksi
     toi teidät luoksemme, että me lähtisimme sinne teidän kanssanne
     taistelemaan kaikkea sitä vastaan.'

     Ja samalla me kaikki tunsimme sydämiemme kuohahtavan ja kuulimme
     Jumalan äänen sanovan: 'Niin on, se on minun tahtoni.'

     Kysyimme, tahtoivatko he ottaa meidät mukaansa, vaikka me olemme
     köyhiä ja oppimattomia, ja he vastasivat tahtovansa.

     Silloin me päätimme siitä lähtien olla veljiä ja sisaria ja
     jakaa keskenämme kaikki, ja he omistivat meidän uskomme ja me
     heidän, ja kaiken aikaa me olimme kuin haltioissamme ja tunsimme
     suurta iloa. Ja me sanoimme: 'Nyt me näemme, että Jumala rakastaa
     meitä, koska hän lähettää meidät samaan maahan, minne hän muinoin
     lähetti oman poikansa. Ja nyt me tiedämme oppimme oikeaksi, koska
     Jumala tahtoo, että sitä on julistettava hänen pyhältä Siionin
     vuoreltaan.'

     Mutta silloin joku meistä sanoi: 'Entä meidän ruotsalaiset
     veljemme!' Ja me sanoimme Jerusalemista tulleille: 'Meitä on
     enemmän kuin te tässä näette. Meillä on veljiä ja sisaria
     Ruotsissa. Heillä on ollut kovia koettelemuksia, sillä moni on
     heistä luopunut, ja heidän on täytynyt ankarasti kilvoitella
     vanhurskauden puolesta eläessään syntisten keskellä.'
     Jerusalemista tulleet vastasivat: 'Kutsukaa ruotsalaiset veljenne
     ja sisarenne myös meidän mukaamme Jerusalemiin ottamaan osaa
     pyhään työhön.'

     Ensin me miellyimme siihen ajatukseen, että te seuraisitte meitä
     ja että saisimme riemuiten viettää yhteiselämää Jerusalemissa,
     mutta heti sen jälkeen me kävimme murheellisiksi ja sanoimme:
     'Eivät he kuitenkaan henno luopua suurista taloistaan ja
     viljavista pelloistaan ja totutuista töistään.'

     Mutta Jerusalemista tulleet vastasivat: 'Meidän luonamme he eivät
     voi saada peltoja eivätkä isoja taloja, mutta he saavat kulkea
     niitä teitä, joita Jeesuksen jalat ovat kuluttaneet!'

     Meitä epäilytti yhä vielä ja me sanoimme: 'Eivät he kumminkaan
     tahdo lähteä vieraaseen maahan, jossa ei kukaan, ymmärrä heidän
     kieltään.'

     Jerusalemista tulleet vastasivat: 'He ymmärtävät kyllä mitä
     Palestiinan kivet kertovat heidän Vapahtajastaan.'

     Me sanoimme: 'Eivät he tahdo jakaa omaisuuttaan vierasten kanssa
     ja jäädä rahattomiksi kuin kerjäläiset. Eivätkä he tahdo luopua
     vallastaan, sillä he ovat kotiseutunsa johtoväkeä.'

     Jerusalemista tulleet vastasivat: 'Meidän luonamme ei heillä
     ole tarjona valtaa eikä omaisuutta, mutta he saavat ottaa osaa
     Vapahtajamme Jeesuksen kärsimykseen.'

     Heidän näin sanottuaan me iloitsimme taas suuresti ja uskoimme
     teidän tulevan.

     Mutta nyt minä sanon teille, rakkaat veljet ja sisaret, älkää
     tämän luettuanne keskustelko siitä, vaan istukaa hiljaa ja
     kuunnelkaa! Ja mitä Jumalan ääni käskee teidän tehdä, se tehkää!"

Halvor sovitti kirjeen takaisin kuoreen ja sanoi: "Tehkäämme nyt kuten
Hellgum kirjoittaa. Istukaamme ääneti ja kuunnelkaamme."

Äänettömyyttä kesti sitten pitkän aikaa Ingmarilan väentuvassa.

Vanha Eeva Gunnarintytär istui samoin kuin muutkin äänettömänä,
odottaen Jumalan äänen kutsuntaa. Hän käsitti tämän kaiken omalla
tavallaan. Niin niin, hän ajatteli, sitä Hellgum tarkoittaa, että
meidän on mentävä Jerusalemiin pelastuaksemme suuresta hävityksestä.
Herra tahtoo pelastaa meidät rikkitulvasta ja varjella meitä
tulisateelta. Ja ne meistä, jotka ovat vanhurskaita, saavat kuulla
Jumalan äänen, ja heidän on lupa paeta.

Eukon päähän ei hetkeksikään juolahtanut, että tällaisessa tapauksessa
jonkun mielestä saattoi tuntua raskaalta luopua kodistaan ja
synnyinmaastaan. Hän ei voinut edes kuvitella, että kukaan epäröisi,
pitikö jättää kotiseudun vihreät metsät, somasti soluva virta ja uhkeat
pellot. Moni muu ajatteli pelko sydämessä elintapojensa muutosta,
synnyinkodin, vanhempain ja sukulaisten hylkäämistä, mutta hän ei.
Tällä tavallahan Jumala tahtoi pelastaa heidät, samoin kuin muinoin
Nooan ja Lootin. Kutsuttiinhan heitä ylen ihanaan elämään Jumalan
pyhässä kaupungissa. Hänestä tuntui aivan samalta kuin jos Hellgum
olisi kirjoittanut, että he tulevat elävinä nousemaan ylös taivaaseen.

Kaikki istuivat silmät ummessa, vaipuneina sisäiseen tutkisteluun.
Monet olivat sellaisissa tuskissa, että kylmä hiki kihosi otsaan. Nyt
se varmaan on tullut se koettelemus, josta Hellgum meille ennusti, niin
he huokailivat.

Aurinko oli vaipunut taivaanrantaan ja loi häikäiseviä säteitään
huoneeseen. Sen ruskossa nuo kaikki kalpeat kasvot hohtivat
veripunaisina.

Viimein Ljungo Björnin vaimo, Martta Ingmarintytär, siirsihe alas
penkiltä ja polvistui lattialle. Ja hänen jäljestään toisetkin
hiljakseen painautuivat polvilleen.

Sitten yhdellä kertaa useat heistä huoahtivat syvään, ja hymy kirkasti
heidän kasvojaan.

Katri Ingmarintytär sanoi vihdoin ihmettelevin äänin: "Nyt minä kuulen
Jumalan kutsun."

Lautamiehen Gunhild kohotti hurmaantuneena kätensä, ja kyynelet
vierivät virtana hänen poskilleen. -- "Minä myöskin lähden", hän sanoi.
"Jumalan ääni kutsuu minua."

Sitten Kristo Laurinpoika ja hänen vaimonsa sanoivat melkein yht'aikaa:
"Korvaani huutaa, että minun pitää lähteä. Minä kuulen Jumalan kutsun."

Toinen toisensa jälkeen he saivat kutsun, ja samassa heidän tuskansa ja
ikävänsä hävisi. Suuren suuri ilo valtasi heidät. Nyt he eivät enää
huolehtineet taloistaan eikä sukulaisistaan. He ajattelivat vain
uskokuntansa virkoamista uuteen eloon, ja kuinka ihanaa on olla
kutsuttuna Jumalan pyhään kaupunkiin.

Mutta Halvor Halvorinpoika ei vielä ollut kutsua kuullut. Hänen
rukouksensa kiihtyi yhä voimakkaammaksi, hän oli tuskissaan ja
ajatteli: Jumala ei tahdo kutsua minua, kutsuttuaan toiset. Hän näkee,
että minä rakastan peltojani ja niittyjäni enemmän kuin hänen sanaansa.
Minä en ole hänelle kelvollinen.

Katri Ingmarintytär meni Halvorin luokse ja laski kätensä hänen
otsalleen. -- "Ole ihan ääneti, Halvor, ja kuuntele hiljaisuudessa."

Halvor pusersi molempia käsiään ristiin niin kovasti, että nivelet
rusahtelivat. "Ehkei Jumala pidä minua kelvollisena lähtemään", hän
sanoi.

"Kyllä sinä saat lähteä, kun vain nyt olet hiljaa", sanoi Katri. Hän
laskeutui Halvorin viereen polvelleen ja kiersi kätensä hänen
vyötäisilleen. -- "Kuuntele nyt ihan ääneti, Halvor, äläkä pelkää."

Parin silmänräpäyksen päästä Halvorin mielenjännitys lauhtui. -- "Minä
kuulen, kuulen jotakin hyvin etäältä." -- "Ne ovat enkelien kanteleita,
niiden jäljestä sitten Jumalan ääni kuuluu. Nyt sinun pitää olla ihan,
ihan ääneti." Hän painautui vielä enemmän Halvoria vasten. Niin hellä
hän ei ollut koskaan muiden nähden ollut. -- "Ah", Halvor huudahti
lyöden käsiään yhteen, "nyt minä kuulin. Se sanoi minulle niin kovasti,
kuin olisi korviini huutanut: 'Mene minun pyhään kaupunkiini
Jerusalemiin!' Silläkö tavalla te kaikki muutkin kuulitte?" -- "Niin,
niin", kaikki huusivat. "Samalla tavalla me kaikki olemme kuulleet."

Mutta vanha Eeva Gunnarintytär alkoi nyt vaikeroida. -- "Minä en ole
kuullut mitään. Minä en pääse mukaanne. Minä olen Lootin vaimo, en
pääse kanssanne pakoon. Minun täytyy jäädä seisomaan ja muuttua
suolapatsaaksi."

Hän itki tuskissaan ja hellgumilaiset kokoontuivat hänen avukseen
rukoilemaan. Mutta sittenkään hän ei kuullut mitään ja hän aivan
kiemuroi hädissään. "Ei kuulu, ei, ei kerrassaan mitään", hän sanoi,
"mutta teidän täytyy kumminkin ottaa minut mukaanne. Ette saa jättää
minua tänne, ette saa antaa minun hukkua rikkitulvaan."

"Älä hätäile, Eeva", sanoivat hellgumilaiset. "Ehkä kutsu vielä tulee.
Jollei se tule tänä yönä, niin varmaan aamulla."

"Ettepä vastaa", eukko sanoi, "ettepä vastaa siihen mitä kysyn. Ettekö
aiokaan ottaa minua mukaanne, jollei kutsua tule?"

"Se tulee, se tulee", hellgumilaiset huusivat.

"Ettepä vastaa", eukko vaikeroi epätoivoisena.

"Rakas Eeva", sanoivat hellgumilaiset. "Emme voi ottaa sinua mukaamme,
jollei Jumala sinua kutsu. Mutta älä pelkää. Kyllä kutsu tulee."

Silloin eukko kiepsahti pystyyn polviltaan, oikaisi raihnaisen
ruumiinsa suoraksi ja jyskytti kepillään lattiaan.

"Te aiotte lähteä ja jättää minut hukkumaan", hän kiljahti. "Niin,
niin, niin. Te aiotte lähteä ja jättää minut hukkumaan."

Hän oli joutunut vihan vimmaan, ja nyt nähtiin Eeva Gunnarintytär
kerran vielä samana kuin ennen nuoruudessaan, väkevänä ja kiivaana ja
riehakkana.

"Älkää ikipäivinä silmiini tulko", hän huusi. "En huoli teistä
pelastajikseni. Hyi mokomia! Heittääpä vaimonsa ja lapsensa ja isänsä
ja äitinsä puikkiaksensa itse pakoon! Hyi hourupäitä, jotka hyvät
talonsa jättävät. On teillä älliä päässä, kun juoksette väärien
profeettain perään. Mutta teidänpä päällenne se sataakin se tuli ja
tulikivi. Teille se onkin tuho tulossa. Mutta me kotiinjäävät, me
jäämme eloon!"



HIRRENVETÄJÄ


Saman kauniin helmikuun päivän iltahämärissä seisoo kaksi nuorta
ihmistä jutellen kylän raitilla.

Nuori mies on vedättänyt metsästä suunnattoman suurta hirttä, jota
hevonen tuskin saa kulkemaan. Siitä huolimatta hevosen on täytynyt
tehdä pitkä kierros, että hirsikuorma kulkisi kirkonkylän kautta ja
suuren, valkoiseksi maalatun koulutalon ohitse.

Koulun kohdalla hevonen sitten seisahdutettiin, ja muuan nuori tyttö
riensi melkein heti veräjän ulkopuolelle hirttä katselemaan.

Ja väsymättä hän sitä ihailee. Sepä on vasta pitkä ja paksu ja suora,
ja siinäpä on kaunis, vaaleanruskea kaarna, ja entä kuinka tiivistä ja
tervettä puuta se on!

Nuori mies kertoo hyvin asiallisena, että se on kasvanut
hiekkakankaalla kaukana Olofshättan pohjoispuolella; hän kertoo
milloinka hän sen kaasi ja kuinka kauan se on maannut metsässä
kuivumassa. Hän teroittaa tytön mieleen, kuinka monta tuumaa se on
ympärimitaltaan ja montako läpimitaltaan.

Tyttö on nähnyt tuhannen tuhansia tukkeja uitettavan jokea alas ja
vedettävän pitkin maantietä, mutta nyt hän kumminkin ihastuu ikihyväksi
tuota hirttä katsellessaan.

"Voi kuitenkin, Ingmar", hän sanoo, "tämähän on vasta ensimmäinen!"

Kesken iloansa häntä on huolettanut ajatus, että tarvittiin koko viiden
vuoden vaivannäöt, ennen kuin Ingmar pääsi vedättämään ensimmäistä
hirttä heidän yhteisen kotinsa rakennukseen. Kuinka kauan kuluneekaan
toisten vedättämiseen ja itse rakennustyöhön?

Mutta Ingmar uskoo, että vaikeuksista on jo päästy.

"Odotahan, Gertrud", hän sanoo, "jos vain ehdin ajaa hirret kelin
aikana metsästä, ovat huoneet pian katto päällä."

Pakkanen kiristyy yöksi, aurinko on jo aikoja sitten laskenut. Hevonen
värisee viluissaan, ravistelee päätänsä ja kuopii lunta jalallaan.
Otsatukka ja harja ovat kuurassa.

Mutta noita nuoria ei tunnu paleltavan. He saavat lämpimänsä siitä,
että rakentavat kotinsa valmiiksi kellarista ullakkoon asti.

Ja rakennettuaan huoneet he alkavat sijoitella huonekaluja.

"Sohvan paikka on tuossa sivuseinällä", sanoo Ingmar.

"Mutta eihän meillä minun tietääkseni sohvaa ole", tyttö vastaa.

Silloin nuori mies puraisee huultaan. Hän ei ollut aikonut vielä isoon
aikaan mainita, että nikkarilla on jo sohva heitä varten valmiina,
mutta nyt se salaisuus tuli ilmi.

Silloin Gertrudinkin täytyy ilmaista viisivuotinen salaisuutensa. Hän
kertoo palmikoineensa hiuslaitteita ja kutoneensa nauhoja ja niillä
ansioillaan hankkineensa kaikenlaisia taloustarpeita, patoja ja
pannuja, lautasia ja kulhoja, raiteja ja päänalaisia, pyyhkeitä ja
lattiamattoja.

Ingmar tulee kovin hyvilleen tällaisesta rikkaudesta ja ylistelee häntä
kauneimmin sanoin mitä keksii. Mutta kesken kiitoksensa hän vaikenee.
Hän on melkein arasti vilkaissut Gertrudiin ja hämmästyy nyt niinkuin
ainakin puhumattomaksi ajatellessaan, että tuo suloinen olento on
tuleva hänen omakseen.

"Mikä sinun on, Ingmar?" tyttö kysyy.

"Sitä ajattelen, että kaikkein parasta on kuitenkin saada sinut."

Gertrud ei vastaa, vaan hivelee kädellään tuota hirttä, joka on tuleva
hänen ja Ingmarin yhteisen kodin seinään. Hän tietää, että hänen on
siellä turvallista ja hauskaa elää, sillä hänen tuleva miehensä on
älykäs ja hyväsydäminen, jalo ja uskollinen.

Samassa muuan vanha eukko mennä leuhkaisee heidän ohitsensa. Hän
näyttää olevan äkeissään ja puhua sopottaa itsekseen kiivaita sanoja.

"Niin, niin, niin", eukko sanoo, "ei heidän onnensa kestä kauempaa kuin
aamunkoitosta päivännousuun. Ensi koettelemuksessa heidän uskonsa
murtuu kuin sammalista punottu köysi. Ja heidän elämänsä on oleva
pitkää pimeyttä."

"Eihän hän vain meitä tarkoittane?" sanoo nuori tyttö.

"Kuinka tuo tuollainen voisi meihin soveltua?" vastaa nuori mies.



INGMARILASSA


Seuraava päivä oli lauantai. Kirkkoherra oli silloin myöhään illalla
hevosmatkalla kovassa lumipyryssä. Hän oli käynyt sairaan luona kaukana
pohjoisessa keskellä salomaata ja pyrki nyt vaivalloisesti kotiinpäin.
Syvä hanki upotti hevosta, reki oli vähän väliä keikahtamaisillaan
kumoon, ja sekä papin että kyytimiehen piti usein nousta tallaamaan
tietä auki. Ei ollut ihan pilkkoisen pimeä, sillä suuri täysikuu
kuumotti välistä vaaleanharmaiden lumipilvien takaa. Katsoessaan
ylöspäin pappi näki valkoisia lumihiuteita tupruavan ja kieppuvan niin
tiheään, että koko ilma näytti pieniltä valkoisilta täpliltä.

Eteenpäin pääsy ei sentään kaikkialla ollut yhtä tukalaa. Toisin
paikoin oli vihuri lakaissut pitkät matkat aivan paljaiksi lumesta.
Siinä reki kyllä liukui keveästi sileätä iljannetta pitkin. Toisin
paikoin, tuulen suojassa taas oli tasaista, pehmeätä vitilunta, jota
oli helppo ajaa. Mutta missä tuisku oli nietostanut lumen
miehenkorkuisiin kinoksiin, siinä oli nousta tie pystyyn. Silloin ei
muu auttanut kuin kääntyä tiepuoleen ja koettaa pitkin peltoja ja
aidanselkiä päästä eteenpäin, vaikka pelottikin, että reki miehineen
milloin tahansa voi vierähtää ojaan tai hevonen puhkaista kylkensä
aidan seipääseen.

Kirkkoherraa ja kyytimiestä huoletti kuitenkin kaikkein enimmän se
kinos, jonka suuret tuiskut aina kasasivat Ingmarilan lähellä olevaa
korkeata kiviaitaa vasten. "Kun vain siitä pääsisi, tuntisi olevansa
kuin kotona", he sanoivat.

Kirkkoherra muisteli, kuinka monen monta kertaa hän oli pyytänyt
Suur-Ingmaria purkamaan tuon aitansa, jonka kinokset olivat ainaisena
vastuksena. Mutta sitä ei koskaan tullut tehdyksi. Ja sellaisenaan se
oli vielä nytkin. Muuttuipa Ingmarila muuten miten tahansa, niin aita
ainakin saa jäädä paikalleen, se nyt on varma.

Kohta jo talo näkyikin, mutta sinne mennessä oli läpäistävä
yhtämittainen, seinänkorkuinen kinos, jyrkkäsärmäinen kuin tunturi.
Sitä ei voinut kiertää, ei kaartaa, vaan suoraan hirviön päällitse oli
uskallettava. Niin ylettömältä se näytti, että kyytimies esitti
parhaaksi lähteä taloon pyytämään apua.

Mutta kirkkoherra ei sitä sallinut. Hän ei ollut viiteen vuoteen
vaihtanut sanaakaan Katrin eikä Halvorin kanssa. Eikä hänen, enempää
kuin muidenkaan ihmisten, tehnyt mieli tavata entisiä ystäviä, joiden
kanssa oli joutunut epäsopuun.

Hevonen pantiin kiipeämään kinokselle. Se pääsikin aina laelle asti.
Mutta siinä se humahti upoksiin, vajosi kuin sudenkuoppaan, ja miehet
jäivät hangelle tuijottamaan sen jälkeen.

Hevosen lumeen vajotessa katkesi vielä toinen aisa, joten matkan
jatkamisesta ei voinut tulla mitään.

Muutaman minuutin perästä pappi astui sisään Ingmarilan ovesta.

Pystyvalkea loimusi väentuvan takassa. Emäntä istui lieden toisella
puolella kehräten hienoksi kartattuja villoja, ja hänen takanaan pitkä
piikajono kehräili rohtimia ja pellavia. Toisella puolen takkaa olivat
vast'ikään halkometsästä tulleet miehet, toiset jo levolla, toiset
ajankuluksi mikä halkoen päreitä, mikä haravanpiikkejä teroittaen, mikä
vuoleskellen kirvesvartta.

Kim pappi astui sisään ja kertoi, mikä vahinko hänelle oli sattunut,
nousivat kaikki paikoiltaan. Rengit lähtivät ulos kaivamaan hevosta
kinoksesta. Halvor vei kirkkoherran pöydän ääreen ja pyysi häntä
istumaan rahille. Katri käski piiat keittiöön kahvia keittämään ja
valmistamaan vieraalle illallista. Itse hän nosti papin turkit tulen
hohteeseen sulamaan, sytytti sitten kattolampun ja siirsi rukkinsa
pöydän ääreen voidakseen ottaa osaa miesten keskusteluun.

Halvor alkoi puheen kelistä, ja kun siitä oli tarpeeksi puhuttu,
siirtyi papin viljasaataviin ja sitten kyselemään, oliko jo saatu
aikaan ne korjaukset, joita pappi kauan oli halunnut. Katri kyseli
miten ruustinna voi, eikö hän viime aikoinakaan ollut parantunut
ankarasta taudistaan.

Papin kyytimies tuli ilmoittamaan, että hevonen oli jo kaivettu
kinoksesta, silat korjattu ja kaikki jälleen matkakunnossa. Katri ja
Halvor pyysivät oikein houkuttelemalla pappia jäämään illalliselle. He
eivät lakanneet, ennen kuin hän myöntyi.

Tuotiin kahvia, tarjottimella suurin hopeakannu ja se vanha hopeinen
sokeriastia, jota tuskin häissä ja hautajaisissakaan raskittiin
käyttää, ja pikkuleipiä kolme kukkuraista koria.

Kirkkoherran pienet pyöreät silmät ihan laajenivat ihmetyksestä ja
tavan takaa hän pyyhkäisi otsaansa kädellään. Kaikki tämä tuntui
hänestä unelta, ja hän pelkäsi heräävänsä.

Halvor haki kirkkoherran nähtäväksi hirvennahan, jonka kantaja oli
viime syksynä ammuttu Ingmarilan metsästä. Talja levitettiin lattialle,
ja kirkkoherra kehui sitä komeimmaksi, mitä oli koskaan nähnyt. Katri
meni Halvorin luokse ja kuiskasi pari sanaa hänen korvaansa. Halvor
silloin heti tarjosi taljaa kirkkoherralle lahjaksi.

Katri kulki kaapilta kaapille valikoiden kauneimpia vanhoja
hopea-astioita. Pöydälle hän levitti kirjoreunaisen liinan ja toi
esille niin paljon hopealusikoita, kuin olisi ollut vieraspitoja varten
pöytä katettava. Maitoa ja kaljaa oli uhkeissa hopeahaarikoissa.

Aterialta päästyään kirkkoherra sanoi lähtevänsä. Halvor Halvorinpoika
itse kahden rengin kanssa lähti saattamaan, he loivat hänelle tietä
kinoksien läpi, kannattivat rekeä kohollaan, kun se yritti kaatua,
eivätkä jättäneet pappia ennen kuin hänen kotipihallaan.

Kirkkoherra seisoi hyvinvoivana pappilan portailla. Hän ajatteli,
kuinka hyvää ihmisen on jälleen tavata vanhoja ystäviään, ja otti
Halvorilta lämpimät jäähyväiset. Mutta tällä oli vielä jotakin asiaa,
koska hän alkoi kopeloida taskujaan.

Viimein hän veti povestaan esille neljään osaan taitetun paperin, mutta
näytti hiukan epäröivän, sopiko sitä nyt jättää. Se oli kuulutus, jonka
he olivat aikoneet luetuttaa huomenna kirkossa. Ehkä kirkkoherra nyt
kumminkin ottaisi sen, ettei tarvitsisi lähettää erityistä tuojaa sitä
varten.

Päästyään huoneeseensa ja sytytettyään kynttilät kirkkoherra aukaisi
paperin ja luki:

"Omistajan Jerusalemiin muuton tähden tarjotaan Ingmarilan perintötila
myytäväksi."

Kirkkoherra ei päässyt pitemmälle. Hän sai syviä ja ihmeellisiä
ajatuksia. "Vai jo se meidätkin yllätti", hän sanoi puoliääneen, ikään
kuin ukkosvaarusta puhuen. "Tätä minä olenkin jo monta monituista
vuotta odotellut."



HÖÖKIN MATTI ERKINPOIKA


On kaunis kevätpäivä. Muuan talollinen on poikansa kanssa matkalla
suurelle ruukille pitäjän eteläpäähän.

He asuvat kaukana pohjoisessa ja heidän on siis kuljettava melkein koko
pitäjän halki. He kävelevät vastakylvettyjen peltojen ohi, joihin oras
parhaillaan nousee. He näkevät kaikkialla mehevän vihantia
ruisvainioita ja kauniita apilanurmikkoja, jotka pian alkavat punertaa
ja tuoksua.

Tien varrella maalataan monia taloja ja niihin laitetaan uusia
ikkunoita tai lasiseinäisiä kuisteja. Monessa puutarhassa he näkevät
muokattavan maata ja istutettavan taimia. Kaikkien vastaantulijain
kengät ovat savessa ja kädet mullassa, sillä he tulevat pelloiltaan ja
kaalitarhoistaan, istuttamasta perunoita ja kaalia tai kylvämästä
naurista ja porkkanaa.

Talonpoika ei voi olla kyselemättä, mitä perunalajia he istuttavat tai
joko heillä kuinka kauan on ollut kaura kylvettynä. Nähdessään
tiepuolessa vasikan tai varsan hän koettaa arvailla niiden ikää.
Sellaista hän ajattelee, että kuinkahan monta lypsävää aikonee pitää
tuokin talo, jonka ohi mentiin, ja minkähän arvoinen tuostakin varsasta
opetettuna tulee.

Poika koettaa vähän väliä kääntää hänen ajatuksiaan toisiin asioihin.
"Ajatelkaa, että me pian saamme vaeltaa Saaronin laaksossa ja
Juudanmaan korvessa!" hän sanoo.

Isä hymyilee hiukan, ja hänen silmänsä loistavat hetkisen. "Kyllä tulee
olemaan suloista kulkea samoja polkuja, joita rakas Herra Jeesus
muinoin vaelsi."

Mutta heti sen jälkeen hän unohtuu katsomaan kahta vastaantulevaa
kalkkikuormaa. "Katsopa, Gabriel", hän sanoo, "kukahan tuossa kalkkia
vie? Sammuttamaton kalkki kuuluu olevan mainiota viljan kasvattajaa.
Hauska on sitä peltoa syksyllä nähdä."

"Syksylläkö?" sanoo poika varoittaen.

"Ei, ei, kyllä tiedän", isä vastaa, "että syksyllä minä jo asun
Jaakopin majoissa ja teen työtä kuninkaanmiehen viinamäessä."

"Totisesti", poika sanoo, "niin on tapahtuva, amen, amen."

He astuvat hetkisen ääneti, katsellen jo voittopuolella olevaa kevättä.
Vesi solisee ojissa, ja tietenkin ovat kevätsateet repineet syviä
vakoja. Minne tahansa katsoo, näkee työn odottavan tekijäänsä. Joka
ihmisen tekee mieli käydä käsiksi, olla mukana, vaikkapa olisi
vieraankin maita kulkemassa.

"Olisinpa tosiaan paremmalla mielellä myynyt tilan vasta syksyllä,
maatöiden loputtua", puhelee talonpoika ajatuksissaan. "Vaikeata siitä
on luopua näin keväällä, juuri kun koko ruumis tuntuu työtä kaipaavan."

Poika vain kohauttaa olkapäitään ajatellen, ettei maksa vaivaa ehkäistä
äijän juttuja.

"Siitä on nyt yksineljättä vuotta, kun nuorena poikana ostin
talonpaikan pitäjän takamailta", jatkaa isä. "Ei siihen ollut sitä
ennen kuokalla kajottu. Puolet maata oli rahkasuota ja toiset puolet
kivirauniota, niin että kolkko sitä oli katsella. Niistä raunioista
minä sitten vääntelin kiviä, niin että olisi luullut selän katkeavan.
Mutta vielä kovempi urakka oli saada rahkasuo ojitetuksi ja
kuivatuksi."

"Niin, olette te, isä, raatanut miehen lailla", poika sanoo. "Siksi
Jumala teitä muistaakin ja kutsuu teidät pyhään maahansa."

"Ensi aluksi", ukko jatkaa, "kyhäsin itselleni kuorimattomista hirsistä
pirtin, joka ei ollut juuri sysisaunaa parempi. Katon peittona oli vain
kovaksi tallattu multa, enkä sitä mitenkään saanut niin tiiviiksi,
ettei sadevesi olisi valunut sisään. Hankalaa oli olo vallankin öisin.
Ja lehmän ja hevosen tila oli yhtä huono. Koko ensi talvi niitä oli
pidettävä maakuopassa, joka oli pimeä kuin kellari."

"Isä", kysyy poika, "kuinka te sitten olette niin kiintynyt mokomaan
karuun maahan?"

"Mutta ajattele sitten sitä iloa myös", isä vastaa, "kun sain rakentaa
elukoille suuret navetat ja kun karja vuosi vuodelta lisääntyi, niin
että ulkohuoneita oli alati laajennettava. Jollen nyt olisi päättänyt
myydä tilaa, olisi navettaan ollut pantava uusi katto. Se työ olisi
soveltunut parhaiten juuri tähän aikaan, heti touoilta päästyä."

"Isä", varoittaa poika taas, "te pääsette touolle siihen maahan, missä
muutamat siemenet lankesivat orjantappuroihin ja muutamat kivistöön ja
muutamat tien oheen ja muutamat hyvään maahan."

"Ja vanhan asuintupamme", jatkaa isä, "sen jonka ensi pirttini sijalle
rakensin, olin juuri tänä vuonna aikonut purkaa rakentaakseni sijaan
kaksikerroksisen. Mitä nyt tehdään niillä hirsillä, jotka talvikelillä
jo pihalle vedätimme? Se oli raskasta työtä sekin. Hevoset siinä
rääkkääntyivät, ja me myös."

Poikaa rupeaa huolettamaan. Tuntuu siltä kuin isä luisuisi hänestä
erilleen. Hän pelkää, ettei vanhus ole oikealla mielellä menossa
uhraamaan omaisuuttaan Herralle.

"Mutta kuitenkin", poika lausuu, "mitä ne uudet asuinhuoneet ja navetat
ovat verrattuina puhtaaseen elämään uskonveljien seurassa?"

"Halleluja", vastaa isä, "tiedän, että meille on ihana osa annettu. Ja
nythän minä olenkin menossa myymään tilaani sahayhtiölle. Ensi kerralla
tätä tietä käydessäni kaikki on mennyttä, silloin minulla ei ole
mitään."

Poika ei vastaa, hän on tyytyväinen kuullessaan, että isä vielä pysyy
päätöksessään. Vähän matkaa kuljettuaan he näkevät pienellä kummulla
tienvarressa hyvin somapaikkaisen talon. Valkoiseksi maalatussa
asuinrakennuksessa on lasiseinäinen kuisti ja parveke, ja talon
ympärillä kasvaa korkeita balsamihaapoja, joiden kauniita
vaaleanharmaita runkoja kevätmahlat näyttävät paisuttavan.

"Kas tuollainen se minunkin olisi pitänyt olla", sanoo talonpoika.
"Juuri tuommoinen kuisti ja parveke sen yläpuolella ja hyvin paljon
veistokirjailuja. Ja sitten ikkunain alla samanlainen vihreä, tasainen
nurmikko. Eikös olisi sinustakin, Gabriel, ollut kaunista?"

Poika ei vastaa, ja isä huomaa siitä, että hän on väsynyt tähän
puheenaiheeseen. Hän on sitten myös ääneti, mutta hänen ajatuksensa
kumminkin yhä pyörivät kodissa. Minkähänlaisille haltijoille hänen
hevosensa joutunevat, kuinkahan koko tilan käynee? Voi minun
hupsuuttani, hän ajattelee, kun myyn yhtiölle taloni! Se tietysti
hakkauttaa vain metsän ja jättää sitten talon rappiolle. Suo saa
sammaltua uudelleen, ja pelloille kasvaa hakametsä.

He saapuvat ruukille, ja siellä hän taas innostuu uudesta näkemästään.
Siellä on uusimallisia auroja ja haravia, ja niistä hän heti muistaa
vanhan mielitekonsa: niittokoneen. Hän katsahtaa Gabrieliin, joka on
kaunis poika, ja kuvittelee hänet ohjaamassa koreata, punaista
niittokonetta, hätistellen ruoskanläjähdyksillä hevosia ja kaataen
pitkää heinää ihan kuin väkevä sankari vihollisiaan.

Sisälläkin ruukin konttorissa niittokoneen sätkytys vielä tuntuu
helisevän hänen korvissaan. Hän kuulee heinän kahisten kaatuvan ja
konetta säikkyneiden lintujen ja hyönteisten tiiskuttaen ja suristen
parveilevan ilmassa.

Kauppakirja on jo tehty, hinnasta sovittu, välikirja vain on vielä
allekirjoitusta vailla.

Välikirja luetaan hänelle, ja hän istuu tuolille sitä kuuntelemaan.
Siinä luetellaan niin ja niin monta tynnyrinalaa metsää ja niin ja niin
paljon peltoa ja niittyä, ne ja ne työaseet ja kotieläimet, jotka hän
luovuttaa. Hänen otsansa käy ryppyihin. "Totisesti", hän sanoo
itsekseen, "tekemättä se jää." Kun kauppakirja on luettu, on hän juuri
sanomaisillaan, ettei voikaan siihen suostua. Silloin poika kumartuu
kuiskaamaan hänelle: "Isä, pidättekö ennen talon kuin minut? Minä
lähden kyllä, vaikka te jäisittekin."

Talonpojan ajatukset ovat niin yksinomaan olleet tilaan kiintyneinä,
ettei hänen mieleensä ole juolahtanutkaan, että poika voisi hänet
jättää. Ettäkö poika siis lähtee joka tapauksessa? Hän ei oikein käsitä
sitä, sillä hän puolestaan ei olisi lähtenyt, jos poika olisi jäänyt
kotiin.

Mutta tietysti hänen on seurattava, koska hänen poikansa kerran lähtee.

Hän astuu konttoripöydän ääreen kirjoittamaan nimeään kauppakirjan
alle. Ruukinhoitaja itse pistää kynän hänen käteensä ja osoittaa
paperia. "Tähän näin", hän sanoo, "olisi kirjoitettava, Höökin Matti
Erkinpoika."

Hän puristaa kynää sormiensa väliin saadakseen sen oikeaan asentoon, ja
samalla hänen mieleensä muistuu, kuinka yksineljättä vuotta sitten
kirjoitti nimensä siihen kauppakirjaan, jolla osti kappaleen
raivaamatonta korpea.

Hän muistaa sen alle kirjoitettuaan menneensä katsomaan tilaansa.
Silloin hän oli itsekseen lausunut: "Kas, tämän Jumala on sinulle
antanut. Täällä sinä saat elinkaudeksi työtä."

Ruukinhoitaja luulee hänen epäröivän, mihin nimi oli piirrettävä, ja
osoittaa uudelleen sormellaan: "Tuossa noin on nimen paikka.
Kirjoittakaa siihen: Höökin Matti Erkinpoika."

Hän alkaa kirjoittaa. "Tämän näin", hän ajattelee, "minä kirjoitan
uskoni ja autuuteni, rakkaiden veljieni hellgumilaisten ja kalliin
yhteiselämämme tähden ja etten jäisi yksikseni jäljelle kaikkien muiden
lähdettyä." Ja niin hän piirtää ensimmäisen nimen paperiin.

"Ja tämän", hän jatkaa mietteitään, "minä kirjoitan Gabriel poikani
vuoksi, etten menettäisi niin hyvää ja rakasta poikaa, ja siksi, että
hän aina on ollut hyvä vanhalle isälleen, ja osoittaakseni, että hän
kuitenkin on minulle kaikkein läheisin." Ja siten toinenkin nimi
ilmestyy paperille.

"Mutta tämä", hän ajattelee alkaessaan uudelleen kirjoittaa. "Niin,
minkä vuoksi minä tämän kirjoitan?" Ja sitä ajatellessaan hänen kätensä
itsestään tekee paksuja koukeroita ristiin rastiin tuolle vihatulle
paperille.

"Tämän minä teen sen vuoksi, että olen vanha mies, jonka on mentävä
viljelemään maatansa ja kyntämään ja kylvämään sinne, missä aina olen
raatanut ja rehkinyt."

Kääntyessään ruukinhoitajan puoleen ja näyttäessään hänelle paperia
Höökin Matti Erkinpoika on hyvin hämillään.

"Suokaa anteeksi, isännöitsijä, aioin kyllä myydä taloni, mutta en
voinutkaan sitä tehdä."



HUUTOKAUPPA


Toukokuussa pidettiin Ingmarilassa huutokauppa. Se päivä oli ihan
ihmeellisen kaunis, oikein suven lämmin. Miehet olivat heittäneet
pitkät, valkoiset turkit yltään ja saapuivat lyhyissä takeissa, ja
naiset liikkuivat jo väljissä, valkohihaisissa kesäpuvuissaan.

Koulumestarin Stiina laittautui huutokauppaan. Gertrudia ei haluttanut
mukaan, ja Storm ei kerjennyt töiltään. Lähtiessään Stiina äiti raotti
kouluhuoneen ovea ja nyökäytti miehelleen päätänsä jäähyväisiksi. Ukko
puhui juuri lapsille suuren Niiniven kaupungin häviöstä, ja kertoessaan
hän oli niin ankaran näköinen, että lapsipahat olivat pelosta ihan
kalmankalpeita.

Ingmarilaan kulkiessaan Stiina äiti pysähtyi joka kerta, kun hänen
silmänsä sattuivat kukkivaan tuomipensaaseen tai valkoisten, tuoksuvain
kielojen peittämään kumpuun. "Tokkopa tämän kauniimpaa löytänee", hän
sanoi, "vaikka Jerusalemiin asti kulkisi?"

Koulumestarin emännälle samoin kuin useille muillekin oli tämä pitäjä
käynyt monin verroin rakkaammaksi sen vuoksi, että hellgumilaiset
sanoivat sitä Sodomaksi ja tahtoivat jättää sen.

Hän poimi tiepuolesta pari kukkaa ja katseli niitä melkein hellästi.
Jos me todellakin olisimme niin kelvottomia kuin he sanovat, hän
ajatteli, niin helppohan Jumalan olisi hukuttaa meidät. Hänen
tarvitsisi vain antaa kylmien jatkua ja lumen jäädä maahan. Mutta kun
Herra meille jälleen suo kevään ja kukkaset, niin tottapa me hänestä
sentään olemme kelvolliset elämään.

Ingmarilan likelle ehdittyään Stiina äiti pysähtyi, ja hänestä alkoi
tuntua tuskalliselta. Melkein parasta olisi palata saman tien takaisin,
sillä en minä voi katsella tämän vanhan kodin häviötä.

Mutta hän oli todella siksi utelias näkemään, miten talon kävisi, ettei
malttanut takaisinkaan kääntyä.

Heti kun tuli tiedoksi, että talo myytäisiin, oli Ingmar koettanut
saada sitä ostetuksi. Mutta hänellä ei ollut enempää kuin noin
kuusituhatta kruunua, ja suuri sahayhtiö, jonka oma Bergsån ruukkikin
oli, oli tarjonnut Halvorille siitä jo viisikolmatta tuhatta. Ingmarin
oli onnistunut saada lainaksi niin paljon, että kykeni tarjoamaan
saman hinnan, mutta silloin yhtiö oli kohottanut tarjouksensa
kolmeenkymmeneen tuhanteen, ja niin suurta velkaa Ingmar ei uskaltanut
tehdä.

Huolestuttavinta tässä ei ollut vain se, että talo täten ikipäiviksi
joutuisi suvulta pois, sillä tuo suuri yhtiö ei milloinkaan myynyt
sitä, minkä kerran haltuunsa sai, mutta tuskinpa se edes vuokraisi
Långforsin sahaakaan, joten Ingmar jäisi leivättömäksi.

Gertrudin ja hänen häistään ei voinut tulla mitään vielä syksyksi,
niinkuin ensin oli aiottu. Ehkäpä Ingmarin päälle päätteeksi täytyisi
lähteä muualle työn hakuun.

Tätä miettiessään Stiina äiti ei ollut varsin suopea Katria ja Halvoria
kohtaan. Älköön Katri Ingmarintytär tulko puhelemaan kanssani, hän
ajatteli, sillä silloin en voi olla hänelle sanomatta, miten väärin hän
Ingmaria kohtelee. En voisi olla suoraan sanomatta, että juuri hänen
tähtensä talo ei nyt vieläkään ole Ingmarin hallussa.

Kuuluvat he tosin tarvitsevan matkaansa varten summattomasti rahaa,
mutta sittenkin minua ihmetyttää, miten Katri raskii myydä tämän
ikivanhan tilan yhtiölle, joka vain hakkaa metsät ja päästää maan
hunningolle.

Paitsi yhtiötä tavoittelee vielä rikas herastuomari Birger Sven
Petterinpoika tätä taloa, sen on Stiina emäntä kuullut, ja se olisikin
Ingmarin onni, sillä Sven Petterinpoika on jalomielinen mies;
luultavasti hän suostuisi vuokraamaan Ingmarille sahan.

Sven Petterinpoika ei unohtane, että hän ennen oli köyhänä
paimenpoikana tässä talossa ja että Suur-Ingmar hänestä huolen piti ja
hänet alkuun auttoi.

Useimmat huutokauppaan tulleet eivät käyneet sisälle, vaan jäivät
pihalle odottamaan alkamista. Koulumestarin emäntä teki samoin. Hän
istuutui lautakasalle katsellen tarkasti ympärilleen, ikään kuin
arvellen viimeisen kerran näkevänsä tätä rakasta paikkaa.

Huonerivit ympäröivät pihaa kolmelta taholta, ja keskellä oli pylvästen
päällä pieni aittahäkki. Mitään erityisen vanhanaikaista ei ollut
muuta, paitsi asuinrakennuksen vanha kuisti, jonka räystäspuut olivat
veistoksilla kirjaillut, ja kodan edessä toinen vielä vanhempi kuisti,
jossa oli kierrepylväät.

Stiina äiti ajatteli kaikkia entisiä Ingmarinpoikia, joiden tallaamia
pihamaan polut olivat. Hän oli näkevinään miten nuo pitkät, kumarat
olennot iltaisin palasivat kotiin työstä ja tunkeilematta hiipivät
uuninsoppeen, karttaen asettumasta parempansa paikalle.

Hänen ajatuksissaan tämä talo oli ikiajoista asti ollut ikään kuin
uutteruuden ja rehellisyyden tyyssija. "Jollakin tavalla se olisi
estettävä", hän aprikoi ajatellen huutokauppaa, "vaikka sitten olisi
mentävä kuninkaaseen asti."

Näin katkeralta ei Stiina äidistä olisi tuntunut, vaikka sama vaara
olisi uhannut hänen omaa kotiaan.

Väkeä oli jo koolla suuret joukot, vaikk'ei myynti ollut vielä alkanut.
Toiset kävivät navetoissa tarkastelemassa karjaa, toiset pysyttelivät
pihalla silmäillen sinne kerättyjä työkaluja, rattaita ja kirveitä,
sahoja ja auroja.

Mutta joka kerta kun Stiina emäntä näki talonemäntien kaksittain
tulevan navetasta, hän äkeissään ajatteli: Kas nyt Inka ja Staava
emäntiä, kun ovat päässeet valikoimaan lehmiä itselleen! Kyllä nyt
kannattaa kerskailla, että heilläkin on kerran Ingmarilan vanhoja
rotuelukoita.

Hän hymyili hieman pilkallisesti nähdessään mäkituvan Niilon
valikoimassa talon auroja.

Mäkituvan Niilo kyllä iät kaiket röyhistelee rintaansa saatuaan
haltuunsa auran, jolla itse Suur-Ingmar on kyntänyt.

Yhä enemmän väkeä kerääntyi katselemaan huutokauppatavaroita. Miehet
kopeloivat kummastellen joitakin iänikuisia työaseita, joista ei kukaan
enää tiennyt, mihin niitä oli käytetty. Olipa joukossa sellaisiakin,
jotka eivät älynneet olla nauramatta talon vanhoja rekiä. Niistä olivat
jotkut todella ikivanhoja, loistavan punaisiksi ja vihreiksi
maalattuja, ja niihin kuuluvissa siloissa oli kirjavia tupsuja ja
valkoisia näkinkenkähelyjä.

Stiina emäntä oli näkevinään vanhojen Ingmarien noissa vanhoissa
reissään ajavan maantiellä tasaista hölkkäjuoksua. He olivat menossa
vieraisille tai paluumatkalla häistä, morsian rinnallaan. Paljon kelpo
väkeä nyt muuttaa pitäjästä pois, hän ajatteli. Sillä hänestä tuntui
kuin kaikki nuo vanhukset olisivat asuneet talossaan tähän päivään
asti, jona heidän työaseensa ja ajokalunsa sieltä hajotettiin.

Missähän Ingmar nyt mahtaa oleksia ja mitä hän ajattelee tästä,
mietiskeli Stiina emäntä. Kun minunkin on näin vaikea olla, kuinka
sitten hänen?

Päivä oli niin erinomaisen kaunis, että vasaramies esitti
siirrettäväksi ulos pihalle kaikki myytävät esineet, ettei tulisi
tungosta. Piiat ja rengit alkoivat kantaa keskelle pihaa arkkuja ja
kaappeja, joihin oli maalattu tulppaani- ja ruusukoristeita. Muutamia
niistä ei ollut vuosisatoihin liikutettu paikaltaan vaatehuoneesta.
Ulos vietiin myöskin hopeakannuja ja vanhanaikasia kuparikattiloita,
rukkeja ja värttinöitä, makuuvaatteita ja kaikenlaisia omituisia
kangaspuita.

Naisväki keräytyi niitä nostelemaan ja katselemaan puolelta ja
toiselta.

Stiina emäntä ei ollut aikonut huutaa mitään, mutta nyt hän muisti,
että täällä oli kangaspuut, joilla kudottiin hienon hienoa palttinaa,
ja hän meni lähemmäs katselemaan niitä. Juuri hänen ehdittyään paikalle
tuli sisältä piikatyttö kantaen sylissään kahta vanhaa Raamattua.
Niissä oli niin raskaat, paksut nahkakannet ja messinkihelat, että
tyttö tuskin jaksoi nostaa niitä yht'aikaa.

Stiina emäntä säpsähti ihan kuin korvapuustin saanut ja kääntyi
takaisin äskeiselle paikalleen. Hän ei tosin luullut kenenkään enää
lukevan noita Raamattuja, joiden vanhentuneesta kielestä nykyajan
ihmiset tuskin saisivat selkoakaan, mutta ihmeellistä kumminkin oli,
että Katri tahtoi ne myydä.

Ehkäpä muinoinen emäntä oli ollut juuri sitä Raamattua lukemassa, kun
tultiin kertomaan, että isännän oli karhu surmannut, hän ajatteli.

Stiina emännän mieleen muistuivat ne tarinat, joita hän oli
Ingmarinpojista kuullut. Jokaisella esineellä, minkä hän näki, tuntui
olevan oma kerrottavansa.

Nuo pöydällä olevat vanhat hopeasoljet oli muuan Ingmar Ingmarinpoika
ryöstänyt Klack-vuoren peikolta.

Noissa vanhoissa kääseissä oli hänen lapsuutensa aikainen Ingmar
Ingmarinpoika pyhäpäivinä ajanut kirkolle. Ja joka kerta kun he äidin
kanssa tulivat häntä vastaan kirkkotiellä, oli äiti laskenut kätensä
tyttösen olkapäälle ja sanonut: "Niiaa nyt, Stiina, kun Ingmar
Ingmarinpoika tulee!"

Hän oli ihmetellyt, miksi äiti jok'ainoan kerran muisti kehoittaa
niiaamaan Ingmar Ingmarinpojalle. Ruununvoudista tai tuomarista hän ei
ollut niin suuresti välittänyt.

Viimein hän oli ymmärtänyt, että äitikin oli ollut aikanaan pikku tyttö
ja että hänenkin äitinsä oli aina kirkkotiellä laskenut kätensä hänen
olkapäälleen ja sanonut: "Niiaa nyt, kun Ingmar Ingmarinpoika tulee!"

"Jumala sen tietää", Stiina äiti huudahti, "etten minä Gertrudin vuoksi
sure tämän talon hajoittamista, jossa kerran toivoin näkeväni hänet
emäntänä. Minusta vain tuntuu kuin koko pitäjän kunnia nyt olisi
mennyttä."

Samassa kirkkoherra ajoi pihaan. Hän oli hyvin vakava ja alakuloisen
näköinen. Hän meni heti sisälle asuinrakennukseen, ja Stiina äiti
arvasi hänen tulleen puhumaan Katrille ja Halvorille Ingmarin puolesta.

Vähän myöhemmin tulivat Bergsån ruukinhoitaja, joka oli sahayhtiön
asiamies, ja herastuomari Birger Sven Petterinpoika. Ruukinhoitaja meni
heti sisälle, mutta Sven Petterinpoika käveli pihalla katselemassa
hajalleen levitettyjä tavaroita. Hän tapasi silloin pienen, parrakkaan
ukon, joka istui samalla lautakasalla kuin Stiina emäntä.

"Tiedättekö, Vahva-Ingmar", sanoi Sven Petterinpoika seisahtuen ukon
eteen, "onko Ingmar Ingmarinpoika suostunut ostamaan ne tukit, joita
hänelle tarjosin?"

"Ei hän sano suostuvansa", ukko vastasi, "mutta luulisinpä hänen
sentään pian muuttavan mieltään."

Sitä sanoessaan ukko siristeli silmiään ja viittoi päällään Stiina
emäntään päin, ikään kuin osoittaakseen Sven Petterinpojalle, ettei
pidä tuon kuullen puhua näistä asioista.

"Parasta hänen olisi suostua", sanoi herastuomari. "Minä en milloin
tahansa tarjoa sellaista tavaraa, enkä nytkään muuten kuin
Suur-Ingmarin vuoksi."

"Niin, kyllä se tosiaan on hyvä tarjous", ukko sanoi, "mutta hän sanoo
ennättäneensä jo tehdä kaupat muualla."

"Lieneekö hän vielä perin pohjin tuuminut, mitä tulisi menettämään",
sanoi herastuomari lähtiessään hitaasti kävelemään edelleen.

Talonväkeä ei tähän asti ollut nähty pihalla, mutta nyt ihmiset
yht'äkkiä huomasivat Ingmar Ingmarinpojan. Hän seisoi syrjässä
seinustalla, liikahtamatta paikaltaan ja silmät puoliummessa.

Monetkin aikoivat mennä häntä tervehtimään, mutta lähemmäs tultuaan he
luopuivat aikeestaan ja palasivat paikoilleen.

Ingmar oli kalmankalpea, ja nähdessään hänen mielensä tuskallisen
pinnistyksen ei kukaan uskaltanut häntä puhutella.

Ingmar seisoi niin hiljaa, että useat eivät ollenkaan huomanneet häntä.
Mutta ken hänet kerran näki, ei sen koommin voinut muuta ajatella.
Tavallinen huutokauppapila ei nyt ottanut luistaakseen. Lannistui siinä
jokainen nähdessään Ingmarin seisovan tuolla seinään nojaten, viimeisiä
kertoja vanhassa kodissaan, eikä kukaan rohjennut naurahtaa eikä sanoa
leikillistä sanaa.

Sitten alkoi huutokauppatoimitus. Vasaramies nousi tuolille ja alkoi
tarjota kaupaksi vanhaa auraa. Ingmar ei räpäyttänyt silmäänsäkään, hän
näytti pikemmin kuvalta kuin elävältä ihmiseltä.

"Mutta miks'ei hän, hyvä ihminen, mene pois täältä?" kysyivät ihmiset.
"Eihän häntä ole tuomittu tätä surkeutta katsomaan. Mutta niillä
Ingmareilla on aina oma päänsä."

Ensimmäinen vasaranisku kumahti pöytään. Silloin Ingmar vavahti, aivan
kuin se olisi sattunut häneen. Sitten hän taas jäykkeni, mutta säpsähti
vieläkin jokaista iskua.

Kaksi talonpoikaisvaimoa käveli juuri silloin Stiina emännän ohi
puhellen Ingmarista.

"Mikä hänen olisi ollut hätänä, jos olisi kosinut jotakin rikasta
talontytärtä, silloin olisi saanut kyllä varoja ostaakseen talon. Mutta
hänhän kuuluu olevan väleissä koulumestarin Gertrudin kanssa", toinen
sanoi.

"Joku suurisäntä on kuulemma luvannutkin hänelle Ingmarilan
myötäjäisiksi, jos hän ottaa tyttären", vastasi toinen. "Eiväthän he
välitä hänen köyhyydestään, kun hän on niin hyvää sukua."

"Onhan siitä hyötyä, että on Suur-Ingmarin poika."

Stiina äiti ajatteli, että olisi ollut mainiota, kun Gertrud olisi
kyennyt edes vähäisen auttamaan.

Vähitellen työkalut saatiin myydyiksi, ja vasaramies siirtyi toiselle
puolelle pihaa. Hän alkoi myydä kotikutoisia ryijyjä, pöytävaatteita ja
uutimia ja nosti niitä näytteille ilmaan, niin että niihin ommellut
tulppaanit ja moniväriset kutomakirjaukset loistivat yli pihan.

Ingmar lienee huomannut kangaskappaleiden hulmahtelevat värit, koska
hän vasten tahtoansa kohotti silmäluomiaan. Hetkisen hän laimein,
verestävin silmin vilkaisi tuohon hävitystyöhön, mutta sulki ne heti
uudelleen.

"Voi, kuinka hän on oudon näköinen", sanoi muuan nuori
talonpoikaistyttö. "Kun ei vain ihan kuolisi. Kyllä hänen pitäisi mennä
pois täältä kiusaantumasta."

Stiina muori nousi seisoalleen ikään kuin huutaakseen, että lopettakaa
jo tuo kaupustelu, mutta istahti jälleen. "Parasta on, että
minunlaiseni halpasäätyinen muistaa voimattomuutensa", hän huoahti.

Samassa pihalla vallitseva hälinä hiljeni niin äkkiä, että Stiina
emännän täytyi vilkaista sinnepäin. Väki oli jäänyt katsomaan Katri
Ingmarintytärtä, joka juuri tuli asuinrakennuksesta. Nyt näkyi selvästi
ihmisten ajatus Katrista ja hänen menettelystään, sillä hänen
käydessään pihan poikki väki väistyi hänen tieltään, ei kukaan
ojentanut kättään tervehdykseksi, vaan kaikki katsoivat häneen ääneti,
moittivin silmin.

Katri oli etsimässä Stiina emäntää kutsuakseen häntä tupaan. "Vasta nyt
juuri huomasin, että Stormin emäntä on täällä", hän sanoi.

Koulumestarin vaimo kursaili hiukan, mutta Katri lopetti hänen
estelynsä sanomalla: "Me tahtoisimme saada nyt poislähtiessämme kaikki
vanhat riidat unohtumaan."

Heidän astuessaan pihamaan yli Stiina emäntä koetteeksi lausui: "Tämä
on varmaan teille, Katri, vaikea päivä."

Katri huoahti, mutta ei vastannut.

"Kuinka te, Katri, oikein raskitte myydä kaikki nämä vanhat esineet?"

"Mikä meille on rakkainta, se on ensimmäiseksi Herralle uhrattava",
Katri sanoi.

"Ihmisten mielestä se kumminkin on omituista", alkoi Stiina emäntä,
mutta Katri ehätti väliin: "Herra varmaankin myös pitäisi omituisena,
jos me ensin lupaisimme hänelle kaikki, mutta sitten ottaisimme päältä
jotakin takaisin."

Stiina emäntä puraisi hämillään huultaan eikä osannut sanoa mitään.
Hänen Katrille aikomansa moitteet näyttivät jäävän sanomatta. Katrin
koko olento oli niin arvokas, ettei häntä rohjennut ruveta nuhtelemaan.

Heidän juuri noustessaan kuistin leveitä rappuja Stiina emäntä laski
kätensä Katrin olalle. "Oletteko, Katri, nähnyt, kuka tuolla seisoo?"
hän sanoi viitaten sormellaan Ingmariin.

Katrin polvet näyttivät hieman vavahtavan. Hän tahtoi kaikin mokomin
olla katsomatta Ingmariin päin. "Herra kyllä jonkin keinon keksinee."

Väentupa ei ollut huutokaupan tähden paljoa muuttunut, sillä siinä ei
juuri muuta ollutkaan kuin kiintonaiset rahit ja makuulavitsat, joita
ei voitu siirtää. Mutta välkkyvän kirkkaat kupariastiat olivat poissa
hyllyiltä, vuoteet olivat ammottavan tyhjinä, uutimitta ja
makuuvaatteitta, ja seinäkaappien siniset ovet, joita ennen aikaan
pidettiin raollaan, että niiden hyllyjä täyttävät hopeahaarikat ja
pikarit olisivat vierasten nähtävissä, ne olivat nyt kiinni
osoitukseksi siitä, ettei siellä enää mitään näytettävää ollut.

Ainoana seinäkoristeena oli Jerusalemtaulu, jonka kehyksenä taaskin oli
vihanta seppele.

Suuri pirtti oli täynnä Katrin ja Halvorin sukulaisia ja uskonveljiä.
Monin pyynnöin saatiin yksi toisensa jälkeen ottamaan suuresta
kestipöydästä vieraanvaraa.

Peräkamarin ovi oli suljettuna. Siellä neuvoteltiin parhaillaan itse
talon kaupasta. Oltiin hyvin äänekkäitä ja varsinkin kirkkoherra otti
puheeseen innokkaasti osaa.

Mutta väentuvassa ihmiset olivat hyvin hiljaa eivätkä puhelleet muuten
kuin joskus kuiskaamalla. Kaikkien ajatukset ja mielet seurasivat
peräkamarin neuvotteluja, joissa talon kohtalo ratkaistiin.

Stiina emäntä kääntyi kysymään Gabriel Matinpojalta: "Tokkohan käy niin
hyvin, että Ingmar saa jäädä taloon?"

"Hänen huutonsa ohi mentiin jo kauan sitten", Gabriel vastasi.
"Karmsundin kestikievari on kuulemma huutanut kolmeenkymmeneen kahteen
tuhanteen, ja yhtiö on korottanut kolmeenkymmeneen viiteen. Kirkkoherra
nyt kehoittelee heitä ennen myymään kestikievarille kuin yhtiölle."

"No, entä Birger Sven Petterinpoika?" Stiina emäntä kysyi.

"Hän taitaa jättää tänään ihan huutamatta."

Kirkkoherra kuului puhuvan pitkän aikaa vakuuttavalla äänellä. Sanoja
ei erottanut, mutta hänen puheensa aikana ei ainakaan mitään päätöstä
voitu tehdä.

Sitten oltiin taas hetki ääneti, ja sen jälkeen kuului kestikievari
sanovan, tosin verraten hiljaa, mutta niin pontevalla äänellä, että oli
mahdotonta olla käsittämättä joka sanaa.

"Minä tarjoan kolmekymmentä kuusi tuhatta, en sen vuoksi, että talo
olisi sen arvoinen, vaan kun en tahdo, että se joutuu yhtiön haltuun."

Heti sen jälkeen kuului lyötävän nyrkkiä pöytään, ja ruukinhoitaja
huusi jyrähtävällä äänellä:

"Minä huudan neljäänkymmeneen tuhanteen, ja sen parempaa tarjousta en
usko Katrin ja Halvorin voivan odottaa."

Stiina emäntä nousi hyvin kalpeana istualtaan. Hän meni takaisin
pihalle. Ulkonaolo oli raskasta ja ikävää, mutta vallan kamalaahan oli
istua sisälläkin ummehtuneessa tuvassa ja kuunnella tuota kaupantekoa.

Kankaat oli nyt myyty, ja vasaramies siirtyi taas toiseen paikkaan. Hän
meni huudattamaan vanhoja hopeaesineitä, suuria hopeakannuja, joiden
kylkiin oli juotettu kultarahoja, ja kuusitoistasataluvun
kirjoituksilla varustettuja pikareita.

Vasaramiehen nostaessa näytteille ensimmäistä hopeakannua Ingmar
hypähti pari askelta eteenpäin ikään kuin kieltääkseen niiden myynnin.
Mutta samassa hän malttoi mieltään ja palasi äskeiselle paikalleen.

Parin minuutin päästä muuan vanha talollinen tuli Ingmarin luo
hopeakannu kädessään. Hän laski sen hyvin häveliäästi hänen jalkojensa
eteen ja sanoi: "Tästä saat tämän, pitääksesi sen muistona kaikesta
siitä, minkä olisi pitänyt olla omaasi."

Taaskin Ingmarin koko ruumis vavahti. Hänen huulensa tutisivat
avuttomasti, kun hän koetti saada sanotuksi pari sanaa.

"Niin, jätä vain tällä kertaa sanomatta, puhutaan sitten toisen
kerran", sanoi talonpoika. Hän käveli pari askelta poispäin, mutta
palasi kiireesti takaisin. "Ihmiset kuuluvat täällä haastelevan, että
sinä voisit saada talon haltuusi, jos tahtoisit. Ja se olisikin suurin
hyvä, mitä voit tälle pitäjälle tehdä."

Ingmarilassa oli joukko vanhuksia, jotka siellä koko aikansa
palveltuaan olivat jääneet sinne viettämään viimeisiä elinvuosiaan. He
olivat kaikkein enimmän huolissaan. He pelkäsivät, että talon joutuessa
uudelle omistajalle heidät ajettaisiin pois vanhasta kodistaan, jolloin
heille ei jäisi muuta kuin tie eteen, keppi käteen. Mutta vaikka
paremminkin kävisi, ei vieraan valta kumminkaan ole samaa kuin vanhan
isäntäväen.

Nämä vanhukset harhailivat huolissaan koko päivän pitkin pihaa,
paikasta toiseen. Sääli oli nähdä heidän hiiviskelevän väkijoukossa,
kumaraharteisina, rinnat röhisten ja verestävät huononäköiset silmät
arasti vilhuen.

Viimeinen muuan satavuotias äijä huomasi mennä Ingmarin luokse ja
istahtaa maahan hänen viereensä. Siinä hän vihdoinkin tuntui voivan
rauhoittua, sillä hän jäi siihen istualleen, pusertaen vanhoja,
vapisevia käsiään ryhmysauvaansa.

Heti nähtyään mihin Korppi-Pentti asettui, myöskin Vanha-Liisa ja
Navetta-Martta kävellä köpittivät istumaan Ingmarin viereen. He eivät
sanoneet hänelle mitään, mutta varmaankin he aavistivat saavansa apua
häneltä, tältä nykyiseltä Ingmar Ingmarinpojalta.

Siitä asti kun vanhukset tulivat siihen, ei Ingmar enää seisonut
ummessa silmin, vaan katseli heitä. Hän näytti arvioivan, montako
vuotta he olivat nähneet vaivaa hänen sukunsa palveluksessa, ja hän
tunsi ensi velvollisuudekseen toimittaa heille vapaan olon kuolemaan
asti heidän vanhassa kodissaan.

Hän etsi silmillään väkijoukosta Vahvan-Ingmarin ja nyökäytti hänelle
merkitsevästi päätään.

Sanaa sanomatta Vahva-Ingmar lähti asuinrakennukseen, astui väentuvan
poikki ja meni peräkamariin. Siellä hän seisahtui ovipieleen
odottamaan, milloin sopisi asiansa toimittaa.

Vahvan-Ingmarin astuessa sisään kirkkoherra seisoi juuri keskellä
lattiaa ja puhui Katrille ja Halvorille, jotka istuivat liikahtamatta
ja jäykkinä kuin kuolleet. Ruukinhoitaja istui pöydän päässä
mahtipontisen näköisenä, sillä hän tiesi kykenevänsä huutamaan
korkeammalle kuin kukaan muu. Karmsundin kestikievari nojasi
ikkunalautaa vasten niin kiihdyksissä, että hiki tippui hänen otsaltaan
ja kädet vapisivat. Birger Sven Petterinpoika istui huoneen peräseinän
sohvalla aivan tyyrenä, suuripiirteisten kasvojen vähääkään
värähtämättä. Hänen suuret kätensä olivat ristissä vatsan päällä, ja
hän pyöritteli hartaasti peukaloitaan.

Nyt kirkkoherran puhe loppui. Halvor silmäsi Katriin päin, ikään kuin
hänen mieltänsä kysyäkseen, mutta Katri istui äänettömänä, katse
lattiassa.

"Katrin ja minun on huomattava, että olemme lähdössä vieraalle maalle",
sanoi Halvor, "ja että meidän ja veljiemme on elettävä niillä rahoilla,
jotka voimme talosta saada. Matka Jerusalemiin kuuluu jo maksavan
viisitoista tuhatta kruunua. Ja sitten on vielä vuokrattava talo ja
ostettava ruokaa ja vaatetta. Ei minusta meidän kannata antaa lahjaksi
mitään."

"Mitä järkeä siinä on, että Katrin ja Halvorin pitäisi antaa talonsa
vaikka ilmaiseksi sitä varten vain, ettei sitä yhtiö saisi!" sanoi
ruukinhoitaja. "Parasta heidän olisi suostua minun huutooni heti
paikalla, jollei muunkaan vuoksi, niin ainakin noista houkutteluista
päästäkseen."

"Kyllä se niin on", myönsi Katrikin, "ettemme me voi suostua muuhun
kuin korkeimpaan tarjoukseen."

Mutta kirkkoherra ei niin vähällä alistunut. Tällaisissa asioissa hän
kyllä osasi sovittaa sanansa. Nyt hän oli ihan eri mies kuin
saarnastuolissa seisoessaan.

"Kyllä kai te, Katri ja Halvor, olette siksi kiintyneet tähän vanhaan
taloon, että mieluummin myytte sen miehelle, joka tulee hoitamaan sitä
hyvin, vaikka häneltä saisittekin pari tuhatta kruunua vähemmän", hän
sanoi.

Ja erittäinkin sen vuoksi, että Katrikin oli kuulemassa, hän sitten
kertoi, kuinka monen moni talo oli yhtiön haltuun jouduttuaan jäänyt
rappeutumaan.

Katri katsahti häneen pari kertaa, ja kirkkoherra alkoi uskoa puheensa
nyt viimeinkin tehoavan häneen. Ei suinkaan talonemännän luonto vielä
ole hänestä tyyten hävinnyt, hän ajatteli kertoessaan hävinneistä
talouksista ja sukupuuttoon kuolleista karjoista.

Viimein hän lopetti näin: "Sen minä kyllä tiedän, että yhtiö kykenee,
jos oikein tahtoo, huutamaan talon hinnan niin korkealle, etteivät
talonpojat jaksa sen kanssa kilpailla. Mutta jos Katri ja Halvor
tahtovat estää Ingmarilaa joutumasta yhtiön raastettavaksi, on heidän
määrättävä, mihin asti hinta saa nousta, että talonpojat osaavat
menetellä sen mukaan."

Kirkkoherran tätä esittäessä Halvor silmäili levottomasti Katriin. Tämä
kohotti hitaasti silmäluomensa ja vastasi:

"Kyllä Halvor ja minä tosiaan mieluimmin myisimme talon jollekin
vertaisellemme, että se varmaan pysyisi samassa kunnossa kuin tähänkin
asti."

"Niin, jos kukaan muu kuin yhtiö suostuu maksamaan neljäkymmentä
tuhatta, tyydymme me siihen summaan", sanoi Halvor, käsitettyään nyt
vaimonsa tarkoituksen.

Samassa Vahva-Ingmar meni pitkin askelin huoneen poikki ja kuiskasi
pari sanaa Birger Sven Petterinpojan korvaan.

Herastuomari nousi heti ja meni Halvorin luokse. "Koska te, Halvor,
tyydytte neljäänkymmeneentuhanteen, tarjoan minä sen summan", hän
sanoi.

Halvorin kasvot alkoivat värähdellä. Hän ikään kuin nielaisi
kyyneliään, ennen kuin vastasi. "Minä kiitän herastuomaria", hän sanoi.
"Ilomielin minä jätän talon niin hyviin käsiin."

Sven Petterinpoika pudisti Katrinkin kättä. Katri oli hyvin heltynyt ja
pyyhki kyyneleen silmäkulmastaan.

"Olkaa varma siitä, Katri, että kaikki jää ennalleen", lausui
herastuomari.

Katri kysyi, aikooko hän itse muuttaa tänne.

"En", vastasi Sven Petterinpoika, lisäten vielä hyvin juhlallisesti:
"Minä naitan tänä kesänä nuorimman tyttäreni ja annan tämän talon
hänelle ja hänen miehelleen."

Sitten herastuomari kääntyi kiittämään kirkkoherraa.

"Te, kirkkoherra, saitte sittenkin tahtonne toteutumaan", hän sanoi.
"En minä olisi aavistanut juoksennellessani täällä köyhänä
paimenpoikana, että kerran minun toimestani Ingmar Ingmarinpoika saisi
Ingmarilan haltuunsa."

Kirkkoherra ja muut huoneessa olevat miehet tuijottivat hetken aikaa
häneen, käsittämättä heti hänen tarkoitustaan, mutta Katri lähti
kiireesti ulos.

Väentuvan poikki käydessään hän oikaisi päänsä pystyyn, sitoi huivin
uudestaan oikeille laskoksille ja tasoitteli esiliinansa leveämmäksi.

Sitten Katri astui hyvin arvokkaasti ja juhlallisesti pihan yli. Hän
käveli ruumis jäykkänä, silmät maassa ja niin hitaasti että tuskin
näytti liikkuvan.

Sitten hän saapui Ingmarin luokse ja tarttui hänen käteensä.

"Nyt minä onnittelen sinua, Ingmar", hän sanoi ilosta vavahtelevin
äänin. "Me kumpikin olemme tässä asiassa olleet kovin jyrkkiä, mutta
kun ei Jumala minulle suo sitä iloa, että sinä liittyisit meihin,
kiitän minä häntä siitä, että hän on sallinut sinun päästä tämän talon
haltijaksi."

Ingmar ei vastannut, eikä hänen kätensä ollenkaan puristanut Katrin
kättä. Kun Katri laski sen irti, seisoi Ingmar paikallaan yhtä
alakuloisena ja hervottomana kuin oli ollut kaiken aikaa.

Kaikki miehet, jotka olivat olleet talonkauppaa tekemässä, tulivat nyt
pudistamaan Ingmarin kättä ja onnittelemaan häntä: "Onnea, Ingmar
Ingmarinpoika, Ingmarilaan!" he sanoivat.

Silloin näkyi onnen välähdys Ingmarin silmissä. Hän mutisi hiljaa
itsekseen: "Ingmar Ingmarinpoika Ingmarilaan", ja näytti aivan
sellaiselta kuin lapsi saadessaan kauan ikävöimänsä lahjan. Mutta
seuraavana hetkenä hänen kasvonsa vääntyivät sen näköisiksi kuin hän
olisi tahtonut kyllästyneenä ja inhoten hylätä saavuttamansa onnen.

Uutinen oli silmänräpäyksessä kaikkien pihalla olijain tietona.
Kerrottiin ja kyseltiin kovalla äänellä ja kiihkeästi. Monet ihastuivat
niin, että kyyneleet nousivat silmiin.

Kukaan ei enää välittänyt vasaramiehen huudoista, vaan kaikki
tunkeutuivat Ingmaria onnittelemaan, sekä talonpojat että säätyläiset,
sekä tutut että oudot.

Seisoessaan kaikkien näiden iloisten ihmisten keskellä Ingmar yht'äkkiä
kohotti katseensa ja huomasi Stiina äidin, joka vähän edempää katseli
häntä. Hän oli hyvin kalpea ja vanhan ja turvattoman näköinen. Ingmarin
katseen kohdattuaan hän kääntyi ympäri ja lähti kävelemään kotiinsa
päin.

Ingmar irtautui muista ja kiiruhti hänen jälkeensä. Hän kumartui Stiina
emännän puoleen ja sanoi sortuneella äänellä, jok'ainoa kasvojen juonne
surusta vavisten:

"Menkää nyt Gertrudin luokse, Stiina äiti, ja sanokaa hänelle, että
minä olen hänet pettänyt ja itseni myynyt saadakseni talon. Pyytäkää,
että hän kokonaan jättää mielestään minunlaiseni raukan!"



GERTRUD


Gertrudissa oli herännyt kumma tunne, jota hän ei kyennyt hillitsemään,
vaan joka yhä voimistui ja jonka valtaan hän oli kokonaan vajota.

Se oli alkanut samasta hetkestä, jona hän sai kuulla Ingmarin
uskottomuudesta, ja se oli sellaista, että hän kamalasti pelkäsi nähdä
Ingmaria, tavata häntä äkkiä tiellä tai kirkossa tai missä tahansa.
Miksi se häntä niin pelotti, sitä hän ei ymmärtänyt, mutta hän tunsi
vain itsessään, ettei voisi sitä kestää.

Gertrud olisi mieluimmin pysytellyt sisällä yöt päivät, ettei mitenkään
sattuisi häntä kohtaamaan, mutta sitä ei hänenlaisensa köyhä tyttö
voinut. Hänen täytyi tehdä ulkotöitä puutarhassa, monesti päivässä
käydä karjahaassa asti lehmiä lypsämässä, ja usein hänet lähetettiin
ostamaan sokeria ja jauhoja ja muita taloustarpeita.

Kylän raitilla kulkiessaan Gertrud painoi huivin alas otsalleen, ei
koskaan nostanut katsettansa maasta ja kiiruhti aivan kuin aaveiden
hätyyttämänä. Missä vain oli mahdollista, hän koetti välttää maantietä
ja käydä pitkin ojanvieriä ja pellonpientareita, sillä siellä ei ollut
niin suurta vaaraa kohdata Ingmaria.

Mutta lakkaamatta sydän oli pelosta arkana, sillä saattoihan hän tavata
hänet missä tahansa. Jos hän souti joella, voi Ingmar olla siellä
tukkejaan uittamassa, ja jos hän koetti piiloutua metsiin, voi Ingmar
sielläkin tulla häntä vastaan, kirves olalla työhön menossa.

Ei mitenkään hän voisi nähdä Ingmaria; se olisi niin tuskallista, ettei
hän sitä kestäisi.

Ollessansa pitkänään puutarhanpenkerellä rikkaruohoja kitkemässä hän
vähän väliä nosti päätänsä, että jo etäältä näkisi Ingmarin ja ehtisi
päästä pakoon, jos hän kulkisi ohitse.

Hän pahoitteli kovin sitä, että Ingmar oli heillä niin hyvä tuttu.
Heidän koiransa ei hänen tullessaan hauku, eivätkä kyyhkyset lähde
hänen edestään lentoon hiekkakäytävältä, että edes niiden
siipienräpytys häntä varoittaisi.

Tämä Gertrudin arkuus ei vähentynyt, vaan pikemmin paheni päivä
päivältä. Koko hänen suuri surunsa oli muuttunut kammoksi. Ja hänen
vastustusvoimansa lamautui lamautumistaan. Kohtapuoleen minä en rohkene
mennä ovesta ulos, hän ajatteli. Minä tulen varmaan omituiseksi
ihmispeloksi -- kun vain en menisi päästäni ihan sekaisin.

"Hyvä Jumala, päästä minut tästä kauhusta!" Gertrud rukoili. "Näen jo,
etteivät isä ja äiti pidä minua oikein viisaana. Ja kaikki, joita
tapaan, näkyvät ajattelevan samalla lailla. Oi Herra Jumala, auta
minua!"

Siihen aikaan kun tämä kauhu oli pahimmillaan, Gertrud näki eräänä yönä
merkillisen unen.

Hän oli menevinään kiulu kainalossa päivälypsylle. Lehmät olivat
etäällä metsäaitauksessa, ja hän käveli sinne pitkin ojanvieriä ja
pellonpientaria, joita polku noudatteli. Kävely oli olevinaan raskasta,
sillä hän oli niin uuvuksissa ja heikkona, että tuskin jaksoi jalkojaan
siirtää. "Mikä minun on, miksi tämä käynti on näin vaikeata?" hän
unissaan kysyi. Ja hän vastasi siihen itse: "Olet väsyksissä sen suuren
surusi kantamisesta."

Viimein hän sitten oli ehtivinään aitaukselle asti, mutta sinne
tultuaan hän ei nähnyt lehmiä missään. Hän hätääntyi kovasti ja etsi
niitä kaikista niiden entisistä katvepaikoista, mutta niitä ei löytynyt
näreikön takaa eikä puron rannalta eikä koivikosta.

Hakiessaan hän huomasi aidan olevan metsän puolelta rikki. Silloin hän
oli arvaavinaan, että lehmät olivat sitä tietä menneet karkuun.
Sanomaton tuska valtasi hänet ja hän jäi avuttomana vääntelemään
käsiään. "Voi minua poloista", hän vaikeroi, "pitääkö minun nyt näin
vähin voimin kierrellä laajat salot lehmien jäljessä?"

Lähdettävä hänen kumminkin oli tiettömään metsään, missä näreenhavut ja
pistelevät katajat repivät käsiä ja kasvoja.

Mutta sitten hän äkkiä huomasi kulkevansa tasaista metsäpolkua,
tietämättä miten sille joutui. Polku oli pehmeä ja hieman liukas sille
karisseista neulasista. Pilvenkorkuisia, suoravartisia kuusia kasvoi
sen molemmin puolin, ja keltainen sammal niiden juurella välähteli
päivänpaisteessa. Siellä oli niin kaunista ja mieluista, että hänen
tuskansa alkoi haihtua.

Siinä kulkiessaan hän näki vanhan akan kävelevän puiden välissä. Se oli
vanha Lappalais-Mari, tunnettu noita. "Voi hirveätä, vieläkö tuo ilkeä
akka elää, ja pitääkö minun tavata hänet täällä metsässä!" Gertrud
ajatteli. Hän koetti hiipiä ohitse niin varovasti kuin suinkin, ettei
eukko häntä huomaisi.

Mutta tämä nosti silmänsä maasta juuri kun Gertrud oli pääsemäisillään
ohitse.

"Odota, minä näytän sulle jotakin!" eukko huusi. Heti sen jälkeen hän
oli Gertrudin edessä polvillaan. Hän piirsi etusormellaan kehän
havuneulasien peittämälle polulle ja pani kehän keskelle lattean
messinkivadin. Noitumaankohan tuo rupeaa, Gertrud ajatteli. Että hän
tosiaankin osaa noitua!

"Katso nyt mitä vadista näet!" sanoi lappalaiseukko. Gertrud katsoi ja
säpsähti, sillä hän näki sen pohjasta selvästi Ingmarin kuvan. Samassa
eukko antoi pitkän neulan hänen käteensä. "Ka, ota tämä", hän sanoi,
"ja puhkaise häneltä silmät. Tee se sen vuoksi, että hän sinut petti."
Gertrud epäröi kotvan aikaa, mutta ihmeellisesti häntä halutti tehdä
se. "Mitä syytä hänen on olla rikas ja kylläinen ja onnellinen, kun
sinä kärsit?" sanoi eukko. Gertrudin valtasi jo halu totella häntä. Hän
ojensi neulaa alaspäin. "Tähtääkin keskelle silmäterää", eukko sanoi.
Gertrud tokaisi pari kertaa, hyvin nopeasti, suoraan Ingmaria silmiin.
Mutta työntäessään neulaa hän huomasi sen painuvan syvälle, se ei
tuntunut sattuvan messinkivatiin, vaan johonkin pehmeään, ja kun hän
veti sen ylös, tipahti sen kärjestä veripisara.

Nähdessään neulassa verta Gertrud luuli todella puhkaisseensa Ingmarin
silmät. Silloin hän hirveästi säikähti tekoaan, ja paisuva hätä
tukahdutti hänen mieltään niin, että hän heräsi.

Gertrud itkeä tyrski pitkän aikaa vuoteellaan, ennen kuin täysin
valveutui ja huomasi nähneensä unta. "Varjele, hyvä Jumala, ettei minun
rupea tekemään mieleni kostaa hänelle!" hän nyyhkytti.

Mutta heti tyynnyttyään ja nukuttuaan uudelleen hän alkoi taas nähdä
samaa unta.

Hän oli nytkin menossa kapeata polkua pitkin lehmähakaan. Lehmät olivat
taaskin päässeet karkuun, ja hän lähti etsimään niitä metsästä. Sitten
hän joutui tuolle kauniille tielle, missä taaskin näki päivänpaisteen
vilahtelevan sammalilla. Hän muisti, mitä oli äskeisessä unessaan
nähnyt. Pelotti että tuleeko tuo lappalaiseukko vielä vastaan, ja oli
hyvillään kun ei sitä näkynytkään.

Mutta sitten aivan kuin maanpinta olisi auennut kahden mättään välistä
keskellä tietä. Ensin siitä pisti esiin pää, ja sitten ihan pikkuruinen
mieskin kömpi ylös maan sisästä. Hän hyristi ja pöristi huulillaan
lakkaamatta, ja siitä Gertrud hänet heti tunsi. Sehän oli puolihöperö
Hyry-Pekka. Aika-ajoin hän maleksi talosta taloon, mutta kesäkaudet hän
lojui metsässä jossakin maakuopassa.

Gertrud muisti heti, että Hyry-Pekan sanottiin toisinaan auttelevan
niitä, jotka tahtoivat muiden tietämättä tehdä vahinkoa vihamiehilleen.
Hänen epäiltiin monesti tehneen murhapolttoja toisten yllytyksestä.

Nyt Gertrud meni miehen luokse ja kysyi häneltä ikään kuin piloillaan,
eikö hän haluaisi sytyttää tuleen Ingmarilaa. "Tahtoisin sitä", Gertrud
sanoi, "sen vuoksi, että Ingmar Ingmarinpoika pitää enemmän talostaan
kuin minusta."

Mutta hänen kauhukseen tuo mielipuoli oli heti suostuvinaan
ehdotukseen. Hän nyökytti innokkaasti päätään ja alkoi juosta kylään
päin. Gertrud kiiruhti jäljestä, muttei tavoittanut häntä. Hän takertui
kuusenoksiin, vajosi suohon ja kompasteli kiviin. Ehdittyään vihdoin
viimein metsänreunaan hän jo näki puiden välistä liekkien loimun. Se on
jo tehty, talo on tulessa, hän ajatteli ja havahtui uudelleen
kammottavasta unenhoureestaan.

Gertrud nousi vuoteessa istualleen. Kyyneleitä vieri virtanaan hänen
poskilleen. Hän ei enää uskaltanut ruveta nukkumaan, peläten näkevänsä
samanlaisia unia.

"Varjele, hyvä Jumala, varjele, hyvä Jumala!" hän sanoi. "En ole
tiennytkään, kuinka paljon pahuutta minussa on. Mutta Jumala sen
tietää, etten minä ainoatakaan kertaa koko tänä aikana ole ajatellut
kostoa Ingmarille. Älä hyvä Jumala anna minun joutua siihen syntiin!"

"Suru on vaarallista", hän puhkesi sanomaan, pusertaen sormiansa
ristiin. "Suru on vaarallista. Suru on vaarallista."

Hän ei itsekään oikein tiennyt, mitä sillä tarkoitti, mutta hän tunsi
sydänraukkansa olevan kuin hävitetyn yrttitarhan. Yrttitarhanhoitajana
oli nyt suru ja se kylvi sinne ohdakkeitaan ja myrkkykukkiaan.

Koko aamupäivän Gertrudista tuntui siltä kuin hän vielä olisi
uneksinut. Tuskinpa hän oli oikein valveilla. Hänen unensa oli ollut
niin todellinen ja elävä, ettei hän voinut unohtaa sitä.

Muistaessaan, millaisella riemulla hän oli pistänyt neulan Ingmarin
silmään, hän ajatteli: Oi hirveätä, miten kostonhimoiseksi ja huonoksi
minä olen tullut. En tiedä mitä tekisin noista ajatuksista päästäkseni.
Ilkeä, kadotettu ihminenhän minusta näin tulee.

Puolen päivän aikaan Gertrud otti kiulun käsivarrelleen mennäkseen
lehmiä lypsämään. Tapansa mukaan hän veti huivin hyvin silmilleen ja
kulki katse maahan luotuna. Hän käveli samoja pikku polkuja, joita oli
unissaankin kulkenut, ja muisti jo ennen nähneensä niiden vierellä
kasvavat kukat. Ja niin ihmeellisessä horrostilassa hän oli, että
tuskin taisi erottaa todellisuutta mielikuvituksesta.

Hakaan tullessaan Gertrud huomasi sen kohdan toteutuvan, ettei hän
löytänyt lehmiä. Hän haeskeli niitä, samoin kuin oli unissaankin
tehnyt, puron rannalta, koivikosta ja näreikön takaa. Hän ei löytänyt
niitä mistään, mutta hänestä tuntui siltä kuin ne olisivat siellä ja
kuin hän ne kyllä näkisi, jos vain olisi oikein valveillaan.

Pian hän huomasi aidan olevan yhdestä kohden rikki ja arvasi karjan
murtautuneen siitä ulos.

Gertrud lähti nyt karkulaisia etsimään. Hän seurasi niiden pehmeään
metsämaahan sotkemaa uraa ja joutui sitä pitkin kulkiessaan eräälle
tielle, joka vei kaukaiselle karjamökille.

"Nyt tiedän", hän huudahti, "missä ne ovat. Tänä aamunahan Lyykyläisten
piti ajaa elukkansa karjamökille. Kun meidän lehmät ovat kuulleet
kellon kalkatusta, ovat ne murtautuneet aitauksesta ja seuranneet
toisia metsään."

Äskeinen levottomuus oli havahduttanut tytön kokonaan. Hän päätti
lähteä hakemaan lehmiä karjamökiltä takaisin. Muuten ne voisivat jäädä
sinne kuka tiesi kuinka kauaksi. Ja nopeasti, kiveltä kivelle hypellen
hän riensi jyrkkää metsätietä ylöspäin.

Mutta hetken aikaa miltei pystysuorana kohottuaan tie teki äkkinäisen
käänteen, ja nyt se avautui hänen eteensä sileänä ja tasaisena,
havuneulasien peitossa.

Hän tunsi tien samaksi, jonka oli unissaan nähnyt. Päivänpaiste
leikitteli sammalpeitteisessä, keltaisessa metsässä, ja korkeat kuuset
hänen ympärillään humisivat aivan samoin kuin unessakin.

Tuntiessaan tien samaksi hän vaipui jälleen tuohon horrostilaan, jossa
oli koko päivän ollut. Hän miltei odotti jotakin yliluonnollista
tapahtuvaksi. Hän tuijotti kuusten juurille nähdäkseen, eikö sieltä
ilmautuisi joku niitä ihmeolentoja, jotka metsäin pimennoissa häärivät.

Hän ei nähnyt ketään, mutta hänen sielussaan heräsi kummallisia
aatoksia. Mitähän jos minä kostaisin Ingmarille? Ehkäpä minä siten
pääsisin tuskastani. Ehkä en sitten tulisikaan mielipuoleksi. Tuntuisi
ehkä suloiselta, kun Ingmar saisi kärsiä samoin kuin minäkin.

Kaunis havupolku oli hänestä loppumattoman pitkä. Hän kulki sitä
kokonaisen tunnin ihmetellen, kun ei mitään outoa tapahtunut. Viimein
hän joutui tasaiselle metsäniitylle.

Se oli pieni, mutta hyvin soma, pehmoista ruohoa kasvava, kukkainen
kenttä. Sen takana kohosi äkkijyrkkä vuorenseinä. Muilta puolilta sitä
taas ympäröi korkea lehtimetsä, enimmäkseen valkoterttuisia pihlajia,
mutta koivuja ja leppiä myöskin. Leveähkö runsasvetinen puro laski
solisten vuorenrinnettä alas, virtasi mustina häränsilminä niityn
poikki ja syöksyi sitten jyrkkään putoukseen, jonka niska oli kokonaan
rehevästi versoavien puiden ja pensaiden peitossa.

Gertrud pysähtyi äkkiä. Hän tunsi heti tuon paikan. Sehän oli
Mustaveden puro, josta kansa tiesi ihmeellisiä tarinoita. Monet ihmiset
olivat sen yli kulkiessaan nähneet kummallisia näkyjä. Eräällekin
pojalle se oli kuvastanut morsiussaaton, joka samaan aikaan kaukana
kylässä juuri kulki kirkkoon, ja eräälle sydenpolttajalle oli näyttänyt
kuninkaan kruunu päässä ja valtikka kädessä kruunajaisiinsa
ratsastamassa.

Gertrudin kohosi sydän kurkkuun. "Jumala varjelkoon, mitähän minä siinä
näen!" hän huokasi.

Hänen melkein teki mieli kääntyä takaisin. "Mutta täytyyhän minun
poloisen siitä yli mennä", hän sanoi valittaen. "Enhän voi olla siitä
kulkematta, jos tahdon saada lehmäni takaisin."

"Hyvä Jumala", hän rukoili liittäen hädissään kätensä ristiin. "Älä
anna minun nähdä mitään ilkeitä ruman elkiä. Älä saata minua mihinkään
suureen kiusaukseen."

Hän tiesi niin varmasti näkevänsä jotakin, että hän tuskin uskalsi
astua puron yli vieville litteille kiville.

Keskellä puroa seisoessaan hän näki jonkun liikkuvan niityn takana
metsän pimennossa. Mutta ei se ollut mikään morsiussaatto, vaan
yksinäinen kulkija, joka hitaasti astui niitylle.

Hän oli kookas, nuori mies, yllään pitkä musta puku. Hänellä oli
soikeat, hyvin kauniit kasvot, hän oli avopäin, ja pitkät, tummat
hiukset valuivat hänen hartioilleen asti.

Vieras tuli Gertrudia kohti. Hänen silmänsä olivat loistavat ja
kirkkaat, niistä virtaili ikään kuin valoa, ja kun hän loi katseensa
Gertrudiin, ymmärsi tämä, että vieras tiesi hänen surunsa ja hänen
hätänsä vähäisistä maallisista asioista. Ja Gertrud näki vieraan
surkuttelevan sitä, että hänen sydämensä oli kostonhimon saastuttama ja
että surun ohdakkeet ja myrkkykukkaset olivat päässeet siihen
juurtumaan.

Hänen yhä lähemmäs saapuessaan Gertrud tunsi sielunsa täyttyvän
autuaallisella tyyneydellä ja päivänpaisteisella rauhalla. Ja kun mies
oli kulkenut hänen ohitsensa, ei hänen sydämessään enää ollut surua
eikä katkeruutta, vaan kaikki paha katosi hänestä kuin parannettu
sairaus, jättäen jälkeensä terveyttä ja voimaa.

Gertrud ei liikahtanut pitkään aikaan. Näky häipyi hiljakseen, mutta
hän seisoi yhä vielä paikallaan uneksivan onnellisena. Kun hän viimein
silmäili ympärilleen, oli näky kokonaan kadonnut, mutta sen vaikutus
pysyi hänessä yhä. Hän kohotti hurmaantuneena kätensä päänsä päälle
ristiin. "Olen nähnyt Jeesuksen!" hän huudahti riemuissaan. "Olen
nähnyt Jeesuksen, hän otti pois minun suruni, ja minä rakastan häntä.
Nyt en voi rakastaa ketään toista tässä maailmassa."

Elämän huolet katosivat ja kävivät mitättömän pieniksi. Ja pitkät
elinvuodet tuntuivat lyhyeltä hetkeltä. Ja koko maallinen onni näytti
läpikuultavan matalalta, voimattomalta mukaansa tempaamaan.

Samassa Gertrudille selvisi miten hänen oli vastedes elettävä.

Vapautuakseen pimeästä tuskastaan ja pahuuden ja kostonhimon
houkutteluista hän päätti muuttaa pois tältä seudulta. Hän päätti
seurata hellgumilaisia Jerusalemiin. Tämä ajatus heräsi hänessä
silloin, kun Jeesus kävi hänen ohitsensa. Gertrud luuli saaneensa sen
häneltä.

Hänen silmistään hän oli sen lukenut.

       *       *       *       *       *

Kauniina heinäkuun päivänä, jolloin Birger Sven Petterinpoika piti
tyttärensä ja Ingmar Ingmarinpojan häitä, tuli eräs nuori nainen
aikaisin aamulla häätaloon ja pyysi saada puhua sulhasen kanssa. Hän
oli pitkä ja solakka, mutta piti huivia niin silmillään, ettei
kasvoista näkynyt muuta kuin untuvanvalkoinen poski ja punaiset huulet.
Käsivarrellaan hänellä oli kori, missä oli kotikutoista nauhaa pienissä
kimpuissa sekä muutamia hiuksista tehtyjä kellonperiä ja rannerenkaita.

Hän puhui asiansa vanhalle palvelijattarelle, jonka pihalla tapasi, ja
tämä meni sisälle kertomaan sen emännälle. Emäntä vastasi heti: "Mene
sanomaan hänelle, että Ingmar Ingmarinpoika on juuri kirkkoon lähdössä,
tuskinpa hän joutaa muiden kanssa puhelemaan."

Heti tämän vastauksen saatuaan vieras lähti talosta. Kukaan ei nähnyt
häntä koko aamupäivään. Mutta nuodeväen palattua kirkosta hän tuli
takaisin ja pyysi saada puhutella Ingmar Ingmarinpoikaa.

Tällä kertaa hän puhui asiansa nuorelle rengille, joka seisoi
toimetonna tallin ovella, ja tämä meni kertomaan sen isännälle. --
"Sano hänelle", isäntä vastasi, "että Ingmar Ingmarinpoika on juuri
käymässä hääaterialle eikä jouda vierasten kanssa puhelemaan."

Tämän vastauksen saatuaan tyttö huokaisi ja lähti pois eikä palannut
ennen kuin myöhään illalla, päivän laskiessa.

Tällä kertaa hän puhui asiansa lapselle, joka hajasäärin ratsasti
aidalla, ja lapsi meni suoraan sisälle tupaan puhumaan sen morsiamelle.
-- "Sano hänelle", morsian vastasi, "että Ingmar Ingmarinpoika tanssii
morsiustanssia; hän ei jouda puhelemaan kenenkään muun kanssa."

Kun lapsi toi tämän sanoman, hymyili vieras ja sanoi: "Nyt sinä et puhu
totta, Ingmar Ingmarinpoika ei tanssi morsiamensa kanssa."

Hän ei lähtenyt pois, vaan jäi veräjälle seisomaan.

Hetken kuluttua morsian ajatteli itsekseen: Nyt minä valehtelin
hääpäivänäni! Hän katui sitä, meni Ingmarin luokse ja sanoi hänelle,
että kartanolla oli vieras, joka tahtoi puhutella häntä.

Ingmar meni ulos ja näki Gertrudin odottavan veräjällä.

Gertrud käveli sitten edellä tietä pitkin ja Ingmar seurasi häntä. He
kulkivat äänettöminä, kunnes olivat päässeet hyvän matkaa häätalosta.

Ingmar oli miltei silmissä vanhentunut kahtena viime viikkona. Ainakin
hänen kasvojensa ilme oli muuttunut entistä älykkäämmäksi ja
varovammaksi. Nyt rikkaaksi tultuaan hän myöskin kulki kumarammassa ja
näytti nöyremmältä kuin ennen, köyhänä ollessaan.

Hän ei varmaankaan ollut iloinen nähdessään Gertrudin. Hän oli päivät
päästään koettanut mielessään vakuutella olevansa vaihtoon tyytyväinen.
"Nähkääs, meistä Ingmareista on kaikkein tärkeintä päästä kyntämään ja
kylvämään täällä Ingmarilassamme", hän oli mietiskellyt.

Mutta kiusallisemmalta kuin Gertrudin menettäminen oli hänestä tuntunut
se, että nyt häntä saatettiin syyttää lupauksensa rikkomisesta.
Käydessään nyt Gertrudin jäljessä hän ajatteli ainoastaan niitä
halveksivia sanoja, joita Gertrud syystä kyllä saattoi hänelle lausua.

Gertrud istuutui kivelle tien viereen ja laski korinsa maahan. Huivinsa
hän veti entistä enemmän silmilleen.

"Istuuduhan", hän sanoi Ingmarille osoittaen toista kiveä. "Minulla on
paljon puhuttavaa kanssasi."

Ingmar istuutui ja oli iloinen tuntiessaan itsensä niin levolliseksi.
Pahemmaksi minä tätä olisin luullut, hän ajatteli. Paljon vaikeammalta
luulin tuntuvan nähdä Gertrudia ja kuulla hänen puhuvan. Luulin, että
rakkaus kokonaan lannistaisi minut.

"En olisi tullut häiritsemään sinua itse hääpäivänäsi", Gertrud sanoi,
"jollei olisi ollut siihen ihan pakko. Lähden nyt pian näiltä seuduilta
enkä palaa enää koskaan. Olin jo aikeissa lähteä viime viikolla, mutta
silloin sattui sellaista, että minun täytyi lykätä matkani
tuonnemmaksi, saadakseni juuri tänään puhella kanssasi."

Ingmar ei sanonut mitään. Hän istui selkä kyyryssä, pää hartiain väliin
painuneena, aivan kuin mies, joka näkee rajuilman nousevan ja odottaa
rankkasadetta.

Siinä istuessaan hän mietti: Sanokoon Gertrud mitä tahansa, niin oikein
minä kuitenkin tein valitessani talon. En olisi voinut tulla toimeen
ilman sitä. Olisin aivan ikävääni menehtynyt, jos se olisi joutunut
vieraan haltuun.

"Ingmar", Gertrud sanoi, punehtuen samassa niin, että hänen poskensa
huivin alla sävähti hehkuvan punaiseksi, "muistathan, Ingmar, että minä
viisi vuotta sitten aioin liittyä hellgumilaisiin. Silloin olin antanut
sydämeni Kristukselle, mutta sitten otin sen häneltä takaisin
antaakseni sen sinulle. Mutta siinä en varmaankaan tehnyt oikein, koska
minä nyt sain tämän rangaistuksen. Samoin kuin minä itse silloin
hylkäsin Kristuksen, hylkäsi minun rakastettuni nyt minut."

Ingmarin koko ruumiissa kävivät vastenmielisyyden väreet, heti kun hän
käsitti, että Gertrud aikoi liittyä hellgumilaisiin. Hän harmistui
vastustamattomasti. Minä en kärsi, että hän noiden Jerusalemiin
vaeltajain kanssa lähtee vieraaseen maahan, hän ajatteli. Hän oli aivan
yhtä vastahakoinen kuin jos olisi vielä ollut Gertrudin sulhanen.

"Älä nyt, Gertrud, ajattele sellaista! Eihän Jumala tätä miksikään
rangaistukseksi aikonut."

"Ei, ei, Ingmar, ei toki rangaistukseksi, vaan ainoastaan
osoittaakseen, ettei minun viimekertainen valintani ollut hyvä. Voi, ei
toki rangaistukseksi! Olenhan niin onnellinen. En tunne mitään
kaipuuta, kaikki suruni ovat poissa. Ymmärräthän sinä, Ingmar, sen
siitä, kun sanon että Jumala itse on minut erityisesti kutsunut."

Ingmar istui ääneti, kasvot malttavasta mietiskelystä jäykistyen.
"Oletpa tyhmä", hän itseään nuhteli, "jos et päästä Gertrudia menemään.
Meriä ja maita välillänne, se teille on parasta. Meriä ja maita, meriä
ja maita."

Mutta se sisällinen tunne, joka ei olisi sallinut Gertrudin lähteä, oli
kuitenkin hänessä voimakkaampi, niin että hän sanoi: "Mutta ethän sinä
mitenkään saa vanhemmiltasi lupaa lähteä heidän luotaan."

"En minä sitä saakaan", Gertrud vastasi, "tiedän sen niin varmasti,
etten edes rohkene sitä pyytää. Isä ei mitenkään suostuisi siihen.
Luulen melkein, että hän vaikka väkisin koettaisi estää lähtöäni. Se
onkin ikävintä, että täytyy lähteä salaa. Nyt he luulevat minun vain
matkustelevan nauhojani myymässä, eivätkä he saa lähdöstäni tietoa
ennen kuin minä Göteborgissa yhdyn Jerusalemin matkalaisiin ja olen
astunut laivaan."

Ingmarin sisua kuohutti uudelleen, kun hän ajatteli minkälaisen surun
Gertrud tuottaisi vanhemmilleen. Tokko hän edes itse ymmärtänee tekonsa
vääryyttä? Hän oli juuri sanomaisillaan hänelle sen, mutta hillitsi
sentään itseänsä. Ei toki sinun, Ingmar, sovi ruveta Gertrudin tekojen
moittijaksi, hän ajatteli.

"Tiedän kyllä, että sääli on jättää isää ja äitiä", Gertrud sanoi.
"Mutta nyt minun on seurattava Jeesusta." Hän hymyili mainitessaan
Vapahtajan nimeä. "Hänhän minut pelasti pahasta ja mielensairaudesta",
hän sanoi hartaasti, liittäen kätensä ristiin.

Ja ikään kuin nyt vasta saaden siihen rohkeutta hän työnsi huivinsa
päälaelleen ja katsoi Ingmaria suoraan silmiin. Ingmarista tuntui, että
Gertrudin silmissä väikkyi jokin toinen kuva, johon hän häntä vertaili,
ja hän tunsi itsekin olevansa halpa ja mitätön hänen mielestään.

"Isää ja äitiä minun kumminkin käy kovin sääliksi", sanoi Gertrud
uudelleen. "Isä on niin vanha, että hänen jo pian täytyy erota
koulumestarin toimesta, ja siten hänen toimeentulonsa käy entistäkin
niukemmaksi. Ja työttömänä hän aina käy äreäksi. Äidinkin elämä käy
vaikeaksi, kun he lakkaamatta jäävät kahden kesken surujaan miettimään.
Eihän niin olisi tarvinnut käydä, jos minä olisin pysynyt kotona heitä
ilahduttamassa."

Gertrud vaikeni, ikään kuin epäröiden, sanoisiko mitä aikoi, mutta
Ingmarin rinnassa alkoi paisua itkua nyyhkyttävä liikutus. Hän ymmärsi
Gertrudin tarkoituksena olevan pyytää häntä huolehtimaan hänen
vanhemmistaan. Luulin hänen tulleen minua häpäisemään ja pilkkaamaan,
hän ajatteli, ja päinvastoin hän osoittaakin minulle näin suurta
luottamusta.

"Teen sen toki pyytämättäsikin, Gertrud", Ingmar sanoi. "En olisi niin
suurta kunniaa voinut odottaakaan, sinut petettyäni. Ole varma siitä,
etten minä kohtele niin huonosti iäkkäitä vanhempiasi kuin sinua."

Ingmarin ääni värähteli, ja samalla tuo suuri varovaisuuden ja
älykkyyden ilme suli pois hänen kasvoiltaan. Oi, miten hyvä Gertrud on
minulle, hän ajatteli. Hän ei pyydä tätä ainoastaan vanhempainsa
tähden, vaan myös näyttääkseen, että hän antaa minulle anteeksi.

"Niin, arvasinhan, Ingmar, ettet sinä sitä kiellä", Gertrud sanoi. "Ja
nyt minulla on sinulle vielä toinenkin asia." Hänen äänensä helähti
reippaammin ja iloisemmin. "Nyt sinä saat minulta suuren lahjan."

Yht'äkkiä Ingmarin ajatukset kiintyivät siihen, kuinka kauniisti
Gertrud puhui. En koskaan maailmassa, hän ajatteli, muista kuulleeni
niin lempeätä ja iloista ja helkkyvää ääntä.

"Kahdeksan päivää sitten lähdin kotoa", Gertrud kertoi, "ja aioin
kävellä suoraa päätä Göteborgiin, ollakseni siellä jo hellgumilaisia
vastassa. Mutta ensi yötä nukuin Bergsån ruukilla Maria Bouving nimisen
köyhän sotalesken luona. Paina se nimi mieleesi, Ingmar. Ja jos hän
joutuu puutteeseen, auta sinä häntä!"

Ingmar nyökäytti päätään ja lupasi muistaa Maria Bouvingin nimen, mutta
ajatteli vain sitä kuinka Gertrud on kaunis. Oi, kuinka kaunis hän
onkaan! Miten minä voin elää saamatta nähdä häntä? Jumala minua
auttakoon, mutta minä tein väärin hylätessäni hänet vanhan talon
tähden. Eivät pellot eivätkä metsät ole ihmisen arvoisia. Eivät ne voi
hymyillä kanssani, kun olen iloinen, enkä niiltä voi saada suruihini
lohdutusta. Kun menetän ihmisen, joka minua rakastaa, menetän parhaani
tässä maailmassa.

"Maria Bouving laittoi minulle yösijan pieneen kamariin, keittiönsä
taa", Gertrud jatkoi. "'Saatpa nähdä, että tämän yön nukut oikein
hyvin', hän sanoi minulle, 'makuuvaatteesi ovat Ingmarilan
huutokaupasta'. Heti maata ruvetessani minä tunsin päänalaisessa
omituisen myhkyrän. Eivätpä nämä Marian sänkyvaatteet niin erinomaisia
olleetkaan, ajattelin. Mutta koko päivän kävelystä olin niin
väsyksissä, että nukuin heti, Heräsin kumminkin keskellä yötä ja
käänsin päänalaisen toisinpäin. Silloin huomasin, että sen päällinen
oli leikattu keskeltä halki ja kurottu taas kömpelösti kiinni. Siellä
sisällä oli jotakin kovaa, joka kahisi kuin paperi. Mikä pakko minun on
kivillä maata, ajattelin ja koetin kiskoa sitä irti. Ja niinpä vedinkin
esille huolellisesti sidotun käärön."

Gertrud vaikeni hetkeksi nähdäkseen oliko Ingmar utelias, mutta Ingmar
ei ollut varsin tarkasti kuunnellut. Hän seurasi silmillään vain sitä,
kuinka kauniisti Gertrud puhuessaan liikutteli kättään. Tokkopa kellään
olen nähnyt niin norjia liikkeitä ja niin kevyttä jalannousua kuin
Gertrudilla? Niin vanhat sanovatkin, että ihminen pitää kaikkein
enimmän toisesta ihmisestä. Mutta taisin minä sittenkin tehdä oikein,
sillä eihän minua tarvinnut ainoastaan talo, vaan koko pitäjä myöskin.

Mutta tuskakseen hän huomasi, ettei hän enää ollut yhtä varma kuin
äsken siitä, rakastiko hän taloa todellakin enemmän kuin Gertrudia.

"Laskin käärön vuoteeni viereen", Gertrud jatkoi, "ja päätin aamulla
näyttää sitä Marialle. Mutta päivän valjettua näin sinun nimesi sen
käärepaperissa. Aloin tarkastella sitä lähemmin ja silloin päätin tuoda
sen sinulle, hiiskumatta sanaakaan Marialle tai muille ihmisille. Tässä
sen nyt saat, Ingmar. Se on sinun omaisuuttasi."

Gertrud otti korinsa pohjalta pienehkön käärön ja antoi sen Ingmarille,
katsellen häntä ikään kuin odottaen, että hän sanomattomasti ihastuisi.

Ingmar otti lahjan käteensä, mutta ei siitä sen enempää välittänyt. Hän
oli syvissä mietteissä, koetellen vastustaa sitä katkeraa katumuksen
tunnetta, joka oli vallata hänen mielensä.

Tietäisipä Gertrud, kuinka vaarallista tuo hänen lempeytensä ja
hyvyytensä on minulle. Oi, paljon helpommalta olisi tuntunut, jos hän
olisi tullut minua nuhtelemaan!

Minun tulisi iloita siitä, hän ajatteli, mutta en kuitenkaan iloitse.
Melkeinpä Gertrud tuntuu olevan kiitollinen minulle siitä että petin
hänet. Mutta ei, ei, sitä en siedä ajatella.

"Ingmar", sanoi Gertrud sellaisella äänenpainolla, josta Ingmarin piti
huomata, että hänellä oli tosiaankin tavattoman tärkeätä sanottavaa,
"minä luulen, että varmaankin Eljas käytti sitä päänalaista
Ingmarilassa sairastaessaan."

Samassa hän otti käärön Ingmarin kädestä ja avasi sen. Ingmar kuuli
uusien, käyttämättömien setelien kahinaa. Sitten hän näki Gertrudin
ottavan esille kaksikymmentä tuhannen kruunun seteliä. Hän näytteli
niitä Igmarille. "Kas tässä, Ingmar, tässä on koko perintösi.
Ymmärräthän, että Eljas se oli pistänyt käärön tuohon patjaan."

Ingmar kuuli hänen sanansa ja näki setelit, mutta hänestä tuntui ihan
kuin he olisivat joutuneet usvan sisään. Gertrud ojensi rahat hänelle,
mutta hänen käsissään ei pysynyt mitään, vaan koko tukku putosi maahan.
Gertrud nosti sen ja pisti hänen taskuunsa. Ingmar tunsi hoippuvansa
ikään kuin olisi ollut juovuksissa.

Yht'äkkiä hän kohotti käsivartensa, pusersi kätensä nyrkkiin ja
heilutti sitä ilmassa ihan juopuneen tavoin.

"Hyvä jumala, hyvä jumala!" hän sanoi.

Hän olisi toivonut voivansa puhua sanasen Herran Jumalan kanssa, kysyä
häneltä, miks'ei näitä ollut löydetty ennen. Miksi hän sai ne nyt, kun
ei enää tarvinnut niitä, kun hän jo oli menettänyt Gertrudin.

Sitten hän laski raskaasti kätensä Gertrudin olkapäille.

"Sinähän olet julma kostaja, Gertrud."

"Kostoksiko sinä, Ingmar, tätä sanot?" kysyi Gertrud hämmästyen.

"Miksikäs minä sitä sanoisin? Miks'et sinä heti ne löydettyäsi tuonut
noita rahoja minulle?" -- "En, minä tahdoin odottaa hääpäivään asti."
-- "Jos olisit tullut ennen kuin minä jouduin naimisiin, olisin varmaan
saanut ostaa talon Sven Petterinpojalta, ja siten olisin saanut sinut."
-- "Sen kyllä tiesin." -- "Mutta kumminkin tulet hääpäivänä, juuri
silloin kun on liian myöhäistä." -- "Myöhäistä minun olisi ollut
ennenkin tulla, Ingmar. Yhtä myöhäistä oli viikko sitten kuin on nyt ja
kuin tulee olemaan vastakin."

Ingmar oli painunut uudelleen kivelle istumaan. Hän peitti kasvonsa
käsiinsä ja valitti tukahtuvalla äänellä.

"Oi, enhän minä luullut enää mitään apua mahdolliseksi. Voi, miksi niin
herkästi luovuin kaikista toiveistani! Nythän näen, että apu sittenkin
olisi tullut! Nyt näen, että olemme ennen aikojaan hylänneet onnemme."

"Ingmar, sinä et vielä kaikkea ymmärrä", Gertrud sanoi. "Minä kyllä
heti rahat löydettyäni huomasin saman kuin sanoit, että niillä me
olisimme olleet autetut, mutta minä en joutunut siihen kiusaukseen, en
hetkeksikään, sillä minä olen toisen oma."

"Olisit pitänyt ne itse", Ingmar huudahti. "Nyt minun on aivan kuin
susi raatelisi rintaani. Niin raskaalta ei olo tuntunut silloin, kun
tiesin sen mahdottomaksi. Mutta voi minua nyt, kun tiedän, että olisin
voinut saada sinut!"

"Toivoin tännetuloni ilahduttavan sinua, Ingmar."

Tällä välin oli häätalossa käyty kärsimättömiksi. Kuistille tuli väkeä
huutelemaan: "Ingmar, Ingmar!"

"Niin, morsiamenikin on siellä minua odottamassa", hän sanoi
tuskissaan. "Ja sinä, Gertrud, sinä olet tähän syypää! Pakosta minä
sinut hylkäsin, mutta sinä tahdoit vain tehdä minut kurjaksi ja
turmelit kaikki. Voi, nyt minä ymmärrän isäni tunteet, kun äiti surmasi
lapsen", hän huusi.

Hän hyrskähti itkuun. "Tänä iltana vasta minä opin sinut oikein
tuntemaan", hän nyyhki. "Ennen en ole pitänyt sinusta puoleksikaan niin
paljon kuin nyt. Voi, en olisi luullut rakkautta näin hirmuisen
katkeraksi."

Gertrud laski lempeästi kätensä hänen päänsä päälle. "En koskaan,
koskaan, Ingmar, ajatellut sinulle kostoa. Mutta niin kauan kuin
sydämesi on tähän maailmaan sidottuna, ei se pääse suruista
vapautumaan."

Ingmar itkeä nyyhki niin kauan, että hänen viimein noustessaan Gertrud
jo oli poissa. Talosta tuli väkeä juoksujalkaa hakemaan häntä.

Hän iski lujasti kätensä kiveen, jolla istui, ja sitkeän
itsepintaisuuden ilme levisi hänen kasvoihinsa. "Tavannemme me
Gertrudin kanssa toki kerran vielä", hän ääneensä sanoi, "ja silloin
taitaa puheemme päättyä toisin kuin nyt. Sillä, kuten kansa sanoo, kun
Ingmarit jotakin hartaasti ikävöivät, ei se toteutumatta jää."



RUUSTINNA-VANHUS


Sekin on kerrottava, miten kaikki ihmiset koettivat saada
hellgumilaisia luopumaan matkastaan. Lopulta aivan tuntui kuin laaksot
ja vuoret olisivat itsestään kaikuneet: älkää lähtekö, älkää toki
lähtekö!

Yksin säätyläisetkin koettivat saada talonpoikia heittämään tuon
aikeensa. Kruununvouti ja nimismies eivät antaneet heille pahaakaan
rauhaa. Kuka sen tiesi, he pelottelivat, mitä pettureita nuo
amerikkalaiset olivat. Ettehän lainkaan tiedä, minkälaisten ihmisten
seuraan yhdytte.

Siinä maassa ei kuulemma ollut lakia eikä asetuksia. Vielä nykyäänkin
siellä yhä joutuu ihmisiä rosvojen käsiin. Eikä siellä ole edes
maanteitä, vaan tavarat on sälytettävä hevosen selkään samoin kuin
Taalain suomalaismetsissä.

Lääkäri sanoi, etteivät he voisi sietää sen maan ilmanalaa.
Jerusalemissa kuului raivoavan rokko ja kuumetaudit. Surmansuuhun he
siellä joutuisivat.

Hellgumilaiset vastasivat, että he kyllä tiesivät sen. Siksi he juuri
lähtivätkin sinne. He lähtivät taistelemaan rokkoa ja kuumetautia
vastaan, tekemään teitä ja viljelemään maata. Kauempaa ei Herran maa
enää saisi olla rappiolla, vaan he tahtoivat tehdä sen paratiisiksi.

Eikä kukaan saanut heitä luopumaan aikeestaan.

Kirkonkylässä asui vielä edellisen rovastin leski. Hän oli jo
tavattoman vanha. Hän asui postitalon yliskamarissa, viistoon kirkkoa
vastapäätä. Siinä hän oli asunut siitä lähtien kun pappilasta muutti.

Rikkaampien talonemäntien tapana oli ollut silloin tällöin kirkolle
tullessaan pistäytyä hänen luokseen, tuoden tuliaisiksi lämpimäisleivän
tai voikimpaleen tai hiukan maitoa. Silloin hän heti panetti kahvin
tulelle, ja kovaäänisin joukosta puheli hänen kanssaan, sillä ruustinna
oli pelottavan kuuro. Hänelle koetettiin kertoa viikon tapahtumat,
mutta koskaan ei tiedetty, miten paljon hän oli puhutusta ymmärtänyt.

Hän istui aina sisällä huoneessaan, ja usein ihmiset unohtivat hänet
pitkiksi ajoiksi. Mutta sitten taas joku ohi kulkiessaan sattui
näkemään hänen vanhat kasvonsa valkoisien, kohopoimuisten uutimien
takaa. Silloin hän muisti, ettei pidä vanhaa ja yksinäistä unohtaa.
Pitää edes huomenna, kun heillä vasikka teurastetaan, lähteä viemään
hänelle hiukan tuoretta lihaa.

Kenelläkään ei ollut selvillä, minkä verran ruustinna tiesi pitäjän
tapahtumia. Hän vanheni vanhenemistaan, ja lopulta hän ei näyttänyt
ollenkaan välittävän maailmallisista asioista. Hän lueskeli vain
aamusta iltaan paria vanhaa postillaa, vaikka jo osasi ne vallan ulkoa.

Hänellä oli vanha palvelijatar, joka auttoi häntä pukeutumaan ja
valmisti hänelle ruoan. He pelkäsivät kumpikin varkaita ja rottia, ja
tulipalon pelosta he mieluimmin olivat sytyttämättä kynttilää iltaisin.

Monet hellgumilaiset olivat ennen usein käyneet eukon luona vieden
hänelle pieniä antimia. Mutta sitten käännyttyään ja erottauduttuaan
muista ihmisistä he eivät käyneet enää hänenkään luonaan. Kukaan ei
tiennyt, ymmärsikö hän, mistä syystä he eivät tulleet.

Kukaan ei tiennyt myöskään, oliko hän kuullut mitään tuosta suuresta
Jerusalemiin lähdöstä.

Mutta eräänä päivänä ruustinna-vanhus käski palvelijattarensa hankkia
hänelle hevoset ja vaunut, sillä hän aikoi lähteä ajelemaan.

Vanha palvelijatar näytti aivan puusta pudonneelta.

Mutta kun hän koetti tehdä vastaväitteitä, tekeytyi hänen emäntänsä
umpikuuroksi. Hän vain kohotti etusormensa ilmaan ja sanoi: "Tahdon
lähteä ajelemaan, Saara-Leena. Hanki hevoset ja vaunut."

Saara-Leenan täytyi totella. Hänen oli mentävä kirkkoherralta pyytämään
säällisiä ajoneuvoja. Sitten hän ryhtyi tunnontarkasti tuulettamaan
vanhaa nahkakaulusta ja samettihattua, joita oli kaksikymmentä vuotta
yhtä mittaa säilytetty kamferissa.

Tavattoman huolekkaasti sitten eukko saatettiin portaita alas ja
autettiin vaunuihin. Hän oli niin raihnas, että hänen olisi voinut
luulla sammuvan yhtä helposti kuin kynttilänliekki myrskyssä.

Vaunuihin päästyään ruustinna käski kyytimiehen ajaa Ingmarilaan.

Suuri oli ingmarilaisten hämmästys, kun he näkivät tulijan.

He lähtivät ulos, nostivat hänet vaunuista ja saattoivat väentupaan.
Siellä oli useita hellgumilaisia koolla. He istuivat parhaillaan
pöydässä. Näinä viime aikoina he olivat usein kokoontuneet yhteisille
niukoille aterioille riisiä ja teetä ja muita kevyitä ruokalajeja
nauttimaan, siten valmistuakseen tulevaan korpivaellukseensa.

Ruustinna seisahtui kynnykselle ja silmäili ympäri huonetta. Jotkut
koettivat puhella hänelle, mutta tänään hän ei kuullut yhtään mitään.

Hän kohotti kätensä ja lausui kuivalla, kovalla äänellä, niinkuin
kuurot usein tekevät:

"Kosk'ette enää tule minun luokseni, tulin minä teidän luoksenne ja
varoitan teitä lähtemästä Jerusalemiin. Se on paha kaupunki. Siellä
meidän Vapahtajamme ristiinnaulittiin."

Katri koetti vastata hänelle, mutta hän jatkoi vain mitään kuulematta:
"Se on paha kaupunki, ja siinä asuu kelvotonta väkeä. Siellä Kristus
ristiinnaulittiin.

"Tulin tänne sen vuoksi", hän jatkoi, "että tämä on ollut hyvä talo.
Ingmarien nimi on ollut hyvä. Se on aina ollut hyvä nimi. Jääkää te
tähän pitäjään!"

Sitten hän kääntyi ja meni ulos. Hän oli tehnyt tehtävänsä, nyt hän
saattoi rauhassa kuolla. Tämä oli viimeinen työ, mitä elämä häneltä
vaati.

Ruustinnan lähdettyä Ingmarilan Katri itki. "Ehk'emme teekään oikein,
kun lähdemme", hän sanoi. Mutta samalla hän iloitsi ruustinna-vanhuksen
sanoista: "Se on hyvä nimi. Se on aina ollut hyvä nimi."

Tämän ainoan kerran nähtiin Ingmarilan Katrin epäröivän tuota suurta
hanketta.



LÄHTÖ


Pitkä jono rattaita ja vankkureita lähti eräänä kauniina heinäkuun
aamuna Ingmarilasta. Se oli Jerusalemiin lähtijäin matkue, joka nyt oli
menossa kaukaiselle rautatieasemalle, saatuaan viimeinkin varustuksensa
valmiiksi.

Kylän läpi ajaessaan matkalaiset joutuivat kulkemaan myöskin
Myckelsmyran mökkirähjän ohi.

Siinä asui sellaista kylänheittiöväkeä, jota Jumalan mieliharmiksi
luodaan hänen katsahtaessaan muuanne tai jotakin muuta toimiessaan.

Talossa oli suuri joukko likaisia, repaleisia lapsia, jotka päivät
päästään haukkua räkyttivät ohikulkijoita; oli siellä myöskin vanhan
vanha akka, joka tavallisesti nuokkui humalaisena tien vieressä, ja
mies ja vaimo, jotka riitelivät ja tappelivat alituiseen.

Työssä heitä ei koskaan nähty, eikä osattu sanoa kumpi heidän
pääelinkeinonsa oli, kerjuuko vai varkaus.

Mutta nyt, matkueen kulkiessa tuon hökkelin ohi, joka oli sellaisen
näköinen, miksi sen ties kuinka monen vuotiset tuulet ja säät olivat
turmelleet, seisoi tuo vanha akka suorana ja horjumatta samalla
paikalla tien vieressä, missä hän ennen oli nuokkunut ja löperrellyt
humalaisen puheita. Hänen ympärillään seisoi neljä lasta, jotka samoin
kuin eukkokin olivat puhtaiksi pestyt ja kammatut ja niin siisteissä
puvuissa kuin mahdollista.

Heidät nähdessään ensi rattailla ajajat hiljensivät vauhtia ja antoivat
hevosen käydä hyvin hitaasti, ja samoin toisetkin ajoivat sillä
kohdalla niin hiljaa, että hevoset tuskin liikuttivat jalkojaan.

Ja kaikki poislähtijät puhkesivat yht'äkkiä hillitsemättömään itkuun,
täysikasvuiset hiljaa nyyhkyttäen, mutta lapset parkuen ja valittaen
kovasti.

Jäljestäpäin tätä lähtöään muistellessaan Jerusalemiin menijät eivät
voineet ymmärtää, miksi he olivat enimmän itkeneet juuri Kerjuu-Leenaa,
joka viheliäisenä ja raihnaana oli seisonut tiepuolessa. Ja he
saattavat itkeä vielä tänäkin päivänä, kun sattuu tulemaan puheeksi se,
että hän oli sinä päivänä jättänyt ryyppynsä ottamatta ja tullut lasten
kanssa kammattuna ja pestynä ulos kunnioittamaan heidän lähtöänsä.

Heidän mentyään ohi Kerjuu-Leenakin herahti itkuun. "Nuo ovat menossa
taivaaseen tapaamaan Jeesusta", hän sanoi lapsille. "Ne kaikki menivät
taivaaseen, mutta meidän on jäätävä istumaan tiepuoleen."

Kun tuo pitkä rattaitten ja vankkurien jono oli ajanut läpi puolen
pitäjää, tuli se pitkälle lauttasillalle, joka keinuu joen laineilla.

Siitä on hevosella vaikea kulkea. Ensin laskeudutaan jyrkkää mäkeä alas
vedenpinnan tasalle, sitten on kohottava pari kertaa korkealle
kaarelle, jonka alitse veneet ja tukkilautat pääsevät kulkemaan, ja
toisella rannalla on taas noustava sellainen äkkitörmä, että hevosia ja
ihmisiä hirvittää ajatellessa miten siitä selviää.

Tuosta sillasta on usein paljon vastusta. Sen palkit lahoilevat ja
niitä täytyy alinomaa korjailla. Jäänlähdön aikaan on yötä päivää
vartioitava, ettei se menisi pirstaleiksi, ja kun sattuu olemaan kovat
kevättulvat, tempaavat ne sillasta usein suuria kappaleita mukaansa,
kuljettaen niitä Bergsån ruukin koskille saakka.

Mutta mistään eivät pitäjäläiset ole niin mielissään kuin sillastaan.
Mitenkä voitaisiin tulla ilman sitä toimeen, kun jok'ikinen kerta joen
yli mentäessä olisi käytettävä venettä tai lauttaa?

Silta natisi ja notkui Jerusalemin matkueen ajaessa sen yli, ja vesi
purskui palkkien välistä hevosten jaloille.

Lähtijöistä oli haikeata erota rakkaasta sillastaan. Heistä se oli
aivan kuin kaikkien yhteistä omaisuutta.

Taloilla, pelloilla ja metsillä oli kullakin eri omistajansa, mutta
silta oli heidän kaikkien oma, ja sen jättäminen tuntui jokaisesta
ikävältä.

Mutta eikö heillä sitten enää ollut muuta yhteistä? Eikö kirkko, joka
kohosi tuolla sillan toisella puolen koivujen siimeksessä, ja eikö
kaunis, valkoiseksi maalattu koulutalo ja pappila olleet heidän?

Ja kuinka paljon muuta yhteistä heillä vielä olikaan! Tuo ihana
maisemakin, joka näkyi sillalta. Ja tuo kaunis näköala yli leveän,
mahtavan joen, jonka he puunlatvojen välitse näkivät hiljakseen ja
kesäisen kirkkaana virtailevan, tuo näköala koko laakson halki kaukana
sinertäville kukkuloille saakka.

Se oli heidän, se oli kuin syöpynyt heidän silmiinsä. Ja sitä he eivät
enää koskaan pääse näkemään!

Ehdittyään puoliväliin siltaa matkalaiset alkoivat laulaa erästä
Sankeyn laulua.

"Kerran toisemme kohdatahan", he lauloivat, "loistoss' armahan Eedenin
maan."

Sillalla ei ollut ainoatakaan ihmistä heitä kuulemassa. Kotimaan
sinerville kukkuloille, joen harmaalle vedelle, huojuville rannan
puille he lauloivat.

He tiesivät nyt näkevänsä ne viimeistä kertaa, ja heidän
jäähyväislaulunsa värähteli kurkkua pusertavasta itkusta.

Kuule meitä, kaunis kotiseutu, sinä jonka lehvikköjen varjossa piilevät
punavalkoiset talot, jonka hyvät pellot, haat ja laidunmaat ja pitkä,
solean joen kahtia jakama laakso ovat olleet mieluisana seuranamme!
Suokoon Jumala, että kerran vielä kohtaisimme toisemme, että vielä
taivaassa saisimme sinut nähdä!

       *       *       *       *       *

Sillan toisella puolella tuo pitkä matkue ajoi hautausmaan ohitse.

Hautausmaalla oli suuri, laakea paasi, jota ajan hammas oli jo hyvin
kuluttanut. Siinä ei ollut mitään vuosilukua eikä nimeä, mutta kansa
muisti, että sen alla lepäsi eräs Ljungosukuun kuuluva talonpoika.

Ljungo Björn Olavinpoika, joka nyt matkusti Jerusalemiin, ja hänen
veljensä Pekka olivat kerran lapsina ollessaan istuneet tuolla paadella
juttelemassa.

Alussa he olivat istuneet hyvinä ystävinä, mutta lopuksi oli jostakin
syystä syttynyt riita ja he olivat kiivastuneet ja alkaneet huutaa
toinen toistansa kovemmin.

Kiistan aihe oli heiltä sittemmin unohtunut, mutta sen he muistivat
vielä ikämiehinäkin, että he tulisimmin riidellessään olivat kuulleet
alapuolelta selvästi ja harvakseen koputettavan heidän kiveensä.

He olivat heti vaienneet, tarttuneet toinen toisensa käteen ja
hiipineet sieltä pois. Ja sen jälkeen tuo tapaus johtui heidän
mieleensä jok'ainoa kerta kun he tuon kiven näkivät.

Ajaessaan nyt hautausmaan ohi Ljungo Björn näki Pekka veljensä istuvan
tuolla paadella pää käsien varassa.

Ljungo Björn seisautti hevosensa ja antoi merkin toisille, että he
pysähtyisivät odottamaan häntä. Hän astui alas rattailta, kiipesi
hautausmaan aidan yli ja meni istumaan kivelle veljensä viereen.

Silloin Pekka Olavinpoika sanoi heti: "Sinä, Björn, myit talon." --
"Niin myin", Björn vastasi, "olen antanut kaiken omaisuuteni
Jumalalle." -- "Niin, mutta se ei ollut sinun", veli sävyisästi
huomautti. -- "Eikö se ollut minun?" -- "Ei, vaan suvun."

Ljungo Björn ei vastannut, odotti vain äänetönnä. Hän tiesi, että veli
oli asettunut tälle kivelle sanoakseen rauhassa sanottavansa. Hän
odotteli tyynesti, mitä Pekka hänelle sanoisi.

"Minä ostin talon takaisin", veli sitten sanoi.

Ljungo Björn vavahti. "Etkö voinut sietää, että se olisi joutunut
vieraille?"

"En ole niin rikas, että vain sen vuoksi olisin näin tehnyt", veli
vastasi.

Björn katsoi kysyvästi häneen. "Tein sen siksi, että sinulla olisi
jotakin takaisin palataksesi." Björnin kohosi itku kurkkuun ja hän
alkoi nyyhkiä. "Ja että sinun lapsillasi olisi jotakin palataksensa
takaisin." Björn laski käsivartensa veljensä kaulalle ja hyväili häntä.
"Ja rakkaan kälyni tähden", Pekka sanoi, "sillä hyvä hänen on tietää,
että häntä on koti ja kontu odottamassa. Tuo vanha koti on avoinna
kenelle tahansa teistä, joka palaa takaisin."

"Pekka", sanoi Björn, "käy sinä noille rattaille ja lähde Jerusalemiin,
niin minä jään kotiin. Sinä ansaitset paremmin päästä luvattuun maahan
kuin minä." -- "Enpä niinkään", veli sanoi hymyillen, "käsitän kyllä
tarkoituksesi, mutta minä soveltunen sentään paremmin tänne." --
"Taivaaseen sinä soveltuisit", Björn sanoi. Hän nojasi päätään veljensä
olkapäätä vasten. "Anna nyt minulle kaikki anteeksi", hän sanoi.

He nousivat ja puristivat toinen toisensa käsiä jäähyväisiksi. "Tällä
kertaa ei meille sentään koputettu", Pekka sanoi. -- "Kovin merkillistä
oli, että sinä tulit istumaan tänne", Björn sanoi. -- "Viime aikoina
kohdatessamme me veljekset emme ole aina olleet oikein sovussa." --
"Luulitko että minä tänään olisin ollut riitainen?" -- "En, minä itse
vain olen kiukutellut ajatellessani että menetän sinut."

He astuivat alas maantielle, ja Ljungo Pekka puristi lämpimästi Björnin
vaimon kättä. "Minä olen ostanut Ljungolan", hän sanoi. "Sanon sen nyt
sinulle, jotta tietäisit saavasi palata sinne milloin tahansa."

Samoin hän puristi myöskin vanhimman lapsen kättä. "Muistahan se, että
sinulla on koti ja kontu asuaksesi, jos tahdot vast'edes palata
kotimaahan."

Hän sanoi samat sanat vuorotellen kaikille lapsille, kunnes vihdoin
tuli kaksivuotiaan Pikku-Erkin kohdalle, joka ei vielä voinut
ymmärtää hänen tarkoitustaan. "Muistakaahan te kaikki lapset kertoa
Pikku-Erkille, että hänellä on koti ja kontu asuaksensa, milloin
tahansa tahtoo palata tänne."

Ja tuo pitkä jono jatkoi matkaansa edelleen.

       *       *       *       *       *

Hautausmaa takana oli tätä pitkää matkuetta vastassa suuri joukko
poislähtijöiden sukulaisia ja ystäviä, jotka olivat tulleet
jäähyväisille.

Matkalaisten täytyi pitkäksi ajaksi pysähtyä, sillä kaikki tahtoivat
puristaa heidän käsiään ja lausua pari sanaa jäähyväisiksi.

Kun he sitten ajoivat kirkonkylän läpi, olivat tienvieret täynnä väkeä,
joka tahtoi nähdä heidän lähtönsä. Joka kuistilla seisoi ihmisiä,
muutamat kurottelivat ulos ikkunoista, toiset olivat kiivenneet
aidoille istumaan, ja kauempana asuvat olivat nousseet kummuille ja
mäille ja viittoivat hyvästiä heille.

Hiljakseen tuo pitkä matkue ajoi eteenpäin ohi ihmisjoukkojen, kunnes
se saapui lautamies Lauri Klemetinpojan talolle. Sen kohdalla se
pysähtyi, ja Gunhild meni sisälle jäähyväisiä sanomaan.

Gunhild oli asunut Ingmarilassa siitä lähtien, kun hän päätti lähteä
Jerusalemiin toisten kanssa. Hän piti parempana asua poissa
vanhempiensa luota kuin aina riidellä heidän kanssaan, sillä he eivät
voineet leppyä ajatellessaan, että Gunhild jättäisi heidät.

Rattaille noustuaan Gunhild näki kotinsa olevan ihan autiona. Pihalla
ei näkynyt ketään, eikä kukaan katsonut ikkunoistakaan.

Veräjälle tullessaan Gunhild huomasi sen suljetuksi, mutta hän astui
porraspuuta myöten aidan yli. Eteisenkin ovi oli lukossa. Gunhild
kiersi talon keittiönovelle, mutta se oli sisäpuolelta pantu säppiin.

Gunhild kolkutti pari kertaa, mutta kun ketään ei kuulunut avaamaan,
hän veti ovea puoleensa, pisti tikun sen raosta sisään ja nosti säpin
paikoiltaan. Siten hän pääsi sisälle huoneisiin.

Keittiössä ei ollut yhtään ihmistä, väentupakin oli tyhjänä, eikä
peräkamarissakaan ollut ketään.

Gunhild ei tahtonut lähteä antamatta vanhemmilleen merkkiä, että hän
oli poikennut kotiin jäähyväisiä sanomaan. Hän meni nurkkakaapille ja
aukaisi sen. Hän tiesi, että isä piti mustetta ja kynäänsä siellä.

Hän ei löytänyt mustetta heti, vaan haki sitä joka laatikosta. Silloin
hänen silmänsä sattuivat vanhaan tuttuun lippaaseen. Se oli äidin, hän
oli saanut sen morsiuslahjaksi mieheltään, ja Gunhildin lapsena ollessa
äiti oli usein näytellyt lipasta hänelle.

Lipas oli valkoiseksi kiilloitettu, sen ulkoreunaan oli maalattu
koristeeksi kukkasköynnös, ja kannen sisäpuolelle oli kuvattu paimen
soittelemassa valkoiselle karitsalaumalle. Gunhild aukaisi kannen
katsoakseen paimenen kuvaa vielä kerran.

Ennen aikaan äiti oli säilyttänyt lippaassa kaikki kalleutensa. Siellä
oli ollut kätkössä hänen äitivainajansa ohut vihkimäsormus, isävainajan
vanha kello ja hänen omat kultaiset korvarenkaansa.

Mutta nyt Gunhild näki, että lippaasta oli kaikki kalleudet otettu
pois, ja niiden sijalla oli yksi ainoa kirje.

Se kirje oli hänen oma kirjoittamansa. Pari vuotta sitten hän oli
tehnyt matkan Mooraan, ja hänen kulkiessaan Siljanjärven yli oli vene
mennyt kumoon. Useat hänen matkatovereistaan olivat menettäneet
henkensä, ja vanhemmille oli kerrottu, että Gunhildkin muka oli
hukkunut.

Gunhild ymmärsi, että äiti oli niin ilostunut saadessaan kirjeestä
nähdä tyttärensä vielä olevan hengissä, että hän oli tyhjentänyt
morsiuslippaansa ja asettanut kirjeen siihen kalleimpana aarteenaan.

"Nyt tiedän, että minä murhaan äidin", hän sanoi.

Hän ei enää ajatellutkaan kirjoittaa mitään, vaan riensi ulos. Hän
nousi istumaan rattaille eikä vastannut mitään toisten kyselyihin,
oliko hän tavannut vanhempansa. Koko matkan hän istui liikkumattomana,
kädet helmassa ja tuijotti eteensä. Minä murhaan äidin, hän ajatteli.
Minä tiedän, että äiti kuolee.

Tästä lähtien minulla ei ole onnen päivää, hän ajatteli. Vaikka kohta
pääsenkin tuonne pyhään maahan, niin minä kuitenkin murhaan oman
äitini.

       *       *       *       *       *

Kirkonkylän ja laakson halki ajettuaan tuo pitkä matkue viimein tuli
pieneen metsikköön.

Täällä Jerusalemin matkalaiset ensi kerran huomasivat, että kaksi
tuntematonta henkilöä ajoi heidän jäljessään.

Poislähtijöillä oli tähän asti pitkin matkaa ollut hyvästejä
heitettävänä ja terveisiä lähetettävänä, niin etteivät he joutaneet
huomaamaan noita vieraita rattaita ennen kuin nyt vasta lehdossa.

Ne ajoivat milloin koko matkueen ohi ja kulkivat sen etunenässä,
milloin taas hiljensivät vauhtiaan ja päästivät kaikki muut ajamaan
ohitsensa.

Ne olivat vain tavalliset työrattaat, joita käytettiin jokapäiväisissä
ajoissa. Mutta juuri siksi olikin mahdotonta tietää kenen ne olivat.
Eikä kukaan tuntenut hevostakaan.

Ajajana oli vanha ryppykäsinen ja valkopartainen äijä, joka istui hyvin
kyyryssä paikallaan. Varmaa oli, ettei kukaan tuntenut häntä.

Hänen vieressään istui nainen, joka ei näyttänyt ihan oudolta. Mutta
kukaan ei erottanut hänen kasvojaan, sillä hän oli kietonut päänsä
ympärille mustan saalin ja piti sitä niin tiukasti käsillään kiinni,
ettei edes hänen silmiään sen alta vilahtanut.

Useat koettivat hänen ryhdistään ja koostaan arvata, kuka hän oli,
mutta kukaan ei osannut arvata niin, että toiset olisivat olleet samaa
mieltä.

Lautamiehen Gunhild sanoi heti: "Se on minun äitini", mutta Israel
Tuomaanpojan vaimo vakuutti sitä sisarekseen.

Tuskin kukaan piti häntä tavallisena matkalaisena, vaan jokainen oli
hänessä näkevinään jonkun tuttavan. Timmin Halvor luuli häntä vanhaksi
Eeva Gunnarintyttäreksi, joka ei ollut saanut lähteä heidän mukanaan
Jerusalemiin.

Rattaat seurasivat heitä koko matkan, mutta nainen ei kertaakaan
ottanut saalia kasvoiltaan.

Toisten kuvitteluissa hän muodostui joksikuksi, jota he rakastivat,
toisten joksikuksi, jota he pelkäsivät, useimmat sentään aavistivat
häntä joksikuksi ennen hylkäämäkseen.

Missä tie sattui olemaan kylliksi leveä, nuo oudot vieläkin useita
kertoja ajoivat koko matkueen ohi ja pysähtyivät sitten antaakseen
toisten ajaa ohitse.

Tuo vieras nainen istui silloin aina matkalaisia kohden kääntyneenä,
katsellen heitä herkeämättä, mutta ei millään tavalla osoittanut ketään
erittäin tuntevansa, eikä kukaan arvannut entistä varmemmin kuka hän
oli.

Hän seurasi heitä rautatieasemalle saakka, missä he odottivat saavansa
nähdä hänen kasvonsa. Mutta kun he siellä rattailta noustuaan etsivät
katseillaan häntä, oli hän kadonnut.

       *       *       *       *       *

Kun tuo pitkä ajoneuvojen jono ujui halki pitäjän, ei näkynyt ketään
ihmistä vainioilla heinää niittämässä, eikä kukaan ollut tarttunut
haravaansa mennäkseen kasaamaan heiniä laisteilta rukoihin.

Työt saivat sinä aamuna jäädä tekemättä ja kaikki ihmiset joko
kerääntyivät tienvarsille seisomaan tai lähtivät pyhävaatteissaan
saattamaan poislähteviä matkalle. Toiset ajoivat peninkulman, toiset
kaksi, muutamat rautatieasemalle saakka.

Yksi ainoa mies nähtiin työssä koko aikana, minkä matkue pitäjän kautta
ajoi, ja se mies oli Höökin Matti Erkinpoika.

Hän ei ollut lähtenyt heinää niittämään, sillä se työ oli hänestä
paljasta leikin tekoa, vaan raivaamaan kiviä maasta, niinkuin hän ennen
nuoruutensa päivinä oli tehnyt alkaessaan uutisviljelystään raataa.

Ajaessaan tuossa pitkässä jonossa kotinsa ohi Gabriel Matinpoika näki
isänsä. Höökin Matti puuhaili ulkona haassa, väänteli kangellaan kiviä
maasta ja latoi niistä kiviaitaa. Hän ei nostanut silmiään työstä,
kanneskeli vain sylissään kiviä, joista muutamat olivat niin raskaita,
että Gabriel luuli ukon selän ihan katkeavan. Sitten hän heittää
täräytti ne kiviaidalle niin voimakkaasti, että tulta iski ja kivien
reunat lohkeilivat.

Gabriel käveli kuorman vieressä hevosta ajaen, mutta pitkän aikaa
hevonen sai astella omin neuvoin, sillä Gabriel kulki silmät isään päin
käännettyinä.

Vanha Höökin Matti ei herjennyt työstään. Hän ponnisteli yhtä
hellittämättä kuin pojan pienenä ollessa, jolloin hän koetti raivata
peltoansa laajemmaksi.

Suru yritteli väkivoimin häntä lannistaa, mutta Höökin Matti kiskoi
vain yhä raskaampia kivenmöhkäleitä ja kantoi niitä kiviaitaan.

Kohta matkueen mentyä ohi puhkesi kova ukkosilma ja alkoi rankasti
sataa. Kaikki ihmiset riensivät sisään, ja Höökin Mattikin aikoi etsiä
suojaa, mutta malttoi mielensä ja jäi ulos. Hän ei rohjennut lähteä
pois työstään.

Puolenpäivän aikaan hänen tyttärensä tuli tuvanovelle ja kutsui häntä
aterialle.

Vaikk'ei Höökin Matin ollut varsin nälkä, ajatteli hän kuitenkin, että
saattaisihan tuota syödäkin kirpaleen. Mutta hän ei mennyt sisälle,
sillä hän ei tohtinut jättää työtään.

Höökin Matin vaimo oli saattanut poikaansa asemalle. Myöhään illalla
hän palasi yksinään kotiin. Hän meni miehensä luokse puhelemaan siitä,
että poika nyt oli poissa, mutta ukko väänteli vain rautakangellaan
kiviä louhikosta ja kulki kiviaidan ja työpaikkansa väliä. Hän ei
tahtonut keskeyttää työtään kuunnellakseen vaimonsa puheita.

Naapurit olivat huomanneet, että Höökin Matti sinä päivänä erikoisesti
reuhtoi ja ponnisteli. He menivät aitovierelle katselemaan häntä,
seisoivat hetkisen hiljaa ja kertoivat sitten tupaan palattuaan: "Hän
puuhaa siellä vielä, koko päivän hän on raatanut huokaisematta."

Ilta tuli, mutta ulkona oli vielä valoisaa, ja Höökin Matti raatoi yhä
vain. Hänestä tuntui siltä, että jos hän jättäisi työnsä niin kauan
kuin vain paikaltaankaan pääsi liikahtamaan, niin suru hänet kerrassaan
lannistaisi.

Vaimo tuli taas häntä katsomaan. Haka oli raivattuna, kiviläjä
suurentunut, mutta yhä vain mies puuhaili siellä jättiläiskiviä
kanniskellen.

Muutamia naapureja oli maantiellä kävelemässä vain nähdäkseen, vieläkö
Höökin Matti teki työtä, mutta kukaan ei puhutellut häntä.

Ilta hämärtyi yöksi, ja hän peittyi pimeään. Mutta yhä vain kuului
haasta rautakangen väännähtelyä, ja kun hän paiskasi kiviä aidalle,
lenteli kipinöitä hänen ympärillään.

Mutta kerran kun hän väänsi kiviä, solahti kanki hänen kädestään.
Kumartuessaan sitä ylös ottamaan hän kaatui. Hän jäi maahan pitkäkseen,
ja ennen kuin oli ajatellutkaan nousta hän oli nukahtanut.

Hetkistä myöhemmin hän astui tupaan. Hän ei puhunut mitään, ei
välittänyt vuoteesta, heittäytyi vain puiselle rahille ja nukkui
sikeään uneen.

       *       *       *       *       *

Tuo pitkä matkue oli viimeinkin saapunut rautatieasemalle.

Rata oli hiljan rakennettu, ja asema oli ihan uusi. Keskelle sakeinta
korpea oli sille raivattu suunnattoman suuri ala. Sen ympäristössä ei
ollut kyliä eikä peltoja eikä puutarhoja, mutta asema oli kuitenkin
tehty laajaksi ja komeaksi, sillä sen otaksuttiin tulevan koko
sydänmaiden liikkeen keskukseksi.

Itse asemahuoneen ympäristöt olivat tasaisiksi hiekoitetut, leveä
asemasilta oli kivestä tehty, ja sitä paitsi siellä oli suuria tavaran
purkamispaikkoja ja aavoja, tyhjiä sorakenttiä.

Pari kauppapuotia ja työpajaa, valokuvaamo ja hotelli oli jo rakennettu
noiden sorakenttien laiteille, mutta niiden taustat metsänrajaan asti
olivat perkaamatonta kannokkoa.

Dal-joki virtasi täälläkin. Sydänmaiden rajuna poikana se syöksyi
metsien povesta esiin ja ryöppysi pieninä koskina eteenpäin.
Jerusalemiin lähtijöistä se tuollaisena oli aivan toista kuin se leveä,
mahtava kymi, jonka yli he aamulla olivat kulkeneet.

Täällä ei ollut lempeää laaksomaisemaa silmiä ilahduttamassa, sillä
tummat kuusimetsää kasvavat harjut sulkivat näköalan.

Kun pikku lapset, joiden piti seurata vanhempiaan Jerusalemiin,
nostettiin asemalla rattailta, alkoivat niiden suupielet vetäytyä
väärään ja ne pyrskähtivät itkuun. Lapsista oli aina ennen ollut kovin
hauskaa päästä matkalle, mutta kodista erotessaan ne jo olivat kovin
itkeneet, ja täällä oudossa paikassa niistä tuntui haikeammalta kuin
koskaan ennen.

Aikaihmiset nostelivat matkakapineita rattailta ja veivät niitä
tavaravaunuun. Kaikki olivat siinä puuhassa, eikä kukaan joutanut
pitämään lapsia silmällä.

Mutta lapset kerääntyivät tiheään piiriin jonkun neuvokkaimman
ympärille keskustelemaan.

Kun oli siinä jonkin aikaa tuumittu, vanhemmat lapset tarttuivat
nuorempien käsiin ja poistuivat parittain asemalta, aina suurempi ja
pienempi rinnatusten. He astuivat samaa tietä takaisin, jota olivat
tulleet, hiekkakentän ja raivaamattoman kannokon ja joen yli synkkään
metsään.

Hetkisen päästä muuan matkueen naisista muisti lapset. Hän aukaisi
eväsarkun antaaksensa niille ruokaa.

Hän kutsui niitä, mutta kukaan ei vastannut. Ne olivat teillä
tietämättömillä, piti oikein laittaa pari miestä niitä hakemaan.

He seurasivat pienten jalkojen hiekkaan painamia jälkiä, ja metsään
asti ehdittyään he näkivät lasten tallustelevan kaukana maantiellä.

Ne kulkivat parittain pitkässä jonossa, suurempi ja pienempi aina
rinnan. Miesten huudoista ne eivät välittäneet, vaan astuivat topakasti
edelleen.

Silloin miesten täytyi pistää juoksuksi saadakseen lapset kiinni.

Lapset koettivat myös pistää juoksuksi päästäkseen pakoon, mutta
pienimmät eivät pysyneet rinnalla, vaan kompastelivat.

Silloin lapset jäivät tielle seisomaan, vedet silmissä ja onnettoman
näköisinä.

"No, mutta minne te lapset olette oikein menossa?" eräs mies kysyi.

Silloin pienimmät lapset puhkesivat parkumaan suureen ääneen, mutta
isoin poika vastasi:

"Me emme tahdo tulla Jerusalemiin. Me menemme takaisin kotiin."

Ja metsästä palattuaankin lapset vielä kauan aikaa asemalla ja
vaunuissakin itkivät ja valittelivat:

"Emme tahdo lähteä Jerusalemiin. Me tahdomme takaisin kotiin."



PYHÄSSÄ MAASSA



EDELLINEN OSA



PYHÄ KALLIO JA PYHÄ HAUTA


Palestiinassa oli kuuma elokuu. Auringon rata kävi joka päivä suoraan
keskitaivaan yli. Pilviä ei ollut ensinkään, eikä sadetta ollut saatu
huhtikuusta lähtien. Samanlaista oli tosin ollut kaikkina muinakin
vuosina, mutta kuitenkin se taas tuntui melkein sietämättömältä. Ei
oikein tiennyt, miten tässä helteessä toimeentulla tai minne päästä
sitä pakoon.

Parasta oli ehkä meren rannikolla Jaffassa. Ei sentään itse
kaupungissa, jonka jyrkälle kalliolle tiukkaan ahdetut talot näyttivät
yhdeltä ainoalta linnaröykkiöltä ja jonka likaisilta kaduilta ja
suurista suopatehtaista levisi tukahduttava löyhkä. Mutta aivan
kaupungin ääressä oleva meri piti ilmaa edes hiukan viileänä. Ja
verraten vilpoista oli myöskin Jaffan ympäristön monissa sadoissa
puutarhoissa, joissa appelsiiniraakiloita pilkotti kovien, tumman
vihreiden lehtien alla, suojassa auringon säteiltä.

Mutta näännyttävän kuuma oli sentään Jaffassakin. Korkeiden
risiinipensasten suunnattoman suuret lehdet olivat nuutuneet
kuivuudesta, eivätkä edes sitkeät pelargonit enää jaksaneet kukkia,
vaan maata retkottivat kivikoissa ja kuopissa puolittain hiekkaan
hautautuneina. Kun katseli kaktuspensasten punaisia kukkia, tuntui
aivan kuin kaikki niiden turpeisiin runkoihin kesän kuluessa imeytynyt
lämpö nyt olisi leimahtanut suuriksi, punaisiksi liekeiksi. Kuinka
kuuma oikein oli, sen käsitti vasta kun näki lasten juostessaan
rantahietikon yli uimapaikalle voihkien kipristelevän jalkojaan, sillä
kaunis, valkoinen hiekka poltteli kuin hehkuva hiillos.

Mutta jos nyt Jaffassakin oli liian kuuma, minne sitten pääsi hellettä
pakoon? Siellä oli ainakin suojaisempaa kuin peninkulman levyisessä
Saaronin laaksossa, joka erottaa meren vuoristosta. Tällä tasangolla
oli tosin siellä täällä pikkukaupunkeja ja kyliä, ja ihmisiä niissä
vielä asui. Mutta kummalta tuntui, ettei päivän paahde ja kuivuus jo
ollut heitä tyyten tuhonnut. Harvoin he uskalsivatkaan pistäytyä ulos
ikkunattomista asunnoistaan eivätkä koskaan menneet kylää kauemmas,
sillä siinä ainakin talojen seinät ja jotkut yksinäiset puut hiukan
siimestivät auringolta.

Mutta aukealta tasangolta oli yhtä turha etsiä vihreätä ruohonkortta
kuin ihmistä. Keväiset loistavat punavuokot ja unikot, pikkuiset
arokaunokit ja neilikat, jotka olivat peittäneet maan aivan kuin
tiivis, valkoisen punerva matto, kaikki ne olivat kuin kulon polttamat.
Samoin oli vehnä, ruis- ja durralaihot jo korjattu pois kaupunkien
läheisiltä pelloilta, ja leikkuuväki oli tanssinsa tanssittuaan ja
laulunsa laulettuaan palannut kotikyliinsä härkineen ja aaseineen.
Ainoana muistona kevään ihanuudesta olivat päivän korventamilla
kentillä korkeat, kärventyneet liljanvarret, jotka olivat aikoinaan
kantaneet kauniita, tuoksuvia kukkia.

Monet ihmiset tosiaan väittivät tulevansa kesällä parhaiten toimeen
Jerusalemissa. He sanoivat, että kaupunki kyllä oli ahdas ja täpötäynnä
väkeä, mutta että sillä oli sellainen asema Palestiinan läpi kulkevalla
vuorenselänteellä, johon vilvoittava tuulenhenki aina sattui, puhalsipa
mistä ilmansuunnasta tahansa.

Mutta noista ylistetyistä tuulista ja kevyestä vuoristoilmasta
huolimatta oli kyllä kesähellettä Jerusalemissakin. Ihmiset makasivat
yönsä katoilla ja sulkeutuivat päiviksi huoneisiinsa. Heidän oli
tyydyttävä pahanhajuiseen juomaveteen, jota talvisateilla oli koottu
maanalaisiin vesisäiliöihin, olivatpa vielä huolissaan, kuinka kauaksi
sitäkään riittäisi. Kevytkin tuulenhenkäys pyöritteli ilmassa paksuja
kalkkitomupilviä, ja valkoisilla teillä kaupungin ulkopuolella
tallustaessa jalka painui nilkkaa myöten tiiviiseen, silkinpehmoiseen
pölyyn.

Mutta pahinta oli, että kesän kuumuus esti ihmisten yöunta. Kaikkikin
nukkuivat huonosti, mutta useimpain oli pakko valvoa monta yötä
peräkkäin. Ja tämän unettomuuden vuoksi jerusalemilaiset olivat
päivisin raukeita ja ärtyisiä, öisin heitä ahdistivat kamalat näyt ja
tuskallinen toivottomuus.

Eräänä tuollaisena kuumana yönä muuan keski-ikäinen amerikkalainen
rouva, joka jo useita vuosia oli asunut Jerusalemissa, kääntelehti ja
heittelehti vuoteellaan saamatta unta. Hän siirsi vuoteensa avonaiselle
parvekkeelle, joka kiersi rakennusta, ja koetti jäähdyttää päätään
kylmillä kääreillä, mutta mikään ei auttanut.

Hän asui viiden minuutin matkan päässä Damaskoksenportin ulkopuolella
isossa, palatsimaisessa talossa yksinäisellä paikalla. Siellä siis
olisi pitänyt olla puhdas, raitis ilma, mutta tänä yönä tuntui koko
kaupungin hiottava kuumuus asettuneen talon ympärille. Tuulta tosin
hiukkasen tuntui, mutta se tuli erämaasta ja oli hirvittävän kuumaa,
aivan kuin täynnä näkymätöntä tuhkaa. Lisäksi vielä parvi katukoiria
juoksenteli talon ympärillä, herkeämättä haukkuen ja ulisten.

Useita tunteja valveilla maattuaan amerikkalainen rouva tunsi itsensä
sanomattoman alakuloiseksi. Hän muistutteli mieleensä, että sitten kun
hän ilmestyksessä kuultuaan Jumalan äänen oli tullut Jerusalemiin, oli
hänellä kaikessa ollut menestystä. Hän oli perustanut seurakunnan ja
voittanut monet vainot ja ahdistukset. Mutta nyt ei mikään tuntunut
rauhoittavan, hänen hätänsä vain kiihtymistään kiihtyi.

Hän kuvitteli siinä maatessaan, että hän ja hänen ystävänsä ovat
hengenvaarassa, että heidän vihamiehensä ovat sulkemassa käytäviä ja
sytyttävät talon tuleen. Hänestä tuntui äkkiä aivan varmalta, että
Jerusalemin kaupunki lähetti hänen kimppuunsa kaikki kiihkoilijansa,
kaiken ilkeyden ja hävityshimon, mitä sen muurien sisälle oli
kasautunut.

Hän koetti tahdon ponnistuksella palauttaa tavallisen iloisen,
turvallisen mielentilansa. Miksi hänen juuri nyt piti joutua
toivottomuuteen, kun hänen asiansa juuri oli voimakkaasti edistymässä,
kun Gordonin siirtokuntaan oli Amerikasta tullut lisäksi lähes
viisikymmentä ruotsalaista talonpoikaa, kaikki kunnon väkeä, ja kun
vielä useampia näiden luotettavien, kelpo ihmisten tovereita oli
tulossa Ruotsista. Tosiaan hänen hankkeensa juuri nyt näytti
toiveikkaammalta kuin koskaan ennen.

Vapautuakseen hädän painajaisesta hän viimein nousi vuoteeltaan ja
heitti yllensä pitkän, väljän kävelyviitan. Hän meni ulos pienestä
takaovesta ja lähti astumaan Jerusalemiin päin. Vähän matkaa käytyään
hän poikkesi tieltä ja kiipesi pienelle kummulle. Sen huipulta hän
kuutamossa näki kaupungin särmäharjaiset muurit ja lukemattomain
kirkkojen isot ja pienet kupukatot tummaa yötaivasta vasten.

Vaikk'ei hän siinä seisoessaankaan saanut mielensä hädältä rauhaa,
huomasi hän kuitenkin yön juhlallisen ihanuuden. Palestiinan
vaaleanvihreässä, väräjävässä kuutamossa näytti kaikki satumaisen
ihmeelliseltä. Yht'äkkiä hänen mieleensä johtui, että samoin kuin
jotkut vanhain linnojen huoneet ovat aaveiden tyyssijoja, kenties
tämäkin ikivanha kaupunki ja sen ympäristön autiot kukkulat ovat vanhan
maan kummitteluhuone. Täällä varmaankin saa nähdä menneiden suuruuksien
leijailevan vuoren rinteillä ja entisajan vainajien rauhattomina
kiertelevän yön pimeydessä.

Mrs Gordon ei kammoksunut näitä kuvittelujaan. Päinvastoin hänen
mielensä nyt ilahtui odottamaan jotakin. Siitä yöstä lähtien, jolloin
hän joutui L'Univers laivassa haaksirikkoon ja kuuli Jumalan äänen
hänelle puhuvan, oli hänelle usein tullut sanomia toisesta maailmasta.
Hän alkoi aavistaa, että jotakin samanlaista tapahtuu nytkin. Hänen
aivonsa tuntuivat laajenevan, ajatukset kävivät tavattoman selviksi ja
joustaviksi. Ja hänen aistinsa teroittuivat teroittumistaan, kunnes hän
huomasi ettei yö ollutkaan hiljainen, vaan täynnä ääniä ja ihmeellistä
puheensorinaa.

Ennen kuin hän oikein ehti tajuta sitä muutosta, mikä hänessä oli
tapahtunut, kuuli hän mahtavasti kumisevan, ikään kuin ikivanhasta
röysteisestä rinnasta lähtevän äänen lausahtavan nämä sanat:
"Totisesti, minä tohdin uljaana kohottaa otsani maan tomusta, sillä ei
ole ketään, joka olisi voittanut minut vallassa, kunniassa tai
pyhyydessä."

Tuskin oli nämä sanat lausuttu, kun tuima kellon kalahdus kuului pyhän
haudan kirkosta. Siihen yhteen läppäykseen se loppui, mutta se kajahti
ylpeästi ja jyrkästi kuin vastaväite.

Ensimmäinen ääni jatkoi: "Minä se olen nostanut tämän kaupungin
erämaahan ja suojellut sitä tähän päivään asti. Minä olen koko maailman
tehnyt jumalaapelkääväksi. Minä, minä olen asettunut padoksi
maailmanvirtaan ja heittänyt sen uuteen uomaan."

Mrs Gordon tähysteli ympärilleen. Ääni tuli idästä päin, sieltä missä
Salomon temppeli aikoinaan oli seisonut ja missä nyt Omarin moskeija
kuvastui harmaanvihreältä taivaalta. Olikohan joku rukousten huutaja
kiivennyt moskeijan minareetin huippuun tällä tavalla julistaakseen
ylistystään yön hiljaisuuteen?

"Kuulkaa", jatkoi sama ääni vanhan temppelin paikalta, "minä muistan
tämän seudunkin jo aikaa ennen kuin mitään kaupunkia oli vuorelle
kohonnut. Hankalakulkuisena louhikkovuoristona sen muistan. Alkuaan se
oli yhtämittaista selännettä, mutta kaikki ne vedet, mitä maailman
luomisesta asti on sen kupeita myöten virrannut, ovat sitä murennelleet
ja halkoneet lukemattomiksi vaaroiksi. Muutamat vaarat jäivät
loivarinteisiksi, toisista tuli laajoja jyrkkäseinäisiä ylänköjä,
jotkut taas lohkeilivat ja typistyivät ikään kuin siltapylväiksi eri
kukkulain välille."

Kun järeä ääni lopetti kertomuksensa, kuului tiheitä kellonkalahduksia
pyhän haudan temppelistä. Mrs Gordon, joka nyt oli tottunut yön
salaperäisiin ääniin, alkoi huomata, että nekin olivat puhekieltä, kun
sen sanoja vain ymmärsi. Ja hän oli kuulevinaan lyhyen huudahduksen:
"Olen minäkin tuon nähnyt."

Edellinen ääni jatkoi taas: "Muistan, kuinka tämän vuoriston ylimmältä
harjalta kohosi kukkula, jonka nimi oli Mooria. Se oli kolkonnäköinen
ja pelottava noustessaan äkkijyrkin seinin, huippu poikkinaisena
syvistä, pimeistä laaksoista, joiden pohjalla hurjia virtoja temmelsi.
Idän, etelän ja lännen puolelta oli Moorian vuoren pystysuoria seiniä
mahdoton kiivetä, ainoastaan pohjoisen puolelta sen yhdisti leveä
kannas sillan tapaisena laaksoja ympäröivään vuoristoon."

Mrs Gordon istahti pienelle kivikasalle, painoi päänsä käsien varaan ja
kuunteli.

Heti kun ensimmäinen ääni pysähtyi, ikään kuin huokaisemaan pitkästä
puheesta, tuli toisaalta: "Muistan minäkin, miltä vuori alkuaan
näytti."

"Sitten eräänä päivänä", kuului taas temppelistä päin, "muutamat
paimenet, laumoineen vuoristoa kierrellessään, osuivat näkemään tämän
ylängön. Se oli heistä niin erikoisen hyvässä suojassa sekä laaksojen
että vuoriston puolelta, että varmaan siinä oli tallessa suuria
aarteita tai ihmeellisiä salaisuuksia. He kiipesivät sen lakealle
huipulle ja löysivät sieltä erinomaisen pyhän esineen."

Tässä kohden kellonääni äkkiä otti itselleen puheenvuoron. "Eivätkä
löytäneet muuta kuin kalliomöhkäleen ylängön itäisen rinteen läheltä.
Se oli iso, pyöreä, vähän litistynyt paasi, jota kivipönkkä
keskikohdalta piti maasta koholla; melkein sen näköinen kuin
jättiläissieni."

"Mutta paimenet", jatkoi ensimmäinen ääni, "jotka tunsivat kaikki pyhät
tarinat maailman luomisesta alkaen, ihastuivat suuresti sen nähdessään.
Tämä on se suuri, heiluva kallio, josta vanhat ovat niin paljon
kertoneet, he sanoivat. Tämä on se kivi, jonka Jumala ensiksi teki
maailmaa luodessaan. Tältä kalliolta hän maanpinnan pani levenemään
länteen, itään, pohjoiseen ja etelään, tältä hän vuoret rakensi ja
laittoi meret vyörymään kauas taivaanrantoihin saakka."

Puhuja pysähtyi hetkeksi, ikään kuin odottaakseen vastaväitettä, mutta
kellonääni oli vaiti.

Tämäpä kummallista, mrs Gordon ajatteli. Ihmisiä nuo puhujat eivät voi
olla. Mutta oikeastaan se ei hänestä ollut yhtään kummallista.
Tukehduttavassa tuulessa ja yön vihreän väreilevässä valossa tuntui
ihmeellisinkin luonnolliselta.

"Paimenet riensivät nopeasti alas kukkulalta", jatkoi vanha ääni,
"ilmoittaakseen koko seudun asukkaille, että he olivat löytäneet
maailman peruskiven. Ja kohta minä näin ihmisten joukoittain vaeltavan
Moorian vuorelle, ja minun, heiluvan kallion, päällä he polttivat
Herralle kiitosuhreja hänen ihanasta luomistyöstään."

Tämän sanottuaan tuo matala ääni kohosi ikään kuin veisuuseen. Ja
sitten se huusi, melkein samalla laulavalla äänellä kuin koraania
lukeva erämaan dervishi.

"Siitä lähtien minulle alettiin uhrata ja pitää palvelusmenoja minun
ääressäni. Maineeni kantautui yhä kauemmas. Melkein joka päivä näkyi
pitkiä karavaanimatkueita kiemurtelevan valkoisenharmaiden vuorien
rinteillä, Moorian vuorelle pyrkien. Tosiaankin minä saatan uljaasti
kohottaa pääni. Minun vuokseni tämä vuorentörmä pääsi olemasta
yksinäisenä ja hylkiönä. Minun vuokseni Moorialle alkoi virrata
niin paljon väkeä, että kauppiaatkin älysivät tulla tänne
tavaramarkkinoille. Minun vuokseni tämä kukkula sai vakinaisia
asukkaita, jotka elivät kaupitsemalla uhraajille puita ja vettä, pyhää
savua ja tulta, kyyhkysiä ja karitsoita."

Toinen ääni oli yhä vielä vaiti, mutta mrs Gordon kohousi kummastuneena
katsomaan. Se, jonka ääntä hän oli kuunnellut, oli varmaan pyhä kallio
itse. Se oli se suuri paasi, jonka suojaksi Omarin moskeijan
mosaiikkikoristeiset holvit oli rakennettu.

Nyt sen ääni taasen kuului: "Minä olen ensimmäinen, minä olen ainoa,
minä olen se, jota ihmiset eivät koskaan lakkaa kunnioittamasta."

Näihin sanoihin tuli heti pyhän haudan kirkosta kumiseva, voimakas
vastaus: "Etpä muistakaan kertoa, että noin keskikohdalla samaa
vuoriylänköä, jolta sinäkin kohosit, oli pikkuinen mäentöyräs, täynnä
pensastuneita öljypuita. Ja varmaan sinä mieluummin unohtaisit senkin,
kuinka kerran vanha patriarkka Seem, joka oli ihmisten toisen
kantaisän, Nooan poika, saapui Moorialle. Hän oli sangen vanha, melkein
jo haudan partaalla, ja laahusti eteenpäin hyvin vitkalleen. Hänen
seurassaan tuli kaksi palvelijaa, kantaen haudanhakkaajan työaseita."

Nyt tuo vanha, järeä ääni vuorostaan oli vaiti.

"Sinä et ole tietävinäsi, että Seemin isä Nooa oli huostassaan
säilyttänyt Aatamin, ensimmäisen ihmisen, pääkalloa, kalliina muistona
ihmissuvun esi-isästä. Kuollessaan Nooa jätti pääkallon perinnöksi
Seemille eikä kenellekään muista pojistaan, sillä hän tiesi, että
kansoista etevin oli Seemistä polveutuva. Ja Seem, tuntiessaan loppunsa
lähestyvän, päätti haudata pyhän sukumuiston Moorian vuorelle. Mutta
hänelläpä oli ennustuslahja, eikä hän siis haudannutkaan pääkalloa
pyhän paaden alle, vaan siihen vähäpätöiseen mäentöyrääseen, joka
kasvoi öljypuistoa ja joka siitä päivästä sai nimen Golgata eli
pääkallonpaikka."

"Muistan tuon tapauksen vallan hyvin", järeä ääni taas vastasi, "ja
muistan myöskin, että kallion palvelijoista se oli kummallista. He
arvelivat, että patriarkka oli ylen vanha ja kuolemansairas oikein
tietääkseen mitä teki."

Yksi ainoa helähdys kuului kirkolta päin. Mrs Gordonista se tuntui
aivan ivanaurun pyrskäykseltä.

"Mutta mitäpä sellaisista pikkuseikoista", kuului moskeijan taholta
uudelleen. "Suuren paaden arvo ja pyhyys kasvoi kasvamistaan.
Ruhtinaita ja kansoja vaelsi sen ääreen uhraamaan onnekseen ja
menestyksekseen. Muistan myöskin, kuinka eräänä päivänä Seemiäkin
suurempi patriarkka kävi vuorella. Minä olen nähnyt Aabrahamin
valkopartaisena ja kunnianarvoisena vaeltavan tänne, Iisak poikansa
mukanaan. Ja Aabraham ei huolinut sinusta, Golgata, vaan heiluvan
kallion laelle hän rakensi uhrirovion ja sitoi poikasensa."

Tässä hautakirkon ääni pahastuneena keskeytti toisen äänen. "Totta kai
sitä alati pidetäänkin sinun kunnianasi, mutta muista sentään jakaa
minullekin pikkuisen maineestasi. Etkö muista, että kun Jumalan enkeli
oli temmannut veitsen patriarkan kädestä ja hän lähti etsimään
uhrieläintä vuoren takaa, hän löysi Golgatalta oinaan, sarvistaan
takertuneena öljypuun oksiin."

Mrs Gordon kuunteli yhä aivan jännityksissään pyhäkköjen kiistaa. Mutta
samalla hän alkoi tuntea mielensä yhä alakuloisemmaksi, sillä kaiken
aikaa hän ajatteli omaa kutsumustaan. "Voi, hyvä Jumala, miksi annoit
minun tehtäväkseni julistaa yhteishengen käskyä? Riita ja
eripuraisuushan on ollut maailman ainoa pysyväinen mahti luomispäivästä
alkaen."

Yht'äkkiä vanha ääni alkoi uudelleen.

"Pysyy maar minun muistissani, mikä muistamisen arvoista on. En ole
unohtanut sitäkään, että jo Aabrahamin aikaan tämä ylänkö oli asuttuna.
Täällä oli kaupunki ja siinä kuningas, joka oli pyhän kallion
ylimmäinen pappi ja jonka kansana oli pyhän kallion pappeja ja muita
sen palvelijoita. Tämä kuningas Melkisedek asetti ensimmäisenä
säännölliset, määräaikaiset uhrit ja sääti kauniita palvelusmenoja,
jotka toimitettiin pyhän kallion ääressä."

Toiselta taholta tuli heti vastaus. "Tunnustan minäkin Melkisedekin
sekä pyhäksi mieheksi että profeetaksi. Ei mikään sen paremmin todista,
että hän oli Jumalan valittuja, kuin että hänet omasta tahdostaan
haudattiin Golgatan juurelle, samoihin kalliohautoihin, missä
Aataminkin pääkallo lepäsi. Onko sinun mieleesi koskaan johtunut, mitä
se sellainen ennustaa, kun ensimmäinen syntinen ja ensimmäinen
ylimmäinen pappi haudattiin samalle paikalle?"

"Sinä kuulut tosin pitävän tuota suuriarvoisena", pyhä kallio vastasi,
"mutta vielä minä tiedän tärkeämpääkin. Vuorella oleva kaupunki kasvoi
ja laajeni. Nuo ympäristön laaksot ja mäet saivat asukkaansa ja kukin
oman nimensä. Pian ruvettiin yksinään ylängön itäpuolta, missä pyhä
kallio oli, sanomaan Mooriaksi. Eteläpuolella sen nimeksi tuli Siion,
lännessä Gareb, pohjoisessa Beseta."

"Kaupunki tällä vuorella kyllä oli, mutta kovin pikkuinen", vastattiin
heti kirkolta päin. "Joitakuita paimenia ja pappeja siinä asui.
Ihmisten ei oikein tehnyt mieli muuttaa hedelmättömään kivikorpeen."

Siihen tuli niin tiukka ja kopea vastaus, että mrs Gordon melkein
kavahti istualtaan sen kuullessaan.

"Minä olen nähnyt kuningas Daavidin, yllään punainen ihokas ja välkkyvä
haarniska, katselevan tätä kaupunkia, ennen kuin hän siirsi tänne
kuninkaanistuimensa. Miksei hän valinnut rikasta, hymyilevää
Betlehemiä, miksei Jerikoa tuolta viljavasta laaksosta? Miksei hän
tehnyt Gilgalia eikä Hebronia Israelin pääkaupungiksi? Minä sanon, että
kuuluisan kallion takia hän valitsi tämän paikan. Hän valitsi sen sen
vuoksi, että Israelin kuningasten piti asua sillä vuorella, joka jo
vuosisatoja oli saanut osaa minun pyhyyteni maineesta."

Ja nyt ääni alkoi uudelleen hitaasti lausua veisuun tapaista
ylistystään.

"Minä muistan sen suuren kaupungin muureineen ja torneineen. Minä
muistan kuninkaanlinnan Siionin kukkulalla tuhansine huoneineen. Minä
muistan kauppakojut ja työpajat, ja suojelusmuurit ja korkeat portit ja
tornit. Minä muistan väkirikkaat kadut, koko Daavidin kaupungin
ihanuuden ja loiston.

"Ja tätä ajatellessani minä voin syystä sanoa: Oi kallio, suuri on
mahtisi! Sinä olet tämän tyhjästä luonut. Pidä sinä vain otsaasi
uljaasti koholla! Ei kenenkään pyhyys ja kunnia vedä sinulle vertoja!

"Mutta sinä, Golgata, olit paljas täplä maassa, kalju kukkula kaupungin
takamailla. Kuka sinua palveli, kuka sinun pyhyyttäsi kunnioitti, kuka
sinun maineestasi mitään tiesi?"

Yht'aikaa tämän yöllisen ylistysveisuun kanssa kuului myöskin
kellonääni puhuvan hyvin närkästyneenä, mutta kuitenkin hiljempää kuin
ennen, ikään kuin kunnioituksesta hilliten itseään. "Näkyy, että olet
käynyt vanhaksi; sinähän liioittelet kaikkea, mitä nuorena ollessasi
näit, ihan kuin vanhat ukot. Daavidin kaupunkihan mahtui kokonaan
Siionille, tuonne etelänurkkaan. Ei se ulottunut edes minuun asti,
vuoren keskelle. Olihan silloin ihan luonnollista, että minun oli
jäätävä sen muurien ulkopuolelle."

Mutta laulava ääni jatkoi, välittämättä keskeyttäjästä: "Suurimman
kunniasi sinä, kallio, sait Salomon aikaan. Kivimäki allasi
tasoitettiin sileäksi kuin lattia ja sen päälle laskettiin perustus
laakeista paasista. Ja ylt'ympäri tämän lattian kierrätettiin
pylväskäytävä, samanlainen kuin kuningasten juhlasaleissa. Temppeli
rakennettiin keskelle, ja siinä oli pyhäkkö sekä kaikkein pyhin. Ja
sinun yllesi, kallio, tämä temppeli kohotettiin, ja sinä, joka olet
maailman perustuskivi, sait kannattaaksesi liiton arkin ja lain taulut
kaikkein pyhimmässä."

Nyt ei kirkosta kuulunut vastausta, vaan ainoastaan kumajava ääni, joka
tuntui valitukselta.

"Ja Salomon aikana johdettiin vettä laaksojen pohjasta Jerusalemin
ylängölle, sillä Salomo oli viisain kuninkaista. Silloin versoi puita
kuivilla, tuhkanharmailla vuorilla, ja ruusuja kukki kivien lomissa. Ja
syksyllä poimittiin vuoriston ihanista yrttitarhoista viikunoita ja
viinirypäleitä, kranaattiomenia ja oliiveja ilahduttamaan Salomon
sydäntä. Mutta sinä, Golgata, olit yhä vielä kalju kukkula kaupungin
takamailla. Sinä olit niin halpa ja niin hedelmätön, ettei yksikään
Salomon aikaisista rikkaista ollut aidannut sinua yrttitarhansa sisään
eikä yksikään köyhä ollut sinulle viiniköynnöstä istuttanut."

Tästä uudesta hyökkäyksestä vastustaja kuitenkin tuntui saavan
rohkeutta puolustautumaan.

"Sinä sentään unohdat, että tähänkin aikaan muuan tapaus ennusti
Golgatan vastaista loistoa. Sillä juuri silloin Saaban viisas
kuningatar tuli Salomoa tervehtimään, ja kuningas otti hänet vastaan
palatsissaan, jota sanottiin Libanonin metsän huoneeksi, se kun oli
rakennettu Libanonilta asti tuoduista hirsistä.

"Salomon näytellessä tätä erinomaista rakennusta, jonka vertaista hän
ei koskaan ollut nähnyt, arabialainen kuningatar tuli tarkastaneeksi
yhtä seinään salvettua hirttä. Se oli tavattoman paksu, ja tarkkaan
katsoen huomasi, että siinä oli kolme puunrunkoa kasvanut yhteen.

"Viisas kuningatar kummastui nähdessään tämän puun kuninkaan palatsissa
ja kertoi kiireesti Salomolle sen historian. Hän tiesi, että enkeli,
joka ensimmäisten ihmisten lankeemuksen jälkeen vartioi paratiisin
porttia kerran oli päästänyt Aatamin pojan Seetin siihen ihanaan
yrttitarhaan. Hänen sallittiin kulkea sinne asti, mihin elämän puu
näkyi. Seetin lähtiessä pois enkeli sitten antoi hänelle hyvästiksi
kolme siementä tuosta ihmeellisestä puusta. Nämä siemenet Seet kylvi
Libanoniin Aatamin haudalle, ja niistä kasvoi kolme runkoa, jotka
yhtyivät yhdeksi puuksi.

"'Se on tämä sama puu', kuningatar sanoi, 'jonka Hiramin hakkausmiehet
ovat sinulle, kuningas, kaataneet ja joka nyt on sinun palatsisi
seinässä. Mutta tästä hirrestä on sanottu, että sillä kerran ihminen
kuolee, ja kun se on tapahtunut, silloin Jerusalem kukistuu ja kaikki
Israelin suvut hajoitetaan maan ääriin.'

"Jottei näin paha ennustus toteutuisi, hän neuvoi kuningasta
hävittämään puun, ja Salomo otatti sen pois palatsinsa seinästä ja
käski heittämään sen Betesdan lammikkoon."

Tätä pitkää puhetta seurasi hiljaisuus. Mrs Gordon melkein luuli
molempien yön äänien kokonaan vaienneen.

Vihdoin kellonääni alkoi: "Muistelen kovia aikoja. Muistan temppelin
sortuneena ja kansan vankeudessa. Missäs silloin sinun kunniasi ja
loistosi oli, kallio?"

Vasta kotvasen kuluttua tuli kalliolta vastaus: "Olenko minä
kaikkivaltias? -- Mutta vaikka olenkin joskus langennut, aina minä olen
jälleen noussut pystyyn. Muistelehan minun säteilevää loistoani
Herodeksen aikana! Muistatko niitä kolmea esipihaa, jotka temppeliä
ympäröivät, muistatko polttouhrialttarin tulta, jonka loimu öisin
valaisi koko kaupungin! Muistatko Herodeksen kaunista pylväskäytävää,
johon oli pystytetty toista sataa porfyyripilaria? Muistatko temppelin
pyhänsavun tuoksua, joka länsituulella saattoi tuntua Jerikoon asti?
Muistatko, miten komeasti vaskiovet avatessa ulvahtivat? Muistatko
kaikkein pyhimmän esirippua, joka oli täpötäynnä ruusukkeita taotusta
kullasta?"

Kirkosta kajahti lyhyt ja jyrkkä vastaus:

"Tuon kyllä muistan, mutta minä muistan myöskin, että siihen aikaan
Herodes puhdistutti Betesdan lammikon. Muistan, että hänen työmiehensä
sen pohjasta löysivät elämänpuun, joka oli ollut Salomon palatsin
seinässä, ja he heittivät tuon paksun hirren rannalle."

"Mutta muistatko", jatkoi kalliotemppelin ääni ylvästellen, "muistatko
tuota loistavaa kaupunkia, jossa Juudan ruhtinaat ja kansa asuivat
Siionilla ja muukalaiset Besetan ympäristössä? Muistatko Mariamne- ja
Antonia-linnoja? Muistatko kaupungin vankkoja portteja? Muistatko sen
ympärysmuuria, jota lukuisat tornit vahvistivat?"

"Tuo kaikki on pysynyt muistossani", kuului kirkolta päin, "mutta
myöskin se, että samaan aikaan raatimies Joosef Arimatialainen
hakkautti haudan yrttitarhaansa, aivan Golgatan lähelle."

Moskeijan ääni hieman vavahteli, mutta jatkoi kuitenkin viipymättä:

"Muistatkos niitä suunnattomia kansanvaelluksia Jerusalemin juhlille?
Kuinka kaikki Palestiinan tiet aivan kuhisivat väkeä ja mäenrinteet
kaupungin vierellä olivat telttoja valkoisenaan. Kuinka muukalaisia
Roomasta ja Ateenasta, Damaskoksesta ja Aleksandriasta tulvimalla tuli
katsomaan temppelin ja kaupungin ihanuutta. Muistatko Jerusalemia niin
uljaana?"

Kellonsointu vastasi kiihottumatta ja vakavasti: "Tosin en tuota ole
unohtanut, mutta en sitäkään, että siihen aikaan Pilatuksen pyövelit
löysivät elämänpuun Betesdan lammikon partaalta ja siitä laittoivat
ristin jotakin kuolemaantuomittua pahantekijää varten."

"Aina sinuun tosin on halveksien katsottu", kuului moskeijasta katkeran
loukkaavasti. "Tähän asti sinä kumminkin olit ollut vain vähäpätöinen
maan näppylä. Mutta silloin sinuun ikuinen häpeätahra tarttui, kun
pyövelit käyttivät sinua mestauspaikkanaan. Eräänäkin päivänä he
nostivat kolme ristiä Golgatan kukkulalle."

"Hylkypaikka minä olisin, jos sitä päivää koskaan unohtaisin", vastasi
kirkko ylevin soinnuin, jotka kumpusivat ilmaan ikään kuin
hymninlaulajain säestäminä. "Ja muistan myöskin, että samaan aikaan kun
ristinpuu pystytettiin Golgatan kalliomäelle, toimitettiin Moorian
vuorella suurta pääsiäisuhria. Israelilaiset astuivat juhlapukuisina
pilarien ympäröimille esipihoille, kantaen parilailla uhrilampaita. Ja
kun esipihat olivat niin täynnä väkeä, ettei enempää mahtunut,
suljettiin portit ja annettiin torventoitotuksilla juhlamenojen
alkamismerkki.

"Eläimet ripustettiin sinne koukkuihin pilarien väliin ja
teurastettiin. Papit seisoivat pitkässä rivissä poikki pihan, ja
kädestä käteen kulkivat hopea- ja kultamaljat täynnä uhrieläinten verta
polttoalttarille. Ja niin paljon verta laskettiin, että sitä valui
pitkin pihaa, ja papit seisoivat jakkaroilla, jott'eivät heidän
pitkäliepeiset, valkeat vaatteensa tahrautuisi vereen. Mutta samana
hetkenä kun ristiinnaulittu Golgatalla kuoli, temppelin suuri uhrijuhla
keskeytyi. Koko pyhäkkö peittyi pilkkopimeään, maa järisytti
rakennusta, ja temppelin esirippu repesi kahtia, merkiksi että mahti ja
pyhyys ja kunnia sinä hetkenä siirtyi Moorialta Golgatalle."

"Vaikuttipa tuo maanjäristys Golgataankin", puhkesi vanha ääni
puhumaan. "Koko kukkula halkesi."

"Niin, se halkesi", kirkko jatkoi samalla äänellä, joka sointui kuin
hymni. "Syvä rako ilmestyi Golgatan kukkulaan, ja sen kautta valui
ristiltä tippunutta verta vuoren kalliohautoihin, julistaen
ensimmäiselle syntiselle ja ensimmäiselle ylimmäiselle papille
lunastuksen täyttymisen."

Samassa helähtivät kirkon kellot äkkiä kiivaasti soimaan samaan aikaan
kun moskeijan minareetista kuului pitkäveteisiä, valittavia ääniä,
kehoittaen uskovaisia rukoilemaan. Mrs Gordon arvasi, että jokin yön
pyhiä tunteja oli kulumassa, mutta tuo tapahtui niin äkkiä sen jälkeen,
kun oli ollut puhe ristiinnaulitsemisesta, että melkein näytti siltä
kuin vanhukset olisivat kiirehtineet tällä tavalla purkamaan toinen
mielensä kopeutta, toinen masennustaan.

Heti tuon ankaran metelin lakattua moskeija alkoi juhlallisella
äänellä: "Minä olen se suuri kallio, joka ikuisesti pysyy, mutta mitä
Golgata on? Minä olen se mikä olen, eikä kenenkään tarvitse minun
paikkaani epäillä, mutta kukas Golgatan löytää? Missä on se kukkula,
jolle risti pystytettiin? Ei kukaan sitä tiedä. Missä se hauta on,
johon Kristus laskettiin? Ei kukaan ole sen paikasta selvillä."

Golgatalla oli vastaus valmiina: "Ja sinäkin kehtaat ladella mokomia
soimauksia! Sinun ikäisesi pitäisi toki muistaa Golgatan paikka. Jo
vuosituhansia sinä olet nähnyt kukkulan paikallaan oikeuden portin
ulkopuolella."

"Niin on, niin on, vanha minä olen, hyvin vanha", moskeija vastasi.
"Mutta sinäpä sen sanoit, että vanhoilla on huono muisti. Monta kaljua
mäkeä oli Jerusalemin ulkopuolella. Kuinka minä muistaisin, mikä niistä
oli Golgata? Ja sen kalliossa on lukemattomia hautoja. Kuinka minä voin
tietää, mikä niistä on se oikea?"

Mrs Gordonia oli vähitellen alkanut tuskastuttaa. Totta tosiaan,
melkein hänen teki mieli sekautua puheeseen. Mitä varten hänen piti
noita ihmeellisiä ääniä kuulla, kun ne kuitenkin vain kertasivat
hänelle vanhoja taruja, jotka hän oli kauan sitten kuullut! Hän olisi
noilta vanhuksilta odottanut Jumalan valtakunnan syviä salaisuuksia,
mutta sen sijaan ne turhanpäiväisesti kiistelivät etevämmyydestään ja
pyhyytensä maineesta.

Kellonäänikin tuntui käyvän kärsimättömäksi: "Eikö sitten koskaan pääse
vastaamasta tuohon syytökseen, etten minä muka ole se, mikä sanon
olevani. Ja kuitenkin sinä muistat, että jo ensimmäiset kristityt
kävivät minun luonani uudistamassa niitä suurien tapausten muistoja,
jotka Golgataan liittyivät."

"Taisivat kyllä käydäkin", moskeija vastasi, "mutta minä melkein
luulen, etteivät kristityt löytäneet oikeata Golgataa, joka joutui
uusien katujen ja rakennusten peittoon, kun Herodes Antipas rakennutti
uuden muurin kaupungin ympärille."

"En koskaan ole unohduksissa ollut", kuului pyhän haudan vastaus,
"Golgatalla käytiin lakkaamatta Jerusalemin piiritykseen asti, jonka
edellä kristityt lähtivät pois kaupungista."

Pyhä kallio jäi aivan äänettömäksi. Noiden aikojen surulliset muistot
tuntuivat kokonaan lamauttavan sen.

"Koko sinun temppelisi kukistettiin", kirkko huusi. "Pyhän temppelin
alue oli kokonaan raunioina, ja Rooman keisari kielsi sen jäännöksiä
pois siirtämästä. Kuusisataa vuotta sinä kallio sait olla tuhkan ja
soran peitossa."

"Mitä minä kuudesta vuosisadasta?" vastasi kallio ylpeästi ja
ärtyisenä. "Ei ainakaan kukaan voi epäillä, olenko minä oikealla
paikallani, kun sinusta taas on loppumattomia riitoja."

"Minustako riidellään; vaikka minut Jumalan avulla uudelleen
löydettiin", helähti kirkon ääni iloisen luottavasti. "Se tapahtui
silloin, kun keisarinna Helena, hurskas kristitty ja pyhimys, unessa
sai Jumalan käskyn mennä pyhään maahan, rakentamaan pyhäkköjä sen
muistettaville paikoille.

"Niin, muistan vielä sen ajan, kun keisarinna tuli Jerusalemiin.
Muistan hänen hurskaat ja oppineet seuralaisensa. Muistan kuinka hän
alussa turhaan etsi pyhän haudan oikeata paikkaa.

"Mutta siihen aikaan oli melkein kaupungin keskellä Venuksen temppeli,
ja keisarinna sai kuulla, että Hadrianus oli sen rakennuttanut eräälle
kristittyjen pyhälle paikalle. Hän purkautti temppelin, ja silloin
huomattiin sen sijainneen Golgatalla. Temppelin perustusten alla olivat
aivan ehjinä jälkimaailmalle säilyneet sekä pyhä hauta että Golgatan
kalliohuippu, jossa oli Melkisedekin hauta ja jonka halkeamasta yhä
vielä väitettiin kihoavan verta. Voitelukivikin löytyi ja -- -- --"

Tällä kertaa moskeija keskeytti rähähtämällä pitkään pilkkanauruun.

"Mutta kuule nyt viimeinen ja tärkein todistus", jatkoi kirkko
hämmennyksiin joutumatta. "Keisarinnan hartain toivo oli löytää pyhä
risti, mutta se oli ihan kadoksissa. Kun jo pitkän aikaa oli turhaan
etsitty, saapui keisarinnan eteen vanha mies, joka kertoi ristin olevan
syvällä maan sisässä. Hän näytti miltä kohdalta sitä oli haettava.
Kaivettiin hyvin syvälle, sillä sotamiehet olivat heittäneet ristin
vallihautaan, joka oli luotu reunojaan myöten täyteen maata ja kiviä.
Muistan vielä, kuinka hurskas keisarinna istui vallihaudan partaalla
kehoittelemassa työmiehiä. Muistan myöskin sen päivän, jolloin pyhä
risti löytyi vanhan kaivannon pohjalta."

Kirkko sai puhua ihan yksin. Se ei ollut kuulevinaan moskeijan
puolipilkallisia huudahteluja eikä sen epäuskoista naurun hekotusta.

"Minä muistan vielä, kuinka paljon ihmeitä ristin löydyttyä tapahtui.
Tokko edes sinäkään voinet niitä kieltää! Kuulithan sinäkin niiden
sairasten riemuhuutoja, jotka tuon pyhän jäännöksen ääressä paranivat.
Muistathan, miten monia pyhiinvaellusmatkueita tänne virtaili kaikista
maista. Sinä muistat kyllä ne hurskaat miehet, jotka asettuivat asumaan
Palestiinan kallioluoliin, ja ne kirkot ja luostarit, joita maa ihan
kuin työntämällä työnsi ilmoille.

"Tai oletko, kallio, unohtanut, millä ihanilla temppeleillä
Konstantinus ja hänen äitinsä kaunistivat pyhän haudan ympäristöä?
Sille paikalle, mistä risti oli löydetty, rakennettiin basilika ja
aivan pyhän haudan kohdalle kaunis pyörökirkko.

"Totta kai sinä, kallio, muistat ne kreikkalaiset mestarit, jotka
rakensivat nämä temppelit komeiksi kuin keisarin linnan salit. Ja
muistat, kuinka karavaaneja saapui vuorien takaa, kuormanaan kalliita
rakennuskiviä ja kultaa kirkon koristuksiksi. Ja basilikassa oli
porfyyripilarit, joiden kapiteelit olivat hopeasta. Sinä muistat
kyllä hautakirkon mosaiikkikaaret, sen kapeat ikkunat, joiden
alabasterilevyihin ja värilliseen lasiin valo taittui säkenöiden aivan
kuin jalokiven särmistä. Muistat sen parvien leikkauksilla koristellut
kaiteet, sen kahdet pilaririvit ja vankan kupukaton, joka kuitenkin
näytti keveästi leijailevan rakennuksen päällä. Ja sinä muistat
kallioon hakatun pyhän haudan, joka ihan koristeettomana sentään oli
kaiken tämän loiston keskustana.

"Entäpä sitten näiden rakennusten valmistuttua! Muistathan, että kaikki
itämaiden kristityt pitivät Jerusalemia pyhänä paikkana ja että se nyt
veti luoksensa muitakin kuin pian poislähteviä pyhiinvaeltajia. Etkö
muista, kuinka piispoja pappisseuroineen tuli tänne, kuinka he
rakensivat palatseja ja kirkkoja hautakirkon ympäristöön?
Armenialaisten patriarkka asetti tänne istuimensa, ja samoin
kreikkalaisten ja assyrialaisten. Vai etkö sinäkin nähnyt? Etkö nähnyt,
kuinka kopteja tuli tänne vanhasta Egyptistä ja samoin abessinialaisia
Sisä-Afrikasta? Näit Jerusalemin aivan uudestaan rakennettuna, täynnä
kirkkoja ja luostareita, vierasmajoja ja hurskaita laitoksia. Tiedät,
ettei sen loisto ollut koskaan silloisen vertainen.

"Mutta tämä kaikki oli minun työtäni, kallio. Sinä sait olla siellä
Moorialla kenenkään sinusta välittämättä. Olit raunioiden alla,
sorakummun peitossa. Ei kukaan huomannut sinua olevaksikaan."

Tähän haasteeseen kalliotemppelikin jo vastasi.

"Mitä minä vuosikausien alennuksesta? Enkö minä kuitenkin yhä vielä ole
se mikä olen? Kului muutama vuosisata, niin eräänä yönä tuli luokseni
kunnianarvoisa vanhus, yllään juovikas beduiininviitta ja päässä
kamelinkarvakääre. Se mies oli Muhammed, Jumalan profeetta. Hänet
otettiin elävänä taivaaseen, ja minun laellani hän viimeksi seisoi
ennen maan päältä kohoamistaan. Samana hetkenä minä omin voimin ylenin
monta jalkaa maanpinnasta, kun en olisi tahtonut hänestä luopua. Minä
nousin sorasta ja raunioista. Minä olen ikuinen, minä en koskaan voi
joutua hukkaan."

"Hylkäsit oman kansasi, senkin petturi", valitti kirkko. "Sinä autoit
vääräuskoisia valtaan."

"Ei minulla ole mitään kansaa, en ole kenenkään palveluksessa, olen
ikuinen kallio. Suojelen sitä, joka minua kunnioittaa. Pian tuli se
päivä, jolloin Omar sotajoukkoineen saapui Jerusalemiin ja suuri kalifi
ryhtyi raivaamaan temppelialuetta, nostaen ensimmäisenä itse
päälaelleen korillisen soraa ja kantaen sen pois. Ja jonkin vuoden
kuluttua Omarin uskolaiset saivat valmiiksi tähän minun ylleni
ihanimman rakennuksen, mitä itämailla on nähty."

Tähän taas kellonääni kivahti: "Niin, kaunis tuo rakennuksesi on, mutta
tiedätkö, mistä se on alkuisin? Etkö luule minun tuntevan noita
mosaiikkiholveja, tuota kaunista kupukattoa, noita marmoriseiniä,
joiden keskellä sinä itse lepäät koristeettomana, samoin kuin muinoin
pyhä hauta Helenan kirkossa. Koko tuossa sinun moskeijassasi on
matkittu ensimmäisen hautakirkon rakennetta."

Mrs Gordon tuskaantui yhä enemmän. Noiden pyhäkköjen kiista tuntui
molemmin puolin surkean pikkumaiselta. Itse uskonnot, joita ne
edustivat, eivät edes johtuneet niiden ajatuksiin. Kumpikin vain kilvan
kerskaili kehyksenään olevista rakennuksista.

Moskeija jatkoi: "Paljon minä muistan, mutta sitä kaunista
hautakirkkoa, josta sinä puhut, en muista nähneeni."

"Varmasti se oli Golgatalla, vaikka viholliset sen pian hävittivät. Se
rakennettiin uudelleen, mutta hävitettiin taas."

"Sen sijaan minä muistan", sanoi kalliotemppeli, "että Golgatalla oli
joukko pieniä ja suuria rakennuksia, joita pidettiin muka pyhinä. Ne
olivat kehnossa kunnossa, niin hataroitakin, että sadevesi tippui
katosta sisään."

"Niin olivat, totta se on", kirkko vastasi. "Silloin oli sinun aikasi
ja pimeys vallalla. Mutta voin sanoa sinun tavallasi: Mitä minä
vuosikausien alennuksesta! Minä olen nähnyt koko länsimaiden nousevan
avukseni. Olen nähnyt rautapukuisten miesten minun vuokseni tulevan
Euroopasta ja valloittavan Jerusalemin. Olen nähnyt, kuinka sinun
moskeijasi muutettiin kristittyjen kirkoksi ja ristiritarit rakensivat
alttarin sinun päällesi, kallio. Olen nähnyt ristiritarien pitävän
hevosiaan temppelin holveissa."

Vanha kallio korotti äänensä ja lauloi niinkuin dervishi laulaa
erämaassa.

Mutta kirkko jatkoi siitä huolimatta puhetulvaansa: "Muistan, kuinka
lännen ritarit riisuivat rautapukunsa ja tarttuivat kivikurikkaan ja
muurauslastaan rakentaakseen pyhän hautatemppelin uudelleen. Ja he
tekivät sen niin avaraksi, että kaikki pyhät paikat mahtuivat sen
sisälle. Muistan, miten he peittivät harmaan kalliohaudan valkoisella
marmorilla sekä sisältä että ulkoa."

Vanha ääni keskeytti: "Mitäs sinä siitä hyödyit, että ristiretkeläiset
sinut rakensivat, kun sittenkin rappeuduit?"

"Minä olen täynnä muistoja ja pyhiä paikkoja", huusi kirkko heläjävällä
äänellä. "Minun seinieni sisällä on se öljypuu, josta Aabraham löysi
oinaan, täällä on se kappeli, johon Aabrahamin pääkallo haudattiin.
Täällä on Golgata ja hauta ja se kivi, jolla enkeli istui vaimojen
tullessa itkemään ruumista. Täällä on se paikka, missä Helena
keisarinna istui työmiehiä kehoitellessaan, ja se paikka, mistä risti
löydettiin. Täällä on se pylväs, jolla ristiinnaulittu istui
orjantappurakruunua väännettäessä, ja se kivi, jolla hänet käärittiin
liinoihin, ja Melkisedekin hauta. Täällä on Gottfried Bouillonilaisen
miekka. Minua kunnioittamaan vaeltavat tänne yhä vieläkin koptit ja
abessinialaiset, armenialaiset ja jaakoppilaiset, kreikkalaiset ja
roomalaiset. Minä olen täpötäynnä pyhiinvaeltajia -- --"

Vanha kalliotemppeli keskeytti: "Mitä sinä mäentöyräs tarkoitat, mokoma
hauta, jonka paikkaa kukaan ei tiedä? Ikuiseen kallioonko rupeat
itseäsi vertaamaan? Etkö tiedä, että minuun on Jehova kirjoittanut
pyhän lausumattoman nimensä, jota ei kukaan muu kuin Jeesus ole voinut
selittää? Etkö tiedä, että minun temppelini pihalle on Muhammed
laskeutuva viimeisenä päivänä?"

Kun kirkkojen väittely näin yhä vain kiihtyi, nousi mrs Gordon
paikaltaan. Hän unohti, että hänen äänensä oli heikko kuin hyttysen
surina noihin jättiläisiin verrattuna. "Voi teitä, voi teitä", hän
huusi, "mitä pyhiä te olette? Te vain riitelette ja kinaatte, ja teidän
riitanne täyttävät maailman vihalla ja vainolla. Mutta Jumalan
viimeinen käsky vaatii yksimielisyyttä, kuulkaa se! Jumalan viimeinen
käsky, jonka minä olen saanut, vaatii yksimielisyyttä."

Hänen lausuttuaan nämä sanat vaikenivat sekä pyhä hauta että pyhä
kallio. Mrs Gordon ensin ihmetteli, hänen sanansako saivat ne
lakkaamaan kiistastaan. Mutta sitten hän näki, että kaikki ristit ja
puolikuut pyhän kaupungin suurien kupukattojen huipuilla alkoivat
kimmeltää aamunkoitteesta. Auringon terä kohosi Öljymäen takaa, ja
kaikkien yön äänien oli aika vaieta.



BOO INGMAR MAUNUNPOIKA


Niiden joukossa, jotka olivat kuuluneet Hellgumin seurakuntaan
Amerikassa ja hänen kanssaan tulleet Jerusalemiin, oli kolme vanhan
Ingmarin suvun jäsentä. Ne olivat kaksi Suur-Ingmarin tytärtä, jotka
kohta isänsä kuoltua siirtyivät Chicagoon, sekä heidän serkkunsa Boo
Ingmar Maununpoika, joka jo oli asunut pari kolme vuotta siirtolaisena
Yhdysvalloissa.

Boo oli kookaskasvuinen nuori mies. Hänellä oli vaalea tukka, verevät
kasvot ja hyvänsävyiset silmät. Vanhoja sukupiirteitä ei hänessä juuri
huomannutkaan muutoin kuin hänen raataessaan kovaa työtä tai kun hän
oli äkeissään.

Kasvuaikanaan, käydessään Stormin koulua, Boo oli ollut saamattoman
veltto. Koulumestari kummasteli useinkin, että niin viisaaseen sukuun
saattoi tulla noin hidastajuisia lapsia. Tuo velttous oli kuitenkin
Boon Amerikkaan muutettua kadonnut. Siellä häntä päinvastoin pidettiin
älykkäänä ja vilkkaana, mutta hän oli lapsena niin monesti kuullut
puhuttavan tyhmyydestään, ettei koskaan tottunut oikein luottamaan
kykyynsä.

Pitäjäläiset olivat aikalailla kummastelleet Boon Amerikkaan lähtöä.
Hänen vanhempansa olivat varakasta väkeä, talollisia, ja olisivat
mielellään pitäneet pojan kotona. Kerrottiin tosin, että Boo olisi
ollut mieltynyt koulumestarin Gertrudiin ja hänet unohtaakseen lähtenyt
matkalle, mutta sekin taisi olla vain luulopuhetta. Boo ei koskaan
ollut uskonut salaisuuksiaan muille kuin äidilleen, ja se ainakin oli
varma, ettei Suur-Ingmarin sisarelta hänen itse tahtomattaan saatu
salaisuuksia urkituksi.

Samana päivänä, jona Boo lähti kotoaan matkalle, antoi hänen äitinsä
hänelle vyön, jota hän pyysi hänen pitämään aivan ruumista vasten.
Ottaessaan sen Boo tunsi siinä jotakin raskasta; äiti oli neulonut
siihen rahoja. -- "Lupaa minulle, ettet tarpeettomasti luovu tästä",
äiti sanoi. "Ei se summa ole suuri, mutta pääset sillä kumminkin
kotiisi, jos hätä tulee."

Boo lupasi olla ottamatta rahoja vyöstä muuten kuin pahimmassa
puutteessa. Tämän lupauksen hän sitten oli tarkalleen pitänytkin. Kovia
kiusauksia hänellä ei tosin ollutkaan, sillä Amerikassa hän enimmäkseen
tuli hyvin toimeen, vaikka pari kertaa joutuikin niin tyhjäksi, ettei
hänellä ollut ruokaa eikä asuntoa. Joka kerta hän kumminkin oli päässyt
pulastaan muulla keinoin, tarvitsematta kajota äidin lahjaan.

Hellgumilaisiin liittyessään Boo hieman epäröi, mitä hän vyölle tekisi.
Hänen uudet toverinsahan koettivat elää alkuajan kristittyjen tapaan.
He jakoivat kaikki varansa keskenään ja panivat jokaisen ansiot
yhteiseen rahastoon. Boo luopui myös muusta omaisuudestaan paitsi
siitä, mitä vyössä oli. Ajatuksin hän ei päässyt selville, tekikö hän
siinä oikein vai väärin, mutta sisässään hän tunsi, että hänen täytyi
pitää nuo rahat. Aivan varmasti Herra tiesi, ettei hän ahneudesta niitä
pitänyt kätkössä, vaan pysyäkseen äidille antamassaan lupauksessa.

Boo ei luopunut vyöstä silloinkaan, kun liittyi gordonilaisiin. Mutta
siitä lähtien hänen tuntonsa ei ollut oikein rauhallinen. Boo huomasi
pian, että Gordon ja monet hänen seurakuntalaisensa olivat hyvin eteviä
ihmisiä. Hän tunsi halpuutensa heihin verrattuna, ja häntä pelotti,
mitä niin nuhteettomat ihmiset hänestä ajattelisivat, jos kerran
huomattaisiin hänellä olevan rahoja kätkössä, vaikka oli pyhästi
vakuuttanut luopuneensa kaikesta.

Hellgum ja hänen seurakuntansa olivat tulleet Jerusalemiin juuri samaan
aikaan, toukokuussa, jolloin kotipitäjän talonpojat huutokaupalla
möivät tilojansa. Kesäkuussa saapui Jerusalemiin kirje, jossa
kerrottiin, että Ingmarila oli myyty ja että Ingmar Ingmarinpoika oli
hylännyt Gertrudin saadakseen isäinsä kartanon haltuunsa.

Boo oli siihen saakka viihtynyt hyvin Jerusalemissa ja usein sanonut
olevansa iloinen sinne muutostaan. Mutta siitä päivästä asti, jona hän
kuuli Gertrudin olevan vapaana, hän synkistyi ja kävi vähäpuheiseksi.

Ei kukaan hänen tovereistaan ymmärtänyt syytä Boon alakuloisuuteen.
Monikin koetti saada häntä ilmaisemaan huolensa, mutta Boo ei tahtonut
puhua heille sydänsuruistaan. Hän ei uskonut seurakuntalaisista
saavansa myötätuntoista kuulijaa. He saarnasivat aina, etteivät
yhteishengen lapset saaneet pitää yhdestä ihmisestä muita enemmän, ja
he väittivät itse rakastavansa kaikkia ihmisiä samalla lailla. He
olivat jokainen, Boo myöskin, valalla luvanneet, etteivät koskaan
menisi naimisiin, vaan eläisivät siveästi munkkien ja nunnien tapaan.

Boo ei hetkeäkään muistanut tätä lupaustaan kuultuaan, että Gertrud oli
vapaana. Hän tahtoi heti erota siirtokunnasta lähteäkseen kotiin, sillä
nyt hän toivoi voittavansa Gertrudin. Hän oli hyvin iloissaan siitä,
että oli pitänyt vyönsä tallessa, joten hän nyt saattoi päästä matkalle
milloin halusi.

Ensi päivät hän oli aivan kuumeissaan ja tiedusteli vain laivakulkuja
Jaffasta. Mutta mitään laivaa ei sattunut juuri silloin olemaan
lähdössä, ja Boo huomasi piankin sopivammaksi lykätä matkansa vähän
tuonnemmas. Jos hän juuri nyt palaisi kotiin, arvaisi koko pitäjä hänen
tulleen Gertrudin vuoksi. Ja jos hän ei sitten tyttöä saisikaan,
joutuisi hän kaikkien ihmisten pilkaksi.

Boo oli juuri vähää ennen ottanut tehtäväkseen erään työn siirtokuntaa
varten. Vanhat gordonilaiset olivat näet tähän asti asuneet
Jerusalemissa keskikaupungilla. Mutta nyt, kun siirtokuntaan oli tullut
lisäksi niin paljon ruotsalaisia uskonveljiä, he olivat vuokranneet
tuon ison talon Damaskoksen portin ulkopuolelta ja järjestivät sitä
paraikaa asuttavaan kuntoon. Boon osalle oli joutunut leivinuunin
rakentaminen uuteen taloon. Hän päätti malttaa mieltään ja lähteä vasta
tämän työnsä valmistuttua.

Sillä aikaa hänen oli niin ikävä, että koko Jerusalem tuntui melkein
vankilalta. Öisin hän joskus vuoteella maatessaan otti vyönsä esille ja
kopeloi siihen neulottuja rahoja. Hänen tuli oikein hyvä mieli noita
pyöreitä esineitä tunnustellessaan, hän oli näkevinään edessään
Gertrudin ja aivan unohti, ettei tyttö ollut koskaan hänestä
välittänyt. Hän oli varma siitä, että kunhan hän vain ehtii kotiin, hän
kyllä voittaa Gertrudin.

Aivan varmaan Gertrud nyt, huomattuaan Ingmarin uskottomuuden, oppisi
pitämään arvossa Boota, joka ei ikänään ollut rakastanut ketään muuta
kuin häntä.

Leivinuunin rakentamiseen Boolta kumminkin kului tavattoman kauan
aikaa. Kenties hän ei ollut taitava muurari taikka hänellä ei ollut
sopivia tiiliä eikä saviruukkia. Häntä itseään jo epäilytti, tulisiko
siitä koskaan valmista. Kerran se jo oli valmiiksi holvattuna, mutta
sortui, ja toisen kerran hän oli muurannut sen niin, että savu työntyi
uunista sisään.

Siten Boo ei vielä elokuussa ollut päässyt lähtemään. Tällä aikaa hän
näki niin monta piirrettä gordonilaisten elämästä, että hän yhä enemmän
alkoi mieltyä siihen. Ei ikänään Boo ollut nähnyt tällaisia ihmisiä,
jotka elivät vain palvellakseen sairaita, köyhiä ja murheellisia.
Eivätkä he ikävöineet maailmalle, vaikka jotkut olivat niin rikkaita,
että olisivat voineet elää mielensä mukaan, ja toiset taas niin
taitavia, että heillä oli selvillä kaikki, mitä suinkin taivaan ja maan
välillä lienee. Joka päivä he pitivät kauniita hartaushetkiä, jolloin
he selittivät vastatulleille oppiansa. Heidän puhuessaan tuntui Boosta
joskus niin ihanalta olla mukana uudistamassa tätä oikeata Kristuksen
oppia, joka oli lähes kaksituhatta vuotta ollut unohduksissa, että
poislähteminen Jerusalemista alkoi tuntua melkein vastahakoiselta.

Mutta kun hän yöllä otti vyönsä esille, tuli hänen taas niin ikävä
Gertrudia, että kyynelet kohosivat silmiin. Ja jos hänen mieleensä
johtuikin, että silloinhan hän ei saisi olla mukana oikean
kristillisyyden uudistamisessa, vakuutteli hän itseään sillä, että
olihan siihen niin paljon häntä arvokkaampia. Mitä vahinkoa siitä
oikeastaan oli, jos hänenlaisensa tyhmä miespahainen siirtokunnasta
luopui.

Mutta sitä hetkeä Boo pelkäsi, jolloin hänen olisi julkisesti noustava
koko seurakunnan edessä selittämään, että hän aikoi lähteä kotiin.
Häntä aivan vapisutti ajatellessaan, että mrs Gordon ja vanha miss
Hoggs ja kaunis miss Young ja Hellgum ja hänen orpanansa, jotka kaikki
pyrkivät yksinomaan Jumalan asiaa palvelemaan, siitä lähtien pitäisivät
häntä kadotettuna raukkana.

Ja mitä Jumala taivaassa hänen paostaan sanoisi? Vieläköhän Boo
menettäisi autuutensakin luopuessaan tästä suuresta asiasta!

Päivä päivältä Boo tunsi varmuutensa vähenevän. Nyt hän selvästi
huomasi tehneensä väärin, kun ei jättänyt pois äitinsä rahoja. Ilman
tuota vyötä hänellä ei olisi ollut matkarahoja. Siten hän ei olisi
ollenkaan joutunut tähän kovaan kiusaukseen.

Siirtokunnan varat olivat tähän aikaan vähissä, sillä asunnon muutto
oli tullut kalliiksi, ja sitä paitsi sen oli ajettava muuatta
oikeusjuttua Amerikassa. Samalla se myöskin antoi lakkaamatta apua
hyvin monelle Jerusalemin köyhälle. Kun he eivät koskaan ottaneet
maksua muille tekemistään töistä, sen vuoksi että pitivät rahaa kaiken
eripuraisuuden perussyynä, oli heidän asemansa useinkin hyvin ahtaalla.
Pari kertaa sattui niin pahasti, ettei Amerikasta odotettu rahalähetys
saapunutkaan oikeaan aikaan, ja silloin heidän varansa tuskin riittivät
jokapäiväiseen leipään. Koko seurakunta silloin monesti polvillaan
rukoili Jumalalta apua.

Sellaisissa tapauksissa Boosta tuntui kuin vyö olisi aivan polttanut.
Mutta eihän hän voinut luopua siitä juuri nyt, kun hänellä oli
sellainen ikävä matkalle. Hän tunsi kyllä, että nyt oli aivan
mahdotonta tunnustaa, että hänellä oli ollut rahoja tallella sill'aikaa
kun toiset kärsivät puutetta.

Elokuussa Boo viimein sai uunin valmiiksi, ja nyt hän aikoi lähteä heti
ensi laivassa. Eräänä päivänä hän meni istumaan aukealle mäelle
Jerusalemin ulkopuolelle, ratkoi vyön auki ja otti rahat esille.
Pidellessään noita pieniä kultakolikolta kädessään hän tunsi olevansa
kuin pahantekijä. "Antakoon Herra tämän anteeksi", hän puhkesi
sanomaan... "Enhän minä näihin ihmisiin liittyessäni tiennyt, että
Gertrud tulisi vapaaksi. Ei mikään muu maailmassa olisi saanut minua
eroamaan siirtokunnasta." Kaupunkiin päin palatessaan Boo hiiviskeli
melkein horjuen, ja hänestä tuntui kuin joku olisi vakoillen kulkenut
hänen takanaan. Hän poikkesi erääseen kauppaan Daavidinkadulle
vaihtaakseen pari kultarahaa, mutta näytti niin hämmentyneeltä, että
armenialainen rahanvaihtaja luuli häntä varkaaksi ja petkutti häneltä
ainakin puolet.

Seuraavana päivänä Boo jo aikaisin aamulla pujahti pois
siirtokuntatalosta. Hän oli menevinään itään päin Öljymäelle, jottei
kukaan voisi arvata, mihin hän aikoi, ja kiersi pitkiä mutkia tehden
rautatieasemalle.

Hän tuli kuitenkin perille melkein tuntia liian aikaisin ja kärsi
hirveitä tuskia odottaessaan. Hän säpsähti jokaista ohikulkijaa ja
koetti turhaan rohkaista mieltään sillä, ettei hänellä mitään pahoja
aikeita ollut, vaan oli vapaa mies menemään minne halutti. Hän tunsi
kuitenkin, että olisi ollut parempi suoraan kertoa aikeensa
seurakuntalaisille kuin salaa livahtaa tiehensä. Tuo pelko, että joku
näkisi ja tuntisi, rupesi ahdistamaan häntä niin, että hän oli vähällä
kääntyä takaisin.

Boo joutui kuitenkin junaan. Kaikki vaunut olivat täpötäynnä, mutta hän
ei nähnyt yhtään tuttua ihmistä. Hän mietiskeli siinä istuessaan, miten
hän kirjoittaisi teostaan mrs Gordonille ja Hellgumille. Hän koetti
kuvitella mielessään sitä hetkeä jonakin aamuna yhteisen rukouksen
jälkeen, jolloin hänen kirjeensä luettaisiin julki, ja oli näkevinään
ylenkatsetta kaikkien silmissä. Varmaan minä nyt menettelen kauhean
kehnosti, hän ajatteli, ja hän pelkäsi tästä nyt saavansa tahran, joka
ei lähtisi millään pesulla. Tuo salainen poislähtö alkoi inhottaa häntä
itseään. Hän suuttui itseensä, tunsi olevansa kehno raukka.

Hän tuli Jaffaan ja nousi siellä junasta. Mennessään päivänpaahteisen
asema-alueen poikki hän näki siellä joukon köyhiä romanialaisia
pyhiinvaeltajia. Boo seisahtui heitä katsomaan ja kuuli eräältä
syyrialaiselta kantajalta, että pyhiinvaeltajat olivat sairastuneet
laivamatkalla Jaffaan. Täältä he aikoivat jalkaisin vaeltaa
Jerusalemiin, mutta eivät jaksaneet. Tuossa he nyt olivat venyneet
kaiken päivää. Kukaan ei heistä pitänyt huolta, eikä heillä ollut
rahaa, niin että kyllä kai he siihen auringonpaahteeseen nuutuvat.

Boon täytyi oikein rientää pois asemalta. Hän näki ympärillään noiden
ihmisten kuumeenhohtavat kasvot. Pari oli aivan tajuttomana eivätkä
kyenneet edes pyyhkäisemään kärpäsiä pois silmistään. Hänestä oli aivan
selvää, että Jumala oli lähettänyt nuo köyhät hänen tiellensä, jotta
hänen täytyisi heitä auttaa. Boo ajatteli, ettei kukaan muu heidän
siirtokunnastaan olisi voinut mennä tuollaisten hätääkärsivien ohi
koettamatta auttaa heitä. Olisi hän itsekin heistä huolta pitänyt,
jollei olisi ollut niin huono ihminen. Mutta nyt hän itse tunsi, ettei
hän todella aikonutkaan auttaa lähimmäistään, tietysti vain sen vuoksi,
että hän tahtoi säästää rahansa kotimatkaan.

Boo meni kaupungin portista sisään, käveli pari katua eteenpäin ja
saapui meren rantaan pienelle torille. Koko ulkosatama ja aava
merenselkä näkyi siihen. Vedenpinnalla ei ollut muuta liikettä kuin
välkkyvän sinisiä, loivia maininkeja, jotka keinuivat mereltä sataman
sisään mustain basalttikallioiden välitse. Kaunis lähtöpäivä Boolla
oli. Iso saksalainen höyrylaiva näkyi olevan ankkurissa sataman
edustalla. Boo oli aikonut lähteä eräässä ranskalaisessa laivassa, jota
samana päivänä odotettiin Jaffaan, mutta sitä ei näkynyt. Oli kai
myöhästynyt.

Tuo saksalainen laiva oli varmaankin saapunut vast'ikään. Joukko
sotamiehiä hääräili sen ympärillä veneineen valmiina tuomaan
matkustajia maihin. He kilpailivat keskenään, huutaa hoilasivat ja
heristivät airoilla toisiaan. Sitten lähti veneitä kymmenkunta
yht'aikaa liikkeelle. Voimakkaat venemiehet nousivat soutamaan
seisoallaan, päästäkseen parempaan vauhtiin. Alussa he olivat hieman
varovaisia, mutta kahden pahimman kivisärkän ohi ehdittyä alkoi mitä
tuimin kilpasoutu. Boo kuuli rannalta heidän naurunsa ja huutonsa, kun
he toisiaan hätistelivät.

Hänen teki tavattomasti mieli lähteä heti paikalla. Miksei hän voisi
matkustaa tällä laivalla yhtä hyvin kuin toisellakin? Mitä hän muusta
välitti, kunhan vain pääsi Eurooppaan?

Hän huomasi rannalla vielä pienen veneen. Siinä oli soutajana vanha
äijä, joka kaiketi ei ollut ehtinyt lähteä yhtä nopeasti kuin toiset.
Boosta tuntui aivan kuin mies olisi juuri hänen tähtensä myöhästynyt.
Hän hyppäsi veneeseen, ja he työnsivät sen vesille.

Ensi hetkenä Boon oli hyvä mieli, kun nyt oli päätöksensä tehnyt, mutta
ehdittyään pari aironvetoa merelle hän jo tunsi kovaa katumusta.
Mitähän hän äidilleen sanoisi tavatessaan hänet? Kertoisiko hänelle
käyttäneensä hänen lahjansa niin, että oli joutunut häpeään ja ihmisten
pilkaksi?

Boo oli näkevinään äitinsä kurttuiset kasvot ja tutun, jäykän juovan
hänen suupielessään. Äiti oli hiukan likinäköinen, ja hänen oli tapana
puhuessaan tulla hyvin likelle ihmisiä ja katsoa tarkasti kasvoihin.
Kun hän nyt saapuu kotiinsa, tulee äiti tapansa mukaan aivan hänen
eteensä ja kysyy: "Oletko sinä, Boo, luvannut liittyä noiden ihmisten
joukkoon ja olla apuna heidän työssään?" -- "Olen kylläkin, äiti",
täytyisi Boon siihen vastata. -- "Silloin kestäkin heidän parissaan",
äiti silloin sanoo, "yksikin lupauksensa rikkoja jo meidän sukuumme
riittää."

Boo huokasi alakuloisesti, mutta siitä hän nyt kuitenkin oli selvillä,
että mahdotonta hänen oli näin itsensä häväistyään mennä kotiin äitinsä
luo. Muuta hän ei voinut kuin palata takaisin siirtokuntaan.

Hän käski soutajan kääntää, mutta mies ei hänen merkkipuhettaan
ymmärtänyt, vaan jatkoi soutuaan laivalle päin. Boo nousi seisoalleen
ottaakseen häneltä airot pois. Ukko piti puoliaan, ja siinä
kahakoidessaan he olivat vähällä kaataa veneen. Boo huomasi parhaaksi
istua paikallaan ja antaa soutajan tehdä tahtonsa mukaan. Mutta samalla
hän pelkäsi jättää käyttämättä tätä hetkeä, jolloin hän oli kyllin
voimakas kääntymään. Kun kerran laivaan pääsen, silloin kenties
matkahalu taas minut valtaa, hän ajatteli.

Mutta ei, niin ei saanut käydä, nyt hän tahtoi lopultakin päästä tästä
kiusauksesta. Ja hän pisti kätensä taskuun, otti sieltä kultarahansa ja
heitti ne mereen.

Heti sen tehtyään Boo tunsi sydäntä kirvelevää katumusta. No, nyt hän
tosiaan oli heittänyt onnensa luotaan, nyt hän oli menettänyt Gertrudin
ikipäiviksi. Hän väänteli käsiään niin että sormet natisivat.

Muutaman minuutin päästä tuli heitä vastaan laivalta pari venettä
täynnä matkustavia, jotka aikoivat nousta maihin Jaffassa.

Boo pyyhkäisi kädellä silmiään, sillä totta tosiaan hän luuli näkevänsä
näkyjä. Aivan oli kuin pari kotipitäjän tuttua kirkkovenettä olisi
soutanut häntä vastaan kesähohteista merta pitkin.

Pitkissä veneissä istui ihmisiä, jotka näyttivät yhtä juhlallisen
vakavilta kuin kotipitäjäläiset laskiessaan veneensä kirkkovalkamaan.

Ensi hetkenä Boo ei täysin käsittänyt mitä näki. Kaikki nuo kasvothan
olivat tuttuja. "Eikös tuo ole Timmin Halvor?" hän ajatteli. "Ja tuo,
sehän on Ingmarilan Katri. Ja tuo tuossa on Birger Laurinpoika, jonka
minä monen monituiset kerrat olen nähnyt takovan nauloja pajassaan
maantien varrella!"

Boon mietteet olivat olleet niin vierailla aloilla, että hän vasta
kotvasen perästä arvasi nuo vieraat Taalainmaasta tulleiksi
siirtolaisiksi, jotka olivat saapuneet pari päivää ennen määräaikaansa.

Hän kohosi seisoalleen, viittoi kädellään ja huusi: "Päivää". Veneissä
istujat katsahtivat toinen toisensa jälkeen häneen ja nyykäyttivät
hiukkasen päätään, osoittaakseen tuntevansa hänet. Boo huomasi heti
häirinneensä heitä sopimattomana hetkenä. Heidän ajatuksensa varmaankin
olivat hyvin juhlallisia, kun he nyt juuri olivat nousemaisillaan
Palestiinan maalle.

Mutta ei koskaan Boo ollut nähnyt kauniimpaa kuin nuo jäykät kasvot.
Hän ilahtui suuresti, mutta samassa hän jo kävi murheelliseksi. Niin,
sellaista väkeä meillä kotona on, hän ajatteli, ja ikävä valtasi hänet
niin, että melkein teki mieli heittäytyä mereen sukeltaakseen sieltä
kultarahansa takaisin.

Toisen veneen perällä istui tyttö, joka piti huivia niin silmillään,
ettei Boo nähnyt hänen kasvojaan. Mutta juuri veneen ohi mentyä tyttö
työnsi huivin otsalleen ja katsoi häneen, ja Boo tunsi hänet
Gertrudiksi.

Silloin Boo vavahti päästä jalkoihin asti. Hän painautui tunteensa
valtaamana istualleen ja piteli tuhdosta kiinni. Hän pelkäsi, ettei
voisi hillitä itseään, ettei malttaisi olla hyppäämättä mereen pikemmin
ehtiäkseen Gertrudin luokse.

Kyyneleet tulvahtivat hänen silmiinsä, hän pani kätensä ristiin ja
kiitti Jumalaa. Totta tosiaan, tämä oli paras palkinto, mitä hän
koskaan oli saanut synnin karttamisesta. Ei koskaan hän ollut kokenut
niin suurta Jumalan hyvyyttä.



RISTINKANTAJA


Kaikkina niinä vuosina, jotka Gordonin siirtokunta oli ollut
Jerusalemissa, oli pyhän kaupungin kaduilla joka päivä kulkenut muuan
mies kantaen paksuista puupölkyistä tehtyä ristiä. Hän ei puhunut
kenenkään kanssa, eikä kukaan puhutellut häntä. Ei kukaan tiennyt,
oliko mies mielenvikainen, joka oli alkanut kuvitella olevansa Kristus,
vai oliko hän vain katumustyötä tekevä köyhä pyhiinvaeltaja.

Ristinkantajaparka nukkui yönsä jossakin Öljymäen luolassa. Joka aamu
auringon noustessa hän kiipesi vuorelle ja katseli sieltä Jerusalemia,
joka oli vastapäätä vähän matalammalla kukkulalla. Hän tarkasteli
innokkaasti kaupunkia ikään kuin jotakin etsiäkseen, kuljetti
katsettaan talosta taloon, temppelin kupukatosta toiseen, ikään kuin
odottaen, että siellä olisi yön kuluessa tapahtunut jokin suuri muutos.
Vihdoin, huomattuaan että kaikki oli entisellään, hän syvään huoahtaen
palasi luolaansa, nosti suuren ristinsä hartioilleen ja pani päähänsä
piikkisistä orjantappuroista kierretyn seppeleen.

Sitten hän lähti raskasta taakkaansa kantaa retuuttaen astumaan vuoren
rinnettä alas viinitarhojen ja öljypuistojen välitse, kunnes saapui
Getsemanen yrttitarhan korkean muurin luokse. Siinä hän tavallisesti
pysähtyi pienen portin ulkopuolelle, laski ristinsä maahan ja seisahtui
portinpieltä vasten ikään kuin odottamaan. Vähän väliä hän kumartui ja
kurkisti avaimenreiästä pieneen yrttitarhaan. Jos hän silloin näki
jonkun harmaaveljen, joiden huostassa Getsemane oli, kävelevän vanhojen
öljypuitten ja myrttipensasten keskellä, näytti hän tarkistavan
huomiotaan ja hymyili iloisin silmin, mutta heti sitten hän pudisti
päätään; se, mitä hän odotti, ei näyttänytkään tulevan. Hän nosti
taasen ristin olalleen ja jatkoi matkaansa.

Sitten hän tavallisesti laskeutui vuoren matalimpia penkereitä
Josafatin laaksoon, juutalaisten suurille hautausmaille. Hän laahasi
pitkää ristiä jäljessään, kolauttaen sitä hautapaasiin, niin että
niiden päälle kasaantuneet pikku kivet rapisivat alas. Vähän väliä hän
pysähtyi kuullessaan kivien kolinaa ja kääntyi katsomaan taakseen,
selvästi luullen jonkun sieltä tulevan. Joka kerta, kun hän huomasi
erehtyneensä, hän uudelleen huokasi syvään ja jatkoi matkaansa.

Nämä huokaukset muuttuivat syviksi voihkaisuiksi, kun hän ehti laakson
pohjaan, josta hänen nyt oli raastettava ristitaakkansa sitä rinnettä
ylös, jonka huipulla Jerusalem on. Tällä puolella ovat muhamettilaisen
väestön haudat ja siellä hän usein näki jonkun surevan vaimon
valkoiseen vaippaan kääriytyneenä istuvan matalalla, arkun muotoisella
hautakivellä. Hän käydä kompuroi silloin sinnepäin, kunnes vaimo,
säikähtyneenä ristin kolinasta hautakiveä vasten, käänsi häneen päin
tiheään mustaan huntuun peitetyt kasvonsa. Näytti siltä, kuin siellä
olisi ollutkin vain ammottavan musta kolo. Silloin hän pöyristyen
kääntyi poispäin ja jatkoi matkaansa.

Hän kiipesi vaivalloisesti rinteen äyräälle asti, missä kaupungin muuri
oli häntä vastassa. Sitten hänen tapansa oli kulkea kapeata polkua
muurin ulkopuolitse ylängön eteläosaan Siionin kukkulalle päin, ja hän
saapui pienen armenialaiskirkon eteen, jota sanotaan Kaifaan taloksi.

Siinä hän uudelleen laski ristin maahan ja kurkisti avaimenreiästä
sisään. Mutta nyt hän sen lisäksi vielä tarttui kellonvetimeen ja
soitti. Kuullessaan kohta sen jälkeen jonkun tohveleissa käydä
sipsuttavan kivilattiata pitkin hän hymyili ja tarttui käsillään
orjantappuraseppeleeseen nostaakseen sen päästään.

Mutta heti kun suntio oven avattuaan tuli ristinkantajan näkyviin, hän
pudisti kieltävästi päätään.

Katumuksentekijä kumartui kurkistamaan sisään raollaan olevasta ovesta.
Hän katsahti sille pienelle pihalle, jolla tarina kertoi Pietarin
kieltäneen Vapahtajan, ja huomasi sen olevan aivan tyhjänä. Hän näytti
siitä harmistuvan, vetäisi kärtyisästi portin kiinni ja jatkoi
matkaansa.

Kömpelö risti harasi nyt kivien ja vanhojen rakennusten jätteiden
peittämää maata. Kulku Siionin vuorta kohden kävi entistä nopeammin,
ikään kuin ristinkantajan malttamattomuus olisi lisännyt hänen
voimiaan. Hän astui Siionin portista kaupunkiin eikä laskenut ristiään
maahan ennen kuin sen harmaakivisen rakennuksen ulkopuolella, jota
toiset kunnioittavat Daavid kuninkaan hautana, mutta jossa toiset
sanovat olevan sen salin, jossa Jeesus asetti Pyhän ehtoollisen.

Tähän vanhus tavallisesti jätti ristin siksi aikaa, kun hän itse kävi
rakennuksen pihalla. Muhamettilainen portinvartija, joka muutoin
äkäisin silmin katsoi kaikkia kristittyjä, kumarsi syvään nähdessään
tämän miehen, jonka äly oli Jumalan tykönä, ja suuteli hänen kättään.
Joka kerta saadessaan tämän kunnianosoituksen vanhus katsahti mieheen
odottavin silmin. Mutta sitten hän tempasi kätensä pois, pyyhki sitä
pitkään karkeaan viittaansa, palasi takaisin kadulle ja nosti ristin
hartioilleen.

Sanomattoman hitaasti hän sitten laskeutui sieltä kaupungin
pohjoisosaan päin synkkää Kristuksen kärsimystietä pitkin. Kulkiessaan
taajaväkisillä kaduilla hän kaiken aikaa uteliaasti tarkasteli
vastaantulijoita, pysähteli katsomaan taakseen ja kääntyi yhä uudelleen
pois huomattuaan erehtyneensä. Hyväsydämiset vedenkantajat, jotka
näkivät hänen hikoilevan kuormaansa laahatessaan, ojensivat hänelle
usein tinavadillisen vettä, ja vihanneskauppiaat heittivät hänelle
kourallisen papuja tahi vihreitä manteleita. Kun näitä lahjoja hänelle
tarjottiin, otti hän ne ensin helossa silmin ja ystävällisesti vastaan,
mutta kääntyi sitten poispäin, ikään kuin olisi odottanut jotakin
toista ja parempaa.

Kun hän saapui Kärsimystielle, näytti hänen toivonsa elpyneemmältä kuin
koko matkalla. Hän ei enää niin syvästi huokaillut taakkansa alla. Hän
oikaisi selkänsä suoraksi ja katseli ympärilleen niinkuin vanki, joka
nyt varmasti tietää pääsevänsä vapaaksi.

Pitkin kärsimystietä on neljässätoista paikassa pienillä kivitauluilla
merkitty Kristuksen pysähdyspaikat. Ristinkantaja lähti kulkemaan
ensimmäisen kohdalta eikä seisahtunut ennen kuin Siionin sisarten
luostarin kohdalla lähellä Ecce Homo kaarta, missä Pilatus näytti
Kristusta kansalle. Siinä hän paiskasi ristin kadulle aivan kuin
taakan, jota hänen ei enää tarvitsisi nostaa, ja kolkutti lujasti kolme
kertaa luostarin porttiin. Ennen kuin kukaan ehti avaamaan, oli hän jo
temmannut orjantappuraseppeleen päästään, ja välistä hän oli niin varma
asiastaan, että heitti sen koirien makuupaikkaan luostarin viereen.

Luostarissa hänen kolkutuksensa jo tunnettiin. Joku sen pyhistä
sisarista avasi porttiluukun ja ojensi hänelle pienen leipäkakun.

Silloin hän suuttui kauheasti. Leivästä hän ei huolinut, vaan pudotti
sen kadulle. Hän polki jalkaa ja huusi aivan mielettömänä epätoivosta.
Pitkään aikaan hän ei liikahtanut portin takaa. Vihdoin hänen
kasvojensa piirteet tyyntyivät ja muuttuivat entiselleen kärsivän
näköisiksi. Hän kumartui ottamaan leivän maasta ja söi sen ahnaasti
nälkänsä sammuttamiseksi, etsi sitten uudelleen orjantappuraisen
seppeleensä ja nosti taas ristin olalleen.

Parin sekunnin perästä hän jo, silmät odotuksesta loistaen, seisoi sen
pienen kappelin ulkopuolella, jota sanotaan Pyhän Veronikan taloksi, ja
alakuloisena uudesta pettymyksestä hän lähti sieltäkin. Hän kulki kadun
päähän asti kaikkien pysähdyspaikkojen ohi, odottaen yhtä varmasti
vapautustaan sen kappelin luona, joka on rakennettu Oikeudenportin
kohdalle, jonka kautta Jeesus kuljetettiin kaupungista, ja sillä
paikalla, missä Vapahtaja puhui Jerusalemin naisille.

Kuljettuaan siten Kristuksen kärsimystien päästä päähän hän lähti
rauhattomana harhailemaan pitkin kaupunkia. Ahtaan Daavidinkadun
väentungoksessa hän oli yhtä pahana haittana liikenteelle kuin
risukimppukuormaa kantava kameli, mutta kukaan ei kumminkaan häntä
häirinnyt eikä sadatellut.

Näillä retkillään hän joskus osui joutumaan Pyhänhaudankirkon ahtaalle
esipihalle. Mutta siellä ei ristinkantaja parka heittänyt taakkaansa
maahan, siellä hän ei repäissyt orjantappurakruunua päästään.
Huomattuaan kirkon synkänharmaat seinät hän heti kääntyi pakoon. Siellä
häntä ei nähty loistavien juhlakulkueiden eikä edes suuren
pääsiäisihmeen aikana. Vanha katumuksentekijä näytti olevan varmasti
vakuuttunut, että siltä paikalta ainakaan hän ei voinut löytää
etsittäväänsä.

Mutta muuten hän aina piti varalla, milloin karavaaneja oli purkamassa
tavaroitaan Jaffan tullin luona. Hän istui silloin majatalojen
ulkopuolella ja katsoa tiirotti tutkivin silmin kaikkia matkustajia.
Siitä asti kun Jaffan ja Jerusalemin välinen rautatie valmistui, hän
kävi melkein joka päivä rautatieasemalla. Hän kävi patriarkkain ja
piispojen puheilla heidän kotonaan, ja joka perjantai hän saapui
Itkumuurin torille, missä juutalaiset painautuen kylmää kiveä vasten
itkivät hävitettyä palatsia, kukistettua muuria, valittivat mennyttä
valaansa, kuolleita suurmiehiään ja huusivat kostoa harhaan joutuneille
papeilleen ja kuninkaille, jotka olivat Kaikkivaltiaan hylänneet.

Eräänä hyvin lämpimänä ja kauniina elokuun päivänä ristinkantaja oli
lähtenyt Damaskoksen portin ulkopuolelle ja kuljeksi niitä autioita
kivikkokankaita, jotka ympäröivät Gordonin siirtokunnan taloa.
Hoiperrellessaan tienviertä pitkin hän huomasi pitkän rivin vaunuja,
jotka asemalta päin ajoivat siirtokuntaa kohti. Vaunuissa istui
vakavia, hiukan tylynnäköisiä ihmisiä. Useimmat heistä olivat hyvin
rumia, heillä oli vaalea, hieman punaiselta vivahtava tukka, raukeat
silmäluomet ja alahuuli lerpallaan.

Kun nämä ihmiset ajoivat hänen ohitsensa, teki ristinkantaja niinkuin
hänen tapansa oli tehdä uusien pyhiinvaeltajien saapuessa Jerusalemiin.
Hän laski ristin olkapäänsä nojaan, hänen kasvonsa kirkastuivat, ja hän
kohotti kätensä taivasta kohden.

Nähdessään hänet siinä tienvieressä risteineen ajajat säpsähtivät,
mutta eivät sitä ihmetelleet. Oikeastaan he tuntuivat odottaneenkin
juuri tällaiseksi ensi näkemäänsä Jerusalemissa.

Monet heistä kohottausivat sydämellisesti säälien katsomaan häntä. He
kurottivat käsiänsä, ja selvästi näki, että heitä halutti laskeutua
ajoneuvoista auttamaan vanhusta.

Jotkut siirtokuntalaiset, jotka jo olivat perehtyneet Jerusalemiin,
sanoivat vastatulleille: -- "Se on vähämielinen miespoloinen, tuolla
lailla hän kulkee joka päivä. Hän luulee, että hän kantaa Kristuksen
ristiä ja että hänen on sitä kuljetettava siksi, kunnes löytää sijaansa
jonkun toisen."

Ajajat kääntyivät katsomaan jäljelleen päin tuota jalkaisin vaeltavaa
miesparkaa. Koko ajan, kun he olivat näkyvissä, ristinkantaja seisoi
paikallaan kädet koholla, sanomattoman ihastuneena.

Mutta tämän kerran jälkeen ei kukaan nähnyt ristinkantajavanhusta
Jerusalemissa. Seuraavana päivänä porttien ulkopuolella majailevat
spitaaliset turhaan odottivat hänen tuloaan. Hän ei häirinnyt
hautausmailla surevien rauhaa, ei vaivannut Kaifaan talon vartijaa,
eivätkä Siionin hurskaat sisaret saaneet annetuksi hänelle sitä leipää,
jonka hän muulloin joka päivä kävi noutamassa. Pyhäinhaudankirkon
turkkilainen portinvartija odotti tavallisuuden mukaan näkevänsä hänen
tulevan ja rientävän pakoon, ja hyväsydämiset vedenkantajat
ihmettelivät, kun häntä ei näkynyt kadulla väentungoksessa.

Ukkoraukkaa ei koskaan sen jälkeen nähty pyhässä kaupungissa. Lieneekö
hän maannut kuolleena luolassaan Öljymäellä vai vaeltanut kaukaiseen
kotiinsa.

Se vain varmasti tiedettiin, ettei hän enää kantaa raastanut raskasta
kuormaansa. Sillä taalalaisten tulon jälkeisenä päivänä löysivät
Gordonin siirtokuntalaiset hänen suuren ristinsä nojallaan heidän
ulko-ovensa korkeita portaita vasten.



"KULLASTA RAKETUT MUURIT JA PORTIT POLTETUSTA LASISTA"


Jerusalemiin vaeltajien joukossa oli muuan seppä, Birger Laurinpoika.
Hän oli koko ajan ollut hyvin iloissaan tästä matkasta. Ei kukaan ollut
niin kevein mielin kuin hän eronnut kodistaan, eikä kukaan ollut niin
riemuissaan kuin hän odottanut Jerusalemin ihanuuden näkemistä.

Mutta Birger sairastui juuri noustessaan Jaffassa maihin. Istuessaan
monta tuntia auringonpaahteessa asemalla junan lähtöä odottaen hän
huononi huononemistaan. Kun hän tuli kuumaan vaunuun, alkoi hänen
päätänsä pakottaa aivan kuin haljetakseen. Ja Jerusalemiin saavuttuaan
hän oli niin pahoinvoipa, että Timmin Halvorin ja Ljungo Björnin täytyi
kainaloista kannattaen viedä hänet asemasillalle.

Boo oli Jaffasta sähköttänyt siirtokunnalle taalalaisten tulosta.
Useita Amerikan ruotsalaisia oli tullut junalle tervehtimään ystäviä ja
sukulaisia. Birgerillä oli silloin niin kova kuume, ettei hän tuntenut
vanhoja pitäjäläisiä, vaikka pari heistä oli ollut hänen läheisiä
naapureitaan. Siitä hän kuitenkin oli selvillä, että nyt hän oli
saapunut Jerusalemiin, ja koetti vain pysytellä voimissaan siksi,
kunnes saisi nähdä pyhän kaupungin.

Asemalta, joka on melkoisen matkan päässä Jerusalemista, Birger ei
nähnyt kaupunkia laisinkaan.

Siellä odotellessaan hän makasi koko ajan ummessa silmin. Mutta
vihoviimein kaikki saatiin sijoitetuiksi odottaviin vankkureihin. He
ajoivat mäkeä alas Hinnominlaaksoon, jonka toisella puolen rinteen
huipulla Jerusalem näkyi.

Birger avasi raukeat silmäluomensa ja näki kaupungin, jota
korkea, torneilla varustettu muuri ympäröi. Muurin takana kohosi
monikerroksisia kivistä holvattuja rakennuksia, ja pari palmua huojui
vuoristotuulessa.

Mutta ilta oli tulossa ja aurinko painui jo likelle lännen kukkuloita.
Se oli hyvin punainen ja suuri, ja sen hehkuva rusko levisi yli
taivaan. Maa kimmelsi ja helotti myöskin punakeltaisena. Mutta
Birgeristä tuntui, ettei tuo välkkyvä hohde tullutkaan auringosta, vaan
tuolla mäen harjalla olevasta kaupungista. Se heijastui sen muureista,
jotka kimaltelivat kuin helottava kulta, ja sen torneista, joiden katot
olivat paanutetut poltetulla lasilla.

Birger Laurinpoika hymyili ajatellessaan, että hän nyt näki kaksi
aurinkoa, toisen taivaalla ja maan päällä toisen, joka oli Jumalan
kaupunki Jerusalem.

Hetken aikaa Birger tunsi melkein tulleensa terveeksi suuresta
ilostaan. Mutta pian hän uudelleen sai kuumekohtauksen ja heidän
ajaessaan kaupungin läpi siirtokunnantalolle hän oli koko ajan
tiedottomana.

Birger ei tiennyt edes heidän saapumisestaan siirtokuntaan. Hän ei
saanut sitä iloa, että olisi nähnyt tuon kookkaan talon ja valkoiset
marmoriportaat ja sen kauniin aitauksen, joka pihamaata ympäröi. Birger
ei saanut nähdä kaunista, älykkään näköistä mrs Gordonia, kun hän tuli
portaille heitä tervehtimään, eikä vanhaa pyöreäsilmäistä miss Hoggsia
eikä muitakaan uusia veljiään ja sisariaan. Hän ei edes tiennyt
sitäkään, kun hänet vietiin isoon valoisaan huoneeseen, jonka hän
perheineen oli nyt saava asunnokseen ja jossa hänelle kiireesti
laitettiin makuusija.

Seuraavana päivänä hän oli yhtä kipeä, mutta tointui kuitenkin joskus
hetkiseksi. Silloin hän enimmän murehti sitä, että hänen piti kuolla
ennen kuin oli päässyt itse Jerusalemin sisälle, nähdäkseen läheltä sen
ihanuutta.

"Ajatelkaahan, että näin likelle asti minä pääsin", hän sanoi, "ja nyt
minun täytyy kuolla, sitä ennen näkemättä Jerusalemin kultapalatseja ja
katuja, joilla pyhiä ihmisiä kävelee valkeissa pitkissä vaatteissa,
palmut käsissään."

Näin valitellen hän makasi kaksi päivää. Kuume lisääntyi, ja
houreissaankin hän tuskitteli sitä samaa, ettei päässyt näkemään
Jumalan oman kaupungin kullalta hohtavaa muuria ja välkkyviä torneja.

Hänen toivottomuutensa ja hätänsä oli niin suuri, että Ljungo Björn ja
Timmin Halvor alkoivat häntä sääliä ja päättivät täyttää hänen
toiveensa. He luulivat hänen sairautensa paranevan, kun hän tästä
ikävästään tyyntyisi. He laittoivat kantopaarit, ja eräänä iltana, kun
ilma oli alkanut hiukan viiletä, he kantoivat hänet Jerusalemiin.

He kantoivat häntä suoraan kaupunkia kohti, ja Birger makasi paareilla
täydessä tajussaan, katsellen kivikkokankaita ja kaljuja kukkuloita.
Ehdittyään sinne asti, mihin jo Damaskoksen portti ja kaupunginmuuri
näkyi, he laskivat paarit tienviereen, jotta sairas rauhassa saisi
katsella, mitä hän niin kovin oli ikävöinyt.

Birger oli aivan ääneti, varjosti käsin silmiään ja katseli tarkasti
eteensä.

Hän ei nähnyt siellä mitään muuta kuin harmaanruskean muurin, joka oli
rakennettu kivestä ja savesta, niinkuin muurit ainakin. Nähdessään
siinä suuren, monisakaraisen portin, jonka alitse tie kulki matalasta
aukosta, häntä melkein kammotti.

Hänen väsyneissä aivoissaan syntyi sellainen ajatus, ettei häntä ollut
vietykään oikeaan Jerusalemiin. Juuri pari iltaa sitten hän oli nähnyt
toisen, joka hohti kuin aurinko.

Kuinka minun vanhat ystäväni ja sukulaiseni voivatkaan kiusata minua
näin, hän sairaassa mielessään ajatteli, etteivät salli minun nähdä
oikeaa Jerusalemia!

Miehet kantoivat häntä jyrkkää rinnettä myöten portinaukkoa kohti.
Birgeristä tuntui, kuin häntä olisi viety maan sisälle.

Porttiholvin läpi päästyään hän hiukan kohottausi makuultaan. Nyt hän
tahtoi nähdä, oliko hänet kannettu pyhään kaupunkiin.

Birger ihmetteli kovin nähdessään joka puolella rumia harmaita
kivitaloja, mutta vielä enemmän hän säpsähti nähdessään portilla
istuvat rujot kerjäläiset ja laihat, likaiset kulkukoirat, joita makasi
neljä viisi yhdessä suurilla roskatunkioilla.

Hän ei ollut missään tuntenut niin ihmeen tukehduttavaa hajua eikä niin
tympäisevää hellettä kuin täällä. Olisikohan minkäänlainen myrsky
jaksanut tätä ummehtunutta ilmaa hajoittaa!

Katsoessaan katukiveystä hän näki sen olevan kuivuneen lokakerroksen
peitossa. Suunnattomia määriä likaa, kaalinlehtiä ja hedelmänkuoria oli
hujan hajan viskattu kadulle.

"Mitähän varten Halvorkin iljennee tuoda minua katsomaan tätä
siivotonta kylärähjää", hän mutisi itsekseen.

Miehet kantoivat Birgeriä nopeasti eteenpäin. He olivat jo käyneet
kaupungissa monta kertaa ja osasivat jo kertoa sairaalle, minkä
paikkojen ohi kuljettiin.

"Tuo on sen Raamatun rikkaan miehen talo", Halvor sanoi osoittaen
rakennusta, joka Birgeristä näytti olevan aivan sortumaisillaan.

He poikkesivat toiselle kadulle, joka oli niin pimeä, kuin ei päivä
olisi sille koskaan paistanut. Birger katseli pitkällään maaten
holvattuja kaaria, joita oli rakennettu kadun poikki talosta taloon.
Tarpeen ne kyllä ovatkin, hän ajatteli; ilman sellaisia tukia nuo
hökkelit pian romahtaisivat nurin.

"Tämä on Kristuksen kärsimystie", Halvor sanoi Birgerille, "tätä pitkin
Jeesus kulki ristiä kantaessaan."

Birger makasi äänetönnä ja kalpeana. Veri ei tuntunut enää hyökyvän
ruumiissa, niinkuin aikaisemmin päivällä, se tuntui ihan seisahtuneen.
Hän oli jääkylmä.

Mihin tahansa tultiinkin, ei hän nähnyt muuta kuin rappeutuneita
kiviseiniä ja siellä täällä matalan portin. Ikkunoita oli harvassa
paikassa, ja niissäkin olivat lasit rikki ja tyhjät puitteet
vaaterievuilla tukittuina.

Halvor pysähtyi paareineen. "Tässä oli Pilatuksen palatsi", hän sanoi,
"ja tässä Jeesus tuotiin ulos ja hänestä sanottiin: 'Katso ihmistä'."

Birger Laurinpoika viittasi Halvorin luokseen ja tarttui juhlallisesti
hänen käteensä. "Tahtoisin kysyä sinulta yhtä asiaa, sinä kun olet
sukulaiseni", hän sanoi. "Oikeinko todella sinä sanot tätä oikeaksi
Jerusalemiksi?"

"Ihan varmaan, kyllä tämä on oikea Jerusalem", sanoi Halvor.

"Minä olen sairas ja voin jo huomenna kuolla", sanoi Birger.
"Ymmärräthän, ettei minulle käy laatuun valehdella."

"Kukas sinulle nyt tahtoisikaan valehdella!" Halvor sanoi.

Birger oli toivonut aivan varmasti saavansa Halvorin puhumaan totta.
Kyynelet nousivat hänen silmiinsä, kun hän ajatteli, että Halvor ja
muut toverit pitivät häntä pilkkanaan.

Äkkiä hänen päähänsä nousi hyvä ajatus. He vain tahallaan uskottelevat
minulle tätä, jotta sitten sitä enemmän ihastuisin, kun minut korkeasta
portista viedään kunnian ja kirkkauden kaupunkiin. Olkoot nyt vain
olevinaan. Minun parastani he kuitenkin tarkoittavat. Olemmehan me
hellgumilaiset luvanneet aina menetellä veljellisesti toisiamme
kohtaan.

Miehet kantoivat häntä edelleen pimeitä katuja pitkin. Muutamissa
paikoissa oli niiden ylitse ripustettu suunnattomia repaleisia
kangasverhoja. Sellaisissa paikoissa vallitsi melkein pilkkopimeä ja
tukehduttava löyhkä ja kuumuus.

Seuraavan kerran pysähtyessään he olivat ison harmaan rakennuksen
esipihalla. Se oli täpötäynnä kerjäläisiä ja nurkkakaupustelijoita,
jotka tyrkyttivät kaupaksi helminauhoja, pajukeppejä, pikku kuvia ja
muuta rihkamaa.

"Tässä nyt näet sen kirkon, joka on rakennettu Golgatalle Kristuksen
haudan ympäri", Halvor sanoi.

Birger Laurinpoika kohotti raukeat silmänsä katsoakseen rakennusta.
Siinä oli tosin isot portit ja leveät ikkunat, ja oli se välttävän
korkeakin. Mutta ei ikänään Birger ollut nähnyt kirkkoa niin ahdettuna
toisten rakennusten väliin. Eihän siinä näkynyt torneja, ei kuoria eikä
ase-eteistä. Ei hän voinut sellaista uskoa Jumalan huoneeksi. Ei hän
voinut uskoa, että sen esipihalla olisi ollut niin paljon
kaupustelijoita, jos se olisi ollut Kristuksen hauta. Kyllä hän tiesi,
kuka rahanvaihtajat oli karkottanut temppelistä ja kuka oli heittänyt
kyyhkyskauppiasten häkit.

"Kyllä näen, kyllä näen", Birger sanoi nyykäyttäen päätään Halvorille.
Mutta itsekseen hän ajatteli: Mitähän ihmettä he ensi kerralla
keksivät!

"Tokko sinä enää jaksat kauemmas tällä kertaa?" sanoi Halvor.

"Miksen, kyllähän minä", sairas vakuutti, "miten vain te jaksanette."

Miehet nostivat taas paarit maasta ja jatkoivat matkaansa. Nyt he
tulivat kaupungin eteläosiin.

Kadut olivat täällä samanlaisia, mutta niillä oli väkeä tungokseen
asti. Halvor pysähdytti paarit erään poikkikadun päähän ja näytti
Birgerille tummaihoisia beduiineja, joilla oli pyssy olalla ja tikari
vyössä. Hän näytti hänelle puolialastomia vesimiehiä, joita kuljeksi
kadulla kaupitellen vettä siannahkasäkeistä. Hän osoitti hänelle
venäläisiä pappeja, jotka pitivät tukkansa niskassa sykeröllä, ja
muhamettilaisia naisia, jotka näyttivät aavemaisilta kulkiessaan ihan
valkoiseen kaapuun kääriytyneinä ja musta kangasverho kasvoilla.

Birgeristä näytti yhä varmemmalta, että hänen ystävänsä tekivät hänestä
jotakin kummallista pilaa. Eiväthän nuo ihmiset vähääkään olleet niiden
tyynien palmunlehvän kantajien tapaisia, joita oikean Jerusalemin
kaduilla piti kulkea.

Mutta kun Birger tuli ihmisvilinään, alkoi hänen kuumeensa uudelleen.
Halvor ja toiset paarienkantajat näkivät hänen käyvän yhä heikommaksi.
Hänen kätensä hapuilivat levottomasti peitettä, joka oli levitetty
hänen yllensä, ja hikipisaroita kihoili hänen otsallaan.

Mutta milloin he vain esittivät kotiin päin palaamista, hypähti hän
istualleen ja sanoi, että se olisi hänen kuolemansa, jollei häntä
vietäisi perille asti näkemään Jumalan kaupunkia.

Sillä tavalla hän ahdisti heitä, kunnes he saapuivat Siionin
kukkuloille. Nähdessään Siionin portin hän tahtomalla tahtoi, että
hänet kannettaisiin sen kautta. Hän nousi istualleen, toivoen muurin
takana löytävänsä Jumalan kauniin kaupungin, jota hän niin hartaasti
oli ikävöinyt.

Mutta portin ulkopuolella ei näkynyt muuta kuin keltaiseksi paahtunut
kivikkokangas ja siellä täällä likatunkioita.

Portin pielessä istui muutamia köyhiä niskat kumarassa. Nämä
konttasivat lähemmäksi ja ojensivat heitä kohti rujot kätensä, joiden
sormet tauti oli runnellut. He huusivat melkein koiran tapaan äristen.
Heidän kasvonsa olivat osaksi rikkisyöpyneet; millä ei ollut nenää,
millä taas ei poskia.

Birger rupesi huutamaan kauhusta. Hänen voimansa olivat niin vähissä,
että hän purskahti itkuun ja valitti, että hänet oli kannettu helvetin
esikartanoon.

"Eivät ne ole muuta kuin spitaalisia", sanoi Halvor, "tiedäthän sinä
Birger toki, että niitä on tässä maassa."

Miehet kantoivat hänet kuitenkin kiireesti edemmäs kukkulalle,
jott'eivät nuo onnettomat raukat siellä portilla häntä kauemmin
kiusaisi.

Siellä Halvor taas laski paarit maahan, meni sairaan luokse ja nosti
hänen päätään patjalta. "Koeta nyt katsella vähäisen, Birger. Tästä
näet Kuolleelle merelle ja Moabin vuoristoon saakka." Birger avasi
vielä kerran väsyneet silmänsä. Hän näki Jerusalemin itäpuolella niin
kauas kuin silmä kantoi jylhiä, asumattomia vuoristoja. Hyvin hyvin
etäältä heijasti kirkas vedenpinta, ja sen takana sinersi vuoria, jotka
hohtivat kirkkaina kuin kulta.

Se näky oli niin kaunista, kevyttä ja kuultavan heleätä, ettei olisi
uskonut sitä maalliseksi.

Birger kohousi riemastuneena paareiltaan, ikään kuin rientääkseen tuota
etäistä näkyä kohden. Hän kävi muutamia askeleita, mutta hervahti
sitten uupuneena maahan.

Miehet luulivat ensin Birgerin kuolleen, mutta hän virkosi vielä ja eli
sen jälkeen kaksi päivää. Kuolinhetkeensä asti hän vielä houreissaan
puheli oikeasta Jerusalemista. Hän vaikeroi sitä, että se siirtymistään
siirtyi yhä kauemmaksi, kuta enemmän hän sitä tavoitteli, niin ettei
hän eikä kukaan toisistakaan koskaan voinut päästä sinne sisälle.



JUMALAN PYHÄ KAUPUNKI JERUSALEM


Kokemuksesta on kyllä huomattu, että jotkut ihmiset ovat liian heikkoja
asuakseen Jerusalemissa. Vaikka he kestäisivät ilmanalan eivätkä
sairastuisi tarttuviin tauteihin, saattavat he silti menehtyä. Pyhä
kaupunki tekee heidät synkkämielisiksi tahi hourupäisiksi, joskus
suorastaan tappaakin heidät. Kun siellä on parikin viikkoa oleskellut,
kuulee jo sanottavan siitä ja siitä äkistikuolleesta: "Senkin on
Jerusalem tappanut."

Kun tuollaista kuulee, täytyy tietysti ihmetellä. Miten se sellainen
voi olla mahdollista? Kuinka kaupunki voi ihmistä tappaa? Ajattelematta
nuo varmaankin sellaista hokevat.

Ja kun Jerusalemissa kuljeksii katselemassa katuja, ei voi olla
ajattelematta: Tahtoisin saada selville, mitä sillä oikein
tarkoitetaan, että Jerusalem tappaa. Tahtoisin tietää, mikä
Jerusalemissa on niin kamalaa, että se saa ihmisiä kuolemaan.

Ajatelkaamme esimerkiksi lähtevämme kävelemään Jerusalemin ympäri.
Alamme Jaffan portilta, käännymme siitä vasempaan uhkean neliskulmaisen
Daavidintornin ohi ja astumme sitten kapeata polkua kaupunginmuurin
ulkopuolitse Siionin portille päin. Aivan muurin sisäpuolella olevasta
turkkilaisesta kasarmista kuuluu sotilasmusiikkia ja aseiden kalinaa.
Siitä mennään suuren armenialaisluostarin ohi, jossa on paksut muurit
kuin linnoituksessa ja teljetyt portit. Kappaleen matkan päässä näemme
suuren harmaan rakennuksen, jota sanotaan Daavidin haudaksi, ja kun sen
näkee, silloin äkkiä muistaa kulkevansa pyhällä Siionilla, kuningasten
vuorella.

Silloin ehdottomasti johtuu mieleen, että tämä koko vuori on suuren
suuri holvi, jonka sisällä Daavid kuningas istuu tuli-istuimella
kultaisessa vaipassaan, yhä vielä halliten Jerusalemia ja Palestiinaa.
Johtuu mieleen, että nuo hajalleen sirottuneet rakennusten jäännökset
ovat sortuneiden kuninkaanlinnojen jäännöksiä, että vastapäätä oleva
kukkula on Pahennuksen vuori, jolla Salomo lankesi syntiin, että siinä
vieressä oleva rotko, syvä Hinnomin laakso kerran oli reunojaan myöten
täynnä ihmisruumiita, joita roomalaiset sinne viskoivat hävittäessään
Jerusalemin.

Siinä kulkiessa käy mieli kummalliseksi. On kuulevinaan tappelun
pauhua, suuret sotajoukot ryntäävät muuria kohti, kuninkaat ajavat
jyrisevissä sotavaunuissaan. Tämä on voiman, väkivallan ja sodan
Jerusalem, me silloin ajattelemme, ja meitä kauhistavat ne veriset
hirmutyöt, joita muistiimme johtuu.

Silloin voi hetkiseksi pysähtyä ajattelemaan, että tämä nyt lienee se
Jerusalem, joka ihmisiä tappaa. Mutta heti sen jälkeen sanomme
hartioita kohauttaen: "Sehän on mahdotonta, siitä on jo liian kauan,
kun täällä sodan hyrskyt pauhasivat ja punaista verta virtana valui."

Ja kuljemme edemmäs.

Mutta heti kierrettyämme muurin kulmauksen ympäri itäiseen
kaupunginosaan joudumme aivan toiseen ympäristöön. Täällä on kaupungin
pyhä puoli. Ainoastaan vanhoja ylimmäisiä pappeja ja temppelin
palvelijoita täällä muistuu mieleen. Muurin sisäpuolella on
juutalaisten valituspaikka, missä pitkiin punasinerviin
samettikauhtanoihin pukeutuneet rabbiinit itkevät Jumalan
rangaistustuomioita. Moorian vuori ihanine temppelialueineen näkyy
tänne. Muurin ulkopuolella laskeudumme Josafatin laaksoon, joka on
täynnä hautoja, ja laakson tuolta puolen näkyy Getsemane ja Öljymäki,
jolta Kristus nousi taivaaseen. Ja täällä näkyy se muurinpylväs, jolla
Kristus on seisova tuomiopäivänä, pitäen kädessänsä pitkää hienon
hienoa nauhaa, jonka toisesta päästä Muhammed pitää kiinni Öljymäellä.
Mutta kuolleet pakotetaan kulkemaan tätä lankaa myöten Josafatin
laakson poikki, ja vanhurskaat pääsevät sen toiselle puolen, mutta
jumalattomat syöksyvät alas Gehennan tuleen.

Silloin ei voi olla ajattelematta: Tämä on kuoleman ja tuomion
Jerusalem; täällähän sekä taivas että helvetti aukenee. Mutta hetkisen
päästä jo on varma siitä, ettei tämäkään ole sitä, mikä Jerusalemissa
voi ihmisen surmata. Tuomion torvien raiuntaan on liian pitkä aika, ja
Gehennan tuli on sammuksissa.

Kuljemme yhä edemmäs muurin ulkopuolta ja saavumme kaupungin
pohjoisosaan. Täällä on koko seutu kuivaa, autiota, yksitoikkoista.
Täällä on se kalju kukkula, jota otaksutaan oikeaksi Golgataksi, täällä
on se luola, jossa Jeremias sepitti valitusvirtensä. Betesda on täällä
muurien ulkopuolella, ja tällä puolella on synkkä Via Dolorosakin, joka
ikään kuin piilottelee rappeutuneiden kaarien alla. Täällä Jerusalem on
lohduttomuuden ja tuskan, kärsimyksen ja sovituksen kaupunki.

Pysähdymme hetkeksi ja katselemme mietiskellen tätä ankaran synkeää
seutua. Mutta ei tämäkään Jerusalem saattaisi ihmistä surmata,
ajattelemme ja jatkamme matkaa edelleen.

Mutta äkkiä kaikki muuttuu, kun kuljemme yhä edemmäs länsiluoteeseen.
Täällä on muurien ulkopuolella uusi kaupunginosa, johon on kilvan
kohonnut uljaita lähetyspalatseja ja suurenmoisia hotelleja. Täällä
ovat venäläisten laajat rakennusryhmät, kirkko ja sairaala ja
suunnattomat pyhiinvaelluskasarmit, joihin mahtuu kaksikymmentätuhatta
henkeä. Tänne konsulit ja papit rakennuttavat kauniit huvilansa;
lukemattomissa kaupoissa pyhiinvaeltajien teiden varsilla tyrkytellään
pyhää rihkamaa. Täällä on puistoja ja valoisia, leveitä katuja, joilla
ajelee vaunuja. Tämä osa on täynnä pikkupuistoja, pankkeja ja
matkatoimistoja.

Tällä puolen ovat juutalaisten ja saksalaisten laajat
maanviljelyssiirtolat, täällä on isoja luostareita ja monenmoisia
armeliaisuuslaitoksia. Täällä tapaa joka askelella munkkeja ja nunnia,
sairaanhoitajattaria ja diakonissoja, katolisia pappeja ja
lähetyssaarnaajia. Täällä asuu tiedemiehiä, jotka tutkivat Jerusalemin
muinaisuutta, ja vanhoja englantilaisia naisia, jotka eivät tule
muualla toimeen.

Täällä ovat eri uskontokuntien komeat lähetyskoulut, jotka antavat
oppilailleen opetuksen, ruoan, vaatteet ja asunnon ilmaiseksi,
saadakseen siten tilaisuutta pelastaa heidän sielunsa; täällä on
lähetyssairaaloita, joihin haalimalla haalitaan sairaita, jotta
päästäisiin käännyttämään heidät. Täällä pidetään hartaushetkiä ja
jumalanpalveluksia, joissa taistellaan sieluista.

Täällä kuulee katolilaisen parjaavan protestanttia, metodistin
kveekaria, luterilaisen reformoitua, kreikanuskoisen armenialaista.
Täällä on kateuden tyyssija, täällä intoilija väittää ihmeidentekijää
petturiksi, täällä puhdasoppinen kiistelee kerettiläisten kanssa,
täällä ei kukaan ole suvaitsevainen, vaan jokainen kunnioittaa Jumalaa
vihaamalla kaikkia ihmisiä.

Ja täällä se löytyy mitä olemme etsineet. Tämä Jerusalem se laskee
sielulle ansoja, on valheen, parjauksen ja häväistyksen pesäpaikka.
Täällä ei vainoaminen koskaan lopu, täällä surmataan ilman aseita.
Täällä me näemme sen puolen Jerusalemia, joka tappaa ihmisiä.

       *       *       *       *       *

Siitä päivästä asti, kun ruotsalaiset talonpojat saapuivat pyhään
kaupunkiin, Gordonin siirtokuntalaiset huomasivat ihmisten käytöstavan
heitä kohtaan kokonaan muuttuvan.

Alussa ne olivat vain pikkuseikkoja, sellaisia kuin että englantilainen
metodistipappi vältteli heidän tervehtimistään, tahi että hurskaat
Siionin sisaret, jotka asuivat Ecce Homo kaaren viereisessä
luostarissa, koettivat aina heitä vastaan sattuessaan pujahtaa toiselle
puolen katua, ikään kuin olisivat pelänneet heistä tarttuvan jotakin
pahaa, jos olisivat lähelle tulleet.

Ei kukaan siirtokuntalaisista tullut tästä pahoilleen, eikä kukaan
paljon välittänyt siitäkään, kun jotkut Amerikasta tulleet maanmiehet,
jotka kerran olivat käyneet heillä vieraisilla ja koko illan istuneet
heidän kanssaan juttelemassa, sitten seuraavana päivänä eivät enää
tulleetkaan takaisin, niinkuin olivat luvanneet, eivätkä kadulla
vastaansattuessaan olleet tuntevinaan mrs Gordonia ja miss Youngia.

Mutta silloin he jo alkoivat epäillä pahempaa, kun kreikkalaiset
kauppiaat Jaffan portin lähellä olevissa suurimmissa kauppapuodeissa
uskalsivat siirtokunnan nuorille naisille heittää pari sanaa, joita he
tosin eivät ymmärtäneet, mutta joiden tahallisesti loukkaava äänensävy
sai heidät punastumaan.

Siirtokuntalaiset yhä vieläkin koettivat uskoa näitä tällaisia enteitä
satunnaisiksi. "Meistä on varmaankin joku pahansuopa levittänyt ilkeitä
huhuja tuolla kristittyjen kaupunginosassa", he sanoivat, "mutta eivät
suinkaan ne toki kauan kestä." Vanhat gordonilaiset muistivat monta
kertaa ennenkin samalla tavalla olleensa ihmisten parjattavina. Heidän
oli huhuiltu muka jättävän lapsensa ihan ilman kasvatusta, elävän
vanhan leskirouvan kustannuksella, petkuttaen häntä niin paljon kuin
taisivat. Oli oltu tietävinään, että he jättivät sairaansa hoitamatta,
kun eivät tahtoneet sekaantua Jumalan töihin, ja viettivät muka
ylellistä laiskurin elämää, vaikka teeskentelivät harrastavansa vain
oikean kristillisyyden uudistamista.

"Joitakin samantapaisia juoruja meistä nytkin lienee levitetty", he
sanoivat. "Mutta ei tämä panettelu tule olemaan pysyväisempi kuin
entisetkään, sillä eihän siinä ole totta edes siteeksi."

Yhtenä päivänä sitten se betlehemiläinen eukko, joka oli aina käynyt
myymässä heille hedelmiä ja vihanneksia, vastoin joka-aamuista tapaansa
jäi tulematta. He koettivat kehoittaa häntä käymään heillä edelleenkin,
mutta eukko kerrassaan kieltäytyi vastedes myymästä heille herneitään
ja lanttujaan.

Se oli jo selvä todistus, että he olivat joutuneet kovinkin pahaan
huutoon. Se koski nähtävästi heitä kaikkia ja oli jo levinnyt kaikkiin
kansankerroksiin.

Pian he vakuuttuivat siitä vielä varmemmin. Muutamia ruotsalaisia
seisoi eräänä päivänä Pyhänhaudankirkossa, kun joukko venäläisiä
pyhiinvaeltajia kulki sen läpi. Hyvänsävyiset venäläiset hymyilivät
heille ja nyökkäilivät päätään nähdessään, että miehet olivat
talonpoikia niinkuin he itsekin. Mutta muuan kreikkalainen pappi sattui
juuri kulkemaan ohi ja kuiskasi pari sanaa pyhiinvaeltajille. Heti
paikalla nämä ristivät silmänsä ja heristivät nyrkkiä ruotsalaisille.
Heidän näytti tekevän mieli ajaa nämä koko kirkosta.

Aivan lähellä Jerusalemia oli pieni lahkolaissiirtokunta, johon kuului
saksalaisia talonpoikia. Nämä olivat muuttaneet pyhään maahan jo monta
vuotta sitten. Sekä kotimaassaan että Palestiinassa he olivat kärsineet
kovaa vainoa, heidät oli yritetty aivan perinjuurin hävittää. Siitä
huolimatta he olivat menestyneet niin hyvin, että heillä nyt oli
suuret, uhkeat siirtokunnat sekä Kaifassa että Jaffassa, paitsi sitä,
jonka he olivat perustaneet Jerusalemiin.

Kerran muuan näistä saksalaisista tuli mrs Gordonin puheille ja kertoi
hänelle aivan suoraan kuulleensa hänen seuralaisistaan pahaa. "Nuo tuon
puolen lähetyssaarnaajat", hän sanoi viitaten läntiseen kaupunginosaan
päin, "ne ne teitä solvaavat. Totta tosiaan, jollen itse olisi kokenut,
kuinka ihan syyttömiä ihmisiä voidaan vainota, enpä tahtoisi myydä
teille lihaa enkä leipää. Nyt minä heidät ymmärrän, he eivät voi kärsiä
sitä, että te viime aikoina olette saaneet niin paljon liittolaisia."

Mrs Gordon kysyi heiltä, mistä heitä oikein syytettiin.

"Sanotaan, että täällä teidän siirtolassanne vietetään huonoa elämää.
Kun te ette salli ihmisten mennä naimisiin Jumalan käskyn mukaan, on
siitä alettu väittää, ettei täällä eletä oikein."

Siirtolaiset eivät ensin uskoneet häntä, mutta pian he huomasivat hänen
puhuneen totta ja että kaikkialla Jerusalemissa uskottiin noita
juoruja. Ei yksikään Jerusalemin kristityistä tahtonut puhutella heitä.
Hotelleissa varoitettiin matkustajia käymästä heidän luonaan.
Vastatulleet lähetyssaarnaajat joskus uskalsivat pistäytyä siirtolassa.
Sieltä tullessaan he pudistivat arvelevasti päätään. He eivät tosin
olleet mitään loukkaavaa huomanneet, mutta kyllä heistä sentään tuntui,
että kaiketi siellä elettiin hyvin säädyttömästi, vaikk'ei sitä
sivullinen nähnyt.

Mutta amerikkalaiset, konsulista vähäisimpään sairaanhoitajattareen
asti, gordonilaisia pahimmin parjasivat. "Siitähän me kaikki muutkin
amerikkalaiset saamme häpeätä", he sanoivat, "kun ei noita mokomia
ajeta tiehensä Jerusalemista!"

Siirtokuntalaiset olivat tietysti siksi viisaita, etteivät uskoneetkaan
kykenevänsä tällaista puhetta torjumaan; he pitivät parhaana olla
välittämättä parjaajista, sillä varmaan hekin aikaa myöten huomaavat
olleensa väärässä. "Emmehän voi lähteä kiertämään talosta taloon", he
sanoivat, "ja puhumaan syyttömyydestämme." He lohduttivat toinen
toistaan sillä, että he omassa keskuudessaan olivat yksimielisiä ja
onnellisia. "Eivät toki Jerusalemin köyhät ja sairaat vielä ole
alkaneet meitä kammota", he sanoivat. "Tämä on Jumalan lähettämä
koettelemus, joka meidän on kestettävä loppuun asti."

Alusta alkaen ruotsalaiset aivan tyynesti olivat välittämättä tästä
ilkeästä parjauksesta. "Jos täkäläiset ovat niin vähämielisiä", he
sanoivat, "että luulevat meidänlaisten köyhien talonpoikain varsin
tahallaan valinneen Vapahtajan kuolinkaupungin viettääksensä siinä
syntistä elämää, niin ei heidän ajatuksellaan ole paljon virkaa ja
jotenkin vähän väliä on sillä, mitä he sanovat."

Kun heitä yhä edelleen samalla lailla halveksittiin, alkoivat he
mielessään iloita siitä, että Jumala piti heitä kyllin arvokkaina
kärsimään vainoa ja häväistystä samassa kaupungissa, jossa Kristus oli
tehty ihmisten pilkaksi ja ristiinnaulittu.

Mutta kun oli päästy elokuuhun asti, sai lautamiehen Gunhild eräänä
päivänä kirjeen. Se oli hänen isältään, jolla oli ilmoitettavana, että
Gunhildin äiti oli kuollut. Kirje ei ollut ollenkaan niin tyly kuin se
tällaisessa tapauksessa olisi voinut olla. Isä ei syyttänyt Gunhildia
mistään, kertoi vain vainajan viimeisestä taudista ja hautajaisista.
Helposti huomasi, että vanha lautamies oli ajatellut: kirjoitanpahan
hänelle sävyisästi, sillä onnettomaksi hän raukka tulee joka
tapauksessa.

Hän oli kirjoittaessaan pysynyt koko ajan yhtä leppeänä, siksi kunnes
sai nimikirjoituksensa siirretyksi. Mutta silloin hänen hillitty
vihansa yht'äkkiä oli päässyt voitolle, hän oli työntäissyt kynänsä
syvälle mustepulloon ja suurin, huolimattomin kirjaimin lisännyt
kirjeen alareunaan:

"Äitisi oli parhaiksi alkanut tointua sinun lähdöstäsi, mutta siitä hän
sitten sai kuoleman taudin, kun lähetyssanomista näki teidän viettävän
kelvotonta elämää siellä Jerusalemissa. Sellaista ei kukaan täällä
osannut luulla sinusta eikä niistä, joiden seuraan sinä lyöttäysit."

Gunhild pani kirjeen taskuunsa ja kuljetti sitä mukanaan kaiken päivää,
mutta ei maininnut siitä sanaakaan muille.

Hän ei hetkeäkään epäillyt, ettei isä olisi toden mukaan kertonut äidin
kuoleman syytä. Hänen vanhempansa olivat aina olleet hyvin kunniastaan
pitäviä ja maineestaan arkoja. Samoin hänkin oli, ja hän juuri oli
ollut kaikkein enimmin tuskissaan ihmisten parjauksista. Vaikka hän
kyllä itse tiesikin olevansa syytön, painoi kuitenkin tämä häpeä niin
syvästi hänen mieltään, että hänestä tuntui mahdottomalta näyttää
silmiään ihmisille. Joka aamu hänen noustessaan oli sama tuska
asettunut hänen sieluunsa, johon pahat kielet tuntuivat lyövän
kirveleviä haavoja. Ja nyt ne olivat ottaneet hänen äitinsä hengiltä.

Gertrud asui Gunhildin kanssa samassa huoneessa. He olivat aina olleet
parhaita ystäviä. Mutta Gertrudillekaan Gunhild ei ilmaissut, mitä isä
oli kirjoittanut. Hän ajatteli, että sääli olisi häiritä Gertrudin
onnellisuutta. Sillä tämä oli aivan ihastunut oloonsa Jerusalemissa,
jossa hän kaikkialla tapasi muistoja Vapahtajastaan.

Mutta itsekseen Gunhild monet kerrat päivässä otti kirjeen
katseltavakseen. Lukea hän ei sitä rohjennut, sillä jo sen nähdessään
hänen sydäntänsä kouristi ja hän tunsi kirvelevää surua. Kunpa saisin
kuolla! hän ajatteli. En koskaan voi enää tulla iloiseksi, kunpa edes
pääsisin kuolemaan!

Monta kertaa päivässä Gunhild istui katsellen kirjettä aivan samoin
silmin kuin olisi siinä ollut myrkkyä, josta hänen piti kuolla, ja
toivoi, että se kävisi nopeasti ja pian olisi ohi.

Seuraavana päivänä Gunhild tuli Damaskoksen portin kautta kaupungista,
paluumatkalla siirtokunnan talolle.

Oli tavattoman helteinen päivä. Semmoisia päiviä on Palestiinassa
useinkin elokuun lopulla, juuri ennen syyssateiden alkamista. Kun
Gunhild juuri tuli pimeästä kaupungista, jossa talot ja holvikaaret
suojasivat auringolta, tuntui huikaiseva auringonpaiste ihan kuin
iskevän häneen, ja hänen teki mieli juoksujalkaa palata porttiholvin
viileään katveeseen. Tuo päivänpaisteinen tie, jota hänen oli
kuljettava, näytti hänestä vaaralliselta, aivan kuin olisi ollut
mentävä ampumaradan poikki joukkojen paraikaa ampuessa maaliin.

Gunhild ei kuitenkaan niin vähästä syystä tahtonut palata. Olihan hän
kuullut, että se oli vaarallista, mutta ei paljon uskonut sitä. Sen
sijaan hän menetteli samalla tavoin kuin rankkasateen yllättäessä. Hän
painoi päänsä hartiain väliin, kohotti kaulaliinaansa ylemmäs niskaan
ja käveli täyttä vauhtia.

Siinä käydessään hänestä tuntui kuin olisi aurinko istunut säkenöivä
jousi kädessään ja yhtä mittaa ammuskellut kipenöiviä nuolia, jotka
kaikki olivat tähdätyt häntä kohti. Aurinko ampui minkä ennätti, kaiken
aikaa tähdäten häneen. Pistelevää tulta satoi hänen päällensä, ja sitä
tuli muualtakin kuin taivaasta. Kaikki hänen ympärillään kiilui kuin
hehkuva hiili, tuikaten häntä silmiin. Pieniä teräviä nuolia sähähteli
tien hiilikosta. Tienvarrella olevan luostarin ikkunalasit kimmelsivät
niin välkkyvinä, ettei hän tohtinut katsoa niihin. Oven teräsavain
singahdutti pikkuisen ilkeän säkenen ja samoin risiinipensaan kiiltävät
lehdet; sekin näytti säilyneen kesän helteiltä vain sitä varten, että
voisi olla häntä kiusaamassa.

Koko taivas ja maa, minne tahansa hän katsoi, loisti ja välähteli.
Lämpö häntä tuskin ollenkaan kiusasi, vaikka se olikin suunnattoman
voimakas, mutta hirveintä oli tuo valkoinen auringonpaiste, joka
tunkeutui silmien taaksekin ja poltteli aivoja.

Gunhild oli niin kiukustunut aurinkoon kuin ajettu eläinraukka on
siihen, joka sen henkeä vainoaa. Hänen teki ihmeesti mielensä pysähtyä
katsomaan ahdistamaansa silmästä silmään. Hetken aikaa hän vastusti,
mutta kääntyi sitten ympäri ja katsoi kohti taivasta. Niin, siellä
ylhäällä aurinko oli, leimuten suurena sinivalkoisena liekkinä. Kun
Gunhild katseli ylöspäin, musteni taivas tykkänään, mutta aurinko
kutistui pikku säkeneksi, jolla oli vaarallinen pistävä välke, ja hän
oli näkevinään sen irtautuvan taivaan kannelta ja suhisten syöksyvän
alas iskeäkseen häntä niskaan ja surmatakseen hänet.

Gunhild kirkaisi. Hän ojensi toisen kätensä ylöspäin ja koetti sillä
suojella niskaansa. Samassa hän lähti juoksemaan.

Juostuaan kappaleen matkaa tietä pitkin, jolla valkoista kalkkitomua
tuprusi tukehduttavana pilvenä, hän huomasi tien vieressä suuren
kiviröykkiön. Siinä oli raunioiksi sortuneen talon jäännökset. Hän
riensi sinne ja löysi onnekseen kellarikuopan aukon.

Siellä sisällä oli viileä ilma ja hyväätekevä pimento. Gunhild ei
nähnyt kahta askelta eteensä.

Hän asettui istumaan selkä oviaukkoon päin ja lepuutti silmiänsä
pimeässä. Ei mikään loistanut eikä välkkynyt. Hän ymmärsi nyt, kuinka
mieluisaa pikku ketun on päästä ryömimään pesäänsä, kun metsämiehet
sitä vainoavat. Nytkin saivat lämpö ja helle ja valo ja päivänkilo
pettyneiden metsämiesten lailla seisoa hänen turvapaikkansa aukon
takana. Koko joukkue seisoi välkkyvine peitsineen ulkona vaanien, mutta
hän oli huolettomana suojassaan.

Saatuaan silmänsä tottumaan pimeyteen Gunhild huomasi lattialla kiven
ja istui sille odottamaan. Varmaankaan hän ei moneen tuntiin rohkene
lähteä tästä luolasta. Ei ennen kuin aurinko on laskenut niin kauas
länteen, ettei se enää jaksa taivaalla hallita.

Mutta kauan Gunhild ei ennättänyt istua siellä pimeässä, kun tuhat
aurinkoa alkoi säkeninä välkkyä hänen silmissään ja hänen paahtuneissa
aivoissaan kaikki tuntui pyörivän. Hän sai kovan pyörrytyskohtauksen;
tuntui kuin kellarin seinät olisivat lakkaamatta kieppuneet hänen
ympärillään. Päätä huimasi niin, että hänen täytyi nojata seinää
vasten, jottei kaatuisi lattialle.

"Oi Jumala, vainoatko minua tänne sisäänkin asti!" Gunhild valitti.

"Jotakin pahaa minä varmaankin olen tehnyt, kosk'ei aurinko voi kärsiä
minua näkyvissään", hän jatkoi.

Samassa isän kirje johtui hänen mieleensä, ja siihen liittyi taas äidin
kuolema, hänen oma hirveä surunsa ja kuolemantoivomuksensa. Tätä
kaikkea hän ei ollut ensinkään muistanut silloin kun oli todellisessa
hengenvaarassa, jolloin hänellä oli vain pelastuminen mielessään.

Gunhild tempaisi kirjeen esille, levitti sen auki ja meni oviaukolle
nähdäkseen lukea sitä. Sanat olivat siinä sellaisina kuin hän ne
muistikin, ja syvä huokaus pääsi häneltä.

Silloin hän yht'äkkiä sai ajatuksen, joka oli kevyt ja mieluinen ja
lohduttava.

Etkö ymmärrä, että Jumalan tarkoitus on näin päästää sinut pois
elämästä?

Se tuntui hänestä kauniilta, se oli oikea Jumalan armo. Miten, sitä hän
ei oikein ymmärtänyt, sillä hän ei ollut täydessä tajussaan. Alkoi
uudelleen pyörryttää, koko kellari tuntui viippuvan ympäri, ja
pikkuinen tulipiiru näytti hypähtelevän hänen toisen silmänsä kalvolla.

Mutta nyt hänestä tuntui mieluiselta ajatella, että Jumala näin sallii
hänen päästä päiviltään, muuttaa taivaaseen äidin luo täältä surun
alhosta.

Hän nousi seisoalleen, painoi ensin niskansa suojaksi molemmat kätensä,
mutta laski ne uudelleen alas ja lähti hyvin hiljalleen ulos
auringonpaahteeseen, ihan yhtä vakavana kuin olisi ollut kirkon
keskikäytävää kulkemassa.

Hänen oli nyt vähän viileämpi olla. Ulos tullessaan hän ei ensin
huomannut metsämiehiä eikä peitsiä eikä kiiluvakärkisiä nuolia.

Mutta kun hän oli pari askelta kulkenut, silloin kaikki taas olivat
hänen kimpussaan, ikään kuin olisivat väijyksistä rynnänneet. Koko
maanpinta loisti ja säkenöi, ja aurinko hyökkäsi pistävänä kipinänä
takaapäin hänen päällensä ja tuikkasi häntä niskaan.

Hän käveli vielä muutamia askeleita. Sitten hän sortui maahan kuin
salaman iskemänä.

Muutamat siirtokuntalaiset tapasivat hänet siinä pari tuntia myöhemmin.
Hän makasi puristaen toisella kädellä sydäntään, toinen ojona ja
rutistaen kirjettä, ikään kuin osoitukseksi, mikä hänet oli surmannut.



AAMURUSKON SIIVILLÄ


Samana päivänä, jona Gunhild kuoli auringonpistoon, oli Gertrud
lähtenyt läntiseen esikaupunkiin ja käveli siellä leveätä katua pitkin.
Hän oli ostamassa nappeja ja ompelutyöhönsä tarvittavia nauhoja, mutta
oli vielä outo sielläpäin, niin että sai kauan kulkea, ennen kuin
löysi, mitä oli etsimässä. Eikä hän erityisesti kiirehtinytkään, sillä
hänestä oli hauskaa saada kuljeksia ulkoilmassa. Gertrud oli vasta
hiukkasen katsellut Jerusalemia. Hän oli ottanut kotoa mukaansa niin
vähän vaatteita, että enimmän aikaa hänen täytyi istua ompelemassa
itselleen jotakin yllepantavaa.

Niinkuin aina muulloinkin Gertrud nytkin kulki katua pitkin onnellinen
hymy huulillaan. Hän kyllä tunsi tuon hirvittävän kuumuuden ja
pistelevän auringonhelteen, mutta häntä se ei vaivannut niinkuin muita
ihmisiä. Joka askelellaan hän ajatteli, että kenties Jeesuskin oli
kulkenut tätä samaa maata, jota hän nyt vaelsi. Hän oli varma siitä,
että Jeesus oli katsellut noita kukkuloita, jotka päivänsumussa
kuultivat kadun toisesta päästä. Pöly ja helle oli rasittanut häntä
niinkuin nyt Gertrudiakin. Tätä ajatellessaan hän tunsi Jeesuksen
olevan niin lähellä, että hänen mielensä aivan kumpuili valtavaa iloa.

Se Gertrudin oli tehnytkin sanomattoman onnelliseksi hänen Palestiinaan
saavuttuaan, että hän oli päässyt Jeesusta paljon lähemmäs kuin ennen.
Gertrudin mieleen ei täällä koskaan muistunut, että siitä oli jo pari
tuhatta vuotta, kun Jeesus vaelsi täällä opetuslastensa kanssa, vaan
hänen olikin mieluisinta kuvitella Jeesuksen eläneen siellä ihan
äskettäin. Hänen askeltensa jäljet tuntuivat näkyvän vielä maassa ja
hänen äänensä vielä helähtävän Jerusalemin kaduilla.

Juuri kun Gertrud laskeutui jyrkkää mäkeä Jaffan portille päin,
tallusti pari sataa Venäjältä tullutta pyhiinvaeltajaa katua ylämäkeen.
He olivat monta tuntia kuljeksineet katsomassa pyhiä paikkoja
Jerusalemin ympäristössä ja olivat nyt niin väsyksissä kävelystä päivän
helteessä, että tuskin näyttivät jaksavan nousta mäen päällä oleviin
vierasmajoihin.

Gertrud pysähtyi heidän ohikulkiessaan katselemaan tuota
talonpoikaisjoukkiota. Hänestä he olivat ihmeen samannäköisiä kuin
hänen kotipitäjäläisensä; niilläkin oli tuollaiset sarkatakit ja
kirjaillut mekot. Lieneeköhän sieltä koko pitäjän väki yht'aikaa
lähtenyt Palestiinaan pyhiinvaeltamaan, hän ajatteli katsellessaan
heitä. Tuo mies, jolla on silmälasit nenällä, on varmaan koulumestari,
ja tuo ryhmysauvainen äijä on suuren talon isäntä ja koko pitäjän
valtias. Ja tuo suoraryhtinen mies on vanha soturi, ja tuossa kulkee
kapeahartiainen pitäjänräätäli, jonka pitkät kädet ilmaa viippovat.

Hän seisoi siinä hyvillä mielin ja laati tapansa mukaan pikku tarinoita
näkemistään. Tuo vanha eukko, jolla on silkkiliina päässään, on rikas,
hän ajatteli, mutta ei ole päässyt lähtemään tänne ennen kuin nyt
vanhoilla päivillään, sillä hän on ensin tahtonut toimittaa poikansa ja
tyttärensä naimisiin ja kasvattaa lastenlapsensa aikaihmisiksi. Ja tuo
hänen rinnallaan kulkeva eukko, jolla on pieni mytty kädessään, on
hyvin köyhä. Hän on niitä, joiden on täytynyt koko ikänsä uurastaa
säästääkseen rahoja Jerusalemin matkaa varten.

Noihin pyhiinvaeltajiin ei voinut olla mieltymättä, kun näki heidän
tulevan vastaansa pölyisinä ja kuumuudesta hohtaen, mutta iloisina ja
hyvällä tuulella, eikä yhdenkään kasvoissa nähnyt tyytymättömyyttä.
Kuinka hurskaita ja kärsivällisiä he lienevätkään, Gertrud ajatteli, ja
kuinka syvästi he rakastanevatkaan Jeesusta, kun he noin ilomielin
vaeltavat hänen maatansa, ikään kuin eivät rasituksia muistaisikaan.

Jälkijoukkona tuli muutamia, jotka olivat niin upouuvuksissa, että vain
vaivoin jaksoivat käydä laahustaa. Liikuttavaa oli nähdä, kuinka heidän
ystävänsä ja sukulaisensa kääntyivät kädestä pitäen auttamaan heitä
mäkeä ylös. Mutta kaikkein kurjimman näköiset saivat kulkea yksin. He
olivat kaiketi niin perin voimattomia, ettei kukaan tuntenut jaksavansa
auttaa heitä.

Vihoviimeisenä tuli ehkä seitsentoistavuotias tyttö. Hän oli toisten
joukossa melkein ainoa alaikäinen, muut olivat enimmäkseen vanhoja tai
parhaassa iässään. Hänet nähdessään Gertrud päätteli itsekseen, että
tyttö oli joutunut syvään onnettomuuteen, joka oli tehnyt kotona
elämisen hänelle mahdottomaksi. Kenties hänkin oli nähnyt metsässä
Jeesuksen tulevan vastaansa ja saanut häneltä neuvon lähteä
Palestiinaan.

Nuori tyttö oli hyvin sairaan ja kärsivän näköinen. Hänellä oli hento
ruumis, jota karheat, paksusta kankaasta tehdyt vaatteet ja varsinkin
saapasruojut, jotka hänellä samoin kuin muillakin naisilla oli
jalassaan, tuntuivat sietämättömästi vaivaavan. Aina pari askelta
eteenpäin hoiputtuaan hänen täytyi seisahtua hengähtämään. Kovin
vaarallista oli noin pysähtyä seisomaan keskelle katua, missä saattoi
joutua kameelin jalkoihin tahi vaunujen alle.

Gertrudin teki vastustamattomasti mieli auttaa häntä. Hän ei kauan
arvellut, vaan meni tytön luokse, kiersi kätensä hänen vyötäisilleen ja
neuvoi sairasta nojaamaan hänen olkapäätään vasten. Tyttö katsahti
häneen tylsin silmin. Puolitiedottomasti hän otti avun vastaan ja astui
Gertrudin varassa pari askelta eteenpäin.

Muuan vanhahko naisihminen käännähti samassa ympäri. Hän katsoa
tuijotti Gertrudiin ja huusi ankarasti pari sanaa sairaalle. Tämä
näytti kovasti säikähtyvän, ojensihe pystyyn, tuuppasi Gertrudin pois
luotaan ja koetti omin voimin jatkaa, mutta pysähtyi melkein heti.

Gertrud ei voinut käsittää, miksei tyttö huolinut hänen avustaan. Hän
luuli syyksi sitä, että venäläiset kainoudesta välttivät turvautumista
vieraan apuun. Hän riensi takaisin sairaan luo ja kiersi uudelleen
kätensä hänen vyötäisilleen. Silloin muukalaisen kasvot aivan
vääntyivät kauhusta ja inhosta. Hän riuhtautui Gertrudista erilleen,
vieläpä rupesi huitomaan käsillään häneen päin ja läksi kaikin voimin
juoksemaan pakoon.

Nyt Gertrud siis näki, että toinen tosiaan pelkäsi häntä. Hän arvasi,
ettei siihen voinut olla syynä muu kuin ne hävyttömät juorut, joita
gordonilaisista oli levitetty. Gertrud samalla kertaa vihastui ja kävi
kovin pahoilleen. Tuolle raukalle hän ei voinut tehdä muuta kuin jättää
hänet rauhaan, jottei hän vielä pahemmin säikähtäisi. Mutta siinä
seisoessaan ja seuratessaan katseillaan pakenevaa hän huomasi, että
tyttö säikähdyksestä hämmentyneenä juoksi suoraan vaunuja vastaan,
jotka täyttä vauhtia ajoivat alamäkeen. Gertrudia kauhistutti, sillä
hän ei nähnyt muuta mahdollisuutta kuin että tyttö joutuisi hevosten ja
vaunujen alle surman suuhun.

Gertrud tahtoi sulkea silmänsä ollakseen näkemättä tuota hirveätä
tapaturmaa, mutta hän oli niin kokonaan herpaantunut, etteivät edes
hänen silmäluomensa ottaneet sulkeutuakseen. Hänen täytyi silmät
selkiselällään katsoa, kuinka hevoset tulivat tyttöraiskaa kohti ja
sysäsivät hänet kumoon. Mutta ihan samassa nuo viisaat, jalot eläimet
itsestään pysähtyivät. Ne kavahtivat taaksepäin, tenäsivät jalkansa
kovasti maahan hillitäkseen alamäkeen vierivien rattaiden vauhtia,
sujauttivat sitten äkkiä vaunut sivulle ja jatkoivat matkaansa, eikä
yksikään kavio eikä ratas hipaissutkaan kaatunutta.

Gertrud jo luuli vaarasta päästyn. Venäläinen tyttö makasi vielä
hievahtamatta maassa, mutta ei suinkaan hänelle ollut muuta pahaa
tapahtunut kuin että oli pyörtynyt säikähdyksestä.

Ihmisiä riensi joka taholta auttamaan loukkaantunutta. Gertrud ehti
ensimmäisenä hänen luokseen. Hän kumartui nostamaan tyttöä maasta.
Silloin hän näki hänen takaraivostaan tihkuvan verta sorakadulle ja
hänen ylöspäin kääntyneissä kasvoissaan omituisen jähmettyneen ilmeen.
Hän on kuollut, Gertrud ajatteli, ja minä olin hänen kuolemaansa
syypää.

Samassa muuan mies tarttui Gertrudiin ja paiskasi hänet rajusti
syrjään. Hän karjaisi hänelle muutamia sanoja, joiden Gertrud ymmärsi
merkitsevän sitä, ettei hänenlaisensa lunttu kelvannut koskemaan
hurskaaseen, nuoreen pyhiinvaeltajaan. Pian hän kuuli saman joka
taholta. Uhkaavia käsiä oli häntä vastaan koholla, häntä sykittiin ja
tungettiin, kunnes hän joutui sen tiheän ihmisjoukon ulkopuolelle, joka
oli kerääntynyt loukkaantuneen ympärille.

Hetkiseksi Gertrud niin suuttui tästä kohtelusta, että puristi kätensä
nyrkkiin. Hän tahtoi puolustautua, tahtoi uudelleen päästä venäläisen
tytön luokse nähdäkseen, oliko tämä tosiaan kuollut. "Te itse olette
kelvottomia häneen kajoamaan enkä minä", hän huusi kovalla äänellä
ruotsiksi. "Te kaikki olette hänen surmaajiansa. Teidän ilkeämielinen
solvauksenne hänet saattoi kuolemaan."

Gertrudin puhetta ei ymmärretty, ja suuttumuksen sijaan hän äkkiä
kalpeni kauhusta. Mitähän, jos joku oli nähnyt tämän tapahtuman ja nyt
kertoi sitä pyhiinvaeltajille! Silloin nuo ihmiset säälimättä syöksyvät
hänen kimppuunsa ja lyövät hänet hengiltä.

Hän pakeni kiireesti koko paikalta, juoksi niin nopeasti kuin suinkin
jaksoi, vaikk'ei kukaan ajanut häntä takaa. Hän ei pysähtynyt ennen
kuin saavuttuaan Jerusalemin pohjoispuolella oleville aukeille
kangasmaille.

Siellä hän seisahtui, pyyhki otsaansa ja paineli kädet ristissä
päätään.

"Oi hyvä Jumala! Olenko minä nyt murhaaja? Olenko minä nyt syypää
ihmisen kuolemaan?"

Samassa hän kääntyi kaupunkia kohti, jonka korkea muuri synkkänä kohosi
aivan hänen vieressään. "En minä ole syypää, vaan sinä", hän huusi. "En
minä, vaan sinä olet!"

Hän kääntyi väristen poispäin kaupungista mennäkseen siirtokunnan
talolle, jonka katto kohosi etäältä. Mutta monta kertaa hän seisahtui
koettaen edes hiukkasen selvitellä mieleensä tunkeutuvia ajatuksia.

Sillä Gertrud oli Palestiinaan tultuaan kaiken aikaa ajatellut: Täällä
minä olen Herrani ja kuninkaani omassa maassa, nyt minä olen hänen
itsensä suojeltavana, täällä minä olen kaikesta pahasta turvassa. Ja
hän oli tuudittunut siihen uskoon, että Kristus oli sen vuoksi käskenyt
hänen matkustaa pyhään maahan, kun hän jo oli kärsinyt niin raskasta
surua, ettei hänen enää tarvitsisi elämässä enempää kokea, vaan saisi
tästälähin olla hyvässä turvassa ja rauhassa.

Mutta nyt Gertrudista tuntui jotenkin samalta kuin siitä tuntunee, joka
asuu lujasti varustetussa kaupungissa ja äkisti näkee sen vankkojen
tornien ja muurien sortuvan. Hän näki olevansa aivan suojaton. Nyt ei
tuntunut olevan mitään turvapaikkaa pahan hyökkäyksiltä. Päinvastoin,
juuri täällähän onnettomuus näytti kohtaavan pahemmin kuin missään
muualla.

Hän hylkäsi kerrassaan ajatuksen, että hän olisi ollut syyllinen
venäläistytön kuolemaan; siitä hän ei tahtonut kärsiä omantunnon
vaivoja. Mutta hän aavisti ja pelkäsi sitä vahinkoa, jonka tämä
tapahtuma saattoi hänelle tuottaa. "Tokko päässen tästälähin koskaan
siitä näystä, kuinka hevoset tulivat", hän vaikeroi. "En suinkaan minä
enää koskaan saa ilon päivää."

Hänen mieleensä nousi, mistä lienee noussutkin kysymys, jota hän heti
yritti tukehduttaa, mutta joka yhä uudelleen palasi. Hän alkoi epäillä,
oliko Kristus ollenkaan lähettänyt häntä tähän maahan. Sellainen
kysymyshän oli suuri synti, mutta hän ei vain siitä päässyt. Mitä
Kristus oikein tarkoitti lähettäessään hänet tähän maahan?

"Oi hyvä Jumala", hän epätoivoissaan huokasi, "luulinhan, että sinä
rakastit minua ja tahdoit ohjata kaikki parhain päin. Oi Jumala,
olinhan niin onnellinen, kun luulin sinun minua suojelevan."

Kun Gertrud saapui siirtokunnan talolle, oli siellä eriskummallisen
hiljaista ja juhlallista. Porttia avaava poika näytti tavattoman
totiselta, ja pihaan tultuaan Gertrud huomasi, että kaikki siellä
liikkuvat hiiviskelivät ihan hiljaa ja ettei kukaan ääneen puhunut.
Täällä on kuolema käynyt vieraana, hän ajatteli jo ennen kuin oli
kuullut keneltäkään mitään.

Pian hän sai tietää, että Gunhild oli löydetty kuolleena tieltä. Hänet
oli jo kannettu kotiin, ja hän makasi paareilla alakerran pesutuvassa.
Gertrud tiesi, että itämailla täytyi haudata kuolleet hyvin kiireesti,
mutta sittenkin häntä kammotti, kun hautajaisia jo nyt parhaillaan
valmistettiin. Timmin Halvor ja Ljungo Björn veistivät arkkua, ja pari
vanhempaa naista kääri ruumista liinoihin. Mrs Gordon oli lähtenyt
amerikkalaisen lähetyslaitoksen johtajalta pyytämään, että Gunhild
saataisiin haudata amerikkalaisten hautausmaahan. Boo ja Gabriel
seisoivat pihalla lapiot käsissä ja odottivat vain mrs Gordonin tuloa
lähteäkseen hautaa kaivamaan.

Gertrud meni pesutupaan. Hän seisoi siellä kauan katsellen Gunhildia ja
purskahti rajusti itkemään. Hän oli aina kovin pitänyt vainajasta,
mutta nyt seisoessaan siinä Gunhildia katsellen hän tunsi aivan
selvästi, ettei hän itse eikä kukaan muukaan ihminen ollut osoittanut
Gunhildille niin paljon rakkautta kuin hän olisi ansainnut. Kaikki
kyllä olivat tunnustaneet, että hän oli rehellinen ja hyvä ja rakasti
totuutta, mutta hän oli pikkuseikoista tarkkaan huolehtimalla tehnyt
omansa ja muiden elämän liian raskaaksi, ja se oli vieroittanut ihmisiä
hänestä. Joka kerta tätä ajatellessaan Gertrud tunsi, että oli sääli
Gunhild parkaa, ja hänen kyynelensä alkoivat uudelleen vuotaa.

Mutta äkkiä Gertrud herkesi itkemästä ja katseli Gunhildia levottomana,
melkein peloissaan. Hän oli nähnyt Gunhildin kasvoissa nyt kuolleena
saman ilmeen, joka hänellä oli eläessään, kun hän mietiskeli jotakin
vaikeatajuista tai monimutkaista seikkaa. Ihmeellistä oli nähdä hänen
vainajanakin ikään kuin tuumivan jotakin, silmäkulmien välissä syvä
ryppy ja huulet hiukkasen pitkällä.

Gertrud lähti hiljaa pois vainajan luota. Tuo mietiskelevä piirre
Gunhildin kasvoissa oli nostanut hereille hänen omat huolensa. Hänestä
tuntui kuin Gunhildkin olisi jäänyt miettimään sitä kysymystä, mitä
varten Jeesus oli lähettänyt hänet tähän maahan. Miksi minun piti tänne
tulla, kun täälläkin vain kuolema oli edessäni, sitä hän näytti
itsekseen aprikoivan.

Kun Gertrud tuli takaisin pihalle, kiirehti Boo häntä vastaan. Hän
pyysi, että Gertrud tulisi puhumaan pari sanaa Höökin Gabriel
Matinpojalle. Gertrud jäi aivan hämmästyneenä seisomaan ja katselemaan
Boota; hän oli niin omissa ajatuksissaan, ettei edes voinut käsittää,
mitä toinen sanoi. -- "Gabriel se näet löysi Gunhildin tieltä", sanoi
Boo selitykseksi. Gertrud ei kuullut hänen sanojaan seisoessaan siinä
mietiskellen, mitä tuo ilme Gunhildin kasvoissa merkitsi. -- "Hirveätä
varmaan Gabrielin oli tavata hänet kuolleena tiellä, kulkiessaan ihan
rauhallisena, edes aavistamatta mitään onnettomuutta", sanoi Boo, ja
kun Gertrud ei vieläkään ymmärtänyt, lisäsi hän heltymyksestä
värisevällä äänellä: "Jos minulla täällä siirtokunnassa olisi joku,
josta oikein pitäisin, ja minä tapaisin hänet kuolleena maasta, enpä
tiedä, miten minun kävisi."

Gertrudin silmät selkenivät ikään kuin unesta. Niin tosiaan, tiesihän
hänkin sen ennestään, että Gunhild oli Gabrielin mielitietty. Hehän
olisivat menneet naimisiin, jollei tämä Jerusalemin retki olisi tullut
esteeksi. Mutta he olivat yhdessä päättäneet lähteä Palestiinaan,
vaikkeivät sitten koskaan pääsisi mieheksi ja vaimoksi. Ja nyt
Gabrielin piti tavata Gunhild vainajana tiellä!

Gertrud meni portille, missä Gabriel seisoi liikahtamatta askeltakaan
häntä kohden. Hän puristi huuliansa yhteen, tuijotti jäykin silmin
eteensä ja työnteli lapiota kahden kiven väliin. Gertrudin pysähtyessä
hänen eteensä hänen huulensa hiukan liikahtivat, mutta mitään ääntä ei
päässyt kuuluville.

"Gabriel on siinä tilassa, että itku tekisi hänelle kovin hyvää",
kuiskasi Boo Gertrudille.

Gertrud ojensi Gabrielille ääneti kätensä, niinkuin hautajaisissa
tehdään lähimmille sukulaisille. Gabrielin käsi oli hervoton ja kylmä.

"Boo sanoo, että sinä hänet löysit", sanoi Gertrud. Gabriel seisoi yhtä
liikkumattomana. -- "Varmaan se oli sinusta katkera kohtaus", Gertrud
jatkoi, mutta Gabriel seisoi kuin kivikuva. Gertrud oli nyt ennättänyt
paremmin ajatella hänen suruaan. Hän ymmärsi, aivan kuin se olisi
hänelle itselleen tapahtunut, miten kauheata se oli ollut. -- "Mutta
minä luulen, että se oli Gunhildin oman mielen mukaista, kun juuri sinä
hänet löysit", hän sanoi.

Gabriel säpsähti ja katsoi suurin silmin Gertrudiin. -- "Luuletko, että
se oli hänen mieleistään?" -- "Oli kyllä", Gertrud sanoi, "minä
ymmärrän, että se oli sinusta vaikeata, mutta luulen, että hän olisi
tahtonut juuri sinut löytäjäkseen." -- "En lähtenyt hetkeksikään hänen
luotaan", sanoi Gabriel hiljaisesti, "ennen kuin sain muita ihmisiä
avukseni, ja minä kannoin häntä niin kauniisti kuin suinkin voin." --
"Niin, sen sinä kyllä teit", Gertrud sanoi.

Gabrielin huulet alkoivat värähdellä, ja yht'äkkiä kyynelet alkoivat
virtana valua hänen silmistään. Boo ja Gertrud seisoivat äänettöminä
hänen vieressään ja antoivat hänen itkeä. Gabriel painoi kasvojaan
ovenpieleen ja itkeä nyyhkytti aivan valtoimena.

Hetkisen päästä hän alkoi tyyntyä. Hän tuli Gertrudin luokse ja tarttui
tämän käteen. "Kiitos sinulle siitä, että sait minut itkemään", hän
sanoi. Hänen äänensä oli nyt lauhkea ja nöyrä; melkeinpä olisi luullut
hänen isänsä, vanhan Höökin Matin puhuvan. "Nyt minä näytän sinulle
sellaista, jota en aikonut antaa kenenkään muun ihmisen nähtäväksi",
hän jatkoi. "Kun löysin Gunhildin, oli hänellä kädessään tämä isältään
saamansa kirje, ja minä otin sen, kun pidin itseäni läheisimpänä sitä
lukemaan. Mutta nyt ajattelen, että onhan sinullakin iäkkäät vanhemmat
kotonasi, ja saat nyt nähdä tämän, koska kerran sait minut itkemään."

Gertrud otti hänen kädestään kirjeen ja luki sen. Sitten hän katsahti
Gabrieliin. -- "Vai tämän vuoksi hän siis kuoli", hän sanoi. Gabriel
nyökkäsi päätään. -- "Niin minäkin luulen", hän sanoi. Gertrud huudahti
melkein parkaisemalla: -- "Voi Jerusalem, Jerusalem, sinä surmaat
meidät kaikki! Aivanhan Jumala on meidät hylännyt!"

Mrs Gordon tuli samassa portista sisään. Hän lähetti heti Gabrielin ja
Boon hautausmaalle, Gertrud meni pieneen huoneeseensa, jossa hän oli
asunut yhdessä Gunhildin kanssa. Siellä hän pysyi koko illan.

Siellä istuessa hänet valtasi kauhu, yhtä voimakas ja hillitsemätön
kuin aaveenpelko. Hän uskoi vielä samana päivänä tapahtuvan jotakin
pahaa, ikään kuin olisi pelännyt sen jossakin nurkassa väijyvän.
Samalla aikaa epäilyskin häntä ahdisti. En ymmärrä, minkä vuoksi
Kristus meidät tänne lähetti, hän ajatteli. Täällähän me itse joudumme
turmioon ja saatamme siihen muutkin.

Vähäksi aikaa hän sai epäilyksensä haihtumaan, mutta heti sen jälkeen
hän hämmästyksekseen huomasi ajattelevansa, ketkä kaikki olivat
Jerusalemiin lähdön johdosta joutuneet onnettomuuteen. Ei mikään heistä
ollut sen varmempaa kuin että Jumala itse tahtoi tätä heidän lähtöänsä;
kuinka sitten saattoi olla mahdollista, että se ei tuottanut muuta kuin
kurjuutta?

Hän oli ottanut esille kynän ja paperia kirjoittaakseen vanhemmillensa,
mutta ei siihen kyennytkään. "Mitä minä kirjoittaisin, jotta he minua
uskoisivat?" pääsi häneltä toivoton huokaus. "Jos minä jättäytyisin
kuolemaan niinkuin Gunhild, silloin he kenties uskoisivat meidän
syyttömyyteemme."

Päivä kului, vaikka hitaastikin, ja yö tuli. Gertrud oli niin onneton,
ettei hän voinut saada unta. Gunhildin kasvot väikkyivät hänen
silmissään, ja lakkaamatta hän kyseli itseltään, mitä vainaja oikein
mietiskeli. Lopulta hän oli siitä aivan varma, että Gunhildin viimeinen
ajatus hänen kuollessaan oli ollut sama, josta hän itse koetti päästä
selville.

Jo ennen päivänkoittoa Gertrud nousi ja pukeutui lähteäkseen ulos.

Tänä viime päivänä ja yönä hän oli vieraantunut niin kauas
Kristuksesta, että tuskin enää uskoi löytävänsä tietä takaisin hänen
luokseen. Nyt aamulla hän yht'äkkiä alkoi ikävöidä yhteen paikkaan,
jossa hän aivan varmasti tiesi Jeesuksen käyneen. Ja tämä paikka, ainoa
jonka asemasta kaikki ovat olleet yksimielisiä, oli Öljymäki. Hän
ajatteli, että sille noustessaan hän uudelleen pääsisi hänen
läheisyyteensä, tuntisi olevansa hänen rakkautensa suojassa ja
ymmärtäisi hänen aikomuksensa.

Ensi alussa yön pimeyteen tultuaan hän tunsi kaksinkertaista tuskaa.
Hän ajatteli yhä uudelleen kaikkea sitä ansaitsematonta onnettomuutta,
jota hän tänä ainoana päivänä oli kokenut.

Mutta kuta korkeammalle hän kohosi vuoren rinnettä, sitä valoisammalta
hänen mielessään tuntui. Oli kuin olisi raskas taakka nostettu hänen
hartioiltaan. Selvyys alkoi jo hänelle häämöttää.

Niin niin, juuri sillä tavalla se on selitettävä, hän ajatteli. Kun
sellaisia vääryyksiä estämättä tapahtuu, silloinhan maailman täytyy
olla viimeisillään. Mitenkään muuten hän ei saattanut käsittää sitä,
että oikea tuli vääräksi, ettei Jumala kyennyt pahaa estämään, että
pyhät kärsivät vainoa, että valhe sai kieltämättä vallita.

Hän pysähtyi mietiskelemään. Niin, aivan varmaan Herran tulemisen aika
oli lähellä, eikä enää kauan tarvinnut odottaa hänen laskeutumistaan
taivaan pilvistä.

Jos niin oli, silloin hän kyllä ymmärsi, minkä vuoksi heidät kaikki oli
kutsuttu Jerusalemiin. Jumala oli suuressa armossaan lähettänyt hänet
ja hänen ystävänsä sinne tapaamaan Jeesusta. Hän löi ihmettelystä ja
ilosta käsiänsä yhteen ajatellessaan tämän armon äärettömyyttä.

Hän riensi nopein askelin mäen rinnettä ylöspäin, kunnes saapui sen
huipulle, josta Jeesus kohosi taivaaseen.

Itse se paikka oli aitauksen sisässä, niin että sinne hän ei päässyt,
mutta hän seisoi ulkopuolella ja katseli pilviä, jotka nyt
aamunkoitossa nopeasti kirkastuivat.

Mitähän, jos hän saapuukin jo tänään, hän ajatteli. Hän pani kätensä
ristiin ja katseli aamutaivasta, jota keveät utupilvet peittivät.

Samassa se muuttui heleän punertavaksi ja sen kajastus näytti kuultavan
hänen kasvoissaan. "Hän tulee", Gertrud sanoi, "ihan varmaan hän jo
tulee."

Hän tuijotti aamuruskoon, ikään kuin olisi nähnyt sen ensi kerran. Hän
luuli näkevänsä kauas taivaan sisälle. Idänpuolella näkyi syvän
holvikaaren alla korkea, leveä portti, ja hän odotti vain sen
aukenemista, jotta Kristus kaikkine enkeleineen astuisi siitä ulos.

Hetkisen päästä tosiaankin idän portti aukeni ja aurinko ilmaantui
taivaalle. Gertrud odotti paikaltaan liikahtamatta koko ajan, kun sen
rusko valaisi Jerusalemin lännenpuoleista vuoristoa, jossa kukkuloita
nousi ja laski meren laineiden tapaisina. Hän odotti yhä samassa
asennossa, kunnes aurinko oli noussut niin korkealle, että sen säteet
jo kimmelsivät hautakirkon kupukatolta kohoavasta rististä.

Gertrud muisteli kuulleensa, että Kristus oli tuleva päivänkoitteessa
aamuruskon siivillä. Hän tiesi nyt, ettei se enää tänään voinut
tapahtua. Mutta hänen mielensä ei sentään siitä masentunut. "Hän tulee
kyllä sen sijaan huomenna", hän sanoi täydellisen luottavasti.

Hän laskeutui alas vuorelta ja palasi siirtokunnan taloon kasvot
onnesta loistavina. Mutta hän ei kenellekään ilmaissut tuota iloista
varmuuttansa. Hän istui, kuten tavallisesti, koko päivän työssään ja
puhui arkiasioista.

Seuraavana aamuna hän seisoi uudelleen öljymäellä odottamassa
päivänkoittoa.

Ja jok'ainoa aamu hän sitten palasi sinne, sillä hän tahtoi olla
ensimmäisenä ihmisistä näkemässä Kristuksen tuloa ihanassa huomenen
koitteessa.

Hänen käyntinsä herättivät piankin muiden siirtokuntalaisten huomiota,
ja he pyysivät Gertrudia pysymään kotona. Siirtokuntalaiset vakuuttivat
hänelle, että se vahingoittaisi heidän tilaansa, jos ihmiset näkisivät
hänen joka aamu olevan polvillaan Öljymäellä odottamassa Kristuksen
tulemista. Jos hän tällä tavalla jatkaa, ruvetaan heitä sanomaan
vähämielisiksi.

Gertrud koetti totella ja pysyä kotona. Mutta kun hän taas aamuyöstä
heräsi, silloin hänestä yht'äkkiä tuntui ihan selvältä, että juuri
tänään Jeesus tuleekin. Ja silloin ei mikään voinut häntä pidättää
nousemasta ylös ja rientämästä vastaanottamaan kuningas-vapahtajaansa.

Tämä odotus oli tullut hänen toiseksi luonnokseen. Hän ei voinut
vastustaa sitä eikä vapautua siitä. Kaikessa muussa hän pysyi aivan
entisellään. Hänen aivonsa eivät olleet mitenkään hämmennyksissä, eikä
hänessä voinut huomata muuta muutosta kun sen, että hän oli entistä
iloisempi ja miellyttävämpi.

Jonkin ajan perästä totuttiin hänen aamuvaelluksiinsa eikä kukaan enää
erityisesti pitänyt niitä silmällä. Mutta aamulla uloslähtiessään hän
näki tumman varjon odottavan häntä portilla. Ja rientäessään
vuorenrinnettä ylöspäin hän kuuli jäljessään raudoitettujen
kengänkorkojen kopinaa. Hän ei koskaan puhunut tälle varjolle, mutta
tunsi kuitenkin olevansa turvattuna, kun tuo askelten kopse häntä
seurasi.

Joskus mäeltä alas tullessaan hän tapasi tienvieressä Boon, joka odotti
häntä jotakin aitaa vasten nojallaan ja katsoen häneen uskollisin
silmin. Boo punastui ja kääntyi katsomaan muuanne, ja Gertrud kulki
edelleen, ikään kuin ei olisi häntä huomannut.



BARAM PASHA


Siirtokuntalaiset olivat hyvin mielissään siitä, että olivat saaneet
vuokrata tuon uuden, komean talon Damaskoksen portin ulkopuolelta. Se
oli niin iso, että he mahtuivat siihen melkein kaikki, ja ainoastaan
pari perhekuntaa oli sijoitettava muualle. Siinä oli vielä sellaisia
mukavuuksia kuin kattopengermät ja avonaiset pylväskäytävät, joissa
kesäkuumalla oli ihana oleksia. He pitivät sitä tietenkin erityisenä
Jumalan armona, että sellainen talo oli sattunut olemaan vuokrattavana.

He sanoivat usein, että tuskin he mitenkään olisivat saaneet
siirtokunnassa aikaan miellyttävää yhteiselämää, jolleivät olisi
saaneet tällaista erityistä taloa, vaan heidän olisi täytynyt asua eri
paikoissa kaupungilla.

Talo oli Baram pashan, Jerusalemin silloisen kuvernöörin oma. Hän oli
noin kolme vuotta sitten rakennuttanut tämän talon vaimolleen, jota hän
rakasti enemmän kuin mitään muuta maailmassa. Hän tiesi, ettei hän
voinut ilahduttaa sen paremmin häntä kuin rakennuttamalla talon, johon
mahtuisi koko hänen suuri taloutensa, hänen poikansa ja miniänsä,
tyttärensä ja vävynsä, kaikki lapsineen ja palvelijoineen.

Mutta kun talo oli valmistunut ja Baram pasha muuttanut siihen, oli
hirveä onnettomuus kohdannut häntä. Ensi viikolla hänen asuessaan siinä
kuoli yksi hänen tyttäristään, seuraavana vielä toinen ja kolmantena
hänen rakas vaimonsa. Silloin Baram pasha synkistyi surusta, muutti
heti uudesta palatsistaan, sulki sen ovet ja vannoi, ettei hän koskaan
siihen jalkaansa astu.

Siitä asti oli hänen palatsinsa ollut autiona, kunnes gordonilaiset
viime keväänä olivat tulleet Baram pashan luo pyytämään sitä
vuokratakseen. Kaikista oli ollut hyvin ihmeellistä, kun hän siihen
suostui, sillä aivan varmasti oli odotettu, ettei Baram pasha ikänään
laskisi ketään ihmistä sen kynnysten yli.

Mutta kun sitten syksymmällä tuo ilkeä juorupuhe gordonilaisista oli
syntynyt, rupesivat amerikkalaiset lähetyssaarnaajat neuvottelemaan,
millä tavoin voisivat pakottaa nuo maanmiehensä poistumaan
Jerusalemista. Ja he päättivät käydä Baram pashalle puhumassa hänen
vuokralaisistaan. He kertoivat hänelle niin paljon pahaa kuin heistä
tiesivät ja kysyivät häneltä, kuinka hän saattoi suvaita sellaisia
ihmisheittiöitä siinä talossa, jonka hän oli vaimonsa mieliksi
rakennuttanut.

       *       *       *       *       *

Nyt oli kaunis marraskuun aamu kello kahdeksan tienoilla.

Palestiinan synkeän pimeä yö oli jo alkanut haihtua, ja Jerusalem oli
paraikaa muuttumaisillaan jokapäiväiseen asuunsa. Damaskoksen portin
edustalle olivat kerjäläiset asettuneet kukin nimikkopaikalleen, ja
katukoirat palasivat öisiltä retkeilyiltään asettuen päivälevolleen
maakuoppiin ja roskaläjille. Edellisenä iltana oli pieni karavaani
asettunut leiriin portin sisäpuolelle. Se laittautui nyt lähtökuntoon,
ohjaajat köyttivät tavarakääröjä makaavien kameelien selkään, ja elukat
mylvivät tuntiessaan raskaan kuorman selkäänsä painavan. Maalaisia
riensi tietä pitkin kaupunkiin, kullakin taakkanaan suuret korilliset
vihanneksia. Juhlallisesti astuvia paimenia tuli vuoristoista päin,
ohjaten porttiholvin kautta suuria, teurastettavaksi vietäviä
lammaslaumoja tai vuohikarjoja, joita tuotiin lypsylle.

Juuri pahimman aamutungoksen aikana saapui sinne vanha mies ratsastaen
kauniilla, valkoisella aasilla. Hän oli loistavassa puvussa: alla
pehmeästä, juovikkaasta silkistä tehty pitopuku ja sen yllä pitkä,
turkispäärmeinen, valkosinisellä kirjailtu levätti. Hänen turbaanissaan
ja vyössään oli yltäkyllin kalliita koruompeleita kullanvärisestä
silkistä. Hänen kasvonsa olivat varmaan kerran olleet kauniit ja
arvokkaan näköiset. Nyt ne olivat vanhuuden riuduttamat, silmät
vuotivat vettä, suu oli kuopalla, valkoinen parta vanukkeissa ja päästä
kellastunut.

Portilla tunkeilevassa ihmisjoukossa kummastuttiin ja udeltiin:
"Mitähän varten Baram pasha nyt ratsastaa Damaskoksen portista tätä
tietä, jota hän ei kolmeen vuoteen ole tahtonut nähdä?"

Toiset kyselivät: "Ratsastaakohan Baram pasha nyt katsomaan taloansa,
jossa hän valan vannoen uhkasi olla ikipäivänään käymättä?"

Ratsastaessaan portista väentungoksen läpi Baram pasha sanoi
palvelijalleen Mahmudille, joka ratsasti hänen jäljessään:

"Kuuletko, Mahmud, kuinka kaikki vastaantulijamme ihmettelevät ja
utelevat toisiltaan: 'Mikä nyt on, kun Baram pasha ratsastaa talolleen,
jota hän ei kolmeen vuoteen ole käynyt katsomassa?'"

Ja palvelija vastasi kuulevansa ihmisten kummastelun.

Silloin Baram pashan kiihkeä närkästys puhkesi sanoiksi: "Pitävätkö he
siis minua niin vanhana, että minulle kuka tahansa saattaa tehdä mitä
ilkeää? Luulevatko he, että minä sallin riettaiden muukalaisten
häväistä sitä taloa, jonka minä rakensin hyvälle ja siveälle
vaimolleni?"

Baram pashan palvelija koetti hillitä hänen vihaansa ja sanoi hänelle:
"Sinä unohdat, herra, kuinka monet monituiset kerrat me ennenkin olemme
kuulleet kristittyjen solvaavan toisiaan."

Baram pasha nosti suutuksissaan käsivartensa ilmaan ja huudahti:
"Huilunpuhaltajia ja ilotyttöjä nyt oleksii niissä huoneissa, joissa
minun rakkaani kuolivat. Ennen kuin tämä päivä on lopussa, minä ajatan
nuo heittiöt ulos talostani."

Samalla kuin pasha tätä puhui, hän kohtasi pienen joukon koululapsia,
jotka reippaasti astuivat tietä pitkin, kaksi aina rinnan. Ja
katsellessaan näitä lapsia hän huomasi ne aivan toisennäköisiksi kuin
ne, joita Jerusalemin kaduilla tepasteli, sillä nämä olivat puhtaiksi
pestyt, niillä oli ehyet vaatteet ja lujat kengät ja vaalea, sileäksi
kammattu tukka.

Baram pasha seisautti aasinsa ja sanoi palvelijoilleen: "Mene kysymään
heiltä, keitä he ovat!"

"Kyllä tiedän kysymättäkin, keitä he ovat", palvelija vastasi, "olen
nähnyt heitä täällä joka päivä. Ne ovat gordonilaisten lapsia ja
menossa kouluun, jonka nämä muukalaiset ovat laittaneet entiseen
taloonsa keskikaupungille, sitten kun he itse muuttivat sinun suureen
taloosi."

Kun pasha vielä istui hiljaa katsellen lapsia, kulki hänen ohitsensa
kaksi siirtokuntaan kuuluvaa miestä vetäen rattailla pienempiä
koululapsia, jotka eivät vielä jaksaneet omin voimin kävellä
kaupunkiin. Ja pasha näki, että pienokaiset taputtelivat ilosta käsiään
saadessaan ajaa ja vetäjät naurahtelivat heille ja juoksivat vielä
nopeammin ollakseen heille mieliksi.

Silloin hänen palvelijansa rohkaisihe ja kysyi häneltä: "Eikö
sinustakin, herra, näytä siltä, että näillä lapsilla on hyvät
vanhemmat?"

Mutta Baram pasha oli vanha mies ja hänen vihansa taipumaton, niinkuin
vanhusten usein on. "Minä olen kuullut heidän omien maanmiestensä
heistä puhuvan", hän vastasi, "ja sen sinulle sanon, että ennen iltaa
he kaikkoavat minun talostani."

Ratsastettuaan vielä jonkin matkaa Baram pasha kohtasi joukon
eurooppalaiseen tapaan pukeutuneita naisia matkalla kaupunkiin. He
kulkivat hyvin siivosti ja hiljaisesti, heidän vaatteensa olivat aivan
koruttomat, ja käsissään he kantoivat raskaita, kukkurapäitä vasuja.

Pasha kääntyi palvelijaansa päin ja sanoi tälle: "Käypä kysymässä,
keitä nuo ovat."

Ja palvelija vastasi: "Tiedän sen kysymättäkin, herra, olen tavannut
heitä joka päivä. He ovat Gordonin seurueen naisia ja ovat menossa
Jerusalemiin, mukanaan ruokatavaroita ja lääkkeitä niille sairaille,
jotka eivät omin voimin jaksa mennä noutamaan apua."

Baram pasha vastasi: "Vaikka he peittäisivät herjuutensa
enkelinsiivillä, niin minä kuitenkin karkotan heidät talostani."

Hän ratsasti edelleen suurta taloa kohti. Jo hänen lähestyessään kuului
sieltä monien äänten sorinaa ja välistä kirkaisuja.

Hän kääntyi palvelijaansa päin ja sanoi: "Kuulehan, kuinka
huilunpuhaltajat ja tanssitytöt hälisevät minun talossani."

Mutta nurkasta käännyttyään hän näki kaikenlaisia sairaita ja
haavoittuneita istua kyyköttävän talon ulko-oven edessä. He puhelivat
keskenään kärsimyksistään, ja pari heistä parahteli tuskissaan.

Ja Mahmud, hänen palvelijansa, rohkaisihe sanomaan: "Tässä ne nyt ovat
ne huilunpuhaltajat ja tanssitytöt, joiden hälinää kuulit talostasi.
Nämä käyvät täällä joka aamu gordonilaisten lääkärin tutkittavana ja
heidän hoitajattariensa sidottavana."

Baram pasha vastasi: "Näen, että nuo gordonilaiset ovat sinut
lumonneet, mutta minä olen liian vanha heidän valheittensa
petettäväksi. Sen sinulle sanon, että olisipa minulla valta, niin
hirtättäisin heidät kaikki taloni räystäspuuhun."

Ja Baram pasha oli yhä vielä vihan vimmoissaan, kun hän astui alas
aasinsa selästä ja nousi talon portaita ylös.

Kun vanhus saapui pihamaalle, tuli pitkä, uljasryhtinen nainen häntä
vastaanottamaan. Hän oli valkohiuksinen, vaikk'ei vielä näyttänyt
olevan yli neljänkymmenen vuotias. Hänen kasvonsa olivat pontevat ja
älykkäät, ja vaikka hän oli vain yksinkertaisessa mustassa puvussa,
näkyi kyllä, että hän oli tottunut olemaan monen ihmisen käskijänä.

Baram pasha kääntyi Mahmudiin päin ja kysyi:

"Tämä nainen on yhtä hyvän ja viisaan näköinen kuin profeetan vaimo
Kalitsh. Mitä hänellä on tekemistä tässä talossa?"

Ja Mahmud, hänen palvelijansa, vastasi hänelle: "Tämä on mrs Gordon,
joka nyt johtaa siirtokuntaa, kun hänen miehensä viime keväänä kuoli."

Silloin vanha mies uudestaan vihastui ja sanoi Mahmudille äreästi:
"Sano hänelle, että minä olen tullut karkottamaan hänet ja hänen
väkensä pois talostani."

Ja hänen palvelijansa sanoi hänelle: "Kuinka hurskas Baram pasha voi
karkottaa pois nämä kristityt, ennen kuin on itse nähnyt heidän
rikoksensa? Eikö olisi parempi, herra, sinun sanoa tälle naiselle: Olen
tullut tänne katsomaan taloani. Ja jos huomaat heidän eläneen niinkuin
lähetyssaarnaajat ovat sinulle sanoneet, sano silloin hänelle: Lähde
pois tästä paikasta, sillä ei mitään ilkitöitä saa harjoittaa siellä,
missä minun rakkaimpani kuolivat."

Silloin Baram pasha vastasi: "Sano sitten hänelle, että minä tahdon
nähdä taloni!"

Mahmud sanoi sen mrs Gordonille, ja tämä vastasi: "Mielihyvin me
näytämme Baram pashalle, miten olemme järjestäneet asuntomme hänen
palatsissaan."

Sitten mrs Gordon lähetti hakemaan miss Youngia, joka oli asunut
Jerusalemissa lapsuudestaan saakka ja puhui arabiaa niinkuin
synnynnäinen, ja pyysi häntä saattelemaan Baram pashaa.

Baram pasha lähti kulkemaan nojaten palvelijansa Mahmudin käsivarteen.
Ja koska hän tahtoi katsoa koko talon, vei miss Young hänet ensin
maakerrokseen, joka oli laitettu pesutuvaksi. Ja hyvin ylpeänä hän
näytti Baram pashalle vasta pestyjä suuria vaatekasoja, erinomaisia
pesuammeita ja kattiloita sekä ahkeria, tyynen näköisiä pesijättäriä,
jotka puuhasivat pesusoikkojen ja silityslautojen ääressä.

Viereisessä huoneessa oli leivintupa. Ja miss Young sanoi Baram
pashalle: "Katsohan, kuinka erinomaisen uunin veljet ovat muuranneet!
Ja katsohan, miten kaunista leipää me itse olemme valmistaneet!"

Leipomosta hän vei hänet puusepän työpajaan, jossa pari miestä
työskenteli. Ja miss Young näytti Baram pashalle yksinkertaisia
istuimia ja pöytiä, joita oli siirtokunnassa valmistettu.

"Kas vain, Mahmud, kuinka taitavasti nämä ihmiset meitä pettävät",
sanoi vanha pasha turkinkielellä, jota hän ei otaksunut miss Youngin
ymmärtävän. "He ovat aavistaneet vaaraa, he ovat jostakin kuulleet,
että minä olen tulossa. Minä luulin tapaavani heidät viiniä juomassa
tahi noppaa pelaamassa. Ja minä tapaankin heidät kaikki työssä."

Baram pasha saatettiin keittiön ja leipomon kautta huoneeseen, jonka
ovi hänelle avattiin hiukan tavallista juhlallisemmin. Se oli kankurien
huone, jossa kangaspuut helskyivät, rukit hyrräsivät ja raasimet
sukkelasti liikkuivat.

Silloin Baram pashan palvelija rohkaisihe pyytämään herraansa
katsomaan, kuinka kovaa ja kestävää kangasta täällä kudottiin. "Herra",
hän sanoi, "eivät nämä ole tanssityttöjen eivätkä irstasten naisten
keposia pukuja."

Mutta Baram pasha oli vaiti ja kulki edemmäs.

Kaikkialla, minne hän tuli, hän näki rehellisiä, viisaskasvoisia
ihmisiä.

Kaikki istuivat ääneti ja vakavina työssään, mutta hänen sisään
tullessaan he kääntyivät katsomaan ystävällisesti hymyillen.

"Minä kerroin heille", miss Young sanoi Baram pashalle, "että te olette
se hyvä maaherra, joka on vuokrannut meille tämän muhkean talon, ja he
pyytävät minua kiittämään teitä hyvyydestänne meitä kohtaan."

Mutta Baram pashan kasvot pysyivät yhä tuimina ja ankarina, eikä hän
vastannut miss Youngille sanaakaan. Ja miss Youngia alkoi pelottaa, ja
hän ajatteli itsekseen: "Miksei hän tahdo puhua minulle? Onkohan
hänellä pahaa mielessä meitä kohtaan?"

Hän vei pashan pitkiin kapeihin ruokahuoneisiin, joissa juuri
pöytäliinoja korjattiin pois ja lautasia pestiin aamiaisen jälkeen.
Täälläkään Baram pasha ei nähnyt muuta kuin tarkkaa järjestystä ja
aivan yksinkertaisia laitoksia.

Mutta hänen palvelijansa Mahmud rohkaisihe vielä kerran sanomaan
hänelle: "Herra, kuinka voi olla mahdollista, että nämä ihmiset, jotka
itse leipovat leipänsä ja ompelevat vaatteensa, öisin voisivat muuttua
huilunpuhaltajiksi ja tanssitytöiksi?"

Baram pasha ei kyennyt hänelle vastaamaan.

Ja Baram pasha kulki hellittämättä talonsa kaikkien huoneitten läpi.
Hän tuli naimattomien miesten suureen makuuhuoneeseen, jossa oli
yksinkertaiset, koholleen korjatut vuoteet. Hän kävi eri perheiden
huoneissa, joissa vanhemmat asuivat lapsineen. Näissä huoneissa hän
näki kaikkialla puhtaaksi pestyt lattiat, valkoiset vuodeverhot,
siistit valkoisiksi kiilloitetut huonekalut, kotikutoiset lattiamatot
ja ruudukkaat puuvillapäälliset.

Silloin Baram pasha tuntui yhä enemmän vihastuvan ja sanoi Mahmudille:
"Kylläpä nämä kristityt ovat viekkaita. Kylläpä he osaavat peitellä
syntistä elämäänsä. Minä olin odottanut näkeväni lattiat täynnä
hedelmänkuoria ja sikarintuhkaa. Minä luulin tapaavani naiset istumassa
ja loruilemassa poltellen vesipiippua tahi maalaillen kynsiään."

Viimeksi hän nousi hohtavan valkoisia portaita suureen kokoussaliin.
Tämä huone, joka oli ollut pashan suurena vastaanottosalina, oli nyt
järjestetty amerikkalaiseen tapaan, siinä oli mukavia tuoleja ryhmissä
pöytien ympärillä, joilla oli kirjoja ja aikakauslehtiä, nurkassa oli
piano ja urut ja vaaleaksi maalatuilla seinillä joitakuita valokuvia.

Täällä oli mrs Gordon taas heitä vastaanottamassa, ja Baram pasha sanoi
palvelijalleen: "Sano hänelle, että hänen ja hänen väkensä ennen iltaa
täytyy lähteä tästä talosta."

Mutta Mahmud, Baram pashan palvelija, sanoi hänelle: "Herra, toinen
näistä naisista osaa sinun kieltäsi. Ilmoita sinä hänelle tahtosi
omalla suullasi."

Silloin Baram pasha nosti silmänsä ja katsoi miss Youngiin, joka hänen
silmäyksensä kohdatessaan vienosti hymyili. Ja Baram pasha kääntyi
hänestä poispäin ja sanoi palvelijalleen: "En ole koskaan nähnyt
kasvoja, joihin Kaikkivaltias olisi antanut enemmän kauneutta ja
puhtautta. En minä rohkene sanoa hänelle, että olen kuullut hänen
toveriensa langenneen syntiin ja irstauteen."

Ja Baram pasha vaipui istumaan tuolille ja peitti kasvonsa käsillään
koettaessaan päästä selville, kumpi oli totta, sekö mitä hän oli
kuullut, vai sekö mitä hän näki.

Silloin ovi aivan hiljaa aukeni, ja vanha köyhä matkamies astui
huoneeseen. Hänellä oli pukunaan kulunut, harmaa vaippa ja jalassa
ryysyistä kiedotut kääreet. Päässä hänellä oli likainen turbaani, jonka
vihreästä väristä hänet tunsi Muhammedin jälkeläiseksi.

Pashan sielläolosta huolimatta mies tuli huoneeseen ja istahti tuolille
hiukan syrjään muista. Hänen annettiin jäädä paikalleen kysymättä hänen
asiaansa.

"Kuka tuo mies on, ja mitä hän haluaa?" kysyi Baram pasha kääntyen miss
Youngiin päin.

"Emme tunne häntä", miss Young vastasi, "hän ei ole koskaan ennen
käynyt täällä. Ei teidän pidä pahastua siitä, että hän tänne tuli.
Meidän talossamme otetaan mielellään vastaan kaikki, jotka täältä
suojaa hakevat."

"Mahmud", sanoi pasha palvelijalleen, "käy kysymässä tuolta
vaeltajalta, joka on profeetan jälkeläinen, mitä asiaa hänellä on
näille kristityille."

Mahmud toimitti tehtävänsä ja palasi jälleen pashan luokse.

"Hän vastaa minulle, ettei hänellä ole tänne mitään asiaa, mutta hän ei
tahtonut mennä ohi poikkeamatta sisään, sillä kirjoitettu on: 'Älä anna
jalkaisi tehdä sitä syntiä, että kuljet vanhurskaan asunnon ohi'."

Baram pasha istui ääneti pitkän aikaa.

"Olet varmaankin kuullut väärin", hän sanoi kääntyen Mahmudiin päin.
"Kysy häneltä vielä kerran, mitä asiaa hänellä on tähän taloon!"

Mahmud kävi kysymässä ja palasi takaisin. Hän toisti sanasta sanaan
äskeisen vastauksen.

"Kiittäkäämme sitten Jumalaa, Mahmud ystäväni", sanoi Baram pasha
yksinkertaisesti. "Hän on tämän miehen lähettänyt meille tahtonsa
ilmoittamaan. Hän on antanut tämän miehen poiketa tänne, jotta minun
silmäni aukenisivat näkemään totuuden. Nyt me ratsastamme kotiin,
Mahmud ystäväni, enkä minä karkota kristittyjä heidän asunnostaan."

Baram pasha ratsasti kohta sen jälkeen pois siirtokunnan talosta, mutta
tunnin päästä Mahmud tuli sinne uudelleen, taluttaen pashan kaunista
valkoista aasia. Hän jätti sen siirtokuntalaisille kertoen heille Baram
pashan terveiset ja hänen toivomuksensa, että se tulisi vetämään
pikkulapsia aamuisin kouluun.



PALESTIINAN KUKKIA


Helmikuu on loppumaisillaan, talvisateet ovat kostuttaneet maan ja
kevät on tullut. Se ei kuitenkaan ole vielä pitkälle edistynyt.
Viikunapuiden silmukat eivät ole alkaneet pullistua, köynnöksiä ja
lehtiä ei vielä ole alkanut työntyä mustanruskeiden viinipuiden
kannoista, ja appelsiinipuun suuret kukkatertut ovat vielä aukeamatta.

Mutta maan pienet uskalikot kukkaset ne jo ovat näkyvissä tänä
varhaisena vuodenaikana.

Kukkia kasvaa kaikkialla, minne vain katsoo. Suuret, hohtavan punaiset
vuokot peittävät kaikkia kivikkorinteitä, ja kaikilla kalliopenkereillä
kukkii sinipunerva alppiorvokki, kaikilla kentillä kasvaa
niittyneilikoita ja kaunokkeja, jok'ainoa kostea pensaikko on täynnä
sahrameja ja mäkikäekköjä.

Ja samoin kuin muissa maissa kootaan marjoja, mennään Palestiinassa
kukkia poimimaan. Kaikki luostarit, kaikki armeliaisuuslaitokset
toimeenpanevat kukankeruuretkiä. Köyhiä seurakunta-juutalaisia,
ulkomaisia matkailijoita ja syyrialaista työväkeä tapaa silloin
autioissa vuorennotkoissa kukkakorit käsissään. Ja iltaisin koko tämä
korjuuväki palaa kaupunkiin kantaen korintäydet vuokkoja ja
helmihyasintteja, orvokkeja ja tulppaaneja, narsisseja ja kämmekkäitä.

Pyhän kaupungin monen monien luostarien ja majatalojen pihoilla on
suunnattomia kivivateja, joihin kevätkukat pannaan veteen, ja
kammioissa ja huoneissa levitellään uutterasti kukkia suurille
paperiarkeille ja puristetaan niitä.

Mutta sitten kun pikkuiset niittyneilikat ja hyasintit on paperien
välissä likistetty kuiviksi, sommitellaan niistä pieniä ja suuria
kukkakimppuja, rumia ja kauniita laitteita, ja ne liimataan kortille
tahi pieniin lehtiöihin, joiden öljypuuliuskoista tehtyihin kansiin on
piirretty: Palestiinan kukkia.

Ja sitten piankin kaikki nämä Siionin kukat, Hebronin, Öljymäen,
Jerikon kukat pannaan menemään vieraisiin maihin.

Niitä myydään pikkupuodeissa, niitä lähetellään kirjeissä, niitä
lahjoitellaan muistoiksi, niitä annetaan kiitokseksi hurskaista
lahjoista. Kauemmas kuin Intian helmet ja Brussan silkki leviävät nämä
pikkuiset niittykukat, köyhän pyhän maan ainoa rikkaus.

       *       *       *       *       *

Eräänä kauniina kevätaamuna oli Gordonin siirtokunnassa kova kiire.
Kaikki ihmiset varustautuivat lähtemään kukankeruulle. Lapset, jotka
koko siksi päiväksi saivat koulusta luvan, juoksentelivat ylt'ympäri
vallattomasti leikkien ja pyytelivät kaikilta lainaksi pikku vasuja
kukanpoimintaretkelle. Naiset olivat olleet valveilla kello neljästä
aamulla eväitä valmistamassa, ja vielä nytkin he keittiössä paistelivat
ohukaisia ja täyttelivät marjahilloastioita. Muutamat miehet panivat
laukkunsa täyteen voileipiä, maitopulloja, lihaviipaleita ja leipiä.
Toiset ottivat käteensä vesipulloja tai vasuja, joissa kuljetettiin
teekeittiöitä ja kuppeja. Vihdoin portti aukeni, lapset ryntäsivät
ensiksi ulos, heidän jäljessään muut suurissa tai pienissä ryhmissä,
kuinka itse parhaiten halusivat. Ei ketään jäänyt kotiin. Suuri talo
oli pian typötyhjänä.

Boo Ingmar Maununpoika oli hyvin onnellinen kaiken päivää. Hän oli
liittynyt Gertrudin kanssa samaan seurueeseen saadakseen kulkea hänen
rinnallaan ja auttoi häntä aina ylämäissä kantamalla eväsastioita.
Gertrud piti huiviansa hyvin silmillä, niin ettei Boo nähnyt muuta kuin
leuan ja untuvanpehmeän posken. Boo kulki tyytyväisenä ja hymähteli
välistä itsekseen, kuinka hän saattoi olla niin hyvillä mielin siitä,
että sai kulkea Gertrudin rinnalla, vaikk'ei hän edes nähnyt hänen
silmiään eikä rohjennut häntä puhutella. Katri Ingmarintytär käveli
sisarineen heidän takanaan. He virittivät aamuvirren, jota he olivat
äitinsä kanssa laulaneet kotona Ingmarilassa, istuessaan aamupuhteella
rukin ääressä. Boo tunsi tämän vanhan laulun:

    Taas siunattu päivä nyt nouseepi,
    jo näemme kirkkautensa.

Boon edellä kulki vanha Fält korpraali. Kaikki lapset olivat liittyneet
hänen seuraansa, niinkuin ne aina tekivät; ne takertuivat kiinni hänen
helmaansa ja vetivät häntä takinliepeestä. Boo, joka muisti hänet
niiltä ajoilta, jolloin kaikki lapset kaikkosivat matkojen päähän kun
vain hänet näkivät, ajatteli itsekseen: Enpä koskaan ole nähnyt häntä
niin jäykkäniskaisena ja äkeänä kuin nyt. Hän on niin ylpeä lasten
suosioon pääsemisestään, että viikset törröttävät pystyssä, ja hänen
nenänsä on varmaan köykistynyt vielä entistä enemmän kyömyyn.

Kulkijain keskellä Boo näki Hellgumin, joka toisella kädellään talutti
vaimoansa ja toisella pientä kaunista tytärtään. Hellgumin asema on nyt
omituinen, ajatteli Boo, hän on melkein kokonaan syrjäytynyt sitten kun
me liityimme amerikkalaisiin, ja luonnollista se onkin, kun nämä ovat
niin eteviä ihmisiä ja niin lahjakkaita Jumalan sanan selittäjiä.
Olisipa hauska tietää, mitä hän itse siitä ajattelee, ettei tällaisella
matkalla ketään keräänny hänen ympärilleen. Mutta ainakin vaimo on
iloinen siitä, että saa pitää hänet omassa seurassaan. Se näkyy koko
hänen olennostaan ja käytöksestään. Hän ei koko elämässään ole ollut
niin ylpeä ja onnellinen.

Ensimmäisenä koko saatossa kulki kaunis miss Young. Hänen rinnallaan
käveli muuan nuori englantilainen, joka pari vuotta sitten oli
liittynyt siirtokuntaan. Boo tiesi niinkuin muutkin tästä nuoresta
miehestä, että hän rakasti miss Youngia ja että hän oli yhtynyt
seurakuntaan siinä toivossa, että he joskus pääsisivät naimisiin. Nuori
tyttökin puolestaan piti varmaan hänestä, mutta gordonilaiset eivät
hänen tähtensä suostuneet hellittämään ankaria sääntöjään, ja niinpä
nuorten oli täytynyt pari vuotta toivottomasti odottaa. Tänään he
kulkivat rinnakkain, puhelivat ainoastaan keskenään eivätkä näyttäneet
huomaavan mitään muuta. Kun he riensivät siinä saaton etunenässä kevein
ja joustavin askelin, tuntui siltä, kuin he olisivat tahtoneet
kiirehtää pois, jättää koko joukon taaksensa ja paeta ulos maailmaan,
kerran päästäkseen elämään omaa elämäänsä.

Mutta saaton viimeisenä Boo näki Gabrielin. Siirtokunnassa oli muuan
ranskalainen merimies, joka oli kuulunut siihen sen perustamisesta
alkaen, mutta nyt oli vanhuuttaan raihnas. Gabriel talutti häntä
käsivarresta ja auttoi häntä nousemaan monia jyrkkiä mäenahteita. Tuota
tehdessään Gabriel varmaankin muistelee vanhaa isäänsä, Boo ajatteli.

Aluksi kuljettiin suoraan itään päin jylhään ja autioon vuoristoon.
Siellä ei vielä ollut ensinkään kukkia, multa oli huuhtoutunut pois
kukkulain jyrkiltä rinteiltä, ja kaikki oli kaljua keltaisenharmaata
vuorta.

Mutta tämäpä on kummallista, Boo ajatteli. En missään ole nähnyt
taivasta niin sinisenä kuin näiden keltaisten mäkien päällä. Eivätkä
nämä vuoret ole rumia, vaikka ovatkin niin paljaita. Kun näen niiden
kauniit, pyöreät muodot, muistuttavat ne minusta suuria kupukattoja,
jommoisia tämän maan kirkoissa ja taloissa käytetään.

Noin tunnin verran käveltyään matkamiehet näkivät ensimmäisen
kalliolaakson, jonka pohja oli aivan punaisenaan vuokkoja. Siitäpä tuli
kiire ja riemastus, kaikki ehättivät huutaen ja nauraen vuorenrinnettä
alas ja alkoivat kerätä kukkia. Ja niitä poimittiin suurella innolla,
kunnes kotvasen päästä löydettiin toinen laakso, joka oli täpötäynnä
orvokkeja, ja sen jäljestä kolmas, jossa kaikenlaisia kevätkukkia
kasvoi sikin sokin.

Alussa ruotsalaiset poimivat ihan liian kiihkeästi, haalivat vain mitä
kukkasia sattui, kunnes amerikkalaiset tulivat näyttämään, miten heidän
oli meneteltävä. Heidän täytyi huolellisesti valikoida, ottaa vain
sellaisia kukkia, jotka puristettuina näyttäisivät hyviltä. Se oli
tarkkaa työtä.

Boo kulki Gertrudin rinnalla poimimassa. Kerran hän nousi pystyyn
oikaistakseen selkäänsä. Silloin hän näki likellään pari suurtilan
isäntää, jotka tuskin lienevät vuosikausiin kukkasia katselleet, mutta
nyt poimivat niitä yhtä innokkaasti kuin kuka muu tahansa. Boota tahtoi
melkein väkisin naurattaa.

Äkkiä hän kääntyi suoraan Gertrudiin päin ja sanoi tälle: "Minä tässä
mietiskelen, mitä Kristus tarkoitti sanoillaan: 'Ellette käänny ja tule
lasten kaltaisiksi, ette pääse taivasten valtakuntaan'!"

Gertrud nosti päätänsä ja katsoi häneen. Oli niin outoa, kun Boo
suoraan puhutteli häntä. "Kyllä se onkin ihmeellinen sana", hän
vastasi.

"Niin", sanoi Boo hyvin miettivästi ja harvakseen, "olen usein
havainnut, etteivät lapset koskaan ole niin kilttejä kuin leikkiessään
aikaihmisten toimia. Ei koskaan niiden suhteen ole niin huolettomana
kuin niiden kyntäessä keskelle maantietä aidattua peltoaan, maiskuttaen
ruunaa parempaan vauhtiin, läjäytellen nuorapiiskallaan ja vetäen
kuusenoksalla vakoja maantien soraan. Niitä on kovin hauska katsella,
kun ne totisen näköisinä käyvät katsomassa, ehtivätkö he kylvölle ennen
kuin naapurinsa, ja kun ne valittelevat, että tämäpäs sattui olemaan
karu kynnettävä."

Gertrud kulki ja poimi pää kumarassa, vastaamatta juuri mitään. Hän ei
ymmärtänyt, mihin Boo oikeastaan tähtäsi.

"Muistan itsestäni", sanoi Boo yhtä totisesti, "kuinka hauskaa oli
rakennella puupalikoista navettaa ja panna sinne kuusenkäpyjä lehmiksi.
Joka ilta ja aamu minä pidin tarkkaa huolta, että lehmät saivat
vastaniitettyä heinää, ja välistä taas, kun oli olevinaan kevät, ajoin
lehmäni karjamajalle. Minä toitottelin tuohitorveeni ja huhuilin
Tähdikkiä ja Mansikkia, niin että piha raikui. Ja minä juttelin äitini
kanssa, kuinka paljon lehmäni lypsivät ja kuinka paljon meijerissä
maksettaisiin minun voistani. Siitä minä myös pidin huolta, että
härällä oli lauta sarvissa, ja kaikille ohi ajaville minä huusin, että
olkaa varuillanne, tuo härkä on valloillansa ja se on paha puskemaan."

Gertrud ei nyt enää poiminut yhtä uutterasti. Hän kuunteli tarkkaavasti
Boon juttelua ja alkoi ihmetellä, kuinka heillä kummallakin oli ollut
samanlaisia ajatuksia ja mielikuvitteluja.

"Mutta kaikkein hauskinta taisi olla, kun me pojat leikimme olevamme
aikamiehiä ja istuimme pitämässä kunnankokousta", Boo jatkoi. "Muistan,
kuinka minä veljieni ja parin muun pojan kanssa kiipesin istumaan
lautapinolle, joka monta vuotta oli siellä kotipihallamme.
Puheenjohtaja naputti puulusikalla lautaan, ja me istuimme hyvin
hartaina hänen ympärillään päättämässä, kuka meistä saisi köyhänapua ja
kuinka paljosta sitä ja sitä verotettaisiin. Istuimme selkä suorana ja
peukalot liivin kainalossa ja puhuimme paksulla äänellä, ihan kuin
olisi ollut puuroa suussa, emmekä koskaan sanoneet toisiamme muuksi
kuin lautamieheksi ja lukkariksi, kirkonisännäksi ja herastuomariksi."

Boo taukosi vähäksi aikaa ja hiveli otsaansa, ikään kuin nyt vihdoinkin
olisi ollut sanottava se, mikä hänellä oli ollut aikomuksena. Gertrud
oli kokonaan lakannut poimimasta. Hän istui maahan, työnsi huivinsa
ylemmä otsalle, ja nyt hän katsoi Boohon avosilmin, odottaen saavansa
kuulla jotakin uutta ja eriskummallista.

Ja Boo sanoi: "Mutta niinkuin lasten on hyvä leikkiä olevansa
aikaihmisiä, kenties myöskin aikaihmisten on hyvä joskus muuttua
lapsiksi. Kun näen noiden aikuisten, jotka ovat tottuneet tähän
vuodenaikaan raatamaan suurilla saloilla tukinhakkuussa ja
halonvedossa, tuossa nyt tekevän sellaista lastentyötä kuin poimivan
kukkia, niin minä ajattelen, että tällä tavalla me pian tottelemme
Jeesusta, käännymme ja tulemme lasten kaltaisiksi."

Boo näki, että Gertrudin silmät välähtivät loistaviksi. Nyt Gertrud
ymmärsi hänen aikeensa ja ihastui kovin tuohon ajatukseen. "Minun
mielestäni me kaikki olemme muuttuneet lasten kaltaisiksi siitä asti,
kun tänne tulimme", hän sanoi.

"Niin", sanoi Boo, "ainakin siinä me olemme olleet lapsia, että meille
on täytynyt opettaa kaikenlaista uutta. Meitä on totutettu käyttämään
haarukkaa ja lusikkaa ja pitämään monesta ruokalajista, jota emme ikinä
ole maistaneet. Ja olihan sekin lapsimaista, kun meillä ensi alussa
täytyi ulos mennessä olla oppaat mukana, jott'emme eksyisi, ja kun
meitä varoitettiin välttämään vaarallisia ihmisiä ja menemästä
sellaisiin paikkoihin, joissa ei ollut lupa käydä."

"Mutta me, jotka tulimme Ruotsista, me vasta olimme oikein pikkulapsia,
meitä kun piti ensinnä opettaa puhumaankin", sanoi Gertrud. "Meidän
täytyi kysellä pöydistä ja tuoleista, vuoteista ja kaapista, mikä
niiden nimi on. Ja kai meidät vielä istutetaan uudestaan
koulunpenkille, oppiaksemme lukemaan tätä uutta kieltä."

He innostuivat nyt kumpikin hakemaan kaikkia mahdollisia vertauskohtia.
"Täällä on pitänyt oppia tuntemaan maan kasvit ja puut, ihan samalla
lailla kuin äiti niitä neuvoi pienenä ollessani", sanoi Boo, "on
pitänyt oppia erottamaan persikat aprikooseista ja nystyrärunkoinen
viikunapuu käppyräisestä öljypuusta. Minun on täytynyt oppia tuntemaan
turkkilainen lyhyestä röijystään ja beduiini juovikkaasta vaipastaan,
dervishi huopamyssystään ja juutalainen siitä, että hänellä on pienet
kiharat korvan juuressa."

"Niin", sanoi Gertrud, "ihan samalla lailla kuin meitä lapsina
opetettiin erottamaan Flodan ja Gagnevin talonpojat takkien ja hattujen
eri kuosista."

"Mutta enemmän lapsenmoista lienee se, että me olemme tykkänään toisten
holhottavina", sanoi Boo, "ja ettei meillä ole ensinkään omaa rahaa,
vaan pitää pyytää joka penni muilta. Joka kerta kun hedelmäkauppias
tyrkyttää minulle appelsiinia tai viinirypälettä, muistuu mieleeni,
miltä lapsena tuntui markkinoilla mennä makeiskojun ohi, kun ei ollut
penninpyöreätä taskussa."

"Siltä minustakin tuntuu, että me olemme aivan toiseksi muuttuneet",
Gertrud sanoi. "Jos me nyt tulisimme takaisin Ruotsiin, niin tuskinpa
meitä enää kotona tunnettaisiin."

"Eihän sitä voi selittää muuten, kuin että me olemme uudestaan lapsia,
kun meidät pannaan kuokkimaan perunamaata, joka ei ole ladon permantoa
isompi", innostui Boo sanomaan, "ja kun me sitten kynnämme sitä
puunhaarukasta tehdyllä auralla, ja kun hevosena on tuommoinen
pikkuinen aasi, ja kun ei ole edes kunnollista peltoviljelystä, ei
muuta kuin hiukkasen viinitarhassa nypästelyä."

Boo sulki silmänsä voidakseen paremmin ajatella. Samassa Gertrud
huomasi, että hän muuttui ihmeen samannäköiseksi kuin Ingmar
Ingmarinpoika, pelkkää älykkyyttä jok'ikinen kasvojenpiirre.

"Niin, katsos, ei tämä kuitenkaan ole pääasia", sanoi Boo hetkisen
perästä. "Tärkeintä on se, että olemme alkaneet ajatella ihmisistä
lasten tavalla, alamme uskoa, että kaikki tahtovat meidän parastamme,
vaikka jotkut ovatkin meitä kohtaan ankaria."

"Niin, eiköhän Kristus lienekin oikeastaan enimmän ajatellut
mielentilaa noilla sanoillaan", arveli Gertrud.

"Mutta onhan meissä mielenkin muutos tapahtunut", jatkoi Boo hänen
ajatustaan, "niin tosiaan onkin. Etkö ole huomannut, että kun meillä
nyt on raskaita suruja, emme me nyt niistä huolehdi päivä- ja
viikkokausia, vaan heitämme ne unohtumaan jo parissa tunnissa."

Juuri kun Boo tätä sanoi, huudettiin heitä tulemaan aamiaiselle. Boo
aivan tuli pahalle tuulelle tästä keskeytyksestä, sillä kyllä hän olisi
Gertrudin kanssa kulkiessaan voinut jutella vaikka kaiken päivää nälkää
tuntematta.

Hän tunsi sentään koko sen päivän sellaista rauhaa ja mielihyvää, että
hän ajatteli: Kyllä siirtokuntalaiset tosiaan ovat oikeassa: ei ihmisen
tarvitse muuta kuin elää rauhassa ja sovussa, niinkuin me elämme,
ollakseen onnellinen. Minäkin olen nyt aivan tyytyväinen kaikkeen
sellaisena kuin se on. En huolehdi enää siitä, etten saa Gertrudia
vaimokseni, enkä enää tunne sitä tuskallista rakkauden kaihoa, joka
minua ennen vaivasi. Olen nyt ihan tyytyväinen, kunhan vain saan hiukan
nähdäkin häntä joka päivä ja tehdä hänelle palveluksia ja suojella
häntä.

Hän olisi tahtonut sanoa Gertrudille, että hän oli muuttunut aivan
toiseksi, että hän siinäkin kohden tunsi itsensä lapseksi, mutta hän
oli liian ujo eikä voinut löytää sopivia sanoja.

Boo mietiskeli tätä koko ajan kotimatkalla. Hänestä tuntui
välttämättömältä parilla sanalla ilmaista Gertrudille, kuinka
toisenluontoinen hän nyt oli, jotta Gertrud tuntisi olevansa turvassa
hänen seurassaan ja luottaisi häneen niinkuin veljeensä.

He saapuivat kotiin juuri auringon laskiessa. Boo istahti portin
ulkopuolelle vanhan sykomoripuun alle. Hän tahtoi olla ulkoilmassa
vielä niin kauan kuin suinkin. Kun kaikki muut olivat menneet
huoneisiinsa, tuli Gertrud hänen luokseen ja kysyi, eikö hänkin jo tule
sisään.

"Olen tässä istunut ajattelemassa sitä samaa, josta aiemmin päivällä
puhuttiin", sanoi Boo. "Ajattelen, että mitähän jos nyt Kristus
sattuisi kulkemaan tätä tietä, niinkuin hän varmaankin monet kerrat
elonsa päivinä teki, ja istuisi tähän puun juurelle ja sanoisi minulle:
'Ellette käänny ja tule lasten kaltaisiksi, ette pääse taivasten
valtakuntaan'."

Boon sanoissa oli uneksiva sointu, ikään kuin hän olisi ääneensä
ajatellut. Gertrud seisoi ääneti hänen vieressään ja kuunteli.

"Silloin minä hänelle sanoisin: 'Herra, me autamme ja tuemme toinen
toistamme, pyytämättä siitä palkkaa, samalla tavoin kuin lapset
tekevät, ja jos kaksi keskenänsä suuttuu, ei siitä tule elinkautista
vihaa, vaan ennen päivän loppua me jälleen olemme hyvät ystävät. Etkö
näe, Herra, että me olemme aivan lasten kaltaisia?'"

"Mitäs luulisit Kristuksen sinulle vastaavan?" Gertrud kysyi vienolla
äänellä.

"Hän ei vastaa siihen mitään", sanoi Boo. "Hän istuu vain ihan
liikahtamatta paikallaan ja sanoo vielä kerran: 'Teidän tulee olla
lasten kaltaiset, jos tahdotte päästä minun valtakuntaani!' Ja minä
melkein toistan hänelle äskeiset sanani: 'Herra, me rakastamme kaikkia
ihmisiä, aivan niinkuin lapset tekevät. Me emme tahdo erottaa
juutalaista armenialaisesta, beduiinia turkkilaisesta, valkoihoista
mustasta. Me rakastamme oppinutta ja oppimatonta, ylhäistä ja alhaista
ja annamme apua tasan kristitylle ja muhamettilaiselle. Emmekö me siis,
Herra, ole lasten kaltaisia ja voi päästä sinun valtakuntaasi?'"

"Mitäs Kristus sitten vastaa?" kysyi Gertrud vielä kerran.

"Hän ei vastaa mitään", Boo sanoi. "Hän istuu yhä edelleen puun
juurella ja sanoo ihan hiljaa: 'Jollette tule lasten kaltaisiksi, ette
voi päästä minun valtakuntaani!' Ja silloin minä ymmärrän, mitä hän
tarkoittaa, ja sanon hänelle: 'Herra, siinäkin minä olen tullut lapsen
kaltaiseksi, etten enää tunne samanlaista rakkautta kuin ennen aikaan,
vaan minun armaani on nyt minulle aivan kuin leikkitoveri ja rakas
sisar, jonka kanssa minä käyn kukkia poimimassa vihreillä kentillä.
Herra, enkö minä siis ole -- -- --'"

Boon puhe katkesi yht'äkkiä, sillä heti nämä sanat sanottuaan hän tunsi
valehtelevansa. Oli kuin Kristus todella olisi seisonut tuossa hänen
edessään ja nähnyt hänen sielunsa sisälle. Ja hänestä tuntui kuin
Jeesus olisi selvästi nähnyt rakkauden nousevan hereille hänen
sydämeensä ja raastavan sitä petoeläimen lailla, kun hän tahtoi
rakastettunsa läsnäollessa sen kieltää.

Ja kiivaasta mielenliikutuksesta Boo peitti käsin kasvonsa ja
huudahtaen puhkesi sanomaan: "En, Herra, en minä ole lapsen kaltainen
enkä voi päästä sinun valtakuntaasi. Ehkä toiset voivat päästä, mutta
minä en voi sammuttaa tulta sielustani enkä elämää sydämestäni. Sillä
minä rakastan, ja minun mieleni hehkuu, niinkuin lapsen ei koskaan
hehku. Mutta jos se on sinun tahtosi, Herra, niin kuluttakoon tämä tuli
minua elämäni loppuun asti, enkä minä koeta saada tälle kaiholle
lohdutusta."

Boo istui vielä pitkän aikaa paikallansa ja itki rakkautensa
valtaamana. Kun hän jälleen kohotti silmänsä, oli Gertrud poistunut
hänen luotaan. Hän oli livahtanut pois niin hiljaa, ettei Boo kuullut
hänen lähtöään.



GEHENNASSA


Jerusalemin muurin ulkopuolella, Siionin vuoren etelärinteellä oli
se amerikkalaisen lähetyslaitoksen kalmisto, johon Gordonin
siirtokuntalaiset olivat saaneet luvan haudata kuolleensa. Useita
heistä oli jo sinne viety, ensimmäisenä pikku Jacques Garnier, joka oli
ollut tarjoojapoikana suuressa L'Univers laivassa, ja viimeisenä itse
Edward Gordon, joka oli kuollut kuumetautiin tänä vuonna heti
Amerikasta palattuaan.

Tämä hautausmaa oli mahdollisimman yksinkertainen ja koristeeton. Se
oli ainoastaan pieni, nelikulmainen maapalsta, jota ympäröi niin korkea
ja leveä kiviaita kuin tavallisen linnoituksen muuri. Siinä ei ollut
puuta eikä ruohoa, ainoastaan kivet ja rauniot oli korjattu pois, niin
että maa oli tasainen ja puhdas. Hautakumpujen peittona oli laakeat
kalkkikivipaadet, joita Jerusalemissa on yltäkyllin, ja muutamien
hautojen vieressä jokin vihreä istumapenkki.

Itänurkassa, mistä olisi ollut ihmeen kaunis näköala Kuolleelle merelle
ja kullanhohtaville Moabin vuorille, jollei aita olisi ollut tiellä,
olivat ruotsalaisten haudat. Siellä heitä jo oli niin monta, kuin olisi
Herra katsonut sen jo riittävän heidän työkseen, että olivat luopuneet
kodeistansa, eikä olisi vaatinutkaan enempiä ehtoja päästääkseen heidät
valtakuntaansa. Siellä lepäsi seppä Birger Laurinpoika ja Ljungo
Björnin pieni Erkki ja lautamiehen Gunhild ja Briitta Ingmarintytär,
joka oli kuollut rokkoon kohta sen hauskan päivän jälkeen, jolloin
siirtokuntalaiset olivat olleet kukankeruussa. Siellä lepäsivät myöskin
Petter Gunnarinpoika ja Martta Eskilintytär, jotka olivat Amerikassa
kuuluneet Hellgumin seurakuntaan. Kuoleman sato heidän joukossaan oli
ollut niin runsas, että siirtokuntalaiset jo pahoittelivat valtaavansa
liian ison alan ahtaasta kalmistosta.

Yksi Timmin Halvor Halvorinpojankin omaisista oli tässä hautatarhassa.
Se oli hänen nuorin tyttärensä, pieni vielä, vasta kolmevuotias. Tähän
lapseensa Halvor oli ollut koko sydämestään kiintynyt, se oli heistä
kaikista ollut enimmän hänen näköisensä. Hän ei ollut koskaan tuntenut
niin suurta hellyyttä ketään muuta kuin sitä tytärtään kohtaan. Lapsen
kuoltua hän ei voinut mitenkään sitä unohtaa. Yrittipä hän mitä
tahansa, aina hänen ajatuksensa olivat tytärvainajassaan.

Jos hän olisi kuollut Taalaissa ja ollut haudattuna kotipitäjän
kalmistoon, olisi Halvor ehkä voinut vapautua häntä alati
muistelemasta, mutta hänestä tuntui, että tyttösen varmaan oli kovin
ikävä olla ypöyksinään kolkolla hautausmaalla. Yöllä hän näki hänet
istumassa pienellä hautakivellään itkusuin ja vilusta väristen ja
valittaen pelkäävänsä pimeätä ja koko tätä outoa ympäristöä.

Eräänä iltana Halvor meni Josafatin laaksoon ja poimi kätensä täyteen
punaisia vuokkoja, somimpia ja iloisimpia mitä löytää voi, viedäkseen
niitä haudalle. Kävellessään laakson pohjalla vihreässä nurmikossa hän
ajatteli: Voi voi, kun olisin saanut tyttöseni edes tänne vapaaseen
luontoon vihreän ruohomättään alle, jottei hän ainakaan olisi tuon
kamalan muurin aitauksessa.

Hän oli aina vihannut tuota hautausmaan korkeata kiviaitaa. Joka kerta
kun hän vainajaa ajatteli, hän tunsi ikään kuin sulkeneensa
tyttöraiskan pimeään ja kylmään huoneeseen ja jättäneensä hänet sinne
käymättä edes katsomassa. "Minua paleltaa ja on niin paha olla", oli
hän kuulevinaan tytön valittavan, "minua paleltaa ja on niin paha
olla."

Halvor nousi pois laaksosta ja käveli kapeata muurinympäryspolkua
Siionin kukkulalle. Hautausmaa oli vähän matkaa länteen päin Siionin
portista, armenialaisten suuren puutarhan kohdalla. Kulkiessaan Halvor
kaiken aikaa ajatteli lastaan. Hän asteli eteenpäin tuttua tietä
kohottamatta silmiään maasta. Mutta yht'äkkiä hän alkoi aavistaa, ettei
kaikki täällä ollut ennallaan. Hän alkoi katsella ja huomasi muutamia
miehiä vähän matkan päässä tiellä purkamassa muuria. Halvor seisahtui
heitä katselemaan. Mikähän muuri siellä olikaan ollut? Oliko se ollut
rakennus vai tavallinen kiviaita? Juuri sielläpäinhän hautausmaankin
olisi pitänyt olla, vai oliko hän eksynyt väärään suuntaan?

Vasta pari minuuttia arveltuaan hän pääsi tästä selville, mutta silloin
hän käsittikin, mitä oli tapahtunut. Miehethän olivat purkaneet juuri
hautausmaan korkean kiviaidan.

Halvor koetti uskotella itselleen repimisen syyksi sitä, että
aiottiin laajentaa kalmiston alaa taikka että muurin sijaan pantaisiin
rauta-aita. Hän ajatteli, kuinka hauskaksi se nyt tulee, kun kylmää ja
kosteutta pitävä muuri joutuu pois. Mutta sillä hän ei saanut
poistetuksi rauhattomuuttaan, joka kiihdytti hänen askelensa juoksuun.
Kun eivät vain olisi haudalle mitään tehneet, hän ajatteli. Greettahan
lepää ihan muurin alla; kun eivät vain hänelle liene mitä tehneet!

Hän kiipesi hädästä huohottaen muurinraunioiden yli ja tuli
hautausmaalle. Vihdoin hän oli niin lähellä, että näki mitä siellä oli
tehty. Samassa hän tunsi sydämellensä käyvän pahoin. Se pysähtyi
yht'äkkiä, löi sitten kovasti pari kertaa ja pysähtyi taas. Se teki
samoin kuin rikkimenevä kello.

Halvorin täytyi istua kivelle siksi aikaa, kun hänen sydämensä pahimmin
reutoi. Vähitellen se sitten alkoi lyödä tavallisuuden mukaan, vaikka
raskaasti ja kovalla vaivalla. "Oi, minä elän sentään", hän hiljaa
sanoi. "Saanhan minä toki elää."

Hän rohkaisi mieltään ja katsoi hautausmaalle vielä kerran. Kaikki
haudat olivat avoinna, ja niihin lasketut arkut oli korjattu pois.
Maassa oli siellä täällä pääkalloja ja luunikamia, jotka varmaankin
olivat tippuneet lahoimmista arkuista. Kaikki hautapaadet oli kerätty
yhteen kasaan hautausmaan nurkkaan.

"Herra Jumala, mitä he ovat kuolleille tehneet!" huudahti Halvor.

Halvor meni työmiesten luokse. "Mihin te olette pikku Greetan
hukanneet?" kysyi hän ruotsiksi. Hän ei ollut oikein tajuissaan eikä
oikein tarkalleen tiennyt, mitä sanoi. Sitten hän huomasi puhuneensa
vanhaa kieltään, pyyhkäisi kädellään otsaansa ja joutui hämilleen.

Hän koetti ajatella, mikä mies hän oli, ei suinkaan mikään säikkyväinen
lapsi, vaan vanha, älykäs suurtilallinen, jota koko pitäjä Ruotsissa
oli kunnioituksella katsonut. Ei hänenlaisensa miehen sopinut
tajuntaansa menettää.

Halvor kohottausi ryhdikkääseen asentoon ja kysyi työmiehiltä
englanniksi, tiesivätkö he, minkä tähden hautatarha oli näin raiskattu.

Työmiehet olivat Palestiinan arabialaisia, mutta yksi heistä osasi
hiukan englantia.

Hän kertoi Halvorille, että amerikkalaiset olivat myyneet hautausmaan
saksalaisille ja että nämä aikoivat rakentaa paikalle sairaalan. Siitä
syystä kuolleet täytyi siirtää pois haudoistaan.

Halvor seisoi kotvan aikaa ääneti ja mietiskeli tuota vastausta. Vai
niin, vai sairaala tähän tulee, tähän juuri! Sepä kummaa, ettei sille
löytynyt sopivaa paikkaa yhdeltäkään autiolta kukkulalta, vaan se oli
juuri tähän pantava. Kun eivät vain karkotetut vainajat tulisi jonakin
pimeänä iltana soittamaan sairaalan ovelle ja pyrkimään sisään. "Me
tahdomme myös täältä vuodesijan", he silloin sanoisivat. Ja heitä olisi
pitkä jono, Birger Laurinpoika ja Pikku-Erkki ja Gunhild ja hänen oma
tyttösensä kaikkein viimeisenä.

Halvor seisoi siinä ponnistellen itkua vastaan, mutta hän koetti yhä
näyttää siltä kuin ei asia häneen koskisi. Hän piti kasvonsa
välinpitämättöminä, seisoi huolimattomassa asennossa ja heilutteli
punavuokkovihkoa.

"Mutta mihin te olette kuolleet hukanneet?"

"Amerikkalaiset ovat olleet viemässä arkkunsa täältä pois", vastasi
työmies. "Kaikki, joilla oli omaisia täällä, ovat saaneet käskyn tulla
niitä poiskorjaamaan."

Tässä puhuja vaikeni ja katseli Halvoria. "Taidat olla sinä siitä
suuresta talosta, joka on Damaskoksen portin lähellä", hän sanoi. "Sen
asujaimet eivät ole noutaneet kuolleitaan pois."

"Meille ei ole tuotu mitään sanaa", sanoi Halvor. Hän seisoi vielä
paikallaan heilutellen kukkavihkoa. Hänen kasvonsa näyttivät muuttuvan
kiveksi, hänen kaikin voimin koettaessaan peitellä tuskiansa noilta
vierailta miehiltä.

"Tuolla ovat ne, joita ei ole noudettu", sanoi työmies viitaten mäen
alle. "Näytän sinulle niiden paikan, jotta voitte tulla niitä
hautaamaan."

Mies kulki edellä, ja Halvor seurasi häntä. Kiivetessään hajoitetun
muurin ylitse Halvor otti maasta kiven. Mies kulki tyynenä ja
huolettomana, mutta Halvor tuli jäljestä kivi kourassa. "Merkillistä
ettei hän minua pelkää", sanoi Halvor ääneen ruotsiksi, "kun hän tohtii
käydä noin lähellä minua. Ja oli kumminkin mukana raastamassa häntä
haudastaan. Hän juuri on heittänyt pikku Greetan likatunkiolle."

"Minun oma pikku Greettani", hän jatkoi, "hän, joka oli niin siro, että
olisi kelvannut vaikka marmoriarkkuun. Ja hän ei nyt saanut jäädä edes
tähän viheliäiseen hautaan."

"Ehkäpä juuri tämä sama mies hänet otti haudastaan", sanoi Halvor
puoliääneen ja tähtäili kiveä. "Enpä olisi ikinä mitään niin mielelläni
lyönyt rikki kuin tuon tupsulakkisen, sileäksi ajetun kallon."

"Saat nyt kerta kaikkiaan tietää, että se oli Ingmarilan
Pikku-Greetta", hän sanoi raivostuen yhä enemmän kuta kauemmas kulki,
"ja nyt hän oikeastaan olisi saanut levätä Suur-Ingmarin vierellä.
Sillä sellaista sukua hän oli, että hänen oli oikeus nukkua omassa
haudassaan maailman loppuun asti. Täällä hänelle ei vietetty edes
kunnon hautajaisia, ei häntä viety kellonsoitolla kirkkomaahan, eikä
edes oikea pappi ollut häntä siunaamassa. Mutta ei sinulla silti ollut
oikeutta kiskoa häntä haudastaan. Jollen minä tässä kohden
menetellytkään niinkuin oikean isän pitää, niin en totta maar minä niin
paha ole, että sallin sinun syytää hänet pois haudastaan."

Halvor heristi kiveä ja olisi aivan varmasti heittänyt, jollei mies
juuri samassa olisi seisahtunut ja kääntynyt häntä kohti.

"Tuossa ne nyt näet", hän sanoi. Likatunkioiden ja rakennusjätteiden
välissä oli syvä kuoppa, johon siirtokuntalaisten koruttomat mustat
arkut oli heitetty. Ne oli heitetty siihen miten sattui, vanhat arkut
olivat menneet hajalleen, niin että niissä maanneet ruumiit olivat
näkyvissä. Muutamat arkut olivat pudonneet ylösalaisin, ja niiden
lahoista kansista pisti esiin pitkiä kuivuneita käsiä, jotka näyttivät
kaikin voimin koettavan kääntää arkkua kohdalleen.

Kun Halvor seisoi kuopan partaalla katsoen alas, sattui työmies
näkemään hänen kätensä, joka pusersi kiveä niin lujasti että sormenpäät
olivat valkoisina. Miehen katse siirtyi siitä hänen kasvoihinsa, joista
varmaan näkyi jotakin hirveätä. Hän parahti ja lähti juoksemaan pakoon.

Mutta Halvor ei nyt enää ajatellut häntä. Hän oli aivan typertynyt
siitä, mitä näki. Kammottavinta oli, kun äikeä ruumiinhaju oli noussut
yläilmaan ja laajalle levittänyt tiedon tapahtumasta. Pari korppikotkaa
jo leijaili siintävän korkealla, odotellen vain pimeän tuloa iskeäkseen
alas. Pitkän matkan päähän kuului arkkujen päällä parveilevien
syöpäläisten pörinä. Pari katukoiraa juoksi kaupungista päin ja asettui
kielet pitkällä suuren kuopan partaalle vahtimaan tilaisuutta
hypätäkseen alas.

Halvor muisti hirmukseen olevansa nyt Hinnomin laakson rinteellä, ihan
sen paikan likellä, missä Gehennan tuli muinoin oli palanut. "Totisesti
tämä onkin Gehenna, tämä on kauhistuksen asunto", hän puhkesi sanomaan.

Mutta Halvor ei kauan seisonut tätä katselemassa. Hän hyppäsi kuoppaan,
työnsi raskaat arkut syrjään ja ryömi ruumiiden keskelle. Hän etsi
etsimistään, kunnes löysi Pikku-Greetan arkun. Ja löydettyään hän nosti
sen olalleen ja nousi pois haudasta.

"Ei hänen ainakaan tarvitse syyttää isäänsä siitä, että olisi saanut
tässä paikassa maata koko yön", hän huudahti.

"Rakas lapseni", sanoi hän totisella ja vakuuttavalla äänellä, ikään
kuin puolustaakseen itseään vainajalle. "Oma rakas Pikku-Greettani,
emme me tätä tienneet. Ei kukaan tiennyt, että sinut raastettaisiin
ylös maan mullasta. Kaikki muut saivat tietää, mitä aiottiin tehdä,
paitsi me. He eivät pidä meitä ihmisinä, siksi eivät viitsineet meille
ilmoittaa."

Noustuaan arkkuineen ylös kuopasta hän uudelleen tunsi sydäntään
pakottavan. Hänen täytyi istuutua, kunnes kovin tuska asettui.

"Älä yhtään pelkää, oma tyttöseni", hän sanoi. "Kyllä tämä pian lakkaa.
Älä suotta luule, etten minä jaksaisi sinua täältä pois kantaa."

Vähitellen sitten hänen voimansa palautuivat, ja hän lähti arkku
olallaan käymään Jerusalemiin päin.

Kun hän astui kapeata polkua muurin ulkoviertä pitkin, tuntui hänestä
kaikki, mitä hän näki, muuttuneen toisennäköiseksi. Muurit ja
rauniokummut säikäyttivät häntä. Kaikki oli tullut ihmeen uhkaavaksi ja
vihamieliseksi. Vieras maa ja outo kaupunki olivat hyvillä mielin hänen
surustaan.

"Älä toki, lapsi kulta, ole pahoillasi, vaikka isäsi veikin sinut tähän
onnettomaan maahan", hän sanoi.

"Jos tämä olisi meillä kotona tapahtunut", hän jatkoi, "niin metsä
olisi itkenyt ja vuoret olisivat vaikeroineet, mutta tämä on armoton
maa."

Hän hiljensi yhä kulkuaan säästääkseen sydäntänsä, joka ei tuntunut
jaksavan pitää verta ruumiissa liikkeellä. Hän tunsi itsensä raukeaksi
ja toivottomaksi, ja kaikkein enimmän hän oli huolissaan siitä, että
oli niin kaukana oudossa maassa, jossa ei kenenkään tarvinnut sääliä
hänen tuskaansa.

Muurin kulmauksesta hän sitten kääntyi ja kulki sen itäpuolta. Hautoja
täynnä oleva Josafatin laakso aukeni hänen eteensä.

"Ja tässä paikassa tulee tuomio pidettäväksi ja kuolleet herätettäviksi
henkiin", hän ajatteli.

"Mitä Jumala minusta sanookaan tuomiopäivänä, kun minä vein omaiseni
tähän kuoleman Jerusalemiin?" hän itseltään kysyi.

"Ja minähän yllytin naapurini ja omaiseni matkustamaan tähän
kauhistuksen kaupunkiin. Jumalan edessä he siitä minua syyttävät."

Hän oli kuulevinaan maanmiestensä nousevan puhumaan häntä vastaan: "Me
luotimme häneen ja hän vei meidät maahan, jossa meitä halveksittiin
koiran vertaisina, ja kaupunkiin, jonka julmuus meidät surmasi."

Hän koetti irtautua näistä ajatuksista, kaikin mokomin miettiä jotakin
muuta. Mutta se oli mahdotonta. Nyt hän näki yhdellä kertaa vastukset
ja kaikki vaarat, joita hänen tovereillaan oli tarjona. Hän ajatteli
sitä köyhyyttä, johon he väistämättä joutuvat, kun eivät ota työstään
mitään palkkaa. Hän ajatteli ilmanalan vierautta ja tauteja, jotka
heidät tuhoavat. Hän ajatteli heidän ankaria säännöksiään, joista
täytyy lopulta tulla eripuraisuus ja perikato. Hän tunsi kuolemaa
ennustavaa väsymystä.

"Yhtä vähän kuin me saatamme viljellä tätä maata ja juoda tämän maan
vettä, yhtä vähän me sovellumme täällä elämään", hän huudahti.

Yhä hitaammin hän käydä laahusti eteenpäin. Hän oli lopen uupunut ja
voimaton.

Siirtokuntalaiset istuivat jo illallisella, kun portilta kuului hyvin
heikko kellonsoitto.

Porttia avattaessa istui Timmin Halvor sen takana maassa. Hän oli
melkein viimeisillään. Pikku tyttären ruumisarkku oli hänen vieressään.
Hän istui taitellen kuihtuneita vuokkoja suuresta kukkavihosta ja
sirotellen niitä arkulle.

Ljungo Björn oli tullut porttia avaamaan. Hän luuli huomaavansa, että
Halvor sanoi jotakin, ja kumartui kuullakseen paremmin.

Halvor änkytti yhtä sanaa pitkän aikaa, ennen kuin sai mitään
kuuluviin.

"Meidän kuolleemme on viskattu pois", hän sanoi, "ne makaavat
Gehennassa paljaan taivaan alla. Teidän pitää mennä tänä yönä ne
noutamaan."

"Mitä sinä puhut?" kysyi Björn, joka ei ensinkään ymmärtänyt, mitä hän
tarkoitti.

Kuolemansairas ponnisti viimeiset voimansa noustakseen ylös. "Meidän
kuolleemme on viskattu pois haudoistaan, kuuletko Björn. Teidän pitää
tänä yönä joka miehen mennä Gehennaan noutamaan ne sieltä pois."

Tämän sanottuaan hän vaipui uupuneena maahan ja jäi ohkuen istumaan.

"Minä voin hyvin huonosti, Björn; taisi tulla sydämeeni jokin vika",
sai hän vaivalloisesti sanotuksi. "Pelkäsin kuolevani, ennen kuin
olisin voinut tätä kertoa. Kannoin Pikku-Greetan kotiin, mutta muita en
jaksanut."

Björn laskeutui polvilleen hänen viereensä. "Etkö lähde sisälle,
Halvor?" hän kysyi, mutta Halvor ei kuullut mitään.

"Björn, lupaa minulle, että Pikku-Greetta pääsee hautaan oikeiden
ihmisten lailla. En tahtoisi, että hän saa syytä valittaa isänsä
huolimattomuutta."

"Lupaan, lupaan", sanoi Björn, "mutta etkö sinä, Halvor koettaisi tulla
sisälle?"

Halvorin pää painui yhä alemma. "Hanki hänelle lepopaikka vihreän
turpeen alla", hän kuiskasi. "Ja hanki minullekin lepopaikka vihreän
turpeen alla", hän hetkisen päästä lisäsi.

Björn näki, että hän oli kovasti sairaana, ja riensi noutamaan apua
saadakseen hänet sisään kannetuksi. Hänen palatessaan Halvor oli jo
kuollut.



PARATIISIN KAIVO


Seuraava kesä tuli Jerusalemissa kovin tukalaksi vedenpuutteen ja
sairauksien vuoksi. Talvella oli tullut sadetta hyvin vähäisen, ja pyhä
kaupunki, jossa ei ollut paljon muuta vettä saatavissa kuin mitä
talvisateilla kokoontui joka pihassa oleviin maanalaisiin säiliöihin,
joutui pian vedenpuutteeseen. Ja samalla kun väestön oli tyydyttävä
juomaan sitä ummehtunutta huonoa vettä, mitä säiliöiden pohjassa vielä
oli jäljellä, lisääntyivät taudit pelottavassa määrässä. Harva se talo,
jossa ei kohta joku potenut rokkoa tai punatautia taikka
ilmastokuumetta.

Gordonin siirtokuntalaisille tuli paljotöinen aika, jolloin tuskin
kukaan jouti muuhun kuin sairaanhoitoon. Niihin heistä, jotka olivat
kauan asuneet Jerusalemissa, tauti ei näyttänyt tarttuvan; he kulkivat
ilman mitään haittaa sairaan luota sairaan luokse. Amerikan
ruotsalaiset, jotka olivat kokeneet kuumia kesiä Chicagossa ja olivat
tottuneet hengittämään kaupunki-ilmaa, olivat myöskin varsin kestäviä
sairautta ja rasitusta vastaan. Mutta taalalaisraukat sitä vastoin
sairastuivat melkein jok'ikinen.

Mutta se ei näyttänyt vaaralliselta. Useimmat olivat jalkeilla, vaikka
eivät jaksaneet tehdä työtä. Vaikka he kuihtuivat ja olivat lakkaamatta
kuumeessa, ei kukaan pitänyt sitä muuna kuin satunnaisena
pahoinvointina. Mutta viikon päästä kuoli Birger Petterinpojan leski ja
kohta sen jälkeen yksi hänen pojistaan. Samalla kertaa sattui useita
taudinkohtauksia. Näytti siltä kuin koko taalalaisväki olisi ollut
kerrassaan menehtyä.

Kaikilla sairailla oli sama kiihkeä mieliteko. He pyytämällä pyysivät
vettä juodakseen, edes yhtä siemausta puhdasta, raitista vettä. He
halusivat sitä niin hartaasti, kuin eivät olisi mitään muuta
tarvinneetkaan terveeksi tullakseen.

Mutta kun heille tarjottiin säiliön vettä, käänsivät he päänsä pois
eivätkä edes huolineet sitä näkyviinsä. Sitä kyllä koetettiin
siivilöidä ja jäähdyttää, mutta he olivat tuntevinaan siinä ummehtuneen
hajun ja iljettävää makua. Ne pari sairasta, jotka olivat koettaneet
juoda sitä, joutuivat koviin poltteisiin ja valittivat olevansa
myrkytettyjä.

Eräänä aamupäivänä, keskellä kaikkein tautisinta aikaa, istui pieni
joukko näitä talonpoikia talon räystään kapeassa varjossa. Heillä
kaikilla oli kuume, sen näki heidän riutuneista kasvoistaan ja
raukeista, verestävistä silmistään. Kukaan heistä ei yrittänytkään
ryhtyä mihinkään työhön, eivätkä he edes poltelleet lyhyitä
savipiippujaan.

Oikeastaan heidän toimenaan oli katsella taivaalle, joka kirkkaan
sinisenä holvina kaartui heidän yllään. Heidän katseensa olivat niin
suunnatut taivaan tarhaan, ettei pienen pienoisinkaan pilvi voinut
heidän huomaamattaan pujahtaa sen poikki. He tiesivät kyllä ihan
varmasti, että sadetta oli turha odottaa ennen kuin parin kuukauden
päästä, mutta joka kerta, kun jokin valkoinen kesähattara kohosi
taivaanrannalta, he koettivat uskotella itselleen, että ehkä nyt
kumminkin ihme tapahtuu ja pian vielä sade puhkeaa. "Usko pois,
kukaties Jumala nyt viimein tahtoo meitä auttaa", he haaveilivat.

Samalla kun he mahdollisimmin tarkoin silmin seurasivat pilvien
kasvamista ja nousua taivaalle, alkoivat he keskenään puhella siitä,
miltähän oikein tuntuisi, kun suuria sadepisaroita rapisisi seiniin ja
ikkunoihin, kun vesi solisisi räystäältä ja tulvisi tiellä
ristiinrastiin, vieden soran ja tomun mukanaan. He sopivat siitä, että
jos sade tulee, he eivät menekään katon alle, vaan istuvat samalla
paikallaan ja antavat veden valua. Sillä kyllä heidän yhtä hyvin kuin
rutikuivan maankin on ihan päästävä vesilikoon.

Mutta kun pilvi oli kappaleen matkaa taivaalle kohonnut, näkivät he sen
aivan silmissä hupenevan tyhjiin. Ensin sen utumaiset reunat
kulumistaan kuluivat, sitten hävitys alkoi keskustasta, ja se hajosi
ohuihin kaistaleihin. Ja muutaman silmänräpäyksen perästä se oli ihan
häipynyt näkyvistä.

Kun pilveä ei enää näkynyt, joutuivat talonpojat epätoivoon. Aikamiehet
oli tauti kuluttanut niin, että he jo varalta pitivät käsiänsä silmillä
salatakseen kyynelensä, jos itku tulisi.

Ljungo Björn Ollinpoika, joka Timmin Halvorin kuoltua tunsi olevansa
ruotsalaisten johtomies, koetti silloin rohkaista toisten mieltä. Hän
alkoi puhua heille Kidronin purosta, joka muinoin oli virrannut
Josafatin laakson kautta ja josta Jerusalem oli saanut yllinkyllin
vettä. Hänellä oli Raamattu taskussa, hän avasi sen ja luki heille
kaikki ne kohdat, joissa Kidron oli mainittuna. Hän selitti heille,
kuinka suuri ja valtava kymi Kidron oli ollut. Se oli käyttänyt myllyjä
ja talvisaikaan se oli ollut niin voimakas, että oli paisunut
äyräistään ja tulvinut koko paikkakunnan yli.

Ljungo Björnistä näki selvästi, että hänen oikein teki hyvää kertoa
suuresta vedestä, joka aikoinaan oli virrannut Jerusalemin ohi.
Varmaankin hän aina mielessään muisteli tätä jokea. Kaikkein enimmän
hän oli kiintynyt siihen kohtaan, jossa kerrotaan Daavidin
kahlaamisesta Kidronin poikki, kun hän oli Absalomia paossa. Ljungo
Björn kuvaili toisille, miltä tuntuisi paljain jaloin kulkea kylmässä
juoksevassa vedessä. "Siitä minä pitäisin enemmän kuin sen juomisesta",
hän sanoi.

Ljungo Björnillä oli vielä paljon puheenaihetta Kidronista, mutta hänen
lankonsa, Kolåsan Gunnar, keskeytti hänet. Gunnar sanoi vähät
välittävänsä Kidronista, joka oli etäällä ja kuivettunut. Mutta hän
sanoi aina tämän tukalan ajan alusta saakka mietiskelleensä erästä
Hesekielin neljännessäkymmenennessäseitsemännessä kappaleessa olevaa
ennustusta, ensi värssystä alkaen. Se kertoi eräästä virrasta, joka sai
alkunsa temppelin kynnykseltä ja vyöryi sitten kuivan kankaan poikki
Kuolleeseen mereen saakka. Puhuessaan pudisti Kolåsan Gunnar mustan
tukkansa otsaltaan, hänen silmänsä loistivat, ja hän kuvaili niin
tarkasti, että talonpojat olivat omin silmin näkevinään vesijohdon,
joka tuli Jerusalemista. Hiljaa solisten vesi juoksi kivisessä uomassa.
Siitä se haarautui moniin pieniin puroihin, jotka virtasivat vihreiden
ruohokenttien halki. Niiden rannoilla kasvoi pajuja ja poppeleja, ja
suuria paksulehtisiä vesikasveja riippui vedenpinnan yli. Purojen
pohjalla oli pieniä, valkoisia kiviä, ja vesi kimalteli ja poreili
hypellessään niiden yli.

"Ja tämän täytyy vielä tapahtua", Kolåsan Gunnar huudahti. "Se on
Jumalan ennustus, joka tähän asti ei ole täyttynyt. Mutta minä
aavistan, että se saattaa toteutua vaikka tänään tai huomenna."

Mutta kun Höökin Gabriel Matinpoika, joka myöskin oli joukossa, kuuli
tämän, innostui hän kovin, lainasi Ljungo Björniltä Raamatun ja luki
ääneen muutamia värssyjä Aikakirjasta. "Ottakaa varteen tämä", hän
sanoi, "en ole kuullut koskaan ihmeellisempää." Ja hän luki heille,
kuinka Hiskia kuninkaan aikana oli tullut tietoon, että Sanherib oli
tullut Jerusalemia piirittämään. Silloin Hiskia oli neuvotellut
päällikköjensä ja urhoollisimpain miestensä kanssa, ja kaikki olivat
lausuneet: "Ei ole hyvä, että assyrialaiset löytävät niin paljon vettä,
kun tulevat kaupunkia piirittämään." Sen jälkeen Hiskia oli lähtenyt
suuri sotajoukko mukanaan ja padonnut vedet Jerusalemin ulkopuolella,
sekä sen suuren joen, joka virtasi halki maan että kaikki lähteet.

Tämän kohdan luettuaan Gabriel katsahti alastomien maiden yli, jotka
ympäröivät siirtokunnan taloa. "Olen miettinyt paljon tätä kertomusta",
hän sanoi, "ja olen kysellyt amerikkalaisilta sen merkitystä. Ja nyt
minä sanon teille mitä olen saanut tietää."

Gabriel puhui sujuvasti kuten isänsä, Höökin Matti, kun hän sai hengen
ja alkoi saarnata. Muuten hänellä ei ollut saarnalahjaa, mutta nyt,
kuumeen polttaessa hänen ruumistaan, tulvi sanoja tulvimalla hänen
huuliltaan.

"Niin, amerikkalaiset kertoivat minulle", jatkoi Gabriel, "että
kuningas Hiskian aikana tällä ylängöllä kasvoi lukemattomia puita ja
pensaita. Vilja ei itänyt sen kivisessä maassa, mutta joukko puutarhoja
siellä oli, täynnä granaatti- ja aprikoosipuita, sahramia ja
kalmojuuria ja kaneelia, kooferpensaita ja narduksen taimia,
kaikenlaisia tuoksupuita ja kaikenlaisia kalliita hedelmiä. Näillä
puilla oli kaikilla tarpeeksi kosteutta; virroista ja puroista juoksi
jokaiseen yrttitarhaan vettä, ja jokaisella puutarhanomistajalla oli
oikeus laskea maapalstansa joka päivä määrätyksi ajaksi veden alle.

"Mutta eräänä aamuna kuningas Hiskia lähti sotajoukkoineen liikkeelle
kaupungista, eräänä aamuna, kun kaikki nämä puut olivat ihanimmillaan.
Hiskian kulkiessa puutarhojen kautta varistelivat manteli- ja
aprikoosipuut kukkalehtiään hänen ylleen. Ilma oli sakeana
palsamintuoksua, kun Hiskia vaelsi pois. Ja päivän mailleen mennessä,
kun Hiskia palasi kotiin joukkoineen, seisoivat puut entisellään ja
tervehtivät häntä vienolla lemullaan.

"Mutta sinä päivänä kuningas Hiskia oli käynyt sulkemassa kaikki
Jerusalemin lähteet ja sen suuren joen, joka virtasi halki maan. Eikä
seuraavana päivänä vesi enää lorissut pienissä puroissa, jotka
juoksivat puiden juurille.

"Kun puiden muutaman viikon kuluttua piti alkaa tehdä hedelmiä, olivat
ne voimattomia ja tuottivat vähän hedelmiä; ja niiden lehdet olivat
ummuista soluessaan pieniä ja kutistuneita.

"Mutta sitten koitti sotainen ja onneton aika Jerusalemille. Kukaan ei
joutanut aukaisemaan lähteitä eikä johtamaan suurta virtaa uomaansa
takaisin. Ja niin kuolivat hedelmäpuut kaupunkia ympäröiviltä
ylätasangoilta, muutamat ensimmäisenä kesäkuivana, muutamat toisena,
loput kolmantena. Ja maat Jerusalemin ympärillä kävivät autioiksi,
jommoisina ne ovat tähän päivään saakka pysyneet."

Gabriel otti maasta kiviliuskan ja alkoi kaivaa sillä hiekkaa jalkainsa
juuresta. "Mutta sitten kävi niin", hän jatkoi, "että kun juutalaiset
palasivat Babylonista, eivät he löytäneet paikkaa, missä virta oli
johdettu uomastaan, eivätkä myöskään kuiviin juoksutettujen lähteiden
sijaa. Eikä niitä tähän saakka yksikään ihminen ole löytänyt."

"Mutta miks'emme me, jotka kärsimme nyt täällä janoa", hän jatkoi, "käy
etsimään kuningas Hiskian lähteitä? Miks'emme käy hakemaan sitä suurta
Kidronin jokea ja sen monia lähteitä? Jos ne löytäisimme, silloin puut
jälleen alkaisivat kasvaa ylätasangoilla ja koko maa kävisi rikkaaksi
ja hedelmälliseksi. Sitä sen löydön arvoa ei voi kullassa mainita."

Kun Gabriel oli lopettanut puheensa, alkoivat toiset punnita hänen
sanojaan. Kaikki myönsivät, että saattoi kyllä olla niinkuin hän sanoi,
eikä kenties niin mahdotonta olisikaan löytää sitä suurta jokea. Mutta
kukaan heistä ei lähtenyt kuitenkaan hakemaan, ei edes Gabriel.
Selvästi saattoi huomata, että hänen sanansa olivat vain tyhjästä
temmattuja tuulentupia, joilla hän koetti tyynnyttää kaipuutaan.

Silloin ryhtyi puheeseen Boo Ingmar Maununpoika, joka tähän saakka oli
vaiti kuunnellut toisia. Hänessä itsessään ei ollut kuumetta, mutta hän
kaipasi kuitenkin raitista vettä enemmän kuin kukaan muu, sillä
Gertrudkin oli sairastunut hirveään janotautiin. Gertrudin takia hän
kaipasi vettä niin, että hänen huuliansa kuivi ja hänen, niinkuin
toistenkin, mielessä väikkyivät vain lähteet ja virrat.

"En minä ajattele niin pyhiä ja ihmeellisiä vesiä kuin te toiset",
sanoi Boo harvakseen, "mutta aamusta iltaan minä muistelen erästä
jokea, jossa on raitis ja kirkas, vaaleanvälkkyvä vesi."

Talonpojat kohottivat uteliaina ja jännityksissään katseensa.

"Ajattelen oikeata kymiä, johon monen monia puroja ja jokia laskee ja
joka leveänä ja vesirikkaana virtaa synkiltä saloilta ja on niin
kirkas, että kimaltelevat piikivet selvästi kuultavat sen pohjasta.
Eikä se ole kuivettunut joki kuten Kidron eikä pelkkä unelma kuten
Hesekielin kymi, eikä sitä ole mahdoton löytää kuten Hiskian lähteitä,
vaan se kuohuu ja ryöppyää vielä tänä päivänäkin. Dal jokea minä
ajattelen."

Tähän eivät muut kolme vastanneet sanaakaan. He istuivat arkoina,
silmät ummessa. Kun kerran Dal joki oli ollut puheena, ei kukaan enää
voinut Palestiinan lähteitä ja jokia muistella.

       *       *       *       *       *

Saman päivän mennessä puoleen sattui uusi kuolemantapaus. Yksi Kolåsan
Gunnarin lapsista silloin kuoli, pieni iloinen poika, josta kaikki
olivat pitäneet.

Ihmeellistä kyllä, nyt ei kukaan näyttänyt lasta surevan. Taalain
talonpojat valtasi sen sijaan melkein hillitsemätön kammo. Pieni
poikavainaja näytti olevan enteenä siitä, ettei kukaan heistä voinut
taudilta pelastua.

Tavanmukaisiin kiireellisiin hautajaisvalmistuksiin ryhdyttiin heti,
mutta arkkua veistäessään miehet ajattelivat sitä, kukahan heille
itselleen tekee saman työn, ja ne, jotka ruumista käärivät, puhelivat
samalla siitä, millä lailla heidät kuoltuaan olisi ruumiiksi puettava.
"Pane mieleesi, jos minun jälkeeni elät", sanoi toinen vaimo toiselle,
"että minä tahdon päästä hautaan omissa vaatteissani." -- "Pane
mieleesi", sanoi hänen toverinsa, "että minä tahdon mustan suruharson
arkun ympärille."

Kesken tätä kaikkea alettiin siirtokunnassa salaisesti puhua
ihmeellisiä asioita. Ei tiedetty, kuka ne sanat ensinnä lausui, mutta
kun ne kerran oli sanottu, alkoivat kaikki tarkkaavaisesti mietiskellä
asiaa. Kuten tavallista, pitivät kaikki ensi alussa koko ajatusta
mielettömänä ja mahdottomana toteuttaa, mutta hetkisen perästä se
tuntui heistä vallan järkevältä ja ainoalta, mitä niissä oloissa
saattoi tehdä.

Piankin tämä ehdotus oli kaikkien siirtokuntalaisten huulilla, sekä
sairaat että terveet, sekä amerikkalaiset että ruotsalaiset siitä
puhuivat.

"Eiköhän olisi kaikkein parasta, että taalalaiset palaisivat
kotimaahansa", sanottiin.

Ei yksikään amerikkalaisista voinut salata pelkoansa, että kaikki
talonpojat kuolisivat Jerusalemissa. Vaikka olikin kovin ikävää, että
siirtokunta menettäisi niin monta hyvää ja toimekasta jäsentänsä, eivät
he nähneet muuta keinoa. Parempihan toki oli heidän lähteä omaan
maahansa ja siellä palvella Jumalaa kykynsä mukaan kuin jäädä tänne
pyhään kaupunkiin kuolemaan.

Ruotsalaisista tuntui ensin ihan mahdottomalta irtautua tästä maasta,
sen pyhistä paikoista ja muistoista, ja heitä kammotti lähteä jälleen
kokemaan maailman rauhattomuutta ja taisteluja, totuttuaan täällä
siirtokunnassa herttaiseen, turvalliseen yhteiselämään. Muutamat heistä
pitivät melkein parempana kuolla kuin matkustaa kotiin. Mutta silloin
kangasti kodin kuva kutsuvana ja houkuttelevana heidän mieleensä.
"Ehkei meillä todellakaan ole muuta neuvoa kuin matkustaa kotiin", he
sanoivat.

Äkkiä kuului kellon soitto, jolla siirtokuntalaiset tavallisesti
kutsuttiin kokoushuoneeseen ottamaan osaa jumalanpalvelukseen ja
yhteisiin keskusteluihin. Kaikki joutuivat hyvin hämilleen, melkeinpä
säikähtyivät, sillä he arvasivat, että mrs Gordon kutsui heitä kokoon
neuvottelemaan kotiinlähdöstä. He eivät itsekään vielä olleet oikein
selvillä asiasta, mutta se ajatus, että he saattoivat pelastua
kuolemasta ja taudeista, tuntui kuitenkin mieluisalta. Parhaiten sen
huomasi siitä, kun useat vuoteenomana makaavat sairaatkin nousivat ja
pukeutuivat lähteäkseen ottamaan osaa neuvotteluun.

Tällä kertaa ei suuressa salissa vallinnut niin täsmällinen järjestys
kuin tavallisissa kokouksissa. Kukaan ei ollut käynyt istumaan, vaan
seisottiin hajanaisissa ryhmissä siellä täällä keskustelemassa.
Kaikkien mielet olivat hyvin kuohuksissa, mutta innokkain selittelemään
oli Hellgum. Selvästi huomasi, että häntä painoi raskas syyllisyytensä
siitä, kun oli yllyttänyt taalalaisia lähtemään Jerusalemiin. Hän kävi
ryhmästä toiseen ja vaatimalla vaati ruotsalaisia lähtemään
kotimatkalle.

Mrs Gordon oli hyvin kalpea, ja hänen kasvoissaan oli väsynyt ja
kärsivä ilme. Hän näytti niin empivän, mihin toimeen oli ryhdyttävä,
että tuskin rohkeni aloittaa keskustelua. Häntä ei ollut koskaan nähty
niin neuvottomana.

Taalalaiset eivät puhuneet juuri mitään. He näyttivät olevan liian
sairaita ja tylsiä, seisoivat vain odottaen, mitä muut käskisivät heitä
tekemään.

Jotkut nuoret amerikkalaiset tytöt olivat säälistä ihan suunniltaan. He
itkivät ja rukoilivat lähettämään kotiin nuo sairaat ihmiset, jotteivät
he jäisi tänne kuolemaan.

Kesken innokkaita neuvotteluja, joista ei oikein uskallettu varmaa
päätöstä tehdä, aukeni ovi melkein narahtamatta ja Katri Ingmarintytär
tuli sisään.

Katri Ingmarintytär kulki nyt hyvin kumarassa. Hän oli hirveästi
vanhettunut, kasvot olivat kutistuneet kääpiömäisiksi, ja tukka oli
ihan harmaana.

Halvor Halvorinpojan kuoleman jälkeen Katri tuskin koskaan kävi
huoneestaan poissa. Hän istui siellä yksinään suuressa tuolissa, jonka
Halvor oli hänelle tehnyt. Silloin tällöin hän paikkaili ja laitteli
vaatteita kahdelle vielä elossa olevalle lapselleen, mutta enimmäkseen
hän istui ristissä käsin eteensä tuijottaen.

Katri koetti tapansa mukaan astua sisään ihan huomiota herättämättä,
mutta tällä kertaa hänen tullessaan kuitenkin kaikki vaikenivat ja
kääntyivät katsomaan.

Katri käveli hiipien ja nöyrästi lattian yli. Hän ei kulkenut keskeltä
huonetta, vaan pitkin seinäviertä, kunnes saapui mrs Gordonin luokse.

Mrs Gordon tuli muutamia askeleita häntä vastaan ja ojensi hänelle
kätensä.

"Olemme kokoontuneet tänne neuvottelemaan teidän kotimatkastanne",
sanoi mrs Gordon hänelle. "Mitä sinä, Katri, siitä ajattelet?"

Katri ihan vajosi hetkiseksi kokoon, aivan kuin iskun saaneena. Hänen
raukeista silmistään näytti kuvastuvan pohjaton kaipuu. Varmaan hän
näki vanhan kartanonsa edessään ja ajatteli sitä mahdollisuutta, että
hän vielä kerran saisi istua väenpirtissä pystyvalkean ääressä tahi
seisoa veräjällä katsellen, kun karjaa kevätaamuna ajettiin laitumelle.

Mutta tätä kesti vain hetkisen. Katri oikaisihe suoraksi, ja entinen
sitkeä malttavainen ilme palasi hänen kasvoilleen.

"Tahtoisin kysyä yhtä asiaa", Katri sanoi englanniksi ja niin lujalla
äänellä, että sen kaikki kuulivat. "Jumalan äänen kutsumuksesta me
kaikki tulimme tänne Jerusalemiin. Onko nyt kukaan kuullut Jumalan
äänen käskevän meitä lähtemään täältä?"

Katrin kysymyksen jälkeen oli huoneessa ihan hiljaista. Kukaan ei
rohjennut vastata hänelle sanaakaan.

Mutta Katrissa oli kuume niinkuin kaikissa muissakin, ja tuskin
ehdittyään sanoa sanottavansa hän jo alkoi hoiperrella ja oli
kaatumaisillaan. Mrs Gordon kiersi käsivartensa hänen vyötäisilleen ja
talutti hänet ulos.

Kun Katria vietiin entisten pitäjäläistensä ohi, nyökkäsi heistä pari
hänelle päätään. "Kiitos, Katri", he sanoivat.

Heti kun Katri oli poissa, alkoivat amerikkalaiset uudelleen puhua
kotimatkasta, niinkuin ei mitään olisi tapahtunut. Taalalaiset eivät
vastanneet sanaakaan, mutta sitten alkoi yksi toisensa jälkeen pujahtaa
pois kokouksesta.

"Miksi te lähdette?" kysyi eräs amerikkalainen. "Keskustelu alkaa
tuossa tuokiossa, kunhan mrs Gordon palaa takaisin."

"Ettekö huomaa, että kaikki on jo päätetty", Ljungo Björn sanoi, "ei
teidän tarvitse pitää kokousta meidän tähtemme. Olimme sen unohtaa,
mutta nyt muistamme jälleen, että Jumalalla yksin on valta päättää
meidän kotimatkastamme."

Ja ihmeekseen amerikkalaiset näkivät; että Ljungo Björn ja hänen
pitäjäläisensä kohottivat päänsä pystympään eivätkä enää näyttäneet
niin alakuloisilta ja riutuneilta kuin äsken juuri kokoukseen
saapuessaan. Voima ja kestävyys palasivat takaisin, kun he näkivät
päämääränsä selkeänä edessään eivätkä enää ajatelleet paeta vaaraa.

       *       *       *       *       *

Gertrud makasi sairaana siinä pienessä kamarissa, jossa hän oli asunut
Gunhildin kanssa. Siellä oli hyvin hauskaa ja somaa. Boo ja Gabriel
olivat tehneet heille kaikki huonekalut, ja ne olivatkin siistimmin
valmistetut ja somistetut kuin missään muussa huoneessa. Valkoiset
ikkunaverhot ja vuodeuutimet oli Gertrud itse kutonut, koristellen ne
kirjo-ompeluilla ja pitseillä.

Gunhildin kuoltua oli Betsy Nelson, muuan Amerikan ruotsalainen tyttö,
muuttanut Gertrudin huonetoveriksi. Heistä oli tullut hyvät ystävät, ja
nyt Gertrudin sairastaessa Betsy hoiti häntä hyvin hellästi.

Saman päivän iltana, jolloin suuressa kokouksessa päätettiin, että
taalalaiset jäisivät Jerusalemiin, oli Gertrudissa kovin ankara kuume
ja hän puhui taukoamatta. Betsy istui vuoteen vieressä ja virkkoi
silloin tällöin jonkin sanan rauhoittaakseen häntä.

Äkkiä Betsy näki, että ovi hiljaa aukeni ja Boo astui sisään. Hän kulki
niin kevyin askelin kuin suinkin saattoi, ei käynyt huoneen perälle,
vaan painautui seinävierelle jääden siihen seisomaan. Gertrud tuskin
näytti huomaavankaan hänen tuloaan, mutta Betsy kääntyi kiivaasti häntä
kohti ajaakseen hänet ulos sairaan huoneesta.

Mutta kun hän katsoi Boon kasvoihin, alkoi hänen sydäntään vihloa ja
hänen tuli kovin Boota sääli. Hyvä Jumala, hän luulee varmaankin
Gertrudin kuolevan, Betsy ajatteli. Tietysti hän nyt ajattelee, ettei
Gertrudia enää mikään voi pelastaa, kun taalalaiset ovat päättäneet
jäädä Jerusalemiin.

Samassa hänelle selvisi, miten rakas Gertrud Boolle oli, ja hän mietti
itsekseen: Parasta on antaa poika poloisen jäädä huoneeseen. En henno
kieltää häntä näkemästä Gertrudia niin kauan kuin enää mahdollista on.

Boo sai siis jäädä huoneeseen seisomaan ja kuuli nyt Gertrudin joka
sanan. Gertrudin kuume ei nyt ollut niin ankara, että hän olisi
houraillut, mutta hän puhui alituiseen kaivoista ja virroista, niinkuin
kaikki muutkin sairaat. Lakkaamatta hän myöskin valitti kärsivänsä
hirveätä, polttavaa janoa.

Kerran Betsy kaatoi vettä lasiin ja tarjosi sitä sairaalle. "Juo tätä
vettä, Gertrud", hän sanoi. "Ei se ole vaarallista."

Gertrud kohosi hiukan päänalaiseltaan, tarttui lasiin ja nosti sen
huulilleen. Mutta ennen kuin hän oli sitä maistanutkaan, painoi hän
jälleen päänsä alas. "Etkö sinäkin tunne, miten hirveän pahalta se
haisee", hän vaikeroi. "Ihanko sinä tahdot hengen minulta riistää!"

"Ei tässä vedessä ole mitään lisämakua eikä hajua", sanoi Betsy
tyynesti. "Se on ihan varta vasten puhdistettu, jotta sairaat voisivat
sitä vaaratta juoda."

Hän tyrkytteli vettä yhä vielä, mutta Gertrud työnsi niin kiivaasti
lasin luotaan, että vettä läikähti peitteelle.

"Pitäisi sinun huomata minut kyllin sairaaksi muutenkin. Ei minun enää
kannata myrkkyvettä juoda", hän sanoi.

"Sinä rupeaisit heti paranemaan, kun edes hiukan uskaltaisit maistaa
vettä", intti Betsy yhä.

Gertrud ei vastannut, mutta hetken kuluttua hän alkoi nyyhkiä ja itkeä.

"Oi rakkahin lapsi kulta, mitä sinä itket?" Betsy kysyi.

"Kun tämä maailma on niin julma, ettei kukaan hanki minulle kelvollista
vettä", sanoi Gertrud, "kun minun täytyy täällä janoon nääntyä eikä
yksikään ihminen minua armahda."

"Älä nyt suotta, auttaisimmehan me sinua, jos vain voisimme", sanoi
Betsy hyväillen hänen kättään.

"Miksi sitten ette tuo minulle vettä?" Gertrud nyyhkytti. "En minä ole
kipeä muusta kuin janosta. Paranisin ihan sinä hetkenä, jona vain
saisin hyvää vettä."

"Tämä nyt on parasta vettä, mitä Jerusalemista saa", sanoi Betsy
surullisena.

Gertrud ei häntä kuunnellut.

"Ei minun olisi niin paha olla, jollen tietäisi, että täällä on hyvää
vettä", hän sanoi käsiään väännellen. "Ihme, kun minun täytyy nääntyä
janoon, vaikka Jerusalemissa on kokonainen kaivo täynnä raikasta,
puhdasta vettä."

Boo säpsähti tämän kuullessaan ja katsoi kysyvin silmin Betsyyn. Tyttö
kohautti hiukan hartioitaan ja pudisti päätään, ikään kuin sanoakseen:
Ei se ole muuta kuin kuumeisen houretta.

Mutta kun Boo yhä näytti halukkaalta kuulemaan enemmän, koetti Betsy
saada Gertrudia selittämään, mitä hän tarkoitti. "Tokkopa koko
Jerusalemissa nyt missään lienee oikein hyvää vettä", hän sanoi.

"Mihin kummalle sinun muistisi on joutunut", sanoi Gertrud, "vai etkö
sinä ollutkaan mukana, kun me eräänä päivänä kävimme katsomassa entistä
juutalaisten temppelinpaikkaa?"

"Olinhan minä mukana."

"Se ei ollut Omarin moskeijassa", sanoi Gertrud muistellen, "ei siinä
kauniissa moskeijassa temppelialueen keskellä, vaan ihan sen perällä,
vanhan ruman moskeijan sisässä. Etkö muista, että siellä oli kaivo?"

"Sen kyllä muistan", Betsy sanoi, "mutta en ymmärrä, mistä sinä siihen
uskoon olet tullut, että sen kaivon vesi muka on parempaa kuin muualla
koko kaupungissa."

"Täytyykö minun tosiaan puhua näin pitkältä, vaikka on niin kirvelevä
jano", Gertrud vaikeroi. "Olisit voinut samalla kertaa kuunnella miss
Youngin kertomusta kaivosta."

Puhuminen vaivasikin häntä todella äärettömästi, kun huulet olivat ihan
kuivat ja kurkku polttavan kuuma, mutta ennen kuin Betsy ennätti
vastatakaan, kertoi hän jo kuitenkin innokkaasti, mitä tiesi kaivosta.

"Tuo kaivo on ainoa Jerusalemissa, jossa aina on hyvää vettä", hän
sanoi. "Ja syynä siihen on se, että sen lähteet ovat paratiisissa."

"Olisipa hauska tietää, kuka teistä oikein on käynyt sitä tutkimassa",
sanoi Betsy hiukan hymyillen.

"Tiedän sen muuten", Gertrud jatkoi totisena. "Miss Young kertoi. Muuan
köyhä vedenkantaja näet meni kerran ankarana kesäkuivana noutamaan
vettä vanhasta moskeijasta. Hän kiinnitti sankonsa vipuköyden päässä
olevaan koukkuun ja laski sen alas. Mutta vedenpintaan sattuessaan
sanko putosi koukusta ja painui kaivon pohjaan. Tietysti mies ei olisi
tahtonut menettää sankoansa." -- "Ei tietenkään", myönsi Betsy. -- "Hän
riensikin heti noutamaan pari muuta vedenkantajaa ja laskeutui heidän
avullaan alas pimeään kaivoon."

Kertoessaan tätä Gertrud kohosi kyynärpäänsä varaan katsellen Betsyä
kuumeesta helottavin silmin. "Hän painui painumistaan yhä alemmas,
ymmärrätkös, ja kuta syvemmälle hän joutui, sitä enemmän hän alkoi
ihmetellä, sillä alhaalta kaivon pohjasta virtaili lempeä valo häntä
vastaan. Ja kun hän viimein tunsi maata allaan, oli vesi tyyten
hävinnyt, ja sen sijaan hän huomasikin joutuneensa keskelle ihanaa
puutarhaa. Aurinko ja kuu eivät siellä loistaneet, vaan heikko,
tasainen valo läikehti siellä, niin että hän näki kaikki tyynni ihan
selvästi. Ihmeellisintä oli, että siellä alhaalla kaikki näytti
nukkuvan syvää unta. Kukkaset seisoivat latvat ummessa, puiden lehdet
riippuivat kokoon kääriytyneinä, ja ruoho oli kallistunut maahan.
Toinen toisiaan vastaan olivat ihanat puut uneen painuneet, ja linnut
istuivat liikkumatta niiden latvoissa. Ja siellä alhaalla ei mikään
punertanut eikä viheriöinyt, vaan kaikki oli tuhkanharmaata, vaikka
ymmärtänethän kuitenkin, että siellä oli hyvin kaunista."

Gertrud kertoi ihan juurta jaksain saadakseen muka Betsyn siten
paremmin uskomaan. "Mitenkäs sen miehen sitten kävi?" Betsy kysyi. --
"Niin, hän seisoi hetkisen mietiskellen, mihin oli joutunut, mutta
sitten häntä alkoi pelottaa, että kaivon partaalla odottavat miehet
menettäisivät malttinsa, jos hän viipyisi liian kauan. Mutta ennen kuin
hän nostatti itsensä maan pinnalle, kävi hän puiston suurimmasta ja
ihanimmasta puusta taittamassa oksan, jonka hän otti myötänsä."

"Minusta hänen olisi ollut parempi jäädä kauemmaksikin aikaa sinne
puistoon", sanoi Betsy, hymyillen, mutta Gertrud ei välittänyt hänen
puheistaan. "Kun hän oli jälleen ylhäällä ystäviensä luona", hän
jatkoi, "kertoi hän heille, mitä oli nähnyt, ja näytti heille
taittamansa oksan. Ja tiedäpäs, että heti ilmaan ja valoon päästyään se
heräsi eloon. Lehdet puhkesivat, ne kadottivat tuhkanharmaan värinsä ja
kävivät heleän, loistavan vihreiksi. Ja tämän nähtyään vedenkantaja ja
hänen ystävänsä arvasivat, että hän oli ollut paratiisin yrttitarhassa,
joka uinaillen lepää Jerusalemin alla, kunnes se tuomiopäivänä nousee
maanpinnalle uuteen eloon ja uuteen ihanuuteen."

Gertrud hengähti syvään ja vaipui päänalaiselle. "Voi rakkaani, sinä
väsyt liiaksi, kun puhut niin paljon", Betsy sanoi. -- "Pitäähän minun
puhua niin että ymmärrät, miksi siinä kaivossa vesi on hyvää", Gertrud
huokasi, "eikä kertomuskaan ole enää kovin pitkä. Käsitäthän sinä,
ettei kukaan olisi miehen paratiisissa käyntiä uskonut, jollei hän
olisi tuonut tuota oksaa mukanaan. Mutta se oli ihan toista lajia kuin
ne puut, joita siihen asti oli tunnettu, ja sen vuoksi hänen ystävänsä
tahtoivatkin heti laskeutua kaivoon katsomaan paratiisia. Mutta kas,
vesi oli juossut takaisin kaivoon, ja vaikka he olisivat sukeltaneet
miten syvälle tahansa, eivät he tavanneet pohjaa."

"Vai ei sitten kukaan muu päässyt paratiisia näkemään", Betsy sanoi. --
"Ei, ei kukaan muu, ja siitä ajasta saakka ei vesi ole koskaan kaivosta
hävinnyt, niin että vaikka lukemattoman monet ovat sitä yrittäneet, ei
kukaan ole voinut päästä kaivon pohjaan."

Gertrud huokasi syvään ja alkoi sitten uudelleen: "Syynä siihen on,
näetkös, se, ettei meidän ole lupa nähdä paratiisia jo tässä elämässä."
-- "Ei, ei kai olekaan", myönsi Betsy. -- "Mutta tärkeintä meidän on
tietää, että se kumminkin on siellä alhaalla meitä odottamassa." --
"Niinhän on." -- "Ja nyt sinä, Betsy, varmaankin ymmärrät, että onhan
vesi aina puhdasta ja raikasta siinä kaivossa, jonka lähteet ovat
paratiisissa." -- "Voi rakkaani, kunpa minä kykenisin sinulle
hankkimaan tuota vettä, jota sinä niin kovin kaipaat", sanoi Betsy
surumielisesti hänelle hymyillen.

Juuri kun Betsy tätä sanoi, avasi eräs hänen pikku sisaristaan ovea ja
viittasi häntä luokseen. "Betsy, äiti kääntyi kipeäksi", sanoi tyttö,
"hän on makuulla ja kutsuu sinua." Betsy näytti neuvottomalta, kuinka
hän oikein saattoi lähteä Gertrudin luota. Mutta hetken epäröityään hän
teki päätöksensä ja kääntyi Boon puoleen, joka yhä vielä seisoi
ovenpielessä. "Sinähän voit vielä jäädä tänne Gertrudin luokse ja pitää
häntä silmällä sen aikaa, kun minä olen poissa." -- "Kyllä", Boo
vastasi, "kyllä minä pidän häntä silmällä niin hyvin kuin voin." --
"Koettaisit vain saada häntä juomaan, jotta hän irtautuisi siitä
ajatuksesta, että hän kuolee janoon", kuiskasi Betsy pois mennessään.

Boo istahti Betsyn paikalle vuoteen viereen. Gertrudille ei näyttänyt
olevan mitään eroa sillä, hänkö siinä istui vai Betsy. Hän puheli yhä
edelleen paratiisin kaivosta, katseli silmät suurina ja kuvitteli,
kuinka virkistävää ja raitista ja puhdasta sen vesi oikein lieneekään.

"Kuulehan Boo, kun minä en saa Betsyä uskomaan, että vesi siinä
kaivossa on parempaa kuin missään muualla tässä kaupungissa", hän
valitti. "Sen vuoksi hän ei yritäkään sitä minulle hankkia."

Boo oli hänen puhuessaan tullut hyvin miettiväiseksi. "Sitä minä tässä
ajattelen, että eiköhän minun pitäisi käydä noutamassa sinulle sitä
vettä", hän sanoi.

Gertrud ihan säikähti ja tarttui häntä takin hihaan, jottei hän pääsisi
lähtemään. "Voi, älä toki sellaista ajattelekaan, minähän muuten vain
valittelen Betsylle, kun minun on niin kova jano. Kyllä minä vallan
hyvin tiedän, ettei hän voi hankkia vettä paratiisin kaivosta. Miss
Younghan sanoi, että muhamettilaiset pitävät sitä niin pyhänä, etteivät
salli kenenkään kristityn siitä vettä noutaa."

Boo istui kotvan aikaa ääneti, mutta mietiskeli yhä vielä samaa asiaa.
"Voisinhan minä pukeutua muhamettilaisen näköiseksi", hän esitti.

"Älä millään muotoa sellaista ajattele", Gertrud sanoi, "se on ihan
mielettömyyttä." Mutta Boo ei tahtonut luopua aikeestaan. -- "Jos minä
selittäisin asian sille suutariukolle, joka on täällä meillä kenkiä
paikkaamassa, niin kyllä minä uskoisin saavani hänen vaatteensa
lainaksi", hän sanoi.

Gertrud lepäsi ääneti miettien hänen ehdotustaan. "Onko suutari tänään
täällä?" hän kysyi. -- "Kyllä hän on", sanoi Boo. -- "Niin, mutta eihän
siitä sittenkään voi mitään tulla", Gertrud huoahti.

"Ajattelin, että minun olisi parasta lähteä nyt päivällisen jälkeen,
kun ei enää tarvitse pelätä auringonpistoa", Boo sanoi. -- "Mutta eikö
sinua hirveästi pelota? Ihan varmasti he surmaavat sinut, jos saavat
tietää, että olet kristitty." -- "Mitäs minä pelkäisin, kun vain puen
itseni oikein heidän näköisekseen, panen punaisen fetsin ja valkoisen
turbaanin päähäni ja jalkaani repaleiset keltaiset tohvelit ja
kiinnitän vaatteeni vyötäisistä, niinkuin olet nähnyt vedenkantajilla."
-- "Mutta missä sinä aikoisit vettä kuljettaa?" -- "Otan pari meidän
suurta vaskisankoamme ja kannan niitä olkakorennolla", sanoi Boo.

Hänestä näytti kuin Gertrud elpyisi siitä toiveesta, että hän lähtee
noutamaan vettä, vaikka hän vieläkin koetti estellä. Mutta samassa hän
itse havahtui käsittämään, kuinka mahdoton koko aie oli. Voi hyvä
Jumala, enhän minä voi mennä noutamaan vettä temppelitarhasta, jota
muhamettilaiset pitävät niin pyhänä, että kristitty siihen tuskin voi
jalallaan astua, hän ajatteli. En minä saisi siirtokunnan veljiltä
lupaakaan sellaiseen yritykseen, vaikka mieleni kuinka tekisi. Eikä
siitä olisi mitään hyötyäkään, sillä kyllä paratiisinkaivon vesi on
yhtä huonoa kun joka paikassa muuallakin.

Ajateltuaan sitä vähän aikaa hän säpsähti, kun Gertrud sanoi: "Tähän
aikaanhan ei taida olla paljon väkeä ulkona liikkeellä." Nyt hän
varmaankin odottaa, että minä tosiaan lähden, Boo ajatteli, nytpä minä
pulaan jouduin. Ja Gertrud näyttää niin virkistyneeltä, etten minä
uskalla hänelle sanoa, miten mahdotonta se kaikki on.

"Niin, se on totta", sanoi Boo hiukan arkaillen, "helppo minun olisi
päästä täältä Damaskoksen portille asti, jollen vain tapaa ketään
siirtokuntalaisia." -- "Kieltäisivätkö he sinua menemästä?" sanoi
Gertrud ihan hätäisen näköisenä. Boo oli juuri aikonut sanoa jotakin
sellaista päästäkseen koko hankkeesta, mutta ei hennonutkaan, kun näki
hänet niin huolissaan. -- "Eivät he kiellä minua menemästä", hän
reippaasti sanoi, "eivät edes tunnekaan minua, kun minä kuljen
vedenkantajan puvussa, jotta suuret vaskisangot heilahtelevat." Gertrud
näytti tyyntyvän. Hänen ajatuksensa kääntyivät heti uuteen suuntaan.
"Vai niin suuria ne sinun sankosi ovat." -- "Niin, ole vain huoleti,
kyllä ne ovat niin suuria, että kun minä niissä tuon vettä kotiin, niin
riittää sitä sinulle moneksi päiväksi."

Sen jälkeen Gertrud lepäsi mitään puhumatta, mutta hänen silmänsä, kun
hän Boohon katsoi, näyttivät ihan pyytämällä pyytävän häntä jatkamaan,
eikä Boo hennonut vastustaa. "Damaskoksen portin sisäpuolella minun on
hankalampi liikkua", hän sanoi, "en tiedä miten siellä väentungoksessa
oikein päässen eteenpäin." -- "Mutta kulkeehan siellä sentään muitakin
vedenkantajia", Gertrud innostui sanomaan. -- "Niin, mutta siellä on
kameelejakin eikä yksin ihmisiä", sanoi Boo. Hän koetti esittää kaikki
mahdolliset esteensä. -- "Luuletko sitten kauankin viipyväsi siellä?"
kysyi sairas huolestuneena. Boon kävi nyt niinkuin ennenkin, hän ei
rohjennut sanoa Gertrudille, että koko kulku oli mahdotonta. "Jos
sangoissani olisi ollut vettä, olisi minun kyllä ollut pakko vartoa,
mutta nyt, kun ne ovat tyhjät, pujottelen kyllä kameelien lomitse."

Boon sitten uudelleen vaiettua Gertrud ojensi laihtuneen kätensä ja
hiveli pari kertaa hänen kättään. "Sinä olet kovin hyvä, kun noudat
minulle vettä", sanoi hän vienosti.

Auta armias Jumala minua, joka tässä uskottelen hänelle, että se muka
on mahdollista, Boo ajatteli. Mutta kun Gertrud yhä vielä hiveli hänen
kättään, ei hän voinut olla edelleenkin kertomatta, kuinka hän sitten
kulkisi. "Sieltä minä jatkan suoraan eteenpäin, kunnes saavun Via
Dolorosalle", hän sanoi. -- "Sepä hyvä, siellähän ei koskaan ole paljon
väkeä", huudahti Gertrud iloisesti. -- "Siellä minä en tapaakaan muuta
kuin pari vanhaa nunnaa", Boo reippaasti lisäsi. "Minä kuljenkin sitten
ihan esteettömästi seraljiin ja vankiloihin saakka."

Tässä Boo vaikeni uudelleen, mutta Gertrud hiveli yhä hiljakseen hänen
kättään. Siten hän ikään kuin äänettömästi pyysi häntä jatkamaan
eteenpäin. Näyttääpä kuin hän tuntisi vähemmän janon vaivoja, kun minä
edes kerronkaan hänelle olevani vettä noutamassa. Vielä minun täytyy
kuvailla hänelle, kuinka minä siinä onnistun.

"Siellä vankilain lähellä minä uudelleen joudun meteliin ja
väentungokseen", hän sanoi, "sillä kaiketi poliisi tapansa mukaan
siellä raastaa mukanaan jotakin vankilaan vietävää varasta, ja silloin
aina koko joukko kerääntyy ympärille asiasta juttelemaan." -- "Sinä
tietysti menet ohitse niin pian kuin voit", innostui Gertrud sanomaan.
-- "En minä ohitse mene, sillä silloin kaikki näkisivät, etten minä ole
tämänmaalaisia, päinvastoin minä seisahdun kuuntelemaan, ikään kuin
jotakin heidän pakinastaan ymmärtäisin." -- "Mitä hyötyä siitä on, kun
et mitään ymmärrä?" -- "Ymmärtäisin kumminkin sen verran, että siitä
varkaasta se puhe on."

"Kun sitten kaikki ovat siitä päässeet selville, ettei heillä muuta
näkemistä ole kuin tuo rosvo, silloin joukko hajaantuu ja minä jatkan
matkaani. Täältä kun vain käyn pimeän holviportin läpi, niin olen
temppelitarhassa. Mutta se on varmaa, että juuri kun minä olen
astumaisillani jonkun lapsinulikan yli, joka makaa sikeässä unessa
keskellä katua, silloin joku poika ojentaa säärensä eteeni, niin että
kompastun ja alan noitua ruotsiksi aika lailla. Minä tietenkin
säikähdän hirveästi ja vilkuilen poikavekaroihin nähdäkseni,
huomasivatko he mitään. Mutta ne eivät ole tietääkseenkään, maata
kellettävät vain laiskoina katuliassa."

Gertrud piti yhä vielä kättään Boon kädenselällä, ja Boo tuli siitä
aivan vallattomalle tuulelle, vilkastui niin, että saattoi sanoa ja
tehdä mitä tahansa ollakseen hänelle mieliksi. Tämähän alkoi tuntua
ihan siltä kuin hän juttelisi satua lapsille, ja hän alkoi omaksi
huvikseen kuvittaa kertomustaan monilla seikkailuilla. Nyt minun on
parasta tehdä tästä matkasta niin vaikuttava kuin suinkin, kun se
kerran häntä huvittaa, hän ajatteli, sitten kai täytyy jollakin tavalla
peruuttaa kaikki.

"Niin, sitten minä tulen päivänpaisteiselle, suurelle, avoimelle
temppelipihalle, ja totta puhuen minä ensi hetkellä unohdan sekä sinut
että kaivon ja veden, jota lähdin noutamaan." -- "Mitäs ihmeen kummaa
sinulle silloin tapahtuu?" kysyi Gertrud ja hymyili hänelle. -- "Ei
minulle tapahdu niin mitään", sanoi Boo aivan varmasti, "mutta kun
siellä on niin kovin valoisata ja kaunista ja rauhallista juuri
tultuani kaupungin hämärästä, en minä voi muuta kuin seisoa ja katsella
ympärilleni. Ja siellähän onkin paljon katselemista, Omarin moskeija,
joka seisoo korkeimmalla kummulla keskellä temppelialuetta, ja lukuisia
pylväskatoksia ja kaariportteja ja porraskäytäviä ja kaivoja. Ja niin
paljon muistoja johtuu mieleeni, kun ajattelen nyt seisovani
juutalaisten vanhan temppelin paikalla, että kovin olisin iloinen, jos
nuo maassa makaavat suuret kivilohkareet nousisivat puhumaan ja
kertoisivat, mitä kaikkea siellä on tapahtunut."

"Mutta eiköhän sinun liene vaarallista seisoa paikallasi, kun näytät
siellä niin oudolta", sanoi sairas. Gertrud kaiketi tahtoo, että minä
pian tulisin vettä noutamasta, Boo ajatteli, hän on niin ihmeellisen
innostunut, kuin ihan tosiaan kuvittelisi minun olevan menossa
paratiisinkaivolle.

Mutta oikeastaan Boon oli käynyt samalla lailla hän oli niin
viehättynyt kertomukseensa, että näki koko temppelitarhan edessään ja
kuvaili seikkailujansa aivan kuin tositapahtumia.

"Niin on, mutta en minä enää seisokaan", hän sanoi, "kuljen jo Omarin
moskeijan ohi ja sen eteläpuolella seisovien suurten mustain sypressien
välitse ja sen ison vaskisen vesialtaan sivuitse, jonka sanotaan
aikoinaan olleen Salomon temppelissä. Ja kaikkialla, minne menen, lojuu
ihmisiä kivilaatoilla kuumimmassa päivänpaahteessa. Tuolla on lapsia
leikkimässä, ja tuolla nukkuu laiskureita, ja dervishisheikki istuu
maassa opetuslastensa keskellä. Hän huojuttelee ruumistaan edestakaisin
puhuessaan heille, ja kun minä näen hänet, en voi olla ajattelematta:
Tuolla lailla Jeesuskin muinoin istui tässä samassa temppelitarhassa
selittäen opetuslapsille viisauttaan. Juuri kun minä siinä seison ja
ajattelen tätä, nostaa dervishisheikki silmänsä maasta ja katsoo
minuun. Arvaathan, että minä kovasti säikähdän hänen suuria, mustia
silmiään, joilla hän näkee ihan ihmisen läpi." -- "Kun ei hän vain
näkisi, ettet sinä ole oikea vedenkantaja", Gertrud sanoi. -- "Ei ole
hätää, hän ei näytä ollenkaan kummastelevan nähdessään minut, mutta
heti sen jälkeen minun täytyy kulkea parin oikean vedenkantajan ohi,
jotka seisovat nostamassa vettä kaivosta. Ne huutavat minulle, ja minä
käännyn ja viittaamalla näytän heille, että olen menossa moskeijaan. Ja
sitten on takanani ihan äänetöntä." -- "Mutta mitenkäs, jos he nyt
huomaavat, ettet ole musleemi?" -- "Minä käännyn vielä kerran ympäri
katsomaan heitä, mutta he seisovat selin minuun ja haastelevat
keskenään." -- "Ovat tainneet huomata jotakin muuta, joka on
merkillisempää kuin sinä." -- "Niin taisivat tehdä."

"Sitten minä vihoviimein ehdin vanhan El Aksan moskeijan luokse, jonka
sisässä kaivo on", Boo sanoi, "ja kuljen juuri niiden kahden lähekkäin
seisovan portinpylvään ohi, joista sinäkin kyllä olet kuullut, ettei
niiden välitse kukaan muu pääse tunkeutumaan kuin vanhurskas mies.
Niin, minä silloin itsekseni sanon, enpä koetakaan nyt tänään tunkeutua
noiden pylväiden välitse, kun olen menossa vettä varastamaan." --
"Kuinka sinä sellaista voit ajatella", virkahti Gertrud, "ethän
ikipäivinäsi ole tehnyt sen parempaa työtä."

Gertrud makasi nyt vallan iloisen näköisenä ja kuunteli hartaasti.
Hänellä oli niin kova kuume, ettei hän kyennyt erottamaan
tositapahtumaa keksitystä jutusta, vaan oli tykkänään siinä
käsityksessä, että Boo parhaillaan kulki noutamaan vettä
paratiisinkaivosta.

"Sitten minä heitän tohvelit jalastani ja käyn sisään El Aksan
moskeijaan", Boo jatkoi. Tämän kertomuksen sommitteleminen oli hänestä
nyt ihmeellisen helppoa, mutta hän oli oikein tuskissaan siitä, miten
saisi Gertrudille sanotuksi, että hänen todella oli aivan mahdotonta
hankkia vettä. "Ja päästyäni sitten esteettömästi temppeliin sisään
minä heti näen kaivon vasemmalla, keskellä moninkertaisia pylväsrivejä.
Sen päällä ovat vipuvehkeet ja nuorat ja koukut, niin että helppo sinne
on laskea sankonsa ja täyttää ne. Ja totta totisesti minä nostankin
kaivosta puhdasta ja kirkasta vettä. Kunhan Gertrud saa tätä vettä
maistaakseen, silloin hän varmaan paranee, minä itsekseni ajattelen
sankoja täyttäessäni."

"Niin, kun sinä vain pian saisit sen tuoduksi kotiin", Gertrud sanoi.
-- "Kyllähän käsität", Boo vastasi, "etten minä nyt voi kulkea niin
huolettomana kuin tullessani. Nyt, kun olen saanut vettä, minua
pelottaa, että sen menetän. Ja kuta lähemmäs porttia tulen, sitä
enemmän minua huolettaa, sillä sieltä tuntuu kuuluvan meteliä ja
huutoa." -- "Voi voi, mitenhän nyt käy?" kysyi Gertrud, ja Boo näki
hänen aivan kalpenevan tuskasta. Mutta kun Boo näki Gertrudin niin
kiintyneen hänen kertomukseensa, silloin hänen mielikuvituksensa oikein
yltyi ja hän puhkesi sanomaan: "Mitenkäkö nyt käy! Niin, tiedäpäs. Koko
Jerusalem siellä on tulossa minua vastaan."

Hän pidätti hetkisen henkeään oikein kuvaavasti osoittaakseen, kuinka
hän säikähdyksestä tyrmistyi. "Niin, ne kivilaatoilla vetelehtijät ovat
miehissä nousseet hereille, ja nyt ne seisovat El Aksan ulkopuolella
hälisemässä. Ja niiden kirkuna kokoaa väkeä joka taholta. Ylimmäinen
temppelinhoitaja rientää Omarin moskeijasta, yllään iso turbaani ja
ketunnahkaturkit, ja lapsinulikkoja ilmaantuu kaikista käytävistä, ja
unestaan heränneitä tyhjäntoimittajia tulee kaikista temppelitarhan
nurkista. Eikä minun edessäni näy muuta kuin puristettuja nyrkkejä ja
kirkuvia kitoja ja ilmaa haparoivia käsiä. Ja silmissäni vilisee
ruskeanjuovikkaita kaapuja ja liehuvia vaatteita ja punaisia vöitä ja
keltaisia tohveleita, jotka polkea jytistävät maata."

Boo vilkaisi Gertrudiin tätä kertoessaan. Gertrud ei keskeyttänyt hänen
puhettaan kysymyksillä, vaan kuunteli mahdollisimman tarkkaavaisesti ja
oli hädissään hiukan kohonnut kyynärpäittensä varaan.

"Minä en tietysti ymmärrä sanaakaan, mitä he minulle sanovat",
Boo jatkoi, "mutta sen verran siitä kuitenkin arvaan, että he
ovat kiukuissaan, kun kristitty on uskaltanut noutaa vettä
paratiisinkaivosta." Gertrud vaipui kalmankalpeana takaisin patjalle.
-- "Niin, kyllä minä jo käsitän, että sinun on mahdotonta tuoda minulle
sitä vettä", hän sanoi melkein soinnuttomasti.

Niin, totta totisesti se onkin mahdotonta, Boo ajatteli itsekseen.
Mutta nähdessään Gertrudin niin huolestuneena hän uudelleen heltyi.
Täytyy minun sittenkin toimittaa niin, että tuo paratiisin vesi joka
tapauksessa saadaan tänne Gertrudille, hän ajatteli.

"Otetaanko sitten vesi sinulta pois?" kysyi Gertrud. -- "Ei, aluksi he
vain puivat nyrkkiä ja kirkuvat, mutta eivät oikein tiedä mitä tehdä."
Boo vaikeni hetkiseksi, itsekään hän ei ollut vallan varmana, miten
tämän vyyhden selvittäisi. Silloin hän sai Gertrudilta apua. --
"Toivoin, että se sheikki, joka istui ja puhui oppilastensa kanssa,
tulisi pelastamaan sinua."

Boo veti syvään henkeä. "Miten ihmeessä sinä sen arvasit!" hän
huudahti.

"Minä näen nyt, kuinka se moskeijanhoitaja, jolla oli se kaunis
ketunnahkaturkki, antaa käskyjä väelle", hän jatkoi. "Jotkut silloin
tempaavat tikarinsa vyöstään ja syöksyvät kimppuuni. He aikovat kai
heti paikalla nutistaa minut hengiltä. Mutta se on ihmeellistä, etten
minä pelkää omasta puolestani, sitä vain varoittelen, etteivät vettä
läikyttäisi. Ja noiden miesten hyökätessä kimppuuni minä tietenkin
lasken vesisangot maahan ja asetun itse niiden eteen. Ja kun he ovat
ihan likelläni, minä paiskaan käsivarsin sivaltamalla heidät kumoon. He
näyttävät aika ällistyneiltä kellahtaessaan maahan; eivätpä ennalta
tienneet, miten taalalaisen kanssa on tapeltava."

"Mutta pian he ovat uudelleen pystyssä, ja toisia tulee lisää. Ja nyt
heitä on niin monta, että minä selvästi näen joutuvani alakynteen." --
"Mutta silloin se dervishisheikki varmaankin astuu esiin", virkkoi
Gertrud. Tätä ajatusheittoa Boo heti käytti. -- "Niin, hän astuu esiin
hyvin hiljaa ja arvokkaasti ja sanoo muutaman sanan väkijoukolle, joka
heti lakkaa minua uhkailemasta ja ahdistamasta." -- "Minäpä tiedän
vallan hyvin, mitä hän sitten tekee", Gertrud sanoi. -- "Hän katselee
sitten minuun kirkkain, tyynin silmin", sanoi Boo. -- "Ja entäs
sitten?" -- Boo koetti keksiä jotakin, mutta oli aivan neuvoton. "Niin,
sinähän sen olet jo arvannut", hän sanoi houkutellakseen Gertrudia
puhumaan.

Gertrud näki koko tapahtuman ihan selvästi edessään. Hän ei
hetkistäkään epäröinyt. "Sitten hän työntää sinut syrjään", hän sanoi,
"ja katsoo vesisankoon." -- "Ihan niin, juuri niin hän tekee", sanoi
Boo. -- "Hän katselee paratiisinkaivosta otettua vettä", sanoi Gertrud
vielä varmuudeksi. Mutta ennen kuin hän ennätti mitään lisätä, oli Boo
itse sitä tietämättään siirtynyt hänen ajatusjuoksuunsa, niin että hän
yht'äkkiä selvästi tiesi, miten Gertrud oli mielessään kuvitellut hänen
selviämisensä seikkailusta. Hän alkoi itse hyvin innokkaasti kertoa.

"Ymmärräthän, Gertrud, ettei sangoissa ollut mitään muuta kuin silkkaa
vettä, kun minä niitä kannoin El Aksan kaivolta, ei muuta kuin silkkaa
vettä." -- "Mutta entäs nyt?" -- "Kas, kun tuo mies kumartuu niihin
katsomaan, näkee hän vedessä pari puunoksaa." -- "Tietysti", Gertrud
sanoi, "ihan niin minäkin uskoin käyvän. Ja niissä oksissa on
harmahtavia lehtisilmuja, etkös näekin?" -- "Kyllä minä näen." -- "Tuo
dervishi on kaiketi jonkinlainen ihmeentekijä." -- "Niin kai hän on",
Boo vakuutti, "ja hyvä ja armelias hän on myöskin."

"Kun hän nyt kumartuu alas ja ottaa oksat vedestä ja nostaa niitä
ilmaan", sanoi Gertrud, "puhkeavat lehdet silmuistaan ja muuttuvat
ihmeen kauniin vihreän värisiksi." -- "Ja sitten väkijoukosta kajahtaa
riemastunut huuto", kiiruhti Boo jatkamaan, "ja nuo kauniit lehdet
kädessään dervishi menee moskeijan hoitajan luokse. Hän viittaa lehviin
ja viittaa minuun. Siitä on helppo käsittää mitä hän sanoo: 'Tuo
kristitty mieshän on nostanut lehtiä ja oksia paratiisista. Ettekö jo
huomaa, että hän on Jumalan turvissa ja ettei häntä ole lupa surmata!'
Sitten hän tulee minun luokseni, yhä vielä pitäen välkkyviä lehtiä
kädessään. Minä näen niiden loistavan päivänpaisteessa, niiden väri
vaihtuu milloin vaskenpunaiseksi, milloin siniseksi kuin teräs. Hän
auttaa korentoa olalleni ja viittaa minulle luvan lähteä. Ja minä menen
niin nopeasti kuin voin, mutta en malta olla monet kerrat katsomatta
taakseni. Ja yhä vielä hän seisoo väkijoukon keskellä pitäen
välähteleviä lehviä koholla ilmassa, ja väki katselee niitä
liikahtamatta paikaltaan. Ja siinä hän seisoo vielä minun ehdittyäni
pois temppelintarhasta."

"Oi, Jumala häntä siunatkoon", sanoi Gertrud hymyillen Boolle. "Nyt
sinä varmaankin saat esteettä tuoduksi kotiin paratiisinkaivon veden."

"Niin", Boo vastasi, "nyt ei enää mitään pysähdyksiä tapahdu, vaan minä
pääsen onnellisesti kotiin."

Samassa Gertrud kohotti odottavasti päätään ja hymyili uudelleen. Voi
hyvä isä, nyt hän varmaan uskoo, että vesi on jo täällä! ajatteli Boo.
Kuinka hirveän pahasti minä teinkään, kun häntä uskottelin. Varmasti
hän nyt kuolee, kun minä hänelle sanon, ettei täällä olekaan sellaista
vettä kuin hän kaipaa.

Hän sieppasi hädissään pöydällä seisovan vesilasin, saman, jota Betsy
oli tarjonnut Gertrudille, ja ojensi sen hänelle. "Tahdotko nyt,
Gertrud, maistaa paratiisin vettä?" hän sanoi tuskasta vapisevalla
äänellä. Melkein hän säikähti, kun Gertrud nousi istumaan ja tarttui
molemmin käsin lasiin. Hän joi halukkaasti puoli lasillista. --
"Siunatkoon Jumala sinua", hän sanoi, "nyt minä saan elää." -- "Vähän
ajan perästä saat juoda lisää", sanoi Boo. -- "Mutta sinun täytyy antaa
tätä vettä toisillekin sairaille, jotta hekin paranisivat", sanoi
Gertrud. -- "Ei", sanoi Boo, "paratiisinkaivon vesi on vain sinua
varten. Sitä ei kukaan muu saa juoda." -- "Mutta maista nyt ainakin
sinä itse, kuinka hyvää se on", sanoi Gertrud. -- "Kyllä minä
maistankin", sanoi Boo. Hän otti Gertrudilta lasin, käänsi sitä niin,
että hänen huulensa sattuivat samaan kohtaan, jota Gertrudin huulet
juuri olivat koskettaneet, ja katseli Gertrudia onnesta loistavin
silmin.

Mutta ennen kuin hän ehti lasin tyhjentää, oli Gertrud vaipunut
takaisin päänalaiselleen ja nukahtanut kevyesti ja silmänräpäyksessä
niinkuin lapsi.



INGMAR INGMARINPOIKA


Eräänä sunnuntai-iltana, kun taalalaiset olivat asuneet puolitoista
vuotta Jerusalemissa, olivat he muiden siirtokuntalaisten kanssa
kokoontuneet jumalanpalvelukseen. Jouluaika lähestyi ja talvi oli
tullut, mutta päivä oli hyvin lämmin ja lauha, niin että suuren
kokoussalin ikkunoita voitiin pitää auki.

Veisattiin paraikaa erästä Sankeyn laulua, kun portilta kuului
ovikellon soitto. Se kilahti yhden ainoan kerran, niin heikosti ja
vaatimattomasti, ettei sitä kukaan olisi kuullut, jolleivät ikkunat
olisi olleet auki. Muuan oven likellä istuva nuori mies meni avaamaan,
ja sen jälkeen ei enää ajateltu, kuka sieltä oli tullut.

Vähän ajan päästä kuului joku hyvin hitaasti ja varovaisesti raskain
askelin nousevan marmoriportaita. Ehdittyään ylimmälle portaalle tulija
kuului pysähtyvän pitkäksi aikaa. Hän tuntui seisovan siellä
epäröivänä, ennen kuin vielä epäilevämmin lähti käymään leveän
marmorilattian poikki kokoussalin ovelle. Vihoviimein hän tarttui
oven kädensijaan ja painoi sitä alas. Silloin ovi aukeni noin
neljännestuuman verran, eikä se näyttänyt tahtovankaan sen edemmäs
siirtyä.

Askeleitten alkaessa kuulua olivat taalalaiset alentaneet ääniänsä
kuullakseen paremmin, ja nyt he kaikki käänsivät kasvonsa oveen päin.
Heistä oli niin tuttua tuo varovainen ovenavaamistapa. Heiltä vallan
unohtui, missä olivat, tuntui siltä kuin olisivat istuneet kotona
Taalainmaassa jonkun samanuskoisen tuvassa, mutta heti sen jälkeen
heidän ajatuksensa palautuivat entiselleen ja he kääntyivät katsomaan
laulukirjoihinsa.

Ovi työntyi nyt auki hiljaa ja narahtamatta, mutta sen ulkopuolella
seisoja ei vielä tullut näkyviin. Katri Ingmarintyttären ja parin muun
kasvoille lehahti punastus, mutta he koettivat kumminkin pitää
ajatuksiaan koossa ja laulaa muiden mukana. Miehet taas alkoivat laulaa
voimakkaammin ja järeämmällä bassolla kuin ennen, mutta eivät
koettaneetkaan pysyä äänessä.

Kun ovi viimein oli avautunut noin jalan verran, näkyi siitä pitkä,
ruma mies, joka alkoi työntäytyä sisään tuosta kapeasta välistä. Hän
tuli sisään hyvin nöyränä ja ryhdittömänä, ja ollakseen kaikin mokomin
häiritsemättä jumalanpalvelusta hän ei uskaltanut käydä peremmäs, vaan
jäi ihan kynnyksen viereen seisomaan pää kumarassa ja ristissä käsin.

Hänellä oli yllään musta hieno verkapuku, joka oli pussillaan ja
syvissä poimuissa. Ruttuisten kalvosimien alta pistivät esiin suuret ja
känsäiset kädet, joissa suonet pullottivat korkealla pinnasta. Hänen
isoissa teerenpilkkuisissa kasvoissaan pistivät heti silmään valkeat
kulmakarvat, lerpallaan ulkoneva alahuuli ja kireälle puristunut suun
ympärys.

Samassa kun vastatullut astui ovesta sisään nousi Ljungo Björn ylös ja
veisasi sitten seisoallaan. Sekunnin päästä nousivat vanhat ja nuoret
taalalaiset ja veisasivat seisoallaan samoin kuin Ljungo Björn. He
pitivät värähtämättä kasvojansa aivan likellä kirjaa, eikä pieninkään
hymynpiirre niitä kirkastanut. Silloin tällöin vain joku vilkaisi
ovenpielessä seisovaan vastatulleeseen.

Mutta veisuu kohosi äkkiä voimakkaaksi, samoin kuin tulenliekki viriää
tuulenpuuskassa. Neljä Ingmarintytärtä, joilla jokaisella oli kaunis
ääni, lauloivat ylinnä, ja veisuussa oli ennen kuulumaton riemastus ja
into.

Ja amerikkalaiset katsoivat kummissaan taalalaisiin, sillä kenties itse
sitä tietämättään nämä olivat kaikki yht'aikaa muuttaneet laulunsa
ruotsiksi.



JÄLKIMMÄINEN OSA



BARBROO SVENINTYTÄR


Seuraavana päivänä Ingmarin tultua Jerusalemiin istui Katri
Ingmarintytär tapansa mukaan yksin huoneessa. Koko eilisillan hän oli
iloissaan Ingmarin jälleennäkemisestä istunut muiden mukana
kokoushuoneessa ja ottanut osaa keskusteluun. Mutta nyt hän oli
uudelleen saanut kivettymiskohtauksensa ja istui jäykkänä ja suorana
Halvorin nojatuolissa, tuijottaen suoraan eteensä ja mihinkään
askareeseen ryhtymättä.

Silloin ovi aukeni ja Ingmar astui sisään. Katri ei huomannut häntä,
ennen kuin hän seisoi ihan vieressä. Hän tuli hämilleen siitä, että
veli oli nähnyt hänet aivan joutilaana. Puna nousi hänen kasvoilleen,
ja hän hapuili innokkaasti sukankudinta.

Ingmar otti itselleen tuolin ja istui sille ääneti, Katriin katsomatta.
Nyt Katrin mieleen johtui, että he eilisiltana olivat puhelleet
Ingmarille vain omista oloistaan Jerusalemissa, eikä kukaan tullut
kyselleeksi mitään Ingmarista itsestään eikä siitä, miksi hän oli
lähtenyt heitä tapaamaan. Varmaankin hän nyt siitä aikoo puhua minulle,
ajatteli Katri.

Ingmar liikutti huuliaan pari kertaa, ikään kuin alkaakseen
keskustelun, mutta mitään ääntä ei tullut kuuluviin. Katri sillä aikaa
istui ja katseli häntä. Hirveästipä hän on vanhentunut, hän ajatteli.
Tuskin isänkään otsassa oli syvempiä ryppyjä, vaikka hän kyllä oli
vanha. Joko on Ingmar ollut sairaana taikka on elämä häntä hyvin
kovasti kohdellut sitten, kun minä hänet viimeksi näin.

Katrin rupesi tekemään mieli tietää, mitä ihmettä Ingmarille oli
tapahtunut. Hän oli muistavinaan, että sisaret kerran olivat jostakin
kirjeestä lukeneet jotakin Ingmaria koskevaa, mutta hän oli ollut niin
omiin suruihinsa painunut, että kaikki, mitä maailmassa oli tapahtunut,
oli mennyt hänen huomionsa ohi, ikään kuin mikään sellainen ei häneen
kuuluisi.

Katri koetti nyt varovaisella tavallaan johtaa Ingmaria puhumaan omista
oloistaan ja miksi hän oli matkustanut Jerusalemiin. "Olipa hyvä, kun
tulit luokseni, jotta saan hiukan tietää kuinka kotiseudulla voidaan",
hän sanoi. -- "Niin", Ingmar vastasi, "minäkin luulen, että sinulla voi
olla koko joukko asioita tiedusteltavana." -- "Meidän paikkakunnan
kansa", alkoi Katri, puhuen hitaasti, ikään kuin koettaen uudelleen
ruveta tutustumaan kauan vieraina olleisiin asioihin, "on aina tottunut
pitämään jotakuta henkilöä esikuvanaan, milloin isää, milloin Halvoria,
ja kauan aikaa pidettiin koulumestaria sellaisena. Olisi hauska tietää,
ketä he nyt noudattavat." Tuskin hän oli saanut tätä Ingmarilta
kysyneeksi, kun Ingmar painoi silmäluomensa umpeen ja jäi istumaan
ääneti, kasvonpiirrettäkään muuttamatta. "Onkohan nyt tullut
kirkkoherran vuoro olla pitäjän valtiaana?" sanoi Katri arviolta.
Ingmar istui kankeana ja suorana eikä yhä vieläkään vastannut mitään.
"Itsekseni olen joskus ajatellut, että kenties Ljungo Björnin veljeä
Petteriä nyt pidetään siellä etevimpänä", koetti Katri itsepäisesti
jatkaa, mutta hänen arvailuihinsa ei tälläkään kertaa tullut vastausta.
"Kyllähän tiedän", hän uudelleen alkoi, "että kansa ammoisista ajoista
asti on menetellyt Ingmarilan isännän mukaan, mutta eihän heitä voi
vaatiakaan noudattamaan sinun ikäisesi nuorukaisen mieltä." Hän jäi
taas odottamaan, ja nyt vihoviimein Ingmar vastasi. -- "Tiedäthän,
etten minä ole siinä iässä, jotta minua voitaisiin valita
kunnanneuvostoon tahi lautakuntaan." -- "Voihan olla kansan johtajana
niin moniin virkoihin kuulumattakin", sanoi Katri. -- "Niin", Ingmar
vastasi, "kyllä voi."

Kun Ingmar tämän lausui, tunsi Katri vavahtavansa ilosta. Voi, enhän
minä nyt enää tästä tällaisesta välitä, hän ajatteli, mutta ei
kumminkaan voinut olla iloitsematta, kun suvun vanha vaikutusvalta ja
arvo oli siirtynyt Ingmarille. Hän kohottautui paremmin istumaan ja
alkoi puhua pontevammalla äänellä kuin tähän asti. "Kyllähän minä
pidinkin ihmisiä siksi älykkäinä, että he käsittivät sinun menettelevän
oikein, kun otit talon haltuusi." Ingmar katsoi häneen hyvin pitkään.
Hän ymmärsi Katrin sanojen tarkoituksen. Katri oli varmaan pelännyt,
että pitäjäläiset rupeaisivat ylenkatsomaan häntä siitä, kun hän
hylkäsi Gertrudin. -- "Ei Jumala ole sillä lailla minua rangaissut",
hän sanoi.

Jollei tämä ollut hänen suurten huoliensa syynä, niin sitten siinä oli
jokin muu, ajatteli Katri. Hänen täytyi istua ja mietiskellä ääneti
kauan aikaa ja vaivalloisesti koettaa tottua niihin tunteisiin, jotka
kotimaassa olivat olleet hänelle kaikki kaikessa.

"Minua haluttaisi tietää, onkohan kukaan siellä pitäjässä enää pysynyt
meidän opissamme", Katri kysyi. -- "Kenties yksi tai toinen on, mutta
ei sen useammat." -- "Ja minä kun aina ajattelin, että vielä jotkut
muutkin saisivat Jumalan kutsumuksen seurata meitä", sanoi Katri
katsoen tutkivasti Ingmariin. -- "Ei", Ingmar sanoi, "ei minun
tietääkseni kukaan muu ole saanut kutsumusta." -- "Eilen minä sinut
nähdessäni ajattelin, että sinä olit saanut kokea Jumalan armoa", sanoi
Katri. -- "Enkä ole, en minä ole siitä syystä tänne tullut."

Katri herkesi vähäksi aikaa kyselemästä. Alkaessaan sitten uudelleen
hän puhui hillitymmin, ikään kuin arastellen sitä vastausta, jonka
voisi saada. "Tokkohan siellä kotiseudulla nyt enää kukaan muistanee
meitä, jotka sieltä lähdimme?" Tähän taas Ingmar vastasi hiukan
hämillään. -- "Eihän se suru enää ole niin katkera kuin alkuaikoina."
-- "Vai oli siis siellä suruakin", Katri sanoi, "ja minä kun luulin,
että meistä pääseminen tuntuisi siellä vain huojennukselta." -- "Kyllä
tosiaan teitä surtiin ja kaivattiin", vastasi Ingmar kiihkeämmin,
"kuluipa pitkät ajat, ennen kuin teidän entiset naapurinne tottuivat
niihin, jotka sijallenne muuttivat. Minä tiedän, että Börs Pirjo
Petterintytär, joka oli Ljungo Björniläisten naapurivaimo, viime
talvena joka ilta kävi salaa kiertämässä heidän talonsa ympärillä." --
Katri sanoi hyvin hiljaa seuraavan kysymyksensä. "Börs Pirjo sitten
taisi olla se, joka suri kaikkein enimmän." -- "Eikä ollut", Ingmar
sanoi tuimalla äänellä, "se oli muuan toinen, joka jok'ikisenä
pilkkopimeänä syksyiltana souti jokea myöten koulutalon kohdalle ja
istahti kivelle joenrantaan, samalle paikalle, missä Gertrudin oli
tapana istua ja katsella auringonlaskua."

Nyt Katri oli selvillä siitä, mistä syystä Ingmar oli vanhentunut, ja
hän muutti nopeasti puheenaihetta. "Sinun vaimosiko nyt hoitaa taloa,
kun sinä olet poissa?" hän kysyi. -- "Niin tekee", Ingmar vastasi. --
"Hän on kai hyvä emäntä", Katri jatkoi. -- "Niin on", vastasi Ingmar
vielä kerran. Katri silitti kädellään esiliinaansa ennen kuin mitään
enempää sanoi. Hän oli nyt muistavinaan sisariltaan kuulleensa, ettei
Ingmar ollut hyvissä väleissä vaimonsa kanssa. -- "Onko teillä lapsia?"
hän viimein kysyi. -- "Ei ole", sanoi Ingmar, "ei meillä ole lapsia."

Katri istui nyt neuvottomana ja silitti vain silittämistään kädellään
esiliinaansa. Hänestä oli vastenmielistä suoraan kysyä Ingmarilta,
minkä tähden hän oli tänne tullut. Sellainen oli aina ollut vastoin
Ingmarien tapaa. Silloin Ingmar itse rupesi auttamaan häntä pulasta.

"Barbroo ja minä otamme eron", hän sanoi jyrkällä äänellä. Katri
kavahti pystyyn, hän oli yht'äkkiä muuttunut ihan samanlaiseksi kuin
ennen ollessaan emäntänä Ingmarilassa. Hän oli unohtanut kaiken maun
paitsi entiset mielipiteensä ja tunteensa. -- "Varjelkoon siitä, mitä
nyt sanot", hän leimahtaen sanoi, "ei kuuna päivänä ole meidän
suvussamme eroja tehty!" -- "Se on jo päätetty", Ingmar sanoi, "meidät
jo tuomittiin vuode- ja asuntoeroon syyskäräjissä. Vuoden päästä meidän
on haettava oikeata avioeroa." -- "Mitä sinä hänelle vihoittelet?"
kysyi Katri, "ethän koskaan voi saada toista joka olisi varakkaampi ja
enemmän arvossa pidetty." -- "En minä hänelle vihoittele", sanoi Ingmar
vältellen. -- "Hänkö se sitten tahtoo eroa?" -- "Niin", sanoi Ingmar,
"hän se tahtoo eroa." -- "Jos sinä olisit häntä kohdellut niinkuin
sinun piti, niin ei hän olisi eroamista ajatellutkaan", sanoi Katri
ankarasti.

Katri tarttui kovin kourin tuolin kädennojaan. Hän oli kovin
kuohuksissaan, se näkyi parhaiten siitä, että hän nyt alkoi puhua
Halvorista. "Hyvä on, että isä ja Halvor ovat kuolleet, jottei heidän
tarvinnut tätä kokea", hän sanoi. -- "Niin, hyvähän kaikkien kuolleiden
on olla", sanoi Ingmar.

"Ja nyt sinä olet täällä Gertrudin tähden", puhkesi Katri sanomaan.
Ingmar ei vastannut, painoi vain päänsä alas. "Eipä ole kumma ettäs
häpeät", sanoi sisar. -- "Enemmän minä häpesin sinä päivänä, jona
Ingmarilaa myytiin." -- "Mitäs nyt luulet siitä sanottavan, kun sinä
lähdet kosimaan uutta, ennen kuin saat oikeata eroa entisestä." -- "Ei
minun käynyt viivytellä", sanoi Ingmar sävyisesti, "pakko minun oli
lähteä tänne pitämään Gertrudista huolta. Sinne kotiin kirjoitettiin,
että hän oli tulemassa hulluksi." -- "Ei sinun tarvinnut siitä nähdä
vaivaa", sanoi Katri kiivaasti, "täällä on Gertrudilla toiset ja
paremmat huolenpitäjät."

Oltiin hetkinen ääneti, ja sitten Ingmar nousi. "Olin tästä puhelusta
odottanut toisenlaista päätöstä", hän sanoi, ja hänen käytöksessään oli
nyt niin paljon arvokkuutta, että Katri tunsi häntä kohtaan samaa
kunnioitusta kuin ennen oli isäänsä kohtaan tuntenut. "Minä olen
kohdellut kovin väärin Gertrudia ja Stormia sekä hänen vaimoaan, jotka
olivat minulle kuin isä ja äiti. Nyt minä luulin saavani sinulta apua,
jotta tehty paha tulisi korjatuksi." -- "Sinä tahdot pahan pahalla
korjata, kun hylkäät laillisesti vihityn vaimosi", sanoi Katri
ankarana. Hän koetti pahoilla sanoilla pitää vihaansa vireillä, sillä
hän alkoi pelätä, että Ingmar saisi hänen käsityksensä kääntymään
omalle puolelleen. Ingmar ei vastannut siihen, mitä hänen vaimostaan
sanottiin, jatkoi vain: "Luulin olevan sinunkin mieleesi, kun minä
koetin käydä Jumalan teitä." -- "Sitäkö sinä minulle uskottelisit
Jumalan teillä käymiseksi, kun hylkäät kodin ja vaimon, juostaksesi
mielitiettysi jäljestä?"

Ingmar astui hiljakseen ovelle päin. Hän oli väsyneen ja kärsivän
näköinen, mutta ei ollenkaan kiivastunut, eikä näyttänyt juuri
sellaiselta joka on suuren ja hillitsemättömän rakkauden vallassa. "Jos
Halvor nyt eläisi, niin tiedän, että hän neuvoisi sinua palaamaan
kotiin ja sopimaan vaimosi kanssa", Katri sanoi. -- "Olen jo
kerrassaan lakannut tekemästä ihmisten neuvojen mukaan", sanoi Ingmar.
Katrikin nousi nyt seisoalleen; hän katkeroitui uudelleen Ingmarin
viittauksesta, että hän oli muka noudattanut Jumalan käskyä. -- "Eipä
Gertrud enää taida ajatella sinua samalla tapaa kuin ennen", hän sanoi
yhä yltyen. -- "Tiedän kyllä, ettei täällä siirtokunnassa kukaan
ajattele avioliittoa", sanoi Ingmar, "mutta minä aion kumminkin
yrittää." -- "Älä huoli siitä", Katri keskeytti, "mitä me
siirtokuntalaiset olemme keskenämme luvanneet, mutta luulisin sinun
siitä jo jotakin huomaavan, kun sanon, että kyllä Gertrudin mieli nyt
on kääntynyt toiseen."

Ingmar seisoi ihan oven ääressä. Nuo sanat kuultuaan hän jäi seisomaan
ja hapuilemaan eteensä, ikään kuin ei näkisi lukkoa ovessa, mutta ei
kääntänyt kasvojaan Katriin päin. Katri ei voinut odottaa sekuntiakaan,
kun jo kiirehti peruuttamaan sanansa. "Jumala varjelkoon minua
sanomasta, että joku meistä olisi lihallisella tavalla rakastunut
häneen", hän sanoi, "mutta minä uskon, että Gertrud nyt rakastaa
vähäisintäkin siirtokuntaan kuuluvaa veljeä enemmän kuin sinua, joka et
meihin kuulu." Ingmar veti syvään henkeä, sai tuossa tuokiossa oven
auki ja pääsi ulos.

Katri Ingmarintytär istui kotvan aikaa tukalissa mietteissä, nousi
sitten, silitti hiuksiansa, sitoi huivin päähänsä ja läksi puhumaan
asiasta mrs Gordonille.

Katri kertoi hänelle avoimesti, mistä syystä Ingmar oli tullut. Hän
neuvoi johtajatarta estämään Ingmaria jäämästä siirtokuntaan, jollei
hän tahtonut menettää yhtä sisarta. Mutta Katrin puhuessa mrs Gordon
sattui istumaan ikkunan ääressä ja katselemaan pihalle, missä Ingmar
seisoi nojallaan aitaa vasten, neuvottomana ja kömpelömmän näköisenä
kuin koskaan ennen. Hiukkasen hymyn tapaista levisi mrs Gordonin
kasvoille.

Hän vastasi Katrille, että hänestä oli vastenmielistä karkottaa ketään
siirtokunnasta, ainakaan niin kaukaista vierasta, jolla sitä paitsi oli
täällä niin paljon lähisukulaisia. Jos nyt Jumala oli päättänyt
koetella Gertrudia, hän sanoi, niin ei heidän asiansa ollut tehdä hänen
aiettaan tyhjäksi.

Katri hämmästyi tätä vastausta. Innoissaan hän astui lähemmäs mrs
Gordonia ja tuli niin lähelle, että näki ketä tämä siinä seistessään
nauroi. Mutta Katri puolestaan näki vain, kuinka isänsä näköiseksi
Ingmar oli tullut, ja vaikka hän olikin Ingmariin suutuksissaan,
harmitti häntä kuitenkin, kun mrs Gordon ei ymmärtänyt, että
sennäköinen mies oli kaikkia muita miehekkäämpi sekä älykkäämpi ja
rehdimpi kuin mitkä muut ihmiset tahansa.

"No niin", hän sanoi, "jos tahdotte, niin antakaa hänen jäädä, sillä
joka tapauksessa hän kuitenkin saa käymään omaa mieltänsä myöten."

       *       *       *       *       *

Saman päivän iltana olivat useimmat siirtokuntalaiset koolla
suuressa salissa. Sellaiset kokoukset olivat aina hyvin hauskoja ja
miellyttäviä. Jotkut istuivat katselemassa lasten hupaisia leikkejä,
toiset juttelivat päivän tapahtumista, osa oli asettunut yhteen
nurkkaan lukemaan ääneen amerikkalaisia aikakauslehtiä. Kun Ingmar
Ingmarinpoika katseli tätä suurta, hyvin valaistua huonetta ja iloisia
ja tyytyväisiä ihmisryhmiä, ei hän voinut olla ajattelematta:
Varmaankin meidän talonpoikamme ovat täällä onnellisia eivätkä ikävöi
kotiansa. Nämä amerikkalaiset osaavat paljon paremmin kuin me laittaa
olonsa hauskaksi sekä itselleen että muille. Ymmärtäähän sen, että
tällaisen hyvän kotielämän vuoksi siirtokuntalaiset voivat kestää miten
suuria kieltäymyksiä tahansa. Tosin niiden, jotka ennen olivat koko
kartanon isäntiä, nyt täytyy tyytyä yhteen huoneeseen, mutta nyt he sen
sijaan saavat paljon enemmän iloa ja rattoisaa seuraa kuin ennen. Ja
sitten he ovat nähneet ja oppineet niin uskomattoman paljon uutta.
Aikaihmisistä en puhukaan, mutta minusta suoraan sanoen tuntuu, että
tuskin täällä on niin pikkuista lasta, joka ei tietäisi paljon enemmän
kuin minä.

Useita talonpoikia tuli Ingmaria puhuttelemaan ja kysymään, eikö
hänenkin mielestään heidän ollut hyvä olla. On kylläkin, sanoi Ingmar,
eipä juuri muuta voi sanoa. "Taisit luulla, että me asumme
maakuopissa", sanoi Ljungo Björn. -- "En niinkään, tiesin minä toki sen
verran", Ingmar vastasi. -- "Sellaistahan siellä kotona on kuulemma
levitelty."

Tänä iltana Ingmarilta ahkeraan kyseltiin kaikenlaista kotipitäjän
oloista. Vuoron perään aina joku tuli hänen luokseen, istahti viereen
ja tiedusteli omaisistaan. Melkein kaikki kyselivät, miten vanha Eeva
Gunnarintytär jaksoi. "Hän on vielä kevyt ja reipas eukko", Ingmar
sanoi, "ja tapasipa kenen tahansa, niin kaikille hän puhuu pahaa
hellgumilaisista."

Ingmar oli huomannut erään nuoren miehen, joka kaiken iltaa kierteli
hänen ympärillään, mutta ei tullut puhumaan. Olisi hauska tietää, kuka
tuo on, joka on niin minun näköiseni, ajatteli Ingmar, ja mistä hän on
niin äkäisen näköinen, ihan kuin mieli tekisi ajaa minut ulos tästä
huoneesta. Viimein hänen mieleensä johtui, että mies varmaan oli hänen
serkkunsa Boo, joka oli monta vuotta asunut Amerikassa.

Ingmar meni Boon luokse ja kertoi terveisiä hänen vanhemmiltaan. Boo
kyseli ensin hiukkasen kodistaan, ja sitten hän halusi tietää, miten
koulumestari voi. Ingmarin ympärillä olijat tuskin tohtivat huoahtaa.
Ei kukaan ollut vielä rohjennut puhua hänen kuullensa Stormista. Ingmar
näki parin heistä nykäisevän Boota, jotta hän puhuisi jostakin muusta.
Ingmar vastasi sävyisästi, että koulumestari voi hyvin ja että hän ensi
vuonna luopuu koulutoimestaan, ja jatkoi sitten: "Hauska on kuulla,
että sinä vielä muistelet Stormia, vaikka hän koulussa oli sinulle niin
kova." Kaikkia alkoi naurattaa, sillä he muistivat, kuinka usein Storm
oli päivitellyt Boon tuhmuutta. Boo pyörähti ympäri ja meni tiehensä
enempää kysymättä.

Vanha Fält korpraali istui tapansa mukaan lasten parissa ja kertoi
näille tarinoita. Ingmar ei ollut kertaakaan tavannut Fältiä sen
jälkeen kun hänestä oli tullut lasten mielikki; se oli hänestä kummaa
nähdä, ja hän meni likemmäs kuullakseen, mitä Fält pienokaisille
puheli. Ukko istui ja kertoi parhaillaan, kuinka hän kerran nuorena
ollessaan oli mennyt torstaiyönä kirkonportille koputtamaan vainajia
ulos.

Martta Ingmarintyttären silmään pisti silloin, että lapset, jotka
istuivat Fältin ympärillä, olivat käyneet kauhusta ihan kalpeiksi.
"Fält ei saa kertoa tuollaisia kummitusjuttuja", hän sanoi ankarasti.
"Kertokoon hän jotakin sellaista, josta lapsille voi olla hyötyä ja
oppia." Ukko mietiskeli kotvan aikaa ja sanoi sitten: "Kerronpa sitten
heille, mitä äitini minulle jutteli, kun hän tahtoi neuvoa minua
kohtelemaan eläimiä lempeästi."

"Niin, tehkää se", sanoi Martta Ingmarintytär ja siirtyi muualle, mutta
Ingmar jäi vielä kuuntelemaan.

"Siellä kotiseudulla Taalainmaassa", Fält sanoi, "on Surumäen torppa,
ja se on saanut siitä nimensä, että siinä kerran asui ylen häijy ja
kelvoton mies."

Tuskin Fält oli nämä sanat sanonut, kun Ingmar yht'äkkiä säpsähti. Hän
läheni pari askelta kuullakseen tarkemmin.

"Hän oli niitä, joiden intona on hevoshuijaus", kertoi Fält, "hän
ajeli yhtä mittaa markkinoilta markkinoille vaihtamassa hevosia ja
rääkkäsi kovasti eläimiä. Hän oli oppinut tekemään niillä oikeita
konnankoukkuja. Milloin hän maalasi valkoisia piirtoja sellaisten
hevosten otsaan, jotka tiedettiin vauhkoiksi, jottei niitä tunnettaisi,
ja toisinaan hän syötti vanhoille hevoskuluille sellaista ruokaa, että
ne näyttivät pulleilta ja kiiltäviltä juuri sen aikaa, kun hän tarvitsi
niitä vaihtaakseen. Kaikkein hurjimpana hän oli koetellessaan hevosia.
Silloin hän intosi aivan kuin hullu, löi ja ruoski niin, että eläinten
selät olivat kuin nylkemisen jäljeltä ja että veresliha joka
sivallukselta punoitti.

"Kerran tuo mies oli koko päivän kuljeksinut markkinoilla saamatta
yhtään vaihtokauppaa aikaan. Se johtui osaksi siitä, että hän oli
pettänyt ihmisiä niin usein, että heitä pelotti olla missään
tekemisissä hänen kanssaan, ja sitten oli hänen tämänpäiväinen
hevosensa niin vanha ja huono, ettei kukaan huolinut siitä. Hän ajoi
täyttä laukkaa edestakaisin väkijoukossa ja ruoski hevoskoniaan niin,
että verta tihkui aisoille, mutta mitä enemmän hän sitä näytteli, sitä
enemmän ihmiset varoivat ryhtymästä hänen kanssaan kaupantekoon.

"Tuli jo hämärä, ja hän käsitti, ettei tänään enää mitään kauppoja
synny. Ennen kotiinlähtöään hän tahtoi vielä viimeisen kerran yrittää
ja ajoi niin hurjaa vauhtia markkinakentän poikki, että ihmiset
luulivat hänen kaatuvan. Kesken huiminta vauhtia hänen silmänsä
sattuivat mieheen, joka oli kauniin, mustan varsahevosen ohjissa ja
ajoi yhtä nopeasti kuin hän, vaikk'ei hevonen näyttänyt siitä vähääkään
vaivaantuvan.

"Hevoshuijari ei ollut vielä ennättänyt pysähtyä ja nousta rattailta,
kun sen hyvän hevosen ajaja tuli hänen luokseen. Hän oli lyhytkasvuinen
ja solakka, hänellä oli kapeat kasvot ja suippo leukaparta. Hän oli
ihan mustissa, eikä mies voinut kankaasta eikä kuosista päättää mistä
pitäjästä hän oli kotoisin.

"Hevoshuijari huomasi heti miehestä, että hän oli hyvin yksinkertainen.
Hän kertoi, että hänellä oli kotona ruskea hevonen ja että hän tahtoi
vaihtaa tämän mustan saadakseen kaksi samanväristä. 'Tuo sinun hevosesi
olisi väriltään ihan kuin luotu sen pariksi', hän sanoi, 'tahtoisin
saada sen, jos se muuten on kelvollinen. Mutta älä veikkonen vain
petkuta minua huonolla hevosella, sillä mitään maailmassa minä en
ymmärrä niin vähän kuin hevoskauppoja.'"

"Asia päättyi tietenkin siten, että hevosenvaihtaja antoi hänelle
koninsa ja otti sen hyvän varsahevosen sijaan. Se oli kaunein hevonen,
mitä hänen valjaissaan ikipäivinä oli ollut. 'Enpä ole kertaakaan
päivääni niin kehnosti alkanut ja niin hyvin päättänyt', hän sanoi
istuutuessaan rattaille kotiin ajaakseen.

"Markkinapaikalta ei ollut pitkältä hänen kotiinsa. Hänen saapuessaan
perille hämärsi vielä. Kun hän ajoi sisään veräjästä, näki hän joukon
vanhoja ystäviään, hevoshuijareita monesta pitäjästä, seisovan tuvan
edustalla odottaen häntä. He olivat kovin hyvällä tuulella, ja hänen
tullessaan he alkoivat kirkua ja hurrata ja nauroivat ihan
katketakseen.

"'Mikäs teitä, miehet, niin huvittaa?' hevosenvaihtaja kysyi ohjaksia
kiinnittäen.

"'Olemme tässä odottaneet sinua nähdäksemme, onnistuiko tuon miehen
puijata sulle sokea varsansa', he sanoivat. 'Tapasimme hänet
markkinoille ajamassa, ja silloin hän löi meidän kanssamme vetoa, että
pettäisi sinut.'

"Hevosenvaihtaja hyppäsi rattailta, asettui hevosen eteen ja löi sitä
ruoskanvarrella ihan silmien väliin. Eläin ei lainkaan koettanut
väistää iskua. Miehet olivat oikeassa. Se oli umpisokea.

"Silloin hevoshuijari vimmastui niin, että ihan menetti järkensä. Kun
toverit yhä vain jatkoivat pilantekoaan ja nauruaan, riisui hän
hevosen, kävi ohjaksiin ja ajoi sen äkkijyrkälle kukkulalle, joka
kohosi tuvan takana. Hän maiskautti suutaan ja ruoski, ja hevonen kulki
ripeästi eteenpäin, mutta päästyään ylös töyräälle se pysähtyi eikä
tahtonut käydä pitemmälle. Sen edessä aukeni äärettömän syvä ja avara
kuoppa, josta koko paikkakunta oli vuosikausia vedättänyt soraa.
Hevonen taisi tuntea, että maa loppui sen jalkain alta, koska se ei
tahtonut mennä eteenpäin. Mies vain löi ja hoputti, hevonen kävi yhä
aremmaksi, nousi takajaloilleen, mutta eteenpäin se ei tahtonut.
Viimein, kun ei mitään muuta keinoa tiennyt, se otti pitkän
loikkauksen, ikään kuin luullen, että edessä oli vain oja, jonka yli
hyppäämällä pääsisi. Mutta toista puolta ei ollut saavutettavissa, ja
kun hevonen ei saanut maata jalkainsa alle, parahti se kamalasti ja
makasi hetken perästä niskat nurin kuopan pohjalla. Mies ei edes
huolinut jäädä sitä katsomaan, meni vain takaisin ystäviensä luokse.
'Vai jo se teidän kikatuksenne loppui', hän sanoi. 'Menkää matkoihinne
nyt ja kertokaa sille vedonlyöjälle, miten hänen varsansa kävi!'

"Mutta kertomus ei tähän vielä lopu", Fält jatkoi, "vaan vartokaas,
lapset, niin näette mitä sitten seurasi. Niin, kohta sen jälkeen sai
tuon miehen vaimo pojan, ja se oli sellainen raukka, jolla ei ollut
järkeä, ja sen lisäksi se oli sokea. Eikä siinäkään kyllin, vaan kaikki
pojat, jotka vaimo sen jälkeen synnytti, olivat sokeita ja
tylsämielisiä. Mutta tyttäret olivat kauniita ja viisaita ja joutuivat
hyviin naimisiin."

Ingmar oli seisonut koko ajan ja kuunnellut kuin tenhottuna. Nyt hän
koetti liikahtaa päästäkseen irti, mutta ukon jatkaessa hän yhä jäi
seisomaan.

"Mutta tämäkään ei vielä riittänyt", virkkoi ukko vielä, "vaan kun ne
naineet tyttäret saivat lapsia, olivat kaikki heidän poikansa sokeita
ja tylsämielisiä, mutta tyttäret olivat kauniita ja sirokasvuisia ja
erinomaisen älykkäitä.

"Ja niin on käynyt tähän päivään asti", ukko jatkoi, "että kaikki,
jotka ovat ottaneet vaimokseen sen suvun tyttäriä, ovat saaneet
tylsämielisiä poikia. Ja siitä syystä kansa rupesi kutsumaan sitä
torppaa Surumäeksi, ja toista nimeä se tuskin koskaan saa."

       *       *       *       *       *

Kun Fält oli lopettanut kertomuksensa, tuli Ingmar hieman hätäisenä
Ljungo Björnin luokse ja kysyi, voisiko saada häneltä paperia ja kynää.
Björn näkyi hiukan hämmästyvän. Ingmar hiveli otsaansa ja sanoi, että
hänellä oli tärkeä kirje kirjoitettavana. Hän oli päivällä sen
unohtanut, mutta jos voisi kirjoittaa sen vielä tänä iltana, lähettäisi
hän sen ensimmäisessä aamujunassa.

Ljungo Björn nouti hänelle kirjoitusneuvot ja vei Ingmarin
puusepänverstaaseen, jotta hän saisi olla häiritsemättä. Siellä hän
sytytti lampun ja asetti tuolin höyläpenkin ääreen. "Täällä saat istua
ja kirjoittaa vaikka koko yön", hän sanoi lähtiessään.

Heti yksin jäätyään Ingmar ojenteli käsiään ikään kuin olisi kaiho
hänen rintaansa rusentanut, ja itkun -- nyyhkytys alkoi kohota hänen
kurkkuunsa. "Voi, en usko jaksavani tätä kestää", hän sanoi. "Ei
minussa ole miestä tekemään sitä, mitä otin tehdäkseni."

"En kykene muuta ajattelemaan kuin sitä, jonka hylkäsin, en päivin enkä
öin", Ingmar jatkoi. "Ja pahinta on, etten edes usko voivani lainkaan
hyödyttää Gertrudia." Hän istui hetkisen mietteissään, sitten hän
hieman hymähti itsekseen. "Niinhän se on, että kun epäröi ja on
huolissaan, silloin on kaikessa näkevinään merkkejä ja viittauksia.
Mutta kuinka ihmeessä Fält sattui kertomaan juuri tuon tarinan? Tosiaan
tuntui siltä kuin Jumala olisi sen avulla tahtonut osoittaa minulle,
miten olisi paras menetellä."

Ingmar istui vielä vähän aikaa mietiskellen, ennen kuin tarttui kynään.
"Jumalan nimeen siis", hän sanoi laskien sen paperille.

Sitä kirjettä, jota hän nyt alkoi kirjoittaa, oli hän miettinyt joka
päivä kotoa lähdettyään. Se oli osoitettu kotipitäjän vanhalle
kirkkoherralle, ja mitä hän siihen kirjoitti, se oli moneen kertaan
punnittua ja harkittua.

Mutta vaikkakin kirje oli osoitettu kirkkoherralle, oli se kyllä aiottu
erään toisenkin nähtäväksi. Koko matkan oli Ingmarista tuntunut siltä
kuin hän ei milloinkaan olisi puhunut asiata puhtaaksi vaimonsa kanssa,
ei koskaan kyennyt oikein selittämään hänelle ajatuksiaan ja
tunteitaan, ja että vaimon ehdottomasti pitäisi saada tietää hänen
todellinen tilansa. Hän oli tuuminut, että parasta olisi kirjoittaa
kirkkoherralle. Mutta kirjoittaminen oli hänestä ylen vaikeata, hän ei
ollut onnistunut vapautumaan kainoudesta, joka esti häntä itsestään
puhumasta. Tänä iltana hänelle oli kuitenkin äkkiä selvinnyt, miten
hänen olisi kirjoitettava, ja hän oli iloisesti ajatellut: Kas niin,
siten se ei olekaan vaikeata, niinpä voinkin sen tehdä, nyt tiedän,
miten kerron kirkkoherralle kaikki, mitä hänen tulee tietää voidakseen
puhua asian Barbroolle.

Ingmarin kirje kuului näin:

"Kun nyt istun ja kirjoitan keskellä yösydäntä, en muuta niin toivoisi,
kuin että nyt voisin tulla pappilaan puhumaan kanssanne, herra
kirkkoherra. Toivoisin saavani tulla luoksenne myöhään illalla, kun
istutte huoneessanne ihan hiljaa ja rauhassa mietitte saarnaa.

"Nyt minä kuvittelen, että minut huomatessanne te, herra kirkkoherra,
kavahdatte pystyyn ja säikähdätte ikäänkuin aavetta. 'Mitä sinä täällä
teet? Luulin sinun lähteneen Jerusalemiin', te, herra kirkkoherra,
varmaan sanoisitte. -- 'Niin kylläkin', minä vastaisin, 'olisihan minun
pitänyt näihin aikoihin jo olla perillä; mutta minä olen kääntynyt
kotiin, kun satuin matkalla kuulemaan tarinan, jonka tahtoisin kertoa
herra kirkkoherralle.'

"Ja sitten pyytäisin kauniisti teitä, herra kirkkoherra, olemaan tunnin
tai pari kärsivällinen minua kohtaan, sillä minulla on pitkä kertomus,
joka minun täytyy teille kertoa saadakseni sydämeni lievitetyksi. Ja
saatuani teiltä luvan minä alkaisin näin: Tässä pitäjässä oli kerran
mies, minä sanoisin, joka ei välittänyt vaimostaan. Se johtui siitä,
että hänen oli täytynyt luopua oikeasta rakastetustaan ja ottaa tämä
toinen saadakseen pitää isänsä talon. Mutta sitä kauppaa tehdessään hän
oli ajatellut ainoastaan taloa, hän oli aivan unohtanut, että hän siten
saisi vaimon kaupan päälle. Ja kun he olivat viettäneet häänsä ja
muuttaneet yhteen, ei hän vielä senkään jälkeen voinut käsittää, että
vaimo kuului hänelle. Hän ei koskaan miettinyt, miltä olo vaimosta
tuntui, viihtyikö hän vai kaipasi. Ei hän myöskään tarkastanut, miten
vaimo askareita hoiti, oliko talous hyvällä vai huonolla kannalla.
Hänen aatoksensa olivat niin siinä yhdessä, ettei hän lainkaan
muistanut tätä toista olevan olemassakaan. Vaimo oli kuin mikä arvoton
kapine tahansa, joka oli taloa seurannut. Hän sai olla ja mennä miten
parhaaksi näki, mies ei tahtonut nähdä mitään vaivaa hänen takiaan.

"Mutta vielä muuan erityinen seikka vaikutti, ettei mies pitänyt
vaimoaan missään arvossa. Hän halveksi häntä siksi, että vaimo oli
tahtonut saada hänet, vaikka tiesi hänen pitävän toisesta. Hänessä
täytyy olla jokin vika, mies ajatteli, koska hänen isänsä hoin
tyrkyttämällä tyrkyttää häntä miehelään.

"Jos mies milloin sattumalta vaimoonsa katsahti, niin sen hän teki
uudistaakseen sen toisen muistoa, jonka oli menettänyt. Hänen täytyi
tunnustaa, että vaimokin oli sievän näköinen, mutta ei hän ollut niin
kaunis kuin se kadotettu morsian. Ei hän käynyt niin kevyesti eikä
osannut käytellä käsiään niin kauniisti, eikä hänellä riittänyt niin
paljon hienoa ja hupaisaa puhetta. Hän kulki ääneti ja kärsivällisenä
ja hoiti tointaan, eikä hänestä muuhun ollutkaan.

"Miehen puolesta minun sentään on tunnustettava, ettei hän voinutkaan
puhua vaimolleen sitä, mitä tavallisimmin ajatteli. Ei hänen käynyt
vaimolle uskominen, että hän yhä vielä vain ajatteli armastaan, joka
oli sinne vieraalle maalle lähtenyt. Sitä hän ei tietenkään voinut.
Eikä hän myöskään voinut kertoa vaimolle sitä toista ajatustaan, että
hän yhä odotti Jumalan rangaistusta siitä, että oli rikkonut sanansa,
ja että hän pelkäsi ajatella taivaassa olevaa isäänsä ja kuvitteli
joutuneensa kaikkien ihmisten soimattavaksi. Kaikki tosin, joiden
kanssa hän joutui tekemisiin, osoittivat hänelle suurta kunnioitusta,
mutta synkkämielisyydessään hän epäili kaikkien pitävän häntä
pilkkanaan, kun hän vain selkänsä käänsi, ja sanoi turmelleensa nimensä
hyvän maineen ja jos jotakin samantapaista.

"Kerron nyt, millä tavalla tuo mies ensi kerran tuli huomaamaan, että
hänellä oli vaimo.

"He olivat olleet pari kuukautta naimisissa, kun mies kerran kutsuttiin
vaimonsa kanssa häihin erääseen sukulaistaloon vaimon kotipitäjään.
Sinne oli pitkä matka, ja heidän täytyi välillä poiketa majataloon
hevosta syöttämään. Oli ruma ilma, ja vaimo meni yläkertaan
matkustajahuoneeseen istumaan. Mies sillä aikaa juotti hevosen ja antoi
sille kauroja ja tuli sitten ylös samaan huoneeseen, johon vaimo oli
mennyt. He eivät puhuneet keskenään yhtään sanaa, mies vain istui ja
ajatteli, kuinka ikävään asemaan hän joutuu häätalossa; kukaties muut
vieraat vielä jollakin tavalla näyttävät, mitä he hänestä ajattelevat.
Siinä istuessaan ja näin itseään kiusatessaan hän tuli ajatelleeksi,
että oikeastaan vaimo oli kaikkeen tähän syyllinen. Jollei hän
väenväkisin olisi halunnut minun kanssani naimisiin, hän ajatteli,
olisin minä nyt moitteeton mies. Silloin en olisi mihinkään kiusaukseen
joutunut, eikä minun tarvitsisi kaihtaa rehellisten ihmisten silmiä.

"Ennen ei hänen mieleensä ollut juolahtanutkaan, että hän voisi ruveta
oikein vihaamaan vaimoansa, mutta sinä hetkenä hän tunsi vihaavansa.
Kohta hän kuitenkin sai muuta mietittävää. Muutamia miehiä oli tullut
matkustajahuoneen edessä olevaan saliin. He olivat nähneet miehen ja
vaimon, kun he maantiellä olivat ajaneet heidän ohitsensa, ja alkoivat
nyt puhella heistä. Ja siinä talossa oli niin hatarat seinät, että
sisällä istujat kuulivat miesten joka sanan.

"'Olisi hauska tietää, miten he tulevat yhdessä toimeen', sanoi muuan
miehistä.

"'Minä en olisi luullut Barbroon koskaan joutuvan naimisiin', toinen
virkkoi.

"'Muistuu mieleeni, miten rakastunut hän oli Stigge Börjenpoikaan, joka
oli kesärenkinä Bergereillä kolme neljä vuotta sitten.'

"Kuullessaan miesten rupeavan hänestä puhumaan vaimo sanoi hätäisesti:
'Eiköhän jo olisikin aika lähteä matkaan.' Mutta miehestä olisi ollut
harmillista, jos nuo vieraat saisivat tietää, että hän vaimoineen oli
istunut sisähuoneessa heitä kuulemassa. Hän tahtoi mieluummin istua
sisällä, kunnes he lähtisivät.

"Mutta ulommassa huoneessa istuvat miehet yltyivät vielä jatkamaan
puhetta vaimosta. 'Tuo Stigge Börjenpoika oli rutiköyhä mies, ja Birger
Sven Petterinpoika ajoi hänet maantielle talostaan, huomattuaan
tyttärensä mokomaan ihastuneen', sanoi toinen mies, joka näytti hyvin
tuntevan jutun. 'Mutta silloin Barbroo kävi surusta niin sairaaksi,
että ukon täytyi myöntyä ja lähteä Stiggen kera pappilaan kuulutuksen
hakuun. Mutta sitten tapahtui se ihme, että heti ensi kuulutuksilta
Stigge muutti mieltään ja sanoi, ettei häntä haluttanutkaan naimisiin.
Nyt Sven Petterinpoika vuorostaan sai pyydellä ja rukoilla, ettei Stig
hylkäisi hänen tytärtään. Mutta Stig oli ihan armoton, hän sanoi
vihaavansa Barbroota niin, ettei tahtonut enää nähdä häntä silmissään.
Hän levitteli huhua, ettei hän ollut koskaan pitänyt Barbroosta, tyttö
muka vain oli hänen jäljessään juossut.'

"Te, kirkkoherra, kyllä käsitätte, kuinka ilkeässä asemassa mies oli,
kun toiset yhä jatkoivat jutteluaan samaan suuntaan. Hän ei rohjennut
katsoakaan vaimoonsa. Mutta samassa hän tunsi, että tähän asti
kuunneltuaan heidän oli vallan mahdotonta mennä toisen huoneen kautta
ulos.

"'Kyllähän Stigge pahoin teki', virkkoi joku ulkona istujista, 'mutta
saipa hän siitä katumistakin.'

"'Saipa sai', lisäsi muuan, joka siihen asti oli ollut vaiti. 'Hän nai
sitten ensimmäisen, joka vain suostui hänelle tulemaan. Sen hän
varmaankin teki näyttääkseen ihmisille, ettei hän välittänyt
Barbroosta. Vaimo sattui olemaan ihan kelvoton, he joutuivat köyhyyteen
ja kurjuuteen, ja nyt Stigge on yltynyt ryyppäämään. Vaivaistaloon hän
olisi perheineen aikoja päiviä joutunut, jollei Barbroo häntä auttaisi.
Sillä hän se varmaankin hommaa hänelle ja vaimollekin sekä ruoan että
vaatteet.'

"Näihin sanoihin heidän puheensa Barbroosta loppui, ja hetken päästä he
olivat jo poissa. Mies lähti silloin valjastamaan, ja vaimon tultua
pihamaalle rattaille noustakseen hän otti ja nosti hänet ajoneuvoihin.
Vaimo varmaankin luuli hänen tehneen sen sitä varten, ettei hänen
hameensa likaantuisi pyörässä, mutta oikeastaan mies teki sen
osoittaakseen edes sillä lailla, että hänen mielestään vaimoa oli
sääli. Ja myöhemminkin matkalla hän toisinaan käänsi päätään ja katseli
syrjästä vaimoa. Vai niin, oliko tämä Barbroo tosiaan niin
lempeäluonteinen, että hän saattoi auttaa miestä, joka oli hänet
hylännyt! Ja sehän on ihmeellistä, että hän oli joutunut samalla lailla
petetyksi kuin Gertrudkin.

"He ajoivat sitten ääneti jonkin aikaa, kunnes mies huomasi, että vaimo
itki. 'Älä nyt sitä itke', mies sanoi silloin, 'eihän tuo niin
ihmeellistä ole, että sinä pidät toisesta, niinkuin minäkin.' Sitten
hän taas harmitteli, kun ei ollut voinut sanoa hänelle ystävällistä
sanaa.

"Tämän jälkeen ei olisi ollut kummakaan, jos mies olisi toisinaan
ajatellut, vieläköhän vaimo yhä piti Stiggestä. Mutta mitään sellaista
ei juolahtanut hänen mieleensä, hän ei välittänyt vaimosta niin paljon,
että olisi viitsinyt arvailla, kenestä hän piti tai kenestä ei. Hän
ajatteli yhä vain omia surujaan ja unohti usein koko vaimon
olemassaolon. Ei hän myöskään ihmetellyt sitä, että vaimo aina pysyi
niin rauhallisena eikä kertaakaan kiivastunut hänelle, vaikk'ei hän
koskaan kohdellut häntä niinkuin olisi pitänyt.

"Tässä kohden, herra kirkkoherra, minun on sanottava, että vaimon
ainainen rauhallisuus lopulta niin sekoitti miehen ajatukset hänestä,
ettei hän enää voinut aavistaakaan vaimon mielentilaa. Mutta sitten
syksyllä, noin puoli vuotta häiden jälkeen, oli kerran kolea ja
sateinen ilta. Mies oli hämäristä asti ollut ulkona ja tuli myöhään
kotiin. Pirtti, jossa väki makasi, oli pilkkopimeänä, mutta peräkamarin
takassa roihusi iso pystyvalkea. Vaimo oli jalkeilla ja oli asettanut
pöydälle ruokaa, joka oli hiukan heidän jokapäiväistään parempaa.
Miehen astuessa sisään vaimo sanoi hänelle: 'Annas kun minä otan tuon
takin yItäsi, se on ihan märkä.' Hän veti sen miehen päältä ja piteli
sitä takkavalkean hohteessa. 'Herran tähden, miten märkä se on', hän
sanoi, 'saaneeko sitä nyt mitenkään kuivumaan huomiseksi!'

"'Missä ihmeessä sinä olet ollut tällaisessa ilmassa?' hän sanoi
hetkisen kuluttua. Vaimo ei ollut koskaan ennen kysynyt häneltä
sellaista, eikä mies tohtinut vastata, kun ei tiennyt, mikä hänellä oli
mielessä.

"'Ihmiset juttelevat, että sinä joka ilta soudat koulutalolle ja istut
siellä joenrannassa kivellä, liikahtamatta siitä tuntikausiin.' --
'Antaa ihmisten puhua', mies sanoi näyttäen yhtä tyytyväiseltä kuin
ennenkin, mutta kuitenkin hiukan harmissaan, kun oli tullut huomatuksi.
-- 'Niin, mutta ei vaimon ole niinkään hauska kuulla sellaista.' --
'Joutavia', mies vastasi, 'se, joka on ostamalla itselleen miehen
hankkinut, se ei voi parempaa odottaa.'

"Vaimo seisoi uunin ääressä koettaen kääntää nurin takinhihaa, jossa
oli niin paksu vuori ja jäykkä kangas, että siinä oli reistaamista.
Mies katsahti häneen nähdäkseen, miten sanat häneen vaikuttivat. Hän
huomasi, että vaimon huulet olivat hiukan hymyssä. Saatuaan viho
viimein hihan käännetyksi vaimo sanoi: 'No, en minäkään niin kovin
halukas naimisiin ollut; kyllä se oli isän hommaa alusta loppuun.'

"Mies katsahti kerran vielä vaimoonsa, ja kun hän nyt kohtasi hänen
katseensa, ajatteli hän: Eipä hän näytä niinkään kenen tahansa
talutettavalta. 'Kyllä sinä sentään pikemminkin olet niitä, jotka
osaavat pitää oman päänsä', hän sanoi.

"'Osaan minkä osaan', vaimo sanoi, 'mutta ei isäkään ole leikin
käsiteltävä. Mitä kettua hän ei koiralla saa, sille hän panee ansan.'
Mies ei vastannut, hän oli jo vaipunut omiin mietteisiinsä ja tuskin
kuulikaan, mitä vaimo sanoi. Mutta vaimo kaiketi ajatteli, että paras
on puhua loppuun asti, koska niinkin paljon jo oli sanottu.

"'Et ole tainnut tietääkään', vaimo sanoi, 'että Ingmarila on aina
ollut kuin isän silmäterä, siitä asti kun hän oli siellä lapsuutensa
elänyt. Aina hän kehui sitä ja Ingmarien sukua. En mistään paikasta
maailmassa ole kuullut niin paljon puhuttavan; melkeinpä minä tiedän
enemmän sen talon kaikista entisistä eläjistä kuin sinä.'

"Kun vaimo oli ennättänyt kertoa tämän verran, nousi mies pöydästä,
jonka ääressä hän oli aterioinut, ja kävi istumaan liedelle, selkä
tuleen päin, niin että saattoi nähdä vaimonsa kasvot.

"'Sitten minulle kävi niinkuin jo itsekin tiedät', sanoi vaimo. -- 'Älä
nyt siihen enää koske', mies sanoi hätäisesti. Häntä hävetti
ajatellessaan, miten oli kievaritalossa antanut vaimon istua
kiusaantumassa. -- 'Mutta sinun on se tiedettävä, että siitä saakka kun
Stigge hylkäsi minut, alkoi isä hätäillä, ettei muka kukaan enää
minusta huoli, ja hän tarjoili minua melkein kenelle tahansa. Pian minä
siihen harmistuin, enhän toki niin huono ollut, että hänen olisi
tarvinnut varsin tyrkytellä minua ihmisille.'

"Tätä sanoessaan hän kohottautui pystympään, niin että mieskin sen
huomasi. Hän viskasi takin tuolille ja katseli miestä terävästi
silmiin. 'En tiennyt, miten siitä olisin tehnyt lopun', hän jatkoi,
'kunnes sitten eräänä päivänä pisti päähäni sanoa isälle: 'En mene
naimisiin ollenkaan, jollen saa Ingmar Ingmarinpoikaa ja Ingmarilaa!'
Tiesin sen sanoessani yhtä hyvin kuin muutkin, että Ingmarila oli
Timmin Halvorin omana ja että sinunhan piti naida koulumestarin
Gertrud. Niin mahdottoman vaatimuksen minä paninkin juuri saadakseni
olla rauhassa. Isäkin säikähti alussa ihan pahasti. 'Sitten et joudu
ikänä naimisiin', hän sanoi. -- 'Niin, sitten saan tyytyä siihen', minä
sanoin. Mutta huomasin isän kuitenkin siitä ajatuksesta pitävän. --
'Annatko kunniasanasi siitä?' hän sanoi hetken kuluttua. -- 'Annan kuin
annankin, isä', minä sanoin. En tietysti voinut unissanikaan ajatella,
että hän saisi sellaista aikaan. Yhtä mahdollista olisi ollut päästä
kuninkaan kanssa naimisiin.'

"'Joka tapauksessa pääsin kahdeksi vuodeksi naimaehdotuksista, ja
iloinen olin, kun vain sain olla rauhassa. Oloni oli niin hyvä kuin
suinkin saatoin ajatella; hoidin isän suurta taloa ja sain siinä
mieleni mukaan emännöidä, niin kauan kuin hän oli leskenä. Mutta nyt
viime toukokuussa isä kerran tuli kotiin myöhään illalla ja haetutti
heti minut luokseen. 'Nyt saat Ingmar Ingmarinpojan ja Ingmarilan', hän
sanoi. Kahteen vuoteen isä ei ollut sanaakaan hiiskahtanut koko
asiasta. 'Toivon, että pysyt sanassasi', hän sanoi minulle. 'Olen
ostanut talon neljästäkymmenestä tuhannesta kruunusta.' -- 'Mutta
Ingmarillahan on jo morsian', minä sanoin. -- 'Ei se tainnut olla kovin
hänen mieleisensä, koska hän nyt sinua kosii.'

"Käsitättehän, kirkkoherra, kuinka katkeraksi miehen mieli kävi, kun
kuuli vaimon tätä kertovan. Tämähän on vallan ihmeellistä, hän
ajatteli, kaikki tyynni on pohjaltaan paljasta leikkiä. Ajatelkaahan,
kun minun täytyi luopua Gertrudista vain siksi, että Barbroo kerran oli
isälleen laskenut minusta leikkiä!

"'Minä en ensinkään tiennyt, miten tehdä', jatkoi vaimo, 'sekin, kun
isä oli ruvennut niin suuriin raha-asioihin minun tähteni, koski
mieleeni niin, etten voinut heti vastata kieltävästi. Enkä minä
myöskään tiennyt, miten sinun laitasi oli, en voinut aavistaa, että tuo
talo oli sinusta kaikkea muuta rakkaampi. Ja isä manaili, että jollen
minä myönny, niin hän myy tilan sahayhtiölle. Juuri siihen aikaan kävi
kotonakin olo minulle tukalaksi. Isä oli mennyt kolmansiin naimisiin,
eikä minua haluttanut alistua emintimän käskettäväksi, oltuani itse
yksinvaltiaana. Ja kun minä en heti paikalla kyennyt suorin sanoin
kieltämään enkä myöntämään, pääsi tietysti isän tahto voitolle.
Vakaasti punnittua minun tekoni siis ei ollut -- eihän sinustakaan?'

"'Ei ollut', sanoi mies, 'nyt näen, että sinusta koko asia oli paljasta
leikkiä.'

"'Oikeastaan minä aloin käsittää tekoni oikein vasta sitten kun kuulin,
että Gertrud oli salaa vanhemmiltaan lähtenyt Jerusalemiin. Mutta siitä
lähtien minä en päässyt rauhaan. Eihän minulla ollut halua tehdä toista
niin onnettomaksi.'

"'Nyt minä olen alkanut huomata sinunkin tuskasi', vaimo jatkoi, 'ja
alati mietin sitä että minä olen kaikkeen syyllinen.' -- 'Älähän',
sanoi mies, 'omaa syytäni tämä minulle on, ei minulle ole pahemmin
käynyt kuin ansaitsin.' -- 'En ymmärrä, miten kestänen sen ajatuksen,
että tämä surkeus on minun syytäni', sanoi vaimo. 'Joka ilta minä istun
ja odotan, ettet sinä enää tulekaan. Kyllä hän vielä kerran jää sinne
joelle, minä ajattelen. Ja sitten minä olen kuulevinani väen liikettä
pihalla ja aavistan, että he ovat kantamassa sinua kotiin. Ja sitten
minä ajattelen, miten minulle sen jälkeen käy. Voisinko koskaan
elämässäni unohtaa, että olin kuolemaasi syyllinen?'

"Hän puhui saadakseen viimeinkin huolensa ilmaistuksi, mutta sill'aikaa
miehen päässä pyöri omituisia ajatuksia. Nyt tuokin tahtoo saada
lohdutusta ja apua, hän ajatteli. Hänestä tuntui vastenmieliseltä, kun
vaimo oli hänestä huolissaan, mieluumminkin vaimon olisi pitänyt pysyä
levollisena, jottei olisi muistuttanutkaan häntä olemisestaan. Ei minun
käy ottaminen hänenkin huoliaan vaivakseni, hän ajatteli.

"Mutta hän käsitti, että tähän oli pakko jollakin tavalla vastata. 'Älä
sinä suotta ole minusta huolissasi', hän sanoi. 'Kyllä minä jo
viimekertaisen jälkeen vältän uutta pahantekoa.' Ja jo niistä sanoista
vaimon kasvot ikäänkuin kirkastuivat."

Tämän kirjoitettuaan Ingmar nosti kynän paperilta ja katsoi ylös. Tästä
tulee kamalan pitkä kirje, hän ajatteli. Koko yö minulta menee sen
kirjoittamiseen. Mutta oikeastaan hän tunsi olevansa iloissaan, kun
täten sai uudestaan elää kaiken sen, mitä hän Barbroon kanssa oli
kokenut. Hän ei voinut olla toivomatta, että kirkkoherra antaisi tämän
kirjeen Barbroonkin luettavaksi ja että tämä tulee liikuttuneeksi
nähdessään, kuinka hyvässä muistissa miehellä kaikki on.

"Mutta vaikka mies itse uskoi olevansa ihan välinpitämätön vaimostaan",
Ingmar edelleen kirjoitti, "jäi hän kuitenkin parina iltana kotiin, kun
Barbroo oli sanonut olevansa hänestä niin huolissaan. Vaimo ei ollut
ymmärtävinään, että mies hänen tähtensä pysyi kotona, vaan oli
rauhallinen ja äänetön kuten ennenkin. Mutta Barbroo oli, kuten te,
kirkkoherra, tiedätte, ollut kovin hyvä kaikkia Ingmarilassa eläviä
vanhuksia kohtaan. He olivat häneen vallan ihastuneet. Kun nyt mies
pysyi kotona ja istui muiden kanssa väentuvassa puhdetta pitämässä, oli
Vanhalla-Liisalla ja Korppi-Pentillä suu hienossa hymyssä.

"Kaksi iltaa mies onnistui viihtymään kotona, mutta sitten seurasi
sunnuntai-ilta, ja silloin vaimon päähän pisti ottaa kitaransa esille
ja laulaa ajan kuluksi. Kotvan aikaa se onnistui, mutta sitten hän
sattumalta aloitti laulun, jota Gertrud oli hyvin mielellään hyräillyt.
Silloin mies ei enää kauempaa sietänyt kotonaoloa, vaan pani hatun
päähänsä ja lähti.

"Ulkona oli pimeä kuin säkissä ja sataa tuhutti hienoa kylmää sadetta,
mutta sellainen ilma oli juuri hänen mieleisensä. Hän souti jokea alas
koulutalon kohdalle, istui rantakivelle ja ajatteli Gertrudia ja sitä
aikaa, jolloin hän ei ollut lupauksiaan rikkonut, vaan oli vielä
rehellinen, kunnian mies. Hän ei kääntynyt kotiin päin ennen kuin
kellon kahtatoista käydessä. Silloin vaimo istui rantapenkerellä häntä
odottamassa.

"Siitä mies ei pitänyt. Te, herra kirkkoherra, kyllä tiedätte, että
miehistä on vastenmielistä, kun vaimoväki on heidän tähtensä
huolissaan. Hän ei virkkanut vaimollensa sanaakaan, ennen kuin
peräkamariin tultuaan. 'Kyllä sinun on parasta antaa minun tulla ja
mennä miten itse tahdon', hän silloin sanoi, ja äänestä kyllä kuului,
että hän oli tyytymätön. Vaimo ei vastannut mitään, raapaisi vain
kiireesti tulta tikkuun ja sytytti kynttilän. Mies näki silloin, että
hän oli läpimärkä, vaatteet olivat kuin valettuina ruumista myöten.
Vaimo laittoi hänelle illallisen, teki tulen takkaan ja levitti
vuoteen, ja koko ajan kuuluivat märät vaatteet kahisevan hänen
päällään. Mutta vähintäkään suuttumuksen tai mielipahan ilmettä hänessä
ei voinut huomata. Onkohan hän todella niin hurskasmielinen, ettei hän
mistään kiusasta pahastu? mies ajatteli.

"Hän kääntyi äkisti vaimoonsa päin ja kysyi: 'Jos minä olisin samalla
lailla menetellyt sinua kuin Gertrudia kohtaan, antaisitko sinä silloin
minulle anteeksi?' Vaimo vilkaisi häneen silmänräpäyksen. -- 'En', hän
vain sanoi, ja samassa hänen silmänsä välähtivät. Mies jäi äänettömänä
istumaan. Sepä kumma, ettei hän sitä minulle tekisi, vaikka hän antoi
anteeksi tuolla Stiggelle, hän ajatteli, mutta arvatenkin minä hänen
mielestään tein pahemmin, minä, sillä petinhän Gertrudin voitonhimosta.

"Pari päivää myöhemmin mies oli hukannut veistimensä. Hän haki sitä
kaikkialta ja joutui siten kulkiessaan pesutuvan pieneen kamariin.
Vanha-Liisa makasi siellä sairaana, ja Barbroo istui vuoteen vieressä
lukemassa hänelle Raamattua. Se oli suunnattoman iso nahkakantinen,
messinkihelainen Raamattu. Mies seisahtui sitä katsomaan. Kai se on
Barbroon myötäjäisinä tänne tullut, hän ajatteli ja lähti tiehensä.
Mutta heti paikalla hän kääntyi takaisin, otti Raamatun vaimonsa
käsistä ja aukaisi sen ensimmäisen sivun. Nyt hän näki, että se
todellakin oli niitä vanhoja Raamattuja, joita talossa oli ammoisista
ajoin säilytetty ja jotka Katri oli myyttänyt huutokaupassa. 'Mistä
tämä on tänne joutunut?' mies kysyi. Vaimo istui ääneti, mutta
Vanha-Liisa vastasi: 'Eikö Barbroo ole sinulle kertonut, että hän on
ostanut Raamatun takaisin?' -- 'Ei, vai on Barbroo sen ostanut!' sanoi
mies. -- 'Enemmänkin hän on tehnyt', sanoi eukko innoissaan, 'kävisitpä
kerran katsahtamassa väentuvan kaappiin.' Mies lähti heti pois
huoneesta ja riensi väentupaan. Avatessaan siellä olevan kaapin hän
näki hyllyllä kaksi talon vanhaa hopeapikaria. Hän otti ne esille,
käänsi ne ylösalaisin nähdäkseen pohjissa olevat leimat ja huomasi ne
oikeiksi. Barbroo astui sisään hänen siinä seisoessaan; hän näytti
olevan hämillään. -- 'Minulla oli hiukan rahaa säästöpankissa', sanoi
hän hiljaa. Mies oli niin iloissaan, ettei häntä ollut sellaisena nähty
pitkään aikaan. Hän meni vaimonsa luokse ja puristi tämän kättä. 'Tästä
minä kiitän sinua oikein todenperään', hän sanoi. Heti sen jälkeen hän
kohottausi suoraksi ja meni ulos. Hänestä tuntui siltä kuin hänen olisi
väärin olla ystävällinen vaimolleen. Syyllisyys Gertrudia kohtaan sitoi
hänet muka niin, ettei hänen sopinut Gertrudin sijan anastajalle
osoittaa rakkautta eikä hyväntahtoisuutta.

"Tästä oli kulunut viikon verran. Mies astui ulos aitasta ja meni
asuinrakennukseen päin; samassa muuan vieras mies avasi veräjää ja tuli
pihalle. Saavuttuaan portaiden eteen vieras sanoi hyvänpäivän ja kysyi,
oliko Barbroo Svenintytär kotona. 'Olemme vanhoja tuttavia, hän ja
minä', hän sanoi. Silloin mies, vaikka se on kyllä ihmeellistä, heti
luuli tuntevansa vieraan. -- 'Taidat sitten olla Stigge Börjenpoika',
hän sanoi. -- 'En olisi luullut kenenkään täällä minua tuntevan', sanoi
mies, 'poikkesinkin vain pikimmältään puhumaan pari sanaa Barbroon
kanssa. Mutta älä hyvä mies vain kerro Ingmar Ingmarinpojalle, että
minä täällä kävin. Hän ei oikein taitaisi pitää minun tulostani.' --
'Mitäs hassuttelet, minä luulen että Ingmar mielelläänkin näkisi
sinut', mies sanoi, 'sellaista aito lurjusta hän on kyllä halunnutkin
kerran nähdä.' Hän oli aivan silmittömästi raivostunut tuohon
miesheittiöön, joka kaiken maailman ihmisille koetti uskotella, että
Barbroo Svenintytär piti hänestä. -- 'Ei ole minua ennen kukaan
lurjukseksi haukkunut', Stigge sanoi. -- 'Minä sanon sitten ensi
kerran, jollei ole ennen tehty', sanoi mies, ja heti sen jälkeen hän
nosti kätensä ja lyödä sivalsi häntä poskelle.

"Vieras hypähti taaksepäin kalmankalpeana ja kiukusta rumentuen. 'Mutta
olkoon', hän sanoi, 'teethän mielettömän töitä. Tulin vain lainaamaan
rahaa Barbroolta, ei minulla hänelle muuta asiata ollut.' Miestä alkoi
nyt pikaisuutensa hieman hävettää. Hän ei voinut käsittää, mistä syystä
hän oli menetellyt tuolla lailla. Mutta tuon raukan kuullen hän ei
tahtonut ilmaista katumustaan, vaan ärjäisi vielä: 'Älä usko minun sitä
pelkäävän, että Barbroo muka sinusta pitää. Mutta korvapuustin sinä
olet ansainnut siitä, kun petit hänet.' Stigge Börjenpoika astui nyt
ihan miehen eteen. -- 'Koska nyt minua löit, kerron minä sinulle yhden
seikan', hän sanoi, ja ääni tuli terävänä ja sähisten hänen kurkustaan.
'Luulen, että se, mitä saat kuulla, kirvelee mieltäsi pahemmin kuin jos
sinut ruoskisin. Olet varmaan kovinkin rakastunut tuohon Barbroosi, ja
juuri sen vuoksi minä sinulle kerron, että hän on sen Surumäen
hevoshuijarin jälkeläisiä.'

"Hän seisoi ja katseli uteliaana, miten miehen kasvot muuttuisivat,
mutta tämä ei näyttänyt kuin hiukan kummastuvan. Ensi alussa hän ei
ollenkaan muistanut koko Surumäen ihmeellistä tarua. Mutta sitten
hänen mieleensä alkoi johtua lapsena kuulemansa juttu, jonka te
kirkkoherrakin varmaan tiedätte, että kaikki Surumäen suvusta syntyvät
poikalapset tulivat sokeiksi ja tylsämielisiksi, mutta tyttäret olivat
viisaampia ja parempia kuin muut ihmiset. Mutta koskaan hän ei ollut
uskonut koko puheessa olevan vähintäkään perää. Stiggen peloittelu
alkoi häntä naurattaa.

"'Taidat pitää puhettani paljaana loruna', sanoi Stigge ja astui vielä
lähemmäs miestä, 'mutta minäpä sanon, että Sven Petterinpojan toinen
vaimo oli sitä sukua. Koko Surumäen mökin väki oli muuttanut toiselle
paikkakunnalle, missä kukaan ei heidän mainettansa tietänyt, mutta
minun äitini tunsi heidät. Hän piti sen omana salaisuutenaan eikä
virkkanut kenellekään, millainen vaimo Sven Petterinpojalla oli, ennen
kuin minä mielittelin ottaa Barbroota vaimokseni. Ja saatuani kuulla
sen minä en voinut häntä ottaa, mutta olin kuitenkin kunnon mies enkä
ilmaissut oikeata syytä. Jos olisin ollut sellainen lurjus kuin haukut,
olisin sen kyllä kertonut. Olen siitä kyllä saanut kuulla kunniani,
mutta pysyin kuitenkin vaiti, kunnes sinä nyt minua löit. Tuskin Sven
Petterinpoika itsekään tiesi, minkälaisesta epattosuvusta nai, sillä
hänen vaimonsa kuoli synnytettyään tämän ainoan tyttären. Ja
surumäkeläisten tyttäret kyllä ovat siroja ja somia, heidän pojistaan
vain tulee sokeita ja älyttömiä. Ja nyt elä oman otsasi mukaan, tiedät
miten käy. Et usko, kuinka minä sinua nauroin, kun ajattelin, miten
sinä mielitiettysi hylkäsit, ja kun ajattelin sitä Ingmar
Ingmarinpoikaa, joka sinulta tämän talon perii. Ja onneksi olkoon sulle
tämän jälkeen elämä vaimosi kanssa.'

"Mutta Stiggen tunkeutuessa aivan hänen eteensä ja vihasta puhisten
kertoessa tätä sattui mies katsomaan asuinhuoneisiin päin. Ja hän näki
hameenhelman vilahtavan ovenraosta. Siitä hän arvasi, että Barbroo oli
mennyt eteiseen nähdessään hänen seisovan Stiggen kanssa pihalla, ja
siellä hän nyt seisoi ja kuuli tämän kaiken. Silloin vasta miehen tuli
hätä, ja hänen päähänsä lensi ajatus: Olipa onnetonta, kun Barbroo sai
tuon kuulla. Voiko olla mahdollista, että se nyt tapahtui, mitä minä
kauan olen varonut? Voiko tämä nyt olla se Jumalan rangaistus, jota
olen odottanut?

"Samana hetkenä mies vihdoinkin täydellä todella tunsi, että hänellä
oli vaimo ja että hänen luonnollinen velvollisuutensa oli pitää hänestä
huolta. Siitä syystä hän vielä kerran varsin päätti naurahtaa ja olla
olevinaan vallan huolettomana. 'Olipa hyvä, kun tuon sanoit, jottei
minun enää vastedes tarvitse sinulle kiukutella.' -- 'Vai niin', sanoi
Stigge, 'senkö sinä siitä päätit?' -- 'Sen, vai luulitko minua yhtä
tyhmäksi kuin itse olet, jotta mokoman vanhan lorun ja taikauskon takia
jättäisin koko onneni piloille.' -- 'No niin, jääkööt sitten minun
puolestani muut toiseen kertaan', sanoi Stigge. 'Vuoden kuluttua käyn
kuulemassa, vieläkö silloin olet yhtä varmana.' -- 'Käy pois sisään,
jos sulla kerran on asiata Barbroolle', sanoi mies nähdessään, että
toinen oli lähtöaikeissa. -- 'Enkä huoli, olkoot ne asiat', Stigge
siihen sanoi.

"Hänen poislähdettyään mies heti meni tupaan puhuakseen vaimonsa
kanssa. Vaimo istui siellä häntä odottamassa ja sanoi aivan tyynesti,
ennen kuin mies oli ehtinyt sanaakaan virkkaa: 'Ingmar, emme suinkaan
me usko mokomia lastensatuja. Mitä minuun sellainen kuuluu, joka
tapahtui jo sata vuotta sitten, jos sitä milloinkaan onkaan
tapahtunut!' -- 'Kuulitkos sinä sen sitten?' mies sanoi. Hän ei
tahtonut olla tietävinään, että oli nähnyt hänet kuuntelemassa. --
'Olenhan minäkin tietysti kuullut tuon vanhan lorun, vaikka vasta
tänään sain tietää, että sitä on minuunkin sovitettu.' -- 'Olipa sääli
että sinunkin se piti kuulla', sanoi mies, 'mutta vähät siitä, kun et
vain sitä usko.'

"Vaimo naurahti. 'En minä tunne olevani kenenkään kiroissa', hän sanoi.
Mies ajatteli häntä katsoessaan, että todellakin hän oli harvinaisen
miellyttävän näköinen. -- 'Tosiaankin sinusta täytyy sanoa, että olet
terve ruumiin sekä sielun puolesta', hän sanoi.

"Kevätpuolella sitten vaimo sai lapsen. Hän oli koko ajan kestänyt
horjumatta, eikä häntä kertaakaan nähty levottomana. Mies luuli
monestikin hänen tykkänään unohtaneen tuon Stiggen kertomuksen. Hän
itse oli sen keskustelun jälkeen tahtonut kaikin mokomin välttää omiin
entisiin suruihinsa vaipumista. Hän ajatteli aina, ettei hän saanut
näyttää huolestuneelta, sillä silloin vaimo luulisi hänen uskovan niitä
kiroja, joiden alainen hän muka oli. Hän koetti kotona ollessaan pysyä
iloisella mielellä eikä olla sen näköinen kuin odottaisi Jumalan
rangaistusta. Hän alkoi harrastaa talonsa asioita ja kaikin tavoin
pitää huolta alustalaisistaan, niin kuin isä oli aikanaan tehnyt. Tästä
lähtien minun ei enää sovi olla onnettoman näköisenä, mies ajatteli.
Silloin Barbroo sen käsittää siksi, että minä uskon tuohon
sukukiroukseen ja olen siitä niin suruissani."

"Vaimo oli sanomattoman ihastunut lapseen. Se oli poika, somasuhtainen
ja kaunis, sillä oli korkea pystyotsa ja suuret, kirkkaat silmät. Hän
kutsui miehensä vähän väliä sisään poikaa katsomaan. 'Kyllä hän on
terve, eikös olekin, ei hänessä mitään vikaa ole', sanoi vaimo. Mies
seisoi ääressä ihan hämillään, piti käsiään selän takana eikä tohtinut
koskettaa lapseen. -- 'Tietysti hän on terve', hän myöntäen sanoi. --
'Nyt minä sinulle näytän, että se näkee', sanoi vaimo. Hän sytytti
kynttilän ja heilutti sitä lapsen silmien edessä. -- 'Etkö näe, että se
kääntää silmiään valon mukana?' hän sanoi. -- 'Näen minä', sanoi mies.

"Muutamia päiviä oli kulunut. Vaimo oli jo jalkeilla, hänen isänsä ja
äitipuolensa olivat tulleet lasta katsomaan. Äitipuoli otti pojan
heijasta ja punnitsi sitä käsivarsillaan. 'Se on iso lapsi', hän sanoi
tyytyväisen näköisenä. Mutta heti sen jälkeen hän rupesi katsomaan
lapsen päätä. 'Eikös tällä lapsella ole liian iso pää?' hän sanoi.

"'Meidän suvun lapset ovat aina isopäisiä', sanoi mies. -- 'Onko
lapsesi terve?' kysyi äitipuoli hetkisen päästä laskiessaan sen
takaisin heijaan. -- 'On', vaimo sanoi, 'se kasvaa päivä päivältä.' --
'Mutta oletko vallan varma siitä, että se näkee?' sanoi äitipuoli vähän
aikaa vaiti oltuaan, 'sen silmäterä kääntyy aina nurin.' Vaimossa
alkoivat käydä vilunväreet hänen siinä istuessaan. Huulet vavahtelivat.
-- 'Jos tahdotte kynttilän kanssa koettaa', sanoi mies, 'niin näette,
että kyllä sen näkö on vallan hyvä.' Vaimo sytytti heti paikalla
kynttilän ja heilutti sitä lapsen silmien edessä. 'Tietysti se näkee',
hän sanoi iloisella äänellä koettaen pitää toivoaan yllä. Lapsi makasi
hiljaa heijassaan, ja silmänvalkuainen kääntyi taas näkyviin. -- 'Kas
kuinka se siristelee silmiään valon mukaan', sanoi vaimo. Kukaan muu ei
virkkanut mitään. 'Ettekö näe, että se liikuttelee silmiään?' hän sanoi
äitipuolelleen. Tämä ei vastannut sanaakaan. 'Se on nyt niin uninen',
sanoi Barbroo. 'Silmät vallan menevät umpeen.'

"'Mikä sille pannaan nimeksi?' kysyi äitipuoli vähän ajan päästä. --
'Meidän talossamme on aina vanhin poika ristitty Ingmariksi', sanoi
mies. -- Vaimo ehätti sanomaan: 'Olin ajatellut sinulta pyytää, että
hän saisi isäni mukaan nimekseen Sven.' Nyt kesti kotvan aikaa kamalaa
hiljaisuutta. Mies huomasi, että vaimo kulmainsa alta tarkasti tuijotti
häneen, vaikka oli katsovinaan lattiaan. -- 'Ei', sanoi mies, 'tosin
sinun isäsi Sven Petterinpoika on erinomainen mies, mutta kyllä
vanhimman nimeksi on pantava Ingmar.'

"Niin, ja kahdeksan päivän vanhana poika sitten eräänä yönä sai kovan
vetotaudin, ja muutaman kovan kohtauksen jälkeen se aamupuolella
kuoli."

Tässä Ingmar vielä kerran keskeytti kirjoittamisen. Hän katsoi kelloa;
oli jo hyvän matkaa keskiyön sivu. "Voi hyvä Isä, tuskin minä kykenen
tätä kirjoittamaan", hän sanoi. "Tokkopa kirkkoherra edes voinee
käsittää, kuinka kauhea se isku oli. Ja että se oli kahta kauheampi,
kun emme koskaan päässeet selville lapsen oikeasta tilasta. Emme tänä
päivänäkään vielä tiedä, oliko se terve vai oliko siinä jotakin vikaa."

Nyt minun täytyy ruveta kirjoittamaan lyhyemmin, hän ajatteli, muuten
en saa tätä aamuun valmiiksi.

"Nyt minun on sanottava kirkkoherralle", Ingmar kirjoitti, otettuaan
uudelleen kynän käteensä, "että viime aikoina mies oli aina ollut hyvä
Barbroota kohtaan, välistä niinkin hyvä kuin vastanaineiden kesken on
tavallista. Mutta kaiken rakkautensa hän luuli kuuluvan Gertrudille, ja
hän sanoi itsekseen: En minä pidä Barbroosta, mutta täytyyhän minun
olla hyvä häntä kohtaan, kun hän on niin kovan kohtalon alainen.
Täytyyhän hänen toki tietää, ettei ole yksin maailmassa, että hänellä
on mies, joka tahtoo hänestä huolta pitää.

"Lapsen kuoltua Barbroo ei sitä paljon itkenyt. Enemmänkin hän näytti
olevan iloissaan, kun se oli poissa. Parissa viikossa hän oli
täydellisesti rauhoittunut. Ei kukaan voinut hänestä nähdä, pitikö hän
elämäänsä onnettomana, vai oliko hän nyt taas heittänyt tukalat
ajatukset mielestään.

"Kesän tultua Barbroo lähti yksinään karjamökille, ja mies jäi kotiin
taloa hoitamaan.

"Mutta nyt hänessä alkoi tapahtua ihmeellinen muutos. Kun hän meni
tupaan, hänen katseensa vaistomaisesti etsi Barbroota. Välistä hän
kesken työnsä nosti päätään ja koetti kuulostaa vaimonsa ääntä. Hänestä
tuntui kuin kaikki rattoisuus olisi talosta kadonnut. Ei se enää ollut
sama paikkakaan.

"Lauantai-iltana hän meni metsämökille Barbroon luo. Tämä oli istumassa
kivellä oven edessä pitäen käsiään polvilla, ja vaikka hän näki
miehensä tulevan, ei hän lähtenyt tätä vastaan. Silloin mies istui
hänen viereensä. 'Kuulehan, minussa on nyt syntynyt niin omituinen
tunne', hän sanoi. -- 'Niinkö on', sanoi vaimo sen enempää kysymättä.
-- 'Nyt minä nimittäin olen alkanut pitää sinusta.' Vaimo katsahti
häneen, ja mies huomasi hänen olevan niin raukeana, että tuskin jaksoi
nostaa silmiään maasta. -- 'Se on nyt liian myöhäistä', hän sanoi.

"Mies vallan säikähti nähdessään, missä tilassa hän oli. 'Sinun ei ole
hyvä oleksia täällä salolla näin yksin', hän sanoi. -- 'Kyllä minun
hyvä on olla, tänne minä tahtoisin jäädä koko iäkseni.'

"Mies yritti vielä kerran jatkaa puhetta siitä, että hän nyt oli
rakastunut häneen ja ettei hän enää ollenkaan ajatellut muuta kuin
häntä. Hän ei ollut itsekään ollut siitä selvillä ennen kuin vaimon
kotoa lähdettyä. Barbroo vastasi vain harvasanaisesti. 'Olisit sanonut
tuon minulle mennä syksynä', hän virkkoi. -- 'Herra Jumala, miten sinun
laitasi oikein onkaan?' sanoi mies varmaankin ihan toivottoman
näköisenä. -- 'Ei, ei se mitään vaarallista ole', sanoi vaimo koettaen
näyttää niin iloiselta kuin suinkin voi. Elokuussa mies taas eräänä
päivänä tuli hänen luokseen. 'Minulla on nyt surullisia uutisia', hän
sanoi tavatessaan Barbroon. -- 'Mitä niin?' hän kysyi. -- 'Sinun isäsi
on kuollut.' -- 'Niin, se on todella meille molemmille tärkeä tapaus',
sanoi vaimo.

"Barbroo istahti tienviereen kivelle ja pyysi miestä istumaan
viereensä. -- 'Nyt meillä on vapaus menetellä oman tahtomme mukaan',
hän sanoi, 'ja nyt me otamme eron.' Mies yritti keskeyttää häntä, mutta
vaimo ei antanut hänelle suunvuoroa. -- 'Niin kauan kuin isä eli, se
oli mahdotonta, mutta nyt meidän täytyy heti hakea ero', hän sanoi,
'ymmärräthän sen itsekin.' -- 'Ei', sanoi mies, 'en minä sitä sellaista
ymmärrä.' -- 'Näithän, minkälaisen lapsen minä sinulle synnytin.' --
'Kaunis lapsi se oli', sanoi mies. -- 'Se oli sokea, ja siitä olisi
tullut epatto', sanoi vaimo. -- 'En minä välitä siitä, sittenkin tahdon
saada sinut.'

"Vaimo pani kätensä ristiin, ja mies näki hänen huultensa liikkuvan.
'Kiitätkö sinä Jumalaa tästä?' hän kysyi. -- 'Koko kesän minä olen
rukoillut vapautusta', sanoi vaimo. -- 'Hyvä Isä sentään, pitääkö minun
nyt menettää onneni vanhan harhauskon takia!' mies sanoi. -- 'Ei se ole
harhauskoa', Barbroo sanoi, 'lapsi oli sokea.' -- 'Kuka sen tiesi',
sanoi mies. 'Jos se olisi jäänyt eloon, olisit nähnyt, että sen näkö
oli terve.' -- 'Mutta ainakin ensi kerralla minun lapsestani tulisi
tylsämielinen', sanoi vaimo, 'sillä nyt minä sen uskon.'

"Mies kiisteli yhä vielä häntä vastaan. 'Ei se lapsi olekaan ainoa syy
meidän eroomme.' Mies kysyi, oliko vielä jotakin muuta estettä. --
'Minä tahdon, että sinun pitää mennä Jerusalemiin noutamaan Gertrud
kotiin.' -- 'En ikänä minä sellaista tee', sanoi mies. -- 'Tee se minun
tähteni', vaimo sanoi, 'jotta minä saisin mielenrauhani takaisin.'

"Mies yhä vastusti ja sanoi, että tuollainen vaatimus oli tuiki
mahdoton. 'Sittenkin sinun pitää se tehdä, sillä se on oikein. Tottahan
sinä näet, että jos me vastakin elämme täällä miehenä ja vaimona, ei
Jumala koskaan lakkaa meitä rankaisemasta.'

"Vaimo tiesi ensi hetkestä asti, että mies lopulta taipuu siitä syystä,
että hänellä oli huono omatunto. 'Sinun pitäisi olla iloinen, kun nyt
voit sovittaa kaikki viimevuotiset huonot tekosi', hän sanoi. 'Muuten
ne olisivat iänkaiken mieltäsi kalvaneet.' Ja viimeisenä keinona miehen
väitteitä vastaan hän sanoi: 'Älä ole talon takia huolissasi, saat sen
ostaa tultuasi minulta takaisin. Mutta sen aikaa kuin sinä olet
Jerusalemissa, pysyn minä täällä ja hoidan sitä sinua varten.'

"Sitten he asettuivat Ingmarilaan ja alkoivat puuhata eronhakemusta.
Tähän aikaan miehen elämä oli tukalampaa kuin koskaan ennen. Hän näki
Barbroon iloitsevan ja olevan onnellisen päästessään hänestä eroon.
Vaimon mieluisinta työtä oli puhua siitä, minkälaiseksi vastedes miehen
ja Gertrudin elämä tulee. Enimmän häntä ihastutti kuvailla Gertrudin
iloa, kun häntä tullaan noutamaan Jerusalemista. Kerran, kun hän oli
kauan aikaa jatkanut tähän tapaan, tunsi mies ikäänkuin ilmestyksenä
käsittävänsä, ettei Barbroo pidäkään hänestä; muuten hän ei olisi
voinut lakkaamatta sovittaa häntä yhteen Gertrudin kanssa. Silloin hän
hypähti pystyyn ja iski kädellä pöytään. 'Minä lähden', hän huusi,
'mutta älä nyt enää puhu tästä!' -- 'Silloin kaikki käy hyvin', sanoi
vaimo iloisen näköisenä. 'Muista vain, Ingmar, etten minä koskaan saa
ilonhetkeä ennen kuin Gertrud ja sinä olette sopineet.'

"Ja sitten heille tehtiin yleisen tavan mukaan. He saivat varoituksia
kirkkoherralta, saivat varoituksia kirkonkokoukselta, ja syyskäräjillä
he saivat eron."

Tähän Ingmar lopetti ja laski kynän kädestään. Nythän kirkkoherra tiesi
kaikki, ei muuta enää ollut jäljellä kuin pyytää häntä puhumaan
Barbroon kanssa ja kaikin mokomin kehoittamaan häntä luopumaan siitä
vaatimuksesta, että hänen pitäisi naida Gertrud. Ymmärsihän
kirkkoherra, että se oli hänelle mahdotonta. Jos hän nyt rakkautta
teeskennellen lähentelisi Gertrudia, silloinhan hän pettäisi hänet
toistamiseen.

Kun Ingmar tätä ajatteli, osuivat hänen silmiinsä äsken kirjoittamansa
sanat: "Tee se minun tähteni, jotta minä saan mielenrauhani takaisin."

Lukiessaan läpi mitä oli kirjoittanut tuntui hänestä, kuin olisi
uudelleen ollut istumassa tuolla metsämäellä ja kuullut Barbroon
puhuvan. "Sinun pitäisi olla iloinen, kun saat entiset huonot tekosi
sovitetuiksi." Hän kuuli tämän ja kaikki muut vaimonsa puheet.

Ja onko tuo hänen vaatimuksensa sitten mitään sen onnettomuuden
rinnalla, jota hän itse kärsii! hän ajatteli.

Äkkiä hän huomasi itsekin juuri kaikkein vähimmän sitä toivovansa, että
tämä kirje joutuisi vaimon nähtäväksi. Ei millään muotoa, sillä
siitähän Barbroo saisi tietää, ettei hän itsekään usko kykenevänsä
lupausta täyttämään. Näinkö kehnosti hän vaimoltaan pyytäisi päästä
pahaa työtään sovittamasta!

Ingmar keräsi kirjoitetut lehdet kokoon ja pisti ne taskuunsa.
"Tarpeetonta minun taitaa olla tätä kirjettä valmiiksi kirjoittaa", hän
sanoi.

Hän puhalsi lampun sammuksiin ja lähti pois puusepän työpajasta. Yhä
vielä hän oli alakuloisen ja onnettoman näköinen, mutta nyt hän oli
lujasti päättänyt noudattaa vaimonsa tahtoa.

Hän tuli pihalle ja näki aivan vieressään pienen takaportin, joka oli
avoinna. Oli jo helottavan kirkas aamu. Hän asettui portille seisomaan
ja hengitti raitista ilmaa. Eipä nyt enää taida olla makuuaikaa, hän
ajatteli. Päivänvalo hiipi pujottelevina säteinä mäkien rinteitä alas.
Ne peittyivät peittymistään ruskeanpunertavaan kimmellykseen, ja muuten
kaikki, mitä hän näki, vivahteli joka minuutti uusissa väreissä.

Ingmar näki silloin Gertrudin laskeutuvan Öljymäen tällä puolella
olevilta kukkuloilta. Auringonsäteet seurasivat häntä ja kietoutuivat
hänenkin ympärilleen. Hän käveli kevein askelin, ikäänkuin sisällisen
onnen kannattamana, ja tuo loistava hohde seurasi häntä ikään kuin se
olisi hänestä lähtenytkin.

Ja Gertrudin jäljestä Ingmar näki tulevan pitkän miehen hiipivin
askelin. Mies pysytteli vähän matkan päässä, seisahtui väliin ja katsoi
muualle, mutta selvästi hän näkyi vartioivan Gertrudia.

Ingmar näki piankin, kuka mies oli, ja samassa hän käänsi silmänsä
maahan ja alkoi mietiskellä.

Silloin hänelle selvisi monta seikkaa, joita hän eilen oli
kummastellut, ja suuri ilo valtasi hänen sydämensä.

"Nyt minä alan ymmärtää, että Jumala tahtoo auttaa minua", hän sanoi.



DERVISHI


Eräänä iltana vähää ennen pimeän tuloa Gertrud kulki katua pitkin
Jerusalemin sisäosissa. Silloin hänen huomionsa kiintyi pitkään,
solakkaan mieheen, joka käveli hänen edellään, yllään pitkäliepeinen
musta viitta. Gertrud luuli huomaavansa hänessä jotakin omituista,
vaikk'ei oikein tiennyt missä suhteessa. Eihän ainakaan siinä, että
hänellä oli vihreä turbaani, josta päättäen hän oli profeetan
jälkeläisiä; sellaisia päähineitä kyllä vähän väliä näki Jerusalemin
kaduilla. Enemmänkin huomattavaa hänessä oli, ettei hän pitänyt
tukkaansa ajeltuna eikä sykerölläkään turbaanin sisässä, niinkuin
itämailla muuten on tapana, vaan antoi sen riippua vapaasti hartioilla
tasapitkinä suortuvina.

Gertrud kulki yhä ja seurasi miestä silmillään eikä voinut olla
toivomatta, että hän kääntyisi ympäri, jotta hänen kasvonsa näkyisivät.
Silloin muuan nuorukainen tuli miestä vastaan, kumarsi syvään, suuteli
hänen kättään ja jatkoi matkaansa. Mustapukuinen seisahtui hetkiseksi
ja kääntyi katsomaan tuota miestä, joka oli niin nöyrästi häntä
tervehtinyt, ja sillä tavalla Gertrudin toive täyttyi.

Gertrudin hengitys melkein salpautui iloisesta hämmästyksestä. Hän jäi
liikahtamatta seisomaan ja painoi kättä sydämelleen. "Sehän on
Kristus!" hän sanoi. "Sehän on Jeesus Kristus, jonka minä kohtasin
metsäpuron rannalla!"

Mies jatkoi heti matkaansa. Gertrud yritti seurata häntä, mutta hän
poikkesi nyt väkirikkaalle kadulle, jolla hän kohta hävisi
jäljettömiin. Silloin Gertrudkin kääntyi uudelleen siirtokunnan talolle
päin. Hän kulki hyvin hitaasti ja seisahtui vähän väliä, jääden
nojaamaan jotakin seinää vasten ja sulkien silmänsä.

"Kun minä nyt vain voisin säilyttää sen muistissani", hän sanoi
itsekseen hymisten, "kunpa minä aina näkisin edessäni hänen kasvonsa!"

Hän koetti painaa silmiinsä, minkä oli nähnyt, niin että se pysyisi
niissä kuin poltettuna. "Hänellä oli hieman harmahtava parta", hän
kertasi itsekseen, "se oli vallan lyhyt ja kaksijakoinen. Hänellä oli
soikeat kasvot, nenä oli pitkä ja otsa leveä, mutta ei varsin korkea.
Ja hän oli ihan ilmeinen Kristuksen kuva, sellainen kuin olen nähnyt
hänet maalattuna ja kuin hän oli tullessaan metsätiellä vastaani,
paitsi että hän nyt oli vieläkin kauniimpi ja jalomman näköinen. Hänen
silmissään leimusi kuin tuli ja valtava voima, ja niiden ympärillä oli
paljon pimeyttä ja myöskin paljon ryppyjä. Niin, hänen silmiensä
ympärillä oli kaikkea, sekä viisautta että rakkautta, surua ja sääliä,
ja vielä jotakin enempääkin, ikään kuin niiden silmien näkövoima joskus
voisi kantaa kauas taivasten halki Jumalaan ja hänen enkeleihinsä
saakka."

Gertrud oli koko kotimatkan vallan hurmaantuneena. Sellaista
mielenvaltaavaa onnea hän ei ollut tuntenut siitä päivästä lähtien,
jolloin oli kohdannut Kristuksen metsäniityllä. Hän käveli eteenpäin
kädet ristissä ja katse kohotettuna ja näytti kuin ei olisikaan enää
kulkenut maassa, vaan pilvien päällä ja sinisessä ilmassa. Kristuksen
kohtaaminen täällä Jerusalemissa, se merkitsi vielä paljoa enempää kuin
hänen ilmestyksensä Taalain sydänmaalla. Siellä hän oli näkynä liitänyt
Gertrudin ohi, mutta tämä hänen esiintymisensä nyt osoitti, että hän
oli palannut vaikuttamaan ihmisten joukossa.

Niin, tämä Kristuksen tuleminen, se oli niin suuren suuri tapahtuma,
ettei hän kyennyt sen koko merkitystä yhdellä kertaa käsittämään, mutta
rauhaa ja riemua ja autuutta se tieto hänelle ensinnä tuotti.

Kaupungista tullessaan ja lähestyessään siirtokunnan taloa Gertrud
tapasi Ingmar Ingmarinpojan. Ingmar käytti yhä vielä hienoa mustaa
pukuaan, joka niin huonosti sopi yhteen hänen känsäisten käsiensä ja
luisevien piirteittensä kanssa, ja kulki raskaasti ja haluttoman
näköisenä.

Heti ensi hetkestä, jolloin Gertrud näki Ingmarin Jerusalemissa, hän
oli alkanut ihmetellä, miten hän kerran oli ollut niin Ingmariin
kiintynyt. Samoin oli hänestä tuntunut kummalta, miten hän kotona
ollessaan oli voinut pitää Ingmaria sellaisena suurmiehenä. Silloinkin
kun Ingmar oli ihan köyhänä, oli Gertrud kaikkien muiden tavoin ollut
sitä mieltä, ettei koskaan voisi päästä hienompiin naimisiin. Mutta
täällä Jerusalemissa Ingmar näytti vain melkein moukkamaiselta. Gertrud
ei enää ymmärtänyt, mikä puoli Ingmarissa hänestä kotipitäjässä oli
näyttänyt niin merkilliseltä.

Samalla oli Gertrudin mieliharmi Ingmaria kohtaan kokonaan hävinnyt, ja
hän olisi mielellään tahtonut kohdella häntä ystävällisesti. Mutta
silloin oli joku hänelle sanonut, että Ingmar nyt oli erotettu
vaimostaan ja oli tullut Jerusalemiin vain saadakseen hänet takaisin.
Silloin hän oli säikähtänyt ja ajatellut: nyt en tohdi edes puhuakaan
hänen kanssaan, minun täytyy kohdella häntä niinkuin en hänestä
välittäisi. Ei minun sovi hetkeksikään jättää häntä siihen uskoon, että
hän muka vielä saa minut. Hän on kai tullut tänne sovittaakseen sitä
suurta väärää tekoansa, mutta nähdessään, etten minä enää välitä
hänestä, hän kyllä pian tulee järkiinsä ja palaa kotiin.

Mutta kun Gertrud tapasi Ingmarin siirtolaistalon ulkopuolella, ei hän
ajatellut mitään muuta kuin että hän vihdoinkin kohtasi ihmisen, jolle
voi uskoa suuren, ihmeellisen löytönsä. Hän riensi Ingmaria vastaan ja
huudahti: "Minä olen nähnyt Kristuksen!"

Niin riemastunutta huutoa tuskin oli kajahtanut Jerusalemin ympäristön
aukeilla kangasmailla ja kukkuloilla sen päivän jälkeen, jona hurskaat
vaimot palasivat tyhjän haudan luota ja huusivat apostoleille: "Herra
on ylösnoussut!"

Ingmar seisahtui ja painoi silmäluomensa alas, niinkuin hän aina teki,
kun tahtoi ajatuksiaan salata. "Vai niin", hän sanoi Gertrudille,
"oletko nähnyt Kristuksen?"

Gertrud menetti malttinsa aivan samoin kuin ennen aikaan, kun Ingmar ei
ollut kyllin nopeasti havainnut hänen unelmiaan ja aatoksiaan. Hän
olisi toivonut sen sijaan tapaavansa Boon, joka olisi häntä paljon
paremmin ymmärtänyt. Mutta siitä huolimatta hän alkoi kertoa, mitä oli
nähnyt.

Ingmar ei sanallakaan ilmaissut epäilevänsä hänen kertomustaan, mutta
sittenkin Gertrudista tuntui, kun hänen piti sitä ruveta juttelemaan,
että se hupenikin vallan tyhjiin. Hän oli kadulla tavannut jonkun
miehen, joka oli Kristuksen näköinen, siinä kaikki. Tämän hänen asiansa
kävi aivan kuin unikuvan. Nähdessä se oli hänestä tuntunut niin ylen
merkilliseltä, mutta kun siitä piti kertoa, olikin siitä tyhjä
jäljellä.

Mutta Ingmar näytti ilahtuvan ainakin siitä, että Gertrud häntä
puhutteli. Hän rupesi hyvin tarkkaan kyselemään Gertrudilta, milloin ja
missä hän oli tuon miehen tavannut. Ja hän otti hyvin tarkasti selvän
hänen puvustaan ja ulkonäöstään.

Mutta kun he olivat ehtineet siirtokunnan taloon, erosi Gertrud hyvin
pian Ingmarista. Hän oli hyvin alakuloinen ja sanomattoman väsynyt. Nyt
minä ymmärrän: Kaiketi on tarkoituksena, ettei minun ole kerrottava
tätä muille ihmisille. Voi, kuinka onnellinen minä olinkaan, kun se oli
yksin minun tietonani!

Hän päätti olla vastedes puhumatta siitä kenellekään. Hänen pitäisi
pyytää Ingmariakin vaikenemaan. "Onhan se totta, onhan se totta", hän
yhä kertasi itsekseen, "että minä kohtasin hänet, saman, jonka näin
metsätielläkin. Mutta kenties olisi liikaa vaatia, että kukaan minua
uskoisi."

Pari päivää sen jälkeen Gertrud hämmästyi kovin. Ingmar tuli hänen
luokseen heti illalliselta päästyä ja kertoi, että hänkin oli nähnyt
sen saman mustapukuisen miehen.

"Siitä saakka kun sinä hänestä kerroit, olen kävellyt edestakaisin
tuota samaa katua odottamassa häntä", Ingmar sanoi. -- "Mutta sittenhän
sinäkin, ystäväni, uskoit minua", sanoi Gertrud ja tuli hyville mielin.
Entinen usko leimahti hänessä uudestaan vallan varmaksi. -- "Enhän minä
tosiaan ole niitä, joiden on kovin helppo uskoa", sanoi Ingmar.

"Oletko ikipäivinä nähnyt sellaisia kasvoja?" Gertrud kysyi. -- "En",
vastasi Ingmar, "en koskaan ole sellaisia kasvoja nähnyt." -- "Eikö
sinunkin käynyt niin, että nyt näet ne, menitpä minne tahansa?" --
"Niin näenkin, se on kyllä totta." -- "Etkö sinäkin nyt usko, että hän
on Kristus?" Ingmar vältteli antamasta siihen suoraa vastausta. -- "Oma
asiansahan on näyttää, kuka hän on."

"Voi voi, kun vielä kerran voisi hänet nähdä!" sanoi Gertrud. Ingmar
seisoi vähän aikaa epäröivän näköisenä. -- "Kyllähän minä tietäisin,
missä hän tänä iltana oleksii", hän sanoi vaatimattomasti. Heti
paikalla Gertrud leimahti kuin liekkiin. -- "Mitä ihmettä sinä
sanotkaan, ettäkö tiedät, missä hän on? Sittenhän sinä saatatkin minut
sinne, jotta saan nähdä hänet uudelleen." -- "Mutta nyt on pilkkopimeä
yö", sanoi Ingmar, "on vähän vaarallista mennä Jerusalemiin näin
myöhällä." -- "Ei se mitään tee", Gertrud sanoi, "olen minä käynyt
sairasten luona myöhempäänkin."

Gertrudin oli hyvin vaikeata saada Ingmar suostumaan. "Pidätkö sinäkin
minua hulluna, vai minkä vuoksi et tahdo lähteä kanssani", hän sanoi,
ja hänen silmänsä muuttuivat hyvin tummiksi ja vaarallisen pistäviksi.
-- "Olin tyhmä kun sanoinkaan sinulle, että olin hänet löytänyt", sanoi
Ingmar, "mutta nyt minä luulen olevan parasta lähteä mukaasi." Gertrud
ihastui siitä niin, että kyynelet nousivat hänen silmiinsä. -- "Mutta
meidän täytyy koettaa päästä täältä muiden huomaamatta ulos", hän
sanoi. "En tahdo kertoa tästä kenellekään, ennen kuin näen hänet kerran
vielä."

Hyväksi onneksi hän löysi lyhdyn, ja vihoviimein he pääsivät matkalle.
Ulkona kävi kova myrsky ja satoi rankasti, mutta siitä Gertrud ei
välittänyt. "Onko sitten ihan varmaa, että minä tänä iltana saan nähdä
hänet?" hän sanoi vähän väliä. "Oletko vallan varma, että minä saan
hänet nähdä?"

Gertrud puheli yhtä mittaa. Nyt hänen ja Ingmarin välit taasen
näyttivät olevan vallan eheinä, taas hän luotti Ingmariin yhtä
täydellisesti kuin ennen aikaan. Hän kertoi hänelle kaikista niistä
aamuista, joina hän oli käynyt Öljymäellä odottamassa. Hän kertoi
myöskin, kuinka tuskallista oli, kun välistä uteliaita ihmisiä tuli
sinne hänen ollessaan polvillaan ja katsoessaan taivasta kohti. "Ei
minusta ole ollut hauskaa, kun kaikki ovat niin omituisesti katsoneet
minuun aivan kuin minä olisin mielipuoli. Mutta minähän tiesin niin
vallan varmaan, että Kristus tulee, ja enhän minä silloin voinut olla
menemättä sinne häntä odottamaan.

"Olisi minusta tosin ollut mieluisampaa, että hän olisi suurivaltaisena
ja loistavana astunut esiin aamun pilvestä", hän sanoi, "mutta mitä
minä siitä välitän, kun kerran Hän on tullut. Mitä se tekeekään, vaikka
Hän tulee pimeänä talviyönä, tuleehan kuitenkin päivä ja kirkas aamu
heti kun Hän näyttäytyy.

"Ja sinä miekkoinen, Ingmar, osuit tulemaan tänne juuri kun hän alkoi
esiintyä ja vaikuttaa! Sinä olet onnellinen, sinun ei tarvinnut
odottaa. Sinä tulet juuri parhaaseen aikaan."

Gertrud seisahtui äkkiä ja kohotti lyhtyä, niin että sen valo sattui
Ingmarin kasvoihin. Ingmar kulki raskaasti synkkämielisen näköisenä.
"Kovin sinä, Ingmar, olet käynyt vanhaksi tänä vuonna", hän sanoi.
"Kyllä ymmärrän, että olet itseäsi kiusannut tunnonvaivoilla minun
tähteni. Mutta unohda sinä ihan tykkänään se, että olet minulle pahaa
tehnyt. Se kaikki kävi Jumalan tahdon mukaan. Se oli Jumalan suuri armo
meitä molempia kohtaan. Hän tahtoi viedä meidät Palestiinaan juuri
oikeaan suureen aikaan.

"Kyllä isä ja äitikin nyt tulevat hyvillensä, kun he oikein pääsevät
Jumalan tarkoituksesta selville", Gertrud jatkoi. "Niin, eivät he
minulle ole kirjoittaneet yhtään pahaa sanaa minun karkuunlähtöni
johdosta, he ymmärsivät kyllä, etten minä voinut tulla kotona toimeen,
mutta sinulle tiedän heidän olleen hyvin katkeria. Mutta kyllä he nyt
leppyvät molempiin lapsiin, jotka heidän tuvassaan kasvoivat. Uskotko,
mitä minä luulen, että he ovat enemmän surreet sinua kuin minua?"

Ingmar jatkoi äänettömänä kulkuaan rankkasateessa eikä vastannut tähän
enempää kuin muihinkaan Gertrudin puheisiin. Kaiketi se on niin, ettei
hän usko minun löytäneen Kristusta, ajatteli Gertrud, mutta mitäpä
siitä, koska hän kerran saattaa minut hänen luokseen. Hiukkasen vain
vielä malttia, niin minä kohta näen maailman kaikkien kansojen ja
ruhtinasten polvistuvan hänen, Vapahtajan, eteen.

Ingmar vei Gertrudin kaupungin muhamettilaisosaan, ja he kulkivat
siellä monta pimeää ja mutkikasta katua. Vihdoin hän pysähtyi ja työnsi
auki korkeassa, ikkunattomassa seinässä olevan matalan portin. He
kulkivat pitkän käytävän läpi ja joutuivat valaistuun pihaan.

Muutamia palvelijoita hääri yhdessä nurkassa, ja pari vanhaa äijää
istui kyyryssäselin kivipenkillä seinän vieressä, mutta kukaan ei edes
katsahtanut Ingmariin ja Gertrudiin. He istahtivat toiselle penkille,
ja Gertrud alkoi tarkastella ympäristöä. Tällaisia pihoja hän oli monta
kertaa nähnyt Jerusalemissa. Katettu pilarikäytävä kiersi sitä joka
puolelta, ja avoimen keskikohdan yli oli pingotettu suuri, likainen
vaatekappale, joka oli monesta kohden repeillyt siekaleiksi.

Koko talo näytti aikanaan olleen rikkaan ja arvokkaan miehen asuntona,
vaikka se nyt oli rappiolla. Pilarit olivat sen näköisiä, kuin ne
olisivat otetut jostakin kirkosta. Alkuaan niiden päädyt varmaankin
olivat olleet kauniisti koristeltuja, mutta nyt ne kaikki olivat
rikkoutuneet pahanpäiväisiksi. Seinien kalkitus oli pilalla, ja
likaisia vaateresuja törötti ikkuna-aukoista. Seinävierelle oli yhteen
kohtaan kasattu joukko vanhoja laatikoita ja kanahäkkejä.

Gertrud kysyi kuiskaten Ingmarilta: "Oletko varma, että minä tässä
paikassa saan nähdä hänet?"

Ingmar nyökäytti päätään. Hän viittasi Gertrudille pariakymmentä
karitsantaljamattoa, jotka oli levitetty piiriin keskelle pihaa.
"Tuolla minä hänet eilen näin oppilastensa kanssa", hän sanoi.

Gertrud näytti hieman tyytymättömältä, mutta kohta hän uudestaan
hymyili. "Onpa omituista", hän sanoi, "kun aina tekisi mieli odottaa
häntä kunniassa ja loistossa. Mutta sellaisesta hän ei huolikaan, vaan
tulee alhaisena ja köyhänä köyhien pariin. Mutta ymmärräthän sinä,
etten minä ole juutalaisten kaltainen siinä, etten tunnustaisi häntä,
kun hän ei tahdo esiintyä maailman ruhtinaana ja herrana."

Vähän ajan kuluttua tuli muutamia miehiä kadulta. He kävelivät hitaasti
keskipihalle ja jäivät karitsantaljoille istumaan. Kaikki pihalle
tulijat olivat pukeutuneina itämaiseen tapaan, mutta kaikessa muussa he
olivat hyvin erilaisia. Toiset olivat nuoria, toiset vanhoja,
muutamilla oli kalliit turkiskaulukset ja silkkiviitat, toiset taas
kävivät köyhän vesimiehen tai maatyöläisen puvussa. Sitä mukaa kuin he
saapuivat, alkoi Gertrud puhua vuoron perään jokaisesta ja antaa heille
nimet.

"Katsohan, tuo on Nikodeemus, joka tuli yöllä Jeesuksen luo", hän sanoi
vanhasta ylhäisestä miehestä, "ja tuo isopartainen mies on Pietari, ja
tuolla näet Arimatian Joosefin. Kas, nytpä minä vasta alan ymmärtää,
mihin tapaan Jeesuksen opetuslapset oikein olivat koossa hänen
ympärillään. Tuo, joka istuu kauempana, silmät maahan luotuina, on
Johannes, ja tuossa on Juudas, tuo mies, jonka punainen tukka leuhottaa
huopahatun alta. Mutta katsopa noita kahta kirjanoppinutta, jotka
istuvat kyyryssäselin kivipenkillä ja polttelevat vesipiippuaan eivätkä
näytä välittävän siitä, mitä saavat kuulla. Ne eivät usko häneen, ne
ovat tulleet tänne vain uteliaisuudesta tai väitelläkseen hänen
kanssaan."

Gertrudin vielä jatkaessa tällaista puheluaan oli piiri tullut täyteen.
Kohta sitten saapui sekin, jota he odottivat, ja asettui piirin
keskeen.

Gertrud ei ollut huomannut, mistä hän tuli. Hän melkein kirkaisi, kun
mies äkkiä ilmaantui hänen näkyviinsä. "Niin niin, hän se on!" hän
huudahti painaen kätensä ristiin.

Hän katsoa tuijotti hetken aikaa tuohon mieheen, joka seisoi
liikahtamatta silmät maahan luotuina ikään kuin rukoileva. Ja kuta
kauemmin hän katsoi, sitä varmemmaksi hänen uskonsa kävi.

"Etkö sinäkin, Ingmar, näe, ettei hän ole tavallinen ihminen?" hän
kuiskasi, ja Ingmar vastasi samalla lailla kuiskaten: "Eilen ensi
näkemällä minäkin luulin häntä tavallista ihmistä suuremmaksi."

"Minä tunnen autuutta jo häntä katsellessani", Gertrud sanoi. "Niin
paljon hän ei voisi minulta pyytää, kuin minä olisin valmis hänen
puolestaan tekemään."

"Se kaiketi sen tekee, kun me olemme tottuneet ajattelemaan Vapahtajaa
juuri tämän näköiseksi", sanoi Ingmar.

Mies, jota Gertrud luuli Kristukseksi, seisoi nyt ryhdikkäänä ja
käskevänä seuralaistensa keskessä. Sitten hän teki kädellään pienen
liikkeen, ja yht'äkkiä alkoivat kaikki ne, jotka istuivat piirissä
hänen ympärillään, kovalla äänellä huutaa: Allah, Allah! Samalla he
kaikki alkoivat heiluttaa päätään, heittivät sitä nopealla nykäyksellä
oikeaan ja vasempaan, oikeaan ja vasempaan. Kaikki tekivät liikkeensä
tahdissa ja huusivat joka heilauksella: Allah, Allah! Keskessä seisova
mies pysyi aivan hiljaa, osoittaen vain tahtia hiukan päätään
kumartamalla.

"Mitä tämä on?" Gertrud sanoi, "mitä tämä on?"

"Olethan sinä, Gertrud, ollut Jerusalemissa kauemmin kuin minä", Ingmar
sanoi, "itse kai sinä tämän paremmin tiedät."

"Olen kuullut puhuttavan muutamista, joita sanotaan
tanssijadervisheiksi", Gertrud sanoi, "tämä on varmaan heidän
jumalanpalvelustaan."

Hän istui ääneti ajatellen ja sanoi sitten: "Tämä on vain alkua,
kenties se on tässä maassa tapana, niinkuin meillä on tapana alkaa
jumalanpalvelus virrellä. Tämän loputtua hän kyllä alkaa selittää
oppiansa. Voi voi, miten iloiseksi minä tulen, kun saan kuulla hänen
ääntään!"

Keskipihalla istuvat miehet huusivat yhä edelleen: Allah, Allah,
samalla heitellen päätään edestakaisin. He liikkuivat yhä nopeampaan
tahtiin, heidän otsansa olivat kihonneet täyteen hikipisaroita, ja
allah-huudot tulivat korahtaen heidän rinnoistaan.

He jatkoivat tätä yhtä mittaa useita minuutteja, kunnes heidän
johtajansa teki kädellään pienen liikkeen, joka pysäytti heidät
yht'äkkiä.

Gertrud oli painanut silmänsä maahan, jottei hänen tarvitsisi nähdä
heidän itsekidutustaan. Kun se oli loppunut, nosti hän silmänsä ja
sanoi Ingmarille: "Nyt hän kaiketi alkaa puhua. Oi, kun olisin niin
onnellinen, että ymmärtäisin hänen saarnansa! Mutta minun täytyy tyytyä
siihen, että saan kuulla hänen ääntään."

Hiljaisuutta kesti vain hetken, sillä johtaja antoi kohta merkin ja
hänen seurueensa alkoi uudestaan huutaa: Allah, Allah! Tällä kertaa
heidät määrättiin heiluttamaan koko yläruumistaan eikä vain päätä. Pian
se taas kävi täyttä vauhtia. Tuo mies, jolla oli niin tenhoavat kasvot
ja kauniit Kristuksen-silmät, ei välittänyt mistään muusta kuin saisi
seurueensa tekemään yhä kiihkeämpiä liikkeitä. Hän antoi heidän jatkaa
monta minuuttia yhtä mittaa. He kestivätkin ikään kuin ihmevoiman
avulla paljoa kauemmin kuin mihin ihmistarmon luulisi riittävän.
Kamalaa oli katsoa noita puolikuolleita miehiä, jotka olivat riehuneet
yli voimainsa, ja kuulla heidän läkähtyvistä kurkuistaan ähkyen
pusertuvia huutoja.

Pysähdyttiin vähäksi aikaa, sitten reutovat liikkeet alkoivat
uudestaan, ja sitten taas pysähdyttiin.

"Kai nuo miehet ovat kauan harjoitelleet, ennen kuin ovat tottuneet
tuollaiseen reistailuun."

Gertrud katsahti Ingmariin avuttomana ja hiukan hädissään. Hänen
huulensa vähän vavahtelivat. "Mitä sinä luulet, milloinkahan tämä
loppuu?" hän kysyi. Sitten hän kääntyi katsomaan tuota ryhdikästä
olentoa, joka käskevänä seisoi seuralaistensa keskessä, ja toivo elpyi
hänessä uudelleen. "Kohta nyt sairaita ja onnettomia saapuu tänne
häneltä apua hakemaan", sanoi hän hartaasti. "Ja minäkin saan nähdä
hänen parantavan spitaalisten haavoja ja antavan sokeille näön
takaisin."

Mutta dervishi jatkoi aloittamaansa tapaan. Hän viittasi kaikkia
nousemaan seisoalleen, ja nyt alkoi vielä rajumpia liikkeitä. Kaikki
seisoivat samalla paikallaan, mutta tempoilivat ruumisraukkojaan aivan
vimmattuina. Silmät tuijottivat verestävinä päässä, useat miehistä
eivät enää näyttäneet tietävän missä olivat, ruumiit heiluivat rentoina
edes ja taas, ylös ja alas yhä nopeammin ja nopeammin.

Vihdoin, kun he olivat istuneet jo pari tuntia, Gertrud tuskissaan
tarttui Ingmarin käsivarteen. "Eikö hänellä sitten ole mitään muuta
heille opetettavaa?" hän kuiskasi.

Sillä nyt hän alkoi huomata, ettei tuolla miehellä, jota hän oli
luullut Kristukseksi, ollut muuta opetettavaa kuin nuo mielettömät
ruumiinliikkeet. Hän ei muuta ajatellutkaan kuin kiihottaa ja yllyttää
noita puolihulluja. Kun joku heistä osasi väännellä ruumistaan
kiihkeämmin ja kestävämmin kuin toiset, sen hän muutti piirin
etumaiseksi ja antoi siinä ähkiä ja kumarrella esinäyttäjänä muille.
Itsekin hän alkoi kiihkoutua. Hänenkin ruumiinsa alkoi rimpuilla ja
kiemuroida ikään kuin hän ei olisi kyennyt sitä hillitsemään.

Gertrud istui pidätellen tuskan kyyneliä. Kaikki hänen toiveensa ja
unelmansa olivat menneet mureniksi.

"Eikö hänellä ole heille mitään opetettavaa?" hän kyseli vähän väliä.

Ikään kuin vastaukseksi dervishi antoi merkin muutamille palvelijoille,
jotka eivät olleet harjoituksissa mukana. Nämä ottivat käsiinsä pari
pylväissä riippuvaa soittokonetta, pari rumpua ja tamburiinia. Samalla
kertaa kun soittokoneet alkoivat helistä, muuttuivat huudot räikeäksi
kirkunaksi, ja ihmiset reutoivat itseään yhä hurjemmin. Useat heistä
viskasivat pois fetsinsä ja turbaaninsa ja päästivät melkein kyynärän
pitkän tukkansa hajalle. He olivat kamalan näköisiä väännellessään
itseään niin, että pitkä tukka milloin peitti heidän kasvonsa, milloin
taas häilyi hartioilla. Heidän silmänsä kangistuivat yhä jäykemmiksi,
heidän kasvonsa kävivät kalpeiksi kuin kuolleilla, heidän liikkeensä
muuttuivat tempoviksi kuin suonenvedossa, ja valkoista vaahtoa kuohui
suupielissä.

Gertrud nousi ylös. Kaikki ilo ja innoitus oli lopussa. Viimeinenkin
toivo oli lopussa. Jäljellä ei ollut mitään muuta kuin ääretön inho.
Käytävää kohti mennessään hän ei edes katsahtanut tuohon mieheen, jota
juuri äsken oli luullut ilmestyneeksi Vapahtajaksi.

"Kyllä minua alkaa säälittää tämä maa", sanoi Ingmar heidän tultuaan
kadulle. "Ajattelehan, minkälaisia opettajia täällä oli ennen aikaan,
ja nyt koko tuon miehen viisautena on saada tolkuttomia ihmisiä
reutomaan ruumistaan."

Gertrud ei vastannut mitään, kulki vain nopeasti kotiin päin.

Kun he seisoivat talon ulkopuolella, nosti hän lyhtyään. "Tuollaisenako
sinä näit hänet eilenkin?" hän kysyi ja katsoi vihasta hehkuen Ingmaria
silmästä silmään.

"Niin", Ingmar vastasi empimättä.

"Kiusasiko minun onnellisuuteni sinua niin, että sinun piti näyttää
hänet minulle?" sanoi Gertrud. "Tätä minä en koskaan anna sinulle
anteeksi", hän hetken perästä lisäsi.

"Sen minä kyllä ymmärrän", sanoi Ingmar, "mutta sittenkin minun oli
tehtävä niinkuin on oikein."

He hiipivät takaportin kautta sisään. Ingmarista erotessaan Gertrud
naurahti katkerasti. "Nuku sinä nyt huoleti vain", hän sanoi, "hyvin
sinä tehtäväsi teit, sillä en minä nyt enää usko tuota miestä
Kristukseksi. Nyt minä en enää ole hullu, niin hyvin sinä tehtäväsi
teit."

Ingmar meni ääneti niille portaille, jotka veivät miesten
makuuhuoneeseen. Gertrud kulki hänen jäljessään. "Muista se vain, etten
minä koskaan anna tätä sinulle anteeksi", hän vielä kertasi.

Sitten Gertrud meni omaan huoneeseensa, laskeutui levolle ja itki
itsensä nukuksiin. Hän heräsi varhain seuraavana aamuna, mutta jäi
venymään vuoteelleen. Ja maatessaan hän ihmetteli itseään. Mitä tämä
on, miksen minä nouse? Mistä syystä minun ei nyt tee mieleni
Öljymäelle?

Ja hän peitti käsillään silmänsä ja itki uudestaan. Minä en odota häntä
enää. Minulla ei enää ole mitään toivoa. Eilen oli niin kovin katkeraa
nähdä, että olin pettynyt. Minä en tohdi odottaa häntä. Minä en usko,
että hän tuleekaan.

Gertrud oli todellakin melkein viikon ajan käymättä Öljymäellä. Mutta
sitten hänen entinen ikävänsä ja uskonsa uudestaan heräsi. Eräänä
aamuna hän uudelleen hiipi sinne, ja siitä asti kaikki oli entisellään.

Eräänä iltana, kun siirtokuntalaiset tapansa mukaan olivat koolla
suuressa salissa, näki Ingmar Gertrudin istahtavan Boon rinnalle ja
kauan aikaa innokkaasti puhelevan hänen kanssaan.

Hetken päästä Boo nousi ja tuli Ingmarin luokse.

"Gertrud on tässä kertonut minulle, miten sinä tuona iltana yritit
hänelle tehdä", Boo sanoi. -- "Vai niin", sanoi Ingmar lyhyesti, kun ei
tiennyt, mille kannalle asettua. -- "Kyllä minä vallan hyvin ymmärrän
sinun tarkoituksesi, sinä tahdoit pelastaa hänen järkensä", Boo sanoi.
-- "Ei suinkaan siitä ollut erityistä vaaraa", sanoi Ingmar. --
"Olipa", Boo sanoi; "kun on saanut tätä surua kärsiä vuoden umpeensa,
niin kyllä tietää, että vaara oli tarjolla."

Hän kääntyi lähteäkseen pois, mutta silloin Ingmar ojensi hänelle
kätensä. "Kuulehan vielä kun sanon", hän sanoi, "en ketään muuta
täälläolijaa niin hevin tahtoisi ystäväkseni kuin sinua." -- Boo
hymyili.

"Tokkopa kovin kauan kestänee, ennen kuin ollaan taas vihamiehiä", hän
sanoi. Mutta hän tarttui kuitenkin Ingmarin käteen ja puristi sitä.



KÖYHYYDEN PÄIVINÄ


Kun Ingmar Ingmarinpoika oli pari kuukautta oleskellut Jerusalemissa,
sattui hän eräänä päivänä seisomaan Jaffan portin läheisyydessä. Ilma
oli harvinaisen kaunis, väkeä oli paljon liikkeellä, ja Ingmar oli
seisahtunut huvikseen katselemaan kirjavaa ihmisvirtaa, joka työntäytyi
portista sisään ja ulos.

Mutta hänen seisottuaan siinä hetken aikaa alkoi kaikki tämä vallan
unohtua häneltä. Hän rupesi ajatuksissaan tutkimaan kysymystä, joka ei
yhtenäkään päivänä jättänyt häntä rauhaan. Jokin keino minun olisi
keksittävä, miten saisin Gertrudin lähtemään pois siirtokunnasta, mutta
se näyttää melkein mahdottomalta.

Sen verran Ingmar jo oli selvillä, ettei hän voinut jättää Gertrudia
Jerusalemiin, vaan että hänen täytyi viedä hänet kotiin, jos joskus
tahtoi saada sielulleen rauhan. Voi, kunpa hänet saisin kotiinsa
vanhaan koulutaloon, hän ajatteli, kunpa saisin hänet pois tästä
katalasta maasta, jossa on niin paljon julmia ihmisiä ja niin paljon
vaarallisia tauteja ja niin paljon mielettömiä päähänpistoja ja
haaveiluja. Gertrud on tosiaankin vietävä Taalainmaahan, ja siihen
minun on miten tahansa keino keksittävä. Se asia ei nyt ollenkaan
minuun kuulu, pidänkö minä hänestä tai pitääkö hän minusta; minä en saa
nyt huolia muusta kuin koettaa viedä hänet kotiin iäkästen vanhempiensa
luo.

Eivät siirtokunnan olotkaan ole niin hyvällä kannalla kuin tullessani,
Ingmar ajatteli. Siellä on kovat ajat, ja jo senkin takia minun täytyy
saada Gertrud sieltä pois. En ymmärrä, mitenkä siirtokuntalaiset ovat
niin köyhtyneet, he näyttävät olevan vallan rahattomia. Kukaan heistä
ei enää tohdi hankkia itselleen uutta takkia tai hametta, ei kukaan
tohdi ostaa appelsiinia hedelmäkojusta, ja minä luulen, että tuskin
heillä mielestään on varaa syödä aterialla kylläksensä.

Viime aikoina Ingmarista oli alkanut näyttää, että Gertrud oli ruvennut
pitämään Boosta, ja hän otaksui, että he ehkä tahtoisivat mennä
naimisiin toistensa kanssa, jos vain pääsisivät kotiin. Ingmar
puolestaan olisi nyt pitänyt sitä hänelle itselleen mitä suurimpana
onnena. Tiedän kyllä, etten minä koskaan voi saada Barbroota takaisin,
hän ajatteli, mutta mieleeni olisikin, ettei tarvitsisi mennä naimisiin
kenenkään muun kanssa, vaan saisin tästä lähtien elää yksikseni. Mutta
nämä ajatukset hän oli aina hyvin kiireesti karkottanut mielestään. Hän
soimasi itseään hyvin ankarasti. Älä sinä ajattele sitä äläkä tätä, ja
heitä sinä mielestäsi tuollaiset kuvittelut, sillä nyt sinun ei ole
huolittava muusta kuin että tavalla tai toisella saat Gertrudin
viedyksi kotiin.

Kun Ingmar parhaillaan mietti jotakin sellaista keinoa, näki hän erään
Gordonin siirtokuntalaisen lähtevän lähellä olevasta Amerikan
konsulinvirastosta. Konsuli oli hänen seurassaan. Ingmaria tämä
ihmetytti. Hän oli nyt siksi perehtynyt siirtokunnan asioihin, että
vallan hyvin tiesi konsulin metkut, joilla hän koetti siirtokuntaa
ahdistella. Tavallisesti kaikki siirtokuntalaiset olivat pitäneet häntä
pahimpana vihamiehenään.

Konsulin luota tuleva mies oli muuan Clifford-niminen amerikkalainen.
Heidän kadulle tultuaan konsuli sanoi miehelle hyvästit, joista
päättäen he olivat vallan hyvissä väleissä. "No niin, huomenna sinä
sitten sitä yrität", sanoi konsuli. "Niin aion," mies vastasi, "parasta
on koettaa saada se selville mrs Gordonin poissaollessa." -- "Ei sinun
tarvitse yhtään hätäillä", sanoi konsuli, "kävi miten tahansa, niin
minä kyllä annan sinulle kannatusta."

Sitä sanoessaan konsuli sattui huomaamaan Ingmarin. "Eikö tuokin kuulu
teidän joukkoonne?" hän kysyi ääntään hiljentäen. Clifford katsahti
säikähtyneenä taakseen, mutta rauhoittui heti tunnettuaan Ingmarin. --
"Ka, sehän on tuo mies, joka näyttää seisoallaan torkkuvan kaiken
päivää", hän sanoi viitsimättä hänen takiaan edes puhua hiljemmin kuin
ennen. "Hän on niin vasta tullut, etten minä usko hänen ymmärtävän
englanninkielistä puhetta."

Konsulikin tyyntyi sen kuultuaan, ja Cliffordista erotessaan hän sanoi:
"Huomenna me siis vihoviimeinkin pääsemme koko tuosta joukkiosta." --
"Niin", sanoi Clifford, mutta nyt hän näytti alkavan hiukan epäröidä.
Hän jäi vähäksi aikaa katsomaan konsulin jälkeen, ja Ingmarista näytti,
että hän vapisi ja hänen muotonsa muuttui tuhkanharmaaksi. Vihdoin hän
lähti. Ingmar ei vielä pitkään aikaan liikahtanut paikaltaan. Hän oli
kuitenkin käynyt hyvin levottomaksi siitä, mitä oli miesten puheista
kuullut.

Niin, oikeaan hän kyllä osasi siinä, etten minä erikoisen hyvin osaa
englantia, Ingmar sanoi, mutta sen verran minä kuitenkin käsitin, että
hän aikoo ruveta yrittämään siirtokunnassa joitakin konnankoukkuja
juuri nyt, kun mrs Gordon on matkustanut Jaffaan. Mitä ihmettä hänellä
oikeastaan lienee mielessään! Konsuli oli niin iloisen näköinen kuin
olisi jo saanut koko siirtokunnan häviöön.

Tuo mies onkin kauan ollut tyytymätön siirtokunnan järjestykseen,
Ingmar ajatteli edelleen. Hän oli kuulemma ensin tullessaan kaikkein
kiihkeimpiä, mutta nyt viime aikoina se into on tainnut jäähtyä. Niin,
kukaties hänellä on täällä joku mielitietty, jota hän ei muulla tavoin
voi saada lähtemään mukaansa, ja tietysti hän myöskin ajattelee, ettei
siirtokunnasta näin köyhtyneenä enää ole mihinkään, vaan että sen
vallan helposti saattaa hajoittaa, mitä pikemmin, sen parempi. Niin,
ymmärtäähän sen, kun asiaa oikein ajattelee, että köyhtyminen varsinkin
hänet on niin kyllästyttänyt. Pitkät ajat hän jo onkin salavihkaa
koettanut yllyttää toisia tyytymättömiksi. Kerran minä kuulin hänen
huomauttavan, että miss Young muka oli hienommin pukeutunut kuin muut
nuoret tytöt, ja toisen kerran hän väitti, että mrs Gordonin pöydässä
pidettiin parempaa ruokaa kuin yleensä muissa.

Varjele hyvä Jumala! sanoi Ingmar lähtien paikaltaan liikkeelle. Tuo on
kai vaarallinen mies. Parasta on kaikin voimin rientää kotiin
kertomaan, mitä olen kuullut.

Mutta hetkisen perästä Ingmar jo oli pysähtynyt äskeiselle paikalleen
portinpieleen. Mikäs pakko juuri sinun, Ingmar, on kiiruhtaa sitä
siirtokuntalaisille kertomaan!

Anna vain miehen olla alallaan, niin vähemmällä itse pääset. Etkös
juuri äsken miettinyt keinoa, kuinka voisit saada Gertrudin eroamaan
siirtokunnasta! Nythän se käy ihan itsestään. Olivathan konsuli ja
Clifford ihan selvästi sitä mieltä, että kohta ei ainoatakaan
gordonilaista olisi Jerusalemissa.

Niin, olisipa tosiaan onni, jos siirtokunta hajoaisi. Silloin kaiketi
Gertrud ilomielin matkustaisi kotiin Ruotsiin.

Samassa kun tuo ajatus, että pian pääsisi matkustamaan kotiin, johtui
Ingmarin mieleen, alkoi hän tuntea, kuinka hänen oli ikävä. Niin se on;
kun rupean ajattelemaan, että minun näin helmikuussa oikeastaan pitäisi
olla salolla talvitöissä, silloin käsivarsissani tuntuu kuin suonenveto
ja sormiani oikein särkee halu puristua kirvesvarren ympärille. Tuskin
voin käsittää, kuinka ruotsalaiset täällä niin kauan tulevat toimeen
pääsemättä tekemään metsä- ja maatyötä. Ja nyt minä uskon, että jos
sellainen mies kuin Timmin Halvor olisi saanut olla sysimiilua
katsomassa tai peltoa kyntämässä, olisi hän pysynyt hengissä tähän
päivään asti.

Ingmar ei innoltaan ja ikävältään enää voinut pysyä yhdessä kohti. Hän
lähti kulkemaan portista ulos Hinnomin laakson poikki vievää tietä.
Vähän väliä ja joka kerralla yhä varmempana palasi se ajatus, että kun
he vain olisivat kotona, silloin Gertrud menisi Boon kanssa naimisiin
ja hän itse saisi elää yksikseen. Ehkäpä Katri myös tahtoisi kotiin ja
ruveta Ingmarilassa emännöimään, hän ajatteli. Se sopisi kaikkein
parhaiten, ja silloin Katrin poika kenties voisi hänen jälkeensä periä
talon.

Vaikka Barbroo muuttaisikin kotiin isänsä pitäjään, eihän hän siellä
olisi niin kaukana, etten minä välistä pääsisi häntä näkemään.
Sellaisia suunnitelmia hän vielä jatkoi. Jos tahdon, voin joka pyhä
käydä hänen kirkossaan, ja tapaammehan me joskus toisiamme joissakin
häissä tai hautajaisissa. Ja pääsenhän minä vieraisilla ollessani
istumaan hänen viereensä ja puhumaan hänen kanssaan. Mitään vihamiehiä
me emme ole, vaikka meidän on täytynytkin erota.

Kerran Ingmar rupesi epäilemään, oliko oikein olla iloissaan siitä,
että siirtokunta kenties joutuu hajoamaan. Mutta hän puolusti itseään
hyvin kiihkeästi tätä epäilystä vastaan. Kun on näin kauan oleskellut
siirtokuntalaisten parissa, näkee tietysti, että he ovat ihmisinä
erinomaisia, hän ajatteli, mutta ei kukaan silti voi toivoa, että
tällaista tulisi jatkumaan. Kuinka moni heistä jo onkaan haudassa, ja
kuinka monella lailla heitä onkaan vainottu, ja kuinka surkeaan
köyhyyteen he nytkin ovat joutuneet! Niin, kyllä minunkin järkeni
mukaan, varsinkin juuri nyt, kun köyhyys rupeaa ahdistamaan, täytyy
oikein toivoa, että siirtokunta niin pian kuin suinkin hajoaisi.

Tätä ajatellen Ingmar oli yhä jatkanut käyntiään. Hän oli kulkenut
Hinnomin laakson poikki, josta tie vie Pahan neuvon vuorelle. Sen
huipulla oli taajaan rakennettuina uusia palatsimaisia rakennuksia
ammonaikaisten raunioiden seassa. Ingmar oli jatkanut matkaansa näiden
välitse tuskin ajatellen, mihin joutui; väliin hän seisoi paikallaan,
väliin taas käveli, kaiken aikaa ajatellen suuria kysymyksiä.

Viimein Ingmar oli jäänyt ison puun alle seisomaan. Hän oli viipynyt
siinä kotvan aikaa, ennen kuin tuli sitä tarkastaneeksi. Puu oli aika
korkea, ja se oli siitä omituinen, ettei sen rungossa kasvanut oksia
kuin yhdellä puolen. Eikä ainoakaan sen oksista kohonnut ylöspäin, vaan
kaikki olivat kihertyneet vanukkeiseksi tukoksi, joka viittasi suoraan
itään päin.

Kun Ingmar viimein tunsi puun, ei hän voinut mitään sille, että
säpsähti, aivan kuin olisi ruvennut pelkäämään. Sehän on Juudaan puu,
hän ajatteli, tähänhän se pettäjä hirttäytyi. Ihmeellistä, miten minä
tulin kulkeneeksi juuri tännepäin.

Hän ei mennyt edemmäs, vaan jäi seisomaan ja katselemaan puuta.

Mitä tämä nyt oikein merkitsee, Jumalako minut tähän ohjasi, ja
tahtooko hän siten osoittaa, että minä olen petturi siirtokuntalaisia
kohtaan?

Sitten hän taas seisoi vähän aikaa kuunnellen sisäistä ääntään.
Tahtookohan sitten Jumala itse, että tämän siirtokunnan on oltava
olemassa? hän sanoi.

Ajatteleminen kävi nyt Ingmarilta hitaasti ja vaivalloisesti. Ja hänen
kovalla ponnistuksella saamansa ajatukset olivat katkeria ja
tuskallisia.

Puolustele sinä itseäsi miten tahansa, mutta väärin kumminkin teet,
jollet varoita siirtokuntalaisia, kun näet, mitä juonia heitä vastaan
on vireillä.

Näyttää siltä kuin et uskoisi Jumalan olleen omista aikeistaan
selvillä, kun hän ohjasi lähimmät omaisesi tähän vieraaseen maahan.
Mutta jollet kykenisikään hänen aikomustaan käsittämään, niin siitä
kuitenkin voit olla varma, ettei hän tarkoittanut tätä ainoastaan pari
vuotta kestäväksi.

Kenties Jumala silloin oli katsellut Jerusalemia ja kaikkia sen muurien
sisällä raivoavia riitoja ja niitä nähdessään ajatellut: Katso, minä
tahdon tännekin laittaa turvapaikan, jossa yhteishenki asuu, ja sovulle
ja rauhalle minä tahdon tänne rakentaa asunnon.

Ingmar seisoi yhä paikallaan ja antoi ajatusten otella keskenään. Ne
seisoivat vastatusten ikään kuin kaksi vankkaa soturia ja mittelivät
voimiaan.

Lujasti oli Ingmar kiintynyt siihen toiveeseensa, että saisi matkustaa
kotiin. Hän ponnisteli kauan saadakseen sen säilyttää. Aurinko laski,
ja ilma pimeni nopeasti, mutta yhä vielä Ingmar seisoi samalla paikalla
pilkkopimeässä taistellen itsekseen.

Vihdoin hän pani kätensä ristiin ja rukoili Jumalaa. "Nyt minä rukoilen
sinua, Jumala, että antaisit minun kulkea sinun teitäsi", hän sanoi.

Jo näitä sanoja lausuessaan Ingmar alkoi tuntea mielessään omituista
rauhaa. Mutta samalla hänen oma tahtonsa kokonaan herpaantui, ja hän
alkoi toimia tahdon mukaan, joka ei ollut hänen omansa, vaan jonkun
toisen. Hän huomasi sen niin selvästi, kuin jos se olisi ottanut häntä
kädestä kiinni ja ruvennut taluttamaan. "Nyt minä olen Jumalan
ohjattavana", hän ajatteli.

Hän laskeutui takaisin Pahan neuvon vuorelta, kulki Hinnomin laakson
poikki ja Jerusalemin sivuitse. Koko ajan hän oli siinä mielessä, että
hän menee kertomaan siirtokunnan johtajille havaintonsa. Mutta tultuaan
tienhaaraan, josta Jaffan tie erosi, hän kuuli takaapäin hevosen
kavioiden kopsetta. Hän kääntyi ympäri. Sieltä tuli muuan siirtokunnan
töissä usein käytetty ajuri, kuljettaen kahta hevosta. Toisella hän
ratsasti ja toista ohjasi suitsista.

"Minne matka?" Ingmar kysyi pidättäen ajajaa, kun tämä tuli kohdalle.
-- "Jaffaan olen menossa", mies sanoi. -- "Jaffaan minäkin tahtoisin",
ehätti Ingmar sanomaan. Hänen päähänsä oli yht'äkkiä pistänyt, että kun
näin hyvä tilaisuus sattui, hänen pitäisi mieluimmin lähteä suoraan mrs
Gordonin puheille eikä ensin ollenkaan käydä siirtokunnan talossa.

Pian oli sovittu siitä, että Ingmar saa nousta joutohevosen selkään
ajaakseen mukana Jaffaan. Hevonen oli hyvä, ja Ingmar oli oivallisesta
mielijohteestansa hyvillään. Kaiketi minä vielä tänä yönä ennätän ajaa
tuon seitsemän peninkulman matkan Jaffaan, hän ajatteli. Sillä lailla
mrs Gordon voi ehtiä kotiin ennen huomisiltaa. Mutta tuskin tunnin
ajettuaan Ingmar huomasi, että hänen hevosensa alkoi ontua. Hän hyppäsi
pois sen selästä ja näki, että hevosen jalasta oli kenkä pudonnut.
"Mitä tälle nyt tehdään?" Ingmar sanoi vieressään ratsastavalle
ajurille. -- "Ei siinä muu auta", mies sanoi, "kuin että minä käännyn
Jerusalemiin ja vien sen kengitettäväksi."

Siihen Ingmar nyt jäi yksinään keskelle tietä eikä oikein tiennyt,
mihin ryhtyä. Mutta yht'äkkiä hän päätti lähteä jalkaisin jatkamaan
matkaansa Jaffaan. Hän ei tiennyt, oliko se viisainta vai ei, mutta se
vieras voima, jonka vallassa hän oli, yllytti häntä kiiruhtamaan. Hän
ei saanut siltä rauhaa kääntyäkseen takaisin.

Ingmar kulki siis pitkin askelin eteenpäin, ja hän mennä huhkikin aika
vauhtia. Vähän matkaa astuttuaan hän kuitenkin kävi levottomaksi. Millä
ihmeellä minä Jaffassa saan selvän mrs Gordonin asunnosta? Toista oli
silloin, kun ajuri oli mukanani. Nyt minun kaiketikin täytyy kulkea
talosta taloon kyselemässä häntä. Mutta vaikka hänen levottomuuteensa
siis kyllä oli syytä, hän kuitenkin yhä jatkoi matkaansa.

Maantie oli leveä ja hyvässä kunnossa. Sitä ei olisi ollut hankala
kulkea, vaikka yö olisi ollut pimeäkin. Mutta kahdeksan tienoista alkoi
vielä kirkas kuutamo. Koko laaja kukkula-alue, jonka poikki tie
kiemurteli, näkyi selvästi pitkien matkojen päähän.

Tie kiipeili mäkeä ylös, toista alas. Aina yhdelle mäenhuipulle päästyä
jo toinen näkyi kaukana odottamassa. Ingmaria väsytti joskus kovasti,
mutta tuo vieras voima häntä yhä kuljetti eteenpäin. Hän ei malttanut
pysähtyä edes minuutiksikaan lepäämään.

Tällä lailla Ingmar kulki eteenpäin tunnin toisensa jälkeen. Kuinka
kauan hän jo oli kävellyt, sitä hän ei tiennyt, mutta kukkuloista ei
vieläkään tullut loppua. Aina jonkin kukkulan huipulle saavuttuaan hän
ajatteli nyt vihdoinkin olevansa niin etäällä, että siltä jo näkisi
Saaronin laakson ja sen takana avautuvan meren. Mutta hän ei nähnyt
muuta kuin kukkulajonoja, jotka työntyivät esille toinen toisensa
takaa.

Ingmar veti kelloaan. Kuunpaiste oli niin kirkas, että hän vallan
selvästi erotti numerot ja viisarit. Kello oli yhdentoista tienoilla.
Voi, niinkö paljon se jo on, hän ajatteli. Ja minä kun olen vielä
Juudan vuoristossa!

Yhä kiihkeämpi hätä valtasi hänet. Hän ei enää voinut käydä, hänen
täytyi lähteä juoksuun. Hän huohotti, veri jyskytti ohimoissa, ja sydän
reutoi. Minä menen vallan turmiolle, tätä tällaista menoa minä en
kestä, hän sanoi, mutta sittenkin hän juoksi.

Hän juoksi kovaa vauhtia pitkää mäen vierua alas. Tie oli kuutamoisilla
kohdilla tasainen ja sileä, eikä hän pelännyt mitään vaaraa. Mutta
laakson pohjassa hän joutui yht'äkkiä pilkkopimeään varjoon. Siellä hän
ei nähnyt yhtä selvästi eteensä, mutta juoksi siitä huolimatta. Silloin
hän iski jalkansa kiveen ja kompastui.

Hän hypähti paikalla pystyyn, mutta tunsi heti satuttaneensa polveensa
niin pahasti, että vain vaivoin pääsi käymään. Hän meni kontaten
tienviereen istumaan. Kyllä kai se pian paranee, hän ajatteli, mutta
nyt minun ensinnä täytyy levähtää vähän aikaa.

Yhdellä paikalla istuminen hänestä kuitenkin oli melkein mahdotonta.
Tuskin hän malttoi odottaa edes hengityksensä asettumista.

Kyllä minä huomaan, etten ole omassa vallassani, hän sanoi. Tuntuu
ikään kuin joku minua kädestä pitäen vetäisi Jaffaa kohti.

Hän nousi taas seisoalleen. Polvessa tuntui kovia tuskia, mutta siitä
hän ei välittänyt, kun vain matka edistyi. Hänen vähän kuljettuaan
polvi kerrassaan herpaantui, ja hän jäi keskelle tietä makaamaan.

"Nyt minun voimani on lopussa", hän kaatuessaan sanoi, puhutellen sitä
voimaa, joka oli häntä kiiruhtanut. "Keksi nyt sinä Jumalan nimeen
jokin keino minun avukseni."

Tätä sanoessaan Ingmar kuuli hyvin etäältä pyörivien rattaiden jyryä.
Se lähestyi tavatonta vauhtia häntä kohti. Melkein samassa
silmänräpäyksessä kuin hän sitä kuuli, se jo ehti aivan hänen
likelleen. Hän kuuli kavioiden paukkeesta, että hevonen lasketti hurjaa
neliä mäkiä alas. Ylinnä kuuluivat ruoskan lakkaamattomat läjähdykset
ja ajomiehen huudot, joilla hän hoputti hevostaan.

Ingmarin täytyi kiireesti nousta pois tieltä, jolla hän makasi
pitkänään, ja mennä tiepuoleen, jottei jäisi hevosen jalkoihin.

Vihdoin mies kuului ajaa karauttavan sitä pitkää mäenrinnettä, jota
Ingmar vähän aikaa sitten oli juossut. Siellä hän jo näkyikin olevan
tulossa. Ajoneuvoina olivat tavalliset vihreäksi maalatut
talonpoikaisrattaat, sellaiset kuin Länsi-Taalaissa käytetään. Kas
tuota, Ingmar heti sanoi, nyt ei varmaankaan ole oikein asiat. Eihän
täällä Palestiinassa tuollaisia rattaita käytetä. Ajomieskin näytti
hänestä yhä kummemmalta. Hänkin oli kotiseutulaisia, sen huomasi
pienestä mustasta takista ja taalalaistapaan pyöristetystä tukasta.
Vielä paremmaksi varmuudeksi hän oli heittänyt pois takkinsa ja istui
ajolaudalla vihreissä liiveissä, joissa oli punaiset hihat. Tuo
vaatekappale oli Taalaista, siitä ei kukaan voinut erehtyä. Hevonenkin
oli kumman näköinen. Se oli jalokasvuinen, suuri ja voimakas eläin. Se
oli mustanvärinen, niin hyvästi hoidettu ja sileäpintainen että
välkkyi. Ajomies ei ollut vallan istuallaan, vaan etukumarassa hevosen
yli, ja läiskytti piiskaansa sen pään päällä hoputtaakseen sitä
vauhtiin. Mutta hevonen ei näyttänyt lyöntejä tuntevan, eikä
pöyristyttävä vauhti sitä rasittanut, se kiidätti vain eteenpäin ikään
kuin leikillä.

Ingmarin kohdalle tultuaan ajomies seisautti hevosen yhdellä
riuhtaisulla. "Jos tahdot, niin saat ajaa minun mukanani", hän sanoi.
Vaikka Ingmarilla olikin kiire mielessä, ei hän kuitenkaan ollut
erittäin halukas tähän tarjoukseen. Sillä paitsi että hän hyvin tiesi
tämän kaiken olevan jotakin lemmon vehkeitä ja kummitteluja, oli tuolla
miehellä ilkeännäköiset kasvot, täynnä arpia, niinkuin pahimmilla
tappelupukareilla. Näkyipä toisessa silmäkulmassa ihan vasta saatu
puukonisku. "Minulta tosin saat tavallista kovemman kyydin", hän sanoi,
"mutta luulin, että sinulla on kiire." -- "Onko hevosesi varma?" Ingmar
kysyi. -- "Se on sokea, mutta varma se kyllä on." Ingmar alkoi vavista
kiireestä kantapäähän asti. Mies kumartui rattailtaan häneen päin ja
katsoi häntä suoraan silmiin. -- "Tule vaan mukaan ihan turvassa", hän
sanoi, "kyllähän jo arvaat, kuka minut lähetti." Nämä sanat kuultuaan
Ingmar tunsi saavansa takaisin koko rohkeutensa. Hän nousi rattaille,
ja sitten he vimmattua vauhtia laskettivat Saaronin tasangolle.

       *       *       *       *       *

Mrs Gordon oli matkustanut Jaffaan hoitamaan erästä hyvää ystäväänsä,
joka oli sairastunut. Se oli erään lähetyssaarnaajan vaimo, jonka mies
oli ollut ystävällinen siirtokuntalaisille ja auttanut heitä monessa
kohden.

Se yö oli nyt kulumassa, jona Ingmar Ingmarinpoika oli menossa Jaffaan.
Mrs Gordon oli istunut valveilla sairaan ääressä aamuyöhön asti, mutta
nyt oli toinen tullut hänen sijaansa. Astuessaan ulos sairaan huoneesta
hän näki, että yö oli valoisa ja sellaisen kauniin hopeanvalkoisen
kuutamon kirkastama, jota ei muualla näe kuin meren rannikolla.
Hän meni ulos parvekkeelle seisomaan ja katseli sieltä suuria
appelsiinipuutarhoja, katseli vanhaa kaupunkia, joka kohosi jyrkän
kallion rinteiltä, ja rajatonta, kimmeltävää merta.

Mrs Gordon ei nyt ollut itse Jaffan kaupungissa, vaan saksalaisen
siirtokunnan talossa, jonka paikka oli pienellä kukkulalla kaupungin
vieressä. Aivan hänen parvekkeensa alapuolella oli leveä maantie, joka
kulkee suoraan siirtokunnan halki. Kuun valoisassa paisteessa saattoi
silmin seurata sitä pitkän matkaa talojen ja puutarhojen keskellä.

Mrs Gordon näki nyt tiellä erään miehen, joka käveli hyvin hiljaa ja
epätietoisena. Se oli iso mies, ja kuutamo häntä vielä pitensi niin,
että hän mrs Gordonista näytti oikealta jättiläiseltä. Aina jonkin
talon ohitse mennessään hän seisahtui ja katseli sitä hyvin tarkkaan.
Mrs Gordonin mieleen tavalla tai toisella johtui, että tuon miehen
liikkeissä oli jotakin aaveen tapaista, aivan kuin hän olisi ollut
jokin kummitus, joka kuljeksii tutkimassa, mihin taloon voisi tunkeutua
säikyttääkseen ihmisparat kuoliaiksi.

Viimein mies saapui sen talon kohdalle, jonka parvekkeella mrs Gordon
seisoi. Sitä hän tarkasteli kauemman aikaa kuin muita ja kiersi sen
ympäri, ja mrs Gordon kuuli hänen koputtavan ikkunaluukkuihin ja
koettavan vääntää ovenlukkoa auki. Mrs Gordon kurottautui kaiteen yli
nähdäkseen miehen aikeita, ja siitä asennosta mies hänet huomasi.

"Mrs Gordon", hän sanoi hiljaa ja varovaisesti, "minulla olisi teille
pari sanaa puhuttavana."

Sitä sanoessaan hän kallisti päätään taaksepäin nähdäkseen yläkertaan,
ja silloin mrs Gordon tunsi hänet Ingmar Ingmarinpojaksi.

"Mrs Gordon", Ingmar sanoi, "ensiksi minun on sanottava, että minä olen
omin päin, kenenkään veljen tietämättä, lähtenyt tänne teitä
tapaamaan." -- "Ovatko kotona asiat huonosti?" mrs Gordon kysyi. --
"Eipä nyt juuri huonostikaan", Ingmar sanoi, "mutta hyvä kumminkin
olisi, jos tahtoisitte matkustaa kotiin." -- "Huomenna minä kyllä
tulen", mrs Gordon sanoi. Ingmar mietti ensin vähän aikaa ja sanoi
sitten niin sävyisällä äänellä kuin suinkin: "Parasta teidän sentään
olisi lähteä jo tänä yönä."

Mrs Gordon hiukan menetti malttiansa ajatellessaan, kuinka hankalaa
olisi yösydännä herättää koko talonväkeä, ja sitä paitsi hänen
mielestään tietysti tuon talonpojan sanoihin ei ollut varsin paljon
luottamista. Kun edes olisi tietoa, mikä siellä on hätänä. Ja hän alkoi
kysellä, oliko kukaan kipeänä vai oliko siirtokunta joutunut
rahapulaan. Ingmar ei ruvennut vastaamaan, lähti vain käymään äskeistä
tietään takaisin. "Menettekö nyt?" mrs Gordon kysyi. -- "Olettehan
tiedon saanut, nyt voitte tehdä oman tahtonne mukaan", sanoi Ingmar
taaksensa katsomatta. Mrs Gordon alkoi ymmärtää, että varmaan nyt oli
tosihätä tarjona. Hän teki heti kohta päätöksensä. -- "Jos vähän aikaa
odotatte, pääsette mukaan minun hevosellani", hän huusi Ingmarin
jäljestä. -- "Kiitos, en tarvitse", Ingmar vastasi, "ette voi minulle
parempaa kyytiä tarjota kuin minulla on itselläni."

Mrs Gordon sai isännältään mainiot hevoset. Hän ajoi kuin lentämällä
Saaronin sileän tasangon poikki ja sitten mäkeä alas, toista ylös
Juudan vuoristossa.

Juuri päivänsarastuksen aikaan hän ajoi yhtä niitä pitkiä ylämäkiä,
joiden juurella oli entisinä aikoina ollut Abu Goshin rosvonpesä. Hän
oli silloin hyvin tyytymätön itseensä, kun oli niin helposti suostunut
tuon miehen houkutteluista kotiin lähtemään. Ja vielä sellaisen miehen
puheisiin hän oli uskonut, joka ei lainkaan tuntenut siirtokunnan
oloja. Yhä uudestaan hän ajatteli, että hänen tosiaankin pitäisi jättää
matkan jatkaminen sikseen ja kääntyä Jaffaan takaisin.

Hän oli jo ajanut monenmonituisten mäkien yli, kun hän erään notkon
pohjalla tapasi miehen tienvieressä istumassa. Mies nojasi päätään
käsien varaan ja näytti nukkuvan. Vaunujen ajaessa ohi hän kuitenkin
katsahti ylös, ja mrs Gordon tunsi hänet Ingmar Ingmarinpojaksi.

Kuinka on mahdollista, että hän on jo näin kauas ennättänyt? hän
ajatteli. Hän pysäytti vaunut ja huusi Ingmarille. Kuullessaan hänen
äänensä Ingmar ilahtui sanomattomasti. Hän nousi heti seisoalleen.
"Oletteko paluumatkalla siirtokuntaan, mrs Gordon?" hän sanoi. --
"Olen", kuului vastaus. -- "Tiedättekös, että minä juuri olin menossa
teitä noutamaan, mutta sitten kaaduin ja loukkasin polveni, ja nyt minä
olen istunut tässä koko yön."

Mrs Gordon näytti vallan ällistyneeltä. "Ettekös te. Ingmar
Ingmarinpoika, ollut tänä yönä Jaffassa?" hän sanoi. -- "En", sanoi
Ingmar, "en ole ollut muuten kuin unissani. Joka kerta, kun unta
hiukkasenkaan on tullut silmääni, olen ollut kulkevinani pitkin Jaffan
katuja teitä hakemassa." Mrs Gordon tuli ihan hajamieliseksi eikä
osannut sanoa sitä eikä tätä. Ingmar hymyili hieman hämillään, kun mrs
Gordon tuli niin sanattomaksi. -- "Voisittekohan te, mrs Gordon, ottaa
minutkin mukaan vaunuihin?" hän sanoi. "En oikein voi käydä omin
neuvoin." Mrs Gordon hypähti viipymättä alas vaunuista ja auttoi
Ingmaria niihin nousemaan. Mutta sitten hän seisahtui keskelle tietä
jäykkänä kuin kuva. -- "Tätä minä en kykene käsittämään", sanoi hän
hiljaa. Ingmarin täytyi vielä kerran ikään kuin herättää hänet
tajuntaan. -- "Älkää pahastuko, kun huomautan, mutta parasta olisi
lähteä kotiin niin pian kuin suinkin."

Mrs Gordon nousi vaunuihin. Uudelleen hän istui ääneti, sekavin
miettein, ja Ingmarin täytyi taaskin häiritä häntä. "Anteeksi, mutta
minulla olisi teille hiukkasen puhuttavaa. Ettehän ole saanut tuolta
Cliffordilta minkäänlaisia tietoja?" -- "En", mrs Gordon sanoi. --
"Satuin eilen kuulemaan, kun hän jutteli teidän konsulinne kanssa. Hän
hommaa joitakin konnankoukkuja täksi päiväksi, kun te olette poissa."
-- "Mitä sanotte!" mrs Gordon puhkesi sanomaan. -- "Hän aikoo varsin
hajoittaa siirtokunnan."

Nyt mrs Gordon vihdoinkin sai ajatuksensa kokoon. Hän kääntyi istumaan
Ingmariin päin ja rupesi tarkasti kyselemään häneltä, mitä hän oli
kuullut.

Sen jälkeen hän taas vaipui vähäksi aikaa mietteihinsä, kunnes viimein
vallan äkkiarvaamatta sanoi Ingmarille: "On hauskaa nähdä, Ingmar
Ingmarinpoika, että te jo olette niin kiintynyt siirtokuntaamme."
Ingmar punastui otsaansa myöten. Hän kysyi, mistä mrs Gordon voi tietää
hänet siirtokunnan ystäväksi. "Tiedän sen siitä, kun te tänä yönä
olitte Jaffassa ja käskitte minua lähtemään kotiin", mrs Gordon sanoi.

Hän kertoi nyt Ingmarille, mitä oli yöllä nähnyt ja mitä Ingmar silloin
oli sanonut. Kun hän oli sen kaiken kertonut, sanoi Ingmar, että se oli
ihmeellisin tapaus koko hänen elämässään.

"Jollei vain kaikki petä, niin me ennen iltaa vielä näemme suurempiakin
ihmeitä", virkkoi mrs Gordon, "sillä nyt minä varmasti tunnen Jumalan
olevan puolellamme."

Sen jälkeen hän pysyi tyynenä ja hyvillä mielin ja jutteli Ingmarille
aivan kuin ei vaaraa olisi ollut tiedossakaan.

"Kertokaas, Ingmar Ingmarinpoika, nyt minulle, onko minun
poissaollessani tapahtunut kotona mitään erikoista."

Ingmar arveli ensin. Sitten hän esteli sillä syyllä, ettei muka osannut
kieltä. "Mitäs, kyllähän minä ymmärrän", mrs Gordon sanoi. -- "Tasaista
menoa siellä on enimmäkseen eletty", Ingmar viimein sanoi. -- "Jotakin
kerrottavaa sinulla varmaan on", virkkoi mrs Gordon. -- "Tokko te vielä
lienette kuullut Baram pashan myllyn asiaa", sanoi Ingmar. -- "En ole,
mitäs siitä tiedät?" mrs Gordon kysyi. "En ole edes kuullut, että Baram
pashalla myllyä onkaan."

"Kyllä on", Ingmar sanoi, "kerrotaan, että Baram pasha ollessaan ensi
vuosia täällä maaherrana oli huomannut, että tämän puolen ihmiset yhä
vielä jauhaa jyräsivät viljaansa vain käsikivillä. Heitä auttaakseen
hän silloin rakennutti höyrymyllyn johonkin suureen laaksoon tänne
lähelle. Mutta eipä ole ihme, ettette ole koko myllystä mitään kuullut,
sillä se ei ole paljon koskaan ollut käynnissä. Baram pashalla ei ole
ollut onnea sen käyttäjäin valinnassa, joten se on aina ollut
rempallaan. No, nyt pari päivää sitten Baram pasha laittoi kysymään,
osaisikohan joku gordonilaisista panna myllyn käyntikuntoon. Ja sitten
meitä joitakuita kävi täällä sitä korjaamassa."

"Sepä oli hyvä uutinen", mrs Gordon sanoi, "on oikein mieleni hyvä,
kun Baram pashalla on meistä jotakin hyötyä." -- "Baram pasha oli myös
niin hyvillään", Ingmar sanoi, "että tarjosi myllyn kokonaan
siirtokuntalaisten huostaan. Hän tarjosi sen heille, vaatimatta siitä
mitään vuokraa. 'Saatte pitää sen tulot ominanne', hän sanoi, 'kun vain
pidätte huolen siitä, että se on käynnissä.'"

Mrs Gordon käännähti kokonaan Ingmariin päin. "No", hän sanoi, "mitäs
he siihen vastasivat?" -- "Ei siihen ollut vaikeatakaan vastata",
Ingmar sanoi, "kun oli ihan luonnollista, että he kyllä ottavat myllyn
hoitaakseen, mutta eivät huoli mitään tuloja työstään." -- "Niin, sehän
oli aivan oikein", virkkoi mrs Gordon. -- "Enpä tiedä, kuinka oikein se
oli", Ingmar sanoi, "sillä nytpä Baram pasha ei suostukaan antamaan
myllyä heille. Hän ei sano voivansa luovuttaa myllyään, jos he rupeavat
tekemään ilmaista työtä. Hän sanoo, ettei kansaa pidä totuttaa saamaan
kaikki tarpeensa ilmaiseksi. Hän sanoo vielä, että kaikki muut
jauhonkauppiaat ja myllynomistajat kantelisivat siitä sulttaanille."

Mrs Gordon istui ääneti.

"Koko myllyhanke siis raukesi tyhjiin", Ingmar sanoi. "Te puolestanne
olisitte siitä saaneet leipää kotitarpeeksi asti, ja entä mitä
siunausta siitä olisi ollut koko paikkakunnalle! Mutta sitä nyt ei
kannattanut ajatella."

Mrs Gordon ei vastannut tähänkään. "Eikös mitään muuta ole tapahtunut?"
hän sanoi ikään kuin kääntääkseen Ingmarin toiseen aiheeseen.

"On toinenkin asia", Ingmar sanoi, "se on se miss Youngin ja koulun
asia. Ettekö ole siitäkään mitään kuullut?" -- "En", sanoi mrs Gordon.
-- "Niin", Ingmar alkoi, "Ahmed efendi, joka on Jerusalemin kaikkien
muhamettilaiskoulujen ylihoitaja, tuli pari päivää sitten meille ja
sanoi: 'Täällä Jerusalemissa on suuri tyttöjen kansakoulu, jossa monta
sataa lasta käy pelkästään kirkumassa ja tappelemassa. Sen ohi
kulkiessa sieltä kuuluu pahempaa ryskettä ja pauhua kuin länsituulella
Jaffan satamasta. En tiedä, osaavatko opettajat lukea ja kirjoittaa,
mutta sen tiedän, etteivät he lapsille mitään opeta. Enkä minä voi
mennä sinne itse enkä lähettää sinne ketään miestä järjestystä
pitämään, kun uskonto kieltää meitä miehiä astumasta sisään tuollaiseen
tyttöjen kouluun. Yksi ainoa keino enää olisi saada koulu hyvään
kuntoon', Ahmed efendi sanoi, 'se nimittäin, että miss Young tahtoisi
ottaa sen haltuunsa. Tiedän, että hän on oppinut ja tiedän, että hän
osaa puhua arabiaa. Enkä minä palkasta kitsaile, vaikka hän mitä
pyytäisi, kunhan hän vain ottaa koulun haltuunsa.'"

"No, kuinka sitten siinä asiassa kävi?" mrs Gordon sanoi. -- "Samalla
lailla siinä kävi kuin myllyjutussa", sanoi Ingmar. "Miss Young sanoi
olevansa halukas koulua hoitamaan, mutta ei tahtonut ottaa työstään
mitään palkkaa. Ahmed efendi silloin vastasi: 'Minä olen tottunut aina
maksamaan palkan teettämästäni työstä. En ole koskaan oppinut ottamaan
armolahjoja vastaan.' Miss Young piti oman päänsä, ja Ahmed efendin
täytyi lähteä pois tyhjin toimin. Hän oli suutuksissaan ja sanoi, että
vastatkoon miss Young niistä kaikista köyhäin ihmisten lapsista, joiden
nyt oli jäätävä opetusta ja hoitoa vaille."

Mrs Gordon oli hetken aikaa vaiti ja sanoi sitten: "Nyt minä huomaan,
että teidän mielestänne, Ingmar Ingmarinpoika, me kaikki olemme näissä
kohdin menetelleet väärin. On aina hyvä kuulla järkevän miehen
ajatusta, ja siitä syystä minä nyt pyytäisin teitä sanomaan, onko
teillä ehkä muutakin muistutettavaa meidän elintavastamme."

Ingmar istui kauan aikaa mietiskellen. Mrs Gordonin koko käytöstavassa
tuntui olevan niin paljon arvokkuutta, ettei hänen ollut helppo ruveta
muistutuksia tekemään.

"No niin", Ingmar sanoi, "minusta teidän ei pitäisi asettaa elämäänne
sille kannalle, että joudutte näin kovaan köyhyyteen." -- "Mitenkäs
luulisitte meidän voivan sitä välttää?" sanoi mrs Gordon hiukan
hymähtäen. Ingmar viivytteli vastaustaan vielä kauemmin kuin äsken. --
"Jos te antaisitte väkenne tehdä työtä palkasta", hän sanoi, "ei teidän
tarvitsisi olla näin puutteenalaisessa tilassa." Mrs Gordon kääntyi
kiivaasti häneen päin. -- "Olen kuusitoista vuotta johtanut tätä
siirtokuntaa noudattaen yhteishengen ja rakkauden käskyä, ja minun
mielestäni ei sellaisen vastatulleen kuin te olette pitäisi ruveta
täällä muutoksia esittelemään." -- "Nyt te suututte minuun, vaikka
itsehän te houkuttelitte minua puhumaan", sanoi Ingmar. -- "Ymmärrän
kyllä teidän hyvän tarkoituksenne", mrs Gordon sanoi. "Ja sitä paitsi
voin teille ilmoittaa, että meillä vielä on paljon rahaa, mutta viime
aikoina kuka lienee lähettänyt meistä vääriä tietoja pankkiireillemme
Amerikkaan, jotka siitä syystä eivät ole tahtoneet mitään lähettää. Nyt
minä kuitenkin tiedän, että rahoja on tulossa." -- "Tuo, mitä nyt
sanotte, on minustakin hauskaa kuulla", sanoi Ingmar. "Mutta meidän
puolella Ruotsissa ollaan sitä mieltä, että parempi on luottaa omaan
työhön kuin säästörahoihin." Mrs Gordon ei vastannut mitään, ja Ingmar
huomasi viisaammaksi olla vaiti.

Mrs Gordon saapui siirtokunnan talolle jo aikaisin. Kello ei voinut
olla puolta yhdeksää. Viimeisen puolen tuntia hän oli ollut levoton
ajatellessaan, mitä ihmettä hän perille tullessaan tapaakaan.
Saavuttuaan viimein talon läheisyyteen ja huomatessaan, että sen
ympäristössä oli vallan rauhallista, hän huoahti helpotuksesta. Melkein
hän oli tuntunut odottavan, että joku sellainen henki, joista Itämaan
saduissa niin paljon kerrotaan, olisi kaapannut koko talon selkäänsä ja
vienyt sen tipotielleen.

Tultuaan likelle taloa he kuulivat sieltä virrenveisuuta. "Tuntuuhan
täällä vielä tähän asti kaikki olevan alallaan", sanoi mrs Gordon, kun
vaunut pysähtyivät portille. "Nytkin kuuluvat siellä paraikaa pitävän
aamurukousta."

Hänellä oli oma avaimensa yhteen ulko-oveen, ja hän avasi sillä,
jott'ei häiritsisi. Ingmarin oli vaikea käydä, kun polvi oli vallan
turtana. Mrs Gordon kiersi kätensä hänen vyötäisilleen ja auttoi häntä
talon sisäpihalle. Ingmar meni heti penkille istumaan. "Lähtekää te,
mrs Gordon, nyt ottamaan selvää, mitä täällä siirtokunnan kesken on
tekeillä", hän sanoi. -- "Ensin minä kuitenkin panen kääreen teidän
polveenne", mrs Gordon sanoi. "Vielä sinne hyvästi ehtii. Kuulettehan
te, että siellä paraikaa pidetään aamurukousta." -- "Ei, ei", sanoi
Ingmar, "tällä kertaa teidän on toteltava minua. Menkää nyt aivan heti
ottamaan selvää, onko täällä mitään tapahtunut."

Ingmar jäi nyt istumaan ja katselemaan mrs Gordonia hänen astuessaan
portaita ylös ja leveän eteishallin poikki kokoussaliin päin. Oven
auetessa hän kuuli jonkun siellä sisällä puhuvan kovalla äänellä, mutta
puhe katkesi heti. Sitten ovi sulkeutui, eikä mitään enää kuulunut.

Tuskin viittä minuuttia Ingmar oli istunut odottamassa, ennen kuin
kokoussalin ovi melkein vihaisesti työnnettiin auki. Siitä tuli
näkyviin neljä miestä, jotka kantoivat viidettä keskessään. He kulkivat
ääneti portaissa ja pihan poikki ja menivät aivan Ingmarin ohitse.
Ingmar kurottautui paikaltaan nähdäkseen sen miehen kasvoja, jota
kannettiin. Se oli Clifford.

"Minnekä te häntä kannatte?" hän kysyi.

Miehet seisahtuivat. "Viemme häntä alakertaan ruumishuoneeseemme. Hän
on kuollut." Ingmar nousi säikähtyneenä ylös. -- "Mitenkä hän kuoli?"
hän kysyi. -- "Ei häneen mikään ihmiskäsi ole kajonnut", sanoi Ljungo
Björn. -- "Mitenkä hän on kuollut?" Ingmar kysyi uudelleen.

"No minä kerron, miten se tapahtui", sanoi Ljungo Björn. "Oli pidetty
aamurukous, kun tämä Clifford nousi puhumaan. Hän sanoi tahtovansa
kertoa meille erään tiedon, joka meitä ilahduttaisi. Pitemmälle hän ei
ehtinyt, kun ovi aukeni ja mrs Gordon astui sisään. Clifford tuskin
ennätti vilkaista häneen, kun jo vaikeni ja kävi muodoltaan
tuhkanharmaaksi. Ensin hän jäi paikalleen, mutta mrs Gordon kulki
keskeltä huonetta perälle päin, ja hänen yhä lähestyessään mies
peräytyi pari askelta ja peitti kasvonsa käsiinsä. Tämä näytti meistä
muista niin kummalliselta, että kaikki yht'aikaa nousimme seisomaan, ja
silloin Clifford näytti tointuvan. Hän puristi lujasti nyrkkiään ja
läähätti kovasti, ikään kuin olisi kohdannut jonkin hirmun, ja astui
mrs Gordonia vastaan. 'Miten te olette tänne tullut?' hän sanoi
hänelle. Silloin mrs Gordon hiljaa ja vakavasti katsoi häneen ja sanoi:
'Jumala on minua auttanut.' -- 'Kyllä sen näen', Clifford sanoi, ja
silmät olivat kauhusta melkein pudota hänen päästään. 'Näen myöskin,
kuka teitä saattaa.' -- 'Minä myöskin näen, kuka sinua saattaa', mrs
Gordon silloin sanoi. 'Se on Saatana.'

"Silloin mies ei enää näkynyt jaksavan hänen katsettaan kestää, vaan
väistyi uudelleen taaksepäin kädet silmillä. Ja mrs Gordon kulki hänen
jäljessään ja piti kättään koholla häneen päin, mutta ei koskenut
häneen sormenpäälläkään. 'Minä näen Saatanan seisovan takanasi', hän
sanoi vielä kerran, ja nyt hän puhui väkevällä ja hirvittävällä
äänellä.

"Silloin me kaikki olimme näkevinämme Saatanan Cliffordin takana, ja me
ojensimme kätemme ja viitoimme sitä kohti. Ja kaikki yht'aikaa me
huusimme: Saatana! Saatana!

"Mutta Clifford puikki silloin meidän riviemme ohitse, ja vaikk'ei
kukaan meistä liikahtanutkaan, hän kuitenkin ulisi aivan kuin olisimme
häntä ampuneet tai pieksäneet. Sillä lailla hän kyyrysillään pujotteli
ja ehti ovelle asti. Mutta kun hän koetti sitä avata, silloin me kaikki
vielä kerran huusimme: Saatana! Saatana! Ja silloin näimme hänen kaatua
lysähtävän lattiaan ja jäävän siihen pitkäkseen. Ja kun me yritimme
häntä siitä liikuttaa, oli hän kuollut."

"Hän oli petturi", sanoi Ingmar, "hän ansaitsi rangaistuksensa." --
"Niin", toisetkin sanoivat, "hän ansaitsi rangaistuksensa."

"Mutta mitä hän sitten meille oikeastaan aikoi?" kysyi muuan. -- "Ei
sitä nyt kukaan tiedä", sanoi toinen. -- "Hän olisi kai tahtonut tuhota
meidät." -- "Niin, mutta millä lailla?" -- "Sitä ei kukaan tiedä." --
"Ei tiedä, eikä suinkaan tule tietämäänkään."

"Hyvä on, että hän kuoli", sanoi Ingmar. -- "Niin, hyvä on, että hän
kuoli."

Siirtokuntalaiset olivat koko sen päivän kovin kuohuksissaan. Ei
tiedetty, mitä Clifford oli heille aikonut, eikä sitäkään, oliko vaara
nyt hänen kuolemansa avulla torjuttu. He viettivät tuntikausia
rukoillen ja veisaten kokoushuoneessa. Se tunne, että Jumala oli
taistellut heidän puolestaan, se ikään kuin kohotti heidät tästä
maailmasta erilleen.

Pitkin päivää he moneen kertaan huomasivat taloa ympäröivillä
kangasmailla joukoittain Jerusalemin kaikkein kehnointa roskaväkeä
tyhjin toimin katselemassa taloon päin. He pelkäsivät, että Clifford
ehkä oli suunnitellut meteleitä ja että nuo hurjat laumat tulevat
karkottamaan heidät kodistaan. Mutta sitten nuo ihmiset taas katosivat,
eikä koko päivänä mitään erityistä tapahtunut.

Illalla mrs Gordon tuli katsomaan Ingmar Ingmarinpoikaa, joka istui
vuoteellaan polvi kääreissä. Mrs Gordon kiitti häntä lämpimästi hänen
avustaan ja osoitti suurta ystävyyttä häntä kohtaan.

"Ingmar Ingmarinpoika", hän muun muassa virkkoi, "tahdon nyt teille
sanoa, että jos minä voin korvaukseksi teitä jossakin asiassa auttaa,
tekisin sen varsin mielelläni. Ettekö kertoisi minulle, mikä teidän
sydäntänne painaa; kenties minä voin teitä auttaa."

Mrs Gordon tiesi vallan hyvin, mitä varten Ingmar Jerusalemissa
oleskeli. Milloinkaan muulloin hän ei olisi luvannut auttaa Ingmaria
sellaisessa asiassa, mutta tänään kaikki siirtokuntalaiset olivat ikään
kuin hurmiossa. Mrs Gordonin mielestä oli hänen kaikkein ensimmäinen
velvollisuutensa tehdä Ingmar onnelliseksi, kun hän kerran oli heille
kaikille tehnyt niin suuren hyvän työn.

Heti kun mrs Gordon oli lausunut tarjouksensa, painoi Ingmar kiireesti
silmäluomensa umpeen. Hän mietti ensin asiaa kauan aikaa, ennen kuin
vastasi.

"Siinä tapauksessa teidän on luvattava, ettette pahastu minun
pyynnöstäni." Mrs Gordon vastasi, että kyllä hän nyt tahtoi malttaa
mieltänsä. -- "Näyttää näet siltä", Ingmar sanoi, "etten minä saakaan
niin hevin selväksi sitä asiaa, jota varten minä täällä olen, ja sitä
vartoessa tämä elämä käy ikäväksi, kun ei voi saada sopivaa työtä."
Tuon mrs Gordon kyllä käsitti. "Jos te, mrs Gordon, siis tahdotte tehdä
jotakin minun hyväkseni", Ingmar jatkoi, "niin mieluimmin minä
toivoisin, että koettaisitte hankkia Baram pashan myllyn minun
huostaani. Tiedättehän, etten minä ole teidän muiden lailla
kieltäytynyt rahaa ansaitsemasta, ja siitä minä samalla saisin
luonnolleni sopivaa työtä."

Mrs Gordon katsoi terävästi Ingmariin, mutta tämä istui melkein ummessa
silmin, eikä hänen kasvoissaan ollut vähintäkään mielenilmausta. Kovin
kummaa oli, ettei hän ollut mitään muuta pyytänyt, mutta samalla mrs
Gordon sentään oli hyvin mielissään siitä. "Mitäpäs syytä minulla olisi
kieltäytyä siinä teitä auttamasta", hän sanoi. "Ettehän te siinä
mitenkään väärin menettele. Hyvä on sekin, että me näin voimme täyttää
Baram pashan pyynnön." -- "Niin, minäkin odotin, että te suostutte
minua auttamaan", sanoi Ingmar. Hän kiitti mrs Gordonia, ja he olivat
erotessaan kumpikin hyvin tyytyväisiä toisiinsa.



INGMARIN TAISTELU


Ingmar on nyt ottanut huostaansa Baram pashan myllyn. Hän askaroi nyt
myllärin toimessa, ja milloin yksi, milloin toinen siirtokuntalainen
käy häntä auttamassa.

Mutta vanhastaanhan on tunnettua, että kaikissa myllyissä on paljon
noitavoimia ja muuta sellaista, ja siirtokuntalaiset alkoivat pian
huomata, ettei kukaan voi päiväkautta istua kuulemassa kivien kolketta
Baram pashan myllyssä joutumatta ikään kuin lumouksiin.

Jokainen, joka istuu niitä kuuntelemassa, havahtuu lopulta huomaamaan,
että ne yhä laulavat ja hyrisevät näitä sanoja: "Jauhamme jauhoja,
kokoomme rahoja, meistä on hyötyä; mitäs sinä teet, mitäs teet, mitäs
teet?"

Ja siinä, joka tätä kuulee, herää kumma halu ansaita leipänsä hiki
päässä. Hän syttyy vallan kuumeeseen istuessaan myllyssä kuunnellen
kivien kolketta.

Ehdottomasti hän alkaa ajatella, kykenisikö hän mihinkään, voisiko hän
mitään saada aikaan, olisiko hänestä millään lailla siirtokunnalle
tukea.

Ne, jotka ovat pari päivää olleet myllytyössä, eivät puhu mistään
muusta kuin tämän maan viljelykseen kelpaavista laaksoista, jotka
kaikki ovat ketona, he puhuvat vuorista, joille olisi metsää
kylvettävä, ja hylätyistä viinitarhoista, joissa vain työmiehiä olisi
tarpeen.

Ja kun myllynkivet ovat pari viikkoa lauluaan hyräilleet, silloin
eräänä päivänä ruotsalaiset talonpojat vuokraavat Saaronin tasangolta
maapalstan ja alkavat kyntää ja kylvää.

Ja kun vähän aikaa kuluu, niin he hankkivat itselleen Öljymäeltä pari
isoa viinitarhaa.

Ja taaskin jonkin ajan päästä he ottavat urakalle suuren vesijohtotyön
muutamassa laaksossa.

Ja ruotsalaisten ensin alettua rupeavat amerikkalaiset ja syyrialaiset
vähitellen jatkamaan. He menevät opettajiksi kouluihin, hankkivat
valokuvauskoneen ja kiertävät ympäri maata ottamassa kuvia, jotka
käyvät matkustajille hyvin kaupaksi, he laittavat pienen
kultasepänliikkeen johonkin talonsa sopivaan huoneeseen.

Miss Young on jo pitkät ajat ollut johtajattarena Ahmed efendin
koulussa, ja nuoret ruotsalaistytöt opettavat muhamettilaislapsille
ompelua ja kutomista.

Syksymmällä jo koko siirtokunta hyörii ja häärii työssä ja yhä uusissa
hankkeissa. Koko talo kuhisee vireyttä aivan kuin muurahaiskeko.

Ja kun muistelee, niin tosiaan tänä kesänä ei ole sattunut mitään
onnettomuutta, ei ketään ole kuollut siitä lähtien, kun Ingmar otti
myllyn huostaansa. Eikä nyt enää kukaan ole Jerusalemin ilkeyttä
suremalla mieltään menettänyt.

Kaikkien katseet säteilevät mielihyvää, he rakastavat siirtokuntaansa
enemmän kuin koskaan ennen, he suunnittelevat uusia hankkeita ja
panevat niitä toimeen. Tämä on tähän asti ollut ainoa puute heidän
onnessaan. Ja nyt he kaikki uskovat, että Jumala tahtookin antaa heidän
hankkia leipänsä omalla työllä.

Syksyllä Ingmar jättää myllyn Ljungo Björnille ja oleksii itse nyt
siirtokunnan talossa. Hän laittaa Boon ja Gabrielin kanssa jonkinmoista
vajaa talon viereiselle kentälle. Mutta kukaan ei tiedä, mitä sillä
aiotaan, kukaan ei saa nähdä, miten se sisustetaan, sillä he ovat kovin
salaperäisiä.

Saatuaan viimein vajan valmiiksi Ingmar lähtee Boon kanssa Jaffaan, ja
siellä saksalaisessa siirtokunnassa he alkavat tavattoman pitkälliset
neuvottelut.

Mutta parin päivän kuluttua he palaavat kotiin, tällä kertaa ratsastaen
kumpikin uljaalla ruskealla hevosellaan.

Nämä ovat nyt siirtokunnan omaisuutta, ja totta tosiaan, vaikka
sulttaani tai keisari olisi kolkuttanut porttia ja selittänyt aikovansa
liittyä siirtokuntaan, niin sen mieleisempi hän tuskin olisi voinut
olla. Lapset ne liekkuvat ja kapuavat hepojen selkään, ja se talonpoika
on kuin ruhtinas, joka niillä pääsee kyntämään.

Niitä vaalitaan paremmin kuin yhtäkään hevosta koko Itämaalla, ja
jok'ainoa yö talonpojat pistäytyvät niiden vajaan katsomaan, että soimi
on täynnä.

Mutta se ruotsalainen, joka kulloinkin sattuu aamuisin hevosia
valjastamaan, ei voi olla ajattelematta: Eihän tässä maassa elämä niin
kovin tukalaa olekaan, tunnenhan nyt, että täällä voi viihtyä. Voi,
kuinka minä säälin sitä Timmin Halvoria, joka ei päässyt tätä
tuntemaan! Eihän hän olisi surusta kuolemaan sortunut, jos olisi saanut
tällaisia hevosia ajaa.

       *       *       *       *       *

Oli muuan syyskuun aamu. Hyvin varhain, kun vielä oli pimeä yö,
lähtivät Ingmar ja Boo siirtokunnan talolta. He olivat menossa työhön
erääseen niistä viinitarhoista, joita siirtokuntalaiset olivat
vuokranneet Öljymäeltä.

Ingmarin ja Boon välillä ei vain ollut tahtonut oikeata sopua pysyä. Ei
heistä tosin vielä ollut tullut ilmi vihamiehiä, mutta he eivät koskaan
olleet samaa mieltä mistään. Nyt Öljymäelle lähtiessään he alkoivat
kiistellä tiestä. Boo tahtoi kulkea kiertotietä kukkulain poikki. Hän
sanoi, että sitä oli pimeässä helpompi kulkea. Ingmar tahtoi käydä
lyhyempää ja hankalampaa tietä, ensin Josafatin laakson poikki ja
sitten oikotietä mäelle.

Kun he olivat tästä kotvan aikaa väitelleet, ehdotti Ingmar, että
kumpikin lähtisi omaa tietään, sittenhän nähdään, kumpi pikemmin
ennättää. Tähän Bookin suostui. Kumpikin he sitten lähtivät kulkemaan
omaan suuntaansa.

Heti kun Ingmar oli Boosta eronnut, yllätti hänet se suuri kaipuu, joka
aina yksinäisinä hetkinä häntä ahdisti. "Eikö Herra Jumala ollenkaan
armahda minua ja anna minun lähteä kotiin?" hän sanoi. "Eikö hän auta
minua, jotta saan viedä Gertrudin pois Jerusalemista, ennen kuin hän
tulee aivan mielenvikaan?"

"En ymmärrä, miksi juuri se minulta vähimmin onnistuu, jonka vuoksi
matkaan lähdin", hän sanoi puoliääneen kulkiessaan tätä miettien yön
pimeässä, "sillä enhän ole päässyt askeltakaan Gertrudia lähemmäksi.
Mutta kaikessa muussa minulla on ollut paljon parempi onni kuin olisin
odottanutkaan. En oikein usko, että nämä ihmiset koskaan olisivat
päässeet työhön kiintymään, jollei minun päähäni olisi pistänyt ottaa
mylly huostaani.

"Ja kaunista on ollut nähdäkin sitä voimaa, jolla työ on heitä
kiinnittänyt", hän jatkoi. "Niin, onhan täällä ollut paljon hyvää ja
opettavaista nähtävänä, mutta silti minä en mahda koti-ikävälleni
mitään. Tämä kaupunki tuntuu minusta aina vain pelottavalta, enkä minä
voi vapaasti hengittää ennen kuin olen täältä päässyt. Ja toisinaan käy
sellainen aavistus, että ehkä kuolema minut täällä kohtaa enkä koskaan
pääse kotiin Barbroota ja Ingmarilaa näkemään."

Tätä ajatellessaan Ingmar oli kulkenut laakson pohjaan asti. Korkealla
hänen yläpuolellaan kuvastui kaupungin särmäharjainen muuri yötaivasta
vasten, ja joka puolella kohosivat valtavat kukkulaseinät.

Tämähän on vallan kamala paikka näin yön pimeydessä, Ingmar ajatteli.
Ja nyt vasta hän muisti, että hänen täytyi kulkea sekä juutalaisen että
muhamettilaisen kalmiston ohi.

Samassa kun nämä hautausmaat johtuivat Ingmarin mieleen, hän muisti
erään vastikään Jerusalemissa sattuneen tapauksen. Kun hän eilen oli
kuullut siitä puhuttavan, ei se ollut vaikuttanut häneen voimakkaammin
kuin mikään muukaan pyhän kaupungin päiväntapahtuma, mutta nyt
pilkkopimeässä se tuntui hänestä vallan kauhealta ja inhottavalta.

Keskellä juutalaisten kaupunginosaa oli nimittäin pieni sairaala, joka
oli siitä kuuluisa, ettei siinä koskaan ollut yhtään potilasta. Ingmar
oli monta kertaa kulkenut sen sivu, oli kurkistanut ikkunoista sisään
ja aina nähnyt kaikki vuoteet tyhjinä. Siihen oli kuitenkin niin
luonnollinen syy, että tuskin olisi voinut muuten ollakaan. Muuan
englantilainen lähetysseura näet oli rakennuttanut tämän sairaalan
ottaakseen sinne sairaita juutalaisia hoidettaviksi ja saadakseen siten
tilaisuuden käännyttää heitä. Mutta juutalaiset, jotka pelkäsivät, että
heille sellaisessa paikassa syötettäisiin kiellettyä ruokaa, varoivat,
ettei heitä sinne vietäisi.

Nyt pari päivää sitten oli yksi sairas saatu tuohon laitokseen. Se oli
vanha, köyhä juutalaisnainen, joka oli kaatunut ja taittanut jalkansa
aivan sen ikkunan alla. Hänet oli kannettu sairaalaan hoidettavaksi,
mutta parin päivän perästä hän oli kuollut.

Ennen kuolemaansa hän oli pyhästi vannottanut englantilaisen
sairaanhoitajattaren ja lääkärin toimittamaan niin, että hänet
haudataan juutalaisten kalmistoon Josafatin laaksoon. Hän sanoi sitä
varten näin ikänsä lopulla tulleensakin Jerusalemiin, että saisi
käyttää tätä etua sielunsa autuudeksi. Jolleivät he voineet sitä
hänelle luvata, olisivat sitten mieluummin jättäneet hänet kadulle
kuolemaan.

Hänen kuoltuaan englantilaiset siis olivat laittaneet sanan
juutalaisseurakunnan esimiehelle ja pyytäneet häntä lähettämään väkeä,
joka veisi ruumiin pois ja hautaisi sen.

Mutta juutalaiset olivat silloin vastanneet, että kun tuo vanha vaimo
oli kuollut kristittyjen sairaalassa, ei hän enää kelvannut
juutalaisten hautausmaahan.

Lähetyssaarnaajat olivat oikein innokkaasti koettaneet saada
juutalaisia myöntymään. He olivat lähettäneet anomuksensa yksin
ylirabbiinillekin, mutta kaikki oli ollut turhaa. Muuta neuvoa ei enää
ollut, kuin että heidän piti omin päin haudata vainaja. Mutta he eivät
tahtoneet nyt riistää häneltä sitä onnea, jota hän oli uneksinut koko
vaivaisen ikänsä. He kaivattivat siis juutalaisten kiellosta
välittämättä haudan Josafatin laakson kalmistoon ja laskivat ruumiin
siihen.

Juutalaiset eivät yrittäneetkään sitä estää, mutta seuraavana yönä he
tulivat ja avasivat haudan ja paiskasivat arkun siitä ylös.

Englantilaiset tahtoivat kaikin mokomin täyttää vainajalle antamansa
lupauksen. Saatuaan tiedon, että hänet oli syydetty pois haudasta, he
riensivät laskemaan hänet siihen uudelleen.

Sitä seuraavana yönä ruumis uudelleen riistettiin haudasta.

Ingmar Ingmarinpoika seisahtui äkkiä kuuntelemaan. Kuka niiden
haudanavaajien metkut tietää, hän ajatteli, vaikkapa olisivat siellä
tänäkin yönä.

Alussa hän ei huomannut mitään, mutta sitten kuului läheltä sellainen
kilahdus, kuin olisi rautakapineella isketty kiveen.

Hän kävi nopeasti muutaman askelen sitä ääntä kohti ja seisahtui sitten
uudelleen kuuntelemaan. Nyt hän selvästi kuuli, kuinka rautalapiolla
kaivettiin maata ja soraa ja kiviä syydettiin ylös.

Hän meni taas eteenpäin ja kuunteli tuota kiihkeätä kaivamista. Siinä
on viisi kuusi lapiomiestä työssä, hän ajatteli. Hyvä Isä noita
ihmisiä, jotka voivat tuolla lailla vainota kuollutta!

Tuota haudan kaivua kuunnellessaan Ingmar alkoi tuntea hirvittävästi
sydäntyvänsä. Viha paisui hänessä joka silmänräpäys. "Eihän tämä asia
sinuun koske", hän sanoi rauhoittaakseen itseänsä, "ei sinun siihen
tarvitse sekaantua." Mutta veri ajautui hänen päähänsä, hän tunsi
kaulansa ikään kuin tukkeutuvan, niin että tuskin voi hengittää. "Se on
häijyä ja hirveätä kuulla", hän ajatteli, "en koskaan ole mokomaa
ilkeyttä nähnyt."

Viimein hän jäi seisomaan. Hän kohotti nyrkkiään ja heristi sitä.
"Varokaas, senkin roistot, nyt minä tulen", hän sanoi. "Nyt minä olen
kyllin kauan tätä kuunnellut. Ei minua kukaan voi vaatia tyynesti
menemään ohi, kun te kaivatte ruumista haudasta."

Hän riensi nopein, äänettömin askelin eteenpäin. Hänen sydämensä oli
nyt yht'äkkiä kevennyt melkein iloiseksi. Tämähän on tosin mieletöntä,
hän ajatteli, mutta mitähän esimerkiksi isä olisi sanonut, jos joku
silloin hänen viime päivinään, kun hän meni veteen niitä pikkulapsia
pelastamaan, olisi varoittanut häntä sinne menemästä ja pysymään
maalla. Ja nyt minunkin täytyy tässä asiassa menetellä oman pääni
mukaan, niinkuin isä aikanaan. Sillä tässä minun ohitseni valuu
pahuuden virta, ja sen mustat kuohut huuhtovat mukaansa sekä kuolleita
että eläviä, mutta nyt minä en kauempaa jaksa hillitä itseäni seisomaan
rannalla. Tulkoon nyt minun vuoroni mennä ponnistelemaan tuota virtaa
vastaan.

Vihdoin hän seisoi tuon haudan partaalla, jossa muutama mies teki
työtä. Heillä ei ollut soihtua eikä lyhtyä, vaan he kaivaa huhkivat
pimeässä. Ingmar ei voinut nähdä, kuinka monta heitä oli, eikä hän
siitä välittänytkään, ryntäsi vain heidän keskeensä. Eräältä Ingmar
tempasi lapion, jolla hän kaivoi, ja alkoi iskeä sillä joka taholle.
Hän oli niin odottamatta karannut miesten kimppuun, että he joutuivat
ikään kuin sekaisin säikähdyksestä. He hyppivät haudasta pakoon
yrittämättäkään vastustaa. Parin silmänräpäyksen päästä Ingmar oli
yksin.

Hänen ensi työnään oli lapioida haudasta syydetty multa siihen
takaisin, ja vasta sitten hän ajatteli, mitä nyt oli tehtävä. Hän ei
pitänyt sopivana lähteä ennen päivänkoittoa, sillä heti hänen mentyään
haudanavaajat varmaankin palaisivat työhönsä.

Hän jäi siis seisomaan hautakummulle ja odotti. Hän teroitti korviaan
kuullakseen pienenkin risahduksen, mutta kaikki oli ensi alussa
äänetöntä. Tokko he kumminkaan lienevät niin perin kauas paenneet yhtä
ainoata miestä, hän ajatteli. Sitten hän huomasi, että pikkukivet
alkoivat rapista ympäröivillä haudoilla. Hän oli näkevinään muutamia
häämöttäviä olentoja liukuvan ja ryömivän paasien yli, joita maa oli
täynnä.

Nyt on varmaankin tosi edessä, Ingmar ajatteli, nostaen samassa lapion
turvakseen. Yht'äkkiä hänen päällensä sinkoili ihan ropisemalla isoja
ja pieniä kiviä. Muutamia miehiä syöksyi samassa hänen kimppuunsa
koettaen paiskata häntä kumoon.

Siitä alkoi ankara paini. Ingmar oli voimakas kuin jättiläinen, ja hän
heitti yhden toisensa jälkeen maahan. Mutta vastustajat olivat sitkeitä
tappelijoita eivätkä tahtoneet väistyä. Viimein eräs heistä lankesi
aivan Ingmarin jalkojen eteen. Juuri silloin Ingmarin piti astua askel
eteenpäin ja hän kompastui kumossa olevaan mieheen. Hän kaatui rentona
maahan, ja samassa hän tunsi toisessa silmässään kirvelevää tuskaa. Hän
kävi vallan hervottomaksi. Hän tunsi toisen heittäytyvän hänen päälleen
ja sitovan hänet, mutta ei kyennyt nousemaan vastarintaan. Kipeätä
silmää vihavoi niin pahasti, että se vei kaikki hänen voimansa, ja ensi
hetkenä hän luuli olevansa kuoleman oma. -- -- --

Boo oli sillä välin, hänestä erottuaan, kulkenut eteenpäin, koko ajan
ajatellen Ingmaria. Alkumatkasta hän kiirehti aika lailla, sillä hän
olisi mielellään tahtonut ensimmäisenä ennättää vuorelle, mutta vähän
ajan kuluttua hän hiljensi kulkuaan. Hän naurahti alakuloisesti omaa
itseään. Tiedänhän sen, että menisinpä minä millaista kyytiä tahansa,
en minä sittenkään joudu yhtä pian kuin Ingmar. En ole ikänäni tavannut
toista niin hyväonnista miestä, joka niin varmasti aina kykenisi
saamaan tahtonsa perille. En totta tosiaan voi muuta odottaa, kuin että
hän lopultakin vie Gertrudin kotiin Taalainmaahan. Nytkin viimeisenä
puolena vuonna on hänen tahtonsa ollut täällä siirtokunnan kesken
kaikki kaikessa.

Mutta saavuttuaan Öljymäelle sovittuun paikkaan Boo ei tavannutkaan
Ingmaria siellä odottamassa, ja hän tuli vallan hyvilleen. Hän ryhtyi
työhön ja jatkoi sitä kotvan aikaa. Onpa hän nyt edes kerran saanut
huomata valinneensa väärän tien, Boo ajatteli.

Päivä alkoi sitten sarastaa, ja kun Ingmaria ei vieläkään kuulunut,
alkoi Boo käydä levottomaksi, sillä kaiketi hänelle oli sattunut jokin
vahinko. Hän alkoi laskeutua vuorta alaspäin etsiäkseen häntä. Se
Ingmar on sentään omituinen, hän ajatteli, sillä vaikk'ei minun
oikeastaan kannata hänestä pitää, niin luultavasti minun kumminkin
olisi paha mieli, jos hänelle on sattunut tapaturma. Kunnon mies hän
on, ja täällä Jerusalemissa hän on suurenmoisesti auttanut meitä.
Joll'ei Gertrudia olisi meitä erottamassa, niin pian meistä voisi tulla
täysin hyvätkin ystävät.

Aamu valkeni nopeasti, ja Josafatin laaksoon asti ehdittyään Boo
piankin löysi Ingmarin pitkänään parin hautapaaden välissä. Ingmarin
kädet olivat siteissä, ja hän makasi liikahtamatta, mutta kuultuaan
Boon raskaat askelet hän kohotti päätään. "Boo, sinäkö se olet?" hän
sanoi. -- "Niin olen", Boo vastasi, "mitenkäs sinun laitasi on?" Sitä
sanoessaan hän näki Ingmarin kasvot; molemmat silmät olivat ummessa,
toinen niistä turvoksissa, ja silmäkulmasta tihkui verta. "Kuulehan
nyt, miten sinun oikein on käynyt?" Boo kysyi ja hänen äänensä oli
omituisen sumea. -- "Jouduin tappeluun noiden haudanavaajien kanssa",
Ingmar sanoi, "kompastuin sitten yhteen heistä, ja hänellä oli
kädessään veitsi, joka osui suoraan silmääni." Boo laskeutui polvilleen
Ingmarin viereen ja alkoi irroittaa siteitä hänen käsistään. -- "Miten
sinä haudanavaajien kanssa jouduit tappeluun?" Boo sanoi. -- "Kuljinhan
laakson kautta, ja silloin minä kuulin heidän kaivamisensa." -- "Ja
sittenkö et voinut suvaita, että se ruumis olisi tänäkin yönä heitetty
pois haudasta?" -- "Juuri niin", Ingmar sanoi, "sitä en voinut
suvaita." -- "Siinä sinä teit miehen työn", Boo sanoi. -- "Enkä
tehnyt", sanoi Ingmar, "tyhmää se oli, mutta en malttanut olla sitä
tekemättä." -- "Mutta minä sanon sinulle", Boo sanoi, "että vaikka se
tyhmää oli, niin nyt minä olen sinun ystäväsi koko ikäni, sen vuoksi
että tämän teit."



ÖLJYMÄELLÄ


Ingmar sai hoitajakseen erään lääkärin englantilaisten suuresta
silmäsairaalasta. Tämä kävi joka päivä siirtokunnan talolla muuttamassa
käärettä. Ingmarin silmä parani pian hyväksi, ja hän tunsi jo kohta
olevansa niin terve, että voi nousta vuoteelta ja olla jalkeilla.

Mutta eräänä aamuna lääkäri huomasi, että hänen terve silmänsä rupesi
verestämään ja näytti turvonneelta. Hän kävi hyvin levottomaksi ja
alkoi heti antaa ohjeita tämän silmän hoitamiseen. Sitten hän kääntyen
Ingmarin puoleen sanoi hänelle suoraan, että hänen oli parasta lähteä
pois Palestiinasta heti ensi tilassa. "Pelkään, että te olette saanut
itämaiden vaarallisen silmätaudin", hän sanoi. "Minä nyt koetan auttaa
teitä niin hyvin kuin voin, mutta teidän ainoa silmänne ei nyt ole
kyllin vahva torjumaan tartuntaa, jota täällä kaikkialla on ilmassa.
Jos jäätte tänne, tulee teistä parissa viikossa sokea aivan
auttamattomasti."

Tämä herätti suurta surua siirtokunnassa, eikä ainoastaan Ingmarin
sukulaisten, vaan kaikkien muidenkin kesken. He kaikki sanoivat, että
Ingmar oli tehnyt heille mitä suurimman hyväntyön, kun hän oli
houkutellut heitä ansaitsemaan leipänsä hiessä päin muiden ihmisten
lailla, ja että sellaista miestä ei siirtokunnasta koskaan pitäisi
päästää. Mutta kaikki tunsivat, että Ingmarin oli pakko lähteä, ja mrs
Gordon sanoi heti, että jonkun veljistä pitäisi heti varustautua
saattamaan häntä, kun hänen nyt oli vaikea matkustaa yksin.

Ingmar kuunteli kauan ääneti sitä puhetta, että hänen piti matkustaa.
Viimein hän sanoi: "Eihän se nyt niin varmaa ole, että minä tulen
sokeaksi, jos tänne jään." Mrs Gordon kysyi, mitä hän ajatteli niin
sanoessaan. -- "En vielä ole saanut ajetuksi sitä asiaa, jota varten
tänne tulin", hän sanoi hitaasti. -- "Aiotteko te siis kieltäytyä
matkustamasta?" mrs Gordon kysyi. -- "Sitä minä ajattelen", sanoi
Ingmar, "kovin katkeraltahan tuntuisi tällainen pakollinen kotiinlähtö
kesken asiansa."

Nyt nähtiin, kuinka suuressa arvossa mrs Gordon Ingmaria piti, sillä
hän meni Gertrudin luokse ja kertoi hänelle, ettei Ingmar tahtonut
lähteä pois, vaikka hän oli vaarassa tulla sokeaksi, jos jäi. "Tiedät
kyllä, kuka siihen on syypää, ettei hän tahdo lähteä", sanoi mrs
Gordon. -- "Tiedän kyllä", Gertrud vastasi.

Gertrud katsoi ihmetellen mrs Gordoniin, ja tämä ei sen enempää
puhunut. Mrs Gordon ei voinut suoraan kehoittaa häntä rikkomaan
siirtokunnan keskeisiä sääntöjä, mutta Gertrud ymmärsi, että hänen
kyllä suvaittaisiin tehdä Ingmarin hyväksi, mitä hän vain tahtoi.
Olisipa joku muu kuin minä tässä asemassa, niin varmaan mrs Gordon
olisi vähemmän myöntyväinen, hän hiukan harmissaan ajatteli. Mutta kun
he eivät minua pidä oikein selväpäisenä, niin taitaisivat olla
iloissaankin, jos lähtisin tieheni.

Pitkin päivää tuli yksi toisensa jälkeen Gertrudin luo puhumaan
Ingmarista. Kukaan ei rohjennut suoraan sanoa hänelle, että hänen
pitäisi lähteä Ingmarin seurassa kotiin, mutta ruotsalaiset talonpojat
istuivat hänen viereensä ja puhuivat siitä sankarista, joka taisteli
vainajan puolesta Josafatin laaksossa, ja sanoivat, että nyt Ingmar oli
näyttänyt olevansa oikean vanhan sukupuun oksa. "Suuri vahinko olisi,
jos hänenlaisensa mies tulisi sokeaksi."

"Minä katselin Ingmaria sinä päivänä, jona Ingmarilassa pidettiin
huutokauppaa", sanoi Gabriel, "ja minä sanon sinulle, että jos olisit
hänet silloin nähnyt, et ikinä olisi voinut häneen suuttua."

Mutta Gertrudista tuntui aivan kuin olisi koko päivän ponnistellut
sellaista unta vastaan, josta tahtoisi rientää pois, mutta ei voi
päästä hievahtamaan. Hän olisi tahtonut auttaa Ingmaria, mutta ei
tiennyt, mistä siihen saisi voimaa. Miten minä voin tehdä tämän
Ingmarille, kun en enää rakasta häntä? hän kysyi itseltään. Ja miten
minä voin olla sitä tekemättäkään, kun tiedän, että hän tulee sokeaksi?
sitäkin hän kysyi itseltään.

Illalla Gertrud seisoi talon edustalla suuren sykomoripuun alla ja
ajatteli lakkaamatta sitä samaa, että hänen pitäisi lähteä Ingmarin
mukaan, mutta ettei hänen voimansa siihen päätökseen riittänyt. Boo
tuli silloin ulos hänen luokseen.

"Sattuu niitä omituisia kohtauksia", Boo sanoi, "kuten se, että ihminen
voi ilahtua onnettomuudestaan ja taas ruveta onneansa murehtimaan."

Gertrud kääntyi suoraan häntä kohti ja katsoi häneen säikähtynein
silmin. Hän ei sanonut mitään, mutta Boo arvasi hänen ajattelevan:
"Tuletko sinäkin nyt minua ärsyttämään ja vainoamaan?"

Boo puraisi huultaan, ja hänen kasvonsa hiukan vääristyivät, mutta heti
sen jälkeen hän kuitenkin sanoi, mitä oli aikonut.

"Kun on pitänyt jostakin ihmisestä koko ikänsä", hän sanoi, "silloin ei
voi olla pelkäämättä hänen menettämistään. Mutta kaikkein enimmän
pelottaa sellainen menettäminen, joka johtuu siitä, että huomaa hänet
niin kovasydämiseksi, ettei hän voi antaa anteeksi eikä unohtaa."

Boo lausui nämä kovat sanansa hyvin lempeällä äänellä, eikä Gertrud
suuttunut, vaan herahti itkuun. Hänen mieleensä muistui kerran
näkemänsä uni, jossa hän oli puhkaissut Ingmarin silmät. Nythän näkyy,
että tämä uni oli totta ja että minä tosiaan olen niin kovasydäminen ja
kostonhimoinen kuin silloin unissani olin, hän ajatteli. Varmaankin
Ingmar nyt menettää näkönsä minun tähteni. Hän tuli hyvin surulliseksi,
mutta hänen painajaisen tapainen voimattomuutensa ei siitä väistynyt,
eikä hän vielä yölläkään maata ruvetessaan ollut lopullisesta
päätöksestä selvillä.

Aamulla hän nousi hyvin varhain ja lähti tapansa mukaan kiipeämään
kukkulain yli Öljymäelle.

Koko matkan hän ponnisteli päästäkseen irti tuosta mielensä
raukeudesta. Hän näki kyllä, mitä hänen piti tehdä, mutta hänen
tahtonsa oli uuvuksissa eikä jaksanut voittaa sitä, minkä kahleissa hän
oli.

Hän muisti kerran nähneensä tervapääskysen, joka oli pudonnut maahan ja
hietikossa räpisteli siipiään saamatta niin paljon ilmaa, että olisi
voinut heittäytyä niiden varaan. Juuri samoin hänkin tunsi turhaan
pyristelevänsä pääsemättä paikaltaan.

Mutta saavuttuaan Öljymäen huipulle, samalle paikalle, jossa hänen
tapansa oli odottaa auringonnousua, hän nyt näki, että se Jeesuksen
näköinen dervishi oli siellä jo ennen häntä. Hän istui maassa, jalat
allaan ristissä, ja hänen suuret silmänsä katselivat Jerusalemia.

Gertrud ei hetkeksikään unohtanut, että mies vain oli dervishiparka,
jossa ei ollut muuta mainittavaa kuin että hän yllytti seuralaisiaan
kiihkeämpään tanssiin kuin kukaan muu. Mutta kun hän näki hänen
kasvonsa ja tuskaisen piirteen hänen suunsa ympärillä, silloin koko
hänen ruumiinsa vavahti. Hän jäi seisomaan kädet ristissä aivan miehen
lähelle ja katsomaan häntä.

Hän ei ensinkään uneksinut, eikä hän nähnyt näkyjä, tuo suuri
yhdennäköisyys vain vaikutti, että hän luuli hänessä näkevänsä
jumalvoimaisen ihmisen.

Nyt hän uudestaan uskoi, että jos tämä mies vain tahtoi esiintyä
ihmisille, silloin nähtäisiin, että hän on syventynyt kaiken tiedon
syntyihin saakka. Hän uskoi, että myrskyt ja laineet tottelivat tämän
miehen käskyjä, että hän oli tyhjentänyt kaiken kärsimyksen kalkin,
uskoi että hänen ajatuksensa käsittivät tuntemattomankin, sen mitä
tutkimaan kukaan muu ei pystynyt.

Hän tiesi, että jos hän olisi ollut sairas, niin häntä katsoessaan hän
olisi parantunut.

Tämä ei voi olla tavallinen ihminen, hän ajatteli. Minä tunnen olevani
taivasten autuudessa, kun vain saan häntä katsella.

Hän oli seisonut kauan aikaa dervishin vieressä nähtävästi tämän
huomaamatta, mutta yht'äkkiä dervishi kääntyi suoraan häneen päin.

Gertrud lyyhistyi kokoon noiden silmien edessä, sillä tuota katsetta
hän ei voinut kestää.

Mies katseli häntä ääneti ja tyynesti ainakin koko minuutin ja sitten
ojensi hänelle kätensä suudeltavaksi niinkuin hänen seuralaistensa
tapana oli tehdä. Ja Gertrud suuteli nöyrästi hänen kättään.

Sen jälkeen mies ystävällisen totisena viittasi hänet nyt menemään
matkaansa, jottei hän enää häiriintyisi.

Gertrud kääntyi kuuliaisena hänestä pois ja käveli hitaasti alamäkeen.
Tuo miehen hyvästijättötapa oli hänestä niin omituinen, että varmaankin
se jotakin merkitsi. Tuntui aivan kuin hän olisi sillä sanonut: Jonkin
aikaa sinä olet ollut minun omani ja palvellut minua, mutta nyt minä
päästän sinut. Elä nyt maailmassa kanssaihmistesi hyväksi!

Kuta lähemmäs siirtokuntaa hän tuli, sitä enemmän tuo suloinen huumaus
häipyi. "Nyt minä tiedän, ettei hän ole Kristus. Enkä minä uskokaan
häntä Kristukseksi", hän nyt uudestaan sanoi.

Mutta suuren muutoksen tuo miehen näkeminen hänessä sai aikaan. Olihan
hän ainakin ollut Gertrudin silmissä ikään kuin elävä Kristuksen kuva,
ja jo sen vuoksi hänestä nyt jok'ainoa maan kivi tuntui kertaavan niitä
pyhiä oppeja, joita hän muinoin oli tässä maassa julistanut, ja
kukkaset tuntuivat kuuluttavan, kuinka suloista oli vaeltaa hänen
teitään.

Heti talolle palattuaan Gertrud meni suoraan Ingmarin huoneeseen. "Nyt,
Ingmar, minä lähden sinun mukanasi kotiin", hän sanoi.

Pari syvää henkäystä kohosi Ingmarin rinnasta. Näkyi, että hän tunsi
suurta huojennusta.

Hän otti Gertrudin kädet omiensa väliin ja puristi niitä. "Nyt Jumala
on minulle ollut kovin hyvä", hän sanoi.



"KERRAN TOISEMME KOHDATAHAN"


Siirtokunnassa oli erinomainen kiire. Taalain talonpojilla oli kullakin
omassa huoneessaan niin paljon puuhaa, etteivät he joutaneet
ulkotöilleen pelloille eikä viinitarhoihin, ja ruotsalaiset lapset
olivat kiireitten kotitöiden vuoksi saaneet luvan koulusta.

Ingmarin ja Gertrudin lähtö oli määrätty tästä päivästä ylihuomiseksi,
ja siitä syystä nyt oli niin kiire laittaa kuntoon kaikki, mitä
kenenkin teki mieli lähettää heidän muassaan kotipuoleen.

Nyt oli sopiva tilaisuus lähettää pieni muistolahja lapsuudenaikaisille
koulutovereille ja vanhoille ystäville, jotka koko ikänsä olivat
pysyneet uskollisina. Nythän saattoi ilmaista, että toisinaan vielä
ystävällisesti ajateltiin monta kotona olevaa entistä toveria, joiden
kanssa kiihkeimpänä alkuaikana oli lakattu seurustelemasta, ja vanhaa
viisasta väkeä, joiden neuvoista matkalle lähtiessä oli pahastuttu.
Nythän sopii jollain tavalla ilahduttaa vanhempia, mielitiettyä,
kirkkoherraa ja koulumestaria, joka oli heidät kaikki kasvattanut.

Ljungo Björn ja Kolåsan Gunnar istuivat koko päivän kynä kourassa
kankein sormin piirtäen kirjeitä ystävilleen ja sukulaisille, ja
Gabriel taas seisoi sorvauspenkin ääressä laittaen pieniä
öljypuukuppeja, ja Katri Ingmarintytär pani moneen eri kääreeseen
suuria valokuvia Getsemanesta ja Pyhän haudan kirkosta, siitä uhkeasta
talosta, jossa he asuivat, ja heidän kauniista kokoussalistaan.

Lapset kokivat tushipensselillä maalata kuvia ohuille
öljypuuliuskoille, jota he olivat oppineet amerikkalaisten koulussa,
tai sommittelivat valokuvakehyksiä, joihin koristeiksi liimattiin
Itämaalla kasvavia tähkäpäitä ja siemeniä ja hedelmänsydämiä.

Martta Ingmarintytär leikkasi kangaspuista hienon palttinansa ja rupesi
kirjailemaan nimiä pyyhkeisiin ja ruokaliinoihin, jotka olivat aiotut
hänen langolleen ja kälylleen. Ja hän hymyili ajatellessaan, että nyt
he kotipuolessa saavat nähdä hänen vielä muistavan entisen taitonsa
kutoa hienoa ja tiivistä kangasta, vaikka olikin Jerusalemissa.

Molemmat Amerikassa olleet Ingmarintyttäret sitoivat päällyspapereita
aprikoosi- ja persikkahillopurkkeihin, ja niiden pohjiin he
kirjoittivat rakkaita nimiä, joita he eivät voineet muistella muuten
kuin vesissä silmin.

Israel Tuomaanpojan vaimo leipoi mesileipätaikinaa, ja sitä paitsi
hänellä oli uunissa piirakka silmällä pidettävänä. Piirakka oli aiottu
Ingmarin ja Gertrudin evääksi, mutta mesileivät, jotka voivat säilyä
kuinka kauan tahansa, heidän piti koskematta viedä Myckelsmyran
eukolle, joka oli siistinä ja pyhäpuvussaan seisonut tienvieressä,
kun Jerusalemin matkalaiset olivat ajaneet siitä ohi, ja Eeva
Gunnarintyttärelle, joka kerran oli kuulunut heidän pariinsa.

Sitä myöten kuin pikku kääröt valmistuivat, ne vietiin Gertrudille, ja
hän pani ne kaikki paikalleen suureen matka-arkkuun.

Mutta jollei Gertrud olisi ollut niin perehtynyt syntymäpitäjäänsä, ei
hän olisi voinut ottaa toimittaakseen näitä kaikkia eri lähetyksiä
niiden oikeille omistajille, sillä joidenkuiden osoitteet olivat hyvin
hullunkurisia. Hän sai pariinkin kertaan ajatella, ennen kuin arvasi,
mistä hän löytäisi "Ranssun, joka asui tienhaarassa", ja "Liisan, joka
oli Petter Laurinpojan sisar", ja "Erkin, joka toissa vuonna oli
lautamiehen renkinä".

Ljungo Björninpojan poika Gunnar toi isoimman käärön. Se oli osoitettu
"Katrille, joka oli vieruskumppanini koulussa ja oli salokyliltä
kotoisin". Sukunimeä hän ei muistanut; mutta tälle Katrille hän oli
suutaroinut parin kiiltonahkakenkiä, joissa oli korkeat, käyristetyt
korot. Hän tiesi tunnossaan, että sen kauniimpaa kenkätyötä
siirtokunnassa ei ikinä ollut tehty. "Ja vie hänelle terveiset, että
tulee tänne minun luokseni niinkuin kotoa lähtiessä sanottiin", hän
sanoi jättäessään käärön Gertrudin huostaan.

Mutta suurtalolliset tulivat Ingmarin luokse ja jättivät hänelle
kirjeitä ja tärkeitä toimia. "Ja sitten sinä käyt kirkkoherran ja
lautamiehen ja koulumestarin luona", he lopuksi aina sanoivat, "ja
kerro heille, että olet omin silmin nähnyt meidän olevan hyvissä
oloissa ja että me asumme oikeassa talossa emmekä maakuopissa, ja että
me teemme työtä ja saamme kelvollista ravintoa ja että me elämme
siivosti oikeiden ihmisten lailla."

Siitä lähtien kun Boo oli tavannut Ingmarin Josafatin laaksossa, olivat
heidän välinsä olleet hyvin ystävälliset, ja Boo oli kaikkina
joutohetkinään istunut Ingmarin luona, kun tämä taudin aikana oli
muutettu erityiseen vierashuoneeseen. Mutta sinä päivänä, jolloin
Gertrud oli Öljymäeltä tultuaan luvannut lähteä Ingmarin mukana
Taalainmaahan, ei Boo ollenkaan pistäytynyt sairashuoneeseen. Ingmar
kyseli häntä monta kertaa, mutta kukaan ei ollut Boota tavannut.

Boon poissaolo alkoi Ingmaria yhä enemmän vaivata, kuta pitemmälle
päivä kului. Ensi hetkenä hän oli ollut Gertrudin myöntymisestä
hyvillään ja onnellisena. Hän oli silloin ollut vain kiitollinen
saadessaan luvan viedä hänet pois tästä vaarallisesta maasta, jonne
Gertrudin oli hänen syystään ollut melkein pakko lähteä. Ja tosin hän
yhä vieläkin oli siitä iloissaan, mutta vähitellen hänessä selveni
selvenemistään se tunne, että hän ikävöi vaimoansa. Viimein hän ei enää
voinut pitää mahdollisena koko tämän aikeensa toteuttamista. Väliin
hänestä tuntui olevan pakko kertoa Gertrudille koko elämänsä, mutta
tarkemmin mietittyään hän ei sitä kuitenkaan rohjennut. Saatuaan tietää
hänen pitävän toisesta Gertrud varmaan heti ensimmäiseksi kieltäytyisi
lähtemästä hänen kanssaan kotimatkalle. Eihän hän edes tiennyt, kenestä
Gertrud piti, hänestä itsestäänkö vai jostakin muusta. Välistä hän oli
luullut Boota siksi, mutta nyt viime aikoina hänen oli täytynyt
huomata, ettei Gertrud koko siirtokunnassa oloaikanaan ollut rakastanut
ketään muuta kuin sitä, jota hän kävi Öljymäellä odottamassa. Ja nyt
hänen maailmaan palatessaan kenties vanha rakkaus Ingmariin herää
hänessä uudelleen. Ja jos niin kävisi, silloin Ingmarin kai olisi
parempi mennä hänen kanssaan naimisiin ja koettaa tehdä hänet
onnelliseksi, kuin koko elämänsä ajan kaipailla toista, jota ei koskaan
voisi saada omakseen.

Mutta vaikka hän näin koetti omaa itseään vastustaa, hän kuitenkin yhä
sitkeämmin kiintyi tuohon vastenmielisyyteen, joka häntä kiusasi. Kääre
silmillä istuessaan hän näki alati edessään vaimonsa kuvan. Ihan
nähtävästihän minut on määrätty kuulumaan hänen kanssaan yhteen, hän
ajatteli. Ei kenelläkään muulla ole minuun mitään valtaa.

Tiedän jo, mistä syystä minä oikeastaan rohkenin ryhtyä tähän
yritykseen, hän jatkoi. Tahdoin olla yhtä kunnon mies kuin isä. Samoin
kuin hän nouti äidin vankilasta kotiin, minä aioin noutaa Gertrudin
Jerusalemista. Mutta nyt minä käsitän, ettei se voi minulta käydä
niinkuin isältä. Keskitiehen minä jään, sillä minähän pidän toisesta.

Iltapuolella Boo viimein tuli Ingmarin luo. Hän jäi ovensuuhun
seisomaan, ikään kuin aikoen heti lähteä tiehensä. "Kuulin sinun
kyselleen minua", hän sanoi. -- "Niin kyselin", sanoi Ingmar, "nyt minä
näet olen lähtöaikeissa." -- "Tiedän jo, että se nyt on päätetty", Boo
ihan lyhyesti virkkoi.

Ingmarin silmät olivat kääreessä. Hän käänsi päätään sinnepäin, missä
Boo seisoi, ikään kuin olisi toivonut hänet näkevänsä. "Puheestasi
kuuluu, että sinulla on kiire", hän sanoi. -- "Onhan minulla yhtä
toista askarta." Boo astui askelen oveen päin. -- "Olisin muuten
tahtonut kysyä sinulta hiukan."

Boo kääntyi takaisin huoneeseen, ja Ingmar alkoi uudestaan: "Mitenkähän
on, Boo, etköhän sinä tahtoisi lähteä pariksi kuukaudeksi kotona
käymään? Luulen, että äidistäsi olisi hyvin mieluista saada sinua
nähdä." -- "En käsitä, miten sinun päähäsi sellaista johtuu", sanoi
Boo. -- "Minä kyllä kustantaisin matkan, jos mielesi tekisi nyt lähteä
mukaan", Ingmar jatkoi. -- "Vai niin", Boo sanoi. -- "Niin kyllä",
sanoi Ingmar yhä enemmän innostuen, "äitisihän on minun ainoa tätini, ja
tahtoisin häntä ilahduttaa sillä, että hän saisi kerran vielä nähdä
sinua ennen kuolemaansa." -- "Sinä kai veisit mukaasi vaikka koko
siirtokunnan", Boo sanoi melkein ivallisesti.

Ingmar vaikeni kerrassaan. Muuta hän ei enää ollut osannut toivoakaan
kuin että Boo lähtisi hänen mukanaan kotiin. Nyt minä uskon, että
Gertrud ennemmin voi ruveta pitämään hänestä kuin minusta, kun hän vain
lähtisi mukaamme, hän ajatteli. Hän on aina ollut Gertrudille
uskollinen, niin, ja tottahan sekin jotakin vaikuttaa, kun hän itse
pitää Gertrudista.

Parin silmänräpäyksen päästä Ingmar kuitenkin alkoi uudelleen toivoa.
Taisin vain tulla tyhmästi pyytäneeksi, hän ajatteli, oma syyni se kai
on, ettei hän suostu. "No niin", hän sanoi ääneen, "totta puhuen minä
tällä tarkoitin enimmäkseen vain omaa etuani." Boo ei vastannut. Ingmar
kuulosti hetken aikaa vastausta, mutta jatkoi sitten, kun sitä ei
tullut: "En oikein ymmärrä, mitenkä minä tulen Gertrudin kanssa toimeen
tällä rasittavalla matkalla. Jos minun on kuljettava näin kääre
silmillä, niin on aina vaarallista astua veneeseen tai veneestä pois,
kun meitä soudetaan laivaan. Eikä ole helppoa kavuta köysitikapuissa ja
muissa sellaisissa. Aina on hätä käsissä, että jospa sattuisi astumaan
harhaan ja putoamaan mereen. Kun olisi miehinen mies mukana, tuntisi
olevansa turvassa." -- "Kyllä kai sinä siinä oikeassa olet." -- "Eikä
Gertrud taitaisi osata ostaa meille pilettejäkään." -- "Sitä mieltä
minäkin olen, että sinun pitäisi ottaa joku saattomies." -- "Niin",
sanoi Ingmar iloisesti, "kyllähän sinä sen ymmärrät, että minun on
pakko saada joku täältä mukaan." -- "Kysyisit Gabrielia. Hänen isänsä
varmaan olisi iloissaan, kun saisi häntä nähdä."

Ingmar vaikeni taas. Aloittaessaan sitten uudestaan hän oli hyvin
alakuloisena. "Olin ajatellut saada sinut lähtemään mukaani." -- "Ei,
älä veikkonen pyydä minua mihinkään sellaiseen", Boo sanoi. "Minun on
niin hyvä olla täällä siirtokunnassa. Voithan sinä saada saattajaksi
kenen muun tahansa." -- "On siinä ero sillä kenenkä saa, sinähän olet
matkustellut paljon enemmän kuin kukaan muu." -- "En minä sittenkään
voi lähteä."

Ingmar kävi yhä enemmän rauhattomaksi. "Tässä minä sitten olen pahasti
pettynyt", hän sanoi. "Olisin luullut sinun jotakin tarkoittavan sillä,
kun sanoit tahtovasi olla minun ystäväni." Boo katkaisi äkkiä hänen
puheensa. -- "Kiitoksia vain tarjouksestasi, mutta en luule sinun
voivan keksiä sellaista syytä, joka muuttaisi mieleni, niin että nyt
minä lähden pois omille askareilleni." Heti sen sanottuaan hän kääntyi
ympäri ja meni tiehensä, ennen kuin Ingmar ennätti lisätä sanaakaan.

Kim Boo oli eronnut Ingmarista, ei hänellä olisi voinut huomata olevan
mitään sellaista kiirettä, josta hän puhui. Hän meni vallan hitaasti
portista ulos ja istui maahan suuren sykomoripuun juurelle. Oli jo
ilta, päivänvalo oli jäljettömiin häipynyt, mutta tähdet ja pieni
tuikkiva nousukuu loistivat kauniisti.

Tuskin viittä minuuttia hän oli siellä istunut, kun portti hiljaa
aukeni ja Gertrud tuli ulos. Hän jäi hetkiseksi katselemaan
ympärilleen, mutta sitten hän huomasi Boon. "Boo, sinäkö se olet?" hän
sanoi ja tuli istumaan maahan hänen viereensä.

"Arvasinpa oikein, että täällä ulkona minä sinut tapaan", hän sanoi. --
"Niin, täällähän me olemme istuneet monena iltana", sanoi Boo. -- "Niin
olemme", Gertrud sanoi, "mutta tämä kai on viimeinen." -- "Niin,
viimeinenhän se on."

Boo istui hyvin suorana ja jäykkänä, hänen äänensä oli kylmä ja kova,
ikään kuin hän ei olisi paljon viitsinyt käydä koko puheenaiheeseen.

"Ingmar kertoi aikovansa pyytää sinua meille matkatoveriksi." -- "Niin,
jo hän sitä minulta kysyi", Boo sanoi, "mutta minä en suostunut." --
"Tiesinhän minä sen, ettei sinua haluta lähteä mukaan", sanoi Gertrud.

He istuivat kauan aikaa aivan sanattomina, ikään kuin olisivat olleet
toisilleen ventovieraita, mutta Gertrud käänsi vähän väliä kasvonsa
Boohon päin ja katseli häntä. Boo istui pää hiukan jäykästi kenossa ja
katsoi taivaalle.

Äänettömyyttä oli kauan kestänyt, kun Boo viimein sanoi kääntämättä
katsettaan tähdistä tai muuten liikahtamatta: "Eikö sinua palella, kun
istut ulkona näin kauan?" -- "Lähdenkö minä sitten pois, sitäkös sinä
tahdot?" sanoi Gertrud. Pään nyökkäyksellä Boo sen myönsi, mutta
kaiketi hän ei luullut Gertrudin sitä pimeässä näkevän. Ääneen hän
sanoi: "Kyllä minusta on hauskaa, että sinä täällä istut."

"Tulin tänne siitä syystä tänä iltana", Gertrud sanoi, "kun ei ole
varmaa, tapaammeko enää toisiamme näin yksin ennen poislähtöäni. Ja
ajattelin, että nyt minulla on tilaisuus kiittää sinua niistä
kerroista, jolloin sinä aamuisin saatoit minua Öljymäelle." --
"En minä sitä tehnyt kuin omaksi huvikseni", Boo sanoi. -- "Kiittäisin
sinua myöskin siitä kerrasta, jolloin kävit hakemassa vettä
Paratiisinkaivosta", sanoi Gertrud hymyillen. Boo näytti aikovan
vastata, mutta sanojen sijaan tuli vain nyyhkytyksen tapainen ääni.

Boon koko olento tuntui Gertrudista tänä iltana sanomattoman
liikuttavalta, ja hän sääli häntä sydämensä pohjasta. Surku minun tulee
häntä, kun hän ei koskaan enää saa minua nähdä, hän ajatteli. Hän on
niin lujatahtoinen, ettei valita, ja kuitenkin hän on, sen tiedän,
rakastanut minua koko ikänsä. Kun edes osaisin jotakin sanoa
lohduttaakseni häntä! Voi, kun löytäisin sellaiset sanat, joita hän
voisi mielensä huviksi muistella iltaisin istuessaan yksinään tässä
puun juurella!

Mutta tätä ajatellessaan Gertrud tunsi, että hänen omakin sydämensä
ikään kuin rusentui surun kourissa ja että outo, kangistava virtaus
valui hänen ruumistaan pitkin. Onhan totta, että minäkin vastedes
monesti kaipaan Boota, hän ajatteli, meillä on viime aikoina ollut niin
paljon puhumista. Minä olen nyt tottunut näkemään hänen seestyvän ja
ilahtuvan, aina kun olemme yksiin sattuneet, ja oikein hyvää on tehnyt,
kun on lähellä sellainen, joka aina on tyytyväinen minuun, vaikka millä
lailla menettelen.

Hän istui ääneti vähän aikaa. Hän tunsi kaipauksen kasvavan aivan kuin
äkkinäinen tauti. Mitä tämä on, mitä tämä on? hän ajatteli. Ei suinkaan
Boosta eroaminen voi tuottaa minulle näin raskasta surua.

Yht'äkkiä Boo rupesi puhumaan. "Ajattelen tässä erästä asiaa", hän
sanoi, "joka koko iltana ei ole väistynyt silmieni edestä." -- "Kerro
minulle mitä se on!" pyysi Gertrud innostuneena. Tuntui kuin hänen
sydämensä olisi keventynyt heti kun Boo herkesi olemasta vaiti. --
"Niin", Boo sanoi, "Ingmar mainitsi kerran jotakin siitä sahasta, joka
hänellä on Ingmarilan likellä. Hän taisi sillä tarkoittaa, että minun
pitäisi lähteä hänen mukanaan ja vuokrata se." -- "Kovinhan Ingmar
näyttääkin tulleen sinun ystäväksesi", sanoi Gertrud, "sitä sahaa hän
pitää arvokkaimpana koko omaisuudestaan." -- "Nyt sen sahan pärinä on
soinut korvissani koko illan", Boo sanoi. "Koski pauhaa, ja sirkkeli
helisee, ja pölkyt virrassa jyskivät kolhien toinen toistaan. Etpä
usko, kuinka kauniilta ne äänet sointuvat. Ja sitten minä tässä
ajattelen, miltä tuntuisi tehdä omintakeista työtä, olla jossakin oma
isäntänsä eikä aina alistua tällaiseen siirtokuntaelämään."

"Vai niin, vai sellaista sinä näin äänettömyydessä ajatteletkin",
Gertrud sanoi hyvinkin kylmästi, sillä hän tunsi tavalla tai toisella
pettyneensä Boon puheesta. "Eihän sinun sitä tarvitse kauan uneksia, et
kuin lähdet vain saattamaan Ingmaria kotiin."

"On minulla sentään muutakin mielessä", sanoi Boo. "Ingmar näetkös
mainitsi vielä, että hänellä on siellä sahan lähellä valmiina hirret
mökin rakennusta varten. Hän sanoi valinneensa sen paikaksi kosken
yläpuolella parin suuren koivun välissä olevan mäentörmän. Ja nyt minä
olen sitä mökkiä kuvitellut kaiken iltaa. Näen sen ihan selvästi sekä
ulkoa että sisältä. Näen oven edessä vihreät kuusenhavut ja näen
takassa palavan pystyvalkean. Ja kun sitten tulen sahalta kotia, näen
jonkun seisovan ovensuussa minua vartomassa."

"Kuulehan Boo, nyt alkaa tulla kylmä", sanoi Gertrud keskeyttäen. "Eikö
sinustakin ole parasta nyt lähteä sisään?"

"Vai sinun nyt tekee mielesi sisään!" sanoi Boo.

Mutta he eivät silti nousseet paikaltaan, vaan istuivat vielä kauan
aikaa vieretysten, hyvin harvoin mitään virkkaen.

Kerran Gertrud keskeytti äänettömyyden sanoen: "Luulin sinun, Boo,
rakastavan siirtokuntaa enemmän kuin mitään muuta, enkä olisi uskonut
sinun millään maailman mahdilla siitä eroavan."

"Ei niin", Boo sanoi, "kyllä minä sentään jonkin vuoksi siitä
luopuisin." Gertrud istui uudelleen mietteissään ja kysyi viimein:
"Etkö tahtoisi minulle sanoa, mitä se olisi?"

Boo ei vastannut heti, vaan vasta pitkän aikaa arveltuaan ja melkein
tukahtuvalla äänellä: "Voin mielellänikin sen sinulle sanoa. Silloin
sen tekisin, jos se tyttö, josta minä pidän, tulisi sanomaan, että hän
minua rakastaa."

Gertrud jäi niin äänettömäksi, että tuskin uskalsi hengittää.

Mutta vaikk'ei yhtään sanaa lausuttu, oli Boo kuitenkin kuulevinaan
Gertrudin sanovan jotakin sellaista, että hän rakastaa häntä, tai saman
asian joillakin muilla sanoilla, sillä hän rupesi heti jatkamaan vallan
sujuvasti: "Saat nähdä, Gertrud, että sinun rakkautesi Ingmariin vielä
kerran herää.

"Sinä olet ollut jonkin aikaa hänelle suutuksissasi siitä, että hän
sinut petti, mutta nyt, kun olet antanut hänelle anteeksi, sinä taas
alat pitää hänestä samoin kuin ennen." Hän pysähtyi odottamaan
vastausta, mutta Gertrud oli vaiti. "Hirveätä olisikin jollet sinä
pitäisi hänestä", Boo sanoi. "Muistahan, mitä kaikkea hän on tehnyt
saadakseen sinut takaisin! Hän olisi tahtonut vaikka tulla sokeaksi
ennen kuin lähteä ilman sinua kotiin." -- "Niin, hirveätä se olisi,
jollen minä hänestä pitäisi", Gertrud myönsi miltei sammuvalla äänellä.
Hänelle selveni, että hänen sielunsa sisimmässä oli tähän päivään
muuttumatta säilynyt se ajatus, ettei hän voinut pitää kenestäkään
muusta kuin Ingmarista.

"En minä voi, Boo hyvä, nyt tänä yönä sitä päättää", sanoi Gertrud. "En
tiedä, mikä minussa oikein on. Mutta älä nyt puhu minulle Ingmarista."

Ja sitten he taas vuorotellen ottivat puheeksi, että heidän pitäisi
mennä sisälle, mutta jäivät kuitenkin alalleen, kunnes Katri
Ingmarintytär tuli ulos ja huusi heitä. "Ingmar pyytää teitä molempia
luokseen sisälle", hän sanoi.

Sillä aikaa kun Gertrud puheli Boon kanssa oli Katri nimittäin sattunut
olemaan Ingmarin luona. Katri oli puhunut siitä, mitä terveisiä hän
tahtoi lähettää Ingmarin mukana kotiin. Hän pitkitti tahallaan
keskustelua, nähtävästi sen vuoksi, että hänellä oli Ingmarille jotakin
sanomista, joka tuntui hänestä vaikealta lausua.

Viimein hän sanoi niin hitaasti ja välinpitämättömällä äänellä, että
jokainen Ingmarien suvun tuntija olisi arvannut hänen tulleen
pääasiaansa: "Ljungo Björn on äsken saanut kirjeen Petter veljeltään."
-- "Vai niin", sanoi Ingmar. -- "Niin, nyt näen, että minä kohtelin
sinua väärin silloin, kun kerran juteltiin minun kamarissani, kohta
sinun tultuasi", Katri sanoi. -- "Et ollenkaan", sanoi Ingmar, "sinä
vain sanoit, mitä pidit oikeana." -- "Ei niin, sillä nyt tiedän sinulla
olleen pätevät syyt erota Barbroosta", Katri sanoi. "Ljungo Petter
kirjoittaa, ettei koko ihminen ole mikään häävi." -- "Minä en ikinä ole
Barbroosta puhunut pahaa sanaa", sanoi Ingmar. -- "Nythän kerrotaan,
että sillä on lapsi siellä Ingmarilassa." -- "Miten vanha se lapsi on?"
Ingmar kysyi. -- "Tässä elokuussa se kuuluu syntyneen." -- "Se nyt
ainakin on valhe", sanoi Ingmar iskien kädellään pöytään. Lyönti oli
vähällä sattua Katrin käteen, joka oli pöydällä. -- "Lyömäänkös nyt
rupeat?" hän sanoi. -- "En nähnyt, että kätesi oli siinä", Ingmar
sanoi.

Katri puhui samasta asiasta vielä vähän aikaa, ja Ingmar alkoi heti
rauhoittua. "Ymmärräthän, ettei minun ole sellaista hauska kuulla", hän
sanoi. "Menisitkö sinä nyt viemään Ljungo Björnille minun terveiseni,
ettei hän päästä sitä huhua liikkeelle, ennen kuin nähdään, onko se
ihan totta." -- "Kyllä minä pidän huolta, että hän pysyy vaiti", Katri
sanoi. -- "Ja sitten olisi hyvä, jos voisit toimittaa Boon ja Gertrudin
käymään täällä minun luonani", Ingmar sanoi.

Kun Gertrud ja Boo tulivat sairashuoneeseen, istui Ingmar kyyryssä
selin pimeässä nurkassa. Alussa he tuskin häntä huomasivatkaan. "Mitä
sinä haluat, Ingmar?" sanoi Boo. -- "Sitä teille tahdoin sanoa, että
minä olen sitoutunut tehtävään, joka on yli minun voimaini", Ingmar
sanoi. Hän istui huojutellen edestakaisin ruumistaan. -- "Ingmar",
sanoi Gertrud käyden lähelle häntä, "kertoisit nyt suoraan huolesi
minulle! Emmehän me koskaan, lapsuudesta saakka, ole mitään toisiltamme
salanneet." Ingmar istui yhä tuskissaan. Gertrud tuli ihan hänen
luokseen ja laski kätensä hänen päänsä päälle. "Minäpä luulen
arvaavani, mikä sinua vaivaa", hän sanoi.

Ingmar nousi äkkiä pystyyn. "Etkä tiedä, Gertrud, äläkä suotta
arvaile", hän sanoi. Samassa hän otti lompakkonsa taskusta ja antoi sen
Gertrudille. "Löydätkö siitä suurta kirjettä, joka on kirkkoherralle
osoitettu?" -- "Löydän", Gertrud sanoi, "tässä se on." -- "Nyt minä
pyytäisin sinua sen lukemaan", sanoi Ingmar. "Tai lukekaa se Boon
kanssa yhdessä. Kirjoitin sen heti alussa tänne tultuani, mutta silloin
minussa oli vielä miestä jättää se lähettämättä."

Boo ja Gertrud istuutuivat nyt pöydän ääreen lukemaan. Ingmar jäi
istumaan nurkkaan. Siellä hän kuunteli, kun he käänsivät kirjeen
lehtiä. Nyt he lukevat sitä kohtaa, hän ajatteli, ja nyt taas sitä. Nyt
he ovat päässeet siihen asti, missä Barbroo kertoo minulle Birger Sven
Petterinpojan juonesta, jolla hän sai meidät mieheksi ja vaimoksi. Nyt
he ovat siinä kohdassa, kun hän osti hopeapikarin takaisin, ja nyt he
ovat ennättäneet Stigge Börjenpojan kertomukseen asti. Ja nyt Gertrud
saa tietää, etten minä enää pidä hänestä, nyt hän oikein näkee,
minkälainen raukka minä olen.

Huoneessa oli hievahtamaton hiljaisuus. Gertrud ja Boo eivät
liikahtaneet muulloin kuin lehteä kääntäessään. He tuskin näyttivät
uskaltavan hengähtää.

Ja miten Gertrud voi käsittää sitä, että minä juuri tänään huomaan sen
mahdottomaksi, että minun nyt, juuri hänen myönnyttyään, on mahdotonta
olla hänelle sanomatta pitäväni Barbroosta? Ingmar ajatteli.

Ja ymmärränkö minä edes itse itseäni: mitenkä minun juuri silloin, kun
kuulin Barbroosta parjauksia, tuntui mahdottomalta olla toiseen
sidottuna? En ymmärrä enää, minkä vallan ohjissa kuljen; tokko edes
enää lienen terve koko ihminen?

Hän kuunteli hartaasti, odotti lakkaamatta, että toiset edes jotakin
virkkaisivat, mutta kuuli vain paperinlehtien ratinaa.

Viimein hän ei kestänyt enää kauempaa, vaan kohotti hyvin hiljaa siteen
siltä silmältä, jolla vielä näki.

Sitten hän katsahti Boohon ja Gertrudiin. He lukivat yhä, ja molempain
päät olivat niin liki toisiaan, että he istuivat miltei poski poskessa,
ja Boo oli kiertänyt käsivartensa Gertrudin vyötäisille.

Ja mitä pitemmälle he lehti lehdeltä luvussaan ennättivät, sitä
lähemmäksi toisiaan he painautuivat. Heidän poskensa olivat hehkuvan
punaiset, he nostivat väliin päänsä kumarasta ja katsoivat syvästi
toisiaan silmiin, ja heidän silmänsä olivat tavallista tummemmat ja
säteilevämmät.

Kun he vihdoin olivat päässeet viime arkin loppuun, näki Ingmar
Gertrudin painautuvan ihan Boon rintaa vasten, ja niin he istuivat
syleillen toisiaan hyvin liikutuksen valtaamina ja juhlallisina. Tuskin
he olivat muuta käsittäneetkään kaikesta lukemastaan, kuin että nyt ei
mikään enää estänyt heidän rakkauttaan. Ja Ingmar liitti hiljaa ristiin
suuret kätensä, jotka näyttivät vanhan, kärsineen ihmisen käsiltä, ja
kiitti Jumalaa. Ja kauan kesti ennen kuin yksikään heistä kolmesta
liikahti.

       *       *       *       *       *

Siirtolaiset kokoontuivat suureen saliin pitämään aamurukousta. Se oli
viimeinen tässä talossa pidetty hartaushetki, johon Ingmar ottaisi
osaa. Hänen ja Gertrudin ja Boon piti parin tunnin perästä lähteä
maitse Jaffaan.

Boo oli edellisenä päivänä kertonut mrs Gordonille ja parille muulle
siirtokunnan johtajalle, että hän aikoi Ingmarin mukana lähteä
kotipitäjään ja jäädä sinne. Hänen oli silloin täytynyt kertoa kaikki
Ingmarin vaiheet. Mrs Gordon istui kauan miettien mitä oli kuullut ja
sanoi sen jälkeen: "En luule kenenkään voivan ottaa omalletunnolleen,
jos teemme Ingmarin vielä entistä onnettomammaksi. Siksi en tahdo estää
sinua lähtemästä kotiin hänen kanssaan. Mutta minusta tuntuu, että
tämmöinen lähtö saa sinut Gertrudin kanssa kerran vielä palaamaan
luoksemme. Olen varma siitä, ettette koskaan ole muualla oikein
tyytyväisiä."

Mutta jottei Ingmarin ja toisten lähdön edellä mitenkään hyvä sopu
rikkoutuisi, päätettiin siirtokunnan muille jäsenille ilmoittaa vain,
että Boo lähti Ingmaria ja Gertrudia saattamaan ollakseen apuna
vaivalloisella matkalla.

Juuri ennen aamurukousten alkua talutettiin Ingmar kokoussaliin. Mrs
Gordon nousi silloin ylös ja kävi häntä vastaan. Hän tarttui Ingmarin
käteen ja talutti hänet viereensä istumaan. Hän oli asettanut mukavan
tuolin hänelle ja hyvin huolellisesti auttoi häntä istuutumaan siihen.

Sitten miss Young, joka istui urkujen ääressä, aloitti aamuvirren, ja
sitä seurasi tavallinen aamurukous.

Mutta kun mrs Gordon oli lopettanut lyhyen raamatunselityksen, joka
hänen oli tapana pitää joka aamu, nousi vanha miss Hoggs ylös ja
rukoili, että Jumala antaisi siunauksensa Ingmarin matkalle ja soisi
hänen onnellisesti päästä kotiin. Sitten nousi amerikkalaisia ja
syyrialaisia toinen toisensa jälkeen rukoilemaan, että Jumala
johdattaisi Ingmarin totuuden oikeaan valoon.

Muutamat puhuivat hyvin kauniin sanoin. He lupasivat rukoilla joka
päivä Ingmarin, rakkaimman veljensä, puolesta ja toivottivat hänelle
jälleen terveyttä. Ja kaikki toivoivat, että hän palaisi Jerusalemiin.

Vieraiden puhuessa olivat ruotsalaiset äänettöminä. He istuivat
vastapäätä Ingmaria ja katselivat häntä.

Ingmaria katsellessaan he ehdottomasti johtuivat ajattelemaan, miten
turvallista ja rehellistä ja hyvin järjestettyä heidän vanhassa
maassaan kaikki oli. Niin kauan kuin Ingmar oli täällä heidän
joukossaan, he olivat olleet huomaavinaan jotakin siitä täälläkin.
Mutta nyt Ingmarin lähtiessä alkoi turvattomuudentunne heitä ahdistaa.
He tunsivat ikään kuin eksyneensä laittomaan maahan kaikkien niiden
keskeen, jotka säästämättä ja armotta taistelivat keskenään
ihmissieluista.

Ja sitten he alkoivat murhemielin ajatella kotia. He näkivät koko
seudun ja sen talot ja vainiot. Ja ihmiset kulkivat rauhallisina ja
hiljaa teillä, kaikki oli turvallista, päivät kuluivat vaihteluitta, ja
toinen vuosi oli niin toisensa kaltainen, ettei niissä huomannut
minkäänlaista eroa.

Mutta talonpoikain juuri muistellessa kotiseudun suurta hiljaisuutta
johtui heidän mieleensä, miten huumaavan suurta nyt oli ollut joutua
elämään, saada elämälleen oikea päämäärä ja päästä irtautumaan päivien
harmaasta yksitoikkoisuudesta.

Ja eräs heistä kohotti äänensä ja alkoi rukoilla ruotsiksi ja sanoi:
"Minä kiitän sinua, Jumala, että olet antanut minun tulla
Jerusalemiin."

Sitten he nousivat toinen toisensa jälkeen ja kiittivät kaikki Jumalaa
siitä, että hän oli johdattanut heidät Jerusalemiin.

He kiittivät häntä rakkaasta siirtolasta, joka oli heidän suuri ilonsa.
He kiittivät häntä siitä, että heidän lapsensa jo pienuudesta asti
saivat oppia elämään yhteishengessä kaikkien ihmisten kanssa. He
odottivat, että nuorista tulisi paljon täydellisempiä kuin he itse
olivat. He kiittivät vainoista ja kärsimyksistä, he kiittivät siitä
ihanasta opista, jota heidät oli kutsuttu harjoittamaan.

Ei yksikään istuutunut todistamatta suuresta onnestaan. Ja Ingmar
ymmärsi heidän sanoneen sen hänen takiaan, jotta hän saisi sen
käsityksen ja niin kotonakin kertoisi, että he kaikki olivat
onnellisia.

Heitä kuunnellessaan Ingmar oikaisihe tuolissaan hiukan suorempana
istumaan. Hän kohotti päänsä pystympään, ja jäykkä piirre hänen suunsa
ympärillä kävi selvemmäksi.

Viimein, kun todistusten tulva oli asettunut, miss Young viritti
virren, ja sen jälkeen kaikki luulivat juhlan olevan lopussa ja
nousivat lähteäkseen. Mutta silloin mrs Gordon sanoi: "Tänään laulamme
myöskin ruotsalaisen laulun."

Silloin ruotsalaiset alkoivat saman laulun, jonka he olivat
kotimaastaan lähtiessään laulaneet. "Kerran toisemme kohdatahan", he
lauloivat, "loistoss' armahan Eedenin maan."

Ja laulun kaikuessa kaikkien mieli heltyi, ja kyynelet tulvivat
useimpain silmiin. Sillä nyt he taasen ajattelivat kaikkia niitä, joita
heidän täytyi kaivata ja joita he eivät saaneet ennen tavata kuin
taivaassa.

Mutta samassa kun laulu loppui nousi Ingmar ja koetti sanoa pari
lausetta. Hän tahtoi lausua heille parisen sanaa ikään kuin viestinä
siitä maasta, jonne hän taas lähti. "Minä ajattelen, että te täällä
tuotatte suurta kunniaa meille kotona oleville", hän sanoi. "Minä
ajattelen, että kaikki ilahtuvat tavatessaan teidät missä tahansa,
taivaassa tai maan päällä. Ajattelen, ettei mikään ole niin kaunista
kuin nähdä ihmisiä, jotka suurin uhrauksin harjoittavat vanhurskautta."



PYHIINVAELLUKSELTA PALATTUA


Nyt on kerrottava mitä Barbroo Svenintyttärelle tapahtui Ingmarin
lähdettyä Jerusalemiin.

Kun Ingmar oli ollut poissa kuukauden päivät, huomasi Ingmarilan
Vanha-Liisa, että Barbroo oli ja pysyi levottomana. Hänen silmissään
oli eukon mielestä aina ihmeellisen hurja katse. Enpä lainkaan
ihmettelisi, hän ajatteli, jos hän jonakin päivänä tulisi mielenvikaan.

Eräänä iltapuhteena hän alkoi tutkistella Barbroota. "Minua ihmetyttää,
mikä sinua oikein vaivaa", hän sanoi. "Pienenä tyttönä ollessani näin
eräänä talvena Ingmarilan emännän silmissä samanlaisen tuikkeen kuin
sinulla nyt." -- "Oliko se se lapsensa surmaaja?" kysyi Barbroo
vilkastuen. -- "Oli", sanoi eukko, "ja nyt minusta alkaa tuntua kuin
sinulla olisi sama mielessäsi." Barbroo ei vastannut tähän suoraan. --
"Kun minä olen kuullut tuota vanhaa tapausta kerrottavan", hän sanoi,
"olen kummastellut siitä vain yhtä seikkaa." Vanha-Liisa kysyi, mikä se
sitten olisi. -- "Sitä, että miksei hän lopettanut itseään myöskin."

Vanha-Liisa oli istunut kehräämässä. Hän laski kätensä pyörälle
pysäyttääkseen sen ja loi silmänsä Barbroohon. "Ei ole ihme että sinun
on ikävä odotella pienokaista nyt, kun miehesi on sinut jättänyt", hän
sanoi hitaasti. "Hänellä ei tietysti lähtiessään ollut aavistustakaan
siitä?" -- "Emme sitä tienneet kumpikaan, ei hän enkä minä", sanoi
Barbroo matalalla äänellä, ikään kuin suru olisi häntä niin
painostanut, ettei hän kyennyt puhumaan. -- "Mutta nyt sinä varmaankin
kirjoitat hänelle." -- "En", sanoi Barbroo, "ainoana lohtunani on juuri
se, että hän on poissa." Eukko laski kauhuissaan kätensä rukin
pyörältä. -- "Sekö sitten muka on lohtua?" hän huudahti. Barbroo seisoi
ikkunan luona tuijottaen suoraan eteensä. -- "Etkö tiedä, missä
kiroissa minä olen?" sanoi hän koettaen tehdä äänensä vakavaksi ja
rauhalliseksi. -- "Tiedän kyllä, ainahan jotakin selville saa, kun
väenpirtissä käänteleikse", eukko sanoi. "Olen kuullut, että olet
Surumäen sukua."

He olivat hetkisen vaiti. Vanha-Liisa polkea suristi rukkiaan, vähän
väliä katsahtaen Barbroohon, joka seisoi vielä ikkunan ääressä, silloin
tällöin vavahdellen ikään kuin horkassa. Noin viiden minuutin päästä
eukko keskeytti työnsä ja kävi ovea kohti. "Mihin menet?" Barbroo
kysyi. -- "Saatanhan tuon sanoa. Menen etsimään jotakin ihmistä, joka
kirjoittaisi Ingmarille."

Barbroo asettui ihan hänen tielleen. -- "Jätä se tekemättä", hän sanoi.
"Ennen kuin se kirje on kirjoitettu, olen minä jo Långforsin koskessa."

He seisoivat nyt vastatusten katsellen toisiaan. Barbroo oli kookas ja
väkevä. Vanha-Liisa luuli hänen aikovan väkisin häntä pidättää. Mutta
äkkiä Barbroo purskahti nauruun ja väistyi tieltä. "Kirjoita vain", hän
sanoi, "ei se minua haittaa. Silloin minun on vain tehtävä loppu tästä
ennemmin kuin aioin." -- "Ei sentään", sanoi eukko, joka huomasi
parhaaksi olla varuillaan Barbroon kanssa, kun hän oli niin
toivottomana. "En minä kirjoita. En tahdo pakottaa sinua maltittomiin
tekoihin." -- "Ei, kirjoita vain!" sanoi Barbroo. "En minä sillä pidä
väliä. Ymmärräthän, että minun kuitenkin täytyy lopettaa itseni. Ja
kenellähän olisi tuntoa pitkittää tällaista kurjuutta iänkaiken."

Eukko meni takaisin rukin ääreen ja istuutui kehräämään. "Etkös lähde
kirjettä toimittamaan?" sanoi Barbroo kulkien hänen jäljessään. --
"Saisikohan sinun kanssasi puhua pari järkevää sanaa", sanoi
Vanha-Liisa. -- "Miks'ei", Barbroo sanoi, "puhu pois vain."

"Ajattelen sillä lailla", Vanha-Liisa sanoi, "että lupaisin pitää
kaikki salassa, jos vain sinä suostut jättämään lapsen vahingoittamatta
ja itsesi myöskin, kunnes nähdään, käykö niinkuin sinä luulet." Barbroo
jäi seisoalleen miettimään. -- "Lupaatko, että sitten saan tehdä, mitä
tahdon?" -- "Lupaan", sanoi eukko, "sitten saat tehdä mitä haluat, sen
minä lupaan." -- "Olisi minun mielestäni sen saman vallan hyvin voinut
tehdä yksin tein", sanoi Barbroo välinpitämättömän näköisenä. -- "Olen
viime aikoina luullut sinun ennen kaikkea toivoneen, että Ingmar saisi
sovittaa, mitä on rikkonut", sanoi eukko, "mutta tuskin siitä nyt
mitään tulee, jos hän saa kuulla sellaisia uutisia." Barbroo säpsähti
ja koetti sydäntään. -- "Käyköön sitten sinun tahtosi mukaan", hän
sanoi, "mutta se on raskas lupaus. Sinun tulee tarkkaan muistaa, ettet
petä minua."

He pitivätkin hyvin sopimuksensa. Vanha-Liisa ei ilmaissut asiaa
kenellekään, ja Barbroo oli sen jälkeen niin varuillaan, ettei kukaan
aavistanut mitä hänelle piti tapahtua. Hänen onnekseen tuli sinä vuonna
aikainen kevät. Lumi suli metsistä jo maaliskuussa. Barbroo antoi heti
ensimmäisten vihreiden korsien maasta kohottua ajaa osan elukoita
karjamökille, joka oli kaukana yksinäisellä salolla. Hän itse lähti
Vanhan-Liisan kanssa sinne niitä hoitamaan.

Sitten toukokuun lopulla lapsi syntyi. Se oli tälläkin kertaa poika,
mutta paljon huonomman näköinen kuin se, joka Barbroolle syntyi
edellisenä keväänä. Se oli pieni ja heikko ja kirkui alituiseen. Kun
Vanha-Liisa näytti lasta Barbroolle, hymyili tämä katkerasti. "Suotta
sinä pakotit minun elämään tuon lapsen takia", hän sanoi. -- "Ei kukaan
niin pienestä näe, mikä siitä vielä voi tulla", eukko sanoi. -- "Muista
nyt lupauksesi, että annat minun tehdä, mitä tahdon", sanoi Barbroo
lujasti. -- "Kyllä muistan", eukko sanoi, "mutta ensin minun täytyy
tietää, että se on sokea." -- "Älä ole olevinasi niin tietämätön, kun
kuitenkin näet, minkälainen tämä lapsi on", sanoi Barbroo.

Barbroo itse oli huonompana kuin viime kerralla. Koko ensi viikon hän
oli niin heikko, ettei voinut nousta sängystä. Lapsi ei maannut
tuvassa, vaan eukko oli kätkenyt sen pieneen latoon, joka oli
karjamökin tanhualla. Hän hoiti sitä yötä päivää, juotti sille
vuohenmaitoa ja sai vaivaa nähden sen pysymään hengissä. Pari kertaa
päivässä hän toi sen sisään tupaan. Silloin Barbroo aina kääntyi
seinään päin, jottei tarvitsisi nähdä sitä.

Eräänä päivänä Vanha-Liisa seisoi karjamökin pienessä ikkunassa ja
katseli ulos. Hän piteli lasta käsivarsillaan, se kirkui tapansa
mukaan, ja eukko säälitteli itsekseen sen pienuutta ja kurjuutta. "Kas,
kas", sanoi hän äkkiä ja kumartui eteenpäin paremmin nähdäkseen,
"tuolta tulee oikein kylävieraita." Hetken perästä hän toi pojan
Barbroolle. "Ota sinä lapsi siksi aikaa. Menen tästä tulijoiden luokse
ja kiellän heitä sisään tulemasta, kun sinä olet sairas." Hän laski
lapsen vuoteelle, ja Barbroo antoi sen maata koskematta siihen. Se
kirkui koko ajan voimainsa takaa. Vanha-Liisa tuli hetken päästä
takaisin. "Tuon lapsen kirkuna kuuluu yli koko salon", hän sanoi.
"Jollet saa sitä vaikenemaan, niin mahdotonta sitä on pitää ihmisiltä
salassa." Sitten hän lähti uudelleen, eikä Barbroo tiennyt muuta keinoa
kuin tarjota lapselle rintaa.

Eukko oli kauan aikaa ulkona. Hänen takaisin tullessaan lapsi nukkui,
ja Barbroo makasi kyljellään ja katseli sitä. "Älä ole peloissasi",
sanoi Vanha-Liisa. "Eivät he mitään kuulleet ja lähtivätkin ihan
toiseen suuntaan kulkemaan." Barbroo katsahti häneen raskaasti. -- "Nyt
luulet varmaan tehneesi hyvin", hän sanoi. "Etkö luule minun
ymmärtävän, ettei siellä ulkona ketään ollut, peloitit vain minua
saadaksesi minut ottamaan lapsen." -- "Voin viedä sen uloskin, jos niin
on", eukko sanoi. -- "Maatkoon nyt tuossa niin kauan, kunnes herää."

Illemmällä eukko taas tahtoi viedä pojan pois. Se oli silloin ääneti ja
hyvällä päällä ja aukoi ja sulki pikku käsiään. "Missä sinä pidät häntä
öisin?" Barbroo kysyi. -- "Se makaa tuolla ulkona heinäladossa." --
"Annatko sinä hänen maata siellä kuin kissanpoikasen?" -- "En luullut
tämän lapsen olosta niin suurta väliä pidettävän. Mutta saa se olla
sisällä tuvassakin, jos niin tahdot."

Kun poika oli kuusipäiväinen, istui Barbroo vuoteella katsellen, miten
eukko kapaloi sitä. "Sinähän pitelet sitä vallan kehnosti", Barbroo
sanoi, "ei ole ihmekään, että hän huutaa niin kovin." -- "Olen minä
ennenkin lapsia hoitanut", eukko sanoi. "Luulen minä ymmärtäväni ne
asiat yhtä hyvin kuin sinäkin." Barbroo oli hetken vaiti, mutta
ajatteli itsekseen, ettei hän ollut ikinä nähnyt kenenkään pitelevän
lasta niin pahasti. -- "Sinähän kolhit poikaa niin, että sen kasvot
ovat ihan mustansiniset", hän sanoi kärsimättömästi. -- "Pitäisikö muka
mokomaa vaihdokasta vaalia kuin prinssiä ikään!" sanoi eukko
vihoissaan, "mutta kosk'en minä kelpaa, niin koeta itse." -- Ja tämän
sanottuaan hän lennätti lapsen Barbroolle ja lähti ulos.

Barbroo otti lapsen vastaan. Hän kapaloi sen ja sai pojan pian
vaikenemaan ja rauhoittumaan. "Näetkös, että nyt se on vaiti", sanoi
hän ylpeän näköisenä, kun Liisa tuli takaisin. -- "Aina toki ennen
minun lapsenhoitoani on kiitetty, minkä minä olen kuullut", sanoi eukko
uudelleen ja oli pitkän aikaa nyreillä nenin.

Tämän jälkeen Barbroo kuitenkin otti lapsen omaan hoitoonsa. Eräänä
päivänä, kun hän vielä oli makuulla, pyysi hän Liisalta puhdasta
kapaloriepua. Eukko vastasi, ettei hänellä ollut yhtään. Kaikki olivat
juuri pesussa. Barbroo punehtui, ja kyynelet tulvivat hänen silmiinsä.
"Tätä lasta hoidetaan kuin kerjäläisakan kakaraa", hän sanoi
pikaisuudessa. -- "Sinun olisi itsesi pitänyt sitä hiukkasen ajatella",
sanoi eukko. "Mutta sanopa, millä ihmeen tavalla olisit toimeen tullut,
jollen minä olisi keräillyt kaikenlaisia vaatekappaleita ja tuonut
mukanani." Kaikki muistui taas Barbroon mieleen. Hänen menneentalvinen
synkkä epätoivonsa valtasi nyt hänet, niin että hän uudestaan kävi
ankaraksi. -- "Parempi tämän lapsen olisi ollut vaikkapa ilman mokomaa
hoitoa", hän sanoi.

Seuraavana päivänä Barbroo nousi jalkeille. Hän otti esiin neulan ja
lankaa ja alkoi leikellä lakanaa kappaleiksi ommellakseen siitä
vaatteita pojalle. Hetken aikaa sitä tehtyään hän joutui uudelleen
synkkiin ajatuksiinsa. Eipä oikein kannata ruveta sille tällaisia
laittelemaan. Parasta olisi, kun heittäytyisin suohon sen kanssa; sinne
meidän molempain kumminkin on mentävä.

Hän lähti ulos katsomaan Vanhaa-Liisaa, joka lypsi lehmiä, ennen kuin
niitä ajettiin metsään. "Tiedätkö sinä, Liisa, kuinka pitkän ajan
päästä siitä saa selvän, näkeekö se lapsi?" -- "Menee siihen vielä noin
kahdeksan päivää tai ehkä parisen viikkoa, ennen kuin voi olla ihan
varma", eukko vastasi. -- Barbroo meni takaisin sisään jatkamaan
työtään. Sakset eivät leikatessa käyneet tasaisesti, kun hän tunsi
kättänsä vapisuttavan. Pian hänen ruumiinsa rupesi tutisemaan joka
paikasta, ja hänen täytyi keskeyttää työnsä vähäksi aikaa. Hyvä Jumala,
miten minun laitani oikein on! Voiko olla mahdollista, että minä siitä
tulin näin vavistuttavan iloiseksi, kun saan pitää poikaa muutamia
viikkoja huostassani?

Vanha-Liisa sai nyt täällä metsässä paljon häärimistä. Hänen täytyi
yksinään sekä ajaa karja laitumelle että pitää koko maitopuolesta
huolta. Barbroo ei huolinut muusta kuin pojan vaalimisesta eikä
ollenkaan joutanut eukkoa auttamaan. "Pitäisi sinun, Barbroo, toki
tehdä jotain muutakin eikä vain istua tuohon poikaan tuijottamassa",
eukko sanoi kerran, kun oli koko päivän puuhaamisesta vallan
katketakseen väsynyt. Barbroo nousi ja lähti menemään ulos
karjamökistä, mutta kääntyi jo kynnyksellä. -- "Saat sitten kesällä
apua", hän sanoi. "Näinä päivinä minä en tahdo lähteä pojan luota."

Kun Barbroo nyt oppi yhä enemmän rakastamaan lasta, ajatteli hän
samalla itsekseen, että hän tekisi sille kaikkein armeliaimmin, jos
toteuttaisi ensi aikeensa. Se pysyi alati heikkona ja sairaalloisena.
Se ei ruvennut oikein kasvamaankaan, vaan jäi melkein yhtä pieneksi
kuin oli ollut maailmaan tullessaan. Ja kaikkein enimmän Barbroota
huolestutti, kun sen silmät aina olivat turvoksissa ja verestävinä.
Tuskin se edes yrittikään nostaa silmäluomiaan.

Sitten Vanha-Liisa eräänä päivänä alkoi ihan kuin sattumalta puhua
lapsen iästä. "Nyt, Barbroo, poika on jo kolmen viikon vanha." --
"Eipäs ole", sanoi Barbroo, "ei kuin huomenna vasta." -- "Vai niin",
sanoi eukko, "minä kai sitten laskin väärin, mutta kyllä olen
muistavinani, että keskiviikkona se syntyi." -- "Mikä sinun on, kun et
sallisi minun pitää häntä vielä edes yhtä päivää!" Barbroo sanoi.

Seuraavana aamuna Vanha-Liisa pukeutuessaan sanoi Barbroolle: "Täällä
lähitienoilla alkavat laitumet olla lopussa. Täytyy ajaa lehmät vähän
kauemmas metsään. Illaksi minä kyllä ehdin kotiin." Barbroo kääntyi
kiivaasti häneen päin, ikään kuin jotakin sanoakseen, mutta puristi
huulensa suppuun ja oli vaiti. "Aioitko jotakin?" eukko kysyi. Hänestä
näytti kuin Barbroon olisi tehnyt mieli pyytää häntä jäämään kotiin.
Siitä ei sentään mitään tullut.

Illalla eukko hiljalleen ajoi karjaa kotiinpäin. Hän kulki ja huhuili
lehmiä, jotka oiustivat milloin miltäkin puolen tietä ja seisahtuivat
nyhtämään jokaista vihreää mätästä. Eukon maltti loppui. Pitkin matkaa
hän äyski noille junkkareille. "Niin no", hän lopuksi sanoi, "ei sinun,
Liisa, kannata tuolla lailla innota. Kyllä kotiin kiireettäkin ehtii
näkemään, mikä siellä odottaa."

Hänen avatessaan karjamökin ovea istui Barbroo kiikuttaen poikaa
povellaan ja laulaen sille. "Voi hyvä Jumala, miten kauan sinä, Liisa,
viivyttelet!" hän huudahti. "En ymmärrä, mikä nyt tässä hädässä auttaa.
Katsohan, miten sen pojan iho on rohduksissa." Ja hän tuli näyttämään
paria punaista täplää lapsen kaulassa. Vanha-Liisa oli jäänyt
kynnykselle seisomaan, löi ihmeissään käsiään yhteen ja nauroi. Barbroo
katsoi häneen vallan hämillään. "Eikö nuo rohtumat sitten ole
vaarallisia?" hän sanoi. -- "Kyllä ne huomiseksi paranevat", sanoi
eukko yhä uudestaan purskahtaen nauruun. Barbroo kummasteli sitä yhä
enemmän, mutta muisti viimein, kuinka hädissään eukko varmaankin oli
tämän päivää ollut. -- "Niin, olisi kyllä meille kaikille ollut
parasta, jos olisin sen tehnyt", hän sanoi, "se kai sinunkin
tarkoituksesi oli, koska lähdit täksi päiväksi tiehesi." -- "Viime yönä
minä maatessani ajattelin, mitä oikein tekisin", eukko vastasi, "ja
silloin joku ääni minulle sanoi, että tuo se kyllä paraiten pitää
itsestään huolen, jos minä jätän sinut sen kanssa yksiksesi."

Kun kaikki ilta-askareet oli tehty ja he olivat levolle rupeamassa,
sanoi eukko Barbroolle: "Saako nyt lapsi varmasti jäädä eloon?" --
"Saa", Barbroo sanoi, "jos Jumala tahtoo antaa sille terveyttä, jotta
minä saan sen pitää." -- "Mutta jospa siitäkin nyt tulee sellainen
vähämielinen ja sokea lisäksi?" -- "Sellainen hän kyllä on, sen minä jo
tiedän", Barbroo sanoi, "mutta sittenkään minä en saata sille mitään
pahaa tehdä. Olen kiitollinen, kun sellaisenakin saan hänet pitää
hoidossani."

Eukko istui sängynlaidalle ja mietiskeli. "Kun nyt kerta näin on
käynyt", hän sanoi, "niin kai sinä tästä kirjoitat Ingmarille." Barbroo
näytti vallan kauhistuneelta. -- "Luulin sen olevan sinun mieleesi,
että tämä lapsi saa jäädä eloon", hän sanoi, "mutta jos sinä Ingmarille
kirjoitat, silloin en takaa, mitä teen." -- "Mitenkäpä ihmeellä sinä
muutenkaan tästä selviät?" eukko sanoi. "Voihan kuka tahansa joskus
saada tietää, että sinulla on lapsi ja sitten kirjoittaa tai kertoa sen
hänelle." -- "Minä ajattelinkin koettaa pitää tätä kaikkea salassa,
kunnes Ingmar joutuu Gertrudin kanssa naimisiin."

Vanha-Liisa istui taas ääneti ja mietti näitä sanoja kotvan aikaa. Hän
näki niin selvästi Barbroon halun heittäytyä vaikka minkälaiseen
onnettomuuteen, ettei uskaltanut ruveta hänen kanssaan väittelemään.
"Sinä olet ollut kovin hyvä meitä kaikkia Ingmarilan vanhuksia
kohtaan", eukko viimein hitaasti sanoi. "Eipä ole kumma, jos tahdomme
pitää sinut vastakin emäntänämme." -- "Jos minä jonkin kerran olen
sinulle hyvää tehnyt, niin sen sinä tuhatkertaisesti korvaat, kun
tottelet minua tässä asiassa."

Sovittiin sitten Barbroon tahdon mukaan, eikä koko kesänä kukaan saanut
tietää lapsen olemassaolosta. Kun vieraita sattui karjamökille
tulemaan, pantiin poika heinälatoon piiloon. Se Barbroota vain
huolestutti, miten hän saa sen salatuksi syksymmällä, kun hänen täytyy
palata takaisin kylään. Sitä hän mietti ja aprikoi joka päivä.

Mutta tunti tunnilta hänen rakkautensa lapseen yhä kasvoi, ja samalla
hänen mielensä rauhattomuus hiukan väheni. Poikakin alkoi vähitellen
vahvistua, vaikka sen kasvaminen ja varttuminen yhä vielä kävi
hitaasti. Kaiken kesää se pysyi pahana itkemään, ja silmäluomet olivat
aina turvoksissa ja punaisina, niin että tuskin sietivät olla auki.
Barbroo ei hetkistäkään epäillyt, että lapsi oli mielipuoli, ja
vaikk'ei hän nyt ajatellut muuta kuin antaa hänen elää, oli hänellä
kuitenkin pojan tähden monta tukalaa hetkeä. Useimmiten ne sattuivat
öisin, ja silloin hän tavallisesti nousi ja asettui katselemaan lasta.
Sillä oli hyvin rumat kasvot, kellahtava iho ja ohut punaisensekainen
tukka. Nenä oli hyvin lyhyt ja alahuuli liian iso, ja nukkuessaan se
kurtisti silmäkulmiaan niin, että otsaan tuli syvät rypyt. Siinä poikaa
katsellessaan Barbroosta tuntui, että nuo olivat oikean älypuolen
kasvot, ja hän makasi valveillaan koko yön ja itki sitä, että hänen
pojastaan tulee sellainen raukka. Mutta lapsi heräsi aikaisin aamulla,
lepäsi kyllältä nukkuneena ja hyvätuulisena vasussa, joka sille oli
laitettu heijaksi, ja ojenteli käsiään Barbroota kohti, kun hän sille
puhui. Silloin Barbroo uudelleen tyyntyi ja malttoi mieltään. "Tokkohan
ne toiset, joilla on terveitä lapsia, voivat niin rakastaa niitä kuin
minä tätä vaivaisraukkaa", hän sanoi Vanhalle-Liisalle.

Aika kului, ja kesän loppu jo läheni. Barbroo ei vielä ollut päässyt
selville pulmasta, miten hän kotiin tultuaan onnistuisi pitämään lasta
salassa. Väliin ei tuntunut olevan muuta neuvoa jäljellä kuin matkustaa
maasta pois.

Syyskuun alussa oli kerran pimeä ja kolkko ilta. Ulkona satoi ja tuuli,
ja Barbroo ja Liisa istuivat lämmitellen takkavalkean ääressä. Barbroo
makuutti lasta polvillaan, ja tapansa mukaan hän istuessaan mietti,
kuinka voisi estää Ingmaria saamasta mitään tietää.

Muuten hän tulee minun luokseni takaisin, hän ajatteli. En tiedä, millä
tavalla hänet saan ymmärtämään, että minä tahdon yksin kantaa taakkani.

Juuri hänen sitä ajatellessaan karjamökin ovi ihan arvaamatta aukeni ja
muuan kulkija tuli sisään.

"Jumala rauhan antakoon", mies tervehti. "Olipa onni, että osuin
tupaanne. En olisi päässyt kylille tässä pilkkopimeässä, mutta silloin
pisti päähäni, että Ingmarilan karjamökkihän kuului olevan näillä
tienoin."

Mies oli köyhä vaivainen, joka ennen aikaan oli elellyt
kulkukauppiaana. Nyt hänellä ei ollut rihkamata kaupan, vaan hän
kierteli kerjuulla. Tuskin hän sentään oli niin köyhä, että hänen olisi
ollut pakko elää toisten armoilla, mutta hän ei enää voinut lakata
kulkemasta talojen väliä ja utelemasta kuulumisia.

Ensi katseellaan hän karjamökissä tietysti huomasi lapsen. Hänen
silmänsä suurenivat, kun hän sen näki.

"Kenenkäs tuo on?" hän heti kysyi. Naiset olivat kumpikin hetkisen
vaiti, mutta sitten Vanha-Liisa sanoi lyhyesti ja vakaasti: -- "Se on
Ingmar Ingmarinpojan."

Mies näytti vielä enemmän kummastuvan. Hän joutui siitäkin hämilleen,
kun oli päässyt sellaisen perille, jota hänen ei kenties olisi ollut
lupa tietää. Sekaannuksissaan hän kumartui lasta katselemaan.
"Kuinkahan vanha noin pikkuinen olento oikeastaan voi olla?" hän sanoi.
Tällä kertaa Barbroo ehätti vastaamaan: "Se on noin kuukauden."

Mies oli naimaton eikä paljon lapsista ymmärtänyt. Hän ei voinut nähdä,
että Barbroo häntä petti. Hän katsahti vallan pelästyneenä Barbroohon,
joka ei ollut siitä tietääkseen. -- "Vai niin, vai kuukauden se vasta
on", hän sanoi. -- "Niin", Barbroo vastasi rauhallisesti kuten
äskenkin. Tuo vanha mies punastui eikä osannut mitään sanoa, mutta
Barbroo ei näyttänyt koko asiasta yhtään välittävän. Mies kyllä
huomasi, että Vanha-Liisa varoitellen viittoi Barbroolle, mutta tämä
istui pää kenossa eikä näyttänyt eukon merkeistä välittävän. Tuo vanhus
tuskin valhetta arastelee, mies ajatteli, mutta Barbroosta näkee, että
hän pitää itseään sellaiseen liian hyvänä.

Seuraavana aamuna mies tarttui Barbroon käteen ja puristi sitä
uskottavalla tavalla. "Minä kyllä olen vaiti", hän sanoi. -- "Hyvä,
sitä minä odotankin", Barbroo sanoi.

"En minä ikinä ymmärrä, mikä sinun päähäsi pisti, Barbroo", sanoi
eukko heti miehen lähdettyä. "Mitä sinä rupeat itseäsi vastaan
valehtelemaan?" -- "Ei minun muu auttanut." -- "Ja uskot vielä, että
Reppu-Johannes sellaista asiaa salaa!" -- "Ei ole tarkoituskaan, että
hän sitä salaa." -- "Onko tarkoituksesi saada ihmiset uskomaan, ettei
tämä ole Ingmarin lapsi?" -- "On", sanoi Barbroo, "nythän sen olemista
on vallan mahdotonta enää salata. Nyt ei mikään muu auta kuin jättää
heidät siihen uskoon." -- "Ja tuohonko sinä uskot saavasi minut
suostumaan", eukko sanoi. -- "Suostuttava sinun on, jollet tahdo, että
tällaisesta älypuolesta tulee Ingmarilan perillinen."

Syyskuun puolivälissä oli karjamökkien hoitajain aika palata kotiin.
Barbroo ja Liisa silloin myös siirtyivät Ingmarilaan. He huomasivat
heti, että uutiset Barbroosta jo kiertelivät pitkin kyliä. Hän ei nyt
enää koettanutkaan salata, että hänellä oli lapsi, mutta oli kovin
varuillaan, ettei kukaan vain sitä näkisi. Hän piti sitä alati piilossa
Vanhan-Liisan luona pesutuvan takahuoneessa. Hänestä tuntui
sietämättömältä antaa kenenkään edes vilkaisemalla nähdä, että se oli
sairas ja ettei siitä ikinä tule oikeaa ihmistä.

Oli vallan luonnollista, että Barbroota tänä syksynä kovin soimattiin
ja halveksittiin. Ihmiset eivät viitsineet peitelläkään ajatuksiaan
hänestä, ja Barbroo alkoi pian niin arastella heitä, ettei olisi
tahtonut kertaakaan lähteä kotoa pois. Mutta oman talon väkikin
käyttäytyi häntä kohtaan toisin kuin ennen. Rengit ja piiat
supattelivat hänen kuultensa ilkeitä pistopuheita, ja hänen oli hyvin
vaikeata saada heitä tottelemaan.

Tästä kaikesta tuli äkkiloppu. Vahva-Ingmar oli Ingmarin
ulkomaallaoloajan asunut talossa ja hoitanut siellä isännyyttä. Eräänä
päivänä hän kuuli jonkun rengin hävyttömästi vastaavan Barbroolle ja
sivalsi silloin miestä korvalle niin, että tämä hoipertui päin seinään.
"Saat vastakerralla lisää, jos tuollaisia vielä kuulen", ukko sanoi.

Barbroo katsoi häneen kummastuneena. "Paljon kiitoksia tästä", hän
sanoi. Vahva-Ingmar kääntyi ympäri ja loi häneen varsin ankaran
silmäyksen. "Ei kestä kiittää", hän sanoi. "Mutta niin kauan kuin sinä
olet Ingmarilassa emäntänä, minä kyllä pidän huolta, että väki sinua
kohtelee kunnioittavasti."

Vähän syksymmällä tuli Jerusalemista tieto, että Ingmar ja Gertrud
olivat lähteneet sieltä matkalle. "Ehkä he jo ovat kotona, ennen kuin
nämä rivit teidät tapaavat", oli kirjeessä. Ensin tämän kuultuaan
Barbroo tunsi mielensä suuresti keventyvän. Nyt hän oli varma siitä,
että Ingmar ajaa eroasian loppuun asti, ja silloin, vapaaksi päästyään
hänen ei enää tarvitse kantaa tätä raskasta ylenkatseen taakkaa.

Mutta päivemmällä, hänen arkiaskareissa puuhatessaan, olivat kyynelet
aina vähän päästä pulpahtaa hänen silmiinsä. Tämä oli sentään sydäntä
särkevää tämä lopullinen ero hänen ja Ingmarin välillä. On niin
sanomattoman tyhjää, kun heillä kahdella ei enää ole mitään toistensa
kanssa tekemistä.

       *       *       *       *       *

Eräänä aamupäivänä syksyn lopulla kävi koululla paljon vieraita.
Gertrud oli eilispäivänä tullut kotiin, ja nyt hän oli asettanut
suuren pöydän Stiina äidin keittiöön ja sille levittänyt kaikki
kotipitäjäläisille lähetetyt lahjat, jotka hän oli tuonut Jerusalemista
mukanaan. Hän oli koululaisten mukana lähettänyt sanan kaikkialle, että
kellä oli siirtolaisten joukossa sukulaisia tai ystäviä, tulkoot
koululla käymään. Ja nyt heitä tuli pitkässä saatossa. Höökin Matti ja
Ljungo Björnin veli Petter ja monta muuta. Ja Gertrud jakoi kullekin,
mitä heille oli tuleva, ja kertoi Jerusalemista, siirtokunnasta ja
matkamiesten ihmeellisistä vaiheista Pyhässä maassa.

Boo Maununpoika oli koulussa koko aamupuolen ja auttoi Gertrudia
kertomisessa, mutta Ingmaria ei näkynyt. Hän oli koko matkan ollut
varma, että se, mitä Katri sanoi Barbroosta, oli pelkkää juorupuhetta,
mutta kun hän nyt kotipitäjään tultuaan oli kuullut sen olevan totta,
ei hän ensi alussa tuntenut sietävänsä nähdä ainoaakaan ihmistä. Hän
oli asettunut Boon vanhempien luo asumaan; siellä hän sai olla mielensä
mukaan rauhassa, sillä kukaan ei ollut hänestä tietääkseen.

Päivemmällä rupesi väentulva koulussa asettumaan, ja kerran Gertrud oli
hetkisen yksinkin keittiössä. Silloin muuan kookaskasvuinen ja ryhdikäs
nainen tuli sisään. Kukahan hän lienee? ajatteli Gertrud, sepä on
kumma, että tällä paikkakunnalla on sellaisiakin, joita en tunne.

Vieras tuli suoraan Gertrudin luo ja ojensi hänelle kättä. "Jos oikein
arvaan, niin olet Gertrud", hän sanoi. "Tahtoisin sinulta tiedustaa,
onko se totta, mitä kuulin, ettei Ingmar menekään sinun kanssasi
naimisiin." Gertrud oli vähällä pahastua, kun outo ihminen noin vain
äkkisuoraan tuli häneltä sellaista kysymään. Mutta sitten hänen
mieleensä juolahti, että se on varmaan Barbroo, Ingmarin vaimo.

"Ei, emme me Ingmarin kanssa mene naimisiin", hän sanoi. Toinen huokasi
ja kääntyi oveen päin. -- "En voinut uskoa sitä, ennen kuin omin korvin
kuulin."

Barbroo ajatteli vain, mitä vaikeuksia hänelle tästä koituu. Ingmar
tulee nyt kotiin vallan vapaana miehenä ja kaiketi vielä yhtä
rakastuneena häneen kuin matkalle lähtiessään. En ikimaailmassa minä
nyt tohdi antaa hänen aavistaa, että hän on lapsen isä, Barbroo
ajatteli. Tiedänhän, ettei hän ilkeäisi olla ihmisten ilmoilla, jos
jättäisi minut yksinäni ponnistelemaan sairaan lapsen kanssa. Hän
pyytäisi kyllä minua uudestaan vaimokseen, enkä minä voisi sitä
kieltää, ja silloin sama surkeus alkaisi taas alusta. Mutta kovalle
ottaa sekin, kun koko elämänsä saa kärsiä ansaitsematonta häpeää.

Juuri kynnyksellä seisoessaan hän kääntyi Gertrudiin päin. "Ingmar ei
kai nyt tahdo tulla kotiinsa", hän sanoi matalalla äänellä. -- "Ehkei
hänen ole luvallista mennä kotiinsa, ennen kuin te olette saaneet
oikean avioeron", sanoi Gertrud. -- "Tokkopa hän muutenkaan lähtisi
kotiin", arveli Barbroo.

Gertrud riensi silloin Barbroon luo. "Kuulehan, minäpä luulen, että
sinä valehtelet omaksi syyksesi", hän puhkesi puhumaan. "Sitä minä olen
koko ajan sanonut, ja nyt sinut nähtyäni minä olen siitä varma." --
"Miten minä voin valehdella?" Barbroo sanoi. "Minullahan on lapsi." --
"Sinä kohtelet Ingmaria väärin", sanoi Gertrud. "Et usko, kuinka hän
sinua kaipaa. Hän joutuu turmiolle koko mies, jollet ilmoita hänelle
totuutta." -- "Ei siinä mitään ilmoittamista ole", sanoi Barbroo.

Gertrud seisoi katsellen häneen sellaisin silmin, kuin olisi niillä
tahtonut häntä pakottaa. "Saisitko sinä lähetetyksi sanaa Ingmarille?"
sanoi Barbroo. -- "Tottahan minä hänelle sanan saan menemään." --
"Ilmoita sitten hänelle, että Vahva-Ingmar on kuolemaisillaan. Ingmarin
pitäisi tulla kotiin sanomaan hänelle hyvästit. Minua hänen ei tarvitse
tavata." -- "Miksei, kyllä teidän kummankin olisi parasta tavata
toisenne", Gertrud sanoi.

Barbroo kääntyi uudelleen oveen päin, mutta sen avattuaan hän kääntyi
takaisin. "Eihän liene totta, että Ingmar on sokea?" -- "Hän menetti
toisen silmänsä, mutta toinen on nyt terve." -- "Kiitos nyt tästä",
sanoi Barbroo. "Oli oikein hauska saada nähdä sinua", hän lisäsi ja
katsoi ystävällisesti Gertrudiin. Sen jälkeen hän sulki oven ja
poistui.

Tästä oli nyt noin tunti kulunut. Ingmar oli menossa Ingmarilaan
heittämään hyvästiä Vahvalle-Ingmarille. Hän ei kulkenut nopeasti,
näytti kuin joka askelesta olisi ollut paljon vaivaa.

Vähän matkan päässä tienvieressä oli pieni kallellaan oleva mökki, ja
melkoisen kaukaa Ingmar näki erään miehen ja naisen astuvan ulos sen
ovesta. Mies oli köyhän ja resuisen näköinen, ja Ingmar oli
huomaavinaan, että nainen pisti jotakin hänen käteensä. Sen jälkeen
nainen lähti kiireesti tietä myöten astumaan Ingmarilaan päin.

Kun Ingmar kulki tuvan ohi, seisoi mies vielä kynnyksellä. Hän käänteli
ja luki muutamia hopearahoja, jotka olivat hänen kourassaan. Ingmar
tunsi hänet oitis. Se oli Stigge Börjenpoika.

Stigge ei nostanut silmiään ennen kuin Ingmarin ohimentyä. Silloin hän
rupesi huutamaan häntä. "Varro, Ingmar, varrohan! No, mutta odota nyt,
hyvä ihminen, sillä minulla on asiaa!" Hän juoksi tielle seisomaan,
mutta kun Ingmar yhä eteni taakseen katsomatta, näytti hän kiukustuvan.
"No niin, se on oma syysi", hän huusi, "olisin muuten kertonut sinulle
ilahduttavan seikan."

Kotvasen päästä Ingmar jo oli tavoittamaisillaan sen naisen, joka oli
Stigge Börjenpojan luota lähtenyt. Naisella oli nähtävästi kiire ja hän
riensi minkä voi. Kun hän kuuli jonkun ehättävän jäljestäpäin, luuli
hän sitä Stiggeksi ja sanoi päätään kääntämättä: "Tyydy nyt siihen,
mitä sinulle annoin. Enempää rahaa minulla ei ole." Ingmar ei sanonut
mitään, vaan kulki yhä kovemmin. "Saat ensiviikolla lisää, kun et vain
tästä Ingmarille virka", nainen sanoi. Samassa Ingmar oli tavoittanut
hänet ja laski kätensä hänen olalleen. Nainen tempautui irti ja kääntyi
tiuskahtaen ympäri.

Nähdessään nyt, että se, joka hänen takanaan seisoi, oli Ingmar eikä
Stigge, hän hyvin iloisesti hämmästyen löi käsiään yhteen. Mutta kun
heidän katseensa sattuivat yhteen, kohosi Ingmarin käsivarsi hitaasti
ylös ja hänen otsansa kurtistui syviin ryppyihin. Hän näytti olevan
halukas nujertamaan hänet maahan.

Nainen ei pelästynyt. Hän seisoi paikallaan ja vilkaisi kerran
Ingmariin, mutta väistyi sitten hiljaa hänen tieltään. "Ei toki,
Ingmar", hän sanoi, "älä minun tähteni tee itseäsi onnettomaksi!"

Ingmar päästi kätensä painumaan. "Sitten minä pyydän sinulta anteeksi",
hän sanoi vastahakoisesti ja kylmästi. "En kärsinyt nähdä sinua Stiggen
seurassa." Barbroo vastasi hyvin hiljaa: "Älä luule, etten minä olisi
kiitollinen, jos kuka tahansa minut vapauttaisi tästä elämästä."

Sanaakaan sen enempää virkkamatta Ingmar lähti astumaan tien toista
puolta aivan ääneti. Barbrookin kulki ääneti. Vähän väliä kyynelet
pulpahtivat hänen silmiinsä. Voi voi tuota miestä, joka ei edes tahdo
puhua kanssani, kun näin pitkästä aikaa viimein tavataan! Voi voi,
mihin onnettomuuteen me kumpikin jouduimme!

"Varmaan minun olisi parempi sanoa hänelle totuus.", hän välistä
ajatteli. "Minä en voi kestää tätä hänen ylenkatsettaan. Parempi on
sanoa hänelle totuus ja sen jälkeen surmata itseni."

Yht'äkkiä hän päätti yrittää puhua Ingmarin kanssa. "Et kysy, miten
Vahvan-Ingmarin laita on." -- "Pianhan joudutaan perille, jotta saan
itse nähdä", Ingmar sanoa jurautti.

"Hän tuli tänä aamuna minun luokseni", Barbroo sanoi, "ja kertoi yöllä
saaneensa sanan, että hän tänään kuolee." -- "Eikös hän ole sairas?"
kysyi Ingmar. -- "Hän on kaiken vuotta kärsinyt kolotustautia ja on
myötäänsä valitellut, kun ei sinua kuulunut takaisin, jotta hän olisi
päässyt kuolemaan. Hän sanoi, ettei hän voi täältä päästä, ennen kuin
sinä palaat pyhiinvaellukselta." -- "Mutta eikö hän tänään ole
erityisen sairas?" -- "Ei ole, samanlaista se on kuin ennenkin, mutta
hän uskoo varmasti kuoleman olevan tulossa ja on jo varuilta mennyt
makuulle peräkamarin sänkyyn. Hänen päähänsä on nyt pistänyt, että
hänen kuolinvuoteensa pitää olla ihan samanlainen kuin isäsikin, ja
kirkkoherra ja lääkäri oli välttämättä noudettava hänen luokseen, koska
heidät oli Suur-Ingmarillekin haettu. Hän kyseli myöskin sitä kaunista
ryijyä, joka oli Suur-Ingmarin peittona, mutta sitä meillä ei enää
ollut tallella. Se oli huutokaupassa myyty." -- "Niin, paljonhan siinä
huutokaupassa myytiin", virkkoi Ingmar. -- "Eräs tytöistä muisteli,
että Stigge Börjenpoika olisi tuon ryijyn huutanut, ja minä ajattelin,
että pitäisi koettaa saada se hankituksi, jotta Vahva-Ingmar saisi,
mitä hänen mielensä teki. Ja minulla oli niin hyvä onni, että sain sen
takaisin ostetuksi. Tässä se minulla on", hän sanoi näyttäen kääröä,
jota kantoi kädessään.

"Aina sinä olet talon vanhuksia kohdellut hyvin", sanoi Ingmar. Hänen
äänensä oli hyvin tyly ja kova, vaikka sanojen piti olla ystävällisiä.
Enempää hän ei ruvennut virkkamaan, ja taas vaivuttiin äänettömyyteen.
Barbroo katseli tietä pitkin ikävöivin silmin. Tämä kestää hirveän
kauan tämä kotimatka, hän ajatteli. Emme ehdi perille alle puolen
tunnin, ja koko se aika minun täytyy kulkea tässä ja katsella tuota
poloista. Enkä osaa hänen onnettomuuttaan lieventää. Vielä pahemminhan
kävisi, jos sanoisin hänelle totuuden. Silloin hän uudelleen takoisi
meidän molempain elämät yhteen. Mutta en ikäpäivänä minä ole ollut näin
kovassa koetuksessa.

Hän koetti kiirehtiä käyntiään, mutta sekä hänen että Ingmarin kulku
kävi hitaasti. Raskaat ajatukset takertuivat heihin kiinni ja
pidättivät heidän askeliaan.

Vihdoin he olivat niin lähellä taloa, että piti vain veräjästä astua
pihamaalle. Tässä Ingmar asettui Barbroon tielle.

"Koska nyt on tilaisuus, niin kysyn mieltäsi eräästä aikeestani, joka
koskee meitä molempia", hän sanoi. "Sillä jollet sinä siihen suostu,
niin me tuskin koskaan enää tapaamme toisiamme. Ajattelin ehdottaa,
että me peruuttaisimme erohankkeen."

Ingmarin ääni tuntui hyvin kylmältä, ja hänen silmänsä välttivät
Barbroota, katsellen tämän sivuitse talon vanhaa pihaa. Hän nyökkäsi
päätä rakennusryhmille, joissa luukut ja matalat ikkunat melkein
näyttivät miettiväisiltä silmiltä. "Niin, nyt ne kaikki kyllä
kurkistelevat minua", hän mutisi. "Ne kai tahtovat nähdä, enkö
viimeinkin ole oppinut käymään Jumalan teitä."

"Olen tänä päivänä paljon ajatellut tulevaisuutta", Ingmar sanoi
ääneen. "Minä en voi antaa sellaisen ihmisen kuin Barbroon joutua
turmioon, olen itsekseni ajatellut. Minun on pakko ottaa hänet
huostaani, mutta mieheksi ja vaimoksi tavallisuuden mukaan me emme voi
ruveta. Ja nyt minä sinulta kysyisin, etkö halua lähteä minun kanssani
Jerusalemiin, liittyäksemme siellä siirtokuntaan. Siellä on kelpo väkeä
ja niin paljon omaisiamme, että sinä pian perehtyisit." Hän pysähtyi
vähäksi aikaa kuullakseen mitä Barbroo vastaisi. -- "Tahdotko sinä
minun tähteni lähteä talostasi pois?" -- "Tahdon vain tehdä, mikä on
oikein." Hän puhui niin tylyllä äänellä, että Barbroota puistatti. --
"Sinä olet jo menettänyt toisen silmäsi siellä ulkomailla, ja olen
kuullut, että sinun oli pakko lähteä kotiin, jottet tulisi sokeaksi."
-- "Ei meidän kannata sitä ajatella", sanoi Ingmar. "Kaikki kyllä käy
hyvin, kun vain tekee, minkä tietää oikeaksi."

Barbroo ajatteli taas, että säälistäkin hänen pitäisi sanoa Ingmarille
totuus. Kova taistelu kävi hänessä, ja sanat olivat pulpahtaa esiin,
mutta hän jaksoi kuitenkin hillitä tahtonsa ja olla vaiti. Ei, en minä
tohdi saattaa häntä sellaiseen surkeuteen, hän ajatteli. Meidän on
paras erota omille teillemme, sen tiedän, muuten minun on pakko surmata
itseni.

Kun hän oli vaiti, sanoi Ingmar: "Nyt, Barbroo, meille tulee pitkät
hyvästit." -- "Niin tulee", sanoi Barbroo. Hän ojensi kättään, ja
Ingmar tarttui siihen. Kun hän piti sitä omassaan, värähti hän niin,
että koko ruumis vapisi. Hetkisen näytti siltä kuin hän olisi tahtonut
vetää Barbroon rintaansa vasten ja sulkea hänet rajusti syliinsä. "Minä
käyn sisällä Vahvalle-Ingmarille sanomassa, että sinä olet tullut",
sanoi Barbroo. -- "Niin, tee se", Ingmar äkkiä sanoi päästäen käden
irti.

       *       *       *       *       *

Vahva-Ingmar oli makuulla peräkamarin sängyssä. Hänellä ei ollut
tuskia, mutta sydän löi heikosti ja hengitys tuntui hetki hetkeltä
käyvän vaikeammin. "Tosiaan se onkin sallimuksen tahto, että tämä päivä
on viimeiseni", hän ajatteli.

Alussa maatessaan yksin hänellä oli viulu vieressään. Hän kosketti
silloin tällöin vallan hiljaa sen kieliä ja oli silloin kuulevinaan
kokonaisia sointuja ja lauluja. Lääkärin ja kirkkoherran tultua hän
siirsi viulun syrjempään ja kertoi heille ihmeellisistä tapahtumista,
joita hän oli elämässään kokenut. Enimmän ne koskivat Suur-Ingmaria ja
metsänväkeä, jonka hyvässä suosiossa hän kauan oli ollut. Mutta siitä
asti kun Hellgum oli hakannut ruusupensaan hänen tupansa edestä, ei
hänen maallinen elämänsä ollut tahtonut onnistua.

Metsänväet olivat luopuneet häntä auttelemasta, ja kaikenlaiset
vastukset olivat päässeet hänen kimppuunsa. "Kyllä uskotte,
kirkkoherra, miten ilahduin", hän sanoi, "kun Suur-Ingmar viime yönä
tuli luokseni sanomaan, ettei minun enää tarvitse hänen talostaan
huolta pitää, vaan pääsen täältä rauhaan."

Hän oli hyvin juhlallinen, ja selvästi huomasi, että hän vallan varmaan
uskoi kuolemansa olevan tulossa. Kirkkoherra virkkoi muutamin sanoin,
ettei hän erittäin sairaalta näyttänyt, mutta lääkäri, joka oli
tutkinut häntä ja kuunnellut hänen sydäntään, sanoi aivan vakaasti:
"Ei, kyllä Vahva-Ingmar tietää, mitä sanoo. Ei hän tässä suotta
kuolemaa varro."

Kun Barbroo tuli sisään ja levitti upean ryijyn vuoteelle, kalpeni ukko
hieman. "Nyt on loppu lähellä", hän sanoi. Hän siveli hiljaa Barbroon
kättä. "Kiitos sinulle tästä ja kiitoksia kaikesta. Ja sitten sinä anna
minulle anteeksi, että olen viime aikoina ollut tyly sinua kohtaan."
Barbroon heltymys puhkesi nyyhkytyksiin. Niin suuret määrät surua oli
häneen kerääntynyt, että itku olikin aina likellä. Ukko silitti vielä
kerran hänen kättään ja hymyili suopeasti hänen itkulleen. "Nyt
Ingmarkin pian saadaan tänne", hän sanoi. -- "Hän on jo täällä", sanoi
Barbroo. "Minun piti vain käydä edeltä ilmoittamassa siitä sinulle."

Ingmarin astuessa sisään ukko vaivalloisesti nousi vuoteella istualleen
ja ojensi hänelle kättä. "Terve kotiin tultuasi", hän sanoi. Ingmar
tuli pahoille mielin, kun hänet näki. -- "En olisi uskonut saavani sitä
surua, että sinä juuri kotiintulopäivänäni asetut kuolinvuoteelle", hän
sanoi. -- "Et saa nyt moittia minua tästä", vastasi ukko ikään kuin
anteeksipyytäen. "Muistathan, että Suur-Ingmar antoi minulle luvan
tulla hänen luoksensa, kun sinä vain ehdit palata pyhiinvaellukselta."

Ingmar istahti sängynlaidalle. Ukko silitteli maatessaan hänen kättään,
mutta ei pitkään aikaan virkkanut mitään. Kuolema näkyi jo kiireesti
lähestyvän. Hän kalpeni yhä enemmän, ja hengitys kävi vaivalloisesti
sihisten.

Sitten Barbroo lähti huoneesta ulos, ja ukko alkoi kysellä Ingmarin
asioita. "Oliko hyvä tulla kotiin?" hän kysyi katsoen terävästi
Ingmaria silmiin. -- "Oli", vastasi Ingmar tyynesti ja taputteli hänen
kädenselkäänsä. "Oli vallan hyvä matka." -- "Täällä on kerrottu, että
olet tuonut Gertrudin mukanasi, onko se totta?" -- "Kyllä hän oli
mukana, hän menee serkkuni Boo Maununpojan kanssa naimisiin." -- "Ja
sinä, Ingmar, oletko sinä siihen tyytyväinen?" -- "Minä olen siihen
vallan tyytyväinen", Ingmar vastasi eheällä äänellä.

Ukko katsoi tutkivasti häneen ja pudisti päätään. Näissä asioissa
hänellä näytti olevan monta tuntematonta puolta. "Miten sinun
silmällesi on käynyt?" hän sanoi. -- "Sen minä menetin Jerusalemissa",
vastasi Ingmar huolettomasti. -- "Oletko sinä siihenkin tyytyväinen?"
ukko kysäsi. -- "Tiedätkö sinä, Vahva-Ingmar, että Herra tahtoo ottaa
jotakin korvausta siltä, jolle hän antaa niin suuren onnen." -- "No,
oletkos sinä sitten saanut jonkin suuren onnen?" -- "Olen", Ingmar
vastasi, "sainhan sovitetuksi sen, missä minä olin tehnyt väärin."

Kuoleva alkoi avuttomasti kääntelehtiä vuoteessaan. "Onko sinulla nyt
tuskia?" Ingmar kysyi. -- "Ei ole, olen vain niin rauhaton", sanoi
ukko. -- "Kertoisit nyt minulle, mistä syystä." -- "Ethän sinä, Ingmar,
vain valehtele minulle, jotta minä pääsisin täältä tyynesti lähtemään",
sanoi ukko hyvin hellästi. Nyt Ingmar oli yllättynyt. Hän menetti
tyyneytensä ja herahti nyyhkyttävään itkuun. "Kerro toki ennemmin asiat
toden mukaan!" sanoi ukko. Silmänräpäyksessä Ingmar vaikeni ja
rauhoittui. -- "Täytyyhän itkeä, kun menettää niin hyvän ystävän kuin
sinä olet minulle ollut."

Tämän jälkeen ukko kävi yhä levottomammaksi, ja kylmä hiki nousi hänen
otsalleen. "Sinä, Ingmar, olet niin vasta tullut tähän maahan", hän
viimein sanoi, "tokko lienet vielä kuullut mitään uutisia täältä
meiltä?" -- "Olen", sanoi Ingmar, "sen, mitä tarkoitat, sen minä jo
kuulin Jerusalemissa." -- "Minun olisi paremmin pitänyt valvoa sitä,
mikä sinulle kuului", sanoi ukko. -- "Kuulehan, Vahva-Ingmar, kun
sanon: Olet väärässä, jos Barbroosta uskot jotakin pahaa." --
"Väärässäkö olen?" ukko sanoi. -- "Niin olet", sanoi Ingmar lujemmalla
äänellä. "Olipa hyvä, että minä tulin kotiin, sillä nyt hän saa edes
jonkun puolustajan itselleen."

Ukko aikoi vastata, mutta Barbroo, joka oli mennyt väentupaan
laittamaan kahvipöytää vieraille, oli raollaan olevan oven kautta
kuullut koko heidän puheensa. Hän tuli nyt kiireesti peräkamariin ja
astui Ingmaria kohti ikään kuin jotakin hänelle sanoakseen. Mutta viime
hetkessä hän näkyi muuttavan mieltään. Hän kumartui sen sijaan ukon yli
ja kysyi, miten hänen laitansa oli.

"Kyllähän minä nyt voin paremmin, kun olen saanut puhua Ingmarin
kanssa", sanoi ukko. -- "Niin, hyvä hänen kanssaan onkin puhua", sanoi
Barbroo hiljaa ja siirtyi sitten ikkunan luo asettuen sinne istumaan.

Tämän jälkeen jokainen saattoi huomata, että Vahva-Ingmar valmistautui
poislähtöön. Hän makasi ummessa silmin ja kädet ristissä. Kaikki
pysyivät liikahtamatta, jotteivät häntä häiritsisi.

Mutta Vahva-Ingmar kuvitteli ajatuksissaan yhä sitä päivää, jona
Suur-Ingmar oli kuollut. Hän näki edessään huoneen sellaisena kuin se
oli ollut hänen tullessaan sinne hyvästejä sanomaan. Hän muisti ne
pikku lapset, jotka hänen isäntänsä oli pelastanut ja jotka olivat
istuneet sängynpohjissa silloin, kun hän siinä kuoli. Kun hän ajatteli
tätä, hänen mielensä omituisesti heltyi. "Katsohan, Suur-Ingmar, kun
sinä olet minua paljon ylempi", hän kuiskasi, sillä sen hän ymmärsi,
ettei hänen nuoruudenystävänsä voinut tänä hetkenä olla etäällä
hänestä. "Kirkkoherra ja lääkäri täällä ovat, ja sinun ryijysi minulla
nyt on peitteenä, mutta mitään pientä lasta minun silmäni eivät erota
sängynpohjissa istumassa." Tämä oli tuskin sanottu, kun hän kuuli, että
joku hänelle vastasi. "Tässä talossa on kyllä pieni lapsi, jonka
hyväksi sinä voisit viime hetkenäsi tehdä armeliaan työn."

Tämän kuultuaan Vahva-Ingmar alkoi hymyillä itsekseen. Hän oli heti
ymmärtävinään, mitä hänen nyt piti tehdä. Hän alkoi nyt hyvin heikolla,
mutta vielä täysin tajuttavalla äänellä valitella, että kirkkoherran ja
lääkärin täytyi niin kauan vartoa hänen kuolemistaan. "Mutta koska te,
kirkkoherra, kuitenkin täällä istutte", hän sanoi, "mainitsen tässä,
että täällä talossa on kastamaton lapsi, ja ajattelin kysyä, ettekö te,
kirkkoherra, olisi hyvä ja odottaessanne kastaisi sitä."

Ääneti oli huoneessa oltu tähän asti, mutta vielä äänettömämmin oltiin
nyt. Mutta sitten kirkkoherra sanoi: "Siinä sinä, Vahva-Ingmar, sanoit
hyvän ajatuksen. Se olisi meidän ollut tehtävä aikoja sitten."

Barbroo nousi vallan säikähtyneenä ylös. "Ei toki, ei se nyt mitenkään
käy", hän sanoi. Hän oli aina ajatellut, että kun poika viedään
kasteelle, silloin hänen täytyy ilmaista, kuka sen isä on, ja hän oli
siitä syystä lykännyt kasteen tuonnemmas. Nyt hän joutui kauhistuksesta
vallan pyörälle päästään. -- "Voisit nyt sallia minulle sen ilon, että
olisin viime hetkenäni tehnyt hyvää", sanoi Vahva-Ingmar toistaen ne
sanat, jotka oli ollut kuulevinaan. -- "Ei ei, se on mahdotonta", sanoi
Barbroo.

Nyt lääkärikin koetti omalla tavallaan kannattaa ukon mielitekoa. "Olen
varma, että Vahvan-Ingmarin olisi hiukan helpompi hengittää, jos hän
saisi joksikin aikaa muuta ajattelemista kuin että hän pian kuolee."
Barbroosta tuntui kuin hänet olisi taottu kahleisiin, kun häneltä
tällaista pyydettiin kuolemaisillaan olevan miehen huoneessa. Hän sanoi
vaikeroiden: "Te käsitätte kyllä itsekin, ettei se voi mitenkään
sopia." Kirkkoherra meni Barbroon eteen ja sanoi vakaasti: "Ymmärräthän
sinä, Barbroo, että lapsi on kastettava." -- "Niin on, mutta tänään se
on liian vaikeata", Barbroo kuiskasi vastaukseksi. "Minä tulen huomenna
pappilaan ja tuon lapsen sinne. Ei sitä nyt voida kastaa, ei mitenkään,
juuri Vahvan-Ingmarin kuolinhetkenä." -- "Itsehän näet, että
Vahva-Ingmar siitä ilahtuisi", sanoi kirkkoherra.

Ingmar oli tähän asti istunut ääneti ja liikahtamatta. Mutta hänen
sydämensä oli noussut kuohumaan, kun hän näki Barbroon noin
nöyryytettynä ja onnettomana. Tuo on hirvittävän katkeraa sellaiselle,
joka niin paljon pitää itsestään kuin Barbroo, hän ajatteli. Hänen oli
kerrassaan mahdotonta sallia, että sitä ihmistä, jota hän kerran oli
rakastanut ja kunnioittanut enemmän kuin ketään muuta, noin
masennettiin ja poljettiin kaikkien pilkaksi.

"Kuule, luovu sinä pois tuosta ehdotuksestasi", hän sanoi
Vahvalle-Ingmarille. "Se on Barbroolle liian raskasta." -- "Kyllä me
teemme sen niin helpoksi Barbroolle kuin suinkin, jos hän vain tahtoo
noutaa lapsen", virkkoi kirkkoherra. "Hän saa kirjoittaa paperille sen
mitä tarvitaan, niin minä sitten kotona merkitsen sen kirkonkirjaan."
-- "Ei, ei ollenkaan, se on ihan mahdotonta", sanoi Barbroo ja ajatteli
vain jotakin keinoa saadakseen kasteen lykätyksi toiseen kertaan.

Vahva-Ingmar nousi nyt vuoteellaan istualleen ja lausui tarkasti
punniten sanojaan: "Vielä sinun sydäntäsi, Ingmar, painaa kaiken ikäsi,
jollet saa täytetyksi tätä minun viimeistä toivettani."

Ingmar nousi silloin oitis. Hän meni Barbroon luo, kumartui tämän
puoleen ja kuiskasi: "Tiedäthän, Barbroo, ettei aviovaimon tarvitse
ilmoittaa kastetodistukseen kenenkään muun nimeä kuin miehensä." Hän
katsahti Barbroon silmiin. Vaimon koko ruumis värähti, mutta hän ei
vastannut sanaakaan. Luulen, että hän on vähällä menettää järkensä,
Ingmar ajatteli.

Hän meni ulos, eikä kauan kestänyt, kun kastetoimitukseen oltiin
valmiina. Papinkauhtana ja käsikirja otettiin esiin pienestä
matkalaukusta, joka kirkkoherralla aina oli mukanaan, ja vadillinen
vettä tuotiin sisään. Vanha-Liisa tuli sylikummiksi.

Kirkkoherra seisoi keskilattialla sitoen kauhtanaa ylleen. "Ensiksi
minun sitten pitäisi saada tietää, millä nimellä poika ristitään", hän
sanoi. -- "Tahtoisiko Barbroo itse antaa hänelle nimen?" esitti
lääkäri. Kaikki katsoivat Barbroohon. Hänen huulensa liikkuivat pari
kertaa, mutta mitään ääntä niistä ei tullut. Siitä odotuksesta ei
näyttänyt tulevan loppua.

Kun Ingmar sen näki, ajatteli hän näin. Nyt Barbroo muistelee, minkä
nimen hänen poikansa olisi saanut, jos kaikki olisi niinkuin olla piti.
Hän ei saa häpeältään puhutuksi. Ingmarin mieli heltyi niin, että viha
vaimoa kohtaan haihtui ja hänen entinen suuri rakkautensa täytti
valtavana voimana hänet. Voihan hänen lapsensa nimenä hyvinkin olla
Ingmar, hän ajatteli. Mitäpä minä siitä? Mehän eroamme kuitenkin.
Parasta olisi, kun voisimme edes jotenkin vielä saada ihmiset uskomaan,
että lapsi on muka minun, jotta hän saisi hyvän nimensä ja maineensa
takaisin.

Mutta tätä hän ei tahtonut suoraan esittää, vaan keksi toisen tavan:
"Koska Vahva-Ingmar on pitänyt tästä kasteesta huolen, niin eiköhän hän
antaisi pojalle omaa nimeänsä." Hän katsoi tätä sanoessaan vaimoonsa,
nähdäkseen ymmärsikö tämä hänen tarkoitustaan.

Mutta tuskin hän oli ehtinyt nämä sanat virkkaa, kun Barbroo nousi.
Hän astui hiljaa paikaltaan peremmäs, kunnes seisoi vastapäätä
kirkkoherraa. Sitten hän sanoi eheästi ja vapaasti: "Ingmar on ollut
minulle niin hyvä, etten enää jaksa nähdä hänen tuskaansa, mutta nyt
minä tahdon tunnustaa, että lapsi on hänen. Ingmariksi tätä lasta ei
ristitä, sillä se on sokea ja älypuoli."

Ja näitä sanoja lausuessaan hän tunsi mieltänsä hirveästi
katkeroittavan, kun nyt hänen elämänsä pohjimmainen salaisuus oli
häneltä reväisty pois. Hän herahti itkuun, ja kun hän ei tuntenut
voivansa nyyhkytystään hillitä, riensi hän ulos huoneesta antaakseen
kuolevan olla rauhassa.

Väentuvassa hän heittäytyi suuren pöydän varaan ja itkeä tyrski
valtoimena.

Hetken perästä hän nosti päätään ja kuulosti peräkamariin. Sieltä
kuului silloin matalaäänistä puhetta. Vanha-Liisa parhaillaan kertoi
heidän olostaan karjamökillä.

Taaskin hän katkeroitui siitä, että salaisuus oli tullut ilmi, ja
taaskin hän hyrskähti itkuun. Mikä kumma voima hänet oli pakottanutkin
puhumaan, juuri kun Ingmar oli kaikki hänelle niin tasoittanut, että
hän hyvinkin olisi voinut vielä pari viikkoa olla vaiti, kunnes olisi
saanut eron. Nyt minun täytyy surmata itseni. Tämä päivä on minun
viimeiseni.

Sitten hän kuulosti uudelleen. Nyt kirkkoherra luki kastesanoja. Hän
puhui niin selvään, että Barbroo kuuli joka sanan. Vihdoin tuli nimen
antamisen vuoro. Nimen kirkkoherra lausui kovemmalla äänellä kuin muun.
Se oli Ingmar.

Sen kuullessaan Barbroo alkoi uudelleen itkeä voimattomuuttaan.

Ovi aukeni kohta sen jälkeen, ja Ingmar tuli ulos. Barbroo meni häntä
vastaan pidättäen väkisin kyynelensä. "Sinä ymmärrät, että meidän
välimme täytyy tulla sellaiseksi kuin ennen sinun lähtöäsi päätettiin",
hän sanoi. Ingmar silitti hiljaa hänen tukkaansa. -- "Minä en pakota
sinua mihinkään. Mutta kuitenkin siitä, mitä sinä äsken teit, minä
näen, että sinä rakastat minua enemmän kuin omaa elämääsi."

Barbroo tarttui nyt lujalla otteella hänen toiseen käteensä. "Lupaatko
sinä, että minä saan yksin ottaa lapsen hoitooni?" -- "Lupaan", sanoi
Ingmar, "sinä saat siinä tehdä oman tahtosi mukaan. Vanha-Liisa kertoi
meille, mitä taisteluja sinulla on siitä lapsesta ollut. Ei kukaan
henno sitä sinulta riistää."

Barbroo katsoi häneen suurin silmin. Hänestä oli ihan ihmeellistä, kun
hänen kaikki pelkonsa yht'äkkiä tuntuivat haihtuneen tyhjiin. "Olin
luullut, että sinua oli turha koettaakaan taivuttaa, jos saisit tietää
totuuden", hän sanoi. "Mutta minä olen sinulle kiitollisempi kuin sanoa
voin. On niin hauskaa saada erota hyvinä ystävinä, niin että kun
vastedeskin tavataan, voimme vielä sovussa keskustella."

Ingmarin kasvot muuttuivat äkkiä hymyileviksi. "Mitenkä nyt lienee sen
asian laita, tahtoisitko sinä lähteä minun kanssani Jerusalemiin?" hän
sanoi.

Hänen hymyilynsä nähdessään Barbroo kävi tarkkaavammaksi. Hän ei ollut
koskaan nähnyt Ingmaria sellaisena. Koko kasvot olivat muuttuneet.
Barbroosta tuntui kuin heijastus jostakin olisi valaissut noita jäykkiä
piirteitä, niin että Ingmar oli oikein kauniin näköinen. "Mikä sinun
on, Ingmar?" hän kysyi. "Mitä sinä nyt suunnittelet? Kuulin sinun
antavan pojalle nimen Ingmar. Mitä sinä sillä tarkoitat?"

"Nyt sinä, Barbroo, saat kuulla jotakin ihmeellistä", sanoi Ingmar
tarttuen hänen molempiin käsiinsä. "Kun olin kuullut Vanhan-Liisan
kertomuksen teidän olostanne salolla, pyysin minä lääkäriä tutkimaan
lasta. Ja lääkäri ei huomannut hänessä mitään vikaa. Hän sanoi, että se
on pieni ikäisekseen, mutta se on ihan terve, ja sillä on yhtä hyvä
ymmärrys kuin muillakin lapsilla."

"Eikö se sitten lääkärinkin mielestä ole ruma ja oudon näköinen?" sanoi
Barbroo henkeään pidättäen.

"No, eiväthän meidän sukumme lapset yleensäkään taida olla sen
kauniimpia", Ingmar sanoi.

"Eikö hän sitäkään usko, että se on sokea?"

"Kyllä se lääkäri nyt saa sinusta, Barbroo, naurunaihetta koko iäkseen,
kun olet ruvennut sellaisia hullutuksia uskomaan. Hän lupaa lähettää
tänne silmävettä, jolla voit poikaa pestä. Ja viikon kuluttua se on
terve."

Barbroo lähti kiireesti menemään kamariin päin. Ingmar viittasi häntä
takaisin. "Et sinä nyt saa lasta ottaa", hän sanoi. "Vahva-Ingmar
pyysi, että se pantaisiin vuoteelle hänen luokseen. Ja nyt hän sanoo,
että hänen on aivan yhtä hyvä olla kuin isän. Ei hän nyt mitenkään
päästä lasta luotaan, ennen kuin kuolee."

"Ei, en minä menekään poikaa häneltä ottamaan", sanoi Barbroo. "Mutta
minun täytyy itse saada puhua lääkärin kanssa."

Sieltä palattuaan hän meni Ingmarin ohi ja seisahtui ikkunan ääreen.
"Olen kysynyt lääkäriltä, ja nyt minä tiedän, että se on totta." Hän
ojensi käsiään taivasta kohti. Hän oli ikään kuin häkistä vapaaksi
päästetty lintu, joka kohottaa siipiään. "Et tiedä, Ingmar, etkä tajua,
mitä onnettomuus oikein on", hän sanoi. "Ei kukaan sitä tiedä."

"Barbroo", sanoi Ingmar, "saanko minä nyt ruveta puhumaan meidän
tulevaisuudestamme?" Barbroo ei häntä kuunnellut. Hän oli pannut
kätensä ristiin ja alkoi kiittää Jumalaa. Hän puhui puoliääneen ja
kuohuvin mielin, mutta Ingmar kuuli hyvin hänen sanansa. Hän uskoi nyt
Jumalan tietoon kaikki äskeiset surunsa kovaosaisesta lapsestaan, ja
hän kiitti häntä siitä, että hänen lapsensa saa tulla kaikkien muiden
kaltaiseksi, siitä että hän saa nähdä sen juoksevan ja leikkiä lyövän,
siitä että se saa käydä koulua ja oppia lukemaan, siitä että se vielä
kasvaa nuorukaiseksi, joka voimakkaasti käyttää kirvestä ja ohjaa
auraa, siitä että se varttuu aikamieheksi, joka ottaa vaimon ja
isäntänä asuu tätä suvun vanhaa kartanoa.

Kun hän oli tästä Jumalaa kiittänyt, tuli hän Ingmarin luo ja sanoi
helossa silmin: "Nyt minä tiedän, miksi isä sanoi Ingmarinpoikien sukua
tämän paikkakunnan parhaaksi."

"Siihen on se syynä, että Jumala kohtelee meitä laupiaammin
kuin muita", Ingmar vastasi. "Mutta nyt, Barbroo, meidän on
puhuttava -- -- --"

Barbroo keskeytti hänet.

"Ei, vaan se se on syynä, että te ette asetu ennen kuin olette sopineet
välinne Herran kanssa", hän sanoi. "Laupias Jumala, miten minun lapseni
olisi käynytkään, jollet sinä olisi ollut sen isä?"

"Vähäisen minä olen kyennyt sitä auttamaan", Ingmar sanoi.

"Sinunpa tähtesi se pääsi minun sukuni kiroista", sanoi Barbroo
sydämellisesti. "Se sinun pyhiinvaelluksella käyntisi se vaikutti, että
nyt on näin hyvin käynyt. Se toivo minua viime talvenakin välistä
vahvisti, että sinun Jerusalemiin menosi tähden Jumala olisi minulle ja
lapselle armollinen."

Ingmarin pää painui alas. "En minä muuta tiedä, Barbroo hyvä, kuin että
koko ikäni minä olen ollut suuri raukka", hän sanoi muuttuen nyt yhtä
alakuloisen näköiseksi kuin tunti sitten.

"Arvaapa mitä tuolla sisällä äsken juuri puhuttiin", sanoi Barbroo.
"Niin, kirkkoherra sanoi, että tästälähtien sinua kansa kyllä sanoo
Suur-Ingmariksi, koska sinä olet niin Jumalan suosiossa, että sinun
tähtesi minun sukuni on päässyt kirouksestaan."

He istuivat rinnakkain leveällä rahilla. Vaimo painautui lähelle
Ingmaria, mutta Ingmarin kädet olivat riipuksissa ja hänen kasvonsa
synkistyivät synkistymistään.

"Nyt minä luulen, että sinä olet vihoissasi minulle", sanoi Barbroo.
"Muistelet varmaankin minun äskeistä tylyyttäni ja julmuuttani tuolla
tiellä. Mutta voithan käsittää, että se oli katkerin hetki mitä minä
olen elänyt."

"Enhän voi olla iloissani", Ingmar sanoi. "En vielä tiedä, miksi meidän
olomme kääntyy. Sinä kyllä sanot minulle niin paljon kaunista, mutta et
vastaa, rohkenetko jäädä tänne minun vaimokseni."

"Vai en ole sitä sinulle sanonut?" sanoi Barbroo ihmetellen ja
hymyhuulin. Samassa hänen vanha pelkonsa oli hänet uudelleen yllättää,
ja hän vapisi. Mutta hän silmäili ympärilleen, sulki katseeseensa koko
vanhan pirtin, pitkän, matalan ikkunan, leveät seinänvierirahit ja
takkauunin, jonka ääressä suku oli polvi polvelta istunut pystyvalkean
loisteessa tehden puhdetöitä. Hän tunsi, että se häntä vartioi ja
suojelee.

"En koskaan tahdo muualla elää kuin sinun kattosi alla ja sinun
kodissasi", hän sanoi.

Kohta sen jälkeen kirkkoherra avasi peräkamarin oven ja viittasi heitä
tulemaan sisään.

"Nyt Vahva-Ingmar näkee koko taivaan avoinna", hän sanoi heidän
mennessään ovesta hänen sivuitseen.

_Jerusalem_ II, 1902.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Jerusalem I-II - I. Taalainmaassa. II. Pyhässä maassa." ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.